10/2018 I HINTA 9,80 € ARION THE OCEAN CORPSESSED VLTIMAS BURNING WITCHES COVEN VUODEN KEIKKAFOTOT. 10/2018 I HINTA 9,80 € KUO LEMA EI KUO LE KOSK AAN ELÄMÄ ON RASKASTA. ELÄMÄ ON RASKASTA
TURKU, GATORADE CENTER 15.12. 69 € (+mahd.toim.maksut alk. 1€) 14.12. HELSINKI, HARTWALL ARENA SPECIAL GUEST FULLSTEAM PROUDLY PRESENTS. www.emp.f i DECADES Liput alk
www. INSIDEOUTMUSIC .com Inferno_FI_1-1_1118.indd 1 06.11.18 12:01. “L+1VE” is Haken’s first ever official live release on vinyl. These 4 songs were recorded live at Prog Power 2016 and were previously only available as bonus video material on the “L-1VE” DVD-release. Mixed by Jerry Guidroz, known for his work with Neal Morse and The Winery Dogs. www. EXTINCION[S] With their seventh studio opus to date, Massachusetts metal stalwarts UNEARTH redefine what state-of-the-art heaviness is all about! Produced by Will Putney (Every Time I Die, Body Count, Gojira, Thy Art Is Murder). CENTURYMEDIA .com CHECK OUT THESE NEW RELEASES MANIFESTO OF AN ALCHEMIST Roine Stolt (Transatlantic, The Flower Kings, The Sea Within etc.) returns with a stunning new studio album that draws from four decades of creating and producing progressive rock! 70 minutes of high class progressive rock faithful to Stolt’s vast musical history and continued in the spirit of classic The Flower Kings
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ae thy ric k, My Gr ain ,Sv art a San nin ga r, Ju nip er Gr ave , Me tal Ch urc h 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Vlt im as 02 2 Ari on 02 6 Ku vai nfe rno 20 18 – vu od en ke ikk afo tot 03 5 Co rps ess ed 03 8 Th e Oc ean 04 2 Bu rni ng Wi tch es 04 6 De ath 05 6 Pö lky llä : ko ske tin soi tta ja Ch rist ian “Ch rism ” Pu lkk ine n 06 Sa lam yh kä : Ba dla nd s Ba dla nd s (19 89 ) 06 3 Arv iot , pä äo sas sa In the Wo od s… 07 8 Va nh a liit to: Co ven , ha ast att elu ssa Jin x Da ws on 046 018 026 042 03 5 05 6 M AR KU S PA AJ AL A R O N I SA H AR I M AR TI N R AH N KI M M O TO IV O N EN TI N A KO R H O N EN EXTINCION[S] With their seventh studio opus to date, Massachusetts metal stalwarts UNEARTH redefine what state-of-the-art heaviness is all about! Produced by Will Putney (Every Time I Die, Body Count, Gojira, Thy Art Is Murder). Mixed by Jerry Guidroz, known for his work with Neal Morse and The Winery Dogs. These 4 songs were recorded live at Prog Power 2016 and were previously only available as bonus video material on the “L-1VE” DVD-release. CENTURYMEDIA .com CHECK OUT THESE NEW RELEASES MANIFESTO OF AN ALCHEMIST Roine Stolt (Transatlantic, The Flower Kings, The Sea Within etc.) returns with a stunning new studio album that draws from four decades of creating and producing progressive rock! 70 minutes of high class progressive rock faithful to Stolt’s vast musical history and continued in the spirit of classic The Flower Kings. “L+1VE” is Haken’s first ever official live release on vinyl. INSIDEOUTMUSIC .com Inferno_FI_1-1_1118.indd 1 06.11.18 12:01. www. www
Kolmen vuoden kuluttua, joulukuussa 2021, tulee täyteen 20 vuotta tapahtumat alun perin inspiroineesta Death-pomo Chuck Schuldinerin poismenosta, ja ryhdyin pohtimaan, olisiko seuraava D-aiheinen projekti kaivaa mainittu iltama haudastaan. 7. Tällekin voisi ehkä peukuttaa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Minut aiheen parissa operoiminen sai muistelemaan noin viidentoista vuoden takaisia aikoja, The Fragile Art of Existence -hyväntekeväisyyskeikkoja, joita olin järjestämässä Tampereella muiden muassa Diablo-yhtyeen jäsenten ja kollega-toveri Timo Isoahon kanssa. Peukkunne toimivat, ja vieläpä paremmin kuin osasin ikinä kuvitella: jutun värkännyt Aki Nuopponen sai haastislinjoille kokonaisen viisikon vaka vanhaa Death-jäsenistöä, ja kaiken lisäksi sakki oli teemastamme sen verran mehuissaan, että tarjosi bonuksena käytettäväksemme kuvamateriaalia, jota tuskin on nähty kovin monessa alan lehdessä. En lupaa mitään, varsinkaan muiden osallisten puolesta, mutta… kattellaan. Tapahtumissa meuhkasi yhtyeitä Mokomasta ja Viikatteesta Rotten Soundin kautta Impaled Nazareneen, ja niiden tuotot ohjattiin lyhentämättöminä syöpäsairaille lapsille. Toisin sanoen toivoin, että saisimme haalittua riittävän määrän aikalaishaastateltavia muistelemaan tänä vuonna pyöreitä täyttänyttä kolmea Kuolemaklassikkoa. vuosikerta Numero 163 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ne muistot, joita noilta ajoilta vielä hatarassa pollassani kannan, ovat pelkästään hyviä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. DEATH Scream Bloody Gore DEATH Leprosy DEATH Spiritual Healing DEATH Human TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DEATH Individual Thought Patterns DEATH Symbolic DEATH The Sound of Perseverance CONTROL DENIED The Fragile Art of Existence Peukku Kuolemalle KOLME numeroa sitten kehotin teitä, hyvät lukijamme, viipottamaan kännykkäsormianne yläviistoon siinä toivossa, että kaavailemamme Death-teemajuttu ottaisi kipinää
Ruotsiksi laulaminen englannin sijaan tuntui siltä kuin olisin löytänyt uusia ulottuvuuksia äänestäni, Klas kertoo. – Bändin konsepti kasvoi sitä mukaa, kun tutkimme aihetta, mutta huomasimme jo aikaisessa vaiheessa, että myös melodioissa, Klasin kirjoittamissa sanoituksissa ja Jonasin [Persson, kitara] riffeissä oli juttuja, jotka sopivat hyvin yhteen, Mattias jatkaa. – On tuntunut alusta asti siltä, että me kaikki neljä haluamme tutkia uusia musiikillisia maastoja. – Suurin inspiraatio tulee kuitenkin tapahtumista, jotka viittaavat tähän mainittuun salaseuraan. – Pääosin siksi, että tuntui luontevalta kirjoittaa tarinaa ruotsiksi, ja tarvitsin myös itselleni vähän haasteita. Onko Svarta Sanningar ”ihan oikea bändi” vai pelkästään silloin tällöin toimiva sivuprojekti. Halusimme vain soittaa ja tehdä musiikkia yhdessä, mutta joskus neljän äreän miehen treenikämppäsessioissa voi syntyä jotain maagista, basisti Mattias Lejon peesaa. Koko homman ytimessä on, että he harjoittivat okkulttisia rituaaleja ja kaikkea muuta synkkää. Olivatko ne asiakirjat sitten faktaa vai fiktiota, sitä en osaa sanoa. – Eräs lakiasiaintoimisto auttoi meitä saamaan käsiimme vahvistamattomia asiakirjoja siitä, että Svarta Sanningarilla oli yhteyksiä tähän luonnonmullistukseen. 8. Tulevatko julkaisumme sitten olemaan ep:itä vaiko kokopitkiä levyjä, sitä on hieman liian aikaista sanoa. Miksi tällainen yhtye piti perustaa. Musiikkiamme tulee löytymään erilaisista digitaalisista palveluista, ja mikäli näyttää siltä, että kuulijat pitävät meistä, aiomme julkaista ensimmäisen ep:n kymppituumaisena joukkorahoituksen avulla. Mistä ajatus siihen lähti liikkeelle. Tällä hetkellä nautimme suuresti siitä, että saamme pitää hommat omissa käsissämme ja tehdä musiikkia musiikinrakastajilta musiikinrakastajille, Klas hehkuttaa. Kuulostaako se coolilta vai ainoastaan mauttomalta. Onko aikeenanne julkaista pelkkiä minijulkaisuja, vai onko luvassa myös kokopitkä levy. Muun muassa Beseechissä uraa tehneiden muusikoiden Svarta Sanningar on uusi bändi, jonka vahvalla teemalla maustetussa musiikissa Kent kohtaa raskaat riffit mielenkiintoisissa merkeissä. Miksi päädyitte kirjoittamaan sanoitukset äidinkielellänne. – Käänsin muuten bändimme nimen Googlen avulla suomeksi, ja se on Mustat Totuudet. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VOISITTE avata hieman Svarta Sanningarin taustoja. – Meillä ei ollut alkujaan kovinkaan suuria odotuksia. – Koko homma alkoi siitä, kun luimme sattumalla salaliittoteorioita Tuverasetista, joka oli vuonna 1977 sattunut luonnonmullistus Göteborgin edustalla sijaitsevalla Hisingerin saarella, Klas palaa ääneen. Sanoituksistanne löytyy selkeä konsepti. Haluamme tietysti soittaa keikkoja sekä Ruotsissa että Suomessa, mikäli joku antaa siihen mahdollisuuden, Klas vakuuttaa. – Kapitel 2:lle on jo tekeillä kappaleita, enkä laskisi pois sitäkään vaihtoehtoa, että tekisimme jatkossa yhteistyötä jonkin levy-yhtiön kanssa. – Ehdottomasti oikea bändi, joka treenaa ja kirjoittaa musiikkia viikoittain. – Laulan edelleen sillä samalla matalalla kantriäänellä kuin Beseechissä, mutta nyt sotken mukaan hieman rosoisempaa ja likaisempaa rocklaulantaa. – Kapitel 1 on vain alku tällä pimeällä polulla. He olivat eräänlaisia tuomionpäivän ennustajia ja väärinymmärrettyjä tiedemiehiä. Faktaa vai fiktiota. Minä ja Håkan [Carlsson, rummut] tarvitsimme hieman erilaisen projektin Beseechin oheen, ja löysimme sattumalta dokumentteja ruotsalaisesta okkulttisesta yhteisöstä nimeltä Svarta Sanningar, joka oli aktiivinen 1970-luvulla, laulaja Klas Bohlin aloittaa. Marraskuun lopussa ilmestyvän ensimmäisen ep:nne nimi vihjaa, että jatkoa seuraa
Heavy metal -terapiaa 9. – Niissä ei varsinaisesti ole yhtenäistä linjaa, ja uskon, että tekstit ilmenevät jokaiselle lukijalle erilaisella ja henkilökohtaisella tavalla. – En sanoisi, että levyn tekeminen oli mitenkään raskasta, bändiin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen palannut laulaja Mike Howe tokaisee. Onko sinulla aikaa tai intoa seurata, mitä tämän päivän metalliskenessä tapahtuu. – Tekstit ovat periaatteessa eräänlaista rock’n’roll-angstia, ja siitä meidän musiikissammekin on kyse. Damned If You Do koostuu todella tarttuvista kappaleista, joissa on runsaasti melodisia koukkuja. Löytyykö teksteistä niitä yhdistävä punainen lanka. Todelliseksi heavy metal -monumentiksi kasvanut Metal Church ei osoita hiipumisen merkkejä. Millaisia asioita käsittelette albumin sanoituksissa. Tuntuuko se hyvältä. – Kirjoitamme kamaa, mitä milloinkin sattuu tulemaan ja mitä itse haluaisimme kuunnella. Metal Church on toiminut 1980-luvun alkuvuosilta ja sen uran aikana on nähty muutamakin tauko, joista viimeisin päättyi vuonna 2012. Tästä on hyvänä osoituksena bändin uusi levy, joka kestää vertailun sen klassikoihin. Bändi on kuitenkin palannut aina kehiin tyylilleen uskollisena ja vahvoja albumeita tehden. Haluamme käsitellä arkielämän turhauttavia juttuja terveellä ja rakentavalla tavalla. Ihmiset tulevat aina tulkkaamaan sanoituksia siten, että ne kuvastavat heidän omia elämänkokemuksiaan. Kuulostaako kappale hyvältä. Oliko biisien tarttuvuus se juttu, jota lähditte tällä kertaa erityisesti jahtaamaan. Tällaisista asioista ei kannata repiä turhaa stressiä, ja yritämme parhaamme mukaan olla mahdollisimman spontaaneja ja aitoja biisintekijöitä. Siitä tässä on käytännössä kyse. Käykö tällaisen musiikin tekeminen vuosi vuodelta raskaammaksi ja vaikeammaksi. – Henkilökohtaisesti en ole juurikaan tutustunut tämän päivän metallibändeihin, mutta uskon, että kentältä löytyy loistavia artisteja, kuten missä tahansa musiikkigenressä. – Kurdt Vanderhoof ja hänen uskomaton lahjakkuutensa, Howe vastaa yksiselitteisesti. Minusta tuntuu, että tämä on terapeuttista touhua. Asiaa pitäisi varmaan tutkia vähän tarkemmin. Mikä on se juttu, joka pitää metallikoneen käynnissä. – On kuitenkin oma haasteensa saada aikaiseksi jotain uutta ja erilaista. Väliin mahtuu tietysti hieman huonompiakin hetkiä, kuten ihan joka asiassa. Potkiiko se munille. Minun ja Kurdtin [Vanderhoof, kitara] välinen hyvä kemia tekee prosessista itse asiassa todella nautinnollisen, koska hän on äärimmäisen lahjakas biisinkirjoittaja. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M E LI SS A C A ST R O OTTAEN huomioon, että Metal Church on jo lähes nelikymppinen, Damned If You Do kuulostaa yllättävän elinvoimaiselta ja tuoreelta albumilta. Metal Church tunnetaan traditionaalisesta ja trendejä uhmaavasta heavy metalistaan
– Kuten Jenni sanoi, emme halua uhrata tarttuvia sävellyksiä esittelemällä teknistä osaamistamme. Haluamme kirjoittaa biisejä, joiden mukana voi laulaa ja joita nautimme soittaa. – Biisinteko oli mielenkiintoinen kokemus ja aivan uutta minulle, Sarahille [Frances, basso] ja Shonaghille [Brown, kitara], skottibändin liidilaulusta ja koskettimista vastaava Jenni Sneddon aloittaa. Facebook-sivunne mukaan soitatte ”witch rockia”. Siinä on mukana huumoria, sillä olemmehan me vähän noitamaisia naisia. – Tämän bändin kanssa työskentely on helppoa, koska tulemme niin hyvin toimeen sekä henkilökemioiltamme että musiikillisesti. Levynne on täynnä todella tarttuvia raitoja. Oliko tarttuvuus pääasiallinen tähtäimenne. Omimme sen genreksemme, koska se kuvaa sitä mitä me soitamme: okkultistisilla teemoilla höystettyä naisvaltaista rockia! Kaikki biisimme kertovat naisista ja oudosta, epämääräisellä tavalla ilmenevästä okkultismista, Jenni sanoo. – Yleensä minä ja Sarah kehitimme jonkin melodian, jota lähdimme rakentamaan koko bändin kanssa. Millainen prosessi Of Hellions and Harridansin valmistuminen oli. – En usko, että kukaan meistä harjoittaa noituutta, tai sitten piilotamme sen hyvin. – Joo, biisinkirjoitusprosessi oli aluksi aika hulvatonta, mutta nyt se on paljon luontevampaa, koska uskallamme esitellä ideoitamme ihan naamatusten, Sarah jatkaa. Mitä se tarkoittaa. Koska keskitymme ensisijaisesti lauluun, muu musiikki tavallaan kietoutuu sen ympärille, ja ehkä biiseistä tulee siksi tarttuvia. – Jason [rummut] ja Shonagh ovat kovia stoner rock -faneja, ja me kaikki rakastamme 1980-luvun juustoisimpia juttuja. – Termi tuli ystävältämme. Emme ole kiinnostuneita monimutkaisuudesta tai teknisestä suorittamisesta, haluamme vain saada aikaiseksi iskeviä sävellyksiä. Tämä on niin kamala sekoitus, että sen ei pitäisi missään nimessä toimia, mutta meidän kohdallamme se vain jotenkin pelittää. Mitkä artistit ovat suurimpia vaikuttajianne. JUNIPER Grave on ollut kasassa vasta kaksi vuotta, joten esikoisenne tuli ulos melko nopeasti. – Luulen, että tämä on tulosta siitä, miten lähestymme kappaleitamme. – Joskus yksinkertaisimmat ideat ovat parhaita! Sarah huudahtaa. Meillä on yksityinen Youtube-kanava, jonne laitamme idearaakileita toistemme tsekattaviksi, ja sieltä löytyy todella söpöjä – tai siis nolostuttavia – videoita, jotka eivät tule koskaan näkemään päivänvaloa. Noitia ja okkultismia SYTYKKEITÄ 10. Olen kuitenkin varma, että jokainen meistä olisi palanut roviolla, jos olisimme eläneet 1600-luvulla. Bluespohjaista occult rockia soittavan Juniper Graven päällimmäisenä tavoitteena on yksinkertainen ja iskevä musiikki. Meillä oli studiossa sen verran kappaleaihioita, että pystyimme jättämään biisejä sivuun, jos niiden pyörittely meni liiallisuuksiin. – Laulujen pohjalta rakennetuissa kappaleissa on jotain erityistä, ja kun sekaan lisätään hassuja riffejä ja mielenkiintoisia bassolinjoja, se tuntuu toimivan meidän kohdallamme erityisen hyvin. Shonaghilla oli myös kovia riffejä, jotka tukevat laulua todella hyvin, Jenni kehuu. – Pidän paljon 1970-luvun rockista, progesta ja bluesista, mutta koko yhtyettämme ovat innoittaneet Dio-aikakauden Rainbow, Blood Ceremony, Jess and the Ancient Ones ja Electric Citizen. Olen myös kuunnellut viime aikoina aivan liikaa Kate Bushia ja Queeniä… Olen varma, että nekin mahtuvat mukaan, Jenni nauraa
– Miksipä en. Kaikkien ei tarvitse olla äänessä jatkuvasti, eikä joka kohtaa ole pakko täyttää kaahauksella. – MyGrainin kanssa on vähän erilainen työmentaliteetti ja tahti. Uusi kolmen biisin ep kuulostaa korviini aiempaa energisemmältä ja ronskimmalta. – Ei oikeastaan minkäänlaisia! Katsotaan päivä kerrallaan, mitä huvittaa tehdä ja mitä ei. Teillä on varmasti realistinen kuva musiikkibisneksen kiemuroista, joten mitä odotuksia teillä on MyGrainin jatkon suhteen. Kolme vuotta sitten sivuun vetäytynyt MyGrain on palannut. Maailmankiertueet ja tiheät julkaisutahdit tuskin kuuluvat tulevaisuudennäkymiin, Eve naurahtaa. MIKÄ toimi lopullisena sykäyksenä comebackille. Se tuntuu, jännä kyllä, vapauttavalta. – Vuonna 2015 oli ajatuksena lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mikä johtui useamman asian yhteisvaikutuksesta. Pystytkö allekirjoittamaan tämän. Tällä meiningillä korvat ei altistu koville volyymeille läheskään yhtä usein eikä ole siten jatkuvan stressin alla. – Mulla todettiin jonkinasteinen kuulonalenema jo yli vuosi sitten, ja nyt kesällä huomattiin määräaikaistarkastuksessa kuulon alentuneen entisestään, vaikka olin suojannut välissä korviani entistä tiukemmin, Tommy selventää. Jotenkin kummasti se silti aina kuulostaa MyGrainiltä, ulkopuolistenkin korviin. Paineeton paluu METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ T IM O H O N K A N E N 11. Tulevaisuutenne on vielä auki, mutta ainakin keikkoja on jo sovittu. – Syy uudelleenaktivoitumiseen taitaa olla käänteinen eli palo tehdä kaveriporukalla musaa ilman turhia paineita. Kaikilla meistä on muutakin elämää kuin bändi. MyGrainin laulaja Tommy Tuovinen joutui jättämään toisen bändinsä Oceanhoarsen kuulo-ongelmiensa takia. Jos pitäisi kuvailla jotenkin, sanoisin, että siellä on jotakin vanhaa, yksi tarttuvampi hitti ja jotakin aivan uutta. Enää joka kohdassa ei tapahdu sataa asiaa yhtä aikaa, vaan ilmaisu on hillitympää. Jos verrataan tämän päivän MyGrainia kolmen vuoden takaiseen, mitkä asiat ovat muuttuneet konkreettisimmin. Miten homma toimii MyGrainin kanssa. Mehän ollaan nyt täysin omillamme, ilman minkäänlaisia apukäsiä. Mulla on asiat ihan hyvin, en ole oikeasti mitenkään puolikuuro, mutta otan asian silti tietyllä vakavuudella. Istuttiin porukalla iltaa, ja jostain syystä tuntui että hitto, miksi ei! Tosin ehtojakin joutui käymään läpi, niistä varmaan suurimpana se, ettei tämä rakas harrastus saa aiheuttaa liikaa stressiä. – Varmaan se, että vaikka biisejä on tehty aina suurella sydämellä ja pyöritetty bänditoimintaa omasta tahdosta, nyt kaikesta puuttuu paineen tuntu. Meillä ei ole koskaan ollut intressiä tehdä samaa biisiä toistuvasti, eikä minkään uuden kokeilu ole koskaan poissuljettua. – Odotukset ja tähtäimet olivat pitkään todella korkealla, joten oli hirveän vapauttavaa luopua niistä ja keskittyä vain pitämään hauskaa kavereiden kesken ja nauttia siitä tärkeimmästä, musiikista. Tällä kertaa bänditoiminta kulkee rennolla otteella ja omilla ehdoilla. Se on se juttu, joka mahdollistaa tämän asian parissa puuhaamisen. Mun kuuloasian takia ajatus jatkuvasta keikkailusta ei enää tuntunut kovin hyvältä, ja siksi mun oli valitettavasti jätettävä se bändi. Ei tätä pysty tekemään väkisin, ja ajateltiin, että parempi lopettaa ajoissa, kosketinsoittaja Eve Kojo kertoo. – Oceanhoarsen kanssa tehtiin hommia aivan helvetisti, tavoitteena oli massiivinen määrä keikkailua ja kiertueita lähitulevaisuudessa. Viimeinen niitti taisi olla, kun intoa uusien biisien tekemiseen ei tuntunut kaikkien ulkomusiikillisten vaikeuksien keskellä löytyvän. – Ehkä sellaista kasvua on tapahtunut, että ollaan osattu karsia. Toki se tarkoittaa isompaa työmäärää tietyissä asioissa, mutta itse tehden tietää, että hommat hoituvat
– Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että sanoituksemme ovat hyvin monitulkintaisia ja niissä vilisevät kielikuvat ovat paikoin kryptisiä, mutta itse koen ne tästäkin huolimatta varsin konkreettisina. Taustallanne on paljon soittokokemusta. – Tässä kuitenkin piilee bändimme temaattisen puolen ydin. Yksi melko tuntuva ero on, että tämä on bändeistä ensimmäinen, joka ei treenaa koskaan yhdessä, vaan kaikki luomisja muokkaustyö hoituu äänitiedostoja hyödyntäen. Eroaako Aethyrick jotenkin konkreettisesti muista bändeistänne. Sanoituksenne ovat jotenkin unenomaisia ja monitulkintaisia, eli mitään Dark Funeral -osaston menoa ei todellakaan löydy. Millaisina levyn tekstit esiintyvät sinulle. Black metalin koko spektristä löytyy myös muita itsellemme rakkaita värinhäivähdyksiä, mutta tämä tyylisuunta puhuttelee kumpaakin vahvimmin. Olette pistäneet materiaalia ulos melko tiuhaan tahtiin. Mistä ajatus bändin kasaamisesta lähti liikkeelle. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Tiesittekö jo bändiä perustaessanne, että linja tulee olemaan tämä. Kuulostaa äkkiseltään tylsältä, mutta siinä missä tämä puoli on aiemmin lähinnä ärsyttänyt, nyt se on vähintäänkin neutraali juttu. – Tämä ei tietystikään ole mikään itsearvoisesti tavoiteltava asiaintila, mutta koska materiaalia tuntuu pulppuavan ulos suhteellisen kovalla paineella, ilman mitään pakottamista, niin antaa virran viedä vapaasti mukanaan. Näetkö bändin tulevaisuuden yhtä aktiivisena. Lisäksi puheet tekemisestä kohtaavat varsinaisen tekemisen, mikä on palauttanut ainakin omalla kohdallani sellaisen nuoruuden vimman tätä hommaa kohtaan. – Kieltämättä, monessakin mielessä. Tämä on kuitenkin sellainen potero, jossa koemme olevamme eniten kotonamme, ja se tarjoaa oikeanlaiset aseet laajan tunteiden kirjon ilmaisemiseen. Aina kun alkaa tapahtua, tapahtuu melko lailla heti, eivätkä asiat jää roikkumaan pitkiksi ajoiksi. AETHYRICK on tuore nimi. – Itse olen saanut aina kovimmat kylmät väreet biiseistä, joissa yhdistyy sekä kaihoisa tunnelma ja viiltävät melodiat että aatteellisessa ja/tai uskonnollisessa mielessä väkevät sanoitukset. Kylmiä väreitä ja kaihoisaa tunnelmaa 12. Aiheet ja rivien väleissä pujottelevat punaiset langat ovat juurtuneet enemmän käytäntöön kuin puhtaasti teoreettiseen pyörittelyyn, vaikkei tätä näe välttämättä ensisilmäyksellä raskaalla kädellä harjoitetun lyyrisen maalailun alta. Tätä pyrimme toteuttamaan myös itse. – Sivumainintana on pakko sanoa, että tämä tapahtui sattumalta talvipäivänseisauksena, mikä tietysti omalta osaltaan alleviivaa miellyttävällä tavalla päätöksen oikeellisuutta. – Kyllä se oli ihan selvä juttu alusta lähtien. – Toinen ja ehdottomasti merkityksellisempi ero menneisiin kuvioihin on se, että koko bändi jakaa sataprosenttisesti vision sekä musiikillisesta, visuaalisesta että eritoten lyyrisestä annista. – Puhuimme joskus syksyllä 2016 puolihuumorilla siitä, että meidän olisi varmaan syytä perustaa yhtye, koska olemme niin vahvasti samalla sivulla sekä musiikillisten mieltymysten että ideologisten ja esoteeristen painotusten suhteen. Jokin aika tuon jälkeen ensimmäiset raakaversiot muutamasta biisiaihiosta sinetöivät ajatuksen lopullisesti, kaksikon toinen puolisko Exile kertaa. Esikoislevy kantaa nimeä Praxis, sillä se heijastelee juuri tätä lähestymiskulmaa okkulttisia asioita kohtaan. Anonyymiä linjaa vetävä Aethyrick on suomalaiskokoonpano, jonka esikoislevyllä kuullaan syvälle sieluun porautuvaa tunnelmallista black metalia. – On vaikea alkaa ennustaa asioita kovin kauas tulevaisuuteen, mutta ainakin tällä hetkellä tahti vaikuttaisi pysyvän tasaisen tappavana, sillä meillä on piakkoin jo levyllinen uusia biisejä valmiina. Musiikkinne menee tunnelmallisen black metalin lokeroon
Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lp:n ostaminen tuntuu minusta cd-levyyn verrattuna valtavalta uhraukselta. Niiden viereltä löytyy kyllä kymmenisen lp:tä, mutta en edes muista, milloin viimeksi olisin koskenut niihin. Teen siis aivan kuten monet vinyylejä keräävät – hankin haluamani teokset niiden alkuperäisessä muodossa. Toisinaan kadehdin sitä omaisuutta, omistautumista ja pysähtymisen taitoa, jota vinyyliharrastajilla on minua enemmän. Käytännössä korvattu, minulle korvaamaton VOITA SAIRAALLOISEN PAHA MEININKI! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput vuoden lopussa Helsingin Nosturissa järjestettävään Sairaalloisen pahat festarit -tapahtumaan. Vasta seitsemän vuotta sitten aloin toteuttaa patoutuneita halujani kunnolla. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Paitsi että tämä korostaa monia edellä mainituista argumenteista, se tarkoittaa, että koen eräänlaista nostalgiaa nimenomaan cd:n hallitsemaa aikakautta kohtaan. Omalta kannaltani ainoa vinyylin valitsemista puoltava piirre on kiistatta vakuuttavampi ulkoasu. Äänilevy on etenkin käsinkosketeltavana mystinen ja kutkuttava väylä toisiin todellisuuksiin. Levyt puuttuivat. Toistaiseksi koen omistamani cd-levyt kuitenkin keskeiseksi tavaksi olla yhteydessä musiikkiin niin kulttuurisena ilmiönä kuin itseäni vahvasti määrittävänä intohimon kohteena. Pitkään pystyin ostamaan tai osasin pyytää niitä vain vähissä määrin. Tämä ristiriita ei suinkaan ratkennut siihen, että omistin nyt tarvittavan välineen. Näen cd:n vinyylinä pienoiskoossa, mutta siten, että siinä on kaikki tarvittava näppärässä muodossa. Selittämättömän henkilökohtaisen tunnesiteeni lisäksi cd yhdistää kuitenkin myös käytännössä fyysisyyden ja digitaalisuuden parhaat puolet. Itse olen kai nuoruuteni olosuhteiden vuoksi ehdollistunut cd:n edustamaan heppoiseen mutta kaikin puolin sulavampaan pikku oveen, jonka suomat seikkailut olivat joskus kaukana, mutta sittemmin sopivan lähellä. Kirjoittaja on Infernon avustaja. Kiinnostus ei kuitenkaan alkuhuuman jälkeen jatkunut. Cd:t olivat olleet siihen asti jotain itselleni saavuttamatonta, mutta maailmanlaajuisesti ne eivät olleet ainoastaan täyttä arkipäivää vaan päässeet suosioltaan jo huippuunsa. Tämä on toki pelkkä jäävuorenhuippu, sillä uutinen kuvastaa kaikilla vertailukelpoisilla markkina-alueilla pitkään jatkunutta trendiä: varsinkin, kun yhtälöön sisällytetään lataukset, cd-levy on ollut jokseenkin vääjäämättömällä matkalla jätteeksi läpi 2000-luvun. INFERNO-KOLUMNI JOONA TURUNEN JOKIN aika sitten raportoitiin, että Amerikassa cd-levyjen myynti yhä vain pienenee ja vinyylien suhteessa kasvaa, striimauspalveluiden viedessä ylimaallisen osan kakusta. Lisäksi ne ovat edullisia, helposti saatavissa, mainettaan kestävämpiä (paitsi silloin, kun ne pakataan digipakeista ylioptimistisimmin tehtyihin) ja niiden kuuntelu on joustavaa ja vaivatonta. Monella musiikinystävällä tämä manifestoituu läpi elämän kantavana kiintymyksenä vinyyliin, joka on koollaan, kestävyydellään ja säröäänillään kuin kunnioitusta herättävä portti jonnekin kauas. Senhetkinen tunnetila lienee yksi elämäni onnellisimmista. Samaan aikaan toivoin hartaasti cd-soitinta, ja eräänä jouluna käärepaperista paljastuikin cd-levyjen soittamiseen soveltuva mankka. Äänenlaatueroista on väitelty vuosikaudet, joten tyydyn toteamaan, että koen cd-levyt tässä suhteessa riittävän hyviksi. Yleisen arvostuksen kiihtyvä mureneminen todennäköisesti tekee niistä minulle entistä erityisempiä. En tunne nostalgiaa mitään tiettyä tallennusmediaa kohtaan, mutta lukuisat suosikkilevyni ovat alun alkaenkin cd:nä julkaistuja. Se on sitten eri asia, onko monien toisiaan täydentävien formaattien aikakaudella mitään järkeä tyytyä moiseen kompromissiin. Rakastan nimittäin fyysisten levyjen keräilyä, mutta toteutan sitä varmaan monen mielestä joko turhaan tai turhan vaatimattomasti hankkimalla hyllyyni noita halkaisijaltaan 12-senttisiä pyörylöitä, vieläpä hyvin harkitusti. Samoihin aikoihin perinteiselle äänilevylle alkoi olla taas kysyntää. Tunnen olevani tässä (kuten monessa muussakin asiassa) väliinputoaja. Lapsuudessani analogiset musiikin muodot olivat standardi: kuuntelin vanhempieni kanssa vanhoja vinyylilevyjä ja äänitin radiota c-kaseteille. Taipumukseni liittyy lisäksi kontekstiin. Päästyäni kunnolla kokoelman kasvattamisen makuun metsästin aikuisuuden kynnyksellä itsekin muutaman lempilevyni vinyylinä
liput nyt myynnissä. 7.-9. Kesäkuuta 2019 Hyvinkään lentokenttä eikä siinä vielä kaikki..
