59€ lippu.fi/opeth HELSINGIN JÄÄHALLI BLACK BOX. Fullsteam Agency by arrangement with Northern Music and United Talent Agency proudly presents KESKIVIIKKO 15.1.2020 Liput alk
LIPUT MYYNNISSÄ NYT! × PROVINSSI.FI/LIPUT #PROVINSSI × @PROVINSSI + kymmeniä lisäyksiä luvassa! 25.–27.6.2020 TÖRNÄVÄNSAARI, SEINÄJOKI SYSTEM OF A DOWN HASSISEN KONE CHARLI XCX KORN DISTURBED DEFTONES GOJIRA HATARI
In stores 17 th January 2020 Sons Of Apollo return with their sophomore studio album, following their hugely sucessful debut ‘Psychotic Symphony’. w w w . Jeff Scott Soto (Trans-Siberian Orchestra, ex-Journey), Ron ‚Bumblefoot‘ Thal (ex-Guns N’ Roses), Billy Sheehan (The Winery Dogs, Mr. Expansive yet concise, this album nods to the band’s traditional touchstones – the feral scree of Sonic Youth, Rush’s symphonic anthems, the textured bliss of My Bloody Valentine – while morphing effortlessly into newer forms. c o m. Big), Derek Sherinian (Black Country Communuion, ex-Dream Theater) and Mike Portnoy (The Winery Dogs, Transatlantic, ex-Dream Theater) will be touring in Europe in the first half of 2020! X: THE GODLESS VOID AND OTHER STORIES In stores 17 th January 2020 Five years on from the release of their previous record, Austin’s beloved art-rock heroes return with their tenth album. i n s i d e o u t s h o p . d e | w w w . i n s i d e o u t m u s i c
i n s i d e o u t s h o p . Big), Derek Sherinian (Black Country Communuion, ex-Dream Theater) and Mike Portnoy (The Winery Dogs, Transatlantic, ex-Dream Theater) will be touring in Europe in the first half of 2020! X: THE GODLESS VOID AND OTHER STORIES In stores 17 th January 2020 Five years on from the release of their previous record, Austin’s beloved art-rock heroes return with their tenth album. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : My Fu ne ral, Th y Ca taf alq ue , Blo om ing Ca rrio ns, Lo wb urn 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ap oc aly pti ca 02 4 Me tal De Fac to 02 8 Bli nd Gu ard ian Tw ilig ht Or ch est ra 03 2 Am orp his 04 Me sta rill ine n 20 10luk u – kat sau s me nn ee n vuo sik ym me ne n me rkk ite ok siin 05 Pö lky llä : exMo rbi d An ge lja No ctu rnu s AD -m ies Mik e Bro wn ing 05 4 Sa lam yh kä : Zo dia c Min dw arp an d the Lo ve Re act ion Tat too ed Be at Me ssi ah (19 86 ) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ma rko Hie tala 07 8 Va nh a liit to: Sat yric on in Re be l Ext rav ag an za 20 vuo tta , ha ast att elu ssa Sat yr 08 2 Ku ud es pii ri 040 018 032 078 02 4 M AR KU S PA AJ AL A M IK AE L KA R LB O M M AR C EL LE LI ËN H O F VI LL E JU U R IK KA LA In stores 17 th January 2020 Sons Of Apollo return with their sophomore studio album, following their hugely sucessful debut ‘Psychotic Symphony’. Jeff Scott Soto (Trans-Siberian Orchestra, ex-Journey), Ron ‚Bumblefoot‘ Thal (ex-Guns N’ Roses), Billy Sheehan (The Winery Dogs, Mr. w w w . Expansive yet concise, this album nods to the band’s traditional touchstones – the feral scree of Sonic Youth, Rush’s symphonic anthems, the textured bliss of My Bloody Valentine – while morphing effortlessly into newer forms. d e | w w w . i n s i d e o u t m u s i c . c o m
The epic Power Metal chronicles of VICTORIUS continue with a brand new chapter in space! The Space Ninjas attack The Space Ninjas attack JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 24.01. LTD Digipak | LTD Vinyl | DIGITAL TEMPERANCE is back with their heaviest album to date – Viridian incorporates brilliant symphonic metal at its best! VIRIDIAN. LTD DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD PICTURE 2-LP GATEFOLD EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA NAPALMRECORDS.COM! OUT 24.01. Satyricon ’s groundbreaking Black Metal milestone OUT 13.12. JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL The power of women from Denmark! KONVENT deliver THE Death Doom debut of the puritan masochism OUT 17.01
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. On varsin turha kiistellä aiheesta, joka itseänikin perheenisänä on joskus mietityttänyt, eli tarvitaanko lapsille suunnattua hevibändiä ihan oikeasti, sillä loppujen lopuksi Hevisaurus ei ole pelkästään muksujen meininkiä – ennen muuta se on hyvin tehtyä musiikkia, josta lapsi ja vanhempi kykenevät nauttimaan yhdessä. Kaikki toimii. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Rokkaaja kaiveli hetken taskujaan ja iski sen jälkeen pikkupojan käteen plektran. 7. Viisivuotiaani puolestaan sai tärkeän rokkiopetuksen kotonamme pistäytyneeltä kitaristilta, joka soittaa palavan soolonpätkän Hevisauruksen vierailijoita pursuavalla 100-videobiisillä. Lisäksi liskojen lyriikoista löytyy viljalti opetuksia, joista aikuisetkin voisivat ottaa onkeensa. Laadukkaat, usein opastavia viittauksia klassikkoteoksiin sisältävät biisit on rakennettu rakkaudella, ja niiden kadehdittavan liukkaasti liikkuvissa sanoituksissa on koukkua enemmän kuin laatikollisessa ”normaaleja” hevilevyjä. Rrrrrräyh! MARDUK Panzer Division Marduk MØL Jord PARADISE LOST Tragic Idol TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT X Los Angeles AMORPHIS Tuonela SATYRICON Rebel Extravaganza NYT, kerrassaan rautaiseksi osoittautuneen Bändikouluun!-albumin (joka on arvioitu levysivuillamme) myötä, se on todettava suoraan: Hevisaurus on Suomen kovimpia heavy metal -bändejä. Ellei niistä kovin. Hevisauruksen parissa viihtyy todistetusti niin viisivuotias kuin nelivitonen, ja sitäkin voi pohtia, kuinka paljon heavy metalin perustarjontaa “lapsellisempaa” sen musiikki lopulta on, miekka ja magia -osaston bändeistä nyt puhumattakaan. ”Hei, miten mustakin tulee rokkaaja?” veijari tiedusteli kitaristilta. vuosikerta Numero 175 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista
Onko uudistunut kokoonpano vaikuttanut asiaan, vai mistä näette tämän terävyyden johtuvan. – Omalta kantilta. Päätettiin kuitenkin julkaista jotain myös fyysisenä, ja kasetti oli siihen osittain myös kustannussyistä paras vaihtoehto. Meillä on melkein kymmenen vuoden ikäero uusien tyyppien kanssa, mikä on tuonut mukaan uusia ja tuoreita näkökulmia. Hetki keskitytään ep:n biisien fiilistelyyn keikoilla, mutta kevään keikoilla kuullaan kyllä jo uuttakin materiaalia. Graveblaster ilmestyi fyysisesti kasettina. Pääpaino tulee olemaan thrash/crossoverissa, mutta albumit mahdollistavat myös kokeilevamman materiaalin. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN GRAVEBLASTER esittelee aiempaa tiukemman ja voimakkaamman My Funeralin. Viisitoista vuotta toiminut My Funeral on tehnyt työtään kotimaisen thrash metalin alamaailmassa, mutta uusi ep antaa merkkejä siitä, että nousu korkeampaan sarjaan on vihdoin ajankohtainen. Sanoituksiin oli helppoa ja luonnollista purkaa nuo tunteet. Uskon, että nimenomaan ahdistus on se, mikä ajaa minut tekemään taidetta. Kerrotte, että Graveblaster kuvastaa ihmiselon pimeää puolta ja mielenterveyden ongelmia. Uskon, että uusi levy on ulkona 2021 alkupuolella, ja tässä välissäkin julkaistaan kyllä jotain. Carlos [Correa] saatiin Tomin toisesta bändistä The Overthronista. – Kaseteista on myös hyviä muistoja lapsuudesta, ja on pakko myöntää, että tämäkin ep soundaa hyvältä juuri kasetilta. – Seuraava kokopitkä on tosiaan sävellyksen alla. Voimaa ahdistuksesta 8. – Musiikinkuuntelu on siirtynyt nykyään eri streamauspalveluihin ja sinne mekin panostetaan. Jollakin tapaa se on mystisempi kuin cd. – Eipä ole tullut mietittyä tätä tavaramerkin kannalta, mutta ehkä siinä alkaa sitä olla. Kärsin myös ajoittain itsetuhoisista ajatuksista ja omaan jonkinlaisen viehtymyksen itsemurhaan, kuolemaan ja pimeän puolen asioihin. Cd ei ole poissuljettu, mikäli löytyy joku yhteistyötaho joka sen haluaa julkaista. Syksyllä 2017 tuli paha romahdus ja sain paniikkikohtauksen. – Pääasiallinen sävellystyö on ollut minun harteillani, mutta seuraavalle albumille on tulossa viimein myös muiden säveltämää materiaalia. Teillä on varmaan maailmanennätys thrash-sanan käytössä biisien nimissä. Onko cd-aika osaltanne jo ohi. Miltä kantilta käsittelette aihetta. Tämähän on ihan hieno nippelitieto esimerkiksi Metal Archivesiin! Edellisestä kokopitkästänne on kohta viisi vuotta, joten uusi levy on varmaan jo suunnitteilla. Minkälaisia metkuja teillä on mielessä. Niitä on päässyt vähän puolihuolimattomasti yhdeksän syntymään. Alkuun me kokeiltiin soittaa triona, mutta aika pian huomattiin, että mukaan tarvitaan toinen kitaristi. – Tomin [Louhesto] myötä rumpuihin on saatu nopeutta, enempi tuplabassareita ja ennen kaikkea lisää punkkia. – Opettelin elämään asian kanssa, ja tunnistamaan, mikä ahdistaa ja aiheuttaa paniikkikohtaukset. Silloin tuli tajuttua, että olen varmaan kärsinyt koko elämäni ahdistuksesta ja jonkinlaisista paniikkikohtauksista. – Kokoonpanon vaihtuminen on varmasti yksi suurimmista osasyistä, laulaja-basisti Ilkka Sepponen myöntää. En halua pakottaa itseäni tekemään tietyn nimisiä biisejä, mutta paljastetaan nyt kuitenkin, että näitä on varastossa odottelemassa oikeaa hetkeä. Carlos on hyvä vetämään puhtaita lauluja, joten ainakin niitä tullaan lisäämään. Onko tämä muodostunut jo ihan tarkoitukselliseksi perinteeksi ja tavaramerkiksi. Ensisijaisena toiveena on kuitenkin vinyylijulkaisu. – Vanhasta porukasta osa asui Keski-Suomessa, missä myös treenattiin, mutta nyt saatiin treenis Helsinkiin, joten on ollut kunnolla aikaa treenata ja sovittaa biisejä
– Jos ajatellaan ihan rakennetta, tämä on lyhin levyni, mutta silti 47 minuuttia pitkä, yhtyeen ainoana jäsenenä vuodesta 2011 toiminut Tamás Kátai aloittaa. Voimaa ahdistuksesta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ G Y Ö N G Y I K U D LI K KUINKA yhdeksäs kokopitkäsi Naiv vertautuu aiempiin julkaisuihisi. Albumin sanoitukset on kirjoitettu jälleen unkariksi, joten niiden viesti on hankalasti hahmoteltavissa. Se inspiroi myös minua tuomaan kokonaisuuteen uusia ideoita ja tuoretta energiaa. Tällaisia tuntemuksia tulee varmasti jokaiselle, enkä tiedä, milloin lopullinen stoppi koittaa, mutta ainakin toistaiseksi olen kyennyt kulkemaan vaikeuksien yli. Kasvoin maaseudulla lähellä Romanian rajaa, ja niihin aikoihin musiikki oli minulle eräänlaista eskapismia. Albumilla on mukana tusinan verran vierailijoita, mikä ei ollut suunnitelmissa, mutta kappaleet tarvitsivat lisäinstrumentteja ja niiden purkittaminen oikeiden tyyppien kanssa oli hauskaa hommaa. Musiikkisi on uniikkia ja monen mielestä erikoistakin. – Joskus tuntuu kieltämättä siltä, että olen tehnyt osani ja kaivan kuivaa kaivoa, mutta olenpa ainakin kertonut kaiken, mitä minulla on sisälläni. Olen varma, että myös se ilmenee sanoituksistani. Suurin osa kuulemastani tuntuu kuitenkin olevan pelkää harmaata massaa, jonka parissa en tunne yksinkertaisesti yhtään mitään. Vapaata musiikkia 9. Olen kyllästynyt nykyaikaiseen heviin ja ehkä hieman huono seuraamaan uusia hyviä juttuja, joita genrestä varmasti löytyy. Pidän toki siitä, mutta se ei ole ollut enää kaikkein tärkein juttu. – Sanoitukset ovat lyhyempiä kuin ennen, ja yhdeksästä biisistä kolme on instrumentaaleja. – Musiikki on ehkä vähemmän raskasta, koska en ole ollut viime aikoina kiinnostunut metallista. Unkarilaisen Thy Catafalquen ura täysin omaehtoisen musiikin parissa saa jatkoa. Se on hauskaa paitsi minulle myös kuulijoille, koska pyydän muusikoita usein improvisoimaan, mikä tuo musiikkiin tiettyä raikkautta. Kuinka se inspiroi sinua käytännössä. – Rakastin Skotlantia ja muutto Unkariin, erityisesti Budapestiin, tuntui raskaalta. Naivin inspiraationa toimi naivistinen taide. – Tällä kertaa en kokenut tarpeelliseksi luoda liian eeppistä tai rönsyilevää kamaa, ja samalla halusin tehdä perinteisen kymmenen kappaleen albumin, josta tuli lopulta yhdeksänbiisinen. – Kykyni ovat rajalliset, ja se on yksi syy, miksi rakastan kutsua albumeilleni vieraita. Syntyykö tällainen kama ihan luonnostaan. Avantgardistinen projekti esiintyy tällä kertaa totuttua vähemmän metallisena, mutta oman ilmeensä säilyttäen. – On mielenkiintoista, että ihmiset näkevät musiikkini outona, koska minusta se ei ole sitä, Kátai ihmettelee. Pidän vapaan musiikin luomisesta, joten kaipa tuo on minulle ihan luontevaa. Muutin viime vuonna Skotlannista takaisin Unkariin, ja koin, että kappaleista tulee kuulua tietynlainen harhailu ja halu löytää oma paikkani. En välitä myöskään bisnespuolesta, ja koska minulla on päivätyö, musiikki on pelkkä harrastus, jonka kautta voin luoda taidetta juuri kuten haluan. – Tajusin, että tekemiseni on hyvin lähellä sitä, mitä naivistiset taiteilijat tekevät. Onko musiikin tekeminen muuttunut sinulle ajan myötä haasteellisemmaksi. Mitä teksteistä löytyy. – Kuuntelen monenlaista musiikkia, ja luulen, että minulla ei ole ole oikein kykyä kuulua mihinkään ryhmään tai skeneen. – Otin selvää, kuinka naivistit maalaavat, ja yritin tehdä musiikkia samalla tavalla. Heillä ei ole alan koulutusta ja heidän töissään on lapsekas, hieman unenomainen meininki, joka puuttuu pitkälle opiskelleiden ja ammattimaisten taiteilijoiden töistä. Eihän se tietenkään välity samalla tavalla nuotteihin, mutta asenne on sama
Onko jatkossa tarkoitus kirjoittaa lisää suomenkielistä kamaa. Musiikkisi on selkeästi death metalia, mutta sitä on hankala sijoittaa mihinkään alagenreen tai aikakauteen. Toistaiseksi sopivia yksilöitä ei ole kuitenkaan sattunut kohdalle, lukuun ottamatta PkE:tä, joka on tullut mukaan kuvioihin hoitelemaan basso-osuuksia. Teet Blooming Carrionsin musiikkia melko lailla yksin. – Keikkailu on tietysti aivan eri asia, ja Blooming Carrionsin vieminen liveympäristöön on juttu, joka on aika ajoin vahvasti mielessä. Kotimaisen Blooming Carrionsin esikois-ep:llä soi mielenkiintoiselta kuulostava death metal, joka pyrkii omaperäisyyteen ilman paineita. Kuolemaa luomisen tarpeesta SYTYKKEITÄ 10. Sisters in Blooming Flesh -ep:n viimeisen kappaleen nimi on Lehto. – Pöytälaatikkooni on kertynyt vuosien varrella kamaa laidasta laitaan, mutta uusi materiaali tuntui sen verran radikaalisti erilaiselta, että oli luonnollista luoda bändille uusi nimi. Kaikki optiot ovat kuitenkin aina auki. VAIKUTAT parissa muussakin bändissä, mutta minkälaiseen tarpeeseen perustit Blooming Carrionsin. Koko konsepti kypsyi muutaman vuoden ennen kuin ensimmäinen demo lopulta tuli pihalle. Minkälaiset bändit ovat inspiroineet sinua kirjoittamaan tällaista musiikkia. – Toistaiseksi olen nauttinut luomistyöstä ja äänityksistä eniten, kun olen saanut toteuttaa asioita yksin ja täysin kuten haluan, joten uskon, että sama linja tulee jatkumaan tappiin asti. Hommaa ajaa jokin sisäinen ja syvä, alitajuntainen palo toteuttaa visiota sataprosenttisesti oman näkemykseni mukaan. – Eniten inspiroivat yhtyeet, jotka rikkovat raja-aitoja eivätkä suostu asettumaan normien vangiksi, mutta ovat silti niin sanotusti asian ytimessä enemmän kuin mitkään tiukasti genrerajoja tuijottavat bändit ja artistit. Oma syrjäinen asuinsijaintinikin on toistaiseksi hankaloittanut kokoonpanon kasaamista, ja on jotenkin paljon nautinnollisempaa ammentaa kaikki energia luomistyöhön kuin bänditoiminnan pyörittämiseen. – En suoraan sanottuna osaa kuvitella Blooming Carrionsia yhtyeeksi, joka tekisi klubikiertueita, tai edes perinteisiä metallifestareita, mutta yksittäiset erikoiskeikat jossain luonnonläheisessä paikassa, esimerkiksi Itävallan House of the Holyn tai Norjan vuoristossa järjestettävän Till dovre fallin kaltaisessa ympäristössä olisivat omanlaisensa unelmien täyttymys. – Taustani on vahvasti black metalissa, mutta jossain vaiheessa raskaampi ja kimurantimpi lähestymistapa alkoi tuntua kiehtovammalta, bassoa lukuun ottamatta kaikesta muusta vastuussa oleva EvM paljastaa. Paineita en osaa sen suhteen kuitenkaan ottaa, vaan tärkeintä on säilyttää intuitio ja rajattomuus. – Luomisen tarve on ollut itselläni jatkuva niin kauan kuin muistan, eikä Blooming Carrions siinä suhteessa eroa mitenkään muista bändeistä. Drowned, Brulvahnatu, Obtained Enslavement, Kvist, Antediluvian, Alfarmania, Disembowelment, Ritual Chamber, Stargazer… – Mitään tiettyä esikuvaa ei ole mielekästä lähteä suoraan kopioimaan, vaan ihanne olisi pyrkiä samanlaiseen omaperäisyyteen. Oletko aikonut kasvattaa BC:stä kokonaisen keikkailevan bändin. – Suomeksi kirjoittaminen on eri tavalla antoisaa kuin englanniksi ja tulen tekemään niin jatkossakin, mutta eri asia on, päätyykö mikään kirjoituksista minkään kappaleen sanoihin
– Alkuun ajattelin, että tästä levystä tulee väliinputoaja, kun ukkoa lähti ja tuli Doomsayerin jälkeen ja välillä oli vähän vaikeuksia saada treenattua, mutta siitä tulikin se ”paras levy tähän asti”. Alkuun oli ajatus, että levyn nimi olisi ollut sama, mutta sitten tuli tuo Phantasma vastaan ja olin heti myyty. – Huomattiin jo ekalla demolla ja ep:llä, että eiväthän vanhat metallimiehet mihinkään karvoistaan pääse, eli kyllä meillä on taustalla selkeesti metallisempi ote. P IR JE M Y K K Ä N E N DOOMSAYER-debyytistänne on neljä vuotta. – Keski-Euroopassa on ollut kova pöhinä nyt muutaman vuoden. Näetkö Lowburnin musiikin kokeilullisena. – Phantasma-albumin kanssa kävi niin, että siellä on pari hyvinkin spontaania biisiä, joita ei käytännössä treenattu lainkaan ennen nauhoituksia, mikä jätti itselleni sellaisen freesin fiiliksen kokonaisuudesta, kitaristi-laulaja Tomi Mykkänen aloittaa. Ihan samaa nostetta ei ole kuin vuosituhannen vaihteessa, mutta ehkäpä täältä vielä tullaan. Musiikkinne menee stonerin alle, mutta kamassa on paljon muitakin vivahteita. No, ehkä keikat alkavat täälläkin vetämään hiljalleen enemmän porukkaa. – Itselläni on ollut Phantasman teon jälkeen tuottelias kausi, ja puhelimesta löytyy 40–50 enemmän tai vähemmän valmista biisi-ideaa. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Mukana on myös meidän julkaisuille jo perinteinen Kingston Wall -viittaus. Jo kansikuvasta saa kaivettua monta erilaista merkitystä… Onko albumilla joitain juttuja, joihin haluaisit kuulijoiden kiinnittävän erityisesti huomiota. Toki me halutaan olla niiden perusrypistysten välillä kokeilullisia, että pysyy mielenkiinto yllä. Joku voisi laskea, montako filliä levyllä on, hah hah! Siellä on muutenkin aika paljon piilotettua korvakarkkia, joka saattaa palkita, kun sen löytää. Kun vielä kansitaiteilija sai siitä hyvät fiilikset ja kuvattua hyvin levyn nimeä, sanoituksia ja musiikkia, tuntui että kaikki loksahti paikoilleen. – Noista biiseistä löytyy paljon vähän erikoisempaa, jos niihin perehtyy. Minkälaisena näet musiikkityylin tilan vuoden 2019 lopussa. Hiton kovia bändejähän sieltäkin tulee! Ja nyt kun monet festarit ja järkkääjät alkavat saada jalansijaa, on jo näkyvillä, että esimerkiksi vanhemmat amerikkalaisbändit alkavat taas aktivoitua. – Hyviä nuoria bändejä on nousussa, ja jotkut vanhat jyrät vielä pöristelee nuoruutensa innolla. – Kyllä se tavallaan pikkaisen kirpasee, että meillä on paljon enemmän kiinnostusta ja levymyyntiä muualle kuin Suomeen. Mihin suuntaan bändin sävellyskynä on mielestänne tänä aikana kehittynyt. Kun vertaa edeltäjään, uusi on paljon rohkeampi näyttö ja muutenkin kunnianhimoisempi vetäisy. Metallinmakuisen stoner rockin parissa toimiva Lowburn raapii toisella levyllään aiempaa rohkeammissa ja kunnianhimoisemmissa merkeissä. – Kyllähän se on Henkan [Vahvanen] puolesta aikamoista rumpupornoa. Rohkea näyttö 12. Tavallaan se vanha Pohjoismaiden ja Englannin akseli on joutunut antamaan valtikkaa eteläisemmälle Euroopalle, mikä ei haittaa. Siellä on taas vähän erilaisia juttuja, joita on kiva lähteä työstämään eteenpäin. Phantasma-sanalle löytyy useita eri merkityksiä. Phantasman nauhoituksissa ei käytetty klikkejä, joten jälkeenpäin oli kiva alkaa perehtyä rakenteisiin ja tempoihin, että kappas, tässähän vaihtuu joka kierrolla tahtilaji! Stoner rock ei ole ollut Suomessa koskaan mikään hirveän iso juttu. – Albumilla on kappale Ghosts, jossa on käsitelty elämän pienuutta ja turhamaisuutta. Mitä se edustaa teidän tapauksessanne
Edu Kettunen alk. 35 € • 30.11. KULTTUURITALO TICKETMASTER LA 8.2.LOGOMO LIPPU.FI anssi kela Mun täytyy kävellä näin -elämäkertakonsertti TO-PE 30-31.1. JVG alk. Insomnium // LOGOMO-SALI, Tku Pe 21.2. Matti Johannes Koivun Uskomaton Folktrio + Kanerva // TEATRO-SALI, Logomo Pe 14.2. Jason Ringeberg alk. Sanni // LOGOMO-SALI, Tku Su 19.4. Shaolinin Kung Fu -Munkit // LOGOMO-SALI, Tku Ke 6.5. Apulanta // LOGOMO-SALI, Tku To 12.3. The Simon & Garfunkel Story alk. Patti Austin Plays Ella Fizgerald // KULTTUURITALO, hki TULOSSA MYÖS MM.. Clifters // TEATRO-SALI, Tku La 14.3. KULTTUURITALO TICKETMASTER LA 14.3. Rohkea näyttö sunborn liven kevään keikat 2020 TULOSSA LOGOMOON MYÖS MM. Suomen suurin lastenfestivaali: Hevisaurus, Ti-Ti Nalle, Kikattava Kakkiainen alk. KULTTUURITALO TICKETMASTER PE 6.3.LOGOMO LIPPU.FI Mustasch + Crashdïet + Kaarle Viikate PE 7.2. Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band plays Abbey Road alk. Litku Klemetti, Kynnet // TEATRO-SALI, Tku Pe 20.3. Karina // KULTTUURITALO, hki La 28.3. 39,50 € 19.10. The 69 Eyes alk. 29,50 € • 20.12. LOGOMO LIPPU.FI IAN ANDERSSON PLAYS JETHRO TULL PE 13.3. CMX Ora & Labora alk. 42,50 € 6.12. Apocalyptica + Wheel // LOGOMO-SALI, Tku Pe 13.3. Melissa Horn alk. 1.10. 44,50 € • 23.11. 23,75 € • 5.12. 32 € • LIPUT LOGOMON KEIKOILLE: LIPPU.FI SOMEONE LIKE YOU THE ADELE SONGBOOK TO 5.3. Knipi // TEATRO-SALI, Tku Pe 21.2. 32 € • 30.10. Jade Bird + Lake Jones // KULTTUURITALO, hki La 22.2. Olavi Uusivirta // LOGOMO-SALI, Tku La 7.3. LOGOMO LIPPU.FI La 18.1. Kolmas Nainen // LOGOMO-SALI, Tku La 29.2. 16 € • 9.10
”Tämä on musiikkia, joka maalaa jylhää yömaisemaa, jota katsellessa saa antaa silmäkulman kostua, pään painua ja hartioiden lysähtää”, totesi Hintikan Tami valinnastaan. Aivan liian monet raottavat kasuaalisesti kannikoitaan ja löyhäyttävät ilmoille merkityksetöntä tuubaa, joka saastuttaa planeettaamme entisestään. Kiitos siis tekijöille, jotka jaksavat jahdata täydellistä albumia ja haastaa niin itsensä kuin kuulijansakin. Parhaassa tapauksessa sanoillakaan ei ole väliä, vaan tulkitsijan välittämä tunnelataus toimii yhtä havainnollisena kommunikaatiovälineenä kuin kieli tai tekstin sanoma: ”Vaikka sanaakaan ei ymmärrä, juuri laulu lähettää väristykset selkäpiihin ja kyyneleet poskille. Liekö kyseessä vanhojen jäärien aiheuttama streamausaikakauden tilastopoikkeama, mutta mestariteoksia arvostettiin nimenomaan taiteellisina kokonaisuuksina eikä läjänä tarttuvia ralleja. Kuulija: älä tyydy siihen, mitä algoritmit ja suosikkiartistisi kulloinkin suoltavat, vaan vaadi mestariteoksia, sillä loppupeleissä vain ne säilyvät paraatipaikalla niin sinun kuin tekijöidenkin sydämissä. Levyn on näin ollen kypsyttävä ja kasvettava sisään rauhassa ennen kuin se voidaan ongelmitta hyväksyä osaksi kaanonia. Keskiöön nousi luonnollisesti laulajan tulkinta, koska solisti välittää kehonsa kautta myös tekstisisällön, eikä ihmisääntä herkempää ja inhimillisesti resonoivampaainstrumenttia ole olemassa. Kirjoittaja on tilastofani, musiikin ongelmakäyttäjä ja Kuolemanlaakson biisintekijä, joka ei ole julkaissut uutta musiikkia vuosiin, koska taisi juuri ajaa itsensä nurkkaan. Teoriassa mestariteos voisi olla teknisesti täydellisesti toteutettu albumi, mutta käytännössä – kuten valintojen perusteluistakin ilmenee – musiikin tärkein yksittäinen elementti on tunne ja sen autenttinen välittäminen. Se saattaa olla vuosien hiomisen tuloksena kehittynyt bändin identiteetin kulminoituma, kuten päätoimittajan valitsema 13. Kun albumi julkaistaan, se kamppailee arvostuksesta jokaista ennen sitä ilmestynyttä levyä vastaan. Kritiikki on aina kriitikon subjektiivinen näkemys teoksen arvosta, joten yksikään palstalle päätynyt valinta ei ole sinänsä oikea tai väärä, mutta vain ani harva loistokas äänite ansaitsee mestariteosstatuksen. Mestariteoksen määritelmä on väistämättä sidoksissa aikaan. Mitä mestariteokselta siis vaaditaan. Aito tunne sen sijaan joko välittyy tai ei välity, eikä sitä pysty feikkaamaan hymiöllä tai Snapchat-pupunkorvilla. Listaukseen osallistui 15 skribenttiä, joista huutavan suuri enemmistö on yli 30-vuotiaita miehiä. Samaan tapaan levyarvioissa kuilu 4,5:n ja 5:n kirveen välillä on matemaattisesti marginaalinen mutta henkisesti kolossaalinen. INFERNO-KOLUMNI MARKUS LAAKSO TÄMÄN numeron pääjutussa ruoditaan 2010-luvun mestariteoksia. Valtaosa levyistä oli pärjännyt hyvin vuoden parhaat -äänestyksissä ja myyntilistoilla, kun taas jotkut edustivat selkeästi undergroundia. Kullekin lehden kirjoittajalle suotiin mahdollisuus valita yksi päättyvänä vuosikymmenenä julkaistu suurtekele ja rustata siitä kevyehkö ruumiinavausraporttti. Mestariteoksen alkemiaa VOITA MUSTASCH-LIPUT! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa sisäänpääsyn (itsellesi ja kaverillesi) ruotsalaiskopla Mustaschin helmikuiselle Suomen-keikalle. Paradise Lost -albumi, tai jotain täysin ennenkuulumatonta, joka räjäyttää käyntiin heikompien perässähiihtäjien buumin. Albumi miellettiin edelleen ”trippinä, joka tempaa mukaansa”, ”palikoina, jotka muodostavat yhdessä ällistyttävän palapelin” ja eheänä yksikkönä, jonka ”täydellisesti rakennettu draaman kaari pitää kuulijan tiukasti otteessaan alusta loppuun”. Siinä tulee miettineeksi, mistä musiikissa on lopulta kysymys”, kiteytti Rajalan Vilho osuvasti. Musiikin julkaisemisen kynnys on madaltunut digitaalisen jakelun, äänityslaitteiden halpenemisen ja itsekritiikin ehtymisen myötä. Odottamattomampaa oli sen sijaan konseptialbumien dominanssi listalla. En osallistunut itse koosteeseen, mutta mestariteoksen käsite alkoi kiehtoa minua sen verran roimasti, että väläytin Infernon tutkivan kolumnistin virkamerkkiäni ja korjasin aineiston käsiini ennen kuin se meni painoon: ”Detective Laakso, internal affairs." Valintojen kirjo osoittautui värikkääksi kuin hipin kukkaiskuosi Haight-Ashburyssa rakkauden kesänä 1967: power metalista funeral doomiin, metalcoresta eeppiseen pakanametalliin, teknisestä nytkytyksestä satanistiseen poprockflirttailuun ja kaikkeen siltä väliltä. Levyt voisi siis kärjistäen jakaa yleisesti hyväksyttyihin ja kuulijan omaa makua korostetusti peilaaviin mestariteoksiin. Kuulijan on sukellettava automaattisesti syvälle esittäjän välittämään tunnetilaan heti äänitteen kuullessaan tai kokemus jää mestariteosta vaisummaksi. Samoin vanhempaa äänitettä on kyettävä peilaamaan omaan julkaisuaikakauteensa ja kulttuurikonteksteihinsa, mutta mestariteos on aina lähtökohtaisesti ajaton. Rosoisuus ei saa kuitenkaan olla itseisarvo vaan tyylikeino, joka ei sovi kaikille. Siksi rosoinen toimii usein huomattavasti tehokkaammin kuin sieluttomaksi puunattu, kuten Sólstafirin ja Triptykonin esimerkit todistavat. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA T E D LI N D É N. Tähän lehteen listatuissa äänitteissä korostuivat jonkinasteinen kokeellisuus, ennakkoluulottomuus ja innovatiivisuus, mikä näkyi useimmiten erilaisten elementtien yhdistämisenä yllätyksellisellä tavalla. Mestariteos kasvaa osaksi sinua kuin rakas ystävä tai mentori, jonka kanssa voit käydä inspiroivaa dialogia täältä ikuisuuteen. Kuulija on saattanut pyörittää mestariteokseksi nostamaansa äänitettä satoja kertoja ennen kuin hän on löytänyt uuden potentiaalisen kandidaatin. Ei ollut yllättävää, että kriitikkoraati mainitsi mestariteoksista hersyneen nimenomaan negatiivisiksi miellettyjä tunteita, kuten aggressiivisuutta, surua, vihaa ja melankoliaa, jotka kääntyivät säveltaiteen keinoin voimaannuttaviksi ja positiivisiksi. Mestariteos on rohkea, uniikki, tuore, intohimoinen ja erikoinen. Tämän jos minkä pitäisi inspiroida tekijöitä jatkamaan albumien julkaisua eikä alistua digitaaliseen soittolistasillisalaattiin. Se esittelee jotain uutta mutta leikkaa samalla palan artistin senhetkisestä sielunmaisemasta ja ojentaa sen kuulijalle raakana ja verisenä, herkkyyksineen ja vahvuuksineen
37,50€ | K-18 | OVET 19:00 31.3.2020 TAMPERE | PAKKAHUONE LIPUT ALK. TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS SUPPORT T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T 30.3.2020 HELSINKI | TAVASTIA LIPUT ALK. 37,50€ | K-18 | OVET 19:00 TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT -IN ASSOCIATION WITH K2 AGENCY LTD
• 500 g friteerattua tofua • 2 pientä sipulia • 2 punaista paprikaa • 1 iso valkosipulinkynsi • 1 rkl kuivattua Birds Eye -chiliä murskattuna (chilin määrä: ei heikoille) • 3 rkl rypsiöljyä (käytä tofujen frittiöljyä, niin hävikki vähenee) • 3 rkl keltaista Kaeng Kari -currytahnaa • 2 rkl palmusokeria (voi korvata esim. Kaada joukkoon kookosmaito, tölkin huuhteluvesi, soijakastike, sokeri (plus halutessasi natriumglutamaatti) ja ananaspalat liemineen sekä tofut ja pähkinät. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tamperelainen perinneruoka Kääg ja Gorepalo juustokakku kahdelle Työnjako doomahtavan punkahtavaa death metalia ruhjovassa Fosforos-yhtyeessä menee niin, että Sisli hoitaa laulut ja jälkiruoan, Niini taas bassot ja pääruoan. Tarjoile annos thai-jasmiiniriisin kanssa. Kuumenna öljyä ja currytahnaa hetki isossa pannussa. Kerran keltaista currytahnaa paistaessa sytytti, että nyt ollaan Kääg-mausteen äärellä, ja siitä tämän kotitekoisen version kehittely sitten lähti. 3. Kuullota pari minuuttia. 4. Tee näin: 1. Siksi tässä kakussa makeutta taittavat happamat marjat. Vihaan sitruunaa makeissa ruoissa, ja kahviloiden juustokakuissa on sitä lähes aina. Sokerileipurin hommat eivät ole oikeastaan lainkaan oma juttuni, joten kakku jota ei kohoteta on varsin turvallinen, lässähtämätön valinta ja suositeltavissa kaikille poropeukaloille! Jos juustokuorrutus repeää jäähtyessä, keksimurulla ja marjoilla saa piilotettua pienet pintavauriot.” Megan tuomio: ”Yksinkertainen on usein hyvää ja kaunista, murjominen ja ronskius toimivat niin musiikissa kuin kyökissä, vastakohdat täydentävät toisiaan ja perusasioiden ääressä on hyvä olla, kunhan niihin ei jumitu.” TAMPERELAINEN PERINNERUOKA KÄÄG 16. Suikaloi sipuli ja paprika, hienonna valkosipuli ja murskaa chilit. 6. ruokosokerilla) • 3 rkl vaaleaa soijakastiketta • (puolikas tl natriumglutamaattia jos käytät) • 1 purkki ananaspaloja liemineen • 4 dl purkki kookosmaitoa ja 1 dl tölkin huuhteluvettä • pussillinen (n. Hauduta muutama minuutti, kunnes sipuli ja paprika pehmenevät hiukan. Lisää pannulle valkosipuli ja chili sekä sipuli ja paprika. 2 dl) paahdettuja cashewpähkinöitä • suurukseen 0,5 dl maissitärkkelystä ja 1 dl vettä Niinin ja Sislin luonnehdinta: ”Kääg on Tampereen seudun kiinalaisten ravintoloiden suosittu darramättö. Tee suurus valmiiksi sekoittamalla vesi ja maissitärkkelys. Friteeraa tofut etukäteen. 5. Lorota suurus pannulle sekoittaen samalla keitosta ja anna kiehahtaa, kunnes seos sakenee. 2
GOREPALOJUUSTOKAKKU KAHDELLE. Koristele komeus tuoreilla marjoilla ja keksimurulla. Kumoa keksimuruseoksen päälle kerros marjoja. Aloita pohjalta. Jos käytät karpaloita, lisää marjojen päälle sokeria taittamaan happamuutta, tai jätä lisäämättä, jos kakut ovat mielestäsi aina liian makeita. Sinäkin voit toki tehdä niin, mutta itse kippaan piparkakut blenderiin ja surautan ne muruksi. 5. Voit siivilöidä perunajauhon ja tomusokerin, jos olet neuroottinen sattumista, mutta itse en jaksa. 3. Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Kakun voi tehdä karpaloilla, puolukoilla tai millä tahansa muillakin marjoilla, ja oikeastaan kakusta voi korvata ainesosan jos toisenkin. Resepti on tarkoitettu halkaisijaltaan 20 senttimetrin irtopohjavuokaan, joten tuplaa reseptin ainesosat, jos käytössä on isompi vuoka. Kaada seos marjatäytekerroksen päälle. Kakkuresepteissä keksit yleensä murskataan haarukalla tai milloin milläkin hidastöisellä sosimella ikään kuin jonkinlaisena masokistisena rituaalina. Levitä seos voidellun irtopohjavuoan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi. NIININ JA SISLIN KOKATESSA SOI: Ohjus – Ohjuskaaos-ep (2019) ”Keittiöön saa luotua resepteihin sopivan rauhallisen tunnelman laittamalla taustamusiikiksi joensuulaisen soitinja lauluyhtyeen miellyttävän uutuusteoksen.” Pohja: • 100 g vegaanisia piparkakkuja (tai suklaahippukeksejä) • 40 g Keijua (tai kookosöljyä) Marjatäyte: • 1–1,5 dl karpaloita tai puolukoita • (0,5 dl kookossokeria tai ruokosokeria) Juustokuorrutus: • 1 prk maustamatonta Påmackan-kauralevitettä • 200 g maustamatonta Alpro Go -soijarahkaa • 1,5 rkl perunajauhoa • 1 dl tomusokeria Koristeluun karpaloita tai puolukoita sekä piparkakkumurua, jos kaikki piparit eivät kuluneet jo pohjaan. Jos taas käytät kookosöljyä, sulata öljy ensin vesihauteessa. Sekoita Keiju vatkaimella keksimurun joukkoon ja jatka kunnes massa on tasalaatuista. 2. Sekoita juustokuorrutuksen ainesosat vatkaimella tai käsin. Sekaan voi ja saa jäädä isompia sattumia. Paista 175 asteessa 20 minuutin ajan, tiputa lämpö 150 asteeseen ja jatka paistamista toiset 20 minuuttia. Tee näin: 1. Anna jäähtyä ja ota irtopohjavuoan reunus varovasti irti vasta, kun kakku on täysin jäähtynyt. 4. Parhaimmillaan kakku on paistoa seuraavana päivänä
