SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De ser t So ng , De nig rat e, Xa nd ria, Ob no xio us Yo uth , En em ies Eve ryw he re 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Bo dy Co un t 02 2 Ho rna 02 4 Vo la 02 8 As tra l Do ors 03 Só lst afi r 04 Pö lky llä : Jer ry Ca ntr ell 04 4 Sa lam yh kä : Sto rm wit ch Wa lpu rgi s Nig ht (19 84 ) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Op eth 06 6 Ku ud es pii ri: Me de ian lop pu 030 024 018 040 02 8 SI G TR YG G U R AR I JÓ H AN SS O N M AR KU S PA AJ AL A D AR R EN C R AI G H EL I AN D R EA
HELSINKI, G LIVELAB 29.11. PORI, TEATTERI 24.01. TUUSULA, KRAPIN PAJA 19.01. EVERYTHING HILJAINEN THAN EVERYTHING ELSE VIIKATE | HILJAINEN UUSI ALBUMI ULKONA NYT CD | LP | MC | DIGITAL HILJAINEN-KONSERTTIKIERTUE 2024-2025 2024: 22.11. KEMPELE, PIRILÄ-SALI 08.02. TURKU, TEATRO 25.01. SEINÄJOKI, KAUPUNGINTEATTERI 31.01. LAPPEENRANTA, NUIJAMIES 30.11. TAMPERE, G LIVELAB 23.11. JYVÄSKYLÄ, ILOKIVI 07.12. ESPOO, SELLOSALI 01.02. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI 2025: 17.01. MIKKELI, MIKAELI WWW.VIIKATE.COM | WWW.LONGPLAYMUSIC.NET | WWW.UNIVERSALMUSIC.FI LOPPUUNMYYTY. KOUVOLA, TEATTERI 18.01. IMATRA, KULTTUURITALO VIRTA 07.02. KUOPIO, MAXIM 05.12. KANGASALA, KANGASALA-TALO 06.12
PORI, TEATTERI 24.01. Nykyisen kännykkäkulttuurin jäljet ovat silmissäni hirvittäviä, ja omakin luuri tekisi mieli paiskata jokaisella kalareissulla Näsijärven synkimpään syvänteeseen. Pohjaan on matkaa 63 metriä. Vastaus meinasi repeilyttää: lankapuhelin, 21-vuotiaana. HELSINKI, G LIVELAB 29.11. KEMPELE, PIRILÄ-SALI 08.02. Muuten eivät puhelinasiat paljon naurata. KOUVOLA, TEATTERI 18.01. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. SEINÄJOKI, KAUPUNGINTEATTERI 31.01. TUUSULA, KRAPIN PAJA 19.01. Vaikka kännyköillä sohiminen lienee rauhoittunut pahimmista ajoista, kyllä aiheen parissa saa kiristellä kovia kokeneita hampaitaan harva se keikka. Kaiken edellä kirjoitetun jälkeen on tavallaan karmivaa, miten paljon ilahduin Ghost-uutisesta. Miksi ihmeessä en vain voisi jättää luuriani kotiin. vuosikerta Numero 229 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ja pakko pari kuvaa on hävetenkin räpätä, vaikka tietää varsin hyvin, ettei tule koskaan palaamaan aiheeseen. Eikä pahinta oikeastaan ole edes se naaman edessä loistava ruutu, vaan se, että ihminen on omalle itselleenkin susi. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI 2025: 17.01. IMATRA, KULTTUURITALO VIRTA 07.02. Tätä taustaa vasten otin ilolla vastaan uutisen, jonka mukaan ensi toukokuinen Ghost-konsertti kotikaupungissani Tampereella on puhelinvapaa tapahtuma. Nimittäin polttaahan se helvetinkapistus omaakin taskua. MIKKELI, MIKAELI WWW.VIIKATE.COM | WWW.LONGPLAYMUSIC.NET | WWW.UNIVERSALMUSIC.FI LOPPUUNMYYTY 7. 10.1.) BODY COUNT Merciless TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT JERRY CANTRELL I Want Blood STORMWITCH Walpurgis Night SARA Hallava (ilm. 17.1.) EVERYTHING HILJAINEN THAN EVERYTHING ELSE VIIKATE | HILJAINEN UUSI ALBUMI ULKONA NYT CD | LP | MC | DIGITAL HILJAINEN-KONSERTTIKIERTUE 2024-2025 2024: 22.11. KANGASALA, KANGASALA-TALO 06.12. Yksilönvapaus on toki tuiki tärkeä asia, mutta ajattelen, että joissain yhteyksissä sen voi kaikin mokomin murskata. Yleensä kuvat näyttävätkin aivan paskoilta. TURKU, TEATRO 25.01. KUOPIO, MAXIM 05.12. TAMPERE, G LIVELAB 23.11. ESPOO, SELLOSALI 01.02. 63 metriä ENEMIES EVERYWHERE Endless Discord -ep THE HALO EFFECT March of the Unheard (ilm. JYVÄSKYLÄ, ILOKIVI 07.12. LAPPEENRANTA, NUIJAMIES 30.11. Jos näette minut tuossa tilassa, lupaan suunnata Nässyn pohjaan itse. Ja ainahan pahimmassa hädässä voi suunnata Nokia-areenan ”turvalliseen tilaan”, jossa rakkaan tuttipullon korvikkeen saa kaivaa luvan kanssa sille varatusta söpöstä pussukasta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Sigtryggur Ari Johannsson KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. SAIN vastata hiljattain tyttäreni päiväkotiprojektin haastattelussa kysymykseen, millainen oli ensimmäinen puhelimeni ja minkä ikäisenä sen sain. Eikö olekin hyvä kysymys, jonka Tobias Forge on nyt ratkaissut puolestani, ainakin paperilla
Kuinka musiikkityyliksenne valikoitui juuri vanhakantainen tunnelmallinen hard rock Deep Purplen, Gary Mooren ja Magnumin hengessä. Sen jälkeen jokainen säveltää omalla vuorollaan rumpuraitojen päälle sen, mitä omassa päässään kuulee, Montin yllättää. – Ensilevytyksemme tekstit käsittelevät maanpäällistä kadotusta, turhamaisuutta, syntiä ja muita vastaavia aiheita. Sounditietoisuus ja ymmärrys soitinten välisestä soivasta dynamiikasta on tässä leikissä erittäin tärkeää. Puhumme niin sanotusti samaa kieltä. – Itselleni on tärkeää päästä käyttämään vanhan liiton syntetisaattoreita ja muita elektronisia vempaimia, koska niistä lähtee yksinkertaisesti paras soundi. Vapaata ilmaisua SA M I P U LK K IN E N 8. Siinä lienee yksi monista syistä, miksi päädyimme tekemään yhdessä jotain näinkin epäkaupallista ja vieläpä julkaisemaan sen kaiken romanialaisen Sleaszy Rider -levy-yhtiön kautta. – Tämä on nykyaikana hyvin poikkeuksellisen tapa säveltää, mutta meidän kohdalla se toimii, koska yhteinen perimätietomme ja tyylitajumme on riittävän kehittynyt. Kuka kirjoittaa kappaleenne ja minkälainen prosessi se on. Jääkö Desert Song vain levyttäväksi yhtyeeksi vai onko aikeenanne myös keikkailla. Rimaa on tarkoitus nostaa ja ruoskia itseämme oikein kunnolla, jotta toivottuun tulokseen ja kasvaviin tavoitteisiin päästäisiin tulevan parin kolmen vuoden aikana. Pyrimme kuitenkin saamaan inhimillisellä tavalla mukaan ripauksen liikuttavuutta ja pohdintaa. – Halusin perustaa rockprojektin, jonka ulosanti perustuu täysin vapaaseen itseilmaisuun vanhan liiton rockmusiikin raameissa, kosketinsoittaja-laulaja Pekka Montin kertoo. Halusin mukaan Kimmon [Perämäki, kitara ja laulu] ja Vesan [Vinhavirta, rummut], koska heillä on aiheesta usean vuosikymmenen kokemus ja avoin luonne kokeilla erilaisia asioita. Muun muassa Ensiferumista ja Spiritus Mortisista tuttujen muusikkojen Desert Song välittää ensimmäisellä levyllään ajatonta ja epäkaupallista hard rockia. – Suomeksi sanottuna tarkoitus oli tehdä dynaamista ja tunnelmallista rockia kuten sitä ennen vanhaan tehtiin, oikeaoppisesti ja taideilmaisu edellä. Yksinkertaista mutta toimivaa. Kuinka ajatus bändistä lähti itämään. Keikkailu meitä ei ainakaan toistaiseksi kiinnosta. – Tällä hetkellä haluamme vain tehdä musiikkia itsellemme ja muille aihepiiristä jotain ymmärtäville. Toista albumia on jo aloitettu. – Me kaikki diggaamme vanhoista omituisista rockbändeistä. Onko musiikillanne mitään syvempää sanomaa. – Vesa säveltää ja nauhoittaa rumpupohjat. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ALKUVUODESTA 2023 syntynyt Desert Song on varsin tuore kokoonpano
– Kokonaisuus on uhrilahja pieneltä mitättömyydeltä jollekin suurelle, olkoon se kuka kenellekin, Kallio sanoo. Minkälaisen kuvan luotte levyn nimessä esiintyvästä ”tuntemattomasta jumalattaresta”. Onko soittoon löytynyt uusi kipinä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JE R E H A A TA JA Melankolista metallia tekevän Denigraten uusi levy on uhrilahja tuntemattomalle jumalattarelle. – Taitaa sopia väliintulona tämän hetken meininkiin, jossa pienet näköalattomat urokset purkavat mitättömyyttään ja pelkoaan naaraisiin. Fleshgod Apocalypsen lämppärislotti 2022 tuli kuin tilauksesta ja lisäsi hinkua tehdä lisää kiekkoja ja saada hyviä keikkaslotteja. Nyt kaikkia kundeja tuntuu kiinnostavan. Minkälainen albumista muodostui. Kipinää soittoon TO the Goddess Unknown on neljäs levynne. Se antaa viisauttaan, jota kuka tahansa ei osaa ottaa vastaan. Olette olleet lähivuosina todella aktiivisia. – Me itse vasta arvostetaankin, kun jengi vaivautuu paikalle katsomaan ja diggailemaan sätkimistä. – Luulin, että tästä tulee kevyempi ja herkempi kuin edellisestä Blackguardista [2022]. Soiko levysoittimissanne pääosin vastaava synkistelymusiikki. – Menneinä vuosina oli vaikea saada kaikkia jäseniä toimimaan tarpeeksi aktiivisesti, jotta olisi saatu julkaistua levyjä. – Levylautasilla soi Kummelista ja Husbandistä lähtien kaikenlainen musiikki, joka groovaa, Nummela jatkaa. Esiin manaamamme jumalatar on kaikkivoipa ja oikeamielinen, ei lahjottavissa eikä alistettavissa. – Nykymateriaalin referenssit ovat takaraivossa ja sitä ysärin doom-henkeä pidetään taustalla, mutta ei orjallisesti. – Toki kingstonwallien ja muiden jussipattitussien lisäksi soittimeen löytää raskaampia ja synkempiä levyjä. Kun synkistellään, synkistellään kunnolla, ja kun mennään rankempaan poljentoon, vaikutteet otetaan 1990-luvun Morbid Angelin ja Carcassin kaltaisilta yhtyeiltä. Pyörähditte hiljattain Baltian-keikoilla. Minkälainen vastaanotto teillä on ulkomailla noin yleensä. Annettiin kuitenkin painoarvoa sillekin ajatukselle, että nyt sitä death metalia, ja tulikin helvetin tymäkkä albumi, laulaja Timo ”Galzi” Kallio aloittaa. Ääripäitä hilattiin entistä kauemmaksi toisistaan, minkä tarkoituksena oli saada dynamiikkaa ja kontrastia. – Albumi kuvaa hyvin bändin tämänhetkistä tilaa. Maksimaalinen synkkyys kohtaa rankemman poljennon kuin veitsellä leikaten, kitaristi Seppo Nummela jatkaa. – Soittoon ja biisien tekoon on ollut aina aivan älytön kipinä, Nummela heittää. Viime keikkareissulla, kun mentiin kahdella autolla, lähestyin taukopaikalla toista kulkinetta, ja ihan kuin olisin nähnyt, että siellä ruuvattiin kiireesti Deathin Symbolic päälle. Viime aikoina olen kuunnellut Cemetery Skylinea, Gojiraa, Type O Negativea, Leprousin uusinta, Sleep Tokenia sekä vanhoja grunge-klassikoita. Aikuisia miehiä kun ollaan, niin tehdään mitä tehdään, Kallio sanoo. Mielellään ollaan menossa aina kun kysytään! 9. – Enimmät kuulijat taitaa löytyä ulkomailta, ja lyhyemmänkin live-effortin huomaa kantavan pitkään, Kallio kiittelee. – Liekö nuo muut kovin päämäärätietoisesti mollivoittoista kurnutusta luukuttavat, herrasmiehet ovat iloisia ja hauskojakin. Siinä oli toki kaiken maailman Warner-kuviot ynnä muut sotkemassa. Onnistuimme mielestäni melkoisen hyvin. Musiikkinne on melankolista. – Levystä tuli edeltäjäänsä monimuotoisempi
Yhdistelmä on todella voimakas ja voin kokeilla monia asioita. T IM T R O N C K O E 10. Se on tapa sovittaa musiikkia. Aloin tehdä musiikkia ystäväni kanssa, mikä oli tavallaan alku sille, mistä tuli myöhemmin Xandria. On vaikea määritellä vuotta, mutta jos sijoitat Xandrian synnyn 1990-luvun puoliväliin, et luultavasti ole kaukana totuudesta. – Ja olen niin iloinen Ambresta [Vourvahis]. – Todella hyvin! Heubaum huudahtaa. Olette työskennelleet uudella kokoonpanolla pari vuotta. Tämä ei koske vain Iranin kaltaisia maita, joissa vapaus ja inhimillisyys on tukahdutettu, vaan nämä voimat alkavat taistella kehitystä vastaan myös länsimaissa. Mistä tarve uudelle ep:lle. – Musiikkimme leimataan usein ”sinfoniseksi metalliksi”, enkä vastusta sitä lainkaan, mutta kyseessä ei ole varsinainen genre. Miten on mennyt. Vapaus, demokratia ja moniarvoisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä, ja kaipaisimme niitä varmasti paljon. Miltä sen tulevaisuus näyttää. Takapajuisuutta vastaan UNIVERSAL Tales -ep julkaistiin suhteellisen pian The Wonders Still Awaiting -albumin (2023) jälkeen. Hän tuo paljon emotionaalista syvyyttä, eikä hän osaa vain yhtä tyyliä, vaan on hyvin monipuolinen laulaja. – Teimme näin, jotta voimme näyttää ihmisille sovitusten kauniita yksityiskohtia. – Tämä tuntuu oikealta, enemmän kuin koskaan. Niitä ei ollut vielä voitettu valistuksella ja sivilisaation kehityksellä. Rakastan yhdistää metallibändin elokuvallisiin tunnelmiin. Haaveiletko että voisit tehdä albumin, joka sisältää vain orkestroitua musiikkia. Universal Tales kertoo ihmisen vapaudesta ja uskonnon rajoittavuudesta. Bändi aloitti 30 vuotta sitten. Bändi ei kuitenkaan koe musiikkiaan varsinaisesti sinfoniseksi metalliksi. – Minulla on edelleen paljon luotavaa ja kerrottavaa. Mutta kun kyse on genreistä, Xandrialla ei ole oikeastaan rajoja. Esimerkiksi kristilliset fundamentalistit Yhdysvalloissa yrittävät kieltää evoluutioteorian kouluopetuksessa. Meillä on paljon yhteistä, rakastamme matkustamista ja eri maiden näkemistä. – Koska ne ovat paljon mielessäni. – Biisit ovat tulosta meidän ja fanien välisestä energiasta, jonka tunsimme keikoilla. – On tärkeää, että nousemme tätä vastaan, sillä muuten meiltä viedään se, mitä olemme saavuttaneet tieteen ja sivistyksen alalla. On monia genrejä, joiden välillä voimme vaeltaa vapaasti, mutta musiikkimme on sovitettu niin, että ihmiset kutsuvat sitä sinfoniseksi metalliksi. En oikeastaan haaveile tekeväni kokonaista orkestroitua albumia. Ep:n toisella puoliskolla esitetään orkestroituja versioita sen kappaleista. Ja tiedän, että kaikki jäsenet nauttivat tästä matkasta. Yhdistän klassisen rockriffin death metal -osaan, otamme mukaan elementtejä kelttiläisestä tai itämaisesta musiikista ja paljon muuta. Tapaamme ihmisiä muista kulttuureista, olemme uteliaita ja löydämme yhdessä. Tämä on ollut uskomaton matka uskomattomien ihmisten kanssa, ja haluamme jatkaa sitä niin kauan kuin voimme. Miksi teille on tärkeää käsitellä näitä teemoja. SYTYKKEITÄ Xandria yhdistelee klassisia vaikutteita ja raskasta rockia. – Xandria ei oikeastaan alkanut bändinä, jonka ihmiset nyt tuntevat. – Uskonto on osa tätä takapajuisuutta. Halusimme jakaa kappaleet mahdollisimman pian, koska ne tuntuivat tilannekuvilta juuri näistä hetkistä. Kyse ei ole vain uskonnollisista dogmeista, vaan siitä, miten maailman takapajuiset voimat yrittävät palata aikaan, jolloin alemmat vaistot kuten pelko ja itsekkyys olivat vallitsevia. – Saimme comeback-albumillamme niin positiivisen vastaanoton, että se sai meidät hyvin luoviksi, ja nämä kappaleet kirjoitettiin keikkojen välissä, kitaristi-kosketinsoittaja-laulaja Marco Heubaum paljastaa
Koetteko uuden musiikin kirjoittamisen haastavaksi. – Black Sabbathin, Finne niittaa yksikantaan. – Emme käytä tietokonesoftia tai kotiäänityksiä. – Täydellisyys on mahdotonta, mutta sanotaan näin, että bändi on samoilla linjoilla sen suhteen, mitä olemme hakemassa. Kolme-nelikymppisistä miehistä koostuva Obnoxious Youth on toiminut pian kaksi vuosikymmentä, joten sitä ei voi laskea varsinaisesti nuorisobändiksi. – Nuoruus on pikemminkin mielentila kuin ikä, Piran päättää. Täydellisyyttä etsimässä BURNING Savage on todella villi ja edukseen erottuva metallipunkalbumi, jonka tuhovoima käy selväksi jo ensimmäisen kuuntelun myötä. Asumme eri maissa ja kaupungeissa, joten meillä on rajallinen määrä mahdollisuuksia olla luovia yhdessä. Tämä ei tule ihmeenä, sillä miehistöllä on soittokokemusta esimerkiksi Morbus Chronista sekä Degialin ja Entombedin livekokoonpanoista. Obnoxious Youthin musiikista on löydettävissä monimutoisia vaikutteita aina thrashistä ja punkista roskaiseen autotallirokkiin. – Täydellisyyttä ei voi koskaan saavuttaa, mutta emme tule ikinä lopettamaan sen etsimistä, laulaja-basisti Afshin ”Phantasma” Piran määrittää. – Kaikkein haastavin juttu on, että teemme hommia vanhan koulun malliin, eli toisin sanoen yhdessä treenikämpällä, Piran kertoo. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Koetteko, että Obnoxious Youthin tunnistettava tyyli on hioutunut uuden levyn myötä täydellisyyteen. R A IM O D A H L Ruotsalaispohjaisen Obnoxious Youthin kolmas kokopitkä vahvistaa yhtyeen omaleimaista ilmaisua entisestään. Miehet myöntävät ohimennen, että bändin musiikissa on kapinahenkeä, jonka keskiössä elää saatanallinen vaikutuspohja. Mitkä bändit koette itse musiikillisiksi hengenheimolaisiksenne. Välissä on kuitenkin julkaistu ep-levyjä ikään kuin bändin olemassaolosta muistuttaen. Harvoin yhteen kokoontuva porukka kertoo kulkevansa vaistojen varassa. – Kun heittäydymme luoviksi pitkissä sessioissa ja yhteinen fokuksemme toimii, treenikämppä tuntuu aina suorastaan räjähtävän, Finne jatkaa. Yhtyeen kanssa samaan kerhoon voi työntää bändin toisen kitaristin Lukas ”Spine” Hägerin Reveal-yhtyeen tapaisia genresurffareita, mutta musiikista löytyy myös Motörheadin ja Venomin kaltaisten klassikkonimien luomaa suoraviivaisuutta ja asennetta. – Pysymme aina valppaina, sekä musiikillisesti että henkisesti, soittamalla yhdessä hirviössä, joka on Obnoxious Youth, liidikitaristi John ”Zeke” Finne seuraa. Yhtyeen musiikkia on oikeastaan mahdotonta asettaa yhteen määrittävään genreen, mikä on nykymusiikissa harvinaista. Koetteko, että ryhmän nimi kuvaa musiikkianne yhä osuvalla tavalla. – Kappaleiden kirjoittaminen ei ole sinällään haastava prosessi, koska olemme todella yhtenäisiä ja seuraamme vain vaistojamme. Yhtye on tehnyt levyjä kohtuullisen hitaalla tahdilla, kuuden ja seitsemän vuoden julkaisutauoin
Basson varressa keikoilla nähty Ville Vesala täydensi bändimme miehistön kesällä 2024, kun olimme vetäneet ensimmäisen festarikeikkamme Nummirockissa. Olette selkeästi uuden polven bändi, jonka merkittävin fanipohja tavoitetaan netin kautta. Miltä pohjalta kasasitte bändin. SYTYKKEITÄ P E T R I IN K IN E N Metallimusiikin alalaji deathcore odottaa vielä nousuaan kotimaamme huomiohuipulle. 12. Minkälaisissa teemoissa sanoituksenne liikkuvat, ja kuinka tärkeänä pidätte tekstejä noin ylipäätään. Siitä homma lähti käyntiin. Yksi alan potentiaalisimmista tekijöistä on Enemies Everywhere. – Totta kai tähtäämme kansainvälisille markkinoille, ja jokaisella yhtyeestä löytyy tarpeeksi luottamusta siihen, että tavoite on mahdollinen. – Vertailua kuulee ajoittain. Yhdistelemme saumattomasti elementtejä black-, deathja groove metalista sekä metalcoresta. – Tavoitteenamme on yksinkertaisesti tehdä mahdollisimman laadukasta musiikkia, jota genren ystävät voivat arvostaa ja josta voi puhua samassa lauseessa genren tunnetuimpien nimien kanssa, Saano vakuuttaa. – Sanoitukset käsittelevät melko synkkiä teemoja. Minkälaisessa arvossa pidätte fyysisiä levyjulkaisuja. – Biisiemme vahvuuksia ovat vankat rakenteet, tekniset instrumentaalibreikit, rytmisesti mielenkiintoiset riffit ja kompit sekä monipuoliset huutolaulut. – Bändi on perustettu vuonna 2022. Tähtäin maailmalla ENSIMMÄISEN ep:nsä Endless Discordin julkaissut Enemies Everywhere on monelle vielä outo nimi. Oletteko lähteneet hakemaan tätä manttelia. Olette varmaan kuulleet paljon vertailuja erimerkiksi Lorna Shoreen, mutta mitä omaa ja uniikkia teillä on tarjottavana. Lorna Shore on tällä hetkellä syystäkin deathcoren isoin nimi, emmekä kiellä bändin vaikutusta omassa musiikissamme. – Kappale kertoo tarinan sekä musiikin että tekstin avulla, ja molemmilla on merkittävä rooli kokonaisuuden kannalta. – Vaikka kuulijat tavoitetaan pitkälti somen kautta ja musiikkia kuunnellaan striimauspalveluista, fyysiset julkaisut ovat yhä olennainen osa musiikkija kulutuskulttuuria. Levyt ovat haluttua kamaa varsinkin keräilijöiden keskuudessa, joten niihin kannattaa panostaa. Monille ihmisille, niin kuulijoille kuin artisteille, teksteillä ei välttämättä ole yhtä isoa merkitystä kuin sävellyksillä, mutta olemme halunneet panostaa myös sanoihin ja tarinoihin. Haluammekin tarjota niitä kuuntelijoillemme. Deathcore on niitä harvoja metalligenrejä, joissa Suomella ei ole vielä aivan maailmanluokan huippunimeä. Minä ja Jonatan [Utriainen, laulu] tutustuimme yhteisen tutun kautta ja aloitimme yhtyeen duoprojektina, kitaristi Otso Saano muistelee. Vaikka tarkkakorvainen kuulija varmasti löytää yhtäläisyyksiä, koetamme ammentaa musiikkiimme monista eri bändeistä ja genreistä. Yksi ei välttämättä ole tärkeämpi kuin toinen. – Yhteinen sävel löytyi nopeasti, ja äänitimme demolauluja ensimmäistä julkaisua varten jo toisella tapaamisella. Ensimmäinen single Stay Away from Me julkaistiin kahden miehen kokoonpanolla, ja rumpali Veikka Laru liittyi remmiin, kun toinen sinkku oli työn alla
Saa olla tarkkana, että saa edes lähelle kahdeksan tuntia unta. Lisäksi moni vihaa odottamista. Ensinnäkin keikkapaikat sijaitsevat yleensä jossain joutomailla kaukana keskustasta. Autoon, töihin, syömään, takahuoneeseen odottamaan, töihin, syömään, nukkumaan, syömään, autoon, töihin ja niin edespäin. Ottamatta sen enempää kantaa Blind Channelin tapaukseen on pakko sanoa, että olohuoneen sohvalta on helppo kuvitella maailmaa kiertävän bändin homma helpoksi. Kiertueella ollaan ikään kuin koko ajan töissä riippumatta siitä, tehdäänkö juuri nyt töitä vai ei. Siis odottanut. Kiertue-elämä on olemukseltaan jatkuvaa odottamista. Lisäksi joka ilta olisi oltava timanttisessa iskussa ja annettava kaikkensa, mikä vaatii valtavasti keskittymistä ja energiaa. Internetyhteydet ovat mitä ovat, suihkuja ei välttämättä ole lainkaan, pyykinpesumahdollisuus on vain harvassa keikkapaikassa ja itsepalvelupesulaan saattaa olla kymmenen kilometriä. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kotiin kannattaa kyllä aina soitella, jos sieltä vastaa joku. Sitä ei pidä väheksyä, jos ei ole itse nukkunut kuukautta liikkuvassa autossa. Näin lentokentät, useita kaktuksia, pari huoltoasemaa, hotellihuoneet ja keikkapaikat, en mitään muuta. Artistilla vapaata aikaa saattaa olla päivässä hiukan enemmän kuin teknikolla, mutta samat arjen haasteet ovat läsnä. Ei ole mitään muuta. Olin taannoin The 69 Eyesin rumputeknikkona neljän keikan Meksikonrundilla. Eikä se paljon kummempaa ole kenelläkään. Kiertämisen todellisuudesta BLIND Channel tiedotti taannoin jäävänsä tauolle. Onko pankkiasioita, sähköposteja, olisiko paikallaan soittaa kotiin. On ihan sama, tehdäänkö töitä, istutaanko syömässä vai maataanko sohvalla, kelloa on pakko vilkuilla koko ajan. Kumpi on todennäköisempää: se, ettei tarvitse enää koskaan odottaa, vai se, että odottamista oppii sietämään. The Rolling Stonesin edesmennyt rumpali Charlie Watts arvioi aikoinaan ensimmäistä neljännesvuosisataansa bändissä siten, että oli soittanut siihen mennessä viisi vuotta ja hengaillut mitään tekemättä kaksikymmentä vuotta. Eikö näistä nykynuorista ole mihinkään?! Veikkaan, että Joel Hokkaa kommentit naurattivat. Keikan ja roudauksen jälkeen ollaan yleensä pikkutunneilla ja bussi liikkuu kohti seuraavaa kaupunkia. Ehkä juuri se karsii jyvät akanoista. Onko mahdollista käydä suihkussa tai jopa pestä pyykkiä. Olen joskus tehnyt somepäivityksiä kiertueilta, vaikkapa nyt jostain hienosta eurooppalaisesta kaupungista. Paljon tätä kummempaa ei ollut bändilläkään. Suunnitelmia lienee piirrelty muutenkin jo pitkälle, ja niiden toteuttaminen vaatii nyt pientä vetäytymistä. Se on äärimmäisen intensiivistä, ja se voi olla joko parasta ikinä tai aivan kammottavaa. Tiesin jo etukäteen, että vaikka käyn P IX A B A Y 14. Toista se on meidän verstaalla, joka päivä painetaan hommia niska limassa! Nämä hipit vaan matkustelevat ja juovat kaljaa ja käyvät vähän soittelemassa. Kommentteihin tuppaa tulemaan ehdotuksia, että käy siinä ja siinä museossa ja ravintolassa. Toiseksi luppoaikaa on erittäin vähän, mitä kukaan ei tunnu koskaan tajuavan. Tiedotteessa oli myös vahva markkinointikulma, koska luvassa on vielä Suomen-kiertue ja dokumenttielokuva. Bändi on jauhanut vuosia isolla vaihteella, joten tauko tulee varmasti tarpeeseen. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA fyysisesti Meksikossa, henkisesti tilanne on täsmälleen sama kuin tekisin neljä keikkaa vaikka Ruotsissa. Vapaapäiviä voi olla, mutta niiden määrä pyritään minimoimaan, koska kiinteät kulut juoksevat joka päivä, oli keikkaa tai ei. Usein toisteltu totuus kiertämisestä on se, että homman todellista luonnetta ei voi käsittää ennen kuin sen on kokenut. Alituinen aikataulupaine on yllättävän kuluttava tunne. Luppoaikaa voi olla esimerkiksi 75 minuuttia ja sen käyttöä määrää tarvehierarkia. Unen laatua on oma-aloitteisesti helppo heikentää. Se on aina yhtä huvittavaa. Somessa yleinen reaktio tiedotteeseen oli pilkka ja väheksyntä. Kiertueella ollaan viikkotolkulla koko ajan, kellon ympäri, seitsemän päivää viikossa
BLACK LODGE RECORDS BOMBUS YOUR BLOOD Gothenburg’s Bombus returns with their new album, Your Blood, marking the dawn of a fresh musical chapter. BLACK LODGE RECORDS DIE FOR MY SINS SCREAM Debut album from the Italian/German band Die for My Sins, that was founded by brothers Fabio and Nicolas Calluoriin in 2022. A must for fans of great melodic Heavy Metal with touches of Power Metal. With this album, Bombus ventures down a somewhat different path, yet fans need not worry; the essence of Bombus remains intact. Your Blood is classic Bombus with a twista blend of heavy metal and classic rock, layered with modern elements. And for this album they engaged the masterful Ralf Scheepers (Primal Fear) to take the position as lead vocalist. The cards they have in their hand are something completely extra this time around. VICISOLUM PRODUCTIONS KING DIAMOND ABIGAIL II THE REVENGE KING DIAMOND GIVE ME YOUR SOUL PLEASE KING DIAMOND HOUSE OF GOD MERCYFUL FATE DON’T BREAK THE OATH KING DIAMOND THE GRAVEYARD KING DIAMOND VOODOO TRANSPORT LEAGUE WE ARE SATANS PEOPLE Swedish groove metal legends Transport League are storming back into the spotlight with their explosive new album, ”We Are Satans People.” BLACK LODGE RECORDS METAL BLADE REISSUES WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. Kiertämisen todellisuudesta NUCLEAR VIOLENT DNA The rabid Chilean thrashers Nuclear are back with their seventh studio album