Testattu on ja toimii!” Megan tuomio: ”Burgereita on ollut palstalla useamman kerran, mutta niinpä vain tähänkin ruokaan löytyy uusia kulmia. Ripaus savupaprikajauhettakaan ei ole pahaksi. Laita uuniin 225 asteeseen noin 20 minuutiksi. Ota kypsät ”bataattisämpylät” uunista, laita väliin pihvi, juustot, tomaattia, suolakurkkua, salaattia ja runsaasti chilimajoneesia. Lopuksi vielä pieni vinkki: jos pannut loppuvat kesken, pekoneista saa oikein hyviä myös uunissa, samalla pellillä bataattisiivujen kanssa. 5. Tökkää pannulle öljyä, lado rintafileet kyytiin ja paista miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia välillä kääntäen. Anna olla alkuun rauhassa pannulla ennen kuin käännät! 7. 2. Wind of Pain on unohdettu ja aliarvostettu jyrä.” Bataattibursat ja shopska-salaatti ”Rundeilla vedetään pitsaa ja kaljaa, mutta kotona useimmiten joten aivan muuta”, toteaa Diskelmän Maku. Ota kanan rintafilee jääkaapista lämpiämään puolisen tuntia ennen paistamista. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN MAKUN KOKATESSA SOI: Wind of Pain – State of Brutality -7” (1996) ja Wealthrevel-7” (1997) ”Jos näitä ei ole, niin sitten Mutilate Mankind 1995–1997 -kokoelma, jolla homma tulee myös selväksi. Bändin viisi vuotta sitten ilmestyneen täyspitkän nimikappaletta mukaillen: ”Are you a cook or a king, I say eat everything!” Makun luonnehdinta: ”Safkan ideana on helppous ja yksinkertaisuus. Voitele viipaleet öljyllä ja mausta ne suolalla, pippurilla ja savupaprikajauheella. 16. Perusburgersämpylät ovat melkoista pullahöttöä, ja kun bataattiranskalaisia nauttii nykyään maunkin puolesta mieluummin kuin perusmallisia, mukulan käyttö pohjana ja hattuna on suorastaan yksinkertaisen nerokas idea. Mausta suolalla ja pippurilla. 4. Kypsennysajaksi tosin riittää kymmenisen minuuttia.” SHOPSKA-SALAATTI • kurkkua • tomaattia • paprikaa • sipulia • valkoista juustoa (fetatai salaattijuusto on ok, ellei bulgarialaista juustoa ei ole saatavilla) BATAATTIBURSAT • bataattia • jäävuorisalaattia • tomaattia • porkkanapihvejä (valmis pakaste) • broilerin rintafileetä • pekonia • halloumijuustoa • juustoa, aurajuustoa, suolakurkkua ja mitä nyt mieli halajaakaan • öljyä • suolaa • pippuria • savupaprikajauhetta • chilimajoneesia 1. Paista pekoni kuumalla pannulla rapeaksi ja nosta talouspaperin päälle ”kuivumaan” liiasta rasvasta. Paista pakasteporkkanapihvejä miedolla lämmöllä rapeaksi noin 15 minuuttia välillä käännellen. 6. Leikkaa kaikki ainekset ohuiksi viipaleiksi tai paloiksi. 3. Makuja on taatusti riittävästi, mutta ne eivät riitele keskenään, ja isompikin pötsi täyttyy jo yhdestä burgerista melko mukavasti. Halutessasi voit lorauttaa joukkoon tilkan oliiviöljyä. Sekoita ainekset keskenään ja nauti bursan kyljessä! 1. Pese ja leikkaa bataatti noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. 2. Ainakin tässä taloudessa on maistunut. Jos ei jaksa käydä kaupassa, saati väsätä mitään, niin tilaa netistä pizzaa ja laittaa Uutuuden Kaikki on paskaa -seiskan soimaan. Paista myös halloumia rapeaksi noin vartin verran
Koossa on mielenkiintoinen jengi. Nuo neljä aikovat päästää lopultakin päivänvaloon projektin, jota ovat rakentaneet salaa jo toista vuotta. Kahdesti. Vuonna 1965 syntynyt Vincent on paksunahkaisen punaniskan oloinen jässikkä, joka mielellään antaakin itsestään juuri sellaisen vaikutelman. Kyllä tiesimme. Autoja virtaa sellaista tahtia, että liikennevalottomia katuja ei tahdo päästä ylittämään. Hänen peukalossaan on muhkea side. Mies, jota käärme puri kahdesti, on basisti-laulaja David Vincent, Morbid Angel -legenda. Vaikka paikkakunta on pieni, sen kaduilla käy vaarallisen vilkas liikenne. Täällä käy aina välillä istumassa sellainen neljän hengen porukka. Sitä heppua ja hänen porukkaansa varten olemme tulleet Woburniin. Hänen baariinsa on juuri pöllähtänyt joukko ulkomaalaisia asiakkaita. – Se oli tilanne, jossa en tehnyt ihan parhaita päätöksiäni, Vincent lausahtaa sävyyn, joka kertoo asian olevan loppuun käsitelty. Kalkkarokäärme oli kuulemma purrut häntä. – Ellen arvaa väärin, te olette musiikki-ihmisiä, hän arvioi ja vääntää oluthanan auki. Mutta B rittiläisen pikkukylän pubin isäntä katsoo pitkään. He levyttävät täällä, koska täällä asuu, tuottaa ja tekee taikojaan Orgone-studion isäntä Jaime Gomez Arellano. PEDON DNA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TINA KORHONEN 18. Professorin jengi Woburn on kaunis tuhannen asukkaan kylä lähellä Milton Keynesiä. Levy-yhtiö Season of Mist on kutsunut paikalle muutaman journalistin, jotka saavat ensimmäisinä ulkopuolisina kuulla, mitä oikein on tekeillä. Vartin verran vilkkaan tien laitaa käveltyämme seisoskelemme Gomezin pihalla ja teemme tuttavuutta artisteihin. No juu, vähän sentyyppisillä asioillahan tässä liikutaan. Yksi hepuista on amerikkalainen. Kimpassa he ovat VLTIMAS. David Vincent puristaa kättä vähän liian lujasti ja tuijottaa silmiin kuin nähdäkseen, hätkähtääkö toinen. Rune Eriksen, David Vincent ja Flo Mounier ovat yhdistäneet voimansa matkalla äärimmäisyyteen. – Kävi eilen pikku vahinko, mies murahtaa eikä kerro enempää. Joku ottaa puheeksi pubin omistajan mainitsemat käärmeenpuremat. Luultavasti käärme ajatteli ihan samaa hänen puremisestaan. Hänen kanssaan soittavat Cryptopsyn virtuoosirumpali Flo Mounier sekä Mayhemissäkin vaikuttanut äärikitaristi ja -säveltäjä Rune Eriksen. Hän näyttää ilahtuvan, kun vastapuoli pysyy lujana. – Tiesittekö, että teikäläisiä on täällä enemmänkin
Kolumbiasta Eurooppaan muuttanut nuori studionero on vuokrannut Woburnista vanhan talon ja remontoinut sen perusteellisesti. – Kyllä. Woburn Abbeyä on 1500-luvulta hallinnoinut Russellin suku. – Täällä on ollut tosi hyvä tehdä töitä. – Mutta on myös kivaa lähteä kotiin. – Ja se on Professorin syytä, Vincent murahtaa niin jäyhästi, että Eriksen murtuu ja tunnustaa saman tien. Gomez johdattaa vieraat pikaiselle kierrokselle kotiinsa. kun jää on murrettu pienellä alku-uhittelulla, hän paljastuu oikein joviaaliksi seuramieheksi. Olohuonetta hallitsee valtava vinyylilevykokoelma. Kymmenen vuotta Vincentiä nuorempi Rune Eriksen on hiljainen, vähän varautuneen mutta ystävällisen oloinen norjalainen. – Kun Rune mainitsi Davidin, sanoin että joo, totta kai me kysymme mukaan kaikkien aikojen parasta death metal -laulajaa. Woburnista ajelee Lontooseen reilun tunnin. – Halusin lähteä helvettiin Lontoosta, Gomez perustelee. Kaikkien pitää tajuta se. Olen soittanut Flo’n kanssa ennenkin, ja Davidin kanssa olen pitänyt yhteyttä jo vuosikausia. Vuonna 1974 syntynyt Flo Mounier on välitön ja fiksu kanadanranskalainen, joka juttelee luontevasti kaikkien kanssa ja pomppaa nopeasti hakemaan istuimen sille, jolta se puuttuu. ”Tämä ei ole mikään sivuprojekti. Ja sitä se itse asiassa onkin. Mounier kuuntelee ja nyökkää. Kolumbian mies on huomannut, että tarkeneminen ei ole näillä lakeuksilla ihan itsestään selvää. Tämä on bändi, ja olemme hyvin tosissamme.” – David Vincent 19. Yksikään meistä kolmesta ei ole kiinnostunut pyörittelemään mitään ekstrahankkeita. Maisema on niin pastoraalinen ja laakea, että se saa pihapuun näyttämään suunnattoman suurelta. Ja heidät minä löysin helposti. Vihreys ulottuu silmänkantamattomiin. Vincent, Eriksen ja Mounier ovat asustelleet siellä albumin äänitysten ajan eli viimeksi kuluneet kolme viikkoa. Salaisuus avautuu Gomez kääntää seitsenpaikkaisen maasturinsa pienemmälle tielle. Se kuuluu tuottajan kämppäkaverille, joka pyörittää työkseen rokkibaari Crowbaria Lontoossa. Gomezin koti sijaitsee keskellä valtavan laajoja heinäniittyjä. Lordi Russell perheineen asuu hulppeassa kartanossa ja omistaa sen ympäriltä kaiken, mukaan luettuna Gomezin talon. Kunhan pääsen sinne, taidan… rikkoa jotakin. Yhdessä nämä miehet ovat yhtye, jonka nimeä edes levy-yhtiö ei vielä tässä vaiheessa päivää tiedä. Halusin alkaa taas soittaa tällaista musiikkia ja tehdä sen parhaiden mahdollisten tyyppien kanssa. Otan kaiken syyn niskoilleni. Kaupungissa on liikaa häiriötekijöitä, ja aina on joku kaveri tulossa kuuntelemaan, Vincent sanoo ja menee unelmoivan näköiseksi. Mayhemissä häntä kutsuttiin Blasphemeriksi, mutta Vincent nimittelee häntä hellästi Professoriksi. Tämä äärimetallin voimatrio on niitä kokoonpanoja, joita tavataan kutsua superbändeiksi. Silti siellä on hyvin kotoisa ja lämmin tunnelma. – On kivaa, kun ei palele. Oli helppo päätös lähteä mukaan. Talo on koristeltu keraamisilla meksikolaisilla pääkalloilla, Baphomet-patsaalla, perhosilla, nurinpäin käännetyllä krusifiksilla, hämähäkeillä, eläinten sarvilla ja afrikkalaisilla keihäillä. – Teetin tänne lattialämmityksen, ihan koko taloon, Gomez virnistää. – Aloin katsella, mitä maaseudulla sopivan lähellä sitä olisi tarjolla. Ilman muuta. Tämä oli ensimmäinen paikka, jota kävin katsomassa
– David on yhtä kova omalla sarallaan. Sen verkkainen liike on aina välillä omituisella tavalla synkassa raa’an, nopean ja kimurantin metallin kanssa. Sen vieressä on tarkkaamo, jossa musiikkia taltioidaan, tuotetaan ja kuunnellaan. Eikä sillä olekaan. – Tuntui tärkeältä pitää tällainen kuuntelusessio juuri nyt, Vincent sanoo biisien välissä. Musiikkia, jolla on juuret menneisyydessä mutta joka tähyää tulevaisuuteen.” – Rune Eriksen 20. – Useimpien black metal -kitaristien tremolopikkaus on aikamoista säheltämistä. Kun musiikki alkaa pauhata, hänen kasvoilleen leviää hymy. Nimettömän tien päässä seisoo punainen tiilitalo. Sen kyllä huomaa. – Kuuntele, miten Rune soittaa, Gomez vinkkaa. Suurempaa kontrastia on vaikea kuvitella, mikä vain korostaa projektin salaista luonnetta. – Täällä oli sodan aikana radiokeskus, josta lähetettiin natsivastaista propagandaa. – Olin aivan jäätävässä krapulassa helteisessä Teksasissa, kun keksin Last Dayn riffin, Eriksen mainitsee. – Sitä äänitettiin vielä tänä aamunakin, Mounier huikkaa takapenkiltä. Nykyisin sieltä lähetetään maailmalle musiikkia, metallia, hardcorea ja kaikenlaista muutakin. – Ääh, nämä tietävät sen tempun kyllä, tuottaja kiusaa. – Nyt on aika alkaa jakaa infoa tästä salaisuudesta, jonka olemme pitäneet meidän ja levy-yhtiön tietona jo kauan. Hän fraseeraa brutaalisti, mutta myös tiukasti ja selkeästi. Tarkoitus on kuunnella trion levy siellä, missä se on äänitetty. Levy ei ole valmis, mutta se on niin hyvin kasassa, että kissan voi päästää pussista. Pari vuotta. Perässämme tulee vielä yksi auto, joka on melkein tyhjillään. Hän tekee yhteistyötä muun muassa suomalaisen Svart Recordsin kanssa. Rune sen sijaan vetää aina ihan helvetin tiukasti. Bändin jäsenet tuntuvat olevan hiukan herkillä tilanteen vuoksi. Ainoastaan Monolilith on saanut lopullisen nimen. Mutta kovaa se tulee. Tuntuu siltä kuin muulla maailmalla ei olisi osaa eikä arpaa siihen, mitä studiossa tapahtuu. Tässä vaiheessa musiikki on niin uunituoretta, ettei se ole vielä edes ihan valmista. Me vain annoimme musiikin avautua eteemme. Biisejä on tehty muun muassa Vincentin luona. Vielä. Hän haluaa aina laulaa pitkiä osia kerrallaan. Selkein vertailukohta on Morbid Angel, mutta biiseissä kuulee ”Meillä ei ole ollut minkäänlaista suurta suunnitelmaa. Suunnattomat vihreät heinäpellot ympäröivät sitä niin kuin Gomezin kotiakin. Ne ovat niin suuria, että studiorakennus ja sen pihapiiri ovat kuin saari valtameressä. Vain hetkeä aiemmin kaahasimme Vincentiä ja muita kuljettavan auton perässä valoja vilkutellen, kun sen kuski ajoi ohi risteyksen. Niillä on sellaisia työnimiä kuin Total Destruction, Fast ja Last Day. Olemme menossa Gomezin studiolle. Erikssen ja Mounier tulevat lähemmäksi, kalliiden kaiuttimien ääreen, mutta vaikuttavat jännittyneiltä. – Sen vuoksi on vähän vaikea selittää ihmisille, mihin heidän pitää ajaa. Maalaisidylli tuntuu värähtelevän eri taajuudella kuin punaisessa tiilitalossa pauhaava väkivaltainen metalli. Tarkkaamon ikkunasta näkee, että heinäpellon yllä lentelee neljä mustaa, levotonta lintua. – Tällä tiellä ei ole nimeä, hän sanoo. Antenni oli tuossa, Gomez sanoo ja näyttää maahan upotettua metallista jalustaa. Bändillä – ja bändiltä se nimenomaan kuulostaa – on valmiina kymmenkunta biisiä. Tiiliseinäinen tila on sellainen, ettei ylimääräisiä kaikuefektejä juuri tarvita, kun akustointi on kunnossa. Gomez ja ja bändi korostavat yhä uudelleen, että nyt kuunnellaan raakamiksauksia. Siksi niihin tulee oikeanlainen voima ja fiilis. – Laita tarpeeksi kovalle, Erikssen vinkkaa Gomezille, joka avaa tietokoneeltaan ensimmäistä biisiä kuunneltavaksi. Salaisuus sisältää brutaalia, kompleksista ja tiukkaa metallia. Kaukana pyörii tuulimylly. Gomez innostuu kehumaan studionsa soittohuoneen akustiikkaa. Halusin, että se olisi samaan aikaan progressiivista ja vanhan koulun kamaa. Tuottaja on vuokrannut Lordi Russellilta toisenkin rakennuksen, joka sijaitsee vähän matkan päässä hänen kotoaan, ja muuttanut sen moderniksi äänipajaksi. Vincent jää istumaan tarkkaamon ulkopuolelle ison olutkolpakon kanssa. Gomez tekee 50–60 masterointityötä vuodessa ja äänittää, miksaa ja tuottaa lisäksi muutaman levyn
– Emme pidä tätä bändiä itsestäänselvyytenä, vaan suhtaudumme musiikkiin hyvin intohimoisesti. – Me olemme VLTIMAS, Vincent sanoo. myös Cryptopsyn rytmiikkaa ja lujuutta, jota Eriksen aikoinaan toi Mayhemiin. – Jos kuuntelen metallia, se on tällaista mahdollisimman raakaa, rujoa ja käppäistä kamaa, Gomez sanoo. Me vain annoimme musiikin avautua eteemme, Eriksen alkaa kertoa. Yhdessä soittaminen, se energian vapauttaminen, ja sitten rennosti ottaminen ja jutteleminen sai meidät ymmärtämään, mihin suuntaan tätä bändiä pitäisi viedä. Kun palasin äärimusiikkikuvioihin, Gomez oli ensimmäisiä tyyppejä, joille puhuin siitä. Mounier analysoi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin rytmillisiä eroja ja asettuu jämerästi Zeppelinin kannalle. Hän on läheinen ystäväni. – Me pidämme samanlaisesta estetiikasta ja rakastamme intohimoisesti aitoa musiikkia. – Tähän musiikkiin on kerääntynyt äärimusiikin ja ääriajattelun kolmen ultimaattisen veteraanin ultimaattista energiaa. Hänellä on oikeanlainen korva tällaiselle orgaaniselle, luonnollisen kuuloiselle kamalle. Haamunuotit. Hän on tehnyt töitä muun muassa Cathedralin, Paradise Lostin ja Ghostin kanssa. Ja lyriikkaa, josta vastaa Vincent. – Olen tuntenut Gomezin pitkään. Parhaissa paloissa – kuten Monolilithissä ja Last Dayssä, josta kaavaillaan levyn päätösbiisiä – se on jopa enemmän. – Halusin, että se olisi samaan aikaan progressiivista ja vanhan koulun kamaa. Stereoissa soi Danzig. Mutta toisaalta, juuri siksi meillä on nyt VLTIMAS. – Meillä kolmella on täysin erilaiset musiikilliset taustat. – Minä olen kuka olen. Toisaalta on myös niitä levyjä, joihin rakastui nuorena ja joita rakastaa ikuisesti. – Meillä ei ole ollut minkäänlaista suurta suunnitelmaa. Eriksen ja Mounier noutavat juotavaa ja tulevat istuskelemaan pihalle. Musiikkia, jolla on juuret menneisyydessä mutta joka tähyää tulevaisuuteen. Kun Metallican Ride the Lightning pärähtää soimaan, Eriksen soittaa keittiössä ilmakitaraa silmät kiinni. Jos Eriksenin, Mounierin ja Vincentin yhteinen intohimon kohde pitäisi kiteyttää yhdeksi sanaksi, se olisi äärimmäisyys. Ei tarvitse kuin avata netti, niin tietää, millainen misantrooppinen kusipää minä olen, laulaja sanoo. Hän on hakenut kaupasta lisää kaljaa. Raakaa kamaa ja haamunuotteja Yö on laskeutunut ja juhlat ovat alkaneet. Ei mikään sivuprojekti On jo hämärää, kun palaamme Gomezin talolle. Perulainen kuolobläkkis on perin karua kuultavaa. Eriksen on samaa mieltä. Koko maailma tietää ne jutut. Musiikin täytyy ensimmäiseksi miellyttää meitä. Hän on vastahakoinen pureskelemaan sanoituksiaan valmiiksi. Tunnelmallisten pihavalojen loisteessa soi ensin Danzig ja sitten The Rolling Stonesin Goats Head Soup, jota Gomez soittaa pitkin hampain tilaisuuden ainoan suomalaistoimittajan pyynnöstä. Yksikään meistä kolmesta ei ole kiinnostunut pyörittelemään mitään ekstrahankkeita. Mutta sehän ei ole yksin minusta kiinni. Gomez ehdottaa, että voisimme palata hänen luokseen jatkamaan aiheesta. Vincent harppoo jääkaapille. Ja nyt on koittanut aika paljastaa pedon nimi. Vincent tarttuu sanaan ”bändi”. – Bändin koko uralta saisi koottua yhden tosi hyvän albumin, hän sanoo. Hän on kattanut keittiöönsä seisovan pöydän, jossa on juustoja ja kaikenlaista muuta syötävää ja juotavaa. – Kirjoitin kaiken spontaanisti. Pihalla on vähän rauhallisempaa. Nyt polut ovat yhdistyneet, mutta suunta on sama. Tässä on olennaista kunnioittaa toisen persoonaa ja historiaa, ja pitää osata kommunikoida. Monia eri asioita. – Voi saatana. 21. – Ei niin, Mounier innostuu. – Kysyin Runelta vuosien varrella monta kertaa, koska hän oikein alkaa taas soittaa tällaista musaa, Gomez huikkaa ohi kävellessään. Hän tuntui hyvin luonnolliselta valinnalta tuottajaksi. Vincent ihmettelee ja silmäilee kulkuneuvoja epäluuloisen näköisenä. Vincent huomauttaa, että musiikin äärimmäisyys ei tarkoita pelkästään rivakkaa tempoa. – Minä muuten menen takaisin tuolla. Ihan täysin, vaikka jokainen on soittanut metallia todella pitkään. – Tämä on tavallaan musiikillinen testi. Siinä Gomez on tietysti väärässä, mutta se hänelle anteeksi annettakoon, sillä hän on oikeilla jäljillä niin monessa muussa asiassa. Vähän ajan päästä paikalle saapastelee myös Vincent, jolla on kolpakossaan tummaa olutta. Halusin tulla tekemään levyn tänne, koska vastustan modernin kuuloista musiikkia ja steriiliä ja väljähtänyttä soundia, kitaristi kertoo. Gomezilla on myös vaikuttava ansioluettelo. Ei voi olla. Tämä on bändi, ja olemme hyvin tosissamme. Hän tähdentää, että kyse ei ole yhdestä levystä vaan suuremmasta asiasta sekä siitä, mihin musiikki on menossa. Season of Mistin mukaan tuon energian kiteytymä, kirjoitushetkellä vielä nimetön albumi, julkaistaan ”alkuvuodesta 2019”. Meillä kolmella on sama intohimo tiettyyn juttuun, ja se juttu kuuluu tuolta levyltä. – Se, että bändissä on kolme erilaista ja vahvaa hahmoa, tekee levystä todella vahvan. Mounier sanoo, että suunta alkoi selkeytyä vasta siinä vaiheessa, kun bändi alkoi treenata. Kaikkien pitää tajuta se. – Jason Bonham on hyvä, mutta ei ole isänsä Bonzon voittanutta, hän sanoo ja on soittavinaan komppia. – Tämä ei ole mikään sivuprojekti. – Luulen, että tämä ryhmä on aikamoinen trio. Ehkä yleisö diggaa tätäkin, jos se kerran diggaa meitä. Kokeilu, Mounier sanoo, kun meteli on vaiennut ja seisomme ulkona auringonpaisteessa juttelemassa kuulemastamme. Flo ja David ovat haastaneet minua ajattelemaan myös eri tavalla. Mounier, Vincent ja Eriksen ovat päässeet siitä yksimielisyyteen vasta hetkeä aiemmin. Sisältö on sataprosenttisen tarkasti samassa vireessä tämän jatkuvasti kasvavan pedon kanssa, jossa on meidän kaikkien kolmen DNA:ta. – Se voi olla myös hitautta, hulluutta, tarttuvuutta. Sinne he ovat aina pyrkineet, kukin omaa reittiään. – Miksi tuossa yhdessä autossa ei ollut juuri ketään ja me istuimme kahdessa muussa kuin sillit purkissa. Meikäläinen ei tajua enää mistään mitään, hän jupisee ja täyttää kolpakkonsa. Samoin faneihimme, mutta emme kuitenkaan tee musiikkia miellyttääksemme heitä. Vähän myöhemmin tuottaja ilahduttaa kitaristia panemalla soimaan Goat Semeniä. Keittiössä portugalilainen toimittaja José Carlos Santos pöyristyttää David Vincentiä kertomalla, että on olemassa saksalainen metalcoreyhtye, jonka nimi on We Butter the Bread with Butter. Pelkkä ajatuskin sen nimisestä yhtyeestä saa hänet näyttämään kärsivältä. Minulla on tietynlainen tausta ja erittäin vahvoja näkemyksiä. Eriksenille Gomez oli ainoa oikea vaihtoehto VLTIMASIN äänittäjäksi ja tuottajaksi. Musiikki on siis selkeästi osiensa summa. Eriksenille tärkeämpää oli kuitenkin henkilökohtainen yhteys. – Tiedätkö, mikä on tärkeintä rumpujen soittamisessa
TEKSTI VILJA VAINIO KUVAT NEALEKSANDRA PHOTOGRAPHY 22. Sitten silloinen laulaja Viljami [Holopainen] nosti sen uudelleen pöydälle ja se jäi. – Oli hirveän vaikeaa keksiä nimeä alkuaikoina, Iivo kertoo – Lopulta mun mutsi tais heittää jostain mytologiakirjasta ton nimen. Sellaista fiilistä ei oo tullut kenellekään meistä, Lassi toteaa. Uskon sen kuuluvan hyvällä tavalla, että oli ehkä vähän tuskaa välillä. Toinen studioalbuminne Life Is Not Beautiful julkaistaan tänään, 19. – Ja että on tehty pitkään, Iivo täydentää. Melodista poweria soittavalla Arionilla on takanaan kolmen vuoden koetus. Ei tarvi miettiä, että jotain olis tarvinnut tehdä toisin. TAKANA TUSKIEN TAIVAL I stahdamme perjantai-iltapäivänä loosiin Helsingin Urho Kekkosen kadulla sijaitsevassa ravintolassa. Katsottiin vähän sen merkityksiä, ja ilmeisesti Arion on ollut joku muinaisen antiikin Kreikan muusikko, laulaja tai vastaava. Tuskien taival tämä on ehkä hetkittäin ollut, mutta siinä varrella on ollut myös paljon tosi hienoja juttuja ja kokemuksia. Mitkä ovat fiilikset. – Mä liityin bändiin 2015, ja käytännössä siitä asti tätä päivää on odoteltu. lokakuuta. – Levy kuulostaa meidän mielestä oikeastaan just sellaiselta, miltä ollaan haluttu. – Siis huikeat, pitkät kolme vuotta takana, Lassi aloittaa. Aloitetaan kuitenkin perusteista: mistä nimi Arion oikein tulee. Kitaristi Iivo Kaipanen huomauttaa ”perinteen jatkuvan”, ja solisti Lassi Vääränen selittää, että kaksikko tapasi Arionia nykyisin ulkomailla edustavan levy-yhtiön, AMF:n, edustajat ensimmäistä kertaa samassa paikassa. Taival on ollut välillä tuskainen, mutta sen tuloksena on yhtyeen mukaan levy, jolta ei tarvitse muuttaa mitään. Ehdotin sitä jätkille, mutta ne eivät oikein innostuneet. Solistinvaihdoksen jälkeen halu saada uutta musiikkia pihalle on ollut suuri, ja toisen studioalbumin julkaisupäivää on odotettu yhtyeen sisällä kärsimättömästi. Yhtiön väki oli tullut katsomaan bändin showcase-keikkaa viereiseen Semifinaliin, ja levytyssopimus solmittiin käytännössä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme
– Mutta me haetaan koko tuolla levyllä sitä, että ei jäädä synkistelemään, vaan päästään niistä kohti valoa, Iivo kiteyttää. – Piti tavallaan alkaa rakentaa biisejä sen ympärille, millainen Lassin ääni ja tyyli on. Sen jälkeen alettiin hakemaan enemmän diversiteettiä ja alkoi syntyä progempaa ja balladiosastoa. – Ollaan loppujen lopuksi kuitenkin aika elämäniloisia tyyppejä. Ajattelen myös oman pappani kautta sitä tekstiä. – Muistan kun Riku [Pääkkönen, bändin Suomen-levy-yhtiön Ranka Kustannuksen pomo] kuuli sen demon, niin se laittoi viestin, että ”jos tää ei toimi, niin mun pitää vaihtaa alaa”. – Esimerkkinä vaikka Last One Falls, ehkä jopa oma lemppari tuolta levyltä tällä hetkellä. – Mutta yleisesti Life Is Not Beautiful toimii hyvin otsikkona levyn kaikille teksteille. Toimi heti. Ja kyllä se sitten lähti sen verran, että Riku tekee edelleen Suomen musaviennille duunia. – …ainakaan nauhoitettuna päässyt käyttämään, Lassi täydentää. Ne kertoo elämän synkemmistä hetkistä. Moni on kysynyt, että onko se sama jätkä joka laulaa sen, Iivo kertoo. Lähdettiinkö tätä tyyliä tavoittelemaan tarkoituksella, ja vaikuttiko esimerkiksi solistinvaihdos siihen. Uusi albuminne on suoraviivaisempi ja kuulijan näkökulmasta elektronisempi kuin debyyttinne (The Last of Us, 2014). Iivo huomauttaa, ettei ole kirjoittanut kyseisen kappaleen sanoituksia kokonaan itse, vaan ne ovat suurimmaksi osaksi Jani Liimataisen (Cain’s Offering, exSonata Arctica) käsialaa. Last One Fallsissa taas on niin eeppinen tunnelma, on jotenkin uskomatonta, miten se on tallentunut niin hienosti. Itse asiassa se on mennyt aika syvälle tässä jälkeenpäin, kun mun pappani, 93, oli sodassa ja on alkanut vasta vanhoilla päivillä kertomaan mulle sotatarinoita. On tavallaan hieno juttu, että ollaan saatu tallennettua levylle omakohtaisuutta, vaikka ne ei olleet kovin positiivisia asioita. ”Ei me bändin sisällä ehkä hirveästi ajatella, että oltais saavutettu paljon.” 23. Siinä pääsee sellaseen fiilikseen, että henkilö on sodassa, joka alkaa olla ohi. Nyt kun tuska tuli puheeksi, niin albumin nimikkokappale sisältää seuraavat rivit: ”Life is not beautiful, it’s cold and lonely (…) you live and die alone”, mistä moinen pateettisuus kumpuaa. – Sitten kans At the Break of Dawn, siinä kaikki vaan loksahti kohdilleen, Iivo jatkaa suosikkien listaa. – Jos mä ymmärrän sen biisin tarinan oikein, se kertoo viihdeteollisuuden kuoppaan ajautuneesta taiteilijasta, josta on imetty kaikki mehut, käytetty loppuun rumasti sanottuna, Iivo kuvailee. Usva vaan nousee, ja se kävelee ja vähän niin kuin laulaa sitä biisiä. – Se on sellainen kappale, jolla Lassi laulaa tosi matalalta alussa, erilaisella soundilla, mitä jengi on tottunut kuulemaan. – Siinä on aika paljon tän kolmen vuoden…, Lassi miettii ja Iivo alkaa nauraa, – …sellaisia henkilökohtaisiakin juttuja [Iivo: ”On, on.”], mitä on tullut teksteihin. Kolme ekaa biisiä, jotka tehtiin tälle levylle, ne oli muuten singlet, ne napsahti ihan suoraan. – Me itse asiassa löydettiin sellaisia soundeja, mitä sä et ollut oikeastaan aikaisemmin…, Iivo heittää väliin. – No se just vaikutti, Iivo ennättää vastaamaan. Lassi kertoo, että hänen toinen lempikappaleensa uudelta albumilta on Punish You. – Siinä kävi ehkä myös niin, että itsekin, mutta ehkä Iivo eniten, alkoi huomata, mitä mä pystyn tekemään mun äänellä, jyväskyläläisestä Cønstantine-yhtyeestä Arioniin löydetty Lassi miettii. Hei, kuka laulaa. Ne on Iivon tekstejä, mutta itselläkin on paljon samoja kokemuksia. – Siinä on sellaista old school -riffiä ja kertosäkeessä hyvää amerikanmeininkiä
– Tavallaan meillä kaikilla nälkä kasvaa syödessä. Varmaan siinä hetkessä tietysti menee niihin fanipojan saappaisiin ja tää on ihan täyttä paskaa, mitä mä nyt kerron. – Joku majorlafka saattaa tarjota diiliä, jos vaihtaa kielen suomeksi, Iivo pohtii vakavana. Sitten keikan jälkeen tulin bäkkärille, join seitsemän Red Bullia, kolme kuppia kahvia ja nukahdin tälleen, kitaristi selittää ja demonstroi tapahtumaa retkahtaen penkille. Joka paikkaan sattui ihan älyttömästi, toivon ettei sama käy uudestaan. Kyllä saavutuksista pitää osata nauttia, sitä pitää yrittää ehkä tässä opetellakin. – En usko, että se muuttuu pitkään aikaan hirveästi, enkä usko, että se on muuttunutkaan, Iivo pohtii. – Joku tilasto tais olla, että jopa 90 prosenttia isojen radiokanavien musiikista on suomenkielistä. – Vittu se on joku, Iivo naurahtaa, – mutta siis mulla on samat, ne tuli kaikki tossa. Te sen sijaan olette menestyneet omalla tyylillänne. – Se ei oo helpoin paikka tulla kuitenkaan, Iivo hekottaa. – Laidasta laitaan tulee kuunneltua. Me ollaan sitä mieltä, että ollaan ansaittu kaikki toi hype, mutta ei me sitä sen kummemmin ajatella, katsotaan eteenpäin. Niillä on työmoraalia ja sellainen taito, että ne pystyy kyllä pääsemään sinne. Jos jotain bändejä pitää nostaa, niin Bring Me the Horizon on paras koko maailmankaikkeudessa, ainoa bändi jonka suhteen mä tunnen itteni fanipojaksi. Uskon kuitenkin, että metallissa muutosta ei ole ollut. At the Break of Dawn -singlellä laulaa myös Amaranthen Elize Ryd. Miten itse näette asian. Kun Dickinson tulee, niin oon ”hey, alright”, Lassi sanoo ja esittää ottavansa häthätää selfietä jonkun kanssa. Blind Channel, Shiraz Lane ja mitä kaikkia muita nyt on. – Just näin, Iivo sanoo. – Mulla ei ehkä ole sellaista ihan älytöntä fanitusta enää ketään kohtaan, että mä oisin innoissani, että pääsen ottamaan selfien jonkun kanssa. Kaikki meni vaan nappiin sen kanssa. – Se on muuten mun bucket-listalla! Iivo huomauttaa. – Mulla on ehkä kaksi. – Ei mun metalli-imago siitä varmaan kärsi, eikä se haittaa, vaikka kärsisikin. – Yks hassu juttu kävi meidän tokalla Japanin-reissulla 2014 Loud Parkissa, Iivo pohjustaa. – Ehkä meillä on sellanen ilmapiiri. – No jos heitetään isoksi, niin kyllä Bruce Dickinson ois aika siisti joskus tavata, Lassi jatkaa. – Tykkään soundtrackmusiikista tosi paljon, Iivo puolestaan kertoo. – Moni valitsee sen, että pääsee ineen helposti versus se, että tekee jotain, mitä ainakin luulee haluavansa tehdä. Wacken ja Jenkkeihin, ehkä rundille, mutta sitten on alkanut kiinnostaa myös se 7… Tons of Metal, se Miamista lähtevä risteily, Lassi aloittaa. – Ei me bändin sisällä ehkä hirveästi ajatella, että oltais saavutettu paljon, Iivo miettii. Ja että se tuli Tuulokseen, mikä on tuolla noin… Tuuloksessahan se on Lassi ja Iivo repeävät nauruun. – Se oli ensimmäinen kokemus siitä, että joku on nähnyt niin paljon vaivaa, fanittanut niin paljon. Ehkä rockin paluulla tarkoitetaankin 1950–1980-lukujen kaltaista tilaa, jossa rock on ollut valtavirtaa. – Otsikointi on tavallaan muuttunut,ehkä sen jälkeen, kun suomibändit menestyi ekaa kertaa isosti, bodomit ja nightwishit ja muut. Selvisin siitä jotenkin läpi, jollain adrenaliineilla vaan. – Kyllä meillä kaikilla on tavoitteet niin korkealla ja pitkällä. – Oon Hans Zimmerja John Williams -fani. Otsikot muuttuvat, musiikki ei Puhutaan paljon siitä, että rockja metallimusiikki on tulossa takaisin. Miltä tuntuu, kun on saavuttanut jo noinkin paljon noin nuorena. Seuraavaksi Iivo ja Lassi arvuuttelevat risteilyn virallista nimeä (70 000 Tons of Metal) vaihtaen sen edessä olevaa numeroa. – Mutta englanninkielisen musiikin tekeminen on varmasti vähentynyt Suomessa mainstream-puolella, Lassi huomauttaa. – Se on ollut silloin kaikki, Iivo sanoo. – Puolen tunnin päästä yhtäkkiä vaan heräsin ja olin silleen, että aha, mulla on mennyt taju. Sitten lopulta varmistui, että Elize on Raskasta joulua -kiertueella ja pääsee välipäivinä sopivasti nauhoittamaan. Nauttia enemmän hetkestä, tästäkin päivästä, kun se levy on oikeasti ulkona. Se on monelle varmasti vaikea valinta. – Tuuloksen-keikalle taas tuli Saksasta fani, joka oli maalannut mun muotokuvan ja antoi sen mulle lahjaksi, Lassi muistelee. Hyviä bändejä, jotka pystyy pääsemään sille levelille, on paljon tälläkin hetkellä. Huomaa, että mitä enemmän tekee keikkoja, treenejä ja studioita, niin niiden jälkeen ei kyllä jaksa heviä yhtään. – Silloin kun aiempi solisti lähti bändistä [jatkaakseen laulajanuraansa hieman erilaisen musiikin parissa], alettiin etsiä hiljaisesti uutta, ja samaan aikaan Riku laittoi viestiä, että kiinnostaisiko tehdä sellainen biisi, jossa laulaisi teidän uusi laulaja ja Elize Ryd. Vaihtelee paljon, kuunteleeko välillä ylipäänsä musiikkia ollenkaan. Syksyllä mentiin studioon tietämättä vieläkään, tuleeko vierailua tapahtumaan, ja nauhoitettiin kaikki muu paitsi Elizen osuus. – Ei vittu, Iivo kommentoi huvittuneena. Seuraavaksi tiedustelen unohtumattomimmista keikkamuistoista tai fanitapaamisista. Kun on paljon biisintekohommaa, siihen päälle ei välttämättä hirveästi jaksa. – Joo, ja se on pakkokin, ei voi lopettaa tähän ”huipulle”, Lassi lohkaisee ja molemmat nauravat. – Mutta niin, ei oo ehkä ihan sitä fiilistä, Lassi miettii. Niissä melodioissa on vaan jotain niin hienoa. Totta kai kiinnosti, ja kirjoitin biisin siinä vaiheessa Elizelle, vaikka en edes tiennyt, pääseekö se mukaan. – Mulla meni aikaeron takia unirytmi ihan sekaisin, olin valvonut vähintään 38 tuntia. Kun sellaista ei ole vähään aikaan tapahtunut, niin ehkä se vaikuttaa siihen, miltä täällä Suomessa tuntuu. Se menee sitten tohon. Yllättävää on ehkä sellanen imelä poppikantri, mistä mä jostain syystä tykkään, Lassi tunnustaa. Jahti ja jet lag Onko jotain tiettyä keikkapaikkaa, jonne haluaisitte esiintymään. – Tää oli aika hauska, Iivo aloittaa. Miten päädyitte yhteistyöhön hänen kanssaan. Jotkut kallistuu tohon, eikä siinä ole mitään väärää. Mä uskon, että sen jengin määrä, joka kaipaa sitä vaihtoehtoista musiikkia, ei tule häviämään tai pienenemään koskaan. Jazziakin tulee kuunneltua. – Nää on makeita juttuja eikä todellakaan tapahdu kaikille, niillekään jotka sen ansaitsisi. – Ei se siihen tuu meneen, eikä sen tarvikaan. Stetsonmusiikkia ja fanipoikasaappaita Millaista musiikkia kuuntelette itse vapaa-ajalla, löytyykö jotain yllättäviä valintoja. Ajaudumme analysoimaan, mitä ”rockin paluulla” käytännössä tarkoitetaan, ja keskustelussa vilahtavat The Rasmuksen kaltaiset, kevyempää rockia soittavat yhtyeet ja niiden mahdottomuus päästä massamusiikin asemaan tulevaisuudessa. Kun joku ulospäin hieno juttu tapahtuu, me ollaan jo itse asiassa täällä, Lassi sanoo ja nostaa kätensä ylös pöydältä, – ja tavoitellaan jotain ihan muuta, isompaa. ”Huomaa, että mitä enemmän tekee keikkoja, treenejä ja studioita, niin niiden jälkeen ei kyllä jaksa heviä yhtään.” 24
26. Otokset ovat kuvaajien itsensä vapaasti valitsemia. KUVAINFERNO 2018 Komeatkin keikkafotot hukkuvat usein verkon bittipaljouden virtaan. Nostimme menneeltä vuodelta esiin muutaman nettisivujemme nappiosuman fotaajien kommenteilla varustettuna
Markus Laakso SAKU SOLIN, TURMION KÄTILÖT – KUOPIOROCK, 28.7.2018 ”Turmion Kätilöt veti kotikaupunkinsa 16-vuotiaalla festarilla viidettätoista kertaa putkeen. Tällä kertaa ryhmä esiintyi alkuillasta kakkoslavalla, vaikka suosionsa lienee vain kasvanut. Kuvassa on tonttinsa suvereenisti lunastanut Saku ”Shag-U” Solin, joka liittyi bändiin viime vuonna. Vain riuku puuttuu.” 27
Tomi Pohto CHUCK BILLY, TESTAMENT – THE CIRCUS, HELSINKI, 20.3.2018 ”Kuvaan pysähtyi monia Billyn henkilöstä kertovia asioita. Taustassa on kivasti elämää ja solistin asennossa oikeaa death metalia.”. Otin muutaman tukkapropelliotoksen pitkällä valotuksella. Tämä oli puoliksi vahinko, sillä mainitut asetukset olivat unohtuneet ’päälle’. Kollega tiivisti foton tyyliin ’Hänen Billyytensä’.” GEORGE ”CORPSEGRINDER” FISHER, CANNIBAL CORPSE – NOSTURI, HELSINKI, 19.7.2018 ”CC:n keikat ovat perinteisesti haastavia kuvattavia, hyödyntäväthän floridalaiset lavavalonaan lähes tyystin pelkkää punaista
Tämän todistaa vuodesta 1976 Peer Günt -yhtyettään ansiokkaasti luotsannut laulaja-kitaristi Timo Nikki. Jaakko Silvast TIMO NIKKI, PEER GÜNT – SAUNA CLASSIC, TAMPERE, 15.7.2018 ”Ikinuorta on rockin riemu. Jalka nousi ja hymy oli pinnassa.”. Vaikka liki kuusikymppisellä suomalaisen rockin legendalla on takanaan ties kuinka monta festarivetoa, leipääntymisestä oli nähdyn perusteella turha puhua
Mikko Pylkkö JAMES HETFIELD, METALLICA – HARTWALL ARENA, HELSINKI, 9.5.2018 ”Tämä oli toinen kerta, kun kuvasin Metallican, ja tällä kertaa kuvaus oli sallittua vain miksauspöydän luota. Taustalla näkyy hämärästi yleisöä.” 30. Mikseriltä kuvaaminen syö yleensä paljon mahdollisuuksia oman luovuuden käyttämiseen, mutta pidän tästä yksinkertaisesta asetelmasta, joka syntyi, kun Hetfield oli laulaessaan sivuttain kameraan päin
31
Musiikki toimii, show toimii ja bändillä näyttää olevan hauskaa. Markus Paajala JOEY TEMPEST, EUROPE – TUSKA OPEN AIR, HELSINKI, 1.7.2018 ”Keikkakuvausta parhaimmillaan. Europessa Joey Tempestin johdolla tämä tiivistyy. Ei muuta kuin liipaisinsormi herkälle ja sopivia tilanteita ikuistamaan.”