Apocalyptica innostui jatkamaan samaa musiikillista linjaa 7th Symphonylla (2010) ja Shadowmakerillä. Maailma kuitenkin pani kehitykselle stopin – tai sitten se oli kohtalo, musiikillinen evoluutio tai bändin sisäinen älykäs suunnittelu. Rumpali Mikko Sirén arvelee, että jos yhtye olisi runtannut Shadowmakerin perään nopeasti uuden albumin, se olisi jäänyt samaan jatkumoon. Samalla se muutti bändin suunnitelmia katkaisemalla musiikillisen putken, jossa bändi oli ollut jo vuosia. A pocalyptican uuden albumin nimi sisältää sanaleikin. Se lausutaan ”cell zero”, ja taideteoksena se merkitsee Apocalypticalle paluuta olennaiseen ja persoonalliseen, siihen nollapisteessä luotuun alkusoluun, joka aikoinaan lähti jakautumaan musiikiksi ja sen maailmanlaajuiseksi suosioksi. Tammikuussa julkaistava Cell-0 jää historiaan albumina, joka johdatti Apocalyptican takaisin ytimen äärelle. Jossain vaiheessa tuo mutaatiokehitys eteni niin pitkälle, että Apocalypticalla oli ajoittain vaikeuksia tunnistaa itseään. Oli miten oli, nyt sellistit Perttu Kivilaakso, Eicca Toppinen ja Paavo Lötjönen sekä rumpali Mikko Sirén ovat valjastaneet Apocalyptican luomaan uutta palaamalla vanhaan. Juhlakiertueen oli alun perin tarkoitus olla melko pienimuotoinen parinkymmenen keikan projekti, mutta se venähti kahden ja puolen vuoden mittaiseksi. Cell-0 sisältää muitakin merkityksiä. Sen sijaan nostalgiakiertueella Apocalyptica muisti, mistä oli tullut. Cell-0 viittaa tietenkin selloon, tuohon uhkeaan instrumenttiin, joka tekee Apocalypticasta uniikin ja jolla yhtye niittaa metallin ja klassisen toisiinsa. Kaikki alkoi tavallaan alusta sen jälkeen, kun Apocalyptica oli tehnyt parin vuoden kiertueen Shadowmaker-albuminsa (2015) perään. SIUNAUS JA KIROUS TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT VILLE JUURIKKALA 18. Sinne päästyään sellometallin suurmiehet käsittivät, että matkaa voi jatkaa kaksilla raiteilla. Worlds Collide -albumin (2007) singlet, varsinkin hittimaakari Max Martinin kanssa kirjoitettu I Don’t Care, soivat niin paljon Amerikan radioasemilla, että bändin menestyksennälkä kasvoi. Sen sijaan, että olisi jäänyt viettämään ansaittua sapattivuotta, bändi päätti järjestää konsertteja Plays Metallica by Four Cellosin (1996) kunniaksi
”Uralla on ollut sellaisia hetkiä, että Apocalyptica on pyrkinyt kuulostamaan tavallisemmalta rockbändiltä kuin se oikeasti on.” 19
Se päätti etsiä uusia reittejä, kun entiset eivät tuntuneet enää vievän eteenpäin. Cell-0:n tekeminen oli aikamoinen pinnistys. Musaa ei voi tehdä ihan vain itselleen. Apocalyptica voi sanoa täysin puhtain sydämin, että Cell-0 on juuri sellainen. – Kyllähän levyltä puuttuu se käsittämätön pommibiisi, joka voisi soida Amerikan radioissa. – Hassua kyllä, niillä keikoilla bändin oma identiteetti oli vahvemmin läsnä, vaikka me soitettiin pelkästään Metallican biisejä. Toisaalta Cell-0 voi olla juuri se levy, jonka vuoksi Apocalyptica katoaa suuren yleisön tutkasta. Me arrattiin ja suunniteltiin yhdessä, ja käytännössä jokainen tuotti omat biisinsä itse. Kivilaakso ja Sirén puhuvat Cell-0:n äänityksistä niin kuin ne olisivat tapahtuneet ulottuvuudessa, jossa oli olemassa vain Apocalyptica. – Juhlakiertue johdatti meidät takaisin instrumentaalimusaan eli sinne, mistä kaikki lähti, Sirén kertoo. Siksi on pakko uskoa siihen, että omana itsenään oleminen on tässä kohdassa kovin mahdollinen ratkaisu. – Ja olihan sillä Silver Lining Musicin parrakkaalla jäbällä myös sellainen käsitys, että tämä on just se juttu, jota Apocalypticalta tässä kohdassa kaivataan, Kivilaakso lisää. – Me haluttiin päästä sekä treenikämpällä että studiossa syvälle siihen fiilikseen, että on vain me neljä, Kivilaakso sanoo. – Kun rockmusiikki hävisi mainstreamistä, meidän radiosinkut eivät menneet enää läpi, Sirén sanoo. Sirén ei miellä albumia riskiksi. – Tämä voi olla kaupallinen itsemurha ja päätön idea, mutta ei me oletetakaan, että tällainen levy myisi hirveästi, koska siinä ei ole mitään selvää promootiovälinettä, radiobiisiä. Joskus kuulee jopa pohdiskeltavan, mahtaako marginalisoituminen tehdä musiikille hyvää. Mutta me tehtiinkin Cell-0 ensisijaisesti itsellemme. Kahdesta ekasta sinkusta saatu palaute on ollut niin mielettömän positiivista, että siinä on mieli levännyt. Apocalyptican kohdalla vastaus kuuluu kyllä. Toisaalta Cell-0 voi olla täsmäisku, jota meidän core-fanikunta kaipaa. Esimerkiksi levy-yhtiö ei voinut protestoida bändin suunnanmuutosta vastaan, koska Apocalypticalla ei ollut äänitysvaiheessa levytyssopimusta. Se viedään bändin sisäisen inkvisition eteen, minkä jälkeen se ehkä ylittää kynnyksen, jonka jälkeen sillä on bändille yhteinen sanoma. Me päätettiin alkaa tehdä taidemetallia ja instrumentaalimusaa. – Jos oikein itsekriittiseksi alkaa, niin kyllä uralla on ollut sellaisia hetkiä, että Apocalyptica on pyrkinyt kuulostamaan tavallisemmalta rockbändiltä kuin se oikeasti on, Kivilaakso myöntää. Maksimit irti Rockmusiikki ei ole valtavirtaa. Perttu Kivilaakso jatkaa, että juurille palaamisen idea alkoi kyteä, kun juhlakiertue palautti homman raiteilleen. Cell-0:lla on neljä sävellystä Toppiselta, neljä Kivilaaksolta ja yksi Siréniltä. Siksi ei voi tietää, miten levy striimaa ja moniko sen löytää. Ne, jotka kuuntelevat vain yksittäisiä biisejä netissä, saavat kyllä edelleen sitä puolta. ”Tämä voi olla kaupallinen itsemurha ja päätön idea.” 20. Inkvisition edessä Bändilevyistä puhutaan usein sentimentaaliseen ja arvostavaan sävyyn. Hän sanoo, että Apocalyptica on tehnyt tietoisia ja tarkkaan harkittuja päätöksiä. Se impulssi sysäsi meidät irti kuviosta, jossa tehdään radiosinkkuja ja metallilevyjä. Se on kiehtova prosessi. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Tosi kouluttavaa ja opettavaista. Meillä on hyvä viba siitä lafkasta. Siis sen sijaan, että kaikki yritettäisiin pakottaa samaan muottiin. – Apocalyptica on nimenomaan neljä erilaista jätkää yhdessä. Aikoinaanhan tätä alettiin tehdä sillä periaatteella, että aletaanpa kolaa jotakin tosi outoa kavereitten kanssa. Cell-0 saattaa olla taiteellinen voitto, mutta samalla se voi olla iso riski. Biisit, joita voisi pitää harha-askeleina tai itsensä kadottamisen soundtrackinä, ovat vain osa sitä voimaa, joka on pitänyt Apocalyptican liikkeellä vuodesta 1993 lähtien. – Meidän ei tarvinnut miettiä mitään muita aspekteja kuin bändin sisäistä inkvisitiota. – Me kuitenkin tajuttiin, että meidän ei tarvitse pyrkiä pelkästään siihen suuntaan. Kivilaakso tietää tämän kyllä. Siis se jengi, joka koki esimerkiksi Shadowmakerin vieraaksi. Nukuin muutaman pakollisen tunnin, jotta pysyin järjissäni, soitin ja kelasin. Kun uutta musaa työstetään, jokainen tuo pöytään omia ideoitaan, sävyjään ja mausteitaan. Me ohjelmoitiin Mikon kanssa kaikki levyn elektroniset sounditkin itse, eli nekin langat olivat omissa käsissä. – Me tehtiin diili vasta valmiin levyn kanssa tyyliin ”tätä tulee, olkaa hyvä”, Sirén sanoo. Ne diggaavat meistä ja musasta ylipäänsä ja osaavat miettiä, mikä olisi paras tapa viedä mitäkin juttua eteenpäin. – Mehän ollaan tehty aiemmin levyjä huipputuottajien ohjauksessa. Se saattaa palauttaa Apocalypticalle uskottavuuden, jota popvoittoiset vuodet ovat kuluttaneet. Niin oikeastaan olikin, jos ulottuvuutena pidetään sitä musiikkialan osaa, jossa Apocalyptica operoi. Me haluttiin vangita bändin oikea ydin myös omaan uuteen musaan. Oli mageeta tajuta, että vau, nythän tosiaan on niin, että nämäkin päätökset täytyy tehdä itse, Kivilaakso naureskelee ja jatkaa yllättyneensä työn määrästä. Sitä kautta musa muuttui progemmaksi, kokeellisemmaksi ja vapaammaksi. – Sillä rundilla me huomattiin, miten valtavan innoissaan jengi otti vastaan alkuaikojen Apocalyptican. Ei mitään sellaista, että ovatko biisit riittävän lyhkäisiä radiosoittoon tai jokainen kertsi tarpeeksi selkeä. Levyn tekemisestä teki helpompaa se, että maailmallisia houkutuksia oli vähemmän. Instrumentaalisen taidemetallin kaupalliset mahdollisuudet ovat sen verran rajalliset, että niitä ei kannattanut ajatella. Sinkkubiisien miettimisen sijaan me voidaan tehdä jotakin taiteellista, jonka äärellä bändi on kukkeimmillaan. Joidenkin Apocalyptican aiempien, alleviivatun yleisöystävällisten radiosinkkujen soidessa on kieltämättä tullut mieleen, että bändi suorastaan karsastaa omaa ainutlaatuisuuttaan saavuttaakseen uutta yleisöä. Työskentelytapa antoi paljon vapautta, mutta myös kaiken vastuun. – Eikä me edes valehdeltu Silver Lining Musicille, että oltaisiin muka tehty kolmeminuuttisia kaupallisia ralleja. Tässä vaiheessa uraa bändin pitää ottaa vahvoja askelia, joilla se täyttää oikean taiteellisen ambitionsa. Ulkopuolisen kanssa työskennellessä pystyy aina sysäämään vastuun epäonnistumisesta ja onnistumisesta muille. Yhtyeen itsensä tuottaman levyn ideana oli, että jäsenet kaivavat yhteisvoimin esille Apocalyptican ytimen. Sirén huomauttaa, että sellaiset hetket on viisainta nähdä osana pitkää jatkumoa. – Mä asuin Sonic Pump -studiolla kaksi viikkoa sessioiden lopulla. – Cell-0 on kädenojennus core-faneille, jotka muutenkin ovat eniten kokonaisten albumien perään. Sillä on paljon uskollista yleisöä, mutta mikäli kehitys kehittyy ennusteiden mukaan, rock jää elämään bluesin ja jazzin lailla omaksi, ulkopuolelta jokseenkin huomaamattomaksi genrekseen. Se on siunaus ja kirous. Juhlarundilla me regressoiduttiin takaisin teini-iän tunnelmiin ja tajuttiin, että sellainen on iso ja tärkeä osa Apocalypticaa
Bändin pitää liikkua. Siinä pitää olla sellainen fiilis, että nyt tehdään jotain uutta. – Vaikka en toisaalta ole ihan varma, tietääkö Elize itse sitä vielä… 21. Vaikka Cell-0:lla ei lauleta, se ei tarkoita, ettei sillä sanottaisi mitään. Ilmastoa koskevat numerot ovat olleet luottavissa vuosikaudet, mutta vasta nyt aletaan miettiä, että ehkä se luonnonsuojelu ei olekaan paha asia. Voihan olla, ettei musiikin takana ole alun perin ollut minkäänlaista ajatusta, vaan merkitykset on liimattu päälle vasta jälkeenpäin, muodon vuoksi. Se tarkoittaa sitä, että vuonna 2020 Apocalyptica kulkee kaksilla raiteilla. Ihminen on hyvä rakentamaan pienistä osasista kaikkea monumentaalista, mutta samaan aikaan hän tuhoaa kaiken ympärillään. Sävellysten merkityksiä ei sanallisteta sen enempää levyllä kuin sen kannessakaan. Tajuttuaan, että singlen ei välttämättä tarvitse edustaa muuta kuin itseään, Apocalyptica on saanut uusia ideoita. Instrumentaalialbumin lisäksi bändi tulee julkaisemaan laulettuja singlejä eli potentiaalisia radiobiisejä, jotka eivät istu Cell-0:n kaltaiselle julkaisulle. Joidenkin takana me seistään edelleen rinta rottingilla, joidenkin ei, mutta kaikki ne ovat olleet meille tärkeitä, koska kehitys kehittyy koko ajan, Sirén sanoo. Siksi niitä kuvataan kansitaiteessa maalauksilla, Kivilaakso kertoo. – Toiset laulusinkut ovat onnistuneet paremmin kuin toiset. – Stagnaatio on Apocalypticalle kaikkein pahin allergeeni. – Me aiotaan ottaa laulu-Apocalypticasta maksimit irti. Myös musiikki on samanlainen pienistä asioista syntyvä kokonaisuus. – Cell-0 pyörii rakentamisen ja tuhoamisen tematiikan ympärillä. Me saadaan nyt tehdä duunia niin kovien jätkien kanssa, että ihan naurattaa, että onko tää mahdollistakaan – ja me tullaan oppimaan niiltä valtavasti. Sellaiset tuhoa enteilevät biisinnimet kuin Ashes of the Modern World ja En Route to Mayhem puhuvat puolestaan, eikä musiikin tunnelma ole missään vaiheessa mitenkään lenseä. Uudelta albumilta lohkaistujen instrumentaalisinkkujen jatkoksi julkaistaan laulettu biisi, ja tietenkin ihmisääniä kuullaan myös keikoilla. – Tämä ei ole niitä levyjä, joiden biiseille on keksitty nimet viime hetkellä, Kivilaakso vakuuttaa. Me kuitenkin toivotaan, että kuulija filosofoi itse biisille tarinan tai viitekehyksen. Bändi aloittaa Cell-0:n kiertueet tammi–helmikuussa reilun kuukauden mittaisella Euroopan-pyrähdyksellä. – Euroopan-rundilla meidän kanssa laulaa Amaranthen huikea Elize Ryd, Kivilaakso kertoo. – Niinkin on joskus tehty, mutta uutta levyä tehdessä meitä kiinnosti kokonaisuus enemmän kuin ennen. Toisaalta tällainen konsepti antaa tekijöille myös mahdollisuuden fuskata. Jo säveltäessä tuntui, että tunnelmat johtavat johonkin ja albumin osat keskustelevat toistensa kanssa. – Varsinkin ne tahot, jotka voisivat kääntää suurten massojen kulkusuuntaa, kinnaavat vastaan niin perkeleesti. ”Cell-0” on jumalpartikkeli tai alkugeeni, jonka kaltainen ihmisyydestä puuttuu. Tähän on päädytty itsetutkiskelun ja itsekritiikin kautta, ja me ollaan hemmetin ylpeitä siitä, mitä me on nyt tehty. Huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta tunkeutuu nyt kaikkialle, ja ilmeisesti se on alkanut sävyttää myös Apocalyptican musiikkia. Cell-0:lla Apocalyptica on satsannut tähän huolella. – Toisin kuin tälle albumille, radiosinkkuihin tuottaja voi tuoda jotain sellaista, mitä me itse ei voitaisi, Sirén sanoo. Kun teos herättää ajattelemaan ja kokemaan, ollaan taiteen ytimessä. Meillä ei ole sellaista geenimutaatiota, joka saisi meidät välittämään asioista tarpeeksi. – Ei tämä bändi pysty menemään mukaan siihen meininkiin, että julkaistaan vain yksittäisiä biisejä. Kaiken kukkuraksi taiteen alalla on mahdollista ottaa suunnitelmat A ja B käyttöön yhtä aikaa. – Mua ihmetyttää, että vaikka kaikki tietävät parametrit ja tilanteen, aika helvetin harva tekee asioille yhtään mitään, Sirén miettii. Kivilaakso kiteyttää Cell-0:n teemat ”ihmiskunnan välinpitämättömyyden aiheuttamasta ahdingosta syntyneiksi pohdiskeluiksi”. Cell-0:n dystooppisessa tematiikassa on kannanoton tuntua. Kun selittäviä sanoja ei ole, musiikki haastaa kuulijan kysymään itseltään, mitä mikäkin hänelle tarkoittaa. Kun katsoo tähteä tarpeeksi läheltä, sen näkee olevan rypäs kaikkea. Pian tie kutsuu taas. – Kuvat ja biisien nimet antavat tietenkin voimakasta osviittaa siitä, mistä on kysymys. – Vaikka me nyt tehtiin haastava instrulevy, ei me silti suljeta pois kaikkea muuta mahtavaa, mitä on saatu tehdä, Kivilaakso selittää. Mutta Cell-0:sta tuli kantava kokonaisuus juuri siksi, että jokaista musiikillista ideaa ei ole pakko ympätä yhdelle levylle. Jokainen levyllä oleva asia liittyy tavalla tai toisella pirstaloitumiseen. Suuri illuusio Apocalyptica vietti suurimman osan Shadowmakerin ja Cell0:n välillä kuluneista vuosista maailmalla. Kokonaisen struktuurin hahmotteleminen kiehtoo meitä edelleen. Kun katsoo vesimolekyyliä, huomaa täysin saman asian. – Me lähestyttiin jokaista kappaletta ikään kuin taidemaalauksena. Cell-0:lla me haetaan uutta palaamalla vanhaan. Ei selityksiä Instrumentaalimusiikista tekee kiehtovaa se, mitä siitä puuttuu. Ne bändi äänittää Yhdysvalloissa ulkopuolisten tuottajien kanssa. Kivilaakso lisää, että albumi on silti se tärkein juttu
22
Kivilaakso sanoo, että Apocalyptican uralla on ollut hyviä, huonoja ja myrskyisiä jaksoja. Olisi erikoinen kannanotto jättää se soittamatta. – Yhdessä vaiheessa Eicca ilmoitti lähtevänsä bändistä, mihin totesin, että en sitten jatka mäkään. – Se oli ihan haltioissaan, kun me pyydettiin se taas mukaan. Olen kiitollinen siitä, että tällaisen uran tehneenä voi oikeasti vielä päästä käsiksi aitoon intoon. – Mutta väittäisin silti, että sinä, Perttu, olet Pohjoiskalotin sadan parhaan sellokierijän joukossa. Meille on ollut tärkeää säilyttää veljellinen yhteys. Hei, siinähän olikin meidän encore viimeiseltä kymmeneltä vuodelta! Nattari, I Don’t Care ja Mountain King! Yleisön suursuosikit ovat olleet lujasti yhtyeen hallussa jo pitkään. – Väistämättä jää pois sellaisia, jotka ehdottomasti haluaisi mukaan. – Oman tuotannon tärkein ”pakkobiisi” on I Don’t Care, joka on meidän sinkuista selkeästi menestynein. Se on hauska biisi, joka näyttää bändin idioottimaisen tai humoristisen puolen. Silloin huomio kääntyy pois musiikista. Pitkiin setteihin tulee neljä tai viisi uuden levyn biisiä. Se on suuri illuusio! Sellon kanssa kieriminen on kuulemma jopa vaikeampaa kuin miltä näyttää. – Sehän tässä aiheuttaa harmaita hiuksia, että me ollaan suostuttu soittamaan livenä muutama uuden levyn läpiveto, Kivilaakso sadattelee. Toisin on Cell-0:n materiaalin laita. – Ne saattavat vähätellä ja halveksia suurinta hittiään, vaikka monille faneille juuri se kappale on tosi tärkeä ja sen kuuleminen livenä saattaa olla monelle ainutkertainen kokemus. Edessä siintää innostavia mahdollisuuksia. Matka on ollut pitkä eikä aina kovin rauhallinen. Niin kuin monilla muillakin pitkän linjan bändeillä, Apocalypticalla on ohjelmistossaan kappaleita, jotka täytyy soittaa joka keikalla. Kun siihen laskee päälle matkapäivät ja promoreissut, me oltiin poissa kotoa 250 päivää vuodesta. Kivilaakso myhäilee, että suostuu tätä nykyä jopa osallistumaan bänditreeneihin. Haluan uskoa, että tällainen henkilötason yhteys kuuluu musassa ja näkyy lavalla.” 23. Jos keikalla tulee kiperä tilanne tai vaikea kohta, mä yleensä heittäydyn selälleni lavalle ja alan kieriä. Rakastan sen soittamista enemmän kuin koskaan. Kivilaakso ylistää Apocalyptican uutta lavaproduktiota. Jokin näitä miehiä silti vetää toistensa luo. ”Meille on ollut tärkeää säilyttää veljellinen yhteys. – Näinhän se on, Sirén komppaa. On ollut pakko pystyä, koska jos bändin tyypit eivät tule toimeen keskenään, homma menee tosi hankalaksi. Suuri hitti ansaitsee tekijältään rakkautta ja kunnioitusta myös siksi, että se on tehnyt kaikesta mahdollista. Meillä on mieletön leikkikenttä ja paljon yleisöä. Se tarkoitti sitä, että lähdin töihin, soitin konsertin, kierin lavalla, sain palkan. Me ollaan treenattu tänä vuonna varmaan enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Franky on ihana tyyppi, loistava frendi ja hieno laulaja. Sirén liittyi joukkoon vuonna 2003. Sirénin mukaan hullut vuodet alkoivat vähän sen jälkeen, kun hän liittyi bändiin. – Joskus 2005 ja 2006 me tehtiin tajuttomasti keikkaa, 150 vetoa vuodessa. – Me ollaan tajuttu, millainen lahja me ollaan saatu. Myös Nothing Else Matters on joka ikisessä setissä, se on pakkobiisi numero yksi. Viime vuosina ystävyys on muuttunut entistä lujemmaksi. Vaikka on se niinkin, että bändeissä kiteytyy avioliiton kaikki huonot puolet, Sirén nauraa. – Onhan tämä meille tärkeä juttu. – Joo, helvetisti nalkuttamista ja tosi vähän seksiä, Kivilaakso kiteyttää. Nykyään tuntuu ihanalta jopa jonottaa Sirénin Mikon kanssa lentokentällä check-iniin ja syödä paskaa ruokaa lentokoneessa. – En häpeä kertoa, että mulla meni vuosia niin, että koin muuttuneeni ammattilaiseksi. Siihen samaan, jonka takia tätä aikoinaan lähti tekemään, Kivilaakso riemuitsee. – Mulla ei ole enää sellaista geneeristä vastustusta, ettei halua nähdä bändikavereita vapaa-aikana. Siitä varmaan on tullut uskallusta tehdä erilaisia juttuja. Sirén on vahvasti samoilla linjoilla. Se on sellainen hiljainen hetki, josta me ei haluta luopua. Kukaan ei selviä tällaisesta ilman kipeitä hetkiä, ja välillä meidän välit ovat tulehtuneet, mutta aina me ollaan onnistuttu parantamaan ne. Siitä varmaan on tullut uskallusta tehdä erilaisia juttuja. – Joka ikinen sävel on siis pakko opetella. Me saadaan luoda, kokeilla, onnistua ja epäonnistua nelistään, kimpassa, ja meillä on nyt kivempaa keskenämme kuin koskaan. – Meillä on ollut jo pitkään sellainen fiilis, että me ollaan menossa samaan suuntaan. On taas maailman siisteintä napata soitin käteen ja mennä ystävien kanssa lavalle tai studioon peuhaamaan ja luomaan uutta. Haluan uskoa, että tällainen henkilötason yhteys kuuluu musassa ja näkyy lavalla, Kivilaakso miettii. Ehkäpä juuri ylirasituksen vuoksi bändin kemia ei ole aina ollut kunnossa. Niin myös tehdään hampaita kiristelemättä. Pakkobiisi on myös Hall of the Mountain King, leimaa-antava versio tutusta klassisesta teemasta. Hänestä Apocalyptica elää uutta kevättä. – Jotkut bändit suhtautuvat suosituimpiin biiseihinsä hassulla tavalla, Sirén sanoo. Toukokuussa käynnistyy Amerikan-kiertue Lacuna Coilin kanssa. Sirén nyökkää sen näköisenä, että tietää, mistä kaveri puhuu. Nyt nuoruuden into on palannut. Viime vuosina ystävyys on muuttunut entistä lujemmaksi. – Omalta kohdaltani haluaisin korostaa, että seksiä ei ole ollut yhtään. – Kiitos. Siis bändin sisällä, Sirén tähdentää. Me ollaan kaikki haaveiltu muusikon ammatista ja päästy pisteeseen, jossa me saadaan tehdä töitä maailman kovimpien tyyppien kanssa. Kivilaakso ja Sirén vaikuttavat yllättävän motivoituneilta miehiksi, jotka kertovat pitkän linjan bändinsä yhdeksännestä albumista. Kivilaakso sanoo, että Apocalyptican tuotannossa ”pakkobiisejä” löytyy sekä lauletun musiikin että instrumentaalien puolelta. Jos tarkkoja ollaan, niin pakkohan se on ollut vain siltä kannalta, että muusikot ovat välttämättä halunneet pitää yhtyeen koossa. Ja nythän me tehtiin siihen vähän uutta, mielenkiintoista elektronista taustaa. Se oli täysin kohtuutonta eikä kenenkään edun mukaista. Toppinen ja Lötjönen ovat soittaneet siinä vuodesta 1993 ja Kivilaakso yhdeksänkymmentäluvun lopulta. On videoinstallaatioita ja elokuvamaisuutta, ja mitä settilistaan tulee, hyvistä biiseistä on runsaudenpula. – Shadowmakerillä laulanut Franky Perez lähtee meidän kanssa rundaamaan Jenkkeihin, Sirén kertoo. Irti leipääntymisestä Apocalyptica on ollut olemassa yli neljännesvuosisadan. Sellisti tunnustaa onnellisen oloisena päässeensä eroon leipääntymisestä
V ALISTUN EEN DIKTAAT TORIN KOSTO TEKSTI ELLI MUURI KAINEN KUVAT MIKAEL KARLB OM. Ryhmä on Metal De Facto, homma n nimi ”make power metal great again”. Ammat timaisia tekijöitä , kovaa duunia ja suuria mutta realistis ia tavoitte ita
– Esa oli miettinyt sitäkin ja tiesi Mikaelin entuudestaan. Päätettiin tehdä sellainen oikeasti, vähän kuin kostona, hah! Esalla oli myös biisi-ideoita, joiden pohjalta hän lähetti demoja Samille. E letään marraskuun alkupuolta. Ensimmäisen levyn, marraskuun lopulla ilmestyneen Imperium Romanumin, aihe oli selkeä valinta. Kun tulee 40 vuotta mittariin... Hän on loistava kitaristi ja säveltäjä ja äänialan ammattilainen. Sami: – Siinä on se musa, mistä itse tykätään. Kävi ilmi, että rekrytoidut muusikot eivät ole pelkästään taitavia soittajia, vaan jokaiselta löytyy myös visiota sekä sävellysja sovitustaitoa. Jos lukee vain sanoitukset, sitä ei välttämättä edes tajua. Mikael: – Olen kuullut Esan demoja jo kymmenen vuotta sitten! Jo silloin puhuttiin, että pitäisi perustaa powerbändi. On mieletön etu bändille, että on tuollaista tietotaitoa… Ja sieltähän se power metalin Juha Mieto saapuukin. Mutta! Ilman, että se on Wikipedia-meininkiä! Meille oli tärkeää, ettei kopioida sanoituksia sieltä suoraan. Ota olut! Esa: – Otan. Katuiko hän siellä. Kaikki sen heput olivat jo ennestään tuttuja. Miettikää Maidenin 80-luvun levyjä! Ne kuulostaa siltä, että V ALISTUN EEN DIKTAAT TORIN KOSTO 25. Olin kuitenkin tosi nuori, ja mun ääni oli niin murrosikämeiningeissä, ettei silloin lähtenyt. Viikonloppujen tuoksinassa tajuttiin, että se sama keskustelu jatkuu! Sami kertoo. Toisen levyn teema on jo selvillä, ja joku urpo on sen jo möläyttänytkin jossain haastattelussa… Sami: – I was young, I needed the money. Historiallisia tapahtumia puivat sanoitukset eivät ole mikään uusi juttu, mutta bändi haluaa erottua tällä saralla edukseen. Seuraavaksi puheenaiheeksi nousee ryhmän slogan ”make power metal great again”, joka syntyi Saksan Münchenissä ”pahamaineisen” Backstage-klubin takahuoneessa. Pöydän ääreen ovat istuneet Ensiferumista tuttu Sami Hinkka ja vähän joka paikassa vaikuttava Mikael Salo. Siitä kolmikosta se lähti, mutta tarvitsimme tietysti muitakin tyyppejä! Kokoonpano, tai Samin sanoin ”kaveriporukka”, löytyi nopeasti ja helposti. Mietittiin, olisiko hänelläkin voinut olla pehmeä puoli. Kuunneltiin boomboxista demoja ja juotiin pussikaljaa! Vaikka kaikki soittajat ovat enemmän tai vähemmän muista bändeistä tunnettuja, niin sanottua all stars -meininkiä haluttiin välttää. Sami: – On hienoa päästä paneutumaan alueen kulttuuriin, maan historiaan, mytologiaan, sun muuhun. Sitten tuli idea, että tätä touhua täytyy jatkaa. Siihen on vain luisuttu vähitellen, koska ”tämä kuulostaa hyvältä, tee samanlaiset soundit kun tällä” -ajattelutapa on ihan luonnollinen. Jos osaisin kiekua kovaa ja korkealta, voisin melkein lopettaa bassonsoittamisen – vaikka se on mulle rakkain asia maailmassa! Sami aloittaa. Esa on tällainen ärsyttävä multitalentti. Esa tunsi Atte Marttisen, joka on soittanut Kivimetsän Druidissa. Kitarateknikko Esa Orjatsalo oli aikoinaan soittanut Dreamtale-nimisessä voimametallibändissä, mikä tuli jossain vaiheessa puheeksi. – Rumpali oli selkeä valinta. Idea bändistä syntyi Ensiferumin Suomen-kiertueen kulisseissa vuonna 2017. Sami: – Levyn slovari Echoes in Eternity kertoo Marcus Aureliuksesta, joka seisoo vaimonsa hautajaisrovion äärellä. Sami: – Onhan siinä vähän kieli poskella -meininki, mutta kuten Esa on hyvin sanonut, levyt tuppaa kuulostamaan tietyissä genreissä samalta… Esa: – Kaikella rakkaudella power metalia kohtaan: siitä on tullut pastissi itsestään. Benji muutti Australiasta Suomeen soittamaan heviä, koska Suomi on hevin… luvattu maa. Esa: – Pidetään se toistaiseksi pienenä salaisuutena. Sami: – Maailma on täynnä hyviä muusikoita. – Italiassa on näitä viikinkibändejä, joilla on skandinaavista mytologiaa. Mikael: – Eikä vain kerrota tapahtumia, vaan välitetään myös se tunnelma. Sami: – Ei pelkästään saman bändin omat levyt, vaan kaikki bändit kuulostaa samalta keskenään! Esa: – Se ei ole miksaajien eikä bändien vika. Ei pelkkää lohikäärmejahtia Voimametallin tykittämisen ohella bändi halusi lisätä hommaan pienen twistin: jokainen yhtyeen albumi tulisi edustamaan jonkinlaista teemaa. Mikael: – Eikö sulla ollut se idea aika pitkään. Eihän me tiedetä, vaikka hän olisi ollut hirveä romantikko. Esa: – Varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Mikael: – Niin, mutta minä olen teitä 14 vuotta nuorempi. Vaikka Metal De Facto on pulpahtanut esille vasta aivan viime aikoina, bändi juontaa juurensa pidemmälle. – Aloimme höpöttää Esan kanssa genrestä pakettiautoissa ja bäkkäreillä. – Power metal on aina ollut lähellä mun sydäntä. Kaikkien kanssa juotiin kännit suomalaiseen tapaan ja todettiin, että homma toimii. Tavattiin ja juteltiin parin lonkeron voimin. Mikael: – Everfrostista siis. Meidän ykköskriteeri oli, että pitää olla hyvä tyyppi. Sami: – On hienoa, jos bändissä on yksi mastermind, jolla on ohjat käsissään. Metal De Facton perustukset oli pystytetty, ja kaksikko sai pian kelkkaansa myös laulajan, Mikaelin. Mitä sanoo Esa. Metal De Facto kumartaa enemmän klassikoiden kuin modernin voimametallin suuntaan. Esa oli miettinyt vitsillä, että pitäisi olla suomalainen bändi, joka tekee Rooma-aiheisen levyn. Esa: – Vähän vaikeaa sanoa tällaisesta kaksituhatta vuotta sitten kuolleesta henkilöstä, millaiset fiilikset hänellä on ollut vaimonsa hautajaisissa, hah. Sami: – Tavattiin, huomattiin että kemiat toimii ja kaikki on innoissaan. Esa: – Se oli joku mun visio… Sami: – Se oli se sun kosto. Kai Esa oli lähettänyt sullekin demoja. Benji Connelly, kiipparisti, löytyi Mikaelin toisesta bändistä. Sitten bändiin liittyi kitaristi Mikko Salovaara. Tapasimme hänet jossain Käpylän puistossa. Bändifiilis syntyy kuitenkin siitä, että kaikki saavat ja kaikkien pitää osallistua. Esa: – Palaillaan sinne lapsuuden... Sami: – Vanhojen Helloweenien ja Iron Maidenien pariin. Esa: – Ai, te kerroitte jo tämän totuuden
Ei aiota pitää mitään kolmen vuoden taukoja. Mikael: – Tuo tulee otsikoksi tähän haastatteluun: ”Nykybändit on laiskoja”. Esa: – Katselin juuri, että Sabaton on jo Nightwishin yläpuolella Spotify-kuunteluissa. Sinne päin -voimametallia ja laiskoja bändejä No niin, nyt tiedämme mikä genressä on pielessä. Sami: – Se on hyvä. Mikael: – Powerwolf vetää myös aika isoja keikkoja. Meillä tulee vasta eka levy ulos ja kakkoselle on tavallaan jo liikaa materiaalia. Mikael: – Meidän piti löytää oma soundi bändiin, ja sen pyörittelemisessä meni aikaa. Mikael: – Lost Horizon. Esa: – Kun kiertää bändien mukana ääniteknikkona, sitä on nähnyt aivan tarpeeksi. Sami: – Liikaa. Sinänsä genre voi hyvin, kun sieltä kuitenkin tulee uusia bändejä. Synisti vetää synaraidat, mutta ei ohjelmoi tuhatta raitaa orkesteripankkeja. Sami: – Lähtökohta on se, että taustanauhoja ei käytetä. Nykybändit on vaan laiskoja. Silloin niille ei ole enää tilaa ja ne kuulostaa sellaiselta mikkihiiriorkesterilta. Sami: – Sabaton on siitä hauska, että ainakin minusta genreen on aina kuulunut se, että vokaalit menee vähän puheääntä korkeammalta… Metal De Facto erottuu mielestään mainituista nimistä selkeästi. Esa: – Lost Horizon on aina kova! Lopulta myös uudemman sukupolven bändit saavat porukalta kehuja. Esa: – Mulla on seitsemännen levyn konsepti valmiina, ja tiedän jo nyt, että useampi ihminen repii pelihousunsa siitä kuullessaan. Esa: – Äänitykset valmistui joskus [viime vuoden] lokakuussa, ja miksaukseen meni muutama kuukausi. Esa: – Kahdelle, ehkä kolmelle levylle. Mikael: – Mieti, paljonko Maiden kiersi, ja kuinka usein niiltä tuli ihan sikakovia levyjä! Esa: – Korpiklaanin Jarkko totesi aina, että 70-luvulla oli ihan normaalia julkaista kaksi levyä vuodessa ja olla silti 300 päivää rundilla. Esa: – Esimerkiksi Gloryhammer on aivan vitun loistava bändi. Karu todellisuus Debyytin oli alun perin tarkoitus tulla ulos jo toukokuussa, mutta matkassa oli mutkia. Me ollaan kuin yhdistelmä Gamma Raytä ja Lost Horizonia. Näiden puheiden takana myös seisotaan. Kuinka paljon teillä on jo ideoita sen varalle. Sami: – Vuodenvaihteen jälkeen aloitetaan kakkoslevyn kasaaminen, ja sitten mietitään kolmatta. Esa: – Mulla on tavoite, että jonakin vuonna julkaistaan kaksi levyä. Parempi, että bändissä on soittajat, jotka pystyvät vetämään sen keikan! Jos soittajat katoavat, se on asia erikseen… Mikael: – Haluamme tuoda jotain sellaista, mitä muilla bändeillä ei kauheasti ole. Siellä on sitä 80-luvun soundia Dion, Maidenin ja Helloweenin hengessä. Sami: – Ja kun Esa sai miksauksen tehtyä, sieltä tuli viiden tyypin kommentit, että ”nämä voisi muuttaa”, hah! 26. Katsotaan sitten, mitä keksitään seuraavalle levylle. Mutta kai siellä jotain positiivistakin on. Sami: – Vanhoista bändeistä Helloween veti juuri Pumpkins United -kiertueen, jolla oli aikamoinen kysyntä. Sami: – Juuri meinasin sanoa samaa. Soundeissa on voimaa ja raakuutta, eikä se ole täysin puhdas paketti. Esa: – Me nojataan enemmän kitaroihin kuin koskettimiin. Sami: – Bändien orkestraatiot menevät vähän yli. Mikael: – Variaatioita melodisesta metallista. Tulee vähän old school -meininki! Ennen tuli melkein levy per vuosi, ja silti bändit rundasi siihen päälle. Ihan vaan reteänä temppuna! Tiedän, että meidän manageri hirttää mut tämän kuullessaan, hah! Sami: – Ei se mikään mahdoton idea ole. siellä soittaa oikea bändi eikä mikään hirveä sinfoniatai tietokoneorkesteri. Taustanauhojen kadotessa ihmetellään, mitä nyt tehdään. Esa: – Molemmat ovat… kai… power metalia. Viereen kuva Esasta kaljan kanssa, ja tuomitseva ilme, hah! Tämän bändin kohdalla ei voi puhua laiskuudesta, eikä kunnianhimon puutteesta. Mikael: – Kaikki nuo ovat upeita bändejä, mutta meidän levy kuulostaa ihan erilaiselta, melkein eri genreltä. Ensiferumissakin ehkä syyllistytään siihen hieman… Esa: – Ongelma on siinä, että orkestraatiot tehdään aina sen jälkeen, kun biisit on jo tehty. On pyöritelty kaikkea, kuten ajatusta tuplalevystä. Kolmikko on sitä mieltä, että bändin pitäisi pystyä soittamaan biisit sellaisenaan myös livenä
