DIMEBAG DARRELL MORS PRINCIPIUM EST THE CROWN NECROPHAGIA CASKETS OPEN RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 10/2014 I HINTA 6,50 euroa e l l e s i o t a t l a a t r o p a j r sa
This time it‘s war ... Featuring original singer JOHAN LINDSTRAND!!! THANATOS Global Purification CLOUDKICKER Live With Intronaut OUT NOW! With post-prog /metal INTRONAUT as his backing band, CLOUDKICKER‘s music is brought to a raw studio-live setting for the first time! OUT NOW! Deathly blackened punk rock influenced by Samhain and Amebix, spiced up with some Bathory/Celtic Frost-like blackness and some straight-forward metal. THE CROWN DEATH IS NOT DEAD Out January 9th, 2015. members of Hail Of Bullets, Asphyx and ex-Melechesh. European version with three previously unreleased tracks. On tour in Europe with Suicidal Angels and Dr. Living Dead! www.CENTURYMEDIA.com. OUT NOW! Metal-induced monolithic hardcore for fans of Converge, Tragedy and Black Breath. An incredibly pissed off and intense record full of raging riffs, thrashing speed and devastating death metal force. Out January 16th, 2015! The new studio album. Eksklusiiviset vinyylit ja paketit löydät nettikaupastamme www.CMDISTRO.com DEATH WOLF III: Östergötland Out January 16th, 2015. ENABLER La Fin Absolue Du Monde MARDUK Frontschwein ANGELUS APATRIDA Hidden Evolution OUT NOW! A brilliant combination of aggressive thrash and old school death, feat. 5th album by Spain‘s leading metal band. Featuring members of Marduk
071 Vanha liitto: Necrophagia, haastattelussa Frank ”Killjoy” Pucci 074 Kuudes piiri: kuinka kallista on lämmitellä?. 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Dimebag Darrell 020 Egokills 022 Mors Principium Est JUSTIN WEAVER 26 026 Jess and the Ancient Ones Amerikassa 032 Caskets Open 034 The Crown 038 Battle Beast 046 Pölkyllä: metallin monitoimimies Mape Ollila 050 Salamyhkä: Gruntruck - Push (1992) 71 053 Arviot: pääosassa Caskets Open 068 Demot, pääosassa Corax. Krokodil, Cretin, Scapes, Barathrum... AKI ANTTILA & JUUSO SOINIO 38 MICHAEL MILLER 14 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm
18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT € TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.
Mahtava bändi, mutta tuskin nyt sentään. Lasketaanpa katse julisteella hieman alemmas ja tutkitaan Hellfestin runsaan nimiryppään uudempaa tarjontaa. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT Helvetinjuhlat RANSKAN Clissonissa vuodesta 2006 järjestetty massiivinen soittokarkelo Hellfest on tavannut mainostaa itseään äärimetallifestivaalina. Katsotaanpa julisteessa ylimpänä komeilevia nimiä. The Answer. Sama koskee toki useimpia muitakin edes jotenkin tienaamaan pyrkiviä festivaaleja. INFERNO 5. JULISTEEN ylimmän rivin bändeistä vanhimmat on perustettu 1960-luvulla, tuoreimmat ovat 1990-luvun puolivälin peruja. KYLLÄ, kärjistän, mutta ymmärtänette päänsisäiset liikkeeni. Pop Median verkkotuottaja Saku Schildt toivoi hiljattain nettikommentissaan Iron Maidenin kaltaisten yhtyeiden katoavan markkinoilta, koska vain siten uusilla tulokkailla on mahdollisuus vallata tilaa ja kehittää raskasta rockia aidosti uusiin suuntiin. Vaikea sanoa, mutta se nyt ainakin on selvää, että kun ne ties kuinka monennet jäähyväisrundit on ihan oikeasti taputeltu ja pomppumetallisteillakin alkaa jalka painaa tosissaan, Hellfestin mainosjulisteen ylin rivi tulee näyttämään aika mielenkiintoiselta. No ei helvetissä. Legendojen varjossa ei yksinkertaisesti ole happea uuden synnyttämiseen, ja ”uusi” on parhaimmillaankin toisiinsa väkisin kytkettyjen genreosasten tarjoilua milloin miltäkin lautaselta. Suurellisuudesta viehättyneille rockin ystäville saattaa kuitenkin olla tiedossa rujot ajat. No ei ihan. Vastaavia vetonauloja on silti kovin harvassa – varsinkin jos puhutaan niistä listalta uupuvista 2000-luvun nimistä. Toivon suuresti, että vaihtoehtoja on muitakin kuin edesmenneiden esiintyjien hologrammikeikat, mutta uskoa en uskalla. Scorpions, Slipknot, Faith No More, Judas Priest, ZZ Top, Motörhead, Alice Cooper, Billy Idol, Slash, Marilyn Manson, Nightwish, Korn ja – virvelirummun pärinää – Limp Bizkit. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Five Finger Death Punch. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Kumpikin on oikeassa. Imperiumin Mape Ollila taas surkuttelee tämän numeron Pölkyllä-sivuilla metallin polkevan tuoreempienkin bändien osalta retrosti paikallaan. Esimerkkiryppään bändeistä tuoreimmilla lienee vielä pitkä jono toimintavuosia, ja kyllähän jollain Nightwishillä on yhtään kotiin päin vetämättä mahdollisuus vaikka minkälaiseen maailmanmaineeseen. Kysymys kuuluu: missä vuodessa me nyt taas olimmekaan menossa. Mikä se edes on. Beastmilk. (No, on siellä vuonna 2003 perustettu Airbournekin, mutta bändi vaikuttaa jo valmiiksi vanhalta.) Millaisia johtopäätöksiä tästä tulisi sitten vedellä. Tapahtuman ensi vuoden mainosjulisteen vahtaaminen tuottaakin varsin äärimmäisiä ajatuksia, muttei välttämättä siten kuin festarin päämajassa on kuutioitu. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Hollywood Undead. Livespektaakkelit ovat nykyisessä musiikkibisneksessä olennainen osa ostavan yleisön riisumista rahoistaan, ja jos pian ei ole enää juuri spektaakkelikelpoja esiintyjiä, kuten näyttäisi olevan asiain tola ainakin raskaammassa rockissa, mitä jää jäljelle. Tokihan on alamaailma, joka ei välitä paskaakaan ja porskuttaa jotenkin aina, vaikka raajarikkona. Olen kirjoittanut vastaavanlaisissa tunnelmissa ennenkin, mutta jotenkin mainitun julisteen näkeminen kiteytti tukalan tilanteen aiempaakin kirkkaammin. Nauttikaa vielä kun voitte. Joukossa ei ole ainuttakaan yhtyettä, joka olisi aloittanut uudella vuosituhannella, ellei sellaiseksi halua väen vängällä lukea kuukausi festarin jälkeen viisikymppisiään viettävän Slashin uudehkoa orkkaa. Aika monen ensi suven isomman festarin tulikuumin lineup-kärki on näet kovin vastaavankaltainen. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Jesse Huusari (levyarviot) Kirjoittajat Ahola Tapio, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK
En kuitenkaan sanoisi, että materiaali on merkittävästi raskaampaa kuin muilla bändeillämme. – Uskon, että Spine oli lähtökohtaisesti innoissaan musiikkimme kemiasta ja sen toimivuudesta. Burroughs, joka väitti olevansa ”toimintakykyinen addikti”, voisivat sanoa muuta. Jatkossa meininki saattaa olla hieman kokeilullisempaa. Spinen porukka oli onneksi tarpeeksi uskaliasta lähteäkseen mukaan leikkiin. – Menneisyydestämme ei varmaan ole ollut haittaa, mutta uskon, että levy olisi julkaistu joka tapauksessa. Yleisesti ottaen huumeet hajottavat ihmisen, tappavat hänen luovuutensa, ajavat epätoivoon ja usein ennenaikaiseen kuolemaan. Vaikutatte tuotteliailta kavereilta. Rappioromantiikka on tietyissä piireissä kovassa huudossa, mutta minun mielestäni se on pelkkää hevonpaskaa.. – Mitä parempaan musiikkiin tulee, hankala sanoa... 6 INFERNO – Bändi syntyi jonkin kännireissun seurauksena. – Minä ja Dan Foord (rummut) olemme vastuussa biisien pohjista. Krokodil kuulostaa korviini muita projektejanne tanakammalta. Nachash on määrittänyt soundimme, mutta olemme avoimia kokeiluille ja uusille tyylisuunnille. JYRÄÄVIEN riffien ja kovan huudon saattelemana kulkeva Nachash-levy esittelee valmiilta ja itsevarmalta kuulostavan bändin. Sikth oli raskas yhtye, kuten myös Gallows – erityisesti sanoituksiltaan. Sujuuko Krokodil-kaman kirjoittaminen helposti. Se riippuu niin paljon persoonasta ja huumeiden kovuudesta. Brittiläisen Krokodilin jämäkät otteet ovat poikineet levytyssopimuksen Spinefarmin kanssa, ja on selvää, että muusikoiden meriitit muiden muassa Gallowsissa, Sikthissä ja Slipknotissa on huomioitu sopimuspapereita allekirjoitettaessa. – On sanottava, että emme napanneet nimeä tältä huumeelta, vaikka kyseessä onkin kamala aine, joka osoittaa, minkälaiseen epätoivoon jotkut addiktit ajautuvat. – Jostain heroiinista ei ole koitunut koskaan mitään hyvää, vaikka esimerkiksi David Bowie, Iggy Pop tai vaikkapa William S. Mutta kuten sanoin, heroiinin kanssa näin ei ole. Minulla ei ole mitään kiinnostusta kovia huumeita kohtaan, ja jokainen meistä jakaa saman aatemaailman. En voi puhua Foordin puolesta, mutta minun mielestäni Krokodilille kirjoittaminen on helppoa ja palkitsevaa! – Kun saimme pohjat Shatter- ja Porcelain Bones -biiseihin, kappaleita alkoi putkahdella kuin itsestään. Rockmusiikki ja huumeet ovat kulkeneet käsikkäin vuosikymmenten ajan. TINA KORHONEN Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en Ei rappioromantiikalle ”It’s mostly beards and riffs” -lohkaisu superbändistatuksen omaavan Krokodilin Facebooksivuilla kertoo paljon bändin rennosta ja nöyrästä asenteesta rujoa musiikkiaan kohtaan. Voi olla, että psykedeelit ja enteogeenit toimivat joidenkin kohdalla, ja he voivat luoda niiden avulla mielenkiintoista ja kaunista taidetta. Keskustelimme, minkälaisen porukan haluaisimme kasaan ja mitä musiikillisia esikuvia meillä on, mutta asiaa ei suunniteltu mitenkään vakavasti. – Kun rupesimme myöhemmin kirjoittamaan musiikkia, aikeenamme oli luoda murskaavia ja tarttuvia riffejä. Oliko tämä tarkoituskin. Nimi Krokodil viittaa hirvittävään venäläislähtöiseen huumeeseen, kotitekoiseen desomorfiiniin, jonka vaikutuksiin kuuluvat käyttäjänsä ihon ”suomuuntuminen”, kuoliot ja lihan mätäneminen. Simonin (Wright, laulu) osalta voisi jopa sanoa, että Krokodil on paljon kevyempi ja kaupallisesti potentiaalisempi kuin hänen muut bändinsä, esimerkiksi Liber Necris. Olemme tehneet jo demoja toista levyä varten, joten biisejä tulee esiin kovalla tahdilla. He tiesivät takuulla taustamme, mutta parin instrumentaalidemon jälkeen heille kävi selväksi, että bändi toimii myös omillaan, kitaristi Dan Carter vakuuttelee. Mikä on sinun suhteesi huumeisiin ja uskotko tiettyjen aineiden jopa auttavan paremman musiikin luonnissa
– Levyn synkein raita on sen avauskappale Lung Remover, mutta esimerkiksi Kontti (coverversio Black Flagin Six Packistä, toim. Levyn kannessa on kuva jonkinlaisen salaseuran järjestämästä ritu- aalista. – Ajatuksena on se, kuinka maapallon vaikutusvaltainen eliitti kokoontuu yhteen tietoisena suuresta vaikutusvallastaan. Ei niillä ole tarkoitusta. Esimerkiksi The Melancholy Cycle -biisin ekat raakileet tein varmaan kymmenen vuotta sitten. – Jotain sooloproggista olen väsäillyt aina silloin tällöin, mutta demot ovat jääneet pöytälaatikkoon. Ikuisuuskysymysten äärellä Oivaa tunnelmametallia esikoisellaan esittävä kotimainen Scapes kiilaa suorilta käsin genrensä kärkikahinoihin. Devil May Dare. Saattaa kuitenkin olla, että jatkossa mukaan tulee hieman vaihtelua ja tulemme kokeilemaan hieman kierompia ja omaperäisempiä riffejä. Olemme siis avoimia erilaisille jutuille, mutta musiikin luonne tulee varmasti säilymään samana. Tässä ei ole kyse mistään Illuminatista, joka on pelkkää hevonpaskaa, vaan aidoista salaseuroista, kuten vapaamuurareista ja Skull and Bonesista, joiden jäsenet voivat toteuttaa kaikkein perversseimmät ja salaisimmat halunsa rajoittamalla ”tavallisten ihmisten” vapautta. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I Alavireistä, likaista ja raskasta Sameissa vesissä kahlaava sludgebändi Gangrened on vastuussa yhdestä vuoden painavimmista kotimaisista metallialbumeista. Taustalta löytyy pitkä työ kaihoisien sävelten parissa. sissä lauletaan myös ”the last steps towards the unseen”, eli ikuisuuskysymysten äärellä ollaan: mitä sen jälkeen, kun kuolo päähän koppaa. – Unseen Infinite -biisi kiteyttää aika hyvin koko levyn. – Olen tehnyt tällaista kamaa siinä sivussa periaatteessa aina, multiinstrumentalisti Pirkkanen tokaisee. Ei kai Kokkola voi olla näin synkkä paikka. – Linjaksi muodostui tämä, koska yksinkertaisesti pidämme raskaasta, alavireisestä ja likaisesta soundista, kitaristi Jon Imbernon kertoo. Onko tämä juuri ”se teidän juttunne”, vai onko tyyli muuttumassa jatkossa johonkin suuntaan. On vain tietty määrä energiaa, joka vaihtaa muotoaan. Alettiin sitten kasaile- maan biisejä ja etsimään sopivaa porukkaa bändiä varten. Maantieteelliset lähtökohtamme tai muut vastaavat asiat eivät vaikuta soittamaamme musiikkiin millään tavoin. Musiikkinne on aika perinteikästä ja korutonta sludgea. Mikä motivoi teitä kirjoittamaan tällaista tavaraa. Teemana on ihmiselämän mitättömyys suuren loppumattoman kaikkeuden edessä. – Levyn nimi We Are Nothing ja sen kansitaide eivät ole varsinaisesti sidoksissa sanoituksiin, mutta minulla oli mielessäni visio siitä, millaisen kansikuvan haluan. Vaihteleehan ulosanti jo tälläkin levyllä kevyistä akustisista jutuista hyvinkin raskaisiin kohtiin. Voin laittaa biisiin vaikka blastbeatiä tai huutolaulua. Onko tällä jotain tekemistä musiikin tai sen sanoitusten kanssa. Olemme olleet kasassa vasta kaksi vuotta, mutta luulen, että tyyli tulee säilymään raskaana ja rujona. SINULLA, Olli Pirkkanen, on taustaa hieman Scapesiä ärjymmistäkin kokoonpanoista. – Ei. Onko sinulla pelkoa siitä, että bändi leimautuu liikaa yhden genren nimeksi. Onko ”musiikillinen seestyminen” nyt sitä aikuistumista, vai mikä ajoi näinkin tunnelmallisen ilmaisun pariin. Asiat vain tapahtuvat. Minkälaisia teemoja levyn sanoitusten takaa löytyy. – Tämä on vielä nuori bändi. huom.) ei ole mielestäni kovin synkkä biisi. One: Unseen: One on aika kryptinen nimi albumille. -bii- INFERNO 7. Scapesin musiikki uppoaa parhaiten tunnelmametalligenreen, ja erityisesti Paradise Lost haiskahtaa monin paikoin läpi. MUSIIKKINNE on äärimmäisen painostavaa ja pimeää. Meillä ei ole tuntemattomana bändinä mitään diehard-fanejakaan, jotka vaatisivat tietynlaista kamaa, heh. Rakastan Unsane-bändiä, ja tulossa on biisi, joka on saanut vaikutteita heiltä. Näkisin, että tässä bändissä ei ole hirveästi rajoituksia, mitä voi tehdä. – ”Unseen” tuli mieleen, kun mietin levylle nimeä. Muutama vuosi sitten oltiin tekemässä Murtojärven Tuomaksen kanssa biisejä Faerghailille, ja huomattiin, että molemmilta löytyy kamaa, johon sopii paremmin puhtaat laulut kuin rähinä
Saamani mahdollisuuden ansiosta aion tehdä parhaani auttaakseni muita samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joko hyväntekeväisyyden tai muun vastaavan muodossa.. Tämä on ymmärrettävää, sillä bändillä on ollut ”vähän kaikenlaista”. Toin treenikselle noin 80-prosenttisesti valmiita kappaleita, jotka sitten hioutuivat valmiiksi aiempaa vähemmän stressin kera. Pohjimmiltaan ne ovat aiempaa hienovaraisempia. Cretinin sanoitukset ovat melko kieroa luettavaa. Mielestäni grindcore voi genrenä hyvin, koska sillä on älykäs ydin ja paljon tilaa kokeilullisuudelle. – Ihmiset kertoivat minun olevan rohkea, mutta en näe itseäni erityisen rohkeana – olin pikemminkin sairas ja väsynyt, enkä jaksanut enää esittää mitään. aivan kaiken. – Ryhdyin kirjoittamaan materiaalia heti Freakeryn jälkeen, ja minulla oli ajatus hieman deathmetallisemmasta tyylisuunnasta. Väitän bändin pistävän uudella Stranger-levyllä tätäkin paremmaksi, mikä saa laulaja-kitaristi Marissa Martinezin kielen laulamaan. Mikä panee teidät kirjoittamaan tuollaisia tekstejä. Palasin ystävieni kannustamana muutaman vuoden päästä noiden biisien pariin jatkamaan siitä mihin jäin. Olen todella onnekas, että läheiseni, ystäväni ja työtoverini ovat tukeneet minua, koska monet transihmiset eivät saa tukea ja tulokset ovat usein traagisia. Black metal on niin trendikästä, että taideporukat kiinnittävät huomionsa siihen, mutta suurin osa blackistä on vain teatraalista ja romanttista paskaa, eikä se juurikaan kiinnosta – ellei kyseessä ole sitten Wold, tai joku muu aidosti pelottava kamaa tekevä bändi. Widener (Matt, basso) puolestaan tekee erittäin haastavia biisejä. Menneisyyteni oli jotain, jonka kävin lävitse päästäkseni nykyisyyteen. Nyt olen aidosti ja rehellisesti sitä, mitä olen, sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäynyt Martinez sanoo. Voisitko hieman valottaa, mitä on tapahtunut. Monet pitävät grindcorea pelkkänä päättömänä metelinä, vaikka useimmilla genren bändeistä on takanaan vahva sanoma ja suuri taiteellinen palo. Tällä kertaa hän kyseli mui8 INFERNO denkin mielipiteitä, mutta useimmiten hänen sävellyksensä ovat täydellisiä jo syntyessään. Ajattelin, että voin menettää ystäväni, perheeni, urani, bändini... – Sanoisin, että nyt olen vapaa kaikista valheista. – Jokainen vaihe muutosprosessissa on ollut kauhistuttava, sillä en tiennyt mitä odottaa. CRETININ vuonna 2006 ilmestynyttä Freakery-debyyttiä pidetään yhtenä uuden vuosituhannen parhaista grindlevyistä. – Grindin puitteissa voi kertoa politiikasta ja uskonnosta, kuten Nasum, kertoa pelkkiä tarinoita, kuten Pig Destroyer, tai tehdä ihan mitä ikinä huvittaa, kuten Discordance Axis. AMORPHOUS Grindia yli sukupuolirajojen Vanhakantaista grindcorehenkeä ylläpitävän Cretinin edellisen levyn julkaisusta on jo kahdeksan vuotta. – Death- ja thrash metal ovat genreinä melko humoristisia, ja doom metal tuntuu haastavalta ainoastaan, kun se on sidoksissa droneen ja kokeilullisuuteen. Col (Jones, rummut) ja minä teimme ihan pieniä siirtoja pariin biisiin. Tämä oli ihan tietoinen valinta, sillä halusin jättää kuulijalle hieman enemmän tulkittavaa. Pelkäsin pahinta, mutta minun oli pakko jatkaa eteenpäin, koska se oli ainoa oikea suunta. – Strangerin tekstit eivät ole niin häiriintyneitä, vaikka jotkin sanat ovatkin todella outoja. Cretinin sisällä on tapahtunut erikoisia muutoksia sitten Freakeryn, jonka aikaan sinä, Marissa, olit vielä partasuinen mies nimeltä Dan Martinez. – Freakeryn sanat olivat älyttömiä, oikeastaan pelkkää komediaa, sanoittaja Widener naurahtaa. – Olin todella tarkka, miltä Freakeryn tuli kuulostaa, mutta uudelle levylle höllensin otettani. Olin kirjoittanut noin neljätoista biisiä ja nuotittanut ne tietokoneelleni, mutta tuossa vaiheessa minun piti jättää bändi sivuun ja keskittyä itseeni. Widener näkee asian samoin
Yksi kovimmasta tulokkaista on tuiman Helsinki Savagery -levyn julkaissut Foreseen. Mistä luulette tämän johtuvan, ja mikä ajoi teidät tälle tielle. Natsit ja ääri-pc-jengi jääkööt himaansa! Levynne nimessä esiintyy sana Helsinki. Levy jäi pöytälaatikkoon, josta sen nyt sitten löysin, ku pengoin vanhoja demoja julkaistavaksi. – Ekaksi tuli mieleen se vitutuksen määrä, kun levy jäi aikoinaan julkaisematta, mutta nyt asia paikataan, Sova sanoo. Meillä ei ole lyriikoita mistään hevilarppauksesta, vaan asioista, jotka herättävät kirjoittajassa oikeita tunteita. Onko tämä osoitus kotiseuturakkaudesta. Helsinki Savagery on juuri se nimi. Thrash, crossover ja hardcore olivat parhaillaan syntymiensä ensimmäisenä vuosikymmenenä, joten meille on loogista ottaa vaikutteita sieltä. Seuraavana julkaisuvuorossa onkin sitten näitä vanhoja demoja ihan roppakaupalla! Millaisia muistoja yli kahdenkymmenen vuoden takaisen Barathrumin kuuntelu sinussa herätti. Bändin viimeiseksi ilmoitettu levy Anno Aspera: 2003 Years After Bastard’s Birth ilmestyi vuonna 2005, mutta yhtye on pysytellyt koko ajan aktiivisena. VANHAKANTAISEEN thrash/ crossover/heavy metaliin pohjaavia bändejä on putkahdellut Suomesta esiin muutaman viime vuoden aikana yllättävän paljon. – Barahtrum on pysytellyt minulle tärkeänä sen koko 25-vuotisen uran ajan, ja eiköhän meininki tule jatkumaan samana vielä pitkään – ellei lähde henki. Onko teiltä tulossa vielä joskus uusi levy. – Vilpitön aggressiivisuus ei voi olla täydellistä, siitä katoaa jotain olennaista, kun jokainen basarinisku siirretään tietokoneella paikoilleen ja jokainen laulettu laini on koottu palapelimäisesti lukuisista otoista. – Haluttiin nimen olevan simppeli, tinkimätön, musiikillisesti kuvaava ja sellainen, johon pystyy samastumaan sataprosenttisesti. – Se on itse asiassa mini-lp, eikä pituuttakaan ole täysipitkän verran. Foreseen ei yritä kuulostaa ”vanhal- ta”, vaan me tehdään musaa juuri sillä tavalla kuin tykätään. Onko Foreseen poliittisesti valveutunut bändi. Miksi Warmetal päätettiin julkaista juuri nyt. – Me kirjoitetaan oikeista asioista, jotka vituttaa – ilman minkään ideologian värittämiä laseja. Oikeita tunteita välittämässä Kotimainen thrash metal elää ja voi hyvin. Perustaltaanhan homma on pysynyt koko ajan samana, enkä ole lopettanut toimintaa, koska en ole nähnyt sille mitään syytä. INFERNO 9. JOONAS HORROS JOSTAIN arkistojen kätköistä kaivettu Warmetal on nauhoitettu vuonna 1993, ja ymmärtääkseni materiaalin oli tarkoitus ilmestyä bändin ensimmäisenä levynä ennen kaksi vuotta myöhemmin julkaistua varsinaista Hailstorm-esikoista. – Alkujaan Warmetalin piti julkaista eräs lafka, jolta loppui massit kesken. Siihenkin on tulossa muutos. – Nuoriso on näemmä kyllästynyt siloteltuun ja moderniin digisoundiin ja palannut musiikkityylin alkulähteille, kitaristi Erkka Korpi mietiskelee. Ei ristiriitoja, ei kompromisseja. – Meidän piti tehdä alkuperäisen suunnitelman mukaan 16 täyspitkää albumia, eikä suunnitelma ole muuttunut tuosta miksikään. Päätettiin nyt sitten Saturnalin kans julkasta tämä samalla cd:llä Jetblackep:n (1997) uusintapainoksen kanssa, ja molemmat ilmestyy myös erikseen vinyyleinä, Barathrumin laulajabasisti Demonos Sova kertoo. Tällaisessa musiikissa on yleensä vahvasti kantaaottavat sanoitukset. – Osa jäsenistä on enemmän poliittisesti valveutuneita kuin toiset. Uusia biisejä on pöytälaatikossa aika paljonkin, mutta ei ole ollut sopivaa tilaisuutta nauhoittaa ja julkaista niitä. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I SAMI HAAVISTO Löytöjä pöytälaatikon kätköistä Pienen profiilin suomalaislafka Saturnal Records tekee kulttuuriteon julkaisemalla levyllisen kotimaista black metal -historiaa: luvassa on kiekollinen ennen kuulematonta Barathrum-materiaalia
Tunsin raa’an alkutuulen puhaltavan lävitseni. Joskus perinnettä täytyy vaalia, ettei se kuole. www.infern n o n a h e it o Os vyblogin, ös uutisia, le y m ät d y lö PS. Kappalelista oli kirjoitettu tussilla. Kolikon kääntöpuolten välissä on kultaa. Olin matkalla saksaan soittamaan Hammer of Doom -festareilla. Netistä uunteluja. Perinne ei ole kopiointia vaan kunnioitusta. Musiikki on mälliä, kiiltävissä kuorissa. Patrick ja minä meinasimme pyörtyä. Soundit on hierottu steriileiksi ja rummut kuulostavat uudenkiiltävältä pesukoneelta. Tämä tarina on totta ja saan siitä edelleen voimia. Näillä yhtyeillä on kirpputorilta hankitut 1970-luvun releet, jotka vaihdetaan aina takahuoneessa päälle ennen keikkaa. Paranoidin kohdalle joku oli lisännyt lyijykynällä ”single”. Alkulähteen koskettaminen on okkultismia. Bändin T-paidassa saattaa olla hauska ja originelli viittaus Black Sabbathin Vol 4 -levyn kanteen. Siis jotain, mitä ei ollut olemassa kuin noilla kelanauhoilla. Joskus yhtyeellä on nokkamies, joka on ostanut ne vaatteet koko orkesterille. Äänittäjälläni oli kesken aika kiinnostava projekti. Poimin käteeni yhden pahvikotelon keloineen. Tämä siis tarkoittaa jokaisen kitararaidan, lauluraidan, efektiraidan ja muun kelanauhoilta löytyvän äänen siirtoa Pro Tools -ympäristöön. Alkutuuli ravistelee yhä uudestaan, jättää vain olennaisen. Alkuperäiset Regent Sound Studion ja Island Studion kelanauhat kolmesta ensimmäisestä albumista olivat pinossa studion kuunteluhuoneen sohvalla. Kolikon rumalla kääntöpuolella on Bobby Retro, tuo vastenmielinen nilkki David Lynchin Wild at Heart -elokuvasta. Äänittäjä soitti Lord of This World -kappaleen. Alkutuuli ”TULIS talvi ja tappais tollaset.” Vanha yläasteen hokema käy joskus mielessä, kun kuuntelee joitain nykyisiä metallin alalajeja, joista ei oikeastaan enää välity orgaanisuutta, voimaa, pyrkimystä kapinaan tai yhtään mitään rosoa. Sen voi tehdä rituaalinomaisesti, mielessään. Tämä oli alkulähde, näissä laatikoissa oli sisällä puhdasta taianomaista historiaa. Ostin hänelle asemalta pullon hyvää viiniä ja suuntasin studiolle läntiseen Lontooseen. Sitten miksasimme kappaleesta version, jossa kappaleesta oli jäljellä vain Ozzyn laulut, kapakkapiano ja slidekitara... Alkuperäismiksauksen mutaisuudesta ei ollut tietoakaan, mikä korosti erityisesti Butlerin ja Wardin timantinkovaa yhteensoittoa. Olin sopinut, että voisin nauhoittaa samalla reissulla Patrick Walkerin (Warning, 40 Watt Sun) hienoa ääntä Ornen toista levyä varten. Uskomaton, unenomainen tunne. Heinäkuussa 2009 saavuin Lontoon Eustonin asemalle väsyneenä vietettyäni muutaman päivän Liverpoolissa populaarimusiikin tutkijoiden maailmankonferenssissa. ja ennakkok livearvioita. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Mikä tarkoittaa, että digiympäristöön siirtyivät efektoimattomat, albumin miksausta edeltäneet soitot yksittäisinä raitoina kaikkine nyansseineen, rapsahduksineen ja joskus myös hylättyine kokeiluineen. Hän oli aamulla siirtänyt Black Sabbathin Paranoid-albumin (1970) ja oli nyt työstämässä Master of Realityä (1971). Tiesin jo etukäteen, että kyseisessä paikassa on muutakin studiotoimintaa kuin perinteistä äänittämistä ja masterointia, muun SKABA Kimi Kärki PASTORISMIES muassa laitevuokrausta kiertueita varten. Saapuessani sain kuulla toisesta olennaisesta projektista: vanhojen ja mahdollisesti heikkokuntoisten kelanauhojen siirrosta digitaaliseen muotoon raita kerrallaan. Jos farkunlahkeet ovat tarpeeksi leveät, biiseillä ei ole niin kauheasti väliä – kunhan on saatu kasaan joku löysä riffi ja on vain vähän ”Paranoid”. Joskus, jotta perinnetietoisuus suuntautuisi oikealla tavalla, täytyy päästä koskettamaan alkulähdettä. Itselleni iskevät yhtyeet, jotka sijaitsevat jossain perinteen ja utopian välissä. Ne tekevät musiikkia, jossa on näkemys jostain omasta, mutta samalla ollaan kiinni suuressa ideoiden ketjussa. Äänittäjä mutisi, että seuraavalla viikolla oli tulossa ainakin King Crimsonin In the Wake of Poseidon ja joitain The Who -yhtyeen keloja. kytkeytyviä o.fi. Tässä maailmassa, jossa Inferno-lehti on kädessäsi. Minulle suotiin tilaisuus tehdä se siinä maailmassa, johon ideat ovat jättäneet fyysisiä jälkiä. En vastannut hänelle mitään. Muistimme lopuksi nauhoittaa ne Patrickin puheosuudet. tiä! s a e B e l t t a B Voita skabaan ttiin, osallistu on ne heisesti Mene Infern ändiimme lä b si n a k a ta it ja saatat vo tuotteita
Nyt voimme tarjota entistäkin ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon, joka on valmistettu puukuitukomposiitista. Unelmoiminen ja unelmien toteuttaminen on ollut alusta alkaen osa tarinaamme – nyt on sinun vuorosi. Intelligent Signal Sensing (ISS) omalta osaltaan tekee M-sarjan kaiuttimista paitsi ympäristöystävälliset myös käytössä edullisemmat: Genelec-kaiuttimet ovat tunnettuja pitkäikäisyydestään ja nyt ne myös katkaisevat valmiustilassa virran automaattisesti säästäen sähköä. Jo 35 vuoden ajan olemme olleet musiikkistudioiden kaiutinvalmistuksen edelläkävijä ja hioneet neutraalin ja tarkan äänentoiston huippuunsa. Tutustu uuteen Genelec M-sarjaan tarkemmin osoitteessa www.genelec.com/music-creation. Genelec M-sarja Käsintehty Suomessa Puukomposiittikotelo ?M030 Unelmat on tehty toteutettaviksi . M040 Genelecin uusi M-sarja tuo ammattitason äänentoiston nyt myös kotistudioosi. M-sarjan kaiutinkotelon koostumuksesta noin puolet on puupohjaista materiaalia. Laadukkaalla ja tarkalla äänentoistolla Genelecistä on vuosien varrella tullut myös musiikkialan ammattilaisten laajalti suosima tuote
Vihan neksia voi pilkkoa kylkeen enemmänkin, makunsa mukaan, tai laittaa jopa paprikaa munakkaan sisään. Juomaksi sopii iso lasi jääkylmää maitoa, ja juomapuolta kannattaa pitää lähettyvillä vielä pitkään syömisen jälkeenkin, sillä jano yllättää varmasti.” MOLESTORIN KOKATESSA SOI: Cannibal Corpse – Kill (2006) ”Raskas ja lihaisa ruoka vaatii raskaan taustamusiikin. Munalla kelpaa mennä pyhien jälkeen töihinkin. Laita neljä viisi siivua pekonia paistumaan samoihin rasvoihin. Munakas on vähän kuin pitsa taikka tortilla. Tärkein oppi koulu ajoilta on valkopepen eli -pippurin käyttö munakkaan maustamisessa perinteisen suolan lisäksi. 2. Vatkaa kevyesti tasaiseksi (älä vaahdota) ja kaada rasvaiselle pannulle tasaiseksi lätyksi. TARPEET ? 3 kananmunaa ? 200–400 g jauhelihaa ? suolaa ? grillimaustetta ? pekonia ? puolikas tuorekurkku TEE NÄIN: 1. Lyö jauheliha paistumaan. Muutama kurkunsiivu tuo tällaisen rasvasuolapommin seassa ihan mukavaa raikkautta ja tervetullutta vastapainoa. Näin vuoden synkimmän juhlan aikoihin sisälmyksiksi voi tunkea hyvin kinkunrääppeitä. Tappoa riittää tässä annoksessa niin, että vegaania hirvittää.” 12 INFERNO Megan tuomio: ”Munakkaan tekoa tuli opeteltua 30 vuotta sitten kotitalouden tunneilla, ja vaikka opit eivät ole kadonneet mihinkään, skuugelit tulee useimmiten keitettyä tai paistettua munakkaaksi tekemisen sijaan. 5. Jotta annos ei menisi ihan totaalirasvaiseksi, leikkaa kurkusta paloja munakkaan kylkeen. Pekonit kelpaavat maisteltaviksi munakkaan laiton aikana ja myös sen kylkeen itse aterialla. Toiselta puolelta paistetaan vain hetki, niin että tavara kiinteytyy. Taita lätty keskeltä jauhelihojen päälle ja siirrä lautaselle siellä odottavien pekonien luo (jos niitä on ylipäätään jäänyt maisteluilta jäljelle). Ne myös tarjoavat bonuksena rasvallaan munakkaaseen hyvää pekoniaromia. Senkään kanssa ei leikitä. Siirrä se sivuun lautaselle. Kun lätty on sen verran kypsä, että se pysyy kasassa, käännä ympäri. 4. Kippaa lätyn toiselle puoliskolle reilusti jauhelihaa ja turauta sinappia ja ketsuppia. 3. Riko kulhoon kolme munaa ja lisää kolme ruokalusikallista vettä, ripaus suolaa sekä grillaus- tai paprikamaustetta. Ja jos oikein iso nälkä on, tai ruokittavia suita on enemmän kuin yksi, munakas rullan tekeminen ei vaadi juurikaan enempää aikaa, vaivaa tai aineksia.”. Juustoraastetta muniin sekoittamalla saa mukavaa ekstraenergiaa, ja tokihan täytettä voi halutessaan mehustaa myös oman maun mukaisella sulatejuustolla. Pannua ei tarvitse voidella, koska jauhelihasta (only sikanauta is real!) irtoaa sen verran rasvaa paistoprosessiin. LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO. Ruskista ja mausta jauheliha. Sen päälle ja sisään voi peri aatteessa laittaa melkeinpä mitä tahansa, mikä kiihottaa omia makuhermoja, tai mitä kaapista nyt sattuu löytymään. Käännä sitten takaisin ympäri ja väännä hella kiinni. Paistele hyvällä lämmöllä, muttei täydellä teholla, ja kurki välillä sen verran lätyn alle, ettei kärvenny. Molestorin luonnehdinta: ”Tässäpä lihanystävän raskas aamupala tai riittoisa päiväruoka, jonka tarjoama proteiinipläjäys ja rasva pitävät kylläisenä ilman turhia höttöhiilareita. FI Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARIST I Molestorin munakasmättö Molestor Kadotukselle ei ole monikaan asia pyhä, mutta bändiensä Blasphemous Devotion (ex- Anal Blasphemy), Musta Kappeli ja Genital Amputation lisäksi sitä on myös ruoka