– Riffejä tuli myös Jyriltä ja Tuomakselta. Tällä kertaa tosin koko bändi osallistui sävellyksiin, en vain minä, Matti aloittaa. – Enkä mä sitä varsinaisesti melodiseksi kutsuisi, enemmänkin ollaan mietitty nyansseja ja sitä, mikä olisi mielenkiintoista kuunneltavaa. Nyt vuorossa on uusi kokopitkä Impetus of Death, jonka myötä Corpsessed-soundiin on tullut uusia joskin yhä synkkiä tuulia. Ei siis ole mitään suurta selitystä sille, että biisit ovat nyt melodisempia, tai ainakin niissä on aiempaa enemmän värejä. T oistakymmentä vuotta sitten perustettu Corpsessed täräytti itsensä Suomen kuolometallikartalle ensijulkaisullaan, vuonna 2011 ilmestyneellä The Dagger and the Chalice -pikkukiekolla, ja vakiinnutti asemansa vuoden 2014 esikoispitkäsoitolla Abysmal Thresholdsilla. – Mielenkiintoisempia ja parempia riffejä, sitä kautta Death metal -murskaaja Corpsessed on noussut kymmenessä vuodessa suomalaisen synkän kuolon etulinjaan. Ei toi ”melodinen” ehkä oikein sovi tähän, Matti nauraa. Irlantilaistyylisen pubin nurkkapöytään ovat istuutuneet kitaristi Matti Mäkelä ja laulaja Niko Matilainen. Lähdettiinkö biisejä tekemään nyt jotenkin eri tavalla kuin aiemmin. Sysimustassa musiikissa on nykyään lisäväriä, mutta sen sävyt ovat pysyneet tummina. Heidän lisäkseen bändissä vaikuttaa kaksi alkuperäisjäsentä, rumpali Jussi-Pekka Manner ja kitaristi Jyri Lustig. – Ei kai tässä mitään sen kummempaa ole kuin että ollaan kaikki melkein viisi vuotta vanhempia. ALAMAAILMASSA AVOIMIN MIELIN TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT RONI SAHARI 35. ”Uusi” mies on pari vuotta remmissä ollut basisti Tuomas Kulmala. Ja ennen musiikki oli niin synkkää, että on kiva tehdä välillä jotain muutakin, Niko toteaa. Aiemmin on tuotu valmiita biisejä treenikämpälle, mutta nyt tuotiin vain aihioita ja sovitettiin kaikki yhdessä. – Ainakaan riffipuolella ei ole metodit muuttuneet
– 1990-luvun alun suomalaista ja jenkkiläistä death metalia pienillä ruotsivivahteilla. Musiikillisesti inspiraationlähteet ovat aivan samoja kuin ennenkin, Matti avaa. – Välillä tietysti olen vähän epäillyt omia kykyjä, että onko se nyt soundillisesti tarpeeksi hyvää, mutta: elä, opi ja kehity. Miksi et ole kirjoittanut aiemmin sanoja, ja miksi aloit tehdä niitä nyt. Niko avasi Impetus of Deathin myötä aivan uudenlaisia ovia. – Toi Lovecraft-henkinen kauhu on myös itselle vierasta… – Mulla on varmaan ollut liian tiukat ohjakset bändistä, mutta olen nyt oppinut hölläämään, Matti heittää väliin. – Me ollaan koko bändin olemassaolon ajan nauhoitettu itse. – Se onkin hyvä kysymys. Kuoleman puimuri Uuden levyn kansikuva herätti keskustelua välittömästi julkaisunsa jälkeen. parempia biisejä. Se ei ole vain joku halloweenjuttu, että puetaan luurankonaamari päähän, vaan siihen alkaa liittyä paljon syvällisempiäkin ajatuksia. Ja sieltähän tulee hyvää matskua, eli en enää tyrannisoi niin pahasti. – Olen antanut enemmän tilaa muille, kun olen oppinut huomaamaan muiden vahvuudet. Mikä kannen outo otus oikeastaan on. – Juu, kyllä tässä ihan tavallisia ihmisiä ollaan, laskuja maksellaan ja töissä käydään, Niko sanoo hymähdellen. Mulla tuli oivallus, että death metal -biisissä voi kertoa melkein mistä tahansa, jos sen naamioi kliseisiin… – En mä nyt sanoisi että kliseisiin, mutta kielikuviin, Matti ehdottaa. – Mä en ole aikaisemmin kirjoitellut mitään sanoja, vaikka olen laulaja. Aloitettiin kymmenen vuotta sitten vähän grindpohjalta, mutta homma vakavoitui pian ihan tarkoituksella. – No, kielikuviin ja tollaseen tiettyyn sanastoon. Mattias sanoi demojen perusteella, että nyt ei tehdä mitään perinteistä, ettei tähän sovi mitkään kaapumiehet. – Joo, täysin meitä varten, Matti toteaa. – Ei siellä ole koskaan varsinaisesti huumoria ollut, vaikka bändin nimestä voisi niin päätellä. – Se on öljyvärimaalaus ja täysin väreissä, kun taas kaikki meidän aiemmat kannet ovat olleet mustavalkohommaa, eli haluttiin rikkoa muottia. Kansi on siis ihan teitä varten tehty. Yövyttiin samassa mestassa ja juteltiin kaikkea, ja silloin heräsi ajatus, että hän voisi maalata meille kannen, Matti kertoo. Hän halusi luoda jotain ajatonta ja painajaismaista, kuten itse musiikkikin on. Kannen on tehnyt ruotsalainen Mattias Frisk, jonka tapasin muutama vuosi sitten festareilla, joilla hänellä oli taidenäyttely. 36. Eli mitä. Se kerää kuolleita. Kuoleman todellisuus Mikä ajaa työstämään aina vain kovempaa materiaalia. Frisk on tehnyt kansitaidetta lukuisille yhtyeille, joista tunnetuin lienee eräs Ghost-niminen orkesteri. Se on ollut meidän tavoite koko tämän kymmenen vuoden ajan. Kuulostaa siltä, ettei sanoista löydy pelkkää huumoria. – Osa on rakastanut ja osa vihannut. – Musta huumori on vaikea laji, mutta kyllä itselle ja kuolemalle pitää osata nauraa, Matti jatkaa ja Niko komppaa. – Olen kysynyt Mattiakselta, minkä hän näkee siinä, ja sain vastaukseksi termin ”Necro Harvester”. Mainitsen, että synkeän musiikin soittajat ovat lähes poikkeuksetta leppoisia kavereita, kenties joidenkin ennakkoluuloista poiketen. Impetus of Death on purkitettu kokonaan bändin treeniluolassa, vaikka ”kunnon studion” mahdollisuuttakin pohdittiin. Ehkä tuli muilta viestiä, että voisit vähän kirjoitella, Niko naurahtaa. Mitä, Niko, puet sanoissa death metal -kaapuun tai -kontekstiin. – Se on sellaista itsetutkiskelua, sitä mitä oman pään sisältä tulee. – Mullahan pyörähti ikämittari tuossa kolmeenkymmeneenviiteen, joka oli ihmisen keski-ikä jossain kohtaa, eli kuolema alkaa tuntua paljon todellisemmalta. Mielipiteet ovat seilanneet laidasta toiseen, ja itse asiassa kuvassakin seilataan: siinä laahustaa kolhon näköinen olio, jonka selässä on ikään kuin vene tai laiva, josta törröttää airoja. Se on ollut itselle aina tosi tärkeä osa musatouhuja, yksi mun intohimoja, Matti sanoo. Niko sanoo, ettei yhtye antanut Friskille mitään ohjeita, vaan taiteilija teki vedoksia kuulemiensa Corpsessed-demojen perusteella. – Sellainen puimuri, Niko lisää
Joskus tuntuu, että underground on joillekin bändeille itseis arvo, joka ajaa kaiken muun ohi. Itse suosittelen jokaiselle, että tsekkaa avoimesti bändejä ja jättää tuollaisen ajattelun veke, Niko sanoo. Kuolemaa maan alla Tämä on kenties ilmeistä, mutta silti: oletteko te undergroundbändi. Se ei haasta itseään, mutta toisaalta me ei olla tarkoitushakuisesti minnekään pyrkimässäkään. – Ei taivu enää rapuasentoon, Niko summaa, ja nauru täyttää nurkkapöytämme. Hardcoren kanssa on eri juttu. Miehet tietävät, ettei tällaisella musiikilla nousta suursuosioon, eikä sinne kyllä pyritäkään. Nyt se tuntuu olevan yli kolmessakympissä. Hyvän kuoleman resepti Tiedustelen jätkiltä, mikä tekee death metalista hyvää. – Ensimmäisenä täytyy sanoa hyvät riffit. – Ja undergroundissahan on helppo olla, koska se on tietyssä mielessä sellainen pieni selkääntaputtelupiiri. – Kukin tyylillään, mutta itselle sen pitää olla visvaista ja synkkää, Matti pohtii. – Aika marginaalissa, Matti komppaa. Niko jatkaa: – Joo, se ei saa olla liian siloteltua. Pitää olla joku idea taustalla, Niko lisää. Tarkemmin Mattias ei suostunut avaamaan, eli jätetään tulkinta katsojalle itselleen, Matti nauraa. Eli ei tässä mitään nousumahdollisuuksia varmaan kauheasti ole, mutta kyllä mä ainakin olen tosi ennakkoluuloton, jos tulee joku tarjous…, Niko aloittaa ja antaa Matin jatkaa: – Jos joku tarjoaa, niin mehän yleensä mennään. – D-beatissä ei ole mitään vikaa, mutta nykyiset metalcorehommat eivät tipu kyllä yhtään. Seuraa pieni mietteliäs hiljaisuus, jonka Matti rikkoo. Toivon, että kun debyytillä päästiin tähän asti, tällä uudella mennään vielä vähän pidemmälle. – Se on tullut pistettyä viime vuosina merkille, että yleisön keski-ikä on noussut. Ehkä sitä alkaa olla liian vanha sellaiseen muutenkin. – Se on kaiken musiikin kanssa niin, että 90 prosenttia on skeidaa. – Nyt me ollaan tehty heittämällä meidän paras levytys, en häpeä yhtään sanoa näin. Eikä se underground ole mikään laaduntae. – Kyllähän me ollaan, Niko myöntää. Se on ollut meidän periaate alusta alkaen, että keikkatarjouksia ei torpata. Eikä meille ole koskaan ollut tärkeää kuulua mihinkään, vaan tehdään sitä, mikä itseä kiinnostaa, Matti toteaa. – Soitintaituruus ei herätä mitään tuntemuksia. Kakkosena se, että tunnelman pitää olla kohdillaan: täytyy olla jotain likaista, sen pitää raapia oikealla tavalla… En mä osaa selittää tarkemmin, hah hah. On sanomattakin selvää, etteivät metalcorevaikutteet saa Corpsessed-kaksikon hyväksyntää. – Joo, vähän niin kuin puimuri, joka kerää kuolleita selkäänsä. ”Se on kaiken musiikin kanssa niin, että 90 prosenttia on skeidaa. En sano, että on oikeita ja vääriä tapoja tehdä asioita, mutta monet bändit tekevät liian sliipattua, ja silloin hommasta putoaa se pohja, jonka takia mä pidän siitä. Kuitenkin mä tunnistan meidän musiikin potentiaalisen kuulijakunnan, että kyllä siinä tietty raja kulkee, minne kannattaa mennä. Eikä se underground ole mikään laaduntae.”
”Jos näen musiikkiamme silmät kiinni kuunnellessani mannerlaattojen yhteentörmäyksiä, tulivuorten purkauksia, maanvyöryjä, hyökyaaltoja ja tulvia, olisi ehkä hieman itsepetosta lähteä tekemään kaikesta subjektiivista ja kirjoittaa vaikkapa omista ihmissuhteistaan.”
Robin kertoo Phanerozoicin olevan puuttuva linkki Precambrianin ja sitä seuranneiden Heliocentricja Anthropocentric-albumien (2010) välillä. Kuvittelepa, millaista oli tehdä tunnin mittainen sävellys. Olimme siinä albumissa kiinni yli 300 keikan ajan, koska albumia ei voinut soittaa muuten kuin kannesta kanteen ja orjallisesti tietyssä järjestyksessä. S aksalainen The Ocean julkaisi siihen mennessä kunnianhimoisimman levytyksensä viisi vuotta sitten. Tiesin jo aiemmin haluavani täyttää joskus aukon Precambrianin ja Heliocentricin välissä. Teemme kiertueita ainoastaan yhdestä syystä: koska rakastamme keikkojen soittamista. Sävellykset syntyvät aina ensin, ja luotamme puhtaasti vaistoomme sen suhteen, millaisia mielikuvia syntynyt musiikki meissä herättää, Robin kertoo. The Oceania alusta alkaen johtanut kitaristi Robin Staps myöntää, että haaste tuntui pitkään vuoristonkokoiselta. Jos lähtisin avaamaan musiikkiani oikein syvältä, löytäisin varmasti jostain sieltä mutavyöryjen ja laavavirtojen keskeltä omat tunteenpurkaukseni, kun olen taistellut itseäni vastaan jossain pikkuasiassa. Kunhan saamme öiksi edes jonkinlaisen katon päidemme päälle. Päätimme pitää taukoa emmekä soittaneet parin vuoden aikana kuin muutamia keikkoja. – Kyse on siitä, miten itse tulkitsemme musiikkiamme. – Haaste heijastui kiertueille asti. Jos voimme matkustaa askeettisemmin, tinkiä kuluista ja saavuttaa siten kaikki meistä kiinnostuneet kuulijat, olemme valmiit erittäin vaatimattomaan kiertue-elämään. – En voi toki kiistää, etteikö tässä musiikissa olisi paljon itseäni. Jos näen musiikkiamme silmät kiinni kuunnellessani mannerlaattojen yhteentörmäyksiä, tulivuorten purkauksia, maanvyöryjä, hyökyaaltoja ja tulvia, olisi ehkä hieman itsepetosta lähteä tekemään kaikesta subjektiivista ja kirjoittaa vaikkapa omista ihmissuhteistaan. Se tekee siitä samastuttavaa. Paperillahan kaikki jättimäiset teoksemme ovat varsinaisia kaupallisia itsemurhia. Emme siis ole millään tavalla taloudellisesti riippuvaisia tästä bändistä. Maailmassa ei ole kovin monta artistia tai bändiä, jotka kirjoittavat musiikkia näin mammuttimaisista aiheista. Luovuuden kynnystä ei voisi kuvitella juuri suuremmaksi. Phanerozoic-tuplan ensimmäinen osa Palaezoic palaa The Ocean -maailmoissa lähelle yksitoista vuotta sitten julkaistua Precambrian-albumia, joka kuvaili miljoonien vuosien takaisia luonnonmullistuksia. Se oli vähällä syödä koko bändin. Kysyimme itseltämme, haluammeko oikeasti vielä säveltää musiikkia ja tehdä kiertueita. On äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa sanoituksia ihmisen laulettavaksi aiheista, jotka ovat tapahtuneet jo paljon ennen ihmiskuntamme ja varsinkin puhutun kielemme syntyä. Kun aloimme kaavailla seuraajaa Pelagialille, halusimme tehdä jotain täysin päinvastaista. Joukon edellisellä tuplalla matka Heliocentricin kaiken kyseenalaistavista maailmoista AnElämä keksii keinon Mannerlaatat lähestyvät uhkaavasti toisiaan, laavavirrat valuvat pitkin tulivuorten seinämiä ja kaikki elämä tuhoutuu ja syntyy yhä uudelleen, kun The Ocean vyöryttää suurellista metalliaan. Juuri siksi bändi oli Pelagialin jälkeen vähällä polttaa itsensä loppuun. Pelagial on täysiverisin konseptialbumi, jonka olemme ikinä tehneet. – Meillä kaikilla on omat työmme The Oceanin ohessa. Tauon myötä tiesimme tämän olevan verissämme. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys. – Olemme tinkineet kaikesta, jotta kiertueiden tekeminen olisi mahdollista. Jokaista teesiä seuraa antiteesi. The Ocean on tullut tunnetuksi räjähtävän intensiivisistä keikoistaan, minkä Robin arvelee johtuvan siitä, ettei kiertely ole heille elinehto. – Luonnostellessani Phanerozoicin kappaleita mieleeni tulvi ikiaikaisia maisemia ja jotain paljon suurellisempaa kuin yhden pienen ihmisen kokemat asiat. Halusin haastaa itseni säveltäjänä ja lähteä sukeltamaan maailman massiivisimmista mullistuksista kohti ihmiskunnan syntyä. Miten lähteä kirjoittamaan uutta musiikkia, kun taustalla on Pelagialin kaltainen monumentaalinen albumi. Pelagial koostui yhdestä ainoasta tunnin mittaisesta kappaleesta, joka sukelsi kuulijansa kanssa kauas ihmisten kansoittaman Maan pinnalta, syvälle merten syvyyksiin. – Ymmärrän hyvin, minkä vuoksi muusikot haluavat tuoda paljon omaa itseään musiikkiinsa, vähintään vertauskuvien kautta. Halusimme vapauttaa itsemme soittamaan vaihtelevampia settejä ja tuoda mukaan myös vanhaa tuotantoamme. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JO FISCHER 39. Meren uudet virtaukset The Oceanin tupla-albumit eivät ole edustaneet kaikkein perinteisimpiä albumikokonaisuuksia. Kun monet keskittyvät suurellisissakin teemoissa ihmisyyteen, The Ocean on useimmiten etäännyttänyt itsensä siitä. – Ironista kyllä, The Ocean on ollut aina yhtä heilurimaisin liikkein liikkuva kokonaisuus kuin maailma, josta kirjoitamme. – Kaikki kirjoittamamme musiikki on kuin soundtrackin säveltämistä käänteisesti. Suuri maailma, pieni ihminen The Oceanin tapauksessa ”suoraviivaisempi ja maanläheisempi teema” ei tarkoita ihan samaa kuin monen muun bändin kohdalla. Nämä raskaat äänimaisemat tuntuivat esihistoriallisten luonnonvoimien yhteentörmäykseltä, jolloin tiesin heti, mihin suuntaan olemme matkaamassa. Onko sellaista teosta mahdollista ylittää. Jo yhden kymmenminuuttisen kappaleen säveltäminen on haastavaa. Se vaatii paljon erilaisten kulmien kokeilemista ja suurellisten maisemien maalailemista myös lyyrisesti. – Pelagialin jälkeen kiertueista meinasi tulla liian rutinoituneita
Yksilötasolla on kuitenkin tärkeintä, että löydämme rauhan itsemme kanssa. – On ollut hienoa saada Peter mukaan ja luoda hänelle varmuutta kiertueilla. thropocentricin edustamiin ihmiskunnan varjopuoliin oli vuoristorata ilmavista sludgetulkinnoista lyijynraskaisiin jyräyksiin. Vielä viime vuosikymmenellä toivoimme lämpötilan nousevan yhden asteen, nyt tavoittelemme ”vain” kolmen asteen nousua. – En siis tiedä vielä itsekään, miltä tuplan jälkimmäinen puolisko tulee tarkalleen ottaen kuulostamaan, mutta sen tiedän varmaksi, että se on hyvin erilainen ensimmäiseen osaan verrattuna. Eikö jokainen ylimääräinen päivä elämää ole arvokas?” 40. Joskus se tapahtui poikkeuksellisen vulkaanisen aktiivisuuden takia, nyt olemme ihmiskuntana osasyyllisiä siihen. – Todistamme juuri nyt nopeaa ilmastonmuutosta ja maapallon keskilämpötilojen nousua. Toisessa vaakakupissa on totta kai se tosiasia, että tulemme vain siirtämään väistämätöntä, mutta eikö jokainen ylimääräinen päivä elämää ole arvokas. Lähes kaikki elämän muodot on pyyhkäisty useammin kuin kerran pois Maan pinnalta. Ne saattavat hyvinkin olla heijastumia odotettua läheisemmästä tulevaisuudesta. – Jos emme usko siihen, että yksilön valinnoilla on merkitystä, mitä meille jää. Se yksi ainoa nide sai minut ryhtymään vegaaniksi, enkä ole katunut sitä päivääkään. Robin kehottaa jokaista valistamaan itseään, vaikkei se aina tuntuisikaan mielekkäältä. Hän oli vielä Heliocentricin aikoihin suorituksissaan todella ujo, mutta nyt hän on osa The Oceanin alkuaineita. Hänen osuutensa toi albumille ihan uuden ulottuvuuden. Jonas hullaantui siitä täysin, ja pian puhuimmekin yhteistyön mahdollisuuksista, mutta se osoittautui mahdottomaksi. – Kirjojen lukeminen voi tuntua etäiseltä, mutta voin sanoa, että jo yksi ainoa kirja saattaa muuttaa koko käsityksesi elämästä ja elintavoista. Silti elämällä on tapana löytää keinonsa, ja pienimmät organismit jostain meren syvyyksistä käynnistävät kiertokulun uudelleen. Ja kun puhun syntikoista, en tarkoita nightwishmäistä bombastisuutta ja orkesterien riemujuhlaa. Karu todellisuus kuulostaa niin uhkaavalta, että moni löytää varmasti itsensä pohtimasta, onko yksilön teoilla lopulta mitään merkitystä. Yksilön valintojen merkitys Berliinin yliopistossa pitkään työskennellyt Robin on uppoutunut The Oceanin albumeilla niin syvälle elämän kiertokulkuun, että hänellä on selkeä mielikuva siitä, olemmeko nyt lähempänä kaiken elämän syntyä vai tuhoa. Levyn viimeistelyyn oli aikaa vain viikkoja. Halusin luoda albumeille luonnollisen kaaren, joka muuttuu jo Paleozoicin lopulla hyvin kokeelliseksi. Silloin Jonasin vierailusta olisi tullut pelkkä kuriositeetti. Phanerozoic-kokonaisuus tulee täydentymään ensi vuoden aikana kokeellisemmalla toisella puoliskolla. Sen jälkeen emme olleet aikoihin yhteydessä Jonasin kanssa, ja koko yhteistyö oli unohtua. Ne eivät ole vain fiktiota. Pienistä puroista saattaa hyvinkin kasvaa merkittävä joki. Kokonaiskuvassa olemme jo lähellä elämän loppua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämän puolesta tulisi taistella. – Olemme jo äänittäneet kaikki kitarat ja rummut, mutta emme ole alkaneet vielä työskennellä lauluraitojen kanssa. Maailmassa on kourallinen ihmisiä, joilla on valtaa siirtää maailmanloppua jopa sadoilla vuosilla. Ei ole sattumaa, että maailmassa on tehty niin paljon Matrixin, Taisteluplaneetta Galactican ja Blade Runnerin kaltaista viihdettä. Minulle kävi niin 16-vuotiaana, kun luin John Robbinsin Diet for a New American [1987]. Jokainen valintamme heijastuu ympärillemme ja toimii esimerkkinä muille. Se tie tulee jatkumaan pidemmälle. – Meidän onnemme oli, että Jonas innostui musiikistamme niin paljon, että kuuntelutti valmiin Precambrianin Mikael Åkerfeldtilla. Kuulin päässäni toistuvasti Jonasin äänen ja lähetin hetken mielenjohteesta kappaleen hänelle. – Globaalissa mittakaavassa mannerlaatat ovat toistuvasti erkaantuneet toisistaan ja törmänneet jälleen yhteen. – Aiemmin valomiehenä visuaalisesta puolestamme huolehtinut Peter Voigtmann on ottanut vastuun syntetisaattoreista, mikä tulee kuulumaan vielä enemmän toisella osalla. Robin kysyy. Jos voi pelastaa edes yhden elämän omansa lisäksi, on tehnyt jo paljon. Voimmeko vaikuttaa arkipäiväisillä teoillamme enää mihinkään. – Se oli uskomatonta! Kerroin Jonasille hieman teemasta, mutta hän oli kuullut vain tämän yhden kappaleen ja kirjoitti siihen täydelliset lyriikat ja omat laulumelodiansa. Ne ovat usein se asia, joka määrittelee albumiemme lopullisen luonteen, Robin sanoo. – Yksilölliset valinnat määrittävät meitä ihmisinä. – Olin tutustunut Jonasiin kiertueilla ja lähetin levyn raakaversion hänen kuultavakseen. Se on väistämättömyys. Pääsimme sen ansiosta vuonna 2008 yhteiskiertueelle Opethin ja Cynicin kanssa. – Totta puhuakseni tämän piti tapahtua jo yksitoista vuotta sitten, kun äänitimme Precambriania, Robin paljastaa. Robin avaa lisääntyvän kokeellisuuden liittyvän albumikokonaisuuden teeman ohella The Oceanin kokoonpanon laajentumiseen. ”Kokonaiskuvassa olemme jo lähellä elämän loppua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämän puolesta tulisi taistella. Ei kulunut aikaakaan, kun saimme paluupostissa hänen tulkintansa. Tilanne oli alkuun hyvin samanlainen kuin Loïcin liittyessä bändiin. – Niin kauan kuin olen tutkinut ihmiskunnan, maailman tai maailmankaikkeuden historiaa, olen tullut toistuvasti siihen tulokseen, että kaikki tapahtuu aina sykleissä, mies toteaa nopeasti. Kenenkään ei tulisi kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. The Ocean tapauksessa syntetisaattorit ilmenevät todella raskaana, jyrkkänä ja dystooppisena soundina, joka tuo kitaravallin oheen lisää dynaamisuutta. Ympyrä alkoi sulkeutua säveltäessäni pitkää kappaletta Paleozoicille. – Pidän hyvin kirjoitettua fiktiivistä viihdettä yhtä silmiä avaavana, jos sitä ei ajattele vain viihteenä. Devonian – Nascent -kappaleessa laulaja Loïc Rossetti saa rinnalleen tutun äänen, joka istuu The Oceanin soundiin hämmentävän hyvin: Katatonian Jonas Renksen. – Idealistina haluan sanoa, että kaikki lähtee yksilöstä. Meidän on tavoitettava myös heidät. Paleozoicin lopun Permian – The Great Dying -kappale ei ole ainoastaan uhkakuva
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Nyt Alppien huomasta saadaan väkevää ja perinnetietoista heavy metalia, jota toimittaa Burning Witches. – Ja päivästä toiseen laulaminen on kuin treeniä, kuin urheilua, Seraina jatkaa ja heläyttää ilmoille naurunsa. Vaikka bändi sai alkunsa vasta kolme vuotta sitten, se tarjoilee jo toista pitkäsoittoa. Tietysti toiset kappaleet ovat kinkkisempiä purkitettavia kuin toiset, mutta kaikki meni kuitenkin erittäin hyvin. Olen myös etsinyt netistä kaikkea mahdollista tietoa siitä ja sen kirjoittajasta Heinrich Kramerista, joka paljastui hyvin mielenkiintoiseksi henkilöksi. – Sanoitukset ovat sekoitus kirjan sisältöä ja sitä, mitä tapahtui teoksen julkaisun jälkeen ja ennen sitä. – Olemme todella onnellisia siitä, miltä uusi levy kuulostaa. – Joo, tämä on aivan täydellistä. S veitsi, tuo pieni ja vuoristoinen maa, on antanut raskaalle musiikille sellaisia yhtyeitä kuin Celtic Frost, Coroner, Samael ja Zeal & Ardor. – Olen lukenut Noitavasarasta monia kohtia, mutta en vielä aivan koko kirjaa. Pulver ja thrashlegenda Destructionin Schmier. Burning Witchesin noitapiirin muodostavat kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Romana Kalkuhl, laulaja Seraina Telli, basisti Jeanine Grob, rumpali Lala Frischknecht sekä toinen kitaristi ja bändin uusin jäsen Sonia Nusselder. Iloa riitti Little Creek -studioon asti, jossa Burning Witches äänitti myös esikoislevynsä. Käymme usein porukalla juomassa jotain, teemme uusia biisejä… Bändin jäsenten kesken täytyy olla melko mahtava kemia. Burning Witches pulputtaa padastaan vanhan liiton heviä tämän päivän otteella. Hexenhammer-nimeä kantava levy jatkaa nimikkodebyytin linjoilla, mutta soitto on tiukentunut entisestään ja albumin biiseissä on monenlaista tarttumapintaa. Burning Witches kertoo olevansa ”all-female heavy metal band”. Ja on niissä jotain Krameristakin. Minun täytyy olla spontaani, mutta toisaalta se on juuri sitä, mistä tykkään. Kyseinen opus on ollut inspiraationa paitsi keskiajan inkvisiittoreille myös lukuisille metallibändeille. Seraina lisää, että myös laulujen äänittämisessä on omat haasteensa. Sitten näytämme ne muulle bändille, laulaja Seraina kertoo Skypen välityksellä. – Harjoittelemme paljon ja olemme muutenkin tekemisissä toistemme kanssa. Eli sanoituksiasi voi pitää oikein kunnon historianluentona eikä vain hevilyriikkana. Yhtyeemme on todellakin kuin perhe, Seraina hehkuttaa aidosti iloisena. SYDÄMELLÄ JA SIELULLA TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT MARTIN RAHN 42. Hommaa tehdään hyvällä sykkeellä, iloisella mielellä ja rakkaudesta musiikkiin. – Joo, Seraina nauraa. On kivaa kokeilla kaikkia uusia juttuja studiossa. Tälläkin kertaa äänitysja tuottohommissa häärivät V.O. Noitavasara ja tytöt Malleus Maleficarum, saksalaisittain Der Hexenhammer, on vuonna 1486 julkaistu teos, jossa opastetaan oikeaoppiseen noitien metsästykseen, kuulusteluun, kiduttamiseen ja tuomitsemiseen. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti. – Meillä on treenikämppä, mutta minä ja Romana teemme aina biisiaihiot kahdestaan, jammailemme ja sellaista. Mitä sinulle merkitsee soittaa yhtyeessä, jonka kaikki jäsenet ovat naisia. Noitavasaraan on tarttunut myös Burning Witches, jolle aihepiiri natsaa tietysti jo nimensäkin puolesta. Uuden levyn sanoitukset ovat Serainan käsialaa. – Meillä oli studiossa todella hauskaa. Siinä on oma Burning Witches -soundinsa, 1980-luvun hevijuttuja, joista luomme oman keitoksemme. – Teemme niihin usein muutoksia vasta äänitysvaiheessa, joten en välttämättä pysty valmistautumaan kovin hyvin etukäteen
Siis Rob Halfordin lisäksi. Me vain olemme tällaisia… noh, tyttöjä. En koskaan törmännyt metalliyhtyeeseen, jossa olisi ollut solistina nainen, jonka äänestä olisin pitänyt. Vahva ja monipuolinen tulkinta istuu täydellisesti Burning Witchesin metalliin. – Juuri niin, en valmistunut. Kun Rob Halford pääsi ääneen, olin kuin uudestisyntynyt, Seraina naurahtaa. Vuonna 1990 syntynyt Seraina kulki porttiteorian mukaisesti kohti raskaampaa tavaraa. Voimme pukeutua yhdessä ja kysellä toisiltamme, että ”onko tämä hyvä asu illanviettoon?”. Siitä on varmaan ollut hyötyä, kun olet tehnyt omia biisejä. Tarjoan englannin sanaa ”graduate”. – Meillä on yksi aika hassu juttu… Se on sisäpiiriläppä banaanista. Banaanirituaali Ketkä ovat tai ovat olleet idoleitasi. Kokoonnumme aina yhteen ennen keikkaa ja laulamme ”bananaaa, bananaaa”. Yksi naisidoli kuitenkin löytyy. Ehkä hänen pitäisi. Milloin huomasit, että äänesi sopii hyvin heavyyn. Sinulla on taustallasi akatemiatason musiikkiopintoja. – Kun olin teini-ikäinen, suosikkini oli Christina Aguilera. – Kun valmistaudumme keikkaan tai olemme treeneissä, meillä on tietty sellaisia tyttöjen juttuja. – Harjoittelin neljä vuotta, mutta se ei tuntunut harjoittelulta, koska laulan aina. Naisella oli ennen Burning Witchesiä Surrilium-niminen yhtye, ja hän on laulanut lapsesta asti. Laulua lapsesta asti Serainan lauluääni on kerännyt paljon huomiota ja kehuja, eikä syyttä. Etsin aluksi vain sellaista tiettyä, voimakasta soundia. – Kun kuuntelin noita bändejä, päätin että noin minäkin tahdon laulaa, niin että koko sielu on hommassa mukana. Kertoisitko hieman niistä. Minä vain olen sellainen, laulan joka paikassa; autossa, kotona, hississä, kaikkialla. – En tiennyt, että kukaan voi laulaa niin. – Emme, hah hah. Hän on todella hyvä laulaja, voisi aivan hyvin laulaa myös metallia. Se on kyllä tosi siistiä, hah hah. Mikäli olen tulkinnut oikein, te ette ole niin sanotusti sukupuolineutraali yhtye. Minä ja Lala tykkäämme banaanista, koska se on hyvänmakuista ja lisäksi täydellistä syötävää kuntoiluun ja keikkailuun. Pidän todella Battle Beastin Nooran äänestä, se on mahtava, mutta ei häntä voi kutsua idoliksi. – Valitettavasti siitä ei ole niin hirveän kauan, kun löysin Judas Priestin. – Se on minusta ainutlaatuista, mutta kun nousemme lavalle, en enää ajattele että soitan tyttöjen kanssa. – Toki siitä on paljon hyötyä, erityisesti teorian ja sellaisen kanssa, mutta sekä Romana että minä teemme musiikkia sydämellä ja tunteella. Onko sinun pitänyt harjoitella paljon. Opiskelit siis musiikkia aika laajalti. Mutta se oli hienoa aikaa. ”Yhtyeemme on todellakin kuin perhe.” 44. – Olen aina tykännyt voimakasäänisistä laulajista. – Kyllä, Seraina sanoo painokkaasti. Ajattelen, että olemme jotain erityistä, tällaisia yhtyeitä ei ole muita ainakaan täällä päin. Silloin se on vain bändi, eikä ole väliä, onko siinä tyttöjä vai poikia. – Yksikään naishevilaulaja ei ole ollut esikuvani. Sitten hyökkäämme lavalle hyvällä fiiliksellä. Judas Priestin kuuleminen oli yksi tuollaisista hetkistä. Sitten löysin hevibändejä, mutta niissä oli aina mieslaulaja. – Joo, opiskelin Saksassa, olin siellä kolme vuotta, mutta en koskaan… en sulkenut… hah hah, en tiedä, miten se sanotaan. Ihan jokainen ei kuitenkaan osaa laulaa, vaikka tahtoa olisi kuinka. Tutustuin Disturbediin ja vastaaviin yhtyeisiin, jotka sitten johdattivat minut kunnolla heavy metalin pariin. Olen yhdeksänkymmentäluvun lapsi, ja ensin olin innoissani erilaisista poplaulajista. Opiskelin poppia, rockia, jazzia, se oli tosi siistiä. Minulla oli siellä Surrilium-bändi. – Yeah, hah hah, se olisi siistiä! Alan kysyä, onko Burning Witchesillä mitään rituaaleja ennen keikkaa, mutta Seraina repeää nauramaan jo kesken lauseeni
DEVINTOWNSEND.COM FACEBOOK.COM/DVNTOWNSEND TWITTER.COM/DVNTOWNSEND INSTAGRAM.COM/DVNTOWNSEND DEVINTOWNSEND.COM FACEBOOK.COM/DVNTOWNSEND TWITTER.COM/DVNTOWNSEND INSTAGRAM.COM/DVNTOWNSEND HEVYDEVY.COM SAVOY-TEATTERI|HELSINKI LA 30.3.2019 KLO 19.00 LIPUT ALK. 53 € / OVELTA 55 € ENNAKOT: GREY BEARD PRESENTS BY ARRANGEMENT WITH K2 AGENCY LTD
Death viimeisen albuminsa The Sound of Perseverancen (1998) kokoonpanossa: Shannon Hamm (kitara), Chuck Schuldiner (kitara ja laulu), Scott Glendenin (basso) ja Richard Christy (rummut). 46
Viisikirjaiminen sana, joka merkitsee englanniksi kuolemaa, on bändin nimenä ja ikonisena logona jotain elämää suurempaa. ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA Death. TEKSTI AKI NUOPPONEN 47
