-13.1.2024 Printti_pohja.indd 1 Printti_pohja.indd 1 29.10.2023 23.38.15 29.10.2023 23.38.15. PLAGUE OF BUTTERFLIES THE RITE ALEKSANTERIN TEATTERI 12
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Th e Ma gu s, Tem ple Ba lls, Ko rgo nth uru s, Sat an 's Fal l, We igh tle ss Wo rld 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Gr een Lu ng 02 2 An gra 02 6 Pa rad ise Lo st 03 2 Sa du s 03 6 To mi Ko ivu saa ri 04 4 Pö lky llä : lau laja Ge off Tat e 04 8 Sa lam yh kä : Ag allo ch Of Sto ne , Wi nd & Pill or (20 01) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Pa rad ise Lo st 07 2 De mo t, pä äo sas sa Ha lys is 074 Ku ud es pii ri: Sw allo w the Su n kää nty y ba let iks i 036 018 02 2 044 02 6 SA M JÄ M SE N M AR C O S H ER M ES PA U L H AR R IE S R O N N IE YO N KE R AN D Y FO R D
Kyllä kai silloinkin vitutteli ihan samaan tyyliin kuin nykyisin, mutta korpeamisen aiheet olivat parikymppisen huithapelin päässä huomattavasti kevyempiä kuin pian viisikymppisen perheenisän. Heh, no siinä ei olisi minkään valtakunnan, ei taivasten tai alakerran, tosiuskokaan riittänyt. Anteeksi, pahoittelen. 24.11.) SADUS The Shadow Inside BJØRKØ Heartrot TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT PARADISE LOST Icon 30 (ilm. Tämän lehden päälevyarvostelussa kirjoitan Paradise Lostin Iconlevyn uudesta versiosta. SAAKO naava muistella vähän. Alkuperäinen ilmestyi syksyllä 1993. Meno oli hurvattoman huoletonta. ?. Sitäkään en kykene koskaan pyörittämään ilman vahvoja ulkomusiikillisia muistumia. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Sam Jämsen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23. Vuotta myöhemmin aloitin viestinnän opinnot Haapaveden Opistossa PohjoisPohjanmaalla. Myös Amorphisin kesällä 1994 ilmestynyt Tales from the Thousand Lakes oli Haapaveden tuttavuuksia. Harvaan biisiin linkittyy mielessäni yhtä vahvoja ajankuvia kuin vaikkapa True Beliefiin. Tai hittoako minä sitä kyselen, oman lehteni sivuilla. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Muistot puolestaan kytkeytyvät seuraavaan, kieltämättä hieman juustoiseen ajatusketjuun: mitäpä veikkaatte, olisiko Matti, 20, mahtanut uskoa, että jonain päivänä hän a) toimittaa ja juontaa vuosikaudet sitä samaista Metalliliittoa, jota korvat höröllä opiston saunavuorolla luukuteltiin, tai b) iskee Talesillä niin unohtumattomasti murisseen kaiffarin, nyt sooloartistin, kanteen hevilehdessä, jota on kipparoinut pian kaksi vuosikymmentä. 7. vuosikerta Numero 218 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Siellä kuulin Iconia – ja aika montaa muutakin metallilevyä, myös Type O Negativen Bloody Kissesiä – ensi kertaa. 1.12.) GRAILS Anches En Maat MØRKT TRE ??????. Nykymaailmassa oppii liian varovaiseksi ja myötäsukaiseksi. Tosiusko CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night (ilm. ????. Juotiin paikallista pontikkaa, kuunneltiin grungebändejä ja Metalliliittoa ja pyörtyiltiin koulukuvauksissa. Kun kuuntelin orkkis-Iconia pitkästä aikaa arvostelun tueksi, pätkittäisten muistojen tulva oli aikamoinen
Albumilla kuuluu sekä kreikkalaiselle metallille että Zacharopoulosille tuttu tyyli, mutta myös kokeiluille ja yllätyksille on sijaa. Hänen raivonsa on todellinen rangaistus, totaalinen tuho ja käänteinen renessanssi. Oliko albumin kirjoittaminen sinulle helppo homma. Siksi levystä tuli yksilöllinen kokonaisuus, jolta löytyy mahtipontisuutta ja synkkyyttä. Tällä kertaa päällimmäisenä ajatuksena oli Luciferin raivo ihmisyyttä kohtaan. Hankalinta oli muokata kaikki ideat kokonaisiksi ja kunnollisiksi kappaleiksi. – Sanoitukset ovat olleet minulle aina erityisen tärkeitä, sillä ne määrittelevät kunkin kappaleen ilmapiirin. Minulla oli kuitenkin päässäni paljon ideoita, kuvia ja musiikkia, jotka täytyi saada jotenkin ulos. Kuinka paljon ympäröivä maailma ja ajankuva vaikuttavat tekemääsi musiikkiin. Raivo ihmisyyttä kohtaan ST E LL A M O U Z I 8. Musiikki on minulle ennen kaikkea tärkeä taidemuoto. – Tämä bändi merkitsee minulle uutta aikakautta, laulaja-basisti toteaa. – Teen musiikkia niin kauan kuin teen, ja toivon, että pystyn luomaan yhä kiinnostavaa kamaa. Yhtyeen debyytti ????????????. Onneksi meillä ei ole mitään musiikillisia rajoitteita. Ensimmäinen levymme on todella uniikkia musiikkia, lusiferiaanista black metalia. Nyt Necromantiasta, Thou Art Lordista ja Yoth Iriasta tuttu mies kokeilee kykyjään The Magus -nimisen projektin kanssa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OLET vaikuttanut kreikkalaisissa äärimetallibändeissä 1980-luvun lopulta asti. (Vissodomontas, ”kreikankielinen sana, jota voidaan käyttää kielikuvana syvyyksien salaliitoille”) kuulostaa odotettua moniulotteisemmalta ja vaihtelevammalta. Kuinka kauan sinulta vielä löytyy intoa operoida äärimetallin parissa. Millaisena hahmona paholainen näyttäytyy kirjoittamissasi teksteissä. Synkkää taidetta sen korkeimmassa muodossa. Ihmiset käyttivät kuitenkin tätä tietoa vääriin tarkoituksiin, mikä teki Luciferista raivokkaan Saatanan. Sinulla on takanasi pitkä ura ja ikääkin kunnioitettavat 52 vuotta. – Maailma ympärilläni inspiroi kirjoittamaan tämän albumin. – Kun Necromantian toiminta loppui Baron Bloodin kuoleman jälkeen vuonna 2021, uuden musiikin luominen tuntui hankalalta. – Henkilökohtaisesti pidän Luciferia – kuten Prometheustakin – eräänlaisena hyväntekijänä, joka antoi ihmiskunnalle viisautta ja tietoa. Suuri osa ihmisistä on helposti manipuloitavissa, eikä heillä ole omaa tahtoa tai persoonaa. Debyytin sanoitukset ovat odotetusti saatanallisia. Mikä mahtaa olla The Magusin merkitys tässä jatkumossa. Wampyr Magus Daoloth, siviilissä George Zacharopoulos, on yksi kreikkalaisen metalliskenen merkityksellisimmistä hahmoista. Näen joka puolella niin paljon tyhmyyttä, zombeja ja lampaita. – Ei se ollut lopulta mikään iso haaste, koska suurin osa musiikista oli jo valmiina päässäni
Pippuroidun kovaa rockia MITÄ olette ottaneet kyytiin kolmelta aiemmalta albumilta. Miksi se valikoitui nimeksi. This is the way. Väki vähenee ja pidot paranee. Emme siis oikeastaan mieti tällaisia asioita. Uusin ei kuulostaisi tältä, ellei aiempia olisi tehty. Musaa tehdään ennen kaikkea itsellemme ja toivotaan muidenkin pitävän meidän tyylistä. Muutamia vaihtoehtoja pyöriteltiin, mutta intuitio käski valita tämän nimen. – Totta kai haluamme soittaa musiikkia jatkuvasti laajemmalle ja laajemmalle kuulijakunnalle, mutta tunnettuuden takia tätä ei tehdä. – Luokan takapenkin pitkähiuksinen kundi suosikkibändinsä paidassa ei takuulla mieti onko hevi suosittua vai ei. Kuulijat tulevat aikanaan, kun vain louhii menemään. Onhan noita mukavasti jo kertynyt, ja lisää tulee. Miten määrittelisitte fanikuntanne. Oululaisbändi kokee vaikuttavansa ajattoman musiikin maaperällä. Meitä puskee eteenpäin rakkaus musiikkiin ja soittamiseen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ G E O R G IA P E N N Y JO O N A M Ä K IH U U R U Metallinmakuista hard rockia esittävä Temple Balls on julkaissut neljännen levynsä. Me arvostetaan sitä, kun aidot ihmiset soittaa aitoa musiikkia aidoilla soittimilla. Fanikuntamme on täysin laidasta laitaan, mutta sitä yhdistää se, että kaikki ovat huipputyyppejä. Mikä puskee teitä jatkamaan eteenpäin. Bändi ei usko, että raskaan musiikin esittäjät oikeasti pohtivat lajityypin suosiota. Olemme kypsyneet säveltäjinä ja homma toimii nykyään hieman eri tavalla. Koira ei silti pääse karvoistaan, ja tämä uusin on hard rockia, johon töräytetään pikkuisen pippuria. Jostain se Metallicakin kaivaa aina stadionit täyteen. Metalli ja rock ovat menettäneet jalansijaa niin Suomessa kuin maailmalla sitten parhaiden vuosien. Se jotenkin polkaisi käyntiin tämän uuden prosessin. – Melankoliaa löytyy, kun herää aamulla rappaamaan auton lasia säkkipimeässä. Raskaan musiikin pariin kyllä löytävät ne jotka sinne haluavat. – Metalli ja rock eivät ole olleet koskaan muotia mutteivät myöskään sen ulkopuolella. Kyllä siinä välillä kitara sylkäisee synkemmänkin riffin. 9. Soitatte hyväntuuliseksi yleensä miellettyä hard rockia, mutta tuotte hommaan raskautta ja ”suomalaista melankoliaa”. – Avalanche-biisi kirjoitettiin heti edellisen albumin sessioiden jälkeen. Tuoreen platan otsikko Avalanche tarkoittaa lumivyöryä. En näe meille tyylillisesti muuta vaihtoehtoa. Erilaisten ihmisten kanssa ympäri maailmaa on käyty mukavia keskusteluja ja hauskaa on ollut. Hevi on paskimmillaankin parasta. – Ensimmäiseltä nuoruuden vimman, toiselta synkkyyden ja raskauden, ja kolmannella yhdistimme jotain näiltä edellisiltä, vaikka nuoruus taisikin olla jo takana, bändi vastaa yhdessä. Koetteko, että vuonna 2009 syntynyt Temple Balls on tässä vaiheessa uraansa siinä pisteessä, jossa sen kuuluukin olla. – Kolmella ensimmäisellä kiekolla haettiin soundia tälle uudelle, mutta silti kaikki levymme kuulostavat meistä juuri siltä kuin pitää eli senhetkiseltä Temple Ballsilta. Sama koskee faneja
Käsittelevätkö myös tekstit ajankohtaisia aiheita. Tiedämme, että se on ison työn takana, varsinkin nykyään, kun kilpailu kasvaa kasvamistaan. Ainakin meidän mielestä se kyllä kuuluu Sleepwalkerilla, viisikko vastaa. Toisaalta myöskään pelkät himmailut eivät luo dynamiikkaa, jonka perässä ollaan. – Genreistä ja vaikutteista voitaisiin puhua monta päivää. Sieltä löytyy kuitenkin aina peilattavaa tähän hetkeen. Mikä olisi parempi aika tehdä se kuin nyt. Minkälainen paikka bändinne nimen mukainen painoton maailma on. Levyltänne löytyy eri tyylilajien kirjo, joka sisältää esimerkiksi mainitsemanne metalcoren ja progen vaikutteet. – Soundeilta ja teemoilta pyritään pysymään kiinni nykyajassa, vaikka itse tarinat saattavat pyörähtää joiltain osin menneessä. Uskoisin että olemme askeltamassa oikeaan suuntaan, ja vastaantulevat esteet olemme kyllä valmiita ylittämään, vaati se miten paljon hommia tahansa. Jokainen pystyy varmasti kuvittelemaan sen omalla kohdallaan. Jos me pystytään antamaan muille samanlaisia musiikillisia kokemuksia kuin itsellemme, silloin on onnistuttu! Musiikkinne on tiukasti kiinni tässä päivässä. Kuinka kuvailisitte bändiänne. Kuinka kunnianhimoisia olette Weightless Worldin menestyksen suhteen. – Unelmamme on päästä esittämään musiikkiamme suurelle yleisölle. – Me aloitettiin soittaminen jo 12 vuotta sitten. Sekä soittotaito että biisinkirjoitus on mennyt vuosien varrella todella kovaa eteenpäin. – Koemme, että luodaksemme albumille toimivan dynamiikan biiseissä täytyy olla välillä merkittäviäkin eroja. – Monipuolisuus pitää kuuntelijan ja monesti myös soittajan varpaillaan. Saa nähdä, tuleeko viittauksia tähän maailmaan myös tulevaisuudessa. Useampi varsin hyvä kappale joutui väistymään paremmin levylle sopivien tieltä, mutta kokonaisuus onnistui mainiosti. Mielestämme lähes kaikkialla olisi syytä katsoa mielipiteitä ja toimintatapoja suuremman linssin läpi ja yrittää löytää tasapaino sitä kautta. Utopia täydellisestä maailmasta TOISEN albuminsa Sleepwalkerin julkaissut jyväskyläläisyhtye Weightless World on toistaiseksi tuntematon nimi. Samalla se luo tietynlaista taiteellista vapautta alkaa luoda erityyppisiä biisejä, kun kaikille on alusta asti selvää, että jokaista kappaletta ei tarvitse vetää saman muotin läpi. Oliko ehjän ja toimivan kokonaisuuden rakentaminen helppo homma. Tärkeintä on tehdä musiikkia, mitä itse haluttaisiin kuulla. Meitä on kuvailtu monella tavalla progesta metalcoreen. – Se on utopia, jossa on kaikki kohdallaan. – Pureudumme monissa sanoituksissamme asioiden vastakohtiin ja niiden väliseen tasapainoon. – Puhumme tästä utopiasta muun muassa debyyttialbumimme [The End of Beginning, 2019] Savior-kappaleella. Oltiin kaikki soitettu jonkin verran aikaisemmin, mutta me ei oltu vielä kovin hyviä, ja kellarissa meni jonkin aikaa yhdessä opetellessa. Kokonaisuus ei toimisi millään, jos tykittäisimme 50 minuuttia putkeen Sleepwalking-tyyppisiä biisejä. Prosessia emme väittäisi kuitenkaan helpoksi. Jokaisella on siitä oma versionsa, ja juuri sen takia sinne pääseminen on mahdotonta. T IN O -V IL JA M I V A N H A LA 10. SYTYKKEITÄ Kotimainen Weightless World tekee musiikkiaan tarttuvuus edellä ja genrerajoista piittaamatta
Alkuperäinen esittäjä on nimeltään S.O.S. – Ollaan diggailtu tuota tunnaria sieltä ysäriltä asti, kun Marienhofia näytettiin Suomen telkkarissa. Olisi täysin absurdia tehdä musiikkia, jos ei voisi seisoa sen takana pitämällä oman bändin paitaa. Ympyrä sulkeutuu. Ne toimivat yhdessä todella tehokkaasti. Ovatko uudet jäsenet tuoneet jotain uutta biisinkirjoitukseen tai tapaan rakentaa kappaleita noin yleensä. Onko kyseessä nyökkäys saksalaislafkalle vai mistä ajatus versioon lähti. T O N I SA LM IN E N METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Omaan tekemiseensä tinkimättömästi uskovan Satan’s Fallin ajaton heavy metal jytisee toisella levyllä entistä varmemmin. Kokoonpanonne on muuttunut hieman sitten edellislevyn. – Tämä on näkynyt nyt myös loistavien arvioiden muodossa. Muut tekevät mitä käsketään, ja me tehdään mitä huvittaa. – Emme käyneet kertaakaan treenaamassa ja sovittamassa biisejä. Itse ohjelma oli täyttä roskaa mutta tunnari loistavaa hard rockia. Tämä melodisempi suunta otettiin jo debyytillä, ja aiomme jatkaa samalla linjalla. Monta asiaa on ilmeisesti tullut tehtyä lähivuosina oikein. Uudella levyllä on myös nappiin osuva cover televisiosarja Marienhofin tunnarista Est Wird Viel Passieren. Metallin kirjoittamattomia sääntöjä on, että promokuvissa tai keikoilla ei esiinnytä oman bändin pukineet yllä. – Uskon, ettemme ole vielä edes päässeet hyödyntämään tämän suhteen parasta potentiaaliamme, sillä levy tehtiin noin puolessa vuodessa kauheassa kiireessä, koska deadline painoi päälle. Ja kyllähän se kutkuttelee, kun pääsee levyttämään yhtiölle, jolle monet omat suosikkiartistit kuten Motörhead, Sodom ja Running Wild ovat tehneet levyjä. – Emme nyökkäile kenenkään suuntaan. Mäenpää jatkaa, että biisinteko hoitui netin välityksellä. Onko kyseessä jokin statement. Meitä ei kiinnosta mitkään metalliskenen sääntöja pukukoodit. Siten pääsemme varmasti entistä parempaan lopputulokseen. Kun olimme saaneet kappaleet nauhoitusvalmiiksi, pistimme rumpalin ensimmäisenä studioon, minkä jälkeen me muut tykittelimme omat osuutemme talteen. Keskinkertaisuuteen tyytyminen ei ole mikään vaihtoehto, vaan jokaisesta julkaisusta tehdään edeltäjäänsä parempi, kitaristi Tomi Mäenpää lataa. Kaikki mitä teemme, ja tulemme tekemään, on täysin meidän omaa juttua ja ideaa, Mäenpää painottaa. Skenesäännöt murskaksi SATAN’S Fall siirtyi Final Day -esikoisensa (2020) jälkeen SPV-levy-yhtiön alaisuuteen eli astetta isompiin kuvioihin. – Ensimmäisestä Seven Nights -demosta [2016] alkaen meidän mentaliteetti on ollut, että hommaa viedään täysillä eteenpäin. Mitä olet itse mieltä. – Kyllä on. – Liidikitaristi Ville ja rumpali Arttu [Hankosaari] ovat tuoneet paljonkin! Molemmat ovat osallistuneet aktiivisesti kappaleiden säveltämiseen ja sovittamiseen. Seuraavan albumin suhteen meillä on enemmän peliaikaa, ja aiommekin sovittaa kappaleita yhdessä treeniksellä. 11. Minusta tuntuu, että uudella levyllä on melodista tarttuvuutta hieman aiempaa enemmän. Miika [Kokko, laulu] kirjoittaa hyviä laulumelodioita, joita saamme yhdisteltyä hyvin Villen [Koskinen] liidikitaroihin. – Emme mainosta bändikuvissa tai livenä muita yhtyeitä kuin omaamme. Kiinnitin huomiota siihen, että uudessa bändikuvassanne kahdella jätkällä on Satan’s Fallin paidat päällä
– Vuosien 2017–22 välillä emme keikkailleet yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lainkaan, mutta viime vuoden lopulla päätimme jälleen aktivoitua. Ymmärtääkseni ette ole pahemmin keikkailleet rajojen tuolla puolen… – En ole nähnyt meitä mainittavan kovin usein ulkomaisissa medioissa – paitsi silloin, kun olemme julkaisseet uuden levyn. Se ei ole aina paikka, jossa haluaisimme olla. – Kappaleita säveltäessä päätimme, ettemme rajoita niitä millään tavalla, vaan annamme niiden kasvaa niihin mittoihin kuin on tarvis, rumpali-kitaristi Kryth sanoo. Miksi haluatte tallentaa musiikkinne omin voimin. – On intiimimpää ja vapaampaa äänittää niin. Tuore Jumalhaaska jatkaa hyvien levyjen sarjaa. – Tavallaan rakensimme biisejä biisien sisälle. Miksauksesta ja masteroinnista vastaa edellislevyn tapaan Moonsorrow’sta ja Finntrollista tuttu Henri Sorvali. Kappaleiden kaikki osiot ovat kuitenkin tunnelmiltaan selkeästi kokonaisuuksia, emmekä voineet pilkkoa niitä erilleen. Koimme suuren vapautumisen tunteen, kun sävelsimme edellistä levyämme Kuolleestasyntynyttä [2020], ja kuten mainitsin, emme halua enää rajoittaa itseämme millään tavalla. Lähitulevaisuudessa esiinnymme mahdollisesti myös Suomen ulkopuolella. 12. Bändinne ura tuntuu kuluneen muutamassa eri pätkässä, joista viimeisin starttasi vuonna 2017. Minkälainen maine Korgonthurusilla on ulkomailla. En siis osaa sanoa. Jumalhaaska kuulostaa ehkä vaihtelevimmalta Korgonthurusilta tähän asti, ja paikoin menoa voi kuvailla jopa jylhäksi. Albumin äänittäminen sujui samalla tavoin kuin Kuolleestasyntyneenkin, omalla Pest-studiolla. Samalla se on riuduttajamme, joka ajaa meidät ajoittain syvälle lohduttomaan maailmaansa. UUDEN albumin kappaleet ovat varsin pitkiä, sillä 50-minuuttinen kokonaisuus sisältää vain neljä raitaa. Tietyt osat olisi ollut mahdollista luoda myös lyhyempinä itsenäisinä teoksina. Päätimme viedä sävellykset jälleen uudelle tasolle ja onnistuimme siinä. SYTYKKEITÄ Itsenäinen ja riippumaton Päälle parikymppinen Korgonthurus ei ole kotimaisen black metalin tunnetuimpia nimiä, mutta sen jälki on ollut kautta linjan laadukasta. Oliko mittavien biisien kirjoittaminen suunniteltua. – Kyllä, se on tavallaan läpileikkaus kaikista edellisistä levyistämme ja sellaisena erittäin onnistunut. Päätimme jo yhtyeen alkuaikoina, että meidän tulee olla mahdollisimman itsenäisiä ja riippumattomia ulkoisista resursseista. – Yhtyeemme toimii kanavana purkaa henkistä omistautumista ja pahoinvointia sekä käsitellä energioita, joille altistumme. Olemme oppineet elämään bändin kanssa ja käsittelemään sitä pelastajana, ei turmelijana. Mikä on antanut potkua jatkaa Korgonthurusia yli 20 vuotta. Koetko levyn bändin täysipainoisimmaksi kokonaisuudeksi
Kirot-niminen hardcore-yhtye ei halua soittaa Terveiden Käsien kanssa samassa tapahtumassa, koska Läjä Äijälä on levyttänyt Pasi Markkulan kanssa. Osallistuessaan he ovat yrittäneet sanella, kuinka tätä kulttuuria tai skeneä tulisi lukea, kuinka siellä tulisi toimia. Äijälää voi pitää myös yhtenä suomalaisen industrialja melumusiikin pioneereista, tällaisiakin projekteja hän on puuhaillut jo 1970-luvun lopulla. Jos se hyppää varoittamatta ja yllättäen silmille ilman kontekstia, se tuntuu tietenkin kuvottavalta. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Markkula tuntuu elävän elämäntyyliä josta saarnaa, tiedostaen tosin, että on varmasti rappioyksilönä ensimmäisten joukossa jonossa, kun uunit alkavat lämmetä. Voi hyvin olla, että aika on ajanut auttamattomasti tämän marginaaliliikehdinnän ohi eikä sitä voida hyväksyä edes vahvasti kontekstoituna. Tässä eivät helpota onnettomat palkkiot ja bonuksena kriittisesti kirjoittavien niskaan valuva loka. Journalismi on sitä, että kertoo asian, jota joku ei haluaisi kerrottavan. Olenkin miettinyt jo vuosien ajan, milloin Äijälä saa maalitaulun selkäänsä. Se on äärimmäisen sattumanvaraista. K U V A : M A R K U S P A A JA LA Läjä Äijälä. Monelle alaja vastakulttuuriliikehdinnälle on käynyt viime vuosina niin, että se on saanut yhtäkkiä hetkellisesti laajempaa huomiota syystä taikka toisesta. Että joku alkaa oikein vainoomaan. Se ei ottanut tulta alleen, mutta nyt asia on noteerattu laajemmalti. Aina kun mä oon keikkareissuilla, juon Crystal Pepsiä.” On suorastaan surkeaa, kuinka monelle se riittää. DIY Magazinen perustaja Emma Swann sanoi podcastissa, että musiikkijournalismille olisi tällä hetkellä tärkeintä kontekstointi: Algoritmi panee asioita peräkkäin ja rinnakkain. Heillä on kaikki oikeus tehdä arvovalintoja. Sen julkea rasismikuvasto saa nsbm-bändit näyttämään koulupojilta. Ei siis mikään ihme, että Äijälä ja Markkula ovat löytäneet toisensa. Jos lumipallo lähtee vierimään, seuraavia tapahtumia on mahdotonta ennustaa. Tehtävä voi tuntua kohtuuttoman vaikealta, kun ajan henki ei salli ilmiöiden avaamista vaan tahtoo monisyisetkin asiat yhteen iskulauseeseen typistettynä. Niissä ei boikotoida McDonald’sia vaan operoidaan perversioiden, transgression ja vallankäytön parissa. Sitten voi sanoa, että perkele joo, helvetin hyvä. Herkemmille on syytä antaa sisältövaroitus ennen kuin alkavat googlettaa Pasi Markkulan diskografiaa edes otsikkotasolla. Tämäntyyppinen show on taas vaihteeksi kolumnia kirjoittaessani käynnissä. Kirot-yhtyeen statement oli suoraselkäinen ja asiallinen. Todennäköisesti siksi, että minut pyydettiin puhumaan erääseen tilaisuuteen musiikkijournalismin tilasta vuonna 2023. Silloin on tapahtunut väistämättä perehtymistä, paneutumista ja sitoutumista. Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia – tuskin edes Markkulan taiteelliset tai ideologiset ambitiot. Nyt heitän hieman ”omaa kroppaa likoon”, sillä tämän kolumnin kirjoittamisesta lehden ilmestymiseen on kaksi viikkoa. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Vastamelu UUTINEN on se, mikä erottaa tämän päivän eilisestä. Tuolloin joku yksittäinen internetsoturi yritti vaahdota pitkin Instagramia, että Äijälä pitäisi canceloida tämän kollaboraation vuoksi. Elikkä minut kielletään pois tästä nykymaailmasta, sitä odotan oikein lämmöllä.” Äijälällä ja Markkulalla on Vihanmiehet-niminen projekti, joka on julkaissut kaksi albumia (2018, 2023) meluisaa industrialia. Tämänkaltaiset alan lentävät lauseet, banaalit mutta tulessa palamattomat totuudet, ovat pyörineet päässäni. Asiat, jotka loukkaavat ja järkyttävät, ovat tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottuja. ”Tulitauko Gazaan nyt! Kuunnelkaa uusin singleni, tällaista ei ole aiemmin tehty. Musiikkijournalismin pitäisi keksiä itsensä uudelleen, älykkäästi. Tämä skene on undergroundinkin saralla marginaalia, joten sen pariin on pitänyt hakeutua. Haudan takaa palanneen Drowned in Sound -blogin tuoreessa podcastissa sen isäntä Sean Adams nostaa esiin pointin, joka on turhauttanut itseänikin: ”Mediasta on tullut ontto, koska artistit viestivät suoraan faneilleen ja seuraajilleen.” Olen purnannut tästä ennenkin: se ei ole journalismia, se on markkinointia. On yhtä surkeaa, että sen on annettu riittää. Kärjistetysti musiikkijournalismin tila vuonna 2023 on se, että nuoriso keksii musiikkijournalismille uusia muotoja Tiktokissa, lehtitalojen toimittajat kirjoittavat juttuja, kun joku postaa Instagramiin jotain, ja me keski-ikäiset vierailemme toistemme podcasteissa voivottelemassa musiikkijournalismin tilaa. 14. Terveiden Käsien sanoitukset, aivan sieltä alusta asti, ovat otollista temmellyskenttää moralistiselle taiteentulkinnalle. Ne olisivat yhtä lailla kotonaan kylmän industrial-myllytyksen ja raa’an melun päälle karjuttuina. Ja kuuntelemme podcasteja, joissa voivotellaan musiikkijournalismin tilaa. Mutta olisipa joku, joka kontekstoisi! Ottaisi selvää, perehtyisi, keskustelisi ja haastattelisi. Industrialja noise-kulttuuri on flirttaillut äärimmäisen pahuuden ja likaisimman saastan kanssa vuosikymmeniä. Journalismi sanoittaa miksi. Tämä on puolestaan johtanut siihen, että ulkopuolisten uteliaisuus on herännyt. Markkulan noise-projekti Bizarre Uproar operoi perversioiden, transgression ja vallankäytön parissa. Itse en kuitenkaan odota sitä lämmöllä. Sisältö on tylyä ja saattaa järkyttää. Muistini ei vielä tehnyt tepposia: selailin Infernoja taaksepäin ja totesin kirjoittaneeni Läjä Äijälästä tasan vuosi sitten kolumnissani. Vielä sokeeraavampaa on Xenophobic Ejaculation -projektin taide. Hän kerjäsi verta nenästään pari numeroa sitten, kun laukoi haastattelussa: ”Sitä minä ootan oikein innolla, että minut canceloidaan. Voi olla, että Läjä Äijälä on ”kielletty pois tästä nykymaailmasta”
METAL BLADE RECORDS MERCYFUL FATE IN THE SHADOWS Reissue that includes a poster. Teal Green Marbled Vinyl LP. WEEPING SILENCE ISLES OF LORE The band’s fifth album. Iced Tea Marbled Vinyl LP. BLACK LODGE RECORDS MERCYFUL FATE 9 Reissue that includes a poster. For fans of Anathema, My Dying Bride & Moonspell. VICISOLUM PRODUCTIONS HELLMAN BORN, SUFFERING, DEATH Chilean band Hellman’s upcoming album ”Born, Suffering, Death” i sa ten-song album that talks about the conventional cycle of life of a human in present-day society, the devastation of our environment and social conflicts that lead humans to a certain death. INDIE RECORDINGS MERCYFUL FATE INTO THE UNKNOWN Reissue that includes a poster. METAL BLADE RECORDS ERADIKATED DESCENDANTS Eradikated is a young, raw, and toxically compelling thrash metal band that has proven to be Sweden’’s hottest and most promising new thrash acts. Guitarist Ragnar Östberg describes the album as ”faster, harder and more technical than anything we’’ve ever done before”. METAL BLADE RECORDS LIMITED EDITION REISSUES WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. Inspired by Maltese folklore characters, creatures and legends. Musically it has everything you could want from a progressive metal album. METAL BLADE RECORDS MERCYFUL FATE TIME Reissue that includes a poster. Yellow Ochre with Blue Swirls Vinyl LP. Beige Brown Marbled Vinyl LP
Myös kansitaide palavasta linnasta poistuvine neitoineen sopii kuvaan. 2. Mikon kokatessa soi: Minotauri – Minotauri (2004) ”Kunnon Inferno-ruokailun taustalla toimivat valtavat, nerokkaan painostavat doom-riffit rupisella old school -äänimaisemalla. Mutta aivan kuten monet uskovat tietävänsä, mitä meksikolainen ruoka on, he uskovat tietävänsä, mitä doom metal on. Molemmissa on mentävä syvälle perinteiden äärelle ymmärtääkseen niiden todellisen olemuksen. Oma neuvoni on: älkää säästelkö vaan sukeltakaa suoraan syvään päätyyn. Mausta teelusikallisella suolaa ja kanaliemijauhetta. Lisää mustapippuria, valkosipulirouhetta ja suolaa makusi mukaan. Kuumenna kattilassa hieman öljyä ja lisää blenderissä valmistunutta kastiketta sekaan vähän kerrallaan, kunnes salsa alkaa paksuuntua ja hiljalleen kiehua. Laita kaksi desiä appelsiinimehua ja kaksi desiä vettä puolikkaan Achiote-patukan ja yhden kokonaisen tomaatin kera tehosekoittimeen. Chilaquiles on tuhti ja tulinen lisäys reseptikirjastoon. Paista fileet pannulla ja lisää aavistus worcesterkastiketta tuomaan makua. Lisää päälle fajita-tyylisiksi suikaleiksi leikatut kanafileet, kuutioitua punasipulia, pilkottua korianteria, raastettua leipäjuustoa, siivutettua avokadoa ja ranskankermaa. 16. Kypsennä pehmeiksi. Diy-salsa on hyvä muistutus siitä, että laiskat pääsevät kyllä helpolla ostaessaan purkkitavaraa, mutta näinkin vähäinen satsaus tekee lopputuloksesta huomattavasti paremman. Minotaurin debyyttilevy on kaikessa rujoudessaan ja omituisessa viehättävyydessään kuin koko kyseinen metallin alalaji puettuna ruosteiseen haarniskaan.” Chilaquiles de la Muerte Cardinals Follyn laulava basisti Mikko ”Count Karnstein” Kääriäinen luottaa soittaessaan hitaaseen kiiruhtamiseen ja ruokaillessaan jäätävään poltteeseen. Ruoan nauttiminen alkaa lempeästä päällisestä, mutta kokemus syventyy jo yhdellä haarukallisella kipakaksi tulivuoreksi, joka tarjoaa melkoisen makukavalkadin. Ay caramba!” TARPEET • 2–3 habaneroa • 2–3 tomaattia • 1 sipuli • 1 punasipuli • 1 avokado • 2 dl appelsiinimehua • 2 dl vettä • kanaliemijauhetta • Achiote-chilimausteseospatukka • puolikas kananrinta • mustapippuria • valkosipulirouhetta • suolaa • worcesterkastiketta • purkki ranskankermaa • leipäjuustoa • korianteria • pussillinen (200g) Rainbowtortillasipsejä tai Taco Truckin vastaavia HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Jos tätä nauttii aamiaiseksi, herää taatusti. Voit lisätä samalla hivenen suolaa. Annostele kastikkeessa kylpeneet lastut salsan kera lautaselle. Mikon luonnehdinta: ”Jos meksikolainen ruoka on mielestäni kiistatta maailman parasta, tulinen sapuska yleensäkin on minulle kuin keikalla oleminen: itseään ei saa päästää helpolla ja pieni tulipalokin voi kuulua asiaan. Paahda kevyesti pannulla, lisää muutama tomaatinpuolikas ja sipuli. Leikkaa puolikas kananrinta ohuiksi fileiksi. 4. Vaimo asiantuntijana valittaa usein, että käytän tulisia kastikkeita aivan liikaa. Suositus chilin käytössä on tietysti mennä oman maun mukaan. Surauta koko sotku tasaiseksi. Maissin, habaneron, sipulin, avokadon ja kokonaisuuden herkullisen veriseksi värjäävän Achioten liitto on kuin mehevät riffit, kirpeät soolot, röyhkeät laulut, lujaa lyövä rumpali ja kunnon groove samassa paketissa.” Megan tuomio: ”Meksikolaista keittiötä on käsitelty palstalla aiemminkin, joskin melko ohkaisesti esimerkiksi enchiladojen ja nachopeltimätön muodossa. Lisää habanerot ja muut pannulta sekaan. Lisää tarjoiluannoksen verran tortillalastuja kattilassa olevaan salsaseokseen. Leikkaa habanerot puoliksi ja poista siemenkodat. 5. 3. Käy ruokaisana eväänä toki myös lounaaksi tai päivälliseksi
