10/2015 I HINTA 7,80 euroa. DANZIG JESS AND THE ANCIENT ONES ULVER DEATHCRUSHER-RUNDI ABBATH ARVIOITUNA ELÄMÄ ON RASKASTA
A WAR AGAINST YOU Yli 10 vuoden jälkeen he ovat täällä jälleen. VAMPIRE CIMMERIAN SHADE Ruotsalaisen thrash-, blackja death metal bändin tyylinäyte liverintamalta. Etelä-Kalifornian melodiset hardcore-punkkarit, ei jää mitään kysyttävää! Albumi ilmestyy 8.1. BORKNAGAR WINTER THRICE Norjalaisen Borknagarin 20-vuotisjuhlaeepos kaupoissa 22.1. TALVI TYMÄKÄSTI TULEVI! CASUALTIES OF COOL CASUALTIES OF COOL Countrya ja Pohjois-Amerikan folkia yhdistelevä Devin Townsendin yhtye julkaisee uutta materilaalia tammikuun iloksi 15.1. Albumi kaupoissa 29.1.! www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. Ota haltuun 15.1. Century Median tuorein suomikiinnitys, psykedeelistä folkia ja raskaampaa riffittelyä yhdistelevä Hexvessel, jonka päämies on tuttu myös Beastmilk-yhteyksistä
42 16 28 32 JARKKO PIETARINEN PAUL BROWN TIMO ISOAHO 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Verjnuarmu, Draconian, Standing Ovation, Vorna, The Moth Gatherer, Coraxo 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club 016 Deathcrusherrundireportaasi 024 Ancient 028 Jess and the Ancient Ones 032 Danzig 036 Kuvainferno – vuoden keikkafotot 042 Anthrax 048 Pölkyllä: Kylesan Laura Pleasants 052 Salamyhkä: The Agonist Lullabies for the Dormant Mind (2009) 053 arviot, pääosassa Abbath 070 Vanha liitto: Ulver, haastattelussa Kristoffer Rygg 074 Kuudes piiri
8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Pop Median arkisto Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA Tämän numeron kasaamisen taustalla soivat: THE MOTH GATHERER The Earth Is the Sky MALADY Malady THE CURE Pornography ANTHRAX Spreading the Disease DESOLATE SHRINE The Heart of the Netherworld NAPALM DEATH From Enslavement to Obliteration 7 INFERNO. Sitä odotellessa, hyvät pyhät ja uudet vuodet. Noh, kuluneena vuonna ilmestyi sitten kiekko, jonka voi sanoa liikkuvan jo liki niitä portteja, jotka Marttyyrit kuutisen vuotta sitten minulle avasi. Nyt kun kyseisestä pätkästä on sovitettu, mitenkäs muutenkaan, amerikkalainen versio, tuli mieleen, että kovin vähiin ovat halajamani äänitteet viime vuosina jääneet. Tämä on vähän merkillistä, planeettamme koko ajan surkeamman tolan kun luulisi lannoittavan juuri raskaan räyhärockin sarkaa. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Ei oikein tiedä, onko matka hyväksi vai ei. Palaamme asiaan tammikuun lopussa – tai mistä senkään tietää. Kotimaisen Desolate Shrinen The Heart of the Netherworld on albumi, jonka parissa alkaa matkata sopivassa mielentilassa, yöaikaan ja vähän punaviiniä sisuksissa, jonnekin, minne päätymisen ajatus nostaa karvat pystyyn. Ehkäpä tästä osoitteesta sinkoaa vielä se halujeni definitiivinen ilmentymä. Niin tai näin, on masentavaa, että kun lukee arvostelun, jossa vaikkapa jokin black metal -levy mainitaan ”oikeasti pelottavaksi”, sen soittimeen pistettyään ei tunne yhtään mitään. Marttyyrit 2.0 SIITÄ on nyt kuutisenkymmentä Infernon numeroa, kun haikailin ranskalaisen Pascal Laugierin ohjaamasta Marttyyrit-elokuvasta (Martyrs, 2008) vaikuttuneena metallimaailmaa työstämään äänellisen vastineen leffan inhorealismiin hukuttaville, uhkaaville ja ahdistaville tunnelmille. Vai onko homma sittenkin juuri toisin päin – liekö vaarallista metallia syntyisi vastaiskunomaisesti enemmän, jos asiat olisivat kerrassaan onnellisesti. Tai jos jotain, ei ainakaan pelkoa
Ee ou kyllä missään vaeheessa tuntunna siltä, että murre saes jutun loppummaan. Onko tämä savoksi laulaminen meinannut muodostua missään vaiheessa teille rajoittavaksi tekijäksi tai rasitteeksi. Savon murre on meille ilimaisukeino tarinankerrontaan. Oliko viiveelle jokin erityinen syy. Suomen sodan tunnelmissa Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ 8 INFERNO. Osa kyllä ihmettellöö, miks suomalaeset Nuarmusta puhuttaessa ylleensä puhhuu murteesta eekä mussiikista. JOPA melodiseksi death metaliksi kategorisoidun Verjuarmun aiemmat studiolevyt ovat ilmestyneet debyytti Muanpiällisestä helevetistä (2006) alkaen tasaisesti parin vuoden välein. Välliisä tuntuu, että kaekki tuo nuaman mualuu ja vuate hömpötys ottaa paljon kovemmalle. Levyn rustoominen ja nuottiin kanssa nypleeminen ee toki kestännä viittä vuotta. Suomen kielen murre-erot eivät ilmeisesti oikein aukea ulkomaalaisille. Levyä tehtiin kaeken muun toemen ohessa, ja kolome vuotta siihen mäni. Pienen tauon jälkeen ilmestynyt neljäs levy vahvistaa mielikuvaa entisestään. Mussiikistahan nuijen kanssa tulloo huasteltua, ku eivät raakat sua sanoesta tolokkua. Kesällä 2012 aloteltiin iliman sen kummempia paeneita suaha koko lättyä pihalle. Uuden 1808-levyn ja sitä edeltävän Lohuton-kiekon (2010) väliin ehti venähtää kuitenkin pitkähkö tauko. Kovvuutta tiältä on aena loytynä, mutta kyllä kaekkein kovin on Kolehmaesen Hannes. – Pallaate on olluna erittäen hyvvee. – Mussiikki on säveliä ja kielj sanoja. Aloin ottaa enemmän selevää Savon alueen sotatapahtumista, ja ku tulj sitte huasteltua aeheesta immeisten kanssa, huomasin, ettei asiasta juurikkaan M A RK U S LA A KS O paljoo tiietty. Kuka mahtaa olla kaikkien aikojen kovin savolainen. – Orkesterin tapa tehä mussiikkia muuttu aeka laella. Miten päädyitte tähän teemaan. tulj jottain semmosta, johon meistä kukkaan ee oes yksinnään pystynä. – Savon Sanomissa olj vuonna 2008 juttusarja Suomen soasta, ja se jäi kummittelemmaan johonki tuonne piän perälle. – Kämpällä synty ussein aevan mahoton tunnelma, ja kappaleissiin Savon murteen ja metallimusiikin yhdistelmä saattaa kuulostaa huonolta vitsiltä, mutta lähes viisitoista vuotta kasassa ollut Verjnuarmu on osoittanut yhtälön toimivaksi. Nyt nekkii on tosin uuvistettu uuven levyn hengen mukasiks ja jonnii verran verjnuarmumaesen vinksahtanneiks. – No huh huh, nytpä laetoet pahan. Nyt ryhyttiin säveltämmään ja sovittammaan yhessä toistemme riffejä ja puoljvalamiita teoksia, laulaja Puijon Perkele viäntää. Alusta alkaen omaa linjaansa vetänyt Verjnuarmu on vahvasti konseptibändi, ja tällaisilla on usein tapana jäädä ”oman juttunsa vangiksi”. Tämä oekeestaan loe halun kertoa tarinan, jossa tovelliset päevämiärät ja paekat toemii tarinan perustana ja joka saes kuulijan innostummaan ja tutustummaan tovellisiin historiallisiin tapahtummiin. 1808-levyn tekstit kertovat kyseiseen vuoteen sijoittuvista Suomen sodan Savon-taisteluista. Aekasemmin laalujen teko olj hyvin pitkälle yhen tae kahen henkilön varassa, ja loppuporukka lähinnä vuan totteetti säveltäjän näkemyksiä
Itse näen koko uuden levyn yhtenä elokuvana – sillä on vahva ja dramaattinen alku, joka saa veren kiertämään, hieman pehmeämpi keskiosa sekä räjähtävä lopetus, joka laittaa miettimään, mitä helvettiä minä juuri koinkaan. – Ei suoranaisesti, mutta on meillä ollut vaikeuksia määritellä musiikkiamme, niin kuin varmasti monilla muillakin. – En pidä genredebatteja täysin yhdentekevinä, vaikka mieluitenhan siitä pysyisi erossa ja antaisi musiikin puhua puolestaan. Miksi lähditte mukaan tähän. Koetteko yhtyeenne olevan jonkinlainen testilaboratorio erilaisille musiikillisille visioille. Musiikkinne nostaa erittäin voimakkaita mielikuvia ja puhuttelee syvästi jo pelkillä instrumenteillaan. – Keikka on audiovisuaalinen elämys, mutta keikoillamme käyneet tietävät, että olemme yhdistelleet siihen myös tuoksujen maailmaa. Onko tämä genreleima muodostunut teille missään vaiheessa painolastiksi. – Suomen kieltä on ainakin haukuttu charmikkaaksi! Sanoisin, että autenttisuus on aina hyvä ja vetovoimainen piirre musiikkityylistä ja lähtömaasta riippumatta. Kaikki ammentamamme vaikutteet sulautuvat yhteen erittäin yksilöllisellä tavalla. – Tämä on tietysti aina kuulijasta kiinni. Ehkä Vornan nykysoundia voisi kuvata paremmin määritelmä ”suomenkielinen, melankolinen ja black metal -mausteinen melodinen metalli”, mutta sehän nyt ei ole käytännöllisyyttä nähnytkään Vorna on jo tuttu nimi ulkomailla. toisestikin, esimerkiksi visuaalisella puolella. Mikäpä sopisi paremmin paikkaamaan makuaistille jäänyttä aukkoa kuin tuhti, katajainen ja savuinen stout. Samaan voittoisaan sarjaan on pyrkimässä myös toisen levynsä julkaissut Vorna, jolla on kaikki edellytykset genrensä kärkibändien joukkoon. – Panimo Hiisi oli kiinnostunut yhteistyöstä, ja jos voimme levittää samalla sanaa laadukkaasta suomalaisesta pienpanimokulttuurista, en näe kokonaisuudessa häviäjiä. Metsäänkin menevä luokittelu lienee kuitenkin parempi kuin ei mitään. The Moth Gatherer lienee helpointa heittää samaan kokeilullisen hardcoremetallin laatikkoon muiden muassa Breachin, Burstin, Cult of Lunan ja Neurosisin kanssa. – Ammennamme inspiraatiomme monesta eri genrestä, joten bändiä voisi kyllä kutsua eräänlaiseksi VORNAN genreksi mainitaan pakanametalli, mikä luo varmasti kuulijoiden päähän tietyn mielikuvan, mutta musiikkinne poikkeaa tyylilajin tusinatuotoksista. Onko ”suomalainen eksotiikka” suurin valttikorttinne maailmalla. Vaikka bändillä on allaan onnistunut esikoinen, ruotsalaiskolmikko pistää uusimmallaan paketin sellaiseen järjestykseen, että lopputulos tuntuu varmasti. Uskoimme kuitenkin tuotokseemme täysillä, joten eihän tässä voi olla kuin kiitollinen mahtavasta palautteesta, rumpali Svante Karlsson sanoo. Metallikeikoilla kävijät juovat tunnetusti kaljaa joka tapauksessa – mikseivät siis nauttisi bulkkikaman sijaan hyvästä oluesta! BO BO M EI JE R Suomen sodan tunnelmissa LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.F I 9 INFERNO. Vahvasti visuaalista, monipuolista ja takuulla raskasta metallia tarjoileva The Moth Gatherer vetää tanakasti turpaan. Kiinnitämme paljon huomiota musiikin dynamiikkaan ja kikkailemme välillä outojen tahtilajien kanssa, mutta soundimme ytimen muodostavat monipuoliset musiikkitaustamme. Kun luo musiikkia ja antaa sen lopulta fanien ja muiden ihmisten kuunneltavaksi, ilmassa on aina hermostuneisuutta ja epävarmuutta. – Olemme ehdottomasti yllättyneitä! Yllättyneitä ja nöyriä. Erona näihin on kuitenkin, että ennakkoluulottomasti elektronisten vivahteiden kanssa leikittelevä Moth Gatherer on ehkä jopa esikuviaankin kokeilullisempi bändi. Suomalainen pakanametalli on maailmalla kovassa huudossa. Oletteko olleet yllättyneitä vastaanotosta. Bändiltänne löytyy oma olut. UUSI levynne The Earth Is the Sky on kerännyt pääasiallisesti kiitettävää palautetta ja huikeita arvosanoja. Eikö alkoholin ja metallin suhdetta ole hehkuteltu vuosien mittaan jo ihan tarpeeksi. Tärkeintä on kuitenkin, miten musiikki vaikuttaa sinuun – mitä tunteita se herättää. Meiningistämme välittynee tietynlainen suomalainen metsäläisyys, sillä se on osa meitä, ja tulee tuota korostettua jonkin verran ihan tieLevy kuin elokuva Suomalaista metsäläisyyttä laboratorioksi. Näettekö itse musiikkinne visuaalisena tai jopa elokuvallisena kokemuksena. Kyllä sitä tulee mietittyä, sulkeeko jokin tietty määritelmä potentiaalisia kuulijoita pois, vaikka musiikilla voisi olla annettavaa myös sellaisille, joita genren nimen herättämät mielleyhtymät närästävät, laulaja Vesa Salovaara pohdiskelee
– Luulen, että se on jossain sisimmässämme. Koetteko itse olevanne jotenkin hitaasti kypsyvää sorttia. Sanoisin, että löysimme soundimme noin 15 vuotta sitten ja olemme kyenneet kehittämään sitä jatkuvasti eteenpäin. Yli kahdenkymmenen vuoden mittainen ura jää monelle yhtyeelle pelkäksi haaveeksi, mutta Draconian tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Silloinen kitaristimme Andreas [Hindenäs] jätti bändin muuttaakseen opiskelemaan toiseen maahan, ja minä siirryin rummuista ja lauluista kitaraan, Johan Ericson muistelee. Pohjoista melankoliaa 10 INFERNO. Tällä on pakko olla jotain tekemistä sen pimeyden kanssa, jonka jaamme yhdessä täällä Pohjolassa. Miksi jokaisen suomalaisen metallifanin tulisi kuunnella juuri teidän musiikkianne. Heikellä niitä puolestaan riittää, ja hän myös tietää, mitä musiikiltaan haluaa. Draconianin kutsuminen doom metaliksi saattaa olla monen ”oikean” doomfanin mielestä suorastaan pyhäinhäväistys, sillä yhtye pelailee musiikissaan jopa popvaikutteiden kanssa. Sanoisin, että olemme sekoitus goottia, doomia ja dark metalia, mutta emme pyri rajoittamaan itseämme liikaa, koska pidämme uusien asioiden kokeilusta. Vuonna 1994 syntynyt ruotsalaisbändi on säätänyt kurssiaan naislauluvetoisemmaksi, ja uutta Sovran-levyä voi pitää ehdottomasti yhtyeen tähän asti kypsimpänä ja parhaana julkaisuna. Sovran esittelee uuden naislaulajan, Etelä-Afrikan Cape Townista saapuvan Heike Langhansin. Se tulee ihan luontevasti, koska en ole ollut koskaan mitenkään kiinnostunut ”iloisesta musiikista”. Sekä murinaan että herkempään lauluun tukeutuvan Draconianin musiikkiin uuden ulottuvuuden tuovan Langhansin kanssa työskentely on ollut Ericsonin mukaan inspiroivaa. Löysimme vasta myöhemmin linjan, joka istuu meille täydellisesti. Voisi sanoa, että melankolia musiikissa saa minut iloiseksi, jos asiaa voi ajatella näin. Nainen korvaa yhtyeessä vuosina 2002–11 laulaneen Lisa Johanssonin ja suoriutuu tehtävästään mainiosti. Sen lisäksi hän osallistuu myös sanoitustyöhön, mikä on tietysti suurta plussaa! Mourning Belovethin ja Swallow the Sunin kaltaisten bändien kanssa samaan genreen lyödyn Draconianin musiikista löytyy runsaasti alakuloa ja surumielisyyttä. USEIN isompien brittidoombändien jalkoihin jäänyt Draconian on taittanut pitkän matkan. – Uskon todella, että suomalaiset pitäisivät musiikistamme sen melankolisuuden vuoksi, sillä aika moni saman linjan bändi on suosittu Suomessa. Mahtaako bändi itse kokea kuuluvansa enää doom metal -skeneen. – Lisa ei juurikaan tuonut esiin omia ideoitaan. Olin todella vaikuttunut esimerkiksi Anathemasta, My Dying Hiljalleen goottidoomiaan kypsytellyt Draconian elää muutosten aikaa. – Emme ole varsinaisesti doom metal -bändi, mutta olemme ottaneet todella vahvasti vaikutteita siitä genrestä. Draconian on pitkästä urastaan huolimatta vielä melko tuntematon nimi Suomessa. – Tavallaan kyllä. Bridesta ja Paradise Lostista, ja halusimme todella soittaa samanlaista musiikkia. – Tätä ennen tyylimme oli hieman erilainen
Se on yksi teatraalinen lyhytelokuva elokuvan sisällä. Levyllähän ei siis ole mitään yhtä juonenkulkua, ainoastaan erillisiä tarinoita, jotka sijoittuvat samaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen, vähän World War Z -kirjan tyyliin. – Monimuotoisuus tulee varmasti myös siitä, että kaikilla on hieman erilainen musiikillinen tausta. MAINITSETTE Neptune-levyn esittelyssä yhdistelevänne Tangerine Dreamiä ja Pink Floydia vanhan koulukunnan death metaliin. Lyriikkapuolella itseäni on kiehtonut elokuvallinen tai tarinallinen kerronta, isona vaikuttajana esimerkiksi Edge of Sanityn Crimson-levy. – Meillä invaasiota eivät tee zombit, vaan Lovecraftilta lainaava ajatus ihmiskäsityskyvyn yläpuolella olevasta ”Muinaisesta”, joka levittää itseään viruksen lailla nanoteknologian avulla. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.F I 11 INFERNO. VI LH EL M SJ O ST RO M Suomalainen albumidebytantti Coraxo ei kulje scifiteemoja ja progressiivisia sävyjä sisältävän death metalinsa kanssa kaikkein perinteisintä reittiä. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ei tosin ole sitä mitä haetaan, pikemminkin Tim Burtonin Beetlejuicetyyliset maailmat. Muutenkin sellaiset levyt, joissa on paljon vaihtelua, ovat lähellä omaa sydäntäni. – Kysyin Villeltä [Vistbacka], josko hän vetäisi projektiluontoiselle ep:lle rummut. Suosionosoitukset osoitetaan juuri musiikille itselleen, sen olemassaololle. Kyllähän tuo auetakseen vähän enemmän kuin yhden kuuntelun silti vaatii. Lopputulos vakuutti niin, että päätimme tehdä projektista oikean bändin ja kysyimme bassoon edellisestä bändistä tutun Ville Kokon. Toki haluamme haastaa sekä kuulijaa että itseämme, mutta liikasuorittamiseen emme sorru. Siitä tuli ajatus, että ehkä näitä voisi saada jotenkin yhteen – molemmat ovat kuitenkin hyvin vahvasti melodiaan pohjaavia tyylejä, kitaristi-laulaja ja konevastaava Tomi Toivonen kertoo. – Jos elettäisiin vielä 1960-lukua, voisin ehkä ehdottaa kolmekirjaimista tajunnanlaajentajaa ja kehottaa hyppäämään vuoristoradan vietäväksi. Meillä jokaisella on varmasti oma mielipiteensä, mutta itse liputtaisin Fool’s Parade -kappaletta. Kuinka hyvin mielestänne onnistuitte Neptunen suhteen. – Se tuli oikeastaan sattumalta. Edellinen bändi lopetti, ja olin kirjoitellut siinä samaan aikaan huvikseni 70-lukulaista elektronista musiikkia. – Kuurotkin ovat varmasti katselleet seikkailuelokuvia, joten siitä lähtisin – kyseessä on tarina, jossa on otteessaan pitävä draamankaari juonenkäänteineen. Mistä idea näin erikoiseen soppaan. Uskotko, että albumi aukeaa muillekin kuin tieteiskirjanörteille. Eikö suoraviivaisten ja ytimekkäiden biisien teko ole teille tarpeeksi haasteellista. Kotimaisen Standing Ovationin kakkoslevy on hurjapäinen ja vaihteleva eepos, jonka monipuolisuus tuntuu haastavan kaikki progressiivisen metallin kirjoittamattomat säännöt. Kumarrus musiikille MUSIIKISSANNE tapahtuu paljon. Minkä uuden levyn biisin toivoisitte aiheuttavan yleisössä ne kaikkein raikuvimmat suosionosoitukset, ja miksi. – Biisejä tehdessä ei lähdetä hakemaan hittejä, vaan kappaleet kumpuavat tajunnan virrasta. – Aika hyvin, suurimmaksi osaksi siksi, että biiseihin on tehty ensin sanoitukset ja mietitty sitten vasta siihen tarinaan sopiva musiikki. Omissa levysoittimissa kestävät aikaa myös monisyisemmät ja täytettä sisältävät levyt, ja niihin palatessa löytää usein ilokseen uusia asioita. Aika perinteisellä 90-luvun death/black-linjalla mennään – melodista synamattoa on vain mukana aika paljon. – Luulisin. – Nimemme syntyi kumarruksesta musiikkia kohti. Pääosien esittäjät ovat tosin kujalta repäistyjä, Hollywood-charmia tai kiiltokuvapoikia meistä ei saa tekemälläkään. Pari biisiä on vedetty suorempaan Göteborg-tyyliin, vähän kuin hengähdystaukona. Scifiä ja kuolemaa Korkealentoisten teemojen ja musiikin yhteen sulattaminen lienee hankalaa hommaa. Olemme vain nöyriä musikantteja, jotka musiikki on löytänyt ja tehnyt elämästämme rikkaampaa. Hyvien kappaleiden ehdoilla mennään, laulaja Jouni Partanen vakuuttelee. – Materiaali on itse asiassa hieman suoristunut, mutta musiikissa pitää olla mielenkiintoa ylläpitäviä koukkuja ja jippoja. Kuinka kuvailisitte musiikkianne kuurolle
Tuosta hetkestä hermopaine laski onneksi tasaisesti. Hyökkäys kohdistui viihdekulttuuriin ja länsimaiseen populaarimusiikkiin. Bassoa kiertueella soittanut Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen palasi lavalle ja kuulutti Pariisissa käynnissä olevista terroriiskuista. Daesh haluaa, että olemme kaiken mustavalkoisesti näkeviä ”ristiretkeläisiä”, joita vastaan heidän on entistä helpompi rekrytoida kuolemaan valmiita nuoria. Charles de Gaullella ei näkynyt sunnuntaina epätavallisia turvatoimia eikä aseistettuja sotilaita. Olo oli tyhjä. ja olimme pari päivää aiemmin soittaneet kävelymatkan päässä Bataclan-klubilta. Mutta mikäli jäljelle jää epäilyksen siemen toiminnan oikeutuksesta, oli kyse sitten teologiasta tai kulttuurisista ihanteista, näihin wahhabiittinuoriin voidaan vaikuttaa – myös hyvän musiikin avulla. Keikan jälkeen lysähdin lavan reunalle olut kädessä. Tähtäimessä kuolometalli?. Sanomattakin on selvää, ettei tämä herra ole kuullut nuottiakaan yhtyeen musiikkia. Yhdysvaltalainen baptistipastori Steve Anderson ehti jo todeta, että tällaista voi sattua death metal -keikalla. En ole oikein innostunut Eagles of Death Metal -yhtyeen musiikista, koko meiningissä on ollut vähän kertavitsin makua, mutta se tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle itse suosimaani Black Sabbath -henkistä riffittelyä. Tätäkö täytyy jatkossa miettiä, kun astuu lavalle. Oli perjantai 13. Siinä on elävän musiikin voima, tarjota niin ajateltavaa kuin pakotie toisiin maailmoihin. Pienemmät klubikeikat ovat toki muutenkin hiukan epätodennäköisiä maaleja, mutta myös ajatus terroristien toiminnan vaikutuksesta Euroopan sisäiseen liikkuvuuteen ja viihdekulttuuriin käytäntöihin tuntuu vastenmieliseltä. Tajusin Euroopan olevan jälleen vaaksan verran syvemmällä suossa ja yhtyeeni potentiaalisesta hengenvaarassa. Yksi näistä harhautetuista oli silminnäkijöiden kuvauksen mukaan astunut kauemmaksi Stade de Francen turvamiehistä ennen kuin laukaisi räjähdeliivinsä. He haluavat laajan ja yksinkertaisen uskonsodan, koska nykyistä tilannetta ei voida ylläpitää kauan. Siksi Bataclan-klubin tapahtumat osuvat itselleni arkaan paikkaan. Moni muu ei. SKABA Voita raskaita Like-kirjoja! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja voit voittaa Like Kustannuksen julkaisemaa alan kirjallisuutta: painavahkosta joulupaketista löytyvät tuoreet Amorphis-, Sentencedja Scott Ian -opukset! Osoitehan on www.inferno .fi. Juuri lentokentälle ja La Défenceen oli suunniteltu jatkoiskuja. Luvassa oli vielä keikka Lillessä, eli ensimmäiseksi piti alkaa selvittää, josko Ranskaan vielä pääsisi takaisin. Olimme Tilburgissa vetämässä Lord Vicar -setin puoliväliä, laulaja Chritus Linderson ja minä tunnelmoimme rauhallista Endless November kappaletta. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. PS. Seuraavana keskiviikkona tosin käytiin Pariisissa kaupunkisotaa, tällä kertaa St-Denisin lähiössä. Hän jäi oman toimintansa ainoaksi uhriksi. Finnairin kone oli aikataulussa. Kimi Kärki PASTORISMIES SAIN huonot uutiset suoraan lavalle. Asemiehet olisivat voineet hyökätä yhtä hyvin vaikkapa meidän taatusti paholaismaiseen ja dekadenttiin klubi-iltaamme. Mutta entä sitten Daesh-terroristit. Paluulentomme olisi Charles de Gaullelta sunnuntaina. Paras vastaus terrorismiin on tuottaa entistäkin enemmän hyviä tapahtumia, nauttia musiikista sen eri muodoissa. Moni tuli sanomaan, että tarvitsivat muuta ajateltavaa kuin päällä oleva tilanne. En suostu ainakaan itse muuttamaan mitään tämän takia. Terrorismia ei voi ikinä kitkeä täysin turvatoimilla, jos tekijät ovat valmiita kuolemaan. Loppukeikka vedettiin raivokkaasti tunnemyrskyn vallassa. Kiertueella mukanamme ollut Barabbas-yhtye oli Pariisin liepeiltä, ja heidän ystävänsä oli tuoreen tiedon mukaan päässyt täpärästi ulos Eagles of Death Metal -yhtyeen keskeytyneeltä keikalta. Että joku voi kuolla kun palvotaan kuolemaa. Voi olla, että klubien logistiikkaa ja poistumisteitä tulee jatkossa tsekattua tarkemmin. Barabbaan jäsenet olivat surullisia mutta rauhallisia, tilanne otettiin vastaan stoalaisen tyynesti. Pääsimme Lilleen, ihme kyllä, ilman tarkastuksia ja vedimme kovan keikan pienelle ja erittäin kiitolliselle yleisölle. Lieneekö yhtyeen nimellä ollut mitään tekemistä päätöksessä iskeä juuri tuolle keikalle. Ranskan presidentti Hollande oli juuri saapuneen tiedon mukaan määrännyt rajat kiinni. Keep on rocking in the free world! Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä
ilosaarirock.. @ilosaarirock Early bird -liput myynnissä nyt! Ennakko: Tiketti \ Lippupiste Early bird -hinta voimassa 31.12.2015 saakka 2 pv 89 € Joensuu • 15.-17.7.2016 #kesänparasviikonloppu
Säätää saa ihan oman maun mukaan.” Megan tuomio: ”Vaikka j-rock, sushi ja muut vastaavat idän ihmeet ovat rantautuneet tänne Härmään jo vuosia sitten, ne ovat silti erikoisuuksia. valkosipulia . 200 g vihreitä linssejä . 1–2 punasipulia . Älä polta. puoli kiloa kuorittua porkkanaa . tonnikalahiutaleita INKIVÄÄRI–PORKKANA-TSUKEMONO . 14 INFERNO. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 4 tl raastettua piparjuurta . Siirrä kypsä riisi isoon kulhoon. Jäähdytä riisi nopeasti huoneenlämpöiseksi. 1 tl aikaisemmin tekemääsi awasezukastiketta . Peitä seesaminsiemensekoitus soijakastikkeella ja riisiviinietikkaliemellä. Musubit voi koristella ja maustaa joko nori-levämatoilla tai esimerkiksi tillillä. Ota lämpö kokonaan pois ja hauduta riisiä kattilassa vielä 10 minuuttia. Japanilaiset käyttävät riisiruoissaan useimmiten furikake-maustetta, jota ei myöskään kannata ostaa, sillä sitäkään ei ole turhan vaikeaa duunata. Imperialistinen budjetti-onigiri Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI MAPEN KOKATESSA SOI: X-Japan – Art of Life (1993) ”Yksi 36 minuutin biisi, jossa riittää movementteja kuin missä tahansa klassisen musiikin teoksessa. Ja sitten rojut yhteen eli tehdään sushiriisi: Kaada liemi riisin päälle sekoittaen samalla. Aiheenamme on japanilaisten suosikkieväs eli riisipallot, jotka löytyvät olennaisena osana jokaisen koululaisen bento-eväsboksista. Täytteiksi käyvät muun muassa tonnikala (kalatäytteiden kohdalla sivele riisipallon sisään hiukan wasabia, jos siitä pidät), luumu, kalahiutaleet (katsuobushi – niiden tekemistä en suosittele, siihen menee kuukausia), suolattu lohi, savukala tai erilaiset etikkasäilykkeet eli tsukemonot. Lisää noria ja hämmennä lisää. Reseptin lopussa pieni ohje yhdenlaisen helpon tsukemonon tekemiseen. 4 tl sokeria . 1–2 rkl tomaattisosetta . Positiivista on myös se, että variaationvaraa ja näprättävää löytyy mukavasti, kiitos erilaisten sisälmysten.” Metallimedian mahdin Imperiumi.netin perustanut ja sitä toistakymmentä vuotta laajentanut Marko ”Mape” Ollilla tähyilee ruokahommissa idän suuntaan, maahan, jossa kaikki on jollain tapaa eksoottista – musiikkia myöten. 3. Säilyy huoneenlämpöisenä 2–3 viikkoa. 1 rkl soijakastiketta . 300 g kidneypapuja . Kuumenna kuumalla liedellä, kunnes riisit alkavat kiehua. suolaa . 2–3 norilevyä hyvin pieneksi silputtuna . Anna furikaken jäähtyä noin kaksi tuntia ja siirrä se ilmatiiviiseen säiliöön. Levitä sekoitus leivinpaperoidulle uunipellille ja paista 15–18 minuutin ajan tai kunnes sekoitus on kuiva ja hieman paahtunut. BUDJETTIRIISIPALLOT . Nysvää riisistä palloja tai kolmion muotoisia 3–5 haukkauksen annospaloja. Musubeissa riisin ei välttämättä edes tarvitse ole sushiriisiä, vaan kevyesti suolattu riisikin käy. 1,5 tl hyvin hienoksi raastettua tuoretta inkivääriä Rojut yhdessä esimerkiksi pakasterasiaan ja niin maan perusteellisesti ravistusta. 5. Niin vain karjalanpaistin päälle paremmin ymmärtävältäkin taipuu tämmöisten herkkujen teko, ja vieläpä lähes kaikista lähimarketeista löytyvistä ainesosista. Kaupasta saman tavaran saa nimillä sushi-su tai awasezu, mutta teemme tässä senkin itse. 500 g tomaattimurskaa . Kyllähän uudet ja erilaiset maut ovat aina piristäviä, vaikka riisin, raa’an kalan, levän ja napakoiden mausteiden kombinaatio ei ole tehnytkään minusta vannoutunutta fania. Huuhtele puuroriisit kylmällä vedellä, kunnes niistä lähtee kirkasta vettä. Käännä lämpö pienimmälle teholle ja anna kiehua hiljalleen vielä noin 10 minuuttia. Mapen luonnehdinta: ”Onigiri , o-nigiri, musubi. Muodon ja maun saa päättää itse. 2. 2. 4. 4. soijakastikkeeseen. Riisin kiehuessa voit tehdä riisiviinietikkaliemen riisin maustamista varten. Pane riisi syvään kattilaan ja lisää vesi. 5. Musubit voi syödä sellaisenaan tai dippailla esim. 1 dl valkoisia tai mustia seesaminsiemeniä . Kiireisille salarimaneille niitä myydään muun muassa rautatieasemilla ja jokaisessa kombini storyssa eli elintarvikekioskissa. Siinä se. Hämmennä tasaisesti. Täytä oman maun mukaan. Sopivuus makuihin riippuu vähän musubin mausteista.” 1. Käytä riisi heti, se ei säily kuin yhden vuorokauden. 1 tl chilirouhetta . 1. basilikaa FURIKAKEMAUSTE . 1 rkl suolaa . muutama tippa rypsi-, auringonkukkatai rapsiöljyä . mustapippuria . Oikeasti tähän reseptiin käytettäisiin hintavahkoja japanilaisia raaka-aineita, kuten sushiriisiä, sushi-su-kastiketta ja furikake-maustetta, mutta riittävän autenttisen lopputuloksen saa aikaiseksi edullisemminkin tarpein. Anna maustua puoli tuntia. Kierittele musubit furikakessa tai päällystä ne tillillä tahi norisuikaleilla. Kiehauta ja jäähdytä 7 rkl riisietikkaa, 1/2 rkl suolaa ja 4 rkl sokeria. Yhdistä seesaminsiemenet ja kalahiutaleet, jos niitä käytät, sekä öljy 3. Esikuumenna uuni 175 asteeseen. Anna riisin seistä kylmässä vedessä noin varttitunti ja laita kansi päälle. Rokimmissa paikoin olo on kuin Hanoi Rocksin ja Helloweenin äpärälasta kuunnellessa, mutta välillä kuuluu ihan silkkaa Chopiniakin
16 INFERNO