Metalli kiinnosti kumpaakin nuorukaista paljon koulunkäyntiä enemmän. – Se kaikki oli yhtä sattumaa. Rozz kertoo, että pian hän ja Lee jättivät lukion kesken, minkä jälkeen kesti vain muutamia viikkoja, kun myös Schuldiner oli häipynyt omasta koulustaan. Schuldiner toivoi löytävänsä pysyvän Death-kokoonpanon juuri sieltä. Rozzin mukaan vuosi 1983 antoi Mantasille nopeasti määrätietoisen suunnan – kahdesta syystä. Soitimme covereita, ja ehkä joitain omia, hyvin alkeellisia kappaleita, mutta ei meillä ollut mitään suurta suunnitelmaa tai edes livebändiä. Rick Rozz avaa 36 vuotta myöhemmin, että Mantasiksi sittemmin nimetty bändi syntyi kuitenkin kuin vahingossa. Saastaa länsirannikolla Schuldiner itse on kertonut kyllästyneensä päämäärättömään bänditoimintaan ja halunneensa löytää ympärilleen muusikoita, jotka olisivat enemmän kiinnostuneita itse musiikista kuin toiminnan viihdepuolesta. eathiä on aina pidetty visionäärisen Charles Michael ”Chuck” Schuldinerin elämäntyönä, mutta samaan aikaan se oli lukuisten eri osien summa bändin muiden jäsenten vaihduttua jokaisella yhtyeen albumilla ja kiertueella. On aika kääntää katseet kiistattomiin klassikkoalbumeihin ja samalla Death-historiankirjan sivuille. – Moni piti jo Possessedia äärimmäisen metallin uutena ulottuvuutena, mutta itse ajattelin sitä lähinnä thrashinä lemmymäisillä lauluilla ja erilaisilla sanoituksilla. Emme todellakaan istuneet missään kohtaa alas ja keksineet jonkinlaista nerokasta suunnitelmaa, että yhdistämme nyt näitä metallin osasia ja kutsumme sotkua death metaliksi.” – Rick Rozz R IC K R O Z Z IN A R K IS T O 48. Samoihin aikoihin Schuldiner tutustui myöhempään Death-vaikuttajaan, Sadus-basisti Steve Di Giorgioon, joka kertoo olleensa vakuuttunut Deathin soundista jo bändin demoilla. Uuden bändin soundissa alkoivat ottaa valtaa ainekset, joiden muodostama keitos nimettiin sittemmin death metaliksi. Se hetki, kun pisti sen demon ensimmäistä kertaa soimaan ja ihmetteli Chuckin luotaantyöntäviä ääntelyjä, matalia kitaroita ja riivattua komppia, oli huikea. Pidimme Mantas-nimen vielä vuosia, mutta bändi syntyi tuolla hetkellä uudelleen. Kam vei bändiä yhteen suuntaan, Chuck veti sitä toiseen, ja jossain vanhan liiton heavyn ja varhaisen black metalin välissä syntyi death metal. – Ei se mitään ammattimaista ollut. Kun ne yhdistyivät Venomin Welcome to Helliin [1981] ja Black Metaliin [1982], Mantasin perustukset oli valettu. ”Se kaikki oli yhtä sattumaa. Tarinoiden sävyt Schuldinerin ja Deathin suhteen vaihtelevatkin sen mukaan, kenen kanssa ja mistä ajoista puhuu. – Perustimme Mantasin, koska halusimme sitä samaa kuin kaikki floridalaiset kundit noihin aikoihin: olla kovia rokkareita ja kerätä kaikki koulun mimmit, Rozz nauraa. Oli tämä ajatus kantavana tekijänä tai ei, Schuldiner karisti nopeasti Floridan hiekat jaloistaan ja suuntasi toiselle puolelle maata. En voi liioitella tuon yksittäisen hetken merkitystä. – Lopulta ajauduin riitoihin Chuckin kanssa, Kamilla oli joitain omia sotkujaan ja sitten Chuck yksinkertaisesti päätti saaneensa tarpeekseen koko Floridasta. – Metallican Kill ’em All ja Slayerin Show No Mercy kirjoittivat uuden luvun raskaan musiikin historiaan. Emme todellakaan istuneet missään kohtaa alas ja keksineet jonkinlaista nerokasta suunnitelmaa, että yhdistämme nyt näitä metallin osasia ja kutsumme sotkua death metaliksi, Rozz nauraa. – Samaan aikaan tutustuimme jossain grillijuhlissa Chuckiin. Kaikki muuttui viimeistään siinä vaiheessa, kun Death julkaisi Mutilation-demonsa [1986]. – Kam Lee kirjoitti valtaosan Mantas-aikojen kappaleista, ja erityisesti sanoituksista. Death metaliin oli vielä matkaa. Seuraavilla sivuilla pääsevät ääneen useat Schuldinerin ympärillä operoineet muusikot: jo Deathin esiasteessa Mantasissa ja sittemmin Leprosy-albumilla kitaroinut Rick Rozz, Individual Thought Patternsin superkokoonpanon muodostaneet basisti Steve Di Giorgio, rumpali Gene Hoglan ja King Diamondistakin tunnettu soolokitaristi Andy LaRocque sekä The Sound of Perseverancella rumpaloinut Richard Christy. Hän löysi itsensä Kaliforniasta, jonne – ja erityisesti Bay Arean suunnalle – oli muodostunut 1980-luvulla hyvin vahva metalliskene. Ennen kuin kuolema oli Kuolemaa Ymmärtääkseen yhtenä ensimmäisistä death metal -albumeista pidettyä Death-debyyttiä, vuonna 1987 julkaistua Scream Bloody Gorea, on matkattava vielä viisi vuotta kauemmas menneisyyteen. Kamilla oli tapana kirjoittaa jo auton takapenkillä muistiinpanoja leffojen sairaimmista kohtauksista, mistä syntyi Evil Deadin kaltaisia sanoituksia. Vuonna 1982 Floridan Tampassa samaa koulua käyneet Rick Rozz (Frederick DeLillo) ja Kam Lee (Barney Kamalani Lee) löysivät yhteisen sävelen Venomin, Judas Priestin ja Black Sabbathin kaltaisista bändeistä. – Olimme ihan sekaisin kauhuelokuvista ja kävimme jatkuvasti drive-in-teattereissa katsomassa kaikkia sekopäisiä leffoja. Mantas ja varhainen Death olivat kolmen erilaisen ihmisen yhteentörmäystä. On kulunut 30 vuotta Deathin kuolometallisimman ajan huipentumana pidetyn Leprosyn, 25 vuotta bändin mutkikkaimpiin levyihin kuuluvan Individual Thought Patternsin ja 20 vuotta The Sound of Perseverancen, Deathin odottamattoman joutsenlaulun, julkaisusta. Tapeltuamme hetken aikaa oli selvää, että tuntemamme Death oli kuopattu yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Viimein meillä oli laulaja ja suunta johon tähdätä. Lukuisat treeninauhat, undergroundkeikat ja ennen kaikkea vuosina 1984 ja 1985 julkaistut Death by Metal-, Reign of Terror-, Infernal Deathja Rigor Mortis -demot kasvattivat bändin tunnettuutta samalla kun sen nimeksi vaihtui Death
– Siinä nuorta Stevietä sitten vietiin, kun istuimme päivätolkulla isossa Chevroletissani ja Chuck toi joka päivä kuunneltavaksi uusia demoja tai levyjä, joista hän oli innostunut. Juuri kun asiat bändin sisällä alkoivat olla kunnossa ja jopa Schuldiner itse koki löytäneensä ympärilleen suhteellisen vakaan kokoonpanon, alkoi tapahtumaketju, joka vyörytti Deathin kohti sen vaikeimpia aikoja. Luin kavereilleni, että Floridassa on nyt bändi nimeltä Death. Tälle elämäntavalle ei ollut sijaa Chuckin Deathin esiasteen Mantasin ensimmäinen keikka Nasty Savagen lämmittelijänä vuonna 1984. Jäsenet vaihtuivat koko ajan, ja yhtyeessä ei tuntunut olevan mitään määrätietoista. Minulla on jossain tallessa demonauha, jolla soitamme valtaosan Scream Bloody Goren kappaleista triokokoonpanolla. Tunsin kuitenkin Chuckin vision sen verran hyvin, että painelin viipymättä hänen kotitalolleen. – Tässä kohdin asiat alkoivat muuttua ainakin minun puolestani vittumaisempaan suuntaan, Rick Rozz toteaa. Ryöväsin siis tyyppejä kaverini bändistä. Rozz kertoo rohkeiden ja jopa törkeiden muutosten johtuneen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään hän suorastaan nautti bändissä soittamisesta, ja Death valmisteli hyvin nopealla tahdilla Leprosy-kakkosalbumiaan (1988). Niitä biisejä ei hierottu kuukausitolkulla, vaan Open Casketin ja Pull the Plugin kaltaiset biisit valmistuivat tunneissa. Samalla kun Chuck viritteli Deathin uutta muotoa länsirannikolla, hänen vanhat bändikaverinsa päätyivät death metal -bändi Massacreen. – Chuckin visio kirkastui entisestään, mutta oma toimintani sumeni samaa tahtia, Rozz toteaa. Meidän piti soittaa täällä Floridassa Megadethin ja Overkillin kanssa, mutta saapuessamme venuelle jokin toinen paikallinen bändi oli saanut lämppärinpaikkamme. Olin saanut tarpeekseni. Olin kuunnellut paljon Slayeriä ja Possessedia ja vaikka mitä, mutta kyllä Death kuulosti joltain ihan muulta. Kepeissä Rick Rozz ja Chuck Schuldiner. Menin Chuckin luokse treenailemaan ja kerroin, että voisimme napata Massacresta Bill Andrewsin rumpuihin ja Terry Butlerin bassoon. – Se oli todella sekavaa aikaa. Tuumailimme hymyssä suin, että ”Vau!”, koska liike oli verrattavissa siihen, että jokin heavy metal -bändi olisi ottanut nimekseen Heavy tai Metal. Tulin hyvin juttuun Chuckin ja Chrisin kanssa. Vanhoista Death-demoista ja uusista kappaleista muodostui kyllä Chris Reifertin kanssa äänitetty Scream Bloody Gore, mutta Di Giorgio muistelee, että Schuldiner alkoi potea koti-ikävää jo ennen albumin äänitysten loppua. Chuck selvästi tiesi, mitä halusi, mutta samalla hän oli hukassa itsensä kanssa. Sattumalta Rozz kuuli saman keikan yhteydessä, että Schuldiner oli palannut kaupunkiin. – Aika pian tuon jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Deathin Infernal Death -demoa. – Oli mahtava hetki, kun Chuck ilmoitti bändin uudesta nimestä. Ja ei, se ei ollut herkkää teinien tunteista avautumista vaan demojen vaihtelua, Hoglan kertoo nauraen. Chuck jäi katsomaan hölmistyneenä perääni, mutta soitti seuraavana päivänä. Tein Kamin, Billin ja sittemmin Obituaryn perustaneen Allen Westin kanssa joitakin Massacre-demoja, mutta bändi oli aina vähän tuuliajolla. Chuckin ilme oli näkemisen arvoinen, kun seisoin hänen ovensa takana ja kerroin, että jos kaipaat kitaristia soittamaan kunnon metallia, soita minulle. Schuldinerin visiitti Bay Arealle osoittautui lyhyemmäksi kuin hän oli suunnitellut. Tuolla hetkellä tiesin, että jos haluan vielä soittaa bändissä, edes yhdellä sen tyypillä on oltava jonkinlainen käsitys, miten homma etenee. R IC K R O Z Z IN A R K IS T O 49. Spitaalinen bändilevy Floridassa bänditoiminta ei ollut todellakaan jumahtanut paikoilleen. Jos en olisi soittanut Sadusissa, olisin liittynyt kokoaikaisesti Deathiin jo tuolloin. – Olin teini-ikäinen, kun Chuck muutti Kaliforniaan, ja satuin asumaan aika lähellä sitä studiota, jossa Death äänitti demojaan ja ensimmäisen levynsä. Taisimme onnistua rikkomaan autostereoni muutamaankin kertaan, kun soitimme levyjä liian kovalla. – Leprosylla on selkeät Chuck-riffit ja -soolot sekä Rozz-riffit ja -soolot, jotka syntyivät treeniksellä hetkessä. – Chuck halusi kirjoittaa kanssani mahdollisimman kovan death metal -kiekon. – En ollut kuullut Chuckista pitkään aikaan yhtään mitään, enkä myöskään Scream Bloody Gorea. Leprosy on yksi harvoista levyistä, joille Chuck ei tuonut valmista riffipalettia jo treeneihin. Lopulta se taisi olla hyvä juttu, koska sen seurauksena syntyi myös Autopsy, Di Giorgio hymähtää. Bill Andrews oli kysynyt häntä bändiin, Kam pyysi minuakin liittymään ja asiat etenivät nopeasti. – Siitä, mitä tapahtui seuraavaksi, en ole todellakaan ylpeä. Olin raivoissani. Sitten lähdin Sadusin kanssa kiertueelle ja muut äänittivät levyn ilman minua. Soitin Sadusissa ja tutustuin Chuckiin ja Chrisiin [Reifert, rummut] aika nopeasti. – En tiedä, mitä Chuckille tarkalleen ottaen tapahtui, mutta hän kaipasi takaisin Floridaan, eikä Chris halunnut hylätä kotiseutujaan. – Kun olimme lähteneet eri teille Chuckin kanssa, sain pian puhelun Kamilta, joka oli liittynyt Massacreen. – Olen aika simppeli muusikko ja kaveri, joka nauttii hauskanpidosta, suoraviivaisesta metallista ja groovaavasta bändisoitosta. Olimme kuulleet heidän demojaan, soitimme heille ja kysyimme, haluavatko he hengailla. Jo ennen tätä Schuldiner oli tutustunut toiseen tulevaisuuden Death-jäseneen, rumpali Gene Hoglaniin. Se oli törkeää käytöstä ja pilasi pitkäksi aikaa minun ja Kamin välit, mutta nykyään asiat ovat taas hyvin. – Älä kysy miten, mutta olimme jotenkin päätyneet Chuckin kanssa kirjekavereiksi jo aikoina, kun hän asui vielä Floridassa. Se on koko Death-historian täysiverisin bändialbumi. Kokoopano Schuldiner, Rozz, Butler ja Andrews lähti tien päälle soittamaan Scream Bloody Gore -kiertuetta. – Sekoilu kulminoitui yhteen keikkaan vuonna 1987. Se oli oikeaa 80-lukua se, hah hah. Samalla sana albumista oli kiirinyt yhä useampien metallifanien korviin
kokonaiskuvassa. Di Giorgio ja Hoglan kertovat, että Schuldiner oli Human-albumin (1991) tekemisen aikoihin pitkään todella K U V A T: ST E V E D I G IO R G IO N A R K IS T O Ralph Santolla (kitara), Gene Hoglan (rummut), Chuck Schuldiner ja Steve Di Giorgio (basso). Richard Christy (rummut), Chuck Schuldiner, Bobby Koelble ja Steve Di Giorgio. – Chuck kiehui raivosta kotonaan. Silloin Chuck periaatteessa päätti, ettei Deathin levyillä tule olemaan vakituista kokoonpanoa vaan parhaat mahdolliset muusikot. Kaikissa asioissa. Hän oli aina varautunut katastrofiin. Bassovelho Di Giorgio tositoimissa.. – Ne tilanteet johtuivat eri syistä, joihin Chuck oli yhtä usein syytön kuin syyllinen. Se oli kaikille todella stressaavaa, mutta samalla reunalla eläminen kuului hyvässä mielessä Chuckin musiikissa. ”Chuckittomasta” Euroopan-kiertueesta raivostunut Schuldiner kokosi ympärilleen jo aiemmin Deathin keikoilla kääntyneen kitaristi Paul Masdivalin, tämän Cynic-aisaparina tunnetun rumpali Sean Reinertin ja viimein Death-albumille asti päässeen Di Giorgion. Sen vuoksi kaikilla oli aina pieni jännite päällä hänen kanssaan. Chuck kilahti näissä tilanteissa ihan täysin, katosi yksinään yöhön ja oli vihainen vielä seuraavana päivänäkin, enkä oikein tiennyt miksi. – Chuck osasi olla todella vainoharhainen. Hyvä niin, sillä kaikki riitamme olivat jo aikoinaan turhia. Di Giorgio korostaa, ettei Schuldiner itsekään ollut bänditoimissaan viaton, mutta tuli usein kohdelluksi kaltoin täysin käsittämättömistä syistä, mikä alkoi näkyä yhä räikeämmin hänen asenteissaan. – Kuvittelepa tilanne, jossa olet luotsannut bändiäsi vuosikausia tiettyyn suuntaan ja luotat täysin kavereihin, joiden kanssa olet levyttänyt pari levyä, ja sitten he pettävät sinut täysin. Ainoat levyt, joilla en ollut jollain tapaa osallisena, olivat Leprosy ja Spiritual Healing. – Chuck pelkäsi aina pahinta. Albumin valmistuttua koko muu Death-kokoonpano janosi Euroopan-kiertueelle, mutta Schuldiner itse ei nähnyt sellaisen kannattavan. Pienimmistäkin ongelmista saattoi kasvaa suuria katastrofeja. Hän oli niitä tyyppejä, joiden kanssa saattaa viettää mukavaa iltaa rennosti vitsaillen ja naureskellen, kunnes hänelle erehtyy sanomaan yhden väärän asian. Kävi sitten niin, että muu Death jätti hänet Floridaan ja lähti kiertueelle keskenään. – Se muutti Chuckia pitkäksi aikaa, eikä hänen luottamuksensa ihmisiin palannut koskaan entiselleen. Kirjoitimme vielä Leprosyn kiertueilla paljon riffejä, jotka päätyivät myöhemmin Spiritual Healingille, mutta elämäntapojeni ja ehdottomuuteni vuoksi näkemyksemme törmäilivät jatkuvasti. Minulla on jonkinlainen käsitys kuviosta, sillä olin työstämässä seitsemää Chuckin julkaisemista yhdeksästä levystä. Inhimillisyyden kosto Kun Rick Rozz sai lähtöpassit Deathistä, Schuldiner pyysi yhtyeen managerin Eric Griefin suosituksesta mukaan James Murphyn, joka oli vielä tuolloin metalliyleisölle suhteellisen tuntematon kitaristi. Schuldinerin kanssa läheisissä väleissä ollut Di Giorgio muistaa tapahtumaketjun hyvin. – Emme olleet bändistä lähtöni jälkeen vuosiin missään tekemisissä Chuckin kanssa, mutta tapasimme muutaman kerran ennen hänen menehtymistään ja teimme rauhan. Myrskynsilmässä syntynyttä kolmatta Death-albumia Spiritual Healingiä (1990) on pidetty bändin ristiriitaisimpana levynä, mutta sen jälkipyykki vasta ristiriitaista olikin. Muistan hyvin sen puhelun, kun hän murisi: ”Tämä on minun bändini! Minä kirjoitin nämä kappaleet! Minä keksin jopa bändin nimen! Ja nyt nämä paskiaiset soittavat minun kappaleitani pitkin Eurooppaa!” Aistin heti, että Death ei tule olemaan entisensä
– Chuckista nuo ajat olivat hengeltään täydellisiä ja kiertäminenkin meni ihanteellisesti, ilman mitään kitkaa. Schuldiner ehti tässä välissä palata kotiin ja suunnata katseensa kohti uutta Individual Thought Patterns -albumia (1993), jota varten hän otti yhteyttä Dark Angelin lopetettua vapailla markkinoilla olleeseen Hoglaniin. Se oli ihan erilaista materiaalia Humaniin verrattuna, kitarankin hallitseva Hoglan kertoo. Istuimme siellä kitarat sylissä, ihmettelin ääneen riffien korkeutta ja kysyin Chuckilta, onko hän kokeillut soittaa niitä matalammalta ja jyräävämmältä taajuudelta. Suostuin tietenkin välittömästi ja kysyin, milloin minun pitäisi tulla mestoille. Se oli ihan jazzia! – Olin ihan pyörällä päästäni lentäessäni Floridaan. Luulin varautuneeni kaikkeen Humanin jälkeen, mutta Individual Thought Patterns yllätti minut jo ennen kuin levyä oli edes sovitettu loppuun. – Sen myötä Deathistä oli tullut hänelle eräänlainen vankila. Kiertueen sekava loppu jätti Masdivalin ja Reinertin soittimet pyörimään kuukausiksi pitkin Eurooppaa, ja samalla kommunikaatio Schuldinerin kanssa katkesi täysin. Scott huudahti: ”Huomenna!” No, en lentänyt paikalle ihan jouluaatoksi, Di Giorgio nauraa. Schuldinerin sävellyskynästä pulppusi kuitenkin uusia ideoita jatkuvalla tahdilla. – Chuck oli tosi avoin minun ja Genen ideoiden suhteen, ja levy eli todella paljon niiden muutamien viikkojen aikana, kun treenasimme yhdessä. – Olin maalaamassa taloani päivää ennen jouluaattoa. Nehän ovat ihan mahdottomia!’ No, toisin kävi.” – Gene Hoglan 51. – Chuck lähti soittamaan kappaleita mukanani ja innostui ajatuksesta, mikä hyvin pitkälti sementoi koko albumin lopullisen ”aksentin”. Kaksikko ei tiennyt itsekään, jatkaako Deathissä vai ei. – Chuck oli jo tuolloin, 24-vuotiaana, äärimmäisen älykäs ja intohimoinen musiikkifani, joka luki paljon ja kuunteli metallia laidasta laitaan, Di Giorgio kertoo. Kuolema kohtaa jazzin Humanin kiertueet olivat Deathin mittapuulla ennätyksellisen mittavia, mutta lopulta, kun valtaosa bändistä sairastui, joukko palasi kotiin etuajassa. Hoglanin mukaan Individual Thought Patterns ei ollut viimeistä piirtoa myöten suunniteltu vaan ennemminkin hetkessä elämällä ja improvisoimalla syntynyt levy, jonka tekoon meni lopulta vain muutamia viikkoja. Otin kitaran käteen ja yritin tapailla biisejä. – Siellä oli [Individual Thought Patternsin tuottaja] Scott Burns, joka kertoi minulle hädissään, että Chuck oli antanut kenkää Deathin basistille ja tarvitsi apuani. – Ohuesta tuotannosta huolimatta riffit olivat sairaalloisen ilkeitä ja sovitukset niin rajuja, etten ollut uskoa korviani, Hoglan jatkaa. Kun Chuck oli poiminut minut kentältä, painuimme illallisen jälkeen treenikselle. Kolmen yksilön harmoniaa Joulukuun edetessä Schuldiner–Hoglan-kaksikko oli jo valmistautumassa Individual Thought Patternsin äänityksiin, kun Steve Di Giorgion puhelin soi yllättäen kesken jouluvalmistelujen. Olin persettäni myöten ihan jäässä ja maali oli jäätyä pensseliin, kun vaimoni huusi minut puhelimeen. Nehän ovat ihan mahdottomia!” No, toisin kävi. Chuck ei oikein lämmennyt ajatukselle kirjoittaa zombeista koko loppuikäänsä. Tietyllä tapaa Spiritual Healingin jälkeiset tapahtumat antoivat Chuckille vapaat kädet tehdä mitä vain. – Viimeistään tuosta lähtien Steve on ollut suosikkibasistini. Lopulta Chuckin oli näytettävä hänelle ovea. Huomasin, että valtaosa riffeistä liikkui jossain A-kielen seitsemännen nauhan ympärillä. Tiedäthän, korkeaa E:tä, F:ää ja G:tä. Maailmassa on paljon virtuooseja, jotka osaavat soittaa miljoona nuottia minuutissa, mutta Stevellä on käsittämätön kyky sahata bassoa äärimmäisen raskaasti, mutta löytää sekaan valtavasti vinoutunutta groovea. Timanttinen soolokitaristi Individual Thought Patterns muodostui nopealla tahdilla ydinkolmikon tiiviin yhteistyön tuloksena, mutta siltä puuttui vielä ”Muistan ajatelleeni Humanin kuullessani: ’Huhhuh! Onneksi minun ei tarvitse soittaa näitä biisejä rummuilla. Jo bändin nimi määritteli sitä liikaa. – Stevellä ei mennyt kauaa ottaa homma haltuun! Se oli mahtavaa. Olihan se uskomaton kiertue, ei käy kieltäminen, enkä ihmettele yhtään sitäkään, että Chuck oli bändin lopetettuakin sitä mieltä, että Individual Thought Patterns oli Deathin paras albumi. – Chuck lähetti minulle tulevan albumin riffinauhan, jolla oli aika valmiita rakenteita kaikista levyn kappaleista. Kuten kaikki varmasti tietävät, Kalifornia on yleensä aika lämmin paikka ympäri vuoden, mutta tuolloin meillä oli lyhyt ja sitäkin kirpeämpi talvi. Monesti luulin menneeni liian överiin laitaan bassosovitusten kanssa, mutta Chuck tuli kuuntelemaan niitä ja rohkaisi hymyillen, että tämä on hyvä, mutta vedä vielä enemmän läskiksi. – Chuckin kanssa soitellut basisti Skott Carino ei kuitenkaan ottanut asettuakseen bändiin, ja Chuck mietti viikkotolkulla, sopiiko hänen soittotyylinsä levylle ollenkaan. – Vuosia myöhemmin Chuck kertoi minulle, että vaikka piti paljon Symbolicistä ja The Sound of Perseverancesta, hän jäi aina kaipaamaan sitä kemiaa ja rentoutta, joka vallitsi juuri Individualin sessioissa. Di Giorgio ja Hoglan ylistävät varauksetta Individual Thought Patterns -ydinkolmikon välisiä kemioita. – Itselleni iski Sean Reinertin uskomaton rumpalointi. varautunut, mutta tunne kanavoitui lopulta aivan uudenlaiseksi Death-kokonaisuudeksi. – Aloimme paneutua biiseihin toden teolla joulukuun 1992 alussa ja pistimme levyn oikeastaan kokonaan kasaan noin kolmessa viikossa, mikä oli ennenkuulumatonta, Hoglan naurahtaa. Hän ei päästänyt irti nimestä, koska ei halunnut aloittaa alusta, mutta kyllähän Humanin kappaleista kuulee, että niitä on kirjoittanut Spiritual Healingin aikoihin verrattuna vapaampi muusikko. Muistan ajatelleeni Humanin kuullessani: ”Huhhuh! Onneksi minun ei tarvitse soittaa näitä biisejä rummuilla. Hän otti nauhat kotiinsa, työskenteli niiden parissa varmaan viikon ja kaikki mitä kuulette levyllä, on siinä hetkessä sävellettyä, Hoglan hehkuttaa. Di Giorgio toteaa, että myös Schuldiner itse muisteli Individual Thought Patternsin aikoja myöhemmin lämmöllä. Ilman noita sessiota levystä olisi saattanut tulla aivan erilainen. – Alkuperäisellä riffinauhalla Humanin ja Individual Thought Patternsin erot olivat vielä suurempia kuin valmiilla levyllä. – Sessiot olivat todella rennot, koska tunsin Chuckin hyvin ja olimme ystävystyneet myös Genen kanssa soittaessamme yhteisiä rundeja Dark Angelin ja Sadusin kesken, Di Giorgio kertoo. Toista samanlaista ei metallissa ole
Kun kuuntelin Chuckin riffittelyä ja Genen rumpuja, minun ei tarvinnut kuin tarttua kitaraan ja antaa soolojen lentää. Schuldinerin ajatukset Deathin suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Tehtäväni oli kuunnella kappaleet, saapua studioon ja suurin piirtein improvisoida soolot. Hän alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä vii”Ajattelimme asian niin, että koska olimme viimeistään Individualilla periaatteessa tuhonneet koko death metalin, niin miksi emme sitten menisi päätyyn asti järjettömällä kitarasoolojen ja bassosoolojen jazztaistelulla.” – Steve Di Giorgio 52. Tein työtä käskettyä, Di Giorgio naurahtaa. Päätettyään olla luottamatta liikaa vain lähipiiriinsä Schuldiner tiiraili Tanskaan asti. Sitä itseäänhän siitä sitten tuli. – Muistan kuulleeni bändiltä jotain jo 80-luvun lopulla, mutta kyse oli korkeintaan muutamasta vedosta, ehkä Scream Bloody Gorelta ja Leprosylta. Olimme tehneet yhdessä kaksi levyä, mutta Symbolicin [1995] aikoihin olin perustamassa perhettä ja saimme ensimmäisen lapsemme, mikä ei sopinut Chuckin ajatusmaailmaan. Hoglan ja Di Giorgio muistelevat, että lopetus oli tuottaja Scott Burnsin idea. Individual Thought Patterns käsitteli sisäisiä ristiriitoja, joten tämä sopi hyvin kuvioon, LaRocque naurahtaa. – En ollut mukana Symbolicin lauluäänityksissä, mutta voin kertoa, että Individualin kohdalla ne eivät olleet Chuckille mitään herkkua. Siellä on minulta ihan kummallisia pomppubassoja, Chuckilta taas täysin Deathin muista sooloiluista eroavia ”Ace Frehley -bendejä” ja jopa nurin perin käännettyä riffiraitoja kaiken taustalla. Monissa kohdissa ei tarvittu riviäkään lyriikoita, kun kitaramme seurasivat toinen toistaan, kuin keskenään väitellen. Individual Thought Patterns oli tässä vaiheessa jo suureksi osaksi äänitetty. – Tapasin Chuckin ensimmäistä kertaa Morrisound-studiolla Tampassa. Toisin kuin Di Giorgion ja Hoglanin kohdalla, Schuldiner ei tuntenut uutta Death-tulokasta lainkaan ennen hänen pestaamistaan. Mitta täynnä kuolemaa Jopa Chuck Schuldinerin itsensä mielestä kaikkien aikojen taianomaisin Death-kokoonpano ei pysynyt kasassa kovin pitkään Individual Thought Patternsia seuranneiden kiertueiden jälkeen. Kohautin nopeasti olkapäitäni, totesin että tässähän on loistava tilaisuus tehdä jotain ihan erilaista ja hyppäsin melkein saman tien lentokoneeseen. Mutta kas kummaa, ajan kanssa monet kyrmyniskaisimmatkin kuoloörmyt löysivät nämä levyt, kun heidänkin musiikkimakunsa laajeni yhä avarammaksi. Death-pomo ei edes miettinyt tulevia kiertueita kutsuessaan King Diamond -kitaristi Andy LaRocquen studioon. – Soolobattle oli ihan vihoviimeinen asia, joka levylle äänitettiin, Hoglan sanoo. LaRocque myöntää yllättyneensä, kun Chuck lähetti hänelle muutamien mutkien kautta Individual Thought Patterns -kappaleiden demopätkiä ja pyysi häntä saapumaan viipymättä Floridaan äänittämään sooloja. Hän ei varmasti soita enää ikinä keikkaakaan!” Sen takia taisi olla parempi pestata tilalleni toinen basisti. – Vanhan liiton death metal -äijät raapivat hetken päitään ja palasivat sitten uusien Morbid Angel-, Deicide-, Obituarytai Cannibal Corpse -levyjen pariin, koska Death ei enää edustanut tarpeeksi rajua ääripäätä. Minäkin sain puheluita: ”Mitä helvettiä Deathille on tapahtunut. – Ajattelimme asian niin, että koska olimme viimeistään Individualilla periaatteessa tuhonneet koko death metalin, niin miksi emme menisi päätyyn asti järjettömällä kitarasoolojen ja bassosoolojen jazztaistelulla. – Alun perin tarkoitus oli äänittää sekä Chuckin että Andyn sooloja, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään. Tiesin kyllä, että Chuck on King Diamond -fani, ja itse asiassa Mikkey Dee [King Diamondin tuolloinen rumpali] oli tavannut Chuckin ehkä vuonna 1987 tai 1988, kun soitimme muutamia keikkoja Floridassa. Sitten Chuck kosiskeli keskustelua kitaroiden ja rumpujen välillä, mutta katsahdin Steveen päin, että eikö siinä olisi osuvampi kaveri. – Tilanne oli hyvin erikoinen, sillä emme olleet muistaakseni edes tavanneet ennen Individual Thought Patterns -sessioita, ja totta puhuakseni en ollut juurikaan kuullut Deathiä ennen sitä, LaRocque myöntää. Filosofisia soolobattleja Moni Individual Thought Patterns -levyn päättävän The Philosopherin kuullut on löytänyt itsensä ruuvaamasta äänenvoimakkuutta kovemmalle kappaleen lopussa: juuri kun biisi yltyy todelliseen Schuldinerin kitaran ja Di Giorgion basson vuoropuheluun, se katoaa fade outin myötä yhä tavoittamattomampaan kaukaisuuteen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten bändi oli kehittynyt. Hän taisi ajatella: ”Ei saatana! Se saa lapsen! Hän on menetetty tapaus. – Siitä soolosta on muuten olemassa pidempi versio, Hoglan lisää. Ainoat meitä yhdistävät tekijät olivat muutamat yhteiset tutut levy-yhtiöissä. – Eivät meidänkään välimme olleet aina ruusuisia. – King Diamond oli juuri tuolloin tauolla ja Mercyful Fate aloittanut paluunsa. Sen vuoksi niitä ei tullut suunniteltua liikaa. Olin todella vaikuttunut siitä, miltä levy kuulosti. – Äänitin The Philosopherin The Atomic Clock -rumpu-dvd:lleni, lähdin soittamaan alkuperäisten studionauhojen mukana kylmiltäni, ja naamastani voi varmasti nähdä yllättyneisyyden, kun biisi ei lopukaan fade outiin vaan jatkuu vielä ylimääräisen minuutin yhä hullummilla sooloilla. Chuckin kanssa oli kuitenkin helppo bondata. Steve Di Giorgio kertoo rennosti naurahdellen, että sai tuolloin osansa Schuldinerin ehdottomuudesta. Mitä olet tehnyt Deathille?” Kaikki eivät yksinkertaisesti olleet valmiita Humaniin ja vielä vähemmän Individual Thought Patternsiin. – En edes yritä väittää osallistuneeni varsinaiseen säveltämiseen. – Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa, Chuck olisi varmasti saanut raivoisia kommentteja levyn julkaisun aikoihin. – Se pelotti Chuckia, koska samoihin aikoihin hän ja Gene vain treenasivat ja elivät täyttä poikamieselämää. Di Giorgio kertoo jo Individual Thought Patternsin ja Symbolicin tuottaneen Schuldinerille ristiriitoja, mutta viimeistään jälkimmäistä seuranneet kiertueet veivät hänen ajatuksiaan yhä lopullisempiin suuntiin. – Se oli älytöntä! En saanut edes kokonaisia kappaleita, vaan ainoastaan sooloille tarkoitetut pätkät, LaRocque nauraa. The Philosopherin loppusooloilun kaltaiset ratkaisut eivät olleet death metal -yleisölle mikään läpihuutojuttu, mutta Hoglanin mukaan ne kertoivat myös siitä, mihin Schuldiner oli bändeineen matkalla. yksi palanen: soolokitaristi. – Chuck sanoi minulle vain, että kuuntele soolojani ja ”go nuts!”. Perheet eivät kuuluneet Chuckin suunnitelmiin. – Minun ja Chuckin soittotapa erosi niin paljon toisistaan, että se loi sooloihin eräänlaisen vuoropuhelun tunteen. Se oli jotain ihan erilaista ja inspiroi minua valtavasti
Kun Schuldiner etsi levy-yhtiötä Control Deniedille, unelmadiilin tarjoajaksi osoittautui saksalainen Nuclear Blast – mutta melkoisin ehdoin: yhtiö lupasi julkaista Control Deniedin albumin, mutta vaati Di Giorgion mukaan sopimukseen vielä yhden Death-albumin, ”eräänlaiseksi turvaverkoksi flopin varalta”. – Yksi Chuckin suosikkilaulajista oli aiemmin Sanctuaryssa ja sittemmin Nevermoressa laulanut Warrel Dane. Ehdimme tuolloinkin työstää neljä tai kuusi kappaletta lähes valmiiksi asti, ennen kuin Chuckin mieli alkoi muuttua. – Chuck ei koskaan peitellyt sitä tosiasiaa, että levy-yhtiö ei olisi julkaissut ensimmäistäkään Control Denied -albumia, ellei hän olisi palannut vielä kerran Deathin äärelle, Di Giorgio avaa. Hoglan puolestaan muistelee, että Schuldiner valmisteli vielä Symbolic-kiertueilla kovaa tahtia uutta Death-materiaalia. – Chuckilla oli ympärillään valmis bändi, ja tiedän, että varsinkin nuori Richard motivoi häntä säveltämään ihan uudella tavalla, kun hänen ei tarvinnut miettiä matkustelua tai etäisyyksiä jäsenten välillä. Se pakollinen viimeinen albumi Asiat eivät kuitenkaan sujuneet nytkään yksinkertaisesti. Porukka kutsui häntä ”death metalin kummisedäksi”, ja vaikka hän oli pitänyt perinnöstään kiinni kaikki nämä vuodet, Symbolic-kiertueet saivat hänen mittansa täyttymään. – Tehdessäni hänen kanssaan esituotantoa The Sound of Perseveranceksi muodostuneelle levylle, Chuck teki koko asenteellaan hyvin selväksi, ettei hänellä ollut vaikeuksia hypätä ”vielä kerran” -asenteella Death-moodiin. – Monet noista kappaleista päätyivät The Sound of Perseverancelle [1998], mutta Richard Christy soitti rummut uudelleen täysin eri tavalla kuin olin ne itse aikoinaan suunnitellut. Heistä oli tullut vuosien varrella hyvät kaverit, mutta harkittuaan asiaa pitkään Warrel joutui myöntämään, ettei kykene sitoutumaan kahteen bändiin yhtä aikaa. Death ja Hammerfall kiertueella vuonna 1998. Hän oli todellinen biisinkirjoituskone, ja kuulimme vuosien varrella varmasti yhden kymmenesosan hänen luomuksistaan. – Death metalista oli tullut Chuckille riippakivi. Hänen äänensä oli teksasilaisen Watchtowerin levyihin mieltyneelle Chuckille juuri sitä, mitä hän bändiinsä kaipasi. Maestro Schuldiner Ateenassa vuonna 1998. Richard Christy oli vasta 23-vuotias äänittäessään The Sound of Perseverance -albumin rumpuja. Etappi oli häAiempi Death-fani, myöhempi Deathrumpali Christy tykittelee. – Onneksi Chuck löysi Control Deniediin mahtavan rumpalin, Richard Christyn, ja toiseksi kitaristiksi Shannon Hammin. Chuck pyöritteli silmiään ja kiroili, että nytkö on aika tuhota nämä onnistuneet sävellykset. Tunnistin kyllä seasta joitain sovituksia, mutta en olisi ikimaailmassa soittanut niitä juttuja kuin Richard, enkä tarkoita tätä todellakaan pahalla. Kun bändi vielä täydentyi laulaja Tim Aymarilla, Chuck oli valmis uuteen aikaan. Di Giorgio muistelee, miten selkeät suunnitelmat Schuldinerilla oli Deathin tilalle perustamansa progemetalliyhtye Control Deniedin suhteen: mukana olisi erillinen laulaja ja ”oikea bändi”, jonka kanssa hän voisi treenata soolokitaristina. Chuck Schuldiner, Richard Christy ja Andy LaRocque (kitara) kera King Diamondin. Schuldinerin sisuksissa vallinnut ristiriita johti lopulta radikaaliin päätökseen: hän naulasi vuoden 1996 startiksi, että Death oli tullut tiensä päähän ja sen kokoonpano tulisi hajaantumaan. – Kun saimme Symbolicin valmiiksi, Chuckilla oli jo tonneittain ideoita tulevaa Death-albumia varten. Individualin ja käsittääkseni myös Symbolicin sessiot olivat Deathin historian rennoimpia, mutta tunnelma muuttui välittömästi, kun Scott Burns tai Jim Morris kertoi Chuckille, että nyt on lauluäänitysten aika. K U V A T: R IC H A R D C H R IS T Y N A R K IS T O Rumpalit Christy ja Hoglan kera pomonsa.. meisiäkin death metalin rippeitä