Yhtyeen musiikissa fantasia kohtaa realiteetit, vähän kuten sen urallakin. Templarin mukaan sellainen ei kuitenkaan tuntunut oikealta, ei diilien eikä tunteiden tasolla. Uuden kokoonpanon ideana oli alkaa soittaa stoneria ja doomia, mutta ei se ihan niinkään mennyt. Aluksi kävimme pientä kissanhännänvetoa tyylisuunnasta, mutta kun lopulta tajusimme, että juuri siinä välissä bändimme kuuluu olla, tiesimme mihin rakoon tähdätä biisinteossa. – Lähetin aikoinaan meiliä Svartin Tomi Pulkille ja kyselin, mitä mieltä hän on levystämme. Sitä tapaa ihmisiä, joista pitää ja jotka tajuavat musiikin päälle. Jos Black HarGreen Lungin kolmas levy This Heathen Land on aiempia viimeistellympi, mutta myös kummallisempi albumi. Mutta sitten jatkui se tavallinen tarina, jossa bändi kiinnostuu suuremman levymerkin ehdotuksesta ja lähtee pohjatyön tehneeltä yhtiöltä. S iitä tulee keväällä seitsemän vuotta. Yhtyeen jäseniä oli vaikuttanut aiemmin sellaisissa bändeissä kuin Oak ja Deadbox Radio. – Asiamme menivät kuin Oranssilla Pazuzulla. Se vanhan koulukunnan meininki miellyttää. Varsinkin alussa bändin kannattaa tehdä asioita itse ja hankkiutua asemaan, jossa yhtyeen tyyli ja tavat ovat selkeitä myös ulkopuolisille. – Emme halunneet myydä itseämme emmekä tehdä sopimuksia, joissa meillä ei olisi valtaa mihinkään. Kun Nuclear Blast noteerasi Green Lungin menestyksen ja teki tarjouksen, bändi ei tohtinut kieltäytyä. – Olen suuri Svart-fani. Saksassa levy ilmestyi samana vuonna Kozmik Artefactziin kautta. Sitten on hyvä tehdä töitä yhdessä. Vuonna 2019 Green Lung päätyi julkaisemaan ensialbuminsa Woodland Ritesin Englannissa itse. – Scott [Black, kitara] taas on aina ollut klassikkorockin ystävä. Niin se usein menee. Kun bändi lähti metsästämään levytyssopimusta, se kävi esittäytymässä suurillekin levy-yhtiöille. Tapasimme niihin aikoihin myös Mat McNerneyn, joka on Grave Pleasures -bändissä ja teki silloin hommia Svartille. Omakustanne-ep Free the Witch tuli kauppoihin heti seuraavana vuonna. Siitä se lähti. – Svart oli hyvä hautomo meille molemmille. – Kuuntelin nuorena paljon doom metalia, laulaja Tom Templar aloittaa. Vuotta myöhemmin yhtyeen debyytti-ep ja -albumi julkaistiin uudelleen suomalaisen Svart Recordsin toimesta. Silloin levy-yhtiöt eivät edes yritä saada bändiä tekemään mitään, mitä se ei halua tehdä. Sekin aloitti Svartilla ja päätyi Nuclear Blastille, Templar sanoo. Siitä lähtien olemme toimineet doomin ja psykedelian ja classic rockin välissä. Green Lung äänitti ensimmäisen demonsa kesällä 2017. Suomalaisyhtiön ensimmäinen uusi Green Lung -julkaisu, albumi nimeltä Black Harvest (2021), oli menestys molemmilla mittareilla – se myi hyvin ja sai kiittäviä arvosteluja. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ANDY FORD 18. Reverend Bizarre on yksi lempibändejäni, ja Svartilta tuli myös joitain The Warningin uudelleenjulkaisuja, joista innostuin, Templar sanoo. Lontoossa perustettu Green Lung kokoontui treenikämpälle ensimmäisen kerran maaliskuussa 2017. Osapuolet tekivät sopimuksen myös uudesta materiaalista. Minun ja Scottin mieltymykset määrittivät, millainen bändi Green Lungista tuli
Heidän puolestaan voimme olla entistä oudompi bändi. vestista ei olisi tullut niin suosittua, olisimme varmasti edelleen Svartin tallissa. – Green Lung voi olla hyvinkin monipuolinen bändi, kunhan teemat ja tarinankerronta pysyvät yhtenäisinä. Hänen kotilakeuksillaan oli opittava käyttämään mielikuvitustaan, ellei halunnut tylsistyä. Mutta minä olen se bändin nörtti. Templar uskoo, että tällä kierroksella yhtyeelle on (jälleen) jaettu voittava käsi. Yksi vaihtoehto on julkaista levyt itse, kuten teimme aivan alussa. Tom Templar kertoo, että tämä puoli taiteesta on kokonaan hänen harteillaan. Nyt oli aikaa satsata yksityiskohtiin, dynamiikkaan ja syvyyteen. Joutilaisuuden siunaus Englantilaisilla kansantaruilla ja myyteillä on tärkeä rooli Green Lungin musiikissa. Skaalamme on venynyt tässä kuuden vuoden mittaan. Näen Green Lungin metallibändinä sanan laajassa merkityksessä. Hän muistelee lapsuutensa stimuloineen mieltä olemalla tarpeeksi tapahtumaköyhä. Luovan työn suhteen Nuclear Blast ei ole puuttunut asioihin mitenkään. – Luulen, että ihmisillä menee hieman aikaa tämän levyn ymmärtämiseen. Kerran kun menin studioon, jätkät olivat poistaneet yhdestä biisistä kaikki kitarat ja panneet lauluuni jonkin ihmeellisen drone-efektin. Saimme myös uuden ohjelmatoimiston, joka auttaa meidät isommille keikoille. Templar kertoo olleensa poikasena ”aikamoinen lukutoukka”. Voimme hyvin säveltää progetai folkbiisin, tai sitten jotakin tosi teatraalista tai iskevää. – On mukavaa olla yhtiön ainoa doomahtava yhtye. Muuten olisin voinut helposti levyttää Svartille vaikka ikuisesti. En halua bändin jäävän jumiin doom-lokeroon. Templar jatkaa, ettei hänen yhtyeensä musiikillinen kehitys ole vielä päättynyt. This Heathen Landillä on tarttuvaa tavaraa ja se on siistimmin tuotettu kuin edelliset levyt, mutta samalla se menee entistä kummallisempiin suuntiin. Scott ja John [Wright, kosketinsoittaja] tosin diggailevat samoja juttuja ja tajuavat, missä mennään. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä julkaisukuvioiden kanssa tehdään tulevina vuosina. – Se puoli oli vähällä mennä liiankin pitkälle. ”Haluaisin, että Green Lung olisi ihmisille kuin juhla, johon kaikki on kutsuttu.” 19. Ajattelimme kuitenkin, että indiemerkin puitteissa bändimme ei olisi voinut kasvaa sen suuremmaksi. Bändien pitää vain pelata niillä korteilla, jotka käteensä saavat. Green Lung teki uuden This Heathen Landin samassa studiossa kuin Free the Witch -ep:n aikoinaan. Templar jatkaa, että pandemia-ajan ja Zoom-palaverien jälkeen tuntuu hyvältä, että nyt Green Lungin levy-yhtiöllä on toimisto myös Lontoossa. Siinä missä Black Harvestin äänityksiin meni kaksi viikkoa ja Woodland Ritesiin vain viisi päivää, This Heathen Landiä työstettiin kuukauden verran. – Siellä on helppo piipahtaa suunnittelemassa asioita ja tutustumassa ihmisiin. – Muu bändi jättää teemat ja lyriikat minun huolekseni, mikä on kivaa. No, sovitus palautettiin ennalleen, onneksi, mutta silloin selvisi, että liika studioaika ei ole hyväksi
Jatkossa haluaisin tehdä samaa vielä enemmän. – Kasvoin maaseudulla, oikeastaan keskellä metsää. Templarin lapsuusmuistot alleviivaavat, että luovuus tarvitsee polttoaineekseen joutilaisuutta. Kiinnostuin nuorena kauhuelokuvista ja aikuisena kansantaruista, perinteistä ja siitä, mistä ne ovat syntyneet. Toisaalta kauhuja fantasiakertomuksia voi tulkita metaforien kautta ja huomata niiden kertovan myös todellisista ilmiöistä. Esimerkiksi Lovecraftin ctulhu-myytin on ajateltu heijastavan tyhjyyden ja olemattomuuden pelkoa. Bändi on minulle keino olla luova. Tekemisen puutteen kaltaisesta etuoikeudesta on vaikea nauttia ajassa, jossa kaikki maailman virikkeet löytyvät lähimmältä kosketusnäytöltä. Green Lungin fiktiivinen puoli on syntynyt suoraan siitä, millainen taide ja viihde Templaria kiinnostaa. P. Haluaisin vieläkin kirjoittaa vaikkapa kauhunovelleja, mutta en tiedä, onko minusta siihen. – En halua biisiemme heijastavan elämäämme. – Lapsena halusin olla kirjailija. This Heathen Landiltä joka tapauksessa huomaa, että tarinankerronnasta on tullut minulle entistä tärkeämpää. – One for Sorrow’n miljöönä ovat kansantarut, mutta pohjimmiltaan se on hyvin inhimillinen laulu masennuksen kanssa kamppailemisesta. En ole koskaan tahtonut olla rocktähti, mutta olen halunnut tehdä albumeita. Siellä ei ollut mitään tekemistä. Kaikki palautuu kuitenkin seikkaan, että luin H. Lovecraftiä ollessani kuusitoistavuotias. Leaders of the Blind syntyi politiikasta. Kunnianhimo kasvaa tehdessä, ja minua kiinnostaa tislata biisiin romaanin tuntua. Eli kyllä oikea maailma suodattuu Green Lungin biiseihin, joskin vain noin joka neljänteen niistä. Kauhuja fantasiakirjallisuus on nyt aiempaa enemmän läsnä musiikissamme. Templar myöntää, että This Heathen Landin lauluissa on mukana myös häntä ja hänen havaintojaan. Sellainen vaikuttaa siihen, millaisella filosofialla omia juttujaan myöhemmin tekee. Tahdon bändin edustavan eskapismia ja fantasiaa. – Yksi levyn biiseistä perustuu Bram Stokerin Draculaan, toinen Robert Holdstockin Mythago Wood -romaaniin. Tämän ajatuksen juuret ovat teini-iässäni ja lapsuudessani, juuri siinä maaseudun elämässä, joka houkutteli vuorovaikutukseen ympäristön kanssa mielikuvituksen kautta. Jonkin aikaa sitten järjestettiin kampanja sitä vastaan, että hän esti ihmisiä liikkumasta maillaan. Kyse on vahvasti fiktiosta. Bändit eivät käyneet siellä soittamassa, joten minä lähinnä kuvittelin musiikkia tai luin siitä lehdistä ja kirjoista. Hunters in the Sky kuulostaa fantasiabiisin nimeltä, mutta itse asiassa se kertoo eräästä aristokraatista, joka omistaa suuren osan Dartmoorista. Olen mielestäni hyvä tiivistämään tarinoita sanoituksiksi, mutta en tiedä, miten muunlaisen kirjoittamisen kanssa kävisi. 20. Templar lisää, että This Heathen Land on Green Lungin toistaiseksi kirjallisin albumi. Sellaisissa olosuhteissa saattaa päätyä luomaan mielessään erilaisia maailmoja
Tuntui hauskalta idealta tehdä rakkauslaulu Maxine Sandersille. Yllättäen siinä on Templarin mukaan suuri osa totuutta. Se on klassinen rokkijuttu, niin kuin Europen Carrie ja KISSin Beth. Hän oli 1960-luvun Notting Hillin hip-diletantti siinä missä noitakin. – Haluaisin, että Green Lung olisi ihmisille kuin juhla, johon kaikki on kutsuttu. Kiertue myös muokkasi Green Lungin tapaa työskennellä. Sitä kautta saimme vihreää valoa videon tekemiseen. Templar kertoo toivovansa, että This Heathen Land kiinnostaisi sekä Woodland Ritesin että Black Harvestin diggaajia. Soundi ei ole täydellistä eikä sitä ole kvantisoitu ihan vitusti, jotta se kuulostaisi joltain Logic-tiedostolta. He pääsivät iltapäivälehtien otsikoihin. Maxine lähetti minulle hymyilevä kirahvi -emojin merkiksi siitä, että hän tykkää biisistämme. Sellaista on muusikon työ striimauksen maailmassa, jossa muusikot eivät ansaitse äänitteillään juuri mitään. Toinen syy nimen valitsemiseen oli, että suurella vaikuttajallamme Type O Negativella on biisit Lung ja Creepy Green Light. Me olemme myös päivätöissä, joten siinä on järjestelemistä. Green Lungin yleisö kasvaa ja laajenee edelleen. – Vasta Black Harvestin kohdalla kotimaamme rockmedia käänsi katseensa meihin ja bändin nimi kasvoi valtavasti. Pariskunta oli erityisen aktiivinen 1960-luvun puolivälissä ja osasi käyttää mediaa ja julkisuutta hyväkseen. ”Ennen bändit saattoivat tehdä niin kuin Iron Maiden, kiertää maailmaa vuosia putkeen. Oli siistiä olla viiden viikon kiertueella Clutchin kanssa. Woodland Rites meni saman tien viraaliksi, kun pari stoner-tiliä nosti sen esille. Minulla on noituutta harjoittavia ystäviä, ja sille on Lontoossa aika vahva skene, joka on yhteydessä myös rockkuvioihin. – Tässä saattaa olla hänelle nostalgian tuntua. Sitä paitsi Woodland Ritesin biisit kuulostavat nykyään erilaisilta. Ja sitten on kaiken maailman brexitit ja rajat ja muu roska. Jossakin vaiheessa hän vaipui unohduksiin, mutta nykyään noituus tuntuu taas kiinnostavan ihmisiä. Aika harvat tosin tutustuvat aiheeseen pintaa syvemmältä esimerkiksi lukemalla kirjoja siitä. Ja mitä pidemmälle mennään, sen oudommaksi meno muuttuu. – Olisi hienoa soittaa Amerikassa. Tom Templar ei tiedä, miksi niin kävi. Takana on kuitenkin jo aikamoinen matka. – Maxine Sanders on tunnettu henkilö Isossa-Britanniassa, etenkin maan noitapiireissä. Hän nakitti assistenttinsa tuomaan erilaisia noituuselementtejä videoomme. Monien mielessä ne ovat sellaisia kuin levyllä, törkyisiä doom-biisejä, mutta livenä bändin sointi on suurempi ja itsevarmempi kuin ennen. Templarin mukaan keikoilla näkee aiempaa enemmän kevyemmän indiemusiikin faneja. – Koska olen aina halunnut kirjoittaa biisin, jolla on naisen nimi. Retrobändinä en meitä pidä, vaan rokkibändinä, joka nyökkää 1970-luvun alun okkultismijutuille. Heistä otettiin paljon seksikkäitä valokuvia tanssimassa nummilla pentagrammien ympärillä. Keikkojen soittaminen on mahtavaa. He esiintyivät monissa dokumenteissa ja elokuvissa. Kun Green Lungin ensimmäinen albumi Woodland Rites ilmestyi, Instagramilla ja Youtubella oli osuutta bändin nousuun. He loivat niin sanotun Alexandrian Witchcraft -noituuden. – Ehkä he pitävät meissä juuri siitä, että tämä ei ole tietokoneistettua tavaraa. – Alkuaikoina meistä oli huvittavaa, että teimme biisejä maisemasta ja luonnosta, vaikka bändimme toimi Lontoossa. Samaan aikaan, kun kiinnostus Green Lungia kohtaan kasvoi netissä huomattavasti, tosimaailmassa se oli aloitteleva bändi, joka esiintyi pienissä klubeissa hyvin pienille yleisöille. Mietimme, että olimme bändinä kuin vehreä luomukeidas keskellä suurkaupunkia. Noita lähetti kirahvikuvan Yksi vahvasti tosipohjainen kappale on Maxine (Witch Queen), joka kertoo edelleen elävästä henkilöstä. – Noituus on kyllä lähimpänä sitä, millaisia uskomuksia minulla on. Olemme paljon modernimpi rockbändi kuin vaikka Graveyard, jonka viimeisin levy kuulostaa Witchcraftin demolta, mikä on sinänsä ihan mahtavaa. Joidenkin bändien levyistä tulee suosittuja, ja meille vain kävi niin. Nykyään sellainen on käytännössä paljon vaikeampaa, koska vain harvoilla on rahaa ja aikaa moiseen. – Ennen bändit saattoivat tehdä niin kuin Iron Maiden, kiertää maailmaa vuosia putkeen. Rajat ja muu roska Olin etukäteen melko varma, että Green Lungin nimi olisi jonkinlainen esoteerinen viittaus, mutta siltä ei kuitenkaan vaikuta. – Youtubessa on kanavia, jota nostavat esiin stoner rock -levyjä ja saavat valtavan määrän ihmisiä kuuntelemaan niitä. Emme ole koskaan käyneet edes Helsingissä, mikä on suuri synti. Nykyään sellainen on käytännössä paljon vaikeampaa, koska vain harvoilla on rahaa ja aikaa moiseen.” 21. Se on vanhan koulun rockia. Mutta miksi juuri Maxine Sanders oli hyvä laulunaihe Green Lungille. Ei meillä ollut managereita, vaikutusvaltaisia tuttuja musiikkiteollisuudessa tai muuta sellaista. Samoin hänen jo edesmennyt miehensä Alex Sanders. Netti tarjoaa ”vihreän keuhkon” merkitykseksi vain puistoa suurkaupungin sisällä. – Se on sääli, sillä keikoillahan se todellinen taika tapahtuu. Templar kertoo perehtyneensä aihepiiriin, mutta kieltäytyy allekirjoittamasta minkään uskonnon teesejä. Yhdistimme nimen niistä vähän niin kuin Electric Wizard yhdisti omansa parista Black Sabbathin kappaleesta. Tavallaan kasvoimme luonnonmukaisesti. Maxinen voi kuunnella poplauluna tai sitten johdatuksena noituuteen. Maxine liikkui aikoinaan Lontoon rockskenessä ja oli lavalla esimerkiksi Black Widow’n kanssa. – Meillä oli faneja, mutta emme ikinä nähneet heitä eivätkä he meitä, koska he asuivat Amerikassa ja missä lie, Templar nauraa. Ehkäpä minäkin ohjaan ihmisiä sen suuntaan. Bändi onnistui tekemään sosiaalisessa mediassa sen, mitä kaikki uudet yhtyeet siellä yrittävät: erottautua ja tulla suosituksi. Kun teimme biisiin musiikkivideota, eräs ystäväni kertoi tuntevansa tyypin, joka tuntee Maxinen. Green Lung voisi hyvin keikkailla vaikka koko ajan, elleivät rahan ja ajan kaltaiset realiteetit asettaisi omia ankeita vaatimuksiaan. Sandersit popularisoivat noituutta Britanniassa samaan tapaan ja aikaan kuin Anton La Vey satanismia Yhdysvalloissa. Meistä tuli parempia muusikoita ja tiukempi yhtye. Silloin siihen touhuun pystyi uppoutumaan oikein kunnolla, mikä ei onnistu, jos arkielämä on tiellä. Ja tämä todellakin on livebändi, ei ole paljon taustanauhoja tai sellaista. Minua miellytti myös se, että Green Lung on vähän kuin Black Flag. Tuntuu hassulta, että jotkut tulevat löytämään meidät vasta This Heathen Landin kautta. Tilanne on edelleen sama kuin ennenkin: suuri osa Green Lungin faneista ei ole vielä päässyt näkemään bändiä keikalla
Reilut 30 vuotta sitten perustettu Angra elää juuri nyt parhaita päiviään. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT MARCOS HERMES 22. Auvon saavuttaminen on kuitenkin ollut vaikeiden aikojen ja koettelemusten takana. Brasilialaisyhtyeen kymmenes albumi Cycles of Pain kertoo aiheesta suoraan
– Rumpalimme Bruno Valverde asuu Los Angelesissä, ja kitaristimme Marcelon luokse on luotani kymmenen tunnin ajomatka. Ajattelin, että se saattaisi olla koko maailman loppu. Valtaosa heistä on sijoittunut Amerikkaan, mutta solisti Fabio Lione asustaa yhä kotimaassaan Italiassa. Myös bändin sisäinen yhteys kärsi. Olemme kaikki melko kaukana toisistamme, mutta siitä on tullut osa tätä juttua ja olemme tottuneet siihen. Vaikka ajat mahdollistivat tiiviimmän perhe-elämän ja harrastamisen, Bittencourt kertoo tunteneensa olonsa yksinäiseksi. On tärkeää, että voimme viettää aikaa fyysisesti toistemme kanssa. Angran jäsenten välillä on pitkät välimatkat normiolosuhteissakin. A siat vaikuttivat olevan hyvällä mallilla, kun Angran yhdeksäs albumi Ømni ilmestyi vuonna 2018. Inspiroimme toisiamme ja työmme on seurausta keskusteluistamme, vitseistämme ja kaikesta kommunikaatiosta välillämme, kitaristi Rafael Bittencourt kertoo. – Pandemian aikana kyseenalaistin monia asioita. Minulla oli paljon epäilyksiä jatkon suhteen. Scifiteemainen konseptilevy sai loistavan vastaanoton, yhtye heitti yhden uransa suurimmista kiertueista ja kitaristi Kiko Loureiron korvanneella Marcelo Barbosalla ryyditetty kokoonpano tuntui vahvalta. Kaikki sujui lähes täydellisesti, kunnes pandemia pilasi hyvän noususuhdanteen. Tilanne olisi voinut levitä niin katastrofaaliseksi, että olisi vienyt kymmenen vuotta ennen kuin konsertit ja muut itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat palaavat ennalleen. 23. – Teknologia ja internet ovat helpottaneet asioita, mutta meidän oli hankalaa keskustella tuntemuksistamme, kun emme voineet tavata kasvotusten
Halusin tehdä biisistä musikaalinomaisen dueton. – Fabio kasvoi laulajana valtavasti pandemian aikana, teknisesti mutta myös tunteiden tulkkina. – Hänestä on hiljalleen kasvamassa kuuluisa vaihtoehtoisen musiikin tekijä. Se on osa bändin perustuksia, ja sillä on vahva vaikutus siihen, miten ilmaisemme itseämme.” 24. Kaikki inspiraatiomme ei tule vain metallista. Poikani ikäisille sosiaaliset suhteet merkitsevät eri asiaa kuin minunlaisilleni vanhuksille. Kolmas vierailija on brasilialainen tulokasartisti Vanessa Moreno. Albumi on tulosta patoutuneista tunteista, mutta myös suuresta ilosta, jota koemme ollessamme tässä bändissä. On iso palanen Angran juttua, että otamme valtavasti vaikutteita brasilialaisesta musiikista. – Olen aina halunnut kirjoittaa kappaleen, jossa Fabio pääsisi käyttämään vahvaa tenoriääntään, bel cantoa. – Oli valtava kunnia saada Lenine mukaan, hän on Brasiliassa hyvin kuuluisa ja arvostettu artisti. Emmehän halua, että ihmiset masentuvat entisestään. Vaikeuksista voittoon Angra ei ole koskaan edustanut sitä perinteisintä power metalia. Se, miten käsittelemme kuolemaa ja rakkaidemme menettämistä. Nykyään hän hallitsee äänensä täysin ja voi laulaa todella monilla tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut fanimme eivät pidä siitä, että yhdistämme metallia ja erilaisia muita elementtejä. Lionen lisäksi levyllä kuullaan vierailevia solisteja. Miten voimme löytää mielenrauhan tällaisen todellisuuden keskellä. – Yritämme antaa toivoa ihmisille – nuorille aikuisille, jotka kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta, synkistä tuntemuksista tai itsetuhoisista ajatuksista. Se on vahvasti Oopperan kummituksen innoittama, joskin huomattavasti simppelimpi. Vaikka yritämme välttää asioita, jotka satuttavat meitä, tarvitsemme tuskaa kasvaaksemme. Sanoma kiteytyy nimikappaleen viimeisiin riveihin ”I was lost and lonely / But I know I will survive”. Jotkut heistä ovat hyvin jyrkkiä näkemyksissään, mutta kun tekee jotain sellaista, mitä Metallica teki ensimmäisellä albumillaan, fanit pysyvät lojaaleina lopun elämäänsä. Kun se tunne yhdistyi bändin sisäiseen hienoon ystävyyteen ja kunnioitukseen, tajusimme olevamme parempia kuin aiemmin. Raa’at realiteetit Vaikeina aikoina koetut tunteet toimivat suurena inspiraationa, kun oli aika aloittaa uuden albumin tekeminen. Olemme mahdottoman ylpeitä siitä, että hän on laulajamme. Se on osa bändin perustuksia, ja sillä on vahva vaikutus siihen, miten ilmaisemme itseämme. Maailmanlaajuisten koettelemusten ohella Bittencourt koki henkilökohtaisia menetyksiä. Cycles of Pain on hyvin selkeä dokumentti siitä, mitä tunsimme sekä yksilöinä että bändinä. Ihmiskunta on onnistunut helpottamaan monia asioita jokapäiväisessä arjessamme, mutta toisaalta asiat ovat vaikeutuneet. Kaikki hänen ikäisensä ovat aloittaneet sosiaalisen elämänsä internetin kautta. Juhlistimme menestyksekkäimpiin albumeihimme lukeutuvan Rebirthin kaksikymppisiä ja koimme rajatonta riemua saadessamme olla taas yhdessä. Sekä kitaristin isä että Angran perustajajäseniin lukeutuva ex-solisti Andre Matos kuolivat vuonna 2019. Vanessa on todella lahjakas laulaja ja esiintyjä, ja ihastuimme siihen, miten paljon hän rakastaa musiikkia. ”On iso palanen Angran juttua, että otamme valtavasti vaikutteita brasilialaisesta musiikista. Bittencourt hehkuttaa etenkin Lenineä, joka esittää Vida Seca -kappaleen intron. Koin valtavaa tärkeyden, merkityksen ja mission tunnetta, kun saimme taas treenata ja soittaa fanien edessä. Toinen merkittävä vierailija on muun muassa Avantasiasta tuttu, sooloartistinakin uraa tehnyt Amanda Somerville, joka esittää naisosan päätösraita Tears of Bloodissa. Jos kokeilemme jotain uutta, sen on oltava aitoa ja tultava suoraan sydämestä, jotta voimme purkaa metallifanien muureja. Idea on motivoida jatkamaan eteenpäin. Bruno ehdotti häntä, ja halusimme hänenlaisensa tyypin mukaan. – Mietimme myös, miten saisimme uusia kuulijoita ja mikä on omasta mielestämme parasta. Bittencourt kuvaileekin yhtyettä laboratorioksi, jossa kokeillaan erilaisia asioita. Bändi on hyvin huolissaan nuoremmista sukupolvista ja ympäristöstä, jossa he joutuvat kasvamaan. – Emme kuitenkaan halua turhauttaa fanejamme liiaksi. Etenkin sen suhteen, miten tulemme toimeen muiden kanssa ja ymmärrämme toisiamme, erimielisyyksiämme ja erilaisia arvoja. Olemme flirttailleet progressiivisen metallin kanssa jo hetken aikaa, ja monet progemman kaman ystävät ovat pitäneet luomastamme yhdistelmästä. Kaikki kokemuksemme vaikuttavat siihen, millaisia olemme. Joskus fanien odotukset ovat ristiriidassa sen kanssa, mikä on taloudellisesti järkevää. Se tuntuu oudolta, minun sukupolveni kokee sellaisen hyvin keinotekoiseksi. – Koemme kipua syntymästämme asti ja kipuilu jatkuu läpi elämän. On paljon asioita, joita emme voi kontrolloida, ja etenkin nykymaailmassa eläminen on todella rankkaa. Valitettavasti kaikki sellainen on nykyään entistä yleisempää ja koskettaa yhä useampia. – Aloimme keikkailla heti tilanteen normalisoiduttua. – Lopussa on positiivinen viesti, sillä meitä myös hirvitti käsitellä näitä asioita. – Albumi ei kerro vain kivusta, vaan koko prosessista sen läpikäymisessä. Fabio on aina ollut yksi itsevarmimmista tapaamistani solisteista, mutta nyt hän on vielä enemmän sinut itsensä kanssa. – Kyseessä on vuoropuhelu murhaajan ja hänen rakastajansa välillä. Kaikki päättyy aikanaan, ja niin päättyi myös pandemia, ainakin radikaaleilta osin. Hän kiistelee ja puolustautuu sillä, että teki kaiken rakkauden tähden ja niin edespäin. – Minulla on nuori transsukupuolinen poika, joka on kärsinyt hurjasti. Se, miten olemme selvinneet turhautumisesta, pettymyksistä tai siitä, ettemme ole sitä mitä yhteiskunta tahtoo meidän olevan. Bittencourt kertoo monien kyselleen, mitä on se kipu, josta marraskuun alussa ilmestynyt levy kertoo. Rhapsodyn ja sen eri muotojen äänenä tunnettu italialainen on aina ollut vakuuttava tekijä, mutta kolmannella Angra-albumillaan viisikymppinen tulkitsee kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Kuollut henki palaa juttelemaan tappajalleen – toisin sanoen mies käy dialogia omantuntonsa kanssa. Juuria kunnioittaen Vuosikymmen sitten yhtyeeseen liittyneen Lionen suoritusta Cycles of Painillä on pakko kehaista. – Olemme seurausta siitä, mitä ympärillämme tapahtuu
Amanda tuli Saksasta asti esittämään Tears of Bloodin kanssamme. Itse en haluaisi meidän olevan pääesiintyjä vaan isomman bändin lämppäri. Tunnelman täytyy olla kevyt ja iloinen tai muuten kaikesta tuntikausien työstä tulee entistä vaikeampaa. – Aikeissamme on myös julkaista akustinen live-dvd, jonka äänitimme täällä Brasiliassa elokuussa. Tauko voi olla paikallaan. – En oikeastaan tiedä, miksi olen jatkanut näin pitkään. Kun jollakin asialla on erityinen merkitys elämässä, sitä vain jatkaa sen kummemmin ajattelematta. Siinä vaiheessa minun täytyy miettiä, onko järkevää jatkaa. Kitaristi lupailee, että Cycles of Pain -kiertue rantautuu myös Eurooppaan. Kaikkien aikojen parhaat kiertueemme ovat olleet lämppärirundeja. Keikkaa ja liveä Tulevina vuosina Angra aikoo keikkailla Cycles of Painin merkeissä ”niin paljon kuin mahdollista”. Se on kuitenkin positiviista väsymystä, tiedäthän. Kitaristi kokee yhtyeen olevan juuri nyt paremmassa tilanteessa kuin koko 32-vuotisen uransa aikana. Samaan aikaan haluamme pysyä lojaaleina sille toiselle puolelle. Tällainen projekti vie valtavan määrän energiaa ja aiheuttaa henkistä stressiä. – Tänä päivänä on oikein mukavaa olla Angrassa, etenkin näin työväenluokan tekijän näkökulmasta. – Emme vielä tiedä, millainen rundi siitä tulee. – Etsiskelen yhtyettä, jonka kanssa voisimme toteuttaa kiertueen. Ehkä vain tykkään haasteista. En tiedä vielä, puhutaanko rundista vai festivaaleista, mutta on täysin varmaa, että soitamme ainakin joitakin keikkoja Euroopassa ensi vuonna. – Tällaisen tilan ja tunnelman ylläpitäminen on tärkeää, samoin kuin hyvin ja tiukasti soittaminen. 25. Vielä vaikeampaa on olla latinalaisamerikkalaisena bändinä sillä tasolla, jolla olemme. Tylsistyn helposti, jos asiat ovat liian helppoja. – Olen itsepäinen ja temperamenttinen luonne, joka haluaa näyttää ihmisille, että pystyn johonkin. Ja että kaikki brasilialaiset pystyvät, sillä edustamme heitä. Homma on joskus hyvin tuskallista, sillä olemme geologisesti eristyksissä metallimaailman keskuksista. Treenaaminen, matkustaminen ja keikkailu voi olla rankkaa puuhaa ja välillä tulee nukuttua paljon vähemmän kuin toivoisi. – Kaikki tuo vie kolmisen vuotta. Joudumme siis tekemään kompromisseja kaupallisen näkökulman ja faniemme mieltymysten välillä. Mies uskoo, että hänen intohimonsa musiikkia ja bändiä kohtaan on se juttu, jonka ansiosta tie on vienyt näin pitkälle. – Yritämme toimia niin, että myisimme enemmän tai olisimme menestyneempiä. Cycles of Painin myötä tajusin olevani hyvin väsynyt. Bittencourt on ollut pitkään Angran ainoa alkuperäisjäsen. Haluamme kiertää myös tämän akustisen albumin merkeissä. Niillä voimme soittaa suuremmille yleisöille paremmissa olosuhteissa