Kuoret lähtevät helposti, kun tekee niihin ohuet ristiviillot ja kalttaa eli kiehauttaa niitä nopeasti 15 sekunnin ajan. NIKON KOKATESSA SOI: Mastodon – Leviathan (2004) ”Raju musa sopii ruoan makuun, ja vaikka annos ei progea olekaan, siinä on selvä twisti salsan ja curryn välillä. Leikkaa leivästä kuoret niin, että syntyy laatta. 4. Mehukkuutta ja makua löytyy riittämiin, ja resepti osoittaa myös sen, ettei kyseessä ole pelkkä kesäruoka. Kun hyvä lopulta löytyy, se täytyy harppunoida pikaisesti.” Dethrone Mitraillette Belgialainen Acid annosteli speed metalia jo 1980-luvun alkupuoliskolla. Heitä perään juustokumina ja tomaattipyree, etikka sekä tuoretta korianteria. Leivän voi valita maun mukaan, mutta itse otan muhkean maalaisleivän ja poistan siitä kaikki kuoret. Makkaraksi käy esimerkiksi superrasvainen krakovanmakkara tai jokin muu mausteinen (vege)kyrsä.” Megan tuomio: ”Perinteinen hot dog, jota ei tule luulla samaksi asiaksi kuin nokialainen kuuma koira, eli sokerimunkin sisään tungettu höyrymakkara, ei ole sellaisenaan edes maultaan kummoinen eväs. Nikon luonnehdinta: ”Belgialaisen jättihodarin eli mitrailletten juju on currymajoneesin ja itsetehdyn hapokkaan salsan yhdistelmä. 2. Voitele se currymajoneesilla. Levitä leivälle salsaa ja nakkaa päälle makkara tai kaksi. 3. Lisäksi hyvän makkaran hakeminen on vähän kuin valkoista valasta pyytäisi. Limemehua voi lisätä niin halutessaan. Silvo sipuli, paprika ja tomaatit pieniksi kuutioiksi ja laita kulhoon. 16. Mitraillette sopii niin arkeen kuin juhlaan vaikka näin syksyisinkin.” SALSA: • 1 sipuli • 1 vihreä paprika • 3 tomaattia • 1 rkl etikkaa • 1 tl juustokuminaa • 2 rkl tomaattipyreetä • korianteria • tuoretta chiliä maun mukaan CURRYMAJONEESI: • majoneesia • currya kuivamausteena maun mukaan • juustoraastetta • vapaavalintainen leipä ja makkara HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Edes valmistamisen vaiva ei kasva mitenkään ylitsepääsemättömäksi. Reseptistä saa helposti vegen käyttämällä makkarana vaikkapa Vegemin chorizoa ja täysin vegaanisen sopivalla juustolla ja majoneesilla. Päälle juustoraastetta ja koko hoito 200-asteiseen uuniin, kunnes juusto on sulanut. Mutta heti kun fyllinkeihin satsaa vähänkään, tilanne muuttuu olennaisesti, oli kyseessä sitten chili dog tai DIY-salsaan panostava mitraillette. Kuori tomaatit ja poista siemenet. Suomalainen Dethrone aloitti hieman myöhemmin, ja laulajakitaristi Nikon resepti osoittaa, että länsieurooppalainen liittovaltio taisi vaikuttaa enemmänkin ruokapuolella
FATLIZARD.BEER
Body Count ei säästele sanoja tai riffejä Merciless-albu millaan, jolla Ice-T huomauttaa, että ihmiskunta elää jo dystopiassa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ALESSANDRO SOLCA 18. Maailma palaa niin armottomien ihmisten käsissä, ettei siitä voi kirjoittaa kuin armotonta musiikkia
Haastatteluhetkellä emme vielä tiedä, kuka on oleva USA:n uusi johtaja. Tilanne vaati sulattelua jopa Ice-T:ltä. Body Count on julkaissut 30 vuoden aikana nipun albumeita, ja Ice myöntää, että bändi voisi hyvin nostaa jalat ylös ja nauttia meiningistä. – Pandemia teki entistä selvemmäksi, että ihmiset kaipaavat todellisia asioita, todellista musiikkia ja todellisia kokemuksia. Emme todellakaan ala vääntää toista levyä kahdeksan yli jääneen kappaleen pohjalta. – He eivät täysin ymmärtäneet, että kun Body Count tekee albumin, teemme 20 huolella kirjoitettua kappaletta, joista valitaan tusina levylle. Korona oli pieni näyte siitä, että maailmanjärjestys voi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Joka tuutista tulee taatusti materiaalia, joka on hullumpaa kuin mihin kenenkään mieli venyisi. Maailma paloi, mutta kaikki tapahtunut oli jotain niin absurdia, etten halunnut alkaa kommentoida globaalin kiistelyn keskellä, ellei minulla ollut oikeasti sanottavaa. Polarisaatio on edennyt niin pitkälle, että Icen kaltaiselle sanoittajalle tuottaa haasteita se, ettei sorru itse polarisaatioon. Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin valtakausi päättyi ja Joe Bidenin alkoi. ” I t’s about fucking time, right?” Ice-T heittää rennon huolettomalla äänellä, kun tulemme videopuhelun aluksi siihen tulokseen, että edellisestä Body Count -albumista on liikaa aikaa. Carnivore-levyn jälkeisistä ajoista riitti siis kirjoitettavaa. Minäkin aloin arvostaa elämän perusasioita enemmän, kun menetin kymmenen ystävää rutolle. Keikat sen jälkeen olivat helvetin hyviä. Aloimme kyllä kirjoittaa nopeasti, mutta ideoiden suhteen olin puristettu loppuun. Jopa liikaakin. Maailma on juuri nyt niin iso sekamelska, etteivät Body Count -biisien aiheet lopu ihan heti kesken. – Pistimme paljon ajatusta Carnivorelle, ja kun emme päässeet vetämään keikkoja sen tiimoilta, arvaa mitä levy-yhtiö oli asiasta mieltä. Tiesimme varmuudella, että levyn pitää olla helvetin kova. Se avasi silmäni ammolleen ja aloin myös miettiä asioita eri kulmista. Hehän tokaisivat, että tehkää uusi albumi, heti, Ice myhäilee päätään pudistellen. Riittää, että Ice-T katsoo ympärilleen tai avaa television. Evoluution vastakohta. – Poikkeusajat antoivat perspektiiviä. Peräti viisi vuotta. 19. Vaikken voi muuttaa asioita, voin silti todeta niitä. Itse asiassa niihin ei vaadita edes mielikuvitusta. Tällä välin maailmaa on ravistellut pandemia, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kestänyt vuosia
– Olemme julistaneet muutamalla viime albumilla, että ihmiskunta koostuu ihmiseläimistä, Ice sanoo ja painottaa jokaisen sanansa tavuja huolella todetessaan, että nykyihminen syntyy ihan uudenlaiseen verenhimoon. So I write songs about it”, sanelen levyllä. – ”Can I change it. – Monet tekstini ovat niin makaabereja ja kuin huutoa tavalliseen keskusteluun verrattuna, että jos joku ei ymmärrä, missä kohtaa lyriikoitani kulkee totuuden ja kärjistyksen välinen raja, en voi tehdä asialle yhtään mitään. I doubt it. – En voi alkaa varoa. – Sosiaalinen media ja internet ovat mahdollistaneet, että näemme ja kuulemme, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat. – Siispä aloimme kutsua musaamme grindhouse rockiksi, mikä tulee muuten täysin Quentin Tarantinon Grindhouse-elokuvasta, jossa isotissinen asejalkainen nainen pistää kaiken ihan hevonvitun päreiksi, hah hah! – Se elokuva [joka on kylläkin kaksinäytöksinen, ja Ice kuvaili juuri sen Robert Rodriguezin ohjaamaa Planet Terror -osuutta] joko säikäyttää kuoliaaksi tai naurattaa katkeamispisteeseen. Kun Obama oli presidenttinä, ainakaan minä en rikastunut. Ja myös Body Countiin. Sitten ollaankin tämän kysymyksen äärellä: jos Body Count kirjoittaa äärimmäisiä ja liioiteltuja sanoituksia todellisista asioista, mikä estää kuulijoita ottamasta niitä liian todesta tai suoranaisina kehotuksina tai oikeutuksina erinäisille teoille. Ice tokaisee vaatimattomasti Mercilessin olevan tiukkaa jatkoa parille edelliselle Body Count -levylle. Tarkoitan sitä, ettei minullakaan ole vastauksia ongelmiimme, mutta ainakin voin todeta väistämättömiä asioita ja saada ehkä jonkun ajattelemaan. Uskon yhä yksilöiden fiksuuteen, mutta ihmiskunta on typerämpi, itsekkäämpi, itsetuhoisempi, ahneempi ja kapeakatseisempi kuin ehkä koskaan historiansa aikana. Mikään nimityksistä ei ole sopinut sen sanoman sävyyn, jota bändin levyillä kuullaan. Ice muistelee, että Body Countin musiikkia on kutsuttu ainakin rapja nu-metalliksi sekä ”sillä ja tällä ja tuolla nimellä”. Kyseessä on nimensä mukaisesti armoton metallialbumi, joka tarttuu ensitahdeistaan alkaen kuulijan rinnuksiin ja ottaa tiukan katsekontaktin. Trump on liian ääliö tajutakseen, että Amerikka on kokonainen manner eikä vain Yhdysvallat. Hallitus ja korruptio pysyvät. Ice hymähtää, etteivät edes science fiction -kirjoittajat usko meidän selviytyvän, ja jos scifi viedään tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen ja riittävän kaukaiseen paikkaan, mitä siitä seuraa. – Se himo on muuttanut muotoaan esihistoriasta, mutta on yhä olemassa. Ice ei suoranaisesti väistä muusikon vastuuta, mutta luottaa yhä Body Countin ydinkuulijakunnan maalaisjärkeen. Trump itsekään ei tunnu ymmärtävän, että Meksiko, Kanada ja monet muut paikat ovat osa Amerikkaa. Haaste piilee siinä, että nykyään pitää liioitella aika paljon, koska asiat ovat niin helvetin sekaisin. Sama pätee Cannibal Corpsen liioiteltuun suolistamiseen. Jos minulta kysytään, ihmiset eivät onnistu ikinä tulemaan toimeen keskenään. Merciless-albumilta löytyvällä Fuck What You Heard -kappaleella todetaan yksitotisesti, että niin kauan kuin on ihmisiä, on myös korruptiota. Tähtien sotaa tietenkin, eli sotimista joka tapauksessa. Jos lähtee selailemaan varhaisia Ice-T-albumeja tai Body Countin ysärilevyjä, ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen huomatakseen, että niiden aiheet ovat lähes tai täysin samoja kuin nykyään. – Utopia ei tule toteutumaan. Hän on kuin maskotti kaikelle sille, mitä ainakin puolet ihmisistä tekevät. Donald Trump on eräänlainen jäävuoren huippu. – Presidentin valtaa ei pidä silti liioitella. Ihan sama kuka Valkoisessa talossa on, verot nousevat, rikkaat rikastuvat ja muut sotivat rikkaiden sotia. Jumala ei olisi ylpeä. Ihmiskunta ei siis näytä menneen ainakaan ratkaisevalla tavalla eteenpäin, vai mitä. World Warissa totean, että kolmas maailmansota on ollut käynnissä jo hyvän aikaa. – Ainoa asia, jonka voimme tehdä aikanamme tällä planeetalla, on yrittää löytää muutamia rauhallisia hetkiä elämäämme, koettaa opettaa lapsemme navigoimaan sotkun läpi ja toivoa, josko joku sittenkin oppisi jotain. Liioiteltua todellisuutta Kerrankin, kun bändin jäsen ei kutsu uusinta albumiaan yhtyeen uran raskaimmaksi ja aggressiivisimmaksi, väite pitäisi paikkansa. – Trump ei ole presidentti, jonka tarvitsemme, mutta hän saattaa olla presidentti, jonka ansaitsemme. – Mercilessiä ei todellakaan pidä ottaa liian kirjaimellisesti, mutta minusta ei enää riitä, jos vain sanoo miten asiat ovat. Purgella kuullaan Cannibal Corpsen Corpsegrinderia ja kerromme kansanmurhista. Oletko ikinä nähnyt elokuvaa, jossa kaikki on tulevaisuudessa hyvin. Pitää liioitella, jotta kuulija joutuu miettimään, onko asia todella näin vai vedätetäänkö minua... Merciless on näkemyksemme dystopiasta, joka ei tapahdu tulevaisuudessa, vaan tässä hetkessä, juuri nyt. Ihmiset luulevat äänestävänsä lompakollaan, mutta olipa presidenttinä kuka tahansa, mikään ei muutu. Siitä huolimatta, että olemme nähneet varoittavia esimerkkejä tulevaisuudesta ja tiedämme, että toimemme johtavat dystopiaan, kohautamme vain olkapäitämme ja menemme sitä kohti. – Kenellä tahansa onkaan valtaa, hän käyttää sitä joko suoraan tai mutkan kautta omaksi edukseen, Ice jatkaa selittämistä. Me teemme sitä alleviivataksemme sanomaamme, ja niin pitää tehdä myös biiseissä. – Minusta käymme evoluution sijaan läpi jonkin sortin ”devoluutiota”, Ice lohkaisee ison virneen kera ja lisää, että ehkä Body Countin seuraavan albumin nimi pitäisi olla Devolution. Ja mikä parasta, aika usein ne kaikkein liioitelluimmatkin yhteiskunnalliset kommenttini ovat aika lähellä totuutta. Ice sylkee sanomaa päin kuulijan näköä silmiään räpäyttämättä. Hän on tuonut esiin ihmisten todelliset luonnot ja yllyttänyt heitä siihen, että vaikkei olisi mitään todellista käsitystä jostain asiasta, mielipiteitä pitää silti laukoa. Ne kaikki kertovat dystopiasta. Ei. – Poikkeusaikana minullakaan ei ollut juuri muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, joten Merciless on aika elokuvamainen albumi, jossa todelliset asiat ovat kuin kappaleiden mittaisia kohtauksia leffasta, Ice kuvailee. – Puolet amerikkalaisista uskoo, että Trumpin agenda todella on ”Make America great again”, vaikka koko iskulause on ihan kaistapäinen. – Nimikappale on vihamielinen kidutuskohtaus. Kaikkien on jossain kohtaa ymmärrettävä, että kun Ice-T ja Body Count ”Uskon yhä yksilöiden fiksuuteen, mutta ihmiskunta on typerämpi, itsekkäämpi, itsetuhoisempi, ahneempi ja kapeakatseisempi kuin ehkä koskaan historiansa aikana.” 20. Kirjoitan uudella levyllä, että jos Jumala on olemassa, hän voi pahoin katsoessaan sitä kaikkea, mitä teemme tällä planeetalla. En tässä kontekstissa
”World wide web”, Ice muistuttaa siitä, mistä nettiosoitteiden www-liite tulee. Kuka uskaltaa esittää kaikkein itsevarmimmin jonkin jutun asiantuntijaa. Hänen ainoa kysymyksensä oli, kuka kappaleen aikoo laulaa. – Ihmiset eivät ymmärtäneet, ettei Body Count ole sama asia kuin soolomusiikkini. Kun otimme yhteyttä Pink Floydin asianhoitajiin, saimme välittömästi vastauksen, ettei Pink Floydia coveroida tai sämplätä. Olen biisissä hahmo, psykopaatti. Ihmiset eivät ymmärtäneet sitä. – Asia on niin, että Body Countin keikalla on Body Count -faneja, jotka tietävät tasan tarkkaan, mistä tässä bändissä on kyse. Asiantuntijat puhuvat Hieman ennen haastattelua Ice postasi Instagram-tililleen varoittavan esimerkin siitä, miten ihmisten ajattelu toimii tätä nykyä ja miten sosiaalisessa mediassa voidaan laukoa ihan mitä lystää. – Kun julkaisimme Cop Killerin, valtaosa jengistä oli sitä mieltä, että kappaleessa Ice-T yllyttää ihmisiä tappamaan poliiseja. Kun David kuuli kirjoittamani uudet sanoitukset, hän piti niistä niin paljon, että saimme heti vihreää valoa. Se kaikki on yhtä suurta vastakkainasettelua. – En tiedä, ovatko Roger Waters ja David Gilmour keskustelleet viime aikoina minkä verran, mutta tarvitsimme tietysti Rogerinkin hyväksynnän. – Netti on yksi iso chathuone. Seuraavaksi David kysyi meiltä, haluaisimmeko hänen soittavan coverillamme. Tein tekstin, joka sopii kertosäkeeseen täysin, mutta on tarinaltaan ihan erilainen [kuin alkuperäinen sanoitus]. Sen perusteella tämä mies, joka ei ollut eläessään käsitellyt asetta, heilui nyt sellaisen kanssa. Hän kirjoitti aiheesta X:ään, minä vastasin siihen. Juuri tällaiseen nurinpäin kääntämiseen hiphop perustuu, Ice kertoo. Panokset kovenevat Merciless-levyllä, jolla Ice-T ja kumppanit ottivat kohteekseen ikivihreän Pink Floyd -klassikon – Comfortably Numbin versioiminen on pyörinyt mielessäni ikuisuuden. Body Count tuli tunnetuksi 1990-luvun alussa Cop Killer -kappaleellaan, eikä tarvittu internetiä, jotta sen sanoma käsitettiin väärin. – Haluan omien seuraajieni näkevän, miten ihmiset ajattelevat. Mitä muuta siihen voi sanoa kuin ”fuck yeah”. Onneksemme tämä manageri tiesi meistä ja halusi kuulla versiomme. Seuraavaksi tämä draamanhaluinen tyyppi oli yhteydessä managereihini. – Hoksasin somekeskustelun, jossa tämä naapuri oli kuullut jonkun kirjoittavan, että naapurustossamme vainotaan mustia aseiden kanssa. Mutta kun soitamme festareilla, joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, joista joidenkin mielestä olen täysi kusipää, Ice nauraa. Niiden valmistuttua hän kysyi, pitäisikö meidän kuvata yhteinen musiikkivideo. Muun muassa Slayer, Motörhead, Suicidal Tendencies ja Jimi Hendrix ovat saaneet Body Count -käsittelyn. Kyseessä ei ollut mikään fakta tai totuus, vaan juoru ja huhu. – Tämä ei ollut edes asian hulluin osuus. Edes soololevyilläni kaikki eivät hoksanneet, ettei kertojaminä ole aina minä itse. MAHDOTON COVER MAHDOLLISEKSI BODY Count on kunnostautunut osuvilla covervalinnoilla ja tuonut suureen osaan niistä omaa soundiaan. – Teimme coverin, mutten ollut miettinyt etukäteen, miten vaikeaa biisin julkaisuoikeuksien saaminen voi olla. Sekin oli aika makea hetki, pakko myöntää. Jos sanon, että Trump on valehteleva sekopää, se ei ole mielipide vaan totuus, ja tuollaiset toteamukset erottaa kyllä joukosta. Olemme omalla agendallamme. – Naapurini hankki ihan äskettäin aseen ja perusteli asiaa sillä, että hänellä on oltava ase, koska jollakin muullakin voi olla, eikä hän aio käyttää sitä, ellei joku muu käytä omaansa. Eikä hän veloittanut meiltä siitä senttiäkään. Tämän todettuaan Ice kuitenkin myöntää, että mahdollisuus väärinymmärrykselle on aina olemassa. Ice vastasi viestiin, että kutsuiko tämä henkilö juuri mustaa miestä natsiksi ja kehotti hakemaan apua. Kilpaillaan vain siitä, kuka aiheuttaa isoimman reaktion. Eräs henkilö ihmetteli Body Count -festarikeikan jälkeen viestipalvelu X:ssä, eikö kukaan pannut merkille, että Ice-T teki lavalla natsitervehdyksen. Netti saa Icen mukaan ihmiset käyttäytymään kuin pikkulapset, mikä näkyy myös verkon ulkopuolella. – Siispä kun nostin oikean käteni pystyyn kesken kappaleen, kyseessä oli natsitervehdys. Hän sanoo, että vaikka ihmiset käyttävät internetiä päivittäin, moni ei tunnu muistavan, että sinne kirjoitettavat asiat todellakin ovat koko maailman nähtävillä. Kun hänelle kerrottiin, että kyseessä on Ice-T, hän hyväksyi coverimme välittömästi. Body Countin identiteettiä ei ymmärretty alkuunkaan. Vaikka joissakin palveluissa on nykyään kuvia, kyse on yhä siitä, että kaikki jauhavat paskaa ja seuraajat päättävät, ketä kuunnellaan ja kenen sanomat asiat otetaan todesta. Minua ei kiinnosta moinen. The Who, Led Zeppelin ja Pink Floyd ovat niitä megasuuria nimiä, joita ei ole helppo lähestyä. – Saimme siis levyllemme erittäin harvinaisen Pink Floyd -coverin, ja kaiken huipuksi taisin olla ensimmäinen kaveri vuosikausiin, joka sai David Gilmourin ja Roger Watersin olemaan samaa mieltä yhtään mistään, hah hah! kirjoittavat lyriikkaa, he eivät ole kenenkään toisen agendalla. Nykyäänkin draamanhaluisimmat tyypit käsittävät kaiken väärin himoitessaan kohuja. You can’t make this shit up. Tuon vain asioita esille tavallani. 21. – Olen aina halunnut räpätä Comfortably Numbin bassoriffin päälle. Se oli aika makea hetki, pakko myöntää. Siksi en väitä tietäväni mistään mitään. Etsin hiphop-artistina aina kappaleita, joihin voisin tuoda mukaan jotain omaani. Mietin, että mitä jos Body Count tekisi version ja antaisimme Ernie C:n revitellä kitarallaan. David soitti versioomme uskomattomia sooloja. That’s the world we’re living in, man. – Olin vähällä heittää koko version roskiin, kunnes managerini kokeili ottaa yhteyttä David Gilmourin manageriin. Hän vaati, että vastaukseni poistetaan, koska oli varma, että tulee saamaan tappouhkauksia
Suomalaisen black metalin kivijalkoihin kuuluvan Hornan taival on kestänyt kolme vuosikymmentä. Ehkä se, että Horna viettää 30-vuotisjuhliaan, on herättänyt yleisesti ottaen enemmän mielenkiintoa, mene ja tiedä. Kuvailevatko ne konkreettista vai kuvaannollista yötä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT FERNANDO SERANI, LARIYAH PERRIN 22. Vastoin yleisiä urakulkuja yhtye tuntuu olevan kovemmassa iskussa kuin koskaan. Uutuus tuntuu herättäneen mielenkiintoa myös sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ole Hornasta aiemmin liiemmin välittäneet. Nyxin kappaleet on jaettu viiteen hymniin sekä ”bonusbiisiin” eli bändin entisen basistin Hex Inferin akustiseen sovitukseen pienen klassikkokappaleen asemaan nousseesta Kuolevasta lupauksesta. – Ei sellaista itse huomaa, kun ei tule aktiivisesti etsittyä arvosteluja saati tarkkailtua, miten palaute virtaa. Roomalaisin numeroin listatut hymnit käsittelevät levyn nimen mukaista teemaa. Tämä on huomattu myös ostavan yleisön keskuudessa, sillä levy nousi ilmestyessään Suomen virallisen fyysisten albumien listan kakkossijalle. Kitaristi-biisinkirjoittaja Shatraug kuitenkin sanelee, ettei ole hoksannut moista. Sanoitukset ovat yksi yhtenäinen teos, joka pohjautuu runoilija Novalisin Hymnen an die Nacht -runoelmaan [1800]. Jokainen levyn luku kertoo tästä tunteenpalosta edeten kohti vääjäämätöntä kohtaloamme. Yhtyeen kurssi on toki ollut jo pidemmän aikaa tasaisen nousujohteinen, mutta Nyx vaikuttaa ottaneen etenkin musiikillisesti reilun askeleen eteenpäin. L appeenrantalaislähtöisen Hornan kahdestoista kokopitkä Nyx – Hymnejä yölle on osoittautumassa melkoiseksi menestykseksi. – Sekä että. Se kietoo yön ja ihmisen uskonnollisen hartaaseen joskin hyvin yksipuoliseen rakkauteen, jolle ihminen ei saa vastakaikua muuten kuin elämän lopun koittaessa, kun ihminen on viimeinkin yhtä yön kanssa. Vaikka Suomi tunnetaan metallimaana, näin korkea sijoitus on puhtaalle black metal -albumille poikkeuksellinen saavutus
Lukuisista bändiprojekteistaan tuttu Shatraug on osoittanut kynänsä terävyyden myös englanninkielisissä teksteissä. Kaikkea paisutellaan ja pieninkin tragedia tuodaan julki kirkkaammassa valossa kuin on tarpeen. – Kun Hex Inferi toimitti versionsa, se valitsi käytännössä itse itsensä lopetukseksi. Jos saisit valita yhden bändin, niin kenen kanssa haluaisit jakaa levyn. Levyjä on myyty merkittävä määrä ympäri maailmaa, mutta Hornan tinkimättömyys ja omaehtoisuus ovat pitäneet yhtyeen undergroundissa. ”Maailman tuoreimmat tapahtumat eivät juurikaan kiinnosta. – Splittiä jonkun tietyn artistin kanssa ei ole tällä hetkellä mielessä, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa olisi tehdä kollaboraatiota eri genrejä yhdistellen. Harva näin mittavan polun kulkenut yhtye on säilynyt yhtä aktiivisena ja tyylilleen uskollisena. Jos black metalin katsotaan syntyneen 1980-luvun alkupuolen Bathory-, Hellhammerja Venom-julkaisujen myötä, Hornan ura musiikkityylin historiassa on ollut kestoltaan ja merkitykseltään todella huomattava. Se muistuttaa siitä, että merkittävimmät lupaukset kuolevat vasta vannojansa mukana. Esimerkiksi Behexenin ja Mustan Surman kanssa tehdyt splitit arvostetaan bändin tuotannossa korkealle. Bändi ilmestyi kartalle mainioon aikaan, sillä black metal velloi maailmanlaajuisesti kenties kaikkein luovimmillaan eikä mustaa metallia täysin suomeksi esittäviä yhtyeitä vielä ollut. Fanipojista on siis kasvanut fanituksen kohteita. – Black metal on täysin kahtiajakautunut genre – on bändejä, jotka tekevät musiikkia, ja bändejä kuten Horna, jotka elävät sitä. Horna sai aiheesta osansa pari vuotta sitten, kun bändin Facebook-profiili varastettiin ja ”uuden omistajan” julkaisuspämmi koostui lähinnä eroottissävytteisestä kuvastosta. Kahdentoista studioalbumin ohesta löytyy melkoinen kasa ep:itä, livealbumeja ja erityisesti split-levyjä, joita on ilmestynyt tasan 20 kappaletta. Nykyään splitin tekeminen ja julkaisu vaatii muutakin, eli suuremman yhteyden ja/tai konseptin, joka inspiroi jakamaan luomuksen, Shatraug sanoo. Vuonna 2005 syntynyt Youtube ja sitä seuranneet suoratoistopalvelut ovat vieneet bändin nimeä hurjasti eteenpäin, vaikka yhtyeen musiikin pääpaino on ollut fyysisissä julkaisuissa. Minkälainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan noin ylipäätään. – Itseäni aihe ei kiinnosta juuri lainkaan. Onko kyseessä ”pakollinen paha” vai koetteko somen tärkeäksi välineeksi. Niistä viimeisin, itävaltalaisen Obscure Anachronismin kanssa kasattu 12-tuumainen, ilmestyi aiemmin tänä vuonna. Kahtiajakautunut genre Shadowedina vuonna 1993 aloittanut yhtye nimettiin Hornaksi vuotta myöhemmin. Hornan alkuvuosien jumalanpilkka yhdistettynä Tolkien-teemoihin on saanut sittemmin monenlaisia sävyjä, mutta sanoitusten keskiössä on pysynyt bändin pääasiallisen sanoittajan vahva visio black metalista. Luomuksia jakamassa Kuoleva lupaus ilmestyi aluperäisessä muodossaan vuoden 2005 Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne -kokopitkällä ja on sittemmin kulkenut yhtyeen keikkasetissä hienosti päivitettynä sovituksena. Yhtye polkaisi uransa käyntiin ajalle ominaiseen tapaan julkaisemalla c-kasettidemoja, jotka kulminoituivat lopulta vuoden 1998 Haudankylmyyden mailla -esikoislevyyn. Sosiaalinen media ja sen merkitys musiikkibisneksessä on oma lukunsa. Koetko kuitenkin, että ympäröivä todellisuus ja sen tapahtumat vaikuttavat jollain tavalla kirjoittamiisi sanoituksiin. Nyt kun musiikkityylin kiemurat ja realiteetit ovat tulleet ajan mittaan selviksi, millaiselta kantilta katsot black metalia tänä päivänä. Sosiaalinen media Hornan ainoan alkuperäisjäsenen Shatraugin aloittaessa bänditoimintaa ajatus internetistä musiikinjakokanavana oli vielä tuntematon. – Noita tuli tehtyä aiempina vuosina ilman sen kummempia mietintöjä. Gorgorothin ja Emperorin kaltaisia norjalaisia black metal -klassikoita mallintamalla startannut taival kehittyi melko pian omaan muotoonsa. Hornan sanoitukset ovat olleet kautta linjan huomattavan hyviä ja omalaatuisia. Tekstit ovat näennäisen ajattomia, ajoittain jopa runollisia, ja niitä on hankala sitoa erityisesti moderniin länsimaiseen maailmaan. Some onkin delegoitu pois käsistäni ja laulaja Spellgoth hoitaa sen tontin asiallisesti. Profiili on sittemmin poistettu ja yhtye perustanut Facebookiin uuden Horna-sivuston, joka kulkee takuuvarmasti muusikoiden omissa käsissä. Maailman tuoreimmat tapahtumat sen sijaan eivät juurikaan kiinnosta. Mistä ajatus akustisen version julkaisemisesta juuri tämän levyn päätöksenä lähti. Horna on ollut kautta uransa todella tuottelias ryhmä. – Mikä tahansa inspiroi, kyllä. Vuosia sitten oli esimerkiksi suunnitteilla Hornan ja Karjalan Sissien yhteisjulkaisu, joka kuitenkin jäi, kun viimeksi mainittu lopetti toimintansa. Horna on kyennyt luomaan vuosien varrella omanlaisensa tyylin, jota on kopioitu vaihtelevalla menestyksellä ympäri maailman. Kaikkea paisutellaan ja pieninkin tragedia tuodaan julki kirkkaammassa valossa kuin on tarpeen.” 23