– Olin noin 15-vuotias, kun kuulin Spiritual Healingin ensimmäistä kertaa. Pienimmistäkin ongelmista saattoi kasvaa suuria katastrofeja. – Alun perin se käynnistyi riffillä, mutta Chuck ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. Christyn mukaan hänen hulluin Death-kokemuksensa tuli vastaan Scavenger of Human Sorrow -kappaleen äänityksissä. Sen vuoksi kaikilla oli aina pieni jännite päällä hänen kanssaan. Soittelin samoihin aikoihin muutamissa ug-bändeissä kuten Public Assassinissä. – Olin juuri muuttanut Orlandoon ja satuin huomaamaan Chuckin kirjakaupassa jossain ostoskeskuksessa. Christy jopa yllättyi, miten paljon hän pääsi itse vaikuttamaan levyn sovituksiin. – Chuck oli avoin kaikille ideoilleni heti ensimmäisistä treenipäivistä lähtien, vaikka hän kirjoittikin riffit ja biisien pohjat. Sen jälkeen törmäilin Chuckiin aina metallikeikoilla Orlandossa. Christyn unelma toteutui, kun Chuck päätyi kuin päätyikin tekemään vielä yhden albumin Deathin nimissä. Se oli oma death metal -kärpäsen puremani, jonka ansiosta löysin pian Morbid Angelin Altars of Madnessin [1989], Christy kertoo. Moni kuuli Richardin soittoa ensimmäistä kertaa juuri The Sound of Perseverancella. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Human ja iski minut taas kanveesiin. Sittemmin miehen kannutus on tullut tutuksi niin Control Deniedissa kuin Iced Earthissäkin. Tämä oli kieltämättä se hetki, johon olin valmistautunut vuodesta 1990, Spiritual Healingin ensikuulemasta asti, mutten osannut arvata, että tulisin soittamaan myös Deathissä. – Olin ällikällä lyöty, kun Chuck soitti minulle vuotta myöhemmin ja halusi minun tulevan koesoittoon uutta Control Denied -projektiaan varten. – Voin sanoa, että pohjatyötä oli tehty aika hemmetin pitkään, Richard naurahtaa. Vielä tässä vaiheessa Richard ei kehdannut edes haaveilla Deathin albumilla soittamisesta. R IC H A R D C H R IS T Y N A R K IS T O 54. – Chuckin raivoisa ääni sekä melodisen ja brutaalin metallin yhdistelmä sopi täydellisesti sen ikäiselle Richardille. Rokkisoittelu alkoi sillä hetkellä, kun kuulin Van Halenin Hot for Teacherin ensimmäistä kertaa. – Aloin paukutella asioita vuonna 1984, ollessani kymmenvuotias. Minulla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin treenata, treenata ja treenata. – Se oli silkkaa sattumaa, Christy naurahtaa. Sillä hetkellä tiesin, että haluan olla jonkin sortin rumpali. Vartuin farmilla keskellä Kansasia. Death-komennus sai monet yllättymään: Sean Reinertin ja Gene Hoglanin kaltaisten huippurumpalien saappaisiin iskettiin täysin tuntematon nimi. ”Chuck pelkäsi aina pahinta. Teimme yhdessä ihan sekopäisen rumpuriffin Judas Priestin Painkillerin hengessä, ja viimeistään tuota introa studiossa hakatessani olin varma, että kaikki tapahtunut oli pelkkää unta. Vaikka olimme kaverini Steven kanssa varmasti lähinnä superärsyttäviä faneja, Chuck oli huippumukava ja päädyimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Nuori rumpalinkloppi eleli ihan eri puolella maata, mutta muutto Floridaan vuonna 1996 sai lopulta aikaan jymy-yllätyksen. Hän oli aina varautunut katastrofiin. Joku on joskus saattanut kutsua Chuckia diktaattoriksi, mutta jos diktaattoreilla on tapana sanoa, että ”Anna palaa! Päästä hulluutesi valloilleen! Tee mitä lystäät!”, olen ihan valmis hyväksymään sen, Christy nauraa. nelle täydellinen ympyrän sulkeutuminen, joka oli käynnistynyt seitsemän vuotta aiemmin: Christyn mukaan hänestä ei olisi välttämättä tullut metallirumpalia ilman Deathin vaikutusta. Tiedäthän, miten tuollaisessa tilanteessa helposti käy… Tervehdit tutunnäköistä kaveria vaistonvaraisesti, vaikket edes ehdi ajatella, mistä tämän naamataulu on tuttu. Se oli kaikille todella stressaavaa, mutta samalla reunalla eläminen kuului hyvässä mielessä Chuckin musiikissa.” – Steve Di Giorgio Chuck Schuldiner, Shannon Hamm ja Richard Christy Jim Morrisonin haudalla Pariisissa. Olimme kaikki studiossa ihan liekeissä, ja tuo kokemus heijastui pitkälle tuleviin kiertueisiin asti. Kaikissa asioissa. Hän ehdotti, että albumi käynnistyisi energisellä rumpuintrolla
Chuckia on usein kuvailtu sekä nerona että vaikeana persoonana, mutta eri haastattelujen kautta ymmärsin, että hän oli loppujen lopuksi vain ihminen, ja vieläpä hyvin yliajattelevainen sellainen. Ja kun jälleen kerroin, että voin tulla parin viikon päästä, Chuck keskeytti ja sanoi: ”Ei! Huomenna!” – Lensin Floridaan pikahälytyksellä ja yllätyin täysin, kun Chuck ei ollutkaan studiossa. Halusin, että ihmiset näkevät dokumentissa sen aidon, herkän ja ajattelevaisen ihmisen, joka rakasti perhettään ja teki paljon töitä taiteensa eteen. – Kun Chuck soitti minulle, hän ei ikinä kertonut ikäviä uutisia. Onneksi ihmettelin! – Otin heti kärkeen tähtäimekseni olla jumaloimatta tai nostamatta Chuckia liiaksi jalustalle. – Kuulin Deathiä ensimmäistä kertaa ollessani teini-ikäinen, mutta sekosin bändistä toden teolla vasta, kun valmistuin yliopistosta. Di Giorgion äänessä huokuu valtava kunnioitus, kun hän puhuu lopuksi Schuldinerin viimeisestä elinvuodesta, jonka aikana kaikkien intohimoiseksi tietämä muusikko ei vain tuntunut antavan periksi. Hänen ajatuksenaan oli kiertää kaikki paikat Amerikassa ja Euroopassa, soittaa faneille vielä kerran Deathiä ja tuoda encoressa Tim laulamaan Control Deniedia. Hän hehkutti uusia kappaleita, juuri kuulemaansa uutta musiikkia tai kertoi keikkahaaveistaan, vaikka saattoi olla huonossa kunnossa. joulukuuta 2001. Chuck otti kaiken ilon irti kiertueista, koska tiesi niiden olevan viimeisiä. Hänen viimeiseksi levytyksekseen jäi loppuvuodesta 1999 julkaistu Control Denied -debyytti The Fragile Art of Existence. Kun puhuu Death-fanien kanssa, Chuckista maalaillaan usein yli-inhimillisiä mielikuvia, eikä Chuck olisi halunnut nostaa itseään tällaiseen asemaan. – Vuosia myöhemmin tutustuin Eric Greifiin [Deathin manageri, jonka haastattelu löytyy Infernon numerosta #102] työskennellessäni täysin erilaisen projektin parissa. – Ericin apu oli silti korvaamaton. Chuck Schuldiner menehtyi 13. Se tuntui uudelta alulta, ja sitä se olisi ollutkin, ellei seuraava käänne olisi ollut synkin mahdollinen. – Jotkin hänen hoidoistaan saivat hänet voimaan niin paljon paremmin, että hän kykeni jälleen kävelemään ja soittamaan. En ollut ikinä äänittänyt Chuckin musiikkia ilman häntä. – Chuck halusi tehdä vielä kunnollisen Death-jäähyväiskiertueen. – Kun opiskelin elokuvantekoa, en varsinaisesti uskonut päätyväni tekemään musiikkiaiheisia dokumentteja, mutta Death by Metal herätti minussa liekin. Vaikeinta oli rahoittaa se. Hän ajatteli liikaakin kaikkien muiden mielenliikkeitä. Hänellä oli basistin mukaan selvät suunnitelmat niin Control Deniedin kuin hieman yllättäen myös Deathin suhteen. – En voi kutsua itseäni ihan vanhan liiton Death-faniksi, koska olin viisi kuukautta vanha, kun Scream Bloody Gore valmistui, dokumentin ohjannut kanadalainen Felipe Belalcazar kertoo heti alkuun. – Nykyään Chuck on tunnettu suurena metallin visionäärinä, mutta suurin osa maineesta on muodostunut vasta hänen kuolemansa jälkeen. Death kiersi Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa julkaisten joitakin virallisia livetallenteita. Hän huokui aitoa tekemisen riemua. Olin todella innoissani hänen tapaamisestaan, ihan kuin kuka tahansa Death-fani varmasti olisi ollut. KUOLEMA KUVARUUDULLA CHUCK Schuldinerin menehdyttyä joulukuussa 2001 hänen kuolemansa poiki välittömästi paljon tribuuttikeikkoja ja -kiertueita, jotka tekivät kunniaa menetetylle Death-luotsille. Di Giorgio kertoo keskustelleensa Schuldinerin kanssa paljon hänen viimeisinä aikoinaan. Se olisi ollut todellinen vanhan loppu ja uuden alku. Dokumentti onnistui niin hyvin, että nyt mielessäni on tonneittain bändejä, joista ei Deathin tavoin ole tehty niiden ansaitsemaa dokumenttia. Chuck oli jo lähettänyt minulle levyn nauhat, hehkutteli uutta laulajaa mahtavaksi ja kysyi minua mukaan levylle. Ei ole liioiteltua sanoa, että se albumi muutti käsitykseni musiikista. Ensin Deathin kuolema nosti Chuckin aiempaa korkeammalle jalustalle, ja lopulta hänen oma kuolemansa teki hänestä kuolemattoman. – Kirjat ovat tietenkin aina kirjoja, mutta kun puhutaan musiikista, kuva ja ääni tuovat niin paljon enemmän mahdollisuuksia monipuoliseen kokonaisuuteen, että tulen jatkossa paneutumaan yhä enemmän elokuvantekoon ja toteuttamaan sekä omia että bändien fanien unelmia. – En tiennyt, että Chuck oli sairaalassa, kun hän soitti minulle hieman samaan tapaan kuin Individual Thought Patternsin aikoihin. – Kiertueilla vallitsi sama henki kuin studiossa, Di Giorgio kertoo. – Chuck oli kuin pikkulapsi ja Control Denied kuin muutaman viikon päässä odottava joulu. Oli aivan uskomatonta nähdä, että Chuck oli heti sängystä ylös päästyään säveltämässä musiikkia. – En halunnut tietenkään myöskään vähätellä Chuckin musiikillisen perinnön arvoa, mutta halusin palauttaa mielikuvat Chuckista lähemmäksi maanpintaa. 55. Kaikki lähti liikkeelle Humanista, joka oli jotain täysin erilaista kaikkeen siihen mennessä kuulemaani verrattuna. Hän koki olevansa ihan kuin kuka tahansa muu, ja se sopi hyvin vallitsevaksi sävyksi dokumentille. Siitä alkoi Control Deniedin keskeneräiseksi jääneen toisen levyn demottaminen. En usko, että olisin itse tavoittanut läheskään kaikkia elokuvassa haastateltuja ihmisiä, kuten Steve Di Giorgiota, Gene Hoglania, Jim Morrisia tai Scott Burnsia. – Chuckin kasvain painoi hänen selkärankansa hermoja siten, että asiat toimivat loppuun asti hänen päässään normaalisti, mutta viesti ei vain välittynyt muuhun ruumiiseen. Heti sen jälkeen Chuck olisi halunnut viimeistellä toisen Control Denied -albumin ja kiertää sitten täsmälleen samat paikat ja festarit uudelleen uuden bändinsä kanssa. Kuolema teki taiteilijan Ironista kyllä The Sound of Perseverancea seuranneet viimeiset kiertueet osoittautuivat koko Deathin historian menestyksekkäimmiksi. Puhumattakaan kaikista Chuck-haastatteluista ja livemateriaaleista sekä videopätkistä niin studiosta kuin tien päältä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. – Chuck oli muuttunut mies, kun juttelin hänen kanssaan Control Deniedista. A SH LE IG H W O O D W A R D Death by Metal -dokumentin ulkoasusuunnittelija Jaan Silmberg ja ohjaaja Felipe Belalcazar. Hän makasi New Yorkissa sädehoidossa. Noin sekuntia myöhemmin ihmettelin ääneen, miksei Deathistä ole vieläkään tehty dokumenttia. Kesti kuitenkin pitkään, aina vuoteen 2016, kunnes nyt dvd:llä julkaistu Death by Metal -dokumenttielokuva paketoi Chuck Schuldinerin elämän kuvanauhalle. Juuri kun Schuldiner oli pääsemässä vauhtiin uuden bändinsä kanssa, hänellä diagnosoitiin aivokasvain. Death by Metal on todellista herkkua kaikille vanhoille ja uusille Death-faneille: 107-minuuttinen kokonaisuus sisältää paljon ennennäkemätöntä livemateriaalia, kasoittain haastatteluja ja runsaasti pienenpientä triviaa. Chuckin tapauksessa kuolema teki taiteilijan, kuten sanotaan. – Vaikeinta ei ollutkaan lähteä tekemään dokumenttia tällaisesta aiheesta. Di Giorgio viittaa vuoteen 1999, jolloin Control Denied oli viimeistelemässä The Fragile Art of Existence -debyyttiään. Minkäänlainen elokuvanteko ei ole halpaa, mutta onnekseni työskentelin jo muutenkin elokuva-alalla, joten pystyin tekemään suuren osan asioista itse tai kysymään apua kollegoiltani, jotka hallitsevat elokuvanteon kaikki puolet todella hyvin. – Dokumentin tekeminen opetti minulle, miten monimutkainen olento ihminen oikeastaan onkaan. Oli todella surullista nähdä, miten intohimoinen kitaristi ei enää kyennyt kontrolloimaan sormiaan ja menetti pikkuhiljaa otteen elämästään
Mikäs on lähtiessä, kun vanhan liiton hard rockille on Brexit-maassa kysyntää, eli salit ovat isoja ja väkeä riittää. Pianotunnit eivät silti menneet hukkaan. – Michael Schenker Festissä vaikuttavat muun muassa Graham Bonnet ja Doogie White, joita diggailin jo teininä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN Progemetallin puuhamies 56. Hänen Eden’s Curse -yhtyeensä on juuri lähdössä Englannin-kiertueelle Michael Schenker Festin kanssa. Ja mikäli Facebookissa annetut lupaukset pitävät, Black Sabbathissa laulanut Tony Martin tulee moikkaamaan Birminghamin-keikalle. – Aloitin klassisen pianon opinnot seitsemänvuotiaana lähinnä äidin toiveesta. Etenkään, kun sitä tietä oli työlästä taivaltaa eikä sen todellakaan pitänyt johtaa mihinkään. Treenasin silti aina vasta viime tingassa ja yritin jutella piano-opettajalle mahdollisimman paljon jonninjoutavia, jotta soittamiseen jäisi mahdollisimman vähän aikaa. Se tapahtui yläasteella. Pianotuntien tekniikkaharjoituksista ei saanut samanlaista välitöntä tyydytystä kuin videopeleistä, tv:stä, kirjoista ja skeittaamisesta. Eipä arvannut pikku-Chrisu, mihin pianotunneilta alkanut tie hänet vielä veisi. Teini-ikään tultuaan Chrism löysi musiikin, joka kuulosti hänestä kiehtovan vaaralliselta ja jossa koskettimia soitettiin aivan eri tavalla kuin mihin hän oli tottunut. Aluksi jälkikasvun uravalinnasta ei tarvinnut olla huolissaan. – Eniten odotan positiivista energiaa muusikoiden ja yleisön välillä sekä kohtaamisia fanien ja rocklegendojen kanssa, kosketinsoittaja valikoi ja mainitsee pari esimerkkiä legendaosastolta. Raskas rock iski nuoreen Chrismiin niin kovaa, ettei levylistasta tahdo tulla loppua. Ne kehittivät perustekniikan tasolle, jonka varaan Chrism saattoi alkaa rakentaa, kun soittamisesta tuli intohimo. PÖLKYLLÄ Simulacrumista, Eden’s Cursestä, Adamantrasta ja Epricrenelistä tuttua Christian ”Chrism” Pulkkista viehättää monipuolisuus. – Isästä on ollut valtavasti tukea musiikkiuralla, mutta alkuaan hän oli sitä mieltä, ettei pojista kannata tehdä muusikoita, koska ala on niin epävakaa ja turvaton. Kun pääsin soittamaan oikeita kappaleita, homma muuttui mielekkäämmäksi. Pulkkisen poikien – Chrism ja hänen veljensä Nicholas soittavat samassa bändissä – isä teki uran lyömäsoittajana Turun kaupunginorkesterissa. – Tärkeitä albumeja olivat Yngwie Malmsteenin Marching Out, Dream Theaterin Awake, Metallican …And Justice for All, Megadethin Rust in Peace ja Stratovariuksen Visions, muusikko latelee. I nferno tavoittaa Christian ”Chrism” Pulkkisen kreivin aikaan. Alussa soittohommat olivat pakkopullaa, Chrism naurahtaa. Sekä tietenkin Andromedan II=I, joka on kaikkien aikojen lempparilevyni. – Duunia pitää toki tehdä, jotta motoriikka kehittyy, mutta pikkupojalle se oli hiukan liikaa. – ELP:n Trilogy, Shadow Galleryn Tyranny, Spiral Architectin A Sceptic’s Universe, Symphony X:n V, Children of Bodomin Hatebreeder ja Planet X:n Universe. Kansainvälisen bändin suomalaisvahvistus odottaa rundia innolla
E M IL I M U R A K I
Kakkosalbumia tehtäessä toiseksi kitaristiksi tuli Petri Mäkilä, jonka mukanaan tuomasta sävellyksestä tuli vuonna 2016 julkaistun Sky Dividedin nimibiisi. Näin on ihan käytännön syistä. Mittavien biisien tekemisen taitoni on kehittynyt roimasti 20 vuoden aikana, ja uudella levyllä se pistetään toden teolla koetukselle. Kokoonpano työstää kolmatta albumia. Pääbändin visionääri Chrism löysi yläasteelta muutakin kuin musiikkia. Se tekee monimutkaista musiikkia, mutta tahtoo pitää konstikkuuden työkaluna, ei itseisarvona. Yksi noista varhaisista virityksistä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Chrismin pääbändi Simulacrum otti ensiaskeleensa Puolalan yläasteen bändikatselmuksissa eikä ole suuremmin muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Toisin kuin power metal -kiipparisteja yleensä, minua kiinnostaa eniten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun klassinen. Ja kuinka ollakaan, powerja progemetalliherätyksensä jälkeen Chrism alkoi kuunnella klassistakin eri korvalla. PÖ LK YL LÄ. Myös suurempien kokonaisuuksien hahmottamiskyky on kehittynyt. Toki Bachin ja Mozartin raiskaaminen keytarilla on aina mukavaa. Suomalainen kosketinsoittaja liittyi remmiin vuoden 2016 alussa. Hän on kiinnostunut djent-orkestereista kuten Peripherystä, Veil of Mayasta, Kadinjasta ja tietenkin Meshuggahista. Chrismin kitaristiveli Nicholas ”Solomon” Pulkkinen ja basisti Olli Hakala ovat olleet mukana alusta saakka. Rumpalinvaihdokset ovat hidastaneet tahtia turhankin paljon, mutta toisaalta verkkainen eteneminen on jättänyt aikaa kehitykselle. Kun bändin jäsenet asuvat lähellä, musiikkia ei tarvitse äänitellä etänä, mikä tekee työskentelemisestä helpompaa. Chrism arvelee, että ellei kuolema tai hermoromahdus kampita, se ilmestyy syksyllä 2019. – Pidän eniten impressionistisista säveltäjistä, varsinkin Ravelista ja Debussysta. Mitä enemmän sävellyksellä on kestoa, sitä enemmän pitää pähkäillä, miten kokonaisuudesta saa toimivan. – Tarkoitus on saavuttaa omintakeinen soundi ja antaa yleisölle tuore kuuntelukokemus. Vaikka aika ja tapahtuneet muutokset ovat jättäneet jälkensä Simulacrumiin, yhtyeen ydin on pysynyt ennallaan. – Petrin tyyli säveltää progemetallia on modernimpi kuin minun. Toisia jäljittelemällä ei jää historiankirjoihin. Thorsten Koehnen ja Paul Loguen vuonna 2006 perustaman Eden’s Cursen jäsenet ovat kotoisin eri maista. Siltikin jo ensimmäisellä levyllä on aika kovia juttuja, joista osa on sävelletty 16-vuotiaana. Muille yhtyeilleen Chrism ei ole asettanut samanlaisia maantieteellisiä vaatimuksia. Bändin debyytti The Master and the Simulacrum ilmestyi vuonna 2012. Pidän Beethovenista, Sibeliuksesta, Rimsky-Korsakovista, Liztistä, Bartókista ja Stravinskystä. Sivurooleihin sopeutuja Simulacrum on Turussa perustettu bändi, ja varsinaissuomalaisena Chrism aikoo pääprojektinsa pitääkin. Kun ympärillä pyörii monta soittamisesta kiinnostunutta teiniä, bändiviritysten rakentelu on enää ajan kysymys. Nykyisin Simulacrumissa soittaa rumpuja Tatu Turunen, ja bändillä on keulillaan peräti kaksi laulajaa, Erik Kraemer ja Niklas Broman. Siellä oli kavereita, joiden seurassa hengatessa tapahtui väistämätön. On ihmeellistä huomata, että kun ladon tarpeeksi kosketinraitoja Petrin riffien päälle, niin kyllä se ihan Simulacrumilta kuulostaa. – Sky Dividedilla oli kaksi yli kymmenenminuuttista biisiä, joita moni arvostelija piti albumin parhaimmistona. – Sävellyksissäni on nykyään selkeämpi punainen lanka kuin alkuaikoina
Simulacrum on Chrismin biisien julkaisukanavana hänen bändeistään se, joka heijastaa tarkimmin häntä itseään. – Toisaalta Rostén ja Jussila ovat töissä elokuva-alalla, eli sitä kautta olisi portti auki siihen suuntaan. Nyt saan tasaisesti kiksejä säveltämisestä, tuottamisesta, äänittämisestä, miksaamisesta, musiikkivideoiden tuottamisesta, keikkojen järjestämisestä ja esiintymisestä. Hän kuitenkin huomauttaa, ettei muiden yhtyeiden merkitystä pidä väheksyä. – Teen siellä huoltoasioita eli korjaan puhelimia ja teen asennuksia. Simulacrumissa se olen minä, Adamantrassa Jukka Hoffrén, Epicrenelissä Mikko Sepponen ja Eden’s Cursessa Paul Logue. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei liiemmin taida olla, sillä kertomansa perusteella Chrism vaikuttaa harvinaisen aktiiviselta ja aikaansaavalta puuhamieheltä. Eden’s Cursessä, Adamantrassa ja Epicrenelissä Chrismin osa ei ole yhtä keskeinen kuin Simulacrumissa. Se on tehnyt musiikkivideoita bluesmuusikoille Erja Lyytiselle ja Ina Forsmanille sekä metallibändeille kuten Battle Beast, Amberian Dawn ja Thaurorod. Oman leimani jätän soittamalla. Epicrenelissä saan sovittaa överimahtipontisia syntikoita ilman rajoituksia ja ihastella planeetan parhaimpiin laulajiin kuuluvan Christian Palinin tulkintaa. Hän kuitenkin vakuuttaa sopeutuvansa hyvin myös sivurooleihin, kunhan saa sovittaa omat osuutensa, ainakin suurimmaksi osaksi. Hän johtaa mediatuotantofirma Dark Noise Productionsia, jonka puitteissa tehdään monenlaisia kulttuuritekoja. – Tyttöystäväni tekee visuaalista taidetta, joten kämppämme on aika usein kaaoksen vallassa. Simulacrumin levyt tehdään yhtiön omassa studiossa. Mutta mikä musiikissa on se kaikkein mieluisin osa-alue. Halofaxia täytyy kiittää siitä, että saan aina vapaata kiertueita varten. Kumpikin bändi etenee levytysurallaan kaikessa rauhassa. – Jos pelkästään kiertäisin soittamassa, se alkaisi maistua ennen pitkää puulta. Chrism miettii hetken ennen kuin vastaa, että itse asiassa juuri monipuolisuus taitaa olla se asia, joka häntä viehättää eniten. – Adamantrassa pääsen soittamaan aivan erilaista progemetallia kuin omasta sävellyskynästäni lähtee. 80-luvun ja 90-luvun alun toimintaleffat ovat lähellä sydäntäni, eli testoa pitää olla! Tykkään myös käydä viihteellä, kavereiden kanssa on aina mukava viettää aikaa. Toisia jäljittelemällä ei jää historiankirjoihin.” 59. Meillä on hyvä luomisen ilmapiiri ja vehreä tunnelma. Adamantran kolmas levy taas on ollut käymisvaiheessa pitkään. – Tykkään ränsistyneestä, dystooppisesta kuvakielestä ja film noirista. Eden’s Cursen kautta opin uutta musiikkibisneksestä, pääsen kiertämään ulkomailla ja tapaamaan vanhoja idoleitani. ”Tarkoitus on saavuttaa omintakeinen soundi ja antaa yleisölle tuore kuuntelukokemus. Dark Noisen viimeisin aluevaltaus on videotuotanto. Aluksi firma keskittyi bändien livemiksaukseen. Adamantra on kaksi albumia julkaissut progemetalliyhtye pääkaupunkiseudulta, Epicrenel Adamantran rumpalin Mikko Sepposen sooloprojekti, joka julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2014. Tutustuin siellä elokuvalinjan opiskelijoihin, ja tuntui luontevalta laajentaa yrityksen toimintaa videopalveluihin. – Katson Netflixistä laatusarjoja, tai jos pitää nollata aivot, niin hömppää. Eli äänija videotuotannot, markkinointi ja promootio sekä graafinen suunnittelu. Tällä hetkellä suunta on hyvinkin nousujohteinen. Epicrenelin toinen albumi on sävelletty, mutta äänitysja julkaisuaikatauluja ei ole vielä sovittu. Itse aion pysytellä Eden’s Cursessa pitkään, sen verran hyvin muusikoiden kemiat siinä toimivat. Siihen liittyisi kokonaisvaltainen mediapalveluiden tarjonta musiikkialalle. Esimerkiksi Ina Forsmanin No Room for Love on valoisa musiikkivideo. Toki osaamme tehdä myös positiivisuutta huokuvaa kuvaa, jos projekti sitä vaatii. Viidakosta sulkapallokentille Vaikka musiikki vie Christian Pulkkisen välillä ulkomaille asti, hänen elämänsä on lujasti kiinni Turussa. Chrism arvelee sen ilmestyvän vuoden 2019 aikana. Jälkituotantovaiheessa on säädettävänä vielä videon markkinointi. Siellä ovat hänen vanhempansa, veljensä ja suuri osa kavereista, ja hän itse asuu kaupungin keskustassa avovaimonsa kanssa. Hänen oma roolinsa firman projekteissa on moninainen: Chrism on linkkinä asiakkaan ja ohjaajan välissä, osallistuu käsikirjoitusten suunnitteluun ja hoitaa esituotantoa, budjettiasioita, aikataulutusta, kuvauspaikkojen etsimistä sekä logistiikkaa. Levy-yhtiöasiakkaita ovat olleet esimerkiksi Nuclear Blast, Napalm, Svart, Drakkar ja AFM. – Liityin Adamantraan vuonna 2010. Aika näyttää, tuleeko se koskaan toteutumaan. Pyörin yöelämässä lähinnä Simulacrumin poikien kanssa, paikkakuntalaisia kun ovat. – Bändillä on hyvä olla tietynlainen hierarkia ja yksi johtohahmo. Kun hän rentoutuu kotona, se ei todellakaan tapahdu levyjä kuunnellen. Meillä on 60–70 kasvia, joten asunto on kuin viidakko. – Siinä bändissä on riittänyt miehistönvaihdoksia, varsinkin kosketinsoitinosastolla. Firman toinen perustaja Altti Karjalainen menehtyi noin kymmenen vuotta sitten tapaturmaisesti. – Haluaisin kasvattaa Dark Noise Productionsista pääasiallisen tulonlähteeni. Se on metallitaustasta johtuen melko synkkä. Myös ajatus elokuvien tuottamisesta ja niiden musiikin ja äänen suunnittelusta miellyttää Chrismiä, mutta ainakaan vielä Dark Noise Productions ei tähyile aktiivisesti valkokankaiden suuntaan. Kaikilla on paikkansa. Hän on myös huonekasvien perään. Yhtiö jatkoi toimintaansa Chrismin johdolla, ja nykyisin Simulacrumin Olli Hakala omistaa siitä osan. – Videoiden tuotanto lähti siitä, kun menin Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiaan opiskelemaan mediatuotantoa. Musiikin ja mediatuotantojen ohella Chrism tekee muutaman tunnin työpäiviä Halofax-nimisessä mobiilialan liikkeessä. Dark Noisen videoita ovat ohjanneet, kuvanneet ja leikanneet Esa Jussila ja Artturi Rostén, joiden kanssa Chrism on työskennellyt vuodesta 2012 lähtien. Mediapalvelujen tuottaja Christian ”Chrism” Pulkkisen toimenkuvaan kuuluu paljon muutakin kuin kosketinten soittamista. Simulacrumiin verrattuna sen musiikki on hiukan enemmän kallellaan Symphony X:n ja Shadow Galleryn suuntaan, mutta basisti Jukka Hoffrénin sävellystyyli on omintakeinen. Vapaa-ajallaan Chrism kuulee usein sulkapallokentän ja kuntosalin kutsun. Vaikka Chrism ei itse ohjaa videoita, myös hänen visuaalinen tyylinsä pääsee tuotannoissa esille. Annan mielelläni heidän viedä musiikin sinne minne parhaaksi näkevät. Kasvien ansiosta ilmanlaatu on erityisen hyvä. Myös muut Chrismin yhtyeet ovat muualta. Chrism perusti Dark Noisen opiskelukaverinsa kanssa kouluttautuessaan audioteknikoksi Turun konservatoriossa
Ehkä kaikessa näkyi, että kasariaikojen kimaltelevan ja pophenkisen raskasrockin tie oli kuljettu loppuun. Selkeästi tyyliä edustaa ainoastaan ZZ Top -henkisesti käynnistyvä Rumblin’ Train. Laulajaksi nimittäin löytyi näyttävä ja komeaääninen Ray Gillen, joka kuului Sabbathiin Seventh Starja The Eternal Idol -levyjen (1986, 1987) välisen ajan. Stetsonirockia. Kappaleet ovat alusta loppuun mykistävän hyviä. Lopulta tulivat potkut Atlanticilta ja taru oli ohi vuoden 1993 tietämillä. Levyn kannen muodostavat mustavalkoinen kuva bändistä ja westernhenkisellä fontilla toteutettu logo. Myöhemmin albumi on saavuttanut suuren kulttimaineen, ja esimerkiksi Rolling Stone -lehti valitsi sen vuoden 2015 ”50 Greatest Hair Metal Albums of All Time” -listauksessaan sijalle 35. Lee ja Gillen lähetettiin sessiomuusikoiden kanssa New Yorkiin, missä syntyivät muun muassa ensimmäinen singlekappale Dreams in the Dark ja mahdollisesti myös Winter’s Call. Miehen edeltäjän Rhandy Rhoadsin ja Eddie Van Halenin kaltaisten uuden ajan kitarasankarien vaikutus kuului vahvana. Lee oli tykästynyt kolmen viikon sessioiden aikana basistin 1970-lukulaiseen tyyliin. Hän palasi kunnolla musiikkibisnekseen vuonna 2013 perustetulla Red Dragon Cartelilla, jossa Chaissonkin soitti jonkin aikaa ennen syöpädiagnoosiaan. Lee sai potkut Ozzy Osbournen yhtyeestä vuonna 1987 kahden levyn ja viiden vuoden yhteistyön jälkeen. Tätä taustaa vasten Badlandsin debyyttilevy kuulosti ensi alkuun yllättävän juurevalta hard rockilta. Rummuissa puolestaan loisti Gillenin Sabbath-kumppani Eric Singer, joka on sittemmin tehnyt näkyvimmän urakkansa KISSin rumpalina. Samana vuonna Gillen sai tietää sairastavansa aidsia ja kuolema tuli jo joulukuussa. Diosta ja Osbournesta alkanut Black Sabbath -yhteys jatkui tässäkin kokoonpanossa. Ei ole sattumaa, että O’Neill oli toistakymmentä vuotta, vuoden 1987 Hall of the Mountain Kingistä lähtien, merkittävä taustatekijä Savatagen levyillä ja saavutti suurta suosiota omalla rockoopperaprojektillaan Trans-Siberian Orchestralla. Gillenin Robert Plant -vaikutteet kuuluvat vahvimpina toisessa singlekappaleessa Winter’s Callissa ja levyn loppupuolen monumentaalisen hienossa Seasons-puoliballadissa. Nuoteissa ei todellakaan säästelty, kun kitaristi ripotteli erilaisia juoksutuksia ja vingahduksia lauluosuuksien väliin. Lee ja Gillen ajautuivat syveneviin riitoihin, ja välillä Gillen heitettiin uloskin. LEVYN yhteydessä puhuttiin bluesvaikutteista, ja mielikuvaa vahvistettiin televisiohaastatteluissa. Vuonna 1998 ilmestyi vielä demoäänityksistä koostettu Dusk-levy. CHAISSONIN kertoman mukaan levy tehtiin kahdessa rupeamassa. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei Badlandsdebyytti ole mikään tyylipuhdas bluesrockalbumi. Grungevallankumous odotteli nurkan takana. KITARISTI Jake E. 60. BADLANDS-LEVY sai näkyvyyttä ja kohtalaista suosiota. Ulkoisessa olemuksessakin suosittiin paljettien ja meikkien sijaan stetsoneita, kuluneita farkkuja ja mustaa nahkaa. Sama se, sillä Badlandsdebyytin jokainen biisi on mykistävän hyvä. Sitten koko bändi kokoontui New Yorkin legendaariseen Record Plant -studioon äänittämään loput kappaleet. Tuottaja Paul O’Neillin (1956–2017) panosta ei sovi unohtaa: mies on kreditoitu osatekijäksi seitsemään levyn kymmenestä kappaleesta. Lee oli pitkään limbossa, vaikka soittikin vuosien varrella muun muassa AC/DCja Metallica-aiheisilla tribuuttilevyillä. Kakkoslevy Voodoo Highway (1991) oli vain halju jälkikaiku debyytin suurenmoisuudesta. Leen Osbourne-levyillä Bark at the Moon (1983) ja The Ultimate Sin (1986) hänen soittonsa oli metallista ja päällekäyvää. Kitarasankarin rouhea paluu BADLANDS Badlands ATLANTIC 1989 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Bluesrockia. Niin sanottu blues tuntuu muun muassa riffittelyn maanläheisessä hengessä ja erilaisissa mausteissa; Streets Cry Freedomin slidekitaroinnissa, Devil’s Stompin Hammond-uruissa sekä dobron, mandolinin ja huuliharpun käytössä useissa kappaleissa. Sitä ennen sähäkkä soittaja oli kuulunut lyhyen aikaa Rattyhtyeeseen ja tehnyt vieläkin lyhyemmän pistäytymisen Ronnie James Dion muodostumassa olleeseen nimikkobändiin. Sabbath-yhteyksistä huolimatta 1970-luvulta kuului voimakkaimmin kaikuja vuosikymmenen toiselta suurnimeltä, Led Zeppeliniltä. Tyylimääritelmien problematiikka muuttuu turhaksi siinä vaiheessa, kun alkaa tutustua levyn materiaaliin kunnolla. Chaisson kertoi vuoden 1990 haastattelussa, että albumi oli vaihtanut siihen mennessä omistajaa noin 400 000 kertaa. Ozzy-potkut olivat Leelle yllätys, ja koville kuulemma otti, mutta alkujärkytyksestä selvittyään miehellä oli jo seuraavana vuonna uusi yhtye nimeltä Badlands. Aluksi äänitettiin Los Angelesissa, mutta senhetkisessä biisiryppäässä ei ollut levy-yhtiön mielestä tarpeeksi hittipotentiaalia. High Wire kieppuu nimensä mukaisesti energisenä Zeppelin-purkauksena, puolivälin Dancing on the Edge on samaan aikaan sekä rouhea että dramaattisen kaunis ja Jade’s Songin kaltaisissa tunnelmakohdissa käyskennellään auringonsäteiden kultaamassa peltomaisemassa. Basisti Greg Chaissoniin Lee oli tutustunut 1980-luvun puolivälissä, kun Chaisson oli ollut tuloksettomassa koesoitossa Osbournen bändiin. Tämäkään bändi ei ole onnistunut lunastamaan niitä odotuksia, joita sille asetettiin
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Cease the Day on täydellisesti yhteen nivottu kokonaisuus, joka kuulostaa samaan aikaan modernilta ja niin muinaiselta. Voisi kai sanoa, että progressiivisuus kuuluu kokonaisvaltaisessa tunnelmassa, ei niinkään jonkin yksittäisen elementin muodossa. Kappaleet vaeltavat utuisten kitaranäppäilyjen, melankolisten pianomelodioiden, rokkaavien riffien, raa’an mustametallimetsikön ja jylhien kosketinmaalailujen läpi löytäen lopulta oman ihannepaikkansa sooniselta kartalta. IN THE WOODS... Puren laulupuolesta vastasi Ewigkeitistä tuttu James Fogarty, joka on nyt tehnyt bändin viidennen levyn perustajajäsen-rumpali Anders Kobron ja parin sessiojäsenen kanssa. Koko kuva on selkeämpi ja keskittyneempi. Samaa kehitystä jatkoi kolmas levy Strange in Stereo (1999). Kaksikko on kuitenkin onnistunut säilyttämään sen olennaisen tunnelman ja vision, joka tässä musiikissa on elänyt alusta lähtien. Omnio (1997) siirtyikin sitten täysin uusille vesille, ja ilmaisu oli lähempänä progressiivista rockia kuin metallia. Cease the Day DEBEMUR MORTI Norjalainen kulttinimi In the Woods... Se oli viimeinen albumi, jolla yhtyeen musiikista pitkälti vastanneet Botterin veljekset olivat mukana. Sävellykset ovat kypsempiä ja hienosyisempiä kuin aiemmin. Black metaliakaan ei ole kaihdettu, vaikka se ei väijy vallitsevana elementtinä. on hallitumpi ja kenties hillitympikin aikaisempaan inkarnaatioonsa verrattuna, mutta se, mikä hävitään kaaoksessa ja yllätyksellisyydessä, voitetaan kokonaiselämyksessä. Hymnimäisella laululla käynnistyvä kappale aaltoilee doomahtavan utuisen progerockin ja keskitempoisen black metalin välillä. Hyvällä syyllä voi tietysti kysyä, missä määrin bändiä voi kutsua In the Woodsiksi, kun sen säveltäjät ja avainhahmot ovat häipyneet. Jos haetaan selkeitä referenssejä, vanha Arcturus, Ulver ja Borgnagar voisivat antaa jonkinlaista osviittaa. Debyytti Heart of Ages (1995) sisälsi vielä blackja pakanametallivaikutteita, ja myös levyn sanoitukset olivat enimmäkseen filosofista luontokuvausta. Jo avauskappale Empty Streets aiheuttaa värinöitä iholla ja syleilee sydäntä. Yhtye ei sorru kliseisiin, mutta ei toisaalta soita progea progen vuoksi. Koko Cease the Daytä voisikin kutsua eräänlaiseksi tiivistelmäksi yhtyeen urasta, sillä se kurkottaa yhtä lailla menneeseen kuin tulevaan. NykyIn the Woods... Yhtye palasi kartalle vuonna 2014 julkaisten kaksi vuotta myöhemmin neljännen levynsä Puren. Levyn outrona toimiva nimikappale alkaa samalla hymnimäisellä toteamuksella kuin levykin: ”Dawn is the spell to be broken / the night is for drifting on the seas.” Mikko Malm Taito ja tunnelma Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 63. ehti julkaista ensimmäisellä juoksullaan kolme vaikutusvaltaista albumia ennen hajoamistaan vuonna 2000