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
TOMI PALSA ”Dime oli ehkä hauskin koskaan tapaamani ihminen, sellainen elämää suurempi sarjakuvasankari, johon kaikki rakastuivat päätä pahkaa.” Mike Inez, Alice in Chains 14 INFERNO
Onko tämä joku sairas pila. Joidenkin mielestä klassikkosarjaan kuuluvat myös The Great Southern Trendkill (1996) ja Reinventing the Steel (2000). Nummirockin ainutlaatuisesta tunnelmasta olisivat sataprosenttisella varmuudella nauttineet myös kaksi eturivin nuorta suomalaista laulaja-kitaristia eli Lost Societyn Samy Elbanna ja Santa Cruzin Arttu ”Archie” Kuosmanen. Eivätkä he valehtele, tai liioittele – Dimebagin molemmat kasvot olivat nähtävissä esimerkiksi Nummirockin backstagella kesällä 1998, kun amerikkalaiskoplat Pantera, Slayer ja Dream Theater tarjosivat paikalle saapuneille unohtumattoman juhannusjuhlan. Ei se valitettavasti ollut. Se tulee nyt, aina ja iankaikkisesti vaeltamaan maan päällä viattomia sieluja raskaiden sävelten pariin viekoitellen. Jo viisi vuotta myöhemmin mies sai diskografiaansa ensimmäisen pitkäsoittomerkinnän, kun Pantera julkaisi Metal Magic -debyyttinsä. Dime uudisti bluespohjaista tiluttamista valtavasti ja sävelsi siinä samalla aivan uudenlaista modernia metallia. ”Metallikitaristi ammuttiin lavalle!” kirkuivat internetin uutisotsikot. Walk, Becoming, Five Minutes Alone, A New Level, The Art of Shredding, Revolution Is My Name, Cowboys From Hell, This Love, Heresy, Shredding Skin... Yhdysvalloissa eletään joulukuun kahdeksannen iltaa, mutta Euroopassa aikarauta raksuttaa jo seuraavan vuorokauden puolella. A: – Dime kuului täsmälleen saman koulukuntaan kuin Eddie Van Halen tai Randy Rhoads, mutta hän vei sen jutun aivan uudelle levelille. Cowboys from Hell (1990), kuten sitä parin vuoden välein seuranneet Vulgar Display of Power ja Far Beyond Driven, ovat kiistämättömiä groovaavan modernin metallin suurteoksia. TEKSTI TIMO ISOAHO KISS-arkussa haudatun Dimebag Darrellin ruumis on levännyt maan povessa jo kymmenen vuotta, mutta legendaarisen kitaristin sielu ei saa rauhaa. Lähes loputon on lista myös niistä kollegoista, jotka hehkuttavat tänäkin päivänä Dimebagin seitsemänteen taivaaseen niin shotteja tarjoilevana hyväntuulisena hassut- telijana kuin voittamattomana kitarajumalanakin. Jos mietin Lost Societyn musiikkityyliä, Dimebag on ollut minulle suurempi vaikuttaja kuin Iommi, vaikka Tony olikin aikoinaan luomassa Dimen edelleen jalostamaa tyyliä. Ihan oikeasti, mitä helvettiä, ammuttiin lavalle. 38-vuotiaana menehtynyt ”Dimebag” Darrell Lance Abbott (joka tunnettiin myös lempinimillä Diamond Darrel ja Dime) aloitti kitaransoiton 12-vuotiaana. Tuhdissa kunnossa ollut Kerry King naureskeli vieressä vedet silmissä. Olen kuitenkin shreddaajakoulukunnan edustaja. Arttu: – Tony Iommin ansiot raskaan musiikin parissa ovat täysin kiistämättömät, mutta itse olen saanut ja ottanut enemmän suoria vaikutteita Dimelta. Soundaa niin järjettömän hyvältä!” O n loppuvuosi 2004. Samy: – Sama juttu. Kyllä, lista on lähes loputon, ja monen mielestä Dimebag olikin oman sukupolvensa Tony Iommi. Se aamu, 9.12.2004, ei unohdu koskaan. Dime oli kuitenkin tämän planeetan ensimmäinen jäätävä shreddaaja. INFERNO 15. Dimebagin ja hänen rumpaliveljensä Vinnie Paul Abbottin KISS/Van Halen -intoilu (tuleeko kenellekään Metal Magicin Ride My Rocket -avauksesta mieleen Detroit Rock City?) kuului vahvasti läpi varsinkin neljältä ensimmäiseltä Pantera-kiekolta, mutta jopa parinsadan esiintymisen vuosivauhdilla kynsiään hioneen arlingtonilaisyhtyeen viides albumi olikin sitten jotain muuta. Panteran timantinkovan vedon lisäksi muistilokeroista ei tule koskaan haihtumaan näky, kun viskipulloa kallistellut Dimebag istuskeli jostakin esiin kaivamansa pappatunturin selässä. Tony vai Dime. Lähdetään helpolla: Tony Iommi vai Dimebag Darrell. Kumpikin on piinkova Pantera- ja Dimebag-fani, mutta kuusitoista vuotta sitten he olivat vielä aavistuksen liian nuoria ymmärtämään tällaisen hyvän päälle. Entä ne Dimebagin riffit
Walkin riffi on tietenkin unohtumaton, eikä Cowboys from Hell ole aivan sieltä huonoimmasta päästä. S: – Kun Pantera on aikoinaan vetäissyt jonkun Walkin livenä, niin sen jälkeen bändin kavereille on ollut aika vaikeaa lähteä vittuilemaan. Lisäksi Phil Anselmo vetää Cowboysilla mahtavia korkeita kirkaisuja ja levyn yleisfiiliskin on lähempänä perinteistä heavyä. Katselin, että aika rankka meno, mikä ihmeen levy tämä on. A: – Kävin ala-astetta, ja bändikaverilla oli nyrkkikantinen Vulgar. S: – Kyllä Cowboys from Hell vie niukasti voiton ennen Vulgaria. A: – Vulgarilla on enemmän kovia biisejä, mutta Cowboysin soundi ja meininki viehättävät enemmän. S: – Muistan sen hetken hyvinkin tarkasti. No ei saatana, se on Panteraa! Kuuntelin sitten originaalin Cowboys from Hellin ja hämmästelin monttu auki, että onko tässä tuhat kovaa kitaristia, soundaa niin järjettömän hyvältä! Dime teki siis meikäläiseen melko hyvän vaikutuksen heti kättelyssä... The Great Southern Trendkilliltä löytyvän Floodsin soolo on ihan uskomaton. Ja se intohimo... Onko siihen yltänyt kukaan muu. Timo Isoaho Parhaista parhaat Arttu ”Archie” Kuosmanen ja Samy Elbanna. Sehän oli Dimebagillä aivan mieletön. Yhtyeen soundi tuntui täyttävän koko sen moskovalaisen lentokentän! Mikä on Panteran paras levy ja miksi. Sitä pystyy fiilistelemään aika kovaa. Pystyttekö nostamaan esiin joitakin Dimebagin riffejä. A: – Mietipä taas jotakin Psycho Holidayta. Taidan painua. Veljekset ovat tainneet hioa riffien rytmityksiä tunnin jos toisenkin. Biisissä on Cemetary Gates -tunnelmia, mutta outrossa on myös sellaista sateen ääntä ja Dimen erikoismeininkejä. S: – Koko Cowboys from Hell – niin, levyn nimikin sen jo kertoo – on sellainen julistus, että alta pois. Olin saanut jonkun ESP:n kitaran ja minulla oli Line 6:n GuitarPortsysteemi. Se on vähän kuin November Rainin soolo, mutta steroideissa. S: – Cowboysilla on mielettömä juttuja tyyliin The Art of Shredding. Panteralta pystyy tunnistamaan biisin kuin biisin saman tien. Pisteenä iin päällä oli taltiointi Moscow Music Peace -festivaalilta, se video paljasti Panteran armottomuuden myös livebändinä. Lienee päivänselvää, että Panteran biisit ja riffit olisivat olleet hyvinkin erilaisia ilman Abbottin veljesten äärimmäisen tiivistä yhteistyötä. En ole koskaan kuullut toista yhtä omintakeista kitarasoundia. S: – Dimen tappava soundi... Meidän seuraavalla albumilla on muuten paljon aikaisempaa enemmän Pantera-vaikutteita. S: – Abbottin veljesten yhteispeli esimerkiksi Primal Concrete Sledge -kappaleessa on täydellisen saumatonta. Mikä on ollut Dimebagin veljen, Vinnien, vaikutus soppaan. Sieltä löytyy hitaampaa bluespohjaista fiilistelyä ja shreddiä ja whammya. Missä törmäsitte Panteraan ensimmäisen kerran. A: – Esimerkiksi Cemetary Gatesin soolo tuo esiin Dimebagin kaikki parhaat puolet. Panteran musiikki ei vielä siinä vaiheessa iskenyt hirveästi, mutta sitten yläasteella tutustuin Cowboys from Hell -levyyn, ja se oli sitten menoa se. Sieltä löytyy muutamakin riffi, jonka esi-isää ei välttämättä tarvitse hakea kovin kaukaa. Mikä ylipäänsä on Dimebagin salaisuus, hänen omin juttunsa. Ei hassumpi saavutus.. Painunko helvettiin vai en, jos tuon näköiset herrat käskevät. Mies rakasti soittamista yli kaiken, ja sen todellakin kuulee. Pantera todellakin ilmoittaa, että perkele, we’re taking over this town! Entä mistä biiseistä löytyvät Dimebagin kovimmat soolot. A: – Dime poimi parhaita ideoita omilta esikuvilta, siis Eddieltä, Randyltä ja Ace Frehleyltä, ja keitti niistä sitten oman tyylinsä. Toki myös This Love on todella vaikuttava soolonsa osalta. Becoming on samaa osastoa. Ei ole. Soitin sen avulla Cowboys from Helliä, enkä tuntenut biisiä entuudestaan. 16 INFERNO S: – Jos puhutaan yhden kitaran raskaista yhtyeistä, niin onhan se Panteran soundi aivan uskomaton... Lisäksi Dimebagin livepresenssi ja se smoothi soitto – se kokonaisuus vain toimi. A: – Psycho Holiday on eräs omista favoriteista sen mielettömän grooven vuoksi. Meninkin sitten kysymään broidilta, että onko tämä jotakin Megadethiä
Pantera ei todellakaan ollut mikään moderni AC/DC – ennemminkin se oli metallin The Beatles, Stones tai Zeppelin. Aivan kuin Van Halen, mutta seuraavalla askelmalla. Legenda on legenda, pysyköön se sellaisena. Ei sitä pelkkää paahtoa kukaan jaksa loputtomiin. Yhtyeen soundi meni liian epämelodiseksi ja... A: – En ymmärrä tällaista mielipidettä yhtään, sillä Panterahan muuttui joka levyllä. S: – Dimebag Beyond Forever -kokoonpano taitaa tänä päivänä hoitaa Panteran vetämisen paremmin kuin Pantera itse. S: – Kyllä. Joe Giron Panteran opit Millaiseen arvoon nostatte Panteran kaksi viimeistä albumia. S: – The Great Southern Trendkill ja Reinventing the Steel ovat tuttuja levyjä, mutta eiväthän ne nouse samalle levelille aikaisempien kanssa. Siis siitä meiningistä, kun mies vaihtoi viskipaukun kolajuoman lightiksi. Erään kerran vedin häissä Cemetary Gatesin, siis lauloin ja soitin kitaraa... Panteran rima yksinkertaisesti nousi niin korkealle, että jossakin vaiheessa sen oli tiputtava. No, bändi ei vain enää ollut niin hyvä. Mutta joku iso ”Pantera Comeback Tour Featuring Zakk Wylde” -ajatus on aivan hanurista. Viimeiseksi, mitkä ovat Panteran tuotannon perjantaiillan ja sunnuntaiaamun biisit. Mitä ajattelette Panteran mahdollisesta comebackista. Mitä olette oppineet Panteran biisejä soittaessanne. Siinä oli vähän hommaa, kun yritti olla yhtä aikaa Phil Anselmo ja Dimebag. S: – Jaa-a. Siis ehkä. Pantera on muutenkin sen verran pyhä juttu, että miksi sitä hautaa pitäisi mennä sorkkimaan. Mikä ihme siinä tatsissa oikein on. Mikä pahinta, Dimen soolotkin alkoivat usein olla jotakin häröääntä. A: – Mitähän minä kysyisin. Tai Cemetary Gatesin loppuhuudot. Miltähän jonkun Heresyn korkeat jutut kuulostaisivat nykyään. huom.). A: – Aika paha kysymys! S: – Mieheltä pitäisi varmaan tiedustella, miten ihmeessä ne maailman parhaat squealit saa tehtyä. A: – Dimebagillä on varmaan maailman levein käsi. Tai ehkä tiedustelisin Dimen dieetistä... A: – Comebackissä olisi vähintään 50/60-ainekset floppiin. S: – Tai sitten helvetin pieni kitara! Yksitoikkoista. Phil Anselmon jäätävä heroiinivaihe kuuluu karusti, eivätkä ne örinälaulut oikein toimineet. Ne sen jälkeiset levyt eivät vain herättäneet samanlaista mielenkiintoa. S: – Heti ensimmäiseksi sitä havaitsee, miten helvetin vaikeaa niiden sinänsä simppeleiden biisien soittaminen tiukasti on. Vulgarin ja Far Beyond Drivenin soolot taas ovat aivan eri maailmasta, ja Anselmon laulu muuttui vaikka kuinka paljon. Biisissä on monia sellaisia juttuja, etteivät sormet vain aikaisemmin taipuneet niihin asentoihin. INFERNO 17. Tuskinpa sellaista isoa kiertuetta on tulossa. Sunnuntaina taas fiilistellään Planet Caravania! Pantera: Rex Brown, Phil Anselmo, Dimebag Darrell ja Vinnie Paul. Pantera oli niin järjettömän timmi kokoonpano, ettei sitä kamaa ihan kuka tahansa pysty vetämään – tai siis kukaan muu. Sehän on mieletön albumikokonaisuus täynnä erilaisia juttuja. Jos Dimebag kävelisi nyt tähän huoneeseen, mitä sanoisitte. A: – Panteraa tapaillessa ymmärtää heti, että se oli klassinen rock’n’roll-bändi, joka soitti modernia metallia. Olen myös tajunnut, miten tärkeää sellainen groovaava riffittely on. 88, toim. Tai Power Metalilta löytyvä, Dimen laulama Pussy Tight (siis P.S.T. S: – Dominationin oppiminen oli todella hienoa. Jos ne ukot teki- sivät jonkun one-off-keikan, niin miksei... A: – No, Zakk Wylde on varmaan ainoa kitaristi, jonka kanssa se juttu saattaisi toimia. Mies tuntuu tajuavan Panteran arvon ja ymmärtää, että mahtava myyttinen maine voi mennä pilalle hätäisten comebackyritelmien takia. S: – Ei tarvitse miettiä kuin pelkkää Cowboys from Helliä. A: – Perjantaina soi esimerkiksi Domination. Vaikkapa Power Metalin, Cowboysin ja Vulgarin muodostama kolmen suora on todella vaihteleva. A: – Far Beyond Driven on minulle viimeinen todella tuttu Pantera-albumi. Jotkut ovat kritisoineet Panteraa yksitoikkoisuudesta. Luultavasti jäätyisin aivan täysin vähäksi aikaa ja yrittäisin sitten tarjota miehelle viskiä. A: – Onneksi Vinnie Paul on ollut tiukkana. Ja jos on, niin Anselmon suoritus ainakin mietityttää..
Perkele, ne olivat synkkiä aikoja! ROB HALFORD: ”HÄN OLI VAATIMATON JALAT MAASSA -KAVERI” – Rock’n’rollin historiasta löytyy paljon hienoja kitaristeja, kuten Jimmy Page, Jimi Hendrix, Eric Clapton, Tony Iommi – ja Dimebag Darrell. Hän rakasti katsoa, kun lapset ja nuoret opettelivat soittamaan. Pantera ei tule takaisin, sillä Dimebag ei ole enää täällä meidän kanssamme. Hullu nero Ylisanoilta ei vältytä, kun Dimebag Darrellin bänditoverit ja aikalaiset muistelevat miestä. Rakastan soittamista, mutta tuolla hetkellä se tuntui raskaammalta, mutta myös tärkeämmältä, kuin koskaan aikaisemmin. En tietenkään halua miettiä, mitä kaikkea Dimebag olisi vielä saanut elämässään aikaan tai kuinka paljon hän olisi tuottanut iloa muille ihmisille, mutta kuten sanoin: Dimebagin ajatteleminen ja muisteleminen ei ole enää aivan niin tuskallista kuin joskus. Hänen jalkansa pysyivät maassa, eikä hän kehittänyt itselleen mitään roolia tai egoa. – Hellyeah-yhtyeeni uusimmalla albumilla on kappale Black December, ja se kertoo tietenkin Dimesta. Mies oli usein hyvässä maistissa, ja hän pakotti – tosiaan, käytännössä pakotti – muutkin juopottelemaan kanssaan. ”Ole oma itsesi, ystävällinen muille ja soita kuin sekopää” -motto kantaa edelleen pitkälle. En hän tiennytkään, kunhan antoi lahjoja muuten vaan! – Työskentelin Soulflyn Dark Ages -albumin parissa, kun kuulin hänen kuolemastaan. Vince oli samanlaisessa kunnossa, mutta emme tietenkään peruneet keikkaa. Useimmat hienot jutut liittyvät Panteraan, enkä ymmärrä sitä, kun ihmiset kysyvät koko ajan yhtyeen mahdollisesta paluusta. Lukekaa sanat, niin saatatte aavistaa edes vähän, miltä minusta tuntuu: ”I don’t wanna remember, all I wanna do is forget” ja niin edelleen. Hän oli oikeasti vallankumouksellinen ja valtavan luova muusikko. Mutta ei hänkään... Kun Dime raapaisi sen monsteritatsillaan, karjuin hänen vieressään: ”Tiesin sen, tämä on kuin onkin mahtava riffi, kun sinä soitat sen!” – Saatan joutua hankaluuksiin, mutta sanon tämän silti, olenhan jo iso poika: yhtyeeni keikkaili äskettäin Black Label Societyn kanssa, ja Zakk Wyldehan on tunnetusti loistava kitaristi. Jokainen saatanan kerta, kun hän tarttui plektraan... Ympärilläni on aina ollut paljon loistavia kitaristeja, mutta jos olen sataprosenttisen rehellinen, kukaan heistä ei pääse lähellekään Dimea. Mitä teki Dimebag. Pantera on minulle modernin metallin Led Zeppelin. Walk, Cowboys from Hell, Strength Beyond Strength – sieltä löytyy aivan älyttömiä riffejä roppakaupalla. Se mitä tapahtui oli ja on niin outoa. MIKE INEZ: ”OLE OMA ITSESI, YSTÄVÄLLINEN MUILLE JA SOITA KUIN SEKOPÄÄ...” – En vieläkään pysty sisäistämään hänen brutaalia kuolemaansa. Kertooko tämä jotakin Dimen intohimosta. – Dime oli melkoinen hahmo myös lavan ulkopuolella. Kävin biisien välissä oksentamassa vahvistimien takana ja oloni oli täydellisen karmea. Et tiedä, enkä tiedä minäkään, se oli liian hirveää. Usko pois, Dimebagillä oli SE ote kitaraan. Hän oli hullu nero, jolla oli järkähtämätön asenne soittamiseen ja esiintymiseen. Hän oli syntynyt lavalle – kun näit hänet lavalla, näit Dimebagin ulkokuoren, mutta katsoit myös hänen sisimpäänsä. – Jos Tony Iommi keksi hevin, Dimebag nosti sen seuraavalle askelmalle. MAX CAVALERA: ”DIME OLI MELKOINEN HAHMO MYÖS LAVAN ULKOPUOLELLA” – Dime rakasti, siis RAKASTI, kitaraa. – Levyttäminen ja kiertäminen olivat Dimelle kaikki kaikessa, eikä hän suvainnut yhtäkään tekosyytä esimerkiksi keikan pilaamiselle. Kellonajalla ei ollut mitään väliä! Minäkin olen joutunut kerran jos toisenkin kieltäytymään Jäger-shotista kymmeneltä aamulla. Lähipiirissäni oli silloin muitakin kuolemantapauksia ja surin edelleen myös Deathin Chuck Schuldineria... Tiedätkö, miltä minusta tuntui, kun kannoin arkkua hänen hautajaisissaan. Jos sattui olemaan huonoilla fiiliksillä ja Dime ilmestyi samaan huoneeseen, ei ollut pahalla päällä minuutin kuluttua. Erään kerran, kesken kiertueen, minulla oli syntymäpäivä, enkä ollut kertonut merkkipäivästä kenellekään. Hän oli läsnä kaikin mahdollisin tavoin. VINNIE PAUL: ”DIMEBAG. Hän oli meille vihainen keikan jälkeen. ZAKK WYLDE: ”TIEDÄTKÖ, MILTÄ MINUSTA TUNTUI, KUN KANNOIN ARKKUA HÄNEN HAUTAJAISISSAAN...” – Dime oli ennen kaikkea elämänmyönteinen ilopilleri. Kukaan muu ei tehnyt Panteran aikoihin sellaista musiikkia, ja samalla hän kaatoi lukemattomia esteitä monien myöhempien aikojen kitaristien edestä. Voitko kuvitella sitä tilannetta. Dimen salaisuus on, ettei mitään salaisuutta ollut. ”Max, otetaanhan kunnon paukut”, Dime vaati. Dime ja moni muu suuruus, vaikkapa Ronnie James Dio, ovat jättäneet meidät, mutta onneksi heidän perintönsä elää ikuisesti. Dime saattoi myös olla lavalla aivan infernaalisessa kännissä – usko minua, usein hän myös oli –, mutta jostakin syystä hänen kehonsa ja kitaransa toimivat silti saumattomasti yhdessä. Hänen soittonsa kuulosti aina luonnolliselta, eikä siinä ollut pienintäkään pakottamisen tuntua, niin kuin monilla hänen kopioijillaan. – Tunsin Dimen myös henkilökohtaisesti, enkä varmasti tee poikkeusta, jos kuvailen häntä erääksi mukavimmista tapaamistani ihmisistä. 18 INFERNO – Dime oli ehkä hauskin koskaan tapaamani ihminen, sellainen elämää suurempi sarjakuvasankari, johon kaikki rakastuivat päätä pahkaa. Voin muistella lapsuuttamme, kun aloitimme yhdessä soittohommat, tai sitä hetkeä, kun nousimme vuosikausien armottoman työnteon jälkeen USA:n listaykköseksi. Hurja lahjakkuus ja järkähtämätön asenne viimeistelivät paketin. Dime antoi minulle kuitenkin parikin lahjaa ja ihmettelin, mistä helvetistä hän tiesi syntymäpäiväni. Ei siis ole sattumaa, että tuhannet ja tuhannet yhtyeet ovat ottaneet Panteralta vaikutteita.. Soitin Jerryn (Cantrell, Alice in Chains) kanssa akustisesti Dimen hautajaisissa, ja hänen arkkunsa oli avoimena edessämme... ”Dime, kuuntele, olen kuolemankielissä ja oloni on ehkä maailman hirvein”, yritin sanoa. Jos näytin hänelle Pantera-aikoina jonkin mukiinmenevän riffin, aihio soundasi minun soittamanani vähintäänkin hapuilevalta. Se merkitsi hänelle koko maailmaa. Muistan eräänkin konsertin, juuri ennen Cowboys from Hellin nauhoituksia, kun minä ja Vince (Vinnie Paul) olimme saaneet pahan ruokamyrkytyksen. PHIL ANSELMO: ”DIMEBAGILLA OLI ’SE’ OTE KITARAAN” – Dime. Dime ei hyväksynyt selitystä vaan totesi, että ensi kerralla vedät sitten puolet kovemmin, tai tulee turpaan. JOO, PYSTYN PUHUMAAN HÄNESTÄ...” – Rakkaan veljeni kuolemasta on kymmenen vuotta. Eikä hän muuttunut Panteran suosion myötä lainkaan. Muutamienkin muusikoiden kannattaisi ottaa tästä oppia. – Ihmiset eivät tiedä kovin laajalti, että Dime osallistui usein myös hyväntekeväisyysjuttuihin ja osti esimerkiksi kotiseutujensa lapsille kitaroita sekä muita instrumentteja, kannusti heitä musiikin pariin. En tule toipumaan siitä joulukuisesta tragediasta koskaan, mutta pahimmat tuntemukset ovat vuosien mittaan jo vähän laantuneet. Että mitä vittua jätkät, te ette antaneet tänään täyttä sataa prosenttia. Hän hallitsi bodya, kaulaa ja kieliä täysin totaalisella tavalla ja soitti aina jokaisen nuotin kuin se olisi hänen viimeisensä. Hän näytti lavalla rocktähdeltä, mutta lavan ulkopuolella hän oli vaatimaton jalat maassa -kaveri. Kitara oli Dimelle ruumiinosa, hänen kolmas kätensä, ja kitaran kielet olivat hänen verisuoniaan. Hän teki kitaralla aivan mitä tahtoi, missä kunnossa hyvänsä. ”Mies, en voi alkaa juoda aamupäivällä, jos minulla on keikka illalla!” Voin silti myöntää, että ryyppäsin aivan liikaa silloin, kun Sepultura ja myöhemmin Soulfly kiersivät Panteran kanssa. Toisaalta, hyviä muistoja on tietenkin tuhansittain
Vilho (Rajala) on rumpalina niin heviäijä, että vaikka toisin jonkun akustisen balladin, meidän myllyn läpi mentyään se on ihan jotain muuta, Selo kertoo. – Nimenomaan, vaikka biiseissä on todella paljon erityyppisiä juttuja. – Onhan se omanlaisensa haukkumasana, että ”saatanan hippi”, heti kun on karvaa naamassa. Nyt on nauttinut helvetisti siitä, että pääsee kämpille vaan soittamaan. Imu jatkunee konkarimiesten uutta nuoruudenintoa puhkuvan debyyttilevyn myötä. Paikkaajaksi löytyi Niko Viita-Aho. Ehkä siinä on se, että biisit tehdään koulupoikameiningillä, töitten jälkeen treeniksellä, Pusa täydentää. Mutta tee se itse -meininkiä tässä on aika rutkasti, laulusolisti Janne Selo valottaa. 15-vuotiaan riemulla Egokillsin monipuolisissa otteissa kuuluu juurikin tekemisen ilo ja pidäkkeettömän soitannan riemu. Nyt kaikki mitä tuli saatiin omasta mielestä. – Bändissä on erilaisia tyyppejä, ja kaikki tuovat oman juttunsa mukanaan. Ainakin. Hippihaahuilua ja idealistista taivastelua bändi ei toiminnassaan toteuta. Ihan yhteen sapluunaan Egokills ei kuitenkaan solahda, sillä bändin pätkeestä löytyy groove metalia, grungea, melodeathiä ja thrashiä. Jokin sen vetää silti kasaan Egokillskappaleeksi. – Ei meistä kukaan ole hippi siinä sanan perimmäisessä tarkoituksessa. TEKSTI KIMMO K. Satunnainen kuulija kuvaili bändiä hippimetalliksi, ja osuva nimitys tarttui. Hevipuritaanit kun ei moista sulata. KOSKINEN KUVA MARKUS LAAKSO Tamperelaisbändi Egokills ehti esiintyä isoillakin festareilla jo ennen levykantaan siirtymistä. Hippijuttu nousee kaksikon kanssa jutustellessa esiin useammassakin yhteydessä – tosin sopivan virneen kera. – Mietittiin tuosta Uniklubi-kytkystäkin, että onko se enemmän taakka kuin hyöty ottaa esille. Ei niissä ole mitään pahaa, mutta ei meidän bändissä ole pakko alkaa hipiksi. – Uniklubin kanssa ei loppuaikoina treenattu, käytiin vain keikoilla. Rakkaus musiikkiin on tuntunut taas löytyvän, Selo sanoo. Siellä me varmaan jauhettaisiin vieläkin, ellei kaverit olisi sanoneet, että tulkaa nyt ulos sieltä. HIPIT RAUTAA S oittohommissa kokeneista jampoista koostuvan Egokillsin monipuolinen ilmaisu on hankalasti lokeroitavaa. Kannuksia on teroitettu maanalaisissa metalliympyröissä hyviä ja ankeita kokemuksia bänditouhusta hankkien. Jäsenten tuuheat parrat, valtoimenaan liehuvat hiukset ja kukkaisrensselit alleviivaavat mielleyhtymää. – Onhan tämä meidän eka levy, ja tavallaan bändi etsii vielä linjaansa. Yhtyeen Creation-debyyttilevyllä soittanut kitaristi Pasi Viitala esimerkiksi teki ihan klassisen hippiliikkeen: hän pakkasi kimpsunsa ja häipyi Intiaan etsimään itseään. Itse haen siitä meiningistä niitä hyviä juttuja, basisti Mika Pusa kertoo. 20 INFERNO Kaksikko tunnistaa mahdolliset ennakkoluulot yhtyettään kohtaan. Tunnetuin tausta on Uniklubin kitaristina toimineella Selolla. Vaikka Creationia voisi luonnehtia jopa sillisalaatiksi, bändin ”myllyn” ansiosta se tuntuu pysyvän nipussa ihmeellisellä tavalla. Itselleni, samoin kuin monille pahaaaavistamattomille kuulijoille, yhtyeen räväkästi metallinen ote on ollut yllätys
Ilmeisesti tämä ei ole kovin helppoa lähestyä livenä, mutta kun on nähnyt muutaman keikan, se rypistys on alkanut aueta. Tämän uuden Kill Your Egon ohjasi ja käsikirjoitti Metatron Filmsin Joona. Oma osansa jo saavutetussa suosiossa on bändin videoilla, jotka ovat etenkin pikkubändille sangen korkealaatuisia. Tuntui että tällainen hevibändi on vielä tekemättä, joka on ihan omasta itsestä lähtöisin. – Ei se ainakaan tekemällä tehdyltä kuulosta! Meininki on vähän sitä, että täysillä kaarteeseen ja katsotaan kuinka päästään pois, Pusa luonnehtii yhtyeen otteita. kuulostamaan hyvältä – ja meiltä. Oman egon kanssahan siinä taistellaan. Hän sanoi joskus pari vuotta sitten biisin kuultuaan, että olisi muuten idea videoon. – Tuossa vaiheessa oli jotakin kolmenkympin kriisiä, että mitä tässä nyt ollaan ja mitä pitäisi tehdä. – Melkein joka keikalla joku tulee sanomaan, että perhana, kylläpä lähti tiukasti, Selo sanoo. Tämä kuuluu nimenomaisesti bändin kehittyneessä ja mielenkiintoisessa soundissa, joka on ”nuorelle yhtyeelle” jokseenkin harvinainen. Egokillsin musiikin haastavuus vaatii osin hiukan sulattelua, mutta mielenkiinto on herätetty ja homma tuntuu lähtevän mukavasti. – Sellanen, missä pystyy vetämään nimen alle kaikkeen mitä bändi tekee, Pusa summaa. – Tunteenpaloa siinä tekemisessä oli. Pikkuhiljaa se ryhmä on kasvanut, ja meidän musa alkaa löytää täällä oman porukkansa, joka on alkanut ymmärtää tätä meininkiä. Se ego on pienelläkin miehellä hirveä mörkö.. – Eka video To Follow the Sun oli Legendan tekemä. Touhukas demokratia Egokills on Selon tietynlaisesta liideristatuksesta huolimatta demokraattinen joukkio. Ja niihin on kumminkin saatu joku idea, Selo sanoo. Kaikkien ideat otetaan vastaan ja niitä harkitaan. – Kyllähän siellä akkarikin vahingossa helähtää, miehet nauravat yhteen ääneen. Kun soittopelit pysyvät näpeissä ja pelimannit ovat into piukassa, lopputulos on elähdyttävän menevä. Sen kanssa painettiin Hämeenkyrössä heviä jo ihan nöösipoikina. Ei sitä liikaa mietitty, Selo sanoo. Kaikki yllättyivät lopussa, että kuinka hevi levystä tuli, Pusa komppaa. – Pasin kanssa oli aina puhuttu, että pitäisi tehdä kimpassa jotakin. Kaveripiiristä on löytynyt ammattilaisia, jotka ovat tykästyneet meidän musaan ja halunneet panostaa omia resursseja videoihin. Selon alullepanemassa mutta kaveripohjalta kasautuneessa Egokillsissä homma lähti etenemään luonnikkaasti. – Se on ollut ihan onnenkantamoinen, eihän meillä oikeasti olisi ollut rahallisesti mahdollisuutta tehdä tuollaisia. Kaikilla on aiempaa kokemusta muiden pillien mukaan tanssimisesta, joka lannistaa lopulta soittoinnostuksen. Levyn reheväksi äityvää soitannollista ilmaisua olisi varmasti joku tiukkapipoinen tuottaja suitsinut. – Tässä Tampereen seudulla kun on keikkailtu, niin aina siellä on joukossa joitain tuttuja naamoja, jotka on ollu joka keikalla. Se tuli automaattisesti mukaan, samoin vanha lapsuudenkaveri Vilho. Sitten kysyttiin Pekkosen Paavo kitaraan, ja lopulta Mika tuli mukaan, Selo sanoo
Jos näin on, Mors Principium Estin Dawn of the 5th Era nostaa porilaislähtöisen, nykyisin kansainvälisenä operoivan melodeathbändin uudelle tasolle. Laadusta ei ole ollut pulaa aiemminkaan, mutta jospa 15 vuoden työ viimein palkittaisiin. PORILAISELLA PIETEETILLÄ 22 INFERNO. TEKSTI VILHO RAJALA Laatu kuulemma ratkaisee aikana, jona musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan
Ei niiden jätkien kanssa olisi pystynyt tekemään mitään rundeja. Puolitoista vuotta se asui Teemun tykönä, makasi sohvalla, söi Teemun ruuat ja poltti sen tupakat. Mutta kaveri oli sen verran laiska, että se mieluummin makasi sohvalla ja pelasi pc:llä jotain vitun pelejä, Viljanen kertoo. Hän maksoi Chandlerin elämisestä noin 95 prosenttia, Sipola ja Viljanen jeesasivat minkä pystyivät. Homma hoituu siten, että Gillion työskentelee kotonaan Englannissa ja lähettää sähköpostilla Viljaselle sen, mitä on kulloinkin saanut aikaan. Bändin kokoonpanoon kuuluvat pääkaksikon lisäksi basisti Teemu Heinola, rumpali Mikko Sipola ja Ranskassa asuva kitaristi Kevin Verlay. Nyt kun lähdetään Japaniin, me ei ehditä treenata uusia biisejä etukäteen. Andy on tehnyt kaikki riffit, mutta ollaan yhdessä kasailtu niitä. Viljanen naureskelee, että ei yhtäältä haluaisi olla mikään natsi, mutta ei toisaalta halua tehdä mitään paskaakaan. Tarinan lyhyt versio on, että Chandler lähti Porista takaisin Uuteen-Seelantiin, ja näin ollen hänen tiensä MPE:n kitaristina nousi pystyyn. Vaikka Tomas ”Plec” Johansson oli tälläkin kertaa mukana prosessissa, hänen roolinsa oli vähäisempi kuin edellislevy ...and Death Said Livellä (2012). – Sitten kun se saa levyn käteen ja lukee arvosteluja, se sanoo, että kiitos Ville, kun et suostunut menemään aidan matalasta kohtaa. Tuurauskeikat olivat hyviä, kemiat toimivat ja Verlay osoittautui kovaksi soittajaksi, joten valinta oli helppo. Viljasen mukaan etenkin Heinolalla alkoi ymmärrettävästi palaa hermot, ja osa yhtyeestä oli sitä mieltä, että jos Chandler jatkaa bändissä, he eivät jatka. Hän on vaatinut muilta paljon, mutta antanut samalla itse bändille kaiken minkä on pystynyt. – Olen kitissyt ja kehunut Andyn tekemisiä, eli jos en ole tykännyt jostain, olen käskenyt tekemään uusiksi. Hän sanoi, että se nyt on vähintä, mitä hän voi tehdä. Dawn of the 5th Era on soundeja myöten täysin heidän mielensä mukainen. – Tällä levyllä vedettiin rummut ja laulut Ansalla. Me ei oltaisi pystytty toimimaan bändinä vanhalla kokoonpanolla. Viljanen sanoo, että ”Morssi” ei ole oikeastaan ikinä treenannut. – Jäsenvaihdoksista on ollut pelkkää hyötyä. Andy veti kitarat, samplet, koskettimet sun muut kotonaan. – Vittuako sitä nyt salailemaankaan. Hänellä oli virallinen oleskelulupa ja viisumiasiat kunnossa, joten hän olisi saanut töitä, jos olisi vaan hakenut. – Jos joku on paskaa tai ärsyttää suunnattomasti, mä en anna periksi. No, puoleen vuoteen ei tapahtunut mitään, ja niinpä Teemulla tuli mitta täyteen ja me muutkin oltiin sitä mieltä, ettei tässä ole mitään järkeä. Demoversiossa se ärsyttävä ininä alkoi heti biisin alusta. Verlayn YouTube-coverit MPE-biiseistä esitteli alun perin hänen veljensä, joka sattui järjestämään bändiä keikoille Japaniin. Jälkeenpäin on helppo nähdä, että kokoonpanoa on ollut yksinkertaisesti pakko muuttaa. Me toivotaan, että löydettäisiin sieltä joku treenikämppä, jossa voisi katsoa kimpassa biisit läpi. – Viimeksi kun alkoi rundailut, oli vähän pakko treenata. Kynnys ottaa bändiin jälleen ulkomaalainen jäsen oli matala, koska siihen oli jo totuttu. Gillion on kuulemma muutaman kerran turhautunut siihen, kun porilaiselle ei tahdo kelvata mikään. Sohvalla makaava kitaristi Uusiseelantilainen kitaristi Andhe Chandler vaikutti bändissä vielä edellislevyllä, mutta Verlay on ottanut nyt hänen paikkansa. Chandler päätti itse lähteä takaisin Uuteen-Seelantiin. Ainoa, mitä bändi siitä hyötyi oli, että hän soitti parit rundit ja keikat. Chandler itse eli mukavaa elämää. Musta se kuulostaa hyttysen ininältä, mutta Andyn mielestä se on helvetin tärkeä kohta biisiä. S uorapuheinen, sanavalmis ja määrätietoinen laulaja Ville Viljanen kertoo, että viidennellä levyllään Mors Principium Est oli valmis kantamaan tuotantovastuun täysin itse. Ruotsissa ainoastaan miksattiin, reampattiin ja masteroitiin, Viljanen kertoo. ”Olisi se ollut helvetin raskasta lopettaa vain sen takia, että ei löydy mukamas oikeita soittajia.” INFERNO 23. Niinpä ei ole ongelma, että kokoonpano on siroteltu ympäri maailmaa. Joskus on tarve tehdä pieniä kompromisseja. – Mä oon hoitanut kaiken muun paitsi biisien sävellyksen ja keikkabuukkaukset, mutta niissäkin mä oon hoitanut asiat aina keikkamyyjien kanssa. Tehtiin sitten sellainen kompromissi, että Plec feidasi sen sisään. Että jos sä nyt meinaat, että sä voit asua täällä ja me elätetään sua ja maksetaan sun laskut, sun on pakko ainakin työskennellä bändille. Hän ja englantilainen kitaristi Andy Gillion tekivät biisit ja tekstit. Gillionin ja Viljasen työnjako on selvä: Gillion säveltää, Viljanen kritikoi. Bändi ei jäänyt suremaan, vaan kysyi korvaajaksi saman tien Kevin Verlaytä, joka oli jo ollut tuuraamassa ensin Gillionia Japanissa ja sitten Heinolaa Euroopassa. Levyllä on yksi kitarajuttu, josta tapeltiin Andyn kanssa ihan miksaukseen asti. Sitkeydellä eteenpäin Viljanen on ollut MPE:n johtohahmo aina liittymisestään saakka, siis vuodesta 2000. Heinolan turhautumisen ymmärtää. Meille se ei ole mikään ihmeteko, että lähdetään soittelemaan treenaamatta. Tilanne alkoi hieman tulehtua. Mä olen hoitanut studiot, sopinut deadlinet, etsinyt levyfirmat ja kaiken, hän sanoo. Kun muu jäsenistö on alkanut aika ajoin rakoilla, Viljanen myöntää turhautuneensa. – Kun ruvettiin miettimään tätä levyä ja väsäilemään näitä biisejä, oli pakko puhua vakavasti. Ollaan Mikon kanssa juteltu siitä, että jos ei oltaisi ryhdytty vaihtamaan jäseniä, Morssia ei enää olisi
