Inferno 1/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 1/2021 I HINTA 9,90 € KORPIKLAANI ASPHYX TRIBULATION HAVUKRUUNU EKTOMORF THE BODY VUODEN LEVYT
Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.. KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn
Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.. KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn
Deluxe LP Artbook on bone-colored vinyl plus bonus Zoetrope vinyl feat. two bonus tracks, extensive 32-page booklet with liner notes, 4 art prints and poster. www. Transatlantic is Neal Morse (The Neal Morse Band, Flying Colors), Mike Portnoy (Sons of Apollo, The Winery Dogs), Roine Stolt (The Flower Kings) & Pete Trewavas (Marillion). CENTURYMEDIA .com · www. OUT JANUARY 29 TH Also available as Ltd. INSIDEOUTMUSIC .com FI_Inferno_1-1_0121.indd 1 FI_Inferno_1-1_0121.indd 1 11.01.21 11:21 11.01.21 11:21. Check also all other cool packages in www.centurymedia.com ! SWEDEN’S KINGS OF GOTHIC, DEATHLY METAL HAVE RETURNED WITH A NEW ALBUM! OUT FEBRUARY 5 TH “THE ABSOLUTE UNIVERSE“ is prog-supergroup Transatlanic’s 5 th studio album, and will be available as two different editions (“The Breath Of Life” & ”Forevermore”) as well as an “Ultimate Edition“ bringing everything together in one deluxe package
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ne rvo sa, Ak hly s, Mo rs Pri nc ipiu m Est , Ch alic e, Sim ula cru m 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ko rpi kla an i 02 4 As ph yx 02 8 Th e Bo dy 03 2 Tri bu lat ion / Jo na tha n Hu lté n 03 6 Ha vu kru un u 03 8 Ac cep t 04 6 Vu od en 20 20 ras ka im ma t 05 Pö lky llä : mu usi kko -tu ott aja Ma rku s Sto ck 05 4 Sa lam yh kä : Qu art z Sta nd Up an d Fig ht (19 80 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ko rpi kla an i 07 Va nh a liit to: Ekt om orf , ha ast att elu ssa Zo ltán Far kas 074 Ku ud es pii ri 038 018 024 050 070 03 2 N EG AK IN U ES TE R SE G AR R A N AT ÀL IA M AG D A PE ER O LA KA N EN
SIGNED POSTER AND SLIPMAT AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 12.02. The four women of Thrash/Death frontrunners NERVOSA stay true to their roots while exploring new terrain! OUT 22.01. 7” SINGLE AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM PERPETUAL CHAOS Reborn under the sign of thrash metal! OUT 22.01. DIGIPAK | DIGITAL A modern ride straight into the heart of symphonic metal! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. OUT 26.02. MEDIABOOK | JEWELCASE | LP GATEFOLD | MC | DIGITAL LTD WOODEN BOX AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDSAMERICA.COM H E R M I † A G E Metal ministers MOONSPELL deliver Hermitage the quintessential sermon of solitude. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD SPLATTER VINYL EDITION INCL. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DIE-HARD VINYL EDITION INCL
En kuitenkaan tuntenut Alexi Laihoa henkilökohtaisesti – epäilen, että aika harva lopulta tunsi. Se on ymmärrettävää. 7. Ensimmäinen oli, miten käsittämättömältä Laihon toiminta tuntui, kun näin joskus muinoin miehen ensi kertaa lavalla. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Scott Duissa KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Kertoo paljon, että jossain vaiheessa keikkaa hyppäsin päätä pahkaa sen helvetinhöyryiseen pittiin. vuosikerta Numero 187 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Kun surullinen uutinen saavutti maailman heti mennyttä paremmaksi toivotun vuoden aluksi, minäkin tunsin tarvetta osallistua sanakarkeloihin ja kirjoittaa pari riviä sosiaaliseen mediaan. Olin suoraan sanoen tukevassa humalassa, mutta onneksi aivoparkani tallensivat, miten komealta tuntui, kun suomiukot pistivät Rio de Janeiron kuuluisan esiintymisareenan Circo Voadorin sekaisin. Mieleen nousi nopeasti kaksi muistoa. Suhteeni hänen musiikkiinsakaan ei roihunnut viime vuosina ilmiliekeissä, vaikka Bodomin viimeisintä Hexed-levyä salihommissa tykittelinkin. Mitä siis kirjoittaa. Päätin jättää väliin. 26.2.) CHILDREN OF BODOM Hatecrew Deathroll TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT AKHLYS Melinoë ASPHYX Necroceros IIWANAJULMA Casino Loyale ALEXI Laihon kaltaisen hahmon poistuminen ulottuvuudestamme avaa helposti kanavan pakolle sanoa jotakin. Viikatemies maksoi Bodom-yhteyksissä saamansa näkyvyyden takaisin viemällä Laihon liian aikaisin, mutta ainakin hänen kitaransa soi loppuun asti. Hän seurasi viikatemiestä JONATHAN HULTÉN Chants from Another Place EPICA Omega (ilm. Pistin kuulokkeet korville ja Hatecrew Deathroll -vinyylin pyörimään. Olisihan tuota muutakin, mutta rupatellaan niistä tuopin ääressä. Ilmiselvä virtuositeetti yhdistettynä siihen, miten luonnolliselta ja helpolta hänen soittonsa – ärisemisen ohessa! – näytti, vaikutti liki epäinhimilliseltä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Se on tässä yhteydessä perin lohduttava ajatus. Toinen muisto on tuoreempi: se kun todistin Bodomin soittavan muutama vuosi sitten sekopäiseksi äityvästä keikkayleisöstään tunnetussa Etelä-Amerikassa. Minä, vanha ukko! En ymmärrä vieläkään, miten selvisin mokoman pauloista hengissä
Meidän täytyi matkustaa keskellä tätä hullua tilannetta, lentoja peruttiin ja monet suunnitelmat muuttuivat viime hetkellä, laulaja muistelee albumin äänitysprosessin kinkkisiä vaiheita. Tunnetteko itse, että musiikissanne on nyt aivan uudenlaista aggressiota ja energiaa. – Perpetual Chaos käsittelee ihmisen käyttäytymistä ja kaikkia niitä hirveitä asioita, joilla olemme tuhonneet tätä planeettaa, kuten kapitalismia, sotia ja eläinrääkkäystä. – Onhan tämä ollut kieltämättä erittäin hankalaa, ja oman osansa ovat tuoneet pandemiarajoitukset. Maailman tila on mitä on. Ympärilläni on joukko mahtavia ja lahjakkaita naisia, ja olen todella ylpeä saadessani olla osa näin uskomatonta projektia. – Musiikilla on parantava voima ja kyky luoda yhteyksiä ihmisten välille, olivat he sitten kuinka erilaisia tahansa. Thrash metalia takova Nervosa pisti kokoonpanonsa kunnolla uusiksi saaden aikaiseksi uransa tiukimman ja monipuolisimman albumin. – Kerromme erilaisia esimerkkejä maailmaa ravistelevasta kaaoksesta ja rohkaisemme ihmisiä taistelemaan pahuutta vastaan tullakseen vapaiksi. Meillä on nyt monta eri näkökulmaa, joilla kaikilla on vaikutus sävellyksiin. – Mia Wallace [basso] tulee black metal -ympyröistä, Eleni Notalla [rummut] on taustaa progressiivisesta musiikista ja itse olen toiminut death metalin parissa, joten asiat ovat muuttuneet hieman. – Kirjoitimme levyn etänä kolmessa kuukaudessa, toisillemme biisi-ideoita pallotellen. Eikö tällainen järjestely tuo paljon ylimääräistä säätöä ja ongelmia. Heijastuuko aggressiivisuus myös levyn teksteihin. Musiikin parantava voima 8. Yksi Perpetual Chaosin suosikkikappaleistani on vihainen Time to Fight, joka esittelee Nervosan musiikista täysin uuden, hardcorepunkmaisen puolen. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN NELJÄS levynne Perpetual Chaos on reippaasti raivokkain tuotoksenne tähän asti. Se on myös ollut mukana monissa suurissa muutokseen liittyvissä tapahtumissa, kuten Vietnamin sotaa vastustaneessa Woodstockissa ja monien muusikoiden nousussa kotimaansa diktatuuria vastaan. – Rehellisesti sanoen musiikki on pelastanut elämäni. Uskotko rehellisesti, että musiikilla on tarpeeksi voimaa muuttaa asioita parempaan suuntaan. Onko teillä ajatuksia kulkea jatkossa pidemmällekin tähän suuntaan. – Minusta sitä osastoa olisi mielenkiintoista kokeilla jatkossa lisää! Pidän tuollaisesta punkmenosta todella paljon, koska se määrittelee täydellisesti kapinahenkisyyden ja vapauden, joita me kaikki tarvitsemme juuri nyt. – Todellakin! Nyt kun Nervosassa on kolme uutta jäsentä, vaikutekenttämme on laajempi kuin koskaan aiemmin, viime vuonna mukaan astunut solisti Diva Satanica (alias Rocío Vázquez) hehkuttaa. Vuonna 2010 syntyneen Nervosan jäsenet asuvat alkuperäiskitaristi Prika Amaralia lukuun ottamatta muualla kuin bändin kotimaassa Brasiliassa; Vázquez Espanjassa, Nota Kreikassa ja Wallace Italiassa
– Perspektiivistäni katsottuna on nimittäin hyvin hankalaa arvioida, kuinka henkilökohtainen visioni ja lähestymiseni sitä kohtaan tulee näyttäytymään laajassa mittakaavassa, ympäröivälle maailmalle. Se mahdollistaa tekemisen yksinäisyydessä juuri niin kuin haluan, mikä on mahtava etu, kun pyrkii uppoutumaan sisään tämänkaltaiseen musiikkiin. Ilmeneekö tämä sanoituksista. 9. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Yhdysvaltalaisen Akhlysin nimi on noussut usein esiin vuoden 2020 parhaasta black metal -levystä puhuttaessa. – Hän halusi olla aivan varma, että tunsi läheisesti jokaisen riffin ja nyanssin ennen kuin alkoi sovittaa rumpukuvioitaan. – Uskon, että kaikkein aidoimmat ja nerokkaimmat työt saavat alkunsa yksinäisyydestä, sisäänpäinkääntyneisyydestä ja meditaatiosta. Akhlysillä ei ole koskaan ollut näin tarkoituksenmukaisesti kirjoitettua rumpalointia, mikä toi kaikessa yksityiskohtaisuudessaan koko touhuun aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Melinoë on ensimmäinen Akhlys-albumi, jolla aisaparinasi soittaa rumpali Eoghan. – Kerron henkilökohtaisista kokemuksistani käsitellen aihetta henkisten ja okkulttisten näkemysteni kautta. Soitat useammassa black metal -bändissä. Lähde musiikin luomiselle on löytynyt aina oman sisimpäni tarkastelusta. Matka synkkään sisimpään KOLMAS levynne Melinoë on saanut melkeinpä pelkkiä kehuja. – On myönnettävä, että olen todellakin ollut hieman yllättynyt ylitsevuotavan positiivisesta palautteesta, kaikesta muusta paitsi rummuista vastaava Naas Alcameth aloittaa. – Eoghan työskenteli kanssani viikottain koko levynkirjoitusprosessin ajan lähetellen minulle ideoitaan sitä myötä, kun projekti eteni. Mitä hän toi musiikkiin. Olet onnistunut luomaan levyillesi hyvin pimeän ja painajaismaisen ilmapiirin. Hän myös hioi kokonaisuutta yhteisten keskustelutuokioidemme pohjalta. Onko tämä tullut teille niin sanotusti puskista. Melinoë on kreikkalaisessa tarustossa painajaisten ja hulluuden jumalatar. – Se ei ole mikään ongelma, koska nauhoitan kaiken muun paitsi rummut omassa pienessä kotistudiossani. Uskon myös, että tällaisilla teoksilla on oma luonteensa, ja juuri se on kiinnostanut minua vuosien varrella muiden bändien tekemisissä. – Tekstit kertovat erilaisista oudoista uniin liittyvistä tapahtumista tai ”parasomnioista”, kuten unen ja valveen välimaastossa koetuista transsitiloista sekä erilaisista unenaikaisista ”vierailuista”, joihin liittyy unihalvauksia, selkounia, painajaisia, kehosta irtautumisia ja niin edelleen. Albumin saama suitsutus on tullut tekijälleen pienenä yllätyksenä. – Samanhenkiset ihmiset tunnistavat toisensa, ja tämän päivän black metal -virrassa elää vastavuoroisuus. – Se on ennen kaikkea henkilökohtainen juttu, hyvin uniikki tapa ilmaista synkkää ja nurjempaa puoltani – oli kyse sitten filosofisesta tai henkisestä ilmaisusta, tai molemmista. Onko ”oikean moodin” löytäminen studio-olosuhteissa helppoa. Mitä musiikkityyli merkitsee sinulle. Tekstejä ovat inspiroineet erityisesti muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset mytologiat, mutta mukana on myös ripaus egyptiläisiä ja jopa suufilaisia aihepiirejä
– Hyvin vaikea sanoa, mutta totta kai toivoisimme, että keikkoja ryhdyttäisiin taas järjestämään ja pääsisimme soittamaan uuden levyn kappaleita. Lafka tarjosi mielestämme parhaan sopimuksen, ja sen jälkeen jäimme odottamaan sopivaa julkaisuajankohtaa. Hioitteko kiekkoa tavallista tarkemmalla korvalla vai mihin vuodet kuluivat. Toivo tulevissa keikoissa 10. – Soitin vuodet 2015–19 Eden’s Cursessä, joka pääsi lämmittelemään Dream Theateria brittikiertueella, Pulkkinen avaa. – Christian [Pulkkinen, koskettimet] osoitti kunnioitettavaa malttia työstäessään levyä, vaikka se oli varmasti välillä melko raskasta. Genesis tarkoittaa kaiken syntyä tai alkua. – Niklas Bromanin ja Erik Kraemerin äänet ovat juuri sopivasti erilaiset erottuakseen selkeästi toisistaan. Paul ehdotti minua kosketinsoittajaksi, joten tein koesoitoksi yhden biisin orkestraatiot sun muut koskettimet. Treenikämpällä vietettiin aikaa, ja keikkojakin heitettiin ennen kuin levynteko pääsi kunnolla vauhtiin. Mitä suunnitelmia ja odotuksia Simulacrumilla on vuodelle 2021. Hiukan saatetaan sohaista tieteen ja uskontojen välistä vastakkainasettelua, mutta jokainen tehköön omat tulkintansa. Christian, soitit koskettimet Dream Theateristä tutun James LaBrien uudelle levylle. Kumpikin on äärimmäisen tarkka ja tekninen solisti, ja kummallakin on oma vahvuusalueensa, joka täydentää toista. – Myös toinen syy on keikkailuun liittyvä, eli etenkin uuden levyn laulajalta vaatima teknisyys ja voimakkuus tekee keikasta melkoisen raskaan suorituksen. James oli mielissään lopputuloksesta. – Eden’s Cursen basisti Paul Logue ja James LaBrie ystävystyivät ja ovat pitäneet yhteyttä. Olemme tämän vuoden suhteen kuitenkin erittäin toiveikkaita! Kotimaisen Simulacrumin kolmatta levyä saatiin vartoa lähes kuusi vuotta. Heti kun olosuhteet suovat, pieni kiertue olisi todella kova juttu. Erik Kramer [laulu] liittyi porukkaan pian Sky Dividedin [2015] jälkeen, ja itse astuin rumpuihin Henri Kallion tilalle noin neljä vuotta sitten, Tatu Turunen jutustelee. Kaksi solistia pystyy jakamaan kuormaa. Kertovatko sanoitukset yksittäistä tarinaa. – Kyseessä on suuri kunnia, sillä Dream Theater oli oman teiniaikani ehdoton ykkösbändi. – Ihan alkuun prosessia viivästytti muutokset kokoonpanossa. – Ajatus oli päästä eroon taustanauhoista, jotka olisivat livetilanteessa lähes välttämättömiä, mikäli haluaisimme päästä lähellekään levyjen soundimaailmaa. – Uusien jäsenten sisäänajo ja bändin saattaminen keikkakuntoon hidasti sävellystyötä. Oman aikansa otti sekin, että löysimme Frontiersin julkaisemaan levyn. Noin vuosi sitten James ehdotti Paulille, että he kirjoittaisivat yhdessä albumin, joka kunnioittaisi Jamesin teiniajan idoleita eli Led Zeppeliniä, Rushia, Deep Purplea ja Pink Floydia. Vähän epätodellinen fiilishän siitä tulee, kun kuulen Jamesin lauluja omien synaraitojeni päällä. Kaksi pätevää laulajaa pystyy hoitamaan homman niin, että stemmoissa riittää voimaa. SYTYKKEITÄ GENESISIN synty otti oman aikansa. Siirryitte uudella levyllä kahden laulajan käyttöön. – Toisin kuin Sky Dividedilla, tällä levyllä ei ole yhtenäistä sanoituslinjaa. Kuinka tämä diili syntyi. Ainoastaan levyn neljään osaan jaettu nimikkokappale pitää yllä yhtä aihepiiriä, jossa pyöritään vahvasti universumin ja elämän luomisen ympärillä, luojan näkökulmasta – puuttumatta kuitenkaan sen enempää mihinkään luomisteoriaan. Odotus kannatti. Mistä idea tähän
– Alkuperäinen ideani oli synkkä ja melankolinen hevibändi, joka ammentaisi vaikutteita myös äärimmäisestä metallista ja goottirockista, laulaja-kitaristi Verneri Pouttu kertaa. Syntyikö bändi ajatuksesta soittaa juuri tällaista musiikkia, vai muotoutuiko musiikillinen linja vasta kappaleita tehdessä. Olemme kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että musiikkimme on päätynyt kuultavaksi ympäri maailmaa. Uskon, että hevimusiikissakin on loppujen lopuksi jo itsessään todella paljon liikkumavaraa, eikä sen tulisi olla raameiltaan niin rajoittunutta. Millaiset bändit ovat inspiroineet sävellyksiänne eniten. Trembling Crown ei ole loppuun asti hiottu levy, eli musiikista löytyy eloa. Erityisesti KeskiEuroopasta tullut palaute on ollut äärimmäisen hienoa luettavaa. Nälkäinen ja itsevarma VIISIVUOTIAS Chalice ei ole mahdottoman iäkäs kokoonpano. – Vilpittömälle ja taiteelliselle heville, jota ei ole yritettykään sovittaa ahtaiden genrerajojen sisälle, on kysyntää erityisesti nykypäivänä, Pouttu vakuuttelee. Soittamanne musiikki ei ole aivan trendikkäintä ja mediaseksikkäintä kamaa. Tässä on mielestäni omaperäisen soundimme salaisuus. Onko lopputulos sitä, mitä lähditte hakemaan. – Itse albumin musiikillinen linja on rakennettu levyn tarinan ympärille. Onko tällaiselle heville paljon kysyntää. 11. Kuuntelemme musiikkia 70-luvun progressiivisesta rockista black metaliin ja leffasoundtrackeistä dark ambientiin. – Progevaikutteet olivat läsnä jo aivan ensiaskelilla, mutta viimeistään rumpalimme Olli Törrösen liityttyä bändiin vuoden 2018 loppupuolella oli selkeää, että kokonaissoundista oli muodostumassa entistä maalailevampi ja soitannollisesti värikkäämpi. Albumilla on paljon eeppisyyttä ja pitkiä instrumentaaliosuuksia, joten vaikuttajia taitaa löytyä muualtakin kuin niin sanotusta perusheavystä. – Musiikkia tehdessä motivaationa toimii aito palo luomiseen, ja julkaisumme kuulostaisivat samoilta, vaikka kukaan [ulkopuolinen] ei olisi koskaan julkaissut niitä. – Maailmantilanne saattaa olla epävarma, mutta Chalice jatkaa valitsemallaan tiellä – nälkäisempänä ja itsevarmempana kuin koskaan. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M IK A R A N TA N E N Toivo tulevissa keikoissa Moniulotteista metallia soittava Chalice on saanut pakettiin ensimmäisen levynsä, joka ennustaa yhtyeelle valoisaa tulevaisuutta. – Vaikutteita on vaikea rajata yhteen genreen tai aikakauteen. – Kotimaisista vaikutteista voisi mainita erityisesti Kingston Wallin ja Babylon Whoresin. – Palaute niin fanien kuin kriitikoidenkin puolelta on ollut todella positiivista. Emme kuitenkaan jää makaamaan laakereillemme, vaan suunnitelmia tulevaa varten on käyty läpi ja uusien biisien työstäminen on jatkunut jo pidemmän tovin. – Ehdottomasti kyllä! Halusimme albumista orgaanisen kuuloisen kokonaisuuden, jonka soundimaailmasta kuuluu läpi soittamisen riemu ja nyanssit. Teillä on käsissä hyvä debyytti. Sillä ei – teatraalinen elementti huomioiden – kaihdettu rohkeitakaan sovituksellisia ratkaisuja. Tuotannon suhteen lähdettiin liikkeelle siitä näkökulmasta, että kiekko on eläväisen kuuloinen. Miltä Chalicen lähitulevaisuus vaikuttaa
Kun isot esiintyjät alkavat valita lämppäribändejä, on hieman vaikeaa saada pienempi bändi esille – ellei sitten ole hyviä suhteita tai rahaa. Välillä muokkaus ei riitä ja riffi ei yksinkertaisesti kelpaa levylle, joten silloin se tietenkin lentää roskiin. Fokus tarttuvissa kappaleissa MONI on sanonut Sevenin olevan paluuta alkuaikojenne meininkiin. Mitä metallin soittaminen merkitsee sinulle tänä päivänä. Metallimusiikki koetaan usein vihaisten nuorten ihmisten juttuna, jonka kautta on hyvä purkaa aggressioitaan. Erot tulevat luultavasti parhaiten näkyviin silloin, kun rajoitukset poistuvat ja yhtyeet voivat taas keikkailla. Hyvä jos niin on onnistuttu tekemään! – Tavoite on heittää roskiin niin vähän kuin mahdollista. – Väittäisin, että isommat bändit vievät silloin vapaat keikkapaikat ja pienemmät joutuvat jäämään odottamaan vuoroaan. Jokainen haluaa keikalle samaan aikaan, ja mitä pienempi nimi on kyseessä, sitä vaikeampi on saada keikkaa. Kuinka tämä kaikki on vaikuttanut Mors Principium Estiin. Ihmiset näkevät ja kuulevat välillä asioita hyvin eri tavalla, joten ehkä vika on minussa. – Joo, moni on todellakin maininnut niin. Samat rajoitukset ne on niin isoilla kuin pienemmilläkin bändeillä. Ja jos tarkoitetaan yleistä fiilistä, niin ei sekään mielestäni osu yksiin kolmen ekan levyn kanssa. – Olen vain tykännyt metallista niin kuuntelijana kuin soittajana. – Veikkaisin, että korona iski kaikkiin melko samalla tavalla. SYTYKKEITÄ Melodisen death metalin kärkinimiin jo pitkään kuulunut Mors Principium Est pitää tutun linjansa myös seitsemännellä studiolevyllään. Jos jokin riffi ei toimi heti, yritämme hieman muokata sitä, jotta saisimme sen toimimaan. Laulajana on tosin helppo olla, kun roudattavana on vain mikrofoni, hah hah. En ole juurikaan katunut, mutta kyllä se rumpujensoitto olisi silti paljon hienompaa. Marko suostui heti, joten eipä minun tarvinnut edes miettiä muita vaihtoehtoja Teillä on paljon tarttuvia kappaleita. 12. Kuinka näin. Itse en kyllä kauheasti löydä yhtäläisyyksiä kolmen ensimmäisen levyn kanssa, solisti Ville Viljanen tuumailee. – Mielestäni Seven on Dawn of the 5th Eran ja Embers of a Dying Worldin [2014, 2017] sekoitus... Albumin rummut soitti yllättäen bändissä viimeksi vuonna 2007 esiintynyt Marko Tommila. Yleisesti ottaen tämä on kuitenkin harvinaista. – Niin no, minulle siinä ei ole ikinä ollut kyse aggressioiden purkamisesta, Viljanen heittää. En tiedä. – Marko tuli mukaan, kun liverumpalimme Iiro [Aittokoski] ei ollut kykenevä soittamaan, joten tarvitsimme rumpalin, jonka tiesin tarpeeksi hyväksi tehtävään. – Tarkoitus on ollut kirjoittaa tarttuvia juttuja, jotka jäisivät ihmisten päihin jumiin. Heitättekö paljon tavaraa roskakoriin vai hyödynnättekö kaikki sävellykset. Koronarajoitusten on arveltu iskeneen kovimmin keskisuuriin bändeihin. – Morssiin korona vaikutti niin, että pari keikkaa jouduttiin perumaan tai siirtämään, ja Euroopan-rundin aikataulua on siirretty tällä hetkellä kerran. Pystytkö allekirjoittamaan tämän. Sama juttu rundien suhteen. Vähän näyttää nyt siltä, että joudumme aikatauluttamaan rundin jonnekin loppuvuoteen – jos silloin on enää vapaita aikoja ja keikkapaikkoja tarjolla. Nuorempana haaveilin kylläkin olevani rumpali, ja itse asiassa haaveilen vieläkin, mutta jostain syystä päädyin laulajaksi
SUVILAHTI HELSINKI JULY 2 JULY 4 2021 T U S K A . F I 3 DAY TICKET from 159€ GET YOUR TICKETS FROM
päivä julkaisemassaan tiedotteessa Hietala antaa lähdölleen tukun syitä, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Ei ainakaan virallisen tarinan mukaan. Toiselle lisääntynyt laatuaika puolison kanssa on johtanut painajaiseen, josta herää vain avioerohakemuksen täyttämällä. Hän joutui todistamaan edellä mainittujen yhtyeiden Pecu Kinnarin ja Alexi Laihon poismenon. Antaa arvoa tyhjyydelle. ”Miksi en ole ottanut tälle aikaa näinä menneinä vuosina aiemmin”, Hietala miettii. Hän ehti elää rockelämäntyyliä myös silloin, kun se alkoi tarkoittaa nightlinerilla kaupunkiin lipumista ja huonepalvelua. Hän tunsi syvää pettymystä. Olisiko user centric suoratoistoissa reilumpi malli kuin pro rata. Silloin lukijoilla ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, että Hietala ottaisi lööbailun autuuden niin tosissaan, että jättäisi pestinsä kansainvälisesti menestyneimmässä suomalaisessa metalliorkesterissa. Hietala saattaa viitata Spotify-pomo Daniel Ekin taannoiseen lausahdukseen, jossa hän totesi, että useamman vuoden ajan albumia puurtavien artistien aika on ohi. Tai levyn julkaisu Spotifyn ohi Bandcampissä tuon kokoiselta yhtyeeltä vavisuttava statement. Tammikuun 12. Hietala kirjoittaa, ettei tuntenut enää täyttymystä osana musiikkibisneksen palapeliä. Hyppy Once-albumin yli kahden miljoonan fyysisen kappaleen myynnistä tuoreimman albumin muutamiin kymppitonneihin cdja vinyylitavaraa on roima pudotus rojaltitasolla. ”Päätin vankasti, että aion tehdä tätä koronan jälkeenkin.” Merkillepantavaa on, että haastattelu on annettu joulukuun puolivälissä. Tarotista Sinergyn kautta Nightwishiin. Pettymyksen olisi voinut kanavoida vaihtoehtoisten ratkaisumallien esittämiseen. Tällä termillä hän kuvaili Savon Sanomille antamassaan haastattelussa havaintoa, että onpa muuten helvetin mukavaa istua tuntitolkulla oman kodin parvekkeella siemailemassa kahvia ja ahmimassa kirjaa. Maailman suurimman konserttijärjestäjän arvo sakkasi viime keväänä koronan johdosta, jolloin ihmisoikeuskehitysmaa Saudi-Arabian sijoitusrahasto nappasi tuntuvan osan sen osakkeista. Marko Hietala on kokeillut kumpaakin jo ennen pandemiaa, joten Nightwishmiehistön jäädessä koteihinsa kiertueen sijaan jäljelle jäi epätodennäköisin: valaistuminen. Jatketaan aiheesta, kun kahvit on juotu ja kirjat luettu. Kyllä, viidellä vuosikymmenellä, vaikka tämä viides nyt katkesi kuin kananlento. Toinen Hietalan pointti oli promoottorit, jotka vievät siivun jopa paitamyynnistä ja maksavat osinkoja Lähi-itään, vaikka siellä metallimusiikki voi johtaa häkkikomennukseen. Joku on tissutellut itselleen alkoholismin neljän seinän sisään juututtuaan. Tällainen ajattelumalli ei istu Nightwishille, joka tekee hartaasti levykokonaisuuksia polttaen studiossa rahaa ”hyvien entisaikojen” tapaan. Hietalan mukaan suoratoistopalvelun isot pomot vaativat luovaa työtä tekeviltä artisteilta ysistä viiteen -duunia ja silti tulot jaetaan epäoikeudenmukaisesti. Meriitit ovat hyvin tiedossa. Hän on kokenut paskat diilit ja miljoonia myyneet levyt. Mutta Hietala ei jättänyt Nightwishiä viettääkseen aikaa valaistuneena perheensä parissa, vaikka yllä viitatusta haastattelusta niin voisi päätellä. Ymmärrän, että näiden asioiden sumpliminen tuntuu yhden muusikon harteilla kohtuuttomalta, mutta eivät ne keskustelematta ainakaan parempaan suuntaan mene. Hietalan ulostulo on hämmentävä sekoitus idealismia koko alan puolesta, oman pääoman varjelua ja kaipuuta johonkin, mitä ei enää ole. Hietala on ollut suomalaisen metallimusiikin arvostettuja eturiviläisiä viidellä vuosikymmenellä. Kirjoittaja ei ainakaan vielä ole väsynyt musiikkialan epäkohtien puimiseen. Noise-singleä on striimattu Spotifyssa maailmanlaajuisesti kymmenisen miljoonaa kertaa, kun useampi suomeksi laulava lista-artisti ylittää lukemat vain kotimaisten striimien turvin. Hieman yllättäen Hietalan kirjoituksessa pääosaa näyttelee raha. Tämän on vaikea nähdä tarkoittavan muuta kuin Live Nationiä. Hän on hoilannut Wish I Had an Angeliä viidessä maanosassa. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sapattivuosi KORONA on kohdellut meitä eri tavoin. Siihen asti, nautiskele, Marko Hietala. 14. Hän oli kuitenkin osa yhtyettä, jolla on ainakin metallimusiikin saralla vaikutusvaltaa. Koska Hietala ja muu Nightwish kieltäytyvät kommentoimasta asiaa, jäljelle jää vain tulkintoja. Puhun varmasti jokaisen suomalaisen puolesta, kun toivon 55-vuotiaan Hietalan nauttivan täysin rinnoin ansaitusta sapattivuodestaan (pun intended, sanoisi kolmatta kotimaista puhuva). Kun keikat jatkuvat, kuninkaalliset käärivät. Voisiko arabimaiden suhtautumista metallimusiikkiin painostaa suopeammaksi omistajuussuhteisiin vedoten. Hietala ehti elää rockelämäntyyliä silloin kun se vielä tarkoitti hotellihuoneen vandalisointia ja ikuisia jatkoja. Jos tahtoo pysyä relevanttina, täytyy julkaista sinkkuja muutaman kuukauden intervallein. Näiden numeroiden valossa Nightwish on kuin kahden ulottuvuuden limbossa asustava kummajainen; vanhan maailman rockmammutti, jonka onnistui kasvattaa suuri yleisö, mutta ei tahtoa taipua vaadittavaan muottiin
21,50€ | ENNAKOT: TIKETTI, JELMU.NET 26.9.2021 HELSINKI | TAVASTIA K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. 25,00€ | ENNAKOT: TIKETTI TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT IN ASSOCIATION WITH 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS 2.4.2021 TAVASTIA | HELSINKI 22.4.2021 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. 26,50€ | ENNAKOT: LIPPU.FI 25.9.2021 JYVÄSKYLÄ | LUTAKKO K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. T U S KA L I V E & G R E Y B E A R D I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N C Y LT D P R O U D LY P R E S E N T 26.10.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 19:00 | K-18 TUSKALIVE & GREY BEARD BY ARRANGEMENT WITH K2 AGENCY PROUDLY PRESENTS. F O D A L R I A D A . 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI IKÄRAJA: K-18 | OVET 19:00 |TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT| A R K O N A R U S S I A . H U 24.9.2021 TAMPERE | JACK THE ROOSTER K-18 | OVET 19:00 | LIPUT ALK. 29,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 20:00 | K-18 23.4.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. C O M T Y R
