10/2020 I HINTA 9,90 € D A R K T R A N Q U I L L I T Y IHMINEN. ELÄMÄ ON RASKASTA. NYT. AC/DC HORNA HATEBREED MACABRE DARK BUDDHA RISING RAVEN PHIL CAMPBELL
Mixed & Mastered by Jens Bogren. INSIDEOUTMUSIC .com. DISTANT MEMORIES – LIVE IN LONDON · OUT NOVEMBER 27 TH www. Produced & recorded at Nacksving Studios and Rogue Music by Martin Brändström. Recorded during the bands ‚The Distance Over Time Tour: Celebrating 20 Years of Scenes From a Memory‘ “Distant Memories very accurately and very beautifully captures the energy and excitement we all felt together at the Apollo this past February.” – John Petrucci OUT NOVEMBER 20 TH The pioneers of Gothenburg melodic death metal are back with a new masterpiece! Ltd. 2CD Edition comes with a patch and 2 bonus tracks on Creative Disc. CENTURYMEDIA .com www
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De mo nia c, Un de ath , Om niv ort ex, Sat an ’s Fal l, Cu rim us 014 Ko lum ni ja ska ba 015 He avy Co ok ing Clu b 016 Ho rna 02 2 Ha teb ree d 02 6 Da rk Bu dd ha Ris ing 02 8 AC /D C 03 2 Ma cab re 03 8 Da rk Tra nq uil lity 04 8 Pö lky llä : kita rist i Ph il Ca mp be ll 05 2 Sa lam yh kä : Mil lion Do llar Be gg ars Mil lion Do llar Be gg ars (20 08 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa So do m 07 Va nh a liit to: Ra ven , ha ast att elu ssa Jo hn Ca llag he r 074 Ku ud es pii ri 038 016 022 032 048 02 8 JO H AN W AL LQ VI ST JE R EM Y SA FF ER JO SH C H EU SE R O D N EY PA W LA K ÍR IS D Ö G G EI N AR SD Ó TT IR
Se on tapani tulla toimeen elämän varjopuolten kanssa”, Dark Tranquillityn laulaja Mikael Stanne kertoo pitelemäsi lehden kansijutussa. Äärimmäistä eskapismia. Mutta oman musiikin esittämisen tuottama tunnetila, ne endorfiinit, jotka valtaavat mielen ja kehon niin, että on turta ympäröivälle maailmalle esiintymislavan tai treenitilan ulkopuolella, on aina kuulostanut valtavan hienolta ja tavoiteltavalta asialta. Kylläpäs minä olenkin aikamoinen keisari. Ääh. vuosikerta Numero 185 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. ”Silloin voi unohtaa itsensä ja antautua musiikille kokonaan. En halaja huomiota, en valtaa tahi loistoa. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo UNDEATH Lesions of a Different Kind DARK BUDDHA RISING Mathreyata ”KUN pääsen lavalle ja on kulunut 20 sekuntia, kaikki maailman ja oman pääni sisäiset ristiriidat ovat tiessään. Kunhan päästään taas keikoille, ei kyllä varppina soiteta kuin uusimpia biisejä. Hiusraja pakenee, mutta parturiin ei vain kykene astelemaan. 7. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Daniel Falk KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. Lienee aika painaa stereot kiinni ja painua nukkumaan. Jo pelkästään musiikkia kuuntelemalla voi päästä aika tiloihin, mutta joskus ääni aaltojen vaikutuksen alaisena tulee pohtineeksi, millaista olisi kanavoida moisia ääniä itse. Yhtäkkiä kuvaannolliset nahkahousut alkavat tuoksahtaa kypsyneeltä tuhnulta. Oman elämäni artisti BOB MOULD Blue Hearts ULVER Trolsk sortmetall 1993–1997 HATEBREED Weight of the False Self (ilm. Se on minun eskapismiani. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 27.11.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT MR. Miltä tuntuisi olla oikea rocktähti ja päästää ilmoille jonkin säveltämänsä klassikkokappaleen ensitahdit. Parhaassa tapauksessa kaikki katoaa ympäriltä niin totaalisesti, ettei edes muista soittaneensa”, sanailee puolestaan Dark Buddha Risingin kitaristi Vesa Ajamo toisaalla tässä numerossa. Tuumailla, että jumalauta, minä olen oikeasti tehnyt tällaisen biisin. Olisi tässä uusikin levy, vaan kun kyselevät vain niistä 30 vuotta vanhoista. Tässä puhutaan ainoasta asiasta, jota esittävän taiteilijan roolissa kadehdin. Sitten sitä alkaa ajatella kaikkea muuta, mitä artistin toimenkuvaan kuuluu. Jos nyt vielä yksi viiva, ihan pieni vain… Jahans, kello käy jo iltakymmentä
Bändinne nimi oli ennen Satan’s Cross ja teiltä löytyy myös Metal of Satan -ep (2016). – Lyriikat liikkuvat niin nykyisessä maailmantilanteessa – joka oli päin helvettiä jo ennen nykyistä menoa – ja pään sekoamisessa, kuten myös aivan puhtaissa puupääheviralleissa, Kokko jatkaa. Kotimaisen Satan’s Fallin esikoisella raikaa melodinen heavy metal, jonka ytimessä elää ikiaikainen kapinahenki. – Kuten Tomi jo sanoikin, tarkoitus oli tehdä tästä levystä niin helvetin hyvä, että sitä kuuntelisi itsekin. – Lähdetään siitä, että emme ole mitenkään hengellisiä tyyppejä. Mitä yhtyeen tulevaisuus pitää sisällään. Me halutaan tuoda tällainen epätrendikäs heavy metal takaisin jengin huulille. – En usko, että mikään levy syntyy tuosta vain, laulaja Miika Kokko puolestaan mietiskelee. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ENSIMMÄINEN levynne Final Day on pian ulkona. Hyvä niin, koska tästä on helpompi jatkaa seuraavan työstämistä. Itsensä kanssa sai painia ehkä eniten, koska takaraivossa kolkutti koko ajan ajatus: ”Ei riitä, että levystä tulee hyvä, vaan sen pitää olla helvetin hyvä”, kitaristi Tomi Mäenpää muistelee. Syntyikö albumi kivuttomasti. – Ei ainakaan keikkoja, koska korona tulee pilaamaan aivan varmasti koko ensi vuodenkin. Tällainen kapinallishenkinen toiminta auktoriteetteja vastaan sopii hyvin heavy metaliin. Minkä bändien ystäville koette Satan’s Fallin musiikin uppoavan. Epätrendikästä heavy metalia T O N I SA LM IN E N 8. Kun ollaan kranttuja, niin totta kai se vaatii aikamoista vääntöä, että on itse tyytyväinen. – Suhteellisen, mutta olihan mutkiakin välillä matkassa. Nyt työstetään jo seuraavaa täyspitkää, johon taitaa olla kasassa neljän kappaleen aihiot. Albumin sanoitukset pyörivät ilmeisesti maailmanlopun tunnelmissa. Melodiat syntyivät aika puhtaalla intuitiolla, ja väittäisin, että jokaisesta biisistä löytyy tarttuvia melodioita ja isoja kertsejä. – Lohikäärmeistä ja miekoista ei varmasti tulla ikinä laulamaan, koska ollaan sen verran ankeita jätkiä. Jätetään nimien pudottelu ja leimakirves joillekin muille, vaikkapa kuuntelijoille. – Albumista tuli varmasti parempi kuin kukaan meistä osasi kuvitella. – Varmasti perinteisemmän heavyn, speedin ja power metalin sekä toivottavasti myös hyvän kasaripopin ystäville. Mitä saatana kuvastaa tapauksessanne. Pohjaavatko sanat faktaan vai fiktioon. – Ainakin itse sain aluksi painia biisinkirjoituksen kanssa, kun hain omaa ääntäni ja sitä, miten halusin sanoa asiat tämän bändin puitteissa. Mieluummin sitä purkaa omaa vitutustaan näitä kanavia pitkin, ettei tarvitse sitten pubissa tilittää huonoa elämää. Saatanan tarina Raamatussa on kuitenkin hauska: hänet heitetään pois taivaasta, koska hän kieltäytyi kuuntelemasta Jumalaa ja alkoi etsiä omaa tahtoaan. – Kutsuimme tosiaan itseämme aluksi Satan’s Cross -nimellä, mutta samoihin aikoihin joku meksikolainen black metal -yhtye ehti napata nimen ja julkaista materiaalia ennen meitä, Mäenpää tokaisee. Tähdätään joka julkaisulla korkeammalle niin musiikillisesti kuin menestyksellisesti
Mistä nimenne johtaa juurensa. – Minusta otamme paljon vaikutteita vanhan koulukunnan yhtyeiltä kuiten Cannibal Corpselta, Bolt Throwerilta, Cryptopsylta ja niin edelleen, mutta en pidä meitä lainkaan oldschoolina. – Mikäli pidät death metalista, tulet varmasti löytämään jotain mieluista tuotannostamme, Jones vakuuttelee. – Perustimme bändin ihan puhtaasti yhteisestä rakkaudesta raskasta musiikkia kohtaan ja olemme kulkeneet pysähtymättä vuoden 2018 lopusta alkaen. Jotain yhtyeen tehosta kertoo myös Lesions of a Different Kindin saama loistava vastaanotto, joka vei yhtyeen jopa Jenkkien Billboard 200 -listalle ja avasi kevyttä listamenestystä myös naapurimaassa Kanadassa. Nyt olisi täydellinen tilaisuus röyhkeälle itsekehulle, eli miksi ihmisten tulisi kuunnella juuri teidän musiikkianne. Ei sen takana ole todellakaan mitään sen kummempaa... Olemme ainoastaan kuolometallibändi, joka tekee omaa juttuaan ja kantaa vanhahtavat vaikutteensa ylpeydellä. Epätrendikästä heavy metalia METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UNDEATHIN ensimmäiset viralliset demojulkaisut ilmestyivät vasta viime vuonna, joten Lesions of a Different Kind -debyyttilevyn putkahtaminen lähinnä pienehköjä äärimetalliyhtyeitä julkaisevan Prosthetic Recordsin kautta tuli varmasti monelle skeneä seuraavalle puskista. Jos pidät hyvistä riffeistä ja hauskoista biiseistä, pidät myös Undeathistä. – Emme yritä olla se kaikkein äänekkäin, pelottavin tai raskain yhtye – olemme vain porukka, jota haluat kuulla uudestaan ja uudestaan. – Kutsuisin sitä yksinkertaisesti tarttuvaksi, koruttomaksi, rajuksi ja raskaaksi death metal -albumiksi. Oletteko mielestäsi niin sanottu old school death metal -bändi. – Se on vain eräs modi Skyrim-pelille, hah hah. Undeathin musiikki kuulostaa perinteikkäältä death metalilta tuoreella otteella toteutettuna. Yhtyettä on kuitenkin hankala survoa mihinkään valmiiseen karsinaan, mikä kertoo paljon rochesteriläisporukan kyvykkyydestä. Silti jostain nousee tasaisesti esiin Undeathin kaltaisia porukoita, jotka saavat vanhat metkut vaikuttamaan freeseiltä ja elinvoimaisilta. Miten määrittelisit itse esikoisenne. Ajattelin vain, että siitä saisi makean nimen bändille! Jos ajatellaan death metalia – tai metallia ylipäätään –, kaikki keksimisen arvoinen lienee keksitty jo aikaa sitten. – Undeath on ollut olemassa hieman alle kaksi vuotta, mureaääninen laulaja Alexander Jones taustoittaa. Kuin tyhjästä esiin tupsahtanut Undeath on nuori jenkkikokoonpano, jonka kuolontäyteisestä metallista löytyy sopivasti vanhojen aikojen havinaa. Lesions of a Different Kind on huomattavan vahva debyyttilevy, jolla Undeathin kotimaan Amerikan Yhdysvaltojen kuolometalliperinne kuuluu selkeästi. Jotain vanhaa, jotain uutta JA R E D W E LC H 9
Lähetimme hänelle raakamiksauksen biisistä sekä sanoitukset ja pyysimme häntä mukaan. Olen kova Hell-diggari, ja ajattelin heti, että Davidin teatraalinen ulosanti sopisi rooliin täydellisesti. Kansi on kuvattu taidemuotokuvan keinoin, mutta kuva ei ole kaunis. – Jo 72-kappaleen sanoitusvaiheessa syntyi idea Davidin vierailusta. Minkälaisena Edenin puutarha näyttäytyy albumillanne. SYTYKKEITÄ V E SA T Y N I EDELTÄVÄSTÄ levystänne Artificial Revolutionistä on kuusi vuotta. Tämä on se paratiisi, jonka ansaitsemme. – Tähän on hyvin selkeä syy: kitaristinvaihdos vuonna 2017 puhdisti pöydän täysin, rumpali Jari Nieminen aloittaa. Levyn musiikkivideoista vastaa useampi eri ohjaaja. – Hanke on ollut hieno ja onnistunut. Tämä Edenin puutarha on paikka, jossa kaikki voivat enemmän tai vähemmän huonosti, vaikka me miten vakuuttelisimme itsellemme jotain muuta. Pahoinvointia paratiisissa 10. Saimme idean, että valitsemme useampia luotettuja tekijöitä ja annamme jokaiselle biisin ja vapaat kädet toteuttaa oma visionsa. On perinteinen soittovideo, kyynisen inhottava kauhulyhytelokuva, humoristinen retropeliryyppyiltakuvaus ja animaatiovideo. Kuinka päädyitte siihen. Tässä kansikuvassa ei ole ollenkaan Photoshop-taikaa! Albumilla kuullaan mielenkiintoista vierailijaa eli brittiläisen Hellin laulajaa David Boweria. Miten mies ajautui levyllenne. – Garden of Eden viittaa kauneuteen ja paratiisiin, mutta kuvassa oleva henkilö voi pahoin. Nämä teemat ovat vahvasti läsnä levyn kannessa. Biisissä on c-osa, jossa saarnasmies puhuu seuraajilleen. – Me ihmiset olemme saaneet käyttöömme tämän maapallon, joka voisi olla paratiisi, mutta me päätimme tehdä siitä helvetin. Videoita on tulossa yhteensä kuusi, toinen toistaan parempia. – Me kaikki pidämme musiikkivideoista ja niiden tekemisestä. Ihmisten itsekeskeisyys ja suoranainen pahuus on ajanut tämän Edenin siihen pisteeseen missä kaikki, sekä ihmiset että luonto, voivat huonosti. Oksentavaa miestä esittävä kansikuva on varsin inhorealistinen. – Ajatus oli tietenkin aluksi vain etäinen haave, mutta päätimme kokeilla onneamme. Lopputulos ei ole kaunis. Hän innostui ja äänitti oman osuutensa Englannissa. Reseptissä on usein pohjana myös uskonnot ja niiden likainen liitto politiikan kanssa. Mihin nämä vuodet ovat kuluneet. Jokainen video on hyvin erilainen, eri genreäkin, mutta ne kaikki ovat Curimuksen näköisiä. Death/thrashiä paukuttava Curimus käsittelee kolmannella levyllään modernin ihmisen vaikutusta ympäröivään maailmaan. – Levyn kappaleiden teemoissa käsitellään yhteiskunnan pahoinvointia, ihmisen itsekkyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. – Uutta materiaalia lähdettiin ruuvaamaan jo piakkoin Artificial Revolutionin jälkeen, mutta silloin tehdyt raakileet viskattiin huoletta roskakoriin ja tätä Garden of Edeniksi muodostunutta materiaalia lähdettiin työstämään uusilla höyryillä uuden kitaristin Tommi Ahlrothin kanssa. Inhorealistisuus tulee myös siitä, että kuvan henkilö oksentaa oikeasti. Avaatko hieman tätä kuviota. – David on kovan luokan ammattilainen, joten uskalsimme antaa hänelle vapaat kädet tehdä osuudesta omansa – ja hän todella teki niin! Davidin saarna saa ihon kananlihalle ja niskakarvat pystyyn
Ehkä tässä on syy, miksi olemme palanneet osin espanjankielisiin sanoituksiin, sillä jotkin ajatukset on helpompi välittää äidinkielellämme. DEMONIAC on suomalaisille täysin tuntematon bändi. Kahdella albumin kappaleella kuullaan tosiaan klarinettia, joka ei ole aivan perinteisin thrash metal -instrumentti. Lähdimme hautomaan tätä ajatusta jo ennen Intemperancea, ja siitä lähtien kaikki on tapahtunut luonnollisesti. – Kaikkien bändien tulisi kehittyä – kunkin omalla tavallaan. – Opimme jatkuvasti uutta, ja pyrimme kehittämään teknistä ja luovaa puoltamme koko ajan. – Olemme tajunneet sanoitusten tärkeyden vasta viime vuosien aikana, ja yritämme nyt saada niillä kuulijoiden huomion. Samalla pysymme kuitenkin lojaaleina lähtökohdallemme eli rajulle ja intensiiviselle metallille! Chilestä saapuva Demoniac vie thrash metalia arvaamattomiin suuntiin, mutta pysyy uskollisena genren perusarvoille. Kokeilullista väkivaltaa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Pahoinvointia paratiisissa 11. Julkaisimme vuonna 2017 debyyttimme Intemperancen ja olemme keikkailleet muiden muassa Violatorin, Ripperin, Critical Defiancen ja Torturerin kanssa. Olemme hyvin tyytyväisiä lopputulokseen, joskaan klarinetti ei tule olemaan mitenkään olennainen osa seuraavia julkaisujamme. Mitä haluatte kertoa biiseillänne. Mikä tässä on takana. So It Goes on suuri harppaus eteenpäin sitten Intemperancen. Virtaako tällainen musiikki lävitsenne ihan luonnostaan. Saa nähdä, käytämmekö sitä jatkossa enää lainkaan. Onko jatkuva kehitys jotain, mihin tähtäätte ihan tarkoituksella. Kuten yhdessä kappaleessamme laulamme, haluamme sekoittaa heidän mielensä ja saada heidät tuntemaan olonsa epämukavaksi. So It Goes on yksi mielenkiintoisimmista ja uniikeimmista thrashlevyistä pitkään aikaan. – Olemme nopea ja väkivaltainen thrash metal -yhtye, joka perustettiin Chilen Limachessa vuonna 2011, kvartetti vastaa yhteistuumin. – Kitaristimme Nicolas Young hommasi muutama vuosi sitten klarinetin, ja rupesimme kokeilemaan sen käyttöä myös treeneissä. Lopulta soitin löysi paikkansa uuden levyn sovituksista. – Julkaisemme pian toisen albumimme So It Goesin, joka sisältää kieroutuneita ideoita kuten klarinetin käyttöä ja parikymmenminuuttisen päätöskappaleen. Kappaleillamme ei ole mitään rajoja. Joskus ne ovat tarkkaan määriteltyjä juttuja, joskus moniselitteisempiä kuten So It Goes -kappaleessa, mutta pohjalla on aina meille tärkeä ja henkilökohtainen viesti. – Emme yritä olla tarkoituksellisen omaperäisiä, mutta meillä on ajatuksena tehdä jotain erilaista ja arvaamatonta. Sanoituksenne on kirjoitettu sekä englanniksi että espanjaksi. Kun tiedämme, minkälaisia kappaleita haluamme kirjoittaa, se antaa meille itseluottamusta tehdä erilaisia kokeiluja. – Palasimme kaksikielisiin sanoituksiin, joita emme olleet kirjoittaneet sitten Judgement of Death -ep:n [2012]. Meidän suuntamme on ollut selkeästi vihainen ja väkivaltainen metalli, mutta tapamme toteuttaa sitä kehittyy sitä mukaa, kun kasvamme ja muutumme ihmisinä. Mitäs miehiä te oikein olette. Oikeastaan meillä ei ole tapana kertoa tarinoita tai keskittyä vain yhteen aiheeseen, vaan käsittelemme biiseissä monenlaisia asioita
Jotain palautetta on varmaan jo tullut vastaan. Vaikka vaikutteet ovat havaittavissa, mielestäni meillä on myös oma, melko tunnistettavakin soundi. Koetko, että näiden artistien vaikutus kuuluu musiikissanne. Aaron nuoruudenkaveri Niko [Lindman] tuli laulajaksi ja hieman myöhemmin Mikko [Pylkkö] Muusikoiden.netin kautta toisen kitaran varteen. Teksteissä, jotka käsittelevät esimerkiksi selviytymistä apokalyptisessä ympäristössä tai eri asioiden vaikutusta mieleen, on toki yhtäläisyyksiä. Viime vuonna perustettu pääkaupunkiseutulainen Omnivortex soittaa ensimmäisellä levyllään teknistä äärimetallia, joka ei häviä vertailussa moniin maailmalla menestyneisiin nimiin. – Meillä meni jamisessiot ja kaikki muukin sen verran hyvin yhteen, että päätettiin alkaa kasata porukkaa. – Lähtökohtaisesti aika lailla. – Myös koronavirus vaikutti jokseenkin, kun alkujaan oltiin kaavailtu julkaisua ennen syksyä ja sen myötä keikkoja, mutta muuten kaikki meni tosi hyvin ja suunnitellusti. Otetaan vastaan kaikki mitä annetaan – oli se sitten negatiivista tai positiivista. Suurin ”ongelma” oli basistin uupuminen esituotantoja studiovaiheessa, mutta onneksi saimme hommaan tuottajamme Teemu Aallon kautta apua, ja levyn bassot purkitti Pasi Hakuli [Total Devastation, exDemonic Death Judge]. SYTYKKEITÄ M A R K U S P A A JA LA OMNIVORTEX ei ole vielä millään tavalla tuttu yhtye. P. – Kyllä se varmasti pakostakin kuuluu. – Tähänastinen palaute on kuitenkin ollut pelkästään positiivista. Minkälainen historia teiltä löytyy. Esimerkiksi Gojiran biisien huutolaulukohdat ovat olleet iso esikuva meidän vastaaville. Lopullinen line-up saatiin kasaan viime kesänä, kun Mikael [Reinikka] hyppäsi basistiksi. Onnistuiko kaikki lopulta niin kuin olitte alkujaan suunnitelleet. Osassa sanoituksista on puolestaan vahvoja H. – Melkein parempi, kun ei odota mitään. Löytyykö levyn kappaleiden sanoitusten takaa jokin erityinen konsepti. Musiikillisiksi vaikuttajiksenne mainitaan Black Dahlia Murder, Bloodbath, Gojira ja Revocation. Vaikuttaa, että olette panostaneet Diagrams of Consciousness -esikoislevyynne ihan kunnolla. Minkälaisia odotuksia teillä on albumin vastaanoton suhteen. Tietoisuuden diagrammit 12. Toivon mukaan koronan hellittäessä päästään vetämään keikkaa ja ihmiset löytävät tiensä myös niille. Debyyttinne on genressään vakuuttavaa kamaa, ja albumin uskoisi herättävän huomiota modernihkon metallin fanien keskuudessa. – Ei varsinaisesti. Toki ideaalitilanteessa ihmiset tykkäävät musasta ja ostavat levyjä, mutta aika näyttää, miten tässä käy. – Homma lähti liikkeelle, kun löydettiin Aaron [Koskinen, rummut] kanssa toisemme Youtubesta alkuvuodesta 2019, kitaristi-laulaja Severi Saarioja paljastaa. Lovecraft -viittauksia tai samankaltaisuuksia. Tekstit ovat kuitenkin pitkälti ajatuksenvirtaa
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. CRUSH BASS100 CRUSH BASS50 CRUSH BASS25. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi IS THE NEW BLACK Valtava määrä superlatiiveja, mutta olennaista on soundi ja käytettävyys. Ja poikkeuksellisen hyvä myös bassokamoissa
Niillä merkataan esimerkiksi somekirjoituksia, jotka saattavat aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia vastaanottajassa. Se vei Lord Satanachian kohortteineen Enbuske, Veitola & Salminen -televisio-ohjelmaan ja sai Madventuresin kaiffarit matkustamaan Mänttä-Vilppulaan. Ei shokeerausta, ei show’ta, vain pyyteetöntä taiteen luomista – jos joku löytää sen pariin, löytäköön. Azazelilla alkaneeseen ja Goatmoonin päättämään mustaan messuun mahtui jopa erinomaisia esityksiä. Nämä keikat olivat siinä mielessä transsendenttisia, että oman käsityskyvyn rajat sihahtelivat kuin virolaiset lagertölkit Mäntässä. Podcastin pitkät, polveilevat dialogit ovat mitä kutkuttavin formaatti kuulla ajatustenvaihtoa ajattelijoilta, joita harva osaa edes pyytää avaamaan suutaan. Toteutus oli tosin sitä tasoa, että dörtsi pysyi säpissä ja vaarassa joutua uuniin olivat korkeintaan musikantit itse. Azazelin edellinen veto Steelfestissä nousi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Kuulostaa miltei vastakohdalta kolumnin alussa mainittujen blackmetallistien transgressiivisiin trollailuihin, vaikka pinnan alla saattaisikin virrata yhtä radikaaleja ajatuksia. Manifestimaisia vyörytyksiä odottaville on tuotettava pettymys: luvassa on verkkaista pohdiskelua usein vailla valmiita vastauksia. Se on toki pandemian aiheuttama ja kokoontumisrajoitusten sanelema käytäntö. Olen ensimmäisenä tunnustamassa oman vajavaisuuteni ihmisenä, mutta pyrin aktiivisesti laajentamaan tajuntaani. Jos black metal on sotaa, niin Azazel on sodanjulistus korkeintaan Minnesota-hoitoa vastaan. Puhetta riittää taiteen tekemisen henkisestä ulottuvuudesta, omaehtoisuudesta ja ennen kaikkea heittäytymisestä. Multitasking oli suksee: rienausten lisäksi black metal -ikoni käskytti juoksupoikaa kiikuttamaan pakkasesta lisää olutta melko rivakkaan tahtiin. Ensimmäisen tapahtumapäivän draaman kaari kuitenkin piirsi suomalaisesta black metalista karikatyyrin. Pulttiboisin henki oli väkevänä läsnä, kun hakaristin otsaansa maalannut aikuinen mies kehotti nostamaan oikeaa kättä ilmaan ”siellä kotisohvillakin”. Satanachia kärisi kotonaan ja muu bändi soitti Hyvinkäällä. Kontroversiaalin hahmon vieraina kuullaan kotimaisia taiteilijoita, joilla on sanottavaa taiteestaan. Keikan kliimaksia on katsottu Youtubessa enemmän kuin yhtäkään Beheritin, Impaled Nazarenen tai Satanic Warmasterin kappaletta. Sekin meni mönkään, sillä somealustoilta ei löytynyt yhtäkään tuohtunutta ”antifanttia”, ”kukkahattua” tai ”mielensäpahoittajaa”. Marsun aivastuksia on nimittäin taltioitunut kiitettävä määrä syksyn mielenkiintoisimman alaja vastakulttuuripodcastin nauhoituksiin. Suuria ja pieniä kysymyksiä, joiden ansio on antaa kuulijalle työkaluja joko näiden tai aivan muiden aiheiden käsittelyyn. Viimeksi mainittu kymenlaaksolainen esimerkiksi kertoilee, kuinka tekemänsä kolistelut ovat pyhän kokemuksen metsästämistä, uudestaan ja uudestaan. Seurasin Steelfestin striimifestivaalia, joka oli tekniseltä toteutukseltaan miltei moitteeton. Sellainen lienee paikallaan, sillä seuraavaksi puhumme miehistä, joiden kanssa olemme suurella todennäköisyydellä monista asioista eri mieltä. Aikomukseni ei ole kirjoittaa itsestäni mitään elitistiä. Viime aikoina yritystäni jäsennellä maailmaa uusista perspektiiveistä on sitäkin rytmittänyt tuo alumiinilieriöiden avaamisesta aiheutuva seireenimäinen ääni. Eikä tarvitse olla villasukat märkinä kuralätäkköä tuijottava luontomystikko ammentaakseen ymmärrystä Brownhill Mafian Pyry Ojalan tarinoista. Viime aikoina on myös yleistynyt tapa kokea live-esiintymiset internetin välityksellä. Hän tiedostaa niiden olevan todennäköisesti tärkeämpiä hänelle itselleen kuin kellekään muulle – ja se on aivan ok. Ja mitä alun sisältövaroitukseen tulee, siteeraan edesmennyttä kollegaa Perttu Häkkistä: ”Vallalla tuntuisi olevan ajatus, että jos olet tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, sinä myös allekirjoitat sen näkemykset. Nämä mainitut kirjahyllynpäädyt loivat kuitenkin kaiken muun ylle pitkän varjon, jossa vakavammin taiteensa ottavat esiintyjät lymyilivät kauluksiaan nostellen. En allekirjoita suurta osaa isäni ajatuksista, mutta olen läheisissä väleissä hänen kanssaan.” Kirjoittaja jaksaisi käydä keskusteluja baarien pöydissä Uudenmaan pilkkua myöhempäänkin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sisältövaroitus SISÄLTÖVAROITUKSET ovat yleistyneet viime vuosina. Ei tarvitse olla kurkkusalaattiin verhoutunut piinkova neofolkkari saadakseen inspiraatiota Anima Arctican Kaarna Kettusen kelailusta. Liekö Rikun ja Tunnan piffaamat sponssikaljat juurruttaneet Tapparaa rakastavan pandan perseen sohvaan, sillä tämä revanssi oli sanalla sanoen uniikki. Sarvi-podcastia isännöi matalaääninen undergroundvaikuttaja Mikko Aspa, joka humaltuu sekä keskustelun edetessä että mallastuotteiden vaikutuksesta. Koko performanssin tavoitteena tuntui olevan jatkaa kissa ja hiiri -leikkiä varisten kanssa. Goatmoon kolkutteli tuttuun tapaansa sen viimeisen äärimmäisen pahuuden linnakkeen porttia. Se on täysin käsittämätöntä. Voltaire kirjoitti toivoneensa Jumalalta vain yhtä asiaa: että Herra tekisi hänen vihollisistaan naurettavia. Ensin mainittu savolainen tunnustaa auliisti, että taiteensa on täynnä ristiriitoja – itsensä kanssa eri mieltä oleminen on aivan ok. 14
Laita sopivaan kulhoon jauhelihaa ruokailijoiden määrästä riippuen. Lisää oreganoa maun mukaan ja sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi. MIIKA “MEGA” KUUSINEN HEAVY COOKING CLUB JESSEN KOKATESSA SOI: Evil Invaders Feed Me Violence (2017) ”Kokkaaminen ei ole liian vakavaa puuhaa, mutta suussa täytyy silti olla pientä verenmakua. Kata pöytä ja ota loput Guinnessista ruokajuomaksi.. Lisää joukkoon noin puolet kuohukermasta ja murskattu lihaliemikuutio vatkaten loppuun saakka. Hienonna suippopaprika, pari chilipaprikaa sekä neljä valkosipulin kynttä ja lisää tomaattimurskan joukkoon. Kyseinen levy tuo sitä tilanteessa kuin tilanteessa.” Devil’s Balls Guinnesskastikkeella Deathchainin jantterit totesivat aikoinaan, että ilman soossia ei rässi soi. Muinoin variaatioina olivat turkulainen ja meksikolainen versio, ja nyt vuorossa on joensuulainen näkemys asiasta. Ota paistinpannu valmiiksi ja muotoile jauhelihataikinasta peruskoon lihapullia. 4. Vaan näitähän sielu ja ruumis kaipaavat aamuisin laukaalaisen nelinkertaisen rallin maailmanmestarin ollessa voitolla, eikä ole sattumaa, että tämän palstan ihka ensimmäinen resepti 15 vuoden takaa, Deathchainin Bobbyn Paskalautanen, keskittyi samaisen olotilan karkotukseen.” Tee näin: 1. 2. Paiston ajaksi on hyvä laittaa kiehumaan tarvittava määrä perunoita tai mieluista pastaa keittoajat huomioiden. Varastossa sattui olemaan Paholaisen kastiketta säilykkeenä, ja taikinan sekaanhan se sitten lorahti. Tästä on muodostunut vuosien saatossa oman reseptikirjan vakio, jolla on tullut ruokittua niin juhlaseurueet kuin bändiläisiä, ja aina on toiminut.” Megan tuomio: ”Siihen nähden, kuinka klassinen ruoka lihapullat on, sitä ei ole esitelty palstan historiassa kuin kahdesti, ja molemmista kerroista on aikaa toistakymmentä vuotta. Kaada sekaan miehen huikka Guinness-olutta ja vispaa samalla, kunnes seos on paksua. Aloita kastikkeesta kaatamalla tomaattimurska sopivaan astiaan. TARPEET: • 1–2 pakettia naudan jauhelihaa (kasvissyöjille jauhista) • 1–3 pussia ranskalaista sipulikeittoa • 1 kokonainen sipuli • 1 rkl suolaa ja mustapippurirouhetta • Rosamunda-perunoita muusille tai mieluista pastaa muusin sijasta • erikoisvehnäjauhoja • voita • 1 purkki kuohukermaa • 1 tölkki Guinness-olutta • 1 lihaliemikuutio • maitoa (muusille) PAHOLAISEN KASTIKE: • 4 dl tomaattimurskaa • 1 iso suippopaprika • 2–4 punaista chilipippuria • 4–6 valkosipulinkynttä • oreganoa Jessen luonnehdinta: ”Idea tähän ruokaan syntyi puolivahingossa senhetkisestä jääkaapin tarjonnasta. Päätin virkeimpänä vääntää luonani majoittuville darraisille soittajille 'pientä' lounasta. Jos nälkä on suuri ja käytät kaksi pakettia, lisää vielä yksi sipulikeittopussi ja loput kastikkeesta. Rasvaa, sipuleita ja chiliä on käytetty sen verran röyhkeästi, että mistään varsinaisesta terveysruuasta ei ole kysymys. Sekoittamisen jälkeen kastiketta on hyvä maistaa ja lisätä tarpeen mukaan loput chilit ja valkosipulit. Hyvinhän pullat maistuvat, ja mikseivät maistuisi, kun ainekset on hyvät ja makua on haettu monesta suunnasta riittämiin muttei liiaksi. 3. Lisää sekaan hienonnettu sipuli, suolaa ja pippuria sekä kaksi pussia sipulikeittoa parantamaan taikinan koostumusta. Paista pullat pannulla voissa ja öljyssä, kunnes ne ovat kauniin ruskeita ja rapsakoita. Sen tietää myös nuorempaa polvea edustavan Maniac Abductorin kitaristi Jesse Elo. Mikäli menet yhdellä paketilla jauhelihaa tai jauhista, lisää lopuksi taikinan sekaan puolet valmiista kastikkeesta ja sekoita hyvin. Ota paistuneet lihapullat pois ja lisää pannulle samoilla löylyillä kunnon nokare voita sekä ruokalusikallinen erikoisvehnäjauhoja
Kanavoin sen, mitä senhetkisessä tilassa ulos tuleekin. TEKSTI AKI NUOPPONEN 16. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään muuta kuin olla ja kuolla. Se, missä muualla kuin uskonnollisesti kireissä katolisissa maissa tällainen olisi nykyään millään tapaa ongelmallista, on se asian naurettavin puoli. SAATANA ON VAPAUS Joulukuun 11. – Tähän mennessä tuulesta temmatuilla sepitteillä ja kytköksillä on saatu peruttua muutama keikka, mutta enimmäkseen siitä kaikesta on saatu vain ilmaista mainosta. Mitkä ovat mieleenpainuvimmat huhut, joita olet kuullut Hornasta liikkuvan. – Olen edelleen sitä mieltä, että jos et tunne jotain omaksesi tai pidät sitä ongelmallisena, minkä ihmeen tähden siitä pitäisi tehdä väkisin salonkikelpoista. Lähihistoriaasi kuuluu levyjä ainakin Strigesin, Sargeistin, Finnentumin, Mortualian, Doedsvangrin, Hoathin ja Vordrin riveissä. – Itse jaan nykyisen tilan täysin kahtia: on äärimetallia ja BLACK metalia, joista ensin mainittu ei edusta mitään muuta kuin musiikillista antia eikä selkeästi edes pyri pintaa pidemmälle. Esimerkiksi edesmenneen Grievantee-levy-yhtiön kuoppasin ihan siitä syystä, että oli ajankäytön kannalta välttämätöntä valita joko musiikin tuottaminen julkaisijana tai keskittyminen omaan luomiseen. Mistä löydät aikaa ja luovuuden vimmaa näin monelle bändille ja projektille. Tämä puolestaan johtaa suoraan siihen lopputulokseen, ettei julkaistavaksi asti päädy täysin joutavaa musiikkia. Ei meitä kiinnosta, mistä kukakin elämässään nauttii tai mitä asioita pitää hyveellisempinä, oli kyse sitten seksuaalisista suuntauksista tai politiikan tansseista. Hornan sielu avaa yhtyeen näkemyksiä ja ulottuvuuksia, uuden Kuoleman kirjo -albumin luonnetta ja sitä, miten lähellä loppua tuntemamme maailma ja ihmiskunta tällä hetkellä ovat. – Mieleenpainuvin juoru, jonka olen tähän mennessä kuullut, on se, että Hornan täytyy olla homoseksuaalinen bändi, koska laulajalla on värikkäitä tatuointeja. Onko näin. – Black metal on aina ollut syvimmältä olemukseltaan voimakkaiden saatanallisten ajatusten ja tunteiden tulkki, joka ei edes kuulu jokaiselle. Onko joistakin huhuista ja väitteistä, poliittisella latauksella tai ilman, ollut joskus haittaa bändin toiminnalle. Täytyy myös muistaa, että pääbändieni sivussa toimivat projektit, kuten mainitsemasi, ovat usein vuosien lopputulosta, enkä suoraan sanoen panosta niihin ajallisesti lainkaan – ne tapahtuvat omalla painollaan. Luovuus on siitä rasittava riivaus, ettei inspiraatio kysy milloin, vaan ottaa haltuunsa. – En ole itse kuullut lopetushuhua aiemmin. Horna on julkaisemassa kymmenennen albuminsa. Ne yhdistävät tekijät ovat se kantava orsi. – Esimerkiksi tuorein Strigesin täyspitkä oli työn alla liki viisi vuotta, mistä päästään siihen olennaiseen faktaan, että omalta osaltani materiaali kokee luonnostaan ajan kulumisen ja tuomion. – Saatana on vapaus, ei kenenkään eikä minkään luoma kahle. – Ainahan maailmaan mahtuu täysin itsekritiikkiin kykenemättömiä ääliöitä, joiden maailmankuvaan ei sovi mitään muuta kuin se oma näkemys, jota tungetaan vaikka väkisin jokaisen naamalle. – Lähdetään siitä, etten varsinaisesti löydä aikaa – aika löytää minut. Parhaimmillaan uskonnollista hurmosta, pahimmillaan joutavaa teatteria ja sirkushuveja. julkaistavasta Kuoleman kirjo -albumista on liikkunut huhuja, että se olisi jäämässä syystä tai toisesta Hornan joutsenlauluksi. – Huhuja toki liikkuu aina, mutta niin kauan kuin tekeminen on itselleni mielekästä, en näe mitään syytä lopettaa yhtään mitään. Se on enemmän kuin hyvä syy ottaa yhteys black metalin sanomaa 26 vuoden ajan levittäneeseen Shatraugiin. Vaikka huhut voivat hankaloittaa kiertueita, onko toisaalta hyvä asia, että black metalin kaltainen äärimusiikki herättää vielä tänäkin päivänä voimakkaita epäluuloja ja pelkoa. – Vaikka näyttää siltä, että julkaisuja on massiivinen määrä, pöytälaatikkoon jää itse asiassa vielä enemmän. Suunnitelmissa ei ole, että albumi jäisi viimeiseksi, Shatraug vastaa sähköpostitse
Silti, täysin tästä riippumatta, sävellän aina valmiiksi, mitä mieleen milloinkin lukkiutuu. Varsinaista ideologioiden kollaasia ei tapahdu, sillä tekojen ja tekemisen takana täytyy voida seisoa. – Pitää muistaa, että minulle luominen on ratkaisevinta, ei niinkään lopputulos. Onko Horna kaiken ydin ja muut ovat sivuprojekteja, vai onko kaikilla ilmaisukanavillasi oma, ehdottoman tarpeellinen roolinsa luomistyön kaaoksessa. Pohjat teen aina yksin ja joskus biisin loppuun asti, ellei muu kokoonpano sitten kanna korttaan kekoon. K U V A : N IK K Y H O LM E S 17. Varsinainen bänditoiminta on minulle hyvin vierasta. – Sanoitukset vaihtelevat sen mukaan, mitä teemaa, ajatusta tai tutkielmaa projektille haen, tai haetaan. Metalli on paskimmillaan todella hirveää, ja siihen ylitarjontaan minun ei tarvitse osallistua yhtään enempää kuin nyt. Kaikelle mitä teen on yhteistä se, että taustalla on Saatana. Miten arvotat omat projektisi ja bändisi. Välillä ajatus on täysin selkeä ja vallitseva tila otollinen juuri tietylle projektille, ja toisinaan se on yhtä kaaosta. Onko mainituissa bändeissä ja projekteissa jyrkkä jako yksin tekemisen ja puhdasverisemmän bänditoiminnan välillä. – Se vaihtelee hyvinkin paljon. – Suurinta osaa sävellystyöstäni ei todennäköisesti tulla äänittämään koskaan, enkä sitä edes haluaisi
– Sanoituksiin mikään aikakausi ei ole varsinaisesti vaikuttanut, koska olen kirjoittanut pääsääntöisesti kaiken itse, ja olinhan minä kitaran kanssa laulajanakin vielä keväällä 1996, ensimmäisten keikkojen aikaan. Tasan kaksi keikkaa tehtiin ulkomailla, eikä ainuttakaan varsinaista kiertuetta. – Jokainen levy on sen ajan kuva ja sellaisenaan juuri niin onnistunut kuin sillä hetkellä on ollut tarkoituskin. Hornalla on ollut kolme eri laulajaa. Ainoa levy, jonka tuotannolliset ratkaisut hiersivät alun alkaenkin, on Sudentaival, mutta sekin tuli korjattua täysin uuden miksauksen myötä muutama vuosi takaperin. – Uutta on se, ettei tarvitse miettiä enää lainkaan rumpalin rajoitteita, vaan kaikki on mahdollista. Annoimme Woods of Infinityn päättää asiasta, ja lopputulos oli painovalmis ennen kuin kukaan meistä oli sen nähnyt. Splitit ovat oma lukunsa ja kokonaisuutensa. Corvus puolestaan toi mukaan tietynlaisen raivokkaan vimman, joka veti esiintymislavoille yhä kasvavissa määrin – Homman sinetöi Spellgoth, joka onnistui kanavoimaan raivon hengellisen puolen kanssa. En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt tekemään uudesta levystä aiempia parempaa, vaan pitämään yllä sitä tunteenpaloa, josta Horna sai alkunsa, ja tuomaan esiin uuden merkkipylvään siinä jatkumossa. Väkisin en ole koskaan osannut tehdä mitään, vaikka myönnettäköön että olen sitäkin yrittänyt. Pidätkö itse tiettyjä levyjä toisia onnistuneempina. Woods of Infinity kärsi tästä ansaitusti enemmän, eikä koko bändiä ole ollut olemassa enää vuosikausiin. Samalla se muuttuu ja elää kuitenkin kaiken aikaa. Miten paljon koet yhtyeesi ja koko black metalin muuttuneen alun päivistä. Keikoilla kaikilla on ollut hyvinkin erilainen latauksensa, mutta aika Spellgothin kanssa on ollut selkeästi parasta Hornalle, siitä ei pääse mihinkään. Jos ajattelet Spell gothin (2009–?), Corvusin (2002–2009) ja Nazgulin aikakausia (1996–2001), miten paljon solistintontilla on ollut vaikutusta keikkojen energioihin, studiolevyihin ja eritoten sanoituksiin. – Nazgulin aikaan keikkailua oli vielä vähäisessä määrin, ja käytännössä ainoastaan kotimaassa. Ne ovat kaiken ydin, jonka eteen teen suurimman työn. Onko jokin niistä jättänyt jälkeenpäin ajateltuna toivomisen varaa. Kuten mainitsin, ajankuva on olennaisinta. 18. En juurikaan mieti, teenkö juuri nyt musiikillisesti yhtään sen edistyneempää materiaalia, koska pääpaino black metalissa on minulle yhä sen hengellinen puoli. Millaisen kaaren halusit levylle rakentaa, jotta se kantaisi kestonsa. Sen tuotanto voisi olla Hornan osalta parempikin, mutta siinä tapauksessa julkaisun luonne olisi muuttunut. Ensimmäisestä Hornan nimellä julkaistuista demosta on kulunut 25 vuotta. – Useimmiten tässäkin vallitsee se perustotuus, että kuulijan ensikosketus bändiin on se merkittävin. Tässä tapauksessa virhe oli silti meidän. Hornan kuulijoilla tuntuu olevan kirjava suhde albumeihinne. Kuoleman kirjo ei ole mittavin Horna-albumi, mutta sekin kellottaa yli 70 minuuttia. Rumpali LRH (Bythos, Chamber of Unlight, Darkwoods My Betrothed, Deathchain) liittyi joukkoonne vuonna 2016, ja Kuoleman kirjo on näin ollen hänen ensimmäinen täysimittainen albuminsa Hornan riveissä. Yhden ehdoton suosikki on Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne, toisen Sudentaival ja kolmannen Sanojesi äärelle, ja moni nostaa esille Askel lähempänä Saatanaa -albumin. – Bändejä on tasan kaksi, Horna ja Sargeist. Onko LRH:n panos tuonut jotain ihan uutta Hornaan. – Jokainen aikakausi vaikutti pitkälti siihen, miten laulajan vahvuuksia tuli hyödynnettyä sävellystyössä, ja sen myötä siihen, millaisia biiseistä tuli. – Mielestäni Horna ei ole muuttunut lainkaan. – Suurin pettymys lienee bändiä tunteville hyvin selvä. Split-ep Woods of Infinityn kanssa ei todellakaan tarjoa sellaista kansitaidetta, joka meille kelpaisi. Sen lisäksi LRH toi mukanaan sen pakon, että muunkin bändin on välttämätöntä soittaa paremmin ja tiukemmin, missä ei todellakaan ole mitään valittamista. Se on kenties hyvin tuotettua, toimivaa ja jopa kaupallista, mutta silti vain musiikkia, jonka sielukkuus on yhtä tyhjän kanssa. Mikä Horna-spliteistä on onnistunut parhaiten. – Suurin muutos näiden vuosien aikana on selkeästi se, että on yhä enemmän ja enemmän bändejä, joiden musiikki on vain musiikkia. Säälittävintä lienee suuri kopioiden määrä – bändien, jotka eivät edes yritä tehdä omannäköistä musiikkia, vaan kopioivat suoraan aivan kaiken. – Ehdottomasti paras on split-lp Behexenin kanssa. Kaikki muut projektit tapahtuvat omalla painollaan ja tulevat valmiiksi sitä mukaa, kun inspiraatiot ovat kohdillaan