Syy on siinä, että Japanilaiset ovat valmiimpia maksamaan. Mä toivon, että kun bändi loppuu, se loppuu sen takia, että kaikki meistä haluaa lopettaa. Me ei saatu merkkareita myyntiin Saksassa, Valko-Venäjällä eikä Romaniassa. Uutta levyä ei edes mietitty vuoden 2007 Liberation=Terminationin jälkeen. – Kaikki Brutal Assaultit ja Summer Breezet sun muut meni helvetin hienosti, oli isot ja hyvät yleisöt ja hyvät hotellit ja näin. Ei me voida lähteä millään kahdellasadalla yhdelle keikalle Suomessa. Länsi–itä-suuntaan oli yksi suora tie, jota ei ollut edes päällystetty kunnolla. – En usko, että monet muutkaan bändit makselee siitä, että ne pääsee soittamaan Suomessa. Ei näkynyt mitään. Tiedän, että muut jätkät ei suostu. Hän johdatti bändin huoneisiin, joissa oli lukon paikalla pelkkä hakanen. Ei ole mitään järkeä jatkaa vaan sen takia, että on pakko jatkaa. Mulla on kaksi lasta ja vaimo, ja vaikka mä itse kyllä selviän rundilla, kun on ruuat ja kaikki, vaimolla ja lapsilla ei sitten ole mitään. Lopulta itse festarin puitteet olivat suurin piirtein kunnossa, vaikka kitaristit valittelivat kitarakamojen laatua, eikä rumpali Siposelle ollut huomattu hommata virvelirumpua. Viljanen tuumaa, että yhtye pitää ensi vuoden alkupuoliskolla jonkinlaisen palaverin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sitten kun lähdettiin Romaniasta ValkoVenäjälle, siellä tuli esille karu totuus, että vittu, eihän täällä ole mitään. Sitten koitti aika, jolloin uusien biisien tekeminen alkoi tuntua ajankohtaiselta. Fanit ihmettelevät, miten MPE käy Japanissa keikoilla mutta ei kierrä Suomen klubeja. Ei ehditty enää, joten ne jäi sitten bäkkärille. Viljanen toivoo, että Dawn of the 5th Era nostaisi yhtyeen uudelle tasolle. Se oli sellainen pelottavan näköinen neuvostohenkinen mörskä, ei se ainakaan hotelli ollut. – Tuli paska fiilis, kun silloiset jätkät tuumasi, etteivät pysty säveltämään Morssille mitään. Se haluaa pysyä tällä linjalla. Perhe ei hevillä elä Bändin musiikki oikeuttaisi Mors Principium Estin suurempaankin suosioon kuin mistä se tällä hetkellä nauttii. Jos kuuntelijat on sitä mieltä, että tää on hyvää musiikkia, sitten meillä on mahdollisuus.. Kun ryhmä pääsi lopulta keikkapaikalle, oli säkkipimeätä. – Rahastahan kaikki on kiinni. Dawn of the 5th Era on sen verran vahva näyttö, että tarjouksia luulisi tulevan. Tulot olisi puolet siitä mitä kulut. MPE:n nykyinen levysopimus AFM:n kanssa päättyy tähän levyyn. – Toivon, että me päästäisiin tämän levyn avulla askel ylöspäin. Niiden bändien kanssa ei olisi saanut oikeasti hyvää rundia. Se piti lainata Susperian Tjodalvilta. Ei haluttu tehdä jotain ihan paskaa, jota olisi sitten saanut hävetä. Viljasen mukaan harmaita hiuksiakin aiheutui, varsinkin Valko-Venäjän Metal Crowd Open Air -festareilla. – Kuljetusfirma vaihtui vähän ennen rundia ja oli vähän liian tiukat aikataulut. Silloinen kokoonpano toimi, keikkoja oli ja hauskaa riitti. Kiertueen taloudellinen puoli kutistui loppumetreillä niin pahasti, että vaikka viivan alle piti jäädä muutakin kuin nolla, ei juuri jäänyt. Joulukuun alussa yhtye käy Japanissa, ja viime kesänä MPE:llä oli hieno festarikiertue Keski-Euroopassa. – Mä haluaisin olla vaikka, vittu, kahdeksan kuukautta vuodessa rundilla, jos siitä sais rahaa ja pystyisin elättään sillä perheeni. Vailla virveliä Valko-Venäjällä Mors Principium Est keikkailee runsaasti ulkomailla ja vähemmän Suomessa syistä, joihin palaamme myöhemmin. Ihmiset ei vaan tunnu ymmärtävän sitä, että bändille tulee aika paljon kuluja, varsinkin kun puolet siitä asuu ulkomailla. Nyt keikkatarjouksia tulee jatkuvasti, mutta niiden taloudellinen puoli vuotaa useimmiten pahasti. Suomessakin ihmiset on alkaneet vähän enemmän noteeraamaan meitä, kiitos vaan Infernolle kansijutusta, heh. Kyse ei ole siitä, että bändi olisi ahne, vaan kylmistä realiteeteista. MPE ei ole tähän mennessä maksanut itse levyjä tai kiertueita. Paikallinen kuski koputti oveen, ja avaamaan tuli ”teurastamopesijän näköinen” vanha nainen. – Kuski meni jo etukäteen nukkumaan, kun aamulla piti lähteä taas helvetin aikaisin ajamaan. Hän laittoi tekstiviestin, että valmistautukaa sitten siihen, että puitteet ei ole ihan kunnossa. Edes gps ei löytänyt mitään, Viljanen kuvailee. Yöpaikkakaan ei ollut ihan hotellitasoa. ”Mä haluaisin olla vaikka, vittu, kahdeksan kuukautta vuodessa rundilla, jos siitä sais rahaa ja pystyisin elättään sillä perheeni.” Vuosina 2007–11 bändillä oli helppo ja paineeton tilanne. Se oli sellaista traktorikyytiä neljä viis tuntia. Neljän tunnin unien jälkeen ajettiin sama ankea ja pitkä tie takaisin rajalle. Mutta meille on tullut keikkatarjouksia tyypeiltä, jotka ei tajua sitä, että toinen kitaristi asuu Englannissa ja toinen Ranskassa. Puhuttiin silloin, että jos ei niitä löydy, meidän on pakko lopettaa, vaikka se vituttaisi kuinka paljon. Suomessa festarit sentään tajuaa meidän tilanteen. Me ei haluttu lopettaa bändiä, joten oli pakko yrittää löytää sellaisia jätkiä, joiden kanssa pystytään tekemään uutta musiikkia. Stressin ja ahdistuksen jälkeen oikeat soittajat löytyivät, ja kuten todettua, Andy Gillionista tuli Viljaselle erinomainen aisapari biisinteossa. Ensi vuosi näyttää toistaiseksi tyhjältä, mutta Viljasen mukaan ainakin yksi Suomen-festarikeikka näyttäisi olevan tulossa. 24 INFERNO – Rajalla meni vieläpä niin kauan, että missattiin lennot. Samasta syystä bändiä ei ole juuri nähty keikoilla Suomessa, vaikka kysyntää olisi. – Keikkamyyjä ehdotti, että olisi alkanut väsätä yhtä Euroopan-rundia parin muun bändin kanssa, mutta mä sanoin siihen, että ei onnistu. Pitäisi päästä vahvempien ja parempien bändien kanssa rundille, Viljanen miettii. Mutta mä en voi olla rundilla puoltakaan vuotta, jos mä en saa rahaa. – Olisi se ollut helvetin raskasta lopettaa vain sen takia, että ei löydy mukamas oikeita soittajia. Tulevaisuus on vielä auki. Saksassa promotion office käski odottaa merkkareitten kanssa silloin ja silloin tietyssä paikassa, mutta sitten kun oltiin siellä, sanottiinkin, että ne merkkarit pitää viedä myyntiin itse
LIVE NATION PROUDLY PRESENTS LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 27.00€ 8.1.2015 KLUBI, TAMPERE 9.1.2015 BIO REX, HELSINKI 10.1.2015 KLUBI, TURKU
Vähän he tuntuvat tosin tietävän Euroopasta, vai onko Suomi kuitenkin vain kaupunki Kanadassa. Vituttaa oikein huolella. Seuraavana päivänä suuntaamme venuelle hyvissä ajoin. Nyt suuntana on kuitenkin lentokenttä, ja sieltä jatketaan lentävän hevosen kyydissä meren yli aina Amerikkaan asti. Kurkkuni on turvonnut umpeen, ja alkulimaa riittäisi vaikka kolmen sivilisaation syntyä varten. Jospa sitä paranisi edes välttävään kuntoon. Mitä täällä oikein koulussa opetetaan. Lopultakin olemme uuden maan kamaralla. Eipä tuota nuorena poikana maalla asuessa osannut arvata, että musiikin esittäminen tulisi tulevaisuudessa kyydittelemään ympäri uutta mannerta. Onneksi on vielä yksi päivä lepoa. En olisikaan halunnut olla terve. Olemme köyhemmällä seudulla, ja paikallisia diilereitä ei ole vaikea löytää. Suuri stressi laskeutuu ylleni, huolin niin kovasti rakkaan kitarani kohtalosta. Tämä toki selviää meille vasta kun olemme paikan päällä. Yleisöä on saapunut paikalle todella hyvin, ja emme saakaan osaksemme. AMERICANA ABRAXAS V ihdoinkin. Suurin osa porukasta viettää vaparin leväten, mutta basistimme piipahtaa katsomassa lähellä soittavaa Drive by Truckersia. Intro soi taustalla, kun Crowley vetää ensihenkäyksiään. Tämä ei riitä Karmalle, vaan hän päättää ojentaa osaa seurueestamme myös kuumeen ja flunssan lahjoilla. Otamme selvää soittoajoista ja kaikesta muustakin, josta meidän tulee tien päällä ollessamme tietää. Vastaamme ilomielin kutsuusi. Venuen cateringia hoitava mamma ottaa meidät puhetuokion jälkeen omikseen ja ruokkii meitä kuin pullasorsia konsanaan. Kannattaa muuten tsekata Truckersien The Dirty South -albumi, ette pety. Liekö 26 INFERNO heiltä löytyisi jotain parempaa flunssanhoitolääkettä kuin iki-ihana crack. Ryhmämme yllä tuntuu leijailevan positiivinen vire, vaikka kaikki eivät ole oppineet nauttimaan lentävän hevosen kyydistä. Kiitos Kim Petersen. Mielessä leijuvat ajatukset ovat outoja, mutta lopulta tunnistan ne kiitollisuudeksi. Ilmassa sijaitsevat kuopat aiheuttavat epämiellyttävän mieltä pieksävää oloa aina kohdalle osuessaan, ja tuntuu, että kapteeni lentelee niihin vain saadakseen sadistista mielihyvää pelon tuottamasta vallantunteesta. Seuraavat virkkeet pätevät kaikissa tulevissakin mestoissa, eli paikalliset ovat aina niin kovin mukavia ja todella puheliaita. Ensimmäinen veto häämöttää parin päivän päässä, joten olemme varanneet itsellemme majatalon Atlantan keskustan pahemmalta puolelta. Kuninkaalla en tarkoita Elvistä. Kolme ammuttu lähistöllä sijaitsevan hotellin edessä. Onneksi saan kopin. Lähdön hetki Kuopion linja-autoasemalla on käsillä. Jammaillen hurmokseen Aamu-uutiset. Juuri tällä hetkellä toivon, että olisin yksi uhreista. Noh, onneksi lentoa on jäljellä enää vain seitsemän tuntia. Itse paikka on kokoluokkaa iso, ja palvelu pelaa paremmin kuin hyvin. TEKSTI THOMAS CORPSE KUVAT JESS AND THE ANCIENT ONES Kuopiolainen Jess and the Ancient Ones pääsi loka-marraskuussa unelmakyytiin matkatessaan ympäri Pohjois-Amerikkaa itsensä King Diamondin lämmittelijänä. Seuraavassa yhtyeen kitaristi, monesta tuttu Thomas Corpse kertaa runollisen reissun kulun. Tokihan siitä haaveiltiin, mutta karun pessimistinen realismi on ollut omiaan pitämään jalat maassa. Kuningaskin käy vaimoineen halaamassa ja toivottaa tervetulleeksi kiertueelle. Yhtyetoverinikin kärsivät erosta soittimiinsa. Jouduimme vaihtamaan lentohepoa Ranskassa, ja kautta Napoleonin lakin, eivätkös nuo perkeleen rokokoot sitten jättäneet kitaramme lentokentälle. Se on ensimmäinen Fenderini, ja olen kiintynyt siihen sairaalla tavalla. 55 minuuttia lavalla lentää ohi kuin siivillä. Tutustumme ensitöiksemme roudareiden pitkänhuiskeaan johtajaan, Tanskasta syntyjään olevaan Tommyyn. Vituttaa etten pääse messiin. Ensimmäinen lääke on kuitenkin lähin Pizza Hut ja sängyn tuoma lepo
INFERNO 27
28 INFERNO
Paljon työtä se on tosin vaatinut. Onhan se kotoinen koivukin hieno puu, mutta kyllä nämä jöllit vetävät leukaa enemmän maata kohti. Suosittelen käymään, jos lähistölle eksyy. Voitto tai kuolema! Siunaus ja kirous Keikkapaikat ovat usein todella upeita vanhoja teattereita, jotka on pystytetty joskus 1920-luvun paikkeilla. Onko hyvvee ajua Niagaran putoukset öisen taivaan alla ovat henkeäsalpaavan kauniit. Hooverin patoon on laitettu aika paljon betonia. Veden muovaama kanjoni on oiva osoitus elementtien voimasta. Käy ilmi, että Kingin työryhmä koostuu tanskalaisista, ranskalaisista, puolalaisista, amerikkalaisista, ruotsalaisista sekä englantilaisista. Se on sekä siunaus että kirous. On mukava ottaa vapauksia fiiliksen mukaan, sillä se antaa livesoittoon sen odottamattoman odottamisen lisäpaukun. Noh, mitäpä näistä. Note taken. Tuskin vyökään olisi tosin tuota painajaisteni rekkaa vastaan auttanut. Välillä saavutamme jopa hurmiota lähenteleviä soittohetkiä. pullosadetta vaan innostunutta hurrausta. Olin nuorena pahassa kolarissa, pelkääjänpaikalla ilman turvavyötä, ja se tuli maksamaan minulle kalliisti. Autossa nielemme kilometrejä. Mukavia veikkosia nuo lamppumiehet, ja puhetta olikin, että jos tarvitsemme palveluitaan tulevaisuudessa, ei kuin vaan mailia herroille. ”Onko hyvvee ajua” olikin autossa usein hoettu kommentti. Ja paljon, paljon muuta. Bob kuulemma tykkäsi katsella, kun väellä alkoivat posket punoittaa. Ei täällä kotiteillä tule sitä pystymetsää juuri tuijoteltua, joten uudenviehkeys ympärillä viehättää matkaajia. Kuuntelin roudareiden tarinoita aina todella mielelläni, sillä nämä miehet ja naiset ovat olleet omalta osaltaan rakentamassa tuota nyt jo mennyttä musiikillisen kokeilun kulta-aikaa. Ruokapuoli koostuu tien päällä suurimmaksi osaksi huoltispaskasta, eli mitään gourmet-tason lounastelua ei paljon harrasteltu. Huoneita näistä löytyy vaikka millä mitalla, ja mekin saamme aina oman pienen soppemme, jossa rentoutua ja valmistautua illan koitokseen. Olemme keikka keikalta entistä nälkäisempiä, ja toivomme ensi vuonna pääsevämme haukkamaan myös Suomea ja Eurooppaa uusien terävien hampaidemme kanssa. Henkiset arvet eivät häviä liene koskaan, ja tämän takia olen joutunut autossa rentoutuakseni nauttimaan joskus niin sanottua pelkokuppia. En halua tosin tuhota keikka-automme vessaa, joten jätetään väliin. Humalapäissään sitä ajattelee, että ajakaa vaan siihen vitun seinään ja nauraa hullun naurua perään. Tuhannet ja tuhannet vyöryvät vesimassat ovat omiaan nielemään mielen mukanaan. Ihmekös tuo, että Neil Youngkin mainitsee mörssärit kappaleessaan. Useita. Rattaat ovat liikahtaneet oikeaan asemaan. Jo reissun alkutaipaleella löydämme itsellemme hyvän settilistan, jossa pitäydymme tiibetiläisellä pieteetillä. Tarinoita Led Zeppelinin hedonistijuhlista Kaliforniassa, ja siitä, kuinka Jerry Garcia pystyi vielä kovissa kamoissa ollessaankin soittamaan kuin itse perkele. Milläs muullakaan. Soitamme melkein joka ilta 55 minuutin setin, ja kappaleet rupeavat elämään keikka keikalta entistä enemmän. Voin veikata, että paikan arkkitehti on hieraissut punoittavaa päänahkaansa Arizonan helteessä muutaman kerran, kun on tuuminut valamisen jaloja prinsiippejä. Suuri ja mahtava Grand Canyon on myöskin auringon noustessa aivan omaa luokkaansa. Torontossa kokeilemme muutakin, mutta palaamme demokratian kautta alkuperäiseen muottiin. Olen iloinen, että näimme ne yöaikaan. Kylläpä pieni jammailu on aina poikaa. Viinalla. Punaiset jättiläiset uhmaavat järkeä koollaan ja leveydellään. He auttavat meitä matkan varrella aika monella osastolla, eivätkä ruojat vaadi edes hintaa. Eikö auto koskaan ole kylläinen. Mitä se sellainen peli on. Jenkeissä ajamisen hyviä puolia ovat juurikin nuo kaikki kauniit maisemat. Joskus tuntui, ettei kaikkien paikka lavalla ole ollut vielä täysin löytynyt, mutta näiden keikkojen myötä tunne on mennyttä elämää. Saammepahan myös itse päättää, missäs kaikkialla sitä käydään. Huumaava rytmikärpänen puree salakavalasti pitkätukkien suojamuurien ohi, ja ilmassa leijaileva kannabiksen tuoksukin on omiaan auttamaan meitä voittamaan sydämiä puolellemme. Upeaa on myös kuulla tarinoita paikkojen vanhoilta työntekijöiltä, jotka ovat toimineet näissä hommissa melkein koko elämänsä. Pääasia on, että matka taittuu ja kaupungit vaihtuvat. Punapuumetsät käymme katsomassa kuitenkin päivänvalossa. Mitä siitä, jos sydämet sattuvat leijailemaan pilvessä, hah. Ruokaa ja juomaa Suomalaiset murtavat jäätä. Paikat pitävät sisällään useita upeita yksityiskohtia ja ovat muutenkin viimeisen päälle tarunhohtoisen oloisia. Mikäpäs siinä kaasua pumpatessa, kun maisemat vaihtelevat välillä Twin Peaks–Bonanza–Sinkkuelämää–Frasier. Paras tapa tutustua naapurileiriin on parkkipaikka ja jumalaton kasa erinäisiä alkoholijuomia. Kuinkas muutenkaan. Kingin valomiehet rupeavat hoitamaan myös meidän valoshow’tamme. Autot ovat vanhoja arkkivihollisiani. Kotihyllyssä seisoo useammankin artistin vinyylit, ja vanhat keikkajulisteet tekisi mieli riistää seiniltä välittömästi. Tuntuu oudolta katsella listoja yhtyeistä, joita näissä paikoissa on vieraillut. Jostain kumman syystä mieleni tekisi ottaa kulaus tuosta pauhaavasta vedestä. Siunaus siinä, että kosla kulkee ja määräämme itse kohtalomme. VierailimINFERNO 29. Toki poikkeuksiakin tehtiin. Toivon heille vielä paljon hyviä vuosia. Kyseessä on nimittäin todella upeaa taidetta. Eivät toki koko arsenaalilla, mutta kuitenkin. Ajamme itse omaa karavaaniamme, sillä viideltä meistä löytyy kukkarosta kansainvälinen ajokortti. Tarinoita Bob Dylanista, siitä kuinka hän nauhoitti salaa roudareiden keskusteluja vain soittaakseen niitä soundcheckissä. Kaikki ovat vieläpä oikein ylitsevuotavaisen ystävällisiä ja todella ammattimaisia ihmisiä. Toinen herroista osaa oikein kappaleemmekin ennalta käsin ja onnistuu täten oikeiden nappien painamisessa oikeaan aikaan. Kirous siinä, että kosla kulkee ja määräämme itse kohtalomme. Rocky Mountains muuten valloitetaan slaavikyykyllä
Aikamoista heittäytymistä musiikin valtaan. Loppusuora on käsillä. Harmi vain, että ensin olisi pitänyt kertoa, kuka tämä Unkari oikein on miehiään. Louis, MO The Pageant 24/10 Denver, CO Paramount Theatre 26/10 Salt Lake City, UT The Complex 28/10 Seattle, WA The Moore Theatre 30/10 San Francisco, CA The Warfield 31/10 Los Angeles, CA The Wiltern 01/11 Las Vegas, NV House of Blues 03/11 Tucson, AZ Rialto Theatre 05/11 Houston, TX House of Blues 06/11 Dallas, TX House of Blues me muutamassa paikallisessa buffetissa, joissa kaikki maailman eläimet olivat teuraana vierekkäin erinäisten soossien peittäminä. Otamme porukalla muutamat kuvat, ja me kiitämme vuorostamme Kingiä mielettömästä turneesta. Päivät muuttuvat öiksi. Jos paitaa ei ostettu, siitä otettiin kuva muistoksi. Aika perinteikäs ja komea nimi, jos näin sattuisi olemaan. Kovasti kyseltiin, miksi musiikissamme on meksikolaisia piirteitä. Mies kehui Markuksen tekosia vuolaasti ja tipautti mailiosoitteensa. Löytyi Voxia (AC30 rules!), Ampegia ja Tamaa. Mielensäpahoittajiakaan ei ole joukossa onneksi 30 INFERNO liiaksi – mitä nyt yksi siannäköinen miekkonen Salt Lake Cityssä, joka tarjoaa urheille myyjillemme vanhaa kunnon keskistä eli keskisormea. Lopulta neljän viikon vuokraksi tuli siis 1500 dollaria. Nyt kotiin. Mastodonin rumputaiteilija muuten bongattiin aiemmin Atlantankeikalla, ja kiipparistimme varasti itselleen pienen hetken hänen kanssaan. Viimeinen veto on Kingin kotikaupungissa Dallasissa, ja soitamme todennäköisesti parhaan keikkamme kiertueella. Sovimme, että myymme kamat kiertueen jälkeen heille puoleen hintaan takaisin. Onneksi varustauduimme matkaan uusien paitamallien kanssa. Ei lainkaan paha. Jälkiruokaakin oli tarjolla, oikein suklaalähteiden saartamina. Ajamme pitkin rannikkoa tuulen lailla. Teki kuulemma mielensä ottaa ase esiin ja alkaa ampua ympäri yleisöä. Gott ist tot Nyt seuraa hyvä vinkki pienemmille bändeille (kuten meille): ostimme koko tarvittavan backlinen Music Go Round -nimisestä käytettyjen soittimien ketjukaupasta. Mukava yllätys sikariportaalta, etten sanoisi. Rokkasen Antti Yleisön joukossa on ilta illan jälkeen todella paljon meksikolaisia. Kukapa muka ei haluaisi lahjaksi ruokasäilykepurkkia, kun astuu puolenmatkan krouviin. Aika raikulipoikia. Ihan köyhimmät selälleen.” Much love.. Kolme putkicomboa, bassokamat, rummut, varakitara sekä tarvittavat kielet ja piuhat. Kanadan puolella yksi maan edustaja tulee kertomaan paitamyyntiin, kuinka Castaneda-kappaleemme sai hänet keikalla pauloihinsa. Vegasissa murjoimme ribsejä aavikon tyyliin ja juhlistimme samalla miksaaja-tappaja Jari ”Tupi” Tuomaisen 40-vuotispäiviä. Lystikäs soolokuningas. Tästä emme kuitenkaan hätkähdä, sillä positiivinen ilmapiiri vallitsee alati. Siellä kai ne sairaimmat juhlat ovat, missä koetetaan painaa päät alas häpeään. Yritin kertoa, että enemmän ne melodiat osuvat kyllä Unkarin suuntaan. San Franciscossa taiteemme tekijää kyseli Skinner-niminen artisti, joka kertoi olevansa vastuussa Mastodonin viimeisimmän levyn taiteista. Hyvästi moraali ja eläinoikeudet. Kingin aaveet vaeltavat lavalle kesken soittomme ja seisovat kuin suolapatsaat rinnallamme. Hoidimme aina roudaamiset sun muut melkein juosten, hiki hatussa, emmekä koskaan aiheuttaneet mitään turhaa stressiä pääbändille. Parhaan syntymäpäivälahjan Tupille lahjoitti Kingin miksaaja Pontus Ekberg. Hintaa helahoidolle tuli kolmisentuhatta dollaria, vaikka ostimme suhteellisen laadukkaat kamat. Hyvässä ja pahassa. Laitetaanpas varuilta talteen. Saimme häneltä niin tärkeän breikin, että ei voi kuin ihmetellä, kuinka näin voi edes käydä. Gott ist tot. Olemme neroja. Aluksi tuntui, ettei kiertue tule loppumaan koskaan, mutta aika hiipii ohitsemme kuin kissa konsanaan. Vaihdamme yhteystietoja ulkomaanelävien kanssa ja suunnittelemme pitävämme yhteyttä. Vielä köyhemmät paskakyykkyyn. Tästä kai ne pennoset olisi tarkoitus kerätä. Jotain swinger-meininkiä kuulemma. Tiskin takana tapaa muutenkin mitä erikoisempia ihmisiä. Veikkaan kuitenkin, että hän vain hassutteli kanssamme. Amerikka oli kaikkinensa juuri sitä, mitä sen olettikin olevan, ja myöskin paljon enemmän. Salt Lake City on kuulemma vanhoillista ja Herraa pelkäävää aluetta, joten on outoa, kun valomies Mike kertoo edellisillan juhlien olleen kuin Gomorrassa aikoinaan. Paljon. Loistokkaan Markus Räisäsen tekemät designit aiheuttivat amerikkalaisissa paljon ihailua. Ei paha. Ohitamme vedet, ohitamme vuoret ja kukkulat. Liekö tämä osasyynä siihen, että löydämme itsemme taas juhlimasta ankarasti parkkipaikalta. Loppuillasta Andy LaRocque muuten väitti, että hänen oikea nimensä on Antti Rokkanen. Päinvastoin. Soitellaan. Myöhemmin kuulemme, että olemme tehneet nöyrällä asenteellamme lähtemättömän vaikutuksen. Paitamyynti. Voisinkin päättää tämän houreeni vanhan ystäväni Ari Lahikaisen sanoihin, sillä hirtehisesti ne pitävät paikkansa myös rapakon tuolla puolen: ”Köyhät kyykkyyn. King Diamond -kiertueen keikat 11/10 Atlanta, GA Center Stage 13/10 Silver Spring, MD The Fillmore 14/10 New York, NY Best Buy Theatre 16/10 Worcester, MA Palladium 17/10 Montreal, QC Olympia 18/10 Toronto, ON The Sound Academy 19/10 Pittsburgh, PA Stage AE 21/10 Chicago, IL The Vic Theatre 22/10 St. Jenkit diggaavat syödä. Tulevaisuus voi kuulemma tuoda lisää yllätyksiä. Syntisen hyvää ja halpaa. Tulimme alusta asti tosi hyvin toimeen koko bändin ja sen uljaan työryhmän kanssa. Esiripun laskeuduttua King tulee vaimonsa kanssa tervehtimään, ja pari kiittelee hyvin mennyttä kiertuetta todella paljon
INFERNO 31
niin pahasti kuin joskus Antti: – Ei enää nykyisin MITÄ MÄ KYSYN TEILTÄ. kee omaan näkemykseensä kyseisestä alalajista hardcorea, yhdistimme perinteet ja punkin myös haastattelussa. Uusi materiaali on otettu ainakin syksyisessä Helsingissä soitetuilla keikoilla vastaan hyvin. lä vie a oll me Ei – Antti: ISTA PUNKBÄNDEISTÄ. Nykylinjas- saan yhtye pyrähtelee lisäksi harkitun kuuloisesti mutta yllätyksellisesti hardcoren maisemissa. pelleilyä. Venom yl eensä hyvä.. Ka (1985) kuunte len kerran vi hdeksas ihme -levyn ikossa. TEKISIKÖ MIEL I MENNÄ KATS OMAAN POPEDA Timo: – Mua A. To Serve the Collapsen biisien inspiraatiot ovat löytyneet elokuvista kuten Sensuela (Teuvo Tulio, 1972), Das Experiment (Oliver Hirschbiegel, 2000) ja Grizzly Man (Werner Herzog, 2005), mutta myös raadollisen rehdisti ”Carnivorekiimasta” ja paksusuolen tähystysoperaatiosta. Helsinkiläistynyt trio tarpoo Ranka Kustannuksen julkaisemalla kakkospitkäsoitolla edelleen tukevasti tuomion suossa. Aivan ilmeisintä doom-kuvastoakin onnistutaan välttämään. a pelleilyä. A JA HEVIMETA Antti: – Hevi LLISTA YLEENS on vitunmoist Ä. Antti: – Laahaako. Antti: – Laahaa. MIKSI EI HAASTATELLA KUU kuuluisia. Kysymykset on nimittäin poimittu lehdistä kuten Hurma, Kaaos, Kahlittu maailma, Kotipäivä, Kärsä, Lihanukke, Outo S, Propaganda, Rumba ja Toinen vaihtoehto. Timo: – Ei saatana. . AIS MAL SUO TTE OLE MITÄ MIELTÄ Timo: – Ihan ok. Antti: – Tästä tulee lyh LUISIA HOMOJA. Aknepop (1 MITÄ MIELTÄ OLET VENOMIST 978) on hyvä levy. Venom ei ole Timo: – Hevi yleensä pask aa. Caskets Openin basisti-laulaja Timo Ketola ja kitaristi Antti Ronkainen vastailivat kysymyksiin, jotka tekevät kunniaa suomalaisille kulttimainetta nauttiville pienlehdille. En ole kuiten NO ENTÄS EPUT kaan menossa. Marraskuussa ilmestynyt seuraaja, To Serve the Collapse, korjannee tilannetta. Antti: – Eput vitun jees. K euruulla 2007 perustetun Caskets Openin ensimmäinen albumi – saksalaislafka Streaksin vain rajoitettuna vinyylinä julkaisema But You Rule! (2010) – tuntui liitäneen monen doomdiggarinkin tutkan ali. Koska doom metalissa rakastetaan perinteitä ja Caskets Open sot- LAAHAAKO. yt haastattelu. Timo: – Ihan ok. . itse asiassa kysyttiin it väksi Popeda senäisyyspäi n keikalle. Teksti: Jukka Hätinen Kuva: Perttu Salo Istutimme kaksi kolmasosaa kakkosalbuminsa julkaisseesta doom-yhtyeestä Infernon zine-piinapenkkiin
huom.). Timo: – Viisi kautta vii si. Timo: – Niiden paras lev y on niiden coverlevy (Un disputed Attitude, 1996, toim. Käy tetyistä osista meidän itse rak entama teollisuushalli. MITÄ TYÖ MERKITSEE TEILLE . TOISEN VAIHTOEHDON HILJAI NEN KEVÄT -HAASTATTELUSSA . MISSÄ OLISI TARKOITUKSEN MUKAISTA LAUKAISTA POMMI. JOS ETTE ASUISI SUOMESSA, MISSÄ HALUISITTE ASUA. ONKO AJATUKSIA INTERNETI STÄ. Jos tuntuu siltä, että pitää olla niittejä, niin mikäs siinä. Antti: – Ei kyllä taidet a olla kovinkaan kapinalli sia miehiä. Minäkin taisin olla siellä. MITEN SUHTAUDUT KAVERIIN, JOKA ON JUST TULLUT INTIST Ä JA SUUNNITTELEE OMAN TALON, URAN JA LAPSIEN HANKKIMIS TA. Antti: – Voi jumalauta! Mun isän firman halli. Antti: – Onko tällainen kysymys ollut oikeasti jos sain. Timo: – Vittu kun noista kapinahommista tiedä mit ään. SUOMALAISET PUNK- JA HAR DCOREMUIJAT. Timo: – Jossa on laser sis ällä! Antti: – Tästä tuli varmas ti erinomainen haastatte lu.. Antti: – Jumalauta, Hiljai selle Keväälle terveisiä ! JOS MUSIIKKINNE OLISI RAK ENNUS, MIKÄ RAKENNUS SE OLISI. Timo: – Las Palmasissa. Antti: – Hirveää. Mikä on proteesi. MÄ OLENKIN IHMETELLYT TÄT Ä, KUN AINA KUN TULEE JOK U KEURUULAINEN BÄNDI, NIIN KAIKESTA PAISTAA LÄPI MEL KOINEN TOVERIASENNE JA PUULAAKIM AINEN YHTEISHENKI. Timo: – Okei, Antti on kyl lä huomattavasti kovempi kalamies kuin minä itse. Antti: – Sä olit siellä meidän viime keikalla. Kannustan. OLETKO HELVETIN KALAMIES. Timo: – Kuvittelet ruusui sia. Eihän siitä ole montaa viikkoa. MITÄ PIDÄT SLAYERISTÄ. Ja voi , voi. Poltin just yhden röökin yli päiväkiintiöni, siinä on sulle kapinaa. Antti: – Työmatkalla Las Palmasissa tai Ruotsissa . Antti: – Mitä mieltä toi mittaja itse on. Timo: – Vittu minä olen ainakin kalamies. MIKSI RYHMÄSEKSI ON KOKONA AN UNOHDETTU PUNKLEHDISTÄ . KUVITT ELENKO RUUSUISIA VAI MIKÄ ON KEU RUUN SALAISUUS. VIINA, HUUMEET. Antti: – No voi vittu, ööh . SUHTEENNE NAISIIN. MITÄ MERKITSEE ULKONÄKÖ, NIITIT YNNÄ MUU ROINA. Antti: – Ihan jännä värkki . Antti: – Voitko toistaa. Antti: – Normaalia toimin taa. On kyl lä taas hyvä kysymys. Timo: – Kyllä. Timo: – En koe tarpeelli seksi. Timo: – Keuruulla aivan normaali ilmiö, antaa men nä vaan. Antti: – Kävin katsomass a Maailmanlopun keikan jus tiinsa. Antti: – Välttämätöntä puu hastelua bassojen ostelu un. Ei se ole enää muotia. OLETKO SYSTEEMIN PROTEESI. Antti: – Mulla on tämä leh ti! Kerran pari vuodessa olen helvetin kalamies. Timo: – Voi ja on. Timo: – Ei ole ajatuksia , lähettelen vaan sähköp ostia. Timo: – Rahaa bassoihin. ONKO HEISTÄ PUHTAASTI YSTÄVIKSI. ONKO MAAILMANLOPPU LÖYDET TY. Antti: – Sano sä Timo jot ain, mä en tunne muijia. Antti: – Keuruulla. Mitä jätkä myhäilee siinä. No esimerkiksi ei missää n! MITÄ TARKOITTI KAPINA ENN EN, MITÄ NYKYISIN. Antti: – Krhm. VOIVAT KO TYTÖT OLLA MIELESTÄNNE TASAVERTAISIA MIESTEN KAN SSA. Mui statko sen tanssijarouvan. Timo: – Ai. MIHIN OLETTE TARVINNEET HYPNOOSIA. Tavallaan löydetty. Antti: – Ai siis meille vai yleensä