Kun mietin Kaita muusikkona ja rumpalina, häntä ympäröi eräänlainen levollisuus ja seesteys, ja samaan aikaan tilanne on täydellisesti hänen hallinnassaan. Emme missään nimessä pakottaneet tähtäimiä johonkin tiettyihin asentoihin tai kirjoittaneet materiaalia millään tarkoin harkitulla ”tehdäänpä vähän progempaa juttua”tai ”väännetäänpä hieman tarttuvampaa kamaa” -asenteella. – Kaiken muun hyvän ohella Suomi näyttäytyy silmissäni erittäin kauniina maana. Kaikupohjaa tuntuu löytyvän enenevässä määrin, ja tuoretta Friend of a Phantom -studioalbumia promotoiva Euroopan-kiertue pysähtyi esimerkiksi Tampereen maineikkaalla Pakkahuoneella. Yhtyeelle on helppo povata valoisia aikoja jatkossakin, sillä monikerroksinen uutuusalbumi Friend of a Phantom onnistuu vastaamaan korkealle kivunneisiin odotuksiin. Oliko teillä jotain isoja tavoitteita juuri ilmestyneen Friend of a Phantom -albumin suhteen. No, onneksi se aikakausi on nyt takana. Volan esiintymiset sikäläisillä klubeilla ja festivaaleilla ovat olleet ikimuistoisia, rumpali Adam Janzi hymyilee. – Odotahan... – Halusimme totta kai tehdä parhaan Vola-kiekon koskaan, mutta sen piti tapahtua liikoja miettimättä tai puristamatta. Kävimme syömässä maatilalla, joka sijaitsi viehättävän joen varrella. Aloin suunnilleen miettiä, että olemmeko me todella kaikkien näiden kehujen arvoisia, Janzi naurahtaa. Kuuntelin melkein korvat punoittaen, kun hän hehkutti musiikkiamme ja soittoani. Tapahtuivatko ne kummalliset jutut ihan oikeasti, vai oliko se vain jotakin kollektiivista pahaa unta. – Sittemmin olemme tavanneet muutaman kerran, ja yhdesti kävi niinkin, että annoin rumputunnin Kain pojalle. Kai paljastui mahtavaksi tyypiksi ja todella kovaksi Vola-diggariksi. – Toki tämä kuulostaa kliseeltä ja kaikki bändit toistelevat samoja kehuja, mutta sanonpa silti: Suomi on kirjoissamme yksi tärkeimmistä maista. Maailmantilanne oli tunnetusti sellainen, ettei kiertueille ollut vähään aikaan mitään asiaa, joten aloimme katsoa uusia kappaleita melkein saman tien, Janzi aloittaa. Mercyful Fate, King Diamond, D-A-D ja Volbeat lukeutuvat maan yhtyeiden tunnetuimpaan kastiin, puhumattakaan Lars Ulrichista, tuosta maailman suurimman metalliyhtyeen toisesta johtohahmosta. Kyllähän se taidokkuus on aivan huimaa! Outoja juttuja Ei eksytä tämän pidemmälle suomalaisen maaseudun tai täkäläisten rumpalien maailmaan vaan palataan Volan omille turuille ja toreille. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT HELI ANDREA 24. – Kun pandemia-aikoja miettii tänä päivänä, ajatukset ja tuntemukset ovat jotenkin todella outoja. Siihen on hyvä syy, jo mainittu uusi studioalbumi. Kun soitimme viime kesänä muutamia festarikeikkoja, aikataulumme ei ollut ihan tavanomaisen kireä, ja kuljettajamme näytti meille vähän maaseutua – se oli aivan suurenmoista. Olen myös pannut merkille, että Kai voi mennä soittamaan ihan kenen kanssa tahansa ja hänestä tulee saman tien kokoonpanon kippari. – Edellinen levymme Witness ilmestyi 2021. Vola on ollut viime vuosina varsin kiireinen levytysten ja maailman ääriin suuntautuneiden kiertueiden ansiosta, mutta kovasta pyörityksestä huolimatta bändi on ehtinyt monta kertaa myös Suomeen. Avarakatseinen progemetalliyhtye Vola on päässyt nauttimaan viime aikoina kovasta nousukiidosta. Viimeisimpänä tanskalaisyhtyeenä vahvaa nousua näyttämölle on tehnyt Vola, jonka progressiivisessa modernissa metallissa sekoittuvat valo ja varjo, raskaus ja keveys sekä eleganttius ja murskaavuus. Mikä mahtaa olla hänen salaisuutensa. Toivottavasti hän oppi jotain, vaikka lähisuvusta toki löytyy parempikin koutsi! Kai Hahtoa arvostetaan kaikkialla maailmassa. Silti hän kunnioittaa musiikkia ja soittaa nimenomaan biisien ehdoilla. Heidän tarjoamansa vegaaniruoka oli loistavaa! Rumpaleista puheen ollen: eräs tunnettu suomalaispaukuttaja on tunnustautunut kovan luokan Vola-intoilijaksi… – Totta puhut! Taisi olla vuosi 2022, kun Kai Hahto ilmestyi perheensä ja joidenkin kaveriensa kanssa keikallemme. Ja lisää on luvassa. T anskaa ei tunneta varsinaisena raskaan rockin epäpyhänä mekkana, mutta välillä kuningaskunnasta rävähtää oikein kunnolla
25
Ne menevät niin sanotusti tunteisiin, mutta pelkästään hyvällä tavalla, rumpali naurahtaa. Jos jokin uusi aihio kuulosti tunnistettavalta Volalta, se oli hienoa. Mutta jos joku toinen kappale soundasi ihan uudenlaiselta, se tuntui melkein vieläkin hienommalta. Onko Friend of a Phantomilta poimittavissa jonkinlaisia avainbiisejä. – Yleisesti ottaen täytyy todeta, että olemme aika rauhallisia kavereita, eikä tapanamme ole sekoilla esimerkiksi viinan kanssa. Sitten joku meistä heitti ilmoille idean, että kysytäänpä Andersilta, lähtisikö hän vierailemaan. – Jokaisella bändin jäsenellä on omat juttunsa, mutta minun varhaiset avaimeni olivat Paper Wolf ja Break My Lying Tongue. – No, kuten sanoin, tuoreiden juttujen valmisteleminen alkoi pandemiasulkujen aikana. Yhtenä iltana soitimme jossain todella pienessä baarissa ja menimme yöksi erään puolitutun luokse. Kun tarkastelet uutta albumia kokonaisuutena, miten se vertautuu vanhempiin Vola-teoksiin. Se ei tietenkään ollut totta, mutta positiiviset ajatukset eivät olleet päällimmäisenä mielessä, kun uusien biisien hahmotteleminen käynnistyi. Kerran Etelä-Amerikassa paiskasin pinon papereita lentokentän roskakoriin. – Annoimme musiikin virrata täysin vapaasti. Logistisista ja taloudellisista syistä jouduimme matkustamaan omilla pienillä autoilla, mutta ehkäpä pääsemme jonakin päivänä jakamaan kunnon kiertuebussin Wheelin kanssa! Jos mietit Volan kiertueita ylipäänsä, nouseeko mieleesi vaikkapa jotain Spinal Tap -kommelluksia. – Levyn otsikossa mainittu aave tarkoittaa monenlaisia asioita. Onneksi osumatarkkuus pysyi jatkossakin hyvänä, ja myöhemmin syntyneistä biiseistä esimerkiksi I Don’t Know How We Got Here on yksi suosikeistani. Millaista bändin kanssa kiertäminen oli. Mutta jos ja kun muistamme tätä virstanpylvästä jotenkin, Suomi tulee saamaan osansa ihan varmasti, Janzi vakuuttaa. Tuolloin selvisi, että molemmat pitävät Volasta aika tavalla, Janzi kertoo. Tekstejä voi toki tulkita monin tavoin. Inmazes-debyyttilevymme nimittäin viettää kymmenvuotisjuhlia 2025, ja siinähän olisi myös juhlan paikka! ”Uuden levyn nousut ovat aiempaa jyrkempiä, mutta niin ovat laskutkin.” 26. Kun ne alkoivat löytää lopullisen muotonsa, aikamoinen paino tipahti hartioilta. Onneksi ruttaantuneet paperit löytyivät ja matka pääsi jatkumaan minunkin osaltani. Ilmassa oli monenlaista epävarmuutta ja ”onko tämä nyt tarpeeksi hyvä idea” -pohdintoja. Kun menimme kiireisinä passintarkastukseen, tajusin kauhukseni pahan virheeni, ja seuraavaksi piti lähteä kaivelemaan roskiksia. – Ajattelen niin, että Friend of a Phantomin biisit ovat monin tavoin aiempaa syvempiä. Biisit kertovat omia yksittäisiä tarinoitaan, mutta jollain metatasolla tekstit on veistetty samantyyppisestä puusta. Jotkut meinasivat nukkua vuokraamassamme pakettiautossa, mutta lopulta lämpimän sohvan kutsu voitti – allergioista huolimatta! Volan alkuperäiset perustukset luotiin jo 2006, joten bändin parikymppiset siintävät horisontissa. Miten albumin nimi kytkeytyy tähän kaikkeen. – Se oli sanalla sanoen mahtavaa. Se voi viitata vakavaan riippuvuuteen tai vaikka johonkin epäonniseen sattumukseen. – Olemme pyöritelleet joitakin juhlistusmahdollisuuksia, mutta mitään ei ole lyöty lukkoon. Hän suostui ilomielin, ja siinähän kävi juuri kuten toivoimmekin: osuva ulkopuolinen mauste nosti biisin uudelle tasolle. – Esiinnyimme Los Angelesin Troubadour-klubilla syksyllä 2023, ja Anders ilmestyi paikalle In Flames -kitaristi Björn Gelotten kanssa. Hänellä oli kissoja, ja kolmella meistä on paha kissa-allergia. Siksi pahimmat ylilyönnit ovat jääneet meiltä väliin. – Uuden materiaalin valmisteleminen oli käynnissä ja käsissä nimenomaan Cannibal-aihio. Soittokumppaninanne mainitulla USA:n-rundilla toimi suomalainen Wheel. Ei mennyt kauankaan, kun päätimme katsoa rohkeasti taaksepäin ja ammentaa joihinkin uusiin biiseihin voimaa parin menneen vuoden surkeudesta. Olimme jo aiemmin – erityisesti 2018–2019 – onnistuneet nostamaan bändin nimen progemetallifanien huulille, mutta 2020-luvun alkupuolella poreilu Volan ympärillä tuntui laantuvan. Nousut ovat aiempaa jyrkempiä, mutta niin ovat laskutkin. – Ja kun aiheen äärelle päästiin, niin sanotaan sekin, että saatamme muistaa itseämme myös ensi vuonna. – Kaikenlaisia kommelluksia on toki sattunut. Yhtäkkiä me olimmekin taas täynnä energistä intoa. He ovat hienoja tyyppejä ja loistavia muusikoita. Mutta sitten maailma alkoi hiljalleen avautua, mikä vaikutti meihin todella vahvasti. Pidimme kappaleesta kovasti, mutta jotakin tuntui puuttuvan. Syntyikö uusi materiaali vaivattomasti vai oliko uomassa myös kiviä. Chileen jääminen ei tuntunut yhtään houkuttelevalta! – Takavuosina kiertueemme olivat aikamoista DIY-meininkiä, ja esimerkiksi vuonna 2017 tehty brittirundi on jäänyt elävästi mieleen. – Toisin sanoen kirjoitusprosessin alkupuoli tuntui tahmealta ja takkuiselta. Onko mielessä jo juhlasuunnitelmia. Myös levyn kansi kuvastaa näitä kahtalaisia tunnelmia itkevine suruhahmoineen ja vapaina lentävine taivaan lintuineen. – Levyllä on löyhä sanoituksellinen teema. Jotakin arvokasta joka tapauksessa menetetään! Juhlan paikka Uudelta Vola-teokselta löytyy myös pohjoismaisen yhteistyön hedelmiä, sillä Cannibal-kappaleen vierailijana toimii In Flamesin laulaja Anders Fridén. Esimerkiksi I Don’t Know How We Got Here saattaa kertoa yhtä hyvin yhteiskunnan isoista ongelmista kuin yksilötasolla tapahtuvan ihmissuhteen raunioitumisesta. – Albumin tunnelmat vaihtelevat melankolisesta surulliseen ja vihaiseen, kunnes yhtäkkiä ollaankin jonkinlaisen toiveikkuuden äärellä
Astral Doorsin kymmenes albumi kantaa enteilevästi nimeä The End of It All. Otsikko heijastelee vallitsevaa maailmantilannetta, mutta vihjaa myös bändin kohtalosta. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 28
Uuden levyn julkaisu ei muuta asioita, eli luvassa ei vieläkään ole rundia tai edes yksittäisiä keikkoja. Laulaja teki Sabatonin ex-jäsenistä koostuvan yhtyeen kanssa kolme levyä, mutta jätti bändin kaikkien yllätykseksi vuonna 2016. V uonna 2002 perustettu heavyja power metal -yhtye Astral Doors on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa. Jacuzzissa Attilan kanssa Palataan Astral Doorsin tilanteeseen. Worship or Dien jälkeen sanoinkin, että tämä oli minun osaltani tässä. Olimme Powerwolfin lämppärinä, ja yleisö oli aivan fantastinen. – Toivottavasti levystä tykätään Suomessa! Olemme esiintyneet siellä vain kerran. – Yksi tyyppi tuli luokseni ja kysyi, lähdenkö poreammeeseen juomaan kaljaa. Kun mies on kerran saatu langanpäähän, kysytään nyt samalla, mitä Johanssonin ja Civil Warin välillä oikein tapahtui. Se on heidän työnsä ja elämänsä. Te olette ihan kuin me ruotsalaiset – heavy metal on teillä verissä! ”Jotkut ovat sitä mieltä, että metalli musiikin pitäisi olla viihdettä eikä siihen tulisi sotkea vakavia asioita. Mitä hemmettiä. No, hän ei juonut kaljaa, mutta minä join montakin, olenhan ruotsalainen. Kaikki kuusi jäsentä asuvat Ruotsissa pienessä Borlängen kunnassa, mutta bändiläiset eivät silti juuri tapaa toisiaan. Albumin nimi ei ole sattumaa, mutta se ei kuvasta pelkästään bändin tilaa. – Luultavasti, mutta meillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Teimme albumitrilogian Yhdysvaltain sisällissodasta, ja se riitti minulle. Tästä päästään nykypäivän liveskeneen. Bändi on ainoa asia, jonka he tietävät. Osasyynä on myös rumpalimme. Sanoin vain levy-yhtiölle, että haluan kanteen vitun ison lohikäärmeen, joka lentää siivet levällään New Yorkin yllä. Juttumme on siis sekoitus kriittistä sanomaa ja klassista hevilyriikkaa. The Temple of Life puolestaan on kappale Yhdysvaltain kongressitalon valtauksesta. Lisäksi minulla on poikani kanssa bändi Rifforia, joka on sekoitus heavyä ja thrashiä. En tietenkään sano ei, jos Wackenista soitetaan huomenna ja meitä pyydetään esiintymään sinne. Emme halua vaihtaa rumpalia, joten lopputulema on tämä. Ei sellainen ole oikeaa heviä. – Olen julkaissut kaksi soololevyä ja työstän parhaillaan kolmatta. Jos muut haluavat jatkaa studioalbumien tekemistä toisen laulajan kanssa, se ei ole minulle mikään ongelma. Katso vaikka The Rolling Stonesia! He ovat jotain kahdeksankymppisiä, eikä heillä ole aikomustakaan jäädä eläkkeelle. Kuka vain saa tehdä biisejä mistä haluaa. Esimerkiksi Iron Dome kertoo Israelissa käytössä olevasta ohjus puolustusjärjestelmästä, jota kutsutaan ”rautakupoliksi”. – Muistan hyvin keikat, jotka soitimme Suomessa. Tietysti meillä on näiden totisten tekstien lisäksi myös perinteisiä heviteemoja. Lokakuussa ryhmä pani hieman yllättäen pihalle uuden levyn. Joku huomautti, että kuvassa on esimerkiksi kolme Empire State Buildingiä. Jotkut ovat sitä mieltä, että metallimusiikin pitäisi olla viihdettä eikä siihen tulisi sotkea vakavia asioita. Hänen olkapäänsä on tosi huonona, eikä hän pysty soittamaan kunnolla. Se oli lopulta hyvä päätös. – Albumeillamme on usein käsitelty kaikenlaisia hirveyksiä. – Eihän se hyvä juttu ole. – Monet biisit perustuvat tositapahtumiin. Monet bändit käyttävät keikoilla niin paljon taustanauhoja, että vain murto-osa musiikista soitetaan oikeasti lavalla. Levyä tehdessäkään yhtye ei kokoontunut treenikselle tai studiolle, vaan albumi syntyi tiedostoja lähettelemällä. Homma toimii hienosti, mutta tällä kertaa se vei paljon aikaa, sillä levystä oli saatava täydellinen. – Kuluva vuosi on ollut kiireinen, mutta muuten emme ole tehneet juuri mitään sitten viime levyn julkaisun, laulaja Nils Patrik Johansson kertoo. Mitä hemmettiä?” 29. Mutta jos katsoo isompaa kuvaa, koko maailmantilannetta, niin kaikki on aivan vituillaan. Minun ei vain tarvitse kuunnella sitä. Tekoäly tuhoaa kansitaiteilijoiden ja maalaajien työn. – Tämä voi olla bändin loppu, mutta en halua sulkea mitään ovia. – Homma menee poskelleen siinä vaiheessa, kun tekoälyä aletaan käyttää biisien kirjoittamiseen. Miten on, onko kansikuva tekoälyn tuotosta. Musiikki pitäisi säveltää itse eikä jonkin helvetin tietokoneen avulla. – Ehkä taustalla on kaikki koronapaska, jolla oli valtava vaikutus alaan. En sano, että tämä on varmuudella Astral Doorsin loppu. Tällä kertaa näin pääsi käymään, mutta jatkossa olemme varmasti tarkempia. Jos joku haluaa vääntää levyllisen musiikkia vaikkapa ylistääkseen Trumpia, hän on täysin vapaa tekemään niin. Niin tälläkin kertaa, ja ehkä selkeämmin kuin koskaan. Ehkä bändi ei kasvanut niin suureksi kuin olimme odottaneet. Se oli jossain festareilla, joilla oli paljon black metal -bändejä. – Mitään erikoista ei tapahtunut eikä välillämme ole pahaa verta. Yhtye on esiintynyt kunnolla livenä viimeksi Sweden Rockissa kesällä 2018. Jätkät tuumasivat, että emme voi lopettaa yhdeksänteen albumiin. Bändin edellinen albumi Worship or Die ilmestyi keväällä 2019, ja sen jälkeen porukasta ei ole paljoa kuulunut. Johansson on kirjoittanut sanoitukset bändin jokaiselle albumille. Kun on artisti, on mahdoton lopettaa. Johansson muistelee yhtyeen reissua Jalometalliin vuonna 2008. – Aloitimme The End of It Allin tekemisen viime kesänä. Siksi minusta tuntuu, että Astral Doors on tullut tiensä päähän. – Livenä esiintyminen on musiikin tarkoitus ja koko jutun sydän. He saivat minut ylipuhuttua, joten tässä sitä ollaan. Saattaa olla, tai sitten ei. – Lyriikat ovat tärkeitä, sillä ne tekevät musiikista mielenkiintoista. – Viime vuosina olemme muuttuneet jonkinlaiseksi studioprojektiksi. Työskentelytapamme on aina ollut sama, eli rumpalimme Johan Lindstedt ja kitaristimme Joachim Nordlund säveltävät biisit, ja lopuksi minä teen laulumelodiat ja lyriikat. Se on tylsää enkä tykkää siitä yhtään. Ukrainassa ja Israelissa soditaan, ja Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kaltaiset hullut päättävät asioista. Lafka tilasi kuvan jostain, emmekä tiedä asiasta sen enempää. Johansson kertoo, että lopettamisfiilikset ovat tulleet osin siitä, ettei bändi enää keikkaile. Mutta minä en ole se, joka laskee bändin hautaan. Tässä valossa todellakin tuntuu, että loppu on lähellä. – Tällä hetkellä vain toivomme, että albumi menestyy mahdollisimman hyvin. Musiikin tekemistä tai esittämistä Johansson ei ole lopettamassa. Hän vetää studiossakin yhden biisin kerrallaan, minkä jälkeen hänen täytyy levätä. Ajattelin, että jos touhu on vain klubeilla soittamista, voin yhtä hyvin tehdä niin Astral Doorsin kanssa. Johansson ei missään nimessä liputa AI:n puolesta. Istuimme siinä pitkään ja rupattelimme, ja se kaveri oli Mayhemin laulaja! Hän oli tosi mukava tyyppi, ja tästä on jäänyt hieno muisto. Kun Astral Doors julkisti uuden albumin kansitaiteen sometileillään, kommenttikentät täyttyivät enimmäkseen kritiikistä
30
O n lähes täysin hiljaista. Kerron kaksikolle, että hetki on kuin täydellinen vastakohta ensimmäiselle kohtaamisellemme. Vähän matkan päässä aallonmurtajien keskellä Grótta-saaren majakkaan paistaa aurinko. Kun laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason ja kitaristi Sæþór Maríus ”Gringo” Sæþórsson istahtavat lähirantansa kivetyksille, tunnelma on merkitsevän seesteinen. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SIGTRYGGUR ARI JOHANNSSON 31. Olemme Seltjörnin rannalla, lähellä Reykjavikia. Ympärillä kuuluu vain meren aaltojen vaimeaa kuohuntaa. Sólstafir oli ollut olemassa puolitoista vuosikymmentä ja tunsi itsensä pysäyttämättömäksi. Sólstafir on treenannut toistakymmentä vuotta kivenheiton päässä tästä sanoinkuvaamattomasta maisemasta. Kumpikaan ei tosin tiedä, millaisia ajatuksia tilanne minussa herättää. Kun Sólstafir julkaisi vuonna 2009 eräänlaisen läpimurtoalbuminsa Köldin, rupattelimme albumista Helsingin Ravintola Ilveksessä
Sólstafir: Aðalbjörn Tryggvason (laulu ja kitara), Sæþór Maríus Sæþórsson (kitara), Hallgrímur Jón Hallgrímsson (rummut) ja Svavar Austmann (basso). 32
Haastattelu oli silkkaa kaaosta. Nämäkin viisi päivää, jotka vietin maassa, olivat kaikki täydellisen aurinkoisia ja lempeitä, mikä saa Gringon ja Addin nauramaan, että koko kesä oli pelkkää sadetta. – Islanti oli pitkään paikka, jossa vain kasvatettiin lampaita ja piehtaroitiin niiden paskassa. Spinefarmin alamerkille Sami Tenetzin hoteisiin päätyminen ei tapahtunut siten kuin voisi kuvitella. Mutta se, mikä hävitään säiden äärimmäisyydessä, näkyy ihmisten polarisaatiossa, Addi hymähtää. Islantilaiset elävät luonnonmullistusten keskellä ja ovat tahtomattaankin koko ajan lähellä sitä tosiseikkaa, että ihminen on maailman keskellä hyvin pieni olento. Sólstafir oli toiminut seitsemän vuotta, kun pieni saksalainen levy-yhtiö Ars Metalli julkaisi bändin debyytin Í blóði og andan (2002). Syntyneet ironiantajuisiksi Istuessamme Addin ja Gringon kanssa syvää rauhaa huokuvan merenrannan äärellä on helppoa hymyillä mielikuvalle, joka meillä suomalaisilla usein on Islannista ja sen luonnonvoimista. Sitten luulimme taas, että matkamme rocktähteyteen alkaa, mutta eihän se ihan niin nopeasti tapahtunut. Kaikki muuttui 1940-luvulla, kun britit ja amerikkalaiset tulivat tänne ja rakensivat kunnon teitä, jolloin meistä tuli väistämättä ainakin osittain länsimaisia. Samaan tapaan Addin ja Gringon puheissa on syvyyttä mutta myös virnettä. Kukin pöydässä istunut joi vähintään tuopillisen jokaista kysymystä kohden. – Tästä maasta on tulossa eräänlainen äärimmäisempi pienoismalli maailmasta. – Kesti tovin ennen kuin saimme uuden levytyssopimuksen, ja vieläpä Suomesta, Spikefarmilta. Siitä on niin vähän aikaa, ettei islantilaisuus ole kadonnut meistä vielä yhtään mihinkään. – Luulimme niin ainakin siihen asti, kun Ars Metalli meni noin puolessatoista viikossa konkurssiin, ja mikä parasta, Í blóði og anda -cd:t olivat nurin ajaneen rekka-auton kyydissä ja levyt levisivät pitkin saksalaista moottoritietä. – Kun tätä maata alettiin asuttaa, talvet olivat pitkiä ja ankaria, maanjäristyksiä oli jatkuvasti ja myrkyllisiä kaasuja kaikkialla, laava muovasi yhä maata eikä kenelläkään ollut tarpeeksi syötävää. Hyökkäys mantereelle Sólstafirin historiaa kiikaroidessa sen poimuista löytyy niin vastuutonta sekoilua kuin todella syvälle ulottuvaa aistillisuutta. 33. – Meidän piti mennä ääripäästä toiseen eli islantilaisista pikkukaupungeista amerikkalaisiin suurkaupunkeihin asti ja juopoteltava itsemme tärviölle, ennen kuin itsekään oikein ymmärsimme, mitä islantilaisuus on, Addi lisää. Sekä kuumin kesä että kiperin talvi ovat loppupeleissä luonteiltaan melko lempeitä. Vaikka Sólstafirin syvimpään olemukseen kuului jo tuolloin tietynlainen karunkaunis henkisyys ja alkukantaisuus, monet vakavatkin aiheet kuitattiin lähinnä röhönaurulla ja keskinäisellä huulenheitolla. Addi muistelee bändin kuvitelleen, että nyt matka rocktähteyteen on alkanut. Sólstafirin musiikki puolestaan yltää runollisen kauniista mielenmaisemasta törkeään rock’n’rolliin nahkahousuineen ja ketjuineen. Ensimmäisenä maasta tulevat mieleen loputtomat jäiset erämaat, hetkenä minä hyvänsä purkautuvat tulivuoret, korkeat vuorenhuiput ja arvaamattomat kuumat lähteet. Suomi on tähän verrattuna rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Palaamme 2000-luvun alkuun. Juuri kun sai kerättyä itselleen tarpeeksi karjaa tai vaikka kultaa, saattoi menettää sen hetkessä. Gringo lisää, ettei tällaisissa olosuhteissa voi elää, jollei suhtaudu kaikkiin vaaroihin pienellä ironialla. Albumi sisälsi black metalia islantilaisella otteella. Tarina ei mennyt niin, että bändi lähettää levy-yhtiölle demon, joka herättää kiinnostuksen ja bändi kiinnitetään. Reilun 120 000 asukkaan pääkaupunki Reykjavik kasvaa pikkuhiljaa isommaksi ja isommaksi, mutta suurin osa Islannista on yhä erämaata. Islantia on helppo romantisoida. Sólstafir-kaksikko sanoo pitävänsä siitä, että kaupungin sykkeestä pääsee kymmenessä minuutissa luonnon keskelle. – Minä en ymmärtänyt helvettiäkään siitä, millainen maailma oikeasti on, ennen kuin lähdimme täältä parikymppisinä maailmalle. Olimme kuitenkin aika röyhkeitä ja lähdimme Islannista Eurooppaan sellaisella asenteella, ettei mikään voi pysäyttää meitä. Toisaalta ei ole muuttunut mikään. Syyskuussa 2024 olen matkustanut Islantiin varta vasten Sólstafirin luokse. Mietin joka paikassa, että voiko elämä olla oikeasti tällaista, Gringo toteaa. – Itsenäistyimme vasta, mitä, 80 vuotta sitten, joten tämä maa ja me nykyislantilaiset olemme kuin teini-ikäisiä, jotka ovat vasta saaneet käsiinsä äitinsä luottokortin ja haluavat kokea kaiken, Addi jatkaa. – Koko islantilaisuuden voi kiteyttää siten, että meillä on DNA:ssamme jonkinlainen kyky elää traumojen kanssa ja jopa nauraa niille, koska ihmiset täällä ovat eläneet kaukaisista esi-isistämme lähtien epävakauden keskellä, Addi pohtii maansa sijaintia kirjaimellisesti kahden mannerlaatan välissä – paikassa, jossa ei oikeasti kannattaisi edes asua. Addi muistaa asioiden kulun hyvin. Kuvio ei ole muuttunut tuumaakaan siitä, kun miehet olivat haastattelupöydässä tuhannen kaljoissaan. Gringo ottaa henkosia sähkötupakastaan ja hymähtelee, ettei viikonlopulle ole minkäänlaisia suunnitelmia. Kesät eivät ole kovin kuumia eivätkä talvet edes yhtä kylmiä kuin Suomessa. Haluamme kuvitella, että olemme erilainen, irrallaan maailmasta oleva kansa, mutta emme me ole. Vaihtoehtona olisi jatkuva pelko ja paniikki, millä ei päästä pitkälle. Talousasiat ovat ihan päin helvettiä, huumeita on enemmän kuin ikinä, politiikka vain kärjistyy ja tuntuu kuin olisimme kansana kärkevämpiä kuin koskaan aiemmin. Elämälle nauraminen on terveellisempää ja auttaa selviytymään. Islantilaiset ovat oppineet elämään tällaisen kanssa. Yhtye tekee edelleen musiikkia, joka on niin alkukantaisen runollista kuin röyhkeän metallista. – Tästä maasta voi tulla tulevaisuudessa kirjavampaa taidetta, koska kaupungistumisen ja luonnon suuri kontrasti on myös inspiroivaa, mutta meidänkin kohdallamme tämän ymmärtäminen vaati laajempaa perspektiiviä, Addi sanoo. – On hauskaa, että sää täällä on tasaantumassa. Addi on kaksikosta se puheliaampi, tajunnanvirtamaisemmin asioita pyörittelevä johtohahmo, kun taas Gringo laukoo onelinereita juuri niissä kohdissa, joissa tarvitaan joko raakaa realismia tai pientä kevennystä. Addi on juuri lopettanut työpäivänsä paikallisradiossa ja aikoo noutaa tyttärensä päivähoidosta heti haastattelun jälkeen. Siitä, kun Sólstafir julkaisi Masterpiece of Bitterness -debyyttinsä vuonna 2005, on muuttunut kaikki. Kyllähän meilläkin muutamia syysmyrskyjä koetaan ja keväisin saattaa Pohjanmaalla tulvia, mutta pikkuruisia maanjäristyksiä voi tuskin aistia edes astioiden helinänä pöydillä