– Kyseessä voi olla yksittäinen lause kirjassa, repliikki tai kohtaus elokuvassa tai pelissä, kuva mistä tahansa tai vaikka jotain niinkin tavallista kuin kesäinen uimaretki keskellä aurinkoista päivää. Minulle luovuus on edelleen täysin selittämätöntä sen suhteen, mikä sen laukaisee. – Avausraita Saatanan viha yhdistelee tuttua Hornaa täysin uusien elementtien kanssa lisäten raivokkuuteen aimo annoksen hulluutta. Kuoleman kirjo on kauttaaltaan täynnä kokeilevia, mutta silti tuttuja hetkiä. Tätä nykyä tuntuu, että ääripäät erkaantuvat toisistaan entistäkin enemmän, kun todellinen black metal painuu yhä syvemmälle maan alle ja kaupallista laitaa pusketaan esille yhä enemmän. Pöytälaatikon tyhjennys tehtiin Kasteessa kirottu -erikoisjulkaisun kanssa ja Sanojesi äärelle -levyllä. 1990-luvulla black metalin suhteen liputettiin erityisesti Norjan ja Ruotsin puolesta. Black metal muutti jo 1990-luvulla nopeasti muotoaan melodiseen, sinfoniseen ja kaupalliseen suuntaan. – Monilta osin näin varmasti onkin. Samalla aikamme vitsaus on hyvinkin positiivinen – bändien on pakko vakuuttaa entistä nopeammin, eikä kukaan uhraa aikaansa heikommalle annille. Nostaisitko esille muutamia erityisen onnistuneita Kuoleman kirjon kappaleita ja avaisit hieman niiden syntyä ja sanoitusten teemoja. Luovuuden laukaisevaa tekijää ei yksinkertaisesti pysty selittämään, ainakaan järjellisesti. Sodan roihu -levyn Hengen tulet -biisin idea ja sävellys tulivat täysin tyhjästä saunan lauteilla. – Luovuuden ja hulluuden välinen raja on aika olematon, ja eikös se hulluuden määrite olekin, että tekee saman asian yhä uudestaan eri lopputulosta odottaen. – Alun perin Kuoleman kirjon piti kattaa levyn kahdeksan ensimmäistä biisiä, ja sillä hyvä. Suurin yhdistävä tekijä aiempaan on se, että hain Kuoleman kirjolla suoraan niitä hetkiä, jotka jäivät mielestäni aiemmilta levyiltä uupumaan. Tämä toi mukaan paljon sellaista, jota en itse olisi luultavasti koskaan tullut ajatelleeksi. Sen sokaisevan tunteen, kun viha yksinkertaisesti vie järjen. Se tila voi löytyä koska tahansa ja mistä hyvänsä virikkeestä. – Norjan huippuvuodet ovat selkeästi se helpoiten huomattava taakse jäänyt asia, vaikka tulee siitäkin maasta yhä edelleen aitoja, vakuuttavia bändejä. 19. – Levyn teema on kiteytetty sen nimeen. – On kuitenkin syytä huomioida, etten mieti sitä, onko uusien biisien mukana kenties jotain, joka muistuttaa liikaa jo tehdyistä biiseistä. Loput biiseistä oli tarkoitus julkaista ep:nä ennemmin tai myöhemmin, mutta lopulta kysyimme toisiltamme miksi. Raadollisesti ajateltuna se käsittää niin fyysisen kuin hengellisenkin kuoleman, mutta kokonaisuus pitää sisällään kaikkea, mitä kuolema meille suo – myyttejä, taruja, uskonnollisia hetkiä, kuolemanpalvontaa, väkivaltaa… Jos unohdetaan black metal itsessään, mitkä asiat vaikuttavat tätä nykyä Hornan musiikkiin, joko suoraan tai välillisesti, esimerkiksi mielenmaiseman tai tunnelman kautta. Sittemmin tunnustettuja tekijöitä on noussut esille vähän kaikkialta. Tärkeintä on, että materiaali kuulostaa ja tuntuu omalta, täysin sydämin vuodatetulta. – Näillä näkymin en todellakaan ole saavuttanut tämän tien loppua, eikä se edes häämötä edessä. – Aivan yksiselitteistä syytä tähän ei kai ole, mutta internet on tuonut likipitäen minkä tahansa bändin kenen tahansa ulottuville muutamassa sekunnissa sen sijaan, että kukaan näkisi mitään vaivaa löytääkseen jotain mielenkiintoista. Pari biisiä jäi vielä yli yhtä kaavailtua split-julkaisua varten. Minun käsistäni. Kaupallisempi ja eritoten sieluton ”black” metal on edelleen läsnä ja esillä joka paikassa. – Aivan kaikki eikä yhtään mikään. – Tällä kertaa mukana ei ole ainuttakaan vanhempaa biisiä tai ideaa. Entä teema. – Kaiken kaikkiaan onnistunein ratkaisu kokonaisuuden kannalta oli se, että Infectionilla [kitara] oli selkeä osuus sävellysten hiomisessa lopulliseen muotoonsa. Mistä kaikkein voimakkain black metal tulee tätä nykyä. Jos pitäisi määrittää jokin koko 70-minuuttisen Kuoleman kirjon läpi läsnä oleva sanoma, mikä se olisi. Onko kovatasoisten black metal -kappaleiden säveltämisen kynnys noussut laajan tuotannon myötä. Nouseeko luovuuden seinä koskaan vastaan. Ne viisi biisiä olivat kuin itsestään vinyylin c-puoli, joten päätimme laittaa koko luomuksen yksiin kansiin. Muuten levyltä on vaikea nostaa esiin erityisiä biisejä. Miten pitkältä ajanjaksolta albumin kappaleet ja riffit ovat peräisin. – Mistä syntyy kovalaatuisinta black metalia
On valtava määrä tietoa, jonka eteen ei nähdä mitään vaivaa, ja sen sijaan, että meistä tulisi yhtään älykkäämpiä, tapahtuu ainoastaan päinvastaista ja ihmisten välinen arkisuus kitkeytyy vähä vähältä. – Kyllä, siten että seison entistä jyrkemmin sen takana, mihin uskon. Onko näin poliittisesti ja rasistisesti aatteellinen musta metalli todellista black metalia. Impaled Nazarene – Suomi Finland Perkele (1994) – Tiedän, ettei levy ole varsinaisesti suomenkielinen, mutta mukana on muutama suomenkielinen biisi. – Lähes kaikki nsbm, mitä vastaan tulee, on musiikillisilta ja esteettisiltä arvoiltaan täysin alaluokkaista provosointia eikä mielestäni edusta black metalia, saati että kuuluisi sen piiriin. Onko tätä nykyä helpompi kirjoittaa black metalia. Mielestäni black metal ei edes kaipaa sen hengellistä sanomaa enempää aiheita, mutta siinäkin on hyvä pitää mielessä itsensä; kirjoittaa oman näkemyksensä kautta eikä vain toistaa muiden lausumia. – Kukaan ei varmasti tule keksimään pyörää uudelleen, mutta sen pitäminen virkeästi liikkeessä on edelleen mahdollista. Liian pitkät hyvinvoinnin jaksot ovat tuhonneet jokaisen sivilisaation tähän mennessä, ja nykyinen maailmantilanne suorastaan huutaa tervetuloaan Saatanalle. Viikate – Noutajan valssi (2000) – Suomalaisen mielenmaiseman ja alakuloisuuden ensikosketus Viikatteelta teki vaikutuksen ja on edelleenkin mielestäni bändin paras albumi. Nostan SFP:n esiin siksi, että tämä levy on syy siihen, miksi aloin kirjoittaa Hornalle kaiken suomeksi, kun olin miettinyt hetken miksei. – Sen sietääkin olla huonossa maineessa, eikä tekisi yhtään pahaa, vaikka koko roska kuihtuisi pois tai saisi edes yhtä vähän huomiota kuin aiemmin. Mihin tahansa katsookin, moraalittomuus ja henkinen sairaus vallitsee, enkä näe, että tähän olisi tulossa mitään muutosta. Onko inspiraationlähteitä enemmän kuin koskaan ennen. Jälkimmäiseen minulla on tosin ollut aina tietty rakkaussuhde Rotting Christin Thy Mighty Contract -levyn myötä. Sen sijaan suurimman määrän soittoa kotonani ovat saaneet uusia levyjä julkaisseet bändit kuten Arrayan Path, Death Angel, Iron Savior, Primal Fear, Overkill ja vaikkapa Neronoia. Horna on suomeksi esitetyn black metalin pioneeri. – Sama pätee toki mihin hyvänsä maahan, mutta kaksi maata, jotka tuovat tällä hetkellä erityisen kovia bändejä, ovat Puola ja Kreikka. He ovat tehneet myöhemminkin hienoa materiaalia, mutta jääneet toistamaan itseään jo kauan sitten, eivätkä biisit juurikaan enää puhuttele. Kieli on todellakin hallussa, ja hän sai kuvailtua pienilläkin asioilla enemmän kuin sana kertoo. – Kirjoittaminen on helppoa, itsensä toistamisen välttäminen taas vaikeampaa, jos siihen alkaa kiinnittää liikaa huomiota. Vaikka Alanko itse taitaa tyrmätä levyn hätäisenä kokeiluna, minulle se toimii kokonaisuutena parhaiten – ehkä juuri sen vuoksi, että levy on tehty luovuuden voimin hetkessä eikä mietittynä. – Kuuntelen musiikkia edelleen laidasta laitaan, enkä nyt mainitsekaan black metalin saralta ainuttakaan bändiä. Leskisen biisimateriaali on suurelta osin aika joutavaa, mutta sanoitukset toimivat likipitäen aina. – Arvostan yli kaiken sitä, että bändi kuulostaa itseltään, ja sitä, että musiikki on tehty sielu roihuten eikä vain sen takia, että on tehtävä jotain uutta fanien vuoksi – tai vaikka tilipussin toivossa, mikä tuntuu olevan liian monille se vaikuttava tekijä. National socialist black metal, kavereiden kesken nsbm, on nykyään ristiriitaisin black metalin ilmentymä. – Jos jotain pitäisi erikseen mainita, niin ihmisen suurin kompastuskivi on internet. – Minulle kyseinen genre on yhtä vastenmielinen kuin vaikkapa reggae tai ska. – Varsinaista muutosta ei ole tapahtunut, maailma ja ihmiskunta kaipaavat edelleen puhdistavaa tulta, enkä lue tässä itseäni mitenkään poikkeukseksi. ENSIMMÄISELLÄ KOTIMAISELLA 20. Kauko Röyhkä & Narttu – Pikku enkeli (1986) – Yksiselitteisesti Suomen hienoimpia sanoittajia ja tarinankertojia. Mutta mitkä suomenkieliset levyt ovat tehneet bändin sanat kirjoittavaan Shatraugiin suurimman vaikutuksen. Ajattara – Itse (2001) – Muistan olleeni hyvin skeptinen kuullessani tämän levyn olevan tulossa, mutta se lunasti paikkansa alkukantaisemman runollisen suomen kielen käytöllä ja musiikillinen sisältökin toimi erinomaisesti. Horna on ollut tulessa yli neljännesvuosisadan. Suomi kuulostaa aika pitkälti rumalta ja sopii black metaliin helvetin hyvin. Myöhempien levyjen sanoituksiin en juuri enää kiinnittänyt huomiota. Lisäksi levyn sävellykset toimivat itselleni hyvin, kuten monet Röyhkän 80-luvun kynäilyistä. Ovatko omat näkemyksesi maailman ja ihmiskunnan suhteen muuttuneet tänä aikana. Juice Leskinen Grand Slam – Pyromaani palaa rikospaikalle (1985) – Juice on itselleni kenties Suomen suurin sanoittaja. Millaisia asioita arvostat metallissa nykyään. Ismo Alanko – Irti (1996) – Toinen kotimaan sanoittajamestari. Aiemmin mainitsemani uskonnollinen ja henkinen latauskin on vaihdettu suurimmilta osin täysin joutavaan maalliseen paatokseen, eikä sekään ole läsnä sellaisena yhdistävänä tekijänä, joka mielestäni voisi jollain tapaa oikeuttaa nsbm:n olemassaolon. Onko paras metalli julkaistu jo vuosikymmeniä sitten vai löytyykö viime vuosiltakin asiallista jälkeä. Sen myötä olikin vaikea poimia yksi levy muiden joukosta
ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TAMPERE . TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. Selvitätkö tiesi ulos
TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT JEREMY SAFFER TOISTON KIRJAIMELLINEN VOIMA Kukistaakseen hirviön on joskus muututtava sellaiseksi. 22. Kurinalaisuuden ja raivonpurkausten alla kytee positiivinen pohjavire. Uudella Hatebreed-albumilla solisti Jamey Jasta korostaa, miten tärkeää on uskaltaa selättää myös omat sisäiset petonsa
Nyt kirjaimellisesti löin tekstini sen riffin päälle. Toivon, etteivät fanimme tulkitse biisiä siten, että olisin luovuttamassa heidän suhteensa ja toteamassa, että mädäntykööt koko sakki. Uudella albumilla on todella vihaisia biisejä, edellisestä The Concrete Confessional -levystä puhumattakaan. Säkeistöriffi on minun käsialaani. Jokunen päivä sitten sain viestin 14-vuotiaalta australialaispojalta, joka hehkutti olevansa straight edge ja rakastavansa debyyttiämme. Vuosi sitten Jasta huomasi työn alla olleen uuden levyn luisuvan liian negatiivisiin vesiin. Mutta Cling to Life on kypsempää tekstiä, uskon sen puhuttelevan meitä 35–45-vuotiaita. Olen jo käsikirjoittanut biisille musiikkivideon. Hän kuuntelee biisejä, jotka kirjoitin 17–20-vuotiaana. Silloin New York -hardcorea luukuttaneiden toverien levyhyllyihin löysi tiensä metallisemmin coreilevan Hatebreedin debyytti Satisfaction Is the Death of Desire (1997). Satisfaction Is the Death of Desire oli sanoituksiltaan perin pessimistinen. Viimeisten joukossa valmistuikin positiivisemmin virittyneitä kappaleita tasapainottamaan kokonaisuutta. Bändin jätkät ovat toimitusjohtajia kokouksessa, ja minä olen poliitikko senaatin kuultavana. Biisi syntyi minulle poikkeuksellisella tavalla. Tein tietoisen päätöksen, että yrittäisin ammentaa myös toisenlaisista tunnereaktioista. Ahneimman oikeudella ”Never let your lows steal your highs.” Cling to Life on tunnusomainen Hatebreed-kappale: yhtyeen energia kurkottaa kohti positiivista silloinkin, kun sanoitukset eivät sitä tee – kuten niin monissa Weight of the False Selfin kappaleissa. Bridgeportin kaupungissa Connecticutissa vuonna 1994 perustettu Hatebreed kykeni jo debyytillään käsittelemään ihmisyyden epäkohtia ja nurjia puolia laajemmin kuin monet aikalaisensa, joiden katseita värittivät skenelasit. – Kun Chris [Beattie, basisti] lähetti biisin riffin minulle, vastasin heti, että se on uutta ja erilaista meille, kokeillaan sitä. Ei. Keskeinen niistä on Cling to Life, jonka leadkitara lienee hulppein Hatebreedin historiassa. Biisi viestii, miten surun ja menetyksen keskellä voi löytää helpotusta siitä, mitä hyvää tuleva voi tuoda. – Noin vuosi sitten, kun kirjoitin levyn tekstejä, löysin sanoituksen, jonka olin tehnyt kesällä 2017. TOISTON KIRJAIMELLINEN VOIMA 23. Hatebreed-solisti naurahtaa pohjalaismaisemalle ja vakavoituu sitten kertomaan, että löytää debyytistä selkeän sillan uuden, järjestyksessään kahdeksannen Hatebreed-albumin Weight of the False Selfin työstämiseen. Totesin, että sehän olisi hieno tribuutti hänelle. Hetken ihmeteltyäni muistin, että teksti kumpuaa siitä, kun isoäitini sai aivoinfarktin, joutui sairaalaan ja lopulta menehtyi. – On omituista yrittää kirjoittaa tekstejä, jotka kumpuavat jostain muusta kuin raivosta. ” K irjaimellisesti.” Jamey Jasta käyttää luonnehdintaa toistuvasti painottaakseen sanomaansa. Satisfaction Is the Death of Desire ei kaventunut vain soundtrackiksi haaveille siitä, että ulko-oven takana odottaisivat Ison Omenan karut kadut eivätkä pellot ja traktorit. Koen kirjoittaneeni asioista, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ikääntyessään. Yleensä teen ensin laulukoukun, sitten kitarariffin sen alle. – On mahtavaa, että teinit ja parikymppiset samastuvat musiikkiimme, olen onnellinen että meillä on uusi fanisukupolvi. Viestini on, että juuri niin korporaatiot ja poliitikot ajattelevat meistä. Korporaatioilla on omat etunsa, joita isot poliitikot ajavat. Samalla päätin, ettei biisin tarvitse kertoa yksiselitteisesti vain hänestä. – Ajattelepa, miten pessimistinen esimerkiksi Let Them All Rot on. Aina kun tämän jutun kirjoittaja törmää Jastaan ja yhtyeeseensä Hatebreediin, ajatukset kulkeutuvat kirjaimellisesti 1990-luvun viimeisiin vuosiin, pienelle eteläpohjalaiselle paikkakunnalle. Teksti kumpuaa Jastan henkilökohtaisesta menetyksestä. Se on hienoa, ja sanon aina, että oikeat biisit löytävät oikeat kuulijat
Jasta korostaa, että biisin tekstissä on kaksi tasoa. Jos täällä joskus tarjotaan tukea, se haaskataan aivan väärin perustein ties minne museonjohtajien bonuksiin. Miten he estävät meitä korottamasta ääntämme heitä vastaan. Olen käsitellyt näitä juttuja aiemminkin, viimeksi The Divinity of Purpose -levyn [2013] kappaleessa Indivisible, jossa on säe ”profits over people”. ”Profits over people”. Ajattelemme, että sellainen on mahdotonta. Joudun pettymään poliitikkoihin jatkuvasti, he eivät osoita tukeaan muusikoille ja esiintyjille. – Sain viestin mieheltä, joka kiitti minua siitä, miten musiikkimme tuki häntä pudottamaan roimasti painoa sekä irtautumaan väkivaltaisesta parisuhteesta ja huonosta työstä. Siitähän nytkin on suljettujen ovien takana kyse. Ei se ole. – Lääketeollisuus kiirehtii rokotteen valmistamisessa. Se estää minua haikailemasta menneeseen, viinaan ja huumeisiin, tuhoisaan käytökseeni. Sinä teit nuo valinnat, minä vain möykkäsin kuulokkeissasi. Epäoikeudenmukaisuuden ja jakautuneen yhteiskunnan teemat ovat läsnä myös The Heard Will Scatter -kappaleessa. Instinctive (Slaughterlust) kehottaa kanavoimaan ne tunteet positiivisesti, irtautumaan tuhoisista voimista ja vaikutteista. Melkoisen paska show. Kun kehosi ja mielesi rääkätään äärirajoille, teet mitä sinun täytyy selviytyäksesi. Vastasin, että en minä sitä tehnyt vaan sinä itse. Ja kun käyt hirviönä hirviötä vastaan, et voi olla enää se kiva kaveri. Jasta on törmännyt monesti siihen, miten Hatebreedin musiikki on tuonut kuulijoilleen voimaa. Mutta totta on sekin, että kukistaaksesi hirviön sinun on joskus muututtava itse hirviöksi. Nyt näemme, miten tukahdutetut vaistot ja tunteet manifestoituvat negatiivisesti. – Pohjana on se eläimellinen vaisto, joka sinussa herää, kun huomaat olevasi selkä seinää vasten. Instinctive (Slaughterlust) on klassinen esimerkki siitä, miten puhdistava ja positiivinen ulostulo aggressiivinen musiikki voi olla negatiivisille tunteille ja kokemuksille. Niin imartelevaa kuin kiitosta onkin saada, jokin hänen sisällään sai kaiken sen aikaan, ei meidän musiikkimme. Miksikö. He ottavat käyttöön ismit, selittävät että tuo ja tuo on sosialismia, kommunismia. Uskon, että järjestäytyneen uskonnon toimissa on hyvääkin. Annas olla, kun iskee tulva tai jokin muu luonnonmullistus. Se vaisto saa naisen nostamaan auton lapsensa päältä. Jasta korostaa nähneensä tätä omassa lähipiirissäänkin. – Mutta samalla tavalla omissa kuulokkeissani raikaavat Slayer ja Cro-Mags auttavat minua pysymään terveellä polulla, tukena tyttärelleni, äidilleni, siskolleni ja hänen lapsilleen. Ja yhtäkkiä satojatuhansia ihmisiä tiputetaan sairausvakuutuksen ulkopuolelle. – Miksi saarnamies ajelee Rolls Roycella, kun nainen, jolla ei kirjaimellisesti ole tarpeeksi rahaa sähkölaskuun, antaa hänelle viimeiset taalansa. – Ja miten he kusettavat meitä. – Tehdään tämä selväksi: en koskaan kallistu yhdenkään poliitikon puolelle perheeni, ystävieni tai fanieni kustannuksella. Siksi, kuten myös tämänhetkisen poliittisen hajaannuksen vuoksi, hän on vastaillut Weight of the False Selfin tiimoilta moniin Yhdysvaltain politiikkaa sivuaviin kysymyksiin. Hirviö vastaan hirviö ”Here kindness ends, weakness dies.” Uuden levyn ensisekunneilla, Instinctive (Slaughterlust) -avausraidan käynnistävissä säkeissä, Hatebreed ilmoittaa vastaavansa tuleen tulella. Ei todellakaan ole! Mutta niin he menettelevät. Jos täällä joskus tarjotaan tukea, se haaskataan aivan väärin perustein ties minne museonjohtajien bonuksiin.” 24. Kuvittele, että joissain hallinnon tehtävissä voi toimia ilman mitään kausirajoitteita. Yksi isoimmista alan yrityksistähän ilmoitti pysäyttävänsä rokotekokeilut, koska jotkut niihin osallistuneista sairastuivat selittämättömästi. Olen tehnyt tätä 25 vuotta, ja muusikoita on kusetettu kaikin mahdollisin tavoin. Kun seurakunta tarvitsee apua eniten, herran huoneen ovet pysyvät suljettuina. Sama heitteillejättö näkyy muuallakin, kuten tämänhetkisissä valtavissa työttömyysluvuissa. – Meitä opetetaan lapsesta saakka, ettemme saa turvautua siihen vaistoon, että meidän tulee pitää se aisoissa. – Älä käsitä väärin, tietenkin on monia pienten kaupunkien kirkkoja, jotka tekevät paljon hyvää. Vuoden 2016 The Concrete Confessional -albumilla Jasta nosti teksteihinsä näkyviä poliittisia teemoja. Mutta The Heard Will Scatter keskittyy tahoihin, jotka kirjaimellisesti ryöstävät seuraajansa puille paljaille. He, joilla on jo paljon, saavat yhä enemmän. Teillä Euroopassa on sentään apurahajärjestelmät. Ja kouluttamattomat ihmiset kääntyvät aina nopeammin toisiaan vastaan kuin kritisoivat korporaatioita saati pitkän linjan korruptoituneita poliitikkoja. Jasta kokee Let Them All Rotin saaneen koronapandemian myötä jopa profetiaalisia sävyjä. Nykyäänhän meillä on Yhdysvalloissa näitä stadionsaarnaajia, ahneudella ei tosiaan ole mitään rajaa. Heiltä, joilla on kovin vähän, viedään pois se vähäkin. ”Teillä Euroopassa on sentään apurahajärjestelm ät
Jos kiertueet eivät ole ensi vuonnakaan mahdollisia, teemme silti musavideoita ja rajoitusten mukaisia meet and greet -tempauksia. Enkä puhu nyt oluen tai viinilasillisen nauttimisesta, vaan väkevistä viinoista, jotka on tehty tuhoamaan aivosolusi ja maksasi. – Kamppailen alkoholismini kanssa päivittäin. Viesti on tänäkin päivänä painava. Katson kirjaimellisesti biisissä peiliin ja ohjeistan muiden neuvomisen sijaan itseäni. Kaksiteräinen mielihyvä Moni artisti ja yhtye on siirtänyt albuminsa julkaisua poikkeusolojen vuoksi. Sisäinen dominanssi on tarpeen, kun negatiivisten voimien korppikotkat käyvät kaartelemaan taivaalle, kuten ne The Wings of the Vulture -kappaleessa tekevät. Mutta perimmäiseltä viestiltään positiivinen. Omistan tuoreiden Jasta-sooloalbumieni masterit, ja sanonpa vain, että kun omistat matskusi, tulosi ovat aivan toista luokkaa. Toivottavasti näin on. – Järjestimme juuri alennuskampanjan vailla työtä olevan road crew’n hyväksi. Se on suunnattu heille, jotka tuollaista elämäänsä tarvitsevat. Ei mikään positive hardcoresaati youth crew -bändi. Mutta voinee sanoa, että Weight of the False Self on juuri sellainen energiapyrähdys jota 2020 tarvitsee. – Kiitos, arvostan tuota. Kun kirjoitin Invoking Dominancen, ajattelin häntä. Silloinkin toistot kehittävät, johtavat saavutuksiin. Soluttaudu systeemiin ”If you think you should judge someone start with yourself.” Set It Right (Start with Yourself) on paitsi klassinen hardcorerallin nimi myös tervetullutta kykyä itsereflektioon huokuva otsikko. Mutta muista, tarvitset myös negatiivista energiaa kokeaksesi positiiviset huiput. – Kun puhun toistosta, en tarkoita vain musiikin tekemistä, vaan myös sitä, että kierrämme uskollisesti maissa ja kaupungeissa, joissa meitä arvostetaan. Solisti korostaa, että kun hänellä on mahdollisuus fokusoitua yhteen asiaan kerrallaan, hän antaa sille kaikkensa. – Tämä aika huutaa välitöntä mielihyvää, vaatii tyhjiä ja merkityksettömiä asioita. On ajankohtaista pitää puolensa rapautuvaa musiikkiteollisuutta näykkiviä haaskalintuja vastaan. Tyytymättömyys tulisi suunnata kohti jotain positiivista. Mutta meidän täytyy miettiä, miten muutamme vallalla olevaa kehitystä, että seuraavalla muusikkosukupolvella on jäljellä jotain. Toivottavasti ne, joilla on oikeat tarkoitusperät, pystyvät tekemään yhteistyötä asioiden parantamiseksi. Tässäkin asiassa olen kääntänyt säälimättä katseen myös itseeni. Ja yksi heistä olen minä. Tein siitä mantrani. Ihmisten on vaikea niellä tuota faktaa. Tai geenieni. Samaan aikaan minulla oli rutkasti rästihommia hoidettavana liittyen uuteen levy-yhtiööni, Youtube-kanavaani ja podcastiini. 25. Hän kuoli vieroituksessa omaan vereensä tukehtuen. Jastalle itselleen biisi toimi levyä tehdessä tärkeänä ohjenuorana. Ja pitihän minun ehtiä muuttamaankin. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä toiston merkitystä, elävät yleensä kaikkea muuta kuin kurinalaisesti. Älkää hengailko vain kerran vuodessa, tehkää jotain positiivista yhdessä aina kun voitte. Mutta päivän päätteeksi tyttöystäväni hämmästeli, kun poika ei katsonut puhelintaan kertaakaan, eikä puhunut videopeleistä. Meidän oli tarkoitus kiertää levyn tiimoilta paljon. Meillä on meneillään yhteistyö uskomattomaksi menestystarinaksi nousseen Dixon-flanellifirman kanssa. Pidämme itsemme aktiivisina. Viime vuonna 25-vuotisjuhlansa merkeissä kiertänyt yhtye on toiminut samalla kokoonpanolla vuodesta 2009. Jotkut sanovat Jastan olevan malliesimerkki tarkkaavuushäiriöisten sukupolvesta, koska miehellä on yhtä mittaa käynnissä niin monta projektia. Olemme vain yksi hiekanjyvä tällä vitunmoisen kamppailun aavikolla. Pohdin, miten katkoisin negatiiviset kierteeni tarjotakseni faneille parhaan mahdollisen show’n. Olen nähnyt läheltä, miten rakas setämme yritti kaikkensa, mutta ei kyennyt irtautumaan tuosta pedosta. Luukutin Set It Rightia joka ikinen päivä matkalla studioon ja kotiin. – Aivan liian monet kokevat, että ansaitsevat palkinnon uhriutumisesta. Kirjaimellisesti. Suvussani on taipumusta alkoholismiin, masennukseen ja itsemurhiin. Ongelmani musiikkiteollisuuden kanssa johtuvat itsestäni, siitä että en osannut vaatia uramme alussa parempia sopimuksia. Juuri toisto ja kurinalaisuus ovat pitäneet Hatebreedin käynnissä kaikki nämä vuodet. – Meille sanottiin, ettei Destroy Everythingistä tule hittiä, eikä Live for Thisistä. Mutta ehkä tämä levy saa jonkun moshaamaan matkalla töihin, tuo hymyn jonkun huulille, työntää jonkun salille. Hatebreed. Olen tehnyt töitä selättääkseni negatiivisen hahmon sisälläni, saadakseni asiat tasapainoon. En päässyt tähän istumalla perseelläni ja valittamalla. Joka päivä jokin keikkapaikka sulkee ovensa lopullisesti. Uskon, että tulevaisuudessa tulemme suhtautumaan alkoholiin enenevässä määrin kuten tupakkaan nyt. Olenko musiikkiteollisuuden uhri. Emme me muistele, mitä ostimme Best Buysta, videopelin pelaat läpi ja puhelimesi on vanhaa paskaa vuodessa. Mantroista puheen ollen Weight of the False Selfin keskeisin sellainen löytyy nimikappaleen toistuvista ensisäkeistä: ”If you wanna make a difference in the world it means you have to be different from the world you see / free yourself of burdens that you know exist, don’t carry the curse of the fatalist.” Se, mikä vaikuttaa ensikuulemalta vain toistolta, kasvaa levyn ydinviestiksi, mantraksi. Tällaiset asiat me muistamme. Mielihyvän miekka on kaksiteräinen. Tai I Will Be Heardistä! Minun piti kirjaimellisesti soluttautua systeemiin – Infiltrate the system, kumarrus Madballin suuntaan – ja hankkia työpaikka MTV:ltä Headbanger’s Ballin juontajana, että sain oman videoni pyörimään kanavalla. En halua käyttää termiä ”liitto”, koska se saa levy-yhtiöt varpailleen. Annamme haastatteluita, kohtaamme faneja ja järjestämme meet and greet -tilaisuuksia. Tartuin toimeen, toistuvasti. – Kiitos. Monet tulkitsevat debyytin nimen vastustavan rahallisia saavutuksia ja suosiota, mutta pohjimmiltaan kyse on siitä, että helppo ja nopea mielihyvä on liiallisuuksiin mennessään vahingollista, oli kyse ruoasta tai seksistä, mistä tahansa. Selätä sisäinen peto ”Dominance inside!” Aina uutta levyä työstäessään Hatebreed etsii kuumeisesti avausja päätösraitaa. Instinctive (Slaughterlust) -biisin säkeet ovat tietoisen hyökkäävä alkuräjähdys, eikä ole sattumaa, että viimeisenä vuorossa oleva Invoking Dominance päättyy edellä mainittuun sisältä kumpuavan dominanssin julistukseen. Oluthifistelijämme Chris ja Matt [Byrne, rumpali] tekevät yhteistyötä paikallisen panimon kanssa, ja minullekin on tulossa alkoholitonta valikoimaa. Et saa koskaan tarpeeksesi ja jatkat tuhoavalla polulla. – Vein taannoin siskonpoikani koko päivän patikkareissulle. – Omat korvani todella tarvitsivat sen neuvoja. – Nimibiisin ja koko uuden albumin keskeisiin viesteihin kuuluu, että jos sinulla on ongelma jonkun kanssa, sinulla on pohjimmiltaan ongelma itsesi kanssa. Satisfaction Is the Death of Desire, julisti Hatebreedin debyytti. Mutta ihmissuhteesi, yhteytesi toisiin ihmisiin, pysyvät aina kanssasi, jos pidät niissäkin kiinni kurinalaisuudesta, toistoista. – Monet bändit, artistit ja studioväki ovat kovilla. Jasta ja Chris Beattie ovat olleet mukana alusta saakka, ja bändin ”uusin” jäsen on ennen debyyttilevyä sen jättänyt, vuonna 2009 palannut kitaristi Wayne Lozinak. Pelkäsin, että olisi hankala saada Instagramin lumoissa oleva 14-vuotias innostumaan luontoretkestä
– Kokoonpanomuutokset ovat olleet sinänsä isoja juttuja, mutta onneksi uudet muusikot ovat tunteneet bändin maailman jo valmiiksi eikä heitä ole tarvinnut opettaa talon tavoille. Aihe on monisyinen, mutta Ajomo tarttuu kysymyksen tarjoamaan haasteeseen innolla. – No, ovathan ne melko periksiantamattomia teoksia! Ensimmäisten levyjen kuunteleminen on itse asiassa varsin Dark Buddha Risingin Mathreyata-albumi jatkaa doomin, dronen ja sludgen hypnoottisissa maisemissa jo kolmentoista vuoden ajan möyrineen yhtyeen matkaa kohti entistäkin perusteellisempia syvyyksiä. En voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta, että Dark Buddha Risingiin tulisi uusi jäsen... – Vanhemmista julkaisuista suosikkini on vuonna 2011 ilmestynyt Abyssolute Transfinite, joka kiteyttää parhaiten orkesterin varhaisen ”mustan trilogian hurmion”. J os ylipäänsä jotakin, tämä vääjäämätöntä tuhoa kohti kulkeva ”heti mulle kaikki nyt” -planeetta tarvitsee lyijynraskaita riffejä vyöryttävää Dark Buddha Risingia. Eikä suinkaan sattumalta. Se heijastuu suoraan esimerkiksi riffien kiertomääriin ja levyjen kansitaiteisiin, kitaristi Vesa Ajomo kertoo. päivä. mielenkiintoista, kun biiseistä muistuu mieleen kaikenlaisia niihin upotettuja mysteerejä. Konkreettiseksi esimerkiksi kelpaa se, kun kitaristi Vesa Vatanen lähti omille teilleen vuonna 2017. – Ensimmäisten levyjen julkaisuajankohtana toimi kunkin vuoden 333. Millaisia tuntemuksia Dark Buddha Risingin varhaiset pitkäsoitot herättävät sinussa tänä päivänä. Millä tavalla kollektiivinen soittotyöskentely on muuttanut muotoaan vuosien varrella. Siihen aikaan valmistelimme ja julkaisimme levyt omin päin, eikä mitään häiriötekijöitä – esimerkiksi keikkoja – ollut. En pidä itseäni taikauskoisena, mutta toisaalta numerologia on minulle lähes pakkomielteen kaltainen asia. Niin debyytti I kuin vuosina 2008 ja 2009 julkaistut Ritual IXja Entheomorphosis-albumit ilmestyivät marraskuun pimeyden keskellä. Muun muassa esoteriasta ja numerologiasta, mutta yhtä lailla black metal -estetiikasta ja The Doorsin kaltaisista happopääryhmistä vaikuttuneen Dark Buddha Risingin varhaiset perustukset porautuivat Vakka-Suomen historialliseen maaperään vuonna 2007. Voksut ja synajutut kuorruttavat kakkua korvaamattomasti, mutta pohjimmiltaan Dark Buddha Rising perustuu tiiviin trion ulosantiin. Dark Buddha Risingin materiaali syntyy pitkälti jamisessioissa. Toki nykyisessä kokoonpanossa on vain yksi kitara, ja tässä mielessä olemme palanneet kohti alkuaikojen tunnelmia. – Yhtyeen alkuaikoina tuntui hienolta, että samanhenkiset ihmiset olivat viimein löytäneet toisensa, ja uutta materiaalia syntyi aikamoisen hurmioituneella tahdilla. no, pystymetsästä. – Vaikka miehistössä on tapahtunut joitakin vaihdoksia, soittaminen ja jammaileminen on pysynyt aika lailla samanlaisena. Samana vuonna julkaistiin sittemmin tamperelaistuneen ryhmän ensimmäinen omakustannelevy. PUHDISTAVIA ÄÄNIMYRSKYJÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MAIJA AJOMO 26. Emme lopulta korvanneet häntä lainkaan, koska lähipiiristä ei löytynyt sopivaa henkilöä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen Millaisia Dark Buddha Risingin ”talon tavat” sitten ovat
Toisinaan jammailu tuntuu synnyttävän tyhjästä varsin valmiin kuuloista materiaalia, mutta yleensä nekin ideat muuttuvat enemmän tai vähemmän, kun alamme soittaa niitä seuraavalla kerralla. Silloin voi unohtaa itsensä ja antautua musiikille kokonaan. Samalla tavalla – livenä – albumin kappaleet myös löysivät lopullisen muotonsa. Asiat sujuivat kaikin puolin hyvässä hengessä, ja olen edelleen yhteyksissä Neurosiksen Steve Von Tillin kanssa, Ajamo kertoo. Gurdjieffin muut henkisen kehittämisen järjestelmät – Neljäs tie ja niin edelleen – eivät sen sijaan ole uponneet minulle kovin vahvasti. – Se on totta, haluamme hyödyntää omin päin tehtyjä laitteita. aina. – Minusta tuntuu, että olen ollut kiinnostunut tällaisista asioista... Dark Buddha Risingin geometrian ytimenä onkin meidän oma versiomme enneagrammista. – En sinänsä halua tallata toisten valaisemilla poluilla, mutta tietenkin joissakin oppisuuntauksissa esitetyt ajatukset ovat vaikuttaneet myös omaan ajatteluun ja tekemiseen. – Itselleni on joka tapauksessa aina hyvin puhdistavaa, kun pääsen äänimyrskyn – Dark Buddha Risingin – vietäväksi. Olen ymmärtänyt, että käytätte mahdollisimman paljon itse tehtyjä pedaaleja ja vahvistimia. Joskus olen miettinyt esimerkiksi sitä, miten äänenpaine voisi syventää vaikkapa meditaatiota – vähän aistideprivaation tavoin, mutta päinvastoin. Olen ollut pitkään kiinnostunut erilaisista salatieteistä, ja niistä tutkimusmatkoista on varmasti jäänyt muistijälkiä, jotka toimivat intuitiivisena inspiraationa sanoitusten ja visuaalien taustoilla. – Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse olen keskittynyt lähinnä säröpedaalien valmistamiseen, mutta olen ottanut askelia myös vahvistinten tekemisen maailmaan. Yritämme aina rakentaa livesetistä mahdollisimman mielenkiintoisen, ja erilaisia tunnelmia välittävien suvantojen ja riffimyrskyjen pitää seurata toisiaan. – Neurot osoitti kiinnostusta meitä kohtaan, ja se kortti piti tietenkin katsoa – olenhan kova Neurosis-diggari. – Vaikka Dark Buddha Risingin materiaali syntyy pitkälti jammailemalla, niin kyllähän me suunnittelemme ja mietimme kappaleita paljon myös etukäteen. Kivisellä tiellä Dark Buddha Risingin seitsemäs studioalbumi kantaa otsikkoa Mathreyata (”nimi ei sinänsä tarkoita mitään, mutta sen juuret ovat buddhalaisessa eskatologiassa ja tyhjyydessä”). Nämä kolme eri osa-aluetta resonoivat toistensa kanssa niin pitkään, että jokainen palanen loksahtaa oikealle paikalle. Sanoitukset eivät kuitenkaan ole tämän opin toistoa, vaan pikemminkin niin, että buddhalaisuudesta nousseet mielikuvat ja symboliikka sekoittuvat omiin visioihini. Mathreyatan hypnoottisen raskas äänimaisema on taltioitu studiossa pääosin livenä. Esimerkiksi armenialais-kreikkalainen mystikko G. – Soitimme Mathreyatan biisejä jo viime vuoden keikoilla. – Dark Buddha Risingissa kaikki vaikuttaa kaikkeen: musiikki ja kansitaide ovat suuri inspiraatio sanoituksille, mutta samalla tekstit vaikuttavat musiikkiin ja taiteisiin. – Jos taas luodaan katse kohti tekstejä, suurimpana inspiraationlähteenä on toiminut – ja toimii – Tiibetin buddhalaisuus. Se ajatus, että johonkin symboliin tai kuvioon saattaa kätkeytyä vaikka kuinka paljon tietoa, on aina ollut hyvin kiehtova. Rakennusvaihe menee joka tapauksessa niin, että aihioita tökitään hiljalleen haluttuun suuntaan, tai sitten ne väännetään ihan kiemuralle, ja jossakin vaiheessa syntyy yleinen konsensus siitä, kantaako biisi loppuun asti. Huomasimme kuitenkin pian, että diili ei toimi logistisesti parhaalla mahdollisella tavalla, ja päätimme aloittaa uuden yhteistyöhön vanhan levy-yhtiömme Svartin kanssa. Koetko että myös musiikkiin voi kytkeytyä voimia, jotka saattavat vaikuttaa kuulijaan jollakin tiedostamattomalla tavalla. – Yleisesti ottaen Dark Buddha Risingin tekstit ja kansitaiteet ovat enemmän kytköksissä esoteeriseen metafysiikkaan kuin vaikkapa perinteiseen okkultismiin. Kun viime vuoden konsertit oli soitettu, uppouduimme Space Junk -studion uumeniin äänittäjä Kimmo Nyyssösen kanssa ja pistimme livenä hioutuneen materiaalin purkkiin. Miten aikoinaan innostuit vaikkapa geometrisistä symbolikuvioista. I. Laitteiden suunnitteleminen ja rakentaminen on erehtymisten kautta onnistumista ja joskus vääntäminen tuntuu hyvinkin kiviseltä, mutta lopputulos on onnistunut palkitsemaan joka kerta! ”Ajatus, että johonkin symboliin tai kuvioon saattaa kätkeytyä vaikka kuinka paljon tietoa, on aina ollut hyvin kiehtova.” 27. Gurdjieff teki aikoinaan tunnetuksi enneagrammi-kuvion, ja sen numerologia ja esteettisyys ovat kiehtoneet minua pitkään. Levyn julkaisee kotimainen Svart Records, kun taas edellinen pitkäsoitto Inversum (2015) ilmestyi Neurosis-yhtyeen jäsenten aikoinaan perustaman Neurot Recordings -merkin kautta. Parhaassa tapauksessa kaikki katoaa ympäriltä niin totaalisesti, ettei edes muista soittaneensa
28