Parhaat kappaleet syntyvät yhdessä treenaamalla, vaikka raakileet ovatkin yleensä Tervosen tai basisti Magnus Olsfeltin kynästä.. Johan sanoi heti, että yes, tehhään, nyt tehhään! Tervosen mukaan oli ikävä kertoa Stålhammarille päätöksestä, koska hän teki Doomsday Kingillä ”perkeleen hyvää työtä”. Tammikuussa ruotsalaiset julkaisevat uuden Death Is Not Dead -levyn. Me nähtiin päissään jossakin pubissa, ja kyselin siltä, kiinnostaisko lähteä tekemään levy. Saksalaisten arvelut suurista suunnitelmista eivät voisi olla kauempaa haettuja. Ei hullumpi suoritus. – Se oli aika kova pala tehä. Siinä kesti monesta syystä. Robin Sörqvist on kasvanut Trollhättanissa ja on näin ollen The Crown -miehistölle lapsesta saakka tuttu. – Sunesson sanoi paria viikkoa ennen niitä, ettei pystykään lähtemään. Mutta kuten viime ajat ovat osoittaneet, useiden vuosienkaan mittainen tauko ei estä bändejä palaamasta. Saarenpää on Tervosen tavoin ruotsinsuomalainen. 38-vuotias kitaristi puhuu sujuvaa suomea vahvasti pohjoispohjalaisittain, ruotsalaisella aksentilla tietenkin. – Aloin tuumailla, että helevetti, ehkä mä pystyisin siihen. Ei sillä, että edellislevyllä räyhännyt Jonas Stålhammar olisi ollut mitenkään huono laulaja. Silloin julkaistaan levy nimeltä Death Is Not Dead. Marcus Sunesson vaihtui Robin Sörqvistiin jo viime vuonna. Vuonna 2010 The Crown julkaisi albumin nimeltä Doomsday King. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA PATRIK SKOGLÖW Bensankatkuista death metalia jauhava The Crown palasi neljä vuotta sitten näyttävästi Doomsday King -albumilla. Kun alettiin reenata, tapahtui vielä semmoinen, että rumpali Janne Saarenpää sai töitä Applelta USA:sta. 34 INFERNO The Crownin biisintekofilosofia edustaa vanhaa liittoa. – Mää sannoin, että ookko nää hullu, Tervonen hekottaa. Sillä oli joku saatanan paskakeikka Engelin kanssa Ruotsissa jossain pikkukylässä. Olen soittanut rumpuja yli kymmenen vuotta, mutta en death metal -tyylillä. Jos me jotakin keikkoja buukataan, ne on pakko tehdä. Kotipuolessa asiasta puhuttiin lisää, ja Tervonen päätti tarttua härkää sarvista. Tervonen huomauttaa, että tietenkin bändi olisi voinut hankkia ulkopuolisen rumpalin, mutta se olisi väistämättä tuonut yhtyeeseen uudenlaisen soundin. Tehtiin sitten päätös, että pietään tämä perheessä ja tehhään levy itse. Death Is Not Deadin tuottaja, kitaristi ja rumpali ovat siis yksi ja sama mies, Marko Tervonen. Keikkareissulla Japanissa Saarenpää avasi sanaisen arkkunsa Tervoselle ja ehdotti, että tämä soittaisi myös rummut. Se oli kuukautta ennen kuin meidän piti äänittää levy, Marko Tervonen aloittaa. Kyse oli nyt siitä, että The Crown halusi vanhat kaverit koolle. Siinä paloi hermot. – Ei me idiootit osata mittään planeerata! Se vaan tapahtui. Seuraavaksi kysyttiin Jonas Stålhammaria ja tehtiin levy. Rumpalin ja laulajan lisäksi edellislevyn jälkeen on vaihtunut myös toinen kitaristi. He halusivat Jannen sinne akustiikkainsinööriksi. Asia jäi kuitenkin kytemään. Mää hakkaan rummut. – Johan saatiin nyt mukaan ihan helposti. Rumpali möi talonsa ja muutti perheensä kanssa Amerikkaan, ja The Crownin piti näin ollen raapia hieman kollektiivista päälakeaan. Minä tuotin koko levyn mun studiossa. Tervosta huvittaa, että saksalaiset toimittajat ovat arvelleet Lindstrandin paluuta jonkinlaiseksi suureksi suunnitelmaksi. Jo Doomsday Kingin aikaan me kysyttiin Johania laulamaan, mutta sillä oli silloin One Man Army -bändinsä ja se halusi keskittyä siihen. Hän otti 16 biisin setin haltuun parissa viikossa keväällä 2013. – Se on täysi peto se jätkä, Tervonen kehuu. Kitaristi Marko Tervonen joutui haastamaan itsensä sen teossa oikein kunnolla. – Vaikka maailmassa on miljoona aktiivisempaa bändiä kuin The Crown, meidän on pakko luottaa toisiimme siinä, että kyetään tekemään ne keikat, mitä tehhään, Tervonen selittää. Tervosen taidonnäyte T he Crown painui lopullisen oloisesti hautaan vuonna 2004. Seuraajaa saadaan odotella tammikuun kahdenteentoista päivään. The Crown kyllä tietää, miltä haluaa kuulostaa. Täysi peto Twilight zonessa Merkittävä ero Doomsday Kingiin on se, että Death Is Not Deadillä laulaa jälleen vanha kunnon Johan Lindstrand. Tämä luottamus horjui, kun melkein vuoden etukäteen buukatut keikat joutuivat vaakalaudalle, mukaan lukien Steelfest-keikka Hyvinkäällä
Meillä on sessiorumpalina Henrik Axelsson, vitun hyvä jätkä. Possessed 13:n (2003) aikaan bändin oli pakko tehdä kaikki keikat ja kiertueet mitä tarjottiin. – Nyt me reenataan pari kertaa viikossa. Tervonen kertoo esimerkin, miten meininki eroaa entisestä. Etenkin avausbiisi Headhunter jää laakista kaaliin, mutta tarjolla on väkeviä biisejä kautta linjan. – Ollaan mietitty, miten me jatketaan. The Crown ei hoida mitenkään sitä puolta meidän elämässä. Se ei lopulta onnistunut, vaan homma oli pakko laittaa jäihin. Levy saatiin valmiiksi jo kesän jälkeen. – Jos mää nyt lähtisin sadan päivän rundille, tulisin kotia ja sanoisin, että isi oli ryyppäämässä sata päivää, rahhaa ei oo ja lomapäivät on käytetty, niin kyllä siinä äkkiä tulisi lähtö kotoa, heh. Ensi vuodelle on jo buukattu useita festarivetoja, ja bändi lähtisi mielellään noin viikon mittaisille kierroksille. Päästään ainakin etteenpäin. Paitsi tietysti kavereilta, eikä niihin pysty luottamaan, heh. Ne menevät kaikkien meidän filttereiden läpi, Tervonen selvittää. – Meillä oli kovat keskustelut, miten saadaan tästä paras paketti. Kitaristi on mielissään kun kehun, että Death Is Not Dead on verevää menoa. Siitä tulisi yksinkertaisesti liikaa ongelmia töiden ja perheiden kanssa. Uusia biisejäkin syntyy. Tervosen mukaan biisejä jäi uuden levyn sessioista ylikin. Tehhäänkö me enää kokonaisia levyjä. – Mää yleensä demotan omat biisini, koska mulla on studio. Varmaa on, että The Crown jatkaa. Meidän ei tarvi lähteä Saksaan tekemään nihkeitä klubikeikkoja vain sen takia, että saataisiin leipää pöytään. Koko bändi oli ottanut lopputilit töistä ja pyrki tulemaan toimeen bändin avulla. Kenties luvassa on coverbiisilevy tai joku spesiaalikeikka. Siitä eteenpäin ne muuttuvat muutaman kuukauden aikana aika paljon. Ensi vuonna The Crown täyttää 25 vuotta. – Just nyt ollaan vähän twilight zonessa, kun ei olla saatu mitään palautetta. Sellainen ei vaan enää toimi. INFERNO 35. Magnus Olsfelt on psykologi. Luulisin, että keikkojen jälkeen tulee uusia biisejä ihan luonnostaan. – Me tehdään hyvin harvoin keikkoja, mutta tiedetään, että ne on hyviä keikkoja. Me ei vielä tiedetä. Sitten kun alkoi kutittaa sormia, asiat lähtivät käyntiin oikealla tavalla. – Breikin aikana kaikilla oli aikaa saada elämät kuntoon. Death Is Not Dead on The Crownin viimeinen levy nykyisen Century Media -sopimuksen alla. Tervonen haluaa juhlistaa sitä jotenkin. Me pystytään pitämään tämä niin, että The Crown on hyvä bonus meidän elämässä. Meillä on myös mahdollisuus sanoa ei. Ehkä me mennään vaan studioon kun on kolme biisiä, julkaistaan ne digitaalisesti ja mennään uudestaan, kun on taas kolme uutta biisiä. Kaikilla bändin jäsenillä Lindstrandia lukuun ottamatta on lapsia. – Ei ole vaikea selittää muille, ettei voi tehdä jotain, koska on perhe. Perhekuoloa The Crownin pitkä tauko oli Tervosen mukaan ehdottoman hyvä asia. Bändi haluaa yhä keikkailla. Ehkä ne ei oo muitten korvissa niin erilaisia, mutta meidän mielestä on. Ei ollut varaa sanoa ei. Me ollaan nyt aika blessed, kun meillä on yksi Euroopan suurimmista levy-yhtiöistä ja maapallolla on ihmisiä, jotka välittää meidän musiikista. Tehtiin pari biisiä, jotka kuulostaa aika erilaisilta. Tällä hetkellä on sula mahdottomuus, että The Crown lähtisi monen kuukauden kiertueelle. Tuli lapsia, hyvät työt ja kaikki. ”Jos mää nyt lähtisin sadan päivän rundille, tulisin kotia ja sanoisin, että isi oli ryyppäämässä sata päivää, rahhaa ei oo ja lomapäivät on käytetty, niin kyllä siinä äkkiä tulisi lähtö kotoa.” Janne Saarenpää kouluttautui tauon aikana insinööriksi, mikä poiki aiemmin mainitun työpaikan
Manuel E., web developer
Halusin levyn kuvastavan sitä minää, joka on ollut olemassa levyn syntyvaiheessa. Kun ne katoavat, se ei ole välttämättä helppo paikka. Kuvassa siivekäs leijonapäinen hirviö pitelee sylissään naishahmoa. Ydinteemana on kysymys siitä, kuka minä olen, sekä siihen liittyvät pelot. – Kannen tunnelma on hyökkäävä, hahmo tuntuu sanovan: ”Älä koske!” Ja suojeltu naishahmo voi edustaa eri ihmisille eri asioita. Jokainen vähänkään yhtyeen toimintaa seurannut tietää, että Battle Beast kulkee ainakin musiikillisesti vahvassa yhden miehen komennossa. Kannen on toteuttanut viime levyn tavoin chileläisitalialainen Claudio Bergamin. – Näitä syntyjä syviä... Nämä ovat fiilispohjaisia ratkaisuja, joita voi olla vaikea selittää. – Sanoitukset olivat tämänkertaisessa luomisprosessissa selvästi aiemmasta poikkeavin asia. Syvä pelko Vaikka hätävaravarastoa löytyy useamman levyn tarpeiksi, tällä kertaa Anton halusi levylle tuoreita kappaleita. Tajusin, että näistä voisi tehdä kokonaisen levyn, Anton kertaa. Ei tässä ole mitään hätää, laulaja Noora Louhimo sanoo. Antonin mukaan hän ei halunnut nojautua niin selkeästi fantasiatarinoihin, joilla peitettäisiin omakohtaisempia pohdintoja. Mitä nämä tunnelmat sitten konkreettisemmin ilmaistuna olivat. Bändi on perustettu sillä ajatuksella, että halusin tehdä biisejä, ja kokosin ympärille muusikkoja, jotka soittavat niitä minun sävellyksiäni, sanoituksistakin vastaava Anton kertoo. B attle Beastin jäsenet ovat väsyneitä mutta tyytyväisiä. Jotain vihjeitä on silti löydettävissä levyn nimestä ja siitä, että Anton kertoo nimibiisin olevan Angel Cry -päätösballadin ohella temaattinen avainbiisi. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT MARKUS PAAJALA, AKI ANTTILA & JUUSO SOINIO (BÄNDIKUVA) Kolmannen levynsä tammikuussa julkaiseva Battle Beast on kasvattanut suosiotaan tasaisesti. Kitaristi Anton Kabanen on tehnyt aina kaikki kappaleet, eikä metodia ole muutettu uudellakaan levyllä. Hän on tehnyt kuvituksia. Ihminen saattaa piiloutua epätodellisten juttujen taakse. Tällaisia kappaleita alkoi sitten kerääntyä enemmänkin. Asiassa on auttanut yhtyeen taito käyttää sosiaalista mediaa. Tämäkään ei kerro järin kouriintuntuvasti, mitä sanoitusten takana on. Ja Antonillahan on varastossa jo monta sataa biisiä, joita voidaan käyttää tarvittaessa. – Kun pääsee monien eri harhojen läpi, voi alkaa pelottaa nähdä se, mitä siellä lopulta odottaa. Ne ovat tällä kertaa 38 INFERNO raadollisen suoria, henkilökohtaisiin ajatuksiin, tunteisiin ja kokemuksiin perustuvia. Vaikka yksi maali on saavutettu, laakereille ei ole vara jäädä lepäämään. Mies tosin toistaa jo edellisessä, eponyymin kakkoslevyn yhteydessä annetussa Inferno-haastattelussa (#107) kerrotun ajatuksen, että muidenkin ideat ovat yhä tervetulleita. Se voi olla hyvin syvää pelkoa, kun näkee, kuka oikeasti onkaan. – Minulle se on ollut aina itsestään selvä asia. – Se vain tuntui parhaalta ratkaisulta. – Sanoitusten tematiikka perustuu aika paljon omaan henkiseen matkaan, jota olen tehnyt viime aikoina. Seuraavana päivänä on vuorossa keikka Uudenkaupungin Night Club Reeinassa. Anton tuntuukin olevan tarkka siitä, ettei paljasta liikaa. Peruskysymyksiä. Haastattelusessioon helsinkiläisen baarin takahuoneeseen on kokoontunut koko bändi basisti Eero Sipilää lukuun ottamatta. Yhtye on saattanut vain muutamia tunteja aikaisemmin päätökseen kolmannen levynsä Unholy Saviorin masteroinnin maailmallakin tunnetun Finnvoxin tiloissa. – Ei sitä tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta toimivaa systeemiä ei toisaalta kannata muuttaakaan. Sen ei tarvitse merkitä suoraan naista, vaan mitä tahansa suojeltavaa kohdetta tai yleisempää ajatusta, Noora jatkaa. – Hahmo suojelee jotain, joka on sille arvokasta ja josta hän ei halua luopua. Samalla hän on kuitenkin itse jo aika kuoleman kourissa, Anton analysoi. Lisäinformaatiota tulee myös levynkannesta. Yksi kappale on syntynyt edellisen levyn miksausvaiheessa, muut ovat uudempaa tuotantoa. Totesin, että nyt on jokin vialla elämässä, ja tein niistä tunnelmista kappaleen
”Olin ensimmäisillä Battle Beast -keikoilla niin innoissani, että näytin ihan räpiköivältä linnulta.” Noora Louhimo INFERNO 39
Musiikin tekeminen on hyvin sekava prosessi. Tässäkään kohtaa kitaristi ei halua mennä yksityiskohtiin. Henkilökohtaisesti olen todella tyytyväinen kanteen, Noora lisää. Tähän tuli nyt sellainen kansi, minkä hän pystyi näillä lähtökohdilla tekemään. Kyllä sen huomaa keikoilla, mitkä kappaleet toimivat ja mitkä eivät, ja siihen pohjautuen niitä settilistojakin tehdään, Noora kertoo. – Varsinkin Black Ninja on uponnut joka paikassa kuin veitsi voihin. Kun työstää kappaleita säveltämisestä miksaukseen vuoden, tässä vaiheessa on miellyttävämpi kuunnella sävykkäämpiä kappaleita kuin niitä hevijyräyksiä, Anton kertoo. Anton ei kuitenkaan myönnä, että olisi antanut näiden huomioiden vaikuttaa uusien kappaleiden säveltämiseen. Itse asiassa täytyy myöntää, että omia suosikkejanikin ovat ne levyn pehmeämmät kappaleet. Kun näin valmiin kuvan, siinä oli paljon juttuja, joita olisin halunnut muuttaa, muun muassa sen leijonahahmon pään, Anton paljastaa. Edellislevyn materiaalista ovat nousseet keikkasuosikeiksi odotetusti sinkkujulkaisut Black Ninja ja Into the Heart of Danger. Yksinkertainen on kaunista Musiikillisesti Unholy Savior on jonkinlainen sekoitus kahta edellistä levyä. Kakkosellakin oli silti asioita, jotka eivät olleet tarpeeksi hyviä. ”Minua suorastaan inhottaa miettiä, mikä kannattaa taloudellisesti ja mikä ei.” Anton Kabanen myös muun muassa Rob Halfordin ja Arjen Lucassenin tuotoksiin. – Minusta radikaali muutos on silti se, että uudella levyllä on nyt enemmän sekä selkeitä slovaribiisejä että 40 INFERNO sellaista kasarimeininkiä. Antonin mukaan bändin toinen levy oli selkeä harppaus eteenpäin. Antaa ajatuksen juosta vapaasti.. – Vaikka Claudio on mahtava taiteilija, hänkään ei ole ajatustenlukija. Meidän kappaleissa on simppelit sointukulut ja tarttuvat melodiat, piste, Anton linjaa. – Yritin selittää Claudiolle kappaleiden tematiikkaa, ja kyllä hän tietyllä tavalla sen välittämisessä onnistuikin. Olen odottanut sitä hetkeä, kun saan tuoda itsestäni esille monipuolisemman kuvan laulajana. Ei siinä halua analysoida liikaa vaikkapa sitä, mikä toimii lavalla. – Ne jutut liittyivät miksaukseen, sen verran voin paljastaa. – Homman ydin on yhä yksinkertaisuus. En ole vain se raivopäisesti karjuva nainen, vaan äänestäni tulee esiin myös herkempi ja sielukkaampi puoli, Noora sanoo. On ihan hyvä, että joka levylle jää jotain parannettavaa. Ihan rehellisesti sanottuna kannen kanssa tuli kuitenkin vähän kiire. Toisaalta tyytyväisyys on kaiken loppu. Yhtye on aina ollut häpeilemättömän ilmiselvästi perinteinen heavy metal -bändi, mutta vuoden 2013 kakkoslevylle yhtye sai Steel-debyyttiä (2011) vakuuttavammat soundit, kun Anton ja kosketinsoittaja Janne Björkrot ottivat tuottamis- ja miksausvastuun. – Musiikin kirjoittaminen ja livesoitto ovat kaksi eri maailmaansa. – No okei, olen samaa mieltä, ja hyvä, että tämä tuli esille
– Toivottavasti oma kiertue ulkomaillakin toteutuu lähiaikoina. Lisää näkyvyyttä Noora tuli mukaan Battle Beastiin vuonna 2012, kun bändi oli valmistautumassa toisen levynsä äänityksiin. huom.). – Olimme ensimmäisen päivän toinen esiintyjä. Vaikka hän oli mukana jo saman vuoden lopussa tehdyn Sonata Arcticaa lämmitelleen kiertueen keikoilla, vasta kakkoslevyn jälkeiset lukemattomat esiintymiset ovat nostaneet hänet kunnolla hevikansan tietoisuuteen. Älä luovuta! Hyppäys sarjaportaalta toiselle on näkynyt konkreettisesti juuri tien päällä. Toivottavasti keikkoja tulee lisää sinnekin suuntaan, rumpali Pyry Vikki toivoo. Anton kertoo esimerkkitarinan Oulun Teatrian keikoilta. Pääesiintyjän ominaisuudessa Battle Beast on keikkaillut tähän mennessä vain Suomessa. – Ensimmäisen levyn jälkeen olimme lämmittelemässä siellä Blaze Bayleyä. Suomessa voi tosin soittaa käytännössä vain viikonloppuisin, ja noilla Euroopan lämppärirundeilla tulee yhtäkkiä yhteen putkeen iso määrä keikkoja, kun soitetaan useana päivänä viikossa. – Yhteen laskettuna omien pääesiintyjäkeikkojen suhde lämppärikeikkoihin alkaa olla jo melkein 50/50. Tammikuussa on luvassa uusi lämmittelypesti, Euroopan-kiertue ruotsalaisen Sabatonin kanssa. Ei tarvitse enää miettiä, kannattaisiko mennä uudelleen. – Nyt meillä alkaa vihdoin olla järkeviä keikkoja Suomessa, ei tarvitse enää olla lämmittelijänä ja jäädään jopa plussan puolelle taloudellisesti, Janne kertoo. Se on ainakin nähty nyt Japanissa, että markkinarakoa kyllä on. Olimme musiikkimessujen yhteydessä järjestetyn klubikeikan pääesiintyjiä, ja lämppäreinä olivat kotimainen Whispered ja ruotsalainen Smash into Pieces. Toisen levyn kierroksella olimme samassa paikassa Turisaksen ja Ensiferumin kanssa, ja paikka oli jo meidän INFERNO 41. Ainakin Saksassa olisi varmasti jo kysyntää omille esiintymisille. – Onhan se hienoa soittaa reilulle yhdeksälletuhannelle huutavalle japanilaiselle. Kyseinen Chiban kaupungissa järjestettävä Loud Park on yksi Japanin suurimmista musiikkifestivaaleista. Sen keikan otimme promootiomielessä, ja luojan kiitos se poiki myöhemmin taloudellisesti kannattavan festivaalikeikan Loudparkissa, toinen kitaristi Juuso Soinio kertoo. Tähän on epäilemättä vaikuttanut tiivis keikkailu ja näkyvät pestit muun muassa Acceptin, U.D.O:n ja Powerwolfin Euroopan-kiertueiden lämmittelijänä. Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä, mutta silti sali oli jo lähes täynnä, Janne Björkrot muistelee. Kaikenlaisia puheita on ilmassa, mutta mitään varmaa ei pysty vielä kertomaan. Keikalla kuvatulla videolla näkyy, kuinka lavan edessä oli meidän aikana ehkä viisi ihmistä. Myös Japanissa on vierailtu kahdesti. – Ennen toista levyä tehdyillä keikoillahan minut saatettiin jopa sekoittaa Nitteen (Valo, bändin ensimmäinen laulaja, toim. Tänä vuonna tapahtumassa nähtiin muun muassa Dream Theater, Arch Enemy ja Down. Myös Battle Beastin yleinen tunnettuus on kasvanut merkittävästi. Nyt asiasta ei ole enää mitään epäselvyyttä, Noora kertoo. – Ensimmäinen Tokion-keikka syksyllä 2013 liittyi pohjoismaisten musiikkitoimijoiden vientipyrkimyksiin
Että haluanko minä oikeasti tehdä tätä hommaa. Olin ensimmäisillä BB-keikoilla niin innoissani, että näytin ihan räpiköivältä 42 INFERNO linnulta. – 80–90 prosenttia kehityksestä on tullut yksinkertaisesti kokemuksen mukana. Toki olen tehnyt myös tietoista ajattelutyötä – miettinyt, mikä näyttää hyvältä ja mikä ei, ja katsonut omien keikkojen videointeja. ”Koska meillä ei ole koskaan näkynyt mitään vähäpukeisia muijia bäkkärillä, jätkät hengailee alastomina keskenään.” esiintymisen aikana ihan täynnä. Esiintyminen on kehittynyt radikaalisti – minun lisäkseni koko bändillä, Noora arvioi. Mietin, onko joka keikan jälkeen tosiaan tällainen olo. Myimme myös kaikki bändipaidat loppuun. Varsinkin Nooran kohdalla on aloitettu lähes nollapisteestä. Myös Antonilla on omat muistonsa esiintymisuran alusta. – Muistan kirkkaasti ensimmäisen keikkamme Pub Alabamassa Järvenpäässä 16. – Sitä ennen olin soittanut vain konservatoriolla tutkintoesiintymisessä, jossain rapujuhlilla Jannen kanssa. Puitteiden kasvamisen rinnalla yhtye on käynyt läpi omaa kehitystään esiintyjinä. Tulin keikalta kotiin ja minulla oli todella huono fiilis. Bayleykeikalla meitä ei ollut katsomassa ketään, ja seuraava keikka vedettiin omillaan ja paikka oli täysin ylibuukattu, Pyry kertoo. – Täytyy myöntää, että olin ennen bändiin liittymistä täysin keltanokka tämän genren suhteen. – Sama kontrasti oli Tampereen Klubilla. Tekemällä oppii. En todellakaan tiennyt, kuinka olla hevibändin laulaja, vaikka muunlaisia keikkoja oli takana jo kymmenittäin. toukokuuta 2009
– Kyllähän Anton voi yrittää rajoittaa tuota puolta, mutta ei se onnistu, Janne sanoo. – Luulisin, että tämä kollektiivinen päätös tuli sen jälkeen, kun olimme On the Rocksissa keikalla Niten vielä mukana ollessa. Isot yhtyeet kertoivat rehellisesti, mikä heidät hajotti aikanaan, Janne sanoo. Ainakaan keikat eivät ole minun hetkeni juhlia. Sosiaalisen median alaston hehku Battle Beast on ottanut Facebookin haltuun omalla erottuvalla tavallaan. Alastomuushan on joissain kulttuureissa tabujuttu, ja meidän päivityksiinkin on tullut maailmalta palautetta, että miksi olette aina vain alasti. Yhteisen kivan ajatus levittäytyy laajemmallekin. ja vastaavaa. – Olimme yhtä aikaa röökipaikalla, ja Phil kommentoi ulkonäköäni kaverilleen. Pari bisseä voi ottaa, mutta skarppina ollaan aina, Janne jatkaa. – Kyllä kaikki bändit hoitavat hommansa aika korrektisti, eikä ketään tarvitse kantaa lavalta. Se pitää ottaa rakentavana kritiikkinä eikä ajatella jääräpäisesti, että vain minä tiedän, mikä on parasta itselleni, Noora lisää. – Onhan se totta kai ollut aika ex temporea, mutta toisaalta, kuka haluaisi nähdä enää niitä samanlaisia kuvia kuin tuhannella muullakin bändillä. Jostakin se alaston pinta pitää löytyä, Anton sanoo. Esimerkiksi joulukuussa 2013 Nivalankeikan jälkeen otettu riemukas alastonkuva on kerännyt yli 800 tykkäystä ja reilusti toistasataa kommenttia, joiden sävy vaihtelee järkytyksestä naureskeluun. Koko se paketti oli vielä aivan hukassa. Heiluttelen mieluummin noita äänihuuliani. Ei siitä kuitenkaan aina selvin päin selviä, Pyry sanoo. Yhtye vannookin avoimuuden ja puhumisen nimeen. – Eipä tässä varmasti kukaan ole ollut humalassa lavalla. – Minä olen ottanut sen asenteen, että kun lähden rundille, olen selvänä. Olen ajatellut sen niin, että koska meillä ei ole koskaan näkynyt mitään vähäpukeisia muijia bäkkärillä, tämä on johtanut siihen, että jätkät hengailee alastomina keskenään. Tuntuu, että tietoista oppia on otettu monista rockhistorian surullisista esimerkeistä, joissa aikuiset ihmiset eivät ole saaneet suutaan auki ja yhtyeet ovat hajonneet silkkoihin pikkuriitoihin ja väärinkäsityksiin. Huomautin, että ymmärrätkö, että kuulen ja ymmärrän kaiken mitä sanot. Noora kysyy nauraen. Kyllä minäkin toki toivon, ettei tästä bändistä tykätä vain joidenkin kuvien perusteella, vaan että ne ovat vain kivaa ekstraa. Ei kannata antaa periksi. – Se on ihan kontrollin ulkopuolella, Anton myöntää. Olemme viettäneet sprintterissämme öitäkin jossain talvisen ruotsalaismaiseman keskellä. Miespuoliset fanit tosin tuntuvat olevan huolissaan siitä, ettei Noora osallistu näihin Facebookin alastomuus tempauksiin. Kuinka suunnitelmallinen tällainen linja on ollut. Paljastuu, ettei Phi Anselmo ollut Loudparkin takahuonetiloissa se lämminhenkinen nallekarhu, jollainen kuva hänestä on viime aikoina mediassa muodostunut. Minä en kyllä ala heiluttelemaan paikkojani ihan kaikkien naamalle. Eli on siinä jotain laajempaakin ajatusta. – Pitää myös olla nöyrä bändikavereiden antamalle palautteelle. Miksi ensimmäisestä keikasta tuli niin huono olo. Harmi vain, että se koskee pelkästään genitaaleja, Pyry heittää. Tämä tuntuu olevan selvästi alue, jolle Antonin valvonta ei ulotu. – Phil vittuili käytännössä jokaiselle, ketä tapasi bäkkärialueella, Juuso kertoo. Jenkeillä oli hyvät lääkkeet, Juuso naureskelee. Se on ihan ok. Janne toteaa, ettei ole huomannut nykyisessä heviskenessä erityistä sukupolvieroa alkoholinkäytön osalta. Siitä näkee, mitkä kaikki asiat voivat mennä pieleen bändihommissa. – Tässä kohtaa ei edes haeta tasa-arvoa. – Niin, meillähän on tällä hetkellä voimakas näyttämisenhalu. Kaikkiaan keikkoja oli ollut varmasti alle kymmenen. Siihen hommaan menee tavallaan suhteettoman paljon aikaa, mutta se on sellaista yhteistä kivaa, Pyry kertoo. Ilkeä Phil Anselmo Niin, alkoholi ja rock’n’roll. Kaikki ottivat aika huolella häppää, ja lopputulos oli se, että keikan jälkeen olimme aika hiljaista sakkia. Opimme yhdestä kerrasta, Juuso muistelee. Jälkeenpäin sitten mietitään, että mitä näihin kommen toidaan. Phil vain murahti, että se on hänelle aivan vitun sama, Noora kertoo. Kyllä minä silti tajusin jo silloin, että homma menee oikeaan suuntaan. Siis alkoholin avulla. Mainitussa We Want More -sarjassa tuotiin Miljoonasateen kitaristin Matti Nurron äänellä esille se viime aikoina yleistynyt huomio, että nuoremman polven rokkareilla hapan maistuisi vähemmän ja tekeminen olisi muutenkin ammattimaistunut. Meitä oli kahdeksan, ja eihän siellä ole kunnon makuutiloja kuin kahdelle kerrallaan. Saan tarpeeksi suuret kiksit jo pelkästä esiintymisestä, Noora kertoo. – No, toisaalta Phil sanoi minulle, että ”don’t get me turned on”, Pyry jatkaa. Yhtye kertoo, että se haluaa käyttää hyväkseen kaiken taidon, INFERNO 43. Vastaavanlaisia kuvia ja muuta hulvattomuutta löytyy bändin Fb-seinältä paljon lisääkin. Vähitellen kaikki alkoivat puhua ja todeta, että tämän jälkeen ei enää ryypätä keikalla. – Jännitti älyttömästi, eikä ylipäänsäkään tiennyt, miten siellä lavalla pitää olla. Yhdessä sellaisessa olen ollut mukana. – Keikka-auto on myös aika ahdas ja opettavainen paikka. – Eikä niitä kuvia ole tosiaankaan otettu mistään velvollisuudentunteesta, vaan täysin hetken huumassa. – No mikä siinä sitten olisi niin ihmeellistä, jos minäkin olisin ilman vaatteita. – Paitsi Phil Anselmo ja Down, he olivat aikamoisessa kuosissa. Että ne ovat ihan sairaita kuvia. – Kannattaa katsoa vaikkapa TV2:n We Want More -sarjaa. Kyllä se koettelee, mutta vielä ei ole tullut yhtään nyrkkitappelua. – Niin, itse kukin on saattanut huomata, etten minä yleensä esiinny niissä alastonkuvissa. Jos olisimme tehneet samat jutut kuin muutkin, olisimme aika tylsä bändi, Janne aloittaa
– Kohdeyleisö vaikuttaa tietysti sillä tavalla, että olisikohan meitä Linkin Parkin kiertueella kuuntelemassa ketään. – Eero tietää valmiiksi bändin meiningin ja osaa myös kirjoittaa paremmin kuin moni ammattimainen tiedottaja. Entä jos Battle Beastille tarjottaisiin vaikkapa Linkin Parkin lämmittelijän paikkaa – tuntuisiko sellainen yhtään oudolta genremielessä. Ja jos minun pitäisi turvautua jonkin muun projektini tiimoilta tiedottajan käyttämiseen, voisin hyvinkin palkata Eeron, Janne kertoo. Hommat hoidettiin bisnespohjalla, eikä kiertueiden esiintyjillä ollut välttämättä minkäänlaista henkistä tai tyylillistä yhteyttä. Esimerkiksi Sabatonin jätkät alkoivat diggailemaan meidän meiningistä jo kauan sitten ja pyysivät meitä esiintymään marraskuun 2013 Sabaton Cruise -risteilylle. Yleisömäärät ovat suuria ja meillä kahdella on potentiaalisesti samaa yleisöä. Eivät ihmiset tule aina automaattisesti katsomaan myös lämmittelijäbändiä, Juuso pohtii. Tässäkin Battle Beastin väki osoittaa ihailtavaa pelisilmää – kaikki mediaseksikkyys kannattaa hyödyntää. En halua itse edes ajatella tuollaisia asioita, ja onneksi meillä on ollut tähän mennessä hyvä managementti. – Sitä varten pitääkin olla hyvät taustajoukot, jotka miettivät minun puolestani, Anton sanoo. Lämppärille katsojia oli parisataa ja Gagan aikana täysi Hartwall-areena. – Tänäänkin olimme ihan pulassa, kun olimme masteroimassa levyä ja otimme kuvan Facebookia varten. Aivan sama, mitä se musiikkityyli on, Janne linjaa. Hyvänä esimerkkinä oli Lady Gaga, jonka lämmittelijänä oli Darkness (vuoden 2012 Born This Way -kiertueen Euroopan-osuudella, toim. Toivon, että joku muu hoitaa sen puolen ja miettii myös, että se on tyylillisesti meille sopivaa. huom.). Jos Metallica pyytäisi keikalle ja siitä pitäisi maksaakin, kyllä se jo kannattaisi. Antonin mielestä yhtyeiden ei silti tarvitse välittää liikaa, onko jokainen Facebookpäivitys yhteisen linjan mukainen. – Nämä ovat aina omia arviointejaan. Eero ei ollut paikalla ja jouduimme miettimään puoli tuntia, mitä kirjoitamme kuvan kommenttiosioon. – Jos siitä ei tarvitsisi maksaa, niin kyllähän kaikki tuollaiset kannattaa aina käyttää. Nykyään tiettyä yhteisöllisyyttä on jälleen havaittavissa. tammikuuta. Muuten se vaikuttaakin siltä, että on palkattu ulkopuolinen tekemään vain tietyntyylisiä tekstejä. 44 INFERNO. Vai onko kyse näköharhasta. Esimerkiksi Accept-keikkojen osalta meidän keikkoja myynyt King Foo vaikutti merkittävästi siihen, että pääsimme lämmittelijöiksi Suomessa. – Musiikkibisnes on ihmisbisnestä. – Esimerkiksi, itseäni suorastaan inhottaa miettiä, mikä kannattaa taloudellisesti ja mikä ei. mitä jäsenistön keskuudesta löytyy. Unholy Savior julkaistaan 16. Julkisuus ja raha Mainitun masterointikuvan takaosasta muuten löytyy eräskin Tuomas Holopainen, jonka läsnäolo synnytti heti pöhinää sosiaalisen median kansainvälisessä osastossa. Näiden esiintyjien yleisöt olivat täysin eri kohderyhmistä. 1990-luvulla tämä skene tuntui katoavan. huom.), Noora kertoo. Tänä kesänä olimme Sabaton Open Airissa, ja nyt pääsimme lämmittelijäksi heidän kiertueelleen (bändihän on myös levyttänyt Out of Control -kappaleen tämänvuotisen Heroes-levyn bonus-levylle, toim. Joskus bändit myös suoraan maksavat siitä, että pääsevät lämmittelijöiksi. – Kyllä niissä voi ihan hyvin näkyä jokaisen jäsenen erilainen tapa kirjoittaa. Toki kyse on myös rahasta, mutta vaikka olisi sellainen tilanne, että voisimme palkata täysipäiväisen tiedottajan, niin kyllä minä silti haluaisin antaa Eeron hoitaa homman. Sitä on jo tottunut siihen, että Eero hoitaa homman, Juuso kertoo. Tiedotteiden muotoilu ja varsinkin Facebook-päivitykset ovat lähes tykkänään haastattelusta poissa olevan basisti Eero Sipilän käsissä. Kuuleman mukaan Holopainen oli paikalla Finnvoxilla Nightwish-töiden merkeissä, mutta tuskin hän päätyi kuvaan sattumalta. Kyseinen kuva johtaa ajatukset siihen, kuinka paljon hevibändit kaveeraavat nykypäivänä. Emme me mitään lynkkaustakaan kaipaa, Noora vastaa. – Totta tämäkin. 1980-luvulla oli sellainen tunnelma, että bändit olivat hyviä ystäviä keskenään ja isot nimet KISSistä Ozzy Osbourneen tahtoivat valita lämmittelijöikseen sellaisia yhtyeitä, joiden musiikista oikeasti pitivät. Ainakaan tähän mennessä emme ole joutuneet maksamaan lämmittelyslotista, Juuso kertoo. Kyllä sitä joutuu vähän aina miettimään. – Siitäkin riippuu paljon, miten tietyissä maissa on vahvoja promoottoreita