Paradise Lostin väki vihastui lisää kuullessaan, etteivät edes levyn kansitaiteiden oikeudet kuulu heille. – Tietyllä tavalla Icon 30 on kannanotto sen puolesta, että muusikon tulisi voida tehdä omalla materiaalillaan mitä haluaa. – Icon on merkittävimpiä albumeitamme. Emme voineet pettää edes omia odotuksiamme, koska emme odottaneet mitään. – Emme pidä kirjaa, mikä albumi täyttää mitenkin monta vuotta minäkin vuonna. Kitaristi Gregor Mackintosh ja tuottaja Jaime Gomez Arellano kertovat. Mielentilamme oli samanlainen kuin demoaikoina. Sitten menisimme oikeisiin töihin, kitaristi kertoo. Otimme haasteen vastaan sillä mielellä, että kykenemmekö uusimaan levyn niin tasapainoisesti, ettei alkuperäisestä taiasta katoa mitään. Lost Paradise (1990), Gothic (1991) ja Shades of God (1992) olivat olleet synnyttämässä doom deathiä ja goottimetallia, mutta Icon edusti jotain muuta. Sellainen ei johda juuri koskaan onnistuneeseen lopputulokseen. – Aluksi ajattelimme soittaa muutaman erikoiskeikan, joilla esitämme koko albumin. Näin siitäkin huolimatta, että hän oli sanojensa mukaan ”80 prosenttia ajasta humalassa”. Miten se onnistui. Kun britit alkoivat valmistella neljättä albumiaan, hän oli äänittänyt joukon demoja, joilla bändi oli löytämässä oman äänensä entistäkin vahvemmin. – Aluksi en pitänyt ajatuksesta lainkaan. Aika pian selvisi, ettemme omista oikeuksia albumiin tai mihinkään siihen liittyvään. Näin ollen emme olisi voineet tehdä oikeastaan minkäänlaista uutta julkaisua. Icon, yksi goottimetallin kulmakivistä, täytti juuri 30 vuotta. Juuri sen takia aiheeseen kajoaminen oli erityisen haastavaa. Kun bändi pohti uhkien lisäksi myös mahdollisuuksia, ajatus äänityksistä alkoi kiehtoa hieman enemmän. Vain hiomme sitä hieman, Mackintosh sanoo. Heräsi mielikuvia siitä, kun vaikkapa Ozzy Osbourne pilasi parhaita levyjään sotkemalla ne osittaisilla uudelleenäänityksillä. Siitä, miten hyvin tai huonosti kykenimme soittamaan, missä pystyimme äänittämään ja millaisia ihmisiä olimme parikymppisinä, Mackintosh muistelee. Ymmärrän täysin, että joillakin on epäluuloja uuden albumin suhteen. Tässä vaiheessa joku ehdotti uudelleenäänittämistä. Biisi jäi kummittelemaan mieleeni, ja minulla oli jonkinlainen aavistus, että siinä soundissa todella on sitä jotain. – Se oli ensimmäinen kerta, kun teimme soundiimme aivan tietoisen muutoksen. – Icon syntyi paineettomasti, koska meillä ei ollut vielä liiemmin kuulijoita, joiden odotuksia pettää. Suurin kysymys ei olekaan se, miksi Icon julkaistaan uudelleen, vaan se, miksei bändi tyytynyt perinteiseen juhlajulkaisuun vaan äänitti koko albumin uusiksi. – Onnemme oli, että olimme kolmen albumin jälkeenkin erittäin syvällä metallin undergroundissa. Mackintosh oli vasta 23-vuotias, mutta hänen tavassaan säveltää alkoi kuulua kokemus. Sitten tajusimme, ettemme ole koskaan remasteroineet sitä. Icon merkitsee niin monille niin paljon. Miksi. Emme ajatelleet asioita liian pitkälle vaan teimme Paradise Lostia albumi kerrallaan. Samalla siitä tuli erittäin mielenkiintoinen projekti: kuinka voimme käsitellä tätä materiaalia niin, että uusiojulkaisusta tulee oma itsenäinen teoksensa, joka tekee kunniaa alkuperäiselle versiolle. Tuumailimme, että jos tämä jatkuu vielä pari vuotta, hyvä. Pidin siitä paljon, mutta muu bändi ei oikein lämmennyt uudelle suunnalle, eikä kappale ollutkaan levyn alkuperäisellä versiolla. – Olimme äänittäneet Shades of Godille kappaleen nimeltä As I Die. TEKSTI AKI NUOPPONEN 26. Kaikki, mitä tapahtui sitä ennen, johtui erilaisista olosuhteista. Gregor Mackintosh kertoo, että ajatuksen ensimmäinen kipinä lähti niinkin teknisestä asiasta kuin tekijänoikeuksista. Tietoinen uudistuminen Paradise Lost julkaisi alkuperäisen Icon-albumin syyskuussa 1993. Sen teki yhä nuori bändi, joka janosi tuoreutta ja halusi keksiä itsensä uudelleen. K oko metallimusiikille merkityksellisen Icon-albumin pyöreiden vuosien juhlistaminen ei kaipaa perusteluja. Päätimme tehdä sen nyt. Kitaristi luotti vaistoonsa. Kyseessä on yksi niin sanotun goottimetallin suurista klassikoista, joka toi Paradise Lostin musiikin tyylikkäästi lähemmäs valtavirtaa. Kuten tavallista, meitä piti muistuttaa toista vuotta sitten asiasta, kitaristi avaa. Uskoisin, että juuri tällaisessa tilassa on luotu paljon asioita, jotka ovat osoittautuneet käänteentekeviksi. Paradise Lost halusi juhlistaa virstanpylvästä julkaisemalla albumin uudelleen, mutta prosessi vaati koko levyn äänittämisen uusiksi
P A U L H A R R IE S Paradise Lost vuonna 1993: Gregor Mackintosh, Matthew Archer, Steve Edmondson, Nick Holmes ja Aaro Aedy. 27
Ylhäällä Guido Montanarini, keskellä Jaime Gomez Arellano ja alhaalla Nick Holmes.. Icon 30:n äänitykset
– Se ihan uudenlainen melodisuus ja Nickin [Holmes] tyyli laulaa puhtaasti karunkauniilla tavalla... Olen puhunut aina ”surullisen Gregin melodioista”. Gregin tapa soittaa kitaraa ja kirjoittaa melodioita on ehkä uniikimpi kuin hän itse kehtaa myöntää, ja se kuului jo Iconilla. En ihmetellyt asiaa enää yhtään, kun kuulin levyn itse. Asiat kuten kitaransoittoni juuri 30 vuotta sitten ovat merkittäviä osia siitä, millainen Iconin lopullinen tunnelma on. Vuosi oli ehkä 1995 tai 1996. Arellano huikkaa olleensa vaikuttunut siitä, että Mackintosh toisti kaikki alkuperäiset kitarasoolonsa sellaisinaan. – Olin 13–14-vuotias ja liittynyt juuri kolumbialaiseen gootti-doom-bändiin, jonka kitaristi oli täysin pakkomielteinen Iconin suhteen. – Huomasin, etten muuttaisi Iconista vieläkään juuri mitään. Se tapahtui nyansseja hiomalla. – Istuin tuntikausia kitara sylissäni, tuijotin sormiani otelaudalla ja yritin ymmärtää nuorempaa itseäni. Ne ovat jotain, mitä voi yrittää matkia vaikka loputtomiin, mutta jos melodiat eivät lähde Gregin sormista, kyse ei ole samasta asiasta. – Olenkin varma, että vaikka pyrimme säilyttämään alkuperäisen Icon-hengen, monet tulevat vihaamaan uutta versiota. – Huomasin vieraantuneeni albumin B-puolesta lähes kokonaan. – Totta puhuakseni äänitykset saivat minut ajattelemaan, että monet unohdetuista kappaleista – ja aivan erityisesti Poison ”Tietyllä tavalla Icon 30 on kannanotto sen puolesta, että muusikon tulisi voida tehdä omalla materiaalillaan mitä haluaa.” – Greg Mackintosh 29. Tavoite ei ollut tehdä alkuperäisen Icon-albumin syrjäyttävää versiota, vaan luoda sen rinnalle erilainen, dynaamisempi näkemys. Sain yllättyä, millaisia kappaleita Weeping Words, True Belief ja erityisesti Christendom olivatkaan, Mackintosh kertoo. Pienet erot kaiuissa, Nickin äänenpainoissa, kitarasoolojen vireissä tai vaikka rumpujen kolahduksissa... Vaikka onnistuimme mielestäni hyvin, monet asiat tulevat särähtämään ihmisten korviin. Videopuheluun liittynyt tuottaja Jaime Gomez Arellano muistaa erittäin tarkkaan, milloin hän kuuli Iconin ensimmäistä kertaa ja millaisen vaikutuksen se teki. Bändimme kopioi Iconia oikeastaan koko olemassaolonsa ajan, Arellano sanoo. Aluksi se oli outoa, mutta sitten vain suljin silmäni ja annoin mennä liikoja ajattelematta. Se teki projektista entistä haastavamman. Levy on aikansa kuva, jonka tuotantoa tai tapaamme soittaa on mahdoton toisintaa täysin sellaisenaan. Kitaristi tarkentaa, että uudella versiolla on tehty muutamia pienenpieniä muutoksia esimerkiksi lyriikoihin ja laulujen vireisiin, mutta bändi ei halunnut kadottaa vaikkapa alkuperäisen soundin kirkkautta. En edes yrittänyt valehdella itselleni muuta, mutta saatoin silti haastaa itseni, kitaristi sanoo. Uusia löytöjä vanhalta äänitteeltä Näin merkityksellisen albumin äänittäminen uudelleen on tehtävä, johon kuuluu paljon isoja ja pieniä valintoja. – En kuuntele oikeastaan koskaan levyjämme niiden valmistuttua, ellei ole ihan pakko, Mackintosh hymähtää ja kertoo tehneensä Icon-uusioversiota valmistellessaan poikkeuksellisen syväluotaavan paluun vanhaan. Uudelleenäänitysten historiassa lienee käynyt usein niin, että alustavana ajatuksena on ollut pitää muutokset minimissä, mutta äänityksiin uppoutuessa ideat ovat alkaneet lennellä ja lopulta jälki on etääntynyt alkuperäisestä. – Kyse oli hienovaraisesta hyvien puolien korostamisesta. – Se oli todella vaikeaa, pakko myöntää, koska 23-vuotias Greg ei todellakaan soita samalla tavalla kuin 53-vuotias Greg. Kajosimme hieman dynamiikkaan ja pyrimme saavuttamaan tasapainon, jossa vanha Paradise Lost kohtaa uuden. – Tällainen albumi on vähän kuin sekaantuisi kaverinsa ex-tyttöystävään. Pieniin yksityiskohtiin paneutuessaan kitaristi huomasi yllättyneensä sen suhteen, mitä alkuperäinen Icon kätki sisälleen. Se kaikki räjäytti tajuntamme. Ihan sama, miten monta vuosikymmentä heidän erostaan on kulunut, se olisi silti outoa ja hieman väärinkin, Mackintosh naurahtaa. Vaistolla, ihan kuin silloin joskus
Sitten hän pudistelee pitkään päätään ja myöntää olleensa kauhuissaan äänittäessään ja miksatessaan levyä. Tuottaja oli varma, ettei laulajasta löytyisi enää vaadittavaa ääntä. Rohkenin yhdistää Gregin äänittämiä ja omia versioitani, ja jostain puolivälistä löytyi huojentavasti juuri se oikea sävy. Sillä aikaa kun Arellano äänitti Arda Recorders -studiolla lauluja Holmesin ja rumpuja Guido Montanarinin kanssa, Mackintosh keskittyi muihin osuuksiin omalla Black Planet -studiollaan Lontoossa. – Christendomin alussa on outo ylikompressoitu sähkökitarasoundi, enkä todellakaan muistanut yhtään, miten se oli alun perin tehty, Mackintosh toteaa ja jatkaa olleensa lähes pakkomielteinen sen suhteen, että soundi oli saatava oikeanlaiseksi. En voi edes kuvitella sen työn määrää, jonka Gomez joutui tekemään, jotta kaikki äänitykset keskustelisivat keskenään. Toisaalta Colossal Rainsin muistan sivuuttaneeni teiniaikoinani lähes täysin, mutta tätä nykyä se on minulle eräänlainen goottituomion defitinitiivinen määritelmä. Halusin sen mukaan uuteen versioon, mutta oli vähällä, ettei Gomez siistinyt sitä pois raidoiltani. Nick onnistui vangitsemaan sen tietyn Icon-soundin täydellisesti. – Tässä on juuri sellainen minimalistisen pieni asia, jota olisin kaivannut, jos se olisi kadonnut. – Olen työstänyt lukemattomia albumeita, myös sellaisten bändien kanssa, jotka merkitsevät itselleni hirvittävän paljon, mutta Iconin kohdalla kyse oli vielä asteen verran jännittävämmästä kokemuksesta, hän toteaa. Gomez saikin reampata kitaroitani paljon, jotta soundit sulautuisivat yhteen. – Jos Icon-soundin löytäminen itsessään oli vaikeaa, vielä tukalampaa oli äänittää asioita erillään. Viereisellä ruudulla nyökyttelevä Arellano sanoo, että hän löytää timantteja albumin kummaltakin sivulta. Tuottaja kuuntelee itseään 12 vuotta vanhemman Paradise Lost -kitaristin kuvailuja selvästikin otettuna. – Puhuin tästä Gomezin kanssa paljon ennen äänityksiä. – Kerroin Gregille työn loppuvaiheessa, että olin miksannut albumia noin kolmen viikon ajan kymmenen tuntia päivässä. – Meillä oli alkuperäiset lauluraidat äänityksissä mukana, jotta voisimme kuunnella niitä ja tarttua pienimpiinkin yksityiskohtiin uusia äänittäessämme. Nick paneutui uusiin versioihin todella, todella huolellisesti. – En lähettänyt Gregille mitään näytteitä äänitysten aikana, koska olin niin varma, että tulokset tulevat olemaan hyviä. En tiedä itsekään, mitä minulle tapahtui, mutta koin Iconin kohdalla aivan valtavaa vastuuta, enkä halunnut, että se kuulostaa liian modernilta tai vanhalta. Gregilla on studiollaan todella hyviä laitteita, mutta koin, että hänen versioistaan uupui jotain ihan pientä. – Embers Fire, True Belief ja Remembrance olivat kappaleet, joiden työstämistä odotin ja jännitin kaikkein eniten. Vastaavia hetkiä löytyy varmasti monilta suosikkilevyiltäni, joihin en toivo kenenkään ikinä kajoavan, hah hah! ”Olen työstänyt lukemattomia albumeita, myös sellaisten bändien kanssa, jotka merkitsevät itselleni hirvittävän paljon, mutta Iconin kohdalla kyse oli vielä asteen verran jännittävämmästä kokemuksesta.” – Jaime Gomez Arellano 30. Nick Holmes muutti Iconille tapaansa laulaa jo 30 vuotta sitten. Harmaalla alueella Kulunut aika kuuluu väistämättä soitossa ja tuotannossa, mutta vielä enemmän ihmisäänessä. Huomasin sen hänen silmistään, se keskittyminen näkyi aivan tietynlaisena katseena. Arellano komppaa kitaristin ylistystä ja sanoo yllättyneensä itsekin, että Holmes ylipäänsä pystyi laulamaan samaan tapaan kuin vuosikymmeniä sitten. Taisin olla jopa vähän ilkeä kaveria kohtaan, hän naureskelee. – Vaadittiin kompressointia, lisää kompressointia ja vielä vähän kompressointia, kunnes soundi oli melkein häiritsevän piikikäs. Sitten huomasin alkuperäisessä introssa pienen, todella oudon soundillisen hypyn, joka johtui varmasti jostain silloisesta kitarastani. Lopulta he löytävät albumilta yhden tietyn yksityiskohdan. – ovat itse asiassa parempia kuin ne albumin tunnustetuimmat ja tunnetuimmat raidat. Kaksikko pohtii lopuksi, mikä uudella Iconilla oli vaikeinta saada soundaamaan juuri oikealta. Kun kuulin lauluja ensimmäistä kertaa, en meinannut uskoa korviani. Greg ihmetteli, että miksi ihmeessä, eikö tämä ole minulle aika yksinkertainen juttu. – Soitin Gomezille ja sanoin, että pidä huoli, että Nick käyttää niitä todella syvältä kurkusta kumpuavia örinöitä, mutta minun ei olisi pitänyt huolehtia edes sen vertaa. Olin ihan varma, että onnistun sotkemaan nuo pidetyt biisit jollakin tapaa. – Kuten Greg sanoi, käytin hänen kitarasoundejaan, mutta myös reamppasin niitä. Tuottaja on tottunut kuuntelemaan Iconia kokonaisuutena, jolta hän ei poistaisi raitaakaan. Viime vuosikymmenten aikana miehen ääni on muuttunut tietysti vielä lisää. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten Nick tulisi lähestymään albumia, koska hän äänitti laulunsa Gomezin luona Portugalissa, Mackintosh sanoo
A RT BY K IM D IA Z H O LM 10-11 FEBRU ARY 2024 TURK U-STO CKHO LM-TU RKU M/S VIKIN G GRAC E TICKETS ON SALE NOW! WWW.NORDICMETALCRUISE.FI
Miten helppoa tai vaikeaa oli löytää oikea Sadus-vaihde taas silmään. – Meitä ei kiinnostanut, miksi musiikkiamme kutsuttiin, mutta valitettavasti muita kiinnosti. He kaksi ovat nykyään yhtä kuin Sadus, muita jäseniä ei ole. Lopullinen levy sai muotonsa Trident-studiolla Kalifornian Pachecossa. Musiikissa oli kuitenkin kalmankatkua, kaoottisuutta ja myös teknisyyttä, jota ryyditti kitaristi-laulaja Darren Travisin brutaali raakunta. Liian brutaaleja thrash-jengille ja liian kesyjä death metal -porukalle. – Kun teemme biisejä tai menemme studioon, se on vähän kuin lomalle lähtisi. telma. Kyseessä ei ole mikään mahtipontinen suunniSadus ilmoitti muutama vuosi sitten palaavansa aktiiviseen tilaan ja julkaisukantaan. Tuntui, että olimme aina vähän vääränlaisia. Kuinka materiaalia ei ole päässyt kertymään tämän enempää. – Meillä on niin pitkä historia ja kokemusta pitkistä tauoista, ettei siinä ollut oikeastaan mitään hakemista. Pitkästä urasta huolimatta The Shadow Inside on vasta kuudes Sadus-albumi. – Death metalista ei vielä puhuttu, vaan kaikki kaltaisemme yhtyeet edustivat thrash metalia. – Asuin yhdeksän vuotta Teksasissa, kunnes muutin takaisin kuutisen vuotta sitten. Possessed perustettiin jo vuonna 1983. Bändin edellinen albumi Out for Blood julkaistiin vuonna 2006. Vuonna 1985 Kaliforniassa aloitti uransa Sadus, joka solahti muiden aikalaistensa tapaan luontevasti thrash metal -karsinaan. Kuin lomalle lähtisi Kerrataan hieman tapahtumia, jotka johtivat The Shadow Insiden syntyyn. Totta kai soitin Darrenille ja kaikille muillekin kavereille kertoakseni muutosta. – Varmaan suurin syy on siinä, että tämä on ollut meille aina harrastus. Ihan alussa ehkä elättelimme toiveita jonkinlaisesta urasta, mutta tajusimme hyvin nopeasti, että emme tule maksamaan laskuja Sadusilla. Basistin paikalla on aiemmin häärinyt Steve DiGiorgio, mutta mies rymistelee nykyään Testamentissa eikä aikataulu ole sallinut hänen paluutaan – ainakaan vielä. Allen ja Travis tekivät ja tekevät yhä musiikkia omista lähtökohdistaan. V uonna 1985 death metal ei ollut vielä kovin vakiintunut termi, vaikka jälkikatsannossa kourallinen tuon ajan bändejä runnoi jo melkoisen rujoa menoa. Nyt käsillä on pitkäikäisen yhtyeen kuudes albumi The Shadow Inside, oikein virkeä teos. Darren totesi aika pian, että hänellä on muuten aika paljon riffejä, ja siitä se lähti. Rumpali Jon Allen tuumaa, että bändi joutui eräänlaisen väliinputoajan asemaan jo varhaisella urallaan. Tärkeimmät vaikutteemme tulivatkin Metallicalta, Megadethiltä ja muilta Bay Area -bändeiltä, eli se oli ihan loogista. Allen ja Travis eivät suunnitelleet mitään, mutta huomasivat pian, että biisejä on kasassa levyllinen. Biisit alkoivat kuulostaa hyvin nopeasti siltä kuin halusimme. Kukaan ei sanele meille, millaista muTEKSTI VILHO RAJALA 33. Tämä on meille rakas juttu, jota teemme kun muulta elämältä ehdimme. Alkusysäys oli Allenin paluumuutto Kaliforniaan, jossa Travis oli asustanut koko ajan. Kaikkein äärimmäisimmät nopeusharjoitukset tosin puuttuivat. Allenilla ja Travisilla on päivätyöt rakennusalalla, ja he kokevat, että tilanne antaa heille täyden taiteellisen vapauden. Kävimme Darrenin kanssa samaa koulua, tunsimme samoja ihmisiä, perheemme ovat tuttuja ja niin edelleen. Jon Allen pitää bändihommia hyvänä harrastustoimintana. Allenilla oli yhä Teksasissa pienimuotoinen studio, jossa saattoi tehdä esituotantoa. Chuck Schuldiner kasasi samana vuonna Deathin, jonka debyyttialbumi Scream Bloody Gore (1987) mainitaan usein ensimmäiseksi death metal -levyksi. Allen soittaa rumpuja, ja Travis hoitaa loput. On aika harvinaista, että artistit myöntävät suoraan, että musiikin tekeminen on heille harrastus
Bändihommat voivat aiheuttaa stressiä, mutta Allenille ja Travisille ne ovat nimenomaan sen poistoa. Aika kuluu, bändi pysyy Yksi Sadus-taustainen mies on tehnyt musiikista ammatin. Allen alleviivaa mielellään, miten paineettomassa tilassa kaikki tapahtuu. DiGiorgion menestys toi lopulta Allenillekin uusia mahdollisuuksia. Se on ihan pöhköä, koska triggeritouhussa ei ole koskaan samaa luonnetta kuin luomusoundissa. Jospa he vain tallentaisivat bändin omaa soundia. Me emme tehneet asian eteen oikeastaan mitään, vaan aloite tuli Montelta. Vaikka Sadus on jäänyt kaupallisilla mittareilla pieneksi tekijäksi, se on niitä bändejä, joiden nimen kaikki ovat kuulleet. The Shadow Insiden julkaisee Nuclear Blast, joka on harrastuspohjaiselle bändille yllättävän korkean profiilin yhtiö. siikkimme pitäisi olla, eivät fanit eivätkä levy-yhtiöt. – Luulen, että tuottajat ja äänittäjät ovat tässä suuressa roolissa. Puhumme ex-basisti Steve DiGiorgiosta. Olemme bändi, joka ei lopu vaikka elämä heittelisi hetkeksi muualle. Myönnän silti, että kun Steve liittyi aikoinaan Deathiin, olin siitä vähän synkkänä. ”Olemme bändi, joka ei lopu vaikka elämä heittelisi hetkeksi muualle. Kun Travis soittaa riffin, Allen tietää heti, miten siihen kannattaa rummuttaa. Tyttäreni sairasteli vakavasti 2000-luvun alussa, ja tiesin, että minun pitää olla perheelleni läsnä ja tarjota vakaa toimeentulo. Tietenkin teemme parhaamme, mutta soiton pitää kuulostaa aidolta. Allen tosin puhuu siihen sävyyn, että kenties livebasisti on katseltu valmiiksi muualta. – Lähdin mielelläni soittamaan kun pyydettiin, mutta rehellisyyden nimissä tiesin aina, että minusta ei tule esimerkiksi Testamentin pysyvää rumpalia. On siistiä, että mekin olemme jättäneet skeneen oman pienen jälkemme. Vaikka olisimme hiljaa kymmenen vuotta, fanit eivät hiljene! On vähän sydäntäsärkevääkin, kun meitä toivotaan Japaniin tai Etelä-Amerikkaan, eikä sellaisten reissujen tekeminen ole meille hirveän helppoa. Yhteistyö Travisin kanssa on vuosikymmenten hiomaa. Allen korostaa, että tässäkin mielessä Sadusilla on joustava meininki. Ajattelin, että se saattaa olla Sadusin loppu, emmekä tehneetkään mitään moneen vuoteen. Lähetimme Montelle demoja, ja hän kysyi, että mitä jos Nuclear Blast julkaisisi levyn. Hän pääsi 1990-luvun lopulla Testament-kitaristi Eric Petersonin ja DiGiorgion Dragonlord-bändiin ja tuurasi myös Testamentissa 2000-luvun puolella. – Kyllä stressi on minullekin tuttua… Mutta niistä ajoista on kauan. Toisaalta ymmärrän sen, että musiikki alkaa herkästi kuulostaa samalta, kun kaikki jahtaavat jotain tiettyä hyvää soundia, Allen filosofoi. Keskustelin Sólstafirin Addi Tryggvasonin kanssa, kun kaiuttimista puski jälleen uusi sahausriffi. Monet varmaan ajattelivat, että halusin sitä, mutta ei se olisi ollut edes mahdollista. Bändin kolme ensimmäistä levyä julkaisi yli kolmekymmentä vuotta sitten Roadrunner Records, joten… – Tunsimme Monte Connerin jo Roadrunnerin ajoilta ja hän on nykyään Nuclear Blastilla. Aktivoidumme, kun on sen aika, emmekä hermostu, vaikka hiljaiselo jatkuisi pitkäänkin. Teemme kaikki ratkaisut itse, ja se on ihan mahtavaa. Tämä on Allenin mukaan bändin vahvuus. Selitys on yksinkertainen. Addin ilme kirkastui ja hän karjaisi: ”Sadus! I love this!” – Törmään itsekin säännöllisesti vanhoihin biiseihimme kaikenlaisilla old school -soittolistoilla. Nykyäänhän joku basarin triggaaminen on suorastaan lähtökohta metallimusiikissa. – Nykyään tuntuu, että moni yrittää kuulostaa liian täydelliseltä, tai sitten kopiolta muista. Ehkä olemme menossa taas sitä kohti. Nyt olen ymmärtänyt, ettei stressaaminen auta mitään. Allenin mukaan hän kuuluu yhä Sadus-perheeseen, eli jos aikatauluihin vain sopii, mies on tervetullut takaisin. Aikataulut ovat vähän haastavia, mutta kyllä me keikoille haluamme. Tästä hommasta kannattaa nauttia. Kerron Allenille tarinan yhdentoista vuoden takaa Barge to Hell -risteilyltä, jonka aikana laivan taustamusiikkijärjestelmässä soi jatkuvasti vaikeasti tunnistettava hevi. Voisimme hyvin tehdä pienen rundin täällä Jenkeissä ja festarikeikkoja Euroopassa. Aktivoidumme, kun on sen aika, emmekä hermostu, vaikka hiljaiselo jatkuisi pitkäänkin.” 34. Oma soundi edellä Sadusin ominaispiirre on tietty vaaran tuntu soittamisen suhteen. Hän kuuli, että olimme taas puuhaamassa jotain ja otti meihin yhteyttä. – Saamme jatkuvasti viestejä ja kyselyjä faneilta, että milloin Sadus tekee taas jotain. Mutta kaikki on mahdollista. – Steve tuli takaisin Sadusiin Death-pestin jälkeen, ja kuten sanoin, ovi on hänelle aina avoinna. Conner tuskin halusi ainoastaan verestellä vanhoja muistoja vaan todennäköisesti uskoi aidosti, että kysyntää riittää. – Emme hiero liikaa. – On hemmetin hienoa, että lahjakas muusikko on kyennyt luomaan soittamisesta uran. Ihmiset kommentoivat, että kuulostamme ihan oikeasti soitetulta, ja niinhän se onkin. Tällä hetkellä Sadusilla ei ole livekelpoista kokoonpanoa, mutta jos DiGiorgion aikatauluista löytyy aukko, Sadus voi hyvinkin tehdä festareita jo ensi kesänä. Biisit ovat välillä varsin teknisiä ja soitto kuulostaa siltä kuin se voisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sadusilla on studiossa rehellinen meininki. Allenin mukaan fanit eivät ole unohtaneet Sadusia koskaan. – Meillä on keikkamyyjä, jolla on joitain kuvioita työn alla
36
Mistä erikoinen nimivalinta. Voi olla, että ilman ylimääräistä aikaa tämä levy olisi jäänyt tekemättä, tai sen tekeminen olisi siirtynyt kymmenen vuoden päähän. Kuten kaikki hyvin tiedämme, muutama vuosi sitten tapahtui jotain, minkä myötä vapaa-aikaa olikin äkisti enemmän kuin tarpeeksi. Ajattelin kuitenkin, että siitä tulee liikaa mieleen Björk, ja skandinaaviset ö-kirjaimet tuntuivat hauskemman näköisiltä, kitaristi kertoo. Sooloalbumin tekeminen kävi ensimmäisen kerran mielessä jo lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. En päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, mikä hallitseva genre olisi. Amorphisista tutun Tomi Koivusaaren pitkään hautunut esikoisalbumi on kaikkea muuta kuin tavanomainen kitaristin tilutussoololevy. Tässä kun on tullut tehtyä ja myös kuunneltua kaikenlaista musiikkia. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT SAM JÄMSEN 37. Tänä vuonna viisikymppisiään viettänyt muusikko esittäytyy nyt ensimmäistä kertaa myös sooloartistina. Projektia innoitti myös äänisuunnittelu, jota Koivusaari opiskeli samoihin aikoihin. – Björkö on mun sukunimi ruotsiksi. – Varmaan joskus vuonna 2005 aloin leikitellä ajatuksella, että olisi hauskaa saada sellainen aikaiseksi ennen kuin täytän 40. Aluksi ajatuksena oli, että levy voisi olla jopa instrumentaalinen teos tai kuvitteellisen elokuvan soundtrack. Materiaalia oli kertynyt vuosien varrella vaikka millä mitalla. Olisi tuntunut tyhmältä julkaista levy täysin omalla nimelläni, kun tämä on kuitenkin tietynlainen projekti. Heartrotin kasaaminen alkoi vanhojen aihioiden läpikäymisellä. S uuri yleisö tuntee Tomi Koivusaaren Amorphisin kitaristina ja perustajajäsenenä, pienempi myös death metal -yhtye Abhorrencen ja hevibändi Verenpisaran riveistä. – Mietin pitkään, mikä tämän jutun nimi voisi olla. Liikkeellelähtö Kauan mietinnässä olleen projektin toteuttaminen kesti lopulta niin pitkään jo siksi, että Koivusaaren pääbändi Amorphis on pitänyt yllä melkoista keikkaja levytystahtia. Siihen aikaan yritin vielä miettiä, mikä albumin tyylisuunta voisi olla. – Onhan se tuolla mielessä muhinut, mutta en olisi välttämättä saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään. Omaehtoisen projektin linjana on, ettei mitään linjaa ole. Ilman näitä käänteitä homma olisi saattanut jäädä yhä ajatuksen tasolle. Teimme pari lyhyelokuvaa ja tämmöistä pientä, mutta ne hommat jäivät omalta osaltani aika nopeasti. – Kaverin kanssa pistettiin studiokin pystyyn. Pandemian aikana syntyi uusi Amorphis-levy [Halo, 2022], mutta sen valmistuttuakin jäi fiilis, että jotain pitäisi tehdä, kun keikoillekaan ei pääse. Se oli niitä aikoja, kun Tomi Joutsen liittyi Amorphisiin, ja yhtäkkiä ukkoja vietiin. Homma jäi sille tasolle, että tein aina välillä jotain pieniä aihioita. Joulukuun ensimmäisenä päivänä ilmestyvällä Heartrot-albumilla Koivusaari tottelee aliasta Bjørkø
Työnjako oli siis samanlainen kuin kaksikon aikoinaan perustamassa Abhorrencessa: kitaristi teki sävellykset ja Ahlroth tekstit. Siellä mökillä olin vieläpä keskellä metsää aika eristyksissä kaikesta. Monet sanoivat, että on hirveä kiire tai jotain, mutta silti valmis paketti tuli todella nopeasti. Ensimmäisenä mukaan lähti rumpali Waltteri Väyrynen. – Lopullinen idea syntyi sen myötä, kun aloin tavallaan kuulla eri laulajien ääniä eri biiseissä. Olemme todenneet aiemmin ja totesimme nytkin, että olemme monista asioista musiikillisesti täysin eri mieltä. Oli itsestäänselvyys pyytää häntä mukaan. Tuttuja jätkiä Kitaristi luotti intuitioonsa paitsi laulajien myös soittajien valitsemisessa – mutta toisin kuin solistit, nämä tyypit hän tunsi ennestään. Annoin ehkä jotain viitekehyksiä, mutta en muista, noudattiko niitä varsinaisesti kukaan. Toisena projektiin liittyi kosketinsoittaja Janne ”Lo Q” Lounatvuori. Aluksi albumi kasaantui hiljalleen ”oman pään projektina”. Tuottajaksi valikoitui Nino Laurenne, jonka Koivusaari on tuntenut nuoruusvuosistaan asti. Istuimme alas kuuntelemaan biisejä ja kävimme läpi, mitä kummallakin tulee niistä mieleen. Sellainen jännä tyyli, josta tykkään. – Levyä tehdessä biiseissä on itse niin sisällä, että jossain vaiheessa ei osaa sanoa enää juuta tai jaata siihen, onko joku juttu hyvä, vai millainen sen pitäisi olla. Yksikään kappaleidea ei kuitenkaan ollut valmis sellaisenaan. Jaoimme huoneen Jannen kanssa ja rupesimme soittelemaan omia sivuhommeleitamme. – Olin noihin aikoihin paljon mökilläni, jossa mulla on oma aittastudio. – Lo Q ei ole tavanomainen synisti, vaan hänellä on omat atmosfäärit, fiilikset ja tilat. Kokoonpanon täydensi muun muassa Stratovariuksesta tuttu Lauri Porra. Ismo on ollut mulle 12-vuotiaasta asti ehkä se, jota arvostan suomalaisista artisteista ja biisintekijöistä eniten. – Juicella on sana hallussa ja hän osaa englantia hyvin. – Pistin vaan viestiä Instagramissa, että miltäs tämmöinen projekti kuulostaisi. – Mulla oli korona-aikoina inspiroitunut olotila, kun oli kerrankin pitkä keikkatauko eikä kiirettä mihinkään. ”Heartrot on toki mun sooloalbumi, mutta se ei missään nimessä kuulostaisi tällaiselta, jos olisin tehnyt kaiken yksin.” 38. – Jotkut kysyivät teemoista, ja sanoin, että ne ovat vähän sellaisia ajattomampia aiheita. Tarvittaessa tekstit olisivat löytyneet myös täältä päästä. En mä ala jollekin Ismo Alangolle kertomaan, miten sanoituksia pitää kirjoittaa! Hänkin sanoi, ettei ole ikinä tehnyt vain sanoja ja lauluja valmiiseen biisiin, eikä tiedä yhtään, miten kauan se kestää – tai tuleeko siitä edes mitään. Vasta siinä vaiheessa, kun sain laulajia mukaan, alkoi konkretisoitua, että tämänhän voisi laittaa pihalle. Varmasti jokainen joskus biisejä rustaillut tietää, että on sessioita joissa aloittaa jotain, mutta kappale jää muhimaan, kun ei tiedä miten sitä jatkaisi. Tuottaja Nino Laurenne totesi, että tähän tulee sitten varmaan Ismo. Työstin biisejä täysin paineettomasti enkä ollut edes miettinyt, yrittäisinkö saada levyä julkaistua tai tyrkyttää sitä mihinkään. Hän sai vangittua teksteihin hyvin mun fiilikset ja asiat, joista keskustelimme. Jokainen levylle lopulta päätynyt solisti oli niin sanotusti ensimmäinen vaihtoehto, joka kitaristilla tuli mieleen. Se jäi soimaan, ja mietin, että täytynee hommata joku ruotsalainen mukaan. Nino hoputti, kun mua meinasi ruveta laiskottamaan, ja häneltä tuli paljon hyviä ideoita. Sitten meni ehkä kolme päivää, kun meiliboksi kilahti ja laulut tuli, Koivusaari nauraa. Kun siihen palaa joskus myöhemmin, keksiikin jotain uutta. Ajattelin, että rupean pistämään jotain kasaan. Tokavikassa biisissä vedänkin Joutsenen kanssa puoliksi, ja sinkkubiisin kertosäkeeseen tein taustalaulut yhdessä Jeffin kanssa. Aloin sitten pokkana kysellä niitä tyyppejä vetämään levylle. Tuottaja on siinä vaiheessa yleensä se ulkopuolinen tuomari, joka on sen verran sisällä jutussa, että tietää mistä puhutaan. – Mietin, että joku tuottaja täytyisi varmaan hommata, itseni lisäksi. Tein noin puolet itse, mutta halusin jonkun ulkopuolisen korvan ja perseellepotkijan. – Se oli ihan omassa kuplassa puuhailua. Väittelyissä päädyttiin kuitenkin aina siihen, että kenenkäs levy tämä on ja naurettiin päälle. Nykyään on tietysti helppoa, kun filet liikkuvat tuolla bittiavaruudessa. Toinen puolisko sanoituksista on vierailevien laulajien käsialaa. Kävin välillä pulahtamassa avannossa ja jatkoin sitten hommia. Tartuin kahdeksaan ensimmäiseen sillä hetkellä inspiroivalta tuntuneeseen aihioon ja aloin työstää niitä. – Waltterihan on ollut Abhorrencessa. He ovat Carcassin Jeff Walker, Sólstafirin Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason, Marko Hietala, ruotsalainen Petronella Nettermalm, Ismo Alanko, Dimmu Borgirin Shagrath, Jessi Frey, Tomi Joutsen ja Mariska. Koivusaari yllättyi positiivisesti, että kaikki laulajat lähtivät mukaan. Tuumasin, että niin varmaan sitten tulee. Se oli hänen ehdotuksensa, ja siitä tulikin oikein kaunis duetto, Koivusaari nauraa. – Osa on tottunut laulamaan itse tekemiään sanoja, joten kysyin kaikilta solisteilta, miten he haluavat toimia. Se olikin yksi sysäävä tekijä tässä jutussa. Useita ääniä Albumilla ei ole tavalliseen tapaan yhtä pääsolistia, vaan kussakin kappaleessa esiintyy yksi tai useampi laulaja. Kysyin Ninolta, olisiko hänellä innostusta, ja kyllähän hänellä oli. Mariska, Alanko, Frey ja Tryggvason halusivat kirjoittaa esittämänsä tekstit itse. Kysyin, voisiko Janne soittaa synat, ja hän innostui ajatuksesta. Leikittelin jopa ajatuksella, että vetäisin kaikki örinät itse. – Osa jäi lopulta hyödyntämättä, mutta jotkut levylle päätyneet biisit saivat alkunsa sitä kautta. – Yhteistyömme oli tosi stressitöntä ja ihan helvetin hauskaa. Laurikin oli ensimmäinen, jota mulla tuli mieleen kysyä, ja myös hän suostui heti. En halunnut mitään perussoittajaa vaan juuri tämmöisen kaverin, jolta tulee erilaista näkemystä. – Värinvaihtaja-biisin työnimi oli Siekkarit, eikä mulla ollut siihen mielessä ketään. Samalla päätin, että johtava tyyli olisi, ettei mitään tyyliä ole. Tekstien takana Puolet Heartrotin sanoituksista on kirjoittanut Jussi Ahlroth, jonka kanssa Koivusaarella on pitkä historia. Hän on todella hyvä tyyppi ja mahtava soittaja. Toisaalta en myöskään tehnyt erilaisia biisejä tarkoitushakuisesti. – Aluksi en tiennyt, miten laulusysteemi tulisi hoitaa. – Porra on tietysti Suomen parhaita basisteja, tykkään hänen sormisoittotekniikastaan. – Hän soittaa Hidria Spacefolkissa, jonka 20-vuotiskiertueella vedin tuuraavana kitaristina joitakin vuosia sitten. Mietimme aihepiirejä, ja Juice ne sanat kokonaisuudessaan kirjoitti. – Esimerkiksi Vaka Lokasta mulla tuli tosi vahva visio, ja jostain syystä sitä kuunnellessa päässä soi ruotsin kieli. Meillä oli yhteisymmärrys siitä, että mennään mun ehdoilla. Yhtäkkiä välähti, että tässähän pitäisi olla islantia, ja nimenomaan Addin laulamana