Kun vasta pari vuotta toimineen AC/DC:n levymyyntiä mitattiin sadoilla tuhansilla, oli selvää, että ”Acca Daccana” Australiassa tunnettu rokkikansansuosikki ei jäisi kiertämään pelkästään kotimantereellaan. – Sä olet saanut kelpo koulutuksen, AC/DC:n 65-vuotias soolokitaristi tuikkaa mielissään. Vuonna 1975 AC/DC:ltä julkaistiin kaksi albumia, joiden välissä kokoonpanoon liittyi vielä tänäkin päivänä bändissä soittava Phil Rudd. Kahdeksan kuukauden kuluttua AC/DC palasi maailmanvalloitusmatkalta Australiaan levyttämään uuden albumin. Punkaika oli ensimmäinen kerta, kun AC/DC kaahasi muoti-ilmiön ohi yrittämättäkään mukautua ajan henkeen. Yksi sen kolhoista mustista nappuloista oli painettu alas. Siihen mennessä kitaristiveljekset Angus ja Malcolm Young olivat ehtineet soittaa veljensä Georgen projektin Marcus Hook Roll Bandin levyllä. Sitten laulaja alkoi raakkua synkkää asiaansa, joka kuulosti pelottavan intron jälkeen melkeinpä helpottavalta. Vuonna 1978 ilmestynyt Powerage-albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa yli 250 000 kappaletta. Näin muodostui kokoonpano, joka nosti AC/DC:n huipulle. Aiemmin samana keväänä se oli solminut kansainvälisen levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Halvasta kaiuttimesta alkoi kuulua kirkonkellon kumeaa soittoa, joka vaihtui lohduttomaan kitarariffiin, ja kehoni läpi syöksyi kylmiä väreitä. Brittibasisti sai tulikasteensa bändin ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueella, joka kesti kesästä pitkälle syksyyn. Juhlat loppuivat äkillisesti helmikuussa 1980, kun Bon Scott löydettiin autosta oksennukseensa tukehtuneena. Tasan neljä viikkoa myöhemmin brittiläisen Geordien vokalisti Brian Johnson sai AC/DC:ltä puhelun. Kesäkuussa 1974 julkaistua Can I Sit Next to You, Girl -ensisingleä seurasi kiertue, jonka aikana AC/DC päätti hylätä alkuaikojensa satiiniset glamvaatteet ja alkaa rokata maanläheisemmin ja likaisemmin. AC/DC on kulkenut 47-vuotisen matkan mihinkään mukautumatta ja esteisiin pysähtymättä, eikä ikoninen soolokitaristi Angus Young enää osaa kuvitella maailmaa ilman bändiään. Pysäyttämätön M uistan sen aivan selvästi. Seitsemänkymmentäluvun lopussa raa’alla ja määrätietoisella työllä eteenpäin puskenut AC/DC löysi itsensä suuren läpimurron kynnykseltä. Pirullisesti hymyilevän laulajan menettäminen olisi voinut tuhota AC/DC:n, mutta niin ei käynyt. Laulaja Johnson, kitaristit Angus ja Malcolm Young, basisti Cliff Williams ja rumpali Phil Rudd saivat Back in Blackiksi nimetyn levyn valmiiksi toukokuussa. Kyseinen kappale oli Back in Blackin (1980) avausraita, yhtyeen vähän aiemmin menehtyneen laulajan sielunmessu Hells Bells. Heinäkuussa 1979 julkaistu Robert ”Mutt” Langen tuottama Highway to Hell oli ensimmäinen AC/DC-levy, joka nousi Yhdysvalloissa sadan myydyimmän albumin joukkoon – ja komeasti nousikin, sijalle 17. ilmestyivät ensin ainoastaan Australiassa, mutta niiden vaikutus yhtyeen uraan oli valtava. Seuraavan albumin äänitykset alkaisivat heti huhtikuussa. Siitä tarina vasta alkoi. High Voltage ja T.N.T. AC/DC:n ensimmäiset Englannin-kiertueet olivat menestyksiä, ja Atlanticin julkaisema uusi versio High Voltagesta (jolla oli biisejä sekä alkuperäiseltä albumilta että T.N.T:ltä) sai hyvän vastaanoton. Dave Evans sai lähteä, ja Bon Scott ylennettiin autokuskista keulakuvaksi. Koska kysyntää tuntui riittävän, vuoden 1976 lopuksi britit saivat vielä oman versionsa Dirty Deeds Done Dirt Cheapistä. Back in Black nosti AC/DC:n suosiota niin, myhäillä. Siispä suuri australialainen rockyhtye siirtyy kuudennelle vuosikymmenelleen albumilla, jonka nimi on uhmakkaasti Power Up. Kun kerron tämän Angus Youngille ihan haastattelun lopuksi, hän alkaa TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JOSH CHEUSE 29. Siinä oli samaa konstailematonta energiaa kuin Dr. Se edellytti laulajan vaihtamista. Vähän aiemmin pidetyt koelaulut olivat tehneet bändiin vaikutuksen, ja Johnson oli valittu AC/DC:n uudeksi laulajaksi. Kesällä se roikkui brittien albumilistan kärjessä kaksi viikkoa ja USA:n top tenissä viisi kuukautta. 1970-luku Back in Blackin ilmestyessä AC/DC oli oman rock’n’roll-opistonsa käynyt. Tarina kertoo, että jo vuorokautta myöhemmin yhtyeellä oli uusi bassonsoittaja, Cliff Williams, joka soittaa AC/DC:ssä edelleen. AC/DC oli matkalla yhdeksi maailman suurimmista rockbändeistä. Maaliskuussa 1977 julkaistun levyn nimibiisistä tuli yksi bändin tunnetuimmista klassikoista. Biisi oli ensimmäinen kosketukseni AC/DC:hin, eikä tuo lapsuudenkokemus ole jättänyt minua koskaan. Vanha hopeanvärinen mankka oli lattialla. Punkrock teki tuolloin suuren läpimurtonsa, ja vaikka AC/DC ei soittanut punkkia, sen primitiivisyys viehätti brittinuorisoa. Feelgoodissa ja pubirockbändeissä, jotka olivat brittiläisen punksukupolven suuria vaikuttajia. Sen perään julkaistu klassinen konserttitaltiointi If You Want Blood… You’ve Got It kasvatti hurjan livebändin mainetta entisestään. Let There Be Rock myös jäi basisti Mark Evansin viimeiseksi AC/DC-levyksi. Seuraavina vuosina AC/DC satsasi erityisesti Amerikkaan, ja tiukka rundaaminen tuottikin tulosta. Kiitos samoin. Sydneyssä perustettu bändi soitti ensimmäisen keikkansa uudenvuodenaattona 1973. 1980-luku Bon Scott haudattiin maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1980. Miehistönvaihdos ei hidastanut bändiä lainkaan. Aprillipäivänä 1976, kun AC/DC:n kolmas albumi Dirty Deeds Done Dirt Cheap oli jo äänitetty ja odotti julkaisuaan, bändi muutti Lontooseen
Siltikin AC/DC oli selvinnyt ehyenä jälleen uudesta vuosikymmenestä. Bändi ei muuttanut tyyliään silläkään, mutta pirtsakat sinkkubiisit Heatseeker ja That’s the Way I Wanna Rock’n’Roll istuivat hyvin Music Television -kanavan viihteellisen visioon, ja niin suosio kääntyi taas nousuun. Kuolemaa uhmannut nousukiito taittui vasta vuoden 1983 Flick of the Switchillä. Otelaudoilla vipeltävät kitaravirtuoosit ja pöyhkeilevä lavashow menettivät viehätyksensä, kun nuoriso leipääntyi olkatoppauspoppiin ja tukkaheviin ja etsi jotakin autenttisempaa. Sellaiset hitit kuin Thunderstruck ja Moneytalks puskivat myynnin yli kymmeneen miljoonaan. että jopa bändin edelliset albumit lennähtivät takaisin listoille sen imussa. Kumpikin albumi oli tavallaan lujaa tavaraa, mutta niiden välissä julkaistun Bonfire-boksin vanhat äänitteet kuulostivat sanomattoman paljon raikkaammilta. Se ennakoi suurmenestystä: syyskuussa 1990 ilmestynyt, Bruce Fairbarnin tuottama The Razor’s Edge saatteli AC/DC:n uudelle vuosikymmenelle todella näyttävästi. Rick Rubinin poissaolevaan tyyliinsä tuottama Ballbreaker myi miljoonia, mutta ei varsinaisesti saanut kyseenalaistamaan niitä yhä useammin kuultuja moitteita siitä, että AC/DC teki samaa albumia yhä uudelleen. Vaikka AC/DC:n karu imago oli aivan yhtä harkittu kuin glambändien ulkoasu, se sopi erinomaisesti niille, jotka vierastivat 80-luvun kokkelipöllyistä pinnallisuutta. Seuraava albumi For Those About to Rock We Salute You oli AC/DC:n uran ensimmäisen listaykkönen Yhdysvalloissa. Flick of the Switch jäi Phil Ruddin sillä erää viimeiseksi AC/DC-levyksi. Phil Rudd palasi bändiin ja soitti Ballbreakerillä (1995). Aivan niin kuin AC/DC oli selvinnyt punkaallokosta muuttamatta tyyliään mitenkään, se luovi kahdeksankymmentäluvun läpi suosittujen hevibändien joukossa, vaikka sen raskaasta bluesrockista ei löytynyt metallia ilmaisimellakaan. Vuoden 1988 albumi Blow Up Your Video on AC/DC:n poplevy. ”Tässä vaiheessa elämääni olen käyttänyt koulupukua varmaan enemmän kuin tavallisia vaatteita. Niin hassulta kuin se kuulostaakin nykyisin, kun AC/DC edustaa kaikkea tuttua ja turvallista, tuolloin ihmisten pahojen tekojen epäiltiin johtuneen raaistavan rockin kuuntelemisesta. Ainoa jäsen, jolla oli keikoilla yllään jotakin erityistä, oli Angus Young, ja hänkin näytti vain unohtaneen vaihtaa vaatteet joskus 1970-luvun alussa, kun lähti koulun jälkeen bändin kanssa maailmalle eikä enää koskaan palannut kotiin. Flick of the Switchin rutikuiva, uhkaava ja verkkainen rock ei ehkä käynyt kaupaksi edellisten albumien veroisesti, mutta levy myi kuitenkin platinaa esimerkiksi Yhdysvalloissa. AC/DC:lle kimalluksen karsastaminen ei ollut mikään ongelma. 1990-luku Yhdeksänkymmentäluku oli hankalaa aikaa monelle edellisen vuosikymmenen menestysbändille. Varsinkin metalli ja hard rock olivat huonossa huudossa, kun jopa Yhdysvallat hullaantui punkja vaihtoehtorockiin sekä uuteen, karuun tyyliin, jota kutsuttiin grungeksi. Se oli monelle fanille iloinen uutinen, olihan Back in Blackin tehnyt jengi koossa taas, ja entusiastit pitivät Ruddin rumputyöskentelyä olennaisena osana bändin soundia siinä missä Malcolm Youngin komppikitarointiakin. Rumpali oli palaava joukkoon vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänen tilalleen tuli parikymppinen Simon Wright. Kyllähän minä joskus ennen tätä bändiä soitin muissakin asuissa, mutta jos menisin nyt lavalle joissain muissa kamppeissa, jotain todellakin tuntuisi puuttuvan.” 30. AC/DC sai Judas Priestin ja Ozzy Osbournen rinnalla osansa myös aikakauden satanic panic -ilmiöstä. Mutta vaikka sarjamurhaaja Richard Ramirez kuinka vakuutti saaneensa vaikutteita AC/DC:ltä ja varsinkin sen välityömäiseltä Fly on the Wall -levyltä (1985), psykopaatin sepustuksia ei uskonut lopulta kukaan. Kaupallinen pettymys oli kuitenkin suhteellinen käsite sillä tähtitieteellisten lukemien tasolla, jolla AC/DC toimii. Sen soittajat olivat aina näyttäneet huoltamon rasvamontusta nousseilta. Niin ei tehnyt myöskään vuoden 2000 Stiff Upper Lip, joka jäi isoveli George Youngin uran viimeiseksi tuotantotyöksi
Joskus kuitenkin näkee otoksia, jotka kertovat ihan kaiken. Ostin sen ja soitan sillä vieläkin. Malcolm (samoin kuin hänen ja Angusin vanhempi veli George) oli kuollut syksyllä 2017, mutta jättänyt jälkeensä hyvin organisoidun idea-arkiston. Kukaan ei tiennyt, kuultaisiinko AC/DC:stä enää koskaan. Klassisen kokoonpanon rumpali oli onnistunut narkkaamaan itsensä niin hankalaan tilanteeseen, että häntä syytettiin oikeudessa jopa murhan suunnittelusta. Rock or Bust ilmestyi vielä vuonna 2014. Hän korostaa, että Malcolm oli loppuun saakka sitä mieltä, että AC/DC:n ei pidä pysähtyä. Siinä Brian Johnson ja Phil Rudd seisoskelevat hyväntuulisen näköisinä kanadalaisen studion ovella. Studiossa Angus Young sai varmuuden siitä, että AC/DC:llä oli vielä tehtävää. Tutun sykkeen ja raa’an bluesrockin välissä on Through the Mists of Timen ja Witch’s Spellin kaltaisia melodisia biisejä, taustalaulut ja muut detaljit kuulostavat mietityiltä ja Johnsonkin on kerrankin hakenut ääneensä useamman kuin yhden soundin. – Phil oli ollut vieroituksessa ja hankkinut muutenkin apua. – Kerroin, että olin käynyt läpi materiaalia, jota olimme työstäneet Malcolmin kanssa vuosien varrella. AC/DC:hen oli kytketty virta. – Tykkään kovasti soittaa kitaraa. Ensin hänellä todettiin keuhkosyöpä ja rytmihäiriöitä, mutta kaikkein pahin vaiva paljastui vasta niiden jälkeen. Hän oli soittanut isoveljensä kanssa yli neljäkymmentä vuotta. Muutama viimeinen keikka oli hänelle aikamoista kamppailua, Angus sanoo. Joskus studiossa on ollut vaikeaakin. – Ei minulla varsinaisesti ollut epäilyksiä homman toimimisesta, mutta olin iloinen, että se todellakin sujui. Se ei ollut mikään helppo tilanne AC/DC:n kaltaiselle bändille, joka pyörittää suurta kiertuekoneistoa, jossa on mukana paljon ihmisiä. Sellainen napattiin vuonna 2018. – Jossain vaiheessa managerimme ja muut näissä kuvioissa pyörivät ihmiset halusivat tietää, mitä me voisimme tehdä jatkossa yhdessä, jos mitään, Angus Young kertoo. Malcolm oli paikalla silloinkin, kun pikkuveljestä tuli SE Angus Young, siis se koulupuvussa Gibson SG:tä kurittava ikoninen vintiö, jonka koko maailma tuntee. Kun Malcolm Young joutui hoitokotiin, AC/DC toimi niin kuin aina ennenkin tiukan paikan tullen: jatkoi hommia. Hän oli puhunut siitä kiertueen alussa. Seuraavat vuodet AC/DC puursi livejulkaisujen, kokoelmien, soundtracktöiden ja kiertueiden parissa. Keväällä 2014 Malcolm Young alkoi kärsiä terveysongelmista. Tiesimme sen, koska hän piti meihin yhteyttä ja kertoi, miten hänellä meni. Rivit rakoilivat myös basistin kohdalta. Bändin ainoa perustajajäsen kiistää tiukasti pitävänsä itseään kitarasankarina, mutta tunnustaa rakastavansa soittamista. Uudet biisit eivät siis olleet ongelma. Phil Rudd jouduttiin poistamaan bändistä huumeongelmien vuoksi. Siihen tarvittiin vain aikaa. Minun on vaikea kuvitella, ettei sitä enää olisi. – Tässä vaiheessa elämääni olen käyttänyt koulupukua varmaan enemmän kuin tavallisia vaatteita. – Siinä vaiheessa tiesin jo, että myös Cliff oli jäämässä pois bändistä. 31. Parhaiten vuonna 2008 julkaistu teos muistetaankin siitä, että se on AC/DC:n pisin albumi ja viimeinen levy, jonka rakastettu Back in Black -kokoonpano teki yhdessä. Mutta sitten puun takaa hyppäsi Guns N’ Rosesin Axl Rose, joka kertoi, että auttaisi meitä mielellään niin paljon kuin vain voi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Bändi ei takellellut vaan jatkoi Rock or Bust -kiertuetta menestyslevy Razor’s Edgellä ja sen jälkeisillä kiertueilla soittaneen Chris Sladen kanssa. Hiljaiset vuodet olivat takana. Siispä me vedimme kiertueen loppuun Axlin kanssa. – Ei siinä oikein voinut muuta kuin istua alas manageriemme kanssa ja käydä läpi, millaisia vaihtoehtoja meillä on. On epävarmaa, milloin Power Upin biisejä kuullaan keikoilla, jos koskaan. – ”Varsinkin yksi SG oli tosi hieno”, Malcolm kehui. Se oli kova isku AC/DC:lle ja etenkin Angusille. – Brian taas oli kuntouttanut itseään kuulospesialistin kanssa, ja hänellä oli tilanteestaan hyvä fiilis. Hän oli mielissään päästessään vielä yrittämään, miten homma taittuu. Kitaristi oli alkanut kärsiä muistisairauden oireista jo Black Ice -kiertueella. Sain Malcolmilta kaupan osoitteen, menin sinne ja totesin, että joo, se on tosi hyvä kitara. Bändi kiinnitti kitaristikseen veljenpoika Stevie Youngin ja ryhtyi tekemään levyä. Nyt dementia oli edennyt niin, että bändissä jatkaminen oli mahdotonta. 2000ja 2010-luvut Black Ice -levyllään AC/DC palasi kahden raskaan bluesrocklevyn jälkeen menevämpään meininkiin. – Kun sana Brianin kohtalosta alkoi kiiriä, muutamakin laulaja otti meihin yhteyttä ja ehdotti, että voisi yrittää auttaa, tulla vierailemaan keikoilla tai jotain. Toinen syy on se, että mitä enemmän aika kuluu, sen vaikeampaa Angusin on erottaa yhtyettä itsestään. – Ja mitä AC/DC:hin tulee, bändi on ollut suuri osa minua jo hyvin kauan. Onneksi soittajien kohdallakaan ei ollut kysymysmerkkejä. 2020-luku Kuva ei aina kerro enemmän kuin tuhat sanaa, ja usein kuvat myös valehtelevat. Aika on suuri parantaja, Angus sanoo. Brian Johnsonin toinen korva meni kiertueen mittaan niin huonoksi, ettei hän voinut jatkaa keikkailua. – Jää nähtäväksi, milloin se tapahtuu, Angus miettii. Joidenkin fanien mielestä päätös jatkaa ilman bändin sielua oli pöyristyttävä, mutta Angus on asiasta eri mieltä. Vaihtoehtoja oli lopulta vain kaksi: joko lopettaa tai keksiä keino jatkaa. Se on aina ollut minulle se tärkein juttu lavalla ja studiossa, Young selittää. – Brianilla oli vakavia ongelmia kuulonsa kanssa. Se on yksi syy siihen, että AC/DC on yhä olemassa. Ei se ole aina ollut meillekään itsestään selvää. Myös Williams innostui palaamaan eläkepäiviltään bändiin, ja AC/DC alkoi hahmotella uutta levyä luottomiestensä Brendan O’Brienin ja Joe Fraserin kanssa. Angus Youngin kuuluisa koulupuku riippuu hengarissa toistaiseksi, kunnes suuria tapahtumia voidaan taas järjestää. Mutta sillä kertaa kohtalo teki kaikkensa heittääkseen kapuloita AC/DC:n rattaisiin. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Marraskuussa 2020 AC/DC:n perustamisesta tulee kuluneeksi 47 vuotta. Kyllähän minä joskus ennen tätä bändiä soitin muissakin asuissa, mutta jos menisin nyt lavalle joissain muissa kamppeissa, jotain todellakin tuntuisi puuttuvan. – Kun olimme nuoria, Malcolm mainitsi käyneensä uudessa soitinliikkeessä ja nähneensä siellä siistejä kitaroita, Angus muistelee hymynkare äänessään. Power Up osoittaa, että vanha kiimainen koira ei ehkä opi uusia temppuja, mutta entiset se taitaa täysin suvereenisti. ”Vaikea” on viimeinen sana, joka tulee mieleen AC/DC:n uudesta albumista. Kun monin tavoin takkuillut Rock or Bust -rundi oli viety kunnialla päätökseen vuonna 2016, Cliff Williams jäi eläkkeelle ja bändi vetäytyi viettämään hiljaiseloa enemmän konseptin kuin oikean bändin hahmossa. Uusi tuottaja Brendan O’Brien teki parhaansa tavoittaakseen vanhan AC/DC:n hengen, mutta käytännössä muutokset jäivät melko kosmeettisiksi. AC/DC ei ole uudistunut, muttei myöskään tehnyt Power Upista läpihuutojuttua
Miltei vuosikymmenen levytystauon katkaisee Carnival of Killers. Lencioni alias Corporate Death perusti Macabren vuonna 1985 yhdessä basisti-laulaja Charles Lescewiczin (Nefarious) ja rumpali Dennis Ritchien (Dennis the Menace) kanssa. Lance Lencionin haastattelun siis. Lance Lencioni on. Irvileukainen nauru saattelee koko Macabren tuotantoa, sysimusta huumori on ollut yhtyeen tekemisissä sitkeästi läsnä halki kolmen ja puolen vuosikymmenen. Voit halutessasi luonnehtia sitä myös rockoopperaksi, Lencioni tokaisee naurun saattelemana. Macabre-mies nauraa. Varhaisilla julkaisuilla kuten ensimmäisillä täyspitkillä Gloom (1989) ja Sinister Slaughter (1993) jokainen kappale käsitteli eri sarjamurhaajaa. – Kutsun Dahmer-levyä musikaaliksemme. Taival on huomattava. Samaa nimeä kantaa vuoden 2003 albumi. Lencioni käy pahoittelemaan. Haastattelu uhkaa luisua heti väärille raiteille. Eikä otsikko ole valikoitunut heppoisin perustein: Macabren sanoiHarva meistä on tilannut John Wayne Gacyltä maalauksen tai istunut muutaman metrin päässä Jeffrey Dahmerista. Nyt voinee sanoa, että Macabre palaa perusasioiden äärelle. S en piti tapahtua puoliltaöin. RUPISIA RIIMEJÄ, KARMEITA TARINOITA tukset ovat käsitelleet vuoden 1987 Shitlist-ensidemosta alkaen sarjamurhaajia. Se olisi kruunannut haastattelun, puhutaanhan nyt paitsi metallista myös murhatöistä. Illinoisissa Yhdysvaltain Keski-Lännessä on silloin hämärtyvä ilta vasta aluillaan. Grim Scary Tales -levyllä (2011) makaaberi komiikka väritti kauemmas historiaan kaivautuvia tarinoita verisistä merkkihenkilöistä kuten Vlad Tepesistä, Gilles de Raisista ja Lizzie Bordenista sekä Bathory-lainassa Countess Bathory myös Erzébet Báthorysta. Kun Lencioni vastaa puhelimeen ja aloittaa perinteisellä ”How are you?” -tervehdyksellä, ei voi kuin vastata, että kello on yksi yöllä, lienee täydellinen aika tälle jutustelulle. Hän korostaa ymmärtävänsä, että haastattelu oli alun perin aikataulutettu tuntia aiemmaksi, mutta koko päivän aikataulu on kuulemma ollut sekava. Yhteyshenkilö tiedustelee, onko mahdollista, että Macabre-yhtyeen laulaja-kitaristin haastattelu siirtyisi vielä tuntia myöhemmäksi. Täytyy siis painottaa Lencionille, että kun jutun aiheena on mikä on, yö on oivallinen ajankohta. Ed Gein kertaa kaksi Aamuyön tunnit ovat karmivaa aikaa puhua Night Stalker -nimellä tunnetusta Richard Ramirezista (1960–2013). Vuosina 1984–85 Kaliforniaa kidnappauksin, raiskauksin ja murhin terrorisoinut Ramirez sai Night Stalker -kappaleensa Sinister TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT RODNEY PAWLAK 32. Vuonna 2000 julkaistu Dahmer oli täyttä nimeään: teemalevy, joka kävi kronologisesti läpi sarjamurhaaja-kannibaali Jeffrey Dahmerin (1960–1994) vaiheet syntymästä väkivaltaiseen kuolemaan vankeudessa. Mitäpä muusikko ei tekisi, kun yhtyeensä on mustan huumorin värjäämää murhametallia runnova Macabre. Levy koostuu hurmeisista tarinoista 1900-luvun kammottavimmista sarjamurhaajista kuten John Wayne Gacystä, Ted Bundysta, Richard Speckistä ja Richard Ramirezista. Onko siellä täysikuu. Suomessa on yö ylimmillään. Toinen Macabren aikalaisistaan erottava seikka on se, että yhtyeen death metal -vetoinen ulosanti on saanut otsikon murder metal. Ei valitettavasti aivan. – Totta. Harva varhainen äärimetalliyhtye on saavuttanut vastaavan iän alkuperäiskokoonpanossaan
Mutta vuosien saatossa hän on hyväksynyt, että tämä on työtäni.” 33. ”Äitini ei pidä musiikistamme lainkaan. Hän on aina sanonut, että se on aivan kammottavaa
Sama kokoonpano oli metallin äärellä tuolloinkin, kera solistin joka sai kenkää kaksi vuotta myöhemmin, kun bändistä tuli Macabre. Mutta oli sitä myös suunnaton ilo tehdä. Carnival of Killers sisältää tulkinnan 1950-luvun peruja olevasta Haarmannin hirmuteoista kertovasta laulelmasta Haarmann-Lied (Warte, warte nur ein Weilchen). Hän myös äänitti minulle kaikkien sanojen lausuntatavat. ”Jos lauluni jotain tekevät, ne tuomitsevat nämä tyypit ja korostavat, että he ovat pahoja ihmisiä. Okei, ehkeivät kaikki osaa laulaa, mutta väitän silti, että jokaisella on siihen edellytykset, kunhan jaksaa tehdä töitä lauluäänensä kehittämiseksi. Aivan, Slaughter House! Se taitaa olla jo vuoden 1982 peruja. Onhan Lencioni nauttinut laulamisesta koko ikänsä. Warte, warte on yksi lukuisista esimerkeistä siitä, että Carnival of Killers sisältää koko Macabren diskografian huomioiden eniten puhtaita, melodisia lauluosuuksia. Koko levyn tunnelma on karnevalistinen, ja tuntuu kuin Macabre olisi veistellyt uusinta albumiaan rennoissa, pakottomissa tunnelmissa, luottaen että hyvä tästä tulee. Jo oli aikakin. Warte, warte on yksi hankalimmista koskaan tekemistäni biiseistä. – Jep, vanha biisihän se on, samoin kuin – odotas, mikäs se toinen vanha olikaan. Corpse Violatorin musiikki juontaa aina vuoteen 1983, aikaan ennen Macabrea. Teen muuten uutta biisiä myös Dahmerista, mutta se ei ehtinyt tälle levylle. Olen pitkälti itseoppinut, mutta suoritin aikoinani Chicagossa konservatorio-opintoja oopperalaulussa. Kyse ei todellakaan ole heidän tekojensa hyväksymisestä. Viimeinkin löysin sen – ja tajusin heti, että meidän on pakko versioida se. Kokeilin hieman oopperamaista laulua parissa kohdassa uudella levyllä, mutta en viitsinyt vetää aivan överiksi. – Onkohan siitä viitisentoista vuotta, kun innostuin karaokesta. Ei ainoastaan siksi, että levylle mahtuu hitunen klassista karnevaalimusiikkiakin. Kappaleen päätyminen albumille merkitsee Lencionille palkintoa pitkästä ja määrätietoisesta etsinnästä. No, en koskaan löytänyt sitä, joten minun piti kirjoittaa omat Haarmann-lauluni. – En ole koskaan ujostellut, mitä tulee laulamiseen. Olemme italialaista sukua, mutta setäni tuntee saksalaista kulttuuria avioliittonsa kautta. Metallimusiikissa tunnetuin Geiniä käsittelevä kappale on Slayerin Seasons in the Abyss -albumin (1990) Dead Skin Mask. Sitä paitsi, ei musiikissa ole sääntöjä, voit tehdä mitä haluat, katsoa mihin luovuutesi vie. – Tätä albumia suunnitellessa aloin pohtia, että moni tunnetuista sarjamurhaajista ansaitsisi uuden biisin, teimmehän me Dahmeristakin kokonaisen levyn. Molemmat biisit toimivat levyjensä aloituksina. Kuten kaikessa, myös laulamisessa on kyse siitä, että jaksaa harjoitella sitkeästi. Tšikatilon ooppera Levyn nimi Carnival of Killers on musiikillisesti osuva. Mutta kun hankin älypuhelimen, päätin taas etsiä tuota laulua. Osaan saksaa vain auttavasti, ja hänestä oli iso apu oikeaoppisessa lausunnassa. Mutta koen, että löysimme heihin uusia kulmia. – Lauloin lapsena 1960ja 1970-luvun radiohittien tahdissa aina, kun ne soivat radiossa. Carnival of Killers sisältää kaksi uutta kappaletta Ed Geinistä (1906–1984), ruumiiden nahasta vaatteita ja huonekaluja valmistaneesta murhaajasta, jonka vaikutus populaarikulttuuriin on huomattava. – Kuulin sedältäni tästä Hawe Schneiderin esittämästä kappaleesta jo Macabrea perustaessani. The Beatlesin kuunteleminen opetti minulle, miten tehdään harmonioita. Karaoken kuningas Hannoverin vampyyriksi kutsuttu Fritz Haarmann (1879–1925) on päätynyt Macabren biiseihin kahdesti: ensin Gloom-debyytin kappaleeseen Fritz Haarmann the Buthcer, sitten Murder Metalin biisiin Fritz Haarman der Metzger. – Toinen uusista Gein-kappaleista, hieman countryvaikutteinen biisi, päätyi bonusraidaksi. Lance Lencioni korostaa, että oli sattumanvaraista, että Ramirez-kappale päätyi taas avaamaan levyn. Lencioni löysi kappaleesta klovniasuisen miehen esittämän karaokehenkisen version ja päätti, että herkullisin tapa tulkita kappale on kopioida klovnin esitystapaa omaa laulusoundia unohtamatta. Lauloin Elvistä, The Beatlesiä, Johnny Cashiä. Gein toimi inspiraationa niin Psykon (1960) Norman Batesille, Texasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacelle kuin Uhrilampaiden (1991) Buffalo Billille. Ajattelin, että minun täytyy kuulla se biisi. Ei sillä, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Hän palaa laulunaiheeksi uuden levyn biisillä Your Window Is Open. Totesimme, että nämä vanhat biisit ovat kelpo kamaa, otetaan ne käyttöön nyt. Slaughter -albumilla. Macabren Grim Reality -ep:llä julkaistu kappale Ed Gein on kuitenkin kolme vuotta Slayer-klassikkoa vanhempi. Ja tietenkin myös lastenlevyjen tahtiin, joita äiti minulle osti, kun olin pikkumuksu. Kitarasta innostuin 13-vuotiaana, kun The Monkees -sarja alkoi pyöriä televisiossa. Ostin läjän levyjä ja lauloin niiden mukana mahdollisimman hyvin alkuperäisten tavoin. Corpse Violator löysi tiensä levylle saakka. Corpse Violator vaati vain hieman nopeuttamista ja uudet sanat, ja valmista tuli. – Saksalaissyntyinen ystäväni käänsi kappaleen, että ymmärtäisin mitä siinä sanotaan. Joskus sanoitukset ovat minämuodossa, murhaajan näkökulmasta, mutta se on vain tapa kuljettaa narratiivia.” 34. – Mietin, miten perustelisin sen, että palaamme samoihin tyyppeihin. Ja luovuuteni tuskin vie enää tekemään kokonaista teemalevyä yhdestä tyypistä, vaikka esimerkiksi John Wayne Gacystä saisi sellaisen kokoon helposti. Minulle kertyi varmaan sadan hittiklassikon karaokerepertuaari. Kävin muistelemaan kaikkia vanhoja klassikkobiisejä ja päätin ottaa ne taas haltuun
Minulla oli muistivihko mukana. Jo vain. Sen idea on lähtöisin John Wayne Gacystä [1942–1994], sarjamurhaajasta, joka esiintyi aikoinaan monissa hyväntekeväisyystapahtumissa ja lastenjuhlissa Pogo-klovnin hahmossa. Siellä me olimme, viisi tuntia kerrallaan samassa huoneessa hänen kanssaan. Seuss. Rakastan teknistä kamaa kuten Spastic Ink ja Blotted Science, mutta toivon oman musiikkini olevan sellaista, joka pärähtää soimaan päässäsi kesken työpäivän. Ne tekevät musiikistamme vain hullumpaa, sairaampaa. Ei Black Sabbathin vaikutustakaan sovi ohittaa, kuulin heitäkin jo muksuna ja heidän biisinsä rimmasivat aina. Mikäpä minä olen Lencionia korjaamaan, puoli kahdelta aamuyöllä. Kuulostaahan se pöljältä, mutta fanimme näemmä pitävät siitä. Vuonna 1992 Lencioni matkasi seuraamaan Jeffrey Dahmerin oikeudenkäyntiä, jälleen äitinsä seuranaan. Mutta viitteet niin klassiseen, jazziin kuin bluesiin ovat tervetulleita. Muistivihkoni ovat täynnä puolivalmiita tekstejä murhaajista, joista emme ole koskaan laulaneet. – Kyllä, 1990-luvun alkupuolella. Useimmat tekstini etenevät kuin uutiset, mutta sekoittaen faktaan riimejä ja musiikkia. – Niin, hän tosiaan taisi tuntea Dahmerin. Lencioni on aina kokenut huumorin kumpuavan siitä, että karmeat aiheet kääntyvät lauluiksi, joissa ei tingitä riimeistä. Ne ovat hyppy yhä syvemmälle näiden kammottavien tyyppien ajatuksiin. Lance Lencionin ajatukset kulkeutuvat leppoisampiin aiheisiin. Myös aiemmin suunniteltu julkaisupäivä oli osuva, Halloween-lauantai lokakuun lopussa. – Olin oikeudenkäynnissä vain muutaman metrin päässä Dahmerista. Harvat tapaukset ovat kiinnittäneet huomioni viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka onhan meillä tietenkin biisi BTK-murhaajasta eli Dennis Raderistä, joka saatiin kiinni vasta 2005. Hän haastatteli minua muun muassa dokumenttiinsa Albert Fishistä. Taktikoin enkä juonut kahvia vaikka oli aikainen aamu. Hän intoutuu kehumaan belgialaista Orvall-olutta suosikikseen. – Mutta hei, nuo jutut eivät ole pelkkä humoristinen kevennys. Minä, äiti ja murhaaja Tähän on hyvä pysäyttää ja pyytää Lencionia tarkentamaan. Ja olenhan minä ehtinyt nähdä paljon elokuvia sarjamurhaajista, osa niistä on todella hyviäkin. Kyse ei todellakaan ole heidän tekojensa hyväksymisestä. Mutta vuosien saatossa hän on hyväksynyt, että tämä on työtäni. Olen korostanut, että minähän vain kerron tarinoita näistä tyypeistä, ja hän on ajatellut, että sehän on oikeastaan mielenkiintoista. Hän on sen verran nuori, ettei päässyt aikoinaan tapaamaan Gacyä. – Jos lauluni jotain tekevät, ne tuomitsevat nämä tyypit ja korostavat, että he ovat pahoja ihmisiä. Omistan Gacyn hienoimman maalauksen, se on nimeltään Pogo Circus ja se toimi inspiraationa Carnival of Killersin kannelle. Kiitos älyluuri ja Dr. Nyt hänellä on työn alla John Wayne Gacy -dokumentti, johon hän kaipaa kommenttejani. Hän maalasi sen minulle tilaustyönä. Jotain me teemme oikein. Keksin idean jo 1992, kun sain maalauksen käsiini. Lencioni ei myöskään päivitä tietämystään sarjamurhaajien asemasta populaarikulttuurissa. – Kaikki juontaa Dr. – Oletko koskaan vieraillut tivolissa. Mutta karnevalistista se varmaankin on, hypimmehän me tunteesta ja tunnelmasta toiseen, brutaalista death metalista veikeään melodiaan ja päinvastoin. Kappale päätyi bonusraidaksi, mutta Tšikatilo piirtyi kansikuvaan Gacyn, Geinin, Haarmannin ja kumppanien seuraksi. päivä marraskuuta. – En minä halua lukea näistä tyypeistä koko ajan, se ei ole mukavaa luettavaa. Hän on aina sanonut, että se on aivan kammottavaa. Sehän on meidän tavaramerkkimme: leikkaamme death metalista äkkiarvaamatta lapsekkaan iloiseen melodiaan ja rytmiin. Samalla mielenkiinnolla hän lähti kanssani Dahmerin yleisölle avoimeen oikeudenkäyntiin. Julkaisupäivät ovat jälleen yksi muistutus siitä, että Macabren rujon taiteen ytimessä on paikkansa huumorille. Mutta erityisen kiinnostavia ovat sarjamurhaajia käsittelevät dokumentit, joita ystäväni, elokuvaohjaaja John Borowski tekee. Yksikään biisini ei sano, että hei, tehkää niin kuin nämä tyypit tekivät. Nykyään hän tekee sitä ainoastaan, kun jokin fakta täytyy tarkistaa uutta sanoitusta varten. Johtunee historiastani rockklassikoiden parissa, että pyrin tekemään tarttuvaa musiikkia. Oopperalaulutaitojaan Lencioni hyödynsi ennen kaikkea venäläistä klassista sävelmää mukailevalla kappaleella, jonka aihekin kumpuaa idästä: pahamaineinen sarjamurhaaja Andrei Tšikatilo (1936–1994) kylvi kauhua Neuvostoliitossa viranomaisten kommentoidessa, ettei maassa ole sarjamurhaajia. Nykyään selvitän faktat nopeasti älypuhelimeni avulla. Seuss Takavuosina Lencioni teki jatkuvasti tutkimusta sarjamurhaajien taustoista Macabren biisejä varten. – Ystäväni, kertakaikkisen upea kuvataiteilija, teki tuon kannen. Klassinen musiikki on parasta mitä tiedän, suosikkisäveltäjäni on Bach. Kriminaalipsykologian ja rikollisten profiloinnin varhaisvaiheita käsittelevä Netflix-sarja Mindhunter on tuntematon muusikolle, jonka ainoa tietokone ja samalla nettiyhteys on puhelimessa. Siinä ei olisi mitään tolkkua, eivätkä fanimme innostuisi sellaisesta. Olet siis ollut yhteydessä John Wayne Gacyyn. Mistä levyn teema sai alkunsa. Ajoimme ensimmäisellä kerralla viiden ja puolen tunnin matkan rumpalimme Dennisin kanssa, ja seuraavalla kerralla äitini ja hänen ystävättärensä lähtivät mukaan. Se oli taas yksi ainutkertainen kokemus, aivan kuten Gacyn tapaaminen. Derf Backderfin vuonna 2012 ilmestynyt, kehuttu My Friend Dahmer -sarjakuva, jossa Backderf muistelee kouluvuosiaan Jeffrey Dahmerin luokkatoverina, on sentään Lencionille tuttu. Taisin tavata Gacyn kolme kertaa. Olisipa minulla ollut se jo kauan sitten, olisin säästynyt tuhansilta kirjojen äärellä vietetyiltä tunneilta. Jos olisin lähtenyt vessaan, olisin menettänyt aitiopaikkani saman tien. Mutta pidän miltei kaikenlaisesta musiikista, puhuttiin sitten fuusiojazzista, punkista tai death metalista. Totean vain, että hyväähän se Orvall on. Lencioni vakavoituu korostamaan, etteivät hänen musiikillinen uransa ja kiinnostuksensa ihmisyyden makaaberiin puoleen tee hänestä sarjamurhaintoilijaa. Aloin kirjoittaa Dahmer-levyn biisejä oikeudenkäyntiä kuunnellessani. Kuten kokonaisuuteen sopii, Carnival of Killers julkaistiin perjantaina 13. Ystäväni oli melkoisen friikahtanut sarjamurhaajiin, hän kävi tapaamassa Gacyä ja näytti minulle yhteiskuvia heistä. – Enpä tiedä, en koe että musiikissa kuuluu erityisemmin mikään rentous. Tein niin, ja myöhemmin menin itsekin tapaamaan häntä. Hän rohkaisi minua kirjoittamaan Gacylle. Mutta riimitellessä tärkein vaikuttajani on Dr. Vaihtelevuus on valttia, pidän monenlaisesta musiikista. Tiesin, että se minun pitää nähdä. – Tuskinpa kuitenkaan kuulet minun koskaan tekevän raptai dancebiisiä. 35. Uusien aiheiden etsimiseen ei siis ole tarvetta. Enköhän minä esittele hänelle Pogo Circus -maalaukseni. Kannen karnevaalitunnelmissa nähdään kaikki Carnival of Killersin käsittelemät sarjamurhaajat. Haastattelijan kotimaa on näemmä muuttunut Suomesta Belgiaksi. Joskus sanoitukset ovat minämuodossa, murhaajan näkökulmasta, mutta se on vain tapa kuljettaa narratiivia. Seussin lastenkirjoihin, joita rakastin lapsena. – Äitini ei pidä musiikistamme lainkaan
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 02.11.2020 14:13:34 02.11.2020 14:13:34
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 02.11.2020 14:13:34 02.11.2020 14:13:34
IKUISEN NUORUUDEN LÄHTEELLÄ 38
Kotoaan Göteborgista Skype-videpuhelulla tavoitettu Stanne viittilöi jatkuvasti käsillään. Laulajan ilme muuttuu vuoroin hymyileväksi ja vakavaksi, kun hän summailee viimeistä kahtatoista kuukauttaan. Dark Tranquillity on sen laulajalle Mikael Stannelle paljon enemmän kuin vain bändi. K eikan intron päätyttyä Dark Tranquillity murjoo käyntiin ensimmäisen kappaleen aloitusriffin. Stannen energia ei hiivu keikan aikana, ja esiintymisen päätyttyä hänet löytää juttelemasta fanien kanssa tuntikausien ajan, minkä jälkeen hän suuntaa keikkakaupungin yöhön maistelemaan hyviä oluita paikallisten tuttavien kanssa, tai vaikkapa katsomaan myöhemmin alkavia keikkoja. Se elämäntapa, joka vei nyt 46-vuotiaan Stannen tien päälle 16 vuotiaana, on hänelle paljon enemmän kuin työ tai ura. Kulissien takaa esiin astellut, hymyilevä Mikael Stanne suorastaan syöksyy lavan etuosaan heittelemään ylävitosia kappaleen melodioita hoilaavien fanien kanssa ja mylvii sanoitusrivejä nenä nenää vasten, kuulijoita silmiin tuijottaen. Mikael Stannelta odotetaan loputonta energiaa ilta, kiertue ja albumi toisensa perään. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT DANIEL FALK, JOHAN WALLQVIST IKUISEN NUORUUDEN LÄHTEELLÄ 39. Se on Stannen suojakuori ihmiselon ristiriitoja vastaan. Mutta yrittäkääpä toistaa sama tuhansia kertoja 30 vuoden aikana ympäri maailmaa matkustaen. Niin kenties pitäisikin, koska juuri tähän moni muusikko pyrkii. Kuulostaako unelmien elämäntavalta. Yhtyeensä uudella Momentalbumilla hän laulaa ihmisyyden todellisesta luonnosta
– Löysimme Kreatorin Flag of Hate -ep:n. Sama asia tietenkin pelotti vanhempiani, ja heidän pelkonsa teki fanittamisesta vain siistimpää. – Minusta tuntuu kuin siitä olisi maksimissaan parikymmentä vuotta, kun kaivelin isäni levyhyllystä kaikkea 60ja 70-luvun rockia niin kauan, että vanhempani ostivat minulle mankan omaan huoneeseeni, Stanne muistelee. – Seuraavat vuodet olivat yhtä tape tradingiä, pienten keikkojen soittamista, toisten keikoilla käymistä, kaljan kittaamista ja Tukholman metalliporukoiden haastamista. Siellä tapasin Tomas Lindbergin, Björlerin veljekset ja muut ensimmäistä kertaa, ja tunsin heti yhteyden välillämme. Samassa laulaja onkin puheissaan 1980-luvun alkupuolella. Se adrenaliinipurkaus oli ennenkokematonta. Se oli ensimmäinen oma kasettini ja kului muuten puhki aika nopeasti. – Voimakkain kokemus tuossa treeniksellä käynnissä oli se, että olin ensimmäistä kertaa läsnä tilanteessa, jossa soitettiin samassa tilassa koko bändin voimin silkkaa metallia ihan helvetillisellä voimakkuudella. Ihme kyllä sain vanhempani hankkimaan minulle Iron Maidenin Powerslaven [1985]. Mutta minähän olin juuri siinä välissä enkä meinannut sopia mihinkään! Enkä ole tainnut sopia vieläkään. Saimme kuunnella niitä, kunhan ”me pikku paskat” emme vieneet niitä koteihimme. – Nyt kun olen ollut vuoden poissa lavoilta ja minut on muun bändin tavoin pakotettu pysähtymään, kuluneet vuosikymmenet ovat kirkastuneet silmissäni ja luulen ymmärtäväni itseäni hieman paremmin kuin ennen. En halunnut päästää irti bändielämästä ikinä. – Ensimmäinen yhteinen missiomme oli löytää death metalia. Sitten hän muistuttaa, että ”olihan teilläkin Sentenced ja vaikka mitä”. Herääminen Stanne pyörittelee, että kiertävän muusikon elämäntavan pyörteissä saattaa käydä helposti niin, että vuodet, keikat, kiertueet ja albumit sulautuvat yhdeksi jatkumoksi, josta ei aina malta nauttia täysin rinnoin. Hankimme kitarat, ja naapurissamme asui kundi, joka soitti rumpuja. Sen voiman myötä kaikki epävarmuus, itsensä etsiminen ja teiniahdistus oli tiessään. Meillä oli nopeasti aika omanlaisemme, vähän black metalille flirttaileva tyylimme, At the Gatesin tyy40. Maantieteelliset etäisyydet olivat naurettavan pieniä! Minä, Niklas, Anders [Jivarp, rummut] ja Martin [Henriksson, basso ja kitara, 1989–2016] asuimme kadun yhdellä puolella, ja At the Gatesiä muodostettiin sen toisella puolella. Tai aluksihan me olimme Septic Broiler. Stanne naureskelee leveä hymy kasvoillaan kertoessaan miten yksityiskohtaisesti muistaa sen, kun raskas musiikki vei mennessään. Seuraavien kuukausien aikana en kuunnellut mitään muuta, ja tavallaan olen sillä tiellä yhä. – Tiedätkö, mitä ”Göteborg-skene” 90-luvun alussa tarkoitti. Stannen mukaan kyse ei ollut koskaan varsinaisesti bändien välisestä kilpailusta, vaan ennemminkin yhteisen intohimon valjastamisesta. Kaikki oli sellaista tulevaisuudesta täysin piittaamatonta, välitöntä ensimmäisten kännien ja ehkä samalla hieman musiikinkin treenaamista. – Tapasin Niklasin [Sundin, kitara, 1989–2016] yläasteella, ja onneksi tapasin, sillä hänen kaverillaan sattui olemaan seitsemän vuotta meitä vanhempi isoveli. Nuoret lähtevät opiskelemaan tiettyihin kouluihin tai päätyvät tiettyihin työpaikkoihin. Perheet olettivat, että asiat menevät kuten ovat aina menneet. Juuri siksi tämä pysähtyneisyys on ollut erittäin tervetullutta ja terveellistä. Vanhempana ihan vastaavaa intoa ei enää löydy. – Samalla kun elimme täysillä hetkessä, kuten tuon ikäisille jätkille parhaiten sopii, bändit alkoivat vyöryä omiin suuntiinsa hullulla vauhdilla. – Siinä samalla muodostui Dark Tranquillity. Vielä kymmenen, kahdentoista ikävuoden kieppeillä valtaosa Stannen rahoista meni levyjen sijaan actionfiguureihin. Sitä ei löytänyt 90-luvun alun Göteborgista kovin helposti! Kun joku sai jostain käsiinsä Autopsyn, Atheistin, Deathin tai Obituaryn viimeisimpiä tekemisiä, nauha levisi niin moniin kopionkopioihin kuin mahdollista. Joukossamme tiivistyi valtava näyttämisenhalu tehdä jotain todella outoa, odottamattonta ja arveluttavaa. – Kaikki oli yhtäkkiä täysin selvää. – Ei kulunut nimittäin aikaakaan, kun mietimme Niklasin kanssa, voisimmeko saada vastaavanlaista meteliä aikaiseksi itsekin. Yhteisö Stanne ei peittele huvittuneisuuttaan, kun kerron, miten myyttiseksi Göteborgin melodisen deathin skene suomalaisten silmissä jo 1990-luvulla muodostui. – Grotesquen treeniksellä käytyäni ympärilläni oli yhtäkkiä tiivis yhteisö täynnä loputonta juhlimista ja metelöintiä. – Tiesin aina eläväni tavallaan äärimmäistä elämää, joka saattaa vaikuttaa monen silmissä mielipuoliselta suorittamiselta, mutten ymmärtänyt olevani kuin riippuvainen siitä kaikesta. – Se vastakkainasettelu oli mieletöntä! Olit joko ”jostain synanössöilystä” tykkäävä luuseri tai rankka hevijäbä, etkä voinut olla molempia. Ne olivat niitä hykerryttävän innostuneita hetkiä, jotka saivat hamuamaan lisää, lisää ja lisää musiikkia. – Tämä rumpali oli kutsuttu Grotesque-nimisen paikallisten jannujen bändin koesoittoon, ja hän halusi minut mukaan, koska ei tohtinut mennä sinne yksin. – Se oli tietenkin eräänlaista kapinahenkeä. Onneksi emme pitkään! Jäseniä ehti vaihtua, soittimet siirtyivät kädestä toiseen ja kaikki haki hieman muotoaan, mutta on ihan käsittämätöntä, mikä määrä demoja näissä porukoissa syntyi ehkä neljässä vuodessa. – Teimme viimeisimmän keikkamme vuosi sitten, lokakuussa 2019, ja jos jokin asia on tullut sen jälkeen selväksi, niin se, että minä todella tarvitsen musiikkia ja keikkoja. Nyt tiesin, että TÄTÄ haluan tehdä. Aika Dark Tranquillityä, vai mitä. – Metallissa kiehtoi se yhteisöllisyys ja genren kokonaisvaltaisuus. Grotesquesta tuli myöhemmin At the Gates. – Lelut saivat jäädä oikeastaan vasta sitten, kun vähän vanhemmat ja tietenkin helvetin kovan oloiset jätkät alkoivat tehdä koulussa selväksi, että vain metalli on oikeaa musiikkia. En halunnut sen loppuvan koskaan. Ja olimmehan ihan paskoja itsekin, joten asetelma oli vain reilu. Se oli pieni joukko samojen katujen varsilla asuvia äärimetallista innostuneita räkänokkia, jotka harjoittelivat kaljanjuomista yhdessä, Stanne hekottelee. Ihan paskasti kyllä, mutta tärkeintä oli, että tunsimme rumpalin. Kokeilin kyllä vähän kaikenlaista harrastamista urheilua myöten, mutten koskaan tuntenut oikein mitään omaksi jutukseni tai kuuluvani mihinkään. Kaikki muu oli siitä alkaen toissijaista. – Olin aika outo, ahdistunutkin teini. Koko maailmankuvani räjähti ja rakentui saman tien uudelleen, kun kuuntelin Mille Petrozzan sylkevän silmittömällä raivolla sanoja niiden sahaavien riffien rinnalla. Mietipä Depeche Modea yhdistymässä äärimetalliin. Hän tiesi täsmälleen, missä metallissa mennään, ja hänellä oli älyttömästi vinyyleitä. Koko ajan. Siihen asti muusikot olivat olleet minulle etäisiä, myyttisiä olentoja. Se oli vavisuttava, sanoinkuvaamaton tunne. – Paikallisen radiokanavan aalloilta löysin Depeche Moden ja Kraftwerkin, jotka edustivat minulle pitkään hyvän musiikin todellisinta olemusta, eikä se olettamus ollut muuten ihan väärä. Sekä fyysisesti että henkisesti, Stanne sanoo