Ajattelin, että tämä nyt on tällaista… Sitten kun kuulin Headless Crossia, olin ihmeissäni, että onko Sabbathilla tosiaan näin hyvää musiikkia. – Olen itse asiassa ollut teini-ikäisenä Nightwishcoverbändissä. En päässyt vielä Tony Martin -vaiheeseen. En silti usko, että pidän siitä vain sen takia, vaan se toimii jo pelkän musiikillisen sisältönsä vuoksi. Luen itse asiassa tällä hetkellä Tony Iommin elämäkertaa, mutta olen valitettavasti päässyt vasta siihen vaiheeseen, kun Ronnie James Dio on eronnut Black Sabbathista. Se on paljon hienostuneempaa kuin Ozzyn aikainen tuotanto, mutta harmi, että se ei ole lähellekään yhtä suosittua. En ymmärrä, miten sitä ei tunneta paremmin. Sitten vain huomasin, etten päässyt siitä Tarja Turusen aikaisesta tuotannosta yli enkä ympäri. Tai olenpa sittenkin! Olen nähnyt Floorin (Jansen) lavalla, ja hänellä on muutamia juttuja, joista olen ottanut vaikutteita. – Ei. Kannattaa ottaa ne hyvät jutut talteen. Oli vain parempi luovuttaa ja mennä kohti niitä juttuja, joista itse tykkää. Tämä levy kuitenkin iski täysillä. Ennen levyn kuulemista minulla oli vain kokoelmalevy, jolla olivat ne Ozzyn aikaiset perusbiisit. NIGHTWISH: CENTURY CHILD Anton: – Olen Nightwishin suhteen varsin myöhäisherännäinen. Mutta ei se sinällään ole vaikuttanut omaan tyyliini. Päätimmekin kysyä Antonilta, mitkä levyt ovat muovanneet hänen omaa heavy metal -fanitustaan. Suosikkibiisini on Dead to the World. Mutta kaikkihan tietävät Judas Priestin. Voin kuitenkin sanoa suoraan, että en ole koskaan kuullut levyä kokonaan. Se on vaikuttanut jonkin verran myös omaan musiikintekooni. Pyry: – Black Sabbath on siitä mielenkiintoinen, että se on onnistunut kerta toisensa jälkeen, vaikka laulajat ovat vaihtuneet ja olosuhteet muuttuneet. Sekään ei tee sinusta vähemmän omaperäistä. Esimerkiksi bändin viimeisin levy Babylon (2009) on loistava, Blackien ääni ja biisit toimivat. Olen itse sellainen laulaja, että suoraan sanottuna matkin toisia. Noora: – Levy ei ole tuttu, mutta Blackie Lawless on minulle hevin saralla suuri esikuva siinä, kuinka lauletaan ja ollaan lavalla. W.A.S.P.: UNHOLY TERROR Anton: – Olen tietoinen, ettei juuri tämä W.A.S.P.-levy sano useimmille lukijoille mitään. Se on todella hyvä kappale. Yhtään keikkaa emme tehneet, mutta soitimme muutamia treenejä. Muut jäsenet saivat kommentoida valintoja. Juuso: – Villi veikkaukseni on, että tältä levyltä on kotoisin Devil & Daughter, jota mekin olemme Antonin kanssa yläasteaikoina soittaneet. Esimerkiksi kosketinsoittaja Janne Björkroth ei omien sanojensa mukaan juuri kuuntele metallia. Nimibiisi on hieno, mutta valitettavasti olen kuullut sen myös livenä. Janne: – Painkiller on suunnilleen ainoa syy, miksi tiedän Judas Priestin. Antonin henki ja veri Anton Kabanen on henkeen ja vereen heavy metal -fanaatikko, mutta muiden Battle Beast -jäsenten innokkuus raskaan rockin suhteen vaihtelee. Nightwishissä ja Battle Beastissä on yhteistä ainakin se, että molemmissa on naislaulaja ja musiikissa paljon kosketinsoittimia. INFERNO 45. Se osoittaa, ettei homma ole kiinni yhdestä kortista. on ainoa niin sanottu vanha iso bändi, josta voin sanoa, että uusi materiaali on parempaa kuin vanha. Uskon, että tämä levykin on täyttä timanttia. En saa henkilökohtaisesti siitä laulutyylistä mitään irti, vaikka itsellänikin on klassisen laulamisen taustaa. Enkä myöskään tiedä levyltä muita kappaleita, mutta ehkä tunnistaisin, jos kuulisin. Pyry: – Minusta tunnetuimmat W.A.S.P.-hitit eivät ole heidän parhaita kappaleitaan. JUDAS PRIEST: PAINKILLER Anton: – Vahvan ikoninen levy. W.A.S.P. Janne, onko Tuomas Holopaisen tyyli vaikuttanut soittamiseesi. Miten niin uskomatonta kertsiä voi edes tehdä, siinä melodiassa on jotain kuolematonta. Kuulin sen jo paljon ennen kuin ostin levyn. Se on kuitenkin mer- kinnyt paljon ja oli minulle myös ensimmäinen heidän levynsä. – En oikeastaan. Jos joku, joka ei ole kuunnellut metallia, kysyisi minulta, mistä levystä olisi hyvä aloittaa metallin kuuntelu, voisin kuvitella suosittelevani Painkilleriä. (yleistä naurua) Siis Nightwish on hieno bändi ja yksi harvoja heviyhtyeitä, joita edes kuuntelen. Pointtina on silti se, että tällä levyllä laulaa Martin. Entä oletko, Noora, saanut vaikutteita Nightwishin kolmelta laulajalta. Se on kuin heavy metal -raamattu. BLACK SABBATH: HEADLESS CROSS Anton: – Itse asiassa tämä on ainoa levy Tony Martinin aikakaudelta, joka nappaa minulle. Minulla on yleensäkin helvetin huono tietämys siinä mielessä, että tiedän kyllä yksittäisiä kappaleita, mutta kokonaiset levyt ovat arvoituksia. Noora: – Nimibiisihän on ainakin helvetin hyvä. Sillä keikalla oli varmasti yhdet huonoimmista soundeista, mitä olen ikinä kuullut, ja lähdin sen takia kesken pois
Yksi kaveri lainasi niitä levyjä ja sanoi, että sun pitäisi ruveta kirjottaan levyarvioita. Kavereista oli helppo kirjoittaa. Nyt hän on kirjoittanut uuden kirjan, nimeltään simppelisti Sonata Arctica, joka kertoo kemiläisen power metal -kombon tarinan. – Mulla oli joskus sellanen tapa, että kirjotin vinyylien kansilehtiin arvioita niistä levyistä. Monenlaista vaikuttamista Mape Ollila aloitti työnsä metallimusiikin parissa jo vuonna 1987, kun hän oli avustajana kuopiolaisen paikallisradiokanavan heviohjelmassa. Peruslukijoille on erityisen mielenkiintoinen kirjan lopusta löytyvä osio, jossa avataan sitä, mitä kaikkea Sonatan kokoisen bändin kiertue vaatii onnistuakseen. Mä en ole ollut koskaan aktiivisesti siinä ytimessä, mutta oon sen verran tavallaan sisäpiiriä, että mä pystyn siinä tekstissä myös vittuilemaan niille. Mähän tein sen Nightwish-kirjan sillon, kun olin päivätöissä – tein sitä puhtaasti vapaa-ajalla – ja siihen meni kaiken kaikkiaan kolme ja puoli vuotta. Sitten mun kustantaja, Petteri Paasilinna, tuntuu olevan jonkinasteinen Sonata-fani. Bändin faneja taas ilahduttanee ennen kaikkea, miten kirjasta löytyy paljon uutta tietoa yhtyeen alkuajoista, jotka ovat olleet tähän mennessä pitkälti hämärän peitossa. Vuonna 1998 mies pestattiin metallilehti Suomi Finland Perkeleeseen. Nyt hän on kirjoittanut kirjan Sonata Arcticasta. Kirjasta tuli sillä lailla tasapainonen, että siinä tuli esille myös kaikkien huonot puolet. Tonyn (Kakko, Sonata Arctican laulaja, toim. 46 INFERNO Mä olen kuitenkin tuntenut Sonatan siitä lähtien, kun ne oli masteroittamassa ensimmäistä levyään Helsingissä. Tämän jälkeen mies on muun muassa toiminut bändin kiertuemanagerina Japanissa ja oikolukenut sanoituksia. Hän muun muassa pyörittää Imperiumi-verkkosivustoa, on tehnyt kirjan Nightwishistä, kirjoittanut lehtiin ja ollut töissä Spinefarm-levy-yhtiössä. En tiedä, moniko muu sitä tekisi. Toni oli, että kirjota sinä. Kirjoittaminen alkoi Colossusprogelehdestä. Sitten oli vielä se neljän vuoden oikeustappelu. Sen jälkeen on hyvä, että kirjotan enää yhtään mitään. Sonata-kirjan kirjoittaminen oli helpompaa jo siksi, että Ollilalla on pitkä suhde yhtyeen kanssa, keksihän hän yhtyeen nykyisen nimenkin. Mä oon tehny Paasilinnalle kääntöhommia muutaman kirjan verran, ja kun se sitten jossain vaiheessa hahmotti, miten paljon mä olen ollut tekemisissä Sonatan kanssa, se yllytti mua tekemään tämän. Kirja syntyi tiiviissä yhteistyössä bändin kanssa. Kuulin yhdeksän kuukautta etukäteen, että Tarja saa kenkää. Bändi luki kirjan läpi ja korjasi aika- ja asiavirheet, mutta muuten kirjailija sai vapaat kädet. Sanoin, että kun siinä teidän lehdessä ei ole mitään muuta ku Panteraa ja muuta mättöä, kirjottaako teillä kukaan melodisesta hevistä. Ollila oli jo ehtinyt Nightwish-teoksen jälkeen ilmoittaa, että hänen kynästään ei olisi luvassa enempää kirjoja. TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA RIITTA AROKALLIO Marko ”Mape” Ollila tunnetaan suomalaisen metallimusiikin harmaana eminenssinä, eräänlaisena kulissien takaisena joka paikan puuhamiehenä. No, rupesin sitten. – Kun olen tuossa Sonatan kyljessä pyörinyt melkein siitä asti, kun ne sai nimensä, niin tulin vaan päästäneeksi suustani tällaisen typeryyden Nightwishin jenkkirundilla 2008, jolla Sonata oli lämppäämässä. – Kirjan olisi tietenkin voinu kirjottaa kuka tahansa muukin, mutta mulla on siihen ehkä hiukan eri vinkkeli. huom.) kanssa juteltiin, ja tulin sanoneeksi, että jos koskaan kirjotan toista kirjaa, niin teistä mä sen varmaan teen. – Sen jälkeen oli semmoinen fiilis, että tämä homma on nähty. Ollila pyrki tekemään kirjasta helposti lähestyttävän paitsi Sonata-faneille myös ”sille Pihtiputaan mummolle, joka on kuullut Tallulahin radiosta ja kiinnostunut bändistä sen kautta”. Se olisi voitu julkasta aikasemminkin, mutta sitten siinä tuli tätä draamaa. Siellä roikuin siihen asti, kun SFP korahti.. Bändi sanoi, että ei julkasta vielä, tästä tulee vielä lisää kirjoitettavaa. SUOMIMETALLIN YLEISMIES M ape Ollila on suomalaisen metallimusiikin piirissä monesta tuttu. Teos pohjautuu pitkälti haastatteluihin, joissa kuullaan yhtyeen nykyisiä ja entisiä jäseniä sekä erilaisia taustavaikuttajia. – Törmäsin Talevan Tonyyn Tavastialla, kun se oli alottanut SFP:n
Ei millään pahalla heitä kohtaan, mutta kierrätystähän se on. Siksi tänä päivänä on niin ankeeta kuunnella tota retrobuumia. Hevin kuuntelu työnä on raskasta Ollilan menneisyydestä löytyy myös pesti levy-yhtiö Spinefarmissa. ”Hirveen paljon ihmiset jumittaa siinä, mitä ne on nuorena kuunnellu, että ne on niitä maailman parhaita juttuja. Mä olen kuullut ne jo kymmeniä vuosia sitten! Samoin kaikki vouhottaa Lost Societysta, ja hyvältähän ne lavalla näyttää, mutta se on kaikki kuultu jo aikasemminkin. Hän perusti Imperiumin aikoinaan Suomi Finland Perkeleen sivujen paikalle ja tekee edelleen, kaksitoista vuotta myöhemmin, aktiivisesti työtä saitin ylläpitämiseksi. Se melkein tappoi kiinnostuksen heviin. Jos se myy neljäsataa, on järjetöntä toimintaa kiinnittää mitään bändiä. Kuuntelin kaiken progemetallin, mitä käsiini sain, mutta sitten tuli ähky. – Hirveen paljon ihmiset jumittaa siinä, mitä ne on nuorena kuunnellu, että ne on niitä maailman parhaita juttuja. Vuonna 1993, kun kuulin Dream Theaterin Images and Wordsin, se levy oli valehtelematta mulla kymmenen kuukautta yhtäjaksoisesti soittimessa. Okei, joku Dagger on hyvä, mutta Enforcer ja muut... Nykymusiikista puhuttaessa Ollila kritisoi monien uusien bändien kyvyttömyyttä keksiä mitään uutta. 1993–97 mulla oli sellanen hirvittävä progemetallivaihe. Ei musiikki kehity minnekään ilman näitä nuorisomusiikkibändejä, jotka meidän vanhempien mielestä kuulostaa hirveiltä. Viime vuosina taas Cynic on ollu mulle hirveen iso juttu. – Siihen aikaan ku mä lähdin Spineltä, niin jos kiinnitettiin uusi bändi ja tehtiin sille normaali promo, pystyi 48 INFERNO olettamaan, että se myy sellasen tuhat kappaletta. Kyllä mä siis veikkaan mulla olleen sellanen korva, että mä tiesin, mitä kannattaa pukata. – Rupesin keräilemään heavyä vuonna 1981. Jos sua ei kiinnosta se, mene johonkin hommaan, missä voi pyörittää sitä samaa kampea joka päivä.. Hän oli vuosina 2004–08 Spinen A&R-ihminen, jonka vastuualueeseen kuului muun muassa uusien yhtyeiden löytäminen. – Tästä voi moni Infernon ja Imperiuminkin toimittaja olla eri mieltä, mutta ei voi olla rokkitoimittaja, jos sua ei kiinnosta koko ajan katsella, minne musiikki menee. Sitten tuli punk, ja hevarin hänestä teki Iron Maiden. Sillä taloudellisella matikalla ainoastaan joku Reverend Bizarre olisi pystynyt tekemään levyn, kun ne teki niitä ihan puoli-ilmatteeksi ja möi hyvin. Vaikka se on pahimmillaan ihan kauheeta, parhaimmillaan on pakko nostaa hattua sille kertakaikkiselle röyhkeydelle, millä kaadetaan raja-aitoja ja yritetään luoda omaa ja uutta. Jos kiinnitettiin uusi bändi, se levy piti tehdä ihan helvetin halvalla, koska tiesi, että se ei myy paljon mitään. Sillon ennen Spine-aikoja mä tein kertaalleen sellasen laskelman, että olin lähettänyt levy-yhtiöille tiekkarit 22:sta suomalaisesta bändistä, ja kaksi vuotta myöhemmin yksi niistä oli hajonnut, yhtä ei ollu kiinnitetty ja loput 20 oli. Mieluummin crabcorea kuin kierrätystä Ollilan oma taival musiikinkuuntelijana alkoi lapsena Elviksestä ja 1970-luvun kotimaisesta iskelmästä. Totuus ei kuitenkaan ole aivan näin ruusuinen. – Kun sitä heviä kuunteli työkseen, siihen meni hetkeksi kiinnostus. Se demojen kuuntelu oli aika nopeaa: 20 sekuntia – ei lähe – roskiin. Kun rupeaa kuuntelemaan paskaa työksensä, niin yllättäen himassa ei kuuntele enää yhtään mitään. Toisin kuin monilla muilla vanhemman polven metallidiggareilla, Ollilalla on säilynyt mielenkiinto uutta musiikkia kohtaan. En mä nyt sano, että ihmisen musiikillisen maun tarvitsekaan kehittyä, mutta mä en jaksa pysyä siinä – enkä oikein missään muussakaan – asiassa turvallisella alueella.” Monelle metallimusiikin harrastajalle Ollila on tätä nykyä tuttu ennen kaikkea miehenä verkkosivusto Imperiumin takana. Ollilan päätyö on silti tällä hetkellä kääntäminen. Yks tuhannesta oli semmonen, josta mietti, että tällä voisi oikeasti tehdä jotakin. Mutta viimesen Finnish Metal Expon aikana, vuonna 2011, kun mä en ollu enää Spinellä, se tonni oli muuttunut neljäksisadaksi. Queensrÿchen Operation: Mindcrime kuuluu edelleen mun kaikkien aikojen top 5 -suosikkilevyihin. Hän on suomentanut Dave Grohlin elämä ja teot -kirjan sekä kaksi muuta teosta, jotka ovat tosin jääneet hänestä riippumattomista syistä julkaisematta. – Kun Spinen silloinen label manager Ewo Pohjola jäi kokonaan Nightwishin manageriksi, sinne ei otettu uutta label manageria, mutta yhden A&R:n paikka jäi tyhjäksi. Siinä meni melkein vuosi, ennen kuin sai takaisin sen palon, että jaksoi ruveta kuunteleen uusia bändejä. Aivot oli niin solmussa, että tuntu siltä että Ramones tai AC/DC kuulostaa jo tosi hyvältä. Tämä seuraava menee vähän pitemmälle – ei tämäkään lähe – roskiin. Spinefarmilla ollessaan Ollila sai myös nähdä läheltä, miten kriisi musiikkibisneksen sisällä kasvoi. – Seuraavat jutut, jotka kolahti ihan helvetisti, oli Helloweenin Walls of Jericho ja Queensrÿchen Rage for Order. Ewo oli sanonut Rikulle (Pääkkönen, Spinefarmin perustaja), että ota Mape siihen, kun mä olin käyttänyt korviani jonkin verran jo aikasemmin, lähettänyt esimerkiksi Turisaksen demot Century Medialle. Ajatus hevin kuuntelusta ammatikseen tuntuu metallidiggarin unelmalta. En mä nyt sano, että ihmisen musiikillisen maun tarvitsekaan kehittyä, mutta mä en jaksa pysyä siinä – enkä oikein missään muussakaan – asiassa turvallisella alueella. Mun mielestä on paljon mielenkiintosempaa kuunnella vaikka niitä patatukkaisia crabcorebändejä, jotka sekottaa deathcorea ja discoa
LIVE NATION & TUSKA PROUDLY PRESENT + SPECIAL GUEST 4.6.2015 JÄÄHALLI, HELSINKI LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK 59,50€ JUDASPRIEST.COM
Omalla tavallaan Push osoittaa grungen yleisemmänkin vaikutuksen myöhempiin metallin valtavirtatyyleihin, nu-metaliin ja uuden vuosituhannen progressiiviseen vaihtoehtometalliin. Lopulta levy palkitsee kuitenkin vaivannäön moninkertaisesti. Grunge, kuten vaikkapa glam metal, on täynnä bändejä, jotka historia on unohtanut mutta joiden musiikki ansaitsee tulla edes testatuksi. Paluu tapahtui 2000-luvun taitteessa, mutta se ei johtanut levytyksiin. Lupaavien vaiheiden (muun muassa Panteran lämmittely vuoden 1993 Euroopan-kiertueella) jälkeen yhtye riitaantui levyyhtiönsä Roadrunnerin kanssa vuonna 1996. Grungelle oli ominaista tietty synkeys ja pessimistisyys. Se voitti oikeusjutun, mutta hajosi samana vuonna tehdyn, Jack Endinon tuottaman Shot, Illusion, New God -ep:n jälkeen. Push on Gruntruckin kahdesta levystä parempi ja myös menestyneempi. AJAN henki siis kuuluu, mutta Push ei silti ole todellakaan mikään hiilipaperikopio isompien nimien tuotannosta. Tahalliset tai tahattomat Nirvana-viittaukset ovat selkeitä, mielenkiintoisesti kuitenkin enemmän Kurt Cobainin johtaman ryhmän Bleach-debyytin (1989) suuntaan. Nirvanan (Nevermind, 1991), Soundgardenin (Badmotorfinger, 1991), Pearl Jamin (Ten, 1991) ja Alice in Chainsin (Dirt, 1992) julkaisemat läpimurtolevyt toivat suuren yleisön tietoisuuteen väljärajaisen tyylin, joka opittiin tuntemaan nimellä grunge. Avausbiisi Tribe tekee tässä suhteessa pelin selväksi jo heti kärkeen. Samaan aikaan, kun yhtyeet sanoutuivat kilvan irti grunge-buumista, mediassa ja faniosastolla käytiin kiivasta keskustelua siitä, ketkä ovat ”oikeita” tai uskottavia suunnan bändejä. Varsinkin Pushin kappaleissa on myös enemmän uhmakkuutta, pullistelua ja silkkaa groovea, eivätkä ne ole mitenkään ylettömän melankolisia. Kappaleen riffi olisi kotonaan millä tahansa 1980-luvun thrashlevyllä. USA:N länsirannikon Seattlessa alkoi viimeistään 1980-luvun puolivälissä kehittyä vaihtoehtoisen rockin ja metallin tyylisuuntaus, joka räjähti koko maailman tietoisuuteen seuraavan vuosikymmenen vaihteessa. Machine Action voisi olla hieman toisenlaisella, hitaammalla sovituksella hyvinkin Toolin kappale, ja Rackedin riffi on silkkaa uusmetallia. Nimitys ei ollut tykkänään median keksintöä ja sen etymologinen historiakin ulottuu vähintään 1980-luvun alkuun, mutta bändit itse vierastivat termiä. Kohtalaisesta suosiostaan huolimatta se ei saanut juurikaan kunnioitusta rokkipoliiseilta, eikä yhtyeen tarina edennyt muutenkaan suuriin voittoihin. Yleissoundi on vetoava, mutta montakaan kappaletta ei voi sanoa ainakaan ensimmäisellä kuuntelukerralla tarttuvaksi. TEKSTI TONI KERÄNEN GRUNTRUCK Push ROADRUNNER 1992 Grungen metallikentillä Gruntruck tuli Seattlesta ja julkaisi 1990-luvun alussa kaksi levyä. Gruntruckille oli ominaista myös pitkien valittavien sävelten käyttäminen hieman Alice in Chainsin tapaan. Muidenkin Seattle-nimien henki leijailee siellä täällä. Siinä missä Inside Yours liikkui enemmän Soundgardenin alkuaikojen tunnelmissa, Push on metallisempi ja iskevämpi. Gruntruckin uusi paluu on siis äärettömän epätodennäköinen. Gruntruckin kuunteleminen ei ole ehkä yhtä katuuskottavaa kuin vaikkapa Mudhoneyn fanittaminen, mutta on se reilusti nautinnollisempaa.. Maailmalla Push pääsi toisaalta muun muassa Kerrangin toimittajien ja lukijoiden ilmestymisvuotensa parhaimpien levyjen listalle. Esimerkiksi kotimainen Soundi lyttäsi bändin toisen levyn Pushin (1992) suhteellisen karusti, ja vielä vuonna 2010 Imperiumin Antti Korpinen antoi Inside Yours -debyytin (1990) ja Pushin yhteisjulkaisulle arvosanat 5,5 ja 6 kymmenestä tuomiten musiikin karismattomaksi ja laulaja Ben McMillanin ”auttamattoman tavanomaiseksi”. VAIN kaksi levyä tehnyt Gruntruck oli yksi näistä rajatapauksista. Kyllä albumilta silti syntyaikansa ja -paikkansa tunnistaa. Näitä vaikutteita voi kuulla vaik50 INFERNO kapa Above Me’n lauluvenytyksissä, Gotta Believen kertosäkeessä tai Slow Scorchin riffissä ja säkeistössä. Gruntruckin musiikki on samankaltaisuuksista huolimatta tietyllä tapaa kulmikkaampaa ja juuri metallisempaa kuin verrokkinsa. Ben McMillan kuoli vuonna 2008 sairastettuaan kahdeksan vuotta vaikeaa diabetesta
43€ (Selmun jäsenhinta), ovelta 49€ (mikäli jäljellä) • K-18 • Ovet klo 20.00 SU 22.3.2015 THE CIRCUS, HELSINKI www.lippupalvelu.fi Ennakkoon alk. LA 21.3.2015 RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI www.tiketti.fi • www.lippupalvelu.fi • www.rytmikorjaamo.fi Ennakkoon alk. 47,50€, ovelta 49€ (mikäli jäljellä) • K-18 • Ovet klo 19.00
pohjamutaa KARI KOSKINEN INFERNO 53. Humanist ja Mayhem ovat lähes suoria nyökkäyksiä nuoren ja vihaisen Peter Steelen suuntaan. Kiekon jälkimmäinen kolmannes jää tosin kaipaamaan yhtä nopeammin rykäisevää purkausta – tai vaihtoehtoisesti pidempää siivua selvästi sävykkäämpää ja ilmavampaa menoa, sillä nyt loppu tahtoo jäädä pykälän verran erinomaista alkuja keskiosaa tylsemmäksi. Soitti rumpali hitaasti tai ei, Caskets Openin ilmaisu säilyttää aina tietyn kylmäntunteettoman nihilisimin, väkivallan ja maailmanloppua ennustavan lohduttomuuden. Ajoittain Caskets Open käy kurkkimassa jopa mustemman ilmaisun puolella, mutta nämä ovat vain lyhykäisiä mausteita muutoinkin perin monipuolisen ärhentelyn joukossa. Ilkeydestä ei tingitä. Tämä kuitenkin tuomionluvulle sallittakoon, sillä To Serve the Collapse on kokonaisuutena perin brutaali, perinpohjainen ja ahdistava rakastaja. Yhdistelmä kuulostaa paperilla oudolta, vaan kylläpäs kuulkaa toimii. Muutamat väliin roiskitut nopeammat hc/crossover-osuudet istuvat joukkoon erityisen hyvin myös siksi, että vaikka tempo juoksee ulos kaikista mahdollista doom-raameista, tunnelma ei loppujen lopuksi muutu kovinkaan paljon. Pahuudesta hyvää, sano. Myös bassointrolla käynnistyvän Funeral Homen hidas murjonta kuulostaa hengeltään kovin tutulta. Caskets Open välttääkin hyvällä prosentilla tietyn jurnuttavan puuduttavuuden ja samoilla leluilla leikkivän tylsyyden, mihin liian moni puhdasta ilmaisua hakeva yksipuolisempi levy kaatuu. Dynamiikkaa ei ole lyöty sileäksi, ja kuulokkeilla kuunneltuna soitto kuulostaa raikkaan luonnolliselta. Pakkoko sillä yhdellä kauhalla on aina kaivella, kyllä piikkien pituutta ja paksuutta saa varioida. Vuodesta 2007 kasassa olleen Caskets Openin toinen pitkäsoitto edustaa suomalaista – joskaan ei välttämättä suomalaiselta kuulostavaa – raakaa ahdistusta ja itsetuhoa parhaimmillaan. Soundissa on terävää ja karkeaa purevuutta, joka suodatetaan aivan liian usein pois. Kun aloitusraita Phantom Wood etenee alun kitaramelodiasta laulun puolelle, mielleyhtymä on välitön. Tärkeä osansa tässä on myös basisti-laulaja Timo Ketolalla, jonka kurkku tottelee vakuuttavasti monenlaista ulosantia. Tai kenties tässä tapauksessa pitäisi puhua lohdullisuudesta, sillä pieni apokalypsi olisi ulosannin perusteella aivan toivottava vaihtoehto. Toiseksi viimeisenä kuultava Hetero onkin ainoa jollain tavalla täyteraitaa muistuttava kappale. Juuri meikäläisen sorttia. mestariteos keskiverto Myös soundit ovat loistavat. Siis puhdistavalla, katarttisella ja sisintä herkästi vastakarvaan silittävällä tavalla. Kappaleet kourivat syvältä, mutta kourimisessa käytettävät välineet vaihtelevat. Ensimmäistä kertaa julistusta nauttiessani saatoin tuntea aivan puhdasta iloa. Esikoisensa aikainen Type O Negative ja Carnivore ovat aivan päteviä vertailukohtia. Vastaavia kohtia on ripoteltu levylle kautta linjan, mutta ei missään nimessä yksi yhteen kopioituna. Resepti käsittää melodioita, lohdutonta ja melankolisen raskasta doom metalia sekä nopeaa hardcoremättöä. Äänet eivät tule seinän takaa, eivät edes edestä, vaan suoraan pään sisältä. Revin naamaani virneeseen viimeistään vartin tienoilla, sillä To Serve the Collapse toimii soundien ohella myös tunnetasolla niin perhanan hyvin, että levy on painostavuudestaan huolimatta kierolla tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Jos tämäkin levy jumittaisi yli tunnin mittansa alusta loppuun joko hitaasti tai vielä hitaammin, raskaus kääntyisi itseään vastaan. Kolmas selkeästi mieleen juolahtava yhtye on kotimainen Reverend Bizarre. TIMO SULKAMO BRUTAALI RAKASTAJA CASKETS OPEN To Serve the Collapse RANKA Arvosteluasteikko lyhyesti: Nyt käydään kurkkuun
Yhtyeen hajoaminen vaikuttaa harmilliselta, sillä levyn perusteella tuntuu, että bändi olisi kyennyt jatkossa tätäkin kovempiin suorituksiin. Noloja rankisteluja ja väkisin puserrettuja kymmenminuuttisia metallieeposkyhäelmiä on kuultu senkin edestä. KOSKINEN GONG I See You MADFISH Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko Daevid Allen on laajentanut tajuntaansa vuosien mittaan. JONI JUUTILAINEN BORN FROM PAIN Dance with the Devil BDHW Pian kaksi vuosikymmentä kasassa ollut hollantilaisbändi on ilmaisunsa perusteella aivan puhdasta NYHC:tä. Ja mikä hienointa, yhtyeen otteissa kuuluu kehitys, vieläpä luonnollisena ja arvokkaana musiikillisena kasvamisena – hurjasta moukaroinnista tinkimättä. Uusia soundeja ei ole tarjolla. Jos mennään kotimaan rajojen ulkopuolelle, ilmoilla on myös Paradise Lostin ja My Dying Briden kaltaista suruvalittelun henkeä. Yllätys on myös, että levy jää yhtyeen viimeiseksi. Jenkkityyppinen hardcore murskaa ja ruhjoo samaan malliin kuin lukemattomilla muillakin alan bändeillä. Riffit muserta54 INFERNO vat, melodiat kaappaavat mukaansa. Tämä 76-vuotias herrasmies on ollut vahva tekijä psykedeelisen rockin piirissä jo kaukaa 60-luvulta. Tuleekin jonkinmoisena yllätyksenä, että Impious Incantations on jo porukan neljäs kokopitkä. Hommassa on jonkin sortin okkultistinen pohjavire, joka heijastuu vahvasti luonnollisuuden arvostuksena; Rervm pohjautuu Titus Lucretius Carusin yli 2000 vuotta vanhan Maailmankaikkeudesta-runokirjan epikurolaisiin ajatuksiin. Ero ei ole suuri, mutta rytmipohjaista musiikkia on mukana enemmän. Vastakohdilla pelaaminen ei silti tunnu vähimmissäkään määrin itsetarkoitukselliselta. 70-luvun kiekkoihin verrattuna bändin tunnistaa kyllä samaksi, mutta aivan yhtä leijuvaksi ja villiksi kokonaisuus ei taivu. EETU JÄRVISALO MACHINE HEAD Bloodstone & Diamonds NUCLEAR BLAST Tämä yhtye on ollut tietyllä tavalla pahoissa vaikeuksissa mahtavasta Burn My Eyes -debyytistään (1994) lähtien. Sittemmin yhtye on taistellut Robb Flynnin johdolla itsensä löytämisen ja väkisin yrittämisen alhossa, josta ei ole herunut kuin hetkittäisiä onnistumisia. Kakkoslevylleen se toisti ensilevynsä murskametallia ja sai siitä paskaa niskaansa. Bändi tuntuu etenevän biisien ehdoilla, ei maailman hienointa metallispektaakkelia tavoitellen. Botanist-bändissäkin yhdessä musisoivien osallisten menossa on outoa, syvälle ulottuvaa tenhoa. Mukava uusi tuttavuus. I See You ei kuulosta selväjärkisen yhtyeen tuotokselta, eikä sen pitäisikään kuulostaa. Lopputulos on jossakin määrin hämmentävä mutta erittäin kiehtova. Yhtyeen vetämä ”junttimetalli” oli aika lailla samaa osastoa kuin nyt: punkinkäryistä heviä, joka jytkyy hyvällä sykkeellä maaliin. SCAPES One: Unseen: One NIHIL ULTRA Näin loppusyksyn pimeinä aikoina on mukava vastaanottaa hyvin tehtyä melankolista ja kuvauksellista raskaspainoa. Te kaikki bändiin uskonne menettäneet, tämä on kirkkaasti parasta Machine Headiä sitten parin ensimmäisen levyn. Scapesin raukeasti puhutteleva, melodiarikasta painotusta omaava tunnelmointi värittää parhaimmillaan vahvoja maisemia – hyvänä esimerkkinä kappale Every Waking Dawn. Bloodstone & Diamondsilla Machine Head palauttaa käyttöön uransa alkuaikojen moukarin ja onnistuu takomaan jalostuneella tekniikalla, joka sekä heijastaa yhtyeen keskeistä ideaa että onnistuu tuomaan mukaan myös toimivia uusia sävyjä. KIMMO K. Siellä jossain. Äänimaailma on pehmeä, orgaaninen ja voisi olla hyvin jo 70-luvun puolella taltioitu. Allen oli mukana perustamassa Soft Machineä, mutta alati jatkuvan päätyönsä hän on luonut Gongin riveissä. Ilmaisuun on haettu rohkeasti arvaamattomiakin ulottuvuuksia, eikä esimerkiksi kitaroissa ole valtaisaa särövallia, vaikka laulu onkin silkkaa rähinää. Tätä tarjoilee raumalainen, pääasiassa kahdesta miehestä koostuva kokoonpano Scapes. Basson, kitarat ja kiipparitkin tyylillä hoiteleva Bezaelith laulaa kuulaasti ja harmonisesti, kun taas rumpali Otrebor runnoo menemään hiomattomalla lofi-tykityksellä. Pisteet myös asenteesta, muhkeasta groovesta ja pykälän keskivertoa tarttuvammista kappaleista. Siihen yhtyeen rahkeet eivät vain riitä. Vuosien mittaan ilmaisuun on hiipinyt hieman melodisempia riffejä, vaikka genren ideaaleista pidetään kiinni tiukasti. Musiikillinen trippi, jonka jääräpäinen vanhakantaisuus näin vuonna 2014 tuntuu turvalliselta kuin brittiläinen villapusero. Lotus Thiefin määrittely on hankalaa, mutta mielleyhtymät sinkoilevat akselilla Slowdive– Sólstafir–Oranssi Pazuzu– Hawkwind. Parhaimmillaan Gong osaa olla kaunis, haaveileva ja ihan aidosti mystinen. Se on kuin ilkikuristen keijukaisten liitelyä tannerta tömistävien örkkien yllä: kiehtovan rikas ja ilmava melodioiden kudelma rujosti hakkaavan perustan päällä. Niin ja leikkisyys, aivan ehdottomasti leikkisyys. Avainsanana tämän levyn kohdalla voisi pitää juurikin ajattomuutta, sillä se on rakennettu kasaan massasta, josta löytyy vivahteita viimeisen kolmen vuosikymmenen black metal -tarjonnasta. Jousia, urkuja ja muuta höystöä on mukana ilahduttavissa määrin. Dynamiikan ja kontrastien muoto on todella luomua. Impious Incantations on tasokas levy, jonka myötä Lathspellin on hyvä vetäytyä haudan syleilyyn. Debyyttiä on kypsytelty saatetekstin mukaan vuosia, ja tämän kuulee. Aivan kaikki lisukkeet eivät silti ole. Levyllä on toki pitkiä ja polveilevia kappaleita, mutta sävellyksissä on tällä kertaa rutkasti itua. Lievästi jazzahtavat psykedelia-aallot, pehmeästi rokkaavat messut, kokeellisuus, Camembert ja avaruus. Bändin puitteissa on asutettu anarkistista kommuunia, luotu omia mytologioita ja ajelehdittu vapaamuotoisesti pitkin Siriuksen renkaita. Kappalemateriaalia voisi kuvailla kaikin puolin yhtenäiseksi ja monipuoliseksi, ja levy tuo monilta osin mieleen Totalselfhatredin mainion, turhan usein unohdetun debyyttialbumin (2008). Vaihtelua löytyy, mutta yhtye on osannut hyödyntää dynamiikkaa linjakkaasti. Lotus Thiefin jopa mustaa hohkaava tummasävyisyys tuntuu orgaanisten kappalerakenteiden, riffivetoisuudesta irtautumisen sekä kauniissa neitolaulussa pitäytymisen ansiosta elämänmyönteiseltä. Nopeutta voisi olla vieläkin lisää. KARI KOSKINEN LOTUS THIEF Rervm SVART Jopas on kiinnostavaa tämän sanfranciscolaiskaksikon ulosanti. Vauhtia ja melodisia koukkuja löytyy runsaasti, mutta bändi ei arkaile heittää silmään tunnelmallisempaakaan vaihdetta, kun tilanne sitä vaatii. Tähän on osansa myös kunniamaininnan arvoisilla laulumelodioilla sekä hienosti liitelevällä kitaraujelluksella. KARI KOSKINEN REBELHEAD Too Much FALCON CREST Rebelheadin debyytti sai osakseen hyväksyvää nyökyttelyä liki vuosikymmen sitten. Kyse ei ole turhista säveltäjäniekoista. Yhtyeen ensisoitto on kaikilta osaalueiltaan hyvin tuotettua, merkityksellistä ja kiintoisia musiikillisia ratkaisuja sisältävää tunnelmametallia, jonka parissa viihtyy. Levy sisältää viljalti dynamiikkaa ja näyttää edetessään jatkuvasti mitä erilaisimpia ilmeitä. KOSKINEN LATHSPELL Impious Incantations MISANTHROPIC ART Hyvinkääläinen Lathspell ei kuulu todellakaan kotimaisen black metalin kärkinimiin. Meno on samaan aikaan rujoa ja herkkää, painavaa ja leijuvaa, kaunista ja rumaa sekä selväpiirteistä ja hahmotonta. Vuonna 2010 purkitetun kiekon julkaisu on viivästynyt melkoisen paljon, mutta ajatonta black metalia raapivan bändin kohdalla muutaman vuoden viive tuskin vaikuttaa, suuntaan tai toiseen. Hardcore loimottaa yhäti taustalla tuoden touhuun intensiteettiä ja räyhää. KIMMO K. Näillä aineksilla Gong maustaa näemmä lappunsa edelleen. Olli Pirkkasen vakuuttava melodramaattistyylinen laulu kantaa hienosti sekä tunnelmalanauksen että kepeämmän harmonioinnin. Aivan kuin kaasujalassa olisi rahkeita vielä hurjempaankin suoritukseen. Ja vihdoin se onnistuu. Pirun tanakat soundit ja pääosin mainiot riffit pitävät puolituntisen hyvin pinnalla, vaikka tarjolla ei olekaan lopullista hardcore-ratkaisua. Vaikka olen ehtinyt siirtää Machine Headin omissa kirjoissani jalustalta paskalaariin, pyrky takaisin loisteeseen on ollut kova. Neljästä yli kymmenminuuttisesta biisistä koostuva albumi on mittavista kappaleistaan huolimatta sutjakka kokonaisuus. Väsyneeseen The New Futureen (2012) verrattuna Dance with the Devil tekee huomattavan parannuksen. Tuolloin bändi testaili kokeellisemman hardcoren parissa, mutta tällä kertaa elektroniikat on heivattu onneksi tyystin mäkeen. Muutamalla raidalla päästellään ilman turhia rajoituksia, mutta aika keskitempoista meininki on edelleen. Jotenkin tämä tuntuu silti hieman pidätellyltä. Bändin otteissa on hitusen samaa toisen kotimaisbändin, The Man-Eating Treen kanssa