Ensinnäkin bändin solisti Viljami Holopainen astui rivistä sivuun. Myös balladisuoni sykkii hittitahtiin, ja Through Your Falling Tears on tällä osastolla yksi vuoden tarttuvimmista kärpäspapereista. Eetu Järvisalo WARREL DANE Shadow Work CENTURY MEDIA Tästä piti tulla Sanctuaryssä ja Nevermoressa laulaneen Warrel Danen toinen soololevy. Musiikki on soundeiltaan aiempaa karkeampaa ja kokeilevampaa, mikä tekee siitä sekä hyvällä että huonolla tavalla raskassoutuista kuunneltavaa. Tämän lisäksi yksinkertaisen sanaston käyttö ja sanoitusten ennalta-arvattavuus hermostuttavat paikoin. Koskinen KOTITEOLLISUUS Valtatie 666 JOHANNA Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista studioalbumi, joten toistolta ei näillä lukemilla ole ehkä edes mahdollista välttyä. Uusi levy on edeltäjäänsä selkeästi vihaisempi ja moniulotteisempi, kuten albumin nimibiisikin todistaa. Välistä sanansäilä on kuitenkin edelleen varsin hyvin ja tutusti hallussa. Vilja Vainio ARION Life Is Not Beautiful AFM Kotoinen Arion iski vuoden 2014 Last of Us -albumillaan pöytään erittäin lupaavan power metal -debyytin, jolta ei puuttunut hyviä biisejä eikä timanttista soittoa ja laulua. Näin siitäkin huolimatta, että yhtyeen miehistö oli hädin tuskin kasvanut ulos maitohaivenistaan. Biisien osalta levy sisältää erittäin potentiaalista mutta ei huippuunsa saatettua materiaalia. Hänet korvattiin melko nopeasti Lassi Vääräsellä, joka on Holopaiseen verrattuna metallikeulakuva isolla K:lla. Sanalla sanoen koko yhtye vetää tuoreimmallaan sata lasissa. Esituotantovaiheen otoksista on kuitenkin koostettu hyvä kokonaisuus, ja on peräti kutkuttava ajatus, kuinka kova levystä olisikaan tullut, jos… Uuden brassibändin kanssa tehty levy kuulostaa samantyyppiseltä paatosmetallilta kuin Nevermoren klassis-eeppis-progressiivinen thrash. Kolmosraita Barricades on levyn helmi, jonka kaltaista erinomaisuutta olisin toivonut myös kiekon tasaisempaan loppupäähän. Keikkojakin bändi soitti aina Japania myöten. Toisteisuutta kuvaa ehkä parhaiten se, että albumia kuunnellessa joutui tarkistamaan, löytyykö siltä jostain kumman syystä esimerkiksi Vieraan sanomaa. Kuten levyn nimikin vihjaa, nyt ollaan syksyisten tunnelmien parissa. Life Is Not Beautifulin täysversion täydentää neljä uudelleen äänitettyä M . Loppupuolellaan levy onnistuu kuitenkin myös yllättämään. Progemetallia Cønstantinessä ja hard rockia Loudgunsissa vetänyt laulutaiteilija on kantavan äänensä ja miehekkään habituksensa kanssa juuri oikea ukko tehtävään. Jokaisella sävellyksellä on paikkansa, joskin parista yli kymmenminuuttisesta kappaleesta olisi ehkä voinut niistää pituutta. Tenhoavat melodiat, harkitun kulmikkaat riffivyörytykset ja oikein maittavalla raspilla ärjytyt laulut tekevät kappaleista eheitä. Virkistävää on sekin, hurmoksellisten puheosuuksien lisäksi, että ääneen on päästetty vieläkin enemmän kitaristi Miitri Aaltosta. Shadow Work kattaa puolet suunnitelma-asteelle jääneen teoksen materiaalista. Toki pääosassa on oma Arionmusa. Näin ei käynyt, sillä Dane kuoli viime vuoden joulukuussa 56 vuoden iässä. Postuumina kunnianosoituksena se toimii kuitenkin erinomaisesti, ja onhan vaikkapa monumentaalinen päätös Mother Is the Word for God ihokarvoja nostattava teos. Kesti kuitenkin neljä vuotta, että Arionin toinen levy näki päivänvalon, ja senkin yhdeksästä varsinaisesta biisistä kolme on lohkaistu sinkkuina jo aiemmin, ikään kuin hiipuvan tulen ylläpitämiseksi. Uutta sen sijaan ovat progekokeilut, levyn keskiosan kaksi kymmenen minuutin hujakoilla huitelevaa kipaletta sekä yli 18 minuuttiin venyvä päätösraita. Kyseiset kappaleet uppoavat levykokonaisuuteen joka tapauksessa mukavasti. Ei sentään, kyseessä on uusi kappale, josta kyseinen raita vain tuli hetkellisesti elävästi mieleen. Tyylittely muistuttaa useampaakin alan yhtyettä, kuten Draconiania ja October Tidea, mutta bändi oikeuttaa olemassaolonsa dynaamisella otteellaan. Vuosikymmenen toiminut saksalaisbändi kuulostaa kolmoskiekollaan lajityypissään erittäin valmiilta tapaukselta. DÉCEMBRE NOIR Autumn Kings LIFEFORCE Doomja death metalia sekoittavat surusävelet taidetaan näemmä muuallakin kuin Suomessa. Life Is Not Beautiful on kaikkinensa varmaotteinen ja laadukas power metal -palanen, jolla kärkytään Rhapsody of Firen ja Nightwishin tyylisten sinfoniavallien suuntaan ja luotetaan Amaranthe-kulmaisten popmetallimaneerien vetovoimaan. Suuria ja tunnepitoisia kertosäkeitä, roisia rymistelyä ja uljasta laulua riittää. Décembre Noiren uutukaiselle on löydetty hienosti surumielinen, kuolemallinen ilmapiiri ja kerronnalliset nyanssit. Ja mikä parhainta, se kuulostaa hyvältä. Arvostettava taito sekin. Kauneusvirheistä huolimatta vahva yleistunnelma säilyy lähes koko levyn. B A E R M A N N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kotiteollisuus on onnistunut tekemään jälleen kerran tasaisenvarman albumin, jolla on vältetty suurimmat flopit. Edes Danen laulut eivät ole kokonaan viimeisteltyä, levylle tarkoitettua tavaraa. Kimmo K. 80 minuutin mammutiksi suunniteltu albumi ei ehtinyt likimainkaan valmiiksi. Albumista oli ilmeisesti tulossa vielä moni-ilmeisempi, blastbeateja ja örinää sisältävä, haastava teos, mutta nyt ääri-ilmiöistä on havaittavissa korkeintaan etäisiä viitteitä. Vääräsen väkevän laulun ohella pakettia ryydittävät etenkin kitaristi Iivo Kaipainen ja rumpali Topias Kupiainen. Albumi luotaa uskottavasti raskaan surumielisiä ja melankolisia hetteikköjä. Arionin poistuminen skenestä oli jokseenkin yhtä rivakka kuin sinne nousukin. Yhtye ehti jo ennen ensijulkaisuaan Suomen euroviisukarsintoihin ja sai Last of Usille tekoapua genren vanhemmiksi valtiomiehiksi jo nykyään laskettavilta Jani Liimataiselta ja Matias Kupiaiselta. Kolme ensimmäistä kappaletta loistaa puolestaan poikkeuksellisen kirkkaasti. Syksyinen teema on vähän yllättävä Musta Joulukuu -nimiselle yhtyeelle, mutta onhan pimeää tunnetusti syksylläkin
Yhtye imaisee kuulijan kieroutuneen äänimaailmansa vietäväksi varsin hyvin. Parhaimmillaan yhtye osaa tehdä tarttuvia ja iskeviä melometallipaloja. Tämä ARVIOT 65. Kyllä, ehdottomasti, mutta koko tyylikirjo pitäisi vielä nivoa jotenkin yhteen, jotta Cosmonaut ei tuntuisi useiden bändien kokoelmalta samoilla soundeilla. Auetessaan albumi näyttäytyy omilla jaloillaan seisovana, tehokkaan hämäriä spiritualistisia kerroksia sisältävänä metallijulkaisuna. Tämän sortin soitto menee pääsääntöisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta kyllähän lahjakkaiden ihmisten puuhastelu kuulostaa ihan hyvältä. Kasarihengessähän tässä mennään, mikä antaa odottaa tulevilta julkaisuilta paljon. Riffimaailmassa ja laululinjoissa on paljon Testamentista tuttua, mutta bändi taipuu yllättävän hyvin myös maalailevampaan suuntaan. Petersson hoitaa levyllä kitaroinnin lisäksi bassottelun sekä puhtaan laulun ja kärinän suoriutuen hommissa hienosti. Partisan on kahden uuden kappaleen ja tuoreen liveraidan mittainen näyte tulevasta, eikä lyhykäisen musiikillista imua voi kieltää. Kuten asiaan kuuluu, paluuta on tehty pariinkin kertaan, ja etenkin laulajia on mennyt ja tullut lukematon määrä. Bändi luottaa hypnoottisiin ja uhkaavina odottaviin soinnutuksiin, joita se terävöittää ajoittaisilla täsmähyökkäyksillä. On kiintoisaa kuulla ne uuden laulajan vetäminä, ja nelikko on myös hyvää vanhan kertausta, mikäli ensialbumi on päässyt unohtumaan. Musiikin laadusta homma ei jää kiinni. Musiikki on mietittyä, mutta yhteen seikkaan olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, ja se on niinkin vähäpätöiseltä vaikuttava asia kuin takakannen design. Mikko Malm HEIR APPARENT The View from Below NO REMORSE Heir Apparent niitti kotimaassaan Amerikassa kulttisuosiota erityisesti debyytillään Graceful Iheritance (1986), mutta hiipui historian hämäriin pian kakkoslevynsä One Small Voicen (1989) jälkeen. Salakavala odottamattomuus onkin yksi albumin ehdottomasti kiinnostavimmista ja tehokkaimmista elementeistä. Projektinomaisuuden huomaa siitä, että osa kappaleista tuntuu jääneen vähän kesken. Uusi tilaisuus on saatu, ja ainoa suunta on täysillä eteenpäin. Uusvanhaksi keppimieheksi on pestattu jo Persecution Manialla (1987) ja Agent Orangella (1989) soittanut Frank Blackfire, jonka paluu miellyttää varmasti monia vanhan liiton faneja. Vilja Vainio IMMORTAL GUARDIAN Age of Revolution M-THEORY Jenkkiläinen Immortal Guardian tarjoaa debyyttilevyllään jossain Seventh Wonderin ja Dragonforcen välissä seikkailevaa progressiivista power metalia, josta löytyy niin intensiteettiä kuin virtuositeettiakin. Mitä tulee Fantasyn, Shine in the Darkin, Unbreakablen ja Winter Skiesin orkesteritulkintoihin, olisin suosinut instrumentaaliversioita, ja mielellään myös itse yhtye olisi saanut loistaa poissaolollaan. Brittiartisti Leah täydentää laulutarjontaa kuulaalla äänellään. Vauhtisokeuteen yhtye ei kuitenkaan ole liiemmin sortunut, ainakaan musiikin osalta. On pitkälti mielentilasta ja keskittymiskyvystä kiinni, aukeaako levy kokonaisuutena, mutta nimenomaan sellaisena se kannattaa kokea. Levy ei ole sinällään huono, helposti unohdettava kylläkin. Levyn yllä leijuu äänimaailmaa myöten voimakas okkultismin käry, jota alleviivaa Thomas Schmidtin tuskainen raakunta. Iskuryhmän täydentää Asphyxinkin riveihin hiljattain päätynyt entinen Desaster-kannuttaja Stefan Hüskens, joten eiköhän näillä avuilla pitäisi taas irrota. Kosm pääsee kuitenkin yllättämään useammin kuin kerran. Ukkohan vain paranee vanhetessaan. Ensin saa hieraista silmiään ja tutkia korviaan, kun venkoilevasti tulkitseva laulaja paljastuu Jessie Grace -nimiseksi. Jaakko Silvast KALMEN Funeral Seas VÁN Saksalaisbändi Kalmen tarjoaa kakkosalbumillaan huuruisen transsimatkan tuntemattomiin mustiin syvyyksiin. Kun tästä on päästy yli, Kosm seikkailee hieman liiankin laajalla alalla. Age of Revolution on taiten toteutettu mutta tunnelmaltaan melko kliininen teos, eikä se tunnu omaavaan minkäänlaista persoonallista ilmettä. Sodomia vuodesta 1981 pyörittänyt Tom Angelripper kuitenkin tietää mitä tekee. Vaikka muitakin elementtejä on ripoteltu pieninä annoksina mukaan, homman nimenä on melodinen metalli. Tylsästi paukuttanut Makka sietikin mennä, mutta Bernemannin kenkiminen tuntui kohtuuttomalta. Teemu Vähäkangas KOSM Cosmonaut OMAKUSTANNE Pyöritellessäni Kosmin itse julkaiseman Cosmonaut-albumin käynnistävää Space Headiä kuvittelen jo tuntevani vancouverilaisyhtyeen täysin: tarjolla on kiemuraista progemetallia kireän jameslabriemäisesti vetävän laulajan kera. Enigma toteuttaa samaa konseptia sisältäen kolme uutta kappaletta, harvinaisia bonusraitoja ja neljän biisin orkestroidut versiot. Kolmikon avaava nimiraita tuo välittömästi mieleen Nuclear Winterin riffittelyt, mikä ei voi olla sattumaa. Toivon mukaan tämä on Arionille uusi uljas alku ja kaikenlainen hierominen loppuu tähän. Century gothicilla pötköön vedetty biisilista näyttää lähinnä yläasteen atk-tuntien söherrykseltä, erityisesti harkittuun ja luovaan kansikuvaan verrattuna. Ja oli jo aikakin! Bändin soundi on kärsinyt erityisesti livetilanteessa, ja yksikitaraisuus on varmasti vaikuttanut myös sävellystyöhön. Mikko Malm STRATOVARIUS Enigma – Intermission II EAR Kotimainen voimametallipioneeri on julkaissut jatko-osan 17 vuoden takaiselle Intermission-kokoelmalle, joka sisälsi harvinaisuuksia sekä muutaman uuden kappaleen. Aki Nuopponen DAYS OF JUPITER Panoptical METALVILLE Vuonna 2010 perustettu ruotsalainen hard rock -yhtye on takonut studioalbumeita maailmaan vuosi vuodelta kiihtyvällä tahdilla. Toisaalta Ominous Premonition ja eeppinen The Discord of Melor laukkaavat eteenpäin uskottavan vahvalla otteella. Yhtye liikkuu eteenpäin äärimetallisella vauhdilla eikä näin ollen säästele blastbeatinkaan käyttöä. Albumin nimi ei voisi kuvailla sen sisältöä paremmin. Biisikolmikosta voiton vie Enigma, jonka tehokas johtomelodia vie korvat mennessään. Kuulostaako ihanan progelta. raitaa Last of Usin parhaimmistosta. Eetu Järvisalo SODOM Partisan STEAMHAMMER Teutonirässin suuruus tuuletti taannoin yllättäen rivejään antaen potkut sekä rumpali Makkalle että pitkäaikaiselle kitaristille Bernemannille. Nimestään huolimatta Panopticalin katse ei ole selvästikään yltänyt kaikkialle. Juuri kun progemetallista saa otteen, bändi vetää silmään jazzvaihteen, ja kunhan jazzin makuun päästään, ollaankin jo powermetallisemmissa tykittelyissä. Yhtyeen kolmas levy Awakening julkaistiin viime vuonna, ja jo nyt on aika seuraavan pitkäsoiton. Uudet esitykset, Enigma, Oblivion ja Burn Me Down, edustavat sitä tuttua ja turvallista progressiivisilla tendensseillä varustettua melodista metallia, jonka varaan yhtye on nojannut viimeisen kymmenen vuoden ajan. Aisaparikseen veteraani on saanut toistaiseksi tuntemattoman Yorck Segatzin, joten Sodom on taas kahden kitaran yhtye. Huomionarvoista on myös maestro Angelripperin raaka ja vihaisen pisteliäs kärinä, joka kuulostaa todella hyvältä. Suuria revittelyjä ei tapahdu, suuntaan tai toiseen, ja yhtyeen tyyli pysyy niin lojaalina itselleen, että musiikki muuttuu oikeastaan itseään toteuttavaksi ennustukseksi. Panopticalin kappaleet ovat yhdellä sanalla kuvattuna perusvarmoja. Välineenä on psykedeelisen tunkkainen ja doomahtava black metal. Hänen äänenväriään ei ikimaailmassa uskoisi naisesta tulleeksi. Paikoitellen orkestraatioissa on enemmän Dimmu Borgiria kuin Dimmussa itsessään. Kappaleista mieleenpainuvimpia ovat avausraita Swallow ja levyn nimikkobiisi. Kappaleet eivät tarjoa sinänsä mitään uutta, mutta veteraanien thrash metal raikaa ilahduttavan virkeästi ja tarttuvasti. Tempo on reipas, ja sopivan raa’at soundit potkivat hienosti. Intermission II lienee hyvä välipala niille, joilla ei ole hallussa bändin kaikkien levyjen kaikkia versioita. Stratovarius on nykymuodossaan moni-ilmeisempi kuin koskaan, mikä johtunee siitä, että sävellystyö on demokratisoitunut ja bändin kaikki jäsenet ovat siihen kykeneväisiä. Näin vältetään kyllä mahalaskut, mutta samalla valitettavasti myös yllätykset. Kari Koskinen DRAGONLORD Dominion SPINEFARM Dragonlord on Testamentista tutun riffimaisterin Eric Petersonin projekti, joka pyörii melkoisen eri taajuuksilla kuin miehen pääbändi: yhtye tarjoaa ajoittain yllättävänkin melodiapitoista sinfonista black metal -larppailua. Vanha, vaan ei totisesti väsynyt
Nyt pinnalle nousee laulaja Jason Peppiattin rasittavan geneerinen rähinä, joka kuulostaa paitsi turhan angstiselta myös aivan liian pintaan miksatulta. Musiikki on hypnoottista ja parhaimmillaan pakahduttavan kaunista. Verkkaisesti kuljeskelevat biisit huokuvat mennyttä aikaa, ja niihin on yritetty ladata suuria tunteita, osin onnistuenkin. Toisaalta As the Kingdom Drowns tuntuisi hieman edeltäjiään selkeälinjaisemmalta ja jopa sävykkäämehkä selittää sen, miksi uutta musiikkia kuullaan albumillisen verran vasta nyt. Swallow the Venom tarjoaa ihan asiallista meininkiä, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävää. mältä. Sävellyksetkin lepäävät aivan liiaksi sinänsä riittävän kultakurkkuisen Will Shaw’n laululinjoilla. Niin sanotun Satyricon-koulukunnan siistin ja salonkikelpoisen mustan metallin ystävälle Rodent Epochilla ei siis ole juuri mitään tarjottavaa. Runsaasti herkistelevä, kevyesti polveileva musiikillinen anti yhdistettynä kolkohkoon ja virvelin usein liiaksi dominoimaan tuotantoon ei kuitenkaan ole tasapainossa. Itse en vain tahdo enää jaksaa tätä sorttia aivan täysillä. Ainoa miinus on parissa kappaleessa esiintyvä örinä, joka hieman lannistaa kuuntelukokemusta. Ja miksipä ei, sillä yhtyeen levytysura on johdonmukainen ja tarjonnut ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kiekkoon liittyy sellainenkin jännä ominaisuus, että sitä kuuntelisi mitenkään liioittelematta mieluummin instrumentaaliversiona. RODENT EPOCH Rodentlord SATURNAL Pian vuosikymmenen rymistellyt oululaisbändi Rodent Epoch esittelee esikoisellaan paketin energistä ja ytimeltään punkahtavaa black metalia, joka on kiitollisuudenvelassa niin vanhalle Impaled Nazarenelle kuin Carpathian Forestillekin, Darkthronen levottomimpia sekoiluja unohtamatta. Ranskalaistrion kolmas levy takoo genreuskollisia riffejä, ja kitaristi-solisti Fredrik Bolzannin lauluissa on sopivan kireää ohutta yläilmaa. Valituksestani huolimatta As the Kingdom Drowns on katsastamisen arvoinen tapaus. Muilta osin levy on aika lailla täydellistä musiikkia yöllisten filosofointien kaveriksi. Rodent Epochin soitossa on hyvällä tavalla sisäistettyä hulluutta, mitä alleviivaa solisti Caine Coraxin tunnepohjainen ja tyly tulkinta, joka saa musiikin kuulostamaan entistäkin rienaavammalta. Kahdeksanbiisinen Rodentlord on sisällöltään monipuolinen mutta samaan aikaan hyvin yhtenäinen teos, joka osoittaa toimivuutensa niin lyhyemmissä purskahduksissa kuin päätösbiisi Funeral Masterin kymmenminuuttisessa riepottelussakin. Sanoitukset käsittelevät niin okkultismia kuin psykedeelejäkin, joten homma on hoidossa siltäkin osin. Mikko Malm ORKAN Element DARK ESSENCE Tuntuu hankalalta löytää norjalainen black metal -yhtye ilman Taakekytkyjä, ja Orkankin sattuu olemaan kyseisen yhtyeen kitaristina vaikuttavan Gjermund Fredheimin hengentuotos. Osa riffeistä osaa jopa olla etäisesti tarttuvia. Veitsenterävää musisointia ilman eloa ja henkeä, mikä ei hieman kärjistetysti sanoen ole tässä genressä bugi vaan ominaisuus. Kari Koskinen ONCE UPON A WINTER .existence SNOW WAVE Kreikkalaisen Ilias Kakanisin sooloprojekti Once Upon a Winter soittaa väkevätunnelmaista, pääosin instrumentaalista post-rockia, joka yhdistää onnistuneesti futuristisia ambient-maisemia, soundtrack-orkestraatioita, tunnelmallisia kitarariffejä ja melankolisia melodioita. Mikko Malm PSYCROPTIC As the Kingdom Drowns PROSTHETIC Tasmaniasta käsin teknistä death metalia jo pari vuosikymmentä soittanut Psycroptic nauttii omalla sarallaan kohtalaista arvostusta. Debyyttilevyn vahvuus on ennen kaikkea kokonaisvaltaisessa tunnelmassa, joka kietoo pauloihinsa jo ensikuulemalta. Perushyvää käyttömusiikkia. Joni Juutilainen SI M O N LÆ SS Ø E genren vaatimukset huomioiden aivan relevanttia tavaraa. Haleyn veljesten tykittely kitarassa ja rummuissa on hengästyttävän taidokasta, ja riffeistä löytyy jopa odotettua enemmän kiemuraa ja kulmittelua. Mega WITCHTHROAT SERPENT Swallow the Venom SVART Witchthroat Serpentin stoner/doom lanaa tasavarmasti mutta melko yllätyksettömästi. Aivan viimeisen päälle huippuluokan kappaleita Roden Epoch ei ole kyennyt kirjoittamaan, mutta musiikin yleisilme nousee helposti paremman keskitason puolelle, mikä sekin on tämän päivän tarjonnassa paljon. Bändi ei paina koko aikaa aivan sata lasissa vaan osaa hetkittäin myös hengittää. Rodentlord väläyttelee paikoin hyvinkin ronskia menoa, mutta bändin toivoisi heittäytyvän vieläkin intensiivisemmin totaalisen hulluuden vietäväksi, jolloin se saattaisi ravistella black metal -pakkaa toden teolla. Kokonaisuutena puhutaan kuitenkin varsin pienistä eroista. Jännitteitä rakennetaan ja puretaan taidokkaasti, mikä muodostaa punaisena lankana läpi levyn soljuvan flow’n. The View from Below on sympaattinen joskin ikävän puolivillaiselta kuulostava julkaisu. Orkanin musiikilliseksi linjaksi määritellään black/thrash, mutta rässivaikutteet ovat Elementillä käytännössä täysin kateissa. Tällöin olisi helpompi keskittyä leukoja tipauttavaan musisointiin. Kun varovainen alkuihastus on ohi jo toisen biisin kohdalla, lopputulosta ei voi halutessaankaan arvottaa kovin kaksiseksi. Element sisältää tyylipuhdasta norjalaista mustaa metallia, joka muistuttaa niin monesta bändistä, että listaaminen käy työlääksi, mutta pääpiirteittäin liikutaan jossain Taaken sekä Enslavedin ja Helheimin rajuimpien vetojen tienoilla. Psycroptic on edelleen kuin täydelliseksi viilattu kone. Ei enempää, ei vähempää
Oli miten oli, Medium Rarities on selkeästi vain kovimmille faneille suunnattu julkaisu. Cattle Decapitation oli varhaisvuosinaan silkkaa teurasjätettä. Yhtye oli alun perin kasassa vuosina 1991–1998 mutta kasasi rivinsä uudelleen 2015. Keltanokkien ei kannata aloittaa tästä, vaan kaupasta kannattaa ottaa mukaan vaikkapa uusin levy The Anthropocene Extinction (2015). Nopeimmillaan bändi etenee Sodomin ja Slayerin raivolla, hitaimmillaan ja raskaimmillaan se tuo mieleen vanhan Testamentin ja jossain määrin myös Cowboys from Hell -ajan Panteran. Spekuloimatta sen kummemmin, osaavatko jotkut päästää irti menneisyydestään ja miksi ihmeessä levy piti tehdä tällä konseptilla, todettakoon, että Until Death Do We Meet Again ei ole varsinaisesti mikään tajunnanräjäyttäjä. Maestro Goldyn loihtimat riffit ovat miehelle tyypillisiä, ja niistä sel. Soitto kuulostaa siltä kuin asialla olisi lihaa ja verta, eikä tämä ei ole näille herroille koskaan sopinut. Johan lähtee järki ja henki. Jo nimikappale, Unbroken Soul ja Below the Surface todistavat, että kyse ei ole aivan turhasta levykkeestä. Element seurailee 2000-luvulla tutuksi tullutta ”keskiluokkaisen norjalaisen black metalin” kaavaa, jonka musiikki on hyvin tehtyä ja soitettua kamaa ilman erityisellä tavalla hätkähdyttäviä piirteitä. Myös uudempien julkaisujen japsibonarit ovat mielekästä materiaalia, etenkin kun ne edustavat musiikillisesti sitä korkeatasoisinta antia. Kompletismi kunniaan! Asiaan on voinut vaikuttaa toki sekin, että demon miehistöstä ei ole jäljellä enää ketään, eli bändissä ei operoi ainuttakaan alkuperäisjäsentä. Fredheimin joukkio suoriutuu hommastaan ihan hyvin, mutta siihen se sitten jääkin. Filthy Bastard Culture on varsin mallikelpoinen teos, vaikka sille on eksynyt muutama keskinkertaisempi esitys. Tunnelma on energinen ja intensiivinen, mutta ilmassa ei ole hosumisen tai sähläyksen makua. Laulaja Travis Ryan tuli mukaan vuonna 1997, mutta demolla hän ei vielä korissut. Arvosana heltiää kuitenkin kokonaisuudelle, eikä armoa voi antaa. On pakko nurista myös siitä, että kun tämän sortin julkaisua kasataan ja tarkoituksena ei ole saada aikaiseksi musiikillisesti koherenttia kokonaisuutta, en oikein ymmärrä, miksi levyltä löytyy materiaalia vain 34 minuutin edestä. Tärpeiksi on löydetty aiemmin julkaisematon treenisessio vuodelta 1998 sekä yksi To Serve Man -levyn (2002) bonusraidaksi aiottu kappale, joka on löydetty julkaistavaksi vasta nyt. Orkan ei ole sarjansa ankein tapaus, vaan kolmannesta kokopitkästään irtoaa välillä todella komeitakin juttuja, mistä käy todisteeksi vaikkapa levyn parhaimmaksi biisiksi osoittautuva, ylväs Avmakt. Samaan tunkioon olisi voinut heittää myös Ten Torments of the Damned -demon (1997) ja Human Jerky -ep:n (1999), jolloin mukana olisi kaikki pitkäsoittojen ulkopuolinen materiaali. Vanhojen raitojen orgaanisuus, suoranainen löysyys ja soundien karuus ei ole lainkaan sitä, mitä bändiltä on viime vuosina totuttu kuulemaan. Kokonaisuus vaatii lisää verta, tulta ja kuolemaa! Joni Juutilainen WARPATH Filthy Bastard Culture MASSACRE Saksalainen Warpath tykittää kuudennella levyllään vanhan koulukunnan raakaa ja hienhajuista thrash metalia, joka ei hienostele eikä pyytele anteeksi. Cattle Decapitation on kypsynyt huippuunsa vasta viimeisen vuosikymmenen mittaan. Kari Koskinen DREAM CHILD Until Death Do We Meet Again FRONTIERS Entiset Dio-miehet, kitaristi Craig Goldy, basisti Rudy Sarzo ja rumpali Simon Wright, sekä Michael Schenker Groupissa pitkään vaikuttanut kitaristi-synisti Wayne Findlay perustivat Dream Child -nimisen orkesterin, joka tahkoaa raskasta rockia Diolle ominaisin riffein ja soundein. Moderni, hyvin tuotettu ja tappavalla tarkkuudella nakuttava materiaali jää tällä julkaisulla vähemmistöön. Vaikka meno on raakaa, musiikki on soitannollisesti hyvin toteutettua. Sen jälkeen yhtye on julkaissut tämä uutuus mukaan lukien kaksi levyä. Laulajakseen yhtye valitsi argentiinalaisen Diego Valdezin, joka kuulostaa, öh, Ronnie James Diolta. Medium Rarities kerää yhteen erinäistä split-, bonus-, demoja treenimateriaalia, ja lopputulos on odotetusti perin sekava. Mikko Malm CATTLE DECAPITATION Medium Rarities METAL BLADE Ihmisen ja eläimen roolit makaaberilla tavalla kääntävä Cattle Decapitation on niitä bändejä, joiden ensimmäinen demo tai ylipäätään alkupään julkaisut eivät todellakaan ole parhaita
Ideat ovat selkeästi loppuneet kesken. Jaakko Silvast FINAL BREATH Of Death and Sin METALVILLE Saksalainen Final Breath on toiminut vuodesta 1993, ja nyt herrat pistävät ulos neljännen albuminsa. Muutaman tasapaksun kappaleen lisäksi viimeistelemättömyyttä on kuultavissa erityisesti lauluissa. Parhaimmillaan se jopa helpottaa oudosti kaipausta johonkin, jota ei tiennyt tarvitsevansa; johonkin, jota ei edes tiennyt olevan olemassa. Ainakin viiden verran on ruutia riittänyt. Vilja Vainio BRÂN Box of Brân RISE ABOVE RELICS Walesilainen Brân perustettiin vuonna 1974, jolloin kristillinen folkrockyhtye Yr Atgofodiad hajosi oltuaan kasassa ainoastaan kaksi vuotta. Sitä ei paikata entisillä meriiteillä. Laulaja Arfon Wyn lähti omille teilleen ja perusti myöhemmin Pererin-yhtyeen. Levyn tempo on sangen terhakka, eikä hengähdystaukoja juuri harrasteta. Puutteistaan huolimatta albumi on kiinnostava, koukuttavakin. Teemu Vähäkangas FLAT EARTH None for One SUUR ETIKETT Flat Earth on HIMissä vaikuttaneiden kitaristi Mikko ”Linde” Lindströmin ja rumpali Mika ”Kaasu” Karppisen sekä Amorphisin entisen basistin Niclas Etelävuoren ja Polanskin laulajan Anttoni ”Anthony” Pikkaraisen muodostama kokoonpano, jonka debyytin tuottajana toimii useiden HIM-albumien takaa löytyvä Hiili Hiilesmaa. Tästä huolimatta jälki on soljuvaa. Tuplabassarit nakuttavat ja kitaristit tikuttavat, eli biisit runnoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Yhtyeen musiikki on sekoitus melankolista ja mollivoittoista vaihtoehtorockia, folk metalia, psykedeliaa sekä pintakarheutta, jota tosin olisi voinut hioa valmiimmaksikin. Keskivaiheella ote hieman herkeää, mutta loppupuolella albumi iskee taas sähköisellä energialla. Nelikon takoma death/thrash tuo mieleen kotoisen Deathchainin sekä Testamentin rankimman tuotoksen The Gatheringin. Maltti on ollut valttia, sillä Of Death and Sin on varsin valmista tavaraa. AMARANTHE Helix SPINEFARM Amaranthe kävi pari vuotta sitten läpi miehistönvaihdoksen, kun puhtaasta miesäänestä vastannut Jake E siirtyi pysyvästi Cyhra-yhtyeeseen ja hänen saappaisiinsa astui Dynaztynkin solistina toimiva Nils Molin. Yleensä bändit sijoittavat kovimmat menopalansa levyn alkuun, mutta tällä tuotoksella niitä löytyy sopivasti koko matkalta, ja loppua kohti meininki jopa vain kovenee. Mukaan on sälytetty yhtyeen vuonna 1974 ilmestynyt seiska sekä Yr Atgofodiadin ep, joka jäi bändin ainoaksi julkaisuksi. Kun mennään enemmän melodisen death metalin puolelle, painetaan aika lailla At the Gatesin riffittelyjen hengessä. Vimmaisimmat kappaleet on kerätty albumin alkupuolelle, ja niistä oikeastaan minkä tahansa olisi voinut nostaa singleksi. Vaikka esimerkiksi Blamen aloittavat syntikat ja Limelightin kertosäe tuovat pyytämättä mieleen HIMin tuotannon, albumin musiikki ei onneksi ole silkkaa lainatavaraa. Flat Earth onnistuu loihtimaan albumilleen erikoisen tunnelman, joka pujottelee kiinnostavasti genrerajojen välissä. Siitä eteenpäin levyn 12 kappaleen mitta alkaa vaikuttaa liioitellulta, useimmista kappalepituuksista puhumattakaan. Jäljelle jääneet jäsenet, basisti Gwyndal ”Gwyn” Roberts, rumpali Keith Snelgrove ja kitaristi-kosketinsoittaja John perustivat uuden yhtyeen, jonka he nimesivät Brâniksi. Muutoksesta huolimatta ei ole liioiteltua todeta, että popille flirttailevaa power metalia soittava Amaranthe on onnistunut luomaan jälleen kerran täydellisyyttä hipovan albumin. Vilja Vainio LI N N E A FR A N K keästi parhaat sijoittuvat levyn alkupuolelle. Balladimainen Unified tasapainottaa kivasti rytinällä vedettyä alkua, ja samalla sen aloittava melodiapätkä on ehkä koko albumin hienoin yksittäinen elementti. Jopa herkistelyn makuun päästään, mitä se sitten Amaranthen tapauksessa tarkoittaakin. Amaranthe on kertonut haastatteluissa Helixin kappaleiden syntyneen hyvin lyhyen ajan sisällä. Brân ehti julkaista ennen hajoamistaan kolme levyä, jotka on nyt koottu yhteen laatikkoon. taan aika brutaalilla otteella. Deadline on selvästi ollut tehokas motivaattori, sillä nyt mietityttämään jää vain se, miten kauan yhtye pystyy tuottamaan toinen toistaan räjähtävämmillä hiteillä pakattuja albumeita. Levyn äänimaailmakin on onnistunut, eikä ihme, kun herra Peter Tägtgren on ollut sitä muovaamassa. Erityisen omaperäiseksi musisointia ei voi kehua, mutta pahimmat kopioinnit on osattu välttää. Yhtye laajeni nopeasti kvartetiksi, kun mukaan tuli Gwynin silloinen tyttöystävä, laulaja-kosketinsoittaja Nest Howells
