Inferno 10/2016 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 10/2016 I HINTA 8,90 euroa
36 page booklet incl. Anneke van Giersbergen and Che Aimee Dorval on guest vocals. www.insideoutmusic.com www.centurymedia.com In Flames 1993-2011 09.12. Merry Xmas & Happy New Year! Witchery In His Infernal Majesty‘s Service 25.11. Produced by Daniel Bergstrand at Dug Out Studio (Behemoth, In Flames, Meshuggah). Feat. Moonsorrow Jumalten aika The masters of Finnish pagan black metal! “Jumalten Aika” is a monument of dark, atmospheric grandeur carrying a distinctive 90’s Northern black metal vibe. Remastered for vinyl by David Donnelly at DNA Mastering (Aerosmith, Red Hot Chili Peppers, Blink-182, KISS, Mötley Crüe and many more). The first live-release by these groundbreaking Norwegian modern progressive metallers. Helsinki The Circus 1.3. Incl. Seinäjoki Rytmikorjaamo Also remember New releases. Mixed and mastered by Dan Swanö (Opeth, Katatonia, Bloodbath, Edge Of Sanity). lyrics, credits & liner notes, special etching on side B of “Demo‘93” & Black-Ash Inheritance. Finland shows w/ Leprous 28.2. Kansas The Prelude Implicit The first Kansas album in 16 years! 10 new tracks written by the band and co-produced by members Zak Rizvi, Phil Ehart and Richard Williams. Strictly limited, hand-numbered collector’s box set. All 13 LPs on heavy 180g vinyl. Devin Townsend Project Transcendence Produced, engineered and mixed by Devin Townsend and Adam ‘Nolly’ Getgood (Periphery). After six years, Swedish blackened thrash metallers Witchery finally return with their long-awaited 6th studio album. Audio recorded/ mixed by David Castillo and mastered by Tony Lindgren of Fascination Street Studios. a full bonus disc with 11 additional, new tracks. Leprous Live At Rockefeller Music Hall 25.11. Insomnium Winter’s Gate An epic 40-minute song based on the award-winning short story written by vocalist & bassist Niilo Sevänen. Video directed by Costin Chioreanu
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Pe rika to, Ser pe nti ne Do mi nio n, Kry pts , Sire nia , Ma rian as Re st 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Me tal lic a 02 3 Sp irit us Mo rti s 02 6 Am en dfo il 02 8 Ha mm erf all 03 2 In Fla me s 03 6 Ro ot 03 9 Ra ng er 04 4 Tre es of Ete rni ty 05 Pö lky llä : kita rat ekn ikk o-m uu sik ko -kir jail ija Kim mo Aro luo ma 05 4 Sa lam yh kä : Pu ng en t Ste nc h Be en Ca ug ht Bu tte rin g (19 91) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ra ng er 07 6 De mo t, pä äo sas sa Fire Ac tio n 07 8 Va nh a liit to: Va de r, ha ast att elu ssa Pio tr Wi wc zar ek 08 2 Ku ud es pii ri: Ra ska an jou lun aik a 044 032 018 023 03 9 03 6 PA TR IC U LL AE U S LA R S JO H N SO N EM M A G R Ö N Q VIS T JA R KK O PIE TA R IN EN AL EA H ST AR BR ID G E/ D AR IA EN D R ES EN
VIERAILE SIVULLAMME FACEBOOK.COM/NUMMIROCK. N U M M I J Ä R V I . 2 4 . N U M M I R O C K . F I JOULUKALENTERISTA NUMMIKIVAA! NÄETKÖ POSTAUKSEMME FACEBOOKISSA. 2 3 . 2 1 7 . ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 2 2 . K E S Ä K U U . K A U H A J O K I W W W
Ensimmäisestä kommentista vastaa silloisessa Tshekkoslovakissa vuonna 1987 perustetun Rootin johtaja Ji?í Valter. N U M M I J Ä R V I . ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 2 2 . vuosikerta Numero 142 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. K E S Ä K U U . N U M M I R O C K . F I JOULUKALENTERISTA NUMMIKIVAA! NÄETKÖ POSTAUKSEMME FACEBOOKISSA. Täytyykin toivoa, että viimeaikaiset tapahtumat, koko tämä helvetin ahdistava ja kummallinen vuosi sakeine kalmanhajuineen ja sekavine kuvioineen, vaikuttaisi edes tähän sarkaan positiivisesti. VIERAILE SIVULLAMME FACEBOOK.COM/NUMMIROCK 7. Pahoin pelkään, että plusmerkit ovat muuten jatkossa vähissä. 2 4 . 2 3 . Se ei ollut ainoastaan marginaalia vaan suurin piirtein laissa kiellettyä.” ”Kytät jahtasivat meitä, ja pari kertaa he aikoivat jopa pidättää meidät suoraan lavalta, mutta onnistuimme aina pakenemaan. Minut luokiteltiin ’länsivaltojen satanistiseksi vakoojaksi’ ja muuta vastaavaa.” Kumpaisenkin näistä kappaleista voi lukea uudelleen edempänä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Aleah Starbridge KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. Inferno palaa asiaan – tähänkin, kenties – tammikuun lopussa. K A U H A J O K I W W W . Niin hiljaiseksi kuin tämä veteleekin, ainakin tuleva Yhdysvaltain presidentti on ilmeisen hyvää pataa perinteisen vastapelurinsa, itänaapurimme Venäjän johtajan kanssa. Näistä veijareista ei koskaan tiedä, mutta aina voi toivoa, että maailma muuttuu hitusen paremmaksi ainakin yhdeltä osin: hyvällä oraalla olleen uuden kylmän sodan kantilta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Näissä tunnelmissa ei muuta kuin hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta. Toisin kuin genren ulkopuolella edelleenkin vakaasti uskotaan, metallimusiikki on taiteenlaji, jonka tuntosarvet sojottavat hanakasti päin maailmamme muutoksia. AMENDFOIL Empyrean & Ophidian NICK CAVE & THE BAD SEEDS Skeleton Tree BEELZEFUZZ The Righteous Bloom TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT LEONARD COHEN You Want It Darker BORKNAGAR Winter Thrice KRYPTS Remnants of Expansion Make metal great again ”METALLI toimi kirjaimellisesti undergroundissa. Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että ”vapaan maailman” uusi päällikkö on sirkuspellen elkein pallilleen kavunnut Donald Trump. Toisen puolestaan irrotti pari vuotta aiemmin kasautuneen puolalaisyhtye Vaderin Piotr Wiwczarek. Kun USA:n johtoon kipusi edellisen kerran edes liki yhtä kiistanalainen hahmo, tämä raivasi osaltaan tietä monille maailmanpoliittiseen tilanteeseen kantaa ottaneille huippulevyille, Master of Puppets toki etunenässä. Kumpikin kaveri on elänyt kylmän sodan aikaan Neuvostoliiton synkässä varjossa ja edustanut bändinsä kera puhtainta alamaailmaa, jonka näissä yhteyksissä saattaa kuvitella. 2 1 7
Suomikuolemaa ja -tuomiota SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN SA M U SA LO V A A R A 8. – Välillä riffeistä tulee melkein tribuuttimaisia, mutta tämä on harvoin tarkoituksenmukaista. Meitä on aina viehättänyt synkkä musiikki, joka upottaa mukanaan. Luonnollisesti tämä kuuluu myös meidän soundissa. Kryptsin hallitsevin piirre on sen tukahduttava pimeys, joka vaikuttaa bändin musiikissa hyvin kokonaisvaltaisesti – Remnants of Expansionillä jopa tanakkaa debyyttiä paremmin. – Levyn tematiikka kietoutuu sen nimen ympärille. Onko bändinne musiikillinen linja hakattu kiveen. Kun perusasia on hallussa, se kantaa kyllä läpi biisin kuin biisin. – Soitamme death doomia. – Meitä ei kuitenkaan kiinnosta säveltää levy levyltä täysin samanlaista materiaalia. ”Suomalainen death doom” kuvastaa meidän äänimaailmaa hyvin. – Aloitimme kirjoittamisen jo ennen kuin Unending Degradation oli julkaistu. Remnants ei ole varmaankaan ulkopuolisille sen erilaisempaa tavaraa kuin aikaisemmatkaan julkaisumme, mutta meille se on askel kohti uutta. – Suurimmat vaikutteet tulevat vanhoilta suomalaisilta death metal -yhtyeiltä kuten Rippikoulu, Sentenced, Demigod, Demilich, Abhorrence ja niin edespäin. – Jaa-a… Ehkäpä juuri tuosta pohjattomuuden tunteesta. Alusta pitäen oli selvää, että materiaali tulee olemaan hieman erilaista, bändi vastaa. Koetteko itse, että soundinne on jotenkin erityisen suomalainen. Krypts edustaa vanhaa suomalaista death metalia muiden muassa alkuaikojen Sentencedin ja Abhorrencen hengessä tehden tämän varsin hyvin ja esikuvia kunnioittaen. UUSI levynne Remnants of Expansion on mielestäni tunnelmaltaan hieman Unending Degradation -edeltäjäänsä (2013) pahaenteisempi ja pimeämpi. Mistä musiikkinne pohjaton synkkyys lopulta kumpuaa. Omasta mielestämme jokainen julkaisumme on ollut erilainen ja säilyttänyt kuitenkin saman ytimen. Minkälaisista lähtökohdista aloitte kirjoittaa albumin materiaalia. Jokainen kappale kuvailee aihetta omasta näkökulmastaan liikkuen riutuvista galakseista mielenrippeisiin. Näiden raamien sisällä liikumme vapaasti, mutta täysin niiden ulkopuolelle emme mene, vaikka vaikutteita tulee paljon erilaisista lähteistä. Miten tämä ilmentyy ulkopuolisille, on täysin eri asia. Toisen levynsä julkaissut Krypts alleviivaa, ettei 1990-luvun alkupuolelta tuttu suomalainen death metal -soundi ei ole kadonnut mihinkään. Olimme myös todella kyllästyneitä debyyttiin ja halusimme ”hyökätä” sitä vastaan. Yhtyeen linjaksi valikoitunut raskassoutuinen death metal on pitänyt kutinsa hyvin, eikä bändin ilmaisuun oikeastaan edes kaipaa sen kummempaa sävykkyyttä tai ”mielenkiintoista vaihtelua”. En ole vielä nähnyt albumin sanoituksia, joten voisitteko hieman avata, millaisia sanoitusteemoja siltä löytyy. – Upotimme debyyttiin kaiken, mitä Krypts oli ensimmäisestä demosta siihen asti, ja pystyimme aloittamaan tämän prosessin jälkeen niin sanotusti alusta
Etuoikeutetun ihmisen onttoutta, riittämättömyyttä ja pahaa oloa yltäkylläisyyden keskellä. Koetteko itse kuuluvanne samaan sarjaan mainittujen kanssa. – Se on se selittämätön arkinen ahdistus, joka tuntuu seuraavan kaikkialle. Tuliko albumista juuri sellainen kuin pitikin. Kahdeksanbiisinen Horror Vacui on yllättävänkin tasapainoinen ja sävellyksiltään vahva debyytti. Yhtyeen musiikki noudattelee monille suomalaisbändeille tuttua kaavaa, jossa yhdistyvät deathin rankkuus ja doomin hidastempoinen synkkyys sekä jostain kansamme kollektiivisesta selkärangasta kaivettu lähes iskelmällinen kaiho ja melankolia. Vapaa käännös kertoo, että nimi viittaa muinaiseen Aristoteleen esittämään fysikaaliseen teoriaan, joka tarkoittaa tyhjyyden kammoa. Tummanpuhuvien suomalaisbändien loputtomalta tuntuvaa voittokulkua jatkava Marianas Rest löi käteen vaatimattomasti yhden vuoden parhaista debyyteistä. Bändi on ollut nyt kasassa kolmisen vuotta. Kuusimiehisen porukan taustalta löytyy ainoastaan kaksi vuotta sitten ilmestynyt nimikkodemo, joka poiki sittemmin levydiilin pienen yhdysvaltalaisen Sliptick Recordsin kanssa. Lauluja arkisesta ahdistuksesta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Me synnytämme tämän tyhjiön itse, ja sitä ei pelkillä sometykkäyksillä täytetä. – Kai tämä vähän kliseekokoelmaksi muodostuu, mutta pääasioina lienevät pako perhe-elämästä, ylimääräisen arkiangstin purku ja mielenkiinto katsoa, mitä tällaisella apinalaumalla saadaan aikaan. Olemme olleet rypistykseen erittäin tyytyväisiä. Meille muille riittää klassinen KKK-resepti, eli kahvi, kalja ja kalorit. Tämän mukaan luonnossa ei voisi esiintyä tyhjiötä. Hyvin tässä on myös päässyt eroon liiasta varallisuudesta, laulaja Jaakko Mäntymaa vakuuttelee. Haastattelua tehdessä elämme pian marraskuun puoliväliä ja Suomen päivä on kohta lyhimmillään ja pimeimmillään. Millaisia keinoja teiltä löytyy kaamosmasennusta vastaan. Verrokkibändeiksenne on helppo löytää muiden muassa Rapture, Insomnium, Swallow the Sun ja Ghost Brigade. – Tämän parempaa tuskin olisimme pystyneet tähän väliin pusertamaan. Tämän parempaan yhtye ei juuri tällä hetkellä pystynyt. – Omaa juttua tässä tietysti yritetään tehdä, vaikkei vertauksilta tässä vaiheessa kuulukaan välttyä. – Rumpalin [Nico Heininen] kaamosmasennus hoituu vasta, kun basistimme lentää Bangkokiin. Minkälaista tarvetta täyttämään Marianas Rest syntyi. KOTKASSA vuonna 2013 alkunsa saanut Marianas Rest tuli esiin kuin tyhjästä. Mitä tyhjän tilan kammo tarkoittaa teidän tapauksessanne. Toisaalta sama termi on käytössä myös taiteessa, jossa se tarkoittaa erilaisilla yksityiskohdilla täyteen ahdettuja teoksia. Poikkeuksen tekee tässäkin asiassa bändin basisti [Harri Vainio], joka suuntaa vuosittain Bangkokiin kuuntelemaan itseään parempia katusoittajia. Yhtyeen esikoinen kantaa nimeä Horror Vacui, mikä kalskahtaa suomalaisen korviin erikoiselta. – Hienoa tulla verratuksi tuollaisiin bändeihin, ja kyllähän niitä on tullut tankattua
Ehkä se johtuu siitä, että tempot ovat niin nopeita, Dutkiewicz kuittaa. Olen todella iloinen, että levy on viimein purkissa, Dutkiewicz huokaisee. Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että yhtyeen nimi ja albumin konsepti pyörivät Amerikan hallituksen sisäisen korruption, uskonnon, suuren bisneskoneiston ja muun vastaavan ympärillä. Sen bändikattaukseen kuuluivat miehen oman pumpun ohessa Cannibal Corpse ja The Black Dahlia Murder. Jesse tuli luonnollisesti mieleeni, koska olen tehnyt monia levyjä hänen kanssaan ja nauttinut työskentelystämme. Maailma voi olla pahimmillaan todella pelottava paikka. Sen kappaleiden kestot pyörivät keskimäärin alle kolmessa minuutissa päätöskappale This Endless Warin tuodessa levylle kestoa ”peräti” 4.38 minuutin verran. ja niinhän se oli! – Juuri nyt näyttää siltä, että bändin tulevaisuus on hyvin epävarma. – Ei minulla ollut mitään aikeita kirjoittaa tarkoituksellisesti alle kolmeminuuttisia kappaleita, niistä nyt vain tuli sellaisia. Projektin saattaminen loppuun vei paljon aikaa, koska aikataulujemme sovittaminen oli hankalaa ja myös sanoitukset ottivat oman aikansa. IDEA Serpentine Dominionista lähti kytemään Killswitch Engage -kitaristi Adam Dutkiewiczin päässä vuoden 2009 Rockstar Energy Drink Mayhem -festivaaleilla. Tarinoita pahasta maailmasta SYTYKKEITÄ 10. Onko visio musiikin suunnasta muuttunut tänä aikana. – Ei itse asiassa yhtään. Tästähän voisi päätellä, että Serpentine Dominion on poliittinen yhtye. Näinkin pitkään ottaneesta levystä ei voi puhua muuna kuin projektina, joten aktiivista tai keikkailevaa bändiä Serpentine Dominionista tuskin tulee. Minusta levyllä on kyse siitä, että maailmassa tapahtuu koko ajan paljon pahoja asioita, vaikka emme olisi niistä aina tietoisia. Yhtyeen perustamisesta on seitsemän vuotta. – George halusi alkujaan kirjoittaa sanoitukset. Hän yritti sitä muutaman kerran, mutta ei saanut aikaiseksi mitään, mihin olisi ollut tyytyväinen. – Tein tämän levyn ihan puhtaasti hauskanpitoprojektina. Saattaa olla, ettei Cannibal Corpsella ja Killswitch Engagellä ole juuri yhteistä, mutta kun yhtyeiden keulakuvat lyöttäytyvät samaan bändiin, alkaa tapahtua. Todisteeksi tästä käy Serpentine Dominionin napakka esikoislevy. Lopulta tajusimme, että tarvitsemme ulkopuolisen sanoittajan. Täytyy katsoa, kelpaako tämä albumi yhtään kenellekään, ja miettiä jatkoa sen mukaan. Yhdeksänbiisinen nimikkokiekko on tiukka ja ytimekäs levy. Miksi et kirjoittanut sanoituksia itse. Arvostan Georgea ja Shannonia yli kaiken ja ajattelin, että voisi olla hauskaa tehdä jotain heidän kanssaan... Millaisena näet bändinne tulevaisuuden. – Ei nyt varsinaisesti, mutta politiikka on monella tapaa piilevä osa tätä albumia. Levyn sanoituksista vastaa Adamin pitkäaikainen ystävä ja bändikaveri, Killswitch Engagestä tuttu laulaja Jesse Leach. Uuden bändinsä laulajaksi Dutkiewicz kaavaili jykeväniskaista CCmurisijaa George ”Corpsegrinder” Fisheriä ja rumpaliksi nyttemmin jo entistä Black Dahlia Murder -kannuttajaa Shannon Lucasia
Tulisiko hevarien pysyä erossa punkista ihan yleisestikin. – Sanoma tavoittaisi mahdollisesti suuremman yleisön kuulijaystävällisemmän musiikin avulla, mutta samalla kokonaisuus muuttuisi soundin siistimisen myötä tylsemmäksi. Ei sitä sen kummemmin suunniteltu, ja alkuperäinen suuntakin muuttui jo ensimmäisissä treeneissä. Uutta vanhasta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ PERIKATO soittaa melko rujoa ja perinteistä hardcorea. Bändistähän löytyy aika helpostikin yhteyksiä metalliin, kun jäsenillä on taustalla bändejä kuten Speedtrap ja Horse Latitudes. Saattaisi kuvitella, että tämän musiikkityylin ideat on kaluttu jo melko loppuun. -levyn sanoituksissa. Musiikkinne on marginaalikamaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Onko bändi niin sanotusti old school ihan tarkoituksella. Miksi punkin ja metallin sekoittaminen on läpeensä paska idea. Lafkanne Svart kertoo tiedotteessa, että bändillänne ei ole mitään yhteyksiä metalliin. – Siellä puidaan melko jyrkkään sävyyn ainakin oikeistolaisen politiikan satoa ja meneillään olevaa hyvinvointivaltion alasajoa. Eikö sanomanne menisi paremmin ja laajemmin perille jos musiikki olisi vähän kuulijaystävällisempää. En näe sitä mitenkään ongelmana, jos joku haluaa vaikka soittaa sekä punkettä hevibändeissä. Parhaimmillaan punkin ja hevin sekoittaminen saattaa johtaa vaikka minkälaisiin klassikkolevyihin! Usein tuo tuntuu menevän valitettavasti niin, että punkkareiden tekemä hevi kuulostaa järkevältä, mutta toisinpäin se ei välttämättä toimi. – Vaikka musa varmasti kuulostaakin jonkun mielestä ”vanhalta”, en koe Perikadon olevan bändi, joka larppaa menneisyyden oloja ja soittelee lankapuhelimella vain, koska 80-luvullakin tehtiin niin. Ei tällä bändillä mitään suurta yleisöä tavoitella, eikä yhteiskunnallisia ongelmiakaan tarvitse alleviivata, kun kaikki on jo räikeästi esillä. Aina ei tarvitse keksiä väkisin jotain ennenkuulumatonta, vaan uutta voi luoda myös asettamalla vanhat ja tutut palikat uuteen, erilaiseen ympäristöön. – Bändistä tuli tällainen, kun alettiin soittaa yhdessä. Minkälaisia aiheita käsittelette Kuka hyötyy. Kuinka Perikato pitää homman mielenkiintoisena sekä itselleen että kuulijoille. – Perikadon ruma ja tyly musiikki tukee hyvin levyn sanomaa, mistä johtuen näitä tekstejä on hankalaa nähdä erilaisessa kontekstissa, Ville sanoo. Kaoottista ja jyrkkää hardcorepunkkia takova Perikato luottaa musiikissaan perinteiseen kaavaan, mutta katsoo myös tarkasti ympärilleen. Oikeastaan parempi niin: tästä tuli paljon mielenkiintoisempaa verrattuna vaikka siihen, että soitettaisiin perinteistä d-beatiä vähän siistimmällä soundilla, kitaristi Ville aloittaa. – Se on todella ok, että hevidiggarit ja punkkarit viihtyvät samoilla keikoilla. – Tiedotteessa itse asiassa lukee, että hardcore tarkoittaa svartilaisille nimenomaan hardcorepunkkia eikä mitään asennemetallia. – Lähtökohtaisesti tässäkin mennään peruspalikoiden varassa, mutta lyriikoiden ajankohtaisuus ja jonkinlainen tuore näkökulma soittamiseen saattavat tehdä ihmeitä. JO U N I P A R K K U 11. Tilansa saavat myös esimerkiksi natohaukat, salametsästäjät ja rajut jätkät netissä, laulaja Jussi paljastaa
– Pääasiallinen tavoitteeni on musiikin vaihtelevuus, koska tykkään sekoittaa keskenään erilaisia juttuja ja muokata lopulta kaiken suureksi konseptiksi. Voisin jatkaa sitä oikeasti loputtomiin, mutta kappaleissa täytyy säilyä balanssi ja pyrin siihen parhaani mukaan. Odotimme hänen eroavan itse, koska se olisi ollut järkevä ja kunniakas tapa toimia, multi-instrumentalisti, laulaja ja biisinkirjoittaja Morten Veland paljastaa. Tämä oli lähtökohta myös tällä kertaa. Mitä tapahtui. – Rakastan rakentaa harmonioita ja lisäillä kappaleisiin erilaisia yksityiskohtia. Tuloksena on hämmästyttävän väkevä uutuuslevy. Mutta vaikka asiat ovat menneet näin, toivotamme hänelle kaikkea hyvää ja olemme kiitollisia yhteisistä vuosistamme. Talven inspiroima SYTYKKEITÄ 12. Olen pitänyt aina hänen äänestään, ja kun saimme kappaleet nauhoitettua, lopputulos oli fantastinen! Projekti itsessään opetti meille molemmille paljon. Viimeiset kolme vuotta olivat täynnä ongelmia, ja me kaikki tajusimme niiden johtuvan Ailynistä. – Juuri nyt haluan lähteä rundille, ja rundin lopussa kaipaan varmasti studiota. – Kun etsimme uutta laulajaa, valintamme osui heti Emmanuelleen, koska hän on niin monipuolinen laulaja. Tilalle astui norjalaisbändin mukana jo kauan kulkenut Emmanuelle Zoldan. Se on jotenkin inspiroivaa aikaa. Edeltävän The Seventh Life Pathin julkaisusta on vain puolitoista vuotta. – Hänellä on terveydellisiä hankaluuksia, joista en viitsi avautua sen enempää, mutta niiden ansiosta erityisesti kiertäminen muodostui viime vuosien aikana suureksi ongelmaksi. Lehdistötiedote kertoo, että uuden levyn peruslähtökohtana toimi puhdas melankolia. Koetko että Sirenia elää tällä hetkellä uransa tuottoisinta aikaa. En pysty olemaan kauaa ilman säveltämistä, se on yksi tärkeimmistä asioistani. – Olen kirjoittanut vuosien varrella muutaman minimalistisen biisin. Massiivista orkestroitua metallia tekevä Sirenia on saanut uralleen uuden alun, kun bänditoimintaa merkittävästi hankaloittanut laulaja vaihtui uuteen. On tuossa kuitenkin perääkin, koska musiikkini on aina ollut jollain tavoin melankolista. Olemme tehneet yhteistyötä yli vuosikymmenen, mutta hän on ollut yleensä osa kuoroamme. Sireniassa on silti kyse paljon muustakin. – Ailyn ei kyennyt enää tarpeeksi hyvään panokseen bändin eteen, joten meidän oli pakko lopettaa yhteistyö. Oletko koskaan ajatellut kirjoittaa hieman yksinkertaisempaa materiaalia. Toinen vaihtoehto oli Sirenian lopettaminen, mutta sen aika ei ollut vielä. Se on mukavaa aina silloin tällöin, mutta on tuskin suuri salaisuus, että haluan säveltää mieluummin suuria ja mahtipontisia kappaleita. – Se on jaksoittaista, ja juuri nyt musiikkia syntyy todellakin aika paljon. Minulla on ollut aina inspiraatio kirjoittaa, mutta luovat vaiheet tulevat ryppäinä ja olen tuotteliaimmillani erityisesti talvella. Sävellyksesi ovat äärimmäisen massiivisia ja voimakkaita. Ilman sitä elämäni ei ole kokonaista. Jos näin todellakin on, mistä se kaikki kumpuaa. – No, nuohan eivät olleet minun sanojani, heh. Olen todella pettynyt, että hän on julkisesti syyttänyt meitä muita koko hommasta eikä ole suostunut paljastamaan todellista syytä erottamiselleen. SIRENIAN leiristä kuului muutama kuukausi sitten outoja uutisia, kun vuodesta 2008 mukana ollut naislaulaja Pilar Giménez ”Ailyn” Garcia siirtyi sivuun mystisesti kesken uuden Dim Days of Dolor -albumin äänitysten. Minulla on paljon uusia ideoita, mutta olen juuri lähdössä kiertueelle, joten katselen ideoita sitten kun pääsen kotiin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN SepulturaAccept 11-16.indd 1 10.11.16 10:33
Kauhufakta ja kauhufiktio VOITA RANGERIÄ! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan, omaa onnea ja voita pukinkonttiisi joulukuun alussa ilmestyvä uusi Ranger-albumi! Osoitehan on www.inferno.fi. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI RAKASTAN vanhoja kauhuelokuvia ja mennyttä maailmaa. Tuon sodan kauhu ravisteli myös viidakon ulkopuolella, kun media toi ensimmäistä kertaa sodan äärimmäiset ja liian todelliset kauhukuvat kunnolla ihmisten koteihin. Wicked World -kappale kuvasi juuri sitä pahaa aikalaistodellisuutta, jota surivat myös psykologiset kauhuelokuvat. Kauhuelokuvista parhaat kestävät aikaa, niiden tulkinta ei tyhjene. 1960ja 1970-lukujen vaihteessa faktuaalista kauhua edusti vihreä viidakon helvetti Vietnamissa ja Kambodzassa, sota jota käytiin niin totaalisena kuin sissitaktiikalla. Näitä kolmea elokuvaa yhdistää siis paitsi romaanimuodosta sovittaminen myös vaikutusvaltaisuus yhteiskunnallisen murroksen populaarikulttuurisina heijastajina. Psykologisesti kerrokselliset elokuvat kuten Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Kauhun kierre (Nicholas Roeg, 1973), Ira Levinin romaaniin perustuva Rosemaryn painajainen (Roman Polanski, 1968) ja William Peter Blattyn romaaniin perustuva Manaaja (William Friedkin, 1973) tavoittavat paitsi houreisen tilan kuvitellun ja käsitetyn todellisuuden välillä myös eräänlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen katoamisen. Ja tämän aikakauden hippiunelman murtumisen ääniraidoista kaikkein syvimmälle iski metalliset piikkinsä birminghamilainen Black Sabbath. Rauhan ja rakkauden korvasivat Altamont, Helvetin enkelit, Mansonin ”perhe”, öljykriisi, poliittinen korruptio ja monin tavoin pieleen mennyt sota, jota lopulta ei halunnut kukaan. Ne myös vievät varsinaiset kauhunäkynsä groteskin ja absurdin piiriin; Mia Farrow kohtaa kiiluvasilmäisen paholaisen todeksi tajuamassaan unessa, Donald Sutherland Venetsian pimeillä kujilla puukottavan mielipuolisen kääpiön ja Max von Sydow oksennusta lennättävän riivatun pikkutytön. Ja tämä vaikutusvaltaisuus ulottuu ensi-illasta nykyhetkeen sisältäen koko ajan enemmän uusia kerroksia. On kuin todellisuuden yli olisi heitetty sumuverho, jonkinlainen värisevä harso, joka itsessään kuvastaa tuota todellisuutta. Vaikka yhtyeen musiikki onkin tekstuaalisesti ja kulmikkaine riffeineen yksinkertaista kuin mustaa savua puskeva tehdas, se on myös kauhufaktaa, todellisuuden rikki isketty peilikuva. Silloin kauhuelokuvat olivat mielestäni erityisellä tavalla kiinni ajan mentaalisessa ilmastossa. Nykyajassa on kenties taas läsnä samanlainen apea henki. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Tässä suhteessa 1960ja 1970-lukujen perintö elää mielessäni vahvana. Kaikki kolme elokuvaa tavoittivat heti suuren yleisön, ne eivät jääneet pienten kulttielokuvia kuluttavan piirien salaisuuksiksi, kuten esimerkiksi englantilaisen Tigon-yhtiön omalaatuiset filmit. Siten nämä elokuvat sitoutuvat tekoaikansa historiaan ja ovat sen kommentaareja. Kaikissa näissä minuun tehoavat kuitenkin enemmän muut asiat: surumielisyys, hidas vainoharhaisuus ja oman mielenterveyden menettämisen pelko. Niissä on jotain lähes selittämättömän taianomaista lumoa, joka vetoaa niin tarpeeseeni löytää jotain arkirealismin ohittavaa kuin kiinnostukseeni ihmiselon yöllisiä ja hauraita puolia kohtaan. Tähän kuvastoon, erityisesti suhteessa populaarikulttuuriin, jouduin sukeltamaan toimittaessani yhdessä Hanne Koiviston ja Maarit Leskelä-Kärjen kanssa artikkelikokoelman Vietnamin sodan kulttuurihistoriasta. Maailmamme on kuitenkin todellisen kauhun näyttämö. Rosemaryn painajainen, Manaaja ja Kauhun kierre ovat keskenään erilaisia, mutta niissä on samanaikaisesti läsnä hyvin samankaltainen pelko todellisuuden tukipilarien pettämisestä. SKA BA E M M A G R Ö N Q V IS T. Tämä tuntuu yhdistävän monia tuntemiani metallimusiikin ystäviä, vaikkakin pelaamisen eskapismi näyttää olevan itseäni nuoremmille tärkeämpää. Suurten ikäluokkien osalta sen keskiössä oli niin hippiliikkeen piirissä kasvanut nuorison voimantunto kuin tuon utooppisen unelman ymmärtäminen vain unelmaksi. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. PS. Tuota murrosaikaa väritti Yhdysvalloissa ja sen mediatodellisuuden vaikutuspiiristä olevissa maissa Vietnamin varjo ja osin Richard Nixonin rikolliseksi havaittu hallinto
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN KreatorLancerAvCrown 11-16.indd 1 10.11.16 10:42
4. Lisäksi kaalinpään silpominen riittävän isolla veitsellä on jollain tapaa terapeuttista, kunhan varoo, ettei teräase viillä lihaa. 2. Sekoita lihaliemi ja muna keskenään, kaada seos vuokaan. MIKON & SANTUN KOKATESSA SOI: Paara – Yön olevainen puoli (2015) ”Kaalilaatikko ja puolukat ovat mielestämme hyvinkin vankka osa suomalaista ruokakulttuuria, joten soundtrackinä toimii oivallisesti kotimainen black metal kansanperinnemausteilla.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Meatheadbox & hammer smashed lingonberries Juuri kolmannen albuminsa julkaissut Dead End Finland on musiikillisesti tiukasti kiinni nykyajassa. TARPEET • 4–5 dl vettä • 1,5 dl riisiä • 1 tl suolaa • n. Mikon & Santun luonnehdinta: ”Klassikko. Työvaiheet eivät vaadi suurta tarkkuutta tai kovin täsmällisiä valmistusaikoja. Laatikkoa on vaivatonta valmistaa suurikin satsi tarvikemäärää kasvattamalla, ja hyvältä maistuu!” Megan tuomio ”Kaali on keitoissa, lootissa ja salaatissa erittäin halpa ja terveellinen raaka-aine, jonka ainoaksi haittapuoleksi voi laskea jonkinmoiset kypsennyksen aiheuttamat hajuhaitat. Ruoka on helppo valmistaa – jopa tällaisten tumpeloiden, joiden ruoanlaitto rajoittuu normaalisti lähinnä kahvinkeittoon ja voileivän kasaamiseen. Laita riisit kiehuvaan, suolalla maustettuun veteen ja keitä, kunnes vesi on lähes imeytynyt. Survo puolukat ja sokeroi makusi mukaan. 3. Pienennä lämpöä kypsymisen loppuvaiheessa. Lisää puolukkasurvosta ja kokonaisia puolukoita reippaasti annoksen päälle. En ole koskaan kummemmin lämmennyt puolukalle, paitsi puurossa ja piirakassa, joten omassa annoksessani korvasin sen happamuuden Kivesveto Go Go’n sopasta tutulla hapankaalilla ja kirpeyden ja punakkuuden äidin tekemällä pihlajanmarja-aprikoosichutneylla. Hauduta toisessa kattilassa silputtua kaalia ja sipulia pienessä vesitilkassa, kunnes kaali on sopivasti pehmennyt. Mausta kaalilaatikon päällinen tummalla siirapilla maun mukaan. 5. Keittiössä bändin laulaja Mikko Virtanen ja kitaristi-basisti Santtu Rosèn ovat kuitenkin perinteisemmän tulkinnan ystäviä. Paista uunin alatasossa 200 asteen lämmössä tunti tai kaksi. Näin tumman siirapin makeuttama kaalilaatikko saa kaivattua syksyistä vastapainoa.” 16. Yhdistä riisi, kaali, ruskistettu jauheliha sekä mausteet ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. kilo valkokaalia • sipuli • 400 g jauhelihaa • 1 tl suolaa • 1/4 tl valkotai mustapippuria • 1/2 tl meiramia • 4 dl lihalientä • kananmuna • puoli desiä tummaa siirappia • 200–400 g puolukoita Tee näin: 1
N ewyorkilaisen Webster Hall -konserttisalin sisuksissa kiehuu. – Kuuntele Master of Puppetsin nimibiisiä ja nimenomaan sen sovitusta – sehän on nousuineen ja laskuineen suorastaan nerojen työtä. Disposable Heroes taas on eräs kaikkien aikojen suosikkejani, kappaleestahan löytyy jopa funkya groovea. Positiivisesti ongelmainen TEKSTI TIMO ISOAHO 18. Muistan edelleen elävästi ne hetket vuonna 1986, kun sain käsiini Master of Puppetsin ja albumi heitti minut aivan mielettömälle tripille. Onkin mahdotonta olla pohtimatta, miltä Metallican nykyisestä matalataajuusjohtajasta Roberto Agustin Trujillosta tuntuu, kun hän ryhtyy tapailemaan instrumentistaan kahdeksanminuuttisen järkäleen ensimmäisiä sointuja – vieläpä Burtonin traagisen poismenon 30-vuotispäivänä. Tai miten sen nyt ottaa. Se on kiistaton merkkipaalu, eikä missään nimessä vain hevin maailmassa, vaan yleisesti koko rockmusiikin parissa. Esimerkiksi Orionista tulee mieleen kymmenen vuoden takainen mahtava kesä, kun esitimme Master of Puppetsin kokonaisuudessaan muutaman kerran eri puolilla Eurooppaa, Trujillo sanoo. Onneksi Inferno pääsee myöhemmin kysymään tätä ja paria muutakin asiaa sanfranciscolaisyhtyeen riveissä kohta neljätoista vuotta vaikuttaneelta muusikolta. Albumi on tasapainoinen ja kypsä taideteos, vaikka sen aikoinaan tehneet parikymppiset päänpaukuttajat eivät välttämättä olisi ottaneet tällaista kuvailua kohteliaisuutena, Trujillo nauraa. Ensi vuoden aikana Trujillosta tulee Metallican uran pitkäikäisin bassoherra; Burtonin seuraaja Jason Newsted vaikutti orkesterissa lokakuusta 1986 helmikuuhun 2001 – siis vähän yli neljäntoista vuoden ajan. Metallica, jonka saapuminen metropoliin ei ole jäänyt kovinkaan monelta huomaamatta, on jo ehtinyt paiskata puolentoista tuhannen faniklubilaisen niskoille Batteryn, Fade to Blackin ja Harvester of Sorrow’n kaltaisia metalliklassikoita, mutta tunnelma on edelleen nousussa. Tapasin tuolloin juosta pitkiä lenkkejä Santa Monican vuorilla ja kuunnella samalla suosikkilevyjäni Sony Walkman -kasettisoittimella. Vähintään muutama tippa pyrkii joka tapauksessa pleksiin, kun Orionin maaginen progressiivisuus vavisuttaa Webster Hallin perustuksia. Levyn soundi on tunnistettava, dynaaminen ja persoonallinen. Askel nousi jyrkän vuoren rinteellä kummasti, kun korvissa pauhasi esimerkiksi Fight Fire with Fire tai Raining Blood! Miksi Master of Puppets vetosi niin kovasti sinuun, ja tietenkin miljooniin muihinkin. Masterin lisäksi ankarinta lenkkimättöä tarjosivat Ride the Lightning ja Slayerin Reign in Blood. Seuraavaksi estradilla touhuava muusikkonelikko nimittäin ottaa käsittelyyn edesmenneen basistinsa Cliff Burtonin bravuurinumeron ja kysymys kuuluu, pitäisikö merkkitapauksen äärellä riemuita vai kyynelehtiä. PuhumatKahdeksan vuoden odotus on päättynyt ja Metallican kymmenes studioalbumi saapunut keskuuteemme. Väliosansa avaruudellisuudesta nimensä saanut Orion on tuhansien basistien märkä uni. Pitäisikö kaikkien näiden vuosien jälkeen todellakin uskoa, että maailman suurin metalliyhtye on tänä päivänä tuotteliaampi kuin koskaan aikaisemmin. – Tuntuuhan se vähän hämmentävältä, ja sitten toisaalta taas ei. Onhan tässä kuitenkin tapahtunut yhtä jos toista minunkin palvelusaikanani. – Se, että soitan Metallicassa, ei ole vähentänyt faniuttani yhtyettä kohtaan. – Sinäpä sen sanoit: kohta neljätoista vuotta! On harvinaisen totta, että iän karttuessa aika rientää nopeammin ja nopeammin, basisti puuskahtaa. – No hemmetti, Master of Puppets on nimenomaan kokonaisuus, jolta ei halua skipata yhtään biisiä
19