”Tiesin aina eläväni tavallaan äärimmäistä elämää, joka saattaa vaikuttaa monen silmissä mielipuoliselta suorittamiselta.” 41
”Keikkapäivien aamut ovat hetken ajan pieniä maailmanloppuja. Saavutan aina vuorokauden sisällä sekä kaikkein korkeimmat tunnehuippuni että syvimmät pohjakosketukseni." 42
Asia oli sitä myöten selvä. – Esimerkiksi Fiction [2007] on albumi, jota minulle tullaan toistuvasti hehkuttelemaan. Näytänkö ihan pöljältä, kaadunko jonkun soittimen johtoihin tai kulkeeko ääneni sittenkään hyvin. Jivarp sattui olemaan ainoa, jonka vanhemmilla oli varaa rumpuihin, ja hän oli meistä urheilullisin. Kutsumus Stannen mainitsema ”muotonsa hakeminen” tarkoitti Dark Tranquillityn tapauksessa erityisesti sitä, että vielä vuonna 1993 ilmestyneellä Skydancer-debyytillä mikinvarresta löytyi sittemmin In Flamesistä tunnettu Anders Fridén. Muut olivat huolissaan lähinnä siitä, osaanko soittaa kitaraa samalla kun laulan. – Kun pääsimme ensimmäiselle kiertueellemme Six Feet Underin kanssa, meidät tempaistiin suoraan Göteborgin paikallisilta nuokkareilta ja klubeilta Amsterdamiin. – Anders oli ujo, mutta myös itseäni on aina jännittänyt hypätä lavalle, ja se on asia, joka on korjattavissa pienellä määrällä nestemäistä rohkeutta, Stanne sanoo osoittaessaan kädessään olevaa olutpulloa. Sain siitä suurimmat sävärit. Damage Donen [2002] ja Characterin [2005] kiertueet olivat kestäneet iäisyyden, ja meillä oli päällä älytön draivi. Aika pian sain huomata, että adrenaliini pitää kyllä huolen kaikesta tuosta, kunhan vain uskaltaa ottaa sen ratkaisevan askeleen lavan takaa yleisön eteen. – Aluksi suhtauduimme kiertueisiin kuten nuorien jätkien varmasti kuuluukin: saamme muutaman viikon ajan ruokaa ja juopoteltavaa ilmaiseksi, joten kuka välittää, jääkö siitä kaikesta käteen kruunuakaan. Elämäni pyöri sataprosenttisesti metallin, bändien ja keikkojen ympärillä, ja ummistin ”hetkeksi” silmäni kaikelta muulta. Paluuta ei ollut. Minä taas en muista sen teosta oikeastaan mitään. siinähän se ”skene” syntyikin. Tiesin, että haluan olla mukana porukassa, mutta olin mielestäni totaalisen paska kitaristi, alusta alkaen valovuoden Niklasta jäljessä. Se on hurja tahti, varsinkin kun albumien väliin on mahtunut aina kymmeniä, jopa satakunta keikkaa käsittäneitä kiertueita. Samalla nämä kaksitoista albumia muodostavat hämmästyttävän tasavahvan tuotannon. – Oli käsittämätöntä huomata, miten nopeasti sana Dark Tranquillitystä oli kiirinyt paikkoihin, jotka olivat meidän perspektiivistämme toisella puolen maailmaa. Itsetunto Moment on Dark Tranquillityn kahdestoista albumi 27 vuoden sisällä, mikä tarkoittaa uutta levyä keskimäärin reilun kahden vuoden välein. Samaan aikaan bändin todellinen potentiaali alkoi valjeta Stannellekin. Stannen silmissä bändin katalogiin mahtuu yläja alamäkiä. Se oli nopeasti kuitattu juttu, kun totesin että en osaa, mutta en muuten osaa soittaa sitä kitaraakaan. Muistelen Anders Fridénin kertoneen Infernon numerossa #142, että hän oli aluksi laulaja vain sen takia, että oli pakko, ja saaneensa jopa paniikkikohtauksia kesken keikkojen oltuaan niin ujo ja varautunut. Tai ”etäisempiä albumeita ja vaikeita henkilökohtaisia aikoja, joihin ne sitoutuvat”, kuten hän asian muotoilee. Ainoa ongelma oli, että puskin aika paljon muita asioita sivuun. Andersilla taas oli pisin tukka, joten oli vain luonnollista, että hänestä tuli laulaja. – Ainoa asia, joka Dark Tranquillityssä ei tuolloin toiminut, oli nimenomaan klikki minun ja Niklasin sekä Andersin välillä. Olin hetken aikaa jättämässä koko bändin. Oli vähällä, ettei kuvio toistunut jo Skydancerin äänityksissä, mutta todellinen asioiden loksahtelu odotti vielä itseään. Kirjoitimme Niklasin kanssa kaikki sanoitukset, ja aina kun Anders oli omilla teillään, lauloin treeneissä. Huomasimme, että hehän soittavat täysin erilaista metallia, vaikka vaikutteet ja tietyt pelimerkit olivatkin aluksi samanlaisia. Olin täysin sekaisin siitä tunteesta, jonka saavutin vain kiertueilla. – Sattumankaupat jatkuivat, minun onnekseni, sillä Anders oli aika paljon pois treeneistä. Kävin jatkuvasti keikoilla, ja halusin tuoda omaan esiintymiseeni Morbidin kaltaisten black metal -bändien intensiteettiä, thrashmetallista vimmaa Kreatorin hengessä sekä aidon vilpitöntä vuorovaikutusta yleisön kanssa. – Koko Dark Tranquillityn ”työnjakohan” oli aika lailla sattumien summaa, suoranainen vahinko, Stanne sanoo. – Minä ja Niklas soitimme kitaraa, koska meillä sattui olemaan kitarat. – Itse ymmärsin jonkinlaisen ”Göteborg-soundin” olemassaolon vasta sitten, kun Nihilistin, Tiamatin, Katatonian ja muiden tukholmalaisten bändien tyypit alkoivat käydä täällä keikoilla. – Niiden vuosien aikana tunsin ensimmäistä kertaa olevani osa jotakin. En oikein tiennyt mitä tehdä, etten sotkisi porukan välejä mutta olisin yhä mukana. Olin niin stressaantunut kaikesta 43. En jaksanut enää välittää koulusta, vaikka luin paljon jo tuolloin. Ihmiset eivät ainoastaan osanneet kirjoittamiamme sanoituksia ulkoa, vaan hoilasivat joka ikisen kitaramelodian mukana ja tulivat esittelemään keikkojen jälkeen DT-tatuointejaan. – Kaksi ensimmäistä kiertuetta ja kolme albumia riittivät minulle, jotta olin varma. – Koen itseni todella onnekkaaksi, että löysin niin voimakkaan kutsumuksen niin varhaisessa vaiheessa elämääni, alle parikymppisenä. Vaikka yhtä aikaa Niklas Sundinin kanssa kitaransa hankkinut Stanne treenasikin soittamista kuin vimmattu, hän myöntää tienneensä jo bändin alkutaipaleella, ettei kuusikielisen kurittajan tontti ole hänelle oikea paikka. – Se kiertue ja sitä seurannut Etelä-Euroopan-kierros Enslavedin ja muutaman muun bändin kanssa sementoivat entisestään ajatusta, että tätä haluan tehdä koko elämäni. Skydancerin äänitykset olivatkin valtavan stressaavia, ja saimme alussa aika vääränlaisen kuvan studiotyöskentelystä. Viimeistään The Gallery -albumin (1995) myötä Dark Tranquillity lunasti toden teolla paikkansa 1990-luvun melodeath-aallon vahvimpien suorittajien joukossa. pit pitivät yhä enemmän thrashistä ja niin edelleen, kunnes... Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan, kun sain revitellä lavalla ihmisten edessä. Se on niitä harvoja kertoja tässä bändissä, kun kemiat eivät vain porisseet oikealla tavalla. Stanne välttelee kulunutta fraasia ”syntynyt lavalle”, mutta myöntää hyökänneensä välittömästi mikrofonin varteen Fridénin poistuttua bändistä. Dark Tranquillityn faneista löytyykin helposti liputtajia sen jokaiselle albumille. – Kun Anders sitten lähti, sain viimein möläytettyä ulos, että haluan huutaa. Ihmiset tuntevat sen yksityiskohtaisesti ja kertovat, miten merkittävä levy se on. – Voisin kai kutsua itseäni jonkinlaiseksi työnarkomaaniksi, koska henkilökohtainen elämäni ja tämä bändi on välillä vienyt minut tilaan, jossa kuljen laput silmillä pitelemätöntä tahtia eteenpäin, Stanne pyörittelee. – Vapauduttuani kitarahihnana tunnetusta kahleesta tiesin heti, mitä haluan tehdä. Muistan hyvin sen hetken, kun tuijotin Chris Barnesia nightlinerissa joidenkin illanistujaisten aikana ja mietin itsekseni, että jumalauta, tästä harrastelustahan voi vielä tulla oikeasti jotain. Ihan sama, olisiko se hetkellistä vai ei. – Aluksi ongelmani oli lähinnä se, että hermoilin liikaa, munaanko itseni lavalla. Se ei vain toiminut. Sitä paitsi hän ei tainnut omistaa tuolloin mitään soitinta! – Niin siistiä kuin kaikki bänditoiminta olikin, en kokenut oloani oikein mukavaksi
Se kuulostaa pahalta, tiedän, mutta meidän tapauksessamme tuo tarkoittaa lähinnä spontaanimpaa studiotyöskentelyä. Se oli aivan helvetin pelottavaa, koska olin rakentanut suuren osan elämästäni ja ”Ymmärrän hyvin, miksi bändit lopettavat ja tekevät paluun joidenkin vuosien jälkeen. Taisin rakentaa itsetuntoni viemällä itseni todellisille äärirajoilleni. – Lopputuloksena syntyi aika oudolla tavalla kiehtova albumi, joka on puoliksi metallia ja puoliksi jotain ihan muuta. – Projector [1999] oli jotain ihan toista kuin mikään, mitä olimme tehneet aiemmin. Samaa ei Stannen mukaan voi sanoa Projectorin seuraajasta, vielä kokeellisemmasta Havenistä (2000). Meillä sattui olemaan Projectorin äänitykset kesken ja olin päättänyt haastaa itseäni myös niiden suhteen. Tässä työssä voi helposti käydä niin, ettei mikään muu tunnu enää miltään, jos antaa elämäntavan määrittää itseään liikaa.” 44. – Olin jokaisen keikan jälkeen todella häpeissäni, koska en suoriutunut hyvin. Stanne varoo dramatisoimasta tarinaansa liikaa, mutta myöntää olleensa noina vuosina, 2000-luvun avausvuosikymmenen puolivälissä, paikoin todella peloissaan. Koko hyppyhän kesti vain hetken, mutta se tuntui ikuisuudelta. Jätimme biisit poikkeuksellisen avoimiksi ennen studiota, ja jos jokin levymme on studioalbumi, niin Projector. Biisit vietiin treenikseltä studioon aika nopeasti ja levy äänitettiin ennätysajassa. Siispä kirjoitimme levyn puolittain uusiksi tien päällä. – Huonompi juttu oli, että ääneni oli ruvella jo muutenkin, enkä hallinnut minkään sortin tekniikoita. Äänestäni oli jäljellä vain rauniot, ja jouduin huutamaan studiossakin aivan liian kovaa, mutta... – Martin [Brandström] oli juuri liittynyt koskettimineen bändiin, äänitimme levyä Fredman-studiolla Fredrik Nordströmin kanssa ja kaikki olivat todella innostuneita kokeilemaan kaikenlaista uutta. Yritin vain kovempaa ja kovempaa. jollain hemmetin tavalla se toimi silti. Juuri kun Stanne oli löytänyt tekemiseensä vankkuutta ja määrätietoisuutta, hän joutui kyseenalaistamaan kaiken. – En kuulosta Damage Donella yhtään itseltäni. Nautin siitä täysin rinnoin, ja luulenpa, että määrittelimme aika paljon tulevaisuuttamme keksimällä itseämme uudelleen. Tuhosin ääneni täydellisesti. – Fredman-studion lähellä oli valtava nosturi, josta saattoi hypätä benjin 85 metrin korkeudesta. Siitä olisi voinut syntyä jotain todella mielenkiintoista, vaikkei se olisikaan toiminut kiertueella yhtä hyvin. – Se on muutenkin albumi, jota leimaa eräänlainen... Yleisö ei pannut sitä juurikaan merkille, ja monesti fanit tulivat hehkuttelemaan, että keikka oli aivan täydellinen. kiire. Äänesi kuulostaa omalaatuisella tavalla hyvältä vielä Damage Donella, mutta sitä seuranneilla kiertueilla tai Live Damage -dvd:llä et tainnut olla aivan oma itsesi. – Se huutaminen oli nimittäin täysin kontrolloimatonta ja satutti ääntäni pahasti. Ehdin jo maalailla uhkakuvia elämästäni, jossa ei ole Dark Tranquillityä. – Olimme kirjoittaneet todella verkkaisen, tunnelmoivan ja elektronisen levyn, kunnes lähdimme kesken äänitysten pienelle kiertueelle ja kokeilimme soittaa materiaalia livenä. – Damage Done -kiertueiden loppupuolella olin hetken ihan varma, että tämä on tässä. Olin suuren osan Havenin ja Damage Donen kiertueista ikään kuin puhekiellossa, koska keikoista toipuminen vei niin paljon aikaa enkä edes pystynyt puhumaan kunnolla. Vuosituhannen taitteen äänityksiin liittyy muisto, joka saa Stannen ensin huvittumaan, sitten vakavoitumaan. Samalla se oli tietynlainen erilainen, pysähtynyt hetki Dark Tranquillityn historiassa. Fictionin kautta Stanne koukkaa vuosituhannen vaihteeseen, aikaan, jona Dark Tranquillity äänitti kokeilevia ja bändin kannalta käänteentekeviä albumeita. – En ole varmaan koskaan huutanut niin paljon! Se oli sellaista kuolemanpelon ja paniikkikohtauksen sekaista rääkymistä. Se ei toiminut ollenkaan. – Kiersimme Projectorin tiimoilta paljon, ja olimme ihan hullaantuneita kaikkiin syntikkakokeiluihin sun muihin ja halusimme viedä sitä kaikkea vielä pidemmälle, mutta puolessavälissä Havenin tekoa aloimme epäillä itseämme. Koska musiikkimme oli kokeellista ja erilaista, halusin ääneltäni jotain samanlaista, ja aloin heittäytyä todella kauas mukavuusalueideni ulkopuolelle. Yllytyshulluna otin tietenkin haasteen välittömästi vastaan, Stanne pudistelee päätään. Vaihdoimme levy-yhtiötä, olimme täysin kahleettomia, äänitimme albumin omasta pussistamme ja otimme aikamme. Vaikken haluaisi elää sitä aikaa enää koskaan, pidän siitä levystä tätä nykyä paljon. En pystynyt puhumaan viikkokausiin. Pelko Varmuuden vastapainoksi syntyi myös ennakoimatonta epävarmuutta. Se oli sellaista säälittävää pihinää, eivätkä turhautuminen ja pelko auttaneet asiaa lainkaan. – Kiertueet olivat jotain paljon pahempaa. levyyn ja elämääni liittyvästä, että purin sitä kaikkea sanoituksiin, joiden alkuperää en tiedä enää itsekään. Aivan väärillä keinoilla. Mutta se ei auttanut, koska olin itse niin maassa, ettei mikään vakuuttelu kääntänyt sitä. Tai siis emme saaneet sitä toimimaan kunnolla metallibändin asenteella. – Levylle päätyi kaikenlaisia outoja koneita, pianoja, sovituksia ja tietenkin ensimmäistä kertaa kunnolla myös puhtaita laulujani. Tunsin kuolevani! Se tuntuu pieneltä jutulta nyt, mutta tuo kokemus heijastui elämääni pitkään. – Näiden albumien teko oli minulle tärkeää siksi, että ymmärsin meidän voivan yhdistellä pitkälti kaikkea sitä, mitä musiikissa rakastan. Näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että meidän olisi pitänyt uskaltaa mennä alkuperäiseen ääripäähän asti
Tarve juontuu siitä, mistä hän kirjoittaa Moment-albumilla: pettymyksestä ihmisyyteen ja halusta yrittää ymmärtää sen tulehtuneimpiakin puolia. – Ymmärrän hyvin, miksi bändit lopettavat ja tekevät paluun joidenkin vuosien jälkeen. When you are identical to none”, Stanne laulaa Moment-albumin kappaleessa Identical to None. Moment on täynnä haluani yrittää ymmärtää ihmisiä itsekkäiden tekojen takana. Sitten ei auta mikään muu kuin tarttua kynään ja pistää tuntemukset paperille niin suodattamattomasti kuin mahdollista. – Onneksi päätin kysyä apua muutamilta kollegoilta, ja juuri synkimmällä hetkellä löysin äänen lämmittelemisen tekniikat. Miten typerä olinkaan ollut! Olin tuhota elämäntapani sillä ajattelemattomudella. Rakastan perhe-elämää ja rauhoittumista, mutta kiertueilta palattuani olen usein viikkokausia täysin hyödyttömässä tilassa, jota kutsun sosiaaliseksi krapulaksi. – Tarkoitan sitä, että luotin aina lapsena ja teininä siihen, että vaikka kakarat osaavat olla vastuuttomia idiootteja, niin ainakin aikuiset ovat fiksuja ja osaavat korjata asiat. Kun hektinen kiertue-elämäntapa loppuu kuin seinään, tuntuu hirvittävän masentavalta olla aloillaan täydessä hiljaisuudessa. Stanne kertoo ymmärtävänsä hyvin muusikoita ja muita kutsumusammatissa toimivia ihmisiä, joilla on uran päätyttyä vaikeuksia pysytellä aloillaan. Aivan kuin työ ei saisi olla näin miellyttävää ja kiertueet olisivat vain hauskanpitoa. Samalla suuri yleisö näkee vain kokonaisuuden parhaat puolet. – Keikkapäivien aamut ovat hetken ajan pieniä maailmanloppuja. Nyt olen saanut huomata, että tosiasiassa ne maailman julmimpia ratkaisuja tekevät, kaikkein katkerimmat ihmiset ovat usein keski-ikäisiä valta-asemassa olevia tyranneja. Tässä työssä voi helposti käydä niin, ettei mikään muu tunnu enää miltään, jos antaa elämäntavan määrittää itseään liikaa. ”What are you in the eyes of strangers. – Kun pääsen lavalle ja on kulunut 20 sekuntia, kaikki maailman ja oman pääni sisäiset ristiriidat ovat tiessään. – Odotan yhä sitä päivää, että oma sukupolveni kasvaa aikuisiksi, jos sitä tapahtuu ikinä, Stanne hymähtää. – Se adrenaliinin määrä on niin huumaava, että olen kiertueiden läpi todella ylivirittyneessä tilassa. Kirjoitan niistä hetkistä, jotka määrittävät meitä ihmisinä. Yritän ymmärtää, millä tavalla ihminen ajattelee sellaisina hetkinä, joina hänen todellinen luontonsa punnitaan. – Puhun tästä kaikesta Momentilla. Sylkeä ulos kaikki se paha olo, joka syntyy siitä sairaudesta, joka saa meidät tekemään niin paljon pahaa toisillemme. Korona on jotenkin korostanut ihmisten itsekkyyttä. Tasapainon löytäminen on vaatinut paljon itsetutkiskelua, mutta loppupeleissä minun on pitänyt hyväksyä, ettei se ääripäiden vuoristorata katoa koskaan. Tiedätkö sen tunteen, kun on nukkunut niin vähän, että tuntee olevansa jollain huuruisella tavalla virkeämpi kuin koskaan. Turhautuminen Pyöritellessään Dark Tranquillityn motivaationlähteitä ja sitä, miten hän itse on muuttunut vuosikymmenten aikana, Stanne kertoo tarvitsevansa bändinsä kaltaista pakokeinoa tätä nykyä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sen, että kiertueet ovat hänelle sekä täyttä elämää että pakoa siitä. Laulaja kuvailee kiertueita aaltoilevaksi tunteiden syöksykierteeksi, jossa suurimmalla riemulla on aina hintansa. Vapauttavaa, täysin huoletonta keikkaa ja sitä seuraavaa sosialisointia seuraa jonkinlainen hämmentävä morkkis siitä, että olen nauttinut siitä mitä teen. Olin ollut siihen asti täysin varma, että sellainen kuuluu ehkä oopperalaulajille, muttei todellakaan death metal -örisijöille. Hetken aikaa olin tilassa, jossa en enää tiennyt kuka olen, ja tyttäreni syntyessä pelkäsin, etten voisi taata hänelle toimeentuloa tai läsnäoloani. – Sitten on vain saatava itsensä liikkeelle sängynpohjalta. En kykene nukkumaan käytännössä lainkaan. You are identical to none. Sitä voisi verrata ihan normaaliin krapulaan, mutta sillä erotuksella, että saatamme olla tien päällä kuukauden, parinkin verran kerrallaan, ja ne seuraavat ”olot” kestävät samassa suhteessa paljon pidempään. Minusta tuntuu, että nautin jopa liikaa siitä mitä teen. Nauttiessaan täysin rinnoin bändielämästä Stanne on joutunut ensimmäistä kertaa kasvotusten äärimmilleen viritetyn elämäntapansa varjopuolen kanssa. Saavutan aina vuorokauden sisällä sekä kaikkein korkeimmat tunnehuippuni että syvimmät pohjakosketukseni. – Sen huomaa nykyään jokaisen kiertueen jälkeen. tavallaan jopa identiteettini sen pohjalta, että olen metallibändin laulaja ja sanoittaja. Ahdistus valtaa kehoni ja mieleni, kaikki maailman ongelmat tuntuvat henkilökohtaiselta painolastilta ja läheisten ihmisten ongelmat musertavilta. Äärimmäistä eskapismia. – Lavalla oleminen on täyttä euforiaa, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. – Heräsin jo vuosia sitten ajatukseen, ettei tämä ole varsinaisesti terveellistä. Se voi johtaa aika syvään masennukseen ja sitä myöten alkoholin liialliseen käyttöön tai muihin lieveilmiöihin. Yritän vakuutella itselleni, että ihminen ei ole itsessään paha, vaan kaikki johtuu siitä, missä ja miten elämme. – Se on se pahin hetki, jolloin todellisuus saa minut kiinni. Laulaja kiistää, että hänen maineensa aina hyväntuulisena keulahahmona olisi taakka, mutta myöntää, että mielenterveys on toisinaan pitkillä kiertueilla koetuksella. – Toisinaan tunnen oloni suorastaan lamaantuneeksi tällaisten asioiden keskellä. – Se tyydytys, jonka saan keikkailusta ja kiertueista, on kuin silkkaa huumetta. – Tärkeimmät asiat elämässäni olivat – ja ovat yhä – perheeni, tämä bändi ja ystäväni. – Pienemmässä mittakaavassa nämä asiat ovat olleet entistä korostuneemmin läsnä tänä vuonna. Se on tapani tulla toimeen elämän varjopuolten kanssa. Kun näet minun hymyilevän lavalla ja näytän eläväni parhaita aikojani, siinä ei ole koskaan mitään esitettyä. Why this disparity of thoughts. Eskapismi Viimeinen viisitoista vuotta on ollut itsevarmuutensa ja äänensä takaisin voittaneelle Stannelle jopa entistä turboahdetumpaa aikaa. Useimmiten synkkyys kestää muutaman tunnin, kunnes tapaan kavereita tai faneja meet & greet -tapahtumassa tai hörpin muutaman oluen ennen keikkaa, ja pian ollaankin jälleen siellä euforian huipentumassa. Se on minun eskapismiani. Mikä saa ihmisen ajattelemaan äärimmillään niin itsekkäästi, että hän sallii vaikka massamurhan oman rikastumisensa vuoksi. – Ainoa lohtu on, että se menee ohi. Se oli hirvittävää aikaa. Kerta toisensa jälkeen. Se valheellinen olotila on läsnä kaikilla kiertueilla. Ja ihan kuten huumeista, vuosikymmenten muusikonelämästä voi tulla kaltaisilleni ihmisille pitkät vieroitusoireet. 45. Kokea itsensä yhden ja saman vuorokauden aikana täysin kuolemattomaksi ja täysin tuhoutuneeksi. Kaikki ne kietoutuvat eri tavoin yhteen. Se on täysin aitoa. Alan pelätä ja huolehtia perheestäni, ja kaikki tuntuu riemukkaan kiertue-elämän jälkeen hetken aikaa masentavalta. – Tämä on myös työtäni ja toimeentuloni lähde, kyllä, mutta ironisinta on, että koen aina huonoa omaatuntoa ollessani kiertueella, sillä perheeni on kotona tavallisen arjen keskellä
– Harkitsin sitä tovin, mutta tulin siihen tulokseen, etten halua elää lääkkeissä ja kokea kaiken olevan ”vain ihan okei”. Pidän englanninkielisestä sananparresta ”to play in a band”. Toisaalta he eivät kykene lopettamaan sitä elämää, syystä tai toisesta. Primitiivisin aste tässä on, että saan huutaa säännöllisesti tätä turhautumista fanien pistäviä katseita tuijottaen. Siten niistä osaa nauttia enemmän. Keskityn hetkiin perheeni parissa, kokemuksiin ystävieni kanssa, siihen euforiaan jonka koen lavalla, mielettömään onnistumisen tunteeseen, kun saan hyvän kappaleen valmiiksi... tai vaikka tähän yhteen erinomaiseen olueen. – Voin vain kuvitella, millaista on olla vaikkapa heavy metal -laulaja, jolla oli nuorempana uskomaton ääni, mutta joka ei kykene enää suoriutumaan ja elää ikään kuin kuolemattomuuden valheessa, Stanne sanoo. Sitten kun tämä kaikki joskus loppuu, irti päästäminen ei tule olemaan helppoa. – Me olemme tehneet tätä nyt 30 vuotta, ja pyrin asennoitumaan asiaan niin, että jokainen albumimme ja kiertueemme saattaa olla viimeisemme. – Kun aloitimme, useita levyjä julkaisseita äärimetallibändejä ei edes ollut. – Se, etten pidä tunteita sisälläni, vaan puran ne ikään kuin piiloon kaikkien näkyville, Stanne kertoo virnistäen. Sosiaalinen mediakin alleviivaa liikaa elämän onnellisimpia puolia. Eli suoraan käännettynä kyse on "bändissä leikkimisestä". Koko death metal tuntui asialta, jonka oli mahdotonta kuvitella ikääntyvän samalla tavalla kuin vaikkapa Judas Priest. – Lohduttavaa on, että maailmaa kiertää muutamia ainakin hieman minua vanhempia laulajia, kuten vaikkapa Kreatorin Mille, joka on nyt 52tai 53-vuotias, Stanne huokaisee leveän hymyn palatessa hänen kasvoilleen. Äärimetalli on vielä sen verran nuori genre, että monet deathja black metal -solistit ovat korkeintaan keski-ikäisiä, eikä kukaan voi tietää, miten nämä laulajat tai heidän äänensä tulevat vanhenemaan. Sen voin sanoa jo nyt. – Kannan kyllä vastuuni, mutten aio päästää irti bändielämän viattomuudesta ja innosta ihan heti. Ne tunteet kun ovat asia, joka tekee tästä elämästä elämisen arvoista. Millaiset asiat saavat sinut pysymään järjissäsi kaikkein toivottomimpien hetkien keskellä. Saatan istua tässä saman pöydän äärellä ja kirjoittaa sanoituksia, kunnes tunnen itseni täysin tekopyhäksi paskaksi, joka yrittää keksiä jotain ihan uutta tehden kuitenkin sitä samaa kuin ennenkin. Heidän musiikkiaanhan se on. No, hekin päätyivät jatkamaan siitä vielä vaatimattomat 27 vuotta. Ja väistämättä se tulee tapahtumaan. Tuollainen on ihan sallittua niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Se ei ole ollut mitään vakavaa, mutta sen verran kuitenkin, että minulle on tarjottu lääkitystä. – Muistan, kun Slayer julkaisi Decade of Aggression -liven [1991] ja mietin, että jumalauta, Slayer on tehnyt levyjä jo kymmenen vuotta. Innokkaana. – Monet suurimmista laulajasankareistani ovat nyt kuin varjoja itsestään, ja heistä näkyy, etteivät he enää nauti lavalla olemisesta. – Yritän tätä nykyä olla stressaamatta pienistä asioista tai maalailematta liian suuria kuvia kerralla. Laulaja itse toivoo, että uskaltaisi päästää bändielämästä irti hyvissä ajoin, ja hän on valmistautunut henkisesti elämään muusikon uran jälkeen. Vastuu Kaikki päättyy aikanaan. – Tiedän jo nyt, etten tule suhtautumaan asiaan hyvin, kun se tapahtuu minulle. – On hetkiä, kun epävarmuus saavuttaa minut. Tai nuorekkaana. Sitähän tämä on: nuoruuden leikkimistä ja liian aikuiseksi kasvamisen välttelyä, viimeiseen asti. Ei asettua johonkin normiin, siihen miltä asioiden ”pitäisi” tuntua, vaan tunnistaa ne mielentilat, jotka saavat tuntemaan, että todella elää. Valitsen ennemmin synkimmät alhot ja kirkkaimmat loistot, niin kauan kuin se ei ole kenellekään vaarallista. Myös Dark Tranquillityn ja Stannen ura. – Luomisen tuskakin on ahdistava asia, mutta se merkitsee usein sitä, että on tekemässä jotain itselleen tärkeää. Sitten pitää vain yrittää muistuttaa itseään siitä, ettei muutoksen tule olla mikään itseisarvo. Toivon itsekin kykeneväni vastuullisuuteen. Ei ole mikään mahdottomuus, että jatkamme tätä jossain muodossa vielä toiset 30 vuotta, mutta sen on tapahduttava aidosta innosta. – Jokaisen kannattaa keksiä oma tapansa, jolla purkaa tuntojaan tämän sekopäisen maailman keskellä. Pahinta olisi jatkaa sen jälkeen, kun tästä ei enää nauti, ja toivon pystyväni välttämään sen sudenkuopan. – Kun kirjoitan sanoituksia, saatan kanavoida niihin turhautumista itseni, maailman tai vaikka bändikaverieni suhteen ilman, että ihmiset ymmärtävät ikinä tekstieni kertovan heistä. Se on osa selviytymisprosessiani. Kun löytää keinon, joka tuo suurimman mahdollisen tyydytyksen ja sisäisen rauhan, kannattaa syleillä tunteiden kaikkia ääripäitä. Hetken hymyn jälkeen Stannen ilme vakavoituu, kun hän kertoo huomanneensa ihmisten kokevan inhimilliset tunteensa nykyään ikään kuin hävettäviksi. – Muutamaan otteeseen olen jäänyt hetkeksi vangiksi pieneen masennuksen kierteeseen. Pysyä nuorena. ”Sitähän tämä on: nuoruuden leikkimistä ja liian aikuiseksi kasvamisen välttelyä, viimeiseen asti.” 46. Inhimillisiä tunteita yritetään tätä nykyä vaimentaa, minä taas haluan vain voimistaa niitä. Pidin heitä ihan ikäloppuina! Tyypit olivat vähän alle kolmikymppisiä, mutta se tuntui rankemmassa metallissa isolta lukemalta. – Tärkeintä onkin tunnistaa, mikä on itselleen parhaaksi, ja löytää oma tapansa elää myös tässä mielessä. – Sitähän suurin osa ihmisistä haluaakin
– Kypsyttelemme musiikkiamme tarkkaan ja annamme kaikkien tuoda mukaan näkemyksiään. – Vaikka ideoita on paljon, haluamme aina muodostaa niistä yhden, yhteisen tarinan. Jäsenvaihdoksista huolimatta jälki on yhä tunnistettavaa, täysiveristä Dark Tranquillityä. Se tekee tulkinnoista kuin hänen päänsä sisäisiä dialogeja. – Vaikka Niklas ja Martin eivät enää ole bändissä, meitä liikuttaa yhä aivan sama asia kuin 30 vuotta sitten: se tietynlainen melodisen melankolian ja katkerimman raivon uhkaava yhdistelmä, joka on tapamme käsitellä tätä mielipuolista maailmaa. Kun sain kymmenkunta vuotta sitten oman studion, aloimme työskennellä siellä. Muistan hyvin, miten huojentuneeksi tunsin oloni, kun päätimme pysytellä kertosäkeessä eräänlaisessa ankarassa, jopa kireän monotonisessa tunnelmassa, joka synnytti kappaleen kaipaaman latauksen. – Pidän siitä, millainen Transientista tuli. Sanoituksia ja musiikkia myöten. Bändiä perustamassa ollut kitaristi Niklas Sundin astui sivuun edellisen Atoma-albumin julkaisun jälkeen vuonna 2016, ja samoihin aikoihin poistui myös ensin bassosta ja sitten kitarasta vastannut Martin Henriksson. Hänen örinänsä ovat voimakkaasti artikuloituja ja täynnä tukahdutettua, epätoivoista raivoa. Annoimme säkeistöjen soida ainoastaan koskettimien varassa, ja se korostaa tapaani työskennellä syntikoiden kanssa. Se oli aika tuskainen sävellettävä, mutta lopputulos on sitäkin palkitsevampi. – Dark Tranquillity on kuin mielentila, jonka kaikki sen jäsenet ovat jakaneet ja johon he ovat pyrkineet niin säveltämisessä kuin työskentelytavoissa, bändissä vuodesta 1999 asti soittanut synisti vastaa. Mikä yhtyeen ominaissoundin salaisuus on, Martin Brändström. Dark Tranquillitystä on tullut oma entiteettinsä, joka on enemmän kuin jäsentensä summa. Kaikki puhuvat aina aloituskappaleista, mutta itse ajattelen aina kakkosbiisiä! – Identical to None kävi läpi suuren määrän muutoksia ennen valmistumistaan. – Niin kauan kuin olemme kiertueella, olemme harmoninen, hämmästyttävän hyvin yhdessä viihtyvä porukka. Brandströmin mukaan Dark Tranquillityn musiikki on aina ollut sen jäsenten yhteistyön tulosta. Se on pirun vangitseva neliminuuttinen, emmekä tee usein ihan noin rivakkatempoisia riffejä. OMA ENTITEETTINSÄ 47. En tiedä miksi, mutta olin koko ajan sitä mieltä, että Transientin tulee olla kakkosbiisi. Brandström kertoo Dark Tranquillityn – jossa vaikuttaa mainittujen lisäksi kokenut basisti Anders Iwers – olevan kemioiltaan hyvin erilainen bändi kiertueilla ja levynteossa. Missä Momentin kappaleissa koet Dark Tranquillityn onnistuneen parhaiten. Haastamme toisiamme, osaamme olla mustasukkaisia ideoistamme ja viemme niitä välillä hyvin erilaisiin suuntiin toisiimme nähden, mutta siinä on koko homman juju. Tällä kertaa myös Johan toi mukanaan paljon ideoita, jotka olivat myös omaksi hämmästykseksemme ehtaa Dark Tranqullityä. DARK Tranquillityssä vaikuttaa enää kaksi alkuperäisjäsentä, laulaja Mikael Stanne ja rumpali Anders Jivarp. Itse olen hieman suojelevampi sävellysteni suhteen ja esittelen kappaleet muille vasta aika valmiina. Voin kertoa, että mukavassa nojatuolissa kahvikuppi kädessä istuen on hauskempaa väitellä asioista! – Jivarp tuo yleensä tonneittain ideoita, joissa on paljon tilaa sovittamiselle ja muiden ideoille. Mainittuaan sanoitukset Brandström haluaa antaa tunnustusta Mikael Stannelle. Nyt kitaroissa kuullaan ensin kiertuejäseninä mukana olleita Christopher Amottia ja Johan Reindholdzia. – Kun pistämme luovuutemme peliin, siitä seuraa päiden yhteen hakkaamista, mikä on tärkeä osa levyjen syntyprosessia. – Yksi tunnistettavimpia puolia musiikissamme on Mikaelin laulu ja hänen omistautuneisuutensa. – Maailmassa on aika paljon metallilaulajia, jotka vetävät raivokkaasti myös laulaessaan puhtaasti. Sen sijaan, että Mikael valjastaisi samanlaisia tunnetiloja puhtaaseen lauluunsa, hän on ottanut haavoittuvaisemman, vielä henkilökohtaisemman lähestymistavan. – Tuntuu siltä kuin bändi ottaisi meistä vallan ja käyttäisi ilmaisutapojamme luomaan jotain paljon suurempaa kuin yksittäiset egot. En ole koskaan ollut mikään suorittamiseen pyrkivä soittaja, vaan olen aina halunnut vahvistaa bändin luomia tunnelmia soundeilla, joita ei voi saavuttaa kitaroilla. – In Truth Dividedilla toimivat myös kokeelliset kosketinsoundit. Mikael toista maata. Ennen teimme sitä treeniksellä, mikä oli todella puuduttavaa
– Tasan kahtalaisia ajatuksia. Näistä ajoista on nyt vierähtänyt piirun verran vaille viisikymmentä vuotta, mutta viehtymykseni kitaransoittoon ei ole vieläkään laantunut. Toddin koko nimi on nimittäin Todd Rundgren Campbell! – En voi olla nostamatta esiin myöskään David Gilmourin ja Brian Mayn nimiä. Olin ihan oikeasti lentää perseelleni. Eräänä päivänä sain instrumentin vähäksi ajaksi syliini ja olin saman tien täysin myyty – vaikka en saanut käyttää edes vahvistinta. Oli tietenkin mieletöntä päästä viimein levyttämään yhtyeen kanssa, eikä biisimateriaalissakaan ollut mitään valittamista. Treenikämppä oli varsin pieni, ehkä kolmen tavallisen hotellihuoneen kokoinen, Campbell sanoo. Pidän Rundgrenia niin kovassa arvossa, että nimesin vanhimman poikani hänen mukaansa. No, olen uppoutunut päivä toisensa jälkeen kotistudiooni ja soittanut kaikenlaista. – 1970-luvun klassiset hard rock -yhtyeet tekivät syvän vaikutuksen. – Myöhemmin illalla törmäsin Lemmyyn keikkapaikan ulkopuolella ja juttelimme muutaman sanan verran. – Olin tavannut Lemmyn jo vuonna 1972. Kuka saisi kutsun studioon, jos voisit tehdä pitkäsoiton kenen tahansa kollegan kanssa. Jouduin aivan totaalisesti rock’n’rollin demonien valtaan ja päätin, että rockin soittaminen tulee olemaan elämäni tärkein juttu... – Lainasin Hendrix in the Westin serkultani 1970-luvun alkupuolella, ja tuo armoitettu livealbumi räjäytti pääni totaalisesti. – Kuulin bändin etsivän kitaristia ja sain järjestettyä itseni koesoittoon. No, ainakin tajusin heti kättelyssä ne perusasiat, joista Motörheadissä soittamisessa oli kysymys. – Pian Lemmy asteli sisään ja kytki bassonsa vahvistinryppääseen. Motörheadin maallinen vaellus päättyi viisi vuotta sitten, mutta kitaristi ei ole vetäytynyt viettämään leppoisia eläkepäiviä. Millaisia muistoja ensimmäiseen studioalbumiisi Motörheadin riveissä liittyy. Tällä hetkellä Campbellin kipparoima kokoonpano kantaa nimeä The Bastard Sons, ja sen kokoonpanosta löytyy kolme miehen perheenjäsentä. Pyysin häneltä myös nimikirjoituksen, ja se on minulla tallella edelleen. Led Zeppelinin, Deep Purplen ja Black Sabbathin varhaiset levytykset iskivät kovalla voimalla, mutta rakastin myös Pink Floydin, Status Quon, Mike Oldfieldin ja Joni Mitchellin albumeja. Okei, mahdollisen perheen lisäksi, Campbell naurahtaa. – Paha kysymys, mutta esimerkiksi Todd Rundgrenin kanssa olisi suurenmoista tehdä yhteistyötä. – Mainitsemani sukulainen oli minua muutaman vuoden vanhempi ja sattui omistamaan myös sähkökitaran. TEKSTI TIMO ISOAHO Puoli vuosisataa DEMONISTA ROCK’N’ROLLIA PÖLKYLLÄ 48. Huh huh! En koskaan unohda sen metelin määrää. Sitten hän kokeili paria sointua... Miten sinusta tuli Motörheadin kitaristi. – Näinä pandemian aikoina minulta on kysytty monta kertaa, miten olen saanut aikani kulumaan, kun tien päälle ei ole ollut mitään asiaa. Ja jos kitarahommat eivät ole jostakin kumman syystä napanneet, olen painunut pihalle koirieni kanssa. J imi Hendrix! Walesin-kodistaan Infernolle soittavan Phil ”Wizzö” Campbellin huudahdus tulee nopeasti ja terävästi, kun hänelle esittää kysymyksen kaikkien aikojen suurimmasta esikuvasta. Campbell palaa takavuosien innoittajien pariin. On sanomattakin selvää, että heidän kanssa työskenteleminen olisi suurenmoista. Takaisin oikeille raiteille Phil Campbellin ensimmäinen jonkinlaista nimeä saavuttanut yhtye oli vuonna 1979 perustettu Persian Risk – edelleen aktiivinen bändi –, mutta kitaristin unelmat alkoivat käydä toden teolla toteen alkuvuodesta 1984, kun hän liittyi Motörheadin riveihin. Nauhoitimme OrgasmatMotörhead on monille yhtä kuin rockjumala Lemmy Kilmister, mutta yhtyeen kuolemattoman maineen peruskiviä on ollut takomassa ahkerasti myös Phil Campbell. Olin yksitoistavuotias ja jostakin syystä päässyt katsomaan Hawkwindiä Cardiffin Capitol Theatreen. Bändin psykedeelinen valoshow ja tilanteen yleinen hämmentävyys tekivät lähtemättömän vaikutuksen, Campbell muistelee