Kansikuva ja yleensäkin koko paketointi on parantunut selvästi alkuperäiseen verrattuna. Levy ei sisällä pahinta mahdollista pörinää, vaan äänimaisema on pikemminkin ilmava ja dynaaminen, raskaudesta kuitenkaan tinkimättä. Slania on pirteä, eteenpäin menevä, taidolla, tarkkuudella ja näkemyksellä tehty kokonaisuus, jonka siivittämänä voi sekä tanhuta että moshata. Box of Brân on mielenkiintoinen paketti 1970-luvun folkrockin obskuurimpaa osastoa ja sisältää parhaimmillaan varsin kaunista ja kekseliästä musiikkia. Mikko Malm PALE DIVINE Pale Divine SHADOW KINGDOM Vuonna 1995 perustettu Pale Divine on perinnetietoinen orkesteri. Niistä minä nautin. Paatosta ja psykedeliaa. Orkesteri toimi aluksi nimellä Stormlurker, jonka alla se ehti tehARVIOT 69. Vilja Vainio DUNGEON WOLF Slavery or Steel IRON SHIELD Floridalaistrion hevitykitys ei tunne hyvän käytöksen saati maun rajoja, vaan painaa täysillä menemään kriitikoiden kitinöistä välittämättä. Etenkin Pierce, joka oli keikkaillut runsaasti Los Angelesissa, toi mukanaan vaikutteita Atlantin toiselta puolelta. Ja kuten arvata ja pelätä saattaa, musiikki ei ole menneiden aikojen tasolla, ei edes ihan kivaan Killer Eliteen verrattuna. Skyline Whispers kuulostaakin erottuvalta ehkä juuri siksi, ettei tämäntyylinen musiikki ole juuri nyt pinnalla – mikä tarkoittaa positiivisesti ajateltuna sitä, että yhtye on oman tyylinsä kiistaton kuningas, jota ei ole yritetty haastaa ainakaan tosissaan. Jenkkien länsirannikon sävyjä AOR:ään sekoittavan yhtyeen soundi on retroisuudessaan varsin nautittava ja svengaava. Yhtyettä ei kiinnosta moderni metallihömpötys, vaan se inspiroituu enemmän 80-luvun kultavuosien hevimusiikista. Sanon modernin, vaikka yhtye hyödyntää musiikissaan rutkasti kansanmusiikkielementtejä ja perinnesoittimia. Levy ei ole sinällään kehno, tasapaksu kylläkin, eikä se kuulosta juurikaan Brâniltä. sai alkunsa rumpali-laulaja Rick Haganin ja tuottaja Chris Tsangaridesin yhteisprojektina, joka kasvoi sittemmin ihan oikeaksi yhtyeeksi. Sanoituksissa käytetään englannin ohella satoja vuosia sitten kuollutta gallin kieltä, jolla saadaan etnometallikeittoon vielä ripaus makua. Albumin kansikuva on sen sijaan muuttunut radikaalisti, ja uutta on myös bonusbiisi Song for Ingebörg, joka on laulettu ruotsiksi! Ensilevyn biisit ovat siitä hämmentäviä, ettei niistä oikein osaa sanoa, tekevätkö ne olon iloiseksi vai surulliseksi. Pirullisen hyviä melodioita, kertosäkeitä ja tunnelmia bändi on silti niputtanut. Bändin kolmas levy sisältää miedosti progeilevaa doom metalia, jossa täyteläiset riffit saavat seuraa makeasta Jon Lord -henkisestä urkutaiteesta. Debyytin kappaleet kuulostavat kuuden vuoden jälkeen yhtä hyviltä kuin ennenkin. Levyn taika piilee tarttuvien riffien ja monipuolisten, hyvällä maulla hyödynnettyjen traditionaalisten instrumenttien liitossa: särökitarat, örinät, kampaliira, säkkipilli, gaita sun muut soivat yhdessä sulassa sovussa. Netherworld Triumphant FRESH TEA Norjalainen Hex A.D. Kyseinen kappale sopisi loistavasti jonkin kasarilta repäistyn tanssielokuvan huippukohtaukseen. on onnistunut sekoittamaan juuri oikeanlaisen keitoksen, josta löytyy mystistä tunnelmaa, tummia riffivalleja ja melankolista melodiamaisemaa. Dragonyn tapauksessa mahtailu ja uho ei ole täysin viidakosta temmattua. Yhtyeen viides levy tarjoaa kahdeksan kappaleen annoksen vanhan koulukunnan doomia, joka on täynnä iskeviä riffejä ja meheviä sooloja. Pale Divine on helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, joka osoittaa mitä parhaimmalla tavalla, miten perinteisistä aineksista voi rakentaa raikkaan ja mielekkään kokonaisuuden. Aki Nuopponen THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Internal Affairs Skyline Whispers NUCLEAR BLAST Tänä vuonna uuden albumin tarjoillut ja sen tiimoilta Suomessakin vieraillut The Night Flight Orchestra uudelleenjulkaisee Nuclear Blastille siirryttyään kaksi ensimmäistä albumiaan, jotka ilmestyivät alun perin vuosina 2012 ja 2015. Muutos tyylissä johtui enimmäkseen uusien jäsenten, rumpali Paul Westwellin ja kitaristi Dafydd Piercen, panoksesta. Gwynin mukaan ratkaisu ei kuitenkaan ollut poliittisesti motivoitunut. Toisen albumin raspimmista laulusoundeista tulee mieleen kanssaruotsalainen Graveyard, mutta yhtä esikuvaa on silti hankala nimetä. Mikko Malm AVENGER The Slaughter Never Stops DISSONANCE Brittimetallin vauhdikkaampaa sarkaa edustavan Avengerin kaksi ensimmäistä albumia Blood Sports (1984) ja Killer Elite (1985) julkaistiin alkukesästä uusiksi jo kolmatta kertaa. Tami Hintikka HEX A.D. Jos hänen lisäkseen unohtaa muutamat demomaiset synasoundiratkaisut ja osaa vetää kielen sopivasti poskeen, Masters of the Multiverse tarjoaa yhden vuoden lennokkaimmista power metal -matkoista. Esimerkiksi West Ruth Awe liikauttaa kuulijassa jotain, joka jää tunnetasolla hyvällä tavalla tunnistamattomaksi. Näistä ensimmäistä voisi kutsua unholaan jääneeksi pikkuhelmeksi. Levy ei tarjoa selkeitä tähtihetkiä, mutta sattuu vain olemaan miellyttävä kokonaisuus. Siinä tanssinlahjansa löytänyt päähenkilö kopistelee korkokengissään ulos hämärästä salista huomaten unohtaneensa, että yleisömeren sijaan tanssiesitystä seurasi vain hänen oma peilikuvansa. Sen tunnelma on välillä niin silkinhieno, että sen lähes näkee väreilevän ilmassa. Muutoin The Slaughter Never Stops on ihan kuuntelukelpoinen joskin hieman haalistunut pastissi ajoista, jotka eivät koskaan enää palaa. Esikoisalbumi on uudelleenjulkaisuista lempeämpi ja pehmeäsoundisempi. Mukaan hiipi vaikutteita myös funkista ja fuusiosta. Kolmas levy Gwrach Y Nos (1978) hylkäsi progressiivisuuden ja keskittyi suoraviivaiseen hevirockiin. Myös kokoonpano oli jälleen muuttunut radikaalisti. Hex A.D. Mielikuvaa menneisyydestä vahvistaa entisestään versio Iron Maidenin Killersistä, joka on surullista kyllä levyn erottuvinta ja räväkintä antia. Itselleni kokoelman kuunteleminen oli todella yleissivistävä kokemus, ja luulenpa, että se on sitä monelle muullekin. Yksin jäänyt Gwyn oli ryhtynyt yhteistyöhön toisen paikallisen yhtyeen kanssa, ja ryhmä jatkoi toimintaa Brân-nimen alla. Erityisesti uusioihin erikoistuneen Dissonancen päästyä vauhtiin vuorossa on bändin paluulevy, joka ilmestyi alun perin vuonna 2014 pienen Rocksectorin kautta. Eluveitie on kivunnut kymmenessä vuodessa yhdeksi modernin metallin vakuuttavimmista nimistä. Yhtye ei harrasta ylenmääräistä laahamista vaan pitää tunnelman usein varsin keskitempoisena ja groovepainoitteisena. Eluveitie osaa asettaa melokuolon ja pillipiiparoinnin ainekset hyvään tasapainoon, ja lopputuloksena on vauhdikkaan tarttuvan äärimetallin ja muinaisuuden hybridi. Välillä sekaan heitetään myös särmikkäämpää riffittelyä, joka nyökkäilee vahvasti Uriah Heepin suuntaan. Mikko Malm ELUVEITIE Slania NUCLEAR BLAST Juhlan aihe se on tämäkin: sveitsiläisen folk metal -yhtyeen kakkoslevyn ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta, ja sehän tarkoittaa uusintajulkaisua bonushöysteillä. Gwrach Y Nosin ilmestymisen jälkeen Gwyn keskittyi lääkärinuraansa, kun taas loput yhtyeen jäsenistä päättivät muuttaa orkesterin nimen Maggsiksi ja jatkaa keikkailua. Bonareiksi on isketty muutama demoveto sekä ”Slanian”, nuoren helvetialaisen soturinaisen, haastattelu, joka on veikeästi keksitty lisä juhlapainoksen kylkeen. Laulaja Siegfried ”The Dragonslayer” Samer ei ole mikään ikimuistoisin kultakurkku ja on selvästi Dragonyn heikoin lenkki. Toinen levy Hedfan (1976) lavensi palettia huolella ja otti mukaan enenevässä määrin viitteitä amerikkalaisesta musiikista, etenkin länsirannikon psykedeliasta ja progressiivisesta rockista. Brânin musiikilla olisi varmaan ollut aikoinaan enemmänkin kysyntää, ellei orkesteri olisi päättänyt esittää kappaleensa walesin kielellä. Samaa kankeahkoa brittiheviä tässä edelleen työstetään, mitä nyt energisyys ja vauhti tuntuvat hieman vuosien saatossa hiipuneen. Mega DRAGONY Masters of the Multiverse LIMB If It Bleeds We Can Kill It, itävaltalainen Dragony mahtailee uuden albuminsa toisella raidalla Arnold Schwarzenegger -klassikko Predatorin (1987) Dutchlihaskimppua lainaten. Debyyttilevy Ail-Ddechra julkaistiin vuonna 1975, ja se sisältää niin Mellow Candle -henkistä eteeristä folkrockia kuin varhaisen Fleetwood Macin psykedeelistä bluesia. Bändi luottaa power metalissaan sataan kertaan kuultuihin aineksiin, jopa kliseisiin, eikä Masters of the Multiversella ole kuultavissa juuri mitään uutta. Päätöskappale Ladders to Fire summaa täydellisesti koko levyn ja sulkee verhot mitä tyylikkäimmällä tavalla. Myös kakkosalbumilta löytyy bonuskappale, mutta mieleen jää silti parhaiten Stiletto
Tuona aikana julkaistiin kahdeksan Running Wild -albumia, joiden taso vaihteli välillä hyvä–klassikko, eikä ole ihme, että Pieces of Eight sisältää juuri tämän ajan materiaalia. Kitaristi-laulaja Deryck Heignumin suoritus on aivan omanlaisensa. NEW LIGHT CHOIR Torchlight SVART Ei ole helppoa kuvitella 70-lukulaisen huuruisen riffittelyn yhdistyvän akustisuuden kautta black metalin kolkkoihin tunnelmiin, mutta yhdysvaltalainen New Light Choir onnistuu hommassa jollain ilveellä hämmentävän hyvin. Tämän jälkeen tempoa lasketaan hieman ja koukuille annetaan enemmän tilaa. Vuonna 2017 yhtye vaihtoi nimensä, ja samalla sen musiikki muuttui melodisemmaksi ja enemmän vanhan koulukunnan suuntaan nyökkäileväksi. Siinäpä Slavery or Steelin sisältö tiivistettynä. Vaikka musiikki on vanhan koulukunnan hevimetallia, se omaa omaperäisen otteen eikä sorru kopioimaan ketään. Kiivaasti tikkaavan thrash metalin ohella mukana on hyvällä maulla tehtyä melodiaa ja speed metalia. Unleashed Bastards on kelpo kiekko. Soitto on hyvinkin sutjakkaa ja virtaviivaista, eikä bändin ikä kuulu ainakaan huonolla tavalla. Maailman ainoan oikean piraattimetallibändin kultadublonikausi osuu melko täydellisesti yksiin levy-yhtiönsä kanssa. Kaveriksi samoiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Mukaan on saatu muutamia hyvinkin tarttuvia pläjäyksiä. Itse asiassa sitä ei taida löytyä lainkaan. Kappaleissa on paljon progressiivisia vaikutteita ja kieroja sovituksellisia ratkaisuja. Sen kummempaa sukseeta ei ole tullut, mutta hauskaa on varmasti ollut. Levyn parhaita puolia onkin sen sävelmien liukkaus ja sujuvuus; aivan kuin biiseissä ei olisi lainkaan töksähtäviä kulmia, vaan riffistä ja osiosta toiseen siirrytään ikään kuin huomaamatta. On kornia kutsua metallialbumia rituaaliksi, mutta Torchlight luo niin kolmiulotteista tunnelmaa, että tämän riivatun psykedelian kokisi mielellään myös elävänä. Myöskään bonusraidat eivät ole laadullisesti mullistavia saati yllättäviä, vaikkeivät myöskään ylijäämäkuonaa. Kyse ei ole erilaisten osasten palapelistä. Mies vaihtelee karusta raspilaulusta tyylipuhtaaseen falsettiin varsin vaivattomasti, hieman King Diamondin tapaan, ja aina kun näin tapahtuu, se tuntuu tulevan puskista. Voittokulkua ei kestänyt kuin kymmenisen vuotta, minkä jälkeen lafka on keskittynyt pääasiassa erilaisiin uusioihin ja etenkin viime vuosina vinyylien uusintapainoksiin, erikseen ja setteinä. Esimerkiksi Leave the Lights On ei kuulostanut aluksi juuri miltään, mutta niin vain raita hiipi päänsisäiseen jukeboxiin lupia kyselemättä ja tuntuisi siellä, pahus vieköön, myös pysyvän. Se ei ehkä ole kovin omaperäinen tai edes tarpeellinen, mutta vaivatta kulkevaa biisitusinaa kelpaa pyöritellä kerta kerran jälkeen ilman varsinaisia säväreitäkin. New Light Choir sulattaa mainitut ainekset ja pusertaa ne yhdeksi yhtenäiseksi soundiksi, jossa samat riffit saattavat viedä kuulijan heavy metalin alkulähteille äärimetallisen rujolla kalskahduksella samalla kun laulaja John Niffenegger pitää kiinni vanhan liiton psykedeelisistä puhtaista lauluista. Mikko Malm NECRONOMICON Unleashed Bastards EL PUERTRO Necronomicon on niitä saksalaisia b-sarjan nimiä, jotka ovat päästelleet menemään läpi vuosikymmenten silkasta rakkaudesta lajiin. Aki Nuopponen dä yhden levyn, 2015 ilmestyneen A Dark Formationin. Ärsyttävälle tasolle kasvaneen vinyylivöyhötyksen myötä lootaan on sisällytetty myös Runkkarien ensimmäinen livelevy Ready for Boarding (1988), jota löytyi aikoinaan divareista tämän tästä. Pienoinen kummastuksen aihe tosin on, että boksi on suunnattu puhtaasti kompletisteille. Voisi sanoa, että Dungeon Wolf omaa samanlaista mielipuolista energiaa ja musiikillista estetiikkaa kuin esimerkiksi Mercyful Fate, Cirith Ungol ja Manilla Road. Kari Koskinen RUNNING WILD Pieces of Eight: The Singles, Live and Rare 1984 to 1994 NOISE Noise oli 1980-luvun puolivälin tienoilta eteenpäin nimi, joka takasi lähes poikkeuksetta laadun: Celtic Frost, Coroner, Helloween, Kreator ja Running Wild olivat sen kiinnitysten selkeintä kärkeä – ja ovat edelleen kovia luita. Kasarilla muutama kiekko, ysärillä yksi ja tällä vuosituhannella jo viisi. Ellette usko, heittäytykää albumiin kappaleiden Psalm 6, Last March ja Stardust and Torchlight verran, ja selaatte pian itsekin kiertuekalenteria. Muutama ensimmäinen raita vedetään perinteisellä thrashkompilla ja tuplabassareilla niin homogeenisessa hengessä, että arsenaalin kapeus käy huolestuttamaan. Yhtyeen vahvuutena ovatkin olleet kokonaisuudet, joissa astetta heikommat kappaleet ovat puolustaneet paikkaansa juuri oikeassa kohtaa. Pelkkää laukkakomppia on turha odottaa. Paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta en ole koskaan pitänyt uudelleenäänitetyistä levyistä, eikä alun perin vuonna 1991 ilmestynyt The First Years of Piracy tee tässä poikkeusta. Biisitusina ja 51 minuuttia on auttamatta liikaa, mutta ei painon alle sentään aivan tukehdu. Kokemus ja into kuuluvat nytkin. Blazon Stone -levyn kokoonpanon uusiksi vetämät kolmen ensimmäisen levyn kappaleet kuulostavat aivan liian siisteiltä, usein hätäisiltä ja pilaavat alkuperäisten biisien hämyisen vahvaa tunnelmaa. Nerokasta hulluutta ja alkuvoimaista hehkua. Vaikka ennen oli tapana yrittää vauhdittaa levymyyntiä pukkaamalla pihalle singlejä tai hiukan pidempiä ep:itä ennen tai jälkeen varsinaisen albumin, setin kuusi erillistä pahvitaskusinkkua osoittaa lähinnä vain sen, että Running Wild ei ole mikään hittibändi (pois lukien Bad to the Bone)
Tyylinäkin on popahtava progressiivinen rock, joten kyllähän moisen pitäisi toimia. Ainoastaan laiskemmanpuoleisten tosirunkkarien, jotka eivät ole saaneet täydennettyä kokoelmaansa alkuperäisillä versioilla, voi kehottaa kaivamaan rahamassinsa esiin ja hankkimaan tämän kieltämättä tyylikkään aarrearkun. ARVIOT hin avattaviin kansiin on tällätty ensimmäistä kertaa tässä formaatissa Live in Düsseldorf, Oct 1989, joka tunnetaan paremmin nimellä Death or Glory Tour Live. Kari Koskinen SACRAL RAGE Beyond Celestial Echoes CRUZ DEL SUR Pyrin yleensä välttelemään kaikenlaisia nimienpudotteluja, mutta Sacral Ragen tapauksessa mielikuvat King Diamondista ovat melkoisen vahvat. Musiikki itsessään on nautittavaa ja hienoisesta progressiivisuudestaan huolimatta helposti kuunneltavaa – itse asiassa hieman liiankin helposti, sillä varsinaista haastetta ei tarjota. Tuotantoarvot ovat ainakin kohdillaan. Lisäpyöräytyksillä kappaleiden kosketinkuvioita ja hienoisen omaperäisiä melodioita käy hieman arvostamaan. Beyond Celestial Echoesin idea hyvä neljä, toteutus kehno kaksi. Kanadalainen Saga onkin ollut kiinnostava nimi jo vuosia, tuleehan bändi sentään Rushin ja Voivodin maasta. Kun riffit ovat mallia perusdägädägää eikä kummoisia melodioitakaan viljellä, huomio kiinnittyy kappaleita dominoivaan laulusuoritukseen. Kun meno on aggressiivisimmillaan ja vauhdikkaimmillaan, on kuulevinaan kaikuja myös Agent Steelistä, ja tätäkin verrokkia puoltaa itse musiikin lisäksi Dimitris K:n usein korkeuksia kohti kurottava laulutyyli. Studiokiekot saavat jäädä osaltani hyllyyn jatkossakin. Mega SNAKES IN PARADISE Stop into the Light FRONTIERS GROUNDBREAKER Groundbreaker FRONTIERS Ruotsalaisella aikuisrockilla menee kohtuullisen lujaa. Näistä lähtökohdista kreikkalaisnelikko on kiinnostava tapaus, mutta itse toteutus ei pääse edes puolitiehen, vaikka kyseessä on jo bändin kolmas täyspitkä. Poppoo yrittää haastaa itseään esimerkiksi kyhäämällä 15-minuuttisen päätösraidan, mutta melkoisen heppoiset sen eväät lopulta ovat. Yli kuusikymppinen Michael Sadler laulaa kuin nuori mies, joten pintapuolisesti kaikki on kunnossa. Puolitoistatuntinen keikka ei kanna aivan koko mittaansa, ja eritoten setin loppupuolelle on sijoitettu oudosti pari eksyneempää sävellystä. Kokonaisuus kuulostaa satunnaisista hyvistä kohdistaan huolimatta aika lattealta. Kaverin sinällään uniikki ääni taas alkaa ärsyttää hyvinkin nopeasti, ja sinällään arvostettava ylärekisterien tavoittelu muuttuu korvakarvoja väärään suuntaan harjaavaksi kiekumiseksi. Livejulkaisu So Good So Far – Live at Rock of Ages saa kunnian valottaa asiaa. Taustalla on muun muassa Suomessakin aikoinaan vierail. Toisaalta se ei ole myöskään riittävän juustoista tai välittömästi tarttuvaa pikaruokapisteiden voittamiseen. Mega SAGA So Good So Far – Live at Rock of Ages EAR Omaan kaiken ärjyilyn ja mätingin keskellä herkän kohdan virtaviivaisen pehmeälle ilmaisulle. Monikanavaääniä ei ole, mutta täyteläinen stereomiksaus kuulostaa erinomaiselta. Ei kuitenkaan mitään sen isompaa. Aiemmin ainoastaan VHS-muodossa vuonna 1990 julkaistu keikka on kaksikosta selkeästi energisempi ja soundillisestikin parempi, mutta siitä olisi nauttinut mieluummin kuvan kera. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olo onkin miedosti pettynyt. Kyllähän Saga oli silti tämän perusteella hyvä bändi. Ajoitus on oikea, sillä tallenteen perusteella eläköityminen tapahtuu vielä kun bändi on voimissaan. Varttuneempikin voi sijoittaa mukana tulevan julisteen miesluolan seinälle ja kolikon sisältävän pussin rommipullon viereen. Snakes in Paradise omaa genressä yli 20-vuotiset perinteet. Se käynee selväksi myös näiltä kahdelta syysjulkaisulla, joista toisessa on uutta, toisessa vanhaa ja molemmissa myös jotain siltä väliltä. Kyseessä on yhtyeen neljän vuosikymmenen mittaista uraa juhlistava paketointi, jonka myötä bändi on päättänyt vetäistä letkut irti
Tami Hintikka Soundi on sulavaa ja soitto rullaa, mutta jotenkin kaikesta paistaa sieluttomuus – kun on selvää, että nämä levy-yhtiöiden sisäiset superkokoonpanot ovat harvoin pitkäikäisiä. Toisiaan ja siten myös itseään toistavilta sävellyksiltä puuttuu suunta, mikä on harmi, sillä niistä monen ytimessä on kaunis idea. Kun epätoivossa ei ylletä hetkeksikään pakahduttavuuteen asti eikä kappaleissa riitä kantokykyä, lopputulosta voi luonnehtia vain keskinkertaiseksi. ZEALOT CULT Spiritual Sickness BLOOD HARVEST / REGAIN Nyt on ihana debyytti! Irlantilaisnelikko iskee pöytään sellaisen kuolokiekon, että hymy leviää naamalle. Spiritual Sickness kulkee vaivattomasti koko napakan kahdeksan kappaleen kestonsa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Vanhojen death metal -nimien henki ja perintö on imetty syvälle, ja erityisesti alkuaikojen Morbid Angel ja Pestilence ovat todella väkevästi läsnä – viimeksi mainittu etenkin laulujen ansiosta. Joona Turunen OUTER HEAVEN Realms of Eternal Decay RELAPSE Sysimustaa death metalia kuten vain jenkit osaavat. Hunajaisia melodioita ja elämänmakuisia tarinoita. Nykyisin sama mies kiekuu Snakes in Paradisessa, eikä huonosti laisinkaan. Yksittäiset osiotkaan eivät tahdo pysyä hapuilevan rumpuohjelmoinnin vuoksi aina kasassa. Jaakko Silvast SORROWFUL LAND I Remember SOLITUDE Myös Edenian-yhtyettä luotsaavan Max Molodtsovin death doom -viritelmä on pitänyt yllä tiheää julkaisutahtia. Muutoin Stop in to the Light on taatun puleerattua Frontiersteflonia, hyvällä tavalla. Valitut soundit tosin palvelevat mainiosti raskasta tunnelmaa. lupuolelle painottuvien vierailijoiden myötä, mutta heidänkään esityksensä eivät ole kovin kummoisia, vaikka joukossa on tunnettujakin nimiä. Kitarasoolot muistuttavat esikuvien loistosta antaen muutenkin moninaiselle kokonaisuudelle hyvin väriä. Ruotsalaisperustaisen mutta toki monikansallisen Groundbreakerin debyytti potkii veljesjulkaisuaan tykimmin. Harmi sinänsä, että sävellykselliset ideat eivät kanna aivan levyn 12 kappaleen mittaa, keskiviivan paremmalle puolelle kumminkin. Musiikissa on jatkuvasti jotain meneillään. Keskiöön nostetut melodiasateet tulvivat jylhää tuskaa, mutta kokonaisuutena ilmaisu on paitsi melko persoonatonta myös tympäisevän tasapaksua. Reilut puolituntinen pläjäys perusaineista kasattua mättöä on tuoreelta bändiltä aivan kelpo pelinavaus, mutta ei näillä eväillä vielä legendoja haasteta. Zealot Cult näyttää, että osaavissa käsissä klassikkokuoloa voi kierrättää ilman hiilipaperikopioinnin tuntua. Soundimaailmassa on selkeyttä, josta esimerkiksi Pestilencen ja Deathin levyt tunnetaan. On lausumattakin selvää, että edellä lueteltujen yhtyeiden fanien kannattaa ottaa Spiritual Sickness hallintaan. Niissä yhdistyvät Patrick Mameli ja Martin van Drunen, Obituaryn John Tardya ja Morgothin Marc Grewea unohtamatta. Rahat pois diggareilta, ja niin edespäin. Ja keikalle menisin ilman muuta. Pelimerkit on asetettu kuitenkin osapuilleen oikeisiin paikkoihin. Se ei tosin ole pois Groundbreakerin sävellyksellisistä ansioista. Vuonna 2016 ilmestynyt debyytti Of Ruins… ja viimevuotinen Where the Sullen Waters Flow -ep saavat nyt seuraa uudesta kuuden kappaleen murhekavalkadista. W.E.T.ja Work of Art -ukko Robert Säll, FM-ikoni Steve Overland ja Frontiersin yleismies Alessandro Del Vecchio ovat saaneet aikaan koukukkaan otannan AOR-teoksia lähinnä genrelegenda Journeyn hengessä. Tempovaihtelut ovat raikkaita ja rikkaita, riffeissä on tarttuvaa tenhoa ja mielikuvitusta. Variaatiota esiintyy lähinnä laulut, nyt jo kuopattu ex-Whitesnake-hemmojen The Company of Snakes, jonka laulajantonttia hoiti jonkin aikaa Stefan Berggren. Bändin nimi summaa kuulijaa kohtaavat surunsävyt oikein hyvin, mutta levy ei sisällä erityisen mieleenpainuvaa materiaalia
Kokemus kuuluu myös levyn muilla raidoilla, vaikka jälki onkin hienon startin jälkeen tavanomaisempaa. Mayhem Fuckin’ Mayhem on troikasta selkeästi paras: riffit ja rempseämpi tempo tuovat mukaan ARVIOT 73. Levyllä on kahdeksan uutta kappaletta sekä bonuksena vuonna 2013 julkaistu Russian Holiday -ep kokonaisuudessaan – en aivan ymmärrä miksi, mutta Blazen mahtipontiset ratkaisut ovat välillä aivan omaa luokkaansa. Black Acid antaa viitteitä, että matka taittuu lähes raahautuen. Kuuntelisinkin todella mielelläni vaikka koko The X Factorin akustiseksi sovitettuna. Valitettavasti kappaleet ovat melko yksinkertaisia, eivätkä ne jää lainkaan mieleen tai anna kunniaa Bayleyn hienolle äänelle. 2 AM -tulkinta sekä Russian Holidayn Sign of the Cross -cover ovat ehdottomasti julkaisun parasta antia. Pasi Lehtonen BLAZE BAYLEY December Wind BLAZE BAYLEY Klassisesta kitarapainotteisesta musiikista puhuttaessa entinen Iron Maiden -laulaja ei totisesti tule mieleen ensimmäisenä, mutta se ei estä miestä tekemästä tällaisia levyjä. Ehkä raskaat kädet osaisivat luoda eteerisempäänkin ääntä ja tunnelmaa, vaikka kuinka ahdistaisi ja ärsyttäisi. Se sisältää sopivasti tempovaihteluja ja julmasti möyriviä riffejä taatun painavalla toteutuksella. Rumpali Mitya DHS virittelee hi-hatillaan diskokomppia, mutta muutoin This Is the Ticket to the Endless Ride on kaukana huviajelusta. Voimaton läpsyttely oli 1980-luvulla punkista metalliin siirtyneiden muusikoiden helmasynti. Yhtye on sarallaan arvostettu nimi, eikä ihme. Levyn muhjuisen rakeinen soundi on piristävää kuultavaa, ja bändin synkeys osuu maaliinsa. Taituruuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, onhan Unholdilla takanaan neljännesvuosisadan matka ja neljä albumia. Rallatus kuuluu mitä todennäköisimmin kategoriaan ”kännissä se tuntui hyvältä idealta”. Puolet kunniasta kuuluu tietysti upealle sävellykselle, mutta Blazen tulkinta ei vedä yhtään lyhempää kortta. Aivan kuin bändi olisi jäänyt toistelemaan isompiensa oivalluksia ja saanut näillä eväin kasaan lukuisia hyvältä kuulostavia yksittäisiä kohtia. Laulaja-kitaristi Stas Vasilev ärjyy kapellimestarina, kun viisikon tuomiopäivänmasiina matkaa vääjäämättömästi eteenpäin. Teos on jo toinen Bayleyn ja akustisista metallicovereista tunnetun Thomas Zwijsenin yhteistyön tulos. Brittitrio levytti näiden kolmen uudelleenjulkaistun albumin aikaan Neat Recordsille, joten Warfare oli tavallaan Venomin pikkuveli. Cronos ja Mantas suorittavat vierailuja. Blaze on tehnyt viime vuosina sen verran hienoa työtä Infinite Entanglement -trilogian parissa, ettei tällainen harha-askel paina vaakakupissa paljon. Warfaren historiasta löytyy vahvoja spinaltapmäisiä ulottuvuuksia, ja parhaimmillaankin bändin touhuista huokuu surullisen hahmon ritarien tolskaus. Kappaleen urkusoundeissa ja lekaavissa riffeissä on hypnoottisen raskas lataus. Heavy State tärähtää välittömästi tärykalvoille Tanya Shabanovan painaismaisesti huojuvan therminvox-intron jälkeen. Akustisessa musiikissa on aina oma tunnelmansa, mutta en voi olla ajattelematta, että nämäkin biisit kuulostaisivat paremmilta kokonaisen bändin säestyksellä. Örinä on monotonista ja matalaa, murskaavasta säröstä ei tingitä ja melodiatkin kannattaa hakea jostain muualta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen mystinen ep vetää puoleensa yhä voimakkaammin. Tunnelma on pääosin todella kolkko ja ahdistava, mutta myös omalla tavallaan kiehtova ja täynnä laajoja piirteitä, joista on helppo napata kiinni. Unholdin vahvuus on sen kepeähkö ote, jota sen soisi toteuttavan rohkeammin. Elli Muurikainen UNHOLD Here Is the Blood CZAR OF BULLETS Here Is the Blood alkaa komeasti. Kappaleen raskas jurnutus vuorottelee riitasointujen kanssa, ja laulaja-kitaristi Garishin lakonisen angstiset purkaukset viimeistelevät lohduttoman tunnelman. Joni Juutilainen WARFARE Metal Anarchy Mayhem Fuckin’ Mayhem A Conflict of Hatred DISSONANCE Käppävaroitus! 1980-luvun brittihevin ensiaalto, klassinen NWoBHM, on monesti määrittynyt aikansa parhaiden yhtyeiden kautta, vaikka moni tuonaikainen porukka aloitti nollapisteestä ja jälki oli sen mukaista. En minä tästä mitään silti muista, vieläkään, vaikka pyörityksiä on takana kymmenkunta. Ratkaisu kuulostaa ilahduttavan raikkaalta ja tuoreelta tavalta tehdä post-metalia. Kokonaisuuksina toimivia kappaleita en tahdo kuitenkaan hahmottaa, ja yleisilme on töksähtävä. Devouring Starin musiikin kuunteleminen on kuin sukellus kylmän ja pimeän avaruuden pohjattomaan syleilyyn. Vetoapua tuli myös Motörheadiltä, ja joku metalliarkeologi voi analysoida jälkijättöisesti, kuinka paljon Lemmyn tuotantojälki Metal Anarchylla kursii kasaan uhkaavasti leviävää palettia. Hexadecimal Unified Insanityn psykedeelinen myllytys paketoi ep:n mallikkaasti. Levyjen kannet huokuvat sitä estetiikkaa ja taitoa, jota edustavat yläasteen matematiikantunneilla vihkon marginaaleihin piirretyt tuherrukset. Tietty kämäisyys on osa kasarikohkauksen viehätystä, mutta Warfaren uusintajulkaisujen äärellä tulee miettineeksi, että raja aidosti kaoottisen tykityksen ja sähläyksen välillä on hienonhieno. On pienoisen harmituksen paikka, että levy osoittautuu lopulta varsin taantumukselliseksi. Ei tämä missään nimessä surkea esitys ole, mutta hienosäätöä vaaditaan. Kun riittävä pehmitys on tehty, bändi lisää kierroksia Weird Thingsissä. We Go Further valuu toisiin sfääreihin epäinhimillisillä ulvonnoillaan ja bassoillaan, jotka koettelevat subbaria. Kunhan ei tule tavaksi. Avausja samalla levyn pisin kappale Attaining the Light on tunnelmaltaan hauraankaunis, ja siinä hyödynnetään laulua myöten vastakohtia kepeys ja raskaus. Meiningistä huokuu aitoutta ja omistautumista asialle, mutta henkilökohtaisesti jään kaipaamaan musiikkiin lisää ”sitä jotain”, joka räjäyttäisi tajunnan lopullisesti. Vastapainoksi päätösbiisi The Love of Your Life on aivan hirveä, ja on suorastaan onni, että se kestää vain reilut kaksi minuuttia. Instrumentaali Fuck Life kääntää kurssia psykedeelisempään suuntaan, jonka valokeilassa ovat kaikuun ja efekteihin upotetut kitarat ja hypnoottinen bassolinja. Moskovalaistrio Dekonstruktor matkaa puolestaan maallisten murheiden tuolle puolen, ja kulkuvälineenä toimii stoneriin vivahtava doom. Parikymmenminuuttinen levy ajaa asiansa, mutta kaipaa mieleenpainuvampaa materiaalia myös kielisoitinosastolla. Ainoa todellinen erottuja on The X Factor -albumilta napattu Maiden-cover 2 AM. Dynamiikasta ei ole lähdetty repimään irti kaikkea mahdollista, vaan ääripäät pysyvät suhteellisen lähellä toisiaan. Ei lähtökohtaisesti huono juttu, mutta on vain yksi Neurosis. Kappaleen aavemaisen massiivinen äänimaisema virittelee oikeille taajuuksille. Esimerkiksi Kinksin You Really Got Me’n coverointi tuottaa järkyttävää jälkeä. Pienoista väriä kokonaisuuteen tuovat häivähdykset noise rockin ja sludgen maailmoista, mutta herkän murjomisen mestarin Neurosisin vaikutuksen kuulee kuurokin otsallaan. Niin myös Warfaren. Musiikissa on paljon viitteitä mahtavaan Darkspaceen, mutta toisaalta sävellykset viittaavat myös nuoremman polven islantilaisiin ja norjalaisiin black metal -yhtyeisiin. Therminvox leijuu syvyyksistä takaisin paikalle ja luo säksätyksineen aidosti painostavan mausteen bändin runttaukseen. Pakkohan se on myöntää, että Realms of Eternal Decay on pintapuolisesti erittäin vakuuttavalta kuulostava levy. Pääjehu Paul ”Evo” Evansin sekavat kansitekstit ovat nekin oma lukunsa. Parhaimmillaan Devouring Starin iskuteho on Sin Assimilationissa, jonka suoraviivainen ja pääosin nopeatempoinen pommitus iskee keskushermostoon juuri odotetulla teholla. Tripping Deepin riffit ovat keskinkertaista kamaa, mutta Vasilevin huudot ja okkultistiset manailut tuovat kappaleeseen kelpo tunnelman. Vaikka tyylitajun vaatiminen on tässä yhteydessä hienostelua, monissa kohdin homma lipuu puhtaaksi komediaksi. Kari Koskinen PRESSOR Weird Things BAD ROAD COGITO ERGO SUM / VORON NEST DEKONSTRUKTOR Fuck Life We Go Further VORON NEST Venäläinen doom-sludge-viisikko Pressor jättää turhat hissuttelut sikseen. Mega DEVOURING STAR The Arteries of Heresy DARK DESCENT Omaa mystiikan verhoamaa linjaansa vetävä suomalainen Devouring Star ei paljasta itsestään liikoja, vaan antaa todella synkkätunnelmaisen ja kylmän black metalinsa puhua omaa terävää kieltään. The Arteries of Heresyn ”kompastuskiveksi” muodostuu musiikin yksitoikkoisuus, jossa on myös puolensa, mikäli haussa on transsinkaltainen olotila. Incantationin ja uudemmista bändeistä hieman Gatecreeperin hengessä ryskivä kuolo ei sisällä minkäänlaisia värittäviä elementtejä
Vaikka albumikokonaisuus ei värisytä, se sisältää joitakin raikkaita kitaraliidejä ja menevällä boogiella tamppaavia säkeitä. Biisit ovat myös pitkiä: kymmenminuuttisia raitoja on useampi, ja massiivinen Hieronymus kestää mittavat 15 minuuttia. Osia ja kiemuroita riittää, vaikka bändi jää myös rauhassa herkuttelemaan osien äärelle. Levyä kuunnellessa pää ei lakkaa tarjoamasta ajatusta itseään toistavasta jukeboksista. Vaikka kappaleet toimivat vaivattomasti hyväntuulisen nousuhumalan soundtrackina, se ei korvaa taiteellisten ansioiden vähyyttä. Lieneeköhän moista tapahtunut mustan metallin saralla koskaan aiemmin. Extreme Finance on koko nipun kovin ralli. Kimmo K. Aihepiiri on kieltämättä mielenkiintoinen, eikä vastaani ole vielä tähän päivään mennessä tullut toista samaa teemaa käsittelevää black ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Selkeästi soittopohjalta rakennettu levy kuulostaa siltä kuin kaikille totunnaisille säännöille tai rajoitteille olisi viitattu täysin surutta kintaalla. Pohjanoteeraus koukataan A Conflict of Hatredin kohdalla. Asia on tuotu hauskasti esiin nimikkokappaleen lopussa lausutuissa kiitoksissa bändiä vuosien aikana tukeneelle yleisölle ja yhtyeen entisille jäsenille. Norjalaisbändin musiikki on helppoa cowboyheviä, keikalla parin NAUTICUS Disappear in Blue OMAKUSTANNE Tarjolla on erikoismenoa, eikä turkulaisyhtye sujahda lokeroon helpolla. metal -aktia. Tiedämmehän, että oluenjuonnista, naisista ja moottoripyöristä kertova metallikin voi olla laadultaan vakavasti otettavaa. Eetu Järvisalo GRAVEBORNE 1918 WOLFSPELL Suomalaisen Gravebornen kolmannen kokopitkän nimi ei jätä paljon arvailujen varaa: kyseessä on kuin onkin Suomen sisällissotaa käsittelevä teema-albumi. Eikä Nauticus suinkaan katoa mainittujen väliseen bermudankolmioon, niin jännittävältä kuin moinen rajaus kuulostaakin Disappear in Bluen keskeisimmäksi elementiksi tuntuu nousevan rummut. Pää on pyörällä vielä muutaman pyöräytyksen jälkeen, mutta bändin ilmaisusta pystyy poimimaan kaikuja Toolin, Circlen ja Queensrÿchen soinnista. Albumista olisi varmasti saanut massiivisemman ja moniulotteisemmankin kokonaisuuden. Näilläkään asein albumi ei silti kohoa keskivertosuoritusta korkeammalle. Motörhead mainittu. Kappaleiden rakenteet toistavat siinä mielessä itseään, että bändi aloittaa usein parilla perinteisemmällä säkeistöllä, joiden perään heitellään jopa minuuttikaupalla puhtaasti kitaraan keskittyvää sooloilua ja sydän edellä käyvän pehmeää soitantoa. Antti Luukkanen CHROME DIVISION One Last Ride NUCLEAR BLAST Dimmu Borgirin Shagrathin ja kumppanien rennompi hurvittelubändi muistuttaa olemassaolostaan viidennellä albumillaan. Hommaa vetävät Randy ja Rob Davis edustavat habitukseltaan Scott ”Wino” Weinrichin koulukuntaa, eikä protometallikaan ole tästä kaukana. Ja mitä tulee erikoispiirteisiin, Jääkärin tie -kappale tarjoaa jopa huuliharppua, mikä ei ole näissä piireissä ihan jokapäiväinen juttu. Ihan jokainen progeilu, jumitus tai kasvattelu ei ehkä puolusta levytettynä paikkaansa, mutta siitäkin huolimatta yhtyeen kolmas pitkäsoitto on hirvittävän kunnianhimoinen ja pääosin myös jokseenkin loistava tapaus. Homman nimi ei ole vieläkään enempää tai vähempää kuin rasvainen vanhan koulun heavy metal ja hard rock. Joni Juutilainen ASHBURY Eye of the Stygian Witches HIGH ROLLER High Roller on levy-yhtiöiden saralla aika erikoinen tapaus. Graveborne on tehnyt hyvän levyn, mutta itse jäin odottamaan sävellyspuolelta hieman uskaliaampia ratkaisuja. Toteutus on lämmintä, ja siitä löytyy kosolti sitä orgaanisen viehkeää tunnelmaa, joka tuhotaan moderneissa tuotannoissa järjestelmällisesti. Uriah Heepin ja jopa Jethro Tullin perintö elää. Huomaa, että ainakaan nyt studiossa ei ole ollut isällistä hahmoa toppuuttelemassa. All My Memories on omisedes vähimmäismäärän aggressiivisuutta. En ihmettelisi, vaikka rytmiikan osalta oltaisiin jonkun mielestä jo itsehekumallisella tasolla, mutta kyllähän rehvakas ylisoittokin tekee silloin tällöin gutaa. Tämäkään ei ole väärin. Tarjolla on 70-lukulaisessa hengessä toteutettua hard rockia, akustista tunnelmointia ja marginaalisesti myös hivenen raskaampaa rykimistä. Levy on rytmisesti varsin tomera, ja pintaan nostettu rumputyöskentely tuo mieleen Danny Careyn ja Scott Rockenfieldin touhut ahnaine tuplabassarointeineen, rehevine filleineen ja kilkatteluineen. Koskinen keppanan jälkeen jopa varsin maittavaa. Sen ohella, että lafka julkaisee melkoisia määriä yleisölle tuntematonta käppäheviä ja muuta obskuuria, myös historian sammiot kaivellaan antaumuksella läpi. Tällä kertaa muoville on löydetty kasarilla toiminut ja jo tuolloin hyvin pienelle huomiolle jäänyt jenkkibändi Ashbury, jonka vanhempien levyjen uusintajulkaisujen rinnalle isketään nyt rinkulan verran uutta materiaalia. Aikuisia sävyjä ja kunnianhimoista teema-albumia tavoitteleva köpsyttely kunnolla sovittamatta jätettyine lisäinstrumentteineen jättää montun apposen auki. Yhtye ilmoitti päättävänsä 14-vuotisen uransa tähän levyyn, mihin sen tittelikin viittaa. Vierailevien laulajien avustuksella toteutettu 80-minuuttinen tarjoaa todellakin haastetta, mutta se myös palkitsee suurimmilta osin. Toisaalta sävellysten tärkeimpänä agendana tuntuukin olevan fiilistelevä hauskanpito musiikillisten ambitioiden sijaan. Touhussa on ainakin progea, krautia, monen sortin metallia ja post-rockia. Sanoitukset on kirjoitettu luonnollisesti suomeksi, ja melkoisen rajulla äänellä rääkyvä solisti Raato ansaitsee erityismaininnan laulutyyliinsä nähden suhteellisen tarkasta ja selkeästä artikulaatiosta. Soundi on ilmava ja ote sopivasti käppä, joskaan ei varsinaisesti epäammattimaisessa hengessä. Tekisi mieleni verrata kotimaiseen Ektro Recordsiin. Tanakasti mouruava basso pitää pohjan kuitenkin hyvässä tervassa, joten paatti ei pääse vuotamaan. Musiikilliselta sisällöltään 1918 on bändille ominaiseen tyyliin paljon velkaa 1990-luvun black metalille, mihin viittaavat lähinnä melodiamaailma ja rajumman tykityksen seassa kokonaisuutta tasapainottavat tunnelmoinnit