Ei saavuttanut. Deathcrusher olisi voinut toimia myös vaikkapa Helsingin jäähallissa, ainakin reilun kolmen tuhannen katsojan Black Box -versiona. Symphonies of Sickness -klassikko teki kuitenkin jo vuonna 1989 niin kivenkovan vaikutuksen, ettei reissua Keski-Ruotsin Fagerstassa alkukesästä 1991 järjestettävälle Bergslagsrocken-festivaalille voinut jättää väliin. Deathcrusher-kiertue on saapunut tänään tänne Saksan sydänmaille, sadanviidenkymmenen kilometrin päähän Berliinistä, ja ulkopuolelta varsin punkhenkisen mutta sisältä siistiin kuntoon ehostetun Factory-keikkapaikan edustalla on kiitettävästi tungosta. Fanit ovat pukeutuneet saksalaiseen tapaan sopiviin juhla-asusteisiin: arviolta joka ALTAVASTAAJIEN VASTAISKU Loppuvuodesta 1989 tapahtunut Grindcrusher oli aikakautensa legendaarisin äärimetallikiertue. Kolmas ajatus: saavuttaako Deathcrusher Suomen. Pikimustasta huumoristaan tunnettu mies ei tällä kerralla vitsaillut vaan kertoi Carcassin, Napalm Deathin, Obituaryn ja Voivodin lähtevän yhteiselle Euroopan-kiertueelle Deathcrusher-otsikon alaisuudessa. Onneksi on niitäkin hetkiä, kun laatikkoon kolahtaa ”maailma on pelastettu, ainakin hetkeksi” -reaktion nostattava tiedonanto. Sen vuoksi tuntuu hämmästyttävältä, että myyttinen eurorundi sai eräänlaisen jatko-osansa vasta tänä syksynä. T iedotusluontoisia sähköposteja ropisee nykyään siihen malliin, että suuri osa niistä tuppaa lentämään roskakoriin joko avaamattomina tai sitten hyvin pintapuolisen silmäilyn jälkeen. Ensinnäkin, perjantai-illan keli on mitä mainioin. Ehkä teemme joitakin asioita murskaavan kierroksen taas neljännesvuosisadan päästä. – Oletko todella sitä mieltä. Walkerin vastaus kuvastaa hyvin hänen ikuista altavastaajan asennettaan. Jos rundi olisi rantautunut Suomeen, se olisi todennäköisesti tarkoittanut kahta keikatonta päivää, eikä sellainen sovi M.A.D:n budjetteihin tai muihinkaan suunnitelmiin. – Helsingin The Circus oli pitkään mukana keskusteluissa, mutta se jäi sitten johonkin matkan varrelle, basistilaulaja Walker kertoo. No, ei se mitään, ja onhan Carcassin perässä matkustettu aikaisemminkin, sillä ensimmäisen toimintaperiodinsa (1987–95) aikana yhtye ei saapunut Suomeen kertaakaan. TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO VIEREINEN SIVU: Carcassin Jeff Walker. – Vai niin. – Vuonna 1989 heitimme Grindcrusher-rundin Morbid Angelin, Napalm Deathin ja Bolt Throwerin kanssa, ja nyt oli vuorossa Deathcrusher. No, yritämme päästä Suomeen ensi kerralla, kun kasaamme jonkun kivan kiertuepaketin, Walker puuskahtaa. Yllättävän hyvä vastaanotto Marraskuun alkupuolella Magdeburgissa, Elbejoen varrella, ei myöskään tunnu yhtään hassummalta. 17 INFERNO. Se ei ollut yhtään hassumpi tapahtuma. Onko Bullet for My Valentine ”isompi yhtye”. Deathcrusherin taustalla oleva saksalainen M.A.D. Eikö jäähallissa esiinny vain isompia yhtyeitä. Carcassin, Napalm Deathin, Obituaryn ja Voivodin tähdittämä Deathcrusher ei saapunut yrityksestä huolimatta Suomeen, mutta eihän tällaista pakettia voinut jättää katsastamatta. Tourbooking -toimisto tunnetaan melkeinpä nimensä mukaisen armottomista kiertueaikatauluistaan, ja armottomana näyttäytyi myös Deathcrusherin tahti: bändit viettivät loka-marraskuussa tien päällä 37 päivää ja soittivat 35 konserttia. Kalenterin mukaan on alkutalvi, mutta lämpömittari näyttää melkein pariakymmentä astetta. Sellainen päivä osui viime kesäkuun lopulle, kun brittiläisen grindcorelegenda Carcassin Jeff Walkerilta tulla tupsahti mailia. Ensimmäinen ajatus: jumalauta, eiväthän monet festivaalitkaan tarjoa näin kovaa kattausta! Toinen ajatus: vuonna 1989 järjestetty Grindcrusher tai vuonna 1992 Helsingin Lepakkoonkin tullut Campaign for Musical Destruction -kiertue – siis Napalm Death, Obituary ja Dismember – olivat todella kovia juttuja, mutta tämä on vieläkin kovempi. Siellä musiikkitarjonnasta vastasivat Carcassin lisäksi muun muassa The Exploited, Cro-Mags, Benediction, Biohazard ja GWAR. Tarkemmin ajatellen, Suomen-konsertti olisi varmaan ollut liikaa pyydetty
Onhan siellä muutakin, esimerkiksi kunnioitettava joukko raskaan musiikin legendoja. Tuossa vieressä hörppii höyryävää sumppia Obituaryn kitaristi Trevor Peres, ja cateringhuoneen toisella puolella tuijottaa kannettavaansa keskittyneesti Voivodin solisti Denis ”Snake” Bélanger. Mikä tärkeintä, kellarikerroksesta löytyy ihan oikea, kuumana hehkuva suomalainen sauna. – No, Amon Amarth on todella iso bändi, varsinkin Saksassa. no, oikeastaan kenellekään. Tähän porukkaan täytyy ujuttautua. En oikein osaa, tai halua, odottaa mitään, joten olen siis positiivisesti yllättynyt, Walker perustelee. Eipä aikaakaan, kun ruokailutilaan ilmestyy rumpalikaksikko, Voivodin Michel ”Away” Langevin ja Obituaryn Donald Tardy. – Minä olen neljäkymmentäseitsemän ja olen nähnyt näitä touhuja aivan tarpeeksi, niin hyvässä kuin pahassakin. – Vakavasti puhuen: kiertueen alkajaisiksi heitetyt brittikeikat menivät kieltämättä hyvin. Selin Jeff Walker ja toinen Carcass-kitaristi Ben Ash. Kaikki tuhat lippua on kaupattu jo ennakkoon, backstagealueella vastaan asteleva Ben Ash ilmoittaa. – Tupa tulee aivan täyteen. Tämähän on äärimetallin saralla syksyn järisyttävin kiertue. Oletteko te oikeasti yllättyneitä. Sitten kun kiertuekokoonpanoja luodaan, katsotaan kylmiä myyntilukuja. Magdeburgissa vastaanotto ei ole vaisu. Vaikka ei otettaisi mitään pois ruotsalaisviikingeiltä, eihän Carcassin pitäisi avata latua... – Muutamat keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Carcassin kitaristina alkuvuodesta 2013 toiminut Ash kertoo kiertueen parin ensimmäisen viikon sujuneen ”yllättävänkin hyvin”. Hyvällä tuulella oleva mies heittää ”what’s up mate” -tervehdyksiä paksulla Birminghamin murteella ja taputtaa samalla isällisesti olalle. Kiirettä pitää Takahuonetilojen puolella käyskennellessä on melko juhlava olo. Taannoinen Amon Amarth -kiertue tuntui hieman kummalliselta ratkaisulta. Mitkä ovat todennäköisyyslukemat sille, että magdeburgilaisen rockklubin alakerrassa törmää moiseen. kolmannella on päällään miljoonalla bändilogolla koristeltu farkkuliivi. Lontoon The Forumissa oli kaksi ja puoli tuhatta ihmistä, Prahassa paikalla oli parisen tuhatta ja niin edelleen, kitaristi luettelee. Paksut hiuksensa jonnekin lippalakkinsa uumeniin piilottanutta Obituary-kultakurkku John Tardya ei ole heti edes tunnistaa, mutta toisin on laita Napalm Death -rämäpää Mark ”Barney” Greenwayn suhteen. – Mutta palatakseni Amon Amarth -kiertueeseen: törmäsimme joinakin iltoina vähän vaisuun vastaanottoon, mutta saimme taatusti myös uusia faneja. 18 INFERNO. Bill Steer ja pian entinen Newcastle Brown Ale. Ehkä se kannatti tehdä. Sekin tuntuu kummalliselta, vaikka arvostankin kaikkia kolmea ryhmää, Walker huomauttaa. Carcass ei ole rundannut kotimaassa pääesiintyjänä pariinkymmeneen vuoteen, joten meillä ei ollut minkäänlaista vertailupohjaa. Paikalle ilmestyvä Jeff Walker nyökkäilee hyväksyvästi. Huomasin juuri eilen, että monen metallityylin pioneeri Amorphis toimii Arch Enemyn ja Nightwishin kiertueen avausbändinä
Onneksi olemme todella hyvää pataa keskenämme, vuonna 1982 Voivodin perustanut Langevin aloittaa. En ole maailman paras rumpali, en sinne päinkään, mutta minun tyylini sopii Obituaryyn varsin hyvin. Huh huh! Juhlat eivät olisi koskaan loppuneet, Tardy nauraa ja jatkaa: – Nyt, syksyllä 2015, bileet ovat harvinaisia ja minä poden koti-ikävää. olutta hiljalleen siemaileva Walker naurahtaa. Hienoja keikkoja, hymyileviä faneja. – Minähän en osannut soittaa War and Pain -albumin [1984] aikoihin rumpuja juuri lainkaan, mutta niin vain nauhoitimme kappaleet muutamassa päivässä. – Emme ole enää mitään nuoria sällejä. Sen ansiosta myös monikansallinen MCA sainasi meidät ja julkaisimmekin Nothingface-albumin jo seuraavana vuonna. Suurin osa faneista vihasi Angel Ratiä sen ilmestyessä, mutta vuosien mittaan yllättävän monen mieli on muuttunut! ”Ensimmäiset Voivod-levyt ovat eräänlaisia harjoitelmia...” Voivod tositoimissa. Vastauksemme oli kollektiivinen ja kovaääninen ”hell yeah!”. Kiertuebussissa on tosin vähän ahdasta, sillä teemme matkaa Obituaryn ja Napalm Deathin kanssa. Yritimme päästä Berliinin muurin itäpuolelle monta kertaa, mutta meitä ei koskaan laskettu rajan yli, sillä olimme ”liian kummallisen näköisiä”. – Dimension Hatröss oli eräänlainen Voivodin läpimurto. VOIVOD julkaisi Dimension Hatröss -albuminsa kesällä 1988. Aion ottaa iisisti ja nauttia elämästä. Eihän se soittotaito ole aina pääasia – olin aikoinani valtavan kova Venom-fani, eikä bändin varhaisaikojen kolistelua voi parhaalla tahdollakaan kuvata kovin tiukaksi, Langevin nauraa. Noise Records suhtautui meihin mahtavasti: saimme tehdä aivan mitä lystäsimme ja he maksoivat kulut. 19 INFERNO. Tardy ei ole itsekään eilisen teerenpoika Yamaha-tuplasettinsä takana. Kirjoitamme ensi talvena uusia biisejä ja katsomme, kelpaako syntynyt materiaali seuraavalle pitkäsoitolle. Nothingface vei progehuumamme kaikkein pisimmälle, ja sitten olikin aika tehdä Angel Ratin kaltainen täyskäännös... – Rakastan kolmea ensimmäistä levyämme, mutta ne ovat silti eräänlaisia harjoitelmia. Carcassilla on käytössä paikan kookkain backstage, mutta mistään kummemmasta ei ole kysymys. Emme osanneet silloin juurikaan soittaa, Piggyä [kitaristi Denis D’Amour] lukuun ottamatta. – Obituary ottaa vähän rauhallisemmin, sillä Inked in Blood -albumimme ilmestyi vasta reilu vuosi sitten. Olemme kuutisen viikkoa yhteen soittoon tien päällä, mikä tarkoittaa todella kovaa rutistusta myös vaimolle ja lapsille. – Rrröööaaarrr-pitkäsoiton aikoihin, 80-luvun puolivälissä, oli havaittavissa jonkinlaista kilpailua maailman raskaimman bändin tittelistä. Toisenlainen meininki Factoryn uumenista löytyy useampia varsinaisia pukuhuoneita. – Nauhoitimme Dimension Hatrössin Music Lab -studiolla Länsi-Berliinissä tuottaja Harris Johnsin kanssa, ja hän esitteli meille sekvenssereitä ja samplaamista. Lisäksi laitamme mainitun ep:n, Napalm Deathin ja At the Gatesin kanssa julkaistuilla split-singleillä ilmestyneet kappaleet sekä muutaman uuden biisin yksiin kansiin kokonaiseksi albumiksi, Langevin kertoo. – Tähän mennessä Deathcrusher on ollut aivan mahtava rundi. Lisäksi bändin sisäinen ”Voivod-visio” heräsi henkiin toivotulla tavalla. Meillä oli toki omat riitamme Frankin kanssa, mutta kaikki tuollainen maallinen ikävä unohtuu siinä vaiheessa, kun läheinen ystävä ja kahden pienen lapsen isä otetaan yhtäkkiä pois keskuudestamme, Tardy sanoo. Henkilökohtaisesti täytyy lisätä, että Carcassin paluualbumi Surgical Steel on minulle eräs kaikkien aikojen metallijulkaisuista, ja rakastan erityisesti Danielin [Wilding, rumpali] sekä Billin [Steer, kitara] erehtymätöntä työskentelyä. Törmäsin äskettäin kommenttiin, jonka mukaan tämän ja 90-luvun kiertueiden suurin ero on se, että teidän egonne ovat nyt vähän pienemmät. – Obituaryn grooven salaisuus. Miltä Voivodin ja Obituaryn tulevaisuus näyttää. Jos tällainen rykmentti olisi laitettu samaan bussiin 90-luvun alussa... Dimension Hatröss on ensimmäinen Voivod-julkaisu, joka ei pursua soittovirheitä. Levy oli edellistä Killing Technology -pitkäsoittoa progressiivisempi, mutta yhtyeen arvostamat hardcoreja thrash-juuret olivat edelleen selvästi kuultavissa. Minä olen 45-vuotias ja Michel 52. Kuuntelin nuorena paljon southern rockia, Vinny Appiceä ja John Bonhamia. – Ainakin Voivodin leirissä pitää kiirettä! Teemme talvella Yhdysvaltain-kiertueen ja julkaisemme sen kunniaksi uuden ep:n. Sain tästä taas muistutuksen, kun Obituaryn takavuosien basisti Frank Watkins menehtyi äskettäin. Vähän vanhempana perehdyin Mercyful Fatelle tahdit antaneen Kim Ruzzin ja King Diamond -kannuttaja Mikkey Deen soittoon. Tämän kieltämättä kuulee kahdelta ensimmäiseltä Voivod-levyltä, rumpali Michel ”Away” Langevin kertoo. Voitko sinä kuvitella jonkun starailevan täällä. – Me kaikki tunnemme toisemme erittäin hyvin, vaikka Voivod onkin kiertänyt kanssamme vähän vähemmän vuosien varrella. Slayer tuntui täysin voittamattomalta sillä saralla, joten me lähdimme etsimään itseämme progressiivisemmasta ja psykedeelisemmästä suunnasta, unohtamatta kuitenkaan lähtökohtiamme. Toisaalta taas, emme epäröineet hetkeäkään, kun Jeff otti taannoin yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä tällaiselle kiertueelle. Music Television pyöritti Tribal Convictions -videota ahkerasti ja suosiomme kasvoi nopealla tahdilla. Metalli ja punk kohtasivat progen sekä Bauhausin ja Killing Joken kaltaiset yhtyeet juuri oikeassa kulmassa. – Olin todella kova progefani jo 70-luvulla. Ensi kesänä soitamme festareita Euroopassa ja tulemme syksyllä omalle eurokiertueelle. Suurin tila yksinkertaisesti kuuluu illan päänimelle. Sitten kuulin New Wave of British Heavy Metal -yhtyeitä ja menetin sydämeni Venomille ja muutamille muillekin. No, Blackyllä [basisti Jean-Yves Thériault] oli puoli päätä kaljuna, joten ainakin hän näytti melko erikoiselta. Tällaiset uudet innovaatiot kiinnostivat ja innostivat meitä kovasti
Wikipedian mukaan Sepultura oli jo ehtinyt varata kuvan Beneath the Remains -levyn kanneksi, mutta tarina ei pidä paikkaansa. Ennen juopottelin tien päällä illasta toiseen, mutta nykyään en juurikaan koske alkoholiin. Olemme tällaisia kaljuuntuvia ukkoja, jotka kiertävät henkensä pitimiksi, basisti-laulaja kertoo jäljittelemättömään tyyliinsä. Erityisen vaikutuksen teki voimakasääninen kärisijä John Tardy, joka tulkinnassa ei ollut sijaa edes lyriikoille. En liiemmin pidä Jamesin sooloista. – Tässä olisi siis hyvin aikaa viihtyä myös nautintoaineiden parissa, mutta olen muuttanut tapojani varsin radikaalisti niiden suhteen. Minähän kohtasin Bill Steerin 18-vuotiaana, kun kävin Manchesterissa Venomin keikalla, ja puhuimme jo tuolloin yhdessä soittamisesta. Kuva olisi toki kelvannut myös Sepulturalle, mutta me ehdimme ensin. Shane Embury nauraa, kun kerron hänelle Walkerin lausunnosta. Muistuu myös mieleen, kun ompelin joskus myöhemmin Carcassin kangasmerkin nahkatakkiini ja Napalm Deathin silloinen rumpali Mick Harris jaksoi vittuilla minulle siitä pitkään ja hartaasti. Cause of Death oli itse asiassa jo melkein valmis, kun tuottaja Scott Burns ehdotti Murphyn pestaamista. Emme uskoakseni olleet koskaan totaalisia kusipäitä ketään kohtaan, mutta nykyään on silti aivan toisenlainen meininki. Allen West oli iso osa Obituaryn debyyttilevyn soundia, ja sitten James tuli... Jutut kuulostivat kieltämättä tuoreilta ja omaperäisiltä, mutta en voi mitään sille ajatukselle, että Westin kitarointi on minulle enemmän Obituarya. – Olin silloin parikymppinen Slayer-fani ja halusimme vain soittaa musiikkia. Kukaan meistä ei tietenkään ole mikään Jon Bon Jovi, mutta kyllähän suosio nousi alkuvuosina meidänkin hattuihimme. Roadrunner Records esitteli saman kuvan meille ja Sepulturalle, yhtä aikaa, ja me sanoimme välittömästi kyllä. No, ryhdyimme sitten kirjoittamaan biisejä ja tajusimme aika pian, että tämähän on pirun rankkaa ja hyvää kamaa! – Uusi teknologia teki silloin tuloaan ja tuntui kiinnostavalta. – Tapasin nämä britit ensimmäisen kerran, kun he tulivat Tampaan nauhoittamaan Harmony Corruption -albumia alOBITUARYN debyyttialbumi Slowly We Rot (1989) oli eräs aikakautensa brutaaleimmista levytyksistä. Allen tuli takaisin ryhmään, ja bändin fiilis oli kaikin puolin kunnossa. Allen on kaiken kaikkiaan eräs floridalaisen death metalin kulmakivistä. Pyydän 48-vuotiasta Emburya arvioimaan, montako keikkaa hän on soittanut elämänsä aikana. ”EN VALITETTAVASTI PYSTY KUUNTELEMAAN CAUSE OF DEATHIÄ...” Obituaryn John Tardy... – Lukemat ovat joka tapauksessa hieman suurempia kuin olisin koskaan uskaltanut haaveilla. World Demise on ehkä kaikkien aikojen Obituary-suosikkini... En pysty kuuntelemaan Cause of Deathiä levyn virvelisoundin takia! Se riipii korviani, aivan kuin joku raapisi liitutaulua kynsillään. Hän tulikin sitten studioon ja purkitti soolo-osuutensa. Kiertäminen on paljon helpompaa tällä tavalla. – Se on varmaan ihan totta. Bändin intensiteetti on edelleen sitä luokkaa, etteivät nämä Deathcrusherin iltamat voisi saada sen parempaa päätöstä. Nauhoitettuja biisejä taitaa puolestaan olla muutamia satoja, basisti nauraa. – Aika pahan pistit, mutta veikkaukseni osuu haarukkaan 2500–3000. – Albumin soolokitaristina toimi James Murphy, ja sekin oli virheliike. Onkin mielenkiintoista kuulla, että rumpali Donald Tardy ei voi sietää albumia. Reilua vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkoslevy Cause of Death on noussut riffimyrskyineen erääksi Obituary-diskografian ehdottomista helmistä. Mutta eivät he halunneet. Ei käynyt mielessäkään, että meidän tekemisemme voisivat päätyä death metalin historiaan. Samalla keikkareissulla tapasin myös [Carcassin entisen rumpalin] Ken Owenin, ja mehän olimme vaihdelleet muun muassa Repulsionin varhaisia demoja keskenämme. – Onneksi palasimme ruotuun seuraavilla levyillä. – No, kai me olisimme voineet soittaa viimeisenäkin, mutta paljon mieluummin hoidan hommani jo alkuillasta ja otan sitten rennommin, Napalm-mies naurahtaa. Siellä ei ole yhtään huonoa biisiä. – Cause of Deathin kanteen liittyy mielenkiintoinen juttu. No, hän teki hyviäkin juttuja, mutta kuuluvatko sellaiset soolot Obituaryn tyyliin. Donald Tardy ottaa Emburyn kommenteista kiinni. Valitettavasti käytimme studiossa triggeriä ja menimme rumpusoundien suhteen täydellisesti metsään. Tämä on varsin harmillista, sillä iso osa levyn riffeistä on aivan klassikkokamaa. – Yritin paasata Napalm Deathin kundeille ennen kiertuetta, että teidän pitää vetää viimeisenä. 20 INFERNO
Emme taida koskaan oppia. – Olen ollut flunssassa muutaman päivän ja lähden nytkin lepäämään keikkabussin uumeniin. Mietimme, että pistetään heti kärkeen muutaman minuutin mittainen hemmetin hidas ja raskas biisi, koska kaikki odottivat meiltä Scumin jälkeen pelkkää äärinopeaa kaaosta. Studio laskutti sata puntaa päivältä, joten levyn tekeminen maksoi viitisen sataa. On mielenkiintoista, että levyn sanat ovat tänä päivänä vielä 80-luvun loppuakin ajankohtaisempia. Typerryttävän huono Hollywood-elokuva voi maksaa kaksisataa miljoonaa, ja ihmisiä kuolee samaan aikaan nälkään. Tarinointi keskeytyy, sillä tunnelma alkaa illan avaavan sveitsiläisyhtye Herodin – bändi soittaa sellaista Gojiran ja Meshuggahin katkuista alavirepaahtoa – lyhyen setin aikana toden teolla sähköistyä. Kaverien lähtö oli silloin kova isku, mutta jälkikäteen ymmärsin miesten ratkaisut täydellisesti. Voivodin riveissä vuodesta 2008 soittaneen kitaristi Daniel ”Chewy” Mongrainin leveä hymy näkyy Factoryn perukoille asti. kuvuodesta 1990. 21 INFERNO. Olemme olleet läheisiä ystäviä niistä ajoista asti. Se oli eräs urani kohokohdista. Paha tuohon on sanoa vastaankaan, sillä pitkäsoiton väkivaltainen energialataus ja intensiivinen sekopäisyys nousevat aivan omaan luokkaansa. Olen edelleen älyttömän ylpeä siitä, basisti Shane Embury sanoo. Pitääkö olla synkkä. Tunnen bändin tuotannon läpikotaisin ja olen toiminut vuosien aikana myös Obituaryn valomiehenä. Napalm Deathin Barney. Pian estradille astelee Voivod, ja yleisö on selvästi riemuissaan – ja miksi ei olisi, sillä näitä kanadalaisia proge/punk/metalli-innovaattoreita ei ole nähty Euroopassa liian monta kertaa. Embury antaa takaisin samalla mitalla. Bélanger sen sijaan näyttää esiintymisen jälkeen siltä kuuluisalta uitetulta koiralta. On käsittämätöntä, että he ovat edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yksi ahkerimmin maailmaa kiertävistä ääribändeistä – ja eräs parhaista. Bändin lataus on illasta toiseen aivan uskomaton, eikä se tunnu olevan millään tavalla laantumaan päin. Tämä eräänlainen sokkiefekti onnistui yli odotusten. – Se oli minulle ensimmäinen varsinainen Napalm Death -albumi, silä en ollut mukana ryhmässä vielä Scum-debyytin aikoihin. – Hei, pitääkö hevimiehen olla synkkä. Jos setin avausraita, kulttistatuksen omaavalta Rrröööaaarrr-albumilta löytyvä Ripping Headaches, ei ole tuttu kaikille saliin saapuneille, niin maineikkaalla rumpukompilla käynnistyvä, Music Televisioninkin aikoinaan ahkerasti pyörittämän (niin tosiaan, MTV esitti joskus musiikkivideoita!) Tribal Convictionsin nopeat kohdat saavat saksalaiset liikkeelle. – Kitaristi Bill Steer ja laulaja Lee Dorrian lähtivät yhtyeestä albumin jälkeen, mutta päätimme Mickin [Harris, rumpali] kanssa jatkaa. Miksi haluamme aiheuttaa vain murhetta, epätoivoa ja surua. Napalm Death ei enää sopinut kummankaan suunnitelmiin. – Levyn alku. En varmasti koskaan lakkaa ihmettelemästä Napalm Deathin keikkojen loputonta intensiteettiä. – Diggasin ankarasti jo Obituaryn esiastetta Xecutioneria [1984–88]. Studio oli pelkkä pieni huone, ja soitimme biisejä sisään livenä – meteli oli karmea! Purkitukset taisivat kestää kolme päivää ja miksaukset pari. Joo, se on hieno. Eiköhän tämä tästä, laulaja sanoo hiljaa. ”FROM ENSLAVEMENT TO OBLITERATIONIN TEKEMINEN MAKSOI VIITISEN SATAA...” ...ja veljensä Donald Tardy. Mistä sellaisia löytyy. – Kappaleiden tekstit ottavat vahvasti kantaa moniin asioihin, muun muassa eläinten oikeuksiin, rasismiin ja materialismin ihannointiin. NAPALM Deathin kakkoslevy From Enslavement to Obliteration (1988) on valittu esimerkiksi Decibelja Terrorizer-lehdissä erääksi kaikkien aikojen tärkeimmistä grindcore-albumeista. – Se hymyilyttää vieläkin, kun pistimme erään vinyylipainoksen kanteen tarran, joka lainasi Def Leppardin Joe Elliottia: ”We wanted to be the biggest rock band in the world and you don’t do that sounding like Napalm Death.” – Nauhoitimme levyn Birdsong-nimisessä studiossa Birminghamin lähellä. Rauhaa rakastava, järkevästi toimiva ihminen... Bill halusi panostaa enemmän Carcassiin, ja Lee tahtoi tehdä doomia Cathedralin kanssa. Uhkaavasta doomista vulkaaniseen grindiin syöksyvä avauskaksikko Evolved as One/It’s a M.A.N.S World! kertoo meiningin rämäpäisyydestä kaiken oleellisen – vielä tänäkin päivänä. Tuntui aivan älyttömän mahtavalta esiintyä, eikä tullut mieleenkään piilottaa näitä fiiliksiä, Mongrain selittää 40-minuuttisen, yhtyeen nimikkobiisiin päättyvän setin jälkeen
– Mark saattaa käydä kusella kymmenen kertaa ennen vetoa. Illan keikkojen väliin jää vain viitisentoista minuuttia, joten Napalm Death on jo valmiina astumaan esiin – paitsi solisti Greenway, joka on kiertuemanagerin kauhuksi kadonnut jonnekin juuri ennen esiintymistä. Ihan oikeasti, tämä on käsittämätöntä. Shane, kerrohan, miltä tänä päivänä tuntuu lähteä kiertueelle. Rakastan maailman näkemistä, fanien tapaamista ja keikkojen soittamista. John Tardy nostaa omia kierroksiaan koko neliminuuttisen ajan varjonyrkkeilemällä lavan takana ja astuu esiin vasta Centuries of Lies -kappaleen alussa. Niinhän siinä tietenkin käy. Tietenkin hän on. Laulajan toikkarointi ja poukkoileminen on siinä määrin epämääräistä ja kulmikasta, että silminnäkijän mieleen nousee ennemmin tai myöhemmin kysymys, onko tämä kaveri ihan kunnossa. Hänen veljensä esiintyminen sen sijaan herättää muutaman kerran pientä hämmennystä – mies on Obituaryn ehdoton keulakuva, mutta hän ei heitä läheskään kaikkia välispiikkejä, vaan iso osa puheista jää Peresin hoidettaviksi. Minulla on nykyään jälkikasvua ja ikävöin rakkaitani tien päällä, basisti nyökkää. Obituary ei petä, eikä yhtyeellä ole mitään vaikeuksia seurata Napalm Deathin hurrikaania. Setin päättävän Slowly We Rotin aikana magdeburgilaisyleisö menettää totaalisesti itsehillintänsä: crowdsurfaajat lentelevät holtittomasti barrikadin yli turvamiesten käsiin, ja salin keskiosaa hallitsee villisti pyörivä moshpit. – Mutta toisaalta, en todellakaan osaisi elää ilman kiertämistä, sillä tämä on ollut elämäntapani jo vuosikymmeniä. Greenway vain sattuu olemaan lavapresenssinsä kanssa aivan omassa luokassaan. Miehestä tulee mieleen Suicidal Tendenciesin Mike Muir, joka viihtyy niin ikään lavan sivulla ja takaosassa kappaleiden instrumentaaliosuuksien aikana. Välispiikeistä taas tulee muutamankin kerran mieleen Killing Joken Jaz Coleman. Kuusikielisestään helvetillisiä riffejä komentavan Peresin tukka viistää maata lähes taukoamatta, ja Donald Tardy lyö pönttöjään kuin viimeistä päivää. 22 INFERNO. Lienee siis parempi, että jatkan valitsemallani tiellä loppuun asti. Kummallakin solistilla on tapana pitää lavalla erilaisia palopuheita, joissa kunniansa kuulevat vaikkapa uskonmiehet (”julkaisimme Suffer the Children -kappaleen neljännesvuosisata sitten, eikä mikään ole muuttunut”) tai monikansalliset jättiläisfirmat (”on viimeinen hetki tehdä kovia valintoja ja jättää riistoyhtiöiden tukeminen”). Mieleen nouseekin ajatus, mitenkähän hieman laiskempiin tempoihin luottava Obituary onnistuu vakuuttamaan tämän selkäsaunan jälkeen. – Älä muuta sano, Bélanger nauraa. Kun soittaa jonkun kanssa lukemattoman määrän keikkoja, tietää kyllä toisen metkut pohjamutia myöten. Löytyyköhän maailman keikkalavoja kiertävien tuhansien muusikoiden joukosta tätä kiharapäätä nöyrempää tapausta. Huh huh! Napalm Deathin armottoman 40-minuuttisen jälkeen olo on vähintäänkin pöllämystynyt. Hollywood-supertähti Jim Carreyhan mietti jo 1990-luvun puolivälissä, että ehkä Barney vielä jonakin päivänä lauhtuu ja haluaa tehdä kauniin dueton – no, sitä odotellessa. – Älä huoli! Barney on 99-prosenttisella varmuudella käymässä vessassa ja ilmestyy tänne aivan pian, Embury sanoo. – Kyllähän minä rakastan rundaamista edelleen, mutta homma on kovin toisenlaista kuin takavuosina. Samalla hetkellä katse kiinnittyy lavan vasempaan laitaan, missä Shane Embury jo pakkailee omia bassokamojaan, siis omin käsin, vajaan kolmentuhannen keikan kokemuksella. Raskasta työtä Obituaryn instrumentalistit – basistinahan on eräs death metalin legendoista, Terry Butler – ottavat estradin haltuun Frozen in Time -levyn (2005) avaavalla Redneck Stomp -riffimyrskyllä. Vaikka Napalm Deathin välittämä energiamäärä pyörii jossakin miljoonan voltin tienoilla, Greenway nousee taas kerran aivan omiin sfääreihinsä. Meteli ja meininki on saman tien aivan tapissa. Ja sitten birminghamilaiset astuvat esiin Silence Is Deafening -kappaleen voimin. Kuten niin usein aikaisemminkin, muutama ensimmäinen biisi menee päätä puistellessa: miten ihmeessä nämä herrasmiehet pystyvät tähän illasta toiseen. Onneksi olemme keskellä Euroopan kosteaa syksyä ja keikkoja on enää reilu parikymmentä... Minähän alan suorastaan täristä, jos en pääse kiertämään vähään aikaan. Onko siinä enää mitään jännitystä. Jännitys iskee edelleen päälle esiintymisen alla, Embury lisää. Villi tunnelma herättää kysymyksen, jaksaakohan porukka ahkeroida vielä Carcassin tunnin mittaisen setin verran
Niinpä muuten hoituu. Täällä voisi vähän tuulettaa, Steer huikkaa. Mies ei avaa ääntänsä tai koske bassoonsa. – Kukapa tietää! Emme ole tehneet mitään sitovia päätöksiä. – Se riippuu monesta seikasta, esimerkiksi koosta, mutta luullakseni liikumme jossakin 200–400 euron haarukassa. Steer, Ash ja Wilding ovat lämmitelleet jo pitkään, ja ensin mainittu on ehtinyt kumota ainakin kolme isoa Newcastle Brown Ale -pulloa. Mutta toisaalta, Jeff ja Ken olivat parhaita kavereitani, joten minun ei tarvinnut juuri miettiä tätä siirtoa. Vai mistä ne muutamat tipat linssissä oikein johtuivat. Takahuonealueella on mukavan kollektiivinen tunnelma heti Carcassin takomisen päätyttyä. Peres muistelee liftausseikkailujaan eri puolilla Amerikkaa, Greenway esittelee jalkojensa mustelmarykelmiä, tai pikemminkin taisteluvammoja, ja ”taiteen tekemisen ja Voivod-hommien kesken kaiken aikansa jakava” Langevin kertoo juuri saaneensa lyömättömän tatuointi-idean. – Napalm Death oli siihen aikaan paljon, paljon suositumpi bändi, joten tavallaan hyppäsin tyhjän päälle. Silloin takavuosina Carcass tuntui enemmän kodilta. CARCASSIN toinen albumi Symphonies of Sickness (1989) oli huima askel kaaosmaisesta Reek of Putrefaction -debyytistä. – Surgical Steel onnistui hemmetin hienosti, emmekä halua tippua maan pinnalle uuden Swan Songin takia. Mutta, jos onnistumme kirjoittamaan tarpeeksi tasokkaita biisejä, uusi pitkäsoitto saattaa hyvinkin ilmestyä jonakin päivänä. Olen siis vähän eri poluilla vanhan ystäväni Shanen kanssa, Steer nauraa. Obituaryn backline liikkuu lavalta joutuisasti, ja parinkymmenen minuutin kuluttua estradi on valmis liverpoolilaisyhtyeelle. Mehän tulimme pohjoisesta Englannista, joten piilotimme teksteihin myös runsaasti pikimustaa huumoria, joka ei tietenkään auennut, eikä aukea edelleenkään, läheskään kaikille. Levy on herättänyt henkiin useita suoranaisia kopioita, mutta onneksi moni bändi on onnistunut kehittämään oman tyylinsä Carcassin innoittamana. – On ollut jännittävää huomata jälkeenpäin, miten valtavan suuri vaikutus Symphonies of Sicknessillä on ollut metallin ja grindcoren kehitykseen ja muuttumiseen viimeisten vuosikymmenien aikana. Carcassin setti on kasattu greatest hits -periaatteella, eikä yhtye juurikaan haukkaa happea edes kappaleiden väleissä. Heartwork-kappaleen klassiset riffit ja viimeiset rivit ”bleeding works of art/seething work so dark/seering words from the heart” lennättävät roskia silmäkulmaan. – Minähän en juurikaan kaljoitellut takavuosina, mutta nykyään tulee nappailtua vähän enemmän, erityisesti tätä suosikkioluttani Newcastlea. Death metal -bändejä tuntui syntyvän kuin sieniä sateella ja kuolemasta karjuminen oli jo aikamoinen passé, joten päätimme keksiä jotakin muuta. ”HALUSIMME TEHDÄ CARCASSIN KANSSA JOTAKIN AIVAN TOISTA KUIN MUUT...” 23 INFERNO. Napalm Deathissä musiikilliset mahdollisuudet vaikuttivat melkoisen rajoitetuilta, mutta Carcassin puitteissa saatoimme tehdä melkein mitä tahansa, Bill Steer sanoo. – Jätäpä ovi auki. Ihan esimerkkinä: kieltäydyimme äskettäin erään ison jenkkibändin tarjoamasta pitkästä Yhdysvaltainkierroksesta. – Emme todellakaan olleet tyytyväisiä ensimmäisen Carcass-levyn tuotantoon, mutta Symphonies of Sickness onnistui jo aivan eri tavalla, se oli huima edistysaskel. Entä saako Surgical Steel seuraajan. Obituary-rumpali ihastelee keikkaa lavan sivulta ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Muutamissa vanhoissa numeroissa matalalta muriseva Steer käyttää Newcastlea, lempinimeltään Dog, myös lavajuomana, ja ruskeaa kultaa kaatuukin hyvään tahtiin. Useat biisit, vaikkapa kaksikko Exhume to Consume/Reek of Putrefaction, tärähtävät ilmoille ilman taukoja, toinen toisiinsa kiinni kasvaneina. Homma hoituu muutenkin. Noin 55 minuutin kuluttua ikimuistoinen ilta alkaa olla lähellä päätöstä. – Olen katsonut Carcassin kaikki keikat tällä kiertueella. Eikä vain ihastele vaan naputtaa samalla ilmarumpuja. – Ei minun tarvitse. Kun ryhdyimme taannoin keikkailemaan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, emme todellakaan miettineet uuden studioalbumin tekemistä, mutta sellainenhan sieltä lopulta tuli. Halusimme tuoda levylle erilaisia vaikutteita, pidimmehän itse niin punkista, hardcoresta, perinteisestä heavystä kuin metallin uusista äärisuuntauksistakin. Ilmeikkäästi ja tarkasti paiskovan Wildingin tahdissa toki kelpaakin elehtiä. – Niin, kirjoitin tosiaan Facebookiin, että Deathcrusher saattaa olla viimeinen kiertueemme... Jonakin kauniina päivänä. Sehän sopii tunnelmaan, sillä tämä mainio olut on varsinkin Britanniassa raskasta työtä tekevien suosiossa. Tai no, ei ihan, mutta Carcassin pukuhuone kieltämättä tuntuu turkkilaiselta saunalta – ainakin kosteuden ja höyryn määrästä päätellen. Levy oli edeltäjäänsä death metal -henkisempi, mutta Dischargen ja muiden punk/hc-yhtyeiden perintö kuului edelleen läpi vahvasti. Se tuntuu mukavalta. Eräs Symphoniesin pääideoista oli, että mukaan täytyy saada myös tarttuvia hitaampia ja raskaampia osia. Paljonko muuten laskutat, jos joku tilaa sinulta tilaa originaalin tatuointikuvan. – Miksi jätin Napalm Deathin. Walker ei sen sijaan lämmittele. Ei tähän bändiin kyllästy ikinä, Tardy sanoo. Ja hyvä tulikin, basisti-laulaja sanoo. Aikaisemmin mainittu suomalainen sauna on toisella puolella takahuonekäytävää, mutta on paikassa näköjään toinenkin löylyhuone. Ennen kuin livahdan omille teilleni ja päästän yhtyeet kohti Pohjois-Tanskan Aalborgissa järjestettävää metallifestivaalia, Walkerille täytyy esittää vielä pari kysymystä. – Halusimme tehdä myös sanoitusten suhteen jotakin aivan toista kuin kaikki muut yhtyeet. No, emmeköhän me silti rundaa jatkossakin, vaikkakin hyvin valikoidusti. Patologian oppikirjoille tulikin sitten käyttöä. Carcassin keikka alkaa hieman samalla tavalla kuin Voivodinkin osuus: aivan kaikki sisään ahtautuneet eivät tunnista Surgical Steel -pitkäsoitolta poimittua Unfit for Human Consumption -kappaletta, mutta pahimmankin ummikon epätietoisuus häipyy melodisen death metalin kivijalkoihin lukeutuvan Buried Dreamsin aikana. Pelkkä tauoton nopeasti kohkaaminen ei kiinnostanut meitä enää lainkaan