Esa: – Haluaisin kertoa mielipiteeni Nelonen-mediasta. Sami: – Ihmiset saa sitten nauraa, että katsokaa nyt noita, hah! Esa: – Vitun hölmöt! Mikael: – Ollaan silloin lämppärinä On the Rocksissa. Kaikki kunnia heille! Menin sitten lupaamaan, että jätkät saavat kertoa lopputerveisinään ”ihan mitä vaan”. Ryhmä vetää debyyttikeikkansa Helsingin On the Rocksissa helmikuun alussa. Sami: – Veikkaan, että se siinä onkin, kun biisit eivät ole vain laimeita kopioita toisistaan. Jos joku maksaa meille pennin, se kaikki sijoitetaan takaisin. Esa: – Valistunut diktatuuri on paras mahdollinen bändin muoto. Lämppäribändinä toimii Silver Bullet, mutta mitä muuta illalta on odotettavissa. Jätkiä jututtaessani albumi oli kuitenkin vasta nurkan takana. Mikael: – Tiketistä saa lippuja ja Äxästä levyä. Sami: – Lokkeja saa Kauppatorilta. Alkuperäinen ajatus oli, että viidessä vuodessa tulee kolme levyä, ja siinä vaiheessa pitää pystyä tekemään ensimmäinen headliner-keikka. Sami: – Kuten sanottiin, kakkoslevyn työstäminen alkaa jo vuoden alusta, koska… Mikael: – Ei jäädä odottelemaan, jos ei tule niitä Iron Maidenin lämppäysslotteja, hah! Duunia painetaan, ja jos tulee hyviä tilaisuuksia, niihin tartutaan. Ei tarvitse mennä treenikselle ihmettelemään, lähteeköhän rumpalilta tuplabasarit vai pitäiskö niitä treenata. Bändi tekee kappaleet, minä tuotan levyn ja päätän viime kädessä asioista. Sami: – Vielä ehtii hakea levyn pukinkonttiin. Mulla oli jotain järkevää sanottavaa, mutta unohdin sen, kun rupesin hölmöilemään… ”Kaikella rakkaudella power metalia kohtaan: siitä on tullut pastissi itsestään.” 27. Sami: – Niitä odotellessa! Tuntuu tosi kivalta, että levyarvioissa on mainittu kohokohtina eri biisejä. Jokseenkin poikkeuksellisena ratkaisuna albumin krediiteissä ei mainita biisikohtaisia tekijöitä, vaan kaiken takana seisoo koko ryhmä. Ei tule sellaista pullonkaulaa. Aika erilainen meininki kuin joskus 90-luvulla, kun koko bändi istui treeniksellä äänittämässä biisejä kasetille. Mikael: – Esa Orjatsalo – valistunut diktaattori. Esa: – Ihan varmasti tulee lokkien kirkunaa. Liiallinen demokratia voi kaatua omaan mahdottomuuteensa. On Dropbox-kansiot, mihin jengi voi tiputtaa ideoita, ja joku voi tehdä niistä jo raakilesovituksia. Sami: – Pyrimme ammattimaisuuteen. Parempi olisi tulla, ihmiset, tai tulen henkilökohtaisesti repimään teidät sinne! Toiveissa olisi päästä levynjulkaisukeikan jälkeen kiertueelle, mutta se ei välttämättä käy helposti. Suunnitelmat ovat suuret ja aikataulu on pitkälle mietitty. Mikael: – Nyt kun on tullut nämä sinkut, palaute on ollut aika positiivista. Sami: – On hyvä olla joku, jolla on sitä visiota. Voi mennä toisen kämpille, suhauttaa lonkeron auki ja alkaa ideoida. Sami: – Pitää olla tavoitteita! Nöyränä mutta rinta rottingilla. Sami: – Moni levy-yhtiö piti materiaalistamme, mutta ei silti ollut valmis ottamaan riskiä. Sami: – Nykyaika tekee asioista paljon helpompaa. Kaikkemme tehdään, että saataisiin edes pieni kiertue! Mikael: – Ainakin festareita on tulossa. Esa: – Headliner-rundi, koska jo meidän eka keikka on näköjään headliner-keikka! Sami: – Kolmannen levyn promorundi on sitten se headliner-rundi. Ylpeästi eteenpäin Kuten selväksi on jo tullutkin, yhtyeellä on todella yksityiskohtaiset ja pitkälle tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmat. Lopulta yhtye teki omien sanojensa mukaan hyvän diilin italialaisen Rockshotsin kanssa. Mikael: – Mulla ja Esalla on molemmilla mahdollisuus tehdä omat juttumme kotona. Esa: – Aiomme käyttää kaiken rahan, mitä keikasta tulee tehdäksemme siitä keikasta hienomman. Mikael: – Pistetään pystymään! Sami: – Se vapauttaa tosi paljon. Sami: – Ei me olla mikään Dragonforce. Esa: – Parempi olisi olla. Esa: – Viisivuotissuunnitelma pitää olla! Sehän on vanha ja hyväksi havaittu metodi. Tämä oli yllätys ja hyvä herätys bisneksen nykytilaan. Mikael: – Usein ajatellaan, että sivuprojektit eivät saa tarpeeksi panostusta bändiltä. Jos ajatellaan Ascending of Jupiteria biisinä, niin ei ole mitään tarvetta tehdä sen nopeampaa. Sami: – No niin, siitä otsikko. Esa: – Lämppäämässä Silver Bulletia On the Rocksissa, hah! Tämän lehden julkaisuhetkellä yhtyeen debyytti on ollut pihalla lähes kuukauden verran. Miten nämä tyypit aikovat revetä joka paikkaan. Esa: – Ne pullonkaulat tuli kyllä testattua, eikä niitä ollut. Sami: – Tietenkin helpottaa asioita, kun ei olla 15-vuotiaita… Mikael: – Paitsi minä. Luritellaan vaan ja toivotaan parasta. Tulkaa helmikuussa keikalle, siellä on hyvät bakkanaalit tarjolla! Esa: – Siellä on räjähdyksiä, lokkien kirkunaa ja torvia. Sami: – Siinä kiteytyy tämä bändi. Sami: – Meni muutama kuukausi enemmän kuin ajateltiin, mutta siitäkin selvittiin. Mikael: – Nyt se on paperilla ja julkisuudessa. Esa: – Ei mitään miettimistä. Mikael: – Mennään äänittämään niitä seuraavalle levylle. Sami: – Niin kauan kuin emme ole todistaneet itseämme, voi olla hankalaa saada rundislottia. Sami: – Älä riko illuusiota. Paljon yllätyksiä ja kaikenlaista spesiaalia on luvassa, eli kannattaa tulla! Sami: – On the Rocks on aika kiva mesta, ja myös sen kokoinen, että tupa tulee olemaan aika täynnä. Esa: – MITÄ. Esa: – Parasta oli, että ne kommentit oli aluksi tyyliin viidessä eri chatissä! Voisi kuvitella, että bisneskontaktien löytäminen olisi ollut helpompaa, kun bändissä oli jo ennestään tuttuja hahmoja. Päinvastoin. Esa: – Sehän sopii tähän Rooma-teemaan, koska termi ”diktaattori” tulee sieltä! Ammattimaista toimintaa Lähes kaikki yhtyeen jäsenet vaikuttavat aktiivisesti myös muualla. Sävellysja sovitusvaiheessakaan ei tarvitse miettiä, pystyykö bändi vetämään tämän. Esa: – Yhtään tappouhkausta ei ole tullut, mikä on ihan hyvä. Mikael: – Soitetaan suurin osa levystä. Mikael: – Vaikka ne on musikaalisesti hyvin erilaisia. Esa: – Se oli periaatepäätös, sillä ihmisten ei tarvitse tietää, kuka biisit on kirjottanut. Ei pelkästään toisteta jotain, vaan siellä on oikeasti hienoja oivalluksia. Sami: – No sinä olet, henkisesti ainakin
28. ”Kun nousemme vaikkapa Wackenin lavalle satojentuhansien ihmisten eteen ja jokainen heistä hoilaa täysillä ’NIII-IIIGHT FAA-AAAL!!!’, niin voiko siihen muka kyllästyä?” André Olbrich ja Hansi Kürsch
Sen sijaan Kürsch ja Olbrich ovat säveltäneet monumentaalisen konseptieepoksen klassiselle orkesterille. Kaksikymmentä vuotta sitten Hansi Kürsch ja André Olbrich päättivät tehdä orkesterialbumin Blind Guardianin tyyliin ilman metallin häivääkään. B lind Guardian on nyt Blind Guardian Twilight Orchestra – ainakin yhden albumin ajan. Metallibändin poissaolo antaa laulajalle enemmän tilaa, mutta samalla orkesteri valtaa alaa melodisista sovituksista. SILLAT valtakuntien välillä TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA HANS-MARTIN ISSLER 29. Hän on ammentanut Blind Guardianiin elokuvista ja peleistä kuten The Elder Scrolls, Diablo, World of Warcraft ja niin edelleen. Ei ainakaan bändisoittimien voimin. kornilta. Nyt kun ikuisuusprojekti on vihdoin valmis, se vie kuulijan kahden maailman väliin – voimametallin tunnelman ja klassisen musiikin sekä todellisen historian ja fantasiamaisen mytologian keskelle. Löydettyämme täydellisen seikkailullisen tšekkiläisorkesterin työskentelemään kanssamme huomasimme nopeasti aliarvioineemme täysin sen työn määrän, joka albumin tuotantoon kuluu. – Albumi on musiikiltaan minun ja Andrén kahdenkeskisen yhteistyön hedelmä, joten se on yhdistelmä meidän molempien makuja orkesterimusiikin suhteen, mutta makumme ovat varsin erilaiset, Hansi paljastaa. – Älä edes aloita! Olemme jo ruoskineet itse itseämme asian suhteen ihan tarpeeksi, mies räkättää puhelun alkuun. – Itse olen vapaa-ajallani hieman kasuaalimpi orkesterimusiikin kuuntelija, ja pidän siitä enemmän yhdistettynä johonkin laajempaan kokonaisuuteen, kuten osana elokuvia. Se ei ole meille yhtä luontevaa kuin orkestroidun metallin tekeminen. – Andre rakastaa soundtrackejä: John Williamsia, Hans Zimmeriä, Howard Shorea, Alan Silvestriä ja... – Kun me lopulta olimme tyytyväisiä demoihimme, meiltä kului vielä vuosia löytää oikeat yhteistyökumppanit albumia varten. – Emme ole myöskään ikinä osanneet keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Myös Kürschin ja Olbrichin soundtrackfanitus on tullut selväksi – molemmat ovat innokkaita elokuvaja videopelifaneja –, mutta onko Blind Guardian Twilight Orchestra ammennettu myös ehdasta klasarista. – Seuraavaksi myös teema muovautui täysin. no, sanotaanko näin, että tästä kaikesta se 20 vuotta koostui! Zimmeriä ja Tsaikkaria Orkesterialbumi on varsin luontainen jatke Blind Guardianin levyille, joilla on kuultu klassista orkesteria jo vuosikymmeniä. Olimme tekemässä Nightfall in Middle-Earthin Tolkien-teeman hurmoksessa orkesterilevyä samalta pohjalta, mutta kun Lord of the Rings -elokuvat ilmestyivät kera Howard Shoren soundtrackien, koko ajatus siihen teemaan perustuvan albumin julkaisemisesta tuntui jotenkin... Blind Guardian on aina ollut etusijalla ja tämä orkesterilevytys on elänyt siinä rinnalla, mutta aina kun olemme päättäneet keskittyä siihen, olemme keksineet jonkin uuden kiertueen, dvd-projektin tai vastaavaa. – Klassisista säveltäjistä suosikkini ovat Pjotr Tšaikovski ja Edvard Grieg, minkä vuoksi onkin hauskaa, että juuri heidän vaikutuksensa kuuluu omalla levyllämme parhaiten, vaikkei André tainnut edes tajuta sitä itse! Orkesterin kanssa työskentely on täysin uusi aluevaltaus myös Kürschille laulajana, ja tilanne olikin perinteiseen Blind Guardianiin verrattuna hyvin erilainen. Kaikki se uudenlaisen melodiamaailman omaksuminen, koko orkesterin teemojen sovittaminen ja laulujen kietominen yhteen sen kaiken kanssa oli lopulta paljon vaikeampaa kuin osasimme kuvitellakaan. Se on ollut Blind Guardian -ukkojen työn alla jo ennen kuin he edes olivat ukkoja: albumin tarina sai alkunsa jo yli 20 vuotta sitten, Nightfall in Middle-Earth -albumin aikoihin. – Tiesin, että se tulee olemaan erilaista, mutten uskonut, että se olisi NIIN erilaista, Hansi toteaa. – Kävimme työskentelemässä orkesterin kanssa kahdeksan tai yhdeksän kertaa, mutta lopulta editointi ja laulujen sovittaminen tuntui vievän pienen ikuisuuden ja... Metallia Legacy of the Dark Landsiksi nimetyllä albumilla ei kuulla sekuntiakaan. Hansi Kürsch, miten ihmeessä orkesterialbumin valmistuminen kesti näin pitkään. Legacy of the Dark Lands ei ole mikään tuore projekti. listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin. Tämä laulaja Hansi Kürschin ja kitaristi André Olbrichin puolittainen sivuprojekti on yhtä aikaa taattua Blind Guardiania sekä jotain aivan muuta. – Aluksi suurin haaste oli säveltää orkesterille. Niin Legacy of the Dark Landsin valmistuminen viivästyi ja viivästyi
Eräs toinen ratsastajista on sitä mieltä, että ihmiskunta ansaitsee vielä uuden mahdollisuuden. Kaikki ne pienet kuiskaukset ja hiljaiset äänet peittyisivät tavallisesti särökitaroiden alle. Kaikkia tällaisia hulluja tulkintoja kokeillessa nälkä vain kasvoi, ja sen vuoksi laulusovitusten teko kesti pitkään. Tämä on orkestraalinen konseptialbumi niille kuulijoille, jotka haluavat vielä keskittyä musiikkiin.” 30. Täydellisen harmonian löytäminen vaati loputtoman määrän yrityksiä ja erehdyksiä. – Mitä tällaisessa tilanteessa kannattaa tehdä. – Tämä albumi ei ole mitään easy listening -taustamusiikkia, emmekä ikinä tehneet levyä sillä ajatuksella, että siitä tulisi menestys. – Sain tilaisuuden kokeilla lauluissani juttuja, joista en ole voinut haaveillakaan metallibändin kanssa. Kaiken pohjana on klassinen orkestraalinen musiikki yhdistettynä ääneeni ja sanoituksiini, mutta väitän albumin toimivan parhaiten, kun siihen keskittyy täysin. Epäilyttikö teitä missään vaiheessa, että näin pitkä ja keskittymistä vaativa albumi voisi olla liikaa jopa innokkaimmille Blind Guardianin faneille. Markus venyi, venyi ja venyi. ”Tämä albumi ei ole mitään easy listening -taustamusiikkia, emmekä ikinä tehneet levyä sillä ajatuksella, että siitä tulisi menestys. Nightfall in Middle-Earth taisi olla melkoinen uskonloikka suhteellisen suoraviivaisten hittialbumien jälkeen. Sillä ei voinut epäonnistua, Hansi naurahtaa. Emme pihistelleet mistään. Kerroin hänelle silloin täysin optimistisesti, että projekti vie ehkä pari vuotta eikä tule vaatimaan hänen huomiotaan kovin pitkään, mutta… Muutimme koko tarinan muutamaan otteeseen, ja Markus vain venyi, venyi ja venyi. – Olimme jo vähällä tuoda koko bändimme ja metallielementit mukaan levylle, mutta sitten päätimme ottaa riskin. – Onneksemme saimme sulkea eräänlaisen ympyrän koko 20-vuotiselle projektille myös dialogin suhteen, sillä pääsimme työskentelemään samojen ihmisten kanssa kuin Nightfall in Middle-Earthinkin dialogeissa. – Tarinassamme 30-vuotinen sota on maailmanlopun alku, jonka yksi Ilmestyskirjan ratsastajista on pannut aluilleen. – Jouduin kasvokkain orkesterin muodossa ilmenneen pedon kanssa, ja oli yhtä taistelua laulaa kilpaa sen soiton kanssa. – Se oli fanin näkökulmasta todellinen unelmien yhteistyö, mutta samalla se aiheutti minulle aika paljon harmaita hiuksia, koska jouduimme todella koettelemaan Markusin kärsivällisyyttä, Hansi huokaisee naurahtaen. Vaikka mukana on paljon demoneja ja yliluonnollisia olentoja, halusimme tarinan olevan historiallisesti juuri niin pätevä kuin on tarpeen. Teimme kyllä sen pienen myönnytyksen, että albumista on saatavana täyden kokonaisuuden ohella myös pelkät kappaleet sisältävä versio, joten tarjoamme kaikille mahdollisuuden kuunnella albumia tavallaan. Sitten kaikki oli melkein valmista, mutta oikean orkesterin mukaantulo vaati vielä muutoksia dramatiikkaan... Ja voi kyllä, stressasimme sitä aluksi paljon, Hansi myöntää. Mitä me teimme. Ei mitään easy listeningiä Kaksi tuntia, 22 minuuttia ja 33 sekuntia. – Hän ei kyllästynyt yhteistyöhömme missään vaiheessa, millä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että hän oli kuunnellut Blind Guardiania jo toistakymmentä vuotta, joten fanitus oli molemminpuolista. No tietenkin hittibiisiä hitin perään ja juuri sopivan pikkuloikan eteenpäin hyppäävä albumi. Mammuttimaisen ja teatraalisen konseptialbumin, tietenkin! – Huomasimme pian Imaginationsin valmistuttua, että biisinkirjoituksemme on menossa uudenlaiseen suuntaan. Olimme nuoria, vereviä ja saksalaisella mittapuulla komeita metallimiehiä, jotka olivat täynnä itseluottamusta. Kürschin kertoessa ”takakansimaisen” tiivistelmän tarinasta ilman sen kummempia juonipaljastuksia on helppo ymmärtää, että monikerroksinen kokonaisuus todellakin vaati perehtymistä ja aikaa. Kun työskentelin lopullisten sanoitusten kanssa, hän vain venyi, venyi ja venyi. – Halusimme kertoa tarinan sekä musiikilla ja lauluilla että dialogilla. – Albumilla on mystinen tarina, joka sijoittuu 30-vuotiseen sotaan. – Keskustelimme asiasta paljon varsinkin alussa. Mammuttimainen riski, joka kannatti Hansi Kürsch alleviivaa jutustelun aikana monta kertaa, kuinka kiinteä yhteys orkesterialbumilla on vuonna 1998 julkaistuun Nightfall in Middle-Earthiin, Blind Guardian -klassikkoon, jota monet pitävät yhä bändin parhaana tuotoksena. Tarinamme on niin laaja, että se vaati elokuvamaista dialogia, ja kirjoitimme sen mukaan albumille. Tämä on orkestraalinen konseptialbumi niille kuulijoille, jotka haluavat vielä keskittyä musiikkiin. Emme epäilleet hetkeäkään, kun päätimme tehdä konseptialbumin ja antaa musiikin virrata sille täysin vapaasti. Kun Tolkien-teemasta oli luovuttu ja albumi valmistui sen jälkeen vuosien ajan pikkuhiljaa, Kürsch otti lopulta yhteyttä suosikkikirjailijaansa, The Dwarves -fantasiakirjasarjastaan tunnettuun Markus Heitziin. Se oli todella symbolinen hetki ja sai minutkin ymmärtämään pala kurkussa, minkälaisen matkan olemme kulkeneet. – Kun olin myöntänyt itselleni, etten saa pidettyä tällaisen tarinakokonaisuuden kaikkia lankoja uskottavasti käsissäni, otin yhteyttä Markusiin, mutta siitä hetkestäkin on jo seitsemän kahdeksan vuotta. Totesimme, että taiteessa ei ole tehty hienoja asioita varman päälle pelaamalla, ja valoimme itseemme uskoa sen suhteen, että juuri ”täysillä päätyyn asti” on se, mitä kuulijamme haluavat kuulla. Legacy of the Dark Lands on Nicolasin, Ilmestyskirjan ratsastajan, tarina taistelusta ihmiskunnan puolesta. Myyttinen historiankirjoitus Mitä lauluin ja dialogein kerrottavaan tarinaan tulee, Kürsch myöntää heti kärkeen, että täysimittaisen konseptin luominen tässä mittakaavassa oli hänelle itselleen liian kova pala. Se on hitonmoinen albumi, vaikka itse sanonkin. – Olimme hetken aikaa yksi metallimaailman kultapojista, olimmehan julkaisseet Imaginations from the Other Siden [1995]. Olimme tehneet Andrén kanssa kaikki orkesterisovitukset ohjelmoiden, ja vaikka meillä oli käytössämme vaikuttava kirjasto sampleja, orgaanisen orkesterin vaatima stereokuva erosi demoistamme täysin. Näin mittavasta kokonaisuudesta puhutaan, jos Legacy of the Dark Landsin kuuntelee läpi kaikkine kappaleineen ja dialogeineen, siis siinä muodossa, jollaiseksi Kürsch ja Olbrich sen tarkoittivat. Se on siis todelliseen historiaan kietoutuva fantasiatarina, joka on perustuksiltaan totta, mutta kaikki sen päälle rakennettu on tuomiopäivän mytologiaa. – Vaikeuksia tuli vastaan siinä kohdassa, kun aloimme äänittää levyn lopullista versiota orkesterin kanssa
Kürsch kertoo Blind Guardianin ottaneen riskejä albumin haastavan rakenteen ohella myös tuotannossa: Nightfall in Middle-Earth oli vielä Imaginations from the Other Sideakin kalliimpi albumi, joka olisi voinut flopata pahasti. Se on albumi kahden maailman välissä. Metallisoittimet, orkesterit, dialogit, laulut... Hän hallitsi sellaisen dramaturgian. – Pistimme peliin kaikkemme. Halusimme rakentaa oman studion äänityksiä varten. Halusimme Flemming Rasmussenin jälleen tuottajaksi. Muistan yhä sen hetken, kun kuulin Flemmingin miksaukset. Kyllä. – Albumi täyttää pian 25 vuotta, ja tulemme varmasti tekemään jotain erityistä sen juhlistamiseksi. Kuka tietää, ehkäpä harjoittelen vaikkapa Valhallan niitä keikkoja varten. Mutta nyt... Sitä edelsi pari ihan erilaista konseptia, mutta oikeastaan vasta Nightfall-kappale vakuutti meidät siitä, että Tolkien on levylle oikea tie. Ne ovat eepoksia, jotka saavat ihmiset innostumaan vaikka hyytävimmän ja sateisimman festarikeikan keskellä. Ihan heti uutta Blind Guardian -albumia ei kannata silti odottaa, sitä edeltää nimittäin Kürschin ja Iced Earth -kippari Jon Schafferin Demons & Wizardsin kolmas albumi ja sen parissa kiertäminen. Se ei ollut mitään liian uutta. Päätimme tehdä joko menestysalbumin tai konkurssin yrittäessämme sellaisen tekemistä. Nightfall on se silta tuotantomme varhaisten ja myöhempien albumien välillä. Raitoja oli aivan hirvittävä määrä ja olimme ylittäneet kaikki mahdolliset deadlinet useita kertoja, mutta jollain ihmeen kaupalla albumi kuitenkin valmistui. Tavallaan se oli sitäkin! Se ei ollut meitä mahtipontisimmillaan. Se avasi meille ihan uusia ovia, jotka johtivat aikanaan myös tähän orkesterialbumiin. – Kun orkesterialbumi valmistui, aloimme säveltää entistä vapautuneemmin uutta Blind Guardian -albumia. Pyöritellessään Nightfall in Middle-Earthin merkitystä Blind Guardianille Kürsch päätyy keskustelemaan itsensä kanssa. A Dark Passage ja Noldor (Dead Winter Reigns) loistavat siksi settilistoillamme poissaolollaan. Mytologiaan ja fantasiakirjallisuuteen paneutuminen oli jättänyt jälkensä Kürschiin, jolla oli paljon ideoita teeman suhteen. – Lopulta albumista oli tullut todellinen hirviö. Ensimmäinen vedenjakaja Kürsch puhuu Nightfall in Middle-Earthistä yhä kuin albumi olisi hänen tuorein luomuksensa. Levy sisältää kaikkea klassisen rockin, heavyn, powerin, doomin ja alternativen väliltä. – En ole ikinä turhautunut yhdenkään Nightfall in Middle-Earthin kappaleen esittämiseen, mutta sen sijaan voin myöntää turhautuneeni siihen, että osa sävellyksistämme on laulullisesti niin syntisen vaikeita, ettemme voi esittää niitä keikoilla. Onhan se ehkäpä tärkein albumimme. Se muutti Blind Guardiania tavalla, jota en osannut vielä silloin aavistaakaan. Time Stands Still on vieläpä yksi tuotantomme helpoimmista kappaleista laulaa keikoilla. Se oli todellinen musiikkiorgasmi! – Onneksemme levystä tuli menestynein albumimme. Hän oli tehnyt kanssamme uskomatonta työtä aiemminkin. Nightfall on siis tässäkin mielessä sukua Legacy of the Dark Landsille, joka tuntuu juuri nyt sillalta johonkin uuteen. – Mitä Demons & Wizardsiin tulee, lähetimme albumin levy-yhtiöön eilen, ja he tiedottavat siitä varmasti pian. Peter Jacksonin Sormusten herra -elokuvat olisivat saaneet meidät näyttämään elokuvien siivellä ratsastavilta onnenonkijoilta! – Tilanne oli siis hyvin samanlainen kuin Legacy of the Dark Landsin konseptin kohdalla, mutta Nightfallin tapauksessa olimme vielä askeleen edellä. – Aloitamme Blind Guardian -albumin tuotannon maalis– huhtikuussa. – Mirror, Mirror ja Time Stands Still ovat omia ikisuosikkejani, ihan kaikkien kappaleittemme joukosta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ja onnistumme kerrankin noudattamaan deadlineja, albumi saattaa ilmestyä vuoden 2021 alussa, Hansi naurahtaa. Samalla se oli suurellisin kokonaisuutemme! – Pystyn määrittelemään kaikkien muiden albumien sijainnin tuotannossamme, mutta Nightfall on ollut aina minulle pieni arvoitus. Olemme kutsuneet tulevaa albumiamme progressiiviseksi avantgardeksi, mutta ei kannata pelästyä liikaa! Sanapari tulee käymään järkeen sitten, kun kuulee levyn ensimmäiset maistiaiset. – Olemme nyt työskennelleet niin paljon orkesterin kanssa, että uskon tulevan albumimme olevan vähemmän mahtaileva ja suoraviivaisempi, mutta edustavan silti 90-luvun puolivälin Blind Guardianin äkkiväärää melodista metallia. Odottakaahan vain! 31. Halusimme Charlie Bauerfeindin miksaavan dialogiosuudet. – Kun nousemme vaikkapa Wackenin lavalle satojentuhansien ihmisten eteen ja jokainen heistä hoilaa täysillä ”NIIIIIIGHT FAA-AAAL!!!”, niin voiko siihen muka kyllästyä. Luvassa on jotain vanhaa ja jotain uutta. Nightfall-teema ei tosin ollut ensimmäinen ehdotelmani. Ovatko nämä ilmiselvimmät, yleisön aina vaatimat hitit koskaan onnistuneet kyllästyttämään teitä. Kun Blind Guardian valitsi tiekseen Tolkienista ammentavan teema-albumin, ajoitus oli kaikki kaikessa. Emme halunneet kiirehtiä studiossa tuntivuokralla. – Mietipä, jos olisimme alkaneet tehdä Nightfallia pari kolme vuotta suunniteltua myöhemmin. Annamme enemmän tilaa bändisoitolle ja orkesteri tulee astumaan ainakin askeleen sivummalle. Aika ei ole syönyt sen tehoa, eivätkä myöskään lukemattomat keikat, joilla hän on saanut tulkita useita Blind Guardianin tunnetuimmista hiteistä kerta toisensa jälkeen. – Olen tuumaillut orkesterialbumimme vuoksi viime aikoina itsekin, mitä Nightfall edustaa urallamme. Nyt kun orkesterialbumi on valmis, näen ehkä kokonaiskuvan. Ja tavallaan oli kuitenkin! Se ei ollut speed metalia
32. ”JARRUPOLJINT A EI PAINETA JATKOSSAKAAN !” TEKSTI TIMO ISOAHO Vuoden 1994 Tales-kokoonp ano: Esa Holopainen, Olli-Pekka Laine, Tomi Koivusaari, Jan Rechberger ja Kasper Mårtenson. Kitaristi Esa Holopainen on nähnyt yhtyeen nousut ja laskut lähietäisyydelt ä, ja pyysimmekin bändin perustajajäsen tä luomaan katseensa kohti menneitä – ja vähän tulevaakin. Vuonna 1990 perustettu Amorphis on viihtynyt kolmen vuosikymmen en ajan suomalaisen raskaan musiikin etulinjassa
– Relapse taas julkaisi ilman lupaa aikaisemmin mainittua split-levyä varten nauhoitetun materiaalin. hahmoton), mutta muistin sen väärin ja meistä tuli Amorphis. Kun Morbid Angelin, Deathin ja Carcassin tuotanto alkoi iskeä toden teolla, kiinnostus speed metalin tahkoamista kohtaan lopahti pahemman kerran. – Jenkkilafka Relapse Records oli alun perin kiinnostunut Abhorrencen kiinnittämisestä, mutta kun bändiä ei sitten enää ollutkaan, Relapse nappasi Amorphisin. – Tehtiin keikkoja eri puolilla Suomea, ja monet tämän aikakauden reissuista olivat aika legendaarisia... Timo ei ollut mikään death metalin asiantuntija, ja kyllähän se hymähteli kitarasoundeille ja örinälaululle. – Minä ja Snoopy [rumpali Jan Rechberger] soitimme Violent Solutionissa. Olihan se älyttömän siistiä... Oltiin itse asiassa palaamassa debyyttilevyn sessioista Helsinkiin, kun päätettiin hyödyntää tulevissa biiseissä Kalevalan tarinoita. Esimerkiksi minun kitaristina piti ottaa niitä kosketinmelodioita haltuun ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Tales from the Thousand Lakes räjäyttää pankin. Kasper nimittäin alkoi tehdä kokonaisia biisejä – ainakin Black Winter Dayn – sekä kantavia melodioita ja kosketinsooloja, ja hänen musikaalisuutensa nosti bändin muutenkin uudelle tasolle. Sieltä sattui löytymään vanha Moog-kosketinsoitin, ja sen soundista tuli melkeinpä vahingossa iso osa albumin äänimaisemaa. Suomalainen mystiikka ja mytologia sekä Amorphisin tuotanto ovat kulkeneet käsi kädessä näistä ajoista lähtien. Esimerkiksi Paradise Lost oli silloin kovassa huudossa, ja sitä kautta meidänkin musaan alkoi tulla enemmän kitaramelodioita. Saatiin Relapselta sen verran budjettia, että päästiin Tukholman Sunlight-studiolle nauhoitushommiin. 1991. Debyyttialbumi The Karelian Isthmus ilmestyy. Aika pian lähetimme Relapselle muutaman biisin nauhan, sillä yhtiön tarkoituksena oli julkaista Amorphis/Incantation-split-albumi. – Bändin nimi oli eräänlainen vahinko. Siinä tuli pieni käsirysy ja lennettiin junasta pihalle – siis noin viiden minuutin matkustamisen jälkeen. Ihmetys karisi, kun levy alkoi myydä ihan helvetisti. Sen jälkeen Relapsesta ei kuulunut pitkään aikaan yhtään mitään, ja alettiin jo huolestua, onko koko diili kuivunut sittenkin kasaan. 1992. – Muistan elävästi, kun Sunlight-studion Tomas Skogsberg kysyi jonakin päivänä, että olemmeko me lähettäneet Relapselle mitään demoja. Erään kerran lähdettiin keikkamatkalle junalla, ja jo ennen Pasilan asemaa konnari huomasi Koipparin availevan oluttölkkiä. Eikä tietenkään mennyt aikaakaan, kun päätimme perustaa death metal -yhtyeen. – Myös bändin sanoitusmaailma meni ensimmäisen kerran uusiksi. – Kasper Mårtenson liittyi bändin kosketinsoittajaksi, mikä oli varsinainen onnenpotku. No, emme tietenkään olleet lähettäneet mitään, ja olivathan he sitten aika ihmeissään kuullessaan Talesin ensimmäisen kerran. 33. 1990. Keikkailua ja epätoivottu ep. Olin löytänyt sanakirjasta termin amorphous (suom. Kyllähän The Karelian Isthmus on vielä selkeästi death metal -albumi, mutta yhtä lailla sieltä kuuluu kaikuja siitä, että pitkäsoiton tekijöiden kovin dödisintoilu alkoi olla menneen talven lumia. Ei ollut. Että tiedetäänkö siellä, miten älyttömän erilaista levyä me ollaan tekemässä. Tai sitten me vain päätimme, että Amorphis kuulostaa siistimmältä. – Demon nimen piti muistaakseni olla Dismemberment of Soul, mutta jostakin kumman syystä siitä tulikin Disment of Soul. – Kun Relapse viimein palasi asiaan, sieltä ilmoitettiin, että tehdäänkin Amorphisin oma albumi eikä mitään splittiä. – Nauhoitettiin myös Tales Sunlightilla. Bändi nauhoittaa ensimmäinen demon. Abhorrencessa vielä tuolloin vetänyt Koippari [Tomi Koivusaari] tuli aluksi vain örisemään, mutta pian hänestä tehtiin myös toinen kitaristi. Nämä nimiasiat olivat alkuaikoina vähän hakusessa! – Nauhoitimme demon Stratovariuksen Timo Tolkin studiossa Herttoniemessä. ”JARRUPOLJINT A EI PAINETA JATKOSSAKAAN !” Elegyn aikoihin: Olli-Pekka Laine, Tomi Koivusaari, Pasi Koskinen, Pekka Kasari, Esa Holopainen ja Kim Rantala. Myös ep:n kansi oli ihan käsittämätön – siinä irvistelevä kaverihan näyttää puristavan kädessään lihapiirakkaa! 1994. Jos jostakin oli silloin ehtinyt muusikkona haaveilla, niin oman levyn tekemisestä. – Muistan elävästi sen, että Opulla oli reissussa mukana äskettäin ilmestynyt Kingston Wallin debyyttilevy, ja me diggailtiin sitä ihan hulluna – samalla kun litkittiin holtittomia määriä kakkosolutta. Kun Abhorrence sitten otti ja hajosi, Koipparikin alkoi pistää kaiken aikansa Amorphisiin. Amorphisin syntysanat lausutaan. Nimessä on ainakin se hyvä puoli, että vastaan tuskin astelee toista samannimistä porukkaa. Haluttiin ehdottomasti mukaan myös puhdasta laulua, ja pyydettiin Kyyriassa silloin vaikuttanut Ville Tuomi mukaan sessioihin. 1993. Sen avulla nimittäin saatiin keikkoja maakuntiin ja vieläpä levytyssopimuskin. Koippari sai kaiken huipuksi vielä myöhemmin sakot virkamiehen univormun sotkemisesta. Oltiin parikymppisiä kundeja ja yhtäkkiä lähdössä ulkomaille valmistelemaan ensimmäistä pitkäsoittoa. Kieltämättä lopputulos kuulosti omissakin korvissa vähän kummalliselta, mutta nauha ajoi asiansa siinä vaiheessa. Basisti Oppu [Olli-Pekka Laine] taas oli tuttu mies Lepakon metallipiireistä ja Espan "hevikiskalta", ja hänestä tuli basisti. Oltiin aika hemmetin vittuuntuneita Privilege of Evil -ep:n äärellä, sillä mehän liikuttiin musiikillisesti jo ihan muissa maailmoissa ja levy-yhtiö paiskasi markkinoille rujolta soundaavan death metal -julkaisun. On monia bändejä, joille sanoitukset eivät merkitse juuri mitään, mutta tästä Kalevala-kytkystä tuli meille todella tärkeä asia
Pasi ei näyttänyt siilitukassaan yhtään metallimieheltä, mutta hän lauloi hyvin ja vaikutti muutenkin mainiolta tyypiltä. Kaikilla on aina olleet omat syynsä lähteä, mutta silti sitä on saattanut jäädä miettimään, miksi ihmeessä tässä kävi näin... Tuonelalle hän ei vielä ehtinyt säveltää, mutta myöhemmille albumeille sitäkin enemmän. Kierroksen viimeisellä keikalla tehtiin Pasille källi: työnnettiin mies intron soidessa lavalle, mutta jäätiin itse lavan sivustalle. En osannut englantia mitenkään loistavasti, ja ahdistikin sitten aika paljon, että osaankohan minä kuvailla tätä juttua tarpeeksi hyvin vieraalla kielellä. Mutta reilun tunnin päästä oltiinkin jo Finnvoxilla tuotantohommissa. 2000. – Elegy oli niin valtavan suosittu levy, että jotkut fanit suhtautuivat Tuonelaan jonkinlaisena pettymyksenä. Haluttiin ehdottomasti mukaan puhtaasti vetävä laulaja, ja uudeksi rumpaliksi Snoopyn tilalle tullut Stone-herrasmies Pekka Kasari ehdotti solistiksi keravalaista Pasi Koskista. Olivat Karmilan Mikon kanssa odotelleet häntä saapuvaksi Finnvoxille jo tovin. – Myös haastattelurumba oli ihan uusi kokemus. Mukana oli progressiivisempia ja synkempiä tunnelmia sekä vivahteita esimerkiksi melankolisesta suomi-iskelmästä. Tuonelahan ei todellakaan ollut mikään Elegy-kakkonen. Itse diggasin – ja diggaan – albumista kovasti ja pidän Tuonelaa vähän aliarvostettuna Amorphis-julkaisuna... Sande ei myöskään esiinny Tuonelan aikaisissa promokuvissa, sillä hän oli aluksi mukana varovasti pelkkänä sessiojäsenenä. Myös kosketinsoittaja vaihtui, Kasperin tilalle ilmestyi Kim Rantala. Että mikä voisi olla siistimpää kuin soittaa Amorphisissa. Keikkajäyniä maailman turuilla. Sekään ei tietenkään haitannut yhtään, että Sande on loistava biisinkirjoittaja. 1995. Vaikka toki ymmärsin jo aikoinaan sen, että levy ei putoa ihan kaikille. Kiertueet tulevat vielä tutummiksi. Oppu ei ollut vain bändikaveri, vaan me hengailtiin yhdessä muutenkin todella paljon. Tuonela-levyn promokuva vuodelta 1999. – Uusi vuosituhat ei alkanut hyvin, sillä Oppu lähti bändistä, mikä oli minulle todella kova isku. Talesin tekstit otettiin ihan suoraan Kalevalan englanninkielisestä käännöksestä. Levy-yhtiöltä tuli faksilla helvetin pitkä lista toimittajien yhteystietoja, ja minun piti sitten omalla lankapuhelimella soittaa jokaiseen numeroon tietyssä järjestyksessä. – Relapsen eurooppalainen yhteistyökumppani Nuclear Blast Records innostui Talesistä aivan jumalattomasti, ja yhtäkkiä huomattiin olevamme pitkillä kiertueilla Euroopassa ja USA:ssa. Eräällä rundilla Pasin polvi muljahti pahasti sijoiltaan ja se joutui vetämään loput keikat pyörätuolissa istuen. – Amorphis-leirissä ei ollut näihin aikoihin varsinaisesti tylsää, sillä kokoonpanon 1990-luvun puolivälin muutokset olivat varsin radikaaleja. – Jos katselen nyt Amorphisin koko uraa, niin kyllähän yhtyeen meininki oli nihkeimmillään suunnilleen vuosina 2001–2004. – Mainitsin jo Kalevalan... Kerran Sande oli aloittelemassa kiippariäänityksiä ja soitti minulle, että missähän tuottaja viipyy. Siellä Pasi sitten istuskeli kyrpiintyneen näköisenä kummastuneen yleisön edessä. – Englanninkielinen Kalevala oli tässä vaiheessa pistetty kiinni ja Pasi tekstitti lähes kaikki Tuonelan kappaleet. Kimi lähti näihin aikoihin bändistä ja saimme tilalle Kyyriassa soittaneen Santeri ”Sande” Kallion. 1997. Uusi albumi ilmestyy, osa faneista pettyy. Sande oli identiteetiltään hevimies kuten me muutkin ja sopeutui porukkaan loistavasti. Soitin Jone Nikulalle, mutta hän mainitsi puhelimessa, ettei mitään voida tehdä, sillä illalla oli uponnut Estonia-niminen laiva ja kaikki mediat ovat sen kimpussa. Onneksi Niku [Niclas Etelävuori] löytyi uudeksi basistiksi nopeasti, ja hän löysi pian saumattoman paikkansa kokoonpanosta. päivä minun piti antaa Jenkeistä puhelinhaastattelu silloiselle Radio Citylle. – Meillä on ollut aika paljon miehistönvaihdoksia, ja ainahan ne harmittavat. Eihän se tietenkään ollut hirveän mukava temppu, mutta kyllähän solistin huumorintaju tuollaisenkin pilan kesti... Kokoonpano uudistuu ja Elegy ilmestyy. Tunnelma alkaa hiipua. – Jossakin vaiheessa keikkatahti alkoi hellittää ja ryhdyimme valmistelemaan Tuonelaa. Olihan se siistiä reissata ympäri maita ja mantuja, ja joka ilta paikallinen mökki tuntui tulevan täyteen pää punaisena nyrkkiä puivista metallipäistä. Itselleni Elegy tuntui jonkinlaiselta turboahdetulta Talesiltä – kaikkea oli nyt vähän enemmän, tempo oli rivakampi ja niin edelleen. Kerrostalokämpän ovi oli auki ja marssin kämppään, missä Simon makasi sängyllä hajareisin aataminasussa ihan vitun järkyttävässä krapulassa. – Tuonelan tuottajaksi oli valikoitunut muun muassa Paradise Lostin ja Napalm Deathin kanssa työskennellyt Simon Efemey. Pasi oli alkanut kiinnostua yhä enemmän black metalista, ja kyllähän Tuonelan sanoitukset ovat paikoin aika synkkää julistusta. Tuonelan materiaali alkaa hahmottua. Keitto maistui brittiherralle varsin hyvin, ja jokusen kerran sitä saikin odotella studioon. Amorphis on kuitenkin kuuden ihmisen ”parisuhde”, ja saahan tässä olla aikamoinen diplomaatti, että kaikki pysyvät tyytyväisinä. Kohti syviä vesiä. Varsin hyvää jälkeä hän tekikin. Kimikään ollut mikään hevipää, mutta kaveri tuntui sopivan porukkaan ja häneltä alkoi tulla hyviä biisi-ideoitakin. Joskus on toki tullut mietittyä sitäkin, onko minussa jotakin vikaa vai mikä tässä oikein mättää. – Jos Talesin ilmestyttyä rundattiin reippaasti, niin Elegyn jälkeen kiertueita vasta olikin. Katsottiin sieltä meidän biiseihin sopivia pätkiä ja sovitettiin ne lennosta mukaan kappaleisiin. Syyskuun 27. 2001. – Kolmoslevy Elegy ilmestyi keväällä 1996, ja jengihän diggasi siitä ihan raivolla. No, etsin ennen haastatteluja sopivia termejä sanakirjasta, ja sitten vain sönköttämään! 1996. Sanden mukaan hemmo makasi miksauspöydän alla ja huuteli ohjeita. Oltiin vuokrattu hemmolle Pikku-Huopalahdesta vuokra-asunto, jonne sitten hurautin. 34. Ja eikun örisemään! – Samana vuonna tehtiin ensimmäiset kiertueet Euroopassa sekä Entombedin lämmittelijänä Yhdysvalloissa. Koko homma muuttui ihan kokonaan, sillä mehän emme käyneet ensimmäisen levyn jälkeen ulkomailla kertaakaan. Jostakin se aina kömpi mestoille ja päästiin tekemään hommia. 1999. Vai tapahtuiko tämä sittenkin vasta seuraavan levyn rundilla. 1998