Meidän mukaan lukien. Sattui käymään niin, että hyvä ystävämme Mat McNerney [Hexvessel, Grave Pleasures] suorastaan pakotti Samin tulemaan keikallemme ja vakuutti, että jos hän ei sainaa meitä, joku muu taatusti tekee sen. Aina kun islantilaiset saapuivat Suomeen, saattoi olla varma, että murskaavan tiukasta metallikeikasta tulisi seuraamaan päihtynyttä sekamelskaa ja jos jonkinlaisia seikkailuja. Hänellä oli tapana ajaa ympäriinsä autolla, joka oli täynnä demokuoria. – Yhtäkkiä islantilaiset juntit hengasivat Spinefarmilla työskennelleen Teemu Suomisen johdolla Helvetin enkeleiden kanssa, ja kaikki mitä tapahtui Suomessa, oli vasta alkua sille, mitä tapahtui kun lähdimme maailmalle. – Hotellissa Helsingissä saman kerroksen kolme perhettä jouduttiin evakuoimaan, koska metelöimme ja paskoimme paikkoja. – Soitimme Spinefeastissä Nosturissa ja tunsimme kuin olisimme olleet Mötley Crüe soittamassa Vatikaanissa. – Too much drinking and no thinking, Gringo lohkaisee hetken hakemansa englanninkielisen sananparren voimin. Kaikki seurasi rockelämän vanhan liiton oppeja. Kuin rock’n’rollin käsikirjasta Sólstafirillä oli 2010-luvun taitteen molemmin puolin aivan sekopäisen bändin maine. 34. Kasettimme jäi junnaamaan varsin pitkäksi aikaa paikoilleen, Addi myöntää. Suomalaiset bändit kuulostivat ja näyttivät suomalaisilta, ja me emme sopineet lainkaan joukkoon. Olimme lähettäneet hänelle demon, muttemme saaneet mitään vastausta. Yhtäkkiä emme pitäneet mitään tapahtunutta kovin kummallisena. Meille tultiin sanomaan, että näytämme oudoilta. – Kun ryyppäsimme Moonsorrow’n ja Finntrollin kanssa ja rundasimme Swallow the Sunin mukana, tiesimme että jokainen keikka on soitettava täysillä, jokaisten jatkojen on jatkuttava aamuun asti ja hetki on NYT. Tuo kaikki jatkui vuosia. Samista oli hauska läppä sainata islantilaiset juntit ja tehdä jotain sellaista, mistä hänen pomonsa eivät varmasti tykkäisi, Addi virnistelee. – Olimme Spikefarmin ensimmäinen ulkomainen bändi. Olimme syntyneet siihen elämään. Levyn tekemisestä ja kiertueista otettiin irti kaikki. Kohautimme olkapäitämme ja kuittasimme takaisin, että TE näytätte oudoilta. Sólstafir soitti 20-minuuttisia kappaleitaan, joissa oli yksi tai kaksi riffiä, ja keikan päätteeksi bändi tuhosi rumpusetin. Tenetz tarjosi bändille levytyssopimusta jo samana iltana. Tenetz kuunteli kuitenkin McNerneyn neuvoa ja saapui Kööpenhaminaan. Hän kuunteli musaa hetken aikaa, ja jos bändi ei tehnyt vaikutusta, demo lensi ikkunasta. – Ensimmäinen keikkamme ulkomailla oli jonkin tuntemattoman paikallisen bändin lämppärinä Kööpenhaminassa. Illasta toiseen. Maailma oli Sólstafirin osteri. – Sami oli kyllä jo kuullut meistä – muutaman minuutin ajan. Islannista Europpaan lähteneet ”cowboyt” tunsivat arvostavansa mahdollisuuttaan enemmän kuin monet Vanhan mantereen bändit. Tavaroita lenteli parvekkeelta ja muuta sellaista pientä
Lukemattomia jumalia. – Ihmisillä on aina ollut erilaisia jumalhahmoja. Siihen mennessä raju rockelämä oli muuttunut koko ajan vain äärimmäisemmäksi, eikä kyse ollut Addin mukaan enää hauskanpidosta vaan silkasta turhasta itsetuhoisuudesta. – Led Zeppelin, Deep Purple, Motörhead... Addi ruuvasi korkin lopullisesti kiinni joulukuussa 2013. Eivät varsinkaan siinä kohtaa, kun ikää kertyy vähän enemmän. Tai vaikka Chuck Berry. 35. Sitä hyveellistä hahmoa onkin sitten palvottu tuhansia vuosia. – Alexi Laiho kuoli. Järjetön sekoilija. Aika moni muukin on kuollut. – Näen asian niin, että tuota elämäntapaa voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. – 1900-luvulla hyveet alkoivat riittää. Heidän pukeutumisensa oli viskiä nahkatakeilla ja -housuilla. Minä en halunnut kuolla, joten nyt olen pienen tyttären isä, kierrän yhä Sólstafirin kanssa ja teen pääni selvitettyäni mielestäni parempaa musiikkia. Jopa innokkaammin kuin ollessaan sekaisin. Muistelen vanhoja hyvällä, mutten ikävöi niitä. Nämä tyypit eivät pukeutuneet siististi, muistaneet pöytätapoja, kiittäneet Jumalaa tai välittäneet helvettiäkään mistään. Äläkä ymmärrä väärin, se on aikansa ihan saatanan hauskaa, mutta jossain kohtaa on vain valittava: joko lopettaa sen elämäntavan tai kuolee. Päihteiden ja rock’n’rollin kimppaa romantisoidaan liikaa, Addi lisää aiempiin toteamuksiinsa ja naurahtaa sitten, että hän soittaa yhä rockia, pukeutuu nahkahousuihin ja tekee musiikkia. Rock ja todellisuus eivät sovi yhteen. Elämää myytinmurtajina Toinen vanha rockmyytti kertoo, että kaikki parhaat levyt on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena. Jossain vaiheessa keksittiin hahmo nimeltä Jeesus, josta maalattiin kuva palvottavaksi. – Kun elimme niitä järjettömimpiä vuosia, minulla ja meillä ei ollut minkäänlaista kontrollia, laulaja-kitaristi kertoo. – Voin heittää ihan kaikille haasteen, ja jokainen siihen osallistuva saa puhelinnumeroni: Yrittäkääpä juoda pari viskipulloa ja polttaa pari asia tupakkaa päivässä ja käyttäkää siinä sivussa vähän huumeita. Selvinpäin tehdyt albumit kuten Ótta (2013), Berdreyminn (2017) ja nyt julkaistu Hin helga kvöl (2024) ovat yhtyeen terävintä kärkeä. lista jatkuu. Se on osa rockmyyttiä. – Kun olimme kiertueella, ryyppäsin koko ajan aamuun asti, ja päälle käytin kaikenlaista kamaa. Rock’n’rollilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ihan hullu tyyppi! Ja Jerry Lewis. Tuli Little Richard. Todellisuus on lasten viemistä päiväkotiin, laskujen maksamista ja illallisen valmistamista. Jeff Hanneman kuoli. Se vaikutti kielletyltä, ja kaikki mikä on kiellettyä, on kiihottavaa. Jos olonne on kuninkaallinen, nostan teille hattuani! Miksi tällaista elämäntapaa sitten ihaillaan. Miksi me tavallisen tylsää arkea elävät haluamme nähdä, kun joku toinen toimii kuin huomista ei olisikaan ja tuhoaa siinä samalla itsensä. Täysin pöljä. En joudu edes vääristelemään totuutta, kun totean Addille ja Gringolle, että Sólstafirin kohdalla tilanne on ollut päinvastainen. Jatkakaa sitä kuusi viikkoa putkeen ja soittakaa minulle, millainen olo teillä on. Kun yksi tyyppi oli ollut kansan silmissä hullu, kaivattiin lisää bonscotteja ajamaan moottoripyörällä kiviseinän läpi, koska se oli jotain täysin päinvastaista kuin kristillinen elämä ohjeistaa. Addilla on tästä vahva teoria, joka liittyy siihen, miten iso osa elämää uskonto on maailmalla verrattuna Pohjolan verrattain pakanalliseen elämäntapaan
Olisimme voineet tehdä tästä kaikesta vielä suurempaa. Tietyt elämänvaiheet eivät jatku ikuisesti. – Svartir sandar -albumilta irrotettu Fjara oli kuin bändimme Nothing Else Matters. Totta kai. Siksi hän sulkee silmänsä, näppäilee kitaraa ja yrittää löytää sävelen, joka tuntuu oikealta. – Musiikin tekeminen on yhtä muuttuva asia kuin sää. Addi pohtii yhtyeen kokoonpanon merkitystä, muttei mainitse ex-rumpalia nimeltä. Mutta se elämäntapa sisälsi myös toksisuutta. – Tiedän kokemuksesta, että moni alkaa pitää outona tai vierastaa tyyppiä, joka lopettaa juopottelun. Nyt hetki tallentuu kirkkaasti. Kenellekään tuskin tarvitsee mainita erikseen Björkiä. Olin tullut isäksi, vein lapsen aamulla päiväkotiin, teimme levyä iltapäivään asti ja hain lapsen päiväkodista heti sen jälkeen. Ihmiset muuttuvat. Ei sekään elämänvaihe siis ollut mitään levyn kirjoittamista sekaisin, Gringo toteaa. Jos istuisin täällä yksin akustisen kitaran kanssa tätä maisemaa tuijottaen ja kirjoittaisin laulun, siitä tulisi hyvin todennäköisesti jotain lämminhenkistä ja onnellista. – Tosin äänitysvaiheessa olimme sitäkin enemmän pihalla, Addi muistuttaa. Addi palaa mainittuun rockmyyttiin ja tähdentää, ettei Sólstafir ole ikinä säveltänyt mitään päissään. – Mikään määrä rahaa maailmassa ei saisi minua palaamaan siihen, kun valvoin ympäri vuorokauden, join koko ajan, poltin ketjussa, menetin ääneni, keikat kärsivät ja kaiken sen hauskan keskellä huusin sisäänpäin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos ikä on tuonut Addille ja kumppaneille viisautta musiikin suhteen, joukko on oppinut luottamaan myös vaistoihinsa enemmän kuin aiemmin. Ehkä meilläkin oli jonkinlainen raja, jota emme halunneet ylittää, ja arvostimme omaa musiikkiamme niin paljon, että emme sotkeneet siihen päihteitä. Gringo hymähtää, ettei ole hyvä ilmaisemaan itseään sanoin. Tämän myötä esiin nousee Sólstafirin alkuperäisen rumpalin Guðmundur Óli ”Gummi” Pálmasonin erottaminen yhtyeestä vuonna 2015. Tavallaan. Levy-yhtiö oli investoinut huolella, jotta saimme tehdä levyn Fredrik Reinedahlin kanssa, ja miten palkitsimme hänet. Sotkimme mukaan banjoa ja rikkinäistä pianoa ja teimme taas alitajuisesti kaupallisen itsemurhan. No, Ótta-albumista tuli tietenkin entistä raskaampi. Se oli pohjakosketuksemme. Bändin tapauksessa tarkoitan näitä samoja asioita sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Vaan mitä me teimme. Kun sen tallentaa suoraan, sellaisenaan, siinä sinulla on aitoa, todellista musiikkia. Ennen se taltioitui sumeasti. – Köld ja Svartir sandar äänitettiin kännissä kuin käet, mutta niiden musiikki. Entäpä Sigur Rós. Instrumentaalista sinfonista post-rockia tekevä yhtye on saavuttanut mammuttimaisen statuksen tekemättä lainkaan kompromisseja. – Kaikki oli jotenkin keskittyneempää kuin koskaan aiemmin. Sólstafirin tarina ei ole ainakaan sen todennäköisempi: äärimetallia, jyrkkää post-rockia, heavy metalia ja islanninkielisiä lyriikoita viljelevän bändin ei voisi kuvitella kiertävän maailmaa soittamassa suurille ihmisjoukoille. Tyyppi odotti joskus kokonaisia työpäiviä meitä paikalle. – Minua huvitti se, miten paljon enemmän meillä oli aikaa ihan vain fiilistellä asioita, elämää ja kotimaatamme koronavuosina, kun emme voineet tehdä oikein mitään muutakaan, Addi sanoo. – Hauskaa tässä on, että kun soitimme 90-luvulla erittäin tavallista black metalia, kukaan ei ollut kiinnostunut meistä. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olen tavallaan oppinut kirjoittamaan ”islantilaisemmin”, mitä se nyt milloinkin tarkoittaa. – En muista siitä mitään. Sitten hän lähettää kappaleen Addille ja katsoo, miten laulaja sen tulkitsee. Paras musiikki syntyy kun vain tekee, ja siihen saattaa vaikuttaa fiilis, eilen katsottu elokuva, isän kuolema aamulla, viikonloppu Meksikossa tai viikko vaeltamassa... – Tiesin, että rakastamme yhä eniten sitä, kun kytkemme kitarat kiinni vahvistimiin ja soitamme rock’n’rollia. Yhä islantilaisempia säveliä Kun sólstafirlaiset jättivät päihteet joko kokonaan tai lähes täysin taakseen, yhtyeen musiikki alkoi olla keskittyneempää. Et voi tietää, peseekö tämä tyyppi vessan tai tiskaako hän, toikkaroiko hän kotiin aamuyön tunteina tai kuorsaako hän. Mietimme noin sekunnin, että se on liian lälly kappale, ja päätimme sitten, että juuri siksi julkaisemme sen ensimmäisenä singlenä. Joskus tämä kaikki vie ihmisiä rajustikin aivan eri suuntiin. Addi löytää tälle vertauskuvan osoittamalla tyynen auringonpaisteista merta. Vasta kun aloimme laajentaa ilmaisuamme, kaikki höristelivät korviaan, Addi sanoo. – Olen tiennyt pitkään, että tulen aina tekemään musiikkia, mutta totta puhuakseni en ollut varma, voiko Sólstafir olla Sólstafir muuten kuin ihan tietyllä kokoonpanolla. Kun miettii hänen levyjään ja laulutapaansa, on vaikea uskoa, että hänen nimensä tuntevat miljoonat ihmiset. Arvaa mitä. Feelgood (1989) ja Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magic (1991) syntyivät vieroituksen jälkeen. ”Elämän suurin vapaus on olla vapaa muiden mielipiteistä”, Addi jatkaa yrittäessään avata sitä, millaista oli kuulua ”hulluun bändiin”, jonka oletettiin olevan raitistumisen jälkeenkin osa rockmyyttiä. – Kuvittele, että bändi on koti. Se oli momentumimme. Vaikka se on ollut kuulijoille haastavaa, Sólstafir haluaa mennä kohti outoutta. 36. – Bändi ei ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan yhteisö tai ystävyyssuhde. Minä olin yksi vinoon katsojista, kun juopottelin. Addi jatkaa lakanneensa välittämästä ulkopuolisista mielipiteistä hyvin nopeasti. Kun siihen voi yhdistää juttelemisen fanien kanssa, maailman näkemisen ja sen, että tuosta kaikesta oikeasti muistaakin jotain, voin sanoa kokemuksen olevan jotain ihan erilaista. – Aika moni toivoi, että olisimme jatkaneet pidemmälle siihen suuntaan. Eron tekee se, että musiikin kutsu voi joskus olla niin voimakas, että pystyäkseen ilmaisemaan itseään on tehtävä uhrauksia. Millaista on, kun vieras ihminen muuttaa samaan taloon, jossa asut perheesi kanssa. – Sitä ei voi ennustaa. Kaipaanko joitakin juopottelukavereitani. Tunnin päästä täällä saattaa sataa vaakatasossa, ja sitten kirjoittaisin jotain erittäin päinvastaista. – Teimme Svartir sandar -albumin [2011] kolmessa kuukaudessa. – Sitä paitsi tuo myyttihän on hevonpaskaa, Addi sanoo ja lisää, että vaikkapa Mötley Crüen paras albumi Dr. Kemiat ovat bändissä kaikki kaikessa, hän pyörittelee. Siitäkin pidettiin! Islannista tulee paljon erilaista musiikkia, mutta maan artisteja ja yhtyeitä yhdistää ainakin yksi asia: monet niistä ovat varsin epätodennäköisiä menestyjiä, jotka onnistuvat löytämään tiensä ihmisten sydämiin erikoisilla tavoilla
37
– Ei meistä mitään Judas Priestiä taida ikinä tulla. Vor ás, ”Main God”. Siispä uudella levyllä on seitsenminuuttinen saksofonisoolo. Gringo virnuilee, että jos viitettä ei sallita, hän lähtee kävelemään. Köld kirjoitettiin 17 vuotta sitten, mistä on aivan helvetin kauan, ja olimme silloin aivan eri ihmisiä. Sálumessa, ”Mess of the Soul”. Nú mun ljósið deyja, ”Now the Light Will Die”. Kokeiluja löytyy läpi yhtyeen historian Óttan banjoista Köldin Hammondien kautta Svartir sandarin kuoroihin, eikä Hin helga kvöl ole tässä mielessä poikkeus. Hin helga kvöl, ”My Holy Suffering”. Laulaja-kitaristi hieroo partaansa ja myhäilee, että jonkun mielestä itkua ja naurua ei saisi sotkea samalle levylle. – Kirjoitettuamme levylle aika paljon riffivetoisia kappaleita veri alkoi vetää ihan eri suuntaan, ja sitten päähäni pinttyi hirvittävä ajatus, että mitä jos kirjoittaisimme kappaleen saksofonille, Addi kertoo. Mikään maa ei välttynyt koronakurimukselta tai nyt jo etäisiltä tuntuvilta sulkutiloilta kokonaan, mutta harvaan asutussa Islannissa elämä jatkui lähes entiseen tapaan. Rakastamme outoa musiikkia. Freygátan, ”Battleship”. Blakrakki, ”Black Dog”. Hin helga kvöl pohtii Addin mukaan kuolemaa, menetystä ja luopumista, mutta heti seuraavassa kappaleessa saatetaan roiskia menemään heavy metalin hengessä ja aiheet ovat pinnallisia, kuten elämäkin toisinaan. Gringo hörähtää samalla kun Addi vertaa, että Sólstafir ehti vaellella viidentoista vuoden ajan Islannin autiomaissa, mutta nyt oli aika palata myrskyisille jäätiköille. Se sopi albumin pohdiskelevaan seesteisyyteen täydellisesti. Kuml (forspil, sálmur, kveðja) -kappale tuntui hullulta idealta. – Se oli meille ihan luonnollista. Jos black metal oli nousuvetemme, sitä oli seurattava laskuvesi, ja siksi jo toinen levymme oli jotain ihan muuta. Ja se kuulostaa ihan Sólstafirilta. Addi jättää mainitsematta kappaleen Grýla, joka kertoo hänen mukaansa islantilaisesta joulumuorista, joka tarinan 38. Addista itsestään tuli isä, hän aloitti työt paikallisradiossa ja työsti samalla musiikkia tulevalle crust punk -levylleen, Ragnar Zolbergin kanssa perustetulle Isafjørdille ja tietysti Sólstafirille. Veressämme on jotain tuollaista, eri kausia ja voimia, emmekä edes yritä vaimentaa niitä mitenkään. – Niin, ihan kuten meillä on tapana, Hin helga kvölistä ei tullut mitään heavy metal -albumia, vaan levyltä löytyy Sólstafir-mittapuulla sekä War Ensemble että Seasons in the Abyss, jos viittaus Slayerin viidenteen albumiin sallitaan, Addi naureskelee. – Olemme aika outoja tyyppejä. Hän löysi itsensä kasvokkain menneisyytensä kanssa. Sólstafir-miehistö etsi itselleen ”oikeita töitä”, mikä oli Addin mukaan hyväksi bändille. Itkua ja naurua Seuraavan askeleen Sólstafirin luova voima otti poikkeusaikoina 2020–2022. Eli se piti tietenkin toteuttaa. – Voi olla, että ajattelimme alitajuisesti, millaista olisi kirjoittaa heavy metalia, joka on muuten meille tänä päivänä todella löyhä käsite. – Katso kappaleiden nimiä: Hún andar, ”She Breathes”. Kuml (forspil, sálmur, kveðja), ”Year (Foreplay, Psalms, Greetings)”. Ótta-albumin Sólstafir-teesinä oli katsoa, mitä yhtyeen soundille tapahtuu runsaiden jousien ja pianojen äärellä. En sano, että löysimme ne uudelleen, mutta niitä oli hauskaa soittaa, Addi kertoo. Aika runoilua ja aika rockia, vai mitä. Rakkautemme heavy metalia kohtaan ei ole kuitenkaan ikinä kadonnut. Pidämme oudoista asioista. – 2019 kiersimme Köld-albumin kymmenvuotisten kunniaksi ja aloimme soittaa Pale Rideria ja muita vanhoja, todella raskaita kappaleitamme. Islantilainen mieli toimii kuin nousuja laskuvesi. Joltain sellaiselta, mitä ei missään tapauksessa saisi tehdä
Siksi nimessä puhutaan pyhästä kärsimyksestä. Voin sanoa, että enää en jättäisi tarttumatta tilaisuuteen! Gringo, jolle maistuu yhä ”muutama olut silloin tällöin”, komppaa bänditoveriaan ja kertoo nauttineensa kiertueista viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin koskaan, ja vielä enemmän ihan viime vuosina. Tarvittiin selväpäistyminen ja lopulta korona, jotta kaikki tapahtunut asettui kunnollisiin mittasuhteisiin. Mitä helvettiä. Me samat kusipäät olemme Paradise Lostin kanssa Amerikan-kiertueella. Ihminen kärsii, luonto kärsii ja koko elämän kiertokulku on kärsimystä. Minä. Me pyrimme siihen, että Suomen viranomaiset pistävät meidät käsirautoihin viimeistään viidennen kappaleen kohdalla.. – Kun olemme kiertueella, touhu voi olla yhä hektistä, enkä valehtele, etteivätkö pitkät päivät lentokentillä tuntuisi paskamaisemmilta, kun ei ole tuhannen jurrissa. On myös niitä rockunelmia, jotka jäivät sumuisina vuosina toteutumatta. En olisi se tyyppi, joka olen nyt, jos en olisi ryypännyt kymmentä vuotta ja elänyt rockelämää kuin huomista ei olisikaan. Sen saman rakennuksen katolla, jossa Spinefarmin päämaja joskus sijaitsi. – Olin kauhusta kankeana. – Olen tuntenut Gringon vuosikymmeniä ja muistan yhä ne ajat, kun kuuntelimme Paradise Lostin ensimmäisiä vinyylejä jommankumman kämpän lattialla ja tiesimme, että haluamme soittaa rockia tai metallia. Toteutumattomat rockunelmat – Me emme ota mitään itsestäänselvyytenä. Kuten ihan alussa tuumailimme, jopa Sólstafirin on pitänyt opetella asiat kantapään kautta. – Pikakelataan 20 vuotta eteenpäin. – On hullua olla yhtenä iltana mökillä täällä Islannissa, valmistaa vähän kalaa tai hörppiä olutta terassilla, ja vetää keikkaa seuraavana päivänä Espanjassa tuhatpäiselle yleisölle. Kun bändi lähti kiertämään pakettiautolla Suomea, eteni siitä Los Angelesin legendaarisille keikkalubeille ja soitti Anatheman kanssa jättimäiselle yleisölle Japanissa, kaikki oli jotenkin täysin itsestään selvää, koska bändi oli aina päihteissä. Jänistin, koska olin jonkinlaisessa krapulakännissä enkä osannut suhtautua mihinkään mitenkään. Addi palaa siihen, että jossain vaiheessa kaikki kummallinenkin alkoi muuttua Sólstafirille tavalliseksi arjeksi. – Sama pätee myös toisin päin, Addi jatkaa. Silti voin ottaa parhaat puolet myös rockelämästä, Gringo sanoo. Addi ja Gringo kertovat olevansa oman elämänsä The Beatles, joka vain unohti lopettaa sisäisten ristiriitojen ja sekavuuksien takia. Se jos mikä on rock’n’rollia ja korostaa entisestään albumin vahvoja kontrasteja. Mereltä alkaa vyöryä uhkaavan mustia pilviä ja tuuli voimistuu. Pienimuotoiselta itsensä ruoskimiselta ei vältytä, kun Addi toteaa, että kaikesta hyvästä huolimatta joistakin koetuista asioista olisi pitänyt osata nauttia enemmän. – Nyt minusta tuntuu, että olen VASTA 47-vuotias. Laulamassa Paradise Lostia Paradise Lostin kanssa Amerikassa. – Tämä on ollut pitkä, pitkä matka, jonka aikana meistä pikkukaupungin pojista tuli hetkeksi juopottelevia kusipäitä, mutta kyllä maailmanmatkaajakin palautetaan maanpinnalle, kun hän palaa kotikaupunkiin, Addi toteaa. – Valitsin silti levyn nimeksi Hin helga kvöl, koska elämä on kärsimystä. mukaan syö lapsia. Addi alkaa koota yhteen kaikkea sitä, mitä olemme hiljaisella rannalla keskustelleet. – Pidän siitä, että elämänkokemus on laajentanut näkökulmiamme. Tuntuu kuin olisin elänyt kokonaisen rockunelman, selvinnyt siitä ja alkanut viettää normaalimpaa elämää. Nick sanoo, että käyhän se, jos minä tulen mukaan laulamaan. – Kun mietin asiaa tästä kulmasta, tiedän täsmälleen, miten lopetamme tämän bändin sitten joku päivä, Addi aloittaa lähes haudanvakavalla ilmeellä. Sen vuoksi, mille ei voi mitään, ei kannata itkeä, vaan vähän nauraa. Huikkaan pienissä Nick Holmesille, että voisivatko he esittää Eternalin. Siinäkin on kuitenkin puolensa: bändielämä on osa meitä, mutta koti kaukana muusta maailmasta on yhtä iso osa sitä, mitä olemme. Siksi albumin kansi on raamatullinen. The Beatles sai muistaakseni soittaa kymmenen kappaletta katolla, ennen kuin keikka keskeytettiin. – Soitamme viimeisen keikkamme Helsingissä. Albumilla on kaikenlaisia kappaleita kitkerästä Hún andarista rockrykäisy Freygátaniin, koska elämä voi olla aivan saatanan tuskaista ja elämme tässä maassa luonnon armoilla, mutta mitä sitten. En kutsu sitä viisaudeksi, mutta ehkäpä me ymmärrämme entistä paremmin, mitä elämä voi olla kahjoimmillaan ja mitä se on arkisimmillaan. On aika jatkaa matkaa. – Meillä islantilaisilla vain on tapana suhtautua kaikkeen virnistellen. Kaksikko naureskelee, ettei heidän pitäisi kaiken järjen mukaan olla edes elossa
Otetaan ensin ne lauluharmoniat. Miten tämä Alice in Chainsin ja Cantrellin tuotantoa niin vahvasti leimaava elementti oikein sai alkunsa. I Want Blood on hänen neljäs sooloalbuminsa, mutta Cantrell on Cantrell, oli levy mikä tahansa. Sitten kun he laulavat yhdessä, äänestä tulee paljon isompi. Ei vain ihan hyvä, vaan vitun hyvä, sellainen joka kantaa ja vie biisiä koko ajan. Kyseessä on melkoinen keräilyharvinaisuus. Cantrell kertoo luottavansa lähtökohtaisesti aina samaan peruskalustoon. Yksi asia, josta me molemmat pidimme paljon, olivat juuri harmoniat ja bändit, joissa oli useampi kuin yksi laulaja. – Paljon vaikeampi juttu on keksiä liidilaululinja, joka on vitun hyvä. Tai ei kyseessä ole mikään yksi soundi, vaan kokonainen soundija fiilisrekisteri. Kun se on olemassa, stemmojen tekeminen on aika helppoa. Uskon kyllä, että minulla on sellainen, Cantrell sanoo rennon itsevarmasti. Alice in Chainsistä tunnettu Jerry Cantrell on yksi niistä artisteista, joiden kanssa on kunnia elää samaa aikakautta. Ne ovat se ydin, joka ei koskaan muutu, mutta tuon kehyksen sisällähän voi sitten leikkiä ja kokeilla kaikenlaista. Jos näitä musiikillisia sormenjälkiä vähän analysoi, Cantrellin tapauksessa mieleen nousevat ainakin lauluharmoniat ja kitarasoundit. – Jos kävelisit studioon, jossa olen tekemässä mitä tahansa levyä, se on kuin astuisit Guitar Centeriin, hah hah! Soittokamoja on joka puolella, kitaroita, pedaaleja, mikkejä, kitarakaappeja… Rakastan niiden kanssa pelaamista ja haluan aina kokeilla jotain uutta. – Alice in Chainsissä on pakko olla kaksi vahvaa laulajaa, se bändi yksinkertaisesti vaatii sitä. Meillä oli joitain samoja suosikkibändejä, mutta myös kokonaan omat juttumme. Oli kontekstina sitten pääbändi Alice in Chains tai soolotuotanto, tämän miehen äänen ja kädenjäljen tunnistaa. Mikä hyvänsä levy, mikä hyvänsä biisi, pari sekuntia ja täysi varmuus siitä, että kyseessä ei voi olla kukaan muu. Jos sellaisen sattuu jostain löytämään, hinta on nelinumeroinen. On hienoa, että voimme sekä kannatella kappaletta yksin että toimia yhdessä. – Perussoundini muodostuu Bognerin vahvistimista ja Fried manin JJ-satasesta, ja tietysti G&L Rampage -kitaroista ja Gibsonin Les Paulista. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT DARREN CRAIG PÖLKYLLÄ Omalla äänellä leikkimistä 40. Kahdesta nuotista kuulee, kuka on kyseessä. Tietysti sitä artistina toivoo, että onnistuu jotenkin löytämään yhtä tunnistettavan identiteetin. Minusta on aina ollut siistiä, että bändissä voi olla kolmekin tyyppiä, jotka voivat laulaa liidiä. Jerry Cantrell on tällainen artisti. Ja kun minä olen tehnyt musiikkia työkseni nyt 37 vuotta, kannan lauluharmoniaestetiikkaa mukanani minne menenkin. Niiden raaka tekeminen ei siis ole se viisastenkivi. Soitto voi olla näennäisen yksinkertaista muutaman soinnun renkuttelua, mutta jotenkin maagisesti Cantrell saa kappaleisiinsa aina kolmiulotteisen ja moni-ilmeisen tunnelman. – Alun perin se oli juttu, jonka minä ja Layne kehitimme yhdessä. Mainittu Layne on tietenkin Alice in Chainsin vuonna 2002 menehtynyt laulaja Layne Staley. Tunnemme kaikki muusikoita ja bändejä, joiden tapauksessa näin on. Alice in Chains -stemmat ovat suorastaan käsite, ja niitä jäljitellään tälläkin hetkellä tuhansissa biisintekotalkoissa ympäri rockia soittavan maailman. Tuottaja Joe Barresilla sattui olemaan Kustom Electronicsin The Bag -boksi, jollaista Jeff Beck käytti 1970-luvulla. Tuoreen I Want Bloodin uusi juttu on hieman yllättäen talk box. Soundin rakennuspalikat Sitten se kitarasoundi. Sen jälkeen tulee paljon vaikeammin määriteltävä oma ääni biisintekijänä, laulajana, tekstittäjänä ja soittajana, mutta palataan siihen myöhemmin. I hmisen persoonan ja identiteetin olisi hyvä kuulua hänen tekemästään ja esittämästään musiikista. Ajattelimme, että tapauksessamme yksi plus yksi on kolme. Bändi teki paluun vuonna 2006 William DuVallin kanssa. Harmoniat tulevat Cantrellilta kuulemma luonnostaan. – Musiikillinen sormenjälki on se syy, miksi rakastan Led Zeppeliniä, Van Haleniä, Black Sabbathia ja Pink Floydia
41