Moni levyn biiseistä kuulostaa aika ”ysäriltä” ja old schoolilta, mutta porukka on tästä varmaan montaa mieltä, nimensä pelkäksi Zeliksi lyhentänyt multi-instrumentalisti kertoo. Ancientin polku ei ole kuitenkaan lähelläkään loppua, sillä yhtye tuntuu olevan uuden alun kynnyksellä. N orjan Bergenissä vuonna 1992 alkunsa saanut Ancient oli alkujaan Aphazel-nimellä tunnetun Magnus Garvikin vision tulos. Parikymppisen nuorukaisen sävelet saivat pian ansaittua huomiota maailmanlaajuisessa black metal -skenessä, ja Ancientin nimi nousi toden teolla pinnalle tunnelmallisen Svartalvheimesikoislevyn (1994) myötä. Albumi on edelleen kiistaton black metal -klassikko ja monen mielestä edelleen ainoa kuuntelukelpoinen Ancient-levy. – Mukana ei ole enää naislaulua ja kaikki ”goottivaikutteet” ovat olleet poissa pelistä jo vuosien ajan, joten musiikRajua mediamyllytystä, hämäriä skenejuoruja ja keulahahmon uskoontulo. Edellisestä levystä, Night Visitistä, on aikaa yli vuosikymmen eikä bändin olemassaolosta ole ollut täyttä varmuutta, mutta uskottava se on: yhtye on todellakin saanut aikaiseksi uuden albumin. Päälle parikymppisen Ancientin uralle on mahtunut tapahtumia enemmän kuin keskivertoon ihmiselämään. VAIN MUSIIKKI MERKITSEE TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA FABIO OREFICE 24 INFERNO. Svartalvheimin jälkeen bändi on ehtinyt kulkea pitkän ja monivaiheisen matkan nykypisteeseensä. – On kulunut 11 vuotta, mutta mielestäni soundimme ei ole muuttunut kovin paljon
Kyseessä ei ole suuri muutos päivittäisissä toimissa, vaan jotain syvempää, eli kuinka ajattelen tulevaisuuttani ja kaiken tarkoitusta yleensä. Paha on läsnä aina, eikä siitä seuraa mitään positiivista, ainoastaan tuhoa, negatiivisuutta, hämmennystä, ahdistusta, valeita, petosta ja niin edelleen. Se on ihan ymmärrettävää. – Moni ei ymmärrä, että paha ei ole koskaan halunnut itseään palvottavan. Ensimmäistä kertaa kaikki sanoitukset levylle kirjoittanut Zel saa tänä päivänä suurimman inspiraation ihmiskunnan keskuudessa työtään tekevästä pahasta. Black metal -piireissä tämä on käytännössä pahin mahdollinen tapa kääntää takkiaan, mutta Zelin perustellut ja kiihkottomat näkemykset saavat miehen päätöksen tuntumaan harkitulta. Back to the Land of the Dead onkin aggressiivisin albumimme, vaikka mukana on myös muutamia akustisia juttuja. Osansa rajuudessa on varmasti myös sillä, että rumpalimme on nykyisin [entinen Cradle of Filthja Dimmu Borgir -soittaja] Nick Barker, joten rajumman kaman soittaminen näinkin kyvykkään rumpalin kanssa tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Se ei ole fyysinen, sarvipäinen olento perinteisen käsityksen mukaisesti, vaan monimuotoinen negatiivinen energia, joka on kaikkialla ympärillämme. ki on nykyisin aiempaa kitaravetoisempaa, voimakkaampaa ja aggressiivisempaa. Kun ihminen tajuaa, mikä tai kuka paholainen todella on, hän kokee hengellisen valaistumisen, joka muuttaa ajatukset ja auttaa näkemään maailman uudella tavalla – miksi tietyt asiat tapahtuvat ja mikä yhteys eri asioiden välillä on. Tärkeintä on pysytellä rehellisenä itselleen. Paha on läsnä Ancient on käsitellyt urallaan monia eri sanoitusteemoja, joista leimaavimpina mainittakoon alkuaikojen varsin tyylipuhtaat ja kliseisetkin black metal -tekstit sekä Mad Grandiose Bloodfiendsin (1997) vampirismiin vivahtavat, hyvinkin goottiromanttiset kauhutarinat. Minulle puhdasta mustaa edustavat esimerkiksi vanha Darkthrone, vanha Gorgoroth, Marduk ja vastaavat bändit, jotka eivät pelaa liikaa koskettimien, kitarasoolojen ja akustisten kitaroiden kanssa, kuten me. Tämän pahan vaikutuksen voi nähdä erityisesti kaupungeissa ja joka paikassa, missä on paljon ihmisiä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun Zel ilmoitti muutama vuosi sitten kääntyneensä kristityksi. Uuden levyn sanat kertovat paljon paholaisesta – siis oikeasta paholaisesta –, joka on aito voima ja ollut olemassa aikojen alusta alkaen. Moni sanoo meidän soittavan jonkinlaista mustaa metallia, mutta se on niin laaja käsite, koska genret ovat nykyisin niin sekoittuneita. Jos kuuntelee sävellyksiäni koko Ancientin uran varrelta, niissä huomaa muutoksen ja kehityksen, eikä materiaali kuulosta samalta kuin monilla black metal -bändeillä. Yksi pahan juonista on valehdella, että sitä ei ole olemassa, koska juuri silloin se voi tehdä työtään keskuudessamme. – Kääntyminen on ehkä vähän väärä sana, koska mielestäni elämäni ei ole muuttunut kovinkaan paljon eivätkä läheiset ihmisetkään ole huomanneet mitään suurta muutosta. Vaikka emme kai me olleet silloinkaan puhdasta blackiä. Tulen paneutumaan aiheeseen varmasti niin kauan kuin elän, koska se on loputon lähde. Paha voi ajaa oikean tilaisuuden saatuaan iloisimmankin ihmisen itsemurhaan. ”Slayeriä ei kutsuta kristilliseksi bändiksi, vaikka Tom Araya on puhunut avoimesti katolilaisuudestaan, ja näen kuvion samoin myös meidän kohdallamme.” 25 INFERNO. – Mitä tulee kristinuskoon ja black metaliin, en ole nähnyt Ancientiä niin sanotusti oikeana black metal -bändinä, paitsi ehkä joskus 20 vuotta sitten. Kyse on lähinnä elämänkatsomuksesta ja siitä, mitä pidän tärkeänä. Ihmiset sanovat usein pitävänsä Ancientistä, koska musiikillamme on jotain erilaista tarjottavaa, mutta monet myös hyljeksivät meitä samasta syystä. Kristinusko ja metalli Black metal -bändiksi profiloitunut Ancient on käsitellyt uransa aikana paljon uskonnollisia aiheita, mutta tehnyt sen näin jälkeenpäin ajatellen suhteellisen neutraalisti ja saatanallisuutta mitenkään kummemmin alleviivaamatta. – En usko, että juuri kukaan tulee ajattelemaan tekstejäni kristillisinä sanoituksina, vaikka jotkut niistä sitä ovatkin. Jotkut asiat ovat tietysti muuttuneet, mutta elämäni ei ole kääntynyt ylösalaisin – En usko, että kukaan kuulee tätä musiikissani, joka on edelleen aggressiivista, mutta nykyisin raivo kumpuaa eri lähteestä. Esimerkiksi W.A.S.P:n musiikki ei ole muuttunut paljoakaan Blackien uskoontulon jälkeen, ja samaa voi sanoa myös Megadethistä ja monesta muusta
”The Cainian Chronicle on myynyt tähän päivään mennessä noin 32 000 kappaletta, joten jos levymme todella ajaisi ihmisiä murhaamaan toisiaan, jonkun täytyisi selittää, miksi vain pari kuulijaa ’tajusi viestin’.” OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. – Dhilorz on ollut mukana vuodesta 1999, ja hän on tärkeä osa Ancientiä. W W W . En osaa sanoa, miten asiat ovat tulevaisuudessa, mutta toivon, että tämä kokoonpano voi jatkaa vielä vuosia eteenpäin, koska kaikki toimii hyvin. – The Cainian Chronicle on myynyt tähän päivään mennessä noin 32 000 kappaletta, joten jos levymme todella ajaisi ihmisiä murhaamaan toisiaan, jonkun täytyisi selittää, miksi vain pari kuulijaa ”tajusi viestin”. Muutin Norjasta Jenkkeihin 1995 ja jatkoin kolme vuotta myöhemmin Italiaan, joten saman miehistön säilyttäminen oli todella hankalaa. – Olen todella pahoillani uhrin perheen puolesta, ja olihan tapahtuma kokonaisuudessaan niin hirveä, että emme pääse siitä koskaan yli. Minkälainen elämä tällaisiin tekoihin pystyvillä ihmisillä voi olla... Tämä kuulostaa monesta naurettavalta, mutta minusta asia on näin. Tapaus on painunut hyvin Zelin mieleen. – Ai, koska olen nykyään kristitty. Joka tapauksessa, en minä enää tällaisia juttuja ajattele. Mikä ironisinta, suuresti kristittyjä kavahduttaneen black metal -levyn tarina viittaa suoraan Raamatun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan. Tuolloin saatananpalvontaa tuntui löytyvän joka nurkalta, ja syntipukkeja haettaessa oli helppo osoittaa murhan päätekijän asunnon cd-soittimesta löytyneeseen The Cainian Chronicle -levyyn (1996), jonka tarinassa Kain tappaa veljensä Abelin. Kaikesta kokemastaan voi oppia jotain, mutta moni ei tunnu ymmärtävän tätä... Emme saa kuulemma soittaa Suomessa enää koskaan. Nykyisin yhtyeen ainoat viralliset jäsenet ovat minä ja Dhilorz [kitara, basso]. Aika typerä juttu, mutta se sai minut näyttämään samalta kuin ”oikeasti” näytin. – Jos puhutaan blackin ja kristinuskon sekoittamisesta, mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, koska kaikki tietävät, että black metal on antikristillistä musiikkia ja olisi väärin yrittää muuttaa tätä. N U M M I R O C K . Mitä vaatii olla täysipainoinen Ancient-jäsen, ja miksi porukka on vaihdellut kohdallanne niin tiuhaan. Nick on mukana ainoastaan sessiomuusikkona, vaikka hän tuntuukin ihan oikealta jäseneltä. Vaikka olen kristitty, se ei tarkoita, että Ancient olisi kristillinen bändi. Bändiähän syytettiin oikeudessa fanin itsemurhasta. Slayeriä ei kutsuta kristilliseksi bändiksi, vaikka Tom Araya on puhunut avoimesti katolilaisuudestaan, ja näen kuvion samoin myös meidän kohdallamme. Kyllä, pystyn seisomaan kaiken musiikin takana, mutta menneisyydessä on joitain sanoituksia, joita en arvosta enää kovinkaan paljon. – Kaiken kokemani ja oppimani jälkeen voin sanoa, että satanistin ja kristityn ajatusmaailmat eivät ole todellakaan täysin päinvastaiset. Syyttömät uhrit Ancientin nimi nousi suomalaisten tietoisuuteen vuoden 1999 alussa, kun bändi yhdistettiin kaikkien kotimaisten valtamedioiden käsittelemään Hyvinkään ”saatanalliseen rituaalimurhaan”. F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ: 26 INFERNO. Täysin epätodellista! Nämä murhaajat eivät ymmärtäneet mitään viestiä väärin, vaan olivat selkeästi mielenvikaisia, joten aivan yhtä hyvin olisi voitu löytää tuhansia muita kohteita, joita syyttää tästä tapauksesta. – Monet artistit muuttuvat musiikillisella ja henkilökohtaisella tasolla, mutta tekemiensä juttujen katuminen on mielestäni väärin. Emme tajunneet ihan heti, mitä oli tapahtunut, ja oli todella absurdia, että meidät vedettiin mukaan tähän kuvioon. Lopuksi on kysyttävä vanhasta skenejuorusta: käytitkö todella peruukkia Ancientin alkuaikojen promokuvissa. Taustalla on varmaan sama juttu kuin Judas Priestin kohdalla aikoinaan. – Tärkeintä on kyetä olemaan bändin kelkassa silloin kun se on tarpeellista. Noihin aikoihin netti oli vielä aika uusi juttu, joten emme saaneet kunnolla tietoa, mutta joku lähetti meille skannauksen suomalaisesta lehtileikkeestä. – Olen pahoillani myös näiden murhaajien puolesta. – Olimme studiossa äänittämässä The Halls of Eternity -levyä, kun kuulimme asiasta. Oikeuden mukaan black metalista kiinnostuneet nuorukaiset murhasivat ja paloittelivat uhrinsa saatanallisin menoin, mikä oli tietysti omiaan käynnistämään melkoiset noitavainot median taholta. Kumpaakin ”ääripäätä” kiinnostaa ajatus maailmanlopusta, armageddonista, paholaisesta sekä kuolemasta, ja monet näkemykset ovat muutenkin yhteneväisiä. Itse olen aina käsittänyt, että yksi metallimusiikin hienouksista piilee sen potentiaalissa poistaa ihmisten negatiivisia tunteita oikealla tavalla. Eivätkä ne ole kyllä minun kirjoittamianikaan. Ainoa asia, joka merkitsee, on musiikki. – Tarina menee niin, että jouduin vuonna 1993 vuodeksi armeijaan, ja minun täytyi leikata hiukseni lyhyeksi. Kun otimme Svartalvheimin promokuvia, minulla oli lyhyet hiukset ja päätin käyttää peruukkia... Kukaan muista jäsenistä ei ole kristitty, enkä yritä tuputtaa heille uskoani, koska se on henkilökohtainen asiani. Olemme kaikki olleet nuoria, ja vaikka olemme tehneet asioita, joista emme nykyisin pidä, en usko, että kukaan katuu nuoruuttaan. Ei kaduttavaa Pystytkö seisomaan edelleen vanhojen Ancient-levyjen ja niiden sanoitusten takana. – Gene Simmons teki saman vuonna 1984, joten se on varmaan inspiroinut minua tekemään kuten tein. Elämme kolmessa eri maassa, mikä tuo vaikeutensa, mutta kaikki on sen arvoista. Olen pyrkinyt olemaan joustava monien asioiden kanssa, vaikka se ei ole aina helppoa, mikä johtuu varmaan siitä, että olen matkustelut niin paljon. Ancientin pitäminen täysin ”oikeana bändinä” on ollut välillä vaikeaa, sillä yhtyeessä vaikuttaneiden muusikoiden määrä lähenee kahtakymmentä ja jokainen levyistä on purkitettu eri miehistöllä
F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ:. OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. N U M M I R O C K . W W W
Thomas Corpse kertoo vaihtoehtoisesta ajattelusta ja itsetutkiskelun voimasta. Levy todellakin syöksyy pää edellä vesimiehen aikaan, rauhan, rakkauden ja vapauden pohjimmaisiin käsitteisiin. Kakkosalbumi saa Doors-trippailullaan ja hämmentävillä surfja garagevaikutteillaan debyytin kuulostamaan kömpelöltä. HIPPIUTOPIAN JÄLJILLÄ TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUVAT JARKKO PIETARINEN 28 INFERNO. Mutta occult rock oli huono leimakirves. Aika temppu, sillä senkään laatua ei aika ole varsinaisesti ehtinyt nakertaa. Nimi on enne. Trendiksi se oli liian vähäpätöinen, vaikka esimerkiksi maailmanluokan nimeksi kohonneen Ghostin voi katsoa saaneenkin siitä lisää vipuvartta uralleen. Nyt soppaa ja ajatuksia hämmentää yhtyeen toinen albumi, Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes. Lisäksi Jess and the Ancient Ones oli aivan liian omaperäinen tullakseen liitetyksi mihinkään ahtaasti rajattuun skeneen. Juuri meneillään ollut occult rockin buumi otti bändin sopivasti virran vietäväksi. Jess and the Ancient Onesin kolme vuotta sitten ilmestynyt esikoisalbumi teki vaikutuksen valmiudellaan ja ennen kaikkea musiikkinsa kryptisellä toiseuden tunnelmalla. Yhteistä olivat etenkin 1970-luvun demoniselle brittiheville ominaiset vivahteet ja elämän hämärällä puolella samoilleet tekstit. N iin se lisääntynyt perspektiivi muuttaa asioita. Toinen tuleminen on vain yksinkertaisesti kypsempi, rohkeampi ja jäsennellympi esittelykierros kitaristi Corpsen pään sisään. Etenkin heidän kannattaa perehtyä siihen, mitä Jess and the Ancient Ones haluaa toisella albumillaan sanoa. Rauhan ja rakkauden ajat ovat monen kyynistyneen mielestä auttamattomasti ohi. Yhtyeen kitaristi Thomas Corpse luonnehtiikin albumia vakavaksi kehotukseksi pohtia vaihtoehtoisia arvoja
Esimerkiksi Wolves inside My Headin käynnistävässä samplessa puhutaan hengästyttävään sävyyn totuudesta ja todellisuudesta. Mutta se, millaisen käänteen asiat lopulta ottivat, ei johtanut ihan toivottuun tulokseen. – Ei kannata takertua vanhoihin myytteihin vaan ottaa selvää asioista ja ihmetellä, että voisikos tästä oikeasti olla apua vai jatketaanko vaan kieltämistä, kun kerran päätettiin niin 50 vuotta sitten. Luonnollisesti se on mennyt tuohon suuntaan. Onko sinussa idealistin vikaa. Jostain syystä se rosoinen kama kuulostaa aina rehellisemmältä. Mietitään vaikka Roky Ericksonin laulujen epätodellisen kosmista tunnelmaa. Jäsenten ilmeet ovat olleet kuvissa tuimia, ja kaikki porukasta esiintyvät taiteilijanimillä. Apteekit on suoraan sanottuna täynnä paskaa. Blackiä, deathiä ja thrashiä oli tahkottu, ehkä parhaiten Deathchainin kitaristina tunnettu Corpse pohjustaa. Paitadesigneista löytyy mallina esimerkiksi Charles Manson, ja uuden levyn In Levitating Secret Dreams on ylistyslaulu lsd:n keksijälle Albert Hofmannille. Mutta on myös mukava kirjoittaa näin vapautuneesti, kun ei tarvitse miettiä mitään juonta. Tuli hurahdettua suobluesiin, surfiin, jazziin ja vähän kaikkeen. Vanhassa kamassa on käytetty taas putkikaikuja. Corpse puhuu molemmista siihen sävyyn, että on pakko uskoa hänen toimivan vilpittömin mielin. Corpse ei kuitenkaan näe suuria periaatteellisia muutoksia levyjen välillä. Eli ehkä semisti olen. Oman musiikkinsa henkimaailman kaikua Corpse ei osaa paikantaa muuhun kuin livesoiton tuomaan porukkadynamiikkaan, mutta muiden kohdalla hänellä on tarkempia teorioita. Onko musiikki sinulle tietynlaista totuuden etsimistä. Rakkaudesta ja totuudesta Jos metallin eri alalajeja halutaan rajata tiettyihin hallitseviin teemoihin, päälinjat black metalin, kuolometallin tai vaikkapa power metalin tematiikoille löytyvät aika äkkiä. – Nyt kuvista on lähtenyt pois sellainen habittaminen. Aika ankeat on kamat, jos jengi meinataan hommata kuosiin. Näin vanhemmiten olen huomannut tällaisen piirteen itsessäni, nyt kun tulit kysyneeksi. – Ekan levyn aikaan etenkin kitaristeilla oli takana pitkä aika äärimateriaalin parissa. Kun kuuntelee kuulokkeet päässä jotain Joe Meekin 60-luvun tuotantoa, tuntuu kuin olisi avaruudessa. Kannustetaan uskallukseen kokeilla asioita. Ehkä sinne hippiunelmaan ei voikaan jäädä, ehkä se onkin utopiaa. Se tulee sitten ulos kappaleiden muodossa. Kuvasessioita ei haluaisi tehdä kukaan meistä. Asialle löytyy varsin käytännölliset perustelut. Jess and the Ancient Onesin musiikki ei itsessään ole ilkeää tahi raskasta, eivätkä sen tekstit käsittele lihallista pahuutta. Musiikin määrittelemättömät asiat ovatkin niitä kiintoisimpia. Ennen tuli keksittyä salamyhkäisiä fiktiivisiä, toki hyvin kuvastoon sopivia tekstejä, jotka palvelee asiaansa hyvin niissä yhteyksissä. Ja voihan tässä hurauttaa kunnon foliohattumeiningit, miten lääkeyhtiöt haluaa, ettei näin pääse käymään, ei mene hyvä bisnes. Vaikka lsd on demonisoitu 60–70-lukujen tapahtumien jäljiltä, se on silti erittäin potentiaalinen masennuslääke. Hän oli itse katkera, että se sai vastakulttuuriaikana Timothy Learyn myötä muotihuumeleiman. Sellaista kun kuuli ekaa kertaa, tajusi heti, että tässä täytyy olla jotain aitoa takana. Joku siinä musiikin yhdistävässä tekijässä on osa suurempaa totuutta. Mutta toisaalta kappaleessa on myös Alan Wattsin sample, jossa keskitytään siihen, mitä tapahtuu sitten kun kuollaan. – Charles Mansonista täytyy sanoa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Silti bändin musiikissa leijailee pahaenteisen epämääräinen tuntemattoman pelon tunnelma. Bändi rakentaa itselleen mystistä auraa, vaikka koostuu lupsakoista savolaisista. Ehkä niissä uskaltaa nyt näyttää enemmän sitä omaa luonnetta. Kunhan antaa vaan palaa. Musiikki on aina ollut toivoa levittävä kanava. – Silloin ryhdyttiin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vähän erilaista ulosantia. Sellainen oman tietoisuuden totaalinen kehittäminen, asioista selvän ottaminen ja vapaa ajattelu on varmaan meillä se, minkä raameissa liikutaan. – Nuorempana ei uskaltanut kirjoittaa tällaista, ei ilennyt. Satavuotias idealisti On vaikea uskoa, etteikö Corpse porukoineen olisi raflaava myös tietoisesti. Miksen siis kirjoittaisikin niin. Pahin metallinen terä on jäänyt nyt pois, vaikka on se edelleenkin raskasta. Rakentelen mielessäni sellaista puolittaista hippiunelmaa. Se kuulostaa pikemminkin hajoavan, kun levyn viimeisen biisin, yli 20 minuuttia kellottavan Goodbye to Virgin Grounds Foreverin nimi kalskahtaa jonkinlaiselta johtopäätökseltä. Kyse tuntuu olevan isoista asioista. Mutta mikä onkaan se yhteen nivova tekijä sinulla tekstintekijänä, kun esittämällenne psykedeeliselle heavy rockille ei välttämättä löydy yhtä selkeää aihepiiriä. Hänkin on karismaattinen mies ja hänellä on kaunista filosofiaa, paljon hippirakkautta. Ehkä ne meidän sanoitukset pyörii tällaisen puoliutopistisen hippiunelman rajoissa. – Etenkin Ericksonin joskus 70-luvun lopulla nauhoitetulla Halloween-livellä on kyllä soundit ja ulosanti kohillaan. Listakamassa on aina se sama alataajuus. Siinä kehittyi, kun rupesi itsekin opettelemaan uusia juttuja. – Ehkä vähän. Salaviisaat savolaiset Vaikka Jess and the Ancient Ones ei ole mennyt mitenkään imago edellä, yhtyeen ulkoista habitusta ei ole voinut kutsua varsinaisesti leppoisaksi. Mutta miten on tuon hippiunelman kestävyyden laita. – Isommassa mittakaavassa ajateltuna rakkaus. – Kyllä. – Mitä taas Albert Hofmanniin tulee, niin hän tiesi, että lsd auttaa masentuneita ihmisiä. Mehän ollaan 29 INFERNO. – Roky Ericksonilla kryptisen latauksen antavat ne tekstit, oudot rakenteet ja alitajuntaiset purkaukset. Siinä on heti jotain mielenkiintoista. Loppuuko kaikki siihen, vai käännetäänkö vain kolikon toinen puoli esiin. – Siinä käsitellään lyhyttä vierailua tietyssä paikassa, jonne ei pystykään jäämään. Nykyisistä masennuslääkkeistä auttaa ehkä yksi kymmenestä. Nykyään tajuaa, että mitä helvettiä, näin minä kuitenkin ajattelen. Jos ei halua, ei pidä tyytyä sen oravanpyörän osaseksi. Posettaminen kuuluu enemmän nuoruuteen. Lääkitykseen se suunniteltiinkin
”Nuorempana ei uskaltanut kirjoittaa tällaista, ei ilennyt. Kun meitä näkee keikkapaikoilla, ei varmasti tule hiljaista hetkeä. Kolmessa vuodessa on tehty pikkulevyjen lisäksi kaksi Jessalbumia ja kaksi ”sielunhoitobändi” The Exploding Eyes Orchestran levyä. En tee biisejä mitenkään täysin valmiiksi, vaan treeneissä voin sanoa muille, että tehkää näihin omat juttunne. En tiedä mistä se johtuu, luulisi, että nuorempanahan sitä saisi enemmän. Eivätkä heviporukatkaan ole kadonneet mihinkään. Se oli oikein mukava, suoraviivainen sessio. Myös haastattelujen antaminen on ollut aiemmin vastenmielistä puuhaa. Koko ajan sitä musiikkia pyörittää mielessään. Kaikkea paskaa mitä tulee viinalla läträämisestä. Ne vein sitten treenikämpälle. Sohvaterapiassa tuli kirjoitettua musiikkia vähän eri lailla, istualtaan sointukuvioita, singer–songwriter-henkistä biisinkirjoituskokeilua. Nuorempana se on ollut enemmän väylä aggressioiden purkamiselle. Sounditoiveita ja tällaisiakin voi esittää, tai että tuleeko johonkin biisiin urkua tai thereminiä. Kuka sellaisessa bändissä haluaisi soittaa. Ehkä seuraavaksi jo oma nimi. – Tykkää kuka tykkää. Toisaalta osaamme olla myös syvällisiä. – Se oli jotenkin epämukavaa. Nykyäänkin voi jo sanoa, että häh, sano Tommi vaan. Jess and the Ancient Onesin tilanne näyttää ulkopuolisin silmin hyvinkin lupaavalta. Toisaalta olen huomannut paljon sitä toista ääripäätä, hippityttöä tanssimassa ilman kenkiä lavan vieressä. Siinähän se on levy, kuuntele siitä. Materiaali on kreditoitu hänelle lähes kokonaan, ja bändin merkitys miehelle on tullut selväksi tässäkin haastattelussa. Hän kuitenkin korostaa, ettei yksinvaltiudessa olisi mitään järkeä. Ja liittyi siihen muutakin, laihduin 60 kiloa, kun lähti kuntoiluprosessi käyntiin. – Ennen olin vetänyt pelkkää metallia. Ei pidä antaa lupsakkuuden hämätä. Mulla murtui käsi duunissa ja tuli sairasloma. Nykyään tajuaa, että mitä helvettiä, näin minä kuitenkin ajattelen.” 30 INFERNO. – Samoissa sessioissa nauhoitettiin kaksi levyä, joku 15 biisiä. Siinä oli kaikkea hölmöilyjä: poliisin kanssa yhteenottoja ja putkareissuja. Toisaalta uskalsi laittaa jo Corpsen eteen Thomasin. Ihan kuin Janis Joplin olisi siinä joraamassa. Kiva nähdä paljon tuttuja naamoja ja huomata, että nekin tulee paikalle, vaikkei meidän kohdalla olekaan kyse niin metallista. Näistä ensimmäinen julkaistiin kesällä, ja toisen julkaisua suunnitellaan alustavasti helmikuulle. Kun itsetunto parani, rupesin tuumailemaan, miksi on mennyt vuosien ajan näin. Miettii nyt vaikka Venomia: Cronos, Mantas ja Abaddon! Tai Chris Witchhunter! Se on sellainen metallissa kulkenut asia, josta on aina tykännyt. Pää ulkomaille on auki, ja tuore levy on hyvinkin potentiaalinen crossover-tarjokas, mitä tulee metallin ulkopuolisiin kuulijoihin. Corpsella on tosiaan ollut viime vuodet luova kausi. Toki olen huomannut itsekin keikoilla, että on paljon metallijengiä. Ehkä se pelottaa, että aika on loppumassa. Tai sitten maleksitaan, ryypätään ja riehutaan. No, ei kai, just duunissa nauroin, että elän vittu satavuotiaaksi. Mitä sitä selittämään. En missään nimessä halua, että tekisin kaiken ihan valmiiksi ja muut vaan vetäisi nuoteista. – Taiteilijanimistä olen digannut yläasteelta lähtien. Muu elämä oli sitä, että viikonloput ryypätään ja soitetaan, viikot käydään duunissa, jos niitä sattuu sillä hetkellä olemaan. Siksikin olen tehnyt paljon. Oletko muuttunut musiikin roolin kasvamisen myötä ihmisenä jotenkin, ja mihin suuntaan. Musiikin kautta on ainakin meikäläisen lukot lähtenyt aukeamaan. – Kun ruvettiin tekemään Ancient Onesia, innostuin enemmän kitaransoitosta, bluesmeiningeistä sun muusta kunnon soittamisen opettelusta. Keikkojen kengätön Janis Joplin Ancient Onesin tunnistaa karismaattisesta laulusolisti Jessistä huolimatta juuri Corpsen lempilapseksi. Halusin aina välttää niitä. Mutta nykyään sitä musiikkia ehkä ajattelee niin paljon enemmän. hyvinkin lupsakoita. Samalla, kun oppi soittamaan, parani itsetunto. – Mun elämä on pelkkää musiikkia, mutta ei voi olettaa, että kaikilla muillakin on niin. – Nykyään tuntuu, että saa enemmän aikaan kuin nuorempana
Se, mitä teen, ei sovi kaikille.” 32 INFERNO. Toiset tajuavat, mistä on kysymys. ”Jotkut ymmärtävät minut väärin
Keväällä 1977 perustettu yhtye soitti ensimmäisen keikkansa New Yorkin CBGB’sissä heti saman vuoden huhtikuussa ja teki ensimmäisen omakustannesinglensä vain kuukausi ensiesiintymisensä jälkeen. Musiikki soi taustalla aina (Glenn kävi pikkupoikana klarinettija pianotunneilla), mutta aluksi tärkeintä olivat sarjakuvat, varsinkin Magneton, Namorin ja muiden yksinäisten antisankarien seikkailut. Se haave ei kuitenkaan toteutunut. Minusta vain on parempi pitää yksityisasiani omana tietonani. Hän valjasti käyttöönsä Ramonesin ja brittipunkin pyhän yksinkertaisuuden, viisikymmentäluvun riipaisevat popmelodiat, Alice Cooperin makaaberin teatraalisuuden, KISSin showtemppuilun, Black Sabbathin uhkaavuuden sekä b-luokan tieteis-, kauhuja rikoselokuvien teemat. Danzig teki Misfitsin kanssa pari albumia ja nipun singlejä. Sen vuoksi valokuva Glenn Danzigista kadulla kissanhiekkapussi kädessään kiertää sosiaalisessa mediassa jo viidettä vuotta. Ihmisistä tuntuu olevan niin kovin mukavaa puhua… No, en minä valita. Glenn lauloi coveryhtyeissä, kunnes punk tuli ja sai hänet perustamaan omaa materiaalia soittavan bändin. Danzigin neljä ensimmäistä albumia olivat melkoisia myyntiettä arvostelumenestyksiä. Internetistä voi kyllä löytää juoruja, jotka koskevat vaikkapa hänen sukupuolielimiään tai lemmikkieläimiään, mutta Danzigin asioista on saatavilla hyvin vähän oikeaa tietoa. Vähitellen rock’n’roll kiri sarjakuvien rinnalle. Tänä syksynä ilmestynyt coveralbumi Skeletons on Danzigin kymmenes levy. Esimerkiksi Ozzy Osbourne ja Gene Simmons avasivat kotinsa televisiolle, eikä rahantuloa ollut tarkoituskaan estää. Mutta viime kädessä kyse on siitä, millaiseksi kuvittelen musiikin pääni sisällä. Hän on jättänyt paljon kertomatta luultavasti siksi, että taru on niin usein totuutta ihmeellisempi. – Realityshow’ta on ehdotettu minulle monta kertaa. Niin syntyi Misfits, ja niin syvällä baritoniäänellä laulavasta Glenn Anzalonesta tuli Glenn Danzig. Hänen synkeä, painava, lihaksikas ja mystinen olemuksensa on kuin tilataideteos, josta tulvii ulos musiikkia, joka kuulostaa yhtä aikaa uhoavalta ja kadotukseen tuomitulta. Ei tosiaankaan. – Olen ollut julkisuudessa niin kauan, että osaan arvostaa yksityisyyttä. Jotakin kuitenkin tiedetään. Niiden lisäksi Glenn Danzig LUUNKERÄÄJÄ on julkaissut sooloalbumeja, joilla soi mustanpuhuva neoklassinen musiikki. – Kaipa siihen vaikuttaa se, miten työskentelen studiossa ja millaisia sointuja mieluiten soitan. Ennen kuin hänestä tuli Glenn Danzig, hänen nimensä oli Glenn Allen Anzalone. Uusi Skeletons-levy paljastaa, mitä on haudattu maahan, jolle tuo salaperäinen hahmo on taiteensa rakentanut. Hän syntyi 23. On mahdotonta sanoa, mikä Glenn Danzigissa on luontaista ja mikä laskelmoitua, koska hän on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvissa. Misfits kehitti itselleen vahvan konseptin, ja bändin suosio kasvoi. Hän oli sukupolvensa tyypillinen edustaja, joka kasvoi halpoja kauhuelokuvia televisiosta katsellen, rockia kuunnellen ja sarjakuvia lukien. kirjassaan This Music Leaves Stains (2013), joka kertoo Misfits-yhtyeen tarinan. Jotkut ovat jopa keksineet tuotteistaa yksityisyytensä, tai ainakin käsikirjoitetun version siitä. Vuonna 1983 voimakastahtoinen visionääri erosi bändistä ja perusti synkän ja pakanallisen Samhainin. Joskus kuitenkin jopa Danzigin kaltaiset yksinäiset sudet napataan vangiksi luvattomiin valokuviin, ja silloin he näyttävät vielä epätodellisemmilta kuin yleensä. Danzigin julkaisuja on myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa. – Musiikki tulee minusta sellaisena kuin sen mielessäni kuulen, Glenn Danzig kertoo. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT PAUL BROWN Glenn Danzig on synkkä ja totinen mies, joka antaa musiikin puhua puolestaan. Loppujen lopuksi kaikesta tästä herää vain yksi kysymys – onko Glenn Danzig sellainen kuin ihmiset luulevat hänen olevan. G lenn Danzigin elämässä on monia tuntemattomia alueita. Valmistuttuaan high schoolista vuonna 1973 Glenn pyrki vakavissaan sarjakuvataiteilijaksi. Misfits oli alkuaikoinaan määrätietoinen bändi. kesäkuuta 1955 Lodissa, New Jerseyn itälaidalla sijaitsevassa pikkukaupungissa. Myöhempien aikojen kauhupunkja psychobillybändit ovat Misfitsille paljon velkaa. Se on poikkeuksellinen asenne ajassa, jossa on tapana julkaista valokuvia ruoka-annoksista ja ilmoittaa olinpaikka puolitutuille satelliittipaikannuksen avulla. Perusteellisimmin Danzigin taustan on läpivalaissut James Greene Jr. Danzig naurahtaa, ettei tosi-tv ole hänen juttunsa. Miehen itsensä mukaan se johtuu siitä, että henkilökohtainen elämä on henkilökohtaista omaisuutta. Tuottaja Rick Rubin kiinnitti Danzigin Def American -levymerkilleen, ja bändin ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1988. Ja kenties siksi Danzigia ei saa valokuvata ilman lupaa edes keikoilla. 33 INFERNO. Hänen isänsä oli kaksi sotaa käynyt mies, joka työskenteli tv-korjaajana ja harrasti partiotoimintaa. Glenn innostui rockista veljiensä levyjä ja bändejä kuunnellessaan. Imagon takana Glenn Danzigin hahmon ja hengentuotteiden väliin on helppo piirtää yhtäsuuruusmerkki. Glenn oli pienikokoinen, helposti tulistuva poika, joka varttui turvallisessa amerikkalaisessa lähiöidyllissä. Olen ampunut idean alas joka kerta. Parin levyn jälkeen hän käynnisti taas uuden, vielä raskaampaa mutta bluesimpaa rockia soittavan yhtyeen, jonka nimeksi tuli Danzig. Äiti hoiti kotia ja teki myyjäntöitä. Ne ohjelmat ovat typeriä