Heitä lopuksi joukkoon muutama ruokalusikallinen pestoa. Tämän on saanut huomata myös death metal -yhtye Revulsionin kitaristi Jari Toppinen. Laita herneet kippoon, lorauta sekaan öljyä ja lisää mausteet. Sekoita kaikki ainekset kypsään pastaan. Asettele lautaselle kiva annos pastaa ja kaada päälle läjä paahdettuja kikherneitä. Mikäli ruoan vegaanisuus kiusaa, annoksen voi epäveganisoida helposti vaihtamalla jokaisen ainesosan pekoniksi.” Megan tuomio: ”Pastahommissakaan värillä ei ole niin väliä, hyviä ja tuoreita aineksia käyttämällä kun löytyy makua ja täyttöä, oli kyseessä sitten vanhan koulukunnan Helvetin musta oksennus (#127/2015) tai nykyajan viherversio. JARIN KOKATESSA SOI: Corpsessed – Abysmal Thresholds (2014) ”Kokkaillessa on suotavaa tarjoilla vihreän ruoan vastapainoksi mustaa ja tuhtia alkuruokaa. Lämmitä uuni kahteensataan. 3. Jarin luonnehdinta: ”Kun pöydässä istuu kolmivuotias makutuomari, kokkailujen kanssa joutuu pysyttelemään alati varpaillaan. Laita pasta kiehumaan ja heitä silvotut herkkusienet kuumalle pannulle pehmenemään. Pinaattipastaa käytettäessä uffomiehen oksennusta muistuttava lopputulos korostuu entisestään tarjoten silmänruokaa ja viihdettä myös vähän vanhemmalle syöjälle. 5. 2. Paahtamishommia pitäisikin muistaa hyödyntää ruuanlaitossa enemmän. Huuhtele kikherneet ja siivilöi vesi pois kunnolla. Mausta suolalla ja pippurilla. Corpsessedin debyytti sopii tarkoitukseen täydellisesti.” Avokado-pestopasta paahdetuilla kikherneillä Artistit saavat osakseen niin positiivista kuin negatiivista kritiikkiä, eikä sanansäilän sivalluksilta voi välttyä aina edes kotioloissa. 6. Kokkausvinkkinä mainittakoon, että vähän jo nahistumaan päässeistä valkosipulinkynsistä lähtevät kuoret näppärimmin rusikoimalla niitä ensin veitsenlappeella.” Tee näin: 1. Muusaa sauvasekoittimella lusikalla kaivetut avokadonsisukset sekä valkosipulit. 16. 4. Tämä kyseinen ruoka uppoaa kuitenkin hyvin, ja kikherneiden paahtamista lukuun ottamatta sen tekemiseen menee sen verran aikaa kuin pastalla kestää kiehua. 2. Lorauta sekaan reilusti sitruunamehua, joka estää tummumista ja maistuu hyvältä. Tässä reseptissä avainasemassa on pastan maistuva mehukkuus yhdistettynä komeuden kruunun, kikherneiden, rapeuteen. Silppua tomaatit ja sekoita ne pannulla olevien sienten kanssa. Juomana suosin Maistilan Kairaa tai Erämaan tietäjää. PAAHDETUT KIKHERNEET • tölkki tai pari kikherneitä • sipuli-, valkosipuli-, savupaprikaja chilijauhetta • juustokuminaa • pekonisuolaa • pippuria • suolaa • öljyä AVOKADO-PESTOPASTA • pari kolme kypsää avokadoa • pastaa (itse käytän yleensä tagliatellea) • sitruunamehua • pari kynttä valkosipulia • vihreää pestoa • pieniä tomaatteja • herkkusieniä • suolaa ja pippuria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Levitä kikherneet pellille tasaisesti ja paahda uunissa noin 40 minuuttia
Jonne Järvelä on varma, että tästä myös jatketaan. Tähän on tultu vuosikymmenten kiertämisen ja kirjoittamisen kautta, elämän ajamana. Korpiklaanin Jylhä-albumilla perinteiset kansantarut kohtaavat murhatarinoiden modernin folkloren. Bändi säestää niitä entistä raskaammalla musiikilla, joka ei tunnusta rajoja. JONKINLAISTA JOHDATUSTA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT PEERO LAKANEN 18
Ja sehän on niin, että kun bändi on kerran johonkin lokeroon laitettu, ei yhtyeen kannata lähteä sitä sössimään. Tämä käy ilmi Infernon avustajanakin tunnetun Markus Laakson kirjoittamasta Folk Metal Big 5 – Suomalaiset folk metal -jättiläiset -kirjasta, jonka Like julkaisi keväällä 2020. Ja kun sen ymmärtää, ei tarvita sanoja. Matson puolestaan liittyi hiljattain thrashpioneeri Prestigeen. Vaikkeivät kiertueet viime vuonna vieneet Korpiklaania maailmalle entiseen tahtiin, bändin tiimoilla on ollut monenlaista säpinää, eivätkä työt taaskaan tekevältä loppuneet. Tässä skenessä on siistiä juuri se, että toisilta voi pyytää neuvoja ja apua. Toisin kuin jotkut muut genreen luetut yhtyeet, Korpiklaani heiluttaa folk metalin lippua hyvillä mielin. Siksi Korpiklaanikin tekee uudet biisinsä suomeksi. Jylhä valmistui vuoden 2020 mittaan. Miehistönvaihdos oli Korpiklaanin uralla varsin poikkeuksellinen tapaus. Jopa kiertueita suunnitellaan niin, etteivät bändit ole yhtä aikaa samoissa paikoissa tallomassa toistensa varpaita. Suomalaisten välillä taas ei ole minkäänlaista kilpailuasetelmaa. – En kuule siinä sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta. Kokoonpanon ohella Korpiklaanissa on aina ollut vakaata sen perimmäinen identiteetti. Kuten niin monelle muullekin esiintyvälle taiteilijalle, bändin pääjehulle Jonne Järvelälle se oli vierasta ja outoa aikaa. Bändi myös soitti livenä netissä, ja loppukesällä julkaistiin Sarcofagus-mies Kimmo Kuusniemen ohjaamat kiertuedokumentit Made in Russia ja Live in Japan. Klaanin johtaja jatkaa kuuluvansa suorastaan mielihyvin sellaiseen skeneen kuin kotimainen folk metal sattuu olemaan. JONKINLAISTA JOHDATUSTA 19. Kitaristi Cane Savijärvi soitti jo bändin toisella albumilla Voice of Wildernessillä (2005), ja basisti Jarkko Aaltonen tuli mukaan Tales along This Roadilla (2006). Jonne Järvelä on Korpiklaanin perustajajäsen, ja pian parikymmentä vuotta toimineesta bändistä ei ole ennen Matson–Mikkonen-episodia varsinaisesti vaihdettu kuin viulisti Hittavainen Tuomas Rounakariin ja hanuristi Juho Kauppinen Sami Perttulaan. – Me ollaan ihan perusfolkmetallia, Järvelä vakuuttaa. Suomessa bändien välit ovat hyvässä mielessä aivan erilaiset kuin ulkomaisilla saman alan yhtyeillä. Siinä sivussa vanhasta ja mieleenpainuvasta Beer Beer -kappaleesta tehtiin versioita monella eri kielellä natiivilaulajien avustuksella. Kuten Korpiklaanin levy-yhtiö Nuclear Blast tiedotteessaan kertoo, sana viittaa karuihin, kauniisiin ja majesteettisiin asioihin, mutta sille ei löydy suoraa vastinetta englannin kielestä. Tilalle kiinnitettiin Profane Omenissa, Jonne Järvelän soololevyillä ja vähän Korpiklaanin Kulkijallakin soittanut Samuli Mikkonen. Genren viehätys perustuu nimenomaan kiehtovaan vierauteen, sellaiseen eksotiikkaan, jonka voi kyllä ymmärtää, mutta jota on paha selittää tyhjentävästi sellaiselle, joka ei ole katsonut asioita tietynlaisten lasien läpi, toisen maailman sisältä. Juuri siksi se onkin oikein hyvä nimi Korpiklaanin kaltaisen folk metal -bändin uudelle albumille. Vaikka aina ei siltä vaikuta, asioilla on tapana ellei järjestyä niin ainakin edetä. Jylhän tekemisen kannalta olennaisinta oli, että bändin pitkäaikainen rumpali, seitsemäntoista vuotta Korpiklaanissa soittanut Matti ”Matson” Johansson jätti Korpiklaanin joulukuussa 2019 (mistä lisää tuonnempana). – Monissa muissa maissa bändit eivät puhalla yhteen hiileen. Kodistaan Lahden keskustan liepeiltä tavoitettu muusikko naurahtaa, ettei ole ollut yhtä paljon perheensä parissa viiteentoista vuoteen, ja se on erikoinen fiilis. Sillä välin, kun kulissien takana alettiin paiskia lujasti hommia Jylhä-levyn eteen, julkisuuden puolella lanseerattiin Korpiklaanin oma votka ja jopa partaöljy. J ylhää ei voi kääntää
Tinja-tytär on ollut mukana parilla Korpiklaanin videollakin. Tai sitten selän takaa sohvalta kuului, että tuoreessa kappaleessa oli liikaa osia, jotka olivat myös ihan liian pitkiä. Me ollaan hyviä kavereita esimerkiksi Moonsorrow’n tyyppien kanssa. Äskettäin olin käymässä Finntrollin Samin luona, ja yökyläilyksihän se taas lipsahti, kun juopottelemaan alettiin. Kulkija vaikutti ilmestyessään levyltä, jolla Korpiklaani uudistui. Tämä oli yksi syy siihen, että Korpiklaani vaihtoi pitkäaikaisen tuottajansa Aksu Hantun Kulkijan kohdalla Janne ”Me ollaan ihan perusfolkmetallia. Ensin Järvelä teki Jylhän biiseistä demot omin nokkineen. Sitten seurasi vielä kolmas äänityskierros, joka tuotti valmista materiaalia. Jännitys antaa lisää kipinää. Piirit ovat pienet ja kaikkien kanssa ollaan tekemisissä. Mikkosesta Järvelä sai paitsi rumpalin myös sparraajan. Soittajien vaihtuminen voi hyvin olla bändille pelkkä muotoseikka, mutta Korpiklaanin tapauksessa se on ollut jotakin paljon tärkeämpää, ja kaikeksi onneksi vieläpä hyvällä tavalla. Sitä tehdessään bändi halusi etääntyä modernista metallisoundista ja korostaa kansanmusiikkipuoltaan, ikään kuin esittäytyä yhtyeenä, jonka folk metalissa paino on vahvasti ensimmäisellä sanalla. En kuule siinä sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta.” 20. Noita vaiheita ei käyty läpi ihan vain muodon vuoksi ja paremman tekemisen puutteessa. Normaalielämästään poiketen Järvelän ei tarvinnut työpäivän päätteeksi kuin kavuta kellarista yläkertaan, ja niin lasten kuskaaminen harrastuksiin sun muu sukuloiminen sujui ihan tuosta vain. Lapsilla on kuitenkin ihan omat mielibändinsä, eivät ne Korpiklaania kuuntele. Rounakarin ja Perttulan ryhdyttyä bändin folkosaston vastaaviksi viulun ja hanurin yhteispeli muuttui huomattavasti entistä vahvemmaksi. Siinä on sellaista jännitystä, jota ei synny kotistudiossa, joka on oma ja tuttu paikka. – Me äänitettiin rummut avarammassa tilassa. On nimittäin ihan oma fiiliksensä mennä niin sanottuun ”oikeaan studioon” äänittämään. Loppujen lopuksi jotkin jutut jäivät ennalleen ja moni asia muuttui. Jos olin jotakin Samulin ideaa vastaan, yritin miettiä, miksi olin sitä mieltä kuin olin. Järvelä mainitsee, että osa hänen jälkikasvustaan on kiinnostunut faijan musiikista enemmän, osa vähemmän. Ja sitä levyä todellakin tehtiin. Järvelän pajalla kyllä tehtiin demoja sekä esituotantoa ja äänitettiin myös lopullisia raitoja, mutta Korpiklaani päätyi käyttämään toistakin studiota. Yksityiskohdat elivät matkan varrella, mutta Jylhän keskeinen idea säilyi: Järvelä halusi tehdä Kulkijaa hevimmän levyn. Toki liikenne kulki kellarin portaita toiseenkin suuntaan. – Kulkija oli melko verkkainen ja positiivinen kokonaisuus, jonka kansikuvakin oli aika aurinkoinen. – Se toimii tosi hyvin. Järvelä kertoo, että Jylhä on kaikkien aikojen huolellisimmin rakennettu Korpiklaani-albumi. – Nuorimmainen menee ihan suvereenisti kouluun Korpiklaani-pipo päässä. – Samuli istuskeli studiollani kahdeksantuntisia päiviä useamman viikon ajan, ja me mietittiin biisien rakenteita yhdessä. Sen jälkeen kaikki kappaleet äänitettiin hänen studiossaan uudelleen koko bändin voimin. Korpiklaanin Painkiller Jonne Järvelä vietti suuren osan viime vuodesta kotistudiossaan, missä oli puolensa. Nyt päätin puntaroida omaa tekemisen tapaani ja yrittää ottaa asiat asioina. Jonne Järvelän koti on viime vuosina muodostunut Korpiklaanille aina vain tärkeämmäksi paikaksi. Loppujen lopuksi halusin äänittää myös laulut siellä. Oli hyvä tehdä, kun oli toinen korvapari apuna. Kun työt oli tehty, hänellä oli kerrankin aikaa ja mahdollisuus viettää aikaa läheistensä kanssa. Tänä vuonna me pystyttiin keskittymään pelkästään Jylhän tekemiseen. Järvelä tunnustaa olevansa niin syvällä töidensä sisällä, että ei välttämättä huomaa mainitunlaisia juttuja, jos joku ei huomauta niistä. Saksan ohella myös bändin uudella tulokkaalla, rumpali Samuli Mikkosella, oli sormensa syvällä Jylhän tekemisessä. – Monesti aiemmin on käynyt niin, että keikkailu on keskeyttänyt levyn tekemisen, ja kiertueen aikana me ei olla koskaan osattu tehdä mitään järkeviä levyasioita. Olinko vain liian tottunut siihen, mitä itse olin suunnitellut. Kotistudioni katto on vähän liian matalalla siihen tarkoitukseen. Järvelä kertoo, että tuottaja Janne Saksalla oli niin paljon ideoita biisien lopullisiin versioihin, että moni asia meni uusiksi vielä viimeisellä kierroksella. Tuliko ego vastaan. Vaikka totuus toisinaan kirpaisi ja muutosvastarintaan nouseminen oli houkutteleva vaihtoehto, selvien faktojen edessä ei ollut järkeä ryhtyä trumputtamaan. Edellislevy Kulkijan (2018) aikaan Järvelä jopa ennusteli Infernolle, että seuraava albumi saatetaan äänittää kokonaisuudessaan hänen omassa studiossaan. – Usein muutosehdotuksiin tulee suhtauduttua kielteisesti. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että vuoden 2020 poikkeuksellisten olosuhteiden ansiosta bändillä oli aikaa toimia sillä tavalla. Joskus Mikkonen saattoi huomauttaa Järvelälle, että jokin uusi biisi oli muuten hyvä, mutta siitä puuttui kertsi. Minusta Jylhä sai olla synkempi ja nopeampi, vähän niin kuin Korpiklaanin Painkiller, Järvelä sanoo viitaten Judas Priestin vuonna 1990 julkaisemaan albumiin. Me kuunneltiin toistemme uusimpia äänityksiä ja meillä oli tosi hauskaa. Profetia ei käynyt toteen aivan viimeistä piirtoa myöten. Uuden rumpalin palaute ei aina ollut pelkkää kuljettavaa komppaamista
– Meiltä puuttui pitkään yksi tosi jyräävä biisi, jota levy kaipasi, mutta sitten Samuli toi näytille tekemänsä rumpupohjan. 21. Annoin vain demon kuultavaksi ja pyysin kirjoittamaan mitä mieleen tulee. Ennemminkin se oli lähtölaukaus uudelle, seikkailevalle musiikilliselle aikakaudelle, jota Jylhä nyt jatkaa. Korpiklaanin kiireiden lomassa hän on julkaissut sooloalbumit Jonne (2014) ja Kallohonka (2017) sekä vuosina 2018–19 singletrilogian Kaiho–Tuhka–Autere. Se sopii Korpiklaanin suureen linjaan. Viime aikoina olen säveltänyt musaa Muumi-peliin. Jonne ei tiedä. Ehkä siksi, että sellainen ei ole metalligenressä kovin yleistä. Se on sovelluspeli, joka on tällä hetkellä testivaiheessa. Tai siksi, että hänen musiikkinsa kuulostaa niin paljon hänen musiikiltaan. Joskus olen luullut kirjoittavani Korpiklaanille, mutta valmis biisi onkin ollut ihan Jonne-touhua. Tai päinvastoin: esimerkiksi Harmajaa pidin aikoinaan soolobiisinä, kunnes havaitsin sen olevan valmiina niin tumma ja stydi, että se sopikin paremmin Korpiklaanille. Esimerkiksi Leväluhta-biisiä kuunnellessa tulee mieleen, että folkiahan ne reggaerytmitkin kai ovat, mutta yllättäviltä ne silti tässä yhteydessä kuulostavat. – Jos olen vaikka ostanut uuden kitaran tai uusia plugareita äänitysohjelmaan, ne synnyttävät omanlaisiaan fiiliksiä ja hyvin usein myös uutta musiikkia. Levyn ensimmäinen biisi Verikoira syntyi, kun kirjoitin musan valmiiseen rumpupohjaan. Järvelä kertoo hankkineensa Hautalan kirjan hyllyynsä välittömästi, kun kuuli sen olemassaolosta Korpiklaanin biisin valmistumisen jälkeen. Järvelä on biisintekijänä enemmän säveltäjä kuin sanoittaja. Lyyrikko haki Jylhän teksteihin aiheita yllättävän moderneilta ajoilta. Keskimäen vapaissa käsissä syntyi sellaisiakin sanoituksia, jollaisia Korpiklaanilta ei ole ennen kuultu. Korpiklaanin uusimmat levyt ovat yksinkertaisesti kokoelmia hänen viimeisimmistä kappaleistaan. Paikka herättää lähes yhtä paljon kysymyksiä kuin Leväluhta, mutta Kammikylässä vastauksia saa kysymällä. – Suolle pystytetyt rakennukset ovat varmasti eksoottisen ja hauskan näköisiä esimerkiksi jollekin Tokion asukille, Järvelä tuumaa ja mainitsee metallinmakuisena kuriositeettina, että Kammikylä sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Nummirockin festivaalialueesta. Vaikka ärrää. Niissä seikkailee sama päähenkilö, jota näyttelee karismaattinen Yrjänä Ermala. Yleisesti ottaen biisien tunnelma on hivenen vakavampi kuin mitä Korpiklaanilta odottaisi. Miksi ei. Mylly-videossa Ermalan esittämä hahmo kieltäytyy pirun tarjoamasta viinahuikasta, missä tuntuu olevan jotakin vertauskuvallista. Tekstien saralla Korpiklaani tekee yhteistyötä kirjailija-runoilija-muusikko Tuomas Keskimäen kanssa. Isossakyrössä sijaitseva arvoituksellinen Leväluhta on toimittanut jonkinlaisen uhrilähteen virkaa jo muinoin 300-luvulla. Mukaan tuli myös vähän korpiklaanimaista fiilistä, kun Sami soitti hanuria pelibiiseihin. Keskimäki vastaa myös Jylhän lyriikoista, ja Järvelä kertoo antaneensa sanoittajalle tällä kierroksella vapautta enemmän kuin koskaan. En puuttunut muuhun kuin siihen, että sanoja täytyy olla sen verran, että laulumelodia mahtuu niihin. Niin leimallisia kuin erilaiset juomalaulut (Wooden Pints, Beer Beer, Happy Little Boozer, Vodka, Tequila) ovat Korpiklaanille olleet, tässä vaiheessa tarinaa alkaa olla vaikea kuvitella, että sen ohjelmistoon ilmestyisi uusia ryyppybiisejä. Uutuuslevy ei mullista käsitystä bändin syvimmästä olemuksesta, mutta siinä on piirteitä, jotka ovat sille uusia. Saattaisi olla ihan hauskaa tehdä jotain muillekin artisteille, etenkin jos tietäisin, kenelle biisi on menossa. Yksi sellainen löytyi nimenomaan kokeilemisen ja seikkailemisen kautta. Voi olla, että Korpiklaani katsoo nyt olevansa vapaa menemään minne huvittaa ja kokeilemaan kaikkea mikä kiinnostaa. Ensimmäisenä videosinkkuna julkaistu Leväluhta ammentaa kauempaa historiasta. Se oli meille uusi tapa tehdä musiikkia. Vain sävellys puuttui. Luonnollisesti myös Jylhältä löytyy selkeän korpiklaanimaisia elementtejä. – En rajoita musiikkini tyylisuuntaa mitenkään, koska Korpiklaanilta se kuitenkin kuulostaa, jos Korpiklaani sitä soittaa. Minun tapauksessani kaikki studio hankinnat maksavat itsensä takaisin uusina biiseinä. Sillä on himassa kannut valmiiksi mikitettyinä ja se oli duunannut siellä itsekseen kokonaisen biisin pelkillä rummuilla. Bändi kirjoittaa lähtökohtaisesti suomalaisista asioista, ja noista synkeistä tarinoista on jo tullut osa maamme folklorea. Vuodet ovat tuoneet Korpiklaanin taiteeseen syvyyttä, jonka rinnalla kännäämisestä hoilotus vaikuttaisi yksiulotteiselta. Oli miten oli, Judas Priestin myöhempien aikojen klassikon henkeä tavoitellessa tarvittiin tietynlaisia biisejä. Ensimmäinen, Spirit of the Forest, ilmestyi vuonna 2003, ja jo sitä ennen Järvelä teki Shaman-bändinsä kanssa kaksi levyä ikään kuin kansainvälisen uransa esinäytökseksi. Ellei mukaan lasketa satunnaisia vierailuja muiden levyillä, joille Järvelä on useimmiten kirjoittanut itse omat osuutensa, hän ei ole koskaan varta vasten tehnyt biisejä muille artisteille. Usein ideoiden ovi saattaa avautua hyvinkin käytännönläheisestä kohdasta. Ohjaaja Markku Kirves teki kaikkiin kolmeen biisiin videot. Jylhä tekee selväksi, ettei Kulkija ollut mikään kiveenhakattu uusi linjanveto. – Tuomas on viime aikoina lukenut paljon niistä tapauksista ja ne vaikuttivat Jylhän teksteihin. Jylhän tuloa on pohjustettu Leväluhdan lisäksi myös singleillä Mylly ja Sanaton maa. Järvelä toteaa, että pienet muutokset pitävät homman raikkaana. Joskus saatoin pyytää kirjoittamaan jotain jyrkempää tai käyttämään enemmän tiettyjä fiilikseen vaikuttavia äänteitä. Osa levyn kappaleista käsittelee reilun kuudenkymmenen vuoden takaisia murhamysteerejä. Siihen pyydettiin musaa, jossa on jahtausfiilistä, ja minähän sävelsin sellaista. Se on paikallisen Erkki Kalliomäen turvesuolle yksin rakentama, useista rakennuksista koostuva miljöö, joka on eksentrinen nähtävyys ja taideteos itsessään. Mutta on siinäkin tapahtunut poikkeuksia. Saksaan – joskin myös Saksa oli tuottanut rankkoja metallilevyjä muun muassa Mokomalle, Stam1nalle ja Turisakselle. Niemi-biisin teksti sivuaa Bodom-järven mysteeriä, Juuret Kyllikki Saaren murhaa ja Kiuru perustuu Tulilahden tapaukseen, Järvelä kertoo. – Viime levyllä annoin Tuomakselle vähän teemaa, mutta nyt päätin, etten rajoita häntä millään tavalla. – Jo tehdessä tiedän, kenelle biisit ovat menossa, eli yleensä joko soololevylleni tai Korpiklaanille. Elämä heittelee Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista albumi. Nyt Saksa ja Korpiklaani kulkevat taas metalliin päin. Enkä juokse biisien perässä vaan avaan niille oven tulla. Parissakymmenessä vuodessa on syntynyt niin suuri määrä musiikkia, että Järvelää voi hyvällä omallatunnolla nimitellä tuotteliaaksi. Siinä oli intro, kertsit, säkeistöt, bridget, ihan kaikki paikoillaan. Sama Pohjanmaan mystinen kalmisto on inspiroinut myös vaasalaista kauhukirjailijaa Marko Hautalaa, jonka Leväluhta-romaani ilmestyi vuonna 2018. Hän kertoo tekevänsä uusia biisejä jatkuvasti. Sieltä niitä sitten tupsahtelee, ja fiiliksestä riippuen ne saattavat olla millaisia tahansa. – Tai sitten siksi, että kukaan ei ole pyytänyt. Tai sitten Jylhä on vain lepyttelevä kädenojennus Korpiklaanin kuulijakunnan kovimmille metallipäille eli niille, joita metallikitaroiden painuminen taka-alalle Kulkijalla huolestutti. Uusia sinkkubiisejä ovat säveltäneet Järvelän ohella Korpiklaanin entinen ja nykyinen hanuristi eli Juho Kauppinen ja Sami Perttula. Leväluhdan videota ei kuvattu uhrilähteen maisemissa, vaan paljon näyttävämmässä paikassa, Nummijärven Kammikylässä
Tarkkaa tietoa julkaisusta ei vielä ole, mutta Järvelä arvelee albumin ilmestyvän vuoden 2021 lopulla tai seuraavan alussa. Sellaiset piristävät muutokset heijastuvat suoraan siihen, miten tuottelias biisintekijä olen. WALTARI-pomon ja Korpiklaani-herran yhteinen levyprojekti on tällä hetkellä loppusuoralla. – Ainahan sitä miettii, mitä tässä seuraavaksi keksisi. – Uusi rumpali alkoi potkia mua perseelle. Kun levy ilmestyy ja kiertueet ovat takana, biisintekijä on jälleen tyhjän paperin edessä. Että nyt tuli tehtyä tällainen levy, mutta millainen seuraavaksi. Että nyt tuli tehtyä tällainen levy, mutta millainen seuraavaksi. Nyt levy on sävelletty ja aika pitkälti äänitettykin. Loppujen lopuksi uuden tekeminen ei koskaan tunnu vaikealta. – Ja kyllä se varmaan siihen menee, että keikkojakin tehdään. Sinä iltana tuli puheeksi, että olisi hauskaa tehdä musaa yhdessä. Meidän musa on boogieta Hurriganesin ja vanhan ZZ Topin meiningillä. JOTAIN IHAN MUUTA Jonne Järvelän kotistudiossa on viime aikoina äänitetty muutakin kuin Korpiklaania ja Muumi-pelimusiikkia: mies tekee albumia yhdessä Kärtsy Hatakan kanssa. Sen luulisi olevan kahdennentoista albumin kohdalla haastavaa jo itsessään. – Taidettiin olla Osakassa, kun lähdettiin Kärtsyn kanssa kaljoille kaupungille. – Kaikki sai alkunsa muutama vuosi sitten Japanissa, kun me oltiin siellä yhteiskeikoilla Waltarin kanssa, Järvelä pohjustaa. ”Ainahan sitä miettii, mitä tässä seuraavaksi keksisi. Sitten elämä tulee ja heittää asiat niin, että seuraava juttu alkaa pyöriä kuin itsestään. En meinaa edes jaksaa tehdä kaikkea, mitä voisin tehdä. Se tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta. Kärtsy ja Jonne ovat kehitelleet projektiaan eteenpäin aina, kun se on tuntunut oikealta. Sitten elämä tulee ja heittää asiat niin, että seuraava juttu alkaa pyöriä kuin itsestään.” Vaikka Jylhä ei ole teemalevy, se on murhatarinoineen ja kansantaruvideoineen vahva kokonaisuus. – Tätä on tehty aina silloin, kun on ollut aikaa ja hyvä fiilis. Jylhän kohdalla elämä puuttui peliin miehistönvaihdoksen kautta. Suomeen palattuaan kaksikko meni Järvelän studioon ja päätti alkaa tehdä musiikkia, jollaista heiltä ei odottaisi kuulevansa. – Ei folkeikä konetouhuja, vaan iloista partyrockia, jossa on torvia. Kun Matson siirtyi sivuun ja Mikkonen tuli hänen tilalleen, muutos oli merkittävä, mutta onneksi hyvässä mielessä. 22. Mutta jokaisen voiton jälkeen on aina palattava lähtöruutuun. Löytyy jokin uusi kulma, josta pääsee eteenpäin, Järvelä sanoo
provinssi.fi · #provinssi
”Ajattelimme, että jos vitutus on kerran tätä luokkaa, se on parempi purkaa death metaliin kuin mihinkään muuhun.” 24
Jos haluaa vangita voimakkaimman tunnelatauksen, se on tehtävä hetken mielijohteesta ja luotettava vaistoonsa. Poikkeuksellisen spontaani äänitystapa ei ole ainoa asia, joka on muuttunut: yksi bändin soundiin runsaasti vaikuttanut nimi, Dan Swanö, on poissa kuviosta. Ei tietenkään. Mutta Seeb toi mukaan melodisemman metallin bombastisuutta, mikä korosti täsKOLMIKYMMENVUOTINEN SOTA 25. Valtaosa nyt kuulemistasi biiseistä on syntynyt siten, että kun yksi riffi päättyy, joku meistä heittää fiiliksellä jonkin mielestään sopivan siihen perään ja... TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NEGAKINU O n muusikoita, jotka puhuvat musiikistaan innolla ja intohimolla. – Siispä kohautimme olkapäitämme ja otimme selvää, voimmeko kokoontua treenikselle ja studioon turvallisesti. Hollantilainen Asphyx äänitti debyyttinsä The Rackin vuonna 1991. Sitten on Martin van Drunen, joka kuulostaa death metalistaan puhuessaan yhtä pitelemättömältä ja vimmatulta kuin tavaramerkkihuutonsa. Homma onnistui siinä mielessä odotettua paremmin, että kaikki soundit olivat helvetin hyviä. Necrocerosin tapauksessa kaikki tapahtui muutamassa viikossa [viime vuoden] toukokuussa. – Totta kai luonnollisin ratkaisu olisi ollut tehdä levy Danin kanssa, sillä hän on tavallaan osa nykyistä tavaramerkkisoundiamme. – Vakavasti puhuen olen sitä mieltä, että metallin syvin olemus piilee sen alkukantaisuudessa. siinä se! Asphyxia! – Koska halusimme valjastaa tämän tekotavan levylle asti, pidimme spontaaniudesta kiinni loppuun saakka, ja lopulta Necroceros äänitettiin suureksi osaksi livenä. Asphyx on aina ollut jälkimmäisen filosofian bändi, niin myös tällä kertaa. – Necroceros ei ole death metal -levy, joka on vedetty power metal -soundien läpi. Metalli on tässä mielessä kuin hardcorea tai punkkia. – Tunnemme useita studiovelhoja, joten järjestimme pienen karsinnan, eli lähetimme samat biisit miksattavaksi useammalle tyypille ja annoimme heille tekemisen suhteen melko vapaat kädet. – Ei todellakaan! Olen aina ihmetellyt, että vaikka muusikolla olisi miten isoja rundeja, perhe-elämää ja harrastuksia, miten kukaan jaksaa vääntää samojen riffien kanssa kuusi vuotta, laulaja räkättää. Martin van Drunen huusi levyllä sodista ja suolistamisesta. Seebin kosketuksessa oli kuitenkin jotain erilaista. 30 vuotta myöhemmin kaikki ympärillä on muuttunut, mutta Martin van Drunen huutaa… sodista ja suolistamisesta. Sitten kokoonnuimme treenikselle, aloitimme yhdestä riffistä ja jammailimme spontaanisti. Se on ollut joskus hyvin nopeaa, joskus epätoivoisen junnaavaa. Mutta ehkä se on vähän itsekäs haave. tulos on ollut hyvää, mutta jo siinä kohdassa vaakakuppi saattaa heilahtaa vähän väärään suuntaan. – Jos tätä helvetin pandemiaa ei olisi tapahtunut, me emme puhuisi juuri nyt, mies sanoo virnistäen. – Niinpä, niinpä! Seeb ei todellakaan ole kaavoihin kangistunut kuolotuottaja, joka tuuttaa pihalle levyjä default-asetuksilla. Keräsimme nippuun kaikki ideat ja riffit ja ajattelimme, että jos vitutus on kerran tätä luokkaa, se on parempi purkaa death metaliin kuin mihinkään muuhun. Hän haluaa, että bändin luonne kuuluu, van Drunen hehkuttaa. Miten paljon uuden levyn tekeminen erosi parista kolmesta aiemmasta Asphyx-albumista. Kun kevään kiertueet ja kesän festarit peruttiin, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko jäämme kotiin eristyksiin murjottamaan ja harmittelemme, että pitipäs sattua, tai sitten otamme vallitsevasta tilanteesta kaiken irti jollain toisella tavalla. – Olemme tehneet biisejä joskus niin, että kaikki poimivat riffejä Paulin [Baayens, kitara] demojen joukosta, ja kokeilemme sitten, mitkä niistä sopivat parhaiten yhteen. Ei mikään rutinoinut death metal -soundinruuvaaja, vai mitä. Asphyx-nokkamies saa jopa väsymiseen asti esillä olleen koronan kuulostamaan innostavalta. – Nyt kaikki treenasivat osuuksiaan paljon jo etukäteen. Elävää kuolemaa Van Drunen räjähtää räkäiseen nauruun, kun totean hänelle, ettei Ashpyxin kaltaisen bändin tyyliin taida muutenkaan kuulua tapa hieroa, hieroa ja hieroa albumeitaan kuin Metallica ikään. Hollantilaisen nopeatempoista puhetta ja sen sekaan upotettuja naurunremakoita kuunnellessa ei voi olla hymyilemättä leveästi. Necrocerosin miksauspöydän takaa löytyy kokonaan uusi kaveri, Sebastian ”Seeb” Levermann, joka on tunnettu metallimaailmassa esimerkiksi Rhapsody of Firen, Vanishing Pointin, Mob Rulesin, Dragonyn ja Bloodboundin äänittäjänä. – Siis totta kai uusi albumi olisi tullut ennen pitkää, mutta pandemia vauhditti asioita niin, että levy ilmestyy nyt vuoden alkuperäistä suunnitelmaamme aiemmin. Luulenpa, että Dan oli asiasta vähän pettynytkin, mutta kyse oli siitä, että halusimme viedä levyn uusia juonteita niiden kokeilevan luonteen loppuun asti. – Olen jopa heittänyt huulta, että Hetfieldin pitäisi alkaa taas dokata, niin johan alkaisi syntyä riffiä ja tulisi taas Metallica-levyä sillä ”Vittuun kaikki!” -asenteella. – Mekin olemme joskus käyttäneet levyntekoon kuukausia ja..
