Inferno 10/2017 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

10/2017 I HINTA 9,50 € MORBID ANGEL HELLOWEEN DESOLATE SHRINE ELECTRIC WIZARD EXHUMED JANI LIIMATAINEN. ELÄMÄ ON RASKASTA
4 8 € / 5 4 € / 5 9 € / 6 5 € 18.2.2018 HARTWALL ARENA, HELSINKI Liput palvelumaksuineen alk. C O M. C O M — A D V E N T U R E S I N W O N D E R L A N D . L I P U T PA LV E L U M A K S U I N E E N A L K . 70,00€ T H I R T Y S E C O N D S T O M A R S
4 8 € / 5 4 € / 5 9 € / 6 5 € 18.2.2018 HARTWALL ARENA, HELSINKI Liput palvelumaksuineen alk. c o m / i r o n m a i d e n IF ETERNITY SHOULD FAIL – Sydney, Australia • SPEEND OF LIGHT – Cape Town, South Africa • WRATHCHILD – Dublin, Ireland CHILDREN OF THE DAMNED – Montreal, Canada • DEATH OR GLORY – Wroclaw, Poland • THE RED AND THE BLACK – Tokyo, Japan THE TROOPER – San Salvador, El Salvador • POWERSLAVE – Trieste, Italy • THE GREAT UNKNOWN – Newcastle, UK THE BOOK OF SOULS – Donington, UK • FEAR OF THE DARK – Fortaleza, Brazil • IRON MAIDEN – Buenos Aires, Argentina NUMBER OF THE BEAST – Wacken, Germany • BLOOD BROTHERS – Donington, UK • WASTED YEARS – Rio de Janeiro, Brazil UPEA LIVELEVY NYT KAUPOISSA! L I P U T PA LV E L U M A K S U I N E E N A L K . SOUNDI 49 CD / DELUXE CD / VINYYLI w w w . C O M. f a c e b o o k . i r o n m a i d e n . c o m • w w w . C O M — A D V E N T U R E S I N W O N D E R L A N D . 70,00€ T H I R T Y S E C O N D S T O M A R S
! NOW O U T CAVALERA CONSPIRACY Psychosis Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! BRUTAL & BACK TO THE ROOTS! Bow your heads down to the Cavalera brothers! ! NOW O U T A heavyweight of Melodic Death Metal! A perfect symbiosis of brutal shouts & huge melodies! THE UNGUIDEDAnd The Battle Royale Available as LTD Digipak and Download / Stream ! NOW O U T „Man Is Myth Early Demos“ The unheard beasts of everything that stands for! CONANMan Is Myth Early Demos Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream ! NOW O U T STÄLKERShadow of the Sword Available as CD, LTD Vinyl and Download / Stream BACK TO THE GLORY OF THE 80S! A NECK-WRECKING BARRAGE OF PURE SPEED METAL MAYHEM! WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM!
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : FM 20 00 , De ath To ll 80 k, Blo od red Ho urg las s, To rch ia, So rce rer 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Mo rbi d An ge l 02 4 Ele ctr ic Wi zar d 02 8 De sol ate Sh rin e 03 4 He llo we en 04 4 Im pa led Na zar en e 05 2 Pö lky llä : kita rist i Jan i Liim ata ine n 05 6 Sa lam yh kä : Me rid ian Su nd ow n Em pir e (19 95 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Ca val era Co nsp irac y 07 8 Va nh a liit to: Exh um ed , ha ast att elu ssa Ma tt Ha rve y 044 018 024 034 02 8 07 8 ES TE R SE G AR R A FR AN Z SC H EP ER S
(kotimaan kuljetukset lisämaksusta) Nightwish -HOTELLIMATKA 156 € (hinta alk./hlö Hotel Metropolissa 2HH) Sis. Saku SUURHALLISSA Nightwish -risteily Tallinnaan 90 € (hinta alk./hlö C4 hytissä) Sis. TALLINNASSA18.5. laivamatkat Tallink Megastarilla, konserttilipun permantopaikalla, 1 yö hotellissa aamiaisin. laivamatkat Silja Europalla, konserttilipun permantopaikalla, kuljetukset konserttipaikalle ja takaisin laivaan, 1 yö laivalla valitussa hyttiluokassa. Palvelumaksu 12 €/varaus (ei koske ryhmävarauksia), netistä €.. (kotimaan kuljetukset lisämaksusta) VARAA METALLISEN KOVA KONSERTTIPAKETTI MATKAPOIKIEN KAUTTA! myyntipalvelu 010 2323 200 • ryhmämyynti 010 2323 440 • matkapojat.fi Puhelut 8,35 snt/puh + 3,2 snt/min, matkapuhelimesta 19,2 snt/min
Tervehtikäämme siis Osmosen SFP-uusintajulkaisua ilolla. En ollut noina aikoina mitenkään kova äärimetallifani. Suomi vuonna 2017 ei ansaitse Porilaisten marssia, ei edes pierren esitettyä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Sen sijaan stereoni täyttyivät särisevänpörisevästä vaihtoehtorockista, flanellipaitabändeistä ja brittipopista – sekä Danzigista, aivan kuten SFP:n säveltäneellä Kimmo Luttisellakin. vuosikerta Numero 152 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Se ei tarjoa koko mitaltaan loistomateriaalia, mutta sen luonteessa on kieroa viehätystä, joka ei kulu eikä laimene. Jos levy olisi tarjonnut kahden ensimmäisen Impukka-albumin tapaan liki pelkästään paskan, hurmeen ja saatanan sekaista paahtoa, se tuskin olisi tarttunut tuolloin haaviini. Olen siis yksi ”Sir” Luttisen laajentuneen musiikkimaun uhreista. Suomi Finland Perkele kuitenkin toimi. 7. DESOLATE SHRINE Deliverance from the Godless Void IMPALED NAZARENE Suomi Finland Perkele TORCHIA Of Curses and Grief TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT LADYTRON Gravity the Seducer ELECTRIC WIZARD Wizard Bloody Wizard MORBID ANGEL Kingdoms Disdained (ilm. 1.12.) ”Pasila, Vitutuksen multihuipennus!” IMPALED Nazarenen kolmas albumi Suomi Finland Perkele tuli tietoisuuteeni Sentencedin Amokin ja Amorphisin Tales from the Thousand Lakesin lailla Haapaveden Opistolla 1994–95 hassuttelemieni viestinnän opintojen melskeissä. Aivan kuten Tomi Pohto pääjuttumme kainalossa kirjoittaa, kyseessä on yksi äärimetallisen laajakatseisuuden pioneerilevyistä. Eritoten albumilta erottui sen ”balladi”, Blood Is Thicker Than Water, joka sai oudossa tunnelmallisuudessaan hihakarvat pystyyn – ja saa näemmä edelleen. SFP on siitä harvinainen klassikkoalbumi, ettei se ansaitse musiikillisena kokonaisuutena lähellekään viittä kirvestä, mutta sen status on silti kiistämätön
Ne ovat orgaaniset mutta kaikessa raakuudessaan tappavan tehokkaat. Debyytin myötä terävät palaset ovat kohdanneet ja rivistömme on löytänyt suurella panostuksella sen ulkomuodon, joka oli alusta asti tarkoitus. Onko paketista erottautuminen teille tarkoituksellista. – Kappaleet on sävelletty kuulostamaan hyvältä, ei erikoisuudentavoittelun takia. Kuinka raakana pidätte studiosessionne. Teksteistänne kerrotaan lehdistötiedotteessa seuraavasti: ”A world where hell and agony on earth meets with magic and mysteries of the underworld.” Onko teksteillänne todellakin näin syvällinen ulottuvuus. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OF CURSES AND GRIEF -esikoisenne on ulkona. – Kyllä. Levynne on todella villi ja tiukasti soitettu. Minkälaisesta albumista on kyse. Sen sisältöä voi kuvailla myrskytaivaaksi, jonka luonne muuttuu vihaisten tuulten tuomien synkkien pilvien mukaan. Tämä kohtaaminen saattaa yltyä taisteluksi, joka ruokkii kappaletta ja tuo siihen tarpeellisen vaarallisuudentunteen. Asia on tarkoituksenmukaista sen verran, että ne käytetyimmät ideat eivät läpäise seulaa ja päädy levylle. Melodisen death metalin kentällä on kuultu vuosien varrella monenlaista yrittäjää, mutta harva pystyy ensimmäisellä levyllään yhtä vakuuttavaan suoritukseen kuin tamperelainen Torchia. Teiltä on ilmestynyt aiemmin pari pienjulkaisua, mutta kertoman mukaan Of Curses and Grief on jonkinlainen uusi syntymä. Sitä voi tosin olla hankala hahmottaa, jos seisoo syvänteen reunalla eikä uskalla heittäytyä alla odottavaan rotkoon, jolla on paljon musiikilla luotua mielikuvaa tarjottavanaan matkalla pohjalla odottavaan synkkyyteen. – Myös soundit erottavat levyn nykypäivän todella hiotusta genrestä. Välillä sataa tulta ja tappuraa, hetken päästä salamoi näyttävästi ukkosen huutaessa. Tämä on Torchian nollavuosi, jolloin tiimalasi käännetään ja suuntaamme kohti varjoja ja vaaroja, kirouksia ja murheita. Musiikillinen myrskytaivas M IK K O P Y LK K O 8. Rankkasade ei kuitenkaan hellitä missään vaiheessa, kitaristi Ville Riitamaa runoilee. – Osioihin on kuitenkin jätetty sitä metallimusiikin vaatimaan löyhkää ja likaa, mistä mainittu nimenomainen villi paketti koostuukin – soiton tarkkuudesta tinkimättä. – Soittajia ei todellakaan päästetä helpolla, mikä kuuluu lopputuloksesta. – Sanoituksillamme sekä koko konseptillamme on todellakin näinkin syvällinen merkitys. – Omaperäisyys sikiää synkän atmosfäärin kohdatessa sävellysvaiheen kompromissittoman lopputuloksen. Pohjan pimeydessä kuulijaa odottaa kuvailemattoman kauniit mutta raatelevat hirviöt. Revitäänkö bändistä niin sanotusti kaikki irti. – Levy on rankka, nopea ja pimeä. Levyllä tulee kiinnitettyä huomiota omaperäisiltä kuulostaviin riffeihin. Oikeanlaisen tunnelman saamiseksi esimerkiksi jokainen puhdas kitaraosuus on nauhoitettu kynttilänvalossa leppärunkoisilla kitaroilla, joukkohuudot on huudettu pimeydestä ja särökitarat sahattu sadepäivinä. Näille hirviöille jokainen kuulija löytää oman tarkoituksensa sanoitusten useinkin symbolisesta eikä niin suorasta tarinankerronnasta. Koetko että bändin ura alkaa varsinaisesti vasta nyt
Tulevan levynjulkkarikiertueenne neljä ensimmäistä keikkaa soitetaan Harakiri for the Sky’n lämppärinä. Voisi puhua enemmänkin bändin luontaisesta kehityksestä ja evoluutiosta musiikin tekemisessä. Mitä otsikko pitää sisällään. Tämän viitekehyksen tiimoilta rakennettiin sitten osaltaan myös levyn loppusisältöä. – AC/DC jos jokin on mainio malliesimerkki siitä, miltä BRHG ei koskaan tule kuulostamaan! Kyllä me halutaan tehdä tarttuvia, hyviä biisejä ja erottua sillä eduksemme, mutta tahdomme myös kehittyä ja luoda uutta niin sovituksellisesti kuin erilaisten ilmaisukeinojen näkökulmasta. Kuinka tarkkaan olette kaavailleet niitä ja mitä ne tarkalleen ottaen ovat. Heal on ensimmäinen julkaisunne esimerkiksi Brymiriä ja KYPCKiä julkaisevalle Ranka Kustannukselle. Seuraavan albumin materiaali näyttäisi jälleen kehittyvän hieman toiseen suuntaan. Hyvä esimerkki on, että levy julkaistaan Japanissa ilman minkäänlaista ylimääräistä säätöä meidän toimesta. Kolmannella albumillaan soikin hieman aiempaa kypsempi ja iskevämpi bändi. – Tällaisia bändejä ei ole raskaamman melodisen metallin kentällä mielestämme aivan liikaa. Ei mikään AC/DC METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Albumilla on aika monikäsitteinen nimi. – Ranka Kustannuksen Riku Pääkkönen on musakentällä vanha kettu, joten suhteita löytyy paljon vaikka lafka sinänsä ei ole suuri. Mutta jos nyt jonkun utopistisen valinnan väljyyn saisi vapaavalintaisesti hypätä, niin mainitaan vaikkapa ison maailman perusmaukat eli Gojira. Monet turvautuvat levystä toiseen samoihin keinoihin ja tapoihin tehdä musiikkia. Kuulostaako bändi kymmenen vuoden kuluttua AC/DC:ltä. JU K K A SU IH K O N E N TIEDOTTEESSA vakuutellaan, että musiikkiinne on tullut uusia vivahteita. – Sana ”heal” alkoi jostain syystä toistua useammassakin kappaleessa siinä vaiheessa, kun alettiin tehdä lauluja demojen päälle. Mikäli saisitte valita minkä tahansa bändin kiertämään kanssanne, kenet valitsisitte. Monipuolista modernia metallia soittava mikkeliläinen Bloodred Hourglass puhuu jatkuvan kehityksen puolesta. Parannusta tähyillään teksteissä suunnasta jos toisestakin – jos sitä nyt yleensä on enää edes löydettävissä tämän maailman aikana. – Sävellyspuolella skaala on vielä edellistä levyä [Where the Oceans Burn, 2015] leveämpi. – Lähinnä nämä olivat kokeilupuolen juttuja, jotka sitten loksahtivat paikalleen ilman sen suurempaa kaavailua. Kokonaisuutena Heal-albumin ulosanti on moninaisempi kuin aiemmassa materiaalissamme, kuitenkin niillä ehdoilla, että tuttu soundimme on tallella. – Nykyään tilanne on oikeastaan se, että tehdään keikkaa mieluummin ihan keskenämme, koska säätämisen määrä on aika paljon pienempi ja se tuo tietyn työrauhan, kun ei ole muita ympärillä. Se nousi levyn nimivaihtoehdoksi ja valikoitui melkeinpä saman tien lopulliseksi nimeksi. Tämähän on juurikin sitä, mitä yhteistyöltä levylafkan kanssa odotetaan! Uusi levy on aiempaa materiaalia suorempaa ja tarttuvampaa. Mitä odotatte tältä yhteistyöltä. Lauluihin on tuotu mausteeksi puhtaampaa ilmaisua ja käytetty myös puhelauluhenkistä toteamista ihan säkeistöjenkin sisällä, solisti Jarkko Koukonen paljastaa
Hyvin samalla tavalla tämäkin tehtiin kuin Harsh Realities, eli pyrittiin mahdollisimman lähelle yhteistä visiota siitä, millainen levy itse haluttaisiin kuulla, rumpali Jori Sara-aho avaa. – Nykymetalliin ja heviskenen idiootteihin kypsyminen vei meidät syvemmälle punkkiin ja undergroundiin, entistä kauemmas virallisemmista toimijoista. Tosin paine on hieman väärä sana – kyse oli onnistumisenhalusta ja intohimosta tehdä itseä innostava kiekko. Näitä teemoja käsitellään ihmisyksilöihin, eläimiin, politiikkaan, rahaan ja sukupuoleen liittyen. – Kun aloitettiin soittamaan, grindcore oli jo muodostanut merkkipaalunsa, eikä me haluttu kuulostaa siihen taustaan nähden väsyneeltä. Me tehdään edelleen harkittuja ratkaisuja, jotta meitä ei niputettaisi samaan karsinaan minkään vitun teletappipuvuissa soitetun sovinistipaskan kanssa. Ollaan kokeiltu festarikeikkoja ja rokkiklubeja jonkin verran, mutta onhan ne enimmälti aivan perseestä. – Suosikkimme tuskin olivat kovin harkitsevia tekemisissään. Harkittu kaaos SYTYKKEITÄ 10. Suomalainen grindcore ei paistattele otsikoissa, mutta pinnan alla tapahtuu. – Aktiivisimmat toimijat eivät tuo itseään tiettäväksi, koska omaa viiteryhmää laajempi tunnustus ei ole välttämättömyys. Jo silloin oltiin sitä mieltä, että väkisin ei väännetä mitään vaan tehdään seuraava albumi sitten kun itseämme miellyttää. Millaisena näet ”skenen” tilan. Laulustanne ei ota edelleenkään sanaakaan selvää. Juuri nyt mainitsemisen arvoisia ovat Houre, Happivaje, Tunkio, Tolerance ja Rust. Kiertueilla soittaessa ja muiden kiekkoja kuunnellessa muodostui taas kuva siitä, mitä halutaan tehdä. Me ollaan päinvastainen bändi: joka biisi hinkataan sekunnilleen oikeanlaiseksi ja julkaisujen ulkoasulle on tiukat kriteerit. Minkäänlaisia huumorilyriikoita ei löydy, vain meille tärkeitä maailmantilaa peilaavia tekstejä. Millaisena näette spontaaniuden merkityksen. – Hyvä! Step Downilla on useita teemoja, mutta punainen lanka on valta, kontrolli, eriarvoisuuden vastustaminen ja antifasismi. Millainen uuden Step Downin syntyprosessi oli. – Ei me osattu odottaa Harshia tehdessä, että siitä tulisi monille niin kova juttu, toteutettiin vain omaa visiotamme siitä, miltä grindcoren pitäisi kuulostaa. Millaisia asioita Step Downilla käsitellään. Loiko tämä paineita uuden levyn onnistumiselle. – Visio oli, että tehdään tummaa, repivänmeluisaa ja huumorintajutonta grindcorea tasan itseämme miellyttääksemme, mutta kuitenkin niin, että kirjoitamme oikeita biisejä emmekä vain samaa tasaista mattoa alusta loppuun. Unohdettu Tulevaisuus oli myös hurja, ja on surullista, että bändin toiminta on ilmeisesti päättynyt kitaristin menehtymisen myötä. – Paine oli olemassa, mutta se lähti meistä eikä ulkopuolelta. Viekö liiallinen suunnitelmallisuus musiikilta kovimman terän. Jokainen, joka haluaa kuunnella järjetöntä melua, etsiytyy kyllä lopulta oikeaan paikkaan. Tästä on todisteena hurjan uuden levyn julkaissut Death Toll 80k, joka jättää ympärilleen vain tuhkaa ja raunioita. – Suomessa on ollut ainakin viimeiset kymmenen vuotta grindia kenties enemmän kuin koskaan, mutta moni bändi on joko jäänyt lyhytikäiseksi tai vaihtanut tyyliään. Veikkaan, että soittaminen desibelirajattomissa noisebileissä ja muissa kontrolloimattomissa ympäristöissä vaikutti, että meiltä lähti musiikin suhteen viimeisetkin estot. Jos laittaa soimaan sellaisia bändejä kuin Rot, Blood, Fear of God, Agathocles tai Fatal Error, on vaikea uskoa, että tuotoksiin olisi käytetty valtavasti aikaa. Suomalainen grind-kenttä vaikuttaa nykyisin todella hiljaiselta. – Harsh Realities oli lopulta siistimpi ja hillitympi levy kuin visioitiin. HARSH Realities (2011) keräsi todella hyvää palautetta. Grindcore on pitkälti talkoilla toteutettua, asiaan jo valmiiksi vihkiytyneiden touhua, jota ei ole tarvetta myydä kenellekään ulkopuoliselle
METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ D A N IE L N Y Q V IS T TUKHOLMALAISBÄNDIN uusi levy The Crowning of the Fire King jatkaa pitkälti samoilla linjoilla onnistuneen In the Shadow of the Inverted Cross -debyytin (2015) kanssa. – Olemme kappaleiden suhteen todella valikoivia. Emme yrittäneet kopioida ensimmäistä levyämme, eikä seuraava albumimme tule olemaan kopio Fire Kingistä, perustajajäsen ja basisti Johnny Hagel järkeilee. Uudemmista bändeistä etenkin Attic, Below, Darkher, Ereb Altor ja Katla ovat todella mielenkiintoisia ja hyviä. Koitteko missään vaiheessa vaikean toisen levyn syndroomaa. – Kuuntelemme paljon kaikenlaista musiikkia, sekä uutta kamaa että myös noita vanhoja klassikoita. Uusi nousu koettiin 2010, kun Sorcerer ponnahti esiin vähintäänkin yllättäen muiden muassa The Hauntedista ja Therionista tutuista miehistä kasatun kokoonpano voimin. Debyytillä biisit olivat pääasiassa minun ja Kristian Niemannin [kitara] käsialaa, mutta nyt myös toinen kitaristimme Peter Hallgren osallistui aktiivisesti biisintekoon. – Kappaleet syntyivät tällä kertaa hieman aiempaa helpommin. Olimme todella lähellä hylätä tuon ensimmäisen keikkatarjouksen, mutta lopulta kohtalo päätti, että asioiden kuuluu mennä juuri näin. Tapahtuuko tuoreemmalla metallikentällä mitään mielenkiintoista ja huomionarvoista. Yhtyeen musiikillinen linjaus on eeppinen heavy metal doomahtavalla raskaudella kuorrutettuna. – Jos selitän tämän lyhyesti, niin meille ilmaantui mahdollisuus soittaa vuoden 2010 Hammer of Doom -festivaaleilla Saksassa. Levydiili solmittiin maineikkaan Metal Bladen kanssa. Kakkosalbumi pistää silti hommat pykälää isommalle vaihteelle ampumalla tuutista aiempaa energisempiä ja iskevämpiä kappaleita. Epäröimme asiaa kauan, mutta päädyimme lopulta vetämään tuon keikan. Toisen albuminsa julkaissut Sorcerer on iskenyt kiilansa syvälle kuulijoiden sydämiin. – Asia taitaa olla juuri noin. Mikä mahtaa olla päällimmäinen syy bändin paluulle. Verrokkibändeiksi löytyy useampiakin vanhahtavia nimiä, mutta pääasialliset vertailukohdat löytyvät sekä Dion että Tony Martinin aikakausien Black Sabbathista ja Candlemassista. Mieluummin heitämme hieman keskinkertaisen sävellyksen roskiin kuin annamme sen päästä levylle asti. – Hah hah, en halua tehdä tästä liian helppoa, joten kuuntele kiekon nimikkobiisi ja ota itse selvää! Vuonna 1988 perustettu Sorcerer sai ”aikaisemmalla urallaan” aikaiseksi vain kaksi c-kasettidemoa, kunnes vetäytyi pitkään hiljaisuuteen vuonna 1992. Tämän jälkeen esiinnyimme Kreikassa, ja pian nauhoitimmekin jo muutaman kappaleen. Puhutaanpa hieman albumin nimestä: kuka tämä mainittu Tulikuningas on ja miksi hänen tulisi saada kruununsa. Ollaanko bändin sisällä samaa mieltä musiikin virkistyneestä yleisilmeestä. Tämä ei ole ihme, sillä bändin mahtipontisessa heavyssä nykyaika ja menneisyys kohtaavat laadukkaissa kappaleissa. Kohtalon ohjaama 11
Hieno paikka. Albumin sanoitusten pääasiallinen teema on naiseus tai feminiinisyys. – Aikaisemmin oli ehkä kovakin halu yllättää ja tyrmätä. Miksi näin. – Miksipä ei. Naiset ovat hirveen mukavia, mutta mahdottomia ymmärtää. Nyt kun bändi on 18-vuotias, on alkaneet naiset kiinnostaa. FM2000 tuo usein esiin kotipaikkakuntansa Pieksämäen, pikkukaupungin Etelä-Savossa. – Yksi hienoimmista jutuista on, kun musiikki onnistuu yllättämään. Jos me pystytään tarjoamaan kuulijoille samanlaisia juttuja, mitä itse musasta saadaan, niin sehän on mahtavaa! Eriskummallisen omalinjainen hevipunkkariporukka FM2000 palaa uudella albumillaan uransa alkuvuosien metallisen ja suoraviivaisen ilmaisun pariin. – Haluttiin koettaa nykypäivän julkaisutyyliä, jossa keskitytään enemmän yksittäisiin biiseihin. Ota huone Savon Solmusta, ja outo viikonloppu on tosiasia! Usein kuulee puhuttavan, että jokin yhtye joko ”ihastuttaa tai vihastuttaa”, ja FM2000:n kohdalla tämä pitää varmasti täysin paikkansa. Bändin jäsenten kesken kuunnellaan musiikkia melko laajalla skaalalla, ja kun ne kaikki imetyt vaikutteet lyödään yhteen soppaan, siitä vaan tulee tällaista. Tissit on kivat. Onko aikeenanne valloittaa viimeinkin Suomen hevareiden sydämet. Mikä ajatus tämän järjestelyn takana oli. Haarukka suussa juoksemista jäätiköllä, pääasiassa. Nautitteko kuulijoiden tietoisesta tai tiedostamattomasta hämmentämisestä. – Jätkien käsistä alkoi vain puskea heviriffejä, joten eihän siinä voinut muuta kuin innostua ja antaa virran viedä. – No, olisihan se hienoa jos näin kävisi, koska ne on niitä suurimpia ja leppoisimpia sydämiä, rumpali Eetu ”Ipi” Huttunen ja laulaja Antti ”Rota” Junttila vastaavat yhteistuumin. Olemme sitä samaa jatkumoo. Naiseutta tutkimassa H E R K K O H U T T U N E N 12. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Pieksämäki on tarjonnut aina omintakeista kampetta, Vox Flatus, Päivällisteatteri ja niin edelleen. Tämä on helppo aistia vaikkapa kappaleiden kuten Tissit, Äiti ja Piri-Hanna nimistä. Halusimme ottaa selkoa naiseudesta, mutta jo ekassa mutkassa oli nostettava kädet pystyyn. PALAATTE Hubba Bubba Rehab -levyllä toisen ja kolmannen albuminne (Volovo, 2004, ja Moskovan pasuunat, 2006) musiikillisille linjoille. Meillä oli myös haasteita studioaikataulujen kanssa, ja näillä sinkkujulkaisulla saatiin nopeammin ihmisille kuunneltavaa. – On se tosi tärkee! Se on kuin saareke, johon on aina tervetullut. Kuinka tärkeä osa Pieksämäki on maailmaanne. Seurauksena on pieksämäkeläisten iskevin levy yli vuosikymmeneen. Toki albumikokonaisuudet ovat myös erittäin tärkeitä, ja siksi ilmestyi myös fyysinen cd kansitaiteineen. Ainoastaan kolme kappaletta jäi ilman sinkkukohtelua. Julkaisitte lähes jokaisen levyn biisin ennen albumin ilmestymistä. Nykyään musa vaan tulee meistä ulos tämmöisenä ja pidämme siitä kovasti
GREY BEARD CONCERTS & MANAGEMENT PROUDLY PRESENTS GB inferno 10 koontimainos.indd 1 01/11/17 12:50
Vanhan liiton metalliskenessäkin yksi herra otti kantaa pakolaiskeskusteluun toteamalla somessa, että ”rajat kiinni, uunit auki”. Kirjoittajat asemoivat itsensä skenen sisälle, mutta asiaa puidaan monesta näkökulmasta, niin keikkajärjestäjän kuin asiaan reagoineiden antirasistien toiminnan kautta. Kovan luokan rasisteja ja poliittisesti äärioikealla olevia tyyppejä löytyy toki vaikka millaisista alakulttuureista, ainakin kun vähän raaputtaa, mutta esimerkiksi NSBM-puolella ei tarvitse raaputtaa yhtään mitään. Olen kyllä tavannut näissäkin piireissä jonkin verran uusnatseja, kiinnostavana hahmona esimerkiksi tallinnalainen metal-skinhead, joka totesi meidän olevan ”veljeskansaa, yhdistävänä tekijänä ryssäviha”. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Voi natsikama toki kiinnostaa pakkomielteenomaisesti ilman rasismiakin, kuten jopa saksalaisen tankin kokoelmiinsa ostaneen Lemmyn esimerkki todistaa. Natsiestetiikalla herkutellaan uudessa ympäristössä – YK:n talon tilalla New Yorkissa on SS:n päämaja, Berliinin keskusta taas saadaan elämään Albert Speerin piirustusten pohjalta kolossaalisessa CGIfantasiassa. Tässä vaiheessa jouduin hiukan oikomaan. Töiden puolesta mietin vaihtoehtohistorioita, populaarikulttuurin tuotteita, joissa Hitlerin Saksa voittaa toisen maailmansodan. Tätä monelle sisäsyntyistä kaipuuta joukkoliikkeisiin sekä siitä maksettavaa hintaa ja moraalista krapulaa olen kuvannut aikoinaan kappaleessa Between the Blue Temple and the North Tower. Ne metalliskenet, joissa olen pyörinyt, ovat olleet pääosin mukavien ihmisten täyttämiä. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970–2017. Tällaisista täytyy mainita romaanipuolen esimerkkeinä Philip K. Nürnbergin Zeppelin-kentän Sininen temppeli ja Wewelsburgin linnan pohjoistorni edustavat kappaleessa houkuttelevaa pimeää hehkua. Kansallissosialistinen black metal sitoutuu tarkasti natsimyyttiin, estetiikkaan ja rasismiin, ja vaikka osaksi kyse olisi vain valtakulttuurin ärsyttämisestä, se ei poista tiettyjen asioiden hyväksymistä. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Turku on suomen persereikä, sanottiin aikoinaan. Yhdysvalloissa sarjaa markkinoimaan perustettu Resistance Radio ehti jo suututtaa presidentti Donald Trumpin kannattajia. Sellaiset kortit tällä kertaa. Nämä sarjat toimivat osaltaan mahdollisuuksina kommentoida nykykulttuuria, populismin ja äärioikeistolaisuuden nousua. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI MIETIN nykyään paljon natseja. Yhdessä dosentti Pertti Grönholmin kanssa toimittamassani teoksessa on mukana yhteensä kolmekymmentä kirjoittajaa. Kahdesta ensin mainitusta on tehty myös tv-sarjat, joista erityisesti Dickin romaanin pohjalta kasattu on onnistunut näkemäni kahden kauden perusteella erinomaisesti. Niin niitä alkuperäisiä kansallissosialisteja kuin heidän perillisiään, uusnatseja. Juhlan kunniaksi olen ollut mukana toimittamassa teosta nimeltä Toisen soinnun etsijät. Dickin A Man in the High Castle (1962), Len Deightonin SS-GB (1978), Robert Harrisin Fatherland (1992), Stephen Fryn Making History (1996), Philip Rothin The Plot Against America (2004) ja CJ Sansomin Dominion (2012). Nyt satavuotiaan Suomi-neidon tämäkin osuus on alkanut saada kulttuuripääkaupunkivuoden ironisten Kiss My Turku -kampanjoiden vanavedessä arvostusta. ”Flirttailen vain symboliikalla” voi joskus olla hiukan heikko peruste. Jopa stadilaiset käyvät täällä ravintolareissuilla. Sikäläinen äärioikeisto toki assosioi itseään enemmän etelävaltioiden perintöön ja Klu Klux Klaniin kuin hitlerismiin, mutta analogia toimii silti hyvin. Historiansa lukeneet tietävät, että vaikka kysymys olisi mustasta huumorista, näistä sloganeista ei ole koskaan ollut pitkä matka tekoihin. Ei vedetä satavuotiaan Suomen pakasta Mustaa Pekkaa. Metallia ei ole unohdettu: Tiina Käpylä ja Hanna Teriö tarkastelevat teoksessa turkulaista metalliskeneä ja analysoivat osaltaan muun muassa WCH-yhdistyksen julisteisiin liittyneitä moraalipaniikkeja ja Metallihelvetin Gongin-keikan perumiseen liittynyttä äärioikeistojupakkaa. Natsikortti ja turkukortti VOITA MARCO HIETALA -ELÄMÄKERTA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa tuore Marco Hietala – Ruostumaton -elämäkertateos
cd & digital Katso konserttipäivät: www.raskastajoulua.com Marco Hietala Tarja Turunen Tony Kakko Elize Ryd Floor Jansen Kimmo Blom JP Leppäluoto Antti Railio Tommi Salmela Antony Parviainen Ville Tuomi Ari Koivunen RASKASTA JOULUA IV. 17. 11
Päällimmäisiksi lasagnelevyt ja niiden päälle vielä kerros juustokastiketta sekä mozzarellaraaste. Pitkä hauduttaminen takaa kuitenkin ruoalle vielä syvemmän maun, ja lopussa vaiva palkitaan, kun ruoka takoo tajuntaa lujempaa kuin Ron Jeremy teinejä 70-luvulla.” Megan tuomio: ”Palstan historian aikana on esitelty parikin hippilasagnea, mutta juustoisimman tittelin vie ehdottomasti tämä annos. Öljyä vuoka ja kasaa lasagne siten, että ensin tulee jauhelihakastikekerros, jonka päälle kerros béchamelkastiketta ja sitten lasagnelevyjä. Sulata voi kattilassa ja lisää jauhot. 4. Kasaa kerroksia niin, että yhteen väliin tulee kastikkeiden lisäksi kerros pinaattia, yhteen cheddarjuustoviipaleita, yhteen chorizoa ja ylimmän kerroksen alle vielä kerros tuoretta basilikaa. TEEMUN KOKATESSA SOI: Tom Waits – The Heart of Saturday Night (1974) ”While the sauce is simmering, Tom Waits.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Las anger of doom Vaikkei raskas liharuoka ole ollut meillä koskaan mikään itseisarvo, Crib45:n laulaja-kitaristi Teemu Mäntynen palauttaa överilassereseptillään palstan nimensä veroiseksi. Jos haluaa säästää vaivaa, lihakastikkeen voi tehdä valmiiksi edellisenä päivänä tai säästää aikaa hauduttamisessa. Kypsennä uunissa 200 asteessa reilut puoli tuntia, kunnes pinta on kauniinruskea. Ja valkosipulia ei voi koskaan olla liikaa!” • lasagnelevyjä • 1 ps mozzarellaa raasteena • pkt cheddaria viipaleina (sulatejuuston tapaiset viipaleet käy hyvin) • 100 g chorizoa • 1 ps pakastepinaattia • 1 ruukku basilikaa • oliiviöljyä JAUHELIHAKASTIKE: • 3-4 rkl oliiviöljyä • 400g hyvää jauhettua naudanlihaa • 1–2 keskikokoista sipulia • 2–3 kynttä valkosipulia • 500 g paseerattua tomaattia • 1 porkkana • 1 varsiselleri • 1–1,5 lihaliemikuutiota • 2 dl punaviiniä • 3 rkl tomaattipyreetä • 2 rkl kuivattua basilikaa • mustapippuria • suolaa BÉCHAMELKASTIKE: • litra punaista maitoa • 1 pkt voimakasta Koskenlaskijaa • 60 g voita • 2 dl vehnäjauhoja • 1 tl muskottipähkinää • suolaa ja pippuria 16. Samalla se on hyvä muistutus lasagnen ja yleensäkin ruoanlaiton perusperiaatteista: hyvä tulee laadukkaista raaka-aineista hitaasti tekemällä. Vaikka resepti voi vaikuttaa työläältä ja monimutkaiselta, loppupeleissä se on suhteellisen yksinkertainen. On pitkälti makuasia, mennäänkö tässä ainesten suhteen jo liian pitkälle, mutta mitään laihdutusruokaahan lasagne ei ole, tekee sen niin tai näin. 2. Teemun luonnehdinta: ”Otin haasteen vastaan ja lähdin työstämään annosta yhtyeelleni ominaisella linjalla, siis ruokaa, joka on hidasta ja raskasta, aivan kuten allekirjoittanutkin. Älä ruskista. Tee ensin jauhelihakastike. Tässä ei juurikaan säästellä, ja juustoa löytyy enemmän kuin perusjääkäriltä esinahan alta viikon leirin jälkeen. Laita öljy valurautapannuun tai padan pohjalle. Lämmitä maito, kaada se hiljalleen kattilaan koko ajan sekoittaen ja vispaa tasaiseksi. Lisää jauheliha ja ruskista. 3. Jos teet tämän isossa padassa tai wok-pannussa, voima riittää kunnon ruskistamiseen kerralla ja voit hauduttaa kastikkeen samassa astiassa. TARPEET Tee näin: 1. Mausteisiin ja niiden määrään kannattaa satsata, mikäli erilaisten aromien haluaa nousevan esiin juuston seasta. Kun jauhelihakastike on porissut pari kolme tuntia, valmista béchamelkastike. Laita kaikki samaan pataan, lisää paseerattu tomaatti, viini, tomaattipyree, kuivattu basilika ja mausta. Lisää nestettä (paseerattua tomaattia tai vettä) jos tarvitsee. Nosta ruskistettu liha pois, kuullota pieneksi pilkotut sipulit ja freesaa niin ikään pienityt porkkanat ja sellerit. Anna kiehahtaa ja mausta suolalla ja muskotilla. Anna hautua miedolla lämmöllä 3–4 tuntia. Lisää Koskenlaskija ja sekoita kunnes seos on sulanut
TARPEET
Vincent pysyi kyydissä kymmenen vuotta, ja vuonna 1996 hänen kookkaat buutsinsa tuli täyttämään mies nimeltä Steve Tucker. Alkoi jälleen uusi hiljaiselon ja odotuksen kausi, joka päättyi lokakuussa 2017, kun Piles of Little Arms -kappale ilmestyi kuunneltavaksi. Kitaravirtuoosi, perustaja ja johtohahmo Trey Azagthoth on yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. H arvaa kuolometallijulkaisua on odotettu yhtä suurella innolla, jännityksellä ja mielenkiinnolla kuin Morbid Angelin 1.12. Silti tieto siitä tuli monelle yllätyksenä. Death metal -genren suuri innovaattori on palannut synkempänä kuin koskaan. Ilman ennakkovaroitusta iskettiin tulille uusi kappale, levyn nimi ja kansitaide. Pari vuotta elettiin oudon epätietoisuuden aikaa eikä mitään tuntunut tapahtuvan, kunnes bändi ilmoitti vuonna 2015, että Vincent oli jälleen ulkona bändistä. Vincent ja Tucker vaihtelivat paikkaa kuin Putin ja Medvedev konsanaan, ja Tuckerin haihduttua vahvuudesta vuonna 2004 puikkoihin astui taas kukas muu kuin David Vincent. Odotukset uuden levyn suhteen olivat tuolloin taivaissa, mutta Illud Divinum Insanus (2011) osoittautui karvaaksi pettymykseksi, epämorbidmaisimmaksi levyksi yhtyeen diskografiassa. Vuodesta 1986 alkaen Morbid Angelin äänenä ja basistina toimi David Vincent, joka örisi kaikilla bändin klassikkolevyillä. ENTITEETIN P A L U U TEKSTI TAMI HINTIKKA 18. Nyt salamyhkäisyyden verho on pyyhkäisty syrjään ja lisävalaistusta bändin nykytilasta saatavilla. Vielä samana vuonna mikrofonin taakse asteli bassoineen tuttu mies, Steve Tucker. Pitkäaikainen rumpali Pete ”Commando” Sandoval joutui selkäleikkaukseen, oli sivussa vuodesta 2010 lähtien ja tuli uskoon palaamatta yhtyeen riveihin. Ihmiskunta tarvitsee ravistelua, ja Morbid Angel on tullut hoitamaan homman. Floridan Tampassa vuonna 1983 perustettu death metalin kivijalka on kulkenut vuoteen 2017 mennessä vaiherikkaan polun. Death metalia oli lupailtu, ja death metalia saatiin. ilmestyvää Kingdoms Disdained -levyä