to Self-Destructin tekemisprosessista. Parikymmenminuuttisen Junior Dad -päätösraidan työstäminen studiossa taas oli unohtumaton kokemus, sillä kappaleen tunnelma on hämmentävän... Kun sitten vihdoin ja viimein pääsimme Webster Hallin takahuoneeseen, löimme viisaat päämme yhteen ja päätimme nostaa Orionin settiin, vaikka emme olleet soittaneet kappaletta yhdessä sitten kesän 2014. Nyky-Metallica ei pelkää katsoa taakseen. – Vaikka sitä on nykyään hieman vaikea hahmottaa, niin vielä vuonna 1986 Metallica uiskenteli hyvin, hyvin kaukana valtavirrasta. – Emme tietenkään ole työskennelleet hiki hatussa koko kahdeksaa vuotta, mutta Metallica on joka tapauksessa varsin ahkera yhtye. Liikaa ideoita Robert Trujillo on oikeassa: aika rientää nopeammin ja nopeammin. Kiisimme minuuttiaikataululla kuvauksesta, haastattelusta ja kokouksesta toiseen. – Hauska yhteensattuma on tietenkin se, että herra Osbourne on vaikuttanut kovasti minunkin uraani. Kahdeksan vuotta kahden studiolevyn välillä on pitkä aika, kun kyseessä on aktiivisesti toimiva bändi. Olin toki tehnyt tuttavuutta Metallican jäsenten kanssa jo Suicidal Tendencies -aikoinani [1989–95], mutta Ozzyn yhtyeessä soittamisesta [1996–2003] ei ollut ainakaan haittaa, kun Metallica oli valitsemassa uutta basistia Jason Newstedin tilalle. – Ensinnäkin, ymmärrän äärimmäisen hyvin, ettei Lulu ollut mikään helposti omaksuttava juttu, etenkään Metallican faneille. Se, että Metallica päätti tuolloin uppoutua vaikutusvaltaisimman klassikkonsa (niin, hyvät mustan nimikkoalbumin ystävät, mielipiteet ovat mielipiteitä...) tunnelmiin, on osoittautunut viime vuosien aikana odottamattomankin merkittäväksi ja kauaskantoiseksi päätökseksi. Paljon muutakaan ei oikein voi ajatella, kun etsii ensimmäisiä merkintöjä Hardwired... Olikin sitten mielenkiintoista seurata vierestä, miten he alkoivat todella pohtia, että ”hei, miten me oikein kirjoitimme niitä juttuja silloin 80-luvulla, ja millaista se kappaleiden sovittaminen oikein oli?” ja niin edelleen. Esimerkiksi noin sata miljoonaa myytyä pitkäsoittoa. Esimerkiksi David Bowie teki niin, ja hän kertoi pitävänsä levystä todella paljon. Sen levyn ilmestymisestä on nyt kulunut yli kahdeksan vuotta, mutta myös tuore Hardwired... Vedimme sen yhden kerran läpi soundcheckissä ja toivoimme parasta, Trujillo naurahtaa. Saavuimme New Yorkiin uuden albumin promohommiin muutamia päiviä aikaisemmin ja lukujärjestyksemme oli pähkähullu. Olin itse tekemässä albumia ja tiedän, miten tärkeä ja opettavainen projekti se oli Metallicalle. to Self-Destructin väliin mahtuu muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. to Self-Destruct -albumi syntyi varsin samankaltaisessa ilmapiirissä. Lulu sai aikoinaan vähintäänkin ristiriitaisen vastaanoton, toki ansaitusti. Millaisia ajatuksia albumi herättää sinussa tänä päivänä. No, vastaus on edelleen tämä sama: tahdomme haastaa itsemme kerta toisensa jälkeen ja pitää tämän toiminnan sitä kautta kiinnostavana ja innostavana. Väitän silti, että sille kannattaa antaa aikaa ja mahdollisuuksia. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään tai ketään, ja mitä erikoisemmalta vaikkapa joku sovitusratkaisu tuntui, sitä paremmin se tuntui maistuvan hänelle. Eikä mies ole välttämättä puhunut palturia. – Takavuosien onnistumisen äärelle palaaminen, siis tuossa mittakaavassa ja tuolla antaumuksella, vaikutti Jamesiin [Hetfield, kitaristi-laulaja] ja Larsiin [Ulrich, rummut] hyvinkin paljon. Niin, miltä Orionin soittaminen Burtonin vuosipäivänä tuntui. – Tämä oli varsin spontaania toimintaa, ainakin Metallican mittapuulla, mutta ainakin Orion tuli suoraan sydämistämme. Eräs tärkeimmistä jutuista niihin aikoihin olikin, että Ozzy Osbourne pestasi Metallican ison jenkkikiertueensa avausbändiksi, vaikka sitä paikkaa himoitsi suuri määrä muitakin yhtyeitä, Trujillo sanoo. Ozzy ei välttämättä ollut joka ilta sataprosenttisessa kunnossa, vaikkapa flunssan tai jonkin muun takia, mutta hän ei silti koskaan halunnut pettää fanejaan. Master of Puppets ei siis ainoastaan vaikuta lukemattomiin muihin bändeihin vaan innoittaa edelleen myös meitä itseämme. Nythän on niin, että Trujillo ilmoitti jo vuonna 2011 Metallican vetäytyneen studion uumeniin työstämään kymmenettä studioalbumiaan. – Niistä fiiliksistä ja tuottaja Rick Rubinin ”muistelkaa niitä menneitä hyviä aikoja” -ohjeistuksista sai alkunsa Death Magnetic. – En juurikaan välitä, mitä ihmiset ajattelevat Lulusta. Fanit ovat toki äksyilleet meille kerran jos toisenkin, että miksi te teette kaikenlaisia muita juttuja ja siirrätte samalla uuden studiolevyn julkaisua eteenpäin. Lou Reedin – rauha hänen sielulleen – työskentelyn seuraaminen oli äärimmäisen rohkaisevaa. Ja hei, me puhumme nyt kaverista, jonka ansiosta esimerkiksi kokeellinen popmusiikki ja punkrock löysivät varhaisia muotojaan. Olemme tehneet lukuisia kiertueita ja soittaneet esimerkiksi Etelämantereen kaltaisissa oudommissa paikoissa. Mielestäni teimme hienoa kunniaa Cliffin muistolle, enkä voisi olla ylpeämpi, että sain olla tällaisessa mukana. ”Se, että soitan Metallicassa, ei ole vähentänyt faniuttani yhtyettä kohtaan. Muistelkaa menneitä hyviä aikoja Palataan vielä Trujillon mainitsemaan kesään 2006 ja Master of Puppetsin läpisoittoihin. Muistan edelleen elävästi ne hetket vuonna 1986, kun sain käsiini Master of Puppetsin ja albumi heitti minut aivan mielettömälle tripille.” 20. to Self-Destructin väliin mahtuu monenlaisia asioita. takaan Orionista, jonka jalusta ei ole järkkynyt vuosikymmenten aikana, eikä tule järkkymään. Itse tykkään erityisesti videobiisi The View’stä. Vuonna 2013 ilmestynyt Through the Never -elokuva vaati valtavasti energiaa ja resursseja, ja sama määritelmä koskee pari vuotta aikaisemmin julkaisemaamme yhteislevyä Lou Reedin kanssa. Myös Death Magneticin ja Hardwired... Ja usko tai älä, mutta opin Ozzylta jotakin myös työmoraalin merkityksestä. Kun mietin tuota konserttia näin jälkikäteen... Master of Puppetsin ja Hardwired... raskas. Ei koskaan. – Kaksi sanaa: kylmät väreet! Orion päätyi settiin lopulta vähän yllättäen, vaikka Cliff olikin luonnollisesti mielessämme
Mutta toivottavasti Kirkin oivallukset pysyvät jatkossa paremmin tallessa ja pääsemme käyttämään niitä seuraavalla kerralla. Jotkut joutuvat jopa turvautumaan ulkopuolisiin biisinkirjoittajiin. Tällä kierroksella palkkasimme hänet myös tuottajaksi, mikä osoittautui täsmälleen oikeaksi ratkaisuksi. – Aivan erityistä huomiota kiinnitimme muun muassa soundeihin. – Sain tarpeellisen muistutuksen alkulämmittelyn tärkeydestä juuri äskettäin, kun soitimme vain puolituntisen Global Citizen -festarikeikan New Yorkissa. – Kasasimme uudet kappaleet luonnollisesti yhdessä Gregin kanssa, mutta usein lopullinen ratkaisu jää Larsin harteille. Mutta ollakseni rehellinen: suurin osa ajasta hupenee nykyään siihen, että meillä on aivan liikaa ideoita. to Self-Destruct on tehty omassa päämajassamme San Franciscon pohjoispuolella San Rafaelissa. – Olen todella iloinen tuosta biisistä, sillä Metallica ei ole aikaisemmin tehnyt vastaavia kumarruksia. Useimpien ura tuntuu jatkuvan niin kauan kuin muusikoiden henki pihisee... Meiltä saattaa puuttua vaikkapa jonkin kappaleen c-osa tai biisin loppu ja ryhdymme sitten tutkailemaan riffikirjastoa. Ja tosiaan, kun mahdollisuuksia on satoja, sen oikean idean löytäminen saattaa kestää hyvinkin pitkään. Metallican keikat kestävät yleensä reilusti yli kaksi tuntia. Rakastan uuden albumin äänimaailmaa... – Se oli tietenkin todella ikävä juttu Kirkille, mutta kuten sanoin, meillä oli joka tapauksessa ideoita yllin kyllin. Aikoinaanhan Metallicalla oli aihioita hädin tuskin levyn tekemiseksi, joten minkäänlaisia raakoja valintoja ei tarvinnut tehdä. Emme halua jättää kaikkia hyviä juttuja käyttämättä, ja tämän vuoksi biisien keskimitta saattaakin nousta kuuteen tai seitsemään minuuttiin. Kertoisitko Motörheadille ja erityisesti Lemmy Kilmisterille kunniaa tekevästä Murder One -kappaleesta... – Kaikenlaisia ideoita on vuosien aikana lentänyt, mutta akustisesta levystä emme ole puhuneet kertaakaan. Saadaanko Amerikan hevijättiläisiltä jonakin päivänä esimerkiksi akustinen albumi. – Olemme pyörittäneet omaa Blackened Recordings -yhtiötä loppuvuodesta 2012. – Niin, päätöksiä todellakin tarvitaan. Toki me myös nauhoitamme ja kuvaamme tuttuun tapaan kaikki esiintymiset, joten siltäkin rintamalta lienee luvassa hyviä uutisia. Tapasin Lemmyn vuosien mittaan useita kertoja ja työskentelin hänen kanssaan muun muassa ‘Tallica Parking Lot -animaatiopätkän yhteydessä. Hän oli meille maailman kovin vanhan liiton rocktähti, vaikka hän itse vihasi sydämensä pohjasta koko termiä. – Sen vuoksi esimerkiksi Iron Maiden on meille edelleen mainio esikuva. Silloin albumin valmisteleminen on luonnollisesti huomattavasti nopeampaa. En valitettavasti saa vielä paljastaa kaikkia suunnitelmiamme, mutta sen voin luvata, että vinyylien ystäville on luvassa kiinnostavia aikoja, ennemmin tai myöhemmin. – Niin, aloittakaamme todellakin siitä, ettemme ole enää kuolemattomia parikymppisiä! Tässä iässä kunnosta täytyy pitää helvetin hyvää huolta, se on päivänselvä juttu. Hän tuli eräänä päivänä studioon ja kertoi tehneensä uuden sanoituksen. Aivan liikaa. Mitä tahansa, milloin tahansa Seuraava Metallica-studioalbumi ottaa toki taas oman aikansa. Jonkun täytyy siis nykyään lausua se viimeinen sana, jos päätöksiä – ja biisejä – halutaan tehdä. Yhtyeen keikat ovat hyvin fyysisiä, vaikka osa heistä on jo yli kuusikymppisiä. Nykyään omistuksessamme on myös vinyyliprässäämö, joten voimme periaatteessa julkaista mitä tahansa ja milloin tahansa. Heittäydyin heti ensimmäisessä biisissä tuttuun rapukävelyasentoon, ja yhtäkkiä jalkani kramppasi todella pahasti. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta hän oli maanläheisyydessään ja rehellisyydessään aivan omaa luokkaansa. Mehän tutustuimme tuottaja Greg Fidelmaniin Death Magneticin tekemisen aikoihin – mies toimi silloin äänittäjänä ja miksaajana – ja hän oli mukana myös Lulu-sessioissa. Onneksi mukanamme kiertää nykyään kaksi fysioterapeuttia, joiden tehtävänä on pitää meistä huolta. Musiikillisesti Murder One ei sen sijaan ole mitään Motörheadin suoraa palvontaa. – Hardwired... Tämä ei tietenkään ole maailman omaperäisin kysymys, mutta kerrohan vielä tämän kerran, miksi ihmeessä levyn tekeminen kesti näin kauan. Toisin sanoen emme oikeastaan aloittaneet nauhoituksia millään tietyllä hetkellä, vaan albumia on kasattu kaikessa rauhassa vuosien ajan. Metallicahan esiintyi äskettäin Neil Youngin isännöimässä Bridge School Benefit -hyväntekeväisyystapahtumassa nimenomaan akustisessa hengessä. Myös Lars käy päivittäin lenkillä, ja Kirk taas joogaa ahkerasti. Se uutinen keväältä 2015, jonka mukaan Kirk Hammett on hukannut puhelimensa ja sen mukana 250 biisihahmotelmaa, ei siis varsinaisesti hidastanut albumin tekemistä. Itse tykkään hypätä kuumaan kylpyyn esiintymisen jälkeen, sillä se rentouttaa lihaksia todella tehokkaasti. – Monet ikääntyvät yhtyeet taistelevat luovuuden kuihtumista vastaan. Meidän tilanteemme on päinvastainen, sillä varastosta löytyy satoja ja taas satoja ideoita. Jouduin sitten olemaan koko loppukeikan todella rauhassa... Rolling Stonesin kaverit ovat toki vielä selvästi vanhempia, mutta heidän ei tarvitse soittaa Master of Puppetsia joka ilta! 21. – Biisi on erityisesti Jamesin juttu. Bassoraidat ja rummut luovat levylle mahtavan perustan, ja kitarat runnovat eteenpäin murskaavasti tämän pohjan päällä. Entäpä sitten uusintaja livejulkaisut. Teemme aikataulumme itse eikä kukaan voi käskeä Metallicaa. Haluamme tehdä tätä hommaa vielä pitkään, joten ikääntymiseen on pakko suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. – Syitä voi hakea mainitsemistani muista projekteista, tai vaikka siitä, ettei meillä ole kiire mihinkään. Isot rockbändit eivät enää näytä jäävän eläkkeelle. Tuskin kukaan pystyy nimeämään mitään tiettyä päivää, jolloin levyn valmisteleminen on käynnistynyt. Mittavat Kill ’em Allja Ride the Lightning -boksit julkaistiin viime keväänä, ja konserttitaltiointeja on riittänyt: The Big 4 Live from Sofia (2010), Six Feet Down Under I & II (2010), Live at Grimey’s (2010) ja Quebec Magnetic (2012), vain muutaman mainitakseni. Ehkä sellainenkin tulee joskus, mutta tuskin ainakaan lähivuosina. Minua se ei haittaisi yhtään, sillä pidän kovasti esimerkiksi The Eaglesin ja Crosby, Stills, Nash and Youngin akustisista jutuista. Kuinka rankkoja fyysisiä koettelemuksia ne ovat yli 50-vuotiaalle muusikolle. Oliko teillä jotakin tiettyjä tavoitteita albumin suhteen. Pääasia on, että olemme viimein valmiita. Lemmy, jos joku, kuitenkin ansaitsee tällaisen tribuutin. Kun olen vapaalla, tykkään juosta ja surffata joka päivä. Mitähän itsensä haastamisesta pitävä yhtye keksii ennen sitä. Tällainen materiaali tuntuu nyt parhaalta ja luonnollisimmalta, basisti sanoo. Eikä Jameskaan ole heittänyt kuntoaan retuperälle, Trujillo kertoo. Ongelma on siis tavallaan hyvinkin positiivinen, Trujillo naurahtaa. Se oli Murder One, ja tekstistähän löytyy esimerkiksi Motörheadin kappaleiden nimiä. – Musiikillisesti liikumme enemmän tai vähemmän Death Magneticin viitoittamalla tiellä. Se on ollut Metallican tapa alkuajoista asti, Trujillo sanoo. Se toi hänen mieleensä vain paskamaisia juttuja. Ja nousihan Lemmy Metallican kanssa lavallekin
Ammattilaisten tekemiä soundiasetuksia löydät BOSS Tone Central -sivustolta. 12” KAIUTIN on suunniteltu erityisesti KATANA-vahvistinta varten. Lisäksi 4 muuta etuastetta kattavat sävyjä puhtaista, blues-säröön ja soolosointiin. Sen ”Brown Amp”-etuaste tuottaa 80-luvun rock-klassikoista tutun hienostuneen high-gain tonen. Kun soittelet kotona, 3-asentoisen tehonpuolittajan avulla voit tarvittaessa pudottaa päätevahvistimen tehon aina 0,5 wattiin. 55 BOSS-EFEKTIÄ säröistä pitch shifteriin ja kaikuihin tulee tarjolle ilmaisen BOSS Tone Studio -ohjelman kautta. KATANA-vahvistimet myös hinnoiteltu erittäin soittajaystävällisesti. Yhdistettynä jämäkkään puukabinettiin se kykenee tuottamaan hämmästyttävän jyhkeää äänivallia, jolloin soundi säilyy dynaamisena ja vahvana myös äärimmäisillä äänenpaineilla. ILMOITUS TÄYDELLINEN ROCK-SOUNDI on Katana-vahvistinsarjan kunnianhimoinen missio. Voit ladata USB:n kautta 15 efektiä kerrallaan vahvistimen kolmeen efektilohkoon. Lisätietoa vahvistimista: fi.boss.info/categories/amplifiers/katana/ INFO KATANA-50 • Teho 50 wattia, 12” custom-kaiutin, 2 soundimuistia, USB • Hinta noin 210 € KATANA-100 • Teho 100 wattia, 12” custom-kaiutin, 4 soundimuistia, USB • Hinta noin 310 € KATANA-100/212 • 100 watin vahvistin, 2 x 12” custom-kaiutinta, 4 soundimuistia, USB • Hinta noin 520 € KATANA-head • 100 watin vahvistinnuppi, 4 soundimuistia, MIDI+USB, • Hinta noin 420 € BOSS YLLÄTTÄÄ UUDELLA VAHVISTINSARJALLA Aiemmin lähinnä mainioista efektipedaaleistaan tunnettu BOSS julkaisi tänä syksynä uuden vahvistinmalliston.. Saat esim. KATANA-50 -vahvistimen omaksesi reilulla 200 eurolla
Mahtavaa! Mikä erinomainen hetki puhua nekrofiliasta ja kuolemankaipuusta. Monikymmenvuotinen kuolemankaipuu Seitsemän vuoden levytysja keikkatauko on takana ja Spiritus Mortisin reinkarnaatio totta. Sami Hynninen, aka Albert Witchfinder, miksi Spiritus Mortis fantasioi kuolemasta. Babalon, musta magia, nekrofilia ja hautoihin virtaava veri vellovat hevimmin kuin koskaan. L ohjanjärvi kimmeltää tyynenä, on aivan hiljaista, taivas on syvänsininen. TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVAT JARKKO PIETARINEN 23. Tikka alkaa nakuttaa valtavassa pronssinvärisessä männyssä, sorsapari uinuu rannassa, kaislat niiailevat auringossa
Silti on pakko puhua uudesta levystä. Silti, ja Spiritus Mortisin pitkästä tauostakin huolimatta, Hynninen kertoo, ettei hänen tarvinnut hakea bändin taajuudelle pääsyä lainkaan. Seitsemän vuotta tekeillä ollut bändin neljäs studiolevy on totta ja live-esiintyminenkin sovittuna. Korkealta laulaminen aiheutti Hynniselle ajoittain ahdistusta, onhan äänityyppi kuitenkin niin erilainen hänen muiden projektiensa rinnalla. Spiritus Mortis -levyn venyminen harmitti, mutta hän ajatteli, että ”tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan oikeaan osuminen vaatisi sellaista aikaa, jota oli pakko odottaa. Se on yhtä luonteva osa häntä kuin muutkin hänen projekteistaan. En hae tai esitä sellaista imagoa, enkä myöskään yritä luoda mitään sokkiarvoa näillä asioilla. Toki asiaan liittyy pelkoakin, mutta ei tämä kuolemassa piehtarointi mitään siedätyshoitoa kuitenkaan ole. – Sitä se todella on! Alun perin olin sopinut Maijaloiden [bändin perustajat Teemu ja Jussi] kanssa, että vuoden 2009 The God Behind the God jää mun ainoaksi Spiritus Mortis -levykseni. Bändin sanoitukset ennen mua oli enempi Manowar-osastoa, mutta mulla on ollut tämä kuolemafiksaatio lapsesta asti. Mutta ei se ollut mitään säätänyt. – Hautajaiset on kaikista juhlista hienoimmat, niiden arvokkuus kiehtoo. Mutta progressiivinen Orne oli aikoinaan mulle vaikeampi, koska se edustaa enemmän Kimi Kärjen [Hynnisen vanha Reverend Bizarre -tutkapari] ”Bändin sanoitukset ennen mua oli enempi Manowar-osastoa, mutta mulla on ollut tämä kuolema fiksaatio lapsesta asti. Siitähän ei kukaan mitään puhunut, itse olen vaan hakeutunut sen teemoihin. Niiden mielestä mun sanoitukset vaan sopii hyvin tähän hommaan. Kuolemallakaan ei kuitenkaan ole varmaa vapauttavaa merkitystä, sillä hän kokee jonkinlaisen syntymän ja kuoleman kiertokulun mahdolliseksi. – Se on täysin mun syytä. Hynnisen laulurekisteri on laaja, matalasta ihmeen korkeaan, ja välillä yllätän itseni ajattelemasta The Curen Robert Smithiä ja Sueden Brett Andersonia. Uskallanko sanoa sen Hynniselle… – Mulla on luontaisesti sama rekisteri kuin Smithillä, olen suuri fani, Hynninen innostuu, – ja Sueden eka on yksi parhaista levyistä mitä on! Andersonin laulu oli 90-luvulla mulle suuri innoittaja ja on edelleen osa mun työkalupakkia. – Psykiatrit yrittävät totakin jotenkin selittää, niin kuin vaikka nyt homouttakin. Muutoin sitä kyllä miksattiin helvetin monta kertaa. Ja että yhtään keikkaa ei tehdä! Toisin kävi, mentiin Europan-kiertueelle. Mutta kyllä mä tavallaan olen myös kirjoittanut kuolemaa itsestäni ulos, haluan eroon siitä. Niiden sijaan mies oli sadan muun projektin ja ongelman kimpussa, ja aivan loppuun palanut. Mä tiesin jo yhdeksänvuotiaana mitä nekrofilia tarkoittaa. Toimittajaparka on sikäli pulassa, että Hynniseltä pitäisi kysyä tarkempia asiantuntijalausuntoja deluusioista, ikuisesta kärsimyksestä, valottomuudesta, tuskasta, demoneista ja tuhansista inkarnaatioista. Marraskuun 11. Joskus esimerkiksi tulee eteen tuttuja asioita, jotka kaiken järjen mukaan ei voi olla tuttuja. Tämä on kuulemma muuttunut. Siinä on jopa rockoopperamaisia vaiheita. Vuosien varrella Maijalat on pyytäneet sata kertaa, että tehtäisiin kuitenkin myös se seuraava levy, ja keikkoja. – Kuten vaikka The Sisters of Mercyn tai Morrisseyn sanoituksistakin voi löytää makupaloja, jos lukee vähän ohi eikä ota itseään niin vakavasti. Tietyssä mielessä ajattelen, että olen ollut täällä ennenkin. Luulin, että miksaaja oli laittanut jotain autophoneria muutamiin korkeisiin kohtiin ja vaadin, että ne pitää heti ottaa pois ja kaikki on tehtävä uusiksi. – Kaikki ne on mussa koko ajan. – Kun kuulin studiossa The Year Is Onen lauluraidat, ajattelin, että miten vitussa tämä menee näin korkeelta. Sanoin heille jopa, että ottakaa joku muu laulaja, mä en pysty. Yhtä monta kertaa olen todennut, että mulla ei ole aikaa eikä voimia. Kuuntelin sitten jossain välissä The God Behind the Godiakin todella pitkän ajan jälkeen, ja se tuntui rosoisemmalta mitä muistin. Neljännen levyn ihme Doomheviyhtye Spiritus Mortis on 29-vuotisen taipaleensa kulminaatiossa. Buddhalaiset miettii ideaa elämän kärsimyksestä ja miten sen kierteen voi katkaista. Mitä synkempää tekstiä multa tulee, sen parempi, kuulemma. Tuntui ensin vähän oudolta, mutta hyvältä kuitenkin. päivä ilmestynyt The Year Is One on sekoitus The God Behind the Godia ja kuulasta puolijuhlallista heviä. Hynninen kertoo kuolemaa ihannoivien sanoitusten olevan kuitenkin ennemminkin rakkauslauluja kuin uhkakuvia. Osa kaikesta tästä patologisuudesta on tahallaan provokatiivista. Osa uuden levyn biiseistä on ollut valmiina vuosikaudet, vain Hynnisen sanoitukset puuttuivat. Mun kuolemankaipuuni on kestänyt 30 vuotta, eikä siinä ole mitään selittämistä, se vaan on osa mua. – Paska saattaa kiertää ikuisesti. Ei nämä bändin muut jätkät tällasia ajattele. En tahdo herätä aamulla niin, että hakeudun kivun äärelle. Hynninen sanoo ihmisen olemassaolon olevan sairaus planeetallemme. Tuho, itsetuho ja ympäröivän maailman hajoaminen sisältävät myös sarkasmia, ja lyriikoista kiinnostuneet voivat löytää niistä piilomerkityksiä. Näitähän ovat vaikkapa avantgarde drone -akti Opium Warlords, elektroninen Tähtiportti tai Lord Vicarin keikkabasistin rooli. Mä tiesin jo yhdeksänvuotiaana mitä nekrofilia tarkoittaa.” 24. Hynnisen oman isän kuolema aikoinaan aiheutti sen, ettei hän kyennyt käymään hautausmailla pitkiin aikoihin. Nykyihminen on vieraantunut kuolemasta ja ruumis on kaikin tavoin tabu. Nyt olen tietenkin tosi onnellinen siitä, etteivät ottaneet. Koska se on ihme. Ozzykin laulaa saatanasta eikä siitä, miten lasten olis parempi syödä aamiaiseksi puuroa. Uskontotiede ja sosiologiakin tulkitsee näitä tavoillaan, mutta kuolemankaipuu on samalla mulle myös estetiikkaa. Homma ei saa olla liian älyllistä. Haave voisi kuoleman sijaan olla myös mielenrauha, mutta sillä ei olisi mitään tekemistä hevimetallin kanssa
Tehtyään niihin sanat hän ei näyttänyt niitä kenellekään vaan paineli studioon laulamaan osuutensa. En puhu nyt mistään rutiinista vaan ammattitaidosta ja pohjalaisesta ylpeydestä työhön. Lapsena tietenkin ymmärsi monet sanat ja asiat ihan väärin, mutta se jännitys ja tunnelma oli tärkeitä. Ensimmäinen asia oli Sanctis Ghoramja Death SS -tyylinen italialainen doom. Mä esimerkiksi hajotin kiertueella konjakkilaseja otsaani ja kierin lasinsirpaleissa. Myös kaikki kuusi kohde-esittelyä löytyvät ilmestymisen jälkeen samasta osoitteesta. Tarkoitus on, että Spiritus Mortis kuulostaa nyt vähintään yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta ilman sitä mun itsetuhoista menoa. Se biisi oli vaikea laulaa, koska se on niin omakohtainen ja samalla kaunein biisi, mitä mä olen koskaan ollut tekemässä. Se mikä on sovittu, sen varaan mä voin laskea ja se merkkaa mulle paljon. OSA 6/6 JUTTUSARJA PÄÄTTYY. Tämä on jämäkkä ja tervehenkinen ryhmä, kun taas esimerkiksi Reverend Bizarre oli aika kaoottinen ja sairas. Sen jäälohkareet ovat kuin tuhonjälkeisiä raunioita, vaikkakin kirkkaita ja puhtaita. Kaikki luottavat siihen, että jokainen hoitaa harjoittelun ja oman tonttinsa. maailmaa kuin mun maailmaani. – Mä en ole edes nähnyt Maijaloita kuuteen vuoteen. Ne tunteet, välähdykset ja hirveä hämmästys, mitä silloin koki, kun kuunteli heviä ja kuvitteli ne biisit ja sen maailman mistä niissä kerrottiin. Palkinnon arvo jopa 2 000€ Aerosmithin ja korkeakoulutuksen kotikaupunki.. Ja se koko katolilainen kuolemakuvasto, se kiehtoo. On ollut huojentavaa kokea tämä levy jonkinlaisena tilinpäätöksenä. The Year Is One -nimi puolestaan viittaa Rosemaryn painajainen -elokuvaan, antikristuksen syntymävuoteen ja uuden ajanlaskun alkuun. Stadionrockin lisäksi kaupungin hardcore-skeneä pidetään arvossa ympäri maailman, ja onpa Boston poikinut myös useita merkittäviä vaihtoehtorockin nimeä, kuten Pixiesin. Ja on vieläkin. Se on oudon toiveikas. VOITA LENNOT KAHDELLE SUOSIKKI KOHTEESEESI JUTTUSARJAN KAUPUNGEISTA. Mitkään virtaukset eivät ole muuttaneet yhtyeen linjaa vuodesta 1987 tähän päivään. Hynninen sai muilta jäseniltä lähes valmiit biisit kuultavakseen levytystä varten. Kilpailu on käynnissä 31.12.2016 saakka. Pyrin edelleen löytämään niitä 80-luvulla koettuja hevielämyksiä. Mutta kun täytin 40 vuotta, päätin, että nyt on tehtävä toisin. Spiritus Mortisin levyn suhteen mulle oli aivan heti selvää, mitä siltä haluan ja millainen sen on oltava. Sellainen, jossa on surrealistisuutta ja outoutta. Pohjalaisen jämäkkää luottoa Hynninen painottaa, että vaikka Spiritus Mortista markkinoidaan doombändinä, Maijalat kokevat sen ennen kaikkea heviyhtyeeksi ja hän on tästä samaa mieltä. Bändi kuuli valmiit nauhoitukset vasta sen jälkeen. – Tämä bändi ei aiheuta mulle vittuuntuneisuutta, vaan on jotenkin hyvällä tavalla viihdyttävä. Ne ovat Hynnisen senaikaisen SOPO-meteliduon kappaleiden nimiä. – Tällä hetkellä en siis ole siinä kuolemaa ihannoivassa tilassa, ja siitä kertoo parhaiten levyn viimeinen kappale World of No Light. Mutta mulle sopii tämän bändin pohjalainen jämäkkyys. Hynninen kuvailee tätä ehdottomuudeksi, periksiantamattomuudeksi ja positiivisessa mielessä konservatiiviseksi meiningiksi. MUSIIKIN YSTÄVÄN MATKAKOHTEET Lue lisää ja osallistu samalla kilpailuun: www.soundi.fi/icelandair BOSTON Lue juttu kokonaisuudessaan: www.soundi.fi/icelandair Esittelyssä KUUSI mielenkiintoista kohdetta musiikkidiggareille Islannista Pohjois-Amerikkaan. Levyn kansikuva on ollut Hynnisellä varastossa kymmenen vuotta. R E Y K J A V I K T O R O N T O S E A T T L E D E N V E R W A S H I N G T O N B O S T O N BAD boys of Bostonin lisäksi Massachusettsin pääkaupunki on oppilaitoksineen, kirjastoineen ja museoineen korkeakoulutuksen kehto. Eräs suora myönnytys ja anekdootti lapsuudenaikaisille musamuistoille ovat The Year Is Onen kahden biisin otsikot – Jesus Christ, Son of Satan ja Holiday in the Cemetary. Tekstien teon aikoihin tunsin suurempaa vetoa poistumiseen kuin pitkään aikaan. Tämän lehden ilmestyessä jo soitettua Nosturin-keikkaa varten ei treenata yhdessä kuin kerran, Liedossa edellisenä päivänä. Saksalaisen romantiikan ajan taidemaalarin Caspar David Friedrich Jäämeri (1824) oli kansiehdotuksena jo Reverend Bizarren levylle. Kun mennään keikalle, mä tiedän, että kaikki jätkät soittaa kunnolla eikä mun tarvitse stressata siitä. Että mitä jos tämä kaikki onkin vasta matkan alkua, hyvä asia eikä loppu. Bändin jäsenten välillä vallitsee melkoinen luotto. – Toinen pääjuttu oli vahvat muistot lapsuuden hevimetallista. – Mun kaikki sanoitukset on kokemusperäisiä. Siinä ei ole mitään boheemia rentoutta, ja se sopii mun luonteelle
Kertosäkeiden painoarvo on entistä isompi, ja niitä Amendfoil osaa tehdä. Tahtilajit ovat suoristuneet, ja kappaleiden kantavia elementtejä on vahvistettu. – Aloittamisen ja julkaisun väliin mahtui kaksi avioliittoa, kaksi tutkintoa, yksi lapsi, yksi bändin jäsenen vaihto ja kaikennäköistä. Empyrean & Ophidiania on helpompi lähestyä. Tosin meikäläisen tuntien voi olla, että seuraavalle levylle ei tule lopulta yhtäkään niistä biiseistä. Levyn nimi Empyrean & Ophidian tarkoittaa vapaasti kääntäen jotakin sellaista kuin ”taivaallinen ja käärmemäinen”. Kuulemma bändi voisi olla ulkoisesti vetävämpikin, heh. Sitten mulla meni ääni ihan vituiksi ja loppuvuosi oli sen takia täysin jäissä. Mäki-Kalalla on jo biisejä valmiina kolmoslevylle. Näin ei ole. Naureskelemme hetken sille, kuinka monella tavalla sekä bändin että levyn nimi on kirjoitettu mediassa väärin. Tammikuussa 2015 bändi soitti muutamat keikat, ja tuon vuoden keväällä Mäki-Kala alkoi vihdoin saada levyn lauluosuuksia purkkiin. Instant karma. Odoteltiin, että tuleeko sieltä vastausta, ja siinä lipsahti kuukausia. – Jos ne ottaisi nyt bändin käsittelyyn, ei menisi montaa viikkoa, kun ne olisi valmiina. Bändi on livenä fantastinen, eikä se tarvitse mitään nykyaikaisia sirkustemppuja, ainoastaan karismaa sekä erehtymätöntä soittoa ja laulua. Monipuolinen ja järjettömän taidokas kakkoslevy Empyrean & Ophidian ei häviä laadussa tippaakaan suuren maailman nimille. – Me haluttiin biisejä, jotka avautuu livenä nopeammin ja helpommin. Skyline Escapellä bändi tykitti riffiä riffin perään, naitti osia toisiinsa villisti ja pudotteli ohimennen mannerlaatankokoisia kertosäkeitä. Empyrean & Ophidianin pitäisi puhtaasti taiteellisten ansioidensa perusteella olla heittämällä yhtä iso maailmanlaajuinen tapaus kuin vaikkapa Mastodonin uuden levyn. V aikka minulla on ollut kunnia kohdata monenlaisia lahjakkuuksia, harvoin samaan pöytään on istunut yhtä kova luu kuin Amendfoilin keulahahmo Lassi Mäki-Kala. Osa uuden levyn kappaleista oli jo olemassa, kun bändi voitti erään tamperelaiskapakan Kukkona tunkiolla -bändikisan vuonna 2013. Vyöllä on nyt kaksi ensiluokkaista levyä. Tai no, aina voi kysyä puolisolta, että kuinka iso homma tässä on hänen mielestään ollut, laulaja-kitaristi hymyilee. Kolmen vuoden tauko täyspitkien levyjen välissä ei ole kohtuuton, mutta kaksi ja puoli vuotta äänitysten aloittamisesta julkaisuun kuulostaa hermoja koettelevalta ajanjaksolta. – Meillä oli pitkään jojoilua Spinefarmin kanssa, että ovatko kiinnostuneita vai eivätkö ole. Vastauksia odotellessa Amendfoil on raskaan musiikin kentällä kenties Suomen tarkimmin varjeltu salaisuus. Takana on pitkä rivi keikkoja Suomessa ja Euroopassa. On luovaa työtä, teknistä puolta ja mahdollisuus tehdä mitä haluaa. Dio-pohjalta lähdetään, heaven and hell ja sitä rataa. Bändi on herättänyt levy-yhtiöissä kiinnostusta, mutta kiinnostukseksi on jäänyt. Mäki-Kalan mukaan vaikeiden sanojen alta paljastuu ikiaikainen symboliikka. Bändien puolesta ikuinen ”ehkä” on hankala Jos vaikkapa Baroness, Mastodon ja Stam1na osuvat makuhermoosi, ota ihmeessä haltuun Amendfoil. Ei se ole mitenkään liiallinen savotta. Siinä oli niin sanotusti elämää välissä. Äänitykset aloitettiin saman vuoden keväällä. Levy-yhtiöt hakevat kyttäysasemaa, jossa pyritään iskemään oikealla hetkellä. Tällaista työmäärää ei tehdä ihan muutamassa kymmenessä tai sadassa tunnissa. Selvähän se. Mäki-Kalaa vaivasi pitkittynyt yskä. Monesti mietitään keikan jälkeen, millaisia biisejä settilista kaipaisi. Kun vilkaisen edessäni olevan levyn otsikkoa, tajuan, että jälkimmäinen sana on todellakin ”ophidian”, ei ”orphidian”, kuten olen sen jo kuukausien ajan lukenut. Se on bändin tähänastisen uran korkein kokemus. AVIOLIITTO TÄYNNÄ SEKSIÄ TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JUSSI PALOJÄRVI 26. Tätä voisi kutsua kokonaisvaltaiseksi itseilmaisuksi. Miksauksen hoiti sentään Antto Tuomainen, joka oli asialla myös debyyttilevy Skyline Escapellä (2013). Amendfoil nähtiin vuonna 2014 Tuskan päälavalla. Livetilanteesta on hyvä ammentaa luovaa energiaa. – Me ehdittiin äänittää keväällä rummut ja kesällä kitarat varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Vastausta ei ole tullut edelleenkään. Tähän ovat vaikuttaneet varsinkin keikat. – Sehän on itseilmaisua parhaimmillaan. Bändin kakkoslevy ilmestyi lokakuussa. Äänittämiseen mulla on intohimoa, ja kansitaide on aika looginen jatke biisinteolle. Elämää välissä Kakkoslevyn julkaisu olisi voinut tapahtua jossain rinnakkaistodellisuudessa jo vuoden 2014 lopussa. Mäki-Kala teki biisit, kirjoitti tekstit, soitti, lauloi ja äänitti koko levyn sekä teki kansitaiteen. – Se kuvaa ihmisen hyvän ja huonon puolen taistelua
Pelttari on videoalan mies, ja hänen nimensä komeilee Amendfoilin videoiden krediiteissä edelleen. tilanne. Amendfoil sai alkunsa Äetsässä vuonna 2007. ”Levynteon aloittamisen ja julkaisun väliin mahtuu kaksi avioliittoa, kaksi tutkintoa, yksi lapsi, bändin jäsenen vaihto ja kaikennäköistä.” 27. Naapurin Pirjon soittotaidot Hongon ja Mäki-Kalan lisäksi Amendfoiliin kuuluvat basisti Ville Siivonen ja kitaristi Juha-Matti Helmi. Se myös kuuluu. Rumpali Samu Honko on Mäki-Kalan tärkein aisapari luomistyössä, koska rumpusovitus määrittää biisin fiilistä painavin ottein. Ainakin jää rakenteet päähän! Eikä koskaan tiedä, mitä reeniksellä syntyy. Bändin onni on, että biisinteko on helppoa ja laadunvalvonta tarkkaa. Muun muassa Korn, Lamb of God, Baroness, Stam1na ja System of a Down viitoittivat tietä. Se on ehkä Äetsä-perua, että bändin jäsenen vaihtaminen ei ole edes vaihtoehto, vaan yhdessä tehdään. Kehenkäs vaihdat soittajan Äetsässä, kun ei ole ketään. Kun biisit on jo julkaistu, levy-yhtiöt eivät voi enää hyödyntää niiden uutuusarvoa eivätkä vaikuttaa niihin muutenkaan, joten päätöksenteko siirtyy seuraavalle kierrokselle. – Kun ollaan tunnettu niin kauan, asioista on opittu puhumaan. – Bändin lähtökohtahan oli sikäli aika erikoinen, että yleensä on kai tarkoitus, että sen jäsenet osaavat soittaa instrumenttejaan, Mäki-Kala hymyilee. – Amendfoil on vähän kuin vanha avioliitto, jossa on silti paljon yhdyntää. Vaikka bändi on tamperelaistunut, äetsäläinen lähtökohta on jättänyt jälkensä siihen, kuinka Amendfoil toimii. Välit ovat kuitenkin kunnossa. Niitä ei jäädä vatvomaan vaan mennään yhdessä eteenpäin. Helmi soittaa myös Curimuksessa ja on tuntenut Amendfoilin demoajoista lähtien. – Helvetin hyvä tyyppi vaihtui helvetin hyvään tyyppiin, Honko kiteyttää. Helmen edeltäjä Juho Pelttari lähti bändistä tämän vuoden alussa. Mäki-Kalan lapsuudensuosikki Queen kuuluu yhä yltäkylläisissä laulustemmoissa. Rumpali nauttii asemastaan täysin rinnoin. Kenties Amendfoilin kolmas levy ei enää ole omakustanne. Honko kiittelee Äetsän nuorisotalon, Puuhalan, treenikämppää, jossa hän säilytti rumpujaan 14 vuotta maksamatta senttiäkään vuokraa. – Ei ole mitään rajoitteita. Pitää olla pöhinää, jota on vaikea synnyttää ilman julkaisuja, ja kun levy-yhtiöt eivät sano juuta eivätkä jaata, bändit tekevät julkaisuja omin päin ja omalla rahalla. Jos tulee sellainen olo, että voi vittu kun olisi härskiä tehdä tästä jutusta biisi, kukaan ei kiellä tekemästä, Honko sanoo. Soittamaan on matkan varrella opittu paremmin kuin kotitarpeiksi. Tämä on yksi musiikkialan lukuisista muna–kana-asetelmista, joihin artistien on löydettävä omat vastauksensa. Treenata sai niin paljon kuin halusi. Jos tulee mikä tahansa hyvänkuuloinen juttu, siitä voi tehdä biisin, Mäki-Kala sanoo. Täysin oudon kasvon voisikin olla vaikea liittyä ryhmään, jonka muut jäsenet ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. – On hyvä, että biisejä jauhetaan läpi paljon, kun haetaan sitä oikeaa fiilistä. Ei siinä tule mieleen, että olisikohan naapurin Pirjo oppinut soittamaan rumpuja, Mäki-Kala pohtii. Näin bändi joutui luopumaan alkuperäiskokoonpanostaan
TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 28. Otsikko on pian neljännesvuosisadan toimineelle yhtyeelle oikeutettu. Rakennettu kestämään Hammerfall julkaisi juuri Built to Last -nimeä kantavan albumin