– Periaatteessa tässä on myös Asphyxin ydin! Ei sillä, etteikö Paul osaisi säveltää vitun hyviä nopeita juttuja, mutta ne vain voimistuvat, kun ympärillä on hitaita, tonninpainoisia riffejä. – Kun Paul tuo meille loppumattoman määrän riffejä mp3-tiedostoina, kyse ei ole siitä, että savotasta pitäisi löytää jotain äänityskelpoista, vaan ennemminkin siitä, että löytää kovan kaman seasta ne absoluuttiset huiput. Nyt annoin mennä täysin tunteella ja huusin demolaulut treeniksellä juuri niihin kohtiin, joissa se tuntuivat oikeilta. Se eteni kuin raiteilla! – Three Years of Famine taas on aivan poikkeuksellinen Ashpyx-raita. Parasta monissa jännityselokuvissa ei ole se, mitä nähdään vaan se, mitä ei nähdä. Sitten seuraa se tärkein hetki, kun inspiraatio on vangittava jossain muodossa. Jumalauta, vielä muutama vuosi sitten emme olisi osanneet haaveillakaan tällaisesta eepoksesta. Asphyx vaihtelee, van Drunen pysyy Vuosi 2021 ei ole Ashpyxin death metalin juhlaa vain uuden albumin kautta, bändin debyytti kun täyttää samalla pyöreitä. – Nyt jälkeenpäin naurattaa, että Famine oli hylätty idea ennen noita toukokuun sessioita! Se ei oikein toiminut demona, mutta kaikki eri osat kasaan jammailemalla se nousi kuolleista kuin sekopäinen zombi. Hollantilaiset laajentavat näkökulmiaan kuolemasta edelleen. Ne ovat Tony Iommi, Malcolm Young ja Michael Schenker, ja hän kuuntelee varmasti enemmän hardcorea, punkkia ja doomia kuin deathiä. Ei helvetissä. – Jos tällaisissa jutuissa alkaa miettiä yhtään, onko jokin ratkaisu jonkin mittarin mukaan ”oikein” tai ”väärin” tai ”saako näin tehdä”, osa death metalin syvimmästä olemuksesta on menetetty. – Parasta vaikkapa Star Warsissa ei ole se, että valomiekkoja heiluteltaisiin koko ajan, vaan se, kun sitä joutuu odottamaan suuren osan elokuvasta. – Jos saat jostain käsiisi porukan varhaisia demoja ja splittejä, niistä jokainen on kuin eri bändin tekemä. Siksi mukana on Molten Black Earth, joka on täysin överisti räiskyvää gorea ja mustaa huumoria, mutta pitääkö koko albumin olla joko sitä tai sitten todellista historiaa. Se jos mikä kuuluu näissä riffeissä, jotka eivät seuraa mitään death metalin sääntöjä, eikä niiden kuulukaan. Totta kai se voi olla molempia. – Luin myös taannoin paljon Mao Zedongista [Kiinan kommunistisen puoleen perustaja, 1893–1976], mistä syntyi Three Years of Famine. – En usko, että keskustelisin nyt kanssasi, jos olisimme jossain vaiheessa päättäneet kirjoittaa ainoastaan päiden irrottelemisesta ja suolien repimisestä, vaikka onhan sekin toisinaan herkullista mässäiltävää, laulaja sanoo. – Necroceros selvensi itselleni entisestään, että samojen Asphyx-kansien välissä voi tehdä kaikenlaista. Aloimme jammailla biisin introriffiä, Stefan [Hüskens, rummut] jatkoi siitä omilla jutuillaan, Paul tiesi heti millä riffillä jatkaa ja minä iskin perään nopeamman osuuden, jonka olin löytänyt jo varhaisessa vaiheessa Paulin ideoita kuunnellessani. – Mietipä Paulin suurimpia idoleita metallin ja rockin saralla. En minäkään. Se, että kokoonpano muuttui koko ajan, laulaja nauraa. Mutta kenen kuva kiinalaisista kolikoista löytyy tänäkin päivänä. Se on kuin oma pieni sotansa massamurhineen. Jopa kirjaimelli”En usko, että keskustelisin nyt kanssasi, jos olisimme jossain vaiheessa päättäneet kirjoittaa ainoastaan päiden irrottelemisesta ja suolien repimisestä, vaikka onhan sekin toisinaan herkullista mässäiltävää.” 26. Näissä asioissa on pystyttävä luottamaan intuitioonsa ja annettava tempojen vaihdella järjettömällä tavalla, jopa riffin sisällä. Erikoista on, että Necrocerosia ja The Rack -esikoista (1991) yhdistää vain yksi asia: Martin van Drunen, joka lauloi bändissä ensin vuosina 1990–92 ja palasi mikinvarteen 2007, minkä jälkeen on julkaissut yhtyeen kanssa neljä albumia. Ihmiset olivat hänelle vain pelinappuloita ideologisessa pelissä. Van Drunen naurahtaa kertoessaan, että death metalia vaivaa monesti sama asia kuin nykyelokuvia pahimmillaan: ei malteta rakentaa jännitettä ja korostaa siten kliimakseja. Haluan vangita Paulin riffien herättämän primitiivisen fiiliksen välittömästi, ja useimmiten lopulliset laulusovitukseni ovat juuri ne ensimmäiset. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta Paulin riffit ovat minulle kuin kirjoja: ne saavat mielikuvitukseni laukkaamaan elävästi. – Heti kun kuulen jonkin Paulin hulluista riffeistä, mieleni täyttyy kuvilla. – Biisissähän ei kuulla ääntäni mitenkään liikaa. Yritin päästä sisälle ajatusmaailmaan, jossa ihmishengillä ei ole mitään merkitystä ja jota ei aja eteenpäin raha tai valta, vaan silkka pakkomielle. – Tiedän hetkessä, miten tulen rytmittämään huutoni ja mistä tulen kirjoittamaan sanat. Proosallisia riffejä Van Drunen alkaa pohtia, miten inspiroiva osa Asphyxia ”riffikuningas” Paul Baayens on. Olin juuri lukenut eri maiden armeijoiden erikoisjoukoista, jotka tekivät sota-aikana täsmäiskuja ja salamurhia, mutta nykyään sellaiset suorittavat terrorisminvastaisia ennaltaehkäiseviä hyökkäyksiä, joista emme kuule koskaan. Joskus vuosia sitten olisin varmasti örissyt riffien päälle ihan periaatteesta paljon enemmän, koska pitäähän death metalissa olla paljon örinää. Asphyx edustaa vanhan liiton death metalia, kyllä, mutta kyse on aina ollut muustakin. mälleen oikealla tavalla levyn monipuolisuutta. Laulaja kertoo olevansa yhtä paljon Asphyxin ja siten myös Paulin fani kuin bändin jäsen. Vyöryvä pääriffi, jännitystä kasvattava, puhtailla kitaroilla soitettu väliosa ja lopun räjähdysmäinen maailmanlopun tunnelma... Mao tapatti miljoonia ihmisiä nälänhätään ja tarinoiden mukaan nautti siitä. – Mount Skull on täydellinen esimerkki Necroceros-sessioiden groovesta. Mielikuvilla sodasta, taisteluista, ihmisyyden kammottavimmista puolista, ihmismielen sairauksista tai vaikka henkirikoksesta. Niin, Maon, massamurhaajan. – Voisitko kuvitellakaan, että Hitlerin kuva koristaisi saksalaisia euroja tai Stalinin kuva Venäjän ruplia. Kaikkea pitää tykittää täysillä koko ajan. Parasta kauhuelokuvissa ei ole säikähtäminen, vaan jännite juuri ennen sitä. – Toin levylle mukaan esimerkiksi The Nameless Eliten, johon sain idean yhdestä Paulin riffistä, jossa oli ainutlaatuista viheläisyyttä. Suolia ja historiaa Necrocerosilla kuullaan Ashpyx-kolikon molempia puolia: rujoa death metalia (Molten Black Earth, Knight Templar Stand , Botox Implosion), mutta myös selvästi polveilevampia, hidastempoisempia ja doomahtavampia luomuksia (Mount Skull, Three Years of Famine, Necroceros). Nämä miehet ja naiset ovat tekemisissä kuoleman kanssa tavoilla, joita emme voi edes ymmärtää. Hiljaiset jutut soivat hiljaa ja äänekkäämmät kovempaa. – Tiedätkö, mikä oli ennen Asphyxin vakio
– Juuri se faniporukka sai meidät uskomaan itseemme. Celtic Frost oli parhaat päivänsä nähnyt. – Siellä oli [Deathin] Scream Bloody Gorea ja Autopsya, totta kai, mutta Asphyx kurotteli jo varhain Black Sabbathin ja rujomman bluesin viipyilevyyteen, mikä puhutteli minua niin paljon, että liityin aika nopeasti mukaan porukkaan. – Lopulta se oli Eric Daniels [kitara vuosina 1988–1994, 1995–1996 ja 1997–2000], joka periaatteessa sementoi sen soundin, jota Asphyx edustaa tätäkin nykyä. Huusin mikkiin pleksin takana ja... Se löytyi The Rackillä, jolla jokin vain loksahti kohdilleen. Jos taas joku sattuu menestymään, sanotaan että asiaan uskottiin koko ajan, hah hah! – Asphyx ja Pestilence [jossa van Drunen vaikutti 1987–90] soittivat täällä aikoinaan muutamille kymmenille ihmisille. Toisin kävi. Venomin jätkätkin olivat tehneet parhaat levynsä jo kymmenen vuotta aiemmin, eikä heiltä odotettu enää mitään... Olipa kyse sitten erikoisemmasta musiikista tai vaikka urheilusta. – Heti kun tilaisuus tehdä albumi aukesi, menimme studioon ja äänitimme levyn muutamalla otolla livenä. Van Drunen kertoo, että kun levy huhtikuussa 1991 ilmestyi, vastaanotto ei ollut täynnä riemunkiljahduksia. – Olin 25-vuotias, mielestäni ikäloppu örisijä, jolla ei olisi enää montaa vuotta aikaa genressä… Mieti nyt, millainen äärimetallibändien elinkaari tuolloin oli! Slayerin tunnetuin line-up oli jo hajoamaisillaan ja heidän ennustettiin lopettavan. Ja erikoista kyllä, nyt minusta tuntuu taas siltä, etten tule lopettamaan tätä keuhkoamista ihan heti! 27. – Hollanti on aina ollut maa, jossa ei olla kauhean kannustavia omia kohtaan. Oliko The Rack soundinne syntymisen jälkeen nuoren ja nälkäisen bändin määrätietoisen työn tulosta. The Rack sai lehdistöltä yhtä paljon kahden kuin neljän tähden arvioita, ja moni toimittaja sanoi meidän soittavan joko liian hidasta tai liian erikoista metallia. Kaiken ajateltiin olevan ohi hetkessä, koska eihän tällaista kamaa voi tehdä kovin vanhaksi, vai mitä. – Mutta tässä sitä ollaan! Omaa kolmikymmenvuotista sotaamme myöhemmin. Mutta entä sitten, kun lähdimme vaikkapa Entombedin kanssa Saksan puolelle. Kaikki rimpuilivat eri suuntiin, ja vasta Eric löysi pitävän soundimme. Sitä ennen Asphyxin ei voi sanoa olleen oikeastaan edes bändi. Asphyx teki jo debyytillään jotain poikkeuksellista tuomalla mukaan sotaa, todella hitaita tempoja, melodisia leadkitaroita ja sovituksia, jotka eivät olleet pelkkää turpaanvetoa. – Halusimme vain tehdä levyn mahdollisimman pian, koska mielikuvamme oli, ettei äärimetallibändillä ole tulevaisuutta. 1500–2000 hengen klubit olivat pullollaan väkeä. Asphyx veti treenejä, joku soittaja vaihtui, mentiin studioon, äänitettiin demo, seuraavaksi treenattiin taas eri porukalla, mentiin eri studioon ja tulos oli jotain ihan muuta. Jos menee huonosti, siitä piruillaan heti. Puhumassa Necrocerosista. Kukaan ei meinannut haluta ottaa meitä keikoille, koska emme edustaneet edes metallin mittareilla mitään konservatiivista. Tosiasiassa meillä ei ollut mitään käsitystä, mitä olimme tekemässä. sesti. Van Drunen nauraa todetessaan, että Asphyxin, kuten monen muunkin death metal bändin, parasta ennen -päiväyksen ennustettiin menevän umpeen jo 1990-luvun alussa. – Muistan riemuinneeni, kun joissakin arvioissa hehkuteltiin, miten vahvan vision bändi Asphyx oli. – Ei! Ei alkuunkaan! Päinvastoin! laulaja hymähtelee. The Rack tavataan nostaa esiin, kun puhutaan vanhan liiton death metalin kovimmista levyistä. siinä se oli! ”Visionäärinen” albumi äänitettynä parissa kolmessa päivässä. Väki osaa olla todella vittumaista. Jos olisimme kuunnelleet hollantilaisia tai musiikkitoimittajia, Asphyxin matka olisi varmasti tyssännyt debyyttiin. Asioita on ollut helppo analysoida vasta jälkikäteen
The Bodyn uuden levyn äänitykset tekivät laitteistolle pelkkää pahaa. TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA ZACHARY HARRELL JONES 28. KAIKEN NÄHNEET. Äärisäröinen noisevuorenpurkaus hautaa kitarariffit ja free jazzin alleen. Tarkoitus pyhitti keinot matkalla yhtyeen meluisimpaan ääreen
Mitä äärimmäisemmäksi ilmaisumme käy, sitä enemmän Chip tuntuu siitä tykkäävän. Levyn päättävä Path of Failure kylläkin sisältää varsin taidokasta rumpujensoittoa, toki murskaavan särövyöryn alle kätkettynä. Laajempaa tunnustusta yhtyeelle toi vuonna 2010 julkaistu All the Waters of the Earth Turn to Blood. Jos The Bodyn levyjä ajattelee ruumiina, kehoina, niin millainen keho I’ve Seen All I Need to See -albumilla on kannettavanaan. Olen juuri rusentunut The Bodyn uuden I’ve Seen All I Need to See -albumin äänenpaineen puristuksiin ja naarmuttanut tärykalvojani sen metelillä. Kaiken alta on havaittavissa selkeä riffi, mutta on paha lähteä erittelemään millainen. Jep, tämä on tavallistakin intensiivisempi The Body -levy, hah hah. Vältämme olemasta tekemisissä muiden kuin läheisten ystäviemme ja perheidemme kanssa. – Olemme viime aikoina itsekin pohtineet, että koska levymme syntyvät pitkälti studiossa, ne luovat sitäkin täsmällisemmän aikajanan, johon voimme palata ja katsoa, että okei, tuollaisessa mielentilassa olimme tuolloin. Kyse ei ole nihilismistä, mutta musiikin ytimessä on epätoivoinen kysymys, mihin nykytilanteesta on mahdollista enää edetä. I’ve Seen All I Need to See edustaa The Bodyn meluisinta ja päällekäyvintä äärtä. Hän soittaa kantrihenkistä musiikkia, ja yksi hänen biiseistään alkaa säkeellä ”I’ve seen all I need to see”. – Minä ja Chip pyrimme viettämään niin hyvää elämää kuin mahdollista. – Nappasimme nimen Arkansasissa asuvalta ystävältämme. Kuplasta kurkottaen Vuosi 2020 peilautuu uuden albumin nimeen, halusi tai ei. Buford innostuu vertauksesta. Kingin toive karkottaa kitarariffit korvistaan kiteytyy Tied Up and Locked In -kappaleeseen. Levyn äänimaisema on niin törkyisen äärisäröinen, että on kuin yhtye julistaisi todella nähneensä kaiken mitä tarvitsee ja piilottaisi sisimpänä tietoisesti näkymättömiin ja kuulumattomiin, meluvallien varjoon. Jos Bufordin ja Kingin arki kuluu turvassa kuplassaan, The Bodyn musiikki on keino kurkottaa kohti laajempaa ihmisjoukkoa, jonka reaktio on onnistunut yllättämään Bufordin. Sen verran taidokkaasti se on metelikerroksin piiritetty. Kun ihmiset samastuvat kolkkoon musaamme, se vakuuttaa meidät siitä, että tapamme katsoa ja kokea tätä maailmaa tavoittaa jotain todellista. – Sanoisin, että kaikissa levyissämme on läsnä turhautuminen, joka kohoaa kohti vihaa, joskaan se viha ei ole suunnattu erityisesti keneenkään tai mihinkään. Soittajina pyrimme hyödyntämään rajallista osaamistamme, viemään sen niin pitkälle kuin mahdollista, kääntämään sen mielenkiintoiseksi. – Olemme tyytyväisiä elämäämme emmekä lähtisi muuttamaan sitä, mutta tiedostamme että se on ristiriidassa laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa. Olet oikeassa, otsikko varmasti osuu monen ajatuksiin viime vuodesta. Yhtyeen nimeä voi soveltaa myös sen kaikkiin albumeihin, niistä jokainen on näet oma kokonainen ruumiinsa – ja ne ravistelevat myös kuulijansa kehoa. Ikään kuin auditiivinen valokuva-albumi. Olemme ikään kuin luoneet kuplan ympärillemme – ja se on mahtavaa! Mutta välillä on pakko astua kuplan ulkopuolelle. Rumpali Lee Bufordin lippalakin teksti Skype-yhteyden päässä herättää kysymyksen, millaisen väen kanssa nyt ollaan tekemisissä. ”Kaikissa levyissämme on läsnä turhautuminen, joka kohoaa kohti vihaa, joskaan se viha ei ole suunnattu erityisesti keneenkään tai mihinkään.” 29. Hän vastasi, että todellakin, käyttäkää ihmeessä. A nti Authoritarian Gun Club. – Chip on taantunut kaikkien bändivuosiensa myötä tilaan, jossa hän ei edes halua kuulla kitarariffejä musiikissaan. Bändi on kasvattanut diskografiansa mittavaksi. – Se taisi olla hänen tavoitteensa, ja näemmä hän sen myös saavutti. Ja tämä uusi levy kaivautuu yhä syvemmälle vihaan. All the Waters of the Earth Turn to Blood viehätti tavallaan yhdistää lyijynraskaaseen viipyilyyn kuoroja jousielementtejä. Pellit seis The Body on kiinnittänyt monien huomion – ja taatusti etäännyttänyt sludgepuristeja – arkailemattomalla ilmaisunsa äärien venyttämisellä. Chip kuunteli biisiä ja tokaisi, että tuo säehän on ihan paras. Vuoden 2016 No One Deserves Happiness tutki, mitä termi pop voisi tarkoittaa yhdistettynä The Bodyyn. Siihen mahtuu omien albumien ohella useita yhteistöitä muun muassa Thoun, Full of Hellin ja Uniformin kanssa sekä viime vuonna julkaistu Remixed-levy, jolla yhtyeen materiaali laskettiin lukuisten tekijöiden käsiin. Joten tällä kertaa puskimme niin syvälle pörinään ja meluun kuin mahdollista. Rumpusoolo ei ole Bufordin. – Ainakin minulle musiikin tekemiseen liittyy kysymys, mahtaako kukaan muu tuntea samoin kuin mitä musiikissani kanavoin. Kunnioitettava ”body of work”, kuten termi kuuluu. Kahden Rhode Islandin kasvatin, Bufordin ja kitaristi-solisti Chip Kingin duo The Body on vyöryttänyt kokeellista sludgeaan äänitteille vuoden 2004 nimikkodebyytistään alkaen. Olemme molemmat punkin kasvatteja, eikä kumpikaan meistä hallitse mitään instrumenttia mestarillisesti. Mikään tietoinen kommentti otsikko ei kuitenkaan ole. Tietenkin tämä on aika tavallinen kokemus alakulttuureissa, mutta joka tapauksessa se auttaa jaksamaan. Chip ei ole niin teknisesti taidokas kitaristi, että kykenisi ottamaan tuosta vain haltuun mitä tahansa musiikkia. Rentoutumiseen kuluu tuskin sekuntiakaan: The Body -rumpali on musertavan musiikkinsa vastakohta, kerrassaan leppoinen veikko. Tunnustelemme levyillä ympäristöämme ja huomaamme, että moni tuntee samoin kuin me. Hän on selkeästi kiintynyt äärikamaan. Olemme ikään kuin tienristeyksessä, ja minkä suunnan valitsemmekin, olemme kusessa. Ne ovat rehellisimpiä mahdollisia kiteytyksiä siitä, missä olimme minäkin vuonna. Chip on meistä vannoutuneempi erakko, hänen turhautumisensa ympäröivää maailmaa kohtaan on äärimmäisempää kuin minun. Ja voi luoja, millaista siellä onkaan. Kirjoitimme ystävällemme ja kysyimme, voimmeko käyttää sitä. Albumin nimi linkittyy rumpalin mukaan teemoihin, jotka ovat olleet keskeisiä halki The Bodyn tuotannon. Etäinen rumpusoolo on kuin free jazzin hautajaisseremonia upotettuna feedback-betoniin
I’ve Seen All I Need to See on albumi, jolta on hankala osoittaa elementtejä, joiden vaikuttimet kumpuavat popista. – Yhteistöissä tärkeintä on, etteivät egot ole sotkemassa asioita. Ystävämme Chrissy Walpert on laulanut kaikilla aiemmilla levyillämme ja tuli nytkin studioon tekemään samoin. Turha toistaa jotain, jonka joku on jo tehnyt paremmin. En matkusta lentäen, joten matka äänityssessioihin kestää sellaiset neljä päivää per suunta. Ja onnistuneesti kiskookin. Onhan meno edellisiä levyjä uhkaavampaa. Valitettavasti jouduimme tuottamaan hänelle pettymyksen, koska hänen laulunsa ei istunut näihin biiseihin. Muuten se on koko ajan samanlaista hengailua. En tainnut ihan tajutakaan sitä, ennen kuin mainitsit asiasta. Runon esittää Seth Manchesterin isä, jonka ääni kantaa myös edellislevyn I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer (2018) loppurunoa. Mitään kummankaan session kaltaista emme ole koskaan ennen tehneet. Seth siirsi biisejä koneelta nauhalle ja nauhalta takaisin koneelle vääntäen joka käänteessä kaikki säädöt äärimmilleen. Tuollainen lohduttomuus on ihan luonteva aloitus, kun koko levy on sellainen kuin on. – Runot luovat hienon sillan levyjen välille. Ajatuksemme kulkevat siinä määrin samoja reittejä, että teemat loksahtavat yksiin luonnostaan. Seth siirsi biisejä koneelta nauhalle ja nauhalta takaisin koneelle vääntäen joka käänteessä kaikki säädöt äärimmilleen.” 30. Emme koskaan sanele etukäteen, että okei, tältä sen pitää kuulostaa. Jossain siellä melun keskellä ne piileksivät, ja vaikka on mahdoton sanoa keitä tai mitä ne ovat, ne tulevat kohti. Fanin esittämä kysymys The Bodyn Facebook-sivulla onkin varsin osuva: ”Are y’all ever *not* making new albums?” – Asumme nykyään länsirannikolla, mutta teemme levyt yhä itärannikolla. – Chip on paras ystäväni. Christs, Redeemers -albumille (2013) symbaalit äänitettiin jälkikäteen. Buford hekottaa, että hänellä ja Seth Manchesterillä on tapana hakea ilmaisuun melodiaa ja elementtejä, jotka keventävät kuuntelukokemusta. – Nuo jutut ovatkin jatkuvaa edestakaisin veivaamista. Tajusin äänittäessä, että okei, voin lyödä käytännössä vain tomeja ja virveliä. ”Kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa. – Mitä rumpuihin tulee, tämä oli vaikea levy. Mutta lopputuloshan on ihan jees. – Tällä kertaa oli turha ajatella peltejä ollenkaan. Hän otti ja soitti. Tuollaiset jutut vetoavat minuun paljon enemmän kuin metallilevyjen tyypilliset rummut. They Are Coming on nimensä mukaisesti levyn uhkaavin yksilö. Kiertueiden ja kotosalla olon välillä ei ole muuta eroa kuin keikkahetket. – Eräs jazzrumpali vanhasta kotikaupungistamme Providencestä vetää sen. I’ve Seen All I Need to See -sessioiden lähtökohta olikin tavoitella duon paljainta livesoundia. Meille on aina olennainen kysymys, mitä ei vielä ole tehty. Kaikkea ei ole vielä nähty. Helppoa kapuaminen ei tule olemaan. Välillä mietin soittaessani, kuulostaakohan jälki tosi tylsältä, kun en voi tehdä juuri mitään. Se oli outoa, sillä yleensä paiskon symbaaleja koko ajan. Minä kirjoitan yleensä lyriikat Chrissylle ja muille vieraileville solisteille, ja Chip tekee kaikki omat tekstinsä. Jossain vaiheessa hän tokaisi, että nämä konstit tekevät äänityslaitteistolle pelkkää pahaa, Buford nauraa. Ensisäe on kuin haaste: ala kavuta näitä portaita. En voinut iskeä symbaaleja käytännössä lainkaan, koska soundit oli viritetty jo niin särölle, että peltien kirskunta olisi räjäyttänyt kaiken pelkäksi meluksi. Mutta hauskanpitoa musiikin tekeminen The Bodylle suuressa määrin on. Emme ole perinteisessä mielessä bändi. Parin edellisen albumin rumpukoneet olivat Chipiltä melkoinen myönnytys, mutta olivat ne iso askel minullekin. Päätimme kokeilla, miten syvälle kaiken pohjalle pystymme sen hullun rumpaloinnin hautaamaan. – Ja kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa. Eli ei hätää, hän on messissä taas. Hankalampaa on nimetä kaikkia The City Is Shelledin instrumentteja – jos se tarpeellista onkaan. Buford on kuitenkin löytänyt viime vuosina populaarimusiikista inpiroivaa ankaruutta, jota tulee äärimusiikissa vastaan harvoin. Teimme juuri yhteislevyn Big Braven kanssa, samoin erään teknokaverimme kanssa. Hengailemme yhdessä melkein joka päivä. Studiossa olemme monesti pikemminkin tuottajia kuin muusikoita. Ääni Kanyelle ”To climb these stairs again.” A Lamentin ja koko levyn avaa skotlantilaisen runoilijan Douglas Dunnin runo The Kaleidoscope. Eriävillä näkökannoilla on kuitenkin vaikutuksensa siihen, miltä The Body kuulostaa. – Mutta koska hänen mukanaolonsa on traditio, sanoimme että voithan sinä soittaa vaikka pianoa tai jotain. King kiskoo biisejä päinvastaiseen suuntaan. The Kaleidoscope pohjautuu Dunnin omin kokemuksiin kuolemansairaan vaimonsa vierellä, avuttomana siitä, ettei voi tehdä mitään. Itseään Buford ja King eivät ainakaan toista, vaikka ovat toistuvasti levynteossa. Tämä levy on täyttä Chipiä. Annamme musan kuljettaa sinne minne se kuljettaa. Kun pääsemme kerran studioon saakka, olemme niin ahkeria kuin mahdollista. – Chipin matsku on nyt tavallistakin vainoharhaisempaa. Viime reissulla tein The Bodyn lisäksi pari kolme muuta levyä, Seth teki kolme tai neljä. – Mietipäs hip hop -juttuja, esimerkiksi Kanye Westin levyjä. Silloin Buford tiedosti soittaessaan, että rumpuosasto täydentyisi vielä. Biiseissä on droppeja, joissa rumpusoundit on räjäytetty todella rujoiksi. – Hah! Levyillämme on usein vierailijoita, mutta tällä uudella soittaa enimmäkseen vain minä ja Chip, äänittäjämme Seth Manchesterin avustuksella. Emme juurikaan pähkäile keskenämme, mitä mikäkin teksti käsittelee. Chipin täydeltä Symbaalien poissaolon tunnistaa. Ja mikäpä siinä, hauskaa sitä tehdessä riitti. Juuri mitään melodiaksi kutsuttavaa uudelta levyltä ei löydy, lukuun ottamatta aloitusbiisi A Lamentin melankoliaa. Hauska on näin lohduttoman rujon musiikin äärellä hurja termi. Buford ja King eivät olleet avuttomia edellisten The Body -albumien keikkatoteutuksen äärellä, vaikkakin rumpukoneiden sun muiden lisäelementtien mahdollistamien asioiden toisintaminen keikoilla oli haastavaa
LIPUT MYYNNISSÄ NYT LIPPU.FI/SLIPKNOT www.emp.f i
”Inspiroidumme koko ajan uusista asioista, minkä ansiosta Tribulationin musiikki elää.” 32
– Tribulation on kasvanut mukana, kun olemme kehittyneet ihmisinä. Viides levy, uunituore Where the Gloom Becomes Sound, lainasi nimensä saksalaisen darkwave-artistin Sopor Aeternus & the Ensemble of Shadowsin kappaleen Hades ”Pluton” riveistä ”Down, further down, where the gloom becomes sound / On the cell where your love might be found”. Jonathan ei suhtautunut Tribulationiin enää kovin positiivisesti. Musiikillisen ja taiteellisen kipparin poistuminen on luonnollisesti kova pala yhtyeelle, jonka menestys on nojannut vahvasti kitaristi-kansitaiteilijan näkemykseen ja luomisvoimaan. Andersson vakuuttaa eron olleen sopuisa, joten ystävyys säilyy siviilielämässä. Basisti-laulaja Johannes Andersson vastaa videopuheluun kotonaan Ruotsissa. Olemme tunteneet toisemme lapsesta lähtien, ja etäisyys välillämme on kasvanut viimeisen vuoden aikana. U svaisia kalmistoja, raunioituneita linnoja, esi-isien syntejä, kirouksia, kohtalokkaita salaisuuksia, vampyyreja, aaveita, elävältä hautaamisia, hirviöitä, hulluutta ja hyisiä tarinoita. Se hohkaa kaikesta, mitä yhtye yleisölleen viestii: sävellyksistä, sanoituksista, kansitaiteesta, kasvomaalauksista, promokuvista, musiikkivideoista, esiintymisasuista ja niin edelleen. Inspiroidumme koko ajan uusista asioista, minkä ansiosta Tribulationin musiikki elää. Death metalista innostuneet Andersson, Jonathan Hultén ja Adam Zaars halusivat rankentaa bändinsä musiikkia, kun taas Wickstrandin veljekset, laulaja Olof ja rumpali Jonas, intoilivat edelleen thrashistä ja speedistä, jotka olivat Hazardin kulmakivet. – Hän pudotti pommin lokakuun alussa. Hän haluaa pitää kameransa pimeänä – osittain ehkä siksi, ettei halua horjuttaa vaivalla rakennettua imagoaan liikaa. Kuuntelen edelleen death metalia, mutten eksklusiivisesti. Goottilaisuus on siis ollut Tribulationin pohjavireenä alusta asti, joskaan ei aina musiikillisesti yhtä paljon kuin nykyään, Andersson sanoo. Levyllä ei kuulla darkwaveä, mutta yhtäläisyydet tummanpuhuvan ja nyktofiilisen tunnelman kanssa ovat ilmeiset. Osa biiseistä on heavy metalia ja osa vanhaa kunnon folkia, jollaista ymppäämme aina levyillemme. Gotiikan perintö heijastuu Tribulationista vahvana. Vivahteikkaan soundin metsästäjät Tribulation syntyi piskuisessa 14 000 asukkaan Arvikan kunnassa vuonna 2004, kun sen esiaste Hazard jakautui kahtia. Siinä missä ranskalaissyntyinen aatevirtaus pyrki mittaviin yhteiskuntaja kulttuuriuudistuksiin järki, tiede, markkinatalous ja liberalismi edellä, brittiläislähtöinen gotiikka romantisoi mennyttä, ammensi yliluonnollisuudesta, nojasi mystiikkaan ja muutti kammottavuuden kauneusihanteeksi. Tribulationin debyyttialbumi The Horror (2009) edusti liki tyylipuhdasta death metalia, jonka mausteeksi oli ripoteltu kauhutematiikkaa. Olimme 17-vuotiaita, kun äänitimme The Horrorin. Halusimme tehdä mahdollisimman nopeaa ja äärimmäistä musiikkia. Kipparinvaihto kesken myötätuulen Valtaosan Where the Gloom Becomes Soundin kappaleista kirjoitti Jonathan Hultén, joka soitti Tribulationissa ja sen esiasteessa Anderssonin ja Zaarsin kanssa 12-vuotiaasta saakka. Kun puhuimme vakavia, hän kyseenalaisti Goottilaista estetiikkaa rakastava Tribulation saapui tienristeykseen viidennen levynsä julkaisun kynnyksellä. Emme halua muutenkaan jumittua yhteen genreen, vaan laajentaa ja kehittää soundiamme jatkuvasti, Andersson sanoo. Menetys on myös henkilökohtainen, sillä rakas ystävä ei ole enää vierellä jakamassa yhdessä luodun konseptin iloja, suruja ja seikkailuja. – Tulee olemaan outoa jatkaa ilman Jonathania, hänen tapaansa säveltää ja esiintyä. Bändi on kasvattanut suosiotaan menestyksekkäästi Atlantin molemmin puolin, mutta nyt matka jatkuu ilman sen perustajajäsentä. Ollakseni rehellinen uutinen ei tullut yllätyksenä. Avausbiisi In Remembrance on miltei industrialia. Goottilainen romaani käänsi valistuksen aikakauden ihanteet päälaelleen 1700-luvun lopussa. Levy tarjoaa paljon uusia näkökulmia Tribulationiin, Andersson kuvailee. – Olemme aina hyödyntäneet taiteessamme kauhutematiikkaa, kuten Nosferatua, metsän olioita, okkultismia ja kaikkea outoa, koska se vetää meitä puoleensa. Hulténin erosta uutisoitiin joulukuun alussa. Wickstrandit jatkoivat leipälajinsa parissa nimellä Enforcer. HETKI HAUTAUSMAALLA TEKSTI MARKUS LAAKSO KUVAT ESTER SEGARRA 33. Goottivaikutteiden dominanssi kasvoi asteittain, ja yhtyeen kolmannella albumilla The Children of the Nightilla (2015) tarttuvat keskitemposävellykset ja mehukkaan melankoliset melodiat syrjäyttivät death metalin. Muistoksi kuolovuosilta jäi vain Johannes Anderssonin raspinen kevytörinä, joka muistuttaa erehdyttävästi Dissection-legenda Jon Nödtveidtin ulosantia. – Tämä levy on vielä gootimpi, monipuolisempi ja vaikutteiltaan laveampi kuin edeltäjänsä Down Below [2018]. Kolmikko antoi Wickstrandeille kenkää, vaihtoi nimensä Tribulationiksi, pestasi uuden rumpalin ja alkoi mäiskiä death metalia Andersson basisti-laulajanaan
Thollinkin säveltaide hohkaa pimeyttä ja melankoliaa, mikä on elinehto Tribulationille. Paradoksaalisesti Tollillakin on oma sooloprojektinsa, jossa hän soittaa, laulaa, säveltää ja esittää Hulténin tapaan kevyempää musiikkia kuin aiemmissa bändeissään. – Meillä kaikilla on lapsia ja yritämme käydä bändin ohella töissä. Demokraattinen tapa oli lähteä. Työmäärä on siis ollut musertava, eikä maailmaa normaalioloissa jatkuvasti kiertävä ja aktiivisesti levyttävä Tribulation jätä juuri vapaa-aikaa. Ug-skene on kuitenkin aika tarkka siitä, miltä bändien tulisi kuulostaa, mikä on rajoittavaa etenkin jos musiikki kehittyy ulos lokeroista. Uutta tuttua verta Tribulation ei jäänyt Hulténin erottua tyhjän päälle vaan pestasi kitaristikseen hetken Hazardissa ja pitkään Enforcerissa soittaneen Joseph Thollin. Se tekee yhtälöstä hankalan, sillä rahaa on hankittava muualtakin. Muusikoiden klassinen dilemma on, että he haluavat vain soittaa ja luoda taidetta, mutta bisnespuoli imee heistä mehut. Se on loputonta työtä, vaikka pandemia jyllää, Andersson huokaa. Nähtäväksi jää, jatkuuko kuvitusyhteistyö jatkossa, sillä Hultén toimii muusikonuransa ohella freelance-kansitaiteilijana. Hän oli vain päässyt tiensä päähän tämän bändin suhteen. Valmistelemme musavideota, pidämme paljon palavereja, otamme kuvia, suunnittelemme kiertueita ja teen haastatteluja joka ilta. Halusimme tavoittaa enemmän kuulijoita, joten meidän oli siirryttävä eteenpäin, Andersson toteaa. Ei ole väliä, kuinka monta manageria ja keikkamyyjää bändillä on, muusikoiden on silti tehtävä päätökset itse ja riideltävä ihmisten kanssa eri asioista. Andersson on hyväksynyt myös musiikkibisneksen turbulenssin ja jatkuvan muutoksen. Tämä on rankkaa hommaa, Andersson sanoo. Tuskin livealaa moukarilla mäiskinyt koronakaan jää ainoaksi pandemiaksi, eikä muitakaan tulevaisuuden haasteita pysty ennustamaan aukottomasti. Sen toiminta on yhtä ammattimaista kuin huomattavasti suurempien yhtyeiden, joiden pyörittäminen ei vaadi yhtä paljon henkilökohtaisia taloudellisia ja ajankäytöllisiä uhrauksia. Sen olen vuosien varrella oppinut. Olen itse asiassa tuntenut hänet pidempään kuin Jonathanin ja soittanut hänen kanssaan lukuisten bändien keikoilla, joten eiköhän homma lutviudu kuntoon nopeasti Tribulationinkin keikoilla. Aiemmin sävellysvastuu on jakautunut Hulténille ja Zaarsille, jotka ovat jakaneet myös levyjen ulkoasujen toteutuksen: Hultén on vastannut kansitaiteesta, Zaars kansivihkojen kuvituksesta ja taitosta. – Olen iloinen, että päädyimme Century Medialle. Tribulation muutti oma-aloitteisesti musiikillista konseptiaan ja loikkasi Century Medialle, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut siitä lähtien. Century Media kosiskeli Tribulationia jo The Horrorin jälkeen, mutta bändi ojensi metallijätille rukkaset ja antoi ug-lafka Invictus Productionsin julkaista toisen levynsä, The Formulas of Deathin (2013). Hyvästi underground Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kuinka pitkään pystymme pitämään bändin pystyssä. Bändi vaatii jäseniltään liki täysipäiväistä omistautumista, josta ei saa kuitenkaan riittävää toimeentuloa. Tuli mammonaa tai ei, Tribulation on työskennellyt menestyksensä eteen määrätietoisesti. Molemmat vaativat paljon, eikä hän halunnut painaa jarrua Tribulationin suhteen, koska se olisi vaikuttanut negatiivisesti meihin muihin. – Miehistönvaihdos oli siinä mielessä helppo, että Joseph on hyvä ystävämme, johon luotamme ja jonka biisintekotyylistä pidämme. Olisi ollut hirveää joutua etsimään puskista tyyppiä, jota emme tunne. Yksi syy Hulténin lähtöön oli hänen sooloprojektinsa, jonka erinomainen esikoistäyspitkä Chants from Another Place ilmestyi viime huhtikuussa. Elämässä ei ole rewtai pause-nappeja, on vain play. Mikä on tarkoituksemme ja syymme jatkaa. Rakastamme häntä edelleen, ja hän rakastaa meitä. Tärkeintä yhteistyön aloittamisessa ja hedelmällisessä jatkamisessa oli yhtyeen näkökulmasta se, että taiteellinen kontrolli säilyy muusikoilla. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että vitut, underground on meille liian pieni. Esimerkiksi nyt, kun meillä on levynjulkaisukampanja meneillään, otin kolme viikkoa vapaaksi töistä, jotta saan Tribulation-hommat hoidettua. Odotan innolla, miltä tuleva materiaalimme tulee kuulostamaan. Se on silti hoidettava.” 34. – Tämä on likainen ja epäystävällinen ala. Se on silti hoidettava. Hultén paitsi sävelsi ja soitti levyn materiaalin myös äänitti ja lauloi sen, piirsi ja maalasi levyn kansitaiteen ja -kuvituksen sekä toteutti animoidut musiikkivideot. ”Muusikoiden klassinen dilemma on, että he haluavat vain soittaa ja luoda taidetta, mutta bisnespuoli imee heistä mehut. koko toiminnan. Tämä on ruma ala. Ammattimaisuus on taas tuonut esiin musiikkibisneksen raadollisuuden ja kylmyyden, vaikka temmellyskenttänä on marginaalimetalli eikä kertakäyttöpop tai sometähdenlennot. Ison lafkan kanssa työskenteleminen on opettanut meille, millaista ammattimainen bändielämä oikeasti on. Olisi turha taistella kehitystä vastaan ja elätellä toivoa, että fyysisten tuotteiden menekki nousisi entiseen loistoonsa ja kassa kilisisi jatkossa enemmän. Tribulation on noussut keskisuureksi äärimetalliyhtyeeksi, jos sen sellaiseksi haluaa lokeroida. Niin mahtavaa kuin luomistyö ja kiertue-elämä voikin olla, välistävetäjiin, riidankylväjiin ja ongelmamagneetteihin törmää tämän tästä. Ymmärrämme sen täysin. Toivomme hänelle menestystä ja kaikkea parasta, Andersson sanoo. – Jonathanille on varmasti ollut jossain vaiheessa liikaa pyörittää sooloprojektiaan ja Tribulationia. – Halusimme edustaa undergroundia, koska pidimme sitä siistinä