Jos meillä olikin joskus pari viikkoa vapaata, ei siinä juurikaan tullut mieleen, että menenpä saman tien kotistudioni uumeniin. Silloin oli ihan kiva tehdä jotakin muuta... PÖ LK YL LÄ. Howard osoittautui loistotyypiksi, ja päädyimme tekemään hänen kanssaan useita muitakin levyjä. – Kun Lemmy – kavereiden kesken Lem – poistui keskuudestamme, kaikki tuntuivat kuvailevan häntä äärimmäisen maanläheiseksi ja ystävälliseksi tyypiksi. – No, vähän vakavammin: onhan se suurenmoista, että Motörheadin levyt tekevät vaikutuksen yhä uusiin ihmisiin. – Olen täsmälleen samaa mieltä. Tämä tulee harvinaisen selväksi, kun silmäilee Old Lions Still Roarin vierailijalistaa. Mutta sitten jokin meni vikaan... Sitä edeltäneet levyt – 1916 ja March ör Die – ovat ihan hyviä, mutta ajattelen edelleenkin niin, että äänekäs, rujo ja ripeätempoinen Bastards palautti Motörheadin takaisin täsmälleen oikeille raiteille. – Pidän ”Lemmyn aseenkantajan” viittaa harteillani oikein mielelläni elämäni loppuun asti, mutta kovaääninen motörheadbanging on silti vain yksi puolistani muusikkona – toki hyvin vahva sellainen. Onnistuimme kirjoittamaan vahvoja biisejä ja päätimme ryhtyä yhteistyöhön tuottaja Howard Bensonin kanssa. Ihmiset eivät tunnu unohtavan meitä kirveelläkään, Campbell naurahtaa. Hän ja Ronnie James Dio olivat vanhan koulun herrasmiehiä, joilta tuntui aina löytyvän aikaa faneille. – Sepulturan kaverit ovat vanhoja tuttuja, ja kun he sitten kysyivät minua mukaan yhtyeen SepulQuarta!-videosarjaan, vastasin saman tien myöntävästi. En oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä Isossa Omenassa sattui, sillä Laswelliltä tulleet miksaukset kuulostivat ponnettoman laiskoilta. – Haaveilin oman levyn tekemisestä 2000-luvun alkupuolelta asti, mutta Motörheadin levytysja kiertueaikataulut olivat vuodesta toiseen todella tiukkoja. Hän keskusteli hyvin mielellään vaikkapa sotahistoriasta, mutta kännisten urpojen ”Ace of Spades öhö öhö” -mölinää hän ei jaksanut kuunnella yhtään – ei varsinkaan vanhemmalla iällä! Meni miten meni Kolmekymmentäyksi vuotta Motörheadin kitaristina teki tehtävänsä, ja Phil Campbellin on vaikea paeta mainettaan. ronin lontoolaisessa Master Rock -studiossa vain kymmenessä päivässä, mutta kireästä aikataulusta huolimatta ehdimme myös bailata. – Kyllä se on vuonna 1993 ilmestynyt Bastards. Bändi saavutti toki jo toimiessaan legendan maineen, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmassa arvossa yhtyettä tunnutaan pitävän. Emme olleet lopputulokseen lainkaan tyytyväisiä, mutta onneksi Orgasmatron kelpasi faneille varsin hyvin. – Toki Lemmystä löytyi myös toinen puoli, sillä hän ei todellakaan sietänyt humalaisia idiootteja. ”Se on se Motörheadin kitaristi, se osaa soittaa sen yhden riffin. Mikäpä sen hienompaa! Kun muistelet Lemmyä, millaisia ajatuksia sinulla on mielessä päällimmäisenä. – Levyn valmistelu sujui siis melko railakkaissa merkeissä, mutta se ei heikentänyt nauhoitusten lopputulosta. Yhtenä päivänä studioon asteli Jeff Beck – toki eräs esikuvistani –, ja tätä yllättävää kohtaamista piti tietenkin juhlistaa aikamoisella tavalla. Lähdimme vähän näyttämään amerikkalaisille paikkoja, ja saatat varmaan arvata, että se ilta venähti varsin pitkäksi, Campbell nauraa. – Todella moni seikka Bastardsilla osui napakymppiin. Tai ehkä kaksi.” Totuus piilee taas kerran jossakin muualla, ja epäilevien tuomaiden kannattaa tarkistaa ensimmäiseksi Campbellin syksyllä 2019 ilmestynyt sooloalbumi Old Lions Still Roar. Motörheadin aktiiviuran päättymisestä on nyt viitisen vuotta. Siitä kun ei ole montakaan viikkoa, kun internetiin ilmestyi video, jossa paiskaat Orgasmatronin Sepulturan nykyisen kokoonpanon kanssa. Erityisesti pitkäsoiton nimibiisi tuntuu edelleen ”kelpaavan” niin sinulle kuin kollegoillekin. Eräänä toisena päivänä nauhoituskompleksin ovista astelivat Guns N’ Rosesin kaverit, jotka olivat ensimmäistä kertaa Lontoossa. En ole ollut viime kuukausina juuri tekemisissä ulkomaisten kollegoiden kanssa, joten siinäkin mielessä Orgasmatronin soittaminen tuntui oikein kivalta. No, he olivat oikeassa, sillä juuri sellainen Lem oli. Vaikkapa nähdä vaimoa tai lapsia! Motörheadin kitaristin luontaisetuihin lukeutuu se, että kaveripiiriin kuuluu yksi jos toinenkin maineikas rockhenkilö. Mick Jaggerin ja kumppanien kanssa aikaisemmin työskennellyt tuottaja Bill Laswell lähti nauhojen kanssa New Yorkiin, jossa levyn miksauksen oli määrä tapahtua. Pystytkö nostamaan esiin omaa suosikkiasi Motörheadin laajasta tuotannosta. – Täytyy sanoa, että Orgasmatron on kaikessa yksinkertaisuudessaan jäätävän hyvä sävellys, eikä tekstin sanomakaan ole vanhentunut päivääkään, Campbell toteaa
– Homma meni näin parin syyn takia. Hah hah! Juuri nyt näyttää valitettavasti siltä, ettei jälkikasvusi pääse rellestämään maailmalle vielä pitkään aikaan. Kun olin Motörheadin riveissä, lepäämiselle ei juuri jäänyt aikaa. – Lopetin alkoholinkäytön kokonaan muutama vuosi sitten, joten ainakaan siinä mielessä luvassa ei ole hillittömiä bileitä, Campbell naurahtaa. – En ole koskaan ollut innokas syntymäpäivien viettäjä, joten myös kuusikymppiset saavat puolestani jäädä pitämättä. – Niin, kyllähän tämä pandemia sulki maailman ikävällä hetkellä. Ymmärrän kyllä, että monet olivat hämmentyneitä, kun ilmoitin yhtäkkiä julkaisevani soololevyn omalla nimelläni. Siis juuri niiden samojen poikien, joiden kanssa isä-Campbell on soittanut Phil Campbell and the Bastard Sons -yhtyeessä vuodesta 2016. Ajatteletko, että sinulla on vielä joitakin isoja merkkipaaluja saavutettavana. Päivän päätteeksi pitää muistaa, että tämä on lopulta vain musiikkia. We’re the Bastards on kova kiekko ja meidän olisi ollut ensiarvoisen tärkeää päästä promotoimaan sitä kiertueelle jos toisellekin. Toki pääsen samalla vahtimaan lähietäisyydeltä, etteivät poikani intoudu tekemään liikoja tyhmyyksiä tien päällä. Kun Old Lions Still Roar julkaistiin, eräs levyyn liittyvä seikka herätti hieman kummastusta. Täytyy muuten myöntää, että vaimoni ei varsinaisesti ilahtunut orkesterin uudesta nimestä, mutta onneksi löysimme sovinnon muutaman päivän mykkäkoulun jälkeen. Kappaleiden vääntämisen paletti oli minun ja Lemmyn vastuulla, ja me kirjoitimme vuosina 1984–2015 varmaan parisataa biisiä. Riitelettekö te paljon. Aiotko juhlistaa tätä merkkipaalua. No, ajatus karkasi hieman lapasesta, ja lopulta mukaan tulivat muun muassa Rob Halford, Alice Cooper, Dee Snider, Danko Jones, Mick Mars, Nick Oliveri ja Joe Satriani. Kokoonpano, josta löytyy isä ja kolme poikaa, vaikuttaa aika räjähdysherkältä. – Motörheadin sävellystyö kävi vuosi vuodelta haastavammaksi. – The Bastard Sonsin ensimmäinen ep ilmestyi loppuvuodesta 2016 ja The Age of Absurdity -debyyttilevy alkuvuodesta 2018. Valtaosa albumin instrumentaatiosta on nimittäin Campbellin jälkikasvun Toddin (kitara), Tylan (basso) ja Danen (rummut) käsialaa. No, sanotaanko vaikka niin, että ihan hyvin! Totta kai me keskustelemme tiukkaan sävyyn esimerkiksi biisien sovituksista, mutta emme anna erimielisyyksien kiehua yli äyräidensä. – Yhtye sai oikean alkunsa melkein vahingossa. Kun univelkaa on yli kolmen vuosikymmenen ajalta, sitä vajetta ei kiritä umpeen ihan heti! ”Pidän ’Lemmyn aseenkantajan’ viittaa harteillani oikein mielelläni elämäni loppuun asti, mutta kovaääninen motörheadbanging on silti vain yksi puolistani muusikkona.” 51. – Eräänä päivänä sanoin pojilleni, että voisimme muovata siitä juhlahumussa kasautuneesta ryhmästä ihan oikean bändin. – The Bastard Sonsin riveistä taas löytyy viisi säveltäjää, joten uudesta materiaalista ei ole minkäänlaista pulaa. Hah hah! Vain musiikkia Phil Campbell and the Bastard Sonsin toinen pitkäsoitto We’re the Bastards on juuri julkaistu. Toivottavasti eivät. Miten Phil Campbell and the Bastard Sons sai alun perin lähtölaukauksensa. Kuten jo sanoin, Old Lions Still Roar oli hieman totutusta poikkeavaa Phil Campbell -tavaraa, enkä halunnut julkaista niitä kappaleita The Bastard Sonsin kanssa. – Kaikki poikani aloittivat soittohommat joskus nelivuotiaina, joten siinä mielessä bändin juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse. – Saan kuulla todella usein ihmettelyjä, että miten ihmeessä tuollainen ryhmä voi pysyä kasassa... Ajattelin, että sehän vasta hämmentävää olisikin, jos Motörheadin jalanjäljissä enemmän tai vähemmän kulkeva The Bastard Sons olisi yhtäkkiä julkaissut esimerkiksi Rocking Chair -kappaleen kaltaista puoliakustista tunnelmointia. – En viitsi tehdä tällä hetkellä mitään isompia suunnitelmia. Se tarkoitti, että minun piti keksiä jotakin mielekästä tekemistä, ja mielekäs tekeminen tarkoittaa minun kohdallani soittamista. Täytät ensi keväänä kuusikymmentä. Paikalle oli raahattu myös soittokamat, ja jossakin vaiheessa iltaa ryhdyimme paiskomaan lainakappaleita. He ovat lahjakkaita kundeja ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Keskityn nyt täysillä The Bastard Sonsiin, mutta jos tämä perhanan pandemia jatkuu vielä pitkään, saatan hyvinkin ryhtyä puuhaamaan uutta soolokiekkoa. Minulla on tarpeeksi kokemusta näistä hommista ja osaan kyllä viheltää pelin poikki, jos kierrokset alkavat nousta liian koviksi. Myös poikieni ystävä Neil Starr oli paikalla ja tarttui mikrofoniin. Sillä hetkellä – keväällä 2016 – syntyi Phil Campbell’s All Starr Band, jonka nimi muuttui Phil Campbell and the Bastard Sonsiksi vain muutaman kuukauden kuluttua, juuri ennen saman vuoden kesällä heitettyä festarikeikkaa Wacken Open Airissä. Seuraavan vuoden ensimmäiset kuukaudet vierähtivät varsin ikävältä tuntuneen sumuverhon keskellä, mutta pikkuhiljaa aloin taas saada kiinni normaalimman elämänlangan päästä. Sen kuitenkin tiedän, että aion nukkua ensi talven aikana runsaasti. – Olisi toki saattanut olla luontevampaa julkaista ensin soololevy ja ryhtyä vasta sitten puskemaan täydellä höyryllä The Bastard Sonsia, mutta marssijärjestys meni nyt miten se meni. Me voisimme lähteä nauhoittamaan kolmatta pitkäsoittoamme vaikka heti. Toki meille on buukattu ensi vuodelle pitkä rivi keikkoja, mutta olen kieltämättä hyvin skeptinen niiden toteutumisen suhteen. – En sen kummemmin. – Henkilökohtaisesti olen ylittänyt kaikkein villeimmätkin unelmani moninkertaisesti, ja olenkin kääntänyt katseeni poikiini jo hyvän aikaa sitten. – Sitten Lemmy menehtyi jouluna 2015, ja yhtäkkiä kalenterini oli tyhjä – ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Hah hah! Oletko ehtinyt harkita toisen soololevyn tekemistä. – Kun aloin viimein kasata sooloalbumia, päätin kutsua mukaan pari hyvää kaveria... Kitaristi kuvailee muhkealta ja täyteläiseltä soundaavan levyn tekemistä ”yllättävän vaivattomaksi”. Kun katsot tulevaisuuteen ylipäätään, millaisia asioita siellä siintää. Meillä oli niin pirun hauskaa, että päätimme kokoontua yhteen joskus myöhemminkin. Todd täytti kolmekymmentä joitakin vuosia sitten, ja pidimme tapauksen kunniaksi aikamoiset pirskeet. Toisaalta minun täytyy valitettavasti varautua siihen, että vaimoni ja poikani keksivät jotakin pääni menoksi. Siis muutamia mainitakseni, Campbell naurahtaa. – Tunnen sanoinkuvaamatonta iloa, kun pystyn auttamaan heitä eteenpäin tällä uralla ja järjestämään The Bastard Sonsin vaikkapa Guns N’ Rosesin stadionkonsertin avausbändiksi. Ei todellakaan jäänyt kertaan tai kahteen, kun aloin miettiä jonkin tuoreen aihion äärellä, että hetkinen, olemmekos me jo tehneet tällaisen rallin, Campbell kertoo
Samaisessa Turussa toimii tälläkin hetkellä järjettömän tarttuvaa voimarokkia tekevä The Grammers, mutta suuret lavat eivät juuri kutsu. Se on myös hieman lannistava, jos vertaa rakkaaseen naapurimaahamme Ruotsiin. Kosketinsoittimet ovat vahvassa osassa ja lisäävät haettua AOR-piirrettä. Micko Hell lauloi Denigratessä ja on ollut sittemmin Dimebag Beyond Forever -tribuuttikeikkojen voimahahmo, kitaristi Toni ”Bite” Näykki vaikutti Gandalfissa ja niin edelleen. Jäsenten taustoihin verraten Million Dollar Beggars teki kevyempää ja kirkasotsaisempaa raskasta rokkia – ja teki sitä hyvin. Useimmat meistä muistavat Hanoi Rocksin, Negativen tai pienemmän mittakaavan menestyjät kuten Gringos Locosin, Zero Ninen ja Sturm und Drangin (jotka nekin olisivat ansainneet enemmän kuin saivat), mutta minne jäivät kasariaikojen vaasalainen Wild Force ja helsinkiläinen Androids tai tältä vuosituhannelta vaikkapa turkulainen Glitz. Toisaalta esimerkiksi päätöskappale Fullspeed or Nothingissa kuullaan myös rajumpia katurockpiirteitä. Singlebiisi Storiesissa lauletaan amerikkalaistytön ja -pojan rakkaustarinasta. KAPPALEISSA on seksikäs, usein jalan alle menevä poljento. Jos vaikutteet KISSin tai Alice Cooperin kaltaisilta klassisilta nimiltä kuuluvat, ne tulevat nimenomaan 1980-luvulta. Yhtye teki myös tukun coverversioita, joista vaikkapa Ozzy Osbournen ja Lita Fordin Close My Eyes Forever alleviivaa entisestään sitä, mistä Million Dollar Beggarsissa oli kyse. Siinä on niin ylväs kertosäe ja kitarasoolo, että on silkkaa kosmista vittuilua, ettei niitä kuulla koskaan stadionien lavoilta, loputtomien kipinäsuihkujen keskeltä. Ainokaiseksi jääneellä nimikkolevyllä taustalaulut soivat kuulaasti kuin Warrantilla tai Def Leppardilla ikään. Voimarokkia kipinäsuihkujen keskelle MILLION DOLLAR BEGGARS Million Dollar Beggars SHADOW WORLD 2008 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Pääkaupunkiseudun pitkän linjan puurtajat kerjäsivät miljoonaa dollaria, mutta rahapotit jäivät haaveeksi. Nyt ei siis puhuta selkeistä heavy metal -bändeistä, joiden kohdalla rakas isänmaammekin on maailmalla loistanut. Kappaleen voisi kuvitella helposti Bon Jovin keskivaiheen levyille. Tarkoitan aitoa hard rockia ja sen häpeilemättömään sulosointuisuuteen, jopa tiettyihin AORpiirteisiin tukeutuvaa laitaa. Sillä kohtaa esimerkiksi juuri ruotsalaisilla on tainnut olla aina hyvän musiikillisen toteutuksen lisäksi enemmän markkinointiosaamista ja silkkaa riihikuivaa rahaa. Lista on loputon. 52. Vaikka tuotanto on täyttänyt kaikki kansainväliset laatuvaatimukset, menestys ei ole monestikaan ollut kovin kummoista edes maamme rajojen sisällä. Mielikuva on rakennettu totaalisen ehjästi. Se on huutava vääryys. Videolla soittajien pitkät hiukset liehuvat hidastettuna, Hellin stetsonissa on tyylikkyyttä ja tähtilipun värit vilkkuvat. Viimeistä edelliseksi kappaleeksi on säästetty levyn kaunein helmi Understand. MENETETTYJEN lupausten sarjaan kuuluu myös pääkaupunkiseudun ympäristöstä koottu Million Dollar Beggars, jonka jäsenet olivat jo 2000-luvun alkuvuosiin mennessä ehtineet kerätä kannuksia useista näkyvyyttä saaneista bändeistä. Lullacrysta ja Soulgrindista tutun Tanya Kemppaisen Ford-osuudet aiheuttavat kylmiä väreitä. LÄHTEKÄÄMME liikkeelle siitä huomiosta, että Suomessa on tehty vuosikymmenten varrella jumalaton määrä hyvää englanniksi laulettua melodista hard rockia
Jos haluaa vertailla, niin maanmiehiinsä Kreatoriin verrattuna Sodom vuosimallia 2020 on hyökkäävämpi ja karumpi, vähemmän melodinen, mikä on vain hyvä asia. no, oikeastaan tähän voisi nimetä lähes minkä kappaleen tahansa. Kun vielä lisätään pakettiin onnistunut soundimaailma, niin väittäisin Genesis XIX:n mahduttaneen itseensä parhaat puolet lähes jokaiselta toiminnan osa-alueelta. Kitaristi Segatz on päästetty myös säveltämään, ja hyvin on mies saanut yhtyeen ytimestä kiinni tälläkin saralla. Virkamiesmäisen väsyneesti kannuttaneen Makkan ja pitkäaikaisen kitaristin Bernemannin kenkiminen on tuonut tilalle pätevää uutta verta. Ja se piiskaushan on tiukkaa! Agent Orangen tunnelmiin päästään heti levyn ensimmäisessä riffissä, ja pääosin reippaana pysyvä takominen on suoraviivaista ja erittäin tarttuvaa. Silleen ruosteisella ja törkeällä tavalla. Itsekin setämiehenä sanoisin, että ei. Lausunto vaatii nostalgialasien poistoa, mutta jos siihen kykenee, tosiasioiden edessä on kerta kaikkiaan pakko taipua. Meininki on repivää, ja vaikka laulaja-basisti Tom Angelripper on perustanut bändin jo 1982, vuosirenkaat eivät kuulu kuin korkeintaan määrätietoisuutena. Vaikka veteraanien kulma piiskaukseen kunnioittaa vanhaa, siinä on pirteä ja raikkaalta tuntuva vire. Destructioniin verraten Sodomin sävellystaito on aivan eri tasolla. Blackfiren sävellyksillä ja tyylillä on varmasti oma osansa asiassa, mutta kunniaa voi suoda muullekin miehistölle. Ja mehän emme laske! Klassisina kasarivuosina bändissä kitaroinut Frank Blackfire on taas remmissä, ja ukon ote tuntuisi olevan entisellään. Yksittäisiä kappaleita on turha ruotia sen enempää, mutta huippukohtina voidaan mainita vastustamattomasti juokseva Glock ’n’ Roll, häpeämättömän tarttuvalla kertosäkeellä yksinkertaisuudesta taidetta tekevä Waldo & Pigpen ja... Täysin hakoteillä teutonirässin jalokivi ei ole ollut koskaan, ellei sellaisiksi tahdo laskea ysärin puolivälin hapuiluja. Ehkäpä tärkeintä onkin se, että menossa on ilmavuutta, hikeä ja verta, ei niinkään binäärilukuja ja antiseptisiä puhdistusaineita. Ep:t antoivat syyn odottaa hyvää, mutta aivan näin hyvää en olisi uskonut saavani. Kun joukkoaan rautaisesti luotsaava Angelripperkin rähisee nykyään todella julmalla nuotilla, pian neljä vuosikymmentä täyttävän poppoon nykykunnosta voi tuntea ihan aitoa iloa. Kuudestoista pitkäsoitto Genesis XIX palaa vaivatta yli kolmen vuosikymmenen takaisiin maisemiin, ja ote tuntuu freesiltä. Modernin turboahdetut ja dynamiikaltaan zombin sydänkäyrää muistuttavat levyt tuntuvat tätä kuunnellessa niin kovin kaukaisilta. Toni Merkel ja Yorck Segatz ovat tuntemattomia nimiä, mutta äijien soitossa on jumalatonta virtaa. Kyllähän tätä voisi piruillessaan setämiesrässiksikin kutsua, mutta onko se huono asia. Tylsällä riffillä varustettu Occult Perpertrator olisi voinut jäädä jonkin pienjulkaisun hännille, mutta muutoin kokonaisuus nousee bändin parhaiden albumien tasolle. Persecution Manian (1987) ja Agent Orangen (1989) ystäville koittavat iloiset ajat, sillä Sodom on palannut ruotuun. Kari Koskinen Pirteänraikkaat setämiehet Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SODOM Genesis XIX SPV/STEAMHAMMER M O R IT Z ”M U M P I” K Ü N ST E R ARVIOT 53. Erityisesti rumpali Merkel tykittelee komppia monipuolisesti ja kovemmalla innolla kuin Sodomin levyillä ikuisuuksiin
Levy on terävänpehmeitä soundejaan myöten varsinainen Dark Tranquillity -malliesimerkki, eräänlainen hybridimalli kaikesta siitä, mitä yhtye on tehnyt. Riffipuolelta löytyy monenlaista kekseliästä ratkaisua rehellisistä murskariffeistä monimutkaisiin hämähäkkikuvioihin, rytmejä on moneen lähtöön ja ääntelykin on moniulotteista. On ilo huomata, etteivät ne ole kuolleet sukupuuttoon. Eipä bändi paljoa myöskään hätäile, kiivaammasta riipimisestä puhumattakaan. Koskinen PHIL CAMPBELL AND THE BASTARD SONS We’re the Bastards NUCLEAR BLAST Phil Campbell on pitänyt itsensä liikkeessä. Erinomaisen soololevyn maanläheisellä ja voimallisella tyylillä. Kuolometalli taipuu helsinkiläisbändin näpeissä sulavasti kaarelle ja kihartuu tiukemmillekin mutkille. Ilsan ulosanti on raskasta ja jyräävää, eikä siitä tiedä heti, mistä on kyse. Moment on kahdentoista biisin muhkea paketti turvallista melokuoloa, jonka kulmat on hiottu pyöreiksi ja säröt höylätty sileiksi. Kimmo K. Soinnuissa ja iskuissa on grooven tai finessen sijasta jäyhän vääjäämätöntä voimaa. Nykyään Tampereella vaikuttavan Ultimatium-nelikon hanke on kunnianhimoinen ja kokeileva, mutta ryhmä selviää urakastaan voittopuolisesti kuivin jaloin. Kahdentoista kappaleen järkäleen läpikäyminen ja sisäistäminen vaatii kuulijalta aikaa ja vaivaa, mutta Virtuality ei olekaan musiikillista pikaruokaa. Biisimateriaali on mielenkiintoista. Muutamat komeat soolot ja tuplaliidit huomaa aika pian, kunhan tokenee riffien rymistelystä. Laulaja Mikael Stanne esittelee runsaasti miellyttävää tavaramerkkiörinäänsä, ja hänen pehmoiset puhtaansa ovat tällä kertaa harvassa. Bassosoundi on mureimpia kuulemiani, ja melko kuivina rouhivat kitarat tuovat yleissointiin jännää selkeyttä ja tylyyttä. Kokonaisuus edustaa freesiä kuolometallia erittäin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Jaakko Silvast OMNIVORTEX Diagrams of Consciousness CONCORDE Eipä ole Omnivortexin ilmaisu kepeää hiplailua! Meininki vaihtuu äärestä toiseen ja rakenteet äityvät haastaviksi, soitannollisista sovitusratkaisuista nyt puhumattakaan. Oli miten oli, Virtuality jatkaa kunniakkaasti Ultimatiumin mittavaa uraa, jonka soisi jatkuvan genren kotoisen laidan elävöittämisen nimissä vielä pitkään. Ja nimenomaan kokonaisuus on avainsana, sillä yksittäiset kappaleet eivät erotu mitenkään edukseen tai haitakseen. Ilmaisun kypsyyteen, materiaalin haastavuuteen ja toteutuksen vankkuuteen nähden voi äimistellä, että kyseessä on todellakin debyyttilevy. Nembutal on groteski, makaaberi, transgressiivinen ja transsendentaalinen opus. Kokonaisuutena Moment sujahtaa läpi vaivatta. Mausteiksi on lyöty progekikkaa ja tummaa dramatiikkaa. Jotenkin tuntuu, ettei Dark Tranquillity saa hyödynnettyä kaikkea potentiaaliaan. Levy on täydellinen sooninen vastine Black Sabbathin ensimmäisen levyn kansikuvalle. Edellä seisovan kirjoitettuani totean, että rivakammat kompit on tällä kertaa jätetty pois, vaikka pientä vauhdinhurmaa hetkittäin koetaankin. Toisaalta se palvelee kokonaisuutta ja konseptia hyvin. Neljäsosamarssilla mennään, ilman kikkailua tai mesomista. Kappaleet on kuitenkin tehty niin taiten, että mielenkiintoa ylläpitävää elävyyttä on kylliksi ilman kummoisia temponvaihteluja tai oikeastaan minkäänlaista soundillista variointia. Vauhti ja monimuotoisuus tuntuvat olevan välistä itseisarvo, ja osalle biiseistä olisi ollut eduksi kevyt tiivistäminen ja yksinkertaistaminen. Taiteellisesti kunnianhimoinen monimuotomättö on selkeästi hallussa jo nyt, ja jos yhtye tästä vielä petraa, jälki lienee jo aivan tappavaa. Tami Hintikka ULTIMATIUM Virtuality ROCKSHOTS Kohta 20 vuotta operoinut eeppisen melodisen metallin konkariryhmä on kutonut neljännestä pitkäsoitostaan virtuaalimaailmaan liittyvän massiivisen konseptialbumin. OPIUM WARLORDS Nembutal SVART Suomen oma Jodorowski, Sami Albert Hynninen, matkaa jälleen aliseen uuden Opium Warlords -albumin turvin. Mikko Malm Lost in Greyn Emily Leonea sekä Conquestistä ja Virtuocitystä tuttua Peter James Goodmania. Virtualityn puutteet taas ovat lähinnä biisimateriaalissa, joka on sinällään hyvin toteutettua, mutta hiukan liian tasapaksua ja yllätyksetöntä. Toki debytointi myös kuuluu näyttämisenhaluna ja sitä myöten lievänä teknisenä keulimisena. Niissä kohdin mäiske muistuttaa hiukan rockimmasta Entombedista. Koskinen DARK TRANQUILLITY Moment CENTURY MEDIA Göteborg-soundin esi-isä palaa neljän vuoden levytystauolta näyttämään, mistä kotikaupunkinsa melodisessa death metalissa on kyse vuonna 2020. Kitaraosastolta löytyy myös paljon ensituntumaa enemmän kuultavaa. Tätä toteuttaa oivasti sinkkubiisi Barren, varsin onnistunut esitys. Preyeristä kehkeytyykin mielenkiintoisinta uutta deathiä pitkiin aikoihin. Virtualityn raidoille antaa pohjan perusrehellinen power metal. Koskettimet softaavat vielä entisestään jo valmiiksi vaaratonta veivaamista. Harvoin tässä maailmassa tulee enää vastaan puhtaita taide-elämyksiä. Siinä missä edellinen albumi Droner (2017) oli verrattain kokeellinen ja minimalistinen teos, Nembutal merkitsee paluuta traditionaalisen doomin äärelle – siis sellaisena kuin Hynninen sen kokee. Sen tunnelmassa on samaa karmivuutta kuin Night of the Hunter -elokuvan sarjamurhaajapastori Harry Powellissa, jota Robert Mitchum niin ansiokkaasti esitti. Kokonaisuus on kappaleorientoituneempi ja hivenen suoraviivaisempi, mikä ei tarkoita, että Hynnisen musiikki olisi muuttunut kevyemmäksi, saati vähemmän haastavaksi. Bändi käyttää ilmaisussaan runsaasti vaihtelua, mutta parhaiten se saa nyrkitettyä asiansa tajuntaan vauhdin ja intensiteetin dynamiikkaa rohkeimmin hyödyntävillä kappaleilla. Reippainta menoa on ajoittainen letkeästi hölkkäävä d-beat-jytinä. Laulaja Orionin takakireä kärinä vierastuttaa aluksi, mutta alkaa sitten istua kokonaissoundiin ja muovaa bändin soinnista mukavan omintakeisen, perinnetietoisuudesta tinkimättä. Meno on kuitenkin vakuuttavaa, jokaisella tontilla. Kuuloelinten taajuussäädön jälkeen meininki linjautuu varsin selkeästi vanhakantaisen death metalin hitaan segmentin ytimeen, sinne ensimmäisten Death-levyjen ja Asphyxin tuntumaan – myös laulun osalta. Bändin runnonta on vahvasti sointupohjaista ja miellyttävällä tavalla ilmavan raskasta tuoden etäisesti mieleen Obituaryn alataajuuslanaamisen. Myös moninaisuudessaankin selväpiirteinen Apotheosis iskee lujasti, ja viimeiseksi jätetty nimikappale venyy onnistuneesti spektaakkelimittaan. Kimmo K. Ilsa mörssää verkkaisesti, mutta ei suoranaisesti doomaile. Preyer on tomeraa mörssäystä. Murinoista huolimatta sinänsä ansiokasta levyä vaivaa todellisen tarttuvuuden ja aggression puute. Albumin suolaksi voidaan laskea sen monipuolinen laulutyöskentely, jonka pääosaa esittää Tomi Viiltola ja sivurooleissa kuullaan ILSA Preyer RELAPSE Nyt tömisee tanner
Bonuksina tarjoillaan neljä livekappaletta, Her Voicesin laulustemmaraita sekä Absolute Kromatan ja Ashesin instrumentaaliversiot. Tomi Pohto PAIN OF SALVATION Perfect Element, Pt. Esimerkiksi kauniin melankolisen Morning Earthin laulumelodia toimii myöhemmin kiihkeätempoisemman Reconociliationin johtosävelinä. Moista ei ole kuitenkaan tarjolla. Kari Koskinen CADAVER Edder & Bile NUCLEAR BLAST Kuten aiemmin tänä vuonna julkaistu D.G.A.F.-ep lupaili, Cadaverin paluupitkäsoitto saattaa hyvinkin yllättää kovuudellaan. Nyt mennään liiaksi keskitietä koluten. Saman käsittelyn koki Remedy Lane vuonna 2016, jolloin työn teki Jens Bogren. Siitä ei vain pääse mihinkään, että rehellisen suoraviivaista ja riffipainotteista rokkia kun soitetaan, sitä kaipaisi vähintäänkin alitajuisesti Motörheadin energiatasoille yltävää tykitystä. Mainiosti toimivat soundit, tiiviit ja hyvät sovitukset sekä yleisen ammattimainen ote saa tietysti kaiken kuulostamaan vähintäänkin kelvolliselta. JA R E D W E LC H Perfect Element on tietyllä tapaa aikansa lapsi, mistä parhaimpana osoituksena toimivat uusiometalliset riffit ja ”rytmikkäät” lauluosuudet, jotka ovat selkeimmin pinnalla väkevässä aloituskappaleessa Usedissa. Morgue Ritualin kakofonia pysyy asiansa osaavan kannuttajan käsittelyssä hienosti aisoissa. Out of the Bodyn riffiä ja rumpukuviota ronskisti mukaileva biisi osoittaa, ettei kuolokaan ole aina niin kuolemanvakava asia. Vastapainoksi löytyy myös progressiivisuutta sekä ihan puhdasta poppia. New Yorkin Rochesterin viisikon debyytti on juuri sopivanlainen sekoitus vanhan koulukunnan kuoloa ja omaa, virkistävää näkemystä. Vain ilmavammin fiilistelevä päätösraita nostaa hieman kulmakarvoja, että olisikohan skaalaa kannattanut levittää reippaammin muunkin levyn osalta. Nyt kolmannen albuminsa julkaissut Mongrel’s Cross yhdistää mainitut, sillä sen vahvuuteen on liittynyt omalaatuisen tunnistettavan äänen omaava Absu-mies Proscriptor. Bastard Sonsin ote on hitusen siistimpi ja juurevampi, ja laulumelodioiden painotus on selvästi isompi. We’re the Bastards kulkee kovin kuluneita uria alusta lähes loppuun. Onneksi musiikin laatu ei ole laskenut mihinkään. Jo lähdöstä meno äityy mukavan patologiseksi. Hype on kova ja jos jonkinlaista merkkaria liikenteessä, vaikka takana olisi vain yksi vaivainen demo. Välillä meno äityy hyvinkin synkäksi, jopa inhorealistiseksi, mikä saattaa mennä ensikuulemalta helposti ohi, koska levyn melodiat on osattu säveltää niin kauniiseen ja vetävään muotoon. 1 INSIDEOUT Pain of Salvation on kiistämättä yksi progressiivisen metallin omalaatuisimmista nimistä. Fanien keskuudessa yhtyeen suosituin levy lienee sen kolmas albumi Perfect Element, Pt. On silti sanomattakin selvää, että PoS on keskimääräistä nu-metal-orkesteria sata kertaa lahjakkaampi ja luomisvoimaisempi. Tämä on pettymys siksikin, että taipuisa ja värikylläinen soolo osoitti maestron näpeissä asuvan huomattavasti monipuolisempaakin kitarointia. Tami Hintikka jälkeen vuorossa on äijän kolmas poikiensa kanssa pyöräyttämä bändilevy. Levyn 20-vuotisjuhlien kunniaksi siitä on päätetty julkistaa uusiksi miksattu ja masteroitu versio, joka antaa aiheeseen uuden tulokulman mutta säilyttää alkuperäisen hengen. Uudessa miksauksessa on korostettu bassoja ja laulua. Tylytän levyä ehkä liiankin kanssa, mutta periaattesssa sama ongelma rasittaa niin musiikkia kuin laulua. Mitään radikaaleja peliliikkeitä ei ole kuitenkaan tehty, vaan pikemminkin lisäilty pieniä nyansseja sinne tänne. Näin moni-ilmeisten ja vaivattoman kuuloisesti mutkittelevien riffien äärellä voi vain myhäillä tyytyväisenä ja nyökyttää hyväksyvästi. Bastard Sons koostuu siis nimensä mukaisesti Philin kolmesta pojasta sekä laulaja Neil Starrista. Vaikka Edder & Bile on mainio lisä erinomaiseen death metal -vuoteen, sen kaikki kappaleet eivät osu keskelle taulua. Pintaan miksatut rummut korostavat faktaa, että Dirk on albumin ankarin kukko. Sävellykset sen sijaan saavat tällä kertaa hieman moitteita. Neil Starr omaa nätin ja toimivan, mutta tyylinsä puolesta kovin keskinkertaisen äänen. Belgin oivaltavan lennokasta nakutusta kuunteleekin oikein mielellään. Levyn keskivaiheilla isketään silmään death black -vaihde ja biisit uhkaavat livahtaa korvien ohitse. Mukavan multaiset ja orgaanisen oloiset, jopa hivenen pehmoiset soundit istuvat levylle loistavasti. Laulaja Alex Josephin murina on kerrassaan miellyttävän multaisaa ja levittäytyy matalalta moukaroivan musiikin päälle tasaisena mattona. Konseptialbumiajattelulle uskollisesti teemoja kierrätetään varsin tyylikkäästi, jolloin kappaleet nivoutuvat saumattomasti toisiinsa tehden levystä ehjän kokonaisuuden. Ei We’re the Bastards millään muotoa huono levy ole, mutta ei tällä meiningillä omaa nurkkaakaan saa oikein kaivettua. ARVIOT 55. Bändi on luonut laulaja-multi-instrumentalisti Daniel Gildenlöwin johdolla nahkansa jo ties kuinka moneen kertaan, mutta on silti onnistunut säilyttämään tunnistettavan tyylinsä ja soundinsa. On nimittäin niin, että We’re the Bastards on aivan liian tavanomainen ja turvallinen rokkikiekko ollakseen millään lailla sykähdyttävä. Munaa ja väritystä kaivattaisiin lisää. Tällä kertaa miksauksesta vastaa alkuperäisissä studiosessiossa äänimiehenä toiminut Pontus Lindmark, kun taas masteroinnin on hoitanut Thor Legvold. Sitten lähtee The Pestilence, silkka kunnianosoitus tittelissä mainituille hollantilaisille. Neddo (kielisoittimet, laulu) ja Dirk (Verbeuren, rummut) ovat saaneet seurakseen Massacre-legenda Kam Leen ja Possessedin Jeff Becerran, kummankin yhden biisin vierailijaääniksi. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta lopputulos osoittautuu hieman tekijöidensä summaa vähäisemmäksi, vaikka musiikissa oma vahvahko viehätyksensä piileekin. Reippaammissa raidoissa tulkintaan kaipaisi reilummin räkää, enemmän Brian Johnsonia. UNDEATH Lesions of a Different Kind PROSTHETIC Yhdysvallat kuhisee uusia death metal -ryhmiä. Mikko Malm MONGREL’S CROSS Arcana, Scrying and Revelation HELLS HEADBANGERS Australialainen äärimetalli on ollut jo 30 vuoden ajan oma käsitteensä, aivan kuten tänä vuonna pillit pussiin pistänyt amerikkalaisbändi Absukin. Moinen asetelma on omiaan herättämään sympatiaa ja hyväksyntää. Pääosassa ovat nimettömiksi jäävät poika ja tyttö, jotka tulevat rikkinäisistä taustoista ja koettavat selvitä tämän maailman koettelemuksista yhdessä. 1, joka tiivistää Remedy Lanen (2002) ohella ehkä parhaiten sen, mistä yhtyeessä on kyse. Lesions of a Different Kindin kovin juttu ja koko homman ydin on kuitenkin voitokas kitaratyö. Niitä jakaa mielellään myös siksi, että Philin jälkikasvun musikaalisissa kyvyissä ei ole mitään valittamista. Niin hyvä kuin uusi versio onkin, taidan silti pitää hitusen enemmän alkuperäisestä. Undeathillä on taito olla samaan aikaan sekä brutaalisti moneen suuntaan tulittava tappokone että letkeästi huojuen laahustava homeinen kalmoarmeija. No, näillä veikoilla niitä on jo kaksi! Somepöhinä ei ole läheskään aina verrannollinen musiikin laatuun, mutta Undeathin kohdalla on ilo todeta, että nyt todellakin tehdään asioita oikein. Biisit ovat ilmeeltään sopivan synkeitä, ja kiivas tempo viimeistelee häiriintyneen vaikutelman. Kahden lupaavan mutta hieman epätasaisen albumin Entropian (1997) ja One Hour by the Concrete Laken (1998) jälkeen Pain of Salvation sai keskitettyä levottoman energiansa oikein ja päätti tehdä yhteiskunnallisten aiheiden sijasta enemmän ihmissuhteisiin ja sisäisiin taisteluihin keskittyvän konseptilevyn
Carnival of Killers sisältää taidokasta mutta huolettoman oloista soittoa kieli poskessa vedettynä ja ilkikurisesti virnuiltuna. Se kuuluu paitsi etenkin sooloissa myös riffittelyssä, oli kyse sitten rivakammin rapatusta menosta tai usein sitä seuraavasta maltillisemmasta fiilistelystä. Runsaasti vaihtelua sisältävien mutta alati jämäkkien perusteiden päällä raikuva Proscriptorin käskyttävä räksytys on mieluisaa kuunneltavaa. Muiden muassa Benightedissa ja Abbathissa vaikuttaneita miehiä ympärilleen keränneen norjalaislaulajan levy ei ole sisällöltään mitään ydinfysiikkaa, mistä kertoo myös Venomille pokkuroiva nimi. Jaakko Silvast ST E P H A N IE C A B R A L ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Isoin pulma on yhä se, että suuri osa ralleista ei erotu vankasta kivijalasta huolimatta riittävästi toisistaan. Welcome to Hel on viihdyttävää kamaa, josta löytyy yhtä paljon Kvelertakin debyyttilevyä kuin Satyriconia ja miksei Amon Amarthiakin. Alun penseähkö suhtautuminen osoittautuu jälleen syventymisen myötä vääräksi, mutta näistä lähtökohdista olisi ollut täysin mahdollista luoda vuoden yllättäjä. Long Day Good Night on mainio läpileikkaus Fates Warningin tuotannosta. Kuvittele pistäväsi lihamyllyyn äärimetallin erilaisia vanhakantaisempia muotoja, tuttuja schlagereita ja lastenlauluja, asenteeksi vähän punkkia ja sen vastineeksi äkkiväärää kikkailua sekä rutkasti makaaberia huumoria ja huonoa makua. Lopputuloksesta jää kaipaamaan jälleen luonnetta. Kaiken kaikkiaan kyseessä on kouriintuntuva osoitus siitä, miten asiat hoidetaan pioneerin ottein jämäkästi ja laadukkaasti. Voimakkaan jytäävältä soundaavalla levyllä raakuus ja nätti eteerisyys toteutuvat melko hyvässä suhteessa. Kyllähän tätä kuuntelee mieluummin kuin pataansa ottaa, mutta mitään erityisen jännittävää levyllä ei valitettavasti ole tarjota. Pitkäsoitosta saavat osansa niin suoraa rokkikaavaa kuin monipuolista muusikkoutta arvostavat kuulijat. Yksi merkittävä osa rakennelmaa oli alkuperäinen kosketinsoittaja Tomas Bodin, joka jätti orkesterin musiikillisten erimielisyyksien vuoksi vuonna 2015. Joni Juutilainen MACABRE Carnival of Killers NUCLEAR BLAST Oman genrensä, murhametallin, ainutta edustajaa ei voi sekoittaa kovin helposti muihin maailman bändeihin, trion musisointi kun on melkoisen uniikkia. Parhaiten näitä piirteitä väläyttelevät ilkeästi rullaava The Enemy I Know, komeetan lailla välkehtivä Parasites ja tarttuvalla raskaudella imaiseva Coming Home. Laulaja-kitaristi Corporate Death on perehtynyt kappaleidensa ”sankareihin” erittäin hyvin, ja kaikki tämä yhdistettynä omintakeisen kipeään ulosantiin tekee vaikutuksen aina uudestaan ja uudestaan. Eetu Järvisalo THE FLOWER KINGS Islands INSIDEOUT Kukkaiskuninkaiden valtakunnassa ovat asiat edelleen mallillaan, eikä muutoksen tuulia ole kaivattu – ellei sellaisiksi lasketa viime vuonna yhtyeeseen liittyneitä uusia jäseniä, kosketinsoittaja Zach Kaminsia ja rumpali Mirko DeMaioa. Tällaisia ristiriitoja sisältävät sävellyksetkin. Lähinnä Corporate Deathin tuottama moniulotteinen laulutyöskentely on vuoroin vakuuttavaa ja hymyn huulille nostavaa, eikä esimerkiksi King Diamond ole säästynyt pikku piruilulta. Oululaisbändillä on ikää jo parikymmentä vuotta, mutta täyspitkänsä se on julkaissut kiihtyvätahtisesti vasta viimeisen kymmenen aikana. Linnoitusta ovat pitäneet yli 20 vuoden ajan pystyssä kitaristi Roine Stolt, laulaja Hasse Fröberg ja basisti Jonas Reingold. Groovessakin löytyy paikoin ihan mukavasti. Nyt sitä päästään ärsyttävän lähelle, vaikka samalla jäädään myös kauaksi. Eivät kappaleet vieläkään tajuntaa horjuta, mutta kiukkuisesti tilittävässä murjonnassa vallitsee nyt ehjempi ja sävykkäämpi pohjavire. Bändin aiemmilta julkaisuilta on löytynyt varsin pätevää mutta monilta osin turhankin tavanomaista kaahausta. Mongrel’s Crossin kappaleet pohjautuvat black/thrash-hybridiin, mutta niissä on mukana myös silkkaa heavy metalia. Lastenlaulumaiset lorut ja humoristiset tarinoinnit kertovat luonnollisesti eri sarjamurhaajien ja muiden pervojen tekosista, inhorealistisen tarkasti. Jo 1980-luvun alkuvuosina toimintansa aloittanut progemetalliryhmä on kokenut paljon ja tehnyt melkein suuren kansainvälisen läpimurronkin, mutta jäänyt suosiossa sittenkin genreveljiensä ja maanmiestensä Dream Theaterin ja Symphony X:n varjoon. studioalbumilla. Fates Warning on tehnyt aina ajatonta ja kuuntelua kestävää progressiivista raskasta rockia, ja jatkumo pitää loistavasti bändin 13. Albumista paljastuu kuunteluiden myötä paljon kekseliäisyyttä ja hyviä ideoita, joita olisi voinut hioa pidemmällekin. Mega MORS SUBITA Extinction Era OUT OF LINE Kotimaisen metallikentän aktiiviukon Mika Lammassaaren luotsaama Mors Subita on saanut kunnolla puhtia toimintaansa vasta uransa jälkipuolella. Erlend Hjelvik on varmasti osittain menneisyytensä vanki, mutta Welcome to Hel on selkeästi oma hommansa. Tavanomaisuutta on saatu nyt hieman häivytettyä riffiruuveja kiristämällä ja intensiteettiä monipuolistamalla. Yhtyeen neljäs levy jatkaa moderneilla otteilla pieksevällä melodisella death/thrash metalilla. Mikko Malm HJELVIK Welcome to Hel NUCLEAR BLAST Erlend Hjelvikin ero Kvelertakin keulalta tuli melkoisena yllätyksenä, mutta miehen ensimmäistä sooloalbumia kuunnellessa palaset loksahtelevat kohdilleen: Hjelvik oli kuin olikin Kvelertakin hevimies, kun taas muut jätkät yrittivät viedä bändiä selkeästi rockimpaan ja ”hipsterimpään” suuntaan. FATES WARNING Long Day Good Night METAL BLADE Hartfordilaisveteraani Fates Warning kuuluu sarjaan ”vanhat ja luotettavat”. Epäonnen järjestysluku tai siihen viittaava määrä kappaleita levyllä ei kerro sen sisällöstä mitään. On raskautta (The Longest Shadow of the Day), herkkyyttä (Now Comes the Rain), tarttuvia kertosäkeitä (Shuttered World) ja tietenkin iso määrä sovituksellista matematiikkaa (The Destination Onward). Toisaalta vaikutus on myös sellainen, ettei näiden veijarien kanssa ehkä uskaltaisi yöpyä samoissa tiloissa. Tyrkyllä on selvää vuohenlihaa eli ronskisti rokkaavaa metallia, joka nojaa selkeästi blackin suuntaan. Tuttua, turvallista ja tasaisen laadukasta musiikkia. Fanikuulokkeista huolimatta albumilla on tyhjäkäyntiä, ja osa biiseistä kuulostaa tomuttuneilta ja turhaan venytetyiltä vitseiltä. Pisin kappale Solaris sujahtaa sekin alle kymmeneen minuuttiin. Long Day Good Night myös soundaa hyvältä. Ongelma on sama kuin aikaisemmilla albumeilla: kolmasosa biiseistä on oikein maittavia, toinen kolmasosa ihan ok ja loput osastoa boring. Legendaarisen Roger Deanin kuvittama Islands on puolitoistatuntinen tupla-albumi täynnä sitä itseään eli nostalgiassa uitettua sinfonista progea. Kaikki kuulostaa hyvin skandinaaviselta, mikä on takuulla viikinkimytologioista laulavan Hjelvikin tarkoituskin. Massiivisia eepoksia ei ole mukana, onneksi, sillä Stolt kumppaneineen ole kyennyt säveltämään mielenkiintoisia sellaisia aikoihin