39
Niinhän se usein onkin, mutta sovitus ja bändi määrittävät sen, millainen albumista tulee. Helpointa olisi ollut pistää koko levy suoraan ulos ilman mitään singlejä, mutta sellainen ei ole vissiin kovin järkevää näinä aikoina. Miksei myös joku The Cardigans, jos miettii tuota Mariska-biisiä. Loppujen lopuksi oli hyvä päätös luottaa Svartiin. Sovimme kuitenkin, että emme lähde avaamaan niitä sen enempää. Tryggvasonin islanninkielisen biisin sekä Mariskan ja Alangon suomeksi laulettujen kappaleiden myötä albumilla kuullaan kolmea kieltä. – Annoin valinnat levy-yhtiön käsiin, sillä en pystynyt niihin itse. – En apinoinut mitään tarkoituksella, mutta kaikki vaikutteet ovat varmasti kuultavissa. Mutta ehkä se olisi pilannut koko homman.” 40. Jokainen voi löytää niistä omat juttunsa. – Addin sanat piti tietysti pistää Google Translateen ja katsoa, että mitäs tässä oikein puhutaan, mutta kyllä nekin aukesivat. – Vaka Lokassa kuulin selkeästi jonkin pohjoismaisen kielen, ja sen takia sitä piti siihen saada. Mainittu kappale on koko levyntekoprosessin aloittanut sävellys, joskin alun perin sen muotona oli yhdeksänminuuttinen instrumentaali. Toisen sinkkubiisin, Mariskan esittämän Magentan, voisi jopa kuvitella soivan jollakin kevyen musiikin radiokanavalla. Moni on varmasti ihmeissään siitä. Genreistä viis Projektin musiikillista monipuolisuutta kuvastaa hyvin se, että levyltä löytyy niin örinälaulettua metallia kuin suomenkielistä rockia ja vaikka mitä siltä väliltä. – Siihen sisältyy kaikki ne alkuaikojen hevit ja death metalit, 70-luvun proge, Pink Floyd sun muut, sekä maalailevampi ja psykedeelisempi rock. Silloin siitä ei osaisi sanoa yhtään mitään! Singlevalintojen tekeminen tuotti haasteita, sillä yksikään kappale ei oikein edusta kokonaiskuvaa. – Se lähti aikoinaan liikkeelle juuri jostain soundtrack-ajatuksesta. – Kun olin keksinyt, ettei biisien tarvitse olla mitään tiettyä tyylisuuntaa, päätin myös, että levyllä voi olla useita kieliä. Mun mielestä sanoituksia ei yleensäkään kannata selittää liikaa. Mariska nyt on aika ykkössanoittaja Suomessa omassa… Voiko genrestä edes puhua, kun hänkin tekee aika monenlaista musiikkia. – Jos tekisin nyt jotain toisin, olisin ehkä yrittänyt säveltää yhden kappaleen, joka olisi selvä sinkkubiisi ja nitoisi kaiken yhteen. Tämäkin asetelma rikkoo yhtenäisyyttä ja tuo sitä soundtrackmäisyyttä. Sanoituksissa ei varsinaisesti ole yhteistä linjaa tai toistuvia aiheita, vaan jokainen biisi on oma tarinansa. – Sen verran voin sanoa, että kyllä niissä varmaan käsitellään enemmän isoja asioita ja yleismaailmallisia ikuisuusteemoja kuin nopeita autoja. Koivusaari pohtii, että musiikillista hajontaa tuli niin paljon ehkä siksi, että projektin inspiraationa toimi kaikki musiikki, jota hän on elämänsä aikana kuunnellut. – Tarjosin albumia monille levy-yhtiöille ja kiinnostusta oli paljon, mutta osa sanoi, etteivät he tiedä yhtään, miten tätä pitäisi markkinoida. Jos tämä olisi oikea bändi, levy olisi vielä kummallisempi. Suomi nyt on tietysti se, mitä hänen suustaan olettaisi tulevan. Mitä tulee Mariskaan ja Ismoon, niin Ismo kysyikin, tehdäänkö sanat suomeksi vai englanniksi. – Magenta rauhoittaa tunnelmaa hyvin, sopii levyn loppuun ja tuo kokonaisuuteen lisää ulottuvuuksia. Vedän aina tuon saman esimerkin, kitaristi nauraa. Musiikkimakuni on aika laaja, ”Jos tekisin nyt jotain toisin, olisin ehkä yrittänyt säveltää yhden kappaleen, joka olisi selvä sinkkubiisi ja nitoisi kaiken yhteen. Mun mielestä biisit eivät olleet keskenään niin erilaisia, mutta silloin tajusin, että kyllä ne varmaan ovatkin. Tuo ja levyn viimeinen raita olivat samaa biisiä. – Monesti bändilevyä tehdessä sanotaan, ettei sävellysvaiheessa ole mitään rajoja, tai että ei yritetä liikaa. Tässä taas ei ollut sitä linjaa, että tuleeko siitä indietä, metallia, rokkia vai post-punkia. Suurpiirteisistä ohjeista huolimatta vierailijat onnistuivat kiteyttämään teksteihinsä ne tunnelmat ja ajatukset, joita kitaristi haki. Taisin sanoa, että tee niin kuin sinusta tuntuu parhaalta. Ainakin sellaiselle, joka kuuntelee levyä ekaa kertaa. Ennen se oli tuplapitkä ja siinä oli enemmän osia. Moniulotteista. Mutta ehkä se olisi pilannut koko homman. Lopulta kappaleesta tuli riisutumpi, yksinkertaistettu versio. Heartrot Roots oli mielestäni hyvä valinta ensisingleksi. Mun mielestä se on ihan paikkansa ansainnut, vaikka on totta, että se erottuu joukosta aika räikeästi. Teksteissä on paljon tulkinnanvaraa, vaikka itse tietysti tiedän, mitä niissä on haettu ja mistä biisi tavallaan kertoo. Ei mulla ollut mitään vastaansanomista. Toisaalta sinkkuvalinnat eivät ole mulle mitään ykkösprioriteetteja. Värinvaihtaja taas on ihan loistava ja niin Ismoa kuin olla voi. – Jussin kirjoittamat sanat ovat ehkä keskenään yhtenäisimmät. Magenta ja Carcass-solistin esittämä Heartrot Roots ovat kieltämättä kuin eri levyiltä poimittuja sinkkuja
Ihan fiilispohjalta mentiin, Koivusaari peruuttaa nauraen. Jos jotain olen ajatellut, niin ehkä… No, en ole ajatellut oikeastaan mitään. Yhtymäkohtia ei myöskään ollut mitään syytä lähteä peittelemään. mutta levyltä ei löydy mitään iloista duuripoppia, koska en voi sietää sellaista. – Nyt kun kuuntelen itse tekemiäni demoversioita, esimerkiksi bassokuviot ovat todella yksinkertaistettuja ja rummutkin on tehty tietokoneella. – Elettiin vuotta 2021, kun säveltelin ja viimeistelin biisejä siellä mökkistudiossa. Nuo ovat tavallaan lähellä biisejä, joista olisi voinut tulla Amorphis-matskua. Olihan se välillä vaikeaa, mutta myös vapauttavaa. Ei tarvinnut keskustella kenenkään kanssa tai tehdä kompromisseja. Nyt ne ovat levyllä sellaisenaan. Tässä oli ajatuksena, että biiseistä sai tehdä juuri sellaisia kuin itse halusi. – En kuule sitä itse, vaikka pystyn ehkä kuvittelemaan, mistä biiseistä puhutaan. Projektin työstäminen oli kovin erilaista esimerkiksi Amorphis-levyn tekemiseen verrattuna. Amorphisissakin on tullut tehtyä niin paljon erilaista musiikkia tässä 30 vuoden aikana, että olisi aika ihmeellistä, jos levyllä ei olisi mitään, mikä muistuttaa siitä. – Koin silti selkeästi, että kerrankin oli sellainen homma, jossa kaikki päätösvalta on itselläni. Jokainen soittaja ja solisti toi siihen oman juttunsa ja hyvän panoksen. – Heartrot on toki mun sooloalbumi, mutta se ei missään nimessä kuulostaisi tällaiselta, jos olisin tehnyt kaiken yksin. Vastaavasti en yrittänyt viedä biisejä myöskään Amorphisilta kuulostavaan suuntaan. Kitaristi kertoo, että häneltä syntyy paljon musiikkia, joka ei löydä oikein paikkaansa. Sellainen rikastaa musiikkia. Omilla ehdoilla Bjørkø-projekti kohdentuu yhteen mieheen, mutta Koivusaari painottaa, että yksin levy ei syntynyt. Koivusaaren mielestä bändimeininkiä pitää olla, oli kyseessä soololevy tai ei. – Etenkin hetkellisestä intuitiosta ja inspiraatiosta syntyvät ideat ovat usein sellaisia. Alkuvuodesta 2022 äänitimme bändiosuudet, ja laulajat vetivät osuutensa purkkiin saman kevään 41. Se tulee varmaan ihan luonnostaan. Päinvastoin kokonaisuus on aika melankolinen. Toiset ideat ovat helpompia ja niistä voi tulla pienellä muokkaamisella vaikka Amorphisin kappaleita. Musiikin tekemisessä muuttuvia tekijöitä tulee nimenomaan siitä, että mukana on monta tyyppiä, jotka tuovat oman panoksensa. Kuuntelin tietysti kaikkien idiksiä ja osa niistä toteutuikin. Heartrotillakin on pari kappaletta, joista kieltämättä tulee kyseinen bändi hyvin vahvasti mieleen. Jos ne olisi vienyt bändille, niitä olisi todennäköisesti muokattu tiettyyn suuntaan. – Se on asia, jolle ei voi oikein mitään. Sovitukset olivat aika valmiita ja loppuun asti mietittyjä, mutta soitannollisesti kaikilla oli vapaat kädet. Kuolleita kukkia Viimein joulukuun alussa ilmestyvä Heartrot on seisonut valmiina jo pitkään. – Sellainen olisi vesittänyt mun ajatuksen, etten mieti liikoja. Mulla on kovalevy täynnä biisintynkiä, jotka ovat jääneet niille sijoille, kun en ole tiennyt mitä niille tekisi. Delay-kitaraa Amorphisilla on tietysti paljon, ja jotain yhtymäkohtia löytyy varmasti väkisinkin. Kitaristia eivät huoleta mahdolliset ”tämähän kuulostaa ihan Amorphisilta” -kommentit. – Tietysti Amorphis, ja muutkin bändit joissa olen soittanut, ovat aina demokraattisia
Jollekin Mariska-fanille nuo muut biisit eivät välttämättä avaudu. – Olen ehkä ottanut sellaisen puolustuskannan, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu. Levyhän on miksattu jo yli vuosi sitten, mutta homma vähän venähti. Päinvastoin kokonaisuus on aika melankolinen.” on hirveä läjä kuolleita kukkia, joita he ovat kuvaamassa, ja ehdotti että niitä voisi käyttää. Näkisin, että levy toimii ehkä sellaiselle tyypille, joka kuuntelee musiikkia avoimin mielin. Se on sitten. Levykauppojen hyllyiltä pian löytyvä albumi erottuu muiden nimikkeiden joukosta poikkeuksellisen värikkäällä kansikuvallaan. Mulla syttyi heti lamppu ja homma meni siihen, että makasin studiossa kukkien keskellä, Koivusaari nauraa. – Oli aikamoinen homma saada tuollainen paketti läjään yksin, ja olen helvetin iloinen, että käytin korona-aikaa myös siihen. – Alusta asti oli selvää, ettei siitä tulisi mikään tyypillinen hevikansi, jossa on joku harmaa maisemakuva ja lokinpaskalogo keskellä. Jos esimerkiksi itse löytäisin vastaavan levyn, jossa on yhtä monenlaista juttua, se ei häiritsisi mua yhtään. – Ajattelimme vain kokeilla ottaa muutaman kuvan, eikä niistä edes pitänyt tulla kantta. – Jos tykkää yhdestä biisistä, ei välttämättä tykkää toisesta. Kaikki biisit ovat aika pitkälle bändisovituksia, joten ne olisi helppoa vetää livenä lähes sellaisenaan. Koko prosessi oli loppupeleissä helvetin hauska ja nautinnollinen, vaikka siinä oli paljon tekemistä. Kuten musiikissa, myös kannessa on moniulotteisuutta ja tulkinnanvaraa. Otoksista tuli kuitenkin niin hauskan näköisiä ja kansikuvana erottuvia, että päätimme käyttää niitä. – Jos tilausta löytyy, joku haluaa sellaisen julkaista ja jossain vaiheessa löytyy aikaa, niin miksei. aikana. Mahdollista toista Bjørkø-levyä ei ole missään nimessä suljettu pois. Mutta tuskinpa jatkoa on tulossa ihan heti. Levyä ei ole ainakaan toistaiseksi suunnitelmissa esittää livenä, etupäässä haasteellisen laulaja-asetelman takia. – Voisin kuvitella, että kuuntelijat ovat Amorphis-faneja, tai niitä, joita raskaampi osasto ei säikäytä, mutta jotka kuuntelevat myös muunlaista musiikkia. Lähitulevaisuudessa sellaista ei kuitenkaan ole tulossa. Siinä oli kaikenlaista, kuten Amorphis-kiireitä, levy-yhtiön etsimistä ja muuta sählinkiä. Koivusaari voi vain arvailla, millaiset kuuntelijat ovat Bjørkøn kohderyhmää. Kenen käsiin ja tulkittavaksi albumi kansineen sitten päätyy. Mitä nyt tapahtuu, on herran hallussa. Sam kertoi, että hänen partnerillaan ”Levyltä ei löydy mitään iloista duuripoppia, koska en voi sietää sellaista. – Mutta jos tilaus tulisi ja kaikille sopisi aikataulullisesti, niin miksei. Perttu ottikin osan sisäkansien kuvista ja ensimmäisen singlen kansikuvan. – Deadline lähestyi eikä albumin kannesta ollut vielä tietoakaan, kun menimme ottamaan promoja Amojakin kuvanneen Jämsenin Samin kanssa. Ne on tosi hienoja, ja idea tuli sitä kautta. – Ne kukathan ovat kuolleita, vaikkei sitä välttämättä erota. Tai ihan minkä vaan hallussa, mutta ei siihen voi paljoa itse vaikuttaa, Koivusaari nauraa. Totta kai toivon, että muutkin löytäisivät albumin ja diggaisivat siitä, mutta jos niin ei käy, se ei ole mulle mikään katastrofi. Tai ehkä avautuvatkin, eihän sitä tiedä! Kitaristi teki levyn lähtökohtaisesti itsensä takia, ja siksi, että halusi päästä julkaisemaan sen. Siitä hahmostakaan ei tiedä onko se kuollut vai makoileeko se vaan ihan fiiliksissä. Tässä on sen verran Amo-kiireitä, että muutama seuraava vuosi on jo buukattu. Innostuin Perttu Saksan kuvista, joissa on kuolleita kukkia ja tämmöistä
Musa on niin primitiivistä, että biisejä veivatessa asettuu 15-vuotiaan aivoihin. Eihän siinä oikeaa livetunnelmaa ole, vaikka livenä tietysti soitetaan. – Soitimme juuri pienimuotoisen keikan Jussin synttäreillä – juhlaväelle, josta osa ei ollut ikinä kuullutkaan vastaavaa musiikkia. Entäpä hiljaiseloa viettänyt Abhorrence. Ja onhan siinä harvinaisempia vetoja mukana, kun setissä on koko Queen of Time -levy [2018]. Hauskoja hevihommia Otetaan loppuun vielä katsaus muusikon muihin bändikuvioihin. – Ensi vuodelle on julkistettu jotain Etelä-Amerikan-kiertuetta ja festareita, ja sitten pitäisikin jo pikkuhiljaa katsella uutta materiaalia. Soittaminen on vaan yksinkertaisesti hauskaa! eri asia, miten kaikki tyypit saisi paikalle samaan aikaan! Pitäisi olla melkoisen kova kysyntä, että keikkailua voisi edes harkita. Megalohydrothalassophobic-ep:stä on kulunut viitisen vuotta. Biisien puute ei onneksi ole koskaan ongelma, kun bändissä on pari tyyppiä, joilta niitä tuntuu tulevan solkenaan. Lokakuussa Amorphis julkaisi livealbumin, joka äänitettiin ja kuvattiin Tavastialla kesän 2021 yleisöttömillä striimikeikoilla. Illoille tulee mahdollisesti lisää pituutta ja pieniä spessujuttuja. Vasemmalla Amorphis, oikealla Abhorrence. – Saman porukan kanssa on tullut tehtyä musiikkia junnusta asti. Toisilla on se tyyli, että tehdään vasta kun on sen aika. Emme ole vielä buukanneet studiota, mutta esimerkiksi tuottajavalinta on jo kovassa mietinnässä. Meillä on muutama uusi biisikin, mutta siinä vaiheessa kun pääsemme treenikselle, joudumme muistelemaan, miten ne menivätkään. Osa on jo ehkä tehnyt jotain. Kellään ei ole sellaisia intressejä, vaan Abhorrence on ennemminkin harrastus. TERHI YLIMÄINEN JAAKKO MANNINEN nut, että levy olisi tullut aika nopeasti sen jälkeen. – Levy-yhtiö ehdotti keikkoja, ja olimme tietenkin tyytyväisiä, että saimme jotain aktiviteettia bändille. Olisin kyllä odotta. Jos joku pyytäisi meitä lähtemään kiertueelle vaikka kuinka, emme varmaan lähtisi. Se oli ihan mielenkiintoista! – Yritämme tehdä aina välillä jotain, ja suunnitelmissa on edelleen vääntää uusi levy jossain vaiheessa. Rehellisesti sanottuna tässä vaiheessa tuntuu vähän hassulta katsoa sitä tyhjälle Tavastialle soittamista, kun korona-aikojen rajoitukset alkavat unohtua. Enemmänkin ongelmana on, että niitä on liikaa! – Uusi levy vuonna 2025 on varmaan se, mihin tähdätään. Alamme vähitellen orientoitua siihen, että uutta tulee. Se oli ihan hauskaa ja nauhoitimme parikin eri settiä. – Ne ovat jokaisella tavallaan piilossa siihen asti, että niitä aletaan jakaa. Sillä kuitenkin mennään. – Ehkä se levy tulee silti joskus! Keväällä voi mahdollisesti olla jotain keikkailua pääkaupunkiseudulla. – Suomen osalta olisi tarkoitus tsekata, ettei olisi ihan sitä samaa settiä. Bändihomma on terapeuttista ja hauskaa, ja sellaista sen pitää ollakin. Kaikilla jäsenillä on niin paljon omia kuvioita ja kiireitä, että touhu etenee hitaasti. Kitaristi ei osaa sanoa, onko uusia biisiaihioita jo olemassa. Amorphis keikkaili loka-marraskuussa Euroopassa Sólstafir ja Lost Society lämmittelijöinään, ja joulukuussa vuorossa on kotimaa
Minusta ei vain tunnu siltä, että olisin vielä eläkeiässä. Kuulunut musiikillisiin yhteisöihin. Minusta tuli tavallaan sooloartisti. Ne olivat hyviä albumeja, kyllä, mutta eivät enää edustaneet minua täysin. Tämä ei ole minulle työtä josta eläköityä vaan elämäntapa. Herättävä muutos Aluksi kyynisen oloiselta vaikuttanut Tate alkaa rentoutua, kun keskustelu kääntyy vuoteen 2012, tarkalleen ottaen niihin hetkiin, kun hänet erotettiin Queensrÿche-yhtyeestä kolmen vuosikymmenen jälkeen. – Olen miettinyt ikääni paljon viime aikoina. Puhuimme toisillemme muttemme kuunnelleet. Siis siihen, että ääneni on pysynyt hyvänä, koska olen käyttänyt sitä läpi elämäni jatkuvasti ja samalla treenannut sitä. – Kyse oli isoista periaatteellisista asioista, mutta myös pakollisesta välienselvittelystä. Linja on aluksi heikko kuin vanhoina lankapuhelinaikoina, mutta jotenkin sekin sopii tilanteeseen täydellisesti. – Olin vapaa myös musiikkibisneksen sykleistä. Tunsin olevani vapaa. Queensrÿchesta, Operation: Mindcrime -yhtyeestä ja soolotuotannostaan tunnetun Geoff Taten kohdalla voi. Yhteyshenkilö kertoo Taten soittavan jossain kohtaa torstai-iltaa. 30 vuotta ja muutama progemetallin klassikkoalbumi Queensrÿchen kanssa ovat vain yksi osa Taten elämää ja tekoja. Bändin tyypit kokivat samoin. Minun ei tarvinnut enää miettiä sitä tyypillistä kiertue–levy-kierrettä, Geoff Tate, uusin lisäys Raskasta joulua -laulajakaartiin, on kokenut pian 65 ikävuotensa aikana asioita monen ihmisen edestä. Luottamuksia oli rikottu ja pettymyksiä aiheutettu, eikä kukaan varmasti suhtaudu asioihin siinä tilanteessa selkeästi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT RONNIE YONKER PÖLKYLLÄ Jästipään jättimäinen elämä 44. Hän letkauttaa kuin puolihuolimattomasti, että kyse oli kuin mistä tahansa avioerosta: kitkerien asioiden piti vain tapahtua. En tiedä yhtään mitä tekisin, jos lopettaisin levyjen tekemisen, kiertämisen ja laulamisen. Minulla on aina ollut hyvin vahva mielikuva siitä, millaista musiikkia haluan tehdä ja millaisia lyriikoita kirjoittaa. Queensrÿche-uransa jälkipyykin ja vuosikausia kestäneen oikeudenkäynnin suhteen Tate on vaitonaisempi. Tarkkaa aikaa ei saada selville. Suuressa muutoksessa piilee aina myös mahdollisuuksia, kuten Tate sai pian Queensrÿchen jälkeen huomata. Puhelin kuitenkin soi. En sano, että jouduin aloittamaan kaiken alusta, mutta en todellakaan voinut tuudittautua siihen, että nimeni tunnistetaan, keikoilleni löydetään heti tai että voin vain luottaa vanhan musiikin vetovoimaan. Yhtäkkiä olin yksin. Tate laulaa nyt kenties paremmin kuin koskaan, eikä hänen äänensä kuulaus tai kirkkaus ole kärsinyt vuosirenkaista. Emme olleet enää lainkaan samalla aallolla. Mutta mitä Tate onkaan tehnyt, se on tehty itsepäisesti, mikä on luonut miehelle kiistanalaisen maineen. – Huomasin ajattelevani aika pian, että minun olisi pitänyt lopettaa bändissä jo kymmenen vuotta aiemmin. – Olin ollut koko ikäni bändeissä. Taten täydellisen kuiva huumori pulpahtelee pintaan heti puhelun alussa, kun totean hänen täyttävän ensi tammikuussa 65 vuotta ja utelen, miltä tämä komea virstanpylväs hänestä tuntuu. – Tein jo nuorena kaupat paholaisen kanssa ja sain häneltä tämän äänen sieluani vastaan, Tate lohkaisee jälleen ja naurahtaa, ettei hänen huumoriaan pidä ottaa liian vakavasti. – Se oli koko elämäni suurin ja merkittävin muutos, sitä ei voi kiistää, laulaja myöntää suoraan. – Koin että Queensrÿchen perintö oli osa minua. Queensrÿchen loppuaikoina olimme ajautuneet niin erillemme toisistamme, että teimme eräänlaisia kompromissilevyjä. Mitään syytä eläköitymiseen ei olekaan. – En ollut enää Queensrÿchen laulaja, ja minun oli vain keksittävä itseni uudelleen, alettava rakentaa nimeä, kierrettävä kiertue toisensa perään ja toivottava, että uusi musiikki löytää ihmiset. Olen koko ajan kiertueella ja teen tietynlaisia harjoitteita pitääkseni huolta äänestäni. Se kaikki tuntuu nyt todella etäiseltä, tavallaan, mutta olen yhä sitä mieltä, että Queensrÿche-nimen käyttöoikeuden jakaminen hetkeksi oli tuolloin tarpeellista. Tate soittaa sitten kun hänelle parhaiten sopii, mikä istuu laulajalegendan persoonaan hyvin. Ei ainakaan, jos peilaillaan asiaa hänen lauluäänensä kautta. V oiko jo se tapa, jolla haastattelua järjestellään, kuvastaa muusikkoa, jonka kanssa olisi tarkoitus keskustella. – Lauluääntäni voi verrata vaikka kuntoiluun. Ilman ääntäni en voisi tehdä sitä mistä välitän eniten. 65 tuntuu tärkeältä iältä. – En osaa sanoa, koska en ole kokenut sitä vielä, Tate naurahtaa Irlannista käsin. Se on ikä, josta tulee mielikuva eläköitymisestä
45
En ollut enää kiinni vanhanaikaisissa levytyssopimuksissa, jotka eivät todellakaan olleet kovin edullisia muusikoille. The Key (2015), Resurrection (2016) ja The New Reality (2017) julkaistiin nopeassa tahdissa. – Tiedän tätä nykyä vahvemmin kuin koskaan millainen soundini on. – En ole koskaan halunnut ajatella genrejä, tai edes sitä, kuinka mitäkin musiikkia ”kuuluu” laulaa. – Se on pätenyt Queensrÿchessa, mutta myös soololevyilläni – oikein korostetusti, koska niiden kohdalla en ole todellakaan miettinyt, millaista musiikkia teen. Hän oli julkaissut kymmenen vuotta aiemmin nimeään kantaneen albumin, mutta tuolloin kyseessä oli ennemmin elektronisesti kokeileva levy kuin jotain, mille Tate haki jatkuvuutta. En halua tehdä mitään puolivillaisesti. Sitten kun saan inspiraation ja idean, teemme albumin, tai vaikka kaksi. – En ole kuunnellut levyä muutamaan vuoteen, lukuun ottamatta sitä, kun esitin muutamia sen kappaleita, hän aloittaa. Samaan aikaan Operation: Mindcrimessa on soittanut Taten lisäksi peräti 18 jäsentä, mikä vain alleviivaa laulajan nykyistä tapaa työskennellä. Seuraava askel bänditoiminnan ja oman vision ehdottoman toteuttamisen eteen oli Operation: Mindcrime, tunnetuimman Queensrÿche-albumin mukaan nimetty yhtye, jonka kanssa Tate on työstänyt kolme albumia. Tate kiistää, että kyse olisi ollut nokittelusta Todd La Torren kanssa jatkaneiden ex-bändikaverien suuntaan. Tuotannollinen merkittäviä teoksia Tate myöntää hyväksyneensä paitsi sen, että hänet tullaan muistamaan ennen kaikkea Queensrÿche-laulajana, myös sen, ettei hän tule enää tekemään niin suuria levyjä kuin Rage for Order (1986), Operation: Mindcrime (1988) ja Empire (1990). Tai voi olla, ettei sellaista aikaa enää tule. Olen vain tehnyt musiikkia. Aivan heti Tate ei kuitenkaan päästänyt irti, edes Queensrÿchen nimestä. Laulanhan myös metallia kaikkea muuta kuin konservatiivisesti, Tate sanoo. Se tuntui sopivalta silloin, mutta kun Queensrÿche päättyi osaltani, päätin että teen loppuelämäni asioita vaistolla, taiteellisesta kulmasta. – Frequency Unknown oli minulle pakollinen juttu. En lähde tekemään albumia siten, että minulla on siitä jonkinlainen näkemys, joka sitten toteutetaan vähän sinnepäin pysyvällä kokoonpanolla ja puoliksi pakotetusti. Sen tekemisen aikana hahmotin yhä vahvemmin, mitä haluan musiikillani tehdä. Sikäli se oli hyvin itsekäs mutta tarpeellinen projekti. Jos joku tulee ihmettelemään, että eihän tätä kappaletta voi laulaa tällä tyylillä, se vain lisää bensaa luovuuteni liekkeihin. – Se oli hauska albumi tehdä, koska työskentelin niin erilaisten ja ennen kaikkea uusien ihmisten kanssa. Tavallaan ensimmäinen osoitus omanarvontunnosta ja määrätietoisuudesta oli Kings & Thieves, Taten sooloalbumi joka ilmestyi vielä vuonna 2012. Vaikka matkan varrella oli sotkuja kuten epäonnistunut miksaus, levystä tuli eräänlainen Queensrÿche-joutsenlauluni. sanonut. Joskus me jopa hyväksyimme niitä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tate teki albumia omalla nimellään. Siinä mielessä alusta aloittaminen ei ollut lainkaan hassumpaa. Jotta saan visioni toteutumaan, minun on löydettävä sitä varten oikeat muusikot. PÖ LK YL LÄ johon olin jo vähän turtunut. Laulaja alkoi nauttia enemmän itse matkasta. Ja laulanut sitä. Tai pitää kiinni jostain säännöstä, että levyjä pitää tulla kerran kahdessa vuodessa. Mitään ei pakoteta Mietteliäs Tate kertoo ajatelleensa Queensrÿche-pestinsä loppuvaiheissa muusikkouttaan eräänlaisena urana. – Samasta syystä emme ole julkaisseet uutta albumia vähään aikaan. Se oli yhtä aikaa loppu ja alku. – Queensrÿche-aikoihin annoimme levy-yhtiön valita singlejä ja tehdä liiankin suoria ehdotuksia taiteellisten ratkaisujen suhteen. Levyllä soittaa muutamia suosikkikitaristejani, mikä valoi minuun uudenlaista inspiraatiota kirjoittaa musiikkia ja lyriikoita. Olen esimerkiksi pistänyt nimeni sopimuksiin, jotka ovat edustaneet juuri sitä, että musiikki on kasvuun tähtäävää bisnestä ja uraa. Olen vastannut puolivakavasti termien tarkoittavan sitä, että musiikki on eräänlainen matka, joka ei pääty ikinä. – Olen tehnyt elämäni aikana ratkaisuja, jotka ovat olleet täysin päinvastaisia kuin vaistoni on. – Minulta on kysytty, mitä proge tai progressiivinen metalli merkitsee minulle. Hän teki bändin nimellä vielä yhden albumin, Frequency Unknownin (2013), joka julkaistiin samaan aikaan kuin toinen Queensrÿche julkaisi nimikkolevynsä. Hän sanoo päästäneensä tästä ajatuksesta irti kunnolla 2010-luvun edetessä, kun musiikki ja kiertueet eivät olleet enää sellaista rutiinia kuin ennen