ENTITEETIN P A L U U ”Ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin, joista kumpikin ajattelee, että toisen puolen pitäisi olla samaa mieltä kuin he. Minä en asetu kummallekaan puolelle, vaan katson näiden kahden ideologian törmäystä, ja se on todella uskomatonta.” 19
Rummuissa on tällä hetkellä Scott Fuller ja toisessa kitarassa Dan Vadim Von. Nyt on esimerkiksi se juttu, että jotkut väittävät maapallon olevan litteä. Edellisen levyn aikoihin kuultiin pohdintaa, edustaako death metalin pioneeri ja suunnannäyttäjä enää kuoloa laisinkaan. Voi tietysti käyttää termiä äärimusiikki, ja joku voi ajatella kuolon jotenkin rajoittavana terminä. David Vincentin vanavedessä kokoonpanosta häipyivät – tai häivytettiin – myös kitaristi Destructhor ja rumpali Tim Yeung, joka kiertää nykyään Vincentin kanssa veivaamassa neljän ensimmäisen Morbid-levyn aikaista materiaalia. – Tässä vaiheessa se tuntuu jo ihan normaalilta. Olemme tehneet levyn ja viimeisen vuoden aikana on ollut paljon meneillään. He voivat painua minun puolestani suoraan vittuun!” Äärimusiikkia Tiesittekö heti alusta alkaen, että tulette tekemään täysipainoisen kuolometallilevyn. – Sitä minä teen ja rakastan. Millaista on soittaa näiden hahmojen kanssa. Miltä tuntuu olla takaisin Morbid Angelissä. Olen soitellut kaikenlaista tavaraa, jammaillut paljon kavereiden kanssa ja muuta, mutta kun astun mikrofonin taakse, haluan se olevan kuoloa, Steve Tucker lataa haastattelun kärkeen. – Minulle Morbid Angel on death metal -bändi. Kaikki oli tavallaan tuttua, mutta silti menossa oli jotain ihan uutta. ”On niin paljon asioita, joita en vain tajua. Suoraan sanoen jokainen levy on ollut erilainen ja kyseessä on genren luojayhtye, eli death metal ei ole lainkaan rajoittava tekijä. Olen tutustunut uusiin jätkiin, ja homma toimii kuten pitääkin. Aluksi se tuntui oudolta. Nämä tyypit yrittävät vain olla erilaisia ihmeellisine mielipiteineen. 20. Well, fuck off! Dude, kuuntele: kaikki on pyöreää
– Jengi kyselee, millaista on soittaa Scottyn kanssa. Ajattelen kaikkea, joka askelta. Se, että joku ajattelee että olisimme ainoita eläviä olentoja tämän kaiken keskellä, on säälittävin, pelokkain, itsekkäin ja typerin ajatus mitä voi olla. Hänellä on aivan oma prosessinsa, jolla hän työstää taidettaan. Nykyään kiistellään jopa siitä, minkävärinen jokin juttu on. Lopulta päätös oli helppo. Sitten hän lähetti ne minulle ja aloin iskeä niihin lauluja kotonani. – Hommat ovat sujuneet ihanasti! He hoitavat tonttinsa mallikkaasti, ovat omistautuneet työlleen. Ihmiset ovat alkaneet sekoilla siinä määrin, että ”suurten muinaisten” on aika ottaa ohjat käsiinsä ja lonkeroihinsa. Seuraan, mitä osapuolet sanovat, ja ne sanovat usein ihan samoja asioita hieman eri vinkkelistä. Kaikki sujuu tosi hyvin juuri nyt. Ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin, joista kumpikin ajattelee, että toisen puolen pitäisi olla samaa mieltä kuin he. Asiat rullaavat hienosti, Tucker toteaa tyytyväisenä. Tuossa oli se yhteys akkadilaiseen tulvamyyttiin, mutta annetaanpa olla. Loiko tämä teille paineita. Ihmiset sotivat jumalistaan, siitä mikä jumala on oikea, Tucker puhisee. Kannen kuvassa punakka, parrakas sarvipää nousee maasta, ja hävitystähän siitä syntyy. He tietävät, mitä isken pöytään: isoa, voimakasta, äänekästä meininkiä. Olen nähnyt ohjelman, jossa sanottiin, että tuolla on enemmän galakseja kuin maapallolla on hiekanjyviä. Asetan paineita vain itselleni, Tucker hymähtää. Yhtä kaikki odotuksia on ollut valtavasti. Olisiko nyt kyseessä sumerilainen jumala, kenties se Enlil. Voin sanoa, että se on hienoa. – Olen keskustellut näiden ihmisten kanssa ja tuonut esille ajatuksen, että tuolla on muutakin elämää, että emme ole ainoita. Monet levyn sanoituksista käsittelevät sitä, että jumalat tulevat järjestämään asiat uudelleen, pyyhkimään pois kaikki typerät pikku ajatukset ja mielipiteet. Palataanpa vielä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Minulle tämä näyttäytyy eräänlaisena yin ja yang -tilanteena. Minusta tuntuu, että Treyn kanssa soittaminen, ja hänen musiikkinsa soittaminen, saa minusta parhaat puolet esille. – Se olento on itse maa. Well, fuck off! Dude, kuuntele: kaikki on pyöreää. Kuvassa pienine yksityiskohtineen on jotain vanhojen Iron Maiden -kansien tuntua, vaikka se onkin tyylillisesti erilainen. Tucker on päässyt vauhtiin. – Olen aina ajatellut vahvasti uskonnonvastaisesti, ja kristinusko… Tucker miettii hetken, ja taas lähtee. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Tiedän, mitä haluan tehdä, ja se soundaa hieman erilaiselta kuin tuo levy, Tucker kommentoi diplomaattisesti. Tucker ei kuitenkaan keskity muinaisiin jumaliin. Pako todellisuudesta Kingdoms Disdainedin kannen on tehnyt irlantilainen taiteilija Ken Coleman. – Treyn kanssa tekemäni musiikki ei ole koskaan ollut helposti lähestyttävää tai suorasukaista vaan yllätyksellistä ja täynnä käänteitä. Se saa minut tekemään parhaani, ja olen todella onnellinen, että olen siinä asemassa, että saan tehdä tätä. Nyt on esimerkiksi se juttu, että jotkut väittävät maapallon olevan litteä. – Homma on mennyt siihen pisteeseen, että jokainen asia on riidanaihe. Tosin kun keskustelut Treyn kanssa alkoivat mennä siihen suuntaan, että voisin liittyä bändiin, tein päätöksen aika nopeasti. Juu, laitoin hajoilevat rakennukset merkille. Tuntuu, ettei ihmiskunta ole ansainnut jatkua, se voi vain painua helvettiin, hah hah. Jumalten kosto Kingdoms Disdained on kiekko, jota on odotettu sekä pelonsekaisin että toiveikkain mielin. – Olen pitkälle päälle nelikymppinen, enkä vastaa välittömästi ”kyllä” mihinkään, hah hah. Olin jo valmis keskustelemaan vedenpaisumusmyytin versiosta, jossa sumerilainen jumala Enlil aiheuttaa suuren tulvan ja tahtoo hukuttaa kaiken elollisen, koska ihmisiä on liikaa ja he häiritsevät hänen untaan. Hän ohjelmoi rummut, äänitti kitarat ja niin edelleen. Se on itse maaperä, joka nousee aiheuttamaan tuhoa. Halusin tehdä taas musiikkia Treyn kanssa, tehdä uuden levyn. – Maailmankaikkeus on mahtava, ja uskon vahvasti, että tuolla on jotain muutakin, jotain mikä osoittaa ihmiskunnan säälittävyyden. Nämä tyypit yrittävät vain olla erilaisia ihmeellisine mielipiteineen. Ihmiset ovat valmiita tekemään itsestään täysiä ääliöitä ja aiheuttamaan äärimmäistä kaaosta. Heidän pitäisi miettiä, mistä saavat ruokaa ja niin edelleen, ei väitellä jonkin väristä. Dan on loistava, jämäkkä kitaristi, ja hänellä on hyvä lavapresenssi. – Sanotaan, että jokainen tähti on galaksi. – On niin paljon asioita, joita en vain tajua. – Ei oikeastaan. – Trey teki demot muistaakseni seitsemään kappaleeseen. Siellä on varmasti elämää. Jokainen on niin pirun oikeassa. Tuckerin lempeänkiihkeä monologi liukuu sulavasti avaruuden syvyyksiin. Jos katsot tarkasti, näet sen selässä rakennuksia, jotka putoilevat. Enkä puhu mistään humanoideista vaan elämästä ylipäätään. – Jokainen, siis JOKAINEN, on sitä mieltä, että on oikeassa ja toiset ovat väärässä. – Tuntuu että asiat ovat menossa kohti loppua. Ihmisten elämät ovat niin dramaattisesti erilaisia. Lopulta erimielisyydet johtavat konflikteihin, jopa sotiin. Minä yritän ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa kokonaisuutta neutraalista näkökulmasta. Me olemme vain hiukkasia. Tuolla ei ole vain galakseja, vaan kokonaisia universumeja, Tucker nauraa innostuneena. Se on minun filosofiani, minun tapani ajatella. Suostuitko niiltä jaloilta, kun Trey pyysi sinua takaisin bändiin. – Ken on uskomaton taiteilija, todella uskomaton. Neljä biisiä tehtiin treeniksellä ja loput syntyivät niistä demoista. Minä ja Scotty teimme jotain biisejä, Trey ja Scotty jotain. Kaikki vain siksi, että he haluavat näyttää olevansa oikeassa, Tucker toistelee huomiotaan. Ihmisten elämät eroavat niin paljon toisistaan, myös henkisellä tasolla. Uskon, että ihmiset tulevat vielä heräämään todellisuuteen. Se on 21. En kommentoi edellistä levyä, jätkät tekivät sen silloin. Minä en asetu kummallekaan puolelle, vaan katson näiden kahden ideologian törmäystä, ja se on todella uskomatonta. Lehdistötiedotteessa uuden levyn sanoitusten yhteydessä mainitaan sumerilaiset jumalat ja niiden herääminen. Halusin katsoa, millaista hulluutta saisimme luotua, millaisille oudoille poluille päätyisimme tällä kertaa. Sellainen minä olen, ja uskon, että sitä tiedettiin odottaa. Lähettelimme sitten eri versioita toisillemme. Hän on mahtava rumpali ja on tosi siistiä soittaa hänen kanssaan. – Ihmiset tietävät, mitä tuon mukanani. Se tuli näkyviin Amerikassa poliittisella tasolla viime vuonna. He voivat painua minun puolestani suoraan vittuun! – Siitä sanoituksissa on kyse, kaiken tämän seuraamisesta. Teimme osan biiseistä myös treenikämpällä. Tuolla tavoin monet biisit saivat alkunsa. Nyt mennään eikä meinata. Parikymppisenä hyökkäsin miettimättä kaikkeen, mutta nyt on toisin. Innokkaan Morbid-miehen yksinpuhelussa galaksit sekoittuvat aurinkokuntiin, mutta en koe tarvetta oikaista. He ajattelevat, että olen tyhmä ja naurettava kun ajattelen noin, you know. – Samaan aikaan ymmärrän sen, että jengi odottaa lempibändinsä levyä, mutta ei tiedä, mitä sieltä on tulossa. Se oli haaste, jonka halusin ottaa vastaan. – Minulle tämä on jotain sellaista, jonka jokin korkeampi olento katsoo tapahtuvan. Nyt on niin paljon meneillään, ja se on kiehtovaa
Ken sai tuon vangittua taiteeseensa. – Soundi on tiukka ja jykevä, mutta silti likainen. Tämä on jännä tilanne bändille, enkä usko että monella on tällaista. Rehellisesti sanoen todellisuutta on aivan liikaa, heh heh. jotain, mitä en ole nähnyt koskaan aiemmin. Kansikuvan maailma johdattaa Tuckerin analysoimaan koko bändin olemusta. Joku sanoi, että kansi on kuin osa videopeliä, ja se sai minut innostumaan vain enemmän. Rakastan myös esimerkiksi Dominationin soundia, mutta Covenant on kuin olisit samassa tilassa bändin kanssa. Se on tuntunut olevan jotain enemmän kuin vain ukot veivaamassa kuoloa. Hän teki 3D-mallin siitä hirviöstä ja koko kaupungista. – Luulen, että me kaikki tiesimme, millaista soundia haimme, kun menimme Rutanin studioon. Hän pyytää odottamaan pienen hetken, kun ottaa svetarinsa pois päältä. Morbid on paljon kaikkea, se venyttää kuolon rajoja. En ole normeihin mahtuva ihminen, joka tykkää käydä shoppailemassa ja mennä sitten jonnekin klubille esittelemään itseään tai jotain. Olen tosi analyyttinen ja mietin aina kymmeniä ratkaisuja eri asioihin. Sellainen minä olen. Voimme kertoa juttuja, kumpikin tietää toisesta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Ja se kaikki lähtee aina Treystä. Kaikki 22. En sano, että olen maailman nerokkain tyyppi, mutta minut on kasvatettu hyvin. Nämä kaksi levyä kuulostavat kaikkein eniten siltä, miltä Morbid luonnollisimmillaan kuulostaa. Olimme soittaneet muitakin biisejä, mutta Rapturessa oli kaikki paikoillaan. – Kuule, haluan olla sellaisten ihmisten ympäröiminä, jotka saavat minut nauramaan. Olen sanonut, että olen taas osa konetta, hah hah. Siitä on pitkä aika, mutta muistan sen todella hyvin, koska se oli niin syvällinen kokemus. On bändejä kuten Behemoth. Treenikämppäsoundi Kingdoms Disdainedin äänimaailma on tunkkaisen rapsakka, mattapintaisen musta. – Tunsin, että Eric tiesi tarkalleen, miltä halusin levyn kuulostavan. Huumorimiehiä Kysyn, millainen kaveri Steve Tucker on silloin kun hän ei ole Morbid-Steve, millainen on hänen siviiliminänsä. – Rakastan sitä kantta, ja mielestäni Ken Coleman on yksi planeetan parhaista taiteilijoista juuri nyt. Hän oli keikoilla jo 1980-luvun lopulla. Formulas tai Gateways to Annihilation ovat inspanneet, ja 20 vuotta myöhemmin nuo kaverit ovat genrensä mestareita, Tucker naureskelee tyytyväisenä. Treyn kitarasoundi, kaikki. Ja kansitaiteen olisi tarkoitus edustaa tuota kuvallisessa muodossa. Olen bändin laulaja, nykyajan tarinankertoja. Se sopii täydellisesti valottomaan, brutaaliin death metal -myrskyttämiseen. Hän yrittää aina luoda jotain uutta ja erilaista. Vedin hupparin päälle, mutta nyt talo on lämmennyt, mies naureskelee. Hän on seurannut bändiä kauan, jo Ripping Corpsen ajoilta. Olen soittanut bändeissä siitä lähtien kun olin 12-vuotias, enkä ole koskaan ollut Morbidin kaltaisessa porukassa. Musiikki on eräänlainen pakotie aivoille, jotain mikä vie minut toiseen aikaan ja paikkaan. Hän lisää aina jotain aiempaan. Nuo tyypit kertovat meille, miten levymme ovat inspiroineet heitä, ja se on mieletöntä. Eric on entinen Morbidin jäsen, ja uskon että hän tietää, mitä yhtye haluaa. Olenko yhtään oikeassa tuntemukseni kanssa. Hommassa on intohimoa, omistautuneisuutta ja ammattitaitoa. – Tällainen on aika haastavaa Morbid Angelin kaltaiselle yhtyeelle, koska musiikkimme on hyvin monenlaista. Eric tietää siis parhaiten, ja mielestäni levystä tuli juuri sellainen, miltä Morbid Angelin pitääkin kuulostaa, Tucker pyörittää ajatustaan. Toisessa ajassa ja paikassa olisin ollut runoilija. Kun kuuntelee vanhoja juttuja, on hämmentävää huomata, miten paljon aikaansa edellä Morbid on ollut ihan kaikessa. He olivat nuoria eivätkä todellakaan sellainen bändi, joka heistä tuli sittemmin. Minun piti laittaa lämmitys päälle ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Levy on nauhoitettu Mana-studiossa Eric Rutanin valvovan silmän ja korvan alla. Enemmän kuin yhtye Morbid Angel on niitä bändejä, joita on aina ympäröinyt tietty mystisyyden aura. Tucker palaa tähän maailmaan. Hän tekee konkreettisia malleja. Hän tekee noita malleja, kuvaa niitä eri kuvakulmista ja lisää sitten muita elementtejä käyttäen Photoshopia tai mitä lie ohjelmaa. En ymmärrä tuollaista touhua. Ehkä jotkin lauluefektit ovat poikkeuksena, mutta muuten kaikki on kuten treeneissä, ja Eric tiesi tuon kaiken, Tucker avaa. – Joo, on hauskaa, kun olen jutellut frendien kanssa, ja he ovat kyselleet, mitä kuuluu. Hän tietää täsmälleen, millaisen kitarasoundin Trey haluaa, koska he ovat soittaneet yhdessä ja heidän lavasoundinsa on hyvin samanlainen. – Muistan kun soitin Rapturea ensimmäisen kerran joskus 1996 ja kaikki loksahti kohdilleen. – Kaikki Morbid-levyt kuulostavat siltä kuin niiden on ollut tarkoituskin, mutta minulle soundien puolesta mieluisin on ollut Covenant, ja nyt myös Kingdoms Disdained. Silloin tuntui, että tämä on the real thing. Piditpä siitä tai et, hän tuo aina jotain uutta. Minä tahdon kuulla ihmisten tarinoita, haluan kertoa tarinoita ja saada ihmiset nauramaan. Covenant-levyn (1993) muistelu saa Tuckerin palaamaan niihin aikoihin, kun hän liittyi bändiin ensimmäisen kerran, yli kaksikymmentä vuotta sitten. – Minulle tällaisen levyn tarkoitus on luoda toinen maailma, jotain mikä ei ole todellista. Hän lähetti meille kuvia pitkin prosessia, ja se oli todella tajunnanräjäyttävää. Se on erilainen kuin mikään muu yhtye, aivan ainutlaatuinen. Se otti vaikutteita Formulas Fatal to the Fleshiltä. Morbid on todellakin oma entiteettinsä. – On uskomatonta, mitä kaikkia soundeja bändi on tuottanut vuosien varrella. Se on pitänyt Morbidin kiinnostavana, eikä bändi ole vain yhden tempun poni. Olen jutellut heidän kanssaan ja se on mielenkiintoista. En ole feikki, en huijaa ketään. En uskalla sanoa, että se on parhaimman kuuloinen levymme, mutta minusta se kuulostaa todella siltä kuin olisit samassa huoneessa Morbid Angelin kanssa. Ei voi sanoa, että se on vain sitä tai tätä. Yhdellä kyseisen levyn kappaleella on aivan erityinen paikka laulaja-basistin sydämessä. Se tuo aivan oman lisänsä sosiaaliseen elämään. – Kun heräsin aamulla, oli todella kylmä. Morbid Angel on vaikuttanut todella moneen yhtyeeseen… – Vuosien aikana on ollut hauska huomata, miten joku yksittäinen biisi on inspiroinut jotain kokonaista bändiä. Hän tietää, miltä Morbid Angel haluaa kuulostaa. Trey ei koskaan yritä kirjoittaa uutta Rapturea, God of Emptinessiä tai Summoning Redemptioniä, hän ei ole sellainen kaveri. Musiikki ja soundi yhdessä tekevät levystä kaikkien aikojen tummasävyisimmän Morbid Angel -kiekon. – Kun olen lavalla tekemässä tätä hommaa, levitän syvimpiä ja pimeimpiä tuntojani. – Veljeni on mukana rundilla, ja se on mukavaa. – Muistan, kun Gojiran jätkät antoivat meille demojaan, ja nyt he ovat sankareita ja kiertävät Metallican kanssa. Se kuulostaa siltä kuin olisit paikalla katsomassa kun treenaamme. On mahtavaa olla läheisten kanssa, kun voi puhua kaikesta avoimesti ja pitää hauskaa. Se sai minut ajattelemaan, että saavutimme sen mitä pitkin, että se edustaa kokonaan toista maailmaa, Tucker innostuu. He ovat inspiroituneet Morbidista, ottaneet vaikutteita ja luoneet siitä oman juttunsa
– Yes, YES! Aah, se on lempifestarini. Bändiltä ilmestyi vuonna 2016 pätevä kokopitkä. Toivottavasti myös Suomessa. Ainoa ongelma on, ettei teillä ole vuoria. Se on erilainen kuin mikään muu yhtye, aivan ainutlaatuinen. – Itse asiassa tahtoisin joskus viettää loman Suomessa tai hommata kodin sieltä. Paljon keikkoja. Tein Warfatheria omistautuneesti ja olin irrottanut itseni Morbid Angelistä sataprosenttisesti. Mikä yhtyeen tilanne on nyt. Nyt olen kuitenkin kaikilla voimillani tässä hommassa. En malta odottaa, että pääsen takaisin Suomeen, Tucker tekee vielä selväksi. on aitoa. Kyse ei ole siitä etten välittäisi, totta kai välitän. Nyt kun olen Morbidissa, en ajattele Warfatheria lainkaan. – Paras festari, jolla olen koskaan soittanut, oli Suomessa. Olen suorapuheinen kaveri enkä aio valehdella saadakseni jonkun hymyilemään. Siellä on niin mahtavaa, niin kaunista. ”Morbid on todellakin oma entiteettinsä. Nyt vain tämä uusi levy ulos ja keikkoja, keikkoja, keikkoja. Tucker on vaikuttanut myös Warfather-nimisen yhtyeen keulilla. Kun aluksi puhuimme Treyn kanssa, sanoin että keskityn Warfatheriin täysillä, ja hän totesi, että no problem. – Olen täysillä Morbidissa ja Warfather on horroksessa. Ja se yleisö! Voin rehellisesti sanoa, että siellä jengillä näytti olevan hauskempaa kuin millään muulla festarilla, jolla olen ollut. Se oli keskellä metsää, siellä oli järvi… Nummirock. Rakastan niitä. En muista sen nimeä. Se järvi ja kaikki, se oli niin kaunista. Olen soittanut bändeissä siitä lähtien kun olin 12-vuotias, enkä ole koskaan ollut Morbidin kaltaisessa porukassa.” 23
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA 24. VITUT MAAILMASTA, VITUT YHTEISKUNNASTA, VITUT SÄÄNNÖISTÄ Uudella Electric Wizard -albumilla soi tähän asti vapain, kaikista rajoista irtautunut bändi. Rakastamiaan päihteitä yhtyeen johtaja Jus Oborn ei silti haluaisi vapauttaa
– Nykymaailmassa on yhä haasteellisempaa olla itsenäinen muusikko. Pahassa. Jos saisin valita, asuisin varmaan omalla planeetallani. Kädestä suuhun Electric Wizard ei ole maailman suurin metallibändi, eikä edes suurin doom metal -bändi, mutta se on silti onnistunut saavuttamaan aseman, jossa sen ydinryhmä tekee musiikilla elannon. Emmehän me omista lentokoneita kuten Iron Maiden tai kuljeta mukanamme järjetöntä lavashow’ta kuten Metallica, mutta tulemme toimeen siten, mitä tavallinen elämämme ja kiertueemme vaativat. Tai niin kaukana kuin se on täällä pienellä Britannian saarella mahdollista. – Niin... – Elän todella kaukana sivistyksestä. Jus ei ole niitä ihmisiä, jotka viihtyvät isoissa kaupungeissa tai ihmisten keskellä. Emme ole todellakaan mitään easy listening -musiikkia, ja fanikuntamme uskollisuus vetää aika ajoin todella nöyräksi ja kiitolliseksi. Myönnän silti, että mitä enemmän korviini kantautuu maailmalla tapahtuvia asioita, sitä inspiroivampi se on. Sitähän artistin elämä lopulta väkisinkin on, ympäröiviin asioihin reagoimista. – Jos olisi olemassa jokin keino tehdä kiertueita ilman kaikkea byrokratiaa ja muuta paskaa, voitte olla varmoja, että Electric Wizard kiertäisi nykyistä enemmän. VITUT MAAILMASTA, VITUT YHTEISKUNNASTA, VITUT SÄÄNNÖISTÄ 25. – Kun bändit valittavat taloudesta ja rahamaailman epäreiluudesta, se saa minut miettimään, ovatko he helvetin huonoja matematiikassa vai mahtaakohan sittenkin olla niin, että monilla muusikoilla on hieman liian korea käsitys siitä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee elämäänsä, tai muusikon elämään. – Elämme mukavasti kädestä suuhun soittamalla sopivasti keikkoja ja panostamalla laadukkaaseen merchandiseen, jonka kysyntä yllättää toisinaan itsemmekin. Minun ei ole pakko käydä päivätöissä elääkseni, syödäkseni ja asuakseni, joten voin hyvin perustein todeta, että vitut maailmasta, vitut yhteiskunnasta ja vitut säännöistä, Jus naurahtaa. Tiedän silti, että maailma on muuttunut elinaikanani paljon. Huokaistuaan huvittuneisuutta äänessään Jus kertoo kosketuksesta ulkomaailmaan olevan hyötyäkin. Yritän vältellä viimeiseen asti kaikenlaista modernia elämää. Olen kai tullut jo sen verran vanhaksi, että alan tuntea nostalgiaa vanhoja asioita kohtaan. K un Jus Obornin luotsaama Electric Wizard ei ole kiertueella, erakkomaisesti elävällä bändillä on tapana kadota maan alle juuri niin pitkäksi aikaa kuin ennen seuraavan albumin julkaisua on suinkin mahdollista. Haastattelu on vähään aikaan hänen ensimmäinen kosketuksensa suljetun arkielämänsä ulkopuoliseen maailmaan. Tulisin ehkä silloin tällöin esittämään tätä musiikkia muille kiertueen tai parin verran, Jus hymähtää. – Totta puhuakseni yritän välttää yhteiskuntaa niin paljon kuin mahdollista. Voimme yrittää valehdella itsellemme olevamme täysin irrallaan ympäröivästä maailmasta, mutta niin vain mekin löydämme itsemme seisomasta lentokentiltä, matkustamasta eri osiin maailmaa ja pyörimästä osana tätä koneistoa. Tämä on nykymaailmassa harvinaista. Hyväntuulisesti hekotteleva Jus vastaa kysymyksiin puhelimitse Spinefarm Recordsin Englannin-toimistolta. – Olen kai omalla tavallani onnekas, koska tulen toimeen Electric Wizardilla, mikä on mahdollistanut yhteiskunnasta irtautumisen ainakin jossain mielessä. En katso tv:tä, en katso uutisia, en omista älylaitteita. Nyt meidän on annettava periksi maailman säännöille
– Olisiko The Beatles ollut niin luova bändi ilman McCartneyn ja Lennonin keskinäistä kilpailua. Meillä on vihdoin kasassa kokoonpano, jonka kanssa soittaessani minun ei tarvitse miettiä, tuleeko keikasta vittuakaan. – Electric Wizard on kuin Hellhammer soittamassa vuoden 1969 Woodstockissa. – Tämä bändi ei todellakaan ole mikään Jus’s Wizards, mies naurahtaa. Emme ole riippuvaisia mistään ilmiöistä tai aikakausista. – Ei ole ihme, jos kiertueista saatavat tulot eivät riitä bändeille, jos he pistävät rahat haisemaan kalliisiin kiertuebusseihin, komeisiin hotelleihin, kaiken heidän puolestaan tekevään henkilökuntaan, alkoholiin, huumeisiin, naisiin ja ympäriinsä nussimiseen. – En tiedä, tulisiko Electric Wizardin albumeista hevon helvettiä, jos Liz ei olisi rinnallani sanomassa, että ”tämä kuulostaa ihan hyvältä, mutta…”. Tai että ”nyt vedät tämän paskan vessasta alas”, kun olen tehnyt pilvipäissäni jotain niin sekavaa pörinää, ettei siitä saa itseni lisäksi tolkkua kukaan. Vaikka Electric Wizard on aina henkilöitynyt voimakkaasti juuri Jus Oborneen, hän kiirehtii ylistämään bändin ja jokaisen siinä soittavan yksilön merkitystä. Varhaisina vuosina Jusin Electric Wizard -aisaparina toimi nykyisin Lee Dorrianin With the Dead -yhtyeessä vaikuttava Tim Bagshaw, mutta vuodesta 2003 asti bändin toisen kuusikielisen varressa on nähty Jusin vaimo Liz Buckingham. Nelistään aina kaunihimpi Aivan tyystin erakoitunut ja ihmiskontakteja välttelevä ihminen Jus Oborn ei ole: hän myöntää avoimesti, että hänen musiikillinen luovuutensa vaatii säveltäjäkumppanin. Tai mitä Led Zeppelinille olisi tapahtunut ilman Plantin ja Pagen yhteistyötä. Minä haluan matkustaa vielä paljon tätä maailmaa pidemmälle. Aika moni tälläkin hetkellä yksinään musiikkia maailmaan tuuttaava muusikko tekee sen yhden tai pari hyvää levyä ja jää sitten jumiin omaan itseensä. On vain pistettävä asiat tärkeysjärjestykseen, panostettava oikeisiin asioihin ja saavutettava molemminpuolinen kunnioitus kuulijoiden kanssa, mikä mahdollistaa tämän kaiken. – On todella helppoa hukkua omien luomustensa sekaan ja sokeutua täysin, ellei rinnalla ole jotakuta, joka on valmis tuomitsemaan kaikki tekemisesi rehellisesti tai viemään ne hyvätkin jutut vielä kovemmalle tasolle. – Viimeisen parin vuoden aikana olemme soittaneet Lizin, Claytonin [Burgess, basso] ja Simonin [Poole, rummut] kanssa joitakin parhaista Electric Wizard -keikoista. Ovatko mitkään Gilmourin tai Watersin tekemiset oikeasti pärjänneet heidän tulikivenkatkuisimmille Pink Floyd -ajoilleen. Mitä enemmän jokaisen soittajan oma särmä kuuluu, sen parempi. – Olen totaalisen introvertti ihminen, mutta en silti elä jossain kosmisessa harhakuvitelmassa, jossa olen suuri säveltäjänero, jonka on saatava pitää kaikki langat omissa käsissään. Meidän levymme koostuvat laulusta, kitaroista, bassosta ja rummuista. – En voi korostaa tarpeeksi, miten paljon bassot ja rummut vaikuttavat Electric Wizardin soundiin. Monet bändit kertovat perustavansa musiikkinsa kokemiensa, ympärillään olevien asioiden heijastelemiseen. – Electric Wizardin ajatus on aina ollut irtautua tästä maailmasta ja kurottaa kohti sitä, mikä meitä ympäröi jossain aistiemme tavoittamattomissa. Sen näkee jokaisesta kokoonpanostamme. Electric Wizardissa ei ole mitään ylimääräistä hevonpaskaa, tuunausta tai kikkailua. Elämme jossain tällaisten tylsien käsitteiden ulkopuolella, ja luulenpa tämän tarjoavan kuulijoillemme juuri sellaista äärimmäistä eskapismia, jota he kaipaavatkin. Kunnioituksen ansaitsemisessa auttaa, että Electric Wizard on ollut psykedeelisellä doom metalillaan irrallaan ajasta ja paikasta. Sen ohella monilla on jatkuvasti valtavat kotitalot tyhjillään – Tiedän aika monta kaltaistamme bändiä, jotka tulevat hyvin toimeen omillaan, eikä tässä ole kyse siitä, millaista musiikkia he soittavat. – Kun neljä ihmistä soittaa yhdessä tilassa, kaikkien panos kuuluu. Ajan ilmiöille ei ole kumarreltu. Analoginen tuomio Rentoutunut ja vapautunut ilmapiiri kuuluu Jusin mukaan myös uudella Wizard Bloody Wizard -albumilla, jolla bändin ei tarvinnut määritellä itseään enää minkäänlaisten rajojen mukaan. Ellei sitten halua lihoa entistä läskimmäksi!” 26. ”En usko, että Wizard Bloody Wizardia kannattaa kuunnella vaikka kuntosalilla. Voin viimein nauttia soittamisesta itsekin. Oikealla tavalla yhteen sulautuva rytmiryhmä on metallin tärkeimpiä kivijalkoja
Ne ovat aina estäneet sinua olemasta sinut oman itsesi kanssa. Ei kukaan pysty soittamaan niin nopeasti ilman kamaa. – Poltan ruohoa läpi kaikkien rundiemme, jokaisella keikalla. Sehän ei tietenkään haittaa mitään, jos poseerataan viskilekan tai kaljojen kanssa, mutta se on ilmeisesti hirvittävä ajatus, jos joku saisi tietää, että välillä saattaa kärytä kukkakin. Sen käytössä on oltava omat riskinsä tässäkin pullamössöyhteiskunnassa, koska... – Ehkä muusikot ovat vähän vainoharhaisia ja pelkäävät, että heistä karkaa sosiaaliseen mediaan liian todellisia kuvia tai videoita, joista joku saattaa pahoittaa mielensä. – Sen sijaan Dopethrone [2000] on minulle ylistettyä mainettaan kitkerämpi albumi. Metallin on oltava jotain sellaista, joka vie täyden huomiosi, herättää helvetinmoisia fiiliksiä ja kaappaa sinut hetkeksi pois tästä maailmasta. Electric Wizard ei siihen sovellu. Albumia ei ollut kovin mukavaa tehdä, siitä ei tullut läheskään sellainen kuin halusin, ja tunnen muutenkin sitä kuunnellessani, ettei levyllä ole minulle oikeastaan mitään annettavaa. – En väitä ehdottomasti, ettei maailmassa olisi hyvää streittarien säveltämää musiikkia, mutta heidän on pakko olla sekaisin jollain muulla tavalla. Asenteistaan huolimatta Jus ei haluaisi lähteä löysentämään huumausaineita koskevia lakeja. Muut saavat tehdä taustamusiikkia jos lystäävät. – Ehdottomasti marihuana. Kukaan mainituista ei olisi saavuttanut näitä maagisia sävellyksiä ilman aineita. Meille riittää nauhurit, pari mikrofonia ja tilat, joissa voimme soittaa kaiken yhdessä livenä purkkiin juuri niin paskaisesti ja rupisesti kuin ikinä on tarpeen. ja kiihtyy... – Sitä paitsi en haluaisi päättäjien kontrolloivan näitä aineita. 70-luvulla kaman puolesta liputettiin joka paikassa, vaikka rangaistukset olivat paljon kovempia. Ei epäilystäkään. Sen takia osa levyistä on onnistunut paremmin ja osa... Salonkikelvottomat päihteet Electric Wizard on aina edustanut doom metalin huuruisempaa päätä, eikä bändi ole koskaan varsinaisesti peitellyt sitä tosiseikkaa, että levyt syntyvät ja keikat soitetaan muunkin kuin alkoholin voimalla. Ellei sitten halua lihoa entistä läskimmäksi! Wizard Bloody Wizard äänitettiin jopa muutamaa edeltäjäänsäkin analogisemmin. – Edellisen albumimme jälkeen käytimme paljon aikaa oman analogisen studiomme rakentamiseen. Tiedän että bändit imuroivat kiertueillaan kasoittain kokaiinia, vetävät uskomattomia keikkoja, palaavat tämän jälkeen päivätöihinsä ja jättävät kamat rundille. – Päihteet on todellakin asia, jota yritetään nykyisin lakaista maton alle. Se sopii täydellisesti tällaiseen musiikkiin. ja kiihtyy! – Ihmismieli vain on sellainen, että siitä on pystyttävä sammuttamaan tiettyjä estoja ja sytyttämään toisia puolia, jotta saataisiin vapautettua se osan aivojen syvyyksistä, joka edustaa oikeasti inhimillisintä sisintämme. – Olen sitä paitsi aivan varma, ettei äärimmäisen nopeaa musiikkia, kuten vanhan liiton punkkia tai thrashiä, olisi syntynyt, elleivät ihmiset olisi vetäneet päänsä täyteen kokaiinia. Vaikka nykyään pyritään alleviivaamaan sitä, että selvin päinkin tehdään musiikkia eikä kiertueilla sekoilla, vanha sanonta väittää edelleen, että paras musiikki on syntynyt päihteiden voimalla. – Kaman ostaminen on totta kai nykyään helpompaa. Jus kertoo, että hänen suhteensa Electric Wizardin tuotantoon on todella henkilökohtainen. – Huomaan arvostavani ihan eri levyjä ja eri syistä kuin fanimme yleensä. Ihmiset saavat kuulla vain heistä, joille tästä muodostuu ongelma. Muutimme kokonaan uusiin tiloihin ja kasasimme sinne laitteet, joiden ansiosta studio on nyt 99,9-prosenttisesti analoginen. Ei kukaan täysijärkinen kirjoita rajoja rikkovaa musiikkia selvin päin! – Kaikki nykyään ylistetty musiikki on päihteissä tehtyä. En voi oikeastaan sietää siltä muita kappaleita kuin nimibiisiä ja Funeralopolista. LSD saattaa avata mielestäsi sellaisia lukkoja, joita et edes tiennyt olevan olemassa, koska olet kantanut niitä tajunnassasi koko elämäsi ajan. Noin muuten Wizard Bloody Wizardia määrittää se sama sääntö kuin Electric Wizardia aina: sääntöjä ei ole. He pilaavat kuitenkin kaiken mihin koskevat, Jus nauraa. Niiden kuunteleminen tuottaa jopa hämmentävää tyydytystä. – Tosin suosittelen myös LSD:tä kaikille. Black Sabbath poltti tonneittain ruohoa, Jimi Hendrix teki kaikkien aikojen toismaailmallisimpia biisejä LSD:ssä, vanhan liiton jazz irrottautui säännöistä heroiinin voimalla ja Mozart oli vähintään alkoholisti. Jus tuhahtaa huvittuneesti, kun totean musiikkimaailman esittävän paljon todellista salonkikelpoisempaa. – Nyt meidän ei tarvitse miettiä turhia kikkailuja, prosessointeja tai perseilyjä, joilla muuttaa liian modernisti äänitetty musiikki kuulostamaan siltä miltä haluaisimme sen kuulostavan. Joitakin levyistämme en pysty sulattamaan vielä tänäkään päivänä. Tai ainakin vaaditaan helvetisti aikaa, ennen kuin pystyn suhtautumaan levyihin jotenkin muuten kuin osoituksina omista henkilökohtaisista helveteistäni. Nykyään bändit koettavat hyssytellä asiaa. Varsinkin, kun aika lailla kaikki muu kapinointi on jo onnistuttu tuhoamaan. Marihuana on osa raideriamme. Se tavara mahdollistaa Electric Wizardin ikuistamisen viimein sellaisena, jollaisena kuulen sen päässäni. Jus nimeää psykedeelisen doom metalin kannalta ehdottoman suosikkihuumeensa hetkeäkään miettimättä. Electric Wizard on minun elämääni albumeiksi vangittuina. Fiilis vain kiihtyy... Maailmassa on paikkoja, joissa käyttö ei ole enää niin vakavaa, ja jopa aina yhtä vanhoillinen Englantimme on antanut hieman nuoraa asian suhteen, mutta… Tavallaan pidän siitä, että kama pysyy edelleen vähän kulisseissa. – Come My Fanatics [1997] ja Witchcult Today [2007] ovat levyjä, joiden pariin palaan säännöllisesti. Aistin niillä sellaisia asioita itsestäni, joita en täysin tietoisesti tiedä edes olevan olemassa, mikä on mahtava juttu. Saan kuulla siitä kiertueilla jatkuvasti. – Tuo sääntö on mielestäni metallin tärkein perusta. Sen sijaan spiidiä ja kokaiinia en suosittele kenellekään... Se on takuu siitä, että keikkamme ylipäänsä toteutuvat, Jus hymähtää. Ellei sitten halua tehdä thrash metalia, Jus hekottelee. No, sanotaan vaikka näin, että kiinnijäämisen pelko kiihottaa, ja kaman tulisi jatkossakin olla eräänlainen kapinan symboli. – Joskus on silti helvetin hauskaa avata viinipullo tai sytyttää jointti, selventää päätään ja ihmetellä omia tekemisiään – varsinkin jos ne ovat juuri noita vanhimpia levyjä, joiden tekemisestä en muista yhtään mitään, Jus nauraa. – Ainoa päättämämme juttu oli, että levyn on sovittava yhdelle lp:lle. 27. Jos jokin albumi on syntynyt todella paskamaisina aikoina, en todennäköisesti voi sietää sitä. Ne ovat oman aikansa tuotoksia. Niitä oli helvetin hauska tehdä ja ne onnistuivat yli odotusten. En välttämättä jokapäiväiseen käyttöön, mutta jokaisen tulisi kokeilla sitä kerran elämässään. En todellakaan selviäisi rundien läpi ilman sitä. Kokaiininhan kuulee niistä riffeistäkin. En usko, että Wizard Bloody Wizardia kannattaa kuunnella vaikka kuntosalilla. – Minua tällainen kaunistelu ei kiinnosta vitunkaan vertaa. – Electric Wizardin äänitykset ovat olleet vuosien varrella aina ihan helvetillistä lottoa