– Tämä on kymmenes albumimme. – Tietysti yritämme välttää itsemme toistamista, Oscar pohtii. Suuri osa albumin biiseistä kulkee sanomansa osalta hyvin perinteisillä Hammerfall-vesillä. – Olimme pitkällä tauolla ennen kuin aloimme kirjoittaa R(Evolution)ia, kitaristi Oscar Dronjak kertoo. – Acceptin uusimmalla on kappale The Last of the Dying Breed, ja kuuntelin sitä kirjoittaessani biisiä, Oscar kertoo. Mikäli bändin miehiä on uskominen, Built to Last on monella tapaa hyvin samankaltainen levy kuin edeltäjänsä. Built to Lastin tekeminen sen sijaan oli välillä todella haastavaa, sillä olimme stressaantuneita ja vedimme paljon keikkoja. – Keksin jostain nimen, teen biisin ja Joacim kirjoittaa lyriikat sen perusteella, mitä nimi tuo hänen mieleensä. B uilt to Last on 23 vuotta uraa tehneen Hammerfallin kymmenes studioalbumi. Aloitimme 20 vuotta sitten julkaisemalla Glory to the Braven, ja Built to Last viittaa koko uraamme. Oman tiensä kulkijat Fanien ensikosketus uuteen albumiin oli elokuun lopussa julkaistu single The Sacred Vow. Se on yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta kukaan ei ole keksinyt sitä aiemmin. Mutta mihin se juontaa juurensa. – Albumit ovat hyvin samanlaisia, käytimmehän taas samaa tuottajaa ja kaikkea. Alkuaikoina ihmiset väittivät, ettemme ikinä menestyisi eikä melodiselle heavy metalille ole enää kysyntää vuonna 1997. Bändi tuntuu olevan varsin tyytyväinen lopputulokseen. Nyt meillä oli useampi kiertue, joista viimeinen päättyi vain reilut kaksi kuukautta ennen äänitysprosessin alkamista. Game of Thrones -sarja perustuu noihin kirjoihin, ja meillä on albumi nimeltään Unbent, Unbowed, Unbroken: Chapter 5. Bändillä on takanaan pitkä ura, ja studioalbumeita on lyöty tiskiin enemmän tai vähemmän säännöllisesti joka toinen vuosi. – Nimi on juurikin sitä, mitä ensimmäisenä ajattelisi, Oscar kertoo. – Tuollaiset kommentit ovat täyttä paskaa eivätkä liippaa edes läheltä totuutta, Oscar tuhahtaa. – Ihmiset, jotka sanovat noin, eivät ole todella kuunnelleet sitä biisiä. Lopulta kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Kun yrittää tehdä jotain luovaa tietyn deadlinen sisällä eikä mitään tapahdu, se on todella turhauttavaa ja ärsyttävää, mutta kun se lopulta onnistuu, se on parasta ikinä. Hän vain loi oman tarinansa sille. Ollakseni rehellinen albumin kirjoittaminen oli välillä todella stressaavaa eikä lainkaan hauskaa. Kaikki kappaleet ovat vahvoja yksinään, mutta sopivat myös hyvin kokonaisuuteen. – Emme voi miellyttää kaikkia kaikella, Oscar toteaa. Yksi kappale, New Breed, kuitenkin herätti ainakin oman mielenkiintoni. – Jos olisimme uusia tulokkaita, jotka ovat julkaisseet yhden tai kaksi 29. – Minusta se on hyvin perinteistä Hammerfallia raikkaalla asenteella, basisti Fredrik Larsson puolestaan sanoo. Yksi Built to Last -albumin kappaleista on nimeltään Twilight Princess – aivan kuten yksi Zelda-peleistäkin. Oscarin mielestä albumi on jopa edeltäjäänsä parempi. Ei ole epäilystäkään, etteikö albumi olisi parempi kuin R(Evolution). – Tulee aina olemaan suurisuisia ihmisiä, jotka kertovat mielipiteensä tietämättä totuutta, Fredrik sanoo. Uuden albumin aloittaa vauhdikas Bring It! -kappale. – R(Evolution) ja Built to Last ovat ilmestyneet melko lyhyen ajan sisällä ja niissä on samanlaista tunnetta. – Ei, ainoastaan nimi on sama, mies nauraa. Tavallisesti uutta albumia tehdessä meillä on yli puoli vuotta vapaata aikaa kirjoittaa biisejä. – Tuolloin levyn tekeminen oli helppoa, sillä minussa oli paljon luovuutta, jonka halusin purkaa biiseiksi. Jos kuuntelisimme muiden mielipiteitä, emme olisi se bändi, joka tänä päivänä olemme. Tätä edeltävä levytys, vuonna 2014 ilmestynyt R(Evolution) sai fanien keskuudessa varsin lämpimän vastaanoton. Biisien kirjoittaminen oli välillä vaikeaa, mutta toisaalta... Jos he muodostavat mielipiteensä pelkän The Sacred Vow’n pohjalta, heillä ei ole hajuakaan mistä puhuvat. Biisin sanoma on erittäin vahva, ja voisikin kuvitella, että se on Hammerfallin vastaus kaikille epäilijöille ja vihaajille. Vai yrittääkö bändi edes välttää samankaltaisuuksia. Minusta R(Evolution) aloitti jotain, ja seurasimme Built to Lastiä tehdessä samaa polkua. Se sopii hyvin kokonaisuuteen, mutta ei kuulosta joltain, mitä olemme tehneet aiemmin. – Olet täysin oikeassa, Oscar nauraa. Tämän levyn kohdalla olemme mielestäni todella onnistuneet siinä. Bändille satoi positiivista palautetta, mutta mahtuipa sekaan pari kotisohvakriitikkoakin. – Aina on joku, jonka mielestä emme muutu tarpeeksi ja meidän pitäisi tehdä jotain erilaista, Fredrik jatkaa. Olemassa olevaa materiaalia alkaa olla paljon, joten herää kysymys, käykö uuden luominen levy levyltä vaikeammaksi. Onko innostuksellasi peliä kohtaan jotain tekemistä kappaleen kanssa. Nimi tulee suoraan sarjasta, mutta sillä ei ole silti mitään tekemistä sen kanssa – se on vain upea nimi. Heavy metalille on ja tulee aina olemaan kysyntää, sillä on ihmisiä, jotka rakastavat sitä! Built to Last viittaa meihin bändinä, sillä Hammerfall rakennettiin kestämään. – Sanomme biisin lyriikoissa: ”No matter what they will say, forever we march our own way.” Se on kannanotto kaikille kriitikoille, sillä emme välitä mitä he sanovat. Vitut heistä, se on minun mielipiteeni. Biisiin ei toki ole keksitty uutta pyörää, mutta ei siinä nyt sentään vanhaa materiaaliakaan kierrätetä. Built to Last kuulostaa hyvältä albumin nimeltä Hammerfallin kaltaiselle bändille. – Sitten kun teemme, emme muka kuulosta tarpeeksi perinteiseltä Hammerfallilta. Itse asiassa pelasin tuota peliä, kun kirjoitimme biisejä, ja ajattelin, että se olisi hieno nimi kappaleelle. – Onnistuimme R(Evolution)in kohdalla loistavasti, mutta Built to Lastin me todella rakensimme, Oscar miettii. Kun kirjoitan biisejä, yritän käyttää samaa perustusta, mutta rakentaa erilaisen talon. Vaikka lopputulos on perinteistä Hammerfall-laatua, kaikki ei kuitenkaan sujunut alusta loppuun aivan helposti. Inspiraation lähteillä Oscar Dronjak tunnetaan kovana The Legend of Zelda -pelisarjan fanina. Hän ei ollut lukenut kirjoja ja rupesi vasta nyt katsomaan sarjaa, joten hänellä ei ollut hajuakaan, mistä otsikko tuli. On aina haaste tehdä jotain täysin uutta, mutta se on myös hauskaa, sillä kun siinä onnistuu, se on todella innostavaa. – Hammer High -biisin kertosäe on hyvä esimerkki. – Olen myös suuri Tulen ja jään laulu -kirjojen fani
Kiertueelle uusista suojista Hammerfall on työskennellyt Nuclear Blast -levy-yhtiön kanssa peräti 19 vuotta, siis aina ensimmäisestä julkaisustaan saakka. – Meidän täytyy kuitenkin edes yrittää viedä Hammerfall seuraavalle tasolle. Keikkoja riittää! ”Yritämme ehdottomasti pitää bändin raikkaana ja kehittyvänä sen sijaan, että polkisimme paikallaan.” 30. Kappaleen sanoitukset kuuluvat: ”New breed, old breed, we are all the same breed”, ja se on juurikin, mitä yritän sanoa. Yritämme ehdottomasti pitää bändin raikkaana ja kehittyvänä sen sijaan, että polkisimme paikallaan. Hammerfall on ollut olemassa yli 20 vuotta, joten emme ole enää myöskään uusi bändi, joten se olisi aika outoa. – Tuo on juurikin se syy, Oscar myötäilee. Kieltämättä fanit voisivat lähteä kotiin aika tyrmistyneinä, jos bändi jättäisi soittamatta vaikkapa Hearts on Firen ja Renegaden kaltaiset klassikot. – Setti tulee olemaan 16–18 biisiä pitkä, joten valinta on lähes mahdoton tehtävä! Emme tosiaan halua soittaa pelkkiä klassikoita, mutta toisaalta on joitakin biisejä, jotka meidän vain täytyy soittaa, jos haluamme välttää mellakan. Noin pitkää yhteistyötä tuskin puretaan aivan kevyin perustein. Ensinnäkään emme ole sen tyyppisiä ihmisiä, että sanoisimme noin, sillä rakastamme Acceptia ja he ovat idoleitamme. – Meistä tuntui, ettei Nuclear Blast yrittänyt enää kasvattaa bändiä tai tehdä meistä suurempaa nimeä, kun taas Napalm Records osoitti, että heillä on kiinnostusta siihen. – On koko ajan vaikeampaa tasapainottaa uutta ja vanhaa, Oscar jatkaa. – Se on alustava suunnitelma. – Meillä on tällä hetkellä noin sata biisiä mistä valita, Oscar nauraa. Se ei ollut enää mahdollista Blastin kanssa. Kuinka pitkällä suunnitelmat ovat, ja voivatko fanit odottaa kuulevansa paljon uusia kappaleita. – Vaikeinta tulee olemaan uusien biisien valitseminen ja niiden tiivistäminen settiin vanhojen biisien kanssa, Fredrik kertoo. Soitamme paljon festareilla. – Luulen, että tästä tulee hektisin kiertue koko bändin historiassa, Fredrik miettii. – Meillä on niin paljon biisejä, joiden haluamme olevan siellä! Emme tahdo soittaa vain klassikoita, vaan myös jotain hieman erilaista. Olemme kaikki samaa lajia – Accept heidän ajaltaan, Hammerfall omaltaan, ja silti se kaikki on heavy metalia. – Olemme todella tyytyväisiä uuteen albumiin ja tahtoisimme soittaa kaikki uudet kappaleet livenä! Ikävä kyllä se ei ole mahdollista. Mitään ei ole vielä vahvistettu, mutta kiertue alkaa Euroopasta, mistä lähdemme Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan. – Minusta se oli aika raskas päätös, olemmehan olleet Nuclear Blastilla niin pitkään, Fredrik kertoo. Vuodenvaihteen jälkeen bändi lähtee Built to Tour -nimiselle kiertueelle, aluksi Eurooppaan. albumia, voisimme julistaa, että olemme uusi laji, vitut vanhasta, tai jotain tuollaista. He tekivät sitä, mitä ovat aina tehneet, me taas tarvitsimme jotain aivan uutta. Nyt asiaan on tullut muutos, sillä Built to Last näki päivänvalon Napalm Recordsin kautta
119 € WWW.TUSKA.FI HELSINKI SUVILAHTI 30.6 2.7.2017. SUICIDAL TENDENCIES MAYHEM BRUJERIA ...LISÄÄ TULOSSA EARLY CROW 3PV:N LIPUT ALK
Jos suurimmat fiilikset syntyvät hieman rosoisesta ja repivästä otosta, tulemme käyttämään juuri sitä levyllämme. – Totta puhuakseni en tiedä, olisinko tässä, jos eräs kaveri olisi aikoinaan ilmaantunut bändini ensimmäisiin treeneihin. B ändilaulajiksi päädytään yleensä kahdesta syystä. Sisäänpäin kääntynyttä taistelua TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT PATRIC ULLAEUS 32. Keikoilla saattoi vaikuttaa siltä, että olin todella väkivaltainen yleisöä kohtaan, koska halusin vain rimpuilla irti tilanteesta. Ei täydellisesti nuotteihin osunut veto festarilavalla. – En usko olevani maailman ihmeellisin laulaja tai kasvavani koskaan sellaiseksi, vaikka huutaisin läpi kymmenentuhatta keikkaa tai ottaisin kymmenentuhatta laulutuntia, Anders toteaa. – Täydellisyyden tavoitteleminen ei ole asia, joka on ajanut minua eteenpäin kaikki nämä vuodet. Meillä oli ihan eri laulaja katsottuna, mutta lopulta olimme treeniksellä tyhjänpanttina. – Se oli minulle kaikkea muuta kuin luonnollinen ympäristö. Ei täydellinen otto studiossa. In Flamesin keulilla 20 vuoden ajan viihtynyt Anders Fridén kertoo, ettei laulaminen ollut hänelle bänditoiminnan alkuaikoina mikään itsestäänselvyys. 43-vuotias Anders Fridén kuuluu tähän joukkoon, laulajiin, joiden tulkintoja ensilevytyksillä tai edes kymmenen vuoden takaisilla albumeilla ei uskoisi saman hahmon tekemiksi. Laulamiseen voi olla suuri intohimo, mutta vähintään yhtä usein joku saa kyseisen vastuun puolivahingossa, koska kukaan muu bändistä ei suostu laulamaan. Sen yhden ainoan kerran. Elän musiikkia kellon ympäri, ja minulle on tärkeintä vangita laulamiseeni juuri se hetki, jota kulloinkin elän. Ei tekninen täydellisyys. – Tärkeintä on tunne, jonka musiikkimme minussa ja kuulijoissamme herättää. Täydellistä epätäydellisyyttä Harva metallilaulaja voi sanoa repivänsä äänensä rajoja auki vielä bändinsä kymmenennen levyn jälkeen. Hänen on täytynyt kasvaa näihin suuriin saappaisiin hitaasti. Kaksikymmentä vuotta metallimaailman huipulla on opettanut In Flamesille, että vain rehellinen itsekkyys takaa bändille tulevaisuuden. Olin niin kaukana mukavuusalueideni rajoista, että se purkautui paniikinomaisena arvaamattomuutena. No, siitä on vierähtänyt nyt tovi, Anders naurahtaa. Ajattelin antaa huutamiselle mahdollisuuden. – Jos kukaan koki keikkojamme parikymmentä vuotta sitten, hän saattoi nähdä minut huutamassa katse lattiaan päin ja tuijottelemassa varpaitani myös kappaleiden välissä, Anders myöntää
– Juuri tämän vuoksi peräkkäiset levymme kuulostavat hyvin erilaisilta. Ne ovat todella tiiviin ajan kuvia. – Los Angelesin lämmössä äänittäminen tuntui hieman erilaiselta kuin parin viimeisimmän levymme tekeminen Berliinissä. – Kyse on pienistä mutta sitäkin merkityksellisemmistä asioista. Levymme tiivistävät kansien väliin kaikki fiiliksemme muutaman viikon ajalta. Tuolloin mieli on jatkuvasti kahdessa paikassa. Tai haaveile tulevaisuudesta. Se kuuluu Battlesillä eräänlaisena vapautumisena. Ikuistamme sen levylle ja jätämme taaksemme. Anders alleviivaa tämän periaatteen olevan tärkeä osa sekä hänen elämäänsä että In Flamesin toimintaa studiosta lavalle. Sitähän voisi luulla, että harmaus ja sade olisivat omiaan antamaan potkua metallilevylle, mutta kyllä aurinko ja valo taisivat tehdä meille ihan hyvää, Anders naurahtaa. Vanhoilla levyillämme suoriuduin sen hetken vaatimalla tavalla, uusimmallamme taas ihan eri tavoin, eikä mikään näistä vaihtoehdoista ole toista parempi. Äänenkäyttöni on luonnollisempaa kuin ikinä, koska löysin pienen valmennuksen kautta äänestäni vahvuuksia, joista en ole ollut kaikkien näiden vuosien aikana tietoinen. Levyjen tyylin elävyys on johtanut siihen, että niin uuden kuin vanhan In Flames -fanikunnan mielipiteet bändistä ovat vähintäänkin värikkäitä. – Vaikka olemme äänittäneet levyjä näennäisesti eristyksissä, vasta Los Angelesiin matkaaminen ja Bensonin työskentelytapa saivat meidät tarpeeksi kauas perheistämme. Pian huomaa odottavansa lavallakin niiden pariin palaamista. Ei sillä, etten haluaisi olla aina perheeni parissa, mutta joskus on hyvä keskittyä vain oleelliseen. Tämä kaikki on osa polkua, jonka jokaisella askeleella on merkityksensä. – Kun on huutanut vuosikausia täysin vaiston varassa, jossain kohtaa on hyvä puhkaista se kupla ja tarkistaa, voiko laulamista lähestyä hieman eri tavoilla. – Vaikka perustelisimme tekemisiämme miten, emme voi muuttaa ihmisten mieliä. Hengitystekniikasta ja kehonhallinnasta. Se ei onnistu, jos täytämme päämme ideoilla uusista biiseistä. Musiikkimme syntyy täysin hetkessä elämisen ja vaiston varassa. Tuon kahden viikon aikana puristimme irti kaiken luomisvimmamme, minkä myötä meillä oli studioajan alkaessa yksitoista valmista kappaletta. Yhden askeleen kohti teknisempää suoriutumista Anders otti In Flamesin kahdennentoista levyn kohdalla. Uusi Battles on ensimmäinen albumi, jota varten hän kävi lauluvalmennuksessa. Tämä sai albumin melodisuuden puhkeamaan äärimmilleen. – Uuden levyn kohdalla minä ja Björn [Gelotte, kitara] kokosimme tahoillamme musiikkia muutaman viikon ajan ja tapasimme pari viikkoa ennen levyn äänityksiä. – En kirjoita musiikkia tien päällä, koska minulle on tärkeää ottaa kaikki mahdollinen irti kiertueista ja yrittää olla aidosti läsnä yleisömme edessä. Olemme kulkeneet Götebor”Vaikka perustelisimme tekemisiämme miten, emme voi muuttaa ihmisten mieliä.” 33. – Tämän takia en haikaile menneitä. Tuottaja Howard Benson sai In Flamesin matkustamaan tavoistaan poiketen rapakon taakse äänittämään. Elämää hetkessä Moni tähtää hetkessä elämiseen siinä kuitenkaan onnistumatta. – Halusin tutustua instrumenttiini paremmin, Anders sanoo. Juuri näin Howard sai meidät korostamaan vahvuuksiamme
Tämä on kuluttavaa mutta takaa maksimisuorituksen joka ilta. Sen ympärillä musiikillemme saattaa tapahtua mitä vain. Kun olemme tehneet yhden albumin ja kiertäneet sen kanssa pari vuotta, on vain luonnollista, että haluamme tehdä jotain ihan muuta. – Joskus jo ensimmäinen yhteydenotto tekee selväksi, ettei juuri minun ääneni voi tuoda kappaleeseen mitään, jota kuka tahansa muu ei voisi tehdä. – Ainahan sitä voi suunnitella vaikkapa elektronisemman tai akustisemman musiikin tekemistä. – Sain huomata jo vuosia sitten, ettei äänen kestävyydellä ole mitään tekemistä sen kanssa, soitammeko kymmenen vai kaksikymmentä keikkaa kuukaudessa. Metalli on ollut elämäntapani jo pitkään hyvästä syystä. Saa keskittyä vain siihen, mitä oman kuplan sisällä tapahtuu. Tämä kupla puhkeaa hyvin nopeasti, kun pienemmän lavan edusta on täynnä innokkaimpia faneja, jotka repivät minua joukkoonsa, kiipeilevät lavalle ja huudan nenä kiinni heidän nenissään. ”Rutiini” ei kuvasta myöskään In Flamesin keikkoja. Yksi asia kerrallaan Introverttiudestaan huolimatta Anders myöntää vuodattavansa In Flamesin albumeille toisinaan hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Olen ollut onnekas, että olen löytänyt tässä mielessä oikean tekniikan vahingossa. – Saan jatkuvasti kuulla, kuinka sanoitukseni ovat vaikuttaneet ihmisten elämiin. – On olemassa tietty In Flames -soundi, jota kannamme ylpeydellä ja itsevarmuudella. Keskityttävä vain siihen musiikkiin, jota itse haluamme tehdä. – Annan lavalla kaikkeni joka ikinen ilta, mutta kiertue-elämä ei ole koskaan hyväksi äänelle. Pienillä klubeilla laulaja on monella tapaa haavoittuvaisempi. – Kertomukseni ovat niin pitkälle vietyä sekoitusta omaa elämääni, kuulemiani tarinoita ja värikynää, etteivät alkuperäiset tarinat ole välttämättä luettavissa edes rivien väleistä. Annan kaikille vapauden samastua sanoihin omalla tavallaan. gin melodeathskenestä melodiseen metalliimme niin pitkän matkan, että on oikeastaan pieni ihme, että kourallinen ihmisiä on samastunut levyihimme kaikkien näiden tyylikirjojen läpi, Anders toteaa. Tai vaikka haaveilla yhteistyöstä Trent Reznorin kanssa. Monella saattaa olla käsitys, että In Flames viihtyy tätä nykyä parhaiten suurilla areenoilla, mutta bändin todellisena ympäristönä toimivat edelleen intensiiviset klubit. Kokonaan toinen asia on, miten aitoa intohimoa kokisin tällaista musiikkia kohtaan. – Sanon tässä kohdin varmasti samoin kuin moni muukin metallia soittava muusikko, Anders naurahtaa. – Osa metalliyleisöstä on tottunut käyttäytymään keikoilla hieman aggressiivisesti. Tämä ei ole sitä mille elän. Andersia kosiskellaan jatkuvasti vierailemaan yhdellä kappaleella tai laulamaan kokonaisessa projektissa. Toiset taas eivät ole varautuneet tähän ollenkaan ja ottavat sen riidanhaastamisena. – Sanoin jo parikymmentä vuotta sitten, että keikoillamme saattaa tapahtua mitä tahansa, eikä tämä ole muuttunut. Sanoitukset eivät ole vain minun henkilökohtaista omaisuuttani. – Olen tietenkin itse se kaveri, joka kantaa mukanaan sitä haurainta instrumenttia, Anders toteaa. – En lähde tekemään mitään vain tekemisen ilosta, eikä minun ole tosiasiassa pakko vierailla millään julkaisulla, jos en sitä oikeasti halua. ”Meidän on oltava täydellisen itsekkäitä. Bussin ilmastointi, unen määrä, alkoholi ja tupakointi ovat kuin myrkkyä. Tämän luulisi turruttaneen intohimoisimmankin muusikon rutiinin kierteeseen. – In Flamesin ohella tekemäni musiikki eroaisi todennäköisesti täysin siitä, mitä teemme tässä bändissä. Olen tehnyt viime vuosina muutamia lauluja tuotantokeikkoja, mutta siihen on ollut vain yksi syy: se, että olen tuntenut intohimoa sitä musiikkia kohtaan ja kokenut voivani tuoda siihen jotain lisää. Keskityttävä vain siihen musiikkiin, jota itse haluamme tehdä.” 34. Kuulijoiden avautuessa minulle tällä tavalla en voisi ikimaailmassa väittää vastaan kertomalla, mitä oikeasti ajattelin sanoituksia kirjoittaessani. Se on sitä musiikkia, jota todella haluan elää. – Kun laulaa suurten massojen edessä, on kuin eristyksissä lavalla bändin kanssa. Anders kertoo In Flamesin kiertueiden olevan tänäkin päivänä hektisiä, minkä myötä bändi ja varsinkin hän itse elää jatkuvasti veitsenterällä. Vaaran tuntua lavoilla In Flames on elänyt pitkään syklissä, että jokainen uusi levy tarkoittaa satoja keikkoja useammalla mantereella. – Meidän on oltava täydellisen itsekkäitä. Tässä piilee juuri se hetkessä elämisen ydin, mikä tekee tästä mielenkiintoista meille. Näin saan vuodatettua itseäni sanoituksiin paljastamatta kuitenkaan liikaa itsestäni. Hänellä on asian suhteen tiukat periaatteet. Tähtäimessä on vain saada minut mukaan, jotta levyn kanteen saataisiin tarra In Flamesin logolla. – Olen laulanut tuhansia keikkoja suurillekin ihmismassoille ja saattaa vaikuttaa siltä, että olen täysin sinut laulajanroolini kanssa, mutta mikään ei muuta sitä, että olen yhä introvertti ihminen suuren bändin keskiössä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana keikkayleisömme on muuttunut yhä kirjavammaksi, mutta sen intohimo ei ole kadonnut mihinkään, mikä aiheuttaa vaaratilanteita. Nyrkkiä puidaan, moshpitit pyörivät ja pieneltä tuuppimiselta ei vältytä. Tässä vaiheessa on turha yrittää tehdä jotain sellaista, mitä kaikki muut haluaisivat kuulla. Anders ei sulje kokonaan pois ajatusta vielä henkilökohtaisemman soololevyn tekemisestä, mutta kertoo In Flamesin olevan tällä hetkellä niin kokopäiväinen osa elämää, ettei tällaisia vaihtoehtoja ehdi juuri ajatella. Puhumattakaan siitä, jos sattuu sairastumaan jo kiertueen alussa ja huomaa tämän heijastuvan suoritukseensa vielä kymmeniä keikkoja myöhemmin. Kesken kovaäänisen keikan ei aleta kovin helposti selittelemään, ettei nyt ole tosi kyseessä! Anders jatkaa kertomalla, kuinka suurilla festareilla kymmenientuhansien ihmisten edessä laulaminen on hänelle oikeastaan helpompaa
Root on kulminoitunut sen karismaattiseen keulakuvaan ja ainoaan alkuperäisjäseneen, yli kuusikymppiseen laulajaan Ji?í ”Big Boss” Valteriin. VETERAANI URANSA PUOLIVÄLISSÄ TEKSTI JONI JUUTILAINEN 36. Mitä tulee mieleen, kun puhutaan tshekkiläisestä metallista. Todennäköisin vastaus on pian kolmekymppinen Root, jota eivät paina kuljetut vuodet. Näin ollen Rootin linjaksi muodostui jo alkumetreillä black metal – joskin hyvin avarakatseinen sellainen. O n sanomattakin selvää, että 1980-luvun loppupuolen kommunistivaltainen Tshekkoslovakia ei ollut aloittaville metallibändeille kaikkein hedelmällisintä maaperää. Jostain valtion kapinallisesta ja epäilemättä syvästä undergroundista puski kuitenkin esiin vahva verso nimeltä Root, joka päästi ensirääkäisynsä vuonna 1987. Hän keksi tuoda bändin alkukantaisen romuluiseen musiikkiin Venomilta ja Bathorylta vaikutteita saanutta saatanallista kuvastoa
Valitsemasi tie ei ole todellakaan sieltä helpoimmasta päästä. Tshekkiläisestä metallista puhuttaessa esiin ei nouse montakaan laajalti tunnettua nimeä. Se oli mielestäni juuri oikealla tavalla hauskaa aikaa. Mies on nimittäin lainannut ääntään Behemothin ohella useammallekin eri bändille. Jos näin ei olisi, bänditouhussa ei olisi yksinkertaisesti mitään järkeä. Big Boss on antanut oman vastalahjansa. Oletko kokenut vaikeuksia sovittaa saatanallista ajatusmaailmaa ympäröivään yhteiskuntaan. ihan puhdasta fantasiaa, siis. Niin sanottu maine on tuhonnut monta hyvää bändiä, ja jos me haluaisimme olla kuuluisia, soittaisimme tietysti popmusiikkia. Matka on ollut pitkä, mutta onko olemassa asioita, jotka haluaisitte vielä saavuttaa. – Olen todella syvällä näissä jutuissa, joten se ilmenee loogisesti myös sanoituksissani. Kulttimaine on vienyt yhtyeen pitkälle, jopa pidemmälle kuin kukaan uskalsi koskaan toivoa, ja kaikesta haiskahtaa, että yhtye nauttii nykyisestä tilastaan. Rootin ohella maan mainetta ovat pitäneet yllä lähinnä black metal -yhtyeet Inferno, Maniac Butcher ja etenkin edelleen kovassa iskussa oleva Master’s Hammer. Minulla ei ole tarvetta sulautua tekopyhän ja turhanpäiväisen ihmismassan sekaan, koska niin sanottu yhteiskunta on vain lauma yksinkertaisia idiootteja. Jossain on aina joku, jolla on eri näkemys albumista... En välitä vittuakaan mistään metallimusiikin säännöistä, koska teen todellakin aivan mitä haluan. Näitä bändejä yhdistää omaleimainen musiikillinen lähestymistapa, mitä voitaneen pitää pienen otannan perusteella tshekkiläisten äärimetallibändien tavaramerkkinä. Kytät jahtasivat meitä, ja pari kertaa he aikoivat jopa pidättää meidät suoraan lavalta, mutta onnistuimme aina pakenemaan. – Emmehän me saaneet edes soittaa missään, joten vedimme sitten keikkoja salassa siellä mihin nyt ikinä pääsimmekään. Näinkin nimekkäiden miesten esiintyminen albumilla ei ollut sattumaa, sillä jokainen heistä näkee Rootin jonkinlaisena musiikillisena ja mahdollisesti myös ideologisena vaikuttajana. Tätä alleviivasi entisestään joukko vierailevia mustemman metalligenren eturivin muusikoita, muiden muassa entinen Mayhem-kitaristi Blasphemer, Behemothin nokkamies Nergal ja Watainin Erik Danielsson. Ympärilläni on hyviä ystäviä, fanimme ja loistavia kanssamuusikoita, ja he ovat niitä ihmisiä, joiden seurasta välitän. Big Boss ei halua ottaa aiheesta turhaa kunniaa. – Mainehan on katoavaista, mutta musiikki säilyy ikuisesti, eikö vain. Onko näin. Ei siis ole lainkaan ongelmallista auttaa toisiamme. Meillä on vielä seuraavat kolme vuosikymmentä uraa jäljellä, Big Boss hekottaa. – Voin kertoa, etten välitä maineesta helvettiäkään, koska ainoastaan musiikki on tärkeää. Omien albumien vertaileminen toisiinsa tuottaa bändille vaikeuksia. Se takaa täydellisen vapauden omaehtoisen musiikin luomiselle. Vuoroin vieraissa Edellislevy Heritage of Satania voitaneen pitää eräänlaisena Rootin black metal -kliimaksina. Se ottaa selkeää hajurakoa edeltävään Heritage of Sataniin (2011), joka oli kaikessa mustanpuhuvassa synkkyydessään ja raakuudessaan täysin eri maata kuin dynaaminen, eeppinen ja jopa yllätyksellinenkin uutuuslevy. – Maailmalla pyörii paljon tshekkibändejä, emme ole todellakaan ainoita! Olemme kuitenkin ehkä se kaikkein tunnetuin, joten nousemme varmasti esiin ihan puhtaasti sen ansiosta. – Olen vieraillut muun muassa Behemothin, Moonspellin ja Helheimin levyillä, ja jätkät jotka vierailevat meidän kiekoillamme tekevät sen ihan syystä. – Jokainen levy on niin erilainen. En kirjoita näistä asioista vain sen vuoksi, että niistä kuuluu kirjoittaa, koska emme ole mitään vitun posereita! – Soittamamme musiikki ja laulamani sanat ovat asioita, joihin uskomme täysillä. Keksin ajatuksen omasta valtiosta ja sen hahmoista... Irti yhteiskunnasta Rootin sanoitukset ovat olleet aina oma lukunsa, johon Big Boss on panostanut paljon aikaa ja vaivaa. – Meillä on vielä paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle! Aiomme juhlia pyöreitä vuosiamme ja minä täytän pian 65, joten tämä homma ei ole todellakaan lopussa. – Ne olivat hauskoja aikoja. Tuntuu siltä, että kokonaan puhtaasti laulettu Return from Oblivion pyrkii ihan tietoisesti ottamaan pesäeroa black metal -historiaanne. Vaikka Rootin nimi nousee esiin tasaiseen tahtiin vanhemman koulun äärimetallibändeistä puhuttaessa, bändiä on turha etsiä festarien päälavoilta tai peruskuluttajan levyhyllystä. On kuitenkaan turha luulla, että olisimme jonkinlainen tyyppiesimerkki siitä, mitä maamme metalliskene pitää sisällään. – En varsinaisesti yrittänyt mitään tuollaista, vaan musiikista nyt vain tuli sellaista. Vitut säännöistä Maailma on muuttunut hurjasti sitten 80-luvun lopun, ja tämä huomioiden on äärimmäisen hienoa, että pääsemme todistamaan tänä vuonna Rootin kymmenettä studiolevyä. Kyse on ainoastaan molemminpuolisesta kunnioituksesta. Kuten iäkäs sisarlevynsä, myös Return from Oblivion on bändin uralla ainutlaatuinen tekele. Mies on internetin tietolähteiden mukaan Anton LaVeyn vuonna 1966 perustaman Saatanan kirkon tshekkiläisen haaran johtohahmo ja täten luonnollisesti hyvin kiinnostunut ja perillä sielunvihollisen metkuista. Sille on annettu nimi Kärgeräs – Return from Oblivion. – Voisi sanoa, että meillä on hyvät yhteydet mainitsemiisi porukoihin ja olemme hyviä kavereita heidän kanssaan. Kuten otsikosta käy ilmi, kiekko on jatkoa tasan kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneelle Kärgeräs-levylle, jota moni pitää ansaitusti Rootin tähänastisen uran huippuhetkenä. Käytän ääntäni aina sanoitusten ja tarinan ehdoilla, enkä mistään hinnasta pakota itseäni tekemään yhtään mitään. ”Voin kertoa, etten välitä maineesta helvettiäkään, koska ainoastaan musiikki on tärkeää.” VETERAANI URANSA PUOLIVÄLISSÄ 37. – En välitä yhteiskunnasta lainkaan! Minua ei vain kiinnosta. Mielestäni se ensimmäinen Kärgeräs-kiekko oli todellakin erilainen siinä mielessä, että se oli ensimmäinen kerta, kun kirjoitin levylle ihan kokonaisen konseptin. Minut luokiteltiin “länsivaltojen satanistiseksi vakoojaksi” ja muuta vastaavaa, Big Boss muistelee. Root täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 30 vuotta
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Soitimme Tokiossa Loud & Metal Speed metalilla kurittava Ranger vie uhrinsa lajin alkuperäiseen ytimeen, jossa ei tarvita nostalgiahuuruja. R anger ei osoita piiruakaan hidastamisen merkkejä. Ranger ehti siis hankkia kannuksensa lavoilta jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä albumiaan, mutta Mikael kertoo, että Where Evil Dwells vei bändin uusiin seikkailuihin. – Näitä bändiskabojen ja muiden oikoteiden kautta esiin ponnahtaneita ryhmiä löytyy aina, mutta yleensä ne katoavat yhtä nopeasti kuin ovat ilmaantuneetkin. – Soitimme jo ennen ensimmäistä levyä niin paljon keikkoja klubeilla ja festareilla, että debyytin jälkeinen aika on ollut vain luonnollista jatkumoa sille. – Olemme rakentaneet Rangeriä aina ahkera keikkailu pohjatyönämme. – Selvästi hykerryttävin yksittäinen hetki on ollut Japanin-reissu keväällä 2015. Tietenkin kokoonpano on hioutunut yhteen entistä paremmin, kun on ollut entistä selvemmin jotain, minkä varaan rakentaa, Mikael sanoo. Kitaristi Mikael Haavisto huomaakin puolisentoista vuotta Where Evil Dwells -debyyttipitkäsoiton jälkeen bändin sen kuin jatkaneen tauotonta etenemistään. Väitän, että sen kyllä tunnistaa, kun bändi on rakentanut itsensä aidosti, oman meiningin ja duuninteon kautta. VAARAN PITÄÄ TUNTUA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT EMMA GRÖNQVIST Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi 39. Sekä hyvässä että pahassa. Sisältö on kaikki kaikessa, ja olemmekin halunneet sanoa jotain vasta sitten, kun on ollut jotain sanottavaa, emmekä vaikkapa levyttää levyttämisen ilosta
Nostalgia on tämän päivän hevissä kova sana, mutta ihan kaikkia raatoja ei tarvitsisi kaivaa haudoistaan. Sen tietyn vaarantunnun on aina oltava osa tekemistämme, Mikael toteaa. – Jo perinteeksi muodostuneet scifiteemat ovat totta kai vahvasti läsnä myös Speed & Violencella, vanhan liiton heavy metal -perinteistä puhumattakaan. Slayerin polkupyörät saivat Mikaelin tuumailemaan, mitkä olisivat siisteimpiä tai älyttömimpiä Ranger-fanituotteita. Vuosirenkaiden kirot Rangerin suurimpiin esikuviin mahtuu kourallinen bändejä, jotka ovat onnistuneet säilyttämään Mikaelin mukaan tasonsa yllättävän kovana. – Sitä voisi välillä miettiä, miten relevanttia jonkun 35 vuotta sitten yhden seiskatuumaisen julkaisseen kulttibändin on palata lavoille vanhoina ukkoina. – Vauhtiahan on se, että puskemme koko ajan bändiä eteenpäin emmekä jää sekunniksikaan laakereille lepäämään. Lujan bändin täytyy olla aidosti itsensä näköinen eikä pelätä pimeää. Poikkeuksiakin toki löytyy, kuten vaikkapa mainitsemani Satan, jonka uudet julkaisut kestävät hämmentävän hyvin vertailua 80-luvun tuotantoon. – Iron Maiden, Accept, Satan, Anvil, AC/DC ja edesmennyt Motörhead ovat onnistuneet pitämään lippunsa korkealla näihin päiviin saakka. Tai Ranger-piippu. Attack -tapahtumassa, jossa paikalle saapui isoin yleisömme tähän asti ja meno oli ihan järjetöntä! – Vähemmänkin hohdokkaita hetkiä on nähty – kuten vaikkapa taannoinen Norjan-matka, jonka aikana osa bändistä missasi jatkolennon, kiitos Oslon lentokentän henkilökunnan. Bändiltä löytyy tätä varten valmiit visiot. Pienenä yllätyksenä itsellenikin on pakko myöntää, että myös Metallica näyttää olevan tekemässä kunniakasta paluuta! Toiseen ääripäähän mahtuu varoittavia esimerkkejä. Sen voin luvata, että sellaista ette tule ikinä näkemään! Sen sijaan Ranger tullaan vielä joskus ikuistamaan suurimpien bändien tavoin kokoillan elokuvaan. – Se alusta alkaen vallinnut vimma ja ehdoton tekemisen meininki on edelleen läsnä, mutta samalla yhteensoittomme on parantunut huimasti. Ne eivät lähde Rangerin ytimestä tappamallakaan. Ehkä myös Ranger-kalalauta. – Teemojen kirjoitustyyli on silti liikkunut entistä pahaenteisemmille vesille. Puskemme eteenpäin vaiston varassa. Vauhtia, vinyyliä ja väkivaltaa Mitä tulee Rangerin kantaviin teemoihin, bändi ei ole unohtanut perinteitä ja lähtenyt liian kauaksi lajinsa juurista. Se on kehys, jonka mukaan levyn kokonaiskuva rakennetaan. Vauhti tuntuu myös hyvältä, kun V8-kone jyrisee alla ja kelkka kulkee! – Väkivallasta taas on hyötyä speed metalia soitettaessa, mutta parhaita väkivallan muotoja lienevät vapaapaini, Lethal Forcen pitkä alkufilli ja nyrkkeily. – Keep It Truen kaltaisilla festareilla näkee paljon väsyneitä comebackejä, jotka olisivat saaneet jäädä tapahtumatta. Nimikko-olut olisi tietenkin kaikkein parasta – ja homma on itse asiassa jo pistetty työn alle. – Se olisi yhdistelmä Leningrad Cowboys Go Americaa ja Fear and Loathing in Las Vegasia ripauksella Kaurismäki-tyyppistä viipyilevää kerrontaa. Periaatteessa Ranger rakentuu edelleen samojen elementtien varaan, mutta jotenkin jokainen biisimme on kehittänyt sitä säveltämisen ja sovittamisen ydintä, mistä Rangerissä on kyse, Mikael sanoo. – Leikkaamalla ja liimaamalla kasatut, ylituotetut nykyajan hevilevyt tippuvat sellaiseen kesyyn kategoriaan, joka ei edusta aina bändin todellista olemusta. Jos asettaa rajoituksia ja lähtee välttelemään tietoisesti joitakin keinoja musiikissaan, lopputulos on väistämättä taskulämmintä ”ihan kiva” -osastoa. Rangerin lujimpia periaatteita on myös vinyyli. Emme siis laskelmoi biisejä emmekä pysähdy ikinä miettimään, että tähän ja tähän väliin tarvittaisiin juuri tällaista ja tällaista matskua. Vauhti on tietenkin sävellyksissä läsnä ja vokaaleista löytyy väkivaltaa vaikka muille jakaa, mikä tuo bändin yhteensoiton kera sanoituksiin uuden twistin. Jo levyn nimi summaa hyvin maailman, jossa Ranger on lyhyen historiansa ajan tinkimättömästi operoinut. ”Sitä voisi välillä miettiä, miten relevanttia jonkun 35 vuotta sitten yhden seiskatuumaisen julkaisseen kulttibändin on palata lavoille vanhoina ukkoina.” 40. Vaiston varassa Joulukuun alussa julkaistava Speed & Violence kuulostaa ensimmäisistä sekunneista lähtien luonnolliselta jatkumolta Ranger-debyytille. – Ranger-nyrkkeilyhanskat voisivat olla pirun hauska idea. Kun jengi saatiin viimein pelimestoille, soittimet eivät olleet päässeet perille ja jouduimme vetämään lainakamoilla, mikä ei antanut keikalle ihan parhaita lähtökohtia. Vinyyli ei ole meille vain yksi versio valmiista levystä. Mutta jos sen rinnalle asettaa vaikkapa Enter the Zone -ensidemon (2009), bändin harppauksittain edenneen kehityksen voi huomata kunnolla. Mikaelin mukaan juuri tämä formaatti on bändilleen se luonnollisin ympäristö. – Lähtökohtamme biisinteossa on, että teemme sellaista musiikkia, jota haluaisimme itse kuunnella. – Vinyyliformaatti on koko ajan läsnä levykokonaisuutta suunniteltaessa. Monien bändien haaveilleissa liikaa tulevaisuudesta tai tähdätessä levyttämiseen vain levyttämisen ilosta Ranger pyrkii elämään hetkessä ja ikuistamaan sen hetken jokaiselle albumilleen. Moni vanhan liiton bändi on kasvanut suurempiin mittoihin, mikä näkyy myös oheistuotteissa. Kun uskaltaa olla aidosti oma sekopäinen itsensä, se välittyy myös biiseissä. Sen sijaan Rangerin worker shirt olisi ehkä laimein mahdollinen ajatus ikinä. Molempien levyn puolien aloitukset ja lopetukset mietitään huolella, mutta vinyyli ei silti rajoita musiikkiamme
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 07.11.2016 13:20:27
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 07.11.2016 13:20:27
44
TEKSTI MATTI RIEKKI KUVAT ALEAH STARBRIDGE 45. Raivion ja Aleahin suhde puolestaan kasvoi ajan myötä syväksi rakkaudeksi, joka lennätti Raivion Ruotsiin vakituisen oloisesti. Pian selvisi, että kyseinen hahmo – Etelä-Afrikassa syntynyt, Ruotsiin asettunut Aleah-niminen muusikko – oli kova Swallow the Sun -fani ja kiinnostunut yhteistyöstä Raivon kanssa. Kun kitaristi lensi Ruotsiin tapaamaan naista, oli selvää, että parin oli tarkoitus tehdä musiikkia yhdessä. Löydä itsesi pimeyd estä Swallow the Sunista tutun Juha Raivion elämän tähän asti tärkeimmällä levyllä, Trees of Eternity -yhtyeen debyytillä, on syvästi traaginen, mutta myös henkinen ja maaginen aura. Pari asutti elämää nähnyttä taloa pienessä ruotsalaiskylässä kotieläimiä hoidellen, lähimetsissä samoillen ja rauhasta nauttien. Kun Swallow the Sunin New Moon -levyn (2009) Lights on the Lake -kappaletta työstänyt Juha Raivio tarvitsi siihen sopivaa naistulkintaa, mies törmäsi sattumalta netissä hänelle ennestään tuntemattoman laulajattaren kappaleisiin. arinan alku on kaunis. Raivio otti välittömästi yhteyttä sen lähteeseen. ”Samettisesti kuiskaavan” naisen ääni porautui oikotietä biisintekijän sieluun. Kuvio tuntui alusta alkaen tähtiin kirjoitetulta. StS-vierailu ei jäänyt suinkaan viimeiseksi