Yhtäkkiä hyviä asioita alkoi tapahtua ihan solkenaan. Soitettiin keikkoja, alettiin kirjoittaa Far From the Sun -albumia ja tehtiin diili Suomen EMIn kanssa. Myös meille tyypilliset kokeilut jatkuivat, ja levyllä kuultiin muun muassa Sakari Kukon soittamaa saksofonia. Siinä tuli mieleen, pitääkö minun itse soittaa paikallisen Metal Hammerin kavereille ja tarjota haastattelua. – Am Universum ilmestyi talvella 2001, mutta se ei ollut vielä mikään pohjakosketus. Samaan syssyyn bändin manageriksi tuli Jouni Markkanen. – Sitten alettiin miettiä ihan vakavasti, että julkaistaan instrumentaalilevy, jos meillä ei kerran ole laulajaa. Sopivasti juuri samaan aikaan Nightwish, Children of Bodom ja monet muut suomalaiset yhtyeet alkoivat olla ihan mielettömässä nousukiidossa, ja katselihan niitä kollegoiden touhuja sellaisella ”olisihan se älyttömän kivaa lähteä tuollaiselle rundille” -fiiliksellä. Se nousi Suomen myyntilistan ykköseksi ja myi myöhemmin kultaa. Paljon karumpaa meininki oli ulkomailla: esimerkiksi Saksan EMI ei ollut varmaan kuullutkaan meistä, eivätkä ne tienneet metallibändin promotoimisesta mitään. 2004. Eclipse nostaa Amorphisin kultakantaan. Se vastasi, että totta kai. Tuntui muuten aika hienolta! – Pitkäsoiton ensimmäinen Saksan-kiertue tapahtui Neckbreaker’s Ball -otsikon alaisuudessa muun muassa Hypocrisyn ja Soilworkin kanssa, ja rundi oli meille ihan hirveä suksee. Siihen ei lopulta menty, sillä Lohjalta löytyi muutaman mutkan kautta mahtava laulaja, Tomi Joutsen. Tekohengitystä. – EMI lanseerasi alamerkkinsä Virginin Suomeen Far from the Sun -albumin avulla, ja homma oli levy-yhtiönkin puolelta opettelua. – Ilmassa alkoi olla kaikenlaisia merkkejä... Silent Waters jatkaa uutta voittokulkua. – Julkaistiin Eclipse alkuvuodesta. Kun juttelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa bändistä, vaikutti siltä, että tyypit suunnilleen säälivät meitä. 2002. Pohjakosketus. – Pasi lähti bändistä ja purimme diilin EMIn kanssa. Valonpilkahduksia siis näkyi, mutta olihan se selvää, että yhtye oli nähnyt parempiakin päiviä. Niihin aikoihin teimme myös päätöksen, että nyt ei jarrutella yhtään vaan tehdään hommia – kirjoitetaan uutta musaa ja paiskataan keikkoja – tukka putkella. Parempien aikojen toivossa. Bändin meininki alkoi oikeasti olla niin synkkä, ettei siinä ollut enää mitään tolkkua. – Pekka lähti yhtyeestä muun muassa perhesyiden takia ja Snoopy palasi kokoonpanoon. – Myös meidän levyjen tuotantotiimi meni kokonaan uusiksi: Nino Laurenne tuli äänittäjäksi, Marko Hietala laulutuottajaksi, Mikko Karmila miksaajaksi, Travis Smith kansien tekijäksi ja niin edelleen. – Silent Waters ilmestyi vain puolitoista vuotta Eclipsen jälkeen. Jan Rechberger, Santeri Kallio, Tomi Joutsen, Niclas Etelävuori, Esa Holopainen ja Tomi Koivusaari. Ei diiliä, ei laulajaa, viimeisin levy luvalla sanoen heikko... 2007. Kun Jone sitten innokkaana pyysi äänitettä prioriteettijulkaisuksi, hemmo totesi, että ei tää nyt ihan niin kyllä mene. Sitten meidän A&R Jone Nikula kävi Englannissa soittamassa levyä paikalliselle Virginin dirikalle, jonka mielestä se oli parasta shittiä pitkään aikaan. Toki meillä oli edelleen keikkoja niin Suomessa kuin muuallakin, mutta kyllähän homma pyöri jo aikamoisella tekohengityksellä. Amorphisin lopettamisesta ei suoranaisesti puhuttu, mutta kyllähän sekin varmasti kävi monella mielessä. M A R K U S P A A JA LA 35. 2005. 2006. Edellisellä levyllä löytynyt tuotantotiimi pysyi samana, 2007. Uusi nousukiito alkaa. Esimerkiksi Koippari, Sande ja Niku soittivat Verenpisarassa ja niiden homma oli kevyessä nousussa. Hän oli vanhan Amorphis-materiaalin kova fani, mikä varmaan vaikutti alitajuisesti siihen, että alettiin kirjoittaa taas vähän hevimpiä biisejä. Vasta jälkikäteen sitä on ylipäänsä ymmärtänyt, miten hemmetin syvissä vesissä me silloin räpiköitiin. Seuraavaksi otin yhteyttä Nuclear Blastin pomoon Markus Staigeriin ja kysyin häneltä Amorphisille uutta diiliä. Itse pidän Tuonelaa ja Am Universumia varsin samanhenkisenä kaksikkona, mutta Tuonela on levyistä ehdottomasti parempi. 2003
Totta kai jotkut fanit narisivat, että miksi te menette sorkkimaan niin sanottuja vanhoja klassikoita, mutta emme jaksaneet välittää niistä kommenteista. – Tämä vuosi oli muutenkin aikamoista olkapään yli katselua, kun samaan syssyyn julkaistiin Oulussa ja Saksassa kuvattu live-dvd Forging the Land of Thousand Lakes. Kaiken huipuksi levystä tuli melkein tunnin mittainen, mikä oli selvästi liikaa. Mikäpä siinä, mutta samalla teki mieli keksiä kokikseen jokin kulma. Kierrettiin ankaralla tahdilla ja saatiin todella paljon uusia faneja. Pekan tarinat sopivatkin hyvin yksiin Amorphisin hengen kanssa. – Päätimme remontoida albumien tekemisen kaavan. Katse kohti vanhoja aikoja. 2013. Vuoden paras metallilevy. Silent Watersin tekstit perustuivat Lemminkäisen tarinaan, mutta olivat kuitenkin Pekan omaa käsialaa. Hollolan Petraxilla tuottaja Peter Tägtgrenin kanssa vuonna 2012. – Loistava meininki kulminoitui Skyforger-albumiin, joka oli tämän ”toisen tulemisen” Elegy. Hän oli todennut jo vuosia aikaisemmin, että voitaisin tehdä joskus levy yhdessä. – Muutakin uudistumista tapahtui. – The Beginning of Times tehtiin edelleen saman tuotantotiimin kanssa, mutta ilmassa alkoi olla pieniä hyytymisen merkkejä eikä biisimateriaali ollut ihan terävintä kärkeä. – Vetäydyttiinkin sitten Hollolan Petrax-studiolle syksyllä, ja homma toimi hienosti. Saksan Metal Hammer palkitsi Circlen vuoden Vuonna 2010 juhlakeikan merkeissä Helsingin Tavastialla. Päätettiin sitten nauhoittaa vanhaa materiaalia uudelleen Joutsenen kanssa, ja albumin nimeksi tuli Magic & Mayhem – Tales from the Early Years. Ruotsalaisia tuulia. – Suomalaisen metallin suosio oli tähän aikaan ehkä kuumimmillaan ja mekin oltiin edelleen jatkuvassa nousukiidossa. – Kainulainen tuli mukaan Joutsenen Tomin kautta. 2012. T IM O IS O A H O T IM O IS O A H O T IM O IS O A H O 36. Toisen tulemisen Elegy. Väsähtämisen merkkejä. – Circle ilmestyi keväällä ja upposi kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin. Valitusta nyt tulee aina, tekee mitä hyvänsä. – Kiersimme taas ahkerasti ja levy sai hyvän vastaanoton, mutta jotakin kertoo sekin, että tänä päivänä meidän livesetissä ei ole yhtään biisiä The Beginning of Timesilta. Peteriltä tuli hyviä ideoita, eikä aikaa tuhlattu edes ryyppäämiseen – Peterhän ei varsinaisesti sylje lasiin. Tästä aikakaudesta on pelkästään hienoja muistoja. Albumista tulikin sitten yhden aikakauden päätös. mutta muutoksiakin tapahtui: Pekka Kainulainen asteli kuvioihin ja alkoi kirjoittaa meille sanoituksia. – Nuclear Blast tiedusteli, julkaisisimmeko kokoelman. Heiteltiin ilmoille tuottajaehdotuksia, ja mieleen nousi tuttu Hypocrisy/ Pain-herra Peter Tägtgren. Ja fiilis oli tietenkin taas kerran loistava. Samalla kirjoitettiin toki myös uusia kappaleita. 2011. Kun Tomi kertoi meille kaverista, tajusimme saman tien, että Pekka on sama performanssitaiteilija, joka on esimerkiksi soutanut puuveneellä keskellä Helsingin Kauppatoria. Nousukiito jatkuu tien päällä. The Beginning of Timesin tekstit kertoivat Väinämöisen tarinan, ja kun niin ultimaalisen Kalevala-hahmon jälkeen ei ollut enää paljon sanottavaa, Kainulainen alkoi kirjoittaa enemmän omiin ajatuksiinsa pohjautuvia sanoituksia. Ruisrock 2013. Jos Elegyn jälkeiset kiertueet olivat olleet yhtä suosion hyökyaaltoa, täsmälleen sama juttu tapahtui Skyforgerin jälkeen. 2009. 2010. Että joo, tällä tyypillä on selkeästi hyvä meininki! 2008
Vieläkin parempi albumi. Jos Circle onnistui nostamaan meidät taas yhdelle uudelle askelmalle, sama tapahtui tämän pitkäsoiton myötä. Jens kuittasi heti, että älä huoli, tästä tulee vielä parempi. – Aloimme hiljalleen miettiä ja kasata Circlen seuraajaa. Eikä muuten paineta jatkossakaan! LA R S JO H N SO N Amorphis viimeisimmässä kokoonpanossaan Rechberger–Laine– Kallio–Joutsen– Holopainen– Koivusaari. Tuvat ovat olleet täynnä ja meininki on ollut katossa. Välillä joutuu pyllistämään, toisinaan kumartamaan. Päätimme luottaa hänen visioonsa, sillä mies oli tehnyt aikaisemmin hyvää jälkeä muun muassa Opethin, Amon Amarthin ja Paradise Lostin kanssa. On tehty pistokeikkoja festareille ja viikkojen mittaisia kiertueita Suomessa, Venäjällä, USA:ssa, Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Saimme huomata tämän seuraavan vuoden keväällä ihan konkreettisesti. – Paiskaamme alkuvuodesta lyhyen Euroopan-kiertueen Dimmu Borgirin kanssa ja alamme sitten juhlistaa yhtyeen kolmikymppisiä. Tasavuosijuhlien aika. Amorphisin riveistä löytyy monia biisinkirjoittajia, ja joskus lopullisen kappalekavalkadin valitseminen on ollut vaikeaa, mutta Bogrenin kanssa ongelmia ei ollut lainkaan. 2019. syyskuuta. Jokaista vituttaa jonakin päivänä, mutta niiltäkin hetkiltä pitäisi pystyä näkemään kokonaisuus, se isompi kuva siellä jossakin taustalla. Pidimme sunnuntain lomaa ja seuraavan levyn esituotantovaihe alkoi maanantaina. Mutta sitten kun Jensin visio albumikokonaisuudesta alkoi selvitä, oli pakko nyökyttää päätä, että tämä kaverihan on aikamoinen guru. 2020. – Edellisenä syksynä ja talvena valmisteltu Queen of Time ilmestyi loppukeväästä. – Basson varressa The Circuksessa oli Oppu, sillä hän oli palannut yhtyeeseen jo saman vuoden keväänä. Täysiä tupia joka puolella. 2015. Olin itse vähän epäilevämmällä kannalla ja tuumin, että jos tässä päästään Under the Red Cloudin tasolle, niin aivan hemmetin hienoa. Keikkoja ja taas keikkoja. 2017. – Olimme tien päällä lähes taukoamatta! Kun bändissä on kuusi vahvaa kaveria, kaikkien sataprosenttinen miellyttäminen on joskus mahdotonta. Niin taisi muuten tulla. 2014. Tämä johtui siitä, että Jens ilmoitti meille esituotantovaiheen jälkeen, mitkä biisit tulevat lopulliselle albumille. 2018. 2016. Myös se tuntuu erittäin hienolta, että Oppu on taas hitsautunut yhdeksi yhtyeen kulmakivistä. Uusia ruotsalaisia tuulia. – Jens on kivikova ammattilainen, eivätkä kaikki tykkää sen jyrkähköstä työskentelytyylistä. Piste. Yhden päivän loma. Uudelle askelmalle. Saksa on maapallon johtavia hevimaita, ja jos seutukunnan suurin metallilehti antaa tunnustuksen vuoden kovimmasta julkaisusta... Teemme ensi vuonna todella paljon keikkoja, ja settilistoilta tulee löytymään monia vanhempia kappaleita, jotka ovat olleet lepovuorossa viime vuosina – ehkä jotain niiltä synkemmiltäkin ajoilta. Niin, paskemminkin olisi voinut mennä! Menestys näkyi tutulla tavalla: vietimme todella pitkiä aikoja tien päällä. Loistavan vastaanoton saanut albumi poiki keikkatarjouksia sen verran reilusti, että albumin maailmankiertue venähti peräti kahden vuoden mittaiseksi. – Uuden albumin nimeksi valikoitui Under the Red Cloud ja se ilmestyi syksyllä. Se sanoo ihan suoraan, miten levy tehdään, ja siinä on aika turha pulista vastaan. Teimme tosiaan jo 2006 pyhän lupauksen, että jarrupoljinta ei paineta. Muuten tulee turhaa skismaa... – Under the Red Cloud -kiertue päättyi Helsingin The Circukseen lauantaina 23. Kun valmisteltiin Queen of Timea, se jätti monta minunkin biisiä rannalle, ja totta kai herkkää taiteilijaa vitutti jonkin aikaa. – Jossakin välissä alamme katsoa myös uusia biisejä, ja mikäli suunnitelmat pitävät kutinsa, julkaisemme uuden studioalbumin vuoden 2021 aikana. Muistan levyn tekovaiheilta hetken, kun Jens innostui jo vähän hehkuttamaan, että nyt muuten tulee kova kiekko. – Queen of Time on pitänyt meidät tien päällä. Tägtgrenin aikataulut olivat tukossa ja käänsimme katseet toiseen ruotsalaistuottajaan – Jens Bogren ottikin homman kokonaisvaltaisesti haltuun. parhaana metallialbumina, mikä tuntui kieltämättä todella hienolta kunnianosoitukselta. 37. Seitsemäntoista vuotta porukassa ollut Niku erosi bändistä, kun hänen ja taustavoimien sukset menivät pahemman kerran ristiin
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 26.11.2019 09:56:22
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 26.11.2019 09:56:22
Vuosikymmenten taakse haikaillessa unohtuukin usein, että myös hetki sitten tehtiin – ja tehdään muuten juuri tälläkin hetkellä – elinvoimaista, parhaimmillaan ajan rattaiden raksutuksesta piittaamatonta musiikkia. . 2010 LUK U M EST ARIL LINEN U u d e n v u o s i t u h a n n e n t o i n e n v u o s i k y m m e n ve tele e vi imeisiä än. 40. J u lka i s t iink o s e n ai kan a l e v yj ä, jo i ta keh ta a k uts u a vaka va lla n aa mal l a me s tar it eok s i ksi. Seuraava todistaa, että laatua pukkasi myös pappaikää käyvän rockmusiikin viimeisimmällä vuosikymmenellä: 15 mestariteosta infernolaisittain, olkaa hyvät. . M oni on sitä mieltä, että nostalgia on vakava sairaus ja mennessä rypeminen yksi sen pahimmista oireista. K at so t aa n pa
Pääpiru Thomas Gabriel Fischer ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan pisti vähän yllättäenkin pystyyn Celtic Frostin viimeiseksi jääneen Monotheistin massiivisessa hengessä möyryävän Triptykonin. Kun levyn aloittavan Goetian viipyilevä parin kielen riitasointunäppäily loppuu ja kappale räjähtää käyntiin, iho nousee aina kananlihalle. On se Tom hullu ukko. Legendaarinen rivi ”Satan, savior, father” tiputtaa kuulijan samoin tein syviin vesiin. Kukaan tuskin haluaa hänen nahkoihinsa, mutta hänen musiikkinsa menee ihon alle. . Tämä kertoo, että ollaan vahvan puristeen äärellä. Pianon ja keijukaismaisen laulun yhteistyö antaa pienen hengähdyshetken musiikillisen murskauksen välissä. Visiönääri H. Omasta tunnetilasta riippuen levyn äänimaailma on joko voimaannuttava tai jopa ahdistava. Gigerin kuvittama Eparistera Daimones oli melkoinen monoliitti jo syntyessään. Aika menettää merkityksensä. Tuho ja epätoivo kääntyvät jatkumoksi, uskoon siitä, että tämä ei ehkä olekaan tässä. Levyn päättävä 19-minuuttinen The Prolonging haastaa kuulijaansa hetken, mutta sitten se on vain menoa. Tai sitten, toisaalta, toivoo että se olisikin. TRIPTYKON Eparistera Daimones CENTURY MEDIA 2010 Celtic Frostin voimallinen paluu loppui aikoinaan kuin seinään vanhojen kaunojen nostaessa päätään. . K at so t aa n pa. Teemu Vähäkangas 2010 LUK U M EST ARIL LINEN U u d e n v u o s i t u h a n n e n t o i n e n v u o s i k y m m e n ve tele e vi imeisiä än. Primitiivisten sointukulkujen vastapainoksi In Shrouds Decayed, Myopic Empire ja erityisesti My Pain eteerisessä kauneudessaan edustavat albumin avantgardistisempaa siipeä. Kappaleeseen ruuvatut superpörinäsoundit haastavat Electric Wizardin taajuudet ja päättävät levyn sen arvolle sopivalla tavalla. Tomin tulkinta on erittäin voimallista; hänen huudoissaan on vahvuutta ja vimmaa jopa enemmän kuin herran aikaisemmissa tuotoksissa. Kun puhutaan Tom Fischeristä, taiteellisuutta ei voi välttää. Eparistera Daimones on monipuolinen, uniikki ja musertava äänite. J u lka i s t iink o s e n ai kan a l e v yj ä, jo i ta keh ta a k uts u a vaka va lla n aa mal l a me s tar it eok s i ksi. 41. Musiikillisina polttoaineina käytetyt ahdistus, viha, katkeruus ja eristyneisyyden tunne ovat vahvasti läsnä koko albumin 73 minuutin mitan. R
Joka sekunti hehkuu valtavaa lahjakkuutta ja näkemystä. Islannin aavemaiset maisemat ja merkillinen kieli ovat nyt eksotiikkaa, joka kiinnostaa ja myy. Kun koko Islannin kansan tuntema ääni Gerður G. Karulla saarella asuvan kansan on hankala huudella muita apuun, joten se on tottunut hoitamaan asiansa itse. On helppo uskoa, että Varjoina kuljemme kuolleiden maassa olisi mahdollista sovittaa uudelleen toimivaksi kokonaisuudeksi täysin toisenlaista musiikillista muotokieltä käyttäen. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa sai Rumba-lehden arvostelussani viisi tähteä, ja arvosana on helppo allekirjoittaa edelleen. Fjara on edelleen Sólstafirin isoin hitti, eikä ihme. Se ei ainoastaan sisällä yhtyeen parhaita puolia samassa paketissa, vaan on jotain enemmän. Svartir Sandar pulppuaa pohjoista, riipivää rakkautta. Keskellä Golaa on hieno triptyykki Draumfari–Stinningskaldi–Stormfari. Väestöltään Pirkanmaan kokoinen valtio osoitti lujaa määrätietoisuutta, notkeutta ja sitkeyttä. Olen jakanut musiikkikriitikon urallani täysiä pisteitä varsin kitsaasti; ainakin tuhannen arvostellun levyn joukosta löytyy vain muutama uusi levy, jonka olen nähnyt täysien pisteiden arvoiseksi. MOONSORROW Varjoissa kuljemme kuolleiden maassa SPINEFARM 2011 Moonsorrow on selkeästi tämän vuosituhannen parhaita metallibändejä. Yksittäiset biisit antavat kuulijalle paljon, mutta silti tuntuu väärältä kuunnella kokonaisteoksesta pelkkiä osia. Yhtyeen tuotanto harvinaisen tasavahva ja linjakas: koko 2000-luvun parhaita metallilevyjä listattaessa voisi nostaa esiin yhtyeen pitkäsoitoista melkein minkä tahansa. Sittemmin Islanti on noussut kansainväliseen valokeilaan. Aðalbjörn Tryggvasonin verevästä laulusta välittyy olennainen kielimuurin takaakin. Maa on pannut rötösherrat vastuuseen, saanut turismin räjähdysmäiseen kasvuun ja menestynyt jopa jalkapallon arvokisoissa. Tämä näkyy siinäkin, että vaikka Varjoina kuljemme kuolleiden maassa sisältää neljä yli kymmenminuuttista biisiä ja kolme lyhyttä välisoittoa, levyä on helpompi ajatella yhtenäisenä kokonaisuutena. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että albumi – kuten miltei kaikki mestariteokset taiteenlajista riippumatta – on saavuttanut alkuperäisjulkaisunsa ilmiasussa täydellisen muotonsa. Tapio Ahola SÓLSTAFIR Svartir Sandar SEASON OF MIST 2011 Islanti nousi jaloilleen kolmen vuoden talouskriisin jälkeen vuonna 2011, nopeiten laman potkimista Euroopan maista. Reykjavikilainen Sólstafir on yksi menestyksen tekijöistä. Andvariksi ja Golaksi nimetyt levypuoliskot toimivat yksinäänkin, mutta teos nousee korkeimpaan kukoistukseensa kokonaisuutena. Bjarklind ennustaa Stinningskaldissa säätä, ei ole vaikea arvata, että nousemassa on myrsky. Siinä tulee miettineeksi, mistä musiikissa on lopulta kysymys. Ilmaisutapoja riittää Fjaran herkkyydestä Þín Orðin räjähtävään kiihkoon, nimibiisin veretseisauttavaan eeppisyyteen ja päätöskappale Djákninnin musertavaan haikeuteen. Itse asiassa olen miettinyt jo kahdeksan vuotta, mitä tällä levyllä olisi voitu tehdä paremmin. Ratkaisu alleviivaa sitä, että albumi on rakkaudenosoitus Islannille. Svartir Sandar -tuplalevyllä yhtye unohti kulmikkaasti äännetyn englannin ja on tehnyt siitä lähtien musiikkia ainoastaan kotikielellään. Äärimetalliyhtyeeksi Moonsorrow on erittäin musikaalinen – genre on tosiaankin sille vain väline, ei päämäärä. Omissa kirjoissani vuoden 2011 Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on se nappisuoritus, jonka Moonsorrow vihjasi aiemmilla levyillään pystyvänsä vielä jonain päivänä tekemään. Vaikka sanaakaan ei ymmärrä, juuri laulu lähettää väristykset selkäpiihin ja kyyneleet poskille. Enkä tiedä. Albumi sisältää niin tanakkaa riffittelyä, kauniita melodioita kuin vangitsevaa tunnelmaakin, kaikkea juuri sopivassa mittasuhteessa. Se on täynnä elämänhalua, surua, kiimaa, raivoa, herkkyyttä, pelkoa ja kaipausta, kuin muinaissaagojen sankarit konsanaan. Albumin elävä sointi tallennettiin toisen islantilaissuuruuden Sigur Rósin omistamalla Studio Sundlauginilla. Levyä on tuotettu huolellisesti, löytyy kuoroa ja monenlaista erikoissoitinta, mutta tunnelma on hallitsematon ja rosoinen. Svartir Sandarin edeltäjät ja seuraajat ovat kaikki komeita teoksia, mutta tässä kohtaa uraansa yhtye ylsi suorastaan transsendentaalisiin korkeuksiin. Eikä ainoastaan Suomessa, vaan koko maailmassa. Vilho Rajala 42
On hienoa, että faneilla on mahdollisuus tutustua teokseen perinpohjaisesti ja valita kahdesta versiosta se, kumpi miellyttää enemmän. (…) Paradise Lost on yhtye, jolla on tässä ajassa, näillä vuosilla ja tällä kokemuksella tasan tarkkaan oma tehtävänsä. Kirjoitetussa ei ole reilun seitsemän vuoden perspektiivillä mutisemista – ja yhtyeen myöhempien aikojen tuotannon (tähän asti) kirkkain helmi kuulostaa edelleen pirun hyvältä. Sen todisti viimeistään nelinkertaista platinaa kotimaassaan myynyt Carolus Rex. Carolus Rex on kolmen vartin annos modernia hevimetallia, jossa ei ole puutteita, muttei sen puoleen mitään ylimääräistäkään. Muistan kuluttaneeni sen lähes naarmuille, mutta vain englanninkielisen painoksen osalta. Jossain vaiheessa olin kuullut biisejä ruotsiksi niin paljon, että huomasinkin tykkääväni niistä. Yhtyeellä riittää vihaajia, jotka tykkäävät öyhöttää asiasta kovaan ääneen. Kielipoliittinen ratkaisu tuntuu siis vähintään luonnolliselta. A Lifetime of a War kertoo 30-vuotisesta sodasta kokonaisvaltaisesti, kun taas En livstid i krig on kaunis, jopa tunteikas tarina yksittäisen sotilaan näkökulmasta. SABATON Carolus Rex NUCLEAR BLAST 2012 Tämä ruotsalainen sotakone jos jokin jakaa ihmiset kahtia. Ruotsinkielinen painos onkin ollut suosikkini näistä kahdesta jo vuosien ajan, ja englanniksi laulettu levy kuulostaa nyt jopa hieman väärältä! Sanoituksissa on selkeitä kielikohtaisia eroja, mutta suurin kontrasti lienee albumin neljännessä raidassa. Bändin klassisen kokoonpanon viimeinen albumi julkaistiin toukokuussa 2012 paitsi englanniksi myös ruotsiksi esitettynä. Mutta hitto vie, kyllä näitä jätkiä myös rakastetaan. Tragic Idol myös starttasi tavallaan takaperoisen kehityskulun, joka vei yhtyeen kahdella seuraavalla julkaisullaan vieläkin lähemmäs juuriaan, minkä myötä koimme Nick Holmesin örinälaulun ja pahaenteisten tuomiotaajuuksien paluun. Carolus Rex oli ensimmäinen kokonaisuudessaan kuuntelemani Sabaton-levy, kun tutustuin bändiin vuonna 2013. Elli Muurikainen PARADISE LOST Tragic Idol CENTURY MEDIA 2012 ”On kovin harvinaista, että veteraaniluokan yhtye pystyy hyödyntämään ässiään vajoamatta itsepetoksen tai puisevan vanhan lämmittelyn vetelään suohon. Tragic Idolilla pakka on kuitenkin esimerkillisesti läjässä, jopa niin, että jos olisi esiteltävä Paradise Lostin olemus bändiä ennen kuulemattomalle, käsiteltävä albumi istahtaisi tarkoitukseen mitä mainioimmin – monenko yhtyeen kolmannestatoista levystä voi sanoa samaa. Niinpä nytkin, kun odottelen kolmekymmentä vuotta sitten perustetun bändin ensi keväänä ilmestyvää uutta albumia, odotuksissani on varaa vaikka millaiselle yllätykselle – kumma kyllä 2020-lukulainen Paradise Lost -mestariteos ei tunnu lainkaan mahdottomalta ajatukselta. Olen nähnyt yhtyeen livenä lähes 40 kertaa, enkä muista yhtään keikkaa ilman levyn nimibiisiä. Teos on nimetty naapurimaatamme vuosina 1697–1718 hallinneen kuningas Kaarle XII:n mukaan, ja kyseessä on konseptialbumi Ruotsin valtakunnan noususta ja tuhosta. Se tehtävä ei ole pelkästään miellyttää kaltaisiani naavoittuneempia raskaan musiikin ystäviä vaan myös näyttää mallia.” Näin kirjoitin ihastuksissani Päänavauksessa Infernon numerossa 96, jonka kannessa Halifaxin hurjat komeilivat. Matti Riekki 43. Myös The Lion from the North, Gott mit uns, The Carolean’s Prayer ja En livstid i krig ovat melko tiuhaan tahtiin veivattuja ralleja. Vaikka The Art of War (2007) ja The Great War (2019) yltävät melko lähelle tätä nappisuoritusta, kumpikaan niistä ei ole läheskään yhtä ehjä kokonaisuus. Vierastin ruotsiversiota pitkään ihan vain periaatteesta, kuten perisuomalaisen ihmisen kuuluu tehdä. Viimeisimmällä albumillaan Medusalla (2017) bändi jo milteipä orjaili mennyttä itseään: vaikka levy on hyvä, ajoittaisen pastissinomaisuuden painetta on hankala ravistaa korvistaan. Ilmestymisensä jälkeen lätty on soitettu ainakin kahdella keikalla täydessä mitassaan. Albumi toimii kauttaaltaan hienosti eikä sillä ole yhtään turhaa biisiä, mutta itselleni Tragic Idolin suurin merkitys on siinä, että se sai uskon vanhan suosikin tekemiseen palamaan säästöliekin sijaan reippaalla roihulla. Toisaalta osa kaltaisistani jääräpäistä ei ole edes kuullut levyä ruotsiksi, eikä siinäkään ole mitään väärää. Keikoilla kappaleita vedettiin lähinnä toisella kotimaisella, mihin tapasin protestoida huutamalla mukana englanniksi. Vuonna 2016 bändiä haastatellessani solisti Joakim Brodén mainitsi onnistuneen kappaleen tunnusmerkiksi sen, että biisi on keikkasetissä viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Koko orkesterin tunnusmerkistö on läsnä, ja ennen muuta vaikutusta viiltää Greg Mackintoshin jäljittelemätön liidikitarointi, joka saattoi olla joillain edeltäneillä levyillä hieman ruosteensyömässä terässä. ”Uusi alku” on useasti muuntuneen bändin yhteydessä liian vahva luonnehdinta, mutta silti Tragic Idol merkitsi Paradise Lostille jonkinlaista uutta lakipistettä. Yhtye pureutui nyt vahvuuksiinsa ylpeästi, mitään tai ketään muuta esittämättä ja ”tätä me olemme, ota tai jätä” -plakaatti tanassa
Muistan kuunnelleeni albumia ja nauraneeni tämän tästä sen hulvattomuudelle. Kokonaisuuden ensimmäinen osa Hypersleep Dialogues (2011) on ”vain” puolituntinen kolmen biisin ep, joka painottuu monisäikeiseen tykittelyyn eikä tuntunut ilmestyessään oikein aukeavan. Ennakkoluuloton progressiivisuus ja loistava soitto yhdistettynä iskeviin biiseihin oli selkeästi jalostuneempaa menoa kuin perusmättäjien tekeleet. Auringossa kylpeminen vailla huolien ja arkisten ongelmien painolastia on Deafheavenille täydellisyyden ilmentymä. Sunbather on musiikkia, johon samastuu päivänä jona pitää maksaa laskut. Nauru oli kuitenkin samantyyppistä kuin liian kovaa ajavan auton kyydissä: meno on nautinnollisen jännittävää, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Suuressa osassa levyn viehätystä ovat lukuisat korvia hivelevän tarttuvat sävelkulut ja äimistystä aiheuttava soitto. Albumin nimikkokappale kuvaa arkista inhorealismia viiltävästi. R. Tommy Rodgersin uskomattoman laajalle venyvä laulu kannattelee sekopäisyyttä raa’alla ärjynnällä ja vuolaankuulain melodisin sävelin. Sunbather on metallia myös niille, jotka kokevat miekanheiluttelijat ja lohikäärmeet vieraannuttaviksi. Pojat siisteissä kampauksissaan ja napitetuissa kauluspaidoissaan tulivat viemään meidän musiikin. Alaskan perään bändi teki coverlevyn ja laati suurellisen Colorsin (2007). Vaan kun perään tuli yli 70-minuuttinen pääosa The Future Sequence, tajunnassa mossahti. Kansi kuvaa sitä, miltä silmäluomien sisäpinta näyttää aurinkoa silmät suljettuina tuijottaessa. Vuonna 2013 tähän kategoriaan pölähti outolintuna Deafheaven albumillaan Sunbather. Levyllä soi Mogwain herkkyys ja dynamiikka, Godspeed You! Black Emperorin taito kertoa draaman kaaria instrumenteilla, My Bloody Valentinen huimaava ja huumaava pauhu ja levy-yhtiönsä Deathwishin omistajan Jacob Bannonin yhtyeen Convergen intensiivinen myllytys. Haastavuuskerroin on kieltämättä melkoinen, mutta albumia ei tarvitse ”ymmärtää”: se on trippi, joka tempaa mukaansa. The Future Sequence ei myöskään sisällä pelkkää tykitystä, vaikka pääosassa on progeileva deathcore. Jukka Hätinen 44. Kimmo K. Gigerin, Derek Riggsin tai Arik Roperin taide. Levyä ei lukemattomien kuuntelukertojenkaan jälkeen ymmärrä, eikä haluakaan, mutta sen kiehtovuus ei ole hälvennyt tippaakaan. Silti veri veti jälleen suuren kokonaisuuden pariin, ja kaksiosainen spektaakkeli The Parallax on sellainen mitä suurimmissa määrin. Se oli tunnin kokonaisuus, jossa musiikki eteni osasta toiseen taakseen katsomatta. BETWEEN THE BURIED AND ME The Parallax II: The Future Sequence METAL BLADE 2012 BtBaM hörähdytti korviani kolmannella albumillaan Alaskalla (2005) yhdistellessään death metalia, progea ja metalcorea erittäin kiintoisaan tapaan. Se on ulottumattomissasi ja tiedostat sen: olet toimittamassa pizzaa tai kääntynyt risteyksestä väärään suuntaan. Se on ennakkoluuloton tienraivaaja, joka on rohkaissut karsinoissa itsensä ulkopuolisiksi tunteneita muusikoita puskemaan eteenpäin ja tutkimaan kartoittamattomia alueita. Levyllä pompitaan myös esimerkiksi jatsin ja surf rockin äärelle, mutta Mr Bungle -sirkustelusta homma pysyy erossa. Vaaleanpunaisen ja oranssin sävyissä hohkaava kansi on metallialbumille poikkeuksellinen, mutta kertoo levyn sisällöstä jopa tarkkanäköisemmin kuin edellä mainitut fantastiset fantasiataiteilijat. Koskinen DEAFHEAVEN Sunbather DEATHWISH 2013 Ikonisista metallialbumien kansista puhuttaessa mieleen tulee ensimmäisenä esimerkiksi H. Valkoisten omakotitalojen ja vihreiden pihojen rivi jatkuu horisonttiin. Se on niin lähellä, mutta valuu sormien lävitse kauemmas ja kauemmas, eikä jää muita vaihtoehtoja kuin hukkua sisällä kiehuviin toksisiin tunteisiin. Agalloch, Alcest, Wolves in the Throne Room ja monet muut ovat jakaneet näkemyksensä samansuuntaisesta musiikista, mutta vasta Deafheavenin onnistui yhdistää narujen päät niin kiehtovaksi verkoksi, että siihen sotkeutui musiikinystäviä yllä olevaan bändipaitaan katsomatta. Teemoihin ei levyn aloittavaa ja lopettavaa Goodbye to Everythingiä lukuun ottamatta pahemmin palailla. Hiukan liian suurelta palalta niin bändille kuin kuulijallekin tuntuneen Colorsin jälkeen bändi palasi biisilähtöiseen ilmaisuun The Great Misdirectillä (2009), joka olikin yhtä progressiivisen modernin metallin juhlaa. Aina kun Deafheavenin yhteydessä mainitaan black metal, jossain päin maailmaa puristilta katkeaa verisuoni päästä. Ilmaisu on rakennettu yllättävän värisistä ja muotoisista palikoista, jotka muodostavat yhdessä ällistyttävän palapelin. Täydellisen pihan täydellinen auringonpalvoja vetää puoleensa kuin kangastus aavikolla. Periaatteessa sapluuna on sama kuin Colorsilla, mutta se toimii nyt täydellisesti. Mutta eihän tässä siitä ole kysymys. Levyn kaari on ”tästä lähdetään ja tuonne jonnekin päädytään” -tyyppinen. Black metal on korkeintaan referenssipiste, mutta matka on vasta alussa. Sunbather on ensimmäinen täydellinen blackgazetai post-black-albumi. Täytyy vain nauttia kahjosta kyydistä. Sen tavoittelu modernin luokkayhteiskunnan heikommista lähtökohdista aiheuttaa vain lisää murhetta ja tuskaa, mikä manifestoituu itsetuhoisina toimina ja syventää kuilua sosiaalisten portaiden välillä. Deafheaven kumosi Sunbatherillä muureja, joita oli toki yritetty kaataa jo aiemmin