Juuri nyt olen tilanteessa, että minun on julkaistava musiikkiani mahdollisimman itsenäisesti ja kierrettävä lähes vuoden ympäri, jos aion tulla toimeen. Ihmisen on vaikeaa palata maksamaan jostain, mikä tarjotaan hänelle ilmaiseksi. – En kiistä, ettenkö olisi ollut yhden tai parikin kertaa ihan tarkoituksella aika pisteliäs saadakseni aikaan reaktioita, jotka vievät asioita johonkin suuntaan. – Totta puhuakseni ajattelin aikoinaan, että kuulijakuntamme kasvaessa tulisi vastaan raja, jolla saisimme kuulla kunniamme, kun sorkimme arkaluontoisia asioita. Muistellessaan mainittujen albumien kunnianhimoisten teemojen syntyä Tate hymähtää olleensa noihin aikoihin nuori idealisti, joka meni tutkimuksissaan todella syvälle, jos kiinnostui jostain asiasta. Olen liian utelias. – Kun nettipiratismi alkoi, minusta tuli hyvin kyyninen sen suhteen, mitä levymyynnille tulee tapahtumaan. Niiden sanottiin olevan liian vanhanaikaisia, liian moderneja, liian tuotettuja tai liian kotikutoisia. – En usko, että kukaan meistä hahmotti levyjen merkitystä niiden ilmestyessä. En voi lopettaa ja tehdä muuta. 47. – Olen miettinyt tuhansia kertoja, miksi teen tätä yhä. Sen vuoksi meitä kutsutaan nyt pioneereiksi ja rajojen rikkojiksi, ei jonkinlaiseksi pienen piirin kulttibändiksi. Se määrittää meitä olentoina ja on aina tehnyt niin, laulaja toteaa selvästi kiihtyen ja jatkaa, että harva on valmis jakamaan vaurauttaan. Niin ei käynyt. Korruptio, fanatismi, terrorismi, päihdeja mielenterveysongelmat sekä muut nykymaailman vitsaukset eivät ole ainakaan vähentyneet viimeisen 30 vuoden aikana. Hänellä on vaimo, neljä tytärtä, hienoja lapsenlapsia ja yleensäkin enemmän kuin hän sanoo ansainneensa. Laulaja naurahtaa, että aikoo pitää kiinni tavoitteestaan vierailla yhtä monessa maassa kuin hänellä on vuosirenkaita, mutta hän malttaa kokeilla myös kokonaan uusia asioita – tänä vuonna muun muassa Raskasta joulua -konsertteja. Tate korostaa, että nykyaikaisella julkaisusysteemilläkin olisi täydet mahdollisuudet olla reilu ja tasapuolinen taiteilijoita kohtaan, mutta syystä tai toisesta reilua järjestelmää ei haluta toteuttaa. Nautinko tästä kaikesta. Väsymätön ja utelias Julkaistuaan levyjä 40 vuoden ajan Tate on nähnyt monet musiikkialan murrokset. – Meidän piti keksiä koko elämäntapamme uudelleen. – En edes tiedä, tulenko enää julkaisemaan albumeita. Kummassakin tapauksessa kyse on taiteesta, jonka on ollut tarpeellista päästä ulos juuri siinä muodossa. Joskus tekemäni musiikki on ymmärretty ja joskus ei. – En ole koskaan julkaissut mitään, mistä olisin ollut epävarma. Siksi unohdetuimmatkin levyni ovat minulle tärkeitä. Ajatus on niin hulvattoman hieno, etten keksi syytä, miksen tarttuisi siihen suurella kiinnostuksella. Päinvastoin. Jos saan tarjouksen tulla laulamaan joululaulujen metalliversioita Suomeen, niin miten siitä voisi kieltäytyä. – Näiden albumien kohdalla on ymmärrettävä, että vaikka olimme rohkeita tehdessämme genrevapaita konseptilevyjä, ne eivät olisi saaneet sellaista tunnustusta myöhemmin, Tate toteaa. Olen syntynyt taiteilijaksi, muusikoksi, lyyrikoksi ja laulajaksi. Hän on elänyt läpi vinyyli-, kasetti-, cdja striimausaikakausien, mutta kokenut ne vieläpä erikokoisissa bändeissä ja projekteissa. Mutta kulttuuria. En ole antanut niiden vaikuttaa mihinkään. Samalla hän muistuttaa, etteivät varsinkaan Operation: Mindcrimen tai Empiren teemat ole vanhentuneet vuosikymmenten aikana lainkaan. – Tarkoitan sitä, että nuo albumit ovat vahvasti aikaansa sidottuja. ”Olen miettinyt tuhansia kertoja, miksi teen tätä yhä. Monet ovat jopa nimenneet hänet suoranaiseksi mulkuksi, koska hän on aina tiennyt mitä haluaa, tehnyt juuri mielensä mukaan, ollut taiteessaan ehdoton ja kaikessa suorasanainen. – Tiedän kyllä, että tietyt 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun levymme eivät ole kovin pidettyjä. Se on sitä mitä olen. Vastaavassa tilanteessa päättäjät olisivat rynnänneet auttamaan ja kompensoimaan. Sen aikana laulaja on vieraillut lukemattomissa maissa ja käynyt elämää muuttaneita keskusteluja lukuisten ihmisten kanssa ympäri maailman. – Kirjoitimme asioista, joista ei olisi välttämättä saanut kirjoittaa, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, halusin tarttua aiheeseen, saattaa sen muotoon, joka herättää ajatuksia, ja herätellä kuulijoita hieman. Omapäisenä ihmisenä Tate todellakin tunnetaan. Olen syntynyt taiteilijaksi, muusikoksi, lyyrikoksi ja laulajaksi. Lisäksi minusta löytyy se ärsyttävä puoli, että mitä enemmän minua yritetään estellä, sitä itsepäisemmin taistelen vastaan. Jotenkin kaikesta siitä vain syntyi jotain, mitä kutsutaan nyt klassikkoalbumeiksi. Se riippuu monista asioista, Tate sanoo salaperäisesti ja tarkentaa, että hänellä on jo nyt kiertueita buukattuna parille seuraavallekin vuodelle. Et voisi kuunnella kaikkia niitä tunnustettuja levyjä, joilla olen ollut mukana, jos olisin ja olisimme bändinä tanssineet muiden pillien mukaan. Tate myöntää olevansa kokemuksiinsa todella tyytyväinen. Olisin mieluusti väitellyt näistä aiheista vaikka lehdistön tai jonkun muun tahon kanssa, mutta ehkäpä osuin oikeaan, kun niin ei tapahtunut. En voi lopettaa ja tehdä muuta.” Hän onkin heittänyt viime vuosina runsaasti keikkoja, joilla näitä klassikoita soitetaan kokonaisuudessaan. Kuvittele, että puhuisimme autoteollisuudesta tai tietokonealasta. Taten huumorintaju pääsee taas pilkahtamaan, kun hän pääsee kertomaan, mitkä ovat hänen mielestään miehen pitkän uran aliarvostetuimmat levyt. En ole koskaan vahingoittanut toiminnnallani muita, mutta olen saavuttanut unelmia. Tate kysyy. – Vaimoni sanoo aina, että minun pitäisi hidastaa tahtiani hieman, mutta mitä minä sitten tekisin. Hän kutsuu niitä ”jättimäiseksi elämäksi”. Syy on se, ettei valinta ole minun. Mutta miksi en olisi. En usko liioittelevani jos sanon, että me musiikintekijät olemme menettäneet 80 prosenttia tuloistamme, mitä tulee musiikin julkaisemiseen ja myyntiin. Ehkäpä odotukset ovat pitkäaikaisen bändin väistämätön kirous. Ehei. Ne kaikki ovat hyviä teoksia. Tietyllä tavalla kyllä. – En olisi tässä, jos olisin antanut muiden pompotella minua tai kertoa, miten asiat tulee tehdä. Mietipä. Se on sitä mitä olen. Mutta sen pitäisi olla oma valintani eikä epäreilun maailman luoma pakko. Riippuen keneltä kysyttiin. – Ne kaikki ovat aliarvostettuja, Tate naurahtaa, pitää merkitsevän pitkän hiljaisuuden ja jatkaa. Syy on se, ettei valinta ole minun. Me vain teimme kaikkea mihin mielikuvituksemme venyi. Operation: Mindcrime olisi vahva teos, vaikka se olisi julkaistu vuonna 1995, mutta 80-luvun lopulla me olimme juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja oikealla asialla. – Ahneus on yksi ihmiskunnan suurimmista syövistä
Ep päättyy surumielisen koskettavan pianosovitukseen A Poem by Yeats, jonka lyriikat ovat irlantilaistaiteilija William Butler Yeatsin runosta The Sorrow of Love. Esimerkeiksi käyvät kirjava folk noir -teos The White (2008) ja Faust-aiheinen black metal -eepos Faustian Echoes (2012). Uudesta musiikista tai toiminnan jatkuvuudesta bändi ei ole toistaiseksi tiedottanut sen tarkemmin. Coverkappale Kneel to the Cross – alkuperäinen esittäjä on brittiläinen neofolk-yhtye Sol Invictus – muuttaa atmosfääriä pauhaamalla ylevästi ja rituaalinomaisesti. Of Stone, Wind & Pillor olikin tietyn murrosvaiheen tuote, jolle sisältyi mielenkiintoisesti yhtyeen varhaisaikojen karheaa alkukantaisuutta ja siistimätöntä visiota. Pehmeästi mutta kummittelevalla kaiulla tulkittu runo antaa kokonaisuudelle sen ansaitseman loppukaneetin. Vahvoja tunteita välittävän ilmaisun ytimessä olivat esimerkiksi black-, doomja post-metal-vaikutteet. Salaperäisen lumoava välityö AGALLOCH Of Stone, Wind & Pillor THE END 2001 TEKSTI EETU JÄRVISALO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Yhdysvaltojen Oregonissa 1990-luvun puolivälissä aloittanut Agalloch teki hienon uran vahvasti folkista vaikuttuneen atmosfäärimetallin parissa. Instrumentaaliveisut Foliorum Viridium ja Haunting Birds sysäävät kuulijan synkänkauniin luontoaiheisen melankolian äärelle. Yhtyeen toisen kokopitkän The Mantlen (2002) ääriharmaasti tunnelmoituun post-metaliin verrattuna ep on kokonaan toista maata. Niistä ensimmäinen onnistui uimaan tajuntaan erityisen vahvasti. Yhtyeen jäsenet laskivat Agallochin haudan lepoon vuonna 2016. Bändi tekee puhtaasti lauletusta biisistä omansa ja upottaa sen hyvin levyn hämyisään tematiikkaan. Keväällä 2023 yhtye ilmoitti aktivoituvansa satunnaisille keikoille alkuperäistriollaan (John Haughm, Jon Andersson ja Jason Walton) ja uudella rumpalilla (Hunter Gin). Levyllä on viisi kappaletta. Täyspitkien lomassa omaleimainen yhtye julkaisi kokeellisempia lyhytsoittoja. Samalla se törmäyttää bändin vanhaa demotuotantoa ja kokonaan uutta materiaalia keskenään. 48. VUONNA 2001 julkaistu levy tuli pihalle vaiheessa, jossa bändiltä oli ilmestynyt vasta debyyttialbumi Pale Folklore (1999). Ep:n yleissonnissa on debyyttiin verrattavaa metsäisyyttä ja eristäytyneisyyttä, mutta muilta osin se on oma salaperäinen entiteettinsä. Ep:n avaava nimikkosävellys on black metal -viitteinen, bändin alkuaikojen linjaan verraten poikkeuksellisen ahdistunut poljento, joka kertoo levyn juonen. AGALLOCH oli alkuajoistaan lähtien luonnonläheistä melankolista metallia soittava yhtye, joka ei kaihtanut tyyliuudistuksia. Metallin ulkopuoliset elementit sen sijaan kiinnittyivät keskeisesti rikkaita mielikuvia kirvoittavaan folkja ambient-musiikkiin. Tuloksena on sävykkäällä ambient-folkilla luotua muinaisaikaista tunnelmaa ja karheammasta metallimusiikista ponnistavaa ahdistusta. Molemmat puolet kuuluivat bändin ilmaisussa aina tavalla tai toisella. Vaikka jo yhtyeen kokopitkät seikkailivat monipuolisissa äänimaailmoissa, ep-julkaisuillaan bändillä oli tapana näyttää vielä kokonaan erilaisia puolia itsestään. Ennemminkin se on spontaanisti ja vapautuneesti sävelletty välityö, joka niputtaa nätisti yhtyeen raskaan ja keveän identiteetin. REILUT parikymmenminuuttinen Of Stone, Wind & Pillor ei ole räiskyvän kokeileva levy. Kumpikin sisältää upeaa musiikkia, mutta bändin esikois-ep:n vangitseva tunnelma on jotain vielä enemmän. Ensimmäiset paluukeikat bändi soitti syyskuussa 2023
UUDEN PELAAJA-KIRJAN RAHOITUSKAMPANJA NYT KÄYNNISSÄ! PELAAJA.FI /KIRJA
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Vieressä Steve Edmondsonin basso muljauttelee ja rupluttaa nautinnollisesti. Ensinnäkin vanhat, orkkisrumpali Matthew Archerin enemmän tai vähemmän puukätisesti paukuttamat Lost-biisit kuulostivat ihanaisen tiukoilta At the Mill -pandemialivellä. Eikä tarvitsekaan, sillä hyväksyvä nyökyttely alkaa ensisoittelulla. Voi hitto, miten Mackintoshin ja Holmesin yhteispeli iskikään sieluun biisin ensikuuntelulla! Valloilleen levinnyt ajatus oli seuraava: tässä ei tehdä yhtään mitään väärin. Kanta uudelleenäänitettyihin levyihin on yleisesti ottaen syytä pitää kriittisenä. Luonnonmukaisuuden ystävä Arellano on löytänyt toimivan tasapainon menneen ja nykyisen väliltä. Äänimaisema keskittyy kaiutinkuuntelussa hyvin ja vaikutelma on rutkasti alkuperäistä iskevämpi. Aaron Aedyn komppikitarointi nyt ei voi mitään muuta ollakaan kuin priimaa. ARVIOT 51. Alkuperäinen on aina alkuperäinen. Aikansa kuva, kuten toistuvasti kuulee todettavan. Harvassa ovat ne albumit, jotka ovat kostuneet uusiokäsittelystä mitään positiivista, niiden kuulijoista nyt puhumattakaan. joulukuuta. Yhdessäkään kappaleessa ei epäonnistuta, vaikka esimerkiksi rakastamani Christendomin kasarihenkinen virvelisoundi tuntui ”tehostettuna” alkuun liiankin härskiltä. Jo se riittää hyllypaikkaan. Icon 30:n kuunteleminen tuntuu pyöritys pyöritykseltä luonnollisemmalta, ja saattaa hyvin olla, ettei levy jää pelkäksi kuriositeetiksi. Ikoniksi ikonin kylkeen Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa PARADISE LOST Icon 30 OMAKUSTANNE Nick Holmes keskittyy Jaime Gomez Arellanon studiolla Portugalissa. Kukapa moisen päälle nyt voisi sylkeä. Se sai tavallaan janoamaan lisää. Ja sitten on vielä se seikka, että yksi uusioinnin pontimista oli saattaa Music for Nationsin alkujaan julkaiseman Iconin oikeudet jollain tapaa yhtyeen haltuun. Soittopuoli on sitä mitä pitää, kokeneiden repojen hommaa. Kyseinen teos ei vie mitään pois alkuperäiseltä vaan istuu vaivatta sen viereen levyhyllyyn. Suoritus on mahtitasoa. Eniten uudelleenrakentamisesta hyötyy True Belief, ehkäpä siksi, että se on korvissani alkuperäisen Iconin kulunein kipale. Ymmärrän silti senkin, jos joku olisi kaivannut tuhdimpaa esillepanoa. Joka tapauksessa se muistuttaa pistämättömästi, kuinka komeita kappaleita kanta-Icon sisälsi ja miten hieno bändi Paradise Lost onkaan. Toisekseen Icon 30:n taustalla on Jaime Gomez Arellano. Olisi ollut mahtavaa kuulla bändissä 2016–2022 vaikuttaneen Waltteri Väyrysen paukuttavan nämäkin raidat, mutta hyvin seuraajansa Guido Montanarinikin kapuloi. Paradise Lostin legendaarisen Iconin suhteen ajatuksia höllentää ainakin kolme asiaa. Soundimaailmaa enemmän mielenkiinto kohdistuu siihen, miten hyvin Nick Holmes laulaa – ja vieläpä samaan tyyliin kuin 30 vuotta aiemmin. Gregor Mackintosh toistaa ihanat liidikitarakuvionsa varsin uskollisesti alkuperäisiä uomia mukaillen, ja hyvä niin, onhan miehen originaali Icon-työ unohtumatonta. Hän kuulostaa tasan tarkkaan kokeneemmalta, varmemmalta ja ammattimaisemmalta versiolta nuoresta itsestään. Matti Riekki Icon 30 julkaistaan 1. Tämä ei tarkoita, että tuotannossa olisi menty mitenkään modernius saati ahtaminen edellä. Kolmenkymmenen vuoden takaa on vaihtunut vain rumpali. Viimeksi hienolla Hexvessel-uutuudella teräviä kannuksiaan esitellyt kolumbialainen teki loistotyötä miksatessaan Mayhemin Grand Declaration of Warin uuden version
Mape Ollila si uutta kappaletta, ja ne ovat tämän setin pääasia. Niillä ei ole suurta kuunteluarvoa kertapyöräytyksen jälkeen. Joni Juutilainen Van Halenin ja sen sellaisten tyyliin. Kokonaiskuva on Mephorashin viidestä levystä seesteisin, mutta helposti myös paras ja tasapainoisin. Bändiä pyöritetään viiden muusikon sekä vierailijoiden voimin, ja kokoonpanon panoksen huomaa. MEPHORASH Krysti-Ah SHADOW Jos kadun elämässäni jotain, niin antamaani keskitason arvosanaa Mephorashin edeltävälle Shem Ha Mephorash -levylle (2019). Lähes ylitsevuotava luovuus tuntuu saavuttaneen pisteen, jossa on aiheellista puhua vain ja ainoastaan huippuonnistumisesta. Kitara jää soolospotteja lukuun ottamatta komppausrooliin ja kappaleita kannattelevat synat, muhkusoundiset rummut, skittaa sulavasti tuplaileva basso ja samettisesti korvaa myötäilevät laulumelodiat. Silent Tiger vain on kaikessa piirun verran vaatimattomampi ja tavanomaisempi. Dennis Wardin tuottama kitaravetoisempi debyytti (2020) on mainitunlaista voinut edustaakin, mutta toinen levy, jolla ryhmää jeesaa pari ruotsalaisen Degreedin kaveria sekä Royal Hunt -basisti Andreas Passmark, kuulostaa Brother Firetribelta. Degreed-rumpali Mats Ericssonin tuotanto on tämän päivän melodisen rockin perushyvää standardia, mutta emotionaalisesti Silent Tigerista ei irtoa mitään. Alaotsikko Ten Years of Black Leather, Black Magic & White Hot Fucking Steel kertoo kaiken olennaisen. Pääosin hitaasti kulkevia kappaleita tuetaan runsailla kuorolauluilla ja hetkittäin jopa kauniiksi luonnehdittavilla kohdilla, jotka ovat black metaliksi laskettavassa musiikissa verrattain harvinaisia. Mikään ei sen enempää ärsytä kuin sykähdytäkään, ja se jos mikä on umpiturhan levyn merkki. Demoihin perehtymättömälle kuulijalle mukana on käytännössä kuuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Elli Muurikainen SILENT TIGER Twist of Fate PRIDE & JOY Kun hondurasilaiset kitaristi Jean Funes ja rumpali Joel Mejia aloittivat Silent Tigerin vuonna 2018 jenkkisolisti David Caglen kanssa, aikomus oli tehdä melodista hard rockia Def Leppardin, Bon Jovin, BEWITCHER Deep Cuts & Shallow Graves CENTURY MEDIA Bläkkistä, speed metalia ja rock’n’rollia yhteen juottava Bewitcher juhlistaa kymmenvuotista olemassaoloaan kokoelmalevyllä. Reilun tunnin paketti on perinteisen kokiksen sijaan kooste harvinaisesta materiaalista. Kiekko on nostanut tasoaan huimasti jatkokuunteluissa, ja uusi levy lunastaa kaikki odotukset korkojen kera. Aloitusbiisit Manifesting Darkness ja Our Lady of Speed ovat täysin tuoreita äänityksiä ja vähintään niin laadukasta kamaa kuin yhtyeeltä saattaa odottaa. Albumi ei ehkä miellytä suurta yleisöä, mutta palkitsee takuulla jalokiven lailla hohtavaan sydämeensä ennakkoluulottomasti sukeltavan kuulijan. Ruotsalaisten luoma mystinen äänimaailma on kuin sekoitus Celtic Frostia, Elendiä, Ofermodia ja Therionia. Sormet ristiin, että kova taso jatkuu toivottavasti lähitulevaisuudessa häämöttävällä neljännellä albumilla. Krysti-Ah tuo mustaan metalliin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miellyttävyyteen ylletään, mutta myös jumiudutaan. Kappale on loistava jo itsessään, mutta Bewitcherin versio tulittaa alkuperäistäkin kovemmin! Mielettömän kova veto muuten niin väsyneiden nykycoverien maailmassa. Uusien biisien ohella kiinnostavimpaan osastoon lukeutuu Mötley Crüe -laina Bastard. Kuudestatoista biisistä kymmenen on varhaisia versioita kahden ensimmäisen levyn kappaleista. Jopa Caglen laulusoundissa on samaa sävyä kuin tennishevikurkojen Pekka Heinolla
Yhtye onnistuu tekemään todella kovaa jälkeä perusboogien parissa, mutta parhaisiin tuloksiin se yltää etukenoisesti jytäävällä Mountain Thronella, riemukkaasti kiipparoidulla Maxinella ja One for Sorrow’n raskassoutuisella doom rockilla. Vaikutteita on napattu ortodoksisemmasta ruotsalaisesta lusiferianismista, Watainista, Funeral Mististä ja mitä näitä onkaan. Albumin kanteen voisi liimata varauksetta ”For acquired taste only” -tarran, sillä musiikki tulee tuskin miellyttämään satunnaisesti vastaantulevaa kuulijaa. Miehen emotionaalisesti vilpittömän kuuloisessa ja komean raspisessa laulusoundissa on se jokin, x-faktori, joka aiheuttaa toistuvaa ja pitkäkestoista kuuntelua. Ronnie James Dion tekemä ja erityisesti laulama musiikki elää kuitenkin ikuisesti. Älyllisen ja kunnianhimoisen, kaiketi moniosaisen ja ensinäytöstään päätellen onnistuneen Mayfire Chronicles -konseptin on luonut ihailtavalla antaumuksella teksteihin heittäytyvä säveltäjä-videotuottaja Marius Andre Jacobsen. Suomalaisvinkkelistä mielenkiintoisin on antikosminen black metal -ryhmä Outlaw, jossa soittaa myös Arctorasta tuttu Tommi Tuhkala. Komeasti kitaroitu ja mukavasti elävöitetty paketti on esimerkillisen napakan mittainen mutta kiireetön paketti. Myös viimeinen Dio-levy Master of the Moon (2004) on turhan tasapaksu, vaikkakin joutsenlauluna kelvollinen. Kahdentoista kappaleen joukkoon mahtuu paloja koko uran mitalta, vaikka Rabid Death’s Curse -esikoinen (2000) ja Sworn to the Dark (2007) on sivutettu tyystin. Levy on jopa masteroitu Necromorbusilla, ortodoksi-bm:n syntypaikassa Debyyttilevyllä esiintyy kourallinen vierailevia soittajia Brasiliasta ja Puolasta. Esiintymisten energia kun tuppaa välittymään taltioinneilta ainoastaan puolella teholla. Mayfire hyväilee korvaa vahvoilla tunnetiloilla sekä ei niinkään tarttuvilla kuin koukuttavilla melodioilla. Watainin uudemman materiaalin faneille on sen sijaan tarjolla yllin kyllin kuunneltavaa, ja osa kappaleista toimiikin mallikkaasti. Kimmo K. Se on albumi, josta ei saa kunnon otetta liki 30 vuoden jälkeenkään. Joni Juutilainen GREEN LUNG This Heathen Land NUCLEAR BLAST Kotoisen Svartin leiristä isompaan talliin päätynyt brittikopla panee kolmannella levyllään kovat piippuun. Aiemmin syksyllä julkaistu The Studio Albums 1996–2004 -boksi tarjoilee uusiot neljästä viimeisestä Dio-pitkäsoitosta. Cloudscapes & Silhouettes on mukaansatempaavaa musiikkiteatteria, sivilisaation romahduksen jälkeiseen aikaan sijoittuva scifidystopia. Kitaristi Vinícius Biz on muuten soittanut Outlaw’n demolla vuonna 2016. Siinä ei ole varsinaisesti mitään ARVIOT 53. Kyseessä on hyvin tyypillinen livejulkaisu, joka ei paljasta mitään yllättävää. Vaikka hän on erinomainen säveltäjä, Outlaw’sta ja Nahasheolista paistavat vaikutteet läpi vähän turhan selvästi. Kirsikkana kakun päällä on Magica (2000), jonka raskaantumma jylhyys ässäbiiseineen on parasta myöhempien aikojen Ronnieta. Myös linja pysyy, vaikka etenkin levyn alkupuolisko on tyyliltään mukavan vaihtelevaa. Yhtye tunnetaan hurjana keikkabändinä, mutta livealbumien suurehkoa määrää on silti hankala ymmärtää. New Nights of Euphoria on parempi levy kuin kertakuulemalta uskoisi. Okkultistista juhannustaikarockia Black Sabbathin hengessä voi nähtävästi tehdä jykevän perinnetietoisesti ja silti freesisti, omaehtoisesti ja kuitenkin tarttuvasti. Joni Juutilainen AMALEKIM Avodah Zarah AVANTGARDE Italialais-puolalaista black metalia, johon on ammennettu isolla kauhalla niin Vanhasta testamentista kuin mystiikasta ja okkultismistakin. Norjalaisten kolmannen kokopitkän huippuhetket eivät kuitenkaan ole aivan niin maagisia kuin olisi mahdollista. Kauniin dynaamisesti valoista varjoihin polveileva, rytmisesti rikas mutta rakenteellisesti miellyttävän selkeä musa luovii elastisesti jossakin Evergreyn raa’an tunteen ja Sleep Tokenin postrockmaisten äänivallien välimaastossa. Jos Outlaw soittaa Dissectionin tyylistä melodisen pimeää tunnelmointia, Nahasheolissa vedetään hieman raaemmin. Välistä tuntuu kuin viisikko puskisi musiikkiaan pihalle ilman varsinaista suuntaa tai sen kummempia koordinaatteja, mikä on tältä kokoonpanolta toki odotettavaakin. Ehkä Souzan pitäisi panna munansa yhteen koriin. Boksin cd-versio on käytännössä rajattu pelkkiin studioalbumeihin. Levy on alusta loppuun kerrassaan hienoa kuultavaa. Niin kovat, että yli puolivälin ollaan ihan täysien pointsien vauhdissa. Cloudscapes & Silhouettes on mainio pelinavaus, mutta mikä vielä parempaa, Mayfire ei tyydy luultavasti jatkossakaan ”pelkästään” musiikin julkaisemiseen. Amalekim lusikoi aivan samasta sopasta kuin muutkin ortodoksiblack metal -bändit Funeral Mist keihäänkärkenään. Killing the Dragon (2002) tarjoilee viimeiset Dio-hitit, nimibiisin ja Pushin, jotka tulee mainita samassa yhteydessä Holy Diverin, Rainbow in the Darkin ja We Rockin kanssa. Mutta on tämä aivan törkeän hieno levy. Watain todistakoon voimansa jatkossakin studiolevyillään. Mape Ollila STRANGE NEW DAWN New Nights of Euphoria SVART Lähinnä Green Carnationista ja In the Woodsista tuttujen miesten Strange New Dawn on nimensä veroinen tapaus. Jatkokin on hyvä, mutta aivan klassikkotasolle loppupää ei nouse. Kun eteen lyödään uljas avausraita The Forest Church ja perään huiluhöysteinen akustinen laulelma Song of the Stones, moista biisuoraa saa etsiä. Bändin kakkoslevyn biisit ovat yltiömelodisia, rivakoita ja sumuisia. New Nights of Euphorialla metalli ja progressiivinen rock kohtaavat jossain Arcturusin ja Pink Floydin taitekohdassa. N. NAHASHEOL Serpens Abyssi WOLVES OF HADES / ARGENTO Hollannissa asuva brassijätkä Daniel Souza on tuttu mies muutamastakin bändistä. Jaakko Silvast MAYFIRE Cloudscapes & Silhouettes ROCK OF ANGELS Modernia elokuvallista melodis-progressiivista metallia esittävän norjalaistulokkaan vuosia sorvattu esikoisalbumi ei ole ihan tavallinen hevilevy. Koskinen DIO The Studio Albums 1996–2004 BMG Yksi heavy metalin suurimmista äänistä vaikeni lopullisesti toukokuussa 2010. Angry Machines (1996) edustaa kaikessa raskaudessaankin Dion levyistä ehkä kokeellisinta laitaa. Tukholmassa vuosi takaperin rykäistyn keikan taltiointi on jäljeltään odotetusti priimaa, musiikkityyli huomioiden hyvin toteutettua ja juuri oikealla tavalla tanakalta kuulostavaa tavaraa. Uusi live on tehty juhlistamaan Watainin 25-vuotista uraa. Niko Ikonen WATAIN Die in Fire – Live in Hell NUCLEAR BLAST Die in Fire – Live in Hell on laskujeni mukaan Watainin seitsemäs livejulkaisu. Toteutus on paikoin kömpelöä, mutta värikkäiden kerrosten alta paljastuu pikkuhiljaa outoa vetovoimaa, joka toteutuu esimerkiksi Fortune Bringerin kaltaisissa ääritarttuvissa kappaleissa. Musiikkiaan poikkeuksellisella kaavalla työstävä yhtye on erikoisuudessaan pitkälti mainittujen bändien jäljillä, mutta myös paljon muuta. Ei Serpens Abyssi huono ole, mutta se voisi olla paljon parempi. Vinyyliversio sisältää kaiken muun sälän lisäksi yhden ekstrasinkun – Electrakappale tosin julkaistiin ensimmäisen kerran jo hiukan ennen mestarin kuolemaa. Hetkinen… eikö joku muukin ole tehnyt vastaavaa. Shyamasundara on tehnyt sanoitukset, ja Souza on hoitanut sävellyspuolen ja miksauksen ihan itsekseen. Levyyn tulee tuskin tartuttua jatkossa, semminkään, kun kyseessä ei ole kuvallinen versio. Syitä tähän voi vain arvailla. Jotain omaperäisempää ja muistettavampaa voisi syntyä yhdistämällä bändit
Vähän akustista skittaa mukaan, kähinää tänne, rääkynää tuonne ja ottamaan huput naamalla mystisiä kuvia. Death metalia ei ole paikoin kuin laulussa. C O LI N M E D LE Y väärää, vaan kun niin moni bändi tekee samaa musaa niin paljon paremmalla otteella. Kolmosbiisi Will of Whispers on kuin koko levy muutamassa minuutissa. Levyn päättävä lähes 12-minuuttinen The Enduring Spirit of Calamity herkuttelee ilmavan kauniilla instrumentaalitunnelmoinnilla, kunnes aivan viime hetkillä kuvaan astelevat ördä ja särö. Siinä on Blood Incantationin avaruusmatkailua, Demilichin monisormista luikertelua ja Voivodin scifikuviointia. TOMB MOLD The Enduring Spirit 20 BUCK SPIN Toronton kuoloveikot ovat luoneet nahkansa. Eipä tätä voi hyvällä omallatunnolla black metaliksi edes kutsua. Teknistä osaamista ei ole ennenkään piiloteltu, mutta bändin neljännellä pitkäsoitolla otetaan kunnon loikka ja sukelletaan syvälle progressiivisten sävyjen mereen. Tusinassa on noin kolmetoista samanlaista bändiä, eikä Amalekimin pseudoesoteerinen ote tee minkäänlaista vaikutusta. Jaetaan vielä biisit psalmeihin, niin päästään ytimeen. Pääjätkä Azghâlilla on muitakin bändejä, jotka soittavat lähinnä teknistä death metalia ja goottikamaa, ja sen kuulee. Amalekim on korona-ajan projekti, joka on jostain syystä päässyt julkaisemaan jo toisen levyn. The Enduring Spirit jakaa mielipiteitä. Mörinän yksitoikkoisuus korostuu, kun instrumenttiosasto maalailee taustalla kevyitä ja kirkkaita maisemia. Niko Ikonen DEAD TALKS Veneration of the Dead APOSTASY Corpse Molester Cult -ukoista koostuva Dead Talks soittaa keskitempoisen rujoa, mutta myös hivenen melodista death metalia. Tarjolle pannaan herkkää ja kepeää Anathema-tyyliin leijuvaa kuljettelua, kimuranttia kuviota, rehellistä kitarasooloa, pehmeästi juttelevia bassolinjoja ja tasapaksua örinää. Haiskahtaa hieman Whatsapp/ Dropbox-hommalta, sillä bändi on perustettukin vuonna 2020. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Tomb Moldin uutuus vaikutti alkuun turhan hajanaiselta ja päämäärättömältä, mutta kuuntelujen myötä irto-osaset asettuivat nätisti paikoilleen, osaksi kaunista kokonaisuutta
Bändi on imenyt päasialliset vaikutteensa varhaisesta brittihevistä, eikä peruslinja ole muuttunut. Tower Hillin esikoisalbumin fuusiokeittiössä yhdistetään euroja jenkkityylistä speed metalia parhaiden Running Wildja Riotperinteiden mukaan. Sittemmin levyjä on tipahdellut vuoden välein, ja siihen nähden laatu on pysynyt ilahduttavan korkealla. Spine käsittelee äitiyttä sekä yleistä suhdetta ihmiskuntaan ja ihmisyyteen, eli albumi vaikuttaa tekijälleen tärkeältä. Kitaroiden melodiset kuviot kiemurtelevat kiehtovan itämaiseen sävyyn tuoden kappaleisiin eksoottisen lisämausteen. Tunnelma on sopivan multainen ja haudantakainen. Levy niputtaa oivalla tavalla yhteen naisen musiikin kaikki puolet, ja kappaleet kulkevat melankolisesta popista blastbeat-paukutukseen. Ei haittaisi yhtään, vaikka näitä levyjä tulisi vielä lisää. Etenkin, kun mies on tehnyt kappaleet pääosin itse, ilman joukkoa ulkopuolisia biisinikkareita. Mape Ollila RONNIE ATKINS Trinity FRONTIERS Pitkän uran Pretty Maidsin keulilla tehnyt raspikurkku Ronnie Atkins debytoi sooloartistina vuonna 2021. Menevyydestä huolimatta edes biisien nimien silmäily ei soita mitään kelloja useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen. Mikä hektisyydessä hävitään, se monipuolisuudessa voitetaan. Ei kaikkea tarvitse muistaakaan. Psykedeelinen vivahde pehmentää efektiä juuri sopivasti. Thrashistä groovensa ja doomista painavuutensa lainaavat riffit tuottavat iloa yhä uudestaan, kuin kalmantuoksuinen ikiliikkuja. Satan’s Fall ei ole muuttanut kurssiaan mutta on löytänyt kiertoteitä. Kuuntelu sujuu lähinnä tuttujen melodiakulkujen alkuperäisiä sävellyksiä pähkäillen. Ja sanotaan nyt taas kerran, että kuuttakymppiä lähestyvä Atkins laulaa yhä todella hyvin. Suunta on joka tapauksessa erittäin hyvä. Tällä kertaa mukaan on kuitenkin hiipinyt vaikutteita neoklassisesta metallista, mikä tuo levylle mukavan progressiivisia sävyjä. Kiljoonaan kertaan kuulluista rakennusaineista ja kaikkinaisesta epäomaperäisyydestä huolimatta tässä soi ryhmä, jossa on intoa kuin vissypullossa ja nuoren bändin nälkä. Ei varmaan. Täysosumia on vain pari, mutta kokonaisuus on genrensä keskivertoa tasokkaampaa kamaa. Joni Juutilainen TOWER HILL Deathstalker NO REMORSE Sotatarinoita ja kaljanlanttauslauluja, kahden kitaran uniksia, tuplabasarilaukkaa ja semifalski pistävä-ääninen solisti, joka kailottaa kuin Ape De Martini kasarin alkupuoliskon Ozissa. Se kumma piirre Atkinsin musiikissa kuitenkin on, ettei se painu mieleen kirveelläkään. Ensimmäiset kaksi albumia sisälsivät oikein toimivaa melodista hard rockia, eikä kaavaa ole muutettu liiaksi kolmannellakaan. Toinen levy Destination Destruction jatkaa suurin piirtein samoilla aseilla. Siinä missä hitusen karkeampi ja toisaalta energisempi ensilevy sisälsi intensiivisempää riffikimaraa, Destination Destructionilta löytää hieman hienostuneemmin jäsenneltyjä sävellyksiä. Spinessa on paljon ideaa, mutta ei lopulta paljonkaan annettavaa. Musiikilliset aitouspisteet ovat tiukassa, ja genrepuristien hampaat narisevat jo pelkästään Myrkurin takaa löytyvän Amalie Bruunin nimen tullessa esiin. Kertosäkeet ovat duurivoittoisia ja biiseissä on kohottavaa tunnelmaa, joka nostaa väkisinkin suupieltä. Se ei kuitenkaan tee kappaleista millään tapaa erityisiä tai mielenkiintoisia. Onko se hyvä asia. Karua ja karkeaa voimaa löytyy, mutta myös selkeyttä. Myrkur on parhaimmillaan synkänpuhuvan ja vähäeleisen popin parissa, joten on paras toivoa, että 38-vuotias Bruun löytää vielä jonain päivänä musiikillisen kultakaivoksensa. Nyt painetaan vain vähän hevimmällä otteella. Tyylillinen rakennelma ei ole helppo pitää kasassa, mutta Bruun selviää tehtävästä ehjin nahoin. Onko se huono asia. Muuten naurattaisi, mutta ilmassa leijuu vaaran tuntu. Spine on jo Myrkurin viides kokopitkä. Mikko Malm MYRKUR Spine RELAPSE Myrkurin vihaaminen on naurettavan helppoa, onhan asialla entinen poppari ja malli, joka siirtyi black metalin kautta skandinaaviseen folkiin. Mikko Malm M?NBRYNE Interregnum: O próbie wiary i jarzmie zw?tpienia MALIGNANT VOICES Toimivaksi todetun Blaze of Perditionin jäsenten ympärille kasattu M?nbryne jatkaa kahden vuoden takaisen Heilsweg: O udr?ce cia?a i tu?aczce duszyn -debyytin ARVIOT. Lohjalaisyhtyeen Bolt Throwerja Asphyx-mallinen lanaus ei ole kenties sieltä brutaaleimmasta päästä, mutta riffikuvasto on miellyttävää. Deathstalkerin melodinen biisikymmenikkö ei hiero turhia vaan käy muitta mutkitta kiinni kraiveliin ja ravistaa. 3 Inches of Bloodin uho kohtaa varhaisen Enforcerin vauhtisokean, millä hyvänsä hetkellä nokalleen kaatuvan kohkaamisen. Riffit eivät huimaa päätä monimutkaisuudellaan mutta junttaavat asiansa kuulijan tajuntaan kunnioitusta herättävällä tavalla. Ei välttämättä. Amorphisin laulajana mainetta niittänyt Tomi Joutsen tyytyy uudessa bändissä kitaristin osaan, mutta huoli ja hämmennys ovat tiessään, kun Antti Åström (ex-Wasara) avaa multaisen kurkkunsa. Vanhakantaisuudestaan huolimatta Deathstalkerin tuotanto ei kuulosta orgaaniselta, mutta vangitsee silti 2020 perustetun edmontonilaisyhtyeen lähes kaoottisen energian kuin liveveto. Biisit vilisevät pikkukämmejä eikä vain laulajan vaan myös kitaroiden vireiden huojuntaa, mutta Deathstalker on lutusen pöhkö ja kaikessa käppäisyydessään valloittava levy. Elli Muurikainen SATAN’S FALL Destination Destruction STEAMHAMMER Vuonna 2015 perustettu helsinkiläinen heavy/speed metal -ryhmä Satan’s Fall teki suuren vaikutuksen kolmen vuoden takaisella Final Day -debyytillään, joka oli suoraviivaisen vilpitön ylistys 1980-luvun klassiselle heavy metalille