Viiltävää kuin pakkasyö Raivio kertoo Hour of the Nightingalen olleen pääosiltaan valmis jo pari vuotta sitten. En oikeasti toivoisi näin tuskallisia kokemuksia pahimmalle vihamiehellenikään, Raivio kertoi Ruotsissa vierailleelle Timo Isoaholle. Mikään kuradiili ei tulisi tällaisen levyn tapauksessa kyseeseen. Nyt tiedämme, että yksi mainituista läheisistä oli hänen avovaimonsa, joka menehtyi kuluvan vuoden huhtikuussa. Melkein kaikki oman elämäni kortit kaatuivat yksi kerrallaan. Raivio ilmoitti, että tuolloin vielä vailla julkaisijaa ollut Hour of the Nightingale -niminen albumi sisältää parasta musiikkia, jota hän on koskaan tehnyt. – Aleahin laulu on aina minun korvaan tuhat kertaa voimakkaampi ja painavampi kuin yksikään örähdys tai oopperanuotti, jonka olen kuullut. Levyn julkaisua pitkittivät kuitenkin sen äänittämisestä, tuottamisesta, miksaamisesta ja masteroinnista vastaavan ruotsalaistähden Jens Bogrenin muut kiireet. – Se oli ihan täydellinen vaihtoehto. Minun kävi häntä kovasti surku ja halusin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta mitkään sanat eivät ole näissä tilanteissa oikeita – eikä Raivio myöskään selvästi halunnut mennä ikävissä aiheissa kovinkaan syvälle. Kuolemaa, läheisten sairautta ja niin edelleen ja niin edelleen. Vihjatun ison firman, jonka tarkempaa osoitetta Raivio ei halua paljastaa, käsittämättömän moukkamaisen ratkaisun jälkeen agendana oli löytää hyvä riippumaton yhtiö, joka ”rakastaa musiikkia ilman dollarinkuvia silmissä”. Raivio kertoi viimevuotisessa StS-aiheisessa Inferno-haastattelussa saaneensa tekstiviestin, joka kantoi sanomaa hyvän ystävän kuolemasta. Jopa sanojen väliset hengitysäänet ovat täyttä tunnetta. Joulukuussa 2013 maailma yhtäkkiä särkyi. Kirkkaassa kesäpäivänvalossakin keikassa oli perin surullinen pohjavire, mitä ei helpottanut Raivion myötätuntoa herättävä olemus. Yhteistyö Opethin managerina tunnetun Andy Farrow’n kanssa johtikin mainion oloiseen sopimukseen ”suuren levy-yhtiön” kanssa. – Alusta asti oli selvää, että tästä ei ruveta tekemään mitään perinteistä örinä–puhdas naislaulu–örinä -doomia, mikä on jo kuultu niin monta kertaa. Koko keikkaa kitaristi ei kyennyt heittämään, osa bändinsä kappaleista kun on hänelle nykytilanteessa henkisesti liian vaikeita esittää. Hour of the Nightingale ja [Swallow the Sunin] Songs from the North ovat myös todellisia sisarlevyjä, monessa mielessä. – Olen tehnyt elämäni aikana aika monta todella tärkeää… tai no, ainakin itselleni tärkeää levyä, mutta tämä levy on vielä jotain aivan muuta, Raivio aloittaa nyt perustelunsa. Hänen äänensä on silti vasta pääsemässä valloilleen. – Meillä oli sopimus, että hän tekee levyn hissukseen loppuun aina kun hänellä on siihen aikaa, mutta sillä miehellä nyt vain ei yksinkertaisesti ole sitä. Oikeastaan se on kaikkea muuta. Tätä aidompaa, kauniimpaa, mustempaa ja silti myös sanomaltaan puhdistavaa albumia ei vain voi tehdä. Meillä on suunnitelmia julkaista ”Aleah ei todellakaan ollut tästä maailmasta tai ulottuvuudesta, mutta hän kävi täällä jättääkseen nämä sanat ja musiikin meille.” 46. Jossain vaiheessa keikkaa, en muista liekö ennen vai jälkeen Raivion lavavisiitin, PA-laitteistosta kantautui paria kuukautta aiemmin poismenneen Aleahin ääni osana StS-biisiä. Niinpä puhuimme pääasiassa musiikista. Kaikki tämä musiikki ja laulu tulee paikasta, josta… no, en voi kertoa enempää, se on vain liian vaikeaa tai mahdotonta pukea sanoiksi. Ja kuten valitettavan usein ihmisen elämässä, tässä ei suinkaan ollut kaikki. Siinä vaiheessa kyynelten nieleskely oli jo turhaa. – Luulen, että tulevaisuudessa mukaan olisi tullut enemmän dark ambientja folksävyjä sekä vielä enemmän hitaampaa hypnoottisuutta. Bändi käytti odottelun hyödykseen käymällä sopimusneuvotteluja eri julkaisijatahojen kanssa. Jokunen hetki tunteellisen esiintymisen jälkeen näin Raivion istuskelemassa päälavan taka-alueen portailla vain yksinäisyys ympärillään. Tovin emmittyäni päätin käydä tervehtimässä. Tänä aikana Bogrenin lusikka sekoitti muiden muassa Moonspellin, Symphony X:n, Amorphisin, Rotting Christin ja Mokoman soppia, vain muutaman nimen mainitakseni. Lähietäisyys korosti, kuinka solakkana poikana tunnettu kitaristi oli laihtunut entisestään ja tuntui siltä kuin särkyisi millä hetkellä hyvänsä. Kaikki näytti hyvältä – aina viikatemiehen vierailuun asti. – Se ilta oli lähtölaukaus monille ikäville asioille, joista en pysty koskaan puhumaan julkisesti. Tahoksi valikoitui kotimainen Svart Records. – Tässä levyssä oli jo ennen Aleahin menehtymistä todella syvä maaginen ja henkinen aura, jollaista en ole tuntenut aiemmin. Eteerisyyden johdolla Tapasimme Raivion kanssa menneen kesän Tuskassa, jonka lauteilla hän oli pistäytynyt muutaman biisin verran Swallow the Sunin kanssa. Tiesimme kyllä alusta asti, että tämä ei ole ihan helpointa musiikkia, koska kappaleet ovat niin maalailevia ilman örinää ja perustyyliin korkealta ja kovaa tulevaa naismetallilaulua. – Lafka ei halunnut enää julkaista levyä noin kaksi viikkoa Aleahin menehtymisen jälkeen, Raivio toteaa. Olen erittäin ylpeä, että levy tulee heidän kauttaan. Yhteistyön lähtökohtana oli myös, että musiikkia johtaisi eteerinen tunnelma, siten, että summana olisi ”pitkää hypnoottista mantraa ja sielunmessua”. Tätä kirjoitettaessa puut alkavat olla kylmyydestä paljaita, mutta Trees of Eternity -nimen saaneen yhtyeen debyytti ei ole kalsea levy. Tietysti levy on nyt vielä painavampi ja tärkeämpi, mutta tiesin ja tunsin jo aiemmin, että tämä on kaikkien joukossa SE levy. – Me haluttiin poiketa perinteisestä gootti/doom/ death-skenestä selkeästi sillä, että musiikki tulisi kuulostamaan enemmän siltä kuin Enya laulaisi raskaassa ja hitaassa metallibändissä, Raivio selittää. – Se oli todella kova henkinen puukonisku selkään kaiken muun tragedian päälle. Ja taas yksi muistutus siitä, mitä tämä musiikkibisnes voi pahimmillaan olla. Toista tuollaista ääntä ei vain tule olemaan
47
– Noiden kahden yhteen tuominen ja duetto oli todella tärkeä juttu minulle, ja varmasti se oli vielä isompi asia Aleahille. Aleahin musiikkia ja sanoja Svartin kautta tulevaisuudessa lisääkin. Mitään female fronted metal -tarroja levyn kanteen on kuitenkaan turha läiskiä, sillä Trees of Eternity on kokonaisuus, jonka kantavana pilarina toimii Raivion ja Starbridge-taiteilijasukunimeä käyttäneen Aleahin yhdessä luoma musiikki. Sovimme, että hän tulee vierailemaan Trees-levylle, ja näin myös kävi. Se on ilmiasultaan toki hieman erilaista kuin Swallow the Sunilla, mutta Raivion sävellykselliset maneerit porautuvat selkeästi läpi kautta albumin. – Antimatter oli mukana eräällä StS-kiertueella. – Se on mahdotonta kyyneliin murtumatta, koska jokainen sana ja nuotti on niin aito ja painava kuin meri, kaunista ja viiltävää kuin pakkasyö. Tutustuin Mossiin ja tulimme todella hyvin juttuun. – Vanhana Paradise Lost -fanina niskakarvat nousee pystyyn joka kerta sitä kuunnellessa, Raivio sanoo ylpeänä. Mukana on myös pari vierailijaa. On mahdotonta sanoa, millaiseen menestykseen Hour of Nightingale olisi suuremman toimijan käsissä päätynyt, mutta hyvän ja omanlaisensa albumin kyseinen puulaaki kuitenkin menetti. On todella ylpeä olo, että saimme tehdä tämän levyn Kain, Norrmanin veljesten ja näiden vierailijoiden kanssa. 48. – Kaiken pitää tietysti tulla aina luonnollisesti, ja kun teen musiikin myös Swallow the Sunille, tietysti siellä kuulee tuttuja sävyjä – varsinkin kun musiikki on pohjimmiltaan samantyylistä tunnelmametallia, Raivio pohtii. Aleahilla on sen vetoavuudessa toki iso roolinsa, onhan viimeisimmällä Amorphis-albumillakin vierailleen naisen ääni hyvinkin kaunis, tunnepitoinen ja luokseen kutsuva. Condemned to Silence -kappaleessa laulupartnerina on puolestaan Mick Moss, jonka Antimatter-yhtye kuului Raivion mukaan Aleahin suursuosikkeihin. Levyn päätösraidalla Gallows Birdillä Aleah duetoi kera Paradise Lost -solisti Nick Holmesin. – Mahdotonta tätä on sanoiksi pukea, mutta kaiken yllä lepää suuri kiitollisuus, että sain tehdä kaikesta huolimatta paljon musiikkia sellaisen sielun kanssa, joka oli täysin aidosti kosketuksissa pimeytensä ja valonsa kanssa. Levyn kuunteleminen on murskaavaa, mutta tunnen samalla todella suurta ylpeyttä jokaisesta sen sekunnista. Raivion tyyliä toteuttavat Trees of Eternity -debyytillä Katatoniasta ja October Tidesta tutut Norrmanin veljekset Fredrik ja Mattias kitarassa ja bassossa sekä Swallow the Sunista Nightwishiin harpannut Kai Hahto rummuissa. Mick rakastui Aleahin ääneen heti, kun soitin miehelle hänen soolomateriaaliaan. Siinä kappaleessa yhdistyy kaksi todella syvää ääntä ja todellista artistia. – Omista maneereista on tietysti vaikea päästä irti, mutta miksi tarvitsisikaan, kun ne tulevat luonnostaan ja on oma tunnistettava tyyli. Millaista albumia on sitten kuunnella kaiken tapahtuneen jälkeen. Aleah ei todellakaan ollut tästä maailmasta tai ulottuvuudesta, mutta hän kävi täällä jättääkseen nämä sanat ja musiikin meille
Eräänlainen luovuuden osoitus sekin, että Raivio kertoo rakentaneensa viime kesänä jouhikon. Levyn sanomahan on kohdata oma pimeytensä, että voit todella nähdä ja tunnistaa oman todellisen itsensä. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Teossa olevan soololevyn ja mainitun surutyöalbumin lisäksi olemassa on myös puolituntisen demosatsin verran seuraavankin Trees of Eternity -levyn materiaalia. Hän toteaakin useampaan otteeseen yhteyksiemme aikana tekevänsä promootiotyötä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että Aleahin lahja musiikkimaailmalle ansaitsee julkisuutta. – Heidän käsivarsilleen ei ole kukaan koskaan varmasti kuollut. – Meistä jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman ennemmin tai myöhemmin elämänsä aikana. Aleah elää tämän levyn ansiosta ikuisesti. Juha Raivio sanookin, että kuoleman glorifiointi on ”onnellisten ihmisten etuoikeus”. – Menetys ja suru todellakin luovat aitoa taidetta, vaikka mieluummin olisin onnellinen ihminen ilman tarinoita. Vaikka tämä levy on tehty valtamerenkokoisista kyynelistä, Aleahin sanoma oli kuitenkin aina kohdata pimeytensä ja pakottaa varjonsa valoon, että voi kehittyä ihmisenä. Raivio toivoo, että nämäkin biisit saavat jossain vaiheessa julkaisunsa muodossa tai toisessa. – Olen asunut nyt jo melkein kymmenen vuotta maalla, kaukana ihmisistä, eläinten ja musiikin parissa. Loppuun asti. Mutta ilman täydellisen pimeyden kohtaamista ei voi ymmärtää myöskään itseään. Jutuntekohetkellä, jolloin Trees of Eternity -levy ei ole vielä julki, Raivion tunne on samaan aikaan ”maailman ylpein ja täysin kaiken menettänyt”. Itsekin olen saanut elämäni vaikeina aikoina paljonkin apua joistain Raivion tekemistä kappaleista. Kun maailma romahtaa niin järkyttävällä tavalla kuin Raiviolla, saattaisi kuvitella, että mikä tahansa musiikki on liian laiha lohtu – ainakin kuunneltuna. Me kaikki synnymme ja kuolemme yksin, mutta meillä on aina musiikki sisällämme. Raivio kertoo arvelevansa, että edesmenneen avovaimonsa lyriikoiden pohjimmainen sanoma on ”itsensä kohtaaminen ja puhdistaminen totaalisen pimeyden kautta”. Käytän jouhikkoa myös Aleahin soololevyllä, jota olen parhaillaan tekemässä, joten tämä kipu on pakottanut ihan konkreettisestikin luomaan ja säveltämään. – Tämä pinnallinen ja tyhjä maailma tarvitsee nyt Aleahin ääntä ja sanoja enemmän kuin koskaan aiemmin. Viihdyn hiljaisuudessa enkä kaipaa hulinaa tai ihmisiä, joille pitäisi puhua. Tuon levyn materiaali valmistui viikossa, enkä ole koskenut kappaleisiin sen jälkeen, vaan aion äänittää ne täysin sellaisina kuin ne tulivat luokseni. – Tein lupauksen itselleni ja myös Aleahille tuoda maailmaan mahdollisimman paljon hänen musiikkiaan, ja paljon on vielä myös tulossa, Raivio sanoo. ”Olen menettänyt jo niin monta rakasta ihmistä perheestäni ja ympäriltäni, että se lapsellinen kuoleman ja pimeyden ylistäminen, jota monet bändit levittävät, ei ole millään muotoa edes hauskaa.” 49. Itse olen menettänyt jo niin monta rakasta ihmistä perheestäni ja ympäriltäni, että se lapsellinen kuoleman ja pimeyden ylistäminen, jota monet bändit levittävät, ei ole millään muotoa edes hauskaa. – Näin suuri suru ja menetys on niin kaikenkattava ja kouriintuntuva, että se repii kaikki turhat asiat ja sokaisevat verhot silmien edestä ja kipu leikkaa lihaan niin syviä uusia uomia, että niissä virtaava veri tulvii väkisinkin johonkin suuntaan, Raivio sanoo. Olen ymmärtänyt entistäkin paremmin, miten pyhä asia musiikki on ja kuinka kaikki ylimääräinen sen ympärillä on sitä tuhoavaa ja alentavaa. – Viime kuukausina olen kuitenkin ollut kaiken tämän pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pakotettu puhumaan paljon omalle sisimmälleni. Ranskalaisen kenkiintuijottelubändin Les Discretsin laulajan Fursy Teyssierin kauniisiin kansiin puetun Hour of the Nightingalen sanoituksia lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta niitä tragedian läpi. Pahimmillaan puhelimessa ja haastispöydissä joutuu istumaan kymmenien ja taas kymmenien toimittajien kanssa, ja asiassa ei auta, että asialistalla ovat haastattelusta toiseen ne samat utelut. Soittimen kielet ja jouset hän punoi pariskunnan omien hevosten jouhista. Raivion tapauksessa tämä tarkoittaa, että levyä promotoidessaan hänen on sivuttava tavalla tai toisella myös rakkaansa kuolemaa. Trees of Eternityn musiikki on Swallow the Sunin vastaavan tavoin sen tyyppistä, että sen kuuntelemisen voi kuvitella toimivan vastaanottavaiselle kuulijalle terapiaistuntona. Luovaa, ei tuhoavaa Levyjen promotoiminen on kovaa hommaa. Efekti on hieman sama kuin Nick Cave & the Bad Seedsin uusinta, murskaavan surullista Skeleton Tree -albumia kuunnellessa: vaikka suurin osa sen materiaalista on ilmeisesti syntynyt ennen Caven 15-vuotiaan pojan traagista kuolemaa, mahdollista yhteyttä ei voi unohtaa yhdenkään sen sävelen tai sanan kohdalla. – Nuo tulvat toivatkin hetkessä levyllisen musiikkia, jossa aion käyttää Aleahin sanoituksia ja runoja. – En voi tietenkään puhua Aleahin puolesta, mutta luulen – ja myös tiedän – että suuri osa levyn teksteistä on juuri noilta matkoilta mukana tuotuja sanoja. – Olen opetellut soittamaan sitä metsässä ison kiven päällä istuen. – Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Toivon sydämeni pohjasta, että Juha Raivion omat varjot löytävät valoon. Mutta tämän takia olen täällä. Sen sijaan musiikin synnyttäminen lohduttaa, ja Raivio sanookin suunnanneensa itsessään syntyneitä tunnetiloja ennemmin ”luovaan kuin tuhoavaan”. Kun albumilla on näinkin tavattoman traaginen reuna, tehtävä on tietysti vielä paljon vaikeampi. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään, Raivio kuvailee. Musiikki sisällämme Metallimusiikissa käsitellään paljon kuolemaa, mutta aika harvalla alan tekijällä on siitä kovinkaan kouriintuntuvaa kokemusta. Näistä asioista olen aina kirjoittanut ja nämä ovat juttuja, jotka muokkaavat aivan varmasti ihmisenä ja musiikintekijänä. Samalla uskon, että mies pärjää kyllä – onhan hänellä musiikkinsa
Vuosia myöhemmin hän huomasi olevansa jälleen elämäntilanteessa, jossa tekstin tuottaminen tuntui tarpeelliselta. Se ei ole aina ollut miellyttävää, terveellistä tai hyväksi kenellekään, mutta se on hänen tapansa elää. Kiertävien bändien kitarateknikkona hän on kuulunut rockin taustavoimiin, joiden rooli elämysten tuottamisessa on näkymätön mutta olennainen. PÖLKYLLÄ Kimmo Aroluoma on katsellut rockin maailmaa monesta eri kulmasta: yleisöstä, lavalta ja kulisseista. Pari vuotta sitten Kimmo Aroluomasta tuli tietokirjailija. Kiertue-elämän jätettyään Aroluoma aktivoitui kirjoittajana. M aailmassa on paljon ihmisiä, joiden elämää Kimmo Aroluoman työ on koskettanut. Ainakin toistaiseksi jokaiselta pysäkiltä on alkanut uusi tie. Vaikka kirjoittamisesta on apua kirjoittajalle, Aroluoman teksteillä on selkeä kohdeyleisö. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT MARKUS PAAJALA Täysillä tässä hetkessä 50. HIMin Linden, Migen ja Burtonin sekä rumpali Sepin kokoonpano teki vuonna 2011 pitkän Amerikan-kiertueen Cradle of Filthin ja Turisasin kanssa. Kirjoittaminen auttaa puntaroimaan omia ajatuksia. Mun tapauksessani kirjoittaminen taas on mahdollista työn ohessa. Kaksi kirjaa ja aktiivinen blogi ovat esitelleet hänet paitsi ammattimaisena ongelmanratkaisijana myös ajattelevana ihmisenä, joka osaa opastaa muita ja oppia itsekin. – Toivon, että teksteistäni on hyötyä ja iloa. Esikoisteos Keikkapäivä – 24 h kiertue-elämää oli käytännönläheinen ja viihdyttävä katsaus elävään kiertue-elämään ja ennen kaikkea sen haasteisiin. Nyt hän on kirjoittanut toisen kirjan. Muusikonuran ensiaskeleet johtivat erilaisten yhteensattumien kautta kiertueille, joilla Aroluoma pääsi näkemään rock and rollin maailman kimaltavat ja karut puolet. Se kansio oli Backstage-blogin alku. Aroluoma kirjoitti aikoinaan musiikista Suomi Finland Perkele -lehteen, mutta lopetti rocktoimittajan hommat, kun annettavaa ei enää tuntunut olevan. Ja matka jatkuu edelleen. Aroluoma käveli kulisseihin yleisön läpi ja lavan kautta. Puitteet ja olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin mihin HIMin matkoilla oli totuttu. Siinä sivussa hänen on pitänyt opetella elämään. Kaikkeen, mitä keikoilla ja kiertueilla voi tulla vastaan. Ratkaisuja kirjoittamassa Kirjoittaminen on Kimmo Aroluomalle intohimo. Kun olin tehnyt monta vuotta tekniikkatöitä, olin oppinut paljon uusia asioita, jotka kaipasivat jäsentämistä. Vaikka Jenkkirundi on rakenteeltaan toisenlainen, siinäkin on opaskirjan ominaisuuksia. Keikkapäivän hän jopa rakensi oppaan muotoon. – Kirjoittaminen jäi moneksi vuodeksi, mutta sitten se tuli takaisin. Se ei ole hänelle uusi ihastus vaan vanha rakkaus, joka on nyt löytynyt uudelleen. Ongelmat eivät aina ole ulkoisia. Kun kirjoittamisella on myös sellainen merkitys, on helppoa perustella itselleen, että käyttää aikaansa siihenkin. – Kun kirjoittaa jostakin aiheesta, siitä oppii valtavasti. Lähdin muutamaksi kuukaudeksi etätöihin ja kirjoitin sinä aikana kansiollisen tekstiä. Ne voivat liittyä laitteistoon ja sen haasteisiin, mutta myös muihin muusikkona olemisen osa-alueisiin. Kirjojen tavoin blogi on hänelle keino paitsi jakaa osaamistaan myös hahmottaa sitä itse paremmin. Aroluoma tunnetaan myös tiuhaan päivittyvän Backstage-blogin sisällöntuottajana. Kuten kirjojen ja blogin nimistäkin huomaa, kirjoittaminen ei ole Aroluomalle mikään musiikkialan päivätöistä irrallinen harrastus. – Sillä on yhteys soitinkauppaan, jossa toimin yrittäjänä. Harvalla heistä on siitä aavistustakaan, sillä Aroluoma on tehnyt suurimman osan töistään lavan sivussa. Leipätyökseen Aroluoma pyörittää efektipedaalien erikoisliikettä, jossa tehty työ kaikuu äänitteillä ja keikoilla kautta maailman. Olipa kyse sitten soittamisesta, tekniikkatöistä tai tekstin tuottamisesta, Kimmo Aroluoma on pyrkinyt hoitamaan hommansa täysillä ja sydämellä. Jenkkirundi – Seitsemän viikkoa kiertue-elämää pureutuu samaan problematiikkaan kuin edeltäjänsä, mutta syvällisemmin, pitkän kaavan kautta. Työ syö miestä Jenkkirundi on kaunistelematon kertomus Daniel Lioneyen karusta arjesta. Siitä saattaa olla jopa hyötyä työlleni. Oikeilla kirjoittajillahan on se ongelma, että jollakin pitäisi elääkin. Ehkä olin kypsempi siihen ja aikaakin oli enemmän. Jenkkirundi-kirjassa Aroluoma kertoo, kuinka kohtasi paitsi kiertue-elämän perinteisiä haasteita myös jotakin paljon vaikeammin hallittavaa: itsensä. Hän kirjoittaa kollegoilleen ja kohtalotovereilleen. Kitaroista kiinnostunut musiikkifani tuli alalle soittamalla bändeissä, joista jotkut saavuttivat kulttimainetta ja toiset katosivat jälkiä jättämättä. Yritän tarjota niillä ratkaisuja ongelmiin, joita myös muut voivat kohdata. Joka tapauksessa viime vuosina kirjoittaminen on ollut taas kiinnostavaa
Täysillä tässä hetkessä
– Bändit ovat aika hankalia yhtälöitä, vähän kuin monen hengen avioliittoja. Riittämättömyyden tunteet ja omien suoritustensa kuvajaiseksi muuttuminen eivät rajoitu musiikkialalle. Saman vuosikymmenen jälkipuoliskolla Aroluoma bassotteli Lullacryssa, Bury Me Deepissä, Gandalfissa, Jimsonweedissä ja Blakessä. – Sen levyn jälkeen aloin haluta tehdä muita asioita. Aiemmin se liittyi putkivahvistimiin, nyt kirjoittamiseen. Hän puurtaa vatsahaava verta valuen ja toivoo hartaasti, ettei tuottaisi pettymystä kenellekään. Aroluoman tapauksessa edes vakava sairauskohtaus ei saanut häntä pysähtymään. Sen Aroluoma on huomannut, että työmaniaan liittyy usein pyrkimys saada hyväksyntää omassa sosiaalisessa piirissä. Sellainen ihminen, joka tekee tosi intohimoisesti jotakin, pakenee usein itseään. – Mun tapani tehdä asioita on aina ollut intohimoinen ja maaninen. Käänteentekevä hetki koittaa, kun Aroluoma käsittää, ettei ole yksin ajatustensa kanssa. Se luonteenpiirre on myös liikkeellepaneva voima. Isä myös opetti mut soittamaan Smoke on the Waterin riffin. Egoistinen omiin saavutuksiin samastuminen saa onnellisuuden – turvapaikan – karkaamaan yhä uudelleen kauas taivaanrantaan. Muuten olisi jäänyt kaivelemaan, etten koskaan kokeillut sitä. Mutta aiheuttaako intohimo työhön työmaniaa. Yksi motiivi Jenkkirundin kirjoittamiselle oli juuri se, että tätä ilmiötä on käsitelty mediassa aivan liian vähän. Tai ainakin oppineensa jotain siitä, miten tärkeää on osata elää tässä hetkessä ja kohdata omat ajatuksensa. Hänen mielestään siinä on kaikki, mitä hänellä oli annettavanaan basistina ja sovittajana. Bändivuosina pääsi soittamaan hyviä keikkoja ja tekemään levyjä, mutta viime vuosikymmenen puolivälissä touhusta katosi hohto. Olen kuitenkin iloinen, että soitin niissä ja tein mitä silloin halusin tehdä. – Ihminen kokee olevansa onnellinen ja hyväksytty vain silloin, kun on saanut jotakin aikaan. Jos tekeillä ei ole mitään, olo on tyhjä ja paha. Kun me tehtiin Blaken Planetizeria [2005] Suomenlinnassa, meininki studiossa oli niin päihteidensekaista, etten enää oikein kokenut kuuluvani siihen kuvioon. Tarinassa on myös toinen, henkilökohtaisempi taso. Saako juuri se aikaan sen, että kaikki muu tuntuu häviävän työn ympäriltä. Aroluoma ei tiedä, eikä tiedä moni muukaan. Mulla pitää aina olla joku agenda, jotta tuntisin olevani onnellinen. Sitten hän huomaa taas, ettei ole onnellinen, ja asettaa uuden tavoitteen. Ei pelkästään niihin liittyvästä teknologiasta tai yksinomaan niiden soittamisesta, vaan sekä että. Kirjassa seurataan miestä, joka tekee töitä pelottavalla antaumuksella. Aroluoma ei kuitenkaan halua näyttäytyä minkäänlaisena guruna. – En tiedä, olenko ensin soittanut vai avannut kitaran, Aroluoma naurahtaa. Siitä saa valtavasti energiaa, ja sen avulla voi tuottaa muillekin iloa. Kävi ilmi, että nämä ongelmat ovat hyvin yleisiä luovilla aloilla. Me jopa luettiin toistemme tietämättä samaan aikaan samaa asiaan liittyvää kirjaa. Jenkkirundista voivat oppia jotakin kiertuetöistä kiinnostuneet, mutta myös ne, jotka haluavat kehittää elämäntaitojaan. Ja koska ongelma on omassa päässä, siitä tulee helposti häijy noidankehä. Samaan PÖ LK YL LÄ 52. – Muistan lapsuudesta, että pöydällä oli punainen SG takakansi auki, ja isä kertoi, että tämä tässä on vastus. Laukaiseeko työmanian intohimoinen rakkaus lajiin. Hän asettaa itselleen tavoitteen ja saavuttaa sen. Kun Aroluoma pääsi soittamisen makuun, hänestä tuli bändijätkä ja basisti. – Hyvä kysymys, hän toteaa ja jää miettimään asiaa. Kirjan päähenkilö opettelee kantapään kautta ja opaskirjaa lukien olemaan läsnä nykyhetkessä ja huolehtimatta asioista, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa. Tuo työmanian riepottelema miesparka on Kimmo Aroluoma itse. – En mä silti tiedä, haluanko edes parantua kokonaan. Suuri valaistuminen ei ole pyyhkäissyt vanhoja varjoja olemattomiin, mutta hän kokee päässeensä elämässään eteenpäin. Hän on ollut koko ikänsä kiinnostunut kitaroista. Hän oli ammatiltaan elektroniikkainsinööri. Muusikko tekee valinnan Kimmo Aroluoma tunnetaan kitarateknikkona, mutta hän luonnehtii omaa suhdettaan kyseiseen instrumenttiin kokonaisvaltaiseksi. Kyseessä on vakava vaiva, jolla on monta nimeä: työmania, ergomania, työhulluus, toimintavimma ja työriippuvuus. Perhe ja terveys jäävät toiseksi ja avioliitto murenee, kun unettomuuden, vanhojen virheiden ja worst case -skenaarioiden piinaama kitarateknikko ottaa vastaan pitkän pestin toisensa perään. 1990-luvun alussa hän oli parin vuoden ajan Kyyriassa ja soitti sen mukaan nimetyllä omakustanne-ep:llä, joka ilmestyi vuonna 1993. Siinä kohdassa Jenkkirundi muuttuu kiertuepäiväkirjasta kasvukertomukseksi. Sairaalareissun jälkeen hän kuitenkin käsitti työelämän lähteneen käsistä. – Huomasin, että Linde mietti samoja asioita kuin mä. Omien bändien julkaisuista Blaken Starbringer (2004) on jäänyt Aroluoman mieleen ”kelpo levynä”. Pakomatka voi olla hyvin kuluttava, koska synkät ajatukset ovat jatkuvasti kannoilla
Aroluoma saattaa yhä käydä keikoilla hoitamassa tekniikkaa, jos hyvältä tuntuu. Limusiinit, hienot hotellit ja hulppea catering eivät aina korreloi onnellisuuden kanssa. – Kiertueethan voivat olla tosi erilaisia. Hänelle tarjottiin töitä rockbändin kiertueella. Hän on vasta 44-vuotias ja hänellä on Helsingissä viihtyisä työ, joka paitsi pitää leivässä myös jättää aikaa kirjoittamiselle ja muille musiikkiin liittyville puuhille. Häneltä on kuitenkin aivan turha udella, mistä kolmas opus kertoo. Hän on kiertänyt maailmaa muiden muassa HIMin, Michael Monroen, The Rasmuksen ja Von Hetrzen Brothersin mukana. – En usko, että teen enää niitä töitä samassa mittakaavassa kuin ennen. Palkka oli suunnilleen samansuuruinen kuin työttömyyskorvaus, jolla hän siinä vaiheessa eli. Eräänä sunnuntaina tilanteeseensa tympääntynyt basisti lojui sohvalla ja katseli televisiota. ”Mun tapani tehdä asioita on aina ollut intohimoinen ja maaninen. Menneisyyttä ei kuitenkaan tarvitse teljetä historian hämäriin. Jos juuttuu siihen, mitä ennen on ollut, se ei toimi. Soittamassa pitää viihtyä. Maiden on muutenkin hyvä esimerkki tuollaisesta. Ne kuvittelevat, että 1500 hengen keikkapaikka tekee onnellisemmaksi kuin 800 hengen. Miehemme maailmalla Kimmo Aroluomasta tuli kitarateknikko, ja hän halusi olla alalla paras. Olen kuullut oikeilta kirjoittajilta, että seuraavaa ei kannata paljastaa. Vastaus tuli seuraavana päivänä, kun Aroluoma sai puhelun. Mulla on sellainen taikauskoinen teoria, että jos tuhlaa kertomisen ilon liian varhain, kirjasta ei ehkä tulekaan mitään. Kirjoittamalla voi myös paeta asioita. Asiat ovat eri tavalla kuin ennen, mutta kaikkein merkittävin muutos on tapahtunut siinä, miltä elämä tuntuu. Pyysin sitä menemään Blakeen mun tilalleni. Niin sen pitää ollakin. Se on kuin bändi yhdessä instrumentissa. – Pitää osata ottaa ilo irti siitä, mitä milloinkin on. – Se aikakausi alkoi sattumien summasta, mutta ei ollut sattumaa vaan tarkoitettu tapahtumaan juuri niin kuin se tapahtui, Aroluoma pohtii. Ei myöskään kannata haikailla sitä, mitä voisi olla. Bruce Dickinson pystyy vetämään yhtä hyvin klubeilla kuin stadioneilla. Monia bändejä piinaa suuri valhe. Sitä katsoessa tuli käytyä läpi omaa elämää ja kehityskaarta, joka oli alkanut Helsingin Lepakosta. Siinä työssä on tärkeintä hyväksyä, mitä kullakin hetkellä on. Siinä vaiheessa hän oli ollut tien päällä yli 15 vuotta. Se on maailma, jossa on kiva olla. Ihminen ja ajatukset muuttuvat. Nykyisin Aroluoma ei enää lähde pitkille kiertueille. Mä en käynyt koskaan missään ja tilillä oli 13 euroa. Peukalo on basso, nimetön melodia ja niin edelleen. Ei se niin mene. – Sain suurta tyydytystä siitä, että onnistuin pitämään pääni kiinni kahdesta ekasta kirjastani. Tai ei ainakaan juuri nyt. Kun muusikkovuodet oli eletty kunnialla loppuun, alkoi uusi aikakausi. – Sieltä tuli peräkkäin kaksi dokumenttia. Sillä tyypillä oli asenne tosi hyvin kohdallaan sekä itseään että meitä kohtaan. Jotkut osaavat sen jutun. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään hinkua palata siihen elämänvaiheeseen. Kun on kartoittanut kiertueiden maailman läpikotaisin karuimmasta kulmasta loisteliaimpaan laitaan, voi pysähtyä pohtimaan paikkaansa ja huomata, että itsellä on yllättävänkin suuri rooli siinä, miltä mikäkin tuntuu. Mutta toisin kuin 1990-luvulla, soittaminen ei enää tähtää muihin maaleihin kuin musiikin tuottamaan iloon. Jos parhautta mitataan osaamisella ja työllistymisellä, hän hyvin todennäköisesti olikin. 53. Aroluoma havainnollistaa, että Jenkkirundiin ikuistettu Daniel Lioneyen kiertue oli olosuhteiltaan huonoimpia mutta fiilikseltään parhaita hänen urallaan. Mulla oli siihen aikaan basso-oppilas, tosi lahjakas tyyppi. Nuo ohjelmat eivät suoranaisesti ohjanneet Aroluomaa suuntaan tai toiseen, mutta ne saivat hänet miettimään, mihin hänen kannattaisi jatkaa. Kun se suostui, suostuin lähtemään rundille. Aiemmin se liittyi putkivahvistimiin, nyt kirjoittamiseen.” aikaan kaikki kaverit matkustelivat ympäri maailmaa. Ensimmäinen kertoi Elmun historiasta. Mutta se ei tarkoita, etten lähtisi kiertueille enää koskaan. Nukun nykyisin yöni erittäin hyvin. Vaikka Jenkkirundi ilmestyi äskettäin, Aroluoma suunnittelee jo seuraavaa kirjaa. Mulla pitää aina olla joku agenda, jotta tuntisin olevani onnellinen. – Mietin, haluanko jäädä tilanteeseen, joka ei etene mihinkään, vai pitäisikö tehdä valintoja elämässä. Kun päässä on hyvä tarina, se on vähän kuin sävellys tai mikä tahansa muu teos. Aroluoma kertoo nauttivansa rutiineista, joita hänellä on nyt elämässään. Ekalla jenkkirundillani, jonka tein The Rasmuksen kanssa, oli mukana yksi Iron Maidenin kitarateknikko. Kaikella on kuitenkin ollut tarkoituksensa, eikä sen toteaminen ole tällä kertaa elämää romantisoivaa selittelyä. Ja kyllä mä olen edelleen sellainen, että kun jotain teen, keskityn siihen täysillä. Jos haluaa soimata basistia, voi katsoa omaa peukaloaan ja puhua sille. – Kirjoittaminen on tosi koukuttavaa. Sen perään esitettiin hevimetallidokkari, jossa haastateltiin Titus Hjelmiä ja muita tuttuja. Ei kannata vannoa asioita, joista voi olla kahdenkymmenen vuoden päästä aivan eri mieltä. – Menneet mokat ja tulevaisuuden uhkakuvat eivät enää pyöri liikaa päässä. Aroluoman kiertue-elämänvaihe päättyi Daniel Lioneyen jenkkirundiin vuonna 2011. Uusi työ vei Aroluoman bändien mukana yli viiteenkymmeneen maahan. Sen sijaan me ollaan onnellisia siitä, että voidaan soittaa kimpassa. Pystyn ammentamaan siihen kaikesta siitä, mitä olen kiertueilla oppinut. Hyvää elämää Loppu hyvin, kaikki hyvin, joskin tässä lopetellaan vain yhtä artikkelia, ei Kimmo Aroluoman tarinaa. Ja sitten on tietenkin kirjoittaminen. – Viime vuodet olen soittanut klassista kitaraa. Siltä vaikuttaa. Ja olosuhteet todellakin vaihtelevat. – Olen myös käynyt soittelemassa Black Sabbathia yhden kaverin kanssa. Vähän kuin kävisi keilaamassa tai heittämässä dartsia. En pysty tekemään juttuja puolivillaisesti. Se kiehtoo Aroluomaa juuri nyt enemmän kuin mikään muu. Hän myös soittaa edelleen. Työ vaati jatkuvaa matkustamista ja rankkaa puurtamista, mutta tarjosi myös mahdollisuuden havainnoida elävässä elämässä, miten erilaiset laitteet ja ihmiset reagoivat vaihteleviin olosuhteisiin. – Se oli kiva periodi, jonka aikana oppi huiman paljon kitaralaitteistosta ja sosiaalisesta käyttäytymisestä. Meillä ei ole mitään tavoitteita, joita me jahdattaisiin niska limassa. On käytännön tasolla totta, että eletyllä elämällä on rooli nykyhetkessä. – Työni Custom Soundsissa on järjestelmien rakentamista ja soittajien auttamista soundien löytämisessä. Elämänmuutos alkoi vaivihkaa. Se on ollut tosi kivaa. Aroluoma pyrki tekemään työnsä antaumuksella ja täydellisyyttä tavoitellen, minkä ansiosta vientiä riitti
Syrjäkujien likaisten viemärien katku, kaivonkannen alta puskeva pahaenteinen usva, friikkien ja epäilyttävien ulkopuolisten paheksuttavat kielletyt leikit – siinä hieman Been Caught Butteringin sanoitusten luomaa hämärää maisemaa. Vaikka toisin voisi luulla, Been Caught Buttering ei ole Carcass-kloonien hyökkäys vaan omaa näkemystä omaavan yhtyeen tuotos. Levyllä kuullaan myös Les Claypool -tyyppistä funkia bassottelua, mutta vain pienenä tehokeinona. Millintarkka sahaus ja blastnaputus loistavat poissaolollaan. Sellaiseen Star Warsin Boss Nassin tyyliin. Mitään ei viljellä liikaa tai lypsetä loppuun. Siinä on JoelPeter Witkinin Le Baiser -valokuva, jossa yksi ja sama pölyinen ja ruttuinen pää suutelee itseään. Katsokaapa aluksi sen kantta. Kas kun kyseinen pää on sahattu kahtia ja aseteltu sievästi pusutteluasentoon. Wienissä vuonna 1988 perustetussa bändissä musisoivat kitaristi-laulaja Martin Shirenc, basisti Jacek Perkowski ja rumpali Alex Wank. NELJÄNNESVUOSISATA on pitkä aika, mutta se ei ole himmentänyt Been Caught Butteringin kalmankelmeää hohdetta. Jo mulkaisu kappaleiden titteleihin antaa vinkkiä, millä tasolla liikutaan. Epäsovinnaisuus on ensimmäisiä mieleen nousevia termejä, olipa kyse sitten musiikista, kansitaiteesta tai sanoituksista. Been Caught Buttering on kauhistuttavan naurattava, muttei naurettava. Lähempi sukulaisuus löytyy otsikossa mainitun Autopsyn räkäisen death metalin suunnalta. Se siitä leirinuotiohetkestä. Jo debyyttilevy For God Your Soul… for Me Your Flesh (1990) oli edellä mainitun Witkinin kansitaidetta myöten silkkaa silpomista, eli armoton linja oli löytynyt jo ennen toista albumia. Been Caught Butteringin viehätys ja ansiot löytyvät paljolti myös totuttujen metallikaavojen rikkomisesta, joka ei kuitenkaan tunnu väkinäiseltä tai teennäiseltä. Toisinaan Shirenc hoitaa örinähuudot posket löysinä, kasvojaan todennäköisesti rivakasti sivulta toiselle ravistellen. Paitsi ettei ole. Euroopan Autopsy PUNGENT STENCH Been Caught Buttering NUCLEAR BLAST 1991 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Itävaltalaisen Pungent Stenchin kakkoslevyllä soi rennosti rullaava ja humoristisen makaaberi death metal. Albumin livemäinen ja triggeröintiä kaihtava soundimaailma on samaan aikaan tanakka ja rento, ja levy todella kuulostaa siltä, että sillä soittaa trio. Tämä on erittäin kaukana nykypäivän täyteen ahdetuista, kiiltäviksi puunatuista metallilevyistä, joilla on paljon kaikkea mutta vähän tarttumapintaa. Shrunken and Mummified Bitch, Brainpan Blues ja Splatterday Night Fever toimikoot esimerkkeinä. 54. Tuohon kun lyödään vielä pakolliset ruumiit, niiden eritteet ja niillä puuhastelu, saadaan Pungent Stenchin hämmentämä ja hämmentävä keitos, joka kuplii kuin b-luokan kauhuelokuvahirviön toksiset paiseet. Esimerkiksi And Only Hunger Remainsja Games of Humiliation -kappaleet laahustavat ja musertavat hienolla tuomiolanauksella Cathedralista ja jopa itse Black Sabbathista muistuttaen. PUNKIN lisäksi Pungent Stenchin kuolotouhussa tuoksahtaa paikoitellen väkevästi doom. Sanoituspuoli on mallia ”painokelvoton” ja tekstien huumori pikimustaa. PUNGENT Stench möyhensi maanmiestensä ja sielunveljiensä Disharmonic Orchestran tavoin triona. Myönnetään, että niissä kohdissa huumorintajua koetellaan. Kuolometallissa vältellään harvoin hurmeentäyteisiä, kuolemassa viihtyviä aihepiirejä, mutta Been Caughtin tarinat ovat tässäkin groteskissa liemessä omaa saastais-humoristista osastoaan. Siinähän on kaksi homeista irtopäätä imuttelemassa romanttisesti. Been Caught Buttering rouhii ja louhii punkilla otteella, ja menossa on rehti ja ronski tatsi. Tämäkin on toteutettu toki niin, että laulaja Shirenc alkaa ähkiä, äristä ja öristä riettaan ja himokkaankuuloisena tunteilun päälle. Tällaiset ”vakavammat” hetket rikastuttavat muutoin melko hillittömällä paukkeella etenevää levyä. YKSI hullun metallivuoden 1991 hulluimmista levyistä on tässä. Juuri kun mätänevä mättäminen on kovimmillaan, saatetaan iskeä kehiin herkkää akustista osaa, joka soi hempeine näppäilyineen todella kauniisti ja kevyesti. Samaa kieroa ja epätervettä otetta löytyy myös Myhkä-levyn sanoituksellisesta ja musiikillisesta sisällöstä. Että näin