Pitelemättömän riffiarsenaalin ohella kappaleiden aaltoliikkeen ja mahdin avaintekijäksi voi nimetä Vincent Peignart-Mancinin – laulajan, joka on kuin luotu ympäristöönsä, vaikka käsittelyssä oleva pitkäsoitto on hänen ensimmäisensä tämän kokoonpanon riveissä. Sen täydellisesti rakennettu draaman kaari pitää kuulijan tiukasti otteessaan alusta loppuun. AqME on julkaissut 2010-luvulla neljä studioalbumia, joista jokaista voi luonnehtia vähintäänkin hyväksi. Toisin sanoen albumi soi päällekäyvän säröisenä mutta tarpeen tullen ilmavan hauraana. Samaan aikaan on traagista, ettei kukaan tätä kirjoittaessa tiedä, toipuuko Peignart-Mancinin ääni koskaan ennalleen vastikään leikatun kasvaimen jäljiltä. Joona Turunen 45. Silti ne ovat tietysti vain ylimääräistä sälää, ja alkuperäinen, kymmenen kappaletta sisältävä ja 47 minuuttia kellottava versio on loistava juuri sellaisenaan. Kyseessä on vuonna 1999 Pariisissa perustetun, ranskaksi esiintyvän nelikon seitsemäs kokopitkä, joka versoaa vaihtoehtometalliseen maaperään viljellyistä juurista. Ikävä kyllä kollektiivin toiminta tuli aiemmin tänä vuonna päätökseensä, eivätkä hienon uran ansiot taida koskaan kiiriä kovin monen korviin. Infestissumam on yhtyeen toinen levy, ja tietyllä tapaa myös sen merkittävin. Niiden kautta on helpompi ymmärtää orkesterin syvintä olemusta. Coverversiot ovat harvoin mitenkään tuiki tarpeellisia, mutta Ghostin tapauksessa niillä on aina ollut selkeä funktio. Coverit kuitenkin valaisevat täydellisesti Ghostin musiikillisia lähtökohtia ja Tobias Forgen vaikutteiden eklektisyyttä. Samalla luomus on lannoitettu pikantisti post-rock-henkisen sludgen soundeilla, joiden uskottavuuden sinetöi se, että äänitteen on miksannut ja masteroinut lajilegenda Cult of Lunassa vaikuttava Magnus Lindberg. Näistä näennäisistä levähdyshetkistä bändi bändi kykenee lietsomaan itsensä monesti entistäkin kiihkeämmältä kuulostavaan tunteiden kulovalkeaan. Hevit, proget ja popit elävät sulassa sovussa ja täydellisessä harmoniassa. Ghuleh / Zombie Queen yhdistelee vaivattomasti psykedeelistä rockia ja intensiivistä surfkitarointia – kuin The Mamas and the Papas, Blue Öyster Cult ja Dick Dale jammailisivat samoissa karkeloissa. Vaikka Opus Eponymous (2010) oli erinomainen pelinavaus, vasta Infestissumamilla Forge (tai Papa Emeritus II, kuten me hänet tuohon aikaan tunsimme) löysi äänensä. Mikko Malm AQME Dévisager Dieu AT(H)OME 2014 Luettelemani kirjainjonot saattavat vaikuttaa eriskummallisilta, sillä ne viittaavat levyyn, jonka olemassaolosta on näillä leveysasteilla saanut vihiä arvatenkin vain hyvin harva. Onneksi eritoten Dévisager Dieu on suonut minun kerryttää paljon tärkeitä muistikuvia ja vaikutelmia. Yhtyeen okkulttisessa hard rockissa yhdistyvät populaarimusiikin viimeisen 50 vuoden vinkeimmät puolet, ja sen anonyymi imago tihkuu mystiikkaa ja kulttistatusta. Voidaan perustellusti väittää, että yksittäisten kappaleiden tasolla kovimmat näytöt annettiin vasta seuraavalla Meliora-levyllä (2015), mutta kokonaisuuksia punnittaessa Infestissumam vie voiton kaikista muista bändin teoksista. GHOST Infestissumam REPUBLIC 2013 Tobias Forgen vision varassa lepäävä Ghost on onnistunut nousemaan viimeisen kymmenen vuoden aikana tunkkaisten heviurpojen huulilta laajemman kansanosan suosikiksi. Nyt tilaa annettiin aiempaa kevyemmille popvaikutteille tinkimättä silti tummasta tunnelmasta tai sanoitusten eskatologisesta infernaalisuudesta. Nick Raskulineczin tuottama albumi oli tyylillisesti aimo harppaus eteenpäin ja osoitti, miten lahjakas säveltäjä Forge todellisuudessa oli. Vaikka tyylillinen paletti on laaja, levy ei tunnu missään vaiheessa sekavalta sillisalaatilta, vaan kaikella tuntuu olevan selkeä tarkoituksensa. Jotain orkesterin nerokkuudesta kertoo sekin, kuinka vaivattomasti levyn Redux-version bonuscoverit istuvat pakettiin. Yhdeksän biisin purkaus on tiiviin tasavahva, miellyttävän melodinen mutta myrskyisän raskas kokonaisuus, joka puhuttelee pakahduttavalla intohimollaan. Kaikki sävellykselliset ja sovitukselliset jipot palvelevat isoa kuvaa ja ovat tärkeitä osia pirullisessa palapelissä. Lisäksi seassa on sopivasti yllätyksellisyyttä, ja kun räjähtävästi leiskuvien kappaleiden intensiteetti laskee, jännitys usein vain kasvaa. Yhtye versioi Roky Ericksonia (If You Have Ghosts), Army of Loversia (Crucify), Abbaa (I’m a Marionette) ja Depeche Modea (Waiting for the Night) sellaisella pieteetillä, että kappaleet tuntuvat orkesterin omilta sävellyksiltä. Onhan tavattoman moni sattuma senkin taustalla, että itse ylipäätään tunnen tapauksen. Tässäpä mies, joka ottaa rock’n’rollin tosissaan! Rakkaan lapsen monia eri nimiä läpikäyvä Year Zero on hypnoottisen tarttuva, jopa diskomaista groovea väläyttelevä menopala, kun taas Secular Haze viettelee karnevalistisella hevivalssillaan. Jos aiot myydä sielusi, kannattaa hankkia aktin veroinen soundtrack. Antaumusta ei todellakaan uuvu missään vaiheessa albumin kaarta, kun tuore keulahahmo vuorottelee herkän mutta itsevarman laulamisen ja sisuskaluja säästämättä tuotettujen, kiivaudessaan useimmiten täysin käsittämättömien kirkaisujen välillä. Toivonkin, että pääsen liittämään sen oheen uusia merkityksiä myös tulevina vuosikymmeninä. Nimiä voisi pudotella muutenkin loputtomiin, mutta kaikista vaikutteista huolimatta Ghost ei kuulosta pastissilta tai halvalta vitsiltä, vaan elinvoimaiselta ja energiseltä entiteetiltä, joka on onnistunut rakentamaan tutuista elementeistä jotain tuoretta ja virkistävää
Astrofyysikko Neil deGrasse Tyson alkaa luennoida dramaattisen arpeggio-kuvion päälle totuuksia universaalista näkökulmasta saattaakseen loppuun lyriikoiden koko levyn läpi kulkeneen eksistentiaalisen pohdinnan. Yksi niistä on Infernon Salamyhkä-palstallakin (#154) käsittelemäni Kriegsmaschine, joka tiedetään toisen vakuuttavaa jälkeä tehneen puolalaisorkesterin Mg?an sivuprojektiksi. Ihailtavaa on jälleen se, kuinka pakottomasti kaikenlaiset osatekijät naitetaan yhteen. Kiitettävistä nihilistisistä sivalluksistaan huolimatta levy ei kuitenkaan yltänyt Enemy of Manin täysosuman tasolle. Kokonaisuuden kruunaa päätöskappale, yli 15-minuuttinen Exist, joka kokoaa yhteen oikeastaan kaiken sen, mitä Avenged Sevenfold on kehitellyt vuoden 1999 perustamisensa jälkeen. Maan skene on tuottanut tasaisin väliajoin mitä tulisieluisimpia ja luovimpia yhtyeitä. Jos käytetään Norjalta haiskahtavaa blastbeat-rumpukomppia ja kitarasahausta, kyseisen kohdan ei tarvitse olla täysiveristä black metalia, vaan sen päälle voi kerrostaa kauniisti lauletun popmelodian. Albumista tekevät huikean taidokkaasti, hartaasti ja tarkasti toteutetut riitasointuiset maailmanlopun äänimaisemat. Kaiken kruununa toimii pauhaavan pimeä ja imaiseva äänimaailma. Wackermanin eläväinen ja taidokas soitto mahdollisti sen, että A7X saattoi palata vuonna 2009 kuolleen James ”The Rev” Sullivanin monipuolisuuteen, hyväksikäyttää muun jäsenistönsä koko taidollista potentiaalia ja sisällyttää levylle lukemattomia eri tyylejä. Musiikissa nojataan raskaasti poukkoilevaan kaaokseen, uhkaavaan tarttuvuuteen ja synkän askeettiseen kypsyttelyyn. Instrumenttipuolella on käytetty muun muassa jousisoittimia ja puhaltimia siinä määrin, että levyllä on kaikkiaan 15 eri vierailevaa muusikkoa. Spekuloin mainitussa Salamyhkä-kirjoituksessani, julkaiseeko Kriegsmaschine enää uutta musiikkia. Kylmät väreet tulevat hyökyinä. Eetu Järvisalo AVENGED SEVENFOLD The Stage CAPITOL 2016 Avenged Sevenfold ei liene niitä kaikkein katu-uskottavimpia bändejä esimerkiksi Infernon lukijakunnan piirissä. Yhtye tuntuu jääneen monelle jonkinlaiseksi uuden sukupolven muka-rankaksi, kalifornialaisilla rockkliseillä kuorrutetuksi feikkiryhmäksi, joka matkii kaiken musiikillisen sisältönsä muilta. KRIEGSMASCHINE Enemy of Man NO SOLACE 2014 Norjalaisen mustan metallin kultavuosien jälkeen puolalainen black metal on ottanut lajityypin valtikkaa kuin varkain itselleen. Toki yhtye teki pienen virhenavigoinnin vuoden 2013 Hail to the King -levyllään, joka sisälsi muutaman hieman liian tutunkuuloisen riffin ja oli turhan varmistelevan yksinkertainen ja keskitempoinen kokonaisuus. Albumi pitää tiukassa puristuksessaan aloituskappale None Shall See Redemptionin huumaavasta kaaoksesta nimisävellyksen hypnoottiseen tuomiomantraan. Toni Keränen 46. Vaikka blastbeatejä vailla oleva ilmaisu on sinänsä teknistä, eteneminen ei tapahdu sen ehdoilla. Levyn kokonaisvaltaisen huoliteltu ulosanti, sekä musiikillinen että lyyrinen, on korviinpistävää. Mukana on vaikutteita perinnehevistä, thrashistä, metalcoresta, punkista, 70s rockista, klassisesta musiikista, jazzista, black metalista ja ties mistä. Yksi muutoksen takuumiehistä oli uusi rumpali Brooks Wackerman, joka oli aiemmin soittanut muun muassa Bad Religionissä ja Suicidal Tendenciesissä. Levyn säveltäjätrion, laulaja-kitaristien Miko?aj ?entaran ja Konrad Ramotowskin sekä rumpali Maciej Kowalskin, luomus on hengeltään black metalia mutta toteutukseltaan hämmästyttävästi kaavoista poikkeava. Sen toinen kokopitkä vuodelta 2014 on omaleimaisuudessaan ja voimallisessa pahaenteisyydessään kirjoissani vuosikymmenen paras metallilevy. Tämä on omaehtoista ja vapaasti hengittävää progressiivista metallia parhaimmillaan. Viime vuoden lopussa jäseniltä tuli kuitenkin yllättävä ilmoitus uudesta Apocalypticists-kokopitkästä. Tunnustusta on annettava myös Kowalskin uskomattoman tyylitajuiselle ja nyanssirikkaalle rumpaloinnille, ja rytmin kanssa saumattomasti pelaava kitaratyöskentely on ilkeydessään ja oivaltavuudessaan niin ikään todella kovaa luokkaa. On naiivin rajoilla keikkuvaa eeppisyyttä, punk-kaahausta, Pantera-riffiä, eleganttia Dream Theater -progeilua juoksutuksineen ja rumpufilleineen sekä akustisen kitaran pohjustamaa koskettavan moniäänistä laulamista – kunnes reilun kymmenen minuutin jälkeen lähdetään huikeaan lopukkeeseen, jossa varsinkin Wackerman poistaa kaikki pidäkkeet. Tällaisen käsityksen ylläpitäminen on vahinko ja vääryys. Kaiken pohjana on onneksi Avenged Sevenfoldin pettämätön sävellyslahjakkuus, jossa ei säästellä tarttuvia koukkuja muttei myöskään turvauduta ensimmäiseen helppoon ratkaisuun. Asioiden runsaus ei toki varmista sitä, että kyseessä olisi hyvä levy. Vaikka kokoonpanosta poistunut Konrad Ramotowski ei ollut mukana, albumin musiikki oli tunnistettavaa jatkumoa edellislevyn kierolle ja kulmikkaalle tyylille. Kuulija sysätään ?entaran ja Ramotowskin toisiaan täydentävän tuskaisten ja tuhoisien tulkintojen johdolla eriasteisten apokalyptisten tunnelmien läpi. Yhtye kuitenkin huomasi virheensä ja palasi rönsyilevämpien sävellysten pariin edeten aiempien levyjensä seikkailullisuudesta vieläkin pidemmälle
On toki selvää, että kyseessä on loistava albumi, mutta vasta tulevat vuodet näyttävät, onko Heart Like a Grave mestariteos. Saattaa hyvinkin olla, mutta tuoreelle tulokkaalle täytyy vielä antaa aikaa näyttää lopulliset kyntensä. Albumi alkaa sairaalan pediltä, epätoivon keskeltä. Voiko tämä onnistua. In the Passing Light of Dayn ensikuuntelu hirvittikin aika tavalla. Sen karun pinnan alla sykkii valtava sydän ja intohimo, eikä Pain of Salvationin sielu ollut kadonnut raskaalla matkalla mihinkään. tiistai, mikäli hän selviää seuraavasta operaatiosta hengissä. Aki Nuopponen 47. Timo Isoaho PAIN OF SALVATION In the Passing Light of Day INSIDEOUT 2017 Olin ehtinyt kuunnella Pain of Salvationia vuosituhannen alusta alkaen, mutta sen murtautuminen kaikkien aikojen suosikkiyhtyeekseni ei ollut mikään läpihuutojuttu. Albumin 15-minuuttinen nimikkokappale on silkkaa hurmosta akustisen intronsa hiljaisista kitarankielten raapimisista hurmokselliseen kertosäkeeseen, joka saattaa hyvinkin olla koko 2010-luvun paras sellainen. INSOMNIUM Winter’s Gate CENTURY MEDIA 2016 ”Jos minulta kysytään, joensuulaisen Insomniumin uran lakipiste koettiin vuoden 2006 Above the Weeping Worldillä, joka on yhä mykistävä teos. Vuonna 2016 ilmestynyt Winter’s Gate sellainen on. Onko Heart Like a Grave siis Insomniumin tähänastisen uran kirkkain kruunu. In the Passing Light of Day on likipitäen täydellinen albumi, joka on ammennettu siitä tiestä, jonka ihminen käy läpi katsoessaan kuolemaa silmiin ja hyväksyessään lopulta kohtalonsa tyynen rauhallisesti. Paluu metallisempaan soundiin. Kuuteen eri osaan (fyysisessä formaatissa) jaetun, viikinkiaikoihin tarinallaan matkaavan Winter’s Gaten ensimmäinen kuuntelukerta on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Hänen selkärankansa tienoille oli pesiytynyt lihansyöjäbakteeri, ja mies riutui kuukausitolkulla sairaalassa jatkuvien leikkausten keskellä. Kahden äärimmäisen kliimaksinsa välissä albumi on kuin se kuuluisa kuolemankielissä silmien editse kulkeva pikakelaus elämästä. Mikäli saan hieman suoristaa muutamia loivia mutkia, uskallan raapustaa melodisen death metalin peruskallioon seuraavan lausahduksen: Insomnium on parantanut juoksuaan pienin mutta varmoin askelin koko uransa ajan. Ensimmäinen uusi levy vuosiin. On a Tuesday -kappaleen puheosuudessa Gildenlöw kertoo syntyneensä samassa sairaalassa ja toteaa huomisen olevan hänen elämänsä 2119. Above the Weeping World oli toki lähes mestarillinen näyttö Karjalan mystisillä laulumailla 1990-luvun loppupuolella perustetulta Insomniumilta, mutta viisikoksi viime kuukausina kasvaneen yhtyeen ei ole menneistä maineteoista huolimatta tarvinnut luoda kaipaavia katseita olkansa yli vielä kertaakaan. Koska mielipideasioista voi ja pitää kiistellä, rohkenen olla hieman eri mieltä herra Juutilaisen kanssa. Albumi olisi voinut olla jyrkkä floppi, mutta siitä muodostuikin yhtyeen paras levytys. In the Passing Light of Day on rumankaunis teos ihmisyydestä progressiivisen metallin asuun puettuna. Ja kyseessä on vasta albumin ensimmäinen kappale! 46 minuuttia myöhemmin On a Tuesdayllä tehty kaupankäynti kuoleman kanssa on muuttunut elämää juhlistavaksi ja kuoleman hyväksyväksi rauhaksi. Itse asiassa lämpenin bändille pikkuhiljaa, niin hitaasti, että se nousi korkeimmalle jalustalle vasta kuuden vuoden levytystauon aikana, ennen toistaiseksi tuoreinta albumiaan. Tongue of God, Meaningless, Silent Hold, Full Throttle Tribe, Reasons ja The Taming of a Beast repivät kaikki inhimillisyyden alueet auki rakkautta, pelkoa, mustasukkaisuutta, ystävyyttä, katkeruutta ja seksuaalisuutta myöten, eikä albumi kaunistele tai romantisoi yhtäkään ihmisyyden karuista puolista. Kun Insomnium aikoinaan ilmoitti julkaisevansa yhden neljäkymmentä minuuttia kestävän kappaleen Edge of Sanityn Crimsonin innoittamana, mielessä kieltämättä käväisi ”mitähän hemmettiä tästä tulee” -epäilys – siitäkin huolimatta, että Insomnium oli jo ehtinyt todistaa taitonsa moneen otteeseen ja Crimson on hieno teos. Albumia edeltäneinä vuosina Pain of Salvationia johtava laulaja-kitaristi Daniel Gildenlöw oli käynyt kuoleman porteilla. Näin loihe lausumaan toimittaja Joni Juutilainen Infernon painetussa ja painavassa sanassa joitakin aikoja sitten julkaistussa Heart Like a Grave -albumin neljä tapparaa kirvoittaneessa arvostelussa. Lyijynraskas riffimyrsky rauhoittuu edetessään herkäksi pianomelodiaksi sekä Gildenlöwin ja hänen kanssaan albumia säveltäneen Ragnar Zolbergin hauraiksi tulkinnoiksi. Kuuntelin tämän kappaleen vuoden 2017 aikana yli 500 kertaa, mikä kertoo jotain sen voimasta. Se taitaa olla todiste mestariteoksesta. Väkevistä death-, doomja black metal -tunnelmista toisiin saumattomasti rönsyilevän kokonaisuuden tyhjentävä sisäistäminen tai ymmärtäminen oli tietenkin mahdotonta yhdeltä istumalta, mutta albumin päättävän hyisen talvipuhurin vaietessa ajatus kiisi silti kirkkaana kuin tähdenlento kuulaalla taivaankannella: Insomnium oli kyennyt selättämään haastavan musiikillis-tarinallisen savotan jokaisen sudenkuopan ja valmistellut suurenmoisen taideteoksen. Sinä aikana hän hyvästeli perheensä ja rakkaansa useampaan kertaan. Voin kertoa itkeneeni tässä kohtaa vuolaasti jo ensi kuuntelulla. Menneen kolmen vuoden aikana nämä portit ovat auenneet allekirjoittaneen edessä useita kymmeniä kertoja, mutta Ville Frimanin (kitara), Markus Vanhalan (kitara) ja Niilo Seväsen (basso ja laulu) yhdessä säveltämän albumin kuurapartaisilla kasvoilla ei näy edelleenkään minkäänlaisia kulumisen, väsähtämisen tai tylsistymisen merkkejä. Tämän jälkeen ilmestyneet neljä studiolevyä ovat olleet kukin hyviä julkaisuja sarallaan, mutta niistä on jäänyt puuttumaan se hankalasti määriteltävä ’jokin’”
Kaava on niin sanotusti pitkä, mutta pitkäveteinen levy ei ole. Giza Butlerin intro ja päätösinstrumentaali The Botanistin melankoliset jamittelut ovat toistaiseksi melodisinta Sleepiä. Tami Hintikka SLEEP The Sciences THIRD MAN 2018 Kun kuuntelee avausraita The Sciencesia, ei voi vielä päätellä, että Sleepin uutukainen nousisi vuosikymmenen helmiin. Piken kitara on kovalla, basisti Al Cisnerosin basso on kovalla ja uuden rumpalin Jason Roederin rummut ovat kovalla. Käytännössä tyhjästä Sleep julkaisi myös kyseisen levyn. Jokainen biisi vie mukanaan surumielisyyden ja selittämättömän haikeuden syövereihin. Olikin onni ja ilo todistaa kalifornialaiset samana keväänä Helsingin The Circuksessa, jossa tolkuttomalla äänenpaineella veivannut trio sai lahkeiden lisäksi lepattamaan myös posket. Malttia toki vaaditaan, se on selviö. Musiikkibisneksessä 15 vuotta on ikuisuus, mutta kalifornialaisille aika kuun pimeällä puolella teki vain hyvää, koska 53 minuutin ja kuuden kappaleen levyllä ei ole juuri tyhjäkäyntiä. The Incubus of Karma on kuuden kappaleen ja lähes 80 minuutin kestollaan järkälemäinen vyöry. Hautajaistuomiohommien äärellä herää toisinaan ajatus, eikö laahaus pääty koskaan, mutta The Incubus of Karmassa on alusta loppuun vahva ”kunpa tämä ei loppuisi ikinä” -fiilis. Superlaahustava surumarssi horjahtaa osaamattomien komennossa muistijälkiä jättämättömäksi ohimarssiksi. Syksyllä 2019 Sleep ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Tämä on musiikkia, joka maalaa jylhää yömaisemaa, jota katsellessa saa antaa silmäkulman kostua, pään painua ja hartioiden lysähtää. Pasi Lehtonen 48. Matt Pike vinguttelee kitaraansa, ja ilmassa leijuu odottavan imeläntuoksuinen tunnelma. Kepeänä – siis tässä kontekstissa – ja herkkänä tunnelmoiva instrumentaalinen nimibiisi kellottaa piirun alle kuusi minuuttia ja tuntuu livahtavan ohi nopeasti kuin onnenhetki. Levy ei ole kuitenkaan hiilikopio bändin 1990-luvun soundista. Tai silmien, sillä tämä levy avaa silmäsi, jos vain maltat sulkea ne ensin. Maailman painolla iskevässä etenemisessä on täydellisen biisintekotaidon sekä melodianja tilannetajun taianomainen kosketus. Kolmiminuuttinen The Indwelling Ascent -intro onkin sitten lähes You Suffer -osastoa levyn muihin kolossaalisiin murskauksiin verrattuna. MOURNFUL CONGREGATION The Incubus of Karma OSMOSE 2018 Funeral doom on laji, jossa on helppo epäonnistua. Mutta jykevät kumahtelut Piken kitaran feedbackin taustalla ja tyhjyydestä nousevat urut petaavat oivan lähtölaskennan Marijuanaut’s Themelle ja koko albumille. Se avautuu hitaasti kuin unohdetun hautausmaan rautaportti, mutta tarjoaa auettuaan sellaisen melankolian tummien värien moninaisuuden, ettei heti tule vastaan. Parhaimmillaan jopa päälle kahdenkymmenen minuutin mittaan yltävät kappaleet kasvavat kaiken alleen peittäviksi mustan meren hyökyaalloiksi, joista kuunvalo heijastelee lumoavia kuvioitaan. The Incubus of Karma on Thergothonin kunniakasta perintöä taidokkaasti ja kunnioittaen hyödyntävää ja päivittävää funeral doomia, jonka yksikään isku ei ole turha eikä mikään mene ohi korvien. Bändin dynamiikantajusta kertoo myös Antarcticans Thawed, joka alkaa yksinkertaisen hypnoottisella bassokuviolla ja kasvaa hienoksi riffimyräkäksi. Levyn sanoituksissa on tutun tinkimätön tyyli, eikä Cisnerosin ”hashsteroidille” ja ”Iommospherelle” voi olla hymähtelemättä. Marijuanaut’s Themeä seuraavaa Sonic Titania kuunnellessa ymmärtää, miksi bändi on kulttisuosikki stonerja doomfanien keskuudessa. Vuodesta 1993 musertaneen aussibändi Mournful Congregationin viides pitkäsoitto välttää kaikki hautajaistuomion sudenkuopat. Toisaalta rauhallisempi tunnelmointi on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi bändin repertoaaria. Tuimat blacksabbathmaiset riffit raahustavat eteenpäin todella luontevalla groovella, eikä kappalerakenteiden tai pituuden suhteen tehdä minkäänlaisia kompromisseja. Askel on äärimmäisen raskas ja hidas, mutta matkalla tapahtuu koko ajan jotain. Vaikka Cisneros ei ärjy kuin Holy Mountainilla (1993) tai Dopesmokerilla, bändin soundi on raskas. Järkälemäisestä Dopesmokerista oli kulunut jo yli 15 vuotta, eikä bändin paluusta ollut ilmennyt viitteitä vuonna 2014 julkaistua The Clarity -singleä ja muutamia pistokeikkoja lukuun ottamatta
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S
Vuonna 1986 Morbid Angel pakkasi soittimet kyytiin ja ajoi Floridan Tampasta Pohjois-Carolinaan äänittämään esikoislevyään. – Alkuun sitä vain soiteltiin, ja bändeillä alkoi olla omat tyylinsä, vaikka kaikki niputettiinkin metallin alle. Välit Vincentiin ja Azagthothiin ovat yhä viileät, mutta vastikään edesmennyt Morbid Angel -kitaristi Richard Brunelle pysyi Browningin ystävänä loppuun saakka. Meininki oli ”metal or poser”, aika simppeliä, hah hah. PÖLKYLLÄ Nocturnus AD:n rumpali-laulajalla Mike Browningilla on takanaan pitkä ura äärimetallin parissa Morbid Angelistä lähtien. Abominations of Desolationin tuottajana hääri Bill Metoyer, joka on tuottanut tai äänittänyt yhtyeitä kuten Cirith Ungol, D.R.I., Flotsam & Jetsam, Sacred Reich ja Slayer, vain muutamia mainitakseni. – Perustimme yhtyeen nimeltä Ice, josta muotoutui pian Morbid Angel. – Sovitimme kaikki lauluosuudet yhdessä Treyn kanssa, ja tein kaikki omat rumpujuttuni aina itse. Siihen aikaan ei ollut alagenrejä, oli vain metalli. Entisen Morbid-miehen sanoista paistaa katkeruus. Enkelin nousu ja tuho Historian tekeminen sai alkulähteensä, kun teini-ikäinen Mike Browning löysi kotitalonsa lähellä sijainneesta Asylum-levykaupasta heavy metalin silloista uutta aaltoa. Laulava rumpali on jättänyt jälkensä death metalin historiaan – ja jälki on suurempi kuin voisi luulla. High schoolissa Mike tapasi Trey Azagthothin. Vähemmän yllättäen Iron Maiden teki peruuttamattoman vaikutuksen. Siihen loppui minun Morbid Angel -urani. Nuorten miesten musiikilliset intressit kohtasivat, ja loppu on äärimetallin historiaa. – Kun kuulin ensi kerran Maideniä, se oli menoa välittömästi, mies muistelee. – En kylläkään ole saanut koskaan mitään korvauksia mistään, eikä minua ole merkitty biisien tekijäksi. Voidaan sanoa, että vuonna 1985 siitä tuli Morbid Angel, ja samoihin aikoihin minä aloin hoitaa rumpujen lisäksi myös laulua. – Kuten mainitsin, meillä oli bändi nimeltä Ice, jonka kanssa soitimme muun muassa koulun kykykilpailussa. Vaikka Azagthoth on myöhemmin kunnostautunut Morbid Angelin ylipäällikkönä ja itsevaltiaana, alkuaikoina hommia tehtiin yhdessä. David tuhosi koko homman, koska halusi Treyn oman bändinsä kitaristiksi. Nyt hän on tullut takaisin rytinällä. M onissa taikaliemissä keitetty Mike Browning, 55, on metalliskenen legendaarisimpia ukkoja, josta moni ei ole välttämättä koskaan kuullutkaan. – Olin kuudentoista, kun näin Avatarin [myöhempi Savatage] soittamassa jollain parkkipaikalla, ja tiesin heti, että tuollaista minäkin tahdon vetää. – Demon Seedin ja Hellspawnin sanoitukset ovat minun kynästäni, kuten myös osa Chapel of Ghoulsia, Browning paljastaa. Metallihistorian läksynsä lukeneet tietävät toki perusasiat: Browning oli death metal -jätti Morbid Angelin perustajajäsen ja scifikuolo-orkesteri Nocturnusin luoja ja johtaja. Aloimme hengailla taas vuoden 1983 loppupuolella. Erityisesti fanit alkoivat luokitella yhtyeitä, ja pikkuhiljaa alkoi syntyä kilpailua siitä, kuka soittaa nopeimmin ja raskaimmin. Mike kokoaa muistikuviaan Morbid Angelin alkumetreiltä. Toisin oli myöhemmin, kun Trey teki kaiken valmiiksi rumpukoneella ja rumpali joutui soittamaan sen mukaan. Hänellä oli yhtye nimeltä Death Watch, joka haki parempaa rumpalia. Niinpä minä astuin kuvioihin. Sitten minä valmistuin ja Trey muutti. Nimekäs tuottaja ja tuore soppari eivät kuitenkaan taanneet ruusuista lopputulosta. Bändi oli solminut levydiilin Morbid Angelin tulevan laulaja-basistin, David Vincentin, levy-yhtiön kanssa ja tulevaisuus näytti hyvältä. Hommaan tuli uudenlaista vakavuutta. Floridalainen työmyyrä on kaivanut tunneleitaan äärimetallin undergroundissa genren alkuajoista lähtien ja on yksi kentän pioneereja, vaikkei ole juuri valokeilassa paistatellut. Sitten tulivat eri genret kuten thrash, death ja niin edelleen. Sitten löysin Treyn tyttöystäväni kimpusta ja vetelin ukkoa turpaan. TEKSTI TAMI HINTIKKA PARADOKSIN AVAIN 50. Harva varmaan edes tietää, että Nocturnus-miehellä oli näppinsä pelissä varhaisissa MA-raidoissa. Omat bändihommat lähtivät käyntiin jo varhaisessa vaiheessa. – Kun levy oli purkissa, lähdimme takaisin kotiin, mutta Trey jäi vielä hengailemaan Davidin kanssa, ja he miksasivat levyn yhdessä ilman minua. Treyn palattua Tampaan hän oli kuin eri ihminen, ja siitä alkoi oma alamäkeni
– Lopulta levy alkoi kasvaa ja porukka hiffasi sen. The Key ei ole mitään easy listening -osaston veivausta, vaan haastavaa ja kenties jopa ärsyttävän levotonta outoilua. – Intromieheksi löytyi Louis [Panzer], mutta kun aloimme soittaa biisiä, hän heittikin kiipparihommiaan musiikin sekaan, mikä kuulosti tosi siistiltä. Olin jo aiemmin sanonut Vincentille, että voisin soittaa rummut hänen seuraavalle levylleen. Avain Nocturnusin kosketinsoittimilla maustettu, erittäin omintakeinen ja arvaamattomasti sinkoileva thrashinsukuinen death metal herätti huomiota paitsi metallin alamaailmassa myös aikansa äärimetallilevy-yhtiöiden kuninkaan, Earachen, päämajassa. – Itse asiassa Morbid Angel jakautui kahtia: Richard jatkoi Treyn kanssa, kun taas minä ja uusi basistimme Sterling herätimme henkiin hänen vanhan bändinsä Incubusin. Nocturnus hajosi, mutta Browning jatkoi metallin parissa. Mike Davis [kitara] oli Ginon serkku ja enemmän speed metal -ukkoja, mikä vaikutti soundiimme. Acheron on tunnettu voimakkaan satanistisesta sanomastaan, mikä ei ollut Browningille mikään ongelma. Oma yhtye Morbid Angelistä lähtönsä jälkeen Mike Browning ei jäänyt suremaan kohtaloaan, vaan alkoi viritellä välittömästi uusia kuvioita. Olen yrittänyt jutella Treyn kanssa muutamaan otteeseen, mutta häntä ei näytä kiinnostavan ystävyys kanssani. Vincent oli Church of Satanin miehiä, ja niinpä meistä kaikista Acheronissa tuli kirkon jäseniä. Nocturnus-demo näki päivänvalon vielä vuoden 1987 aikana. Yhtye solmi diilin, jonka ensimmäinen hedelmä oli scifikuoloklassikko The Key (1990). Yhtä kaikki, se on kiistatta uraauurtava pioneerilevy, joka toi koskettimet kuoloon ja avasi ovia kimurantimmalle death metalille. Nocturnusin uusi nousu Browning lähti Acheronista 1990-luvun puolivälissä. – Earache halusi meille keulamiehen, eli minä luopuisin joko rummuista tai laulusta. – Aluksi Nocturnus oli vain okkultistinen metallibändi, mutta asiat saivat uuden suunnan, kun Richard lähti liittyäkseen Nasty Savageen ja Vincent muutti pois. No, bändi ei jaksanut olla sen jälkeen kasassa kuin puoli vuotta. Elettiin vuotta 1987. Gino ja minä haalimme bändiin uudet tyypit. Nykyään olen kiinnostunut kaikenlaisesta okkultismista, en vain satanismista. PÖ LK YL LÄ Mike Browning ja Nocturnus AD vuosimallia 2019.. Kiertueen jälkeen Lou sai muut taakseen ja he antoivat minulle kenkää. Incubusissa soittanut Gino Marino pestattiin toiseksi kitaristiksi, ja ensimmäisen äänitteen kokoonpano oli kasassa. Tein heidän kanssaan lopulta pari pitkäsoittoa. Kakkoslevy Thresholdsilla (1992) Browning hoiti enää rummut ja laulussa oli hahmo nimeltä Dan Izzo. Kieltäydyin kummastakin vaihtoehdosta, mutta Earache uhkasi leikata levyntekoon varattua budjettiamme, emmekä saisi rahaa videon kuvaamiseen. He sanoivat, että se oli levy-yhtiön idea, mutta sain selville ettei se ollut. – Oli musertavaa kuulla uutinen Richardin kuolemasta. Nocturnus valmistautui toisen demonsa nauhoituksiin, ja Browning halusi mukaan viileitä kiippari-introja. Muu bändi sitten jyräsi mielipiteeni ja meille hommattiin uusi laulaja. Liityin Acheroniin samana päivänä kun sain monoa Nocturnusista. – Olen ollut kiinnostunut okkultismista 14-vuotiaasta lähtien, joten hommassa ei ollut mitään sen kummempaa. Tämäkään ei riittänyt, vaan episodi muuttui yhä oudommaksi. Ehdimme työstää juttuja hänen kanssaan The Science of Horror -demolle (1988), ja siitä homma lähti kunnolla lentoon. Hän sanoo kyllästyneensä koko metallitouhuun mutta soitelleensa paikallisissa pikkubändeissä. – Osa jengistä piti siitä, osa ei, Browning iskee simppelisti. Tästä seurasi äärimetallimaailmaa mullistava koskettimien hyödyntäminen. Heitimme Bolt Throwerin kanssa rundin Euroopassa, ja Yhdysvalloissa oli Grindcrusher-kiertue. Vuonna 1992 hän liittyi vanhan Nocturnus-kumppaninsa Vincent Crowleyn Acheroniin, jossa viihtyi pari vuotta. Sitä hommaa ei kuitenkaan kestänyt kuin vajaan vuoden, ja sitten päätin aloittaa aivan oman bändin, jolle annoin nimeksi Nocturnus. Niiden jälkeen juttu rupesi olemaan isollaan. – Törmään toisinaan bändin toiseen ex-rumpaliin Pete Sandovaliin jossain päin Tampaa, ja me tulemme itse asiassa aivan hyvin juttuun. Nocturnus-taivaalle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä. Millaista oli astua sen kioskin taakse. Acheron on Nocturnusiin verrattuna todella yksinkertaista poljentoa. Olimme puhuneet vain kolmisen viikkoa sitä ennen, ja sitten hän oli yhtäkkiä poissa. Se oli lopun alkua. Kyse oli vain Loun liian suuresta egosta. – Todella iisiä. Näissä merkeissä livahti muutama vuosi, mutta sitten alkoi jälleen tapahtua. – Lou hääri selkäni takana ja hankki oikeudet Nocturnus-nimeen. Alkuun uudessa bändissä soittivat vain basisti Richard Bateman ja laulava rumpali Browning. Kaksikko teki muutamia biisejä, kunnes kitaranvarteen löytyi myöhemmin Acheron-päällikkönä tunnettu Vincent Crowley, joka toi mukanaan uutta musiikkia
– Tyttäreni Bela on alkanut vasta ymmärtää musiikkijuttuani ja mistä siinä on kysymys. ”Kiinnostuin okkultismista noin 14-vuotiaana. – Joo, minulla on muutamia pakkoja, joita olen haalinut vuosien varrella, mutta varsinaiseen työskentelyyn minulla on vain yksi pakka, jonka sain Vincent Crowleylta vuonna 1987. Paradox pääsi odotuksista huolimatta ilmestymään kuin varkain, eikä markkinointi ainakaan Suomessa ole ollut kovin massiivista. Kokoonpano alkoi vakiintua, ja vuodesta 2013 yhtyeessä ovat soittaneet entiset After Death -kitaristit Belial Koblak ja Demian Heftel sekä Obituaryn Slowly We Rotilla pompotellut basisti Daniel Tucker. Pitääkö se paikkansa. Nykyään minulla on noin seitsemänsadan okkultistisen teoksen kokoelma, ja mitä enemmän opin, sitä enemmän uusia suuntia ja uutta työstettävää löydän. Nocturnus AD piti yllä Nocturnusin perintöä ja kiersi soittamassa niin The Keyn kuin varhaisen Morbid Angelin kappaleita. After Death -nimiseksi muuttuneen yhtyeen ovi kävi kuitenkin todella tiuhaan. Ajattelen myös, että kun nykyinen kuoreni katoaa, energiani ilmenee muodossa tai toisessa, ja näin Suuri Työ jatkuu. – Se, että saan olla juuri minä ja elää mukavasti hetkessä. Nocturnus AD -kippari on päivätöissä vesilaitoksella ja hänellä on 12-vuotiaan tyttärensä huoltajuus. Vastaanotto on ylittänyt suurimmatkin odotukseni, ja minulle on sanottu, että Paradox on täydellinen jatkumo The Keylle. – Päätin pistää pystyyn AD-päätteisen Nocturnusin, mutta sain välittömästi postia Lou Panzerin lakimieheltä. Äitini harjoitti noituutta, ja kaikki alkoi siitä ja on vain jatkanut kasvamistaan. Olen aina puhunut hänelle kuin aikuiselle, eikä meillä ole koskaan ollut mitään suuria ongelmia. – Olen onnellinen pienemmällä lafkalla sen sijaan, että joutuisin taistelemaan isossa firmassa mainostilasta miljoonien muiden bändien kanssa. Nykyään minulla on noin seitsemänsadan okkultistisen teoksen kokoelma, ja mitä enemmän opin, sitä enemmän uusia suuntia ja uutta työstettävää löydän.” 53. Päätetäänpä haastattelu hieman iloisempiin tunnelmiin: Mike Browning, mikä saa sinut onnelliseksi. Teen siitä 22 kortin Arcana Maiora -setin, joka pohjaa Rider Waite -pakkaan. Keikkoja on tulossa, ja vuosi 2020 näyttää jopa paremmalta kuin tämä. Bela-tyttären elämä on vasta alkumetreillään, mutta monet Browningin ikätoverit ovat jo siirtyneet manan majoille. Muutin sitten bändin nimeksi After Death. Jotta kuvio olisi ollut tarpeeksi sekava, myös Panzerin Nocturnus aktivoitui 1999 ja julkaisi vielä samana vuonna Ethereal Tomb -levyn. – Viimeisen parin kolmen vuoden aikana moni tuttuni on kuollut. Levyarviot ovat olleet ylistäviä ja yksityiskohtaisia. Yhtye julkaisi muutaman demon, mutta ei päässyt koskaan kunnon nousuun. Browning kertoo kuitenkin olevansa onnellinen Profound Lore -levy-yhtiöllä. Pari vuotta sitten koskettimiin löytyi Josh Holdren, ja lopulta bändi oli valmis julkaisemaan ensimmäisen levynsä. Olen kuitenkin liian kiireinen funtsimaan kuolemaa. Nocturnus AD -debyytti Paradox näki päivänvalon toukokuussa 2019. Mikäli työltä, perheeltä ja musiikilta jää vapaa-aikaa, Browning tekee muun muassa 3d-taidetta, jota voi hyödyntää myös henkisen puolen hommissa. Myös jälkikasvu vaatii aivan omanlaistaan panostusta. Nocturnusin taival on ollut kaikkea muuta kuin helppo ja yhtenäinen, mutta uuden levyn kautta jatkumo näyttää olevan vahva ja puuttuvat palaset loksahtavat kohdilleen. Tällainen työskentely vaatii aivan tietynlaisen mielentilan ja suuren panostuksen, joten lähden alkuun kevyemmällä pakalla. Hän on hyvä piirtämään, ja rohkaisen häntä tekemään omaa juttuaan. Vuonna 2013 oli jälleen aika vaihtaa nimeä, ja tällä kertaa Nocturnus AD sai jäädä pysyvästi. Tarot ja kasvatus Mike Browning ja Nocturnus AD ovat päässeet Paradoxin myötä täyteen vauhtiin. – Kuten mainitsin, kiinnostuin okkultismista noin 14-vuotiaana. Nuorena en uskonut eläväni edes 50-vuotiaaksi, mutta tässä olen, vaikka taulussa komeilee 55. – Minun on vieläkin vaikea uskoa, miten hyvin jengi on ottanut levyn vastaan. Se on oikeastaan ainoa asia, mitä ihminen voi toivoa tässä nykyisessä elämässään. En pakota häntä tekemään sitä tai tätä. Edellä mainittujen lisäksi The Bandar Sign kertoo Necronomiconista tutun hullun arabin tarinan, ja Precession of the Equinoxes pureutuu teoriaan maapallon magneettisten napojen vaihtumisesta. Paradoxin yhdeksän biisiä vievät yhtyeen kertomusta eteenpäin niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. – The Antechamber, Return of the Lost Key, Apotheosis ja Aeon of the Ancient Ones jatkavat The Keyn tarinaa. Laajennan kenties jossain vaiheessa omaan 78 kortin pakkaan, mutta aloitan tällä perinteisellä setillä. Teemme varmaan jälleen neljä kappaletta, jotka jatkavat The Keyn tarinaa, ja todennäköisesti muutkin Paradoxin sanoitukset saavat jatkoa. Mielestäni pakan tulee olla joko saatu tai itsetehty, en suosittele uutena ostettua. Ja teen yhä musiikkia ja kierrän maailmaa. – Puuhailen juuri oman 3d-mallinnusta hyödyntävän tarokkipakan parissa. Bela saa koulusta tosi hyviä arvosanoja, lähes pelkkiä kiitettäviä. – En edes oikein käsitä, miten olen onnistunut hoitamaan vanhemmuuden niin, että hän on niin hyvä kaikessa, mutta yritän tehdä hänestä mahdollisimman itsenäisen, jotta hän pystyisi huolehtimaan itsestään. Äitini harjoitti noituutta, ja kaikki alkoi siitä ja on vain jatkanut kasvamistaan. – Tiedän, että monet tekemiseni jäävät elämään, kun aika minusta jättää. Seizing the Throne jatkaa Lake of Fire / Standing in Blood -stooria, ja Paleolithic siirtyy Neolithicistä seuraavaan aikakauteen. – Me suunnittelemme jo seuraavaa levyä, pari biisiä on valmiinakin. Tämä kaikki on enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa, Browning hehkuttaa. Vaikka Nocturnusin matka on ollut kuoppainen ja edennyt töksähdellen, Browningin henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet ovat pysyneet vakaasti samoina. Vuonna 1999 henkiin herätetyssä Nocturnus-versiossa Brow ningin rinnalla hääräsi kaksi muutakin alkuperäistä Nocturnus-miestä eli Richard Bateman ja Gino Marino. Homma ei lähtenyt toivotuille kierroksille, ja Panzer-Nocturnus haihtui kosmoksen kerroksiin jo 2002. Browning väänsi jatkuvassa liikkeessä olevalla kokoonpanolla After Deathinsä kanssa. Olen ymmärtänyt, että tiedät jotain tarokkikorteista. Sain juuri tietää, että yksi vanha ystäväni kuoli viime viikolla. Olemme itsemme hallitsijoita, mutta uskon, että maailmankaikkeudessa on paljon meitä edistyneempiä voimia, kuten myös vähemmän edistyneitä
