Inferno 11/2018 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

DOWNING RASKASTA JOULUA. 11/2018 I HINTA 9,80 € KUOLEMANLAAKSO IN THE WOODS… SICK OF IT ALL VIIKATE K. ELÄMÄ ON RASKASTA. K
129 € www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 HALESTORM STAM1NA CULT OF LUNA SICK OF IT ALL DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA ALIEN WEAPONRY. EARLY CROW 3 PÄIVÄN LIPUT ALK
H A V E Y O U R S E L F A He avy Metal Xmas. Jon Schaffer’s PURGATORY, The band that later became ICED EARTH, one of the longest running and most legendary US metal bands of all times! ICED EARTH’s mastermind Jon Schaffer teamed up with PURGATORY’s original singer Gene Adam (also vocals on ICED EARTH’s debut album), Mark Prator (drums on “The Dark Saga”), Jim Morris (owner of the infamous Morrisound Studios) as well as Bill Owen and Ruben Drake to re-record five PURGATORY songs written in 1985/1986. To enhance the beginning of their massive European tour with Behemoth and Wolves In The Throne Room, AT THE GATES will be releasing both a strictly limited 7“ EP entitled “The Mirror Black” and a special Digital EP entitled “With The Pantheons Blind” on January 11 th , 2019. SWALLOW THE SUN Lumina Aurea EP · 21.12. The 13 th studio album by US death metal legend MALEVOLENT CREATION. Real classic US Metal with an 80s vibe and an up-to-date production. New album “When A Shadow Is Forced Into The Light” out Jan 25 th ! MALEVOLENT CREATION The 13 th Beast · 18.01. A dark and sinister 15 minutes long Funeral Doom track written by Swallow the Sun master Juha Raivio to come to terms with the tragic passing of his life companion and vocalist Aleah Cambridge (Swallow the Sun, Trees Of Eternity, Amorphis). Available on limited colored vinyl and picture vinyl. Available as 2LP Gatefold and CD Digipak. On The other hand, the Digital EP „With The Pantheons Blind“ contains all six bonus tracks from „To Drink From The Night Itself“ recording sessions, now available digitally for the first time: „Daggers Of Black Haze“ and „The Mirrow Black“ featuring guest vocals by Rob Miller (Amebix, Tau Cross), „The Chasm“ featuring guest vocals by Per Boder (God Macabre), „A Labyrinth Of Tombs“ featuring guest vocals by Mikael Nox Pettersson (Craft), a demo version of „The Chasm“ and a merciless re-recorded version of the early AT THE GATES classic „Raped By The Light Of Christ“, originally featured on the band‘s sophomore album „With Fear I Kiss The Burning Darkness“ from 1993. Remastered for vinyl and CD. Including liner notes by mastermind Michael Amott. Extensive compilation featuring all cover songs the band has ever recorded. A very special 12inch single release by the Finnish Death Doom Masters. A brutal assault of unrelenting aggression, memorable thrashladen riffs and merciless vocals! Introducing new singer Lee Wollenschlaeger, “The 13 th Beast” musically expands on 2014’s much lauded “Dead Man’s Path” yet vocal-wise brings back the savage tone of “The Will To Kill” and “Eternal”. AT THE GATES With The Pantheons Blind | The Mirror Black 21.12. ARCH ENEMY Covered in Blood · 18.01. Available as CD, digital album and 180 gram vinyl plus 4-page lyric sheet! JON SCHAFFER’S PURGATORY Purgatory EP · 21.12. Eleven new tracks fabulously mixed and mastered by Dan Swanö (Bloodbath, Edge Of Sanity…). The 7“ EP features the two songs “The Mirror Black” and “Daggers Of Black Haze” off AT THE GATES‘ current album “To Drink From The Night Itself” in the versions that come with guest vocals by Rob Miller (Amebix, Tau Cross)
Eleven new tracks fabulously mixed and mastered by Dan Swanö (Bloodbath, Edge Of Sanity…). K. On The other hand, the Digital EP „With The Pantheons Blind“ contains all six bonus tracks from „To Drink From The Night Itself“ recording sessions, now available digitally for the first time: „Daggers Of Black Haze“ and „The Mirrow Black“ featuring guest vocals by Rob Miller (Amebix, Tau Cross), „The Chasm“ featuring guest vocals by Per Boder (God Macabre), „A Labyrinth Of Tombs“ featuring guest vocals by Mikael Nox Pettersson (Craft), a demo version of „The Chasm“ and a merciless re-recorded version of the early AT THE GATES classic „Raped By The Light Of Christ“, originally featured on the band‘s sophomore album „With Fear I Kiss The Burning Darkness“ from 1993. Jon Schaffer’s PURGATORY, The band that later became ICED EARTH, one of the longest running and most legendary US metal bands of all times! ICED EARTH’s mastermind Jon Schaffer teamed up with PURGATORY’s original singer Gene Adam (also vocals on ICED EARTH’s debut album), Mark Prator (drums on “The Dark Saga”), Jim Morris (owner of the infamous Morrisound Studios) as well as Bill Owen and Ruben Drake to re-record five PURGATORY songs written in 1985/1986. A very special 12inch single release by the Finnish Death Doom Masters. The 7“ EP features the two songs “The Mirror Black” and “Daggers Of Black Haze” off AT THE GATES‘ current album “To Drink From The Night Itself” in the versions that come with guest vocals by Rob Miller (Amebix, Tau Cross). A dark and sinister 15 minutes long Funeral Doom track written by Swallow the Sun master Juha Raivio to come to terms with the tragic passing of his life companion and vocalist Aleah Cambridge (Swallow the Sun, Trees Of Eternity, Amorphis). Including liner notes by mastermind Michael Amott. A brutal assault of unrelenting aggression, memorable thrashladen riffs and merciless vocals! Introducing new singer Lee Wollenschlaeger, “The 13 th Beast” musically expands on 2014’s much lauded “Dead Man’s Path” yet vocal-wise brings back the savage tone of “The Will To Kill” and “Eternal”. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Bro the rs of Me tal, Mu sta Ris ti, Fo res t of Sh ad ow s, Ko rps eso tur i, Dis cip le of the Vo id 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ku ole ma nla ak sorun dir ep ort aas i 02 4 Sic k of It All 02 9 Un cle Ac id & the De ad be ats 03 2 Ra ska sta jou lua 03 6 In the Wo od s… 04 Sw all ow the Su n 04 8 Pö lky llä : Ju da s Pri est -le ge nd a K. Extensive compilation featuring all cover songs the band has ever recorded. H A V E Y O U R S E L F A He avy Metal Xmas. Available as CD, digital album and 180 gram vinyl plus 4-page lyric sheet! JON SCHAFFER’S PURGATORY Purgatory EP · 21.12. Do wn ing 05 2 Sa lam yh kä : Ac ce pt Eat the He at (19 89 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa So ilw ork 07 8 Va nh a liit to: mu isto iss a Vu od en syn kin juh la, ha ast att elu ssa Ka arle Viik ate 08 2 Ku ud es pii ri: Cri mf alli n no usu ja tuh o 040 024 018 032 02 9 07 8 JU SS I R AT IL AI N EN R AI SA KR O G ER U S M EL IS SA C AS TR O JA AK KO M AN N IN EN JA M M I YO R K SWALLOW THE SUN Lumina Aurea EP · 21.12. New album “When A Shadow Is Forced Into The Light” out Jan 25 th ! MALEVOLENT CREATION The 13 th Beast · 18.01. Real classic US Metal with an 80s vibe and an up-to-date production. ARCH ENEMY Covered in Blood · 18.01. Remastered for vinyl and CD. AT THE GATES With The Pantheons Blind | The Mirror Black 21.12. To enhance the beginning of their massive European tour with Behemoth and Wolves In The Throne Room, AT THE GATES will be releasing both a strictly limited 7“ EP entitled “The Mirror Black” and a special Digital EP entitled “With The Pantheons Blind” on January 11 th , 2019. Available as 2LP Gatefold and CD Digipak. The 13 th studio album by US death metal legend MALEVOLENT CREATION. Available on limited colored vinyl and picture vinyl
O U L U N E N E R G I A A R E E N A OULU 16.6. K A I S A N I E M I HELSINKI SA T SU N nml_aic_225x297.indd 1 03/12/2018 7.25. N E L O N E N M E D I A L I V E Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä n e l o n e n m e d i a l i v e . f i LIPUT MYYNNISSÄ NYT! 2 1 9 15.6
Asian kääntäen nykymeno ojentaa oivat aseet tulla esiin omin voimin, jos taistelutahtoa piisaa. Toivottavasti se silti koittaa. Minne korvasi suuntaatkin, naavaparrat tuuttaavat kovaa tavaraa aivan kuin huomista ei olisi. Näköpiirissä näyttäisi olevan vähän kaikenlaista, mutta ei pelastusta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Myös tulevan vuoden alkuun on luvassa tiukkaa toimitusta veteraanisarjalta, voin kertoa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Jussi Ratilainen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. Lupasin taannoin, etten ota enää kantaa artistien vuosirenkaisiin niin kauan kuin homma toimii, enkä voi väittää, ettenkö tavallani jopa nauttisi kuviosta, mutta kokonaiskuvalle on hankala taputtaa. Pari numeroa sitten Infernossa puitiin harmillista tilannetta, ettei Tuskassa nähdä jatkossa alaikäisiä, mihin taas on juurisyynä, että alaikäisiä ei kiinnosta. Sekin tuntuu laihalta lohdulta, että joissakin puheissa rock kuoli jo 1960-luvulla. SOILWORK Verkligheten (ilm. 25.1.) SICK OF IT ALL Wake the Sleeping Dragon! OVERKILL The Wings of War (ilm. On selvää, etteivät totutut takuunimet jätä tantereelle paljon liikkumavaraa, mutta tulokkaiden on vain keksittävä omat metkunsa ja painettava roisisti tulta päin. Tulta päin ”VANHA on uusi nuori” -teema on toistunut raskaassa rockissa kuluvana vuonna ennenkuulumattoman tanakasti. Kotimaisena ääriesimerkkinä soi uutta musiikkia ensimmäisen kerran miltei 30 vuoteen ulostanut Abhorrence, jonka paluu-ep edustaa millä tahansa mittatikulla kovaa kuolomyllytystä. 22.2.) 7. Perinteisemmän heavyn puolella monet 1970-luvulla aloittaneet tekijät ovat yltäneet neljän tähden levyihin. ”So come on, jump in the fire!” kuten eräs lupaava nuoriso-orkesteri jo vuoden 1982 ensidemollaan usutti. Stam1nan Antti Hyyrynen penäsi samassa numerossa nuorilta enemmän uskallusta, mikä on paljon vaadittu someilmapiirissä, jossa sivalletaan virtuaali ruoskalla ”puolessa sekunnissa”. vuosikerta Numero 164 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Jokaisella bändisukupolvella on ristinsä, mutta yhteistä on, että vanhoille valtiomiehille on rohjettava pistää kampoihin. Vain muutamia nimiä mainitakseni painaviin urotöihin on yltynyt niin Kanadan Voivod, Amerikan Deicide, High on Fire ja Sick of It All, Belgian Aborted, Brasilian Krisiun kuin Norjan In the Woodskin. On suorastaan naurettavaa, kuinka kovilla levyillä setämiesosasto on lätkinyt pitkin korvia. 11.1.) IN THE WOODS… Cease the Day MAYHEM Grand Declaration of War (Remixed & Remastered) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT SWALLOW THE SUN When a Shadow Is Forced into the Light (ilm
Mikä oikein olette porukoitanne. Vastaamme duona tasavertaisesti sävellyksistä ja sanoituksista. Silloin, kun asioimme Disciples of the Voidin nimissä, toimimme anonyymisti, eli se on konsepti siinä missä taiteilijanimet ja maskitkin. Nämä ovat läsnä, kun maailma katoaa Tyhjyyteen. – Kotimainen kahden pitkänlinjan metallimuusikon black metal -projekti. Esikoislevynsä julkaissut Disciples of the Void on jälleen yksi pätevä tulokas 1990-luvun puolivälin black metal -tyyliä jäljittelevien bändien joukkoon. Tämähän selittää sen, miksi tämä musiikillinen linjaus on meille suorastaan luontainen. – Albumilla rumpujen taakse valikoitui Dødheimsgardista tutun Aldrahnin luotsaaman Urarv-yhtyeen Trish Kolsvart, joka on niin ikään tunnettu monesta norskibändistä. – Itse asiassa koko projekti starttasi keskustelusta, jossa todettiin, että kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin, ja harmi, ettei tällaista tehdä enää paljon – tai ainakaan sitä ei ole tullut vuosiin vastaan. – Viittauksia lopunajan mähinöihin löytyy kahdesta kappaleesta, mutta jo ratsumiehet yksinään edustavat asioita, joita levyn sanoituksissa vilahtelee: sota, kuolema, rutto ja nälkä. Miltä Disciples of the Voidin tulevaisuus näyttää. Musiikilliseksi linjaksenne on tosiaan valikoitunut raaka, mutta samalla tunnelmallinen ja melodinen musta metalli 1990-luvun puolivälin hengessä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TEISTÄ on hankala löytää tietoa. Albumin kansikuvassa esiintyvät Raamatusta tutut neljä ratsumiestä. Myös äänitys, miksaus ja kansitaiteet logoa myöten tulevat bändin sisältä, yhtyeestä vastataan. Koetteko, että musiikkinne linja säilyy samana, vai onko jatkossa luvassa kenties ”uusia metkuja”. Bändinne jäsenet piiloutuvat anonymiteetin taakse. – En osaa arvioida, onko kyseessä vanhojen ukkojen nostalgiatrippi vai mikä, mutta näyttää tämä kelpaavan muillekin. Myös seuraava julkaisu on alustavasti suunnitteilla, mutta siitä on liian aikaista sanoa mitään. Jotain spesiaalia siitä on tultava, jotta se kannattaa toteuttaa. Olemme keskenämme suunnilleen samaa ikäluokkaa, ja se musta metalli, jonka nuorempina löysimme, on sitä, jonka kanssa me kasvoimme ja johon samastumme. – Mistään piileskelystä ja salailusta ei kuitenkaan ole kyse. – Bändi on perustettu soittamaan niin sanottua ysäribläkkiä, mikä näyttää purevan, joten mitä sitä hyvää muuttamaan. Soitamme rehellistä 1990-luvun puolivälin black metalia ilman kokeiluja ja muita kommervenkkeja. Onko tämä seurausta kyllästymisestä nykyiseen tarjontaan. Maalailevatko levyn sanoitukset visioita maailmanlopusta. En kuitenkaan sulje pois uusia metkuja, vaikka emme vielä tiedä, mitä ne voisivat olla. – Tällä hetkellä tutkailemme sopivia lisäjäseniä, mutta vain mahdollisia livevetoja varten. Miksi. Toisekseen nimettömyys ja kasvottomuus ovat osa tämän bändin tyhjyyskonseptia. – Alkujaan tarkoitus oli lyödä eetteriin yhtye, jossa musiikki on ehdottomasti etusijalla, ja jättää samalla kaikki ulkomusiikillinen egoilu ja julistus muille. Ennen oli paremmin 8. Henkilökohtaisella tasolla olemme huudelleet siellä täällä projektin olemassaolosta ja maininneet asiasta muiden bändiemme haastatteluissa
Minulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, mutta olen kuitenkin vähän miettinyt, että seuraava levy jäisi Forest of Shadowsin viimeiseksi. Kun perustin bändin vuonna 1997, minulla oli ajatus luoda synkkää ja melankolista musiikkia, ja silloin doom/death tuntui siihen sopivimmalta tyyliltä. Nyt yritän olla hieman avoimempi erilaisille vaikutteille. Yhtenä albumin sanoituksellisista teemoista on näkemäsi painajainen. Tämän lisäksi myös päivätyö vei aikaa musiikilta, joten hommat eivät näyttäneet bändin kannalta hyviltä, yhtyeen ainoa jäsen Niclas Frohagen kertaa. Tunne siitä, kun elämä hiipuu hiljalleen pois hukkuessa oli todella häiritsevä. Tunsin paljon syyllisyyttä sekä ihmisenä että maapallon asukkaana. Toisinaan löydän itseni seuraamasta lasteni leikkejä samalla kun kirjoitan pimeitä juttuja. Uusi musiikkisi kuulostaa aiempaa monipuolisemmalta ja dynaamisemmalta. – Tarinaan luo oman lisäulottuvuutensa fakta, että monet ihmiset hukkuvat tänä päivänä Välimerellä. Minulla oli kuitenkin selkeät rajat, joihin Forest of Shadowsin tulee istua. Mistä se kertoi. Pitääkö sinun olla jossain tietyssä mielentilassa kappaleita kirjoittaessasi. – Aloin kirjoittaa uutta materiaalia heti kun tuo levy ilmestyi. Joidenkin sanoitusten hahmottelu tai tärkeiden melodioiden säveltäminen vaatii erityisen mielentilan, mutta kun homman saa alkuun, kappaleen tekoa voi jatkaa milloin vain. Ihmisyyden raskas taakka 9. – Joskus siitä on apua, mutta usein kaikki tapahtuu kuin itsestään. Synkistä teemoista ammentava Forest of Shadows on laajentanut ilmaisuaan, mutta bändin perusta on säilynyt tunnistettavana. Minun oli hankalaa keskittyä musiikkiin, ja kun toinen lapseni syntyi, meinasin hyllyttää Forest of Shadowsin kokonaan. – Kaikesta huolimatta halu tehdä musiikkia säilyi, ja noin viisi vuotta sitten tajusin, kuinka paljon kaipasin sitä. Oliko tämä pääasiallinen tarkoituksesi. Nautin eniten tehdä musiikkia myöhään illalla, kun saan olla yksin. Luulen, että löysin ajan mittaan uusia tapoja ilmaista itseäni, ja halusin myös toteuttaa niitä. Mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Vaikka jättäisi politiikan pois, se mitä siellä tapahtuu on suuri tragedia, ja mietin tuon painajaisen aikaan noita asioita paljon. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ EDELLISESTÄ levystäsi Six Waves of Woesta on jo kymmenen vuotta. Elän vahvasti hetkessä, ja tällä hetkellä tärkeintä on Among the Dormant Watchersin julkaisu. Se tuntuu vähän oudolta. – Kyllä. Silloin ajattelin sisällyttää bändin uuteen elämääni ja palasin aloittamieni biisien pariin. Se on kuitenkin nykyisin harvinaista herkkua, enkä oikein usko, että se vaikuttaa kappaleisiin mitenkään erityisesti. Näin itseni ikään kuin ulkopuolisena, kun kehoani raahattiin pois vedestä. – Ensimmäinen sinkku Drowned by Guilt pohjaa painajaiseen, jonka näin aikana, jolloin sanoitusten kirjoittaminen oli hankalaa. Millaisia kuvajaisia näet lasipalloon katsoessasi. – Toivon, että seuraavan albumin julkaisuun ei kulu kymmentä vuotta. En ajatellut kirjoittaa unen pohjalta tekstiä, mutta se kasvoi ajan myötä suuriin mittasuhteisiin. Samaan aikaan ensimmäinen lapseni syntyi ja elämäni muuttui, kuten yleensä vanhemmuuden myötä käy
Kun toimintamme on muuttunut ammattimaisemmaksi, olemme jakaneet vastuuta hieman tasaisemmin. Kuinka nainen on istunut osaksi veljeskuntaanne. VUONNA 2012 perustettu Brothers of Metal julkaisi Prophecy of Ragnarök -debyyttialbuminsa viime vuonna omakustanteena. – Meillä on paljonkin musiikkia tekeillä, mutta toistaiseksi aika vähän valmista kamaa. Sitten AFM-levy-yhtiö tarttui täkyyn ja pisti levyn pihalle omilla leimoillaan koristeltuna. Kuinka syvästi olette opiskelleet näitä juttuja, ja kuinka tosissanne olette sanoitustenne kanssa. – Kutsumme teemojamme uskomuksiksi, emme mytologioiksi, joten otamme tämän todella vakavissamme. Monet kappaleistanne kertovat vanhoista pohjoismaisista mytologioista. Onko teillä jo uutta musiikkia työn alla, ja jos on, miltä uusi materiaali kuulostaa. Sen verran voin sanoa, että sanoituksellisesti sukellamme entistä syvemmälle Mimerin kaivoon, ja musiikillisesti pyrimme löytämään tasapainon tarttuvien kertosäkeiden ja hieman aiempaa progressiivisempien sävellysten välille. Millaista on ollut työskennellä ammattitaitoisen levy-yhtiön kanssa. Nimenne on Brothers of Metal (Metalliveljet), mutta Ylva Eriksson on musiikissanne suuressa roolissa. Tai siihen me ainakin tähtäämme. Mahtipontista melodista metallia esittävä ruotsalaisbändi Brothers of Metal saattaa olla hyvinkin matkalla kohti suurta suosiota. – Sanoisin, että kahdeksan ihmisen porukka on tehnyt monista asioista paljon helpompia, koska olemme ihmisiä, jotka pystyvät todella työskentelemään asiamme eteen. Kaiken kaikkiaan musiikki tulee kuulostamaan edelliseltä albumilta, mutta tuplasti paremmalta. – Aivan helposti. – Eipä oikeastaan, mutta luulen, että kaikenlaisten päätösten tekeminen kestää hieman kauemmin kuin nelihenkisellä bändillä. Musiikin laadusta ja tarttuvuudesta menestys ei ainakaan jää kiinni. Yhtyeessänne on kahdeksan jäsentä. Prophecy of Ragnarök edustaa genressään äärimmäisen ammattitaitoista ja ennen kaikkea hävyttömällä tavalla tarttuvaa menoa. Meille metalliveljeys on yhtä kuin soturius, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, millaiset lisääntymiselimet kukin on sattunut saamaan. Onko näin suuren porukan pyörittäminen käynyt hankalaksi. AFM on hyvin organisoitu yhtiö, joten olemme voineet vain istua alas ja nauttia kyydistä, Mats Nilsson, yksi bändin kolmesta laulajasta vastaa. Olemme tutkineet näitä aiheita paljon, erityisesti minä ja Ylva [Eriksson, laulu], mutta me kaikki jaamme saman aidon kiinnostuksen viikinkiaikaiseen perimätietoon ja historiaan. Työteliäät metallisoturit SYTYKKEITÄ G E O R G E G R IG O R IA D IS 10. – Mahtavaa! Pääasiallinen syy lafkan kanssa työskentelyyn on, että haluamme keskittyä enemmän musiikkiin ja jättää kaiken hallinnollisen puolen ja markkinoinnin ammattilaisten käsiin
Heavy metal ja rock’n’roll on kaikkeudessaan vaikuttanut yhtyeeseemme erittäin laajasti! Ja heavyn suurta kirjoahan albumillamme kuullaan. Kappaleet valmistuvat vauhdilla, mutta äänitys ja tuotanto on aikaa vievää, rumpali Joel Hautala sanoo. Meille ei kuitenkaan ole rahallisesti järkevää käyttää mitään vintageroippeita äänityksissä, vaan teemme kaiken tietokoneella ja mieluiten juuri omassa porukassa. Nyt kuvio on selkiintynyt huomattavasti, ja tämä tulee varmasti näkymään seuraavia julkaisuja tehdessämme. Puristeilla ei olekaan yhtyeeseemme mitään asiaa! Energistä ja höyryävää metallirockia paiskova Musta Risti luottaa omaan osaamiseensa, mikä on tuottanut toimivan lopputuloksen. – Nimen keksi yhtyeen ensimmäinen rumpali Heikki Uusitalo vuonna 2012. – Jos vanhat hyvät ajat tarkoittavat sitä, että ei mietitä jokaista käännettä ja soundia, niin kyllä. Vaikka albumi maalaa synkkää kuvaa ihmissielusta, se on samalla myös ymmärtäväinen tätä vallitsevaa dualiteettia kohtaan. Keskustelu oli aika lyhyt ja ytimekäs. NIMIKKODEBYYTTINNE muotoutuminen kesti parisen vuotta. Toki maailmanparannus, sodan, sorron ja sokean uskon vastaisuus sekä rock’n’roll maximum ovat meidän keskeisiä arvoja! Millaisia bändejä tai artisteja koette lähimmiksi hengenheimolaisiksenne. Nykyisellään myös Tyrantti on hyvin samaan sakkiin sopiva yhtye. Tällä ei ilmeisesti ole mitään tekemistä Anarkistisen Mustan Ristin kanssa. – Se oli suhteellisen hidas, se on myönnettävä. Ilmeisesti olemme joutuneet siis jonkin jumalallisen johdatuksen kohteeksi. Tämä on ollut työläs mutta bändiä kasvattava kokemus. Millaisena näette prosessin jälkeenpäin katsottuna. Albumin sanoitukset on veistetty samasta puusta täysin muiden kirjoitusaikeista tietämättä. DIY onkin tämän bändin sydän ja sielu. Millaisissa maailmoissa levynne tekstit liikkuvat ja kuinka paljon niissä on totuuspohjaa. Mistä bändinne nimi juontaa juurensa. Niistä on jo väkeviä ajatuksia vireillä, ja pyrimme saamaan valmista edellistä nopeammalla aikataululla. Ymmärtäväinen kuin vasara otsassa! – Lähes kaikki yhtyeen jäsenet kirjoittavat tekstejä, ja useimmiten on vielä niin, ettei mitään varsinaista tematiikka ole sovittu. – Olemme äänittäneet kaiken porukassa treenikämpällämme, ja biisit hoidettiin masteriin ilman välikäsiä. Biiseissä ei ole sinänsä mitään omakohtaista, vaan ne ovat usein havaintoja muiden elämistä ja siitä, miten ihminen toimii. Musiikkinne kumartaa selkeästi ”vanhoille hyville ajoille”. Ennen tätä levyä emme oikein tienneet, miten haluamme musiikkiamme tehdä. – Kappaleissa käsitellään mielenterveyttä, ihmisten hallintaa ja ihmisen halua tuhota kaikki ympäriltään. Vasara otsassa Työteliäät metallisoturit METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M IK A E L SO IL E V A A R A 11. Jäsenemme kuuntelevat musiikkia laidasta laitaan, uudesta vanhaan. Nimellä ei ole mitään tekemistä Anarkistisen Mustan Ristin kanssa, emmekä ole muutenkaan kauhean poliittinen yhtye. – Pentagram, Electric Wizard, Black Sabbath, Reverend Bizarre, Spiritus Mortis, Hard Action ja Ruotsin farkkutakkibändit ovat olleet yhtyeen suuria vaikuttajia ja innostajia. Myös kuvitusten taiteilija löytyi lähipiiristämme ja taittohommatkin hoituivat omasta toimesta. – Emme käytä taustatai klikkiraitoja tai mitään sen kummempaa musiikkimme esittämiseen, joten voisi sanoa, että olemme old schoolia. Onko Musta Risti jonkinlainen vastaisku modernille musiikkiteollisuudelle
Mureaa kuolometallia soittava Korpsesoturi hoitaa hommiaan sekä kokemuksen tuomalla varmuudella että tuoreella tekemisen innolla. – Korpsesoturissa on soittanut kymmenkunta muusikkoa, joilta ei ole kuitenkaan löytynyt aikaa tai intensiteettiä tämäntyyppiseen musiikkiin, joten viime keväänä ajattelin, että homma pitää hoitaa jotenkin muutoin. Jotkin levyn asioista ovat niin raskaita, että en halua puhua niistä perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa. Mikä nimen tarina on. Ajatus kehittyi levylle asti vasta Vainajan ensimmäisen kiekon [Kadotetut, 2014] kautta, basisti-laulaja Juha Ahlfors muistelee. – Nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat tasavertaisina jäseninä Sami Väkkärä ja Marko Lundahl. – Imeydyin aikoinaan osaksi 1990-luvun death metal -aaltoa, ja kymmenisen vuotta sitten alkoi kyteä idea suomen kielestä metallimusiikissa. Millaisin mielin Korpsesoturi katsoo tulevaisuuteen. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Koetko sen erityisen läheiseksi albumiksi. Millaista porukkaa olet kasannut ympärillesi. – Demolisher-bändin hajoamisen jälkeen tuntui, että olisi mukava tehdä asioita yksinkertaisesti ja maanläheisesti. – No, tämä on oikeastaan aika hauska juttu, koska moni vääntää nimestä ”korpisoturia” ja kaikkea semmoiseen liittyvää. Hänellä on hiukan erilainen metallitausta, mutta se tuo oman lisänsä Korpsesoturiin. Kuolemaa suomeksi R A N YA A H LF O R S 12. Kun Vainajassa edettiin hitaasti ja matalalta, lähti ajatus nopeasta ja alkukantaisesta death metalista, joka alkoi kulminoitua 2014–15, kun remmiin löytyi sopivia soittajia. Bändisi kokoonpano muuttui hiljattain. Malus Corpusin sanoituksissa käydään läpi todella raskaita ja henkilökohtaisia asioita, ja koen, että sain monelle asialle rauhan, kun sain purkaa ne paperille ja tulkita niitä raivolla ja tunteella. – Kyllä näin voisi sanoa. Aluksi pyöriteltiin Ruumissoturia, mutta jossain vaiheessa muutettiin se Korpsesoturiksi. – Jostain kumman syystä nimi herättää kulmakarvojen nostelua ja positiivista murahtelua Suomen rajojen ulkopuolellakin. Tämä on henkilökohtaisin albumi, jonka tekstit olen kirjoittanut. Joissakin kohdin levyä kuunnellessa kurkkua kiristää ja tunteet nousevat herkästi pintaan. Hän soittaa rumpuja, kunnes löydämme uuden rumpalin ja Sami saadaan takaisin kitaran varteen. Nimi sai ensimmäisen muotonsa, kun alkupään kitaristi Pekka [Rytkönen] heitti ajatuksen, että nimi voisi olla Zombie Lake -elokuvan henkinen. Marko taas on meikäläisen kanssa samaa ikähaarukkaa ja taitava kitaristi. – Tulevaisuus näyttää erittäin positiiviselta! Hermoilu Malus Corpusin vastaanotosta on pikkuhiljaa hälvennyt, ja palaute on ollut positiivista ympäri maailman. Sami on nuorempi ja erittäin taitava muusikko, joka taitaa kitaran, rummut ja haitarin, jota ei olisi saanut varmaan mainita, hah hah. Nimi heräsi mielestäni kunnolla henkiin, kun siihen saatiin uuden logon myötä aimo annos 90-luvun fiilistä! Olet kertonut, että Malus Corpus -levyn sanoitusten aiheet ovat enemmän tai vähemmän omasta tai läheisten elämästä kertovia. Kasasin kesällä keikkakokoonpanon, jonka soitto kulki mainiosti, mutta aikatauluongelmien ja biisien vaatiman ajan vuoksi päädyin pistämään senkin nippuun. Korpsesoturin nimi herättää varmasti huomiota sekä Suomessa että ulkomailla. Toista levyä on ajatus ruveta äänittämään reilun vuoden kuluttua. Seuraavan vuoden ajan on tarkoitus keikkailla ja kirjoittaa uutta materiaalia, jota onkin jo aloitettu tässä alkusyksystä. MILLAISTA tarvetta täyttämään Korpsesoturi on perustettu
O U T O U T O U T Available as Jewel Case CD, CD/DVD Mediabook, LTD Vinyl and Download & Stream! LEGION OF THE DAMNED Slaves of the Shadow Realm NECKBREAKER SUPREMACY: LEGION OF THE DAMNED IS BACK! „A must have for all Thrash heads out there“ Johnny/Unleashed T H E N E X T B I G T H I N G I N M E T A L ! T H I S B R A N D N E W 5 T R A C K E P I S A G R O O V E L A D E N K I C K T H E G U T S W A K E U P C A L L ! JINJER Micro Available as Jewel Case CD, LTD Vinyl, Download & Stream! THRASH CLASHES WITH MELODY AND GROOVE; THE MODERN REINTERPRETATION OF OLD SCHOOL. ! ! ! 04.01. DUST BOLT Trapped in Chaos Available as Jewel Case CD, LTD Vinyl, Download & Stream! WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM! 25 Year s of Napalm Records! 25 Year s of Napalm Records!. 18.01. 11.01