Cantrell painottaa, että tekee musiikkia aina samoista lähtökohdista, ja tässä tullaan. Vuonna 2021 julkaistu Brighten palautti Jerry Cantrellin soololevykantaan lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Meillä kaikilla on päivätyömme eli ne bändit, jotka vievät eniten aikaamme, mutta on terveellistä tehdä jotain omaa. PÖ LK YL LÄ – En ollut käyttänyt talk boxia koskaan aiemmin, tai en ainakaan muista. Cantrell huomauttaa, että vaikka I Want Bloodilla on mukana suuri määrä muusikoita, levy kuulostaa bändin tekemältä. Näkee vähän erilaisia keikkapaikkoja ja voi kasailla erilaisia työryhmiä. Albumilla soittavat ja laulavat Gil Sharone, Duff McKagan, Vincent Jones, Greg Puciato, Lola Colette, Maxwell Urasky, Robert Trujillo ja Mike Bordin. Tykkään siitä, että I Want Bloodilla on selkeä luonne. Facelift tuli vuonna 1990, ja siinä välissä se jotenkin tapahtui. Sitten käyn läpi ideoita ja fiilistelen. Cantrell on tehnyt kaikkien kanssa töitä aiemminkin. – Työskentelen tietysti mielelläni sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnen ja joihin luotan. Jokainen ihminen on tärkeä ja tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Alice in Chainsin viimeisin albumi Rainier Fog julkaistiin 2018, joten Cantrell taitaa viettää aika hedelmällisiä vuosia. – Kyllä tässä täytyy mennä vuoteen 1987, kun perustimme Alice in Chainsin. Kaikki aloittavat jäljittelemällä, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä alkaa kasvaa jotain omaa, toivottavasti. Jos kuuntelet kaikenlaista, ehkä niistä muodostuu jonkinlainen keitos. Ei ole Cantrellillakaan. Minulle elämässä ja musiikissa on aina kysymys fiiliksestä. Se on hyvin yksinkertaista, mutta sitä ei voi oikein selittää. Joskus homma menee väärille raiteille ja lopulta hylkää koko jutun, mutta joskus se kantaa loppuun asti. kenties yhteen viisastenkiveen. Tarvitaan valtavasti kovaa työtä, ilman muuta, mutta fiilis tulee ensin. Sehän on aika hämmentävä laite, se ripustetaan olalle ja se näyttää ikään kuin olkalaukulta, josta tulee letku. Jokainen toi oman lahjakkuutensa mukanaan ja käytti sitä lopputuloksen parantamiseksi. Fiilis tulee ensin Mennään seuraavaksi siihen, miten Jerry Cantrell löysi oman juttunsa biisintekijänä, soittajana ja laulajana. – Niissä on paljon yhtäläisyyksiä, koska tämä homma on aina yhteistyötä ja yhdessä tekemistä. Niinhän se menee, että jos olet metallifani, soitat metallia, jos taas punkkari, soitat punkkia. Tällainen tutkiskeleva ja fiilistelevä tekotapa on Cantrellille kaikki kaikessa. Hän ei ole koskaan miettinyt konseptia vaan on vain tehnyt. Breikki päivätöistä I Want Bloodilla Cantrell työskenteli mainitun tuottaja Barresin lisäksi nimekkään muusikkokatraan kanssa. Pitkän linjan muusikot alleviivaavat usein, kuinka tärkeää on löytää oma äänensä, mutta miten se tehdään. – Levyn teossa jokainen sitoutui siihen, että loimme yhdessä mahdollisimman hyvän lopputuloksen. Me sitten päätimme kokeilla sellaista ja sitä tuli ainakin Vilified-kappaleeseen. – On itse asiassa aika esoteerinen juttu miettiä, mistä se fiilis ja inspiraatio tulee. – En ikinä päätä etukäteen, että nyt teen tällaisen tai tällaisen levyn. Olen Alicen kanssa aika samanlaisessa tilanteessa kuin soolona, mutta onhan siinä tietynlainen ero, onko ikään kuin keskellä lavaa vai sen sivussa. Onko siinä enemmän vapauksia, enemmän vastuuta. Mutta kuinka erilaista tekeminen on bändikontekstissa kuin soolona. Siihen ei tunnu olevan kenelläkään konkreettisia vastauksia. Keräilen ideoita talteen, kunnes jossain vaiheessa tulee fiilis, että nytpä alan kirjoittaa aktiivisemmin. Onkin yllättävää, että seuraajaa tarjoillaan jo nyt. Ja olenhan minäkin käynyt Duffin levyllä. Joe näytti muutaman videon, miten Jeff Beck sillä soitti ja miten ilmaisuvoimainen vehje se on. Sitä vain tekee jotain ja sitten siitä innostuu kehittelemään jotain isompaa
On vaarallista, jos löytämisen ilo ja seikkailun tuntu katoavat. – Levyn syklihän on pitkä, katsoi sitä miten tahansa. Se sysäsi liikkeelle hitaan prosessin, joka johti Alice in Chainsin paluuseen. I Want Blood on kyllä tummasävyinen levy, mutta minusta se on myös voitonriemuinen! – Mielestäni musiikissani on aina myös ripaus huumoria, jota ei jostain syystä tunnuta huomaavan. – Sen levyn teko oli ihan mahtavaa, jamittelimme vaikka kuinka paljon Mike Bordinin ja Rob Trujillon kanssa. Hän on vasta 58-vuotias, ja kaikesta päätellen annettavaa riittää. Siitä tuli turvallinen olo, kun tajusin, että minulla on kuitenkin puolet bändistäni messissä, heh. Mikä sen laadun luomisessa on tärkeintä – hyvät biisit, hyvä ryhmä, hyvä tuottaja, hyvä studio vai hyvät kamat. Joskus saatan kirjoittaa pari akustista biisiä, joskus taas pari todella raskasta biisiä, ja kokonaisuus alkaa mennä luonnostaan jompaankumpaan suuntaan. Tai ainakin sen pitäisi olla. – Onnistumiseen tarvitaan nuo kaikki. Sitä on vaikea määritellä, mutta se tulee läpi jo Cantrellin lauluäänestä, soitosta puhumattakaan. Ehkä se on hauskaa vain omasta mielestäni!” 43. Sooloilu alkoi vuonna 1998 Boggy Depot -levyllä. Meistä tuli hetkeksi ihan oikea bändi, ja siksi halusin heidät mukaan myös nyt. Saman albumin kuunteleminen on erilaista 16-vuotiaana kuin 42-vuotiaana. Tapahtumat voivat olla yhtä aikaa hauskoja ja traagisia. Cantrellin mielestä sen toinen merkitys, leikki, on koko hommassa olennaista. Puoli vuotta kirjoittamista, puoli vuotta äänittämistä, vuosi tien päällä – tämä on nyt aika karkeasti sanottu, mutta suurin piirtein pari vuotta siihen menee. Päinvastoin Cantrell suorastaan haki turvaa emobändistä. Eihän kukaan voi määritellä sateenkaarta yhdellä värillä tai musiikkia yhdellä sanalla. Minne musiikki vie Englannin kielessä musiikin soittamisen verbi on ”play”. Tärkeintä oli päättää Tähän mennessä Jerry Cantrellin soolouralla on tapahtunut kaksi tiivistä pursketta, joissa molemmissa on syntynyt kaksi albumia. Kysymys ei ollut mistään taiteellisesta irtiotosta, vaikka albumia voisi sellaisenakin pitää. – Se sana ei ole suorittaa tai työskennellä, vaan leikkiä. – Levyyn liittyi se tärkeä päätös, että uskalsin tehdä musiikkia Alice in Chainsin ulkopuolella. – Sehän elämässä on mahtavaa! Löydät vanhoista jutuista uusia puolia ja osaat katsoa niitä uudesta kulmasta. Luet uudelleen vanhan suosikkikirjasi ja hahmotat sen jotenkin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Sävyjen taju Sekä Jerry Cantrelliin että Alice in Chainsiin liitetään hyvin usein synkkyys. Ei sitä voi oikein ennustaa. Tai ehkä sävyjen taju ei vain ole ajassamme kovin vahvaa. Miehen musiikin voi joka tapauksessa odottaa olevan laadukasta, kuten se on ollut tähänkin asti. – Kirjoitan aina sillä tavalla, että haluan musiikkiin ja biiseihin painoa, vaikutusta ja terää, ja usein ne tulevat sieltä synkältä puolelta. – Jos nyt verrataan vaikka hyvään kirjaan tai leffaan, parhaat tarinat ovat sellaisia, joiden henkilöt ovat moniulotteisia, ristiriitaisia, muuttuvia ja kehittyviä. Staleyn kuolema oli kova isku. Sillä reseptillä tässä on menty. No joo, olet oikeassa siinä, että tunnen olevani aika inspiroitunut. Cantrell tuskin tietää vielä itsekään, mitä I Want Bloodin kiertuesyklin jälkeen tapahtuu. Kun kiersimme Brightenin kanssa, se oli ihan kunnon rundi, ja ajattelin että haluan tehdä tätä pian lisää. – Jos urani on kestänyt 37 vuotta, olen tainnut käyttää siitä ajasta kuutisen vuotta soolohommiin, hah hah. Ihmiset määrittelevät ja lyövät leimoja mielellään, varsinkin mediassa. On jollakin tavalla lohdullista kuunnella kokenutta ja arvostettua artistia, joka korostaa tekevänsä jatkuvasti harharetkiä, yhä vieläkin. Sitten muut ihmiset tuovat siihen omat persoonalliset elementtinsä, ja lopulta albumista tulee sellainen kuin tulee. On kuitenkin myös niin, että sekä Alice in Chainsillä että Cantrellin soolotuotannolla on jonkinlainen parasympaattista hermostoa aktivoiva, toivoa horisonttiin tuova vaikutus. Degradation Trip ilmestyi vuonna 2002. Joistakin biiseistä saatan olla alusta asti todella varma, mutta sitten kun olen äänittänyt ne kaikki… Kaikki näyttäytyy ihan uudella tavalla. Ja juonenkuljetus on parhaimmillaan sellaista, että se auttaa näkemään asiat monista kulmista. Ja nyt aiomme tehdäkin. Sen kanteen ehti juuri ja juuri teksti ”This record is dedicated to Layne Staley”. Ehkä nimenomaan se, että antaa musiikin muodostua sellaiseksi kuin se haluaa muodostua, on olennaista. Se varma biisi saattaakin olla muiden rinnalla ihan paska! Cantrell sanoo, että jos asettaa itselleen liian tiukkoja rajoja, tekeminen saattaa mennä väkinäiseksi. Kokonaiskuva hahmottuu hiljalleen ja on moniulotteinen. Siihen menee aikaa, ja ideat kypsyvät ja elävät. Ehkä se on hauskaa vain omasta mielestäni! Tai ehkä se huumori on liian vähäeleistä. ”Mielestäni musiikissani on aina myös ripaus huumoria, jota ei jostain syystä tunnuta huomaavan. Kun prosessiin ryhtyy, siihen pitää sitoutua. Tai ehkä ihmiset ovat tosikoita. Pyysin paljon kavereita mukaan, ja kaikki tulivat mielellään, Rex Brown ja Norwood Fisher ja Les Claypool… Mahtavia soittajia, joita olin ihaillut pitkään. Ja jos siitä katoaa hauskuus kesken kaiken, kuukaudet voivat muuttua todella pitkiksi. Voi siis olla yhtä aikaa lohduton ja lohdullinen. – Ymmärrän mitä ajat takaa. – Minähän sain Sean Kinneyn rumpuihin. Cantrell suhtautuu tähän ymmärtävästi. Mielikuviin virtaavat huumeet, kuolema, angsti ja sen sellaiset asiat. – Saatan demottaa vaikka 15 biisiä ja alkaa seuloa niistä levyllistä. Samalla tavalla musiikki on parhaimmillaan moni-ilmeistä. – Yleensä musiikki kyllä kertoo, mihin se haluaa mennä. Saatat tajuta mitä kirjailija tahtoi sanoa, tai ei silläkään oikeastaan ole merkitystä, kunhan oma tulkintasi syvenee. Lisäksi helvetisti töitä ja ripaus onnea. Cantrell muistaa sen lähtökohdat mainiosti. Mehän olimme olleet siihen aikaan pitkään hiljaa, emme keikkailleet tai mitään. Kukaan ei voi onnistua jatkuvasti, ja onnistumisen tunnistaminenkin voi olla joskus hankalaa. Totta kai siinä on paljon työtä, mutta ytimeltään touhu on leikkimistä ja kokeilua. Uutta tulemista tehtiin kolmen levyn ja useiden kiertueiden voimalla, kunnes vuonna 2021 ilmestyi Brighten ja nyt I Want Blood. Että ai niin Cantrell, se synkkä tyyppi. Synkät kappaleet ovat kyllä synkkiä, ja niitä riittää myös I Want Bloodilla, mutta esimerkiksi Brighten-levyn Black Hearts and Evil Done on suorastaan tulvillaan lohtua. Alice in Chains -laulaja kuoli vain pari kuukautta ennen levyn julkaisua. Minustakin musiikissani on aika paljon muitakin sävyjä ja värejä. Tähän liittyy myös se, että taideteosten kokeminen muuttaa muotoaan ajan kanssa. Minulla oli aikaa ja mahdollisuus, ja päätin käyttää sen
Tyylikkäästi rosoisen levyn soidessa voi lähes nähdä eteläsaksalaisen röökinkatkuisen huoneen, jossa alle parikymppiset jätkät veivaavat biisejä sata lasissa. Walpurgis Night on 40 minuutin rykäys heavy metalia parhaimmillaan, eikä sen yhdeksästä kappaleesta yksikään jää muiden jalkoihin. Mück on sytytellyt roviota uudestaan pariinkin otteeseen, toki ilman muita alkuperäisjäseniä. 44. Levy on täynnä mieleenpainuvia riffejä, komeita kitaraharmonioita ja koukuttavia kertosäkeitä. Albumin tunnetuimmat numerot lienevät Priest of Evil ja nimiraita, mutta vähintään yhtä hienoja ovat b-puolelta löytyvät Flour in the Wind ja Thunderland. Sen todella kuulee. Sen sijaan tekstit käsittelevät okkultismia, mystiikkaa ja kirjallisuutta. Albumi on niin ensiluokkainen kokonaisuus, että Stormwitchin myöhempien julkaisujen vertaaminen siihen on kuin vertailisi Pirkka-kaljaa ja pienpanimo-olutta. Siinä on ripaus Mercyful Fateä ja Judas Priestiä sekä reilulla kädellä Iron Maideniä. Ei tarvitse arvata kahta kertaa, mitkä biisit ovat toimineet innoittajina Excalibur-instrumentaalille. Merirosvotkin saivat oman biisinsä – jo ennen kuin Running Wild otti kuvaston omakseen. Mück jopa kuulostaa ajoittain aivan Kai Hansenilta. Yhtye on julkaissut 11 studioalbumia ja olemassa tänäkin päivänä, mutta Walpurgis Nightilla kuultavan Stormwitchin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. STORMWITCHIN soundi on omintakeinen sekoitus New Wave of British Heavy Metalia ja teutoniheviä. Tales of Terror (1985) ja Stronger than Heaven (1986) ovat vielä hyviä levyjä, mutta niiden jälkeen yhtye menetti otteensa. Sellainen solmittiin GAMA Internationalin kanssa, ja bändi julkaisi debyyttinsä Walpurgis Nightin keväällä 1984. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä huomauttaa, että Walpurgis Night ilmestyi puolitoista vuotta ennen kuin Walls of Jerichoa edes äänitettiin! Ellen tietäisi paremmin, voisin hyvin uskoa, että Warlord on jokin Helloween-debyytiltä julkaisematta jäänyt kappale. Maailmalle saatettiin Powerslaven, Defenders of the Faithin ja Ride the Lightningin kaltaisia klassikoita. Tai no, hieman laulutaitoisemmalta ja vähemmän nasaalilta versiolta hänestä. Pari vuotta myöhemmin yhtyeen nimi vaihdettiin Stormwitchiksi ja se alkoi kiertää levy-yhtiöitä sopimuksen toivossa. Sävellystyö ja soitto on äärimmäisen ammattimaista ja pärjää vertailussa aikansa isommille tekijöille. Saksanmaalla Grave Digger ja Running Wild tulivat esiin debyyteillään, ja ensialbuminsa julkaisi myös maanmiestensä varjoon jäänyt Stormwitch. Mück hallitsee niin alarekisterin kuin vaikuttavat kiljaisut ja kaiken siltä väliltä. LAULAJA Andy Mück sekä kitaristit Harald Spengler ja Stefan Kauffmann (jota ei tule sekoittaa Acceptissa uran tehneeseen kaimaansa) perustivat Lemon Sylvan -nimisen bändin Gerstettenin kaupungissa vuonna 1979. BÄNDIN lyriikat eivät ole mitään hevin ilosanoman julistamista, mikä olisi odotettu veto teini-ikäisiltä jätkiltä. Mahdollisimman autenttisen lopputuloksen saavuttaakseen yhtye nauhoitti levyn studiossa livenä ja teki jälkituotantoakin vain minimaalisesti. Kun teutonija brittihevi törmäsivät STORMWITCH Walpurgis Night GAMA 1984 TEKSTI ELLI MUURIKAINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vuosi 1984 oli yhtä heavy metalin juhlaa. Vaan jos pitäisi mainita yksi bändi, jota Stormwitch muistuttaa erityisen paljon, se olisi varhainen Helloween. Sanoituksissa vilisevät niin papit, noidat kuin ihmissudet. Kokoonpano koki suuria muutoksia, ja lopulta bändi laskettiin levolle vuonna 1996
Kuten arvata saattaa, kaikki ei suju kuten Strömsössä kauhistuttavien perhesalaisuuksien tullessa päivänvaloon. Sävellysten jousiorkestereilla, harpuilla ja huiluilla tuettu progemetallinen narratiivi liikkuu ripeästi kohtauksesta toiseen. Bändin uutuus on konseptialbumi, joka käsittelee varakkaan patriarkan testamentin laatimista ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Tuloksena on enemmänkin salonkikelpoisen siistiä ja ammattitaitoista progemetallia, joka saa nyökyttelemään mutta ei pakahtumaan. Bändin aiempien levyjen tavoin myös uutuuden tematiikka suosii outoutta ilmiselvien ratkaisujen sijaan. studioalbumi on asetelmaltaan mielenkiintoinen, usemmasta syystä. Parhaiten materiaali puree silloin, kun bändi antaa kiemuraisesti venkuroiville ja autuaasti harmonisoiville sävelille riittävästi aikaa kehittyä. Eläytymistä ja ymmärtämistä kuitenkin haittaa, että vaihdokset tapahtuvat toisinaan liiankin vauhdikkaasti. On joka tapauksessa mahtavaa kuulla Åkerfeldtiä taas örinähommissa. Toisekseen pääjehu Mikael Åkerfeldtin murakkaa örinätulkintaa esiintyy kappaleissa ensimmäistä kertaa sitten Watershed-albumin (2008). Itse asiassa koko bändin suoritus on pätevää ammattityötä, ja onkin harmillista, että kappaleiden tunnelma ei puhuttele tällä kertaa enempää. Levyn kappaleet on nimetty juoksevasti testamentin sisällön mukaisin pykälin eli paragrafein. Vaikka briljantti musikaalisuus herättää arvostusta, levy ei tunnu saavan aikaan toivotunlaista liikahtelua sisuskaluissa. Lunastaako levy sitten lupaukset. Myös Väyrynen suoriutuu tarkalla, skarpilla ja tyylikkäällä rumpaloinnillaan tehtävästään loistavasti. Lisäksi bändin rumpuosastolla on suomalaisväriä, kun kansainvälistä mainetta Paradise Lostissa niittänyt Waltteri Väyrynen on ottanut vastaan entistä isomman haasteen. Miehen mureanrujo ääntely on yhä silkkaa laatua, enkä panisi pahaksi, vaikka se palaisi pysyvästi. Eetu Järvisalo ARVIOT 47. Fiilispuolen vinkkelistä kysymykseen on vastattava ainakin osittain kieltävästi. Outo muttei älytön Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa OPETH The Last Will and Testament REIGNING PHOENIX T E R H I Y LI M Ä IN E N Opethin 14. Musiikillisen briljeerauksen näkökulmasta vastaus on kyllä. Itselleni yhtyeen tehokkaimmat ja groteskeimmat outouden hetket löytyvät albumeilta Blackwater Park (2001) ja Watershed. Parhaaksi esimerkiksi asiasta käy loppupään §VII, jossa hitaasti kypsyvä hämärän melodramaattinen kuljettelu kasvaa täyteen loistoonsa. Ainoastaan albumin päättävä, tarinan viimeisen mullistavan käänteen tarjoava balladi poikkeaa kaavasta nimellä A Story Never Told. Yhtye edustaa taitavasti ja juonikkaasti kiemurtelevassa soitannassaan vain ja ainoastaan omaa, kummallista ja kiharaista itseään. Ensinnäkin ruotsalaisbändi muuttaa nykyisen kurssinsa ainakin osittain retrosta progerockista alkulähteilleen, progressiiviseen death metaliin. Tietystä juurille palaamisesta huolimatta uutuus ei onnistu taltioimaan samoja palavasti leiskuvia älyttömyyden tunteita
Levyltä löytyy nopeampaakin rytkettä, mutta blasteja kartetaan ja vanhan liiton hommat määräävät. Mystinen, stoner doomista ja päihdyttäviltä tuotteilta haisARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Projekti on kestänyt pitkään, sillä albumin kappaleita ryhdyttiin tekemään jo vuonna 2019, mutta muun muassa korona sekoitti kuvioita. Missään nimessä ei kannata napsia kuunteluun yksittäisiä kappaleita, vaan sukeltaa kokemukseen koko levyn mitalla. Se jatkaa ja jalostaa bändin brutaalia ja teknistä soundia vyöryttäen julmaa kuoloa, joka on samaan aikaan sekä hienostunutta että primitiivistä. Lähdössä Primal Coden pakkomielteenä oli Bolt Thrower, minkä bändi myös avoimesti myöntää. Musiikki ei ole muutoinkaan kovin karkeaa tai väkivaltaista. Tarjolla on täsmällisemmin toimitettua riffivetoista hölkkää, jonka rasva on karsittu minimiin. Viimeistään silloin ulottuvuuksien väliset rajat räjähtävät auki. Chronicles of Lunacy on erittäin vahva lisäys jo entuudestaan rautaiseen diskografiaan. Kari Koskinen P A U L M C G U IR E PRIMAL CODE Opaque Fixation RELAPSE Rosoa, räjähtävyyttä ja ripaus liejua. Turha sitä kieltääkään olisi, sillä Opaque Fixationillä kuultava keskitempoinen death metal kuulostaa etenkin hitaammissa jyräyskohdissa huomattavan tutulta. Mielleyhtymiä syntyy Electric Wizardista Ufomammutiin ja Neurosisista Bongripperiin, mutta Dø erottuu sillä, kuinka selväpiirteisenä se säilyttää raskaimpienkin kohtien kitarapörinät. Tässä suhteessa vertailukohdaksi nouseekin toinen kotimainen bändi Craneium. Primitiivisyys tulee äärimmäisen raskaista ja alavireisesti runttaavista kitaroista, vihaisestä örinästä ja lakkaamatta päälle vyöryvistä kappaleista. DEFEATED SANITY Chronicles of Lunacy SEASON OF MIST Isänsä kanssa vuonna 1993 Defeated Sanityn perustanut rumpali Lille Gruber oli bändin ekoilla demoilla hädin tuskin teini-ikäinen. Toni Keränen DØ Unversum LAY BARE Helsinkiläinen Dø palaa kolmannella levyllään. Tälläkin kertaa musiikista löytyy syvempiä tasoja kuin äkkiä uskoisikaan. Hienostunutta on bändin kyky ujuttaa mukaan soitannollista taituruutta ja teknistä väritystä. Ukko hivuttaa mukaan suoranaista jazzia ilman, että se kuulostaa lainkaan irralliselta. Erityisesti rumpali Gruber vetelee niin hienoja kuvioita, että levyä kelpaa kuunnella kuulokkeilla keskittyen. Leukojaan lattialta keräillessä pitää todeta, että Defeated Sanity lienee tämän hetken paras yhtye sarallaan. Pakko silti myönkahtavasta psykedeliasta aineksia ottava kokonaisuus ei ole järin omaperäinen, mutta sitäkin vakuuttavampi. Myös Obituary nousee välillä mieleen. Vahvasti suositeltavaa levyä voi vinkata kuunneltavaksi kuulokkeilla. Soundista sitä ei kuule, sillä äänimaailma on turhankin erotteleva ja siisti. Näitä jää jenkkien esikoiselta kaipaamaan, vaikka paperilla kaikki on paikallaan paremmin kuin hyvin. Ärinälaululla maustetun raskauden oheen heitellään tajuntaa laajentavaa tähtipölyä retrohenkisillä syntetisaattoriujelluksilla ja tyylitietoisesti efektoiduilla kitaroilla. Aineksia kannattaa kuitenkin kypsytellä pitkään, jos lopputulos on näin murskaava. Näillä yhtyeillä kielisoitinten soundi on samaan aikaan erotteleva ja äärimmäisen murea. Tekijä X, kyllä löytyy. Isä on poistunut sittemmin riveistä, mutta poika jatkaa uraa, jota voi kutsua hyvällä syyllä elämäntyöksi
Noh, kun levyn arvostelee pelkillä musiikillisilla ansioilla, niin eihän sillisalaatti oikein toimi. Tekisi mieli turvautua ärsyttävään kielikuvaan, miten Metalationin biisit kuulostavat ”kuin tekoälyn säveltämiltä”, mutta Paragon todellakin osaa suoltaa nykyajassa jo epäkorrektin äijäenergistä ja jästipäisen kaavamaista tuplabasarihumppaa ihan ilman AI-avustimia. Vuonna 1990 käynnistynyt ura jatkuu albumilla, jolla turbosuoritetaan täsmälleen samaa teutoniheviä kuin kahdellatoista edelliselläkin. Joni Juutilainen ELDINGAR Lysistrata VINYLSTORE Kreikkalainen Eldingar on melkoinen outolintu jo konseptitasolla. Linja on takuuvarmasti toimiva, mutta erikoisjulkaisulle yhtyeeltä olisi odottanut selkeästi totutusta poikkeavaa ilmaisua. Jopa yleensä haukotuttava päätöslovari toimii! Mape Ollila AETHYRICK/MARRAS A Union of Spectres SPREAD EVIL En ole koskaan erityisemmin välittänyt split-levyistä, eivätkä ajatukset olleet liian ruusuisia tämänkään julkaisun suhteen. Mikko Malm ORANSSI PAZUZU Muuntautuja NUCLEAR BLAST Ilahduttavaa huomata, että yhtyeelle tunnusomainen hourinta kantaa hienosti kuudennellakin pitkäsoitolla. Murheet pois, linja pitää. Parhaimmillaan tämänkaltainen hypnoosi on tietenkin yksin ja ulkopuolisilta häiriöiltä suojassa nautittuna. Niko Ikonen PARAGON Metalation MASSACRE Hampurin Paragon ei eksy raiteiltaan. Flo Schulz ja Steffen Vorwald ovat kitaroineet kirjokudelman riffejä, harmonisia unisono-lickejä ja säästeliään tyylikkäitä sooloja. Bändin musiikkityyliksi on valikoitunut black metal, jossa on kuultavissa deathin ja thrashin raskaampia ja rokimpia tuulahduksia, mutta onpa seassa tietenkin myös perinteistä Kreikka-bm:ää á la Rotting Christ, Varathron et al. Mape Ollila MONOLITHE Black Hole District HAMMERHEART Black Hole District on monella tapaa esittäjänsä nimen mukainen ARVIOT 49. Meininki ei ole väljähtynyt yhtään, vaan on taattua Oranssia Pazuzua. Kari Koskinen NTR Noidan hetki OMAKUSTANNE Synkänmustaa occult rockia soittava NTR sisältää Horna-, Battlelore-, Khert-Neterja 2 Wolves -taustaisia pitkän linjan muusikkoja. Ylipitkä, sotkuinen ja keskittymishäiriöinen albumi. Vähemmällä tehdään enemmän, sillä ”vain” kahden kitaran riffitulen ja basso-rummut-kombon äänikuvassa ei ehkä teknisesti parhaan mutta kiinnostavasoundisen Cat Rogersin laulu pääsee ansaitsemallaan tavalla framille. Jokaiselle Paragonin albumille tuntuu myös osuvan se yksi ihan kuunneltava ralli, tällä kertaa Batallions. Kitaristi-laulaja Tommi Havolla on kauniinkuulas ääni, mutta onkohan se sittenkin vähän liian nätti tähän musiikkiin. Mieheltä luonnistuvat myös örinät, joita väläytellään parissa kappaleessa, mutta ne taas eivät oikein tunnu istuvan rokkaavuuteen. Kukin kolmesta kappaleesta on kova näyttö yhtyeen nykykunnosta. Mikäli tässä ”kilpailussa” on etsittävä voittaja, vaaka kääntyy aavistuksen enemmän Marraksen puolelle. Kahden kotimaisen black metal -nimen liitto osoittautuu kuitenkin ennakoitua paremmaksi. Jonna Ikonen LANKESTER MERRIN Dark Mother’s Child MDD Manaaja-leffan tutulta pappi-paleontologilta nimensä voronnut saksalaisyhtye toimittaa melodista naislaulettua power metalia, jossa ei onneksi ole mitään sinfonista – ei edes kosketinsoittimia. Mikäli haluat päästää hetkeksi irti ja syventyä nauttimaan painostavien tunnelmien buffetista, suosittelen Muuntautujaa pimenevien iltojen seuralaiseksi. Hän ei ole mikään oopperakeiju, vaan aikuisella, vähän nasaalilla äänellä laulava hard rock -solisti. Livenä paskaisesti roimittuna tämä kuulostaisi luultavasti huomattavasti paremmalta. Sopan saa kohtalaisen sakeaksi bändin filosofinen ja lyyrisempi puoli, jota voisi kuvailla ennemminkin humanistiseksi kuin misantrooppiseksi tai saatanalliseksi. Sen ongelma on liian nätti toteutus. Sisäinen trve kvlt -lapsukaiseni ärähtää tässä vaiheessa aika perkeleen kovaa ja kyseenalaistaa bändin aitouskertoimen monelta eri kantilta. Päällepäin yhtyeen debyytti kuulostaa yllättävän kepeällä sävyllä rullaavalta rock’n’rollilta, mutta sanoitukset ja tunnelma vievät kuulijan hyvinkin äkkiä kohti synkempiä vesiä. Mikään Dark Mother’s Childin soundissa ei silti kuulosta ohuelta tai vajaalta. Yhtyeen seuraava kokopitkä albumi saattaakin sisältää vaarallisen kovaa myräkkää. Lisäksi tunnelmia välittävät lead-kitarat puuttuvat, mikä jättää runkoon ison reiän. Ajoittaiset doomja black metal -vaikutteet pitävät orkesterin raskaan rockin viitekehyksessä ja saatanalliset teemat puolestaan jälkimmäisen genren ideologisissa raameissa. Oma leima ei ole haalistunut pätkääkään, vaikka ennakkoon saattoi olla pieni huoli, ylletäänkö enää loistavan Mestarin kynsi -albumin tasolle. Äkkiseltään kuitenkin tuntuu, että yhtye on otteissaan hieman varovainen. Eikä se kuulosta Accept-perinteen teutoniheviltäkään. Kun kitaristien yllättävänkin tuoreet melodiaideat on sovitettu taidolla ryhdikkääseen pumppubassotteluun, enimmäkseen reippaaseen tuplabasarointiin ja persoonallisen uskottavaan laulutoimitukseen, Lankester Merrinin kakkosalbumi on kaikessa vanhakantaisuudessaankin raikas poikkeus tämän päivän powerissa. Napakka aloitusbiisi Elävä kuollut, post-punk-viboja herättelevä Pedon luku ja black metal -henkinen päätösbiisi Yön kuningatar todistavat kuitenkin väkevästi, että NTR ei ole mikään turha ryhmä. Musiikillisesti Opaque Fixation on kirvesmääräänsä parempi levy. Aethyrickin tapaan Marras edustaa genren sävykästä laitaa, mutta tällä kertaa bändin soitossa on odottamatonta räjähtävyyttä ja aggressiota. Tavallaan Paragonin kaltaisen bändin olemassaolo vielä kolmen vuosikymmenen jälkeen on yllätys, mutta kai näitä itseään toistavia kakkosdivarin germaanihevibändejä elättää tietty ydinkannattajalauma, joka ei ole pyykännyt battle vestiään sitten vuosituhannen vaihteen. Se vain ei anna ainakaan minulle mitään, mitä en olisi kuullut jo aika monesti aikaisemmin. Joku toinen voisi ruveta huutelemaan jotain ”life metal” -mantroja ja muuta halveeraavaa, mutta en minä, joviaali mies. A Union of Spectres on tasapainoinen paketti, jolla molemmat bändit esiintyvät edukseen. Levyn jokainen hetki maalailee eri sävyisiä kauhunäkyjä ja roikottaa kuulijaa armotta jaloista mielenterveyden reunan tuolle puolen. tää, että parhaimmillaan ukkojen koukuissa on hyvinkin terää. Bändin mukaan heidän tärkeimmät arvonsa ovat sodanvastaisuus, ”syvällinen herkkyys naisia ja ihmisyyttä kohtaan” sekä vihreät arvot. Menossa on paikoin paljon samanlaista hulluutta ja intensiteettiä kuin legendaarisessa Beheritissä, vaikka toki omalla äänellä esitettynä. Noidan hetki esittelee kymmenen kappaleen annoksen tummasävytteistä rockia, joka on eittämättä tarttuvaa. Metalation ei ole millään mittarilla huono levy. Suoraselkäisen stereotyyppiset riffit rapsahtavat asiallisesti, ja Andreas Babuschkinin karhea laulu seuraa uskollisesti saksalaisia kakkoslaatustandardeja. Mikäs siinä toisaalta on painajaisten ja kosmoksen mustista laareista ammennellessa, kyllä siellä materiaalia riittää. Kaksi levyä aiemmin julkaissut Marras pääsee puolestaan ilahduttamaan julkaisemalla uransa parasta kamaa. Silti totesin, että julistus on riittävän väkevää toimiakseen myös arkisempien askareiden tahdittajana ilman pelkoa taustahälyksi vajoamisesta. Vahvaa jälkeä aiemmin tehnyt Aethyrick tarjoaa kolme biisiä jo tutuksi tullutta melodista ja melankolista black metaliaan. Ritualistiset Rotting Christ -hoilaukset ja folkimpi näppäily sotkettuna kliseiseen riffittelyyn eivät jaksa kantaa 75-minuuttista järkälettä
Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole ”elokuvamaista” eli koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein monoliittinen julkaisu. Kaiken päälle on ympätty Hyverin hulluja rääkynöitä ja muita ääntelyjä sekä La Grieschen (Tour d’Ivoire) heleitä naislauluja ja huuteluja. Yllättäen levyllä ei ole kreikkabändeille tyypillisiä syntikoita, vaan tunnelmapuoli on hoidettu puhtailla lauluilla, kuoroilla ja lyyraa rimputtelemalla. Sen sijaan kappaleet sisältävät ehdan haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathiä, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä lauluosuuksia myöten. Jo pelkkä rakenne on erikoinen: levyn viittä tasan kymmenen minuutin mittaista kappaletta edeltää tasan minuutin lyhytsävelmä, joita voi kutsua katsantokannasta riippuen joko alkutai välisoitoiksi. ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Mega GRYLLE Egrotants, Souffreteux, Cacochymes, Covidards ANTIQ Tässäpä onkin miellyttävä uusi tuttavuus. Mielipuolinen ranskalaiskolmikko Hyver (Véhémence), KK (Passéisme) ja Cadavre (Cantique Lépreux) on säveltänyt keskiaikaista black metalia luutuilla, Sarrazinkitaralla, psalttarilla, huiluilla, pilleillä ja vaskilla. mätkii kannuja ja höpöttelee puhelauluja, Macabre Omenin Alexandros on kakkoslauluissa ja kuoroissa, Black Winterin Noch kitarassa, bassossa ja kuoroissa ja Thanasis Kleopas lyyrassa ja erilaisissa äänissä. Yhtyeen never stop the madness -meiningistä tulee mieleen Peste Noiren huuruisin ja viinankatkuisin materiaali. Folkkipohjainen tahkoaminen on omaperäistä, sakeaa ja pimeää, ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti vieläpä toimii. Vihasin Hyverin ja La Grieschen Tour d’Ivoire -bändiä, mutta Gryllessä tee-se-itse-asenne osuu kohdilleen. Niko Ikonen pinen konseptilevy, jonka inspiraationlähteet löytyvät lähinnä elokuvista. Siinä missä uusi Rotting Christ on ehtaa rituaalipaasausta, Thyrathen keskittyy luomaan mustan messunsa keskelle antiikin ajan tunnelmia – ja vieläpä onnistuu siinä erinomaisesti. Kakkoslevyllä musisointiaan jatkaa melkoinen kreikkaskenekattaus: Varathronin Necroabyssious laulaa, entinen Nocternityn ja Jackal’s Truthin rumpali Corax S. On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, sillä yksikään sen kappaleista ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi levyn. Lopputulos on vanhan koulukunnan aitoa ja tunteellista, lämpimän hevihenkistä ja melodista black metalia. Pakko vielä mainita, että levyn julkaiseva Antiq Records on Hyverin oma lafka ja La Griesche ilmeisesti miehen vaimo tai tyttöystävä. Vaikka Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, sen sulattelu ja sisäistäminen vie pidemmän aikaa. Yllättäen lafkalla on myös muita tämän porukan bändejä, joten kyseessä lienee jonkinlainen muusikkokollektiivi. Eihän tällaisella porukalla voi saada aikaan huonoa. Kannattaa todellakin tsekata, mikäli moderni black metal tympii ja ne joka kiekolta löytyvät treenissoundit ärsyttävät. Niko Ikonen APTORIAN DEMON Liv tar slutt KYRCK Aiemmin Keep of Kalessinissa ja Maressa musisoineen THYRATHEN Lakonic FLOGA Kreikkalainen Thyrathen pistettiin pystyyn jo vuonna 2011, mutta bändin debyyttilevy ThanatOpsis julkaistiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Todella monipuolinen ja ammattimaisesti loihdittu levy, josta huokuu rustiikkinen tunnelma. Ei olekaan yllättävää, että Monolithen kymmenes täyspitkä on dystoopARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Lakonicista saattaa syntyä pitkäkestoinen suosikki, kunhan sen vain antaa kypsyä ajan kanssa. Ei tällaista ajoa voi kuin arvostaa
Vikana ei ole kuin Rodriguezin voimaton laulu: esimerkiksi Heaven’s Judgement on niin kova biisi, että on melkeinpä rikos jättää se hänen laulettavakseen. Biiseissä on vaihtelevuutta ja rohkeita irtiottoja, kun esimerkiksi Vendettan laulumelodioihin on uskallettu tuoda maailmanmusiikkipiirteitä, nimibiisiin western-sävyjä ja päätösraitaan jatsahtavaa kitarasankarointia. Kitaristi Marchin omintakeinen soittotyyli tuo mieleen niin Robert Frippin kuin Fred Frithinkin, ja Lovmandin ilkikurinen laulanta ja notkea rumpalointi rakentavat musiikkiin oman uniikin tasonsa. Toisinaan yhtye kuulostaa Magman äkkiväärältä zeuhl-jytältä, toisinaan se fiilistelee Mahavishnu Orchestran malliin. Riffeissä ei kuitenkaan ole riittävästi imua, jotta levyn pyörteisiin eksyisi tosissaan. Hienointa Only the Stars Are Leftissä on se, että leffamaiset seikkailut toimitetaan reippaaseen hölkkätempoon. Edu Antón ja Alberto Rodríguez kitaroivat taitavasti ja kiinnostavasti. Tämä on tietysti plussaa. Vaikutteita otetaan Bloodbathin, Opethin, Cannibal Corpsen ja Gojiran kaltaisilta veteraaneilta, mutta se ei kuulu biiseistä. He Who Sows the Ground on selvästikin huolella valmisteltu avaus. War Dogsiin kerrassaan ironmaidenmäisine kitarakuviokudelmineen on ollut yllättävä ilo tutustua. Käytetyt mausteet tekevät kuitenkin sen, että levyä pyörittelee toistuvasti siihen isommin kyllästymättä. Parhaimmillaan yhtye onkin noin puolentoista minuutin rivakoissa repäisyissään, siinä missä sinällään vaihtelua tuovat tuplamittaiset veisut alkavat tuntua nopeasti junnaavilta. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Aptorian Demon tekee monta asiaa oikein ja käyttää mainiosti hyväkseen jo olemassa olevia aineksia ilman kuluneisuuden tuntua. Yhtye on piristävä poikkeus usein perinteisyyteen, doomiin ja paatokseen hirttäytyneessä genressä. Mikko Malm IN DAKHMA He Who Sows the Ground TOWER OF SILENCE Kroatialainen In Dakhma on sen verran tuore tulokas, että tätä kirjoittaessa edes Metal Archives ei tunne sitä. Albumin soundimaailma on tyylilajissaan loistava ja nostalginen, ja etenkin kuuluvasti vaeltava basso tuo musiikkiin hyvää tukea. Joni Juutilainen ÆRKENBRAND Hedenfarne æventyr I, VOIDHANGER Vuonna 2012 perustettu tanskalainen Ærkenbrand koostuu rumpali-laulaja Antonius Lovmandista (Arkaeon, Tongues), kitaristi Sebastian Marchista ja basisti Andreas Thomsenista sekä yhtyeen viidennelle levylle mukaan tulleesta saksofonisti Zeki Jindylista (Necrosatanicos). Hedenfarne æventyr on täydellinen elämys, le petite mort. Musiikin kanssa menee haasteellisemmaksi, sillä bändin yritys säveltää jotain omilla koivillaan seisovaa onnistuu vain puoliksi. Kari Koskinen WAR DOGS Only the Stars Are Left FIGHTER Eeppistä perinne-heavyä Alicantesta. Käytetyt melodiat, ajoittaiset eeppisemmät kohdat ja vaikkapa Sentinel Hillin tummasävyisempi messuaminen ovat kaikki mielenkiintoisia poikkeamia death metalin kuluneimmista kliseistä. Alavireiset kitarat, potkivat rummut ja hyvä soundi ovat valmista kamaa, eikä pintapuolisia säröjä ole havaittavissa. Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on, eikä mihinkään tuhlata liikaa aikaa, sillä yhdeksän biisiä rykäistään 20 minuuttiin. Se on aina hyvä merkki. Musiikissa vaikuttaa omalla tavallaan nyrjähtänyt henki, jota Mesterin hulluuden rajoilla keikkuva huutolaulu tukee loistavasti. Aptorian Demon käy kimppuun kuin vanha Dødheimsgard ja miksei myös Gorgoroth. Toista albumiaan julkaisevan War Dogsin idolien luettelo on tuttua kauraa: Manilla Road, Visigoth, Omen, Iron Maiden ja niin edelleen. Eikä pidä unohtaa Thomsenia, jonka virtuoosimainen bassottelu tuo sävellyksiin botnea, mutta soi tarvittaessa hienovaraisen melodisesti Ærkenbrandin villi avantproge ei ehkä sovi kaikkien korville, mutta intensiivisen kokeilullisen raskaan musiikin ystäville sitä voi suositella varauksetta. Mega ARVIOT. Nyt muutos on suurempi, mutta tie on edeltäjän viitoittama: ulosanti on hardcoren kustannuksella selkeästi siistimpää ja metallisempaa, eikä Diskelmän tavaramerkiksi muodostuneita pilipalikuvioitakaan viljellä enää entiseen malliin. Ennen kaikkea se on hyvä näpäytys niille, jotka ovat puhuneet vuosikausia norjaisen black metalin löysistymisestä ja jopa kuolemasta. Mape Ollila DISKELMÄ Kings of Sex KONTULA KARTEL/TUHOUTUVAT LEVYT/ BLACK FLOYD’S Vuoden 2013 Fuck Everything -albumilla voittavaksi hiottu tyyli näyttäytyi seuraavalla Kiss of Chaos -julkaisulla (2018) korkeintaan karheimmista rosoista karsittuna. Storhetsvanviddets Mesterin ja kahden muun jätkän Aptorian Demon julkaisi ensimmäisen levynsä 12 vuotta sitten. Äänessä on paljon samaa entisen Dødheimsgardkurkun Aldrahnin tulkinnan kanssa, mutta myös musiikilliset yhtäläisyydet ovat huomattavia. Liv tar slutt on synkkää ja pahaenteistä tavaraa. Toiselta albumilta kuulee, että kaikki kulunut aika on käytetty hyödyksi. Orkesterin musiikki on outo sekoitus matikkarokkia, avantgarde-progea, kraut-jammailua, free jazzia ja kaikkea siltä väliltä. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä, aggressio, ei ole vuosien varrella hävinnyt, ennen oli kumminkin paremmin. Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta on kadonnut. Kahden miekkosen toteuttamaa esikoista on työstetty kaksi vuotta, ja nyt tungetaan jalkaa toiveikkaasti oven väliin. Liv tar slutt on tässä päivässä jopa poikkeukselliselta tuntuva uutuus. Asetelma on perinteisen orgaaninen: pari kitaraa, basso ja rummut, synia vain efektiksi. Mitään uutta vuonna 2015 perustettu bändi ei yleisölleen anna, mutta espanjalaisten riffeissä on yllättävän paljon itua ja imua
Viiden kappaleen albumilla on mittaa 45 minuuttia, joista lähes jokainen on niin sanotusti täyttä asiaa. Vuoden vahvimpia julkaisuja. Ei ambient-maisemia, akustista nössöilyä, suhisevia välisoittoja tai muutakaan vastaavaa täytettä. Kuusikko ei kaahaile, vaan tempo on maltillinen läpi levyn. Fiilistelevämmältä puolelta löytyy toisen norjalaisbändin The 3rd and the Mortalin hämyisempiä soundeja. Maul ryskää matalan ja korkeamman murinan voimalla, ja lauluissa on mukavasti variaatiota. Kryptan musiikkia ei voi kuvailla erityisen omaperäiseksi, vaikka sekaan on ympätty slaavisointuja sekä viululla ja pianolla höystettyä ukrainafolkia. Kappalemateriaali sinkoilee sujuvasti ja luontevasti tyylistä toiseen jo biisien sisällä. Pitkään ja hartaasti. In the Jaws of Bereavement ei mullista genreä, mutta jatkaa antamistaan joka pyöräytyksellä. In the Jaws of Bereavement on äänimaailmaltaan erityisen miellyttävää kuultavaa. Kari Koskinen KRYPTA Krypta OMAKUSTANNE Ukrainalainen gootti-doom-bändi Krypta perustettiin vuonna 2014. Skaalaa riittää hitaasta maalailusta primitiiviseen junttaan ja herkästä näppäilystä Incantationkoulukunnan synkeisiin huiluääniriffeihin. Seitsenhenkinen bändi soittaa gootahtavaa örinätuomiota, jota voisi kuvailla heikommaksi viritykseksi norjalaisesta Theatre of Tragedystä – etenkin mainitun kaksi ensimmäistä levyä ovat Kryptan musiikissa läsnä. Karsisin ehkä myös kaunotar ja hirviö -yhtälöstä örinä-äänen, joka pilaa ärsyttävällä tavalla monet levyn herkemmistä hetkistä. Pöydällä on oikeastaan niin äärimmäisiä tunnelmia välittävä levy, että happi tahtoo vähän loppua. Kitaristi Dmytro Omelechkon ympärille kasatun yhtyeen tarkoituksena on soittaa melko genrevapaata metallia, jonka pääosissa ovat itse musiikki ja melodiat, oli tulos sitten jatsia tai funeral doomia. BLACK CURSE Burning in Celestial Poison SEPULCHRAL VOICE Kokeneella armadalla sotiva Black Curse mattopommittaa leveällä rintamalla. Tummasävyinen, alituiselta maanjäristykseltä kuulostava mättö ei ole niinkään kokoelma koukkuja, vaan yksi niskaan kaatuva helvetillinen myrsky. Tami Hintikka la, takominen on muutoinkin hurjaa ja kallon läpi sahaavat riffit todellakin purevat ja lyövät. Maulin toinen pitkäsoitto on maukkaiden riffien ohjastama kuolojyrä. Bändi julkaisi kahden biisin demon vuonna 2018 ja ryhtyi kasaamaan täyspitkää levyä, joka viivästyi ymmärrettävistä syistä Venäjän hyökkäyssodan alettua. Blasteja riittää ja niitä hakataan armottomalla asenteelT Y LA R FR A M E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Tyly levy, joka on vieläpä tuotettu juuri siten kuin tällaiseen musiikkiin sopii. Mitään suoraa kopiointia jälki ei ole, mutta biisit eivät vain iske yhtä kovaa kuin esikuvillaan. MAUL In the Jaws of Bereavement 20 BUCK SPIN Pohjois-Dakotan Fargosta kuolometalliaan tuuttaava Maul on hyvä esimerkki uuden polven bändistä, joka sekoittelee vanhoista aineksista tuoretta herkkua. Rouhea, orgaaninen ja selkeä soundi tarjoaa musiikille oivallisen ympäristön. Brutaalisti paaluttavaa mutta vivahteikasta death metalia on nautinto kuunnella. Old school kohtaa tyylikkäästi modernin otteen. Vaihtelua on kuitenkin sen verran, että pitkät biisit pysyvät ihme kyllä kasassa, ja ennen kaikkea niiden välittämissä tunnelmissa on masokistista vetoa. Kymmenen biisiä ja piirun alle 40 minuuttia livahtaa kuin varkain – ja ei muuta kuin levy alkuun. Pitkiä pensselinvetoja sisältävä Burning in Celestial Poison on hallitun kaoottista jyrinää, joka hyödyntää sujuvasti niin deathin kuin hieman myös black metalin keinoja
Tami Hintikka CHAOS INVOCATION Wherever We Roam… ART OF PROPAGANDA Kaksi vuosikymmentä meuhkannut saksalaisbändi julkaisi uransa toistaiseksi suorinta materiaalia edellisellä Devil, Stone & Man -albumilla (2022). Aiemmin mainittu Watain saa parhaimmillaan biisinsä mahtavaan lentoon, mutta saksalaisten tykitys pysyttelee levy toisensa jälkeen paremman keskiluokan tuntumassa. Musiikki on äärimmäisen melodista, tunnelmallista, kuumaa ja saatanallista. Harmi vain, ettei samanlainen kunnianhimo koske settilistojen suunnittelua. Levyllä soittavat esimerkiksi tusinakuolohommistaan tunnetut ruotsalaiset Jonny Pettersson ja Rogga Johansson. Old school -kuolo maistuu aina, mutta Necrolution olisi iskevämpi reilusti karsittuna. Mikko Malm YOTH IRIA Blazing Inferno EDGED CIRCLE Rotting Christin perustajajäsen ja Varathronin ensimmäinen basisti Jim Mutilator pisti koronavuosina pystyyn kunnon Kreikkakokoonpanon, jossa on vieraillut muun muassa The Magus hoitamassa ekan levyn laulut sekä muita paikallisen skenen jätkiä hieman hämärämmistä bändeistä. Levyltä löytyy myös hieno Bathory-kunnianosoitus, eeppinen ja folkahtava Our Father Rode Again His Ride. Die Bergen kerrotaan olevan mahdollisesti projektin viimeinen julkaisu. Chaos Invocationin viides albumi ei täytä sille asetettuja odotuksia. Kolmessa eri lokaatiossa kuvattu striimikeikka esitettiin alun perin kolme vuotta sitten, mutta nyt on fyysisen julkaisun vuoro. Ei voi kieltää, etteikö Behemoth olisi hionut visuaalisen ilmaisunsa huippuunsa, mikä käy ilmi myös tämän julkaisun myötä. Uudella livejulkaisulla konsepti ei ole olennaisesti muuttunut, joskin tällä kertaa keikka on jaettu kolmeen näytökseen. Hypnoottinen sahaaminen ja kuulaat koskettimet rakentavat totutun kylmän maiseman, joka on kauttaaltaan sellainen kuin Paysage d’Hiveriltä on totuttu vuosien mittaan kuulemaan. Wintherrin sävellykset eivät ole koskaan olleet radiomittaan puristettuja, mutta tällä kertaa on pakko kummastella, mitä miehen päässä on liikkunut. Wherever We Roam... Loppua kohden meno hieman laiskistuu, mutta eipä anneta sen häiritä. Resurgence (2021) oli jatkoa From Beyondille (1991), mutta Necrolution ei ole jatkoa Resurgencelle. Uudelta levyltä odottaisikin jo hiljalleen nousua aivan genren terävimpään kärkeen. Uutuus on melkoinen paketti. Biisejä ei ole myöskään venytetty liiaksi. Slava Ukraini! Niko Ikonen MASSACRE Necrolution AGONIA Kuluvan vuosikymmenen Massacre on jännä tapaus. Visuaalisesti näyttävä keikka oli jaettu neljään näytökseen ja sisälsi yhtyeen tuotantoa kolmen vuosikymmenen ajalta. Ensimmäisenä hämmästyttää levyn tunnin ja kolmen vartin kesto. Albumin kuuntelu yhteen putkeen on lähes mahdotonta. Vuonna 2021 julkaistu debyyttilevy As the Flame Withers oli vuoden parhaita metallijulkaisuja, eikä kakkoslätty jää siitä aivan hirveästi, vaikka materiaali on hitusen heikompaa. Toivon, että bändi palaa tämän jälkeen ruotuun. Painokasta groovea vastapainottavat melankoliset melodiat, breakbeatit ja muut hälyäänet luovat vangitsevan tunnelman. Wintherrin musiikillisen vision poikkeuksellisuutta ei käy kuitenkaan kiistäminen. Nyt turhan moni kappale on ylijäämämateriaalin kuuloista köyhien riffien läpisoittelua. Jos näin on, Paysage d’Hiver lopettaa toimintansa turhankin massiivisesti, sillä kahteen osaan jaetussa julkaisussa on yksinkertaisesti liikaa pureskeltavaa. Kitarat rouhivat vuoroin raskaasti, vuoroin soinnukkaasti. Deathcore-velho piiskasi Odadjianista irti biisit sekä niiden kitaraja basso-osuudet, etsi bändiin jäsenistön ja viimeisteli sen aikaisemmin tuottamansa Left to Sufferin Taylor Barberilla. Ryhmän musa seilaa punkista coreen ja taiteellisempaan antiin, mutta pohjaa aina rytmisesti painavaan metalliin, jossa Barberin kovalla tunnelatauksella ja lauluakrobatialla sekä dynaamisilla sovituksilla on iso rooli. Levyssä on sivuaskeleen ja välityön makua. törmää kuitenkin ryhmälle ominaiseen ongelmaan, eli musiikki kuulostaa hyvältä, mutta homma ei vain jotenkin klikkaa kunnolla. Die Bergen soundimaailma on totutun utuinen ja musiikki tuntuu kumpuavan jostain toisesta ulottuvuudesta. Sillä on levyttävästä kokoonpanosta erillinen livemiehistö. Edellinen In Absentia Dei -live (2021) kuvattiin hylätyssä kirkossa Pisarzowicessa. Joni Juutilainen SEVEN HOURS AFTER VIOLET Seven Hours After Violet SUMERIAN/1336 System of a Downin monitaiteellisen basistin Shavo Odadjianin uusin yhtye Seven Hours After Violet on kasattu muun muassa Suicide Silencea tuottaneen Winds of Plague -kitaristi Michael ”Morgoth” Montoyan kanssa. Yhtyeen mukaan albumilla on tarkoitus takoa ikivanhaa kuoloa. Niko Ikonen PAYSAGE D’HIVER Die Berge KUNSTHALL Black metalin ja ambientin välillä heilunut Paysage d’Hiver julkaisi ensimmäisen varsinaisen kokopitkänsä Im Waldin vuonna 2020. Mape Ollila BEHEMOTH XXX Years ov Blasphemy NUCLEAR BLAST Vuonna 1991 perustettu Behemoth on ollut pitkään Puolan isoimpia metallinimiä ja juhlistaa nyt päälle 30-vuotista uraansa uuden livejulkaisun merkeissä. Kehityskelpoinen bändi, jolle toivoo pitkää ikää ja menestystä. Sekaan on viskottu antiikin Kreikan tunnelmia, kilkuttimia, suristimia ja muunlaisia rituaalimenoja, toki perinteitä kunnioittaen. Magusin monipuolista laulukavalkadiakin tulee ikävä, vaikka venäläistaustainen He hoitaa tonttinsa vähintäänkin pätevästi. Viime vuosina huimalla tahdilla sinkkua ja ep:tä syytänyt Massacre painaa uudella levyllä tietoisesti peruutusvaihde silmässä. Biisit tuntuvat päällisin puolin yksinkertaisilta, mutta juuri tällaisesta materiaalista on vaikea tehdä iskeviä biisejä. Lopputulos on omaperäistä ja dynaamista, monipuolisella tyyliarsenaalilla laulettua metallista altsurockia, joka ei kuulosta miltään muulta bändiltä, vaikka ytimekkäistä biiseistä löytyy paikoin kevyitä kaikuja System of a Downista. Mainittu päästelee vakuuttavasti niin kauniita, lasinhauraita falsetteja, hyytävää rääkyä kuin palleaörinääkin. Kam Leen murina on rouheassa kunnossa, ja primitiivisessä takomisessa on oma imunsa. Joni Juutilainen LEATHERHEAD Leatherhead NO REMORSE Voimaa ja nopeutta muinaiseen amerikanmalliin yhdistettynä ei kuule nykymetallissa turhan usein, ja ARVIOT 53. Siksipä varhaiseen materiaaliin keskittyvä ensimmäinen näytös on julkaisun mielenkiintoisinta antia. Yoth Iriaksi nimetty bändi iskee syvälle ysärin alun kiehtoviin helleenifiiliksiin. Uusimmallaan yhtye palaa osittain menneisyytensä tyyliin eli Watainia mukailevaan melodisehkoon mustaan metalliin. On oikeastaan aika hankala arvioida, mitä bändi voisi tehdä paremmin, joten ehkä parikymppisen yhtyeen kohdalla on jo aika myöntää, että taso on tämä eikä muuksi muutu. Jäsenten meriittilistalla vilisee Bethlehemin, Blut aus Nordin ja Darkened Nocturn Slaughtercultin kaltaisia nimiä, mikä luo jo itsessään Chaos Invocationin ylle kovat odotukset. Sitähän bändi on tehnyt ennenkin, mutta nyt mennään soundeja myöten alkukantaiseen ilmaisuun. Kuusitoista kappaletta, joista kolme on pieniä välisoittoja. Sitä seurannut Geister (2021) esitteli hieman riffivetoisemman ja raskassoutuisemman projektin, mutta uudella palataan tuttuun tyyliin. XXX Years ov Blasphemy on yhtyeen neljäs livetaltiointi kymmenen vuoden sisään, eivätkä biisilistojen väliset erot ole kuin korkeintaan kosmeettisia. Ainoa molemmissa vaikuttava hahmo on vähemmän yllättäen mörinämestari Kam Lee
Kymmenes levy Sunraven ei tarjoile suuria uudistuksia, mutta hioo suoritusta yhä tappavammaksi. Burning Savage onkin isojen kontrastien levy. Löytyy lunkia fiilistä, röyhkeää rokkiriffiä ja todella tukevasti melodiaa. Ja sitten kuollaan ylväästi taistelussa ja liidetään Valhallaan. Sen yhteispeli rullaavien riffien kanssa tuntuu nyt entistäkin voimallisemmalta. Se ei nouse missään kohtaa tasaisen ookoosta yhtään paremmaksi. Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, 1980-luvun Helstar on lähimpänä. Menneet ajat siis määräävät ja genremääritystä kaihdetaan. Jo vuonna 1996 perustettu ruotsalaisbändi Grand Magus luottaa kuitenkin juurevampaan, doomista ja stonerista vaikutteita saaneeseen klassiseen heavy metal -ilmaisuun. Kari Koskinen IGNITOR Horns and Hammers METAL ON METAL Kahdeksan albumin mittaisesta urastaan huolimatta 2003 perusteJO H A N B A A T H GRAND MAGUS Sunraven NUCLEAR BLAST Pohjoismaisesta mytologiasta inspiroitunut soturihevi on mielenkiintoinen juttu. Koko levyn keskeinen ongelma on materiaalin laatu. Hallintaa ja kaaosta, molempia vuorotellen, mutta tuskin koskaan päällekkäin. Mega OBNOXIOUS YOUTH Burning Savage SVART Ruotsalais-suomalaista yhteistyötä rehevämmän kautta. Taikasanoina ovat groove, uhmakkuus ja nykypäivänä arveluttava miehekkyys. Edes levyn kauhukonsepti ei pelasta keskikastista, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa From Beyond -introa ja loppupuolen The Awakening -välisoittoa lukuun ottamatta. Solisti Tolis Mekras on ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin John Cyriis -tyyppisen ulosannin kuin Geoff Tatestä muistuttavan, matalalta rauhallisemmin vedetyn tulkinnan. Vauhdikkaimmillaan, kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa, hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia. Kitaristi John Finne on soitellut muun muassa Vorumin ja Speedtrapin kaltaisissa yhtyeissä, ja tälläkin kertaa kielet saavat melkoista kyytiä. Myöskään debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei onnistu tehtävässä kuin puolittain. Biisi kohkaa hajoamisen partaalla ja viskoo mukaan autotallirokkia vailla huolta huomisesta. Sävyjä löytyy silti vaikka kuinka! Intron jälkeen pelin avaava Imminent Evil herättää tunteen, että jos eväät ovat tässä, ne on syöty nopeasti. Toni Keränen hyvin tehtynä se on jo pirun harvinaista. Yhtyeen tunnistettavin tekijä on kitaristi-laulaja Janne ”JB” Christofferssonin syvältä kumahteleva ja vankka laulanta. Perustukset ovat kelvolliset, mutta yksityiskohdat jättävät toivomisen varaa. Henkinen yhteys löytyy jostain Into the Glory Riden aikaisen Manowarin ja Candlemassin nopeimman tuotannon välimaastosta. Ei edes silloin, kun mukaan on saatu jokin mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Sisäistämistä ei todellakaan tapahdu. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Nimibiisi ja vaikkapa päätös The End Belongs to You saavat totisesti aikaiseksi halun juoda vahvaa olutta isosta kolpakosta ja valuttaa sitä huoletta rinnuksille asti. Moni koskettimilla silattu kohtaus voisi soida kasarikauhun taustalla. Useimmiten näitä innoituksia puretaan joko kiljukaulaiseksi power metaliksi tai blackja folk metalin sukuiseksi vyörytykseksi. Se räyhää kuin Voivod debyytillään, mutta vaihtaa biisien sisällä sujuvasti täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Pinta on kaoottinen, mutta se on täynnä värejä ja tarttuvan kiemuraista riffiä. Asenne on punk, mutta kun hoksasin melodioiden tuovan mieleen suuren suosikkini Hällasin, tajusin olevani jonkin nerokkaan äärellä