Bändin tyylittely on helposti kuunneltavaa ja omaksuttavaa kaihon, ahdistuksen ja aggression yhteentörmäystä. Umpisuomalaisuuden lisäksi levyn melankolisista tunnelmista löytyy yleisskandinaavisesti jurnuttavaa kuvastoa. Nelikolla on osaamista ja se osoiteARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Erityiskehut lähtevätkin Mika Piipposen tunnerikkaalle tulkinnalle. Sen tunnistaa puolalaiseksi ilman sanojakin, sillä musiikissa on paljon maansa black metal -tarjonnalle tuttuja piirteitä. Finding Pieces sisältää 42 minuuttia kirkasotsaisen naiivia, yltiöpositiivista ja liki loppuun pelatussa genressään hämmästyttävän tuoreen kuuloista ”happy metalia”. Musiikki on juuri niin hyvää, elämänmyönteistä, kannustavan nostattavaa ja voitokasta kuin strereotyyppinen, omaperäisyysasteeltaan nollarajaa hipova power metal voi olla. DEAD SERENITY When Worlds Turn to Gray INVERSE Nuori mutta bändisoittokokemusta jo omaava albumidebytantti on melodisella death metalillaan perusasioiden äärellä. Helsinkiläisten debyytti on mallikas pelinavaus, jolla soinnut löytävät nätisti uomansa vastaanottimiin. Eetu Järvisalo JE R E H Y P P Ö N E N linjaa. Kreikka on ollut jo pitkään äärimetallin kärkimaita, joka on esittelyt pitkätukkaiselle yleisölle vuosikymmenten mittaan Rotting Christin, Necromantian, Varathronin, Nightfallin ja Septicfleshin kaltaisia laatuorkestereita. Yhtye ei kaihda pehmeämpiäkään tunnelmia, jotka palvelevat kappaleita mainiosti. taan mustan metallin kirjoittamattomista säännöistä piittaamatta. Siinä on selviä yhtäläisyyksiä moneen saman sarjan kotimaisen tekijään, kuten Nicumoon, Slow Falliin ja Dead End Finlandiin. Jälki on monilta osin peruskamaa mutta samaan aikaan erikoisella tavalla kiehtovaa ja puoleensavetävää. Esimerkiksi kappaleiden The Wait ja The World that Never Was kaltaisia liikuttavia mollitaajuksia ei saavuteta ilman kunnon tyylitajua – tai laulajaa. On kuin Freedom Call ja Edguy olisivat sovittaneet Yngwie Malmsteenia omalle tyylilleen ja saaneet tältä vielä synistinkin harvinaisen maukkaita sooloja plöräyttelemään. Mape Ollila ON THORNS I LAY On Thorns I Lay SEASON OF MIST On sanottu, että välimerellinen ruokavalio on se terveellisin. Bändin musiikki on suhteellisen suoraviivaista ja viehättävällä tavalla melankolista, mikä luo hyvää vastapainoa yleiselle brutaaliudelle. Solistin tuoreen yhtyeen esikoisalbumi on genressään täydellinen onnistuminen. Interregnum on voimaa uhkuva näyte. Blaze of Perdition ja Mg?a ovat M?nbrynelle hyviä vertailukohtia. M?nbryne kulkee fiilispuoli edellä, ja se kuuluu. Pimenevällä syksyllä on aina osuutensa kauniilla ja painokkaalla alakulolla soivan metallimusiikin toimivuudessa. Hyvin tehty on silti hyvin tehtyä, eikä yhtyeen debyyttiä voi muuksi luonnehtia. Vaikka levy aiheuttaa meikäläisessä nyt lähinnä lempeän hymähdyksen, parisenkymmentä vuotta sitten olisin takuulla päästänyt pikku ilopissit. Tämä ei ole moite, sillä yhtyeen perinteikkään suomalainen metallirymistely väläyttelee vahvaa henkeä ja melodiantajua. On helppo olla samaa mieltä, etenkin jos puhutaan alueen tarjonnasta metallimusiikin suhteen. On siis aika vielä yhden, viimeisen yrityksen. Joni Juutilainen FINAL STRIKE Finding Pieces REAPER Ruotsin erinomaisesta roolipeli-power-bändistä Twilight Forcesta ja monikansallisesta Northtalestä tuttu kultakurkku Christian ”Chrileon” Eriksson palaa voimametallilaitumille vielä kerran Jälkimmäisestä yhtyeestä vuonna 2020 erottuaan laulaja mietti tovin elämänvalintojaan – kukapa muusikko ei joskus niin tekisi –, mutta havaitsi, ettei hän musiikkia ilmankaan pärjää. Tämä ei tarkoita missään nimessä kompuroivaa soittoa tai tunkkaista äänimaailmaa, vaan yhtye kykenee hyödyntämään taitotasonsa oikealla tavalla. Hyvä merkki albumin kestävyyttä ajatellen
Tunteelliset liidit leijuttavat musiikkia eteenpäin Ioldarin raivotessa perinteisten bm-riffien päälle. Melodian merkityksen löydettyään Baroness on palvonut sitä antaumuksella, ja tällä levyllä kuullaan jopa neliäänistä laulua. Ja sekös maittaa, sillä palikat ovat kauttaaltaan järjestyksessä ja tarttuvuuttakin löytyy. Kari Koskinen ORBITER Hollow World ARGONAUTA Useamman vuoden toiminut ja nivaskan pienjulkaisuja tehnyt helsinkiläisnelikko vakuuttaa salakavalasti. Ja hyvin painavatkin! Kahden ensimmäisen kiekon taajuuksia ei tavoiteta, tai edes tavoitella, mutta varhaista uraa määrittänyt hektisyys ja valtoimenaan telineistä irtoava kaahaus on yhä läsnä. Joni Juutilainen SADUS The Shadow Inside NUCLEAR BLAST Sadusin alkuaikoja leimannut hysteerinen kiihdyttely ei ole laiskojen makuun. Osasta biisejä tulee edelleen harmillisesti mieleen Mastodonapinointi, mutta jälki on siitä huolimatta komeaa, paikoitellen jopa vallan upeaa. Tätä taustaa vasten The Shadow Inside on varsin vireä esitys. Musiikkiin mahtuu niin metallia, progemasturbaatiota kuin ihan silkkaa aulajatsiakin. The First Tragedy of Klahera selviää ylipituudestaan suht kunnialla, mutta ei tämä Ayreonin polulleen jättämiä leivänmuruja ainoiksi eväikseen napsiva taideteos kaikkein lyhytpinnaisimmille progefaneille kelpaa. Rennosti leiskuvassa soitossa on edelleen esimerkillistä jämäkkyyttä, ja perin luonnollinen ilmaisu kuulostaa mukavan irtonaiselta. Myöhemmin otsikko muuttui Phlebotomyksi. Sovituksetkaan eivät onneksi ole niitä ennalta-arvattavampia. Basisti Steve DiGiorgio ei ole enää riveissä, mutta rumpali Jon Allen sekä laulusta ja kielisoittimista vastaava Darren Travis jaksavat painaa. Ja sitten on se rumpukone. Toisen levynsä julkaissut Nôidva operoi siis melko neitseellisellä maaperällä, vaikka musiikillinen linjansa ei esittele mitään mullistavaa ja ennenkuulematonta. Vuonna 1985 perustettu bändi käsittää yhä kaksi alkuperäisjäsentä. Ioldar-nimisen hepun sooloprojekti on melko rokkaavaa ja rauhatonta, mutta samalla majesteettista ja melankolista meininkiä. Mistään huipputason julkaisusta ei kuitenkaan ole kyse, joten yhtyeellä on vielä varaa hioa ilmaisuaan. Näiden kahden tyylin välillä yhtye on sittemmin soutanut ja huovannut. Elements of Anger ja Out for Blood -levyille (1997, 2006) ilmestyi hitaampaa jurnutusta ja muuta 1990-luvulla yleistynyttä musiikillista syöpää. Mureasti svengaava ote on helposti lähestyttävä ja musiikki pysyy kivasti liikkeellä. Tämän kuulee soittopuolelta, joka toimii musiikkityylin puitteissa pätevästi, eikä yhtyeen otteissa huomaa horjumista tai epävarmuutta. Alkuaikojen brutaali death metal vaihtui hiljalleen melodiseen goottimetalliin ja tunnelmalliseen, jossain määrin kokeilevaan death metaliin. Kärkenä on kuitenkin Carolin Koss, jonka moniäänisenäkin helkkäävä laulu on mielenkiintoisen lakonista ja laahaavaa, muttei silti millään tavoin rasittavaa. Psykedeelisen stoner doomin asialla ollaan, mutta linja kytkeytyy myös 90-lukulaisen indien – tai vallan grungen – laahaavimpaan ja karvaisimmin pörisevään sektoriin. Mikko Malm BARONESS Stone ABRAXAN HYMNS Aiemmat levynsä värein nimennyt, runnovasta sludge-moukaroinnista soundiaan levy levyltä melodisemmaksi ja dynamiikaltaan monipuolisemmaksi kehitellyt georgialaisyhtye jatkaa tutulla linjalla, jota se myös korjaa. On Thorns I Layn kymmenes levy todistaa yhtyeen olevan voimiensa tunnossa ja on oiva esimerkki siitä, kuinka veteraaniakti voi kuulostaa elinvoimaiselta. Dramaattisesta musisoinnista juonellisen kokonaisuuden nivoo elokuvallinen dialogi ja kertojaääni. Muutaman kuuntelun jälkeen käy ilmiselväksi, että Hollow Worldillä on paljon hienoja elementtejä ja hyviä biisejä, jotka on esitetty komeasti orgaanisella otteella ja sopivalla antaumuksellisella. Sääli, että tällekin levylle on pitänyt ottaa Scorched and Burntin ja Painin kaltaisia tylsempiä junttauksia, mutta hieno paluu joka tapauksessa. Vuonna 1992 perustettu On Thorns I Lay aloitti uransa Paralysis-nimen alla. Jo vuoden 2012 Yellow & Green oli kiehtovassa monimuotoisuudessaan erinomaisen hieno kokonaisuus, ja sama meno on jatkunut. Biisit toimivat oivasti komean kitaravallin ja letkeän sykkeen voimin. Joo, Mysticum tekee teknoblack metalliaan täydellisesti ja Summoningillakin on konerummut (jotka on muuten nakuteltu levyille käsin), mutta konein paukutettu pakanametalli on kuin pellistä tehty jamaikalainen noitarumpu. Viime vuosien aikana orkesteri on palaillut death doom -soundimaailman äärelle, mikä on tehnyt sen albumeista huomattavasti tasalaatuisempia. The First Tragedy of Klahera OMAKUSTANNE Harva asia hirvittää levyarvioitsijaa yhtä paljon kuin miltei puolitoista tuntia progeheviä ja neoprogea steampunk-rockoopperana, joka on tallennettu omin kustantein konseptialbumiksi. ARVIOT 57. Tiku-taku, suhi-suhi-suhi ja taktak-tak-tak. Bändin kunnianpäivät olivat täten mennyttä, monien mielestä lopullisesti. nyt kuitenkin lyö pöytään. Koskinen ALDAARON Majestic Heights, Melancholic Depths PARAGON Pakanallista black metalia Ranskan Alpeilta. Itse sävellykset ovat hieman odotettua ronskimpia ja maanläheisempiä, niin sanottua ”peruskamaa”, mutta miellyttävällä tavalla myös omailmeisiä ja paikoin iskeviäkin. Ei ole nimittäin ensimmäinen tai viimeinen black metal -levy, jonka fiilis menee täydellisesti pilalle ärsyttävän konetakomisen takia. Alun, keskivaiheen ja lopun hienon melodisen herkkisteeman kokoaman albumin anti on moninaista, mutta kolmevarttinen ei mene liian silpuksi. Tuotantokin on kivasti särmikkään luomukasta. Eipä tästä mestariteosta saisi oikeilla rummuillakaan, joten näillä mennään. Taivaankantta tavoitteleva Last Words, kuulaan yrmeästi liihottava Anodyne ja akkariteemasta vihdoin lopussa kokonaiseksi biisiksi kasvava aurinkoisen akustinen Bloom ovat loistavia esityksiä. Ja ne melodiat soivat yhä niin murheellisina, niin ylväinä. Kimmo K. Aldaaron tekee ihan hyvää black metalia, mutta soundit osaavat ärsyttää. Mape Ollila NÔIDVA Lappish Shatanism PURITY THROUGH FIRE Puhtaasti lappilaiseen mystiikkaan pohjaavia black metal -yhtyeitä ei tule mieleen entuudestaan lainkaan. Kimmo K. Omaan tekemiseen uskotaan ja sen annetaan myös kuulua. Utuilua ja junnaamista on sopiva määrä, ja etenkin jälkipuoliskon pari sumuisempaa rallia tuo kokonaisuuteen kivasti sävyä ja dynamiikkaa. Koskinen DREAMWALKERS INC. Toisaalta Majestic Heights, Melancholic Depths on melko unohdettavaa kamaa. Tapahtumarikkaita kappaleita kasvatellaan tuskallisen kärsivällisesti kohti huippuja, jotka saavutetaan joskus, toisinaan taas ei. Ääninäyttelyn päärooleja on kaksi, joista bändiä vetävän kitaristi-laulajan Tom de Witin soundi miellyttää ja naisliidin teennäisyys ärsyttää. Lappish Shatanismiin tutustuminen ilman sanoituksia tuntuu hieman turhauttavalta, sillä suuri osa albumin identiteetistä lienee juuri sanoissa. Aloitusraita First Blood, viime vuonna digisinkkuna julkaistu It’s the Sickness ja Anarchy yltävät aivan ukkojen parhaimpiin saavutuksiin. Soittotaito on selviö, ja erityisesti basistin osaaminen ilahduttaa. Räjähtäen täysille kierroksille ampaissut thrash-bändi piiskasi itseään juuri sopivasti kontrollin tuolle puolen. Tätä hollantilainen Dreamwalkers Inc. Nôidvan takaa löytyy porukkaa muun muassa Sacrificium Carmenista, joten bändin musikantit eivät ole aloittelijoita. Pohjoista mystiikkaa, samanismia ja melodisehkoa mustaa metallia yhdistelevä albumi näyttää parhaat puolensa loppua kohden. Kinemaattinen magnum opus jää kertakäyttöiseksi, kun juoni on parilla kuuntelulla tuttu eikä musiikkikaan saa isoamaan enempää
Samaa huttua on keitetty viimeiset 30 vuotta niin paljon, että Aeon Windsin kohtalona on klassikkobändien seuraaminen, mutta kaikki ei ole siinä. Uuden bändin musa on sekoitus Necromantiaa, vanhaa heviä sekä kauhuja klassisen musiikin elementtejä. Biiseistä seitsemän on julkaistu sinkkuina ja niistä kuuluu siirtymä Resistin scififantasiasta kohti oman maailmamme inhorealismia. Etenkin grindcore-henkinen The Tower on raju veto. Night Sky Illuminations ei jää onneksi pelkäksi tykitykseksi, vaan trio hakee hitaampien osien avulla hyvää dynamiikkaa, jota paikoin saavuttaakin. Aeon Winds välittää juuri sellaista musiikkia kuin kuvitella voi: nopeatempoista black metalia, jonka tunnelmaa koristellaan mahtipontisin koskettimin. Kitarat möyrivät syvältä ja paksusti. Black hanskaa kunnialla kaiken muun paitsi laulamisen. Kun Baron Blood kuoli vuonna 2019, Necromantia laskettiin haudan lepoon ja The Magus syntyi. Elli Muurikainen JORD Tundra HAMMERHEART Ruotsalainen blackgaze-akti yhdistää huurteiset riffit ja talviset tunLevyn päättävä Dawn-laina The Knell and the World kiteyttää oikeastaan kaikki ongelmat: alkuperäisbiisiä kuunnellessa huomaa, miten Aaldronia vaivaavat munaton tuotanto, soundien ohuus ja sen kuuluisan mustan liekin puuttuminen. Nihilism Is Realism on lyhyt ja ytimekäs levy, joka tekee vaikutuksen raa’alla yleissoinnillaan. Biisit ovat raikkaita, ilmavia ja monipuolisia, mikä johtunee siitä, että nykysukupolven bändit eivät sävellä genrepallo kahleena nilkassaan vaan tekevät ennakkoluulottomasti niin kuin hyvältä tuntuu. Stratosfäärissä leijuu Sharon den Adelin eteerinen, aavistuksen hätääntyneeltä kuulostava ja nyttemmin oopperamaneerit tyystin hylännyt keijulaulu. Slovakkien tähtiintuijottelu toimii mukavasti, mutta tämän päivän bändeistä esimerkiksi kotoinen Vargrav tekee homman paremmin. Vastaavaa musiikkia olisi helppo turautella pelkässä nostalgiamielessä, mutta Aeon Winds vaikuttaa uskovan kylmänkirpeän tunnelmointinsa tehoon ja ajankohtaisuuteen. Riffit kumartavat vanhan liiton meiningille, melodiat luovat hienoja tunnelmia ja toiminta on ajoittain lähes loistavaa. Joni Juutilainen HIGH SPIRITS Safe on the Other Side HIGH ROLLER Perinteisellä rockilla terästettyä heviä esittävä High Spirits on yhden chicagolaisen monitoimimiehen bändi. Jos vaikkapa drum’n’bass, djent ja post-metal-vyörytys – tai kauhukaiuttelu, örppä ja power metal -tuku – toimivat samassa biisissä, ne sovitetaan siihen. Tyhjänpäiväisyyttään kumisseen Resistin (2019) lailla Bleed Out on liian virheetön kokoelma särmättömiä ja harmittomia, elegantteja ja kauniin melodisia kappaleita, joita hallitsee valtava tilan tuntu ja kallis, massiivinen äänimaailma. Kokemusta tuntuu löytyvän kuitenkin sen verran, että kolmas levynsä on vakavasti otettava tapaus. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, Weightless Worldissä A7X kohtaa Arionin, joka kohtaa Sleep Tokenin. Musiikillisesti uutuus ei tuo bändin pirtaan mitään uutta, mutta jos sanoilla voi vaikuttaa, Bleed Out voi olla bändin tärkein albumi. Abysmal Ritesin säveltaide on joka tapauksessa tarpeeksi omaperäistä ja kiehtovaa, jotta allekirjoittaneen kaltainen keskivertohevitoimittaja jaksaa siitä riehaantua. Suurimmat vahvuudet ovat selkeästi nopeissa ja suoraviivaisissa biiseissä kuten Anything You Need. High Spiritsin viides levy on huomattavasti yhtenäisempi ja tasokkaampi kokonaisuus muutaman vuoden takaiseen edeltäjäänsä verraten, mutta hurrata ei uskalla vieläkään. Magusin tavaramerkki on käppäinen englannin ääntäminen, josta tulevat mieleen aussikoomikko Santo Cilauron sketsihahmon Zladin musavideot. Soitannollisesti ja varsinkin kitaraosastolla homma on pitkälti kunnossa. Valtteri Viinikan ja Juuso Oinosen kitarointi on joko pitkälle mietittyä tai silkalla ilmiömäisellä säkällä nappiin osunutta tiimityötä, sillä vastaavaa ei kuule ihan joka toinenkaan päivä. Jos mikin varressa olisi joku muu, koko albumi olisi huomattavasti parempi. Ainakin Godfleshiä, Melvinsiä ja Corrosion of Conformitya on kuunneltu. Bändillä on oma sointi, eikä vain vahvasti eläytyvän ja omintakeisen lepattavalla vibralla laulavan Perttu Korhosen soundin takia. Chris Black tekee kaiken itse miksausta ja masterointia lukuun ottamatta, ja ihan hyvin tekeekin – ainakin pääosin. On vähän siinä ja siinä, täyttääkö nelikielinen jopa kitaroiden tyhjäksi jättämää tilaa. Kaverin soundi on jo lähtökohtaisesti persoonallista ja mielipiteet jakavaa sorttia, mutta varsinainen ongelma on siinä, että tyypin veto kuulostaa todella ponnettomalta. Nyt lyrat ja ääntäminen kuntoon, niin ovet maailmalle aukeavat! Mape Ollila ABYSMAL RITES Nihilism Is Realism OMAKUSTANNE Tamperelainen Abysmal Rites esittelee debyytillään rumpu-ja bassovoittoista sludge-röhinää. En ole ikinä mieltänyt bändiä poliittiseksi, mutta nyt Within Temptation ottaa kantaa niin nuorukaisia liukuhihnalla lihamyllyyn lähettävään sotapropagandaan kuin viime vuosina liian yleisesti takapakkia ottaneisiin naisten oikeuksiinkin. No, ainakin riffit ovat miellyttävän notkeita ja erottuvat positiivisesti edukseen. noon täydellisesti. Caedes Cruentan ja Yoth Irian Maelstrom mättää rumpuja, ja Soulskinnerin ja Thou Art Lordin El on skitassa. Mikko Malm THE MAGUS ????????????. Biiseistä löytyy mukavia yllätyselementtejä, jotka loksauttavat suun auki. Petraus näkyy etenkin sanoituksissa, vaikka kliseitä ja ontuvia loppusointuja löytyy yhä. Huipulle pääsyyn tarvitaan kuitenkin vielä vähän lisää. Tsekatkaapa Youtubesta. Vaikka taiteen kivijalka on laveasti ilmaistuna modernissa metallissa, se on vain viitekehys. En paheksu ratkaisua, mutta olisin toivonut hieman ronskimpaa ja raisumpaa äänimaisemaa. Magus soittaa bassoa, synistelee ja laulaa. Niko Ikonen WEIGHTLESS WORLD Sleepwalker INVERSE Jyväskylän Weightless Worldin energisessä modernissa metallissa menee paljon oikein. Levyn päättävällä bluesvedolla laulaa King Dude, joka sopii kappaleen kämäiseen meARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Mies on ollut mukana lähes jokaisessa tärkeässä kreikkalaisessa black metal -bändissä aina Necromantiasta, Thou Art Lordista ja Varathronista Rotting Christiin. Siitä peliin tulee mainittu viha, ja se tuo joillekin levyn painokkaimmista biiseistä merkityksen. Levyn musa on parhaimmillaan todella korkealentoista ja innostavaa kamaa, huonoimmillaan sekavaa sotkua. Bändi ei kuitenkaan onnistu kanavoimaan kaikkea potentiaaliaaan räjähtäväksi voimaksi, saati täydellä höyryllä kihiseväksi mustaksi sapeksi. Mape Ollila AEON WINDS Night Sky Illuminations AVANGARDE Slovakialaista Aeon Windsiä kaupitellaan sinfonisen black metalin veteraanibändinä, mikä on hieman yliampuvaa yhtyeen ”vasta” 16-vuotinen ura huomioiden. THE CIRCLE MUSIC Diabolos Risingissa Impukoiden Mika Luttisen kanssa elektronista säksätystä tehnyt Magus Wampyr Daoloth on keitetty monissa uhriverisotkuissa. On nimittäin turhanpäiväinen biisi! Niko Ikonen WITHIN TEMPTATION Bleed Out FORCE Sinfonisen popmetallin ykköstykin kahdeksas studioalbumi noudattaa bändin salonkikelpoista menestysreseptiä, mutta nyt kauniissa kuoressa on vihasta tehty särö. Abysmal Rites luottaa musiikissaan simppeleihin aineksiin eli toisin sanoen tylyn minimalistisiin riffeihin ja hypnoottiseen tunnelmaan. Mukana on myös hurja määrä vierailijoita. Magus spiikkailee antaumuksella myös tällä levyllä. Touhussa on kuitenkin juonta ja pointtia, joten Aeon Windsin nimi kannattaa pitää mielessä. Basisti Tino Kantoluodon nastat synaefektit lisäävät sekametelisoppaan oivaltavuutta
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi TILAA EPISODI episodi.fi/tilaa @episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti
Mullenin jättimäisiin saapikkaisiin on sujahtanut Disgorge-rumpali – kyllä, rumpali – Ricky Myers, joka toimittaa örinäasiansa vailla moitteen sijaa. Musiikillisesti Hymns from the Apocryphalla on paljon tuttuja Suffocation-elementtejä, mutta varsinaista vanhan liiton brutaalis-teknistä myllytystä se ei enää sisällä. Mielenkiinto ainakin heräsi. Vaikka sooloissa on miellyttävää melodiaa aivan eri mitassa kuin klassikkoajan levyillä ja riffeistä löytyy sekä kerroksia että värejä, niin onhan tämä silti armotonta takomista. Kappaleet ovat pullollaan mielenkiintoisia liidejä, epäilyttäviä kytkösriffejä ja melodista tiluttelua. Eipä tästä löydä oikein mitään negatiivista. Jos oikein rankasti karsitaan, jäljellä on vain logo ja Terrance Hobbs. hän turhan ilmeisin tehokeinoin. Päälle kun pistetään tämänkertainen Breeding the Spawn -versiointi Ignorant Deprivation, kuolofanin kelpaa taas olla olemassa. Bändi on säveltänyt miellyttävää norsecorea ja kreikkahommia sekoittelevaa black metal -tykitystä, jossa on reipas loraus melankoliaa ja elämäntuskaa. Alkuperäisukkoja bändissä ei ole enää yhtäkään, kun murinamestari Frank Mullen poistui vahvuudesta viitisen vuotta sitten. Kitaristikaksikko Felix Argus ja Tumultus hoitaa laulupuolen erinomaisesti. Tai siis se, mitä siitä on enää jäljellä. Pitää korjata tilanne, kokopitkä on nimittäin sen verran vakuuttavaa kamaa. Jykevä ja kristallinkirkas äänimaisema päästää eri instrumentit esille hienosti. Riffivetoisen ja korkeatempoisen levyn kruunaa monipuolinen lauluarsenaali. Levy on soundimaailmaa myöten tiukasti tässä päivässä. Tundra jää kaikesta potentiaalistaan huolimatta pikkunätiksi näpertelyksi, jota on vaikea moittia, mutta josta on toisaalta vaikea innostuakaan. Ehdottomasti vuojastaa albumin ytimessä sykkivän aidon sydämen. Jään odottelemaan, josko kasvua tapahtuisi. Esimerkiksi Vilddjurets hjärtan pirteä johtomelodia alkaa koetella uskottavuuden rajoja, mutta vain hieman. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Suffocation vuosimallia 2023 on kovien soittoniekkojen kopla. Reiska puolituntisella Dawn of Defiancella on seitsemän raivoisaa mutta samalla mukavan tunnelmallista ja menevää biisiä. Löytyy riipivää kiljumista, käskyttävää örinää ja korkeaa rääkynää. Toki bändi menetti Mullenin myötä osan ainutlaatuisuuttaan. Kahdeksan uutta tappoa sahataan läpi niin että kitaran kaula savuaa. Onneksi seuraava esitys Snofödd heittää kehiin hieman eeppisempää riffittelyä, joka kuulostaa melkein Immortalilta! Harmi kyllä albumin tarjonta on yleisesti ottaen heppoisampaa, ja vaikka sillä on loistokkaat hetkensä, jälkimaku on väkisinkin hieman laimea. Ensikuuntelulla yhtyeen kolmas levy vaikuttaa hieman liian laskelmoidulta hipsteröinniltä, mutta tarkempi tutustuminen palJA SO N C A R LS O N SUFFOCATION Hymns from the Apocrypha NUCLEAR BLAST Vanha kunnon Suffocation. Mikko Malm THLIPSIS Dawn of Defiance FLOGA Tämähän on oikea ilon ja onnen päivä, sillä tässä meillä on aivan uusi kreikkalainen black metal -bändi! Thlipsis on julkaissut ennen debyyttilevyään pelkän eponyymin ep:n (2021), joka on mennyt meikäläiseltä aivan ohi. Yhtyeen Kent-henkinen postblack metal äityy toisinaan silittelemään popsensibiliteettiään vänelmat näppärästi kepeään tarttuvuuteen
Kun sounditkin ovat miellyttävän tymäkät, kokonaisuudessa on väkisin mukaan tempaavaa vastustamattomuutta. Albumin anti koostuu seiskatuumaisista, spliteistä, covereista ja obskuureista livevedoista Olen aina pitänyt doomia ja heavy metalia yleensäkin hyvin katarttisena musiikkina. Bändi tykittelee luupäisesti tanakkaa ja hyväriffistä meininkiä, joka yltyy kovimmillaan lähes speed metaliksi. The Doors -cover Waiting for the Sun kasvattaa otsaan kolmannen silmän. c o m. Jos Tobias Forge tekee saatanahevipoprokkiaan post-ironisesti, Blood Python soittaa ihka aitoa jämäheviä. Noh, ihan sama. Niko Ikonen Amorphis-kitAristi tomi koivusAAren Bjørkøn deByyttilevy ilmestyy joulukuun AlussA Huippukokoonpanon albumilla vierailevat Jeff Walker, Mariska, Ismo Alanko, Jessi Frey, Addi Tryggvason, Marko Hietala, Tomi Joutsen, Shagrath sekä Petronella Nettermalm kryptAn ovi on AukAistu – Astu sisään sAlAtieteellisen suomirockin mAAilmAAn Tyrantti-yhtyeen kitaristi-säveltäjä Henri Segerin ensialbumi ulkona nyt post-rockiA, psykedeliAA jA jAzz-perinnettä Virta-yhtyen mieletön kolmas albumi kaupoissa doom metAllin klAssikko Reverend Bizarren II: Crush The Insects -levyn juhlapainos saatavilla helmikuussa w w w . den kovimpia yllättäjiä – ja vieläpä poikkeuksellinen yksilö, Thlipsis edustaa nimittäin rabm-suuntausta eli red and anarchic black metalia. Kaikki on hieman vinksallaan, mutta ehkä tavara on juuri siksi niin hervottoman sympaattista ja huikeaa. Vaikka kitaristit eivät säästele itseään edes sooloissa, biisit pysyttelevät tiukasti yksinkertaisten perusasioiden ytimessä kaikenlaisia nykyajan hömpötyksiä karttaen. Ja aivan helvetin huonosti. Thunder City tarjoaa sitä, mihin Ghost jäi Opus Eponymous -debyy tillään: kauhu-urkuja, saatanallisia sanoituksia ja roppakaupalla okkultismia. Mikko Malm DESTRUCTOR Blood, Bone, and Fire SHADOW KINGDOM Destructorin voi luokitella huoletta kulttiorkesteriksi, jonka musiikilliset meriitit juontavat vuonna 1985 ilmestyneeseen ja sittemmin moneen kertaan uusintapainoksen saaneeseen Maximum Destruction -esikoiseen. Eikä mikään tarjoa mielelle lähellekään niin hyvää pakopaikkaa kuin täydellä painolla julmasti vyöryttävä raskas rockmusiikki. Thunder City on kuin törkeän kämäinen kasaridemo. Niko Ikonen SPIRITUS MORTIS Spiritism 2008–2017 SVART Suomen vanhin yhä aktiivinen doom-bändi, vuonna 1987 perustettu Spiritus Mortis on julkaissut levyjä verkkaiseen tahtiin, mutta ne ovat olleet aina varsin jykevää laatua. Suositeltava levy yksinäisille susille, velhonhihahevareille ja antikosmisille kaaosmaageille. Aikaisemmin ajattelin siten, mutta ensimmäistä kertaa todella tunnen niin. Kun pahaenteistä tunnelmaa esittelevä The Ceremony of the Stifling Air tai raivokkaan riemukas Man of Steel kajahtavat ilmoille, musiikin ylimaalliselle voimalle on mahdotonta sanoa vastaan. Jos vain kappaleisiin olisi saatu astetta tappavampia kertsejä, oltaisiin todella liekeissä veren virratessa ja luiden rutistessa. Tai sitten lankean vain johonkin hipstereiden ilkeään retroansaan. Kirjoitan tätä arviota sairaalan vuoteessa, jolla olen maannut kolmatta viikkoa. s v a r t r e c o r d s . Mukava löytää tästäkin leiristä jotain laadukasta. Svartin Spiritismkokoelma käsittää legendaarisen laulajan Albrert Witchfinderfin vuodet yhtyeessä. Norjalainen soolobändi Blood Python soittaa perinteikästä heviä ja metallia WASPin, KISSn, Death SS:n ja hieman jopa Mercyful Faten hengessä. Kaiken kaikkiaan Spiritism tarjoaa spesifisen mutta sitäkin mielenkiintoisemman siivun kotimaista doom-historiaa. Mega BLOOD PYTHON Thunder City OMAKUSTANNE Nyt repäistään oikein reilulla käppänostalgialla ja Kummeliosastolla. Kahden alkuperäisen jäsenen, laulaja-kitaristi Dave Overkillin ja rumpali Matt Flammablen, yhä käskyttämä yhtye on kuin antiteesi kaikelle nykyajan metallille. Lopulta on aivan yksi hailee, onko Blood Python jonkinlaista läppäkäppää vai tosissaan tehtyä vanhan koulun heviä, sillä levyä kuuntelee huomattavasti mieluummin kuin monia nykybändejä. Lupaava startti tyssäsi kasarin lopussa, mutta vuosituhannen vaihteesta lähtien yhtye on pysytellyt sinnillä aktiivisena julkaisten neljä täyspitkää ja tukun pienempiä levytyksiä. Harvemmin tulee vastaan näin hellyttävää musaa