Jos sisältö on epälaatuista, ei auta, vaikka loihtii albumilleen millaisen somekampanjan, julkaisuspektaakkelin, videon tai kansitaiteen. Kaikki julkaisevat mitä haluavat, tai mitä nyt sattuu tulemaan. Kirjo on kuitenkin valtava, kun minkäänlaista yleistä laaduntarkkailua ei ole. Omakustanteet tuppaavat olemaan oman piirin parissa kasattuja, eikä bändin ”näkemystä” kyseenalaistamassa ole ollut ulkopuolisia portinvartijoita. Kuten monessa muussakin asiassa, analysointi, tekemistensä kyseenalaistaminen, iterointi ja palautteen vastaanottaminen jalostavat lopputulosta merkittävästi. Jossakin vaiheessa alkavaa levytysprosessia mukaan on astunut ulkopuolinen luotsi – eli tuottaja – ja kappaleet on hiottu jopa väkivaltaisesti rakenteiltaan, instrumenttisovituksiltaan, soittosuorituksiltaan ja soundeiltaan mahdollisimman edustavaan jamaan. Kirjoittaja on demoja, omakustannelevyjä ja edellä mainittuja tilanteita kokenut musiikinrakastaja. ”You can’t polish a turd”, todetaan englanniksi. Omillakin rahoilla voi vuokrata vaikka kuinka laadukkaan studion laitteineen ja henkilökuntineen. Aina se eka demo – tai omakustanne – ei todellakaan ole paras. Periaatteessa riittää, kun on läppäri, äänikortti ja softaa. Eikä äänenlaatu tavallisesti tee levystä hyvää tai huonoa: on paskasoundisia klassikkolevyjä ja loistavaa hifiääntä tuuttaavia pökäleitä. 35€ Liput myy ticketmaster. Tai no, nämä vaiheet kannattaa hoitaa edes puoliammattimaisesti. Kappaleiden ja kokonaisuuksien joskus pitkällinenkin työstäminen tuntuu mieltyvän omakustannerintamalla ajanhukaksi. Omakustanne – kuulematta paskaa. KOSKINEN ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. 35€ Liput myy ticketmaster. Miksauksen ja masteroinninkin voi hoitaa kotona, kunhan pikakelailee pari Youtube-tutoriaalia. Ilmeisen moni bändi kuvittelee tietävänsä mitä hakee, mutta kuulijan ja arvioijan näkökulmasta tilanne ei aina näyttäydy niin. Kyllä ääntä talteen saa, ja sen voi julkaista itse maksaen millä alustalla tahansa. Eikä omakustanteisuus välttämättä tarkoita tekemistä itse. Siksi sitä tuottajanatsia tulee omakustanteita kuunnellessa aika usein huhuiltua pelastajaksi. Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput joko Helsingin tammikuiselle Metal Crane Festivalille tai samaan aikaan järjestettävälle Jyväskylän JKL Metal Festivalille. HALUATKO TALVIFESTAREILLE. Kaikki mainitut skenaariot voisi välttää treenaamalla, kypsyttelemällä ja demottamalla matskunsa huolellisesti, olettaen että sävellykselliset ja ilmaisukyvylliset reunaehdot ovat jokseenkin kunnossa. Totuudenmukainen itsekritiikki on luovan työn kohdalla tietysti hirveän vaikeaa, mutta juuri sitä omakustanteiden kohdalla tarvitaan. Hyvälaatuisten äänitysten tekemiseen ei tarvita isoja ja kalliita studioita. INFERNO-KOLUMNI KIMMO K. 20€, 2 päivän lippu alk. Rumpuäänityksiin tarvitaan sentään jonkinlainen mikkisatsi, mutta sellaisenkin saa satasella – jos ei tee rumpujakin digitaalisesti. Näin toimien yhtye ampuu helposti itseään polveen. Toisen levy koostuu päämäärättöminä jatkuvista kappaleista, joista ei löydy etsimälläkään punaista lankaa. 18.-19.1.2019 Tanssisali Lutakko, Jyväskylä OMAKUSTANNEALBUMILLA on vähän huono kaiku. Omatoimitai kotiäänittelyssä ei ole sinänsä mitään vikaa, saapahan hioa suorituksia rauhassa ja tehdä loputtoman määrän uusia ottoja. Yksi bändi tekee 80-minuuttisen levyn, jossa on pari hyvää biisiä, viisi keskinkertaista ja kymmenen huonoa. 20€, 2 päivän lippu alk. 20€ l 2 päivän lippu alk. Jos bändin oma näkemys on epätarkka, fokusoivaksi linssiksi täytyy saada joku ulkopuolinen. Hyviä ja loistaviakin omakustanteita on paljon. Viides kuulostaa täysin samalta kuin tuhat muutakin bändiä. 35€ Liput myy lippu.. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Sama pätee kansiin tai formaattiin: niillä ei tuhoa tai pelasta levyä. Metal Crane Festival ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. Kolmannen tyylikirjo on niin valtava, että lopputuloksena on härskiintynyt sillisalaatti. Neljäs ei ole saanut kaikkia bändin jäseniä treenaamaan kunnolla, ja laulutai soittotekniset seikat tuhoavat albumin orastavan potentiaalin. Siksipä moni bändi tekee ja julkaisee levynsä artisti maksaa -periaatteella. Lupaavatkin bändit julkaisevat albumeina demotason tavaraa ja hahmottomia levykokonaisuuksia. Moni myös tekee niin, isommatkin bändit. Tuottajan ei välttämättä tarvitse olla vieras tyyppi – kunhan se on joku, jolla on riittävästi musiikillista sivistystä, ideoita ja rohkeutta kertoa tylyjäkin totuuksia biiseistä ja suoritteista. Metal Crane Festival ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. Perinteisesti biisiryppäiden raakileversiot eli demot on tehty melko itsenäisesti. Tässä piileekin se kipupiste, jossa omakustanteisesti julkaistu levy usein erottuu ”kaupallisesta” eli levy-yhtiön julkaisemasta albumista. Sen sijaan levystä tekevät hyvän tai huonon esityksen taso, kappaleet ja niiden muodostama kokonaisuus. Yhtyeitä on pilvin pimein, mutta pikkubändien levyjä kaupallisesti julkaisevia tahoja vähän, koska moisesta ei oikein ole enää bisnekseksi
Tähän on turha lisäillä mitään. Keitto on jumalaisen ja/tai perkeleellisen hyvää ja todella helppo tehdä. Tepon luonnehdinta: ”Resepti tuli vastaan joskus neljä vuotta sitten, kun pohdin syksyllä koleassa kelissä, että nyt lämmin keitto olisi just hyvä. Alun perinhän tässä oli lisänä myös parsakaalia. Kuikuilin jääkaapin sisältöä, ja sattumoisin kaikki ainekset sulatejuustoa lukuun ottamatta löytyivät kaapista, eli se kaupasta haltuun ja keittohommiin. 3. 16. Lisää rouheasti mustapippuria. Lisää joukkoon kasvisliemikuutio. Keitä aineksia noin 15 minuuttia, kunnes bataatit ovat pehmenneet. Vaikka Koskenlaskijan teho on tuttu juttu, ei voi kuin ihailla lopputuloksen maistuvuutta, vaikkei se olekaan täysin juuston varassa. Lisää koko paketti sulatejuustoa. 4. Laita bataattipalat ja kukkakaalilohkot kiehumaan kattilaan väljään veteen. 2. Kylkeen vielä täysjyväruisleipää ja vettä – avot! Yksinkertaiset ruoat, joissa on vastavoimia toimivat, ja tässä makea bataatti kohtaa suolaisen juuston. Vaihtelun vuoksi soppa toimisi varmaan soseutettunakin, ja pahimpia lihansyöjiä miellyttääkseen voisi harkita jonkinlaisen savuliharouheen käyttöä.” Tee näin: 1. Kuori ja pilko bataatti haluamaasi kokoon, itse suosin aika isoja paloja. Keitä keittoa miedolla lämmöllä vielä 10 minuuttia. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN TARPEET • bataatti • kukkakaali • Reformi Luomu -kasvisliemikuutio • voimakasta Koskenlaskijasulatejuustoa • mustapippuria rouheena myllystä TEPON KOKATESSA SOI: John Coltrane – A Love Supreme (1965) ”Koska ruoka on yksinkertainen ja rakastettava, kannattaa kuunnella rakastettavan loistavaa levyä.” Koskettavan lasketteleva bataatti-kukkakaalikeitto Jyväskylän ”kaikissa” bändeissä jossain vaiheessa musisoinut, nykyisellään Death Is Liberty-, Death Is Death-, Estado Novoja The Spitheads -orkestereissa vaikuttava monien eri alojen pitkänlinjan puuhamies Teppo Haapasalo pitää yksinkertaisista asioista – sopat mukaan lukien. Alkuperäiseen versioon suhteutettuna tämä on vieläkin supistetumpi ja oikeastaan lasten toiveiden mukaan muokattu, mutta toimii mulle myös. Less is more!” Megan tuomio: ”Tästä ei soppa yksinkertaisemmaksi tule, tai sitten on kyse kasvisliemestä. Lohko myös kukkakaali pieniin osiin. Toimii täydellisesti syksyllä ja talvella, mutta on kelvannut myös kesällä
PIRULLINEN VÄLISOITTO TEKSTI MARKUS LAAKSO KUVAT RAISA KROGERUS JA MARKUS LAAKSO 18. Kuolemanlaakso havahtui parin vuoden mittaisesta horroksestaan ja suuntasi tien päälle. Tervetuloa Intermezzo Infernalis -rundin etupenkille, kuskina on kitaristi Laakso
Olin korventanut pitkään kynttiläni molempia päitä liekinheittimellä, enkä edes tajunnut sitä. Kuolemanlaakson oli määrä äänittää kolmas albumi Tulijoutsenen (2014) esiintymisten päätyttyä ja jatkaa aktiivista keikkailua, mutta lyhyttä julkaisusykliä ja nousuhuumaa seurasi sen verran synkeä kohmelo, että oli pakko painaa jarrua. Bänditoverini eivät kuitenkaan antaneet minun jättää perustamaani yhtyettä, mistä kiitos heille. Sen sijaan, että olisin itse jatkanut uuden Kuolemanlaakso-materiaalin työstämistä, kirjoitin Amorphis-kirjan (2015) ja soololevyn (2016). T ätä kiertuetta ei pitänyt tapahtua. Kun hän tarjosi slottia bändinsä järjestämästä December Doom -tapahtumasta, en enää kehdannut kieltäytyä. Päätin aloittaa rakkaimmasta: musiikista. No, ei ollut. Ajoitus oli oikea muutoinkin. Hanging Gardenin kitaristi Hämäläinen oli pyytänyt Kuolemanlaaksoa yhteiskeikoille lukuisia kertoja, mutta suunnitelmat olivat aina kariutuneet johonkin. Kaikki liputtivat sen puolesta. Niiden, leipätyön ja siviilielämän koettelemusten jälkeen paristoni olivat niin tyhjät, että oli pysähdyttävä miettimään, oliko touhussani enää mitään tolkkua. Tulijoutsenen jälkeen Kotamäki (laulu) keskittyi Swallow the Sunin triplalevyyn ja sitä seuranneisiin kiertueisiin. Tämän triggerin nimi oli Jussi Hämäläinen. Olisi ollut typerää aloittaa treenaus nollasta yhtä keikkaa varten, joten ehdotin agentillemme ja kollegoilleni, että tekisimme pienen kiertueen, joka puhkuisi hiilloksen takaisin liekkeihin. Kuten kaikki musiikkia enemmän tai vähemmän tosissaan tehneet tietävät, se oli vain ajan kysymys. Jostain oli luovuttava. 19. Päätimme jäädä niin pitkälle tauolle, että sisäinen pakko ajaisi sormet takaisin otelaudalle. Toiminnalliset riippuvuudet tarvitsevat usein triggerin
Haaste oli melkoinen. Lainakitaristi Topi Pitkänen viime hetken riffisulkeisissa Seinäjoella. Tiesimme vain, että samana iltana samassa kaupungissa järjestetty Amorphisja Grave Pleasures -iltama oli myynyt ennalta loppuun, mikä söi varmasti osan potentiaalisesta yleisöstämme. Kävely oli puolimahdotonta, soittamisesta puhumattakaan. Huomasin soundcheckissä, etteivät kappaleet olleet hänellä vielä läheskään esityksen vaatimalla tasolla, mutta mitäpä muuta tällä aikataululla olisi voinut olettaa. Kappaleet rullasivat hämmästyttävän hyvin, etenkin siihen peilaten, ettemme olleet soittaneet niitä kimpassa kertaakaan sitten uudenvuodenaaton 2016. Bar 15, Seinäjoki Ajomatka oli pitkä ja sysimusta. Nyt rinnallani seisoi mies, jonka kanssa en ollut soittanut kertaakaan edes treeneissä. Linnoittauduimme kahdestaan backstagelle ja aloitimme ankarat riffija rakennesulkeiset. Tunnelma oli katossa ja kaikki vaikutti valoisalta, kunnes Murphyn laki soitti ovikelloa. En ollut edes ehtinyt vilkaista baarin puolelle ennen keikkaa. Kyse oli onneksi vain ärhäkästä lihasjumista, mutta oli epävarmaa, pystyisikö hän osallistumaan viikonlopun keikoille. Lavalle pääsee vain yleisön läpi, mutta väki oli pakkautunut niin tiiviisti estradin eteen, että jouduimme koputtelemaan olkapäitä ja 20. 23.11. Niin täynnä, että seinäjokelaistunut paitamyyjämme, Finntrollin Mathias ”Vreth” Lillmåns väitti, ettei ollut nähnyt ”Varttibaarissa” yhtä paljon jengiä millään keikalla. Kolme päivää ennen kiertueen alkamista sähköpostiin kilahti viesti, jonka otsikko kuului seuraavasti: ”Heads up, selkä sanoi poks.” Kitaristimme Kouta oli herännyt yöllä viiltävään kipuun. Muut jäsenet, joista kaksi asuu Helsingissä ja yksi Tampereella, saapuivat harjoittelemaan keikkoja varten Kuopioon yhdeksi viikonlopuksi – jopa solisti Kotamäki, joka nähtiin KL-treeneissä toista kertaa koskaan. Vaikka materiaalimme ei ole teknisesti vaativaa, opeteltavana oli tunnin verran uutta musiikkia. Hän raahautui lääkäriin, jossa hänet kuvattiin ja piikitettiin kipusekä lihasrelaksanttilääkkein. Olin hälytellyt paria vaihtoehtoa jo tiistaina, mutta kumpikaan heistä ei ollut soittanut torstaihin mennessä nuottiakaan Kuolemanlaakson biisejä. Onneksi keikan alkuun oli soundcheckin jälkeen parisen tuntia. Torstaina, päivää ennen ensimmäistä keikkaa, kävi selväksi, että hänen oli skipattava Seinäjoen-keikka. Henkilöautot saapuivat perille hieman myöhässä, tuntia Kotamäen ja Usvan (basso) junan jälkeen. Asfaltti ja lumeton maa imivät valoa niin ahnaasti, että pitkät ajovalot pihisivät himmeinä kuin parkit. Kyyti Seinäjoelle lähti seuraavana päivänä klo 14. Hän aloitti omatoimisen intensiivihaltuunoton heti varmistussoiton saavuttua, klo 16.30 torstai-iltana. Emme olleet esiintyneet aiemmin Seinäjoella – emmekä muuallakaan pariin vuoteen –, joten oli mahdotonta ennustaa, millainen määrä silmäpareja Bar 15:een saapuisi. Muut seurasivat pian perässä. Meidän täytyi löytää tuuraava kitaristi alle vuorokauden varoitusajalla. Päällekkäisyydestä huolimatta tupa oli täynnä. En edes tiedä, mitä muut tekivät sillä välin. Ikinä. Entinen Verjnuarmu-mies Topi ”Tervapiru” Pitkänen tarttui härkää sarvista. Tiera häipyi edeltä rumpujensa taakse ja pisti intronauhan soimaan. Rumpali Tiera ja minä vuokrasimme kesäkuussa Kuopiosta uuden tukikohdan, jossa olemme musisoineet siitä lähtien. Väenpaljous oli kostautua Spinal Tap -henkisesti jo matkalla lavalle. Kuopioon hän pääsisi. En normaalisti kelaa keikoilla, kuinka toinen kitaristi suoriutuu, koska Kouta on kuusikielisen varressa kuin kirurgin ja robotin yhdistelmä: tarkka ja varma mutta inhimillinen
Genren lainalaisuuksiahan ei rikota. Suomineito tarjoili parastaan. Muu ryhmä majoittui Rytmikorjaamolle, jonne rumpalimme Tiera oli lupautunut kuskaamaan musikantit roudauksen jälkeen. No, kyllähän se lähti. Nollauskeinon puute kostautui heti Seinäjoen-vetomme jälkeen, sillä sain nukuttua adrenaliinihuumassani vain kaksi ja puoli tuntia. Me vaellamme yössä ei ole koskaan kuulostanut yhtä raskaalta. Matka Keski-Suomeen oli häikäisevän kaunis ja kuulas. Henkilökunta raportoi ennen keikkaa, että lippujen ennakkomyynti oli ollut kovinta koskaan. Olen tottunut nauttimaan esiintymisten jälkeen hieman kiisseliä, mutta päätin HIMin viimeisen keikan (31.12.2017) aiheuttaman nelipäiväisen kärsimyksen jälkeen, että tänä vuonna keskityn vain veteen ja Pepsi Maxiin. Päätimme yksinkertaistaa viime tingassa joidenkin kappaleiden kitarasovituksia, ja otin hieman Koudan – tässä tapauksessa Topin – osuuksia kontolleni. Niistä jäävät talteen lähinnä tekemäni virheet, jotka jäävät kummittelemaan kuin uni, jonka juonenkäänteitä yrittää muistella, muttei saa päähänsä kuin tietyt yksityiskohdat, jotka projektorinpyörittäjä on jättänyt luupille. Hän saattoi käyttää ilmausta ”kolme zombia”, mutta en vahvista huhua. Halusimme tarjota kotiyleisölle jotain spesiaalia. Tänne jos jonnekin uskalsi toivoa jonkinmoista sukseeta. Vastoin aikatauluja muistijumalten todennäköisyyksiä tuuraaja suoriutui puolimahdottomasta pestistään puhtain paperein. Keikan jälkeinen palauteryöppy yllätti. Pohjanmaan lakeudet välkehtivät pakkasauringossa kuin talviruhtinattaren timantit. On merkillistä, miten vähän keikoista yleensä muistaa jälkikäteen. Vai mitä. Tervetullutta fiilistä kohotti myös Bar 15:n henkilökunta. Oli mahtavaa seistä lavalla pitkästä aikaa koko rykmentin voimin ja tehdä sitä, mitä sinne oli tultu tekemään. Meitä oli selvästi odotettu. Soittajia oli ollut kuulemma huomattavasti haastavampaa saada kyytiin kuin soittimia. Onneksi tie aukeni lopulta kuin meri Moosekselle. Eihän. Älyvapaa suoritus, hattu päästä. Tapaukseen saattoi liittyä myös kaksi Amorphis-jäsentä. Ilta oli siinä mielessä historiallinen, että Kuolemanlaakson livekokoonpano poikkesi ensimmäistä kertaa koskaan levykokoonpanosta. Yleisön joukossa näkyi monta tuttua hymyilevää naamaa, mutta lavalta ei hymyillä takaisin. Monelta taisi livahtaa lonkero väärään aukkoon, kun Kotamäki kutsui lavalle ystäväni, maailmanluokan kepittäjän ja kenties maailman positiivisimman ihmisen: Reckless Loven Pepe Sedergrenin. Ottopojan-keikka oli tietysti erityinen, koska sen lähemmäs yhtyeen ja lämmittelyaktin, uudelleenaktivoituneen deathrash-legenda Messiah Paratroopsin, kotikenttää ei pääse. Ottopoika, Kuopio Heräsin aamuseitsemältä Vaakunasta. 24.11. toivomaan, että ehdimme soitintemme luokse ennen kuin ensimmäinen biisi alkaa (taustanauha jatkuu suoraan introsta). Ne eivät aiheuta häpeää tai itseruoskintaa, vaan niiden pyrkimys on pedagoginen: ne yrittävät opettaa aivoille ja raajoille olla 21. Kuopioon tullessa täysikuu vahti pikimustaa taivasta jättimäisenä ja juustonkeltaisena kuin sarjakuvissa. Sen sijaan, että olisimme soittaneet tutut rallit keskenämme, pyysimme toista tuuraajavaihtoehtoamme soittamaan kanssamme valitsemansa Kuolemanlaakso-hitaan. Minä suuntasin omille asioilleni Korpilahteen, muu bändi taas körötti suoraan Kuopioon. Harvoin tapaa yhtä mukavaa, mutkatonta ja iloista työryhmää, jonka seasta ei löydy ensimmäistäkään murjottajaa. Lämpimät terveiset sinne
En tiennyt, mitä Pepe tulisi kappaleessa soittamaan, koska emme olleet testanneet sitä kimpassa. Viritysmittarini viisari heittelehti jostain syystä villinä sinne tänne, eikä minulla ollut hajuakaan, missä vireessä kieli lopulta oli, kun osuuteni jatkui. Kuopion-keikalla paikallinen ug-suuruus veti hyvin porukkaa, mutta Jyväskylässä se oli enemmän uuden bändin jalkineissa. Meille paikallisetua tarjosi Kotamäki. Itse keikka meni haparoidessa, mutta muut kielisoittajat olivat eri mieltä. sortumatta samaan virheeseen uudestaan. Se oli käytännön kannalta kätevää, koska bändi treenaa seinänaapurinamme, joten backlinemme kulki vähällä vaivalla Katseeseen ja takaisin heidän pakettiautossaan – seuraavan illan keikalla kaikki isoimmat varusteet olivat valmiina järjestäjän puolesta. Koska päätin olla koskematta tänä vuonna höpöjuomiin, varmistin että riderissamme lukee se ainut asia, jolla minulle on lämpimän ruoan ohella väliä: Pepsi Max. Sain nukuttua. Riderimme on aika pullea, mitä tulee alkoholiin. Velvollisuudet saatiin kuitenkin hoidettua ennen kuin ovet avautuivat. Kun settimme päättyi ja Twin Peaks -outro ohjasi yhtyeen pois lavalta, yleisö jäi huutamaan ja taputtamaan pitkäksi aikaa. Soundcheckit viivästyivät hyvän tovin, koska lämmittelijä oli ensin 45 minuuttia myöhässä roudauksesta Kuopion päässä, eikä heidän ajoneuvonsa meinannut löytää perille kohdekaupungissa. Paitamyyjältämmekin kiiri hyviä uutisia: paitaja levymyynti taisi tehdä klubikeikkaennätyksemme. Katsojia oli saapunut paikalle vain reilut sata, mutta he olivat sitäkin äänekkäämpiä ja energisempiä – innokkaampia kuin missään muualla tällä kiertueella. Spekuloimme pitkään, soittaisimmeko Katseessa erään uuden biisin ensimmäistä kertaa vai emme. Ahdisti lähteä etsimään sitä kadulta kuin addikti, jollainen olen. Toinen möhläys sattui Me vaellamme yössä -biisin päämelodiassa. Sori, Jyväskylä, se oli lähellä! 22. Yleensä takahuoneesta löytyy sopimukseen eritelty määrä purkkeja ja puteleita, kuten Katseessa, joskin muistuttelun jälkeen. Sain kielen vireeseen ja jatkoin seuraavasta riffistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Edelliseen peilaten Ottopojan-vedosta jäi mieleen kaksi asiaa. Henkilökunta tuli kertomaan keikan jälkeen, että pääsylippujen myynti oli yltänyt ravintolan maksimikapasiteettiin. Katse, Jyväskylä Messiah Paratroops lämmitteli meitä myös Jyväskylässä. Huomasin matalimman kieleni olleen epävireessä Nostos & Algosin aikana. Heidän osaltaan homma sujui kuulemma kuin rasvattu. Kotamäki oli kuitenkin sitä mieltä, että kappale voidaan esittää, jos tilanne vaatii. Meidän oli tarkoitus tyypata kappaletta soundcheckissä, muttemme ehtineet tehdä niin myöhästyneiden aikataulujen takia. 30.11. Kappaleen keskivaiheilla on parinkymmenen sekunnin rumpuja bassokohta, jonka aikana aloin ruuvata virettä kuntoon. Lämpimän ruoan sijasta meille tuotiin pahvisissa take away -rasioissa jääkaappikylmää currykanaa perunoilla, mutta se oli pirun hyvää. Sain tekstin valmiiksi vasta muutama päivä ennen keikkaa. Olimme soittaneet sitä treeneissä, muttemme laulujen kanssa. Alitajunnan note to self: viritä kitara biisien välissä ja keskity vain oman instrumenttisi oikeiden nappuloiden painamiseen. Jämähdin katsomaan ja kuuntelemaan ilmeikkään rokkarin toimitusta ja sekosin soitossani. Päätin olla soittamatta parin kierron mittaista riffiä kokonaan, koska Kouta hoitaisi sen joka tapauksessa, eikä yleisö huomaisi eroa – toisin kuin jos olisin vetänyt päälle summittaisessa vireessä olevalla keihäällä. Jäimme pohtimaan takahuoneeseen vievälle portille pariksi minuutiksi, menemmekö takaisin vai emme, mutta päädyimme lopulta noudattamaan protokollaamme: ei encoreja. Sitä ei löytynyt kuitenkaan pisaraakaan koko talosta, eikä korvaavaakaan tuotetta
Nataliella on kaksi Kuolemanlaakso-tatuointia. Se sai minut tuntemaan jälleen jotain. Usva oli viettänyt Vernissassa teininä lukuisia bändi-iltoja, joten erityisesti hän odotti tapahtumalta paljon. Licialle ja Mirkolle Uljas uusi maailma (2012) on siinä mielessä erityinen levy, että he rupesivat seurustelemaan samana vuonna, kun levy ilmestyi. Mitä tuollaisiin nyt sanoisi. Mikä sai arkistoimaan ne pysyvästi iholle. En tiedä, olemmeko koskaan olleet parempia. Kuolemanlaakso on minulle yksi tärkeimmistä. Tunnen itseni onnekkaaksi ja siunatuksi doomilla tavalla, Licia runoilee. Näin bändin reilut kolme vuotta sitten Kuopiorockissa, mutta halusin todistaa sen nyt klubilla, Natalie jatkaa. Vaikuttava valokalusto löi ällikällä, ja ääniarsenaali oli juuri uusittu. Se on aika kallista, joten yhtyeen on oltava todella tärkeä, jotta tekisin niin. Natalie Humphries matkusti Vantaalle Walesistä. Matka sinne sujui rattoisasti Genesistä ja Phil Collinsia kuunnellessa, joskin Kouta ja Tiera hyppäsivät bussiin, kun auto oli niin täynnä. Valitsin sanat "Minä elän", koska sitä olen tehnyt sen jälkeen – elänyt. 23. December Doom oli täydellinen tapa lyödä viimeinen leima yhdelle aikakaudelle ja avata tyhjä sivu. Keskustelimme lähinnä Collinsin ylivertaisuudesta tulkitsijana, rumpalina ja tekstittäjänä. Olimme loistavia. Me muut emme olleet edes nähneet rakennusta. Hän joutui lainaamaan lennosta Hanging Gardenin kitaristin vahvistinta ja pedaaleita. Liciaan Kuolemanlaakson tekstit ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että ne innoittivat häntä aloittamaan suomen opiskelun. Pohjekuvassa yhdistyvät Kuolemanlaakson taannoisen pöllöpaidan piirros ja debyyttialbumin avausraidan nimi, Minä elän. Kuulin loppuillasta, että Vernissassa tehtiin jonkinmoinen yleisöennätys, kolmisensataa korvaparia. Nyt ennakkomyynti oli komeat parisataa. Tapahtumassa esiintyivät lisäksemme Hanging Garden, Throes of Dawn ja October Tide, joista kaksi jälkimmäistä soitti tietyn klassikkolevynsä alusta loppuun. Kun tokenin, päätin ikuistaa Kuolemanlaakson iholleni. December Doom Vol. Kuuntelen Uljaan uuden maailman alusta loppuun, jotta saisin buustia opiskeluuni. Matkojen tarkoituksena oli vain ja ainoastaan nähdä Kuolemanlaakso lavalla. – Moni suosikkibändini ei kierrä Briteissä, joten ajattelin, ettei ole järkeä kitistä kotona, vaan lentää mieluummin katsomaan niitä sinne, missä ne soittavat. Lisäksi järjestelyt toimivat kuin unelma, joten parempaa päätöstä kiertueelle ei voinut toivoa. Tuntui, että olin syvässä mustassa kuopassa, josta ei ollut ylöspääsyä. Jokainen kuuntelukerta tuntuu ensimmäiseltä, enkä kyllästy siihen ikinä. Sali oli ääriään myötä täynnä. Pariskunta on suunnitellut pitkään muuttoa Suomeen. Tällekin kiertueelle oli saapunut porukkaa eri puolilta Suomea, mutta myös ulkomailta. – No, miksi vitussa ei, Licia nauraa. Se oli juuri sopivan kokoinen, tyylikäs ja tunnelmallinen. – Vertaan usein Uljaan uuden maailman kuuntelemista rakastuneena olemiseen. Keikkapaikka ylitti odotuksemme. Sain vihdoin voimia hoitaa itseni kuntoon ja hakea apua, jota tarvitsin epätoivoisesti. Tajusin, että minun on vain jatkettava elämistä. Se on kuin heräisi joka aamu rakastamansa ihmisen vierestä, mutta ilman pitkästymistä. 2, Vernissa, Vantaa Kiertueen viimeinen etappi sijaitsi Vantaalla, minun ja Usvan synnyinkaupungissa. – Vuosi 2013 oli minulle hyvin synkkä. Sain seuraavan vuoden alussa Tulijoutsenen digipromon meiliini. Koudan Axe FX II lähetti ylimääräistä pörinäsignaalia, jota ei saatu korjattua. Sali oli kuin luotu tällaisia tapahtumia varten. Soitto ja laulu kulkivat kuin unelma. Licia Mapelli ja Mirko Luparelli lensivät keikoille – he kiersivät kaikki neljä – Milanosta. LENTOJA, KIELIOPINTOJA JA TATUOINTEJA FANIUS on omituinen ilmiö. Käteen on hakattu Kuolemanlaakson erämaa mystisine itse liikkuvine kivineen – bändin nimi kun tulee tuosta paikasta. Tunnelma, feng shui ja tähdet kimmelsivät täydellisessä harmoniassa. Onneksi apu oli lähellä ja jylhät soundit löytyivät nopeasti. – Se on sinun syytäsi! Minulla on itse asiassa rituaali, jonka toistan ennen oppitunteja. Tulevaisuus näyttää, millaisia kiekuroita sulkakynä sille kirjoittaa. Miksi ihmeessä. ”Öööh… kiitos?” 1.12. Viime vuonna ennakkolippuja oli mennyt kuulemma 60 kappaletta. Miksi vitussa opiskelen sitä. Suomi tuntuu usein epätoivoisen mahdottomalta kieleltä. Kun viimeinen biisi päättyy, tajuan, että ai niin, tuosta syystä. En tule pärjäämään. Kohtasimme tosin soundcheckissä teknisiä ongelmia
– Rakkaus tällaista musaa kohtaan. Ei niin, että kilpailisimme toisiamme vastaan, vaan kaverit ikään kuin kirittävät meitäkin parempiin suorituksiin. Musiikki määrittelee sanoitusteni sävyn. – Me haluamme, että keikoillemme tulevalla jengillä on se sisäinen palo, oli porukka sitten nuorta tai vanhaa. – Ei siinä ole kummempaa kuin rakkautemme musaan. Nykyinen työtapamme on tosiaan se, että puurramme biisien kanssa ensin yksin ja tsekkailemme sitten homman porukalla kuosiin. Tämä on vähän kuin ystävällismielistä kisailua. – Musiikissamme on myös huumoria, jota ei useinkaan nosteta esille. He todellakin kipusivat vielä yhtä askelmaa korkeammalle tässä vaiheessa uraansa. Ja totta kai maailman tilakin inspiroi tekemään aggressiivisempaa kamaa. Metallista vaikutteita saaneen miehekkään hardcoren aika saattaa olla kaupallisesti ajatellen ohi. Mutta kun Pete soitti minulle Let It Go -biisiä, tein välittömästi todella äkäiset tekstit eroamisesta tai rakkaudettomuudesta ylipäätään. Se selittää esimerkiksi uuden levyn biisien kuten Beef between Vegans ja Hardcore Horseshoe nimet. Tämä pätee erityisesti newyorkilaiseen metalli-hc:n kummisetään Sick of It Alliin ja sen tuoreeseen albumiin. Ikä ei näy New York -hardcoren kantaisän tekemisissä kuin korkeintaan hyvällä tavalla – kokemuksena ja isällisenä auktoriteettina. Etäisyyttä standardisoundiin ottaa uudella levyllä myös Bull’s Anthem, jolla mennään reilusti eri puolelle punkin perintöä: Sick of It All kuulostaa biisillä niin vahvasti kelttipunkbändi Dropkick Murphysiltä, että kulmakarvat kohoavat varmasti kummankin bändin fanileirissä. Mutta mikä on se uinuva lohikäärme, joka pitäisi saada hereille. Jos minulle tarjotaan aggressiivista matskua, teksteissäkin säilyy ihan varmasti sama henki! Mutta pelkkä raskas mättö ei riitä, vaan pitää olla myös melodiaa. Toinen juttu oli varmasti se, että ohjenuorana oli kirjoittaa sellaista matskua, jota rakastamme, ilman turhia raja-aitoja. Eli kirjoitamme biisit nykyisin erikseen, kun taas aiemmin saatoin kertoa jostain biisi-ideastani tyypeille, jotka sitten kirjoittivat matskut aiheesta inspiroituneena. – Viime aikojen suurin inspiraationlähde on ollut uusi Madball-albumi. – Uuden levyn tapauksessa osin selittävä tekijä on, että annoimme itsellemme normaalia vähemmän aikaa. Monesti ihmiset ajattelevat, että kun tulee tiettyyn ikään, kapinallisuus täytyy feidata ja suunnata vastuu muihin juttuihin. Teimme kolmessa viikossa niin paljon matskua kuin mahdollista, ja nauhoitimme levyllisen sitä niin ikään kolmessa viikossa. Lou Koller sanoo kuitenkin yllättäen, ettei viha ja turhautuminen ole suinkaan aina pohjimmainen inspiraatio musiikintekemiselle. ÄLÄ ANNA MAAILMAN MURJOA TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUVAT MONTECRUZ FOTO 24. – No, ennen olimme ainakin nuorempia. – Oma intohimoni aggressiivista, nopeaa ja kovaäänistä musaa kohtaan ei ole koskaan kuollut. En tajua niitä hardcoretyyppejä, jotka ryhtyvät tekemään vanhemmiten jotain folkja countrylevyjä. Monet punkja hardcorebändit ovat tulleet vanhemmiten konservatiivisemmiksi. Uskon, että olemme tehneet siinä hyvää työtä. – Armand kirjoitti sen biisiksi, jota voi hoilata baarissa tai futismatsissa. – Luulen, että jokaisella bändin tyypillä oli mielessä eri asia, mutta nimen kaikille yhteinen idea on varmasti sisäisen palon ylläpitäminen. Veljeni Pete asuu nykyään Floridassa, Armand New Yorkin osavaltiossa, samoin Craig, ja itse puolestani majailen New Jerseyssä. Perhe taiteen tiellä Tämähän on teidän kahdestoista studioalbuminne... Basisti Craig Setari tuli hänkin mukaan jo 1992. Pitää olla intohimoa, eikä maailman saa antaa musertaa, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Kun kuulee nuoria bändejä ja jää äimistelemään niiden energiaa, tekee mieli kirjoittaa itsekin! Ei tietenkään niin, että haluaisimme kuulostaa joltain tietyltä bändiltä, vaan niin, että se inspiroi tekemään musaa omalla soundillamme. L anganpäähän on tavoitettu Sick of It Allin solisti Lou Koller, joka perusti bändin yhdessä kitaristiveljensä Peten ja rumpali Armand Majidin kanssa vuonna 1986. Tosiasiassa moni alan bändi on kuitenkin kovemmassa tikissä kuin aikoihin. Tässä tapauksessa jenkkiläisten hardcorebändien korostama veljeys ja yhtenäisyys näkyy siis myös käytännössä. – Niinhän ne väittävät, itse en ole niin välittänyt laskeskella, Koller hekottaa. Kun kuulin esimerkiksi Call to Arms -levylle päätyneen Sanctuary-kappaleen, sen sanoitukset vain valuivat minusta ulos, eikä sillä ollut mitään tekemistä vihaisuuden kanssa. Pelkkä viha ei riitä Jos puhutaan amerikkalaisesta metallivaikutteisesta hardcoresta, sen maine ja kuvasto on hyvin maskuliinista, vihaista ja joskus varmaan totistakin. – Musiikki inspiroi. Homma voi kääntyä monesti itseään vastaan, kun junttaaminen muodostuu itsetarkoitukseksi, eikä hilpeää hardcorea liene lähtökohtaisesti mieltä tehdä. On ihan turha miettiä, onko se nyt hardcorea vai metallia. Nyt olemme vanhoja ja hajaantuneina sinne tänne. – Ja totta kai elämäntilanteet vaikuttavat tällaisiin asioihin, kun tulee perhettä ja muuta, mikä on taiteemme tiellä, solisti purskahtaa taas nauruun. Mekin olemme tavallaan samassa kohdassa omaa taivaltamme. Joka kerta levyä tehdessämme yritämme keksiä soundimme uudelleen tiettyjen rajojen sisällä. Ei se minustakaan ihan alkuun kuulostanut Sick of It Allilta, mutta pääsin siihen sisään jo demovaiheessa. Harvinaisen pysyvä yksikkö siis. Bändin uusi levy Wake the Sleeping Dragon! kuulostaa näinkin jämäkän yhtyeen esittämänä käskyltä, jota haluaisi noudattaa. Monet pitävät meitä hauskoina tyyppeinä, joten Armand sanoi, että miksei sen voisi antaa näkyä myös musiikissamme. Kirjoitimme matskut yhdessä ja treenasimme porukalla. Sick of It All -huutaja ei osaa analysoida, miksi bändi on juuri nyt niin hyvässä tikissä. On tietysti ikävää korostaa artistin yhä korkeammaksi käyvää ikää, mutta mikä motivoi yli viisikymppisiä perheellisiä miehiä rutistamaan tiukkaa hardcorea vielä kolmen vuosikymmenen uran jälkeen. Miten levyjen teko on muuttunut käytännössä näin pitkän ajanjakson aikana
”Jumalauta, meikä haluaisi vain olla bändissä, mutta nyt pitää miettiä, miten saisin mahdollisimman paljon seuraajia sosiaalisessa mediassa.”