Omista sävellyksellisistä kikoista ja ideaaleista on todella vaikea päästä eroon. Usein kappale, jonka pitäisi olla alkusysäys toiselle projektille tyyliin ”nyt teen jotain erilaista!”, päätyy olemaan todellisuudessa Desolate Shrinea. Noissa varjoissa työskentelee myös helsinkiläinen Desolate Shrine, jonka kuolometallia ei kuunnella bermudasortseissa Piña Colada kädessä. LL ei nielaise väitettä kiivaasta julkaisutahdista pureskelematta. Uuden luominen Tuoreen musiikin synnyttäminen tyhjästä on aina oma projektinsa ja prosessinsa. – Ei meidän tahti ole kovinkaan hurja, levy kahdessa vuodessa. – The Heart of the Netherworldin jälkeen oli tarkoitus pitää pitkää taukoa ja keskittyä muihin projekteihin, sanoo kaikista instrumenteista ja sävellyksistä vastaava LL. D eath metal -genre pitää sisällään hyvin monenlaista yhtyettä. Miten Deliverance from the Godless Voidin biisit saivat alkunsa. Nyt suoran jatkoksi on saatu Deliverance from the Godless Void. Ainakin minun. Ette taida kärsiä ainakaan luovuuden puutteesta. Päässä pyörii jatkuvasti konsepteja, ideoita ja riffejä, jotka joko jalostuvat kappaleiksi tai eivät. Sitten on brutaali, pimeämpi puoli. Myös Sanctumin jälkeen oli tarkoitus pitää taukoa, mutta oma sävellystyyli, mieltymykset ja visio on ilmeisestikin kovakoodattu päänuppiini. Portit ovat auki, astu sisään. Siihen nähden, että sävellystyö on tavallaan keskeytymätöntä, ainakin passiivisesti, tahti ei mielestäni ole kovinkaan ripeä. PIMEÄLTÄ PUOLELTA TEKSTI TAMI HINTIKKA 28. Alitajunnan syvissä luolissa syntyvät sekä yhtyeen musiikki että sanoitukset. – Kun tekee useamman levyn ”samanlaista” musiikkia, tietynlaiset muut elementit on siirretty pitkäksi aikaa syrjään ja ne rupeavat kaipaamaan jonkinlaista väylää purkautua. On gore-koulukunnan suolistajaa, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa ryhmää, flanellipaitaista perusjunttaajaa, yrtiltä lemuavaa kieli poskessa -linjaa ja avaruussfääreissä matkaavaa kikkailua. Kiekkoja on ilmestynyt nykymittapuun mukaan melkoisen tiheästi. Vuonna 2010 perustettu Desolate Shrine on puristanut levyjä hyvällä sykkeellä: Tenebrous Towers ilmestyi 2011, The Sanctum of Human Darkness seuraavana vuonna ja The Heart of the Netherworld 2015. Desolate Shrinen death metal puskee synkästä paikasta
29
Itse olen musiikin kuuntelijana pitänyt lähes poikkeuksetta levyjen pitkiä kappaleita parhaimpina. Millaisissa oloissa uusi albumi on purkitettu. Kuinka kuvailisit yhtyettäsi ihmiselle, joka ei ole kuullut musiikkianne koskaan ennen. Desolate Shrinen kappaleet ovat keskimäärin melkoisen pitkiä. Olen itse musiikin suhteen samanaikaisesti sekä puristinen että avantgarde-henkinen, varsinkin metallin, LL sanoo. Pituus ei ole itseisarvo laisinkaan, mutta sävellysmetodi muovaa kappaleista pitkiä. – Keskittyminen siihen, mitä on tekemässä, ja muun maailman sulkeminen ulkopuolelle käy jatkuvasti helpommaksi. Keikkatarjouksia on tullut, ja olemme joutuneet kieltäytymään niistä lähiaikoina. – Levy äänitettiin omalla pajalla, kuten kaikki aikaisemmatkin julkaisut. Ei ihan perinteinen metodi, ja vaikka tämä osittain onkin ”riffejä peräkkäin” -osastoa, riffeillä pitää olla toisiinsa jokin muukin suhde kuin se, että ne kuulostaa hyvältä. – Live on hankala pala, joka vaatii sen, että saavutettaisiin jonkinlainen valmiustila. Miten tällaiseen ratkaisuun on päädytty. Tilan saavuttaminen on myös vaatimus säveltäessä – koen musiikin olevan tämän bändin kohdalla enemmän alitajunnan ilmentymä kuin tietoinen prosessi. Ehkä, jos kiertäisimme, paikkamme olisi mieluummin pimeimmissä luolissa kuin isoilla lavoilla.” 30. Väkisin uudistuminen ja kikkeliskokkelis-tyyppiset syntikka/banjo/sorsapilli-viritykset ovat perseestä. Kuuden minuutin raja paukkuu jatkuvasti, ja yli kymmenen minuutinkin on menty. Täysin nollista jäsenten rekrytoiminen, opettaminen ja treenaaminen on iso riski, varsinkin, jos keikka on tulossa melko nopeasti. – Olisi helppo sanoa, että mielestäni ei ole tullut mitään uutta, mutta tosiasiassa levy on kansitaiteita myöten fokusoidumpi. Kappaleissa ja kansissa on yksi tai kaksi suurempaa teemaa, joiden ympärille asiat rakentuvat. Ei meissä ole oikein kaupallista tarttumapintaa, emmekä syleile metalliveljeyttä. Ovatko kolmen minuutin rallit mahdollisia. Sekä sävellysettä äänitysmoodi vaatii mahdollisimman täydellisen flow-tilan. On siis ollut tietoinen valinta tehdä sävellystyötä intuitiivisesti. – Minä sävellän musiikin, eli minun pitäisi kai olla kitaranvarressa, LL aloittaa. Se ohjaa säveltämistä varsin paljon. Mitä uutta Desolate Shrinen ilmaisuun on tullut uuden levyn myötä, ja mistä vanhasta on pidetty kiinni. Jos saisimme saavutettua valmiustilan ja käytäisiin silloin tällöin ylläpitämässä tasoa, olisi huomattavasti helpompi vastata keikkatarjouksiin myöntävästi. Voisi kuvitella, että myös musiikin tekeminen vaatii tietynlaisen olotilan ja -suhteet. Näin ”Operoimme aika kapealla sektorilla ja olemme senkin sisällä aika niche. – Samalla tavalla kuin aikaisempienkin levyjen, eli yrittämällä saada siirrettyä päässä pyörivät ideat kitaran kautta talteen. Sen saavuttaminen onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. – Kappaletta rakentaessa sille muodostuu ikään kuin tarina, tapahtumapaikka, aika ja muoto, mitä pyörittelen päässäni. – Leveällä pensselillä maalattuja mustan eri sävyjä musiikkina. Katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. – Tulta, pimeyttä ja tyhjyyttä, kuuluu tiivis ja tyhjentävä selitys. Desolate Shrinen musiikki on erittäin tummana vellovaa kuolometallia, jonka otteeseen on oikeissa oloissa helppo antautua. Mitä se viestittää tai symbolisoi. Epäpyhä kolminaisuus Desolate Shrinen kokoonpano ei ole sieltä tavanomaisimmasta laidasta. Niissä on tilaa rakentaa jotain niin sanottua peruskappaletta syvempää ja kiehtovampaa, joka yleensä myös kestää paremmin aikaa, kun tutkittavaa löytyy. Viha ja rakkaus Puhuitte joskus Infernon sivuilla death metal -porukan lainalaisuuksista, siis siitä, mikä on oikea ja väärä tapa tehdä deathiä... Pituus ei takaa automaattisesti onnistumista mutta tarjoaa hyvin rakennettuna minulle erittäin paljon. Bändi on trio, jossa LL:n lisäksi vaikuttavat laulajat MT ja RS. Tai vaihtoehtoisesti kehottaisin katsomaan levyn kansikuvaa. Lyhyelläkin matematiikalla voi laskea, ettei tällä paketilla voi lähteä keikkahommiin. Tai no, lopputulos olisi vähintäänkin mielenkiintoinen. – Muistankin tämän hyvin. Yleensä ne muuttuvat matkalla melko paljonkin ja muovautuvat kappaleen rakentuessa viimeiseen muotoonsa. Kaikkea dominoi joka tapauksessa jatkuva ja armoton pimeys. Meitä on jonkin verran kritisoitu aiheesta, ja se on ihan ymmärrettävää. Desolate Shrine edustaa eittämättä marginaalista death metalia, mutta sitä on silti haastavaa tunkea kovin ahtaaseen lokeroon. Kuitenkin rajoja pitää koetella ja uudistua. Kansikuvassa on käsiä, pimeyttä ja liekkejä. – Koen kuitenkin olevani eniten rumpali, joten koska musiikkia on vaikea säveltää rummuilla, olen päätynyt ottamaan kaiken omiin käsiini. Siihen voi kuitenkin oppia, eivätkä epäedulliset olosuhteet ole aina este. – Toki. – Toisaalta arvostan todella paljon perinteitä kunnioittavaa old schoolia ja luupäistä junttaa. Kaksi laulajaa oli aluksi omituisten sattumien summa, mutta huomattiin tämän kokoonpanon toimivan silloin ja edelleenkin
Ehkä, jos kiertäisimme, paikkamme olisi mieluummin pimeimmissä luolissa kuin isoilla lavoilla. Voisimmeko joskus todistaa Deso-maailmassa totaalista muutosta tai irtiottoa á la Ulver. Operoimme aika kapealla sektorilla ja olemme senkin sisällä aika niche. Millaista palautetta olette saaneet fanien suunnalta, ja mitä fanit merkitsevät Desolate Shrinelle. Hän on legenda – nyt ja aina. – Aika vaikea kuvitella ihan mitään niin radikaalia, LL sanoo. – Joidenkin mielestä emme kuulosta vuoden 1991 Graveltä tai Morbid Angeliltä. Ei ole minun asiani ottaa kantaa siihen, mikä on oikeaa ja väärää death metalia. – Haluan pitää vapauden, että määrittelen omat suuntaviivat musiikille, jota tämä bändi tuottaa. Eli suhtautumiseni on ehkä paradoksaalista. Samanaikaisesti tiedän, että markkinoida pitäisi, mutta mielelläni ulkoistaisin sen niille, jotka osaavat sitä tehdä. – Soundtrackit eivät ole hetkeen olleet soittimessa, mutta niiden aika koittaa taas. What Does This Button Do. Keskisormi pystyssä Kaikella on alkunsa, ja tietyssä isässä imetyt sanat ja sävelet tuppaavat ohjaamaan loppuelämän musiikkitottumuksia. Emme ole tarpeeksi puhdasta tai tarpeeksi old schoolia. – Voisi olla helpompi kuvitella, että Amorphis palaisi parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Minusta on vaikea lässyttää omasta bändistä ja mainostaa sitä. Tämä voi kuulostaa joidenkin korviin siltä, että koen meidän olevan parempia kuin muut, snobeja jopa. Enemmän kyse on kuitenkin nihilismistä ja tympääntymisestä. tekeminen on aivan mielettömän vaikeata, ja on osittain sattumankauppaa saada homma toimimaan. – Amorphisin ensimmäiset julkaisut ovat kuitenkin helvetin hyviä, joten olisihan se siinä mielessä ihan mielenkiintoista. Toisinaan kyse on luonnollisesta uomasta, joskus taas tietoisesta päätöksestä muuttua. Ei meissä ole oikein kaupallista tarttumapintaa, emmekä syleile metalliveljeyttä. Bruce Dickinson: omaelämäkerta. Musiikin kuunteluun on viime vuosina jäänyt melko vähän aikaa, kun on jatkuvasti omia projekteja tai miksauksia, joihin pitää keskittyä. Mitkä Saatavana kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista, verkkokaupoista ja marketeista. – Kuten sanottua, Desolate Shrinen kaikki tekeminen pohjautuu tiettyihin kulmakiviin. on rohkea, rehellinen, älykäs ja äärimmäisen viihdyttävä kurkistus seikkailijan ja luovan neron elämään, sydämeen ja mieleen. Aika vaikea sanoa, mitä fanit merkitsevät, kun en ole kovin tiukasti tekemisissä fanien tai muidenkaan ihmisten kanssa bändiasioissa. Rock-ikoni ja edelläkävijä Bruce Dickinson on paljon muutakin kuin yhden maailman kuuluisimman yhtyeen keulahahmo. Jos minulla on luonteva tapa tehdä mitä teen, en rajoita itseäni muiden mielipiteiden perusteella. Yhtyeellänne on tasaisesti kasvava suosio undergroundpiireissä. Se tuntuu ankealta. Ainakaan minulle ei ole kantautunut mitään kovin erikoista. Linja pysyy Death metal -kenttä on tulvillaan tapauksia, joissa bändi on päättänyt vaihtaa suuntaa ja tuoda mättämiseensä uudistuksen tuulia. Voisitko kuvitella Desolate Shrinen kiertävän jonkin tunnetun nimen kanssa, vaikkapa valtavirtaan ajat sitten rysäyttäneen Amorphisin. Kuulemma jopa kosiskelemme mainstreamiä. Jos sävellystai tekstikynä rupeaa viemään luontaisesti ihan erilaisille vesille, on parempi perustaa sitä varten toinen bändi. Minkälainen musiikki pyörii soittimessasi juuri nyt. Ovatko ne yhä soittolistallasi. Usein tämä on tarkoittanut ilmaisun keventämistä ja epäkuolometallisten elementtien mukaan ottamista. – Tällä hetkellä soivat viimeisimmät vinyyliostokset, jotka ovat osin nuoruuden suosikkeja ja osin uudempia tuttavuuksia: Dødheimsgardin Monumental Possession, Acrimoniousin Eleven Dragons, Alice in Chainsin Dirt ja Spiren Entropy. 31. Viimeksi Infernon haastattelussa kerroit kuuntelevasi soundtrackejä. – Varmaan aika perinteistä palautetta. Vihaan ja rakastan sekä uutta että vanhaa samanaikaisesti
Maltti ei ole valttia ja jarrut on rikki. Sen kautta on sitten ollut helpompi hengittää, ja näin kasvulle sekä kehityksellekin on muodostunut enemmän tilaa. Se tuntuu ankealta. – Egon tuhoaminen. Tiivistäen voisi sanoa, että kyllä niissä aina senhetkinen elämäntilanne heijastuu. Ehdottomasti vaikein ajanjakso on käsittänyt vaimoni kamppailun syövän kanssa. Desolation Shrinen perustamisen aikoihin hän kertoo löytäneensä aikakauden 1989–92 ruotsalaisen death metalin uudelleen. Ehkä yrittäisin maalata enemmän tai tehdä jotain muuta taidetta. – Kun asetun kirjoitustyön ääreen, en tavallaan koskaan ole tietoisesti sidoksissa tässä ajassa ja paikassa, vaan hyvinkin transsinomaisessa tilassa mahdollisimman avonaisena ja tyhjänä vastaanottamaan sen kaiken, mitä pimeältä puolelta ilmaantuu. – Yksi kenties tärkeimmistä oivalluksista on ollut saavuttaa aitoa armollisuutta itseään kohtaan. Jos elämässäsi ei olisi musiikkia tai Desolate Shrinea, kuinka kanavoisit tuntemuksesi. …of Hell. – Olin totaalisen kypsä mihinkään teknisempään kikkailuun. – Kuten LL on muistaakseni jossain yhteydessä lyhyesti tiivistänyt, lopputuloksessa vallitsee vahva kolminaisuus: sanoitukset, musiikki ja taide, jotka yhdessä luovat niin sanotun sielun kokonaisuudelle. – En tiedä. Hiljainen, salattu tieto. Se kaikki, mitä sieltä sitten kulloinkin materialisoituu, yllättää monesti itsenikin skaalan ollessa myrkyllisistä ja tuhoisista tuntemuksista aina euforiaan ja voimaantumiseen. Sanctumin aikoihin pyörittiin vähän synkeämmissä vesissä ja päätin rakentaa jonkinlaista antiteesiä senhetkiselle nykymusiikille. – Itsensä haastaminen. Kai meillä on aina keskisormi näyttämässä mihin suuntaan milloinkin. Aikansa kutakin. – Menettämisen pelko. Itseään ei voi ikinä päästää helpolla. The Waters of Man. Demonic Evocation Prayer. ”Minusta on vaikea lässyttää omasta bändistä ja mainostaa sitä. Siinä missä koen tietoisen alitajunnan kanssa työskentelyn avaavan henkilölle itselleen jotain todella merkityksellistä – piilotettua totuutta, hiljaista tietoa, syvältä sisältä päin – niin vastaavasti miellän mielikuvituksen tuotokset tiedostamattoman olotilan kuvina ja tuntemuksina, joiden ärsykkeet ja vaikutteet kumpuavat ulkoapäin. Koen olevani eteenpäin pyrkivä ihminen, joka haluaa jatkuvasti haastaa itseään, välillä liiankin kanssa. – En muista tarkkaan, mutta alkusanat taisivat olla jotakuinkin seuraavanlaiset: kitaraan HM-2-särkijä, tempo saa olla helvetin hidaskin, pitää ruopata ja soittovirheet kuuluvat asiaan. – Musiikillista peilausta henkilökohtaiseen pimeään. – Alitajunta ja sen parissa työskentely. Hieman ennen 1990-luvun puoliväliä löytyivät A Blaze in the Northern Sky, Storm of the Light’s Bane, In the Nightside Eclipse, Left Hand Path, Clandestine ja muut. Soulside Journey maistui taas pitkän tauon jälkeen, mikä on Tenebrous Towersia kuunnellessa aika ilmeistä. – Noissa pysähdyksen hetkissä on ollut noukittavissa inspiraation siemeniä, vaikka aihealueet ovat olleet erittäin musertavia ja rehellisyyden nimissä aika ajoin myös äärettömän pelottavia. Hän avasi Infernolle teemoja ja tunnelmia tekstien takana – ja tarina on tummaa. Yhdeksänkymmentäluvun Norja-skene kolahti kaikkein kovimmin, ja ruotsalainen death metal tuli kuvioihin hieman myöhemmin. Sanoituksemme ovat hyvin vahvasti alitajuntaan sidonnaisia ja niihin on kanavoitu tuota mainitsemaani sisäistä sanomaa. bändit tai millainen musiikki kiinnostivat sinua vaikutteita vastaanottavassa teini-iässä. Useimmiten minulle alkaa valjeta vasta tuossa vaiheessa kullakin hetkellä käsillä olevien sanoitusten merkityksellinen sisältö. – Tässä lienee luvassa aika vähän yllätyksiä… Hyvin perinteinen tarina: Metallican, Slayerin ja vastaavien kautta kohti tummempia vesiä. – Sanoitusten aihealueet, teemat ja merkitykset vaihtelevat levyillämme paljonkin. Lord of the Three Realms. LL kertoo viihtyneensä aina jollain tapaa musiikin parissa, ” pianotunneilla tai räpeltämässä Fast Tracker 2 -ohjelmalla”. Ehkä se purkautuisi kropan rääkkäyksenä: jonain ylilyötynä raudan pumppaamisena tai muuna omia rajoja haastavana lajina. Kirjoittaminen on itselleni erittäin väkevä työkalu – eräänlainen vahvalla intuitiivisella energialla ladattu avain – avaamaan erilaisia portteja alitajunnan pimeimmissä kerroksissa. Näiden olosuhteiden pohjalta syntyivät myös Desolate Shrinen uudet sanoitukset. The Silent Star. – Oma henkilökohtainen mantranomainen seremoniakaava Itsen vahvistamiseen ja voimaannuttamiseen. Tämä näkyy elämässäni bändin ulkopuolella ehkä voimakkaimmin persoonani kautta, intuitiivisten ajatusten ja päätösten muodossa. – Itsetuhon voiman valjastaminen voitokkaaksi syvemmän merkityksen löytämisen kautta. MT tiivisti lyhyesti jokaisen uuden albumin kappaleen ytimen: The Primordial One. Ryhdyin määrätietoisesti pakottamaan itseäni kohtaamaan voimakkaimpia kipuja lukkokohtiani, ja varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana olen sukeltanut syvemmälle itseeni kuin koskaan aiemmin. Sieltä on sitten noussut pintaan muun muassa pelkoja, häpeää, epävarmuutta, surua ja vihaa. Nykytilaan verrattuna tekeminen on muuttunut hieman, jos ei nyt ammattitaitoisemmaksi, niin ainakin vähemmän rävellykseksi ja HM-2 on jäänyt pienempään rooliin. Kuvaile vielä lopuksi, mitä Desolate Shrine vuonna 2017 sinulle edustaa. The Graeae. 32. – VIIMEISET pari vuotta henkilökohtaisen elämäni olosuhteet ovat olleet erittäin haastavat. Unmask the Face of False. Samanaikaisesti tiedän, että markkinoida pitäisi, mutta mielelläni ulkoistaisin sen niille, jotka osaavat sitä tehdä.” SYNKKIÄ SANOJA ALITAJUNNASTA Desolate Shrinen toinen laulaja MT kirjoittaa kaikki yhtyeen sanoitukset. – Saatana ihmisessä. – Alitajunnan ja mielikuvituksen tuotosten välillä on merkittäviä eroja. Ajatuksen ja idean materialisoiduttua ryhdyn sitten jäsentelemään ja työstämään tuotosta viimeiseen muotoonsa. Tämän matkan varrella on monestakin eri syystä ollut pakottava tarve pysähtyä useampaan otteeseen. – Haavoittuvaisuus ja katoavaisuus yhdistettynä ihmisen syklisyyteen. Vahingollisten ominaisuuksien tuhoaminen ja uuden rakentaminen. Itse karsastan näkemystä, että DS:n koko olemus olisi yksinään sanoituksissa, vaikka niillä onkin erittäin vahva rooli
Helloweenin riemukasta metallia vuosikymmenten ajan varjostaneet välirikot ovat viimein historiaa, kun legendaarisin kurpitsalauma kiertää maailmaa Pumpkins United -kiertueen merkeissä. YHDISTYNEET KURPITSAKUNNAT TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT FRANZ SCHEPERS JA TOM LICHTENWALTER 34
Tuolloin kurpitsakomppaniaan kuuluivat sen ikuisiin kivijalkoihin kuuluneiden kitaristi Michael Weikathin ja basisti Markus Grosskopfin ohella kitaristi Kai Hansen ja laulaja Michael Kiske. K un puhutaan vuonna 1984 perustetusta Helloweenista kenen tahansa bändiin milloin tahansa kuuluneen henkilön kanssa, yksi asia nousee esille taatusti. Saksalaisbändin ura on ollut pitkä, monimuotoinen ja ansiokas, mutta suurimmat hehkutukset lankeavat vuosien 1985–88 välillä julkaistulle albumikolmikolle Walls of Jericho, Keeper of the Seven Keys: Part I ja Part II, joka synnytti kokonaisen genren. Tällä rundilla jos millä itse keikatkin ovat olleet sellaista juhlaa, että niiden aikana joutuu pysähtymään aloilleen suu ammollaan. Vastaanotto on ollut ihan uskomaton! Olen aina nauttinut kiertue-elämästä. YHDISTYNEET KURPITSAKUNNAT 35. Michael Weikath, Kai Hansen ja Michael Kiske ovat yhä yhtä hämillään asiasta kuin fanitkin. Weikath: – En voi vieläkään uskoa, että tämä kaikki on oikeasti totta. Näiden aikojen puolesta liputtaneiden unelmat toteutuivat kuluneena syksynä, kun Hansen ja Kiske liittyivät yllättäen Helloweenin nykykokoonpanoon ja Pumpkins Unitediksi nimetty kiertue käynnistyi. Joskus ehkä hieman liikaakin – olenhan myöhäisten öiden ja juhlien ystävä
En ollut keskustellut Helloween-asioista kenenkään kanssa, mutta jotenkin Kai sai minusta lypsettyä ulos sen toteamuksen, että olen avoin tälle kiertueelle. Äänihuulteni on oltava täydellisessä kunnossa, jos aion suoriutua näistä kappaleista haluamallani tavalla. Kilpailuhenkisyys olisi saattanut ajaa meidät pitkäkestoisempiinkin luovuuden vimmoihin, mutta kateus ja ylpeys menivät edelle. Vihaan sitä! Weikath: – Tämänkin keskellä on hyvä muistuttaa itseään, millainen logistinen painajainen tämä kiertue on ja miten hyvin kaikki on toistaiseksi sujunut. Sanoin jo vuosia sitten Andille [Deris, laulu], että tämän on tapahduttava vielä jonakin päivänä. Luulisin, että juuri tuosta se lumipallo alkoi toden teolla pyöriä. Tajusin välittömästi, etten ole ollut vihainen enää pitkään aikaan. Fanit ja toimittajat kyllä jaksoivat muistutella asiasta ja saivat minut vähän vieroksumaan aihetta, joka alkoi tuntua velvollisuudelta. Hansen viittaa Helloweenissa vuosina 1986–93 laulaneen Michael Kisken ja muun bändin välisiin erimielisyyksiin. Kumpikaan heistä ei lähde erittelemään erityisen tarkasti, mistä vuosikymmenten takaisissa riidoissa oli kyse. Hansen: – Ihmiset rakastavat juoruja ja suurentelevat asioita mielellään. Weikath: – Onhan tässä ollut yläja alamäkiä, mutta suurempi ihme olisi, jos mitään ongelmia ei olisi ollut. On paljon mielenkiintoisempaa vaahdota siitä, mitkä asiat ovat päin helvettiä kuin todeta, että kaikki ovat iloisia ja tulevat toimeen keskenään. Kun minulle nousee kuume, ääneni madaltuu ja muuttuu niin suttuiseksi, että se pilaa koko keskirekisterini. Olemme tainneet soittaa isommille yleisöille kuin Gamma Ray tai Helloween yhteensä. Ellei sitten lasketa maailman suurimpia festareita. Hän mursi jään kysymällä, mitä sellaista hän on minulle aikoinaan tehnyt, jota en voisi antaa anteeksi. Hitaasti lämpiävä kurpitsakeitos Solmujen auettua vaadittiin vielä vuosia ennen kuin kaikki entiset ja nykyiset Helloween-jäsenet pääsivät sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että yhtyeen klassinen kokoonpano voisi vielä joskus esiintyä yhdessä. Totta kai se oli alkuun vitsailua, mutta kaikkihan me tiedämme, että vitseissä on osa totuutta. Vasta Unisonic ja Avantasia alkoivat kääntää päätäni. Kiske: – Lämpenen asioille aika hitaasti, ja pelkkä sovinto Weikathin kanssa ei riittänyt siihen, että olisin edes ajatellut Helloweenia tai ylipäänsä metallia. Ihan yhtä hölmöltä tuntuu ajatella sitä, millaiseen asemaan asetimme esimerkiksi Kisken. Se taisi olla jonkin Helloweenin ja Gamma Rayn yhteiskeikan jälkeen. Olen tekemisissä liian monien ihmisten kanssa, en malta olla puhumatta paljon ja saan sitten tartunnan jostain. Ongelmiltakaan ei ole vältytty. Bändi ei toiminut kuin sen tulisi. Kiske: – Olemme soittaneet yli 10 000 ihmisen keikkoja, ja esimerkiksi tuleville Espanjan-keikoille on myyty jo yli 12 000 lippua. Maailma rakastaa saippuaoopperaa ja on yrittänyt tehdä Helloweenistakin sitä. Lähdimme suunnittelemaan tätä rundia varovaisen maltillisesti, mutta nyt se taitaa paisua entisestään! Hansen: – Jos joku meistä uskalsi epäillä, ettei tällainen rundi tule kiinnostamaan kovinkaan isoja fanijoukkoja, viime viikot ovat osoittaneet pienetkin epäilykset vääriksi. Kiske: – Sairasteluni on kieltämättä pänninyt ihan huolella. Olin laulamassa siellä Avantasian kanssa ja Helloween sattui soittamaan samana päivänä. Se oli sellaista lapsellista egojen taistelua. Hansen: – Minä olen ollut varmaan avoimin tälle ajatukselle. Tuo hetki yksinään mahdollisti osaltani koko tämän kiertueen. Nyt kun olemme selvinneet Etelä-Amerikkaan asti, uskon että voimme tehdä mitä vain. – Kun laulaa tällaisia kappaleita ilta toisensa jälkeen ja haluaa tarjota faneille koko rekisterinsä, sairastelu ei vain käy päinsä. – Tilanne alkoi muuttua, kun tapasin Weikathin eräillä festareilla Ranskassa. – En kiellä, etteikö minua olisi kohdeltu aikoinaan paskamaisesti. Kiske: – Törmäsin Hanseniin Unisonicin keikan yhteydessä vuosia sen jälkeen, kun olin kohdannut Weikathin. Weikath: – Ei sillä, voin ihan hyvin myöntää, että teimme nuorina paljon älyttömiä asioita ihan vääristä syistä. Hansen: – Noihin aikoihin olimme vielä liian kiireisiä, mutta jaksoin aina muistutella kaikkia siitä, että jos Helloween vielä palaa lavoille tällä kokoonpanolla, sen tulisi tapahtua ennen kuin alamme näyttää naurettavilta lavalla. Sitä sattuu yleensä siinä vaiheessa, kun rundia on kestänyt joitakin viikkoja. Bändien pukuhuoneet olivat vierekkäin. Kerroin Weikathille, että olen tainnut antaa anteeksi aikoja sitten. Jos haluatte kiittää jotain tahoa tästä rundista, älkää kiittäkö meitä. Siellä tapahtui se väistämätön, jota olimme vältelleet vuosikausia: jouduimme Weikathin kanssa pitkästä aikaa kasvotusten. Mutta nyt tämä perkele pääsi yllättämään ihan liian aikaisin. Tässä rakennelmassa on niin monta osaa, että kaikki olisi voinut mennä päin helvettiä jo moneen kertaan. Hansen: – Varsinkin minun ja Weikin välillä oli aikoinaan asetelma, että halusimme päihittää toisemme sen sijaan, että olisimme vetäneet yhtä köyttä. – Suhtauduin tilanteeseen varauksella, mutta yllätyksekseni Weikathin aloite oli täysin odottamaton. Kaikki se tuntuu todella hölmöltä nykyään, kun olemme vanhoja patuja ja ehkä vähän viisaampiakin. Yllättävää se ei silti ole. Hansen: – Olemme treenanneet tätä kiertuetta varten alkuvuodesta asti, koska halusimme oikeasti vastata fanien odotuksiin emmekä vain lähteä tekemään helppoa kiertuetta puolivillaisella show’lla. Kurpitsadraaman solmuja Vielä vuosi sitten tuskin kukaan olisi jaksanut uskoa tällaisen kiertueen mahdollisuuteen. Kiittäkää managereitamme!” Michael Weikath 36. – Jos minulta olisi kysytty neljä vuotta sitten, tulenko enää ikinä laulamaan Helloweenin kappaleita samalla lavalla Weikat hin ja kumppaneiden kanssa, olisin ihan varmasti tyrmännyt koko ajatuksen täysin. Jo ensimmäisien keikkojen jälkeen alkoi liikkua huhuja, etteivät bändin laulajat olleet ihan parhaassa mahdollisessa iskussa, mikä on turhauttanut koko bändiä. Asiat etenivät aikoinaan niin myrkylliseen pisteeseen, että Kiske myöntää kantaneensa kaunaa todella pitkään. En tiedä, johtuuko se ikääntymisestä ja pehmenemisestä, mutta tuolla hetkellä ymmärsin jotenkin, että se kaikki on muinaishistoriaa. Olin todella pitkään katkera, loukkaantunut ja vihainen. Tolkutin kaikille, ”Totta puhuakseni en tohtinut kaikista sovinnoista ja eleistä huolimatta uskoa, että tällainen kiertue olisi ikinä mahdollinen. Fanit elivät pitkään siinä uskossa, että bändin nykyisten ja entisten jäsenten välit olivat tulehtuneet niin pahasti, ettei varsinkaan Michael Kiskeä tultaisi enää ikinä näkemään bändin kokoonpanossa. Kun asian nostaa pöydälle, etenkin Weikath ja Hansen haluavat jättää kärhämät menneisyyteen
Se oli aika ratkaiseva askel Helloweenin tulevaisuuden suhteen, jos minulta kysytään. Siihen vaadittiin puolittain ulkopuolinen taho. Hansen: – En ikinä kokenut, että olisimme keksineet pyörää uudelleen. Heillä saattaa olla pettämätön bisnesvaisto, mutta he ovat vilpittömästi bändin suurimpia faneja ja ymmärtävät myös kuulijoita. Weikath: – Elimme Walls of Jerichon äänitysten jälkeen aika sekavia aikoja. Kiske: – En itse edes tuntenut Dania [Löble, rummut], Andia tai Saschaa [Gerstner, kitara] ennen tätä kaikkea. Weikath: – Päätimme myös jakaa albumin kahteen osaan, joista ensimmäinen edustaisi sitä Helloweenia, jollaisena ihmiset oppivat meidät jo Walls of Jericholla tuntemaan. Kaksikkoa pidetään power metalin pioneerialbumeina, mutta kuten arvata saattaa, yhtye itse ei tiedostanut olevansa tekemässä jotain mikä muuttaisi käsityksemme melodisesta metallista. että sen on tapahduttava nyt tai ei koskaan, ja että tulemme katumaan kieltäytymistä ikuisesti. Hansen: – En edes yritä väittää, että olisimme aavistaneet yhtään, millaisia albumeja tulisimme tekemään. Helloweenin managerit olivat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Legendaarisin kurpitsakaksikko Yhteenpaluu sai Helloween-joukon muistelemaan 30 vuoden takaisia aikoja, jolloin bändi julkaisi Keeper of the Seven Keys -levyt. Hansen: – Pidän itsekin tuotantoa ja erityisesti Kisken ääntä ratkaisevimpina juttuina siinä harppauksessa, jonka otimme Jerichon ja Keeperien välillä. Samalla kuljimme eteenpäin ihan hullua vauhtia ja tunsimme löytäneemme tien, jonka kautta saavuttaisimme viimein ihan oman soundimme. Tosiasiassa olimme keskellä turbulenssia, kun nuoret jätkät saivat liian nopeasti liian paljon ja päätyivät lapsellisiin valtataisteluihin keskenään. Sen sijaan siirryimme Hannoveriin ja äänitimme molemmat albumit Tommy Hansenin ja Tommy Newtornin kanssa. Helloweenin raudanluja manageriporras on nostettu esille usein, kun on puhuttu bändin albumeista, kiertueista ja jopa settilistoista. vähän Judas Priestiä, Acceptia, ehkä vähän Metallicaa, hyppysellinen Iron Maideniä ja jonkin verran Scorpionsia. Kiske: – Joku Helloweenin managereista taisi saada vihiä minun ja Hansenin keskusteluista, koska pian puhelimet alkoivat piristä ja maililaatikot täyttyä. Jos olisin jatkanut laulamista itse, emme varmasti keskustelisi näistä albumeista samaan sävyyn kuin nyt. Kiittäkää managereitamme! Hansen: – Vaikka puhuin rundin puolesta, en olisi voinut ikinä saada sitä aikaan itse. Heidän ansiostaan koko Pumpkins United syntyi. Olimme oman 37. Kun Helloweenin managerit järjestivät meidät kaikki samaan paikkaan, he saivat jopa minunlaiseni aina hieman kyynisen jäärän innostumaan asiasta. Toinen osa taas... – Olisimme hyvin voineet jatkaa samalla linjalla ja Keeperit olisivat nyt ihan erilaisia levyjä. Tiedättehän... Weikath: – Totta puhuakseni en tohtinut kaikista sovinnoista ja eleistä huolimatta uskoa, että tällainen kiertue olisi ikinä mahdollinen. Se oli yhdistelmää kaikesta siitä, mistä pidimme noihin aikoihin. He innostuivat tästä mahdollisuudesta ihan toden teolla. Weikath: – Totta kai me olimme jo matkalla erilaisille suunnille kuin Jericholla, jota määrittivät aika pitkälti omat vaikutteemme ja Berliinin Musiclab-studio, sekä tietenkin Harris Johns, joka äänitti albumin ja sitä edeltäneen minilevyn. Nuo osaset täydensivät Helloweenin hullun palapelin. Jotenkin tästä keitoksesta muodostui jotain uutta. Kolmikko toteaa toisiaan kompaten, että Helloween eteni varhaisina vuosinaan hyvin pitkälti vaiston varassa. Kukaan bändissä ei kyennyt ennustamaan Keeper-albumien tulevaa asemaa. Se koostui kappaleista, jotka olivat eräänlaista vastareaktiotamme kaikille niiden säveltämistä edeltäneille ajoille. Pumpkins United -kiertueen kohdalla sama ryhmä saa kolmikolta peittelemätöntä kiitosta. Weikath: – Voisinpa sanoa, että teimme kaiken tuolloin määrätietoisesti. Jos ollaan ihan rehellisiä, ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten Keeper-albumeista tuli oikeasti niin hyviä. Me vain teimme sitä, mistä itse eniten pidimme. Jos haluatte kiittää jotain tahoa tästä rundista, älkää kiittäkö meitä