Mercury/Phonogram-levy-yhtiö sijoitti debyyttilevyyn suuria summia. Mötley Crüen kerrotaan muokanneen tyyliään uusiksi Girls, Girls, Girls -levylle (1987) juuri Zodiac Mindwarp and the Love Reactionin innoittamana. Sarjakuvarockia reteimmillään ZODIAC MINDWARP AND THE LOVE REACTION Tattooed Beat Messiah MERCURY/PHONOGRAM 1987 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Tarkasti mietityn konseptin omanneen Zodiac Mindwarp and the Love Reactionin ensimmäisen levyn piti olla käyntikortti maineeseen ja mammonaan. Musiikillisesti sijoitukset kannattivat, ja levy osoitti, että bändin ympärille syntynyt hype oli perusteltua. Vaan niinhän siinä kävi, ettei Tattooed Beat Messiah liikkunutkaan Atlantin toisella puolella odotetusti. Alkuun ilmestyi kaksi nasakkaa pikkujulkaisua Wild Child ja High Priest of Love, molemmat vuonna 1986. Zodiac Mindwarp and the Love Reactionin ensimmäisessä kokoonpanossa vuonna 1985 vaikutti kitaristi Jimmy Cauty, joka lähti nopeasti omille teilleen ja oli muutamaa vuotta myöhemmin perustamassa toista hiottuun konseptiin perustuvaa ryhmää, The KLF -vastakulttuuriyhtyettä. Levystä julkaistiin vuonna 2007 kahdeksan bonuskappaleeen versio. Yhtyeen toinen kantava voima Kid Chaos oli jo aiemmin paennut The Cultiin. Suursuosio jäi saavuttamatta, mutta albumi toimii edelleen. 54. Zodiac Mindwarp and the Love Reaction vajosi undergroundmaailmaan, välillä hajoten ja taas palaten. The Love Reactioinin muita alkuperäisjäseniä olivat teemaan sopivilla nimillä varustetut basisti Kid Chaos ja rumpali Boom Boom Kaboonmski. Siltä löytyi silti Feed My Frankenstein, jonka Alice Cooper levytti minimaalisin muutoksin saman vuoden Hey Stoopid -levylleen. VÄLILLÄ tulee pakostakin mieleen, että Turbonegro on ottanut mallia esimerkiksi levyn nimibiisin utuisen haaveilevasta väliosasta. Myös vuonna 1985 perustettu White Zombie ja varsinkin keulahahmonsa Rob Zombie on varmasti hakenut visuaalisia aineksia Mindwarpin esillepanosta. Albumi kuitenkin kantaa koko kestonsa ja sen kappaleet ovat täydellisen röyhkeää, inspiroitunutta ja menevää taustamusiikkia bileille. Graafinen suunnittelija ja kuvatoimittaja Mark Manning oli 1980-luvun alussa töissä Flexipop-nimisessä brittiläisessä pop/rock-lehdessä, jonka toimituksessa ramppasi monenlaista muusikonrenttua. Euroopassa debyytin myynti oli hyvää ja saman olisi pitänyt tapahtua myös USA:n puolella, missä levyä päästiin markkinoimaan yhteiskeikoilla Alice Cooperin ja Guns N’ Rosesin kanssa. Musiikkityyliksi valikoitui alkumetrien tyylikokeilujen jälkeen persettä keikuttavan tarttuva hard rock. Ensimmäinen keikka oli marraskuussa 1985, ja seuraavana kesänä oltiin jo Reading-festivaaleilla. Kaikki fanit eivät tunnu pitävän esimerkiksi Born to Be Wild -coverista, mutta luenta on ihan kelpo ja omaperäinen – on varmasti toiminut keikalla. Jo levyn alkuperäisessä versiossa oli paljon materiaalia, yhteensä 16 kappaletta. Taiteilijanimeä Sleazegrinder käyttävä Classic Rock -lehden toimittaja on kuvaillut, että Mindwarp oli kuin ”evil biker Jesus”. Hoodlum Thunder -seuraajaan (1991) mennessä momentum oli kadonnut, eikä levykään ollut kovin kaksinen. Tuli potkut levy-yhtiöltä ja suuret velat kannettavaksi. Holy Gasolinen säkeistössä ja lopun Messianic Reprisessa on vaikutteita jopa The Curen tapaisesta tunnelmoinnista, kiihkeän pulssin säestämänä. Aluksi se oli Manningin hahmo iltarientojen hauskanpidossa, mutta vähitellen Zodiacin äärimmäisen rocktähden roolihenkilön oheen alkoi kehittyä myös varsinaista bänditoimintaa. Taustakuoroissa puolestaan kuuluu 1980-luvun Def Leppard ja päälaulussa Alice Cooper. Myös punkin ja jopa industrialin henki kuuluu Untamed Staren kaltaisissa rykäisyissä. HUOMIOTA tuli nopeasti. LÄHTÖKOHDAT Zodiac Mindwarp and the Love Reaction -yhtyeelle olivat kutkuttavat. Ulkonäöllisesti bändi herätti mielleyhtymiä Motörheadin ja moottoripyöräjengien suuntaan. Seuraavan vuoden singlet, hykerryttävillä videoilla varustetut Prime Mover ja Black Seat Education, ennakoivat vuoden 1988 ensimmäistä kokopitkää Tattooed Beat Messiahia. Viimeisin virallinen levy We Are Volsung (2010) sisälsi Tattooed Beat Messiahin verrattuna raskaampaa, äijämäisempää ja suoraan sanottuna ilottomampaa hard rockia. Balladimainen Kids Stuff sopisi toisella tavalla esitettynä Bon Joville. Manning halusi itsekin kokeilla rokkarien hedonistista elämäntapaa ja alkoi kehittää itselleen alter egoa nimeltä Zodiac Mindwarp. Tie tähtiin oli siis rakennettu. Lisäbiisit tekevät selväksi sen, miksi ne jätettiin aikoinaan arkistoihin. Tattooed Beat Messiahin keitoksessa on erityisesti riffien osalta suuria vaikutteita AC/DC:ltä ja Lemmyn moottoripäiltä. Imagon muita rakennuspalikoita olivat kiimaa tihkuvat lyriikat sekä sarjakuvista ja b-elokuvista tuttu kuvasto. Kokoonpano vaihtui kuitenkin tiuhaan tahtiin jo alussa
THE CIRCUS 11.2.20 . 22,50€ K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 15.2.2020 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. TAMPERE . i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n TO U R 2 . 50,50€ (SIS. 22,50€ K-18 K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 14.2.2020 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. PAKKAHUONE TI 28.1.2020 HELSINKI • THE CIRCUS LIPUNHINTA ALK. HELSINKI . i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R E S E N T 24.1.2020 CLUB TEATRIA TORNIO 31.1.2020 WATERLAKE METAL MAYHEM, SIBELIUSTALO LAHTI 7.2.2020 LOGOMO TURKU 14.2.2020 HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 21.2.2020 CLUB TEATRIA OULU. PALVELUMAKSU 3,50€ ) IKÄRAJA: S / K 1 8 • OVET 1 9 : • ENNAKOT: TO U R 2 . 22,50€ K-18 K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T 10.2.20 . 14.2.2020 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 22,50€ K-18 | OVET 20:00 ENNAKOT: TIKETTI 15.2.2020 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK
Toisaalta tulkinnan painotukset eivät ole niin suuria, että ne paljastuisivat muuta kuin paneutuneella tehokuuntelulla. Silti hänellä on selkeä julkisuuskuva. Myös ne kumppanit täytyy nostaa kaiken reiluuden nimissä esille. Vähintäänkin Hietalan persoonassa on tiettyä veistoksellisuutta ja monumentaalisuutta, vaikkei mies lopulta fyysisessä olomuodossaan mikään järkälemäinen olento olekaan. Koska suomeksi laulettua laitosta ei ole arvioitu lehtemme sivuilla, käydään tässä läpi levyn kumpikin versio. Uskaltaisin jopa väittää, että suomenkielisen tulkinnan suodattamaton tunteellisuus välittyy painavampana sellaisellekin, joka hallitsee englannin suomea paremmin. Lukemattomat eri projektit läpikäyneet ammattimiehet, eli rumpali Anssi Nykänen, kitaristi Tuomas Wäinölä ja kosketinsoittaja Vili Ollila, tuskin nauttivat kaikkein maksimaalisinta arvostusta niiden piirissä, jotka pitävät itseään niin sanotusti todellisen heavy metalin puhtauden vartijoina. Unelmoin öisin -kappaleen puhekohdissa tuntuu kuin mies murtuisi koko ajan katkeraan itkuun, I Dreamissä kuuluu enemmän ”vain” teatraalinen dramaattisuus. Tuntuu itsestäänselvyydeltä sanoa, että suomeksi lauletut kappaleet välittävät enemmän tunnetta ja intiimiyttä – onhan suomi sekä laulajan että tämän arvion kirjoittajan äidinkieli, joten miksi näin ei olisi. On suomalaiskansallisia folksävyjä, Nightwishin eeppisyyttä ja paksuja sovituksia, iskelmällisyyttä ja häpeilemätöntä melodisuutta sekä Tarotin vanhan koulukunnan heavyn soihdun kantamista. Pyre of the Black Heart ei ole silotellusti laulettu versio Mustan sydämen roviosta, vaan erinomainen näyttö kansainväliselle yleisölle Hietalan – ja kumppaneiden – osaamisesta. Se soi hieman käskevämpänä Kiviä-kappaleessa kuin Stonesissa, hiukan haavoittuvampana mutta toisaalta välillä narisevamman eläimellisempänä Isäni äänessä kuin The Voice of My Fatherissa. Musiikillisesti se on aika tasapuolinen sekoitus sitä, mitä Hietala on tehnyt pääprojekteissaan Nightwishissä, Tarotissa ja Raskasta joulua -projektissa. Ainutta kiivaampaa rallia (Runner of the Railways / Juoksen rautateitä) ei sitäkään osaa aivan kuvitella Tarotin levylle. Oikeastaan ainoa merkittävä tekijä, joka puuttuu, on Tarotin varsinkin ensilevyllään käyttämä kipakampi metallisuus ja vauhti. Tammikuussa 2020 on levyn englanninkielisen version vuoro. Kahdella eri kielellä laulaminen tuo kappaleista ja Hietalan äänenkäytöstä esiin eri puolia. Hän on jämerä ja jämpti osaaja, työmies, mutta silti myös tunnistettavasti herkkä taiteilija. Mutkia suoristaen voisi sanoa, että englanniksi Hietala laulaa kuin Esiintyjä, suomeksi kuin Tulkitsija. Marko Hietala ei tunnu artistilta, joka olisi luonut julkisuuskuvaansa tietoisen pitkäjännitteisesti, ainakaan maksettujen imagokonsulttien kanssa. Toni Keränen Esiintyjä ja Tulkitsija Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa MARKO HIETALA Pyre of the Black Heart / Mustan sydämen rovio NUCLEAR BLAST A N D R E A B E C K E R S ARVIOT 57. Tarot-muistumat osoittavat enemmän I Walk Foreverin kaltaisiin jylhiin jyräyksiin, jollaisia aineksia käytetään muun muassa kappaleissa Stones/ Kiviä ja Star, Sand and Shadow / Tähti, hiekka ja varjo. Marko Hietala julkaisi toukokuussa 2019 ensimmäisen soololevynsä Mustan sydämen rovion. Avoimin mielin musiikkia lähestyvät kuitenkin tajuavat, että juuri tällä tavalla tunnelmiltaan monipuolinen levy on pitänytkin toteuttaa – genresäännöistä välittämättä, jokaisen kappaleen syvintä sielua hakien ja se esille nostaen. Silti on huomionarvoista, kuinka Hietala työstää ääntään eri tavalla eri kielillä. Juuri tämä jykevälinjainen mielikuva toistuu soololevyn tunnelmissa. Hietala on harmaantuvassa parrassaan ja Väinämöistä muistuttavassa ulkonäössään jollain tavalla ajan ja paikan tuolla puolen oleva, jopa jumalallinen hahmo
Siksi, että tässä ei ole sielua. Vuonna 2009 toimintansa aloittaneen, jo yhdeksänteen studiolevyynsä ehtineen yhtyeen syömähammas löytyy ensisijaisesti timanttisesta musiikista ja viimeisen päälle mietityistä ulkomusiikillisista asioista. Albumi ei säilytä yhtenäisesti soljuvaa linjaansa aivan koko kestoaan, mutta ei myöskään notkahda liitoksistaan missään vaiheessa. 14 kappaletta tätä makeutusaineella kuorrutettua synteettistä sekameteliryönää on musiikkia sen hämmentävämmissä ilmenemismuodoissakin arvostavalle yksinkertaisesti liikaa. Ammattimuusikoiden hoitaessa homman mikään ei jää puolitiehen. Aivan hirveätä. Kyllä voisi, jos aihetta olisi, ennakkoasenne kun ei ollut tuomiollinen vaan pikemminkin utelias. Tästä vanity-tuotteesta on hankala sanoa mitään positiivista. Aluksi mustan metallin elementit kuulostivat melko irrallisilta, mutta loppulevyllä ne vakiinnuttavat paremmin paikkansa. Musiikin piinaava luoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Läpi Hevisauruksen uran sen levyt ovat jauhaneet laadukasta power metalia ja biisit perustuneet vahvoihin melodioihin. Sen kitaraja kiipparisoolo-osuuksista löytyy ukkoa metallimaailman kärkipaikoilta saakka. Siksi, että Su-Metal (laulu ja tanssi) ja Moametal (huuto ja tanssi) ilmaisevat itseään pohjattoman ärsyttävällä tavalla. Varsinainen black metal -levy Vesperith ei ole, sillä se tarjoaa pitkälti säröistä riisutun spirituaalisen matkan. Pistä Bändikouluun! soittimeen, nosta nyrkki ilmaan ja huuda kuuluvasti: ”Räyh!” Jaakko Silvast VESPERITH Vesperith SVART Vesperithin nimikkodebyytti tarjoaa yhden naisen näkemyksen kokeilullisesta, ambientpainotteisesta black metalista. Mikään puolivillainen rahastusidea tuskin olisi toiminut meilläkään, varsinkaan, kun juraheviyhtyeen syntyessä puhuttiin jo metallimusiikin kurssin yleisestä laskusta. Kappaleet ovat kahden pennin powermetal-djent-rammsteinia tai silkkaa eurohumppaa tuhnuisilla särökitaroilla ja tuskallisen ärsyttävällä kimityslaululla. Toimivimmin levyn hypnoottisimpia äänimaisemia sotketaan levyn pisimmässä kappaleessa, yli kymmenen minuuttia kellottavassa Quintessencessä. Parhaan tehon levystä saakin irti heittäytymällä sen musiikin syväluotaavaan atmosfääriin keskittyneesti. Tamperelaisen Sariina Tanin projekti muistuttaa tunnelmaltaan etäisesti tanskalaista Myrkuria, vaikka Vesperithin ulosanti onkin kosmisempaa ja monisyisempää. Jos lapsille suunnattu hevi on vetänyt aikaisemmin lappuja silmille ja korville, ne kannattaa repiä hittoon viimeistään nyt. Ajattelin tiivistää arvion edelliseen toteamukseen, kenties painokkaan voimasanan kera. Kirsikkana kakun päällä on Hevisauruksen uran sadas ja samalla pisin biisi, simppelisti nimetty 100. Valtaosin levyllä taiteillaan keveiden ja raakojen ambientkokeilujen välillä, mille ajoittaiset blastit ja särökitarat antavat tukea. Vaan eihän tosikkomaisen ja setämäisen vakavasti musiikkiin suhtautuva voikaan tällaista arvostaa. Vaikka Hevisaurus on suunnattu konseptin ja sanoitusten puolesta lapsille, aikuisetkin voivat kuunnella sitä sujuvasti. Siksi, että tämä on aivan käsittämätöntä tauhkaa. Eetu Järvisalo BABYMETAL Metal Galaxy AMUSE Ei pysty. Ja paheksuttavaa kulttuurista omimistakin vielä! En suvaitse, aaargh! En siis todellakaan kuulu Babymetalin kohderyhmään, enkä Metal Galaxyn perusteella haluakaan kuulua. Läjästä pilkistää vielä etnisiä eritteitä: Shanti Shanti Shanti on intialaista heviripulia, ja Oh! Majinai lemuaa haitareineen suomalaiselta folk metal -pökäleeltä. Siksi, että biisit ovat täysin mitäänsanomattomia, muovisia ja tyylillisesti ihan mitä sattuu. En ole kuullut japanilaiskaksikkoa aiemmin, mutta nyt kun sitä kuuntelee, ei kulu kovin montaa sekuntia, että verenpaine kohoaa vaarallisiin lukemiin. HEVISAURUS Bändikouluun! SONY Hevisaurus on bändi, tai oikeastaan käsite, jollainen voi syntyä vain Suomessa – hevimetallin luvatussa maassa, jossa kyseisellä musiikinlajilla voitetaan kansainvälisiä laulukilpailuja sekä tehdään salit ja jäähallit täyttäviä joulukiertueita. Avataan nyt kumminkin edes vähän, miksi ei. Tässä mielessä materiaali kallistuu ehkä lähemmäksi kotimaista Oranssia Pazuzua. Bändikouluun!-uutuudellekin mahtuu monenlaista tunnelmannostattajaa iloisesta nimibiisistä rivakkaan Monster-autoon ja lastenlauluille ominaisen melankolisesti tarinoivasta Pianon kannen alla -biisistä Brother Firetriben kasarisfääreihin yltävään hunajaiseen He-Sa-MuKo-Mi-Ri-POMiin. Tanin eteerisesti henkäilevä laulanta ja vastavuoroisesti karhea kärinä istuvat syvyyksiin tuijottavan ilmaisun tulkiksi varsin hyvin
KERAVA 24.-25.7. JOENSUU 7.-8.8. Sin/Pecado tarjoaa suhteellisen helposti sisäistettävää musiikkia, mutta aivan terävimmät hitit puuttuvat. A New Evil on mukavan tasokasta käyttömusiikkia, joka tyydyttää akuutin melodisen metallin nälän onnistuneesti. Dramaattinen aloitusraita Don’t Stand in My Way, raskaat riffit ja tarttuvat melodiat näppärästi yhdistävä nimikappale sekä iskevällä johtomelodialla varustettu Save Your Prayers osoittavat, että Karlsson ei ole vain ilmiömäinen kitaristi vaan myös taitava säveltäjä. OULU 3.-4.7. Mutta eipä isolla kädellä ja sydämellä rumpuja takovaa Mike Terranaa tai kitaravirtuoosi Magnus Karlssoniakaan käy moittiminen. Albumin kovimmat esitykset sijaitsevat selkeästi sen alkupuolella, jonka jälkeen taso alkaa hitusen laskea. A New Evil sisältää konstailematonta vanhan liiton melodista metallia, josta löytyy sekä tarttuvuutta että iskuvoimaa. KOUVOLA 10.-11.7. Hyvä biisihän Strutter on, mutta Running Wildin käsittelyssä kappale on pelkästään alkuperäistä tanakampi, aavistuksen rivakampi ja hitusen jämptimpi. LAPPEENRANTA 31.7.-1.8. Tuotannon seasta on hankala poimia klassikkostatuksen arvoisia levyjä, vaikka vuoden 2008 Night Eternalilla liipataan läheltä. kattomuus aiheuttaa lähinnä lisää maailmantuskaa sisuksia korventamaan. Keskinkertaisemmatkin kappaleet ovat niin huolella sorvattuja, ettei niidenkään kuuntelu varsinaisesti harmita. Seuraavaa pitkäsoittoa pohjustava Crossing the Blades puolestaan lipuu jonkinmoisessa tyvenessä. Koskinen RUNNING WILD Crossing the Blades STEAMHAMMER/SPV Rock N’ Rolf Kasparekin merirosvokuunari sen kuin kyntää metallimaailman meriä, joskus myötäja välillä vastatuulessa. Neljän biisin minijulkaisu ei eroa saksalaisreliikin tämän vuosikymmenen musiikillisista tekosista muutoin kuin siinä, että se on vuoden 2012 Shadowmaker-albumia parempi – kuten kaikki muutkin äänitteet ”Runkkareiden” katalogissa. LISÄÄ ARTISTIJULKAISUJA 1.2.2020! KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT/LISÄTIEDOT JA OSTA LIPUT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI LIPPUJEN HINNAT: PE 39,90 € / PE PRIORITY 64,90 € LA 39,90 / LA PRIORITY 64,90 € / 2 PV 69,90 € / 2 PV PRIORITY 114,90 € HINNAT 1.2.2020 ALKAEN: PE 44,90 € / PE PRIORITY 69,90 € LA 44,90 / LA PRIORITY 69,90 € / 2 PV 69,90 € / 2 PV PRIORITY 119,90 €. Jaakko Silvast MOONSPELL Sin/Pecado NAPALM Portugalilaisen Moonspellin lähes 30-vuotinen ura dark metalin parissa on ollut suhteellisen tasaista suorittamista. Erikoista Crossing the Bladellä on KISS-cover Strutter, joka on Rolfin mukaan kunnianosoitus hänen musiikillisille juurilleen. Sin/Pecadon musiikillinen anti on tummasävyistä ja rokahtavaa metallia – siis periaatteessa samaa kamaa, jota monet muutkin Century Medialle levyttäneet bändit kuten Rotting Christ, Sentenced ja Tiamat tuolloin tarjosivat. Perushevi on perusheviä, ja sillä hyvä. Joni Juutilainen THE FERRYMEN A New Evil FRONTIERS Multikansallinen superkokoonpano lähestyy toisella albumillaan, joka tarjoaa samaa varmaotteista perusheviä kuin bändin kahden vuoden takainen debyytti. Yllättävän moni on valmis sijoittamaan alkujaan vuonna 1998 ilmestyneen Sin/Pecadon klassikkosarjaan, vaikka levy ei nauttinut ilmestyessään kovinkaan suurta suosiota. Nimibiisi, Stargazed ja Ride on the Wild Side ovat Kasparekin tavaramerkkiriffittelyyn perustuvia hokematamppauksia, jotka menevät bändin tuotantoon vihkiytyneille yllätyksettöminä välipaloina eivätkä aiheuta sen kummempia romminjuonnillisia toimenpiteitä. Sinkkujulkaisu 2econd Skin on lähinnä ärsyttävä, ja parhaimmat hetket koetaan hieman vähemmälle huomiolle jääneiden Abysmon ja Dekandencen parissa. Alla oli kaksi vuotta aiemmin julkaistu menestyslevy Irreligious, ja Sin/Pecado tuntui hinaavan Moonspelliä kauemmaksi raskasmetallisista lähtökohdistaan, mikä manifestoutui toden teolla vasta vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Butterfly Effectillä. PORI 21.-22.8. Kasparek on asemassa, jossa tällainenkin manööveri hänelle suotakoon. Kimmo K. Totuus on, että jo alkuperäisjulkaisua vaivannut lievä puhdittomuus paistaa läpi tänäkin päivänä. Ja jälleen Ronnie Romero lähestulkoon varastaa koko show’n, sen verran väkevää hänen Dio-henkinen tulkintansa on. On levyllä sentään yksi valonpilkahdus, Devin Townsendin mieleen tuova Shine. Nyt rumpali Mike Terranan (Axel Rudi Pell, Rage), kitaristi Magnus Karlssonin (Primal Fear, Magnus Karlsson’s Freefall) ja laulaja Ronnie Romeron (Rainbow) muodostama trio on tosin hieman terävöittänyt ilmaisuaan. Mestariteokseksi täsKOKO KANSAN ROCK-FESTIVAALI KUOPIO 12.-13.6. Yhtä kaikki, kokemus on hirvittävä. Uutta kokonaista studioalbumia odotellessa. RAUMA 26.-27.6. JYVÄSKYLÄ 14.-15.8. Omaperäiseksi Moonspellin teki kuitenkin sen ylettömän dramaattinen tyyli, joka ammensi sanoitukselliset ja visuaaliset vaikutteensa uskonnollisesta mystiikasta. Kyllä ammattimiesten soittoa vain on ilo kuunnella
Valteri Heiskasen tulkinta onkin lähempänä Kai Hansenin koulukuntaa, eikä Gamma Ray ole muutoinkaan touhusta kovin kaukana. Jo varhaisessa vaiheessa Misfits/ Samhain-coverbändiksi perustettu yhtye ryhtyi säveltämään Morganin johdolla omaa materiaalia. Vaikka Danzigin perintö on edelleen tallella, yhtye on tätä nykyä monimuotoisempi ja -puolisempi kuin aikoihin. Monissa bändin riffeissä on seltä ei ole, mutta onneksi hyville peruslevyillekin on aina käyttöä. Louder Powerin alussa jyristellään kuin Manowar ikään. keästi esillä Mardukin kiukkuinen musta metalli, ja tätä puolta on tuotu nyt aiempaa selkeämmin esiin. Kari Koskinen JA N IC A LÖ N N ja latuja edeltäjiensä kanssa, joskin Paradigm on yleissoundiltaan maanläheisempi ja sen kappaleissa kuljetaan enemmän rehellisen rockin kuin melodisen metallin polkuja. Tärkein osa-alue toimittaa, eli kiekolle on saatu ahdettua yllättävänkin taipuisa valikoima laadukasta melodista heavyä. Kosketinsoittimien taakse voisi kuvitella Tarotin Janne Tolsan, mikä sekään ei ole lainkaan huono juttu. Vuonna 2011 se vaihtoi nimensä, koska vanha titteli ei palvellut jäsentensä mukaan enää tarkoitustaan. Niin tai näin, valitsee sitten kaihoisan Mary Leighin, rempseän Unitedin, vauhdikkaan 38 or 44:n tai eeppisen Take Me Homen, Eclipsen vetoavuus vie jälleen kerran mennessään. Jaakko Silvast DEATH WOLF IV:Come the Dark BLOODDAWN Marduk-nokkamies Morgan Håkanssonin vuonna 2000 perustama yhtye totteli alun perin otsikkoa Devil’s Whorehouse. Kahdeksan kappaleen valikoimasta löytyykin sopivasti uhoa, melodiaa, tunnelmointia ja eeppisempää rakentelua. Kymmenen minuutin rajapyykin ylittävä päätösnimikappale paketoi hommat hyvällä nuotilla, ja uusintakuuntelu ei tunnu lainkaan pöllömmältä idealta. Vaikka kokonaisuus ei nouse mestariteoksen tasolle, Death Wolfin räyhäkkään metallinen deathrock on parhaimmillaan varsin mukaansatempaavaa. Marco Hietalan laulusta tosin jäädään tai jättäydytään hyvän matkan päähän. Se on onnistunut tehtävässään jopa hämmäsCELESTI ALLIANCE Hybrid Generation OMAKUSTANNE Jokusen pienjulkaisun jälkeen pitkäsoittokantaan tarraava Celesti Alliance heittää tähtensä kertaheitolla kotimaisen melodisen heavyn taivaalle. Uutuus hiihtää samoja taattuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mikko Malm AIRBOURNE Boneshaker SPINEFARM Maailman paras AC/DC-klooni julkaisee kuudennen kokopitkänsä. Kovin omaleimaisia uria tässä ei tyyli huomioiden tietysti kuljeta, mutta myöskään pastissitunnelmat eivät välity. Hurvitteleva, suoraviivainen ja kursailematon hard rock -ilottelu on jälleen tapissaan, kun australialaisyhtye paahtaa rock’n’rollin kliseitä virne naamalla. Aivan kirkkaimpana bändin tuike ei vielä loista, mutta Hybrid Generationin perusteella matka huipulle ei ole enää pitkä. Perustamisvuodestaan 2003 lähtien bändillä on ollut agendanaan soittaa simppeliä, kerrasta kaaliin iskevää komppirokkia. Suhteellisen kokemattomista muusikoista koostuva yhtye tietää mistä pitää. Omakustannestatuksesta huolimatta toimitus on varmaa ja soundeissa on potkua. Biisimateriaalin kesken löytyy kuitenkin tuttua eloa ja eroavaisuuksia. Monitaituri Erik Mårtenssonin luotsaama ryhmä on tehnyt selvää jälkeä viimeistään kolmannesta pitkäsoitostaan Bleed & Screamistä (2012) lähtien, ja melodinen kaikkivoipaisuus on vain vahvistunut sitä seuranneilla Armageddonizedillä ja Monumentumilla. Ongelma lieneekin lähinnä väärä vuosituhat, sillä musiikillisesti tämä tekisi mieli heittää aina 1990-luvulle asti – mutta vain hyvässä mielessä, sillä vertailukohdaksi voisi heittää ysäriaikojen Tarotin. Mikko Malm ECLIPSE Paradigm FRONTIERS Länsinaapurin hard rock -komeetta jatkaa genressään jo vuosia jatkunutta huikeaa lentoaan. Napakka aloituskappale With Hate, tumman hypnoottinen Funeral Pyre, akustista puolta esittelevä southern gothic -pala Into the Woods ja Fields of Nephilimin apokalyptisia sfäärejä tavoitteleva melankolinen päätösraita Conqueror’s Dance osoittavat, että yhtyeellä jotain annettavaa varjoisan musiikin ystäville
rockfest_225x297.indd 1 28/11/2019 10.05
Battleground on perinteisellä tavalla hyvä livejulkaisu, joka toimii myös oivana, tuttujen klassikoiden lisäksi tuoreempien levytysten parhaimmistoa sisältävänä best of -kokoelmana. Lopuista kappaleista ainakin This Is Our City ja Switchblade Angel ovat mainitsemisen arvoisia boogiepaloja. Täsmäbiisejä ajelee kuuloelimiin nytkin, mutta ei aivan aiemmassa mittakaavassa. Ainoastaan bändin omassa Free Birdissä eli Fall of the Peacemakersissä hyväntuulisuus tuntuu syövän pois levyversion vahvaa tunnelatausta, ja kaipaamaan jää myös alkuperäisversion päättävää parin minuutin huikeaa jamitykittelyä. Tämän levyn musiikilla on selkeä sukulaissuhde Canin ja Tangerine Dreamin kaltaisiin teutonipioneereihin. Rummuissa vuorottelevat Black Sabbathista ja Diosta tuttu Vinnie Appice ja entinen PH Osiris Hayden SVART Kun Mr. Nimibiisi on kohonnut jostain syystä toimivimmaksi ralliksi yhtyeen jokaisella julkaisulla, ja niin käy nytkin. Airbourne on vieläkin melkein parasta kuviteltavissa olevaa autoiluja tunnelmannostatusmusiikkia, ja erityisesti livenä bändin hurja ja viihdyttävä show saa puolelleen joka kerta. Silti moni vetäisyistä tuntuu jäävän kiimassaan liiankin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Yhtyeen viides levy jatkaa samaa virtaviivaistettua linjaa, eikä ollenkaan kehnoin tuloksin. Karavaani kulkee ja soi hyvin siitäkin huolimatta, että nykyisen yhtyeen vanhimmat jäsenet ovat liittyneet mukaan 1980-luvun puolivälissä, jonne orkesterin tuotannon kultakausi tyssäsi. Yhtyeen nykyilmaisu on aika lähellä krautrockin ideaalia, ja hypnoottisuus on edelleen läsnä, mutta eri tavalla kuin aikaisemmin. Peter Hayden vaihtoi vuonna 2017 nimensä monogrammiksi, sen musiikkikin koki muutoksia. Mikko Malm samankaltaiseksi, mikä ei ole aiemmin näyttäytynyt yhtä isona ongelmana. Kolmella ensimmäisellä levyllään tuskallisen pitkissä kantimissa viihtynyttä kokeellista dronea takonut yhtye virtaviivaisti Eternal Hayden -albumilla ilmaisuaan, ja kappaleiden kestot tipahtivat 30–60 minuutin huuruiluista parhaimmillaan neljän minuutin tuntumaan. Pitkän linjan sessiomiehet, kitaristi Peter Scheithauer ja laulaja Butcho Vukovic, ovat kirjoittaneet tukun biisejä, joiden tarkoituksena on lähinnä esitellä herra Scheithauerin soolotaitoja. Vaikka kappaleiden pituudet ovat radikaalisti lyhentyneet, PH ei ole luopunut kokeellisuudestaan. Mega LAST TEMPTATION Last Temptation EAR Yhdysvaltalaisen Last Temptationin nimikkodebyytti sisältää kauttaaltaan alataajuuksilla kahlaavaa raskasta riffirockia, jonka pointti hukkuu sisällön puuduttavuuteen. Mitään hittikertosäkeitä tai euroviisumodulaatioita ei siis edelleenkään ole luvassa. Julkaisun kaverina olisi kelvannut katsastaa liikkuvaa kuvaakin, mutta kysymys lienee puhtaasti liiketaloudellisista realiteeteista. Eetu Järvisalo tyttävän tehokkaasti, eikä uusin levy tuo asiaan poikkeusta. Tässäkin mielessä orkesterin kosminen ydin on säilynyt samanlaisena. Kappaleet kulkevat yksi toisensa perään samalla monotonisella kaavalla, eikä niistä jää päähän oikein mitään. PH ei ole edelleenkään kiireisen henkilön musiikkia vaan vaatii optimaalisen ajan ja paikan, jotta sen tarjoamista ravinteista saa kaiken irti. Last Temptationistä tekeekin mielenkiintoisen levyn komppipuolella häärivä vierailijaryhmä, joka on kuin suoraan perinteisen heavy metalin hall of famestä. Kolmessa eri paikassa äänitettyä tuplaliveä kuunnellessa ei voi kuin ihastella yhtyeen äärimmäisen letkeää soittoa ja musiikin eläväistä tunnelmaa, vaikka tällaisella biisimateriaalilla ja kokemuksella asian ei pitäisi olla minkäänlainen yllätys. Osiris Haydeniltä on paha nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, sillä parhaiten se toimii kokonaisvaltaisena elämyksenä. MOLLY HATCHET Battleground STEAMHAMMER Lähemmäs 50 vuotta punaniskarockia työstäneen ”Lynyrd Skynyrdin pikkuveljen” Molly Hatchetin rivistössä ei ole enää yhtään alkuperäisjäsentä viikatemiehen vietyä pari vuotta sitten myös kitaristi Dave Hlubekin. Kotikuunteluun Boneshaker silti tuskin tulee päätymään yhtyeen aiempien levyjen lailla, valitettavasti
Saksalaisten hengentuotoksen kuunteleminen on sanalla sanoen pitkästyttävää. Levyn räyhäkkä ote tuntuu alkuun lupaavalta, mutta lopputulos Maahantuonti: Studiotec Oy | 0207 512 300 | info@studiotec.fi | www.studiotec.fi Kovassa nousussa oleva SCHECTER on nyt saatavilla hyvin varustetuista musiikkiliikkeistä ympäri Suomen. Miekkosten raskasta groovea on ilo kuunnella. Koskettimet olivat ottaneet dominoivan roolin, ja koko levystä kuulee, että yhtye oli tässä vaiheessa täysin hukassa. Postuumisti vuonna 1989 julkaistu viimeinen levy, The Big Bang, oli jo melko epätoivoinen yritys kalastella laajempaa suosiota. Vaikka mitään tajunnanräjäyttävää ei ole tarjolla, kyseessä on varsin mallikelpoinen albumi. W.A.S.P.-kannuttaja Stet Howland. Heavy Pettin sai mediassa nostetta uutena Def Leppardina, mutta totuus on, että siltä ei löytynyt verrokkinsa kaltaista popsensibiliteettiä. Riffittely on varsin yksinkertaista, mutta joukkoon mahtuu maistuvaa rytmittelyä hieman yllättäen Satyriconin ja toisaalta myös Amon Amarthin hengessä. Mosaicin pakanallisessa musiikissa on paikoin samaa sävyä esimerkiksi Primordialin kanssa, mutta kaikenlainen päämäärätön haahuilu syö siitä tarvittavan tehon. Eivät mitään eilisen teeren poikia hekään, vaikka eivät myöskään niin kuultavissa kyseisellä albumilla. Bändi oli ikään kuin pubintuoksuinen versio Def Leppardista. Oman panoksensa levylle tarjoaa myös kosketinlegenda Don Airey. Mikko Malm NIGHTBEARER Tales of Sorcery and Death TESTIMONY Kireänkirskuvaa kitarasoundia vanhan ruotsidödiksen hengessä – saksalainen Nightbearer tempoo vanhakantaista death metaliaan ärhäkästi ja melodioita sopivasti viljellen. Silti levyltä löytyy hetkensä, kuten varsin näppärällä johtomelodialla varustettu nimikappale, tarttuvilla laulustemmoilla siunattu Sole Survivor ja ryhdikäs Northwinds osoittavat. Eipä siis mikään ihme, että yhtye ehti hajota ennen levyn ilmestymistä. Jaakko Silvast MOSAIC Secret Ambrosian Fire EISENWALD Saksalaisen Thüringenin osavaltion mystiseen historiaan ja traditioihin musiikkinsa pohjaava Mosaic ehtii ensimmäiselle levylleen vasta 13 vuotta perustamisensa jälkeen, mikä kertoo siitä, että yhtye ei ole kiirehtinyt visionsa kypsyttelyssä. Tuntuukin, että Mosaic on lähtenyt rakentamaan debyytistään jonkinlaista magnum opusta, mutta albumia kuunnellessa on hankala ottaa selkoa, mitä porukka oikeastaan ajaa musiikillaan takaa. Soundtools Oy | Tammer-Piano | F-Musiikki Oulu | F-Musiikki Tampere | Rovaniemen Musiikkimestarit | Soitinasema | St.Pauls Sound | Musacorner | Raahen Musiikki | Pihlajamaan Musiikki | Musiikkiliike Musatalo | Kitarataivas | Viihdeässät | Power Sound | Tornion Musiikki. Ja kuten ennen pitkää kaikki menneiden aikojen aktit, myös Heavy Pettin on joutunut uusintajulkaisujen kohteeksi. Bassossa häärivät vuorotellen Bob Daisley, James Lomenzo, Steve Unger ja Rudy Sarzo. Mikäs siinä, on ulos pistetty kehnompiakin levyjä. Heavy Pettin ei koskaan ollut mikään maailman rankin tai raisuin orkesteri, vaan sen siisti pophevi tehtiin alusta asti massamarkkinat mielessä. Sen mustuus lepää kuitenkin aivan muualla kuin suoraviivaisessa metallitykityksessä ja itsetarkoituksellisessa rankkuudessa. Nimimiesten läsnäolo takaa albumille useamman tsekkaajan, mutta sävellysten laadulle hekään eivät voi mitään. Last Temptationin konsepti ei ole lajissaan ensimmäinen eikä valitettavasti viimeinen. Lettin Loosella yhtye jaksoi vielä panostaa myös tiukasti rokkaaviin riffeihin, ja esimerkiksi Rainbow-henkinen Victims of the Night ja seksikkäästi jytäävä Love on the Run todistavat, että yhtye osasi tehdä parhaimmillaan varsin iskeviä ralleja. Eikä myöskään Mutt Langen veroista tuottajaa. Debyytti Lettin Loose ilmestyi vuonna 1983 saaden merkittävää veto-apua Queen-kitaristi Brian Mayltä, joka toimi levyn toisena tuottajana. Joni Juutilainen HEAVY PETTIN Lettin Loose Rock Ain’t Dead The Big Bang BURN OUT WRECKORDS Skotlantilaisen Heavy Pettinin musiikkia voisi luonnehtia uuden aallon brittihevin ja kevyemmän hard rockin ristisiitokseksi. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Rock Ain’t Dead oli selkeästi askel kevyempään suuntaan. Vuonna 1981 perustettu kvintetti ehti tehdä kolme levyä ennen lopullista hajoamistaan vuonna 1988. Yhdeksänbiisinen levy sisältää todella paljon informaatiota ja liikkuu monenlaisten eri vaikutteiden välillä. Kuten Mosaicin monitulkintainen nimi antaa ymmärtää, yhtye ei ole jämähtänyt yhden tempun toistajaksi. Mosaicin lisäksi myös ”pahamaineisessa” Nachtmystiumissa soittavan Martin van Valkenstijnin pyörittämä koneisto tuottaa tavaraa, jota voisi luonnehtia kokeilulliseksi black metaliksi