Epäröin päätöstä viimeiseen sekuntiin asti, mutta kun sain sanottua sen ääneen, tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt rinnaltani. Nörttimäinen kiinnostus ja luomisvietti ovat työntäneet minua eteenpäin. – Toisaalta ylivoimaiselta tai puolimahdottomalta tuntuvan tehtävän suunnittelu nostattaa minussa kummallista iloa. Tulevilta kiertueilta pois jääminen ei tunnu enää oudolta, vaan siltä, että asiat ovat nyt niin kuin niiden pitääkin olla. Korostunut visuaalisuus yhdistää Tribulationia, sooloprojektiasi ja sinua esiintyvänä taitelijana. Sellaista iloa, että tunnen itseni valmiiksi sitoutumaan täysin jonkin upean teoksen luomiseen. – En voi puhua muiden puolesta, mutta en usko, että valintani tuli heille sokkina. Mitä olet puuhaillut viime aikoina. Olin 12-vuotias, kun Tribulationin esiaste Hazard perustettiin, ja 15, kun Tribulation syntyi. Tribulation kiersi Ghostin lämmittelijänä marras-joulukuussa 2019. Vanhempasi opettavat musiikkia yliopistossa. Pidin peukkusääntönä sitä, että kolme päällekkäistä lauluharmoniaa on maksimi. Ottojen määrällä ei ole minulle mitään väliä. Olen jatkanut säveltämistä ja oppimismielistä musiikinkuuntelua siitä saakka. Ensin paikallisessa musiikkikoulussa ja myöhemmin, teini-ikäisenä, useissa eri kokoonpanoissa. Testailen eri juttuja niin kauan kuin ne kuulostavat korvissani oikeilta. Joskus on helpompi olla luova, kun vaihtoehdot ovat rajatut. – Kynnys oli korkea. – Olen unelmoinut laulaja-lauluntekijäalbumin tekemisestä siitä saakka, kun kuulin teini-ikäisenä Anna Ternheimiä, Nick Drakeä ja José Gonzalesia. – Kiire ja päällekkäisyys saivat itse asiassa luomistyön rullaamaan intensiivisemmin. Päätin toteuttaa unelmani, kun olin noin 25-vuotias eli kuutisen vuotta sitten. 35. Mitä esiintymisvaatteisiini tulee, saan inspiraatiota muiden taiteilijoiden piirroksista, kenties eniten Yoshitaka Amanon. Miksi visuaalisuus on niin keskeistä, ja mistä luovuutesi kumpuaa. Kuinka ihmeessä onnistuit saamaan otot maaliin niin täydellisesti. Muutat esiintymismeikkiäsikin jokaisella keikalla. Soololevysi kappaleet nojaavat moniäänisiin lauluharmonioihin, jotka on toteutettu virheettömästi. – Yksinkertaisin ja ytimekkäin vastaus on, että halusin tehdä jotain muuta. Teit levyllesi myös kaiken kansitaiteen ja pari animoitua musiikkivideota. – Projekti vei kieltämättä kauan. Olemme edelleen hyvissä väleissä. Sen tunnustaminen ja hyväksyminen vei aikaa. Minun piti saada uudet biisit kasaan viime vuoden tammikuun ja maaliskuun välisenä aikana, ennen kuin soolokiertueeni Chelsea Wolfen kanssa alkoi. Millaista oli luoda musiikkia When the Gloom Becomes Soundille, kun työstit samalla sooloprojektiasi. Akustisessa yhden miehen projektissa yhdistyvät riisutut sävellykset, kirkkolauluhenkiset harmoniat ja takavuosien Bowien visuaalinen ilmeikkyys. Miksi päätit lopulta lähteä Tribulationista. Pelottavan haasteen vastaanottaminen ja luomisprosessin loppuun saattaminen ovat palkitsevimpia asioita, joita tiedän. Soololevysi ilmestyi huhtikuussa ja Tribulation-albumi on ollut valmis jo tovin. – Olen soittanut bändeissä lapsesta saakka. Se itse asiassa auttoi paljon. Olet menestynyt metallin parissa hyvin. Millainen musiikillinen tausta sinulla on. – Olen työskennellyt muutaman uuden projektin parissa, jotka lihallistunevat tänä vuonna. Viimeisimmät päivät olen testaillut uusia biisi-ideoita ja hahmotellut kansikuvaa seuraavaan levyyn. Kurssit myös lisäsivät viehtymystäni niihin. Etenkin, kun kyseessä on minulle täysin uusi osa-alue, kuten animaatio. Pohdin, miten saisin toteutettua jotkin osaset tehokkaammin, mutta joskus on vain opittava asioita kantapään kautta. Palaset osuivat paikoilleen yllättävän sulavasti, ja sain monta biisiä äänityskuntoon maaliskuuhun mennessä. – Yrityksen ja erehdyksen kautta, niin äänittämisessä kuin sovittamisessakin. Eropäätöksestäsi on nyt pari kolme kuukautta. Tärkeintä on matka eikä pysyvän kaavan löytäminen. – Menin paikalliseen musiikkilukioon ja ryhdyin säveltämään vakavammin musiikkia akustiselle kitaralle. Olit ollut bändin jäsen puolet elämästäsi ja tuntenut perustajajäsenet vielä pidempään. Ne auttavat vastaanottajaa vierailemaan tuossa paikassa ja olemaan hetkellisesti osa sitä. Miltä se tuntuu nyt. Miltä tuntui kertoa päätöksestä ystävillesi ja bändikavereillesi. – Eroa oli vaikea tajuta ensimmäiset pari viikkoa, mutta nyt se tuntuu enemmän ja enemmän ”uudelta normaalilta”. Työmääräsi levyn eteen lienee älytön. Meidän piti suorittaa pakollisia kirkkolauluja teoriakursseja, joiden avulla opin paljon harmonioista. – Visuaaliset elementit toimivat porttina unija mielikuvitusmaailmaan – siihen maailmaan, jossa musiikki asuu. Elämä on jatkuvaa kehittymistä. Äänitit levyn itse. Roolisi oli suuri Tribulationissakin. – Muutan kasvomaalauksiani jatkuvasti siksi, että haluan juhlistaa elämän muuttuvaista luonnetta. Pohdin usein, haluanko käyttää päiväni näin, ja pikkuhiljaa kieltävä vastaus sai enemmän jalansijaa. KUNNIANHIMO, YKSEYS, HARMONIA Jonathan Hultén otti hypyn tuntemattomaan ja vaihtoi menestyksekkään metallibändinsä soolouraan. Mikä sai sinut aloittamaan sooloprojektin, jonka musiikki on kaukana särövalleista ja örinästä. Tiesin sydämessäni, että bändistä eroaminen on ainut oikea päätös, mutta monesta muusta näkökulmasta halusin jatkaa
Jos ottaa huomioon, että Uinuos syömein sota kuuluu viime vuoden tyylikkäimpien ja oivaltavimpien heavy black metal -teosten joukkoon, Havukruunu on pysytellyt yllättävän salaperäisenä nimenä. – Tajusin aika pienenä, että omien juttujen toteuttaminen on helpointa, kun opettelee tekemään kaiken itse. Oman soundin äärelle Palataanpa reilun viidentoista vuoden taakse. Jatkossa täytyy saada aikaan kammottavampaa, synkempää jälkeä ja välttää tällaista wimps and posers -meininkiä. Kun öiseltä pakkastaivaalta tupruttaa routaisen maan asterinvalkeaan vaippaansa kietovaa lunta ja pohjoisesta tuivertava surutuuli hyydyttää talvenvarjojen liikkeen, Uinuos syömein sota -albumin avausrivit polttavat mieltä tulen lailla: ”Hyinen on talven yö ja tähdet himmenee / Kauas kalvaana on kuolleet kulkeneet / Niin pitkään henget jumalten hiljaa valvoneet / Hyinen on talven yö kun loppuu ihminen.” Terapiaa ja itseilmaisua – Uinuos syömein sota onnistui monin tavoin oikein hyvin. L ähestytään tammikuun puoliväliä, eikä mieleen tule ihan heti sopivampaa hetkeä hypätä hausjärveläisen Havukruunun jäätyneiden hautakumpujen täyttämään maailmaan. Entä viihdytkö heavy metalin klassikkonimien äärellä. Vaikka Havukruunun musiikkia on kuvailtu esimerkiksi pagan black metaliksi, materiaalista paistaa kirkkaasti läpi, etteivät yhtyeen esikuvat tule pelkästään mustan metallin piiristä. – Havukruunu on minulle ennen kaikkea terapian ja itseilmaisun väline, ja kaikki meidän julkaisut ovat syntyneet omasta tarpeesta ja omaksi iloksi. Hän on hionut ja kiillottanut bändin sapeleita vuosikausien ajan, ja Uinuos syömein sota on Havukruunun tähänastinen uran väkevin voimannäyttö. – Parannettavaakin jäi, sillä albumista tuli liian helposti omaksuttava ja sounditkin jäivät vähän turhan kevyiksi. Seuraavat vuodet vierähtivät hommien harjoittelussa ja oman jutun kehittämisessä. – Joskus 2004–05 aloin kokeilla musan äänittämistä omin päin. Ei pitäisi, sillä itsestään metelin pitäminen ei ole tämän bändin juttu. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka rumalta Havukruunun pitäisi kuulostaa, ja kuluvan talven aikana nauhoitettava ep tuleekin ottamaan askelia siihen suuntaan. SALAPERÄISTÄ OMAEHTOISUUTTA TEKSTI TIMO ISOAHO 36. Jos mietin suosikkejani vaikkapa black metalin saralta, niin esimerkiksi Darkthrone on aina tehnyt juttuja täydellisen omaehtoisesti, muista välittämättä. En jaksa uskoa, että pystyisin Maistuuko Bathoryn ja Moonsorrow’n tyyppinen eeppinen black metal. Äänessä on Havukruunun säveltäjä ja sanoittaja Stefan. Aloinkin treenata kitaran ohella rumpujensoittoa ja laulamista, ja lisäksi hakeuduin opiskelemaan äänija videotekniikkaa sekä kuvallista ilmaisua, Stefan kertoo. Soitto esimerkiksi kulkee ja sävellykset ovat varsin kelvollisia. – Pidän äärimmäisen tärkeänä, että artistilla on yritysten ja erehdysten kautta löytynyt oma soundi. Mikäli nyökkäsit hyväksyvästi, Havukruunu saattaa hyvinkin olla uusi suosikkiyhtyeesi. On toki mainiota, jos joku löytää Havukruunun ja alkaa jopa digata, mutta emme ala jatkossakaan tyrkyttämään itseämme mihinkään. – Niin, pitäisikö alkaa pommittaa kaikenlaisia tahoja, että Havukruunulta tuli nyt tällainen, saadaanko näkyvyyttä. Sitä paitsi: kun ei odota tai tavoittele mitään, ei myöskään joudu pettymään, Stefan sanoo. – Mitä siitä tulisi, jos kuuntelisin pelkkää black metalia ja tekisin sitten itse sitä samaa. Yhtyeestä tuleekin mieleen varhainen Bathory, jonka ympärillä leijui arvoituksellisuuden ja mystisyyden verho. Niin kauan sitten lausuttiin Havukruunun syntysanat
Hän ja muutamat muut kaverit alkoivat potkia tosissaan perseelle, että Havukruunu on sen verran hyvä juttu, ettei sitä kannata pitää ikuisesti piilossa, Stefan muistelee. Masennuksesta ja ahdistuneisuudesta Havukruunun toinen albumi Kelle surut soi ilmestyi 2017. Tämän seikan – ja mainitsemani valtavan innon – varmaankin kuulee lopputuloksesta. Kelle surut soi -albumin jälkeen nähtiin myös Havukruunun ensimmäinen live-esiintyminen. Albumilla puhaltaa myös uudenlaisia sanoitustuulia. Varmaa joka tapauksessa on, ettei levyhyllystäni löydy minkäänlaista punaista lankaa! Pois pöytälaatikosta Vaikka yhtyeen historia ulottuu vuoteen 2004, sen kippari alkoi olla vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hiljalleen sitä mieltä, että Havukruunun esirippua voisi hieman raottaa. Kosketus omaan sisäiseen maailmaan on aivan erilainen kuin kaupungissa. – Havukruunu sai levytyssopimuksen saksalaiselta Naturmacht Productionsilta. Muistan hyvin, miten taju meinasi lähteä jo kolmannen biisin kohdalla... – Sen verran voin sanoa, ettei Havukruunu halua periä kenenkään manttelia. Hänen eksistentialisminsa ja tunteiden käsittelynsä luontoaiheiden kautta on vaikuttavaa. R. Aiheet ovat varsin henkilökohtaisia, mutta jokapäiväisen elämän kauhut on toki puettu kaikenlaisten pakkasöiden ja merten syvyyksien asuun. – Itsehän olen sellainen tyyppi, että ilman tällaisia kehotuksia ja kehuja Havukruunu olisi varmasti jäänyt pölyttymään pöytälaatikkoon! Debyyttidemo Metsänpeitto ilmestyi 2013 ja kakkosdemo Usvakuningas seuraavana vuonna. – Vaikka mukana on nyt muita herroja, biisien kirjoittaminen ja demojen tekeminen on edelleen minun hartioillani. – Ep oli aikoinaan ensimmäinen julkaisu, jonka takana pystyin seisomaan melko suorin jaloin. – Luonto hoitaa minua ihmisenä. Rautaa ja tulta -ep julkaistiin 2015. Kun mukaan tuli oikea rumpali, pystyin rakentamaan kappaleita paljon vapautuneemmin, kun minun ei enää tarvinnut ottaa huomioon omia vajavaisuuksiani rumpalina. – Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä tässä puhutaan. Tuntui mahtavalta päästä tekemään pitkäsoittoa, ja intoa löytyikin vaikka muille jaettavaksi. P. – Kirjoittajana eräs esikuvistani on Tove Jansson. Soitimme illan alkupuolella, mutta Nosturi oli jo melkoisen täynnä. Enhän minä oikeastaan tykkää käytetyistä vaatteistakaan! ”Kun olen vaikkapa metsässä, kaukana muista, kuulen omat ajatukseni ja aistin omat tunteeni paljon paremmin.” 37. silloin kirjoittamaan omaperäisiä ja mielenkiintoisia biisejä, Stefan toteaa. Tolkien oli aikoinaan mahtava turvaja pakopaikka yksinäiselle lapselle, ja toki minuun ovat vaikuttaneet monet muutkin henkilöt ja tahot, aina H. Ennen sitä yhtye kasvoi nelimiehiseksi, kun mukaan tulivat basisti Sinisalo ja toinen kitaristi Bootleg-Henkka. Rautaa ja tulta oli 25-minuuttinen teos, mutta samana vuonna ilmestyivät myös singlet Verta, tulta ja kuolemaa ja Liekkiö sekä ensimmäinen pitkäsoitto, 46-minuuttinen Havulinnaan. Tähän saattoi vaikuttaa, että pidätin hengitystä vähän väliä, kun jännitti niin helvetisti! Sama nelimiehinen kokoonpano vastasi myös Uinuos syömein sota -albumin nauhoittamisesta. – Havukruunu kiinnitettiin Steelchaos-tapahtumaan. – Periaatteessa Havukruunulla oli vain kaksi valmista biisiä debyytin tekemisen alkuvaiheessa, ja päädyinkin melkein kuin improvisoimaan kaiken muun materiaalin. Wikipedia on Wikipedia, eikä siihen kannata luottaa sokeasti, mutta Havukruunun wikisivulla pistää silti silmään lause ”yhtyettä on tituleerattu vuonna 2018 toimintansa lopettaneen Alghazanthin manttelinperijäksi”. R. – Bathory ja Judas Priest ovat omia peruskiviäni, mutta kuuntelen raskaan musiikin lisäksi esimerkiksi vanhoja iskelmiä, klassista, krautrockia, new ageä, punkkia, hardcorea ja progea – aivan erityisesti ruotsalaista progea. – Eräästä kokoonpanosta oli tuossa vaiheessa jäljellä minun lisäkseni bassosta ja erinäisistä lauluosuuksista vastannut Humö. Pahansuovan aaveen lailla raivonnut mutta yhtä lailla eeppisen kaunis pitkäsoitto oli selvä edistysaskel debyytistä. Muut saavat tietenkin esittää parannusehdotuksia, mutta ennen kaikkea heidän panoksensa tulee esille siinä, miten he tulkitsevat nämä kappaleet. Täytyy sanoa, ettei Havukruunun ja Alghazanthin välinen yhteys oikein aukene... – Tekstit ammentavat mielenterveydestä, esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Myös J. Ensimmäisten julkaisujen aikoihin Havukruunun sanoitusten inspiraatio tuli esimerkiksi lapsuuden talvista maaseudulla ja luonnon hiljaisuudesta. – Kakkoslevyn syntymiseen vaikutti paljon Kostajainen. Alitajuisesti saattaa vaikuttaa sekin, että vuosituhannen vaihteessa altistuin muun muassa Seremoniamestarille ja MC Taakibörstalle. Lovecraftista Eino Leinoon ja Tieteen Kuvalehteen. Kun olen vaikkapa metsässä, kaukana muista, kuulen omat ajatukseni ja aistin omat tunteeni paljon paremmin. En tiedä, kuka tekstin on kirjoittanut, Stefan sanoo. Kun padot aukesivat, ne todellakin aukesivat. Ilman heitä Uinuos syömein sota ei todellakaan kuulostaisi nykyisen kaltaiselta
Mitä enemmän meitä on epäilty ja vastustettu, sitä enemmän liekkeihin on lentänyt bensaa.” 38. ”Kaikkea Acceptissa on leimannut tietty me vastaan kaikki muut -asenne
On vielä suurempi ihme, jos pääsemme lähivuosina maailmankiertueelle. On ollut täysin erilaista tehdä levyä ilman kiertuetta kiikarissa, enkä ole päässyt tapaamaan toimittajia ja juttelemaan levystä kasvotusten... Bändi on toiminut kuudella eri vuosikymmenellä. PARAS ON VIELÄ EDESSÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN ACCEPT 39. Jos vielä kierrämme, lupaan nautiskella jokaisesta lentokentällä istuskelemisesta ja soundcheckin odottelemisesta. Andyn [Sneap, tuottaja] oli tarkoitus lentää mestoille miksaamaan, mutta eihän siitä tullut mitään. Outoa kyllä, saimme homman toimimaan, mutta... – Äänitimme levyä Nashvillessä, kun koronan ensimmäinen aalto iski ja sotki koko kuvion. – Juuri nyt tuntuu pahalta miettiä, että kiertue-elämä on saattanut joskus hetkittäin tuntua rutiinilta. Kuinka monen yhä aktiivisen metallibändin voi sanoa jyränneen eteenpäin yhtä lujalla tahdilla näin kauan ja selättäneen kaikki vaikeudet. ei se ollut ainoastaan huono juttu! Virnistelevä kitaristi tarkentaa, että hänkin on sortunut uransa varrella pitämään asioita itsestäänselvyyksinä. ei sopeutuminen ole tässä iässä enää helppoa. Miksaus oli pakko tehdä etänä. No, nyt tätä sykliä ei vähään aikaan ole. – Jos tästä kaikesta hakee jonkinlaista hopeareunusta, niin ainakin tilanne pakottaa kokeilemaan uusia asioita. En tule ajattelemaan niin enää ikinä. Accept on aikeissa julkaista uuden albumin alkuvuodesta 2021, ja vaikka levy syntyi haastavissa olosuhteissa keskellä koronaperkeleen kurimusta, aina optimistisen oloinen Hoffmann löytää asiasta hyviäkin puolia. – Muusikot voivat joskus turtua siihen kierteeseen, jossa albumia seuraa kiertue, kiertuetta albumi ja niin edelleen. – Silläkin uhalla, että tätä on toisteltu väsymiseen asti: vuosi 2020 oli aivan totaalisen perseestä, Hoffmann tokaisee suorasukaiseen tapaansa mutta hymähtää perään, ettei ole aikeissa vajota epätoivoon. Omia rajojakin on murrettu, mutta näillä heavy metalin ikikapinallisilla on yhä tarpeeksi munaa myöntää, että he ovat liian itsepäisiä kuolemaan. On ylipäänsä ihme, että saamme albumin julkaistua nyt alkuvuodesta. ” F uck Covid! You can’t stop us!” kuuluvat Accept-kitaristi Wolf Hoffmannin ensimmäiset sanat, kun avaamme Skype-videoyhteyden joulukuussa 2020 ja kyselen kitaristilta tunnelmia erikoisen vuoden lopulla. Mennyt vuosi on saanut arvostamaan jopa niitä muusikon pestin arkisimpia juttuja. Acceptin metallisydän on sykkinyt jo kuudella eri vuosikymmenellä. Matkan varrelle on mahtunut levottomia ja villejä aikoja, vastaiskuja hetken ilmiöille ja venäläistä rulettia laulajavalintojen kanssa. Sekin olisi voinut siirtyä kauas tulevaisuuteen. Itse asiassa Accept on selvinnyt ihan kaikesta. Se ei lopu koskaan. Jouduimme tekemään albumin eri tavalla, mutta... Acceptina olemme syntyneet uudelleen aiemminkin, viimeksi vähän yli kymmenen vuotta sitten, ja voit olla varma, että olemme valmiit tekemään niin jälleen. – Olemme tehneet tätä pitkään, mutta asioita on edelleen mahdollista tehdä paremmin, viisastua ja ottaa oppia asenteistaan ja elämästään. Jos enää koskaan. Kuusi vuosikymmentä selviytymistä Accept on selvinnyt pahemmastakin kuin korona
– Ysäri oli henkilökohtaisessa elämässäni yhtä helvettiä, ja sen päälle halusin pitää kynsin hampain kiinni ainoasta asiasta, jonka koin vielä varmaksi osaksi itseäni. Me... Pyristelin kaikkea ja kaikkia vastaan, halusin haistattaa vitut grungelle ja tehdä omaa juttuani, mutta kyllä... – Emme edes tunteneet Markin kanssa kunnolla, kun teimme Blood of the Nationsiä [2010]. – Ihmisten väliset kemiat ovat elämän suola, koska ne joko toimivat tai sitten eivät, eikä asiaa voi pakottaa kumpaankaan suuntaan. Kun ne löysivät Gunnarien ja grungebändien kaltaiset lypsylehmät, meillä ja monilla muilla ei ollut enää mitään merkitystä. Olen yhä sitä mieltä, että 90-luku oli ihan perseestä. – On ihan eri asia kasata bändiä alle parikymppisinä kusipäinä kuin viisikymppisinä sopuisampina ukkoina. 90-luku oli aikaa, jolloin olisin saattanut sanoakin, että tämä oli tässä, ja jatkanut eteenpäin ihan muissa merkeissä. Musiikki tuntui jääneen sivuosaan. – Minua vitutti silloin, ja tavallaan vituttaa yhä, se tapa, jolla musiikkibisnes käänsi selkänsä bändeille, jotka olivat tehneet levylafkoista isoja. Nyt, uudella Too Mean to Die -albumilla, tilanne ”Tuntuu pahalta miettiä, että kiertue-elämä on saattanut joskus hetkittäin tuntua rutiinilta. Ne eivät tuntuneet oikein hyviltä ideoilta, mutta jotenkin sitä vain kituutti menemään. ”Accept syntyi uudelleen nykyhetkessä elämisestä”, hän sanoo. Aina itsevarma Hoffmann takeltelee hekotellen sanoissaan ja ynnäilee sitten itsekseen: ”70-luku, 80-luku, 90-luku, 2000, 2010, 2020...” – Onneksi olkoon! Sait minut tuntemaan itseni vanhaksi. Judas Priest ja... Monessakin mielessä. Acceptin nykyistä laulajaa Mark Tornilloa ja AC/DC:n keulilla vuosikymmeniä riekkunutta Brian Johnsonia yhdistää takakireän äänen ohella se, että joillekin kumpainenkin on tahollaan yhä ”se uusi laulaja”. ehkä Saxon. ”Me vastaan kaikki muut” Etsikkoaika eletään usein nuoruudessa. Heavy metalia oltiin pistämässä vanhainkotiin. Ei kaikella turhalla paskalla. En tule ajattelemaan niin enää ikinä. Hoffmann ei muistele omituista vuosikymmentä vieläkään erityisellä lämmöllä. – En juuri perusta grungebändeistä, mutten vihaakaan niitä. Jokin Markin kanssa vain klikkasi niin helvetin hyvin, että se kuului albumillakin aivan uudenlaisena kipinänä. – K-k-kuudella vuosikymmenellä…. Vaadittiin vielä viitisen vuotta reunion-kiertueiden jälkeen, ennen kuin Hoffmann totesi itselleen, että Accept on muutakin kuin tietyt soittajat tai tietyt albumit. Acceptin ravistelivat tuolloin hereille uusi alku, uusi laulaja, uusi levy-yhtiö ja uusi management. – Objection Overruled [1993] oli vielä ihan kelvollinen juttu, mutta sen jälkeen... Moni bändi sanoo jälkikäteen, että 1990-luvun piti vain tapahtua ja että se teki lopulta metallille hyvääkin. Jos vielä kierrämme, lupaan nautiskella jokaisesta lentokentällä istuskelemisesta ja soundcheckin odottelemisesta.” 40. – Kaikessa oli kyse vain isoista musiikkivideoista ja markkinoinnista. Minun on voitava luottaa siihen, että Mark pitää jalkansa maassa kuten minäkin. Kun sanon grunge, en tarkoita musiikkia, vaan kertakäyttöistä bisnesilmiötä, joka hujahti ohi hetkessä, kitaristi täsmentää. Heavy metal oli jyrännyt vuosikymmenen isosti ja vajoamassa jonkinlaiseen krapulaan, ja kun se heikko hetki tuli, lafkat iskivät välittömästi vyön alle ja antoivat ymmärtää, että voitte kyllä julkaista levyjä, mutta ei niistä enää mitään tule. On ollut hetkiä, jolloin olen tiennyt haluavani soittaa vielä metallia, mutten ole tiennyt, onko se enää mahdollista. en voi käsittää, minkälaisissa tiloissa olimme, kun annoimme Death Rowja Predator-levyjen [1994, 1996] syntyä. Kitaristi myöntää Acceptin reunion-viritelmien yhtyeen legendaarisen laulajan Udo Dirkschneiderin kanssa tehneen hänelle selväksi, mitä hän ei halua. On ollut aikoja, että olen yrittänyt puristaa itseni tulemaan toimeen kaikkien kanssa, sekä bändissä että yksityiselämässäni, mutta nyt kun kilometrejä on alla jo tämän verran, tiedän ettei se toimi. Se on paskamaista, mutta onneksi ilmiö toi mukanaan myös ammattimaisuutta. Ei niitä yhtä itsepäisesti hommaansa jatkaneita heavybändejä taida olla enää liikaa... Grungen kohdalla rockista tuli ihan oikeasti bisnestä. – Todellakin! Mark tulee ikuisesti olemaan porukan juniori, Hoffmann nauraa ja korostaa, ettei sillä, että Tornillo on itse asiassa häntä viisi vuotta vanhempi, ole asiassa mitään merkitystä. – Aikoinaan heavyjermut kirosivat, kuinka grunge pilasi kaiken, mutta nykyään sanotaan, että grunge olikin oikeastaan tosi hyvä juttu. Halusin uskoa, että asiat paranevat vielä. Kun pistimme Acceptia uudelleen kasaan kymmenen vuotta sitten, vain kemioilla ja musiikilla oli merkitystä. Grunge synnytti musiikkibisneksen, joka ajoi monet heavybändit epätoivoisiin tekoihin ja tekosyihin, joiden keskellä meidän olisi vain pitänyt tehdä parempaa metallia. Emme saa olla ainoa bändi, joka ei vain ymmärrä lopettaa! – Vakavasti puhuen en voi sanoa, että Acceptin jatkuvuus olisi ollut aina itsestäänselvyys. – Nyt tärkeintä on ollut luottamus. Edellisestä Accept-albumista oli kulunut 14 vuotta, ja uusi tulemisemme olisi ihan hyvin voinut epäonnistua täysin. Ei helvetti. Onhan niitä nyt enemmänkin oltava. Hoffmannin kohdalla se ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle, jolloin hän oli 40–50-vuotias. Ja minun on kyettävä luottamaan siihen, että kirjoitinpa Markin laulettavaksi melkein mitä tahansa, hän ainakin koettaa vähän erikoisempiakin juttuja. Silti, jos voisin valita, ainoa asia, jonka toisin 80-luvulta tähän päivään, olisi oikea rockin ja rahan välinen tasapaino. – En voi sanoa, että katuisin mitään tekemisiämme yhtään sen enempää kuin haikailen tunnetuimpien levyjemme aikoihin, mutta... olisihan se 90-luku nyt voinut jäädä tapahtumatta, kitaristi hymähtää. Siitä on melko tarkalleen 12 vuotta, kun Accept teki tavallaan sen, minkä Hoffmannia jo 1970-luvulla innostanut AC/DC oli tehnyt 30 vuotta aiemmin: korvasi korvaamattomana pidetyn laulajan uudella, tuntemattomalla keulahahmolla ja nousi suurempaan suosioon kuin aikoihin. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että bändi on bändi. – Sittemmin ilmiö on toistunut kerta toisensa jälkeen. Vitut. Kuudella vuosikymmenellä. Kun Acceptia perustettiin, en tullut toimeen edes itseni kanssa, saati sitten kenenkään muun
SC O T T D U IS SA 41
Hoffmann nostaa itsekin esille AC/DC:n, kun kerron itsevarmuutta pursuavan The Best Is Yet to Comen ja revittelevästi kasvavan The Undertakerin paljastavan uusia Accept-kasvoja. – Kun teimme pienen kiertueen ja Wackenin-keikan sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2019, tarvitsimme mukaan kaverin tuuraamaan Uwea [Lulis, kitara], joka ei voinut osallistua sille rundille. – Kaikkea Acceptissa on leimannut tietty me vastaan kaikki muut -asenne. oli käänteinen, sillä Accept menetti basisti Peter Baltesin – miehen, joka oli soittanut bändissä lähes alusta alkaen ja ollut biisinteossa Hoffmannin oikea käsi. Taustamme ovat ihan eri maata. Sitä paitsi maailmassa on liian vähän kolmen kitaran heavy metal -bändejä, Hoffmann riemuitsee. – Siirtymä Let There Be Rockin epävireisyydestä Poweragen rujoon tiukkuuteen, se miten Flick of the Switch toi mukaan IA N A D O M IN G O S 42. Niin kävi kymmenen vuotta sitten, kun Mark liittyi bändiin eikä kukaan uskonut meihin, ja niin kävi nyt, kun Peter lähti ja sain uusia kumppaneita biisintekoon. – Acceptissa on nyt soittanut… ehkä parikymmentä kaveria. Se ei tosiaan ole varsinaisesti haitaksi, että Accept on nyt kolmen kitaran ja kolmen erilaisen kitaristin bändi. – En todellakaan vähättele tätä muutosta: tuntuu kuin olisimme syntyneet taas uudelleen. Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. – Totta kai oli kova paikka, kun Peter lähti. Mitä helvettiä. – Olemme erilaisia, muttemme liian erilaisia kitaristeja. Sieltä löytyy minun kiveenhakattua sooloiluani, Uwen selvästi melodisempaa otetta sekä Philipin hardrockimpaa tyyliä, ja soolot keskustelevat keskenään tavalla, jollaista ei ole Acceptissa kuultu. Yhtyeen sooloissa on nyt ytyä ja särmää kenties enemmän kuin koskaan. Vaikka levyt tunnistaa AC/DC:n tekemiksi, niin ovathan ne ihan eri maata, Hoffmann täräyttää. Minä taas osaan soittaa tasan Acceptin kuuloista metallia ja sillä hyvä, asiaa yhtään kaunistelematta. Tällainen muutos olisi monelle bändille tuhoksi, mutta Acceptin kohdalla sekin kääntyi voimavaraksi. Philip on soittanut kaikenlaisissa coverbändeissä ja osaa yhdeltä kuulemalta vaikka kaikki The Beatlesin kappaleet. Mitä enemmän meitä on epäilty ja vastustettu, sitä enemmän liekkeihin on lentänyt bensaa. Etsimme vain tuuraavaa soittajaa, mutta saimme joukkoihimme superlahjakkaan kitaristin ja sovittajan, jolla on täysin erilainen soundi kuin minulla tai Uwella. Silti väitän bändin kuulostavan aivan yhtä Acceptilta kuin ensimmäisillä levyillämme, Hoffmann summailee. Acceptista puhutaan aiemmin mainitun AC/DC:n tapaan bändinä, joka on tehnyt aina ja tekee ikuisesti tiettyä omaa juttuaan. Kemioiden käsite nousee jälleen esille, kun Hoffmann kertoo lisää juuri bändiin liittyneistä basisti Martin Motnikista ja kitaristi Philip Shousesta. – Yksi rokkimaailman vakiovitseistä tuntuu olevan, että AC/DC on tehnyt saman levyn parikymmentä kertaa. Hän soitti kanssani lukemattomia vuosia. – Rumpalimme tunsi Philipin, ja siitä alkaen, kun paiskasimme kättä, jokin klikkasi jälleen. Teimme yhdessä paljon pirun hyviä biisejä. Tilanne olisi saattanut tappaa Acceptin, mutta kai minuun iski taas jonkinlainen peräänantamaton näyttämisenhalu. Halusin näyttää itselleni, että pärjään itsekseni. Pakottamatonta uudistumista ”Accept on Accept”, ”Accept on takuuvarmaa heavyä”, ”Accept on huonoimmillaankin hyvää”. Kuvittele. – Mutta kuunnelkaapa uutta levyä! Ottakaa sieltä vaikkapa The Best Is Yet to Come, Overnight Sensation, Symphony of Pain tai The Undertaker
– En voi sanoa, että kirjoitan aivan koko ajan, tai että olen niitä tyyppejä, jotka ovat kirjoittaneet elämänsä aikana kolmetuhatta kappaletta. Siihen tarvitaan fanit. Biisi syntyi hetkessä eikä vaatinut mitään muutoksia. – Mukaamme hypännyt Philip kertoi, että Accept on täynnä klassisia juttuja, vanhan liiton bluesin kalskeutta ja sovituksia, jotka eivät ole lainkaan heavy metalia. Bändin seitsemäs jäsen Arvuuttelen, ettei Hoffmann taida olla niitä kavereita, jotka säveltävät albumille tasan kymmenen kappaletta, jotka kaikki julkaistaan. Rumpukone päälle, etsin hyvän kompin, alan soittaa riffiä tai löydän jonkin napakan melodian. Mutta sanotaan vaikka näin, että jos Accept-albumeita on kuusitoista, kovalevyilläni on tallessa varmaankin parikymmentä albumia kelvollista heavy metalia, ainakin demoversioina. ”Emme tee striimikeikkoja. – Rakastan riffejä ja melodioita. Virnuillessani kaikenlaisille bändien nostalgiakiertueille päässäni pyöri oodi hetkessä elämiselle, ja pian olinkin tapaillut kitaralla kertosäettä, jonka vallitsevana fiiliksenä on eteenpäin katsominen. – Otetaan mainitsemasi The Best Is Yet to Come esimerkiksi. Kitara vain käteen ja vaivihkaa hiipivää heavy metalin tunnelmaa kehiin. Silkkaa kauhuleffakuvastoa. – Periaatteeni Acceptin suhteen on pitkälti sama kuin Youngeilla ja kumppaneilla tahollaan: minä vain teen biisejä niillä tavoilla joilla osaan, ja kunhan teen sitä isolla fiiliksellä, en väistele uudenlaisia kokeiluja tai pakota mitään, syntyy aina vähän erilaisia juttuja, jotka heijastelevat elämääni ja maailmaa ympärilläni. Hoffmann naureskelee kertoessaan, että Accept kyllä etsii uusia kulmia metalliinsa, mutta hakeminen tapahtuu yhä aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten. Accept-keikkoja ei voi vetää sillä tavalla. Niin yksinkertaista se on. Yhden asian Hoffmann oppi vasta muutamia vuosia sitten, kun Acceptin kiersi konserttisaleja sinfoniaorkesterin kanssa. Se ei olisi Acceptia. En julkaise musiikkia vain julkaistakseni musiikkia. Periaatteenani on aina ollut, että kirjoitan paljon mutten julkaise väkisin mitään. Asiantunteva luottoihminen Acceptin leiristä todellakin löytyy: Andy Sneapin ja Acceptin välille on syntynyt jo viisi albumia synnyttänyt side, joka on yhtä vankka kuin metallibändeillä tapasi olla tuottajiensa kanssa 1980-luvulla. – The Undertaker oli toista maata. Elävältä hautaamista ja pakokauhua. – Olen aina pitänyt enemmän eräänlaisesta tunnelman rakentamisesta, hiipimisestä ja salakavalasta hyökkäämisestä, enemmän viiltelemisestä kuin tökkimisestä, mutta nuo kommentit tulivat ihan puskista, koska olen kuitenkin pitänyt Acceptia aina melko suorasukaisena ja kaunistelemattomana bändinä. Niiden biisien, jotka päätyvät levylle, on aiheutettava väristyksiä itseni lisäksi muutamassa luottoihmisessä. 80-luvun MTV-rockia For Those about to Rockin jälkeen, tai miten The Razors Edge nosti bändin soundin ihan uuteen ylväyteen, stadionluokan mittapuulle... Joskus spontaanius on juuri sitä, mitä Accept edustaa. Hieroin kappaletta vielä pitkään. – Hahahah! Julkaisemattomia biisejä on olemassa sadoittain, vuosikymmenten ajalta! Jos haluaisimme joskus julkaista jonkinlaisen kokoelman niistä, se ei olisi levy vaan ennemmin arkku, Hoffmann naureskelee. – Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulla ihan kelvollista heavy metalia. On se sama bändi, todellakin, mutta ihan erilaisilla otteilla. En ajatellut sen kummemmin, mitä siitä on tulossa. – Toisin sanoen en ymmärrä täysin itsekään, mistä Acceptin henki muodostuu! Se vain elää aina tekemisissämme. Siinä se. Kaikki kunnia silti kaikille niille, jotka saavat homman toimimaan.” 43. Mutta olen myös utelias. Joskus taas ei