Jo levyn aloittava Around the Sun osoittaa, että uudelleenyhdistyminen on jälleen kannattanut. Musiikin tyyli vaihtelee NWOBHM-vaikutteisesta vanhan koulun US power metalista jopa doomisti mataviin osioihin. Välillä levittäydytään Sons of Apollon mieleen tuovan jylhän progeilun puolelle, mutta pääpaino on selväpiirteisessä hard rock/AOR-tarjoilussa. Biisit polveilevat napakankin mittaisina jos nyt ei progesti, niin suuntaansa etsien. Levyn päätösbiisi on yleensä jonkinlainen eeppinen huippukohta, mutta tällä kertaa sillä paikalla on aikamoinen tussahdus: Under the Gun kuulostaa siltä kuin leARVIOT. Lyrat ovat soturifantasiaa. Joni Juutilainen FATE Reconnect ’N Ignite FRONTIERS Tanskalainen Fate syntyi, kun Hank Shermann halusi tehdä Mercyful Faten ensimmäisen hajoamisen jälkeen kaupallisempaa materiaalia. En tajua, miksi vanhakantaisuus käy niin monesti tekosyyksi paskasoundisuudelle. Puhuvaa on, että Saxon-laina erottuu liikaa edukseen. Tällä kertaa alkuperäisjäsenistä on mukana basisti-kosketinsoittaja Pete Steiner. Ignitor ei liene ihan kaikkia varten, sillä McMasterin kailotuksen lisäksi kuulijaa saattaa korveta myös kitaroiden puhdittomuus ja varsinkin eloton, puhelinluettelon hakkaamiselta kuulostava virppasoundi. Sävellykset ovat mielenkiintoisia ja eroavat takuulla edukseen suurimmasta osasta tämän päivän metallitarjontaa. tussa Ignitorissa on yhä kiinnostavinta sen laulaja, progehevifanien skenelegenda Watchtowerista muistama Jason McMaster. Teksasin veteraanit musisoivat eeppisen kasarihevin ja thrashin leikkauspisteessä, jossa tuplakitarat määräävät tahdin ja suunnan. Kosketinsoittimet ovat peittelemättömän kauniisti esillä tuoden tanakkaan menoon omaa kuulauttaan. Kokonaisuudessaan levy etenee voimakkaiden laululinjojen ja kaikessa geneerisyydessään tehokkaiden riffien voimin. Lopunkin yhtyeen lopetettua toimintansa vuonna 1994 haudassa levättiin kymmenen vuotta. Mape Ollila DEATH LIKE MASS The Lord of Flies TERRATUR POSSESSIONS Cultes des Ghoulesissa, Enthronedissa ja Sodalityssa musisoivista miehistä koottu Death Like Mass on osoittanut kykynsä kolmella ep:llä. The Lord of Fliesin jokainen kappale on käytännössä omanlaisensa teos, mutta albumia verhoaa yhtenäisyyden verho. Ensimmäisellä kokopitkällään kolmikko mallintaa raadollista ja monipuolista black metaliaan odotuksiakin paremmin. Miehen aggressiivisen pistävä kiljahtelu passaa tähän rätkeeseen kuin miekka tuppeen. Death Like Mass on melkeinpä avantgardistinen yrittämättä olla sitä. V-paluulevyn (2006) jälkeen bändi on ollut enemmän tai vähemmän aktiivinen, mutta nyt ilmestyvää albumia edelsi yhteentoista vuoteen venynyt levytystauko. Puolalaisten ensimmäinen levy kihisee ja tärisee mielipuolisen kiehtovissa merkeissä. Raapimisessa on paljon samaa kuin Master’s Hammerissa ja muissa vastaavissa ennakkoluulottomissa nimissä, jotka ovat tehneet selväksi, että musta metalli ei ole määriteltävissä yhdellä kaavalla. Matalan kynnyksen täkyinä mainittakoon lähes yhdessä tyylilajissa pysyvä Shattered Crosses sekä kitaristien liidija McMasterin melodiaosaamista esittelevä Ferocious the Martyrs. Mies itse kuitenkin poistui rivistöstä jo parin levyn jälkeen. Death Like Massin musiikki on luova mikstuura slaavilaisen black metalin historiaa, jonka määritteleminen sanoin on hankalaa. Tälläisen albumin ilmestyminen olisi ollut 1990-luvun alkupuolella vallankumouksellinen teko, ja tänäkin päivänä se nostaa kylmiä väreitä iholle
Omissa korvissani kyseessä onkin ehdottomasti livebändi, joka ei aivan pysty toistamaan samaa energiaa levyllä. Tiiviinä kolmen minuutin aggressiopaloina tarjoiltu levy on tiukkaa H E IK K I SU LA N D E R vy olisi pitänyt saada loistavan Feel the Burnin jälkeen jollain tavalla täyteen. Kymmenelläkin kappaleella olisi selvitty. The Voice of Finlandista tutun pitkän linjan rockmiehen Niko Rimbacherin nimeä kantavan viisikon musiikki ammentaa niin väärentämättömästä katurockista kuin 1980-luvun glamistä ja hard rockista. Bändin kahdeksas täyspitkä on täyslaidallinen painavalla sanomalla räpäytettyä crossover thrash metalia. Tutun jyhkeästi moukaroivilla biiseillä varustettu levy puskee päälle ahtopaineella ja antaa kusipäiden kuulla kunniansa. Tyylillisesti materiaali on jatkoa yhtyeen vuonna 2009 alkaneen toisen tulemisen raskaammin lyövälle suuntaukselle. Toni Keränen BODY COUNT Merciless CENTURY MEDIA Gangsta rap -ikoni Ice-T:n ja kitaristi Ernie C:n vuodesta 1990 pyörittämä rap metal -pumppu jaksaa pysyä kiukkuisena ja kantaa ottavana. RIMBACHER High Hopes on the Rocks INVERSE Jyväskyläläisen Rimbacherin pitkäsoittodebyytti on odotuttanut itseään, vaikka bändillä on jo useampi vuosi virkaikää. Ensipuraisu on musiikissa monesti määrittävä tekijä. High Hopes on the Rocks on joka tapauksessa pätevä lyömäase tuleviin taistoihin. High Hopes on the Rocksilla kaikuvat AC/DC-riffit, Def Leppardja Ratt-melodiat sekä Iron Maiden -harmoniat. Jaakko Silvast hullu maailma antaa siihen alati aihetta. Ja miksi ei jaksaisi, kun ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Yhtye on tiputellut harvakseltaan digisinkkuja, mutta kymmenraitainen debyytti niputtaa yhteen sen, mistä Rimbacherissa on sävellyksellisesti kysymys. Alkukesän Rimbacher-keikka Laukaan Tarvaalan Hard Rock Korpissa iski kuin miljoona volttia. Kun kaikki tämä viedään vahvalla ammattitaidolla veivaavan soittajiston ja laatuvaatimukset täyttävän tuotannon läpi, syntyy mainioita täsmähittejä kuten Worldkiller, Pluto ja Out for More
Mattias Lilja hoitaa murinaosaston, Mikael Lindgren kaiken muun. Toki kyydissä ovat yhä tutut drum’n’bassit sun muut jungle-rätinät, mutteivät enää ihan kaikissa biiseissä. Kehaisu menee myös omaperäiselle versiolle Pink Floydin Comfortably Numb -kappaleesta. Esimerkiksi voi ottaa levylle otsikon antaneen Full Tilt Overdriven, jossa jo kappaleen nimen toisteluun on saatu enemmän imua kuin monen verrokkibändin kokonaiseen biisiin. Mikäli ”Ruotsi-soundi” riittää, levy puhuttelee varmasti syvemminkin. Rivakasti etenevissä kohdissa kuuluu Dismemberin ja esimerkiksi Desultoryn melokuolon kanssa flirttaileva sahailu. Mikä nu-core-härväyksen mielenkiintoisuudessa menetetään, voitetaan takaisin tarttuvuudessa. Ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja James Christianin johtama ryhmittymä julkaisee jälleen kerran materiaalia, jossa tanakka soitto ja tarttuvat melodiat sekä mennyt ja uusi vuosituhat yhdistyvät valloittavalla tavalla. Graveworms, Cadavers, Coffins and Bones vaalii länsinaapurimme HM2-dödsmetallin perintöä, mutta heittää sekaan etenkin Autopsylta lainattuja kuvioita. Tami Hintikka SEETHING AKIRA Cancel Estate OMAKUSTANNE En tajua, minkälaisilla aivoilla Portsmouthin metalcore-syöksysämpylä Seething Akira biisejään sorvaa, mutta edelleen aika levoton Cancel Estate kuulostaa linjakkaammalta kuin kaikkialle djentistä edm:ään poukkoillut edeltäjänsä Nozomi (2022). Nyt samaa kokeillaan Don’t Wanna Say Goodbye -hempeilyllä, mutta ihan samaan ei ylletä. Kykyjä löytyy, korvaa koukuille ei. Kuusikko on selkeyttänyt biisirakenteita ja keskittyy nyt pääasiassa ”vain” synaja efektivetoisen videopelielektron, droppivire-metalcoren ja skedepunkmelodioiden komboon. Sinänsä hieno sävellys vesittyy alkuosan valjuilla konerummuilla, ja kun kunnon bändimeno alkaa, rytmiikkaa ei vieläkään päästetä suoraviivaiseksi. Carnal Savagery tahkoo uskollisesti perustason death metalia, mutta vastoin oletuksia bändi on nostanut tasoaan levy levyltä. Terävä, raskas ja vanhan liiton fiilistä hakeva soundi ei ole kovinkaan liejuinen, mutta kanavoi menneiden vuosikymmenten hirmutöitä ihan mukavasti. Mape Ollila HOUSE OF LORDS Full Tilt Overdrive FRONTIERS Gene Simmonsin ”löytämä” House of Lords on erinomaisuuteensa nähden rikollisen pienten piirien tuntema hard rock -yhtye. Vaikka yhtyeen jäsenet ja biisinkirjoittajat ovat vaihtuneet useaan kertaan ja taukoa pideltiin 1990-luvun loppupuoli, amerikkalaisbändi on onnistunut säilyttämään korkean tason vuoden 1988 debyyttilevystä lähtien. Body Count puhuu yhä paljon mutta asiaa ja saa kuulijan voimaantumaan sanomallaan. Brittienkään elämä ei ole pelkkää juhlaa, vaan kun Seething Akira astuu varjoihin, siitä on leikki kaukana. Kaikesta kuulee, että studiossa ei ole maatunut mikään bisneshenkinen kravattiporukka. House of Lords on tehnyt yhden kaikkien aikojen heviballadeista, vuoden 2013 Precious Metal -levyn nimibiisin. No, kyseinen biisi on vain pieni kauneusvirhe muuten hienolla levyllä. Pompey-murteella räppäävän ja laulavan kaksikon Kit Conradin ja Charlie Bowesin rähjäys on sen verran uhmakasta, että meno lähestyy niin Rage Agaist the Machinen paatosta kuin vanhan koulun punkkareitakin. Se vain, että Autopsya ja vanhaa Monstrosityä peesailevat biisit eivät jätä jälkeensä oikeastaan yhtään mitään. Debyytti Grotesque Macabre ilmestyi vuonna 2020, ja nyt on vuorossa kuudes pitkäsoitto, jo toinen tänä vuonna. Carnal Savageryn kuudes vaikutti alkuun kovemmalta kuin lopulta onkaan. Sitä odotellessa. Se ei ole tällä kertaa hyvä asia. Tasaisen kovan albumin pistävimmät tuikkaukset ovat kappaleet Merciless, Fuck What You Heard ja Mic Contract. Toni Keränen FESTERGORE Constellation of Endless Blight PERSONAL New York ja vanha death metal, mikä ihana yhdistelmä! Festergore yrittää tunkea koviin peleihin, mutta jää vielä kentän laidalle. Esimerkiksi heti perään kuultava, upeasti sykkivä Still Believe sopisi mukaan, jos Rockyelokuvasta tehtäisiin visionäärinen uudelleenversiointi. Porilaisten taustalta löytyy ainoastaan vuoden 2022 Kuolemattomille maille -esikoinen ja pari pienjulkaisua, ARVIOT. Levyn alkupuolisko on virkeämpää survomista, mutta loppua kohti ote alkaa kirvota. Constellation of Endless Blight on ulkoisesti ihan pätevä debyytti. Nytkin löytyy tosin Burnt to Deathin kaltaisia turhuuksia, jotka olisi voinut jättää pöytälaatikkoon pölyttymään. Ryhmän julkaisutahti on huima. Sen kirurginterä ei viillä aivan Manslaughterin (2014) ja Bloodlustin (2017) syvyyksiin, mutta kutittelee vahvasti peesissä. Kolhosti vetävä rumpali tuo touhuun oman kulmikkuutensa, ja ote on muutoinkin aika karkea. Epäilemättä tosissaan muttei liian vakavissaan tehdyn, vähän joka alagenrestä kirsikat poimivan kimpoilumetallin lystikkäimmissä kappaleissa kuuluu ehkä tiedostamaton sukulaisuus One Morning Leftin bilecoreen. ja tarttuvaa asiaa. Eetu Järvisalo CARNAL SAVAGERY Graveworms, Cadavers, Coffins and Bones MORIBUND Nelimiehisenä aloittanut ruotsalaisbändi on vedellyt viimeiset pari vuotta duona. Kenties bändin kannattaisi höllätä levytystahtia ja puristaa hyvistä biiseistä oikeasti kova levy. Jos ei ole oikein mitään, mihin osaisi tarttua, ote lipsuu ja haudan kylmä syli odottaa. Kari Koskinen NOITASAPATTI Sankarin matka INVERSE Noitasapatin nimi tuskin soittaa monenkaan kelloja. Ne pyörittää sujuvasti kerran ja kolmannenkin, mutta jokaisella uudella pyörityksellä huomaa kuuntelevansa raitaa ikään kuin ensimmäistä kertaa
Ihmiskunnan mitättömyyttä ja maailmanlopun erilaisia potentiaalisia polkuja pohdiskelevat sanoitukset eivät juuri kaunistele jyrkkää nihilismiään: olemmehan kaikki pelkkää madonruokaa ja kosmisia torakoita. Toki myös mustanpuhuva huumori ja sarkasmi näkyvät ja kuuluvat tärkeänä vetovoimana. Kimmo K. Koskinen levyn parhaalta tai huonoimmalta elementiltä. Bändin musiikillisena linjana on tunnelmallinen black metal, jossa on pieniä sävyjä mahtipontisemman metallin puolelta. Tykitys porautuu tajuntaan tehokkaasti, ja komea kitaratyöskentely antaa pieniä myönnytyksiä kuulijaystävällisyydelle. Nelikon sahauspainotteinen meno on vimmaista ja vääjäämätöntä. Käsinpiirretty mustavalkoinen kansikin on täysin jiirissä musiikin kanssa. On nimittäin sen verran sakkeeta kammoo tämä rietastelu, että pohjoissavolainen kraanavesi on pakosti pahasti saastunutta. Meininki muistuttaa paikoitellen ilostuttavan paljon edesmenneen goremestarin Killjoyn Necrophagiasta kauhusynaujelluksineen kaikkineen. Sävellykset ovat hetkittäin hyvää tasoa, mutta kokonaiskuva on ihmeellisellä tavalla tönkkö ja tilkkutäkkimäinen. Bändin rajuissa mutta mukaansatempaavissa otteissa on Deiciden kiivasta tulisuutta ja Morbid Angelin varhaista kieroutta sekä rutkasti kotoisen Cartilagen progressiivisia kaikuja. Laulupuolella luotetaan liki vargvikernesmäiseen ulvontaan, mikä vaikuttaa kuulijasta riippuen joko ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vuonna 2017 syntynyt Noitasapatti on nuorehko bändi, joten aikaa kehitykselle on. Yhtyeen toivoisi kuitenkin keskittyvän tiukemmin musiikkinsa perusasioihin, jotka tuntuvat olevan ryhmän parasta osaamisaluetta. Kuolometalliahan tämä on, likaista ja vaarallista raippausta ehtaan ikivanhan liiton tapaan. Sankarin matkasta on yritetty leipoa eeppinen kokonaisuus, mutta amatöörimäinen tekeminen vie touhulta oikeastaan kaiken pohjan. Valitettavasti sama linja jatkuu Sankarin matkalla. ABHORRATION Demonlatry INVICTUS Nyt on norskeilla peitsi oikealla tavalla tanassa: ensilevy vihmoo rujosti, suttuisesti ja erittäin vakuuttavasti eikä yllä edes 40 minuutin mittaan. Joni Juutilainen GOATROACH Satanic Decay MINOROBSCUR / SLEEPING CHURCH Kuopiolainen Goatroach päräyttää kakkoskiekollaan viihdearvot kohdilleen sekoittaen likaista sludgea, rapsakkaa crustia, raskasta doomia, räyhäävän groovaavaa kuoloa ja mustaa metallia oikein sujuvasti keskenään. Levyn soundimaailma on ihastuttavan kämäinen ja epäselvä, mutta samalla esimerkillisen iskevä ja kiehtovan arvoituksellinen. Itse kallistun ensimmäisen puoleen. Treenisnauhoitus on toteutettu ammattimaisesti, ja lätylle jotka eivät ole antaneet yhtyeestä ruusuista kuvaa. Ansiokkaasti piiskaavalle rumpalille myönnettäköön kunniamaininta. Useista osistaan huolimatta biisit runnovat eteenpäin vääjäämättömällä voimalla ja kovalla tempolla hämmästyttävän mielenkiintoisina pysytellen. Siinä silmätön siipidemoni riipii ihmispoloja kelmeässä kuunvalossa maan ratkeillessa liekehtivistä liitoksistaan. Toisinaan musiikista välittyy ysärin alun ruotsikuolema á la Dismember ja vastaavat legendat. Viisikko on lähtenyt rakentamaan hieman liian suuria kuvioita. Levyn äänimaailmaa on kehuttava erikseen
2 7 5 1 2 3 | s a l e s @ s t u d i o t e c . f | w w w . Se tarjoaa intuitiivisen ja tarkan hallinnan kaikille tärkeimmille DAW-ohjelmistoille sekä tehokkaat työkalut sointujen ja melodioiden luomiseen. Launchkey yhdistää nämä ominaisuudet luoviin sisäänrakennettuihin työkaluihin, joiden avulla voit tuottaa sointukulkuja, bassolinjoja, melodioita ja sekvenssejä sujuvasti ja nopeasti – juuri kuten musiikkisi vaatii.. s t u d i o t e c . M a a h a n t u o n t i : S t u d i o t e c O y | K u u s i n i e m i 2 , 2 7 1 E s p o o | p u h . Launchkey sisältää softasynakokoelman, korkealaatuisia orkesterisampleja, huippuluokan efektiprosessoreita sekä step-sekvensserin erityisesti Ableton Live -käyttäjille. Launchkey on suunniteltu tuntumaan ja toimimaan kuin soitin. f i Maahantuonti: Studiotec Oy |Kuusiniementie 20, 02710 Espoo | 020 7512 300 | info@studiotec.fi Uusi Launchkey on kontrolleri-keyboard, joka on suunniteltu luoville musiikin tekijöille. Korkealaatuinen koskettimisto, ainutlaatuiset patentoidut Launchpad-tyyliset FSR-padit ja kirkas OLED-näyttö tarjoavat intuitiivisen ja inspiroivan soittokokemuksen
Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi laulavaa Demons Queeniä myöten. Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa jäämään varjoon. Hän on säveltänyt ja sanoittanut biisit, soittanut kielisoittimet ja koskettimet sekä tuottanut, miksannut ja masteroinut koko roskan. Teemat ovat hienovaraisia ja niitä kehitetään ja kasvatetaan hiljalleen. Lisäväriä levylle tuovat Jessika Kenneyn onomatopoeettiset laulut, joita kuullaan kolmella kappaleella, ja Natalya Bingin kaunis viulismi, jota hyödynnetään Ambit I (Ascension) -raidalla. Solistiksi on pestattu sessiohengessä kaikkien aikojen upeimpiin power metal -ääniin lukeutuva Ralf Scheepers. Seitsemän kappaletta sisältävä teos kestää vain hieman päälle puoli tuntia, mikä on musiikin eteerinen ja viipyilevä luonne huomioon ottaen erikoista. Yhdessä biisissä hänen sijastaan laulaa Ian Parry, eikä sekään ole yhtään hullumpi veto. Toisteiset kehärumpukuviot, Hollon melankolinen sello ja musertavat kitaravallit luovat yhdessä hypnoottisen soonisen tekstuurin, jonka varassa on helppo tuudittaa mieltänsä. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mikko Malm SIGN OF THE JACKAL Heavy Metal Survivors DYING VICTIMS Kun tutustuu saksalaisen Dying Victimsin uusiin kiinnityksiin, tietää lähes poikkeuksetta mitä tuleman pitää. Instrumentaalitrio koostuu kitaroista ja efekteistä vastaavasta Lachian Dalestä, sellisti Peter Hollosta ja perkussionisti Timothy Johannessenista. Kappaleista löytyy samaa viehätystä kuin 1980-luvun alkupuolen Acceptista ja Warlockista, mikä johtuu osaltaan vauhdinpidosta. Vaikka notkahdus ei ole radikaali, se korostaa selkeästi kyseisen osa-alueen ilmeikkyyden puutteen merkityksen kokonaisuudelle. Kaiken takana on italialaisesta Heimdallista tuttu veljespari Fabio ja Nicolas Calluori. Seitsemän demoversiota Justified Genociden (2009) ja Violent Death Ritualsin (2020) kapon saatu melkoisen runnovat ja monipuoliset soundit. Kun kyse on melodisesta hevistä ja äänessä on kuka on, vertailu on väistämätöntä: Primal Fear ei ole tehnyt läheskään näin hyvää albumia yli 20 vuoteen. Jo ensikuulemalta mieleeni nousi kysymys, keitä nämä tyypit ovat ja miten he ovat onnistuneet tekemään näin loistavan levyn. En voi väittää, etteikö merkittävä osa levyn mahtavuudesta olisi saksalaisen ansiota, mutta kaikkea kunniaa mies ei saa. Apsides tuntuu henkiseltä matkalta jonnekin muinaiseen myyttiseen aikaan. Syvyyttä löytyy, kuten myös raakaa uhkaavuutta. Nicolas soittaa rumpuja, ja Fabion kontolla on lähes kirjaimellisesti kaikki muu. Laulamaan Fabio ei sentään ryhtynyt. Niko Ikonen BLACK ALEPH Apsides ART AS CATHARSIS / DUNK! Australialainen Black Aleph yhdistää debyyttilevyllään kiehtovasti drone doomia, post-metalia ja arabialaista modaalista maailmanmusiikkia. Scheepers vakijäseneksi ja projektista kunnon bändi, kiitos! Toivottavasti tämä ei jää tähän. ehtii tehdä kaiken tämän näinkin lyhyessä ajassa. Black Aleph on mielenkiintoinen tulokas, ja odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan orkesteri vie musiikkiaan tulevaisuudessa. Mega THANATOS Four Decades of Death AGONIA Hollannin kuolorässipioneerien tilinpäätös on täynnä hyvää musiikkia, mutta julkaisuna se on tarpeellinen vain kovimmille faneille. Kaikin puolin laadukas ja suositeltava levy, vaikkei tällainen sludgehtava möyrintä ole todellakaan mitään omaa lempimusaa. Sign of the Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle, eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, ettei kyseessä olisi läpeensä kova kiekko. Siksipä onkin yllättävää, että yhtye DIE FOR MY SINS Scream VICISOLUM En ole kokenut hetkeen yhtä positiivista yllätystä kuin laittaessani tämän albumin pyörimään. Laatu on aina vähintään vahvaa, kuuntelua kestävää keskitasoa, mikä on tässä ajassa saavutus sinällään. Breaking the Spellissä ja Watch Outissa on paljon samaa kuin Fast as a Sharkissa ja Burning the Witchesissä, mutta yhtye osaa juntata hitaammillakin kierroksilla, kuten Nightmare Cityssä
Eetu Järvisalo VRAZORTH Emergence AVANTGARDE Vrazorthin musiikki on Vra-nimisen mysteerityypin säveltämää kosmista black metalia Ruotsista. paleista kuulostaa erittäin hyvältä, myös soundillisesti, mutta ero pitkäsoittoversioihin on marginaalinen. Seassa on majesteettista syntikkaa ja riffittelyä Limbonic Artin ja Emperorin tyyliin. Karjuntasektorin vastapainona on vahvasti tunteellinen ilmaisu, joka tuo paikoitellen vahvasti mieleen Saran eteerisen leijuvuuden. Mukana on myös haisuja post-hardcoresta, groove metalista ja niin sanotusta suomihevistä. Syystä tai toisesta se ei kuitenkaan anna toivotunlaisen ravisuttavia elämyksiä, jollaisia tässä genressä vaadittaisiin. Toki musiikkia voisi jalostaa hieman omaperäisempään suuntaan. Karheudella, haikeudella ja jyrisevyydellä tulkitut epätoivon sävelet löytävät uomansa asiallisesti mutta eivät järisyttävästi. ARVIOT 61. Mape Ollila RAPTORE Renaissance DYING VICTIMS Espanjalaisen Raptoren kakkosalbumi Blackfire oli niin tymäkkä tapaus, että bändistä on oikein odottanut kuulevansa lisää. Musiikkia tehdään ammattimaisella otteella, mutta ei hampaat irvessä täydellisyyttä tavoitellen. Liki parinkymmenen vuoden nokosilta 2018 heränneen kreikkalaisen Silent Winterin musiikki on samaa sukua kuin ”myöhempien aikojen” Gamma Rayn: rivakkaa ja melodista, sopivan purevaa ja jokaisen ideansa velkaa Judas Priestille. Kysyntää varmasti olisi. Joni Juutilainen SISIN Tuli sisälläni OMAKUSTANNE Turkulaisyhtyeen lähestymiskulma metalliin vaatii tavanomaista enemmän laajakatseisuutta ja sulattelua. Bändin ilmaisu on 1990-luvulle kumartavaa melankolistelua esimerkiksi Sentencedin, Paradise Lostin ja October Tiden hengessä. Alle kolmekymppisistä jätkistä koostuva yhtye yhdistää kasarihenkiseen heavyyn siistin tummanpuhuvaa kuvastoa, mutta soundeiltaan se ei ole omaperäisin tekijä. Tujakanraskaassa ja melodiakylläisesti ujuttelevassa soitannassa ei ole varsinaista vikaa. Koskinen DENIGRATE To the Goddess Unknown INVERSE Muun muassa Dead Shape Figuren jäseniä sisältävä Denigrate louhii tunnelmallista doom deathiä hienoisilla progeja goottielementeillä. Mistään kovin freesistä kattauksesta ei siis ole kyse, mutta meno on mukavan pirtsakkaa eikä edes niin kliseistä kuin yllä olevasta tekstistä voisi päätellä. Levy on myös napsun verran liian pitkä. Mielenkiintoiseksi Sisimmän tekee nimenomaan melodisen puolen tyyli ja rooli. Perinteisyys ja tavallisuus eivät riitä timantinkovaa tasoa huokuvassa ja ylitsevuotavassa lajityypissä. Myös uusioversio Angelic Encountersin (2000) Thou Shalt Rotista ruhjoo selvästi alkuperäistä paremmin. Mainitsin jo viime levyn arviossa yhtäläisyydet genren johtajaan Enforceriin, enkä voi jättää kuviota mainitsematta nytkään. Paketti pysyy kasassa, vaikka kokonaisuutta ei voi sanoa täysin linjakkaaksi. Ilmaisu on suhteellisen minimalistista, ja monin paikoin mieleen pullahtavat muutamatkin edesmenneen Cold Meat Industry -lafkan julkaisut – ainoastaan positiivisessa mielessä. Tunnelmaa on haettu tietenkin myös syvältä avaruuden pimeydestä Darkspacen kautta. Menevää ja reippaasti riffiteltyä kamaa kaikki tyynni, eikä vuonna 1984 perustetun yhtyeen ikä kuulu soitossa ainakaan huonolla tavalla. Ihanasta tuplakitarakudelmasta, pumppubassosta ja tanakasti potkivasta tuplabasaroinnista huolimatta Silent Winterin ylivoimaisin ässä on sen laulaja. Kimmo K. Michelle Noconin heleällä äänellä uusiksi versioitu Unholy Predators on astetta mielenkiintoisempi veto. Mike Livas taiteilee vakuuttavasti niin baritonissa kuin tenorissa, ja hemmon ruhtinaallisen rosoisessa äänessä on korkeutta, karismaa ja karkeutta, minkä vuoksi hän laulaa myös loistavassa, vielä kertaluokkaa rajummassa Bloodornissa. Saga of the North näyttää parhaat puolensa rauhassa kuulokkeilla kuunneltuna, mieluiten pimeässä. Niin vain mies on kuitenkin kasannut kotimaansa Norjan kansanperimää heijastelevan kiekon, jonka taso yllättää mieluisasti. Mukaansatempaavien tuplakitaraliidien, kantavien melodioiden ja vastustamattomasti etenevien riffien ansiosta kappaleet eivät ainoastaan tarraa korvaan ja niskalihaksiin, vaan vaativat niskajumpalle pikaista uusintaa. Levy on hyvin soitettu ja kuulostaa komealta. Se selvinnee sitten aikanaan. Miinus on, että Utopian kappaleiden riimit on kirjoitettu niin pukaten pakaten täyteen sanoja, ettei Livas pääse laulamaan riittävästi pitkiä ääniä, joissa hänen soundinsa soi stydeimmin. Jos niistä ei innostu, niin ei sitten mistään. Realm of Ecstacyltä (1992) napattu Tied Up, Sliced Up on laulettu uusiksi, ja aivan turhaan. Pihvinä toimii silti kaksi uusintaäänitystä alun perin 1980-luvulla tehdyistä raidoista. Kokonaisuus ei ole millään muotoa mullistava tai ainutlaatuinen, mutta oikean hetken tullen se onnistuu luomaan hienon audiovisuaalisen maailman. Promotekstissä vihjaillaan Ruotsin black metal -alamaailmaan, joten kyseessä lienee jonkun tunnetumman miekkosen projekti. Kunnioitettavan uran tehneen Thanatosin taival päättyy kokoelman myötä mitä ilmeisimmin lopullisesti. Kehotan tsekkaamaan ainakin biisit Into the Bowels ja Kingdom Come. Vaikka bändi epäilemättä seisoo levytyksensä takana, uskoisin, että sen kokeneelta jäsenistöltä löytyisi eväitä runsaampiinkin irtiottoihin. Saga of the Northilta on turha etsiä metallia, sillä musiikki leijailee ambientin ja leffasoundtrackien maailmassa. Perustajajäsen Stephan Gebédi voisi kaivella haudasta seuraavaksi vaikka Hail of Bulletsin. Jannut todellakin osaavat soittaa ja säveltää, ja kappaleet ovat saatanan hyviä. Tämä ei varsinaisesti ihmetytä, sillä Mosaker on tehnyt metallihommien ohessa uraa elokuvantekijänä ja näyttelijänä, ja mies eittämättä tuntee alan kuin omat taskunsa. Vrazorth ottaa palasen sieltä ja toisen tuolta yhdistäen ne lopulta omaksi galaktiseksi cocktailikseen. Paikoitellen synaa pimputellaan myös melkoisen retrohenkisesti vanhoista scifileffoista ja -peleistä lainaten. Mielleyhtymät eivät jää siihen, mutta vieläkään se ei haittaa tai häiritse. Syvissä vesissä soudetaan ytimiä myöten vailla parempaa huomista. Reilut kaksi vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyvä Renaissance jatkaa samalla perinnehevin tiellä sivukujille poikkeamatta. Kari Koskinen SILENT WINTER Utopia NO REMORSE Vaikkei sitä välttämättä uskoisi, eurooppalaisenkaan power metalin ei ole pakko kuulostaa munattomalta. Kakkosalbumi Utopialta ei löydy huonoja biisejä. Thrymrin ilmaisussa liikutaan kuulaiden tunnelmien ohessa synkissä pohjamudissa. Raptoren menossa on tietynlaista ihastuttavaa nuoruuden vimmaa. Albumilla on mittaa vain 34 minuuttia, mikä on nykyaikana erittäin ilahduttavaa. Räyhäpuoleen painottuva materiaali potkii tehokkaammin, kun taas enemmän melo-osastoa edustava anti on vaarassa muljahtaa suomirockin alhoon. Etenkin vitosbiisi Requiescat in Pace kuulostaa niin ruotsalaiselta, että vain Ikean lihapullat puuttuvat. Jo 1990-luvulla perustetun yhtyeen musiikki ammentaa kotimaan ehtymättömistä alakulovirtauksista. Vaikka pieniltä törmäyksiltä rähinän ja fiilistelyn leikkauskohdissa ei voi välttyä, paketti toimii lopulta yllättävän hyvin. Useamman kuuntelukerran jälkeen lopputuloksen voi kuitata onnistuneeksi. Elli Muurikainen THRYMR Saga of the North DARKNESS SHALL RISE Emperorin, Enslavedin ja Zyklonin raivokkaana rumpalina tunnettu Trym Torson, alias Kai Johnny Mosaker, on henkilö, jolta ei aivan ensimmäiseksi osaisi odottaa soololevyä. Mutta tämähän kuulostaa tutulta! Rumpukoneet nakuttavat kuin Mysticumilla tai vähemmän tunnetulla Diabolicumilla konsanaan