Levyn kahdeksan varsinaista kappaletta (kymppiin raitamäärän täydentävät intro ja välisoitto) ovat kuin yläasteen ADHD:llä siunattujen varsilenkkarihylkiöiden todellisen intohimon taidonnäytteitä. Vähän väliä, aivan yllättäen, kajahtaa tärykalvoja viiltävä huuto, jonka voimasta ikkunat särkyvät ja juuri laskeutuneet kivekset vetäytyvät turvaan. Riffeissä on niukalti tarttuvuutta, koska kitarakuviot ovat pääasiassa helvetillisen nopeata sahausta ja pikkausta. Mies paukuttaa pikavauhtia syljetyt, lähinnä ”siisteistä” sanapareista koostetut lyriikat (”riding through flames, burning leather” ja ”living on the edge, atomic attack”) ehdalla hevirähinällä. Jokaisen kappaleen loppuvaiheessa voi kuvitella joka jampan olevan täysin hapoilla. On rototomit ja viikset, ja kaikkien biisien otsikot voisivat olla hevibändien nimiä. Läsnä on vaaran tuntu, eli levy on taltioitu juuri kuten pitääkin. Paitsi Destruction. Vaikka bändi keulii kaasu täysille hirtettynä kaikilla osa-alueilla, se ymmärtää silti antaa pienen hengähdystauon melodioiden muodossa. Kiire on. Komeita harmonioita tarjoillaan avokätisesti, mutta niiden kanssa ei hekumoida turhaan: levyn hitaimmassa ja sävykkäimmässä kappaleessa, d-beatillä takovassa Without Warningissa, tuplakitarointi-osio katkeaa kesken kuin seinään väistyäkseen supernopean bassaritykityksen ja armottoman sahauksen tieltä. Rangerin paras juttu on, että liki sen kaikki biisit vedetään niin täysillä kuin pystyy. Vauhti on armoton eikä energiassa säästellä. Ja Tankard. Silti hommassa on niin paljon jujua ja iskevyyttä, että se toimii. Kimmo K. RANGER Speed & Violence UNIVERSAL Rangerin kipakasti paukkuva pääkallohevi ei sytyttänyt täysin Where Evil Dwells -debyytillä, mutta nyt piikivi kipinöi jo kovasti. Meno on hulvatonta kohkaamista, liki silmitöntä kaahaamista – ja sen takia loistavaa. Solisti Dimi Pontiacin ulosanti ei sekään varsinaisesti kutsu hyräilemään mukanaan. Vallalla on tuntu, että joku näistä verrattomista varsilenkkariherroista päätyy kesken biisin, minä hetkenä hyvänsä, totaalisen ylikierroksille. Ja Sodom. Jos ei ole ollut varma, onko mukana liikaa virnuilevaa parodia-aspektia, viimeistään nyt käy selväksi, että Ranger tekee hommaa täydellä sydämellä. Tämä kuvaa levyä hyvin: liike on tärkeintä. Autenttisesti 30 vuoden takaiselta kuulostava raaka tykitys vaikuttaa tarkkaan hahmotetulta – olkoonkin, että koko ajan tuntuu kuin yhtye joutuisi myös pidättelemään, ettei sinkoile seinille. Vaikka musiikki on suorastaan armotonta takomista, riekuntaa ja rappaamista, siinä on tolkkua. Ja… ehkä Ranger. Eivät ne farkkuliivisankaritkaan tehneet aikoinaan montaa levyä samaa rymistelyä. Koskinen Sinkoilevat pääkallokiitäjät Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa E M M A G R Ö N Q V IS T ARVIOT 57. Mopo pysyy käsissä, vaikka meininki on alusta loppuun melkoista surmanajoa. Ne manifestoituvat kitaraliideissä, jotka kulkevat perin maideniaanisissa sfääreissä. Mihinkään mosh parteihin ei riitä aika tai kiinnostus. Retrotouhuun voi toki suhtautua myös penseästi, se kun lähinnä toisintaa pintapuolisesti NWoBHMvaikutteista proto-thrashiä. En tiedä, kuinka monen levyn ajan Ranger voi jatkaa Iron Maidenin, Venomin ja Motörheadin alkuvaiheita kiljukännin yliampuvalla hybriksellä kiehuvaa rytyytystään uskottavasti
Virnistellen muina miehinä edetessä homma toimii, mutta bändi vaikuttaa myös itsetarkoituksellisen omituiselta ja väkinäisesti hassulta – tämä tulee ilmi karmivimmin Rauhaa rakkautta & Heviä -kappaleessa. Koskinen SOULBURN Earthless Pagan Spirit CENTURY MEDIA Asphyxin raunioille rakennettu Soulburn irrottautui emobändinsä kehyksistä jo parin vuoden takaisella paluulevyllään. Tämä saattaa olla tarkoituksellista, mutta paikoin levy kuulostaa hieman kiirehdityltä. Amendfoil on onnistunut jälleen kovan levyn luonnissa, ja on melkoinen ihme, ellei bändin nimi herätä kiinnostusta jo laajemmallakin rintamalla. Myös Mariaanien hauta ja levyn päättävä lohduton nimikappale ovat kaikin puolin tehokkaita sävellyksiä. Miehistön rakkaus äärimetallin ensiaskeliin käy harvinaisen selväksi. Rumpali Bob Bagchusin soitto taas on kaukana täydellisestä, mutta veteraanin hapuileva tyyli sopii rumasti iskevään musiikkiin mainiosti. Yhdysvaltalaisorkesteri on imenyt itseensä vanhan liiton kuoloperinteen peruselementit. Saumoja on aidosti vaikka kuinka pitkälle. Valtaosa vihanpidosta on kuitenkin kuranttia, historiansa tuntevalle nautinnollista tavaraa. Muhkeat riffit rouhivat kovin tutunkuuloisesti, vanhoja mestareita kopioiden. Kari Koskinen KOTITEOLLISUUS Vieraan vallan aurinko JOHANNA Kotiteollisuuden viidestoista levy osoittaa jälleen kerran, että juuri mikään ei ole muuttunut. Kitinästä huolimatta väkevä avauskappale Pahuus ja viha osoittaa, että yhtyeen riffikoneistosta löytyy vielä voimaa ja vääntöä. Parasta tulosta tekee kurkkuaan repivä Twan van Geel. Bändin taiteellinen ilmaisu on tanssia veitsenterällä: paskaa vai neroutta. Kimmo K. Paikoitellen meno tuntuu kuitenkin ironiselta parodiamusiikilta, eikä se ole hyvä juttu. Heti perään saapuva Ruuminvalvojaiset onkin sitten niin muodon kuin sisällön puolesta melko väsynyt esitys. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran puuduttava ja itseään toistava, ettei siitä voi innostua täysin palkein. Musiikissaan soivat esimerkiksi Asphyx, vanha Entombed ja Dismember. Eikä se tunnu löytyvän nytkään. Kappaleissa yhdistyvät soiton progemetallinen leikittelevyys sekä rockin puolelta kumpuava draivi ja melodioiden popahtava iskevyys. Amendfoil osoitti jo viime vuosikymmenen loppupuolen demoillaan, että bändin biisikynä on poikkeuksellisen terävä. Sen ensimmäisellä albumilla vaikuttavat pariskunnan lisäksi October Tidesta tutut Fredrik ja Mattias Norrman sekä kotimaan rumpaliguru Kai Hahto. Projekti laitettiin alulle vuonna 2009. Soulburn tietää varmasti itsekin, ettei tässä olla tekemässä kaanoniin iskettävää merkkipaalua. Parilla biisillä (Yö on punainen ja Meren kuningatar) bändi tavoittaa aikuisemman itsensä luontevasti. Ei näissä, eikä myöskään Grand Supreme Blood Courtin riveissä. Mikko Malm GATECREEPER Sonoran Depravation RELAPSE Yhtyeen nimi vielä menee, mutta jäsenistön kanssa on jo vähän hankalampaa: The Dark Cowboy tai Hellahammer eivät lupaa kovin hyvää. Joni Juutilainen SYDÄN, SYDÄN Molskis ROIHIS/KARHUVALTIO Auto-debyyttilevynsä (2005) poikamaisesti edenneellä akustisella skiffle-grungella hurmannut Sydän, sydän ei ole onnistunut tempussa sen koommin. Ilmaisu muodostaa kaikkinensa autuaan melankoliameren, joka soljuu selittämättömän autenttisen kuuloisena. Amendfoil on kehittynyt nimenomaan bändinä, eikä parrasvaloihin voi nostaa vain yhtä onnistujaa, vaikka erityisesti rumpali Samu Honkon painava takominen vaikuttaa tuoneen aivan uudenlaista ryhtiä koko bändin soittoon. Käsillä on Swallow the Sunista tutun Juha Raivion ja hänen viime keväänä edesmenneen avovaimonsa Aleah Starbridgen kihelmöivän tyhjentävä hengentuotos. Tästä huolimatta kappaleiden skaalaa on aavistuksen venytetty, mistä osoituksena muutamaan otteeseen kuultavat, sekä miesettä naisvoimin vedetyt puhtaammat laulut. Musiikin kieli ja sanoitukset täsmäävät kaiken kaikkiaan erittäin vaikuttavasti ja puhuvat puolestaan. Earthless Pagan Spirit jättää itsestään edeltäjäänsä karkeamman kuvan. Tämä päätti orkesterin pitkän putken levyttävänä triona, mikä on mielestäni lähtökohtaisesti ihan hyvä asia. Parhaimmillaan se on jopa varsin hyvä. Aika kulkee tietysti eteenpäin, eikä poikamaista charmia voi säilyttää ikuisesti. Aleahin herkkä, eläytyvä ja hauras ääni toimii sävellysten tulkkina erinomaisesti nostaen palaa kurkkuun. Juuri silloin tulee vastaan äetsäläisen Amendfoilin kaltaisia bändejä, jotka onnistuvat luomaan uskoa genren avarakatseisuuteen ja kehittymiseen. Vempeleisiin on kytketty sittemmin sähköt ja vekkuli ote säilytetty, mutta ”se jokin” on ollut kadoksissa. Kolmas pitkäsoitto Earthless Pagan Spirit repii eroa vielä lisää, sillä Hellhammerin, keskitempoisen raa’an Bathoryn ja klassisenlikaisen black/thrash metalin määrää on lisätty entisestään. Swallow the Sunille ominainen synkeä raskaus ja syvältä kouraisevat melodiat ovat läsnä, mutta tämä on vain yksi erottuva piirre. Tylsästi nimetty singlebiisi Viinamäki toimii hektisesti junnaavan johtoriffinsä ja 90-luvun melopunkista muistuttavan kertosäkeensä ansiosta. Toinen kysymys on tietysti, onko uudistuminen edes tarpeellista. Sanoitusten kohdalla tosin toivoisi hieman raikkaampaa otetta, sillä Hynynen tuntuu viljelevän säkeissään yhä enenevässä määrin kaikkein kuluneimpia sanontoja ja fraaseja. Asphyxin riveissä aikoinaan täydellistä jälkeä tehneen Eric Danielsin soitossa on myös hohtoa, mutta nuoruuden vireeseen inspiraatio ei enää yllä. Sonoran Depravationillä ollaan enimmäkseen keskitempoisesti jyrisevän kuolon vaikutuspiirissä. TREES OF ETERNITY The Hour of the Nightingale SVART Voi olla, etten ole suhtautunut tähän asti minkään levyn kuunteluun samanlaisella kunnioituksella ja arvostuksella. Kuoletus on siis vähenemään päin, mutta löyhkästä ei ole puutetta. Tyylillisesti edetään tunnelmallisessa ja atmosfäärisessä doom metalissa, joka tarjoilee mainiossa suhteessa keveää ja raskasta draaman kaaren kehittelyä. Osaamista sillä on, ja näytelmällisyys on siinä sisäänrakennettuna. Tämä ei kuitenkaan näyttäydy ainakaan tämän levyn kohdalla liiemmin uudistumisena saati monipuolisemman ilmaisun hakemisena. Yhdentoista biisin sekaan mahtuu mukavasti vaihtelua ja jännittäviä hetkiä, joista voi mainita erikseen duurissa kulkevan The Passengerin, tummempia sävyjä esittelevän Catharsisin sekä allekirjoittaneen korvissa albumin parhaaksi nousevan Omnivoren. Eetu Järvisalo AMENDFOIL Empyrean & Ophidian OMAKUSTANNE Erehdyn usein ajattelemaan, että omaperäisyys on metallimusiikissa jo kauan aikaa sitten kuollut hyve. Parin hyvin onnistuneen raidan ansiosta päädytään kuitenkin kevyesti plussalle. Soundissa on nykyaikaisen voimakasta jyrää ja sen diskanttia on leikattu, mutta ote on aiempaa likaisempi. Vieraan vallan aurinko on toinen albumi, jolla kitaristi Miitri Aaltonen on mukana virallisena jäsenenä. Ja lopetus on todellinen antikliimaksi: yli seitsemän minuuttia jurnuttava Spirit Asunder loppuu tönkösti kuin seinään, ja perään tarjoillaan outrona reilut kolme minuuttia aivan turhaa mokellusta ja suhinaa. Ei ole kirkossa kuulutettu, että joka asian pitää olla kiveen hakattu. Toisinaan on suorastaan uskomatonta, kuinka valtavasti tunninmittaiseen levyyn on saatu tunnetta ja kauneutta. Ihastuttavia piirteitä nämä, mutta ensilevyn jälkeen ne eivät ole kuulostaneet sanojen tai sävelten suhteen luonnonmukaiselta ajatustenvirralta. Viimeisin kuitenkin ilman mehukasmelodisia kitaroita. Laulajattaren itsensä kirjoittamat lyriikat ovat kuin haikean surun täyttämiä aavistuksia lopusta, joka sattui hänen kohdalleen aivan liian pian. Yhtye kuulostaa toki itseltään, on samaan aikaan sekä taitava että haparoiva, viimeistelty ja huithapeli. Päällisin puolin kuvio on kunnossa: tanakanmurea soundimaailma, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vanhoja aikoja kunnioittava synkeä rähjääminen irtoaa kuitenkin perin vakuuttavasti. Amendfoilin toinen levy on selkeää jatkumoa kovalle Skyline Escape -esikoiselle (2013), mutta nykyisellään bändi on vähän kaikilla osa-alueilla pykälän verran parempi – kuten asiaan tietysti kuuluu. Vieraan vallan aurinko ei ole huono levy. Sydän, sydän vaappuu tällä(kin) kertaa terän molemmilla puolin, eikä levystä osaa oikein sanoa, kummalle se kallistuu. Näin minunkaan ei ole syytä löytää tähän enempää sanoja. Vaikka moni artisti on pyörinyt näennäisesti samoilla musiikillisilla kentillä, Amendfoil tekee hommaansa edelleen täydellisen omaperäisesti. Pääsääntöisesti yhtye onnistuu silti vähintään kelvollisesti. No, ei taiteilijanimi soittoniekkaa pahenna, kuten vanha sanonta ei kuulu. Jokaisessa kappaleessa on antaumuksellista hartautta. Tuottajana ja äänittäjänä tunnettu mies on toiminut vuosien ajan yhtyeen taustajoukoissa, mutta liittyi virallisesti soittovahvuuteen kaksi vuotta sitten. Bändi laajensi palettiaan onnistuneesti nimikkolevyllään (2011), mutta on palannut sen jälkeen junnaamaan paikalleen
Säkkipilleistä ja huiluista vastaavaa mies on tuonut vanhoihin kappaleisiin uuden melodisen ulottuvuuden ja keventänyt koskettimien osuutta. Kuin kirsikkana kakun p äälle Declaration of War flirttailee onnistuneesti Rage Against the Machinelle. Punkahtavasti ryöppyävä, heikosti laulettu mutta kohtalaisen hyvin soitettu kymmenminuuttinen kuulostaa aikansa floridalaiselta thrashiltä ja varhaiselta death metalilta. Viisikon uusin kokopitkä saa toivomaan, että bändi ottaisi rohkeammin askelia juuri tuonne kokeellisemman altsumetallin suuntaan. Salla Harjula CYNIC Uroboric Forms – The Complete Demo Recordings CENTURY MEDIA Olin jo menettänyt toivoni tämän julkaisun suhteen. Oli miten oli, julkaisu on perusteltu, sillä vuosien 1988–91 välissä julkaisut demot edustavat pääosin aivan erilaista Cyniciä kuin progressiivisen death metalin klassikoksi noussut Focus-albumi (1993). Näiden kappaleiden perusteella lopputulos olisi ollut huomattavasti lähempänä varhaisen Atheistin nopeampaa progressiivista death/thrashiä. Vaikka p ääpaino on tykityksess ä, orkesteri osaa my ös dynamiikan ja tunnelmoinnin. Pasi Lehtonen Reshetnikov, joka liittyi yhtyeeseen vuonna 2011. Demot on rakennettu nimenomaan nopeasti ja tarkasti kulmittelevan pieksämisen varaan. Kolmesta neljään minuuttiin kellottavat kappaleet ovat juuri sopivan lyhyitä. Suurin muutos on eittämättä Vladimir ”Wolf” QUAKE THE EARTH Declaration of War INVERSE Vaikeneminen kultaa. Kompletismin nimissä kokoelmalle olisi voitu siistiä myös pari keikkataltioinneilta löytyvää, aikoinaan vain livenä esitettyä kappaletta. Morrisoundissa äänitetyllä kolmannellaan yhtye olisi ollut pienellä viilauksella valmis pitkäsoitolle. Miehestä ei tullut koskaan bändin vakituista laulajaa, ja hyvä niin. Yleisesti ottaen äänimaisema on nyt selkeämpi ja kaikin puolin terävämpi, mikä on tietysti varsin positiivista. Myös Anders Fridénin ääni on kehittynyt parhaimmillaan varsin sielukkaaksi. Alun perin laulaja Maria ”Masha Scream” Arkhipovan soololevyksi kaavailtu teos on kokenut nykyisen miehistön käsittelyssä hienoisen kasvonkohotuksen. Totaalinen persoonattomuus ei auta asiaa. Folk metal on melko epäilyttävä genre, sillä se on täynnä keskinkertaisia tai suorastaan hirveitä yhtyeitä, joiden traditionpalvonta on johtanut suoranaiseen persoonattomuuteen ja tylsämieliseen kitschkuvastoon. Seuraavalla demolla jokaista osa-aluetta parannettiin reilusti. Valituksesta huolimatta kyseessä on kelpo kuolokiekko, joka saa ekstrapojoja biisien napakasta pituudesta. Mentoreiksi voisi kuvitella orkestereita kuten Madball, Machine Head ja Pantera. Arkona ei ole alan kehnoimmasta päästä, ja vaikka sekin omaa lukuisia ärsyttäviä piirteitä, sillä on kykyä luoda laadukkaita tai vähintäänkin mukiinmeneviä sävellyksiä. Olisi mahtavaa kuulla lisää sitä viehättävää, suorastaan aistikasta In Flamesiä, joka pilkottaa läpi biiseissä kuten Like Sand tai Wallflower – joka soi soittimessani repeatillä monta päivää. Who Will Rise on b ändin oma This Love, jossa s äkeistöjen painostava tunnelma ja massiivinen kertsi ly övät mukavasti k ättä. The Ash of Phoenixiss ä on tarttuva kertos äe. Neljän demon arsenaalista löytyy reilun 40 minuutin edestä vain demoille jäänyttä materiaalia. Tami Hintikka IN FLAMES Battles NUCLEAR BLAST Nykyinen In Flames on lähempänä Deftonesia kuin vaikkapa maanmiehiään Soilworkiä tai ylipäätään sitä perinteistä ”melodisen kuolemametallin” kategoriaa, johon bändi alkuvuosiensa perusteella edelleen jostain syystä tungetaan. Ei ole. Tämä tuntuu jotenkin hassutteluprojektilta, sille ei voi mitään. Yht ä kaikki, kenkiin tuijottelu on sodanjulistuksen aikana kielletty. Liekö muusikon alati kaventuva leipä vaikuttanut puheiden pyörtämiseen. Kari Koskinen ARKONA Vozrozhdeniye NAPALM Venäläinen folk metal -akti painii hyvin pitkälti samassa sarjassa kuin esimerkiksi Skyforger, Metsatöll tai Cruachan. Battles on hetkittäin hauraankaunis, sen parhaissa biiseissä on kerroksia kuin Katatonialla, ja nimenomaan näissä tuokioissa bändi loistaa. matala ja voimakas örinä sekä edellä mainittu death metalin alalaji takaavat miellyttävän kuolemankokemuksen. ARVIOT 59. Näin melodiset nyanssit pääsevät aiempaa selkeämmin esille. Kun kymmenest ä kappaleesta ei l öydy heikkoa lenkki ä, levy kipuaa vuoden kovimpiin kotimaisiin. Nyt on vuorossa debyyttilevy Vozrozhdeniyen (2004) uudelleen nauhoitettu versio. Cynicin neljä ensimmäistä demoa ovat kiertäneet suttuisina tallenteina nettiä pian kaksi vuosikymmentä, mutta virallisen julkaisun ne saavat vasta nyt. Kuriositeettina mukana on kaksi viimeiseksi jääneen demon raitaa Brian DeNeffen kärinöillä. Laskelmoidummat, helpommat koukut tuntuvat kuitenkin olevan bändille sitä luotetuinta peruskauraa, josta se ei kehtaa tai uskalla irtautua liian pitkälle. Jotain vaikeasti selitettävää silti uupuu. Oululainen hardcoremetallipumppu t äräytt ää jo avausbiisiss ä Silence Is Golden. Kuvittele edell ä mainittujen yhteisbiisi, ja tuloksena olisi todenn äköisesti Blood in Blood Out. Demoja on toivottu julkaistavaksi vuosien mittaan aina silloin tällöin, mutta reaktio on ollut bändin taholta johdonmukaisen tyly. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, millaisen esikoisen Cynic olisi saanut äänitetyksi jo vuonna 1990. Venäläisistä kansantaruista ja slaavilaisesta mytologiasta ammentava yhtye on julkaissut 14 vuoden aikana seitsemän studioalbumia ja kolme livelevyä. siihen malliin, ett ä oksat pois. Kun biisit yltyvät mahtipontisempiin suuntiin, joko metallisin riffein tai muka-murinalauluin, kuten levyn nimibiisissä, tai vaihtoehtoisesti balladinomaisin melodioin, kuten äitelässä Here Until Foreverissä, hauraasti rakennettu tunnelma rikkoutuu. Quake the Earth v älttää hardcoreb ändeille ominaisen yksioikoisuuden. Modern Slaves groovaa ihan oikeasti. Näitä tylsiä lässähdyksiä on levyllä enemmän kuin hienoja hetkiä. Focusiin tultaessa yhtye oli tiputtanut nopean mätön lähes täysin, ja myös laulutyyli oli käynyt remontissa. Teknisyys ja helppojen ratkaisujen välttely oli tosin läsnä jo ensimmäisellä demolla. Päätösbiisi Grotesque Operations yltää viiteen minuuttiin, mutta on samalla levyn parasta antia
Kosathral Kelin rimpuileva, joskin pääosin taidokkaan monotoninen rumputyöskentely korostaa tuskaista mantraa. Rome Is Fallingin tai Gods and Generalsin kaltaisia klassikoita ei v älttämättä l öydy, mutta kokonaisuus on sit äkin vahvempi. Koskinen VULTURES VENGEANCE Where the Time Dwelt In GATES OF HELL Italokvartetin debyytillä maustellaan peruslähtökohdista ponnistavaa heavy metal -keitosta eeppisyyden keinoin. Cosmic Warriors Girth Curse munkkiloitsintoineen voisikin olla varhaista Circleä. Tuloksena on melkoisen mainio viisiraitainen, joka tarjoaa verraten lyhyestä mitastaan huolimatta paljon makusteltavaa ja tutkittavaa. Brain Tentacles ei yllä sävellysten saralla samaan, vaikka viittauksia tästä löytyy. Vultures Vengeancen säveltaide ei ole teknisesti haastavaa tai edes kovin erikoista, mutta aina tervetullut omaperäisyys huutaa siltä kilometrien päähän. Masha hallitsee niin puhtaan kuin mureankin ilmaisun kohtuullisen hyvin, vaikka hänkään ei kykene tarjoamaan mitään erityisen persoonallista. Yhtye hellittää intensiivistä otettaan sopivissa kohdin ryhtyen vallan hypnoottiseksi. Kohtalokkaat, monipuolisesti melodioivat riffit ja harmoniat kuplivat herrojen Nail ja Tony Steel kuusikielisistä ehtymättömästi. Riffittely on mainiota ja kappaleet rakennettu onnistuneesti. Tajunnanräjäytys jää lupaukseksi, joskin vain pienellä marginaalilla. Albumi vaatii tosin hieman kuuntelua, ensimm äisellä kerralla ei j ää v älttämättä paljoa mieleen. Viimeksi mainitun paikoin korkealentoisiksi yltyvät kähinälaulut luovat oman manaavan mattonsa johdattaa kuulija mystisyyden hämärään. Riffirintamalta voisi heittää esimerkeiksi vaikkapa Exodusin, The Crownin ja DewScentedin. Säpinää ja venkoilua riittää kuin Alamaailman Vasaroilla tai System of a Downilla – annoksessa on mausteena tulista kebabsoosiakin. Uumajassa kotipesäänsä pitävän viisikon vanhan koulukunnan meno sekoittuu modernimpaan thrashiin oikein sujuvasti. En tiedä, miten yhtyeen fanit suhtautuvat asiaan, mutta kehottaisin tutustumaan levyyn ennen kirousten langettamista. Debyyttialbumi The Killer Angels ja sit ä seurannut Gods and Generals ovat molemmat todella vahvoja kokonaisuuksia. Ideat eivät jaksa kantaa aivan koko levyn mittaa, semminkin kun osa biiseistä nojaa enemmänkin riffeihin kuin soitannolliseen riehakkuuteen. Poistuneet j äsenet perustivat pian uuden yhtyeen, Civil Warin, jonka vahvistukseksi saatiin Astral Doors -solisti Nils Patrik Johansson. Thrash ei ole sitä innovatiivisinta tavaraa, eikä tässäkään luoda maailmaan sinällään mitään uutta, mutta eipä haittaa, kun homma toimii. Kolmikon meno on parhaimmillaan aika totaalista fuusiojatsia. Osaltaan rajoitteena on pääosin instrumentaalinen ilmaisu, ja kun ihmisääntä kuullaan, se on ölinää tai rähinää. Sen vahvuutena olivat aina hienot sävellykset ja tarttuvat laulumelodiat. Siihen nähden, että kaikki edellä mainittu on mahtavaa, levy jää kokonaisuutena hiukan likilaskuiseksi. Tähän kuorrukkeeksi kitaroin ja (basisti Matt Savagen) karjahduksin luodut taustaäänimaisemat, ja yleisfiilikseltään liki saatanallinen soppa on valmis. Pari heikompaa kappaletta joukkoon mahtuu, mutta kokonaisuus on hyvin vahva näyttö bändin kyvyistä. CIVIL WAR The Last Full Measure NAPALM Sabaton-leiriss ä koettiin nelj ä vuotta sitten k äännekohta, kun suuri osa soittajista j ätti b ändin. Kaikki tiet ävät, millaisia t ähtiä Ruotsin metalliskenest ä on perinteisesti noussut, joten katsotaanpa parin vuoden p äästä uudelleen. Yll ättäjiäkin toisaalta l öytyy: Tobstone ja America ovat v ähintäänkin poikkeuksellisia kappaleita b ändin aiempaan linjaan n ähden. Yhtäläisellä roolituksella operoinut Morphine onnistui ilmaisussaan upealla tavalla. Civil Warilla on hyvin tunnistettava oma soundinsa, mutta suuria massoja se ei ole viel ä saanut puolelleen. Mikko Malm DEFIATORY Extinct BLACK LION Minulle entuudestaan täysin tuntemattoman Defiatoryn debyyttialbumi yllättää melkoisen positiivisesti. Puutteellisista venäjän kielen taidoistani johtuen en osaa ottaa kantaa sanoitusten tasoon ja tyydyn vain kommentoimaan laulutyyliä. On makuasia, kuinka tarpeellisena Vozrozhdeniyen uutta versiota pitää, mutta ainakin omalla kohdallani tämä tuoreempi näkemys toimii huomattavasti paremmin. Soolotkin on saatu tukemaan biisejä, eivätkä ne tunnu irtonaisilta, kuten joskus tuppaa käymään. Elli Muurikainen R YA N G A R R IS O N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Teemu Vähäkangas BRAIN TENTACLES Brain Tentacles RELAPSE Tajunnansulattavaa menoa lupaillaan, mutta vaikka jytinää ja tempoilua on tavanomaista rutkasti enemmän, aivot eivät nyrjähdä ihan täysin. Levylt ä ei l öydä etsim älläkään mit ään huonoa, mutta n äin taitavat kaverit olisivat varmasti osanneet tehd ä albumista hieman monipuolisemman. The Last Full Measure jatkaa edelt äjiensä tavoin vahvalla ja tarttuvalla metallilla. Kappaleet ovat hyvin tasalaatuisia, mutta niist ä muutama, kuten Savannah, Gangs of New York ja Gladiator, erottuvat joukosta edukseen. Laulaja Martin Runnzellin ulosanti taas muistuttaa vähän yllättävästikin Testamentin Chuck Billystä. Pari ekaa biisiä antaa silti isoa kierrepotkua takaraivoon: rummut ja basso tykittävät jossakin teknisen kuolometallin tienoolla, mutta kolmas instrumentti onkin saksofoni, joka tuuttaa metallisen paukutuksen pinnalle vahvaa John Zorn -höyryä. Bändi ei myöskään tykitä tajuntaa sileäksi hurjalla soitannolla, mikä olisi toinen mielekäs lähestymistapa. Kimmo K. Harva b ändi aloittaa nykyp äivänä uransa n äin vahvalla albumitriolla. Tutustumisen arvoinen nimi erikoismusiikin harrastajille joka tapauksessa. Huonoja biisej ä on l ähes mahdoton l öytää, kunhan vain ensin totuttelee Johanssonin omaper äiseen ääneen. Miesten soundi ja sanoitusten rytmitys ovat ajoittain varsin samankaltaisia, mutta eivät kuitenkaan häiritsevässä määrin
Tämä huomioiden on todellinen yllätys, kuinka hyvän levyn kreikkalainen Hail Spirit Noir on saanut kolmannella yrittämällä aikaiseksi. Livenä purkkiin ilman turhia kikkailuja -tallennusmenetelmä tuntuukin sopivan bändille mainiosti. Ei sillä, että siinä olisi varsinaisesti mitään vikaa, mutta ideoihin kaipaisi tuoreutta. Meininkinsä vaikutti erityisen hyvältä vielä Løyndomesikoisella (2013), jolla yhtye kuulosti energiseltä ja monella tapaa mielenkiintoiselta, mutta Vidsyn kalskahtaa vanhan toistolta. En epäile hetkeäkään, etteikö duolla olisi näihin eväitä. Slegestin lupaava alku on hiipumassa hiljalleen kohti keskinkertaisuutta, mikä on tietysti sääli. Bändin musiikki liikkuu todella sulavasti 70-lukulaisen hämyprogen, perinteisen rockin, black metalin ja monien määrittelemättömien genrejen välillä, mutta meininki ei kuulosta missään vaiheessa teennäiseltä tai pakotetulta. Niin musiikissaan kuin sen ympärilläkin leijuu viehkeä kylähulluuden löyhkä, jota voi kutsua kauniimmin myös omalaatuisuudeksi. Riffien ja rikkaan kielisoitinosaston varassa kulkeva rähjäys sekoittelee sekä vanhaa että uutta liittoa, ja ote on miellyttävän reipas. Jälkimmäinen ilmenee erityisesti aggressiivisen laulun muodossa. Rumpalilla on tarve lisätä soittoon jatkuvasti uutta filliä, komppia tai muuta mutkaa. Turkulaiskaksikko sukeltaa viidennellä albumillaan entistä rohkeammin ja syvemmälle tuntemattomiin vesiin. Mayhem in Bluen biisit ovat hyviä, ja bändin soitosta kuulee aidosti kovan musikaalisuuden. Vreidissä kitaraa soitelleen Esen hengentuotteena syntynyt bändi kaivaa inspiraationsa syvältä hard rockin historiasta, mutta muovaa musiikkinsa tämän päivän linjaan sopivaksi. Niin kiehtova kuin kokonaisuus onkin, jään haikailemaan entistäkin villimmän mielipuolisuuden sekä hitusen iskevämmän kappalemateriaalin perään. Ilman näitä ominaisuuksia Mystons olisi kuitenkin vain yksi tusinasta stonersurinabändistä. Levy-yhtiö vertailee yhtyettä Arcturusiin, Ihsahniin, Oranssi Pazuzuun ja Vulture Industriesiin ja on täysin oikeassa. Kotimaisin näpein pieksevä Soulwound parantelee iskujaan pikkuhiljaa, mutta kakkoslevy No Peace jää tästä huolimatta aika etäiseksi. Black metalia vie omille suunnilleen myös toisen levynsä julkaissut norjalainen Slegest. Erityistunnustusta on annettava laulaja Theoharisin monipuolisesta äänenkäytöstä, joka antaa viimeisen silauksen kaikkiaan hyvin onnistuneelle levylle. Destination Deathin kappaleet pörisevät miellyttävän alavireisesti, ilmavasti ja luonnollisen kuuloisina. Mega SOULWOUND No Peace INVERSE Rässillä turpaan ja hauskaa on. Käytännössä tämä tarkoittaa retrosoundista rockmusiikkia, jota tuetaan blackmetallisella otteella. Silotellun maailman modernit ihmiset tuskin ymmärtävät sitä, arvostamisesta puhumattakaan. Slayer-henkistä mätkettä kuullaan. Ote on kulmikas ja kappalerakenteita vaikea sisäistää. Vuonna 2010 perustetulla bändillä on kuitenkin aikaa korjata kurssinsa, joten eipä heitetä vielä kirvestä kaivoon. Slegest on kuin sekoitus Black Sabbathia, Kvelertakia ja kaikkein mustimmat elementtinsä riisunutta Kholdia. Joni Juutilainen MYSTONS Destination Death V.R. LABEL FINLAND Mystonsin kaltaista bändiä tuskin löytyy Suomesta toista, eikä maailmallakaan ole aiheesta runsaudenpulaa. Jos kotoisen Mausoleum Gaten toissavuotinen debyytti säväytti, Vultures Vengeance kannattaa ottaa kuuloetäisyydelle. Jaakko Silvast HAIL SPIRIT NOIR Mayhem in Blue DARK ESSENCE SLEGEST Vidsyn DARK ESSENCE Jos on olemassa hankala äärimusiikkilaji, se on ehdottomasti kokeilullinen black metal – tämän ”genren” onnistuneet bändit kun voi laskea helposti kahden käden sormin. Vaikka yhtye ja sen kappaleet on riisuttu paljaiksi, niiden sisältämän korostuneen energian ja kauniin rujouden yhdistelmästä muodostuu ihailtavan monipuolinen kattaus. Tämä tulee esille jo avauskappale The End of Daysin musiikkivideosta, jolla pienen budjetin puutteet on paikattu hienosti kovalla työllä ja hyvillä ideoilla. Saatekirjeessä mainitut Stone ja Chaos A.D:n aikainen Sepultura osuvat kieltämättä hyvin kohdalleen, mutta Soulwound ei ole tehnyt iloksemme kovin helppoja kappaleita
Siksipä tartuinkin yhtyeen uuteen pitkäsoittoon varsin innostunein mielin. Kun luu osuu kiveen ja syd änpoljento viimein alkaa, huomaan hengitykseni kiihtyneen samaan tahtiin. Idea olisi luontevin esitell ä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, mutta kun p ääsamaanina h äärii Gorgorothin vanha rumpali Kvitrafn, kastenimelt ään Einar Selvik, Infernon aina valpas tutka v ärähtää. Mustan metallin kirskunta on silti t ästä kaukana, tuhansien vuosien p äässä. Kapean puron rannalla seisoo j ätkänkynttiläpari, joku on ripustanut peuranluita koivunoksiin. Täytyy myöntää, että levyn brutaali death metal ei ole genrenä ominta alaani, mutta Cumbeastin musiikista on helppo saada kiinni. Omakustanteena julkaistu neljäs levy Through the Ashes tuntuu kuitenkin räjäyttävän pankin sen verran hyvin, että josko tästä urkenisi makaronimaan miehille vallan uusi ura. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Parhaimmillaan yhtye on riffien parissa, ja onneksi tältäkin levyltä löytyy laadukkaita sellaisia. Sen musiikkia voisi kuvailla älykkään miehen/naisen hard rockiksi, jonka näennäisen simppelin ulkokuoren alle kätkeytyy monenmoisia koukeroita ja lonkeroita. Laulaja Mikko Heino jätti yhtyeen alkuvuodesta 2015, ja hänet korvasi Vesa Paavonen, joka vaikuttaa hoitavan hommansa ihan mallikkaasti. Ja mikä parasta, Cumbeast ei ole lähtenyt vesittämään hommaansa liialla humoristisuudella. Silm ät auki. Ensimmäinen puolisko Before on runsaaneeppinen kattaus brittiläisestä juurihevistä ammentavia riffejä, sooloja ja harmonioita. Tiivis ja väkivaltainen Alone Against All jättää sekin pysyvää mustelmaa, mutta kokonaisuutena No Peace ei ole järin tarttuva tapaus. Before-puolikkaan tenhovoima juontaa kiistatta sen uljaita kuulokuvia maalailevasta massiivisuudesta. Yhtye on löytänyt optimaalisen tasapainon melodisen herkkyyden ja ryhdikkäiden riffien väliltä, eikä se lähde sekoilemaan liikaa tunnettujen rajojen ulkopuolelle. Homman kuviohan on muuntaa musiikiksi kaikki 24 Pohjolan riimua, ja nyt noitarummun karhea kalvo v ärähtelee viimeisist ä iskuista. Sille, jonka Selvik olisi jousineen t äst ä maailmasta pois saatellut. Musiikki suorastaan lent ää sis ään, kuin itsest ään varoittamaton p äiv äuni. Montage on musiikillisesti samoilla linjoilla kuin Von Herzen Brothers, ainoastaan sillä erolla, että se on ilmaisussaan vähemmän ennalta arvattava. Tomi Pohto E SP E N W IN T H E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Kaiuttimista virtaavat s ävelevät ovat kauniita, selitt äm ättömän ajattomia. Tästä parhaana esimerkkinä toimivat napakasti groovaava Nature’s Child ja Journeyn kanssa flirttaileva Black Magic. T ämä on rummunly öjän matka. Ensireaktio harmaakantisesta tuplalevystä on lievästi sanottuna skeptinen. Montage on karistanut lastentaudit harteiltaan ja kehittänyt ilmaisuaan juuri oikeaan suuntaan. Veri virtaa suonissa, tulee l ämmin. Rumpua tukevat kuparilyyrat, koivunkaarnaharput ja vuohensarvikellot. K äy selv äksi, ett ä vuonna 2003 alkuparkaisun saaneen konseptin on annettu kasvaa rauhassa. Soolot, melodisemmat riffit ja hienoinen tekninen sävytys irtoavat mukavasti ja halvimpia kuvioita vältellään ilmeisen tietoisesti. Mielikuva hektisestä, aggressiivisesta ja täyteen soitetusta thrashistä on kuitenkin vahva. Samaa voisi periaatteessa sanoa musiikistakin, sillä rakennuspalikat ovat edelleen samat. Puhtaat kertosäeorgasmit kuulijan on syytä unohtaa, WARDRUNA Runaljod – Ragnarok BY NORSE Silm ät kiinni. Debyytin aikaan kansanmusiikkielementit olivat jopa mukana hoilattavissa, nyt osallistuja on ottavan asemassa. Mikko Malm ICY STEEL Through the Ashes OMAKUSTANNE Sardinian perushevitahko on tarponut reilun kymmenen toimintavuotensa aikana lähinnä tahmeassa divaritason suossa. Sairaalahenkistä kiiltoa kaipaaville tarjolla onkin lähinnä rupea ja rumuutta. Jos Runaljod-sarjan Gap var Ginnunga (2009) ja t ätä seurannut Yggdrasil (2013) olivat yht ä musiikillista esoteriaa, samaanimatka p äättyy ylv äänä ja itsevarmana. Tervetuloa Wardrunan maailmaan. Tässä tapauksessa tämä on pelkästään hyvä asia. aika vähän, mikä on suoraan sidoksissa välittömän iskevyyden määrään. Tunnustusta on annettava erityisesti Guerillaz of Sicknessille, Septic Zorrolle ja Sudden Death Thugsille, jotka ovat kaikessa kekseliäisyydessään ja hauskuudessaan aidosti perhanan kovia kappaleita! Groovaavanrujolle deathille on paikkansa, ja niin kauan kuin tekijänä on Cumbeastin kaltaisia bändejä, genren fanien ei tarvitse olla huolissaan. Kallion laki vastaa muinaisnorjaksi lausuttuun ikivanhaan runomittaan. Samalla ymm ärrän, miksi olemme menestyneet lajina. Savusta sumean mets än l ävistää tulenloimotus. Rummun, joka olisi tarinan mukaan kuulunut joskus pohjoisnorjalaista mets ää asuttaneelle hirvakselle. Tämä on mielestäni kova saavutus bändiltä, jonka musiikkityylissä ei ole mitään mediaseksikästä tai suureen yleisöön vetoavaa. Ilmaisun terävyyttä on kylläkin hiottu ja sovitusmaailmaa säädetty monipuolisemmaksi. Isalla se n äytetään taas. Keskitempoisesti ja muita kappaleita suoraviivaisemmin runttaava Crime and Punishment jää parhaiten mieleen. Rushin suuntaan puolestaan kumartavat singlenäkin julkaistu Age of Innocence sekä intensiivisellä draivilla ja diskokompilla varustettu Reptiles. Teemallinen järkäle vaatiikin useamman kuuntelun että sen hienouden ymmärtää. Muinaisen mobilen kalina, liekin r ätinä ja virran solina, joka puolella punamultaisin sormin kiviin piirrettyj ä riimuja. Toisaalta kitaristien keskivertoa laajempi skaala toimii edukseen. Karkeasti päästelty laulupuoli sujuu myös monipuolisissa merkeissä. Törkyisten sanoitusten, keskitempoisten moshausriffien ja paikoin todella syvältä lurisevan laulun yhdisteleminen näinkin saumattomaan pakettiin vaatii kieltämättä taitoa. Joni Juutilainen MONTAGE Metamorphosis FASTBALL Helsinkiläisen Montagen parin vuoden takainen debyyttialbumi sisälsi varsin pätevää progressivisella kulmalla varustettua hard rockia, joka panosti yhtä lailla iskeviin riffeihin kuin tarttuviin melodioihinkin. Levyn nopeusindeksi on verraten rivakka – näennäisen speed, mutta käytännössä power. Marginaalin marginaalissa pysyttelevän Cumbeastin undergroundhengessä on toki etunsa, sillä yhtyeen tylyssä ja kompromissittomassa ilmaisussa kuulee aidon rakkauden lajia kohtaan. Taso ei ole laulun puolesta siis noussut eikä laskenut. Kari Koskinen CUMBEAST Straight Outta Sewer ROTTEN ROLL REX Turkulaisen Cumbeastin törkyinen death metal on ruopannut syvyyksiä jo yli kymmenen vuoden ja neljän levyn ajan