Kaikkien toiveet on mahdoton tyydyttää. Olin niin vaikuttunut siitä energiasta, että halusin välittömästi alkaa laulaa korkeammalta. Huomasin samalla, miten hieno biisi se onkaan. Sen sijaan harvinaisemmat biisimme yllättivät minut täysin. Kaikki lähti liikkeelle Elviksestä ja The Beatlesistä. Se on tarkoituskin! Olemme treenanneet niin valtavan määrän kappaleita, että ensi-iltoja riittää vielä pitkään. Samaan aikaan esiin nousivat kuitenkin Waiting for the Thunder, A Tale That Wasn’t Right ja vaikkapa How Many Tears, jotka ovat soineet lähes joka ilta. Kun settilista oli lyöty lukkoon, jokaiselle kappaleelle oli tietenkin valittava laulajat. Sitten huomasimme show’n toimivan paljon hienommin, jos osasta kappaleista tehdään oikeanlaisilla sovituksilla duettoja tai kaikkien kolmen laulajan yhteisiä esityksiä. – En oikein koskaan päässyt sisälle siihen aggressiivisuuteen, brutaaliuteen ja väkivaltaisuuteen, mihin metalli eteni joskus 90-luvun aikana Kornin ja Slipknotin johdolla. Jos en olisi koskaan kuullut Run to the Hillsiä, en tiedä, puhuisimmeko nyt tästä aiheesta. Vanhojen kurpitsojen parhaimmisto Viidentoista albumin ja satojen kappaleiden tuotannosta on mahdollista luoda vaikka minkälaisia settilistoja. Helloweenin varhaisten kappaleiden laulaminen ei ollut helppoa Hansenille ja Kiskelle edes vuosikymmeniä sitten… Hansen: – Olen toki tottunut laulamiseen kaikkien Gamma Ray -vuosien aikana, mutta minulla on ollut ongelmani. Kun yhdistimme tämän kolmen kitaran valliin, aloimme olla Pumpkins Unitedin ytimessä. – Kun lähdin tälle tielle, tekniikkani ei ollut kovin kummoinen. Moni onkin tainnut ihmetellä, miksi soitamme yhden kappaleen yhtenä ja toisen toisena iltana. Pian touhussa oli kyse vain vihasta, satanismista ja okkultismista, enkä kokenut minkäänlaista sukulaisuutta sitä kohtaan. – Lopulta sama kaveri esitteli minulle Iron Maidenin ja Judas Priestin. Nyt minulla on oma hauska potpurihetkeni Starlightin, Ride the Sky’n, Judasin ja Heavy Metal (Is the Law) -biisin merkeissä, mutta yhtä lailla ehdin ryntäillä ympäri lavaa ja nauttia kolmen kitaran valtavien sovitusten tuomista mahdollisuuksista. Se vieraannutti minut metallista lähes täysin. Osaa biiseistä määritti albumiversion alkuperäislaulaja, mutta bändi päätyi viemään ajatuksen hieman tätä pidemmälle. Tuollaisina hetkinä saatan jopa uskaltaa myöntää itselleni, että ehkä olen saavuttanut elämässäni ainakin jotain merkittävää! Kurpitsan ääni ja voima Paluu Keeper of the Seven Keys -albumien pariin oli mieluisa kokemus myös Kiskelle, joka toteaa, ettei ollut kuunnellut mainittuja levyjä vuosiin oikeastaan ollenkaan. – Aina kun joku tulee kertomaan minulle tarttuneensa kitaraan käytännössä soittoni ja Keeper-albumien takia, se vetää todella nöyräksi. – Ennen laulamisesta luopumista ehdin tottua siihen, että minut oli lähes naulittu lavan keskelle. – Oli mahtavaa palata vanhojen Helloween-kappaleiden pariin ja huomata, miksi pidin niistä niin paljon aikoinaan. Mieshän etääntyi metallista pitkäksi aikaa niin täysin, että moni alkoi epäillä, välittääkö laulaja raskaammasta musiikista enää lainkaan. – Aluksi harkitsimme yksittäisiä laulajia joka kappaleelle. Lopulta aloimme pallotella ideoita keskenämme. Keepereillä kuultavat melodiat ja lyriikat ovat mielettömän positiivisia ja elämänmyönteisiä. – Vaikka pidin Keepereitä hienoina levyinä jo niiden ilmestyessä, en ole oikein sisäistänyt sitä, miten monille ja paljon kitaransoittoni on merkinnyt. Hansen kertoo olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että kiertueen luonne ja settilistan tasapaino antavat hänelle mahdollisuuden nauttia keikoista jopa vapaammin kuin Gamma Rayn kanssa. Kiske: – Yksi tärkeä pointti oli, ettemme halunneet tehdä koko mittavalle kiertueelle yhtä ja samaa runkoa. Se sulki eräänlaisen ympyrän, joka oli alkanut Unisocinista ja Avantasiasta. No, mehän emme tästä enää nuorene, vaikka Kiske ja Hansen ovatkin yltäneet uskomattomiin suorituksiin. Esimerkiksi Rise and Fallia treenatessani jouduin opettelemaan sen käytännössä uudelleen. – Klassikkojemme omaksuminen ei ollut minulle kovin hankalaa, koska olemme soittaneet niitä Gamma Rayn kanssa. Joskus tästäkin aiheesta olisi varmasti syntynyt tappelu! Nyt laulajat ja me muut asetuimme miettimään jakoa yhdessä ja huomasimme aika nopeasti, mitkä kappaleet sopivat kenellekin, koska... Muistan yhä, kuinka jammailin heidän musiikkiaan kaverini akustisen kitaran säestyksellä ollessani vielä ihan lapsi. Se muutti koko elämäni. Puskin jotenkin ääntäni tahdonvoimalla eteenpäin. Tämän myötä ne ovat olleet läsnä hänen elämässään kaikki nämä vuodet. Ihmisten kertomukset ovat saaneet minut ymmärtämään, että ehkä me oikeasti onnistuimme kirjoittamaan oman pienen lukumme metallimusiikin mittavaan historiaan. – Halusin tehdä musiikkia 11-vuotiaasta asti. musiikkimme suurimpia faneja, ehkä vähän liiaksikin, joten totta kai uskoimme tekevämme jotain kuolematonta, mutta emme sentään näin kuolematonta! Maailmalla kiertänyt Hansen kertoo saaneensa kuulla lukemattomia kertoja Keeper-albumien merkityksestä faneille ja muille muusikoille. Vanha Helloween oli minulle kuin raikas tuulahdus menneisyydestä. Weikath: – Kun kiertue oli lyöty lukkoon ja olimme puntaroineet menneisyyttämme oman aikamme, managerimme tekivät eräänlaisen rungon settilistasta. Pian Bruce Dickinson, Rob Halford ja Geoff Tate olivat suurimpia esikuviani. Weikath: – Se kävi oikeastaan aika luonnollisesti. Totta kai mukana ovat keeperit, iwantoutit ja eagleflyfreet. Kiske ei suostu myöntämään, että olisi keksinyt tyylinsä kovin tietoisesti. Sillä oli mukana ilmiselviä hittejä ja joitain toivotuimpia harvinaisuuksia. Hom”Jos minulta olisi kysytty neljä vuotta sitten, tulenko enää ikinä laulamaan Helloweenin kappaleita samalla lavalla Weikathin ja kumppaneiden kanssa, olisin ihan varmasti tyrmännyt koko ajatuksen täysin.” Michael Kiske 38. Kiske erottui 80-luvun lopulla muista metallilaulajista äänellään, joka on sittemmin toiminut esikuvana lukemattomille solisteille. Taisin mennä aika monta kertaa yli rajojeni ja vielä vähän pidemmälle, minkä takia päädyin laulamaan koko ajan lujempaa ja lujempaa. – Kun ajattelen hyvää metallimusiikkia, minulle tulee mieleen varhainen Helloween, Judas Priest, Iron Maiden, Queensrÿche ja Accept. Se on parasta mitä muusikko voi ikinä saavuttaa. Hansen: – Oli hauska huomata, että olimme settilistan suhteen lähes täysin yksimielisiä. Pystyn samastumaan niihin täysin vielä tänäkin päivänä, vaikka kaikki muu metalli tuntuu aika vieraalta. Olin kai onnekas, kun löysin oman ääneni jo noin varhaisessa vaiheessa
44,50 €. Liput kuluineen alk. HELSINKI, KULTTUURITALO Liput kuluineen alk. 39,50 €. La 30.9.2017 TAMPERE, Pakkahuone Klo 19.00. + Special Guests PAVE MAIJANEN, ERJA LYYTINEN, JUKKA GUSTAVSON, EERO RAITTINEN, INA FORSMAN TAMPEREELLA lisäksi TOKELA Pe 29.9. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 39,50 €. Liput kuluineen alk. TO 30.11. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. Liput kuluineen alk. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. 38,50 €. & HIS POWER BAND HECTOR 70v. 15V.-JUHLAKONSERTTI HELSINGISSÄ MUKANA MYÖS To 9.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Su 12.11.2017 TAMPERE, Tampere-talo Ma 13.11.2017 TURKU, Logomo Klo 19.00. 010 841 4185. SPECIAL VIP-paketit kuluineen alkaen 119 € +alv24% (147,56€) Ke 29.11.2017 TAMPERE, Olympia Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alkaen 54,50 €. alk. 69,50 € / 79,50€. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Ke 18.10.2017 HELSINKI, The CIRCUS Ovet klo 19.00. Ovet klo 18.00. Liput kuluineen alk. TURKU, GONG Liput kuluineen alk. Ovet klo 18.00. 39,50€. 49,50€ KE 29.11. VIP-paketit kuluineen alkaen 149€ +alv24% (184,76€) L I P U N M Y Y N T I : w w w. Ma 5.3.2018 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00
Sellaista, mistä voimme olla ylpeitä. Weikath: – Vaikka meinaisi iskeä pieni kiire, halusimme tehdä kappaleen viimeisen päälle. Näin voimme keskittyä albumiin täysillä. Kiske: – Tuntuu hämmentävältä sanoa, että kyllä, olen avoin albumin tekemisen suhteen! Hansen: – Olemme kuitenkin päättäneet edetä askel kerrallaan. Se on parasta mitä muusikko voi ikinä saavuttaa.” Kai Hansen 40. Ääneni on nyt ihan okei, vaikkei se tietenkään ole yhtä kirkas ja kuuluva kuin joskus muinoin. Kappaleen melodioissa on ihan käsittämätöntä liikehdintää. Kun lähdimme sovittamaan sitä, Hansen toi mukaan raskaampaa otetta ja Weikath viimeisteli melodian, minkä jälkeen teimme hyvää yhteistyötä laulumelodioiden suhteen. Vaikka tekniikkaa hioisi miten paljon, nämä kappaleet ovat yksinkertaisesti... Keskitymme nyt näihin keikkoihin ja katsomme, miten asiat etenevät. Toisin kävi, kun yhtye julkaisi kiertueen kynnyksellä uuden tulemisensa nimikkosinglen. Sen seurauksena meille tuli lopulta vähän kiire. Minusta tuntui kuin 30 vuotta olisi kadonnut taivaan tuuliin ja olisimme jälleen niitä samoja nuoria jannuja, jotka sävelsivät Keepereitä. – Kävi miten kävi, emme halua tehdä mitään puolihuolimatonta vain sen takia, että meidän on pakko. Weikath, Hansen ja Kiske ovat asian suhteen yksimielisiä. Nälällä on tapana kasvaa syödessä, ja jokaisen Helloween-fanin mielessä on Pumpkins United -kiertueen ja -kappaleen jälkeen tasan yksi kysymys: tuleeko tämä kokoonpano levyttämään yhdessä lisää. Jos uusi albumi tulee, se vaatii koko Pumpkins United -kiertueen katkaisemisen jossain kohtaa, tai sitten odotamme, kunnes se on päätöksessään. Kiske: – Tällainen musiikki vaatii äänialaltani todella paljon. Weikath: – Levystä on ollut kieltämättä puhetta siitä asti, kun kokoonnuimme ensimmäistä kertaa yhteen. todella fyysisiä. Väittäisin, että onnistuimme olosuhteisiin nähden hyvin. Weikath: – Pumpkins United -kappaleen tekeminen oli haaste, koska meillä ei ollut mitenkään liikaa aikaa. Jotain sellaista, mitä ihmiset oikeasti haluavat kuulla. Voihan olla, että tämän kiertueen jälkeen me taas vihaamme toisiamme! Okei, se on aika epätodennäköistä, mutta ehkä olemme viisastuneet menneistä sen verran, ettemme suunnittele asioita liikaa. Hansen: – Yllätyin siitä, miten nopeasti löysimme Weikathin kanssa yhteisen sävelen. Haluamme tehdä jotain tämän kokoonpanon arvoista. Jos teemme albumin, sen on oltava täydellisintä mahdollista kurpitsasatoa! ”Aina kun joku tulee kertomaan minulle tarttuneensa kitaraan käytännössä soittoni ja Keeper-albumien takia, se vetää todella nöyräksi. ma muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Sen seikan kanssa on vain elettävä. Weikath: – Yksi asia ei ole muuttunut: minä ja Hansen emme vieläkään sävellä uutta musiikkia kiertueilla. Kiske: – Kaikki lähti Andin ideasta. Onneksi olen saanut vähän uusia oppeja tekniikan suhteen. Uutta kurpitsasatoa kylvämässä Jo pelkkä Pumpkins United -kiertue oli monelle Helloween-fanille todellinen mahdottomien unelmien täyttymys, eikä kukaan varmasti uskaltanut odottaa bändiltä uutta musiikkia legendaarisessa kokoonpanossa. Aluksi biisi oli vähän popimpi, ehkä jopa hieman I Want Outin tyylinen veto. Sillä koko Helloweenin historia summautuu yhteen. Meille ei kelvannut mikä tahansa biisi vain sen tekemisen vuoksi. Korkeimmat kiljaisuni ovat sitä, mitä ihmiset todella ihailevat, ja March of Time on tässä mielessä tänä päivänä se suurin haaste. Treenien takia me vähän lykkäsimme säveltämistä, koska emme halunneet sotkea asioita liikaa. Hansen: – Itse olen ollut koko ajan täysin valmis tekemään albumin, se olisi varmasti mahtavaa. Idea nousi esille managerien kanssa, kun olimme treenaamassa kiertuetta varten
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 30.10.2017 15:31:48
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 30.10.2017 15:31:48
Toisille, kuten Impaled Nazarenelle, Suomi paljastaa raivokkaimmat piirteensä. Suomi Finland Perkeleen levyttänyt kokoonpano – laulaja Mika Luttinen, rumpali Kimmo Luttinen, kitaristi Jarno Anttila ja basisti Taneli Jarva – syntyi kesällä 1992. Bändi allekirjoitti diilin mielellään kuultuaan kohtuullisista studiobudjeteista ja siitä, että Osmoselle oli sainattu myös Master’s Hammerin ja Rotting Christin kaltaisia asiallisia ryhmiä. Niistä muodostuu kiva myytti, jolla voi selittääpaljon, mutta joka ei välttämättä kestä lähempää tarkastelua. Riippuu keneltä kysyy. S uomi, mikä se on. Seuraavana vuonna Luttisten bändi vaihtoi nimensä persoonallisemmaksi Impaled Nazareneksi. Vuonna 1994 ilmestynyt Suomi Finland Perkele -albumi on synkkä tulkinta Suomi-myytistä. Yhtye alkoi kasvattaa mainettaan undergroundissa punkhenkisellä black metalilla, joka oli tahrittu parafilisillä, saatanallisilla ja väkivaltaisilla teksteillä. Impaled Nazarene ehti hioa kynsiään hyvän aikaa ennen Suomi Finland Perkeleen tuloa. Joillekin se on sinistä taivasta, valkeita hankia, rehtiyttä, sisua ja muita mukavia juttuja. OI MAAMME SUOLI Kun maamme täyttää sata vuotta, Impaled Nazarenen kolmas albumi Suomi Finland Perkele palaa muistuttamaan, että kaikella on myös paha puolensa. Sana kiiri kasetinvaihtoverkoston kautta ympäri maailman, ja vuonna 1992 ranskalaisen Osmose Productions -levy-yhtiön pomo Hervé Herbaut tarjosi Impaled Nazarenelle levytyssopimusta. Bändi syntyi 1990-luvun taitteessa, kun oululaiset Luttisen veljekset lähtivät tavoittelemaan Venomin inspiroimina ja thrash metalin kautta metallimusiikin äärimmäistä laitaa. Vuonna 1989 he soittivat yhdessä death metal -bändi Mutilationissä. – Meillä oli hyvä henki, Kimmo Luttinen muistelee. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 44. – Mitä nyt joskus keikoilla saattoi otsasuoni pullistua, jos soittokaveri ei muistanut, miten joku biisi alkaa, vaikka sitä oltiin aikamme jo veivattu
45
46. Suomifinlandperkeleet: Mika Luttinen (kaasunaamari), Taneli Jarva (haulikko), Kimmo Luttinen (baretti) ja Jarno Anttila (viskileka)
– Mulla on paha tapa luoda levyille aina jotain erilaista, hän sanoo. Siinä kohdassa ilmeisesti Hail to Finland oli vaihtunut Suomi Finland Perkeleeksi. – Suomi Finland Perkeleen aikoihin löysin paljon itselle uusia bändejä ja artisteja, jotka varmasti vaikuttivat omiin biiseihini. – Termi ”vitutuksen multihuipennus” tuli Jarvalta. Yhtyeen ensimmäinen suomenkielinen biisi Coraxo ilmestyi jo Ugra-Karmalla, mutta sen lyriikoissa peräänkuulutettiin vain ”kuolemaa, saatanaa”. Syyttävällä sormella oli helppo osoittaa säveltäjää. Osansa tässä kehityksessä oli sillä, että pääsäveltäjän jo ennestään leveä musiikkimaku laventui entisestään. Vain kuukautta myöhemmin yhtye palasi sinne nauhoittamaan Goat Perversion -seiskatuumaisen, ja vuotta myöhemmin se teki siellä Tol Cormpt Norz Norz Norzin. Myös Mika Luttinen uudisti Impaled Nazarenea omalla tontillaan. Mietin, että eikö tässä maassa muka oikeasti osata tehdä kunnollisia metallisoundeja, varsinkaan blackja death metaliin, Mika Luttinen pohjustaa. 1990-luvun puolivälin lähestyessä tuli luukutettua rankemman musan sijaan Dead Can Danceä, The Missionia ja Sisters of Mercyä. Vaikuttihan se tietenkin bändin toimintaan aika helvetisti. Impaled Nazarene oli löytänyt paikkansa. – Se laajensi muutenkin musiikkimakuaan yhtäkkiä todella paljon, kuunteli Björkiä ja vaikka mitä. Suomi Finland Perkele -otsikolle hänellä on kaksi vaihtoehtoista syntytarinaa. Mulle se oli ihan luonnollinen askel. Kaikki alataajuudet on jätetty pois. – Kun me tehtiin eka Euroopan-rundi, mä asuin jo siellä. Suomi Finland Perkeleen äänitysten aikaan studiovalinnasta ei tarvinnut keskustella. ”Termi ’vitutuksen multihuipennus’ tuli Jarvalta. Impaled Nazarene oli kiinnostunut Ahti Kortelaisen johtamasta studiosta kolme vuotta aiemmin kuultuaan kaveribändinsä Sentencedin Rotting Ways to Misery -demon. Se, mistä levyn väljä Suomi-teema löydettiin, on hämärän peitossa. Suomi Finland Perkeleellä oli nopeitakin biisejä, mutta vauhti ei selvästikään ollut bändille itseisarvo. Ensimmäinen Impaled Nazarene -albumi Tol Cormpt Norz Norz Norz julkaistiin marraskuussa 1992 ja seuraaja Ugra-Karma joulukuussa 1993. Myös Ugra-Karma äänitettiin Tico Ticolla kesällä 1993, samoin pienemmät vinyylit Sadogoat ja Satanic Masowhore. Sen jälkeen bändikuviot vääntyivät muotoon, joka vaikutti aikanaan Suomi Finland Perkeleeseenkin. Vitutuksen multihuipennus ja Kuolema kaikille (paitsi meille) ovat yhä bändin tunnetuimpien biisien joukossa. Sitten vain kynä käteen ja miettimään, että mikähän se vitutuksen multihuipennus oikein on.” – Mika Luttinen 47. – Toinen on se, että Jarva ja Kimmo olivat katsoneet lätkää ja alkaneet siinä huumassa huutelemaan ”Suomi Finland perkelettä”. En muista, mitä varten se sellaisen kehitti, mutta minä innostuin, että vittu, tää on maailman paras biisinnimi. Suomenkieliset sanoitukset istahtivat luontevasti Suomi Finland Perkele -nimiselle albumille. – Kimmoon iski Danzig ihan täysillä siihen aikaan, Mika Luttinen sanoo. Suomi Finland Perkeleen musiikista vastannut Kimmo Luttinen oli keksinyt ajaa Impaled Nazarenen pimeyteen entistä syvempien vesien kautta, välillä vähän maltillisemmin piiskaten. Näin muistelen sen menneen… tai sitten mä olen nähnyt unta. En muista, mitä varten se sellaisen kehitti, mutta minä innostuin, että vittu, tää on maailman paras biisinnimi. Suomi Finland Perkeleelle laulaja kirjoitti ensimmäiset laajemmat suomenkieliset lyriikkansa. Jo Tol Cormpt Norz Norz Norzilla Oulun ääriliike luokitteli musiikkinsa mieluummin ”industrial cyber punk sado metaliksi”. – Se idea tuli jostain yhtä käsittämättömästä paikasta kuin kaikki muutkin ideat, Mika Luttinen sanoo. Lehdessä oli jostain syystä lukenut jossain kohdassa ”Suomi Finland Perkele”. – Vanhat suomalaiset speed metal -levytykset kuulostavat ihan saatanan ohuilta. Kemi Suomi Perkele Suomi Finland Perkele äänitettiin kemiläisessä Tico Ticossa, joka on nauttinut sittemmin myyttisen suomalaisen metallivalimon mainetta. Vuonna 1994 Kimmo Luttinen kuunteli jotakin ihan muuta kuin Immortalin uusinta, eikä se voinut olla vaikuttamatta Impaled Nazareneen. Kun julkaisukuviot saatiin kuntoon, uutta musiikkia alkoi ilmestyä rapsakalla tahdilla. Tai siis vaikeutti sitä. Kimmo Luttinen myöntää, että eri genrejä tuli ja on tullut kuunneltua kohtuullisen laajasti. Samoin leffamusiikkia. Tico Ticon ensimmäiset Impaled Nazarene -sessiot oli pidetty elokuussa 1991, kun bändi äänitti siellä toisen demonsa, Suomen black metal -skenelle suuntaa viittoneen Taog Eht Fo Htao Ehtin. – Eihän se toki mitenkään faniystävällistä ole livetä tyylistä joka levyllä. Ugra-Karma on bändin pitkäsoitoista se, jolla oma soundi löytyi ja johon se kiteytyi, mutta silti Impaled Nazarene uudistui heti seuraavalla albumillaan. – Mutta toisaalta mä muistelen Jarvan kertoneen mulle aikoinaan bonganneensa levylle nimen sanomalehdestä. Se vaivasi mua aina. Sitten vain kynä käteen ja miettimään, että mikähän se vitutuksen multihuipennus oikein on. Letaali rakkauslaulu Blood Is Thicker Than Water, doomahtava Quasb/ The Burning ja Motörhead-laukka Let’s Fucking Die tulivat ikävinä yllätyksinä bläkkispuristeille, joista Impaled Nazarene oli ihanimmillaan nopeimmillaan. – Mä muutin Belgiaan viikko sen jälkeen, kun Ugra-Karma oli nauhoitettu, Mika Luttinen muistelee. Sehän osaa italiaa täydellisesti ja oli ostanut rautatieasemalta italialaisen sanomalehden lueskellakseen sitä matkalla Ouluun. Mika Luttinen ei usko, että hänen ulkomaille muuttamisensa olisi vaikuttanut levyn nimeen tai suomenkielisten lyriikoiden tekemiseen. Mustan uudet sävyt Vaikka Impaled Nazarene teki ensimmäiset levynsä black metal -buumin aikaan, se ei halunnut hukkua mustaan massaan. Mutta se ei myöskään ollut tietoista vittuilemista faneille
– Täyttä timangia nuo omat tekeleet aina valmistuessaan ovat. Vieläkin olisi mahtavaa mennä sinne tekemään levyä. Tähän on varmaan laskettu kaikki mahdolliset lisensoinnit mukaan, mutta Osmosen Hervén mukaan Suomi Finland Perkelettä on myyty kaikkiaan 87 000 kappaletta. Materiaali jakoi mielipiteitä bändin sisällä, koska sitä työstettiin eri tavalla kuin ennen. Se oli meistä ainoa, joka hoiti soittonsa hyvin. – Kahdella ensimmäisellä levyllä mä esittelin musiikin ja Mika lyriikat ja teemat, Kimmo Luttinen sanoo. Tässä vaiheessa voin jo paljastaa, että sitä piti venyttää tietokoneella, koska pitkät huudot ei vain enää lähteneet. – Mehän on soitettu Total War, Winter Waria, Ghettoblasteria, Vitutuksen multihuipennusta ja Kuolema kaikille (paitsi meille) -biisiä paljon keikoilla, koska ne ovat ihan loistavia. Impaled Nazarenen suomileijonakantisen kolmosalbumin uudenlaiset sävyt otettiin vastaan kaksijakoisesti niin bändissä kuin sen yleisössä. Ehkä sillä on pari keskinkertaista biisiä, jotka olisivat sietäneet vaihtua parempiin. Mutta Impaledin alkupään levyt toimivat siksikin, että ne on rykäisty kännipäissään ykkösellä sisään eikä niitä ole hinkattu studiossa hulluuteen asti. Loppuaika vihelleltiin studiota odotellessa. Oululainen äärimusiikki sai niin paljon uusia ystäviä, että Suomi Finland Perkeleestä tuli yhtyeen myydyin albumi. Oman suorituksen lisäksi Mika Luttista vaivasi suunta, johon veljensä kirjoittamat uudenlaiset biisit Impaled Nazarenea veivät. Kimmo Luttinen sanoo, ettei bändi koostunut himoharjoittelijoista. – Me saatiin sillä levyllä paljon uutta yleisöä, mutta black metal -porukan mielestä Suomi Finland Perkele oli täyttä paskaa, Mika Luttinen sanoo. Luonnollisesti, turha kai niitä muuten olisi tehdä. Suomi Finland Perkele on myös kestänyt aikaa ihan hyvin. – Ei me ikinä treenattu paljon yhtään mitään varten. – No joo, kyllä moni on sanonut, ettei huomaa eroa muihin Impaled Nazarenen levyihin. Olisi mennyt hyvä punkboogie pilalle.” – Kimmo Luttinen 48. Suomi Finland Perkeleen äänityksiin ja miksauksiin meni kahdeksan päivää. Rumpali-Luttinen puolestaan piti levystä ja sen uusista linjauksista. Kun vanhempi Luttinen, Jarva ja Anttila olivat nauhoittaneet omat osuutensa, he lähettivät Mikalle Belgiaan kasetteja, jotta tämä saisi tehtyä sanat ja lauluosuudet. Vaikka puristit murisivat Impaled Nazarenen uusien ideoiden äärellä, yleisesti ottaen kuulijoilla ei ollut valittamista. – Ihan aluksi tuli tuskin mietittyä koko asiaa, mutta kun Suomi Finland Perkelettä kuunteli myöhemmin, niin tulihan siinä mieleen, että ei saatana, onpa hirveän kuuloista. Kolmannen albumin tekeminen jätti laulajan suuhun oudon maun. Mutta itse sen kyllä huomaa. Paskaako siihen väliin inisemään, kun toinen tajuaa asiat paremmin ja tietää biisit kuultuaan miten ne kannattaa miksata. Myös äärimetallissa taiteilija on itse ankarin kriitikkonsa. Näin nämä hommat menee. – Oli ihan käsittämätöntä, että jostain Kemistä löytyi sellainen studio ja sieltä mies, joka hiffasi tämän jutun saman tien. lokakuuta 1994. Mutta siihen aikaan olisin mieluummin tehnyt Ugra-Karman tyylistä musiikkia. – Suunta oli semmoinen, siihen aikaan levyjä ostettiin, Mika Luttinen sanoo. Sex, Cyber & Rock-N-Roll -rundin yksitoista keikkaa soitettiin Belgiassa, Hollannissa, Saksassa ja Ranskassa. En tiedä miten, mutta Kortelaisella vain oli se homma hanskassa. Studioon mentiin perusrapakunnossa, ehkä pois lukien Jarva, joka oli treenannut Sentencedissä perkeleenmoisia bassotteluja ja kehittyi soittajana saatananmoista vauhtia. Musiikin muuttuminen johtui osittain Mika Luttisen muutosta ulkomaille. – Ehkä joku referenssilevy saattoi olla mukana, että mitä on milloinkin hakemassa. Ajatusten vaihto jäi pakostakin vähäiseksi. – Kunnes nyt, vuosia myöhemmin, se onkin sitten jonkun mielestä joku saatanan kulttilevy. Se oli Impaled Nazarenen mittapuulla massiivinen sessio – Tol Cormpt Norz Norz Norz oli tehty viidessä päivässä ja Ugra-Karma kuudessa. – Suomi Finland Perkeleellä me läheteltiin c-kassuja etanapostilla Suomesta Belgiaan. Se muutti laulajan suhtautumista niin sanottuun esituotantoon. Ei siitä muuten tule mitään. Ahti tuotti meidän alkupään levyt, vaikkei tainnut saada siitä isommin krediittejä. Mä vihasin Suomi Finland Perkelettä aika pitkään. – Suomi Finland Perkele on ainoa levy, jota varten en lentänyt Belgiasta Suomeen reenaamaan. Tol Cormpt Norz Norz Norz ja Ugra-Karma oli suunniteltu yhdessä, Suomi Finland Perkelettä visioitiin eri puolilla Eurooppaa. – Meikäläinen oli Belgiassa kuuntelemassa vanhoja rässivinyyleitä eikä ihan ymmärtänyt kaikkia jippoja, joita levylle tuli. Laulaja jatkaa, että Suomi Finland Perkeleellä on myös monta hänen mieleistään biisiä. Koskaan ei ole ollut sellaista kautta, että sitä olisi myyty vaikka vain sata kappaletta vuodessa, vaan aina paljon enemmän. Lisäksi se oli tarpeeksi vittuileva tyyppi meille. Olisi mennyt hyvä punkboogie pilalle. Se on ainoa asia, mikä mua oikeasti risoo Suomi Finland Perkeleessä. – Ugra-Karma oli jo myynyt tosi hyvin, ja Suomi Finland Perkeleen myynti oli luonnollista jatkumoa sille. Valitettavasti mulla vain on aina ollut tapana jättää sävellystyö viime tinkaan, eikä niille biiseille ollut silloin tarjolla mitään vaihtoehtoja. Siinä on niin saatanan surkeat laulut, semmoista mutisemista. Kaksijakoinen vastaanotto Osmose julkaisi Suomi Finland Perkeleen 16. Mielipiteitä jakaneen albumin biisejä kuultiin keikoilla eniten huhtikuussa 1995, kun Impaled Nazarene teki Euroopan-kiertueen yhdysvaltalaisen Absun ja australialaisen Sadistik Exekutionin kanssa. Kimmo Luttinen kertoo antaneensa Ahti Kortelaiselle äänityksissä vapaat kädet. Studiossa tajusin aika nopeasti, ettei ääni ole parhaassa tikissä. Hän ei ollut tyytyväinen omaan ääntelyynsä. En pelkästään omien laulujeni takia, vaan pidin joitain biisejä huonoina. ”Ei me ikinä treenattu paljon yhtään mitään varten. Esimerkiksi Steelvaginan pitkän loppuhuudon tekeminen oli tuskaa. Impaled Nazarenella oli noihin aikoihin treenikämppä erään oululaisen päiväkodin yhteydessä, mutta yhtye ei varsinaisesti asunut siellä. Sitä mukaa kun biisit valmistuivat, me katsottiin ne Jarvan ja Anttilan kanssa kohdilleen. Päätin, että vaikka asuisin missä, se on vain tultava Suomeen reenaamaan. Se on siitä jännä levy, että se on mennyt kaupaksi koko ajan ja menee edelleen. Hän oli biisintekijänä etääntymässä Impaled Nazarenen juurilta, ja Suomi Finland Perkele sopi siihen kuvioon oikein hyvin
49
Sen nimi alkoi elää omaa elämäänsä suomalaisessa musiikkimediassa, kun helsinkiläiset metalliaktivistit Tony ”Meikäläinen oli Belgiassa kuuntelemassa vanhoja rässivinyyleitä eikä ihan ymmärtänyt kaikkia jippoja, joita levylle tuli. – En usko, että se juuri vaikutti myyntiin, Mika Luttinen miettii. Impaled Nazarenen Suomi Finland Perkele herätti ilmestyessään paheksuntaa paitsi bläkkisyhteisössä myös poliittisten ranskalaisnuorten parissa. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tuon myrskyisän illan muistot eivät enää sen kummemmin kiihdytä. – Silloin ei ollut vielä nettiäkään. Ugra-Karma lähti hyllystä, mutta Suomi Finland Perkele jäi! Ilmeisesti sitä porun nostanutta järjestöä ei ihan niin paljon kiinnostanut, että olisivat tarkistaneet tilanteen. Vasemmisto on maasta riippumatta idioottien ilmentymä, joten eivät niiden tekemiset ikinä yllätä, Kimmo Luttinen pistelee. Mä katselin lavalla seittilistaa ja mietin, että ei saatana, eikö tää jo lopu. – Se niiden uunoilu oli enemmän vitsi kuin kohu. Kohu on kelpo työkalu musiikkialalla, mutta Impaled Nazarene pääsi myrskynsilmään liian varhain. Meidän keikkaan mennessä kaikki oli taas kunnossa. Se on jäänyt todella hyvin mieleen. Heidän toinen yrityksensä vaientaa Impaled Nazarenen elämöinti ei ollut juuri ensimmäistä menestyneempi. En enää tarkasti muista, kummin päin se meni. Kaipa sitä oli tuon jutun jo nähnyt. Sittemmin Suomi Finland Perkeleen tehneestä kokoonpanosta on ollut jäljellä enää laulaja. Mika Luttinen muistaa mainitulta rundilta parhaiten silloisen asuinmaansa Belgian surkuhupaisan keikan. Hervé tiesi kertoa, että niillä oli levyjä poistaessa mennyt meidän bändin viivakoodit sekaisin. Kesän 1995 lopulla bändi meni Tico Ticolle äänittämään Suomi Finland Perkeleen perään mini-cd:tä, jolle oli tarkoitus tehdä muutaman livetaltioinnin seuraksi kolme uutta kappaletta. Kukaan ei reagoinut meidän soittoon millään lailla. Veri veti säveltämään Legenda-tyylistä [Luttinen viittaa 1990-luvun lopulla kaksi levyä julkaisseeseen goottivaikutteiseen black metal -bändiinsä], eikä se olisi Impaledissa toiminut. Mä vihasin Suomi Finland Perkelettä aika pitkään. – Noille reissuille tuli lähdettyä viihdyttämään enemmän itseä kuin yleisöä. – Se oli ensimmäinen kerta, kun meistä nousi kohu. Siinäkin ne epäonnistuivat täydellisesti. Muutamia vuosia myöhemmin selvisi, että Ranskassa oli edelleen tahoja, joilla oli jotakin hampaankolossa. KOHINAA RANSKANMAALLA – Mitä näin jälkikäteen on tullut kuunneltua livenauhoituksia, niin soiton puolesta se oli aika hirveää paskaa, Kimmo Luttinen soimaa. Jostain syystä Belgia on yksi niistä maista, joissa Impaled Nazarenella ei ollut eikä ole minkäänlaista sukseeta. – Lähinnä se vain nauratti, että voi saatanan vatipäät, Mika Luttinen muistelee. PARIISISSA aikoinaan operoinut kommunistinen nuorisojärjestö vetosi vuonna 1994 suureen FNAC-kauppaketjuun, jotta tämä poistaisi Impaled Nazarenen kolmannen albumin valikoimistaan. Halutti kokeilla muita asioita musiikissa, vaikka välillä on kyllä tullut väsäiltyä rankempaakin rallia levylle asti. Viinanhuuruiset sessiot päättyivät ennen aikojaan Kimmo Luttisen ja Taneli Jarvan rajuun tappeluun, jonka seurauksena paikkoja hajosi ja paikalle kutsuttiin poliisi. Sen jälkeen niitä on ollutkin ihan tarpeeksi. Teiden eroaminen oli kaikille osapuolille järkevin ratkaisu. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin piti. Neljännen albumin Latex Cultin äänitysten lähetessä Jarva ilmoitti, että se jäisi hänen viimeiseksi Impaled Nazarene -levykseen, koska hän halusi keskittyä toiseen bändiinsä Sentencediin. Tai jos oli, en tiennyt siitä. Kun Kimmo Luttinen oli poistunut yhtälöstä, hänen veljensä, Taneli Jarva ja Jarno Anttila käänsivät kimpassa Impaled Nazarenen kurssin takaisin kohti Ugra-Karman tunnelmia. – Suomi Finland Perkeleessä ei ollut tasan mitään äärioikeistolaista. Kun sähköt katkesivat, lavalla oli bändi, joka soitti ennen meitä. – Mää erosin bändistä tai mut erotettiin. – Salissa oli 450 ihmistä katsomassa meitä, mutta hiljaisuus oli täydellinen. Kahakan kautta Kiertueen jälkeen Impaled Nazarene jatkoi töitä hyväksi havaitun rivakkaan tahtiin, tai ainakin se yritti. Valitettavasti. – Ilmoitin Osmoselle, että oletteko tietoisia, että kyllä FNAC sittenkin myy Suomi Finland Perkelettä. Tokkopa koko bändiä olisi ollut enää pitkään aikaan, jos olisin jäänyt siihen hämmentämään. Perusteluna olivat Total War, Winter War -kappaleen säkeet ”Russia beaten up, over 200 000 communists dead / If they want a new war, this time will kill them all.” Vetoomus tehosi: FNAC ilmoitti Osmoselle, ettei Suomi Finland Perkelettä enää myytäisi sen levyosastoilla. En pelkästään omien laulujeni takia, vaan pidin joitain biisejä huonoina.” – Mika Luttinen 50. Kunhan saivat kiukutella ja vähän julkisuutta Ranskassa. Esihistoriallisella 1990-luvulla paheksunta jäi helposti paikalliseksi, kun internet ei mahdollistanut maailmanlaajuista moralisointia. Suomi Finland Perkele on oma lukunsa Impaled Nazarenen tarinassa. – Me oltiin kerran soittamassa Pariisissa jonkun yliopiston tilassa, ja siellä hajotettiin sähkötaulu ennen meidän keikkaa. Jarno Anttila pysyi Mika Luttisen rinnalla aina kymmenenteen albumiin Manifestiin (2007) saakka. Mielenkiintoisena sivujuonteena mainittakoon, että kun Jarva perusti Senareista poistuttuaan The Black League -yhtyeen, sen rumpupallilta löytyi kukas muukaan kuin Kimmo "Sir" Luttinen. FNAC:llä on liikkeitä myös Belgiassa, ja sellaisessa pistäytyessään Mika Luttinen havaitsi hyllyssä tutun levyn. Kahakka johti siihen, että äänitykset jäivät julkaisematta ja rumpali Luttinen lähti bändistä. Jos tieto levyn sensuroinnista levisi, se tapahtui lehtien tai puskaradion välityksellä. Eli ei hirveän vakuuttavaa toimintaa ollut sekään