Se on sääli, sillä tällaisenaan Killer Be Killed on, vaikkakin erinomaisen murskaava ja tarttuva, myös debyyttiään sliipatumpi ja kuulijaystävällisempi. Kolmen ukkelin laulama metallimättö on edelleen tietynlaista tyylien sulavaa sekamelskaa, mutta hulluimmat irtiotot ja paskannakkaamiset on jätetty pois. Laskelmoidusti muovilta tuoksuvassa pääbändissään maestro Yannis tuntuu menevän ainakin osittain hukkaan, sillä miehen monipuolinen tulkinta istuu Sacred Outcryn eeppisen heavyn ja power metalin kombinaatioon paljon paremmin. Vaikka homma hoituu todella sulavasti ja mukaansatempaavasti, jotenkin mainittuja ominaisuuksia ei tähän meininkiin kaipaa. Molemmissa bändeissä vaikuttaa Kreikan kultakurkuksi tituleerattu Yannis Papadopoulos, maanmiestensä orkesterissa tosin ainoastaan sessiojäsenenä. Parhaimmillaan levy tarjoaa Singing in the Graven ja Doom Metal Alchemyn kaltaisia tapporalleja, kurjimmillaan My Wayn. Koskinen SACRED OUTCRY Damned for All Time NO REMORSE Lieköhän Beast in Blackin viime vuosien kova nousukiito ainakin osittain syypää siihen, että Sacred Outcry on kasannut taas rivinsä ja saattanut valmiiksi jo 2000-luvun alussa aloitetun debyyttinsä nauhoitukset. Nyt kaiken loistavuuden äärellä jää kaipaamaan wtf-tuntemuksia. Riffit nuijivat voimalla, rytmit ovat tiukkoja ja ärinän, karjunnan ja moniäänisen melodisen laulun johdattama mäiske on raskaassa tarttuvuudessaan tietyllä tapaa ensiluokkaista. Damned for All Timessa on jykevä pohja, jonka päällä on paljon kiehtovia elementtejä. Max Cavalera (ex-Sepultura, Soulfly), Greg Puciato (Dillinger Escape Plan) ja Troy Sanders (Mastodon) ovat yhä kelpo kolmikko, eikä nyt mukaan tulleen Converge-rumpali Ben Kollerin työskentelykään varsinaisesti ahdista. ARVIOT Tämä levy voisi olla mainio soundtrack sille, kun joku onneton menettää lopullisesti järkensä ja pistää läheisensä ja lemmikkinsä lihoiksi ja pataan. Levyä ei siis voi suositella musiikkiin tosikkomaisesti suhtautuville, eikä toisaalta myöskään mieleltään pahasti häiriintyneille. Tämä arviokin on oikeasti monen päivän pähkäilyn tulos. Kimmo K. Outolinnut ovat palanneet pihapuuhun. Poliisin saapuessa paikalle tämä onneton istuu nurkassa hihitellen ja sääriluuta järsien Carnival of Killersin pyöriessä repeatillä taustalla. Vuonna 2004 ilmestynyt debyytti on sympaattinen ja hienostelematon teos, joka on tietyssä mielentilassa erittäin voimaannuttava kuunteluelämys. Luojan kiitos kovaa kikulointia ei kuulla kuin muutamassa kappaleessa, joista etenkin Lonely Man on lähes skippaamisen arvoinen tukutukuilu. Laulaja-kitaristi Ari Honkosen (Heathen Hoof, Morningstar) luotsaama yhtye esitti raakaa ja kaunistelematonta heavyä, jossa ei ollut sijaa kompromisseille tai turhalle taiteellisuudelle. Teemu Vähäkangas KILLER BE KILLED Reluctant Hero NUCLEAR BLAST Tämä superbändi posautti vuoden 2014 debyytillään melkoisen pommin kuulostaessaan samalla sekä osasiltaan että niitä suuremmalta. Mega MINOTAURI Minotauri NORDIC IRON AGE / VAINOVALKEAT Kotimaisen käppädoomin pioneeri oli toiminnassa vuosina 1995–2007 ja ehti julkaista kaksi pitkäsoittoa, kaksi ep:tä sekä yhden split-julkaisun Reverend Bizarren kanssa. Ehkä debyytin erikoisemmat irtiotot kuitenkin olivat se tekijä, joka teki levystä mieleenpainuvan. Macabre on hankala bändi, ja diggailun määrä riippuu täysin senhetkisestä mielentilasta. Nyt rumpali on vaihtunut, mutta meininki on edelleen kova, joskaan ei aivan niin hulvattoman riemastuttavalla tavalla kuin erittäin kovaksi osoittautuneella ensilevyllä. Älkää päästäkö lapsia yksin pihalle. Eri päivät ja mielentilat tuovat ihan eri arvosanat ja fiilikset, mutta kun jätkien touhu on sen verran veikeää, annetaan fanipojan päättää kirveistä tänään. Kaikesta hyvyydestä huolimatta tuntuu, että säveltäjät olisivat voineet kurottaa uskaliaasti vieläkin pidemmälle ja edes yrittää nousta niiden sankareiden tasolle, joista laulavat. Nyt tarjolla on bändin esikoislevyn uusintajulkaisu, jolta löytyy varsinaisten kappaleiden lisäksi viisi livevetoa
Pelkästään näiden esimerkkien perusteella ei ole perusteetonta sanoa, että Lord Fist tekee Suomen mittakaavassa hyvin omintakeista raskasta rockia, josta tulee aina hyvälle mielelle. Se on näissä piireissä harvinaista. Itse asiassa tällä kertaa niitä voi bongailla jopa enemmän kuin parilta aiemmalta pitkäsoitolta. Vielä erikseen ovat kappaleet kuten Princess of the Red Flame ja Sisters, jotka eivät koreile pituudella, mutta joissa tapahtuu mittaansa nähden hirvittävän paljon. Lammasniemen murjonta tuntuu myös osuvan kohteeseensa, vaikka sävellyksiin jää kieltämättä kaipaamaan pientä tarttumapintaa. Kyseessä saattaa olla yhtyeen vahvin albumikokonaisuus sitten Payment of Existencen (2008). Paikkansa löytävät maukkaat melodiat, monet hienot kitarasoolot ja biisirakenteiden rikkaus. Yhtye on myös pistämätön keikoilla. Danielsin tarttuvimmat riffit ovat jääneet 1990-luvulle, siitä ei pääse mihinkään, mutta vanhan jäärän näpeistä irtoaa yhä varsin vetoavaa väkivaltamelankoliaa. Uusi pannumies Marc Verhaar sen sijaan on jämäkkä ja tiukasti hakkaava mies. Erona moneen muuhun saman genren yrittäjään on, että AoX tekee hommansa hyvin ja tuntuu puhkuvan musiikkiinsa aitoa kaaosta ja raivoa. Pitkäksi venähtänyt levytystauko palautti bändin studion uumeniin vasta 2014. Enää ei puutu kuin se, että bändit ja kuulijat pääsisivät niille keikoille. Harlott lätkäisee pöytään kymmenen kappaleen albumillisen jämäkkää vanhan liiton thrashiä. Silti täysin oikeankuuloinen, tiukkariffinen asennoituminen pikahevihommiin yhdistettynä lujaan soittotaitoon vie jo pitkälle. Kuten ilmiselvistä esikuvista voi arvata, AoX ei ole lähtenyt keksimään uutta, vaan hyödyntää lukemattomia kertoja käytettyjä ideoita aivan surutta. Vanha aussipahis Mortal Sin on saanut arvoisensa seuraajan. Soundimaailma on erotteleva, ja komppikitara junttaa miellyttävän tukevasti. Ote sinänsä on melko simppeli ja vanhoja legendoja kunnioittava, eli näiltäkään osin tyyliä ei ole remontoitu, mutta yleisilmeen viipaloinnissa on entistä jämerämpi tuntu. Yhtyeen progressiivinen power metal liikkuu periaatteessa jossain Nevermoren ja Fates Warningin välimaastossa, jossa melodisuus, progressiivisuus ja raskaus yhdistyvät optimaalisella tavalla. Kari Koskinen E U S ST R A V E R Turha huoli. Yhtyeen kuudes albumi esittelee entistä kypsemmän ja monipuolisemman Communicin, joka on keskittynyt kappaleiden yksilölliseen ilmeeseen, kun taas aikaisemmilla levyllä fokus oli enemmän kokonaisuuden välittämässä yleisessä tunnelmassa. AoX:n myllytys ei ole tuhoisuudessaan vaikkapa loistavan Revengen tasoa, mutta kyllä tällaisen turpasaunan kanssa kelpaa lähteä vähän isommillekin kentille pullistelemaan. Debyyttipitkä Feeding on Angels (1998) on yhä aivan loistavaa mustalla sävytettyä kuoloruhjontaa Asphyxin Last One on Earthin (1992) hengessä. Noa’s D’ark on helvetillisen raskas ja säälimätön sekoitelma black metalin kirskuvampaa julmuutta, deathin raskautta ja turpaanvetoa sekä doomin hitaammin alistavaa lanausta. Nykyään vanhasta miehistöstä on mukana enää kitaristi Daniels, joka ei vaikuta enää (vuonna 2007 jälleen kerran palanneessa) Asphyxissä. Tomi Pohto APOTHEOSIS OV XAOC Apotheosis ov XAOC SPREAD EVIL Ensimmäisellä levyllään meuhkaava AoX on muun muassa Blood Chalicesta ja Retaliatory Measuresista tutun rumpalin VP Lammasniemen sooloprojekti, joka vyöryttää väkivaltaista black/death metalia vahvasti Conquerorin ja Revengen hengessä. Jaakko Silvast COMMUNIC Hiding from the World AFM Jos Rush oli yksi rockmaailman kovimmista trioista, Communicia voi helposti tituulerata maailman kovimmaksi metallitrioksi. tapaisia ankeuttajia. sempaa kevyempää ja tuotannoltaan hiukan puleeratumpaa. Tiukka thrashlevy pyörii soittimessani edelleen säännöllisesti. Lord Fistin perinnetietoinen, 1980-luvun alun brittiskenestä ammentava hevi on hienoisesti aikaiHARLOTT Detritus of the Final Age METAL BLADE Kolme vuotta sitten maailman alakulmasta tärähti ja lujaa, kun Melbournen Harlott yllätti Extinctionillaan. Myös välit vanhoihin kamuihin ovat ilmeisen lämpimät, kuten Asphyx-solisti Martin van Drunenin vierailu osoittaa. Seitsenbiisisen kiekon barbaarisessa metelöinnissä ei ole suunnitelmallisuutta tai mielenkiintoisia rakenteita, vaan kaikki tuntuu kumpuavan pidättelemättömästä raivosta, joka on oikein kohdistettuna tehokas ase. Säästellen käytetyt mutta ensiluokkaiset tuplakitaramelodiat elävöittävät muutoin ankaraa paukutusta. Kaikki kunnia Bagchusin pitkälle työlle alkukantaisen kuoleman parissa, mutta äijän kivirekimäinen ja vaappuva soitto tahtoi aina pidätellä vähänkään nopeampien osuuksien voimaa. Minotauri ei ole mikään mestariteos, mutta genre-entusiasteille se lienee varsin kiinnostava kuriositeetti ja mukava lisä kokoelmiin. Luvalla sanoen varsin köpösti kannutelleen Bob Bagchusin poistuminen riveistä on muuttanut bändin soundia virkeämpään suuntaan. Onpa kyse sitten nimikappaleen tai Born without a Heartin kaltaisista melankolisista eepoksista, räväkästä aloituskappaleesta Plunder of Thoughtsista tai juuri oikealla taSOULBURN Noa’s D’ark CENTURY MEDIA Asphyxin raunioista vuonna 1996 noussut Soulburn oli alkuvuosinaan periaatteessa Asphyx eri nimellä. Välillä kulmikas soitto ja tunkkainen tuotanto verottavat kuuntelunautintoa, mutta eipä tässä genressä svengiä tai turhan siistiä äänimaisemaa etsitäkään. Harlottkin unohtuu usein kanavoimaan suurimpia vaikuttajiaan. Joni Juutilainen LORD FIST Wilderness of Heart HIGH ROLLER Mikkeliläisnelikko palaa pitkäsoittokantaan viiden vuoden tauon jälkeen toisella kokopitkällään. Laulaja-kitaristi Oddleif Stenslandin, basisti Erik Mortensenin ja rumpali Tor Atle Andersenin muodostaman ryhmän suurin valttikortti on tähän asti ollut sovituksellinen tyylitaju sekä armottoman koukuttavat riffikudelmat. Soulburnin neljäs pitkäsoitto onkin itsenäisen ja täysin omilla piikeillään tökkivän bändin teos. Eihän yhtyeen katalogi ole ennenkään elänyt uhkaavuudesta ja turboahdetusta kohkaamisesta, mutta jotenkin biisien kirjoittamista on lähestytty tällä kertaa rauhoittavammasta kulmasta. Soundista löytää toki yhä yhtäläisyyksiä Danielsin vanhan pääbändin tekemisiin. Wilderness of Hearts on silti tyylipuhdas osoitus genren lukuisista hyveistä. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Tämä ei silti tarkoita, että Hiding from the World olisi levynä jotenkin linjaton tai sekava, pikemminkin päinvastoin. Miehistössä vaikuttaneet Eric Daniels, Bob Bagchus ja Wannes Gubbels olivat kaikki tuttuja naamoja hollantilaisen kuristuspartion riveistä. Näinköhän taso säilyy. Suoraa menoa jytkitään parhaiten First Morning – Collapsella, Wings Drawn in Our Mindsilla ja Flying Over Tiprinithillä. Uusilta thrashporukoilta on toki kohtuutonta vaatia seuraavaa Among the Livingiä tai Angel of Deathiä
Vaikka soundit ja örähtelylaulu ovat väkevää laatua, Saint Desecration ei tunnu täysin loppuun asti viilatulta. Kuluneen vuoden parhaimpiin levyihin kuuluvalta The Ghost of Orionilta oli pakko jättää pois kolme kappaletta. Sen jälkeen edetään napakampien mutta monenkirjavien aistiharhojen läpi. Makaaberi kabaree jatkaakin Orionin haamun esittelemää, entistä jykevämpää MDB-soundia, ja Macabre Cabaret, A Secret Kiss ja A Purse of Gold and Stars toimitetaan alusta loppuun tyylikkäästi. Tässä kisassa Azarath jää kuitenkin isompiensa jalkoihin jo sävellyspuolella. Kari Koskinen PÅGÅ The Evil Year SVART Lopettaneesta In Solitudesta tunnetut Åhmanin veljekset julkaisevat nyrjähtäneesti ja häiritsevän hämärästi soivan paketin noir rockia. Pitkästä aikaa vastassa on levy, josta ei totisesti tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Eikä kaava rikkoonnu nytkään. Tunnin levylle mahtuu valitettavasti kuitenkin myös yhdentekevämpää mekaniikkaa, jossa sävellyksen keskinkertaisuutta yritetään paikata virkeällä ja sähköisellä soundimaailmalla. Serpent MY DYING BRIDE Macabre Cabaret NUCLEAR BLAST My Dying Bride on tunnettu myös laadukkaiden minilevyjensä julkaisijana. Mikään ei varsinaisesti ärsytä. Parhaimmillaan koukut ja kappaleet nousevat todella korkealle. Hienoa musisointia riittää silti miellyttävän kokemuksen tarpeiksi. Becoming Human on erikoinen sekoitus neoprogen sulavuutta, modernimpaa elektroniikkaa ja koneellisia biittejä. Eetu Järvisalo AZARATH Saint Desecration AGONIA Parikymppisten merkkipaalun sitten viime levynsä ohittanut puolalaisakti jatkaa räväkän modernin kuolometallin parissa. Nimiraidan tarttuva tunteilu ja laulumelodiat ovat erinomaista sorttia. Elokuvassa, jossa hallusinoidaan vuoroin riitasointuisessa euforiassa, vuoroin kuolemanpelossa. Vuoden 1992 Symphonaire Infernus Et Spera Empyrium -ep:stä lähtien sen lyhäreiltä onkin osannut odottaa laadukasta laahustusta. Kymmenminuuttinen houremantra Stellar Vermin pitää aloituskappaleena huolen, että kuulija upotetaan heti kunnolla friikkitodellisuuteen. Hytisyttävimpänä jää mieleen kauhuelokuvamainen Meshes in the Wild Lock. Myös levyn rakennetta voi pitää vinksahtaneena. Ruotsalaisten debyytin hämmentävä tunnelmointi muistuttaa Nick Caven ja David Bowien kaltaisten maestrojen maalailuja, mutta silti sillä trippaillaan varsin originaalisti. Communic on palannut, kauan eläköön Communic! Mikko Malm SIMON COLLINS Becoming Human FRONTIERS Harvakseltaan levyttänyt, kohtalaista arvostusta nauttiva Simon Collins ei mene neljännellä soolollaan aidan matalimmasta kohdasta. Tomi Pohto Zultan Rock Beat series 20% zinc 80% copper 100% passion Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 02.11.2020 14:15:43 02.11.2020 14:15:43. Isukki-Philin opit on omaksuttu, sillä laulusta ja rummuista vastaava Simon panostaa etenkin vahvoihin laulumelodioihin. Vaikka kappaleet nappaavat kynsiinsä, ne myös työntävät luotaan eivätkä soi jatkuvasti yhtä yhtenäisesti. Tiedä sitten, onko tyyli perimässä vai opeteltua, mutta mukana on paljon samaa kuin Vaderin, Behemothin ja Haten kaltaisissa puolalaisbändeissä. Levyä pyörittelee ilokseen, mutta klassikoksi siitä ei ole. Vaikka yhtyettä on niputettu myös death/blackin laariin, Saint Desecrationillä mustuus ei kuulu kuin korkeintaan tummasävyisissä riffeissä. Tässä vuodenajassa syvistä vesistä naarattuja tunteita tarjoava My Dying Bride on juuri sopiva seuralainen. Hieman kuin sekvenssien ja koneiden varaan nojaavaa Marillionia kuuntelisi. valla paatoksellisesta My Temple of Pridesta, levy tarjoaa soonista nautintoa. Tempo on usein nopea, ja bändi onnistuu kuulostamaan hitaammissakin osuuksissa miellyttävän ärhäkältä. Levottoman psykedeelisesti liikkuva äänikuvasto ahdistaa, kummastuttaa ja kiehtoo. Kuten laulaja Aaron Stainthorpe taannoisessa haastattelussani vihjasi, kolmikko tulisi täydentämään upeaa kokopitkää entisestään. Alkuperäisjäsenistä on mukana enää rumpali Inferno. Samalla julkaisu on nykyisen kokoonpanon toinen levy. Laulu onkin käytännössä ainoa isäpapan tekemisistä muistuttava asia. Sitä kuunnellessa olo on kuin sekavassa ja painostavassa film noir -mustavalkoelokuvassa. Oli miten oli, kun kuulija saadaan näin hämilleen, tunnelmaa voi nimittää onnistuneen omalaatuiseksi
Eetu Järvisalo K U G G U R & LA U R A D IA M O N D Kitarariffit ovat tyrniä, soolot luikahtavat komeasti ja melodiat ovat vähintäänkin kohtuullisia. Siis juuri siihen aikaan, kun alan yhtyeet rupesivat lisäilemään musiikkiinsa progressiivisia ja avantgardistisia elementtejä. Rakenteiltaan biisit eivät yllätä enää missään kohdin, jos Stryperin tuotantoa on kuunnellut vähänkään. Eetu Järvisalo OMINOUS RESURRECTION Judgement TERRATUR POSSESSIONS Agrathin ja eriskummallisen Negative Planen jäsenistöstä kasattu Ominous Resurrection operoi okkulttisen black metalinsa kanssa alueella, jolla yhdysvaltalaiset bändit toimivat harvemmin. Itse kappaleet voisivat kuitenkin olla selvästi tarttuvampia ja ennen muuta röyhkeämpiä, etenkin levyn loppupuolella. Alkupäästä löytyvien voimaannuttavien hiturien Bring It Onin ja Riot in the Crowdin jälkeen materiaali taantuu tylsemmäksi ja oppikirjamaisemmaksi. Mikko Malm MEMOREMAINS The Cost of Greatness OMAKUSTANNE Seinäjokelainen albumidebytantti jytkyttää ja pomputtaa menemään metallia, poppia ja diskoa sekoittavalla keitoksella. Levyä kuunnellessa käy hetkittäin mielessä, miten hyvin se olisi toiminut laulun kanssa, vaikka kyllähän meno maittaa näinkin varsin hyvin. Levyn ainoa etäisesti slovariksi miellettävä kappale This I Pray on lähinSTRYPER Even the Devil Believes FRONTIERS Mainittakoon heti kärkeen, että kaksi ja puoli pojoa on Stryperin kohdalla ihan ok, eikä kiekko ole millään tapaa huono. Jenkkien toinen levy välittää muinaista mustaa energiaa, eivätkä lehdistötiedotteen vertailut alkuaikojen Mortuary Drapeen ja Rotting Christiin ole turhaa leukojen louskuttelua. Memoremainsillä on selvästi kykyjä tarraavampaakin bailaamiseen. Vallan jyrkästi paiskineen edellislevyn God Damn Evilin (2018) hätkähdyttävän tomera ote taisi olla irtiotto, josta bändi palailee nyt kaavamaisempaan ilmaisuun. Kappaleita kuunnellessa voi nähdä itsensä harhailemassa vulkaanisen saaren mustissa erämaissa tai tuijottamassa kalliolta merelle kaukaisuuteen puhurin piiskatessa kasvoja. Joni Juutilainen GLOOM Rider of the Last Light SPREAD EVIL Gloomin suomalaiskaksikko on esikoislevytyksellään black metalin mustimman sydämen ytimessä, KATLA Allt þetta helvítis myrkur PROPHECY Islantilaisen Sólstafirin rumpali ja alkuperäisjäsen Guðmundur Óli Pálmason sai bändistään yllättäen kenkää vuonna 2015. Tempo-osastolla on sentään pientä vaihtelua, mutta kun keskitempoista hard rock -sivakointia ovat särmittäneet aiemmin yhtäältä äärijuustoiset balladit ja toisaalta kipakammat hevirytistykset, nyt vaihtelu on vähäistä. Siirappisiin synamelodioihin ja energiseen naislauluun luottava popmetallijynkytys tuuttaa ilmoille rutkasti positiivisia viboja. Konsepti vaatii kuitenkin vielä kehittelyä. Kimmo K. Levyllä vallitsee raikas, osaava ja hyväntuulinen meininki. Ominous Resurrectionilta löytyy omat vahvuutensa, mutta kokonaisuus tuntuu kaipaavan hankalasti määriteltävää ”jotain”. albumi on vain yllätyksetön ja odotettua latteampi. Keskitempoisesti surisevan kitaramaton päältä löytyy reilulla kädellä annosteltua tunkkaisuutta, joka määritteli montaa kolmen vuosikymmenen takaista black metal -tuotosta – sekä hyvässä että huonossa. Yhtyeeltä kuullaan nyt kakkosalbumi, ja hyvä sellainen. Homma on jo siinä määrin ennakoitavaa, että sen panee ihan merkille. Loppua kohden myllerrys kasvaa jopa hengästyttäväksi, kun päätöskappale Svartnætti kutoo levyn kauniinkarkeat piirteet yhteen. Liki nelikymppinen bändi on ihan väkevässä kunnossa ja tuntuu tekevän asiaansa edelleen tunteella. Brändinmukaiset keltaraitansa hengityssuojaimiin siirtänyt nelikko saarnaa kuitenkin tällä kertaa käännytetyille. Sundin erosi Dark Tranquillitystä vuonna 2016 keskittyäkseen omiin projekteihinsa, ja vihdoinkin sitä satoa on korjattavissa. Myös biisien tasapäisyys hämmentää. Onkin kiinnostavaa, miten paljon Sju Pulsarer nojaa estetiikassaan 1990-luvun lopun black metal -soundiin. Dynamiikan erot ovat kuitenkin varsin pieniä, eikä klikkiraidalla ole tarvinnut naputella tempoon isoja muutoksia. Kun musiikki saa mielen siirtymään täsmälleen haluttuihin maisemiin, voidaan puhua erittäin onnistuneesta tunnelmasta. Kipakammaksi kasvavat vain hiukan keskitemposta reipastuva Middle Finger Messiah ja astetta raskaammin möyrivä Divider. Ensi kerralla vain enemmän purukumia ja estottomuutta kehiin. Pálmason–Guðmundsson-kaksikolle on nostettava hattua islantilaisen mielenmaiseman upeasta tallennuksesta. Hard rock -konkarin mittavaan tuotantoon ja sen totuttuun vaihtelevuuteen suhteutettuna piiiiitkän linjan kristillisen hevin sanansaattajan 13. nä puoliakustista hard rockia Bon Jovin tyyliin. Koskinen MITOCHONDRIAL SUN Sju Pulsarer ARGONAUTA Muusikko-kuvataiteilija Niklas Sundin on tunnettu parhaiten Dark Tranquillityn perustajajäsenenä sekä lukuisista levynkansista, joita hän on tehnyt muiden muassa In Flamesille, Sentencedille ja Arch Enemylle. Bändin tyylilaji on kieltämättä varsin yleisöystävällistä sorttia, mutta tarkastellaanpa sen sisintä vähän tarkemmin. Vaikka yhtye on vasta nelivuotias, se on ehtinyt saavuttaa tuhansia kuulijoita ja kiertää Euroopassa. Vaikuttavan kaihoisasti ja hypnoottisesti soiva levy toimiikin matkana, jolle on puserrettu paljon vahvan autenttista tunnetta. Fanien ei kannata silti huolestua, sillä kaikki Stryperille ominaiset jutut ovat kyllä läsnä. Móðurástin-debyyttiin (2017) verrattuna mennään synkemmin, mihin levyn nimikin (”kaikki tämä pahuksen pimeys”) viittaa. Bändi jatkaa karulla ja synkänpuoleisesti vaeltavalla post-metalilla, jossa on ripaus mustan metallin vaikutusta. Mitochondrial Sunin debyyttilevy sisältää elokuvallista ja ambient-vaikutteista instrumentaaliblack metalia, jonka kotikutoinen futuristisuus tuo ajoittain mieleen varhaisen Limbonic Artin. Sundin on saanut yhdistettyä hektiset blastbeatit ja kitarasahaukset avariin syntikkamattoihin ja hypnoottisiin melodiamaisemiin ihan mukavasti. Kyllä kelpaa taas viettää pimeneviä syysiltoja. Niinpä bändin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Amaranthen kaltaisista pumpuista. Hyvin tutut huudatuskohdat, tauot, riffienvaihdot ja lopetukset sun muut jutut tulevat justiinsa siinä, missä niiden odottaakin tulevan. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mies ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan perusti Katla-nimisen yhtyeen yhdessä multi-instrumentalisti Einar Thorberg Guðmundssonin kanssa. Tuotannollisesti ja soundillisesti mainion kuuloinen levy on kutakuinkin malliesimerkki niin kutsutusta modernista eurometallista. Judgementin mystiikkaa ja primitiivistä metallijyskytystä yhdistelevässä musiikissa on kieltämättä pieniä kulttiklassikon piirteitä, mutta näillä sävellyksillä on aika turha lähteä samalle viivalle esimerkiksi aiemmin mainittujen verrokkien kanssa. Vaikka Ominous Resurrectionin homma ei pelitä vielä kovin kummoisesti, musiikistaan on aistittavissa selkeää potentiaalia, joka voi leimahtaa tulevaisuudessa kunnon liekkeihin. Otsikko ei voisi kuvata levyn ydintä juuri paremmin
Uura onnistuu heittäytymään kappaleisiin niiden vaatimalla latauksella – vuoroin kauniisti soljumalla ja kuristavasti huutamalla. Goats of Doomille lähtee puolestaan kuvaannollinen luunappi tasonsa selkeästä alittamisesta. Näitä hyvin erilaisia tyylilajeja sekoitellaan ja pistetään peräkkäin täysin ennakkoluulottomasti, ja paikoitellen jälki on jopa varsin grungemaista. Orkesteri on tullut tunnetuksi visuaalisesti rikkaista keikoistaan, joilla ryhmä yleensä heijastaa taustakankaalle otteita kokeellisista dokumenttielokuvista. Lopputulos on kaikessa ristiriitaisuudessaan sekä että. Yhtymäkohtia löytyy niin Darkthroneen kuin Satanic Warmasteriinkin, joita niitäkin voisi vertailla ja arvottaa keskenään yhtä tuloksetta. Levyn alkukantaisuudessa piilee kiehtovuutta, jota simppelintarttuvat melodiat korostavat. Mikko Malm DIAGRAMS OF CONSCIOUSNESS 20.11. Ennemminkin voi puhua tuttujen palasten oivaltavasta yhdistelystä äärimmäisellä huolellisuudella ja teknisellä taituruudella. Great Barrier on tyylikäs kokonaisuus, jossa viipyilevä kamariestetiikka jousineen ja huiluineen yhdistyy hypnoottisiin kitaranäppäilyihin ja melankoliseen pianoon. Kaunista ja äärettömän voimakasta musiikkia. Selfless Orchestra osaa rakentaa ja purkaa musiikillisia jännitteitä todella taitavasti luoden albumille merellisen tunnelman, jossa tyven ja myrsky vuorottelevat saumattomasti. Laulaja Mark Basilen ja kitaristi Simone Mularonin johtamassa nykykokoonpanossa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä. Hirvittävän paljon paremmaksi ei pistä Sarastuskaan. Mega GOATS OF DOOM / SARASTUS Dawning ov the God SPREAD EVIL Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisvyöhykkeellä susien lailla jolkuttelevat Goats of Doom ja Sarastus antavat tuoreella splitillä itsestään kolmen kappaleen mittaiset näytteet. Sävykkään atmosfäärin keskiössä toimii Noumenastakin tutun Suvi Uuran monipuolinen äänijänteiden kuritus. Yhtyeen viimeisin projekti on taide-installaatio, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota Ison valliriutan tilaan. Välillä sekin riittää – niinkin pitkälle, että Tragic Separation on varmasti yksi genren vuoden levyistä. Puhesampleja ja satunnaisia feminiinisiä joikuja lukuun ottamatta levyltä ei löydy varsinaisia lauluja, mutta musiikki kantaa tässäkin muodossa mainiosti. Jos edellä mainittu kuulostaa sekavalta, May Our Chambers Be Full on hyvinkin jouheva kokonaisuus, aina hämmentävyyteen saakka. Sävellykset ovat toki aggressiivisia ja melodisiakin, mutta meiningistä jää väkisinkin käteen ”ylijäämäbiisit splitille” -henkinen ratkaisu, joka tuntuu ainoastaan tylsältä. Vuonna 2014 perustettu yhtye kuvaa musiikkiaan melko osuvasti ”puolimetalliseksi tulenaraksi rockiksi”. Johonkin vanhemman Behexenin ja Satanic Warmasterin väliin iskeytyvä musiikki on mukavan melodista ja paikoin iskevääkin, joten bändin tuotoksiin lienee parasta tutustua jatkossa tarkalla korvalla. Ensimmäinen on genrepioneeri ja toinen siitä ammentanut, omaa polkuaan raivaamaan lähtenyt artisti. Melodista tarttuvuutta on haettu Firewindin ja toisaalta klassisten bändien kuten Journeyn suunnasta. Tästä huolimatta kokonaisuuden voi sanoa jäävän selvästi voiton puolelle. Suomeksi lauletun black metalin eturintamaan hiljalleen matkannut Goats of Doom ryskii kolmen kappaleen verran niin sanottua alemman keskitason peruskamaa, josta ei jää käytännössä mitään kuulokuvia. Kauttaaltaan karhealta soundaava levy vaihtelee varsin sujuvasti hämärästi kummittelevien, nätin utuisten ja raa’asti kaivertavien tunnelmien välillä. eikä siltä puutu kylmää sieluakaan. www.omnivortexofficial.com DGM Tragic Separation FRONTIERS Nyt isketään allekirjoittanutta takavasemmalta ja lujaa! Power metalia ja progressiivista otetta sekoittava italialaisbändi DGM on toiminut vuodesta 1994, mutta jostain syystä yhtye on huomioitu tässä osoitteessa vain nimen tasolla. Toni Keränen EMMA RUTH RUNDLE & THOU May Our Chambers Be Full SACRED BONES Tässäpä yhteistyö, jonka ei pitäisi toimia edes teoriassa, käytännöstä puhumattakaan, mutta niin se vain tekee. Eetu Järvisalo SELFLESS ORCHESTRA Great Barrier STOCK Australialainen taidekollektiivi ajaa sosiaalis-ekologista agendaansa niin kuvan kuin äänen keinoin. Pohjois-Pohjanmaan black metal -anti jää tällä erää heppoiseksi, mutta Sarastus osoittaa omaavansa potentiaalia aika paljon kovempiinkin juttuihin. Levyn metallisessa grungerockissa viehättää eniten sen luomu, leikittelevä ja ronski ote. Vaikutteita on ilmiselvästi otettu Dream Theaterin ja Symphony X:n suunnasta, ja viimeksi mainitun laulaja Russell Allen vierailikin toiseksi edellisellä levyllä Momentumilla (2013). On täysin mustan metallin vyön dan-asteesta kiinni, kokeeko Gloomin toiminnan perinteiden kunnioittamisena ja jatkamisena vaiko pelkästään tässä hetkessä kiinni olevana tapana tehdä musiikkia. Päin näköä ampuvan ronskia vyörytystä ja hulluttelua jää tosin kaipaamaan vieläkin suuremmassa mittakaavassa. Rider of the Last Light soi kaikessa yksinkertaisuudessaan raastavasti, aivan kuten 1990-luvun alussa oli tapana. Laulaja-lauluntekijä Emma Ruth Rundlen leipälaji on postrockin ja folkin fuusio Thoun runtatessa raskaanrepivää sludgea. Takana on yhdeksän aiempaa levyä, ja soittajat ovat tulleet ja menneet. Seuraavalla levyllä Gloomin veren mustuus todella punnitaan. Joni Juutilainen DOROTHY POLONIUM Psychoccult OMAKUSTANNE Jyväskyläläinen Dorothy Polonium tarjoaa kakkosalbumillaan rosoisen, rujon ja tummasävyisen tulkinnan grungesta. Mistään poikkeuksellisen uudesta ei siis ole kyse, eikä näitä biisejä voi väittää nerokkaiksi. Menneeseen tuotantoon tutustuminen osoittaa, että taso on ollut korkealla alkuajoista lähtien. Yhtenä hetkenä meno tuntuu hyvätasoiselta pastissilta, ja seuraavassa biisissä perustavaa laatua olevassa riekunnassa piilee taas paljon enemmän ilmaisuvoimaa ja vahvaa tunnetta. Emman herkän tulkinnan vastapainona, ja jopa parina, toimiva rääkyminen luo todellista vastakohtaisuutta, ja samaa kikkaa käytetään ARVIOT 61. Se on selvästi ollut virhe. Serpentinen, Prayerin ja The Hauntingin kaltaisten iskusävellysten sekaan mahtuu myös tylsemmin jumittavia suvantovaiheita, jotka notkauttavat tasoa hieman. Se ei silti menoa ainakaan haittaa, niin korskeasti Tragic Separationillä tykitellään. Projektin pohjalta syntyi myös musiikkia, josta muodostui Selfless Orchestran debyyttilevy. Yhtyeeltä löytyy sentään yksi ässä hihasta, eli julkaisun paras kappale In the Shadow of the Lord, joka pelastaa paljon
Elli Muurikainen ODIUM HUMANI GENERIS Przeddzién CULT OF PATHENOPE Puolalaisen black metalin hyvästä tilasta sössöttäminen meinaa tulla jo ulos korvista, mutta Odium E R IC LA R SE N ODIOSIOR Odiosior ORFVS Ceremony of Darkness SPREAD EVIL Spread Evilin pyyteetön työ kotimaisen mustan metallin hyväksi jatkuu kahdella ep:llä. Hupailulla on yhä osansa, mutta se ilmenee lähinnä sanoituksissa. Soitto on pääosin aika hirveää, ja erityisesti kitarasoolot ovat todella kämäisiä luritelmia. BUNGLE The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo IPECAC Onhan tuota tullut toitotettua, miten vanhat äijät vääntävät armon vuonna 2020 ne kovimmat metalliäänitteet, mutta taatto-osasto onnistuu vielä myös yllättämään. Tai en ainakaan minä. Levyn etuja on sen vähäinen biisimäärä ja alle 36 minuutin kesto, mikä tekee siitä helpommin lähestyttävän. Mikko Malm HEXX Entangled in Sin HIGH ROLLER Peräti vuonna 1983 perustettu, aiemmin neljä levyä julkaissut kalifornialaisyhtye on kovin hämmentävä tapaus. Bungle -demomateriaalin parissa ojentavat nimittäin sellaista turpasaunaa, ettei moista olisi odottanut kukaan. Sinner’s Bloodin paukut eivät riitä tälläkään saralla aivan loppuun saakka. Alkuperäisjäsenten Trevor Dunnin ja Trey Spruancen sekä tuoreemman rekrytoinnin Scott Ianin terävät kielet sahaavat kappaleiden monia kierteitä ja kerroksia optimaalisella tarmolla ja tarkkuudella. Jo alkuperäisellä demolla kuullun mätkeen lisäksi levy sisältää pari ennenjulkaisematonta sävellystä sekä kaksi coveria, espanjaksi väännetyn S.O.D.-klassikon Speak English or Die ja Corrosion of Conformityn Loss for Wordsin. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Siinä missä bändin 36 vuoden takainen debyyttialbumi on kuin mikä tahansa aikansa perushyvä teos, Entangled in Sin kuulostaa hätäiseltä ja ammattitaidottomalta kellaridemolta. Kymmenisen vuotta vanha, mutta vasta pari pienjulkaisua tehnyt Orfvs lähestyy mustaa metallia selvästi Odiosioria tunnelmallisemmasta kulmasta kuulostaen paljolti Bloodthornin, Dimmu Borgirin, Gehennan ja Thy Serpentin vuosien 1996–98 klassikkotuotteilta. Mystiset koskettimet ujeltavat keskitempoisen black metalin päällä luoden utuista ilmapiiriä, joka istuu ep:lle loistavasti. Yli viisikymppisten legendaluokan jermujen edesottamukset 1980-luvulta peräisin olevan, nyt uudelleenäänitetyn Mr. Jos kolme albumia 1990-luvulla vääntänyt Bungle on tullut tähän saakka sivuutettua lähinnä rasittavana hassutteluja sekoilubändinä, nyt leimaa saa miettiä uusiksi. Yhtye sattuu edustamaan genreä, jossa erottuminen on erityisen vaikeaa, mutta omaperäisyyden puutetta voi paikata rautaisella kappalemateriaalilla. Joni Juutilainen SINNER’S BLOOD The Mirror Star FRONTIERS Chileläinen Sinner’s Blood takoo debyytillään sinällään mallikkaan kuuloista melodisen heavyn ja ärhäkämmän power metalin sekoitusta. Levyn kirkkaimmat helmet antavat viitteitä siitä, ettei yhtye ole täysin kyvytön. Odiosiorin pelinavaus on ihan mukiinmenevä, mutta projektin todelliset kynnet näytettiin vasta tänä vuonna ilmestyneellä Syvyyksistäkokopitkällä. Teiniangsti on kasvattanut ympärilleen lihasta eikä laardia. Paperilla sekavan oloinen nippu soi käytännössä tiiviinä kokonaisuutena. Lyriikat ovat aika ajoin niin älyvapaita tai inhottavia, ettei biisejä tee mieli edes kuunnella. Kai tältä levyltä voi pari biisiä kuunnella, jos oikein haluaa heittää aivot narikkaan, mutta muussa tapauksessa kierrän kaukaa. Ei nimittäin ole mitään mahdollisuutta, ettei homma toimisi siinäkin mallissa. Ken tietää, ehkä pankki räjähtää seuraavalla kerralla. Luulisi tippuvan niin erikoismusiikkiporukalle kuin crossover-väellekin. Osa riffeistäkin on ihan hyviä, joskaan ei kovin omaperäisiä. no, se on Dave Lombardon rumpalointia. Hiki tulee jo pelkästä kuuntelusta, tai ehkä vain siitä, ”Lompsan” paukutus kun on tanakasta fyysisyydestään huolimatta ylimaallisen vaivattoman kuuloista. MR. Lähes tunnin mittainen albumi on aivan liian pitkä jo ylipäänsä kyseisen genren, saati sitten tämän bändin teokseksi. Matti Riekki laista black metalia helposti tutustuttaviksi paloiksi annosteltuna. Ei tässä voi kuin toivoa, että näkisi bändin joskus näissä merkeissä livenä. Soundeja ei voi kehua alkuunkaan, ja onhan se kansikuvakin aivan järkyttävä, kun tälle linjalle nyt lähdettiin. Hexxiä ei tunnista edes samaksi bändiksi. Odiosiorin takaa löytyy muutaman aktiivisen projektin parissa hääräävä Agitatur Vexd, joka tuo alkujaan viime vuonna ilmestyneellä viisibiisisellä esiin lievästi kokeilulliseksi luonnehdittavaa tykitystä. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei jälki ei kuulosta lainkaan pakotetulta. Jyväskyläläiskaksikon kappaleet eivät ole mitään mestariteoksia, mutta suoraan ytimeen iskevä tunnelma toimii, enkä olisi pistänyt lainkaan pahakseni, vaikka Ceremony of Darknessilla olisi enemmänkin kuin neljä biisiä. Mielenkiinto riittää hädin tuskin puoliväliin, mutta ei sitten millään kolmannentoista biisin loppuun. Äimistelyn aiheita löytyy silti kuuntelukerta toisensa jälkeen. Kaksi vuotta sitten perustetun kvartetin suurin valttikortti on hieman Russel Allenin hengessä ääntelevä laulaja James Robledo, joka saa kappaleet heräämään henkiin. Orfvsin linja vaikuttaa mielenkiintoiselta ja onnistuneelta, joten tulevilta julkaisuilta voi odottaa paljon. Parhaimmillaan riffeistä löytyy paljonkin ytyä ja kertosäkeistä tarttuvuutta. Sitä kuunnellessa huomaa, että ep julkaistiin aikoinaan syystäkin omakustanteena. Albumin musiikki on sanoituksia myöten räkäistä ja likaista heavy thrashiä. Homman voisi paketoida toteamalla, että bändi kuulostaa tasan osiensa summalta, eli kokeneilta aikamiehiltä, jotka soittavat parastaan pistäen teinien musaa. Pohjat kuorruttaa Mike Pattonin ääntely, joka ei karkaa käsistä vaan hivelee lajityypin perinteitä, toki pattonmaisella kosketuksella. Musiikin leimaavin tekijä tuntuu olevan sen selittämätön suomalaisuus, vaikka Odiosior ei kuulosta varsinaisesti yhdeltäkään toiselta bändiltä. Kun jotain positiivista täytyy aina sanoa, niin laulaja on omassa tyylissään osaava. Musiikkinsa puolesta The Raging Wrath of the Easter Bunny sisältää todennäköisesti kovinta thrashiä, jota olen kuluvana vuonna kuullut. Julkaisujen yhdistävä tekijä on, että kumpainenkin tarjoilee nousevaa suomamusiikissa, joka vaihtelee vaihtoehtorockista raskaaseen sludgelanaukseen ja näiden kummalliseen välimuotoon. Paitsi että soitto on sanalla sanoen tykkiä, myös biisimateriaalista löytää sen verran räävittävää, että levyn kanssa ei tule tylsää aivan heti. Tuntuu ikävältä jakaa pyyhkeitä välittömästi kehujen jälkeen, mutta valitettava tosiasia on, että vaikka The Mirror Star on kaikin puolin suhteellisen tasokkaasti toteutettu tuotos, se ei erotu mitenkään erityisesti edukseen. Toisen Bungle-tulokkaan Dave Lombardon rumpalointi puolestaan on..