Jumalauta, meikä haluaisi vain olla bändissä, mutta nyt pitää miettiä, miten saisin mahdollisimman paljon seuraajia sosiaalisessa mediassa. – Madball on hyvä esimerkki. Erityisesti mieleeni on jäänyt ensimmäinen Euroopan-reissu. Mutta se ei riittänyt: sitten piti kirjautua Instagramiin. Mies jää muistelemaan bändin taipaleen nousuja laskukausia. Lopulta päätimme, että tehdäänpä näin: kolme ensin mainittua voidaan hoitaa, mutta Snapchat kyllä unohdetaan. – Ja onhan meillä aina olleet ne tietyt oi!-vaikutteetkin. Monesti tuntuu, että jenkkiartisteja pidetään automaattisesti asiantuntijoina liittyen kaikkeen sikäläiseen poliittiseen liikehdintään, ja löytyyhän Sick of It Allin teksteistäkin asiaa. Sen jälkeen tuli noottia, että pitää olla Facebookissa. Sedät somehommissa Sick of It Allin maanläheiset, katu-uskottavat ja perusrehdin oloiset kaverukset ovat ehtineet nähdä uransa aikana varmasti kaikenlaista. Jos joku sellaisia vaatii, huomautamme aina, että kaikki sanottavamme löytyy lyriikoistamme. – Se on todella outoa. Ja ohjeita tulee: pitää olla kiinnostava saateteksti eikä pelkkiä livekuvia. – Mutta on niitä heikkojakin hetkiä ollut. Nykyään nuori porukka ajattelee, että edellisen sukupolven kuuntelema kama on automaattisesti paskaa, ja vain se, mikä on omassa ajassa tehtyä, kelpaa. Yritämme pysyä senkin perässä. Se tapa, jolla aloitimme yhteistyön levylafkojen kanssa, on hissukseen kuolemassa. Kun olimme nassikoita, kuuntelimme todellakin kaikkea alagenreistä välittämättä. Always with Usiin, jonka Pete kirjoitti kahdesta viime vuonna menehtyneestä ystävästämme, oli tarkoitus saada Cock Sparrerin kaltaista vibaa, mutta loppujen lopuksi se taitaa kuulostaa enemmän AC/DC:ltä! Mutta se ei haittaa, kun se on soitettu Sick of It Allin staililla. Ihan hullun hommaa. Jos joku sellaisia vaatii, huomautamme aina, että kaikki sanottavamme löytyy lyriikoistamme.” 26. Etenkin kun miettii, kuinka paljon asiat ovat viime aikoina muuttuneet. Ja sitten tutkitaan, millainen matsku on saanut eniten tykkäyksiä. Se on vähän liian teinihommaa meille. Oli Bad Brainsiä ja Negative Approachia, mutta myös Sham 69:ia, The 4 Skinsiä ja Cockney Rejectsiä. Ei juuri tule kiertuetukia, jotka vähennettäisiin levymyynneistä, koska kaikki on joka tapauksessa netissä. – Kyllä vain. Pitää tietää, mihin aikaan postata, mihin päin maailmaa postauksen suuntaa ja niin edelleen. Jo ekalla levyllä [Blood, Sweat and No Tears, 1989] oli biisi nimeltä Give Respect, joka on hyvin oi!-henkinen. Se on vienyt ihan älyttömästi aikaa. Ja Snapchatiin. Ensin saimme ohjeet, että meidän pitää ottaa haltuun Twitter. Eräs kaverini, joka on minua lähes 20 vuotta nuorempi, sanoi pitävänsä nimenomaan vanhemmista hc-bändeistä, koska heidän teksteillään oli vielä oikeasti merkitystä. Keikoilla ei paasata Lopuksi täytyy kysäistä joviaalin sanavalmiilta Kollerilta, joka on antanut haastatteluja maailman joka kolkkaan, joutuuko hän raportoimaan paljon Amerikan nykypolitiikasta. Lafkat ovat vaihtuneet, ja oppia on tullut kantapään kautta. Sellaista luottoa ei siis enää ole saatavilla. Samoin oli tosi siistiä päästä vetämään ensimmäisenä hardcorebändinä pääesiintyjänä Japanissa. Mutta kuinka opettavainen ala on vielä tänä päivänä, jolloin miltei kaikki on jo nähty. Historian oppitunteja Lou Koller ystävineen on selkeästi urallaan noususuhdanteessa, vaikka mies myöntääkin, että suosiossa esiintyy merkittäviä alueellisia eroja. Amerikassa taas juuri kukaan ei ole kiinnostunut mielipiteistämme. – Onhan somessa opettelemista, se on kuin oma tieteenalansa. ”Emme pidä keikoilla mitään palopuheita. Todella outoa. Ajoimme pakulla paikasta toiseen keskellä talvella. – Ehdottomasti. Kapasiteetti oli 200, ja jengiä oli joka ilta sisällä kaksi kertaa enemmän. Etenkin kaltaisellemme bändille ja ikäisillemme tyypeille. Viimeisellä New Jerseyn -keikalla oli alle sata ihmistä! Mutta kun bändi oli hajonnut, yhtäkkiä kaikki länsirannikolla löysivät Madballin. – Ymmärrän senkin, että asiassa on kaksi koulukuntaa. Tällaisina aikoina jengi haluaa joko kuulla kaltaisemme bändin mielipiteitä, mutta on myös niitä, jotka haluavat sulkea kaiken paskan ulkopuolelle. Jengi hylkää vanhat suosikkinsa tosi nopeasti uusien tieltä. Keikoillamme on kyse hauskanpidosta. Teknologian myötä tietysti aiempaakin nopeammin. – 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku oli meille hankalaa aikaa nimenomaan Jenkeissä, vaikka muualla meillä meni tosi hyvin. Meillä taisi olla 30 keikkaa 29 päivässä. Ennen kuin bändi hajosi väliaikaisesti aikoja sitten, keikoilla saattoi olla 60 maksanutta ihmistä. Terror otti tavallaan heidän paikkansa, ja kun jengi rakasti Terroria ja se kehui omaa suurta vaikuttajaansa, myös Madball löydettiin uudestaan. Hän diggailee kyllä uusiakin bändejä, mutta ei voi sietää niiden tekstejä. Meillä on digitaalisessa puolessa paljon opeteltavaa, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. – Niitä on tosiaan ollut molempia. Voiko bänditoiminnan fiksusta hoitamisesta oppia vielä tässä vaiheessa uraa. Yritämme vakuuttaa, että kuunnelkaa nyt, me ollaan vielä hyviä! Kummallista kyllä, tämä on ongelma nimenomaan hardcoren suhteen. Siksi emme pidä keikoilla mitään palopuheita. – Asiat muuttuvat ja niistä pitää oppia. Ajatus Sick of It Allin vanhan liiton jermuista sosiaalisen median äärellä on kiinnostava. Soitimme samassa klubissa kolmena peräkkäisenä iltana. Silloin kuunneltiin – ja kuunnellaan vieläkin – paljon erilaista kamaa. Reagan Youth, Agnostic Front, Cro-Mags ja Murphy’s Law kelpasivat, mutta niin kelpasi myös Minor Threatin kaltainen kama. Kiertue on juuri alkamassa ja hyvin onnistunut levy tehtynä, mutta musaa kuluttava sukupolvi on muuttunut siinä välissä. Tämä on vanha klisee, mutta totta: koko ajan voi oppia lisää
Niitä pitää vain osata etsiä. Musiikillisesti bändi on sekoitus 1960-luvun psykedeliaa, 1970-luvun popmusiikkia ja 1980-luvun hard rockia. Brittibändi löysi oman äänensä doomin, stonerin ja psykedelian leikkauspisteestä ja kasvoi vauhdilla alan suurnimien rinnalle. – Valtavirran musiikki on täydellistä roskaa, hän aloittaa, – mutta undergroundissa tapahtuu koko ajan hienoja asioita. Olemme soittaneet kymmenen Uncle Acid & the Deadbeats oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. He olivat todella mukavia meille, joten se oli mitä parhain startti kiertueelle. Uran edetessä ja huuruisuuden hälvetessä popkoukut ja kitaraharmoniat on tuotu rohkeammin esille. Täyttä roskaa Vaihdoin Starrsin kanssa kuulumiset edellisen kerran vuonna 2014, kun yhtye saapui ensimmäisille omille keikoilleen Suomeen. Alan keskustelupalstoilla ja Suomessakin asemansa vakiinnuttaneessa Facebookissa levisi sana brittiyhtyeestä ja sen Blood Lust -albumista (2011). Youtubeen ladattujen kappaleiden perusteella sata cd-r-levyä hupeni nopeasti. Sen jälkeen Uncle Acid & the Deadbeatsin kiito on ollut kovempitempoista kuin yhtyeen moppitukat silmillä räimityt kitarariffit: koti löytyi luonnollisesti Lee Dorrianin Rise Above -levymerkin turvista, ensimmäinen korkeamman profiilin esiintyminen oli Roadburn-festivaalin päälavalla ja alkutaipaleen kruunasi pesti sen ilmeisimmän esikuvan eli Black Sabbathin kiertueen lämmittelijänä. – Kiertueemme Sabbathin kanssa alkoi Helsingistä. Vaikka Sabbathia rakastaa Starrsin lisäksi minä ja luultavasti myös sinä, arvon lukija, pelkkää yhden legendan palvontaa tai pastissia Uncle Acid & the Deadbeats ei ole koskaan ollut. Tällöin nokkamies fiilisteli etenkin Tony Iommin tapaamista ja nimesi Black Sabbathin Black Sabbath -kappaleen riffin ”kaikkien aikojen raskaimmaksi kirjoitetuksi asiaksi”. U ncle Acid & the Deadbeats syntyi onnellisten tähtien alla. Roudasimme kamojamme sisään areenalle, kun koko bändi pamahti juttusille. Yllä mainituista vuosiluvuista voisi päätellä, ettei nykymusiikilla ole Starrsille juurikaan annettavaa. – Suomella on erityinen paikka sydämessäni, kertoo Kevin Starrs, Uncle Acid & the Deadbeatsin laulava kitaristi. MUSIIKKI KAIKEN EDELLE TEKSTI JUKKA HÄTINEN K u va : M e lis sa C as tr o 29. Kevin Starrs rakastaa Suomea, vihaa älypuhelimia ja kertoo, onko tässä oikeastaan kyse edes bändistä. Jopa meillä on kotimaassamme ongelmia sen kanssa, joten joudumme luottamaan puskaradioon. Pienempien levy-yhtiöiden bändien on vaikea saada palstatilaa. Kun perinteisen doom metalin suosio oli hetki sitten saavuttanut saturaatiopisteensä, karsinaan eksyneet hyvänpäivän fanittajat alkoivat katsella kohti horisontin huuruja
Mind Control (2013) käsitteli bikerien lisäksi uskonnollisia ja/tai huumekultteja. Liekö Mind Controlin (2013) biker-estetiikka purrut, tai ainakin moottoripyöräjengiläiset olivat tunnustaneet rakkautta bändiin vuolain sanoin. Hän kertoo muistavansa, kuinka Helvetin enkelit saapuivat edelliselle Helsingin-keikalle sankoin joukoin. – Wasteland pohjautuu juuri noihin nykypäivän ongelmiin, mutta ne on levylle vietäessä tietenkin kärjistetty. Eikö kaikki muka ole vielä peruuttamattomasti päin helvettiä. Samalla mielipuolet johtavat koko show’ta. – Tämänhetkinen kokoonpano kuulostaa uskomattomalta ja paranemme ilta illalta, Starrs vakuuttelee diplomaattisesti ennen diktaattorimaista tunnustusta. Soittaakseen Uncle Acid & the Deadbeatsissä on siis hyväksyttävä, että Starrs on se joka määrää, mikä laitetaan ja minkä edelle. Kiitokset kaikille levyn ostaneille! Kasvoin kasettien ja cd-levyjen parissa ja ostan musiikkia edelleen, joten totta kai fyysiset formaatit ovat minulle tärkeitä. Maailma palaa ja olemme valmiita tarttumaan toimeen, kunhan sen voi tehdä tykkäämällä jostain postauksesta. Vuoden 2013 Sabbath-lämmittelyn jälkeen Uncle Acid & the Deadbeats saapui ensimmäisille klubikeikoilleen Suomeen 2014 ja esiintyi vielä saman vuoden Jalometalli-festivaalilla. Ahkera kiertäminen kantaa myös hedelmää: marraskuinen perjantai-ilta Tavastialla, jossa yhtye soitti kolmannen kerran, oli loppuunmyyty. vuotta, ja silti törmäämme jatkuvasti uusiin faneihin, jotka ovat vasta löytäneet musiikkimme. Kaikki teemat ja tarinat tulevat hänen kiinnostuksenkohteistaan tai kokemuksistaan, mutta hän ei halua ammentaa samasta laarista kahta kertaa. Diktaattori tunnustaa Muusikot Starrsin ympärillä ovat vaihtuneet lähes poikkeuksetta albumien välillä, ja Wasteland esitteli jälleen uuden version Uncle Acid & the Deadbeatsistä. Starrsin mukaan suomalaisfanien joukkoon mahtuu retrohevareiden ja punasilmäisten hamppien lisäksi liivijengiä. Se voi pilata ystävyysja muitakin suhteita, mutta se on vain hyväksyttävä. jossa oikeastaan elämme jo. – Oho, sepä mukavaa. Starrsin suhde digitaalisiin musiikinkuuntelulaitteisiin kuten älypuhelimiin on enimmäkseen negatiivinen, tai ainakin skeptinen. Wasteland kertoo postapokalyptisestä dystopiasta... Olemme älypuhelintemme ja niiden sisältämien sovellusten orjuuttamia ja meille monista kanavista syötetyn propagandan manipuloimia. Tästä päästään Wastelandin teeman lähettyville. Musiikki täytyy laittaa kaiken muun edelle. Jos yhtälö ei toimi, minun täytyy vaihtaa sitä. – Valitettavasti yksi tämän hetken suurimmista ongelmista on se, että kaikki tuntuvat suuntaavan vihansa ja aggressionsa vääriin kohteisiin. Puskaradio on pidetty laulamassa muun muassa keikkailemalla, myös Suomessa. Valokuvien ottamisen kanssa hänellä ei ole mitään ongelmaa, mutta ymmärrys ei riitä kokonaisten biisien tai jopa koko keikan videoimiseen huojuvalla käsivaralla ja huonolaatuisella soundilla. Ihmiset ovat jakautuneet leireihin ja heidät on saatu kääntymään toisiaan vastaan aivan ihmeellisistä asioista. Albumilla tilanne on jo niin paha, ettei paluu hyviin aikoihin ole mahdollista. Tuntuu siltä, että suomalaisyleisö ymmärtää meitä. Fanit ovat olleet kertakaikkisen mahtavia. Kirjoitan ja sovitan kaikki bändin biisit. En kaipaa luovaa panosta oikeastaan keneltäkään muulta, mutta saatan olla avoin ideoille. Näistä konsepteista vastaa Starrs. Emme erota faktoihin perustuvia artikkeleita tunteisiin vetoavasta pajunköydestä. He ovat päästäneet tilanteen niin pitkälle, että kaikki on jo mennyt päin helvettiä. – Ihmisten on pakko alkaa käyttää taas aivojaan. Meillä on vielä aikaa korjata tilanne, jos ihmiskunta alkaa toimia fiksusti, Starr väittää. En halua väheksyä ketään, mutta näin Uncle Acid & the Deadbeats toimii. Mutta aivan kuten Uncle Acid & the Deadbeatsin musiikki ei ole pelkkää Sabbathin kanavointia, yhtyeen lauluissa ei mehustella ainoastaan hapon nappailua Harrikan selässä. Wasteland nousi ilmestymisviikollaan Suomen fyysisen albumilistan sijalle 6. Aivan kuten Wasteland-albumilla. Vaikkei moiseen tarvita nykypäivänä kummoisia myyntilukuja, Starrs ottaa tiedon vastaan hämmentyneenä. 2015 bändi palasi klubikeikoille. Mikään ei kuulemma tapa esiintymisfiilistä niin tehokkaasti kuin yleisöstä tuijottava kännykkämeri. Tähän taitaa olla turha nakutella muiden jäsenten nimiä, sillä tilanne voi olla eri lehden tullessa painosta. Luovutamme jatkuvasti yksityistä informaatiota jättiyhtiöille ilme värähtämättä, kunhan joku vain pyytää. Jokainen yhtyeen albumi on keskittynyt tarinaltaan yhteen teemaan: Blood Lust tarjosi Hammer-elokuvien kauhukuvastoa kliseemittarit miltei punaisella. The Night Creeper (2015) taas esitteli Giallo-henkisesti riehuvan murhaajan. Kuuntelen musiikkia digitaalisesti vain matkustaessani. Mutta hetkinen, nostaako Starrsin sisäinen optimisti päätään. Meillä on vielä aikaa korjata tilanne, jos ihmiskunta alkaa toimia fiksusti.” 30. – Yritän vain löytää parhaat henkilöt musiikkia varten. Jälkiapokalyptinen joutomaa Lokakuussa Uncle Acid & the Deadbeats julkaisi viidennen albuminsa. – Meillä on aina ollut hauskaa Suomessa ja täällä on ollut hienoa soittaa. ”Ihmisten on pakko alkaa käyttää taas aivojaan. – Pidän yksin työskentelemisestä
kaksin 55€ . kaksin 38€ . PIKAKASSA SAIRAALLOISEN PAHAT FESTARIT 3 GADGET (SWE) . INSTANT 29.12.2018 NOSTURI JA ELMUN BAARI ENNAKKKOLIPUT: yksin 22,50€ . Kuvaaja SiruN.. KANTAMUS MORBID EVILS . KEUHKOT . kolmin 53,50€ LIPUT OVELTA: yksin 30€ . PAARA MANSION . kolmin 75€ Hintoihin sisältyy Ticketmasterin palvelumaksut. ROMUTUS . GRATEFUL DÄD . GENERALS BAD JESUS EXPERIENCE
Marco Hietala, Erkka Korhonen ja Antony Parviainen kertoivat Infernolle, mikä tekee hevimiehen joulusta niin monelle suloisen raskaan – ja projektista metallimusiikillisesti uskottavan. TULKOON JOULU METALLINEN TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT JAAKKO MANNINEN 32. Rippikouluikään ehtinyt Raskasta Joulua -konsepti aloitti pääkaupunkiseudun rokkibaareista, mutta kerää nykyisin jäähallit ja suuret konserttisalit täyteen ympäri Suomen
Amaranthe oli julkaissut ensimmäisen levynsä ja oli kanssamme samalla levy-yhtiöllä. Joe Lynn oli mukana jo viime vuonna. Kukin rahkeiden mukaan Vuoden 2006 Raskaampaa joulua -levylle mukaan tulivat silloinen Charon-laulaja J-P Leppäluoto ja Sonata Arctican Tony Kakko. Erkka kertoi, mistä on kyse ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä mukaan. ”Uskallan väittää, että meidänkin homma perustuu loppujen lopuksi musiikilliseen sisältöön hypen ja trendien sijaan.” – Erkka Korhonen 33. En muista, sanoinko heti kyllä, mutta tavoilleni uskollisena varmaankin en. Esitettävät laulut valikoituivat aluksi laulajien toiveiden perusteella, mutta Raskasta Joulua -tuottaja Korhonen näki melko nopeasti, kuka hanskaa mitäkin. Floor tuli mukaan luonnostaan Marcon kautta. – Pähkäilimme keskenämme, keitä olisi hienoa saada mukaan, ja ryhdyimme rohkeasti kyselemään. – Minni ja Erkka tulivat yleisöalueella juttelemaan. – Pidin kovasti heidän tavastaan yhdistellä joululauluja, klassista musiikkia ja hard rockia. Kyseinen kokoonpano, tai oikeastaan produktio, perustettiin vuonna 1993 tuottaja ja sanoittaja Paul O’Neillin ja Savatage-ikoni Jon Olivan toimesta. Nauhoituksia oli jo heti samana kesänä ja syksynä. Sinfonista, progressiivista ja neoklassista raskasta rockmusiikkia yhdistelevän TSO:n lyyrinen anti ja ulospano nojasivat, ja nojaavat edelleen, vahvasti jouluun. – Vuonna 2013 ryhdyimme tekemään pitkästä aikaa uutta albumia ja biisi nousi jälleen tapetille. Yhteistyökumppanikseen Korhonen sai keikkamyyjänä yhä toimivan Minni Kumpuvuoren, joka tunsi jo entuudestaan Suomen eturivin korkealta ja kovaa laulavat metallisolistit. Sen jälkeen olikin aika helppoa saada mukaan muita laulajia. J ouluna 2003 helsinkiläinen muusikko, tuottaja ja kitaristi Erkka Korhonen sai silloisen bändinsä Urban Talen nettisivujen tekijältä joululahjaksi kotitekoisen cd-levyn, jolla oli kolmen biisin verran yhdysvaltalaisen Trans-Siberian Orchestran musiikkia. Dee Snider, Joe Lynn Turner ja Glenn Hughes ovat tämänhetkisen kiertuetuottajamme RH-Entertainmentin kautta syntyneitä kontakteja. Viime vuosina produktion lavalla on nähty myös ulkomaalaisvahvistuksia aina entisestä Rainbowja Deep Purple -mies Joe Lynn Turneristä Twisted Sisterin Dee Snideriin, Amaranthen Elize Rydiin ja Nightwishistä tuttuun Floor Janseniin. Marco Hietala [Nightwish, Tarot] ihastui pähkähulluun ideaamme heti ja ilmoitti olevansa messissä. He ovat mukana remmissä edelleen. Myöhemmin remmiin liittyneitä vakionimiä ovat nykyiset sooloartistit Ari Koivunen ja Antti Railio sekä Tarotin ja Lazy Bonezin Tommi ”Tuple” Salmela. Kyseessä on muuten ehkä mukavin rocktähti ikinä. Suunnitelmat pistettiin uusiksi, kun Anetten ja Nightwishin sukset menivät ristiin ja homma kuivui kasaan, Korhonen kertoo. Elize innostui ja on ollut mukana siitä asti. – Elize tuli mukaan ”tuuraamaan” Anette Olzonia, jonka oli määrä laulaa kappale Julen är här. – Taisi olla vuonna 2004, kun soitettiin Machine Menin kanssa Tuskassa, Parviainen muistaa. Mutta hyvä kun tuli lähdettyä. Ajatus samansuuntaisesta proggiksesta Suomessa tuli nopeasti mieleeni, Erkka Korhonen varmentaa. Ensimmäisellä Raskasta Joulua -ilmentymällä, vuonna 2004 julkaistulla nimikkodebyyttilevyllä lauloivat Hietalan lisäksi muun muassa Thunderstonen Pasi Rantanen, Suburban Triben Ville Tuomi, nykyään Leveragessa laulava Kimmo Blom ja silloinen Machine Men -keula, nykyinen Psychework-johtaja Antony Parviainen
Musiikki ratkaisee Raskasta Joulua on metallimusiikissa eräänlainen ääri-ilmiö, ja sellaiset ovat tupanneet puhuttamaan kautta lajin historian muodossa jos toisessa. – Vuonna 2005 teimme jo kolmen keikan minikiertueen, jolla yleisö alkoi olla hommassa mukana. Huomasin joskus loppusetistä, että ei saatana. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli metallimusiikin syklissä toinen nousujohteinen ajanjakso 1980-luvun jälkeen ja 1990-luvun vaihtoehtorockin jälkimainingeissa. – Suurin osa valinnoista on varmistunut pikkuhiljaa. Jos RJ-yleisö on muuttunut, sama koskee myös artistiporukkaa. Reilu vuosikymmen takaperin Suomi voitti Euroviisut Lordin ansiosta ja jopa Katri Helena oli heviä. Erkka Korhonen luonnehtii sitä ”varamiehityksellä tehdyksi” ja ”katastrofaaliseksi”. – Itse olen lauleskellut joitakin muiden jätkien albumeilla laulamia biisejä keikoilla, Marco Hietala mainitsee. Muutos suurempaan alkoi tapahtua joskus kymmenisen vuotta sitten. 34. ”Jos Raskasta Joulua on jonkun mielestä metalli-ideologian vastaista, se on vaan hyvä, koska olen käytännössä kaikkia ideologioita vastaan.” – Marco Hietala Erkka Korhonen. – Keikat olivat myöhään ja muutenkin oli perusbaarimeno. Toisaalta on myös rokkija hevifaneja, jotka sanovat, että näkisivät meidät mieluummin klubeilla, Korhonen toteaa. – Varmaankin siksi, että me ei missään vaiheessa lähdetty ryppyotsaiselle linjalle, vaan Raskasta Joulua on ollut koko ajan hyvän mielen show’ta, Hietala toteaa. Käytännössä samaa sarjaa edustaa myös Raskasta Joulua, mutta jostain kumman syystä se sai hilattua itsensä 2010-luvulle, vieläpä alati kasvaen ja vahvistuen. Marco Hietala. Yleisöä oli myös paljon vähemmän. Joku oli postannut ne mun esittämät pari biisiä Youtubeen. Jos ei olisi ollut mikkitelinettä, olisin kaatunut, tai ainakin näyttänyt yleisölle, että olen humalassa. Myös bändin kavereilta [Tuomas Wäinölä, kitara, Vili Ollila, koskettimet, Erkki Silvennoinen, basso, ja Mirka Rantanen, rummut] on tullut ideoita. Oma genre on aina se rakkain, ja mitä tummemmasta ja raskaammasta hevistä puhutaan, sitä puristisemmin siihen yleensä suhtaudutaan. – Kaikki eivät halua katsoa keikkaa baariympäristössä. Nykyisin toiminta on skarppia, mutta ensi alkuun meininki oli Parviaisen mukaan ”sellaista loputonta pikkujoulua”. Samoin tekevät joululaulut. Alussa meno ei aina erottunut normaaleista baarikeikoista. Nyt paikalla on porukkaa lapsista vanhuksiin, ja keikat alkavat alkuillasta ja paikat ovat pääasiassa urheiluareenoita ja jäähalleja, joissa on istumakatsomot. Minä olisin varmaan tehnyt nämä synkemmiksi, mutta silloin niitä varmaan vedettäisiin vieläkin baareissa. – Silloin oli nuorempaa ja humalaisempaa jengiä niin yleisössä kuin lavallakin, Parviainen sanoo. Ne ovat kaiken kansan juttu. Että kenellä on parhaimmat rahkeet vetää tätä ja tuota. Parviainen on samaa mieltä. – Itsellä lirvahti vahingossa kännin puolelle jollain rundilla Lapissa. – Osaksi menestys perustuu varmastikin siihen, että musasta ei ole tehty liian raskasta ja synkkää, vaan musiikki on tehty melodisen hevimetallin pohjaan, mikä puhuttelee suomalaisia muutenkin. Miten ihmeessä. Yksi niin sanottu pakkopala, joka minun täytyy aina vetää, on Varpunen jouluaamuna. Ja ei yhtään väärää nuottia! Se oli ihan pelastus (naurua). – Hyvin se lähti alusta pitäen, Hietala muistelee. Sieltä kysyttiin, käykö makea saksalainen valkoviini. Sen jälkeen en ole kauheesti koskenut viineihin ennen keikkaa. Alussa muutama laulaja teki ehdotuslistoja, ja itse olen kolunnut toivelaulukirjat läpi totaalisesti. Totta kai Helsingissä oltiin hieman tarkkailevampia, mutta se kuului kai asiaan. – Seuraavana päivänä olin kauhusta kankea, että olin pilannut koko keikan. Loputon pikkujoulureissu Ensimmäistä Raskasta Joulua -levyä seurasi ensimmäinen Raskasta Joulua -keikka, joka soitettiin Helsingin edesmenneillä VR:n makasiineilla. Se on varmasti lisännyt sukseeta osaltaan, että olemme osanneet lähteä tekemään tätä virne naamalla. Ajattelin, että pakko ne on katsoa, muuten en saa mielenrauhaa. – Muistan, kun laulettiin ekalla lenkillä jotain Sylvian joululaulua, ja yleisössä näkyi heavymiehiä pitelemässä kyynelehtivää vaimoa kainalossa. – Homma lähti kehkeytymään siihen suuntaan ilman, että sitä erityisesti vietiin mihinkään. Se versio jostain syystä herkistää aina ihmisiä. Join siihen aikaan pelkkää siideriä, eikä sitä sattunut olemaan yhdellä keikkapaikalla. – Tässä proggiksessa on kehittynyt aika hyvä vainu siihen, mikä biisi missäkin sävellajissa sopii kullekin laulajalle. Ei se ollut edes vahvaa, mutta otin sitä samalla tavalla kuin siideriä ja tosiaankin ilman mitään humalahakuisuutta. Ja sanoista ei olisi ollut mitään tietoa ilman lavalla ollutta prompteria, Parviainen myöntää. Korhosen lisäksi myös Hietala ja Parviainen ovat nähneet RJ-produktion kehittymisen pienemmästä suureen
Puristit ja ääripäät ovat turhia jokaisessa mahdollisessa asiassa. Miten on, onko Raskasta Joulua jollakin tapaa metalli-ideologian vastainen juttu. – Minä koen, että rockmusiikin johdannaisissa, joihin metallikin kuuluu, on tietynlainen vapaus tehdä asioita kuten haluaa. Parviaisen mielestä Raskasta Joulua -kappaleet ovat versioita muiden joukossa. – Ja näin käy koko ajan. 35. Hietala antaa kysymykseen pesunkestävän punkkarin vastauksen. Tai kaikkea muuta tällaista häsää, joka perustuu ideologiaan. Vaan heille joille on, pestistä on ollut kokemuksen perusteella pelkkää hyötyä. – En usko siihen, mitä, miten ja kenelle hengellisissä joululauluissa lauletaan. – Jos Raskasta Joulua on jonkun mielestä metalli-ideologian vastaista, se on vaan hyvä, koska olen käytännössä kaikkia ideologioita vastaan. En kuitenkaan ota sitä vakavasti tai kirjaimellisesti. Se laulaen tulee Raskasta Joulua -rosterissa on kuultu montaa naista ja miestä, mutta kaikille kutsu ei kuuleman mukaan ole kelvannut. – Elintasooni se ei ole vaikuttanut, mutta nuoremmille freelancemiehille tällainen useamman viikon joulunalusrundi tekee varmasti erittäin hyvää. Joku USA:kin on käytännössä teokratia niiden republikaanien takia. Korhosen mukaan Raskasta Joulua jatkaa toimintaansa niin kauan kuin yleisö haluaa. ”Joululaulut ovat kaiken kansan juttu. Minä olisin varmaan tehnyt nämä synkemmiksi, mutta silloin niitä varmaan vedettäisiin vieläkin baareissa.” – Antony Parviainen Antony Parviainen. Juttu on vähän sama kuin että jotkut eivät tunnusta kristillistä hevimetallia. Joulun alkuperäistarinahan vasta heviä onkin, siellä kun surmataan ja heitetään virtaan kaikki vastasyntyneet poikalapset ja niin edespäin. Samalla jokainen sivistysvaltio länsimaissakin on kuitenkin sidoksissa valtionsa kirkkoon. Uranihan on ollut viimeiset 17 vuotta hyvin pitkälti Nightwish-vetoinen, vaikka se alkoi jo aikaisemmin, Hietala sanoo. Kiva kokoontumisajo kerran vuodessa. – Uskallan väittää, että meidänkin homma perustuu loppujen lopuksi musiikilliseen sisältöön hypen ja trendien sijaan. Porukka äänestää sitten jaloillaan. Korhonenkin vahvistaa sanotun. Lisäksi proggiksen kausiluontoisuus auttaa meitä. Ainoa jäsentemme omista bändeistä, joka on Suomessa suositumpi kuin me, on Nightwish. Minulle Raskasta Joulua on proggis, jota on ollut kiva tehdä. Uskon itse ihan eri asioihin. Konsertistamme on tullut todella monelle vakioperinne. Suurin osa niistä on silkkaa huuhaata, varsinkin, kun katsoo tätä maailmanmenoa nationalistien ja vasemmistolaisten välillä. Hietala kertoo suhtautuvansa hengellisiin joululauluihin ja jumalsanaston laulamiseen stressittä. – Omalla kohdallani se on voinut lisätä Suomenmaalla hahmoni tiettyä näkyvyyttä. – Raskasta Joulua -musiikki on sovitettu ja soitettu viimeisen päälle, Hietala jatkaa listaa. Usko tai älä! Kaikki eivät hyväksy Raskasta Joulua -konseptia metalliksi sen luonteen takia. – Nyt kun meillä on jo viisi ulkomaalaisvahvistusta, joista kaksi on porukan jäseniä, ulkomaankuviot voisivat olla jossain kohtaa mahdollisia. Koen tietyt asiat ja toistelut sillä puolella hiukan korneiksi, mutta hevimusiikissa on paljon sankarillista fantasiaa ja kuviteltuja juttuja kautta linjan, joten olen suhtautunut näihin lauluihin samalla tavalla, hän sanoo. Siinä on hyviä tyyppejä ja homma on helppo ajoittaa, kun tietää, missä vaiheessa se aina tulee. – Vaikka kieli on hiukan poskessa, se ei tarkoita, ettei musaa tehtäisi täydellä vakaumuksella, asenteella ja ajatuksella. Toiset sanovat ateistiksi, mutta se on vähän militantti sana. – Jonkun pitäisi ensin määritellä metalli-ideologia, Korhonen vastaa. 14 vuotta on kääntänyt tilanteen niin päin, että proggiksen jäsenten omat bändit hyötyvät Raskasta Joulua -kiertueista. Eräs alue, johon olisi todella mielenkiintoista mennä, olisi näyttämölle tai muuhun draamaan sijoitettu musiikki Raskasta Joulua -viitekehyksessä. – Mulla ei ole uskonnollisiin hommiin minkäänlaista vakaumusta, olen niin sanotusti vapaa-ajattelija. Mikä taas ei estä suhtautumasta asiaan niin, että siinä on myös hieno humoristinen puoli. Näen itse Dark Sarahin keikoilla samaa yleisöä kuin Raskaassa Joulussa. – Jos saa jo alun perin hyvän sävellyksen kuulostamaan metalliversiona hyvältä tai vieläkin paremmalta, en näe siinä mitään väärää. – Jos konsertissamme käynyt ostaa esimerkiksi Psycheworkin, Lazy Bonesin tai jopa Nightwishin levyn, se on metallimusiikin edistämistä, Korhonen toteaa. Onhan joissakin tietyissä biiseissä kohtia, joissa ylistäminen menee vähän överiksi, mutta pakkohan se ”Jeesus” on laulaa sata kertaa, kun sitä ei voi oikein muuttaakaan
– Pure oli hieno albumi, jonka säveltäminen ja levyttäminen oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Kiertuetta vaivanneet ongelmat kulminoituivat vuoden 2016 lopussa, kun yhtyeen luovimpiin voimiin kuuluneet ja bändissä Kun kaikki menee puihin Menetettyään luovimmat perustajajäsenensä norjalainen In the Woods… teki tunnelmametallillaan sen, mitä tuskin kukaan osasi odottaa: historiansa vahvimman albumikokonaisuuden. Vaikka yritimme olla sama In the Woods... Meillä ei ollut muuta syytä herättää bändiä henkiin kuin halumme jatkaa musiikillista matkaamme, Anders kertoo. Jo tuolloin Andersin äänessä oli tiettyä varautuneisuutta hänen puhuessaan In the Woodsin tulevaisuudesta. – Kun järjestelin In the Woodsin paluuta, uskoin että tällä kaikella on tarkoitus. TEKSTI AKI NUOPPONEN 36. Vasta kiertueilla ymmärsin, ettei näin ollut. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin hän myöntää Pure-albumia seuranneiden aikojen olleen ristiriitaisia. Kaikki tuntui olevan ihan kuin ennen. kuin vuosia aiemmin, kulissi mureni aika nopeasti. K eskustelimme rumpali Anders Kobron kanssa edellisen kerran keväällä 2016, kun muutama vuosi aiemmin paluun tehnyt In the Woods… oli julkaissut ensimmäisen albuminsa 17 vuoteen
– Ennemminkin kyse on mielenterveydellisistä asioista. Hän on soittanut samojen nurkkien bändeissä kuin minäkin. Vaikka yhtye elää tälläkin hetkellä vain yhden alkuperäisjäsenen, haastateltavamme, varassa, lopettaminen ei ollut hänen mukaansa vaihtoehto. – Kyse ei ollut minkäänlaisista henkilökohtaisista ongelmista. Ymmärrettävää skeptisyyttä Moni yllättyi keväällä 2017, kun In the Woods… palasi lavoille uudistetun kokoonpanon kera. – Seuraavana päivänä James kysyi, miksemme pyytäisi Berntiä mukaan. Onneksi tunnumme saavan tusinan uusia faneja jokaista tällaista äärimielipidettä vastaan. Ensin kaksikko pestasi mukaan Alex Weisbeekin (basso) ja myöhemmin Bernt Sørensenin (kitara). Albumi ei ainoastaan kuulosta In the Woodsilta, vaan se on jopa enemmän In the Woodsia kuin mikään bändin nimissä aiemmin julkaistu. Periksi antamisen sijaan totesimme jossain kohtaa: ”Vitut siitä!” – Kaksoset lähtivät, koska musiikkibisnes ei sopinut yhteen luovan puolen kanssa, mutta minä ja James [Fogarty, kitara, laulu ja koskettimet] koimme, ettemme ole rakentaneet kaikkea turhaan. He ovat perhettäni. Musiikin tekeminen heidän kanssaan on erittäin palkitsevaa, mutta kiertueilla he olisivat tarvinneet ammatti-ihmisten apua. Hän on mahtava kitaristi, mutta hallitsee myös koskettimet, äänittämisen ja miksaamisen niin hyvin, ettei ole ihme, että hän on ollut aiemmin eräänlainen yhden miehen orkesteri, Anders ylistää. alusta alkaen soittaneet Botterin kaksoset Christian (kitara) ja Christopher (basso) vetäytyivät bändistä. Meillä oli Pure-albumissa lupaava alku ja olimme soittaneet hienoja keikkoja uudella kokoonpanolla. Nyt kun se on tehty, olemme täynnä itseluottamusta, mikä näkyy ihan kaikessa tämän porukan tekemisessä.”. Hän oli kiinnostunut In the Woodsin tekemisistä, mutten ajatellut asiaa sen pidemmälle. Syntyi kaikenlaisia teorioita välirikosta, mutta Anders toppuuttelee väittämiä. Maailman ei tarvitse tietää aiheen jokaista yksityiskohtaa, mutta kaksoset ovat monella tapaa liiankin herkkiä taiteilijasieluja. Tyrmäsin asian tyyliin ”äh, ei hän ole kiinnostunut”, mutta James soitti hänelle silti. Kasvoimme yhdessä ja soitimme kimpassa vuosikymmenten ajan. Hän on kuin kolme ihmistä samassa, ehkä jopa neljä, jos tiedät mitä tarkoitan. – Pisti se silti hieman hymyilyttämään, kun luin vähän aikaa sitten lehdestä levyarvion, jossa Cease the Dayn kerrottiin olevan erinomainen albumi, mutta sille annettiin kolme pistettä viidestä, koska kaksoset eivät ole enää mukana. Sitten bändi yllätti studiopäivityksellä. Meillä oli ongelmia levy-yhtiön, managereiden, kiertueiden ja ihan kaiken kanssa. – Ymmärrän kyllä skeptisyyden, olenhan itsekin jättänyt joidenkin bändien levyjä kuuntelematta, kun jokin minusta oleellinen osa bändiä on vaihtanut maisemaa. Minä ja kaksoset olemme tunteneet koko ikämme. Yhtenä iltana olimme Jamesin kanssa katsomassa hänen keikkaansa, ja muistelimme Berntin kanssa vanhoja aikoja. ”Halusimme Cease the Dayn olevan eräänlainen julkilausuma koko maailmalle, mutta myös itsellemme. Se introvertein albumi Kun Cease the Day soi ensimmäistä kertaa, se ei juuri jätä epäiltävää. Anders ei peittele huvittuneisuuttaan kertoessaan, etteivät kaikki ole sulattaneet ”veljeksettömän In the Woodsin” olemassaoloa, oli uusi Cease the Day -albumi heidän mielestään miten hyvä tahansa. Muistan yhä sen hetken, kun löimme yhtä aikaa nyrkit pöytään ja päätimme, että näytämme koko maailmalle, että voimme vielä nostaa In the Woodsin suorille jaloille. – Viime vuosien tärkein kumppanini on ollut James, totta kai. – Berntin olen tuntenut ainakin 25 vuoden ajan. – Kyse ei ollut vain kokoonpano-ongelmista. Bernt suostui välittömästi, totta kai