Kun se lakkasi ilmestymästä, SFP muuttui Suen metallisivuiksi. Suomi Finland Perkeleen 100 Years of Finnish Independence -painos ilmestyy itsenäisyyspäivänä 2017. – Mä kuvittelin, että Osmose julkaisee jonkun cd:n, ja se on siinä, laulaja naurahtaa. Suomi Finland Perkele on brutaali teos, jonka biiseissä jokin muukin kuin taivaaseen saakka kohoava teräsvagina seisoo niin uljaasti ja sykkien, että jopa ydinsotaan mennään juosten. Pohjoispohjalaisen suora linja pidettiin kuitenkin lyriikkaosastolla — levyä teemoittaa suomalaisen miehen aatosten pyhä kolminaisuus: vitutus, talvisota ja pillu. Bändi alkoi kutsua musiikkiaan ties millä ”misanthropic nuclear cyber metal” -liikanimillä korostaakseen välimatkaa luupäisiin norjalaisiin kirkonpolttajiin. Vaikka ajoituksen tuoma julkisuus epäilemättä buustaa myyntiä, ja niin on tarkoituskin, vaikutelma ei ole halpa. Ne kuulostaa nimittäin PASKALTA! Se on sellaista väsynyttä ÄN-JÄN-JÄÄ-YYY... ÄÄRIESIMERKKI ÄÄRIMETALLIBÄNDEILLE ”JOS on yksi asia, mikä on jäänyt todella kaivelemaan menneisyydestä ja koko backkatalogista, se on se, miltä SFP:n vokaalit kuulostaa. – Paskat meiltä mitään kysyttiin, Kimmo tuhahtaa. – Aloin reeneissä kuuntelemaan, että mitä vittua, näähän on oikeasti hyviä! Ihmettelin itsekin, että miksi mulla on ollut sellaiset antipatiat Suomi Finland Perkelettä kohtaan. Julkaisusta vastaa Osmose, jolle Impaled Nazarene on levyttänyt kaikki albuminsa. Hieman Amok-ajan Sentenced-biisiä muistuttava ralli oli monille IN-puritaaneille liian herkkä pala nieltäväksi. Vaikka kyseessä oli kunnianosoitus uraauurtavalle kotimaiselle bändille ja suomalaiselle metallille ylipäätään, Luttisen veljekset eivät olleet erityisen ihastuneita lainailusta. Kaiken kaikkiaan ”päitä putoilee ja sperma haisee”, kuten Mika Luttinen Vitutuksen multihuipennuksessa huutaa. Aika samanlaista kuin Sentencedillä, joka tekikin siitä oman taiteenlajinsa, Kimmo Luttinen arvioi. Tomi Pohto Taleva ja Pasi Kuokkanen perustivat vuonna 1997 Suomi Finland Perkele -metallilehden. Lähdöstä suoraan tauluun, kuten yhtyeellä oli tähänkin saakka ollut tapana. Se herätti välittömästi huomiota pelkästään kansikuvansa ja otsikkonsa vuoksi. [silmät ja kieli pyörivät Mikan naamalla] Sitä levyä ei pysty kuuntelemaan omien vokaaleitten takia!” Näin arvioi muinaisessa Infernon haastattelussani Impaled Nazarenen primus motör Mika Luttinen. Ehkä sitä vain on ajan mittaan oppinut ymmärtämään muunlaistakin musiikkia kuin vapaata E:tä Napalm Death -kompilla. En tohtinut alkaa väittää baarinpöydässä vastaan. Se on helvetin hienoa. Niin tapahtui muutama vuosi sitten, kun Impaled Nazarene päätti soittaa albumin kokonaisuudessaan keikalla. Pitkään paitsiossa pidetyt biisit avautuivat laulajalle lopultakin. Suomi Finland Perkele herätetään uuteen elämään juhlapainoksena, jonka teemaksi on valittu Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Mika Luttinen muistaa tienneensä mitä oli tekeillä. Fanit hämmästyivät levyn tietyllä tapaa siistimpää ja totuttua monipuolisempaa kappalevalikoimaa, joka toisaalta myös kasvatti kuulijakuntaa. Oma ilme voidaan säilyttää, vaikka rinkiin viskotaan rohkeastikin sortimenttia laatikon ulkopuolelta. Impaled Nazarene ryntää Suomen satavuotisjuhliin ehkä päissään, ehkä aseistettuna ja aivan varmasti kutsumatta. – Se on rappioromantiikkaa. Välillä se luulee olevansa jotakin, kunnes moraalisessa krapulassa piehtaroidessaan muistaa, ettei ole yhtään mitään. Mä ihmettelin, että mitenhän tämä ei ole tullut itsellä mieleen, kun sehän on aivan saatanan fantastinen idea! Hienointa on se, miten homma tehdään: Osmose julkaisee Suomi Finland Perkeleen parina erilaisena cd-painoksena, kolmena vinyyliversiona ja kasettina, ja toki saatavilla on T-paitojakin. Kappale on Blood Is Thicker Than Water. – Alkuun se otti aivoon aika lailla, mutta nykyään tuo nyt on yks vitun hailee. Hervé soitteli mulle ja kysyi, että mitä mieltä. 51. Levy on suomimetallin klassikko, ja omaan korvaani SFP:n laulusuoritukset ovat kerrassaan mahtavat. Luulin, että tekeillä on joku minifanzine, mutta siitäpä tulikin vähän isompi juttu. Levyllä haistellaan liimaa, tapetaan kaikki ja vannotaan vala pukinsarvisen hahmon edessä, ja sen ainoa rakkauslaulu päättyy murhaan. ”Sodanlietsojia!” joku huusi. Ja kas: tämän jälkeen monet mustahuulibändit Norjasta Kreikkaan lavensivat ilmaisuaan kuka mihinkin suuntaan. Niin tuli myös Suomi Finland Perkele -albumista, kunhan Mika Luttinen ensin pääsi sinuiksi sen kanssa. En mä siitä mitenkään iloinen ollut, mutta enpä jaksanut vastaankaan väittää. Impaled Nazarenen juhlajulkaisun suomalaisuus on kovin erilaista kuin minkään muun Suomi 100 -projektin. Oli hieno oivallus laittaa se heti Multihuipennuksen perään, vihanpurkauksen katarttiseksi pulssintasaajaksi ennen seuraavaa voimainkoitosta, Steelvaginaa. ”Vvittu minä olen JJUMALLAA!” Ensimmäinen varsinainen kappale, täydellisesti nimetty Vitutuksen multihuipennus, hakataan korvista läpi eläimen raivolla ja tarkasti artikuloiden. Edeltäjänsä Tol Cormpt Norz Norz Norz (1992) ja Ugra Karma (1993) olivat maailman mittakaavassakin äärimmäisen pirullisia mustametallilevyjä. – Se päättikin panostaa oikein kunnolla. Laulettiinhan levyllä talvisodastakin, hyvänen aika. SFP oli ääriesimerkki äärimetallibändeille: kuinka irtaantua konventioista. Joensuussa olivat edellisenä vuonna eskaloituneet skinien aiheuttamat väkivaltaisuudet, ja leijonasymboli sai ison kolhun samassa rytäkässä. – Juhlapainosidea tuli Sami Tenetziltä [joka työskenteli aikoinaan Impaledin Suomen-jakelusta huolehtineella Spinefarmilla], Mika Luttinen sanoo. – Se on rumaa, aina pahantuulista ja periksiantamatonta, Mika Luttinen jatkaa. – Se oli laittanut Hervélle meiliä, että saatana, ootteko miettineet, että tämä kannattaisi lyödä pihalle nyt. – Se on samaan aikaan lottovoittoa odottavaa sekä saunaa, tervaa ja olutta rakastavaa. Vaikka Ugralla kuultiin hieman konesoundejakin, Ahti Kortelaisen vihaisenselkeän äänimaailman tukemalla SFP:llä tehtiin asioita huomattavasti avarakatseisemmin. Tyylilleen ominaisesti bändi haistatti syytöksille erittäin pitkät ja lappoi lisää vettä kiukaalle. Impaled Nazarene sai syyttä natsibändin leiman. – Talevan puupää soitti mulle ja kertoi, että semmoinen lehti tulee. Impukoiden vuonna 1994 ilmestynyt kolmas oli Luttisen veljesten viimeinen yhteinen levy. Levyllä soivat black metal, punk, thrash, doom, Motörhead-vaikutteet ja jopa Impukka-näkemys balladista. Mutta millaista se sitten on. En tiennyt silloin, kuka se edes oli
Myöhemmällä iällä ne ovat kyllä olleet kätevämmät biisinteossa. Kun heräsin, treenasin ennen kuin menin kouluun. Siitä se lähti. Insomniumin keikkojen ja pitkästä aikaa parin oman hevilevyn kautta on tietysti tullut tekniikkaa takasin. Jahas, niin kai sitten. En ollut tavannut häntä aikaisemmin, mutta oltiin kaks ekaa jätkää paikalla. Sen jälkeen tuli nämä perinteiset Petruccit ja Vait. – 1990-luvun alkupuolella alkoi meidänkin leveysasteilla näkyä Music Television, ja vuonna 1991 Guns N’ Rosesilta ja Metallicalta tuli aika merkittävät albumit. Se kuitenkin potki oikeaan suuntaan. Ei ole oikeastaan aikaa siihen. – Ekat idolit oli tietysti Slash ja Kirk Hammet, jotka saivat tarttumaan kitaraan. Kun tulin koulusta, treenasin nukkumaan menoon asti. Joskus olen osannut soittaa ulkoa [Dream Theaterin] Erotomanian ja Metropolis pt.1:n. Telkkarista kun näki You Could Be Minen ja Enter Sandmanin musavideot, niin ensimmäinen asia, jonka muistan oli, että tuota mä haluan tehdä, Liimatainen virkkoo. – Aivan sairaan vähän. Sahattiin jotain Klamydia-covereita. Melko kova uhraus. Soittamisen Liimatainen oppi käytännössä itse. Metallicaa ja Iron Maideniä tuli sahattua aika paljon. Paikallisessa kansalaisopistossa häntä opetti Sibelius-akatemian käynyt ystävä. Kotipellon Timon kanssa on tehty akkarikeikkoja, joten se tekniikka on kyllä parantunut. Hän oli 12-vuotiaan herkässä iässä tajutessaan että tahtoo nimenomaan kitaristiksi. Oisko tullut pätkä Blackstaria, ja minä ajattelin, että mikä helvetti tämä on. Helevetti, mua vanhemmat jätkät pyytää mua bändiin – tämähän on mahtavaa! Muistan elävästi ekat reenit. – Mutta en mä ole sitä katunut. Minä soitin kitaraa ja sitten oli joku kaveri bassossa. Olen varmaan lainannut jossain vaiheessa kaikki Kemin kirjaston musiikkiosaston kirjat, jotka käsitteli kitaransoittoa. Yritin opetella myös Sweet Child O’Minea, mutta ei se ihan heti mennyt, eikä Enter Sandmankään. Kun on vapaa-aikaa, niin ensimmäinen asia ei ole, että otanpa tuosta kitaran käteen. Oli 20. Myin Nintendon pois ja ostin niillä rahoilla oikean kitaran. Formaatti oli c-kasetti. Tein elämäni parhaat kaupat. joulukuuta ja sattui olemaan meidän silloisen basistin 20-vuotissyntymäpäivät. – Siellä oli nämä perinteiset kuten Smoke on the Water, joka tietysti tuli treenattua aluksi väärin otelaudan palluroita seuraamalla. Trilogyn mä löysin sitten divarista käytettynä. Teinivuodet maailmalla Kotitreenaamisen ohessa yläkouluikäinen Jani Liimatainen roudasi kaverinsa kanssa vahvistimet ”johonkin nuorisotalolle”, missä tutustui lopulta myös muihin paikallisiin soittajiin. Mä menen sinne 15-vuotiaana kitarakotelon kanssa, ja kaveri lyö salmiakkikossupullon pöytään, että ”tänään on synttärit”. – Mä olin silloin varmaan ysiluokalla, kun kaveri, joka tunsi Paasikosken Markon ja Peuran Pentin, tuli yksi päivä kysymään, että ollaan perustamassa uutta bändiä, että haluatko tulla soittamaan meidän kanssa. Eka sähkökitara oli halpa Strato-kopio. – Palo oli nuorempana kova. Tästä kokoonpanosta syntyi ensin Tricky Beans, sitten Tricky Means ja Spinefarmille sainaamisen myötä lopulta PÖLKYLLÄ Sonata Arcticassa täysiveriseksi muusikoksi kasvanut Jani Liimatainen keskittyy tätä nykyä säveltämään power metalia ja keikkailemaan Insomniumin kanssa. Ensimmäisestä vakavasti otettavasta bändiviritelmästä kasvoi lopulta Liimataisen läpimurto. – Ensimmäiset jutut tehtiin Portimon Tommyn kanssa, koska hän oli ainoa rumpali, jonka tunsin. Sitten koulun ruotsin kielen tunnilla oli joku kuuntelu ”ruotsalaisen kitaristin Yngwie Malmsteenin tuotannosta”. – Mulla oli jo aikaisemmin joku Venäjältä tuotu paskalandola, mutta en tajunnut siitä oikeastaan mitään. TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT MIKKO TÖRMÄNEN JA PATRIC ULLAEUS Vahingossa vaikka mitä 52. Mukana oli joku yhtä halpa 15-wattinen Fender-vahvistin, mistä sai ulos vaan sellasen karseen näkkileipäsärön. Oli mulla kiipparitkin, mutta en ollut niistä kiinnostunut siinä vaiheessa. Ei käy vanhempia kateeksi, kun tietää, millaista paskaa ne joutuivat kuuntelemaan, hah hah. – Helvetin hyvä opettaja, mutta ei varttitunnissa per viikko ehdi käydä mitään älyttömästi läpi. Aina vaan porttiteorian kautta nopeampaa ja vaikeampaa tavaraa. K emissä 37 vuotta sitten syntynyt Jani Allan Kristian Liimatainen otti ensikosketuksen musiikkiin suomiräpin pioneerin Raptorin Moe!-debyyttilevyn kautta. Eihän meillä soittotaito riittänytkään muuhun. Ei mulla kyllä enää riitä tekniikka niihin, Liimatainen sanoo ja myöntää treenaavansa nykyään liian harvoin. Hommattiin joku kaveri, joka ei osannut laulaa pätkääkään, mutta ei siinä tarvinnut osatakaan
Vahingossa vaikka mitä
Opin, miten asioita tehdään ja miten bändissä soitetaan. Lukio siitä kärsi aika paljon, kun en ollut enää paikalla. En tiennyt itsekään, pystynkö siihen. Että jos teen teidän kanssa levyn, niin minä teen sen itse. Mulla oli lista laulajia. Tiesin, että se on hyvä tyyppi ja pirun hyvä laulaja. Sitten se alkoi näkyä muussa elämässä. En muista siltä levyltä mitään muuta biisiä kuin Paid in Fullin, josta tehtiin musiikkivideo. Ollilan kirjoittamasta ja Paasilinnan vuonna 2014 julkaisemasta Sonata Arctica -historiikista. Sonatan homma lähti tosi nopeasti. – Ihan lähtöni jälkeen en seurannut Sonataa, mutta mun mielestä siinä bändissä menee nykyään musiikillinen tyyli hukkaan. Lähtö oli ihan mahtava. Levyt myi ja rundeja tehtiin. Niinpä totesin, että eiköhän erota ystävinä. Marquee ehdotti paria, joista Timo oli toinen. – Mä olin täysin irrallaan porukasta siinä vaiheessa. Oli helvetin hauskaa matkustaa maailmalla niiden muusikoiden kanssa, joita oli ihaillut aikaisemmin. Vikalla viikolla ennen rundia tentin kolme kurssia, että sain paperit ulos. Muistan olleeni Sonic Pumpilla äänittämässä, mutta siinäpä se. Hauskaahan se oli kuin perkele. Koko ajan oppi uutta. Helvetin hyvä sanoa tässä oluttuoppi kädessä, mutta se näkyi nimenomaan liiallisena alkoholinkäyttönä. En minä lähtiessäkään kovin vanha ollut, mutta teinivuodet menivät ohi hujauksessa. Liimataiselle kyseinen ajanjakso on enemmän ja vähemmän hämärän peitossa. Parasta aika oli Silencesta Reckoning Nightiin [Sonatan toinen ja neljäs levy], koska bändi oli vitun hyvä. Puhuttiin ensin puhelimessa. huomattavasti kaupallisempi Sonata Arctica. – Niiltä vuosilta on muistissa paljon kaikkea hauskaa. – Oltiin aika innoissaan ja treenattiin tosi paljon. Sonatan jälkeen en tehnyt ainakaan vuoteen musiikkia ollenkaan. – Timo Kotipellon saaminen Cain’s Offeringin laulajaksi oli iloinen sattumus. Musiikkia siis, ei ihmisissä ollut mitään vikaa. Näiden kokoonpanojen rungon muodostivat Liimataisen lisäksi laulaja-kosketinsoittaja Tony Kakko, rumpali Portimo sekä basistit Peura, Paasikoski ja Janne Kivilahti, kukin vuorollaan. Se on makeeta musaa, mutta kun se ei ole se Sonata Arctica, joka se mulle oli. Ei vaan jaksanut. Sanoin, että muuten hyvä, mutta ei hommata. Tai mä en muista. – Sonatan aikainen Japanin-levy-yhtiö Marquee Avalon otti yhteyttä, että he haluaisivat tehdä levyn mun kanssa ja ehdottivat, että hommataan bändi ja levylle säveltäjä ja tuottaja. Se olikin mahtava bändi, siinä oli Hurulan Jani ja Kuhlbergin Jonas, joiden kanssa on nyt soitettu Cain’s Offeringissa ja The Dark Elementissä. Olin täysin leipääntynyt koko hommaan Reckoning Night -levyn rundin loppuvaiheessa. – Sonatan kanssa kului koko nuoruus. – Eihän minusta ollut enää mihinkään niiden kanssa. Jossain vaiheessa mua kysyttiin [exIron Maiden -laulaja] Paul Di’annon Suomen-soolokeikkojen kitaristiksi. Uuteen aamuun Tarkempi tieto bändin perustajajäsenen eroon johtaneista tapahtumista löytyy Mape J. Timo oli aluksi myös aika nihkeä, koska hänellä oli siinä vaiheessa paljon muuta, Kuorosotaa ja sellaista. Jossain vaiheessa Kakko alkoi tuoda treenikselle omia biisejä, joita sitten demotettiin neliraiturilla. Kun ”Jani 19 vuotta” lähti ekalle kiertueelle, se oli Euroopan-rundi Stratovariuksen kanssa. PÖ LK YL LÄ. Unia-levyn [2007] kitarat kyllä soitin, mutta ei mulla ole mitään muistikuvaa siitä. Ecliptican [1999] aikaan olin tosi nuori enkä tajunnut oikein mistään mitään. En minä sitä silti kadu millään tavalla. Se oli oikeasti sekavaa aikaa. Olin asiasta aluksi nihkeänä. Enemmän minä olen Sonatan papereilla tehnyt kuin niillä lukion. Muut jätkät olivat vanhempia ja tehneet aika paljon tanssimusakeikkoja. Olihan se sellainen pää edellä avantoon -tyylinen juttu. Hienoa aikaahan se oli, ennen kuin alkoi se loppuun palaminen. Silloin tunsin, että aika on kypsä, että ehkä jaksan taas soittaa. Nimenvaihto oli paikallaan jo siksi, että musiikkityyli vaihtui hard rockista puhtaaksi power metaliksi. Liimatainen viihtyi Sonata Arcticassa reilun vuosikymmenen tehden yhtyeen riveissä satojen keikkojen lisäksi neljä ensimmäistä studiolevyä ja yhden livejulkaisun. Tosin niitä jännitti, että mitähän sieltä tulee, kun olin tehnyt Sonatalle vain yhden kokonaisen biisin [Reckoning Night -levyn My Selene]. Mä olen soittanut jo niin kauan muiden biisejä ja nyt haluan tehdä omaa musaa. Kun on rundilla kuusi ja puoli viikkoa putkeen päissään, niin eihän siinä pysty enää toimimaan mitenkään. Timo kanssa kimppaan Kuluvan vuosituhannen alussa pietarsaarelaisessa melometalliyhtye Altariassakin vaikuttaneen Liimataisen ensimmäinen varsinainen oma bändi Sonatasta lähdön jälkeen on ollut vuonna 2009 debyyttinsä julkaissut Cain’s Offering. Tosin [Stones Grow Her Name -levyn radiohitti] I Have a Right on helvetin hieno biisi. Ja ne suostui
En minä sitä silti kadu millään tavalla. Ensimmäiset ja tähän saakka ainoat keikat bändi teki viime vuonna Suomessa ja Japanissa. – Sitten tuli Tuska ja pari klubikeikkaa, joilla oli oikein hauskaa. Jännitti, kun piti ruveta lähettelemään sille demoja, että mitä jos se vihaakin mun biisejä. Ja se toimi itse asiassa helvetin hyvin. Kun noustiin Tokiossa lavalle, hirvitti ihan perkeleesti. – Frontiersilta tuli meili, jossa pyydettiin biisejä Michael Kisken Place Vendomen uudelle levylle. Oli mulle uutta säveltää ja tuottaa yksin, plus siinä oli se näyttämisenhalu. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Liimatainen on soittanut tänä vuonna yli 50 keikkaa ”Inson” tuuraavana kitaristina. Oltiin istumassa porukalla terassilla. Se on se mun forte, jonka mä osaan edes auttavalla tasolla. Laitoin yhden biisin demon, ja se biisi pääsi levylle, mistä olen oikein tyytyväinen, koska Kiske laulaa sen ja se on mulle iso asia. Enemmän minä olen Sonatan papereilla tehnyt kuin niillä lukion.” – Sitten Timo tuli käymään mun luona Vaasassa. Ei haluttu mennä mokaamaan sinne. Serafino laittoi viestiä, että ”Anette Olzon, käykö?”. Kai se oli sitä jumalallista johdatusta, koska Timo on nykyään mun paras kaveri ja me on tehty paljon juttuja yhdessä. Mutta jos tulee ihan helvetin järkevä tarjous, niin ei se rundikaan ole mahdottomuus, koskaan. Se diggaili ja soitti samana iltana, että ei mulla kyllä ole aikaa, mutta kun demot oli noin hyvänkuulosia, en voi oikein sanoa ei. [Nightwishja Brother Firetribe -kitaristi] Vuorisen Emppu tuli käymään täällä. Ja jos mä lähden kikkailemaan tässä, niin voi tulla käsittämättömän paska levy. Olen toki ylpeä molemmista levyistä. Olihan se sellainen pää edellä avantoon -tyylinen juttu. Tuttu rytmiryhmä, kiippareissa [Jens] Johansson ja laulussa Kotipelto, niin ei se voi hirveän vituiksi mennä. Sitten Perugino kirjoitti, että haluanko tehdä kokonaisen levyn, jonka kirjoitan ja tuotan. Yksi iso bändi kysyi jo lämppärirundille, ja useampi kesäfestari on kysellyt myös. Duo on lähdössä ensi vuoden alussa Sonata-ajoilta tutun promoottorin aloitteesta soittelemaan aina Etelä-Amerikkaan saakka. Liimatainen onkin säveltänyt ja sanoittanut useita kappaleita Stratovariuksen kahdelle viimeisimmälle studiolevylle, Nemesisille (2013) ja Eternalille (2015). Rakenteissa olisi ehkä voinut käyttää pikkaisen järkeä. En valita, se on hyvää musaa ja on ollut helvetin hauskaa. Eternalilla olin jo ulkopuolisena kirjoittajana asemassa, että voin esittää bändille asioita. – En ollut koskaan tavannut Anettea. Mentiin käymään kaljalla, meistä tuli kavereita ja jossakin vaiheessa Insoille tuli tarvis tuurata Tohtoria [Ville Friman]. Kyllä siinä keikalla kuitenkin vapautui, että tämähän toimii. Ei siinä ollut mitään hirveän selkeää visiota. Sillä on tosi makee poppisoundi. En itse oikein jaksa sitä oopperatyyliä, joten mikä nottei. – Tämäkin tapahtui täysin vahingossa. Se kysyi kenet haluan laulajaksi. ”Kun ’Jani 19 vuotta’ lähti ekalle kiertueelle, se oli Euroopan-rundi Stratovariuksen kanssa. Sen jälkeen ei ole keikkailtukaan, mutta jatkosta on puhuttu. Nauhoitin levylle myös kaikki Timon laulut. Lukio siitä kärsi aika paljon, kun en ollut enää paikalla. Nyt on ollut helvetin hauskaa: ympärillä on mukavia ihmisiä, enkä odottanut ihan näin kovaa sukseeta ekoille videoille, vaan enemmän paskaa niskaan. Puhuttiin ensin, että ollaan pari kolme viikkoa, mutta viimeisimmän tiedon mukaan keikkoja on myyty viideksi kuudeksi viikoksi. Liimatainen ei odottanut Cain’s Offeringista ”sen kummempaa”. En osannut sanoa muuta kuin että haluan naisen, koska en ole koskaan työskennellyt naislaulajan kanssa. Tokiossa kävin Loud Parkin jälkeen Marqueen pomon kanssa kahvilla. Puhuttiin paskaa ja kuunneltiin demoja. Stormcrow [2016] on selkeästi fokusoituneempi levy, siinä on jo punainen lanka. Siellä on hienoja hetkiä, mutta kaikkia asioita ei ole jäsennelty kokonaan. Taustalla on italialaisen Serafino Peruginon Frontiers Records. Tosin sekin voi peruuntua miljoonaan kertaan, kun kyse on Etelä-Amerikasta. Ohi käveli jotain pitkätukkia, ja sydämeni valittu totesi, että tuossa muuten meni [OGja Insomnuim-kitaristi] Vanhalan Markus. Halusin astua aika kauas Cain’s-, Sonataja Nightwish-osastosta, mutta mun juuret on kuitenkin power metalissa. Ekat keikkatreenit oli eka kerta, kun ikinä soitettiin kimpassa. Kahdella ekalla kerralla en päässyt, mutta nyt olen käynyt tuuraamassa aina kun olen pystynyt. – Se eka levykin [Gather the Faithful] oli vaan kokeilu. Mä sanoin, että anteeks, mutta ei mua kiinnosta kuka se on. Ei tullut mieleen, että ei kaikkea tarvitse ladata mukaan, että vähemmälläkin pärjää. Ehkä mä haluaisin tehdä ne kesäfestarit, koska ne ei vaadi isoa sitoutumista, ja nämä ei ole mitään pikkufestareita vaan oikeasti isoja. Jos nyt sanon, niin ne tehdään, mutta ei rundeja. – Niin se elämä heittelee. 55. Kemin mies Kotkassa Jani Liimatainen on asunut viimeiset viisi vuotta Kotkassa, jonka metalliskene kulminoituu pitkälti melodeath-pumppu Omnium Gatherumin ja nykyisin myös Insomniumin tyyppeihin. – Se homma tuli täysin puskista, vahingossa. Oon Vanhalan Markus ja nähny sut monesti, mutta en ole uskaltanut tulla juttelemaan, koska eihän suomalaiset miehet juttele keskenään selvin päin”. Kovia laulajia Jani Liimatainen sanoo olevansa nyt tilanteessa, johon on tähdännyt kymmenen vuoden ajan: muut pyytävät häntä kirjoittamaan biisejä. – Siitä meni ehkä vuosi, kun olin Live Nation -bileissä ja siinä boolimaljan vieressä tulee pitkätukka moikkaamaan, että ”sä asut Kotkassa. Ne buukattiin Loud Parkiin [Japanin suurin vuosittainen musafestari] valmistautumista varten. Vikalla viikolla ennen rundia tentin kolme kurssia, että sain paperit ulos. Viimeisin sävellystyö ruumiillistuu tässä kuussa, kun Liimataisen uusimman projektin The Dark Elementin ensilevy näkee päivänvalon. Kemin power-mies tykittelemässä joensuulaista death metalia ympäri maailmaa. Se ehdotti kolmatta levyä tälle vuodelle, mutta kyllä sen aika on aikaisintaan ensi vuonna. Kotipellon ja Liimataisen akustiset hevicoverkeikat ovat nekin saamassa uuden ulottuvuuden. – Tavoitteita en ole ajatellut, koska tämä tuli mulle alun perin pelkkänä tuotantona. Pikkupäissään todettiin, että asutaan 500 metrin päässä toisistamme. Menin vaan jeesimään ja soittelemaan demokitaroita. Meni viikko. – On puhuttu tästä ideasta ainakin kaksi vuotta, että huvin ja urheilun kannalta olis kiva tehdä tuollainen akkarirundi, koska kukaan muu ei ole sellaista Suomesta varmasti tehnyt. Että pidetään simppelinä ja tehdään rehellistä melodista heviä poppihetkillä. – Japanin-keikat oli ekaksi, ja jännitti ihan saatanasti, kun ei oltu soitettu koskaan. Sanoin että käy. Cain’s Offering on keikkaillut olosuhteiden pakosta todella vähän
Hyvätkin goottilevyt voivat kaatua – ja usein myös kaatuvat – epäuskottavaan laulajaan, mutta David Wilkinsonissa Meridianilla on huippuhyvä goottitulkitsija. Mutta asiaan. Esimerkiksi huomattavasti raskaampia sävyjä viljelevä goottirockin suurnimi Fields of the Nephilim ei ole saanut omaa sivua. Goottisateenvarjon alle lasketaan bändejä Theatre of Tragedystä Paradise Lostiin ja Joy Divisionista Cureen. GOOTTIMUSIIKKI on kuin black metal tai punk, sillä senkin kohdalla taistellaan usein siitä, mikä on sitä aitoa asiaa ja mikä taas jotain muuta. On jännä juttu, että Sundown Empire on hyväksytty tarkkoja metallirajoja noudattavaan Metal Archives -tietokantaan ja sen tyylilajiksi on lyöty gothic metal. Se kestää sekä kuuntelua että aikaa. Kitaroissa on kaiken aikaa meneillään soolontapainen, ja melodiat ovat järjestään mieleen jääviä mutta eivät kulu puhki useankaan kuuntelun myötä. Kun tuohon lisätään gotiikka, ollaan vielä enemmän solmussa. Musiikki mahtui yhä goottikategoriaan, mutta sen sävyt olivat hioutuneet tanssipoljentoisen pehmeiksi. Tällä kertaa porukkaan kuului vain yksi mies, Wilkinson itse. Wilkinsonin ääni on jylisevän mahtipontinen, tasaisen vahva ja kohtalokkaan julistava, mutta silti miellyttävän tunnelmallinen. Universaalia totuutta ei ole. Sundown Empire on kestävä levy. Kiekko alkaa herkällä ja unenomaisella Descent into Solitude -introlla, jonka kitaranäppäilyt ja huokaavasti hyökkäävät koskettimet johdattavat kuulijan matkalle tummien maisemien maailmaan. Biisit pyörivät sujuvasti eteenpäin, oli kyse sitten hitaammista paloista tai rivakammin rokkaavista vedoista. Näistä viimeksi mainittu on rajumman metallin ystäville tuttu legendaarisesta kuolorässiryhmästä Sadistik Exekutionista, jonka riveissä hän on paukuttanut nimellä Sloth. Biisit ovat hyvin sävellettyjä ja sovitettuja, ja niissä on jatkuvasti jotain koukuttavaa. Metallin ja popin raja on paikoin häilyvä ja riippuu aina määrittelijästä. Sundown Empire -levyllä soittivat Valerios (basso), Karl Zeleny (kitara, koskettimet, basso), David Wilkinson (laulu, koskettimet, ohjelmointi) sekä Peter Zantey (rummut). Meridian eli vain parivuotisen elämän, joka päättyi levyyhtiösotkuihin vuonna 1996. Harvempi bändi kuitenkin edustaa tyylipuhdasta goottia. Levyn äänimaailman kapea-alaisuus ei häiritse kuuntelukokemusta millään muotoa, sillä itse kappaleet ovat omassa genressään moni-ilmeisiä. Sundown Empire on alusta loppuun tunteikkaan, alakuloisen ja mahtipontisen goottirockin riemujuhlaa. Goottilaisuus kulkee monessa lajityypissä vaikeasti määriteltävänä tai rajattavana alagenrenä tai -viitteenä. One-niminen soolobändi julkaisi mainion The Mercy Mile -ainokaisensa vuonna 1999. BÄNDI sai alkunsa vuonna 1994 Australian Sydneyssä. Kertosäkeet ovat mukana laulettavia ja korvaan iskeviä. Sundown Epirellä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Puhdasta gotiikkaa MERIDIAN Sundown Empire NYCTALOPIA 1995 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Australialainen Meridian ehti tehdä lyhyellä urallaan vain yhden levyn, mutta se onkin sitten goottirockin mestariteos. Laulu on pinnalla, mutta ei peitä musiikkia alleen, vaan johdattaa sitä kohti yön pimeyksiä. Aurinkoinen ”Down under” ei välittömästi assosioidu jylhään ja kylmään melankoliaan, mutta onpa tältä suunnalta tullut muutakin epäaurinkoista materiaalia. Monet yhtyeet ovat saaneet vaikutteita goottimusiikista, monet ovat vaikuttaneet goottimusiikkiin. Yhtä kaikki biiseissä oli samaa taitoa ja tarttuvuutta kuin Sundown Empirella. Tästä kolme vuotta eteenpäin bändin johtohahmo Wilkinson palasi uuden kokoonpanon kanssa. Levyn soundi on melkoisen diskanttinen ja ohut, virveli iskee kireänä eivätkä kitarat möyryä millään asteikolla mitattuna. Kappaleissa tapahtuu jatkuvasti. Soundimaailman erottelevuus ja kirkkaus mahdollistavat esimerkiksi sen, että basson rooli nousee muiden instrumenttien tasolle. 56. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka pohjoismaisesti melokuolettava Be’lakor sekä mustana rässäävä sotakone Vomitor. Koskettimet luovat tarpeen tullen kohtalokkaita kuvioita, jotka maalaavat taustaa ottamatta pääroolia. Näillä soundeilla Sundown Empireä ei saa ahdettua metallilokeroon vaikka miten yrittäisi. No, Meridian edustaa – ja nimenomaan goottirockia. LEVYLTÄ ei voi nostaa tähtihetkeksi yksittäistä kappaletta, vaan kokonaisuus on yhtä jatkuvaa surumielisen ja jylhän gotiikan mustaa messuamista
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
Seuraava Terror Tactics on perinnepala vanhan koulun käytäviltä. Tähän saakka velipoikien levyiltä on voinut poimia hyviä biisejä sieltä täältä ja CC on vaikuttanut paineventtiililtä sen sijaan, että olisi taiteellisesti kunnianhimoinen ajatushautomo. Sitten vedetään hätäjarrusta ja seuraa melodisenraskas väliosio. Iggorin virppasoundi on tarkoituksellisen lähellä Arisen vastaavaa ja miksattu lujalle. Ja mikä helpottavinta: väkinäisiä, rahankatkuisia yhteenpaluita ei tarvita. Tähän on hyvä syy. Kun vääräleuat loksuttavat tarpeeksi kauan, inspiroiva ärsytyksen puna nousee väkisinkin. Psychosista tahdittaa luolamies, tuli lannevaatteissaan. CAVALERA CONSPIRACY Psychosis NAPALM Vuodesta toiseen sama väsynyt laulu: ”Koska Sepultura tekee paluun klassiseen kokoonpanoonsa?” Vara-Seppo jatkaa uhmakkaasti, ja Max Cavalera on säilynyt tuotteliaana yhden miehen vastarintaliikkeenään. Tämä on hyvä veto, sillä tuore näkökulma tekee äänimaailmasta mukavan. Psychosis on aggressiivisin ja tarttuvin Cavalerajohdannainen levytys sitten Soulflyn Dark Agesin (2005). Nyt tällaisen epäileminen tuntuu täydellisen turhalta. Maxin mikissä on kautta levyn vahvasti kaiutettu Morbid Visions -filtteri. Veljekset ovat lyöttäytyneet yhteen uuden polven thrash/crossover-bändi Power Tripiä tuottaneen Arthur Rizkin kanssa. Kuten usein ennenkin, levyllä vierailee yksi Maxin idoleista: Godfleshin vanha kadunlakaisija Justin Broadrick. Mutta jätetään Sepultura-vertailut tähän, albumi kun pärjää komeasti omillaan. Tomi Pohto Luolamiesten moderni historianluento Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 59. Mainittakoon, ettei tästäkään arviosta selvitä Sepulturatta. Istun aikakoneessa, näytöllä lukee ”Määränpää: Sepultura 1991”. Asia, joka toisaalta hieman harmittaa. Ne ovat kiljupunkkarin itsevarmuudella etenevän kymmenen tonnin höyryjunan raidevaihtimia. Eikä armoa tunneta. Onneksi tyylitajuinen numikkamaisteri on ymmärtänyt kunnioittaa Cavalerojen legendastatusta ja pitänyt muovin loitolla. Sitten menneeseen jekutettu kuulija kuljetetaan takaisin tähän hetkeen. Kapulointi on suoraviivaista ja painavaa, jopa yksinkertaista. Yksi syy tähän on soolokitarankäskyttäjä, Soulflystakin tuttu Maxin vanha luottomies Marc ”Reppuselkä” Rizzo. Puhumattakaan ikonisesta Territoryn aloituskompista. Death/thrash-vaihde käännetään kuin lihasmuistista pykälään jo Insane-avausraidalla. Mielleyhtymissä voi halutessaan matkustaa jo mainittujakin levyjä kauemmas. Hellfirella klenkataan mutterit ruosteessa Streetcleanerin (1989) tunnelmissa. Mies on tosin tiputtanut ylimääräiset kiemurat ja annoksen lattarihenkeä lyönnistään. Tällä kertaa sormistaan luikahtelee moninaisia mojovankirkkaita sävelkudelmia. Soundit ovat sopivan jymäkät, modernitkin. Psychosis on pitkästä aikaa lähes tyylipuhdas thrash-albumi. Menneisyyden taakka voi kuitenkin joskus olla merkiltään positiivinen. Levy henkii koko mitallaan Cavalera-historiaa. Massimilianon karjunta on juuri sellaista kuin sen kuuluukin, rumpaliveljes Iggor paukuttaa Beneath the Remains -nopeuksilla. ”Lähes” siksi, että ravistelu katkeaa puolessa välin koneiden kolinaan. Varhain brassirässäreihin rakastuneen suu leviää kiitolliseen hymyyn. Toisella pulssia tasaavalla rallilla, instrumentaalisella nimibiisillä, heilutaan viidakon ja Linnunradan välillä niin, että lopputulos ei juuri tuo lisäarvoa muutoin hienolle lätylle. Tämänkaltaista tylytystä Maxilta odotti jumppahevin ja linkkarihyppyjen sijaan koko 90-luvun loppupuolen. Olihan työskentelynsä Sepulturan Arisella uraauurtavan kekseliästä. Neljäs Cavalera Conspiracy -studiolevy on keveästi bändin paras. Spectral War tarjoilee yhdellä asetilla tajunnanlaajentajiin dipatun Dead Embryonic Cellsin ja Propagandan