ARVIOT joskin lyhyemmällä sytytyslangalla varustetuille on tarjolla niitäkin. Positiivista on, että yhtye uskaltaa kokeilla erilaisia tyylejä, vieläpä enimmäkseen hyvällä maulla. Materiaalin sovituksen puolesta toivoisi kuitenkin vielä lisää miettimistä ja terävyyttä. Muhkeasoundiseen kokonaisuuteen kelpaa upota. Osuvin esimerkki tästä on progressiivistakin otetta sisältävä The Ruins of Me, samalla ehkäpä paketin monipuolisin kipale. Sanat ovat järkkyä ostarihevikamaa tyyliin ”I can’t take it anymore/I won’t sell out/this is who I am”. Laulajaa lukuun ottamatta saman kokoonpanon säilyttänyt ryhmä jatkaa tutulla kaavalla. Porukan soittotaito vaikuttaisi olevan hyvissä kantimissa, niin myös asenne. Sieltä on iso matka syvempään ymmärtämiseen. Alun perin 1980-luvun puolivälissä perustetun, mutta vasta vuonna 2008 ensimmäisen varsinaisen pitkäsoittonsa julkaisseen kvintetin urakehitys on ollut kaikin puolin kivikkoinen, tai ainakin vahvasti marginaaliorientoitunut. Herkästi tulkitut sävellykset pohdiskelevat korvakäytävissä vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinen nuotti on sammunut. Kakun kirsikka on ehdottomasti viisiraitainen kakkososa After, joka rauhoittaa kuulijan puoliakustisella kerronnallisuudellaan. Soinnuissa on monin paikoin runsaasti melankolian vikaa sekä toimivaa groovea. Stefano ”Icy Warrior” Galeanon särmikäs tenori ei sinällään ole kaunis, mutta raastaa sopivista kohdista. Yllätykseni olikin suuri, kun uutukaisensa ilmestyi arvioitavien levyjen listalle. Sen Ancient God of Evil (1995) on yksi kaikkien aikojen kovimmista death metal -julkaisuista. Toivon, että tämän huomaavat muutkin. Eetu Järvisalo ABLAZE MY SORROW Black APOSTASY At the Gates, Lord Belial ja Unanimated edustivat ruotsideathin toisen aallon synkeämpää ja vihaisempaa kulmaa. Esimerkiksi itsetarkoituksellisempien runttausten ja poljentojen tilalle voisi lisätä jotain mielenkiintoisempaa. Pelkän jyrkkäotsaisen metallisen uhon lisäksi tarjolla on todellista muusikkoutta. Petro Biancon kitara soi kaihoisasti tarinoiden, ja rumpali Flavio Fancellun osaksi ylisoitetut kompit naulaavat kappaleet ylivoimaisella rytmikkyydellä. Runsaalta vaikuttavasta nillityksestä huolimatta albumi jää reilusti plussan puolelle. Ehkä 2010-luku on armollisempi bändin takomalle juurimetallille, mutta varjoissa pysyminen saattaa johtua siitäkin, että Metal Witchin musiikki ei ole tarpeeksi kiinnostavaa.. Näistä etenkin jälkimmäisen arvosta ruotsalaiselle metallille ei mielestäni puhuta tarpeeksi. Edellisestä Anger, Hate and Fury -albumistaan on kulunut 14 vuotta. Napakkaa rummutusta ja riffitulta kaveeraavat muotopätevät rääkynät. Icy Steelin tuorein hanke on rohkea mutta onnistunut. Bändi on teknisesti taitava mutta musikaalisesti lahjaton. Nautiskelijat saavat silti pylpyrästä eniten. Jaakko Silvast SHADECROWN Agonia INVERSE Vuodesta 2012 toiminut viitasaarelaisbändi luottaa tekemisessään perinteiseen suomalaiseen melodiseen death metaliin. Tämä tulee ilmi useissa hyvissä riffijuonitteluissa ja raikkaissa melodiakuluissa kosketinmattoineen. Toki divaritasollakin kuohui, ja yksi kuohuttajista oli Ablaze My Sorrow. Tomi Pohto METAL WITCH Tales from the Underground IRON SHIELD IRON CURTAIN Guilty as Gharged PURE STEEL Verraten pitkän historian omaavan saksalaisen Metal Witchin raskasrockissa kytee sama pohjavire kuin Motörheadin ja kotoisen Peer Güntin varhaisemmassa tuotannossa. Ablaze My Sorrow on kuin luokan nilkki, joka pänttää kokeeseen hauki on kala -periaatteella ja viettää välitunnit turhautumispäissään nörttejä tönien. Biisit ovat kautta linjan oppikirjakamaa siitä, kuinka melodiaan kallellaan olevaa death metalia läpiluetaan. Tavallaan levylle on asetettu ehkä liiankin jyrkkä raja raskaamman annin ja kevyempien tunnelmaosuuksien välille. Myös hieman turhan tasaisiin örinöihin ja puhtaisiin lauluihin toivoisi lisäpotkua. Havaittavissa on myös ajoittaisia vivahteita thrashpoljennosta ja doomin hidasteluista
Ehkä yhtyeestä ei koskaan sukeudu uutta Riotia, Exciteria tai Acceptia, mutta väliäkö hällä, jos bändi tuuttaa jatkossakin yhtä turboahdettua hevanderia sisältäviä levyjä. Myös Primal Scream -henkisesti eeppinen elektropopteos There Used to Be a Darkness todistaa pimeyden väistyneen. Asia ei ole kuitenkaan aivan n äin yksinkertainen. Dempatut sahausriffit ja tuplabassarit toimivat tästä ikuisuuteen. Melodinen pop-estetiikka on nytkin l äsnä, mutta naislaulu ja simppelimm än seiskarirockin kaiut tekev ät Johnssonin hengentuotteesta omanlaisensa. Mutzin rujoon ulosantiin. Pieni irtiotto perusthrashistä on toimiva ratkaisu. Kyllä suomimieskin osaa herkistellä. Kokoonpanotiedot ovat suurpiirteisi ä eik ä infoa tarjota juuri muutenkaan. Koska tiet ämykseni tai kiinnostukseni ei ulotu niin pitk älle, en osaa arvottaa, kumpaan koriin Therion-maestro Christofer Johnssonin esoteriaharrastus tipahtaa. LUCIFERIAN LIGHT ORCHESTRA Black SVART Osasyy Ghostin valtaisaan menestykseen ja ylip äätään kiinnostukseen occult rockia kohtaan on varmasti se, miten musiikkiin on saatu ujutettua ep ämääräistä mystisyytt ä – oli se sitten huuhaata tai filosofisempaa, maailmankatsomuksellista h ämärän puolella tallustamista. Outrossa lekataan viimeinen naula päähän niin että uppoaa. Se on täydellinen kokoelma hypnoottista, melankolista, kaunista ja ennen kaikkea koskettavaa popmusiikkia. Pelkästään se, että on perustanut metallibändin 1980-luvun alkuvuosina, ei takaa, että jokainen suoltamansa nuotti olisi kovinta ikinä, ei edes nostalgianälkäisellä 2010-luvulla. Levyst ä ei l öydy mit ään krediittej ä. Tässä kuosissa ne muutamatkin hyvät riffirynkytykset jättävät liian muovisen jälkimaun. Melankolia ja herkkyys ovat toki läsnä, mutta nyt mukana on enemmän iloa ja kauneutta. T ämä selittyy tietysti my ös sill ä, ett ä ep:n materiaali on Johnssonin omaa kierr ätystavaraa. Mikko Malm MACABRE OMEN The Ancient Returns VÁN Alkujaan 2005 ilmestynyttä The Ancient Returnsiä kuunnellessa muistaa, miksi joidenkin levyjen uusintajulkaisut ovat enemmän kuin paikallaan. Levyn avaava Future Violence on levyn melodisimmista ja tarttuvista päästä. Kirkassoundinen ja jämäkästi tuotettu Heavy Metal Sacrifice pohjaa raivokkaasti jylläävän yksinkertaisiin voimariffeihin, tiukkaan rumputuleen ja laulaja Gerrit P. Joensuu on lähtenyt rakentamaan trilogiaa, jolla hän käy läpi omaa elämäntarinaansa. Se on malliesimerkki levystä, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Laulajabasisti Ilkka Sipponen mylvii varsin mallikkaasti rymistelyn päälle. Asian pihvi on kuitenkin seuraava: Amen 2 on napakymppi. Ennen kaikkea levy kertoo itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Tales from the Underground on läpeensä väärentämättömällä asenteella tehty kymppiraitainen, mutta levyn biiseistä ei löydy oikein mitään, mistä jaksaisi innostua. Viimevuotiselta debyyttialbumilta l öytyvän Church of Carmelin tasoisia, v älittömästi iskevi ä hittivetoja ei l öydy, mutta k äytännössä taso ei ole tippunut lainkaan. Veikkaan, ett ä aika moni on valmis osoittelemaan b ändiä sormella trendijunan kyytiin hypp äämisestä. Ja kun oikein pinnist ää, toisenlaisilla sovituksella n äistäkin kappaleista saa kyll ä Therionin n äköisiä – mik ä ei tosin ole ihme, sill ä kaksi raidoista on alun perin Therionille tehtyj ä. Tempo on kiivas, ja kaiken maailman poseeraajat toivotetaan väkivaltaisin elkein helvettiin. Toimiva kokonaisuus, ja kiekon pyörähdettyä jäi olo, että olisihan tätä voinut kuunnella enemmänkin. Etenkin Jason Piercen johtama Spiritualized tulee vahvasti mieleen. Minun soittimessani ne ainakin viihtyvät. Nyt käsillä oleva toinen osa tekee selkeän musiikillisen pesäeron edeltäjäänsä nähden ja tarjoaa sentimentaalisen americanan tilalla brittipoppia ja neopsykedeliaa. My ös tyylillisesti ollaan vahvasti samoilla askelmerkeill ä. Jos LLO:ta ryhtyy avaamaan ulkopuoliselle, juuri Ghost on hyv ä referenssi. Päätösja nimibiisi on sekin avauskolmikkoa hidastempoisempi grooverypistys. Jaakko Silvast MY FUNERAL Harder than This Life VIA NOCTURNA Jyväskylän nelikko vannoo vanhan koulun thrash metalin nimeen. Eikä suotta, sillä levy on kaikessa alastomuudessaan ja herkkyydessään todella vaikuttava elämys. Samaa perinneheavysarkaa kyntävä espanjalainen Iron Curtain näyttääkin, että tässä kohtaa vara on nuoressa parempi. Uskottavuus on Luciferian Light Orchestra -projektissaan silti vakaasti hallussa. Summaten pitkäsoitto asettuu samaan lokeroon maanmiestensä Grave Diggerin tuotosten kanssa, joskin turboahdetummassa muodossa. Ep:n nelj ää raitaa on tullut kuunneltua paljon. Iberialaisnelikon kolmonen on sekin genreensä nähden aavistuksen liian puhdassoundinen, mutta levyltä löytyy kosolti sävellyksellistä laatua. Heavy Metal Sacrifice ei yllätä millään muotoa, mutta ei pahemmin häiritsekään. Alkujaan pienen puolalaislafkan kautta julkaistu kiekko on nimittäin jäänyt pahemman kerran pimentoon, vaikka hipookin sisällöltään genrensä klassikkojen tasoa. Mukana on paljon muutakin. Jaakko Silvast SACRED STEEL Heavy Metal Sacrifice CRUZ DEL SUR Hevin kaikkivoipaista voimaa 20 vuotta julistanut saksalaisveteraani Sacred Steel ei luovu linjastaan yhdeksännelläänkään. Laulaja-kitaristi Mike Leprosyn ja kakkoskepittäjä Cachorron keihäät tikkaavat tiukasti ja arkailematta vähintäänkin divaritason riffejä, sooloja ja melodioita, jotka kantavat Guilty as Chargedia koko sen mitalla. Iron Curtainin taito ja asenne on kohdillaan. Siinä missä debyytti oli tunnelmaltaan harras ja tyyliltään vähäeleinen, Amen 2 on selkeästi mahtipontisempi ja musiikillisesti monipuolisempi. …And More Violence jatkaa samalla linjalla. Yllättävin veto on Seek the Truth, jolla bändi luovii haikeammissa ja melodisimmissa vesissä. M äärittelemätön tuntemattoman pelko, tuonpuoleisen tumma varjo on joka tapauksessa koko ajan l äsnä. Etenkin pirteää sykettä ylläpitävä No One Knows osoittaa selkeästi uuden lehden kääntyneen. Joensuu on kasvanut karismaattisessa helluntaiperheessä ja oli sanojensa mukaan nuoruudessaan aktiivinen uskovainen, joka puhui jopa kielillä. Ensimmäinen levy kertookin juuri tästä vaiheesta, kun taas Amen 2 käsittelee uskosta luopumista ja vapautumista. Eräällä tavalla hän onkin synteesi näistä kolmesta, mutta ei välttämättä niin itsestään selvällä tavalla. Teoksen viimeisen osan olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Yksioikoiset sävellykset eivät käppää eikä soundi surise – vaikka pitäisi, pelkästään jo fiiliksen takia. Antti Luukkanen Joensuun yhteydessä on mainittu artisteja kuten Lee Hazlewood, Leonard Cohen ja Hank Williams. It’s All ’bout the Pride on passelia urku auki -metallia. Pasi Lehtonen MIKKO JOENSUU Amen 2 SVART Mikko Joensuu on laulaja-lauluntekijä, jonka ensimmäinen levy Amen 1 ilmestyi keväällä ja sai osakseen melkoisen määrän suitsutusta
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ADVENTUREROOMS.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
J älkimmäinen kiinnitettiin b ändiin kolme vuotta sitten, kun alkuper äinen murisija Andreas Solvestr öm j ätti orkesterin. Welcome to the Morbid Reich (2011) räväytti siihen malliin, että oli aika keskustella peilin kanssa. Vaikka Macabre Omen nojaa sekä soundillisesti että sävellyksellisesti vahvasti Bathoryyn, ilmeiselle esikuvalle pokkurointi on helppo antaa anteeksi pelkästään hyvien biisien ansiosta. Tomi Pohto DAWNBRINGER XX EKTRO Dawnbringer on Chris ”Professor” Blackin saman heavy metal -maaston eri poluilla käyskentelevistä kokoonpanoista (muiden muassa Pharaoh, High Spirits, Aktor) vanhin. Elize Ryd kykenisi kannattelemaan ryhm ää aivan mainiosti yksin ään. Laulaja Elize Ryd on saanut osakseen hehkutusta, eik ä v ähiten ulkon äkönsä vuoksi, mutta kokonaisuutena yhtyeen moderni popmetalli on aiheuttanut enimm äkseen n ärästystä. AMARANTHE Maximalism SPINEFARM Amaranthen voisi helposti todeta edustavan kaikkea sit ä, mik ä nykyisess ä valtavirtametallissa on vikana. Eik ä tunnelma putoa muidenkaan esitysten kohdalla. The Empirelläkin nakutetaan välillä sata lasissa, mutta rässiliivi on nyt niitattu päälle orvaskettä syvemmälle. Tällaisilla vuosirenkailla puun olettaisi kaatuvan päälle kuolettavammin. Albumin vanhimmat biisit on kynäilty jo vuonna 1998, mutta musiikin ajattomuus ja kompromissittomuus takaavat, että albumi on täysin paikallaan myös tämän päivän raskasmetallitarjonnassa. On aivan selv ää, ett ä juuri h än on yhtyeen keulakuva. Lundberg ja örisevä Henrik Englund Wilhelmsson. Puolan suunnalla tuo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. On, on, mutta… No Gravity -biisin Sepulturan Beneath the Remainsistä muistuttavia raskasosioita kaipaisi esiteltävän kk-tulituksen välissä enemmän. Se ei myöskään ole mahtipontinen tai nykyhetkessä kiinni oleva julkaisu, vaan kaihomielinen, metallin perusasioita kunnioittava intron ja neljän varsinaisen biisin muodostama miniteos. Mega P A T R IC U LL A E U S Eeppisten Bathory-levyjen, Morriganin ja Himinbjorgin linjoilla kulkeva The Ancient Returns on todella väkevällä tunnelmalla ladattu albumi, jonka jokainen nuotti tuntuu tihkuvan sydänverta. Nyt vihdotaan käytetyillä oksasilla vanhan punotuksen päälle. Eurodancerytmit ja Scorpions-henkiset kitarasoolot eiv ät ole koskaan yhdistyneet n äin vaivattomasti. Tämähän on hyvä asia. Rydin lis äksi yhtyeess ä on kaksi muutakin solistia, puhtaista lauluista vastaava Jake E. B ändin r öyhkeys on ihailtavaa. Niille, jotka ep äilevät Elize Rydin kykyj ä toimia b ändin ainoana laulajana, suosittelen kuuntelemaan p äätöskappale Endlesslyn, joka on h änen ensimm äinen varsinainen sooloesityksens ä Amaranthessa. Vaikka joutavat heviriffitkin asettuvat lopulta uomiinsa, toivoisin silti, ett ä Amaranthe luopuisi metallijynkytyksest ä ja siirtyisi suosiolla tekem ään diskopoppia. Ja onhan se sillä tavalla, että maine ankarana metallimaana ei kaadu Vaderiin. Juuri t ämä elementti h äiritsee koko konseptissa eniten. Kuusibiisinen levy on tasainen paketti, josta nousee muiden yläpuolelle ainoastaan loistava avauskappale In Memory..., joka saisi Quorthoninkin kateelliseksi. Mikko Malm ikä merkitsee kuuleman mukaan vain kahta numeroa perätysten. Lämminhenkisempi ja pehmeämpi lähestymistapa olisi vahvistanut tunnelmaa oikeampaan suuntaan, oli kyseessä sitten Into the Mazen maalailevampi ja polveilevampi meno tai Earthin suoraviivainen tamppaus. Wiwczarekin, 51, ryhmän suhteen myöhäisherännäinen. Basson dominanssi yhdistettynä särisevään rytmikitaran on ärsyttävä kombinaatio, johon ei meinaa tottua. P äinvastoin kuin useimmat, ajattelen yhtyeen vesitt ävän hyv ät popkappaleet keskinkertaisella metallilla. Joni Juutilainen VADER The Empire NUCLEAR BLAST Erään tarinan mukaan Kristus kuoli 33-vuotiaana. En kykene ymm ärtämään, miksi yksik ään (t ämänkään) levyn kappaleista tarvitsisi tuekseen örinälaulua. Ikävästi korvaan kalskahtava, kokonaisuudesta puolikkaan pilkkomisvälineen sipaiseva tekijä on kolkohko soundi. Amaranthe on, kuten heid än edellinen levyns äkin totesi, massiivisen addiktiivinen. Ep:n vauhdikkaimmassa vetäisyssä, The End of the Beginning -päätösinstrumentaalissa, ongelmaa ei sen sijaan juurikaan havaitse. Myös komeat pahvikannet ja remasteroidut soundit tekevät julkaisulle täyden kunnian, joten pakettia voi pitää kaikilta osin erittäin onnistuneena. Komeasti liit ää. Lauluun on saatu ladattua kiitettävästi tunnetta, jopa siinä määrin, että muut instrumentit, paikoittain jopa itse sävellykset, jäävät osittain taka-alalle. Haluaisin vihata levy ä, mutta sen imu on vastustamaton. Myönnettäköön, että olen Piotr Pawe. Minusta kolmen laulajan yhdistelm ä ei toimi t ässä yhteydess ä muutenkaan kovin hyvin: kun jokainen heist ä yritt ää rohmuta itselleen liiditilaa, vaikutelma on toisinaan v ähän sillisalaattimainen. Kolmannentoista albuminsa rakennuspalikat on noukittu sieltä jälkimmäisen tyylilajin hyvien osasten laatikosta. Omalla kohdallani yhtyeen tuorein pitk äsoitto sai pohtimaan, kumpi on parempaa musiikkia, rehellinen pop vai ep ärehellinen metalli. Levy oli täyteläinen sekoitus modernin death metalin äärinopeutta ja eurothrashin kolhoa tylyyttä. XX ei ole missään mielessä härski levytys. L ähtökohtaisesti meininki ei osu omaan makuhermooni, mutta kun toteutus on n äin taidokasta, sille t äytyy nostaa hattua. Kaikesta nillityksest ä huolimatta olen levyn äärellä aivan myyty – asia, jonka kanssa en ole viel äkään t äysin sinut. Hiljattain 20 vuotta täyttänyt orkesteri juhlistaa merkkipaaluaan ep:llä, jonka sisältöä voi kuvailla ajattomaksi ja eeppiseksi. Ván on tehnyt hyvän työn kaivaessaan jo lähes kadonneen genreklassikon esiin. He eiv ät pyytele anteeksi, saati n öyristele, vaan tekev ät asiat juuri haluamallaan tavalla. Jo videobiisi That Song sai We Will Rock You -henkisess ä rytmityksell ään mieleni kepe älle ja varsin hyv älle tuulelle
Riffit ovat ok-osastoa. Albumi on nauhoitettu kesäkuun 2010 ja lokakuun 2011 välisenä aikana. Jyrä rullaa kyllä oikealla vaihteella, sitä ei voi kieltää. Kimmo K. Uusia kuningaskuvioita otelaudalta ei kirpoa, mutta ei onneksi pahoja kierrätyksiä tai tönkköilyjäkään. Valitettavasti tämä ei vielä takaa erinomaista levyä. Varsinkin kolmoskappale Devil in Me’n pitäisi päätyä jokaisen partasuun soittolistalle. Yhtye tarjoaa tujauksen napakkaa ja osaavaa retrokuoloa marginaalisesti tuorein (tai jenkkiläisin) blastausvivahtein, mutta ei kauheasti sen kummempaa. Vaikka jotkut voivat haukkua Starfing Runin biisejä turhan samankaltaisiksi, se samankaltaisuus on ainoastaan positiivista. ARVIOT GXSXD The Adversary PULVERISED Tämä japanilainen death metal -partio ei ole pitänyt levynsä kanssa kiirettä. Paikkansa tälläkin, jos aurinkoinen kitaramurina on sydäntä lähellä. Melodisen ja modernin thrash/ deathin tienoilla kulkeva rähjääminen nappaa vaikutteita vanhemman In Flamesin ja Soilworkin tienoilta. Kappaleista yhdenkään kesto ei ylitä viittä minuuttia, ja kokonaisuus on sopivan värikäs ja soundeja myöten hallittu.. Tami Hintikka BRUTALLY DECEASED Satanic Corpse DOOMENTIA Nämä tshekit tunnustavat palvovansa Sunlight-döödistä ja peilaavatkin sitä musiikissaan ihan pätevästi. Soittimet ovat hyvin balanssissa ja bändi svengaa, minkä ansiosta kappaleissa on järjetön potku ahterille -tunnelma. Mukana on myös Years of Decayn kaltaisia raskaammin jurnuttavia kappaleita, kuten myös reilun minuutin kellottava blastpainotteisempi purkaus. Liian usein kuulee yhtyeitä, jotka yrittävät lisätä musiikkiinsa mitä ihmeellisimpiä kummallisuuksia. Seassa on myös lyhyitä välisoittoja, jotka rikkovat nuijimista tuoden tykitykseen pieniä suvantokohtia. Yhtye pelaa aika pitkälle soundilla, mutta myös välineet ovat hallussa. Tavara on pätevästi soitettua ja ankaraa death metalia. Mitään ihmeitä yhtyeen mureasti paukkaavaan runnontaan ei ilmaannu, elleivät näitä sitten edusta satunnaiset perinteistä svedukuoloa kipakammat tempot. Plussaa tulee kappaleiden pituuksista, jotka on maltettu pitää kolmen minuutin kieppeillä. GxSxD hoitaa tonttinsa paremman keskikastin tyyliin. Laita Guns of Glory stereoihin ja siirrä syksyä toviksi. Veljesten kipparoima orkesteri tylyttää menemään brutaalihkoa kuolometallia tulisesti paiskoen. Tunnistan kuitenkin ammattitaidolla tehdyn musiikin, joten ilmoitettakoon, että The Era of Precarity on kotimaisen ReArmedin toistaiseksi paras julkaisu. Kun pop on suuren yleisön rakastamaa sontaa, lappeenrantalaisbändi piristää kummasti rokkaavalla musiikillaan, jossa ollaan aitouden ytimessä. Puolan deathveteraani Vader pulpahtaa mieleen, paikoin myös itse suuri ja mahtava Morbid Angel. Miksaus ja masterointi on hoidettu kesien 2012 ja 2013 välillä. Ilmaisu on tiivistä ja käy suoraan asiaan. Mukaan on isketty maukkaita kitarasooloja, jotka lähentelevät tyyliltään enemmän perinteisempää heviä kuin makaaberia murjontaa. Laulupuolella ei voi puhua tarttuvuudesta, viemäristä kaikuvaa rähinäähän se, kuten toki kuuluukin. Homma on otteessa, ja tuloksena on levyllinen vauhdikasta kuolemaa. Lauri Kujanpää RE-ARMED The Era of Precarity SAARNI Tekstin kalibroimiseksi ilmoitan heti kättelyssä, että tunnen luontaista vastenmielisyyttä Göteborgilta haiskahtavaa melodista rähinämetallia kohtaan. The Adversary on miellyttävän tehokas kuolopurkaus, joka uponnee varsinkin genren modernimman laidan diggareille. Asenne on kohdallaan, ja räyhä mäiskii korville oikeaoppisesti. Koskinen GUNS OF GLORY Starfing Run PURE ROCK Yksinkertaisuus on kaunista, minkä tietää myös Guns of Glory. Nyt ei olla vasta kuin loppuvuodessa 2016, ja levy ilmestyy jo! Yusuke ja Yosuke Oka ovat kumpikin laulaja-kitaristeja, levyn tuottajia ja biisintekijöitä. Avaa olut, hyppää ystäväsi avoauton kyytiin ja suuntaa maantielle. Jälkimmäinen enemmänkin häivähdyksinä. Paikoin mielessä käy uudempi Kreator
Levyn avaava Forgotten Vessels on hieno veto, Last Lullaby taas uskottava tuutulaulu miehille. Aggressiivinen ja paikoin melodinen sahaaminen tarvitsee toimiakseen jonkin taikakeinon, mutta nyt sellainen uupuu. Sen bändi ylittää hienosti, mutta raskaaseen sarjaan sillä ei ole asiaa, ainakaan vielä. Bändi osaa käyttää melodioita ja terävästi leikkaavaa riffitulitusta ilman huomiota herpaannuttavia sivuaskelia. Se kuulostaa yhtyeen käsissä huomattavasti luontevammalta kuin Rememberin diskorock. Kappalenelikko kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan el ävältä. Albumimittaan (joka on niin kappalem äärällisesti kuin minuutillisesti vain nelj änneksen esikoista massiivisempi) siirrytt äessä n äkemys tuntuu vain jalostuneen ja vahvistuneen. Trobar Clus tarjoaa hyvin pelkistetty ä ja painavaa droneilun ja funeral doomin sekoitusta, jota suurin osa hitaamman musiikin yst ävistäkin pit änee auttamattoman tapahtumak öyhänä ja umpityls änä. Joni Juutilainen IN AETERNUM The Blasphemy Returns PULVERISED Ruotsalaiset pitkän linjan mustuneet kuolettajat palaavat kompaktilla neljän kappaleen ep:llä. Todennäköisyyksien vastaisesti Naat onnistuu tehtävässään varsin hyvin, mistä sietää kiittää bändin tapaa tehdä monipuolisia kappaleita. Tami Hintikka PERIKATO Kuka hyötyy SVART Jo aikaa sitten on päädytty tilanteeseen, että hardcoressakin arvostetaan tiukkaa soittoa, oikeaa muotokieltä ja energiaa, joka kuljettaa biisejä voimallisesti eteenpäin. Erityisesti Les Acteurs de l’Ombre sekä alalafkansa Emanations tuntuvat puskevan uutta bändiä pihalle suhteellisen nopeaa tahtia. Käteen jäävä kakku on kaunis mutta mauton. Erilaiset riisutut, linjaan hyvin istuvat kosketinosuudet ja kones äksätykset ovat aiempaa selv ästi suuremmassa roolissa luoden kiintoisan kontrastin lyijynraskaille, harvakseltaan pudotetuille murinariffeille ja ärinöille. Genrelle harjaantuneeseen korvaan levy on kuitenkin selke ästi edelt äjäänsä ilmavampi ja monimuotoisempi. Vaikka homman nimi saattaa olla moderni ja kokeilullinen post-black, Pénitence Oniriquen musiikki kulkee määrätietoisesti eteenpäin ilman turhia kokeiluja. Rima on siis korkealla. Ihan alkujaan punkissa ja hooceessa ei ollut kyse pelkästään tästä. Kun levy lähenee loppuaan, tuntuu että bändin juttu on tunnelmointi. Tämän voi laskea bändin eduksi: musiikkia on yksinkertaisesti helppo lähestyä. Tyylisuuntana on vahvasti mustasta metallista ja rässistä potkunsa saava death metalin tapainen takominen. Genrensä kärkikahinoihin bändiä on hankala kuvitella jatkossakaan, mutta tällaiselle kamalle löytyy aina yleisönsä, joten hyvin tuotetun ja toteutetun black metalin ystävien on syytä painaa nimi mieleen. Ärhäkkä Wolfpack avaa lyhykäisen raa’alla mutta täsmällisellä mättämisellä. Kahden muusikon muodostama kokoonpano on tuskin syntynyt aivan tyhjästä, sillä miekkosten musiikki kuulostaa päällisin puolin niin hyvältä, että bänditaustaa löytyy takuulla pidemmältäkin ajalta. Aki Nuopponen PÉNITENCE ONIRIQUE V.I.T.R.I.O.L EMANATIONS Mistä näitä ranskalaisia post-black-bändejä oikein riittää. T ämä on kuitenkin pieni miinus suuremmassa mittakaavassa, jonne t ämä projekti taatusti t ähtää, vaikkeiv ät kaikki suuntaviivat olisi viel ä t äysin selvill ä. Evolution of Soul kaipaa rosoa. Hengitt ävyys kuuluu my ös onnistuneissa tuotannollisissa ratkaisuissa. Mega Periaatteessa Re-Armed tekee asiat päällisin puolin aivan oikein. Esimerkiksi Out of This Maze kuulostaa Foo Fightersin b-puolelta. Voikin olla melko varma, että artistien laatu ei käy käsi kädessä kysynnän kanssa. Albumi on kuitenkin kaikessa särmikkyydessäänkin hieman tylsä ja seuraa liiaksi jo muualla useaan kertaan esiteltyjä oppeja. Vasta viime vuonna alkunsa saaneesta Pénitence Oniriquesta ei tipu liikoja tietoja. Laulu on melko geneeristä ja jää ihan kiva -osaston meiningiksi. Siinä tarttuvuus ja brutaalius lyövät kättä hyvin lopputuloksin. Vastakohtaisuudet korostavat toisiaan oivasti. The Blasphemy Returns iskee kovaa mutta ei saa aikaan kunnon jälkeä. Naat tekee urakkansa vielä haastavammaksi soittamalla instrumentaalista post-metalia, jossa juuri laulut ovat usein se selkein tarttumapinta. Monet kasikakkosbändit edustivat HORIZON OF THE MUTE Trobar Clus DEATH SHRINE OFFERINGS Jani Koskelan minimalistinen ja synkk ä visio doom metalista toteutettiin alkuvuodesta ilmestyneell ä minialbumilla vakuuttavasti. laulussa on pattonmaisia vivahteita, mutta Pattonin karismaattista hulluutta hän ei pysty tavoittamaan. Tasapaksuuden väisteleminen tekee Naatin levystä mielenkiintoisen ja tunnelmallisen kokemuksen, mutta albumilta jää silti uupumaan se viimeinen ydinlataus, joka saisi palaamaan sen pariin säännöllisesti. Uusittu Majesty of Fire on levyn parasta antia. Kari Koskinen OX79 Illusion of Sanity OMAKUSTANNE Tamperelaisviisikko kulkee debyytillään Faith No Moren ja Metallican jalanjäljissä. Kaksikon tekemisessä on selkeästi juonta, mutta kaikkein kuolettavin isku jää vielä uupumaan. Nimet Necrophobic tai Unanimated eivät ole kovin kaukaa haettuja – yhtyeen maanmiehiä kumpainenkin. Myös Toolia muistuttava, junnaava Gravity pärisee kivasti, mutta muuten 45-minuuttisessa on liikaa suvantovaiheita. Se on juuri sellainen tämän genren biisi, jonka osaset ovat tasapainossa eikä homma luisu puutumisen puolelle. Raskautta, herkkyyttä ja tyylien kirjoa ei ole helppo yhdistää. Albumi ei sorru missään vaiheessa yksitotisuuteen kontrastin kasvaessa sen edetessä. Se korostaa jykev ää raskautta ja antaa sille tilaa valua kuulijan korvak äytäviin niit ä kuitenkaan tukkimatta. V.I.T.R.I.O.L on syvällä sydämessään kylmää black metalia, jota voisi vertailla vaikkapa Blut Aus Nordin suoraviivaisimpiin juttuihin. Tässä musiikkityylissä se häiritsee minua syystä tai toisesta huomattavan paljon. Etenkin FNM pulpahtelee levyn edetessä pintaan. Kahden uuden biisin lisäksi levyltä löytyy yhtyeen debyytin avauskappaleen uusintaversio sekä War-yhtyeen I Am Elite -kappaleen versiointi. Ote kuulijasta meinaa irrota, vaikka soitto ja soundit ovat kohdillaan. Ainoa alkuperäisjäsen, laulaja-kitaristi David ”Impious” Larsen ärisee, kuten tällaisessa tumman laidan thrash/deathissä on tapana. Rino Pecorellin JA N I K O SK E LA ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Horizon of the Muten tuntematonta kohti etenev ä matelu on aiempaa koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa, mutta vakuuttavan ensivaikutelman voi tehd ä vain kerran. Pasi Lehtonen NAAT Naat ARGONAUT Mielenkiintoisen instrumentaalisen metallin luominen on helpommin sanottu kuin tehty. The Blasphemy Returns on kauttaaltaankin ihan ok, mutta ei enempää
Yhtyeen crustvaikutteisesta hc-mätöstä huokuu aggressiivisuus ja synkkä ilmapiiri, kuten kuuluukin, mutta intensiteettitaso pysyttelee turvallisesti vihreällä alueella käyden keltaisen puolella vain ajoittain. Toivoakin toki löytyy. Tällaisenaan albumin 55-minuuttinen mitta ei voi olla herättämättä puutuneisuutta ja tuntemuksia helposta kopioinnista. Kohtuullisesti melua puolityhjästä. Vvorsellakin on taustallaan kokemusta ja osaamista aiemmista yhtyeistä. Kolmas levynsä sisältää reilun puolen tunnin edestä suoraan asiaan käyvää tamppausta, joka ei anna tai kysele armoa. Jos joku tulisi erehdyksessä kysyneeksi, onko minulla jotain voimabiisiä, niin tästähän niitä löytyisi enemmänkin. Suositellaan nautittavaksi vinyyliltä – muutaman sekunnin hengähdystauko puolta kääntäessä voi tulla tarpeeseen. Kappaleiden paahtoon on myös selvästi yritetty hakea Windirhenkistä jylhää ja vivahteikasta melodiakieltä. Siinäpä kiteytys Vvorsen kasettialbumista, joka on tosin julkaistu myös modernina hopeakiekkona. Eetu Järvisalo VVORSE Näkyjä helvetistä OMAKUSTANNE Keski-Suomessa on osattu tehdä jo pitkään hyvin monenlaista musiikkia, eivätkä hardcore ja punk ole tässä poikkeuksia. Tätä on harrastettu ehkä vähän liiankin omaksuvasti. Perikadon noiseenkin vivahtavan vasaroinnin voi liittää niin perinteisesti holtittomaan italohosseen tai ainakin hetken alan piireissä suosittuun power violenceen, mutta itse näen yhtyeen juuret härmäläisessä geeniperimässä. Antti Luukkanen VINDLAND Hanter savet BLACK LION Yli kymmenen vuotta toiminut, mutta vasta nyt debyyttinsä julkaiseva ranskalaisbändi on kuunnellut pohjoismaiset vaikuttajansa. Kyse on nimenomaan vanhan koulukunnan hengessä muovatusta äänimaisemasta, jota ei ole lähdetty vesittämään teknisellä suorittamisella tai kuluttajaystävällisillä radiokertosäkeillä. Keskimäärin reiluun puoleen minuuttiin jäävät biisit sisältävät vain olennaisimman raivonpurkauksen. Perikadon ensialbumilla joka suuntaan sinkoileva räime ei ole sattumaa vaan ehdoton tyylivalinta. Se on etenkin tässä tyylilajissa ikävä tunne. Biisejä ei siis vyörytetä täysillä päin pläsiä tai kuuloelimiä pahoinpidellä repivillä riffeillä samalla, kun päähän porautuvat melodiat toimivat osittaisena puudutuksena. Levy vaatisi runsaasti lisää viiltoa, terävyyttä ja alkukantaista tunnelmaa täyttääkseen asiansa. Ikävä kyllä sovituksellisella tyylitajulla ei päästä riemuitsemaan. Kun riffeihin heitetään vielä ripaus Testamentia, kombinaation voisi todeta olevan ihanteellinen. Kaoottisuus on valjastettu voimavaraksi, ja raivoisasti sirisevästä kohkaamisesta jäljelle jäävä möykkämyrsky on katarttista. Yksioikoisuus on aivan liian vallitseva piirre. Yhtyeen viikinkihenkisessä black metalissa on nimittäin erittäin vahvoja kaikuja norjalaisesta Windiristä ja kumppaneista. Voi sitä lämpimää tulvahdusta sydänalassa, kun Bileet Piilaaksossa -rallin breikissä kaikuu klassinen ”RUNKKARIII”-huuto! Kahdeksantoista töräystä tätä vaikunpuhdistajaa on juuri passeli annos. Taustaköörejäkin hyödynnetään siihen malliin, että hymy nousee kasvoille väkisinkin, vaikka materiaali on vihaista. Kunpa tämä vain näkyisi selvinä koukkuina, eikä ainoastaan hetkellisinä pilkahduksina muuten keskiverrossa massassa. Melodia-, riffija lauluanti on valitettavan tasaista höttöä, jota korostaa tönkön oloisesti paukuttava äänimaailma. Se oli osa viehätystä. Mega BLOODRIDE Planet Alcatraz INVERSE Kotimaisen Bloodriden thrash metalissa yhdistyy mukavalla tavalla Anthraxin vauhdikas groove ja Exodusin aggressiivisuus. Jo avausraita S:O:B tekee pelin hengen selväksi hurjaa vauhtia kaa. Näkyjä helvetistä jää kuitenkin ihan pätevästä muotokielestään huolimatta puolitiehen. Näin pitkäsoiton mitassa yllättävän mittavien kappaleiden onttous korostuu entisestään jättäen hieman välinpitämättömän olon. ARVIOT joko soittotaidottomuudesta tai nauhoituskuosista johtuen, paikoin tai järjestelmällisemmin kaoottista räpellystä. Tästä käy osoitukseksi sopiva tunnelmaelementtien käyttö sävellyksissä, esimerkiksi koskettimien ja akustisten kitaroiden hyödyntäminen oikeissa paikoissa