Se, mitä teen, ei sovi kaikille. Skeletonsin biiseillä on hänelle henkilökohtaista merkitystä, mutta se ei ollut ainoa valintakriteeri. Misfitsiä ajatellen on erikoista, ettei Skeletons lainaa mitään punkin kulta-ajalta. Hän on poiminut laulut sen perusteella, mitä uskoi voivansa niille tehdä. Danzigin coverlevy painottuu yllättävän vahvasti kuusikymmentäluvulle. – Hollywoodissa ei pidetä uusista ideoista, paitsi jos jonkun indie-elokuvan uudesta ideasta tulee iso hitti. Sillä on versiot The Litterin Action Womanista (1967), The Troggsin With a Girl Like You’sta (1966), The Young Rascalsin Find Somebodysta (1967) ja The Everly Brothersin Crying in the Rainista (1962). – Jotkut niistä ovat aika hyviä. Uusioversioita on helppo tehdä, mutta kukaan ei halua katsoa niitä. Esimerkiksi Rob [Zombie] teki hyvää työtä ensimmäisen Halloween-leffansa kanssa. Olisivat vain antaneet Robin ohjata juuri niin kuin parhaaksi näkee… No, leffasta tuli kuitenkin hyvä, ja se menestyi Amerikassa hienosti. Danzigin mukaan Skeletons on hänen musiikkinsa kivijalka. Toisin sanoen levyllä on musiikkia, jonka varaan hän on rakentanut oman ilmaisunsa. Hän kuulostaa ilahtuneelta kertoessaan, että pitkään suunniteltu projekti näyttää viimeinkin lähtevän käyntiin. Se on itsevarmasti sanottu mieheltä, joka on juuri julkaissut Skeletonsin tasoisen coverlevyn. Elokuva-ala on kehittynyt suuntaan, josta pääsee lyhyttä aasinsiltaa pitkin Skeletonsin äärelle. Remakeleffat ovat ikään kuin kameroilla taltioituja coverversioita. Skeletonsilla on toki myös hard rockia, kuten ilman esileikkiä rynkytetty versio Aerosmithin Lord of the Thighsista (1974) ja raskassoutuinen luenta ZZ Topin ”Realityshow’ta on ehdotettu minulle monta kertaa. Kauhu, teatraalisuus, makaaberit aiheet, eroottiset valtapelit, sarjakuvamainen goottiromantiikka ja verenmakuinen väkivalta viehättävät häntä niin paljon, että ne tunkevat läpi kaikesta, mitä hän tekee. Danzigin ensimmäisen levyttäneen bändin vaikutteet kuuluvat parhaiten Devil’s Angelsissä ja Satanissa, jotka ovat peräisin 1960-luvun lopun prätkäjengielokuvien soundtrackeiltä. Halusin, että tulkintani ovat erilaisia kuin alkuperäiset mutta kuitenkin mahdollisimman uskollisia laulun tekijän tai alkuperäisen esittäjän visiolle. Elokuvantekijät ovat alkaneet toistaa itseään. Noita lauluja Danzig todennäköisesti kuuli lapsena veljiensä levyiltä. Vuonna 1994 Danzig toteutti lapsuudenhaaveensa perustamalla sarjakuva-alan yrityksen. – Olen ollut tekemässä niin monia musiikkivideoita, että ohjaaminen ei ole sinänsä uutta minulle. Kiirastulen polttaman croonerin äänellä laulavalla Danzigilla on kaikenkattava visio. Noiden biisien kohdalla Skeletons on parhaimmillaan. Siitä olisi tullut vielä parempi, jos elokuvastudio ei olisi puuttunut hänen asioihinsa. He inhoavat minua, teenpä mitä tahansa. Olen ampunut idean alas joka kerta.” 34 INFERNO. Verotik julkaisee väkivaltaisia ja eroottisia aikuisten sarjakuvia, joiden aihepiiri on sopusoinnussa Glenn Danzigin taiteilijakuvan kanssa. Verta valkokankaalla Danzigista voi pitää tai olla pitämättä, mutta tunnistamatta hän ei jää. Verotikin Ge Rouge -sarjakuvasta on tekeillä elokuva, jonka Danzig ohjaa. Jotkut ymmärtävät minut väärin. Danzig on sanonut, että ilman Elvistä ja Sabbathia häntä ei olisi olemassa. Seuraavaksi hän aikoo koskea elokuvaan. Danzig jatkaa, että muutamista onnistumisista huolimatta remake-elokuvat osoittavat lähinnä, ettei Hollywoodissa ole enää älyllistä elämää. Hän muokkaa näköisekseen kaiken, mihin koskee. Mutta se ei merkitse minulle mitään. Lainabiiseistä koottuja levyjä on tehty niin kauan kuin ääntä on osattu tallentaa, ja viime aikoina samaa ideaa on alettu soveltaa myös elokuviin: vanhoja klassikoita filmatisoidaan uudelleen. On aivan sama, mitä sellaiset paskat ajattelevat. Eli siinä on kaikkea, mistä kaikki pitävät! En aio tehdä mitään rakkausrainaa. Uusi versio pitäisi jättää tekemättä, jos se ei ole alkuperäistä parempi eikä lisää siihen mitään uutta. On ihmisiä, jotka vastustavat synkkää hevimusiikkia. Sitten siitä tehdään jäljitelmä. Luultavasti hän hyräili niitä vielä 1970-luvullakin, kun etsi omaa tummaa ja tunteellista laulusoundiaan tulkitessaan covereita Talusissa ja Koo-Dot-N-Boo-Jangissa. – Toisaalta olen, toisaalta en. Ilmeisimmillään se on albumin alkupuolella, jolla kuullaan peräkkäin versiot Elvis Presleyn Speedway-elokuvassa laulamasta Let Yourself Go’sta ja Black Sabbath -debyytin N.I.B:stä. Ne ovat niin vitun tylsiä. – Niin ovatkin, Danzig naurahtaa. Esimerkiksi uusi Texas Chainsaw Massacre näytti hyvältä mutta ei edes innostanut katsomaan alkuperäistä leffaa. – Halusin antaa niille uuden elämän. Noista biiseistä muodostuukin merkillinen ”Evil Elvis” -karikatyyri, joka kuulostaa kovasti Glenn Danzigilta. Siitä tulee verinen, väkivaltainen ja seksikäs leffa. Toiset tajuavat, mistä on kysymys. Luita kivijalassa Danzig sanoo miettineensä coverlevyn tekemistä niin kauan, että se piti julkaista pois kuljeksimasta. Ensin mainitun teki samannimiseen elokuvaan Davie Allan & The Arrows vuonna 1967, Paul Wibierin Satan soi puolestaan Satan’s Sadistsissa vuonna 1969
Metallia Glennin kappaleista ovat takoneet ainakin Volbeat, Behemoth, Cradle of Filth, Entombed, Hatebreed ja Metallica, jonka Last Caress/Green Hell -medley vuodelta 1987 synnytti enemmän uusia Misfits-faneja kuin Misfits itse. – Jos niitä soitetaan oikeista syistä, niin siitä vain. Punkversioita ovat tehneet ainakin AFI, Alkaline Trio, The Dropkick Murphys, NOFX, Pennywise ja Sum 41. – Teen levyjä samalla tavalla kuin aina ennenkin. Suruaika-yhtye teki version Danzigin Cantspeakistä, ja Ville Leinonen julkaisi vuonna 2014 eepeellisen Samhainin biisejä. Nyt hän tarkentaa, että syynä eivät ole keikat vaan aika niiden välillä. Ohjat käsissä Glenn Danzig pitää mielellään ohjat omissa käsissään myös julkaisurintamalla. En jaksa sellaista enää. vuoden 1985 hittiballadi Rough Boysta. Danzig sanoo, että levy-yhtiötä pyörittäessä tulee tietoiseksi alan ongelmista, mutta se ei ole vaikuttanut siihen, miten hän suhtautuu levyjen tekemiseen. Mutta ne 22 tuntia, kun on matkalla keikalle, kun pomppii autossa kuoppaisella tiellä, kun on tylsää ja kaukana kotoa… Inhoan sitä. Kauhupunkklassikkoja ovat levyttäneet ainakin The Valkyrians (Astro Zombies), The 69 Eyes (The Return of the Fly) ja Sweatmaster (Where Eagles Dare). – Olen aina rakastanut keikkoja. Olen onnellinen ja hyvässä kunnossa, joten en mieti vanhenemista. Elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Aloitteleva Apulanta pääsi aikoinaan bänditouhujen makuun treenaamalla Misfitsin biisejä. Myös Skeletonsia kuunnellessa tulee mieleen, ettei sen budjetti ole huimannut päätä. VUOROIN VIERAISSA GLENN Danzigin laulut toimivat tekijästään irrotettuinakin. Danzig kertoi aiemmin tänä syksynä, että meneillään oleva kiertue saattaa jäädä hänen viimeisekseen. Se on julkaissut Samhainia, Danzigia ja hänen sooloalbuminsa. Danzig kuitenkin huomauttaa kuulleensa jonkun sanoneen, että ikä on pelkkä numero. ja My Chemical Romance. Glenn Danzigin lauluja ovat esittäneet hyvin erityyliset yhtyeet. Hänen biisejään ovat soittaneet myös Bonnie ”Prince” Billy, Lemonheads ja My Morning Jacket. Haluan tehdä levyjä paikoissa, joissa on innostavaa työskennellä. Haluan, että levylläni soittaa oikea rumpali oikeilla rummuilla. – On minua nuorempia ihmisiä, jotka näyttävät minua vanhemmilta. Rockbändeistä mainittakoon muiden muassa Backyard Babies, Green Day, Guns N’ Roses, The Hellacopters, Therapy. – Ei se ole, Danzig kiirehtii sanomaan. Sen ovat levyttäneet monen muun muassa Ryan Adams, Edge of Sanity, Lissie, Wye Oak ja Rise Against, – On hienoa, jos joku pitää biisistäni niin paljon, että haluaa esittää sen itse, Danzig sanoo. Haluan äänittää oikeassa studiossa. Joitakin lyhyempiä reissuja voin ehkä vielä tehdä, mutta muuten kiertäminen saa riittää. – Se lista tosiaan jatkuu ja jatkuu, Danzig sanoo. – Samoin Behemothin, jolla on hyvä versio Danzigin Until You Call on the Darkista. Niin kuin ei kenenkään muunkaan, Danzigin levymyynti ei ole enää vanhojen hyvien aikojen tasolla. Se suotakoon miehelle, joka täytti kesäkuussa kuusikymmentä vuotta. Sen jälkeen ilmestyy levyllinen uutta materiaalia. Kun Everly Brothers -fani alkaa tehdä raskasta rockia, hän kuulostaa geneeriseltä vain omassa luokassaan. Mutta tietenkin tajuan, että ihmiset tekevät mitä pystyvät niillä budjeteilla, jotka heillä on käytössään. Danzig Sings Elvis on melkein valmis, pari biisiä pitää vielä miksata uudelleen. Sitä seurasi vielä samana vuonna Plan 9 Records, jonka toiminta kaatui vuonna 1995 Misfitsin jäsenten välisiin oikeuskiistoihin. Soitetaan niitä Suomessakin. Hän on kirjoittanut tenhoavia kappaleita Roy Orbisonille ja Johnny Cashille, ja hänen yhtyeidensä biiseistä on tehty valtavasti erilaisia versioita. Kiinnostavinta tuossa halvan ja hiomattoman kuuloisessa tekeleessä on, että se paljastaa Glenn Danzigin musiikilliset juuret ja sen, miksi hänen soundinsa on niin omaperäinen. 35 INFERNO. Tiedän, että monet tekevät niin, sen nimittäin kuulee heidän levyiltään. Skeletonsin ilmestyessä näyttää tulleen aika miettiä menneiden lisäksi myös tulevia. Jälkimmäiselle on vaikea löytää elämäkerrallista perustelua, etenkin kun Skeletons tuntuu ilmestyneen nimenomaan selittämään Danzigin uraa ja soundia. – Tulossa on vähintään kaksi albumia. Hän perusti ensimmäisen oman levymerkkinsä Blank Recordsin jo vuonna 1977 julkaistakseen Misfitsin debyyttisinglen. Puolalaisen Behemothin versio Danzigin Until You Call on the Darkista saa sen säveltäjän hyväksynnän. – Pidän kovasti Metallican versioista, Danzig kehuu. Kaikin mokomin. Skeletons sulkee ympyrän, ja siinä mielessä se voisi hyvin olla Danzigin viimeinen levy. Eniten eri versioita lienee tehty Danzigin Motherista. Pystyn tekemään lavalla asioita, joihin minua puolta nuoremmat eivät pysty. – Black metalista screamoon ja emoon. – En halua äänittää kaverin olohuoneessa. Nykyisin Danzigin oma levy-yhtiö on Misfitsin livelevyn mukaan nimetty Evilive. Lavalla on mahtavaa olla ja vuorovaikutus yleisön kanssa tuntuu fantastiselta
Silloin kokee tekevänsä tärkeää työtä ja yrittää itsekin parhaansa välittääkseen keikan tunnelman mahdollisimman hyvin.”. KUVAINFERNO 2015 Komeatkin keikkafotot hukkuvat usein verkon tavarapaljouden virtaan. Bändin antama energia tekee vaikutuksen. On ilo kuvata bändejä, kun valaistus on otettu huomioon ja bändin jäsenet selkeästi nauttivat esiintymisestä ja soittamisesta. Nostimme menneeltä vuodelta esiin muutaman nettisivujemme nappiosuman kuvaajien kommenteilla varustettuna. EIJA MÄKIVUOTI: TRIBULATION (JALOMETALLI, OULU, 7.8.) ”Ilta alkoi hämärtyä, ja bändin vekkuli kitaristi pyöri lavalla kuin väkkärä
Kyse ei ole mistä tahansa bimbosta, vaan valloittavasti esiintyvästä lahjakkaasta muusikosta, jonka Guitar World -lehti rankkasi ykköseksi 10 Female Guitar Players You Should Know -listallaan. Siinä on rockia, feminiinisyyttä ja seksikkyyttä sopivassa suhteessa.” 37 INFERNO. Tässä otoksessa ilta-aurinko valaisi kasvot pehmeästi, tuulenvire pyyhkäisi vaaleat kutrit sivuun ja huulet supistuivat pusuasentoon kuin tilauksesta. Tuskan lavalta otettu kuva näyttää siltä, että se voisi olla vaikka Victoria’s Secretin rantakatalogista. Basisti nauttii.” MARKUS LAAKSO: ALICE COOPER -KITARISTI NITA STRAUSS (TUSKA-FESTIVAALI, HELSINKI, 26.6.) ”Cooperin show on aina ollut kuuluisa näyttävyydestään, mutta nykyään huomiomagneettina toimii myös megababekitaristi Nita Strauss, 28. TUOMAS METTÄNEN: RED ELEVEN (BAR LOOSE, HELSINKI, 2.1.) ”Keikkakuvaamisen mielenkiintoisin ulkomusiikillinen asia on bändin yhteiskemian tallentaminen. Red Elevenin laulaja halaa ja kuiskuttelee basistinsa korvaan. Parhaimmillaan soittajien lavakarismat täydentävät toisiaan, kun taas joskus tuntuu, että bändin jäsenet ovat omilla yksityiskeikoillaan toisistaan tai edes yleisöstä piittaamatta
JAAKKO SILVAST: DIABLO (VASTAVIRTA, TAMPERE, 18.6.) ”Diablo rikkoi monen vuoden keikkahiljaisuuden viime kesäkuussa Tampereella. Pääsin todistamaan bändin ja yleisön vuorovaikutusta kameroineni lavan sivusta. Käytössä ei ollut kuvausaluetta, mikä tarkoitti, että minun piti löytää kuvauspaikkani tuon yleisön joukosta... Kun sekä yhtye että fanit pääsevät myllyttämään tämän tason odotusarvon omaavalla keikalla pitkästä aikaa ja sydämiensä kyllyydestä, tarjolla on ainutlaatuisia, energisiä ja unohtumattomia elämyksiä.” ALESSANDRA TOLC: SEPULTURA (CIRCO VOADOR, RIO DE JANEIRO, 19.6.) ”Sepultura soitti Riossa 30-vuotiskiertueellaan täydelle tuvalle superenergisiä pitkänlinjan faneja. Kuvaushetkellä Andreas Kisser kurottautui kitaroineen kohti eturiviä, joka meni täysin sekaisin! Artistin ja fanien välinen yhteys on aina hieno kuvanaihe, ja tämä tilanne oli todellakin muistettava.” 38 INFERNO
Onnekseni Angus tuli kitaransa kanssa poseeraamaan aivan lavan reunalle, ja sain sommiteltua kuvaan lavan yläosan AC/DC-logoineen.” KRISTIINA LEHTO: 1349 (INFERNO FESTIVAL, OSLO, 2.4.) ”Black metal on liki poikkeuksetta parhaimmillaan pienellä klubilla pilkkopimeässä, ellei kyseessä sitten satu olemaan norjalainen 1349. Inferno-festivaalin esiintymistä säesti megaluokan pyrotekniikka. Tauoton liekkimeri ja räjähdykset näyttävät usein kornilta, mutta 1349:n keikalla ne tuntuivat kuuluvan pakettiin. Otin riskin ja jäin kyttäämään laajakulmaisen linssin kanssa, josko joko Angus Young tai Brian Johnson tulisi lavan eteen. MIKKO PYLKKÖ: AC/DC (KANTOLAN TAPAHTUMAPUISTO, HÄMEENLINNA, 22.7.) ”Isot esiintyjät hyödyntävät lavaulokkeita harmillisen harvoin kolmen ensimmäisen kappaleen aikana, jolloin valokuvaajat pyörivät kuvausalueella. Bändi tarjoili tulitusta niin verkkokalvoille kuin korvillekin.” 39 INFERNO
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 16.11.2015 13:51:47
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 16.11.2015 13:51:47
KUINKA 42 INFERNO
Tämä oli juuri se vaihe Anthraxin historiassa, kun Scott alkoi tehdä tekstejä ja minä biisejä. Sillä oli vielä mukana myös Neil Turbinin laulamia biisejä. Aina sanavalmis ja sympaattinen Scott Ian on bändin kasvot, mutta hän ei sävellä. Benanten vahvuutena on energinen soitto, jossa etusijalla eivät ole aina tarkkuus ja täsmällisyys vaan energia ja syke, voima ja rullaavuus. Silloin valettiin perusta meidän kahden yhteistyölle, joka on jatkunut ja jalostunut 30 vuotta, Benante kertoo. Otan tällaisen henkilökohtaisesti, koska olen keikkaileva muusikko. Siinä missä vaikkapa Lombardon soitosta tajuaa jatkuvasti missä mennään, Benanten soitto pursuilee ideoita, jotka saavat aikaan hienon ”mitä helvettiä nyt tapahtuu” -fiiliksen. Charlie Benante on mies, joka vastaa Anthraxin musiikista. He halusivat pitää hauskaa. Toki samana vuonna oli ilmestynyt jo Armed and Dangerous -ep, jolla Belladonna lauloi, mutta se edusti siirtymävaihetta. V oi saatanan saatana. Näin tekevät myös Napalm Death ja Obituary, muiden muassa. Scott Ian vastaa sanoituksista. Se on minusta ihan helvetin pelottavaa, että ihmisiä teloitetaan keikalla, hän sanoo. Pariisissa pääsee täysi helvetti irti vain päivää ennen kuin soitan Charlie Benantelle. Toivoa sopii, että suunnitelma pitää, koska kiertueen on määrä pysähtyä Helsingin Hartwall Areenalle maanantaina 7. Vielä pari sanaa Pariisista. – Kaikkein kammottavinta tässä on se, että ihmiset menivät sinne keikalle nauttimaan elämästä, olemaan iloisia. Ero ep:n ja sitä seuranneen albumin välillä on aivan huikea. Tällaisia soittajia ei enää tehdä. Silloin oli saatu kasaan se klassinen 1980-luvun Anthrax-kokoonpano: Charlie Benante, Scott Ian, Joey Belladonna, Frank Bello ja Dan Spitz. Työnjako selväksi Kuten olen saattanut aiemminkin tämän lehden sivuilla mainita, soitan rumpuja. – Meillä oli tuskainen tilanne ennen kuin Joey Belladonna tuli bändiin. Tämän yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli albumi nimeltä Spreading the Disease (1985). Teimme biisejä, mutta meillä ei ollut laulajaa. Tällaista ei voi hyväksyä. Pian bändit kuten Foo Fighters ja Lamb of God alkavat perua keikkoja ja kiertueita. Bändin soundi, soitto ja linja terävöityivät vajaassa vuodessa huomattavasti. Anthraxin rumpali Charlie Benante on yhtyeensä musiikillinen johtaja. Halusin raaempaa soundia ja ep oli liian KUINKA Joskus bändin tärkein luova voima on se takarivin mies, joka ei juuri paistattele valokeilassa. Benanten ja Ianin keskinäinen työnjako sai alkunsa yli 30 vuotta sitten. Anthraxistä tuli se Anthrax, jonka ihmiset oppivat tuntemaan. Mutta hän ei ole vain rumpali. – Nyt ihmiset selittävät, että tällaiseksi maailma nyt vain on muuttunut. Hauskanpito murskattiin raaimmalla ja hirveimmällä mahdollisella tavalla, Benante miettii. Vitut. Sillä tavalla ei voi elää. Keikan soisi toteutuvan muun muassa siksi, että rumpujen taakse nousee Charlie Benante. Benante on yhtä aikaa vihainen, turhautunut ja peloissaan, kuten kaikki muutkin. Minä en pitänyt ep:n soundia kovin hyvänä. – Meillä oli uusi suunta ja hirveä energia. Tätä kirjoittaessani Anthraxin, Slayerin ja Kvelertakin kiertue on yhä voimassa alkuperäisen ilmoituksen mukaan. Huonoimmalla mahdollisella tavalla. Muuallakin Pariisissa tulitetaan, kidutaan ja kuollaan. Näin ei nykyään aina Anthraxin keikoilla ole, mutta palataan siihen myöhemmin. Tällaiset ilmoitukset tuntuvat niin hyvältä, että tulee melkein itku. Myöhemmin Carcass ilmoittaa vähäeleisesti, että bändi nousee Pariisissa lavalle, vaikka iskuista on kulunut vain viikko. – Minäkin olen soittanut Bataclanissa. TAUTI LEVISI TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT CHARLIE BENANTEN KOTIALBUMI JA POP MEDIAN ARKISTO 43 INFERNO. joulukuuta. ISIS-terroristit avaavat Eagles of Death Metalin keikalla Le Bataclanissa tulen ja teloittavat lähes sata ihmistä. Olen pahoillani, mutta en voi aloittaa tätä juttua mitenkään muuten. Tekstit ovat kyllä hänen käsialaansa. Minä en halua, että kukaan maailmassa tuntee pelkoa, kun hän menee futismatsiin tai rockkeikalle. Charlie Benante on aina kuulunut esikuvieni kirkkaimpaan kärkeen yhdessä Dave Lombardon ja Igor Cavaleran kanssa. Tuntui, että se ei kuulostanut meiltä. Tämä yhteistyö alkoi 30 vuotta sitten albumilla nimeltä Spreading the Disease. Se oli ihan eri maailmasta kuin keikkamme siihen aikaan
Miksi. Spreading the Diseasen kannen idea on, että sen päähenkilö on ikään kuin altistunut säteilylle tai tartunnalle. Silloin Benante työsti bändin 1980-luvun tunnetuimman merkkipaalun Among the Livingin (1986) deluxeversiota. Emme olleet tyytyväisiä Fistful of Metalin soundiin ja Carl halusi onnistua paremmin. Lone Justice nauttii jossain määrin kulttimainetta, koska sitä ei ole soitettu vuosikausiin livenä. – Kaikki olivat sitä mieltä, että se kannattaa vielä tehdä. Japanin-keikasta saa hyvän käsityksen siitä, miten älyttömässä vireessä viisikko Spreading the Diseasen aikaan oli. tuotettu. Albumin sisäkannessa lukee: ”Album cover concept by Charlie Benante.” – Olen aina rakastanut levynkansia. Big Four -bändien kesken syntyi hyvä keskinäinen kunnioitus, kun asioita alkoi tapahtua. Kun menimme studioon, hän luuli, että pääsee toteuttamaan oman visionsa, mutta levystä tulikin jotain muuta. Vuodet eivät ole kohdelleet Anthraxin vanhojen levyjen soundia kovin hellästi. Pölyt pois soundista Spreading the Disease sai marraskuussa ansaitsemansa 30-vuotisjuhlajulkaisun, joka sai alkunsa yli kuusi vuotta sitten. Gung-Ho on hyvin nopea ja The Enemy hitaampi ja synkempi teos. Kipinöitä sinkoili moneen suuntaan. Paine ja timantit Kun Anthrax oli saanut Spreading the Diseasen äänitettyä Pyramid-studiolla New Yorkissa vuonna 1985, Charlie Benante istui kotonaan ja kuunteli äänityksiä. Kävin nuorena taidekoulua ja kuuntelin musiikkia, ja jotkut levynkannet olivat niin hyviä, että jaksoin tuijottaa niitä tuntikausia. Benante muisti hiljattain demottaneensa biisin ja soitti Scott Ianille. Spreading the Disease tuntui jo valmistuessaan monipuoliselta ja energiseltä levyltä. Among the Livingin tuotti Eddie Kramer. Bändistä oli vihdoin tulossa se, jonka me siitä halusimme tehdä, mutta levy ei ollut niin hyvä kuin toivoin. – Se aloitti Anthraxin momentumin. Samalla minä kuitenkin pengoin omia arkistojani ja yritin löytää juttuja, jotka faneja kiinnostavat. Lopulta levyn masternauhatkin löytyivät ja niiden masterointiin päästiin tekemään tarpeellisia viilauksia. Kukaan ei reagoinut siihen keikoilla, joten siirsimme sen syrjään. Armed and Dangerous oli biisi, jolla Joey pääsi oikeasti laulamaan, samoin kuin Medusa, Benante luettelee. Eritoten keikkatallenne teki Benanteen vaikutuksen. Kun sitten asiat liikahtivat johonkin suuntaan, alkuperäisiä masternauhoja ei tahtonut löytyä. Olimme minusta livenä paljon parempi bändi kuin levy antoi ymmärtää. – Oli erittäin vaikeaa saada heistä mitään irti. Halusin levyllemme kannen, joka vangitsisi ihmisiä samalla tavalla. Sillä soittaa bändi, joka on nuori, määrätietoinen ja täynnä näyttämisenhalua. Among the Livingillä klassinen kokoonpano oli kaikkein virkeimmässä vedossaan, mutta Spreading the Disease oli se levy, joka nosti yhtyeen osaksi thrash metalin neljää suurta. Levyn laadusta kertoo se, että soitamme siltä edelleen vähintään kolmea tai neljää biisiä jokaisella keikalla, joskus enemmänkin. Mutta hänellä oli erilainen visio kuin meillä. Usein remasterointeja moititaan, mutta tässä tapauksessa tuhdintaminen ja selkeyttäminen oli todellakin tarpeen. Se biisi oli A.I.R. Teknisesti se oli selvä harppaus sekä Armed and Dangerous -ep:stä että etenkin Fistful of Metal -debyytistä (1984). Usein myös Lone Justicen, ja varsinkin aiemmin myös Gung-Hon. The Queenin News of the World [1977] on suosikkejani, samoin KISSin Destroyer [1976]. Se tartunta on heavy metal. ”Spreading the Diseasen laadusta kertoo se, että soitamme siltä edelleen vähintään kolmea tai neljää biisiä jokaisella keikalla.” 44 INFERNO. Seuraavana päivänä hän kiikutti demon studiolle, jossa soittokamat olivat yhä pystyssä. Siitä tulikin sitten avausraita, koska se tuntui kaikista niin erityiseltä. Se oli ikään kuin silta kohti Among the Livingiä. Aivan viime aikoina sitä on jopa vaadittu settilistaan, nyt ihmiset rakastavat sitä! 30 vuotta myöhemmin siitä onkin tullut suosittu biisi. Minusta A.I.R. – Minusta tuntui, että jotain puuttui. Haastatteluissa Benante ja Ian ovat suhtautuneet biisiin vuosien varrella miltei naureskellen. Vaikka rumpali oli etukäteen ajatellut, että täältä pesee, hän ei ollut sittenkään tyytyväinen. – Häntähän viedään keikkapaikalta johonkin huoneeseen, jossa tauti sitten todetaan. Niinpä äänitimme sen pikavauhtia. – Minä pidän siitä biisistä! Siinä on vain se historia, että kun soitimme sitä joskus levyn julkaisun aikoihin, fanit eivät pitäneet siitä. Sukunimen artikulointia Spreading the Diseasen tuotti Carl Canedy, jonka kanssa Anthrax oli tehnyt jo Fistful of Metalin. Universal omistaa alkuperäisen levyn oikeudet, eikä heidän kanssaan ole kuulemma kovin helppo asioida. Yhä useampi ympäri maailman altistui Spreading the Diseasen aikaan Anthraxille. – Carl varmaankin yritti tehdä Spreadingistä jotakin erilaista kuin me. Tässä yhteydessä täytyy mainita Rainbow’n Difficult to Cure [1981], jolta taisin lainata vähän, heh. Uusintajulkaisu ei syntynyt noin vain. Benanten mukaan oli kaikkien osapuolten näkökulmasta hyvä, että yhteistyö jäi kahden levyn mittaiseksi. Se on tilanne, jossa tunteet lainehtivat, kun äärimmilleen viritetty itsekritiikki riepottelee kaikkensa antanutta artistia. Anthraxin maine perustuikin siihen aikaan vahvasti keikkailuun. Saimme maailmanlaajuista huomiota. Soitamme aina A.I.R:n, Medusan ja Madhousen. edusti jo silloin Anthraxin tulevaisuutta. – Tiesimme, että kakkoslevyllä oli koossa kaikki elementit ja että biisit olivat vahvoja yksilöitä. Löysin demoja, joitain unholaan jääneitä studioversioita ja keikkatallenteen ensimmäiseltä Japaninkeikaltamme. Halusin varmistaa, että tuleva levy tulisi kuulostamaan bändiltä. Levyn viimeisteli David Heffernanin kansitaide, joka iskee silmille tänäkin päivänä
45 INFERNO
Jossain vaiheessa keikat olivat sellaisia, että kuuden biisin jälkeen oikea käteni oli täysin turta. Tunsimme heidät kyllä, mutta emme olleet hirveästi tekemisissä. Langan toisessa päässä oli vaisu ja lyhytsanainen, latteuksia viljelevä tyyppi. Kaksi vuotta sitten tunnelma oli hyvin toisenlainen. Slayer oli siihen aikaan vähän oma maailmansa... Hän on ollut aina erittäin rehti ja ystävällinen minua kohtaan. Kaksi vuotta sitten hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä leikkaukseen ja toivoa, että kaikki menee hyvin. No, he olivat Slayer. Anthraxiltä on tullut Spreading the Disease -juhlajulkaisu ja uusi studioalbumi For All Kings on valmis. Siis Dave ELLEFSON. 52-vuotiaan rumpalin rannekanavaan jäi hieman arpikudosta ja ranneongelmaan liittyy myös niveltulehdus. Kävin läpi senkin vaiheen.” 46 INFERNO. Nyt on eri ääni kellossa. En halua, että keikat ovat pelkkää selviytymistä. – Pystyn soittamaan rumpuja ehkä paremmin kuin koskaan ennen, kyse ei ole siitä. Ranne alkoi oireilla jo viisitoista vuotta sitten. Entä Megadeth. Syyt sekä viime kerran vaisuuteen että tämänhetkiseen energisyyteen on helppo ymmärtää. – Kävin silloin leikkauksessa, Benante sanoo nyt kuivasti. Benante kokeili akupunktiota, hierontoja, kortisoniruiskeita, mitä tahansa mikä säästäisi kirurginveitseltä. Leikkaus sujuikin ilman ongelmia, mutta Benante ei ole enää aivan poikanen. Vanhuus ei tule yksin Kun haastattelin suurta sankariani Charlie Benantea ensi kertaa kolme vuotta sitten, juttuhetki oli suuri pettymys. Tänä päivänähän olemme todella hyvää pataa. He viihtyivät omissa oloissaan. Benante itse on hyppäämässä pian pitkästä aikaa rundille. Rumpali kärsi vuosikausia rannekanavaoireyhtymästä, joka teki pitkistä kiertueista yhtä tuskaa. – Meillä on alusta saakka ollut hyvä ystävyys Metallican kanssa, ja on yhä. Juttelin hänen kanssaan juuri pari päivää sitten kun hänellä oli synttärit. ”En voi tehdä pitkiä kiertueita. Kävin läpi senkin vaiheen. En voi tehdä pitkiä kiertueita. En vain voi jatkaa sitä pitkään, koska käsi rasittuu ja tarvitsee lepoa. Puhujana hän ei ole edelleenkään mikään runeberg, mutta innon ja hyvän fiiliksen todella huomaa. Mies pursuilee intoa. En halua, että keikat ovat pelkkää selviytymistä. – Dave Ellefson on hieno mies