Enimmiltä osin vahvan toimitusketjun heikommiksi lenkeiksi jäävät oikeastaan biisiseppo-kitaristi Filip Lönnqvistin keskinkertainen mutta onneksi säästeliäästi käytetty puhdas laulu ja varsinkin synistin kornit rähinät. Jälkimmäisiä on kai pitänyt panna mukaan siksi, että eräällä esikuvallakin on. Mape Ollila CIRITH UNGOL Dark Parade METAL BLADE Kaikkien kulttiyhtyeiden esi-isä Cirith Ungol on aina omannut omaperäisen tyylin, jossa raskaus ja eeppisyys yhdistyvät uniikilla tavalla. Olennainen elementti on myös Tim Bakerin hulluntympeä ja maaninen laulu, joka voi olla monelle liikaa, mutta minulle siinä piilee koko homman olennaisin viehätys. Suurin ero puolestaan on, että siinä missä britit suuntaavat Thin Lizzyn hard rockin pariin, tämä jenkkitrio on paljon velkaa maanmiestensä Manilla Roadin ja Warlordin hämyheville. On pahuksen lähellä, ettei levy tempaise pauloihinsa oikein kunnolla. Yhtä lailla bändin kappaleissa on 1980-luvun alkupuolen eeppistä sankarihevailua, ja saumat ovat niin sulavia, ettei eroa kahden eri tyylin välillä tahdo huomata. Tämän samaisen esikuvan entisestä henkilöstöstä levyllä vierailee Jake E. LEGENDRY Time Immortal Wept NO REMORSE Legendryn musiikilliset seikkailut vievät vuosikymmenten taakse, aina 1970-luvulle saakka, jolloin progessa haaveiltiin lämminhenkisesti fantasiamaailmoista ilman ylenpalttista soitinja sävellyskikkailua. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Miellyttävän usvainen, pääosin livenä taltioitu äänimaisema ja lähes 12-minuuttinen päätösja nimiraita ovat komeuden kuninkaansali ja kruunu. Time Immortal Weptissä on osin samoja viboja kuin Wytch Hazelin mainiossa III: Pentecostissa (2020). Varsinkin laulaja-kitaristi Vidarr kuulostaa samalta kuin kollegansa molempia bändejä taatusti inspiroineen Jethro Tullin metsätrilogia-ajalta kumpuavissa rauhallisemmissa osuuksissa. Proto-powerin ja jykevän doomin liepeillä seikkaillut yhtye aloitti jo vuonna 1971, joskin hieman kevyemmän psykedeelisen hard rockin parissa. Mega RAVE THE REQVIEM Ex-Eden OUT OF LINE Jos ruotsalainen melodinen elektropopmetalli olisi juoksukisa, raviaan koko uransa ajan parantanut Rave the Reqviem hipoisi Amaranthen piikkarinkantoja. Jo avauskappale Velocityn introsoolo paljastaa, että nyt ei pelleillä! Relentless uhkuu ja puhkuu lähes samalla intensiteetillä, kunnes raskaasti jylläävä Sailor on the Seas of Fate lisää tunnelmaan hieman eeppisyyttä ja painavuutta. Hänen vihansa ex-yhtyettään kohtaan lienee rajaton, mies kun on lähtenyt fiittaamaan yhteen selkeästi samalle kohdeyleisölle tarjottavan levyn kovimmista lekoista. Niin tosin voi ajan myötä käydä, sen verran kiehtova, syventymistä vaativa ja nimenomaan kokonaisuutena toimiva julkaisu on kyseessä. Dark Parade on 2016 palanneen orkesterin kuudes levy ja varsin väkevä jatko-osa mainiolle Forever Blackille (2020). Yhtyeen kuudennella albumilla dieetti-industrial-säksätys ja nättiäänisen Jennie Nordin kepeästi naukumat hävyttömän tarttuvat poppismelodiat osuvat sen verran tasapainoisesti kohdalleen, että hittipotentiaalia löytyy lähes jokaisesta biisistä. Puolet levyn kappaleista on kunnon diskometallimoukareita, joissa tykkimelodioita ei panttailla kertosäkeisiin, vaan kuulijan kinttu pakotetaan vipattamaan välillä jopa säkeistömelodioita kuunnellessa
Vaikka kasariklassikot kuten Frost and Fire (1981) ja King of the Dead (1984) ovat alan mestariteoksia, Dark Parade osoittaa, että vanha tekijä on edelleen terässä. Moderni, lämmin ja erotteleva soundi istuu toimitukseen asianmukaisen kasvottomasti, eikä kuulijan tunteista isompia välitetä. Kari Koskinen THE KEENING Little Bird RELAPSE Kun Salt Lake Citystä kotoisin ollut doom-bändi Subrosa päätti hajota vuonna 2019, liike poiki välittömästi parikin eri projektia. Yhdestä yöstä voisi maksaa enemmänkin. Niko Ikonen NECROTICGOREBEAST Repugnant COMATOSE Läheltä katsottuna kanukkien vahvasti slam-henkinen brutaali death metal näyttää tekevän kaiken juuri oikein. Mutta biisit lentoon nostattavaa kiimaa musiikki ei tihku. Kvern sisältää tunnelmalliseksi luonnehdittavaa skandinaavista mustaa metallia, josta löytyy yllättävän paljon linkkejä myös yhdysvaltalaiseen black metaliin, etenkin sen maltillisempaan laitaan. Suunta lienee kuitenkin ylöspäin, joten jatko näyttää lupaavalta. Enää ilmeistä esikuvaa ei palvota samassa määrin kuin aiemmin. Levy kertoo ihmisestä, joka on ymmärtänyt jumalten täyden poissaolon. Hän tajuaa olevansa olento, jonka entropia lopulta tuhoaa. Etenkin, kun edellislevyt Twist of Fate (2018) ja Triumph & Tragedy (2021) ovat olleet kaikessa Dokkenin suuntaan kumartelussaan hyvin korvienmyötäisiä ja suuta virneeseen vetäviä tapauksia. Ildin uusin osoittautuu keskitason levytykseksi, josta on hankala sanoa mitään liian pahaa tai hyvää. Cirith Ungol ei ole tästä ajasta vaan puhuu kaunista ikuisuuden kieltä, joka ei välitä uusista tuulista saati trendeistä. Levy jää energisen rokkaavuuden ja haikeutta huokuvan hönkäilyn välitilaan. Liekö kyseessä ikääntymisen mukanaan tuoma energisyyden muuntautuminen lähinnä AOR:sta tutuksi tulleeksi seesteisyydeksi. Paketti muuttuu heti sata kertaa kiinnostavammaksi. Jos niin kuitenkin käy, meillä tulee olemaan varmasti ihan kivaa. Vaan vähän kyllä voisivat välittää. Levyn sanoman voikin kiteyttää nietzscheläiseen Jumala on kuollut -konseptiin eli uskonkriisiin. Repugnant on todella raskas levy. Three Eyes of the Void soittaa parhaimmillaan todella kaunista ja herkkää musiikkia. Huomaan tylsistyväni joka kerta, kun biisien pakolliset rankistelusahaukset ja karjunnat alkavat. Tämä piirre näyttää toimivuutensa erityisesti albumin alkupuolella. Muut bändin jäsenet perustivat The Otolithin, joka julkaisi debyyttilevynsä viime vuonna. Mikko Malm HITTEN While Passion Lasts HIGH ROLLER Hitten esittää viidennen albuminsa nimessä asiallisen pohdinnan aiheen, jota on tullut pähkäiltyä melko lailla levyä kuunnellessa. Tilalle on tullut geneerisempi ja sitä myöten tylsempi metallin ja perinteisen amerikanmallin hard rockin seos. Devourment perillisineen kuuluu vahvasti, eikä sitten juuri mikään muu. Katsetta kauemmas suunnatessa paljastuu, että säännöllisempään yhteiseloon ei taida sittenkään olla rahkeita. Sen ihmeempää soittohistoriaa miehiltä ei löydy, joten Ild on päässyt aloittamaan uransa ilman häiritseviä menneisyyden painolasteja. ARVIOT. Ei niinkään kokonaisuutta vesittämällä vaan vaikutekirjoa laajentamalla. Laulajakitaristi Rebecca Vernon pisti puolestaan pystyyn The Keening -nimisen projektin, joka yhdistelee sujuvasti kamari-doomia, goottilaista americanaa ja PJ Harvey -henkistä tummaa indietulkintaa. Sävellykset ovat melko minimalistisia ja hakevat toiston kautta transsinomaista tilaa siinä paikoin myös onnistuen. Bändi paiskoo, möyrii ja örisee matalalta koko albumin keston vailla hetken armoa. Kämppäni avaimia en tälle pedolle aio kuitenkaan luovuttaa. Parhaimmillaan sekin on kaikessa juustoisuudessaan mahtavaa, mutta While Passion Lasts ei moiseen veny. Koristeelliset viulumelodiat välttelevät turhaa orkestraalisuutta, mutta eivät häpeä barokkista uhkeuttaan. Sitten kuvaan astuvat ukrainalaisen White Ward -bändin Dima Dudkon soittama saksofoni, heleä piano ja ukrainalaisen Vin de Mia Trix -yhtyeen Andriy Tkachenkon puhtaat laulut. Mega ILD Kvern VENDETTA Kolme vuotta toiminut Ild kuuluu norjalaisen black metalin uuteen kastiin, vaikka kaksikon keski-ikä taitaa huidella pitkälti 40 ikävuoden tuolla puolen. Heikoimmillaan se on perinteisemmässä black metal -jyystössä. Kappaleiden keskinäinen dynamiikka ja kuuntelun jälkeen päähän palaavat koukut ovat sen verran vähissä, että tymäkästä ensivaikutelmastaan huolimatta levyn pariin tuskin tulee kovin usein palattua. The Atheist -levyä piinaa alakuloinen maailmanlopun tunnelma, jota luodaan melankolisilla riffeillä, jatsin hämyllä, synkeällä akustisen näppäilyllä ja syvillä tunteilla. Biisit ovat yhä kaikin puolin mallikkaasti tehtyjä, mitä tulee melodioihin, kertosäkeisiin ja stemmalauluihin. Ihminen on hylännyt uskonsa jumaluuksiin tai valaistumiseen. Little Bird on vähäeleinen mutta nyanssirikas levy, joka kietoo kuulijan vaivihkaa pauloihinsa. Tuntuu kuin yhtye tarvitsisi jonkinlaisen voimabuustauksen, sillä musiikki vaikuttaa paikoin hieman turhan pehmeältä ja ponnettomalta. Repertoaarista löytyy edelleen niin tanakampaa ja vauhdikkaampaa veisua kuin keskitempoisempaa kohtalokkuutta. Laidat ovat melko lähellä toisiaan ja kokonaisuus tuntuu yksipuoliselta. Jatkossa bändi voisi seurata hämyisempiä polkuja pidemmälle. Ildin kaikuisassa maailmassa on jotain vetovoimaista, mutta Kvernin läpi kahlatessa tuntuu usein siltä, että bändi ei ole vielä löytänyt hakemaansa linjaa. Joni Juutilainen THREE EYES OF THE VOID The Atheist FOLTER Ukrainalais-puolalainen Three Eyes of the Void soittaa tunnelmallista postblack metaliaan melko turvallisen ja tutun kuuloisesti
Ei tämä vain lähde, vaikka taitoa löytyy enemmän kuin suurelta osalta muita bm-bändejä. Flukt ei valitettavasti ole aivan kekseliäimmästä päästä, vaan bändi tuntuu menevän usein sieltä missä aita on matalin. Mikko Malm ABIGAIL/NEKROFILTH Fuck in Hell’s Evil Bitches HELLS HEADBANGERS Japanin ilkein bändi Abigail käynnistää vuoden rajuimman splittilevyn neljällä kusisella ja anteeksiantamattomalla black-thrash-biisillä. Niko Ikonen GOATBURNER Fatal TIME TO KILL Tämän albumin valmistumisprosessissa kaikenlaiset hienosäätimet ja kiillotuskoneet ovat olleet totaalisessa käyttökiellossa. Kauttaaltaan Fatal ei kuitenkaan vakuuta. Modernista kliinisestä mustasta metallista pitävät saattavat olla armollisempia, mutta minulle levy edustaa oikeastaan juuri sitä, mikä nykypäivän black metalissa on vialla. Uneliaasti, jopa leppoisasti etenevä kappale nostattelee massiivisen särövallin ja intensiivisen rumpaloinnin seurauksena melkoisia aaltoja. Maan mielenmaisema on sen verran jännä, että sieltä tulee harvemmin mitään tolkuttoman paskaa kamaa. Tulee nimittäin saastainen olo tätä kuunnellessa. Myös jenkkiläisen Nekrofilthin puolisko on aika pätevää kamaa, mikäli diggaa Necrophagiasta, Autopsysta, hc-punkista, crustista ja thrashistä. Vastaavanlaista rauhan ja raivon vuoropuhelua kuullaan useampaankin kertaan, vaikka sen liekkien olisi suonut kasvavan korkeammiksi. Toisaalta siinä ei ole mitään vikaa, sillä norjalaisesta black metalista löytyy mistä ammentaa, jos sen tekee kekseliäästi. Mikko Malm PÉNITENCE ONIRIQUE Nature Morte LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalainen black metal ei yleensä jätä kylmäksi. Mutta vaikka Receiverillä on ollut yli kymmenen vuotta aikaa valmistella ensimmäistä levyään, lopputulos ei ole kuin osin onnistunut. Vaikka kyllähän tämäkin lämmittää. Ilmaisun puolesta meno on silti kaukana hassuttelusta. Mega Pääosin seesteisissä tunnelmissa etenevä Little Bird näyttää myrskyn merkkejä vain hyvin harvoissa ja tarkoin harkituissa kohdissa. Onneksi levyllä on mittaa vain reippaat 20 minuuttia. Joni Juutilainen LEDMOTIV An Astronaut’s Diary OMAKUSTANNE Ruotsalaisen Ledmotivin pöhkö musikaalihevi tuo kaikessa kornissa viihdyttävyydessään mieleen Arjen Lucassenin Star One -projektin ja Tobias Sammetin Avantasian. Nature Morte on kirkassoundinen, synkeä, kikkaileva ja erikoinen levy, mutta samalla täysin hengetön ja unohdettava tapaus. Pénitence Oniriquen kolmas levy on juuri sitä mitä voi odottaa: taiteellista, omituista, paikoitellen hämmentävää mutta lopulta omaan pikkunäppäryyteensä sortuvaa post -black metal -fiilistelyä. Fredrik Vahlgren on sinänsä taidokas laulaja, mutta miehen vahvat maneerit tuppaavat silittämään tätä kuulijaa vastakarvaan. Germs-laina kruunaa kaikessa törkeydessään paskakakun. Niko Ikonen RECEIVER Whispers of Lore GATES OF HELL Eeppinen laukkahevi on ajatuksen tasolla riittävän kiinnostavaa, jotta sen ottaa testaukseen ja kirjallisen kritiikin kohteeksi. Vuonna 1992 perustettu yhtye ei ole julkaissut kuin pari kokopitkää, mutta kaikenlaista muuta katalogista löytyy reippaasti yli sadan julkaisun verran. Se kertoo säädöksiä uhmaten tehdyistä ja täten turmiollisista kellarinportaista. Mikään ei ole varsinaisesti vinossa tai pielessä, mutta kokonaisuus on niin väritön ja viimeisen päälle hiottu, että sinänsä hienot biisit onnistuvat tympimään. Yhtyeen sinfonisen progehevin ja melodisen hard rockin mikstuura on tarinan synkistä käänteistä huolimatta häkellyttävän kirkasotsaista. Musiikkinsa on nimittäin huomattavasti perinteisempää black metalia. Paketti on täydennetty tarinallista kokonaisuutta kehittelevillä väliääntelyillä, mikä on ihan hauska idea. Vaikka levy on kehnohko, itse bändi on tasoltaan siedettävä. Hauskoja ovat myös epäonnisista sattumuksista kertovat sanoitukset ja ehkä vuoden paras biisinnimi: Morbid Angle. Tällä kertaa ei lähde. Aivan helvetin likaista ja armotonta meininkiä. Helvetissä käristyvän GG Allinin henki on vahvasti läsnä, niin totaalista ug-kamaa suoraan katuojasta on tarjolla. Joku toinen saattaisi saada käännettyä yhtä heppoisista aineksista koostetun kokonaisuuden mystisemmällä otteella positiivisen puolelle, mutta kyproslaisten taidot eivät tähän riitä. Vaikka An Astronaut’s Diarya on vaikea ottaa tosissaan, sen Europe–meets–Abba-henkinen muotokieli on sen verran mukaansatempaava, ettei asia jää sen kummemmin vaivaamaan. Se, missä määrin Ledmotivin musiikki kolahtaa, riippuukin juuri siitä, kykeneekö edellä kuvatun premissin sulattamaan. Kyse lienee Behemothin liikkeelle laittamasta ”trendistä”, mutta siihenpä Fluktin yhteydet puolalaisbändiin jäävätkin. Tällä osa-alueella muun muassa Rotten Soundista ja Pikakassasta tuttujen ukkojen yhteistyö onkin vahvimmillaan. Tällaisia levyjä ei julkaista ihan joka päivä, ja ehkä hyvä niin. Flukt tulee Norjasta, ja sen kuulee. Nopeimmat pyrähdykset menevät vähän ohi, kun taas pidemmillä raidoilla homma tuntuu porautuvan kuuppaan tehokkaammin. Avaruusoopperan pukuun puetun tarinan todellinen ydin jää lopulta itselleni arvoitukseksi, mutta iskevään muotoon käärityt sävellykset pitävät huolen, että kuulijan mielenkiinto pysyy yllä levyn loppuun saakka. Albumi osoittautuu selkeäksi raakileeksi, jonka perusteella maailmaa tuskin valloitetaan kotisaaren rajojen ulkopuolella. Surullisia tunnelmia, monitahoista soitantaa, mukavia melodioita ja kaikkea sellaista, mutta myös harmillisen hajutonta ja mautonta kamaa. Kakkosalbumi hyödyntää toisen aallon mustan metallin metkuja niin orjallisesti, että yhtyeen ei voi sanoa löytäneensä omaa tyyliään. Simppelisti jyystävästä laahustuksesta kehittyvä liki kuusiminuuttinen, ampiaispesästä kertova Attack on erinomaisen komeasti rakentuva kappale. Olisiko siinä se varsinainen ongelma. Biiseistä vain puuttuvat pätevät ideat ja ne ovat väärällä tavalla simppeleitä ja kömpelöitä. Kovasta yrityksestä huolimatta mies ei ole kummoinenkaan kultakurkku. Ihmeellinen bändi. Hiki, darraripuli, veri, viina ja huumeet löyhkäävät. Nämäkin biisit on luultavasti vedetty nauhalle livenä, armottomassa kännissä jossain homeisessa kellarissa. Oikeanlaisen luovuudenlähteen löytyessä näistä muusikoista voi olla ihan hyväänkin jälkeen. Vastaavia leARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Puhdasveristä kuolometallia ja humppaavaa ruhjontaa ryydittävät blastaavat, crustaavat ja jopa laahaavat osiot. Rankemman osaston tyylikirjo on lopulta aika lavea. Kimmo K. Levyn palaset ovat täysin kohdillaan. Ledmotivin säihkyviin vetimiin puettu orkesterimetalli on hemmetin hauskan kuuloista ja ammattimaisesti toteutettua, mutta loppupeleissä debyytti kuulostaa hieman liian täyteen ahdetulta ja äitelältä. Oman pienen ärsytyslisänsä soppaan tuo solistin paikoittain kailotukseksi sortuva ääni. Koskinen FLUKT Omen ov Darkness DUSKTONE Tekisi mieli heittää kuuntelematta roskiin jokainen yhtye, joka kirjoittaa of-sanan ov-muodossa. Harmonin säestämä harras Eden on tästä hyvä esimerkki. vyjä on tullut ja mennyt vuosien mittaan niin paljon, että Omen ov Darkness ei esiinny edukseen millään tavalla. Whispers of Lore on kaikessa kirkasotsaisessa uljaudessaan hellyttävän naiivi teos, missä ei ole genre huomioiden mitään väärää. Käytännössä tämä tarkoittaa turhankin suoraviivaista perustavaraa, joka ei säväytä missään vaiheessa. Duon toinen pitkäsoitto on roisia, suttuista ja saastaista ryskettä, jossa ei hienostella tippaakaan. Mikäli Abigail ei ole entuudestaan tuttu, niin bändi soittaa jurrista Venomia seksuaalissävytteisen punkisti
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Stefano Sbrignadello laulaa kireästi eläytyen. Vaan kuten pohjoispohjalaiseen mielenlaatuun kuuluu, ruhjovasta brutaaliudesta ei tingitä sitten niin senttiäkään. Tyylikuvailukin on aika höllästi sinnepäin, koska meno on pikemminkin modernin turboahdettua power metalia höttöisillä Dream Theater -kuorrutteilla. Kimmo K. Näillä ajatuksilla yli 30 vuotta paahtaneen Eldritchin ”techprog metalia” tulee leimattua kuuntelun kuluessa. Ukon suoritus ei ihastuta eikä edes ärsytä, kunhan välimerelliseen englannin ääntämiseen tottuu. Bändin kasvaessa niin musiikillisesti kuin suosioltaan biisisorvari Mika Lammassaaren käyttämä tyylipaletti laventuu laventumistaan, mutta Mors Subitaa ei voi sekoittaa muihin bändeihin vahingossakaan. Virikettä tulee tuutin täydeltä kovalla intensiteetillä. Siitä huolehtivat Lammassaaren uniikin tyylikkäät kitaraliidit ja Suomen kovimman äärimetallilaulajan Eemeli Bodden kaikessa karskiudessaan hämmästyttävän monipuolinen äänenkäyttö. Mape Ollila ELDRITCH Innervoid SCARLET Rasittavaa ja yhdentekevää. Alexandre Dumas’n kostotarina Monte Criston kreivi onkin draamaltaan ja juonikoukeroiltaan SU SA N N A R A IT A M A A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kaikki aikaisemmilta albumeilta tutut askelmerkit perioululaisesta mököttämisestä kiivaan grindauksen kautta jylhään melodöödsiin ja äkäisiin thrash-purskeisiin ovat tallella. Kovaa, korkealta ja tyki-tyki tilulei. Mape Ollila mitä otollisin konseptialbumin aihe. Terence Holler kailottaa palkeitaan säästämättä, ja herran dramaattinen vibrato porautuu tajuntaan konemaisesti papattavan basaririffittelytulituksen ja syntikkamulmuttelun päällä. Mahti ja ponsi sentään ovat sääsGREAT MASTER Montecristo UNDERGROUND SYMPHONY Venetsialainen Great Master uppoutuu kuudennella albumillaan maailmankirjallisuuden klassikkoon. Bändi astuu jokaisella levyllään johdonmukaisen askeleen modernimpaan ja melodisempaan suuntaan. Raskasta on, kuuntelu nimittäin. Mutta toisin kuin Malmsteenin – jos hänenkään –, Eldritchin kohdalla erikoinen dogma ei taida olla ihan allekirjoitettavissa. Retkueen asenne tekemiseen on ilmeisen yngwiemäinen: enemmän on enemmän. Pääasiassa eeppiseen heviin pohjaava, mutta myös italoja proge-powerin sekä klasarin keinoja käyttävä sekstetti ei valitettavasti erotu kaltaistensa joukosta sen enempää virtuoosimaisuudellaan kuin varsinkaan biiseillään. Koskinen MORS SUBITA Origin of Fire OUT OF LINE Haukiputaan kovin metallibändi, kohta neljännesvuosisadan jyrännyt Mors Subita kehittyy edelleen. Bändi tuuttaa hengästyttävää ylitulkintaheviään silmittömällä antaumuksella. Tämänkertaisesta biisikatraasta eniten miellyttävät deathcoremaisen vauhdikas Fire, Walk with Me ja rankkuuteensa nähden oudon lungisti groovaileva Tranquillity, jonka venkuroissa tuoksuu hieman jopa proge. Laulumelodioissa ja sävelkuluissa on selkeästi ideaa, mutta esillepano on niin rasittava, että ei vaan pysty. Vaan kun kappaleet ovat ihan tasapainoisesti ja tyylitajuisesti sovitetuista torvisoittokunnista sun muista sinfoströsseleistään huolimatta harmaita, ei ole ihme, että vuonna 1993 perustettu pumppu on pysynyt piilossa jopa tällaiselta genreniilolta. Lopputulema on erittäin uuvuttava. teliäästi käytettyjen kuorojen ja orkestrointien vuoksi läsnä, joskin niiden tehoa nakertaa tälle nimenomaiselle levy-yhtiölle 1990-luvulta asti tuiki tyypillinen tuhnu tuotanto. Tyylitajunkin kanssa on vähän niin ja näin. Soittaa ja laulaahan tämä italialaisryhmä kyllä osaa. Uusvanhojakin juttuja kuullaan aina metallisen hooceen ja groove metalin rajoja raapien. Kitaristi Jahn Carlin sooloilee sekä perinteisesti hevitykitellen että neoklassisesti luritellen. Asiaa on niin maan perkuleesti, ettei yleiskuvioon ehdi paneutua kunnolla
Siinä yhdistyvät raakuus ja mahtipontisuus, ja bändissä on huomattavasti samoja piirteitä esimerkiksi Drudkhin ja Nokturnal Mortumin kanssa. Resacralize the Unknownilla on kuultavissa klassisempaa heviä ja doomia, selkeitä Darkthronevaikutteita sekä kokeellisempaa ja modernimpaa meininkiä. Itselleni entuudestaan tuntemattoman bändin kolmonen osoittautuu mainioksi levyksi. Se on kuin ajassa paikoilleen jähmettynyt ensimmäisen Lord of the Rings -elokuvan avauskohtaus. Joni Juutilainen CLANDESTINE BLAZE Resacralize the Unknown NORTHERN HERITAGE On se vain todettava joka kerta, että Clandestine Blaze on kotimaisen black metalin ehdotonta kärkeä. Sielun haavat paranevat ikiaikaisten instrumenttien suodessa kiireetöntä, vapaasti hengittävää ja leimallisesti skandinaavista ambientia ja folkia, joka kuulostaa siltä kuin se olisi osa meidän kaikkien historiaa ja yhteistä perintöä. Viime vuosien paineiden ja ristiriitaisten tunnelmien annetaan myös kuulua yhtyeen musiikissa, jossa raivotaan vakuuttavasti. Kaksikko mukailee debyytillään siis muun muassa Howard Shoren tunnelmia, mutta ei rajoitu niihin. Samankaltaisista ideoista on revitelty valtamediassakin juttuja paljon tänä vuonna. Niko Ikonen BARDS OF SKAÐI Glysisvallur: Musick from the Frozen Atlantis NORDVIS Kun Entombedin ja Graven kaltaisille svedukuolopioneereille orkestrointeja tehnyt musiikin tohtori ja multi-instrumentalisti Thomas von Wachenfeldt panee hynttyyt yhteen Gjallarhornissa ja Nordmanin yhtyeessä folkperustaisesta popista koko kansan musiikkia tehneen puhallinsoittajan Göran Månssonin kanssa, on ehkä lupakin odottaa hyvää. Albumin eri vivahteet ovatkin hyvin tasapainossa. Noin kolmen vartin kestokin on juuri passeli, sillä tällaisella musiikilla on usein taipumus venyä liian massiivisiin mittoihin. MØRKT TRE ??????. Elämme synkkiä aikoja, epäilemättä jonkinlaista Kali Yugan aikakautta, jossa Aspan kaltaiset kokonaisvaltaisen apokalyptiset rappiotaiteilijat kukoistavat kuin hulluruoho sodan runtelemalla auringonkukkapellolla. Toivottavasti albumi saa ansaitsemansa huomion, sillä tällaisten levyjen hukkuminen jatkuvaan julkaisutulvaan tuntuisi kamalalta vääryydeltä. Levyn melankolia riipaisee syvältä ja tuntuu erittäin tehokkaalta juuri oikein annosteltuna. Välitön diy-henki sekä palava viha ja halveksunta ihmiskuntaa kohtaan ovat alati läsnä, eivätkä ne ainakaan vähennä autenttisuuden tunnetta. Mørkt Tren uuden levyn voimakkuus tulee kieltämättä mieluisana yllätyksenä. Puhutaan siis akselerationistisesta satanismista. Vaikka Mikko Aspan musiikki on monin tavoin tuttua ja lämpimän turvallista, näistä biiseistä löytää aina mielenkiintoisia uusia ja yllättäviä elementtejä. DARKER THAN BLACK Ukrainalaisen Mørkt Tren kolmas albumi on taottu muotoonsa kovien aikojen keskellä, mikä lienee itsestään selvää jo ilman tietoa yhtyeen sanoittajan Yurii Rufin kaatumisesta rintamalla. Aspa kirjoittaa filosofisia ja monitahoisia tekstejä, joihin kannattaa tutustua, jotta levyn kauneus ja kauheus avautuu kokonaisuudessaan. Mørkt Tre kuulostaa maalleen tutulta black metalilta. Muista en tiedä, mutta ainakin tämän nykyihmisen keskittymishäiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kappaleiden nimillä ei ole väliä, kun kokonaisuus maalaa mielen kankaalle viikinkihautajaiset, aamukasteisen metsän, leiritulet ja milloin mitäkin aina yhtä elähdyttävin värein ja maanläheisen orgaanisesti. ????. Bards of Skaði ei ole ainoastaan hyvä. ?. Levyn päättävä Mass Graves of All Eternity kiteyttää levyn kantavat teemat täydellisesti: tragediassa on kauneutta ja vain tuhon kautta voi luoda uutta
Ryhdikkäämmällä Pull-albumilla (1993) – joka mainitaan hypetarrassa ”fanien suosikiksi”, varmaankin koska juuri kukaan muu ei sitä lie kuullutkaan – yhtye alkaa osoittaa kiitettäviä aikuistumisen merkkejä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tunnelmat ja soundit ovat suuria ja tummanpuoleisia, vaikka toivoakin väläytellään, kuten levyn nimi vihjaa. Kakkoslevy In the Heart of the Young (1990) luiskahtaa puolestaan aika noloon Def Leppard -apinointiin ja hattaraiseen popheviin, vaikka mukana on jokunen hyväkin ralli. Deathcode Society vaikuttaa olevan jatkuvasti matkalla kohti suurempaa soundia ja sitä myötä suurempia kuvioita. Boksin kiinnostavinta joskaan ei erityisen tarpeellista antia on isoimpien hittien demoversiot sisältävä levy. Joni Juutilainen PSYCHEWORK Spark of Hope RANKA Machine Menin tuhkista vuosikymmen sitten noussut Psychework kuulostaa kolmannella täyspitkällään täysin omalta, mutta entistäkin ehommalta itseltään. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Näin käy myös ranskalaisen Deathcode Societyn toiselle albumille, joka ei kykene tarjoamaan hienoista puitteistaan huolimatta oikeastaan mitään. Albumissa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Kimmo K. Bändin hiukan Dokkenista muistuttava mutta silti oma ääni kuuluu jotenkin miellyttävän selkeästi. Koskinen Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Viimeistään nyt on selvää, että kyseessä on paljon muutakin kuin bändi, jossa laulaa ”se ihan Bruce Dickinsonilta kuulostava kaveri”. Vaikka mahdottoman komeastihan Antony Parviainen vetää. Ratkaisevaksi tekijäksi nousee sävellysten tyhjänpäiväisyys. Siihen suoneen Winger pääsi kuitenkin aidosti käsiksi vasta 2000-luvun paluun jälkeisillä levyillään. Meno on jykevää ja melodiat vahvoja. Myös soittopuoli tuntuu olevan ihan kohdillaan, joten yhtyeen musiikki ei ole sinällään lainkaan hassummin tehtyä. Muuta bonusmateriaalia tai nähtävää paketissa ei ole, ei edes kansipapereita digipakeissa. Sen lisäksi yhtyeeltä olisi mukavaa kuulla merkityksellisiä kappaleita, jotka jäivät tällä kertaa harmittavan vähiin. Etenkin kertosäkeissä on melkoista korvamatoa, joskin ajoittain on siinä ja siinä, luisuuko tehokeinona käytetty toisto puuduttavaksi jankkaukseksi. Kaiken myllerryksen seasta on hankala löytää punaista lankaa, ja on todettava, että Deathcode Society näyttää parhaat puolensa Scalesin kaltaisilla hiukan tavanomaista hitaammilla kappaleilla. Biiseissä on dramatiikkaa, mutta hienolla, hillityllä tavalla. Unlightenment myrskyää paljolti Anorexia Nervosan ja Fleshgod Apocalypsen hengessä. Vuoden 1998 debyyttilevy on kolmikosta kovin. Boksin sisältämät kolme ensimmäistä albumia ovat hajanaisia: osin hyvää hard rockia, osin yhdentekevää perusjollottelua ja osin aika kamalaa perässähiihtelyä. Mape Ollila DEATHCODE SOCIETY Unlightenment OSMOSE Niin kutsutun sinfonisen black metalin saralla tehdyt klassikot ovat kovaa tavaraa – jopa niin kovaa, että uudempien yrittäjien tuotokset jäävät lähes poikkeuksetta vastaantulijan asemaan. Vielä puuttuu se viimeinen rutistus, mutta eiköhän se löydy ennemmin tai myöhemmin. C.O.T.S.biisissä on niin paljon saman jauhamista, että biisi voisi olla itsensä Steve Harrisin kynästä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Folkhenkinen Kiova ja levyn innostavin hevirälläys Interstellar erottuvat mieleenpainuvimpina paloina, eivätkä loput kuusi jää juurikaan jalkoihin. Elli Muurikainen WINGER Chapter One: Atlantic Years 1988–1993 ATLANTIC Puudelirockin jälkijäristyksissä suosioon ratsastanut jenkkibändi on saanut harvinaisen paljon lokaa niskaansa ja ivaa osakseen, suurimmaksi osaksi syyttä. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Vauhtia riittää ja ylväät orkestroinnit luovat odotetunlaista dramatiikkaa. riöinen mieli kaipaa toisinaan Bards of Skaðin kaltaista maadoittavaa musiikkia. Jyväskyläläisyhtyeen sinfoninen power ja heavy ei ole kliseisintä tai riemukkainta sorttia