Toimivantarttuva pieksäntä tekee kaiken vähintääkin kohtalaisen hyvin, mutta kovin ikimuistoista riemua Demonic Satanic ei onnistuneesta esillepanostaan huolimatta nosta. Tanakasta takomisesta tulee usein mieleen M ötley Cr üen Looks that Kill, mik ä ei ole aivan huono saavutus. Vaan kun levyä ei ole siunattu järjettömällä kestolla, seikka ei muodostu kovin suureksi murheenkryyniksi. Rakkaudesta lajiin, ja sit ä rataa. Yhtye on progeasteikolla verrattain kevyttä sarjaa, vaikka soitannollisesti ei mennäkään helpoimman kautta. Pahimmat kliseet kierretään, mutta vaikutteet ovat lopulta turhankin selviä. Koukeroita siis löytyy, mutta ne on upotettu taitavasti sävellysten sisään, sen sijaan, että ne lyötäisiin suoraan päin näköä. Naurahdin ääneen tarkastettuani yhtyeen taustat ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Nyt kun studiolevytkin ovat saavuttaneet saman tason, jälki on hämmentävän komeaa. Kari Koskinen een keikalla, sillä minulla on tunne, että nämä kappaleet toimivat siellä vieläkin paremmin. Ja niitä, joiden pariin tulet palaamaan kymmeniä kertoja. Musiikillisesti bändillä on enemmän yhteistä jälkimmäisen kuin ensin mainitun kanssa. Suomen Tullin musiikin ytimessä sykkii vahva popsydän, jota kuorrutetaan niin tutuilla kuin tuntemattomillakin mausteilla. Musiikki on pehmeää ja melankolista, mutta yhtye ei tyydy pelkkään hissutteluun, vaan lyö rohkeasti energisempää vaihdetta päälle silloin kun parhaaksi katsoo. Puolituntinen käy suoraan asiaan, eikä lisämittaa haeta minkäänlaisilla ylimääräisillä värityksillä. Tekstit ovat usein abstrakteja ja hyvin runollisia, mutta eivät kuitenkaan täysin käsittämättömiä. Päätöskappale Marching Off to War lopettaa albumin astetta keskitempoisemmissa, mutta ei kuitenkaan tylsemmissä merkeissä. Mikko Malm LEPROUS Live at Rockefeller Music Hall INSIDEOUT On olemassa kahdenlaisia musiikki-dvd-julkaisuja. TYGERS OF PAN TANG Tygers of Pan Tang MIGHTY Ainoana alkuper äisjäsenenä yhtyett ään luotsaava kitaristi Robb Weir pit ää brittiheavyn henke ä elossa. Pääpaino on tunnelmassa ja ennen kaikkea melodioissa. Pian nelj än vuosikymmenen ik ään ehtiv ä Tygers of Pan Tang edustaa NWoBHM:n ter ävimmän k ärjen varjoon j ääneitä nimi ä, vaan eip ä tuo haittaa menoa. Leprousin äärimmäisellä tunteenpalolla kyllästetty progemetalli saavuttaa lavalla vielä asteen verran enemmän intohimoa ja intensiteettiä. Erikoisilla, hienoisen kieroutuneilla melodioilla rikastettu rähjääminen saa tukea tämän päivän tuotantostandardeista, mutta mukaan on jätetty juuri sopivasti myös ilmaisua terävöittävää särmää. Ainoastaan hyvistä ja vielä loistavammista kappaleista koostuva keikka saakin Leprous-fanin haukkomaan henkeään. Onneksi ruotuun palataan makealla Storm Under My Skinillä, joka itse asiassa esittelee koko levyn parhaat riffit. T ällä vuosituhannella tasaisesti nelj än vuoden v älein pitk äsoittoja pukannut porukka vaikuttaisi olevan verev ässä kunnossa. Harmi kyllä tunnelma, jos ei nyt latistu, niin ainakin hieman tasoittuu tämän jälkeen. Tässä mielessä perinteisen thrashin ystävät tuskin tulevat pettymään. Morbus Chron, vanhempi Tribulation ja jopa Watain haisevat. Esimerkiksi levyn p äättävä The Devil You Know kelpaisi taatusti monen nuoremman ja n älkäisemmän poppoon asepakkiin. Vastavuoroisesti mukana on myös pari todella kovaa raitaa loppujen sijoittuessa ihan hyvän ja hyvän välimaastoon. Soundit on potkittu napakasti kohdalleen ja soitossakin on nuorekasta energiaa. Kari Koskinen SUOMEN TULLI Kukkola SVART Torniolainen Suomen Tulli sisältää samankaltaista pohjoista eksotiikkaa kuin CMX ja Absoluuttinen Nollapiste. Demonic Satanic kuulostaa jokaista yksityiskohtaansa myöten niin täydellisen ruotsalaiselta, että kotimaan paljastuminen ei tullut varsinaisesti yllätyksenä. Levyn alkuun onkin saatu ladattua ne tehokkaimmat esitykset, sillä meno jatkuu vakuuttavasti hurjaa vauhtia etenevällä nimibiisillä ja vihaisesti rynnivällä War in Me’llä. T ärkeimpänä tekij änä ovat kitaristien riffik ädet, joista irrotellaan yksinkertaisen toimivia ja paikoin eritt äinkin hyvi ä riffej ä. Laulaja-kitaristi Sami Heikkilän tulkinta ja fraseeraustyyli ärsyttivät aluksi aika paljon, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen hänen omintakeinen tyylinsä muokkautui enemmän kuuloelimiä myötäileväksi elementiksi. Laulu ei ole sinällään huonoa, mutta koko levyn mitalla nautittuna meno tuntuu hivenen puuduttavalta. Tygers of Pan Tang vertautuu taannoin uuden levyn julkaisseen Diamond Headin nykymateriaaliin. Suoraviivaisesti laukkaavassa mustassa törkyilyssä ja kuolemassa on kuultavissa myös Venomille ja Motörheadille ominaista korutonta tarttuvuutta. Tarttuva johtomelodia kannattelee kappaletta taustaköörin avustuksella varsin onnistuneesti. Hyvä niin, sillä yhtye tuntuu löytäneen itselleen hyvin luontevan ilmaisutyylin. Planet Alcatraz on kokonaisuutena varsin viihdyttävä paketti, joka ei sisällä rimanalituksia, vaikka pari keskivertorallia löytyykin. Mikko Malm MORDANT Demonic Satanic TO THE DEATH Pian kaksi vuosikymmentä täyttävä Mordant on ehtinyt julkaista jo pari pitkäsoittoa, mutta omaan tutkaani se jää vasta nyt. ka death metal -vaikutteinen karjunta on omaan makuuni liian yksipuolista. Kukkola on muutenkin todella tasapainoinen teos. Ulkoiset seikat aina mainiota laulajaa my öten ovat eritt äin hyv ässä ter äss ä. Siinä vaiheessa, kun bändi päättää settinsä Coal-albumilta löytyvän Contaminate Me’n merkeissä ja lavalle kipuaa samaisen levyn tuottanut Ihsahn, dvd-julkaisujen suhteen kyynisempikin katsoja on täysin myyty. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Soitossa on vahva jazzkosketus, etenkin rytmisellä puolella, mikä tuo mukavaa notkeutta ja elastisuutta kappaleiden rakenteisiin. Mikä tärkeintä, ne sopivat täydellisesti yhteen orkesterin esittämän säveltaiteen kanssa. Kunnioitettavaa on, ett ä my ös sis ältö toimii. Niitä, jotka katselet korkeintaan kerran ja unohdat sen jälkeen hyllyyn pölyttymään. Yhtyeen kolmas levy on mainio sekoitus klassista Love-progea (etenkin Tasavallan Presidenttiä), Canterbury-soundia ja psykedeelistä indiepoppia. Bloodride ei tarjoa suuria yllätyksiä, mutta toimittaa varmasti sen mitä lupaa. Praying for a Miracle ja The Reason Why edustavat kiekon fiilistelev ämpää osastoa, ja t älläkin saralla onnistutaan komeasti. Musiikista kuuluu läpi ilmavuus ja rentous. Haluaisin nähdä yhtyhaavalla johtoriffillään. Muutoin painetaan melko lailla urku auki. Jos yhtyeen ilmaisusta pitäisi löytää jotain huonoa, se olisi varmaankin laulaja Jyrki Leskinen, jonARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Ruotsalaiseen tapaan myös toteutus on huoliteltua. Huippuvireessä olevan Leprousin ensimmäinen dvd-kokonaisuus kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. L ähes jokaiseen kappaleeseen on saatu virke ää kitarointia sek ä tukevia laulukoukkuja, ja vaikka toteutus on selke ästi t ätä p äivää, melodinen ja konstailematon varhainen brittiheavy t ässä soi vahvasti. Mukana on my ös hard rockin kepe ämpää riemua, kuten osin Van Halenilt ä kuulostava Glad Rags osoittaa. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä raivokasta svengiä ylläpitävä, lopussa jopa jamitteluun yltyvä Talolla sekä krautrockin suuntaan viittoileva, hypnoottisen biitin omaava Pirunpojat. Lähin vertailukohta löytyy kuitenkin Nifelheimistä, mikä ei ole sinänsä lainkaan ikävä juttu. Kyll ä rokkaa. Mikään ei tunnu väkinäiseltä tai pakotetulta. Norjalaisbändi teki jo uransa alussa selväksi, että se on nimenomaan hämmästyttävän lahjakas liveorkesteri. Kumpikin on palannut heavyn kursailemattomien varhaisvuosien riemukkuuteen, unohtanut turhat sivuaskeleet ja keskittynyt hyvien kappaleiden esitt ämiseen
Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 €. L I P U N M Y Y N T I : w w w. (yht. La 4.3.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00.Ovet klo 19.00. 79,50 € / 74,50€ / 69,50€. VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. PAUL YOUNG “ Helsingissä mukana myös MIKAEL GABRIEL, ELASTINEN, IRINA BJÖRKLUND... Liput toimituskuluineen alkaen: seisova permanto 54,50 €, istumapaikat 59,50 €. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. 2016 VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : Ke 1.2.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00.Ovet klo 19.00. Liput toimituskuluineen alk. Su 5.3.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00.Ovet klo 18.00. 209,56€) Think blues, only harder, faster and meaner.. & HIS POWER BAND J U H L A K I E R T U E 1 9 6 6 50 v. Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 €. “Every Time You Go Away” “Wherever I Lay My Hat” “Everything Must Change” La 1.4.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 20.00.Ovet klo 19.00. 010 841 4185
Helvetillisen synkk ää, äärimmäisen raskasta ja tuhovoimaista death metalia t ässä siis soitetaan. Let Me Feel Your Power koostuu kahdesta cdja yhdestä dvd-levystä, joita varten on nauhoitettu materiaalia keikoilta Münchenistä, Brightonista ja Chicagosta. Kovin hurjia visioita reissun varrella ei esitellä, mutta trippi on ehdottomasti hyvää laatua. Esikoislevylleen jokaisen soittimenkin soittanut herrasmies on ansainnut monen kunnioituksen järjettömän kovalla musiikillisella laadullaan. Visuaalisessa versiossa kuvaus on riittävän eläväistä ja leikkaus soljuu ainakin näin maallikon näkökulmasta turhia hötkyilemättä. Monipuolinen ja mittansa komeasti kantava teos. Kari Koskinen WYRUZ Judge and Jury BATTLEGOD Jos termiä ”ad/hd-metalli” ei ole vielä keksitty, Wyruz voisi olla sen pioneeri. 70-lukulainen ihailtavan luontevasti toistuva pöristely tuo mieleen vanhemman Blue Öyster Cultin ja Uriah Heepin kaltaiset yhtyeet, mutta toteutus on kertaluokkaa utuisempi ja pehmeämpi. Raudanlujaa kalmankatkuista kokemusta riitt ää, ja ukot todellakin tiet ävät, mit ä ovat tekem ässä. Monen hevireliikin tunnetuimmat biisit tuppaavat olemaan läpeensä puhkikuultuja – ”kiitos” rockradion voimasoiton. No, mitä muuta voi odottaakaan, jos levyllä on No Serenity -niminen kappale. Niiden vilkuilemisen jälkeen Rockefeller Music Hallin murskaava keikka lähtee soimaan heti perään uudelleen. Vaikutelma on kuin moni äänisellä demonilaumalla, mik ä lienee my ös tavoitteena. Riffit, tempot ja kompit vaihtuvat kiivaasti. Oman hommansa se toistaa kuitenkin eritt äin vakuuttavasti ja vailla h äiritseviä lastentauteja. Soiton tiukkuudessa bändi ei häviä esikuvilleen. Niskavillat saavat kyytiä varsinkin nimikkokappaleessa sekä progressiivisen rockin kanssa flirttailevassa A Call to Arms -teoksessa. The Righteous Blood on taatusti retroa, mutta se on sitä aivan kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan. Levy on Smithin itsensä taidokkaasti tuottama, eikä kompromisseja ole tehty. Hengähdystaukoa ei anneta missään vaiheessa. Nuolaisu vain, ja maailma on täynnä rakkautta ja muuta sellaista mukavaa. Meinaa kuitenkin tulla ähky, kun levy kestää melkein tunnin. Aki Nuopponen BEELZEFUZZ The Righteous Bloom THE CHURCH WITHIN Marylandin tuomiomailta operoiva Beelzefuzz palauttelee kuulijan menneiden vuosikymmenten klassisen rockin maailmaan. Limitations potkii nyssäköille niin kuin hyvän thrash metalin kuuluu. Theocracy pystyy todistamaan jälleen kerran olevansa power metalin ehdotonta aatelia. Laulupaletissa on örin än ohella korkeampaa r äähyttelyä ja oksennettua ulostuloa Necrophagian Killjoyn hengess ä. Pari niistä olisi voinut jättää poiskin, eikä kokonaisuus kärsisi. Jaakko Silvast THEOCRACY Ghost Ship ULTERIUM Kristillistä metallia toistakymmentä vuotta tarjoilleen Theocracyn johtohahmo, laulaja ja säveltäjä Matt Smith on ollut aina hyvin määrätietoinen ja taidokas kaveri. Ghost Ship on nopeatempoinen ja järisyttävän melodinen tekele, jolla ovat pääosassa Smithin laulut. Sen verran poukkoilevasti norjalaisnelikko paiskoo menemään. Let Me Feel Your Power menee alas mainiosti niin kuultuna kuin nähtynä. Tempo on p ääosin melko nopea. Näennäisen rungon virkaa toimittaa kolmella biisillään viimeisin Battering Ram -studiolevy, mutta tokihan keikkojen päävastuu lepää yhtyeen kruununjalokivien kuten Power and Gloryn, Princess of the Nightin, Crusaderin ja Denim and Leatherin kontolla. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Arvokkaasti vanhenneen legendan soittokunto on edelleen kova ja yhtyeen tunnetuimmat veisut vieläkin mainiosti kuuntelun kestäviä hittejä. Osin jopa liiankin, sillä levyn loppua kohden käy selväksi, että alun perin tehokeinoksi epäilemäni leppoisuus onkin itse asiassa Beelzefuzzin valittu ilmaisumuoto. Pasi Lehtonen SAXON Let Me Feel Your Power UDR Brittidinosaurus Saxonin julkaisutahti on ollut suorastaan hengästyttävä – näin etenkin viime vuosina, jolloin se on pistänyt pihalle keikkatallenteitakin alituiseen. Kun monet harmaaparrat yrittävät vääntää albumeita, jotka kuulostavat klassikoihin verrattuna tuhnuilta, Matt Smith kykenee luomaan nahkansa yhä uudelleen ja uudelleen. Smith sanelee, kuinka homman kuuluu mennä, ja muut soittajat tietävät sen. Witherissä ja Judge and Juryssa melodisuus yhdistyy onnistuneesti äkäisyyteen. Lauri Kujanpää MARIANAS REST Horror Vacui SLIPTRICK Jos sydämesi sykkii melankoliakieleltään perin suomalaiselle metallilRUINOUS Graves of Ceaseless Death DARK DESCENT Funebrarumin riveist ä taannoin l ätkimään l ähteneet kitaristit ja rumpali eiv ät ota entiseen b ändiinsä kovinkaan kummoista pes äeroa. Procession of Ceaseless Sorrows raahautuu doomahtavasti vailla kiirett ä, hitaasti ja lyijynraskaasti mehustellen. Slayer, Megadeth, Lamb of God ja Deicide nyt ainakin tulevat mieleen. Tämän päälle ei edes kaipaisi mitään ekstramateriaaleja, mutta kaikeksi onneksi puolen tunnin bonuksetkin ovat mukavaa katsottavaa. Kaksikymmentäyksi studiolevyä saa nyt seurakseen kymmenennen livealbumin. Raivokas Cripple the Slaves on alkupään helmi. Sävelkynä on jälleen hyvässä terässä. Riffeissä on miedonraskasta surinaa, mutta ote on kauttaaltaan seesteinen. Saxonin tappioksi mutta kuulijan onneksi yhtyeen tapporalleihin ei ole päässyt kyllästymään oikein mitenkään, radio kun ei tunne Suomessa(kaan) bändiä erityisen hyvin. Tämän päivän sävellyksellisellä tasolla toivottavasti vielä pitkään. Toisin kuin Norjan hiihtoskenen, norjalaisen metallin tulevaisuus näyttää valoisalta. Saas nähdä, kauanko laulaja Biff Byfordin ja basisti Paul Quinnin vuodesta 1977 luotsaama Saxon jatkaa uraansa. Through Stygian Catacombs puolestaan tekee t ätä samaa yli 11 minuutin mitassa, mutta istuttaa joukkoon my ös hieman nopeampaa p äästelyä. Ei tämän avulla järjestellä kummoisiakaan bileitä. T ämäkin osasto toimii eritt äin hyvin. Kappaleista kaksi erottuu joukosta heti k ättelyssä. Hienovarainen musisointi hyötyy myös sävykkäästä laulutyöskentelystä. Tarjolla on rautaista ammattitaitoa, joka kuuluu pakottomana ja täysin luontevana ulosantina. Ylemp änä mainittujen b ändien yst äville jokseenkin varma nakki. Tarkoituksellisesta laiskuudestaan huolimatta (tai osin juuri siksi) hieno ja omaperäinen tapaus. Kylkeen napataan lämmintä tuomiohenkistä pörinää, kiireetöntä asennetta ja muutama hippikaverilta lainattu matkailulappu. Tykitys alkaa toistaa itseään, vaikka kaikin puolin mallikasta onkin. Alaa paremmin tunteville kerrottakoon, että yhtyeen riveihin lukeutuvat muun muassa Pale Divinen perustajajäseniin kuuluvat rumpali Darin McCloskey ja kitaristi Greg Diener sekä Revelationin riveissä kunnostautunut basisti Bert Hall. Graves of Ceaceless Death on jonkin verran Funebrarumia likaisempaa m öyrintää, mutta melko lailla samoja pahuuksia t ässä toistellaan. Ei niink ään blastaavassa hengess ä vaan vanhakantaisemmin takoen. My ös Incantation ja Disma nousevat mieleen, mik ä kertoo m ätöstä oikeastaan kaiken olennaisen. Kolmikon debytointi tapahtuu kovasti tutun oloisen jenkkikuolon merkeiss ä. Kappaleet rakentavat fantasiakokonaisuuden, jota Smith tulkitsee suurenmoisesti. Ruinousia ei voi pit ää parhaalla tahdollakaan kovin omaper äisenä ja yll ättävänä b ändinä. Rauhoittavia napannut Slough Feg on myös pätevä vertaus. Vaan ei se mitään
Painostava ja uhkaava sävy hiipii ja kummittelee mukana jatkuvasti, mutta ei räjähdä missään kohtaa päin näköä. Aki Nuopponen KRYPTS Remnants of Expansion DARK DESCENT Toiseen täyspitkään ehtinyt Krypts toimittaa hautakammiontuoksuista doom/death metalia. UUTTA METELISSÄ! facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet. Esimerkiksi varovaisella bassokuviolla käynnistyvä Gnosis latoo niskaan yhä enemmän soitantaa, riffiä, värikkäillä lapuilla tarjottuja efektejä ja kiimaista rumpalointia, kunnes hurmion päälle levätään taas hetki kevyempien aineiden parissa. Yhtyeen debyytti soi doomin, deathin ja blackin sävyin, mutta keskiössä ovat tiiviit, tunnelmalliset ja melodioiltaan välittömästi mieleenpainuvat kappaleet. Horror Vacui on tällaisenaankin harvinaisen vahva debyytti. Eeppisiin mittoihin venytetyt kappaleet jäävät tietystä tarttuvuudestaan huolimatta jokseenkin hahmottomiksi. Selkeämmät koukut olisivatkin ehkä toimineet omaan makuuni paremmin, mutta materiaali kykenee vajottamaan kuulijaansa tällaisenaankin varsin ansiokkaasti. On runttaamisen aika. Yhtyeen nimi on vähintäänkin musiikkia vastaava, sillä levyä kuunnellessa tulee toisinaan olo kuin vaeltelisi kryptassa. Painavat riffit, minimaaliset epätoivosoinnut ja rujo laulupuoli toimivat yhdessä hyvin. Aural Hex kuulostaa tehokkaasti yhteen soittavalta triolta. Jos Marianas Rest saa vielä hieman lisää särmää, bändistä saattaa kuoriutua lajissaan todella kova tekijä. Orgaanisen ilmava soundi ja elävä soitto tukevat tunnelmia erittäin hyvin. Kummassakin humistellaan ensimmäiset neljä viisi minuuttia introa ennen kuin aavemainen doomjytinä lankeaa ylle. Kotimainen Aural Hex lisää raskaan vyörytyksen päälle ja sivuille aimo annoksen siellä jossain haahuilevaa psykedeelistä otetta ja menneiden vuosikymmenten matkailua. Lokerointi unohtuu niiden parissa todella nopeasti. Essentia on ilmeisen kotikutoisesti mutta näkemyksellä ja taidolla kasattu esikoinen. ARVIOT le, erityisesti vuosituhannen taitteen sellaiselle hieman edesmenneen Rapturen hengessä, korvat kannattaa kääntää kotkalaisen Marianas Restin suuntaan. Kyseisen tunnelman luonnissa onkin onnistuttu vallan mukavasti ja levy uppoaa tumman kuolon ystäville varmasti. Demilichin, Demigodin ynnä muiden alan pioneerien mullanmaun pystyy aistimaan jäljestä selvästi. Yhdistelmä on heti kertaluokkaa kiinnostavampi. Neljän yli kymmenminuuttisen kappaleen rakenne aaltoilee vähitellen kiihtyvästä ylämäestä henkeä vetävään tasankoon. Äänipuoli on kalmaisen tunkkaista, mitä alleviivaavat syvässä örinässä ja korinassa kulkevat laulut. Välillä, kuten instrumentaalisessa nimiraidassa, luovitaan tosin myös kryptisemmissä tunnelmissa Eetu Järvisalo AURAL HEX Essentia OMAKUSTANNE Stoneria ja hitaampaa möyryämistä painottava musiikki tahtoo olla usein aika tylsää jurnuttamista. Kahdeksan vuotta toiminut suomalaisyhtye liikkuu ilmapiiriltään tuomiollisessa ja synkässä tyylissä. Meno kuulostaa kuitenkin komealta, sillä perinteisen soitinarsenaalin sijasta/lisäksi muSUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA. Kappaleissa väläytellään kelpo riffivääntöä, mutta hivenen puhtaammin surisevat osuudet, avaruuden laitamilla seikkailevat soolot ja sävyt nousevat kuitenkin pääosaan. Yksinkertaisesti todettuna se on hyvä ja ainakin näin viikon mitassa lähes toistuvaa kuuntelua kestävä levy. Tästä johtuen Essentia on yllättävänkin sävykäs ja monipuolisesti soiva teos. Cdjulkaisua ei ole näillä näkymin tulossa, joten kiinnostuneet vilkuilkoot Bandcampin suuntaan. Kari Koskinen ZAUM Eidolon I HATE Ei vähä mitään. Kanadalaisen ”tantradoomduon” toisen pitkäsoiton muodostaa kaksi parikymmenminuuttista biisiä. Harvakseltaan tiputeltu ahdistunut huutolaulu on miksattu taakse, mikä tukee synkeäsävyisen psykedeelistä ja raskaudestaan huolimatta painajaismaisen unenomaista tunnelmaa. Rumpalilla on jännä tyyli takoa suvannekohdissa ikään kuin loputonta jazzahtavaa filliä, kunnes iskujen määrä puolitetaan ja voima tuplataan riffien jyrähtäessä
Perryn ura Journeyssä katkesi vuosien 1995–97 paluukeikkojen jälkeen laulajan lantion rikkoneeseen kiipeilyonnettomuuteen. Kari Koskinen JOURNEY Live in Manila EAGLE ROCK Aikuisrockin suuri mutta valtayleisölle tuntematon dinosaurus, amerikkalainen Journey, on melodiantajultaan hienoimpia yhtyeitä. Lisäkuuntelu saattaa auttaa asiaa, tai sitten ei. Pitkien etsintöjen jälkeen Schon löysi lopulta bändilleen uuden laulajan – YouTubesta. Niistä ensimmäinen, Revelation (2008), ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Journey on julkaissut Pinedan kanssa kaksi studioalbumia. Toisinaan himmaillaan hämyisästi ja hieman okkultistisilla viboilla. Tällaiselle kamalle on ihan oma kuppikuntansa raskaamman musiikin kuuntelijoiden joukossa. Näin myös Lemmyä kunnioittavan Snaggletoothin tapauksessa – kyllähän tähän tusinaan mahtuu melkoinen määrä ikimuistoisia koukkuja ja riffejä. Nelikymppisten miesten soitossa on voimaa ja varmuutta, eikä kappaleitakaan voi sanoa varsinaisesti huonoiksi, vaikka mitään iskuhittien juhlaa on turha odottaa. Steve Augerista tai Jeff Scott Sotosta ei ollut kokeiluja pidemmälle. Kaikki vaikuttavasta kansitaiteesta klassikkomytologiasta ammentaviin sanoituksiin on toteutettu tyylikkäästi. Sille takuulla tutustumisen arvoinen paketti. Mukana on myös Doron kanssa tulkittu Love Me Forever, joten salaattiin on survottu jos jonkinlaista sörsseliä. Salla Harjula ERI ESITTÄJIÄ Snaggletooth – A Tribute to Lemmy METALVILLE Tribuuttilevyjen arviointi on aina hieman outoa, sillä niille voisi antaa vain musiikkiin keskittymällä usein koviakin pisteitä. Kimmo K. Yhdistelmä ei ole ehkä omaperäisin, mutta bändi on rakentanut sen hyvällä maulla. Niin myös musiikki. Levyllä puhuu puhtaan monipolvinen progressiivinen metalli, jossa riittää jos jonkinmoisia sovitusja lyriikkailotteluja. Albumin anti kuulostaa enemmän hauskalta ja siistiltä kuin itsetarkoitukselliselta, mutta jotenkin siitä on hankala saada syvempää otetta. Ikivanha versiointi tosin jo tämäkin. Levyltä ei löydä likimainkaan sellaista musiikillista rikkautta, jonka ansiosta esimerkiksi Iron Maidenin nimi jää elämään ikuisesti. Kiharaista soitantaakin enemmän huomio kiinnittyy laulaja Agnete Kirkevaagin monenlaisissa korkeuksissa seikkailevaan ääneen, jossa riittää ytyä. Lotus Thiefin vaikutteet nousevat sekä musiikin että tekstien osalta salatieteistä. Garden of Death kuulostaa hyvältä. Viime kokopitkästä on ehtinyt vierähtää seitsemän vuotta, minkä myötä yhtyeen ilmaisu on kokenut jälleen muutosta. Tinkimättömyydestä ja omalakisesta meiningistä joka tapauksessa plussaa. Puolitoista kirvestä ei tulekaan niinkään musiikista, vaan siitä, miten julkaisu on raavittu kasaan. Matalalta möyriviä ja rouhivia riffejä käytetään myös hyväksi paljon. This Ending on saanut aikaiseksi toimivan albumin, jonka sisältö vaikuttaa ajattomalta ja kulutusta kestävältä. Varhaisesta doom metalista on liikuttu entistä kiemuraisempaan ja kokeilevampaan suuntaan. Siinäpä ne infot sitten ovatkin. Kari Koskinen THIS ENDING Garden of Death APOSTASY Pari pätevää levyä tehnyt ruotsalainen death metal -yhtye A Canorous Quintet koki loppunsa vuonna 1999. Myös Korpiklaani, Onslaught ja Destruction on kaiveltu mukaan vuosia sitten levytetyillä tulkinnoillaan. Nopeasti tulee selväksi, ettei albumi ole kaikkein helpoimmin lähestyttävä tapaus. Myös Monster Magnet onnistuu mainiosti tulkinnallaan Hawkwindin Brainstormista. Kummitteleva laulu on jännittävän tunnelmallista loitsuamista. Muuten jälkimaku on lupaava, pirteä ja helposti sivuutettava. Yhtye esittää verran jykevää ja melodisesti antoisaa kamaa, että olisi mielenkiintoista kuulla, millaisen vaikutelman se tekisi hiukan menoaan tiivistämällä, tai edes tuomalla napakampia esityksiä koukuiksi. Hitaasti ja synkeästi paholaiselle kumarteleva Evil Master jää yksinkertaisen kertosäkeensä ansiosta parhaiten mieleen. Kitaristi Neal Schon ja kosketinsoittaja Jonathan Cain ovat sekä mahtavia soittajia että säveltäjiä, rytmiryhmän tyylikkäitä herrasmiehiä Ross Valoryä ja rumpali Deen Castronovoa unohtamatta. Overkill aloittaa tusinan vetämällä pirteän version klassisesta tuplabassarijyrästä, jonka nimeä tuskin tarvitsee arvuutella. Bändi on selkeästi parhaimmillaan keskitempoisen jyräyksen parissa. kana on sitaria, syntikkaa sun muuta ei-doomahtavaa soittovärkkiä. Return of the Warlordia on helppo kuunnella, mutta levyn sisältämä tanakka ja perustoimiva melodinen heavy on sävykirjoltaan kovin kapeaa. Viivoja voisi vetää esimerkiksi Opethiin tai kotimaiseen Embassy of Silenceen. Tavallisten coverien ohella myös itse Lemmy on mukana muutamalla raidalla. Valitettavasti myös riemut jäävät haaveeksi, sillä perinteistä ammentava jytke on kovin harmitonta. Valinta osui filippiiniläiseen Arnel Pinedaan ensinnäkin siksi, että mies osaa laulaa. Eetu Järvisalo RISING STEEL Return of the Warlord MIGHTY Jos levyn titteli ryöstetään suoraan Manowarin kappaleesta ja heilutellaan kaupan päälle terästä vielä bändinkin nimessä, ei kannattane odotella järin omaperäistä takomista. Lopulta materiaali onnistuu kuitenkin karttamaan selvän vertailun mihinkään yhtyeeseen. Paketointina toimii simppeli digipak ja ohut vihkonen, jossa osa artisteista kertoo lyhyesti siitä, mitä Lemmy heille merkitsee. Rammsteinin Richard Kruspen kanssa päästellään sinänsä erinomainen Emigrate-viisu Rock City Nights. Kyllähän tämän ilokseen kerran pari kuuntelee, mutta kokonaisuus on joka tapauksessa juostessa kustu. Koskinen LOTUS THIEF Gramarye PROPHECY Okkultistista avaruusleijailua, viipyilevää tunnelmointia ja parhaimmillaan tujujen kitarariffien värittämää tuomiorokkia. Parhaimmillaan riffivetoiset kappaleet kyntävät teutonipelloilta tuttua satoa ja ote on jämäkkä. Erityismaininta menee Perzonal Warille, joka on uskaltanut valita kappaleekseen Motörheadin tuoreempaa osastoa edustavan Burnerin. Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka bändillä on suhteellisen vähän niin sanotusti maailmanluokan hittejä (Don’t Stop Believin’, Any Way You Want It ja ehkä Separate Ways), sen albumikokonaisuudet ovat genreuskovaisten piirissä poikkeuksetta ylistettyjä. Pelkkien perusteiden toistamiseen levyn kappaleet ovat liian keskinkertaisia, eikä se riitä näin kapealla sektorilla. Queenin Tie Your Mother Down on merkitty vain Lemmyn nimiin. Sellainen oli myös Journeyn kultavuosien nokkamies, Cainin ja Schonin biisinikkarikollega Steve Perry, jonka korkeiden nuottien puhtaus ja varmuus hakee yhä vertaistaan. Hohhoijakkaa. Jälkimmäinen on samaan aikaan vieläpä maailmanluokan laulaja. Maisemalliset kappaleet kuuntelee kuitenkin täysin sujuvasti, ilman minkäänlaista vastarintaa, jos jaksaa fiilistellä niiden pitkät introt läpi. Lähes kaikki kappaleet on julkaisu aiemmin, eikä linjanveto ole muutoinkaan kovin koherentti. Rising Steel uhoaa debyyttipitkällään rautaa patonkimaan malliin, ja vaikka jalometallit jäävät saamatta, hävetä ei sentään tarvitse. Näinkin iäkäs bändi lienee jo tavoittanut tasonsa huipun, ja mikäli se on yhtä kuin Garden of Death, ruotsalaiset voivat olla tyytyväisiä saavutukseensa. Leikittely vilkkaan äkkiväärällä groovella ja melodioilla muodostaa kappaleiden ytimen. Sama pätee jäsenistöön. Rakenteellisesti liikutaan joka tapauksessa melko kaukana tavanomaisesta. Zaum loihtii kieltämättä mielenkiintoisen tripin, mutta sen biiseihin on hankala tarrautua, osin jo järjettömän mitan vuoksi. Henkilökohtaisesti en jaksa innostua levyn junnaavimmasta tunnelmoinnista à la Salemtai Idisi-biisit, mutta esimerkiksi levyn avaus Book of the Dead iskee psykedelian, eteerisen naislaulun ja tarttuvan rokkiriffin hyvinkin mainiosti yhteen. Kovempi metallidiggari saattaisi siis väittää This Endingin soittavan sitä aitoa ja oikeaa melodista death metalia, jossa on selkeitä vaikutteita myös mustemmalta suunnalta. Laulajan miehekäs sepelikurkku istuu raskaan taonnan sekaan mainiosti, ja vaikutteita haetaan myös perinteistä brittiheavystä. Tämäkin veto on julkaistu alun perin jo 17 vuotta sitten. Bändin jäämistöstä syntyi musiikillisesti täysin samantyylinen melodeath-akti This Ending, joka on edennyt kolmannelle levylleen. Garden of Death edustaa hieman perinteisempää ruotsalaisosastoa, jonka soundi pohjaa ennemminkin Hypocrisyn kaltaisiin bändeihin kuin esimerkiksi In Flamesiin tai Dark Tranquillityyn. Joni Juutilainen MADDER MORTEM Red in Tooth and Claw DARK ESSENCE Kunnioitettavaan kahdenkymmenen vuoden ikään ehtinyt norjalaispuurtaja palaa julkaisurintamalle. Kaiketi myös siksi, että hänen äänenvärinsä on käytännössä identtinen Steve Perryn vastaavan kanssa. Kokonaisuus on tasavahva, ja ainoat todelliset aiheet marinalle ovat yhtyeen kaahausbiisit, jotka eivät tunnu oikein sopivan pakettiin
Yksi kauneusvirhe mukana kuitenkin on. Kaikesta huomaa, että näitä kappaleita on harkittu varmasti tovi jos toinenkin. Sweet Hallow’ta ei tule pitää pikkunättinä välipalana uutta KDalbumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin itse olisi kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsäntympeän Give Me Your Soul… Pleasen sijaan. Sweet Hallow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Musiikin muodossa tarjoiltava matkalippu tulee huomattavasti halvemmaksi ja elämykset saattavat olla osin jopa fyysistä vierailua kovemmat. Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (esimerkiksi Symphony X ja Dying Fetus) ja syvennetty KD-fanitusta entisestään esiintymällä tribuuttibändinä, seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel on tehdä omaa musiikkia Kunkun hengessä. Bändi on huikeassa vedossa, ja kokemusta vyölleen kerryttänyt Arnel Pineda esiintyy keulamiehen elkein. Kaksi ja puolituntisen keikan settilista on aukottoman vahva. Neljä kappaletta puoleen tuntiin pistävä First Step to Supremacy on erittäin vakuuttava ja sopivan suuruudenhullusti nimetty pelinavaus. Kosmisessa mittakaavassa millään ei ole mitään väliä, ei etenkään sinulla. Nyt sama nauhoite on tarjolla blu-raynä. Mother Whoren kuorolaulut ja Death Worshipin hypnoottisesti jauhava loppupuoli kertovat omaa kieltään musiikista, joka ei mene sieltä, mistä kaikki muut ovat menneet. Se ulostui dvd:llä jo seitsemän vuotta sitten ja ylsi ilmestyessään Billboard-listan ykköseksi. Kappaleiden kaaret ja rakenteet vuoropuheineen, kitaramelodioineen ja sooloineen ovat tuttuja ja turvallisia, mutta taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Pätevää touhua. Uusintajulkaisulle olisi voinut yrittää mahduttaa vuonna 2012 ilmestyneen Don’t Stop Believin’: Everyman’s Journey -dokumentin, joka kertoo tuhkimotarinamaisesti sen, miten Pineda värvättiin bändiin ja mitä sitten tapahtui. Ilkeästi kourivan ja vihaisen mustareunaisen death metalin keinoin suoritettu reissu jättää olon täydellistä merkityksettömyydestä. Bändi kiersi albumin tiimoilta maailmaa ja nauhoitti keikkatallenteen uuden solistinsa kotikaupungissa Manilassa. Kunnianhimoinen tavoite ei jää onneksi pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen. Biisit eivät ole täysin 1:1-imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa. Levyn ainut pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin esimerkiksi Black Horsemen Abigailillä tai Cremation Conspiracyllä. Tunnelma on kuin kuuntelisi avaruudellisempaa ja likaisempaa versiota Dead Congregationistä. oli biiseiltään vähintäänkin onnistunut. Sillä soivat niin uudemmat biisit kuin vanhat hitit. Mega lippupalvelu. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana, jopa polveilevampana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla tuoden musikanttien taidot ja omaksumisen asteen hyvin esille. Tosielämän Slummien miljonääri -tarina on ehkäpä vieläkin kutkuttavampi kuin Tim ”Ripper” Owensin vastaava Judas Priestin kanssa 1990-luvun loppupuolella. Pinnalta melko romuluiseksi jätetty mesoaminen sisältää yllättävänkin paljon mielenkiintoa ylläpitäviä sävyjä. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat linjassa mestarin kanssa, vaikka falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei käytä ylärekisteriä aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti. Belgialainen Kosmokrator vie kuulijansa maailmankaikkeuden laitamille, kohti elottomia ja kasvottoman pahantahtoisia galakseja, jotka eivät välitä ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta tuon taivaallista. Halutessaan porukka osaisi tehdä taatusti hienoja ”kokonaan omiakin” kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia viimeisen päälle. Sama synkeä ja toismaailmallisen okkultistinen tunnelma välittyy myös melodioiden osalta. Tekniikka on uudempi, mikä on omiaan korostamaan Live in Manilan ylivoimaista melodisen hard rockin ilotulitusta. Jaakko Silvast KOSMOKRATOR First Step to Supremacy VÁN Köyhällä ei ole varaa matkailuun, vaan eipä huolta. Kari Koskinen THEM Sweet Hallow EMPIRE Kuningas ei ole kuollut, kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä ovat epäilemättä myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on hienointa ja huikeinta King Diamondin palvontaa, mitä olla saattaa