– Kun grunge aikoinaan tuli, kaikki vanhat metallityypit ihmettelivät, että nuohan ovat ihan avuttomia kitaristeja, heh. Harvoin tulee ajatelleeksi, että Benante on tosiaan myös kitaristi. Se on vähän unohdettu taiteenlaji. Tällä kertaa yhtyeen kokoonpano oli koko prosessin ajan selvä. Lisää uudesta Anthrax-albumista ensi vuoden toisessa Infernossa. Suosikkini on varmaankin Blood Eagle Wings, joka on noin seitsenminuuttinen. Benante ei ole kuullut yhtyeestä. – Äänitimme levyn kahdessa eri osassa. Ehkä he teknisesti olivatkin, mutta he tekivät kyllä saakelin vahvoja kitarajuttuja, Benante muistuttaa. Ja onhan se energinen ja tarttuva, eikä sellaisella voi oikein hävitä. Suosikkisoolo löytyy kuitenkin George Harrisonilta. 47 INFERNO. Metallifanit odottavat tiettyä energiaa. Tykkäsin ja yllätyin helvetisti siitä, miten momentumimme alkoikin taas kasvaa, vaikka vain pari vuotta aiemmin näytti ihan toiselta. – Jon on hemmetin kova rumpali. – Totta kai se auttoi, että meillä oli nyt kokoonpano. Millainen levy For All Kings on. – Ajattelimme, että tässä tämä uusi Anthrax-levy nyt vihdoinkin olisi, toivottavasti tykkäätte siitä, Charlie Benante sanoo. Seuraavaksi vuorossa on vuoden 1988 State of Euphorian uudelleenjulkaisu. Lopulta äänitettäviä kappaleita oli 15, joista parhaat päätyivät levylle. – Kaikki sanovat, että Evil Twin on juuri se biisi, jota ihmiset ovat odottaneet. Uusi Anthrax-albumi For All Kings julkaistaan helmikuun lopussa. Soitan myös kitaraa, ja ongelma vaikutti siihenkin. Levy piti julkaista jo 2009, mutta sitten yhtyeellä ja laulaja Dan Nelsonilla menivät sukset pahasti ristiin. Jon Dette on tuurannut alkuperäismiestä keikoilla menestyksekkäästi. Levyllä on lisää Evil Twinin kaltaisia nopeita biisejä, ja sitten on ihan helvetin pitkiä kipaleita. Painavat nuotit Anthraxin biisien alkulähde on Charlie Benanten kotistudio ja hänen kitaransa. Pituus ei haittaa yhtään, koska sen rakenne kantaa kyllä koko mitan. Emme halunneet olla jumissa studiossa pitkää aikaa, vaan pidimme homman tällä tavalla tuoreempana. Se tuntui maailmanlopulta. KUTEN yhtyettä seuraavat muistavat, Anthraxilla oli ”hieman” vaikeuksia Worship Musicin tekemisen kanssa. Se vapautti minua aika hemmetisti biisintekijänä. Hän ei pidä siitä suurta meteliä, mutta miehen täytyy tuntea instrumenttiin jonkinlaista intohimoa, jos kerran on tehnyt sillä biisejä 30 vuotta. Hän soittaa biisit ihan oikein, enkä stressaa siitä lainkaan. – Etenkin soolokitaristit ovat kiinnostava ryhmä. Kuinka ollakaan, levy sai todella hyvän vastaanoton. Leikkauksen jälkeen Benante on nähty Anthraxin keikoilla vain toisinaan. Charlie Benante sanoo, että levyn tekoon vaikutti ratkaisevasti se, miten edeltäjä Worship Music (2011) otettiin vastaan. Benante kuitenkin haluaa soittaa niin paljon kuin voi. – The Beatlesin Nowhere Manissä Harrison vetää aika yksinkertaisen liidin, joka kiteyttää biisin fiiliksen täydellisesti. Soittotyyli on erittäin henkilökohtainen asia. Jopa niin paljon, että Benante halusi tehdä tällä kertaa selvästi normaalia enemmän biisejä. Hänen tilalleen löydettiin Shadows Fall -mies Jon Donais. Hän on meidän George Martinimme, heh heh! Ensimmäinen single Evil Twin on ollut kuunneltavana jo lokakuun lopusta. Spreading the Diseasen ja uuden For All Kings -levyn jälkeen Anthraxin luova johtaja aikoo jatkaa vanhojen Anthrax-levyjen ja omien arkistojensa läpikäyntiä. Benanten mukaan hän oli biisien kanssa tekemisissä alusta saakka. Lost Society on sitä tänä päivänä. Benante nostaa kitaristisuosikeikseen nimiä kuten Jimmy Page ja Eddie Van Halen. Benante soitti 1990-luvulla kitaraa levyillekin, mutta nykyään hänen ei enää tarvitse. Tuntui, että biisit tulivat selkärangasta, hän kertoo. – Mikä se nimi oli. Kaikki olivat motivoituneita ja puhalsivat yhteen hiileen, Benante sanoo. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että soolokitaristien pitää osata luoda biisi biisin sisälle. Anthrax oli 1980-luvulla nuori, näyttämisenhaluinen ja määrätietoinen bändi. Tsekkaan sen heti tämän jälkeen. Nykyään kaikki haluavat näyttää koko maailmalle puolessa minuutissa mitä osaavat, eikä lopputuloksessa ole usein mitään järkeä. Yhtyeellä oli muutoksesta huolimatta luottavainen mieli tehdä levyä, eikä ihme, sillä harva bändi on keitetty näin monessa liemessä. Benanten mukaan se oli inspiroivaa. Yleinen hälinä ja internetdraama oli johtanut tilanteeseen, jossa Anthraxilla ei ollut mitään menetettävää. Eihän kukaan rumpali soita ihan tasan samalla tavalla kuin toinen. – Se on seuraava askel Worship Musicista. Tyylillisesti se on yhdistelmä Persistence of Timen (1990) ja Worship Musicin aikaista Anthraxiä. – Vihasin sitä, vittu, vihasin sitä. Kitarasoolon pitäisi nostaa koko biisin tasoa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin edeltäjällä, kuten ei ole ollut pian kahteenkymmeneen vuoteen. Sen teksti kertoo vihasta, ideologiasta ja terrorista, ja mikäpä olisi tähän maailmanaikaan sopivampi aihe. Studiomies Jay Ruston piti langat käsissään. Toivottavasti maailmantilanne ja Charlie Benanten ranne kestävät myös mahdollisimman paljon keikkailua. Teimme ensimmäisen osan viime joulukuussa ja toisen helmi-maaliskuussa. Rob Caggiano lähti Anthraxistä vuonna 2013 liittyäkseen Volbeatiin. En yksinkertaisesti halua olla lavalla ja tajuta, etten ole lähelläkään parasta tasoani. Hän kertoo kuuntelevansa kaikkia muusikoita tarkalla korvalla, myös kitaristeja. Patojen murtumista Eräänä päivänä hän tajusi, ettei tällainen voi jatkua. En usko, että kovin suuri osa yleisöstä huomaa mitään eroa, paitsi tietysti rumpalit. – Aloin tehdä nopeasti biisejä, kun olin käymässä kotona rundeilta. Tärkeintä kaikessa soittamisessa on se, mitä annettavaa soittajalla on, eikä se, mitä kaikkea hän osaa. Se on helvetin kaunis! Hän ei soita tuhatta nuottia, vain muutaman, mutta ne ovat aika pirun hyviä nuotteja. Kuten todettua, Charlie nähdään suunnitelman mukaan Suomessa. Tulevalla Helsingin-keikalla on erityisen hienoa, että lavalla nähdään myös Lost Society. Materiaalia tuli paljon. Hän vei homman loppuun asti todella tyylikkäästi. Sitä paitsi Anthrax toimi 1990-luvulla pitkään virallisesti nelihenkisenä. Laulajaksi pestattiin sekoilun jälkeen lopulta vanha kunnon Joey Belladonna. En halunnut tinkiä siitä. – Näytimme hänelle Scottin kanssa muutamia biisi-ideoita ennen kuin meillä oli mitään edes valmiina. Rumpujensoitto on minun juttuni, se on helvetti soikoon minun koko olemukseni ydin
Asuin Oslossa kesää talvea, ja luulen että sain kiinni fiiliksestä, millaista on olla skandinaavi. Sekoittelimme siinä garagerockia, punkkia ja surfia sekä kaikenlaista kummallista. Murkkuiässä Laura oli jo Black Sabbathin pauloissa ja alkoi oman kitaran ronkkuminen. Halusin vaan repiä riffejä. RIFFIN Kylesan Laura Pleasantsin tavoite on luoda onnellisuutta. Riffi vaati bändiä, muita samanhenkisiä ympärille. Sabbath-riffin puuttuminen vaivasi. – Siinä vaiheessa olin jo riffien riivaama. Kun olin keväällä 2013 Oslossa haastattelemassa Kvelertakia, eksyin samalla reissulla paikalliselle The Crossroad -klubille. Bändisoitannan salat aukesivat toden teolla, kun hän muutti USA:n kartalla hieman alempana, Georgian osavaltiossa, sijaitsevan Savannahin yliopistoon opiskelemaan valokuvausta. – Nautin noista ajoista todella... – Tämä tuntuu hieman hassulta, mutta se biisi oli Guns N’ Rosesin Welcome to the Jungle. Gunnarien lisäksi lapsuus kului Michael Jacksonin, Princen sekä Lauran äidin Motown-levyjen parissa. Tai mikä on Kylesa. Siellä pyöritti levyjä tutun oloinen dj. Enää en palloile siellä, mutta kaikella tuolla oli tosi positiivinen vaikutus minuun. Se bändi hajosi vain sen vuoksi, että kaikki muutti pois. A ivan alkuun on syytä selvittää yksi juttu. Riitasointuja Koko rockhistorian mitalta eri elementtejä raskasriffiseen rockiinsa sotkeva Kylesa on julkaissut perustamisensa jälkeen seitsemän täyspitkää (joista viimeisin on vastikään ilmestynyt Exhausting Fire), puolenkymmentä ep:tä sekä jokusen splitin. Olin pikkupenska ja täysin heidän imagonsa ja soundinsa lumoissa. Laura oli tuolloin 15-vuotias. Rakastan niistä kumpaakin vieläkin! Kuten niin monen muun 1980-luvun lapsen, pikkuLauran sai pauloihinsa saman vuosikymmenen alussa perustettu Music Television. Niin kuin usein riippuvuuksien maailmassa, kevyemmät aineet johtivat raskaampiin. Nainen soitti oslolaisen miesystävänsä kanssa melko geneeristä klassista rockia, Zeppeliniä ja Sabbathia, ajoittaisia indieharppauksia ottaen. Unohtakaa soolot, antakaa mulle riffi. Tämän jälkeen Laura pisti pystyyn The Mugshots -nimisen punkbändin, mutta ei ollut lopulta sen parissa kovin onnellinen. Operaation loppuun vieminen otti kolme vuotta. – Perustin siellä bändin nimeltä The Flys, jossa soitin kitaraa. Mulla tulee aina olemaan spesiaali suhde siihen maahan, sen jättämät muistot on rakkaita. Useimmilla baarin asiakkaista tuskin oli aavistustakaan, kuka levysoitinten takana hääräsi. Ensin Laura liittyi lyhytaikaiseksi basistiksi garagepunkkia veivanneeseen The Toll -orkkaan. – Lopetin punkkailun ja keskityin opintoihini. Sen raunioille perustettiin talvella 2001 Kylesa-niminen bändi, jonka riveissä Laura pääsi viimein kaipaamansa ison riffin pariin. Ensimmäinen kappale, jonka impaktin Laura muistaa nuotilleen, iskostui aivopoimuihin narisevin lauluin ja kerrasta mieleenpainuvin riffein. – Mun ekat omat kasetit oli INXS:n Kick ja Gunnarien Appetite for Destruction. Bändi avasi mulle vaikutusalttiissa iässä oven, enkä ole koskaan katsonut taakseni. Antakaa mulle riffi Pohjois-Carolinassa, parinsadan tuhannen asukkaan Greensboron kaupungissa, syntynyt Laura Pleasants kohtasi rockin paheellisuuden ja ihanuuden jo tenavana. Vaikka runsaat tatuoinnit oli verhottu varsin konservatiivisen mekon kätköihin eikä tutuista bändipaidoista ollut tietoakaan, naisen tunnisti oitis suuresti arvostamani Kylesa-yhtyeen Laura Pleasantsiksi. Levyt ja niiden saama positiivinen vastaanTEKSTI MATTI RIEKKI KUVA ADRIANA IRIS BOATRIGHT RIIVAAMA 48 INFERNO. Paluu soittohommiin tapahtui, kun paikallinen Damadyhtye, joka kuului Lauran kaveripiiriin, hajosi. – Luullakseni saimme kaapelin joskus 1987 tai 1988, ja sillä oli tosi iso vaikutus muhun ja mun veljiin – tuohon aikaanhan MTV oli oikeasti kova sana. Haluan avata pelin selvittämällä, millainen vaikutus skandiekskursiolla oli Amerikan Yhdysvaltojen eteläosista tulevaan naiseen
RIFFIN
Hi-fi vai lo-fi. Ihan. Parista ensimmäisestä albumista, joiden tarjontaa saattoi vielä kutsua määrittävien tekijöidensä puolesta sludgeksi, on tultu kauas – joidenkin mielestä liian kauas. – Onhan suoratoisto sinällään hieno tapa kuunnella musaa ja tsekata uusia bändejä, mutta musta tuntuu, että se pudottaa musiikin arvoa, tekee siitä kertakäyttöistä. Mutta tykkään kyllä äänestäni. otto on tuonut bändille sen verran mainetta, että matka on vienyt ympäri maailman. – No en todellakaan ole mikään rocktoimittaja! Olen kirjoitellut jotain pientä, koska nautin siitä. Vinyylinystävä Lauralle on tärkeää, että myös Kylesan levyjen visuaalinen anti on näyttävää. En voisi kuvitellakaan eläväni ilman sitä! Onko sinulle tärkeää, millaisilla välineillä musasi nautit. – Mulla ei ole muuta maalia kuin luoda ollakseni onnellinen ja tulla koko ajan paremmaksi soittajaksi ja biisintekijäksi. Luin joskus haastattelusi, jossa kysyttiin hirvittävintä veisua koskaan, ja tiputit jonkin Nickelbackin kappaleen. Valitettavasti! ”Jos taidon takana ei ole sielua, on ihan sama kuinka teknisesti taiturimainen on! Monesti tuntuu, että porukka pistää teknisyyden aivan suotta etualalle eikä keskity siihen, mikä oikeasti merkkaa: tunne, biisi, melodia, staili, riitasointu... Teen just omaa juttuani eikä mulla ole mitään kiinnostusta alkaa kopsata ketään. Varhaisemmilla Kylesa-levyillä hän käytti milteipä ainoastaan huutovaihdetta, mutta päästelee nykyisin vain puhtaita. Myös kynän varressa nainen on viihtynyt: paitsi että Laura vääntää osan Kylesan ajoittain varsin moniulotteisiksi heittäytyvistä sanoituksista, hän on seikkaillut myös rockkirjoittamisen maailmassa kirjoittamalla esimerkiksi Terrorizerin Sick Sounds -liitteeseen ja internetblogeihin. Teen vain parhaani, heh. Vaikka harjoittelua sanojensa mukaan kaipaisikin, Laura osaa arvostaa hyvää teknistä suorittamista myös soittamisen saralla – mutta ei missään nimessä tunteen kustannuksella. Mitä tulee ulos, on aitoa asiaa. Jonkun soittolistan vääntäminen ei ole niinkään ”kokemus”. En halua tähdätä menestykseen ja mammonaan, koska niistä seuraa paljon tasapainottomuutta. Kylesan rockissa riittää näitä kaikkia, ja sen lokeroinnin suhteen onkin kuvaavaa, että harva osaa kertoa tarkasti, minkä sortin musiikkia bändi soittaa. Mikä tahansa, mikä tekee musasta kiinnostavaa ja coolia.” 50 INFERNO. Laulajana hän on puolestaan mennyt koko ajan melodisempaan suuntaan. En feikkaa. – Noh, sitten mulla on pieni kasettinauhurisetti takapihabileitä varten, se toimii siinä tarkoituksessa tosi jees. Laura Pleasants on kova musadiggari ja levynkeräilijä, ja kuten arvata saattaa, naisen hyllyssä on tilaa kaikenlaiselle musiikille raskasmetallista höyhensäveliin. – Pidän itseäni aika ainutlaatuisena kitaristina... Ajan. Tosi hankala kysymys. Mikä tahansa, mikä tekee musasta kiinnostavaa ja coolia. Mun autossa – joka on vuoden 1979 Lincoln Continental – taas on vanha kasiraitasoitin, joka kuulostaa aika paskalta, mutta tykkään siitä silti. – Mitä taas tulee laulamiseen... Albumeista puheen ollen, jos sinun olisi pakko valita yksi ja ainoa levy, jota joutuisit kuuntelemaan loppuelämäsi, mikä se olisi. Sama pätee oheismateriaaleihin, ja esimerkiksi yhtyeen paidat ovatkin markkinoiden siisteimpiä. – Hmmmm... Oletko enemmän hi-fi vai lo-fi. – Hah, no joo, onhan se, mutta se oli eka, joka tuli mieleen. Se väittää, että maksaa, mutta oikeasti se riistää artisteja. Hän harrastaa edelleen intohimoisesti valokuvausta ja toteaakin, että jos musiikki ei olisi vaihtoehto, hän ”aivan varmasti” kuvaisi työkseen (Lauran ottamia kuvia löytää vaikkapa Instagramista, maidenmist-käyttäjänimen alta). – Tykkään kummastakin... Lauran kitarointi on, kuinka ollakaan, riffeihin painottunutta. Miinuspuolina voisin mainita, että mun pitäisi treenata enemmän ja hankkia enemmän kärsivällisyyttä, Gibson Les Paulin varressa useimmiten nähty Laura sanoo. Luova toiminta ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Hivenen helppo maali, olisiko. Entäpä sitten kääntöpuoli. Koko albumin konsepti on nuorisolta kateissa. On harvinaisen selvää, ettei Kylesa – tai Laura – piittaa genrerajoista. Yhtyeen kokoonpano on elänyt koko sen olemassaolon, mutta kitaroiva ja laulava ydinkaksikko Laura Pleasants– Phillip Cope on pysynyt – ja pysyy, sillä tämän bändin olemassaoloa olisi hankala kuvitella ilman heitä. No, en ole koskaan pitänyt itseäni laulajana. Viimeisen päälle analogiaa. Kyllähän musa herää kunnolla eloon vasta kunnon systeemin kautta, etenkin vinyylimallissa. On mulla kyllä aika hyvät stereovehkeet vinyylien ja cd-levyjen soittoon. Kuinka, Laura, sitten käytät musiikkia – kuunteletko sitä aina ja kaikkialla, vai onko musiikinkuuntelu sinulle enemmän ritualistinen tapahtuma vinyylinkansien tutkimisineen päivineen. Koko. Onhan se edelleen karmea bändi. Minusta rocktoimittajien ei pitäisi olla artistien vihollisia, mutta joskus ne ovat, koska niillä on liian iso ego tai vääriä tietoja, tai kumpaakin. Sillä on oikeasti merkitystä. Mutta onpa noita paljon muitakin, jotka on aivan yhtä kauheita. Tärkeintä on tehdä mitä ja mistä tykkää. – Jos taidon takana ei ole sielua, on ihan sama kuinka teknisesti taiturimainen on! Monesti tuntuu, että porukka pistää teknisyyden aivan suotta etualalle eikä keskity siihen, mikä oikeasti merkkaa: tunne, biisi, melodia, staili, riitasointu... En pysty vastaamaan tuohon. Laura puhui aiheesta Infernon numerossa 81, viisi vuotta sitten. Mitä mietit Spotifysta ja muista suoratoistopalveluista. Kylesa tunnetaankin ahkerana rundaajana ja on nähty Suomessakin useaan otteeseen. Haluan tehdä kaiken oman sääntökirjani mukaan. – Spotify ei maksa artisteille kuten pitäisi, tämä on niin simppeliä. – Kuuntelen musaa ihan koko ajan
WHITE-GLUZ nousi käsiteltävän levyn myötä monella tapaa yh tyeen keskipisteeksi ja Revolver-lehden Hottest Chick in Metal -listausten kaltaisten juttujen suosikiksi. Kakkoslevyn toinen videobiisi …And Their Eulogies Sang Me to Sleep on ehkä järisyttävin osoitus White-Gluzin osaamisesta. Silti kiinnostavuus ja eritoten valtava intensiteetti säilyy koko kiekon mitan. VUONNA 2004 Tempest-nimellä aloittanut kanadalaisbändi The Agonist saavutti taiteellisen lakipisteensä toisella levyllään, vuonna 2009 julkaistulla Lullabies for the Dormand Mindilla. Tämänkin voisi ajatella olevan itsetarkoituksellista taitojen todistelua, mutta kappale puolustaa paikkaansa jo pelkästään vangitsevalla tunnelmallaan. Ilmeisesti pääosin kitaristi Danny Marinon kynäilemät sävellykset matkustelevatkin tyylistä ja tunnelmasta toiseen, ja levyn riffit sahaavat pitkin kiemuraisia ratoja. Vasta The Agonistin levyillä päästiin kuitenkin kuulemaan hänen todellisia taitojaan puhtaan laulamisen ja murinan yhdistelyssä. White-Gluz on tehnyt yhteistyötä muun muassa Kamelotin kanssa ja näyttää nousevan määrätietoisesti yhdeksi heavy metalin näkyvimmistä kasvoista. Esimerkiksi Wikipedia luettelee levyn genreiksi melodic death metal, metalcore ja deathcore, mutta moniin aikakautensa kilpailijoihin verrattuna The Agonistin etuina olivat luovempi ja progressiivisempi ote (vaikka yksikään kappale ei ylitä viiden minuutin rajapyykkiä) sekä laulaja Alissa WhiteGluzin äärimmäinen lahjakkuus ja monipuolisuus. 52 INFERNO. White-Gluz olisi halunnut omien sanojensa mukaan jatkaa myös The Agonistissa, mutta muut jäsenet päättivät toisin ja ottivat korvaajaksi Vicky Psarakisin. Suuri kunnia voimakkaasta latauksesta kuuluu rumpali Simon McKayn raivokkaalle mutta tyylitajuiselle työskentelylle. White-Gluz oli noussut kotimaassaan julkisuuteen osallistuttuaan paikalliseen versioon Idols-formaatista. Ei ollut mikään järisyttävä yllätys, että laulajan taidot huomattiin muuallakin, ja kevättalvella 2014 julkistettiin, että nainen oli valittu Angela Gossow’n seuraajaksi Arch Enemyyn. Yhtyeen rehvakkuudesta kertoo sekin, ettei kyseistä kohtaa uusita kertaakaan loppubiisin aikana. T E K ST I T O N I K E R Ä N E N THE AGONIST Lullabies for the Dormant Mind CENTURY MEDIA 2009 Intohimoista kiemurointia Lullabies for the Dormant Mind esitteli debyyttilevynsä jälkeen kovasti kehittyneen The Agonistin. Levy toimi myös ponnahduslautana laulaja Alissa White-Gluzin tuleville valloituksille. kohtauksen Scène: Moderato -osiosta. Lullabies for the Dormand Mind on 2000-lukulaista tyylien sekoittelua parhaimmillaan. OSAA kappaleista voisi syyttää turhasta kikkailusta. Yhtye julkaisi White-Gluzin kanssa vielä Prisoners-levyn (2012), joka ei ollut millään tavalla huono, mutta siltä puuttuivat kakkosen tarttuvimmat koukut ja näyttämisen halusta kumpuava intohimo. Ensimmäinen albumi Once Only Imagined (2007) oli jo antanut lupauksia tulevasta, mutta alun perin demoksi tarkoitetulla levyllä kuului vielä puolivalmius ja suoranainen monotonisuus. Loppupuolella kuullaan kokonaan White-Gluzin moniäänisen laulun varaan rakentuva versio Pjotr Tšaikovskin Joutsenlammen mahdollisesti tunnetuimmasta teemasta, 14. Viimeistään reilun minuutin kohdalla tuleva, helvetin pikku pirulaisen raivolla huudettu osio saa kuulijan rakastumaan laulajattareen, sukupuolesta ja sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta
Juuri ”varmuus” on oikea sana kuvailemaan yhtyeen toimintaa, sillä soitto ei horju mihinkään suuntaan, vaan kulkee eteenpäin kuin panssarivaunu lumihangessa. Ammattimiesten otteet ovat toki omalla tavallaan hienoa kuunneltavaa, mutta tässä tullaan perustavanlaatuisen ongelman äärelle: kuulostaako musiikki jo liian ”hyvältä ja turvalliselta” imaistakseen täysillä mukaansa. Sitten liikutaan viiden biisin verran jossain eeppisen ja aggressiivisen välillä, mutta yleisilme on selkeästi mahtipontisuuden puolella. Joidenkin tietojen mukaan Creature-nimisen rumpalin maskin takaa löytyisi kuitenkin muiden muassa Benightedista tunnettu Kevin Foley, mutta väliäkö tuolla, kunhan komppi kulkee komeasti. Piirit ovat pienet, joten ei ihme, että bändit erottaa toisistaan kärjistäen vain pienten nyanssien ansiosta. Levy osoittautuu lieväksi ”pettymykseksi” sen turvallisuuden vuoksi, alitajunta kun odottaa aina Abbathin narisevan lauluäänen kuullessaan tuutista tupsahtavan mustanpuhuvaa kohkausta Immortalin legendaarisen Pure Holocaustin (1993) merkeissä. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SUURIELEISYYTTÄ YKSINKERTAISUUDESTA ABBATH Abbath SEASON OF MIST ES TE R SE G A RR A 53 INFERNO. Odotukset miehen soolomateriaalia kohtaan kasvoivatkin melkoisen korkealle, kun hänen kerrottiin haalineen ympärilleen pätevinä soittajina tunnetut rumpali Baard Kolstadin (Borknagar, God Seed) ja basisti King ov Hellin (ex-Gorgoroth). JONI JUUTILAINEN Abbath-albumi julkaistaan 22.1.2016. Se on syvällä sisimmässään eeppistä heavy metalia, jota kuorruttavat mustemmat metallikerrokset. Ja sehän kulkee! Itse levy kuulostaa pitkälti odotetunlaiselta. No, ajat ovat nyt toiset. Norjalaisen blackin kivijalkoihin kuuluvassa Immortalissa vuosina 1991–2015 kitaraa soitellut ja laulanut Abbath on ollut minulle yhtä kuin Immortal. Abbath on aikuistunut ja kehittynyt muusikkona, joten nykyiseen suuntaan on vain totuttava. Abbathin vahvuuksiin kuuluu myös todella suurieleisten biisien rakentelu periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista peruselementeistä, sillä albumilla ei ole todellakaan miljoonaa raitaa päällekkäin sinfonisia äänimaisemia luomassa, vaan levy on rakenteeltaan hyvinkin perinteinen raskasmetallikiekko. Abbathin vahvuudet ovat keskitempoisissa ja massiivisissa kappaleissa, jotka jyräävät eteenpäin tiukalla varmuudella. Hieman yli 40-minuuttinen levy on kestoltaan optimaalinen. Se esittelee napakkaa blastbeatiä ja mielenkiintoisena efektinä toimivia torvia. Näillä näytöillä Abbathin voisi sanoa onnistuneen esikoisellaan, vaikka parannettavaakin jää. Tämän vuoden alussa ilmaantunut tieto Abbathin erosta (tai potkuista, ota näistä nyt selvää) vaikutti selvältä jutulta: Abbath kyllä pärjää, mutta Immortal ei. Se kuulostaa suurelta osin myöhempien aikojen Immortalilta, mutta samalla myös Abbathin yhden levyn (Between Two Worlds, 2006) julkaisseelta I-projektilta, jossa muuten soittivat niin ikään aiemmin mainitut Demonaz ja King ov Hell. Vaikka mies jakoi vastuunsa pitkälti bändin toisen perustajajäsenen, vuoteen 1997 saakka kitaraa bändissä soittaneen ja sittemmin sanoitusvastuun napanneen Demonazin kanssa, Abbathin kärinalaulussa, soitossa ja ennen kaikkea ulkoasussa (ne maskit!) olivat käytännössä kaikki Immortalin tunnusmerkit. Biisinivaskan kuuntelee vaivatta muutaman kerran peräkkäin, ja kappaleet tuntuvat säilyttävän dynamiikkansa hyvin, vaikka turhankin laiskan Ocean of Woundsin olisi voinut tipauttaa helposti pois. Kaksi avauskappaletta pohjustaa mylläkkää, joka pääsee valloilleen kolmannessa biisissä, Ashes of the Damnedissä
KILLING JOKE Pylon SPINEFARM Viisikymppiset gootit pysyvät tutun testatussa kaavassaan ja onnistuvat ammentamaan siitä erittäin tuoreenkuuloisen cocktailin. Kunnianhimoinen sävellys jää puolitiehen, mutta kerrankin bändi heittäytyy huuruilun vietäväksi seurauksista välittämättä. Kitarat soivat yhä verrattain raskaina, mutta ensilevyn tasajalkaa lätäkössä hyppiminen on vaihtunut musiikin virrassa vapaammin lipumiseen. Kaikkia 2000-luvun julkaisuja allekirjoittanut ei ole pystynyt kuuntelemaan kokonaan, ja siksi en suorastaan hyppinyt ilosta tasajalkaa levyä soittimeen asettaessa. Suorimmat hitit ja suurempaa yleisöä kosiskelevat kappaleet ovat jääneet kuitenkin vähemmälle. Musiikin virta lipuu kyllä vapaasti mutta melkoisella kuohulla, ilman mahdollisuutta hengähdyshetkiin. Viime vuonna julkaistun tuplalevyn ensimmäinen puolisko täydentyy nyt 66-minuuttisella kakkososalla. Jess and the Ancient Ones tasapainoilee keskitiellä tukevoittaen sekä vasemman että oikean jalkansa asemia. SAXON Battering Ram UDR Toisin kuin monen muun pitkän linjan heavy metal -ryhmän, Saxonin uran jälkipuolisko on johtanut koko ajan raskaampaan suuntaan. Musiikillinen nero, mielettömän omaperäinen säveltäjä, hieno kitaristi, ehkä maailman paras laulaja, käsittämättömän hurmaava persoona. Netherworld II on totutusti hyväl54 INFERNO. LAURI KUJANPÄÄ tä soundaavaa, todella sulavasti kulkevaa ja melodisesti vahvaa metallia. Killing Joke on eri asia. Onneksi tällä kertaa ei tarvinnut nakata albumilla vesilintua. Se on aina laatua, aina omaperäistä ja aina tunnistettavasti Deviniä. Ensin vedetään alusta loppuun Ziltoid-albumi Dark Matters. Viimeistään Dogs of Warista (1995) alkoi kuitenkin suunta kohti eurooppalaistyylistä power metalia – sitä kehittäen, mutta myös hieman muita apinoiden. Netherworld II on koko mitaltaan melko täyteen lauottu paketti, joka kestää perättäisiä pyörityksiä näemmä useampia päiviä putkeen. En tiedä, pitäisikö bändi tai sen vakavimmat fanit imartelevana sitä, että Pylon on täydellistä roadtrip-musiikkia. Päätöskappale Goodbye to Virgin Grounds Forever tarjoaa taas silmät kiinni fiilisteltävää pariksikymmeneksi minuutiksi. Laulajakitaristi Waters ja kumppanit ovat takoneet tasaisen hyvän levyn, joka nostaa hymyn (tai oluen) huulille, mutta ei saa tanssijalkaa vipattamaan. Progeoopperan biisit, kaikkien muusikoiden suoritukset ja soundit lyövät ymmyrkäiseksi ihastuksesta ja saavat toivomaan, että olisin ollut paikalla. Outoa puolestaan on, että levyn hienoin kappale, Every Minute, on jätetty levyn viimeiseksi! Levy on hyvä, mutta karvoja nostattavat suoritukset jäävät uupumaan. Loppupuolen To the End taas alkaa maukkaalla riffillä, mutta tehot vaimenevat jo säkeistössä eikä alun riffiäkään osata lopulta hyödyntää täydellä voimalla kertosäkeen eduksi. Ei ehkä hitti, mutta ei todellakaan myöskään huti. Levyllä on tarttuvat huippunsa ja laimeat notkonsa. Välittömästi puraisevia yksinkertaisia hittejä levyltä ei löydä, vaikka sieltä täältä nousee esiin erityisesti laulumelodioiltaan tarttuvia kertosäkeitä ja paljon hienoa sooloilua. Mutta kyseessä on Devin. Jopa vanhetessaan. Jeff Waters on piessyt levylle itsestään esiin hienoja suorituksia, ja varsinkin kappaleiden laulumelodiat tuntuvat toimivan hyvin, vaikka sointukulut jäisivät tylsiksi. Tämä ei toki tarkoita, etteikö bändin musiikissa olisi rahkeita. Erityisesti on mainittava Ziltoidin arkkivihollisena esiintyvä naislaulaja Dominique Lenore Persi, jonka suoritus ei häviä Townsendille tippaakaan. Mansonja Hofmann-flirtit ovat varmaankin pakollisia alan bändeille ja, noh, nyt ne on tehty. Koko matkan. New Jerusalem on levyn ankara ja armoton helmi. Into the Labyrinth -levyn (2009) Valley of The Kingsiä ylevämpää voimametallia saa etsiä pitkään. KARI KOSKINEN DEVIN TOWNSEND PROJECT Ziltoid Live at the Royal Albert Hall INSIDEOUT Myönnän heti alkuun, että minusta Ziltoid on typerä halpa nukke, sillä on typerä nimi ja typerä tarina. Päätösbiisi, vain deluxe-versiolta löytyvä Three Sheets to The Wind (The Drinking Song), on puolestaan täynnä alkuaikojen eteenpäin vievää hard rock -boogieta. Heidän puolestaan toivon porttiteorian toimineen, sillä kakkoslevylle kurssia on korjattu nimensäkin mukaisesti kohti vesimiehen aikaa. Kappaleet on hajotettu hauskasti erikuuloisilla osuuksilla; esimerkiksi bassopainotteisen Snapkappaleen mainio säkeistöosuus on toimivaa korvakarkkia. En vieläkään tajua Ziltoidia, mutta ihan sama. Kyseessä ei ole missään tapauksessa heikko esitys, kokonaisuus vain on lopulta kehäkettujen osaavaa mutta hiukan innotonta tuuttausta. Huteja on kuitenkin vähän. Se, että mies tuntuu sylkevän kaiken, mitä luovasta suonestaan ikinä löytää, maailmalle ilman mitään itsesensuuria, ei haittaa musiikin puolella. Levyn dynamiikka kärsii etupainoisesta kappalejärjestyksestä. Kuopiolaisyhtye tarjosi jynkkyriffeihin nojaavan vaihtoehdon niille, jotka eivät olleet valmiita ”hippien hömpötyksiin”. Todellinen taika alkaa löytyä vasta ihan lopussa: Toiseksi viimeisenä kuultava Kingdom of the Cross on aavemainen tunnelmointi tarinankertojasäkeistöllä ja kauniilla kertosäkeellä. Tämä oli toimiva ratkaisu, sillä uudelleen päätään nostaneen genren pariin saapui uteliaita metallisemman polun kulkijoita. Jos se mitään todistaa, ajoin 900 kilometriä australialaista maantietä tämä levy taustalla. Varsinaista progressiivisuutta siitä on vaikea löytää, vaikka yksilösuoritukset ovatkin taas perin vahvaa tekoa. En kokisi olevani paljon köyhempi, jos en olisi koskaan kuullut vaikkapa valjun hyväntuulista Big Buzz -kasaripop-palaa. Pylonissa on edelleen tarpeeksi uhkaa, tarpeeksi omintakeisia sävellysratkaisuja, tarpeeksi alkukantaista mutta niin futuristista groovea. Lähinnä alan harrastajien tuntema nimi on lausuttu vain progressiivisen metallin hämyisillä kujilla, eikä Dream Theaterin nauttimasta suosiosta ole saatu edes viitteitä. Henkilökohtaisesti tylsistyn helposti post-punk-veivaukseen, sen simppeleihin riffeihin, rytmeihin ja looppeihin. SALLA HARJULA JESS AND THE ANCIENT ONES Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes SVART Jess and the Ancient Ones oli itsensä mukaan nimetyllä esikoisellaan (2012) occult rock -yhtye ihmisille, jotka eivät pidä occult rockista. Levyn aloittava nimibiisi on kaikki power metal -ratkaisut toistava todistus ammattitaidosta ja kiteytys tulevasta. Occult rock -genre on saavuttanut Ghost-sirkus etunenässä kaupallisen potentiaalinsa lakipisteen. Toisessa päässä hämyillään undergroundnimien johdolla kuin kellarissa olisi ikuinen Woodstock. Räjähtävää rockia tarjoileva levykokonaisuus yllättää erilaisuudellaan. Raskaimmillaan varsin tuhdisti riffitteleviä kappaleita katkotaan rauhallisemmin haaveilevilla paloilla, naislaululla sekä pianon ja puhtaiden kielisoittimien kutomilla tunnelmilla. Saxon on saanut tällä saralla aikaiseksi paljon hyvää. Samaa tenhoa ei kuitenkaan löydy uusimmalta Battering Ram -täyspitkältä. Levyn parhaimmisto taas langettaa niin synkeän tanssittavia manauksia maailman tilasta, että ottaa mahanpohjasta. Alkuvuodet olivat jopa Amerikan etelän rockiin kallellaan olevaa runttausta, ja sitä seuranneina sekaannuksen vuosina yhtye kokeili varsin AOR-pitoisiakin sointeja. Annihilator on paiskonut urallaan satoja keikkoja sekä 15 kokopitkää albumia hyvinkin vaihtelevalla menestyksellä. Fantastisten muusikoiden kannattelemana. Kappaleista löytyy rytmisiä jippoja ja lukuisia osioita, mutta teknisyyden hehkuttelua ja itsetarkoituksellista soitinpornoa bändi ei harrasta vieläkään. Päähän lyöviä napakampia kappaleita kokonaisuus silti kaipaisi, sillä nyt levy tahtoo vaikuttaa tasaisen vahvasta otteestaan huolimatta hieman tasapaksulta. Levyn tuotanto ei ole pakkoretroilua tai väkisinraskailua, vaan analogija digiajoilta mahdollisimman moniin korviin sopivat palaset valikoinutta. JUKKA HÄTINEN ANNIHILATOR Suicide Society UDR MUSIC Reilut 30 vuotta, eikä suotta. Jos ukon luoja olisi kukaan muu kuin Devin Townsend, olisin kiinnostunut tästä keikkataltioinnista vähemmän kuin naapurin kakaran kouluesitelmästä. Toinen kohokohta on singlebiisi In Levitating Secret Dreams, joka on toisaalta mainiosti onnistunut The Devil’s Blood -pastissi. Lähimpänä puhdasveristä psykedeliarockia ollaan The Equinox Death Tripillä, jolla bändi saa valjastettua sointinsa jännitteen kasvattamisen päänräjäytyksen partaalle. Mutta yksin tyhjällä maantiellä, se epätodellinen, hypnoosinomainen tunne, kun ajatukset karkaavat eivätkä tule takaisin, se epämääräinen odotus tulevasta jossain pitkällä horisontin takana, tämä tislaa levyn olennaisimman fiiliksen minulle täydellisesti. Se ei ole edes tarpeeksi typerä ollakseen hauska. TONI KERÄNEN VANDEN PLAS Chronicles of the Immortals: Netherworld II FRONTIERS Koko kolme vuosikymmentä kestäneen uransa samalla kokoonpanolla operoinut saksalainen Vanden Plas ei tee musiikkiaan ainakaan rahasta