Bändin seitsemäs albumi ei tuo mukanaan juurikaan uusia tuulia. Highway to Heartbreakille on puolestaan saatu mukaan monessa liemessä keitetyt kehäketut Mark Spiro ja Tommy Denander, jotka ovat olleet mukana biisinteossa, ja se kyllä kuuluu. Przeddziénin vahvuus lepää kolkossa tunnelmassa, joka kaappaa helposti mukaansa. Nyt debyyttipitkäsoittonsa julkaiseva Stardust tulee kuitenkin veljeskansamme mailta Unkarista ja tekee ehtaa melodista hard rockia AOR-mausteilla. Draamantajun ymmärtävä bändi voisi toki syventää kappaleidensa sävymaailmaa. Antti Luukkanen COLD HELL / CORROSION Exposure / Three Step Program STARVING LIGHT COLLECTIVE / SUSPECTED OF ARSON / AGNOSTIC ABOUT VIOLENCE Harjaantumaton korva voisi kuvailla tamperelaiskaksikon yhteisjulkaisun ulosantia ”mölyä, ei musaa” -sloganilla, mutta kyllähän molemmista seiskanpuoliskoista löytyy helpostikin tolkkua. Kitaravallin käyttö on nyt vähän säästeliäämpää, mikä on meille ihanasti pörisevien kuusikielisten ystäville vähän pettymys. Asiaan vihkiytyneet taas todennäköisesti myhäilevät ja huojuvat tyytyväisinä toivoen lisää raskautta ja mustaa massaa. Buddhat saivat luotua aikoinaan keikoillaan sellaisen kaoottisen transsin, että oli huuli väpättää. Malamujérin taitotasosta albumi kertoo oikeastaan aika vähän. Corrosionin korvakarvat poistavassa soundissa on splittikamuaan enemmän niin puhdasveristä mättöhardcorea kuin raastavaa keskitemposludgeilua. Utuiset akustiset kitarat ovat hieno lisä synkänpuhuvan mustan metallin keskellä, mutta musiikkia olisi voinut tiivistää ehkä hieman kompaktimpaan muotoon, kymmentä minuuttia hipovat kappaleet kun meinaavat toistaa väkisinkin itseään. Toni Keränen KAT The Last Convoy PURE STEEL Voi vain kuvitella, millaista Puolassa on ollut soittaa heavy metalia 1980-luvulla. Musiikkinsa puolesta yhtye on täydellinen valinta Frontiersyhtiölle, joka kiinnostui ryhmästä vuonna 2016 julkaistun omakustanne-ep:n myötä. Samalla se voisi lisätä hieman soiton raskaskätisyyttä. Shout It Outin kaltaisissa, laulaja Adam Stewartin kirjoittamissa kappaleissa Stardust rokkaa ärhäkämmin ja tekee senkin hienosti. No, ehkä Odium Humani Generis ei ole aivan sieltä omaperäisimmästä päästä, sillä nuoren bändin debyyt tilevy kuulostaa paljon Mg?alta, eli musiikkinsa on sopivissa mittasuhteissa sekä raakaa että melankolista. Kaksi biisiä paiskotaan päin lärviä siinä määrin aggressiivisesti, ettei henkeä ehdi vetää kuuntelijakaan. Muun muassa David Lee Rothin, Heartin ja David Hasselhoffin kanssa yhteistyötä tehneen Spiron yksinään kynäilemät biisit, esimerkiksi Perfect Obsession, ovat levyn tarttuvinta ja samalla keveintä osastoa. Denn langweilig wird es hier sicher nicht.” Zephyr’s Odem: 9,5/10 “...tarjoaa kuuntelijalleen turhia mukisemattoman, mutta silti monipuolisen, suoraviivaisen ja vihaisen puolituntisen...” Metalliluola: 8/10 “Curimus may have taken six years between records, and yet the bruising and battering nature of their material makes this well worth the wait.” Dead Rhetoric Broken Tomb Magazine: 9/10 FHMF: 10/10 Distributed by: ODOTETTU 3. Jo sitä edeltävän vuosikymmenen lopulla perustettu “Kuulijaa pidetään intensiivisessä puristuksessa alusta loppuun eikä hengähdystaukoja suoda.” Soundi: “Uskon, että yhtye räjäyttää kolmannella albumillaan tiensä suuremman yleisön tietoisuuteen.” Kaaoszine: 9,5/10 “It’s quick, frantic, and heavy and extremely enjoyable.” The Razors Edge ”It is impossible to resist headbanging along at any given moment.” Metal Temple: 9/10 ”Man kann das Album ja auf Repeat stellen und zwei oder dreimal hintereinander weghören. Sen miksasi Ozzy Osbournen, Mötley Crüen ja Lordin yhteydestä tuttu Michael Wagener. Tosin neljännen albumin kyseessä ollen bändi ehkä haluaakin menetellä juuri kuullun tavoin. Niistä ehkä tunnetuin on Music Sounds Better with You -hitin viime vuosituhannen lopulla tehtaillut ranskalainen house-kokoonpano. Kun esimerkiksi New Phase tavoittelee Kingston Wallin lennokkuutta, toimesta uupuu hulluus ja rentous. Katsotaan, mihin ulottuvuuksiin tässä vielä päästään. Soundimaailma itsessään on optimaalinen, ja muuta tunnelmaa kyllä välittyy. ALBUMI ULKONA NYT! ”Face your god in this glorious garden of Eden!”. Lättänäksi jäävää soundimaailmaa korostaa ponneton laulu, ja soiton akateemisuus arvottaa suorittamisen fiilistä tärkeämmäksi. Mega STARDUST Highway to Heartbreak FRONTIERS Populaarimusiikin historia tuntee monta Stardustia. Biisiviisikon neljässä ja puolessa minuutissa on sisältöä ja vaihtelua moninkertaisesti enemmän kuin monessa normimittaisessa cd-ep:ssä. Kokonaismitta on kääntöpuolen kanssa identtinen, ja hyvä niin, sillä tuskin tätä kotioloissa paljoa enempää jaksaisikaan. Cold Hellin ölisemällä ja rääkymällä tulkittu powerviolence-mäiske on näistä äärimmäisempää, vaikka nasta ei ole laudassa koko aikaa ja hidastelullekin on annettu tilaa. Myaloalbumin soundit jäävät dynamiikaltaan niin vajaiksi, että bändin matkaan ei meinaa päästä millään. Malamujérin kärsivällisyydellä rakennettu progeen kallellaan oleva post-rock-maalailu on taidolla pensselöityä ja monesti nappaamaisillaan mukaansa. Joni Juutilainen DARK BUDDHA RISING Mathreyata SVART Kotimaisen tuomiokapitulimme ulosantia synkemmin tai raskaammin eivät voi vetää kuin harvat ja valitut. Ehkä seuraavalla levyllä kannattaisi luottaa pelkästään omiin kykyihin, siihenkin kun on selvästi rahkeita. Musiikillisista eroavaisuuksistaan ja asenteellisista yhteneväisyyksistään huolimatta tai niistä johtuen tästä turpasaunasta ei löydy voittajaa. Lyhyesti Mathreyatan voisi luonnehtia olevan uhkaavan kutsuva portti pimeyden ja tyhjyyden retriittiin. Teemu Vähäkangas MALAMUJÉR Myalo OMAKUSTANNE Se on joskus pienestä kiinni. Ollaan kuitenkin sellaisen genren ytimessä, jossa tuotanto on vähintään yksittäisten instrumenttien veroinen osa-alue. Mutta. Yhtyeen ulkopuolisia apuja on käytetty varsin paljon. Kun trio kerrankin päästää itsensä jyräämään, panokset jäävät piippuun kontrastien ollessa liian loivia. Kumpikin bändi on omalla sarallaan tasaisen vahva. Näillä otteilla ansaitsee jo jonkinlaista näkyvyyttä. Nyt ei päästä samaan, vaikka toki tämän tyylilajin levyt kasvavat yleensä kuuntelujen myötä ja ehkei musta massa ole kasvanut vielä optimaalisiin mittoihinsa. Dark Buddha Risingista nouseva psykedoomin ja dronen painajaismainen ristisiitos on sen verran tuimaa tavaraa, että genreen perehtymätön luultavasti ahdistuisi tämän parissa väriseväksi hyytelöksi jo muutaman minuutin jälkeen. Elävänähän tällainenkin mekkala olisi kaikessa energisessä vakuuttavuudessaan maistuvampaa. Hidastelua ja jumitusta piisaa, ja piiiitkiä biisejä maustetaan tutun ahdistavilla ambientloopeilla ja efektoiduilla ihmisäänillä. Humani Generisin kaltaisia nimiä kuunnellessa havahtuu siihen, kuinka omaleimaista kamaa noin 38 miljoonan asukkaan maasta nykypäivänä tulee. Soundissa on Mg?alle ja maansa monille muille bändeille ominaista tummuutta ja rosoisuutta, mikä toimii Przeddziénin tapauksessa kiitettävästi. Viisivuotiaan bändin esikoislevy on kaiken kaikkiaan vakuuttava esitys, joka toivottavasti nostaa nelikon esiin black metalin harmaasta julkaisumassasta. Saattaa kuulostaa turhalta nipottamiselta, mutta kun pinnassa olevat rummut jyräävät ujosti tunnelmaa kutovan kitaran alleen, paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi rumpujensoitto-opasta
Instrumetaalisesti toimivan trion soitto kuulostaa erittäin hyvältä ja siihen on miellyttävä uppoutua. Soiton väkevyys ja hienosti toimivan bändin yhteinen riemu kuuluvat esimerkillisesti. Levyn halkaiseva akustinen Dark Hole – The Habitat of God sen sijaan kantaa ihme kyllä koko mittansa. Onhan tällaisia kuultu jo ties kuinka moneen kertaan. Kappaleet ilmenevät turhia puristamatta ja rennolla fiiliksellä, mutta myös millään tavalla löysäilemättä tai leipääntymättä. Tylsä ja vailla koukkua oleva esitys. Kaikuisaa ja sulavan orgaanista soittoa ohjaa yhteinen mieli, ja neljän pitkän biisin voi kuulla rakentuvan löyhien aihioiden pohjalle. Blackit ja thrashit ovat tipahtaneet matkasta pois, mutta speed metal elää uutta tuotantoa edustavan avausraidan Satan’s Nigthsin railakkaassa takomisessa. Live at Giant Rock on erittäin mainiota, mutta ei ehkä substanssiltaan niin vahvaa kuultavaa, että se kestäisi pidempää kotikuuntelua. Konsepti on kunnianhimoinen ja soitto sujuu paremmin kuin hyvin, mutta jokin Divina Commediassa mättää. Bändi hajosi vuonna 1995 ja on sen jälkeen aktivoitunut on/off-tyylisesti, mutta nyt palataan ja rytinällä. AC/DC:n, Scorpionsin ja Deep Purplen klassikoista valitut coverit soivat nekin rehvakkaan iloisesti. Kaikki 13 kappaletta tekisi mieli mainita erikseen. Jammailuhenki on vahvasti läsnä, mutta bändi hoitaa homman tyylillä ja letkeällä vakaudella. Suuri osa levystä on kuitenkin keskitempoista ja vanhakantaista takomista. Muutamia reippaampia hetkiä lukuun ottamatta kyseessä on melko mitäänsanomaton teos. Koskinen STARBYNARY Divina Commedia: Paradiso ART GATES Italialainen Starbynary päätti ottaa kolme vuotta sitten työn alle maanmiehensä Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän ja tehdä sen pohjalta nipun teemalevyjä. Kimmo K. Kari Koskinen YAWNING MAN Live at Giant Rock HEAVY PSYCH SOUNDS Aavikkomaisemien legendayhtye on livenä tietyllä tavalla omimmillaan. Julkaisulle on muutenkin pätevät perusteet, kun puolet biiseistä on yhtyeen tuoreimman miehistön tuotoksia. Äkäistä poliittista sanomaa räyhäävä ryhmä osaa myös hassutella: No Difference aloitetaan kunnon yökerhojazzilla. United States of Anarchy on napakasti alle 35-minuuttinen yhdeksän biisin paketti jämäkkää thrashiä, joka haisee vahvasti 1980-luvulta. Biisikattaus on oikeastaan yhtä juhlaa. Uudet biisit sopivat vanhojen rinnalle mainiosti, ja The Outer Limitsiltä (1993) poimittu nimikappale ja Angel Ratin (1991) The Prow ovat täysin verrannollisia vaikkapa tuoreimman The Waken (2018) Obsolete Beingsiin tai Post Society -ep:n (2016) Falliin. EVILDEAD United States of Anarchy SPV/STEAMHAMMER Vuonna 1986 perustetun losangelesiläisen thrashpartion edellinen pitkäsoitto The Underworld ilmestyi vaatimattomat 29 vuotta sitten. Tervetuloa takaisin! Tami Hintikka Kat sen tietää. Paria tylsempää vetoa lukuun ottamatta The Last Convoy on pätevä esitys Katin asekaapin saloista. Koskinen HITTMAN Destroy All Humans NO REMORSE Muutama vuosi sitten comebackin tehnyt yhdysvaltalaisyhtye lyö tiskiin kolmannen albuminsa, ja tekee sen hyvin vahvasti. Yhtyeen musiikki herättää mielikuvia kollegoista kuten Symphony X, Labyrinth ja Kamelot, mutta edellä mainittujen kaltaista iskuvoimaa se ei omaa. Voivodin ehkä kovin biisi The Unknown Knows löytyi liveversiona jo taannoiselta The End of Dormancy -ep:ltä, mutta muuten paketti kattaa tyylikkäällä tavalla yhtyeen progressiivisemman aikakauden 1990-luvun taitteesta taaemmas, aina 1980-luvun alkupuolelle. Yhtä hyvin toimii Dimension Hatrössilta (1988) poimittu Psychic Vacuum ja yleisön ihastuttavasti taustalaulama bändin nimikappale vuoden 1984 War and Pain -debyytiltä. Tämän vuosituhannen puolella koettua pidempää taukoa lukuun ottamatta yhtye on julkaissut musiikkia tasaista tahtia ja takonut siinä sivussa itselleen jonkinlaisen maineen yhtenä maansa metallimusiikin pioneereista. Pirteät kitarat vievät heti mennessään. Ehkä se on muovinen tuotanto ja loppupeleissä persoonaton ulosanti. Mainetta on ajoittain myös koeteltu, mutta The Last Convoyn perusteella bändi tuntuisi olevan taas kohtalaisessa iskussa. Tiukan osaamisen takaa paistaa tietynlainen punkasenne ja -ote. Välillä vauhti on ripeää ja rässisaha laulaa, jolloin moshpitin kuhinan voi nähdä silmiensä edessä. Alkujaan vuosina 1984–1994 vaikuttanut bändi ei koskaan noussut suuren yleisön tietoisuuteen, mutta jollain ihmeen kaupalla ryhmän kenties tunnetuin biisi Metal Sport päätyi Stranger Things -sarjan jaksoon vuonna 2017. Evildead on vähemmän tunnettu ja jopa aliarvostettu yhtye, joka taitaa tarttuvasti demppaavan rässiriffin tekemisen jalon taidon. Lähestulkoon, tai ainakin sinne päin, alkuperäiskokoonpanossaan rälläävä porukka on onnistunut luomaan albumin, joka on tiukka ja harkittu kahdeksan biisin kokoA LE X SO LC A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Live at Giant Rock on taltioitu yleisöttömästi Mojaven autiomaassa. Veteraanien comeback on kaikessa kovuudessaan positiivinen yllätys. Sekin tosin haittaa, että tässä saa potkia itseään munille entistä kovemmin, kun bändin Suomenkeikat on tullut missattua. Vaikka ote on rento ja muutokset hitaita, kappaleet kasvavat kuten kaktukset. Bändi soi omalla ainutlaatuisella soundillaan energisesti ja ilmavan vankasti. Klassisempi ja sävykkäämpi heavy taittuu yhä ilmeisen hyvin, eikä esillepanossa ole mitään vikaa. Kyseessä on uutta materiaalia, uusintaversioita ja covereita sisältävä tilkkutäkki, jonka on tarkoitus näyttää, mistä bändi on tullut ja mitä se on nyt. Laulaja Phil Flores käskyttää sanat ulos uholla, joka on enemmän lausumista kuin laulua, ja äijäkööri vetää iskevät taustakuorot juuri kuten tällaisessa old school -menossa kuuluukin. Ei tästä täyttä hintaa maksaisi, mutta edukkaampana käyntikorttina The Last Convoy täyttää tehtävänsä. Näinkin mahtipontinen teema on tietysti mitä parhainta rakennusainetta yhtyeen progressiiviselle power metalille, josta ei puutu halua ja kykyjä näyttää taitoja. Uusia aluevaltauksia on turha odottaa, mutta hyvin tehdylle perusrässille on aina paikkansa – jos ei muualla, niin alan ymmärtäjien sydämessä. Pehmeänmurean soundin hyväily on kuin aavikon tuuli, jossa liitävät hiekanjyvät rapsuttelevat vähän orvaskettä. Ainoa asia, joka oikeaoppisesti ranskaksi spiikatussa levyssä hiukan häiritsee, on keikkamaisuuden hälventyminen biisien feidausten takia. Nyt vuorossa on trilogian päätösosa eli Paratiisi. Mikko Malm VOIVOD Lost Machine CENTURY MEDIA Siihen nähden, että bändissä on ovi käynyt ja scifithrashin legendalla on ikää liki 40 vuotta, tämä livekokoelma on loistava. Äärimmäisen hyvä fiilis välittyy kotikuuntelussa vaivatta. Kimmo K. Ja se, että tästä ei tehty vähintään tupla-albumia, tällä tatsilla vedettynä kun kuulisi mielellään isommankin läjän uniikin bändin legendaarista materiaalia. Kokonaisuuden ongelma, jos sen sellaiseksi haluaa mieltää, on kappaleiden samankaltaisuus. Toinen uusi kappale The Last Convoy on sekin toimiva perinteisemmän heavyn pläjäys, mutta sen perään heitetty uusintaversio Mind Cannibalista edustaa bändin modernimpaa puolta. Samaa höttöä tarjoaa uusio kappaleesta Friendly Fire, johon on saatu laulamaan itse Tim ”Ripper” Owens. Ja vaikka jätettäisiin moiset tasoitusaspektit huomiotta, loistava se on silti
Hardcore ja thrashäävä metalli sulautuivat härskintarttuvaksi keitokseksi, ja keikkayleisö hullaantui totaalisesti. Sittemmin hän on luonut uraa niin omalla nimellään kuin Ring of Fire -tittelin alla. Satunnaiselle kuluttajalle tämä lienee kuitenkin ihanteellinen tapa tutustua arkkityyppisen hevijollottajan tuotantoon. Kuten albumin nimikin kertoo, käsiteltävät aiheet ovat sieltä synkemmästä päästä. On tavallaan helppo ymmärtää, miksi moni pitää kiekkoa sittemmin ”siistiytyneen” Belphegorin parhaana levynä. Surullisenkuuluisalle Last Episode -levy-yhtiölle tehty albumi oli Belphegorin uralla selkeästi yhden aikakauden loppu. Weight of the False Self ei tuo mukanaan yllätyksiä. Muovisempaa halpisjuustomateriaalikin on, mutta ei onneksi mitään täysin kuuntelukelvotonta. Ei siis lainkaan hassumpi paluulevy. Ja ihan syystä. Boals ei ole kuitenkaan kadottanut missään vaiheessa punaista lankaa, vaan on aina lähestynyt levyjä sävellykset edellä. Vaikka Boalsin sooloura ei ole isojen hittien täyttämä, miehen tuotannosta löytyy kohtuullinen määrä kelpo ralleja. Faneille tämä kokoelma ei tarjoa yhtään mitään uutta tai merkittävää. Musiikillisesti Necrodaemon Terrorsathan on kompaktin oloinen paketti, jolla ei turhia pidätellä. Vaikka kappaleet eivät varsinaisesti liity toisiinsa, ne käyvät läpi kokonaisen tunteiden skaalan. Uusintajulkaisun tehtävä lieneekin ennen kaikkea sukeltaa bändin historiaan, joka kestää tätä julkaisua syvempääkin tarkastelua. Soundimaailma on kerrassaan upea. Kvintetti on sinällään hyvässä iskussa ja biisit rullaavat väkivaltaisesti. Kolmen vuosikymmenen aikana Boals on ehtinyt levyttää myös monien muiden yhtyeiden ja artistien kanssa (Royal Hunt, Uli Jon Roth, Iron Mask, Wolf), ja mies tuntuukin profiloituneen eräänlaiseksi heavy metalin jokapaikanhöyläksi. Vuodet ovat hioneet Belphegorin musiikista karkeimman pinnan, mutta yhtyeen peruspiirteet ovat yhä havaittavissa. Sen death/ black metalissa eli vielä selkeä undergroundhenki, joka vaihtui paria vuotta myöhemmin Nuclear Blastin markkinointikoneistoon ja selkeästi suurempaan yleisöön – paremmasta tuotantojäljestä nyt puhumattakaan. Tony McAlpinen, Virgil Donatin ja Vitalij Kuprijin kaltaisten virtuoosien läsnäolo vei musiikkia selkeästi raskaampaan ja teknisempään suuntaan. Kaksi ja puolituntiseen pakettiin on saatu mahdutettua materiaalia jokaiselta studioalbumilta. Lähes tauotonta rumputulta, vihaisia riffejä ja jumalanpilkkaa tihkuvia sanoituksia ammutaan koko puolituntinen. Siinä missä kevyempi ja suoraan sanoen löysempi debyyttilevy Ignition (1998) meni vielä harjoittelun piikkiin, kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ring of Fire oli jo huomattavasti valmiimpi kokonaisuus. Etenkin kitaramelodiat ja -soolot ovat täyttä timanttia läpi albumin, eikä selkeästi heikompia kappaleita löydy. Elli Muurikainen MARK BOALS & RING OF FIRE All the Best FRONTIERS Mark Boals tunnetaan parhaiten Yngwie Malmsteenin entisenä solistina. Kun kyseinen porukka perusti samannimisen yhtyeen, musiikkiin oli hiipinyt aika paljon progressiivisia sävyjä. Levyn ehdottomiin kohokohtiin kuuluvat The Ledge ja Love, the Assassin, jotka muistuttavat kovasti vanhasta Queensrÿchestä. Breakdowneja ja kimppahuutoa löytyy vähintäänkin riittävästi, ja kyllähän näistäkin biiseistä varmasti moni löytää aikanaan tiensä settilistaan jengiä huudattamaan.. Booklet on niukkainfoinen ja kurjasti suunniteltu. Bändillä on historiansa, ja se saa näkyä, joskin tunnelma on vuosien varrella hieman vakavoitunut. Miekkoset ovat pitäneet asemansa ravintoketjun huipulla, vaikka bändin viime vuosien tuotokset eivät ole olleet välttämättä pelkkiä helmiä. Mikko Malm BELPHEGOR Necrodaemon Terrorsathan NUCLEAR BLAST Itävaltalaisen Belphegorin alkujaan 20 vuotta sitten ilmestynyt kolmas kokopitkä on julkaistu vuosien varrella uusiksi useampaan otteeseen, mutta tuhovoimaiselle levylle tuntuu löytyvän yhä runsaasti kysyntää. Joni Juutilainen HATEBREED Weight of the False Self NUCLEAR BLAST Hatebreed oli ensimmäisillä levyillään tervetullut uusi tuulahdus. Ankea bluesvenyttely I’m Sorry on kyllä siinä rajalla. Nyt käsillä oleva tuplakokoelma käsittää miehen soolouran, joka koostuu kolmesta omalla nimellä julkaistusta levystä ja neljästä Ring of Fire -albumista. Modernimpi tyyli ja kasarihenkisyys kohtaavat juuri sopivassa suhteessa. naisuus ilman mitään ylimääräistä
Mikko Malm AZAGHAL Perkeleen luoma / Kyy MORIBUND Ulkomailla hyvää suosiota nauttiva Azaghal on jäänyt Suomen black metal -kentällä usein suurempiensa jalkoihin, mikä on helppo ymmärtää näitä alkujaan viitisentoista vuotta sitten ilmestyneitä kappaleita kuunnellessa. Parastaan yhtye latoo pöytään säväyttävää tunnevyöryä tarjoilevalla Exile the Dayllä ja viiltävän tuskaisella, mustaan metalliin päin tähyilevällä Witnesses to the Fall of Nightilla. Kun ostat levyn, tiedät tismalleen mitä saat. Hatebreediä voineekin tituleerata metallisen hard coren AC/DC:ksi. Jatkoa kiinnostuneena odotellessa. Louhinta on raskasta ja sävyltään vähän tummempaa kuin aikoinaan. Soitanta on varmaotteista ja jyrää oikein monipuolisesti. Säröistä mustaa metallia neljännellä levyllään Perkeleen luomalla (2004) vyöryttävät hyvinkääläiset kuulostavat sekoitukselta Gorgoroth-koulukunnan norjalaista mustaa ja perinteisempää suomiotetta, joka käy selväksi ilman sanoituksiakin, jotka kuulostavat suomalaisen korviin ainoastaan vaivaannuttavilta. Ulosanti on yhä aggressiivista, mutta kovin vimma tuntuisi olevan menneen talven lumia. Traditionaalisemman perustan pinnalla surisee vahvasti efektoitu ja monin paikoin feedbackiä ulvovasta kitarasta menevä viulu. Klarinetti on ominaissoinniltaan tunnistettavampi, mutta sekin mekkaloi antaumuksella ja uppoaa melkoiseksi äityvän metelin sekaan ihan sulavasti. Joni Juutilainen SLOW FALL Beneath the Endless Rains INVERSE Oulusta kajahtaa tyylitajulla toteutettua doomja progeviitteistä melodeathiä. Tuttua jyräämiskaavaa rikkoo punkahtava Dig Your Way Out, ja pariin kappaleeseen on sisällytetty jopa melankolista kitaramelodiaa. Myös Jamey Jastan ääni on vähän pehmentynyt, tai sitten mies on opetellut ääntä säästääkseen vähän ergonomisemman ja vähemmän repivän tavan huutaa. Koskinen DARK PSYCHOSIS The Edge of Nowhere... Bändin kurssi on kuitenkin petraantunut sittemmin kiitettävästi, ja esimerkiksi vuoden 2008 Omega-albumia voi kutsua monilta osin jopa mainioksi. Pohjalla oleva isolyöntinen jyrinä ja kokeellinen noise rock kuitenkin lähentelevät metallista estetiikkaa sen verran selkeästi, että avomielisempi metallipääkin löytänee tästä rutkasti kiinnostavaa kuultavaa. Ei tätä myllytystä voi missään nimessä virkamiesmäiseksi sanoa, mutta junttaaminen on nyt jotenkin vähän jäykkää ja totista. Vuodesta 2016 toimineen poppoon debyyttipitkän tunnuspiirteitä ovat painavuus, tuskaisuus ja nätisti kajastava melankolia. Petersillä on selkeästi pyrkimys olla oman elämänsä Thomas Fischer, mutta valitettavasti moinen vaatisi kirkkaampaa visiota ja parempia säveltäjäntaitoja. Uutta levyä mainostetaan rajoja rikkovana ja mullistavana äärimetalliäänittenä, ja saatekirje tarjoaa referensseiksi Joy Divisionin, Slayerin, Pink Floydin ja Watainin kaltaisia nimiä. Ennakkoluulottomasti rakentuvat kappaleet ovat mitaltaan vajaasta parista minuutista miltei varttiin, joten meininki on selkeästi tyystin omaehtoista. Bändi kuitenkin väistää keskinkertaisuuden riittävän innovatiivisilla sovituksilla ja ennen muuta vahvalla tulkinnalla. Biisit itsessään ovat hyvin samalla linjalla Perkeleen luoman kanssa, joten ep vaikuttaa tässä paketissa turhalta lisältä. Parempia sanoituksia ei ole luvassa Kyy-ep:lläkään (2003), jonka nimikkokappaleen ”Sahalaita raita, kyyn varjo kaita / vielä hetki malta, niin hyökkään sänkysi alta” -linjan tekstit ovat karseudessaan aivan omaa luokkaansa. Tunnelma vaihtelee jyrkästä vekkuliin ja sekopäisestä seesteiseen, joten Extinct voi olla kokonaisuutena hyvinkin hämmentävää kuunneltavaa. MORIBUND Sean ”Xaphan” Peters (exMasochist, ex-Summon) on häärinyt jenkkiläisen mustan metallin undergroundissa yli kolmen vuosikymmenen ajan. Perkeleen luoman kappaleissa ei ole sinänsä mitään vikaa, vaan meno on paikoin jopa hyvinkin tarttuvaa, mutta tekstipuolella töksähdetään ojaan pahemman kerran. Eetu Järvisalo K A R I K E R O SA LO ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Miehen pitkäaikaisin yhtye Dark Psychosis soittaa periaatteessa jonkinlaista black metalin ja thrashin yhdistelmää, mutta poikkeuksellisen käppäisellä otteella. Post-rock, sludge, doom, noise ja avomielisen kokeellinen ilmaisu ovat sveitsiläiskvartetin meuhtomisessa ihmeen luontevia kavereita. Puhuttelevan melodiakielen sekä rouhean ja kulmikkaan raskauden väliltä löytyy sopivasti tasapainoa. Teemu Vähäkangas CONVULSIF Extinct HUMMUS Käsillä on lievää erikoistoimintaa, vaikka eipä tätä pikakuuntelulla välttämättä rumpujen, basson, viulun ja klarinetin muodostamaksi yhtyeeksi huomaa. Ote on hallussa ja lopputulema tyylillä tai toisella sujuvaa ja miellyttävän yllätyksellistä. Valitettavasti yhdenkään edeltä mainitun yhtyeen henki ei ole tällä levyllä edes etäisesti läsnä. Vaikka bändi ei kylmää debyytillään kympin arvoisesti, se antaa vahvan näytön osaamisestaan. Ensimmäiseksi levystä kuulee, että sillä soi jo bändikokemusta hankkinut porukka. Moribundin uusintajulkaisut muistuttavat siitä Azaghalista, jonka haluaisi mieluiten unohtaa. Convulsif ei pitäydy yhdessä tyylilajissa järin tiukasti, mutta viisibiisinen albumi on jollakin tavalla yhtenäinen. Riffikynään on riittänyt hyvin lyijyä, vaikka kyllähän bändi toistaa itseään aika reippaasti. Ainakin allekirjoittaneelle jää mysteeriksi, mitä tällä levyllä on yritetty hakea. Instrumentaalialbumi on rumpujen ja basson päälle rakentuva murea paketti. Ikä tuo rajoitteita, joten ihan luonnollista sinällään. Slow Fallilla olisi tyylinsä puolesta riski vajota melodisen death/doomin harmaaseen keskikastiin, jossa piisaa orkestereita. Kimmo K. Mukaansa nappaava, repäisevä irtonaisuus uupuu. Monenmoista jyrinää, jumitusta ja kirskettä on tarjolla, aika laajalla intensiteettiskaalalla esitettynä. Erityisen hyvin polveilevaan ilmaisuun istuu Markus Taipaleen rääyntää, örinää ja puhdasta laulantaa yhdistelevä ääni. Nyt tuloksena on masentava tyylilajien kaatopaikka, ja bändi häviää niin melodisemmille kuin rujommille kollegoilleen
Vähän turhan sliipatut soundit rauhoittavat meininkiä ja sitovat äänitteen tähän aikaan. Esileikin jälkeen trio veivaa 18 minuuttiin viisi satsia mieskiisseliä, mutta lopulta sille jää flufferin rooli Morgalin rynkytyksen varjossa. Varsinaisia herkkuhetkiä tasaiselta albumilta ei silti oikein löydy. Mutatio tarjoilee minimalistista mutta nyanssirikasta poljenG A D IN A LS M E D IA , LO N E LY A LI E N Nuclear Power Trio. Kumpikin esittää black/thrash/ heavy-riekkumista rupisenohuella tuotannolla ja raakkuvalla laululla, mutta Sperm Angelissä on selvästi enemmän hilpeää tulokulmaa ja pienissä määrin jopa Lemmyasennetta. AUTUMNBLAZE Welkin Shores Burning ARGONAUTA Metallista jo vuosia sitten pehmeämmille patjoille kellahtanut saksalaisbändi jatkaa tutkimusmatkaansa melankolisen ”trip rockin” parissa. Mikko Malm ACCUSER Accuser METAL BLADE Groovailevan pompputhrashin syövereistä vähän suoremmalle linjalle selvinnyt Accuser vääntää kahdennellatoista albumillaan mallikkaasti. Toisin kuin yhtyeen imago ja kieli poskessa väännetyt biisinnimet (Grab ’em by the Pyongyang, Ukraine in the Membrane), sen musiikki on vakavalla otteella sävellettyä ja soitettua, ja viiden kappaleen ensiannos jättää vienon näläntunteen. Albumi on silti ykkösluokan edustaja genressään ja osoittaa, että Peterikin sävelkynä on edelleen ehtymätön. Lion Heartin kappaleet eivät yllä aivan niihin korkeuksiin, mutta albumi kantaa koko 12 raidan mittansa, vaikka pientä tiivistämisen varaa olisi ollutkin. Siinä missä ensin mainitun sisältö on tunnelmaltaan rienaavaa, jälkimmäinen painottuu räävittömyyteen. Accept-vaikutteita löytyy muutenkin, mikä ei ole sinänsä huono juttu, vaan levyn pilaavat luokattoman kehnot sanoitukset ja tasapaksut sävellykset. Genren kliseet ovat kivasti hallinnassa, mutta kokonaisuus ei nostata ihokarvoitusta tai kerää suolaa silmäkulmaan, eli levy jää tyylilajinsa keskikastiin. Mega SPERM ANGEL Life Is Poison SPREAD EVIL Morgal-kytköksisen Sperm Angelin ero emobändiinsä on perin vähäinen. Ilman rumpalin terhakkaa tuplabassaritulitusta moni riffi kuulostaisikin aika mitäänsanomattomalta, mutta nelikon antaumuksellinen ja vimmainen kohkaus antaa paljon anteeksi. Skeleton Pitillä on hyvät pohjat, mutta luiden ympärille olisi hyvä saada lihaa. Mikko Malm PRIDE OF LIONS Lion Heart FRONTIERS Aikuisrockin kiistattomiin kuninkaallisiin kuuluva jenkki Jim Peterik on jälleen hunajakulhon äärellä, nyt Pride of Lions -yhtyeensä kahdeksannen kera. Joni Juutilainen NUCLEAR POWER TRIO A Clear and Present Rager METAL BLADE Tuskinpa mistään ryhmästä voi käyttää perustellummin nimitystä ”all star”, sillä Nuclear Power Triossa vaikuttaa kolme kovaa maailmanpolitiikan keihäänkärkeä: Vladimir Putin (basso), Donald Trump (kitara) ja Kim Jong-Un (rummut). Tempo on hurja, ja repivä death/thrash tulee lähes silmille. Kokonaisuutta vahvistavat klassisen kliseinen kansitaide, triokokoonpano, miellyttävästi riekkuva laulutyyli ja räy häkäs kitarasoundi. Groovausta ja kikkailua löytyy yhä ajoittain, mutta ote on armottomampi kuin aikaisemmin. Jos edellinen Fearless räjäytti pankin, Lion Heart ei yllä aivan yhtä loisteliaaseen ilotulitukseen. Jos on kirjoittanut biisejä kuten Eye of the Tiger ja Burning Heart, rima on jo lähtökohtaisesti tavallista korkeammalla. Riffittely on tukevaa ja melodioita ripoteltu matkalle riittävästi. Muutamia tiukkoja riffejä jaksetaan heitellä sinne tai tänne, mutta kokonaisuus ei vain ole kovin mukaansatempaava. Lupaavissa merkeissä käynnistyvä levy tasaantuu hyvin pian laimeaksi ”vaihtoehtomusaa metallifaneille” -henkiseksi näytökseksi, jonka kuuntelu lähinnä kyllästyttää ja saa miettimään, kuinka paljon paremmin sen olisi voinut toteuttaa. Albumi tarjoaa ajoittain varsin maukkaitakin hetkiä, mutta loppupeleissä homma käy hieman väsyttäväksi. Se on kuin Daft Punkin progea diggaileva, nuhruinen pikkuveli, joka tykkää soitella soittamisen ilosta. NAPAKAT 67. Laulaja Fabrice Emmanuelssonin ääntelyssä on hieman samaa tatsia kuin nykyisellä Accept-solistilla Mark Tornillolla. Tami Hintikka SKELETON PIT Lust to Lynch MDD Sakurässäreiden kakkoskiekko onnistuu aiheuttamaan heti alkutahdeillaan varovaista innostumista, sen verran hyvällä asenteella ja tatsilla sopivasti modernisoitu vanhakantainen piekseminen on tehty. Turha pomppuosasto, mutta toisaalta myös omaperäisyys, on karissut testamentmaisen linjan tieltä. Teemu Vähäkangas RISING STEEL Fight Them All FRONTIERS Ranskalaisen Rising Steelin toinen levy sisältää tuutin täydeltä perinteistä thrashsävyillä väritettyä heavy metalia. Materiaali ei ole erityisen mieleenjäävää. Jaakko Silvast SCHIZOPHRENIA Voices REDEFINING DARKNESS Bändin nimi viittaa Sepulturan ennen suurta kansainvälistä läpimurtoaan julkaisemaan vimmaiseen kakkosalbumiin, jonka perintöä nämä belgialaiset tuntuvat vaalivan kovalla pieteetillä. Yhtyeen minimalistinen mutta rytmisesti oikukas musiikki tarjoaa juuri sopivassa suhteessa tarttuvuutta ja tvistejä. Teemu Vähäkangas AMEDERIA Sometimes We Have Wings BADMOODMAN Venäläisen goottituomioyhtyeen esikoislevy vuodelta 2008 vaeltelee Theatre of Tragedyn raivaamaa polkua, eli albumilta löytyy hidasta tempoa, syntikkaja pianoväritystä, örinä–naislaulu-vuoropuhelua sekä kaihoisaa tunnelmaa. Kuka sanoi, ettei poliittinen musiikki voi olla hyvää. Johtajat soittavat modernia, fuusiovaikutteista instrumentaaliheviä vähän Animals as Leadersin malliin. Eväspussin pohja alkaa kuitenkin häämöttää levyn puolivälin tienoilla, ja loppu onkin pitkälti edellä kuullun toistoa, mikä aiheuttaa väkisinkin mielenkiinnon lerpahtamisen. Mega QONIAK Mutatio HUMMUS Sveitsiläinen syntikka-rumpuduo yhdistelee toisella levyllään fuusiojazzia, manuaalista teknoa ja progressiivista rockia. Schizophrenia. Autumnblaze on yhä pirun hieno bändinnimi, mutta itse yhtyeen liekki on valitettavasti jo hiipunut. Naiivi voimaballadi Be None the Wiser erottuu linjasta, mutta ei edukseen