Enkä oikeastaan edes löytänyt levyltä melankoliaa, toisin kuin vaikkapa vastaavilta ranskalaisbändeiltä, vaan pelkkää pikkusiveää haikailua. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Niko Ikonen CASANDRA’S CROSSING Garden of Earthly Delights FRONTIERS George Lynch on maineensa ansainnut kitaristi, mutta myös tietyllä tavalla suurimman menestysbändinsä Dokkenin henkinen vanki. Jos haluat tietää, mitä perinnetietoinen mutta tulevaisuuteen kurkotteleva melodinen hard rock voi parhaimmillaan vuonna 2024 olla, kannattaa ottaa Casandra’s Crossing tarkasteluun. Pyrkimys poeettiseen ilmaisuun kaatuu lopulta näkemyksen puutteeseen. albumilla kikkaprogehevi on enää työkalu, kun Simone Mularonin sävelmät ja Marco Basilen tunteikas melodinen laulu vievät pääroolin. Yhtyeen 12. Lopputuloksena on tunteikasta goottiromantiikkaa, eeppisiä post-black-skittaliidejä sekä ärsyttävän monotonista rumpukonenakutusta, jota ei ihan hirveän pitkään jaksa. Strangerin ja Devastating Timesin kaltaisissa biiseissä yhdistellään Lynchille tuttua kohtalokkaamman laidan hard rock -kitarointia ja ylväitä laululinjoja. Kohtalon ja vapaan tahdon kysymykset nostavat esille katumuksen ja itsensä hyväksymisen teemoja ja rohkaisevat kuulijoita pohtimaan omia valintojaan. Lohjalaisten näkökulma mustaan metalliin on ronski ja konstailematon. Olkoonkin, että tuotteliaan bändin johtajuus on alusta alkaen kuulunut sen perustajalle ja ainoalla alkuperäisjäsenelle Arkadius Antonikille. Kunnon teemalevyn tapaan Endless tutkii elämänvalintoja yhden päähenkilön tarinan kautta. Ne myös kikkailevat alleviivaamatta näppäryyttään ärsyttävällä tavalla. Satan, Sex and Waria kuunnellessa käy ilmi, miksi yhtye ei koskaan edennyt levyttäväksi bändiksi asti. Eetu Järvisalo VIIKATE Hiljainen UNIVERSAL Kouvolan iskelmäheviylpeys on kulkenut omaa itsenäistä polkuaan kohta 30 vuoden ajan. Vaikka Viikate on jo veteraaniluokassa, se jaksaa kaivaa hihastaan uusia yllätyksiä. Melancholialla tarjoillaan niin paljon herkkiä tunnetiloja, että siirappisuus tukkii kokeneenkin kuulijan korvat. Yhtye on julkaissut urallaan loistavia albumeita, mutta kutakuinkin saman verran huteja. Neljä demoa ja risat sisältävä paketti luo 18 kappaleen mittaisen katseen kieltämättä monipuoliseen uraan, jonka jokainen demojulkaisu oli omanlaisensa. Tähän mennessä kolme levyä julkaisseesta Paralandrasta mukaan napatulla Carsonilla on jumalattoman vakuuttava ääni, jossa yhdistyvät Lee Aaronin ja Lzzy Halen parhaat puolet. Pisteitä laskevaa tasoeroa löytyy jonkin verran, etenkin levyn hurjan alkupuolen ja tasaisemman loppupään välillä. Kappaleissa kuullaan muun muassa viuluja ja huiluja, mutta bändin soundin metallinen ydin pysyy ennallaan. Laulupuolen hoitavat skottilaisen Saor-bändin Andy Marshall, belgialainen multi-instrumentalisti Déhà ja Vallorchin Sara Tacchetto. Myös lopusta löytyvä maukkaasti tributoitu At the Gates -laina The Red in the Sky Is Ours on kovaa menoa. Emergence on ysärinostalgialta tuoksuva tuulahdus menneisyydestä. Tuotannollisesti ei retroilla, vaan levyllä luotetaan isosti jyräävään moderniin äänimaailmaan. Kokoelma päätyy kuriositeetiksi keräilijöiden hyllyyn. Yksi Los Angeles -hevin tyylitajuisimmista kitaristeista olisi ansainnut enemmän suosiota kuin draamoille altis Dokken ja monet projektimaisemmat bändit ovat hänelle tarjonneet. Yhtyeen viidestoista albumi on tehty hieman eri puusta kuin pari edeltäjäänsä. Se onkin eräänlainen paluu juurille bändiltä, jonka viimeisimmillä levyillä on uppouduttu paljon myös blackja folk metaliin. Ja mikäs siinä, hyvinhän kaveri hommansa hoitaa, myös toisella Viikate-levyllään. levy sisältää eläväistä ja tanakkaa melodista death metalia yhtyeen alkuaikojen tyyliin. Kolmekymppisen orkesterin 15. Uutuus asettuu oivaltavuudessaan ja iskukyvyssään käyrän paremmalle puolelle. Joni Juutilainen DGM Endless FRONTIERS Vuonna 1994 Dream Theaterin opetuslapsena perustettu ja 2010-luvulla oman äänensä löytänyt DGM jatkaa teknisestä progemetallista alkanutta matkaansa aina vain lähemmäs melodista ja laulukeskeistä 70–80-luvun progerockia. Etenkin ensimmäinen julkaisu Sotaa Saatana sotaa (2002) välittää myös deathmetallisia tunnelmia. Vienon new wave -henkinen Tulvaniityt, lapsuuden rankkoja aikoja kaihoisasti muisteleva Haluaako Piepponen turpaan?, häpeättömän pophenkinen Korttitalo ja räyhäkkäänraskas Klovni Mortem osoittavat, että Viikate osaa edelleen tehdä lauluja, jotka saavat sydämen läikähtämään ja ihokarvat säikähtämään. Tilalle otettiin ATKja Nolla-yhtyeissä soittanut Ohto Pallas. Visionsa tuntuu levottomalta ja lopulta linjattomalta, minkä vuoksi Epäkristuksen kohtalona oli jäädä itsensä herraksi. Uusin allianssi, laulaja Casandra Carsonin kanssa perustettu Cassandra’s Crossing, tuskin tulee muuttamaan asiaa nykyisessä musiikkibisneksen todellisuudessa. Siinä missä viimevuotinen Askel oli raskaan pohdiskeleva, Hiljainen on selkeästi kepeämmin liitävä kokonaisuus. Samaa jumputusta jaksaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Toni Keränen SUIDAKRA Darkanakrad MDD Saksalainen Suidakra on yhtye, jolla on aina vaikuttanut olevan selvä suunta ja empimätön tekemisen meininki. Eipä tästä löydy oikein muuta moitittavaa kuin hienoinen monotonisuus. Verevintä ajoa edustavat alkupuoliskon sävellykset As Heroes Abide ja Seven Sentinels. Pannukakkuhan tämä on. Lauluharmonioiltaan kovasti sonataarcticamainen Endless vie bändin kehityksen entistä kypsemmälle tasolle, kun biiseissä on aiempaa enemmän akustisia ja reflektiivisiä hetkiä sekä vahvoja Yesja Kansasvaikutteita. Näillä leveyspiireillä rikollisen alihuomioiduksi jääneen roomalaisyhtyeen monipuolisuus korostuu Endlessillä entistä vahvemmin. Oikeudenmukaisessa maailmassa tilanne olisi täysin päinvastainen. Vaikka Viikatteen musiikissa ei ole vuosien aikana tapahtunut suuria muutoksia, orkesteri koki uransa isoimman muutoksen, kun toinen perustajajäsen Simeoni erosi yhtyeestä kaksi vuotta sitten kuulo-ongelmiensa vuoksi. Bändi nauttii rajallisen porukan kulttisuosiota, mihin on osaltaan vaikuttanut se, että Epäkristus ei koskaan päässyt kokopitkälle levylle asti. Ähkyttävää tavaraa, josta kuulee tulisieluisen italialaisen melodraaman hieman liiankin kirkkaasti. Mape Ollila EARD Melancholia AVANTGARDE Melodista black metalia, tai pikemminkin jonkinlaista goottimetallia, soittava italialainen Eard lauleskelee merimatkoista, kaukaisista maista, ihmisyydestä, romanttisesta runoudesta ja sen sellaisista black metalin ytimeen helvetinliekeillä taotuista asioista. Viitteet esimerkiksi Barathrumiin ja alkuvuosien Impaled Nazareneen ovat löydettävissä simppelien riffien ja röyhkeän asenteen muodossa. Hetkinen! Bändi koostuu kahdesta tyypistä, musiikin säveltävästä ja muissa bändeissä kitaraa soittavasta MK:sta sekä harppua hempeästi pimputtelevasta Glorya Lyristä. Vuosina 2002–2017 toiminut Epäkristus edustaa kotimaisen black metalin tuntematonta laitaa, mitä yritetään korjata yhtyeen uran niputtavalla demokokoelmalla. Pienistä lerpahduksista huolimatta Arkadius Antonik kumppaneineen on viriilissä iskussa. Mikko Malm EPÄKRISTUS Satan, Sex and War – the Demo Compilation MISANTROPIA Lohjalta tulee muutakin kuin Sami Hynninen ja monet projektinsa. Tällä kertaa kappaleissa ajoittain esiintyvät naistaustalaulajat nostavat esityksiä perinteisen melankolian suosta hieman pirtsakammalle tasolle. Ja ne soolot! Ne ovat erittäin, erittäin maukkaita ja luovia
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
Tämän tykityksen tahdissa herää uneliaampikin muumio. Teollisbrutalistisissa biiseissä on myös melodioita, mutta kolmevarttinen ei jätä päähäni kuin biisistä toiseen militanttisena takovan konebiitin, eikä hetken päästä sitäkään. Kitaristin neoklassinen sooloilu lähtee ihan ketterästi, mutta köykäisesti toteutettu soundimaailma aiheuttaa lutusen mielikuvan pubin nurkassa viikinkiaiheisia sankaritarinoita paisuttelevasta harrasteyhtyeestä. Tami Hintikka VALKYRIE’S FIRE Ascension ECLIPSE Nashvillen Valkyrie’s Fire aloittaa esikoisminarinsa milläpä muullakaan kuin pätkällä Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta. Mape Ollila ENFORCED A Leap into the Dark CENTURY MEDIA Ep:t ovat edustaneet itselleni välimallin ratkaisua ennen seuraavaa kokopitkää, ja vähän siltä tuntuu tälläkin kertaa. Tiukemmalla tuotannolla Until the Heat Dies olisi kuitenkin keskivertoa paljon parempi. Teemu Vähäkangas HAND OF JUNO Psychotic Banana OUT OF LINE Aika lakonista industrialilta kalskahtavaa semiraskasta rockia toimitMammoth Grinder. NACHTMAHR Verboten! TRISOL EBM:ää, aggrotechiä ja elektro-industrialia tamppaava Nachtmahr on pikemminkin esiintymisillään soveliaisuuden rajoja koetteleva performanssitaidekollektiivi kuin kuuntelumusiikkibändi. Nykyään, kun supreme commander Thomas Rainer ei enää efektoi lauluaan ihan ruvelle, Nachtmahrin kuuntelu on entistä iisimpää. Mape Ollila FIRE ACTION Until the Heat Dies STEAMHAMMER/SPV Kotoinen Fire Action ehtii neljänteen pitkäsoittoonsa. Bändin ura on vasta alussa, mutta ep:llä on neljä Suomen tähän asti parasta deathcore-biisiä. Before Whom Evil Trembles on massiivista death metal -vyöryä Nilen – no, tietenkin – ja kumppanien hengessä. Neljä kuolojunttaa ja instrumentaalivälipala ovat ohi alle viidessätoista minuutissa. Mammoth Grinderin riffivetoisessa kuolossa ei tarjoilla uusia näkemyksiä, mutta vanhoilla ja hyviksi todetuilla keinoilla luodaan iskevää raskasmetallia. Tami Hintikka ENEMIES EVERYWHERE Endless Discord RANKA Enemies Everywhereä on pakko verrata Lorna Shoreen. Näiden uusien biisien perusteella voisi sanoa, että mihin Powertrip lopetti, siitä Enforced jatkoi. Ihan yhtä tiukkaa tykitystä ja riffitulta ei löydy kuin vaikkapa edeltävältä albumilta. Siitä huolimatta rässinrätke kulkee ja tenhoaa. Välillä käväistään häivähdyksellä mustuutta varustetun speed ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan. Cursedin kurlutuksista saa ihan aidon mitä helvettiä -hetken, ja Rains of Damnationin huutokuoro ja synat nostavat ihon kananlihalle ja salpaavat hengityksen. Teemaan sopivan musiikin hoitaa tällä kertaa käärmedemonilta nimensä napannut saksalaiskopla, joka aloittaa toimituksen tulisella tasablastilla, mutta maalaa lopulta laajalla kirjolla. Hyvää levyssä ovat lukuisat ässäriffit ja -melodiat sekä bändin nykyisen laulusolistin Pete Ahosen tulkinta ja äänenväri, jotka tuovat mieleen kultavuosien Kirkan. Vain kevyt itämaiskuvioinen Wanderers in the Waste -instrumentaali rikkoo luikeroriffien kuljettaman kuolomyrskyn. Wieniläisten musan kehäköydet ovat kymmenennelläkin albumilla tutut: kulmikkaat konesoundit, mekaaniset loopit ja painostavasti hakkaava apokalyptisyys. Levy palkitsee runsaudellaan myös kertosäefanin. Jaakko Silvast APEP Before Whom Evil Trembles WAR ANTHEM Muinais-Egyptin jumalien ja lovecraftiaanisten kauhujen summonointi on kovaa hommaa ja vaatii jykevän ääniraidan. Yhtyeen kehityssuunta on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa. Until the Heat Dies on 11 kappaleen kattaus konstailematonta ja melodista raskasta rockmusiikkia, joka kumartaa niin perinteisen heavy metalin kuin hard rockin suuntaan. Mape Ollila BÜTCHER On Fowl of Tyrant Wing OSMOSE Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta vahingollista. Solisti Jonatan Utriaista riivaa, jos nyt ei ihan Will Ramos, niin vähintään ilkeä CJ McCreery. Jokainen biisi toimii. Kokopitkää innolla odotellessa. Synaorkka ja melodiakoukut täyttävät eetterin, rumpalina on Duracell-pupu redbulleissa ja riffit soivat silkkaa murhaa. Neljästä omasta kappaleesta aiemmin b-puoleksi päätynyt ytimekäs Casket iskee parhaiten, covereista taas Obituaryn Deadly Intentions vetää pisimmän korren. Raikasääniset laulajat soivat yhteen mainiosti, ja biiseissä on sekä draamaa, ajatusta, tarttuvuutta että omaa ilmettä. R Hellshriekerin raspinen, kireä ja korkeuksia tavoitteleva tulkinta tuo tarinavetoisen levyn pitkähköihin biiseihin kaivatun energistä lisäarvoa. Viiden biisin pikkukiekko sisältää laadukasta ja voimakassoundista vanhan liiton death metalia väkevällä crustja hardcore-kulmalla. Mahtipontisten alkusointujen jälkeen Ascension esittelee viisi biisiä modernin pikkunäppärää ja melodista power-sukuista metallia nuorehkoilla, poplauluunkin taipuvilla sopraanolla ja tenorilla sekä alennuslaarin midisinfonisuudella. Endless Discord on 19 minuutin vuoristoratakyyti mustaa sinfonista deathcorea ilman turvakaaria. Etenkin sovituksissa on paljon turhaa tyhjäkäyntiä. Mega MAMMOTH GRINDER Undying Spectral Resonance RELAPSE Vuodesta 2005 asti moukaroinut ”Mammutinjauhaja” iskee raskaasti. Lämmin suositus. Apep on sovittanut rivakan ja monipuolisen musiikkinsa soljuvaksi kokonaisuudeksi. Laulaja Knox Colbysta on moneksi, ja tällä kertaa mies onnistuu muistuttamaan ääntelyllään vahvasti itse John Tardya. Undying Spectral Resonance on maukasta ja rouheaa, muhkealla örinällä silattua mörssäystä, jossa makoisat kitaraliidit väläyttävät väriä jylhään särömuuriin. B E N P R IC E NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Vauhti-ilottelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisista ajoista ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi. Vähän enemmän jotain omaa, ja yhtye voi alkaa jakaa jonotusvuoroja kaularankakirurgeille
Find Me tekee joka tapauksessa asiat monia muita raikkaammin ja tyylikkäämmin. Koskinen Better Lovers. Jopa logo ja levynkannen leiska pokkaavat idoleille. Toisinaan vaatoillaan kuin rauhoittavissa lääkkeissä ja seuraavassa hetkessä kaahataan punkisti, enkä onnistu saamaan otetta oikein mistään. Nightboundin ylivoimaisuuden estää tosin se, että tämän tyylistä kampetta on ollut genre pullollaan jo aikoja sitten. Muoto on nytkin kasassa, ja seuraavalle levylle haetaan se sielukin taas täysillä mukaan, eikös niin. Myös ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa. Laatu on huipussaan kaikilla osa-alueilla. Kuuntelu ei aiheuta minkäänlaista tuskaa tai ahdistusta, jos nyt ei erityistä sykkeen nousuakaan. Fixationin persoonallinen, massiivinen soundivalli kuulostaa paikoitellen jopa suuruudenhullulta, mutta bändi selviää ambitioista kuivin jaloin ja selkeästi voiton puolelle. Lopputulos kuulostaa pitkälti samalta kuin mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan vieneet yhtyeet kuten Voivod tai Coroner tekivät ysärin taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mape Ollila POUNDER Thunderforged SHADOW KINGDOM Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edellislevyn tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Tässäpä TON-faneille dilemma: rakastatko vai vihaat. Kansainvälinen kokoonpano onnistuu olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Koskinen NEON NIGHTMARE Faded Dream 20 BUCK SPIN Kuulaiden pitkien sointujen ja ruhjovanraskaiden riffien vuorovettä, Black Sabbathin isosti inspiroimia, painavasti ja ilman turhia krumeluureja soitettuja tempoja. Keulahahmo Greg Puciaton johdattama retkue pistelee menemään äkkiväärää mutta iskevää jännitysmyllyttelyä irtonaiseen tyyliin. Soundipuoli on Dan Swanön käsialaa. tava italialaisbändi Hand of Juno esittäytyy debyyttialbumillaan. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liialliselta, kyse kun on pohjimmiltaan yksinkertaisesta pääntakomismetallista. Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä syö iskevyyttä. Koskinen GODSIN Blind Faith FIRECUM Godsin kuljettaa ensimmäisellä pienjulkaisullaan thrash metalia melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-ilottelua. Mega FIXATION Speak in Tongues INDIE Ylistetyn norjalaiskomeetan elokuvallisen valtaisassa soundiaallokossa reuhtovat sulassa sovussa moderni melodinen metalcore, mahtipontisen alt.rockin teatraalisuus ja intensiivisesti fiksuja tekstejä tulkitsevan Jonas Hansenin jaredletomainen, mutta lähes devintownsendmaisesti repivä lauluakrobatia. Ördää kuullaan hiukan, ja laulukieli vaihtuu välillä kotimaiseen. Kultteja ja vieraantumisen teemoja puivan konsepti-ep:n biisit eivät jää päähän helpolla, mutta postrockmaisesti vellovassa musas sa riittää purtavaa pitkäksi aikaa. G A B E B E C E R R A NAPAKAT 65. Materiaali on ihan kelpoa, tontit hoituvat ja Dismember-coverkin löytyy. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään. Mape Ollila BETTER LOVERS Highly Irresponsible SHARPTONE Nyt lähtee. Kimmo K. Jälkimmäistä lajia edustaa päätösbiisi End of the Horizon. Mape Ollila FIND ME Nightbound FRONTIERS Ruotsalais-amerikkalainen Find Me pistelee viidennellä täyspitkällään energistä aikuisrockia runsailla melodioilla ja kertosäkeillä. Kädenlämpöisistä pisteistä huolimatta kyseessä on aivan hyvä levy, selkeää lihaa ja perunaa pahaan kuolonnälän tyydytykseen. Neon Nightmare muistuttaa luvattoman paljon Type O Negativea, tietää sen ja suhtautuu murjotuksenmakuisesta musiikistaan huolimatta asemaansa asiaankuuluvalla vakavuudella kieli tukevasti poskessa. Omaan makuuni vähän turhan simppelistä, altsurockin oloisesta melodisuudesta vastaavat lähes yksinomaan pulputtelevat syntikat. Kotoisen post-metal–sludge-operoijan kelpo pikkulevy ei varsinaisesti pönkitä sen asemaa, mutta pitää bändin mielessä. Mega TOXAEMIA Rejected Souls of Kerberus EMANZIPATION Ruotsalaisen kuoloviisikon humpasta tuplaläpyttelyyn ja mietoon kaahailuun äityvät kipaleet ovat meneviä, sopivan vauhdikkaita ja raskaita. Laulaja-biisintekijä Robbie La Blanch ja rumpali-tuottaja Daniel Flores joukkioineen ovat taikoneet jokaisesta tähänastisesta Find Me -levystä genren kärkipään tuotoksen, eikä Nightbound jää muiden jalkoihin. Ja kun se lopulta menee himaan, se jää kiehtomaan. Vähäeleisen kalsea äänimaailma saa eloa genreen poikkeuksellisen dynaamisesta rumpaloinnista, selkeänä lonksuvasta bassosta, raskaista breakdowneista ja Melissa Bruschin surumielisen ja maanisen välillä kiikkuvasta laulusta. Kaikki on tiukasti kohdillaan, mutta kuitenkin ihanan suunnittelemattomalla tavalla levällään. Melodiaa löytyy, riffiä löytyy, sekoboltsiutta löytyy myös. Hiominen ja yliajattelu on jätetty suosiolla pois, ja lopputulos on hurmaavan mukaansatempaava. Biisit ovat silti kaikessa ironisuudessaan ja pastissimaisuudessaankin mainioita. Superselkeää bassoajoa ja laulaja, jonka bassobaritonissa sekoittuvat Peter Steele ja Danzigin ähinä. Toisin sanoen Rejected Souls of Kerberus on asiallista törinää, vaikka siitä ei oikein mitään muistijälkiä jääkään. Jaakko Silvast BESRA Equilibrium SUICIDE Kyyyyyllähän tästä vähän kuulee, että jämäbiisien äärellä ollaan. Kimmo K. Kiva juttu. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (Dekapitator, Exhumed, Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmän. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana. Erinomaista kohellusta! Kimmo K. Loistobändin sessioylijäämien julkaisu paljastaa, ettei kaikki sen materiaali ole ihan timanttia, ja toisaalta, että kultahippujakin on jäänyt levyiltä pois. Kokonaisuus on yllättävä, poukkoileva, superlaadukas ja toimiva niin ilmaisun kuin materiaalinkin osalta
6. Samuli: – Kuulin vuosien tauon jälkeen Abandon All -lätyn [2011] biisejä puolivahingossa. Janne: – Joutsenlauluna toimivan Mother of Lies -ep:n tekoprosessi huokui lopun tuntua ja loksautti varsin katkeransuloisesti jotain myös paikoilleen. Siitähän ei pääse mihinkään, että Medeia oli livenä TODELLA fyysinen bändi. Janne: – Eiköhän tässä kaikki ole ymmärtäneet, että elantoa tästä ei olla saamassa, eikä kyllä ole ollut tarkoituskaan. Rakkaus musiikkia kohtaan on ennallaan, mutta sen tekeminen ja esittäminen muuttui raskaaksi. Aika lailla kaikki tulo on aina laitettu bändin kasvattamiseen ja siihen, että saadaan crew’n palkat maksettua. Sanoisin, että löysimme soundin, jota olemme etsineet vuosikausia. Oliko haaveenanne se, että olisitte voineet tehdä elantonne musiikilla. Samuli: – Olisimme tehneet enemmänkin. Teitte komean nipun keskenään hyvin erilaisia albumeita kahden laulajan kanssa. Samuli: – Mietimme asiaa ennen Cold Embracen kuvauksia, joiden lopputulos lopulta määritteli suunnan. Samuli: – DEP-vertaus on hyvin sydäntälämmittävä. Rajun musiikin ja konseptien ohella Medeia osasi irrotella ja pitää hauskaa. Tämä tuli kaikille selväksi musiikkivideoillanne. Teimme vakavaa musiikkia, mutta emme yksinkertaisesti kyenneet tekemään vakavia videoita. Hullunmyllyn loppu 6. Medeian levyt olivat aina todella viimeisen päälle sävellettyjä, huolella tuotettuja, konsepteiltaan perinpohjaisia ja visuaalisesti kunnianhimoisia. Janne: – En näe, että levyjen tekemisen suhteen olisi ollut taloudellisia paineita, tai etteikö meillä olisi ollut niiden suhteen työrauhaa. Äänitystilat tai välineistö oli toissijaista. Verrokiksi käy peräti The Dillinger Escape Plan, joka lopetti, koska keikkojen fyysisyys alkoi astella iän realiteetteja vastaan. Niissä oli jotain niin käsittämättömän vimmaista, etten oikein itsekään ymmärrä, kuinka se pahansuopa energia saatiin purkkiin. Bändi soitti lähes minkä tahansa keikan lähes missä tahansa. Medeia on tunnettu todella esimerkillisenä suomalaisen metallin työjuhtana. PIIRI AKI NUOPPONEN 66. Koetteko, ettei bändin kokoluokka haitannut kunnianhimoanne. Jossain kohtaa palo etenkin ulkomaille oli niin kova, että hyvä ettei turistibussilla menty. Medeia oli juuri tällä tavalla vähän hullu bändi. Kääntyikö tämä koskaan yhtyettä vastaan. Samuli: – Biisien substanssi, säveltäminen ja sovittaminen mukaan lukien, oli homman juju. – Medeiassa harrastetaan enemmän henkilökohtaisia ja lopulta eritasoisia interpersonaalisia ongelmia, jotka näkyvät viiveellä ulospäin. Ne varmasti sekä avasivat että sulkivat ovia bändille. Taloudellisiakin haasteita on toki ollut, mutta bändin toiminta ei ole niistä juuri häiriintynyt. Jaoimme aikoinaan lavan Nosturissa, ja se muutti meidät kertaheitolla. Budjetin suhteen ollaan sitten aina vain sopeuduttu. PIIRI AKI NUOPPONEN EHTIKÖ päätös lopettamisesta muhia pitkäänkin, kitaristi Samuli Peltola ja rumpali Janne Putkisaari. – Xenosis [2019], joka itse asiassa kirjoitettiin viimeiseksi levyksi, kuten viimeinen biisi vihjaa, sisältää puolestaan omaan korvaani kypsemmän yhtyeen musikaalisimmat hetket. Medeia soittaa viimeisen keikkansa Tampereen Olympiassa 29. Mitkä levytykset onnistuivat lopulta kaikkein parhaiten. Soittiko Medeia musiikkia, jota olisi ollut mahdotonta jatkaa vaaditulla intensiteetillä vielä viisikymppisenä. VALTTERI LAHIKAINEN Medeian 22 vuotta kestänyt taival on liki kuljettu. marraskuuta 2024. Tamperelaisyhtye soittaa viimeisen keikkansa marraskuun lopussa. Kyllä tästä porukasta kymmenen vuotta saisi vielä irti fyysisesti. Samuli: – Bändi ei ole ollut moneen vuoteen henkisesti kovinkaan eheä. Sanoituksista muodostui pitkiä temaattisia juonia, jotka vaativat lihaa ympärilleen. Siitä lähtien Medeian missio oli jättää keikkapaikalle sellainen tyrmäystunnelma, että valot voi sammuttaa, jos ne sattuivat yhä olemaan päällä. 22 vuoteen mahtuu paljon kaikenlaista
HELLSINKIMETALFESTIVAL.FI TICKETS ON SALE NOW! K18 14.12.2024 KAAPELITEHDAS, HELSINKI