Voi olla, että olen osittain nostalgian sokaisema, mutta Asburyn musiikissa on jotain tavattoman viehkeää ja herkistävää. Metalli tai edes heavy on korkeintaan sivustakatsojan asemassa. Tätä levykaksikkoa kuunnellessa voi vähän potkia itseään nilkkaan: yhtyeeseen olisi kannattanut tutustua syvemminkin. Joona Turunen KHANUS Flammarion I, VOIDHANGER Kolmivuotias oululaisbändi tarjoilee debyyttipitkällään hieman epätyypillisemmän tulokulman death metaliin. Yhtyeen debytointi saa pisteet rohkeasta ja uudenlaisesta lähestymistavasta kuologenreen. Hän päätyy toisinaan kuulostamaan kornilta ja yllättävän vähän totutulta itseltään. Puolituntinen levy ansaitsee pisteet siitä, ettei sillä ole mitään turhaa. Ideat voivat olla häpeilemättömän yksinkertaisia, mutta ne on sovitettu useimmiten riittävän tyylitajuisesti ja nyanssoidusti. Myös korinat, ärinät ja dramaattisemmat mölinät ansaitsevat kiitosta. Kappaleista jokainen henkii tavallaan Kaliforniaa. Vaikka lyhyempiin kaahauksiin olisi voinut jopa lisätä hieman pituutta, tällaisenaankin matsku repii komeasti luulot pois. Eetu Järvisalo THE QUILL Hooray! It’s a Deathtrip Voodoo Caravan METALVILLE Ruotsalaisen The Quillin asianmukaisuus tuli todettua autenttisessa livetilanteessa bändin hoitaessa Monster Magnetin lämppärinpestiä vuonna 2004. Eetu Järvisalo tettu Manilla Roadin hiljattain kuolleelle Mark Sheltonille, mikä kertoo jotain kappaleiden hengestä. Kvartetin ennakkoluulottomuus käy selväksi ensisävelistä lähtien. Levyn avaava Darkthrone-laina The Serpent’s Harvest osoittautuu pienestä erikoisuudestaan huolimatta onnistuneeksi ja albumin yleislinjaan sopivaksi ratkaisuksi. Kitaristi Marcos Curielin demppausriffeistä Santana-sointiin ulottuvat maneerit pitävät puolestaan sävellykset rikkaina. Hän myös osaa jättäytyä tarpeen tullen hienosti taka-alalle ja antaa Danielsin sekä rumpali Wuv Bernardon muodostaman rytmiosaston johdattaa kulkua. Kari Koskinen P.O.D. Näin kiinnostavalla konseptilla varustetun yhtyeen kehitystä jää joka tapauksessa seuraamaan mielellään. Napakoiden rypistysten armottomilla hyökkäyksillä tehdään kerrasta selvää jälkeä. Silti jotkin sen pauhaavimmat toitotukset ja heittelehtivimmät takomiset vaatisivat vielä keskittämistä auetakseen kunnolla. Mistään päämäärättömästä uhosta ei ole kyse, vaan nyt puhutaan tulisen aggression hallitusta kanavoinnista. FUNERAL CHIC Superstition PROSTHETIC Pitkästä aikaa undergroundbändi, joka kuulostaa räjähtävässä vimmassaan ja pitelemättömyydessään oikeasti vaaralliselta. Jokin bändin levykin on tarttunut hyllyyn, mutta kuuntelu on jäänyt vähiin. Neljä vuotta toimineen jenkkibändin kakkosalbumi tihkuu joka suuntaan kohdistuvaa kesyttämättömän eläimellistä raivoa ja kapinaa. Circles MASCOT Vuodesta 1992 vaikuttanut akti jatkaa kymmenennellä studiolevyllään omintakeisen monipuolista linjaansa. Vaikka levy on valtaosin rivakkaa ja rupista paiskontaa, sillä annetaan oikeissa kohdissa tilaa myös maukkaalle groovelle. Tämäntyylinen nostattelu tuo mieleen Emperorin, Arcturusin ja Satyriconin kaltaisten yhtyeiden eeppisiä piirteitä. Osa kappaleista on suorastaan järisyttävän kauniita. Mukaansatempaavuuden takaa, että melodioissa on muistettavuutta ja tekemisessä kadehdittavaa autenttisuutta. Rapmetallin, reggaen ja vaihtoehtorockin villistä sekoituksesta välittyy ennen kaikkea hyväntuulisuutta, joka saa tosikonkin vapautumaan. Sandiegolaisveijarit osaavat leikitellä, sen jälkeen vakavoitua ja sitten levähtää rennosti. Yhtäkään kalmoa, hautausmaata tai zombia ei ole näkyvissä, vaan ilmaisun täyttävät synkeä samanismitietous ja metafysiikka. Hyytävää on myös solisti Dustin Carpenterin raadollisen myrkyllinen tulkinta, joka tuntuu luissa ja ytimissä asti. Sävellysten erikoiset nousut ja laskut sekä mystillinen viipyilevyys lisäävät levyn salaperäistä tunnelmaa. Samaa ei voi sanoa laulaja Sonny Sandovalista, joka ei vaikuta tietävän kuinka ilmaisisi itseään. Circles ei ole yhtä vahva, mutta se tarjoaa vähintäänkin tyydyttävän määrän maukkaita ja tuoreenkuuloisia hetkiä. Albumilla on yhtymäkohtansa lättyihin, joita yhtye teki ollessaan levy-yhtiö Atlanticilla. Erityisen tappava meno on kappaleissa Rotten to the Core, Jump ja Say No. Good Guitarin kaltaiset raidat palauttelevat mieleen aikoja, jolloin musiikista puuttui kaikenlainen yliyrittäminen ja kulissien rakentelu. Bändillä ei selvästikään ole minkäänlaista tarvetta kuulostaa raskaalta, mikä on vaihteeksi erittäin miellyttävää. Pohjois-Carolinan Charlotten kellarien syvyyksistä kantautuu ihokarvat nostattavaa räyhää, joka naittaa sumeilematta black metalia, punkkia ja hardcorea. Linjassa pysyvät myös joikailut, kurkkulaulannat ja muut kansanperinne-elementit, joita bändi sekoittelee mukaan sopivassa suhteessa. Pääasiassa raskaan keskitempoisesti jyrisevät kappaleet tarjoavat sekä jylisevää julistusta että narisevasti manaavaa loitsimista. Basisti Traa Danielsin sulavasti mouruavat osuudet ovat mukavasti pinnassa. SA M A N T H A P R E ST A ARVIOT 75. Parhaimmillaan molemmat osa-alueet toimivat hyytävän upeasti
Kun vetävän moukutuksen päälle annostelllaan vielä isolla kauhalla Magnus Ekwallin uljaasti raikuvaa laulua, homma alkaa olla selkeästi uomissaan. Homman pohjalla elää selkeästi kuultava rock’n’roll-henki, joka toimii tässä tapauksessa melkeinpä täydellisesti. Kivenkova Domus Mysterium on saanut arvoisensa seuraajan. Kimmo K. Täysiveristä progebändiä siitä ei ole vielä kuoriutunut, eikä thrashkään ole jäänyt taakse. Tästä eteenpäin levy tarjoaa pienten mutkien kautta silkkaa tykitystä. Vaikka vertailukohdat näyttävät paperilla hajanaisilta, Slægt onnistuu veistämään hyvinkin vahvasti itsensä näköistä musiikkia. Kimmo K. SLÆGT The Wheel VÁN Viimevuotisella Domus Mysterium -albumillaan kovaa jälkeä tehnyt tanskalaisporukka palaa kuvioihin yllättävän nopeasti. Kotimaisen puolen verrokiksi linjautuu Diablo. Ekwall tuo bändin sointiin niin klassisen heavy rockin röyhkeää lennokkuutta kuin aavistuksenomaisia grungesävyjä. Stonerpartion bonusbiisein paisutetut uusintajulkaisut vuosituhannen alun levyistä ovat asiallista kamaa. The Wheel jatkaa edeltäjänsä linjoilla tarjoamalla kekseliästä ja melodista black metalia, josta tulevat mieleen niin vanha Old Man’s Child, Tribulation kuin jossain määrin Iron Maidenkin. Joni Juutilainen moin kipakampi tykitys ja sahaus. Externalin kokemattomuus kuuluu seesteisempien ja tunnelmallisempien osioiden äärellä, haluna ja yrityksenä olla sävykkäämpi kuin mihin sävellykselliset tai ilmaisulliset rahkeet riittävät. Harmi, että kiinnostus bändiä kohtaan hiipui juuri ennen Death by Firen alkuperäistä ilmestymistä keväällä 2013. Tulevaisuudessa siltä voidaan kuitenkin odottaa vaikka mitä. Kööpenhaminalaisten musiikissa tuoksuvat intohimo ja aito usko omaan tekemiseen. Luonnonmukaiselta kuulostavat ja iskeväsoundiset levyt ovat miellyttävää ja mukaansatempaavaa kuunneltavaa. Kokonaisuuksina levyt ovatkin hieman vähemmän kuin osiensa summia, mutta varsin mainioita pläjäyksiä silti. Klassisen kitara– rummut–basso-kombon tulivoima ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Koskinen EXTERNAL The Blurry Horizon OMAKUSTANNE Thrashpaahdolla aloittanut pirkanmaalaisten nuorten miesten ryhmä on siirtymävaiheessa, kunnianhimoisemman, musikaalisemman ja teknisesti haastavamman materiaalin äärellä. Niin komeaa kuin bändin touhu onkin, Ekwallin kailotus alkaa käydä pidemmän päälle vähän raskaaksi ja sävyjä alkaa kaivata enemmän. Bändi ei sorru liian monimutkaisten kappaleiden rakentamiseen, vaan pohjimmiltaan meininkinsä on hienoisesta progressiivisuudesta huolimatta suoraviivaista ja suoraan ytimeen pureutuvaa. Onnistumisiakin tältä saralta löytyy, joten bändi on selkeästi oikealla tiellä. Slægt tuo black metal -kentälle kaivattua vaihtelua ja uskaltaa ennen kaikkea tehdä omaa hommaansa hienolla itsevarmuudella. Albumeilla on vaihtelua, eikä bändi tahkoa mielikuvituksetonta stonerjyystöä kuin hetkittäin – ja niissäkin kohdin rullaava soittotatsi käy hyväksi tekosyyksi kuunnella biisit läpi. Meininki on aika erillään vuosituhannen taitteen tympeästä pulisonki-ketjulompakkoskenestä. Aika kimurantti progeilu toimii teknisesti verrattain komeastikin, saBändi julkaisi ensilevynsä jo 1995 ja jatkaa edelleen. Koskinen ENFORCER Death by Fire DISSONANCE Tämän albumin edeltäjä, vuonna 2010 julkaistu Diamonds, pyöri aikoinaan levylautasellani erittäin tiuhaan tahtiin. Mikä parasta, Slægt onnistuu säilyttämään musiikkinsa korkean tason. Nuoruus kuuluu innokkuutena, kunnianhimona ja suurellisuutena, mutta samalla myös lievänä arkuutena. Bändi on kuitenkin selvästi murtautumassa ulos kotelostaan, joskaan ei vielä aivan valmiina. Ekwallin taustalla on jälleen hyvä esimerkki triosoiton toimivuudesta. Bändillä on hyviä riffejä, kunnolla sävellettyjä biisejä ja mainiosti groovaava ote. On harmi, ettei yhtye kypsytellyt debyyttiään vähän pidempään. Olisin nimittäin kuullut tämän levyn enemmän kuin mielelläni jo aiemmin! Lyhyt intro Bells of Hades ja sitä seuraava Death Rides This Night avaavat kiekon parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisesti herkempi melodinen laulu tuntuu olevan vielä varovaista ja ilmeetöntä
39,90 € (SIS. OULU ENERGIA AREENA 2.12. VAASA BOTNIAHALLI 24.11. Tyylillisesti viisikko paahtaa Judas Priestin ja Saxonin maisemissa. Sähäkkä Tyrants of Ice osoittaa, että Outlaw on parhaimmillaan mitä mallikelpoisin nopeiden riffien ässäporukka. TURKU LOGOMO 23.11. JOENSUU JOENSUU AREENA 1.12. Okkultistista aavikkomaisemaa luova nimikappale on selkeästi levyn paras esitys, ja sen kaltaista hypnoottista imua olisi toivonut lisää. Sitä on ihan miellyttävä kuunnella, mutta jos aletaan vertailla alan kärkinimiin, yhtye on vielä divariliigassa. SALO SALOHALLI 20.-21.12. Yhtye on onnistunut tasapainottamaan raskaan murjonnan ja hempeämmän hissuttelun keskenään tehden kappaleista ehjän ja soljuvan kuuloisia. Teemu Vähäkangas OUTLAW Marauders HIGH ROLLER Lappeenrantalainen Outlaw on tuoreimpia pitkäsoittodebytantteja perusheavyn suomikarsinassa. Levyn sinetöivä Thunderstone ei edellisten jäljiltä enää yllätä, mutta käy asiallisesta outrosta. TURKU LOGOMO 7.12. Jos ja kun genreuskovainen suinkin jaksaa seuraavan kolmen biisin yli, korvapalkintoja alkaa tippua lisää. 0600 10 800 1,98€ / min. KLO 15 TAMPERE TAMPERE-TALO LOPPUUNMYYTY 9.12. Levyn intro on suora yhdistelmä modernimman aikakauden Exodusta ja …And Justice for Allin aikaista Metallicaa. KOUVOLA JÄÄHALLI 8.12. Kitaristit ovat kuunnelleet Exodusinsa tarkasti, soolot pyörivät hyvin lähellä kitarakaksikko Altus– Holtin tilutuksia. Tumma ja kohtalokas pörinä saa seuraa laulaja Maria Teplitskayan tumman kohtalokkaasta tulkinnasta. KAJAANI KAJAANIHALLI 30.11. Ei nyt suoraa hiilipaperikopiointia, mutta melkein. Tunnelma on odotetun tumma ja painostava, mutta samalla kauniin melankolinen. On aina piristävää huomata, että on yhä bändejä, jotka pitävät yllä 1980-luvun henkeä ja puhkuvat mieletöntä energiaa albumi toisensa jälkeen. + pvm. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. YLIVIESKA JÄÄHALLI 4.12. PORI KARHUHALLI 25.11. Instrumentaalinen Crystal Suite tuo mieleen peräti Diamond Head -klassikko Am I Evilin. ROVANIEMI LAPPI-AREENA 3.12. Myös kitaraharmonioiden ideat tuntuvat löytyvän paljolti saman vaikuttajan Exhibit Aja Exhibit B -levytyksiltä. Elli Muurikainen THRASH BOMBZ Prisoner of Disaster IRON SHIELD Kornihkosti nimetty sisilialaiskvartetti tuo esikuvansa esille jo kättelyssä. Mikko Malm. Reilu puolituntinen ei välttämättä saa kuulijaa haukkomaan henkeään, mutta Enforcer onnistuu joka tapauksessa työssään mainiosti. KOKKOLA JÄÄHALLI 18.12. 0600 10 800 1,98€ / min. JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI 15.12. Yhtyeen soitto on mallikelpoista, ja NWoBHM-tyylisuunnan maneerit ovat hyvin hallussa. + pvm. LAPPEENRANTA JÄÄHALLI 18.11. HELSINKI HARTWALL ARENA 9.12. SAVONLINNA JÄÄHALLI 21.11. RISTEILY HELSINKI-TALLINNA-HELSINKI SILJA EUROPA GLENN HUGHES (EX DEEP PURPLE) DEE SNIDER (EX TWISTED SISTER) JOE LYNN TURNER (EX RAINBOW, EX DEEP PURPLE, EX YNGWIE MALMSTEEN) ANTONY PARVIAINEN (PSYCHEWORK) ANTTI RAILIO ELIZE RYD (AMARANTHE) JP LEPPÄLUOTO (EX CHARON, DARK SARAH) KIMMO BLOM MARCO HIETALA (NIGHTWISH, TAROT) PASI RANTANEN (THUNDERSTONE) TARJA TURUNEN (TARJA, EX NIGHTWISH) TUPLE SALMELA (TAROT) TONY KAKKO (SONATA ARCTICA) VILLE TUOMI (LENINGRAD COWBOYS, KYYRIA, EX SUBURBAN TRIBE) Tervetuloa joulu! Teos on yhtä terävä kuin edeltäjänsä, mutta myös kehitystä on havaittavissa. LAHTI LAHTI HALLI 17.11. TORNIO CLUB TEATRIA 14.12. HÄMEENLINNA RITARI-AREENA 28.11. KUOPIO KUOPIO-HALLI 16.12. Outlaw’n aloitus on enemmän kiinnostava kuin puuduttava. Ruins of Faith ei ole silti huono levy. Viisi vuotta sitten perustetun yhtyeen toinen levy on ihan näppärä, mutta myös hieman itseään toistava. Sävellystyön nämä jätkät todella osaavat. Nyt kokonaisuus kuulostaa hieman laiskalta. Jaakko Silvast VOIDHAVEN Voidhaven SOLITUDE Saksalaisen Voidhavenin debyytti-ep on kahden kappaleen mittainen annos perinteistä doom/ deathiä, josta löytyy niin varhaista My Dying Bridea kuin Solitude Aeturnusta. + pvm. Doomja stonerkuvioissa jumittaminen on tietenkin hyve, mutta kun musiikki on riffipohjaista ja omaa eteenpäin posottavan, rokkaavan tendenssin, sävellysten välille toivoisi ehkä hieman enemmän vaihtelua. 0600 10 800 1,98€ / min. 0600 10 800 1,98€ / min. SEINÄJOKI SEINÄJOKI-AREENA 13.12. MIKKELI SAIMAA STADIUM 22.11. KLO 19 TAMPERE TAMPERE-TALO 12.12. Hyvistä hetkistään ja vain puolen tunnin mitastaan huolimatta hieman tylsänpuoleista hetkutusta. PALVELUMAKSUN) 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET SOLISTIT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM 16.11. Toisen maailmansodan Norjaan sijoittuva Heroes of Telemark on niin tarinaltaan kuin säveliltään väkevän polveileva esitys. Mikko Malm MOTHER WITCH & DEAD WATER GHOSTS Ruins of Faith DOMESTIC GENOCIDE Ukranalaisen Mother Witch & Dead Water Ghostsin psykedeelinen doom rock sisältää kaikki genrelle ominaiset elementit, ja sen sävellyksetkin ovat melko muotopuhtaita. Melodiat ja sanoitukset ovat paikka paikoin aiempaa synkempiä ja jopa pahaenteisiä. Periaatteessa palaset ovat aika hyvin kohdillaan, mutta jokin estää tykkäämästä levystä tämän enempää. Ensi kevään Heavy Metal Nights -tapahtuman keikkaa odotellessa. + pvm. Kitaroilla kuulasti harmonioiva Vice nakkaa karvapään Screaming for Vengeancen tonteille, ja vähän postilaatikollekin, mutta sentään hyvän maun rajoissa. Maraudersin alku on reippaan peribrittiläistä Hell’s Thunderia lukuun ottamatta simppeliä peruslätkytystä. RAUMA KIVIKYLÄN AREENA 5.12. Onhan nämä jutut kuultu jo monta kertaa aikaisemmin ja vähän paremmin toteutettuina. Tyypeillä on homma hallussa ja ulkomusiikillisista jutuista päätellen asenne kohdallaan. LIPUT ALK. Erittäin lupaava alku, toivottavasti jatkoa seuraa pian. TAMPERE TAMPERE-TALO 29.11
Erikoista kyllä, myös Covenin kesällä 1969 julkaistu debyytti käynnistyy samannimisellä kappaleella, eivätkä yhtäläisyydet todellakaan lopu tähän: perustajajäsen Alan Estesin taiteilijanimi oli Oz Osborne. Ei ole sattumaa, että Jinx perusti muissa bändeissä soitettuaan okkultismista ja satanismista ammentaneen Covenin basisti Alan Estesin kanssa vuonna 1967. Yhtäläisyydet ovat peräisin tästä siirrosta. Sain viestejä kaikkialta maailmasta. Mercurylla, Vertigon sisaryhtiöllä, oli aistittu, että olimme luoneet Witchcraftilla rockin uuden okkultistisen suunnan. TEKSTI AKI NUOPPONEN Puoli vuosisataa vasemman käden polulla 78. Ilman tuota yhtä selaimen avaamista elämäni olisi nyt hyvin erilainen. – Lähdin ensimmäisen kerran internetiin tutkimaan asiaa. Noitien kokouksia ja mustaa sapattia Esther ”Jinx” Dawson syntyi 13. ”Mitä nimi Jinx tarkoittaa?” ”Oliko basistinne oikeasti Ozzy Osbourne?” ”Syntyikö Coven ennen Black Sabbathia vai matkitteko vain heitä?” – Olin niin otettu kaikista niistä ajattelevaisista viesteistä, etten harmitellut edes sitä, että olin rikkonut päätökseni olla palaamatta enää ikinä julkisuuteen. Yllätyin todella paljon siitä, miten moni tuli kertomaan Coven-kokemuksistaan. Heillä oli laaja kokoelma okkultistista kirjallisuutta, jota ahmin innolla heidän suuressa kartanossaan. – Internet on täynnä virheellistä tietoa ja jopa valheita Coveniin liittyen, mutta jos ihminen malttaa tutkia asiaa yhtään, hän voi huomata, että Coven oli olemassa jo paljon ennen Black Sabbathia, Jinx julistaa. – Olen syntynyt okkultismiin, Jinx avaa salaperäisesti. tammikuuta 1950 Yhdysvaltojen Indianapolisissa ja vietti elämänsä ensimmäiset vuodet omalaatuisissa olosuhteissa, mikä eristi Jinxin muista ikäisistään valtaosaksi hänen nuoruuttaan. – Kun olin lapsi, iso-isoisäni ja isotätini olivat jäseniä Post Victorian Spiritual Agessä, jonka mielenkiinnon kohteina olivat kaikki Houdinista haamuihin, spiritismistä hypnoosiin, pendeleistä hoodoohon ja noitumiseen. Tosiasia on, että Vertigo kiinnitti Earthin välittömästi, kun jätimme levy-yhtiömme Mercuryn marraskuussa 1969. – Noihin aikoihin levy-yhtiöt vaikuttivat paljon nykyistä enemmän bändien nimiin ja imagoon. – Kun muodostimme Covenin, ryhdyin kirjoittamaan samassa taikuuden talossa lauluja omien kokemusteni pohjalta. VANHA LIITTO Y hdysvaltalaisen Covenin mystisen Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls -debyytin julkaisusta tulee pian kuluneeksi 50 vuotta, eikä albumia ympäröivä hämärä ole kuluneiden vuosikymmenten aikana juuri hälventynyt. Jinxilla on asiasta vahva mielipide. Samoihin aikoihin Englannin Birminghamissa kokoontui joukko, joka tulisi pian kirjoittamaan metallimusiikin ensimmäiseksi luvuksi ylistetyn albumin: Tony Iommin kipparoima Black Sabbath. – Elin vuosikymmeniä täysin pimennossa Covenin suhteen. He järjestivät talossa usein rituaaleja, ja siellä työskenteli useita hoodoo-obeah-henkiparantajia, jotka opettivat minulle erityislaatuista taikuuttaan. Oppaanamme toimii jo vuonna 1969 okkultistisen debyyttialbuminsa julkaisseen Covenin velhotar Jinx Dawson. Earthistä tuli Black Sabbath, ja siitä suunniteltiin Englannin vastinetta Covenille. Metallistudioita, saati tuotTällä palstalla on käsitelty vuosien varrella lukuisia raskaan rockin pioneereja, mutta nyt Inferno matkaa metallin vanhinta liittoa varhaisemman esoteerisen rockin alkuhämärään. Kymmenisen vuotta sitten hän kuitenkin kokosi ympärilleen Michael Monarchin, Tommy Bolinin ja Glenn Cornickin kaltaisia muusikoita ja äänitti Metal Goth Queen: Out of the Vault -kokonaisuuden, joka sisälsi ennen julkaisemattomia Covenin rituaaleja 1960–70-lukujen taitteesta. Sopimuksissa oli usein paljon ehtoja. – Olin luonut Covenin esoteeriseksi kokonaisuudeksi, jonka tarkoitus ei ollut kiinnostaa kuin kourallista ihmisiä, joten en ollut valmis rahastamaan sillä. Siemenet tulevalle elämäntyölle oli kylvetty jo paljon aiemmin. – Julkaisimme debyyttimme kesällä 1969, kun Black Sabbathin nimi oli vielä Earth, emmekä olleet kuulleet nuottiakaan heidän musiikkiaan tehdessämme albumiamme. Nyt 68-vuotias Jinx kertoo, että Covenista tuli jälleen, täysin odottamattomasti, iso osa hänen elämäänsä. Totta puhuakseni olin täysin varma, ettei kukaan edes muista tällaista erikoista pientä undergroundbändiä kaukaiselta 60-luvulta, Jinx aloittaa. Levy-yhtiöt näkivät asian eri tavalla ja tiesivät olevansa dollaripinojen äärellä. 17-vuotiaana Covenia perustamassa olleelle laulajatar Jinxille bändi oli pitkään muinaishistoriaa. Noitavaino yltyy Jinxin mukaan Covenin vision konkretisoiminen ei ollut 1960-luvun lopulla kovin helppoa. Bändin vuonna 1970 julkaistu debyyttialbumi käynnistyy kappaleella Black Sabbath, ja yhtye esitteli maailmalle metallin tulevan kummisedän, laulaja Ozzy Osbournen. Myöhemmät sukupolvet ovat arvuutelleet, kumpi bändeistä oli se todellinen suunnannäyttäjä. – Vahvat salaseurat olivat aktiivisia, ja he olivat niiden johtoasemissa. Postilaatikkooni vyöryi kysymyksiä loitsuista, okkultismista, rituaaleista, musiikkimme merkityksistä ja levyjen kansista
”Julkaisimme debyyttimme kesällä 1969, kun Black Sabbathin nimi oli vielä Earth, emmekä olleet kuulleet nuottiakaan heidän musiikkiaan tehdessämme albumiamme. Olimme keikoilla varmasti yksi kovaäänisimmistä bändeistä ja äänivalli oli yksi rituaalimme tärkeimmistä aineksista, mutta sen kaiken ikuistaminen levylle senaikaisissa studio-olosuhteissa oli lähestulkoon mahdotonta. Musiikkimme kiehtoi muita bändejä, mutta jopa he ihmettelivät, miksi haluamme tuhota uramme. – Studioväki oli tehnyt aiemmin vain jazzia, eikä oikeasti kovaäänistä rockia ollut heidän korvissaan olemassakaan. – Tein kappaleen pakon edessä muutettuani Los Angelesiin, koska maineemme oli kiirinyt edellemme ja olimme kaupungissa täysin varattomina, ilman levytyssopimusta ja ilman keikkoja. Monet jatkoivat sen myymistä tiskin alta ruskeaan paperiin käärittynä. Elimme ehkä liiankin leveästi, sillä olin vuokrannut hulppeankokoisen talon ja pidimme siellä hulluja rockbileitä melkein joka päivä, mutta olimme silti allapäin, koska emme päässeet toden teolla toteuttamaan visiotamme. – Tätä voi olla vaikea uskoa nyt, mutta tuolloin yksi ainoa vaivaannuttavan erilainen albumi aiheutti lähestulkoon noitavainon. Ryysyt ja rikkaudet Elämä Los Angelesissa käänsi seuraavina vuosina Covenin elämän lähes päälaelleen. Jopa ääriaktivisti Timothy Leary juoksi Michiganin-keikkamme aikana pitkin klubin käytäviä huutaen järjestäjille, että show on lopetettava välittömästi. Bändi joutui äänittämään albuminsa ajan standardien mukaisesti. – Se, mitä me edustimme, oli täysin ennenkuulumatonta ja pelotti monia, Jinx sanoo. Single nousi nopeasti Billboardin Top 100 -listan sijalle 26, vaikka kappale oli merkitty Covenin esittämäksi. – Muistan hyvin sen hetken, kun Jim [Donlinger, kitara] kytki studiossa soittimensa vahvistimiin ensimmäisen kerran ja äänittäjä ei missään tapauksessa suostunut äänittämään, jos ”mittareiden neulat menevät punaiselle”. Samalla myös keikkojamme peruttiin. – Levymme julkaisun aikoihin sitä sai myydä kaikessa rauhassa, mutta Mansonin perheen tekoset [Charles Mansonin seuraajat tappoivat elokuussa 1969 viisi ihmistä, joukossa raskaana ollut näyttelijätär Sharon Tate] saivat aikaan vyöryn, jonka takia monet levy-yhtiöt vetivät Witchcraftin pois myynnistä. Witchcraft Destroys Minds & Reaps Soulsista muodostui teemoiltaan Jinxin visioiden mukainen ja sitä voi jopa kutsua maailman ensimmäiseksi doomlevyksi, mutta soundiltaan se on kaikkea muuta kuin metallia. Yhtäläisyydet ovat peräisin tästä siirrosta.” 79. Levy-yhtiömme pelästyi pahanpäiväisesti kirkoilta ja hallituksilta saamiaan uhkauksia. Siinä oli piste, jolloin päätimme muuttaa Los Angelesiin. Tosiasia on, että Vertigo kiinnitti Earthin välittömästi, kun jätimme levy-yhtiömme Mercuryn marraskuussa 1969. One Tin Soldier päätyi myös pian tämän jälkeen julkaistulle Covenin nimikkoalbumille. 50 vuotta myöhemmin voi olla vaikeaa samastua 1960-luvun lopun käsityksiin musiikista, mutta on silti helppo kuvitella, ettei Covenin debyyttiä otettu vastaan avosylin. – Kaikki ympärillämme liittoutuivat meitä vastaan. tajia, ei ollut olemassakaan. Ihmiset eivät hyväksyneet Covenia osaksi rockia eivätkä osanneet määritellä sitä mitenkään muutenkaan. Vuonna 1971 Jinx äänitti One Tin Soldier -kappaleen elokuvaan Billy Jack. Hetkessä meistä oli tullut vaarallisia
– One Tin Soldier ei edustanut yhtään sitä, mistä Covenissa oli kyse. Teimme sen siinä toivossa, että saisimme levyn jälkeen ohjat jälleen omiin käsiimme. – Uskon yliluonnolliseen ja tietynlaisiin luonnon poikkeamiin, joita ihminenkin voi kontrolloida olemalla yhteydessä niihin mielensä avulla. Se on ollut osa kaikkea, mitä olen tehnyt. Maailma ei tule ikinä olemaan valmis niille. Minä olen osa sitä. – Tiesin jo varhain, että vuonna 2013 tulee tapahtumaan jotain suurta, koska 13 on onnenlukuni. – Aivan vääränlaiset bändit olivat omineet okkultismin osaksi imagoaan, joten perustin 80-luvulla punkbändin Jethro Tullissa soittaneen basistin Glenn Cornickin, Steppenwolfista tutun kitaristin Michael Monarchin ja Covenin alkuperäisen rumpalin Steve Rossin kanssa. Se on osa minua. Soitimme paljon keikkoja kaikkialla Los Angelesin ja New Yorkin välillä ja äänitimme tonneittain musiikkia, mutta emme koskaan julkaisseet mitään. En vain kyennyt myymään Covenia, ainoaa lastani ja koko elämäntyötäni. Olen syntynyt perjantaina 13. En kuitenkaan halunnut olla minkään sortin sooloartisti, joten vaadin, että kappale julkaistaisiin Covenin nimellä. Se oli tietoinen uhraus. Viisi vuotta sitten Coven kuitenkin palasi hänen johdollaan studioon, tosin ilman alkuperäisiä jäseniään. Jinxin mukaan Covenin sielu eli edelleen hänen sisimmässään, mutta hän etääntyi siitä vuosikymmeniksi. Paluu noidankehään Tuskin kukaan osasi odottaa Jinxin julkaisevan enää uutta musiikkia. – Covenin siirryttyä telakalle järjestin vuosikausia konsertteja ja tapahtumia rannikkotaloni lähistöllä. päivä, ja siitä tulee myös kutsumanimeni Jinx. Uusi vuosikymmen ja vuosi 2013 tuntuivat oikealta hetkeltä aloittaa Covenin rituaalit uudelleen. – Vasemman käden polku ei ollut minulle vain jonkinlainen nuoruuden hairahdus. Sitä tarjottiin minulle soolokappaleeksi, kun elokuvayhtiö kysyi minua laulamaan soundtrackillä Linda Ronstadtin lähdettyä projektista. Valoisa keskiaika Coven julkaisi vielä kolmannen albumin, Blood on the Snow’n, vuonna 1974. Olen nähnyt henkien nousevan tietyistä energioista ja kokenut asioita, joita edes moderni tiede ei ikinä tule hyväksymään, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää todellisia. He eivät uskoneet kirjaimelliseen Saatanaan, joka on uskovaisten keksimä hahmo. Jinx paljastaa jatkaneensa musiikintekemistä 1980-luvulla, tosin täysin eri elkein kuin Covenissa. – Periydyn vasemman käden polun esi-isistä, jotka eivät uskoneet uskontoihin vaan okkultismin harjoittamiseen. Emme haalineet kasaan alkuperäistä kokoonpanoa, mutta se tulee aina olemaan osa Covenin ”Uskon yliluonnolliseen ja tietynlaisiin luonnon poikkeamiin, joita ihminenkin voi kontrolloida olemalla yhteydessä niihin mielensä avulla. – Tilanne kärjistyi raastupaan asti, ja jouduin luopumaan kirjaimellisesti miljoonien dollarien rojalteista saadakseni oikeudet Covenin nimeen. – Olihan se todella kiehtovaa ja tyydyttävää, kun ääneni myi miljoonia levyjä, mutta samalla tilanne ajoi Covenin levytyssopimukseen, joka pakotti meidät äänittämään kaikkien suunnitelmieni vastaisesti kevyempää musiikkia. Olen jatkanut loitsujen harjoittamista kaikki nämä vuodet, Jinx kertoo. Olen nähnyt henkien nousevan tietyistä energioista ja kokenut asioita, joita edes moderni tiede ei ikinä tule hyväksymään, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää todellisia. Maailma ei tule ikinä olemaan valmis niille.” VA NH A LI IT TO 80. Jinx myöntää, ettei yllättävä menestys ollut hänelle täysin luotaantyöntävä kokemus, mutta se myös vei hänet hetkeksi kauemmaksi omien intohimojensa parista. Minulla oli myös oma vaatemallisto, jonka puitteissa suunnittelin kristallein ja niitein koristeltuja vaatteita monille viihdetaiteilijoille ja erikoisvaatekauppojen myytäväksi. – Olin myös mukana elokuvassa Heaven Can Help [1989] sekä cameoroolissa Cool Worldissä [1992] Brad Pittin rinnalla. Yhtä asiaa kuluneet vuosikymmenet eivät muuttaneet: Jinx kulki koko Covenin hiljaiselon ajan vasemman käden polkua, muttei kokenut tarpeelliseksi lähteä levittämään oppejaan. Jinx kuvailee levyä askeleeksi oikeaan suuntaan, mutta myöntää, että kompromissit olivat syöneet Covenin todellisen olemuksen. Näen yhä tuotoksiani muusikoiden päällä
Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Maailmalla liikkuu paljon Witchcraft-albumin bootlegeja ja muita epävirallisia kopioita, joiden julkaisun olen yrittänyt kaikin keinoin estää, mutta muinaiset heikot levytyssopimuksemme mahdollistavat kaikenlaisten piraattien julkaisun. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Covenin varhaisilta vuosilta on niin paljon tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi, että olen kirjoittanut niistä kirjan. Kunhan ep on julkaistu, keskitymme albumin kirjoittamiseen ja julkaisemme sen 2019 halloweenina. verta, ja Coven on puolestaan aina kaivannut uutta verta rituaaleihinsa. He eivät vain osallistu enää rituaaleihimme. Ainakin bändin rituaalimaiset keikat ovat nykyään yhtä järisyttäviä kuin bändin alkutaipaleella. – Niin... Jinxin suunnitelmiin kuuluu myös avata Covenin menneisyyttä kirjallisesti. Nyt, kun olen kokenut kaikki nämä keikat ja levyttämisen, olen muuttanut mieleni. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kuten mainitsin, olin jossain vaiheessa elämääni päättänyt, etten tee enää ikinä musiikkia tai tule nousemaan julkisuuteen Covenin kanssa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80. Vanhat jäsenet ovat yhä osa Covenia. Kiertueiden takia sen työstäminen on ollut hidasta, mutta voin luvata, että levy tulee olemaan eteerinen ja kaoottinen, koko vasemman käden polun summaava kokonaisuus, joka ei ole ainoastaan musiikkia vaan matka ihmismielen ytimen toiselle puolelle. – Olenkin julistanut, että ainoa oikea alkuperäisen Mercury-julkaisun jälkeinen vinyyliversio on meidän omamme. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Jos siis haluatte tukea ainoan oikean Covenin toimintaa, hankkikaa Nevoc Musicin vinyyli. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Uusia rituaaleja luvassa Covenin tarina ei taida olla vielä lähelläkään loppuaan. – Metal Goth Queen: Out of the Vault -kokoelma johti keikkoihin, keikat herättivät minut musiikkiin, musiikista syntyi Jinx-albumimme ja olemme yhä samalla matkalla, joka alkoi kauan sitten 60-luvulla. Covenin jälleensyntymä on tuonut myös bändin debyytin jälleen saataville useissa eri muodoissa. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Se on jo lähes valmis, joten varautukaa matkaamaan pian kohti noitien kokousta. Jinx haluaa varoittaa kaikkia vinyylinkerääjiä Witchcraft-albumin bootlegversioista ja korostaa, että ainoaa virallista albumia saa ainoastaan Covenilta. – Työstämme parhaillaan uuden Covenin kanssa ep:tä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Sen on julkaissut Nevoc Music -levymerkkimme ja sitä saa ainoastaan keikoiltamme ja nettikaupastamme, enkä ole solminut minkäänlaista jakelusopimusta kenenkään kanssa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.11.2018 11:33:56
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.11.2018 11:33:56
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Accept-Sabaton-Gott-NW 11-18_BACKCOVER.indd 1 05.11.18 09:22