Emme ole enää kaksikymppisiä nuoria kolleja, jotka kykenisivät pitämään itse huolta keikkojen buukkaamisesta ja kaikesta muusta bändielämän väistämättömyyksistä. Cease the Day ei ole missään mielessä konseptialbumi, mutta sanoisin sen olevan tunnemaailmaltaan inhimillisintä In the Woodsia tähän asti. Se vei tilaa muutamien kappaleiden sisäiseltä harmonialta, joka perustui johonkin ihan muuhun kuin vierailijoihin. – Menemme tammi-helmikuussa studioon, olemme aikeissa äänittää ep:llisen uutta musiikkia. Anders kertoo tienneensä täsmälleen, mihin suuntaan In the Woodsin tulisi viidennellä albumillaan kulkea. – Halusimme Cease the Dayn olevan eräänlainen julkilausuma koko maailmalle, mutta myös itsellemme. – Pure-albumin tekstit olivat vielä aika kosmisia, kaukaisiin ulottuvuuksiin kurottavia kryptisiä kuvailuja ihmisaistien tavoittamattomissa olevista asioista, mutta Cease the Day on ihan eri maata. Teimme albumia täydellisen introvertilla asenteella. Anders löytää vielä yhden selvän eron nykyisen ja menneen In the Woodsin välillä. – Kyllä, ehdottomasti, sen voin sanoa, että elämme suuremmassa luovuuden vimmassa kuin koskaan, hän sanoo. Siksi olenkin verrannut Cease the Daytä elokuviin. Cease the Daykin summaa viimeisen kahden ja puolen vuoden tapahtumat omalla tavallaan. Vaikka jo Heart of the Ages (1995) ja erityisesti Omnio (1997) olivat omalla lo-fi-tavallaan kiehtovia levyjä, Cease the Dayllä kaikki tuntuu olevan ensimmäistä kertaa täysin kohdallaan. Haluamme taas ylittää itsemme. Ne ovat kuin oman aikansa päiväkirjoja, heijastuksia meistä niiden aikaan. ”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka”, kuten sanotaan. – Eroa aiempaan tekee se, että tiedämme nyt mitä haluamme. Onko säveltämämme musiikki doomia. Progea. Luovuuden vimma Koko keskustelun ajan maltillisen toteavaan sävyyn jutelleen Andersin ääneen syttyy palavampaa intoa, kun utelen häneltä, onko In the Woods… syntynyt tuoreen albumin myötä uudelleen siten kuin jo edellislevyn aikoihin odotettiin. – Haluamme kuitenkin eroon managereista, jotka pistävät rahan inhimillisyyden edelle. Tällä kertaa James on vastuussa sanoituksista, ja ne heijastelevat enemmän hänen elämäänsä, kokemuksiaan, näkemyksiään, pimeyttään ja valoaan. – Annoimme musiikin virrata täysin vapaasti. – Sanoitukset ovat aika suoraviivaisia, aivan kuin ne olisivat karanneet vanhasta kosmisuudestamme toiseen äärilaitaan. Koko albumi on yksi valtava matka, josta voi löytää selkeän tunnelmallisen punaisen langan, jonka ympärillä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Aiemmin In the Woodsissa oli aina viisi kuusi jäsentä, jotka vetivät musiikkia yhtä moneen suuntaan. – Jos olen rehellinen, Cease the Day on albumi, jonka halusin Strange in Stereon [1999] olevan, Anders toteaa. Blackiä. Emme lähde ajamaan itseämme loppuun soittamalla pistokeikkoja nollatuloksella. Tämä on ehdottomasti albumi, kokonaisuus, matka johonkin tuntemattomaan vailla päämäärää. Se ei tule onnistumaan, eikä sen kuulukaan onnistua. Valmiiden kappaleiden perusteella tulemme myös tekemään sen. Monet levyn kappaleista lähtivät syntymään niiden ensimmäisistä soinnuista ja päättyivät viimeisiin tahteihin. Toivon kuulevani kaksosilta uutta musiikkia, koska uskon heidänkin ylittävän itsensä omillaan. – Kun sävelsimme näitä kappaleita, elimme täysin paineettomassa tilassa. -albumiksi. Kaksoset tuntuivat haluavan sitä mukaan jopa sellaisiin kappaleisiin, joihin se ei tuonut kummempaa lisäarvoa. Nyt tiivistyimme minun, Jamesin ja Berntin muodostamaksi trioksi, joka vei musiikkia täsmälleen samaan suuntaan. On jopa niin, että sen maalailemat tunnelmat ottavat bändin aiempaan tuotantoon verrattuna vielä yhden askeleen lähemmäs kuulijaa. En oikeastaan tiedä, enkä välitäkään tietää. Melankolista aggressiota Cease the Daytä voi siis kutsua hyvällä omallatunnolla täysiveriseksi In the Woods... Hän kuvailee kokonaisuutta juuria kunnioittavaksi albumiksi, joka ei pelkää kääntää sivua kohti uutta lukua. Emme aio soittaa väkisin pienimpien mahdollisten klubien nurkissa. Se on aina ollut osa In the Woodsia, muttei koskaan näin avoimesti, Anders summaa. – Tämä musiikki ansaitsee tietyn visuaalisen panostuksen ja tietyt puitteet, ja tulemme pitämään huolen siitä, että teemme keikkoja juuri oikeanlaisissa paikoissa, juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla viimeistelyllä. Jos kuuntelee albumilta vain yhden kappaleen, se on sama kuin katsoisi elokuvaa 20 minuuttia sen keskeltä. – Halusimme tehdä täsmälleen sellaista musiikkia, jollaista haluamme itse kuunnella. ”Pisti hieman hymyilyttämään, kun luin lehdestä levyarvion, jossa Cease the Dayn kerrottiin olevan erinomainen albumi, mutta sille annettiin kolme pistettä viidestä, koska kaksoset eivät ole enää mukana.” 38. Sävelsimme sen itsellemme, äänitimme ja miksasimme sen kokonaan itse, teimme kansitaiteet itse ja osoitimme itsellemme, että voimme tehdä parasta mahdollista In the Woodsia. Niistä, jotka ottavat kaltaisemme pienen bändin ja yrittävät muuttaa sen rahantekokoneistoksi. Voisimme ihan hyvin äänittää kokonaisen levynkin. – Täysi omavaraisuus ei tietenkään ole mahdollista. Anders tarkentaa, että ajatus kiteytyy selkeimmin Cease the Dayn sanoituksissa, jotka ovat hänen mukaansa sisäänpäin kääntyneempiä kuin aiemmin. – Emme halunneet peitellä mitään. Nyt kun se on tehty, olemme täynnä itseluottamusta, mikä näkyy ihan kaikessa tämän porukan tekemisessä. – Joskus on vain hyvä, että bändin soundi muodostuu monen jäsenen välisestä kompromissista, mutta Cease the Dayn valmistuttua uskon, että kaikki tapahtunut oli vain hyväksi In the Woodsille. – Kaikki levymme ovat kaiverruksia In the Woodsin historiankirjoissa, enkä lähtisi muuttamaan niiltä mitään. Haluamme tarjota kuulijoille enemmän kuin kompromisseja. Toivottavasti en nyt epäromantisoinut liikaa, Anders naurahtaa. – Jos minun pitäisi kuvailla jollain tavalla Cease the Dayn tunnelmaa, kutsuisin sitä melankoliseksi aggressioksi, Anders toteaa. Ne on sävelletty juuri siinä kaaressa, jota valmiit kappaleet mukailevat, eikä niitä tarvinnut sovitella uudelleen. Levyllä voi kuulla yhtä lailla blackmetalliset juuremme kuin 60ja 70-lukujen valtavan merkityksen. Siksi albumilla lyövät kättä täydellisessä harmoniassa Black Sabbath, Rainbow, Pink Floyd, Burzum ja kaikki se tiedostamaton kansanperinne, joka elää sisimmässämme. Esimerkiksi Respect My Solitude -kappale kuvaa sitä, että James haluaa aina tulla jätetyksi täydelliseen rauhaan ennen lavalle nousemista. Ne ovat todella, todella upean kuuloisia. – Tuntuu kuin kaikki olisi alkanut puhtaalta pöydältä ja olisimme vasta matkamme alussa. – Korviinpistävin juttu on tietenkin naislaulu. Jatkossa In the Woods… aikoo pitää kiinni itsenäisyydestään eikä taipua enää ulkopuolisten tahojen tahtoon. – Ero nykyisen ja menneen välillä on määrätietoisuus ja harmonia
JUHLALLISUUDET ALKAVAT 4.1.2019 Helsinki, Ääniwalli SVART FEST IV Callisto Atomikylä Pelagos Throat + 1 DJ Mustat Levyt Liput: 18,50/20€ 5.1.2019 Tampere, Klubi SVART FEST III Callisto Atomikylä Pelagos Throat DJ Mustat Levyt Liput: 18,50/20€ Ennakot: Tiketti
Tavallaan Aleah on edelleen kanssani joka hetki, erityisesti musiikin ja muun taiteen kautta. Taivas on pikimusta, yksikään tähti ei enää loista taivaankannen huumaavissa korkeuksissa. Kaukaisuudesta kuuluu kohtalokasta pasuunoiden jylyä ja tuomiopäivän munkkien messua. Jos ei, niin sitten ei – olipa syy mikä hyvänsä. Sen jälkeen Raivio on asunut erakkona Keski-Ruotsin maaseudulla ikiaikaisten metsien, vuolaiden vesistöjen, kuulaan tähtitaivaan ja monenlaisten eläinten keskellä. Tämä on kaiken päätepiste, helpottava loppu, joka vaimentaa aisteja raastavasti moukaroivan, polttoraudan lailla kiduttavan tuskan. Jostakin horisontin ääristä taivaan sillalle nousee kuin nouseekin uusi tähti, joka roihuaa kohta kirkkaammin kuin mikään muu taivaankappale. Valo korventaa pimeydessä vaeltanutta, mutta vaihtoehtoja ei ole: varjojen maailman on nyt, jos koskaan, jäätävä taakse. Tuolloin hänen kollegansa, muusansa ja ennen kaikkea puolisonsa Aleah Stanbridge, taiteilijasukunimeltään Starbridge, menehtyi pitkäaikaisen sairauden heikentämänä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JUSSI RATILAINEN 40. Ajatus ei sinänsä vaivannut minua, eikä ole koskaan muulloinkaan vaivannut: jos uutta musiikkia syntyy, niin sitten syntyy. Ei sittenkään. Onneksi rakkaus osoittautui kuolemaa voimakkaammaksi. Kitaristi on joutunut pitämään kiinni omasta hauraasta elämänlangastaan hartiavoimin, mutta rakkaiden luonto kappaleiden vaatima huolenpito ja kivuliaasti taiteen kautta hengittäminen ovat onneksi toimineet hänen vipuvarsinaan. Ylivoimaista synkkyyttä Jyväskylässä vuosituhannen vaihteessa perustetun Swallow the Sunin pääasiallisen biisinkirjoittajan Juha Raivion elämä muuttui peruuttamattomasti huhtikuussa 2016. Nyt vastaus on joka tapauksessa selvillä, Raivio sanoo. K aikki valo on kaikonnut, jäljellä on vain musertava pimeys. – Kun tunsin oikean hetken koittaneen ja aloin työskennellä uuden Swallow-materiaalin parissa, kirjoitin jokaisen sanan ja nuotin puolisoni muistolle. Uuden albumin otsikko When a Shadow Is Forced into the Light – Aleahin lause, jonka hän kirjoitti Trees of Swallow the Sun oli vain hetki sitten lähellä tiensä päätä. – Kun Aleah kuoli, en todellakaan tiennyt esimerkiksi sitä, kirjoitanko enää koskaan yhtään Swallow the Sun -albumia
41
No Stars upon the Bridgen materiaalin valmistuminen tarkoitti Raivion maailmassa joka tapauksessa sitä, että kaikkein pahimmat ajat olivat viimeinkin jääneet taakse ja oli tullut aika käydä Swallow the Sunin uusien biisien kimppuun. Syksyllä 2017 ilmestymisvuorossa oli puolestaan Hallatar-yhtyeen esikoinen No Stars upon the Bridge. Valtava tunnemyrsky nousi syvältä ja iski päälle ilman minkäänlaista puudutusta. Eternityn Hour of the Nightingale -debyytille –, on toiminut ohjenuoranani jo pitkään. – Särkyväisiä! Taustanauhoilta tuli Aleahin laulua ja biisien väleissä oli täysin hiljaista... Toisaalta Raivio ojentaa albumilla vastaanottajalle kaiken, itseään millään tavalla säästelemättä. Taidettiin elää lokakuuta 2017, kun istahdettiin kiovalaisen hotellin aulabaariin ja alettiin käydä asioita läpi. Hän kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan mieluummin kappaleidensa välityksellä. Nimenomaan joutunut, sillä en olisi ikipäivänä halunnut kirjoittaa mitään sellaista. Tuloksia syntyi, ja Raivion ja Starbridgen yhteisen bändin Trees of Eternityn pitkään valmisteltu debyytti Hour of the Nightingale julkaistiin loppuvuodesta 2016. Tästä huolimatta kitaristi pakotti itsensä fanien eteen soittamaan rakastamaansa musiikkia. Tuskinpa vaan. Mutta kuten Mikko jo totesi, niin samalla ne konsertit puhdistivat ilmaa, Peuhu vahvistaa. Juha ei yksinkertaisesti kaipaa sellaista huomiota, vaan hän arvostaa enemmän hiljaista, pienen matkan päästä tapahtuvaa kunnioitusta. – Viime aikoina olen ymmärtänyt paremmin ja paremmin, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei lopu koskaan. Suurin osa yleisöstä luultavasti tiesi, että nyt ollaan todella ankaran aiheen äärellä. Kun Raivio alkaa tehdä uutta musiikkia, kappaleet virtaavat hänestä melkein kuin itsestään. Jumalauta, se oli todella raju kokemus. Silloin näin pimeydessä lohdullisen soihdun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Muut bändit jäsenet eivät vielä tässä vaiheessa tienneet asioiden käänteistä. Lavalla vietetyt hetket olivat äärimmäisen raastavia ja avoimia. Aloitettiin keikka, ja yhtäkkiä yleisöstä nousi suuri määrä lappuja, joihin oli printattu Aleahin kasvot. – Juhan puolesta tuntui jumalattoman pahalta, ja tuli tietysti mietittyä paljon, miten tässä tilanteessa pitäisi ylipäänsä olla, laulaja Mikko Kotamäki jatkaa. Mutta kappale oli tehtävä, minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja. Keskustelun lomassa Juha sitten kertoi kirjoittaneensa melkein tunnin verran materiaalia Swallow the Sunille, Kotamäki kertoo. Trees of Eternityn usean vuoden aikana rakentunut kappalemateriaali oli ilmavan kaunista, kun taas Hallatar rämpi Lumina Aurean tapaan mustimmissa mahdollisissa syövereissä. Tällaisten ajatusten avulla pakotin itseni pois varjoista – ja hyvä niin. – Enemmän kuin keikkoja, ne olivat oikeastaan seremonioita. Levy on siihen aivan liian henkilökohtainen ja raastava. Kappaleet avaavat kuulijan eteen kirjan, jonka sivuilta löytyvät tunteiden kaikki kirjot. Hän työskentelee yksinäisyydessä eikä analysoi materiaalia sen kummemmin. Mutta hemmetti, miten mahtava fiilis siitä tulikaan, kun saatiin klaarattua ne esiintymiset kunnialla, Kotamäki sanoo. Samalla kannattaa muistaa, että Juha on Suolahden miehiä eikä tykkää pahemmin keskustella asioista. Juha Raivio, joka on jättänyt viime vuosina useita Swallow the Sunin kiertueita tekemättä, saapui muun yhtyeen mukana Tuskaan – hänen täytyi saapua, sillä Songs from the Northin materiaali ja Aleahin viimeiset vuodet liittyvät erottamattomasti yhteen. – Jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, niin konkreettisimmin me pystyttiin auttamaan Juhaa pitämällä bänditoiminta aktiivisena, kun hän ei kyennyt lähtemään tien päälle. Raivio antaa intuition viedä mennessään, ja silloin musiikista ja sanoituksista tulee puhtaita – ja se oli erityisesti jo julkaistun Lumina Aurea -singlen ja tammikuun lopussa ilmestyvän When a Shadow Is Forced into the Lightin tapauksessa ainoa vaihtoehto. Toisaalta olen tajunnut myös sen, että tänne jäävien elämän täytyy jatkua, tavalla tai toisella. – Tuore materiaali oli Juhalla valmiina useamman kuukauden ajan ennen kuin hän pukahti asiasta yhtään mitään. En todellakaan tiedä, miten olisin itse pärjännyt vastaavassa tilanteessa, Peuhu toteaa. Se ei ole levyn ensimmäinen single, vaan raaka alkusoitto kohti pitkäsoittoa, joka on kokonaistunnelmaltaan täysin toisenlainen. 42. Vedettiin sitten monta rundia ilman maestroa ja hoidettiin vieläpä hommat aika saatanan hyvin. Eihän siinä voinut muuta kuin itkeä. Olisiko ollut parempi, ettei oltaisi tehty mitään vuosikausiin. Tämän enempää Juha Raivio ei halua avata Swallow the Sunin uuden materiaalin saloja. Kotamäki nostaa esiin toisen Tuskan-keikkojen rinnalle vaikuttavuudessaan kipuavan esiintymisen. Raivion puolison poismenosta oli aurinkoisen Tuskan käynnistyessä kulunut vasta kaksi ja puoli kuukautta, ja tuolloin jokainen eletty sekunti tuntui ruosteisen puukon riuhtaisulta märkivässä, avoimessa haavassa. Ymmärrän häntä täysin. En tiedä, miten minulle olisi muussa tapauksessa käynyt. Toivonpilkahduksia Kuulaasti ja jylhästi soiva When a Shadow Is Forced into the Light saattaa olla lopullinen todiste Juha Raivion noususta lohduttoman surun alta, mutta ensimmäiset hauraat valonpilkahdukset välähtivät jo kesä-heinäkuun vaihteessa 2016. – On sanomattakin selvää, että yritimme tehdä kaikki asiat Juhalle mahdollisimman helpoiksi. – Lumina Aurea, alaotsikoltaan Death Is Stronger than Life, on kappaleen mittainen silta varsinaisen albumin – alaotsikoltaan But Love Is Stronger than Death – maailmaan. Lavalla kävi mielessä sellaisiakin juttuja, että pysyykö Juha ylipäänsä pystyssä koko setin ajan. Tuolloin Swallow the Sun kipusi Tuska-festivaalin estradeille ja esitti Songs from the North I, II & III -triplalevynsä kokonaisuudessaan, yhden albumillisen jokaisena tapahtumapäivänä. – Se Tuskan sunnuntain keikka, kun soitettiin sisällä Kattilahallissa ja estradilla lepatti 96 hautakynttilää... Tapasimme sitten toisemme treenileirillä metsikön keskellä ja tilanne oli haastava kaikille, mutta ennen kaikkea tietysti Juhalle, Jaani Peuhu, Swallow the Sunin nykyinen kosketinsoittaja muistelee. – Juha oli luonnollisestikin estynyt, kun soitettiin Pietarissa samalla viikolla, kun Aleah menehtyi. Millaisia Tuska-esiintymiset olivat teidän muiden näkökulmasta. Ja sitten kun sävelsin sen, tajusin, että jotakin on tapahtumassa ja muuttumassa. Niin valitettavaa kuin se onkin, voivottelu tai päänsilitys ei kuitenkaan muuta asioita miksikään. Raivio on sanonut, ettei muista Hallatar-levyn säveltämisestä mitään. – Melkein 14-minuuttinen Lumina Aurea on ylivoimaisesti synkin, rankin ja tuskallisin kappale, jonka olen koskaan joutunut tekemään. – Meidän piti harjoitella kolme studioalbumia alusta loppuun, joten aikataulu oli hemmetin tiukka. Kappaleet vain ryöpsähtivät jostain ja pitivät hänet samalla nipin napin pinnalla. Olihan se kieltämättä outoa soittaa ilman häntä – Juha on kuitenkin tämän bändin ehdoton sielu –, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt lähtemään kiertueille, kaiken sen hälinän ja outojen ihmisten keskelle. Isojen asioiden äärellä Tuska-festivaalin jälkeen Raivion surutyö jatkui yksinäisyydessä luonnon keskellä, taiteen tekemisen pelastavassa maailmassa
Tällaisten ajatusten avulla pakotin itseni pois varjoista – ja hyvä niin. ”Viime aikoina olen ymmärtänyt paremmin ja paremmin, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei lopu koskaan. En tiedä, miten minulle olisi muussa tapauksessa käynyt.” – Juha Raivio. Toisaalta olen tajunnut myös sen, että tänne jäävien elämän täytyy jatkua, tavalla tai toisella
Juhan harteita raastanut paino on ollut omaa luokkaansa, mutta samalla meidän muidenkin lasti keveni hieman.” – Jaani Peuhu 44. Entä sitten Lumina Aurea. Ilmassa oli valoa ja toivoa aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. – Olihan se muutenkin aivan saatanan hankalaa laulaa tällaisen materiaalin lohduttomimpia hetkiä... Ensivaikutelma oli älyttömän positiivinen. Minun oli pakko suhtautua studiotyöhön aika nihilistisesti. Ilmassa oli valoa ja toivoa aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Swallow the Sunin tulevat kuviot alkoivat selvitä, ja pian myös levytyssuunnitelmat oli lyöty lukkoon. Uusista demokappaleista hehkui juuri sellaisia toivonpilkahduksia, joita olin salaa toivonutkin. Oli helvetin vastenmielistä nauhoittaa siihen yhtään mitään. Biiseistä kuuli heti, että Juha ei ole sittenkään jäänyt tuleen makaamaan vaan on taistellut itsensä pois sieltä korventavimmasta ytimestä. Kaiken lisäksi se kykeni tuomaan kärinäosastolle taas kerran ihan uusia tuulia, eikä biiseissä todellakaan mennä vain matalalta öristen. Kun Mikko oli saanut omat osuutensa talteen, se oli siinä. No, onhan se vaikea paikka, mutta Mikko hoiti homman suvereenisti kautta linjan. – Juha on todella luonnonläheinen ihminen, rakastaa metsiä ja eläimiä yli kaiken. Mutta onko When a Shadow Is Forced into the Light se paikka, mihin Juha haluaa päästä jonakin päivänä – vai onko hän jo päässyt sinne. Jo silloin oli helppo tajuta, että tästä tulee perkeleen hieno albumi, Kotamäki sanoo. Ei ihan heti tullut mieleen, että aletaanpa kuunnella ja hieroa ”Uusista demokappaleista hehkui juuri sellaisia toivonpilkahduksia, joita olin salaa toivonutkin. No, se ei ollut aikomuksenakaan. Se oli jotenkin liikaa, ja melkein pelkäsin jo itsekin sukeltavani niin syvälle, etten pääse enää pinnalle, Kotamäki puuskahtaa. Levyn tekstithän on suoraan niiden kahden elämästä ja maailmasta, ja sieltä löytyy tulihehkuisia taivaan valoja, kelmeää kuunvaloa, ikuisia metsiä, satakielen laulua ja niin edelleen, Kotamäki luettelee. Kehossa meni silloin aikamoisia kylmiä väreitä, oltiin jotenkin niin isojen asioiden äärellä. Ja kun lauletaan tällaisista äärimmäisen todellisista aiheista, niin... Kappaleessahan ei varsinaisesti lauleta, vaan enemmänkin... no, tulkitaan. Mutta se, että hänen taiteensa on auttanut ja tulee auttamaan lukemattomia samaan tilanteeseen joutuvia, on älyttömän hienoa ja kaunista. Pitkään aikaan ei tiedetty yhtään, julkaiseeko Swallow the Sun enää koskaan mitään, ja seuraavassa hetkessä Juha esittelee meille mielettömän levykonseptin. – Oltiin vähän myöhemmin Kouvolassa keikalla ja mentiin kuuntelemaan Raivion raakademoja Räihän Juhon [Swallow the Sunin nykyinen kitaristi] studiolle. – Mikko on kappaleissa eräänlaisen kertojan roolissa. Tulihan siinä myös mietittyä, että vau, tässäpä meillä on hurja kaveri, Peuhu muistelee. Uuden albumin sanoitukset ovat tuttuun tapaan pääosin Raivion käsialaa, mutta mukana on myös yksi Kotamäen teksti. Puhumattakaan puhtaista lauluosuuksista, niitähän on nyt tarjolla vaikka millä mitalla, Peuhu sanoo ja jatkaa: – Lumina Aurean tekeminen oli kieltämättä oma lukunsa. – Oltiin aika ihmeissään. – Nimenomaan. Että vedetään nyt sitten, mutta vedetään tunteettomasti – ei näitä asioita voi oikeasti ajatella liikaa. Clouds on Your Sidessa on erittäin positiivinen sanoma, ja siinä nimenomaan painotetaan, ettei koskaan pidä antaa periksi, vaikka tilanne olisi kuinka saatanan tukala. Kirjoitin tekstin ihan suoraan Juhalle, mutta en itse asiassa tiedä, onko se hiffannut sitä. – Se oli ylivoimaisesti pahin pala, ja se studiopäivä jäi aika lyhyeksi. Juhan harteita raastanut paino on ollut omaa luokkaansa, mutta samalla meidän muidenkin lasti keveni hieman. – Kun ilmoitin, että voisin itsekin tehdä yhden tekstin, Juha laittoi ohjeistukseksi, että "älä sitten kirjoita mitään saatananpalvontaa tai ranteet auki -meininkiä". Jääköön se kuulijan mietittäväksi, Peuhu sanoo ja jatkaa: – Juha on käynyt viime vuosina läpi mielettömän kiirastulen ja on joutunut katsomaan pimeyttä silmästä silmään. Että ennen varsinaista albumia tulee tällainen ep, ja levyissä on sellaiset kannet ja niin edelleen. Aleah oli ihan samanlainen
Mietin aika paljon, miten Jens kuulee tämän materiaalin, kunnioittaako se meidän näkemystä vai lähteekö seikkailemaan ihan omille poluille. – Olen kirjoittanut kosketinosuuksia tietoisesti maltilla, ja niitä on pistetty vain niihin kohtiin, joissa synia todella tarvitaan, Peuhu sanoo. – Jos Raivion biisit on silkkaa raakaa ja puhdasta fiilistä, niin kappaleet pitää myös toteuttaa samalla tavalla. – Jos miettii vaikka Lumina Aurean latinankielistä puhetta, niin eihän sellaista tarvitse laittaa demoversioon. Nauhoitukset levittäytyivät lopulta monen kuukauden ajalle ja useisiin eri studioihin. – Jos mietin demon konekomppeja ja Juuson [Raatikainen, rummut] ilmeikästä soittoa tai Masan [Matti Honkonen] bassojuttuja verrattuna Raivion tekemään synapörinäbassoon... Mikon saavuttama tunnelataus on niin tajuttoman rankka, ettei siihen ole mitään lisättävää. Toki kappaleet kannattaa soittaa mahdollisimman oikein, mutta silti studiossa mentiin ennen kaikkea tunne edellä, Peuhu kertoo. Juhan visio kokonaisuudesta oli tällä kerralla alusta loppuun hyvin, hyvin selkeä. Huolet häipyivät oikeastaan saman tien, kun hän lähetti ensimmäiset miksaukset, Peuhu sanoo. En oikein edes tajua, miten se pystyy psyykkaamaan itsensä niin armottomaan tilaan! Ei täydellisiä ottoja Swallow the Sun ryhtyi valmistelemaan uutta musiikkia julkaisukuntoon viime kevään aikana. – Jousille on jätetty niin ikään tietoisesti aika paljon tilaa ja niiden hauraan soundin on tarkoitus mennä ihon alle. Laitettiin sen holvin ovi ikuisesti kiinni. Yhtye työskenteli jälleen kerran jo takavuosina tutuksi tulleella tavalla. Voin monen vuoden kokemuksella kertoa, että kun Mikko piiskaa itsensä laulajana tarvittavaan fiilikseen, se tulkinta vain tulee sieltä. Tällä kertaa kosketinsoittimet on sovitettu antamaan kappaleille lisäväriä, eivätkä ne varsinaisesti hallitse melodiakuvaa. Fiilis vain parani miksausprosessin edetessä, ja Jensin käsissä levystä tuli parempi kuin uskalsin oikeastaan haaveillakaan. Riittää ihan hyvin, kun tiedän äänittäjänä ja tuottajana etukäteen, mitä lopullisiin biiseihin on kaiken kaikkiaan tulossa. – Juha tekee ensin kaiken pohjatyön, miettii biisien rakenteet, kantavat melodiat ja niin edelleen. – Juha kirjoittaa musiikin ja suurimman osan sanoituksista, mutta bändi toteuttaa ideat – sieltähän se Swallow the Sunin soundi syntyy, Kotamäki jatkaa. Tietyt periaatteet kantoivat sessiosta toiseen. hommaa eteenpäin. Sellainen olisi vienyt tunnelman ihan väärään suuntaan. Ja jos nyt ihan nätisti sanotaan, niin ei ne Raivion demolaulutkaan aina ihan pätevimmiltä kuulosta. No, siellähän on eroa kuin yöllä ja päivällä. 45. – Ei esimerkiksi haettu väkisin teknisesti täydellisiä ottoja... Olisi ollut aika mautonta lähteä sovittamaan henkilökohtaiselle levylle jotain jättimäisiä orkestraatioita tai isoa sinfonista pauhua. Tämä ei tule yllätyksenä, mutta ruotsalaisguru teki kokonaisuuden äärellä loistavaa työtä. – Täytyy myöntää rehellisesti, että etukäteen hieman jännitti... Jousisoittimet taas ovat esillä hyvinkin kuuluvasti. Se ei ottanut pois mitään tärkeää, vaan korosti juuri oikeita juttuja ja nosti samalla koko homman seuraavalle levelille. – Ymmärsin heti, että se on tajunnut tämän levyn pointin ihan täydellisesti. Hän ei silti toteuta raakademoille läheskään kaikkea vaan kuvailee osan ideoista ihan sanallisesti: tähän tulee sitä ja tuohon tuota, Peuhu sanoo. Ei lähtenyt. Joskus suorituksia ei yksinkertaisesti voi kyseenalaistaa – mitä muusikko ikinä ikuistikaan, se on se oikea versio. Yhtyeen itse nauhoittaman ja tuottaman materiaalin miksasi Fascination Street -studion kippari Jens Bogren (Amorphis, Kreator, Opeth). Kun Juha soittaa jonkun kitarajutun tai Mikko rääkäisee jotakin tällaiselle levylle, niin miten siihen voi edes sanoa, että tuo tunne ei nyt ollut ihan oikea
Sitä paitsi Markuksen, Hipin [Aleksi Munter, koskettimet] ja Kaitsun [Kai Hahto, rummut] tilalle tulleet herrat ovat meidän vanhoja tuttuja ja pitkän ajan kuluessa hyviksi havaittuja tyyppejä. Kotamäki pitää merkitsevän tauon. Olisi ollut perkeleen siistiä, jos se ei olisi lopettanut, mutta... Yritin puhua Markusta ympäri, mutta onneksi se oli rehellinen itselleen ja muille. Mitään muuta ei tarvittu, Kotamäki toteaa. – Jämsen oli ja on yksi parhaista kavereistani. Taistelu ei ole ollut turhaa, Kotamäki sanoo. Mutta se, kiertääkö Juha joka puolella mukana, ei ole vielä varmaa. Ja sitten se varsinainen pitkäsoitto... Mutta mikäpä tässä elämässä olisi muutenkaan kiveen hakattua, Peuhu toteaa. Pitkästä aikaa naurua Lopputulos on komea, ehkä jopa Swallow the Sunin tyylikkään uran komein. Ei siinä minun mielipiteeni paina paskan vertaa, eikä pidä painaakaan. Onhan se ollut ihan mahtavaa nähdä, kun se on hymyillyt todella pitkästä aikaa. Sehän on ihan perkeleen erilainen, mitä me ollaan koskaan aikaisemmin tehty. En ainakaan tällä hetkellä ja tällä mielenterveydellä. Onhan se valitettavasti niin, että omaa pahaa oloa on joskus liiankin helppo purkaa läheisiin. Parhaimmillaan on ollut parasta, huonoimmillaan niin saatanan stressaavaa, ettei mitään järkeä. Nyt alkaa näyttää siltä, että suosta ollaan nousemassa ihan oikeasti.” – Mikko Kotamäki 46. Meidän kommunikaatio, jos sitä edes on, saattaa olla joskus aika rajua. – Lumina Aurea on kuin yöllinen sotatanner. Mutta jos tässä alkaa miettiä, mitä viime vuosina on tapahtunut, niin ei se toisaalta ole mikään ihme, jos joskus vähän räjähtää. Parhaimmillaan on ollut parasta, huonoimmillaan niin saatanan stressaavaa, ettei mitään järkeä. Varsinaisen albumin myötä tilanne muuttuu paljon seesteisemmäksi ja siellä täällä näkyy vähän valoakin, Peuhu kuvailee. Kaikilla on oma elämänsä ja bändi on lopulta helvetin pieni osa sitä. Jousisektio teki omat osuutensa suurella sydämellä, eikä niissäkään sessioissa säästytty kyyneliltä. Katsotaan nyt. – Ihan oikeasti, Lumina Aurean ja When a Shadow Is Forced into the Lightin välinen kontrasti... Kaikki tekevät elämällään mitä haluavat. Mutta siis... Nyt alkaa näyttää siltä, että suosta ollaan nousemassa ihan oikeasti, Kotamäki vahvistaa. – Sekin oli hieno juttu, että koko jousiporukka oli meidän vanhoja tuttuja eikä jostain sattumalta löydettyjä studiomuusikoita. – Tuntuu tavallaan hurjalta sanoa, mutta tässä porukassa on nyt oikeasti hyvä henki. Siihen nähden bändillä menee helvetin hyvin juuri nyt. Mutta siis... Erityisen vaikuttavana kokonaisuuden tunnelataus esittäytyy, jos alkusoiton ja varsinaisen albumin kuuntelee peräkkäin – aivan kuten orkesteri toivoo kuulijoiden tekevänkin. Sitten hän jatkaa. Ei tähän orkesteriin haeta uusia jäseniä jonkin helvetin lehti-ilmoituksen avulla, Kotamäki hymähtää. – Raiviohan on pohjimmiltaan kunnon Pulttibois-sketsiviihteen ystävä, ja viime aikoina se on itsekin kertonut jonkin huonon vitsin – ja vieläpä naurahtanut päälle. Miltä Swallow the Sunin tulevaisuus näyttää tällä hetkellä. ”Fiilikset ovat kieltämättä heitelleet viime vuosina laidasta laitaan. – En ole itse asiassa pystynyt kuuntelemaan Luminaa kertaakaan kokonaan läpi – enkä tule välttämättä koskaan kuuntelemaan. – Jos otan konkreettisen esimerkin, niin viime vapun alla soitettiin Stockholm Slaughter -tapahtumassa, ja aamulla lentokoneeseen noustessani ilmoilla oli sellaistakin tietoa, että kyseinen veto tulisi olemaan Swallow the Sunin viimeinen koskaan... Stockholm Slaughter ei jäänyt bändin viimeiseksi esiintymiseksi, mutta kokoonpano joka tapauksessa muuttui, kun kitaristi Markus ”Jämy” Jämsen erosi yhtyeestä seitsemäntoista vuoden palveluksen jälkeen. – Mukana on kaksi selloa, viulu ja alttoviulu. Se on yksinkertaisesti vähän liian raskasta musiikkia meikäläiselle. Tai no, ensin se on olematonta, sitten jyrkähköä. Se lupaa hyvää vuodelle 2019, jolloin meidän on tarkoitus rundata melkoisen reippaasti niin Amerikassa kuin Euroopassakin. – Fiilikset ovat kieltämättä heitelleet viime vuosina laidasta laitaan. Jos tuntuu siltä, ettei homma enää nappaa, niin sitten se ei nappaa. Ensin ollaan hurjan taistelun rankimmassa ytimessä ja viimeisetkin voimat ovat jo loppumassa, mutta silti sieltä selvitään hengissä kuin ihmeen kaupalla. Välillä räiskyy kunnolla, toisinaan on seesteisempää. – Täytyy silti muistaa, että bändin kokonaiskuvasta löytyy huomattavasti enemmän rakkauden kuin vihan tunteita. – Kyllähän Swallow’n meininki kieltämättä on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin vanhalla avioparilla... Ei me muussa tapauksessa tehtäisi haastattelua Swallow the Sunista ja yhtyeen uudesta albumista vuonna 2018. Sehän on aivan mieletön, Kotamäki sanoo
Siinä kuvassa olisi näkynyt kaksi käsivartta, jotka kannattelevat kuollutta vauvaa, mutta lopulta luovuimme tästäkin ajatuksesta. Olen aina saanut vapaat kädet aihepiirien suhteen, enkä luultavasti edes osaisi sanoittaa liian tarkkojen ohjeiden pohjalta. Kertoisitko joitain valittuja yksityiskohtia muiden kappaleiden taustoilta. huhtikuuta 2010, ja tämä kappale on omistettu hänelle. Ensimmäiset kaksi julkaisua – New Moon ja Emerald Forest and the Blackbird – ovat jo ilmestyneet, ja varhaisemmat levytykset saapuvat halukkaiden ulottuville tulevien kuukausien aikana. Biisi on eräs omista suosikeistani koko tuotantomme varrelta, mutta saapa silti nähdä, soitammeko sitä livenä enää koskaan. Ainakin toistaiseksi, ehkä ikuisesti. – Cathedral Wallsin videosta taas voi huomata armottoman kovan Hurtsfaniuteni, sillä sen visuaalisuuteen – esimerkiksi meren aaltoihin ja balettitanssijoihin – on napattu suoria vaikutteita tältä mahtavalta brittiyhtyeeltä. – Candlemassin Epicus Doomicus Metallicus -debyytin kannessa komeilee teksti ”Leif Edling would like to dedicate Solitude to himself”. April 14th on Swallow the Sunia ja Juha Raiviota vähänkin tunteville sen sijaan selvääkin selvempi tapaus. Sleepless Swansja Weight of the Dead -biiseihin liittyy kaiken muun ohella huomionarvoisia visuaalisia aspekteja. Tämä on meidän tribuuttimme Peter Steelelle – pyhälle jättiläiselle, joka ei kuole koskaan! UUDEN KUUN LOISTOA JA SMARAGDIMETSÄN TUOKSUA 47. IV) -kappaleen muodossa. Aleah olikin oikeastaan Swallow the Sunin seitsemäs jäsen, sillä hänen vaikutuksensa kuuluu ja näkyy monessa muussakin kappaleessa – esimerkiksi levyn nimibiisissä, jossa hän laulaa ”äidin tuutulaulua lapselleen”. – Kappale on minulle sikälikin erittäin tärkeä, että edesmennyt puolisoni Aleah Starbridge lauloi kappaleen kertosäkeen demoversion ennen Anettelle lähettämistä. Olisin voinut kirjoittaa New Moonin kanteen jotakin samantyyppistä, sillä Servant of Sorrow kertoo hyvin pitkälle minusta. – Polttoitsemurhaa yrittäneestä mutta suorituksessaan epäonnistuneesta tyypistä. – Kyllä vain, New Moon on Monday -biisistä. – Ei-niin-yllättäen nämä biisit vellovat aika helvetin synkissä vesissä. Olen myös toisinaan miettinyt ottavani tatuoinnin kappaleesta löytyvästä ”whoever is sentenced to love will bow down as a servant of sorrow” -lauseesta, mutta aikomus on toistaiseksi jäänyt toteuttamatta. Kaksi New Moonin tekstiä – Falling World ja ...And Heavens Cried Blood – ovat Mikko Kotamäen käsialaa. – Sleepless Swans toimi vuosia myöhemmin pohjana Hallatar-yhtyeen No Stars upon the Bridge -debyytin kannelle, Raivio kertoo. – Avausraita These Woods Breathe Evil on tekstinsä puolesta silkkaa Twin Peaksiä, kuten ”black lodge and red rooms of insanityn” kaltaiset rivit toki paljastavatkin. Mistä albumin nimikappale kertoo. Kummankin jo ilmestyneen albumin kansilehtisestä löytyy uusi haastattelu. Mikko Kotamäki kysyy. Kappaleen loppupuolelta saattaakin löytää tunnelmia Duran Duranin The Chauffeurista. No, Eyes Wide Shut on eräs kaikkien aikojen parhaista leffoista, ja Hearts Wide Shut -kappaleen otsikko tulee tietenkin sieltä – olematta mitenkään muuten vaikuttunut kyseisestä elokuvasta. Toki innoittajana toimi myös Type O Negativen kappale Wolf Moon, Juha Raivio vastaa. Taiteilija kuitenkin kieltäytyi luomasta niin kammottavan surumielistä kuvaa, ja päädyimmekin vähän lohdullisempaan versioon, jossa tästä maailmasta poistunut lintu tippuu kohti valoa, pois pimeydestä. Eikös vain. – Weight of the Dead puolestaan innoitti New Moonin alkuperäistä, hyvinkin lohdutonta kansi-ideaa. – Kuulin Olzonin laulavan jonkinlaisen tuutulaulun omalle lapselleen, ja muistan miettineeni heti, että onpahan muuten hyvänkuuloista tulkintaa. Sieltä löytyy esimerkiksi mielenterveysongelmia ja kaikenlaisia tarinoita omassa elämässä perseelleen menneistä asioista. Sävellys on tietenkin silkkaa Type O Negativen palvontaa ja sanoituksessa vilahtelee asioita kuten ”sabbath is near”, ”April moon”, ”world is slowly coming down”, ”death is here” ja niin edelleen. – Itselleni Cathedral Walls on oleellisimpia biisejämme koskaan, ja se oli aikoinaan monellakin tavalla iso hyppäys eteenpäin, Raivio sanoo. Kysyin sitten Anetten mielipidettä Holopaisen Tuomaksen välityksellä, ja hän lupautui mukaan. – Aikaisemmilta levyiltämme tuttu ”kauhusaaga” taas saa jatkoa Labyrinth Of London (Horror Pt. Melodinen kertosäe, jossa Aleah laulaa rivit ”she was the one, now cold and gone / ten silver bells mourning her death”, on yksinkertaisesti liian tuskainen esitettäväksi elävänä. Julkaisemme Svartin luvalla tätä juttua varten editoituja otteita tarinatuokioista. – Katsotaanpa... No, jotkut epäuskottavat teinileffat eivät ole koskaan liikuttaneet minua millään tavalla, joten en edes harkinnut sellaista vaihtoehtoa. Biisi alkaa lauseella ”tomorrow will be worse”, minkä jälkeen sisar hento valkoinen vetää verhot tämän pahasti palaneen kaverin sairaalavuoteen ympärille. Lopputulos onkin oikein kaunis. – Koska levyn otsikosta on osaltaan kiittäminen Duran Durania, halusin laittaa myös nimibiisin sävellykseen pienen nyökkäyksen samaan suuntaan. – Alkuperäisen idean mukaan kansikuvassa olisi näkynyt kaksi järveen jäätynyttä joutsenta, joista ensimmäinen olisi jo kuollut mutta toinen vielä räpiköinyt viimeisillä voimillaan. Kappaleen vieraileva solisti, tuolloin vielä Nightwishin keulakuvana vaikuttanut Anette Olzon nostatti sitkeimpien metallipäiden riveissä odotettua köhimistä. SVART Records tuo Swallow the Sunin vanhat albumit markkinoille uusina vinyylilaitoksina Songs from the North I, II & III -triplaa lukuun ottamatta. – Eräs kaikkien aikojen sankareistani eli Petrus Thomas Ratajczyk poistui keskuudestamme 14. – Samoihin aikoihin elokuvateattereihin ilmestyi The Twilight Saga: New Moon, ja bändin sisältä alkoi kuulua kysymyksiä, että pitäisiköhän levyn otsikko vaihtaa. Servant of Sorrow taas on Raiviolle itselleen yksi tärkeimmistä Swallow the Sun -kappaleista. NEW MOON (2009) – Levyn nimi tuli Duran Duranilta. New Moonin muistakin biiseistä löytyy varsin tuttuja Swallow the Sun -universumin rakennuspalasia. Myös Aleah tekee esiintymisen, ja tämä on ainoa kerta, kun hänet nähdään Swallow the Sunin musiikkivideolla. Teksti kertoo enemmänkin eräästä surkeasti päättyneestä ihmissuhteesta. EMERALD FOREST AND THE BLACKBIRD (2012) Eräs albumin erikoisuuksista on videonakin julkaistu Cathedral Walls. Sellaista tunnelmaa, Raivio hymähtää. – Toisinaan joku uusi demobiisi herättää sanoittamisen tarpeen, ja mikäli Juhalle sopii, ryhdyn tarinoimaan