Siitä voisi seurata liiankin mukavaa ja turvallista jälkeä, mutta Andy ei ole sellainen. Ne kertovat paljon hänen hetkeen keskittyvästä elämänasenteestaan. Minä en ole sellainen. Hän ei ollut innoissaan siitä. – Blood of the Nationsiä tehdessämme meillä oli pöydällä biisi nimeltä Pandemic. On kornia sanoa noin, mutta hän on perhettä. Se oli Andylle todella nihkeä tapaus. – Se, että Accept-hengessä on kyse enemmästä kuin kenestäkään yksittäisestä soittajasta, tiivistyy hyvin biisiin Sucks to Be You. – Kymmenen vuotta sitten olimme tilanteessa, jossa olisimme voineet valita tyystin toisen tien. Kaikella pitäisi olla jokin syvällisempi, suurempi merkitys. Accept osaa niputtaa levyille sekä heavy metalin uhoa että nöyryyttä. Siitä tuli sen hehkutetuimpia biisejä! Näin käy Andyn kanssa todella harvoin. Emme ala kaunistella asioita toisillemme. Niitä kullanhippusia löytyy yhä sieltä täältä, joka puolelta. Martin kirjoitti sen. – Accept ei tarjoa mitään syvällistä filosofiaa, emmekä yritä opettaa kenellekään elämän tarkoitusta. Niin se vain on. ”Miksi metallilevyllä ei voisi sekä irrotella että ajatella?” Hoffmann kysyy pohtiessani ääneen, miten virnistelevä ja fiilistelevä hänen bändinsä tohtii olla. Suhde on johtanut Acceptin uuteen kultakauteen, mutta Hoffmann tiedostaa pitkän yhteistyön riskit. Millaisissa tilanteissa olet ollut täysin eri mieltä Andyn kanssa. Too Mean to Die on parasta, mitä olemme yhdessä tehneet. Parhaiden keikkojen tulee olla tulevaisuudessa. Parhaiden asioiden on oltava yhä edessä. On aina kaivannut. Pyh. Jokainen kaipaa vähän eskapismia. Jos en uskoisi tähän aidosti, bändiä ei olisi mitään syytä jatkaa. Hän saattaa tyrmätä jonkin ideani, otan siitä vähän itseeni, murjotan asiaa hetken ja lopulta tiedän, että hän on oikeassa. Päinvastoin. – Hyvälle keskustelulle ja filosofialle on aikansa ja paikkansa, mutta kyllä minä jumalauta haluan joskus pistää Dion Holy Diverin soimaan ja vain seikkailla lohikäärmeiden ja sateenkaarisiltojen seassa maailmassa, jossa joka ikinen laulettu rivi kuulostaa ihan helvetin siistiltä. Metallista irrottelua, metallista ajattelua Hoffmann kertoo, että jos Too Mean to Die -albumilta haluaa löytää sanoman, se kiteytyy levyn nimeen ja The Best Is Yet to Come -kappaleen sanoitukseen. – Totta kai heavy metal -albumilla pitää voida sanoa ”Ette määräile minua!”, ”Haistakaa paska!”, ”Rokataan niin että järki lähtee!” tai vaikka ”Kyrpäni on isompi kuin sinulla!”, Hoffmann luettelee naureskellen. – Mitä järkeä olisi jatkaa Acceptia, jos uskoisin tehneeni parhaat biisimme 80-luvulla. Se on vuosikymmenen yhteistyöstä syntyneen molemminpuolisen kunnioituksen ansiota, enkä todellakaan lähde korjaamaan mitään, mikä ei ole rikki. – Sucks to Be You tai Zombie Apocalypse ovat ihan yhtä lailla heavy metalin ytimessä kuin pohdiskelevammatkin kappaleet. Tai edes kymmenen vuotta sitten. osa bändiä. – Andystä on tullut... Hommassa ei tarvitse olla kyse mistään muusta. Ei hän ole ihan tyhjästä mainettaan luonut. Sillä kaverilla on helvetin hyvä korva riffien, kertsien ja iskevien heavy metal -biisien kanssa. Kun Mark liittyi bändiin, olisimme voineet tehdä helvetin isoa tiliä soittamalla ballstothewalleja ja metalhearteja vuosikausia ympäri maailmaa. – En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka haikailevat menneitä. Toinen ääripää on olla juntti, koska haluaa ottaa kaljaa ja luukuttaa heavy metalia. Ne kuulostavat siisteiltä, niiden sanat kuulostavat makeilta ja ne saavat tajunnan irtaantumaan edes hetkeksi kaikesta yhteiskunnallisesta paskasta. – Sopuisia vanhoja ukkoja kun olemme, tapoihimme ei kuulu riidellä, vaan ennemmin jurottaa, kitaristi hymähtää. Jopa parhaan Accept-albumin on oltava vielä syntymättä. Ne ravistelevat kuulijaa hetkisen aikaa. Hoffmann nostaa vielä jalustalle uuden levyn kappaleen, joka ei ole hänen kirjoittamansa. – Olen sortunut itsekin siihen, että vaihdan tuottajaa tai miksaajaa ihan vain kokeillakseni jotain uutta, vaikka tässäkin asiassa kannattaa pitää kiinni täydellisesti toimivista kemioista, Hoffmann myöntää. Koska luotamme toisimme, voimme tyrmätä toistemme ideat peittelemättä. – Joskus ihmiset haluavat vain nollata ja olla ajattelematta mitään, mikä tuntuu olevan nykyään jotenkin kiellettyä. 80-luku ei todellakaan ollut mitään heavy metalin ainoaa oikeaa kulta-aikaa. Bändin märkäkorva kirjoitti heti biisin, joka on enemmän Acceptia kuin moni minun biisini! Se ”Siinä vaiheessa, kun olan yli menneisyyteen tuijottavat kiertueet alkavat tuntua mielekkäämmiltä kuin uusien biisien tekeminen, Accept lopettaa toimintansa.” 44. – Jos minusta alkaa joskus tuntua siltä, että teemme Andyn kanssa albumeita liukuhihnalta, kokeilemme jotain uutta. – Yleensä luotan Andyyn kuin vuoreen. Siksi haluan kirjoittaa tänäkin päivänä Accept-musiikkia, joka on juuri niin mietteliästä tai hulluttelevaa kuin milloinkin haluan. Aika monessa tapauksessa olisin saattanut jättää biisin pöytälaatikkoon, mutta nyt tyrkkäsin sen levylle. Toivon ennemmin, että voimme tarjota alkukantaisemman kokemuksen ja energiaa, jota ei pysty sanoiksi edes pistämään
Hyvä puoli tosin oli, että epäilevät huutelut innostivat meitä vielä enemmän levyntekoon. Vauhtisokeus iski ja elimme hetkessä niin täysillä, ettemme malttaneet painaa jarrua. En tule ollenkaan juttuun niiden kanssa. Minusta on yhä hullua, että olen itse osa sitä kaikkea. – Tietenkin meillä on mennyt liiankin lujaa. Oikeasti. Ulkoiselta habitukseltaan kuin rokkitähdeksi syntynyt amerikkalainen luuli bändinsä T.T. – Blood of the Nationsistä tuli kuin tulikin meidän Back in Blackimme, ja vaikka olen tässä bändissä ikuisesti uusi laulaja, olen elänyt elämäni parhaat vuodet tämän porukan kanssa. Emme tee tätä soittaaksemme Balls to the Wallin kannesta kanteen sata kertaa vuonna 2023 tai vetääksemme pelkkiä kasarisettejä. – Kun liityin porukkaan, luulin olevani 55-vuotiaana mies parhaassa iässään, mutta vasta nyt 66-vuotiaana tiedän, että tämähän se on sitä ihmisen parasta aikaa! Ajatella, että monet tuhlaavat sen eläkkeeseen, Tornillo hekottelee. – Lopettamiseemme asti aion nauttia sydämeni kyllyydestä heavy metalin juhlasta. – Saavutetaanko sellaista tuijottamalla läppärin näyttöä kalja kädessä. T.T. En tuntenut Wolfia ja olin sitä ennen äänittänyt levyjä vain analoginauhalle. Minua ei saa ”wadapeihin” sun muihin. Minut lynkattiin ennen kuin olimme vetäneet keikkaakaan. – En ollut täysin varma, millainen keikka Acceptista tulee. Tämä on Accept! riffi, kertsi ja kaikki ryöpsähtää jostain heavy metalin ikiaikaisilta alkulähteiltä suoraan päin näköä. Levystä olisi voinut tulla paljon parempi, jos se olisi ilmestynyt vuotta myöhemmin. – Kutsukaa vanhanaikaiseksi paskiaiseksi jos haluatte, mutten ymmärrä striimikeikkoja! En ainakaan sellaisia, joissa bändi meuhkaa tyhjässä salissa aivan kuin yleisö olisi jotenkin läsnä ruutujen takana, kitaristi sanoo. Se kitkerien ja epäilevien kommenttien määrä oli käsittämätön. Breaker täyttää 40 tänä vuonna, Restless and Wild ensi vuonna ja Balls to the Wall sitä seuraavana. – Minulle keikat eivät ole vain sitä, että bändi soittaa biisejä ja yleisö kuuntelee. Bändillä olisi lähivuosina mahdollisuus pitää vaikka minkälaisia juhlia. – Olemme ehkä kuusikymppisiä ukkoja, mutta teemme metallia tässä hetkessä. – Oli aika kova sokki olla vuonna 2009 äänittämässä ensimmäistä kertaa protoolseilla sun muilla kamoilla. Jokuhan voisi luulla, että olisin jo kyllästynyt huudattamaan Balls to the Wallia yleisöllä, meuhkaamaan Fast as a Sharkia tai moshailemaan Restless and Wildin tahdissa, mutta ei... – Acceptiin liittymiseni jälkeen erehdyin tosin menemään internetiin! Ennen kuin olimme julkaisseet biisiäkään. Se oli, ja on yhä, ihan hullua! – Ei sillä, olen yhä vanhan liiton mies. Quick ei ollut tehnyt levyä yhdeksään vuoteen, ja olin jo asennoitunut niin, että rokkihommat alkavat olla siinä tai tulevat ainakin jäämään harrastukseksi. 45. MARK Tornillo on iloinen mies – ja syystä. En käytä tietokoneita, älylaitteita tai muitakaan vitkuttimia. – Kun teimme Blood of the Nationsiä [2010], yllätyin saksalaisten täsmällisyydestä ja jämäkkyydestä. – Siinä vaiheessa, kun olan yli menneisyyteen tuijottavat kiertueet alkavat tuntua mielekkäämmiltä kuin uusien biisien tekeminen, Accept lopettaa toimintansa. – Ainoat asiat, joita tulemme seuraavan vuoden tai parin aikana juhlistamaan, ovat Too Mean to Die tammikuussa 2021 ja – jos vielä pääsemme tien päälle – joka ikinen keikka, jonka tulemme soittamaan. Accept ei ole koskaan ollut kovin poliittinen bändi, ja totta puhuakseni bändin jäsenet eivät jaa kaikkia poliittisia näkemyksiä. Sitä kun ihmisjoukko on hetken aikaa yhteisessä, hallitsemattomassa tilassa. Edellisellä levyllä oli jopa biisi minusta: Analog Man. Ei. Blood of the Nationsin jälkeen soitimme toistasataa keikkaa, minkä jälkeen teimme Stalingradin [2012] aivan liian nopeasti. Se meininki, joka yleisössämme vallitsee ja syntyy lavalla, on silkkaa magiaa. Sama toistui levyn kohdalla. – Ihan alun alkaen se biisi muuten kertoi Donald Trumpista. Siksi emme tee striimikeikkoja. Vaikka olin laulanut rokkia koko ikäni, en tiennyt yhtään, mitä edessä oli, vaikka luulin varautuneeni kaikkeen. En ymmärrä niitä yhtään. Kaikki kunnia silti kaikille niille, jotka saavat homman toimimaan. Olisin itsekin suhtautunut uuteen Accept-laulajaan todella epäilevästi. Ei ihan tavallisin Accept-aihe, vai mitä. Quick oli meiningiltään tyystin erilainen bändi. – Näin tässä taannoin muutamia hyvälaatuisia videoita keikoiltamme, ja minusta tuntui kuin olisin katsonut puoli vuosisataa yhdessä soittaneen bändin huippuunsa viritettyä vetämistä. – Too Mean to Die sen sijaan on helvetin hieno levy ja palan halusta päästä kiertämään, mutta hyväksyn myös sen tosiasian, etten enää tästä nuorru. Quickin olevan uransa pisin kurotus maailmalle, mutta vuosikymmen sitten asiat muuttuivat. Ei jumalauta todellakaan. T.T. – Ensimmäisillä keikoilla odotin, että minua heiteltäisiin kananmunilla ja minut buuattaisiin pois lavalta. Hän hehkuttaa kokeneensa viime vuosien aikana asioita, joita kaltaisensa vanha jäärä ei uskaltanut toivoakaan. Accept-keikkoja ei voi vetää sillä tavalla. Mitä vielä. Keikan kuuluu ”EI JUMALAUTA TÄHÄN VOI VÄSYÄ. Sanotaan näin, että Sucks to Be You on Acceptia poliittisimmillaan, koska ainakin sen aihe yhdisti meitä, hah hah! Vahvan periaatteen Accept Hoffmann haluaa pitää tulevaisuuden suhteen kaikki ”acceptmaiset mahdollisuudet” auki, kuten hän asian muotoilee. Se on kokemus, jossa on jotain todella alkukantaista. Acceptin fanien, Wolfin, managementin ja kaiken muun koneiston, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan, vaikka olin kuullut huhuja tällaisesta bändielämästä. Vuonna 2021 Tornillo ei ole ainoastaan Acceptin laulaja, vaan myös bändin tähän asti pitkäaikaisin keulahahmo. He eivät vain antaneet minulle tilaisuutta, vaan ottivat minut nopeasti osaksi perhettä. Hän listaa kuitenkin muutaman asian, joita ei tulla Acceptin lipun alla näkemään. Kaikki mikä tuntuu Acceptilta, on hänen mukaansa sallittua tai jopa suotavaa. Siihen tarvitaan fanit. Onneksi Accept on pääosin täynnä yhtä jästipäistä ukkoa kuin minäkin. Se ei olisi Acceptia. Meillä on jäljellä ehkä levy tai pari, mutta kun tiedämme, että on aika lopettaa, lopetamme. TÄMÄ ON ACCEPT!” TUNTUA koko kropassa. Ja se ei tunnu samalta varsinkaan bändin kannalta. Mitä tekivät Accept-fanit. Se oli virhe. Ero oli vähän samanlainen kuin jenkkiläisen ja saksalaisen tehdastyöläisyyden välillä, hah hah! Se tapa, jolla Accept äänitti huippuluokan heavyä rautaisella ammattitaidolla, kellontarkasti ja silti kuin liukuhihnalta, oli minulle eksoottinen. Isot kuviot olivat vasta edessä. Accept kulkee kuitenkin vain yhteen suuntaan: eteenpäin. Ei jumalauta tähän voi väsyä. Laulaminen tällä tyylillä on koko ajan vaikeampaa, enkä aio ikinä vain pihistä lavalla surullisesti. Keikat ovat energiaa, vuorovaikutusta ja hallitsematonta voimaa
Top-10-listaukset niin kotimaan kuin ulkomaailman osalta löydät tuonnempaa. Koskinen MR. A. BUNGLE Raging Wrath of the Easter Bunny Demo ZOMBI 2020 KAIRON; IRSE! Polysomn ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi DEFTONES Ohms EP: CARCASS Despicable EI-RASKAS: ALAIN JOHANNES Hum Jerry ”Serpent” Kurunen SORCERER Lamenting of the Innocent ONE DESIRE Midnight Empire VARDE Fedraminne SKELETAL REMAINS The Entombment of Chaos TERRESTRIAL HOSPICE Indian Summer Brought Mushroom Clouds Smackbound. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo ULVER Flowers of Evil SODOM Genesis XIX DEFTONES Ohms Kari Koskinen SODOM Genesis XIX RÄMLORD From Dark Waters PERDITION TEMPLE Sacraments of Descension KORPSESOTURI Korpskrist DEEP PURPLE Whoosh! EP: FRONT Antichrist Militia EI-RASKAS: KAUKO RÖYHKÄ JA S. A. 46. Sitä ennen tarjolla on Inf-tyyppien henkilökohtaiset kärkiviisikkolistat, joita on saanut höystää halutessaan paitsi ”ei-raskaalla” valinnalla myös vuoden kovimmalla raskaalla ep-levyllä (top-5-levyt eivät ole parhausjärjestyksessä). HYNNINEN Dekadenssi Kimmo K. WINTERFYLLETH The Reckoning Dawn NECROPHOBIC Dawn of the Damned DZÖ-NGA Thunder in the Mountains MIDNIGHT Rebirth by Blasphemy EI-RASKAS: GREG DULLI Random Desire Tami Hintikka PLAGUE Portraits of Mind CRYPTIC SHIFT Visitations from Enceladus UNDEATH Lesions of a Different Kind BENEDICTION Scriptures ATRAMENTUS Stygian EI-RASKAS: LOIMOLAN VOIMA Ruttomužikan kyynäl Jukka Hätinen ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi URFAUST Teufelsgeist UNIFORM Shame EMMA RUTH RUNDLE & THOU May Our Chambers Be Full DARK BUDDHA RISING Mathreyata EI-RASKAS: MARIE DAVIDSON Renegade Breakdown Infernon toimituskunta on valikoinut jälleen menneen vuoden kovimmat albumit. HYNNINEN Dekadenssi Joni Juutilainen KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ORDINANCE In Purge There Is No Remission RED MOON ARCHITECT Emptiness Weighs the Most ULVER Flowers of Evil URFAUST Teufelsgeist EP: ESKAPISM Reminiscence Eetu Järvisalo NECROPHOBIC Dawn of the Damned LAMB OF GOd Lamb of God NICUMO Inertia KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko HENRIK PALM Poverty Metal EI-RASKAS: MAUSTETYTÖT Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä EP: SOILWORK A Whisp of the Atlantic Toni Keränen AC/DC Power Up OZZY OSBOURNE Ordinary Man MARILYN MANSON We Are Chaos AMBERIAN DAWN Looking for You POPPY I Disagree EP: KUÅNA Uuden ajan muistomerkki EI-RASKAS: MILEY CYRUS Plastic Hearts Jukka Kittilä HUM Inlet MR. VUODEN 2020 RASKAIMMAT LISTANIKKARI TERO LASSILA Timo Isoaho HAVUKRUUNU Uinuos syömein sota ISENGARD Vårjevndøgn LÄHIÖBOTOX Rikkinäinen Suomi NIGHTWISH Human. :||: Nature. AC/DC. Tapio Ahola SVALBARD When I Die, Will I Get Better. URFAUST Teufelsgeist EP: IHSAHN Telemark EI-RASKAS: KAUKO RÖYHKÄ JA S. Äänestykseen osallistui 24 infernolaista
T IM O H O N K A N E N Dool. 1 EI-RASKAS: ROGER O’DONNELL 2 Ravens Aadolf Virtanen PAIN OF SALVATION Panther PENDRAGON Love Over Fear AC/DC Power Up WORTHLESS Melancholic Rites DYNAZTY The Dark Delight EP: SOILWORK A Whisp of the Atlantic EI-RASKAS: BRUCE SPRINGSTEEN Letter to You Teemu Vähäkangas BENEDICTION Scriptures LIK Misanthropic Breed BONDED Rest in Violence SKELETAL REMAINS The Entombment of Chaos INCANTATION Sect of Vile Divinities Voivod Counting Hours. N O N A LI M M E N 47. KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko VIIKATE Rillumarei DARK TRANQUILLITY Moment Mikko Malm OPIUM WARLORDS Nembutal GÖDEN Beyond Darkness ORDINANCE In Purge There Is No Remission MALOKARPATAN Krupinské ohne SPIRIT ADRIFT Enlightened in Eternity EP: MERCURY CIRCLE The Dawn of Vitriol EI-RASKAS: VALENTIN & THÉO CECCALDI Constantine Elli Muurikainen ENSIFERUM Thalassic THE UNITY Pride DEMONS & WIZARDS III BRITISH LION The Burning FIREWIND Firewind Aki Nuopponen PAYSAGE D’HIVER Im Wald PAIN OF SALVATION Panther DARK TRANQULLITY Moment SOLSTAFIR Endless Twilight of Codependent Love SILENTIUM Motiva EI-RASKAS: KO:MI We Said We Didn’t Know But We Knew Tomi Pohto BENEDICTION Scriptures MY DYING BRIDE The Ghost of Orion KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ATRAMENTUS Stygian LIK Misanthropic Breed EP: SCHIZOPHRENIA Voices Matti Riekki COUNTING HOURS The Will DARK TRANQUILLITY Moment DRACONIAN Under a Godless Veil ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi URFAUST Teufelsgeist EI-RASKAS: RUN THE JEWELS RTJ4 Vesa Siltanen SPIRIT ADRIFT Enlightened in Eternity APOCALYPTICA Cell-0 DOOL Summerland GREEN CARNATION Leaves of Yesteryear POLYMOON Caterpillars of Creation EI-RASKAS: LUUKAS OJA Väritetty todellisuus Jaakko Silvast THE RAGGED SAINTS Sonic Playground Revisited AC/DC Power Up SMACKBOUND 20/20 PYRAMAZE Epitaph BROTHER FIRETRIBE Feel the Burn EP: SHIRAZ LANE Vibration I EI-RASKAS: MATIAS AND THE CANYONS Echoes of the Canyon Joona Turunen ON THORNS I LAY Threnos ATLASES Woe Portrait COUNTING HOURS The Will JULIEN-K Harmonic Disruptor KATATONIA City Burials EP: VV Gothica Fennica Vol. Miika ”Mega” Kuusinen CLOVEN HOOF Age of Steel FEASTEM Graveyard Earth LORD VIGO Danse De Noir SICK URGE Structures of Domination WYTCH HAZEL III: Pentecost EP: KANTAMUS Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EI-RASKAS: ŠAMANE Šamane Markus Laakso DOOL Summerland KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi MY DYING BRIDE The Ghost of Orion MARILYN MANSON We Are Chaos EP: VV Gothica Fennica Vol. :II: Nature. EP: YOTH IRIA Under His Sway EI-RASKAS: LONG DISTANCE CALLING How Do We Want to Live. 1 EI-RASKAS: JONATHAN HULTÉN Chants from Another Place Tero Lassila LIK Misanthropic Breed NIGHTWISH Human
AC/DC Power Up 04. NIGHTWISH Human. KAUNIS KUOLEMATON Syttyköön toinen aurinko V U O D E N 20 20 R A S K A IM M A T T E K LA V Á LY 48. DOOL Summerland 06. :II: Nature. ULKOMAAT 01. DEFTONES Ohms 10. SMACKBOUND 20/20 04. KAIRON; IRSE! Polysomn 06. KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above 03. PAIN OF SALVATION Panther 08. BENEDICTION Scriptures 03. MR. SODOM Genesis XIX 05. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo 09. COUNTING HOURS The Will 07. LÄHIÖBOTOX Rikkinäinen Suomi 08. PARADISE LOST Obsidian KOTIMAA 01. ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi 02. MOKOMA Ihmissokkelo 10. URFAUST Teufelsgeist 02. FEASTEM Graveyard Earth 09. LIK Misanthropic Breed 07. 05
Vaikka muun muassa Empyriumissa ja The Vision Bleakissä vaikuttava muusikko-tuottaja ei pidä itsestään kovaa ääntä, miehen työpanos on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta kuuluva osa saksalaista äärimetallia. sai kunnian toimia Prophecyn ensimmäisenä virallisena julkaisuna. Meidän näkökulmastamme kyse on siis hyvin tarkoituksenmukaisesta lähestymisestä biisinkirjoitukseen, jossa ei ole sijaa kokeilullisuudelle. Noekk on seurannut tiukasti Empyriumin kyljessä, ja projekti tuntuu olevan tekijöilleen täydellinen henkireikä, jonka kautta on turvallista panna ulos ne kaikkein hapokkaimmat jutut, jotka eivät pääbändin tuotantoon mahtuisi. Impurity-bändissä aiemmin death metalia soittaneen nuorukaisen uuden projektin hieman hapuilevien ja köpöjen kappaleiden takaa löytyi reilulla kädellä yritystä ja tunnelmaa, mikä johti lopulta levytyssopimukseen niin ikään taivaltaan aloittaneen Prophecy Productions -levy-yhtiön kanssa. Syvällä levyn ytimessä todellakin elää menneiden vuosikymmenten edistykselliselle rockmusiikille tuttu ilmapiiri, vaikka harva kuulija lienee valmis leimaamaan albumin suorilta käsin progelevyjen joukkoon. Empyrium on julkaissut vuosien varrella kuusi studiolevyä, joista tuorein, Über den Sternen, on mielenkiintoinen paluu bändin uran alkuvuosien rosoiseen ja metallivaikutteiseen tyyliin. – Ai mikä sai meidät tekemään näin. Se katosi käytännössä täysin edeltävällä The Turn of the Tides -kiekolla (2014), jonka raikkaan, äärimetallista vapautuneen meiningin saattaa kuvitella olleen pieni sokki yhtyettä alusta asti seuranneille. Vanhan tunteen elvytys Stockin puheet Über den Sternenin progessiivisuudesta eivät ole tyhjää markkinointihöpötystä. – Olen samaa mieltä progressiivisuudesta, mutta en pidä levyä mitenkään liian kokeilullisena, koska päällimmäisenä tarkoituksenamme oli herättää vanhan Empyriumin fiilis henkiin. S aksalainen multi-instrumentalisti Markus Stock astui undergroundmetallistien tietoisuuteen toden teolla vuonna 1995. – Mitä progressiiviseen puoleemme tulee, olemme napsineet Weilandista [2002] lähtien paljon vaikutteita skandinaavisilta uusprogebändeiltä kuten Landberkiltä ja White Willow’lta. – Sanoisin, että uusi levy on vain jossain määrin paluuta ”metalliseen tyyliin”. Pienellä profiililla toimivan Noekkin neljä levyä ovat rockmusiikin puitteissa pysyvässä haasteellisuudessaan ikään kuin Empyriumin nutun kääntöpuoli. Über den Sternenillä vaikutteet ovat ehkä hieman aiempaa paremmin kuultavissa. Jotkin osat albumista ovat pehmeää ilmaisua, ja paikoin mukana on hiukan aiempaa progressiivisempaa kamaa, Stock määrittelee uusia sävellyksiä. Uskon suurimmaksi syyksi sen, että soitimme taannoin keikoillamme enemmän vanhaa materiaalia Wintersunsetiltä ja Songs of Moors & Misty Fieldsiltä [1997], mikä sai meidät arvostamaan vanhaa Empyrium-henkeä aivan uuteen malliin. Kaksikon yhteistyö on kantanut aina tähän päivään saakka. TEKSTI JONI JUUTILAINEN Työteliäs ROMANTIKKO PÖLKYLLÄ 50. Noekk perustettiin isäntäbändinsä eläessä jonkinlaisessa välitilassa vuonna 2004, ja jälkeenpäin ajatellen ei ole suuri yllätys, että Empyriumin ura lopahti pari vuotta myöhemmin, kunnes käynnistyi taas uudenlaista energiaa hehkuen vuonna 2010. Silloin hänen ja vuoteen 1999 mukana olleen kosketinsoittaja Andreas Bachin luontomystiikasta ja aikakauden tummasta metallista ammentanut dark/doom metal -yhtye Empyrium julkaisi ensimmäisen demokasettinsa ...der wie ein Blitz vom Himmel fielin. Progressiiviset elementit eivät ole haastateltavan musiikissa millään tapaa outoja, soittaahan hän Empyriumin toisen puoliskon Thomas Helmin – multi-instrumentalisti hänkin – kanssa myös hämyisempiä reittejä kulkevassa Noekkissa, joka on kaikkinensa hieman irti Stockin muusta tuotannosta. Kuten sanottua, vaikka Über den Sternenistä voidaan puhua progehenkisenä levynä, sen progressiivisuus sijaitsee syvällä musiikin rakenteissa, eikä Empyriumin tyylitajuisilta tuotoksilta voi odottaa täysin järjettömiä sävellyksellisiä irtiottoja. Kolkot näkymät Yksi haastateltavamme kaupallisesti merkittävimmistä musiikkiprojekteista (ellei niistä jopa merkittävin) on parikymmentä vuotta sitten käyntiin polkaistu, kuusi levyä julkaissut The Vision Bleak, jonka goottihenkinen ja paikoin liioitellun draKovin moni suomalainen metallifani tuskin tietää, kuka on Markus Stock. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Empyrium-debyytti A Wintersunset... – Pistin pihalle myös kaksi julkaisua black metalia Sun of the Sleepless -sooloprojektillani, mikä näytteli kuviossa isoa osaa, eli kyseessä oli periaatteessa paluu 1990-luvun tunnelmiin, mutta ilman liian retroa soundimaailmaa
”Kun olen oikein luovalla tuulella, saatan tehdä uuden kappaleen valmiiksi asti puolessa päivässä.”
– Kuten sanoin, olen julkaissut lähivuosina myös kaksi levyä Sun of the Sleeplessillä – ihan vain siksi, ettei porukka luule minun palaneen aivan täysin loppuun musiikkihommien parissa, Stock virnistää. Kaikki miehen tekoset eivät ole luonnollisesti olleet aivan priimaa, mutta Stockin tuotoksia kuunnellessa nousee päällimmäisenä mieleen intohimoinen tarve musiikilliselle luomistyölle, joka on tuottanut parhaimmillaan todella sielukkaita albumeita. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Empyriumin akustinen, vahvasti Ulverin legendaariseksi muodostuneen Kveldssangerin (1996) hengessä kulkeva Where at Night the Woodgrouse Plays (1999), jonka ajattomuus ja arvokkuus on yhä hienoa kuunneltavaa. Tästä johtuen Vision Bleakin musiikki vaikutti viime kuulemalla vakavammalta ja monen fanin mielestä varmasti myös vakuuttavammalta kuin aiemmin. Toinen toistaan mielenkiintoisemmat levylöydöt ajoivat miehen hiljalleen oman musiikin ja säveltämiskokeilujen pariin, ja tällä hetkellä Stock on julkaissut tuotantoaan virallisesti noin 25 vuoden ajan. maattinen ”kauhumetalli” vaikuttaa uponneen yleisöön varsin hyvin. Vision Bleakiltä ei ole aiheellista odottaa albumia aivan joka vuosi, mutta The Unknownista on kulunut jo sen verran aikaa, että uutta materiaalia lienee jo valmiina. Siitäkin huolimatta päätin haastaa taiteiliPÖ LK YL LÄ ”On tärkeää antaa yhtyeelle vinkkejä, miten saavuttaa soitannollisesti paras mahdollinen lopputulos, mutta samalla on säilytettävä artistien oma soundi. ”Jokainen levy on kuin oma lapsi – parasta ei voi valita” -tokaisu on varmasti monelle tuttu. Omat suosikit Vuonna 1978 syntynyt Stock koki todellisen heavy metal -valaistumisensa noin kymmenvuotiaana kuullun Iron Maidenin Number of the Beastin myötä. Varsinkin viime vuosina projektihenkisesti edenneen bändin viimeisin albumi The Unknown (2016) toi peliin aiempia tuotoksia henkilökohtaisempia sanoituksia ja kaikessa metallisuudessaan vähemmän teatraalisia sävellyksiä. Konstanz) kanssa kasatut albumit ovat kertoneet kelmeän vanhakantaisia tarinoita vampyyreistä, ihmissusista, noidista, aaveista ja jopa Lovecraftin kirjoista tutuista hirviöistä – vain muutamia teemoja mainitakseni. Olen kirjoittanut ylös muutamia ideoita ja riffejä, mutta menee vielä kauan ennen kuin niistä saadaan aikaiseksi uusi ja ennen kaikkea tuoreelta kuulostava albumi. Discogs-verkkosivuston mukaan miehen soittoa tai laulua kuullaan lähes kolmellakymmenellä eri julkaisulla ja niin sanottuja oikeita bändejä löytyy kymmenkunta, joten musiikkibisnes on pitänyt saksalaisen kiireisenä. Yhdessä Ewigheim-yhtyeen – jota myös Stock on osa – perustajajäsenen Tobias Schönemannin (alias Allen B. Sittemmin mies kahlasi metallikenttää läpi nuoruuden innolla, kunnes ajautui perinteisten thrash metal -klassikoiden kautta Darkthronen A Blaze in the Northern Skyn (1992) ja muun nyttemmin kanonisoidun black metalin pariin. Vihaan sitä, että kaikki kuulostaa tänä päivänä niin samalta!” LU K A SZ JA Z A K The Vision Bleak.. Muutoksen huomaa konkreettisesti vertailussa The Deathship Has a New Captainiin (2004) ja sitä seuranneeseen ikuiseen Vision Bleak -suosikkiini Carpathia – A Dramatic Poemiin (2005), joilla Stockin ja Schönemannin kauhukuvien maalailu on kaikkein tehokkaimmillaan. – Vision Bleakin saralta ei ole valitettavasti paljon uutta kerrottavaa
– Kehittelin sen joskus 1990-luvulla, kun tähtäimessäni oli keksiä epätavallinen nimi, jossa on hieman enemmän runollis-romanttista otetta kuin jossain brasilialaisessa bestial war metal -pseudonyymissä. Empyrium. Yuggothina. – Käytän artistinimeäni kuitenkin koko ajan vähemmän ja vähemmän. Usein lyhennän sen vain Schwadorfiksi tai esittäydyn Markus ”Schwadorf” Stockina. Pelkästään tämän albumin sisällöstä ja lähtökohdista riittäisi varmasti puhuttavaa yhden Inferno-numeron verran. Valinnanvaraa siis löytyy, ja yksi muusikon valttikorteista onkin tuotantonsa monipuolisuus: jokaisella projektilla on selkeästi oma ilmeensä ja tarkoituksensa, ja bändien tuotokset on helppo erottaa toisistaan. Miehen tuotanto tietyllä tavoin jopa määrittää eräänlaisen ”Prophecy-soundin”, joka on usein aistittavissa lafkan julkaisuja kuunnellessa. Minulla täytyy olla tietysti myös silmää ja korvaa käytössä olevan budjetin suhteen. Jatkuva taistelu Stock on opittu tuntemaan siviiliminänsä ohella Ulf Theodor Schwadorfina, jota mies on käyttänyt useimmissa bändiyhteyksissään artistinimenään – joskin Noekkin parissa hänet tunnetaan mystisenä F. Vihaan sitä, että kaikki kuulostaa tänä päivänä niin samalta! – Nykyisin minulla on lähinnä miksaustöitä, koska levyjä äänitellään yhä enemmän kotistudiossa ja vähän siellä sun täällä. Toisinaan myös tekstit pulppuavat helposti, mutta monesti ottaa ikuisuuksia saada paperille oikeat sanat. – Kyseessä on todellakin mahdoton tehtävä, mutta jos on aivan pakko valita, niin Empyriumilta ne ovat Songs of Moors & Misty Fields, Where at Night the Woodgrouse Plays ja Über den Sternen. – Vision Bleakiltä suosikkejani ovat The Deathship Has a New Captain ja The Unknown. Tuo splitti jäi valitettavasti hieman yleisöltä piiloon, mutta kehotan vahvasti kaikkia tsekkaamaan nämä albumit! Tottahan mies puhuu, sillä eritoten mainitun splittijulkaisun materiaali on vakuuttavaa, vaikka Stockin kynnet eivät ole aivan terävimmillään black metalin parissa. Miksausprosessiin kuuluukin paljon eri osien yhteen saattamista. Niistä kovimpina mainittakoon Alcestin lopullinen läpimurtokiekko Les Voyages de l’âme, Amesoeursin klassikoksi jäänyt nimikkoalbumi sekä Secrets of the Moonin valitettavan usein sivuutettu Antithesis. Toinen ei voi elää ilman toista, joten voittajaa ei löydy, mutta ainakin on varmaa, että käynnissä on jatkuva taistelu, Schwadorf naurahtaa. – He tappelisivat todelliseen Sméagol/Gollum-tyyliin ja sulautuisivat lopulta yhdeksi ja samaksi persoonaksi. Mies on pyörittänyt vuodesta 1998 alkaen omaa Klangschmiede Studio E -levystudiota, jossa on purkitettu omien tuotosten lisäksi melkoinen liuta muitakin levyjä. F. Komealta kalskahtavan ja ”epämetallisen” Ulf Theodor Schwadorf -nimen taustalta löytyy muusikon mieltymys romanttiseen taiteeseen ja perinteisestä metallimusiikkietiketistä irrottautuvaan vapauteen. Kun kirjoitat kappaleita, kumpi tulee ulos vaivattomammin, musiikki vai sanoitukset. Kun olen oikein luovalla tuulella, saatan tehdä uuden kappaleen valmiiksi asti puolessa päivässä. – Musiikki. Liimailen siis musiikin eri osasia yhteen, näin kuvaannollisesti sanottuna. Kuten mainituista yhtyeistä huomaa, Klangschmiede-studio on vahvassa yhteistyössä aiemmin mainitun Prophecyn kanssa, eikä levy-yhtiöltä taida löytyä montakaan albumia, joilla Stockin kädenjälki ei ilmenisi jollain tavoin. On kieltämättä mielenkiintoista huomata, että Stock ei mainitse omien albumisuosikkiensa joukossa yhtään Noekkin tuotosta, Ewigheimin viittä viimeisintä levyä tai vaikkapa saksalais-ruotsalaisen Eudaimonyn paikoin hyvinkin toimivaa Futilea (2013), jota pidetään joissain piireissä pienenä synkkätunnelmaisen postblack metalin klassikkona. Ne ovat myös hyvä keino ilmaista itseäni. Sun of the Sleeplessiltä pidän molemmista levyistä eli To the Elementsistä sekä Cavernous Gaten kanssa julkaistusta splitistä [2017, 2019]. On tärkeää antaa yhtyeelle vinkkejä, miten saavuttaa soitannollisesti paras mahdollinen lopputulos, mutta samalla on säilytettävä artistien oma soundi. 53. Haastattelu lähestyy loppuaan ja jäljellä on enää kaikkein olennaisin kysymys: jos Markus Stock ja Ulf Theodor Schwador tappelisivat, kumpi voittaisi. jan valitsemaan omasta tuotannostaan ne henkilökohtaisesti rakkaimmat ja merkittävimmät albumit. – Kun tuotan albumin alusta loppuun studiollani – mikä on nykyisin aina vain harvinaisempaa –, tärkeintä on saada yhtye kuulostamaan parhaalla mahdollisella tavalla itseltään. Stock on vastuussa myös todelliseen kulttisuosioon nousseen, monien eri mysteerien ympäröimän Silencerin ainokaisen kiekon Death – Pierce Me’n (2001) äänimaailmasta. – Nautin kuitenkin paljon sanoitusten teosta. Musiikin ja yhtyeiden yksilöllisyys on kuitenkin studiotyöntekijälle tärkeä juttu. Mies tuttujen soundien takaa Markus Stockin ansiot eivät jää pelkän muusikkouden varaan