Levy on äänitetty paikallisessa Studio Farmhousessa ja masteroitu Lontoossa Ade Emsleyn toimesta. Siitä ei ole paljon muuta sanottavaa kuin... Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, ja sivupoluiltakin löydetään aina takaisin kotiin. Näytön paikka siis. Voi veljet läntiset, kiitos siitä, että kansankotinne kulttuuritoiminta on jalostunut tähän pisteeseen ettekä ole sitä sotimalla ja muulla turhalla toiminnalla keskeyttäneet. Levyn päättää komeasti 16-minuuttinen The Journey Back Home, joka liikkuu sulavasti mielenmaisemasta toiseen osoittautuen ehkä yhtyeen uran tähän asti parhaaksi teokseksi. The Rule of Three on monipuolinen ja ennen kaikkea ehjä kokonaisuus. Kaksi kirvestä hienoista biiseistä, vaikkakin Say Just Wordsin ja Erasedin voisi jo pikkuhiljaa unohtaa biisilistasta. Instrumentaalimusiikki on aina haastava laji, etenkin Moonwagonin edustama progressiivinen avaruusrock, jonka teemoja kehitellään hitaasti toiston voimaan valtavasti luottaen. FIRESPAWN Shadow Realms CENTURY MEDIA Lucifer puhui ensi kerran elokuussa. Sen ei tarvitse kuulostaa jäsentensä entisiltä bändeiltä, nyt saa revitellä, tehdä asioita, joille pumppu eniten sykkii. Muutoin Holmesin laulaminen on kovin pakotettua, ja korkeampien nuottien kohdilla saa taas jännittää, tippuuko aita vai loikataanko yli. Kahdesta erillisestä, orkesterilla ja ilman soitetusta setistä koostuva dvd esittelee Parrun ensi kertaa kokonaisen orkesterin ja kuoron edessä. Levyn tahti on kiivas ja sopivan pahasti Jenkkilään kallellaan. Pukkaa pientä epäsuhtaa, koska levy on tuotettu tavanomaisilla hevistandardeilla. Vanha peto hoiti karjuntahommat kuuleman mukaan muutamassa päivässä. Se ei oikein vastaa nautinnollista audiovisuaalista kokemusta. Sama mies oli vastuussa viimeisimmän Iron Maiden -levyn masteroinnista. TOMI POHTO MOONWAGON The Rule of Three RUNNING MOOSE/PRESENCE Kokkolalaisen Moonwagonin kolmas pitkäsoitto on kenties yhtyeen tähänastisen uran kulminaatiopiste. Huuto lähtee uhkaavana, mureana, niskavilloja ravistavana. Sitten tulee akustinen kitara ja muistuttaa, että Pohjolan pojat ovat rikospaikalla. Rikkaista melodioista huolimatta temppu ei vain tunnu onnistuvan. Jos Devinin tuotanto iskee yhtään, tämä tyrmistyttävä tiivistelmä sen parhaimmistoa on lähes pakko nähdä. Shadow Realms soi kuin instrumentit olisi ojennettu reviireitään puolustaville urosgorilloille. Petrov on hurjassa kunnossa. Vapaus lieneekin määrittävä sana levyn musiikille. Tällaisenaan Trivium kuulostaa Nickelbackin tuplabassariversiolta. Keulahahmo Matt Heafy taisi olla vuosikymmenen takaisessa Roadrunner United -projektissa yhtenä päätekijänäkin, joten rahkeita riittää ainakin ideointipuolella. Ihmetys bändin seitsemännen levyn parissa onkin melkoinen. Burgerinpurijoilta on viskottu lihamyllyyn parhaat palat: Morbid Angelin Cthulhu-lonkeron kiemuraisuus, Cannibal Corpsen tappokiihko, Autopsyn ynseä visva, nuoren Bentonin kiilusilmäinen uhka. Gothicilla homma toimiikin sitten, noh, täydellisesti. Eipä tässä kukkoiluakaan kaipaisi, mutta näin kokeneen ryhmän otteissa toivoisi todistavan rahtusen vapautuneisuutta. Kappaleissa on enemmän tarttumapintaa ja dynamiikkaa, ja jopa laulua koetetaan menevällä Run to the Sunilla. TOMI POHTO Show’n toinen puoli koostuu fanien äänestämistä DTP-suosikeista. Musiikki on kehittynyt vähän joka suuntaan, ja mikä tärkeintä, punainen lanka loistaa kirkkaampana kuin koskaan. Simppelisti valaistu, kumman kirkasvaloinen keikka soitetaan patsastellen. Muistikuvieni mukaan yhtye tapasi jytyyttää Metallicapohjaista modernia speed metalia, eikä lainkaan paskemmin. Ärinä ja vauhti ovat poissa, niiden tilalla lähinnä ok-tasoiset melodiat. Ei, Symphony for the Lost on tilkettä levytyssopimukseen. Siinä teille rockelkeitä. Triomuodossa ensimmäistä kertaa levyttävä orkesteri (kahdella ensimmäisellä levyllä mukana oli myös kosketinsoittaja) on saanut uudenlaista potkua ilmaisuunsa. Siinä missä hypnoosi toimii liveolosuhteissa todella tehokkaasti, sen tallentaminen studioolosuhteissa on tuntunut joskus ongelmallisemmalta. Entombedista vapaa L.G. Ei sillä, etteikö taustaryhmäkin solismia harjoittaisi. no, vau. Lucifer Has Spoken oli esimerkillinen mutta levyn linjasta poikkeava valinta ensimmäiseksi singleksi. Siitä alkoi suorastaan kiimainen odotusaika. Melodiat ovat kuulaan mieleen syöpyviä ja äänimaisema mukavan lämmin ja ilmava. SALLA HARJULA TRIVIUM Silence in the Snow ROADRUNNER Vaikka suosittu heavyorkesteri onkin, Trivium ei ole kuulunut aivan omiin suursuosikkeihini. Sinänsä jyhkeä ratkaisu, mutta orkestraatiosovitukset painavat paikoin volyymissä yhtyeen päälle ja äänimaailma on kovin täynnä. Edes Holmes ei juuri irtoa tontiltaan, viskaa vain joskus pullonkorkin lavan sivuun. Keskitempojyrä on tolkuttoman tarttuva, muttei kuitenkaan määritä Firespawnia. Jani Korpi (rummut, laulu) ja Janne Ylikorpi (basso, koskettimet) muodostavat tiukan rytmiryhmän, jonka muodostaman pohjan päälle kitaristi Joni Tialan (myös koskettimet) on helppo maalailla happoisia unikuviaan. Shadow Realms ei keksi vankkuria uusiksi, mutta tapa, jolla se on kyhätty, vakuuttaa. Trivium kyllä ryskää modernisti triggerirumpua moukien, mutta todella melodiseen tapaan. Tämäkään julkaisu ei muuta mielipidettäni, ei vaikka soittopaikkana on komea Roman Theatre Plovdivissa, Bulgariassa. Orkesterin pauhu korostaa katedraalinkokoista kappaletta. KIMMO K. Ruotsista olisi jälleen kajahtava. MIKKO MALM Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 55 INFERNO. Sillä yhtyeen keikkailun heikoin lenkki Nick Holmeskin on parhaimmillaan, kun örinä lähtee entiSO IL E SI IR TO LA seen malliin. Riffit ja taustat yleisestikin ovat puuduttavaa perusjynkkyä. Vaikka kertsit jäävätkin päähän hetkeksi, lähinnä levyn kipakimmat hetket kohottavat sykettä. Siinä Petrov esittelee oivaa baritoniaan Vanhaa Kehnoa manatessaan. KOSKINEN PARADISE LOST Symphony for the Lost CENTURY MEDIA Paradise Lostista ei ole muovautunut kilometreistään huolimatta hyvää liveyhtyettä. Määräys käy rinta kenossa ja turvat yrmyssä. Periaatteessa on hienoa, että yhtyeellä riittää uskallusta irtautua vanhasta karsinasta ja lähestyä musiikillisesti sävykkäämpiä laitumia
Kotikutoisen makuuhuoneblackin ja kokeellisen rockin yhdistelmä tuotti silloin muutamia onnistuneita hetkiä. On ehkä hieman liikaa kutsua Deafheaveniä 2010-luvun Emperoriksi, mutta levyä kuunnellessa ei voi olla muistelematta närkästystä, jonka Emperor-levyn kanteen painettu ”Emperor Performs Sophisticated Black Metal Art Exclusively” -statement aiheutti vuonna 1997. Metallista tulee tylsän kuuloista, kun kaikki soittimet nakuttavat millintarkasti. Ja mitä tulee itse kappaleisiin, nekään eivät tunnu tällä kertaa kovin inspiroituneilta tai jännittäviltä. Tehdasmainen liukuhihnarytmi sekoittuu paukkeen ja suhinan seasta perikadon todisteluun. Lähteet on kokonaisuutena hyvin hajanainen ja epätasainen teos. Hyvä esimerkki on kappale The Mask. Levy on monipuolisuuden ja yllättävien elektrofiilistensä vuoksi keskisormen mitan verran debyyttiä kiinnostavampi. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa, eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. MIKKO MALM SEAMOUNT Nitro Jesus THE CHURCH WITHIN Seamountin kolmannesta Sacrificealbumista tuli innostuttua varovaisesti sen hajanaisuudesta huolimatta. Millintarkasti nykivät demppiriffit pistävät närästämään, niitä kun voi pilkkoa studiossa miten huvittaa. Muita listalle yltäneitä artisteja olivat muiden muassa Beyoncé ja Kanye West. DEAFHEAVEN New Bermuda ANTI San Franciscosta saapuva Deafheaven löi läpi edeltävällä Sunbather-levyllään (2013). Tietty potentiaali hehkuu läpi, mutta valitettavan ontuva toteutus tyrmää onnistumisen mahdollisuudet. Sikatilojen luvattuun maahan terveiset: enemmän luomua, kiitos! PASI LEHTONEN CORRECTIONS HOUSE Know How to Carry a Whip NEUROT Mikäli Eyehategod ja Neurosis ovat puraisseet, kannattaa kokeilla, miten Mike IX Williamsin ja Scott Kellyn droneindustrialprojekti Corrections House lähtee. Äänentasojen heittely ja kitaroiden epävireisyys, esimerkiksi, alkavat pidemmän päälle rasittaa. Black metal -hipsterien keskuudessa palvottu kiekko herätti huomiota esimerkiksi arvostetussa Pitchforkissa, jossa Sunbather valittiin kuluvan vuosikymmenen sadan merkittävimmän levyn joukkoon, sijalle 26. Vaikka arvostankin lo-fi-estetiikkaa ja primitiivisyyttä, ne eivät enää tässä tapauksessa palvele musiikkia vaan syövät sen vaikuttavuutta. Blastbeatin, tremolosahauksen ja kärinälaulun sekaan on ujutettu myös – bändin omien sanojen mukaan – ”Slayervaikutteisia riffejä”, jotka kuulostavat tässä yhteydessä ainoastaan b-luokan thrashriffeiltä. Mikä on tietysti pelkkää harhaa. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä on livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesusin perusteella siihenkin olisi syytä ottaa kuulokontaktia. Hommassa haisee rappio ja väistämätön tuho, eikä kuuntelu ole järin helppoa. Herkkyyttä ja raakuutta musiikissaan oivasti yhdistelevä jenkkiyhtye tuntuu saaneen tästäkin huolimatta musiikkinsa tasapainoon. Lähteet on sen sijaan väärässä mielessä melko raskasta kuunneltavaa. Mielenkiintoista nähdä, mihin genresääntöjen uhmaaminen tulee Deafheavenin vielä viemään. Pulssinvaihdokset lennosta sekä salakavalammin kehittyvät kierrokset pakottavat keskittymään ja etsimään oikeaa päännyökäytyskohtaa. Se tuo levylle enemmän ilmaa, eikä läpikuuntelu ole yhtä uuvuttavaa kuin pelkkä helikopterin propellin sekaan heittäytyminen. 2012 perustetun bändin kakkoslevy on ehtaa lopunajan älämölöä, tuskanhuutoa, sähköisesti jyräävän kompin ja pauhaavan kakofonian teurastamoa. Kolme kovinta biisiä ovat avaus The Revenant, Route 3 ja Father. Superglued Toothin hidas tempo kehittyy ärsyttävästä koukuttavaksi, ja Visions Dividen folkvaikutteet tuntuvat tässä kokonaisuudessa lähes toiveikkailta. Deathcoreahan siitä, ettei ep:llä ole väkinäisiä puhtaita osuuksia. Levyn päättävän Roarsin lopetus surullisine kitaroineen on myös komeaa kuultavaa. Raskaat riffit vyöryvät eteenpäin mallikkaasti, ja kitarat pitävät lekauksen ohella huolta myös melodioista. Pienikin herpaantuminen muuttaa biisin häiritseväksi taustakohinaksi. Alcestin ja Wolves in the Throne Roomin kaltaisten genrepioneerien vaikutus kuuluu selkeänä, mutta New Bermudalta löytyy myös paljon omaa sävyjä ja rautaista moniosaamista. En usko, että kyse on taitojen puutteesta. Dogmaattisuudessaan tarpovassa black metal -genressä on viehätyksensä, mutta ajoittain tarvitaan Deafheavenin kaltaisia bändejä sekoittamaan soppaa ja herättämään kärkkäitä vastaiskuja. Ja löytyyhän niitä breakdownejakin, tietty! Alexander Eriksen ei ole coregenren monipuolisin laulaja, mutta pisteet UNSEEN FAITH Yokebreaker PRIME COLLECTIVE Juuttiviisikko on Thy Art Is Murderin, Aversions Crownin ja Breakdown of Sanityn jalanjäljillä. Last City Zero (2013) oli paiskovampi ja kakofonisempi, mutta nyt mukana on enemmän tasoja ja omituista puolieteeristä himmailua. tämä on, ja varsin kelvollista sellaista. Kaiken black metal -estetiikan kaukaa kiertävä Deafheaven oli vielä Sunbatherillä jokseenkin utuinen tunnelmoija, mutta New Bermudalla bändi kiristää metalliruuviaan tiukemmalle. Välillä jopa tuntuu, että kuuntelijaa yritetään karkottaa levyn ääreltä ihan tarkoituksella. ANNIKA BRUSILA SURUNI Lähteet BESTIAL BURST Sakari Piistin yhden miehen projekti herätti hämmennystä vuoden takaisella Ikuus-debyyttilevyllään. JONI JUUTILAINEN KR IS TE N CO FF ER 56 INFERNO
Moderni kirkkaus loistaa poissaolollaan, ja vanha koulukunta on vahvasti läsnä. Can’t Escape the Pain on tästä paras esimerkki. Sinänsä oikein hyvään ilmaisuun haluaisi kuitenkin vähän enemmän tarttuvuutta, enkä tarkoita nyt miennakkoliput: www.lippupalvelu.fi/nosturi PE 4.12.2015 BLACK MAGIC SIX TALMUD BEACH, THE LEOPARDS, PINSTRIPE alk. Näin ei kuitenkaan ole. EETU JÄRVISALO VASTUM Hole Below 20 BUCK SPIN Yhdysvaltalaisorkesterin kolmas levy on alle 40 minuutin tuuttaus synkeää death metalia. Bändin tyylissä klassinen thrashpaahto hetfieldmäisillä vokaaleilla yhdistyy popimman amerikkametallin ja -rockin sävyihin. Tehokkaasti groovaava runttaus vaihtelee hitaamman alistamisen, keskitempoisen väännön ja sotaisan tulituksen välillä. Keskitempolla tai hiukan ripeämmällä takomisella etenevä meno saavuttaa paikoin myös death/ doom-henkisiä sfäärejä. tuo Asphyxin, Pestilencen, Thanatosin, Gorefestin ja lukemattomien muiden laatunimien kohtu. Albumin soundi on maukkaasti täysi ja soittotaito pätevällä tasolla, mutta materiaali ei saa innostumaan täysin missään kohtaa. Bändi tuntuu rauhoittuneen viidennellä levyllään hitusen verran, ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on entistä kiehtovampi. Levyn alun Annihilatoria muistuttava myllytys antaa olettaa, että kyseessä olisi perinteisempi thrash metal -kiekko. Jeesuksen toista tulemista odotellessa. Yhtyeen kolmosrieska häröilee ja laskee uhmakkaasti leikkiä modernin maailman hullutuksista. 21,50€ | S/K18 | ovet 19:00 LA 12.12.2015 NOSTURIN JOULUKIRPPIS vapaa pääsy | S | ovet 10:00 TO 17.12.2015 RAISED FIST (SWE) 32,50/35€ | S/K18 | ovet 19:00 PE 18.12.2015 PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT WIDOWS, TILANNE PÄÄLLÄ alk. MEGA BODYFARM Battle Breed CYCLONE EMPIRE Hollanti... Tummasävyinen kuolo kulkee syvissä vesissä velloen. Levy on tästäkin huolimatta jäljeltään varsin mallikkaasti elämöivää meininkiä. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsiminen, kun taas parille kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Bolt Thrower, Jungle Rot ja erityisesti Hail of Bullets kuuluvat läpi, enkä tarkoita nyt vain vierailevat keuhkot heittävän Martin van Drunenin osuutta. 10,50€ | K18 | ovet 20:00 TI 8.12.2015 KADAVAR (GER) SATAN’S SATYRS (UK), THE SHRINE (USA) HORISONT (SWE) alk. Maa on onnistunut kutomaan hyvää death metalia niin kovalla prosentilla, että odotukset uusia nimiä kohtaan ovat jo lähtökohtaisesti positiiviset. Kyseistä sekoittelua tapahtuu hyvässä suhteessa, vaikka pienet itsetarkoitukselliset ”koviselementit” särähtävätkin välillä korvaan. 16,50€ | S/K18 | ovet 20:00 LA 19.12.2015 DIABLO ASSEMBLE THE CHARIOTS, INKVISITOR 13/15€ | S/K18 | ovet 20:00 LA 16.1.2016 OF GHOSTS AND GODS EUROPEAN TOUR 2016 KATAKLYSM (CAN) SEPTICFLESH (GR), ABORTED (BE) 20/22€ | S/K18 | ovet 19:00 LA 23.1.2016 SWALLOW THE SUN 18,50/19€ | S/K18 | ovet 19:00 Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | eteispalvelumaksu 3 € Kesän 2016 festarimatkat: Roskilde, Wacken & Swedenrock www.elmu.fi. Paletissa on siis useampia värejä, mutta Bodyfarm on saanut puristettua visionsa varsin yhtenäiseltä vaikuttavaan muotoon. Näiden ääripäiden väliin jää useita hyviä biisejä, kuten myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaalia. Battle Breedin särmikäs ja raskas soundi sekoittelee vanhan liiton karkeutta uuden tuotetumpaan meininkiin. KARI KOSKINEN ESSENCE Prime TABU Vuoden 2012 Rock the Nation -voittajina tutuksi tullut tanskalaispoppoo puhkuu thrash metalin intoa ja varsin toimivaa riffintaontaa. Sopivasti sooloja ja melodioita väkivallan kylkeen iskevä toteutus on perhanan vakuuttavaa ja sopivan dynaamista, vaikkei levyltä löydy aivan kuolemattomia siivuja. Paikoin synkkyydestä tulee mieleen Sonne Adamin kaltainen sysimusta valottomuus. Laatua tässä kuitenkin vähemmän yllättäen tarjoillaan. Voi toki olla, ettei bändin tuuttaama luovuus suostu aivan kohtaamaan mieltymyksiäni. Tasaisen musta ja lohduton takominen jatkuu koko levyn. Nelikko saa edelleenkin instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin. Kitaramelodiat maalailevat murjomisen oheen skandinaavisesta black metalista tuttuja tunnelmia, ja Dawn of Defeatin riffit lainaavat härskisti uudempaa Immortalia. Herkempää puoltaan orkka esittelee mainiosti Hold Up the Sunissa ja No One Knowsissa. Bodyfarm on saanut aikaiseksi kolme pitkäsoittoa reilun kolmen vuoden sisään, joten kyseessä ei ole aivan uusi nimi. Melodiapuolella bändi irrottelee runsaasti ja paikoin melko miellyttävilläkin kuvioilla. Vaikka sävellyksiin on selvästi nähty aikaa, toteutuksesta uupuu todellinen tappamisfiilis ja luulot pois ottava ote. Hole Below on soundeja myöten mullan alla tapahtuvaa möyrintää. Itse musiikki valikoi palasensa menneisyydestä, mutta tekee sen hyvällä ja palat sulavasti yhteen hitsaavalla näkemyksellä. Eipä sinne tosin taideta pyrkiäkään. Seamount onnistuu pistämään parastaan, mutta kokonaisuus on edelleen turhan epätasainen. Meininki vakuuttaa tinkimättömällä sahaamisellaan, mutta huipulle tällä ei nousta. Keskivertoa tanakampaa, hyvällä tavalla ammattimaisempaa ryöpytystä riittää kuitenkin kriittisemmänkin mädännäisen tarpeisiin
Kunnianhimoista ja näkemyksellistä silausta antavat todella pitkälle mietityt, mutta hienovaraisuudellaankin toimivat sovitukset huiluineen ja särövalleineen. Dynamiikkaa on aiempaakin enemmän, tai ainakin ääripäät erottuvat nyt erittäin selkeästi. tään melodiailotulitusta vaan ihan vaikka iskevämpiä riffejä ja hitusen omaperäisempää toteutusta. Epäilijöiden kannattaa kuunnella vaikkapa Broke ’n’ Brokenhearted, josta KISSin kaltaiset sävellyskynänsä kadottaneet veteraanisuuruudet saattaisivat maksaa huikeitakin summia. Tarkkakorvainen ja historiaa tunteva kuulija voi havaita jatkomateriaalissakin musiikillisia välähdyksiä Beatlesistä Queenin kautta jopa Nirvanaan. Yhtään tajuntaan jysähtävää hittiä ei löydy, siksi huomio kiinnittyy levyn unenomaiseen tunnelmaan. Yhtye on kehunut uusinta levyään tyyliltään uransa laaja-alaisimmaksi. Kahta pitkäsoittoa myöhemmin, vuonna 2013, Tokion isolla areenalla taltioitu show ei tee enää samaa vaikutusta. Laulusta löytyy monenlaista lähestymistapaa Loposen isovanhempien laulamista vanhoista kelanauhoista vierailevaan naissolistiin ja miehiseen karjuntaan, jopa blackmetalliseen raakuntaan. Luvattua monimuotoisuutta on kuitenkin luvassa jatkossa. Kappaleessa Three Roses in My Hands laulajattaren kanssa duetoi hento huilu. Laulajattaren ääni ole menettänyt vaikuttavuuttaan yhtään ripausta, mitä nyt vuosien myötä hieman madaltunut. Myyntiversiossa on mukana cd, joka sisältää täysimittaisen keikkataltioinnin Ateenasta vuodelta 2013 sekä kolme uutta biisiä. Pienieleistä suvannossa lilluttelua jämäköittää varsin riipiväksikin äityvä meno ja hurjat särömyrskyt. Kakkosbiisi Dangerous on vielä tutuin stemmalauluin varustettua Hysteria-Leppardia, mutta jo kolmas kappale, Man Enough, on jonkinlainen sekoitus Thriller-ajan Michael Jacksonia ja hevivaihteella soittavaa INXS:iä. Ainakin kannattaisi. Soundipuoli sentään pelaa, sillä stereoääni on jokseenkin täydellinen yhdistelmä selkeää terävyyttä ja livesoiton elävämpää otetta. No mikä ettei, kolme varsinaista biisiä ovat pitkiä, eikä tunnin mittaista kokonaisuutta jaksaisikaan. Paikoin atmosfääri on haikea kuin maannaisensa Mari Boinen saamelaismenossa parhaimmillaan. Tätä ei arvioon toimitetun version mukana tullut, joten arvosana ottaa hieman ylimääräistä pakkasta. Death Rides This March ja Scream of the Savage kaahaavat itsensä piristeheavyn kärkisarjaan, mutta hitaammat kappaleet painuvat kohti keskinkertaisuutta. KARI KOSKINEN DEF LEPPARD Def Leppard BLUDGEON RIFFOLA/EAR Pyromania (1983) ja Hysteria (1987) olivat jotakuinkin täydellisiä hard rock -levyjä. Siunaus siksi, että se on varmistanut bändille leivän pöytään ja urheiluautot talliin vielä viime vuosinakin. To the North on monelle metallistille kuriositeetti, heinähattutunnelmoitsijalle löytö. Soundipoliittisesti kuvio toimii myös erinomaisesti. Kakkososan myötä irtoaa ehkä se täyttymys, johon ensimmäinen jo varsin vahvasti viittaa. Ja antaa: tämäkin julkaisu on jaettu miehen mukaan kahteen osaan sen haasteellisuuden takia. TAMI HINTIKKA ENFORCER Live by Fire NUCLEAR BLAST Debyytin tiimoilta pienellä klubilla kokemani keikka on edelleen muistissa yhtenä hikisimmistä ja vauhdikkaimmista heavy metal -ilotulituksista, joita olen ikinä kokenut. Myös punaisissa, keltaisissa ja vihreissä valoissa kylpevä kuvaus sisältää oman tunnelmansa. Kovana Hanoi Rocks -diggarina en koskaan odota Monroen CONSCIOUSNESS REMOVAL PROJECT Tides of Blood I OMAKUSTANNE Jo useamman kelpo levyn metallisävytteistä post-rockia tehtaillut Antti Loponen ottaa kunnon haasteita. Reilu puolituntinen onkin aika optimaalinen mitta näin tymäkkää ja tiheätunnelmaista tavaraa. Ruotsalainen Enforcer on nykyään aikuisempi, jalostuneempi ja täten myös tylsempi yhtye. Hyvää mutta ei loistavaa tavaraa. Se soi folkisti, välistä jopa Chris Isaakin americanasta muistuttaen. Kaikkien jäsenten soololaulua sisältävä, sykähdyttävä We Belong on tosin jo aika lähellä tulla sekoitetuksi Bon Jovin tuotantoon. Miljoonat kuulijat olivat samaa mieltä. Minulle se on oivan kuulas suvanto ennen Immortaliin palaamista. Pidemmän päälle homma on silti turhankin yksioikoista ja -toikkoista puurtamista, jota voi kuitenkin suositella kaikille alan miehille ja naisille. Tila on puhdas, sen keveys voikukan haituva kesäyön tuulessa. TOMI POHTO MICHAEL MONROE Blackout States SPINEFARM Mukavia rokkirallatuksia sooloartistina takonut Michael Monroe julkaisi uuden albumin Suomen kalmansynkeää syksyä piristämään. Levyn vahvuuksia ovat ehdottomasti sen maltillinen pituus sekä perushyvä old school -kuolo. Suuria kaaria ja jyrkkiäkin tunnelmanmuutoksia sisältävä levy on ehtaa laatua. Siksi hämmensikin hieman, että maistiaissingle, levyn aloitusraidaksikin valittu Let’s Go, oli tunnistettavinta mahdollista Def Leppardia. TONI KERÄNEN KARI RUESLÅTTEN To the North DESPOTZ Norjan ihanin nainen, vaikuttaja, seireeni. Instrumentaatio ja sävellykset pysyttelevät hiukan hallitummassa viitekehyksessä, ja yhtälö kyllä toimii. KOSKINEN TE EM U LA U KK A RI N EN 58 INFERNO. Tästäkin noin puolet sujahtaa hyvin lauletun mutta sävellyksellisesti korkeintaan perusvarman heavyn merkeissä. KIMMO K. Varsinkin Hysterian menestys on ollut kuitenkin Def Leppardille sekä siunaus että kirous. Vieläkin tärkeämpää on, että kappaleet ovat tarttuvia ja elinvoimaisia. To the North ei suinkaan ole Karin ensimmäinen soolo. Harmi vain, että keikalla on mittaa vaivaiset 40 minuuttia. Välillä melodinen ilottelu, kuten hienoisen eeppinen Katana, toimii, mutta Take Me Out of This Nightmaren ja Midnight Vicen kaltaiset rokkirenkutukset ovat mitäänsanomatonta täytettä. Tärkeää on silti, että suoranaisiin pastisseihin ei syyllistytä. Vahvasti kaiutettu kitara on voimakkaasti läsnä. Laulumelodioissa noudatetaan Värttinästäkin tuttua keinuilevaa kaavaa. Myös perässähiihtäjiä on riittänyt. Tätä kaikkea hän on, mutta myös jälleen yksi metallibändin entinen laulajatar, jonka aiempien ansioiden vuoksi tämäkin levy tarkastetaan. Parhaimmillaan, eli siis nopeimmillaan, Enforcer on edelleen aivan järkyttävän kiimaista NWoBHM-palvontaa. Uusin levy on ehkä lähimpänä niitä sävelmiä, joita emobändinsä aikaan synnytettiin. Hieno levynpuolikas jättää sopivasti nälkää toista osaa odotellessa. Hän on ehtinyt tehdä The Third and the Mortalista poistumisensa jälkeen tätä ennen jo viisi albumia. Kirous siksi, ettei Hysterian jälkeisiä albumeja ole otettu aina kovin tosissaan, vaikka yhtye ei ole tehnyt koskaan huonoa levyä. Siinäkään mielessä mikään ei ole muuttunut. Kaupallinen menestys on ollut hyvää, mutta kaukana parhaista päivistä
soolotuotannoilta suuria, mutta ikinä en ole myöskään joutunut pettymään. Hattu päästä miehelle, joka pystyy vieläkin tekemään levyjä haluamaan tavalla saaden aikaan ehjiä ja rokkaavia kokonaisuuksia. Grunge on tyylimäärittelyssä hyvä lähtökohta, mutta polakeilla on tämän levyn perusteella aika omalaatuinen näkemys siitä. Rabid Armageddon on häpeämätön aikamatka death metalin kultaisille vuosille. KIMMO K. Vanhat konkarit eivät kuitenkaan luovuta. Välillä on ihan hyvä meininki, sitten saa taas ihmetellä, että mitäs nyt tarjoillaan. Kappaleet kuten The Bastard’s Bash ja Good Old Bad Days suorastaan huutavat pääsyä livenä esitettäviksi. Miehekkään räkäinen örinä valaa saastaa kappaleiden ylle, jotka ovat kuin suoraan Nihilistin, vanhan Dismemberin ja tietysti myös Nirvana DEBUT EP OUT NOW! LOCALS ONLY D A R K E D I T I O N Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Cochisen suhteen moiset kriteerit kuitenkin täyttyvät – puolalaisuuden puolesta vissiin ihan täysin. Nyt touhu lähinnä hämmentää, ja harmillisesti justiinsa silleen väärällä tavalla. Ylipitkä levy on hajanainen kuin mikä – 13 raidasta olisi saanut silpaista neljä viisi surutta pois. KOSKINEN UNDER THE CHURCH Rabid Armageddon PULVERISED Vähälle huomiolle jäänyt Nirvana 2002 teki 1980–90-lukujen taitteessa nipun perinteisesti löyhkäävää ja karkeaa ruotsikuoloa. JONI JUUTILAINEN COCHISE The Sun Also Rises for Unicorns METAL MIND Puolalaista grungea ei arvaisi ottavansa ihan äkkiseltään levylautaselle. Nyt nämä oudoimmat ja heikoimmat biisit tekevät kuuntelusta hämmentävän kokemuksen. Yhtye tekee periaatteessa kaiken oikein, mutta jyräyksensä on siinä määrin monotonista kuunneltavaa, että tylsistymiseltä ei voi välttyä. Harmaata, kalseaa ja ahdistavaa musiikkia vyöryttävän yhtyeen kuvittelee nimittäin rouhimaan riffejään urbaaniin maisemaan, kylmien betonirakennelmien keskelle. Mielikuvat ovat enemmän kesäisessä New Yorkissa kuin synkeässä suomalaisessa laitakaupungissa. Muutamia vuosia sitten bändi palasi kokoelmajulkaisun ja keikkailun merkeissä, mutta ilmoille ei isketty uutta materiaalia. Rockia, oudosti hämmentävää progelätkettä sekä erikoisia taiteellisia ratkaisuja ei voi mieltää keskeistä asiaa pönkittäviksi ainesosiksi, vaikka monimuotoisuus onkin yleisesti hyve. Kowloon Walled Cityn maailma on tällä kertaa niin lohduton, että siitä on vaikea repiä irti juuri mitään. Siinä on lähes godfleshmäistä kylmyyttä, vaikka bändi ei vehtaile pahemmin koneiden kanssa – painotus on ennen kaikkea musiikin ja tunnelmien aitoudessa, joka kieltämättä puhutteleekin omalla tavallaan. Jos se saisi omalaatuisen näkemyksensä kohtaamaan parhaat biisiaihionsa, jälki voisi olla oikeinkin oivaa. Meno on iloista ja värikästä, kuten Monroe itse. Albumista tulee helvetin iloinen olo. LAURI KUJANPÄÄ KOWLOON WALLED CITY Grievances NEUROT Kowloonin kaupunginosassa Hongkongissa sijainneen Walled Cityn mukaan ristitty amerikkalaisbändi on nimennyt itsensä täydellisesti. Levy kuulostaa juuri sen kaltaiselta ”erikoismusiikilta”, jota jokaisen tiedostavan musiikinkuuntelijan tulisi periaatteessa diggailla. Under the Church sisältää tuttuja ukkoja mainitun bändin riveistä, ja meininki ei ole siistiytynyt tipan vertaa. Paljonkin kovempaa. Peruspiirteet ovat toki tunnistettavissa, mutta nyt musiikki on tempoltaan hieman aiempaa hitaampaa ja levyn yleisilme melankolisempi ja pelkistetympi. Monroe ryhmineen osaa tehdä niin hyväntuulista vanhan ajan rockia, että naama vääntyy väkisinkin sille kuuluisalle hangonkeksille. Suoranaisia hittejä levy ei sisällä, mutta 30 vuotta levyttäneeltä artistilta sitä ei ehkä odotakaan. Jonkinlaista post-sludgen (mitä se sitten onkaan) ja noiserockin sekamelskaa aiemmilla kahdella levyllään soitellut bändi kuulostaa uusimmallaan hieman erilaiselta. Enkä joutunut tämänkään albumin kohdalla. Yhtye on osaava ja tuntuu taitavan myös kelpo biisien laatimisen. Itse en onneksi kuulu tähän joukkoon, vaan tyydyn toteamaan, että kovempaakin voisi lähteä