Menneisyyteen haikailee myös The Kryptik, joka tarjoaa albumimittaisella ep:llään tyylinsä ja tuotantonsa puolesta silkkaa alkuaikojen Emperorin palvontaa. HM-2 pörisee, örinä on tuhtia ja riffeissä mukaillaan Centinexin ja Dismemberin tappavaksi todettuja kuviointeja. Orkesterin musiikki on maalailevaa ja tunnelmallista, mutta samalla hyvin intensiivistä. Kuvittele Kyuss, Sleep, Can ja Popol Vuh samaan pakettiin. Mikko Malm SABREWULF Mala Suerte PETRICHOR Teksasilaisnelikkoon on selkeästi vaikuttanut vanha ruotsalainen kuolometalli, tosin sillä erotuksella, että tässä ei turhia hötkyillä. JE N S R Y D E N letta tuntuu pistävän levyn kunnolla käyntiin. Mega DEEP RIVER ACOLYTES Alchemia Aeterna ARGONAUTA Oulun poikien toinen täyspitkä sisältää tummaa ja synkkää heavy rockia, jonka keskeiseksi rakennusaineeksi muodostuu doom, vaikka muitakin, niin kevyempiä kuin raskaampia, mausteita löytyy. Mega ÆOLIAN The Negationist BLACK LION Ilman taustatietoja voisi olla varma, että tämä viisikko tulee Suomesta tai ainakin Pohjoismaista. Pusku on vihaista ja vimmaista, mutta hieman muutakin tarjotaan. Toisinaan liikutaan rajalla, onko ilmaisu liian yksipuolista, mutta kun levyllä on mittaa kohtuulliset 39 minuuttia, sen äärellä ei ehdi kyllästyä pahemmin. Kuten tyylikäs animaatiovideo Primata Durjana osoittaa, kyse ei ole liiallisesta hippeilystä vaan kaikin puolin vakuuttavasta brutaloinnista. Yrityksestä huolimatta saksalaisbändin neljäs levy jää tasapaksuudessaan ja värittömyydessään kauas genren kirkkaasta kärjestä. Sinne noustakseen yhtye tarvitsisi rutkasti enemmän tunnelman luomisen taitoa. Asiaa alleviivaa tulkinta Mayhemin Funeral Fogista, joka kuulostaa mustalta hissimusiikilta. Mukavasti koukkuja tarjoileva teos on suositeltavaa kuunneltavaa etenkin Aavikon ja Ipecac-katalogin ystäville. Dominoivassa osassa olevat torvisektiot luovat mukavan fatalistista ja mahtipontista tunnelmaa, ja runsaat perkussiot ja eteeriset kuoroosuudet tuovat oman kiehtovan lisänsä. Kuoloslovari Slipping Apartissa revittelee yhtäkkiä Astral Doorsin kultakurkku Nils Patrik Johansson, ja yllätysmomentti on taattu. Parhaimmillaan miekkoset voisivat haastaa jopa itse Amon Amarthin, tosin moiset hetket ovat vielä valitettavan harvassa. Paletissa on uuden aallon brittiheviä, traditionaalista tuomionjulistusta, Danzigin kauhurockia ja hieman psykedeelistä kuvastoakin. Musiikista huokuu läpi vahva epätoivo ja viha. On kuulijasta kiinni, kuinka toimivaksi toa, joka koukuttaa salakavalasti. Vielä kun tätä pääsisi todistamaan keikka-olosuhteissa. Perusilmeeltään melodinen folkahtava death metal on huolella tehtyä ja sovitettua, mutta vielä sohitaan vähän liikaa eri suuntiin. Alchemia Aeterna on tasaisen laadukas kokonaisuus, mutta silti vasta sen kaksi viimeistä kappatodella, todella raskaasti. Sabrewulf on lähinnä crustin ja mädän death metalin kärpäsiä suriseva liitto, ja bändi runttaa välillä Demonical. Kappaleet tuntuvat elävän ikään kuin jatkuvan momentumin tilassa. Indonesialaistrion omalla kielellä tulkittu eläinsuojeludeath metal on jykevää amerikkalaismallista tuuttausta, jossa ollaan enemmän kiinni tässä päivässä kuin menneisyydessä. Parissa postmetallisessa välipätkässä toivottomuus kulminoituu käsinkosketeltavaksi. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Teemu Vähäkangas DEMONICAL World Domination AGONIA Taattua ruotsalaista kuolosoundia, olkaapa hyvä. Brassiduo on muodollisesti pätevä tapaus, mutta ulkokultaisuutta on enemmän kuin sisältöä. Begräbnis. Mikko Malm DÉCEMBRE NOIR The Reneissance of Hope LIFEFORCE Väkivahvalla murinalla kuorrutettu melankolinen death/doom soi tyylilajiin nähden yllättävän aggressiivisesti ja päällekäyvästi. Tami Hintikka VOX MORTIS Promo 2020 OMAKUSTANNE Nimi lehdessä on ansaittu, kun pätevä musiikki on vieläpä hyvän asian puolesta esitettyä. Tami Hintikka ONSEGÉN ENSEMBLE Fear SVART Onsegén Ensemble on pohjoissuomalainen kollektiivi, jonka musiikissa yhdistyvät hypnoottinen aavikkorock, spagettiwestern-soundtrackit, psykedeelinen musiikki sekä klassisen progen ja krautin sensibiliteetit. Mala Suerte ei ole helppo levy, mutta nihilistisemmän mättämisen ystäville se on suositeltava kokemus. Jahka selkeämpi oma linja löytyy, bändiltä voi odottaa oikeasti sukseeta. Onsegén Ensemble. Teemu Vähäkangas vierailun kokee, mutta rohkea ja virkistävä veto se joka tapauksessa on. Nopeimmillaankin mennään lähinnä keskitempoisesti, ja muutamat blastpätkät tuntuvat enemmän tehokeinoilta. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä on yhtyeen kaksi ensimmäistä koskaan julkaistua biisiä ja musiikkia löytyy alle seitsemän minuuttia. Viime vuosina yrittäjiä ja kiinnostusta on alkanut taas ilmentyä. Yhtyeen soitossa on mukavan irtonainen ote, ja tuotantokin on sopivan ilmavaa, jotta painavilla riffeillä on tilaa hengittää. Mikko Malm THE KRYPTIK Behold Fortress Inferno PURITY THROUGH FIRE 25 vuotta sitten villinnyt syntikkavetoinen black metal saavutti saturaatiopisteensä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Rauhaisan surumieliset hempeilyhetket on jätetty vähälle, ja pääpaino on ryhdikkäästi demppaavassa raskaudessa. Tuntuukin oudolta, kun levyn huomaa pian loppuneen. Vaan ei, terveisiä Mallorcalta! Yhtyeen melankoliset melodiakulut ovat pohjoiselle metallille hyvin ominaisia, ja kun vähän kylmemmät blackmetalliset pätkätkin luonnistuvat, ei ihme että arvioitsijan maantiede menee vähän sekaisin
Avauskappale Burn in the Sun on jumittavaa bluestykitystä, seuraava nimibiisi taas yllättävän rivakkaa räimimistä. Vahvoista hetkistä huolimatta materiaalin epätasaisuus, linjattomuus ja levyn liika pituus latistavat tunnelmaa. MOKOMA AKUSTISENA Pe 18.12. New Boxissa on hienoa mystiikkaa. Teemu Vähäkangas BEGRÄBNIS Izanaena WEIRD TRUTH Kolme japanilaista raahustamassa funeral doomia hautajaisia tarkoittavan saksankielisen nimen alla erottuu massasta. Helstar. Mega KRUSHHAMMER Speed Blacking Hell HELLDPROD Etelä-Amerikasta tulee tunnetusti kiihkeitä ihmisiä ja musiikkia. Monochrome Torpedo lumoaa agenttielokuvamaisella tunnelmallaan. Koskinen MIDNIGHT GALLOWS Attack Warning Red WASTED WAX Kupillinen doomia ja teelusikallinen stoneria. Kimmo K. THE MIRACLE – A NIGHT WITH QUEEN SYKSYN RASKAIMMAT KEIKAT KULTSAN TURVAVÄLIKATSOMOSSA! NAPAKAT. Ehkä basisti toisi kaivattua jytinää. Kanadan Reginasta tulee äänekäs duo, joka luottaa siihen, että desibelit ja hyvät riffit vievät maaliin asti. STEVE ’N’ SEAGULLS Ke 9.12. Brasilialaisen Krushhammerin viime vuonna pienen painoksen omakustanne-cd:nä ilmestynyt esikois-ep on vakuuttanut Hellprodin hemmot siinä määrin, että uusintapainosta laitetaan pihalle kasettina. Mainio välisoitto Into the Breach kertoo duon dynamiikantajusta. Mega WRECK-DEFY Powers that Be PUNISHMENT 18 Kanadassa 2016 perustetun WreckDefyn perinnetietoinen melothrash yllättää varsin positiivisesti. Identtisin tempoin ja palikkariffein ryskätyt biisit alkavat kuitenkin tympiä jo yksittäissuorituksina, vaikka niiden kestot jäävät alle kolmen minuutin. Kitaristi-laulaja Jason Thiryn ulosanti tosin muistuttaa enemmän bläkkisukoista. Pe 20.11. Bändin black/thrash-pätkytys on muotokieleltään ok. Kiinnostus lisääntyy entisestään, kun ulosannin sanotaan olevan kokeellista. Raskaat mullat. Oma viehätyksensä Izanaenaesikoisalbumissa piilee, mutta nousevan auringon maan hulluutta ja äärimmäisyyttä saisi olla enemmän. Pasi Lehtonen APATHY NOIR The Shipbreaker’s Song ARTNOIR Suhteellisen reipasotteista kuolon ja bläkkiksen tuoksuista doomjytinää esittävä ruotsalaisbändi on vähän jännä ilmestys. Erikoisuutena ovat ohjelmoidut rummut, mutta eipä tuota moni erota kuin ehkä ämpärinkuuloisesta snaresoundista. Kummankin aikaisemmat bändit kummittelevat Wreck-Defyn äänimaailmassa aina riffejä myöten. BATTLE BEAST To 19.11. Nyt lopputulos kuulostaa esituotatodemolta. Muutaman pitkäsoiton julkaissut bändi koostuu keskinkertaisesta brittilaulajasta Andrew Walmsleysta ja kaiken muun hoitavasta Viktor Jonasista. Immersion on kolmen vartin pakomatka hektisistä ja epävarmoista ajoista. Erityisesti Hans Hjelmin ja Gustav Nygrenin kitarayhteispeli toimii. Kappaleet sisältävät paitsi reipasta thrashiä myös välillä jopa käppäisen kliseistä heavy metalia. Poljento on napakka, soitto kulkee ja biiseissä on itsetietoisen varma ote. Smoke Room keinuttelee meditatiiviseen tilaan. Kappaleet virtaavat melankolisissa tunnelmissa, ja lisämaustetta tuo muun muassa exOpeth Per Wiberg syntikoineen. Pasi Lehtonen AUTOMATISM Immersion TONZONEN Tukholmalaisnelikon kolmas pitkäsoitto on miellyttävän hypnoottista ja hienosti sovitettua instrumentaalirockia, jossa sekoittuvat jazz, psykedelia ja proge. Monotonisesta ja lyijynraskaasta äärihidastelusta löytyy jossain määrin droneilua, selkeimpänä esimerkkinä syvältä maan alta kumpuava, vahvasti efektoitu kuiskaustyyppinen murina, mutta mainostettu ambient loistaa poissaolollaan. Mukana on Testamentissa bassotellut Greg Christian ja Annihilatorissa äänijänteitään venytellyt Aaron Randall. Reilulle puolituntiselle on ruuvattu mureat soundit, mutta kappalemateriaali on tasapaksua. Kahden biisin perusteella Apathy Noirilla on musassaan hyviä juttuja, mutta se saisi niistä paljon enemmän irti kunnon tuotannolla ja oikeana bändinä
He vetivät Jimi Hendrixiä, mistä olimme aivan ihmeissämme! Selvennetään heti alkuunsa, että Johnin puhuessa ”meistä” hän tarkoittaa yleensä itseään ja kitaristiveljeään Markia. Veljeksillä ei ollut aloittaessaan oikeita soittimia saati soittotaitoa. – Käännyimme vanhempiemme puoleen ja saimme joululahjaksi käytetyn basson ja sähkökitaran. – Vedimme keikkoja yhdessä… keitä hittoja he olivatkaan… Angel Witchin kanssa, ja meitä pyydettiin soittamaan ympäri Eurooppaa. – Siellä soittaessamme olimme ”Newcastlen poikia” ja kaikki buuasivat meille. – Newcastlen eteläpuolella sijaitsee kaupunki nimeltä Sunderland. Raven alkoi kirjoittaa läjäpäin materiaalia debyyttialbumiaan varten. Kaikki räjähti käsiin hetkessä, mikä oli aivan sekopäistä! Raven erottui joukosta edukseen, sillä suurin osa klubibändeistä soitti kevyempää rokkia The Eaglesin hengessä. 70. Päätimme yrittää toimia triona, ja välittömästi sitä kokeiltuamme huomasimme, että se oli aivan mahtavaa. Englantilaista kulttuuria kunnioittaen Sunderland ja Newcastle ovat verivihollisia – tietysti jalkapallon takia. Meillä kaikilla oli enemmän vastuuta ja tilaa soittaa, ja olimme myös tarpeeksi taitavia ryhtyäksemme siihen. Jos ajattelee, missä Newcastle sijaitsee Englannin musiikilliseen keskipisteeseen eli Lontooseen nähden, olisimme yhtä hyvin voineet olla Marsissa! – Newcastlelaisia bändejä kohtaan ei ollut minkäänlaista kiinnostusta, joten olimme todella onnekkaita tällaisen tilaisuuden tullessa eteen. Samana vuonna bändiin liittyi sen ehdottomasti tunnetuin rumpali Rob ”Wacko” Hunter. Äärirajoille… Raven aloitti kvartettina, mutta siirtyi tunnetumpaan triomuotoonsa vuonna 1979, kun toinen kitaristi Paul Bowden jätti yhtyeen. Me taas huusimme täyttä kurkkua ja romutimme soittimia! – Tietysti oli joitain rokkibändejä, mutta ne vetivät aina Santanan Black Magic Womania, joka oli raskainta mitä he tiesivät. Se sopi meille, sillä jotain rankempaa etsivät ihmiset halusivat ”mennä katsomaan sitä hullua bändiä” eli meitä! TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT YUKI KUROYANAGI Me vastaan MAAILMA Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten uransa aloittanut Raven on paljon muutakin kuin muutaman NWoBHM-levyn ihme. – Olimme lomailemassa Espanjassa paria vuotta aiemmin, ja hotellissamme soitti joku bändi. VANHA LIITTO O len saanut langan päähän newcastlelaistrion veljeskaksikosta vanhemman, basisti-laulajan tonttia hoitavan John Callagherin. Vastaanotto ei ollut kaikkialla lämmin. – Se muutti pelin hengen täysin. – Fanitimme Sweetiä, Status Quota ja Sladeä, jota pääsimme katsomaankin vuotta myöhemmin. Ovi ensimmäisen levy-yhtiön Neat Recordsin leiriin aukesi Tygers of Pan Tang -yhtyeen tuttujen kautta. Menemme suoraan asiaan, ja pyydän herraa kertomaan, miten vuonna 1974 perustettu yhtye aikoinaan syntyi. Niissä paikoissa asenne oli ”viihdyttäkää tai kuolkaa”, basisti nauraa. – Ozzy Osbourne sattui kuulemaan biisin ja halusi meidät lämppärikseen! Vain neljän viiden kuukauden aikana siirryimme klubeilta Ozzyn, Whitesnaken ja Iron Maidenin lämppäriksi. – Ja minusta tulisi basisti. Tuumasin vain, että jaha, no mikäs siinä! Gallagher nauraa. Jos meistä ei pidetty, yritimme suututtaa porukkaa entisestään. – Muut tykkäsivät näppäillä kitaraa ja soittaa harmonioita. Meidän täytyi raivata tiemme tuollaisten juttujen läpi ja oppia kommunikoimaan yleisön kanssa. Nämä kaksi keikkaa olivat elämää muuttavia kokemuksia! Mark osti Espanjan-reissulta akustisen kitaran ja ilmoitti, että siihen aikaan hädin tuskin teini-ikäiset pojat perustaisivat nyt bändin. Vuonna 1980 julkaistu single Don’t Need Your Money menestyi niin hyvin, että sitä soitettiin jopa BBC-radiokanavalla. Gallagherin veljesten kipparoima yhtye on raivannut tiensä lukemattomien vaikeuksien läpi, ja hiljattain julkaistu uusi albumi on bändin katalogin parhaimmistoa. – Hän oli aivan mahtava rumpali ja muusikko, mutta myös biisintekijä. – Se osoittautui loistavaksi ratkaisuksi, sillä opimme koko alasta niin paljon uutta. He totesivat, että tästä eteenpäin olemme omillamme! Yhtye aloitti maineensa kartuttamisen keikkailemalla samoilla työväen klubeilla, joilla muun muassa Saxon ja Judas Priest olivat esiintyneet uransa alkuaikoina
…ja niiden yli Debyyttialbumi Rock Until You Drop ilmestyi viimein alkuvuodesta 1981. Me taas huusimme täyttä kurkkua ja romutimme soittimia!” 71. Vaikeita aikoja Siinä missä ensimmäiset kolme levyä niittivät suosiota, seuraavat kolme olivat järkytys yhtyettä seuranneille faneille. On vaikea uskoa, että selvisimme kiertueesta ylipäänsä hengissä. – Koko prosessi kesti vain kuusi päivää, me jopa kirjoitimme jotkin biiseistä vasta studiolla! Olimme aivan liekeissä, teimme 14–16-tuntisia työpäiviä ja päästimme kaiken ulos. Kolme ensimmäistä Raven-albumia ovat New Wave of British Heavy Metal -liikkeen klassikkoteoksia. Raven kiinnitettiin Atlantic Recordsille, joka halusi muuttaa bändin imagon ja musiikkityylin täysin. – Halusimme Acceptin Breaker-albumista vastanneen tyypin, sillä rakastimme sitä levyä! Michael Wagener suostui pestiin, ja kaiken lisäksi miehen tuottajapariksi lähti itse sumutorvi Udo Dirkschneider. Raven oli keikkaillut Yhdysvalloissa jo aiemmin, mutta kolmannen levynsä myötä bändi pääsi kiertämään pääesiintyjänä. Se halusi tehdä albumin ”oikeassa studiossa oikean tuottajan kanssa”. Sen takia ne tunnetaan vielä tänä päivänä. Suurin osa soittimista on äänitetty täysin livenä ilman jälkikorjauksia. Toinen albumi Wiped Out julkaistiin puolitoista vuotta myöhemmin. Stay Hard oli ensimmäinen perinteisestä tyylistä poikkeava albumi. Nopeus ja huutaminen saivat jäädä, kun tilalle tulivat muun muassa balladi ja torviosuudella varustettu instrumen”Muut tykkäsivät näppäillä kitaraa ja soittaa harmonioita. Eron huomaa, jos kuuntelee vaikka Hell Patrolia, joka on yksi ensimmäisiä kirjoittamiamme biisejä. Emmehän me muuten kuuntelisi esimerkiksi Bachia, Beethovenia tai Mozartia! – Niillä levyillä on hyviä biisejä, hyvää soittoa, tunnelmaa ja meininkiä. – Musiikki on ajatonta, eikä hyvällä musiikilla ole parasta ennen -päivämäärää. – Sen materiaali on peräisin vuosien varrelta, sillä pystyimme äänittämään vain muutaman biisin kerrallaan. Basisti vertaa levyn tekemistä pyörremyrskyyn. – Emme olisi voineet olla tyytyväisempiä! Vietimme studiossa kaksi viikkoa, ja siitä syntyi All for One, joka kuulostaa yhä aivan mielettömältä. – Kukaan ei olisi voinut arvata, mitä tulevaisuus toisi tullessaan! He olivat mahtavia tyyppejä ja sytytimme keikkapaikat lähes kirjaimellisesti tuleen. Kolmannen levynsä kohdalla Raven päätti kokeilla jotain erilaista. – Pieni ja tuntematon sanfranciscolaisbändi nimeltä Metallica soitti lämppärinämme, Gallagher lohkaisee. Triolla ei ollut levyjä tehdessä aavistustakaan, millaisessa maineessa ne olisivat lähes 40 vuotta myöhemmin, mutta suosio ei myöskään kummastuta basistia
– Olimme tyhjän päällä, rahattomia ja rumpalittomia. Hyvää rokkia ja metallia tulee olemaan aina, kuten myös tarvetta hyville bändeille. Ainoa asia, jonka he halusivat muuttaa, oli albumin kansikuva. – Kaiken tekemämme jälkeen levy-yhtiö ei ollut lainkaan kiinnostunut promotoimaan albumia! Tuntui, että olimme kirjaimellisesti myyneet sielumme paholaiselle. Se levisi Eurooppaan, joten olimme parin vuoden ajan käytännössä jatkuvalla kiertueella Japanissa. – Markin toipuessa meillä ei ollut paljon tekemistä, mutta en koskaan lakannut kirjoittamasta biisejä. Tahdoimme tehdä albumin, joka on täyttä tykitystä alusta loppuun, pelkkää tappoa ilman turhaa hidastelua. Suuret ongelmat ilmaantuivat seuraavan Atlantic-levyn, pahamaineisen The Pack Is Backin kohdalla. – Sen jälkeen hän oli menossa lainaamaan kaveriltaan rahaa sairaalalaskuihin, kun rakennus sortui kirjaimellisesti hänen päälleen. He olivat varmoja, että Mark tulisi kuolemaan ja tahtoivat amputoida hänen jalkansa. – Tiesimme saavamme aikaan hyvän albumin niistä biiseistä joita meillä oli, mutta Mike oli se viimeinen silaus ja kirsikka kakun päällä. Muutamien kokeilujen jälkeen patteriston taakse löysi tiensä muun muassa Pentagramissa soittanut Joe Hasselvander, joka tulisi paukuttamaan Ravenissä seuraavat 30 vuotta. Seuraavaksi Raven levytti Mad-ep:n sekä Life’s a Bitch -albumin, jotka tekivät paluuta perinteisemmän tyylin pariin. Tässä bändissä on kyse monien asioiden tasapainosta, ja sillä albumilla tasapaino järkkyi väärien asioiden mennessä kaiken edelle. – Se levy oli eräänlainen virstanpylväs ja suunnannäyttäjä, minkä jälkeen meni taas jonkin aikaa, että saimme seuraavan pihalle. studioalbuminsa työstämisen 2000-luvun alussa, kun Gallagherien isä menehtyi. Kolme vuotta myöhemmin Mark todisti lausunnot vääriksi! Lähes kymmenen vuotta haudottu Walk through Fire julkaistiin viimein vuonna 2009 Japanissa ja vuotta myöhemmin Euroopassa. Me emme todellakaan ole, ja todistimme sen juuri! Tämä on todennäköisesti paras koskaan tekemämme levy. VA NH A LI IT TO – Vuosien mittaan olemme taistelleet jatkuvasti maailmaa ja alati muuttuvaa musiikkibisnestä vastaan. Basisti ei säästele sanojaan, vaan päästää harmistuksensa ulos. Gallagherit löysivät uuden rumpalin Mike Heller -nimisestä, yli 20 vuotta nuoremmasta jampasta. Vuonna 1986 kaikki pyöri joko thrash metalin tai glam rockin ympärillä, emmekä me edustaneet kumpaakaan tyyliä! – Taistelimme tiemme sen ajan läpi, kunnes tuli grunge, joka vaikeutti asioita entisestään. vuosi sekä Ravenille että minulle, sillä en ole koskaan tehnyt mitään muuta. – ExtermiNation oli aavistuksen verran liian pitkä. – Tiesimme hänet jo entuudestaan ja diggailimme samanlaista musiikkia, joten kaikki kävi hyvin yhteen. Pari viikkoa myöhemmin Mark joutui auto-onnettomuuteen ja satutti päänsä. Nokkamiehen mukaan rimaa ei vain asetettu korkealle, vaan se lähetettiin parin raketin mukana kauas yläilmoihin. Yllätyksekseni Gallagher puolustaa albumia. 72. Puhumme nyt siis samasta Ravenistä, joka tapasi pistää soittimia paloiksi vain hetkeä aiemmin. Vain vahvat selviytyvät Atlantic-sotkujen jälkeen Raven julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin, mutta ne eivät kartuttaneet suurta suosiota, eivätkä ajat olleet helppoja muutenkaan. Ei aivan sitä, mitä he tekivät aiemmin, mutta ihan okei.” Metal City on sitä, mitä teimme aikoinaan, ja vielä parempaa! taalikappale. Kukapa olisi arvannut, että elämä pistäisi jälleen kapuloita Ravenin rattaisiin. Kukaan ei uskonut, että hän kävelisi enää koskaan. – Monet ikäisemme bändit julkaisevat ihan hyviä levyjä, joista ajattelee: ”Eihän tämä ole hassumpaa. Sillä oli kaupallista kulmaa, mutta se oli myös voimakas ja raskas. Oli ihme, ettei hän kuollut! – Hänen jalkansa murskaantuivat täysin, ja lääkärit antoivat kaikenlaisia ennusteita. – Teimme levyn, joka ei edustanut millään tavalla sitä, mitä me oikeasti olemme. Biisit olivat hyviä, ja soitamme niitä edelleen livenä. Meillä oli siis melkoinen aarrearkku mistä valita, kun aloitimme uuden albumin tekemisen. Raven oli valmis aloittamaan 12. Sellaisena olemme aina itsemme nähneet, ja näemme yhä. – Meillä oli kitarasyntetisaattoreita ja kaikkea sellaista, mikä oli niin väärin! Albumin tuottaja oli täysin väärä mies siihen hommaan, ja joidenkin biisien sanoitukset olivat aivan kammottavia! Kaupallisempaa tyyliä rakastaneelle rumpali Wackolle albumi oli unelma, mutta veljekset inhosivat kaikkea siihen liittyvää. Metal City -levyn tekeminen sai alkaa. Luovuttaminen ei ole silti koskaan tullut kysymykseenkään. Emme ole koskaan saaneet näin hyviä arvosteluja, mikä on täysin hullua! – Voisi ajatella, että kun on ollut alalla 46 vuotta, on enää pelkkä vanha pieru. Meillä täytyy olla koukkuja ja kaupallisuutta, mutta myös melua ja kaaosta! Ongelmat eivät suinkaan jääneet siihen. – Tämä on 46. Samalla ovenavauksella lähti Wacko. – Joe kamppaili terveytensä kanssa, sai sydänkohtauksen ja joutui lopettamaan soittamisen täysin. – Jo tuohon aikaan olimme olleet kasassa tarpeeksi kauan tietääksemme, että näiden kaiken maailman trendien läpi täytyy vain selvitä. Ponnistelut tuottivat mitä ilmeisimmin tulosta. – Se levy oli meille vain luonnollinen osa kehityskaarta. – Olimme jo kirjoittaneet Stay Hardin siirtyessämme Atlanticille. ExtermiNation-nimeä kantava teos julkaistiin alkuvuodesta 2015. Kun bändi ei saanut vieläkään minkäänlaista reaktiota Atlanticilta, se päätti lähteä. – Se oli paljon edeltäjäänsä parempi albumi, ja tiesimme, että seuraavasta tulisi vielä parempi. – Kävi ilmi, että 99 prosenttia yhtiön ihmisistä oli idiootteja! He halusivat löytää bändin jolla tahkoa rahaa ja jota he voisivat muuttaa täysin haluamaansa suuntaan
– He ottavat hieman jotain vanhaa, mutta pistävät mukaan oman twistinsä. Sellainen on säälittävää! – Yritän olla optimistinen, sillä tulevaisuus on valitettavasti näiden uusien bändien käsissä. Seuraavaksi basisti pääsee purkamaan tunteitaan oikein sydämensä pohjasta. Saatamme väitellä ja tapella, mutta unohdamme sen kaiken vain sekunteja myöhemmin. Mies uskoo, että myös ”uusissa bändeissä”, kuten Wolfissa, Enforcerissa ja Night Demonissa on potentiaalia päästä pitkälle. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ei aivan sitä, mitä he tekivät aiemmin, mutta ihan okei.’ Uusi levymme on sitä, mitä teimme aikoinaan, ja vielä parempaa!”. Emme soita täysin samalla tyylillä, mutta saamme kaksi ihmistä kuulostamaan kolmelta, tai kolme neljältä, ja siitä tässä bändissä on aina ollut kyse. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Gallagher pohtii, että suurta osaa vanhoista suurista metallibändeistä ei välttämättä ole enää olemassa viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Rakkautta ja vihaa On hurja ajatus, että Gallagherin veljekset ovat soittaneet samassa bändissä lähes puoli vuosisataa. – Olemme olleet aina todella hyvä livebändi, ja olemme sitä edelleen. Maailma käy koko ajan pienemmäksi. – Olemme olleet yhdessä elämän ensimmäisistä hetkistä alkaen. Ehkä porukka näkee videoita keikoilta muualla ja miettii, että hei, mekin voisimme pitää hauskaa, Gallagher nauraa. Entäpä ne tyypit 1990-luvulla, jotka päättivät olla soittamatta kitarasooloja, koska se on liian vaikeaa. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Mutta onneksi meillä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia jäädä eläkkeelle! mies räkättää. Tällaiset asiat täytyisi hävittää maapallolta! ”Monet ikäisemme bändit julkaisevat ihan hyviä levyjä, joista ajattelee: ’Eihän tämä ole hassumpaa. – Aina kuulee huhuja, että seuraava AC/DC:n tai Judas Priestin kiertue on heidän viimeisensä. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Pidän aina Markin puolia ja hän minun. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kehumme toisiamme jatkuvasti. – Metallifanit ovat muuttuneet vuosien varrella. Meillä on yhä samaa energiaa kuin silloin kivikaudella aloittaessamme. Kippari on kovin ylpeä paitsi Ravenin historiasta myös nykytilanteesta. Se on mielestäni oikea tapa tehdä asioita. Näistä nimistä nuorin on kylläkin yhdeksän ja vanhin neljännesvuosisadan ikäinen, mutta lienee täysin ymmärrettävää, että ne ovat 62-vuotiaan Johnin silmissä tulokkaita. Jonain päivänä se oikeasti on! – Tarvitsemme uusia bändejä peittoamaan kaiken kamalan musiikin, jota maailmasta löytyy. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Suurin osa niin sanotusta uudesta metallista on pohjimmiltaan aivan hirveää. Ihmiset puhuvat ties mistä Wet Ass Pussyistä, ja musiikkia luodaan tietokoneilla ilman minkäänlaista oikeaa lahjakkuutta. Bändillä pyyhkii hyvin, mutta mitä mieltä maailmaa ja musiikkibisnestä nähnyt veteraani on metallimusiikin nykytilasta. He ovat hulluja, aivan sama minne menemme! Ennen esimerkiksi Englannin pohjoisja eteläpuolilla oli hyvin erilaista porukkaa, mutta ne ajat ovat historiaa
Esiintyjä voidaan tuoda lähelle ja toisaalta kadottaa keskelle valtavaa teollista rauniota, metsää tai peltomaisemaa. – Bändejä ei onneksi tarvinnut sen suuremmin houkutella mukaan, päinvastoin niitä oli jonoksi asti valmiina hyppäämään Utopian kyytiin! Bändit tiesivät, että tulevat tekemään jotain uutta ja laadukasta kanssamme. iltana. Jokaiselle jaksolle on yhteistä Samy Elbanna ja Annina Pikkumäki. Kolmikosta viimeisenä on vuorossa Apocalyptica, jonka esitys nähdään viikkoa myöhemmin. Tuska Utopia -niminen striimikonserttien sarja lupaa jotain uutta: ”Striiminä lähetettävissä jaksoissa nähdään konsertti ja artistihaastattelu sekä tutustutaan kohteeseen matkailuohjelman hengessä.” Tällä haavaa Tuska Utopia tarjoaa kolme ennakkoon taltioitua, maksullista konserttia, joista Turmion Kätilöiden veto on tämän numeron ilmestyessä jo nähty ja Battle Beast todistetaan lehden julkaisupäivän 20.11. – Erityisen palkitsevaa oli artistien asenne ja avoimuus testata päättömiäkin ideoita. – Muun muassa Lost Societysta tuttu Elbanna toimii yleisön matkaoppaana vieden katsojat inserteissä paikkakunnalta toiselle ja maisemasta seuraavaan. Mäkynen kertoo konserttisarjan työstämisen kasvaneen yllättävän suuriin mittoihin, mikä vaati asianmukaisen tiimin pitämään huolen tuloksen laadusta. – Ennen idean esittelemistä bändeille vierailimme kuvauspaikoilla, valokuvasimme ne ja rakensimme 3d-mallinnukset, joilla artistin asemointia suhteessa ympäristöön, valoihin ja kameroihin havainnollistettiin. – Jokaisen jakson rakentaminen on jatkuvaa kustomointia, työvaiheesta toiseen. Sillä tavoin saimme taltioitua hetkiä, joissa muusikoilla on hervottoman hauskaa keskenään ja solisti sulkee itsensä omaan, herkkään maailmaansa, sekä katseita, jotka porautuvat ruudusta läpi puhutellen katsojaa. Haluamme kertoa jokaiselle Tuska Utopian artistille, että olemme ajatelleet heitä ja heille sopivaa konserttipaikkaa tosissaan, Kääriäinen sanoo. Se konkretisoi toimintasuunnitelman, ja sen pohjalta pääsemme miettimään dramaturgiaa, ennakko-ohjelmoimaan valoja sekä tekemään kuvaussuunnitelmaa. Tästä kustomointi jatkuu kuvan rytmiin editointipöydällä, värimääritykseen sekä äänen miksaukseen ja masterointiin. Sarjan lähtökohtina ovat aitous ja laatu, kertoo vastaava tuottaja Eeka Mäkynen. Se poikkeaa suuresti festivaalilavalla tapahtuvasta livetilanteesta ja sen kokemisesta yleisömassan keskellä, taiteellinen johtaja Jenni Kääriäinen lisää. Pikkumäki puolestaan toimittaa artistihaastattelut, joihin on tällä kertaa isketty sisään hivenen hankalampia pähkinöitä pureksittaviksi. 6. – Konseptia on kehitetty kesältä saakka. STRIIMIKEIKKOJA on nähty tänä vuonna kaikenlaisia Behemothin äärimmilleen käsikirjoitetusta musiikkivideomaisesta show’sta simppeleihin muusikko ja kitara -tyyppisiin olohuone lähetyksiin. – Menemme niin sanotusti riskillä sisään, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi toimia. Miten yksilöllisesti olette suunnitelleet eri bändien show’t. Myös ihan merkittävä alaa työllistävä impakti saatiin aikaan. Tuliko vastaan odottamattomia haasteita. 74. Sen jälkeen odottelemme artistin suunnasta kaikkein tärkeintä työkalua: biisilistaa. Konserttipaikka kustomoidaan ensin, sitten esitystekniikka, kuvauskalusto ja mahdolliset lavasteet sekä asemointi suhteessa artistiin ja ympäristöön. – Keskiössä on hevin ykkösmaa Suomi ja matkatovereina metallin vientitoivot. Tuska Utopia -keikat voi nähdä osoitteessa www.semilive.fi/tuska-utopia. Valosuunnittelija Pekka Martti teki loistavaa työtä löytäen ratkaisun jokaisen bändin oman visuaalisuuden ja Tuska Utopialle ominaisen tyylin ja tunnelman risteyksestä. – Osa kuvauspaikoista on luokiteltu vaarallisiksi, joten esimerkiksi työturvallisuus kohosi hetkittäin yllättävän suureen rooliin, Kääriäinen kertoo. – Ennakkotöitä tuotannon, käsikirjoituksen, lokaatioiden ja suunnittelun parissa tehtiin kahdeksan hengen ydintiimillä. – Olikin tärkeää löytää sellainen ohjaaja, joka lukee musiikkia, näkee artistin ja reagoi esitystilanteeseen herkästi ja taitavasti. Itse kuvauspaikalla hyöri bändin lisäksi 40–45 henkilöä, eli Suomea kierrettiin aika massiivisella karavaanilla. Utopistisia striimikeikkoja Tuska-festivaali panostaa haastavana aikana laadukkaaseen striimitarjontaan, jonka anti ei rajoitu pelkkiin lavatapahtumiin. Jossain vaiheessa ymmärsimme, että mehän olemme tekemässä kuin matkailuohjelmaa. – Heti alkumetreillä oli hyvä ymmärtää, mitä kamera tekee artistille. PIIRI AKI NUOPPONEN JA R M O K A T IL A Battle Beast. Tämän hahmottaminen avasi suunnitteluun uusia ovia ja formaatti löysi suuntansa. Lopputulos on efortin mukainen. Ohjaaja Taku Kaskelan saaminen remmiin on meille suuri kunnia. – Kun idea on esitelty bändille, teemme siihen tarvittaessa muokkauksia
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Hatebr-BlindG-Majest 11-20.indd 1 Inferno FIN Hatebr-BlindG-Majest 11-20.indd 1 02.11.20 10:24 02.11.20 10:24