Downing on kirjoittanut elämästään kirjan. Jos elämä olisi moottoriurheilurata, hänen ei tosiaankaan voisi sanoa startanneen paalupaikalta. Ei edes Black Sabbathista. Sen kautta Judas Priestin perustajajäsen ja kitaristi on saanut puhutuksi ääneen asioita, jotka ovat rassanneet häntä vuosikymmeniä. Muistini pelaa hyvin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Olin valmis siivoamaan vessoja ja lakaisemaan katuja, tekemään ihan mitä tahansa, kunhan vain saisin elää normaalia elämää normaalien ihmisten parissa. Toisen kerran hän lähti, kun Judas Priestissä oleminen alkoi tuntua sietämättömältä. Se ei kuitenkaan pitänyt itseään hevimetallibändinä, vaikka oli siinä niitäkin elementtejä, kuten riffeistä rakennetut biisit. K enneth Keith Downing ei ole lähtenyt Judas Priestistä. Hän ei soita bändissä enää, mutta omistaa yhä neljäsosan sen taustayhtiöstä. Nuo tapahtumat ovat hyvin tärkeitä käänteitä Downingin elämässä, ja kirjassaan hän ruotii niihin johtaneet syyt ansaitun tarkasti. Hän itse on tehnyt niin ainakin kahdesti. Siitä tuli minulle uskonto. – Hendrix oli ensimmäinen, jonka näin soittavan hevimetallia. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN PRIEST ei lähde miehestä 48. Äskettäin suomeksikin julkaistu (tämän jutun kirjoittaja käänsi kirjasta puolet) omaelämäkerta 40 vuotta Judas Priestissä – Kitaristin muistelmat on Downingille ennen kaikkea sanomisen kanava. Mutta kun vuosia kului ja elämä asettui uuteen uomaan, kirja alkoikin tuntua hyvältä idealta. Elämä on opettanut K. Taistelussaan ahdistusta ja ankeutta vastaan Downing sai voimaa musiikista. Halusin kertoa kaiken hyvän, pahan ja ruman Judas Priestin uran varrelta. – Musiikki pelasti minut ja näytti suunnan. K. Ensimmäisen kerran se tapahtui teini-iässä, kun kotona asuminen kävi mahdottomaksi. Tahdoin kertoa rohkaisevan tarinan siitä, miten nousin huteralta pohjalta maailman suurimmille lavoille. PÖLKYLLÄ Kitaristi K. Käytännössä se tarkoittaa, että hän ei säästele sanojaan sen enempää isästään kuin bändikavereistaan puhuessaan. Ajattelin, että fanit oppisivat tuntemaan minut kirjan kautta paremmin ja saisivat tietää, miten metallia aikoinaan tehtiin. – Minähän tosiaan kävin koesoitossa Judas Priestissä, mutta en päässyt mukaan, koska en ollut blueskitaristi, Downing nauraa. Se oli alun perin paikallinen bändi, johon hän pyrki ensin turhaan kitaristiksi – ja jonka hän päätyi perustamaan kokonaan uudelleen. Aluksi hän kieltäytyi. Yritän kuitenkin aina korostaa, että kerron kirjassani vain oman tarinani eli sen, miten minä nämä asiat näin ja koin. Päätin, että en edes yritä kestää huonoja oloja, koska tiesin niiden muuttuvan pahemmiksi. Downingin omien tunteiden ilmaisukanavaksi muodostui Judas Priest. Eiväthän kaikki hänen biisinsä sitä olleet, mutta Purple Haze ja Foxy Lady olivat. Hendrixin biiseissä oli tietynlainen tunne, jota Downing ei löytänyt muualta. K. Neuroottinen ja peliriippuvainen isä piti käytöksellään huolen siitä, että nuoren Kennyn maailmassa ihan mikä tahansa voitti kotiolot. – Ajattelin, että kerron totuuden, seuratkoon siitä mitä tahansa. – Kun Sabbath tuli kuvioihin, olin toki iloinen, koska meillä oli selvästikin jotakin yhteistä. Downing kuvailee nuorta itseään ”kadotetuksi sieluksi”. Priest ei lähde miehestä. – Lopetin koulun ja lähdin kotoa nuorena. Pelastus löytyi musiikista Toimittaja Mark Eglingtonin kanssa kirjoitetun kirjan traagisinta antia ovat Downingin nuoruuskuvaukset. Downingille, että ikävästä tilanteesta on parasta poistua. Se oli ainoa asia elämässäni, josta sain otteen. En saanut kyllikseni sellaisesta riffikamasta. Ensinnäkin olen 67-vuotias. Sitäkin olennaisempaa on, että hänen juttunsa kääntyvät bändiin päin silloinkin, kun siitä ei ole puhe. Yhteenotot isäni kanssa olisivat kärjistyneet lopulta tappeluiksi. Downing kertoo, että kirjan perään on kyselty hänen bändistä eroamisestaan lähtien. Cream ja Jimi Hendrix olivat heviä ennen heviä. Hänen tarinansa on yhtä kuin Judas Priestin tarina, joka kertoo unelmasta ja sen pimeästä puolesta. Bisnesmielessä hän on naimisissa vanhojen soittokavereidensa kanssa mahdollisesti hamaan tappiin asti. – Minulla oli muutama hyvä syy tehdä se. Musiikki on suuri voima, joka yhdistää ihmisiä. Nuoren Downingin ihanteita olivat aikakauden bändeistä rankimmat
– Se oli valmiin ja luonnollisen kuuloinen levy, jossa oli hieno kansi. Niistä onnellisimmaksi hän nostaa 1980-luvun. Halusin tehdä raskasta, synkkää ja tunnelmallista musiikkia. Se voi olla jälkiviisauttakin, mutta yhtä kaikki hän kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten hankalaa oli soittaa heviä, kun siihen tarvittavia aseita ei ollut vielä keksitty. – 1960-luvulla popbändit näyttivät yhdenmukaisilta. Silloin bändit soittivat pienemmissäkin kaupungeissa: Priestillä oli yhdellä rundilla 148 keikkaa pelkästään Pohjois-Amerikassa. Downing kertoo idean lähteneen turhautumisesta. En erityisemmin tykännyt sellaisista kappaleista, mutta tajusin, että meidän oli yritettävä saada suosiota ja kontakteja ja sopimuksia. – Meillä ei tosiaan ollut välineitä kuulostaa siltä kuin halusimme. Judas Priest myi parhaimmillaan, eli Screaming for Vengeancellä [1982], pari miljoonaa. Vaikka PÖ LK YL LÄ. British Steelistä eteenpäin meillä oli yhteinen univormu. Ennen keikkoja minä katselin bändikavereitani hienoissa nahkavermeissään ja tunsin, että meillä on vahva bändi. Sen kiertueella meillä kaikilla oli yllämme nahkaa ja niittejä. Laulaja Rob Halford tuli mukaan 1973, ja toinen kitaristi Glenn Tipton 1974. Aluksihan niin pukeutui vain minä, sitten Rob ja minä, Downing kertoo. Downingille British Steel (1980) oli bändin albumeista ensimmäinen, johon ei ollut lisättävää sen enempää musiikillisesti kuin visuaalisestikaan. Judas Priestin palaset napsahtelivat paikoilleen 1980-luvun taitteessa. Vuoden 1976 kieppeillä aloin miettiä, että jos bändillämme olisi yhtenäinen look, se tekisi meistä voimakkaamman ja yhtenäisemmän. Oma lukunsa oli vuonna 1986 julkaistu pophevilevy Turbo, jolla Judas Priest yritti murtautua valtavirtaan Yhdysvalloissa. Kun blues ja rock tulivat kuvioihin, bändit eivät enää pukeutuneet niin, koska eivät halunneet muistuttaa popbändejä. Musiikissamme oli aina hyviä, metallisia elementtejä, mutta soundimaailma ei mennyt kohdalleen. Downing ei tietenkään lähde kiistämään sitä. Downing veti Judas Priest -asun ylleen viidellä eri vuosikymmenellä. Metallia ennen metallia Judas Priest on yksi heavy metalin luojista ja suurimmista vaikuttajista, joidenkin mielestä jopa genren tärkein yhtye. Sellaiset biisit kuin Never Satisfied, Winter ja Victim of Changes olivat nykyaikaisen hevimetallin sikiöitä. Hän kertoo pitäneensä Judas Priestiä aina uraauurtavana bändinä, joka yritti tehdä musiikkia uudella tavalla. Se oli fanien kannalta hieno juttu. Se oli minulle hieno vuosikymmen, ja ihmisillä ylipäänsä oli hyvä fiilis. Klassisen kokoonpanon jäsenistä Downing ja basisti Ian Hill soittivat Judas Priestissä jo vuonna 1970. – Glenn toi bändiin kaupallisempia ideoita, kuten Rocka Rolla -biisin. – Se oli sikäli erikoista aikaa, että metalli ja rock saavuttivat todella suuren yleisön. Downing kertoo kirjassaan, että ensimmäisillä albumeillaan Judas Priest etsi soundia, jota ei ollut vielä olemassa. Loppu on metallin historiaa, ja nyt Downing on vetänyt päivänvaloon sekä sen kunnian että häpeän päivät. Priestin biiseistä eniten Downingin mieleen olivat aina ne hurjimmat, kuten Sinner, Dissident Aggressor ja Painkiller. – Alkuaikoina olin kokeellinen soittaja. Hän kuitenkin huomauttaa ymmärtäneensä jo varhain, että yleisölle oli heiteltävä helpompiakin täkyjä. – Olimme olleet kiertueilla vuosi toisensa perään, ja entiset lämmittelybändimme kuten Iron Maiden, Def Leppard, Scorpions ja AC/DC alkoivat myydä jopa kymmeniä miljoonia levyjä. Näin oli myös varhaisen Judas Priestin laita
Minä annan ajan näyttää, mitä niistä tulee. Ongelmia ja pettymyksiä Vaivainen parin miljoonan levymyynti oli Judas Priestin murheista pienin. Ilmeisesti se, kenelle kukin on lojaali, on muuttunut. Kaikkein eniten Downingia kismitti bändidemokratian rapistuminen. – Uusi kotini on muutaman mailin päässä Astburysta. – Usein minua jännitti ennen keikkoja, koska tiesin, että Glenn joi ennen lavalle menoa, eikä hänen soittonsa tulisi olemaan tiukkaa. Nautin, kun bändi soitti tiukasti ja tarkasti. Downing ei ole vielä kokeillut, miten paljon hänen uusi musiikkinsa kiinnostaa yleisöä. Kirjassaan hän kertoo tiedostaneensa taloa ostaessaan millainen klisee pörröpäinen rocktähti ostamassa maaseutukartanoa on ja rauhoitelleensa itseään ajattelemalla sen olleen sijoitus. ”Emme ole maan päällä ikuisesti. Sittemmin hän on myynyt pitkäaikaisen kotinsa, Astburyn kartanon, jonka hän lunasti itselleen kauan sitten, kun Priest ensi kerran paiskasi hänen tililleen oikein kunnolla puntia. – No, juuri Glenn oli bändissä se, kenen kanssa en oikein tullut toimeen… Joka tapauksessa me olemme kuolevaa rotua. Downingin rakkauselämää on leimannut lapsuudesta juontuva sitoutumisen pelko. Downing ei tiedä oikein vieläkään, miksei. Yksi hankausta aiheuttanut asia oli päihteiden käyttö. Nahka ja niitit saivat Priestin näyttämään yhtenäiseltä, mutta todellisuus oli toinen. Lopulta kyllästyin tiettyihin juttuihin ja päätin, että nyt saa riittää. Tuntui kuin olisin noussut perheeni kanssa lentokoneeseen tietäen, että pilotti on kaljoissaan. Näin oli siitäkin huolimatta, että minä tiedän, mikä on parhaaksi Judas Priestille. Downing tähdentää, ettei ole ikinä juonut pisaraakaan ennen keikkaa. Judas Priest oli alun perin minun unelmani. Tämä hetki ja tulevaisuus K. Hän ei kuitenkaan ole varma, olisiko suostunut, vaikka olisi pyydettykin. Se, että Hill sanoi taannoin kitaristinvaihdoksen olleen bändille hyväksi ja etteivät fanit kaipaa Downingia, surettaa häntä. – Erosin juuri muutaman vuoden suhteesta. Ellei mitään, niin ainahan voin mennä pubiin katsomaan futista kavereiden kanssa. Toisaalta Iron Maidenin ja AC/DC:n suosio perustuu siihen, että ne eivät koskaan ole muuttuneet, ainakaan kovin paljon. Täytyy myös myöntää, etten ole nähnyt kauheasti vaivaa parisuhteideni eteen. Huonoimmin hän tuli toimeen Glenn Tiptonin kanssa. Priestin pitäisi kysyä, mitä fanit haluavat. Minulla ei ollut koskaan mitään henkilökohtaisia hankkeita. Minua kiinnostaisi autella nuoria bändejä ja perustaa ehkä studio. Se, että yhteistyömme ei päättynyt hyvissä merkeissä, vituttaa minua hieman. Yksi kirjan tunnustuksellisimmista teemoista on suhde naisiin. En olisi voinut saavuttaa näitä asioita ilman heitä. Downing tekee kirjassaan selväksi, että bändissä oleminen kävi hänen hermoilleen niin pahasti, että keväällä 2011 hänen oli lähdettävä. Downing mainitsee bändin jäsenistä läheisimmäksi ystäväkseen Ian Hillin. Yleisölle pitäisi suoda vielä tilaisuus nähdä se bändi, jota se on rakastanut vuosikymmeniä. Turbosta ei tullut edes Priestin myydyintä levyä. Odotin kiertueilta kovaa työntekoa ja rajuja keikkoja. Pysyin aina uskollisena Judas Priestille. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä jätkänä, ja me kasvoimme yhdessä. Priestin pitäisi kysyä, mitä fanit haluavat. Mieluummin perustaisin yhtyeen. Tuntuu kuitenkin vaikealta aloittaa alusta, kun on ollut sitoutuneena yhteen bändiin koko ikänsä. Ajatus sooloalbumista ei kuitenkaan oikein innosta. – Heidän pitäisi hankkiutua eroon niistä jättiscreeneistään ja satsata kunnon lavasteisiin. Ja niin tarina jatkuu, vaikka sen tulisimmat käänteet on jo nähty. Yleisölle pitäisi suoda vielä tilaisuus nähdä se bändi, jota se on rakastanut vuosikymmeniä. Nyt, kun rahahommat ovat menneet jossain määrin pieleen, oli sopiva hetki muuttaa kiinteistö rahaksi. – Menestyksen syyt ovat aina bändikohtaisia. Robilla ja Ianilla oli siitä ihan sama fiilis kuin minulla. Siihen ei tarvittu huumeita tai alkoholia vaan musiikkia. Hyvän keikan jälkeen olin pilvessä siitä, mitä olin juuri tehnyt. Seitsemääkymmentä lähestyvä kitaristi toteaa itseironisesti, ettei ole vielä tavannut sitä oikeaa. Mutta nyt olen sanonut suoraan, mihin olin Judas Priestissä tyytyväinen ja mihin en. Tässä on nyt hukattu se mahdollisuus. The Whon tribuuttilevyllä vuonna 2012 ilmestynyt Eminence Front ja Devilstar-nimellä tänä vuonna tehty luenta hänen vanhan bändinsä Beyond the Realms of Deathistä ovat hänen ainoat Priestin jälkeiset julkaisunsa. K. Downing ihmetteli taannoin netissä, miksei häntä pyydetty takaisin bändiin, kun Tipton vetäytyi syrjään terveysongelmiensa vuoksi. Sellaista sattuu, kun toinen on 25 ja toinen 66. – Katsotaan, mitä sieltä kevään mittaan kuuluu. En sano, että kannabissätkän ja viskipullon kanssa lavalla heiluminen on väärin, mutta itse en halunnut toimia niin. Olin bändissä alusta saakka ja kehittelin monia juttuja, muutakin kuin musiikkia. Sellainen ei olisi ollut kunnioittavaa muita soittajia ja yleisöä kohtaan. Emme ole maan päällä ikuisesti. – Kaikki jäsenet eivät saaneet vaikuttaa bändin asioihin. Tavallaan minun paikkani on Judas Priestissä, Downing pohtii ja innostuu taas ruotimaan Priestin nykytilaa. Ajattelin tehdä uutta musiikkia. Teen nyt paljon sellaisia juttuja, joita olen aina halunnut tehdä. Downingin elämä jatkuu Judas Priestin ja kirjan viimeisen sivun jälkeenkin. – Olen Priestin jäsenille ikuisesti kiitollinen ja kunnioitan heitä. Mutta sitten saattaakin käydä niin kuin Vince Neilille Englannissa, että seuraava rundi ei enää kiinnostakaan ketään. – Rakastan itsekin pubeja ja lageria, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. – Olen todella pettynyt hänen lausuntoihinsa. Kun Downingin unelma toteutui, se paljasti itsestään sekä hienot että huonot puolet. – Rob oli poissa neljätoista vuotta, mikä teki hallaa bändille, ja Glenn käytti vuosia sooloprojektiinsa. Def Leppard alkoi tehdä hiottuja levyjä, ja sillä oli hyvä tuottaja ja manageri. – En edes aivan alkuaikoina, koska halusin soittaa hyvin ja pysyä kartalla. Se on kiva paikka, ja siellä on hyvät mahdollisuudet soittaa ja äänittää. Ja kun bändin jäsenet vaihtuvat, ensimmäinen kiertue saattaa mennä hyvin, koska fanit ovat uteliaita. Tällä hetkellä Downingilla on kiireitä kirjansa kanssa, mutta aikansa kutakin. Tässä on nyt hukattu se mahdollisuus.” 51. olimme kiitollisia, että olimme pärjänneet niinkin hyvin, se tuntui turhauttavalta. Downing pysytteli kaukana huumeista ja joi hyvin vähän, mutta Tipton toimi hänen mukaansa toisin. Elämää on myös musiikin ulkopuolella. Kunhan talvi tulee, kitaristi aikoo sulkeutua kotistudioonsa
Niin tai näin, Accept nauhoitti myöhemmin levyn kakkosbiisin Generation Clashin (joka on kelvannut kuopiolaiselle Tarotillekin) myös Udo Dirkschneiderin kanssa. Bändin seuraava liike ei kuitenkaan ollut odotetuin, se kun palasi parrasvaloihin jenkkisoundilla kyllästettynä ja muutenkin huomattavasti pörheämmässä ja värikkäämmässä kuosissa. Pop metal -Accept ulvomassa syntikoineen rakkaudesta erikoishepeneissä tuntuu kieltämättä vielä 30 vuoden jälkeenkin absurdihkolta ajatukselta. David Reece on jatkanut laulamista soololevyjensä ohella useampien kokoonpanojen kanssa, esimerkiksi Bangalore Choir -bändissä ja saksalaisen Bonfiren keulilla. Jyräävistä voimapaloista mainittakoon Hellhammer, D-Train ja cd:lle bonusraidoiksi päätyneet Break the Ice ja I Can’t Believe in You. Aina tiukasti soittava Accept ammentaa riffilaaristaan tunnistettavaa itseään, eikä päälle valutettu huomattava juustokerroskaan vesitä hommaa täysin. Accept ei soittanut tämän epämääräisen ajanjakson jälkeen vuosiin, eikä Eat the Heatin aikaiseen tyylisuuntaan palattu enää koskaan. Levyn kaikki kitarat soitti Wolf Hoffmann, vaikka sen kansissa komeilee myös kiertuekitaristi, brittiläinen Jim Stacey. Bändin keulille oli kiinnitetty raspikurkkuinen amerikkalaisääni, tilanteen ulkoisetkin vaatimukset täyttävä pörröpää David Reece. Saksalaisrykmentti ahmi kiihkonsa loppuun ACCEPT Eat the Heat RCA/BMG 1989 TEKSTI AADOLF VIRTANEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Acceptin alkuvuodesta 1989 julkaistu kahdeksas pitkäsoitto ilmentää sen uran kummallisimpia käänteitä. Bändin viimeisin, vuonna 2009 tapahtunut paluu amerikkalaislaulaja Mark Tornillon kanssa on sen sijaan ollut voittoisa. 52. Militantin miehekkään lookin nahkaan ja revittyihin farkkuihin vaihtaneena Accept oli astelemassa ilmeisen kiihkeänä niin sanottujen tukkabändien joukkoon. Voikin vain arvella, kuinka vahvasti Acceptin voimakolmikko Baltes–Hoffmann–Kaufmann on seissyt tämän ehkä epäilyttävänkin radiokelpoisen levyn takana. Mistreated-biisin voi jopa lukea Acceptin slovareiden kärkikahinoihin. LEVYN menestys jäi bändin mittapuulla vaatimattomaksi, ja sitä seuranneen kiertueen tapahtumia bändi tuskin välittää muistella vielä tänä päivänäkään. Vielä kummallisempi kuvio olisi tosin ollut palopostinkorkuinen Dirkschneider mikrofonin varressa. Sitten Accept katosi vieläkin perusteellisemmin. Dirkschneider palasi 1990-luvulla bändiin ja se taas vanhaan tyyliinsä, vaihtelevalla menestyksellä. Faktaa lienee, että Reece heräsi erilaisten kompleksisten sivujuonteiden ja fyysisiksikin käyneiden mielipiteenvaihtojen myötä eräänä Amerikan-kiertueen aamuna hotellihuoneestaan, eikä bänditovereita näkynyt missään. Myös Accept haki tarinalleen jatkoa, ja sitä olikin luvassa muutaman laulaja-auditoinnin jälkeen. Massiivisista kertosäkeistä ja vetävistä riffeistä huolimatta paikoin hölmöt lyriikat saattavat nostattaa paatuneimpienkin fanien kulmakarvoja. ON todettava, että David Reecen tai levyn tuottaneen Dieter Dierksin työstä on vaikea löytää varsinaista vikaa, eivätkä lajityypin standardien mukaiset biisitkään ole rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Eat the Heat jäi Reecelle tärkeäksi virstanpylvääksi, ja miksei, onhan kyseessä hänen ensilevytyksensä. ACCEPTIN legendaarisin laulaja Udo Dirkschneider poistui bändin riveistä aliarvostetun Russian Roulette -levyn (1986) jälkeen ja julkaisi vanhan yhtyeensä käytännössä säveltämän sooloalbumin Animal House. Mies oli myös ehdolla Rob Halfordin tilalle Judas Priestiin muiden muassa Primal Fear -laulaja Ralf Scheepersin ja paikan lopulta saaneen Tim ”Ripper” Owensin ohella. Levyn avaava rullaus X-T-C taas on passannut Udon soolobändin coveroitavaksi. Kävipä upeaääninen Reece esittämässä albumia Euroopankiertueellakin alkuvuodesta 2018
35€ Liput myy ticketmaster. 20€ l 2 päivän lippu alk. Metal Crane Festival ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. 20€, 2 päivän lippu alk. 20€, 2 päivän lippu alk. ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. Metal Crane Festival. 35€ Liput myy lippu.. 18.-19.1.2019 Tanssisali Lutakko, Jyväskylä ENNAKKOLIPUT: 1 päivän liput alk. 35€ Liput myy ticketmaster
Vilja Vainio Albumi julkaistaan 11. Yhtyeen kuvauksen mukaan Verkligheten on tuskasta sekä oman haavoittuvaisuuden ja elämän rajallisuuden tajuamisesta syntynyt teos. Uudella albumilla kuullaan ensimmäistä kertaa uuden rumpalin Bastian Thusgaardin soittoa. Elämän tosiasiat kohdannut Soilwork pääsee kui tenkin taas todellisen tekemisen äärelle, kun se jul kaisee äidinkielellään nimetyn yhdennentoista studio albuminsa. Vaikka kappaleiden geneerisyys lisään tyy loppua kohti, iloinen poikkeus on viimeisenä kuulta va You Aquiver, jonka kertsi on rytmikäs vapautuminen yleistunnelman vellovasta synkkyydestä. Melodisen death metalin puolelta on siirrytty flirttai lemaan enemmän metalcorelle, ja tehtävässä on myös onnistuttu. Eskapistinen matka unien taakse Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ST E P H A N SD O T T E R P H O T O G R A P H Y ARVIOT 55. Tämä on kar sinut karheimpia lauluosuuksia, mutta tehnyt samalla tunnelmasta intensiivisemmän ja katkeamattomamman; kuin aallon, joka huokuu koko albumin lävitse. Vuotta myöhemmin rumpali Dirk Verbeuren siirtyi Megadethiin. Kiertueilla yhtyeen basistina toimii Taylor Nordberg. Bändin basisti Ola Flink erosi taiteellisten erimielisyyksien vuoksi vuonna 2015. Aallonmurtajina toimivat The Wolves Are Back in Town ja Witan, jotka asettuvat erilleen albumin yhtenäi syydestä sinänsä yleistunnelmaan sopimattomina mutta yhtä kaikki hittikaavan täyttävinä. Edes todellisuuspako ei ole pelkkää pulppuavaa iloa, ja albumilla häilyy koko ajan tunne siitä, että pa luu tosielämään voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Verklighetenillä onkin keskitytty harki tummin laulumelodioiden rakentamiseen. Ensin mainittu on ker tosäkeeltään lähellä power metalia ja perinteistä rockia, joskin nopealla bassorummulla taustoitettuna. Basisti on ehtinyt vaihtua Flinkin lähdön jälkeen pariinkin otteeseen, ei kä albumin tietoihin ole merkitty bassottelijaa lainkaan. Verkligheten on eskapistinen matka unien taakse, todellisuuden utuinen kuvajainen. Kappaleista löytyy niin murinaa kuin puhdasta laulua, kuten aina ennenkin, mutta nyt nimenomaan jälkim mäinen dominoi. Mutta sen sijaan, että albu mi kuvaisi todellisuutta, se yrittää vapautua hetkeksi sen kahleista luonnostellen asioita, jotka ovat syntyneet jär jettömyyden ja hallusinaatioiden varjojen katveessa. Kappaleet tuntuvatkin liian ehyiltä kuva takseen todellisuutta, joka on usein kaikkea muuta kuin kaunis ja koherentti. SOILWORK Verkligheten NUCLEAR BLAST Ruotsalaisyhtye Soilworkille on tapahtunut muutaman viime vuoden aikana paljon. tammikuuta. Yhtyeen riveissä pitkään palvelleiden soit tajien viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi jäi The Ride Majestic (2015). Avausraita muistuttaa The Ride Majesticin tunnelmista, mutta sa malla myös jostain muusta. Genrevalinta tuo albumille hivenen poika maisen viban, joka ei sinänsä häiritse, vaan luo sille sel keän, hetkittäin jopa tanssittavan yleisilmeen. Melodioiden ohella yhtye on panostanut erityises ti kertosäkeisiin. Verklighetenin rohkaisemana paluu reaalimaailmaan ei kuitenkaan tunnu liian vaikealta. When the Universe Spoke jatkaa myöhemmin samaa tunnelmaa kieputtaen sen osaksi raskaampaa maailmaa. Miehistönvaihdosten lisäksi yhtye kertoo kokeneen sa suuria muutoksia myös henkilökohtaisessa elämäs sään, kun sille läheisiä ihmisiä on kuollut tai sairastu nut. Muutaman kuunteluker ran jälkeen mielleyhtymälle löytyy alkupiste: American Beauty elokuvan (1999) tunnuskappale. Kun albumin pistää soimaan nämä ennakkoasetelmat huomioiden, kuuntelukokemuksesta muodostuu paljon avartavampi. Jo albumin avaava instrumentaalikappale vihjaa, ettei luvassa ole kaikkein perinteisintä Soilworkiä
Yhdentoista kappaleen ja kolmen vartin vyörytys antaa jotain uutta vielä useankin pyörityksen jälkeen, mikä on aina hyvän levyn merkki. Viimeksi mainitulla suomalais yhtyeen musiikki hakee vielä muo toaan, eikä se onnistu pitämään kaikkia lankoja täysin hyppysissään. Lisäksi järvenpääläisbändin murhaava lataus on niin perin juurin suomalaisen ysärikuolon perin teiden mukaista, että sydänalassa läikähtää nostalgia ja kansallisylpeys. Osa riffi sahauksista katselee myös mustem man metallin suuntaan. Hitainta murjotusta levyltä ei löydä, vaan sodankäynti liikkuu hak kaavan blastauksen, ruhjovan tup labasarimyllytyksen ja keskitempoi sen runttauksen tienoilla. Soolot roimitaan oikeaoppisesti samalla estetiikalla. Kun kaksikko tahkoaa luupäisim min, ote on lähellä alkuaikojen Sepulturaa ja 1980luvun teutonithrashiä. Vanhan suomalaisen de ath metalin kaikuja sen sijaan kuul laan hillitysti käytettyjen melodioi den muodossa. Tämä paketti tarjoaa mielenruokaa pitkäksi aikaa. Suoraa apinointia ei harrasteta sen pa remmin Ruotsin kuin jenkkienkään suuntaan. Tämäntyylisessä musiikissa on vaikea arvioida albumeita yksittäis ten kappaleiden valossa, sillä ky seessä on kokonaisvaltainen elä mys, jota on vaikea kuvailla sanoin. Tämän haluan nähdä ehdottomas ti livenä. Kokonaisuus tuntuu jossain määrin päämäärättömältä improvisoinnilta, olkoonkin, että seassa on timantti sia hetkiä. Nyt käsillä oleva julkaisu muodostaa Black Trilogyksi nimetyn kokonai suuden, joka pitää sisällään levyt Ritual XI (2008), Entheomorphosis (2009) ja Absolute Transfinite (2011). ARCHITORTURE World Peace BWK Vantaalainen Architorture vääntää todella napakkaa thrashiä vanhan koulun hengessä. Levyn raidat ammentavat vanhan liiton kuolosta, ja meininki on perin ankaraa. Tämä on sielunmusiikkia, jota voi suositella huoletta niille, jotka ha luavat pörinänsä astetta dynaami semmassa muodossa. Murskaavaan mättöön sisälle pää seminen ottaa aikansa, eikä valikoi masta nouse esiin välittömiä tap poraitoja. Debyytti herättää kuiten kin mielenkiinnon ja aavistuksen sii tä, että jotain suurta ja hienoa on odotettavissa. Levyn äänitysten alla bändi kutistui peräti kaksikoksi, mutta se ei kuulu toteutuksessa. Ainoa suoraan mieleen nouse va vertailukohta on Sotajumala, en kä tarkoita tässä vain kotimaisel la lausuttua rähinänsekaista örinää. Entheomorphosis ja Absolute Transfinite hilaavat ilmaisua asteen verran raskaampaan suuntaan, vaik ka eipä yhtyeen musiikki ollut järin kevyttä aiemminkaan. Mikko Malm CORPSESSED Impetus of Death DARK DESCENT Corpsessedin lanaava death metal johdattaa kahdellakin tapaa suoraan sylttytehtaalle: Verinen todistusai neisto on toden totta peräisin pai kasta, jossa jostain elävästä on tehty aladobia. Bonukseksi on ympätty vuonna 2007 ilmestynyt debyyttialbumi I. Bändiin tutustuminen on tehty helpoksi, mutta toisaalta nimi herättää epäilyjä tarjonnan humoristisuudesta. Tarkoituksenmukainen soundi on raskas, selkeä ja sopivan ilmava, mi kä palvelee tylyä runttaamista oikein mainiosti. Toisaalta mikään ei ole myöskään varsinaisesti pielessä. B A E R M A N N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Rumpujen ohella lauluista huolehtiva Anssi Kantola suoriutuu urakastaan kunnialla, joskin miehen lauluma neerit erityisesti loppuvenytyksissä alkavat toistaa liiaksi itseään. Vanhan liiton thrashärien sydän läpättää tämän tuotoksen äärellä var masti takykardisesti, mutta asiaan vihkiytymättömille World Peace saat taa jäädä etäiseksi. Teemu Vähäkangas KORPSESOTURI Malus Corpus ROTTED LIFE Kummallisella nimellä on etun sa: debyyttipitkäänsä julkaiseva Korpsesoturi toimittaa Googleen iskettäessä välittömiä ja asianmu kaisia osumia. Alkuun levyn materiaalista ei meinannut saada irti mitään, ja reilun 36 minuutin höykytyksen jälkeen jäi lähinnä pöllämystynyt olo. Hurjasta vauhdista huolimatta soitto pysyy tiukkana. M . Myös kitaroista ja bassosta vastannut Sami Eskola on tehnyt tarkkaa jälkeä. Hiljalleen biisimateriaali alkoi jäsentyä ja helmiä löytyä. Pääpiru Juha Ahlfors pitää vir kaa myös Vainajan laulajabasistina, mutta Korpsesoturi raivaa miehen ansioluetteloon aivan omanlaisensa luvun, sillä Malus Corpusin yleisil me on perin ruma ja tempo pääosin nopea. Myös Weapon with Consiousness sykähdyttää tie tyssä Dark Angel henkisyydessään. Toteutus on tasalaatuisen onnistunutta, mutta varsinaista korvakarkkia biiseihin on ripoteltu san gen kitsaasti. Ritual XI:llä ryhmä on fokusoitu neempi ja onnistuu saavuttamaan luonnollisen flowtilan, mikä kuu luu soiton ja ilmaisun rentoute na. Tempoltaan maltillisempi Blood God nousee kahdeksan minuutin pi tuudellaankin biisien kärkipäähän – tarpeeksi tarttuvia riffejä ja juuri so pivassa järjestyksessä. Pieneksi miinukseksi jää kap palemateriaalin tietty tasaisuus. Pelko pois ja turpa verille, sillä Malus Corpus on huolellisesti ja to simielellä kasattu isku. Kari Koskinen DARK BUDDHA RISING The Black Trilogy SVART Psykedeelinen dronebändi Dark Buddha Rising on edustanut lajin sa kärkipäätä pitkään ja hallitsee niin hypnoottisen jumituksen kuin transsendentiaalisen riffittelynkin
Viisi kap paletta sisältävä julkaisu muistuttaa sekä kansikuvaltaan että sisällöltään hyvin pitkälti viimeisimmän studio albumin maailmaa. Vilja Vainio METAL CHURCH Damned If You Do NUCLEAR BLAST Metal Church julkaisi klassisen debyyttialbuminsa jo 34 vuotta sitten. Koskinen TOR MARROCK The Concept of Self BLACK VULTURE Brittiläinen Tor Marrock soittaa edesvastuutonta gootti ja death metalin yhdistelmää, joka lainaa käytännössä niin 1990luvun alun kuin puolivälin Paradise Lostilta. Biisi kun ei varsinaisesti edusta mi tään progea. Tämä tekee al bumista pidemmän päälle yksioi koista kuunneltavaa. Pahimmillaan syntyy mielikuva. Suomidödön suurimman ja kau neimman, Abhorrencen, vastikään julkaisema ep muistutti, että vanhan liiton jyrää voi tehdä monipuolises ti myös biisit edellä. Sellaista ei saa aikaan kuin hyvin lajityyppinsä juuret sisäis tänyt porukka. Samalla se vaatii kui tenkin biiseiltä enemmän. Jenkkidmvaikutteet ja tarkoituk sella vivahteeton örinä viimeistele vät mielikuvan. Sen seuraaja Damned If You Do mallintaa kieltämättä vahvas ti Howen liki 30 vuoden takaisel la ensiesityksellä kajahtanutta eep pisyyttä. Meno on siis jylhää, eikä vaiku tusta haeta ensisijaisesti tempolla (jota sitäkin toki riittää), vaan koko naisvaltaisella, armotta päälle käy vällä soundilla. Sitä seurasi pari loistavaa teosta amerikanmetallia – melodis ta, raskasta ja pontevaa tuuttausta thrashin ja power metalin väli maastosta. Otteissa on jytyä ja biisit sisältävät tarttu vuutta, joten Metal Church ei jat ka pitkää uraansa tyhjällä länkyttä misellä. Monipuolinen, tuplabassarirynky tyksestä voimaslovariosastolle ve nyvä albumi ei yllätä tyylillään tai il maisullaan. Impetus of Deathiä kuuntelee mielellään, mutta annostelun kans sa kannattaa olla tarkkana. Ensimmäisenä korviin kirskahtavat kamalat rumpusoundit, jotka ovat oudon kumisevat ja tunkkaiset. Kimmo K. Kliseisestä nimestään huolimat ta veto on eittämättä koko ep:n sy dän yhdessä Something to Believen kanssa. Myös yli kymmenminuuttisen päätösraidan Starless Event Horizonin bändi saa toimimaan, vaikka kesto on järjetön. Joissain koh din on aistittavissa hiukan heppois ten ainesosien käyttöä tai yliampu van patrioottissetämäisiä lyriikoita – kuten toki joskus aiemminkin –, mutta voinee silti sanoa, että Metal Church on yhä suorastaan ihmeen väkevä tekijä. Voi olla, että tämä ep on jopa viimevuotista albumia parempi. Sävellykset ovat tympeän puu duttavia ja itseään toistavia. Myös keskushahmo Kurdt Vanderhoofin riffikynä on edel leen vähintään kohtuullisessa teräs sä. Hollywood Undead antaa todel lakin jotain, mihin uskoa. Bändi rakentaa mo numentaalisen äänivallin, joka ihas tuttaa vastaansanomattomalla bru taaliudellaan. Antti Luukkanen HOLLYWOOD UNDEAD Psalms BMG Kalifornian rapcorettajat julkaisivat viime vuonna viidennen studioal buminsa Fiven, ja nyt päivänvalon näkee Psalmsniminen ep. Kappaleiden hienous ei tosin aina yllä niiden nimiin asti, mistä käy to disteeksi raita Live Fast Die Young. Voisi sitä ehkä tuot teistamiseksikin kutsua, mutta kiis tatonta on, että yhtyeen kappaleet ovat loistavia. Kolmannelle albumille Blessing in Disguiselle (1989), jota niin sanotut kovat jäbät pitävät jo lussuna, laulajaksi tuli Mike Howe, joka palasi pitkän poissaolon jälkeen yhtyeen 11. Tässä vertailus sa Corpsessed jää haastajan osaan ja vertautuu härmäläisen death me talin kaanonissa eniten Demigodiin. Levyltä kuuluu budjetin piene neminen ja ehkä karttuneet vuodet kin, mutta kiekko yllättää yhtä kaikki varsin positiivisella tavalla. Viime vuosikymmenellä suosioon noussut bändi tuntuu kokeneen pa rin viime vuoden aikana jonkinlai sen reinkarnaation, joka on samal la sekä pehmentänyt että terävöit tänyt sen tyyliä. Muutenkin levy on tynnyrissä nau hoitetun oloinen ja väärällä tavalla raa’an kuuloinen. Räppiä ei juuri kuulla, mutta silti yhtye on tunnistettavissa oikeastaan paremmin kuin koskaan ennen. levylle, vuoden 2016 XI:lle. Bändi tekee yhä tasan itsensä kuuloista kamaa ja klaaraa homman varsin hyvin. Biiseistä vain Graveborne jää py syvästi mieleen, ehkä siksi, että se paljastaa erikseen osoittaen kivasti röpöttävän bassosoundin. Mitään varsinaisia hengähdystau koja tai akustisia väliosia en ole mu kaan ehdottamassa, mutta nyt vaih teita on käytössä vain kaksi: väkival taa ja kauhua kylvävä keskitempo ja kiivas turpaanveto