Tällä kertaa yhtye malttaa rakentaa hämärää tunnelmaa ilman, että kokee jokaisen suvantokohdan jälkeen tarpeelliseksi muistuttaa äärimetallijuuristaan armottomalla metelillä. NINNI HEINONEN AVERSIONS CROWN Tyrant NUCLEAR BLAST Deathcore on kuin rosolli joulupöydässä – yksi ei voi sietää, toinen tyhjentää koko kulhon. INFERNO 55. Biisi on todella raskas, mutta loppua kohden myös haikea ja tarttuva. Levyn päättävät Controller sekä Faith Collapsing jättävät myös hyvän maun. Bändi raottaa ensin verhoa kolmannen ep:nsä voimin. KIMMO K. New Era tarjoaa vahvan tunteen, miten piskuinen suomalainen metallibändi voi parhaimmillaan kuulostaa olemustaan isommalta yhtyeeltä. An Unending Pathway on kuin esoteerinen spiraali, joka viettää syvälle alakulotettuihin tunnelmiin. Korina on kiehtovan vahvaa ja runsasta, todistetusti myös livenä. Se puolestaan on kelpo kantimissa, sillä hetkittäin mieleen tulee jonkinlaisia johdannaisuusjanoja vaikkapa Refusediin (moniulotteisuuden kautta) tai Sick of It Alliin (tanakan menon takia). Bändin toisella kokopitkällä saa päivän rautaisannoksen blastbeatiä, breakdowneja, teknistä riffittelyä ja ei-niin- mieleenpainuvia kertsejä. Aikaisemmat julkaisut ovat kerryttäneet kuukauden demo -titteleitä, syystä. Mutta hyvä meininki, viimeinen niitti, vain uupuu. An Unending Pathway on Atriarchin kolmas täyspitkä, ja sellaisenaan se ylevöittää meditatiivisen tunnelmoinnin, varoittamatta karkaavien blastbeatien sekä genreuskollisen tremolosahauksen yhdistelmän kertalaakista huippuunsa. Meno on aggressiivista ja kuitenkin täynnä tarttuvankauniita melodioita. Joku puhuu ”blackened death rock doomista”, toinen summaa bändin ole- van jonkinlainen goottirockin ja mustan metallin äpärälapsi. Atriarchin musta sielunmessu torpataan trve-porukoissa takuulla hipsterien black metaliksi, mutta tälläkään kertaa ei kannata kuunnella lahkolaisia. Nuoresta iästä ja innokkuudesta huolimatta Drawn Awake ei hötkyile albumisarjaan siirtymistä. Itse asiassa minulle riittää yksinkertaisesti toteaminen, että Atriarchin ritualistista ja paikkapaikoin aivan helvetin pelottavaksi nyrjähtävää musiikkia on piristävän vaikea karsinoida. Peukkua kuitenkin siitä, että mukana on muutakin kuin vakioräimintää. Rumpali Ville Aatsinki on erittäin taitava tykittäjä, mutta suurimmat propsit menevät laulaja-basisti Kai Palolle. Taidokkaasti pinoon pätkitty kymmenbiisinen alkaa jämäkästi ja antaa olettaa isompaakin otsalohkoon kohdistuvaa jymäytystä. JUHA WAKONEN Nuoret tamperelaisjannut perustivat melodeath-kokoonpanonsa kolmisen vuotta sitten. Vaikka jälkimmäinen kuvaus osuu verraten lähelle maalia, totuus löytyy jostakin käsitesekamelskan rivien välistä. Tämä voi todellakin tarkoittaa yhtyeelle uuden aikakauden alkua. Kymmenen kappaleen lätyn kovinta kamaa ovat rumputulta muistuttavat The Glass Sentinent ja Vectors. Kolme kitaristia takaa, että kitaravallia riittää, haikeita ja aavemaisia kitaramelodioita unohtamatta. KOSKINEN ATRIARCH An Unending Pathway RELAPSE Yhdysvaltalainen Atriarch lukeutuu niihin moderneihin ja muodollisesti ilmeisen hankaliin metalliyhtyeisiin, joiden musiikki synnyttää mitä kummallisimpia lajityyppikoosteita. Faith Collapsingissä on jopa hittipotentiaalia. Australian Brisbanesta tuleva kuusikko tarjoilee Tyrantilla tyylipuhdasta deathcorea. Melodisuus ei lyttää raskasta tykitystä, vaan eri elementtien välillä on selkeä tasapaino. Paketti ei pysy kasassa aivan loppuun asti, kun vastaan tulee rockimpaa, stoneriltakin haiskahtavaa poljentoa. En ihmettelisi yhtään, jos Drawn Awake nähtäisiin pian lämmittelemässä isompia yhtyeitä. Tekemisen vimma ja virta tullaan läväyttämään vasten kasvoja, kun aika on kypsä. Riffittelystä ja sooloista ei puutu ainakaan taitoa. Ja tässä piileekin yksi sen kiehtovimmista koukuista. Ep:n kolmessa kappaleessa on aistittavissa onnistunut kehitysprosessi ja oman polun löytäminen. mestariteos keskiverto pohjamutaa JUSSI EEROLA Arvosteluasteikko lyhyesti: DRAWN AWAKE New Era INVERSE oleellisessa osassa, nostamassa biisejä uudelle tasolle. Uhkauksista huolimatta iso kumaus jää tulematta. Laulaja Colin Jeffs hoitaa örinät, murinat ja rääkäisyt mallikkaasti. Tämä osasto ei vain rullaa yhtä luonnikkaasti kuin metallin ja hardcoren synteesi. Se laventaa sekä bändin omaa ilmaisua että käsityksiä siitä, mitä bm-konseptin alla voi tehdä
Mutta tämä on vain yksi tulokulma. Witchriderin esikoislevyn valitsin arvosteltavaksi sokkona, vailla minkäänlaista ennakkotietoa yhtyeestä tai sen musiikista. Riffeissä voisi tosin olla enemmänkin tarttumapintaa, sillä aluksi tämäkin kiekko kuulosti uhkaavan kasvottomalta. Kun kuuntelin albumia ensimmäistä kertaa, olin aivan myyty heti toisen kappaleen kohdalla. Vahvat örinät ja ankarasti takova rumpali tekevät tässä sopassa paljon. Poppoon esikoinen iskee pöytään suoraviivaista ja korutonta perusjyrää. Ukot ovat sen verran kokeneita kettuja, että jälki on näin perusmallisenakin perin kelvollista. Erikoisuuksia tai tyylillisiä irtiottoja ei tarjoilla, mutta perusteissa pysyvä murjominen hoituu perhanan väkevästi. Judas Priestin Rapid Fire tulee mieleen useampaan otteeseen, kuten tietysti myös Accept ja Grave Digger. Unmountable Stairs voi olla kaukana täydellisestä, mutta se on omalla hämärästi pörisevällä, romuluisella tavallaan yksi koko vuoden positiivisimmista puskista hypänneistä yllätyksistä. Kyllä kunnon rosolli kuuluu joulupöytään, kunhan tarjolla on muutakin kyytipoikaa! PASI LEHTONEN THE GERMAN PANZER Send Them to Hell NUCLEAR BLAST The German Panzer on tuore heavy metal -trio, jonka riveistä löytyvät Acceptista tutut Herman Frank ja Stefan 56 INFERNO Schwarzmann sekä Destructionin Schmier. Bändi myös tuulettaa kerta toisensa jälkeen turhan ilmiselviä kyussmaisuuksia perinteisemmän rockin tarttuvilla melodisilla koukuilla. vasti, mutta sen ihmeempiä elämyksiä ei kannata odotella. Näitä raitoja ei ole varmasti hinkattu kovin kummoisesti. Helpoin – ja tylsin – tapa kuvailla Witchrideria on karsinoida se suh- teellisen itsetietoiseksi stonerjumitukseksi. Ainoastaan Far from You -kappaleen räikeä Foo Fighters -pastissi osuu turhankin liki alkuperäistä. Levyn sisältämä moderni kuolomättö irtoaa tiukasti ja tarpeeksi vaihtelevasti. KARI KOSKINEN KARI KOSKINEN WITCHRIDER Unmountable Stairs Tyrant iskee molemmat luuvitoset hyhmäiseen tajuntaan. One for Five todistaa rämisevällä popsensibiliteetillä ryyditetyn aloitusraidan jälkeen kuin itsestään, että Itävallan alppimajoissa on kuunneltu ahkerasti Queens of the Stone Agen Lullabies to Paralyzea. Kovin kummoista tunteenpaloa Send Them to Hell ei kuitenkaan välitä. Witchrider laventaa koko ajan omaa ilmaisuaan lainaamalla esimerkiksi grungen elkeitä, kuten biisissä I’m Outta Breath. JUHA WAKONEN. Kun ammattimiehet lähtevät töihin, valmista tulee puolivaloillakin. Perusmallista jenkkideathiä mätkivä Abysmal Dawn oli kolmella ensimmäisellä levyllään ehkä divaritason nimettömyys. Uusintapyöritysten jälkeen tajusin kuitenkin kuuntelevani aivan ensiluokkaista jenkkimörinää. Coverina heitetään uskollisesti versioitu Dissectionin Night’s Blood, joka kuulostaa näin dm-muotin läpi jyrättynä varsin mielenkiintoiselta. JOHN ANTHONY HADDAD ABYSMAL DAWN Obsolescence RELAPSE Tässäpä mainio esimerkki yhtyeestä, joka ei todellakaan tehnyt parhaita kiekkojaan heti uransa alussa. Paha vain, että kiekolta löytyy myös muutama todella väsynyt b-luokan ideoiden kierrätyskeskus. Witchriderin nimeen tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta liittää liuta muita yhtyeitä, koska kyseessä ei todellakaan ole mikään yritys peitellä omaa näköalattomuutta muiden visioita lainaamalla. Vertailukohdaksi voisi mainita vaikkapa Morbid Angelin ja uudemman Behemothin. Tässä aussipumpussa on ainesta. Biisit toimivat pääosin ihan muka- FUZZORAMA Musiikista kirjoittamisen silkka hienous piilee sekä uusien bändien löytämisessä että mahdollisuudessa jakaa nämä löydöt muiden kanssa. Aivan kuin narulle olisi laitettu hätäratkaisuna ensimmäinen mieleen juolahtanut idea. Obsolescence ei nosta bändiä alansa tiukimpaan kärkeen, vaan eipä tarvitse enää hävetäkään. Liekö tämä sitten kanava Herman Frankin luovuudelle, kun äijän ideat eivät tahdo päästä läpi Acceptissa. Kunhan on roiskittu virne naamalla menemään, ja eikun julkaisuun
Melodiat ovat kauniinrikkaita, kertosäkeet mainioita, tunnelma häkellyttävän hieno ja soitanta ylipäätään imuunsa vetävää. NINNI HEINONEN NIGHTINGALE Retribution INSIDEOUT WITHERSCAPE The New Tomorrow CENTURY MEDIA Tulihan se sieltä. Koska levyn muu materiaali toimii varsinaista uutta kappaletta paremmin, saa nähdä, millaisia piirteitä ensi vuo-. Niin myös tällä ker3:47 PM mestariteos taa. Bändin musiikki muistuttaa tyylillisesti esimerkiksi Dimmu Borgiria ja Shade Empirea. Homma etenee ehkä aikaisempaakin keveämmässä ilmapiirissä, vaan sepä ei totisesti menoa haittaa. keskiverto pohjamutaa Teemallisesti jatketaan siitä, mihin debyytillä jäätiin. Amerikkalaisen Warriorin Defenders of Creation pullistelee ja jylhistelee toimivasti, kun taas KISS-laina A World without Heroes harrastaa mallikkaasti kevyempää luontia. Mitä tulee covervalintoihin, levyllä taiteillaan jo erottuvammin. Lisäksi Dan Swanöltä taittuu yhä ehkä upeimman kuuloinen puhdaslaulanta ikinä. Parasta on myös, kuinka runsaasti levyllä on variaatiota. Jäätävän kaunista, kerta kaikkiaan. Valitettavasti taitavien soittajien kaarti sortuu useimmissa biiseissä toistamaan tiettyä rytmiikkaa, ja osa melodioista on genressään selkeästi kliseisiä. Kaikki palaset soundipuolesta alkaen soljuvat täydellisessä tasapainossa. Levyn instrumentaalinen avausraita herättää kiinnostuksen kauniista sävelkuluista, joita levy voisi tarjota. Bändi on kuulunut miehen projekteista henkilökohtaisiin suosikkeihini heti Edge of Sanityn jälkeen. hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 Sinfonisuus metallimusiikissa ei ole allekirjoittaneelle se suosikkivaihtoehto, etenkään juuri synavetoisuutensa vuoksi. Albumi käynnistyykin edellislevyn päättäneellä melodialla. Sinfoniset synat ovat pohja, johon suurin osa albumin kappaleista kiinnittää huomion ja jolla perusmelodiat on tuotettu. The Earth Unseen ja Figures of Destruction ovat albumin parhaimmistoa, josta puskee läpi yhtyeen piilevä potentiaali. Kitaratilutuksia ja sooloja jää kaipaamaan automaattisesti. Välillä poljetaan suoremmin, hetken päästä arvoituksellisemmin ja ajoittain taivaallisella, palan kurkkuun nostavalla herkkyydellä. Retribution tulee viipymään levylautasella vielä pitkään ja tuon tuosta. Näiden lisäksi kuullaan onnistunut Judas Priest -cover Out in the Cold, joka on monipuolisesti tarrautuvan soitannan ja laulantansa puolesta levyn mallikkain. Levyllä ei kuitenkaan ole uutta musiikkia kuin yhden kappaleen verran. Albumi on yleistasoltaan täyttä kiitettävää, mutta mukaan on päässyt myös täysosumia, kuten päähän juurtuva Lucifer’s Lament ja satumaisen hieno 27 (Curse or Coincidence?). Swanön viime vuonna käynnistämä uusi progressiivisen death metalin projekti Witherscape saa sekin jatkoa, nyt minialbumin muodossa. Yhtye on perustettu vuonna 2007, ja se on kokenut miehistö- ja nimenmuutoksia nykyiseen suuntaansa muotoutuessaan. Yhtyeen harrastama melodinen, progevaikutteinen raskas rock on totutusti sisältänyt aivan jumalaista, syvältä ja lujaa liikauttelevaa soinnutusta. Swanön musiikillinen mieli ei lakkaa hämmästyttämästä. Uuden nimikappaleen perusteella tyyli on pysynyt kutakuinkin samanlaisessa, voimakkaasti progea ja death metalia yhdistelevässä linjassa. Veisu jättää sovituksellisen kiinnostavuutensa puolesta kuitenkin hieman tyhjän tunteen eikä yllä aivan aikaisemmalle tasolle. Immergo on kuitenkin omassa genressään teknisesti voimakas ja hiomista vaille oikean suunnan äärellä. Jos alkuperäinen versio sai meikäläisen kananlihalle, kevyempisävytteinenkään pläjäys ei jää paljoa huonommaksi. Turussa majaileva Immergo koettaa puskea debyyttialbumillaan genreen uutta tuulahdusta. Tuhannen ja yhden bändin mies, jokapaikanhöylä Dan Swanö palaa seitsemän vuoden julkaisuvälin jälkeen kehään 1990-luvulla perustamansa Nightingale-yhtyeen kanssa. Arvosteluasteikko lyhyesti: IMMERGO Sunken World OMAKUSTANNE Sinfonisen dark metalin saralla on ollut enemmän tai vähemmän hiljaista jo useamman vuoden, ja sen uomiin eksyy uusia tekijöitä melko vähän. Päätösraitana pelittää akustinen muunnelma edellislevyn Dead for a Day -kappaleesta
EETU JÄRVISALO ULVER Trolsk Sortmetall 1993–1997 CENTURY MEDIA Ulver on yksinkertaisesti yksi merkittävimmistä norjalaisen mustan metallin airuista. Tyypillistä punklyriikkaa ne eivät ainakaan edusta. Ensivilkaisulla niiden sisältö ja sävyt eivät ole aivan yksiselitteisiä. Ilmeisesti melko huuruisista nauhoituksista säilyneet neljä harjoitusaihiota ovat kuitenkin vain historiallisia kuriositeetteja. Kaholan suomeksi kirjoittamat tekstit herättävät huomiota. Trolsk Sortmetall 1993–1997 on todellinen kulttuuriteko. Aiheiltaan muiden muassa seksissä ja sydänsuruissa kahlaavat kappaleet noudattavat kutakuinkin kahdenlaista kaavaa: välillä herkistellään tunteellisesti, ja toisinaan jolkotellaan menemään suoremmin, ilman huolen häivää. Sähkistä ja pianoa käytetään, mutta hommaa rakennetaan ennen muuta akustisen kitaran kautta. Myöhemmällä urallaan bändi liikkui kauemmas juuristaan ja kokeili omaan tinkimättömään tapaansa 58 INFERNO esimerkiksi industrialia ja psykedeelistä rockia. Albumin sydän järjen edelle -ajatus kuvaa hyvin sen sisältöä. Bändin akustisesti tulkitsema W.A.S.P.-laina Wild Child on nimittäin rehdissä rempseydessään sovituksellinen täysosuma. Country on yhtyeen ilmaisussa piirre, joka saa jalan vipattamaan, mutta rokimpi osuus luo musiikkiin ilman muuta sen olennaisimman ja kiinnostavimman raamin. Trolsk Sortmetallia ei voi kehua liikaa. Puoleensa yhä uudelleen vetävä albumi on luonut aivan omanlaisensa tunnelman, josta pompsahtaa esiin pari ensiluokkaisen tarttuvaa repäisyä kuten Mitä kauneus tuo tullessaan ja Vauhtisokeus. Sen sijaan esikoislevy Bergtatt on edelleen hienoimpia koskaan julkaistuja black metal -albumeita. Alkuperällä ei tosin ole juuri väliä, niin hyvin kiihkeys natsaa kimuranttien biisien pirtaan. ANTTI LUUKKANEN delle lupailtu toinen kokopitkä tuo tullessaan. Ei sellaisia kuuntele vapaaehtoisesti montaa kertaa. Lofi-luonteensa vuoksi värikkäiden huhujen kohteena aikoinaan ollut Nattens Madrigal ei sekään tunnu menettäneen synkkää särmäänsä. Ei sillä, etteikö nytkin pulpahtaisi mieleen nimiä kuten Propagandhi tai jopa Abduktio, joille on yhteistä omaperäiset laulumelodiat ja tarve saada paljon tekstiä mahtumaan pieneen tilaan. Biisit vedetään itsepäisesti raivokkaalla laukkatempolla, jonka voi tulkita vaikutteeksi yhtä hyvin kasarihevistä kuin skeittipunkista. Vahinko täytynee ottaa takaisin, sillä Kukkia kaamoksesta todistaa, ettei kyse ole turhannauramisesta tai keskinkertaisesta läpsytyksestä. Musiikin lisäksi julkaisun mukana tulee noin satasivuinen kirja, josta löytyvät muun muassa kappaleiden sanat norjasta englanniksi käännettyinä sekä lukuisia kommentaaritekstejä. TRYER Kukkia kaamoksesta IF SOCIETY Johtuiko sitten humoristisesta Stryperin logon kierrättämisestä vai väärässä mielentilassa kuullusta näytebiisistä, mutta Tryerin debyytti Hero Quest (2012) meni korvien ohi sen kummemmin asiaa harmittelematta. Bändin linjanveto on ihailtavan persoonallinen. Muun muassa kikkailupunkyhtye Frivolvolista tutun Jussi Kaholan laulutulkinta on yhä niin omanlaista, että massaan ei hukuta senkään takia. Luotto on ainakin kova. Levy on chillin ja suurimmilta osin koukkuja sisältävän kitaroinnin sekä laulajan kivasti stemmaavan äänen ansiosta oikein hauska ja miellyttävä kuuntelukokemus. Kipeimmin ajan hammas on purrut akustiseen Kveldssangeriin, jonka sävellykset kuulostavat nykyään kiusallisen luonnosmaisilta. EETU JÄRVISALO. Levyn siistein hetki löytyy loppupuolen cover-rykäisystä. Jos Ulver on päässyt vähänkään ihon alle, tämä on pakkohankinta. Bergtattin, Kveldssangerin ja Nattens Madrigalin ohella paketista löytyy myös vuoden 1993 Vargnattdemo sekä Nattens Madrigalin nauhoituksista säilyneet neljä harjoitusraitaa. JUHA WAKONEN KISSIN’ BLACK Heart Over Head MOTOR Sveitsiläinen rockretkue pyörittää ensimmäisellä täyspitkällään palettia, jossa dark rock, tavallista rajumpi country ja akustisen musiikin elementit lyövät kättä. Visio ja soittotaito on onnistuttu valjastamaan niin, että toteutus on varsin onnistunut. Se kokoaa yksiin kansiin Ulverin legendaarisen levytrilogian The Trilogie: Three Journeyes through the Norwegian Netherworlde. Olkoonkin, ettei ”sydämen sanoma” välity tälle kuuntelijalle aivan kaikessa palossaan
ANTTI LUUKKANEN ALLEN/LANDE AMARANTHE THE DEATHTRIP The Great Divide Deep Drone Master FRONTIERS SVART Massive Addictive SPINEFARM Amaranthen edellinen ilmentymä, The Nexus, kävi päälle kuin hyökyaalto. Mestarilaulajat kokoontuvat melodisen metallin äärelle nyt neljännen kerran. Amaranthea voi kuvailla lähinnä näennäisraskaaksi, sillä mu- Melankolista metallirokkia Thine-bändinsä kanssa soittavalla Paul ”Host” Groundwellillä on pimeä puolensa. Hyperaktiivinen popin, metallin ja koneistusten yhdistelmä ärsyttää varmasti yhtä tehokkaasti kuin ennenkin. Tällä kertaa herrojen yhteisisku on suomalaisittain poikkeuksellisen kiinnostava. Nyt ruotsalaistsunamin käsittelyyn joudutaan kolmannen kerran. Monin paikoin tästä palkitaankin: pelottavan liimaisa Drop Dead Cynical tamppaa itsensä kuuntelijan aivoihin, Digital World orjuuttaa kuten aiheensa ja myös levyn nimikappale murtaa lujankin vastarinnan. Yhtyeen soundi on yhä turboahdettu, ja tältä osin levyä voi huoletta luonnehtia nimenomaan massiiviseksi. Mies on paitsi tuottanut myös pääsääntöisesti säveltänyt The Great Dividen materiaalin. PANU KOSKI GRAVEYARD SHIFTERS Brainwashed by Moonshine INVERSE/ETERNAL SOUND Tuore pumppu mainostaa itseään crust punk’n’roll -yhtyeenä, mikä luonnehdinta pitääkin sinänsä paikkansa. Jopa kitarasoolojen nöyristelemätön ujellus pistää nyökyttelemään hyväksynnän merkiksi. Sisäkannessa sällit irvistelevät mancaven uumenissa, ja toiminta on levylläkin mukavan löysäranteista. Hengähdystaukoa saadaan odottaa pitkään: vasta kahdeksantena siintävä Over and Done antaa myrskyn asettua. Allen puolestaan nauttii kunnioitusta uroteoistaan Symphony X:ssä ja Star Onessa. Minkään kuppikunnan valtaistuinta ei havitella, mutta homma toimii pirun hyvin. Ja mikä olennaista, levyn laulajaksi on pestattu voimakkaalla, raa’alla ja tunteikkaalla ilmaisulla julkaisu toisensa jälkeen mykistävä Dødheimsgard-kurkku Aldrahn, jonka mylvintä nousee tällä levyllä kiistatta miehen uran parhaimmistoon. Deep Drone Master on kova tekele, joka ei häviä lainkaan vertailussa tunnustettujen bm-klassikoiden rinnalla. JONI JUUTILAINEN rinalaulu ja muut hevimmän metallin elementit vain alleviivaavat entisestään yhtyeen äärimmäistä melodisuutta ja häpeilemätöntä hittihakuisuutta. Amaranthea määrittää kolmen hengen vokalistikatras, jonka yksi osatekijä on tosin nyt vaihtunut – Andreas Solveströmin mörkösaappaisiin on astunut Henrik Englund. Deathtripin teho piilee siinä, että bändi ei yritä luoda genrepilareita horjuttavaa mestariteosta, vaan tekee yksinkertaisesti kunniaa toisen aallon black metalin perusarvoille, jotka ovat kestäneet muuttumattomina jo parin vuosikymmenen ajan. Kolmikon kiintopiste, Elize Ryd, on onneksi pysynyt tontillaan. Niin kuin terävämpi polla heti päättelee, Allen/Lande kerää samaan projektiin Jorn Landen ja Russell Allenin. Ihan yhtä oikeita verrokkeja ovat saatteessa tarjotut Kvelertak ja Disfearkin, joskin näiden äärimmäisyyteen on näin leppoisasta räiskinnästä pitkä matka. Addiktiivisuutta on huomattavasti vaikeampi saavuttaa, mutta yritys on hurja. Eikä studioon ole tarvinnut kärrätä ylimääräisiä ukkoja, sillä Tolkki hoitaa omakätisesti basson, kitaran ja koskettimet. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Parasta Graveyard Shiftersin touhussa tuntuu oikeastaan olevan puuhastelu itsessään. Tekijämies Dennis Wardin miksaamassa ja masteroimassa, Landen suurimmaksi osaksi sanoittamassa harkossa on sitä metalliin olennaisesti kuuluvaa alkuvoimaa, joka on kadoksissa monilla nykyjulkaisuilla. Soundimaailma on toki tätä päivää, mutta autenttinen tunnelma välittyy odotettua kylmempänä ja mustempana. Mielikuva syntyy useimmiten siitä, että Brainwashed by Moonshine kuulostaa rokkaavimmillaan samalta kuin Anthrax takavuosina punkcoverien parissa. Esimerkiksi Lady of Winter on ihanainen vanhan liiton hevihymni, levyn nimikappale tunnelmoi INFERNO 59. Perusarvoihin nojaava albumi tuntuu erityisen iskevältä rituaalitikareiden, suitsukkeiden ja kaapujen kyllästämän modernin black metal -tarjonnan joukossa. Muutama odottamaton biisirakenne pitää valppaana, samoin kuin päätösraita Play the Victimin yllättävä suomenkielinen osio. Yksinomaan vanhemman, perinteisen metallin ystäville Massive Addictive ei anna mitään. Landen vuolaana virtana saapuvia soolojulkaisuja on vaivannut jossain määrin materiaalin epätasaisuus, mutta esimerkiksi Masterplanin kanssa jälki on ollut kovatasoista. Päävastuun on nimittäin omaksunut Timo Tolkki, jonka historiaa tuskin tarvitsee tämän julkaisun lehdillä erikseen kerrata. Hyvin rokkivaikutteet silti tuuttaukseen istuvat. Amaranthen ymmärtäjille Massive Addictive on kuitenkin varma A-luokan makkara. Kylmästi ja minimalistisesti kajahtelevalla Deep Drone Masterilla kuuluvat läpi Darkthronen ohella myös Dødheimsgard-vivahteet. Viime kohtaamisesta on ehtinyt vierähtää neljä vuotta, mutta hyvää kannattaa odottaa. Muidenkin poppia pelkäämättömien kannattaa ehdottomasti antaa levylle mahdollisuus. Ihan yhtä totuudenmukaista olisi puhua vaikka rokkaavasta thrash metalista tai aika monesta muustakin metallin alagenrefuusiosta. Siinä korostettu estetiikka on vienyt liikaa tilaa itse musiikilta. Tämä puoli pitää sisällään 1990-luvun alkuvuosien norjalaisen black metalin ja erityisesti Darkthronen fanittamisen, minkä kitaristi tuo ilmi Deathtripin huikealla esikoislevyllä. Vetoavan kertosäkeen sisältävä Exhale taas sulkee levyn sen verran tyylikkäästi, että kiusaus siirtyä takaisin lähtöruutuun on suuri. Rumpuihin on sentään rekrytoitu Jami Huovinen. Tästä tulee hyvällä tavalla mieleen 1980–90-lukujen taitteen speed ja thrash metalin liitoskohta, kun ei vielä tarvinnut olla hirveän vakava, mutta soittohommat hoidettiin kunnialla
vakuuttavasti ja useimmissa muissakin mekanismeissa on hyvin imutehoa. Mitään kapakkarockia (jos yhtä savuista swing-biisiä ei lasketa) Thomas Giles ei esitä, vaan ilmaisu kuulostaa eklektiseltä synteesiltä, jossa suoraviivaisempi BtBaMsoundi ja melodiakieli yhdistyvät jän-. Tekniseltä kantilta tarkasteltuna yhden levyn kuvatallenne ei ole kovinkaan ihmeellinen. Bändi on kelpo vedossa ja laulaja Biff edelleenkin mukaansatempaava esiintyjä, mutta näitä perusasetuksilla soitettuja festivaalirykäyksiä ei enää jaksaisi. Tarjolla ei ole kuin stereoääniraita, ja Tavastian kokoisella klubilla erittäin hillitysti käyttäytyvän keski-ikäisen yleisön edessä soitettu keikka on niin kuvaukseltaan kuin kuvanlaadultaankin tv-tasoa – alun perin taltiointi on tarkoitettukin televisioon. Vaan ei. Näistä tunnetuimpia ovat King Diamond, Therion, Memento Mori ja Dimmu Borgir, mutta onpa miehen työnantajina ollut nippu muitakin pumppuja. The Liveshow on kaikessa hämmentävyydessäänkin todella vakuuttava näyte. Viimeistään lukuisat vierailijat ja Cheap Trick -cover I Want You to Want Me sinetöivät omituisuudessaankin mainion julkaisun kiistatta korkean viihdearvon. KIMMO K. SNOWY SHAW The Liveshow WUNDERWURLD Hämmentävien mutta toimivien konseptien sarja jatkuu: multitalentti metallimaailman kiertolainen Snowy Shaw esittämässä suosikkibiisejä bändiensä tuotannosta. MEGA THOMAS GILES Modern Noise METAL BLADE Nimi saattaa vaikuttaa oudolta, mutta mies sen takana ei. Styxin kanssa maestro ei ole mahtunut samoille lauteille 15 vuoteen. Jonkinlaista AOR:n, kevytprogen ja soft-hard-art-rockin sekoitusta soittanut yhtye tuli löydettyä toden teolla uudestaan jokunen vuosi sitten, ja maku on näemmä kypsynyt selkeästi vastaanottavaisemmaksi iän myötä. Äijä on sen verran kovatasoinen ja monipuolinen laulaja, että imitoi kaikkien bändien solisteja varsin kohtuullisesti. Thomas Giles on Between the Bured and Me -solisti Tommy Rogersin pseudonyymi, jonka suojissa hän tuottaa emobändiinsä verrattuna astetta helpompaa musiikkia. Vaan herra siunaa, kuinka hienosti Dennis DeYoung tulkitsee hittinsä bändinsä avustuksella. Vaikka bändin jengiä on mukana enemmänkin, otteet ovat rutkasti selväpiirteisempiä. Timanttiseen vaikutelmaan riittäisi hyvin pelkkä ääni, mutta kertakaikkisen mukava ja viihdyttävä pakettihan tämä on kuvankin kanssa. Kyseessä ei ole varsinainen Styxjulkaisu, vaan bändin tunnetuimman laulajan ja suurimman hittinikkarin Dennis DeYoungin muodostaman kokoonpanon levytys. Siinä raitojen väliin on lätkitty noin tunnin verran dokumenttia, jossa ukot puhuvat toisistaan ja omista juuristaan mukavan leppoisassa hengessä. Shaw paistattelee 2011–12 taltioidun spektaakkelin puitteissa pääasiassa solistin roolissa, mutta toimii siellä täällä myös rumpalina, kitaristina ja basistina. Ei siksi, että bändi olisi nykyään huono, vaan siksi, että tämän paketin jälkeen tarve täyttyy reilusti. Wackenin täysimittainen keikka vuodelta 2012 on kattavin. Löytyisi nyt edes jokin teema, vaikka jokin tietty levy kokonaan. Hekin suoriutuvat erinomaisesti. Sävellykset ovat ehkä verraten yllätyksettömiä, mutta henkilöstön kivikova ammattitaito huolehtii siitä, että The Great Dividea kuuntelee ilolla kerrasta toiseen. Ja niitä hittejähän piisaa, etenkin mukana tulevalla tuplacd:llä, jolla on jostain syystä tavaraa vielä kaksi kappaletta dvd:tä enemmän. Kaiken kaikkiaan pivoon putoaa kansainvälinen melometallin voimannäyte, jonka ei tarvitse kainostella projektin edellisen luvun rinnalla. Tämä kahden dvd:n ja yhden cd:n paketointi esittelee neljä vuosien 2012– 13 välillä taltioitua festarikeikkaa, jotka ovat enimmäkseen toistensa kopioita. Poikkeuksen muodostaa Steelhousen pienemmällä lavalla soitettu ja myös audiolevylle tallennettu yhdeksän kappaleen vetäisy. Ei huono, mutta jaksamisen kanssa alkaa olla jo vaikeuksia. Kun mukaan lyödään vielä viisi tuoreempaa tuotantoa edustavaa musiikkivideota, kasassa on kieltämättä varsin massiivinen satsi uudempaa Saxonia. Sellaista, jota ei tarvitse kamalasti miettiä tai sulatella, tai jonka esittäminen ei vaadi yliluonnollisia soittokykyjä. DeYoung ehtii myös koskettimien taakse, ja kanttia löytyy antaa lauluvastuuta myös muille bändin jäsenille. Ilmaisu keskittyy biiseihin, tunnelmiin ja melodioihin kaikensorttisen musiikillisen (yli) älyllistämisen sijaan. KOSKINEN KARI KOSKINEN DENNIS DEYOUNG ...and the Music of Styx Live in Los Angeles FRONTIERS Lukiokaverin Styx-intoilulle naureskeltiin 25 vuotta sitten, mutta kasetille tal60 INFERNO lennettua ja sittemmin unholaan painunutta albumia tuli kuitenkin diggailtua salaa. Orkesterin viisi hittilevyä (alkaen vuoden 1977 The Grand Illusionista ja päättyen vuoden 1983 Kilroy Was Hereen) ovat sittemmin päätyneet kokoelmiini, eikä olekaan ihme, että 2/3 livetaltioinnilla esitetyistä kappaleista löytyy juuri näiltä samaisilta albumeilta. PANU KOSKI SAXON Warriors of the Road – The Saxon Chronicles Part II UDR En halua nähdä Saxonilta enää ainuttakaan viime vuosien aikana taltioitua festarivetoa. Livemateriaalia on yhteensä yli neljä tuntia, mikä on vähintäänkin riittävästi. Jokainen paitsi näyttää myös kuulostaa melko pitkälle samalta. Painotus on turvallisesti vanhassa materiaalissa. Shaw on kovassa kuosissa ja soittajatkin lätkivät menemään sen verran jykevästi, että julkaisun musiikillinen anti on kaikin puolin kovaa valuuttaa. Tietenkin taustalla värjyy kosolti BtBaM-sävyjä, onhan Rogers ilmeinen osa yhtyettä. Vaan toisin kuin voisi hätäisten ennakkoluulojen perusteella olettaa, kyseessä ei ole vanhan kehäraakin viimeinen yritelmä kerätä eläkerahastoa Floridan asunto-osaketta varten, vaan jumalattoman ammattitaitoisen ja kovan porukan puolitoistatuntinen iskusävelkimara. Äänilevyllä on vielä mojova satsi lisäkuultavaa, rumpusooloineen kaikkineen. Vaikka kaikista äijän bändeistä ei piittaisikaan, ote on kauttaaltaan niin pätevä, ettei menoa voi ohittaa olankohautuksella. Ehkä kovin suoritus on The Eye of the Witch, jolla Shaw hoitelee rumpalintonttinsa ja King Diamondin laulut. Shaw’ssa on harvinaisen paljon myös showmiehen vikaa, ja lavameininki on pienehköistä puitteista huolimatta näyttävää. Itse orkesterin suoritusta ei voi moittia, vaikkei sekään ole mitenkään riehakas, viileän ammattimainen kylläkin. Aiemmin tänä vuonna julkaistu, mainiolta soundannut tuplalive puolusti paikkaansa jo siksi, että settilistassa oli runsaasti tuoreimman Sacrifice-levyn (2013) kappaleita