Tätä puuduttavuuttako on luvassa 11 kappaleen mitalta. En tiedä, onko miksauksessa sattunut vaihevirheitä vai oliko tarkoitus olla supertaiteellinen, mutta onhan hämmentävän kuuloista epärytmiikkaa. Teemu Vähäkangas Tarjolla on vähemmän yllättäen aika tanakkaa heavyriffiä ja paatoksella vedettyä melodista laulua. Soolo-Sweetillä homma lähtee kuitenkin miltei American metal -pohjalta, ja juustoballadit on jätetty – onneksi – ampiaisraitabändille. Suurinta närää ei kuitenkaan aiheuta vaikutteiden läpitunkevuus, vaan se, että kappaleet kuulostavat keskenään niin samanlaisilta. Myöhemmissä biiseissä mukaan tulee kevyttä teknoilua, Abbavaikutteita ja jopa The Gathering MATTHEW SWEET Ten FRONTIERS Stryper-solisti sooloilee tyylilleen ominaisesti, mutta tekee jonkinlaista pesäeroa emobändiinsä. Kimmo K. Albumi oli ehkä turhankin tasainen, ja maukkaimmat menopalat jäivät puuttumaan. Sovitukset ovat napakoita, ja Mikael Dahl karjahtelee tiukkoja onelinereita sopivaan tahtiin. Vaikka pientä äijääntymistä on havaittavissa, klassisen d-beatin osuus on vähenemään päin eikä alkuaikojen death metalvibojakaan ole enää kovin monessa kohtaa, vihaa ja vimmaakin löytyy. Koskinen THE DARK ELEMENT Songs the Night Sings FRONTIERS Italialainen Frontiers-levy-yhtiö on organisoinut useita projektibändejä, joiden jäsenet ovat tunnettuja jostain aiemmasta suositusta yhtyeestä. Parin kevyemmän biisin peruskauramaisuudesta huolimatta hyvää kappalemateriaalia ja riffiä pukkaa siihen malliin, että heikommat alta pois. Jo ex-Nightwish-laulaja Anette Olzonin ja exSonata Arctica -kitaristi Jani Liimataisen yhteisprojektin The Dark Elementin debyytin arvioissa nostettiin esille, että varsinkin Nightwishin laulukirjaa on lehteilty. Esimerkiksi Lay It Downin vaivattoman vetävä ryskyttely joka tapauksessa osoittaa, että Matthew Sweet on melodisen heavyn äärellä sangen osaava heppu. Onneksi neljäs kappale Silence Between the Words vapauttaa tunnelmaa. WOLFBRIGADE The Enemy Reality SOUTHERN LORD Edellinen Wolfbrigade-levy Run with the Hunted oli pienehkö pettymys. Osin tämä johtuu tietysti eri kokoonpanosta sekä joka biisillä vaihtuvasta laulajatai kitaristivierailijasta, osin materiaalin kauttaaltaan tomerasta tyylistä. Niistä kuulee usein selvästi, että mitään uutta ei ole lähdetty kehittelemään, vaan yhtiö on tilannut ja myös saanut aiemmilta bändeiltä kuulostavaa tavaraa. The Gods May Weep tosin on niin sanotusti pysäyttävä biisi. Lupaavia hetkiä löytyy mukavasti, mutta materiaalin epätasaisuus vähentää kuuntelun nautittavuutta. Lyriikoissa sanaa ei julisteta joka käänteessä niin alleviivatusti, että se äityisi haittailemaan. Ote on punkimpi ja suoraviivaisempi, mutta muutos on tehnyt terää. Keskitempoisissa ralleissa on enemmän Motörheadin rokkaavuutta, ja muutamat yksinkertaisimmat rokkiriffit voisivatkin olla suoraan Lemmyn Tai Phil Campbellin kynästä. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Samojen referenssien maailmassa pysytään yhä, mutta nyt jousien staccato-hakkaaminen on vaihtunut sulaviksi legato-kuvioiksi. Aggressiivisemmissa paloissa, kuten Narcissitic Breedissä tai Hunt the Hunterissa, ote on puolestaan todella päällekäyvä ja kiukkuinen. Nyt kappaleet erottuvat toisistaan huomattavasti paremmin. jämähtää aika keskivertokamaksi. Wolfbrigade pysyy seitsemännellä albumillaan vahvasti mukana pelissä. Ten on yllättävänkin linjakas vaan ei yksipuolinen albumi, joka ei kuitenkaan sisällä mitään erityisen ihmeellistä. Melodiaa löytyy sweetmäiseen tapaan vähintäänkin paljon, ja sävelet ovat asianmukaisia niin voimallisen laulun kuin puolivilleiksi äityvien kitarasoolojenkin kohdalla. Seuraajalevyn alkupuolella tämä on, jos mahdollista, havaittavissa vieläkin helpommin: kolme ensimmäistä biisiä on ladattu niin täyteen nightwishmäisiä, dramaattisilla jousi-iskuilla toteutettuja riffejä, että tuskastuminen on läsnä
Tällä orkesterin noin 13. Aloituskappale Don’t Call It Love kuulostaa Mötley Crüelta ja suuri osa loppulevystä hartaasti bonzoilevan rumpalin johdolla Led Zeppeliniä parhaansa mukaan emuloivalta baaribändiltä. Tuloksena on jäätävää poltetta hehkuva debyytti, joka nousee ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kun taustalla on vielä veikeänrujo groove, johon havahtuu usein vasta tempon laantuessa maltillisempiin lukemiin hieman yllättävissäkin paikoissa, näkemyksen ja tyylitajun vahvaa yhdistelmää ei voi kuin arvostaa. Mikko Malm R O N A LD D IC K -tyylisiä eteerisiä kuvioita – ylipäänsä enemmän variointia. Joukossa on ihan asiallista hard rock -jytistelyä bluesinkatkuineen kaikkineen, mutta kappaleiden viimeistelyssä kuuluu harmillinen resurssija intohimopula. Pyroclasts on nauhoitettu samoissa sessioissa ja on tekijöidensä mukaan Life Metalin sisarlevy. Siis niin monipuolinen ja vivahteikas kuin dronemusiikki nyt ylipäätään voi olla. Nämä kaikki ovat osaavasti tehtyjä kappaleita. Enpä olisi koskaan uskonut, että Sunn O))) voi kuulostaa näin iloiselta. Tällainen jos mikä vaatii vahvaa kokemusta ja vakaumusta, jota ei nykyisin kovinkaan usein kuule. Albumi ei tarjoa kovinkaan sähköistä tunnelmaa, vaan levyn enerSUNN O))) Life Metal / Pyroclasts SOUTHERN LORD Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin pyörittämä Sunn O ))) on edustanut kokeellisen metallin eturintamaa jo 20 vuoden ajan. Tätä myötä sitä ei hevillä tunnista samaksi koplaksi, joka tahkosi mainiot hittilevyt Metal Healthin ja Condition Criticalin 1980-luvun alussa. Myös Black Beastilla nopeus on valttia, muttei mikään itseisarvo. Periaatteessa en olisi pistänyt pahakseni, vaikka levyt olisivat ilmestyneet yhtenäisenä pakettina, sillä mielestäni Pyroclasts ei ole itsenäisenä kokonaisuutena aivan yhtä vahva kuin Life Metal. Yhtyeen edellisestä pitkäsoitosta, Kannonista, on ehtinyt kulua muutama vuosi, mutta näköjään tauko on tehnyt hyvää, sillä päättyvänä vuonna bändi on julkaissut peräti kaksi levyä. Vaihtelun myötä levylle antaa uudenlaisen mahdollisuuden, ja alun samasta puusta veistettyä biisikolmikkoakin alkaa kuunnella hyväksyvämmin korvin. Mega QUIET RIOT Hollywood Cowboys FRONTIERS Piiiitkän linjan heavy rock -yhtyeellä on riittänyt pinnaa jatkaa, vaikka hommat eivät ole menneet aina ihan sulavimmin. Joka tapauksessa, laatupörinää jälleen kerran. Nasevan 33-minuuttisen musiikki pohjautuu selkeästi 90-lukulaiseen skandinaaviseen mustaan metalliin, ja erityisen vahvoja ovat yhtymäkohdat Immortalin Pure Holocaustin suuntaan. Steve Albinin nauhoittamat teokset huokuvat uudenlaista energiaa ja eeppisyyttä, mikä on positiivista. albumilla laulaa jo kertaalleen bändistä häipynyt Love/ Hate-solisti Jizzy Pearl. Bändissä ei ole rumpali Frankie Banalin – jolla todettiin hiljakkoin inha haimasyöpä – lisäksi muita vanhojen aikojen hahmoja. NykyQuiet Riot tuntuukin olevan lähinnä isosti jytkivän Banalin show, joskin myös Pearl kiekuu railakkaasti. Alkuperäisen laulajan Kevin DuBrow’n kuoltua vuonna 2007 yhtyettä on esimerkiksi piinannut melko uskomaton laulajanvaihteluhässäkkä. kertaheitolla yhdeksi tämän vuoden parhaista black metal -albumeista. Intron jälkeiset kahdeksan biisiä ovat vallan vakuuttavia niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti, ja levyn kontrolloitua vimmaisuutta alleviivaa selkeän pelkistetty, muttei missään määrin kolkko soundimaailma. Toni Keränen BLACK BEAST Nocturnal Bloodlust PRIMITIVE REACTION Vaikka kotimaisen Black Beastin musta tuli hiipui kekäleiksi vuosituhannen alkupuoliskolla parin pienjulkaisun jälkeen, tänä vuonna se on roihahtanut taas ilmiliekkeihin. Levyistä ensimmäinen, Life Metal, on monipuolisin ja vivahteikkain Sunn O ))) -teos pitkään aikaan, ehkä jopa koskaan. Niiden järjestystä olisi vain kannattanut miettiä uusiksi. Dronelegenda Earthin inspiroimana perustettu yhtye on saavuttanut vuosien varrella vankan maineen tinkimättömän ja meluisan äänitaiteen tekijänä, ja onpa uran varrelle mahtunut melko mielenkiintoisia kollaboraatioitakin, kuten esimerkiksi Scott Walkerin kanssa nauhoitettu Soused-albumi (2014). Biisejä ei ole viimeistelty, ja useampikin kappale loppuu ilman sen kummempaa ympyrän sulkeutumista tai valmiiksi tulemisen tuntua
Nyt puhutaan kuitenkin Pretty Maidsistä, joka on asettanut lähes 40-vuotisen uransa aikana jonkinlaiset standardit työnsä jäljelle. Kyllä on ikävä keltaista sadetta. Ronnie Atkinsin ääni on yhä voimissaan, eikä ryhmä kaadu ainakaan soittotaitojen puutteeseen. GRAVE PLEASURES Doomsday Roadburn CENTURY MEDIA Hollannin jointinkäryinen pörinäfestari Roadburn lienee tapahtuma, jolta julkaistaan enemmän livelevyjä kuin muilta soittojuhlilta yhteensä. Elli Muurikainen giataso tuntuu ennemminkin väsähtäneeltä. Kimmo K. Aberration of Mind -ep:n (2013) perinteisempiä uria kulkevaan death metaliin verrattuna yhtyeen debyyttipitkä on kuitenkin hieman erilaista murhaa. Koskinen PRETTY MAIDS Undress Your Madness FRONTIERS Tykkään Pretty Maidsistä aivan hemmetisti. Levyn tahtiin on hyvä keinuttaa persettä palavan maailman laidalla, tuhon liekkien loimussa. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia ovat aivan mielettömän hienoja teoksia. Tami Hintikka T E K LA V A LY APOCRYFAL Crushing Black Death MARA Ytimeen tiivistettynä tämä arvio ei kaipaisi sanoja lainkaan. Doomsday Roadburn tarjoaakin Beastmilk-nimellä tehdyn Climax-debyytin ystäville erityisherkkua, sillä neljästätoista livebiisistä peräti viisi on mainitun esikoislevyn materiaalia. Vaan mitä tanskalaiset yrittävät syöttää minulle nyt. Yleensä niissä tapauksissa bändit hidastavat vauhtiaan, mutta Maids on kääntänyt koko tyylinsä aivan päälaelleen. Doomsday Roadburn on (tietenkin) hyväsoundinen ja siisti live, jolta yhtyeen hikeä, kylmiä väreitä ja kyyneleitä nostattava apokalyptinen ja tumma jälkipunk välittyy hienosti. En lyttää orkesteria todellakaan mielelläni, mutta näitä biisejä ei vain kestä kuunnella paria kertaa enempää. Samaa painostavan mustaa tunnelmaa toteuttaa myös itse musiikki, mikä ei jätä sävykirjoksi kovinkaan laajaa palettia, mutta valikoidut ainekset toimitellaan varsin tehokkaasti. Tällä kertaa vuoron saa kotimainen (joskin englantilaiskeulainen) maailmanlopun post-punk-retkue. Hädin tuskin voi enää puhua edes rokkibändistä. Esimerkiksi Firesoul Flyn kliseiset sanoitukset ovat kuin jostain elämänhallintaoppaasta. Grave Pleasures on keikkaolosuhteissa todella mainio tapaus, joka jatkaa alkuperäisen muotonsa, Beastmilkin, viitoittamalla tiellä. Tai no, tykkäsin. Jos albumin esittäjä olisi Three Doors Down, teos olisi varmasti oikein onnistunut. Puhtaampi kuoloilmaisu on tehnyt tilaa maalailevamman ja epämääräisemmin muotoillun death/blackin tieltä. Tämä passaa äärimmäisen hyvin, sillä mainittujen välissä ilmestynyt, täysin sivuutettu Dreamcrash (2015) on paria poikkeusta lukuun ottamatta vain himmeä varjo edellä mainituista. Bändin edellinen levy, vuonna 2016 ilmestynyt Kingmaker, ei sekään ollut mikään uusi Red, Hot and Heavy, mutta ainakin sillä oli joitaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Käytännössä Roadburn-live on yhdistelmä Climaxia ja viimeisintä Grave Pleasures -levyä Motherbloodia (2017). Mielenkiintoista on, että periaatteessa Crushing Black Deathin synkeämelodinen puhuri olisi luultavasti sovitettavissa myös doom metaliksi itse pihvin siitä kärsimättä. Ainahan yhtye on viljellyt sanoituksissaan ällöttäviä latteuksia, mutta siinäkin mielessä on saavutettu nyt aivan uusi taso. Kyse ei voi olla pelkästä aikuistumisesta ja vanhenemisesta. Niiden jälkeen Ronnie Atkinsin kipparoima ryhmä on liukunut alati jyrkistyvää alamäkeä, jolle ei näy loppua ainakaan lähitulevaisuudessa. Siihen vielä päälle pari Motherblood-sessioista ylijäänyttä laatusiivua, niin ydintuho ei paljoa painele. Arvosanan ohella kaiken olennaisen voi nimittäin lukea suoraan levyn nimestä, joka kuvaa sen sisältöä täydellisesti. Mitä tapahtui. Missä on vauhti ja vaarantunne. Undress Your Madness sisältää introineen 11 keskinkertaista, häpeilemättömästi popmusiikille flirttailevaa biisiä. Soundi on raskas, ja syvältä kouriva mörinä tulee suoraan helvetin syövereistä. Vuosikymmenen mittaisen uran tehnyt Apocryfal on kuitenkin aika vakuuttava bändi sarallaan. kin kuunneltavia biisejä
OSALLISTU NYT WWW.METALBATTLE.FI SEMIFINAALIT 19.2.2019 & 20.2.2020 ON THE ROCKS, HELSINKI SUOMEN FINAALI 19.6.2020 NUMMIROCK MAAILMAN FINAALI 30.7.-1.8.2020 WACKEN OPEN AIR SOLD OUT. Yhtyeen ilmaisussa on yhtä aikaa läsnä utuinen melankolia ja kujeileva leikkisyys, mikä tekee sävellyksistä rikkaita ja värikylläisiä kokemuksia. Vuosituhannen alussa ainoastaan vinyylinä ilmestynyt Annihilation-ep esittelee sotaisaa ja simppeliä black metalia tahkoavan bändin, jonka musiikki on riisuttu kaikista koruista ja hienosteluista. Samaan aikaan rummut hakkaavat usein rivakammalla otteella, mikä tuo touhuun jännää kontrastia. Kari Koskinen SUZAN KÖCHER’S SUPRAFON Suprafon UNIQUE Suzan Köcher’s Suprafon on ihastuttava sekoitus muun muassa jälkipsykedeliaa, folkia, rautalankaa ja krautrockia. Suzan Köcherin viettelevät laulut kietovat kuulijan laulujen sisään, jotka ovat muutenkin täynnä herkullisia nyansseja. Suprafon on kaihoisa ja romanttinen levy, joka tarjoaa varjojen lisäksi myös valoa. Mikko Malm ANNIHILATUS Annihilation Blood and War NORTHERN HERITAGE Pitkältä levytystauolta tänä vuonna palannut suomalaisbändi Annihilatus on herättänyt kiinnostusta myös menneisyyden julkaisuillaan, jotka on päätetty pistää Northern Heritagen suojista uuteen kiertoon. Lopputulos on jotain, mitä ei kannata kuunnella ainakaan valoisaan aikaan. Vuonna 2002 ilmestynyt Blood and War -debyyttitäyspitkä myskyää jo huomattavasti vakuuttavammin ja pääosin nopeammissa tempoissa. Suprafon on kuin soundtrack jollekin kieronhauskalle indie-elokuvalle, siksi visuaalista sen sisältämä äänitaide on. Annihilatusin äärimmilleen viety nihilismi ei ole jokaista kuulijaa varten, mutta black metalin alkuperäistä tunnelmaa etsiville turkulaisbändin uusintajulkaisut ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Solingenista kotoisin oleva kvartetti tarjoaa toisella pitkäsoitollaan matkan monenlaisiin musiikillisiin maisemiin onnistuen silti säilyttämään punaisen langan. Kuivakka soundimaailma on omiaan tukemaan vaikutelmaa tylystä ilmestyksestä, jonka kappaleet ovat vielä hieman liian raakileita viedäkseen täysillä mukaansa. Fen on ollut aina yksi genrensä tasapainoisimmista bändeistä, mikä pitää kutinsa myös uudella albumilla. Aivan kuin tuomiometallisiksi suunnitellut kappaleet olisi purkitettu etenkin rumpujen osalta kiivaampina death/black -versioina. Mielenkiintoinen uusi ryhmä, joka ei pelkää työskennellä leveällä pensselillä. Vajaan tunnin mittainen The Dead Light vie Fenin musiikkia entistä riffivetoisempaan suuntaan, mutta myös tutuksi tulleet tunnelmalliset maalailut ovat selkeästi tunnistettavissa. Blood and Warin kalsea raapiminen vaikuttaa näin vuosia myöhemmin yllättävän elinvoimaiselta ja toimivalta, mistä on kiittäminen musiikin alkukantaisuutta ja tiukkaa asiassa pysymistä. Myös teräaseet on syytä pitää tarpeeksi kaukana. Yksittäisistä kappaleista erityisesti albumin puolivälin raidat Day of Execution ja Christian Slut repivät sielua rikki erinomaiseen malliin. Kitaravetoinen The Dead Light kuulostaa paikoin huomattavan paljon edesmenneeltä Agallochilta, mutta Fenin sävellykset ovat progressiivisempia ja arvaamattomampia. Aivan kaikki kappaleet eivät ole parasta A-ryhmää, mutta onneksi kokonaisuus valloittaa puolelleen. ARVIOT Levyn sisältämät tunnelmat ovat raahautuvan painostavia, ja sävyjä suditaan pitkin vedoin. Tehokeinoja lainaillaan esimerkiksi Bathorylta ja Mayhemiltä sekä laulupuolella Burzumilta. Joni Juutilainen FEN The Dead Light PROPHECY Niin sanotun postblack metalin kentällä kuuden studiolevyn verran vaikuttanut brittibändi Fen on jäänyt jostain kumman syystä eräänlaiseksi genrensä väliinputoajaksi, vaikka musiikkinsa taso on hätyytellyt parhaimmillaan todella korkeita sfäärejä. Itse asiassa orkesterin retrosti referoiva postmoderni pop onkin kuin Tarantinoa parhaimmillaan. Mitään järjetöntä kikkailua on kuitenkin turha odottaa, sillä instrumenttinsa selkeästi hyvin hallitsevien miekkosten ei tarvitse täyttää kappaleitaan ylimääräisillä osilla, vaan musiikin progressiivisuus tuodaan esiin niin sanotusti tyylillä ja periaatteessa ihan hyvien kappaleiden ehdoilla
Holopainen, Vuorinen, Hietala, Hahto ja Donockley muodostavat bändin parhaan soittokokoonpanon täynnä yhteensulautunutta Nightwish-sielua. Se yhdistää nimensä mukaisesti Nightwishin vuosikymmenten parhaat puolet, eivätkä sitä rasita yhtyeen historian harvat säröt ja ristiriidat. Koskinen SUN OF THE SLEEPLESS / CAVERNOUS GATE Split PROPHECY Loistavasti nimetty Sun of the Sleepless on Empyriumista ja The Vision Bleakistä tutun Ulf Theodor Schwadorfin (siviiliminältään Markus Stock) sooloprojekti, jonka kautta mies toteuttaa mielikuvaansa tunnelmallisesta, selkeästi vanhaan Ulveriin vivahtavasta black metalista. Meno on räyhäkkää ja kiivasta, mäiske tiukkaa ja energistä, ja sanomaakin löytyy ankarasti syljettäväksi. Ja sitten: rakastan Floor Jansenia. Energia ja asenne kyllä tihkuu. Aki Nuopponen Fenin tuorein levy kuulostaa hyvältä, mutta ei onnistu lopulta tunkeutumaan ihoon pintakerroksia syvemmälle. Nyt Floor seisoo haarniskamaisessa asussaan paikalla, jolle hän on syntynyt: Nightwishin keulilla kera käsinkosketeltavan lavakarismansa ja uskomattoman äänensä, joka on liki täydellinen yhdistelmä intohimoa ja tekniikkaa. Nightwish on elämänsä vedossa. Olen seurannut tämän hollantilaisen laulajanuraa vuodesta 2001 asti, kun kuulin After Foreverin Prison of Desire -albumin ensimmäistä kertaa. Kiekon tunnelma jää etäiseksi, mikä on suuri sääli, sillä juuri värisyttävät tunnelmat ovat tämän tyylilajin elinehto. Entä ne puutteet. NIGHTWISH Decades: Live in Buenos Aires NUCLEAR BLAST Eteläamerikkalainen yleisö mylvii täysillä, kun Nightwish soittaa Angels Fall First -debyyttinsä (1997) avausraidan Elvenpathin. Bändin visuaalisuus on näyttävää ja viihdyttävää, mutta se ei vie huomiota pois loistavan settilistan timanteilta Ghost Love Scoresta 10th Man Downiin, Dead Boy’s Poemista Deep Silent Completeen ja Devil & The Deep Dark Oceanista The Kinslayeriin. Pienestä sävyttelystä ja satunnaisesta otteiden vaihtelusta huolimatta paahtaminen vaikuttaa ainakin levymuodossa vähän tahmealta. Decades-kiertueella soitettiin paljon vanhoja kappaleita Oceanbornia (1998) ja Wishmasteria (2000) myöten, mutta uudempi tuotanto ei räjäytä tajuntaa yhtään sen vähempää. Eteläamerikkalainen yleisö mylvii täysillä, kun Nightwsh soittaa viimeisimmän Endless Forms Most Beautiful -albuminsa (2016) päätöksen The Greatest Show on Earthin. Ohuehkot ja vähän liiankin erottelevat soundit eivät nekään kenties tue rähinää ihan optimaalisella tavalla. Fen on pystynyt parempaankin. Kaikkien After Foreverja ReVampvuosien sekä Ayreon-vierailujen aikana pelkäsin usein, että jumalatar tulee jäämään vain pienten piirien palvomaksi. Mitä tahansa lavalla tapahtuukin, eteläamerikkalainen yleisö mylvii. Joni Juutilainen EI III SUICIDE Tamperelaispaahtajien debyytti sisältää oikein kelvollista perushc:tä kunniallisin lisävivahtein. Yhtye ehtii sipaista 18 minuuttiin intron ja 12 biisiä. Tämä tallenne tulee olemaan itselleni hyvin pitkään se kuunnelluin Nightwish-albumi. Laulaja Eetun ulosanti on räyhäkkyydessään aika karua rääkynää, eikä lyriikoista saa selvää kuin hetkittäin. Akustista kitaraa, kuiskailua, mahtipontista pullistelua ja tulisempaa tykitystä onnistuneesti naittaT IM O IS O A H O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Bändi on kannatettavalla tiellä, mutta kaipaisi lihaksikkaampaa ilmaisua – nyt meininki tuntuu jäävän pintapuoliseksi snagarilla kiukutteluksi aidon, palavasta sisimmästä kumpuavan räyhäämisen sijaan. Sen osoittaa Decades: Live in Buenos Aires -livetallenne, joka juhlistaa alun alkaen kiteeläisen yhtyeen yli 20-vuotista taivalta. Decades: Live in Buenos Aires on yksinkertaisesti täydellisyyttä hipova kiteytymä siitä, mitä Nightwish on. Musiikillisesti korvaan ei särähtänyt mikään muu kuin muutamat Empun kitaroilta Troyn puhaltimille suotta siirretyt melodiat. Sanotaanko näin, että paketti on melko koruton eikä sisällä minkäänlaisia ekstroja, mikä voi olla pettymys monelle. Nightwish ei ole menneisyytensä vanki. Kimmo K. Omassa lokerossaan Ein remuaminen lienee aivan pätevää, mutta crossover-äijä kaipaisi tarttuvampaa meininkiä ja enemmän ytyä. Hyvästä perustasosta ei päästä oikein ylemmäs, vaikka yritys on kunniakas
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Rakkautta pukkaa! Ulkomaanpellethän tässä huseeraavat, mutta brittivaikutteiden ohella ensimmäiset mieleen nousevat vertailukohdat ovat kuitenkin ehtaa Härmää. Puscifer-kitaristi Mat Mitchellin tuottama albumi on tunnelmaltaan tumma ja vereslihainen. Kaikki kokeneita ja osaavia muusikkoja sarallaan. Gloom Ballet on perinnetietoinen levy, josta löytyy juuri sopivassa suhteessa rumuutta ja kauneutta. Kyseessä on välittömästi tajuntaan iskevä kokonaisuus, joka muistuttaa kätevästi siitä, kuinka jalo asia aito rockmusiikki onkaan. Tätä on nykyään pakko arvostaa, sillä näinä automaattiasetusten, autopilottien ja niin sanotun ammattilaisuuden aikoina levyjä on yhä hankalampi erottaa toisistaan. Sielua löytyy, ja tulkinta on samaan aikaan sekä tummaa että virkistävän hyväntuulista. Folksävyt värittävät ilmavaa ja tyylikästä biisivalikoimaa, jossa viehättää myös hienoisen karkeaksi jätetty ote. Lore of the Landin raikkaat sadepisarat, kauniit taivaankannet ja virkistävät puhurit jättävät kivan fiiliksen. MOON CHAMBER Lore of the Land NO REMORSE Rumia vanhoja äijiä ja kaunis nainen. Kari Koskinen takaa löytyy niin ikään saksalaisen Helrunarin Sebastian Körkemeier, joka vaikuttaa ”yllättäen” myös Sun of the Sleeplessin liveporukassa. Moon Chamberin esikoisella soi nimittäin raikas sotku Nightwishin nostattavaa popahtavaa heavyä ja Jess and the Ancient Onesin 70-lukulaisempaa fiilistelyä. Helttusen (Brüssel Kaupallinen), basisti Pete Heikkisen (The Boots, Kauko Röyhkä) ja koneista ynnä trumpetista vastaavan DJ Shaahin mistä parhaana esimerkkinä toimii The Lure of the Nyght -kappale, joka on sarjassaan melkeinpä täydellinen teos. Yhteensä yhdeksän biisiä kattava yhteistyö on hyvä esitys molemmilta artisteilta, mutta mikäli olisi valittava parempi osallistuja, voitto menisi tällä kertaa Sun of the Sleeplessille. Usean oktaavin alalla laulava Marta Gabriel nousee pintaan ensimmäisenä, sillä hänen suorituksensa pistää ihastelemaan heti kättelyssä. Körkemeier tuo soolomateriaalillaan esiin tunnelmallista ja doomahtavaa raskasmetallia, joka kuulostaa yksinkertaistaen ikivanhalta My Dying Bridelta tähän päivään tuotuna. Stock on kunnolla onnistuessaan loistava säveltäjä ja muusikko, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. The Wraith tasapainottelee sujuvasti melodisemman ja hienosyisemmän tunnelmoinnin sekä raaemman kohkauksen välillä luoden sävellyksiin eläväisen ja monimuotoisen äänimaiseman. Mikko Malm VON2 BRAUN Euroopan uudet vaatteet CONCORDE Arktiseksi ambientiksi musiikkiaan kutsuva Von2 Braun on laulaja J. Esikuviksi mainitaan muun muassa T.S.O.L, Killing Joke, Samhain, Death Cult ja Chameleons, joten mitään modernia hipsterituuttailua on turha odottaa. Cavernous Gate ei yllä millään verrokkinsa hyytävään eleganssiin, mutta splitin toinen puolisko hoitaa hommansa odotettua paremmin. Uusia kulmia ei tarjota, mutta rokkaavasti etenevä Lore of the Land on täynnä mieleenpainuvia laulumelodioita ja tarttuvia kappaleita. Cavernous Gate on puolestaan hieman tuoreempi projekti, jonka va Sun of the Sleepless tuntuu olevan splitillä elementissään, ja bändin osuus lieneekin sen on-off-tilassa edenneen uran parasta materiaalia. Joni Juutilainen THE WRAITH Gloom Ballet SOUTHERN LORD Losangelesiläinen The Wraith naittaa debyytillään 1980-luvun brittiläisen post-punkin ja eteläkalifornialaisen death rockin. Tätä ei sovi käsittää väärin, sillä levy soundaa hyvältä ja soitto kulkee, mutta mikään osa-alue ei luo mielikuvaa standardiin puristetusta, kaikista särmistään hiotusta tuotteesta
Kauppa oli osan aikaa hiljainen ja osan aikaa soi joulumusiikki. Musiikki on arvokasta musiikkina. Hiili Hiilesmaan Coal House -studiossa purkitettu albumi on tunnelmaltaan yhtä aikaa välittömän lämminhenkinen ja mekaanisen viileä. Vaan mikäs siinäkään, jos puu on näin hyvää. IL M O IT U S. Toisessa tutkimuksessa ranskalainen musiikki lisäsi ranskalaisten viinien ja saksalainen musiikki saksalaisten viinien myyntiä (Adrian North & David Hargreaves, 1999). Milliman teki 1980-luvulla yhdeksän viikkoa kestävän tutkimuksen supermarketissa. LAURI KAIRA Tuttu taustamusiikki saa asiakkaat viihtymään ja lisää myyntiä. Kerrotaanpa tästä 5-6 esimerkkiä. Hiljainen ympäristö ja nopeatempoinen musiikki vaikuttivat päinvastoin. Toisen pitkäsoittonsa julkaiseva Aerodyne liittyy kunnialla hyvään seuraan, sillä yhtye sujahtaa vaivatta Encorcerin ja RAMin kaltaisten ryhmien sekaan. Musiikki voi vaikuttaa jopa ostopäätöksiin. Se osoitti, että rauhallinen taustamusiikki sai asiakkaat viipymään kaupassa pitempään ja käyttämään enemmän rahaa. Koskinen AERODYNE Damnation ROCK OF ANGELS Ruotsalaisesta heavy metalista päätellen sikäläiset imevät alan oppeja äidinmaidosta. Tutkimusten mukaan oikein valittu ja tuttu taustamusiikki saa asiakkaat viihtymään pitempään ja ostamaan enemmän. MIKSI JOULULAULUT SOIVAT KAUPOISSA. T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A pitää siitä (Garlin & Owen 2006; Grewal et al., 2003). ... Alun viehätyksen tasaannuttua levyn materiaali jää harmittavan hienoisesti erinomaisesta. Ennakkoluulottoman tuottajan Sylvia Masseyn käsissä on onnistuttu tekemään oikein muheva metelirocklevy. Tarttuvuudestaan huolimatta biiseissä on viiltävää omaehtoisuutta, muttei minkäänlaista kosiskelun tuoksua. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa 63 prosenttia asiakkaista arvioi ostavansa todennäköisesti enemmän liikkeissä, joissa on taustamusiikkia (Burleson, 1979). Levyssä ei ole sen kummempaa valittamista kuin että osa kappaleista on ehkä hieman liiankin samasta puusta veistettyjä. Perinteitä hivenen modernimmin rouhivaan heavyyn sekoittava Damnation liikkuu letkeimmillään jossain hyväntuulisen ja ilmavan hard rockin tienoilla, mutta valtaosin tykitellään energisen ehtaa heviä. Maasta on tullut toinen toistaan pätevämpiä ryhmiä, joiden ulosannista on vaikea keksiä mitään todellista valittamista. Ronald E. Mikko Malm GOD DAMN God Damn ONE LITTLE INDIAN Brittikolmikko jylisee ja paukkuu 1990-luvun indien romuluista sykettä ja 2000-luvun taiteellisempaa noisemölyä vallan riemastuttavalla tavalla. God Damn on kirjannut vaikutelistaansa esimerkiksi Melvinsin, DFA 1979:n, The Jesus & Mary Chainin ja Jesus Lizardin, ja mainittu kyllä kuuluu bändin huolella muussaamassa rockmuhennoksessa. Joulumusiikin soidessa asiakkaat viipyivät kaupassa keskimäärin kahdeksan minuuttia kauemmin ja kuluttivat 85 euroa enemmän (Andersson, 2012). Kotipaikkana toimii Göteborg ja soundeista vastaa itse Andy Larocque, joten lähtökohdissa ei pitäisi olla mussuttamista. Viime vuonna syntynyt Haxandraok työskentelee odotetusti magian ja okkultismin parissa, mistä kertoo myös ”ytimekäs” albumin nimi. Euroopan uudet vaatteet on tasokas debyytti tuoreelta mutta ei kokemattomalta ryhmältä. Kimmo K. JA JOULUMUSIIKKI Ruotsissa on tehty oma tutkimuksensa joulumusiikista. Heikkisen hypnoottisen letkeät bassokuviot ja Forsblomin trumpettisoolot tuovat kokonaisuuteen orgaanista hehkua, joka toimii oivana vastapainona taustalla sykkivälle elektroniselle äänimaisemalle. Tulos oli yllättävän selvä. Kokonaisuus on kuitenkin varsin lupaava, ja bändin otteissa on sellaista sulavaa vaivattomuutta, jonka myötä sävelkynän vielä terävöityessä saattaa olla luvassa vaikka mitä. Kuitenkin, kun taustamusiikkia käytetään yritystoiminnassa, on luonnollista miettiä myös sen hyötyä yrittäjälle. Siksi musiikin vaikutusta on tutkittu paljon. Kaupoissa kierrellään Joulumaan ja Petteri Punakuonon tahtiin. Syke on nytkin kiivas ja buugi kohdallaan, mutta asenne on vielä asteen pari romuluisempi. Vaikkei tulosta ihan euron tarkkuudella kannata ajatella, tämä tutkimus kertoo paljon. Helttusen elämänmakuiset mutta absurdit sanoitukset ja lausuva laulutyyli tuovat hyvin usein mieleen Kauko Röyhkän, vaikka musiikillisesti liikutaankin hieman eri suunnalla. Miksi joulumusiikkia soitetaan. Vaikka sanoitukset tihkuvat muinaisia mantroja, ikiaikaista taikuutta ja kaikenkattavaa mystiikkaa, sävellykset ovat tiukasti kiinni tässä päivässä ja tarjoavat jokseenkin eksoottista black metalia hieman melecheshmäisellä otteella. Siihen on hyvät syyt. Kari Koskinen HAXANDRAOK Ki Si Kil Ud Da Kar Ra VÁN Syvältä kansainvälisestä black metal -undergroundista nouseva Haxandraok on uusi tekijä, jonka takaa löytyy ”tuttuja nimiä” Acherontasin, Devathornin ja Infernon kaltaisista, jonkin verran nimeä keränneistä tummemman osaston bändeistä. Me musiikinharrastajat mittaamme musiikin arvoa harvoin sen tuoman hyödyn kautta. Kiekon päättävä massiivinen Satellite Prongs on hurjana vyöryessään jo suorastaan ihastuttavan eeppinen melumyrsky. Rohkeampia irtiottoja heavy metalin kliseistä tässä jää päällimmäisenä kaipaamaan. Ei haittaa! Mukana on myös reilumpaa kaahausta, mikä tuo mieleen kollegabändi Enforcerin varhaisemmat kiihdyttelyt. Meteli on kova, kaikki punaisella ja säröttynyttä, mutta iskevyyttä löytyy. Eipä siis ole ihme, että kulkuset kilisevät, porot kirmaavat ja lumihiutaleet leijailevat ostoskeskusten käytävillä jokaisena jouluna. Iron Maideniä ei kopioida, mutta sooloja harmoniapuolelta vaikutuksen voi bongailla. Klassinen musiikki sai ihmiset valitsemaan kalliimpia viinilaatuja (Areni & Kim, 1993). Vain viisi kappaletta tarjoava julkaisu on sisällöltään sopivan ytimekäs, mutta samalla monipuolinen Joululaulut ovat tulleet tutuiksi kaikille, jotka käyvät jouluostoksilla. Popsensibiliteettiä löytyy, mutta niin löytyy myös asennetta räimiä ideat ilmoille huolettoman rehvakkaasti ja turhia pidättelemättä. Päteviltä sellaisilta, mutta hieman mitäänsanomattomilta yhtä kaikki. Musiikin vaikutus on vahvin, kun asiakas tunnistaa musiikin ja GramexPress-lehden päätoimittaja Lauri Kaira käsittelee palstalla tällä kertaa samaa teemaa kuin joulukuun GramexPressin pääkirjoituksessa. alias Samu Forsblomin tuore kollaboraatio, jonka surrealistinen debyytti soi synkän duurin sävellajissa. Ei voi kieltää, etteikö näitä kavereita olisi erittäin mukava kuunnella. Osa kappaleista tuntuu tappobiisien väleihin pistetyiltä jäähdyttelyiltä. Nuorten jäppisten työnäyte on teknisesti täysin valmista kamaa, mutta sävellyspuolelle jää vielä pientä hiomista. God Damn maittanee esimerkiksi samaan tapaan tyylikkäällä vimmalla rymyävän Royal Bloodin faneille kakistelematta. Vuonna 2012 haastateltiin asiakkaita, jotka kävivät kuluttajaelektroniikkaliikkeessä. VIISI TUTKIMUSTA ..