Tyylilajina on luonnollisesti bru taali jenkkihenkinen death metal, joka on muuttunut vuosien saatos sa vain entistä törkeämpään suun taan. meähkö, kertova laulutyyli luo oi van kontrastin. The Concept of Self jättää toi vomisen varaa oikeastaan joka osaalueella. Edes konerumpujen tylsähkön tarkka papatus ei haittaa liikoja, ja demosoundien utuisuus vain syventää tunnelmaa. Liian tarttuvat riffitkin on luultavasti hei tetty silppuriin heti kättelyssä, sillä eihän tämän sortin tappamisen pidä maistua nössöille. One and All on lajissaan ihmeen moniulotteinen ja tyylillisesti laa jaalainen teos. Tosimiesten korviin bändin mur jova, nopeatempoinen ja tiukas ti mätetty rankaisu taas mais tunee siinä missä yhtyeen van hemmatkin levytykset. Manilla Road keulahahmo Mark Shelton menehtyi yllättäen viime kesänä, ja 30 vuoden takaisen demon julkaisu näinkin pian tuntui lähes haudan ryöstöltä. Jenkki po wer metalia muistuttavien biisien ote on kauttaaltaan yllättävän ras kas ja rankka, mihin Sheltonin peh cluokan Atrocitystä. Mikko Malm LIVIDITY Perverseverance METAL AGE Misogynian täysin överiksi vetänyt jenkkibändi Lividity ei ole vuosien varrella ainakaan rauhoittunut. Murjonnasta löytyy riittämiin sävyjä ja kulmia, jot ta yksitotisuus ja puuduttavuus pysyvät etäällä. Biisien mitat vaihtele vat alle minuutista yli kuuteen, ja tempoissakin on variaatiota kerrak seen. Ne ovat toki Clandestine Blazelle tuttu ja jo entuudestaan Tästä eteenpäin kuusibiisinen al bumi tarjoaa tiukasti perusasiois SUPREME HAVOC One and All OMAKUSTANNE Dbeatiä, rouheata sludgemuuria ja rähinää, niistä on Supreme Havocin debyyttilevy tehty. Mega CLANDESTINE BLAZE Tranquility of Death NORTHERN HERITAGE Kaksi vuosikymmentä toiminnassa ollut Clandestine Blaze on suoma laisen black metal kentän luottoni mi, jonka kattavasta tuotannosta ei löydy pahoja notkahduksia, muttei toisaalta aivan täysin suvereeneja kaan levytyksiä. Miettikääpä si tä! Let’s Make Love in the Dark ja The Dark in Your Eyes ovat suh teellisen kelpoja esityksiä, mitä nyt rumpali yrittää kampittaa niitä hir veällä soitollaan. Ennen olivat miehet ja metalli rautaa, nykyään paperia ja muovia. Kyseessä on vieläpä kap palemäärältään tynkä tuotos, joka on taottu kasaan rumpukoneella. Toisaalta kotimaisen erikoismölynkin taustavire on vahva, eli yhte nä vertauspaaluna toimii esimerkiksi Brüssel Kaupallisen rouhea tömis tely. Koskinen JA A K K O H Ö Y K IN P U R O kimään melodioiden kanssa. Kari Koskinen SHELTON/CHASTAIN The Edge of Sanity – 88 Demo Session PURE STEEL On myönnettävä, että suhtauduin tähän julkaisuun ennen pereh tymistä perin kyynisesti. Erinomaisen mukaansatempaava pläjäys raskasta vihmontaa, joka toi mii monipuolisuutensa ansiosta kiitettävästi myös kotikuuntelussa. Lividity ei ole lähtenyt laajentamaan ilmaisuaan tai leik ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Tukevilla peruseväillä pärjääkin pitkälle, kun suunta on oikea, asenne kohdallaan ja ote pelivälineistä tanakka. Bändin kymmenes kokopit kä Tranquility of Death murjotaan käyntiin God on the Cross kap paleella, joka hyökkää kyselemät tä Darkthronen Under a Funeral Moonin piirtämiin maisemiin. Entombedin räimintähän tästä helposti tulee mie leen, kohdakkoin myös Napalm Deathin paahto kirkuvine taustalaului neen. jos ei jos tain syystä ole saanut tämän osas ton törkyilystä tarpeekseen, niin Perverseverance tarjoaa listalle ihan pätevää jatkoa. Putrid Pile, Gorgasm, Devourment... Vaan kun kappaleet ovat vail linaisinakin näin vahvoja, julkaisu puolustaa paikkaansa. Silti seinäjokelaiskvartetti pystyy pitämään langat käsissään joka tilanteessa. Soundi on raskas, soitto murhaavan tiukkaa ja sairastarinoita möristään uskottavalla painokkuudella. Uraa on takana neljännesvuosisata, ja aiheet pyörivät yhä murhailun, rais kailun ja muun vastaavan rietastelun tienoilla. Sävellyksellisiä hienouksia ei kan nata odotella. Perverseverance on myös yh tyeen parhaiten tuotettu pitkäsoitto. Kimmo K. Yhtye itse sijoittaa ilmaisunsa sludgen ja doomin sävyttämän hardco ren tiimoille, mutta siitä lehahtaa myös rujosti piiskaavan kuolometallin suloinen paskankäry. 42minuuttisella levyllä ei ole kuin neljä biisiä, ja Orpheus Descending kuullaan vieläpä kah teen kertaan. Vajaan 12:n ja reilun 20 minuutin mittaiset versiot ovat kuitenkin sen verran erilaisia, että eeppistä ja voimakasta hämyheviä kuuntelee ilolla
The Burning (1995) laskettelee nopeatempoista ja rähäkkää melo dista death metalia ruotsalaisessa hengessä. Annika Brusila WULKANAZ Wulkanaz HELTER SKELTER Ruotsalaisen Wagner Ödegårdin pyörittämä Wulkanaz nauttii pienen piirin kulttisuosiota, ja täysin syys tä – bändi on tehnyt monesti jopa hulluksi luonnehdittua black meta liaan täysin omilla säännöillään. Sinisterin kuolometalli ei ole kos kaan noussut genren kapeimpaan kärkeen, eikä sitä voi väittää järin omaperäiseksi tai uraauurtavaksi. Kelmeät sil mät pöristelee avaruusdoomiot teella päätyen maaniseen ke pittelyyn. Nyt on aika vilkais ta valikoidusti bändin katalogiin, kun samaan pakettiin on sullottu Hate (1995), Aggressive Measures (1998), Savage or Grace (2003) ja Afterburner (2006). Mikko Malm THE CROWN The Burning Eternal Death DISSONANCE Alun perin Crown of Thorns ni mellä operoinut The Crown alkoi saada nimeä viimeistään loistavan Deathrace Kingin (2000) aikoina. Mukana on myös myö hemmiltä julkaisuilta tuttuja thrash sävyjä, mutta Dissection ja skandi naavinen black metal ylipäätään vä rittävät pauketta vahvasti. Tyyli on sattuneesta syystä soundeja myö ten huomattavasti enemmän ysä riä, mikä kuulostaa nykyään lähes raikkaalta. Raju ag gropurkaus, Nuijasota, haluaa vain tappaa kaikki. Vuoden 1995 miehis töstä oli Afterburnerilla jäljellä enää Aad Kloosterwaard – ja hänenkin instrumenttinsa oli vaihtunut rum muista lauluun. Melodista death metalia erittäin tiukkaan ja päällekäyvään thrashiin sekoittanut levy tykitteli turvat rul lalle siihen malliin, että pikatutustu minen yhtyeen vanhempiin levytyk siin oli vääjäämätön pettymys. Kahden aktin yhdentyminen on hedelmällistä, sillä nyt Ronskipoikien räpäytykset saavat tuekseen astetta mielenkiin toisempaa äänimaisemaa. Sanoitusten aiheet liikkuvat jos sain arkisen, fantastisen, yhteiskun nallisen ja kosmisen välimaastos sa. Vaikka Laivue saintvitustelee ja Kaaoksen lapset spiritusmortistelee alkuriffeissään, Musta Risti kuulostaa lopulta vain itseltään. Yhtyeen ainoan jäsenen Mikko Aspan ajatus mustasta metallista on edelleen niin julma, kylmä ja ty ly, että Tranquility of Deathin kuun telua ei voi pitää kovin miellyttävä nä kokemuksena, mistä on annetta va tässä yhteydessä ehdoton tun nustus. Viidentoista kappaleen joukkoon mahtuu kaikenlaista, ja moni kuulija pitää puolituntista rykäystä takuul la ainoastaan sekavana. En tiedä, onko Musta Risti lintu vai kala, mutta il mabassottelu on väistämätöntä ja baari alkaa kiinnostaa keikkakalen teria läpräten. Kokonaisuutta koristellaan kierol la kansanmusiikilla ja omaleimaisilla riffeillä, jotka tuovat musiikkiin yllät tävääkin rullaavuutta. Meno on kovimmillaan melkoisen hur jaa, ja kitaroille luotuja kuviota riit tää ihmeteltäväksi monen kuunte lun ajaksi. Melodiat, raa’asti räjähtä vät riffit ja Johan Lindstrandin repivä laulu veivät tyylin niin tappiin, että nimen ja tyylinvaihto vaikuttaa näin jälkikäteen hyvinkin järkevältä. Ne ovat kuin pienellä liekillä palava kynttilä, joka tuo juuri riittävästi va loa levyn laahaavan raskaaseen ko konaissoundiin. Bändi on tasapainossa, ei kä missään vuoda. Eteerisiä synamattoja ja pumppaavan tum maa elektroa on tarjolla koko rahan edestä. Crown of Thorns nimel lä julkaistut kaksi ensimmäistä pit käsoittoa eivät pelaa samalla ken tällä Deathrace Kingin suoraviivai semman mätön kanssa. Jaakko Silvast HEIDRA The Blackening Tide TIME TO KILL Tanskalaisen Heidran folk ja paka nametallista tulevat mieleen koti mainen Ensiferum ja ruotsalainen Falconer, joskaan lopputulos ei ole yhtä vakuuttava. Täältä tullaan, kuolema! pitää si sällään outoa ja abstraktia, mut ta silti pahuksen tarttuvaa musiikkia, joka kaikessa epäsymmetrisyydes säänkin jotenkin vain toimii. Jos pidät varhaisemman Iron Maiden tuotannon eeppisimmis tä ralleista sekä Mercyful Fatestä ja Celtic Frostista, pidät takuulla Behold the Abyssista. ARVIOT 59. Soundit ovat ensiluokkaisen vihe liäiset ja tyyliin sopivat. Tami Hintikka BLACK OATH Behold the Abyss HIGH ROLLER Italialaisen Black Oathin neljäs vi rallinen työnäyte on omimmillaan juuri nyt, harmaan ja valottoman loppusyksyn soundtrackinä. Riffit ovat jöötejä, vuo roin laahaavia ja vimmaisen ketteriä. Sen jälkeinen tuotanto ei harmikseni yltänyt aivan samoihin tunnelatauksiin, mutta nyt mennään taas! Tuore kokopitkä sekoittaa pe rinnedoomia, fuzzia, rock’n’rol lia, punkkia ja jotain outoa tappaja jylhistelyä. Wulkanazlevy onkin selkeästi Ödegårdin energisin ja mielenkiintoisin luomus. Kokoonpano on muuttunut sen kin edestä. Laulu toimii suomeksi luontevasti, ja makaaberit sanoitukset ovat ruumiskasoineen raikkaan omanlaiset. Parhaimmillaan bändi saa aikaan varsin menevää materiaalia, mut ta kokonaisuus on valitettavan kes kinkertainen. Takana on 30 vuotta tappoa, eli ”armo” ei kuulu näiden veijarien sanavarastoon. Jatkossa ei muuta kuin enemmän paatosta ja vallattomuutta kehiin. Rio Grandessa haaveillaan John Waynestä, Kaksoisparadoksissa taas pohditaan Jaren ja Jeren välis tä suhdetta. Näistä elementeistä on syntynyt nippu sopivanmittaisia kappalei ta, joita sovituksellinen monipuo lisuus kantaa alusta loppuun. Albumi ottaa soittimessa useamman kierroksen kuin huomaamatta. Eternal Death (1997) vie esikoi sella lanseeratut kuviot kertaluok kaa pidemmälle, ja kyseessä onkin hienosti aikaa kestänyt levy. Pari vuosikymmentä myöhem min taakseen osaa katsoa hieman eri silmin. Samanlainen yhdys valtalaishenkinen death metal soi jokaisella neljällä arviokiekolla. Sekavuus on kuitenkin suuri osa Wulkanazin musiikin arvaamatonta luonnetta, eikä bändiä voisi kuvitella oikeas taan yhtään tätä suoremman ilmai sun pariin sen menettämättä iden titeettiään. Nipun vanhimman ja uusim man levyn väliin mahtuu 11 vuot ta, mutta se ei juuri murhahom missa kuulu. Mikko Malm MUSTA RISTI Musta Risti SVART Kuulin lahtelaista Mustaa Ristiä ensi kerran vuonna 2014, jolloin Ikuinen trippi biisi keinui suoraan päähäni ja jäi sinne ihanasti. sa pysyttelevää black metalia, jon ka ytimestä on turha etsiä mitään ”cooliutta” tai uudistushakuisuut ta. Ei tä tä lajia voi juuri paremmin tehdä. Rytminvaihdoksista ja muuveis ta huolimatta tekokikkailu on jätet ty minimiin ja perusjöpötys on us kottavaa. Alkuraita Peto roiskaisee hemo globiinit seinälle romuautorok kivaihteen bassolla ja Einarin hy vällä falsettikoukulla. Rain of Embers ja ni mikappale ovat mainioita osoituksia siitä, mihin yhtye pystyy parhaim millaan, joten toivoa on. Örinäosasto on ol lut Sinisterissä möreää kautta linjan, vaikka henkilöt mikin takana ovat vaihdelleet. Yhtyeen loihtima tummanpuhu van perinteinen heavy metal soutaa pääasiassa doomvaihteella, mut ta puhdasta laulua ja runsaita ki taramelodioita hyväksi käyttäen. Riffit ja kompit ovat tarkkaan mietittyjä, ja genreen natsaava tuotanto var mistaa aikaansaannoksen laaduk kuuden. Tuhkaviitta hyppää suoraan liikkuvaan junaan, kun taas Moottoriritarin tempo ja bensa doomhaju on kenties se vastusta mattomin. Se koukuttaa kuitenkin ihan vain pe rustoimivana ja brutaalina junttauk sena, jonka riffi ja rumputulen vie täväksi on helppo heittäytyä. Yhtyeen neljännellä levyllä soi odotetusti rosoinen musta me talli, jonka punkahtava pohja viit taa eniten Arckanumin suuntaan. Clandestine Blazen tuorein on pitkälti odotetunlainen kokonaisuus, joka vakiinnuttaa bändin paikkaa yhtenä genrensä puhdasverisim mistä tekijöistä. Pienet yllätysele mentit levyn nimikkobiisin akustisen kitaran hengessä ovat toimivia lisiä, mutta eipä ole tästäkään albumista aivan huipputeokseksi asti. Hengenheimolaisbändeistä voidaan mainita ainakin Suffocation, Deicide ja Cannibal Corpse. Debyyttilevyltä käy ilmi, että yhtyeellä on tietoa ja taitoa, mutta sen sävellykset ovat turhan kaavamaisia eivätkä omaa juurikaan sellaisia koukkuja, joita tämänkaltainen musiikki kaipaisi. Joni Juutilainen RONSKI & SATANIC Täältä tullaan, kuolema! SVART Ronski & Satanic on hip hop yh tye Ronskibiitin ja elektrobändi Nightsatanin yhteisprojekti, jonka debyyttijulkaisu on täynnä absurdia sanataidetta, meheviä biittejä ja mystistä tunnelmaa. Kari Koskinen SINISTER The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Hollantilainen kuolopataljoona ei leiki. Pieni urputus irtoaa hieman ennalta arvattavista laulumelodioista, mutta menköön sekin tavaramerkin piikkiin. Kyseisen kiekon soundi maailma on tosin muutoin setin muihin levyihin verrattuna hieman voimaton ja tuhnuinen. Selkeintä eroa tekee Savage or Grace, jolla murisevan Rachel Heyzerin kurkusta muodos tuu yllättävän matalta oksennettua sanomaa. Melankolinen Yölinjalla pyytää apua Pekka Saurilta
Yhdysvaltalaisyhtyeen perustajajäsen Oliver ”Oli” Herber löytyi nimit täin kuolleena kotinsa lähellä sijaitsevasta lammesta vain kuukausi ennen tämän pitkäsoiton julkaisupäivää. Siinä albumia luonnehdittiin yhtyeen parhaaksi, mitä se siihen maailmanaikaan varmasti olikin. Teknisen death metalin ystävät höristävät startissa taatusti korviaan, mutta ai ka pian sisältö paljastuu alan kliseitä miten sattuu sekoittelevaksi mität tömyydeksi. The Phobos / Deimos Suite on aivan pistämättömästi soitettu ja napakasti tuotettu kiekko. Pisteet ropisevat teknisestä to teutuksesta. Se muistuttaa, että black metalin sisällä elää edelleen monien jo kadonneiksi luulleita vi taalia voimaa ja uskaliaisuutta. Yhtään varsinaises ti huonoa kappaletta levyltä ei kui tenkaan löydy. Levyä kuunnellessa syntyy mielleyhtymiä vähän joka suuntaan. Kruununjalokivissä riittää yhä säih kettä. Teknisellä ja modernilla death metalilla mennään, eivätkä kaverit päästä itseään aivan helpolla. Vaihtelu todentuu käytännössä esimerkiksi Blood I Spillillä ja Wastelandillä, joilla demonisen hyytäviä karjaisuja tasapainotetaan melo disella laululla ja tarttuvilla kertosäkeillä. Albumin musiikki on hyvin oikukasta niin kappaleiden välillä kuin si sälläkin. Bändi on emigroitunut vuosien varrella Ranskan kautta Kanadaan, minkä senkin kuulee – äijät ovat ni mittäin Cryptopsynsa kuunnelleet. Äänimaisema on ihanteellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, kuten sävellysten muoto kielikin. Jälki on onttoa ja tur hauttavaa, enkä keksi, kuka voisi pi tää tätä millään lailla tarpeellisena tai pidempiaikaista huomiota kai paavana levytyksenä. Looking for Semblancen sointi on sekoitus elektronista ilmaisua ja eteerisiä kitaranäppäilyjä, joiden yh distelmä toimii erittäin hyvin. Ollaan hieman lähempänä The Curea, mi kä ei ole koskaan väärin. Sen suurempaa kiillottamista Sabatonin majestee tillinen tyyli ei loistaakseen kaipaa. Vilja Vainio Wulkanaz on hankala mutta sa malla mielenkiintoinen ja takuul la uniikkeja musiikillisia ideoita tar joava albumi. Kari Koskinen SABATON Carolus Rex NUCLEAR BLAST Ruotsalainen power metal jouk koosasto Sabaton julkaisee seitsemännen studioalbuminsa Carolus Rexin (2012) uudelleen neljä lisäkappaletta sisältävänä platinapainoksena. Pet Shop Boys, Depeche Mode ja Apoptygma Berzerk tulevat ehkä mieleen päällimmäisinä. Sääli vain, että sävellyskynästä ei löydy kuin ajoittaisia haikuja. Albumin vahvuudeksi on luetta va monien kappaleiden mahtipon ALL THAT REMAINS Victim of the New Disease ELEVEN SEVEN Metalcoreyhtye All That Remainsin syksyyn kuului erittäin surullisia uuti sia. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Taidokkaan ja monipuolisen albumin voisikin jälkikäteen nähdä kunnianosoituksena ja muistoteoksena edes menneelle bändikaverille. Yllättävimmäksi vedoksi muodostuu kuitenkin Alone in the Darkness, jonka soundit ovat kuin Sunrise Avenuen levytyksiltä. Juhlan kunniaksi kaivoin arkis tosta levyn alkuperäisen Inferno arvion. Kokonaisuus on tunnelmaltaan miellyttävän unenomainen ja kau niin melankolinen. Jos kritiikkiä täy tyy antaa, niin pieni miinus on muu tamien kappaleiden liiallinen sa mankaltaisuus. Äänimaailmaan on jä tetty sopivasti tilaa, ja sinänsä ter hakkaassa soitossa on ripaus inhi millistä eloa. Mikko Malm SEROCS The Phobos / Deimos Suite EVERLASTING SPEW Meksikolaislähtöinen Serocs on ehtinyt julkaista vuosikymmenen mittaan useamman levyn, ja bändin soitosta kuulee, että tikkaus käy kokemuksen suomalla tarkkuudel la. Vain yhdeksästä sisältämästään kappaleesta huolimatta albumi hu jahtaa ohi niin monisyisenä ja hajanaisena, että kestää aikansa, ennen kuin sen saa koottua mielessään kokonaisuudeksi. Vaan kun muutaman kuuntelukerran pituinen itämisaika on ohi, kuulija huomaa olevansa uu den sairauden uhri. Joni Juutilainen DEATH COMES CRAWLING Looking for Semblance I, VOIDHANGER Death Comes Crawling on Dis Pater nimisen hahmon yhden miehen projekti, jonka musiikki on yhdis telmä 80lukulaista synapoppia ja darkwaveä. Tarttuvuuttakin löytyy yllin kyllin. Tämä on täydellistä musiikkia niille, jotka tykkäävät tans sia yksin. Kuulosti äskeinen virke sitten miltä hyvänsä, se oli tarkoitettu ainoastaan kehuksi. Ikä ja kyynisyyskö tässä alkaa painaa, kun pelkkä laadukas esillepano ei jaksa enää puhutella. Sen jälkeen bändi on kuitenkin julkaissut kaksi pitkäsoittoa, joilta löytyy vielä kin kuolemattomampia hittejä. Vaan mitäpä tuo aut taa, jos mistään ei jää mitään mie leen
Vilja Vainio N IK O SA A R IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. On hienoa, että Kuudes Silmä yhtyeen viime vuonna ilmestynyt Pelko saa Rue Morguesta genrekentälle näin kovan seuraajan. Armageddon on levyn ainoa kappale, joka on edes lähellä totut tua tasoa. Juna kuitenkin meni ja pojat jäi vät kyydistä levytystahdin kiihtyessä. RUE MORGUE Rue Morgue SVART Sanoo yhtye itse mitä tahansa, niin kyllähän Rue Morgue edustaa ehtaa postpunkia. On silmiinpistävää, miten hyvin bändi on onnistunut brändäämään itsensä aina logoa, albumien kan sitaidetta ja sotilastyylistä musiik kia myöten. Mega PRIMAL FEAR The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Vuonna 1999 julkaistu Jaws of Death oli kaksi vuotta aiemmin perustetun power metal jyrän toinen levytys. Ilmavuudestaan huolimatta musiikki koskettaa, eivätkä osin naivisti sesti ahdistusta ja melankoliaa tihkuvat, uskottavasti tulkitut sanoitukset hävetä piiruakaan, vaan niihin pystyy samastumaan vähintäänkin osittain. Harley From Hell on tosin perin teisempänä heavy metal räiskin tänä hauska uutuus yhtyeen tuo tannossa. Orkesterin nimikkodebyytti on todella naseva ja tyylikäs julkaisu. Pahinta on, että tämän harmaan massan päälle on kasattu enemmän materiaalia kuin koskaan aiemmin. Esimerkiksi Bleed for Me on kenties yhtyeen kautta aiko jen paras slovari. Levyn kappaleet ovat hävyttömän hitikkäitä, mutta eivät aiheuta peräkkäin kuunneltuina minkäänlaista ähkyä. Tosin se liikkuu karsinansa sisällä laajaalaisen sulavasti punkista popin kautta goottailuun. Sabatonin musiikki osuu pyhässä yksinkertaisuudessaan edel leen kuin nyrkinisku silmäkulmaan. Sen mustavalkoisen pelkistetyissä kansissa ei ole mitään ylimääräistä, ja sa ma pätee kokonaisuuteen. Vuonna 2002 ilmestynyt Black Sun eroaa edeltäjästään kuin yö päi västä. Yhdeksän biisiä 27 minuuttiin on rohkeahko mutta täysin oikea ratkaisu. Aineksia olisi, mutta kiek ko on viimeistelty puolihuolimatto masti ja kiirehtien. Sen sijaan uu det raidat eivät anna keskinkertai suudessaan juuri lisäarvoa jo muu tenkin onnistuneelle albumille. Kahden ensimmäi sen levyn kokeilujen jälkeen suunta on selkeästi löytynyt, eikä silloin tar vitse kuin porskuttaa eteenpäin. Black Sun rämpii selkeästi orkesterin tuotannon poh jamudissa. Itse asiassa bändin 12 kokopitkästä yhdelläkään ei ole alle kymmentä kappaletta, ja juuri se muodostuu näiden saksalaisten akilleenkanta pääksi. On hämmentävää, että näinkin tuore, aiemmin vain kaksi pikkuvinyyliä julkaissut porukka tarjoaa esikoisellaan täysin valmista tavaraa. Klassikot ei vät jää siihen, sillä teokselta löytyvät myös komeat Kiss of Death ja Iron Fist in a Velvet Glove. Edes pari kipaletta karsimalla ko konaisuus olisi ehjempi, sillä nyt mielenkiinto ei kanna loppuun asti. Tästä kertonee jotain, että sen nimikkoralli on ryh män suurimpia hittejä. Vanhat parrat paraatissaan eivät voi kuin seurata kaukaa perästäpäin nuorempien teki jöiden esiinmarssia. Albumilla on toki hetkensä, mutta kasassa pitävä liima on vielä hukassa. Tusinan biisiä kattava teos on eittämättä onnistunut mut ta tuntuu hieman ylimitoitetulta. Nuclear Firella tutuksi tulleet vahvat riffit, mieleenpainuvat kertosäkeet ja koukuttavat melodiat tisen elokuvamainen tunnelma: esimerkiksi Lejonet från Norden (a.k.a. Muutamaa hutia lukuun ottamatta suoritus on täydellinen. Jo toinen raita, mahtava Suicide and Mania vakuut taa, että kompastelut ovat taakse jäänyttä aikaa. Kaksi vuotta myöhemmin ilmes tyneen Nuclear Firen taso on mer kittävästi korkeampi. The Lion from the North) tuo mieleen Two Steps from Hellin Heart of Couragen. Soiton osalta homma on enemmän kuin hanskassa, mutta suurin osa biiseistä on vain aavistuksen keski tason yläpuolella. Devil’s Groundin (2004) avaa pieneksi klassikoksi muodostunut Metal Is Forever
Deligion (2010) oli aikoinaan niin pysäyttä vä näyte melodista death metalia Deathin hengessä, että kotimaisen (Psychoparalysis)yhtyeen tulevia tekemisiä jäi odottamaan suurella mielenkiinnolla. Soundit ovat läpi albumin leimal lisen amerikkalaisia poiketen siten jyrkästi yhtyeen edellisestä pitkäsoi tosta Rock’n’roll Telephonesta, joka on selkeämmin klassinen hard rock kimara. Levy tuntui ensikuuntelulla hie man tylsältä, mutta tarkempi pe rehtyminen teki siitä miellyttäväm män. Mikko Malm TUSMØRKE Osloborgerlig Tusmørke – Vardöger og utburder, vol. 1 KARISMA Norjalainen progeryhmä Tusmørke on poikkeuksellisen tuottelias yh tye. Kari Koskinen NAZARETH Tattooed on My Brain FRONTIERS Seitsemän ja kahdeksankymmen täluvuilla suosionsa aallonharjalla ratsastanut skotlantilainen hard rock jyrä on levyttänyt kaikkiaan viidellä eri vuosikymmenellä, 2000luvun puolellakin nyt jo neljän studioalbu min verran. Mikko Malm JOINT DEPRESSION Beyond All Black OMAKUSTANNE Joint Depressionin neljännen ko kopitkän meno on mielenkiintoista erityisesti rohkeiden kontrastien vuoksi. Tätä taustaa vasten kaksi uutta kappaletta sisältävä Voracious he rätti varovaisen toiveikkaita odotuk sia. Seuraavana vuonna Ralf Scheepers ja kaverit ottivat lopulta itseään niskasta kiinni ja tekivät pit kästä aikaa todella yllättävän albu min, Seven Sealsin. Vaikka muka na on hienoja juttuja ja hyvää me noa, välillä irvistyttää vähän liian sy västi. Vaikka levylle on mahtunut muu tama keskinkertaisempi sävellys, kokonaisuus on varsin ansiokas. Toisin kuin koti maiset kanssaveljensä, Crial ei har rasta laulumelodioita, ja hyvä niin. Orkesteri julkaisi kaksi levyä myös viime vuonna, joten ideoista ei ole näköjään pulaa. Käsillä oleva julkaisu on tälle vuodelle toinen, ja se ensimmäinen, Fjernsyn i farver, ilmestyi touko kuussa. Bändin taidot ja melodian taju ovat liian kovia haaskattaviksi si nänsä hyvin tehdyn, mutta yhtä kaikki perusmallisemman tavaran parissa. Albumia kuunnellessa on entis tä vakuuttuneempi yhtyeen luomis ja ilmaisuvoimasta, sillä yhtyeellä on näemmä varaa jättää levyiltään pois esityksiä, joista monet heppoisam mat orkesterit olisivat valmiita myy mään äitinsä. Coverien kirjo jakautuu tasaises ti: puolet on perinteistä heavyä Iron Maidenistä Acceptiin ja toinen puoli vielä vanhempaa rockia, ku ten Rainbow’ta ja Deep Purplea. Koskinen (PSYCHOPARALYSIS) Voracious BWK Liian hyvän demon julkaisussa on omat kuoppansa. Kokonaisuutena uutukainen onkin kuin pieleen mennyt tatuointi. 1 ei ole perinteinen studioalbumi, vaan sille on koottu kappaleita, jotka eivät ole joko sopineet tai mahtuneet muil le levyille. Ihon alle tunkeutuu myös Rubik’s Romance hyhmäisellä kantrimelan koliallaan. Valitettavasti seuraavat demot ja debyyttipitkä Human Disposition (2013) eivät täyttäneet odotuksia. Rollercoaster edustaa räjähtävyyt tä ja energiaa, jota oli jo hyvän ai kaa kaivattu. Tällaisenaan kokonaisuus ei saa täyttä synninpäästöä. Kuten monesti omakustantei den suhteen, näkemyksellisen tuot tajakomentajan tyly punakynä ja armoton käskytys olisivat varmas ti tehneet lopputuloksen kannal ta terää. Homma toimii, mutta näil tä kavereilta odottaisi kenties pykälän hienovaraisempaa ja kevyempää mu sisointia. Oikea suunta oli viimein löytynyt. En suoraan sanottuna oikein tie dä, mitä tästä ajattelisi. Kaikki kontrastit eivät kuitenkaan toimi kuulijan kannalta mielekkääl lä tavalla. Elli Muurikainen CRIAL Kohti kaaosta 57 Crialin debyyttilevy sisältää Slayerin, Mokoman ja Stam1nan välimaastos sa kulkevaa hardcore thrashiä, josta löytyy vimmaa ja vihaa. Maailman tilaa ja ihmisen alhaisuutta ruotivat sanoitukset kulkevat musiikin kans sa mainiosti käsi kädessä. Levyllä on van han koulukunnan estetiikkaa, jonka huomaa jo siitä, että basso kuuluu. Riffeistä löytyy potkua, ja Simo Lahdenperän vereslihainen huuto laulu on juuri niin yksiulotteista kuin sen kuulukin olla. Uuden bändin julkaisemana levy saisi he ti yhden kirveen lisää, sillä objektii visesti arvioituna Voracious on ai van helvetin hyvä ja monitahoinen kappale. Paketin päättää bonuslätty, vuon na 2006 julkaistun Metal Is Forever kokoelman jälkimmäinen osuus. Uusimman albumin kappaleista erityisesti nimikkoraita pitää nimen sä antaman lupauksen jättämällä ai voihin lähtemättömän mustejäljen. Voracious kuulostaa hyvältä, mutta odotin näiltä kavereilta jostain syystä epä realistisesti täyttä kymppiä. Näiltä kavereilta paukahtaa vielä isosti. Kymmenminuuttisesta nimirai dasta ja reilut kaksi minuuttia kel lottavasta Verify Truth rykäisystä koostuva julkaisu jää kuitenkin hie noiseksi pettymykseksi. Toivottomasti homma ei mis sään nimessä etene, ja rohkeudes ta yrittää rikkoa kaavoja pitää antaa krediittiä. Kyseessä on keskimää räistä kiinnostavampi kokoelmale vy, joka ei tunnu arkistoista kaivet tujen jämäpalojen paketilta. Etenkin Maideniä versioidessa ollaan usein vaarallisilla vesillä, mutta germaa nit hoitavat homman kotiin itselleen uskollisesti. Kenties sillä tarmolla, joka me ni levyn oheen ympätyn dvd:n tuo tantoon, olisi saanut koko albu mista kauttaaltaan vakuuttavan. Eipä tä mäntyylisessä musiikissa voi oikein kukkasistakaan laulaa. Vilja Vainio ARVIOT 63. Nautin. Kimmo K. ovat palanneet. Samaa temppua ei toki ole toistaminen, mutta nyt ol laan jo selkeästi voiton puolella. Lainabiiseihin ei ehkä tuoda mitään uutta, mutta niitä kuuntelee oikein mielellään. Pahoittelen jakomielitautis ta ilmaisuani, mutta tietäkää tä mä: (Psychoparalysis) on nimi, joka kannattaa muistaa. Mutta koska mi kään ei riitä, haluaisin nauttia vielä enemmän. Sieltä täältä tyylikirjastos ta poimittu biisimateriaali heilauttaa levyn linjattoman rajamaille, ja helk kyvä laulu ei tunnu istuvan kaikin kohdin luontevasti hevirunttauksen ylle. Yhtye onnistuu näillä biiseil lä parhaiten, koska se ei tunnu yrit tävän liikaa. Rahkeita ni mittäin olisi. Tohdin ennustaa toisen osan olevan vähin tään yhtä tasokas. Kontrastia muodostuu myös biisi materiaalin osalta: yhtyeen ulosanti ulottuu akustisesta herkistelystä liki äärimetalliseen tykitykseen ja Tool pastissista doomlaahusteluun – siis mitä tavanomaiselta mökötysheviltä jää tilaa. Eikä särö jenkään tarvitse olla aina täysillä. Ei sillä, etteikö usvaa ja utua kin löytyisi. Kohti kaaosta on nauhoitettu Alavetelin Studio 57:llä, ja sen tuo tannon, miksauksen, äänittämi sen ja masteroinnin on hoitanut Pasi Kauppinen, joka on onnistunut taltioimaan levylle mukavan luo mun äänimaiseman. Diskattisesti soivat kitarat ja koh talaisen raaka soundi osoittavat he ti, että bändillä ei ole minkäänlaista mielenkiintoa esiintyä kotimaisena vastineena myöhäisemmän kauden Deathille. Ainoat miinuspisteet jaetaan Metal Godsille, jonka laulut ontu vat hieman – aika ironista, kun ot taa huomioon, että Scheepers pyr ki aikoinaan Priestin leiriin Rob Halfordin jätettyä bändin. Coverit ovat hyvä esimerkki siitä, että vaik ka yhtyeen sävellykset eivät ai na osu häränsilmään, soitannassa ei ole parantamisen varaa. Osloborgerlig Tusmørke – Vardöger og utburder, vol. Voracious esittelee rikasta mut ta kohtalaisen karkeana pysyttele vää progressiivista melodeathiä, joka heittelee pöytään vuoroin nopeam paa tikkausta, keskitempoisesti kou keroivaa riffiä ja melodisempia su vantoja. Se myös aiheuttaa hämmennystä, sil lä huomaan pitäväni siitä enemmän kuin aluksi luulinkaan. Levy ei kuulosta täyteen ahdetulta, vaan sen kaikki elementit ovat täy dellisessä tasapainossa. Soundimaailma muistuttaa jo kovasti nykypäi vän Primal Feariä, mutta panok set ovat huomattavasti kovemmat. Unohtumattomista hetkistä huo limatta albumin terä valitettavasti tylsyy loppua kohti, kunnes Change laukaisee nimensä mukaisesti pat ruunan uudelleen. Levyn puolivälin tienoil la lymyävä muutaman perin mai nion kappaleen putki antaa osviit taa bändin taidoista riffien, grooven ja laulun osuessa selkeästi samalle viivalle. Osloborgerlig Tusmørken mate riaali painottuu voimakkaasti yhty een folkpuoleen ja tuo sen suora viivaisemman osaamisen enemmän esiin. Välillä kivuliaankin tylsä kuunneltava ei tuota tarpeeksi säväyttävää lopputulosta. Suurimmat vastavoimat ilmenevät raskaasti grungeme tallia ryskävästä bändistä ja Maria Liikasen heleänkorkeasta laulusta. Tyylikokeilu sopii kuiten kin pitkään ikään ehtineelle yhtyeel le tahrattomasti, ja rouheiden kant rikitaroiden väreilyyn on helpotta vaa unohtua. Esikoisdemolla kuultu hienostu nut ja sävykäs musisointi vaihtui as tetta tavanomaisempaan rähinöin tiin, eikä soundikaan päässyt samal le tasolle. Tämä on ymmärrettävää, mutta Deathfanaatikkona olen sil ti hieman harmistunut. Nopeiden rallien lisäk si tilaa on annettu myös mahtipon tisuudelle, mistä lähes kahdeksan minuuttinen Diabolus ja nimikko kappale ovat loistavia esimerkkejä. Kyseessä on myös kon septilevy, sillä kaikki kappaleet käsit televät jollain tapaa bändin rakasta pääkaupunkia Osloa. Siihen uskon
Evangelium Nihil NON SERVIAM Comatose Vigil A.K. Näiden elementtien li sääntyessä laulajabasisti JanChris Koeijerin korina sopi bändin musiik kiin koko ajan huonommin, vaik ka mies on kuolomurisijana ykkös luokkaa. MARRASMIELI Marrasmieli NATURMACHT Marrasmieli pääsee yllättämään valmiilla ilmaisullaan. Eraselevystä (1994) lähtien bändi alkoi saada ilmaisuunsa kasvavassa määrin rokahtavia, jopa 1970luku laisia sävyjä. Uusintajulkaisu on Dissonancen tapaan pelkistetty, lähestulkoon ka ru, mutta jos haluaa melkein ko ko Gorefesttuotannon cdformaa tissa, boksi on suositeltava hankin ta. Vahvaa nektaria perusasioista puristava Phlegeinkaksikko on saanut aikaiseksi mainion albumin, joka on yhtä aikaa ajaton ja täysillä kiinni tä män ajan black metal tarjonnassa. Joni Juutilainen GOREFEST The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Tällä paketilla on sikäli harhaan johtava nimi, että sen sisältämiä Mindlossia (1991) ja Chapter 13:ä (1998) ei alun alkaen julkaistu Nuclear Blastilla, kun taas yhtyeen joutsenlauluksi jäänyt, boksista puuttuva Rise to Ruin (2007) jul kaistiin. Bändi groovaa ihan kivasti ja toimivia riffejäkin kuullaan, mut ta jotenkin bändin ysärin loppupuo len tuotanto tuntuu vähän muoto puolelta. iEzorin vuonna 2017 perustama funeral doom yhtye, jonka juuret ulottuvat huomattavasti kauemmas. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Levy tuo monella tapaa mieleen pa rinkymmenen vuoden takaiset mustan metallin klassikot, joiden verta hyytävät tunnelmat vetävät pariinsa vielä tänäkin päivänä. Bändin voi heittää huo letta samaan joukkoon October Fallsin, Fall of the Leafen alkuaikojen ja vaikkapa 1990luvun Eternal Tears of Sorrow’n kanssa, mutta eipä me no ole toisaalta valovuosien päässä Ensiferumista tai Wintersunistakaan. Itselleni aktiivikuunteluun riit tää Falsealbumi ja sen lukuisat äs säraidat. Joni Juutilainen Marrasmielen startti on hyvin sol juva ja takuuvarmasti monen ma kuun, joten bändille on syytä pova ta kelpoa tulevaisuutta. Tapio Ahola COMATOSE VIGIL A.K. Bändin ensim mäisellä virallisella pienjulkaisulla soi melodinen ja eeppinen raskas metalli, joka viittaa selkeästi blackin suuntaan, mutta ei edusta genrensä puhtainta ja konservatiivisinta laitaa. Mikäli jälkimmäinen olisi mukana, paketti sisältäisi Gorefestin kaikki albumit. Bändi aloitti puhtaalla death metalilla, jota edustivat deby yttialbumi Mindloss ja klassikkoase man saavuttanut False (1992). Devotionin valttikortiksi osoittautuu nopeasti sen voimakasluon teinen hyökkäävyys, joka ei tarvitse tuekseen salamannopeaa tykitys tä, sillä bändi onnistuu iskemään vihaisesti verkkaisemmillakin tempoil la. Kahden biisin ep tarjoaa parikym mentä minuuttia luonnonläheistä musiikkia, jonka melankoliassa kuu luu suomalaiselle metallille ominai sia piirteitä. Toivottavasti pieni Naturmachtlevyyhtiö saa yhtyeelle sen ansaitsemaa näky vyyttä. on laulaja A.K. Pelkäksi tappamiseksi levy ei jää, sillä oman osansa näyttelee kappa leiden sisällä elävä surumielinen tunnelmointi, joka istuu yhtyeen ilmai suun loistavasti. Ison osan 1990luvusta ja paluun jälkeen muutaman vuoden viime vuosikymmenellä toiminut Gorefest on Pestilencen ohella Hollannin vi riilin death metal skenen tärkeim piä yhtyeitä. Alun perin mies perusti vuonna 2001 Comatose Vigil yhtyeen, joka PHLEGEIN Devotion NORTHERN HERITAGE Muiden muassa Förgjordista ja Hornasta tuttujen miesten Phlegein tä räyttää kolmannella kokopitkällään tauluun kunnon paketin äärimmäisen synkkää ja suoraa black metalia, josta löytyy odotetusti vahvasti suoma laiselta haiskahtava soundi. Toivottavasti Devotionia muistellaan samoilla mielin tulevina vuosi kymmeninä
Niistä on kyse myös tässä mas siivisessa viiden levyn paketissa, jo ka on oikeastaan yhtä suurta uudel leenjulkaisua, vaikka muuta anne taan ymmärtää. Siinäpä kattaus, jonka läpikäymi nen vaatii vähintään yhden harmaan marraskuun ja kellarillisen punavii niä. Nykyisen inkarnaation debyytti levy on murhaavan hidasta ja mel ko tympeääkin hautajaismörssäys tä, etenkin kun neljän kappaleen yhteiskestoksi muodostuu noin 70 minuuttia. Kari Koskinen VIRGIN STEELE Seven Devils Moonshine SPV New Yorkissa vuonna 1981 perus tettu Virgin Steele on melodisen heavy metalin kentässä täysin oma lukunsa. Taustalla hymistelevät koskettimet luovat kokonaisuuteen uutta ulot tuvuutta, mutta eivät pelasta si tä täysin. Vääntö on raskasta ja armottoman rujoa. Samaa linjaa jatkava Epitome of Void ei sekään lyö päihin niinkään tarttuvuutensa ansiosta. Mikko Malm REFUSAL Epitome of Void GREAT DANE Omalla otteella kompensoidaan paljon. Spoilerina kerrot takoon, että niille, jotka ovat herra DeFeisin kähisevien ”metallikarjah dusten” ja sähköpianoiskujen pau loissa, tämä paketti on mitä mie lenkiintoisin runsaudensarvi. Sen lisäksi kuullaan uusit tuja ja äärimmilleen riisuttuja ver sioita Virgin Steelen vanhemmis ta kappaleista sekä muutamia laina kappaleita. Tai sitten ei. Tässä ei nuolla sen paremmin ruotsalaista perinnekuoloa, suoma laista melodiasynkkyyttä kuin jenkkiläistä brutalointiakaan. Pakkauksen ensimmäiseltä Ghost Harvest levyltä löytyvissä uusis sa kappaleissa on hirveästi potenti aalia, mutta DeFeis on säätänyt bii sit mieleisikseen miksaamalla kaikki rumpu ja kitarasoundit paperino huiksi ja oman laulunsa mahdolli simman pintaan. Tämä ”barbaarisro manttisen” metallin lähettiläs on painottanut viimeisen kymmenen vuoden aikana albumeillaan oike astaan vain kahta asiaa: omaa kähi sevää ääntään ja yksittäisiä painavia sähköpiano sointuja. Blastit painavat kuin kymme nen tonnin vasara. Vaikka musiikkityyli on sama, kaksi ryhmää voidaan erottaa toisistaan, sillä nykyisessä yhtyeessä on iEzoria lukuun otta matta täysin eri jäsenistö. Edellisestä lausunnos ta ei pidä vetää sitä johtopäätös tä, etten pitäisi murhaavan hitaas ta musiikista, onhan hitaus gen ren perusedellytys. Mukana ovat jo ai ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Nyrjähtäneellä ta valla mielenkiintoinen element ti ovat paketin coverit. Sen jälkeen Virgin Steelen yksi noikeutettu nokkamies, laulaja David DeFeis, taisi kuitenkin hullaantua lii aksi omaan perfektionistiseen ylivoi maisuuteensa. Evangelium Nihil sisältää pai koin ihan mielenkiintoisiakin ideoita, mutta kokonaisuus ei onnistu van gitsemaan siten kuin tämäntyylisen musiikin toivoisi tekevän. Musiikillisesti power metal ilmaisuun luottava ja sanoituksis saan muun muassa kreikkalaista ja kristillistä mytologiaa käsittelevä yhtye teki tämän vuosituhannen alkuun mennessä kymmenen hyvää tai loistavaa albumia, joista muu taman voi helposti laskea genren kovimpien joukkoon. Niitäkin on tehty maailman sivu jos jonkinlai sia, mutta DeFeisin versiot esimer kiksi Chris Isaacin Wicked Gamestä hajosi vuonna 2016 kaksi pitkäsoit toa levytettyään. Ehkä eniten ha raa vastaan iEzorin tasapaksu muri na, johon kyllästyy melko nopeasti. Laulajalla on paha olla, ja kaiken paketoi miellyttävän orgaaninen ja karskisti hakkaava soundi. Kaikkinensa puhu taan 90 raidasta. Kotimaisen Refusalin esikoispit kä ei sisältänyt ikimuistoisia hittejä tai kerrasta päähän jääviä riffejä, mutta levyn ankara ja raskaasti iskevä blastinkatkuinen death metal onnistui tekemään kovan vaikutuksen. On tarjolla sentään uu siakin sävellyksiä. Puolituntinen murjonta ottaa ansionsa toisaalta, sillä levy onnistuu kuulostamaan ihan oikeasti rankalta ja omalta jutul taan. kaisemmin ulostuneet kokoelmat Hymns to Victory ja The Book of Burning. Jos suuntaa on pakko antaa, niin hienoisia hardcorevaikutteita sisäl tävä albumi kallistuu ehkä eniten amerikkalaisen luupäisyyden puoleen. Kaikille muille se on yhtä tyhjän kanssa