SOEN TEEMU VÄHÄKANGAS Tellurian SPINEFARM THE HOUSE OF CAPRICORN Ex-Opeth Martin Lopezin masinoima Soen on saattanut ilmoille toisen täyspitkänsä. Myös Opethin asymmetrinen riffittely ja melodiset maisemoinnit ovat läsnä. Syy selviää historiaa selvittämällä: bändin seitsemän vuoden hiljaiselon aikana sukupuolenkorjausleikkauksessa käynyt Martina on ollut aikaisemmin Dan. Se ei kuitenkaan tihku mestariteos keskiverto pohjamutaa äänekkäästi adrenaliinia ja testostePERDITION WINDS ronia, vaan sen omanlaiseen doom/ Aura of Suffering WOODCUT stoner-rockiin puettu, salatieteiden viittaan kietoutunut tunnelma Pääasiassa Lie in Ruinsin, mutta myös on karhealla tavalla melankolinen. Vaikka sitteninfernoneljasosaplusbleedsFIXED.pdf juuri ennen apokalypsia. Yhtye ei kuitenkaan tyydy kopioimaan esikuvansa ideoita, vaan pikemminkin toteuttaa niitä samassa hengessä. kijänä näyttäytyy Kaosbringerin hitonmoisen toimiva, kolkontummasti pauYhdistelmäseoksesta muodostuu pirullisen kiehtovaa ja moniulotteista haava vokalisointi. Kannen alta pilkotti melodisen rockin makupaloja, joiden nauttiminen kohotti kummasti synkänkin miehen mielialaa. Onneksi mukana on Ballad of the Broken Heartedin tapaisia, taivaskosketusta onnistuneesti tavoittelevia sivalluksia. Ghost of Teeth and Hair alkaa pienellä Carcass-lainalla, mutta eipä nyt taker-C ruta pikkuseikkoihin. valla samaan aikaan sekä herkkiä etMerkittävänä tehokkuutta lisäävänä tetä painavia, jyrääviä ja tunnelmoivia. vyöryttelyn kautta. Nelikon death metalin kanssa flirttaileva grind henkii vahvasti 1980–90-lukujen taitteen touhuja. Napalm Death ja Autopsy sopivat myös, ja joissain riffeissä kuuluu alkuaikojen Death. Perustoimiva sävellys ei koukuta yhtä voimakkaasti kuin esikoislaatan paraatipaikalla paistatellut Into the Wild, vaikka soundi on tukevampi. Biisit osaavat olla ovelalla tatoaan tavalla, jota on vaikea vastustaa. Levyn erittäin ta1 huomionarvoisella 17/11/14 10:53 MEGA savahvuudella myrskyävä saatanalli-. Näiden kahden väliin mahtuu koko joukko enemmän tai hieman vähemmän kovia melokivenkappaleita. Vegalla on yhä kyky säveltää tasokasta, terhakkaa ja tarttuvaa melodista rockia. Arvosteluasteikko lyhyesti: nittävällä tavalla varsin moninaiseen säveltaiteeseen. Morning Star Rise SVART Morning Star Rise on hyvin maskuliininen levy. Tellurian on näpsäkkä kokonaisuus, joka vakuuttaa ammattimaisella materiaalillaan, ajoittaisesta pikkunättiydestään ja hissi-ilmapiiristään huolimatta. Elämänjanoinen Stereo Messiah säteilee kuin hehkulamppu energiansäästöteelmien keskellä. Hyvän vastaanoton saanut Cognitive on saanut arvoisensa seuraajan, Tellurianin parissa kun viihtyy varsin vaivattomasti. Ensimmäisenä hämmentää laulajakitaristi Martina Martinezin harvinaisen miehekäs ulosanti, joka tuo mieleen Terrorizerin Oscar Garcian. PANU KOSKI Soenin yhteydessä kuullaan usein mainittavan Tool, joka on kieltämättä nappiin osunut verrokki. useamman muun kotimaisen alaUusiseelantilaistrio ei kuitenkaan maailmayhtyeen jäsenistöä käsittävä käytä mustaa kynsilakkaa ja samettitakkeja, vaan sen partavetenä toimii Perdition Winds on saanut ensikokopitkällään aikaiseksi yhtenäisen ja suorasavunhaju ja garderobista löytyy niin linjaisen kokonaisuuden. Brittien energiataso on ylhäällä, joten levyn kuuntelu alusta loppuun ei edellytä kurkun huuhtelua kofeiinipitoisella juomalla, vaikka kimppuun käydään peräti 12 kappaleen voimin. Nyt on vuorossa bändin kolmas tuleminen. CY Cretinin perinnetietoinen perverCMY siopläjäys saanee ainakin vanhan koulun veijarit hihittelemään ja hieromaan K karvaisia käsiään. esimerkkejä tästä ovat biisit Night Kyllä mieskin osaa kertoa tunteistaan, of Thousand Plagues ja Storming kunhan oikeanlaiset keinot löytyvät. Eipä ihme, että rähinnöinnistä löytyy alarekisteriä. KOSKINEN VEGA Stereo Messiah FRONTIERS Vega veisti muutamia vuosia sitten oivallisen Kiss of Life -debyyttilevynsä. Maukkaimmalta Morning Star Riselle ei tule myytyä jälki kuulostaa silloin, kun soitanta on sieluaan, mutta sen rehelliseen, rouvaljastettu lanauspainotteiseen, riffiheaan ja sydämelliseen miesrymistevoittoiseen tarttuvuuteen. KIMMO K. Mainioita lyyn ihastuu hyvällä omallatunnolla. Primodial Oceans. Välillä se iskee väkevän aggressiivisesti, toisinaan se viettelee hieman hienovaraisemmin. Terrorizer toiminee musiikillisiakin vertailukohtia haettaessa. Stereo Messiah laskeutuu kuuntelijan tykö itsevarmasti levyn nimi- ja videokappaletta heristäen. Vähäeleisestä Air-tunnelmoinnista konepohjaiseen Depeche Mode -vaihtoehtopoppiin ja edelleen väkevämpään rockvääntöön etenevä kokonaisuus on erittäin monipuolinen. musiikkia, joka kietoo pauloihinsa enTempollisesti edetään suoraviivaitistä pahemmin kuuntelukerta toisensemman sahauksen ja maltillisemman sa jälkeen. Rummutkin MY ovat ehtaa luomua eivätkä mitään trigattuja muoviämpäreitä. Tears Never Dry taas paisuu alakuloisesta kivienpotkiskelusta ylvääksi, jopa varovaisen toiveikkaaksi tunnelmoinniksi. denimiä kuin nahkaakin. Loppujen lopuksi Soen pärjää kuitenkin omillaan eikä sen tarvitse todistella mitään kenellekään. M Soundimaailma on pidetty raikY kaanraakana eikä pikku mokia ole alettu silotella, joten alkukantainen enerCM gia välittyy mukavasti. Lienee pakko mainita, että Def Leppardin Joe Elliott piipahtaa kylään 10 X Bigger than Love -versioinnilla. Paholaismaisen, tummanruO Negativen kuin Mastodoninkin tuotantoon, ilman että mukana olisi minjon ja ilkeästi soraisen äänimaailman tukäänlaista gotiikkaa tai progressiivikemat kappaleet luovat pimeää kuvassuutta. MIKKO MALM CRETIN Stranger RELAPSE Kalifornian Bay Arean kulmilta ponnistava Cretin luottaa kakkoslevyllään vanhaan kalmankatkuiseen kohkaukseen. Yhtye on musiikillisesti monipuolinen ja kykenee siirtymään tunnelmasta toiseen varsin vaivattomasti. Toisaalta se ei aiheuttane näppyjä myöskään ääriprogemetallista kylmiksi jäävien korviin. Yhtyeen lähestymistapana on silkThe House of Capricornin kolmannesta albumista on helppo löytää ka black metal, johon on ympätty aimo määrä mukaansa vetävää mustaa melko suoria yhtymäkohtia niin Type sisältöä. Vierailu lienee tärkeintä yhtyeelle itselleen, sillä Vegalla on Nick Workmanissä pätevä laulaja omastakin takaa. Sen syntyvoimana toiminut fiiliksen mukaan tekeminen tuottaa hienon biisintekijän käsissä kelpo jälkeä – olkoonkin, että tyylejä on aika moneen lähtöön. Vaativaan meininkiin tottuneille BtBaM-faneille Modern Noise on kevyt mutta maittava välipala
JAAKKO SILVAST 25 YEARS OF WACKEN – SNAPSHOTS, SCRAPS, THOUGHTS & SOUNDS UDR Saksalaisen Wackenin pikkukylän elämä piristyy vuosittain kummasti, kun kansainvälinen heviväki suuntaa yhden maailman suurimman hevifestarin pariin. KOSKINEN STRIKER City of Gold NAPALM Kanadalaisen Strikerin uusimmalla ammennetaan nyanssitasolla useammastakin genrelaarista, mutta pääpaino on 1980-luvun melodisessa thrash- ja speed metalissa sekä niin sanotussa perinteisessä hevissä. Se on myös rakenteeltaan levyn konventionaalisin rockkappale. ”I am down on my knees, a beating would do me a world of good”, Walker julistaa. Etunenässä ovat kitarapari Chris Seggerin ja Tim Brownin pääasiallisesti hyvät johtoriffit, paikoin päätään nostavat mehukkaasti tuplatut soolojuoksutukset sekä 1980-luvun loppupuolen Iron Maiden -tuotannolle kumartavat harmoniat. Painostava pysähtyneisyys ja synkänrunollinen tunnelma ovat kuin Tarkovskia ja von Trieriä. Kokeellinen albumi on tuskin kovin pitkälle tuotettu saati sävelletty, sen kuulee. Aika tiu- kat aineet saa kuitenkin olla, että tripille pääsee mukaan. Brando-kappale asettaa tunnelman kurssille, jolta ei ole paluuta. Paha vain, että jumitellen jamitteleva meno ei lähde grooven tai huurun puolesta liitoon lainkaan. Taustabändin virkaa toimittaa &-merkin jälkeinen kopla. Paketin mukana tulevassa kirjasessa käydään läpi festivaalin historiaa valokuvien kera. Bassolla, rummuilla ja sitarilla, totta kai. Se on kuitenkin huomattavasti helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi viimeksi mainittu. KIMMO K. Nyt ei onnistu, vaikka asialla olisi kuinka etabloitunutta jengiä. Walkerin teatraalinen baritoni ja kutkuttavan kiehtova äänimaailma ovat läsnä. Miksikään Stu Blockiksi Clearystä ei silti ole, vaikka levyllä paikoin Iced Earth -fiiliksissä kellitäänkin. Toinen ääripää on Fetish, joka leikittelee hiljaisuudella ja melulla sekä nyrjähtäen paikoilleen asettuvilla osilla. Jos söisi vasullisen sieniä ja joisi kyytipojaksi saavillisen absinttia, tästä voisi löytyä jotakin. PHIL LASSLET SCOTT WALKER + SUNN O))) Soused 4AD Scott Walkerin tarina puhdasverisestä popparista mystiseksi avantgarde-erakoksi saa uuden lukunsa yllättävän yhteistyön merkeissä. Soused esitellään kollaboraatiolevynä, mutta se on ennemminkin Scott Walker -albumi, jolla hän käyttää Sunn O))):a yhtenä instrumenteistaan. Wacken Open Air -festivaalia vietettiin kuluneena vuonna 25. Välillä mies uhoaa rässille ominaisen vihaisesti, vain heittäytyäkseen power-orientoituneemmissa kappaleenosasissa suhteellisen korkealentoiseen tulkintaan. Ehdoton syömähammas on myös laulaja Dan Cleary, jonka ääni rähisee ja ulvoo monialaisesti. 62 INFERNO Neljän pitkän ”biisin” muodostama levy on todellakin vapaata liitoa. Se on samalla voimavara, mutta myös rajoite. Nyt ei. Pahimmillaan kuulostaa siltä kuin – hämmästykää, sillä tämä on ”free jazzia” – kaikki soittaisivat muina miehinä ihan omiaan. Walker on säveltänyt levyn viisi kappaletta varmasti Sunn O))) mielessä. Tylsää ja jopa ihmeen kalkkiutuneen oloista on touhu. Jokaiselta näistä on valittu katsottavaksi kaksi biisiä. City of Goldilla on runsas 12 kappaleen kattaus, mutta levy pitää kuulijan mielenkiinnon eläväisillä sovituksillaan, riittävän energisellä kokonaisulosannillaan ja tasaisesti kiinnostavalla melodioinnillaan. kertaa, minkä kunniaksi on nyt julkaistu kolmiosainen dvd-paketti, jossa on parhaita paloja viime kesän live-esityksistä. Kyseessä on yksi loppuvuoden positiivisimmasta yllättäjistä. Listalta löytyvät esimerkiksi Emperor, Motörhead, Carcass ja Hammerfall.. Neljä kirvestä on täysin ansaittu pisteytys. Perusajatus kollektiivisen selkäytimen pumppaamisesta on tietenkin kiinnostava ja on toiminut monien upeiden äänitteiden lähtökohtana. Kansi sentään on hieno. Onhan sitä taidetta moneen lähtöön, ja kaikkea pitäisi osata arvostaa. Soused on upea, muttei mestariteos. Ainakin se on vuosikausiin mielenkiintoisin levy, jonka kannessa lukee Sunn O))). Soused lukeutuu samaan perheeseen Walker-levyjen Tilt (1995), The Drift (2006) ja Bish Bosch (2012) kanssa. Tiukasti kiteytettynä City of Gold kuulostaa hyvin paljon Exciterilta ja (nyky-)Anthraxilta. JUKKA HÄTINEN nen paatoksellisuus uppoaa tajuntaan vähintäänkin hyvin. Ruoskaniskut pamahtelevat, ja kaapukaksikon kitarat humisevat sumutorven lailla. Vasarat iskeytyvät alasimiin, kun Bull käy päälle mylvivänä industrialina. Levyssä ei ole silti kysymys minkään valtakunnan pastissista, vaan Striker-viisikko jyllää sävellyksellisesti täysin omilla avuillaan ja soittaa siinä sivussa pirun tarkasti ja monipuolisesti. Projektin kärkenä on 82-vuotias saksofonisti Sonny Simmons, jota free jazz -legendaksikin kutsuvat. Ensimmäinen levy keskittyy pääesiintyjiin kahdella isoimmalla lavalla. Väkevä elokuvallinen tunnelma on läsnä koko albumin mitan. Onnistunut debytointi. EETU JÄRVISALO SONNY SIMMONS & MOKSHA SAMNYASIN Nomadic SVART Huh huh
Saatekirjeessä bändi kaipaa suoraa palautetta, ja nyt sitä tulee: kyseessä on uskomattoman huono levy. Helposti ei sula myöskään D’yer Makerin heppoinen reggaekolistelu Hypnoottinen No Quarter on yksi levyn kohokohdista. Multi-instrumentalistina tunnetun miehen musiikillinen paletti oli hyvin laaja. Se on jotenkin niin synkkä ja raskas, että meininki saa kuuntelemisen tuntumaan liiankin musertavalta. Yhtyeen presenssi huokui seksiä ja Murheenkruunu STOP THE BUILDING Tämä oululaisnelikko on tinkimättömimmästä päästä, mitä tulee ilmaisun tunnetasoon. Zeppelin on aina osannut avata levynsä tyylikkäästi, ja niin tälläkin kertaa. Bändi onnistuu luotaamaan ihmisen monitahoista synkkyyttä hienosti raa’an laulun ja vääjäämättä kantapäille rynnistävän takomisen keinoin. Joissakin kohdin lyyrinen anti jää vajaaksi, mutta ilmaisun vaikuttavuus on korkealla tasolla. Pakkaus on aika kiireellä koottu, mikä on aistittavissa sen rakenteesta. Toteava, passiivissa kulkeva lyyrinen anti ja Janne Helttusen maanisuutta lähentelevä lausumatyyli ovat vakuuttava kombinaatio. Murheenkruunu on hieno levy. Synkopoivan tyylin tuli karkottaa mahdolliset coveroijat. Kun basisti John Paul Jones ryhtyi ottamaan enemmän osaa biisintekoon, liikkeellä oli suuri tyylillinen vaikutus. Tuskin on tarkoituskaan. Tietyllä tasolla on helppo ymmärtää bändin into omaperäisen musiikin luontiin, mutta muusikoiden vaatimaton taitotaso ja kolkko soundimaailma pilaavat viimeisetkin onnistumisen mahdollisuudet. Jo levyn avausraita, klassisen call and response -rakenteen omaava Black Dog edustaa yhtyeen tuotannon laadukkainta kärkeä. Juuri IV oli levy, jonka kohdalla yhtye alkoi mennä kokeilevampaan suuntaan. mestariteos keskiverto pohjamutaa JUKKA HIRVONEN Arvosteluasteikko lyhyesti: Toinen ja kolmas levy keskittyvät pienempien lavojen esiintyjiin samalla konseptilla. Jyräävä kulmikkuus ja eritoten kylmästi päälle askeltava asenne ovat sukua Radiopuhelimille, mutta BK takoo synkällä groovella ja silkalla aggressiolla. Plantin ääni tihkuu erotiikkaa, ja Bonhamin rumpaloinnista löytyy jykevyyttä. Biisin keskiössä ovat Jonesin utuiset, hieman rhodesmaista soundia pukkaavat pianokuviot ja Pagen eteeriset kitaranäppäilyt. Armoa ei tule. Ruumiin ja mielen kuolemaa henkäilevä levy on tarkemmin kuunnellen joltisenkin pelottava. Plantin vokaalit on vedetty chorus filterin läpi, joka tuo niihin juuri sopivaa toismaailmallisuutta. Psykedeelinen balladi onnistuu kasvamaan hienosti Jonesin maukkaiden mellotronjousitusten avulla. Toisin kuin aiemmilla levyillään, Brüssel Kaupallinen ei hymyilytä kertaakaan. Jonesin säveltämän riffin tarkoitus oli olla epägroove ja eitanssittava. Jos yhtyeen 90-luvun pienlevytuotanto on edelleen ylittämätöntä, viides kokopitkänsä lienee tuotannossaan synkin. Uusimmat tulokkaat sarjassa ovat nyt käsillä olevat IV ja Houses of the Holy. Musiikissa vilahtelee vaikutteita lähinnä doomista, rockista ja bluesista, mutta Vitutus ei ole puhtaasti mitään näistä. Kyseessä on myös soundien puolesta mielenkiintoinen teos. JONI JUUTILAINEN LED ZEPPELIN IV – Deluxe Edition Houses of the Holy – Deluxe Edition ATLANTIC New Yardbirdsinä aloittanut Led Zeppelin oli aikansa monoliitti. KIMMO K. Se on siis tavallistakin BK-kiekkoa synkkämielisempi ja raskaampi, mutta tämäkin tuntuu sopivan yhtyeen pirtaan. NINNI HEINONEN VITUTUS Vitutus OMAKUSTANNE BRÜSSEL KAUPALLINEN Mistähän tämän levyn ruotimisen aloittaisi... Porukan toivoisi viettävän pari vuotta treenikämpällä bändikemiaansa etsien ja musiikillista linjaansa hioen. Song Remains the Samen rehvakas riffittely ja erektiiviset bassokuviot tuovat hienoa vastapainoa Plantin hieman eteeriselle tulkinnalle. Ylipäänsä koko esiintyjäkattaus jäi 25-vuotisjuhlissa vaikkapa edeltänyttä vuotta laimeammaksi. Se määritteli perinteisen rocksoundin uudelleen hylkäämättä traditioita. The Crungen kuuntelemisesta saa jo nykyään jonkinlaista perverssiä nautintoa. INFERNO 63. Bändisoiton fiilis on täysin kateissa eikä kappaleissa ole minkäänlaisia koukkuja, joten kaksitoistabiisinen muodostuu hirvittäväksi kärsimysmarssiksi. Beatlesiaaninen, ellei jopa spectoriaaninen The Rain Song esittelee jälleen yhtyeen pehmeämpää puolta. Syy, miksi juttelen aiheesta nyt, ovat tänä vuonna päivänvalon nähneet uudelleenjulkaisut, joiden tuotannosta on vastannut itse kitaristi Jimmy Page. Ei tietystikään syyttä, sillä kyllähän mainittu on Eaglesin Hotel Californian ja Queenin Bohemian Rhapsodyn ohella narratiivisten epookkien kärkisarjaa. Itselleni yksi koskettavimmista Zeppelin-vedoista on ehdottomasti levyn toiseksi viimeinen kappale, akustinen hippiballadi Going to California, jossa Pagen 12-kielisellä näppäilemät kuviot saavat tukea Jonesin mandoliinikudelmista. Toiselta kiekolta löytyy myös Wacken Metal Battleen osaa ottaneiden bändien esityksiä. Toinen dvd on suomalaiskatsojan näkökulmasta lähes turha, sillä se keskittyy vuodesta toiseen festarin pikkulavoilla pyöriviin saksalaisbändeihin, joista saksaa taitamaton ei saa mitään irti. Se on sekava, linjaton ja tönkkö nippu biisejä, joista ulkopuolinen kuulija ei saa irti yhtään mitään. Vaikuttaa siltä, että Vitutuksen kannattaisi vetäytyä takaisin koloonsa ja aloittaa koko homma uudelta pohjalta. Kappale on vahvasti efektoitu, aina laulua myöten. Tällä levyllä ei toimi yhtään mikään, eikä sen musiikissa ole mitään kaupallista potentiaalia. Ärsyttävien synakuvioiden ja päämäärättömästi junnaavan kitarakompin varaan rakennettu happofunk-ilmestys on varmaan aiheuttanut aikoinaan nieleskelyä. Harvemmin nimittäin tulee vastaan julkaisua, joka mykistää totaalisella kyvyttömyydellään tuoda esiin oikeastaan millään tasolla toimivaa ja kuunneltavaa musiikkia. Houses of the Holy (1973) vei kokeellisuuden vieläkin pidemmälle, jopa ärsyttävyyden rajamaille. IV (1971) on kaikin puolin täydellinen levy, joka siirtyy luontevasti tunnelmasta ja tyylistä toiseen. Hetkittäin heitellyt kevyemmät osiot ovat kuin virvatulien pilkahduksia pimeällä suolla. Paras esimerkki bändin yhteiskemiasta. KOSKINEN mystiikkaa musiikin pujotellessa kiehtovasti rock’n’rollin bluesin, folkin ja psykedelian välillä. Terveisiä Henry Rollinsille, siis. Tästä huolimatta tarjolla on yllin kyllin laatua. Vaikka levyn kaikki esitykset ovat laatutavaraa, sen muistetuin kappale tulee aina ja ikuisesti olemaan Stairway to Heaven. Tätä ennen suurin osa sävellysvastuusta oli Pagen harteilla ja bändin musiikki suoraviivaisempaa
Dark Floodilla on sisäsyntyinen taipumus tuottaa teräviä riffejä ja tarttuvia melodioita, mistä videobiisiksi valittu Hearts in Museums on hyvä osoitus. ANTTI LUUKKANEN Kumpikin levy kuulostaa erinomaisen hyvältä. Siksi onkin hienoa huomata, kuinka hyvässä vedossa bändi on uusimmallaan. Vähän kuin Dark Tranquillity, HIM ja Tiamat olisivat törmäyskurssilla. Bändi soittaa kokonaisuudessaan vapautuneesti. Nyt tuloksena on paljon vanhaa ja jonkin verran uutta. Bändin tyylitajua voi yrittää paikallistaa itsevarmaan kitaristiin Jesse Heikkiseen, joka on jo pitkän linjan kepittäjä. Dynamiikka on kohdillaan, ja erityisesti alapää kuulostaa maukkaalta. Muutaman tutun oloisen riffinkin saattaa teräväkorvaisempi paikallistaa. Kehnompi ei ole maneerittomasti mutta ronskin laynestaleymäisesti vetävä solisti Juho Törmäläkään. Säröistä noiserockia, sludgea ja hardcorea yhdistellyt Today Is the Day loi aikoinaan tajuttoman ahdistavaa ja raskasta musiikkia, mutta sittemmin aika on ajanut yhtyeen ohitse eikä Austinista ole ollut enää genreinnovaattoriksi. Albumi ei ole erityisen raju tai murskaava, vaan pikemminkin kaihoisa ja pahaenteinen: ilmassa leijuu jatkuva tunne, kuinka hyvinkin pian tulee tapahtumaan jotain pahaa. 96 kilohertsiin ja 24 bittiin taiteltu äänimaisema pitää soonisen presenssin lämpimänä ja selkeänä. Edellinen pitkäsoitto The Dead Lines ilmestyi vuonna 2006, ja on makuasia, katsooko näin pitkän tauon tehneen yhtyeelle hyvää vai huonoa. Soitosta kuulee, että lukuisista pelimannipesteistä on tarttunut näppeihin muutakin kuin yhden genren temppuvalikoima. Eikä tarvitsekaan, kun omasta lähiympäristöstäkin irtoaa näin jylhää inspiraatiota. MIKKO MALM DON ARGOTT Lamb of God: As the Palaces Burn EPIC Ohjaaja Don Argottin piti tehdä dokumentti Lamb of Godista, ja samalla siitä, miten metalli vaikuttaa ihmisiin pitkin maailmaa. Animal Mother ei ole huipputason levy, mutta se on miellyttävä parannus bändin pariin edelliseen, jotka ovat olleet sanalla sanoen keskinkertaisia. Siitä on aikaa, kun olen kuullut näin valmiin debyyttipitkäsoiton, joka tulee aivan puskista. Jytä välittyy muutenkin. JONI JUUTILAINEN MIKKO MALM TODAY IS THE DAY DARK FLOOD Animal Mother Inverno SOUTHERN LORD HAUNTED ZOO Yhdysvaltalainen kulttibändi Today Is the Day kolvasi nimensä monen kuuli- Dark Flood on elossa. Deluxe edition -versioiden mukana seuraavat bonuslevyt, jotka sisältävät raakamiksauksia ja vaihtoehtoisia ottoja biiseistä. The Groken musiikissa voi tapahtua mitä tahansa, eikä se kuulosta turhalta kikkailulta. Nyt ei jäljitellä marakattimaisesti aavikkosoundia tai rutiininomaista riffittelyä. Soitto on kautta linjan voimaperäistä, eikä tasaisin väliajoin kuultava psykedeelinen himmailu katkaise tunnelmaa. Päällisin puolin historiattomalta vaikuttavan The Groken takaa paljastuu aiemmin Madhatterinä tunnettu oululaisremmi ja riveistä perusrimputtelijoita astetta taitavampia sällejä. Tuli kyllä vähän molempia,. Pumppu revittelee lunkisti mukavasti surisevaa stoner rockia, joka ei jäykisty kaavoihin mutta säilyttää silti fokuksensa millintarkasti. Enemmän QotSA-yhteys syntyy silti asenteesta. The Groken ei tarvitse alleviivata visiotaan tarpeettomalla alavireellä tai säröhelvetillä. No Quarterin instru64 INFERNO mentaaliversio on päänsisäinen scifiodysseia. Inverno ei kuitenkaan onnistu lunastamaan siihen kohdistuneita odotuksia ihan täysin, vaikkei se toisaalta ole suuri pettymyskään. Heti ensimmäinen veto Monstrorum yllättää pistämällä kesken kaiken trumpetin liidaamaksi tangoksi. Animal Mother on suhteellisen helposti sisäistettävää joskin teknistä nimeäpä-nyt-tämäkin-genre-musiikkia, joka toimii mainiosti ilman hittikertsejä tai maailmanluokan hifisoundeja. Voisi jopa sanoa, että tämän albumin perusteella vuonna 1992 perustettu bändi on ikääntymässä tyylillä. TATU OLLANKETO THE GROKE Monstrorum Historia MEDIA CROCO Nyt muuten lähtee. Kokonaisuutena Inverno taipuu kuitenkin vahvasti plussan puolelle ja on tyylilajin ystäville varsin suositeltava tutustumiskohde. Vielä tuolloin yhtyeen keulahahmon Steve Austinin seurassa musisoivat rumpali Brann Dailor ja basisti Bill Kelliher, joilla on sittemmin pidellyt kiireitä Mastodonin kanssa. Kauan eläköön Dark Flood. Myös progressiivisempia käänteitä löytyy, mutta turhaan kikkailuun orkesteri ei sorru. Tyylillisesti Inverno on sekoitus modernia melodista death metalia ja elektronista goottirockia. jan sydämeen viidennellä levyllään In the Eyes of God (1999). Oululainen melodisen dea- th metalin piirissä vaikuttava yhtye on ollut pitkään tauolla, joten tältä suunnalta on ilo havaita elonmerkkejä. Ehkä olisin vain halunnut yhtyeen vievän kehitysaskeliaan vielä pidemmälle. Kekseliäästä ja luovalla tavalla kahelista rynkytyksestä tulee vahvasti mieleen Queens of the Stone Agen varhaisempi tuotanto. Jossain painavan juntan taustalla kaikuu nimittäin härmäläinen uppiniskaisuus
Se porautuu tarkemmin dokumentin alkuperäiseen ideaan globaalin metallin tutkailusta Lamb of Godin kautta. Metallifanit saavat oheismateriaalin kautta julkaisusta irti enemmän, kun taas itse elokuvaversion voisi suostua katsomaan bändistä tietämätönkin. Omakustannestatusta ei kannata kavahtaa, sillä soitto on tiukkaa, raskaat soundit ovat kohdallaan ja tyyliseikoista ei löydä valittamista. 39,00) (norm. Path of Desolation napsauttaa herkullisen grooven poikki jo reilun minuutin kohdalla, mikä on suorastaan häiritsevää. Hifimaailma – laadukkaan äänen- ja kuvantoiston erikoislehti. Progeilustaan huolimatta levy on ehjä ja kompakti paketti. Varsinaisen elokuvan lisukkeena tulee toinen parituntinen leffaa varten kuvattua materiaalia. Taaken levyt ovat kauttaaltaan melko suoraviivaista rymistelyä, jonka seassa näyttelevät suurta osaa todella komeat melodiset koukut. Tilanne oli toki otollinen, kun bändin ongelmamagneetti Randy Blythe joutui syytetyksi tshekkiläisen fanin kuolemantuottamuksesta. Se, miten vähän mielenkiintoista bändistä oikeastaan löytyy, ei yllätä. Siinä sivussa nostetaan esiin Lamb of Godin miehet, ja heidän tavisminuuksiinsakin saadaan mukava yhteys. Uusimmallaan Hoest näyttää itsestään myös toisen puolen, sillä Stridens husia voisi kuvailla jopa progressiiviseksi ja kokeilulliseksi – siis Taaken musiikillisen liikkumatilan puitteissa, tietysti. 47,60) Episodi on ehdoton valintasi mikäli pidät elokuvista ja elokuvamaailmasta. KIMMO K. Yritystä kyllä on, ja kiinnostavia hetkiä. Tämä on selkeää love/hate-osaston tavaraa, joten jätän pisteytyksen kellumaan ihan piruuttani sinne välimaastoon, hieman plussan puolelle viistäen. Musiikkia julkaisu ei juurikaan sisällä, vain joitakin roiseja treeni- ja liveklippejä. Maailmankuvaa avartava kakkoslevy onkin mainio lisuke, sillä itse elokuva tuntuu muljahtavan oikeusjutun ansiosta raiteiltaan. KOSKINEN BLOODLANDS Nihilistic Dimension OMAKUSTANNE Jos pitkäsoitolla kuullaan 13 kappaletta 23 minuutissa, se rajaa melko monta genreä pois heti kättelyssä. 51,00) (norm. Tavallaan meininki on liiankin tiivistä, sillä monien riffien ympärille olisi saanut rakennettua enemmänkin. Vaikka filmi on huolella ja vaivalla tehty, lopputuloksesta on tullut aika puolivillainen ja hajanainen niin bändidokumenttina kuin jännärinäkin. 6 numeroa/6kk 5 numeroa/6kk 3 numeroa/6kk 6 numeroa/6kk 4 numeroa/6kk 29,90 23,50 15,90 29,90 27,90 (norm. Blastia, raskaasti paiskovia breakdowneja, thrashistä ammentavia riffejä, karkeaa huutamista, vihanpitoa, silmille tunkemista ja yleistä aggressiivisuutta. Kokenut remmi käsittää muun muassa Ratfacen miehistöä, mutta aivan silkkaa hardcorea Nihilistic Dimension ei sittenkään sisällä. Oikeusprosessia käsitelläänkin pitkään ja hartaasti. Siitä on hankala irrottaa oikeastaan mitään muuta konkreettista kuin suoraviivaisesti jyskyttävän, rautalankasoololla maustetun Stank-biisin, joka on bändin historian kovimpia nykäyksiä. Rumba – vältä huonoa musiikkia! Soundi – Suomen suurin musiikkilehti. ”Jotenkin ihan vitun huono, mutta tavallaan aika hyvä”. All Out Warin ja Terrorin kaltaisten bändien ohella ilmaan voisi heittää myös Obituaryn ja uudemman Suffocationin tapaisia nimiä. New York -tyyppiselle hardcorelle moinen on kuitenkin aivan käypä ja normaali kellotus, ja sitähän Bloodlands esikoispitkällään pitkälti murjoo. Inferno on maamme suurin raskaan rockin erikoislehti. mestariteos keskiverto Ja kyllähän tämä, piru vie, toimii. Tiukasti ryöpätyssä ja kaikesta ylimääräisestä siivotussa mätössä on nimittäin aimo annos jenkkityyppistä death metalia. 51,00) (norm. 26,70) (norm. Vaan eipä käy ainakaan aika pitkäksi. Arvosteluasteikko lyhyesti: mutta myös aivan muuta filmin ajauduttua yllättävään suuntaan. Bändin tuotantoon on voinut luottaa kuin muuriin, sillä johtohahmonsa Hoest on osoittautunut selkäpiitä kylmäävien pohjamutaa tunnelmien luonnissa todelliseksi lahjakkuudeksi. Nyt ollaan seestyneitä ja syvällisiä setiä, eli äijistä valuu aika tylsää jorinaa. Näin analyyttisin sanoin kuvailin Stridens hus -levyä ystävälleni, enkä osaa tiivistää asiaa paremmin. www.episodi.fi www.inferno.fi www.rumba.fi www.soundi.fi www.hifimaailma.fi Tee tilaus osoitteesta: www.popmedia.fi/joulu. KARI KOSKINEN TAAKE Stridens hus DARK ESSENCE Kuudennella kokopitkällään patsasteleva Taake on yksi norjalaisen black metalin monumenteista. Kovien irtobiisien sijaan Taake on panostanut yhtenäiseen kokonaisuuteen. Kyllä tämä on helppo hyväksyä. JONI JUUTILAINEN Satoja sivuja pukinkonttiin! Tilaa nyt Episodi, Inferno, Rumba, Soundi ja Hifimaailma mainioilla jouluhinnoilla. Blythe itse on hoitanut juomisongelmansa, joten sekoilua ja rystyshippaa ei näy kuin arkistopätkissä
Vaikka nätisti taitetun kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkomaille, ne ovat suurimmaksi osaksi siirrettävissä myös kotimaahan. Brown tahtoo esimerkiksi tehdä asioita selväksi kirjoittamalla: tahdon tehdä selväksi. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettua tekstiä tarkennetaan ja sävytetään Panteran lähipiirin – tuottajien, managerien ja Dimebagin naisystävän – haastatteluilla. Tylytys saa koomisia piirteitä, kun Brown kuvailee rivitolkulla, kuinka onneton laskettelija ”läski-Vinnie” on. Vaikka teksti on rasittavaa, se ei ole raskasta. Hassuihin dinosauruspukuihin sonnustautuneet jurahevarit ovat kuuleman mukaan saavuttaneet riehakkaan hyväksynnän myös keikoilla. Hevisauruksen perustajat ymmärsivät tämän. Tulehtuneita suhteita puitiin lehtien välityksellä, ja viimeisetkin paluutoiveet kuopattiin Dimebagin hautajaisissa. Teksti on kankeaa, yksinkertaista ja sortuu turhan usein toistoon. Brown vie lukijan pintaa syvemmälle, mutta vain hieman. Jotain bändin viehätyksestä kuitenkin kertoo, että 21 biisiä pystyy sulattamaan helposti yhdellä istumalla. Keikkapäivä on yksityiskohtiin todella huolella paneutuva opas niille, jotka haluavat tehdä rokkihommansa viimeisen päälle. Lasketteleva teksasilainen ei liene yleisimpiä näkyjä muutenkaan. Tässä tapauksessa lukijalle päähän kärsivällisesti hakattava tyyli on erinomainen tyylivalinta, sillä voin kuvitella, että alan ongelmakohtiin on jouduttu puuttumaan kerta toisensa jälkeen, vaikka niitä olisi korostettu kuinka. Keikkapäivä on pedanttisuudellaan ja selkeydellään korvaamaton opaskirja kaikille, jotka edes harkitsevat soittavansa rockia työkseen. Läpi kirjan kantava teema on kuitenkin Brownin kauna ja katkeruus rumpali Vinnie Paulia kohtaan. JUKKA HÄTINEN KIMMO AROLUOMA Keikkapäivä – 24 h kiertue-elämää BACKSTAGE Bloginsa kirjaksi laajentanut Kimmo Aroluoma saattaa olla joillekin takavuosilta tuttu esimerkiksi Blaken riveistä. Sen vuoksi Panteran ystäviä uskaltaa kehottaa tarttumaan kovakantiseen. Tämä siis yhtään lapsille tarkoituksella suunnattua musiikkia tekeviä muusikkoja väheksymättä. Tätä napakkaa tietokirjaa lukemalla selviää myös miksi. Sen popmainen kasarihevi kuulostaa aikuisten musiikilta, mutta sanoitukset ovat juniorien maailmasta. Koska Hevisauruksen musiikki toisintaa monien vanhempien nuoruuden musamuistoja, se kelpaa molemmille sukupolville. Kirja käy läpi ulkomailla kiertävän bändin ja heidän henkilökuntansa (viitteenä ja kuvituksena on käytetty The Rasmusta, mutta kuten Aroluoma muistuttaa, esimerkiksi käy mikä tahansa ammatikseen kiertävä bändi) yhden vuorokauden aikataulun ja tehtäväkartan. Se on myös valaiseva ja äärimmäisen kiinnostava perehdytys niille musahommista kiinnostuneille, joiden ei tarvitse tietää mitään tekniikasta. Ensin mainittu esittelee vähemmän tunnettuja puolia jäsenistä ja heidän historiastaan, jälkimmäisen aikana Brownin alkoholismin syvenemistä seurataan raadollisen rehellisesti. Kirja painottuu enimmäkseen tekniikkaan, mutta sen verran kirjoittaja on kiertänyt maailmaa, että kulttuurierot ja muut käytännön elämään vaikuttavat seikat on otettu yhtä lailla huomioon. Mielenkiintoisin anti löytyy ajalta ennen Cowboys from Helliä sekä HEVISAURUS Jurahevin kuninkaat SONY Jos heittäydytään oikein filosofisiksi, lastenmusiikkia genrenä ei pitäisi olla olemassakaan. Saattaisi vielä toimia haastattelussa, mutta kirjalta odottaisi muuta kun sanelukoneen litterointia. REX BROWN, MARK EGLINTON Pantera – 101-prosenttinen totuus MINERVA Pantera-basisti Rex Brown julkaisi muistelmansa, jotka on nyt käännetty suomeksi. Biiseissä lainaillaan reippaasti muun muassa KISSiä, Dioa ja Bon Jovia, mutta kuten Sleepy Sleepersillä ikään, sävellykset on kreditoitu ronskisti omiin nimiin. Ihan oppikirjamateriaalia. 150 000 myytyä levyä todistaa, että jotain on tehty kohderyhmän mielestä oikein. Tunnetumman uransa hän on kuitenkin tehnyt kitarateknikkona, jollaisena hän on ilmeisen arvostettu. Itse levyhän on luonnollisesti joulumarkkinoille suunnattu. Toinen syy menestykseen on mainitun tyylin kääntöpuoli. Jurahevin kuninkaat on kuuden albumin parhaat palat yhteen niputtava kokoelma, jonka kärkeen on sijoitettu kaksi uutta kappaletta. Sekoilutarinat ovat viihdyttäviä, mutta tuttuja Panteran kotivideoilta. Täyteen tuupattu kokoelma on aika hevi kerta-annos. Yhtä lailla merkittäviä lasten suosikkiartisteja ovat olleet niin Irwin, Dingo, KISS kuin Lordikin. Se ei ole itsestäänselvyys minkään musiikin kanssa. Näistä Aarrejahti kuulostaa niin paljon YUP:ltä, että ihan naurattaa. 101-prosenttista totuutta lukiessa tekee mieli ravistella Brownia hartioista ja kysyä, olisiko pitänyt avata suu silloin, kun sillä oli vielä väliä. Sitä on kaikki, mille muksut altistuvat, eli tarpeeksi suosittu musiikki, jota on näkyvillä ja kuuluvilla. Tyylilaji on toki uskottavaa Brownia, mutta rasittavaa luettavaa. Panteran tarina on pintapuolisesti kaikille tuttu: nuorilla miehillä meni levy levyltä kovempaa, mutta tauoton kiertäminen hiersi välejä eri suuntiin lähtemiseen saakka. ANTTI LUUKKANEN 66 INFERNO Panteran loppuvaiheilta. ANTTI LUUKKANEN. Kepeys ja viihdyttävyys säilyvät kuin ihmeen kaupalla. Keikkapäivän opit huokuvat paitsi ammattitaitoa myös maalaisjärkeä ja hyviä tapoja