Kun ammattimiehet ovat asialla, poserit tuupataan vaivatta haudan lepoon. Seitsemäs pitkäsoitto Ancient Evil takoo terästä kovalla kiireellä lähes koko mitaltaan. Jo neljännesvuosisata sitten metelöinnin aloittaneiden aikamiesten jääräpäisyydessä on jotain perin ilahduttavaa. Bändi on hakenut ja kehittänyt tyyliään jo viiden studioalbumin verran, mutta ensilätty on hyvä esimerkki siitä, miten ja miksi nousukiito on starHelstarin, Ripperin aikaisen Iced Earthin ja ylinopeutta kaahaavan Agent Steelin kanssa. Deathless-albumi (2014) on yhtyeen täyspitkistä kenties rakenteeltaan koukuttavin ja taidokkain, mutta suuntaa hakeva ensijulkaisu on omalla tavallaan erittäin kiehtova. Liejuisesti vääntävät Suspended in Gore ja Penance ovat puolestaan aivan silkkaa Autopsya. Tavallaan hävettää valittaa liiallisesta nopeudesta ja hurmioituneesta energiasta, sillä yleensä yhtyeiltä jää kaipaamaan juuri näitä ominaisuuksia. Laulaja Sean Peck vetää hänkin kaiken överiksi, mutta äärimmäisellä voimalla tulkitseva veteraani on kuitenkin mies paikallaan. Periksi ei anneta, eikä vanhoista ihanteista luovuta. Tuolloin bändi käväisi Cannibal Corpsen ja Aeonin kanssa myös Helsingissä. KARI KOSKINEN 2002:n arsenaalista. Tiukkaa ja tinkimätöntä heavy metalia lupailtiin, ja sitä myös saatiin. Konseptina on 1800-luvulle sijoittuva kauhutarina, jonka protagonistille Blaze Bayley antaa välisoitoissa vakuuttavan äänensä. Äärimetallia tykittävän yhtyeen Euroopan-suosio nousi etenkin viimevuotisen rundin yhteydessä. Kakkoslevy Hallowed Ground jatkaa pitkälti esikoisen viitoittamilla poluilla, eli mitään rollaattorirallia ei vieläkään köpötellä. Muriseva kitaristi David Davidson on näemmä ollut alkujaankin teknisesti perin taitava soittomies ja osoittaa sen muun muassa huimaavien soolojensa kautta. Puhalluslampulla vanhoja koukkuja lämmittävä reipashenkinen miehistely narisee nahkaa, räjähtäviä sooloja ja karskin vauhdikasta taontaa. Cage kuitenkin vetelee kuulijaa turpaan niin tavattoman huolella, että paatuneempikin jenkkipowerin ystävä jää kaipaamaan pientä huilia. Yhtyeet jakavat myös saman laulajan, ja Sean Peck toimii tässäkin kokoonpanossa edukseen. DEATH DEALER Hallowed Ground SMG Ei voi mitään, Ross the Boss hehkuu edelleen. Sekä hyvässä että huonossa. Hitaampaa osastoa tai fiilistelyä ei harrasteta. NINNI HEINONEN CAGE Ancient Evil SMG Raskaan jenkkipowerin ja speed metalin sekoitusta 1990-luvun lopulta soittanut Cage on jäänyt näillä mailla aika tuntemattomaksi nimeksi. Tämä on hauskaa. Soolot irtoavat kuin sirpaleet kranaatista. Ähkyhän tässä tulee. KARI KOSKINEN CRIMSON DAY Order of the Shadows IRON SHIELD Muutaman vuoden vanha tamperelaisrykmentti julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa tänä syksynä tuoden oman osuutensa suomalaiseen äänimaisemaan. Ensimmäinen on tuplabassarien päällä kulkeva keskinopea rytistys ja toinen taas piikki suonessa roimittu ylinopea kaahaus. Näin jumalatonta informaatiotulvaa on pakko arvostaa, vaikka musiikki ei koko mittaansa kannakaan. Autenttinen soundi viimeistelee paketin, joka on sopiva sekoitus hitaampaa möyrimistä, nopeaa nakutusta, vetävää keskitempoista groovea ja tummasävyisesti melodioilla väritettyä ilkeilyä. Laulut ovat siis timanttia, mutta päällekäyvä ja turboahdettu soundi yhdessä jälkipoltinta ylikäyttävän musiikin kanssa saa kokonaisuuden kuulostamaan lyijylastia kuljettavalta pikajunalta. Yhtyeen voi iskeä melko huoletta samaan sarjaan 60 INFERNO. Herkempää ja maalailevampaa osastoa jää kaipailemaan. Varsin perusteista kumpuavaa heavy/power metaliahan tässä veivataan. Manowarin riveistä vuonna 1988 poistunut kitaristi on saanut sen jälkeen aikaiseksi korkeintaan kohtalaisia onnistumisia, mutta eläkepäivien lähetessä keppi on taas kovettumaan päin. Kohokohdiksi nousevat Ennio Morriconelle soolollaan kunniaa tekevä Gunslinger ja manowariaanisen uhokas The Anthem. Sanoituksia ladotaan tiskiin helposti pienen novellin verran. Teräksenkovasta kurkusta puhaltava tulkinta on lähes Judas Priestin Painkilleriin verrattavaa aggressiota ja istuu napakasti kulkevien riffien päälle perin mainiosti. Jenkkivoimailun särmä ote ja kaikkea väsynyttä välttävä toteutus iskevät kipinänsä suoraan kuulijan korvaan. Mukana on myös alkuperäinen, uudelleen miksaamatta jätetty Summon the Spawn -demo vuodelta 2006. Thrashin, teknisen deathin ja groovaavien käänteiden yhdistelmä on erittäin energinen, sahaavan raskas paketti, joka toimii. tannut. Näin sitä pitää kuolla. Törkeästi ylipitkän (19 kappaletta, 76 minuuttia) kiekon loppupuolelta löytyy niin sanotusti maltillisemmissakin tempoissa kulkevaa voimailua, mutta järin dynaamiseksi tai sävykkääksi teosta ei voi sanoa. Räjähtävyyttä ja vimmaista paahtamista kyllä löytyy. Näiden tahdissa kelpaa kuulijasta riippuen joko heiluttaa nyrkkiä tai naureskella alentuvasti – toivottavasti tämän lehden lukijoista ei löydy jälkimmäisen harrastajia. Alun tyrmäyksestä selvittyään kuulija alkaa puida nyrkkiä, hikoilla, ihmetellä ja lopulta valitettavasti myös väsyä. Tälläkään saralla askel tympeän kopiomössön tekemiseen ei ole kovin kaukana, mutta Under the Churchin menneeseen nojaava death metal on täynnä hyviä riffejä ja vakuuttavaa törkyä. Vieressä arvioituun Cageen verrattuna ote on perinteisempi, mutta lähes yhtä lailla hurmioituneen energinen. Viimeistään puolivälin tienoilla käy selväksi, että näissä kiihdytysajoissa poltetaan kumia kärjistäen osapuilleen kahden kappaleen voimin. Death Dealer on vanhoista tekijämiehistä koostettu karvapartio, jonka häpeämätön heavyn ja jenkkipowerin sekoitus soi paria astetta keskivertoista lämmittelijää tanakammin. KARI KOSKINEN REVOCATION Empire of the Obscene METAL BLADE Debyyttialbumin uudelleenjulkaisu lienee vahvasti paikallaan, sillä jenkkibändin ensilevyä julkaistiin vuonna 2008 vain tuhannen kopion verran
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T VIRON KAIKKI KEIKAT NYT OSOITTEESTA MELOMAAN.EE MATKALLA TALLINNAAN. facebook.com/meteli.net facebook.com/melomaanee twitter.com/meteli twitter.com/melomaanee
MEGA THE CHANT Parallel OMAKUSTANNE Helsinkiläisyhtyeen viimevuotinen, tässäkin lehdessä ylistämäni New Haven -albumi vakuutti pohjattomalla alakuloisuudellaan ja tummanpuhuvalla herkkyydellään. Tämä ei kuitenkaan tee albumista sekavaa, vaan palikat ovat niin sävyiltään kuin vivahduksiltaan maukkaasti tasapainossa. Muutama mainiosti rullaava ralli ei pelasta siltä, että kokonaisuus jää ilmeettömäksi. Nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava. Status Abnormisin vertaaminen mainittuun ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta molemmat tuntuvat kärsivän samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Levyssä ei harmita muu kuin sen pirullisen lyhyt kesto – lyhäri tai ei. Debyytin peruspalikat ovat kasassa hienosti, mutta biiseihin tarvitaan rutkasti enemmän omaa ilmettä, lisää koukkuja ja mieluiten suoranaista ilkeyttä tahi kylmyyttä. Viimeistä ainakin luulisi pohjoisesta löytyvän. Kun 50 koiralle soitettiin tutkimusolosuhteissa erilaista musiikkia, klassinen musiikki sai koirat levollisiksi ja heavymetalli sai ne sensijaan haukkumaan. HEVI SAA KOIRAT HAUKKUMAAN JA KLASSINEN RENTOUTUMAAN ” ” MUSIIKKI TEKEE HYVÄÄ LostInMusic2015.indd 1 18.11.2015 13:37:10 62 INFERNO. Tutkimus. TEEMU VÄHÄKANGAS CRIMINAL ELEMENT Criminal Crime Time METAL AGE Jos miehistöstä löytyy kokeneita ukkoja aina Suffocationin Derek Boyeria ja Terrance Hobbsia myöten, voisi kuvitella saavansa jotain hyvää ja massasta erottuvaa. Paljon enemmän. Paahto on lupaavaa ja menevää, mutta kappaleita ei ole mielekästä kuunnella kokonaisen albumin verran. Tältä kuulostaa autenttinen melankoliarock. Ep sisältää vain kolme sävellystä, jotka ovat tunnelmaltaan keskenään kovin erilaisia. SITÄ VOI KÄYDÄ TUTKIMASSA ITSE. Vaan ei poppoota aina nimeen katsominen. Jokin nyt vain puuttuu. LAURI KUJANPÄÄ SUOTANA Frostrealm OMAKUSTANNE Veikeähkösti nimetty Suotana ei anna heti vaikutelmaa vakavasti otettavasta bändistä. Tällaiset innovatiiviset irtiotot kuulostavat erittäin lupaavilta bändin mahdollista tulevaisuudensuuntaa ajatellen. Lähde: Animal Welfare, Volume 11, Nro 4, 2002. Vaivalloinen örinä kuulostaa kuin death metal -versiolta Agnostic Frontin Roger Miret’n laulusta. Bändiä tämä tuskin haittaa. Solisti Valtterin ääni on mukavan perinteikäs ja antaa hauskan old school -vivahteen levyn kohtuullisen tasapaksuun sisältöön. Mukana on nopeampiakin pyrähdyksiä, mutta painotus on keskitempoisessa hölkässä ja tuplien laulattamisessa. Demomaisen heikko ja lattea soundi sekä mitättömäksi jäävät biisit painavat levyn kuitenkin syvälle b-luokan jenkkimätön tulvaan. On suuri ilo noteerata, miten bändi on onnistunut ujuttamaan melodiansa jälleen oikeisiin uomiin. Levyä ei voi haukkua huonoksi ja kyllä sillä on hetkensä, vaikkakin suurimmaksi osaksi laulajan hienon äänenkäytön ansiosta. Joissain kohdin on menty aivan liian turvallisesti, syntikkamatto kuulostaa samalta kuin kaikilla muilla eikä mukarankka kitarasahaus perusrokkisoinnutuksilla anna kovin radikaalia kuvaa. Ensimmäiseksi jaetaan ruusuja, ja tällä kertaa laulajalle. Pääongelma on se, että tämänkuuloista kamaa on tarjolla aika helvetisti. Suotana ei tuo pakettiin mitään, jolla tekisi pesäeroa muihin alan tuuttaajiin. Amor Fatia ei voi, eikä ehkä tarvitsekaan, ymmärtää helpolla, ja tämä saattaa olla monelle este levystä nauttimiselle. Albumin vaikuttavin pala on leijailevan soljuva ja raukea Counting Drops of Blood. Nyt tuo levy saa seuraajansa lyhytsoiton muodossa, tällä kertaa itsenäisesti julkaistuna. EETU JÄRVISALO KA LL E PY YH TI N EN IHMISET MUSIIKKI SAA PITÄMÄÄN HAUSKAA JA VIIHTYMÄÄN MM. Minkäänlaista rauhoittumista ei ole tapahtunut, mutta jonkinlaisesta kehityksestä voidaan puhua. Yhtyeellä on aikaa tehdä säväyttävämpiäkin albumikokonaisuuksia ja näyttää lopulliset närhenmunat. Siinä laulaja Ilpo Paaselan valtavaa tunnerepertuaaria sisältävä ääniala ja muun bändin luoma murhesointukeitos yhdistyvät erinomaisesti. Kärinälaulu viittaa black metaliin, mutta muuten musiikkiaan voisi kuvata lähinnä kevyehköksi melodiseksi death metaliksi. Ysärihengessä groovaava jenkkideath tuo mieleen vanhemman Dying Fetusin, Internal Bleedingin ja nipun nimettömäksi jääneitä kopiobändejä. Wells, D.L.; Graham, L.; Hepper, P.G. Helppoa punaisen langan löytäminen ei ole, ja sen etsintä voi olla vähän päivästä riippuen hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää. Musiikki säntäilee vieläkin sinne, tänne ja takaisin niin tempoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta biiseissä on kaikessa järjettömyydessäänkin jollain kieroutuneella tavalla ajatusta. Jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleen järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati on nykyajan mittapuulla maltillisen mittainen 43-minuuttinen teos. Soitto on taidokasta, tästä se ei ainakaan jää kiinni. Kuusipäinen rovaniemeläistokka tahkoaa hyvinkin uskottavaa ja ammattimaisella otteella tehtyä materiaalia. Tämä pistää vihaksi, sillä vuonna 2001 perustetulta poppoolta ja näinkin nimekkäiltä ukoilta on lupa vaatia enemmän. Mielleyhtymiä tulee ainakin kotoisiin Children of Bodomiin ja Ensiferumiin sekä naapurin Amon Amarthiin. Yhtä kaunista ja hartaudella toteutettua atmosfäärirockia ei ollut tullut vastaan hetkeen. Musiikista löytyy myös aiempaa enemmän metallista painotusta ja jopa rääkylaulua, mikä kulminoituu nimikkokappale Parallelissa. Mukana on myös melodista juoksuttelua, ja Hobbs luikauttelee välillä tunnistettavalla tyylillään. RAVINTOLOISSA. Vaikken ole koskaan oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Tiedä sitten, mikä on saanut miehet tuhlaamaan lahjojaan näin keskinkertaiselle ryhmälle, mutta tuhlausta tämä joka tapauksessa on. Risuja jaetaankin tasaisesta biisimateriaalista. Elektroniset elementit ovat tehneet aluevaltausta. Lisää mahdollisimman pian, jooko. KARI KOSKINEN STATUS ABNORMIS Amor Fati OMAKUSTANNE Parisen vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun hallittua kaaosta levittävän bändin. Vaan turha toivo
Tämä syö kuuntelutehoa välillä turhankin paljon, etenkin silloin, kun mies yrittää revitellä korkeammalta. FALLBRAWL Chaos Reigns BDHW Saksalaisen Fallbrawlin neljäs julkaisu on tymäkkää hardcorea dödismausteilla. Väriä touhuun saadaan pikkusievällä melodisuudella ja yllättävän värikkäillä sooloilla, mutta yksittäisiä biisejä on silti kovin vaikea erotella toisistaan. KARI KOSKINEN ANTAGONIST ZERO No Tears INVERSE Porvoolaisviisikon lyhärillä, bändin kolmannella julkaisulla, on moni asia oikein. AK:n huudon ja örinän välimuoto nitoo armottoman kokonaisuuden yhteen. Kunnioitettavat 25 vuotta mättöään murissut Fleshless on yksi Tshekkien vanhimmista kuolobändeistä. Se, joka halajaa kuulla jotain uutta, ei tule löytämään sitä tältä levyltä. What Lies Beyond voisi olla 1990-luvun alussa tehty. Päätöskappale …And Die! on levy pähkinänkuoressa. Albumin isoin kompastuskivi on kuitenkin Siikamäen valitettavan epävireinen ja nasaali ääni. Wells, D.L.; Graham, L.; Hepper, P.G. Muuan Slayer tulee ajoittain mieleen, varsinkin kappaleissa Broken Promises ja Rotten. Metallitulkinnalle Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -kappaleesta on annettava tunnustusta. Ruhrin alueen nelikko luovii löysien breakdownien, groovaavampien riffien ja rivakampien kaahausten välillä vaivatta. RAVINTOLOISSA. Se on mielettömyydessään melko veikeä lainarepäisy. SITÄ VOI KÄYDÄ TUTKIMASSA ITSE. Harvemmin kuulee orkesteria, joka naittaa nämä kaksi tyylilajia yhteen näin sulavasti. Bastard Grave ammentaa kotimaansa pioneereilta, kuten puolikaimaltaan Graveltä sekä varhaiselta Entombedilta. Viiden tähden klassikoksi levy ei yllä, koska bändi ei tarjoa uusia ideoita. Sävelmät eivät kuitenkaan nouse ihan kivaa korkeammalle, joten tämäkin päällisin puolin pätevä kuolopommi on tuomittu unohdukseen. Rahansa voi ruksata nuottiakaan kuulematta rehdin kuolometallin kohdille, ja voitto on käytännössä varma. HEVI SAA KOIRAT HAUKKUMAAN JA KLASSINEN RENTOUTUMAAN ” ” MUSIIKKI TEKEE HYVÄÄ LostInMusic2015.indd 1 18.11.2015 13:37:10 Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Lähde: Animal Welfare, Volume 11, Nro 4, 2002. PASI LEHTONEN FLESHLESS Devoured Beyond Recognition METAL AGE Pitäisi antaa puoli kirvestä jo bändinja levynnimen saumattomasta yhteistyöstä. Ben Pakarisen murinatulkinta ja Ville Siikamäen kliinilaulanta painottelevat sopivasti keskenään. Levy vain kiristää otettaan loppua kohden. Ainoastaan maukkaista alakulosoinnuista koostuvalla, simppelin rehellisen kertosäkeen omaavalla Suruni-vetäisyllä laulanta ei niin häiritse. Melodiaa on hintsusti, mutta eipä semmoista moshpitin tuoksinassa ehtisi kaivatakaan. Vaikka tätä kirjoittaessani on marraskuu, bändin upottava melankolia sekä juurtuvan tummat ja kauniit raskassävelet hyväilevät mieltä. Kun 50 koiralle soitettiin tutkimusolosuhteissa erilaista musiikkia, klassinen musiikki sai koirat levollisiksi ja heavymetalli sai ne sensijaan haukkumaan. Edes soundit eivät viittaa tähän päivään. Örinärytmityksiä on käytössä osapuilleen yksi, ja erilaisia kappaleita löytyy kokonaiset kaksi. Nopeasti hakkaava ja konemaisen eleettömästi roimittu komppi kuulostaa lähes samalta raidasta toiseen. Dempatut jurnutusriffit kuulostavat, ah, niin hyviltä. Onhan tätä kuultu aiemminkin. Puristava raskaus ja syvältä kouraisevat melodiat ottavat jämäkänpainavan äänimaailman tukemina kuulijan haltuunsa vallan hyvin. IHMISET MUSIIKKI SAA PITÄMÄÄN HAUSKAA JA VIIHTYMÄÄN MM. Hitaammat murjonnat kierrättävät tutulta kuulostavaa riffimateriaalia, ja tupliakin osataan polkea. Kokemus kuuluu tiukassa soittotatsissa ja perusasioiden hallinnassa, mutta kovin kummoista mielikuvitusta bändi ei käytä. Mehevä joskin turhan kliininen soundimaailma viehättää aikansa, ja kyllä bändi hallitsee raskautensa muutoinkin. Tutkimus. Tällaista retroilua kuuntelee mielellään, vaikkei tällä klassikkostatusta hankita. Yhtyeen melodinen doom/deathlouhinta käsittää kolme omaa kappaletta ja kaksi coveria. EETU JÄRVISALO BASTARD GRAVE What Lies Beyond PULVERISED Länsinaapurimme pitkää ja kunnioitettavaa death metal -perinnettä jatkavat lukuisat uudemmat bändit, joista yksi on tämä ”Paskiaishauta”. Reilun puolituntisen ja 12 kappaleen myllytyksen jälkeen olo on kuitenkin väsynyt mutta onnellinen
Maailmanloppu tulee, ihmiskunta on paskaa ja katse on totisesti totinen. Kolme biisiä rymistellään eteenpäin raivokkaasti. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on aiemmin The Reality Show’na tunnettu kotimainen trio. Örinä on vahvankuuloista, enemmän huutoa kuin matalaa pulputusta. Joukosta erottuminen ei onnistu vielä debyyttipitkällä, vaikka ainekset ovat kasassa. Worthless kuitenkin onnistuu tehtävässä. Tunnelmapuoli hoituu maailmanloppua julistavan synkeillä melodiavärityksillä, joista voi kuulla skandinaavisen black metalin vaikutuksen. Seiskan monipuolisin ja mielenkiintoisin raita, sen avaus Mouth and Tail, on viiden minuutin mitassaan lähes yhtä pitkä kuin kaksi kääntöpuolen vetoa yhteensä, muttei kärsi kestostaan. Sävykirjo on selvästi keskivertoista kuoloa laajempi, vaikka tätä ei parin ensimmäisen pyörityksen jälkeen vielä välttämättä hahmotakaan. Yhtyeen debyytti ei ole suora kopio isompiensa klassikoista, muttei yhtye souda kovin omaperäisilläkään vesillä. What Lies Beyond on niitä levyjä, joita kuuntelee sujuvasti eikä niissä ole varsinaisia vikoja. Levyllä on enimmäkseen rivakkaa takomista, mutta välillä vedetään myös vanhan liiton blastiä tai maltetaan hidastaa vauhtia. 44,50) Inferno – Elämä on raskasta. Mutta kun ei ole sitten hirveästi mitään muutakaan. Puhtaasti vedetty, kuulaanilmavasti soiva ja kauniilla sooloilulla täytetty raita toimii kevyenä vedenjakana muutoin säröt päällä pitävässä musisoinnissa. Osa miehistöstä omaa taustaa Domination Blackin riveistä, mikä selittää osaltaan perinteisemmän heavyn läsnäolon. Grim Catharsisin suurin viehätys piilee kuitenkin kappaleiden rakenteissa. WORTHLESS Grim Catharsis RANKA Suomalainen death metal on voinut viime vuosina niin paksusti, että yllättyminen alkaa olla todella vaikeaa. Melodisen rähinämetallin nurkissa tässä edetään. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olivathan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy -täyspitkästä varsin penseät. Laulaja Viktoria Viren toimii myös taatusti yhtyeen eduksi, näyttävän keulahahmon rähinä kun herättää varmasti huomiota. Energiaa kaivattaisiin kuitenkin selvästi lisää. Albumia pääasiallisesti edustanut tympeä, hidas tai keskitempoinen junnaus on kaukana poissa, ja koko orkesteri tuntuu heränneen vauhdin kasvun myötä koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikit kannikoihinsa. Kahdelle kitaralle on sävelletty kiitettävästi työsarkaa, ja tikkauksen joukosta löytää paikoin todella herkullista kuviointia. Näiden melodioiden kylkeen kun saisi hieman räjähtävämpää komppausta, niin johan alkaisi tapahtua. Sokerisen iloista räiske ei ole, vaan soundi on suomalaisessa hengessä hieman tummempaa kudontaa. EVIL DRIVE The Land of the Dead MIGHTY Kotkassa vuonna 2013 perustettu Evil Drive on melkoisen urakan edessä. www.soundi.fi 6 numeroa/6kk 29,90 (norm. Kärinä on melko yksipuolista mutta sinänsä toimivaa, eikä siitä luovuta kuin puhtaampaa ja tunnelmallisempaa linjaa esittelevän No Way in the Lien alkupuoliskolla. The Land of the Deadin parasta antia ovat ehdottomasti melodiat. Rätväkäntymäkkä hardcoremyllytys on selkeästi TRS:n juttu. Rankemmissa riffeissä on hienoista thrashsärmää, mutta Göteborgin klassiseen kiihdyttelyyn verrattuna takominen on selvästi maltillisempaa. Kuvioihin on napattu myös aiempaa enemmän tärppejä, ja esimerkiksi Mental Hammerin kertosäe irtoaa taatusti kaoottisemmaltakin yleisöltä. KARI KOSKINEN Kitaroilla sahataan myös otelaudan korkeammista kohdista, ja jonkinlaista melodiaa ja tarttuvuuttakin löytyy. Mihinkään Dismember-tyyppisiin kuvioihin ei kuitenkaan taivuta. Ihan pätevää sekin, mutta nousee kenties turhankin dominoivaan rooliin. TAMI HINTIKKA Satoja sivuja pukinkonttiin! www.popmedia.fi/joulu Tee tilaus osoitteesta: Tilaa nyt Episodi, Inferno, Rumba ja Soundi mainioilla jouluhinnoilla. MEGA NIGHT VIPER Night Viper SVART Ennakkoasenteen saa tarkentumaan aika pienellä hämäysliikkeellä. Välillä mennään kuin jarrut päällä, eikä esimerkiksi Lost Forever tahdo liikkua oikein mihinkään. 51,00) Rumba – Vältä huonoa musiikkia! www.rumba.fi 5 numeroa/12kk 26,50 (norm. Ei tosin niinkään nopeutta ajatellen, sillä blastiä tai aivan nopeinta kohkaamista Worthless ei vieläkään harjoita. Tämä tuore göteborgilaisryhmä huokuu uusvanhaa retroheviä, takkutukkaista ja ohutviiksistä nuhjuttelua 70-luvun malliin. 39,00) Episodi on ehdoton valintasi mikäli pidät elokuvista ja elokuvamaailmasta. Enimmäkseen keskitempoisen määrätietoisesti juoksevat kappaleet on täytetty vanhalla kuololla, ripauksella Celtic Frostia ja Bathorya sekä Dis-alkuisten bändien hengessä hakkaavaa suoraviivaista menoa. www.inferno.fi 5 numeroa/6kk 23,50 (norm. Tyhjäkäyntiä on siivutettu Beaten by Lifeen verrattuna pois, ja myös sävyjä on tullut lisää. Mättö kulkee osiosta toiseen niin vaivattomasti, että veisut kuulostavat yksinkertaisemmilta kuin ne oikeasti ovat. Worthless on luonut virtaviivaisen ja monipuolisen kokonaisuuden armottoman lohdutonta death metalia, josta on hiottu töksähtelevät mutkat totaalisesti pois. Soundi – Suomen suurin musiikkilehti. Vaikkei bändin uusi mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, se on silti ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa. KARI KOSKINEN TRS Vicious Cycle of Life ETERNAL NOW/RÄKÄLEVYT/ DOOMED TO MISERY/FILTHY Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Ep:n pyörittely aiheutti kumminkin jonkinlaista riemastusta, sillä nyt mennään eikä meinata. Mörbid Vomitin uutukaisen ohella yksi tämän vuoden parhaista dm-kiekoista. Suorilta särmiä kuitenkin löytyy, ja moninaisista vaikutteista on uutettu tutulta mutta myös sopivan persoonalliselta kuulostava pläjäys. Lopputulemana on perushyvä kiekko, joka ei hätyyttele terävintä kuolokärkeä. Yhtyeen viime vuonna omakustanteena julkaisema Beaten by Life avasi pelin vähintäänkin vakuuttavasti, mutta nyt Tampereelta tullaan jo todella kovaa. www.episodi.fi 6 numeroa/6kk 29,90 (norm. Keskitempoisena kyntävä rytke toimii sitä paremmin, mitä enemmän kitaroilla on soitettavaa. 51,00) 64 INFERNO. Perustajajäsen Tom Suttonin tausta alan pumpuissa (ja visiitti astetta römäkämmässä Church of Miseryssä) saattoi vaikuttaa sekin mielikuvaan
51,00) Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Hyvillään voi todeta, että murre onnistuu yhä koristamaan hienosti raskaan tuomiopäivänmetallin soitantaa. Jäljelle jääneet jäsenet Jon Teague ja Daron Beck päättivät jatkaa bändin kehittämistä toisella nimellä. Parhaiten Night Viper saalistaakin 1980-luvun ensipuoliskon tunnelmissa. 51,00) Rumba – Vältä huonoa musiikkia! www.rumba.fi 5 numeroa/12kk 26,50 (norm. Parhainta antia tarjoavat levyn nimikkoraita jazzvivahteineen ja Master Is Away, joissa päästään jumittuneisuuden tunteesta oikeasti harkitunkuuloiseen ahdistuneisuuden tunnelmaan. www.episodi.fi 6 numeroa/6kk 29,90 (norm. Hitaasti tulee kumminkin hyvä, ja trio on noudattanut tätä slogania myös musiikillisessa kehittymisessään. Synapainotteisen, jazzahtavan ja doominkin suuntaan taittuvan duon debyyttialbumi julkaistiin vuonna 2012. Se ei koukuta, vaan jättää itsensä aika lailla taustamusiikin tasolle. Takaisin jorpakkoon ei tarvitse heittää, mutta ei tämän kanssa kannata kuviakaan otattaa ja niitä lähipiirille näytellä. Vain vieno Satoja sivuja pukinkonttiin! www.popmedia.fi/joulu Tee tilaus osoitteesta: Tilaa nyt Episodi, Inferno, Rumba ja Soundi mainioilla jouluhinnoilla. Vaikka yhtyeen tunnistaa yhä, aivan entisenlaista sielukkuutta ei saavuteta. NINNI HEINONEN VERJNUARMU 1808 OMAKUSTANNE Maailman tiettävästi ainoa Savon murteella tulkitseva metallibändi palaa levykantaan viiden vuoden jälkeen. Bändi on siirtynyt alkuaikojen stonerista vaiheittain kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Soundi – Suomen suurin musiikkilehti. Tai vielä pahempaa, pyörittämään niitä alkuperäisiä klassikoita. Albumi jää solisti Sofie Lee Johanssonin räiskyvästä (ja paikoin yliyrittävästä) tulkinnasta huolimatta keskimittaiseksi. Kill ’em All on kirjattu vaikuttimeksi jo mediatiedotteessa, eikä syyttä, sillä erityisesti Run for Coverin – levyn helpoimmin mieleen jäävän rallin – kaahauksessa on jotain perin tuttua... Bottom of the Morning on kohtalaisen vaikeasti lähestyttävä tapaus. Bändin yleisilmeessä on tapahtunut muutosta. Jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, edellisestä albumista on ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Seitsenraitainen levy onkin melkoinen synapläjäys. Tällaisenaan levy on vähintäänkin mukiinmenevä, jos ei satu kuulemaan kovin montaa samanlaista pastissiviritystä lyhyen ajan sisään. No, vanhan liiton nahkahousujahan yhtyeen debyytillä narisutetaan. Vaikka ulosanti ei ole yhtä vakuuttavaa kuin ennen, uutukaiselle on tuotu mielenkiintoista kokeilullisuutta. Jos tykkää riffivetoisesta nylkytyksestä naislaululla kompattuna, johan luulisi kivankompaktin albumin kelpaavan. Esimerkiksi lisääntyvät piano-osuudet ja välikevennykset korostavat mukavasti albumin polveilevia tunnelmia. Melodiat ovat jotenkin elokuvamusiikkimaisia eivätkä ikävä kyllä synnytä erityisen vahvoja muistijälkiä. Kappaleet Vala ja Huavakuume käyvät hyvänä mallina tästä. Mutta jytähevin ja ohkaisten doomkaikujen läpi raikaa erityisen vahvana myös alkuaikojen Metallica. Rockvaihteen ollessa vapaalla Judas Priest, varhainen Iron Maiden tai King Diamond eivät nekään lymyä kosketteluetäisyyttä kauempana. www.soundi.fi 6 numeroa/6kk 29,90 (norm. EETU JÄRVISALO PHASED Aeon CZAR OF BULLETS Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään. ANTTI LUUKKANEN PINKISH BLACK Bottom of the Morning RELAPSE Vuonna 2005 The Great Tyrant -nimellä aloittaneen kokeellisen teksasilaisduon varhaisaskeleet olivat melko traagiset, sillä bändin basisti teki itsemurhan. 44,50) Inferno – Elämä on raskasta. Jos tyyli lepäsi ennen ihailtavan vivahteikkaassa melodisessa death metalissa, nyt on viljelty perinteisemmän heavyn jippoja. Teaguen laulu on synkkää ja apaattista, ja pääosassa ovat synamelodiat, jotka kuljettavat melko psykedeelisiin sfääreihin. Vihtahousujen neljäs täyspitkä on teemalevy, joka on keskittynyt Suomen sodan Savon alueilla käytyihin taisteluihin. Tämä voi johtua siitä, että säveltäjäosastolla on tapahtunut muutosta kitaristi Viitakemiehen lähdettyä bändistä viime levyn jälkeen. 39,00) Episodi on ehdoton valintasi mikäli pidät elokuvista ja elokuvamaailmasta. www.inferno.fi 5 numeroa/6kk 23,50 (norm. Viimeisenä kuultava Arvet antaa tunteikkaan komean loppupisteen kaikkinensa kelvolliselle albumille. Yhtyeen tyylimuutos ei ole kuitenkaan yksin huono asia
Anomalien toinen levy ei ole teknisesti täydellinen – ja hyvä niin. Vienot black metal -vaikutteet ja perinteisen hevin muotokieltä hipovat kiCLUTCH Psychic Warfare WEATHERMAKER Kitaristi-laulaja Neil Fallonin johtamassa jenkkipoppoossa on jotakin kunnioitettavan vilpitöntä. Stevens on edelleen kova vokalisti eikä muutakaan soittoryhmää sovi moittia, mutta itse kappaleet eivät ole erityisen mieleenpainuvia. Tarinan mukaan yhtyeen tarkoituksena on ollut yhdistää Marrokin suosikkigenret eli tunnelmallinen black metal, post-metal ja synkkäsävyinen rock, ja siltä lopputulos todella kuulostaakin! Nuoren visionäärin kynästä irtoava musiikki on kuin sekoitus Insomniumia sekä lukuisia modernin tyylisuunnan black metal -yhtyeitä. Mainitut Insomnium-vivahteet ovat vahvasti pinnalla, ja Between Reality and the World Beyond -kappale tempoo eteenpäin kuin Rapture parhaina päivinään. Kaaos ja repivät soundit sulattavat silti sydämen ja herkistävät mielen. Ilmeisesti, sillä uuden sukupolven mukana on ilmestynyt melko menestyviäkin bändejä, kuten Hacktivist ja Enter Shikari, joista jälkimmäinen on onnistunut saamaan aikaiseksi käsittääkseni melko hyvääkin musiikkia. Metallin kanssa miekkoset eivät juurikaan flirttaile, mutta perkules kun nelimiehisen orkesterin boogie toimii – varsinkin moottoritiellä yli satasen nopeudessa. taraliidit tuovat kokonaisuuteen mukavaa piristystä, vaikka pääpaino pidetään tylyssä moukaroinnissa. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja kurkottavan toisaalta entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin. Harmi vain, että Circle II Circlen oma tavara ei ole läheskään samaa tasoa – Reign of Darkness ainakin on hyvin tasapaksu esitys. Ja mikäs siinä, Stevens teki hyvää työtä Savatagessa ja on oikeutettu esittämään levyttämäänsä materiaalia. Kovimmat vedot ovat kuitenkin hitaampia ja tunnelmallisempia. Levyn päättävä Son of Virginia soi taustalla, kun huokaiset syvään ja lähdet kävelemään tuleen leimahtaneen auton luota auringonlaskuun. Kyseistä kitaraefektiä kun käytettiin niin Entombedin, Dismemberin kuin Edge of Sanitynkin levyillä. MIKKO MALM THE ONE HUNDRED Subculture OMAKUSTANNE Onko tämäkin genre muka vielä olemassa. Slaves Beyond Death on pienistä kauneusvirheistä huolimatta äärettömän viihdyttävä levy. Melko tasan samaan lokeroon Enter Shikarin kanssa uppoavan brittitulokas The One Hundredin ensimmäisellä ep:llä on kova yritys päällä. Yhdistelmäbiisi Doom Salon/Our Lady of Electric Light riipaisee syvältä. Onneksi povarista löytyy vielä yksi rööki, joka ei katkennut rytäkässä. MIKKO MALM CIRCLE II CIRCLE Reign of Darkness EAR Ex-Savatage-vokalisti Zachary Stevensin luotsaama, vuonna 2001 perustettu Circle II Circle on ehtinyt vaihtaa jäsenistöä varsin ahkeraan tahtiin jättäen Stevensin ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Reaping Flesh ja tunnelmallisen intron sisältävä Seed of Cain ovat heittämällä levyn parhaat esitykset, niissä kun yhdistyvät melodisuus ja raakuus kaikkein optimaalisimmalla tavalla. PASI LEHTONEN D A N W IN TE RS psykedeliankatku ja murjomisen alta esille puskeva groove ovat jääneet muistuttelemaan alkuperäisistä lähtökohdista. Kolmas pitkäsoitto tarjoaa iskevän paketin tyrmääviä riffejä ja brutaalia energiaa. Musiikin pieni romuluisuus ja paikoin hajoamispisteessä oleva tunnelataus ovat aitoudessaan säväyttäviä efektejä. Bändi on nostanut tempoa 1990-luvun stonerjyystöstään, ja Clutch vuosikertaa 2015 on mukavan menevää rock’n’rollia. Mitään muuta varsinaista vikaa Phasedin vektoriavaruudesta ei löydykään, ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisten reaalilukujen lainalaisuuksia. Tältä kuulostaa syvältä sydämestä kumpuava musiikki. Vaikka Aeon on ajaton levytys, se ei kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa. Siis räppimetalli, joka eli kovinta kukoistustaan joskus viime vuosituhannen loppuvuosina. Anomalien vahvuus piilee juuri musiikin tunnelmassa, jossa on hätkähdyttävän paljon suomalaisittain tuttuja piirteitä. Slaves Beyond Death on täynnä hyviä biisejä, vaikka melkein jokainen niistä kärsii liiallisesta pituudesta. Vastaavia yhtäläisyyksiä on huomattavissa enemmänkin, ja kylmät väreet ovat läsnä useampaankin otteeseen kahdeksanbiisisen levyn aikana. Muutamia valopilkkuja löytyy, kuten kivasti riffittelevä Untold Dreams, mutta kokonaissaldo jää harmillisen niukaksi. Se tarjoaa sopivassa määrin nostalgiaa, raikkautta ja energisyyttä. Ja mikä ihmeellisintä, monen vertaisbändin hakema herkkyyden ja rankkuuden tasapaino on kerrankin lähes täydellisesti kohdallaan. Black Breath on ilmaisussaan raaka ja brutaali, mutta kykenee paikoitellen yllättämään myös melodisuudellaan ja teknisyydellään. Yhtyeen progressiivinen melometalli ei ole tyylillisesti kaukana Savatagesta, ja onpa orkesteri jopa esittänyt mainitun The Wake of Magellan -levyn kokonaisuudessaan parin vuoden takaisella kiertueellaan. JONI JUUTILAINEN BLACK BREATH Slaves Beyond Death SOUTHERN LORD Jenkkiläisen Black Breathin vanhan koulukunnan hc-pohjainen death/thrashpaukuttelu on tavattoman vastustamatonta. Yleinen tunnelma on lähellä 90-luvun ruotsikuoloa, mikä johtunee hyvin pitkälti Bossin HM-2-säröpedaalista. WWW.NUCLEARBLAST. MEGA ANOMALIE Refugium ART OF PROPAGANDA Lähes tuntemattomissa Selbstentleibungja Harakiri for the Sky -bändeissä vaikuttava itävaltalaismuusikko Marrok osoittautuu Anomaliesooloprojektillaan kovaksi säveltäjäksi. Vähempikin junnaus olisi riittänyt. Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin maisemiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat jäämään turhan tyngiksi. DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEU ROPE Inferno FIN Anthrax Watch Out-11-15.indd 1 17.11.2015 11:14:46 66 INFERNO. Ne esittävät suurta roolia kokonaisuudessa, joka tempaisee mukaansa inhimillisyydellään ja raadollisuudellaan. X-Ray Visions ja Firebirds houkuttelevat viekkaasti painamaan kaasua. Lanaus on kauttaaltaan tasaisen varmaa, eikä missään nimessä kyllästyttävää. Musiikissa yhdistyvät elektroniset sävyt, raskaskätinen metallirunttaus, ripeät hardcorepurkaukset ja tietysti myös vakuuttava räppäys, joka istuu yhtyeen ilmaisuun oikeastaan täydellisesti