Musiikillisesti mennään jossain Cannibal Corpsen teknisyyden ja Behemothin synkkyyden välimaastossa, mikä ei kuulosta lainkaan hullummalta ratkaisulta. Hongisto astui remmiin. MIKSI. Lopulta tekeleet sovitetaan Fire Action -muottiin koko bändin voimin. www.facebook.com/rsncOFFICIAL DEAD LOSS The Bloodied Face of God Helsinkiläinen Dead Loss on ottanut sanojensa mukaan vaikutteensa sen kummemmin erittelemättä kaikesta, mikä on muokannut heavy metalia 80-luvulla ja vähän aiemminkin. Pidämme muhkeasti tuotetusta amerikkalaisesta 80ja 90-luvun alun heavystä, jossa on teräviä riffejä, tyylikkäitä kitarasooloja sekä kovaa ja korkealta mutta rankasti ääntelevä laulusolisti. Soittamansa musiikin lajiksi on valikoitunut pykälää kierompaa moderninmakuista coreilua, ja materiaali on poukkoilustaan huolimatta tarttuvaa ja johdonmukaista. Mustanpuhuvaa death metalia ja hardcorea yhdistelevä pimeydenylistys kuulostaa lähinnä kauhuelokuvalta. Pian kasassa oli mainio coversetti ja muutama oma kappale. – US metal. – Juri ja Samuli perustivat bändin 2012 ja alkoivat soitella Suomessa vähälle huomiolle jääneitä 80-luvun heavyhelmiä: Dokkenia, Steelheartia, Alice Cooperia ynnä muuta. Pyrimme myös olemaan musiikkimme näköisiä. Ai niin, ja kyseessähän on vasta debyyttijulkaisu, joten jatkoa odottelee innolla! www.facebook.com/soulgutter KASVOTON Silvotut kasvot Lemiltä on tullut musiikin saralla muutakin huomattavaa, mutta mieleen ei tule näin synkkää tykitystä. Rock Briganden kolme biisiä ovat sen verran hyviä, ettei tule edes huomanneeksi, kuinka kliseisiä ja kierrätettyjä ne ovat. Niin on hienoa menoa, että tässähän meinaa lähteä kunnon saksipotkut ilmaan. Sellaista musiikkia ei tehdä Suomessa liikaa. Jätetään kuitenkin seuraavaan kertaan, etteivät pelihousut repeä. Suoraan sanottuna onkin erikoista, kuinka ilmavilta ja pakottamattomilta kappaleet kuulostavat. Tässä vaiheessa bändin alkuperäinen basisti päätti seurata omaa musiikillista tähteään ja Barzolan vanha soittokaverikaveri J. Raivokasta djentiä, melodista laulua, kunnon rääkynää ja tarttuvia kertosäkeitä kuuntelee mielellään, eikä biiseihin ole jäänyt turhia hajurakoja meininkiä latistamaan. DEMOT AADOLF VIRTANEN haudantakaisilta. Myös kolkosti omissa oloissaan koliseva basso soundaa täydelliseltä. Lainabiisejä on encoressa yksi tai kaksi. Fire Action KUUKAUDEN BÄNDI MEERI UTTI 76. Onkin verrattain harvinaista, että demo alkaa oikeasti pelottaa. Ep todellakin silpoo kasvot, sen verran brutaaliksi vetää. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, soitamme vain omaa tuotantoa. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …Jurin kasariräkki painaa niin paljon. Suomesta löytyi kuin löytyikin Barzolan kaipaama amerikkalaisen riffiheavyn nimeen vannova yhtye. Puuttui vain laulaja. www.facebook.com/Fireaction LEIJONIEN SUKUA SOUL GUTTER EP Vasta vuoden vanha Soul Gutter loksauttaa montun auki heti kätMILLOIN JA MITEN. Etsimme parhaillaan hyvää booking & promotion -lafkaa, joka järjestää meidät soittamaan tärkeimmille klubeille ja festivaaleille Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa. Äärimmäisen kärsivät ja raastavat laulut kuulostavat sopivan kaiutettuina ja hiukan taka-alalle jätettyinä FIRE ACTION Rock Brigade Helsinkiläinen Fire Action koluaa perusteellisesti kunnon kasarirockin laatikoita. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …Wembleyn stadionin kellarikäytävistä eksyilemästä. Juri sitten bongasi loppuosan lontoolaisen hotellin paloturvallisuusohjeistosta. KEIKALLA OLEMME… – …mukana täysillä! Raivokas lavashow on osa Fire Action -elämystä. Hyvä bändi on kokonaisuus. Soittojälki ja tuotanto on jokseenkin nuhjuista, ja sehän sopii tapaukseen erittäin hyvin. Musiikista erottuvat sulassa sovussa vaikkapa Metallican tiukkuus, Megadethin villit soolot ja Iron Maidenin melodisuus, mitä laulaja-kitaristi-kappalevastaava Korpelan voimakas ja nuottiin menevä tulkinta tukee vahvasti. Ripaus thrashiä ei tee koskaan pahaa, ja telyssä jo pelkällä pahuudellaan. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …soittamaan Stairway to Heaveniä. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …meillä on hyviä kappaleita. Soundien ja sävellysten puolesta Resonance on aivan ammattimaisella tasolla eli käytännössä valmista kauraa minne vain estradeille. www.facebook.com/Kasvoton RESONANCE Day of Days Noin vuoden vanha helsinkiläisbändi Resonance koostuu muun muassa Right to Remain Silentistä ja Ghoul Patrolista tutuista jäsenistä. Kitarariffit lainaavat paljon pohjoismaiselle black metalille tyypillisiä metkuja, ja voi veljet, että riitasoinnut ja sahaaminen maistuvatkin. Kylttiin on sittemmin törmätty maailmalla vähän väliä, esimerkiksi lentokentän seinällä Uuden-Seelannin Christchurchissä. Onneksi Leo Barzola on maailmanluokan tulkitsija, joka osaa lajin maneerit pelottavan hienosti ja kuulostaa lisäksi persoonalliselta ja sopivan räväkältä. Italiasta Suomeen muuttanut Leo Barzola etsi samoihin aikoihin sopivaa bändiä, ja yhteys aukesi klassiseen tapaan Musicians Wanted -palstan kautta. Samuli vastaa lisäksi logoista ja muusta ulkoasuun liittyvästä. Ei sinne seisoskelemaan mennä. Kitaroiden juhlaahan tällainen bändi on, mutta aivan yhtä tärkeä osanen on toimiva laulu. Lainakappaleiden veivaaminen alkoi pian maistua puulta, ja bändi alkoi ujuttaa yhä enemmän omia biisejä keikkasettiin. BÄNDIN NIMI… – …syntyi päätöksestä, että tulta pitää ainakin olla. Osasyynsä on varmaan silläkin, että ensikuuntelu tapahtuu keskellä pimeää metsää, lenkkipolulla. Kaikki, niin biisit, ulosanti kuin soitannollinen osaaminen, on kerta kaikkiaan toimivalla tolalla. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – FireHouse, Ratt, Judas Priest, Leatherwolf, Zeppelin, Dokken, Quiet Riot, Dio… TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että Juri tekee biisien rungot, Leo lisää laulumelodioita ja sanat. Vielä kun laulusuoritteet tapahtuvat suomeksi melkoisen uhkaavalla ja päällekäyvällä intensiteetillä, voidaan puhua omaperäisyydestä. Treenikämppäolosuhteissa taltioitu viiden biisin hyökkäys kuulostaa ymmärrettävästi hiukan muotoaan hakevalta, mutta soitannollinen talentti ja yleinen lahjakkuus eivät jää epäselviksi
www.facebook.com/funeralhomeofficial TAKALAITON 87889595 Lappeenrantalaista modernia thrashiä sopivan rokkaavalla asenteella. Yli kahdeksan minuutin pituinen nimibiisi on tästä hyvä esimerkki ja ehkäpä ep:n hienoin esitys muutenkin. Meininki on mallikkaasti rullaavaa ja keskittyy yltiöpäisten suoritusten sijaan svengiin, joka pistää ainakin tässä osoitteessa pään nytkymään lupaavaan malliin. Pointsit kuitenkin rehellisen haistattelevasta meiningistä. Bändin vaikutteet eivät ole todellakaan raskaimmasta päästä, ja onkin makeaa kuulla 70-luvun kaikuja ja vaikkapa huuliharppua niin, että näiden kanssa osataan tehdäkin jotain. Parola–Tampereakselilta pyyhältävän nelikon raivokkuutta ei käy kiistäminen. Oma juttu on kuitenkin jo löytynyt, joten oikeilla jäljillä ollaan. Noh, tavoitteessa on pitkälti onnistuttukin, harva bändi nimittäin kuulostaa oikeasti näin rumalta. Muotoaan parilla aiemmalla demolla lupaavasti hakenut ryhmä saa nyt suorituksensa notkahtamaan. Jyväskyläläisviisikon koneilla mausteltu metalli on sarjassaan varsin maittavaa ja jopa ahtaasta genrekarsinastaan edukseen erottuvaa. Kokonaiskuvassa biisivalikoima jää täten hiukan sekavan oloiseksi. Vaikkei musiikissa ole päätä eikä häntää, on sinänsä arvostettavaa, että näinkin minimaalisella konseptilla jaksetaan tehdä täysmittaisia biisejä ja venkoilla soitinten kanssa koko rahan edestä. Ja saattaahan joku toivoton vihata elämäänsä niinkin paljon, että painaa play-nappia Rutsan parissa uudelleenkin. Tuotantopuoli toimii sekin hienosti. Musiikki on jonkin sortin sekoitus sludgea ja grindia, eikä päättömästä cocktailista tahdo ottaa tolkkua parhaimmalla tahdollaankaan. Intensiivisten riffien parissa peuhaillaan viiden biisin ajan, ja hengästynyt olohan siitä jää. Bändi kuitenkin soundaa rahkeisiinsa nähden vähän turhankin pumpuliselta, ja samoista aineksista saattaisi saada aikaiseksi rouheampaakin tulosta. www.facebook.com/Thermate SYLIKISSAT TTX OD Demo 2016 Vuonna 2014 perustettu TTX OD räimii The Hauntedin ja Lamb of Godin jalanjäljillä. Kyllähän tämä roiskii, mutta tällä kertaa alkaa pänniä aivan liian hutiloitu toteutus. Kuka sitten jaksaa kertakuuntelua pidemmälle tämän parissa, sitä on vaikea hahmottaa. Tälläkin kertaa levy on paketoitu näyttävään ja itsensä näköiseen digipakiin. Bändi soittaa tarkasti ja tyylikkäästi, joten täysosumaa soisi myös biisipuolelle. youtube.com/pissingcobras MEAN ONES Demo CD V.2 Mean Ones ei ala mässäillä taustatiedoilla. Tokihan se kuulostaa jo periaatetasolla kiinnostavalta, jos Motörhead ja Peer Günt kohtaavat sopivassa symbioosissa Satyriconin. Ryhmän black metal tuntuu kunnioittavan montaakin alan pohjoista haaraa, joista bändi valmistaa oman keitoksensa. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI osa Dead Lossin rivakkuudesta voitaneen laskea tähänkin kategoriaan. Biisit eivät sen sijaan edusta yksinkertaista mallia, niissä kun piisaa riffejä ja osioita vaikka hevosten syötäväksi. Kappalemateriaali ei ole hyvässä dramatiikantajussaan hullumpaa, joskin tässä lajissa olisi tilaa vielä sekopäisempiinkin ratkaisuihin. Kehityskelpoinen ryhmä joka tapauksessa. Vihaisia nuoria miehiä ovat, joten kannattaako tällaisia sen isommin alkaa neuvomaankaan. Viisikko tuntuu osaavan asiansa ja omaavan toimivan bändikemian. Soppa ei ole ehkä persoonallisin, mutta erottuu massasta edukseen. Vaikka orkesteri ei pysty uusimaan ensivaikutelmaansa, meno on ennallaan ja kolmikon taiteilijanimet Suu, Sorkka ja Tauti edelleen ehkä kovinta, mitä alalla on tullut vastaan. Taidokasta kitarointia ja yhteensoittoa on mukava kuunnella, mutta laulupuolella yritetään toisinaan haukata vähän liian isoa palaa kakusta. Myös laulaja Arthur sopii pakettiin aavistuksen poikamaisella tulkinnallaan. Bändin biiseissä on syvyyttä ja voimaa, mutta rohkeutta ja intohimoa mahtuisi mukaan enemmänkin. www.facebook.com/Callidice THERMATE Off to Hades Entuudestaan tuntematon Thermate edustaa kuopiolaista näkemystä 70-luvun heavyn ja 90-luvun stonerin yhdistämisestä. Läpeensä kaiutettuja huutolauluja ei suoraan sanottuna jaksa kuunnella. Sävellykset, trion soitto ja monipuoliset laulusuoritukset ovat hienoa ja ammattitaitoista kuunneltavaa, joten eikun jatkoon. www.facebook.com/teurasband CALLIDICE Scarlet Parisen vuotta vanha Callidice tunnettiin aiemmin Archon-nimellä. Biisit ovat Ramoneskäännöstä ja Nukkumatti-coveria lukuun ottamatta omaa tuotantoa. www.facebook.com/ttxod RUTSA Rutsa ”Tavoittemme oli luoda mahdollisimman likaista ja rumaa audioräkäliejua ja kanavoida siihen kaikki turhautuneisuus elämään”, Joensuun suunnalta räimivä Rutsa kertoo. Selvääkin selvempää on, että asiaa tehdään suurelta osin omaksi iloksi. Kiekko soundaa kovalta, ja kappalemateriaali on kutakuinkin aukotonta ja varmasti mukavaa esitettävää. www.facebook.com/rutsaband PISSING COBRAS Dawn of the Dead Pissing Cobras jatkaa meth’n’rollinsa veivaamista. Äkäisyys kuuluu ääniliejunkin läpi, mutta pieni selkeys tekisi hyvää, varsinkin, jos bändin sanoma on niinkin ahdistava kuin paketti antaa muuten ymmärtää. Vaikka täysillä painaminen on sinänsä hieno laji, pienet nyanssitkaan eivät tekisi pahaa, varsinkaan laulupuolella. www.facebook.com/DeadLossBand FERAL BURN Cage of Time Helsinkiläisen Feral Burnin soitossa kuuluu kokemus, onhan yhtye perustettukin jo 2007. Palikat ovat ensijulkaisuksi aivan mallillaan, eikä äänityksiin ole todellakaan lähdetty niin kuin mummolareissulle. Jopa uniikilta soundaava orkesteri osaa selkeästi soittaa ja varmasti myös virittää soittimensakin, joten virettä olisi varmaankin ihan korrektia vaatia läpi suorituksen. www.facebook.com/TakaLaitonOfficial TEURAS Winterreich Mikäpä sopisi paremmin pimenevään syksyyn kuin lappeenrantalainen Teuras! Jo aiemminkin palstaamme ihastuttanut sysimusta trio on edelleen yhtä uhkaava, joskin yllätysmomentti jää tällä kertaa kokematta. Näilläkin eväillä Off to Hadesin voisi olettaa sopivan moneen korvaan. Levyn soundeista päätellen se on tehty treenikämpällä, jolla ei ole viihdytty muuten poskettomasti. Kolme biisiä on riittävän monipuolinen näyttö osaamisesta, mutta vastaavia temppuja on nähty melodisen metallin saralla jo rutkasti. Täyspitkältä löytyy kylmää viilausta, nopeutta, raskautta, maittavia standardimelodioita ja sopivan roiskivaa esitysmallia kunnon kärinälaululla. Bändin tyylisuuntana on moderninpuoleinen death metal melodisen thrashin askelmerkkejä myötäillen. Tiukan kitaroinnin ja koneiden suhde on mainio. Nimi on mielessä. www.feralburn.com AAVIKKOILVEKSET FUNERAL HOME MMXVI Funeral Home soittaa perinteisen kovatasoista kuopiolaista metallia. Niissä lauleskellaan vaihtelevalla vakuuttavuudella muiden muassa rakkaudesta, elämästä ja Tampereesta. Tällaisen minimalismin ja vääräleukaisuuden ystäville voisi ohimennen suositella esimerkiksi Stanley Clarken ja Gregory Hinesin basso/steppaus-sessioita. www.dboband.com 77. Pelkällä kurkkuäänellä esitetty laulanta on tällaiseen musiikkiin hyväksi havaittu ratkaisu, ja muutenkin bändi karttaa turhaa hempeilyä täysin, paria puhdasta kitaraa lukuun ottamatta. Soiton puolesta ollaan aika lepsuissa kantimissa, ja osittain puolivillaisista soundeistakin johtuen saa kuunnella välillä tosissaan, ovatko esimerkiksi rummut vielä mukana biisissä. Yhtymäkohtia menestyneempiin virkaveljiinsä ei voi olla huomaamatta, mutta onpa bändissä myös jotain omaa ja raikasta – olkoon se sitten vaikka yleistä pirteyttä ja yritteliäisyyttä. Black metal -vaikutteiden sekoittaminen tämänkaltaiseen äijäilyyn on hauska idea, ja tätä sekoittumista seuraisi mielellään rankemmallakin kädellä toteutettuna. Jalkaa siirretään ajoittain selkeästi rokkipuolelle, joten tarkoitus ei ole ilmeisestikään soitella puhdasta metallia. malibu68@sci.fi K+K-TACTICS Demo 2016 Oulun kummajaiset jatkavat puuhiaan yksinkertaisella kokoonpanolla eli basson ja rummun voimin. Omaperäisyyttä saisi kuitenkin olla piiru enemmän. Noh, jostain kotoisin olevan bändin levytyksellä on noin 14 kappaletta kotimaan kielellämme esitettyjä sekalaisia rockkappaleita. Cage of Time sisältää ripeämpää ja rullavaampaa rallia sekä vakuuttavaa näytettä, että monipuolisempi ja tunnelmallisempikin puoli onnistuu. Bändi kieltämättä kuulostaa eteläkarjalalaiselta, niin hyvässä kuin pahassa. Kolmesta biisistä jokainen on toisiinsa nähden erilainen, mutta homman nimi käy selväksi. Ensijulkaisuksi jälki on miellyttävää joskin turhankin maltillista ja turvallista. Vain yhden kitaran ja basson varaan rakennetut riffit svengaavat hienosti, mutta jotenkin jää vielä tunnelma, että sävellyspuolella käydään jossain määrin tyhjää. Liekö bändi sieltä, mene ja tiedä. Bändin musiikkilajina on monimuotoinen ja hyväntuulinen hard rock, ja sen soundista ei ehkä ensimmäisenä ajattelisi orkan olevan kotimaista herkkua. Parhaan säväyksen tekee kaikki vaikutteet sopivasti niputtava nimiraita
Se oli sen aikaiseksi demoksi harvinaisen huolella tehty, kansiaan myöten. Huomasin olevani muuhun joukkoon nähden täysin epäortodoksinen, kun kiinnostuin raskaammasta metallista ja sen satanistisesta otteesta. Itse en voinut edes kuvitella alkavani vielä joskus laulajaksi. Vaderin ensimmäinen vuosikymmen oli yhtä suurta selviytymistaistelua, ja jouduimme miettimään monta kertaa, onko koko muun elämän riskeeraaminen sen arvoista. Vaadittiin kaksi todella poikkeuksellista demoa, ennen kuin Vader sai äänensä kuuluviin myös Puolan ulkopuolella. Meillä ei ollut mahdollisuuksia päästä äänittämään kunnon studioon ennen kuin lahjoimme oikeat ihmiset viskipulloilla, Piotr nauraa. – Keskityimme Vaderissä Judas Priestin, Saxonin ja Black Sabbathin viitoittamaan tiehen. – Neuvostopropagandan mukainen elämäntapa oli se ainoa oikea. Toimimme täysin vaiston varassa, soitimme koko ajan nopeammin ja kutsuimme metalliamme black thrashiksi. Miten jaksan keskittyä treenaamiseen. Piotr ja kumppanit elivät Puolassa Neuvostoliiton ja Itä-Saksan ristitulessa, mikä ei ollut kovin suosiollinen paikka metallibändille. – Ilmiöt tuntuivat saapuvan Puolaan hieman myöhässä, Piotr hymähtää. Slayerin Show No Mercyn ja Metallican Kill ’em Allin kaltaiset levyt kantautuivat 1980-luvun puolivälissä Puolaankin asti. Kaikki länsimainen oli pahinta mahdollista saastaa. Miten Vader on voinut edetä jo kolmanteentoista albumiinsa. – Necrolust ja Morbid Reich olivat ensimmäiset demot, jotka äänitimme uudella kokoonpanolla. Lopulta Kreator ja Destruction muuttivat käsitykseni musiikista. Tilanteen olisi saattanut jopa ymmärtää, jos Vader olisi soittanut jo näihin aikoihin sittemmin bändin tavaramerkiksi muodostunutta tiukkaa death metalia sotaisin teemoin. TEKSTI AKI NUOPPONEN vastaiskut 78. Siksi en olekaan saanut tästä tarpeekseni. Muurin murtuminen Vader oli syntynyt, mutta pelkkä päättäväisyys ja intohimo eivät vieneet bändiä levyttämään asti. Vastaan aina, ettei tässä ole mitään jaksamista, koska tämä bändi on minulle yhtä kuin elämäni, Piotr toteaa. Vader ei ole saanut mitään ilmaiseksi, mutta viimeiset vuodet ovat kohdelleet bändiä huolestuttavan hyvin. – Minulta kysytään usein, mikä minua ajaa eteenpäin Vaderin kanssa. Päätimme lähteä eri teille, aloin itse laulajaksi ja tutustuin pian pitkäaikaiseen rumpaliimme Dociin, joka oli myös seonnut äärimetalliin. IMPERIUMIN Vader on lyöty yli kolmikymmenvuotisen historiansa aikana maahan lukemattomia kertoja, mutta Piotr Wiwczarekin periksiantamattomuus on nostanut death metal -komppanian sitä ylemmäs, mitä alempana se on käynyt. Kaikki se nopeus ja viha iskivät minuun niin lujaa, että bändimme halkesi kahtia. Voitte varmasti kuvitella, millaista oli päästä äänittämään samalle levy-yhtiölle, joka oli julkaissut Morbid Angelin, Entombedin ja Carcassin levyjä, Piotr hehkuttaa. VANHA LIITTO Y li kolmekymmentä vuotta, kolmisenkymmentä jäsentä, kolmetoista albumia. – Kylmä sota tuntuu nykyään niin etäiseltä asialta, ettei 80-luvun maailman erilaisuutta meinaa enää tajutakaan, Piotr pohtii. TSA oli rankinta, mitä maassamme oli ikinä kuultu. Miten jaksan soittaa sata keikkaa vuodessa. He soittivat hard rockia AC/DC:n hengessä ja pukeutuivat kuin hipit, mikä herätti kauhistelua, Piotr naurahtaa. Piotr kertoo, että undergroundissa tapahtunut kasettien vaihtaminen, tape trading, muutti miehen elämän kertaheitolla. – Kiertäminen on minulle täysin luonnollinen tila, kotona toimettomana oleminen taas jotain ihan päinvastaista. Rautaesiripun takana Vuosikymmeniä sitten mikään ei ollut Vaderin maailmassa näin itsestään selvää. Yhdysvallat, Ranska ja Englanti olivat verivihollisiamme, eikä maan rajoja ylitetty ihan noin vain. Piotr nostaa Vaderin historian toiseksi tärkeäksi käännekohdaksi sen, kun brittiläinen Earache Records tarjoutui julkaisemaan bändin debyyttialbumin. – Muut halusivat jatkaa klassisen hevin parissa. Se ei ollut ainoastaan marginaalia vaan suurin piirtein laissa kiellettyä. – Teimme ainakin jotain oikein, kun Morbid Reich -demo lähti leviämään kulovalkean tavoin. Kitaristi-laulaja Piotr Wiwczarek huokuu tyytyväisyyttä uuden The Empire -levyn, tiukan puolituntisen, osoitettua, että vanhan liiton bändilläkin voi olla paljon sanottavaa. – Metalli toimi kirjaimellisesti undergroundissa. Kiitos tape tradingin, demo tavoitti metallifaneja ympäri maailman ja pian ihmiset alkoivat ymmärtää, että Puolassakin saattaa ihan oikeasti olla elämää. – Perustaessamme Vaderiä puolalaista metallia ei ollut olemassakaan. Soitimme paljon covereita ja teimme varovaisesti omia kappaleita. Bändi edusti 80-luvulla kuitenkin jotain paljon sulavampaa. – Earache oli yhtä kuin death metal. – Kun muut jo hehkuttivat thrash metalia, me intoilimme vasta punkista
– Menetimme lyhyen ajan sisällä sekä treenikämppämme että levy-yhtiömme, Piotr huokaisee. Meille osoitettiin ovea. Piotr toteaakin nopeasti, että bändin taru lähti luisumaan alaspäin välittömästi sen jälkeen, kun oli päässyt kunnolla vauhtiin. Kielimuuri nousi ylittämättömäksi, kun Vader lennätettiin äänittämään debyyttiään Tukholman Sunlight Studiolle Tomas Skogsbergin kanssa. – Kukaan meistä ei ollut juuri käynyt ulkomailla, muista mantereista puhumattakaan. Soittimia ei saanut tuoda maahan ja mustassa pörssissä ne maksoivat maltaita. Nousu ja tuho The Ultimate Incantation (1992) vei valmistuttuaan Vaderin salamana Puolan kellareista metallimaailman huipulle. Meidän oli kommunikoitava musiikin kautta. Yritimme kasata epätoivoisesti materiaalia toiselle levylle, mutta aika vain kului. IMPERIUMIN – Emme osanneet edes sen vertaa englantia, että olisimme voineet kertoa lafkalle, mitä levyltämme haluamme. – Tilanne treenisten suhteen oli sisäänpäin kääntynyt. Bändi pääsi kiertämään maailmaa Bolt Throwerin ja Deiciden kaltaisten bändien kanssa. – Palasimme soittamaan kellareihin ja koulujen nurkkiin, mutta saimme kaikista paikoista kenkää välittömästi, kun joku kuuli musiikkiamme. – Tutustuimme paikalliseen metallifaniin, joka sattui pitämään klubia kaupungissamme. Apu tähän löytyi yllättävältä taholta. Hän antoi meille mahdolli79. Bändin oli soitettava hyväksyttävää musiikkia. Hääbändit otettiin avosylin vastaan. – Elimme kiertueiden aikana täyttä elämää, soitimme hulluja keikkoja ja juhlimme jatkuvasti, mikä osoitti jo varhaisessa vaiheessa, että Vaderin tahdissa pysyminen vaatii täyttä omistautumista. Tämä ei kuitenkaan haitannut, vaan soitimme joka päivä kuin viimeistä keikkaamme, olipa edessämme tusinan verran ihmisiä tai täysi sali. Vaadittiin päiväkausia tuskailua, ennen kuin jouduimme hyväksymään sen, että levy on viimeisteltävä muualla. – Tomasin ilme oli näkemisen arvoinen, kun studioon saapui lauma puolalaisia kakaroita, eivätkä mitkään johdot tai liittimet edustaneet tunnettua standardia. – Suurin sokki oli backline. Pelkkää nousukiitoa Vaderin levytysuran alku ei ollut. Vader joutui jälleen kasvotusten kotimaansa realiteettien kanssa. Se soti ankarasti kiertueen ulkopuolista elämää vastaan. Kunnollisista instrumenteista puhumattakaan. Kuvitelkaapa tilanne, jossa vasta omia soittimiaan nikkaroinut bändi pääsee Yhdysvaltoihin kiertämään suurimpien sankareidensa kanssa. Olimme rakentaneet vahvistimemme ja jopa kitaramme kymmenen vuoden ajan itse, koska Puolassa ei juuri ollut musiikkikauppoja. Ei voinut vain vuokrata treenistä. Death metalia ei. Sessiot epäonnistuivat täysin ja albumi äänitettiin lopulta uudelleen Englannissa. Siis se, ettei meillä ollut sellaista. Lopulta Earache sai tarpeekseen. – Pidimme Yhdysvaltoja jonkinlaisena paratiisina, ja ne illuusiot murtuivat nopeasti, kun maan parhaat ja huonoimmat puolet paljastuivat. Jälleenrakennuksen ihme Piotr sanoo, että kaikki tapahtunut vain vahvisti Vaderiä, kun maahan lyöty bändi joutui rakentamaan perustuksensa uudelleen. Käytännössä kaikki kiertueista saamamme rahat menivät kunnon vahvistimiin ja soittimiin, vaikka olin juuri vuokrannut talon ja yritin elättää perheeni. – Poikani syntyi samana vuonna kun julkaisimme debyyttimme. Tilanne ei parantunut Neuvostoliiton hajottua, vaan muuttui Vaderin kaltaisen, maineeltaan vaarallisen bändin kannalta vielä mutkikkaammaksi
Levy oli monen mielestä liian outoa jatkoa debyytillemme. Vaderin tiukka kiertuetahti alkoi heijastua myös sen kokoonpanoon. – Impressions in Blood [2006] oli puolestaan täydellinen lausunto Vaderin vahvuuksista, täysiverisen brutaalia death metalia ja vieläpä törkeän iskevää sellaista. suuden treenata klubillaan. Sanoisin tämän pisteen, VA NH A LI IT TO ”Metalli toimi kirjaimellisesti under groundissa. Lähivuosina Vader nosti jälleen tasoaan The Art of War ep:llä ja Impressions in Blood -albumilla. Bändi julkaisi heti toisen albuminsa perään Future of the Past -coverlevyn, jolla se versioi metallia Slayeristä Terrorizeriin yllättävillä punkja elektropoiminnoilla höystettynä. – Olimme aloittaneet kiertämisen Litanyn kipinästä syntyneen Revelations -albumin julkaisun jälkeen. – Halusimme pitää parhaiden bändien sanoman elossa Puolassa ja osoittaa samalla itsellemme, miten syvällä äärimetallin ytimessä oma historiamme on. Levy oli ehkä tärkeämpi meille itsellemme kuin sen kuulijoille. – Jos Earache, The Ultimate Incantation ja isot kiertueet olivat vähän liian onnekas sattuma niin nuorelle bändille, tämä murrosvaihe ja kaikki tekemämme kova työ latasivat meihin paljon näyttämisenhalua. Olen melko varma, että ilman tätä käännettä emme olisi saaneet äänitettyä De Profundis -albumia [1995] ikinä. – Erkaannuimme Litanylla hieman Vaderin syvimmästä olemuksesta, mutta se ei tapahtunut lainkaan huonolla tavalla. Vedimme toista tai kolmatta keikkaamme, eikä Doc kyennyt soittamaan kolmea kappaletta enempää. Albumin musiikkia voisi luonnehtia puhtaan death metalin sijaan lähestulkoon grindcoreksi. – Tiedän, että levy on saanut tunnustusta sellaisiltakin metallifaneilta, jotka eivät perusta musiikistamme muuten. Litanyn tapauksessa Doc oli tullut todella pitkälle siitä kaverista, joka ei osannut soittaa 80-luvun lopulla edes tuplabassareita. Oman kappaleemme kera tietenkin! Ääripäästä toiseen Vuonna 2000 julkaistulla Litanylla bändi vei deathmetallisuutensa uusiin ääripäihin. – Turhautuminen toimi jälleen bensana liekeissämme. Aikaa oli kulunut liikaa. Silti, jos saisin muuttaa yhden asian levyllä, muuttaisin aika paljon sen soundia. Sen lisäksi hän oli luovimpia ja hulluimpia äärimetallirumpaleita, joihin olen ikinä törmännyt. – Docin tilanne oli itselleni musertava isku, Piotr huokaisee. Bändin miehistö vaihtui tiuhaan tahtiin, mutta suurin vastaisku alkoi ilmetä, kun Docin päihdeongelmat nostivat päätään. Olin itse henkeen ja vereen metallimies, mutta Doc kuunteli kaikenlaista musiikkia. Doc, oikealta nimeltään Krzysztof Raczkowski, kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2005. Se ei ollut ainoastaan marginaalia vaan suurin piirtein laissa kiellettyä.” 80. Albumi on itselleni lähes kuuntelukelvoton, koska rummut jyräävät niin voimakkaasti peittäen kaiken muun alleen. Hän selvisi kiertueesta vain kovempien aineiden voimin. – Osa covereista oli poimittu eri julkaisuilta, kuten Slayer-versiointi Silent Scream Satanic Slaughter -kokoelmalta, mutta osa vedoista oli uusia. – De Profundis otettiin vastaan ristiriitaisesti. Doc oli hyvä ystävä. The Art of War oli julkaisu, joka herätti jälleen lannistumattoman uskoni Vaderiin. – Hän oli se kaveri, jonka kanssa rakensimme koko Vaderin, tyhjästä. Vaderin seuraava siirto oli hieman odottamaton. – Olen aina ollut sitä mieltä, että rumpali määrittää metallibändin soundia paljon enemmän kuin yleisesti jaksetaan tunnustaa. Se oli hyvä veto, koska pistimme kappaleen pihalle sinkun b-puolena ja pian kappale soikin Puolassa yllättävän laajasti. Myöhemmin siitä on muodostunut yksi kehutuimmista levyistämme, mutta julkaisun aikoihin... – Kokoelman outolintu, Depeche Moden I Feel You, oli täysin Docin idea. Pieniä sisällissotia Vaderin historia lähti toistamaan itseään, kun Piotr löysi rumpuihin seuraavilla levyillä ja sadoilla keikoilla soittaneen Dariusz ”Daray” Brzozowskin. Tavallaan aloitimme uudelleen bändin juurilta, Piotr pohtii. Olimme jälleen täydellisen itsevarma bändi, ja koko ep huokuu intensiivisyyttä, jota emme olleet aiemmin kokeneet. Juuri kun Vaderin perustukset oli valettu uudelleen, koko bändi vaikutti romahtavan sisältäpäin. Tuo albumi on edelleen yksi kunnianhimoisimmista ja raskaimmista Vader-levyistä
Jerry Goldsmithin musiikki The Omenissa oli toinen vastaava tapaus. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Elettiin 80-luvun alkua ja Imperiumin vastaisku oli juuri saapunut elokuviin, kun keksimme nimeä bändille. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Sen sijaan, että turhautuisin kokoonpanomuutoksista, voin kääntää tilanteet Vaderin eduksi ja saada aikaiseksi erilaisia albumeita erilaisten ihmisten kanssa. – Tämä oli tietenkin ennen sitä aikaa, kun tiesimme mitään Anakin Skywalkerin ja Darth Vaderin taustoista. – Viimeisimmät levymme ovat olleet vahvoja osoituksia, mitä Vader voi saada aikaiseksi, kun voimme keskittyä oleelliseen. Samaan hengenvetoon Piotr innostuu kertomaan, kuinka uudelta The Empire -albumilta löytyy Vaderin ensimmäinen selkeä tribuutti elokuvamusiikin suuntaan: Genocidus-biisi flirttailee suoraan Star Warsille. Albumi on kaikkien näiden vuosien jälkeen oman imperiumimme vastaisku. Elämäntyönä kuolema Vaikka Vaderistä on muodostunut juuri 51 vuotta täyttäneelle Piotrille elämäntyö, joka todennäköisesti päätyy hautaan vasta hänen kanssaan, mies osaa kuvitella, mihin intohimoon hän panostaisi Vaderin jälkeen. Upotin kappaleeseen paljon melodioita, marssirytmejä ja suoria viitteitä Star Wars -musiikkiin, mikä loi The Empiren keskivaiheille aika erilaisen käänteen. Hyvä esimerkki tästä olivat Impressions in Bloodin kiertueet, joilla bändi muun muassa soitti 90 keikkaa kolmessa kuukaudessa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Eikä pidä unohtaa myöskään John Williamsia ja Hans Zimmeria, joilla on ollut valtava vaikutus myös Vaderin musiikkiin, vaikkei sitä osaisi kuvitella ihan ensimmäisenä. Vaikka itse olen pysynyt mukana vuosikymmeniä, joku muu voi olla mukana vain muutaman vuoden ja merkitä tästä huolimatta valtavasti koko bändille. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – En voi sietää ajatusta sooloprojekteista, mutta pidän niin paljon elokuvien ja pelien musiikeista, että tekisin varmaankin jotain sellaista. Teen jo nyt soundtrackviritelmiä omaksi huvikseni – Christopher Youngin Hellraiser-soundtrack herätti minut tähän maailmaan. – Hairahduin lukemaan jonkin epävirallisen tiedon John Williamsin kuolemasta, mikä inspiroi minut säveltämään. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Tajusin, että jokainen kiertueemme ja albumimme saattaa olla viimeinen. Niin, Star Wars on ollut läsnä Vaderissä bändin alkuhämäristä alkaen – suora linja scifiklassikoihin löytyy bändin jokaisen levyn kannesta. viime vuosikymmenen puolivälin, olleen se hetki, jolloin tällä hetkellä vaikuttava Vader syntyi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Darth Vader oli niin helvetinmoisen hieno hahmo ja Vader niin iskevä sana, että se tarttui matkaamme aika nopeasti. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Vaderin vauhti ei ottanut laantuakseen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kuluvan vuosikymmenen alussa Piotr löysi kuitenkin ympärilleen Vaderin historian vakaimman kokoonpanon, joka on vienyt yhtyeen uusille deathja thrash metalin katkuisille poluille. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. – Ironia on ollut Vaderin taipaleella aina läsnä, Piotr hymähtää. – Näiden vuosien aikana opin viimein, että vaikka jatkuvuus on ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen asia, se ei ole Vaderin elinehto. Soundimme on aika muuttumaton, mutta kun näitä biisejä soittavat oikeat kaverit, saatamme keksiä deathtai thrash metalin aina hieman uudelleen. – Vaderistä tuli enemmän bändi kuin koskaan juuri, kun olin päättänyt pitää langat tiukasti omissa käsissäni. Voin sanoa, että myöhempien elokuvien polkkatukkainen rakettirekikuski tuskin olisi inspiroinut minua ihan samalla tavalla! Voi olla, että Vaderin nimeksi olisi valikoitunut näiden tietojen valossa jotain ihan muuta
Emme haaveilleet isoista kiertueista tai ajatelleet levyä. – Arvelisin, että jossain kohtaa joululauluja oli laulettu niin pitkään samalla tavalla, että monella oli niistä sellainen näivettynyt kuva. – Olemme ehkä onnistuneet puolivahingossa päivittämään näiden ikivihreiden laulujen tunnelman lähemmäksi nykyaikaa. INFERNO tavoittaa Raskasta joulua -konsertteja puuhaavan kitaristi Erkka Korhosen keskellä vuoden kiireisintä aikaa. Tuhansia ihmisiä vetävistä keikoista ei uskallettu edes haaveilla. Toistakymmentä vuotta myöhemmin Raskasta joulua -kiertue on ehtinyt siirtyä klubeilta konserttisaleihin, jopa jäähalleihin. Oli aika lähellä, ettei raskaat joulut päättyneet tähän, Erkka nauraa. Mukana oli levylaulajista vain Kemppaisen Tanja, Tuomen Ville ja Salmisen Sammy. Solisteina on paitsi kotimaan kermaa myös Elize Rydin ja Floor Jansenin kaltaisia ulkomaisia osaajia. – Tajusimme, että konserttisalikeikoilla saattaisi käydä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lähde baareihin tai klubeille. Näissä piilee Raskaan joulun ydin. Mukaan lähti Hietalan Marcoa, Aholan Jarkkoa ja muita, minkä myötä teimme kolmen keikan minirundin. Tämä on aivan mieletön juttu tähän maailmanaikaan, kun levyt eivät enää myy. – Antony Parviaisen upea tulkinta 1939-kappaleesta, Tony Kakon mieletön Jouluksi kotiin -versio ja Marco Hietalan Varpunen jouluaamuna. Näistä myynneistä 9700 kopiota on ollut fyysisiä levyjä. Se ei ollut mikään tulevaa enteilevä jättipotti. No, eihän tämä nyt ihan vauvoille sopiva juttu ole, Erkka naurahtaa. – Alun perin tarkoitus oli tehdä yksi pakollinen singlejulkaisu, jonka varjolla päästäisiin kiertelemään. Kauaksi on tultu 12 vuoden takaisista ajoista, jolloin Raskasta joulua -konsertit olivat vain pilke järjestäjiensä silmäkulmissa. Ei ole ollut tänäkään vuonna ihan kauhean montaa sellaista päivää, etten olisi tehnyt järjestelyjä näiden suhteen. – Tuolloin emme tehneet kuin yhden surullisenkuuluisan keikan. Tässä on sitä jylhyyttä, tummia sävyjä ja vähän draaman kaarta, mikä iskee suomalaiseen hermoon. Oli ihan valtava riski lähteä tekemään paperilla persnetolle jääviä keikkoja, mutta se muutti näiden konserttien luonteen. Laulajia eri maista, laulajia, jotka vaihtuvat kesken kiertueen, ja valtava logistinen palapeli ratkaistavaksi, Erkka luettelee. Se oli hetki, kun aloimme huomata, että ehkä tässä onkin sitä jotakin. Nätisti pukeutuneita ihmisiä laulamassa kirkossa hartaita lauluja kaulukset pystyssä. Tämänhän on pakko olla vitsi?” Moni saattoi ajatella näin vielä kymmenen vuotta sitten, mutta huippusuositut Raskasta joulua -konsertit ja -levyt ovat todistaneet, että kansalle maittaa. Loppuun Erkka nimeää kolme erityistä esitystä, jotka kiteyttävät sen, missä Raskaassa joulussa on kyse. Pian olimme jo studiossa sovittamassa hyviksi katsottuja biisejä raskaampaan otteeseen. – Nyt asiat sujuivat jo niin hienosti, että teimme seuraavana vuonna toisen levyn ja huomasimme olevamme jo kymmenen keikan rundilla. ”Joululauluja hevisovituksina. Niinhän siinä sitten kävi, että konserttien ikähaitari alkoi laajentua, ja siinä missä myimme yhtenä vuonna esimerkiksi Kuopion Puikkarilla 350 lippua alta parinkympin, pian myimme 750 hengen salin tuplahinnalla! Erkan unelma vuotuisesta Raskasta joulua -perinteestä on käymässä yhä isommin toteen, kun konsertit ovat ottaneet paikkansa suomalaisessa jouluperinteessä. – Vaikka joku saattaisi ajatella toisin, näitä keikkoja ei järjestetä ihan muutamassa marraskuisessa viikossa, Erkka naurahtaa. Klubeja, konserttisaleja ja jäähalleja. Eli 10 000 kappaletta. Oli teknisiä ongelmia, kukaan ei meinannut muistaa sanoja ja kaikenlaista sattui. Me käymme joulun raskaan viettohon 6. Tämä näkyy myös konserttikävijöiden kirjavuudessa. – Lopulta nykyään DragonWhitella työskentelevä Kumpuvuoren Minni otti tämän sydämenasiakseen ja tarjosi levyä julkaistavaksi yhtiöille, minkä myötä tästä kasvoi kuin varkain levytysprojekti. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. – Tärkein käänne tapahtui vuonna 2009, kun aloimme kiertää ensimmäistä kertaa konserttisaleja. – Aika pitkälti vuosi näiden parissa kuluu. Se tiputtaa hieman painoa harteilta, mutta onhan näissä kiertueissa tolkuttomasti liikkuvia osia. Juuri nyt meillä on pitkälle suunniteltuna myös ensi vuoden konsertit. – Viime vuonna julkaistu akustinen levymme myi juuri kultaa. – Keikoillahan käy ihan kaikenlaista väkeä vauvasta vaariin, jopa niin värikkäästi, että tänä vuonna meidän oli laitettava keikoille viiden vuoden alaikäraja, koska... – Ensimmäinen askel tapahtui vuonna 2005, kun aloimme löytää Minnin avustuksella kunnon laulajakaartin keikoillekin. – Tänä vuonna asiaa on helpottanut, ettemme tehneet uutta levyä. Erkka löytää murroksesta muutaman merkittävän käännekohdan
2CD / 3CD / 2LP / 3LP/ DIGITAL universalmusic.fi PIHALLA! PIHALLA! PIHALLA! PIUHAT ON KIINNI JA KIEKOT PIUHAT ON KIINNI JA KIEKOT PIUHAT ON KIINNI JA KIEKOT
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Nightwish 11-16_BACKCOVER.indd 1 10.11.16 10:25