Täydellinen se ei silti ole. Göteborgin kaupunkiliigasta isompaan julkaisuputkeen poimitulta triolta lähtee laadukasta materiaalia tiukalla otteella. Näin syntyy dynamiikka, jollaisen vain Moonspellin kaltaiset kaiken kokeneet herrasmiehet taitavat. Bändi julkaisi levyn alun perin omakustanteena, mutta vakuuttunut High Roller halusi julkaista kiekon laajemmin. Biiseissä ei ole yhtään ainutlaatuista, omalaatuista tai edes miedosti kiinnostavaa ideaa. On oikeastaan aika saavutus tehdä tähän maailmanaikaan näin tylsä hevipala. Hitaanpuoleinen yleiskuva saa kivasti kontrastia reippaammista osioista tai oikeasti laahaavasta tarvonnasta. Bändi rouhii mureasti, ja oikeastaan stonerin ja doomin synteesi tuntuu vallan raikkaalta. 1755 on parasta Moonspelliä sitten vuonna 1996 ilmestyneen Irreligiousin. Portugaliksi tulkittu teema-albumi taltioitiin Tue Madsenin toimesta. Vaikka ei kai moisia lopulta niin kauhean montaa ole. Salla Harjula BELL Tidecaller HIGH ROLLER Bell on ruotsalainen stoner-doom-bändi, joka kuulostaa aika pitkälti ruotsalaiselta stoner-doom-bändiltä. Urkuri Pedro Paixãon rooli on täydentää pikkunyanssein Atlantin nostattavaa orkestraatiota. Kolmikon jytkyttely on raskasta mutta melodista. Mutta sitten taas, kun kuoro nousee Ricardo Amorimin jyräävän kitarariffin ja Ribeiron murinan päälle, maan voi suorastaan nähdä katoavan jalkojensa alta. Riffit ovat koukukkaita, soolot suorastaan korvia hiveleviä. Jos biisit olisivat novelleja tai lyhytfilmejä, kriitikko voisi sanoa, että niistä puuttuu täysin tarina. ”Lissabonin suureksi maanjäristykseksi” kutsuttu kuolemanaalto iski pyhäinpäivänä maan roomalaiskatolisen kirkon keskukseen. Juonenkulkua ei kerta kaikkiaan ole, ei mitään draivia, joka kuljettaisi punaisen langan alusta loppuun niin, että sitä olisi mitään intressiä seurata. Tidecaller levittäytyy lajityyppinsä puitteissa esimerkillisen monipuoliseksi. Jotain riffejä kappaleissa pistetään peräjälkeen, melodiakulkuja samaten, ja sitten annetaan mennä ja toivotaan, että Anneken ääni kantaisi ne kunnialla maaliin. Kahdennentoista albuminsa julkaiseva dark metal -yhtye Moonspell päätti kunnioittaa maansa historiaa ja äänitti yhden uransa komeimmista levyistä. Megalomaaninen tunnelma korostuu, kun bändin taustalla pauhaavat sinfoniaorkesteri ja täysikokoinen kuoro. Tarttuvuutta ja eeppisyyttä riittää. Pitäisi olla koko rock-, progeja hevimaailman (ihan sama minkä genren, itse asiassa) yhteinen tavoite hyötykäyttää Anneken maailman kauneinta ääntä jossain yhtäläisen kauniissa. Tuottajana olisin antanut bändille vielä enemmän tilaa toimia ilman viuluniekkojen taustajoukkoja, osaahan tuo todistetusti toimittaa hommansa omillaankin. Laulajan uusimman kokoonpanon debyytti raastaa yhdentekevyydellään kenen tahansa korvat omistavan kuulijan sydäntä. Yhtye kuulostaa vähän siltä kuin Mustasch höystäisi stonerinsa etukenoisen kullirockjyräyksen sijasta ehdalla doomilla. Kiekolla uskalletaan antaa tilaa myös hiljaisille kohdille. Kuka lähtee mukaan. Joukkorahoituskampanjaa kehiin. Kun kylmiä väreitä käy läpi kehon vielä teoksen päätteeksikin, aletaan puhua merkittävästä levystä. On huutava vääryys, että maailman kirpein ja kuulain enkelinääni menee nykyään niin perusteellisen hukkaan. ”Biisejä Annekelle”. Kotikutoisuus paljastuu ehkä yleissoundin lievässä yksiulotteisuudessa, mutta MOONSPELL 1755 NAPALM Portugaliin iski 262 vuotta sitten yksi kaikkien aikojen suurimmista luonnonkatastrofeista. Upeasti sävelletyt kappaleet ovat pieniä suuria teoksia. VUUR In This Moment We Are Free INSIDEOUT Voi Anneke van Giersbergen, mistä löytyisi taitava biisintekijä, joka ottaisi sinut hellään huomaansa. Ja Therion on jo olemassa. Musiikista huokuu vuosien yritysten, onnistumisten ja pettymystenkin veistelemä aikuisen miehekäs itsevarmuus. Fernando ”Langsuyar” Ribeiro ärisee suurimman osan levyn kestosta tunnistettavalla, maan alta ilmestyneeltä pedolta kuulostavalla tyylillään. Varsinkin, kun Anneke itse ei selvästi osaa tehdä biisejä eikä myöskään ympäröidä itseään heillä, jotka osaisivat. Vahva, taivaankantta tavoitteleva melodisuus on bändin soinnissa eittämättömän muheva plussa – tavanomaisella stoner-hoilottelullakin levy olisi ihan ok, mutta nyt riffien ja laululinjojen kombinaatio on kohdakkoin erinomainen. Tomi Pohto FI LI P E SI LV A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Bändi osaa välttää pahimmat kliseet ja jättää esimerkiksi shuffle-jynkytyksen täysin pois repertuaaristaan. Laulu on yllättävän kuulasta ja taustahoilotuksin varustettuna esimerkillisen sävykästä. Tuloksena on maanläheistä mutta jyhkeää heavy metalia, jota ei ole sidottu tiettyyn aikaan. Katsontakannasta riippuen joko jumalallinen tuomio tai konkreettinen osoitus vastapuolen olemassaolosta tappoi noin satatuhatta ihmistä. Vaikka konstailemattomalla bändisoinnilla esitetyissä biiseissä pelataan suhteellisen yllätyksettömillä merkeillä, niihin on saatu sovituksellisin keinoin mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä
Äänen perusteella ukko on selkeästi OZin uuden tulemisen paras päivitys. Vaan ei huolta, kyllä bändi osaa edelleen asiansa. Folkvaikutteet ovat kivoja mutta eivät kovin omaperäisiä. Ja ihmekös tuo – legendaarisesta OZ-leiristä on mukana enää vain rumpali Mark Ruffneck. Bellistä sopii odottaa vielä todella kovaa tekijää. Kari Koskinen HÄIVE Iätön NORTHERN SILENCE Häive on yhden miehen folk-inspiroitunut black metal -projekti muun muassa Auringon Haudassa vaikuttaneelta Janne ”Varjosielu” Väätäiseltä. 1980-luvun legendaarisilla Fire in the Brainillä, III Warningilla ja Turn the Cross Upside Down -ep:llä taas jylläsi se kovin OZ-kokoonpano Ruffneckin, Lewisin, laulaja Ape DeMartinin sekä keihäskeijojen Speedy Foxxin ja Spooky Wolfin muodossa. Milla Asikainen Untitled-1 1 18.10.2017 17:54:51. Etenkin kitaramelodiat ovat kuitenkin melko tarttuvia ja miellyttäviä kuunnella. Transition Statellä on hetkensä räväkän Heart of a Beastin tai eeppisyydellään mainiosti kantavan Whore of Babylonin seurassa, mutta yhtyeen selkeästi mitäänsanomattomin kiekko tämä on silti. Mielipiteeni saattaa olla hieman kerettiläinen, mutta Death Toll 80K -debyytti Harsh Realities (2011) on mielestäni parasta koskaan julkaistua grindcorea. 15 kappaletta räimitään läpi 16 minuutissa, joiden aikana tykitellään enemmän iskuja kuin useimmat saavat aikaiseksi tuplalevyn mitassa. Paikoin Iätön tuo vähän liikaakin mieleen esimerkiksi Moonsorrow’n ja usean muun folkista inspiroituneen metalliyhtyeen. Esikoisella saavutettuun efektiin ei aivan ylletä, vaikka periaatteessa palikat ovat kohdillaan aivan samalla tavalla. Lewis, Markku Petander ja Costello Hautamäki, joka leipoi vuoden 2011 Burning Leatherin uudelleenäänitettyjen anthemien kylkeen meheviä ja meneviä uusia ralleja. Koskinen OZ Transition State AFM Ruotsalaistunut nakkilalaislegenda jatkaa, mutta millä eväin. Jo vuonna 1977 aloittaneen viisikon seitsemäs on toki peruspätevä juurihevipläjäys, mutta vauhdin, vaarantunteen ja setämiesten uskottavan kiiman sijaan albumi tarjoaa melko hajuttoman perusletkeää ihan ok -menoa. Levyllä naitetaan järjettömän tiukkaa soittoa ja soundia sekä kiimaista kappalemateriaalia siihen malliin, että edes alan klassikoilla ei ole asiaan mitään sanomista. Jaakko Silvast DEATH TOLL 80K Step Down SVART On melko epäkiitollista lähteä tekemään seuraajaa kenties koko genrensä parhaalle levytykselle. Kovimpien OZ-raitojen äärelle passaa palata tälläkin porukalla, ja etenkin laulaja Vince Kojvulan kanssa. Valitettavasti herrat Cross, Kangas ja Peltola eivät vedä sävellyksellisesti vertoja edes paluulevyn kolmikolle Jay C. Luontoinspiroituneena projektina se olisi voinut käyttää esimerkiksi luonnonääniä vähän kekseliäämmin. Rumpalin vauhdikas ja mukavasti varioiva soitto iskee korville ja riffeistä löytyy yllättävänkin rajua tarttuvuutta. Iätön julkaistaan kokonaiset kymmenen vuotta Mieli maassa -esikoisalbumin jälkeen. Tämä on oikein, sillä nopeammin on aina enemmän. Edeltäjäänsä verrattuna Iätön jää vähän vaisuksi. Tidecaller on joka tapauksessa erittäin lupaava ensilevy. Niin paljon kuin siitä haluaisinkin tykätä, albumi ei tunnu sytyttävän täysillä oikein missään vaiheessa. Levy menee mukavana fiilistelymusiikkina. Kimmo K. Soundi on hitusen debyyttiä raaempi, mutta muhjuisuuteen ja epäselvyyteen ei onneksi sorruta. Step Down edustaa joka tapauksessa taatun väkevää suomalaista grindcore-osaamista ja iskee bändin nimen yhä pysyvämmin alansa parhaiden osaajien joukkoon. Mainittakoon myös, että laulajan korkeisiin rääkynöihin ja mörinään jaettu työskentely kuulostaa tällä kertaa ehkä turhankin monotoniselta. Häive kaipaisi aimo annoksen omintakeisuutta. Soundissa ei ole mikään pahasti pielessä, muttei toisaalta mitään sellaistakaan, jota haluaisi ylistää taivaisiin. Tätä taustaa vasten Step Down on pettymys jo ennen ensimmäistäkään nuottia. Ei sillä, että nykybändin nuorissa karjuissa olisi jotain vikaa, mutta jos ikä, perinteet ja yhdessä kuljetut mailit uupuvat, se kyllä kuuluu. Se myös paranee hieman loppua kohden: Tuonen lehto, öinen lehto ja Virsi tammikuinen ovat jo suorastaan eeppiseltä kalskahtavia kappaleita, ehdottomasti levyn parasta antia. Toki se käy hyvästä kättäpidemmästä jos ja kun yhtye mielii pidemmän hiljaiselon jälkeen takaisin lauteille
Itselleni Kohti Tuhoa edustaa fiilispohjaista musiikkia, joka toimii tilanteesta riippuen joko hyvin tai aivan helvetin hyvin. Kohti Tuhoa on yhä kireä ja vaarallinen, mutta yhtyeen ilmaisuun kaipaisi yhtä vaihdetta lisää, jolloin homma lähtisi jälleen uuteen lentoon. Through Worlds of Stardust on tällainen kirja levymuodossa. Vaan ei. Orga on periaatteessa tyyppiesimerkki yleistunnelmaltaan tummasävyisestä ambientista. Näin siitäkin huolimatta, ettei yhtye kyennyt esittelemään varsinaisesti uusia temppuja. Tunnelma kaiken rankkuuden keskellä on synkkä ja toivoton, enimmäkseen harmaa ja todella syvälle kuulijan ihon sisään käyvä. Pikimustan puolelle ei liu’uta. Von Hertzen Brothers on nyt soundillisesti ja biisillisesti isoimmillaan. Jotain tästä kertoo, että unohduin kritiikkiä kirjaillessani tuijottamaan usekin tasolla: Perusytimeltään yhtye esittää black-mausteilla varustettua death metalia, josta ei puutu tasablastia ja viemäriörinää. Albumi on hämmentävänkin moniulotteinen ja tuo mieleen Kingston Wallin lisäksi nimiä kuten Pink Floyd ja Tool. Vaikka bändillä on kehuttu laulaja, sen musiikki ei pysty nousemaan samalle tasolle kuin useiden muiden saman aikakauden dinosaurusten. Vaikka tunnetiloissa esiintyy linjanmukaista vaihtelua, siirtymät kappaleiden välillä ovat koko tunnin keston saumattomia. Sorrows KOHTI TUHOA Pelon neljäs valtakunta SVART Lupaavalla Rutiinin orja -albumilla (2015) levytysuransa avannut Kohti Tuhoa oli tervetullut tulokas lievästi metallilta kalskahtavien kotimaisten hc-punkbändien joukkoon. Jotain ilmaisun tehosta kuitenkin kertoo, että nelikko onnistuu vakuuttamaan näinkin tuttuja latuja suksiessaan. Se on tasapaksu tekele, jota ei pelasta edes bändin keulakuva, kultakurkku Miljenko Matijevic. Joni Juutilainen ja toinen taas täysin mitäänsanomatonta. Steelheartin ongelmana on aina ollut, että siltä puuttuu iskevyys. Epäortodoksiset ratkaisut voisi hyvällä tahdolla laskea hienoisen progressiivisuuden piikkiin, mutta hyvällä tahdolla ei luoda kestävää kuuntelukokemusta. Siihen vaaditaan hyviä sävelmiä, koukkuja ja jonkinlaista draamantajua. Luulisi, että jos uutta levyä odotetaan melkein kymmenen vuotta, se sisältäisi jotain tarttumapintaa. Vaikka tämäkin tarkoittaa vähintäänkin hyvää suoritusta, bändin antama ensivaikutelma on jo koettu. Bändin uusi albumi on suuri kokonaisuus, joka vaatii kuuntelua ja keskittymistä. Mikko Malm SUM OF R Orga CZAR OF REVELATIONS Vaikka minimalistisia melodioita yhdistettynä suhinaan on tullut kuunneltua jonkin verran parisenkymmentä vuotta, tuntuu edelleen hankalalta perustella, miksi jokin ambient-kohina on kiinnostavaa ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Kappaleet sisältävät niin paljon nyansseja, että koppia ei saa mitenkään ensimmäisellä kuuntelukerralla. VON HERTZEN BROTHERS VII: War Is Over MASCOT Veljesrykmentissä on koettu muutoksia: levy-yhtiö on vaihtunut ja legendaarinen Kingston Wall -mies Sami Kuoppamäki palannut. Mega STEELHEART Through Worlds of Stardust FRONTIERS Vuonna 1990 päivänvalon nähnyt orkesteri on julkaissut uuden albumin, jolla ei ole edellisiin verrattuna mitään uutta. Candlemass ja Memento Mori ovat olleet varmasti kovassa kuuntelussa, mutta kappaleista ei jää mieleen yhtään mitään. Levyä voi suositella etenkin kaikille soitinnörteille. Kuuntelijan korvakäytäviä puuduttaa myös se, että levyn puolessavälissä soi kolme balladia peräkkäin. Valitettavasti bändin sävelkynässä on terää tuskin nimeksikään. Yhtye vetää kuitenkin ässän hihastaan lisäämällä sekaan sekavia noise-valleja ja mystisiä välisoittoja, jotka luovat levylle rituaalinomaista ja hypnoottista tunnelmaa. Bändin musiikin todellakin aistii jokaisella solullaan. Jos joku albumi ansaitsee tulla heitetyksi autonikkunasta suoraan sorsalampeen, niin tämä. Bändi sekoittelee melodisen doom metalin verkkaisuuteen voimametallista iskevyyttä, ja yhdistelmä on kieltämättä aika jännä. Musiikki velloo rauhallisesti vähäeleisten melodioiden ja perkussioiden tahtiin ja taustalta löytyy asiaan kuuluvaa hurinaa. Sum of R -duon kolmas täyspitkä on kiehtova julkaisu, joka ei tee asian perustelemisesta juurikaan sen helpompaa. Tiedättehän sen tunteen, kun lukee kirjaa ja tietää koko ajan, mitä tuleman pitää. Laadukas suomalainen rockmusiikkiteos, joka tulee kestämään ajan hammasta. Kakkoslevy Pelon neljäs valtakunta jatkaa vahvasti esikoisen linjoilla niittaamalla tauluun vauhdikasta kaaosta kahdentoista lyhyenlännän biisin verran. Laulumelodiat ja musiikki eivät kohtaa. VII: War Is Over on mahtipontisinta Von Hertzeniä tähän asti. Albumissa on jotain kiehtovaa, mutta se on kokonaisuutena melkoisen puuduttava. Tarjolla on umpitylsää jenkkirockia, josta puuttuu munat ja meininki. Se on kuin laaja taideteosten kirjo, josta löytyy niin paljon tavaraa, että joillekin saattaa iskeä ähky. Tuhoa ja tummaa auraa kantava trio aiheuttaa hämmennystä monellaampaan otteeseen ikkunasta näkyviä, viimeisistä keltaisista lehdistään ja oransseista marjoistaan kiinni pitäviä pihlajia. Siinä missä Rutiinin orja oli repiä pään irti, uutukainen tuntuu jäävän päteväksi peesaajaksi. Lauri Kujanpää SORROWS PATH Touching Infinity IRON SHIELD Omaperäisyyden tavoittelu on lähtökohtaisesti kunnioitettava asia, mutta sen kautta syntynyt pakonomainen ja keskentekoinen lopputulos saattaa olla karmaisevan väsynyttä kuunneltavaa. Lauri Kujanpää TETRAGRAMMACIDE Primal Incinerators of Moral Matrix IRON BONEHEADS Intialainen Tetragrammacide pamauttaa debyyttilevyllään ilmoille melkoisen soonisen myrskyn. Kreikkalaisen Sorrows Pathin kolmatta pitkäsoittoa häiritsee tietty pakkoraahautuminen ja valitussa tyylilajissa pitäytyminen. Jos biiseistä löytyy yhteneväisyyksiä niin droneiluun kuin raahustavaan hautajaisdoomailuun, Orgalla on ahdistuneisuuden ruokkimisen sijasta meditaatiota muistuttava, rauhoittava vaikutus. Eivät pelkästään Sami Kuoppamäen rumpupärinät, vaan myös veljesten kielisoitintuuttaukset kuulostavat helvetin upeilta
Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02
Meininki on ylen kankeaa ja paria hiukan korvia hörisyttävää sointukulkua lukuun ottamatta täysin mitäänsanomatonta. Kokonaisvaikutelmaksi jää, jos ei nyt aivan korventava, niin ainakin orastava myötähäpeä. Joona Turunen CHASTAIN We Bleed Metal 17 PURE STEEL Pitkän linjan amerikkalaiskepittäjän David T. Kaikkiaan lähes tunnin mittainen levy tuntuukin loppua kohden ponnettomalta. CAMERATA MEDIOLANENSE La Vergini Folli PROPHECY Neoklassisen Camerata Mediolanensen tuore albumi on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, kaunis, intohimoinen ja monipuolinen. We Bleed Metal 17 on uusintayritys parin vuoden takaisesta levystä, mutta julkaisun funktio jää täysin hämärän peittoon. Vielä kun biisitkin ovat suurimmaksi osaksi täysin banaaleja kolmen soinnun perusrenkutuksia, levyä ei voi hyvällä tahdollakaan kehua kovin kummoiseksi. Hommassa on jonkinlaista tekemisen meininkiä, mutta kun ulosanti on täi tervassa -tyyppistä klenkkausta, railakkuus jää todella päälleliimatuksi. Oli miten oli, yhtye on valmistautunut hyvin ja Havocin helmet soivat mainiosti takavuosien hittien rinnalla. Vaikka Scott Taysomin kuolonköhinässä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, myös laulut ovat turhan yksitoikkoisia. pitkäsoitto on puolestaan jopa nolo ja jokseenkin kehno esitys. Norskiviisikko pisti Havocin tiimoilta pystyyn kunnon levynjulkkarit Oslon maineikkaassa Rockefeller Music Hallissa. Vain aavistuksen päässä täydellisestä. Tämä lienee suurin syy, miksi jengi ei innostu täysillä bändin ensimmäisellä virallisella keikkataltioinnilla. Toiseksi ihmettelen, miksei keikan setissä ole Havoc-levyn heittämällä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kellopeliappelsiini-leffan droog-hahmojen aikoinaan innoittaman bändin setämäinen käppäilyrokkaus on kyllä punkahtavaa, mutta mainostettua intensiteettiä saa etsiä. Piano-osuudet ovat sulavuudessaan ja kauneudessaan ehkäpä albumin parasta antia. hienointa kappaletta, ison stadionhuudatuksen kriteerit helposti täyttävää Flames-puoliballadia. Jaakko Silvast THE ADICTS And It Was So! NUCLEAR BLAST Englantilaisen punkorkesterin debyyttilevyn Songs of Praisen (1981) uudelleenäänitetty versio tuli joskus vastaan sattumalta, ja viisto mutta reipashenkinen remellys vaikutti vallan erinomaiselta. Nytkään ei lämmitä. Lyriikkavalinnat on tehty juuri oikein, sillä jo tekstit itsessään ovat uskomattoman kauniita ja tukevat musiikkia täydellisesti. Bändin osapuilleen 16. Yhtyeen takavuosien isoista Japanin-keikoista liikkuu Youtubessa huomattavasti parempia epävirallisia livetallenteita. Chastainin nimeä kantavan perusmetallibändin tekemiset ovat olleet genrensä alempaa divaritasoa, vaikka uralle on kertynyt jo 11 täyspitkää albumia. Kuvausbudjetti lienee rajallinen, mutta tällaisenaan osuus kelpaa täysin vain faneille. Lyriikat taas vaeltavat okkultistisessa angstissa ja jäävät mahtipontisesta kuvastosta huolimatta mitäänsanomattomiksi. Koskinen CLOAK To Venomous Depths SEASON OF MIST Yhdysvaltalaisnelikko Cloakin ensimmäinen pitkäsoitto on avoin kutsu synkkyydellä ilotteluun. Vuonna 2000 alkaneen uransa ensimmäisellä puolikkaalla julkaistut The 1st Chapter (2004) ja Isolate (2007) menivät paljolti progressiivisuus edellä, mutta Havoc ja edeltäjänsä Nine (2012) olivat sävellyksiltään jo huomattavasti dynaamisempia ja melodisempia. Ensimmäinen kauneusvirhe on livepaketin dvd-osion keikkataltiointi. Levy-yhtiöstä johtuneista syistä alkuperäinen julkaisupäivä tosin lipesi viikoiksi eteenpäin ja yhtye sai soittaa osaksi kappaleita, joita yleisö ei ollut vielä kuullut. Nyt kuultu lyhytnäköisyys ei riitä, jos yhtye haluaa vetää kuulijat mukanaan myrkynmustiin syvyyksiin. Milla Asikainen Path ei hallitse näistä oikein mitään, vaikka sen melodinen ja hyvin tuotettu musiikki kuulostaa pintapuolisesti ihan hyvältä. To Venomous Depths kuulostaa kaikin puolin kompetentilta. Sisällöllinen anti osoittautuu kokonaiskuvassa kuitenkin pienoiseksi pettymykseksi: sävelja sointukulut ovat usein melko kliseisiä, ja ideoista iskevimmät jokseenkin häivyttyvät kappaleiden sisäiseen ja väliseen harmaaseen massaan. Yhtyeen tyyli koostuu goottija death rock -vaikutteisesta, melodisesta ja menevästä black metalista, joka muistuttaa ruotsalaisesta Tribulationistä. Tehdäkseen aidosti erottuvaa ja ehyttä materiaalia Cloakin on kuitenkin syytä etsiä luovempia ratkaisuja sekä elävöittää ja tasapainottaa ilmaisunsa eri sävyjä. Priimaluokkaiset soundit palvelevat kokoonpanon vastustamattomalta vaikuttavaa etenemistä riivatusta riffistä toiseen, ja pyydysverkko virittyy viimeistään traagisten kitaraliidien ansiosta. Kimmo K. Barokkija renessanssivaikutteisen yhtyeen musiikissa menneisyys on vahvasti läsnä myös lyriikkapuolella, sillä kappaleiden sanoitukset ovat unohdettujen italialaisten naisrunoilijoiden sekä kuuluisan Petrarchin käsialaa. Kari Koskinen CIRCUS MAXIMUS Havoc in Oslo FRONTIERS Yksi pohjoismaisen progemetallin suurista vetäisi vuosi sitten uransa keulat neljännellä Havocalbumillaan. Sävellykset eivät herätä muuta kuin halun kuunnella jotain muuta. La Vergini Folli on uskomattoman toimiva ja raikas, kylmiä väreitä nostattava levy. Bändi yrittää vääntää edelleen riemumielistä Clash–Ramonesrynkytystä, mutta menonsa on varjo entisestä. Myös laulut ovat erittäin upeita, ja etenkin korkeat naisäänet saavat ihon kananlihalle. On vaikea kuvitella, että mikään muu kieli toimisi tällä levyllä italiaa paremmin. Adicts lätkii jähmeät biisinsä kasaan ihmeellisen epämääräisesti ja kohdakkoin karmeilla tönkkösoundeilla. Levyn keskitempoinen peruspoljento potkii aluksi makeasti. Albumin yhdeksän raitaa eivät erotu toisistaan mitenkään
Yksittäisistä kappaleista nousevat esiin bändin asteikolla jopa villisti riepotteleva Warsheep, pirullisesti groovaava Prismaze sekä hieman päälle kolmen minuutin kestollaan levyn lyhyin kappale Wombdemonium, joka puhuttelee raskaalla riffittelyllään. Debyyttilevynsä on vain yksinkertaisesti tehty liian niukalla tuotannollisella panostuksella ja valmiusasteeseen nähden turhan aikaisin. Bändin mukaan albumin soundia ja fiilistä on muutettu livemäisemmäksi, mutta kuultava takakireä jumputus ei muutu paremmaksi, vaikka soundia vääntäisi miten orgaaniseksi. Saldo on kuitenkin reilusti plussan puolella, ja eiköhän tämänkin opuksen äärelle tule jossain vaiheessa palattua. Meininki on toki edelleen painavaa, mutta jos albumia vertaa edeltäviin teoksiin, yhtyeen soinnissa on tällä kertaa entistä enemmän kaivattua ilmaa ja jopa virkistävää raikkautta. Niin laadukasta materiaalia kuin albumi sisältääkin, sen musta myrkyllisyys alkaa jossain vaiheessa verottaa kuuntelukokemusta. Tiukkaotteisempaa luotsausta olisi tarvittu esituotannosta lähtien, sillä biisimateriaali jää kunnianhimoisista pyrkimyksistä – tai juuri niiden takia – jokseenkin näkemyksettömäksi ja hajanaiseksi, ihan jo kappaletasolla. Biiseistä ei tunnu löytyvän punaista lankaa, mitä kaivataan toki myös perinteisiä rakenteita kaihtavassa ilmaisussa. Trion käsistä ei päässyt vieläkään musiikkihistoriaa mullistavaa klassikkoa, mutta genrensä valtikka pysyy niiden ulottuvilla. Mikko Malm COLONIST Songs of the Machine OMAKUSTANNE Sympata ja kannustaa pitäisi, vaan vallan vaikeaksi se on tehty. Huomiota olisi pitänyt kiinnittää myös tekniseen skarppaamiseen ja materiaalin dynamiikkaan. 8 esittelee entistä moniulotteisemman Ufomammutin mutta toimii oivasti myös jumittelutarkoituksissa. Ufomammut on saanut paketoitua uransa monipuolisimman mutta samalla tasapainoisimman albumin, joka vie bändiä pitkän askeleen eteenpäin. Sama pätee oikeastaan koko levyyn, vaikka yritystä moniulotteisuuteen löytyy. Sinällään komeasti laulava Emil Kaukonen tuntuu kailottavan harmittavan yksitotisesti läpi albumin. Toisinaan ravataan kiihkeällä tempolla, sitten lanataan taas kohti syvyyksiä. Joni Juutilainen DESOLATE SHRINE Deliverance from the Godless Void DARK DESCENT Kotimainen Desolate Shrine soittaa mustaakin mustempaa doomin, deathin ja black metalin yhdistelmää, jossa on alati läsnä kohtalokkaan ritualistinen tunnelma. Jaakko Silvast UFOMAMMUT 8 NEUROT Raskaiden ja psykedeelisten pörinäkiekkojen erikoisbändiksi profiloitunut italialainen Ufomammut on yhtye, joka voisi tehdä periaatteessa ihan mitä vain ilman fanikuntansa kyseenalaistamista. Eikä se edes orgaanista ole. Kuulokkeilla testattuna vaikutus on melkoinen. Tämä huomioiden on hienoa huomata, että kolmikko pitää kiinni linjastaan mutta myös haastaa itseään pienillä muutoksilla. Kollektiivin neljäs levy laittaa kuulijan ojennukseen ensihetkestä alkaen. Koskinen Ke 22.11.2017 Helsinki, Tavastia Liput alk. Useampi kuuntelukerta sai kuitenkin vakuuttuneeksi ratkaisun mielekkyydestä. Kimmo K. Kahden tulkitsijan laulut on miksattu melko alas, mikä häiritsi aluksi. Tunkkaiselta kuulostava äänimaailma ei auta asiaa. 22,50e + CASKETS OPEN. Armoa antamaton äänimaisema ja painava ilmaisu ovat hyveitä, joita arvostan korkealle, mutta tällä kertaa näillä eväillä ei selvitä ihan loppuun asti. Näin tulkinnat sulautuvat osaksi soonista tekstuuria ja toimivat ikään kuin instrumentteina. Yhtyettä on sinällään harmi dumata, sillä siinä tuntuu olevan ainesta. Materiaalin ja ilmaisun puisevuus jättää turhan nihkeän kuvan totisesta torvensoittajasta yrittämässä vähän liikaa. Yhtyeen kahdeksannella kiekolla muutos tarkoittaa pääosin livenä sisään soitettua musiikkia, joka vakuuttaa eläväisyydellään. Paskasta ei saa timanttia, vaikka kuinka puristaisi. Progressiivista metallia jynssäävä Colonist on periaatteessa osaava, mutta meno kompastelee monin kohdin siinä määrin, että maaliin pitää raahautua väkisin
Tietysti julkaisuissa on jotain hyvääkin: kansilehdet suoltavat historiaa varsin kattavasti niin kuvien kuin tekstin muodossa. Land of the Free sen sijaan sisältää studioäänityksiä aivan viime vuosilta – neljä kappaletta, jotka eivät liity levyyn mitenkään, ja vieläpä instrumentaalisina! Tällaiset biisit ovat kuin märkä rätti naamalle. Kappaleet erottuvat toisistaan tyylilaji huomioiden hyvin ja ovat ilahduttavan kiireettömiä alkuja loppusäveliä myöten ehyitä. Kauneutensa vuoksi se kuitenkin kutsuu kuuntelemaan itseään yhä uudestaan, ja joka kuuntelukerta albumista pitää edellistä enemmän. niin albumien uusittu, horisontaalisesti jatkuva kansitaide näyttää hienolta levyhyllyssä. Apedaile on onnistunut luomaan syvälle porautuvan kokonaisuuden, joka luo kauniita mielenmaisemia. Albumin lyriikat ovat vähäeleisiä mutta tukevat musiikista välittynyttä tunnelmaa erinomaisesti. Materiaali on kuitenkin laadultaan tasaisen nautinnollista, olkoonkin, että Hamartia on pysähtyneisyydessään pienoinen notkahdus ja päätösraita Medusa erottuu selkeästi edukseen. Jos ei mitään muuta, ATLASES Penumbra PEST Ville-Veikko Laaksonen jätti aiemmin tänä vuonna Oceanwaken kitaravastuut taakseen. Mikäli harvinaista materiaalia tuhoutui siinä, ymmärrän kuvion täysin. Suurin valituksen aihe on soundimaailma: tunkkainen autotallimaisema tappaa kappaleiden nyansseja melko armottomalla kädellä. Yhtä aikaa kylmänkuulas ja orgaanisen lämmin Penumbra tarjoaa juuri sopivan tovin eskapismia. Toisaalta sävellysten tehoa meinaa laimentaa niiden etenemisessä toistuva varovaisuus. Alive ’95 -bonusbiisit kattavat albumin jenkkiversion mukana aikoinaan julkaistut kuusi livebiisiä. Buumi ei onneksi keskity vain studioalbumeihin, vaan esimerkiksi Heading for the East –live julkaistiin nyt ensimmäistä kertaa audioformaatissa. Uudelleenmasteroinnin lisäksi paketteihin kuuluu bonus-cd, joka sisältää kirjaimellisesti milloin mitäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Uusintapainosten aalto on liikkunut hitaasti mutta varmasti, aina kaksi levyä kerrallaan noin vuoden välein. Joona Turunen GAMMA RAY Alive ’95 / Land of the Free EARMUSIC Gamma Ray ilmoitti kesällä 2015 julkaisevansa koko diskografiansa uudelleen 25-vuotisen uransa kunniaksi. Äänimaailmassa voitaisiin mennä vielä vähän omaleimaisempaan suuntaan, mutta muuten albumi on oikein onnistunut. Alkuperäinen Land of the Free on täyden kympin albumi, eikä Alive ’95 ole juuri huonompi. Odotukset olivat kuitenkin korkealla. Ep kaipaisi usealla sektorilla pientä hiomista, mutta kyseessä ei silti ole pelkkä lupaava debyytti vaan jo itsessään vakuuttava teos. Yhtyeen fokus on monenkirjavien tunnelmien luomisessa, ja siihen vaadittavat visiot ja välineet ovatkin hienosti hallussa, vaikka kitaroiden soundeissa ja soinnissa on välillä omat haparointinsa. Aluksi lisämateriaalit olivat oikea kultakaivos jopa tosifanille: aivan ensimmäisiä demoversioita kappaleista, parhaassa tapauksessa itse Kai Hansenin laulamina. Paljon potentiaalia ja nerokkaita visioita, jotka eivät ole vielä onnistuneet lihallistumaan täydelliseen muotoonsa. Kolmesta vanhasta biisistä vain yksi on sellainen, jota ei todella ole julkaistu aiemmin missään. Päällimmäisenä syynä oli ehkä se, että etenkin tuotannon alkupään painokset olivat aikoinaan niin rajoitettuja, että levyjä on nykypäivänä todella vaikea löytää. Lieventävänä seikkana mainittakoon, että bändin studio Hampurissa paloi pahasti neljä vuotta sitten. Alastoman katkeransuloiset ja unenomaisen lohdulliset melodiat sekä alarekisterin kouriintuntuvasti kaapivat riffit ja muhkeat vallit kietoutuvat toisiinsa. Mikko Malm ENEFERENS In the Hours Beneath NORDVIS Eneferens on yhdysvaltalaisen Jori Apedailen atmosfäärisen black metalin sooloprojekti, jonka uusin albumi on hyvin kaunis ja kaihoisa. Joitakin biisejä olisi myös voinut suoraviivaistaa, sillä ajoittain esiin tulee hieman turhan kikkailun makua. Olisi ollut mahtavaa kuulla varhaisia Land of the Free -demoja, erityisesti albumin teon kynnyksellä bändistä lähteneen Ralf Scheepersin laulamina! Jos nämä uusintapainokset saavat edes yhden ihmisen löytämään Gamma Rayn musiikin, ne eivät ole täysin turhia. Post-metalia edustavalla Penumbra-ep:llä tuore kokoonpano ei piilottele vaikutteitaan, mutta ei myöskään palvo niitä. Erityisesti laulusuorituksista täytyy antaa kunniaa, sillä sekä örinä että puhtaat ovat miellyttävää kuunneltavaa. Svein Egil Hatlevikin ja Alexander Nordgarenin muodostama duo esittää musiikkia, joka osuu jonnekin varhaisten Dødheimsgardin ja Arcturusin sekä In the Woodsin välimaastoon. Milla Asikainen kin. Bonusmateriaaleilla pelleily kuitenkin pudotti pisteitä huimasti. Kokonaisuudessaan levy on yhtenäinen toistamatta itseään liikaa. Jälkimmäisen katarttinen juonenkuljetus – joka soljuu pahaenteisestä hämärästä kaoottiseen pimeään ja siitä vapauttavaan valoon – edustaakin suuntaa, johon yhtyeen toivoisi sitoutuvan jatkossa entistä tiukemmin. Yleistunnelmaltaan se on hyvin tyypillinen genrensä edustaja. Rima ei ollut korkealla, mutta se alitettiin. In The Hours Beneath sopii erinomaisesti syksyn pimeneviin iltoihin, mutta se on kuitenkin enemmän kuin pelkkää tunnelmointimusiikkia. Ihan luonteva valinta, joten menköön. Ensimmäiset kuusi levyä julkaistiin uudelleen upeassa boksissa jo vuonna 2001, mutta se taas on jo alkuperäislevyjäkin harvinaisempi löytö. Tämä ei liene sattumaa, sillä Hatlevik on vaikuttanut myös Dødheimsgardin riveissä. Parhaimmillaan duo on The Ballad of Copernicusin kaltaisissa tunteellisemmissa esityksissä. En rehellisesti sanoen usko, että kukaan saa niistä irti mitään. Jamppa Lamminpään ja Jerkka Perälän muodostama laulurintama vakuuttaa sekä haavoittuvan oloisilla puhtailla että syvillä murahteluilla. Elli Muurikainen FLEURETY The White Death PEACEVILLE Norjalainen Fleurety on perustettu jo vuonna 1991, mutta The White Death on vasta orkesterin kolmas täyspitkä. The White Death on kaiken kaikkiaan varsin kelpo teos, mutta se kärsii muutamista lapsentaudeista. Sittemmin mies on ehtinyt perustaa uuden Atlasesyhtyeen ja saanut valmiiksi projektin esikoisjulkaisun