Belgialaisten päällekäyvä beatdown toimii hyvin vaikkapa brutaalin jalkatreenin taustalla. Onneksi loppuaika pätkitään rehellisesti turpaan. Ei tätä välttämättä kuuntelemalla jaksa kuunnella. No joo, onhan Pa Vesh Enin musiikissa muitakin vaikutteita, mutta keskitempoiset, riipivät ja melankoliset biisit tuovat mieleen lähinnä norjalaiskreivin metkut. Soundimaailmojen vaihtelu saattaa tosin pistää korvaan turhankin paljon. Pomarlisko on selkeästi keskimääräistä pieksemiskiekkoa kiinnostavampi tapaus. Rikollisen aliarvostettu hitti, jonka Ankhara-miehistö hanskaa rautaisesti. Värit päällä huuruilun osuus on entistäkin vähäisempää, ja synkkyyden suhteen on samoin. Uuden aallon metallisessa hardcoressa ovat breakdownit ja tynkkyriffit maksimissa. Raaka ja tunnelmallinen bedroom black metal on homman nimi. Tami Hintikka POPIÓR Pomarlisko SZATANIEC Ensimmäistä levyään julkaiseva Popiór venyttää thrash metalin rajoja veikeästi. Jäljelle jää perusmallista hidastelua sävyttömällä naislaululla. Hyvien biisien, soundien ja muun lisäksi pitää olla uskoa asiaan, ja sitä kuuluisaa asennetta. Vieraita löytyy myös Soy el Fuego -kappaleesta, jonka yksi kitaristeista on King Diamondin Andy La Rocque. Vauhdikkaalle Tu Verdadille madridilaisviisikko on saanut lauluapua Primal Fearin Ralf Scheepersiltä, vaikka vahva sävellys olisi toiminut ominkin voimin. Miksauksessa on menty selkeästi hitaammat biisit keihäänkärkenä, enkä tiedä miksi nopeampia paukutteluja on pitänyt edes nauhoittaa. Biisit ovat Insomnium-asteikolla keskikastia, joten ep:lle on hankala löytää suurta merkitystä. Kappaleet tai soundit eivät ole kovinkaan ärjyjä, ja sama pätee vain pientä rosoa sisältävään lauluun, joka kantaa puhtaana myös sävykkyyttä. De Aquí a la Eternidadin helmi on Fight-laina Into the Pit. Musiikissa on merkkejä, että sille voi löytyä yleisöä, etenkin heistä, joiden kuuloelimiä kutkuttelevat esimerkiksi Sargeist ja Sielunvihollinen. Riffimaailma ei tarjoa mitään erityistä, ja 14 kappaleesta jää päähän vain levyn ainoan melodisen nyyhkertosäkeen omaava nimikappale. Mega INSOMNIUM Songs of the Dusk CENTURY MEDIA Melankolisen suomimetallin kärkeen kuuluvan Insomniumin musiikista on varmaan sanottu jo kaikki olennainen. Lopputulos on turhankin tuhti ja tunkkainen. Danko Jonesilla trioineen näitä on ollut aina. Uuden ep:n kohdalla tuntuu, että kaikki olennainen on myös kuultu. Popiór. Teemu Vähäkangas DANKO JONES Electric Sounds AFM Karrikoiden sanottuna rock’n’roll on uskonasia. Pelin avaa mureanmultaista pohjoismaisen tradition kuoloa hienosti musertava Wrathrone. Mukana on myös pari herkkää balladia, joista yhtye suoriutuu moitteettoman uskottavasti. Uskaltaisinkin väittää Songs of the Duskia jopa turhaksi julkaisuksi. Levyllä on myös nopeampia biisejä, joilla homma muuttuu niin suttuiseksi ja mutaiseksi, ettei selvää saa oikeastaan mistään muusta kuin korkealta kirutuista lauluista. Yhtyeen olemuksen ytimeen menevä Good Time ja Thin Lizzy -vaikutteita steroideilla lantraava She’s My Baby pääsevät lähimmäksi. Levy kuulostaa yhden ja saman biisin veivaamiselta pienin variaatioin. Spiral Woundsin deathistä voi kuulla blackened-kulman juttuja, ja Necrodium paahtaa riffivetoisen julmasti esimerkiksi Krisiunin hengessä. Ep on koostettu aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Anno 1696 -levyn bonuskappaleista, joten kyse ei ole varsinaisesti uudesta musiikista. Kun bändin äidinkieli puola tuo vielä ripauksen eksotiikkaa, albumi nousee promomassasta esiin iloisena yllätyksenä. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Vauhtisokeutta ei podeta, vaan biisit ovat lähes kauttaaltaan verkkaisen keskitempoisia. Joni Juutilainen ANKHARA De Aquí a la Eternidad ART GATES Kohta kolmikymppisiään viettävä espanjalainen power metal -ryhmä ryskää tuoreella ep:llään voimiensa tunnossa. Toni Keränen UHRITULET Uhritulet PURITY THROUGH FIRE Saksalainen Purity Through Fire työntää suomalaista mustaa metallia kuin leipää. Bändin historiassa on muutamia sävellyksellisiä täysosumia, mutta välillä homma on pitänyt viedä maaliin pelkällä rockuholla. Jälkimmäisten toimitus on jämäkkää riffitulitusta. Myös soundimaailma on ruuvattu ääripäähän. WRATHRONE / SPIRAL WOUNDS / NECRODIUM Back to 90’s Old-School Death Metal GREAT DANE Yksitoista vetoa death metalia kolmen kotimaisen bändin voimin – kelpaa. Senkin haluaa skipata. Orkesterit ovat sopivan erilaisia, mikä pitää homman raikkaana. Linjaan se sopisi, olihan edellinen levy nimeltään Electric Temple. Niko Ikonen NASTY Heartbreak Criminals CENTURY MEDIA Parisenkymmentä vuotta Euroopan hardcore-keikkojen pittejä pyörittänyt Nasty jatkaa tylyä linjaansa. Uhritulten ensimmäinen levy ei ole missään nimessä huono, vaikkakin yllätyksetön ja tyyliltään moneen kertaan todistettu. Kappaleet ovat tutun jylhiä ja monipuolisia, joten siltäkään osin ei kuulla yllätyksiä. Ensimmäisen albuminsa puristanut Uhritulet sopii levy-yhtiön tarjontaan täydellisesti. Jaakko Silvast SUPERLYNX 4 10 ARGONAUTA En tiedä, viittaako levyn otsikko Johanneksen evankeliumiin. Musiikki on vahvasti riffivetoista ja rosoista, joskin myös iskevä melodisuus on haussa. Viisiraitainen on täyttä tavaraa. Electric Soundsille on siunaantunut tavallista enemmän hyviä melodioita ja koukkuja, vaikka vuoden 2002 Lovercall-mestariteoksen tasolle ei vieläkään ylletä. Mega PA VESH EN Catacombs INFERNA PROFUNDUS Valkovenäläistä alkupään Burzumia. Mistään jeesusmetallista ei taida kuitenkaan olla kyse, vaan norjalaisten tekemiset nojautuvat psykedeelisen doomailun opinkappaleisiin. Wrathrone puolestaan puskee menemään jopa crust-mylly pyörien. Hypnoottinen vaikutelma on aiempaa selkeästi vähäisempi ja lopputulos tylsempi. Kyseessä on yhden miehen projekti, joka raapii metsäistä black metalia hyvin suomalaisissa merkeissä
Se ei kuitenkaan ole Vegalta pois. RIAN Wings FRONTIERS Frontiersilla vaikuttaa useita Ruotsin hienoimmista melodisen hard rockin yhtyeistä, mutta kolmatta albumiaan julkaiseva Rian ei kuulu niihin. Soundimaailma huokuu viimeistelemätöntä ja modernille turboahtaukselle vierasta tunnelmaa – tässä on autotallihommien tuntua. Niitä ovat sorvanneet mainitun bändin kitaristi Nasson Corbalán ja vuodesta 2011 lähes joka toiseen Frontiersin julkaisemaan albumiin näppinsä sotkenut synisti-basisti-tuottaja Alessandro Del Vecchio. Liukuhihnalta massatuotetun melohevilevyn ongelma ei ole laulaja vaan biisit. Jatkossa intialaisten olisi syytä oppia sovittamisen ja tiivistämisen taito. Vaikkei niillä räjähdä tajunta, mielikseen niitä kuuntelee. Chileläislaulajan kolmas sooloplatta ei onneksi ole sellainen, vaan vahva, parhaita Dion ja vanhan Whitesnaken perinteitä vaaliva melodinen heavy rock -levy. Soundit ovat pehmeän korvanmyötäiset, ajattoman genretraditionalistisia melodioita riittää ja lyriikka on 1980-luvulta tuttua lemmen ja radion ylistystä. NAPAKAT 71. Synkkää jynkytystä maustetaan hetkittäin melankolisilla kuljetuksilla, ja karski örinä on kaiutettua mallia. Musiikillisesti liikutaan maltillisilla kierroksilla junttaavan vanhan koulukunnan protokuolon maisemissa. Kuten arvata saattaa, biisit eivät ärsytä jos eivät sykähdytäkään. Joni Juutilainen Teufelsberg. Teufelsbergillä on halua ja taitoa erikoislaatuisen black metal -teoksen luontiin, mutta se vaatinee vielä yhden levyn. Hyvin pian käy kuitenkin selväksi, että nyt on haukattu aivan liian iso pala kerralla. Britit puolustavat urheasti paikkaansa nykymetallin maailmassa. En tiedä, onko vika laulaja-kitaristi-biisintekijä Richard Andermyrissä, mutta kaikki tuntuu jääneen sen ratkaisevan piirun verran vajaaksi. Omaleimaisuus on jo ulottuvilla ja monilta osin hallussakin. Tällä materiaalilla ja näin hyvällä esityksellä yhtyeellä sujuu genressään vallan mainiosti. Väliin groovaillaan jopa Biohazardin tyyliin. Robledon soundissa on samaa väriä kuin Russ Allenilla, mutta karismassa hän jää jälkeen. Mape Ollila VEGA Battlelines FRONTIERS Brittiläinen hard rock -ryhmä Vega on kahdeksannellaan soitollisesti ja soundillisesti aiempaa isompien asioiden äärellä. Vaikka soundimaailma ja yleiskuva nojaavat menneeseen, tämä ei ole pelkästään jytää jäärille. Kekseliäisyys ei riitä kuitenkaan kannattelemaan turhan mittaviksi venytettyjä kappaleita, kokonaisuudesta nyt puhumattakaan. Pehmeä räyhäkkyys ja melodisuus on lähtökohtaisesti ihan toimiva kombo. Uusi suunta tuo mukanaan sopivasti särmää ja asennetta. Lisämelodisuus olisi kelvannut, sillä paikoin kappaleet sortuvat groovemetalliseen paikallaan jumitteluun. Riffittelyssä ja yleiskuvassa kuuluvat Municipal Waste ja Suicidal Tendencies. Vuosituhannen alkupuolen The Hauntedin etäisesti mieleen tuovalla kolmivarttisella suolletaan riittämiin riffejä ja osioita. Musa on muodollisesti pätevää. Tempo pysyy varsin maltillisena, jopa letkeänä, ja kun dynamiikkaa on myös levyn soundeissa, siitä on helppo viehättyä. Sävellyksetkin koukuttavat kohtalaisen hyvin, vaikka rehellisesti sanoen tällaisia kertosäkeitä mahtuu pelkästään Frontiersin julkaisemille levyille kolmetoista tusinaan. Osista on saatu maittava ja tarpeeksi omankuuloinen keitos. Wings muistuttaa ikävästi, että ilman ”sitä jotain” perus-AOR on lähinnä ajan tärväystä. Sävellykset, soitto ja laulu ovat perusvarmaa ja persoonatonta ammattityötä, eikä yhtään enempää. Mape Ollila LE MORTE Midnight in the Garden of Tragedy DARKNESS SHALL RISE Yhdysvaltalaisduo debytoi raskaissa merkeissä. Bändi ei ole ehkä koskaan kuulostanut näin muhkealta tai raskaalta. Mega GROVE STREET The Path to Righteousness UNFD Kieli poskessa tehdyllä hardcorella aloittanut Grove Street astuu ensimmäisellä pitkäsoitollaan aimo harppauksen kohti perinnetietoista crossover thrashiä. Mape Ollila TEUFELSBERG Pakt mit dem Teufel SIGNAL REX Huh huh! Salaperäisen puolalaisbändin toisella kokopitkällä liikutaan todella hämärän black metalin parissa. Pienet samplet ja kolinat muistuttavat teollisuusmetallin olemassaolosta, mutta pääasiassa mennään Hellhammerin ja Winterin viitoittamalla alkukantaisen romuluisella, toistoon perustuvalla linjalla. Laulupuolen ihmeellisyydet naureskeluineen ja ulinoineen tuovat musiikkiin omaleimaisuutta ja hulluutta. Tami Hintikka RONNIE ROMERO Too Many Lies, Too Many Masters FRONTIERS Parhaiten Rainbow’n viimeisimmästä inkarnaatiosta tunnettu Ronnie Romero on häärännyt liian monessa samantekeväksi jääneessä projektissa. Jaakko Silvast KILL THE KING Kill the King OMAKUSTANNE Nelisen minuuttia rässiä piiskaava Hate Advocacy avaa Kill the Kingin esikoisalbumin ihan kivasti. Äärimmäisen tyypillisistä mutta aivan viihdyttävistä biiseistä vastaavat Romero ja espanjalaiskitaristi José Rubio. Albumia on hankala määritellä, mutta siinä on paljon samaa muinaisen Darkthronen ja jopa Urfaustin kanssa. Teemu Vähäkangas ROBLEDO Broken Soul FRONTIERS Tämän viikon Frontiers-projektia tähdittää chileläisen Sinner’s Bloodin solisti James Robledo, jolle soololevy on toinen. Kuten nimi kertoo, paholaisen kanssa solmittu sopimus saattaa tuntua näille miehille todelliselta
Osa siitä selittyy pehmeillä ja seesteisillä lauluilla, joiden nuottikulut ovat aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin aina se, että nautimme itse musiikistamme ja sen esittämisestä. Olemme merkanneet bändin viralliseksi perustamisvuodeksi 2015, jolloin toinen kitaristimme Santeri Salminen hyppäsi mukaan. Riehumiseen ei monella meistä ole varaa, sillä biisit ovat yleisesti ottaen todella haastavia. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …tiedämme mitä haluamme ja toteutamme uraamme sen mukaisesti. TYÖMME JAKAUTUU… – …omien vahvuuksien ja tietenkin sen mukaan, mitä jokainen haluaa tai tykkää tehdä. Toisaalta kehitymme sitä kautta soittajina ihan eri tavalla. 72. Kaikki palaset ovat asettuneet paikoilleen aika lailla itsestään. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Vaikutteet tulivat alkuun enemmän metalcoresta, mutta ajan saatossa olemme siirtyneet progressiivisemman ja teknisemmän metallin suuntaan. Tällä hetkellä Jose ja Santeri kirjoittavat biisit ja aihiot niiden teemoista. Meitä eniten inspiroivien bändien joukkoon kuuluvat muun muassa Trivium, Soilwork, Slice the Cake, Opeth ja Between the Buried and Me. Sävellykset eivät ole helppoja, mutta varsin vaivattomiltahan ne, piru vie, kuulostavat. Itsetarkoitukselliseen kikkailuun ei sorruta, vaan kaikki tapahtuu biisi edellä, aivan kuten pitääkin. Samuel on ottanut vastuulleen kirjoittaa lauluja ja lyriikoita Santerin ja Henryn kanssa. www.facebook.com/Halysisband UPEIMMAT ÄLYLUURIT KITA Tyhjiö Kidan ensimmäinen täyspitkä vyöryttää yli neljänkymmenen minuutin ajan karua tuhoa. – Bändin juuret yltävät yläasteen kuudennelle luokalle, kun kitaristi Jose Pynnönen, basisti Santeri Haikonen ja rumpali Samuel Arola alkoivat jammailla ja treenata eri covereita musiikin tunneilla. Sopivaa nimeä koetettiin keksiä porukalla pitkään, ja lopulta päädyimme tähän. MIKSI. – Halysis on pohjimmiltaan hyvien ystävien muodostama porukka, jossa kaikki jakavat intohimon metallimusiikkiin ja yhdessä soittamiseen. Upean tarkka ja näkemyksellinen soitto aiheuttaa suoranaista ihailua. Meille on kasvanut hurja palo kehittyä ja suuri halu näyttää maailmanlaajuisesti, kuinka pieni omakustannebändi voi tehdä kovatasoista musiikkia. Kitaristi Jose Pynnönen törmäsi sanaan sattumalta nettiä selatessaan ja ehdotti sitä. Soittotaidon kehittyessä alkoi muodostua omia biisejä, ja pikkuhiljaa alettiin etsiskellä toista kitaristia ja laulajaa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …kirjoittamaan kappaleita, joita olisi helppo ja mukava soittaa! HALYSIS Equinox Halysis sekoittelee vallan upeita elementtejä ja pistää syksyisen sydämen ihan kouristelemaan. BÄNDIN NIMI… – …ei sisällä sen erityisempää tarinaa. Bändi yhdessä muovaa kappaleista eheitä kokonaisuuksia. Kehitymme biisinkirjoituksessa jatkuvasti ja pyrimme tuomaan esiin uusia vivahteita eri musiikkigenreistä, jotta musiikkimme pysyy freesinä niin itsellemme kuin kuuntelijoillekin. Aktiivinen somettaminen ja markkinointi jää meillä nykypäivän standardeilla kohtalaisen heikoksi, mutta onpahan hyvä, että löytyy jotain kehitettävää. Vaikka bändi mätkii menemään aika rivakkaan tahtiin, mukana on alati jokin kumman rauhoittavuus ja tyyneys. Bändin tavoitteena on kasvaa parhaansa mukaan, julkaista uutta materiaalia ja kehittyä muusikoina. Pian sen jälkeen laulajaksi tuli Henry Hämäläinen, ja sittemmin olemme hioutuneet tiiviiksi ryhmäksi. Halysis KEIKALLA… – …annamme musiikin puhua puolestaan ja yritämme soittaa parhaiden taitojemme mukaisesti. Kiroammekin usein, kun pitää kirjoittaa niin vaikeita biisejä. Annamme kaikkemme tuottaaksemme juuri kuuloistamme musiikkia. Hän vastaa myös bändin miksauksesta, tekniikasta ja somettamisesta. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …toivottavasti suurempien yleisöjen edestä ja ulkomailta. Halysis on orkesteri, jossa korostuvat ammattitaito, määrätietoisuus ja jatkuva halu kehittyä. Tähän touhuun tarvittaisiin enemmän röyhkeyttä, hyvällä maulla tietenkin. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …olemme kaikki jokseenkin introvertteja nörttejä. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI MILLOIN JA MITEN. Vuonna 2020 bändi julkaisi esikoisalbuminsa Cerulean, jolla lauloi Samuel. Siitä asti biisejä on kirjoitettu urakalla. Seassa on toki rajumpaakin puolta, mutta yleisilme pysyy kauniina. Varsinkin kitarapuolella mennään sen verran kimuranteissa merkeissä, että hattu nousee päästä oitis
Herkulliset melodiat taipuvat, ja kitaroita hyödynnetään laaja-alaisesti ja näkemyksellä. Biisimateriaali edustaa kaunismelodista ja vahvasti orkestroitua metallia, jossa on elementtejä niin goottipuolelta kuin deathja black metalista. Kauniit suvannot saattavat repeytyä seuraavassa biisissä melkoiseksi helvetiksi, josta saa etsiä punaista lankaa. www.facebook.com/StrainOnSociety 73. www.facebook.com/OfOriginsOfficial BRAZEN FORGERY Brazen Forgery Yhden miehen orkesteri Brazen Forgery esittäytyy debyyttialbumillaan kunnianhimoisin elkein. php?id=100063747633902 THE LAST PROPHECY Hate Is My Mentor Espoossa alkuvuodesta 2021 perustettu The Last Prophecy tuottaa melodista ja teknistä thrash metalia kuolosävyillä. Sininen mies rokkaa ihan mallikkaasti ja omaa mainittavan hyvän soundin. Tällaista musiikkia ei ole koskaan liikaa. Bändi soittaa taitavasti, ja paketti pysyy kasassa rönsyillen sen verran kuin on suotavaa. Kitaran ja basson armoton jyräys on kuitenkin levyn parasta antia. www.facebook.com/wakenermusic JOHANNA RUTTO Tarot Cards Yhteistyössä Pasi Laakkosen kanssa sävelletty single edustaa aivan ehtaa heavy rockia. Viimeistään tuskaisat laulut kuorruttavat setin kokemukseksi, jota ei hevillä unohda. Rujohko korinalaulu ja kauniiksi vääntyvät melodiat paiskaavat kättä komeasti murjovien kuoloriffien kanssa, mikä ei toki ole aivan ennenkuulumaton konsepti. www.facebook.com/deathropy.fin THE D.U.D.E.S Tonight Your Ass Belongs / Everything’s Coming Off Tosiasiassa oululainen The D.U.D.E.S. www.facebook.com/planetofthedudes WAKENER Bodies Helsinkiläinen Wakener on kohta kymmenvuotias death metalin julistaja. Bändin musiikilliset vaikutteet ovat hahmoteltavissa melko helposti, mutta keskenään tällaisia aineksia sekoitellaan harvoin. Varsinkin bassoa kuuntelisi vaikka yksistään. Jälkimmäisen esityskielen biisit jäävät edustavampaan rooliin. Pääasiassa brutaalein lauluin varustettu jyräys on riffien puolesta suhteellisen kunnossa, mutta levy jättää tasapaksun ja kliimaksittoman fiiliksen. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com Sludgen, doomin ja death metalin konstein hitaasti etenevä murjonta on vähäisiin aineksiinsa nähden koukuttavaa kamaa. Tätä tappavuutta on tulossa levymitassa, joten korvat höröllä odottelemaan. www.facebook.com/MustaHarkaBand STRAIN ON SOCIETY They Call Us Desperation Niukalla saatekirjeellä lähestyvä Strain on Society tarjoilee esikoisjulkaisullaan viiden biisin verran metallia, jonka laji jää mietityttämään. In Flamesin ja Children of Bodomin maininta vaikutteina ei kummastuta: varsinkin jälkimmäisen voi aistia paikoin jo artikulointia myöten. Thrashistä kaikuja saanut musiikki ei ole nopeaa vaan operoi death metalin keskitempokentällä, jolle se on kuitenkin hiukan kevyttä. Ilman näitä homma olisi jäänyt ihan jolkotteluksi. Tasapaksuksi meinaa mennä, mutta onhan seassa ihan sävykkäitä ja sieluun tunkeutuvia palojakin, kuten kelpo vetäisy Ajattelija. Jonnekin yli 50 vuoden taakse juuriaan ulottava heavy rock osoittautuu todella korvaystävälliseksi ja koukuttavaksi. Laulupuolella luotetaan pelkkään murinaan, joka kantaa mainiosti läpi esityksen. Teknisen death metalin ja progressiivisen ilmaisun seassa mennään välillä jazztaajuuksille, mutta pääasiassa Vultural käy päälle suoraan, aggressiivisesti ja anteeksi pyytelemättä. www.facebook.com/profile. Vaikka kielisoittimilla suristellaan vähintäänkin asiaankuuluvasti, sekaan on luotu kieroja tunnelmia myös koskettimin. Entäs sitten itse biisi. Tarttuvat rallit ovat kertosäkeiden juhlaa ja nyrkki lähtee puimaan ilmaa sangen vaivattomasti. Ruton ääni on varustettu vahvalla raspilla, mutta hän yltää myös suorastaan pelottaviin korkeuksiin virheettömästi. Soitostakaan on turha alkaa napista, se kun on tiukkaa kuten pitääkin. Biisipari soundaa sopivan retrolta ja ajaa tunnetasot jonnekin KISSin ja The Hellacoptersin parhaiden hetkien äärille. Omaa tatsia nuottikuluissa on niukalti, mutta suoritusta voi luonnehtia joka tapauksessa kovaksi. Pelkkään särölauluun luottava ääntelykään ei anna armoa, ja saankin taas ihmetellä, mistä happi moiseen möykkään löytyy. Mukavan tuhdilla soundilla etenevä Tarot Cards on tarttuvalla kertosäkeellä varustettu keskitempoinen kitarailottelu, johon Rutto laulaa päälle hienosti ja moniulotteisesti. Multiinstrumentalisti Hannu Halosen käsissä syntynyt 13 biisin pitkäsoitto tarjoilee melodista metallia englanniksi ja suomeksi. Riffimateriaalissa tapahtuu todella paljon, ja tyylitaju on enemmän kuin kohdallaan. Luovuus, tyylitaju ja taito ovat aivan tapissa, joten lisää usvaa putkeen www.facebook.com/TheLastProphecyFi MUSTA HÄRKÄ Sininen mies Musta Härkä sekoittelee punkkia, rockia ja metallia. www.facebook.com/brazenforgery LANKAPUHELIMET DEATHROPY Serenity Mikkeliläisen Deathropyn esikoisjulkaisu kumartelee länsinaapurin Göteborg-skenelle, ja syvään kumarteleekin. Se kielii kiistattomasta osaamisesta. Suoralle huudolle ja tuuttaukselle löytyy paikkansa, mutta kyseisissä pätkissä olisi kokonaisuutta ajatellen leikattavaa. Kyllähän tällaista mielellään kuuntelee. Lupaavaa menoa, josta saisi erottua vielä enemmän omaa persoonaa. Erimallisia deathcore-tyylejä koluava täystyrmäys esittelee perkeleen kovaa osaamista. Pari lisäpojoa voi iskeä lyhyestä ja ytimekkäästä kitarasoolosta sekä lopun piristävästä b-osasta. Soitannollisissa ja sävellyksellisissä kuvioissa ei tarjota mitään varsinaisen uutta, mutta homman on pakko myöntää olevan hallussa. Kerta kaikkiaan julmaa ja möyheää menoa. on kuulemma kotoisin ulkoavaruudesta. Mukana on myös hienoa hulluutta, jollaista esikuvansa osoitti jo neljännesvuosisata sitten. Punktyyliset laulut kuulostavat hiukan vajavaisilla happivarannoilla huudetuilta eivätkä naksahda samalle aaltopituudelle musiikin kanssa, vaikka biisin karuun tarinaan sopivatkin. Nimi kuvaa levyä osuvasti, tyhjiömäisiin tunnetiloihin tässä nimittäin pääsee. Modernin ja melodisemman pään jylhä meno on viiden biisin ep:llä tasaisen varmaa ja kypsänpuoleista suoritusta. Ärinästä örinään löytyy, ja niin vivahteikkaasti esitettynä kuin se on tässä lajissa mahdollista. Omaperäisimmillään, kuten Memories of Pastkappaleessa, päästään aitoon omailmeisyyteen ja ehkä jo vähän hittipotentiaaliinkin. Hyvänä esimerkkinä instrumenttien yhteistoiminnasta voisi mainita Kärpässilmät-biisin, jossa mennään kunnolla ihon alle. www.instagram.com/altarofdespair OF ORIGINS Vultural Turussa vuonna 2015 perustettu Of Origins ei putoa oikein mihinkään lokeroon. www.facebook.com/people/JohannaRutto-official/100083141028577 KIRJEKYYHKYT HALO ONE End Yhden miehen metalliprojekti Halo One on päässyt päätepisteeseensä seitsemän levyn, 13 sinkun ja yhden ep:n jälkeen. Hitaanpuoleisesti draamaileva kolmosbiisi Mindless Feelings aiheuttaa jonkinlaista positiivista värinää selkäpiissä, mutta sekin hukkuu lopulta kappaletoveriensa joukossa mitäänsanomattomuuden suohon. Sävellyksessä on tarttuvuutta, mutta myös keskinkertaisuutta. www.facebook.com/KITAdoom ALTAR OF DESPAIR Immaterium Turkulais-espoolainen Altar of Despair jyrää kuulijan yli kuin juna. Myös laulupuolen raivotaso on suunnilleen maksimissa. Sävellykset ovat joka tapauksessa omasoundisia ja näkemyksellisiä pikku opuksia, joiden tunnelmia on pakko ihastella. No, sehän on hittimateriaalia ihan modulaatiota myöten. Sävelistä löytyy sopivassa suhteessa niin piittaamatonta raivoa kuin kauneutta kaiken nivoutuessa kutakuinkin täydelliseen soittoon ja soundiin. Anteeksiantamattoman aggressiivinen soitto on ihailtavan rullaavaa ja tarkkuudestaan huolimatta yllättävän inhimillisen kuuloista. Ainoastaan Dude -nimiä tottelevan nelikon tyylisuuntana on rehellinen AOR eli Alien Oriented Rock
Myöskään Plague of Butterfliesin kohdalla hän ei ole päästänyt itseään helpolla. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. Hyvönen osoittautuu jo lyhyen keskustelun aikana kunnianhimoiseksi taiteilijaksi. Huomasin miettineeni levyä kuunnellessani, millaiset koreografiat voisivat sopia siihen, joten se on inspiroinut minua tarinallisesti ja audiovisuaalisesti jo pitkään. Päätin aika nopeasti, että alkuperäinen tarina tulee näkymään myös lavalla, mutta tulkintana. ja tanssinopettajana, ja heitti bändille, että minä voisin toteuttaa tämän. Teos rikkoi jo ilmestyessään 1913 paljon aikansa musiikin ja baletin kirjoittamattomia sääntöjä. – Bändin ei tietenkään tarvitse kuin ”vain” treenata valmis musiikki, mutta kaikki muu piti työstää alusta asti. – Musiikillisesti ep:hen kulminoituu monta asiaa, joista pidän bändissä. Lopullinen Plague of Butterflies -esitys ei sisällä ainoastaan perinteistä balettia vaan myös nykytanssia. Se on aika hyvin 35 minuuttia pitkältä kappaleelta, Hyvönen naurahtaa. Jos baletista puhutaan, tässä on varmaan se hevibaletti. Myös malli, johon Plague on sävelletty, sisältää kolme eri osiota, ja baletit toimivat usein hyvin samalla tavalla. Saimme mukaan hyvän lavastajan, seitsemän tanssijaa ja tietenkin Swallow the Sunin, joten kokonaisuus tulee olemaan jotain sellaista, mitä ei ole tällaisessa muodossa koskaan nähty. – Kyseessä on balettimainen kokonaisuus yksinäisyyttä ja kuolemaa käsittelevää tarinaa myöten. Ballet Finland on Taiteen edistämiskeskuksen harkinnanvaraisen avustuksen piirissä ja voi näin toteuttaa vastaavia projekteja. – Silloin ajatuksena oli tehdä balettisovitus newyorkilaisen Ballet Deviare -ryhmän kanssa, mutta se ei toteutunut. BALETIN suunnitellut koreografi Tuomas Hyvönen kertoo, että teos oli yhtyeen suunnitelmissa jo 15 vuotta sitten. Siinä on selkeät roolihahmot, ja myös baleteissa on usein mukana yliluonnollisia teemoja, joita voi tulkita monin eri tavoin. Nykytanssikieli tulee esille erityisesti miespääroolissa. Yhdistelmä tulee varmasti olemaan kulttuuriyleisölle mielenkiintoinen. Hän kertoo kuunnelleensa Swallow the Sunin levyjä debyytistä alkaen, joten ihan vieraaseen maailmaan hän ei balettia sovittaessaan hypännyt. Hyvönen kertoo, ettei projektin toteutus ollut helppoa, koska aikataulut piti sovittaa ison porukan kesken. Tätä myötä mukaan saatiin myös Plague-illan toinen puolisko, Lumo Quintetin säestämä Stravinskyn Kevätuhri. Nyt kaikki sai alkunsa siitä, kun useammassa bändissä soittava ja muutenkin alalla toimiva Pyry Hanski, joka on muuten myös serkkuni, oli jutellut aiheesta Swallow-tyyppien kanssa. – Tässäkin mielessä Stravinskyn Kevätuhri sopii iltaan hienosti. Mukana on bändi, joukko tanssijoita ja paljon muita osallisia. Aloin kuvitella, mitä baletissa voisi tapahtua missäkin kohtaa musiikkia ja mitkä osat tarinasta haluamme esittää. Pyry on ollut rahastonhoitajana Ballet Finlandilla, missä itse toimin tanssijana Yksinäisyyttä, kuolemaa ja balettia Swallow the Sunin musiikki saa tammikuussa uuden muodon, kun vuonna 2008 julkaistu Plague of Butterflies -ep sovitetaan baletiksi. Aloitin suunnittelemisen viime vuonna, ja nyt olemme harjoitelleet solistin ja tanssijoiden kanssa kesästä asti. – Kuuntelin Plague of Butterfliesia valmistautuessani niin monta kertaa, että se nousi Spotify-vuosikatsaukseni kärkeen. – Aloitin jaottelemalla kappaleen rakenteen osiin, niin sanotusti laskin koko teoksen läpi, kuten tanssikoreografiaa suunnitellessa tehdään. Kokonaisuus yhdistettynä metalliin vaatii ehkä sulattelemista. 6. – Aluksi kokonaisuus oli ihan hirveä sillisalaatti, mutta siitä alkoi karsiutua asioita. Plague of Butterflies oli Hyvöselle tuttu teos jo entuudestaan. Teosta esitetään Aleksanterin teatterissa kolmen näytöksen verran. Se, mitä haluamme teoksella näyttää, kirkastui koko ajan. – Halusin mukaan jonkin verran balettia, sitä ihan tietynlaista liikekieltä, koska siinä on tosi kiva kontrasti musiikkiin ja toisaalta myös jotain aavemaista, mitä Plaguekin sisältää
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N ?. 4PV / 63€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
KUOPIO KUOPIO-HALLI 16.12. KLO18 & KLO21 HÄMEENLINNA VERKATEHDAS 14.12. VKO 2023-50. 17.11. LAUKAA PEURUNKA AREENA 18.11. TURKU GATORADE CENTER 2.12. TAMPERE NOKIA ARENA 12.12. HYVINKÄÄ WANHA AREENA 5.12. KLO18 & KLO21 RAAHE RAAHESALI 23.11. IKAALINEN IKAALINEN SPA ARENA 1.12. LAPPEENRANTA LAPPEENRANTA-SALI 13.12. OULU OULUHALLI 9.12. KAUHAJOKI IKH AREENA 26.11. JOENSUU JOENSUU AREENA 7.12. JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI AREENA VUODEN ODOTETUIN KONSERTTIKIERTUE ON TAAS TÄÄLLÄ! KATSO PAIKKAKUNTASI SOLISTIT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM LOPPUUNMYYTY! LOPPUUNMYYTY! LOPPUU NMYYT Y! 6 4 1 4 8 8 3 5 3 1 4 7 2 3 1 35 03 14 -2 31 PAL. KLO17 & KLO20 PORI PROMENADIKESKUS 21.11. KAJAANI KAUKAMETSÄ 25.11. KUHMO KUHMO-TALO 24.11. KLO18 & KLO21 IISALMI EINO SÄISÄ -SALI 8.12. KOKKOLA KAMPUSHALLI 30.11. KOTKA SATAMA AREENA 4.12. KLO18 & KLO21 YLIVIESKA AKUSTIIKKA 22.11. HELSINKI JÄÄHALLI 3.12. LAHTI LAHTI HALLI 19.11. KLO18 & KLO21 MIKKELI MIKAELI 15.12