Muutos ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö levyltä löytyisi debyyttialbumin tavoin sävykkyyttä. BANDY Legs saavutti vähitellen suosiota ja kiinnitettiin vuonna 1976 Jet Recordsille. Vaikka Stand Up and Fightin sotaisa barbaarikansi muuta ehkä antaisi olettaa, sen kitaravallit ovat tämän päivän mittapuulla kevyehköä tavaraa. Bändin taival alkoikin jo 1970-luvun puolivälin paikkeilla, jolloin yhtye tunnettiin vielä nimellä Bandy Legs. Välillä hyvinkin kohtalokkaan kuuloisen levyn tuotti Sabbath-legenda Tony Iommi. Tämän jälkeen yhtyettä muistelivat lähinnä Orodruin-yhtyeen kaltaiset undergroundin edustajat. Quartz jatkoi kokonaan ilman kosketinsoittajaa, mikä kuuluu kakkoslevyllä kitaravetoisuutena. Haasteellisuutta lisää se, että musiikkimaailmassa on vaikuttanut ainakin kaksi muuta laajempaa näkyvyyttä saavuttanutta Quartz-yhtyettä. Raskaan rockin Quartzista on sanottu, että se oli NWoBHMyhtye jo ennen kuin koko termiä oli keksitty. Jos tällä nyt edes on mitään varsinaista merkitystä. Ennen MCA-musiikkijätin alaisuudessa tehtyä Stand Up and Fight -kakkoslevyä kosketinsoittaja-kitaristi Geoff Nicholls vaihtoi leiriä Black Sabbathiin, jonka riveissä hän pysyi merkittävänä mutta varsin näkymättömänä soittajana aina tämän vuosituhannen puolelle. Kyseisestä kappaleesta löytyy myös samoihin aikoihin perustetun Saxonin harrastamaa junttariffittelyä. Ainakin Facebook-sivujensa mukaan Quartz on silti jollain tapaa aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Junttariffejä ja sävykkyyttä QUARTZ Stand Up and Fight MCA 1980 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Brittiläisen uuden aallon pioneeri Quartz uupuu usein heavy metal -aikakirjoista. Eivät ne breakingthelawt ja phantomoftheoperat ole sen roisimpaa materiaalia kuin Quartzin kaksi ensimmäistä levyä. Loistava, aiempaan rytmikkäämpää materiaalia sisältänyt kolmas albumi Against All Odds (1983) oli vielä nimeään myöten uhmakas, mutta jo seuraavana vuonna seurasi hajoaminen. Jo yksinään Stand Up and Fight osoittaa, että syytä huomioinnille olisi. Samoihin aikoihin vaihtui yhtyeen nimi ja syntyi uutta otsikkoa kantanut debyyttilevy. Hopkins itse oli ennen Bandy Legsin kokoamista soittanut muun muassa Cat Stevensin taustayhtyeessä. Nicholls kuitenkin kuoli vuonna 2017 keuhkosyöpään. Brittiläisen Jetin perustaja oli Black Sabbathin manageri (ja Sharon Osbournen isä) Don Arden. Sitä on muun muassa Rock’n’Roll Childin herkän väliosan kuoro-osuuksissa tai toisena kuultavan Charlie Snow’n melodisessa kertosäkeessä ja uljaassa kitarasoolossa. 54. Kaikkineen levy on kuin ohjekirja kaikille myöhempien aikojen ”viikset, takatukka ja farkkuliivi” -bändeille. Quartz edusti siis tietynlaista raskaan rockin uuden vaiheen ensiairutta, mutta jäi silti varsin pienen piirin tietoon, eikä sitä muisteta monestikaan mainita heavy metal -kaanoneita kirjailtaessa. Kyseinen doom metal -bändi coveroi Stand Up and Fight -kappaleen vuoden 2004 levylleen Claw Tower. Bändin perusti kitaristi Mick Hopkins Englannin Birginhamissä. Bandy Legs pääsikin lämmittelemään sekä Black Sabbathia että AC/DC:tä. Verrokiksi voi ottaa vaikkapa Maidenin pelinavauksen tai Priestin samojen aikojen materiaalin, joka otti vasta askelia kohti kirskuvampaa heavy metalia. Lopulta paluu tuotti myös uutta materiaalia, vuoden 2016 Fear No Evil -levyn. Se myös osoittaa jälleen kerran, että jos kitarasta tulee tarpeeksi makoisia ja juurevia sulosointuja, basisti voi keskittyä soittamaan pitkiksi ajoiksi vain yhtä pumppaavaa säveltä. Unohdettu suuruus tarjoili sielukasta raskasta rockia, jossa oli sekä sävyjä menneestä että lupausta uudesta. SUURIN osa heavy metal -fanaatikoista tuntee termin NWoBHM eli New Wave of British Heavy Metal. Pelin pontevasti avaavan nimibiisin lisäksi muun muassa Revenge ja Questions edustavat yhtyeen räyhäkän riffivetoista mutta 70-lukulaisella tavalla viehättävän sielukasta puolta. Yksittäisiä kosketinmausteita on silti siroteltu muutamiin paikkoihin. Seurauksena oli lisää kiertämistä muun muassa Iron Maidenin ja Rushin kanssa. Quartzin uusi tuleminen tapahtui vuonna 2011, jolloin myös Nicholls palasi rivistöön. Can’t Say No to You on taas luokiteltu varmasti jo syntyaikanaan silkaksi AOR:ksi. Kaupunki tunnetaan myös Black Sabbathin ja Judas Priestin synnyinpaikkana, ja samoilta Länsi-Midlandsin seuduilta ovat kotoisin myös Led Zeppelinin Robert Plant ja John Bonham. Huomattavasti harvempi tietää bändin nimeltä Quartz. QUARTZIN ykköslevy julkaistiin vuonna 1980 uudestaan nimellä Deleted. Vaan syntynsä aikoihin, speed/thrashinkin ollessa vielä siemennysasteella, levy oli varmasti jytämarkkinoiden raskaimman neljänneksen joukossa
Levyllä kukkivat myös tämän vuosituhannen Iron Maideniin verrattavissa olevat kappalesovitukset, joista esimerkiksi Tuuleton, Kiuru ja Huolettomat sisältävät Verikoiran lailla kiehtovan määrän vaihtelua. Jylhä on täsmälaukaus laadukkaista albumikokonaisuuksista pitävien suuntaan. Rikas, raikas ja kauniisti jylhä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KORPIKLAANI Jylhä NUCLEAR BLAST P E E R O LA K A N E N ARVIOT 55. Kaiken muun lisäksi albumin toimivuus piilee lyyrikko Tuomas Keskimäen sanoituksissa. Järvelä jatkoi vakaasti visionsa viitoittamalla tiellä, ja pintahiivaolut sarvituopeissa vinhasti virraten Korpiklaanista kasvoi Härmän rajojen ulkopuolella yksi merkittävimmistä metallimusiikin vientivalteistamme. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, miten paljon aikaansa edellä Korpiklaanin liideri Jonne Järvelä oli tuolloin – ja oli ollut jo aikaisemmin naittaessaan raskasta rockmusiikkia ja saamelaista äänimaisemaa keskenään. helmikuuta. Moni menestynytkin raskasrockyhtye junnaa tässä vaiheessa uraansa pahasti paikallaan, mutta Jonne Järvelän ryhmä kuuluu selkeästi niihin bändeihin, jotka paranevat vanhetessaan. Samalla avaus esittelee yleisölle kouriintuntuvasti uuden rumpalin Samuli Mikkosen, jonka innovoivat kompit tehostavat Jylhää kauttaaltaan. Osoitus tästä oli myös Järvelän päätös pistää yhtyeensä miehistö täysin uusiksi. Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista studiolevy. Ei kai kukaan muu kuin 2020-luvun Korpiklaani aloita uutta levyään yli kuusiminuuttisella Verikoirakappaleella, joka on kiireestä kantapäähän ehtaa folk metal -progea. Selkeiden hittien joukkoon luettakoon myös albumin ensimmäinen single Leväluhta ennakkoluulottomine reggaeviboineen sekä kaihoisasti junttaava Mylly. Omat korvani yhtyeen suuntaan käänsi uudelleen Markus Laakson viime vuonna ilmestynyt Folk Metal Big 5 -teos, joka kertoi Korpiklaanin synnystä, vaiheista ja musiikista kaiken olennaisen. Lavalla on lähivuosina kansainvälisen läpimurtonsa tekevät folk metalin kotoiset pioneerit Moonsorrow, Ensiferum ja Shaman, joka olisi pian vaihtava nimekseen Korpiklaani. Mutta Järvelä tiesi varmasti jo tuolloin, minkä perässä oli. Klubilla bändin musiikki sai allekirjoittaneeltakin aavistuksen huvittuneen lokeroinnin puhtaasti marginaaliin. Korpiklaanin leimallinen rillumarei ei kuitenkaan ollut kaikkien metallipäiden juttu, etenkään Suomessa, ja yhtye jäi omissakin kirjoissani vuosiksi lähinnä kuriositeetin asemaan. Ennen muuta Jylhän hienous on nimensä mukaisen väkevissä melodioissa, joiden vuoksi mainittu Tuuleton lienee jo nyt yksi vuoden 2021 upeimmista metallibiiseistä. On maaliskuu 2003, paikkana Tampereen legendaarinen Klubi. Sen rikkaanraikas sävellyskirjo takaa, että Jonne Järvelän ja Korpiklaanin seuraavia taiteellisia suuntia on enemmän kuin mielenkiintoista odotella. Likimain sama koskee videonakin julkaistua Sanaton maa -rallattelua. Jylhä on kypsä ja laadultaan ensiluokkainen, tekemisiinsä täydellisesti luottavan bändin albumi. Sterotyyppisemmästä kaljahumppameiningistä pitäville on tarjolla keikkabravuuria Niemen, Pohjan ja Pitojen muodossa. Väitän, ettei suomalaisesta metallimusiikista juuri löydy yhtä oivaltavaa kerrontaa ja kekseliästä riimittelyä. Korpiklaanin ensilevytys Spirit of the Forest (Napalm Records, 2003) oli paitsi profiililtaan myös musiikillisesti iso askel itsensä tosissaan ottavan bändin suuntaan. Jaakko Silvast Jylhä julkaistaan 5
Teknisen thrashkikkailun kanssa Nervosalla on yhteistä vain vähän. Muitakin huippukohtia voisi mainita, mutta riittänee jos totean Alchemical Warfaren olevan tasaisen tappava, yhtäläisessä määrin niin murskaava kuin nostattava kuuntelukokemus. Tasapaksuna mattona leDREAD SOVEREIGN Alchemical Warfare METAL BLADE Primordialista tutun Alan Averillin sivuprojekti palaa muutaman vuoden tauon jälkeen. Vahva suositus ihan kaikille. Yhtyeen neljäs albumi tykittää vankasti 2000-lukulaista, sille päälle sattuessaan huolella roiskivaa ”vaihtoehtometallia”, jonka sanoituksissa räävitään tutun toteavaan tyyliin ihmiselon moninaisia raadollisuuksia ilman myötähävettävää patetiaa ja ilmanaikuista märinää. Uuden solistin Diva Satanican ääntely on sekin edeltäjäänsä piirun verran pirullisempaa. No, kuolometalliahan tässä soitetaankin. Amaralin riffikoneesta pullahtaneet salamahyökkäykset viittaavat myös siihen sylttytehtaaseen, jossa liha tosiaan muuttuu hyytelöksi. Tunnelma on lyijynraskas, eikä värintai ilonpilkahduksia havaita. Jotakin määrittelemättömän puoleensavetävää Perpetual Chaosissa on. Huolimatta siitä, onko kitaristi ja alkuperäisjäsen Prika Amaralin kanssa nasta soitella vai ei, äärimmäisen kireäksi viritetyn thrash/deathin soitto häneltä kyllä sujuu. Kuusi vuotta on jälleen vierinyt, ja iiwanat palaavat Tuhotun tilan säveliin aikamoisilla tarttuvuuskertoimilla. Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta levy ei yllä täyteen potentiaaliinsa. Nykysukupolvelle tietä tasoittanut pioneeri on luonut vuosikymmenten varrella itselleen kulttimaineen, vaikka hänen uralleen ei ole mahtunut mitään jättihittejä. Jos bändi on todistanut osaamisensa aiemminkin, neljännellä albumillaan se nousee pykälää korkeammalle laatutasolle. Mutta päätös on oikea, sillä se saa pahaa-aavistamattoman kuulijan sukeltamaan syvemmälle jäniksenkoloon. Antti Luukkanen DORO Magic Diamonds – Best of Rock, Ballads & Rare Treasures RARE DIAMONDS Maailman legendaarisin naispuolinen hevilaulaja Doro Pesch aloitti uransa 1980-luvulla Warlockyhtyeessä, kunnes päätti lähteä soolouralle. Terävää riffikoukkua ja melodiailottelua halajavat etsikööt musiikkinsa muualta. Matti Riekki JA N N E P A P P IL A viävä örinä on voimallista, mutta se vain korostaa majesteettiseksi meinatun musiikin typistymistä astetta vaatimattomammaksi lanaukseksi. Varmemman vakuudeksi haistatetaan koko elämälle synnytysvehkeitä. Mikko Malm VOID ROT Descending Pillars EVERLASTING SPEW Minneapolisin pojat pamauttavat debyytillään niin raskaalla moukarilla, että tanner tömisee ja päässä täräjää. Se puhuu totta joka solullaan, joka sydämenlyönnillään. Se sanoo: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Intron jälkeen starttaava She Wolves of Savage Season möyrii pateettisen ilkeästi läpi koko kymmenminuuttisen kestonsa, ja on melkoisen käänteispsykologinen ratkaisu pistää raita levyn alkuun. Ellei tätä olisi tavallaan jo kokenut, rääkyisin hallelujaata minäkin. Iiwanajulma on hieno, tietyssä ehdottomuudessaan suuresti arvostettava bändi, jonka sietäisi laskeutua sinunkin levylautasellesi – tai oikeammin Bandcampin kautta tietokoneesi musiikkikansioon, sillä tällä haavaa levy on saatavilla vain digitaalisesti. Paikoin levy tavoittaa sen mielipuolisuuden, jota löytyi ensimmäisen polven aggressiivisuudella pelaavien pioneerien tienraivauksesta. Kolmikon luoma musiikki todellakin kuulostaa alkemialliselta sodankäynniltä. Ja hyvä niin. Kuusi vuotta myöhemmin julkaistu, perin syvissä vesissä hirttynyttä happiruuvia ronklannut Hallelujah jäi jotenkin edeltäjänsä pitkään varjoon, vaikka suositella sietää sitäkin – ellei kuulija sitten pelkää miltei inhorealistiseksi käyvää musiikillista synkeyttä. Hienon levyn päättää suhteelliseen obskuuri Bathory-laina You Don’t Move Me (I Don’t Give a Fuck). Askel ei varsinaisesti kevene, matkan teko ei käy helpommaksi eikä sitä ihanaa enkeliä todellakaan löydy viereltä. Descending Pillars jyrää seitsemän biisin mitallaan alleen kaiken elävän. Äänimaailma on nahkeankuiva, mikä luo mielikuvia Kreatorin ja Sepulturan 1980-luvun lopun albumeista. Levyllä mennään enimmäkseen hitaasti murskaten, mutta doomia meno ei aivan ole. Tämä yhtye ei hienostele saati pyytele anteeksi. Se luottaa, ei vain perusasioihin, vaan perustavanlaatuisiin asioihin. Musiikki on jylhää ja jykevää, mutta samassa sarjassa on jo täristelty munaskuissa tuntuvammin ja näkemyksellisemmällä otteella. ”Sä sanot aika parantaa, mä sanon vitut, se tappaa”, ja sitä rataa. Angel Witchiä ja Manilla Roadia esiin manaava Nature Is the Devil’s Church ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Yhtyeen kolmas levy on jälleen kerran laadukas paketti täynnä likaista perinneheavyn, black metalin ja doomin yhdistelmää, joka löyhkää lopunajoilta ja antikristillisyydeltä. Biisit eivät ole pistämässä genren historiaa uusiksi eikä virtuoosimaista soittoakaan juuri esitellä, mutta tässä hommassa pärjää, kun on niin sanotusti hööki päällä. Nyt maalataan leveällä siveltimellä ja harmaan sävyillä. Death metal elää kukoistuskauttaan ja uutta yrittäjää puskee kovalla sykkeellä, mutta tämä nelikko kuolettaa kaukana valtavirrasta. Averillin lisäksi triossa vaikuttavat kitaristi Bones ja Conanista tuttu rumpali Con Ri (Johnny King). IIWANAJULMA Casino Loyale PIIRIVUOREN POLKKA Iiwanajulman vuonna 2008 ilmestynyt kakkoslevy Tuhottu tila on kirjoissani suomenkielisen raskaan rockin kovimpia albumeja. Tami Hintikka NERVOSA Perpetual Chaos NAPALM Suomessakin useamman kerran soittoreissulla käynyt Nervosa on uusinut kokoonpanonsa, ja päätellen siitä, että asian yksityiskohtia ei ole juuri avattu, muutokset eivät välttämättä ole olleet sopuisia. Kunhan on tehty varmaotteisesti on suorastaan armoton kappale, siksi väkevästi King rumpujaan paukuttaa. Todennäköisesti on haluttu todistaa silkasta näyttämisenhalusta, ettei bändi ole kaatumassa naisten vaihtuessa
Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulumaisuutta tavoitteleva ääni nousee kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein sekin ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä linjoillaan. Kun jauhetaan, niin sitten saatana myös jauhetaan. Myös covereita löytyy Dion Egyptin, Metallican Nothing Else Mattersin ja Judas Priestin Breaking the Law’n (joka esitetään edellä mainitun Udon kanssa) muodossa. Osa levystä tarjoaa sen verran raskasta lanausta, että sen voisi luokitella suoraan melodiseksi death/doomiksi. Iron Flesh pysyttelee perusasioiden äärellä, eikä turhaa rytmikikkailua tai nopeusennätysten rikkomisyrityksiä kuulla, vaikka eväitä niihinkin varmasti olisi. Kulmikkaampaa ja teknisempää kuoloa haluaville Deathgoat on huono tuttavuus, mutta vaikkapa Graven Into the Graven ja Slayerin Haunting the Chapel -ep:n ystäville tästä pitäisi löytyä paljon mehusteltavaa. Meno on huonolla tavalla kulmikasta, ei neroutta lähentelevästi outoa ja yllättävää. Tärkein eli musiikki rullaa kuitenkin eteenpäin mainiosti ja palaset loksahtelevat hyvin paikoilleen. Doro on kovan luokan laulaja, mutta hänen musiikkinsa ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen persoonallista. Tämänhän on siis pakko olla aivan täyttä paskaa. Ei missään mielessä, ei kenenkään edessä. Täysin puskista tuleva debyyttipitkä Regurgitated into Existence kuulostaa tähän nähden lähes laittoman valmiilta, sillä tässä ei todellakaan madella. Keskiössä toimii niskaan käyvällä tempolla etenevä tasaisen tappava ja suoraviivainen komppi. Napakat 26 minuuttia mättävä levy brutaloi ja örisee mittansa vailla nössösävytyksen häivää. Joni Juutilainen IRON FLESH Summoning the Putrid GREAT DANE Vuonna 2017 perustettu nelikko pistää ulos toista levyään. Bändin kahdeksannen levyn perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken, eikä yhtye tunnu edelleenkään tietävän, mitä tyylilajia se haluaa esittää. Kaikki on linjassa. Ja miksipäs ei, kun ote on luja ja ammattitaitoinen. Wayfarerin konsepti on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta kaltaiseni suomalaisjuntin tuntuu olevan hankala saada sen musiikista kunnon otetta. Yritin oikein miettiä, mitä lastentauteja levystä saisi kaiveltua, mutta sellaisia ei yksinkertaisesti löydy. Mukaan mahtuu myös muutama Warlock-veto, kuten Für Immer, Metal Tango ja Hellbound, sekä melleviä duettoja Peter Steelen, Udo Dirkschneiderin, Tarja Turusen, Lemmyn ja Blaze Bayleyn kanssa. Vaikutteet sidotaan yhteen Slayer-henkisellä mutkattomalla kaahauksella, ja homma yksinkertaisesti toimii. Ikään kuin keskittymishäiriöinen Cryptopsy ilman koukkuja. Miehistö omaa kokemusta myös Deeds of Fleshin ja Job For a Cowboyn riveistä, joten soittotaitoa bändistä ei puutu. Klassisen hevin ja brittidoomin verkkaisen jylhiä kitaraharmonioita on ujutettu joukkoon välistä runsaasti, ja ne rauhoittavatkin rujoutta hyvin. Magic Diamonds on massiivinen kolmen levyn boksi, joka kokoaa yhteen parhaat rockit, balladit ja harvinaisuudet. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metalista kohti raskasta mutta vanhakantaista progeilmaisua. Veitsenterävällä ammattitaidolla viipaloitu mättö toistelee brutaalin ja teknisen death metalin kikkoja teknisyyden korkeammassa kolmanneksessa. On kuitenkin annettava tunnustus ennakkoluulottomasta uusien kulkuväylien etsinnästä, joka johtaa tällä kertaa mukiinmenevään lopputulokseen. Miehistöllä on takanaan iso liuta erinäisiä bändejä, joten oppirahat on maksettu aikaa sitten. Teemu Vähäkangas DARK QUARTERER Pompei CRUZ DEL SUR Dark Quarterer on julkaissut 40 vuodessa varsin maltillisen määrän levyjä, eikä sen miehistössäkään ole vaihtunut kuin pariin kertaan kitaristi. Kokoelmalta löytyy niin alkuperäisiä studio-, sinfonisia orkesterikuin harvinaisia liversioita kappaleista, ja paketti onkin alan harrastajalle melkoinen aarreaitta. Mega GORATORY Sour Grapes EVERLASTING SPEW Vuosituhannen alussa muutaman levyn pyöräyttänyt Goratory ei edes yritä tehdä paluukiekollaan mitään erilaista. Nopeampaa tärinää ja hitaampaa jyrää annostellaan draaman kaari huomioiden. Turhista mausteista karsittu ilmaisu kulmittelee helposti sen verran, että perinteisempää ja kappaleorientoitunempaa lähestymistapaa haluavat eivät saa tästä mitään. Ei aivan niinkään. Soundit ovat hyvää ja selkeää perustasoa, mikä on toki tässä lajissa ehdoton vaatimus. Mikko Malm WAYFARER A Romance with Violence PROFOUND LORE Neljännellä levyllään tervehtivä Wayfarer pyrkii tuomaan ”black metaliin” uutta näkemystä sekoittamalla siihen villin lännen menoa ja loputtomilta tuntuvien tasankojen karua autiutta. Vaikka kokonaisuus on onnistunut, mannaa ei sada koko levyn mitalta, joten vielä jää vähän petrattavaa. Totuus lienee jossain näiden välissä. Jopa selkeänraskas soundimaailma on saatu viilattua hyvin kohdalleen. Jotain tyylitajusta kertoo sekin, että blastin pariin ei ole pakko päästä heti avausraidan ensitahdeilla. Omaan makuuni kitarat ovat vähän turhan honottavat, mikä vie jonkin verran jyräävyyttä. Jos sävellykset eivät loista ideatasollakaan kirkkaimmin, kirveitä tiputtaa myös sovitusten kankeus ja tyylitajun puute. Lopputulos on kummallisen sekava ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä mainittuja genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille. Ihan kelpoja ralleja tällekin boksille on eksynyt, mutta mainitut Warlock-numerot sykähdyttävät eniten. Örinäkin toimittaa, eikä paketissa ole sen kumARVIOT 57. Kova on. Välillä sen pääosassa vaikuttaa olevan puhdas metalli, toisella kertaa autiolta tuntuva fiilistely ja kolmannella kaukaiselta tuntuva Americana-henkisyys. Now or Neverissä kuullaan jopa Slashin kitarointia. Toinen puoli taas on sen verran tanakkaa tulitusta, että touhu ei mene vahingossakaan lällyksi, vaan kuolon balanssi pysyy. Italialaisten mittava kokemus ja osaaminen pilkistelee, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain kuunneltavaa. Wayfarerilta löytyy nimittäin sopivasti tyylitajua, jotta hommasta ei muodostu Lucky Luke meets Darkthrone -farssia, vaan musiikki kuulostaa pikemminkin hyvin toteutetulta eeppiseltä dark/black metalilta, jota koristellaan amerikkalaisen historian romantisoinnilla. DEATHGOAT Regurgitated into Existence OMAKUSTANNE Hyvinkäällä vuonna 2015 perustettu Deathgoat on julkaissut toistaiseksi vain demohenkisiä näytteitä, eikä bändillä ole vielä edes Metal Archives -sivua. Komppia ja riffiä ei heitellä pitkin poikin, ja keskittymiskyky pidetään yllä pidempiä pätkiä kerrallaan. Useampi raita tuo mieleen Slayerin Chemical Warfaren määrätietoisen takomisen. Tämä on rehellistä ja väkevää old school death metal -vääntöä. Bändi ei kuitenkaan vedä kikkailuaan aivan överiksi tai hae väkivaltaansa oikeastaan minkäänlaisia muitakaan ylimääräisiä sävytyksiä tai erikoisuuksia. Soundimaailmasta tekee mieli vähän rutista, se kun vaati pikkaisen totuttelua. Kari Koskinen sitä, mitä on osattu, eli melodista heviä. A Romance with Violencen koko kuvan puristaminen yhteen arvosteluun on hankalaa, sillä albumi tuntuu muuttavan kuuntelun myötä ilmettään lähes kaleidoskooppimaisesti. Bändi osaa istuttaa riffiensä taustalle myös pahaenteistä melodisuutta. Vanhan liiton death metalia tykitellään pääosin ruotsalaistyylisesti
Lisäksi se tuo virkistävän lisän kotimaan vähälukuiseen blackgaze-genreen. Rumpupatteriston takana riehuu tuhannen bändin Kevin Talley, joka hoitelee tonttinsa tietenkin moitteetta, niin että triggeröidyt basarit vain napisevat. Sähäkkä Aži Dah?ka nostaa tempoa ja sisältää juuri oikeassa suhteessa sekä paatosta että tarttuvuutta. Albumi tuo ensinuoteistaan lähtien mieleen blackgazen ehkä tunnetuimman nimen, ranskalaisen Alcestin. Kiistämätön soitintaituruus ei riitä pitkälle, jos itse pihvi on mautonta mutusteltavaa. Silti kyse ei ole mistään keskitien laahustamisesta, vaan Akhlys tuhoaa kuulijan tarkasti valikoiduin asein, eikä bändiä kuunnellessa tule edes mietittyä, missä homman sylttytehdas sijaitsee. Einvigin debyytti on moitteista huolimatta voiton puolelle jäävää kenkiintuijottelua. Wagneriaaninen balladi Die Wellen der Zeit leijuu eteerisesti ajan aalloilla tarjoten hieman toisenlaisia tunnelmia. Tämän lajin death metal on viety jo niin pitkälle, että kovallakin suorittamisella jämähtää helposti alemman sarjatason taistoihin. Siinä yhtyeen kolmas albumi tiivistettynä. Kyseessä on vain viisi vuotta sitten ilmestyneen debyytin täysin uusi versiointi, Petrocelly kun ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Rakenteiden satunnaisuudesta aiheutuva hämmennyskin lienee juuri sitä, mitä on haettu. Leviathan on osoitus siitä, että Johansson kumppaneineen on löytänyt oikean suunnan tekemisilleen. Sen kuin nuuhkii sen piippujen tuhteja tuprautuksia. Ja kun sama mies vastaa käytännössä kaikesta levyn musiikista, ei ole epäselvyyttä siitä, että kitarat ja bassot hoitava Petrocelly on tämän paatin kippari. On vaikea löytää mieleen jäävää teemaa tai toistuvaa kuviota, johon tarttua. THERION Leviathan NUCLEAR BLAST Christopher Johnsson on tehnyt sen, mitä ei kokeilunhuumassaan tullut ajatelleeksi. Yhdelle levylle onkin onnistuttu niputtamaan tyylillä monet lajityypin musiikillisesti viehättävimmistä puolista. Kari Koskinen EINVIGI Sielulintu INVERSE Postja blackgaze-liitteinen metallimusiikki on kasvanut viime vuosina jatkuvasti, mutta kotimaassamme tyylilajin yhtyeet ovat olleet vielä harvalukuisia. Yhtymäkohdat ovat kuitenkin lähinnä yleissoundillisia, sillä Einvigin ilmaisusta paistaa selkeästi rokimpi ote ja ennen muuta suomalainen mielenmaisema. Construct of Lethe tuuttaa pätevää mutta muistijälkiä jättämätöntä kuoloa. Luulot otetaan pois heti avausraita The Leaf on the Oak of Farilla, joka tarjoaa juuri sitä klassista Therionia, jota yhtyeeltä on totuttu odottamaan. Stop and go -tyylin sillisalaatti jaksaa maistua hetken verran. Aika hyvin siinä on onnistuttukin, sillä yhtyeen seitsemästoista levy tuntuu hyppäävän suoraan Thelija Vovin-albumien (1996, 1998) tunnelmiin. Raikkaan luonnonläheisesti tunnelmoiva levy soljuu pääasiassa eteerisesti, mutta äityy myös raskaampaan vyörytykseen. Kielisoittajien työskentelyssä on mielipuolinen otteensa, mutta puhtaasti musiikkina tätä on vaikea arvostaa kovin pitkälle. Vähintäänkin niiltä jää kaipaamaan lisäjykevyyttä ja -väriä, jotta tunnelmat kietoutuisivat kuulijaan tiukemmin. Muun muassa Hideous Divinityn ja Hate Eternalin maisemissa kohkaava levy ei tarjoa rauhaa, vaan saha laulaa jatkuvasti. Kaikki on vain brutaalisti ympäri korvia hyrskyävää myrskyämistä, joka muuttuu pidempään kuunneltuna atonaalisesti nykiväksi matoksi. Construct of Lethen tyylilajina on tekninen death metal, ja aikamoinen myräkkä Corpsegod onkin. Levy maalailee siellä täällä ihan hienonkuuloista ajatuksenvirtaa ja välittää aitoa ilmaisun paloa. Corpsegod tarjoaa vauhtia ja vaarattomia tilanteita. Levyllä on erikoinen tausta. Jylhä, julma ja jalo. Uhkeimmillaan jenkit toimittavat kuin Emperor konsanaan, mutta matka sinfonisesta pauhusta alkukantaisempaan raastoon ei ole pitkä. Kyseessä onkin orkesterin elinvoimaisin ja tarttuvin teos sitten Gothic Kabbalan (2007). Johnsson on todennut, että Leviathania lähettiin työstämään sillä periaatteella, että nyt tehdään fanien iloksi levyllinen Therion-hittejä. Eetu Järvisalo CONSTRUCT OF LETHE Corpsegod EVERLASTING SPEW ”Engineered, mixed and mastered by Tony Petrocelly”. Siksi onkin harmillista, että kappaleet kuulostavat kokonaisuuksina vähän kuivahkoilta ja ehkä liiankin kotikutoisilta. Yhtä vahvasti jatkaa Tuonela, jolla on mukana kotoisesta Nightwishistä tuttu Marco Hietala. Vaan mistä tässä pitäisi innostua. Ei ole epäilystäkään, etteikö Therionin edellinen levy, massiivinen heviooppera Beloved Antichrist, tuonut mukanaan takki tyhjänä -tunteen, joten kun kaikki mahdollinen on kokeiltu, on hyvä aika palata juurille. mempia tuotannollisia vikoja muutoinkaan. Jos kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa riittää, Sour Grapes tarjoaa tarkassa kuulokekuuntelussa kieltämättä oman hupinsa. Vuodesta 2014 toiminut turkulaisbändi Einvigi tuo luonnosta ja suomalaisesta kansanuskosta ammentavalla debyytillään kehiin oman näkemyksensä lajityypistä. Selkeä äänimaailma tarjoaa tilaa kaikille instrumenteille, ja sehän passaa monien osien ja kikkojen kuoloon. Levy ei tuo mitään uutta yhtyeen repertuaariin, mutta se todistaa, että orkesterilla on vielä paljon annettavaa metalligenrelle. Tami Hintikka AKHLYS Melinoë DEBEMUR MORTI Dark ambientista black metaliin esikoisensa Supplicationin (2009) jälkeen siirtynyt Akhlys tuikkasi kalkkiviivoilla yhden menneen vuoden tuhdeimmista äärimetallielämyksistä. Genren helmasyntinä on irrallisilta riffikokoelmilta kuulostavat biisit, jotka vaikuttavat kuin seinään heitetyltä palapeliltä
Oma historiani käsittää melko kovaa suomihevin diggailua Timo Rautiaisen hengessä, mutta niistä ajoista on jo parisen vuosikymmentä. Onneksi myös miehen sopii nykyään avautua, ja tähän saumaan esikoispitkänsä julkaiseva Metalli Inc. Koskinen MSG Immortal NUCLEAR BLAST Yksi metallimusiikin suurimmista kitaristiesikuvista ja kitarasankariuskäsitteen luojista, saksalainen Michael Schenker, palaa MSGyhtyeensä ruorin taakse bändin 11. Todella ansiokasta melodiantajua ja dynamiikkaa ilmi tuova musiikkinsa on erittäin hyvää, mutta se kieltämättä kaipaisi vieläkin selkeämpiä kiinnekohtia. Hiukan kuivakkasoundinen show on vallan pätevää kuunneltavaa. On hyvinkin mahdollista, että sellainen vielä isketään eteemme. Pakkasta tulee pääasiassa laulusta ja yleisen ankeasta fiiliksestä. Myös soundipuoli toimii. Elämässä ei oikein suju, taakka painaa harteita ja muroissa on oman ohella myös vieraiden pissaa. Tätä ei voi pitää ihmeenä, sillä bändin keulakuva Isaac Faulk vaikuttaa myös luovuudestaan tutussa Blood Incantationissä. Katsomista setissä ei liiemmin ole, vain ihan hyvää peruslivekuvaa ukkelien vähäeleisestä keikasta. Sydneyläisyhtye ei keksi mitään mullistavaa, mutta 70-minuuttinen levy on massiivisuudestaan huolimatta sopivasti kiihottavaaa kuunneltavaa. Ensi kuunteluilla Raskas taakka herättää nostalgiansekaisia tuntemuksia. Galdrum pyörii keskiaikaisten linnojen, lohikäärmeiden ja muun fantasiataruston maailmassa, mikä on musiikkityylin parissa peruskauraa, mutta tuntuu Stormkeepin käsittelyssä paikoin jopa virkistävältä ja tuoreelta. Kimmo K. Bändin kulku on ollut levy levyltä vakuuttavampaa, eikä Melinoësta ole pitkä harppaus totaaliseen mestariteokseen. Herra Schenker on ollut kuvioissa Scorpionsin alkupäivistä ja 1970-luvun alusta lähtien. Ja miksei esittäisi, onhan viimevuotinen The Symbol Remains -studioalbumikin varsin rautainen. Vahvimpana lenkkinä patsastelee soolokitarasta huolehtiva Elmo J. Pitkä keikka sisältää toki pakolliset Godzillan, (Don’t Fear) The Reaperin ja Cities on Flamen, mutta mukana on rutkasti myös tuoreempia, aivan kurantteja biisejä. Kaikkinensa kyse on kokoelmasta konstailemattomia ja suorasukaisia sävellyksiä, joissa on vähän tavallista enemmän soolotilutuksia ja muuta taitojen esittelyä, mikä lajityyppi huomioiden toki sallittakoon. Saa nähdä, kuinka kauan Miihkali vielä sorvinsa ääressä jaksaa, mutta ainakin sävellyspuolella miehen tekosiin voi edelleen luottaa. Sleepmakeswaves operoi pääasiassa instrumentaalisesti, ja siinä kenties piilee hankaluus isommin breikkaamisen suhteen. Karjalainen. Mielipiteeni kalibroimiseksi mainittakoon, että suomalainen masentelumelankolia ja ahistelu on reaalimaailman ilmiönä valitettavan tuttu, mutta musiikissa en jaksa moista nykyään enää yhtään. Heistä ensin mainittu naulaa Immortalin avauskappaleen ja videobiisin Drilled to Killin vastaansanomattoman väkevästi. Ja yhden asian Michael Schenker taitaa edelleen hyvin: pesunkestävän melodisen raskaan rockin tekemisen. Toisaalta asiat tuppaavat liikkumaan sykleissä, joten kenties bändin aika onkin juuri nyt. Kertosäkeistä ei ole varsinaisesti korvamadoiksi, mutta ne ovat riittävän hyviä ja niitä on tarpeeksi. Nelibiisisen kappaleet ovat odotetun pitkiä ja ep:n kesto ylittää puolen tunnin rajan, joten yhtye tarjoaa kuulijoiden rahoille vastinetta. Bändiä luotsaava Jari Alhanen osoittaa olevansa kohtalaisen kyvykäs säveltäjä, mutta hänen korkea lauluäänensä tasapainoilee ärsyttävän ja persoonallisen rajamaastossa. Raskas taakka HORNA Ylämäkeä ja vastatuulta riittää, kun karski suomalainen mies purkaa sisintään. Sen raidoissa on riittävästi vaihtelua ja tarttuvia kuvioita, ja tuotannollisesti homma hoituu hyvällä keskitasolla. Puhtaasti musiikkia arvioiden Raskas taakka on varsin onnistunut levytys, etenkin debyytiksi. iskee. Menosta tulee mieleen Pelicanin jyräävämpi ja raapivampi lähestymistapa jumittelumusaan, ja kyllähän Sleepmakeswaves muistuttaa enemmän kuin vähän myös loistavaa Long Distance Callingia. Tokihan tässä pitkiin kaariin tukeutuvassa hommassa Mogwain ja kaltaistensa kaiut kuuluvat, vaan ei ollenkaan häiritsevästi. The Dead Daisiesin nykyiseen inkarnaatioon kuuluvat bändin perustaja, kitaristi David Lowy, ex-Whitesnake ja -Dio-kitaristi Doug Aldrich, Journey-kannuttaja Deen Castronovo sekä metallin juuribändeissä Deep Purplessa ja Black Sabbathissa ulvonut laulaja-basisti Glenn Hughes. Hyvää levyä ei kuitenkaan määritellä trendikkyyden mukaan, joten siinä mielessä moisten miettiminen on turhaa. Immortal on maestron uran pituuteen ja virkaikään nähden yllättävän verevä levy. Mäiske on herkkää mutta yltyy kohdakkoin ihan rehdiksi meteliksi, joskaan ei erityisen väkivaltaisella tavalla. Schenkerillä on tapansa mukaan levyllään joukko päteviä laulajia, kuten Joe Lynn Turner, Ronnie Romero ja Ralf Scheepers. Kuulaus pysyy alati mukana, vaikka äänenpaine ja ilmaisun intensiteetti nousevat hetkittäin kiitettävän kiivaalle tasolle. On siinä ja siinä, onko vuosia yhteistyötä aikuisrockia taikovassa Revolution Saintsissäkin soittaneiden Aldrichin ja Castronovon tekemisistä jo ylitarjontaa, mutta ainakin toistaiseksi ote pitää molemmissa ARVIOT 59. Ei se vailla tunnetta ole, mutta tiettyä raskasta karismaa ja tummasävyistä julistamista jää kaipaamaan. Peruspostliihotteluun verraten Sleepmakeswavesillä on otteissaan mukavasti jämäkkyyttä ja metallista särmää. Raskas taakka on lupaava avaus, joka kertoo hyviä asioita miehistönsä musiikillisista kyvyistä, mutta bändin surumielinen asenne ja reaalimaailman kivulloisuuden ympärillä tanssiminen silittävät pahasti vastakarvaan. Huomattavasti heikompaakin menoa tähän sarjaan mahtuu. kuulostaa tuulahdukselta juuri näiltä vuosilta, mikä nostaa esiin kysymyksen bändin ajankohtaisuudesta. Otteissa on hetkittäin lievää setämäisyyden tuomaa jähmeyttä, vaikka toisaalta viilipyttymäinen ote näyttäytyy myös vanhemman valtiomiehistön kokemuksen syvyytenä. Matti Riekki SLEEPMAKESWAVES These Are Not Your Dreams BIRD’S ROBE Post-rockin äärellä ollaan, eikä ollenkaan hassummalla tavalla. Jaakko Silvast STORMKEEP Galdrum VÁN Jenkkiläisen Stormkeepin ensimmäinen virallinen julkaisu luo katseen menneisiin aikoihin – tarkalleen ottaen noin 25 vuoden päähän –, mistä bändi on ammentanut black metalinsa soundimaailman ja estetiikan. Nyt muutamat lauletut kappaleet antavat viitteitä erinomaisuudesta, mutta biisit eivät tunnu nousevan korkeimmalle taivaanlaelle, ihmisäänellä tai ilman. Tällä porukalla loihdittu viides DD-levy sisältää todella laadukasta bluesreunaisen melodista raskasta rockia, ja homma vedetään kuin suoraan oppikirjasta. Koskinen THE DEAD DAISIES Holy Ground SPV Yhdysvaltalais-australialaisen superprojektin raskasrock on kerrassaan mainion ajatonta, mutta ihmekös tuo, kun kyydissä on edelleen useampia tekijämiehiä genren terävimmältä huipulta. Metalli Inc. En ihmettelisi, jos Metalli Inc. Paketti on läpileikkaavuudessaan mainio, ja myös soitto ja laulu kulkevat vähintään kohtuullisesti. Kimmo K. Levyn poikkeuksen muodostaa Venematka, jonka tarina velallisen viimeisistä hetkistä tuo ilahduttavasti mieleen Lyijykomppanian runoilut. onnistuisi saamaan levynsä myötä jonkinlaista nostetta. Soiton ja tuotannon laatu on odotetusti huipputasoa. Melodiaja soolo-osastolla maalaillaan maukkaita ja sopivasti tunteisiin käyviä kuvioita, joiden ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla. Musiikki on moitteetta toteutettua ja tarjoaa ajoittain jopa pieniä yllätyksiä, jotka ennakoivat, että Stormkeepiltä saattaa irrota jatkossa reippaasti tätäkin vakuuttavampaa kamaa. studioalbumilla. Kari Koskinen BLUE ÖYSTER CULT A Long Day’s Night FRONTIERS Veteraanibändin vuodelta 2002 peräisin oleva livepläjäys esittää mainiolla tavalla, että BÖC on ollut hiljaisempinakin vuosinaan kelpo vireessä. Miehen vyöllä on bändejä, levyjä sekä elämän yläja alamäkiä enemmän kuin monella yhteensä, mutta se ei 66-vuotiasta veteraania haittaa. Makunsa kullakin. Ja onpa menossa kiitettävästi leiskuntaakin, etenkin Astronomyn kaltaisen soittopainotteisen materiaalin luukutteluhetkien parissa. Joni Juutilainen METALLI INC. Vaan eipä se Rautiainenkaan kovin jylhä bassokurkku ole, joten mikä nyt kenenkin sisuksia sitten oikealla tavalla vääntää. Kitaroiden jynkkäys ja rummut toistuvat kirkkaina, eikä paketti aaltoile miten sattuu. Mikäli haluat mustalta metalliltasi taianomaista ”menneiden vuosien tunnelmaa” ja hyvin toteutettuja kappaleita, katse kannattaa kääntää näiden denveriläisten suuntaan. Siksipä äänilevylle olisi voinut sisällyttää saman tien koko keikan – oheisella dvd:llä kun on useampikin hyvä biisi enemmän