Sana tulee englantilaisen okkultistin John Deen 1500-luvulla luomasta ”enkelien kielestä”. On se sen verran pieni, että eipä sinne mahdu muuta kuin soittamaan. Mutta joo, jos tosissaan ollaan, niin mieluiten varmaankin maailmaa kiertämästä. Siinä yksi syy, miksi halusimme käyttää Dan Swanöa levyjemme masterointiin. WWW.CORAXO-OFFICIAL.COM. Myös Slayer löi kovaa silloin soittamisen alkuaikoina, ja siitä sai innostusta soittamiseen. Kiinasta. Keikoille on aikomus ottaa mukaan scifiteeman mukainen rekvisiitta, lasereita, videota, alieneita ja niin edelleen. Dick ja R.A. Siellä kun on ennenkin ollut metallia ilmassa. CORAX?: Starlit Flame II Jos bändi mieltää soittavansa ”electro death metalia” ja mainitsee vaikutteikseen 70-luvun scifielokuvat, kiinnostus nousee jo paperilla kohtuulliseksi. – ...aika lailla yhteen hiileen puhaltaessa. – Musiikillisesti taas on mielenkiintoista ja haastavaa yrittää naittaa ambientia ja death metallia, genret kun ovat ehkä kaikkein kauimpana toisistaan. Tässä vaiheessa levysopimus ei ehkä ole kuitenkaan mielessä päällimmäisenä. Hän tekee laatua mahtavalla työmotivaatiolla. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Jokaiselle niistä on tarkoitus suunnitella jotain pientä spesiaalia. Keikalla olemme... – ...treenikseltä puuttuu biljardipöytä. – Elektronisen musan puolelta toimivat Tangerine Dream, Tycho ja Vangelis. – Tarkoitus on luoda omavaraista scifiä. Miksi. Melodiaa tarjotaan muillakin avuilla vähintäänkin riittävästi. Peruspiirteiltään tarina menee niin, että tietoisuuden omaava nanokonerotu saapuu Maahan ja alkaa ottaa ihmisiä valtaansa ”Invasion of the Body Snatchers” -tyyliin, mistä seuraa kylmän sodan ajan paranoiaa tyylillisesti seuraava planeetanlaajuinen sisällissota. Mitään selkeää työnjakoa ei ole tehty. Idean seurauksena syntyi muutama biisi, ja Ville (Vistbacka) tuli soittamaan projektiin rummut. KUUKAUDEN BÄNDI: CORAX. – Kesällä 2013. Eihän trilogiaa sovi jättää kesken. Ei ikinä kannata sanoa ”ei koskaan”, sanoivathan At the Gatesin jätkätkin niin. Vaikka Tiananmenin aukiolta, sehän olisi hyvä paikka järjestää metallifestarit. Wilson. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Riffeistä löytyy kivasti vivahteita, ja konepuolelta on saatu mukaan hienoja mausteita, jotka luovat pitkälti bändin soundin. Minä säveltelen yleensä ensin kitarat ja synat, joihin Villet sitten säveltävät ja sovittavat osuutensa. Teknisen death metalin mukaan on saatu mukavasti mustia vaikutteita, joiden varassa biisit pääasiassa lepäävät. on saanut aikaan mielikuvituksellisen metallisopan, joka pysyy kuitenkin hienosti kasassa. – ...ensimmäistä kertaa vasta tammikuussa. Milloin ja miten, kitaristilaulaja Tomi Toivonen. – ...olemme kaikki kunnianhimoisia ja määrätietoisia tekemään töitä bändin eteen. Ja jääkaappi. Sävellykset ja sovitukset menee yleensä niin, että jokainen hoitaa oman instrumenttinsa. Sitten aiomme saada järjesteltyä hiukan myös ulkomaankeikkaa. Bändin nimi... Tässä vaiheessa oli tarkoitus tehdä kotidemo omaksi iloksi ja jättää projekti siihen. Tälläkin hetkellä on haku päällä, jos sitä pääsisi soittamaan Baltiaan tai Pohjois-Eurooppaan. – ...juomaan alkoholitonta olutta. Selkeimpiä 68 INFERNO ovat varmaankin Dark Tranquillity, Hypocrisy ja Edge of Sanity. Muuten mennään perinteisellä hikeä, kaljaa ja tupakkia -asenteella. Tammikuussa saatiin ulos ensimmäinen ja lokakuussa toinen osa suunnitellusta ep-trilogiasta. Jo aiemmin tekeleillään mieleen jäänyt Corax. Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Puhtaita lauluja ei käytetä, mutta rääky toimii mainiosti pelottavana efektinä. – ...toivottavasti festarikeikalta jostain kaukaa. Onneksi peruivat puheensa. Työmme jakautuu... Kolmikko ei ole valinnut helpointa tietä, ja tällaista toimintaa on helppo arvostaa. Musahan on sanoitusten puolesta elokuvamaista, ja suurimmat vaikutteet otetaan Alien-leffoista – tietenkin! – sekä scifikirjailijoilta kuten Philip K. Soittamaan ikivihreitä Ruotsin-laivalla. Olin tehnyt jo muutaman vuoden omaksi ilokseni synapohjaista ambient-elektrosuhinaa tyyliin JeanMichel Jarre ja Vangelis, ja mietin, josko sitä saisi yhdistettyä metalliin. – ...on suomennettuna ”raivoisa tuomion ukkonen”. Kunhan nyt saamme ensin keikkaa alle ja tuon ep-trilogian kolmannen osan omakustanteena pihalle. Ville (Kokko) tuli sitten bassoon. Sehän taas sopi kuin nenä päähän – tai lonkeroon – kuvaamaan Maahan hyökkääviä scifiörkkejä tuossa meidän universumissa. Suurin ongelmamme on, että... Ambientelektro on yleensä hitaasti ja hauraasti etenevää, mitä vastaan on kontrastina metallin nopea jyrääminen. Tarina on ö-luokan tv-sarjascifiä, mutta saattaahan se saada esoteerisempiakin syvällisiä piirteitä. – Vaikutteet löytyvät 90-luvun puolivälistä Ruotsinmaalta. Emme ikipäivänä tule... Tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että matsku toimii, ja alettiin miettiä, saisiko tästä ihan oikean bändin
Tämä musiikillinen väkivalta pitäisi ehdottomasti kokea myös livenä. Eipä siinä, Face of Creation on upea ja täydellisyyttä hipova esitys, siitäkin huolimatta, että näillä eväillä on painettu Suomesta maailmallekin jo pitkään. Voima tuntuu olevan vähän kateissa muutenkin. Kymmenen biisin pläjäys tyhjentää alle kahdenkymmenen minuutin mitallaan pajatson mallikkaasti eikä jätä ihmeemmin kysyttävää. Kerrassaan tyylitajuinen yhtye, joka ei häviä musiikillaan pätkääkään maailmanluokan kollegoilleen. Kehityskelpoista ideaa löytyy kuitenkin jo roppakaupalla. Grungen, doomin ja droneilun välimaastossa liikkuva esitys on soundeiltaan ja toteutukseltaan varsin haasteellinen, joskin ideoista saa kutakuinkin selvää. WWW.FACEBOOK.COM/OPPRESSIVEFI MARRAS: Demo 2014 The Softhels -otsikolla aikaisemmin palstalla vieraillut sekahevirokkiretkue palaa uudella nimellä. Bändi on kiero, kaahaa pahimmillaan kuin mikäkin Behemoth, ja kuitenkin välillä epäilyttävän hentomielinen ja myös vähän pelottavakin. DREAM OF UNREALITY: Face of Creation Hurjat seitsemän jäsentä käsittävä kemiläiskokoonpano tekee musiikkia, jossa kuuluvat soittotaidon lisäksi maantieteelliset vaikutteet. Möyhöinen mutta selkeä soundi on juuri sellainen, jota kuuntelee mielellään tällaisessa suhaamisessa. Hyvä tuotanto ja toimiva soitto auttavat toki tässä paljon. Soitosta ja näkemyksistä kyllä löytyy, kuten jo 1998 perustetulta aktilta pitäisikin. Epätasaisuus on vieläkin pienoinen kompastuskivi, sillä pahimmillaan bändi on oikeasti paha, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään pirullisuuttaan kasassa aivan läpi esityksen. WWW.FACEBOOK.COM/PSALMSFORTHEDEADSUN SYYNTAKEETTOMAT WWW.FACEBOOK.COM/DEVENIALVERDICT DEMONI OPPRESSIVE: Through the Wastelands Oulun toivo thrash metalille jatkaa rutistustaan ehkä hiukan raskaammissa merkeissä kuin aiemmalla tutustumisella. Bändin tatsi on kieltämättä omaa sorttiaan, ja seasta löytyy paljonkin jalostuskelpoista ajatusta. Voikin miettiä, onko skene jo rääkylaulusta, sooloista ja arktisista melodioista ylitsepursuava. Kainuun perukoilta ponnistava Van on musiikiltaan hankalasti lokeroitava, joten puhuttakoon tässä yhteydessä vain heavy metalista. Miehen upean pehmeä ääni venyy moneksi ja on sopivan persoonallinen. Eikä turhaan. Oma idea alkaa olla selkeästi hahmottumassa, ja yhteissoiton puolellakin on selkeästi petraamisen merkkejä. Näistä sentimentaalisemmista hetkistä voisi mainita naislaulun kera starttaavan päätösraidan Swans. Varmaotteinen esitys on hienoa ja aikuismaista progea erilaisilla pehmeysasteilla ja upeilla soundeilla. Tämän bändin kannalta sopii toivoa, ettei ihan vielä. Hämyilevän hentoinen naislaulu ei suoranaisesti hyökkää korville, vaan on ajoittain hädin tuskin kuultavissa kolkon kitaramöyryn takaa. WWW.FACEBOOK.COM/VIOLENTFAILURE LETHERIA.BANDCAMP.COM WWW.BONERIDE.COM VIOLENT FAILURE: Demo 2014 AADOLF VIRT ANEN LIVINGDOM: Demo 2014 Pari vuotta vanha kuopiolaisbändi toimii simppelisti mies/nainen-yhteistyönä. Muikeita ideoita ja riffejä kyllä vilautellaan, mutta biiseistä jää lopulta valitettavan vähän pääkoppaan kolisemaan. Tehokkaiden täsmäriffien lisäksi brutaaliutta viljelee vokalisti Saressalo, jonka suusta ei irtoa yhtä sävyä enempää. Soitto rullaa, biisit rullaavat ja laulaja Härkösen jäntevä puhdas laulu sopii varmasti monelle korvalle. Kahta kitaraa voisi hyödyntää ehkä enemmänkin, nyt niitä väläytellään lähinnä muutaman soolon voimin. Perusongelmat ovat kuitenkin edelleen samat, eli soiton pitäisi sujua tiukemmin ja puhtaan laulun paremmassa vireessä. Bändin oma synkkä ilme mulkoilee huomattavasti ilkeämmin mustan metallin ja kuolon sävyttämästä sekamelskasta, mikä olikin jossain määrin toivottua. Sävellyspuolella jää tavoittamatta se viimeinen naula arkkuun aggressioosaston ollessa jo suunnilleen vaadittavalla tolalla. Bändin tiukka soitto on tuhovoiman rakentamisessa avainasemassa. Yli kymmenen vuotta vanha orkesteri on ehkä hiukan jäljessä musiikkinsa kanssa; jossain mielessä siitä kuuluu läpi kaikki hyvä, mitä suomalaisessa melodisessa metallissa on saatu tällä välin aikaan. Runsaasti tuotetta pukkaava Letheria on petrannut sitten viime näkemän ja erotellut selkeästi jyviä akanoista. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski TÄYDESSÄ YMMÄRRYKSESSÄ BASTINADO: Worship Fetish Jo Bastinadon aiemman lähestymisen yhteydessä tuli luvattua, että tämä bändi jää mieleen. Kaikki toimii (lausunnaltaan ehkä vähän onnahtelevia) lauluja myöten kuten heavybändissä pitääkin, mutta esitys jää satunnaisesti kouraisevia tunnelmia lukuun ottamatta laiskanpulskeaksi. Asenne ja taito on käsinkosketeltavaa! MIND ABDUCTION: Monolith VAN: Demo 2014 Raumalainen Mind Abduction paaluttaa yli kymmenen vuoden kokemuksella, ja se kyllä kuuluu. Jäämme odottamaan mahdollista jatkoa, toivottavasti osuvampaa sellaista. Ryhmä on rakentanut biiseistään hyvinkin erimallisia täsmäiskuja, eli kuulija ei pääse puutumaan. HE_LIK@HOTMAIL.COM INFERNO 69. Devenial Verdict on edelleenkin harvinaisen vähillä eväillä toimeentuleva ja myös melkoisen pirullinen bändi. Vaasalaisten peruspalikat ovat kohdallaan, ja bändiltä onkin lupa odottaa kovempaa suoritusta. Grindin ja death metalin merkeissä etenevä raivoisa mättö on niin kellosepän tarkkuudella toteutettua, että sitä jaksaisi kuunnella ja ihastella vaikka loputtomiin. Boneride luottaa heavy metalinsa kanssa melko perinteisiin aseisiin. Bändin suorahko esitys ammentaa vaikutteita hiukan grungesta, ehkä progestakin, mutta varsinainen profiloituminen jää biisien erilaisuuden myötävaikutuksesta saavuttamattomiin. Vaikka biiseissä mennään hienoissa ja raskaissa tunnelmissa, tuon tuosta jää fiilis, että jotain oleellista puuttuu. Useitakin demoja vuosien saatossa vääntänyt oululaisbändi soittaa hyvin, kuulostaa hyvältä ja on saanut sävellyksensä ihan moitteettomaan kuosiin. Siihen malliin viiltävät pakkanen ja pohjoinen tuuli bändin melodisessa ilmaisussa. Tarkoitus tai ei, hyvä asia tämä ei ole, kuten ei laahaileva soittokaan. Miehen kurlutus onkin sitten niin hurjaa sorttia, ettei tiedä, itkisikö vai nauraisi. MIKANU84@GMAIL.COM LETHERIA: III Mockery BONERIDE: River Red Pieksämäkeläinen Violent Failure grindaa tyylillä ja täynnä energiaa. Nimenkin päivittäisin ehkä vielä kerran, Marras-niminen yhtye kun takoo jo Kuopiossa hyvää tulosta. Tarvittaessa siitä löytyy myös ärhäkkyyttä. Hienoimmillaan tekeleellä päästään upeisiin tunnelmiin ja kertosäkeistäkin löytyy potentiaalia, mutta demoa ei voi luonnehtia vielä sävellystensä puolesta ihan täysosumaksi. Tällä kertaa se on tarttuvuus, vaikka sävellyksistä onkin helppo pitää. Myös monipuoliset ja mainittavan aggressiiviset vokaalit ilmentävät hyvin bändin raivoa ja tuhovoimaa. Esiintymiskielikin on vaihtunut kotoiseen. Suhteellisen yksinkertaisilla riffeillä pelaava death metal on armotonta, sävytöntä ja tunteetonta raastoa, jollaista ei voi tehdä vahingossa eikä plagioiden. Samoilla, paikoin ihan säväyttävilläkin ideoilla ja riffeillä tulisi nimittäin saada aikaiseksi huomattavasti jöötimpää kamaa. Viisikon naislaulu edellä vaeltava kolkonmelodinen hidastelu osoittautuu yllättävän haasteelliseksi antaa tyhjentävä mielipide. Tuotantopuolelta löytyy vielä selkeytyksen varaa, vaikka passeli muhjuisuus tavallaan sopiikin tähän vanhaa ja uutta liittoa sekoittelevaan esitykseen. WWW.DREAMOFUNREALITY.COM PSALMS FOR THE DEAD SUN: Psalm Zero Psalms for the Dead Sun ei tallaile helpointa polkua. Monolithin biisit ovat pitkänomaisia ja vaeltavat eri tunneskaaloja hivellen aivan ammattimaisella tasolla. Vaikkei Letheria yllä ihan vielä valioliigaan, tunnelin päässä näkyy jo pelottavan mustaa valoa. Nelikko soittaa yhteen perkeleen tiukasti, mutta säilyttää sopivan punkmaisen otteen ja ilmavuuden. WWW.MINDABDUCTION.COM VANPERKELE@GMAIL.COM VAILLA TÄYTTÄ YMMÄRRYSTÄ WWW.BASTINADOMETAL.COM DEVENIAL VERDICT: Corpus Orkesterista tulee mieleen aika julmia muistikuvia. Nyt julkaistulla täysmittaisella omakustanteella ei mene vikaan sitten mikään, ei kerta kaikkiaan. Riffeihin on saatu yhden kitaran voimin möykkääväksi bändiksi hämmästyttävän paljon koukuttavaa ideaa, joskin tekijöidensä summaahan kaikki levyn biisit edustavat. Yhden kitaran, basson ja rumpupatteriston tikkaus on tiukkaa, vaikka nopeus ei välttämättä olekaan tärkeintä. Myös kitaristi-laulaja Tuomas Pere vakuuttaa puhtaalla ilmaisullaan. Musiikki on pysynyt samanlaisena tyylien sekamelskana, mistä on turha hakea johdonmukaisuutta. Jostain syystä homma ei kuitenkaan ota tuulta siipiensä alle. Myös laulaja Jenny Malmberg on ehdottoman kannatteleva voima, ilman tuota loistokasta tulkintaa Psalm Zero tuskin jäisi mieleen lainkaan
TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA JUSTIN WEAVER KUOLEMA ELÄÄ Vuonna 1983 ensirääkäisynsä päästänyt Necrophagia on pitänyt kauhuntäyteisillä levyillään yllä vanhojen aikojen death metal -henkeä. – Ennen tyylinämme oli ”tappaa kuulijamme” monin eri tavoin, toisinaan partaterällä ja joskus kiinalaisella INFERNO 71. Sosiaalista hylkiötä miehestä ei saa tekemälläkään, sillä Killjoy vaikuttaa miellyttävältä ja ystävälliseltä mieheltä, joka nyt vain sattuu pitämään aiheista, jotka nostavat tavallisen kaduntallaajan karvat kohti taivasta. Tämä on tosin ainoastaan miehen itsensä muodostama julkisuuskuva, jossa on yhtä paljon totta kuin täyttä hevonpaskaakin. Mielikuva Killjoyn miellyttävyydestä on koetuksella viimeistään Necrophagian tuoretta White Worm Cathedral -levyä pyöritellessä. Polte säilyy edelleen vahvana. Sen kuolonkatkuinen, äärimmäisen tarttuva ja raskas ryömintä on omiaan aiheuttamaan kuulijassa fyysistä pahoinvointia – siis hyvässä mielessä. H ieman päälle kolmentuhannen asukkaan Wellsvillessä, Ohiossa, lymyilevän Necrophagian keulakuva Frank ”Killjoy” Pucci on olemukseltaan kuin klassinen kauhutarinoiden friikki; pikkukylän kasvatti, joka on kiinnostunut hieman erikoisista asioista
Ihmiset muuttuvat, olosuhteet muuttuvat ja musiikki muuttuu. Killjoyn ystäväpiiristä löytyy myös muuan Phil Anselmo, joka soitti Necrophagiassa kitaraa vuosina 1997–2001. – En pidä tuotantohommista lainkaan, joten olisi mukavaa vain nauhoittaa biisit ja antaa ammattimiehen hoitaa loput. Hän on nero ja myös täysi hullu, hah hah! Yhteistyömme toimii monella tasolla saumattomasti, mutta Mirai on päät72 INFERNO tänyt ”jäädä eläkkeelle” ja lopettaa keikkailun kokonaan, joten hän ei ole enää osa bändiä. Faktaa vai fiktiota. Tämä on siis selkeästi sinun juttusi, mutta mikä on ollut muiden jäsenten merkitys yhtyeessä. Eibonin muodostivat laulajat Killjoy ja Maniac (ex-Mayhem), kitaristi Phil Anselmo, rumpali Fenriz (Darkthrone) ja basisti Satyr. Mitä Eibonille lopulta oikein tapahtui. Tämä kengännauhabudjetilla taltioitu elokuva sijoittuu ”mitä helvettiä minä juuri katsoin?” -genren kärkipäähän, sillä melko päättömältä tuntuva elokuva ampuu katsojansa silmille seksiä, verta, järjetöntä tappamista ja kaikkea mahdollisimman epäsoveliasta jatkuvalla syötöllä. – Albumi syntyi aika hankalien vaiheiden kautta, mutta kaikki turhautuminen ja viha kääntyivät mielestäni pelkästään positiiviseksi voimavaraksi, ja tämä kuuluu albumilta loistavasti. Minulla ei ole tapana vertailla levyjämme, sillä jos tekisin niin, löytäisin aina jotain häiritsevää tai korjattavaa. Uudella levyllä teemme homman selväksi kunnon moukariniskulla naamaan, Killjoy kuvailee. Sanon aina, että emme ole maailman paras bändi, mutta olemme parhaita siinä mitä teemme. Kerroin hänelle vähän biiseistä ja niiden suunnasta, ja hän teki aivan huikeaa työtä niiden kanssa! Hän soitti ehkä kolme neljäsosaa kaikista kosketinjutuista, ja loput teimme yhdessä muun bändin kanssa. Tuolloin hänet tunnettiin nimellä Anton Crowley ja mies muun muassa sävelsi kokonaan bändin kenties tunnetuimman levyn, Holocausto de la Morten (1998). Vielä tätä mielenkiintoisempi projekti oli ”yhden hitin ihme” Eibon, jonka ainoa virallinen kappale Mirror Soul Jesus julkaistiin Satyricon-urho Satyrin Moonfog-levy-yhtiön Moonfog 2000: A Different Perspective -kokoelmalla. Mitä bändikemioihin tulee, en halua kommentoida jäsenten välisiä juttuja. – Maniacin lähtö oli oikeastaan lopun alkua, minkä tajusin melko pian. Itse en kuitenkaan kadu mitään, ja oli todellakin kaiken vaivan arvoista seurata Fenrizin rumpalointia ja hengailla hänen kanssaan. Mordum. Maniac ja minä teimme yhteistyötä vielä Wurdulakissa, ja hän on edelleen hyvä ystäväni. Porukan musiikki kuulosti äärimmäisen lupaavalta. – White Worm Cathedral on kaikkinensa parhaalta soundaavin levymme, mutta en sano, että se on paras julkaisumme, koska jokainen bändi jauhaa tätä samaa mantraa uusimman levynsä kanssa. – Muistan hyvin jokaisen kokoonpanon, ja miehistönvaihdosten takana on ollut pätevät syynsä. Olen nykyisin paljon avoimempi, annan muille jäsenille enemmän vapauksia ja kannustan jokaista tuomaan ideansa esiin. Esimerkiksi kosketinsoittaja Mirai Kawashima (Sigh) on ollut bändissä mukana pariinkin otteeseen... Toivon, että saamme tehdä seuraavan levymme täysin hänen kanssaan. Alkujaan halusin työskennellä Fenrizin, Maniacin ja Samothin (Emperor) kanssa eivätkä asiat menneet aivan suunniteltuun suuntaan, mutta yleisellä tasolla homma toimi ihan hyvin. Yleensä kyse on tuotannosta tai jostain yksittäisestä biisistä, joka olisi pitänyt ottaa mukaan tai jättää pois. Killjoy on kokeillut siipiään myös näyttelijänä, sillä mies oli mukana August Undeground’s Mordum -elokuvaprojektissa (2003). Superbändin tuho Olet Necrophagian ainut alkuperäisjäsen, ja bändissä on pyörähtänyt vuosien varrella parikymmentä eri muusikkoa. Katselukokemus on todella hämmentävä. – Eibon oli täysin luomani juttu, aina nimeä myöten. – Mitä Miraihin tulee, hän on todella läheinen ystäväni. – Hän soitti uudella levyllä sessiojäsenenä. Olemme kuin kauhuleffa musiikillisessa muodossa!” vesikidutuksella. Huhujen mukaan Fenriz ja Satyr ajautuivat riitoihin, pitääkö tämä paikkansa. Yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua jostain superbändistä ja koko juttu rupesi tuntumaan enemmän huoraukselta, joten kadotin kaiken mielenkiintoni projektia kohtaan. Opin paljon uusia juttuja työskennellessäni muiden muassa Cathedralia ja Ghostia tuottaneen Jaime Gomez Arellanon kanssa. Mirai on kuitenkin ilmoittanut kiinnostuksensa tehdä satunnaisia festarikeikkoja, ja ne tapahtumat tulevat olemaan aika erityisiä. ”Kutsun musiikkiamme äärimetalliksi, koska emme istu mihinkään valmiiseen genreen. Jokainen kuulija voi puolestani tehdä oman johtopäätöksensä. Ulkopuoliset pitävät minua varmaan melkoisena tyrannina, mutta voin sanoa oppineeni jotain kaikesta kokemastani. Luulen, että lennämme Englantiin äänittämään seuraavan levymme pohjat ja Arellano viimeistelee loput, koska hän osaa yksinkertaisesti tehdä meille sopivinta soundia. Deathtrip 69:lla (2011) kokeilimme vetää livesoundilla, mutta se meni hieman metsään, koska soundit ovat aivan liian ohuet. – Vastustan modernia tuotantojälkeä, koska en halua musiikin kuulostavan liian kliiniltä ja suunnitellulta. Esimerkiksi Harvest Ritual Volume I:llä (2005) on siistejä kappaleita, mutta jotkin niistä ovat aivan liian pitkiä, mikä oli virhe, joka ei tule toistumaan. – Koko projekti oli aivan mahtavaa aikaa! Toetagporukka on lahjakasta sakkia ja hyviä tyyppejä. Hän opetti minulle, kuinka saada aikaiseksi kunnon livesoundi, joka kuulostaa raskaalta
Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Ole vastuussa omasta elämästäsi ja luota ainoastaan niihin, joita rakastat koko sydämestäsi. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Minulla on paljon ideoita nykyisen kauhuskenen tuulettamiseksi, ja uskon, että ne kiinnostavat porukkaa, koska elokuvia tehdään aivan liikaa tuttujen kaavojen ja kliseiden mukaan. Se oli herätys, jota en olisi halunnut koskaan kokea. Rakastan myös Screamin’ Jay Hawkinsia! Reiluun kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu monenlaista. Jos on pakko sanoa jotain, niin mielestäni olisin voinut olla hieman tuotteliaampi, sillä olen ottanut ajoittain hieman etäisyyttä bändihommiin. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Elän ja hengitän tätä touhua, enkä osaa kirjoittaa sanoituksia oikeastaan mistään muusta aiheesta. Se ei ole mikään imagohomma, koska olen ollut aivan hulluna näihin juttuihin pienestä pitäen. Idea voi lähteä elokuvasta, kirjasta tai ihan omasta päästäni, mutta juuri kauhu on minulle erittäin läheinen juttu... – Yhdessä vaiheessa tein aivan liikaa töitä ja matkustin tauotta, mutta se oli minun oma valintani. – Hmm, vaikea sanoa. Ja tietysti vanhaa goottikamaa, Sisters of Mercyä, Bauhausia, Christian Deathiä, Alien Sex Fiendia ja tällaista. En ole pitänyt Necrophagiaa death metal -bändinä enää vuosiin, vaan kutsun musiikkiamme äärimetalliksi, koska emme istu mihinkään valmiiseen genreen. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. – Fakta, joka perustuu fiktioon, Killjoy nauraa. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Kaikella on tarkoituksensa Death metal -skene oli 30 vuotta sitten kovin erilainen kuin tänä päivänä. Aikeeni on toteuttaa elokuva jonain päivänä, kunhan saan rahoituksen kuntoon. – Päässäni on pyörinyt ajatus Blood Sick -jutusta, joka olisi tavallaan jatkoa roolihahmolleni Mordumissa. – En kadu oikeastaan mitään, sillä kaikella on tarkoituksensa. Tekisin ehdottomasti jotain vastaavaa, jos vastaan tulisi sopiva projekti. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tarvitsin hieman aikaa itselleni, mutta vuoden tai kahden breikki venähti yli viideksi vuodeksi ja sinä aikana koko musiikkibisnes koki suuren muutoksen. – Olen aina pyrkinyt kirjoittamaan kauhutarinoita. – On parasta elää tässä hetkessä, tulevaisuutta ajatellen ja menneestä oppien. Nämä eivät ole lainauksia mistään kirjasta, vaan ajatuksia, joiden mukaan olen rakentanut elämäni. Metallin puolelta olen kuunnellut Overkillin, Cathedralin, Electric Wizardin, Exodusin ja Angelwitchin uusia levyjä, mutta muuten kuuntelen paljon Elvistä, Plasmaticsia, Samhainia, Amenia, Sex Pistolsia, Johnny Cashiä, David Bowieta ja Exploitedia. Olemme kuin kauhuleffa musiikillisessa muodossa! – En kuuntele juurikaan uutta musiikkia, ja jos kuuntelen, sekin on usein vanhojen bändien tekemää. Sanon aina, että emme ole maailman paras bändi, mutta olemme parhaita siinä mitä teemme. rikkoi monia tabuja ja oli käynnistämässä kokonaan uudenlaista kauhuelokuvagenreä, mistä olen erittäin ylpeä. Sain siitä paljon, mutta myös menetin joitain asioita. Jotkut asiat vain valkenevat hitaammin kuin toiset. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Onko olemassa jokin asia, jota kadut tai josta tunnet pahaa mieltä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Millä mielin katselet nykyistä metallimusiikkikenttää. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. 00100 Helsinki Fax. Jos puhutaan sanoituksistasi, kumpi inspiroi sinua enemmän, fakta vai fiktio. Tässä tarinassa tyyppi lähtisi Jenkeistä Kanadan Vancouveriin ja tapaisi siellä taas joukon sekopäitä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero
– Käytännössä tämä tarkoittaa kiertuebussin vuokraa ja lentolippuja yhtyeen jäsenille. Erityisen tärkeää julkinen tuki on myyntikärjen ulkopuolella operoiville artisteille. Kakkosbändien tekniikka ja catering jäävät joskus jalkoihin. – EHDOTTOMASTI mahdollisuus, Juha Ruusunen vastaa ingressin kysymykseen. Jos säästöjä löytyy, niillä sitten. Swallow the Sun -manageri Juha Ruusunen ja debyyttikiertueelleen lähtevä Shear kertovat. Kun tukea viimeksi kesäkuussa jaettiin, saajina olivat esimerkiksi Battle Beast (15 000 e) Omnium Gatherum (15 000 e) ja Profane Omen (10 000 e). – Sekä jännittyneet että odottavaiset. Usein bändin oma aktiivisuus kiertueen aikana esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen. – Hyödyn mittarointi onkin haasteellisempaa. – Se on riskisijoitus, johon ainakaan bändin ei kannata lähteä mukaan lainarahalla. Lämmittelybändit maksavat soittamisesta usein selvää rahaa. VALTTERI HIRVONEN Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Kotimainen Shear odottelee joulukuista Euroopan-kiertuettaan jännittyneenä. Mitä Ruusunen haluaisi sanoa kiertuetta suunnittelevalle yhtyeelle. Joudumme myös vuokraamaan osan backlinesta, koska sitä ei ole järkevää rahdata Suomesta Eurooppaan. – Varsinkin Music Finlandin tuki on monen bändin rundaamisen pohja, Ruusunen toteaa. Hauska nähdä, miten musiikkimme uppoaa yleisöön Suomen rajojen ulkopuolella.. Pariisista alkavalla ja Belgian Vosselaariin päättyvällä The Unicorn Invasion of Europe -kiertueella Shearin suurimman menoerän muodostavat logistiset kustannukset. Kiertäminen mahdollistaa uusien yleisöjen löytämisen ja levymyynnin lisäämisen ohella keikkajärjestäjien ja musiikkiteollisuuden portinvartijoiden vakuuttamisen. Ottakaa levy-yhtiö ja agentuuri mukaan miettimään, mitä rundilta haetaan. Onko maksettu lämmittelykiertue bändille uhka vai mahdollisuus. Mitkä ovat Shearin tunnelmat, kun lähtöön on alle kaksi viikkoa. Tyypillisessä tapauksessa lämmittelybändi hoitaa oman osansa kiertueen teknikoiden palkasta ja makuupaikoista kiertuebussissa. Toimikaudella 2012–13 MES tuki elävän musiikin hankkeita yli 700 000 eurolla. 74 INFERNO – Henkilökohtaisesti paskimmat muistot jäivät eräästä teutonibändistä, joka kyykytti lämppäreitä koko rundin ajan. Lisäksi kannattaa kysyä avoimesti muilta bändeiltä, agenteilta, promoottoreilta ja musiikkialan ihmisiltä mielipiteitä tarjotusta paketista. Tilaisuuden sattuessa kiertueelle lähteminen on joka tapauksessa tuhansien tai kymmenien tuhansien eurojen investointi. – Hyvää harkintaa reilusti. Helsinkiläinen power metal -yhtye Shear toteaa sähköpostissaan, ettei joulukuinen Euroopan-kiertue sveitsiläisen Gloryhammer-yhtyeen lämmittelijänä olisi mahdollinen ilman Music Finlandin viidentuhannen euron avustusta. Sitä myöntävät Gramexin ja Teoston perustama Musiikin edistämissäätiö MES ja sekä Music Finland. Lämmittely-yhtyeiden maksaman kynnysrahan määrää Ruusunen pitää ”täysin tapauskohtaisena”. Vähemmän tunnetuilla tilanne on hieman toinen. Isot bändit tienaavat kiertueilla huomattavia summia oheistavaramyynnillä. Manageri muistuttaa lämmittelykiertueen olevan joka tapauksessa investointi, jonka hyödystä on hankala saada minkäänlaisia takuita. Ruusunen näkee tukijärjestelmän roolin kiertuetoiminnassa ”erittäin merkittävänä”. Suomessa hankkeeseen on mahdollista saada julkista tukea. – Kiertueet maksavat yleensä melko paljon. Se kattaa enimmillään puolet kiertueen toteutuneista kustannuksista. Ruusunen nostaa lämmittelykiertueen tarkoitukseksi yhtyeen tunnettuuden lisäämisen. Safkat jäivät saamatta, soittoaikaa oli kymmenen minuuttia ilman soundcheckiä ja niin edespäin. Keikkapaikat huolehtivat ensisijaisesti pääesiintyjien raiderin vaatimuksista. Music Finland puolestaan koordinoi opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämää julkaisukiertuetukea. Kun kyseessä on pienempi bändi, kuten me, koko rahoitusta olisi vaikea hoitaa ilman tukea. Esimerkiksi matkanteon viivästyessä aikatauluja kurotaan usein umpeen lämmittely-yhtyeiden soundcheckien ja soittoaikojen kustannuksella. Pahin voi joka tapauksessa sattua kohdalle. Kannattaako kiertämisestä maksaa. Kyseessä on aito tilaisuus uran edistämiseen. Joskus pelkkä mukaan pääseminen maksaa, toisinaan kulukorvaus pääesiintyjälle riittää
59,50€. LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. tiin ! pukinkoivnätn lippu VISIONS SHOW kolmen pä pre-paita + Tuska 2015 alkaen Tiketistä 133€ THE SWORD • BOMBUS SUVILAHTI, HELSINKI 26.6.-28.6.2015 www.tiketti.fi: erikoiserä kolmen päivän lippuja, myynnissä 24.12. asti, alkaen 115€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI 4.6.2015 HELSINGIN JÄÄHALLI pre party +SPECIAL GUEST LIPUT MYYNNISSÄ MA 10.11. KLO 9