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Ei enää. Näin toisella kierroksella laareja on kaiveltu entistä syvemmältä, eikä tappoprosentti ole täten enää aivan yhtä kova. Jos uutukaista vertaa vuoden 1996 Machine Fish -levyyn, pelkästään sen avausraita Feel the Rage päihittää koko kiekon. Myös ensimmäiseltä demolta versioitu Frontbeast on mukava yllätys, sillä kappaletta ei koskaan äänitetty varsinaiselle studiopitkälle. Mutta kun miltei joka biisissä on mahtava, harmonisilla lauluilla varustettu kertosäe, jota ympäröivät skank-tamppaus ja epämääräiset, jokseenkin yllätyksettömät junttariffit, ei oikein voi olla tyytyväinen. Vuonna 2017 eletään niin post-post-ironista aikaa, että saatana ja seksi ovat kliseitä eivätkä tabuja. Joka muuta väittää, puhuu silkkaa paschendaleä. Sopivasti törkeä ja ahnaasti iskevä levy tarjoilee hyvän tukun juuri sitä, mitä siltä julkaistut sinkut ovat lupailleet. Albumi on bändin tyylille uskollisesti energinen, eeppinen ja pääosin nopeatempoinen. Mukaan olivat toki valikoituneet ne kaikkein suurimmat alkupään levyjen suosikit. Jos King’s X olisi jäänyt kuulematta, Galactic Cowboysin konsepti olisi varmasti mehukas ja omalaatuinen. GALACTIC COWBOYS Long Way Back to Moon MASCOT Tämä orkesteri tuli miellettyä ysärillä King’s X -peesailijaksi, jolla oli ihmeen samankaltainen soundi, mutta jonka soitto, laulu tai biisit eivät olleet yhtä loistavalla tolalla. Kokonaisuudessaankin albumi on erittäin positiivinen yllätys, sillä useimmilta Serenity-levyiltä on löytynyt vain pari innostavaa biisiä. En pistä tätä pahakseni, sillä homma toimii oikein hyvin. Space Vacationin neljännen albumin kohdalla ei kannatakaan tuijottaa bändin nimeä ja 90-luvulta löyhkäävää kökköä digisellisyys ja jopa kipakkaan rymistelyyn ulottuva ulosanti, jälki on kieltämättä kiinnostavaa. Takaraivossa jyskyttävästä tarpeettomuuden tunteesta on kuitenkin vaikea päästä eroon, sillä aika tunnepohjaisia juttujahan nämä uusintaäänitykset tuppaavat olemaan. Pakanafolk-kokoonpano Faunista tuttu, Heaven-kappaleella kuultava Katja Moslehner on timantti valinta vierassolistiksi. Sellaista, jota 90-luvun uskonnollisten piirien pelätyimmältä hahmolta odottaisi, kun se vähän keski-ikäistyy. Myös The Final Crusade -lopetusraidalla kuultava Federica Lanna laulaa kauniisti. Toisille kauhistus, toisille varovainen ilo. Sitä voisi tituleerata jopa loistavaksi, mikäli kynästä olisi tipahtanut useampi Amiserawasin, nimibiisin tai (puolet ylimittaisen) In the Cloudsin tasoinen kappale. Kuuntelukokemusta voisi verrata historiallisen romaanin tai fantasiakirjan lukemiseen. Galactic Cowboys venyttää otettaan yllättävänkin syvälle metallisen puolelle, jolloin kontrastia tulee varsin jyrkästi. Pitkältä tauolta musisoimaan houkuteltu yhtye operoi nyt originaalikokoonpanossaan – ja vaikuttaa edelleen varaKing’s X:ltä. Salla Harjula SPACE VACATION Lost in the Black Divide PURE STEEL Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina merkitystä suuntaan tai toiseen. Mutta eipä Manson enää yritäkään niillä sokeerata – kunhan nautiskelee ja kieriskelee estoitta rivouksissaan ja pitää hauskaa. SERENITY Lionheart NAPALM Sinfonista metallia soittava Serenity potkaisee ulos jälleen uuden menneisyydestä inspiraatiota ammentavan kiekon. Soundi on toki nykymittapuun mukaan kasvatettu, eli vanhempien versioiden köpöilevästä toteutuksesta ei ole mukana paljoakaan – mikä on tietysti koko julkaisun idea. Toisaalta näitä hitusen harvemmin kuultuja raitoja voi kuunnella tuoreemmalla korvalla. Serenity hyödyntää myös nykypäivänä kovin suosittuja kelttivaikutteita. The Antichrist, Black Death ja United by Hatred ansaitsevat uudet versionsa, sillä toteutus toimii. Tuskin kukaan näistä nyt kuitenkaan aivan silmitöntä riemua voi repiä. Kari Koskinen MARILYN MANSON Heaven Upside Down CAROLINE Toiset sokkirokkarit vanhenevat vanhetessaan, toiset ilmeisesti eivät. Oikein toimiva piristysruiske kaamosajan pimeisiin iltoihin. Tuolloin levylle revittiin kahden uuden raidan ohella neljätoista ikiaikaisempaa veisua teutonirässin kulta-ajoilta. Vielä kun bändille on leimallista yllätykARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. 48-vuotias Marilyn Manson ehti tuottaa tämän vuosituhannen puolelle päästyään noin kymmenen vuoden ajan ihan ookoota industrialpopmetallia. Viime vuosina mies on löytänyt jotain, jonka hetkeksi hukkasi. Kappaleet ovat tarttuvia ja monessa niistä on potentiaalia keikalla huudatettaviksi. Milla Asikainen Hieno bändihän Galactic Cowboys vanhoilla päivilläänkin silti on. Julkaisun luonteesta johtuen arvosana jää perin mauttomaksi, mikä ei täysin kuvasta itse musiikin laatua ja nautittavuutta. Beatlesiaaniset stemmalaulut yhdistettynä kovalyöntiseen hard rockiin ja tanakkaan svengiin on kieltämättä antoisa kombo. Piti tästä sitten tai ei, Thrash Anthems II soi edeltäjäänsä jykevämmällä potkulla eikä kitaroistakaan ole onneksi leikattu aivan kaikkea rosoa. Kimmo K. Sanotaan nyt näin, että selkeästi huonompaakin on kuultu, ja Destructionin tapauksessa ero alkuperäisten tuotantoarvoihin on perin suuri. Toistoa on paikoin vieläkin, mutta sen voi antaa anteeksi muuten mainion kokonaisuuden vuoksi. Biisien palapelimäisyys nouseekin esiin harmillisen selkeästi: levyllä on vain pari kokonaan hyvää biisiä, vaikka jokaisessa kappaleessa on mahtavia kohtia. Heaven Upside Down on kitkeränkiihkeä, tanssittavan raaka, ihka aidosti aika seksikäs tekele. Koskinen DESTRUCTION Thrash Anthems II NUCLEAR BLAST Vanhojen, osin melko karusti äänitettyjen kappaleiden uusintaversiot olivat perusteltu ratkaisu vielä kymmenisen vuotta sitten. Myös lauluista on annettava kunniaa: Georg Neuhauserin äänenkäyttö on suorastaan vaivattomalta kuulostavan luontevaa ja voimakasta. Jos We Know Where You Fucking Liven autotalli-industrialin sähköisyys tai Say10-palan leikittelevä kalske ja muka-synnillisyys iskivät, koko levy kannattaa ottaa soittoon noin suunnilleen tasan juuri nyt
Jossain alkuperäisen Iron Maidenin maailmassa seikkaileva levy on suoraan sanottuna umpisurkea. En usko, että Afrikassa on kummoista heavykulttuuria tai laadukkaita studioita, mutta eivätpä nekään huonoja biisejä pelastaisi. hitaimmillaan. Se kuulostaa komealta, mutta ei oikein anna osviittaa, mitä on tulossa. Levy kuulostaa ensikertalaisyhtyeen demokasetilta, jolla kaikki menee vähän miten sattuu. Kahden markan Cronosilta kuulostava laulaja ei vakuuta uhoamisellaan, ja kappaleiden rakenteet ovat sieluttomia. Näiden selkeiden kauneusvirheiden takaa nimittäin löytyy aivan kelpo amerikkametallialbumi. Hardcore-pohjalta aloittaneen yhtyeen siirtymä metallisen ilmaisun pariin oli tällä vuoden 1990 kakkoslevyllä selkeästi käynnissä, eikä touhu kuulosta ollenkaan hassummalta. Soittopuolella levy on ”Neurosissoundiin” verraten yllättävänkin eläväinen: rummuista kirpoaa takapotkuja, ja basso seikkailee alati varsin villisti. Orkesterin suurin vahvuus on ehdottomasti mainiosti korkeuksiin yltävä laulaja-kitaristi Scott Shapiro, mutta eipä aisaparinsa, aiemmin Vicious Rumorsissa soittaneen Kiyoshi Morganin taiteilu kuusikielen varressa kalpene rinnalla. Se voi jopa innostaa niitä, joilla ei riitä mielenkiintoa paneutua myöhempien aikojen 20-minuuttisiin ambient-höysteisiin muserteluihin. Jos haluat palata aikaan, jolloin kaikki oli monen mukaan paremmin, älä käänny Skinflintin puoleen. Tunnetta löytyy, joskaan yhtye ei vielä poraudu sielun ytimeen. Kimmo K. Moni biisi venyy yli viisiminuuttiseksi, ja esimerkiksi Obsequious Obsolescence tuntuu tribaalikomppeineen ja kirskuvine feedbackeineen sekä akustisin kitaroin maustetun suvantonsa kautta ennakoivan selkeästi tulevia urotekoja. Rollins Bandin hampaita kirskutteleva jurnuttelu tulee mieleen melko vahvasti, kohdakkoin jopa crossover-vääntäjät kuten D.R.I. Lauri Kujanpää NEUROSIS The Word as Law NEUROT Post-metalin ja -hardcoren kulmakiveksi muodostuneen Neurosisin meno ei ollut bändin alkutaipaleella nykyisenkaltaista mielenmaiseman siirtolohkareiden vyöryttelyä. Siltä ei löydy nostalgiaa, vaan levy on enemmän kuin kännipäissään kasattu treenidemo vailla luovuuden kultaista kosketusta. Näiden väliin jäävät raidat eivät ole huonoja, mutta jonkinlaisella kertsien hiomisella ja yleisellä lisäviilauksella niistä olisi saatu kertaluokkaa iskevämpiä. Space Vacation ei ole genrensä rankimmasta tai vauhdikkaimmasta päästä, vaikka sen monipuolisesta kappalevalikoimasta löytyy näihinkin vaadittavia ominaisuuksia. ARVIOT kansitaidetta tai ottaa ensimmäisiä tyyppejä ärsyttävästä See You Again -rallatuksesta. Tällaisenaan kokonaisuus jää vain mukavaksi. Lähinnä bändin musiikki on verrattavissa Lizzy Bordenin kaltaiseen jenkkimallin heavy/power metaliin, joka panostaa enemmän melodisuuteen ja sisältää vähäisissä määrin myös teatraalisuutta. Introa seuraava Dust Becomes My Name täräyttää alkuun räväköitä riffejä mutta laantuu toolmaiseen tunnelmointiin.. Lost in the Black Divide sisältää useita melkoisen kovia biisejä ja muutaman turhakkeen. Avaimet tulevaan vyörytykseen ovat silti jo käsissä. Kolkohko äänimaisema ei ole vielä kokonaisvaltainen sooninen kokemus – osin koskettimien puutteesta johtuen – mutta raaka ja niukin naukin hallinnassa pysyttelevä puristus kuulostaa tutun vereslihaiselta. Hektisen intensiivinen ote kantaa hyvin mutta saa The Word as Law’n kuulostamaan vahvasti aikansa levyltä. Tempo on, jos nyt ei kiivas, niin kuitenkin ripeä. Paikallista kulttisuosiota nauttivan yhtyeen uudella albumilla sekoitetaan vanhan koulukunnan heavyä räksyttävään laulutyyliin. Koskinen REKOMA Eadem Errata INVERSE Raahelaisviisikon debyytti lähtee käyntiin mahtipontisella introlla. Soitto osuu melkein aina kohdilleen, mutta Suomen demokentällä kuulee parempia levytyksiä 13-vuotialta pitkätukilta. Mega SKINFLINT Chief of the Ghosts PURE STEEL Botswanan ylhäisistä maisemista kajahtaa surkeaa heavy metalia. Vaikka yhtyeen oma ääni löytyi vasta seuraavalla Souls at Zerolla (1992), The Word as Law on mielenkiintoista ja varsin relevanttia kuunneltavaa
Niin totaalisen tympiintynyt kuin koko melodödögenreen nykyisellään olenkin, tätä nykyä kaksikkona toimiva Coraxo onnistuu pitämään monipuolisuudellaan mielenkiinnon. Koskinen CORAXO Sol SNOW WAVE Coraxon pääjehulle Tomi Toivoselle on nostettava vaarilätsää kuin vanhoina hyvinä aikoina naisille tervehdyksenä ikään, sen verran kunnianhimoisesta ja laajamittaisesta toiminnasta bändin kakkoslevyllä on kyse. Kummallinen virvelisoundi ja olemattomiin miksattu basso syövät levyn massiivisuutta. Kaikilla bändin levyillä tämä ei ole onnistunut yhtä hyvin, mutta Hegemonylla vinoutunut tummuus löytää maaliin varsin hyvin. Musiikillinen draaman kaari toimii hyvin alkupuoliskolla, mutta loppua kohden, tunnelmien rauhoittuessa, musiikista katoaa paras terä ja odotetun huipun sijasta materiaali vajoaakin kohti helposti unohdettavaa keskinkertaisuutta. Scarlet Auran käsissä pyöritellään muiden muassa Dioa, Europea, Survivoria ja Twisted Sisteriä. Ylituplaamisilla hukataan Danciulescunin kantava ääni. Ilmaisu on niinkin sulavaa, että sen seasta toivoisi löytyvän jotakin repäisevää. Tarttuvalla kertosäkeellä ryyditetty Same Old Mistakes on levyn eheimpiä kokonaisuuksia. Vaikka kappaleissa piisaa melodioita, kyse ei ole mistään keinotekoisilla makeutusaineilla kuorrutetusta muka-metallista. Skaalaa industrialin saralla on jälleen venytetty, ilmaisun alla sykkivää mustuutta kadottamatta. Samaelin albumeissa on ollut merkillepantavaa, että ne ovat aina kuulostaneet keskenään melko erilaisilta. Wastelandin kertsi on kuin eri kappaleesta. Misguidedin poukkoilevista riffeistä ei sen sijaan saa otetta. Sarja on sama kuin Hundred Reasonsilla ja Cave-Inillä: kitarat runnovat äänekkäästi, rummuissa on isoa lyöntiä ja vahvasti kajahtava laulu on itseoikeutetusti pinnalla. Yhtyeen mukaan musiikkinsa on progressiivista death metalia, mutta mitenkään erityisen kimuranttia se ei ole. Albumi on joka tapauksessa hieno osoitus, että Vorph ja Xy pystyvät edelleen luomaan tasokkaita tuotoksia. Eetu Järvisalo A LI N E FO U R N IE R Tuuttauksen ja tunnelmoinin vuorottelu on levyn teema, mutta väkevän alun jälkeen bändin meno hyytyy. Laulaja Jani Redkinin puhdas laulu toimii, mutta mörinäpuoli kaipaisi vielä aggressiivisuutta. Uutukaisella linjaus jatkuu. Ongelmana on myös liika laulujen tuplaaminen. Jenkkiyhtyeen ilmaisu on peräisin noilta ajoilta, ja kahdeksas pitkäsoittonsa kuulostaa vakuuttavalta. Revolution groovaa mukavasti diskokompilla. The Cranberries -laina Zombie sopii puolestaan hyvin laulajatar Aura Danciulescun äänihuulille. Levy sisältää kattavasti bändin ydinelementtejä: äkkivääriä sointukuvioita, kekseliästä ohjelmointia ja sinfonisuutta sekä ärhäkkää julistamista. Aavistuksen sisäsiistiä ja vaarattoman kuuloistahan tämä on, mutta myös niin tarttuvaa ja hyvin tehtyä, ettei jäljestä voi olla diggaamatta vähintään miedosti. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Kimmo K. Solin julkaiseminen myös lp:nä on tästä yksi pieni esimerkki: tässäkään tapauksessa formaatSAMAEL Hegemony NAPALM Kolmikymppinen sveitsiläisveteraani on kulkenut mittavan matkan, johon on mahtunut jos jonkinmoista ilmeenmuokkausta. Kokonaisuutena Eadem Errata osoittaa, että melodian ja mätön yhdistäminen ei ole helppoa, mutta Rekomalla on potentiaalia jalostua kovaksi tekijäksi. Meininkiä ja jämäkkyyttä on kiitettävästi, ja laulumelodiat ovat suorastaan ylenpalttisia. Trial on menevää melodista metallia haikealla kertsillä. Kuultavissa on tunnettujen kotija ulkomaisten vierailijoiden kädenja kurkunjälkeä. En tiedä millä markkabudjetilla teos on nauhoitettu, mutta jopa tällaisen märkäkorvan kuuloelimet huomaavat puuroisen äänimaailman. Tehosävellysten kuten bändin nimibiisin ja Dictate of Transparencyn tarttuvuus ja yllätyksellisyys eivät valitettavasti yllä levyllä kaikkialle. Kappaleiden vahvuudessa on kuitenkin ajoittaista rakoilua, joka johtuu joistakin teroittamattomista riffeistä ja kertosäkeistä. Edellisten tuotosten tapaan kyseessä on vieläpä tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy. Jokunen räyhäkämpi riffi ja vähän karjumistakin löytyy, mutta myllytykset ovat lyhyitä välikohtia ja satunnaiset riekkumiset on miksattu kauas kuulaana kaikuvan harmonialaulun taakse. Niin laulut kuin sävellyksetkin pohjautuvat ärjympään, vuosituhannenvaihteen molemmin puolin vallinneeseen genren kultakauden ilmaisuun. Taannoisten levymessujen hintatasoon ja tarjontaan pahoin pettyneenä voin todeta vinyylivouhotuksen menneen viimeistään nyt liian pitkälle. Vaikka levyllä ei ylletä Ceremony of Oppositesin (1994) ja Passagen (1996) ulottuvuuksiin, sen tekijän tunnistaa vaivattomasti kyseiset täysosumat säveltäneeksi yhtyeeksi. Vaikka tällaista albumia pelkää aluksi aivan hiivatisti, Scalet Auran vedot yllättivät onneksi välillä jopa positiivisesti. Formaattia on tarjolla kolmea eri sorttia. Tämä on todella harmi, sillä joissakin biiseistä on hauskaa kulmaa, joka herättää mielenkiinnon. Vasaroiva tarttuvuus ja harkinnallinen aggressio yhdistyvät lyriikoiden inhorealistiseen hegemoniateemaan sopivasti. Itselleni aiemmin outo bändi on kuitenkin tomera tekijä. Tietyissä kertosäkeissä, kuten The Final Countdownissa, tämä vaivaa liiaksi. Albumi kärsii kuitenkin tunkkaisista soundeista. Vanhaa miehistöään mukaan saaneen kokoonpanon aikaansaannos jää mieleen positiivisesti, eikä vähiten Nick Rasculineczin erinomaisen tuotannon ansiosta. Parhaiten mieleen jää Iron Maidenin Wasting Love, jonka ylisuuri kertosäe on hauskankuuloinen. Kultahippujen seassa on kuitenkin paljon kuravettä. Pasi Lehtonen SCARLET AURA Memories OUTLANDERS Memories on kantavaäänisellä naislaulajalla tehty coverlevy, jolla kuuluisat heavy metal -hitit on sovitettu kappaleiden alkuperäistä esitystapaa uskollisesti mukaillen. Julkaisukanava on vaihtunut kahden vuoden takaisesta Massacresta ilmeisen omakustanteiseksi. Masteroinnista vastaa Dan Swanö. Black metalilla polkunsa aloittanut, sittemmin kokeilulliseen elektroja industrialmetalliin uppoutunut yhtye on yhdennentoista albuminsa äärellä. Lauri Kujanpää 10 YEARS (How to Live) As Ghosts MASCOT Hyppy vuosituhannen alun emonkatkuisen vaihtoehtometallin äärelle ei kuulosta ollenkaan pahalta. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta huomaa joka kerta miettivänsä, kuinka näinkin hyvälaatuisilla ja runsailla aineksilla olisi toivonut kuulevansa vieläkin korkealentoisemman ja kimurantimman levykokonaisuuden. Esimerkillisesti tiivistetyt kappaleet toimivat järjestään mainiosti, mutta albumi olisi loistava, jos särmää ja yllätyksellisyyttä olisi mukana rahtunen enemmän
Nibirun kovasti mainostettu ”psykedeelinen sludge-rituaali” jäi omalta osaltani tulitikkujen raapimisen asteelle. Siinä missä vaikkapa Black Shape of Nexus tai maanmiehensä Ufomammut osaa kasvattaa biisejään ja ylläpitää mielenkiintoa makalla kohti kliimaksia, Nibirulla homma jää vajaaksi kuin se kuuluisa ensikerta. Jess and the Ancient Onesilla on hallussaan niin sävellystaito kuin estetiikka. 0600 10 800 1,98€ / min. Mega JESS AND THE ANCIENT ONES Horse and Other Weird Tales SVART Regressiivistä hämyrokkia soittavan Jess and the Ancient Onesin kosminen rockteos sisältää hallusinatorisia kerrostumia, joista löytyy ripaus niin Timothy Learyä, Jim Morrisonia, Woodstockia kuin Marianne Faithfulliakin. Jess laulaa yhtä ihanasti kuin aina, ja Thomas Corpsen maukkaat kitarakuviot sekä Abrahamin utuiset kosketinmaisemat luovat taiteiluille mitä nautinnollisimman pohjan. Death Lives in the Cellar of Mr. 0600 10 800 1,98€ / min. Death Is the Doors aloittaa räväkästi, ja Shining jatkaa samalla tamppausmetodilla. Jefferson Airplane, Roy Orbison ja Santana sekoittuvat vaivattomasti happoiseen atmosfääriin. Tämä on hämmentävää, sillä näin tympeän ja tylsän levyn järkevä markkinointi lienee mahdotonta. + pvm. Ystävien, kadunmiesten ja äidin kohteliaalla kiinnostuksella ei valitettavasti myydä montaa kiekkoa. Vaikutteita on haettu Six Feet Underin ja The Grotesqueryn puolelta, ja näistä etenkin jälkimmäinen kuuluu läpi kohtalaisen hyvin. Lovecraftilta innoituksensa hakeva Silent Servants huutaa 90-luvun keräilyeriä aina rumaa sanoitusvihkoa myöten. Mikko Malm NIBIRU Qaal Babalon ARGONAUTA Vuosien varrella olen oppinut asennoitumaan pörisijöihin rennolla mindfulness-asenteella. Viimeistely, väsyneimpien ideoiden raakaaminen ja koukkujen lisäily on jäänyt kuitenkin tekemättä. + pvm. Ihanuuden kruunaa tekorajusti kärsivä lauluosasto. Se jos mikä on ihanteellinen kombinaatio. Ja odota senkin jälkeen vielä vähän. Lovecraftin kauhut kuuluvat lähinnä lyhyessä välisoitossa, jonka käppäinen toteutus istuisi paremmin menneiden aikojen kellaridemoille. + pvm. Esituotantodemona Silent Servants saisi synninpäästön, sillä bändillä on jonkinlaista näkemystä. Nibirun kohdalla tätä asennoitumista mitataan huolella. ti ei tuo mitään lisäarvoa sen kummemmin äänimaailmaan, fiilispuolelle kuin tokkopa myöskään myynnillisesti. Kari Koskinen THE BODY & FULL OF HELL Ascending a Mountain of Heavy Light THRILL JOCKEY Aiemminkin yhteistyötä tehneet hidastelumetallibändi The Body ja nopeammanpuoleinen kaahailija 0600 10 800 1,98€ / min. Sokeus tekosiaan kohtaan on tietysti ymmärrettävää, mutta muusikoiltakin olisi hyvä löytyä edes jonkinlainen käsitys taiteensa tarpeellisuudesta. Pelottavuus ja uskottavuus pyörivät jossain Indiana Jones -leffojen Kali-kultin kilkutteluissa. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu LIPUT ALK. 0600 10 800 1,98€ / min. Harmi vain, että kappaleista ei saa irti juuri mitään. West on levyn harvoja tarttuvampia ja rullaavampia raitoja, mutta tässäkin tapauksessa ponneton ja väritön soundimaailma tappaa parhaan terän. 0600 10 800 1,98€ / min. PALVELUMAKSUN) KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET SOLISTIT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JOE LYNN TURNER (RAINBOW, DEEP PURPLE) TARJA TURUNEN. 0600 10 800 1,98€ / min. Tamperelainen albumidebytantti Mask of Satan on jättänyt nämä kysymykset kysymättä, mutta niin vain on taakse saatu ainakin jonkinlainen levy-yhtiö. + pvm. Teemu Vähäkangas MASK OF SATAN Silent Servants (Chants of Lovecraftian Horror) STAR SPAWN SOCIETY Omien ratkaisujensa kyseenalaistaminen on merkki tietynlaisesta fiksuudesta. Ei kiitos. 39,90 EUR (SIS. Näin orjallisesti samoilla tempoilla etenevä musiikki vaatisi tuekseen todella kovia riffejä, mutta moisia ei valitettavasti löydy. Meininki on hullaannuttavaa ja kiihkeää. Puolet levystä on lähinnä rituaalihenkistä mölinää ja drone-efektointia. Tunnelma jatkuu tasaisen kiinnostavana, kunnes (Here Comes) The Rainbow Mouth nostaa panoksia hieman korkeammalle äärimmäisen koukuttavalla kertosäkeellään. Tämän levyn kuuntelu vaatii tietynlaisen mielentilan, tajuntaa muuntavilla eineksillä tai ilman. + pvm. Niin sanotun oikean soittamisen osuus jää vähiin. Ja sitten kun soitetaan, riffit ovat melkoisen mitäänsanomatonta jynkytystä. Levyllä kuultava keskitempoinen death metal on ankeasti tuotettua, kappaleet ovat tervaisia eikä yleisilme ole muutoinkaan järin tiukka. + pvm. Triona operoiva miehistö ei ole onnistunut saamaan mukaan oikeastaan mitään, mistä ottaa kiinni. Eli ole kärsivällinen ja odota
Se kuljettaa paikoin syviin tunnelmiin. Pasi Lehtonen SPECTRAL VOICE Eroded Corridors of Unbeing DARK DESCENT Viisi kappaletta riittää harvoin pitkäsoitoksi, mutta kun mukana on 14-minuuttinen Visions of Psychic Dismemberment, johan alkaa piisata. Tami Hintikka HEIR Au Peuple de l’Abîme LES ACTEURS DE L’OMBRE In Cauda Venenumin ja Spectralen kanssa viime vuonna julkaistulla splitillä perinteisen ”ihan jees” -leiman saanut ranskalaisbändi jatkaa ensimmäisellä kokopitkällään nopeatempoisen black metalin merkeissä. Disciples vuorottelee agNECROVOROUS Plains of Decay DARK DESCENT Kreikasta tärähtää väkevää death metalia vanhan koulukunnan hengessä. Erilaiset samplet ja rytmikkäät rumpuloopit luovat mielikuvaa jonkinlaisesta remix-levystä, jotka jäävät lähes poikkeuksetta unohduksiin parin kuuntelukerran jälkeen. Aivan timanttiliigaan ei kuitenkaan ylletä. Plains of Decay on ateenalaisen Necrovorousin toinen pitkäsoitto. Biiseissä tapahtuu paljon, mutta kaikki rullailee sujuvasti eteenpäin eikä mikään töki tai töksähdä. Tempo on enimmäkseen reipas, mutta levy ei ole mitään pelkkää hengästyttävää paahdetta. Yhdysvaltalaisessa Spectral Voicessa on rumpali-laulajaa lukuun ottamatta sama koostumus kuin avaruusteemaisessa Blood Incantationissä. Hitaat osuudet vyöryvät funeral doomin puolelle. Teemalla tunnelmoidaan onnistuneesti, mutta siihenkään ei tunnuta pääsevän käsiksi aivan täysillä. Se kyllä alleviivaa teemaa, mutta häiritsee toisaalta hieman muuta kokonaisuutta korniudellaan. Äänimaailma on suurimmilta osin hyvin kaunis ja jopa eteerinen. Tällaisesta kamasta ei ole ylitarjontaa, joten sikälikin hellaslaisten pätevästi tuutattu death on tervetullutta. Parhaiten yhteistyö sujuu albumin keskivaiheen Didn’t the Night Endja Our Love Conducted with Shields Aloft -kappaleissa, joiden urbaanissa sykkeessä on jotain hysteerisellä tavalla viehättävää. Lustre saisi kyllä syntikoistaan irti enemmänkin. Albumin kappaleet ovat pääosin melko pitkiä, toisinaan sisältöönsä nähden vähän liiankin. Vaaditaan keskittymiskykyä, oikeaa tunnelmaa ja sopivan avoimia aisteja. Kokonaisuus jää ikävän hajuttomaksi. Eroded Corridors of Unbeing luo hämäriä tunnelmia, tiloja ja tasoja. Vaikka tässä mennään periaatteessa retrohengessä, levy ei tunnu lainkaan väkisin väännetyltä vanhojen aikojen kopioinnilta. Alku on lupaava, mutta siitä ei liikuta oikein mihinkään. Bändi haistattelee pitkät trendeille ja onnistuu hommassaan hyvin. Se, mitä tuosta reissusta saa irti, on kiinni kuulijasta itsestään. Monessa kohtaa hypnoottinen tunnelma antaa paljon anteeksi, mutta siltikään levy ei lähde missään kohdin täysillä käyntiin. Soundeissa on rapeutta ja luomua. Riffeissä on soljuvaa mutkittelua, sopivasti tarttumapintaa ja napakkaa tehoa. Lekalla päähän -tarttuvuudet ja hittimelodiat loistavat poissaolollaan, eikä niitä tarvitakaan, mutta pieniä herättäjiä levy olisi kaivannut. Potentiaalia kyllä löytyy. Mitään kevyesti keskellä päivää -musiikkia tämä ei ole. Albumi täyttää lopulta paikkansa hyvin, mutta kovin pitkäkestoiseen kuunteluun siitä ei ole. Milla Asikainen THE PETULANT Dictum MIGHTY Kööpenhaminalainen nelikko yhdistelee deathja thrash metalia. Nestle Within -kappaleessa tehosteena käytetystä vauvanitkusta tosin jää hieman ristiriitainen olo. Kollaboraatiohengessä työstetty kiekko tarjoaa elektronisia äänimaisemia, joiden sekaan on ujutettu taidolla äärimetallista tuttuja piirteitä kuten soraisia riffejä ja raakaa laulua. Äänimaailman eri elementit pelaavat myös erinomaisesti yhteen. Rässidödiksen ystävä saa makeaa mahan täydeltä, mutta monipuolisuutta kaipaava jää kylmäksi. DevilPig örisee tuhdilla ja likaisella otteella. Joni Juutilainen LUSTRE Still Innocence NORDVIS Lustre liikkuu uudella albumillaan spiritualistisissa teemoissa, erityisesti viattomuutta käsitellen. Cadaverous Carnivalissa on levyn parhaimpia riffejä. Muovisuutta karttava soundimaailma on tomuinen ja maan alta kurkottava. Eivät muutkaan biisit ole mitään yousuffereita, vaan kuolometallinsa on kauttaaltaan pitkällä kaavalla toteutettua. Sen hyvin tehdyssä kuolossa kaikuvat esimerkiksi Autopsyn eläimellisyys ja punkmeininki, Deathin debyytti ja uudemmista tekijöistä Death Breathin tuotokset. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Toying with the Infinite polkaisee levyn äkäisesti käyntiin. Rumpali Shit Eater – niinpä – iskee jämäkkää perussettiä juuri musiikkiin sopivalla tatsilla. Spectral Voicen tahdissa vaivutaan transsiin matkalla syvyyksiin. Ascending a Mountain of Heavy Light tuntuukin ensikuulemalta varsin turhalta teokselta, mutta homma avautuu kuuntelukertojen myötä hiljalleen osoittaen oiviakin piirteitä. gressiivisilla demppiriffeillä ja doomahtavalla menolla. Vaikuttimikseen bändi mainitsee muun muassa San Franciscon lahden thrashin ja Carcassin. Meininki on sopivan orgaanista, soitto tiukkaa ja soundit asianmukaisen rupisia. Bändi ei kuitenkaan kavahda monipuolisempiakaan vaikutteita. Biiseissä on aikaa. Full of Hell kokeilevat jälleen musiikillisia rajojaan uudella erikoismusiikkipläjäyksellä. Bändi paljastaa korttinsa jo neljän ensimmäisen kappaleen aikana. Kolmikkona vetävän yhtyeen laulaja-kitaristi A. Vaikka välillä taotaan blastia, ote on pääasiassa hypnoottinen ja toismaailmallinen. Teoksen aistisikin mieluummin livenä, mielellään törkeällä äänenpaineella toteutettuna, jolloin audiovisuaalinen kidutus saisi takuulla uudet mittasuhteet. Löytääkö bändi yleisönsä, kun suurin osa esikuvistakin porskuttaa vielä menemään. Siinä missä viimeksi mainittu tekee pätevää mutta sekavahkoa sillisalaattia, Spectral Voice seilaa rauhallisemmilla vesillä – tai ainakin se poukkoilee vähemmän. Plains of Decay tarjoaa tuoretta mädänlöyhkää ja iskee kuin zombie vesurilla. Genressään levy on kova, mutta siinä ei ole mitään, mikä ravistelisi rakenteita tai saisi palaamaan sen äärelle uudestaan
Joku saattaisikin tyrkätä yhtyeen näillä näytöillä jopa epäselvästi määriteltävään post-black-genreen. Eetu Järvisalo OBESE Anamnesis ARGONAUTA Jos stoneria voi luonnehtia turboahdetuksi, niin tässä kohtaa. Joni Juutilainen SILVER END Spreading Fire MIGHTY Norjalainen Silver End on raskaan rockin rintamalla melko uusi ja pirteä tulokas. Bändi on synnyttänyt useita lajia määrittäviä merkkiteoksia ja on nykyään ansaitusti kulttibändin asemassa. Nykyinen suuntansa on silti selkeästi oikea. Yksittäiset selkeät notkahdukset muuten viriilissä materiaalissa tosin laskevat levyn pisteitä. Yhtye tuntuu saaneen hieman lisää odotettua väriä ja eloa musiikkiinsa sitten kylmäksi jättäneen splitin, mistä kertoo jo yllättävänkin hyvä ja monipuolinen Au Siecle des Siecles -avauskappale. Yhtye onnistuu väistämään kuoppia varsin hyvin, vaikkei selviä matkasta täysin puhtain paperein. Vaikka albumin tunnelma kutsuu mukaansa, sävellykset ovat toisinaan liikaakin samasta puusta veistettyjä. Saksalaisnelikolla on ilmeisen kova näytönhalu. Bändin suurimmaksi ansioksi laskettakoon sen kyky tehdä hyvällä prosentilla messeviä ja meneviä kappaleita. Aivan täysillä homma ei vielä lähde, ja Heir tarvitseekin ainakin yhden levyn lisää osoittamaan kykynsä. Lisäksi hän laulaa countrybändissään. Myös tuotanto on onnistunutta, runttaussoundit lähtevät mainiosti, kuten myös pehmeämpi osasto. Toivon että yhtye keskittyy tulevaisuudessa raskaampaan osastoon, se kun onnistuu. Lyriikatkin olivat suorastaan noloja. Viimeksi satoi lokaa niskaan, kun Morbid Angel julkaisi odotetun David Vincentin paluualbumin (Illud Divinum Insanus, 2011). Laadullisesti Heir jää kuitenkin vielä kauaksi verrokkibändiensä tasosta. Yhtyeen olisi toivonut hyödyntävän norjalaisuuttaan enemmän, kuten tapahtuu Piratesbonuskappaleessa, jolla mennään melko kansallisessa hengessä. Muuten bändi tarpoo enimmäkseen lajityypissään usein tallottuja polkuja, vaikka tekeekin sen pääasiassa uskottavasti. Vincent lähti ja perusti oman MA-covereita veivaavan pumppunsa. Tulee tunne, että bändi pyörii jonkinlaisessa välitilassa. Laulumelodioista tulee yllättäen mieleen Foo Fighters, mikä ei ole mittarillani kovin hyvä juttu, ja myös Clutchin melodiat ovat tainneet olla tähtäimessä. Heirin musiikki ei tarjoa Beheritkoulukunnan black metal -kuulijalle yhtään mitään, mutta tämän vuosituhannen mustasta metallista potkunsa saava voi löytää Au Peuple de l’Abîmelta paljonkin hyviä piirteitä. Levy oli hämmentävä tapaus. Huikeimpiin aikaansaannoksiin riittää kuitenkin vielä tekemistä. Levyllä on toki paljon onnistuneitakin hetkiä. Samaan aikaan on läpikäyty sisäisiä riitoja, tapeltu riippuvuuksia vastaan, todistettu lähietäisyydeltä levy-yhtiöiden ahneus ja otettu kontolle oman fanikunnan haukut. Heirin musiikillinen linja on hyvin ”ranskalainen”, ja yhtyeen voikin laskea samaan sarjaan vaikkapa Aosothin ja VI:n kanssa. Bändin ainut alkuperäisjäsen, kitaristivelho Trey Azagthoth (aka lippupalvelu. Hurjan tykityksen sekaan mahtuu odotettua enemmän hidastelua ja monipuolisia musiikillisia vaikutteita. Kun summataan albumin vahvuudet ja heikkoudet, saadaan tulokseksi hieman keskivertoa valveutuneempaa valtavirtaviitteistä raskasrockia. Levyllä tapahtui asioita, jotka eivät vain sopineet bändin tyyliin. Eihän se väärin ole, mutta seurauksena saattaa olla yliyrittäminen, ja nyt sellainen kuuluu läpi. Perinteisimmillään se tarjosi takuuvarmaa Morpparia, mutta haparoi toisella kantillaan flirttaillessaan juustoisten pop-elementtien kanssa. Yhtyeen musiikki on ennen muuta helppoa ja hyvän fiiliksen antavaa, mitä alleviivaa miellyttävän sävykäs laulutulkinta. Tämäkin lisää sekavaa vaikutelmaa: välillä möyritään raskaanliejuisissa riffeissä ja sitten heitetään hommat melkein popiksi. Valttina toimii pätevä melodiantaju yhdistettynä kerrasta iskeviin poppikoukkuihin ja värikkäämpään maalailuun. Tehkööt muut peruskivaa rokkia. Jos tyylilajina veivataan hittihakuista melodista hard rockia, riski mennä metsään on yleensä suuri. Melkein joka biisiin on yritetty ujuttaa vähän kaikkea, ja tulos tuppaa olemaan sekava. Hienoa laulua, hyviä melodioita ja jämäkkää riffittelyä, groovea unohtamatta. Teemu Vähäkangas MORBID ANGEL Kingdoms Disdained SILVER LINING Vuonna 1983 perustetun death metal -suurlähettilään tarinasta ei puutu hämmästyttäviä juonenkäänteitä