Pidän Virgin Steelen musiikista hyvin paljon, mutta tämä ei ole lä helläkään sitä, mitä yhtyeeltä odot taisi ja mihin se edelleen varmas ti kykenisi. Siinä missä Court of Bloodin a Godspeedin kaltaiset kappaleet edustavat kevyempää ja keskitem poisempaa laitaa, Ostrogothin ja Ride to the Cloudsin tyyppiset esi tykset menevät jo speed metalin puolelle. Jokin tässä petrolinkatkuisten aa vikkomaisemien maalailussa kuiten kin sytyttää. Ja erityisesti sil loin, kun se tehdään tyylillä. Levyllä on myös yksi maailman parhaista lainabiiseistä, Back to Back. City of Thieves solistin käheänraspi ää ni ei hyväilekään koko ajan kor via, etenkään kun sitä yrittää suh teuttaa selkeäääniseen taustaan. Elli Muurikainen THORIUM Thorium EMPIRE Belgialainen Thorium vääntää debyytillään perinteisiin arvoihin luottavaa melodista heavy metalia. Luultavasti ei. Musiikki on usein parhaimmillaan, kun ei yritetä liikaa. Näistä kumpikin toteutuu käsillä oleval la albumilla, mutta samalla sen syn nyttämälle tunteelle on vaikeaa, el lei jopa mahdotonta, löytää osuvaa sanaa suomen kielestä. Kakkoslevy on alusta loppuun yh tä metallianthemia. Se on jotain täyteläistä, pintaan äänitettyä asen teellisuutta, jonka juuret yltävät sy välle etelään. Kahden lätyn settiin on paketoitu myös vuonna 1999 äänitetyt coverit I Want Out ja Man on the Silver Mountain. Ehkä parhain vertailukohde bän dille on Black Stone Cherry, tosin sillä erotuksella, että mainitun lau laja on selvästi kirkasäänisempi. Siitä löytyy niin herkkyyttä, vimmaa kuin voimaakin. Pretty Maidsin alkuperäis veto on tanskalaisbändin kirjaston eliittiä, eikä ruotsalaisversiointi ole huonompi sekään. Sen vuoksi onkin yllättävää, että esikoisalbumin ta kaa löytyy lontoolaisyhtye, jonka rouheanrapsakat soundit huokuvat helleaaltona kuulijan ylitse. Jälkimmäistä voisi ajatella mel kein pyhäinhäväistyksenä, mut ta se kuulostaa paremmalta kuin uskoisi. Demoversiot sen sijaan tuskin antavat juuri mitään muille kuin to sifaneille. ja Whitesnaken Slow & Easystä ovat omaperäisimmät – ja turhimmat –, joita olen vähään aikaan kuullut. Entisistä Ostrogothjäsenistä koos tuva ryhmä ottaa mallia niin uuden aallon brittihevistä, saman aikakau den jenkkiaallosta kuin Helloweenin teutonivoimailusta. Toisella levyllä ei siis juuri ole suurta kuunteluarvoa, mutta ei se mitään. Albumin eeppinen pää tösraita, 15minuuttinen Four by Number, Four by Fate, onkin sitten jotain ihan muuta. Jos jokin albumi on uusintapainok sensa ansainnut, niin taannoin 20 vuotta täyttänyt Legacy of Kings. Sen lisäksi albumilla häiritsee ajoit tainen omaperäisyyden puute, kun esimerkiksi Controlin alku tuo elä västi mieleen Mustaschin Morning Starin – ja noin kymmenen muuta kappaletta. Vain vuosi debyytin jälkeen ilmestynyt Legacy of Kings on ehdottomasti bändin albumikirjon parhaimmistoa, ellei jopa sen paras tuotos. Bonuscd kattaa teoksen suu rimmat hitit livemuodossa ja roppakaupalla demoversioita. Thoriumin ensilevytys sisältää pe rinteistä musiikkia, mutta bändi ei kuulosta tunkkaiselta saati elähtä neeltä. Suurin osa sen biiseistä onkin vakiinnuttanut paik kansa bändin keikkasetissä, ja muu tamalla on jopa klassikkostatus. Jaakko Silvast CITY OF THIEVES Beast Reality FRONTIERS Voikohan musiikki kuulostaa enää tämän amerikkalaisemmalta. Voisi oikeastaan sanoa, että se summaa koko levyn. Yhtye osaa yhdistää hienolla tavalla nyanssi rikkaat melodiat ja kitaraharmoniat hektisiin riffikimaroihin, mikä luo oivallisen balanssin kevyemmän ja raskaamman ilmaisun välille. Tämä on ”Jack Daniels kourassa ja buutsit jalassa” rockia parhaimmillaan. Se kulkee kirkasotsaisena. Ainoastaan turhan pitkitetyt yleisönhuudatukset häirit sevät hieman ja toimisivat parem min liikkuvan kuvan kera. Muun muassa tunnetut Heeding the Call, Let the Hammer Fall ja Stronger than All ovat tämän albu min antia. Toki ne kuuntelee mielen kiinnosta kerran läpi, mutta karmea soundiset kellarisessiot eivät toti sesti ole mitään sulosäveliä korville. Ainoa todellinen kilpailija lienee sen seu raaja Renegade. Vilja Vainio HAMMERFALL Legacy of Kings NUCLEAR BLAST Hammerfallin neljän ensimmäisen loistolevyn putki oli lähes liian hyvää ollakseen totta, sillä siitä eteenpäin tuotanto on tasapainotellut epä varmasti molempiin suuntiin. Keikkataltiointeja kuuntelee mie lellään, onhan Hammerfall lavalla melkoinen tykki
Varsin tasaista mattoa han tässä kudotaan, mutta siellä täällä lymyävät korvanmyötäiset ji pot ja vaivattomasti ajautuva pau kutus jaksavat viihdyttää. Bändin musiikkia voi luonneh tia kaikin puolin rehdiksi ja helpos ti omaksuttavaksi raskaammak si rockiksi. Tämä pätee myös onnistuneeseen ja elä vään soundimaailmaan. Infini on lopul ta ehkä astetta iskevämpi, tai ainakin sen biiseissä on tarttuvampia ele menttejä. Levyä onkin kuvailtu osuvasti tuleksi Flesh Cathedralin lihallisuu den ja maanläheisyyden jälkeen. Loppupeleissä Infuriate on en sivaikutelmaansa selkeästi parem pi tapaus. Bändi ei yritä olla alansa rankinta runttaa, mikä toimii ehdottomasti musii kin eduksi. Kappaleet alkavat mätöllä, loppuvat mättöön ja siinä välissä kuullaan lisää mättöä. Siitä löytyy menneiden vuo sikymmenten luupäistä takomista, melodista tarttuvuutta, rohkeaa ko keilullisuutta, vastustamattomasti riepottelevaa riffittelyä, musiikkityy lille poikkeuksellisia bassokuvioi ta ja ideologisen puolen vaikuttavaa hengellistä syvyyttä, joka tuo mu siikkiin viimeisen mystisen silauksen. Nämä levyt ovat surutyötä ja toi mivat upeina kunnianosoituksina Piggyn omaleimaiselle kitaroinnil le ja biisinkirjoitukselle. Kumpikin levyistä edustaa takuu varmaa Voivodia eli kevyellä psyke delialla ja progella varustettua pun kinsekaista metallia. Niin vähän kuin liikkumavaraa on kin, bändin riffeissä on perussa hauksen ohella ajoittaista aavistuk senomaista melodisuutta ja edes hieman paremmin korviin tarttuvaa kuviointia. Jatkossa niille on kuitenkin kaikki edellytykset. Mättöä. Mikko Malm INFURIATE Infuriate EVERLASTING SPEW Jenkkityyliin murinoitu brutaali death metal ei tapaa poistua karsi nastaan liiemmin. Eetu Järvisalo ONE TAIL, ONE HEAD Worlds Open, Worlds Collide TERRATUR POSSESSIONS SVARTIDAUÐI Revelations of the Red Sword VÁN Norjalainen One Tail, One Head on suunnitellut uransa tarkkaan, sillä Worlds Open, Worlds Colliden kerrotaan olevan bändin ensim mäinen ja samalla myös viimeinen kokopitkä. Vaan kun kiekot laittaa perspektiiviin ”paluulevy” Voivodin (2003) ja uusimman The Waken rin nalle, kumpikaan ei oikein pärjää – 1980–90lukujen klassikkolevyistä nyt puhumattakaan. Nopeammat punkkipätkät ovat erittäin tyypillis tä, joka kellarista löytyvää tavaraa. Ammattitekijät ovat kuitenkin pi täneet huolen, ettei kyseinen efek ti ole pysyvä. Revelations of the Red Swordia kelpaa pyöritellä seuraavaa maailmanloppua odotellessa. Albumia voi pitää vähintäänkin hyvänä perussuorituksena, mut ta ei tässä ihan liekeissä vielä ol la. Kasvavaa suosiota nauttiva islan tilainen Svartidauði elää puolestaan kenties uransa kukkeinta aikaa, jon ka tuomisina on toinen kokopitkä Revelations of the Red Sword. Valitut aseet eivät myöskään tarjoa pauk kuja joukosta erottautumiseen, sillä tämän sortin kappaleissa ei ole kau heasti tilaa koukuille. Kimmo K. Syyksi tähän kerrotaan albumin kokonaisvaltaisuus ja sen tapa esitellä 12vuotiaan yhtyeen musiikin kaikki puolet. Ensimmäisillä kuunteluilla ep tuntui vähän tylsältä, mutta lisä pyöritysten jälkeen suoraviivai nen jynkytys alkoi vaikuttaa mie lihyväreseptoreihin. Joni Juutilainen DEFY THE CURSE Defy the Curse HAMMERHEART Hollantilainen Defy the Curse löyh kää vahvasti vanhalta ruotsalaiselta death metalilta. Mikko Malm VOIVOD The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Erikoiselta kalskahtava titteli on käytännössä synonyymi sille tuotannolle, jonka Kanadan sci fithrashprogeilijat tekivät 2005 kuolleen kitaristin Denis ”Piggy” D’Amourin jälkeensä jättämästä aineistosta. Voivod on toki perustouhuissaankin melkein kaik kia muita bändejä kovempi, mutta yhtyeen omaan diskografiaan suh teutettuna kumpaankin voi lipsais ta välityön leiman. Di’Anno, Obscurity ja Cloudscapejäsenistä koostuvan bändin musiikki on toisinaan vähän AFIRE On the Road from Nowhere CONCORDE Pari vuotta sitten perustettu ou lulaisyhtye käsittää kotimaan metallikentän pitkäaikaisia tekijäuk koja bändeistä kuten Sentenced ja Poisonblack. Eipä moiseen ole oikein mahdollisuuksiakaan, sillä yleisen konsensuksen mukaan gen re on sivuaineista puhdas. Levyn keskinkertaisin materi aali on sijoitettu alkupäähän, ja sen kirkkaimmat helmet löytyvät lopus ta. Dilemmaa sen sijaan ai heuttaa se, että sävellykset valahta vat välillä liiankin samankuuloiseksi massaksi. Albumin sävellyspuoli jää kaipaa maan hienoista terävyyttä, mut ta onnistunut tunnelma antaa pal jon anteeksi. Korealla kuorrutuksella keskin kertainenkin kakku maistuu ma keammalta, eli ilman levylle loihdit tua surisevaa ja täyteläisen raskasta Sunlightsoundia tuotos ei toden näköisesti kuulostaisi näin hyväl tä. Vaikutteita haetaan vuo situhannen vaihteesta. Äkkiseltään mieleen tulevat Rautakanteleajan CMX ja Mokoma. Myös le vyn tunnelmallisimmissa hetkis sä, kuten Let Me Be the Onessa ja Forevermoressa, on toimivaa, teeman mukaisesti eteerisempää kauaskantoisuutta. Harharetket on melko hämmentävä kokonaisuus, sillä kevyimmillään musiikki edustaa perinteistä melankolista suomi rockia, ärjyimmillään taas äkäistä suomithrashiä. Harharetket on kohtuullisen viih dyttävä elämys, mutta se ei on nistu valloittamaan sydäntä täy sin. Turboahdin huutaa punaisella, mutta väleis tä löytyy edes hieman ilmaa. Tarttuvien rallien mukana nytkyy ja tamppaa menemään var sin vaivatta. Homman nimi on siis selvä jokaiselle tätä lajia vähänkään tuntevalle. Kappaleiden ytimet eivät pääse koko loistoonsa muuten toi mivien perusosasten alta. Jos on innostunut Voivodista hil jakkoin, tämä paketti on näppärä ta pa ottaa bändin katalogia haltuun, ja onpa boksi kohtalaisen merkit täväkin juuri erikoisen luonteensa takia. Musiikillisesti bändiltä löytyy oleellisempiakin albumeja. Kaunis ja leppoisasti etene vä Astuvansalmi, energinen Kuori ja makeasti synkopoivalla johtorif fillä varustettu nimikappale kuiten kin osoittavat, ettei kyseessä ole mi kään turha orkesteri. Siihen näh den paketointiin olisi voinut panos taa sen verran, että levyistä olisi pis tetty mukaan jonkinlaiset saatesa nat tai muistelot. Onneksi niitä ei viljellä liikaa, sillä nelikko on parhaimmillaan silloin, kun runttaus pysyy raskaan keski tempoisena. Yhtye on kui tenkin hyvässä vedossa, ja kuten Voivodkiekolla, myös näillä ääni tyksillä on mukana alkuperäislaulaja Snaken lisäksi yhtyeessä Metallica uransa jälkeen bassotellut Jason Newsted. Koskinen ALASIN Harharetket OMAKUSTANNE Turkulainen Alasin soittaa ensilevyl lään raskasta ja lievästi progeilevaa mollirockia. Kummatkin ovat mainioita levy jä, edelleen. One Tail, One Headin esikoinen on siitä erikoinen levytys, että se kuulostaa yhtä aikaa tutulta ja täysin uudelta, tuoreelta. Löytyypä levyltä myös toolmaisia rytmityksiä ja pien tä jälkigrungen makua. Parasta osaamista tarjoillaan esimerkiksi tämän täs tä vilisevissä, osuvissa ja vapautu neissa melodiakuluissa. Lyriikat ja kansi lehden kokoiset kansikuvat sentään ovat messissä. Afiren tekeminen on kohdistettu iskevään ja melodia rikkaaseen naislauluvetoiseen hard rockiin. Mielenkiintoinen aloitus, mutta otetta on syytä terävöittää, jos her rat haluavat päästä projektillaan vä hän pidemmälle. Paketti kattaa Katorzin (2006), jonka Piggy ohjeisti bän dille tehtäväksi, ja miehen demo materiaalista koostetun Infinin (2009). Lopputulos on melkoisen rumaa ja multaista. Toisinaan yhtye vajoaa tasapak sun suomirockin mitäänsanomatto maan suohon, mikä kaivaa kokonai suuteen ikävää koloa. Trondheimiläisten musta metalli kuulostaakin kieltämättä monipuo liselta. Kuuden vuoden takaisella Flesh Cathedralilla itsensä black metal alamaailman seuratuimpien nimien joukkoon nostanut bändi vyöryy uu simmallaan päälle kolossaalisena ja julmana entiteettinä, jonka soinnissa on uudenlaista avaruutta ja energi syyttä. ja haastavaan materiaaliin on puris tettu bändin todellinen ydin, ja mi käli ura todellakin päättyy tähän al bumiin, yhtyeellä ei ole kerrassaan mitään hävettävää. Teemu Vähäkangas SILVER GRIME Healed by the Dark INVERSE Ruotsalaisen Silver Grimen melo dinen doom sekoittaa keskenään genren eeppisempää ja rokim paa laitaa suhteellisen onnistu neesti. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Tuoksua täydentä vät sludgehtava ote ja likaisenlaiska crustaus. Niin sitä pitää! Kaikeksi onneksi löytyy yritystä. Mutta aika iha nalla tavalla. Amerikkalaisen Infuriaten kave reilta löytyy roppakaupalla koke musta, joten bändin esikoisen val mius ei pääse yllättämään. Örinä, blas taus, tuplabassarit ja atonaalinen riehuminen. Persoonalliseen kohti uusia voittoja ja valloittamat tomia maita
Myös mieletön kitaristi vieraiden hyökyaalto tekee aika va kuuttavaa jälkeä. Kaksi vuotta myöhemmin taltiointi julkaistiin Welcome to Atlanta Live 2014 nimikkeen alla. Oli jo aikakin, sillä edellisestä opuksesta The Great Escapestä on peräti kahdeksan vuotta. Levyn huippuhetkistä mainittakoon kolme kappaletta käsittävä Farewell saaga, jonka viimeinen osa Beyond Today esittelee yhtyeen balladipuolta komeasti. Eikä se ole. Kimmo K. Pariin biisiin on poimittu varsin maukkaa seen tapaan Beckerin omaa soittoa kaukaa menneisyydestä. Steve Vain saappaisiin astunut Becker kuitenkin sairastui lihas rappeumatautiin ja menetti pian kykynsä puhua, liikkua ja hengittää itsenäisesti. Rockbiisien kanssa onkin sitten vähän laimeampaa: Hold on to Love on Beckerin oma matka kertomus, mutta biisinä se on aika yhdentekevä, hajuttomasti tulkittua kevytrockia. Aloituskappale Everyonesin ryhdikäs johtoriffi ja kuolemisen arvoinen kertosäe antavat lupauksen, että jatko tuskin on kehnompaa. Mikko Malm JASON BECKER Triumphant Hearts MASCOT 1980luvulla kitaran ihmelapsena esiin päässyt Becker teki Marty JO H A N LA R SS O N SEVENTH WONDER Tiara FRONTIERS Ruotsalainen progemetalliyhtye Seventh Wonder on palannut keskuu teemme uudella pitkäsoitolla. Levyn paras kap pale on ehdottomasti kohtalokasta tunnelmaa uhkuva Like a Blood Red Rose. Ei yhtye silti ole laakereillaan levännyt, vaan on viihtynyt lauteilla ak tiivisesti. Tommy Karevik laulaa yhtä hienosti kuin ai na, ja hänen ilmaisunsa on suuri osa musiikin viehätystä. Tiara on yhtyeen viides studioalbumi, ja täytyy todeta, että vuodet ei vät ole vesittäneet orkesterin tosiolemusta. liiankin tutunkuuloista, mutta lop pusaldo on plussan puolella Healed by the Dark ei ole hirveitä väristyksiä aiheuttava tai päätä räjäyt tävä teos, mutta onnistuu parhaim millaan ilmaisemaan asiansa vallan vangitsevalla tavalla. Tilutteluakin kuul laan, mutta korkean profiilin kitaris tit vetelevät suurimmaksi osaksi tyy likkäästi sävellettyjä sooloja. Kuten miehestä tehdyssä Not Dead Yet dokumentissa huo mataan, Beckerin halu sävel tää ja kehittyä on vahva. Basistilaulajan toinen näkyvä pesti on Primal Fearin basistintontti, jota hän on hoitanut vuodesta 1997 lähtien. Kohdakkoin Triumphant Hearts on erinomaisen upeaa kuultavaa, eritoten elokuvallisen sinfonisil ta osiltaan. Sinnerin jäsenistö vaihtui tiu haan 1980luvulla, mutta 1990lu vun alussa kokoonpano alkoi va kiintua. Koskinen SINNER The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Pitkän linjan heavyveteraani Mat Sinner on johtanut nimikkoyhtyet tään jo 38 vuotta, eikä lopunmerkke jä näy. Mutta jos tätä levyä ruoditaan ilman sympatia ja tsemppipisteitä – ja miksei ruodittaisi – kitaristirau nion toinen soolo on aika hajanai nen ja epämääräinen levy. Onneksi levyllä on aika vähän rokkaamaan pyrkivää tavaraa. Hyvin toimii myös kymmenmi nuuttinen aloituskappale The Realm of the Ancient Stones. Olipa kyse mistä projektista tahansa, niitä yhdistää yksi ja sama asia: ne soitta vat melodista heavy metalia. Liki 80minuuttisen albumin sä veltäminen ja kapellimestarointi on totta kai ällistyttävä suoritus ja ää rimmäisen kunnioitettava ponnistus mieheltä, joka kommunikoi ulko maailman kanssa silmiään liikutta malla. Sen kuu lee Triumphant Heartsin komeis ta orkestraatioista ja hienoista me lodioista. Mies on mukana monessa muussakin kokoonpanoissa, kuten Jorn Landen sooloyhtyeessä ja su perkokoonpano Level 10:ssä. Mikko Malm Friedmanin kanssa pari loistavaa Cacophonylevyä, yhden soolon ja kiekon David Lee Rothin kitaris tina. Aikajanana on 1996– 2003, minä aikana orkesteri tuot ti suhteellisen tasalaatuista mate riaalia. Sinnerin kymmenes albumi Judgement Day (1997) esittelee ihan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Tommy Karevikin pesti Kamelotissa lienee hidastanut työskentelyä. Tiara on paras melodinen metallialbumi, jonka olen tänä vuonna kuul lut. Vuonna 2014 orkesteri nauhoitti ProgPower USA festivaalil la soitetun keikkansa, jolla se esitti Mercy Falls albumin (2008) kokonai suudessaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Kappaleet ovat häikäilemät tömän tarttuvia ja virtuoosimaisella otteella esitettyjä, eikä kone tunnu hyytyvän missään vaiheessa. Siitä ei ole epäilystäkään. Kelkassa pysyivät kitaristit Tom Neuman ja Alex Beyrodt sekä kosketinsoittaja Fran Rössler. Yhtye ehti tehdä Nuclear Blastille neljä levyä, jotka on nyt sisällytetty käte vään boksiin. Kaiken vii meistelee komean eeposmainen päätöskappale Exhale, jonka intensiivi nen pauhu lopettaa albumin mitä parhaalla tavalla. Kappale on niin kaunis, että olen valmis luopumaan sen edes sä kaikista uskottavuuspisteistäni ja pyyhin tippaa linssistä
Vuonna 1980 orkesteri sijoittui toiseksi Rockin SMkilpailujen keskityylin sarjassa. Sinner on Sinner. Kokonaisuudessaan teos on huomattavasti suoraselkäi sempi ja dynaamisempi kuin edel täjänsä ja tarjoaa enemmän vaihte lua. Onneksi le vyltä löytyy muutamia valonpilkah duksia, kuten ärhäkkä speed metal henkinen aloituspala Used to the Truth, herkullisia kitaramelodioita tarjoava nimikappale, väkevästi rif fittelevä Streets of Sin ja Savatage tyylinen balladieepos The River Runs Dry. Omimmillaan yhtye on kui tenkin instrumentaaleissa, jotka ovat hypnoottisia ja hyvin tarttu via. Yhtyeen ensim mäisen juoksun viimeinen julkaisu, Ma Joeur single (1982), on puo lestaan Blondiehenkinen meno pala, jonka laulusta vastaa näytteli jä Riitta Havukainen, joka tuli myö hemmin tutuksi Fakta homma sar jan Hansuna. The End of Sanctuary (2000) on puolestaan huomattavasti power metal pitoisempi, ja sen riffit ovat selkeästi enemmän esillä. Salminen jatkoi soittamista muun muassa Wilmassa ja Kaukö Röyhkä Combossa sekä toimi Zen Café al bumien tuottajana. Tasavahva suoritus, jälleen kerran. Orkesterin vaikut teina toimivat Tangerine Dreamin, Kraftwerkin ja Devon kaltaiset nimet. Savatage vaikutteet kuultavat läpi yhä sel keämmin, etenkin nimikappaleessa ja Question of Honourissa. Se ei ole alansa kärkinimi eikä erityisen omaperäinen yhtye, mutta Mat Sinner taitaa tart tuvien ja iskevien sävellysten teon, mikä tekee hänen levyistään muka vaa käyttömusiikkia. Päätöskappaleena toimii tyyli käs versio Thin Lizzyn The Sun Goes Downista. Kyrväkkäämpää hard rockiakin esitellään, kuten myös hieman ilmavampaa tunnel mointia. Menevyydestään huolimat ta Judgement Day on melko tasa paksu teos, joka ei herätä tunteita suuntaan tahi toiseen. Sumén työsken teli musiikkikasvattajana, säveltäjä nä ja Leningrad Cowboysin koske tinsoittajana. Kraftwerkilta omittiin pu keutumistyyli ja robottimainen lavaestetiikka, Devolta puolestaan sarkastinen tarttuvuus. Paikoin jopa thrashiksi äityvät kap paleet ovat aiempia suoraviivaisem pia ja armottomampia. Vangitsevalla johtomelodial la varustettu Deodorant on suoras taan huumaava. Sen jälkeen is ki innostus uusien kappaleiden säveltämiseen. Vaikka Judgement Daykään ei ollut varsi nainen ilopilleri, The Nature of Evil on tunnelmaltaan paljon raskaampi ja tummempi. Voisivat säveltää enemmänkin, kun saavat aikaan täl. Mikko Malm STRESSI Tatsia – The Complete Studio Recordings SVART Vuonna 1979 perustetun Stressin futuristinen syntikkapop oli Pohjan perukoilla aikoinaan jotain ennen kuulumatonta. ARVIOT menevää musiikkia, jonka sydän ryystää elinvoimansa muun muas sa Acceptin, Judas Priestin ja uu den aallon brittihevin tarjoilemista nuoruudenlähteistä. Vuonna 2013 nauhoitetut kap paleet syntyivät, kun yhtye pala si 30 vuoden tauon jälkeen lauteil le Hakasen viisikymppisten kun niaksi vuonna 2012. Viimeinen Nuclearlevy There Will Be Execution (2003) on nelikon selkeästi aggressiivisin ja raskain. Hakanen työskente li MusiikkiFazerin ja EMI:n leivis sä ja perusti Inkfishtuotantoyhtiön, jonka tuottamia artisteja ovat muun muassa CMX, Tiktak, Neljä Ruusua, Mokoma ja Happoradio. Stressi on ilahduttavan monipuolinen orkesteri, joka osaa tehdä muutakin kuin synapoppail la. The Nature of Evilillä (1998) yhtye päätti monipuolistaa ilmaisuaan ja kohottaa energiatasoaan. Niin tälläkin kertaa, kun Destinyn ja Night of the Wolfin orkestraatiot sekä hienosyi set kitaraharmoniat ja stemmat is kevät tajuntaan. Diplomi rakkaus kappale esi merkiksi rokkaa (post)punkhenki sesti. Yhtyeessä vaikuttivat Kari ”Gabi” Hakanen, Martti Salminen ja Mauri Sumén, jotka ovat toimineet sit temmin musiikkialalla kokonais valtaisemmin. Sinner edustaa genreä, joka ei tarjoa paljon tilaa muutoksille, mutta yhtye osaa vaihdella levyillään eri elementtien painotuksia. Jostain syystä orkeste rin eeppisimmät ja raskaimmat rai dat ovat suosikkejani. Tatsialle on sisällytetty bän din ainoaksi jääneen nimikkostu diolevyn (1981) lisäksi pari sing leä ja kolme ennen julkaisematon ta kappaletta vuoden 2013 studio sessioista. Ei sillä, et tä yhtye olisi unohtanut melodiat ja tarttuvuuden. Ei kuitenkaan sinällään mitään uutta länsirintamalta
Barneyn tavaramerk kiäänen tunnistaa heti, mutta hän on luvalla sanoen tehnyt vakuutta vampaakin jälkeä. Melko pitkiäkin aikoja instrumen taalisesti etenevä vyöryttely toimii varsin oivasti. Lopputulos ei kuitenkaan haise täysin väkisintu ristetulta ja pahalta, vaikka debyytin tasolle ei ylletä parhaimmillaankaan kuin muutamassa kohtaa. Talliin haalattujen etabloituneiden tekijöiden urien jat kamisen sijaan heruu kahjouspis teitä omituisuuksista ja eklektisyy destä. The Grand Leveller (1991) esitte lee uudistuneen yhtyeen ja tiuken tuneen soiton. Huoralla on yhä sanottavaa, mut ta sen aihepiirit ovat jo tuttuja – ja turvallisiakin. Persoonallinen lau lu onkin sitten vähän kahtiajakoinen elementti: lujemmin kajautellen se nousee aika majesteettiseksi luuku tukseksi, mutta herkempi ilmaisu ei kanna ihan samaan tapaan ja liitele vämmät poposiot jäävät siten tur han helposti mesomisen jalkoihin. Se vaikut taa enemmän harjoitelmalta kuin valmiilta levyltä. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on skeptisis tä lähtöoletuksistani huolimatta var sin kelvollinen punk rock kiekko. Levyn perusmallinen, punkahtava death metal on kuiten kin se kivijalka, jonka varassa koko myöhempi Benedictiontuotanto seisoo. Napalm Death vei Barneyn lopullisesti, ja hänen ten nareihinsa löydettiin Dave Ingram, jonka möreä ulosanti ei ole kovin kaukana edeltäjänsä äänestä. ”Rupikonnasta” hypätään suoraan vuoteen 1998 ja Grind Bastard al bumiin. Verrokit ovat hyviä, ja Nord pääsee omillaankin varsin pitkälle. Notkahduksia oli kuitenkin havaittavissa jo Pää Kiin esikoisalbumin jälkeisillä, hieman innottomilta kuulostavilla pikkujulkai suilla, joiden kappaleista kolmasosa löytyy tältä levyltä. Mukaan on saatu muutama hyvä biisi, mutta maapallolta ei löydy ihmistä, jonka mielestä kaikki levyn kappaleet oli sivat mahtavia. Bändin viides tarjoaa varsin maistuvaa selkeäsoundista ja punk vaikutteista death metalia. Alkuperäinen basisti Jørn laista jälkeä. Näine hyvineen yhtye jää satunnais kuunneltavien pinoon, sillä vakio soittoon tarvitaan vielä hieman te rävämpi suoritus. Kysyntää todennäköi sesti olisi. Olisiko levy sitten parempi doku menttina levyyhtiön erinomaisesta musavainusta ja loistavasta maus ta. Debyyttilevy De Mysteriis Dom Sathanasin (1994) jälkeen yhtye oli joka tapauksessa kriisissä, kun yhtyeen keskushahmo, kitaristi Euronymous, oli kuollut ja mur haajabasisti Varg Vikernes telkien takana. Tremontin tarttuva grungenkatkui nen metalliralli A Dying Machine ja Nervosan kipakka thrashsivallus Kill the Silence ainakin antavat aiheen tutustua yhtyeisiin tarkemmin. Kiihottavuutta laskee myös Annin tylsempi ja kapeaalaisempi äänen käyttö, joka kuulostaa paikkapaikoin jopa siltä kuin lavoilla ja niiden ulko puolella riekkuminen olisi vaatinut äänijänteiltä veronsa. Nimekkäimpiä tekijöitä ovat todella vanhan liiton operoi jat Dee Snider ja Candlemass, ei kä Moonspellkään aloittanut uraan sa viime vuonna. Ei saakeli todellakaan. Resepti on joka tapauksessa hyvä ja dynamiikka tuntuu pelaavan luon tevasti. Organized Chaos (2001) ja Killing Music (2008) esittelivät uuden lau lajan eli Anaal Nathrakh mies Dave Huntin, joka vetää eten kin Organized Chaosilla vahvas ti Ingramin äänialalla. Dan Seagraven tyylikäs kansikuva, Ingramin tuhdit möri nät, entistä terävämmät riffit ja iske vämmät death metal laukat tekevät Transcend the Rubiconista toimivan kuolokokemuksen. Transcend the Rubicon (1993) lasketaan yleisesti Benedictionin uran pääteokseksi, eikä syyttä. Stonerit ja folkit ainakin uupuvat tyystin! Kimmo K. Koskinen MAYHEM Grand Declaration of War SEASON OF MIST Norjalaisen black metalin pioneerin uraa voi kutsua hyvällä syyllä varsin värikkääksi, ja Mayhem on todennä köisesti tuttu myös heille, jotka eivät ole sen musiikkia kuulleet. No niinpä. Soundit eivät ole vieläkään parhaat mahdolliset, mut ta silti rutkasti väkevämmät kuin esi koisella. Dave Ingramin viimeisek si Benedictionlevytykseksi jäänyt Grind Bastard sisältää muun muas sa Judas Priest ja AntiNowhere League coverit – kuoloversioina totta kai. Itse asiassa ko ko Benedictionesikoista vaivaa de momainen sinne päin meininki. Levykokonaisuutena tämäkin 14 biisin sekasotku on yh den kirveen väärti – vai millaisen olettaisit sen olevan, kun mukana on metallia etuliitteillä nu, reggae, thrash, doom, classic, power, a cap pella, symphonic, gothic, industrial ja mitä vielä. Tami Hintikka NORD And Now There’s Only a River Left Behind OMAKUSTANNE Verrattain mielenkiintoisella tavalla operoiva ranskalaisyhtye kykenee vakuuttamaan miltei isomminkin. Myös biisipuolella tapahtui. Benedictionin debyyttile vy Subconscious Terror (1990) on kuuluisa ennen kaikkea siksi, et tä sillä murisee eräs Mark ”Barney” Greenway. Homma vedetään löysin rantein, eivätkä riffit jää juu ri mieleen. Vuoden 1995 The Dreams You Dread ei ole jostain syystä mahtunut nippuun. Kakkoskiekolla soittaa monipuolistunut ja tarkem min iskevä yhtye. Tietyllä tavalla levy on ihan liikaa, mutta toisaalta tällaises ta juhlakalusta olisi pitänyt paisuttaa oikeasti kattava pläjäys, Napalm bändeistä kun ei ole pulaa. Toistaiseksi ainoat 2000luvun Benediction levyt nostavat entistä vahvemmin esille yhtyeen punkasenteen, jo ka aktualisoituu kuolometallisina Dischargepurkauksina. Vaan ei niistä sen enempää. Taustalta löytyy niin itsemurhaa, murhaa kuin poltettuja kirkkoja. Jos epäkohtia tuotiin aiemmin esiin raivoamalla, nyt tun tuu, että sinällään tärkeistä aihepii reistä lähinnä kitistään ison kaveri porukan kesken. Kuuden levyn paketti ulottuu vuodesta 1990 vuoteen 2008. brittiläisiltä kuolometallikaljavei koilta. Kosto ehkä elää niin yhtyeen si sällä kuin siihen korviaan myöten ihastuneidenkin joukossa, mutta tä män esityksen perusteella sanat ovat suurempia kuin teot. Aiemmin julkaistut biisit kuulostavat paremmilta kuin alun perin ja ovat napakanmittaista kokonaisuutta tar kasteltaessakin kotonaan. Kimmo K. Mega BENEDICTION The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Tässäpä on oiva tilaisuus napsia itselleen lähes koko tuotanto näiltä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Levy on soundeiltaan ohuenheik ko ja soitoltaan huojuva. Koskinen PÄÄ KII Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan STUPIDO HUORA Kosto elää! STUPIDO Pää Kiin kakkonen on levy, jon ka ilmestymiseen en uskonut. Ote on kauttaaltaan napa kampi ja enemmän ”kuolo”. Muutos ei ole pe riaatteessa iso, mutta käytännös sä tamperelainen rockin seksityöläi nen on menettänyt sen myötä osan kiehtovuudestaan. Kokoelman perusteella sen ros teria ei voi mainostaa varsinaisek si musiikillisen kuranttiuden etu rintamaksi. Ja kun me no oli livenäkin luonnonlapsimaisen Anni Lötjösen johdolla kiitettävän energistä ja viihdyttävän huoletonta, paketti oli täysin kasassa. Vaikka Nord ei osu ihan vielä maalin keskiöön, sen ote on kiitet tävän omaleimainen ja kiinnostava. Tarttuvan ytimekäs joskin yllätyksetön ja osin hieman innoton biisi ja sanoitus kaava on käytössä edelleen, eli sa maa paskaa aina vain. Punkvaikutteet ovat hiipuneet entisestään, ja tilalle on tullut aiempaa selkeämmin tana kasti taottu perusmallisempi rockin ja metallin seos. Kokoelma tekee sen, mitä nä mä yleensäkin: aiheuttaa hämmen nystä julkaisupoliittisista järkisyis tä ja epäuskoa siitä, miten kaikelle riittää faneja. Ai joo, God Is an Astronautin ambientbiisi. Välillä kovastikin rytisevä murjonta kallis tuu puolestaan Isis ja Cult of Luna osastolle. Keulahahmo Teemu Bergmanin uraan on kuulunut kokoonpanojen ja niiden jäsenten alituinen vaihtelu tyy lin ja tason pysytellessä kutakuinkin tasaisen laadukkaana. Yhtye osasi tehdä kantaa ottavia biisejä, jotka olivat tarttuvia, uskottavasti rock ja sopivan ronskis ti joskaan ei liikaa punk. Bastardin suu rin ero aiempaan on rumpali Ian Treacyn vaihtuminen huomattavas ti monipuolisempaan iskijään, Neil Huttoniin. Surullisenkuuluisien tapahtu mien jälkeen rumpali Jan Axel ”Hellhammer” Blomberg kasa si orkesterin uudelleen miehis töllä, joka sisälsi niin vanhaa kuin uutta. Bändin soitosta kajastaa Pelicanin raskas postrock, kun taas melo dioista ja laulaja Florent Gerbaultin touhusta tulee mieleen viistompi alternative Mew’n tietämiltä. Kaikeksi onneksi osa uppooudoista bändeistäkin on nistuu herättämään mielenkiinnon. Heti kätellyssä itsensä tunnetuksi tehneelle Huoralle oli viime vuonna kysyntää. Bändi on hioutunut tymäkämmäksi paitsi soitoltaan myös sovitus ja sävellys taidoiltaan. Napalm on metallikentän pieneh kön mittakaavan suurempia tekijöi tä. Kosto elää! on esikoisalbumiin verrattuna monella tapaa taantu muksellinen kiekko. Mitään hittikimaraa The Grand Leveller ei tosiaankaan ole, mutta esimerkik si Jumping at Shadows tarttuu ai van eri malliin kuin yksikään ensile vyn biiseistä. Mikko Malm ERI ESITTÄJIÄ Napalm Records: 25 Years of Rock & Metal NAPALM Miten näitä levylafkojen historiakat saus ja omakehukokoelmia oikein pitäisi arvioida