Endezzman uran alkuaikoja vielä jotenkin määritellyt carpathianforestmainen roskaisuus on valitettavasti tippunut kyydistä jo aikaa sitten. Albumi antaa täyttymyksen tunteen juuri tässä ja nyt, mutta toimiiko levy samaan malliin myös keskikesän lämmössä, jää vielä nähtäväksi. Kappaleissa on mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa, oikeanlaisen haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mieleenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Mikko Malm LABYRINTH Welcome to the Absurd Circus FRONTIERS Italian powerveteraani palaa kehiin yhdeksännellä pitkäsoitollaan. Sanity Scalen musiikki tuntuu taipuvan luontaisesti moneen eri muotoon, mikä tekee kappaleista dynaamisia. Welcome to the Absurd Circus taas on melko laiskanpulskea levytys. Klassikkoominaisuuksistaan huolimatta kertomus ei nouse legenda-asteelle. Joni Juutilainen ETERNAL CHAMPION Ravening Iron NO REMORSE Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien, eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajille pettymystä. Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka tekeekin minusta vähintään tapauskovaisen. Laulaja Tony Sanen vision pohjalle perustettu orkesteri on taidokas, ja yhtyeen kappalemateriaali on jo debyytillään varsin kypsän kuuloista. Kuten The Archer, Fjord and the Thunder -nimestä voi päätellä, kyseessä on mahtipontinen ja paikoin jopa spektaakkelimaiseksi luonnehdittava albumi, joka kuulostaa kaikessa hyvin norjalaiselta. Cranehill Asylum on viihdyttävä kokonaisuus, joka pitää otteessaan etenkin tunnelman osalta. on kuitenkin parannus neljän vuoden takaisesta The Arcane Odysseysta, joten ehkä suunta on hiljalleen elpymään päin. Levyn syleily ei ole missään nimessä lämmin tai rakastava, mutta siinä on jotain niin tuttua ja kotoista, että Ödhinin täytyy olla oikealla asialla – vaikka en ole albumin ruotsiksi lauletuista sanoituksista selvää ottanutkaan. Michael Moorcockin inspiroima miekka ja magia -metalli soi nimittäin ytimekkään mittaisella levyllä vallan eeppisesti. No, ei levy aivan niin toivoton tapaus ole kuin arvion alkukappaleet antavat ymmärtää, mutta bändillä olisi saumoja paljon kovempiinkin julkaisuihin. Albumi iskee iholle välittömästi, ottaa tiukkaan syleilyynsä ja päästää irti vasta reilun kolmivarttisen jälkeen. Vielä iho ei mene täysin kananlihalle. Ödhinin tunnelmassa on jotain monelta modernilta metallilevyltä puuttuvaa. Ei sillä, etteikö hyviäkin hetkiä löytyisi tai tekninen toteus olisi huippuluokkaa. The Dead Daisies on takuuvarmaa kulutuskamaa klassisen raskaan rockin kuluttajille. Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä kivuta joskus metallihistoriankirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Bhlegin pitkät kappaleet kuljettavat kuulijan läpi musiikillisen polun, jonka pohjan ovat tallanneet tasaiseksi metalliaikojen Ulver ja miksei muinainen Arckanumkin. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule laantumaan Ravening Ironin myötä. Tätä kirjoittaessani elämme talven kylmintä aikaa, ja Ödhin tuntuu istuvan jäänsiniseen maailmaan lähes täydellisesti. Bändin tämän päivän tavanomaisuudessa ei ole käytännössä yhtään mitään, mikä onnistuisi nostamaan sen niin sanotusti kiinnostavan kaman joukkoon. Jaakko Silvast SANITY SCALE Cranehill Asylum OMAKUSTANNE Vuonna 2018 perustettu Sanity Scale soittaa melodista, progressiivista ja hyvin tummasävytteistä metallia, jonka melodraamaattisesta otteesta tulee osittain mieleen Savatage. The Archer... Ulverilta mukaan ovat tipahtaneet jylhät puhtaat laulut, akustiset kitarat ja melodiamaailma, Arckanumilta on puolestaan ammennettu raakuutta, kylmyyttä ja karua metsäläisyyttä. Sinänsä harmi, ettei muutoksia kuulla, sillä Labyrinthissä olisi potentiaalia enempään. taisesti sanottuna verrokkiaan tylsempi. Vaikka yhtye ei ole koskaan ollut mikään suuri innovaattori tai edelläkävijä, sen varhaiset levyt ovat progressiivisen voimametallin vankkaa A-luokkaa. Mega MAGNUM Dance of the Black Tattoo STEAMHAMMER Brittiläinen hard rock -veteraani Magnum päätti keksiä itselleen puuhaa viimevuotisen The Serpent Ringsin peruuntuneen promokiertueen ja tulevan levyn (joka on suunniteltu julkaistavaksi ensi vuonna) BHLEG Ödhin NORDVIS Havut pölisevät, kun maanläheistä black metalia soittava ruotsalaisklassikko Bhleg esiintyy kolmannella levyllään, joka puhkuu sisimmästään skandinaavisten talvien kylmyyttä ja melankolista tunnelmaa. Mikään ei ole sen kummemmin muuttunut, lukuun ottamatta rumporukoissa. Jotenkin vain odotin irrottelevampaa otetta sen sijaan, että tyydytään toistamaan power metalin geneerisimpiä maneereja. Kuopion Konservatorion kanssa yhteistyössä nauhoitettu levy soljuu vaivattomasti läpi koko kestonsa, ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mikko Malm ENDEZZMA The Archer, Fjord and the Thunder DARK ESSENCE Aika perhanan kovalla Erotik Nekrosis -albumilla (2012) esiin astunut norjalaisbändi on sittemmin taantunut perustason tekijäksi, eikä meiningissään näy suurta muutosta kolmannellakaan levyllä. Alkua voidaan pitää silti erittäin lupaavana. Yllättävän tyylikäs versio Ultravoxin Dancing with the Tears in My Eyes -hitistä piristää albumin vaisua yleiskuvaa hieman. Joni Juutilainen LE A FA V R palia, joka on vaihtunut edellislevy Architecture of a Godista (2017). Kaikki soundeista lähtien voisi olla vieläkin suurempaa, syvempää ja koskettavampaa ilman, että musiikin kova ydin jäisi turhanpäiväisen mahtipontisuuden varjoon. Mukana on paljon samaa kuin Keep of Kalessinin tekemisissä, mutta Endezzma on musiikiltaan yksinkerpromosaatteessakin mainittu livemäinen tunnelma toimii tässä kontekstissa vain eduksi
EARLY BIRD-LIP UT MYYNNIS SÄ 31.1.202 1 ASTI! www.me talcapita l.fi
Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu The Valley of Tears -kokoelma keskittyi yhtyeen rauhallisempaan ja hienovaraisempaan puoleen, Dance of the Black Tattoo pyrkii tuomaan esiin sen rajumpaa puolta. Valtaosa albumista on omaa tuotantoa, ja se on ansiokasta. Teemu Vähäkangas MELVINS Working with God IPECAC Pitkän linjan tömistely-yhtye palaa helmikuussa jälleen uuden permutaationsa toisella albumilla ja kuulostaa tasan itseltään – ja samalla tietenkään ei. Laulaja-kitaristi Peter Carparellin räksytys on rytmityksiltään ja välistä tyyliltäänkin lähellä Kreatorin Milleä, ja riffimaailmasta voi löytää esimerkiksi Children of Bodomin vaikutusta. On jännittävää, että myös bändin vakkarirumpali Dale Crover on mukana kolmantena pyöränä – toinen on tietysti yhtyeen johtohahmo Buzz Orborne. Kimmo K. Ja sitä löytyy siinä määrin, että makunystyrät kiittävät. Albumi alkaa Beach Boys -cover I Get Aroundilla, joka on tietysti väännetty muotoon I Fuck Around. Hiuksiin tarttuva riffi määrää ja marssimaan komentava tuplabassari pitää jöötä. S. Tämä albumi on vaikkapa Bullheadin (1991), Stoner Witchin (1994) ja A Senile Animalin (2006) ohella mainio tapa lähestyä legendaarisen koplan ällistyttäviä touhuja. Ensimmäisellä kierroksella intro lupaili maailmanluokan meininkiä, mutta loppulevy vaikutti kovasta yrityksestä huolimatta tylsän tekorankalta nakutukselta. ”Oikeista ” biiseistä Negative No No, Bouncing Rick, Caddy Daddy ja aimo nivaska muita muistuttavat, miten loistava yhtye Melvins on. Death metalin muinaisten hautakammioiden ikiaikaiset kaiut kanavoituvat sen kautta ihastuttavan löyhkääväksi kuolemanhönkäykseksi. Mutta mitäpä tuota ihmettelemään, ei näiden kuvioissa pysy mukana kumminkaan. Chad Greenin aavemainen zombikorahtelu istuu raskaasti louhivaan otteeseen kerrassaan oivasti. Vaikka kyllähän orkesteri osaa laittaa häkää pönttöön, kun sille päälle sattuu. Uusintapyörityksillä mieli alkoi muuttua. Myös Obituaryn listaaminen on varsin perusteltua. Bändin hitaasta keskitempoiseen äityvä tuuppaus on selkeää, helposti hahmotettavaa ja sopivasti aivoon porautuvaa. Kappaleista saa vanha fanikin irti vaikka mitä, sillä tutunviistot temput ovat läsnä ja meininki on juuri sitä mitä pitää: kulmikasta mutta mukaansatempaavaa jyrinää. Erityisen mieleen jääviä biisejä ja/tai riffejä ei löydy kovinkaan montaa, mutta bändi kohkaa sen verran hyväntuntuisella fiiliksellä, että into tarttuu myös kuulijaan. Orkkisrumpali Mike Dillardin kanssa tahkottu albumi on rento, iskevä, hauska, hämmentävä, raskas ja vekkuli, oudon ihastuttavasti kaikesta paskat nakkaavaa unohtamatta. En ole vieläkään päässyt kovin hyvin sisään moderniin melothrashiin, mutta Bloodletter tekee sääntöön iloisen poikkeuksen. Magnum ei ole koskaan kuulunut genrensä kärkinimiin, mikä johtuu varsin epätasaisesta diskografiasta, mutta parhaimmillaan orkesteri osaa säveltää sangen iskeviä kappaleita. Näillä spekseillä ei voi mennä pieleen ihan kamalasti, jos otteissa on jytyä. Aivan täyttä kultaa suunnilleen sadas albuminsa ei ole, mutta fanikatraalle se kelpaa taatusti erinomaisesti. Koskinen LICE Wasteland: What Ails Our People Is Clear SETTLED LAW T. Kimmo K. Koskinen A D A M C E D IL LO mikappale, Goodnight L.A:ltä (1990) lohkaistu Born to Be King ja sodanvastainen joululaulu On Christmas Day, joka löytyi alun perin Rock Art -levyltä (1994). Kappalemateriaali painottuu viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalle, poikkeuksina yhtyeen klassikkolevyn On a Storyteller’s Nightin (1985) niARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Vinjettimäinen ja kompleksinen runoteos koostuu viidestä eri osasta, ja sen teemat FROZEN SOUL Crypt of Ice CENTURY MEDIA Teksasin Dallasissa ei näemmä mesoa enää Ewingin Dynastia, vaan hautakammiot jäätyvät ihan ehdan vanhan liiton kuolometallin voimin. Ja kuten aina, muun levyn täyttävä perseily alleviivaa loistavuutta. Chicagon miekkoset kaahaavat sen verran pirteästi, että siinä vanha jääräkin nuortuu, tai ainakin mielipiteet taipuvat. F-sanaa hoetaankin kappaleessa tarpeeksi: ”I’m getting fucks fucking up and down this fucking street, I gotta find the fucking place where the fuck heads meet.” Jeespoks ja terveisiä vaan Wilsonin Brianille. Mikko Malm nauhoitusten välissä. Eliotin Autio maa on modernistisen runouden keskeisiä teoksia ja määritteli hieman alle sata vuotta sitten uudestaan, mitä kaikkea runolla voidaan sanoa. Tärkeimmät komponentit yhtälössä ovat kitaristi-johtohahmo Tony Clarkin ja laulaja Bob Catley, jotka ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 1972. Perinnetietoisuus on ehdoton hyve, eikä Frozen Soul jumitu tributointivaihteelle. Mikä olisikaan parempi tapa välttää unohduksiin vaipuminen kuin kokoelman julkaisu. BLOODLETTER Funeral Hymns PETRICHOR Funeral Hymns on jälleen hyvä esimerkki levystä, jonka tuottamat tuntemukset muuttuvat aika radikaalisti kuuntelemalla. Täyteen tajunnanvaltaukseen albumi vaatisi hiukan törkyisemmän soundimaailman ja vähän lisää hyökkäävyyttä, mutta erittäin hyvältä homma kuulostaa näinkin. Crypt of Icea ei uskoisi ihan heti debyyttilevyksi, sen verran mukaansatempaava ja vankka ote sillä on. Paketti koostuu niin harvinaisista livevedoista, studioraidoista kuin radioediteistä, ja koko hoito on tietysti remasteroitu ajantasalle. Mörssäyksessä kuuluu 1990-luvun taitteen jyräävä raskaus, eikä bändin bio mainitse Bolt Throweria useampaan otteeseen suotta. Uskaltaisin väittää, että myös soolot viittaavat jossain määrin Bodomin perintöön, mutta erityisesti niitä tehdessä lienee muisteltu Testamentin Alex Skolnickia. Jos yhtyeen myöhemmät vaiheet eivät ole tuttuja, Dance of the Black Tattoo toimii hyvänä muistutuksena, että nämä miehet ovat osanneet säveltää vanhoilla päivilläänkin melkoisen pätevää musiikkia. Aggressiota on riittämiin, ja taito riittää helposti tuottamaan vaivattoman kuuloista soittoa, vaikka ei tässä mitään pilipaliralleja tarjota. Kyseessä on vasta nelikon toinen levy, mutta käsissä on melkoisen valmiin kuuloista tavaraa isommillekin areenoille. Kovin raju yhtye Magnum ei ole ikinä ollut, joten erot kahden puolen välillä ovat häilyviä. Ripeä vaihtuvuus pitää biisien pituudet aisoissa ja kuulijan hereillä. Kappaleet ovat napakoita, eikä samoja juttuja jäädä hinkkaamaan turhan pitkään
En tiedä, onko tämäkään kovin tarkka kuvaus, mutta se on parasta, mitä tähän hätään keksin. Luottoa bändiin löytyy kuitenkin sen verran, että puhuttelevaa mateInnovatIve art and qualIty wIthout compromIse www.ochtenddauw.com G facebook.com/petrIchorochtenddauw e Instagram.com/petrIchorochtenddauw Permafrost influenced, spine-chilling Black/Death Metal from St. Yhtyeen itse rakentamat noise intoner -soittimet ovat saaneet inspiraationsa italialaisen futuristin Luigi Russolon hälysoittimista, ja ne luovat levylle täysin uniikin kakofonisen äänimaiseman. Tämä käy parhaiten ilmi jopa Leonard Cohenin mieleen tuovasta päätösraidasta Clearistä, jossa solisti Alastair Shuttleworthin seuraan liittyvät laulaja-lauluntekijä Katy J. Täyskäännös rivakasti sylkevistä kuolosävyistä gootahtavampaan ja rokimpaan ilmaisuun tapahtui yhtyeen kolmannella levyllä Children of the Nightilla (2015). Pelkän ihmisääntelyn varassa bändi ei toimi, sillä riffit ja rytmit ovat oikein hyvin synkassa laulun kanssa. Brittiläinen taidepunkyhtye Lice on selkeästi lainannut teoksen rakennetta omaansa, joskin se on sekoittanut mukaan aimo annoksen Burroughsia, Kafkaa ja Vonnegutia. Tempo on rennonraukea, ja kyllähän tästä ne kukkaistuoksutkin lehahtelevat tajunnan sieraimiin. Kehuista huolimatta levyn harmittavin puoli tuntuisi olevan edellislevy Down Below’n (2018) tapaan suuret tasoerot kappaleiden välillä – tosin ei samassa mittakaavassa. Johannes Anderssonin mainiosti äristy tulkinta luo synkeälle ilmapiirille yhä sopivaa karheutta. Luulenpa, että tulen viihtymään tämän teoksen äärellä vielä pitkään. Mutta Lice osaa muutakin kuin riehua ja huutaa. Aussibändi Turtle Skull hoitelee hommaa kuitenkin jännällä ja kerrassaan toimivalla taipumuksella brittisävytteiseen pop-psykedeliaan – se nimittäin ottaa stoneriinsa ilmiselvän vahvoja lähtökohtia Stone Rosesilta. Yllättävänkin mukaansatempaavalla melodisuudella ja mukavasti menoa raikastavalla kepeydellä silattu kokonaisuus on varsin mainiota kuultavaa. ARVIOT käsittelevät muun muassa länsimaisen kulttuurin kuihtumista, kristillistä ylösnousemusta ja Graalin maljan myyttiä. Jälkimmäisessä, värittömämmässä tyylissä bändi taantuu lähes tylsäksi. Kappaleet etenevät sekä tarttuvan ripeässä perinnehevityylisessä tamppauksessa että utuisemmin jumittavassa kuvastossa. Biiseihin on saatu mukavasti tarttuvia ja mieleenpainuvia melodioita, joten lopputulemana on oikein riemastuttava albumi tanakkaa yläpilvien jyrinää. Yhtyeen tumma ujuttelu ja liruttelu on jälleen varsin rikasta ja taidokasta. Vaan eipä tuo haittaa, sillä ajatuksia kiihottavia mielikuvia ja skenaarioita on tarjolla välittömään kulutukseenkin. Turtle Skullin erinomaisen murea soitto yhdistyy psykedeelissävytteiseen ja groovailevaan leijutteluun oikein miellyttävällä tavalla. Pearson sekä Goat Girl -yhtyeen laulaja Lottie Cream ja basisti Holly Hole. OUT NOW ON CD/LP/MC/DIGITAL BLOODLETTER FUNERAL HYMNS OUT NOW ON LP SKAM SOUND OF A DISEASE OUT MARCH ON 2-CD/LP/DIGITAL GODSEND IN THE ELECTRIC MIST OUT NOW ON MCD/MLP DESCEND TO ACHERON THE TRANSIENCE OF FLESH OUT MARCH ON CD/LP/MC/DIGITAL BUTTERFLY DOORWAYS OF TIME OUT MARCH ON CD/LP/MC/DIGITAL UTBYRD VARSKRIK dIstrIbuted by napalm records OUT NOW ON CD/LP/MC SABREWULF MALA SUERTE Intoxicating, energetic, experimental and emotional blackened hardcore from Tampere, Finland! OUT FEBRUARY ON MCD/MLP/MC SURUT SURUT. Viides albumi jatkaa salaperäisesti liikehtivien hämäränsävyjen parissa. Musiikillisesti yhtye liikkuu jossain The Fallin, varhaisen Swansin, Gang of Fourin ja Throbbing Gristlen hämärässä välimaastossa. Sanotun vakuudeksi In Remembrance, Hour of the Wolf ja Daughter of the Dijnn osoittavat, että Tribulation on juonikkain ja terävin liikkuessaan menevimmällä metallivaihteellaan. Yhtyeen debyytti on konseptilevy, jonka apokalyptinen ja surrealistinen satiiri ei vielä täysin ehtinyt aueta. Laulu on eteeristä, kuulasta ja vahvasti harmonista, joten melodista tarttumapintaakin on kosolti. Petersburg! OUT FEBRUARY ON CD/LP/MC/DIGITAL EDOMA IMMEMORIAL EXISTENCE furious and raging Thrash Metal with slight crossover hints. Koskinen TRIBULATION Where the Gloom Becomes Sound CENTURY MEDIA Raa’an aggressiivisella death metalilla taipaleensa vuonna 2004 aloittanut ruotsalaisbändi on muuttanut ilmaisuaan matkansa aikana kiinnostavilla tavoilla. Bändi kategorisoikin musiikkinsa aika sattuvasti flower doomiksi. Kimmo K. Ripeämmässä poljennossa bändi on huomattavasti enemmän kotonaan kuin viipyilevämmin leijailevassa rahinassa. Wasteland: What Ails Our People Is Clear on eittämättä yksi mielenkiintoisimmista debyyteistä, mitä vähän aikaan on tullut vastaan. Siitä sen toivoisi pitävän jatkossa enemmän kiinni. Mikko Malm TURTLE SKULL Monoliths ART AS CATHARSIS Murean aavikkorockin saralla poikkeamat perussapluunasta ovat aika harvinaisia. Elementit ovat siis mainiosti liitoksissa toisiinsa
On täysin eri asia, riaalia tullaan todennäköisesti kuulemaan lisää. Mega NAPALM TED / GRINDONESIA Split APE TIT Kolmetuumaisessa cd-r-formaatissa vain 40 kappaleen painoksena julkaistava, käsityönä tehty splitti ei sisällä lähtökohtaisesti kovin myyvää musiikkia. Vuonna 2009 debyyttinsä julkaissut bändi on pitänyt tasonsa tappavan tasaisena. Mikko Malm kuluttaisiko tällaiseen rytinään aikaansa tuplasti enemmän. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church. Ainakaan vielä luovuus ei ole kokenut inflaatiota, sillä bändinsä Toehiderin uusin levy on hemmetin hauska ja energisoiva progemetallilevy, joka leikittelee eri tyylien ja genrejen kanssa ilman että kuulostaisi mitenkään väkinäiseltä. Tosin täytyy myöntää, että edellinen albumi Earthrage (2018) oli allekirjoittaneelle jonkinlainen kulminaatiopiste. Siinä missä Townsendin hassuttelut ovat viime vuosina tuottaneet vain myötähäpeän tuntemuksia, Millsin sanoitukset pistävät oikeasti naurattamaan useamman kerran. Joni Juutilainen FURNACE Dark Vistas SOULSELLER Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monen julkaisun Rogga Johansson tuntuu haluavan imitoida Edge of Sanityn gootti-irtiottoja. Näin pienessä mitassa levyjä tuskin jää varastoon, mutta satasen painoksella voisi tehdä jo tiukkaa. Molemmilta bändeiltä on mukana myös livenä taltioidut näytteet, jotka nousevat kummassakin tapauksessa varsinaisia nauhoituksia kuunneltavammaksi anniksi. Yhtyeen neljäs Mardukilta nopeutta, Setherialilta synkkyyttä ja Dissectioniltä ja Dawnilta melodisuutta lainaileva Serpents kykenee ilahduttamaan tasapainoisella pienjulkaisulla, jonka kappaleista ei puutu vaarallisuutta. Näin on lähinnä siksi, että siltä puskevat läpi oikeastaan kaikki kotimaansa tummemman puolen äärimetallisuuruudet viimeisen 30 vuoden ajalta. Retransmission FRONTIERS Jeff Scott Soton, Eric Mårtenssonin ja Robert Sållin muodostama superyhtye on onnistuneimpia sellaisia. Eetu Järvisalo SERPENTS The Brimstone Clergy WAR ANTHEM Mielikuvituksettomasti ristitty Serpents on anonyyminä pysyttelevä ruotsalainen black metal -trio, joka soittaa toisella ep:llään tutun kuuloista musiikkia. Myös musiikissa on parhaimmillaan aivan mieletöntä imua. Käsillä ei tietenkään ole minkään sortin klassikkotavaraa ja erityisesti solistin äänessä on reippaasti petrattavaa, mutta yhtyeen manifestin parissa viettää helposti parikymmentä minuuttia. Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. En siis ole mitenkään järkyttynyt, että Retransmission ei yllä aivan samoihin sfääreihin. On nimittäin niin, että puhtaasti musiikillisia ansioita ajatellen levy ei kummoisia palkintoja ansaitse. Tarttuvuutta tai muitakaan kestäviä arvoja – omaperäisyydestä puhumattakaan – bändi ei esitä, eikä ole kai ollut tarkoituskaan. Yhteismittaa yhdeksan kappaleen kiekolle kertyy reilut kahdeksan minuuttia. TOEHIDER I Like It! BIRD’S ROBE Australialainen multi-instrumentalisti Michael Mills lyö lahjakkuudellaan ja tuotteliaisuudellaan vertoja jopa Devin Townsendille. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin, eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle. Treenikämppämeininkiä, lähes improvisaatiolta kuulostavaa raivoamista ja pesemättömiä vaatteita. Grindonesia onkin sitten sen verran raakaa ja musiikillisesti valitettavan yhdentekevää grind/punk-syljentää, että en keksi yhtään syytä, miksi tämän pariin tulisi palattua jatkossa. Juuri tämänkaltaisissa tapauksissa ep-julkaisut osoittavat tarpeellisuutensa. Viiden vuoden aikana ison nipun erilaisia julkaisuja tehtaillut Napalm Ted on parhaimmillaan aika hyvä bändi. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, Dark Vistas on tasaisenlattea mitäänsanomattomuus. Ajoittain tämäkin levy aiheuttaa informaatioähkyä, mutta enimmäkseen kuuntelukokemus on nautinnollinen. Jo avauskappale Go Full Bore! sisältää sellaista ajoa, että oksat pois! Vaikka Toehiderin musiikki on hauskaa, se ei sisällä pelkkää hassuttelua, vaan sävellyksistä löytyy kunnianhimoa ja hävytöntä popsensibiliteettiä. Vaikka I Like It! on vasta miehen neljäs pitkäsoitto, hän julkaisi aikoinaan vuoden sisään 12 ep:tä. Bändin pari pitkäsoittoa on kuitenkin selkeästi koherentimpaa materiaalia, joten tämän splitin tarkoitukseksi jäänee tarjota tukea paketin toiselle puoliskolle. Rähjäkkäästi hyökkäävä grindin, deathin ja punkin sekoitus roiskii naamalle harkitsematonta ja keskenkasvuista möykkää kulutusystävällisellä irtonaisuudella. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kyytipojaksi lasi vettä. Levy ei ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin, siis silloin kun jippoja on löytävinään, lopputulos ei ole kovin kaksinen. Kyseisellä levyllä yhtye oli kaikkein skarpeimmillaan niin tuotannon, sävellysten kuin soitonkin puolesta. The Brimstone Clergyn määrittelee sen sujuvuus, ja vaikka kappaleiden väliltä löytyy paljonkin vaihtelua, punainen lanka on kyetty säilyttämään hyvin. Kari Koskinen W.E.T
TAMPERE, OLYMPIA 22.5. OULU CLUB TEATRIA 21.5. 20.5. HELSINKI TELAKKA. HELSINKI, TELAKKA 20.5. OULU, CLUB TEATRIA 21.5. TAMPERE OLYMPIA 22.5
Albumi myös julkaistiin alun perinkin sopuhintaisena pakettina, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy muodosti yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän dvd:n kanssa paljon tuhdimman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Niin hyvä kuin studiolevy onkin, tämän tupla-cd:n kutsuminen deluxe editioniksi tuntuu hivenen liioitellulta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kimmo K. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold as Icen tai That Was Yesterdayn kaltaista pehmorockin ikiklassikkoa, kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä asuvasta I Want to Know What Love Is -biisistä nyt puhumattakaan. Esimerkiksi Mårtensonin oma yhtye Eclipse liikkuu hyvin pitkälti samoilla vesillä. Samaa melodista hard rockin ja AOR:n välimaastossa kulkevaa musiikkia löytyy tältäkin teokselta, ja se miellyttänee kaikkia – ei vain yhtyeen faneja, vaan myös niitä, joita herrojen muut tekemiset ovat miellyttäneet. Mainitun musiikki on onneksi paljon muuta kuin keskinkertaista black metalia pienillä konepulputuksilla, sillä bändin meno nojaa selvästi niin sanottuun ”moderniin metalliin” ja lienee kaivanut inspiraatiota edellä mainitulta Aborymilta sekä Sybreediltä. Mega ISHVARA Shape of a Void to Come DUSKTONE Italialainen mustanpuhuva industrial metal on puskenut maailmalle muun muassa Aborymin ja Thee Maldoror Kollectiven, ja nyt samoissa jalanjäljissä hiippailee ensimmäisen albuminsa ulos saanut Ishvara. Tyylillisesti albumi ei tarjoa samaa herkkua alusta loppuun, vaan se on pikemminkin eksoottinen noutopöytä, josta poimitaan toinen toistaan yllätyksellisempiä suupaloja. Bielerin huima beatleaaninen melodiantaju yhdistettynä tomerasti rytiseviin kitarariffeihin ja napakkaan mutta soonisesti erittäin rikkaaseen tuotantoon synnyttää erinomaisen komeaa jälkeä. Jos Europe, Def Leppard, Journey ja Whitesnake ovat juttusi etkä häpeä myöntää sitä, on todennäköistä, että myös W.E.T. kutkuttelee makuhermoja. Se, mikä teki Saigon Kickistä loistavan, on todella kirkkaasti läsnä myös Songs for the Apocalypsellä. Levyltä löytyvät kaikki vuosikymmenten aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta, aikuiseen makuun suunnatun kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolten silmäkulmat ja alusasut. Tunnelmat vaihtuvat aurinkoisesta tummempaan ja energisestä mietteliäämpään. Mainitun bändin monipuolisuuden ja muut hyveet tuntien materiaalin tarttuvuus ja erikoislaatuisuus ei tule yllätyksenä. Kolkohkon soundimaailman takaa paljastuu vielä hieman raakileelta kuulostava bändi, jonka tekemisessä vaikuttaa kuitenkin olevan sopivasti ideaa ja ennen kaikkea yritystä, minkä kuulee paikoin hieman haparoivienkin otteiden seasta. Psykedeelinen progressiivisuuskin on vahvasti esillä, kuten vaikkapa Annalisen hektinen fuusiopop tai Alone in the Worldin musemaisempi surinarock osoittavat. Loistavan albumin silaavat ilahduttava ilmaisun pidäkkeettömyys ja alati välittyvä musiikillinen riemu. Bieler on haukannut rohkeasti suuren palan tehdessään ja tuottaessaan 15-raitaisen albumin omin päin. Joskus itseään on vain paha ylittää. Jos tarkastelee vaikka Bring Out Your Deadiä, laulumelodia on ihan tolkuttoman komea, mutta niinpä on myös sen taustalla raskaana myllertävä riffi. Mikko Malm FOREIGNER Can’t Slow Down (Deluxe Edition) EAR Foreignerin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus, ja on sitä näin uudella vuosikymmenelläkin. Riemukkaan rehevä tyyli pysyy hallussa, vaikka miltei levyn jokaisella biisillä soittaa eri liuta muusikkovieraita Dave Ellefsonista Todd LaTorreen ja Devin Townsendistä Pat Badgeriin. Tekemisen meininki ja into ilmenevät myös kappaleista, jotka ovat hyvin sekalaista – osin sekavaakin – kamaa, joka kaipaisi toden teolla toimiakseen selkeyttä. Ishvaran esikoinen on pätevä julkaisu, joka ei räjäytä pankkia mutta kuulostaa mukavalta ja jopa virkistäJASON BIELER AND THE BARON VON BIELSKI ORCHESTRA Songs for the Apocalypse FRONTIERS Loistavan 90-lukulaisen hard rock -yhtyeen Saigon Kickin keulahahmo sooloilee moniulotteisella ja kunnianhimoisella albumilla. Beyond Hopessa Bieler kokeilee onnistuneesti ska-heviä, mikä meinaa jo kallistua venkoilun puolelle. Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on testamentiksi kelpo, toisin kuin monen muun veteraanin tapauksessa. Riemunkirjavalta vaikuttava Songs for the Apocalypse pysyy tyylikkäästi paketissa, ja vaikka albumi on pitkä, mielenkiinto säilyy vaivatta. Tasaisen kokonaisuuden nimikappale ja When It Comes to Love ovat kuitenkin riittävän lähellä vanhoja hittejä, jotta albumi nousee tasolta hyvä tasolle laadukas. Sairaan hienoja biisejä on mukana useampikin. Saatteessa ei suotta piirretä kuvaa Jellyfishin ja Meshuggahin yhteensulautumasta. levy on hyvä, eikä siinä ole mitään sen kummempaa vikaa. Uusien ja vanhojen biisien siellä täällä tallennetuista liveversioista kasattu B-Sides and Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Välistä pintaan pulpahtelevat Vulture Industriesin kaltaiset kokeilulliset norjalaisnimet, joten vaikutteet ovat kohdillaan