Piipahdus Bolt Throwerin keulilla oli perin hätäinen, eivätkä ukon muut bändit saaneet nimeä. Itse kappaleet eivät ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan edustavat yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black’n’rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Molempien tulkinta on kummallisen laahaava, mikä toimii ensimmäisen kohdalla edukseen. Kam Lee käy murahtamassa vierailevat korinat ja hauskaa on varmasti ollut. Crustin puraisua tummasävyinen kakkoskiekko Exterminate! Annihilate! Destroy! ei tavoita, mutta tasaisen reippaasti laukkaava keskitempoinen deathpunk kuulostaa pirun hyvältä etenkin lyhyemmissä pätkissä. Livenä möykkäävä Whitechapel on toki helvetin tiukka ja raakakin ryhmä, mutta tauoton mörssääminen puuduttaa hyvin nopeasti, eivätkä bändin biisit ole todellakaan sisällöltään mitään klassikkokamaa. Osaltaan tämä johtuu myös biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta. MEGA UNEARTHLY The Unearthly METAL AGE Brasilialaisen Unearthlyn viides levy tuo mieleen yhden sanan: Behemoth. Keskitasoa huomattavasti köyhempää äärimetalliläpsyttelyä, mauttomia Behemoth-rippailuja ja yleisesti ottaen täysin intohimotonta äänivallia on hankala määritellä oikein millään tasolla puhuttelevaksi – ottaen huomioon senkin tosiseikan, että bändi nauttii kotimaassaan ilmeisen kovaa suosiota. Bändillä on kasassa kaikki, mitä tämän genren puitteissa menestyvältä bändiltä tarvitaan: rujo musiikillinen ilmaisu, oikeanlainen estetiikka ja aika perhanan kova lavaenergia. Rokkaava, proto-blackistä vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual tuleekin Italiasta ja on huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi. Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta kun Saatana sekaantuu rock’n’rolliin, jälki tuppaa yleensä olemaan hyvää. DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEU ROPE Inferno FIN Anthrax Watch Out-11-15.indd 1 17.11.2015 11:14:46 Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Tällaisen musiikin keikkakuntoon saattaminen vaatinee erityistä vaivannäköä, joten jo siltä osin bändin missio on saanut alleen hyvää liekkiä. Rehellisesti sanottuna kappaleista kuulee, että sävelmiä ei ole pohdittu turhan pitkään. Olkoonkin, että kyseessä on taas yksi Rogga Johanssonin pystyttämä projekti, niin Ingramin persoonallinen ja miehekkään vahva murina nostaa profiilia kummasti. Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella ”huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” -riimillä, paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Vasta kahden vuoden ikäisen The One Hundredin potentiaali on huomattu Briteissä, sillä nelikko on lämpännyt esimerkiksi Alice Cooperia ja Mötley Crüeta, mikä ei onnistu ihan jokaiselta aloittelijaporukalta. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin, vaikka tuntuvatkin kieroutuneesta viihdyttävyydestään huolimatta turhan alleviivaavilta ja huomionhakuisilta. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan pysty pitämään intensiteettiään ja mielenkiintoaan aivan loppuun asti, vaikka notkahdus on lopulta melko vähäinen. Josko tästä vihdoin taas ura urkenisi. Unearthlyn jätkät ovat periaatteessa ihan mukiinmeneviä soittajia ja bändi yrittää kaikkensa saadakseen musiikkinsa viimeisen päälle räjähtävään kuntoon, mutta ruuti on tällä kertaa läpimärkää. Sekin auttaa, että Roggalle ominaisen death metalin ohella meiningissä on reilusti punkahtavaa suoraviivaisuutta ja d-beatin vetävää tenhoa. Whitechapel antaa itsestään hyvän kuvan, mutta koska musiikki-dvd-arvioiden fokuksen tulisi olla ennen kaikkea musiikissa, arvosanaa on verotettava kovalla kädellä. Isommissa annoksissa komppien samankaltaisuus käy puuduttamaan, mutta noin muuten meno on tehokkaan luupäistä. Sen perusteella bändikemia vaikuttaisi olevan kunnossa. Dokumenttiosiot ovat usein siitä hämääviä, että hyvin tehdyllä dokkarilla heikompikin bändi saadaan vaikuttamaan hyvältä. Tässä tapauksessa Behemothin nimi ei pomppaa esiin todellakaan positiivisessa mielessä, vaan ainoastaan turhan hallitsevana vaikuttajana, joka tuntuu määrittelevän Unearthlyn olemuksen melkeinpä kokonaan. Vähillä miehistönvaihdoksilla selvinnyt bändi on onnistunut kehittymään ennen kaikkea ryhmänä, ja tämä ilmenee erityisesti dvd:n taidokkaasti taltioitua ja editoitua dokumenttiosiota katsellessa. Ei kai brasilialaisella metallilla nyt näin heikosti mene. Lähes jokainen vähänkään toimiva idea on varastettu helposti tunnistettavista lähteistä, mikä on omiaan aiheuttamaan lähinnä vaivaantunutta kiemurtelua kierrätysbiisien kaatopaikalla. JONI JUUTILAINEN WWW.NUCLEARBLAST. The One Hundredin toimivuus tuli yllätyksenä. KARI KOSKINEN WHITECHAPEL The Brotherhood of the Blade METAL BLADE Kymmenvuotias Whitechapel on yksi deathcoren kuumimmista nimistä – ja varmaan aivan syystä. Riffit kasaan ja eikun narulle. Whitechapelin menestyksen kaava ei siis ole kummoinen mutta palvelee yhtyeen tarkoitusta. Kappaleiden välillä ei ole kummoistakaan eroa, ja bändin oma materiaali vaihtuu raidasta toiseen lähinnä pienin riffivariaatioin. Niin nytkin. Poikkeuksen muodostavat coverina heitetyt Anvilin Forged in Fire ja Dischargen Protest and Survive. The Unearthlystä ei jää kavereille kerrottavaa. Samaa ilmiötä on havaittavissa myös The Brotherhood of the Bladellä, joka menettää enimmän mielenkiintonsa heti, kun yhtye siirtyy lavalle. Deathiin vivahtavaa black metalia soittavasta Unearthystä on turha etsiä mitään omaperäistä – mikäli sellaisena ei pidetä hetkittäisiä brasilialaisia kansanmusiikkivivahteita. Julkaisun anti on myös pitkälti ”bändiltä fanille” -osastoa, joten musiikkiaan tuntemattoman on hankala saada hommasta täysillä kiinni. Yksikään ei ylitä kolmea minuuttia, joten mättö ei käy junnaavaksi. JONI JUUTILAINEN DOWN AMONG THE DEAD MEN Exterminate! Annihilate! Destroy! CYCLONE EMPIRE Dave Ingram ei ole saanut Benedictionista eroamisensa jälkeen aikaiseksi mitään pysyvämpää. Paganizerin kitaristikaksikon kanssa perustettu Down Among the Dead Men yrittää kovasti, eikä jälki ole lainkaan pöllömpää. JONI JUUTILAINEN WHISKEY RITUAL Blow with the Devil ART OF PROPAGANDA Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppo olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck -uhoamista Teksasista, mutta erehdys on kuin tärähdys joka suhteessa. 17-vuotiaalta bändiltä osaisi odottaa edes jonkinlaista pyrkimystä kohti omaa juttua, mutta kun ei niin ei. Dischargen energisyyttä ei sen sijaan saavuteta. Kohdeyleisönsä lienevät teini-ikäiset ja varhaisaikuiset, mutta Subculturesta löytyy kyllä pureskeltavaa kypsempäänkin ikään ehtineille – mikäli tällaiseen musiikkiin kehtaa suinkin kajota. Omaperäisyyden puutteen ohella toinen paha juttu on musiikin ponnettomuus
Varsinkin Budokanin lava on valtava, ja myös dvd:n visuaalinen anti on hyvin vaikuttavaa. Yksitoista vuotta myöhemmin on vuorossa kahdeksas pitkäsoitto, joka todistaa yhtyeen säilyttäneen viehätysvoimansa. Henkilökohtainen suosikkini on mystinen, mukavan irtonaisen flow’n varassa kulkeva Aarnivalkea, joka lipuu kymmenen minuutin kestostaan huolimatta ohi varsin nopeasti. Onko tämä metallia laisinkaan vai pelkkää poppia. Dungenin vahvuus on melodioissa ja kauniissa lauluharmonioissa sekä korkeatasoisissa sävellyksissä. Joko Babymetallin idean tajuaa tai ei. Tajuntansa vapauttaville näilläkin dvd-levyillä on luvassa pelkkää mannaa. Kolmesta japanilaisesta teinitytöstä koostuva Babymetal lienee yksi metallimaailman viime vuosien eniten mielipiteitä jakaneista ”yhtyeistä”. Yhtyeen sijasta voidaan puhua ennemminkin konseptista, niin selkeän teollinen tuote on kyseessä. Nyt soitto näyttäisi olevan täysin livepohjaista, mitä alleviivataan useilla mainioilla soolo-osuuksilla. Kehitys aiemmilta julkaisuilta (Live: Legend I, D, Z Apocalypse, 2013 ja Live: Legend 1999 & 1997 Apocalypse, 2014) on monellakin tasolla huima. Kotimainen Malady on puolestaan saanut ulos vasta esikoisensa. Lähilukua voisi tehdä kokonaisen esseen mittaisesti, mutta yleisesti ottaen on helppo todeta, että Babymetal on Viihdettä isolla V:llä. TONI KERÄNEN DUNGEN Allas sak SMALLTOWN SUPERSOUND MALADY Malady SVART 2000-luvun alussa alkaneen psykedeelisen rockin renessanssin nimekkäin ja myös laadukkain edustaja lienee ruotsalainen Dungen. Sanotaanko kuitenkin, että Wigwamin, Pekka Strengin, Tasavallan Presidentin ja Tabula Rasan vaikutuksen kuulee vahvana. En tiedä, minkä ikäisiä tyypit ovat, mutta luultavasti eivät mitään poikasia, siksi varmalta ja rikkaalta soitto ja ilmaisu kuulostaa. Muutkaan levyn esitykset eivät ole oikeastaan yhtään sen heikoimpia. Hieman tyhjänjauhantaakin on mahtunut sekaan, mutta se ei onneksi pilaa kuuntelunautintoa kauhean paljon. Maladyn debyytti ammentaa hyvin pitkälti suomiprogen vanhoista arkistoista lisäten mukaan ripauksen tuoretta tulokulmaa. Kantaa taakan maa -biisi aloittaa levyn väkevästi hypnotisoivalla kitarateemallaan. Mutta keinotekoisissa jutuissakin on olemassa hyvää ja huonoa, ja siinä jaossa Babymetal menee kevyesti hyvän, jopa loistavan, puolelle. Todella hieno ensilevytys. Pressitiedotteen mukaan kaverusten ainoana haaveena oli äänittää levy ennen kuin he täyttävät 50. Mercuryrevmäisesti tunnelmoiva ja paisutteleva pianoballadi En gång om året ja kaunis instrumentaalipala Flickor och pojkar ovat levyn tunnelmallisem68 INFERNO. MIKKO MALM BABYMETAL Live at Budokan/Live in London EAR Haters gonna hate, heittarit heittaa. Lisäksi kokonaisuuden tuotannolliset arvot ovat kasvaneet merkittävästi. Allas sak on tasaisen vahva kokonaisuus, jolla irtonainen jamittelu ja tarttuvat popbiisit lyövät kättä vallan onnistuneesti. Orkestraalinen Sova on puolestaan mitä oivallisin lopetus levylle. man puolen parasta antia, kun taas videoksikin ehtinyt instrumentaali Franks kaktus edustaa yhtyeen räväkämmän laidan kärkikastia. Vähäeleisesti tunnelmoiva kappale räjähtää puolessa välissä melkoiseen soitinilotteluun, kunnes palaa takaisin alkumuotoonsa. Kameroiden lukumäärässä tai editointikoneen ääressä vietetyissä tunneissa ei ole säästelty. Ensinnäkin, aiemmin oli selkeästi nähtävissä, että Babymetal-kolmikon taustalla heiluvien muusikoiden osuudet tulivat pääosin taustanauhoilta. Malady osaa hyödyntää perinteisiä aineksia persoonallisella tavalla ja rakentaa niistä mukaansatempaavia sävellyksiä, joista löytyy sekä tunnetta että taitoa. Musiikillisesti yhtye seikkailee jossain folkin, progen ja psykedeelisen rockin välimaastossa. Tällaiset kysymykset ovat lopulta turhia. Viime vuonna kuvatut Live at Budokan ja Live in London ovat Babymetalin live-dvd:t numero kolme ja neljä. Jo alussa tulee selväksi, kuinka taitava yhtye on rakentamaan pitkiä ja kestäviä draamankaaria, joissa yhdistyvät tunnelmallisuus ja virtuositeetti. Vuonna 2004 julkaistu kolmas albumi, Ta det lugnt, osoittautui yhtyeen läpimurtolevyksi, joka sai suosiota myös rapakon tuolla puolen
Ulver on edennyt kahdenkymmenen vuoden aikana raa’an black metalin ja metsäisen folkin juurilta triphopin ja elektronisuuden kautta moderniin klassiseen musiikkiin säilyttäen silti paikkansa metalliyleisön sydämissä. Ulver vuosimallia 2015: Anders Møller (perkussiot), Kristoffer Rygg (elektroniikka, laulu), Jørn H. SYITÄ, SEURAUKSIA, IRONIAA TEKSTI AKI NUOPPONEN Norjalaisen Ulverin ristiretki musiikin kaikille mahdollisille laidoille jatkuu määrä tietoisen hallitsemattomasti vielä kahden kymmenen levytysvuoden jälkeenkin. J os musiikin maailmassa on yksi tekijä, jonka suurimpia vakioita ovat sen muuttujat, puhumme norjalaisesta Ulverista. 70 INFERNO. Toisille ajatus Ulverista soittamassa improvisoiden oli kiehtova, mutta yhtä moni pettyi, kun konserteissa ei kuultu lainkaan tuttuja säveliä – vaikka bändi tiedotti asiasta jo ennen kiertuetta. Näiden turvaverkkojenkin kera soitimme kuitenkin kaukana mukavuusalueidemme ulkopuolella. Sværen (laulu), Tore Ylwizaker (elektroniikka, koskettimet), Daniel O'Sullivan (basso, kitara), Ivar Thormodsæter (rummut). – Tietenkin ihmisiä oli varoitettava, koska ainoat tutut sävelet olivat korkeintaan pieniä viitteitä historiastamme, joita käytimme improvisaation perustusten seassa, Ulverin keskushahmona tunnettu Kristoffer Rygg sanoo. – Tapauksessamme tämä ”improvisoiminen” ei siis ollut ihan jazzimprovisaatiota vastaavaa, sillä käytimme pohjana joitakin bassolooppeja, rytmikuvioita ja sampleja. Viimeksi Ulver yllätti kuulijansa keväällä 2014, jolloin bändi kiersi Eurooppaa improvisaatiokonseptin kera
– Materiaalia oli olemassa kymmeniä tunteja, joten logistisesti levy oli painajainen. Tämä pätee myös tammikuun lopulla julkaistavaan ATGCLVLSSCAPnimihirviöalbumiin, joka perustuu lehdistötiedotteen mukaan lähes täysin mainittuun kiertueeseen. Albumin musiikin säveltänyt Kristoffer pääsi kuulemaan lopputuloksen itsekin tuorein korvin. Tämä vei meidät täysin eri suuntiin. Ennen vuotta 2009 ajatus Ulverin keikoista oli silkkaa utopiaa. Elävää elävää musiikkia Ulver on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Matka studioprojektista livenä improvisoiden soittavaksi bändiksi on ollut pitkä, mutta Kristoffer kertoo taannoisen uskonloikan kannattaneen. 71 INFERNO. Siinä vaiheessa kaikki nämä varjopuolet hälvenevät. – Ironista kyllä, en olisi uskonut siihen itsekään, Kristoffer naurahtaa. Monilta levyiltämme voi kuulla sen tietyn hetken ja tietyt vaikutteet, mutta Shadows irrottautuu ajasta ja paikasta. – Se ei ainoastaan perustu improvisaatiokiertueeseen, vaan koostuu ainoastaan sen materiaalista, Kristoffer kiirehtii oikaisemaan. Shadows etenee niin pitkälle epätoivon kylmimpiin syövereihin, ettemme voineet jatkaa samalla tiellä pidemmälle. – Shadows on yksi kokonaisvaltaisimmista albumeistamme. – Blood Insidella kuullaan niin paljon eri vaikutteita elektronisesta musiikista aina syvimpään kakofoniaan, etten oikeastaan tiedä, miten mielenterveytemme kesti sen tekemisen. Koimme saaneemme aikaiseksi jotain ainutlaatuista ja äänitimme levyn vaikuttavalla moniraitateknologialla, minkä ansiosta se kuulostaa todella hyvältä. Vuonna 2007 Ulver julkaisi yhden minimalistisimmista albumeistaan, Shadows of the Sunin... Ei siis progerockia vaikkapa King Crimsonin tai modernisti Porcupine Treen tapaan, vaan vaikutteemme laajenivat tässä kohdassa tutkimattomille seuduille ja tuloksena oli hallittua progressiivista kaaosta. Kaikki ne valmistelut, visuaalisuus, täysivaltaisuus, matkustelu ja loputtoman tuntuinen odottelu... Kiertueet ovat sekä inspiraation syitä että seurauksia. – Kansallisoopperan tallenne sinetöi koko Ulverin 2000-luvun tuohon asti. – Filosofiani tämän suhteen on, että keikkojen tekemisen on oltava itselleni arvokasta tai muuten siinä ei ole mitään mieltä. Se sukeltaa syvälle ihmismielen synkimpiin vesiin ja tekee tämän musiikillisesti keskittyneemmin kuin yksikään toinen albumimme. Ulverista ei voi koskaan tulla sellaista bändiä, joka kiertää pakon takia. – Itselleni se ei ollut yhtä hermoja repivä prosessi kuin monet teoksemme, mutta totta puhuakseni Daniel [O’Sullivan, kielisoittimet] oli se kaveri, joka työsti tämän raakamateriaalin valmiiksi, ja minulla ei ole käsitystä siitä, miten loputtomasti hän käytti siihen aikaa. Nyt tilanne oli täysin päinvastainen! Lavoille omasta tahdostaan Yksi syy näin rohkeaan konseptiin dokumentoitiin vuonna 2013, kun Ulver julkaisi huikean The Norwegian National Opera -livealbumin. Se oli albumin kannalta lopulta siunaus, mutta itse prosessin kannalta kirous, Kristoffer hymähtää. Konserttitallenteen, jollaista tuskin kukaan Ulverin kuulija olisi vielä viisi vuotta aiemmin uskonut kuulevansa. – Tavallisesti omaan musiikkiinsa ehtii väsyä jo ennen sen valmistumista, Kristoffer myöntää. Mukana on oltava intohimoa, ja kaiken menetetyn energian on korvauduttava. Keikoille. Se ei ole puhdasverinen livetai studioalbumi. Varsinkin jälkimmäinen tuntui aluksi lähes musertavalta, mutta päivän päätteeksi, kun on noussut lavalle ja soittanut taianomaisen keikan... – Aluksi kiertue oli kuin tekosyy albumin julkaisulle, mutta meillä on sellainen periaate, että kaiken tekemämme on merkittävä jotain meille itsellemme. Livemateriaalista työstetty albumi vaikuttaa studioversiota helpommalta tuottaa, mutta Kristoffer kertoo, ettei albumi ollut kaikille bändissä vaivattomampi kokemus. Olin pitkään varma, ettemme kykenisi mitenkään soittamaan musiikkiamme lavalla niin täysiverisesti, että voisimme seistä sen takana. Kristoffer korostaa, ettei Ulver ollut alun alkaenkaan pakotettu keikkailuun. – Kiertueet ovat meille todella raskaita. – Se on todella synkkä levy, ja sen tunnelmat ovat niin yleismaailmallisia, etten ihmettele lainkaan, minkä takia ihmiset kertovat sillä olleen tavallista suurempi vaikutus heihin. – Shadows of the Sun oli osittain seuraus sille, minkä syy oli Blood Inside [2004], joka oli eräänlainen Ulverprogealbumi. Musiikki mutatoituu siihen asti, kunnes yksinkertaisesti päätät, että liika on liikaa ja päästät siitä irti. Luojan kiitos minun ei tarvinnut kahlata kaiken tuon läpi! Liityimme mukaan vasta siinä hauskassa vaiheessa, kun Dan lähetti lähes valmiit kappaleet meille ja saimme ihmetellä omaa genretöntä musiikkiamme. Tilausta kiertueille oli olemassa jo toistakymmentä vuotta aiemmin, mutta vasta bändin oma uteliaisuus rajojensa suhteen sai päätöksen aikaan. Kohdallamme syyt keikkailuun ovat itsekkäitä. – Tietenkin kappaleita on tuotettu pidemmälle studiossa, joten albumi on jonkinlainen mutantti. – Toisinaan musiikki jopa kehittyy siksi, että sen haluaa pitää tuoreena itselleen koko prosessin läpi. Tietyllä tapaa se on luonnollinen testamentti kaikesta siitä, mitä varsinkin vuoden 2009 alusta alkaen tapahtui, mutta olen itsekin äimänä, onko tämä huumaava teos oikeasti tekemisiämme. – Olen tavallaan edelleen hieman ymmälläni siitä, miten olemme päätyneet tähän pisteeseen. – Päätös olla rajoittamatta musiikkia oli tietoinen. Tällainen tilanne on muusikon kannalta ainutlaatuinen. Paikan päällä, joka paikassa Kiertueiden juuret löytyvät ironisesti musiikista, jonka sovittaminen keikoille vaikutti ajatuksena kaikkein haasteellisimmalta. – Olemme siinä mielessä etuoikeutettu ryhmä, ettei meidän ole soitettava 200 keikkaa vuodessa vain tullaksemme toimeen
Sain huomata tämän vasta vähän aikaa sitten, kun työskentelin näiden levyjen kanssa. – Perdition City on minulle todella tärkeä albumi, eräänlainen kiteytymä siitä murroksesta, joka alkoi kiinnostuksestani työstää musiikkia enemmän studiossa. – Century Media julkaisi äskettäin nuo levyt bokseina, ja liitimme niihin mukaan kirjaset täynnä muisteluita. Tartuimme merkittävään kirjaan ja käytimme sitä konseptin pohjana, mutta asiat alkoivat ratketa liitoksistaan. Se yrittää olla vähän kaikkea olematta kuitenkaan yhtään mitään. Samat ihmiset, jotka elivät ja hengittivät aiemmin black metalia, vetivät nyt ekstaasia ja osallistuivat reiveihin, Kristoffer nauraa. Kristoffer tuntee myös nämä albumit tavallaan läheisiksi. Jälkimmäinen on yhtyeen sielun, Kristoffer Ryggin, taiteilijanimi. Omiin korviini se kuulostaa todella epävarmalta levyltä. Olihan se kunnianhimoinen kokonaisuus. Se on vain niin... – Albumi on eräänlainen siirtymävaiheen ilmentymä. Muinaishistoriaa metsistä Monet määrittelevät Ulverin edelleen sen syvimpien juurten kautta, ja Bergtatt–Kvelssanger–Nattens Madrigal -levytrilogia muodostaakin keskeisen osan norjalaisen black metalin historiaa. – Totta puhuakseni tämä on ainoa Ulver-albumi, jota en kykene kuuntelemaan. Ulver on ollut yksi musiikkimaailman myyteistä, joka on säilyttänyt albumien avaamisen ja kiertueidenkin jälkeen salaperäisen luonteensa. – Se oli hyvin erilaista aikaa, olin erilainen ihminen ja Ulver täysin eri bändi. Jos Perdition City on Kristofferille uuden ajan Ulverin käännekohta, samaa ei voi sanoa muutamaa vuotta vanhemmasta Themes from William Blake’s -tuplasta, joka herättää Kristofferissa päinvastaisia tuntemuksia. – Vuosituhannen vaihde oli mielenkiintoista aikaa. Tuolloin suurin osa tuntemistani metalli-ihmisistä ajautui yhä syvemmälle elektronisen musiikin, idm:n ja triphopin maailmoihin. Se on kuitenkin siinä mielessä tärkeä kohta historiaamme, että Perdition Cityn määrätietoisuutta ei olisi ikinä syntynyt ilman tätä vaihetta. Outo! En samastu siihen musiikkiin millään tavalla. Bändin historian hämärimmät tarinat liittyvät silti bändin alkuaikoihin, ja varsinkin Nattens Madrigalin (1997) ympärille on rakenneltu urbaaneja legendoja... – Tarkoitat varmasti sitä, että käytimme levyn budjetin ostaaksemme kalliita pukuja ja äänitimme levyn neliraituUlver 1990-luvun puolivälissä kokoonpanossa Skoll, Aismal, Haavard, AiwarikiaR ja Garm. M O RT EN A N D ER SE N 72 INFERNO. Ajallisesti ja tunnesiteeltään nämä albumit ovat itselleni etäisiä, mutta nostalgian ja historiani kannalta ne ovat todella, todella tärkeitä teoksia. Näiden työstämisen aikana sain huomata, kuinka en ehkä ole sama kaveri kuin levyjä tehdessäni, mutta kuulen ehkä juuri siksi niiden brutaalin ehdottomuuden ja aitouden lähes [normaalin] kuulijan korvin. Epävarmuudesta itsevarmuuteen Vielä tässä vaiheessa, 2000-luvun puolivälissä, moni ei meinannut päästä yli ajatuksesta, ettei Ulver ollut enää metallibändi – siitäkin huolimatta, että suurin mullistus koettiin jo muutama vuosi aiemmin, kun Perdition City (2000) muutti Ulverin ytimen lähes kertaheitolla. Elektroninen musiikki ja eräänlainen city by night -mentaliteetti olivat kuin pakkomielteitä minulle ja Tore Ylwizakerille, jonka kanssa muodostimme ”uuden Ulverin”
Jos olen ihan rehellinen, en tiedä vielä itsekään, millaista musiikkia se tulee käsittämään. Tämä juontaa varmasti juurensa lapsuuteen saakka ja kuuluu omassa musiikissani intohimoni kautta, teinpä sitten black metalia tai neoklassista ambientia. – Saimme järjestettyä itsemme studiolle öiseen aikaan ja äänitimme levyä itseksemme 12tai 16-kanavaisesti pienitehoisilla vahvistimilla. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Ulver ei aio päästää periaatteistaan irti myöskään tulevaisuudessa. Yksi näistä järjestettiin upeassa vanhassa oopperatalossa Italian Parmassa. Kristoffer sanookin, että Ulver on aina heijastellut häntä itseään ihmisenä. – Ensi vuoden alusta alkaen keskitymme Assassination of Julius Caesar -konseptiin. ”Vuosituhannen vaihde oli mielenkiintoista aikaa. Siitä tulee massiivinen studioalbumi. – Uskon siihen, että jokaisella muusikolla on oma äänensä. Kutsuipa sitä sitten pohjavireeksi tai sieluksi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. rilla metsässä, Kristoffer nauraa. Tämän jälkeen annoimme albumin Helge Stenin masteroitavaksi, ja viimeistään tämä noisemuusikon kosketus antoi levylle sen lopullisen luonteen! Uusvanha sielu Ajat ja muusikot saattavat muuttua, mutta tietty osa Ulverin ytimestä on säilynyt. – Teimme taannoin konsertteja täysikokoisen orkesterin kera. Vuonna 2016 Ulverin maailmassa on siis mahdollista kaikki ja ei mikään. Osoituksia tästä tullaan kuulemaan jo lähitulevaisuudessa. 10 numeroa/12kk 74,90. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Seuraavaksi aiomme tarttua haasteeseen uudelleen ja viimeistellä livealbumin. Tuolloin suurin osa tuntemistani metalliihmisistä ajautui yhä syvemmälle elektronisen musiikin, idm:n ja triphopin maailmoihin. – Taistelimme jo varhain itsestään selviä ratkaisuja vastaan – aina, kun se oli musiikin edun puitteissa mahdollista. Tämän tallenteen miksaus osoittautui todelliseksi haasteeksi ja otimme sittemmin hieman etäisyyttä siihen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Jos jokin osa Ulverin sydämestä on ollut aina olemassa, se on itseironinen itsepäisyytemme ja kapinamme, Kristoffer naurahtaa. – On ikävää murtaa nämä illuusiot, mutta todellisuudessa levy äänitettiin yhdessä Norjan ensimmäisistä täysin digitaalisista studioista, jossa myös Mysticum työskenteli aikoinaan. Ulverin muusikot siirtyvät elämiensä viidensille vuosikymmenille, mutta Kristoffer kokee musiikillisen tutkimusmatkansa olevan vasta alussa. Samat ihmiset, jotka elivät ja hengittivät aiemmin black metalia, vetivät nyt ekstaasia ja osallistuivat reiveihin.” Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero
Koetin paniikin iskiessä tehdä asialle jotain, loppuunmyydyn Nosturin odotellessa. Tätä seuraa tietenkin bändien soundcheckit käänteisessä järjestyksessä. Uula kertoo jokaisen työpäivän olevan ainutlaatuinen kokonaisuus, joka ei unohdu hevillä. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki on mahdollisesti ensimmäistä kertaa bändiä miksaavan teknikon käsissä. KIERTÄVILLÄ bändeillä on usein mukana omat miksaajansa, mutta vähintään yhtä monesti soundien ruuvaamisesta vastaa keikkapaikan oma mies, niin sanottu talon miksaaja – ammattilainen, joka työskentelee joka ilta haastavissa ja hyvin vaihtelevissa olosuhteissa. Talon miksaajan työ vaikuttaa hyvin epäkiitolliselta hommalta. Keikkatilanteissa pätee sama kaksijakoisuus kuin levyjenkin miksaamisessa: on olemassa määrätietoisia bändejä, mutta myös niitä, joilla ei ole soundien suhteen oikeastaan mitään toiveita. – Toisinaan ohjeistus ennen keikkaa on olematonta. Eri keikkapaikoilla on soundiensa puolesta vaihtelevat maineensa. Aki Nuopponen PIIRITTÄJÄ Kiittämättömyys on miksaajan palkka. Muistoihin mahtuu niin onnistumisia kuin epäonnistumisia. – Bändeistä ja näiden omista teknisistä ryhmistä löytyy myös puhtaasti hankalia asiakkaita. Kuinka monesti olet huomannut arvostelevasi keikkaa, kun sen soundit eivät olekaan helli neet korviasi. Tärkein palaute tulee bändeiltä ja näiden taustajoukoilta. – Laulaja päätti huutaa minulle ja yleisölle, ettei kuule mitään. Saimme suoritettua soundcheckin juuri ja juuri tyydyttävästi, mutta sitten h-hetki iski päälle ja keikka alkoi. Lavalla oli eräs vanhaa liittoa edustava saksalainen heavybändi, jonka laulajan kuulo oli tainnut jäädä 80-luvulle. Homma saatiin lopulta kuntoon ja keikka jatkui, mutta bändin lavateknikko tuli kertomaan, että taitaa olla parempi että poistun, ettei adrenaliinin täyttämä laulaja hyökkää kimppuuni, Uula nauraa. – Keikkapaikat ovat teknisesti täysin uniikkeja. Sitä vain tekee parhaansa ja toivoo parasta, Uula hymähtää. 74 INFERNO. – Yksi ikimuistoinen epäonnistuminen tapahtui harjoitteluaikoinani. – Merkittäviä tekijöitä ovat myös bändin koko tilaan nähden, yleisön määrä ja tietenkin itse miksaaja, joka pelaa kaikkien mainittujen muuttujien keskellä ja yrittää luoda mahdollisimman kuuntelijaystävällisen ja tasapainoisen kokonaisuuden. Tähän en osannut aikoinaan alalle ryhtyessäni varautua, ja voin sanoa, että joissain tapauksissa on saanut laittaa kaiken ystävällisyytensä, rauhallisuutensa ja diplomaattisuutensa peliin, jotta kaikkeen tyytymättömät muusikot on saatu tyytyväisiksi. Uula kokee tilanteen kuitenkin toisin. Entä miten usein löydät itsesi kehumasta onnistunutta miksausta. – Nautin talonteknikon työstä, ja bändien kanssa pärjääminen on hyvin pitkälti omasta asennoitumisesta kiinni. Sen jälkeen alkaa rakennusvaihe, rumpujen kasaaminen, mikitys ja kaiken kytkeminen soundcheckiä varten. Epäonnistunutta jälkeä lytätään kovaan ääneen internetin ihmemaailmoissa, mutta onnistuneet soundit saavat harvemmin kiitosta. Tie vei hänet lopulta harjoittelun ja oppisopimuksen kautta kokopäiväiseksi teknikoksi, joka elää tiukan päivärytmin keskellä. – Kaiken tekniikan on oltava kunnossa, jotta bändit voivat keskittyä oleelliseen. Korvia on kuitenkin niin erilaisia, että nettikeskusteluja lukemalla ei hyödy mitään. Tilojen akustiikat vaihtelevat huimasti, ja niiden äänentoistojärjestelmät ja äänipöydät luovat kokonaisuuden, joka toimii joko hyvin tai asettaa haasteita. – Normipäivä alkaa bändin saapuessa taloon. – Yllättäviä haasteita saattaa tulla myös ohjelmatoimiston ja bändin välisistä informaatiokatkoksista, joiden takia esimerkiksi backlinessa ilmenee puutteita. Se palaute on erittäin suureksi osaksi todella myönteistä. Tässä vaiheessa asiat muuttuvat haastaviksi. Esimerkiksi jotkin Helsingin paikoista tuntuvat toimivan aina, toiset eivät ikinä. – Joskus ohjeet ovat viimeisen päälle tarkkoja, mutta yhtä usein tasoa ”laita kuulumaan jotain ja vähän kaikkea”. Helsingin Nosturissa työskentelevä Uula Korhonen kertoo päätyneensä tehtävään soittoharrastusten myötä. Jos orkesterilla on mukana omia teknikoita, vaihdetaan kuulumiset ja tarkistetaan, että tekniset raiderit on ajan tasalla. – Homman nimi on pitää huolta bändeistä, mihin sisältyy paljon muutakin kuin nappuloiden kääntelyä, Uula sanoo
Kiittämättömyys on miksaajan palkka. mennessä Kuusi-kuusi-kuusijuhlan kunniaksi Turbo VIP -paketit pukinkonttiin! Oi ke ud et m uu to ks iin pi dä te tä än SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 The Arockalypse 2006 redux show lisää tulossa… THE SATANIST -SHOW. 115 € • KOLMEN PÄIVÄN TURBO VIP -PAKETIT ALK. 255 € ole aikainen korppi ja nappaa huokea early crow-lippu 31.12. WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI KOLMEN PÄIVÄN EARLY CROW-LIPUT ALK
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN AVAN-WITCH-BURY-11-15.indd 1 17.11.2015 11:05:28