Myös kuva materiaalia vuosien varrelta olisi ol lut kiinnostava nähdä. Itse suo sittelen ainakin kokeilemaan. Kimmo K. Vaikka muutoksen tuulet olivat puhalta neet, mielestäni Mayhem onnistui säilyttämään musiikissaan sen synk kyyden ja pimeyden, joka on aina ollut osa sen tosiolemusta. Nelikko hallitsee soittimensa su vereenisti, ja soitto on aika ilmavaa. Eipä näitä silti kovin mon taa hyllyynsä haluaisi, sillä tila on ra jallista. Mahtava bändi joka tapauksessa. Soittohan sujuu erinomaises ti: Thundersteelin seuraajalla bän di esimerkiksi versioi suvereenis ti fuusiokitaristi Al DiMeolaa. Toisaalta si tä on koko bändi – imago, meinin ki ja sanoitukset ovat kerrassaan hy kerryttäviä. Synttärisankarin oheen on sujau tettu cd:n ekstrabiisien lisäksi muh kea dvd. Solarité on hyvä esikoinen, mut ta demojen perusteella meno oli si voinut olla vieläkin kovempaa ja ennen kaikkea rosoisempaa. Candlemass kirjoitti metallihistoriaa 1980luvun albumeillaan, jotka ovat vaikutta neet niin yksittäisten bändien kuin kokonaisten alagenrejen syntyyn ja kehitykseen. Teemu Vähäkangas CONVENT GUILT Diamond Cut Diamond GATES OF HELL Käppäisyys ei ole automaattisesti huono asia. Niin tup paa käymään ruotsalaiselle Imperial Domainillekin. Kykyjä nimit täin löytyy. Boksin kansista löytyvät vain kap paleiden sanoitukset, mistä pitkä miinus. Yhtyeen Nuclear Blastilla vuo sina 2005–2010 julkaisemat levyt tuskin ovat kenenkään mielestä ne bändin olennaisimmat teokset, mutta aikakauden tuotanto – kol me studioalbumia, yksi livelevy ja pääasiassa livemateriaalia sisältävä pitkäsoiton mittainen ”ep” – toimii silti hyvänä osoituksena yhtyeen ja etenkin sen johtajan, basistibii sintekijä Leif Edlingin vahvasta nä kemyksestä. Tässä tahtoo kompuroida myös V2 – Vergedling, vaikka parhaat palat ovat todella toimivia. Suoraan sanottuna yhtyeessä on ollut aina jotain häiritsevän juntti maista. Intro ja pari liveversiota eivät tuo lisäarvoa. Oman aineiston teknisiä suoritteita kel paa ihailla niin kitaroiden kuin to della tanakasti ja ripeästi napsuvien rumpujenkin suhteen. Teos ei ole helppo, mutta sen riipivä ja hajottava tunnelma aiheuttaa väris tyksiä iholla. Ulkomailla Nécropolea verrataan usein suomalaisiin black metal akteihin, mutta suomalaisen korviin Solarité kuulostaa ainoas taan oman identiteettinsä löytäneen nuoren bändin tuotokselta, jota on turha lähteä sijoittamaan minkään maan skenekartalle. Mikko Malm THE MONOLITH DEATHCULT V2 – Vergelding HUMAN DETONATOR Rikkonaisen ja osin kokeilevan dis kografian omaava The Monolith Deathcult ei ole aivan tavanomaisin yhtye. Äijät puurta vat mahtipontista ja ihmeen toimi villa industrialsävyillä väritettyä kuo loa hyvinkin edustuskelpoisella ot teella. ”Necrobutcher” Stubberud palasi ri vistöön, kuten myös Deathcrush ep:llä (1987) äännellyt solisti Sven Erik ”Maniac” Kristiansen. Vaikka tätä sorttia ei tehdä niin paljon kuin aikoinaan, massaan hukkumisen riski on suuri. Kokonaisuus on taas kerran häm mentävä.Jos bändi jättäisi turhat samplet vähemmälle ja keskittyisi omillaan toimivien eeposten tekoon, loistoahan siitä tulisi. Musiikillisesti bändi kui tenkin näyttää mistä kana kusee, sil lä soitto ja laulu on todella tiukkaa suoritusta. Kitaroiden kutomat verkot tuo vat mieleen kotoisen Sentencedin vanhemmat ajat ja välillä jopa Hypocrisyn, eli melodioissa on kyl lä ideaa. Tätä on vaikea kuvailla, ei kä sitä voi oikein selittää edes mu siikilla, sillä ilmaisussa ei ole mitään päällekäyvän hölmöä. Nappuloita väännellyt Paradise Lost tuottaja Jaime Gomez Arellano on lisännyt levylle hieman lämpöä ja alapää tä, mikä tekee levystä entistä vah vemman elämyksen. Ensiluokkaisesti tamppaava Fist of Stalin jyrisee tavarat hyllyiltä ja soit tokäsi on poikkeuksellisen ras kas. A5 digipak paketointi on komea ja julkaisun ulkoasuun selkeästi pa nostettu. Toisaalta bändillä on ollut ai na vaikeuksia kasata tasapainoi nen ja kauttaaltaan toimiva levytys. Siitä voidaan syyttää sekä ulkomusiikillisia asioita että yhtyeen musiikkia, joka on puhunut kovalla kielellä viisivuotiaan bändin uran alusta alkaen. Kliseitä ja vahvaa camphenkeä tur suava meininki on niin vakuuttavasti ja mukaansatempaavasti esitettyä, että meno on tahattomasta humo ristisuudesta huolimatta räväkkää ja erittäin vakuuttavaa. Oikein köpöteltynä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Puristisimmat fanit eivät sulattaneet progevaikutteita ja kokeellisia ääni maisemia, ja monet olivat jopa sitä mieltä, että yhtyettä ei voi olla ole massa ilman Euronymousta. Tietynlaisesta kaikenkattavas ta karmeudestaan huolimatta Thundersteel on kerrassaan mai nio heavyalbumi. Solisti Tony Mooren korkealta, vibralla ja kovaa lähestymistapa on yliampuvuudes saankin täyttä heviä. Mukana ei ole edes levyjen krediittitietoja, pidemmistä kirjoituk sista puhumattakaan. Vuonna 1988 kuvatulla 70minuuttisella Teksasinkeikalla saa osakseen karmeita lettejä ja vhslaatua. Kolmivarttinen Solarité jatkaa de moilta tuttua linjaa. Mies taitaa fanitella huolella Yngwie Malmsteenia, tyyli kun on samanlai nen, vaikka yhtä nopeaa tilutusta ei sentään yritetä. Musiikki on kita ravetoista, melodista ja lähes kaut taaltaan mahtipontista tunnelmaa maalailevaa mustaa metallia, jon ka päälle Nécropolen ainoa jäsen Amertume rähisee ranskaksi kirjoit tamiaan sanoituksia. Nyt sävellykset kykenevät lunastamaan täyden potentiaalinsa. Ehkä tämän julkaisun myötä le vystä innostuvat nekin, jotka eivät siitä aikoinaan välittäneet. Tuntuu myös hieman omi tuiselta, että pitkäsoiton statuksel la ja melko eeppisissä korkeuksissa ryskivä kiekko sisältää vain puolisen tuntia uutta musiikkia. Bändillä on kuitenkin kaikki edelly tykset huippulevyjen luontiin, joten Nécropolen nimi kannattaa painaa mieleen viimeistään tässä vaiheessa. Tapio Ahola IMPERIAL DOMAIN The Deluge INVERSE Melodinen death metal on hankala laji. Vuosituhannen vaihteessa bän di teki pari levyä ilmeisesti sen suu rempaa menestystä saamatta, ei kä bändin comebacklevykään räjäy tä pottia. Örinä toimii, ja erityises ti soundit ovat todella jämerät. Biiseissä on jonkin verran myös klassisia elementtejä, varsinkin silloin, kun soolokitaristi pääsee kunnolla irti. Kari Koskinen RIOT Thundersteel 30th Anniversary Edition METAL BLADE New Yorkin pitkän linjan heavy me tal yhtye oli vuonna 1988 jo kuu dennessa levyssään, ja takana oli yli kymmenen vuotta uraa. Powerin, klassisen heavyn ja speed metalin suuntaan kallistuva tuuttaus on edelleen riemastuttavaa kuultavaa. Livelevy Ashes to Ashes ja Lucifer Rising ep taas jäävät autta matta vähemmälle kuuntelulle, vaik ka niillä dokumenttiarvoa onkin. Ilman Candlemassiä doom metal olisi tänä päivänä hyvin erilainen ilmiö. Sama meno jatkuu vä hemmällä permanenttiaineksella ja astetta letkeämmällä tatsilla vuoden 2009 Japaninkeikalla. Koskinen NÉCROPOLE Solarité NORTHERN HERITAGE Omintakeista tunnelmallista black metalia esittävä ranskalainen Nécropole on herättänyt kovaa kohinaa jo ennen esikoislevynsä julkaisua. Ilmestyessään ensi kertaa levy sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Jostain syystä bändillä on kuitenkin tarve tunkea mukaan jos jonkinlaista ylimääräistä tauhkaa. Bändin toinen pitkäsoitto Grand Declaration of War (2000) on saa nut Season of Mist julkaisun myötä uuden ilmeen. Vaikka alkupe räinen teos on laadukas, sen ohuet soundit ja ehkä turhankin sterii li tunnelma hieman etäännyttivät kuulijaa. Tämä on harmi, sillä eväitä kyllä olisi. Nimikkoalbumi (2005) palautti bändin klassisessa kokoonpanossaan onnistuneesti maailman metallikar talle, King of the Grey Islands (2007) esitteli yhtyeen uuden laulajan, nyt bändistä jo poistuneen Robert Lowen, ja Death Magic Doom (2009) edusti sekin vahvaa suorit tamista. Se käsittelee korkealentoisia fan tasiaaiheita, mutta soturihommien ja kotkansiipien tasapainoksi ruodi taan myös katujen karua arkea. Vaikka kaava vaikuttaa paperilla aika yksinkertaiselta, bändille on yl lättävän hankala lähteä nimeämään verrokkeja. Koskettimien käyttö ja soundimaailma tuovat mukaan ai ka paljon goottitunnelmia. Uutena kasvona esiintulonsa suoritti kitaris ti Rune ”Blasphemer” Eriksen, jon ka johdolla Mayhem sukelsi musii killisesti huomattavasti progressiivi sempaan ja abstraktimpaan maas toon. Uudelleenmiksattu ja masteroitu versio on äänimaail maltaan astetta tuhdimpi kuin alku peräinen, ja hyvä niin. Biiseissä on kiitettävästi koukkua ja ne on rakennettu huolella, mutta eipä vain jostain syystä lähde ja ko konaisuus jää tasapaksuksi. Joni Juutilainen CANDLEMASS The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Eeppisen doom metalin pioneeri Candlemass on kautta aikain tär keimpiä ruotsalaisia metallibändejä, ja kuten kaikki varmasti tietävät, se ei ole ihan vähän se. Tarttuva ja yllätyk sellinen, melodinen ja hyökkäävä. Death metalia on soitettu pe rusasetuksista alkaen, ja nyttemmin mennään jo selkeästi eeppisemmis sä ja elektronisemmissa merkeissä
Se oli yhtä lailla sekä siunaus että kirous. Ensin ajettiin sisään uusi basisti, Phoenixin Flotsam and Jetsamista na pattu, plektralla tarkasti ja huolellisesti nelikielistään soittava kikkarapää Jason Curtis Newsted. Tämä on helposti paras versio Metallican kimuranteimmasta levystä. Kuten aiemmatkin Metallicauusiojulkaisut, myös ...And Justice for All il mestyi valtavassa fanilaatikossa. Testaan juhlajulkaisulevyä kuulokevahvistimen kanssa, ja etenkin Blackenedin keskitempokohdassa Newstedin tiukka sahaus erottuu kita roita tukevoittamasta. Guns ’N Roses) kanssa eivät ottaneet sujuak seen, Ulrich hälytti apuihin vanhan yhteistyökumppanin Flemming Rasmussenin. Minilevyllinen lainakappaleita oli bändiltä oiva veto en nen tositoimiin ryhtymistä. Steve Thompsonin ja Michael Barbieron tehtä väksi jäi ruuvata levylle Ulrichin ja kitaristilaulaja James Hetfieldin toivei den mukaisesti mahdollisimman kuiva soundi. Newsted sai tietää tästä vasta levyn julkaisun aikaan ja oli lekalla päähän lyöty. Remasteroitu (huom! ei uudelleenmiksattu) versio Justicesta on joka ta pauksessa kertakaikkisen antoisaa kuunneltavaa. Se edellyttäisi meiltä suurta harppausta sivuraiteelle, emmekä me ole luon teeltamme sellainen bändi.” Niin, eipä Justice juuri antanut osviittaa siitä, millaiseksi sanfrancisco laisten luova ura muovautuisi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Harva silti osasi arvata, mitä menestys, käsittelemätön menetys, luovat paineet ja tuottajanvaihdokset tulisivat Metallicalle tulevaisuudessa tekemään. ”In your face!” kuului pitkä tukkaveljesten suista. Kuten tiedetään, Hetfield–Ulrichpari vaati kuitenkin feidaamaan bassosoundin muutamaa desibeliä alemmas, ja sit ten vielä hieman lisää. Bändi vaikuttaa olevan aidosti ihmeissään mutta kiitollinen alati kasvavasta menestyksestään. Tilpehöörin lisäksi jättiloota sisältää useita levyllisiä demo ja liveääni tyksiä sekä ensimmäistä kertaa lp ja cdmuodossa yhden kaikkien aikojen keikoista, taltioinnin Seattlesta vuodelta 1989. Biisien puolesta levystä kehkeytyi inhimillisesti tarkastellen mahdot tomissa oloissa synnytetty täysi napakymppi. Levyn kulminaatiopiste ja loppuuran livesettiin permanentoitu synkkä ja moniosainen tarina sodan hirvittävyydestä yh den ihmisen näkökulmasta sai ideatasolla alkunsa jo Master of Puppetsin (1986) kehitysvaiheissa. Mukana on kirja, josta löytyy tonnikaupal la kuvaa ja tekstiä levyn äänityksistä, kansitaiteesta, kiertueesta ja valkoku vaussessioista. Ei edes bändi itse. Lopputulos oli Rasmussenin ja miksaajaparin mukaan ”il miömäistä” bassotyöskentelyä. ”Krk” vastaa: ”Eeen usko. Kun hommat tuot taja Mike Clinkin (mm. KasariMetallica oli tunnettu siitä, että se teki asiat oman päänsä mu kaan. Kun Metallica menetti basisti Cliff Burtonin, jäljelle jäi rumpali Lars Ulrichin mukaan kaksi vaihtoehtoa: joko hanskat tiskiin tai täysillä eteenpäin. Eikä se ollut oikeuden vasara. Jokainen rumpusetinosanen erottuu, ja äänivallissa on reippaasti munaa ja botnea etenkin, kun toiston siirtää kuulokkeista kaiuttimiin. Bändi päätyi jälkimmäiseen ratkaisuun. Kumma kyllä ääneen päästetään kiertuehenkilökuntaa ja muuta taustavaikuttajaa, muttei taaskaan itse bändiä. Larsin diskobassaria on hieman naturalisoitu, kitarat soivat paljon muhevammin ja koko levy tois tuu nykytrendin mukaisesti lujempaa. Yleissoundi onkin suorastaan kristal linkirkas. Tuolloin 25vuotiaat kollit saavat puheenvuoron mukana seuraavil la dvd ja cdhaastattelulevyillä. Bändi oli valmis studioon alkuvuodesta 1988. Siitä nauttiakseen ei tarvitse olla edes tosifani: jokainen hevin ystävä kuulee, millainen on metallibändi kovimmassa kuosissaan ja tekemisen tarmoa täynnä. Kun uusi basisti saapui äänittämään osuutensa, johtajakaksikko läh ti omille teilleen. Tomi Pohto METALLICA ...And Justice for All -boksi BLACKENED ARVIOT 75. Tämän albumin piti olla uusi alku, mutta siitä tulikin yhden aikakauden lop pu. Mies kertoi vuosia myöhemmin Rolling Stonen haastattelussa kantavansa edelleen kaunaa kokemastaan kohtelusta. Suurimman huomion saa Onekappaleen video. Elokuussa 1987 julkaistiin The $5.98 E.P.: Garage Days ReRevisited. Nelikon silloiseen lähihistoriaan nähden ei ole suinkaan sat tumaa, että niistä muovautuisi Metallican siihen saakka synkintä ja kiemu raisinta materiaalia. Uusia omia kappaleita oli muhiteltu ja harjoitel tu silti jo tovi. Tuottaja lennätettiin Los Angelesin One on One studiolle ja äänitykset saivat alkaa. Sopivasti yhtyeen kollektiivista mielenkuvaa piirtävä hetki nähdään, kun toimittaja kysyy kitaristi Kirk Hammettilta, kuullaanko Metallican levyllä joskus vaikkapa orkestraatioita tai koskettimia. Silti on höristettävä korviaan, että miehen olemas saolon ylipäänsä erottaa. Lyhyesti: kyllä tuo daan. Nyt kun Metallican neljännen, ehkäpä bändin uran tärkeimmän le vyn julkaistusta on kulunut tasan 30 vuotta, jännitetään, tuodaanko Newstedin bassoa enemmän framille äänimaisemassa
Kuuntelukertojen myötä saa kuitenkin huomata, ettei totuus ole näin yksioikoinen ja että jäljitte lystä muodostuu tietyiltä osin yhty een vahvuus. Sori hei! Kari Koskinen IMPELLITTERI The Nature of the Beast FRONTIERS Kalifornian lämmöstä kurottava Impellitteri on 1980luvun lopul ta nyt yhdentoista studioalbumin verran vaikuttanut heavy/power metal yhtye. Tällaisenaan se alleviivaa turhankin tiuhalla tahdilla genren sä suuntaviivoja tuplabassareista ja vibraattolaulusta alkaen. Albumi onkin sisällöltään kaksija koinen. Yllättäen päätöskap paleena kuullaan Overkilllaina In Union We Stand, joka on, outoa kyl lä, melko sopiva lopetus levylle. Kappaleet sen sijaan jäävät hieman laiskoiksi toisinnoiksi NWoBHM tyyppisen heavyn ja hard rockin pe rinteistä. Riffeihin on ilmaantunut tavan omaista enemmän koukeroisuutta, vaikkei kyse ole mistään sirkustem puista. Kitarapuolella seurattavaa kuitenkin riittää. Vaikutelmaa te hostaa aivan takapuolelle tehty lau lumiksaus, joten kaverin heikko kä ninä tulee ja menee miten sattuu. Nimikappaleen lisäksi esiin voisi nostaa hiljalleen kasvavan They Feed on Our Fearin ja tum manraskaan päätösraidan Silence Surroundsin. Se painottelee samalla tavalla thrashin, powerin ja perinteisen heavy me talin välimaastossa sekoittaen mu kaan koukeroisia kommervenkkeja. Toinen albumi Waves of Visual Decay (2006) on äänimaailmaltaan astetta kevyempi ja sävellyksiltään hiukan melodisempi. Pulttiboishenkisen laulannan myö tä kokonaisuus vaipuu kertakäyttöi seksi ja vaivaannuttavan huonoksi huumoriksi. Mitään radi kaaleja muutoksia yhtyeen soin tiin ei kuitenkaan tehty. Laatutietoiset körmyt ja körmyttäret pistivät nimen muistiin, ja ihan syys tä, sillä esikoispitkä Perpetual Decay (2007) oli varsin mainiota Autopsyn hengessä römyävää death metalia. Vilja Vainio COMMUNIC The Nuclear Blast Recordings DISSONANCE Norjalainen progemetallitrio Communic on tuottanut koko uransa ajan tasaisenvarmaa laatu materiaalia, jossa yhdistyvät väkevät riffit ja moniulotteinen melodisuus. Levyn korkkaava nimikap pale tarjoilee heti kärkeen niin ko vaa riffikimaraa, että leuka meinaa loksahtaa lattiaan. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Tälläkin ker taa nimikappale, yhdessä At Dewy Primen kanssa, ohjaa laivaa. Conspiracy in Mind on kiinteä ja ehjä kokonaisuus, joka ei nati se liitoksistaan. Kitaroiden riitasoinnut, tuskainen kärinähuuto ja tavanomaisimpia ku vioita välttelevät riffit tekevät Cenotaph Obscuresta keskivertoa epämää räisemmän ja omaperäisemmän levytyksen. Loppuun kulutetuiksi luul luista elementeistä tehdään raik kaalla tavalla päällekäyviä, mutta sa malla toisista niin maneerimaisia, että ne saavat kuulijan pyörittele mään silmiään. Mikko Malm OBLITERATION Cenotaph Obscure INDIE Norjalainen Obliteration sai uransa alussa hyväksynnän itse Fenriziltä, mikä ei ole ugmetallin miljoonalaatikossa lainkaan hassumpi vetoapu. Kyse on pikemminkin kosmisia syvyyksiä huokuvasta pahansuopuudesta ja kuristavasta tunnel masta, joka suosii tympeän hidastelun sijaan ripeämpää revittelyä. Äänimaailma on lähempänä valtavirtarockia kuin modernia metallia, mutta vaikka le vylle on eksynyt muutama täyte raita, Voyage of Discoveryn ja In Silence with My Scarsin kaltaiset sä vellykset pitävät sen reilusti pinnan yläpuolella. Riffit ja melodiat hyödyntä vät kahden kirveen mahdollisuuksia kiitettävästi, ja selkeä miksaus jakaa kudonnat miellyttävästi erilleen. Tarttuvan kom paktista mätöstä on siirrytty pykälän mustempaan ja ehkä jopa progres siivisempaan kuoloon. Vanhakantaista pahuutta ja törkyä raa’an iskevästi tuotettuna esittele vä kiekko ei pelaa yksittäisten iskubiisien voimalla. Sisäelinten ja mudan ohella mukana on ehtaa ilkeyttä ja pimeyttä. Vuonna 2011 julkaistu The Bottom Deep on selkeästi neli kon heikoin teos, vaikka sitäkään ei voi kutsua huonoksi. Nopealla analyysil la uuden albumin ulkoasun voisi sanoa olevan lainaa Powerwolfin uusimmalta, musiikin sen sijaan Acceptilta. Vuosikymmen myöhemmin bändin voi tunnistaa samaksi, mutta mu kaan on hiipinyt selkeästi kunnianhimoisempaa otetta. käppä voi tarjota paljon rakkautta ja nautintoa. Kiintoisimmaksi yksityiskohdaksi muodostuu kuitenkin yhtyeen tapa yhdistellä teatterielementtejä kap paleella Phantom of the Opera, ja koko albumille olisikin voinut tuoda enemmän teatraalisuutta ja röyh keyttä. Äärimmäistä käppää sen sijaan tarjoillaan lauluissa. Vaatimuksiin kuuluvat poikkeuksellisen kovat kappaleet, sopivalla tavalla sympaattinen ulosanti, kirkas otsa ja nostattavat melodiat. Onhan tässä tietty huumoriar vonsa, mutta jotain rotia nyt sen tään. Tällä kertaa aloitus ja lo petuskappaleet osoittautuvat par haiksi: On Ancient Ground ja Stone Carved Eyes tarjoavat melkoisen eeppistä progethrashäilyä, joka jyl lää eteenpäin vastustamattomal la voimalla. Komppi mättää, blastaa, juoksee ja ajoittain myös raahautuu. Maailmankaikkeuden surkeim mat laulutkin olisivat siedettävissä, jos itse musiikki keulisi poikkeuksel lista neroutta, mutta niiltäkään osin ei päästä kuin kohtalaisen tienoille. Sen dynamiikantaju on pettämätön. Ian Belshawin heikko kailotus kuulostaa siltä kuin äijä availisi tauluaan ensimmäistä kertaa elämässään. Dissonanceyhtiö on pakannut yhteen bändin neljä ensimmäistä levyä, ja paketista puuttuu ainoas taan uusin albumi Where Echoes Gather (2017). Soundi on siis käppää, mutta hy vällä tavalla kirkasta ja puhdasta. Raskaat ja intensii viset riffittelyt miellyttänevät an karimpia moshaajia, makeat me lodiat taas voimametallin ystä viä. Lupaavimmillaan albumi on al kupuolellaan, joka aiheuttaa ta kuuvarmasti jytinää ja tutinaa. Yleisesti ottaen Communicin vah vuus onkin juuri siinä, kuinka vai vattomasti se osaa niputtaa paina vat riffit ja tunnelmallisemmat osiot. Näiltäkin osin bändi onnis tuu kuitenkin tyydyttävästi. Yhtyeen debyyttilevy Conspiracy in Mind (2005) on harvinaisen kova pelinavaus, josta ei juuri löydy moi tittavaa. Kitaristilaulaja Oddleif Stenslandin, basisti Erik Mortensenin ja rumpali Tor Atle Andersenin muodostaman orkeste rin musiikki on suoraan verrattavis sa jenkkiläiseen Nevermoreen. Australialainen Convent Guilt on päässyt käpän hajulle, mut ta homma viedään liiankin pitkälle. Payment of Existence (2008) on niin äänimaiseman kuin tunnelman kin puolesta edeltäjäänsä tummem pi. Samaan aikaan yhtye kykenee kuitenkin liittämään sävellykseen uskottavasti kevyem piä ja melodisempia elementtejä
Gramex_1-1s_ilmoitus_225x297mm_popmedia.indd 1 9.1.2017 14:48:18
Se perintö oli alkanut unohtua jopa omalta sukupolveltani, joten halusin tuoda sitä omalla tavallani ihmisten tietoisuuteen. Vuoden synkin juhla tuntui sille juuri sopivalta kanavalta. Viikatteen varhaisimpina vuosina siinä asemassa olivat Lyijykomppania ja Mana Mana. Jouluinen kivirekiajelu Kaarle nauraa kun kerron, että luin joskus levyn julkaisun aikoihin arvion, jossa albumin todettiin olevan ”todennäköisesti keski-ikäisin joululevy, jonka parikymppisistä jäsenistä koostuva bändi on koskaan julkaissut.” Viikatteen junttaus ei ollut edes aikoinaan kovin nuorekasta ja muodikasta, eikä sen kuulunutkaan olla. – Siihen aikaan olin vielä nykyistäkin enemmän viehättynyt tästä Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa -sektorin vanhasta tuotannosta, joka oli mielestäni suurin piirtein synkintä, mitä Suomessa oli ikinä julkaistu. Totesi vain, että ”mikäs siinä, mukavaa että pojat jaksaa harrastaa”. Yksi poikkeus löytyy: Vuoden synkin juhla, jonka ”kouvostoliittolainen” Viikate julkaisi tasan 17 vuotta sitten. Vielä erikoisemmaksi Viikatteen jouluteoksen teki se, että kyseessä oli vasta bändin toinen kokopitkä levytys. – Tehtiin Simon kanssa hommaa kahdestaan niin hyvin kuin pystyttiin, ja siitä oli nykyinen vähäkin pelimannimeininki aika kaukana. Kaarle avaa vanhan rautalankaiskelmän toimineen albumin suurimpana suunnannäyttäjänä. Kaarle hekottelee pitkään, kun arvuuttelen, oliko Vuoden synkin juhla -albumilla kuultavien suomalaisittain hyvin perinteisten lainakappaleiden sovittaminen V-muotoon aikaa ja ajatusta vievää puuhaa. Joulualbumit ovat valtaosalle metallin ystävistä sitä musiikin syvintä kuonaa. Meidän levytysbudjetitkaan eivät olleet noihin aikoihin mitään mahdottomia, joten saatoimme irrotella vähän keskimääräistä bändiä enemmän ilman takeita menestyksestä. TEKSTI AKI NUOPPONEN ”Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä” 78. Kaksin vaan vedettiin sitä kivirekeä ja louhittiin menemään. Kaarle kysyy nauraen. Jonain päivänä sananparsi ”vuoden synkin juhla” tuli mieleeni, ja siitä se ajatus sitten lähti. VANHA LIITTO V iikate viuhui ensimmäistä kertaa Suomenmaalla jo 20 vuotta sitten, kun Kaarle ja Simeoni Viikate julkaisivat ensimmäisen Vaiennut soitto -nimeä kantaneen ep:nsä syksyllä 1998. Keskeltä muuttopuuhia tavoitettu Kaarle hymähtelee leppoisasti vertaillessaan Viikatteen vanhoja aikoja nykyhetkeen. – Mitähän me olimme ennen sitä tehneet… Neljä ep:tä ja yhden täyspitkän. – Sen voin sanoa, että siihen aikaan me ei Simon kanssa hierottu mitään ihan kauheasti, Kaarle naureskelee. Jos vertaa tätä nykyä Suomen maanteitä rautalankahevin merkeissä kiertävää nelihenkistä Viikatetta parinkymmenen vuoden takaiseen duoon, bändiä ei meinaa uskoa samaksi. Se eroaa aika rajusti tämän hetken keikkaraudan takomisesta. – No, voisiko tässä olla totuuden siemen, että tuolloin meidän kaikki muut ideat oli jo käytetty. – Minusta tuntuu, että tuon aikakauden levytyksemme olivat niin hyviä kuin olivat juuri siksi, että niitä leimasi täydellinen soittotaidon puute, joka muuttui eräänlaiseksi tyylikeinoksi, Kaarle ynnäilee. Siinä ei paljon ehditty miettiä tai harkita mitään suurensuuria linjoja. Rautalangasta väännetty joulu Joulukuussa 2001 moni Viikatteen varhaista tuotantoa kuunnellut sai hieraista silmiään: Kaarle ja Simeoni olivat päättäneet julkaista joulualbumin, jollaiset tunnettiin aikoinaan lähinnä iskelmätähtien tempauksina. Tehtiin puolitoista levyä vuodessa eikä edes keikkailtu lainkaan pitkään aikaan. – Olihan se aikamoista kaupallista itsemurhaa ja kivireen vetämistä, mutta se mikä tuntui kolholta ja kankealta itse asiassa vain alleviivasi albumin ankeaa tunnelmaa. Ari [Taiminen, myöhempi V-kitaristi] oli jo tuolloin tekemässä meille levyjen ja demojen kansia, mutta emme me noihin aikoihin edes ajatelleet kokonaisen bändin kasaamista. – Kaava oli hyvin sama kuin muillakin V-albumeilla: olimme treenanneet kappaleiden rakenteet kuosiin, sitten louhittiin kitarat ja bassot jotenkuten narulle, sävelsin siinä samalla aihioita kitaroiden melodiateemoiksi ja kaikki niin sanotut lisämausteet tulivat studiossa. Yleensä joulualbumi mielletään bändin tai artistin uran suosion huipulle tai sen ehtoopuolelle ajoitetuksi julkaisuksi, joka lyödään ulos vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muut ideat on koluttu loppuun. Se oli sellaista aikaa, että meillä ei ollut oikein minkäänlaisia velvoitteita mihinkään. Albumista tuskin olisi tullut samanlainen, jos se olisi tehty edes muutama vuosi myöhemmin. Oli aikaa miettiä, kun ei ollut kiertueita tai muutakaan murehdittavana. – Onhan se periaatteessa niin, että Viikate oli silloin ihan eri orkesteri kuin nyt, Kaarle naurahtaa. – Pääkkösen Riku oli tuolloin Spinefarmin pomona, ja eihän se varsinaisesti hanttiin pistänyt
Jotenkin me onnistuimme pitämään kiinni suomalaisesta joulusta.” 79. ”Se tietty suomalaisen jouluinen lohduttomuus on niin harmaata aluetta, että raja tarpeellisen vähäeleisyyden ja liiallisen jylhyyden välillä on harvinaisen häilyvä
Emme murehtineet suuria tuotantoarvoja. – Kauan ennen Vuoden synkin juhla -albumin julkaisua joululevyjä tuli suomalaisilta iskelmäja poptähdiltä koko ajan, mutta se muoti oli vähän tyrehtynyt. Lainatut jouluperinteet Joululaulut ovat kuuluneet suomalaiseen kansanperinteeseen satoja vuosia, eikä jouluisten kappaleiden ulkomainen savottakaan ole varsinaisesti pieni. P. Otto Kotilainen, san. – Niitä lähti syntymään vähän kuin itsestään, kun oli päässyt lainakappaleilla sopivaan mielentilaan, Kaarle muistelee. – Parikymppisten V-miesten korvantaustat olivat vielä aika märkinä, mutta hämmentävän hyvin se suomalaisen melanko”Joulu on sellaista aikaa, että jos näkee aina mustan mustana, se musta voi muuttua juuri pyhien aikana hyvinkin mustaksi.” VA NH A LI IT TO 80. – Samoihin aikoihin soitimme Messilässä Kotiteollisuuden ja Trio Niskalaukauksen kanssa. Se on kirjoissani kaikkien aikojen kymmenen vaikuttavimman sävellyksen ja sanoituksen joukossa, joten sanotaanko vaikka näin, että tulipahan tehtyä, Kaarle naurahtaa. Toisinaan suhtautuminen oman perinnön alkuaikoihin on ollut ristiriitaista, mutta Vuoden synkin juhla -albumin suhteen näkemys on varsin armollinen. – Luulen, että siihen vaikuttaa se sama vastarannankiiskeys, jonka siivellä levyä alun perin tehtiin, Kaarle sanoo. Oliko mukana alusta alkaen tietty paletti lainakappaleita, vai pitikö niitä pohtia tarkemman sapluunan läpi. J. Toinen syy lienee juuri se, ettei tämä ole perinteistä joululevyä nähnytkään. – Kun tässä on tehnyt vuosikymmenten mittaan itselleen jos jonkinlaista tilintekoa omista tekemisistään, on huomannut, että Vuoden synkin juhla kuulostaa yhä täsmälleen siltä, miltä sen pitikin kuulostaa, Kaarle toteaa. Siellä päädyin kysymään Jounia ja Timoa mukaan. Hannikainen, san. Suomalaista rallatteluakaan ei mahtunut mukaan kuin korkeintaan kiertueen T-paitojen ”Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä” -lainan verran. Zacharias Topelius], jota en oman äänialani rajallisuuden takia ollut harkinnut. Joulunpunainen lanka Vuoden synkin juhla on ottanut ajan kuluessa vankan paikan monien raskaamman musiikin ystävien jouluperinteessä. Immi Hellén]. Niissä oli juuri sitä joulun ankeutta ja jylhyyttä, jota halusin lähteä vangitsemaan koko levylle, ja ne hyvin pitkälti määrittivät koko albumin sävyä. Millä tavalla Vuoden synkin juhla -albumin kappalekatras lopulta valikoitui. Levyllä ei kuulla joulutiukuja, kulkusia ja muita kaunisteluja, vaan se on raavittu kasaan raa’asti talikolla. Antonín Dvoøák, san. Monen hyllyssä albumi ei ole ainoastaan se paras joululevy, vaan nimenomaan ainoa sellainen. Albumin julkaisu osui tässäkin mielessä aika sopivaan ajankohtaan. Kaarle kertoo palanneensa tasaisin väliajoin vanhan Viikate-materiaalin pariin. – Kaksi ihan selvää kappaletta itselleni olivat Sylvian joululaulu [säv. – Siitä en ole kyllä vieläkään ihan varma, miten hyvin Tapio Rautavaaran Olkoon näin -kappaleen [säv. Reino Helismaa] versiointi onnistui. – Maailmassa on aika monta herttaista ja sielun kirkkautta ylentävää joululevyä, jotka ovat täynnä silkkaa naurua, iloa ja juhlaa, eikä se vääristynyt mielikuva välttämättä aina osu yksiin kaikkien mielenmaiseman kanssa. Jouni suostui välittömästi, Timo sen sijaan halusi tulkita levyllä Varpunen jouluaamuna -kappaleen [säv. Olimme niin vilpittömiä koko homman suhteen, ettei me edes osattu ajatella liikoja tuotantoa tai sovituksia. – Ihan varmasti asia on juuri näin. Viikatteen omalaatuinen viekkaus näyttäytyi joulualbumillakin, kun bändi ei tyytynyt pelkästään lainailemaan muiden kappaleita vaan sävelsi myös omia lauluja albumin rungon täydennykseksi. 2010-luvulla ilmiö on kokenut taas uuden ”renessanssin” ja joululevyjä on julkaistu väsymiseen asti. – Jo lainoissa katsantokantamme oli kaikkea muuta kuin joulun sydämellisyyden ja sielun kirkkauden ylistystä, mikä sopi tietenkin V-tyyliin täydellisesti. Zacharias Topelius] ja Suojelusenkeli [säv. Karl Collan, san
Itse haen joululta nimenomaan sitä rauhoittumisen aikaa, ja se eräänlainen pysähtyneisyys jopa kiehtoo. Joulu kärjistää monen elämänkatsomusta, varsinkin jos se on muutenkin kärkevä. – Joulu on sellaista aikaa, että jos näkee aina mustan mustana, se musta voi muuttua juuri pyhien aikana hyvinkin mustaksi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. lian sydän saatiin vangittua levyn punaiseen lankaan. Kaarle kertoo uskovansa yhä jouluun aitona ja lämpimänä perhejuhlana, mutta hän ei ole myöskään sulkenut silmiään sen varjopuolilta. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Hyvää joulua! Pahaa joulua! Suomalaisen joulun karusta kaksipuolisuudesta ei puhuta vielä tänä päivänäkään niin suoraan kuin pitäisi. – Joulumusiikki on vähän sellainen asia, etten oikein osaa hakemalla hakeutua sen pariin, mutta jos jokin uppoava kappale osuu radiosta korviin, en varmastikaan käännä kanavaa pois vain sen takia, että se on joulumusiikkia. Kaarle kertoo, ettei ole erityisesti kaupallisen joulun suurin ystävä, mutta hän löytää jouluisesta musiikista ja muista pyhien oheistuotteista myös hyviä puolia. – Se tietty suomalaisen jouluinen lohduttomuus on niin harmaata aluetta, että raja tarpeellisen vähäeleisyyden ja liiallisen jylhyyden välillä on harvinaisen häilyvä. Se levy tuntuu kasvattaneen kuulijoiden joukossa arvoaan ajan kanssa, ja onhan se myönnettävä, että etäisyyttä saatuani samaa on tapahtunut itsellänikin. – Ihmisellä on tapana tulla sitä lempeämmäksi, mitä enemmän tulee ikää. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Omalla kohdallani voisin lainata Uuno Turhapuroa ja sanoa joulunkin suhteen, että ”nuoruuden kiihko on vaihtunut keski-iän harkitsevaan määrätietoisuuteen”. Joillekin joulu on iloinen ja lämmin perhejuhla, mutta yhä useammalle se edustaa Vuoden synkin juhla -levyn mukaisesti yksinäisyyden, epätoivoisuuden ja itsetuhoisuuden vuotuista kulminaatiopistettä. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Pyhien rauha ei löydy mistään hipsteritonttukoristeista. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Ne asiat, jotka suorastaan tulistuttivat nuorena, saattaa nyt sivuuttaa olankohautuksella. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Jotenkin me onnistuimme pitämään kiinni suomalaisesta joulusta. Se löytyy meistä jokaisesta itsestämme
Ollaan aina, julkaisu julkaisulta, pyritty viemään bändiä eteenpäin. 82. Sitten voisikin samalla hyvästellä oman sosiaaliturvan, jos sattuisi joutumaan työttömäksi. YLI kymmenen vuoden ajan toiminut suomalainen eeposmetallibändi Crimfall ilmoitti äskettäin lopettamisestaan. Levyjähän tekee vaikka markalla, jos niikseen, mutta mitäs sen jälkeen. Crimfall on ollut Viitalalle kuin oma lapsi, joten lopettamispäätös on luonnollisesti johtanut melkoiseen tunnemyrskyyn. Päätös oli ymmärrettävä, mutta samalla yllättävä, sillä yhtyeen musiikista löytyi edellytyksiä paljon suurempaan menestykseen. Ei tullut juurikaan keikkoja, ei rundeja, ei mitään. Taisi siinä hyvästelyviestiä naputellessa mennä roska silmään, mutta näin muutamia päiviä päätöksen teon jälkeen olo on lopulta helpottunut. – Olisikohan levyjä mennyt kaupaksi noin tuhat kappaletta, joista melkein sata lojuu yhä meidän treeniksellä. – Onhan tässä ollut kaikkea pientä vastoinkäymistä vuosien varrella, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi saanut korjattua kovalla työllä tai valuutalla, bändiä alusta loppuun luotsannut Jakke Viitala alustaa. Viimeinen niitti oli, kun Metal Blade vetäytyi kuviosta. – Kyllä virheitä on tullut tehtyä itsekin, mutta mitä enempi tätä porukalla rakennettiin, sitä enemmän niistä opittiin. Tästä uudesta proggiksessa en vielä pysty kertomaan kuin sen, että hyvin erilaista matskua on luvassa. Tiettyjä asioita pystyy toki tekemään pienemmällä kaavalla, jos ottaa vähän takapakkia tuotannossa, mutta se ei kuulunut Crimfallin toimintaperiaatteisiin. Koko produktio otti noin kuusi vuotta ja mukana oli noin 50 ihmistä. Ongelmat eivät ole niinkään olleet bändin sisällä, vaan ehkä juurikin siinä, miten ulkopuoliset tahot hoitivat omat tonttinsa. Viitala kertoo, että tässä tapauksessa ”all in” todellakin tarkoitti suurilla summilla riskeeraamista. – Crimfall on aina elänyt keikkailusta. Niin lompakon kuin oman jaksamisen ja työmäärän puolesta. Diginä promoamatta Spotifyhin. Löydettiin parhaat toimintatavat ja opittiin tuntemaan toistemme vahvuudet ja heikkoudet. Sen lisäksi Suomessa yksityinen ihminen ei saa laittaa kamppista pystyyn, eli olisi perustettava firma. Syitä tähän voi vain arvailla, mutta itse en lähtisi osoittelemaan muun kuin peilin suuntaan. – Massia poltettiin Amainiin ja musavideoon viisinumeroinen summa, oikeastaan kaikki meidän omasta pussista. Tämän kaiken tavoite oli tietenkin tehdä mahdollisimman kova albumi, missä omasta mielestäni onnistuttiinkin. Ei niinkään siitä ilosta, että voi julkaista levyjä, vaan siitä että päästään esittämään biisit livenä, eikä joukkorahoitus toisi tähän mitään helpotusta. – Kun Amain-albumia [2017] lähdettiin tekemään, lähtökohtana oli pistää niin sanotusti all-in. – Moni on tarttunut tähän rahakuvioon ja unohtanut, että meiltä lähti Metal Bladen vetäytymisen myötä alta myös muu tuki. – Halusimme avata ovia rundeille ja keikkailuun sekä yhteistyölle Metal Bladen kanssa. Viitala ei vielä kaiken tämän jälkeenkään lähde syyttelemään tapahtuneesta pelkästään ulkopuolisia tahoja. Toiseksi tarkoitus oli päästä takaisin musiikin alkulähteille, missä voitaisiin keskittyä soittamiseen, luomiseen ja treenaamiseen ilman ylimääräistä säätöä, jota fundingkuvio eittämättä vain lisäisi. – Musiikkihan ei ole elämästäni katoamassa. Aika monesti saatiin huomata, ettei luvattuja asioita oikeasti tapahtunutkaan. Yritys meni niin sanotusti vihkoon. – Alkuaikoina pidin liiankin hanakasti lankoja käsissäni, mutta vuosien mittaan sitä oppi luottamaan tyyppeihin ja asiat helpottuivat. – Lapsi on nyt saatettu hautaan, mutta järjellä ajateltuna se oli ainoa mahdollisuus antaa tälle projektille kunnialliset kuoppajuhlat. PIIRI AKI NUOPPONEN Joskus erinomaiset albumit, ainutlaatuinen musiikki, maailmanluokan laulajat ja komeat keikat eivät vain riitä. Tämä ei juurikaan näkynyt albumin menekissä. O LL I H Ä K K IN E N Helsinkiläinen Crimfall toimi vuosina 2007–2018. Varsinkin Crimfallin pitkäaikaiset kuulijat ylistivät Amainia kuorossa. Levy-yhtiökin oli sitä luokkaa, ettei asia jäänyt ainakaan siitä kiinni. Itse asiassa meillä oli jossain vaiheessa puheissa jopa oikean orkesterin käyttö seuraavalla levyllä. Itse asiassa olen alkanut jo säveltää ekoja uusia biisejä, ja jotenkin tuntuu, että on vapautuneempi olo tehdä ja kokeilla uusia juttuja ilman mitään painetta. Lopetuspäätöksen julkistamisen jälkeen moni huuteli joukkorahoitusmahdollisuuden perään, mikä ei Viitalan mukaan vaikuttanut Crimfallin kohdalla potentiaaliselta vaihtoehdolta. Erään orkesterin mahdottomuudesta 6. Meidän musiikki ei vain kantanut tämän pidemmälle
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Soil-NTO-Ava 12-18_BACKCOVER.indd 1 04.12.18 11:28