Ensimmäisenä Fallen King Simulacrumissa kiinnittää huomion hyvin mutta harmittavan mielenkiinnottomasti toteutettu musiikki. Harkane kykenee dramaattisten äänimaailmojen luontiin ja hyvin soittavassa porukassa on kieltämättä potentiaalia paljon pidemmälle, mutta tällaista musiikkia toivoisi soitettavan pelkän suorittamisen sijaan kovalla tunteenpalolla. Mikko Malm WHITE MAGICIAN Dealers of Divinity CRUZ DEL SUR Monenlaisia laareja kauhovan White Magicianin muusikot soittavat myös Demon Bitchin riveissä. En olekaan oikein varma, mitä levyllä on yritetty hakea. Paikoin touhussa on hyvin nostalgista ruotsimustan henkeä, mutta vastaavaa välimallin höttöä on tehty viimeisten 20 vuoden aikana niin paljon, että Svartghastin tykitys ja pimputtelu jättää valitettavan kylmäksi. Meno on saatu kuulostamaan yhtä aikaa sekä mahtipontiselta että rankalta, mutta kaikki on lopulta hyvin pinnallista ja yleiskuvasta puuttuu tarvittava tunnelmallinen syvyys, joka löytyy mainituilta vertaisyhtyeiltä. Mikko Malm NAPAKAT 67. Hyvä esimerkki kiekon melankolisesta puolesta on minimalistisilla kosketinsoitinmatoilla tuettu Laulu pimeydessä, joka nousee hieman odottamatta albumin parhaaksi biisiksi. Kuten levyn nimestä voi päätellä, kyseessä on orkesterin ensimmäinen albumi, eikä se ole ollenkaan hullumpi pelinavaus. Joni Juutilainen laulaja-multi-instrumentalisti Daniel Neagoen edellinen yhtye jäi. Eye of Solitudesta tarttuivat mukaan myös rumpali Siebe Hermans ja kitaristi Mihai Dinuha. Näinkin onnistuneen esikoisen jälkeen on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Odiosiorin ura jatkossa etenee. Niin ikään debyytillään vaikuttava italialainen Harkane vetää synkistelymetallinsa Svartghastia massiivisempaan suuntaan. Selkeästi tässä ei ole pyritty tekemään mitään dronea tai happodoomia, jossa toisto ja saman teeman jauhaminen on pelkästään hyve. Mikään hirveän yhtenäinen raita 13 Fullmoon Nights of Loneliness ei ole, vaan se kuulostaa useammasta pienemmästä sävellyksestä koostetulta. Ei olisi kuitenkaan lainkaan ihme, jos Harkane nousisi pykälää suurempiin kuvioihin jo seuraavalla albumillaan. Kokonaisuutena toimivia räjäyttäjiä ei tahdo löytyä, vaikka kiekko on ihan kelpo. Vaan ei tämä mikään Blue Öyster Cult silti ole. Verrokkibändeiksi tarjotut Septicflesh ja Rotting Christ ovat paljon enemmän kuin pelkkiä etäisiä tuttuja. Lähtökohtaiseksi tyylilajiksi on valikoitunut black metal -vaikutteinen depressiivinen doom, johon sekoitetaan vähän kaikenlaisia aineksia, oli kyseessä sitten goottirock, dark jazz tai kantri. Levy aloittaa vahvasti The Way of Darknessin ja Souls Breathing Nothingnessin kaltaisilla järkäleillä, mutta niiden jälkeen saapuvilla kappaleilla ei ole ihan yhtä suurta vaikutusta. Pelkillä meriiteillä ei kuitenkaan pääse pitkälle, ja Perditioniltä paljastuu pläjäys helposti unohdettavaa synablackiä. Tuplakitaraa ja kivoja laulukoukkuja tarjoillaan estottomasti, ja sooloja lirautellaan siellä täällä. Se kun edustaa kaikessa moninaisuudessaan juuri niitä piirteitä, joista suomalainen musta metalli on opittu maailmalla tuntemaan. Vaan ehkäpä tietty mystiikka vaatii moista. Joni Juutilainen MOURNERS Act I: Tragedies PERSONAL Eye of Solituden raunioille perustettu Mourners jatkaa siitä, mihin ODIOSIOR Syvyyksistä PURITY THROUGH FIRE Jos pitäisi antaa esimerkki stereotyyppisestä suomalaisesta black metalista, pöydälle olisi helppo heittää Odiosiorin debyyttikokopitkä. Menneiden vuosien hard rock ja vanha brittiheavy paketoidaan ylipitkiksi kappaleiksi, joista jokaisesta voi löytää toimivia elementtejä. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Act I: Tragedies on tarkistamisen arvoinen levytys kaikille raskaan ja synkän musiikin ystäville. Ajoittain biisi esittelee oivaltaviakin hetkiä, mutta enimmäkseen sävellys kärsii tyhjäkäynnistä. Jostain syystä henkilöllisyyksiä suojellaan puolihuolimattomilla pseudonyymeillä, vaikka mitään oikeaa tarvetta siihen ei ole. Aika leppoisa ja harmiton tapaus, joka sopii Cruz Del Surin julkaisupolitiikkaan täydellisesti, mikä on kuuntelijasta riippuen joko hyvä tai huono asia. Perinteisen melodinen ja lämminhenkinen heavy rock ei ole kuitenkaan koskaan satuttanut ketään. Ensimmäisellä levyllään esiintyvältä Svartghastilta löytyy jonkin verran meriittiä, sillä toinen jäsenensä Görän ”Choronzon” Setitus soitti kitaraa Setherialin kultakaudella 1990-luvun lopussa ja tovin myös Torchbearerissä. Vaikka kaksikko ei kykene ihmeisiin, jälki on keskivertoa black metal -levyä selkeästi parempaa – hyvin suomalaista siis tältäkin osin. Kari Koskinen SVARTGHAST Perdition DUSKTONE HARKANE Fallen King Simulacrum DUSKTONE Italialaisen Dusktone-lafkan julkaisut ovat edustaneet lähes poikkeuksetta hieman keskitasoa heikkotasoisempaa äärimetalliyritystä, eikä matalalento tunnu muuttavan suuntaansa kahden tuoreen julkaisunkaan myötä. Joni Juutilainen MOONWORSHIPPER 13 Fullmoon Nights of Loneliness HYPNOTIC DIRGE Moonworshipperin esikois-ep ei ole sieltä kevyimmästä eikä helpoimmasta päästä, sillä levyltä löytyy ainoastaan yksi 24-minuuttinen kappale. Hieman sekavalta vaikuttaa. 2000-luvun alun henki on vahvasti läsnä. Väliin heitetään Nino Rotan hengessä flamencoa hienosti mukaileva instrumentaali ja sitten taas rokataan. Sitä yhtyeen esikoispitkällä kuitenkin pikkunätisti tarjoillaan. Meno jatkuu tasaisen laadukkaana, mutta sille tunteelle, että massiivisten avausraitojen jälkeen tunnelma alkaa hieman laimentua, ei voi mitään. vältä kaiken äärimetallisössön seassa. Toistoa ei ole tarpeeksi, jotta hypnoottinen tunnelma ehtisi syntyä, ja toisaalta vaihteluakin on liian vähän, jotta sävellys kantaisi sellaisenaan. Yhtyeen raskas ja syvissä vesissä kahlaava funeral doom tuo mieleen kotimaisen Shape of Despairin, mikä ei liene sattumaa, sillä Neagoe soitti mainitussa aikoinaan rumpuja. Syvyyksistä on soitettu purkkiin hyvällä varmuudella, mistä on suurilta osin kiittäminen Alghazanth-yhteyksistä tuttua lainarumpalia Gorath Moonthornia, jonka ryhdikäs soitto on suuri osa levyn tehoa. Agitatur Vexdin hengentuotos on kitaravetoista ja melko raakaa rouhintaa, mutta tilansa on myös melankolisemmalla ilmaisulla ja jossain määrin ”kokeilullisilla” kappaleilla, jotka tuovat kokonaisuuteen sopivasti vaihtelua
Iskevä nimibiisi, hauskasti sanoitettu Kilimanjaro ja ronskisti rytkäävä Dirty Little Secrets tärpeiksi Eclipseja W.E.T.-faneille. Mega WIG WAM Never Say Die FRONTIERS Nyt ei puhuta kotoisesta 1970-luvun progeyhtyeestä vaan Norjan sävellyksiltään juuri ja juuri keskitasoa. Palace on myös äänittänyt ja tuottanut koko hoidon. Maataan aikoinaan Eurovision laulukilpailussakin edustaneen Wig Wamin kuudes sisältää lähdöstä maaliin mukavasti tamppaavaa ja tasalaatuista melodista rockia. Tämän lajin pätkytystä on tehty moneen kertaan niin julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin. Edellinen pitkäsoitto Deus Vult ilmestyi kolme vuotta sitten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekevät Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovan, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta levyn osa on jäädä satunnaiseksi huviksi. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Jaakko Silvast SACROCURSE Supreme Terror SHADOW Meksikaanien säpäkkä vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on eläimelliseksi käyvää death metalia kaiutetulla rähinä-älinällä ja säästeliäästi käytetyillä ulvaisuilla. Tungstenin konsepti on sinällään mielenkiintoinen, mutta vaikkapa maanmiehet Amaranthe ja Pain ovat tehneet nämä jutut paremmin jo aikaa sitten. Sign of the Wicked MDD Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band kipusi mitäänsanomattomassa velttoudessaan turhien paluulevyjen kärkisijoille, uusintaversio S.D.I:n Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) puolustaa paikkaansa. Mies taitaa genrensä todella hyvin, mutta on harmi, että Rock and Roll Radio on Pounder. Mikko Malm PALACE Rock and Roll Radio FRONTIERS Ruotsalaisen monitaiturin Michael Palacen sukunimeä kantava AORyhtye on ehtinyt kolmanteen albumiinsa. Nimettömänä pysyttelevä jäsenistö hoitaa hommansa hyvin, eikä levyltä löydy heikkoja hetkiä, vain intohimolla soitettua laatumetallia. Kakkosbiisi Rebornista löytyy, mutta albumi ei pirskahtele – se vain jylkyttää taustalla. Ei levy aikoinaankaan mikään kovin genreklassikko ollut, b-luokan kärkeä nyt kumminkin. Avausbiisi Ebulitonilla alavireinen laukka yhdistyy näppärästi metallicamaisiin kitaraharmonioihin. Viisi omaa sävellystä ja Manilla Road -coverin sisältävä levy tarjoilee melodraamalla maustettua metallia Solitude Aeturnusin ja Candlemassin malliin. Jaakko Silvast S.D.I. Jaakko Silvast EKTOMORF Reborn NAPALM Unkarilaisjyrä on tullut kunnioitettavaan 26 vuoden ikään. Laulajakitaristi Zoltán Farkas heiluttaa tutusti tahtipuikkoa, kun nelikko täräyttää tiskiin kahdeksan kappaletta äkäistä groovejyystöä. Mikäli Palace ei ole ennalta tuttu, tutustuminen kannattaa aloittaa ennemmin edellisestä Binary Music -albumista. Ei huono, mutta ei erityinenkään. Edellisellä Fury-albumillaan bändi hivuttautui juurilleen thrash metalin pariin, ja sama meininki jatkuu Rebornilla. Parasta levyssä on soiton pistämätön energisyys, joka saa paikoin liiaksikin kierrätetyt sävellykset tarvittavaan lentoon. Bändin osin pölhö vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloweentai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta. Mega TUNGSTEN Tundra ARISING EMPIRE Tungstenin rehvakkaan konemusiikkipoljennon ja vahvasti melodisen hevin liitto jää melko pliisuksi, eikä ruotsalaisryhmän toinen ole perustuotetta kummempi. Näin siitäkin huolimatta, että levy on julkaistu uusiksi moneen kertaan. Rock and Roll Radion kaikki musiikki, soitto ja laulu on muutamaa kitarasooloa lukuun ottamatta Palacen käsialaa. Kertosäkeitä EVANGELIST Ad Mortem Festinamus NINE Klassista eeppistä doomia soittava puolalainen Evangelist tarjoaa ep:llisen uutta materiaalia. Östfoldissa vuosituhannen alussa perustetusta hard rock -ryhmästä, joka tekee paluun levytyskantaan kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen. Perceval, Puritan ja Pale Lady of Mercy nousevat esiin kokonaisuuden kohokohtina
Wizards of Hazards on genren perussuorittaja, jonka musiikista kuuluu läpi traditio ja sen vahva vaaliminen. Teemu Vähäkangas WIZARDS OF HAZARDS End of Time INVERSE Laukaalaisen Wizards of Hazardsin historia ulottuu vuoteen 1989, jolloin yhtye perustettiin Black Wizard -nimisenä. Tällä kertaa ei. Jaakko Silvast LIGHT FIELD REVERIE Another World AVANTGARDE Monikansallisen trion debyytillä elektroniset elementit sulautuvat kauniisti gootahtaviin tunnelmiin. tään koko Pohjolan edestä. Pasi Lehtonen kuulee, että Master of Puppets on kuunneltu tarkasti. Pasi Lehtonen POUNDER Breaking the World SHADOW KINGDOM Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtye Gruesomella, että häneltä löytyy taitoa ja tyylitajua imitoida niinkin arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Vuonna 2014 nimi vaihtui nykyiseen, ja viime keväänä ilmestynyttä esikois-ep:tä seurasi loppusyksystä debyyttilevy. Yksi tuoreimmista on toiseen levyynsä ehtinyt Creye, jonka puleerattu ja salonkikelpoinen aikuisrock toimii lievästä särmättömyydestä huolimatta yllättävän hyvin. Ghost Bird tavoittaa jotakin kaunista, ja nimikkobiisin poljento on raikas. Joukosta löytyy myös doomin ja black metalin elementtejä. Laulaja Heike Langhans puhaltaa henkeä hiljaa lipuviin mutta mahtipontisiin kappaleisiin. Riffeissä on varhais-Carcassin ja Napalm Deathin grindaavaa rullaavuutta, vaikka yleis ilme onkin enemmän Autopsyn ja Asphyxin tyylistä ruhjomista. Kosketinvetoiset ja synaefektein voidellut biisit soutavat genren popimpaa laitaa, mutta August Rauerin toffeenpehmeä ääni sopii niihin paremmin kuin hyvin. NAPAKAT 69. Dramaattinen laahaus alkaa puuduttaa, mutta kolmikon sovituksissa on riittävästi melodiaa ja tyylitajua. Kanadalaiset runttaavat vanhan liiton likaisenmultaista death metalia rujon thrashäävällä otteella. Albumin päättävä Into the Crypts of Rays on onnistunut kunnianosoitus Celtic Frostin perinnölle, ja bändeistä löytyykin samaa ehdottomuutta. Vahva alavire lisää tätä tuntua. Musisointi ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, mutta se on toteutettu sen verran jämäkällä meiningillä, että mielenkiinto pysyy yllä läpi levyn. End of Time on ehtaa vanhan koulukunnan doom metalia, josta bongihuuruilut ja goottilaiset hautaujaissynkistelyt loistavat poissaolollaan. Pounderin kakkonen puolestaan näyttää, että miehellä on vahvaa osaamista ja näkemystä myös kirkasotsaisen ja häpeilemättömästi tarttuvan 80-lukulaisen heavy metalin parissa, ilman käppäisyyden häivääkään. Old school -tyyppinen kuolometalli on nyt muodissa ja trendi nostaa pintaan kaikenlaista kokeilijaa. Tami Hintikka ALTERED DEAD Returned to Life MEMENTO MORI Kahdestakin miehestä voi lähteä aikamoinen mekkala. Another Worldistä tulee mieleen Within Temptation doom metal -tempoihin sovitettuna. Tämä on levy, jonka äärellä ei saa suuria elämyksiä, mutta joka voi toimia mainiona käyttömusiikkina. No, nämä hommat joko osaa tai ei. Varoittava esimerkki siitä, miltä kuulostaa kuolo, jossa ei ole näkemystä. Mega CREYE II FRONTIERS Ruotsilla on mestaruussarjatasoisia hard rockja AOR-bändejä vähinFUMING MOUTH Beyond the Tomb NUCLEAR BLAST Kolme biisiä melkoisen mitäänsanomattomasti rouhivaa death metalia. II ei ole niinkään irrottelumusaa, vaan ennemminkin seesteisen samenttinen kuuntelulevy. Wizards of Hazards. Breaking the World sisältää muotokieleltään lähes virheetöntä musiikkia, mutta bändi kuulostaa vähän ikävällä tavalla pelkältä projektilta, josta puuttuu suurempi intohimoisuus. Ektomorfilla ei liene todisteltavaa viidennellätoista kokopitkällään, ja mättö kantaakin loppuun saakka. Mitään ei juuri silotella, vaan ote on ronski ja mätä. Silti joutuu pinnistelemään, että mielenkiinto säilyy albumin loppuun saakka. Enemmän ollaan Minotaurin ja Spiritus Mortisin uppiniskaisen junnaamisen suunnalla. Mikko Malm Altered Dead
Eikä tällaiseen musiikkiin edes sovi sellainen. – Reborn erottuu mielestäni hyvin paljon muista tekemisistämme, ja luulen, että jotkut vanhan liiton fanit, jotka rakastavat esimerkiksi juuri Outcast-albumiamme, eivät välttämättä syty siitä yhtä paljon. Vaikka nauha oli laadultaan surkea, se ei häirinnyt tippaakaan, vaan katsoin sitä yhä uudestaan ja uudestaan. – On todella terapeuttista purkaa asioita musiikin kautta. Laulaja sanoo tämän olleen yksi syy, miksi hän halusi viedä bändinsä ulkomaille. Yhtye teki demoja, jotka otettiin Unkarin metalliskenessä kohtuullisen hyvin vastaan. 70. Näin on myös Ektomorf-yhtyeen uuden albumin kohdalla. Farkas toimi kuten kuka tahansa muusikko vastaavassa tilanteessa ja kanavoi negatiiviset tunteensa ja ajatuksensa musiikkiin. Olisin kovasti halunnut V-mallisen kitaran, joka oli jo silloin – ja on tänäkin päivänä – suosikkini, mutta sellaista ei ollut saatavilla, hah! Farkas soitteli aikansa ja kasasi lopulta bändin, josta tuli Ektomorf. Jopa laulussani on enemmän melodiaa, vaikka en osaakaan laulaa kunnon heavy metal -tyyliin. TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT NATÀLIA MAGDA, JÀNOS ZSIROS UUDESTISYNTYNYT Unkarilainen työmyyrä Ektomorf on takonut thrash/groove metaliaan pian 30 vuoden ajan. Juurten taakka Zolilla sekä bändissä alkuaikoina bassotelleella Csaba-veljellä on romanitausta, mikä on tuonut matkaan omat haasteensa. Ei se vieläkään mitään Meshuggahia ole, mutta jos vertaa vaikkapa levyn nimikappaletta Outcast-levymme [2006] vastaavaan, se on paljon monipuolisempi, Farkas pohtii. Farkas sanoo bändin syntyneen uudelleen myös musiikillisesti, ja Reborn eroaa sen aiemmista levyistä pääpainon siirryttyä vahvemmin thrashin ja deathin puolelle. – Viimeisen kolmen vuoden aikana elämässäni on tapahtunut paljon asioita, eikä pelkästään positiivisia sellaisia. Monilta faneilta tulee palautetta, miten meidän musiikkimme on auttanut selviämään rankoista ajoista. Kun uuden levyn kappaleet alkoivat hahmottua, miehellä oli tunne, että alhosta noustaan voittajana. Bändin uudella albumilla sen ainoa pysyvä jäsen ja primus motor Zoli Farkas painii synkkien ajatusten kanssa ja kurottelee samalla musiikillisille juurilleen. ”Uudelleensyntymä” kuvastaa laulaja-kitaristin mukaan albumikokonaisuutta täydellisesti. Ajanjakso oli itse asiassa niin synkkä ja koetteleva, etten tiennyt, selviänkö siitä henkisesti, yhtyeen biisintekijä ja nokkamies Zoltán ”Zoli” Farkas sanoo. Onneksi paikalliselle torille saapui viikonloppuisin kaveri, joka toi bootlegnauhoja Puolasta. – Suurimman vaikutuksen teki Metallican Cliff ‘em All -vhs-kasetti. – Reborn vie musiikkiamme aiempaa monimutkaisempaan suuntaan. Tällaisista aiheista laulamisessa on sekin hyvä puoli. – Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta, ja nuorena pelasin jalkapalloa ihan tosissani. Isäni hankki minulle todella vanhan venäläisen akustisen kitaran, joka oli käytännössä soittokelvoton, mutta pidin siitä. Farkas ystävineen hankki musiikkinsa tätä kautta ja uppoutui erityisesti thrash metal -veteraanien kuten Slayerin, Sepulturan ja Metallican alkupään tuotantoon. Yhtye myös keikkaili niin paljon kuin pystyi, ensin klubeilla ja ennen pitkää paikallisilla festivaaleilla. – Sitten isäni hankki minulle ensimmäisen sähkökitarani, tšekkiläisen Jolana Telecasterin. Niinpä kiinnostukseni siirtyi musiikkiin ja kitaransoittamiseen. Rakastin sitä, ja silloin tajusin, että juuri tuota minäkin haluan tehdä, Farkas toteaa. Farkasin nuoruudessa Unkarissa oli todella vaikeaa saada käsiinsä muuta kuin paikallista musiikkia, varsinkaan raskaampaa osastoa. Enkä toisaalta haluaisikaan, hah! Palloilijasta muusikoksi Farkasin matka pienestä unkarilaiskylästä nykyiseen pisteeseen on ollut pitkä ja kivinen. Olin silloin jotain 14–15-vuotias. Ektomorfin musiikki lokeroidaan yleensä groovetai nu-metaliksi, ja yhtyettä on verrattu esimerkiksi Soulflyhin. Syystä tai toisesta en kuitenkaan sopinut joukkueeseen, eikä se tie vienyt sen pidemmälle. Se olisi saattanut jäädä myös tekemättä tai olla vähintään hyvin erilainen, mikäli miehen alkuperäinen intohimo olisi vienyt mennessään. Groovea ei ole unohdettu, mutta se tulee nyt esiin eri tavalla kuin aiemmin. Totta kai haluan olla onnellinen, kaikkihan me haluamme, mutta en vain ole tyyppi, joka pystyy laulamaan pelkästään iloisista asioista. VANHA LIITTO K un yhtye antaa levylleen nimeksi Reborn, uudelleensyntymä, sen taustalla on mitä todennäköisimmin suurempi merkitys. Uusi levy on paljon thrashimpi, sillä on paljon dembattuja riffejä, kitarasooloja ja harmonioita. Esimerkiksi bändin toinen demo sai paikallisessa Metal Hammer -lehdessä hyvät arviot
– Taustoista tuli ongelma varsinkin silloin, kun julkaisimme Kalyi Jag -albumimme [2000], jolla oli paljon vaikutteita kansanlauluista ja -musiikista. Kielitaidon puutekaan ei ollut kunnianhimoiselle Farkasille este taipaleella kansainvälisille keikkalavoille. Muutaman mutkan jälkeen tie lopulta aukesi. Jotkut muusikot eivät pysty luovaan työhön kiertueolosuhteissa, mutta Zolille se ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia. – Minun ja veljeni taustat olivat kaikkien tiedossa, ja se oli okei niin kauan kuin emme tuoneet niitä esille musiikissamme. Ei se ole Unkarissakaan ongelma enää tänä päivänä, mutta silloin oli toisin. Jotkut suuttuivat, että mitä ihmeen romanipaskaa tämä oikein on. He buukkasivat meille klubikeikan Saksasta, ja myöhemmin pääsimme myös itse festareille. Siksi yhtye pystyi sylkemään levyjä nopeaan tahtiin. – Jokaisella maalla on oma ryhmänsä, jota poljetaan ja joka kohtaa rasismia. – Summer Breeze -festivaalia järjestävät tyypit saivat levyn käsiinsä ja pitivät kuulemastaan. Oli okei olla romani ja soittaa metallia, mutta ei ollut okei sanoa sitä ääneen. Taustastani koitui ongelmia varsinkin bändin varhaisvuosina, Farkas sanoo. – Törmäsimme kaveriin, joka työskenteli Nuclear Blastille, ja hän sanoi, että voi saada meidät maailmalle, mutta se ei tule olemaan helppoa. Laskeudumme lavalta alas johtavia portaita ja tyypit olivat meitä vastassa: ”Haluamme teidät.” Aina ei voi onnistua Ektomorfia ja Zolia ei voi syyttää ainakaan laiskuudesta, sillä runsaan keikkailun ohessa bändi on julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin. Se oli aika naurettavaa. – Muualla asiasta ei ole koskaan muodostunut mitään ongelmia. Joskus muinoin tällainen tahti oli bändille kuin bändille normaalia, mutta nykyään se on jo melkoinen saavutus. Julkaisukeikalla päällemme syljettiin ja veljeäni heitettiin pullolla päähän. Esiinnyimme Summer Breeze -festareille seuraavanakin vuonna, ja keikkamme jälkeen Nuclear Blastin edustajat odottivat meitä. Että tällöin tulee levy, tässä kohtaa lähdette kiertueelle, tässä menette studioon, tällöin tulee levy, tässä lähdette rundille ja niin edelleen. – Olimme Nuclear Blastin leivissä, ja heillä oli tarkat suunnitelmat ja aikataulut mietittynä. 71. Itse asiassa Unkarin ulkopuolella taustaamme pidettiin vain eksoottisena ja kiehtovana. Se oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Soittoaikamme oli joskus yhdeltä päivällä, ja muistan, että se päivä oli vitun kuuma. Amerikassa se on afroamerikkalaiset, Saksassa turkkilaiset ja Unkarissa romanit. Tuntuihan se joskus hyvin raskaalta, mutta ei asialla lopulta ollut niin suurta vaikutusta tekemisiimme. Kaikkein aktiivisimmalla kaudellaan yhtye puski ulos kolme albumia kolmessa vuodessa: Destroy ilmestyi 2004, Instinct seuraavana vuonna ja Outcast sitä seuraavana. Hän pisti Kalyi Jag -albumimme englanniksi lauletun version – tuohon aikaan en osannut puhua englantia ollenkaan, vaan sanat oli kirjoitettu minulle ylös foneettisesti, siis miten ne kuuluu ääntää – eteenpäin. Vaikka kannustihan se osaltaan viemään bändiä Unkarin ulkopuolelle, mikä oli hyvä juttu
Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun asiat muuttuivat milloin tyttöystävän, milloin äidin, milloin huumeiden takia. Fanit aistivat kyllä, jos jokin on vialla – he näkevät heti, jos lavalla olevat tyypit eivät voi edes katsoa toisiaan. – Kun perustin Ektomorfin, olin varma, että no niin, tällä porukalla painetaan sitten loppuun saakka. Minulla on aina kiertueella mukana vehkeet, joilla voi tallentaa ideoita ja pistää asioita muistiin. Se oli vain ”ihan kiva”. Voimme jättää hyvästit joko mukavalla tai ikävällä tavalla. Ennen se hoitui rumpukoneella ja neliraiturilla, nykyään minulla on läppäri ja mallintava vahvistin. oli hetki, jolloin olin hieman eksyksissä, mutta onneksi oikea polku löytyi taas ja nousimme takaisin levy levyltä. Mutta ei hän bändihommia aloittaessa aivan tällaista myllerrystä osannut odottaa. – Oli kova homma saada luottamus takaisin, mutta onneksi kaikki eivät luovuttaneet suhteemme. Jos homma toimii, se toimii. Se levy palautti meidät lopullisesti oikealle tielle, jota jatkamme nyt Rebornilla. Kiertueen päätyttyä minulla saattoi olla kahdeksasta kymmeneen uutta biisiä valmiina studiota varten. – What Doesn’t Kill Me... Sama toistui joka kiertueella, eikä se tuntunut minusta koskaan mitenkään raskaalta. – Bändissä oleminen on oikeasti kuin parisuhde. Jos emme jaa samaa unelmaa, niin ei voi mitään – avaa ovi, käy siitä ja sulje se perässäsi. Vuonna 2017 kolme neljästä Ektomorf-jäsenestä lähti samanaikaisesti jättäen Zolin kantamaan soihtua itsekseen. What Doesn’t Kill Me... Minun biisejäni ne toki ovat, mutta rehellisesti sanoen en tiedä, miksi edes julkaisimme koko albumin, Farkas huokaisee. Tärkeintä on lopulta se, että bändi jatkaa ja fanit nauttivat. Varmuudella ainakin yksi ero on johtunut minusta ja erimielisyyksistämme, mutta sellaista se on, Farkas sanoo. Zoli myöntää näin käyneen kerran myös Ektomorfin kohdalla ja nimeää tuotannostaan levyn, joka olisi saanut jäädä tekemättä: What Doesn’t Kill Me… vuodelta 2009. Miehistönvaihdokset Ektomorf on käynyt vuosien varrella läpi useita kokoonpanomuutoksia, ja tätä nykyä Zoli Farkas on yhtyeen ainoa alusta saakka mukana pysynyt jäsen. – Muistan, että minulla oli jo studiossa fiilis, etten vain saanut siitä sellaisia kiksejä kuin aiemmista levyistämme. Jos ei, on parasta lähteä sovinnolla eri teille, koska muuten tilanne vaikuttaa toksisesti niin musiikkiin kuin henkilökohtaisella tasolla. Virvelirummun soundi oli ihan liian kasaria, kitarat olivat jotenkin löysät ja ne biisit… – Vihasin sitä levyä, ja niin vihasivat fanimmekin. – Jokainen kokoonpanomuutos voi olla helppo tai vaikea, riippuen ihan siitä, millä tavalla ero hoidetaan. Ainahan asioista kuulee erotilanteissa erilaisia versioita, sillä jokainen taho näkee ja kokee jutut omalta kantiltaan. Onneksi meillä oli paljon vanhoja biisejä, joita soittaa keikoilla. Kun edellinen albumimme Fury [2018] ilmestyi, vastaanotto oli mahtava. Silloin ei voi muuta kuin kiittää menneistä vuosista ja todeta, että valitettavasti tilanne on nyt tämä. Olenkin Furystä erityisen ylpeä. – Yksikään bändi ei välty näiltä ongelmilta. Oli kyseessä sitten ammattiporukka tai autotallibändi, ongelmia tulee eteen jo toisten tai kolmansien treenien jälkeen. – Vihaan sitä levyä. Edellisestä levystä oli kulunut kolme vuotta, joten seuraajaa odotettiin innolla. Toki ymmärrän senkin, jos joku ei halua enää nähdä bändiä eri kokoonpanolla. VA NH A LI IT TO – Se oli itse asiassa hyvin inspiroivaa aikaa. Vihasin jo silloin, kun teimme sitä. Näin kovassa työtahdissa on vaarana, että määrä saattaa korvata laadun. Siksi emme soitakaan niitä biisejä keikoillamme. Vaikka se levy ei ollut hyvä, olemme aina olleet parhaimmillamme livenä. Se ei tuntunut järisyttävältä, eikä sen kuunteleminen ollut kovin innostavaa. Musiikkiin muutokset eivät Farkasin mukaan ole suuresti vaikuttaneet, koska hän on aina tehnyt Ektomorfin biisit. Muistan, kun ajoimme lentokentälle tuottajamme Tue Madsenin [Poisonblack, Dark Tranquillity, Meshuggah, The Haunted ja niin edelleen] kanssa ja kuuntelimme levyä autossa. myi kyllä hyvin ja nousi listoille, mutta huomasin, ettei keikoille tullut yhtä paljon jengiä. 72. Sanoin hänelle, että enpä tiedä
– Veljeni asuu nykyisin Saksassa lasten kanssa ja kyseinen nainen on nyt ex-vaimo. Kyllästyn paljon nopeammin kotona olemiseen. Saan sosiaalisessa mediassa paljon viestejä tyypeiltä, jotka kertovat, että musiikkini on pelastanut heidät ja merkitsee heille todella paljon. ”En koskaan kyllästy kiertämiseen. Kyllästyn paljon nopeammin kotona olemiseen. Rakastan myös veljeäni, mutta emme vain lopulta olleet ihan samoilla raiteilla. Porukka istuu tuoleilla tai seisoo jossain karsinoissa – se näyttää hämmentävältä. Mutta sitten olimmekin taas kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Siksi haluan jatkaa tätä niin kauan kuin vain suinkin pystyn. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Kyllähän se ottaa päähän, että olemme julkaisemassa uutta levyä, josta on jo nyt saatu uskomattoman hyvää palautetta, mutta emme pääse soittamaan sen biisejä faneille. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Toinen isoista kolauksista oli hänen basistiveljensä Csaban eroaminen vuonna 2008. Olen kuullut paljon turvavälein tehdyistä keikoista, mutta sellainen tuntuu minusta oudolta. En ymmärrä niitä, jotka ovat onnesta soikeana, kun pääsevät kotiin tien päältä. – Olen onnekas, että olen pystynyt ponnistamaan seitsemäntuhannen asukkaan unkarilaiskylästä ja noussut maailman suurimmille festarilavoille Wackenissa, Rock im Parkissa ja Rock am Ringissa, Summer Breezessä ja niin edelleen. – Tiedän, että tämä kuulostaa imelältä, mutta faneilla on tässä tietysti tärkeä osansa. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. En ymmärrä niitä, jotka ovat onnesta soikeana, kun pääsevät kotiin tien päältä. – En koskaan kyllästy kiertämiseen. – Välimme menivät täysin poikki emmekä puhuneet toisillemme vuoteen. – Klassinen tapaus, joka on tapahtunut monille muillekin bändeille: hän tapasi naisen ja se oli siinä, Farkas nauraa nyt. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Sen lisäksi, että Csaba oli yksi bändin perustajista ja pitkäaikaisemmista jäsenistä, sisaruussuhde teki erosta entistä vaikeamman. ”Hänhän on veljesi.” Mutta kuinka voin ottaa takaisin jonkun, joka lähti itse. Isänikin kääntyi minua vastaan ja vaati, että otan hänet takaisin. Rakastan hänen lapsiaan ja he rakastavat minua. Toivottavasti sellainen ei tule jäädäkseen. Arvostan sitä todella, ja se on hienointa palautetta, mitä voi saada. Reborn ilmestyy tammikuun lopussa, aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, mutta koronan vuoksi kiertuesuunnitelmat on luonnollisesti vedetty alas viemäristä. Toivon todella, että syksyn tullen pääsemme taas keikoille. Katse tulevassa Tällä hetkellä Farkasin katse on suunnattu kauas horisonttiin. Olen katsonut Youtubesta joitain livevideoitamme, ja huomaan, miten kasvoni oikein hehkuvat niissä tilanteissa. Rakastan myös klubikeikkoja, mutta se tunne, kun nousee lavalle ja näkee sen yleisömeren… Sitä ei voi kuvailla sanoin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Mikäli hänen tai Ektomorfin matka syystä tai toisesta katkeaisi tänään tai huomenna, Farkas olisi äärimmäisen tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta, mitä ehti saavuttaa ja kokea. Aika on erityisen raskasta Zolin kaltaiselle kaverille, joka elää keikkailusta ja jolle fanit sekä heille esiintyminen on koko bänditouhun suola. Se oli rankkaa aikaa koko perheelle, enkä käynyt kotona vuoteen. Kyllä hän joskus kysyi, olisiko hän voinut tulla takaisin, mutta olin jo mennyt eteenpäin. Tehty mikä tehty. Jaa, kiva juttu, kai, mutta ei sellainen ole minua varten, Farkas naurahtaa. Jaa, kiva juttu, kai, mutta ei sellainen ole minua varten.”
mennään, niin eiköhän tässä pitäisi pikkuhiljaa alkaa julkistaa uusia bändejä... Kiperin kysymys on tietenkin, millaista on järjestää festaria, kun jo tässä vaiheessa vuotta on todennäköisempää, ettei Nummirockin kokoluokan tapahtumia voi ensi kesän järjestää. Viime kesän liput käyvät ja kaikessa on yritetty pitää huoli siitä, että ne sopimukset, joita kesälle 2020 tehtiin, pysyisivät ainakin toistaiseksi voimassa, tavallaan jatkoajalla. – On ollut vähän vaikea tarttua hommiin ihan tosissaan. – Juuri nyt emme ole uhranneet vaihtoehtoiselle suunnitelmalle ajatusta, mutta aika pian tässä on alettava pohtia asiaa. Koko ajan on pieni ahdistus takaraivossa, miten paljon vituttaisi, jos kaikki työ menisi taas hukkaan. 6. – Hyvin pitkälti niillä viime kesälle tarkoitetuilla suunnitelmilla edetään, ainakin vielä toistaiseksi. Taattiinko artistikattauksen siirtämisellä se, ettei esimerkiksi bändeille maksettavia ennakkomaksuja menetettäisi kokonaan. – Kyllä. Se onkin sitten jännempi tilanne, jos ensi kesänäkään ei päästä pitämään juhlia. – Niin. VUODEN 2020 toivottiin olevan poikkeustila, jonka jälkeen asiat palaavat myös musiikkimaailmassa pikkuhiljaa tolpilleen. Siinä tapauksessa siirrot eivät tule ihan niin vain onnistumaan, jos onnistuvat suurelle osalle bändeistä lainkaan. Onko vastaavaa b-suunnitelmaa viritelty nyt. – Meidän tapauksessamme ongelma ei ole kaikkein suurin, meillä kun ei ole kiinteitä kuluja, koska meillä ei ole ketään vakituisesti töissä. Ja tämä vuosi… ei taida ihan äkkiä normaalia nähdäkään, avaa Nummirockin tuotannosta vastaava Tero Viertola. Kysyimme Nummirockilta. Kyllähän tässä on ollut vähän hassu fiilis syksystä lähtien, että mitähän perkelettä tästä tulee, vai tuleeko yhtään mitään, Viertola huokaisee. Pandemia jatkaa jylläämistään, ja samaan aikaan festarijärjestäjien on uskottava siihen, että asiat normalisoituvat pian – ja kuitenkin on varauduttava pahimpaan. Alue vaatii koko ajan ylläpitoa, järjestettiin juhlia kerran kesässä tai ei. Viime vuonna Nummirock paikkasi normaalia juhlintaa virtuaalifestarilla. Sitä on vielä tälläkin hetkellä aika varovainen asioiden suhteen, eikä esimerkiksi markkinointia tai vapaaehtoisten värväämistä ole tohtinut aloittaa normaaliin tapaan. Oli meilläkin ennakkomaksuja maksettuna joistain bändeistä, ja onneksi juuri nämä bändit on saatu saatu siirrettyä tulevalle kesälle, Viertola sanoo. Tulemme järjestämään jotain tavalla tai toisella, jottei Nummirock unohdu täysin ihmisten mielistä. – Ainoa helpotus tässä oli, että bändit, keikkabuukkaajat, managerit ja muut ovat samassa jamassa, jolloin jokaiselta löytyy ymmärrystä ja halua ratkaista asiat. Monikaan järjestäjä ei ilmoittanut kesän 2020 festarin peruuntuneen, vaan puhuttiin siirtymisestä. – Viimevuotinen virtuaalitapahtuma tehtiin aika kiireellisellä aikataululla, meillä kun oli vajaat pari kuukautta aikaa, mutta striimit ja tunnelma saatiin rakennettua siihen nähden aika hyvin, Viertola toteaa. Tammikuussa 2021 tilanne on vielä kummallisempi. – Viime vuoden kolme ensimmäistä kuukautta oli melko normaalia, mutta maaliskuu muutti asioita ihan tosissaan. Itsekin teen ihan normaaleja päivätöitä Nummirockin järjestämisen ohella. – Kyllä meilläkin silti haasteemme on, jos haluamme pitää paikat kunnossa. PIIRI AKI NUOPPONEN JU SS I P A N U LA 74. Toki tässä on vielä pientä uutta viritystä ja uusia bändejä yritetään yhä saada mukaan. Selviytyisikö Nummirock vielä toisesta ohivuodesta. Tällä ajatuksella kun Festareita odotellessa… Mitähän tässä nyt uskaltaa ajatella ensi kesän soittojuhlien suhteen. Ei sekään kulu ihan pikkuraha ole. – Kukaan ei tietenkään halua perua mitään. – Asiat kuitenkin etenevät monella tapaa sillä oletuksella, että ensi kesän festarit päästään järjestämään. Fiilis rokotusasioiden ja muiden mahdollisten ratkaisujen suhteen on odottava, ja olemme saman tiedon armoilla kuin muutkin
• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • TARKEMMAT TIEDOT LIITTYMISTÄ: Soita 0800 939393 Käy Elisan myymälässä Klikkaa elisa.fi/5G VAIHDA SINÄKIN -VAIHTEELLE 5G TESTIVOITTAJALIITTYMILLÄ SARJA | Supernopean netin suurkäyttöön: HUOLETON 5G 1000 M SARJA | Nopean netin käyttöön: HUOLETON 5G 300 M 1812_Elisa_Fanit_5G_vaihdekeppi_Soundi_225x297.indd 1 1812_Elisa_Fanit_5G_vaihdekeppi_Soundi_225x297.indd 1 24/11/2020 14.24 24/11/2020 14.24
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Korpi-MSG 01-21_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Korpi-MSG 01-21_BACKCOVER.indd 1 11.01.21 13:36 11.01.21 13:36