Kummatkin olivat vannoutuneita thelemiittejä, jälkimmäinen jopa kirjeenvaihdossa itsensä Aleister Crowleyn kanssa. Levyn alku ei oikein lähde, mutta puolivälissä bändi herää henkiin. Kun yhtye pystyy kymmenennellä kokopitkällään tällaiseen brutalointiin, jokainen bändin ja hyvän kuolon ystävä voi olla enemmän kuin tyytyväinen. Tomi Pohto FORNHEM Ett fjärran kall TROLLMUSIC Ruotsalainen Fornhem kertoo etsivänsä black metaliinsa sitä kauneutta, joka piilee säröisten kitaravallien takana. Mikko Malm miliekeissä roihuava jumalolento on kaatumassa kuningaskuntansa raunioihin. Pääosin tahti pidetään kuitenkin hyvin kiihkeänä. Paradigms Warpedilla ryömitään toisen Tucker-vetoisen huippulevyn, keskitempovoittoisen Gateways to Annihilationin (2000) tyylisissä mädänkatkuisissa soissa. Tummanpunaisena palava värimaailma istuu levyltä huokuvaan musiikkiin, ja bändin ikoninen logo on mustattu taustalle tyylikkäästi. Kaksi ensimmäistä biisiä, Year of 584 Days ja Samael Lilith, kestävät kumpikin hieman päälle 20 minuuttia, viimeinen, Closure, reippaat 18. Uusi laulaja Emil Kyrk on pätevä mies, mutta laulu kaipaisi lisää rosoa. Mittavat biisit lönkyttelevät eteenpäin mukavissa merkeissä, ja alusta lähtien käy selväksi, että Fornhemin musiikki taipuu helposti taustatai niin sanotuksi haaveilumusiikiksi. Painostavat kitaraja urkumelodiat ovat levyn kohokohtia. Fornhem on saanut aikaiseksi mukiinmenevän debyytin, joka toiminee erityisesti Kampfartyylisuunnan ystäville. Joni Juutilainen EGONAUT The Omega MIGHTY Doom’n’rollia jyräävä ruotsalaisviisikko puskee ilmoille neljännen kokopitkänsä, joka tarjoaa tummanpuhuvaa tunnelmointia koko rahan edestä. Tukevasoundinen kiekko on vihaisinta Morbid Angeliä sitten Formulas Fatal to the Fleshin (1998). Lisäksi on kehuttava albumin kansitaidetta. Albumi tavoittaa hyvin parin vuosikymmenen takaisten melankolisen havunkatkuisten skandi blacklevyjen tunnelmaa, mutta on tiukasti kiinni myös tässä päivässä. Morbid Angel on tehnyt ylvään paluun. Missio on tavoitettu täyteläisesti: Kingdoms Disdained on kokonaisvaltainen paluu murhaavan, kiemuraisen ja erittäin synkän death metalin pariin. Avausbiisin teksti on käännös Jouko Turkan Selvitys oikeuskanslerille -romaanin (1984) sivujen 76–77 sisällöstä. Suoraviivaista riffittelyä maustavat syntikkaja urkuvallit. Siinä valtava, ilARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Kullakin kappaleella on hyvin tarkkaan määritetty konseptinsa. OPIUM WARLORDS Droner SVART Sami Albert Hynnisen (Tähtiportti, exReverend Bizarre, exSpiritus Mortis) yhden miehen avantgardeprojekti on saapunut neljänteen olemukseensa. Uudella teoksella on karsittu indeksien määrää, mutta raitojen pituudesta ei ole tingitty. Kaksikko toteuttaa missionsa minimalismin ja toiston kautta rapsutellen neljä kappaletta hieman päälle kolmeen varttiin. Sepeliä kurlaava Tucker on elementissään ja elämöintinsä istuu järevöitsemään levyn valmiiksi yrmeää tunnelmaa. Nyt Trey, tuo Suuren Horrostajan Häiritsijä, on punoskellut levyntäydeltä kimurantteja riffejä, eriskummallisia soolo-osuuksia ja Cthulhun jälleen kerran esiin poraavia musiikillisia kuolomoukarointeja. Siinä missä aikaisemmat OW-julkaisut ovat jääneet itselleni hieman hahmottomiksi, uutuus sisältää huomattavasti selkeämmän draaman kaaren. Raskas ja raaka, mutta myös hienosyinen ja kaunis teos. The Abdicationissä on tarvittavaa pimeää energiaa. Toivottavasti kaksikko tajuaa panostaa jatkossakin kaikkein omimpaan osaamiseensa eli musiikkinsa tunnelmaan. Mieleen tulee ainakin Deep Purplen ja Ronnie James Dion tuotanto. Mahtipontinen George Michel Emmanuel III), 52, on ottanut kitkerästä palautteesta opikseen. Häiritsevän informaation ja esiin nousevien musiikillisten koukkujen määrä on kovin vähäinen. Uusvanhalla kokoonpanolla (rumpuja tykittelee Scott Fuller, toista kitaraa riipii Dan Vadim Von) on tehty ihmeitä. Samael Lilithin teksti on napattu brittiläisen antropologin Victor Witter-Turnerin The Ritual Process: Structure and Anti-Structure -kirjan (1969) sivujen 79–80 annista. Droner on tyylikäs ja mieltä kiusoitteleva sekoitus noisea, dronea, ambientia, spoken wordia ja apokalyptista neo-folkia. Levy ei ole pelkästään jatkumoa jenkkiveteraanien kuluvan vuoden tasokkaiden julkaisujen sarjaan, vaan nyt käsillä on todellinen nahanluonti. Muutenkin korvaan särähtää sliipattu meininki, vaikka kyse on ammattitaitoisesta ja tylynnäköisestä pumpusta. Closure, levyn ainoa melodista laulua sisältävä raita, pitää puolestaan sisällään näyttelijä-taiteilija-runoilija-okkultisti Marjorie Cameronin vuonna 1952 lähettämän kirjeen kollegalleen Jane Wolfelle. Melodioiden folkahtavat vaikutteet tuovat toivottua lisäväriä, ja bändi tuntuu löytäneen hyvän balanssin raakuuden ja pehmeyden välillä. Musiikista puhkuu pimeyttä, jollaista ei ole kuultu MA-albumilla aikoihin, jos koskaan. Teoksesta huokuu vahva Number of the Beast -fiilis, ja se on täynnä yksityiskohtia kuin Sepulturan Arise ikään. Ensin hoidettiin vanha ”Vincentin korvaaja”, basisti-laulaja Steve Tucker takaisin ja sipaistiin pöytä puhtaaksi. Nämä ovat tärkeitä asioita, onhan Left Hand Pathin kansi jokaisen levyä kuuntelevan verkkokalvoilla aina sen soidessa, eikös vain
Soundi on paljas, karu ja kuvittaa suoraviivaisia ja yksinkertaisia kappaleita hyvin. Vaikutteiden eklektisyydestä huolimatta levyllä olisi voinut olla enemmänkin vaihtelua. Kari Koskinen CHILDRENN International Exit MIGHTY Tanskalaiskvartetti yhdistelee 70-lukulaista retrorockia, post-punkia, kevyttä psykeprogea ja viitteellisesti vähän muutakin. Mikko Malm VARDIS 100 M.P.H. Kari Koskinen ENCRYPTED The Purge STAR SPAWN SOCIETY Onhan tätä lajia jo kynnetty, vaan ei laadukas lisä pahaa tee. Livealbumi 100 M.P.H. Incantationin ja Obituaryn kaltaisten bändien ohella murjonnasta löytyy erityisesti vanhan liiton suomikuolon sävyjä. (1980) on hieman yllättäen kolmikon sujuvinta kuunneltavaa, sillä vielä tässä vaiheessa bändin otteissa oli edes jonkinlaista energiaa. Virkeällä, hienoisen mustasävyisellä otteella raikaavaan thrashiin sekoitellaan brittiheavyn melodisuutta ja kirkasotsaisesti kaahaavaa speed metalia. Käytännössä tämä tarkoittaa pääosin keskitempoisena ja tunnelmiltaan sysimustan murskaavana etenevää rouhintaa suoraan helvetistä. NWoBHM ja hard rock lyövät käsipäivää kolmen uusintajulkaisun voimin. Päätöskappale Year of Desire on hieno, hieman tuumaileva balladi, jonka johtoriffi on hypnoottisen tarttuva. Vaikka The Omega on puuduttavaa alkua lukuun ottamatta kelpo levy, boråslaiset voisivat saada doomin ja rollin yhdistelmästä irti enemmänkin. Pressitiedotteessa mainittua black metalia en löytänyt, ja hyvä niin. Pasi Lehtonen BUNKER 66 Chained Down in Dirt HIGH ROLLER Näilläkään kavereilla ei ole käytössään varsinaisesti omia aineksia, mutta vanhoja yhdistellään ihan riemastuttavalla otteella. Taltioinnissa on virkeän luonnonmukainen tunnelma, joka saa musiikin kuulostamaan paremmalta kuin se oikeasti onkaan Ovi lukem attom iin maa ilmo ihin Myymälöistämme ja Suomalainen.comista Raskaita paketteja Timo Kangasluoma MARCO HIETALA Ruostumaton Suomalaisen hevimetallin pioneerin rohea tarina siitä, miten herkkyys kääntyi voimavaraksi ja railakas elämä “ryysyistä rikkauksiin”. Bulldozerin ohella nousevat mieleen Venom, Motörhead ja Celtic Frost. Childrenn on saanut toisellaan levyllään palikkansa kohdilleen ja voittanut talon omassa kosmisessa Tetriksessään. Toisaalta sekaan ei jää kaipaamaan turhia välisoittoja tai introja, sillä aika ja elämä ovat rajallista sorttia. Suoraan asiaan vain, kiitos. Skandinaavisiksi ilmoitetut vaikutteet eivät kuitenkaan tarkoita ruotsalaista pörinäsoundia, mikä on miellyttävä yllätys. Mielenkiintoisia elementtejä löytyy ja soitossa on juuri sopivaa uhkua. The World’s Insane Quo Vardis DISSONANCE Jo neljä vuosikymmentä mitättömyyksien keräilyerissä räpiköineestä Vardisista on kovin moni tuskin edes kuullut. Sopivan selkeä ja napakka soundi antaa kappaleille lisävoimaa, ja myös rähjäämisen kautta puhtaampaan kailotukseen venyvä laulaja osaa hommansa. Valitettavasti International Exit jää kuitenkin hieman pastissinomaiseksi ja tasapaksuksi tuotokseksi. 29 95 27 95 27 95. Kahdeksan raitaa kiimaillaan läpi alta 24 minuutin, joten levyn kutsuminen pitkäsoitoksi on hieman siinä ja siinä. The Pledge ja nopeatempoisempi, sooloilla irrotteleva Deathsworn rokkaavat myös mainiosti. Juho Hämäläinen RAUTARATSUN SELÄSSÄ Rajuilman nousu, uho ja tuho Suomenkielistä raskasta rockia soittaneen ja röyhkeillä sanoituksillaan kasaria järkyttäneen bändin tarina. Jälki on hyvällä ja raa’alla tavalla huoliteltua, epäomaperäistä ja nautittavaa. Kappaleista löytyy sopivassa suhteessa sekä vetävää riffittelyä, alavireistä tunnelmointia että ankarampaakin tykitystä. Neljän kappaleen voimin uraansa availeva saksalaisbändi Encrypted toimittaa skandinaavista ja jenkkiläistä kuoloa yhdistelevää mättöään kypsällä ja varmalla otteella. En osaa kuvitella, miten se olisi sopinut yhtälöön luontevasti. Bändin ote on kiitettävän hurja mutta samalla hallittu. Tarttuva Awakenings kiilaa levyn parhaimmistoon. Totentanz keinuu raskaasti. Kaikesta kuulee, että sävelmiä ei ole isketty kasaan aivan ensimmäisten ideoiden pohjalta. Matala mörinä ja täydellisesti kohdallaan oleva soundi edustavat autenttista vanhaa liittoa määritelmän parhaassa merkityksessä. Useamman pitkäsoiton varmuudella klassisia nimiä mallintava Bunker 66 sijoittuu osapuilleen samaan kategoriaan maanmiestensä Bulldozerin kanssa. Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso JUNAMATKA MOSKOVAAN Todellisuudentajua kutkuttava veijaritarina Ville Haapasalon seikkailuista Venäjällä. Kissamaisella ketteryydellä otelautaansa käsittelevä kitaristi repii soittimestaan keskivertoa kovempaa riffiä, eikä kiekolle ole laitettu mitään ylimääräistä. Kappaleet ovat raskaita ahdistavuuteen saakka, ja tyylillä käytetty hienovarainen melodisuus tuo mukaan oman lohduttoman sävynsä
Laulaja-rumpali Franz Di Cioccio on tällä hetkellä yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Tasan kymmenen vuotta edellisen äänitteen jälkeen Varsinaista studiodebyyttiä kuunnellessa sen sijaan käy mielessä, josko väkivalta olisi sittenkin ratkaisu. Kimmo K. Levy alkaa hieman tasapaksusti mutta pääsee puolenvälin paikkeilla vauhtiin ja saavuttaa luonnollisen flow-tilan. Vähintäänkin se on liian pitkä eikä säilytä kiinnostavuuttaan kovin hyvin. Suuret melodiat kajahtavat voimalla, mutta äänessä on tarvittaessa myös miehekästä karheutta. Instrumentaaliveto Freedom Square tuo esiin jazzhenkistä rytmittelyä sekä syntikan ja viulun tehokasta unisono-soitantaa. Sinfoniseen rockiin lisätään hitunen jazzia ja kansanmusiikillista ilmaisua, jota Lucio Fabbrin tyylikäs viulunsoitto alleviivaa hienosti. Parhaiten se esiintyy levyn kolmessa lauletussa kappaleessa. Mustan metallin ja kuolon yhteispelillä saavutetaan herkullisimmillaan vallan pistävää paatoksellisuutta. Vähintään hillittyyn diggailuunkin on aihetta, vaikka ihan totaaliselle fanitusasteelle ei vielä pysty antautumaan. Viidestä varsinaisesta kappaleesta koostuva levy on sopivanmittainen ja jyräävästi kolkkaavaksi kelvollisen monimuotoinen. The World’s Insane (1981) on täytetty niin luvattoman löysällä rokkipoljennolla, bluesväännöllä ja heikolla Motörhead-tapailulla, että vanhempien olisi pitänyt rangaista muusikonalkuja jo etukäteen. Maltalaisbändi on perustettu jo vuonna 1990, joten juuret ovat vahvat ja syvällä tuomion maaperässä. yhtyeeltä kuullaan uutta musiikkia diabolisen ep:n muodossa. Oma, kiitettävän rouhea äänikin kuuluu mukavasti siellä seassa. Ja mieluiten ankarimman kautta, sillä minkäänlaista kapinallista paloa tai asennetta levylle ei ole saatu. Koskinen Dissonancen aiempiin uusintajulkaisuihin viitaten Vardis jää vajaaksi sekä Ravenin energiasta että Diamond Headin sävellystaidoista. Hiotummalla tai retropainotteisella tuotannolla levy olisi varmasti sulavalinjaisempi mutta ei varmastikaan yhtä vereslihainen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Ja kun pääsee yli löylyvadilta kuulostavasta virvelisoundista, yhtyeen perussointikin tuntuu jämerällä tavalla romuluiselta vieden ajatukset vahvasti 1990-luvun alun underground-doomin puolelle. Vielä kun Forsakenin doom-käsitys on sopivan monipuolinen, voidaan puhua varsin vahvasta levystä, jolla hidastellaan ja moukaroidaan rivakkaa tuplabassarimoukutusta sopivassa suhteessa. Akustisen kitaran siivittämä, hienoilla lauluharmonioilla pelaava pop-pala A Day We Share ja makeilla melodioilla varustettu Central District nousevat selkeästi levyn parhaimmistoon. Pitkät biisit etenevät tanakoiden riffien ja suurten laululinjojen voimin. Enpä silti voi väittää, etteikö levy kiinnostaisi kuulla astetta ”normaalimmalla” ja kokonaisuutta ajatellen yhtenäisellä soundilla. Kun velttoilun päälle painetaan vielä täysin turha cover Hawkwindin Silver Machinestä, surku on valmis. Parhaaksi raidaksi nousee rauhoittavia ja lyijypunnuksia syöneen Dillinger Escape Planin mieleen tuova Black Swan, jolla solisti esittelee todella mainiota melodista laulua, vieläpä komeiden harmonioiden kera. Sikäli kuin NWoBHM-fiksaatiosi ei ole poikkeuksellisen vaikeaa sorttia, tarjolla ei ole oikeastaan mitään, mitä kannattaisi enää nykypäivänä muistella. Raskassoutuinen Melvins-kolistelu vie ajatukset ajoittain sludgen sijasta jopa doomiin, mutta improvisaatiovire ohjaa myös vaihtoehtoisemman räiminnän äärelle. Yhtye onnistuu välittämään saman voimakkaan, riitasointuisen atmosfäärin, josta se opittiin aikoinaan tuntemaan. Mies jatkaa yhtyeen luotsaamista sysimustan satanistisiin syövereihin pääasiassa yksin. Sorxe tekee vakuuttavaa jälkeä ja levynsä on vallan kuuntelemisen väärti. Legendaarisesta statuksesta huolimatta täytyy myöntää, että itselleni on tuttua lähinnä bändin 70-luvun varhaistuotanto. Eikä tästä kannata tämän enempää myöskään kirjoittaa. PFM ei tosin harrasta eeposmaisia teoksia vaan pitää kappaleensa melko säädyllisissä mittasuhteissa. Quo Vardis (1982) ei paranna asetelmia kummoisesti, mutta sen kappaleissa on edes jonkinlaista ryhtiä. Oikein maukas myrskyvaroitus. Laulaja Leo Stivalan palkeista kirpoaa esimerkillistä doom-julistusta. Laulu on pääosin ankaraa rähinää, mikä tuo sointiin raakaa karheutta mutta tuntuu myös pidättelevän yhtyeen ilmaisua liiaksi omassa karsinassaan. Mitään ei silti jää mieleen. Albumin päättävä kymmenminuuttinen instrumentaali on sen sijaan melko kummallinen ratkaisu. Emotional Tattoos on pienoisesta tyhjäkäynnistä huolimatta varsin mainio kokonaisuus, joka tarjoaa perinteistä, hyvällä maulla tehtyä progressiivista rockia. Pieneksi kysymysmerkiksi jää, millaisia albumikokonaisuuksia bändi aikoo tehdä jatkossa. Yhtyeen ilmaisu on melko lähellä Yesiä, etenkin laulumelodioiden kehittelyn osalta. Bändin alkuperäisjäsenistä ei ole mukana kuin laulaja-kitaristi DK Deviant, johon bändi on pitkälti henkilöitynytkin. Kari Koskinen ARKHON INFAUSTUS Passing the Nekromanteion LES ACTEURS DE L’OMBRE Yksi ranskalaisen blackja death metalin 2000-luvun alun pioneeribändeistä nousee haudastaan varsin väkevästi. Levyn tarjoilemat äänikuvat ovat ritualistisia, painostavia ja raskaanhektisiä. Eetu Järvisalo PREMIATA FORNERIA MARCONI Emotional Tattoos INSIDEOUT Premiata Forneria Marconi on Arean ja Le Ormen ohella yksi Italian johtavista ja pitkäikäisimmistä progeryhmistä. Levyn mukana tulee myös italiankielinen versio opuksesta. Käsiä taputellaan, b-luokan riffiä väännetään ja säkkipilliä kidutetaan. Koskinen FORSAKEN Pentateuch MIGHTY En löisi paljoakaan vetoa, etteivätkö Forsakenin kaverit olisi Candlemassfaneja, doominsa kun on sen verran eeppistä. Tuomiona on ansaittu nälkäkuolema. Sävellykset ovat vahvoja, ja yhtye puhkuu niihin kosolti voimaa ja tunnetta saaden lopputulemaksi varsin jylhää jälkeä. Kimmo K. Baronessin ja Mastodonin vanavettähän Sorxe kauhoo, mutta kuitenkin osaavasti ja riittävän omalla staililla. Mikko Malm SORXE Matter & Void PROSTHETIC Kahdella bassolla soundiaan buustaava phoenixläispataljoona jyristelee kakkoslevyllään vahvaa osaamista esitellen, vaikkakin sointi on periaatteessa aika tuttu
Niitä olisi voinut korostaa enemmän. Samplemaiset spoken word -osiot esimerkiksi tuskin hätkähdyttävät omaperäisyydellään, vaikka onhan moinen instrumusassa ihan toimiva ratkaisu. En siltikään pysty välttämään tunnetta, että tämä italialainen matikkametallidebyytti on nimenomaan sitä kamaa, joka saa musiikinrakastajan ottamaan helposti hajurakoa koko modernin tekniikkahevin genreen. Kimmo K. Nämä tällaiset bändit esittelevät täysin tosissaan esikuvinaan meshuggaheja ja tooleja ja mastodoneja ja stevenwilsoneita ja tarjoilevat sitten ihan yhtä tosissaan levyllisen teknisesti taitavaa monimutkapalapeliä, jota ei viitsisi kutsua musiikiksi hyvällä tahdollakaan. Ehkä. Biiseissä ei ole mitään draivia, ei sydäntä, ei sielua, ei tarttumapintaa. Jaa ei. Naseva kassu-ep on jo kolmas tämän vuoden puolella ilmestynyt julkaisu, eikä kolmikko suolla nytkään sontaa vaan on pitänyt edellisellä Fleshboxilla saavuttamansa tason. Millä nämä saisi ymmärtämään, että pelkkä monimutkaisuus ei tee mitään maailman asiaa kiinnostavaksi. Touhu ei kuitenkaan ole kaikkein rujointa ja rupisinta reuhtomista, vaan deathmetalmainen meno niin soitossa, soundeissa kuin sävellyksissäkin tuo kokonaisuuteen aitonahkaisen hanskan lailla istuvan otteen. Talvin kolmas levy kuulostaa ikään kuin raaemmalta versiolta Summoningista. Kappaleet ovat staattisesti pauhaavia, rituaalinomaisia teoksia, joiden viehätys perustuu ennen kaikkea toiston määrään ja hypnoosin hakemiseen. Esimerkiksi Pelicaniin verrattuna Krane on samalla sektorilla, mutta vähemmän jyräävä, eikä toisaalta yhtä tarttuva tai monipuolinen kuin Long Distance Calling. Levystä tekisi mieli tykätä enemmänkin, mutta sävelkulut tai rytmit eivät ole ihan tarpeeksi kiehtovia tempaistakseen täysin mukaansa. MOEBIUS Hybris K2 Pitääkö debyyttialbumeille olla lempeämpi kuin muille. Tässä onkin yhtyeen rajoite: miten saada ihan kivasti poksuvasta elokuvallisesta lainehdinnasta todella mieleen porautuvaa ilmaisua. Yksinkertaisen nerokasta ja hauskaa! Mega TALV Entering a Timeless Winter AETERNITAS TENEBRARUM Yhden miehen projekti esittää tunnelmallista ja hidastempoista black metalia. Entering a Timeless Winter sisältää sinänsä ihan mielenkiintoista musiikkia, mutta särisevä ja heikosti erotteleva äänimaisema hautaa lauluja ja koskettimia osittain alleen. Kranen peruslaadukkaasta menosta irtoaa sopivassa tilanteessa mielihyvää ja tunnetta ihan mukavasti. Kasetin B-puolelta löytää instrumentaaliversiot kaikista A-posken kahdeksasta kappaleesta. No ei niin. Tähän Pleonexialla ei tunnuta löytävän perimmäistä ratkaisua, vaikka yritystä on kiitettävästi. Mikko Malm lippupalvelu. Salla Harjula KRANE Pleonexia CZAR OF CRICKETS Metallisella otteella instrumentaalisen post-rockinsa tarjoileva sveitsiläisorkesteri on kelpo ilmestys. Sekaan on kuitenkin ripoteltu tarkemmassa kuuntelussa löytyviä mielenkiintoisia ratkaisuja, joiden kautta ilmaisuun tulee syvyyttä ja sävyjä. Esimerkiksi Combatin kaiutetusti sahaavat kitarat ovat jännittävä synteesi black metalin kirskuntaa ja shoegazingin pehmeää särömattoa. Bändin toinen pitkäsoitto on osaavaa ja tyylitajuista jumittelua ilman isompia kikkailuja tai irtiottoja. Koskinen NAPALM TED Coffin Liquor MÖGÄHEAD Valkeasta kaupungista, Oulusta, tummasävyistä death/grind-liejuaan levittävän Napalm Tedin julkaisutahti pysyttelee tempojen tasolla. Saatekirjeessä mainittua Macabren veikeyttä on aistittavissa ripaus, mutta esikuviensa hillittömään ulosantiin Napalm Ted ei pysty, vaikka ääntelyvuorottelu kitaristi Gravy Tedin ja rumpali Tendinitosin välillä toimiikin hyvin. Yhtye osaa esittää kaiken olennaisen yhden kahden minuutin mittaisissa räväköissä repäisyssä, joista tuoksahtavat läpi genren pioneerit, Carcass etunenässä. Antaa anteeksi juttuja kehittymättömän biisikynän ja kokemattomuuden varjolla. Kosketinsoittimiakin löytyy, mutta ne ovat vähemmän dominoivassa osassa kuin jälkimmäisen tuotannossa. Esimerkiksi Kelan byrokratiaviidakko on visainen ja kompleksinen kuin fraktaaligeometrinen laskutoimitus, mutta tekeekö järjestelmän vaikeatajuisuus siitä kiehtovan
Tämä järjestely sai aikaan kokonaisen mustan pörssin kaupan, Harvey pohjustaa. Tuemme toisiamme ja teemme yhdessä niin hyvää musiikkia kuin pystymme. Musiikillinen linja mukaili gorea ja grindia. Bändi julkaisi demoja ja split-ep:itä tiuhaan tahtiin pitkin 1990-lukua, ja tiuhaan kävi yhtyeen ovikin. Tuohon aikaa ihmisen anatomiaa tutkittiin esimerkiksi rikollisten ruumiilla. Exhumedin brutalisointi on kirkastunut Death Revengellä aivan uuteen loistoon, kerron. Suun lisäksi bassoa soittava Sewage on yhä Exhumed-miehistössä. Kuolokosto on paras Death Revenge on vasta Exhumedin kuudes varsinainen pitkäsoitto. Sitten Harveyn ääni häviää ja Skype-puhelu katkeaa, kunnes kapulani alkaa soida. Tälläkin kertaa mukana seikkailee corpse jos toinenkin, mutta konsepti ja konteksti ovat aivan uusia. – Uusi levy on mielestäni uramme paras, Matt Harvey kertoo tunkkaisen ja rätisevän Skype-linjan välityksellä Atlantin toiselta puolta. – Meillä on erittäin hyvä kemia. Exhumed huilasi vuodet 2005–2010, mutta muuten levyjä on tullut tasaisen verkkaisesti. Hirtettyjen raukkojen maalliset jäännökset kärrättiin jonkun tohtorin leikkuupöydälle. Uusi Death Revenge -levy onkin sitten jo puhdasta tarttuvanmurhaavan kuolon juhlaa. – Hän on hyvä ystävämme ja tuttu toisen bändini Gruesomen tiimoilta, Harvey kertoo. Hyvää musiikkia äänitettiin tällä kertaa tuottaja Jarrett Pritchardin kanssa. Olen todella innoissani tästä levystä. Exhumedissa vallitsee keskinäinen luottamus. Toisaalta, jos ei ajattele tuolla tavalla, miksi edes tehdä uusia levyjä. Jätkät kertovat minulle, jos tuon treeneihin huonoja ideoita tai kirjoitan musiikkia, joka on surkeaa, hah. TEKSTI TAMI HINTIKKA 78. Death Revenge tekee bändin sanoitus perinteessä poikkeuksen. Bändin ilmaisu on liukunut goregrindista kohti kirkasta ja brutaalia modernia death metalia. – Hi, I’m back, Harvey naureskelee ja jatkaa bändikemiasta. – Death Revenge on konseptialbumi, jossa seikkaillaan 1820-luvun Skotlannissa, ja sen tekstit perustuvat tositarinoihin. Kaikkiaan albumeja on seitsemän, mutta hauskasti nimetty Garbage Daze Re-Regurgitated (2005) on coverlevy, jolla bändi esittää herkät tulkintansa muun muassa The Curen, Led Zeppelinin ja Samhainin kappaleista. – Olemme onnekkaita, että olemme samalla viivalla ja haluamme musiikilta samoja asioita. Anatomia Corporis Humani Harvey on paitsi Exhumedin biisinikkari myös tekstiniekka, jonka sanat ovat toinen toistaan sairaalloisempia. Peräänantamattomuus ja vuosien työ palkitaan, sillä uunituore Death Revenge on yhtyeen paras levy. Gore Metal on jonkinasteinen genreklassikko, jonka ultrahurmeisessa riehumisessa alkuaikojen Carcass ja jenkkikuolo sulautuvat yhdeksi limaiseksi kuonakasaksi. Levyllä noustaan terävien riffien, tarttuvien koukkujen ja tiukan otteen siivittämänä uusiin korkeuksiin. Yhtyeen ensimmäinen kokopitkä saatiin ulos vasta vuonna 1998. ALL MURDER, ALL GUTS, ALL FUN Yhdysvaltalainen Exhumed on kulkenut pitkän matkan suttuisesta silpomisesta kohti teräviä leikkauksia. Tuoreen bändin ensimmäinen demo ulostettiin vuonna 1991. VANHA LIITTO M att Harvey, 41, oli vasta varhaisteini-ikäinen pojankloppi, kun hän pisti vuonna 1990 pystyyn äärimmäistä metallia takovan Exhumedin. Tämänhetkisessä kokoonpanossa soittavat Matt Harveyn ja Ross Sewagen lisäksi rumpali Mike Hamilton ja alun alkaen basistiksi pestattu, sittemmin soolokitaraan vaihtanut Bud Burke. – Kokeilimme muutamia uusia juttuja, mutta halusimme kuitenkin pysyä uskollisina juurillemme ja tyylillemme. Thrash metal -buumi alkoi olla hiipumaan päin, tukkahevistä puhumattakaan, ja kuoloja grindhommat olivat kohinalla matkalla kohti suurempaa suosiota. Möreä-ääninen viemärikurkku Ross Sewage astui remmiin vuonna 1994 jääden Harveyn rinnalle, vaikka muu ryhmä vaihtui tiheään. Suunnan näki tosin jo kappaleiden nimiä vilkaisemalla: Unnatural Disgorgement of Intestinal Fermentation tai Culinary Pathology eivät jätä mitään arvailujen varaan. Simppelisti bändin mukaan nimetyllä nauhalla soitti kokoonpano Matt Harvey (kitara, basso, taustalaulu), Col Jones (rummut), Derrel Houdashelt (kitara) ja Jake Giardina (laulu). Myöhempienkin julkaisujen tekstit noudattivat hyväksi havaittua moottorisaha + sisäelimet -linjaa. Harvey kehuu bändin ilmapiiriä todella hyväksi. – Ajattelen toki aina, että uusin on parhain, mutta niin se vain on
Night Work -biisiin on tehty mainio, levyn teeman ympärille nivoutuva video. Toisella levyllä saimme jo aikaan jotain, mitä halusimme.” 79. Burken kaveriksi löytyi pohjoisirlantilainen William Hare. Itse asiassa ne ovat lähes yhtä tärkeitä kuin musiikki. Burke ja Hare saivat tuoreista kalmoista hyvän hinnan, ja nuoret miehet murhasivat tämän innoittamana 16 ihmistä ennen kiinnijäämistään. Yritimme muttemme aivan onnistuneet. – Toivon, että jengi saa sanoituksistani irti enemmän kuin pelkän horror-tason, sillä minulle niissä on aina paljon muutakin. ”Monet pitävät ekasta levystämme, mutta enpä tiedä, se kuulostaa vähän liiankin käppäiseltä, heh. – Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä. – Sen ohjaaja Jeffrey Sisson teki fantastista työtä. – Skotlantiin saapui haudanryöstäjiä esimerkiksi Irlannista, josta oli tullut myös muuan William Burke. Kaverukset alkoivat pistää porukkaa kylmäksi ja myivät ruumiit tohtori Robert Knoxille, joka hyödynsi niitä tutkimuksissaan ja luennoillaan. Tapahtumasarjan jälkimainingeissa säädettiin laki, jonka mukaan tohtorit ja opiskelijat saivat käyttää viipalointiin ainoastaan nimenomaisesti tutkimuksia varten lahjoitettuja ruumiita ja vain luvan kanssa. Kaksikko suorittaa Burke ja Hare -henkiset tekonsa ja toimittaa ruumiit ilahtuneelle tohtorille, joka maksaa hyvistä tutkimusmateriaaleista palkkion. Metallinen kasvualusta Lapsuudesta kohti teini-ikää kurkottanut Matt Harvey varttui ympäristössä, joka tarjosi 1980-luvun puolivälissä kenties maailmaan parhaan rivakkametalliskenen. – Minun on pakko todeta, että se on ensimmäinen videomme, josta pidän todella, todella paljon, Matt painottaa. Kerroimme hänelle ideoitamme, ja hän ylitti odotuksemme. Siinä pari miestä etenee haudanryöstöpuuhista kohti murhakierrettä 1800-lukulaisessa kaupunkimiljöössä. Moni ei ehkä lue sanoituksia tai oikein ymmärrä niiden merkitystä, mutta minulle goreja kauhuhommat ovat usein metaforia esimerkiksi sille, mitä amerikkalaisessa politiikassa voisi pahimmillaan tapahtua. The Anatomy Act of 1832 päätyi myös biisin nimeksi Death Revengelle. Varsinkin tällä uudella levyllä. Videon tunnelma kehittyy hiljalleen kohti hulluutta ja rahanhimoa. Ja tapahtuukin nykyään, hah hah
Kuuntelin sitä kyllä, mutta minulle ei tullut mieleenikään perustaa jotain Emperor-kloonia, heh. Norjalainen musta metalli vyöryi maailmalle ja saavutti myös Yhdysvallat. Gore Metal -debyytti ilmestyi siis vuonna 1998 ja kakkoskiekko Slaughtercult kaksi vuotta myöhemmin. Olimme kyllä melkoisia amatöörejä, mutta porukka piti meistä, hah hah. Meininki painui takaisin undergroundiin. Tuttu miedoista koviin -porttiteoria oli totta myös Exhumed-päällikön kohdalla. Se tunne kun Rob Halford sanoi bändini nimen – VAU! Harvey hörähtää jälleen nauramaan, mutta samassa puhelu katkeaa jälleen. Teimme omaa juttuamme ja ihmiset tykkäsivät. Olin tehnyt musiikkia tuossa vaiheessa jo monta vuotta ja aikeissa lopettaa koko homman, mutta sopimus antoi lisäpotkua ja uskoa. – Hei taas. Exhumed on malliesimerkki yhtyeestä, joka on kasvanut ja kehittynyt koko matkansa ajan silti alkuperäistä raivoaan kadottamatta. Oltiin vielä undergroundissa, mutta säpinää riitti. Silloin oli myös selkeä jako thrashja death metal -bändien välillä. Tuleeko mieleesi mitään hassua muistoa Exhumed-uran varrelta. Pieni tovi, ja luurini ääntelee. – Joskus vuoden 1987 tienoilla vanhempani erosivat, teini-ikä kolkutteli ovella ja aloin olla vihainen nuorimies, eli metallimusiikki iski oikein hyvään saumaan, hah hah. Näimme sen touhun läheltä, ja se oli todella siistiä, Harvey muistelee. – Black metalista tuli iso juttu, mutta en ollut koskaan siitä niin innostunut. Toisella levyllä saimme jo aikaan jotain, mitä halusimme. Yritimme muttemme aivan onnistuneet. Ne olivat mahtavia juttuja. Exhumed oli yksi niistä harvoista kuolo-orkestereista, jotka julkaisivat levyjä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kuvioihin tulivat esimerkiksi Onslaught, Bathory, Kreator ja lopulta Death. – En oikein tajunnut, kuinka iso koko skene oli noina päivinä. Nyt kuulen sinut paljon paremmin. Ensimmäinen kerta oli ihan puuroa, toinen vähän parempi ja nyt on kristallinkirkasta. Asiat muuttuivat hämmästyttävän rivakasti. Sai nähdä milloin Cannibal Corpsen, milloin Immolationin, you know. Who let the dog out. – Aloin pian kiinnostua yhä nopeammasta ja rajummasta musiikista. – Ensimmäinen levydiili oli iso juttu ja saavutus. Kreatorin Pleasure to Kill ja Napalm Deathin varhaislevyt tekivät nopeudellaan suuren vaikutuksen. Olimme tosi nuoria ja saimme lämmitellä bändejä kuten Morbid Angel. – Kasvoin Bay Area -alueella, joten Exodus, Testament ja Metallica olivat läsnä jo nuorena, Harvey kertoo. Thrash hiipui pois, kuten pian myös death. Monet pitävät ekasta levystämme, mutta enpä tiedä, se kuulostaa vähän liiankin käppäiseltä, heh. Ja sitä riitti siinä määrin, että moni äärimetallibändi murtautui mainstreamiin. – Aikoinaan jokin iso kiertue oli meneillään vähintään kerran kuussa. Raja oli aivan selvä. 80-luvun lopulla homma räjähti, tulivat Death Strike, Slaughter ja muut. Kun on paiskinut äärimetallihommia 27 vuotta, muistojen laatikkoon on kertynyt iso kasa tavaraa. – Saimme myös lämpätä sellaisia akteja kuin Testament ja Rob Halford. Noihin aikoihin taisi olla melko hiljaista. – Death metal -genre paisui todella nopeasti. VA NH A LI IT TO 80. Se oli tosi hienoa aikana, jolloin kuolo ei tosiaankaan ollut se kovin juttu. Toiset hyppäsivät muodin kelkkaan, toiset eivät. Ei tullut kuuloonkaan, että vaikka Exodus olisi soittanut jonkun kuolopumpun kanssa samalla keikalla. 1990-luvun edetessä trendit vaihtuivat toisiin. – Death metal oli tosiaan aika lailla kuollut, mutta me teimme juttuamme
Millaisia uutisia sinulla on Gruesome-leiristä, onko uutta levyä tiedossa. Olimme, että ”missä vitussa olit, jätkä?”, ja hän selvitti, että heräsi juuri hotellin katolta. – Joo, palapeli alkaa olla valmis. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Ei minua kiinnosta mikään rekkakuskin homma, vaan haluan tehdä musiikkia, soittaa heavy metalia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Rakastan soittamista, se on se juttu. – Olen kirjoittanut jonkin verran uutta materiaalia. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Nauhoitin laulut jo elokuussa, ja levyn pitäisi olla ulkona todennäköisesti ensi kesänä. Väkevästi 80-luvulle kumartavalta death grind -projektilta on julkaistu Nightmare Future -niminen ep. – Well, matkan varrella on tapahtunut paljon outoja juttuja. – Hah hah, oh boy, Harvey hekottaa. Expulsionissa on mukavaa se, että en ole ainoa joka tekee biisejä, Harvey hekottelee. Hän oli etsinyt pari tuntia keinoa päästä sieltä pois, Harvey räkättää. Se oli tapahtumarikas ilta. Sitten Rob yhtäkkiä ilmestyy paikalle. Olimme ensin vihaisia, sitten huolissamme. Otetaan tarkasteluun vielä vuonna 2014 perustettua Gruesomeakin tuoreempi tapaus, eli tänä vuonna alkunsa saanut Expulsion. Muistaakseni ensi viikolla äänitetään viimeiset kitarasoolot. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Matt Harvey on nimittäin niitä äärimetalliukkoja, joilla on jatkuvasti useampi rauta liekeissä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Hänkin tekee juttuja Expulsionille, ja tsekkailemme varmaan ensi viikolla toistemme aikaansaannoksia. Onko tälle mainiolle pikkukiekolle tulossa jatkoa. – Koira hengaili hetken lavalla ja lähti sitten pois. Äänitimme sen samassa sessiossa uuden levyn kanssa. Ei mitään hajua, miten hän oli joutunut sinne, hah. – Olimme keikalla itäisessä Los Angelesissa ja menossa ehkä kolmannessa biisissä, kun lavalle juoksee koira. Gruesome Expulsion Huolimatta siitä, että nyt tehdään Exhumed-haastoa, en voi olla poikkeamatta kevyesti sivuraiteille. Varsinkin tällä uudella levyllä.”. – En tee aivan kaikkea musiikkia muissakaan bändeissäni, mutta olen kuitenkin se pääasiallinen biisintekijä. Yksi Harveyn kiinnostavimmista jutuista on Death-yhtyettä palvova Gruesome, jossa hän laulaa ja soittaa kitaraa. No, myöhemmin samana iltana parinkymmenen hengen porukka pieksi meikäläisen, kun kutsuin jotain tyyppiä paskiaiseksi, hah hah. Death Revenge on höyryävän tuore, mutta uutta julkaisua on kuulemma jo suunnitteilla. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Funtsimme että soitetaanko jo poliisille. Hän miettii hetken ja alkaa kertoa. – Horrified on yksi death metal -suosikeistani, ja onkin tosi siistiä olla samassa bändissä Matt Olivon kanssa. Jatkuvassa musiikillisessa liikkeessä pysyvä Matt Harvey tietää mitä haluaa tehdä ja mistä pitää. Vaimoni tukee minua, mikä on iso asia. Olimme kerran keikalla Las Vegasissa ja heppu katosi täysin. – Jossain välissä tulee uusi ep. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Entä Exhumedin tulevaisuudennäkymät. Olimme, että what the fuck, man, Harvey nauraa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”Toivon, että jengi saa sanoituksistani irti enemmän kuin pelkän horror-tason, sillä minulle niissä on aina paljon muutakin. – Entinen basistimme Rob joutui aina ihmeellisiin tilanteisiin. Etsimme ukkoa vaikka mistä, mutta emme löytäneet. Vielä kansitaide ja parit muut hommat, ja paketti on kasassa
INFERNO 10 2017.indd 1 30/10/17 16:14
www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 IHSAHN MOONSORROW BEAST IN BLACK Early Crow -liput alk. 119,00 €. Saatavilla 31.12.2017 asti
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN MH-HF-HEL 11-17_BACKCOVER.indd 1 02.11.17 08:30