Scarecrow’n vahvuus on aina ollut riittävän monenkirjava ja energinen sävellystaito. Perinteisen käsityksen mukaisen black metal -ilmaisun osuus jää lopulta melko vähäiseksi, mikä ei ole lainkaan huono asia. Omakustannestatuksesta huolimatta Crusadist on panostanut ensilevyynsä selkeästi enemmän kuin moni muu aloitteleva orkesteri. Vielä kun nämä osaavat kirjoittaa mukaan tarttuvan hoilattavia koukkuja, on helppo jakaa hyväksyntää. Joni Juutilainen BETELZEUS Congolese Sterilization KOHINA Lahtelaisessa sludgeilussa ja jumituksessa on ollut tänäkin vuonna varsin hyvätasoista tarjontaa Holy Life ja Taser etunenässä, ja nyt remmiin liittyy Betelzeus. Mikko Malm PYRAMIDS ON MARS Edge of the Black OMAKUSTANNE Pyramids on Mars on Kevin Estrella -nimisen kitarasankarin sooloprojekti, joka tuottaa instrumentaalirockia Joe Satrianin ja Steve Vain kaltaisten virtuoosien hengessä. Kysyntääkin tuntuu olevan, sillä tämä alkuvuodesta omakustannekasettina ilmestynyt Betelzeusin ensialbumi on saanut sittemmin virallisen kasettija cd-painoksen, ja vinyyliäkin pitäisi olla tulossa. [N/A]:n ja Scorched Lungsin kaltaiset biisit puolestaan osoittavat, että Betelzeusilla olisi syytä ammentaa nykyistä enemmän roisimpaan riekkumiseen yhdistetystä herkemmästä tunnelmoinnista. Kierroksia otetaan siis nohevasti piiskatun kauhupunkin keinoin. Vesaevusia kuunnellessa on valitettavasti myönnettävä, että biisikynä ei ole aivan siinä terässä kuin Fønixin jatkajalta olisi voinut odottaa. Orkesteri ei kuitenkaan tyydy pelkästään suoraviivaiseen moukarointiin vaan on laatinut sävellyksiinsä melko kinkkisiäkin sovituksia ja juonenkäänteitä. Sävellykset ovat kaavamaisia ja varsin yksiulotteisia. Yhtyeen kolmas albumi sisältää vanhan liiton melodista death metalia, johon on poimittu vaikutteita vähän joka suunnalta. Haxandraokin esikoinen on hyvä pelinavaus, joka uponnee vaivatta mustalta metalliltaan tietynlaista mystiikkaa etsiville. The Unholy Grail tarjoaa reilun kolmen vartin verran rapsakkaa kiihdyttelyä, jonka äärellä on varsin vaivaton viihtyä. Okkulttista tunnelmaa tihkuva Vesaevus on selvä pettymys, mutta tämän bändin suhteen lienee turha heittää kirvestä kaivoon, sillä ronski ryhtiliike saattaa kääntää laivan keulan vielä tyystin arvaamattomaan suuntaan. Sen jälkeen meno muuttuu kuitenkin astetta rauhallisemmaksi doomailun painaessa ilmeisten jurnutusesikuvien vaikutusta kauemmas taustalle. Joni Juutilainen CRUSADIST The Unholy Grail OMAKUSTANNE Chicagolaisen Crusadistin teemat ja yleinen estetiikka on silkkaa power metalia, mutta yllättäen musiikkinsa on aivan jotain muuta. Sävykkäämpi kauhistelu istuu tälläkin kertaa hienosti kokonaisuuteen, kuten räimimisen välissä kuultava Witchdance osoittaa. Jännitettä lisää se, että Sáwolin musiikki on listattu monessa yhteydessä kristilliseksi metalliksi. Yhtye ehti kuitenkin hajota jo 1990-luvun puolivälissä, ja ehti kulua päälle parikymmentä vuotta ennen kuin pyörät pyörähtivät uudestaan liikkeelle. Pressitiedotteessa Estrella mainostaa uusimman levynsä tekevän tällä vuosikymmenellä saman kuin Surfing with the Alien teki 1980-luvulla. Tätä linjaa voi alkaa kutsua jo enemmän omaksi ilmeeksi, jonka paras edustaja on albumin selkeästi pisin biisi, yli yksitoistaminuuttinen Earth’s Torn Up and Sky Is Bleeding Black. Kimmo K. Tunnelmallisimmillaan meininki yltää hienon Lilith Unboundin kaltaisiin maalailuihin, ja mystisimmillään haahuillaan päätöskappale La Sorciere Rougen tunnelmissa. Saligia on kuitenkin musiikillisesti suoraviivaisempi ja enemmän perinteiseen metalli-ilmaisuun kallellaan. No, örinä on sen sorttista mörähtelyä, että laulut voisivat olla vaikka jumppaohjeita. Soundimaailmassa voinee havaita tiettyjä karkeuksia, mutta tässä yhteydessä ne koituvat yhtyeen eduksi. Mikko Malm katsaus bändin musiikilliseen palettiin. Musisointi on kuulasta, verrattain melodista ja progressiivissävytteistäkin heavyä, laulu taas kautta linjan vallan roisia örinää. Satrianilta on kyllä kopioitu tympeän ohut ja demomainen soundimaailma, minkä voi kai laskea meriitiksikin. Jokunen terävä sävellys olisi ollut kieltämättä paikallaan, mutta eiköhän nuori projekti vielä ehdi näyttää todelliset kyntensä. Myös progressiivisia vaikutteita kuullaan, mutta hyvän maun rajoissa. Tavallaan yhtye ei keksi mitään uutta, mutta sen sopivasti erikoinen ilmaisu vavahduttaa silti yllättävän tehokkaasti. Linjakkaan ristiriidan erikoislaatuisuus joka tapauksessa nostaa yhtyeen arvostusta kummasti. Kevin Estrella on eittämättä varsin pätevä kitaristi, mutta hirveän luomisvoimainen muusikko hän ei ole. Homman nimi on nimittäin kipakkatempoinen ja äkkiväärä death/thrash, joka tarjoaa parhaimmillaan varsin asiallista turpaanvetoa. Se on tietysti oikein, sillä ensivaikutuksen voi tehdä vain kerran. Mega SÁWOL Past the Gate OMAKUSTANNE Ilmeisen pitkään kypsytetyllä toisella levyllään Sáwol ensin hämmentää, mutta onnistuu sitten miellyttämään. Tunnelman puolesta ollaan usein lähellä black metalia, ja toisinaan melankoliset kitaraliidit muistuttavat vanhan Paradise Lostin kunnianpäivistä. Siellä täällä tulee vastaan hyviä melodioita, mutta ne eivät paljon lohduta, kun kokonaisuus on näin hataralla pohjalla. Madballin Freddy Cricieniltä kuulostavan laulajan Jack13:n puolimelodinen rohinahuuto toimii tälläkin julkaisulla erinomaisesti. Ei siitä silti mihinkään pääse, että Toxic Metal Punxin ja Shroudeatersin kaltaiset pidäkkeettömästi sahaavat namupalat ovat bändin ehdotonta voimaa. Vahva tunnelmallisuus ja taitava mutta sopivan selväpiirteinen musiikillinen anti on Sáwolin näpeissä oivallinen ja luonteva kombinaatio. Helsinkiläisyhtye itse ilmoittaa soittavansa doomia, mutta puhtaaksi tuomioheviksi tätä on aika vaikea mieltää. Kombo on erikoinen, mutta siihen mieltyy jo ennen kuin levy on pyörähtänyt kertaalleen. tuo julki bändin melodisempia taipumuksia, mutta muutoin reikiä tikataan sekä kovasti kaahaten että hivenen hitaammin pelotellen. Avausbiisin perusteella voisin syödä hatullisen sitä itseään, elleivät kaverit ole kuunnelleet riskisti Eyehategodia. Vaikka tökerö kansi ja titteli huokuvat käppäestetiikkaa, musiikki on sitäkin vakavasti otettavampaa. Yhtye on saanut sorvattua debyytilleen kohtuullisen määrän tiukkoja riffejä, jotka pitävät mukavan tiukasti otteessaan. Kari Koskinen SALIGIA Vesaevus VÁN Saligian lievästi Dødheimsgardin suuntaan pokkuroinut kakkosalbumi Fønix (2015) on mielestäni likimain parasta, mitä norjalaisessa black metalissa on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana, joten odotukset bändin kolmosta kohtaan olivat kieltämättä huipussaan. Edge of the Black ei tunnu heräävän eloon oikein missään vaiheessa vaan jolkottaa laiskanpulskeasti koko kestonsa. Taas kerran. Saligian musiikin peruspiirteet ovat hyvin pinnassa myös Vesaevusilla, jonka tulenpalavassa käsittelyssä musta metalli taipuu progressiivisiksi luonnehdittaviksi kuvioiksi, joissa elää yhä dødheimsgardmainen sivujuonne. Meno on reipasta, mutta levyt eivät kuulosta liian yksipuolisilta. Kotimaisin voimin kun vielä rähistään, niin johan kelpaa ojennella torahampaita. Turha tässä silti on isompia valitella. Mikko Malm SCARECROW Nachzehrer 82 RECORDS Vuosituhannen taitteessa perustettu Scarecrow on mitenkään liioittelematta osapuilleen parasta, mitä tämä genre voi tarjota. Viisi uutta kappaletta esittelevä Nachzehrer ei ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. No, se vaatisi rautaisia sävellyksiä ja innovatiivista soittotekniikkaa, ja rehellisesti sanottuna kummatkin vaikuttavat loistavan poissaolollaan. Koskinen SARCASM Esoteric Tales of the Unserene CHAOS Vuonna 1990 Uppsalassa perustettu Sarcasm kuuluu ikänsä puolesta death metalin veteraaniliigaan. Hämmennyksen aiheuttaa ensi alkuun varsin epäsuhtaiselta tuntuva kontrasti musiikillisen ilmaisun ja laulun välillä. Sarcasmin metallissa on rehellisyyden ja autenttisuuden tuntua – ja näin neljääkymmentä käyvänä setämiehenä todettakoon, että myös aimo annos nostalgiaa. Painotus on tuttuun tapaan kohtalaisen metallisessa ja vauhdikkaassa kiihdyttelyssä, eli kovin kummoisia muutoksia yhtye ei ole soundiinsa vuosien varrella tehnyt. Parhaimmillaan trondheimiläiskaksikko puskee ulos Malach Ahzarin kaltaisia huippuraitoja, mutta muutoin albumin meininki on hämmästyttävän keskinkertaista ja osittain jopa tylsää – siis Saligian mittapuulla. Suurimmiksi vaikutteiksi mainitaan kuitenkin tietysti ne kaikkein ilmeisimmät barokkisankarit, Bach ja Vivaldi. Olkoonkin, että jotkin kappaleet olisivat hyötyneet hienoisesta editoinnista, The Unholy Grail on todella lupaava debyyttialbumi. Karuhko ja viimeistelemätön tuotanto istuu toimintaan sekin varsin hyvin, mutta hivenen terävämpi ja metallisempi soundi palvelisi kappaleita kenties vieläkin paremmin
Avausraita Darkness Whore kuulostaa nimenä tylyltä, mutta kyseinen raita ja sitä seuraavat seitsemän kappaletta ovat suhteellisen kädenlämpöistä tavaraa. Nibiru Ordeal. Doomia kun ei voine pitää muutenkaan nykypäivänä nuorisomusiikkina. SUN DESCENDS BLACK EP I OMAKUSTANNE Jenkkitrio Sun Descends Black ottaa luulot pois heti ensijulkaisullaan. Keskittyminen ja ajatus alkavat harhailla jo kakkosbiisi Deadlier than Draculan kohdalla. Behold VÁN Pari pienjulkaisua pukannut Kosmokrator soittaa debyytillään odotetusti mustanpuhuvaa death metalia, jonka määrittelevimmät tekijät tuntuvat olevan musiikin ajattomuus ja toismaailmallinen tunnelma. Yhtyeen progehöysteinen ja eeppinen power metal kumpuaa peruspuitteiltaan genren tutuista lähtökohdista, mutta Solar Eclipsessä on paljon omaakin. Kosmokrator. Mega NIBIRU ORDEAL Solar Eclipse INVERSE Kotoisen Nibiru Ordealin esikoinen on melkoinen massiivi. Meininki kallistuu enemmän rockin kuin doomin puoleen, eikä bändi haasta esikuviaan kuten Killing Jokea, Mercyful Fateä ja Melvinsiä. Valitettavasti bändi ei saa puhkuttua sävellyksiinsä tarpeeksi tehoa erottuakseen muista saman genren artisteista. Melometallifanaatikoille tsekkaamisen arvoisen levystä tekee myös alkuperäinen Seventh Wonderja Thaurorod -ääni Andi Kravljaca. M O N IK A K E ST LE R PIKATUOMIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Jaakko Silvast VAMPYROMORPHA Herzog MDD Saksalaisduo kuvailee albumiaan sanoilla ”adult oriented doom”, mikä herätti allekirjoittaneen mielenkiinnon. Joni Juutilainen QUEEN ELEPHANTINE Gorgon ARGONAUTA Psykedeelinen dronepoppoo on saanut jenkkimediassa suitsutusta, eikä suotta. Ei mikään ihme, että näinkin dystooppisessa ja nihilistisessä ilmaisussa nousee musta aurinko. Pasi Lehtonen KOSMOKRATOR Through Ruin... Ep:n intro ja neljä ensimmäistä kappaletta runnotaan reiluun seitsemään minuuttiin, mikä tekee jylhästä ja tummasävytteisestä, kiivaan eläimellisestä death/black metal -hybridistä todella iskevää ja vakuuttavaa. Kahdentoista kappaleen mitassa on runsaasti kahlattavaa ja tutkiskeltavaa, mutta monesti etsijä palkitaan. Biisien sovituksissa olisi ollut tiukentamisen varaa, mutta hyvä näinkin. Periaatteessa ihan hyvältä kuulostavan belgialaisbändin kohtalo onkin jäädä toistaiseksi paremman keskikastin yrittäjäksi, joka lupaa enemmän kuin antaa. Ja vaikka kolmen loppuraidan kestot tuplaantuvat hitaampien osioiden myötä, bändin ote pysyy vangitsevana
Eiköhän kokemus jalosta tätäkin aktia. Depressed. Bändi tuo muinaisuuden ja mystisyyden hienosti nykypäivään. Neljä kappaletta pitää otteessaan, vaikka homma loppua kohden hieman lipsuukin. Depressed ei tee sinällään mitään erityistä, mutta tuotos on siinä määrin tasalaatuinen, että tämän äänitteen ääreen on helppo istahtaa ja antaa musiikin vain vyöryä ylitseen. Into Coffin onnistuu loihtimaan jokseenkin lovecraftmaista tunnelmaa, mutta joskus liika vain on liikaa. Aika paljonhan tämä ahdistaa, semminkin kun laulu on perin tuskaista parahtelua. Hypnoottisissa tribaalirytmeissä huojuva avausraita Mars on rentouttava, mutta samaan aikaan hiuksia nostattava. PIKATUOMIOT 77. Synaintrolla ja -outrolla varustettu Dark on aikakaudelle tyypillistä, mutta edelleen tyylikkäästi toimivaa kiivasta ruotsalaiskuolometallia, josta löytyy myös synkempää sävytystä. Tovarish ei kuitenkaan kaappaa varsinkaan levymitassa vastustamattoman kokonaisvaltaisesti hallintaansa, eikä levystä jää oikein mitään mieleen. Levyllä on mittaa reilut 75 minuuttia, joten sen neljä kappaletta ovat melkoisia järkäleitä käsiteltäviksi. Angel of the Eastern Gate sisältää viisi kappaletta vahvasti thrashäävää vanhan koulun death metalia. Jaakko Silvast DARKIFIED Cthulhu Riseth – The Complete Works of Darkified NUCLEAR WAR NOW! 1990-luvun alussa vaikuttaneen Darkifiedin ura jäi ainoastaan vuoden mittaiseksi, mutta tuona lyhyenä ajanjaksona ilmestyneet demo ja ep julkaistaan uudelleen nyt jo viidettä kertaa. Kimmo K. Teemu Vähäkangas TOVARISH If the War Comes Tomorrow ARGONAUTA Nyt ei kuulosta miellyttävältä. Teemu Vähäkangas MY FUNERAL Graveblaster OMAKUSTANNE Jyväskyläläislähtöinen My Funeral tekee mainion metallikulttuuriteon julkaisemalla tuoreen ep:nsä tyylikkäästi c-kasettina. Siispä ranteet auki ja päätä seinään. Epämääräisyyden äärellä sormi hamuaa skip-nappulaa. Mikko Malm SIJJIN Angel of the Eastern Gate SEPULCHAR VOICE Sepulchar Voice vakuuttui Sijjin debyyttidemosta siinä määrin, että päätti julkaista sen uudelleen virallisesti. Musertava pörinäsoundi valuu kaiuttimista päälle kuin marraskuun syvin synkkyys. Jokaisella versiolla on ollut eri julkaisija, ja kaikista formaateista löytyy hieman eri variaatioita. Ajatus ei ollut mitenkään huono. Pasi Lehtonen INTO COFFIN Unconquered Abysses TERROR FROM HELL Tämän albumin nopeusrajoitukset ovat vähintäänkin vaihtelevia. Alun perin seiskana julkaistu Sleep Forever… kärsii latteahkoista soundeista, mutta sen musiikki on puhdasveristä deathiä. Mukava parikymmenminuuttinen menneisyyden tuulahdus, joka ei löyhkää missään määrin ummehtuneelta. Kiivasta tykitystä, rienaavia sanoituksia ja yleistä hulluutta tihkuva musiikki on sarjansa perusosastoa, mutta toimii vajaan 40 minuutin annoksena varsin hyvin. Joni Juutilainen STREET LETHAL Welcome to the Row FIGHTER Italialainen rymyryhmä soittaa varsin maukkaankuuloista kohkausheviä. Meno on kokeellista doomia vahvasti elokuvalliseen tyyliin – ja nyt ei puhuta viihdyttävistä kokoperheen Pixar-animaatioista. Graveblasterin yleissoundi on genreen nähden turhan siisti, mutta ehkä My Funeralin tekemisestä huokuva aito raivo menee paremmin perille tällä tavalla. Jos Sunn O))) ja kaltaisensa ahdistavaa särövallia lietsovat tahot kolisevat, Tovarish tehnee saman. Yhtyeellä on surisevien kielisoitinten lisäksi käytössään rumpuja ja koskettimia, joilla se tuo matelevaan ilmaisuunsa edes jonkinlaista selkeyttä. Kappaleet ovat hyvin rakennettuja ja soljuvat eteenpäin vaivatta. Teemu Vähäkangas BEAST OF DAMNATION Dawn of the Beast MDD Beheritin kappaleen mukaan nimetty saksalaisbändi soittaa debyytillään mustaa metallia, joka ei jätä mitään arvailujen varaan. Mutta eipä hätiä mitiä, sillä asenne ja meininki ovat kohdillaan. Yhtyeen energisyys kompensoi teknisiä puutteita varsin mainiosti. Pitkän linjan thrashryhmä on Graveblasterillä oma vihainen itsensä. Järkyttävän Hotel California -coverin olisi tosin voinut jättää julkaisematta. Soittajilla on kokemusta muun muassa undergroundlegenda Necros Christosista, joten veivauksesta kuultaa läpi kokemus ja usko tekemiseen vahvan rototomipaukkeen säestämänä. Koskinen Darkified. Kitaratyöskentely on pienistä teknisistä puutteista huolimatta tyylitajuista, ja riffeissä on paljon toimivia ideoita ja harmonioita. Äärikokemusten metsästäjille tämä saattaa toimia paremmin. Puolituntinen levyke sisältää kuusi mukaansatempaavaa heviveisua, jotka saavat hymyn huulille varsin kevyin elkein. Eka demo on tunnetusti paras, niin nytkin. Basso jurnuttaa monotonisesti, mutta kohti tuntematonta eteenpäin ryömien. Miehet paiskovat sujuvasti brutaalihkoa, vanhakantaisen jenkkivaikutteista death metalia blasteineen sekä thrashäävine ja toisaalta myös raskaasti laahaavine väliosineen. Saksalaistrion mustanpuhuva ja raskas death doom on erittäin synkkää ja tietyssä primitiivisyydessään jopa ritualistista. Racer X:n debyyttilevyltä nimensä napanneen yhtyeen meno on välistä yhtä hektistä, joskin vähemmän virtuoottista kuin esikuvallaan. Lopulta saksalaistrio ei kuitenkaan saa kaikkia kappaleitaan lentoon, vaan osa niistä räpyttelee siipirikkoina, miellyttävistä vanhan Morbid Angel -aikakauden vaikutteista huolimatta. Mega DEPRESSED Beyond The Putrid Fiction BLACK LION Brasilialaisen death metal -kvartetin toinen albumi on yllättäen varsin mainio tapaus. Kitarat murjottavat vuoroin laahaten, vuoroin tripauttavammin. Samer Ghadryn, Ian Simsin ja Indrayudh Shomen tulkinta muistuttaa enemmän loitsuamista kuin laulua. Albumi kärsii muutamista pienistä lastentaudeista, kuten laulajattaren ajoittaisesta ponnettomuudesta ja kehnoista sovituksista, mutta sitä voi pitää silti erittäin lupaavana alkuna. Thrashcrusher, Thrash N’ Destroy, Nuclear Storm, Retro Satan ja Disappear ammentavat ysärirässin kiintopisteistä hommaa entistä enemmän crossoverja groove-elementeillä maustaen. Löytyy niin blastia kuin tuplabassarijurnutusta, ja välillä hautaudutaan funeral doomin hypnoottisille taajuuksille
78. Se vaikutti ilmestyessään kaupalliselta itsemurhalta. TEKSTI JONI JUUTILAINEN Kapinan kaksi vuosikymmentä Satyriconin vuonna 1999 julkaisema Rebel Extravaganza on poikkeuksellinen black metal -levy, joka peilasi tekijöidensä silloista epäterveellistä maailmankuvaa. Hylkäsin sen polun ja rupesin tekemään jotain täysin erilaista. Kaikki se vei mielestäni black metalia väärään suuntaan, ja koko musiikkityylistä tuli liian kilttiä ja vähemmän mielenkiintoista, koska hommassa oli liikaa hollywoodmaista kiiltoa, muovisia vampyyrinhampaita ja muuta vastaavaa. Sen sijaan, että olisin toteuttanut todellista taiteellista visiotani, päädyin kopioimaan aiemmin tekemieni juttujen parhaita paloja, mutta melko pian tajusin, että tämä ei ole sitä mitä olen ja musiikiltani haluan. Aikansa hengelle ominaisesti ”moderni”, mutta syvällä sisimmässään ajattomia teemoja toistellut albumi siirsi Satyriconin musiikillisen ilmaisun metsästä urbaaniin ympäristöön ja toi black metal -kentälle täysin uudenlaista progressiivisuutta muodossa, joka ei ole kohdannut sittemmin vertaistaan. Näiden teosten yhdistäminen stereotyyppiseen mustaan metalliin saattaa olla hankalaa, mutta jokaisen julkaisun lähtökohdat olivat selkeästi black metalin uudistamisessa ja genren ummehtuneiden sääntöjen uudelleenmäärittelyssä. Nyt on aika repiä haavat auki. Kuusinumeroisen määrän kopioita myyneestä läpimurtolevystä Nemesis Divinasta (1996) tuntui olevan piinaavan pitkä aika, ja vaikka yhtye putkautti olemassaolonsa muistutukseksi kaksi kokeilulliseksi luonnehdittavaa ep:tä, oli silti hankala kuvitella, mihin suuntaan ylväistä melodioistaan ja tarttuvista kappaleistaan tunnettu duo tulisi seuraavalla kokopitkällään musiikkiaan viemään. – Rebel oli hieman erilainen näkökulma black metaliin. – Täytyy muistaa, millaista black metalia 1990-luvun lopussa julkaistiin. Levy oli tietysti osoitus taiteellisesta vapaudesta, mutta myös protesti koko ympäröivää skeneä kohtaan. Murrosvaiheen rytinässä oli kuitenkin oma kitkansa, joka toimi sytykkeenä monelle mustan metallin perusarvoihin pohjaavalle bändille synnyttäen muun muassa Clandestine Blazen, Deathspell Omegan, Satanic Warmasterin ja Watainin kaltaisia nimiä, joista kukin puhkui (ja puhkuu yhä) omaa raivokasta henkeään musiikkityylin pohjalla kyteviin hiilloksiin. – Kun aloimme työstää Rebelin materiaalia, kyse ei ollut mitenkään epätavallisesta kamasta, vaan jatkoin kirjoittamista siitä, mihin Mother North -kappale ja Nemesis Divina -levy kokonaisuudessaan jäivät. Aiempaa kirkkaammin ja terävämmin soiva albumi kuulostaa alkuperäispainostaan syvemmältä ja – jos mahdollista – entistä hyökkäävämmältä. ”Uuden Nemesis Divinan” sijaan uran kovimmassa nousukiidossa julkaistiin kylmä, väkivaltainen, lohduton ja täysin omanlaisiaan tuulia haistellut Rebel Extravaganza. Syvällä alamaailmassa loimusi toki jääräpäinen omistautuminen värittömälle ideologialle ja primitiiviselle ilmaisulle, mutta suuremmassa mittakaavassa kuultiin paljon kaupallisen laskelmoinnin tukahduttamia musiikkiteoksia, joiden vääränlainen uudistumishalukkuus, muovisuus ja liiallinen kaikkien miellyttäminen eivät osuneet maaliinsa. VANHA LIITTO E letään viime vuosituhannen loppukuukausia. Toisaalla taas julkaistiin onnistuneesti uusia kulkuväyliä etsineitä albumeja, joista ovat jääneet elämään esimerkiksi kotimaisen ...and Oceansin The Dynamic Gallery of Thoughts, Dødheimsgardin 666 International, In the Woodsin Strange in Stereo ja Ulverin Themes from William Blake’s the Marriage of Heaven and Hell. ja kutsuin tuota aikaa goottibändien esiintuloksi. Kaikki tuntui olevan seurausta Cradle of Filthin, Dimmu Borgirin ja vastaavien kaupallisesta läpimurrosta... Yksi genren suurimmista ja tunnetuimmista nimistä oli norjalainen Satyricon, joka väijyi seuraavaa iskuaan hiljaisuudessa. Samalla se yritti määrittää, mitä tulevaisuus tämän musiikkityylin parissa voisi olla. Täydestä undergroundista tavallisen kansan tietoisuuteen noussut black metal oli kokenut menestyksensä huipun pari vuotta aiemmin, ja merkittävä osa musiikkityylin tekijöistä tuntui harhailevan ympäriinsä päämäärättömästi. Hienostunut balanssi Yhä hämmästyttävän ajankohtaisen Rebel Extravaganzan uudelleenjulkaisulle ja remasteroinnille on eittämättä tilausta. Erilainen näkökulma Kaupallisen menestyksen hedelmistä nauttineen Satyriconin vastaisku skenen löysistymiselle oli radikaali ja yllättävä. – Olimme tietoisia siitä tosiasiasta, että teimme äärimmäisen epätavallista albumia, rumpuja lukuun ottamatta levyn instrumenteista, laulusta ja sävellyksistä vastaava Sigurd ”Satyr” Wongraven muistelee 20 vuotta myöhemmin. Tekemämme ratkaisut olivat siis aika hankalia
On myös hyvä huomata, että vaikka levyn linja on yhtenäinen, biisien väliltä löytyy lopulta paljon vaihtelua – eikä kyse ole pelkästään kolmen lyhyen välisoiton vertailusta albumin muuhun materiaaliin. Aikoinaan kovaan vastarintaan törmännyttä levyä on kuunneltu Satyrin mukaan hieman väärältä kantilta. Merkittävä dynamiikka Rebel Extravaganzan monisyiset ja useista eri osista kasatut kappaleet ovat pääosin mittavia sävellyksiä, jotka vaativat kuulijalta tarkkaa keskittymistä. Musiikin kirjoittaminen Rebelille taisi olla melkoinen haaste. – Uudelleenjulkaisu ei ole tietenkään koskaan yhtä iso juttu kuin kokonaan uuden levyn julkaisu, mutta käytimme todella paljon aikaa esimerkiksi kansitaiteen parissa käyden läpi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Remiksauksen avulla musiikkiin voi tuoda paljon uusia elementtejä, kun taas remasterointi on enemmänkin olemassa olevien juttujen hienosäätöä. Ne ovat tietysti todella pitkiä sävellyksiä, mutta myös Filthgrinder ja Supersonic Journey ovat massiivisia biisejä, joissa on todella hullua dynamiikkaa, raivopäistä meininkiä ja ihan yleistä intensiteettiä, jonka kuuntelu tietyllä volyymilla voi viedä kuulijan toiseen ulottuvuuteen. – Albumilla tapahtuu paljon kaikenlaista, ja esimerkiksi Tied in Bronze Chains ja The Scorn Torrent ovat molemmat yli kymmenminuuttisia kappaleita. – Minusta Rebel ei ole niinkään väärin tulkittu albumi, vaan ehkä ihmiset puhuvat sen kohdalla hieman vääristä asioista. Kyse on siitä, että on saatava aikaiseksi mahdollisimman paljon niissä puitteissa, jotka remasterointi antaa myöten. – Todellakin, hyväntuulinen Satyr nauraa. Pyöreille vuosille ajoittuvat uudelleenjulkaisut ovat Satyriconille tuttua sarkaa, julkaisihan bändi kolme vuotta takaperin Nemesis Divinan remasteroidun painoksen ja heitti päälle vielä varsin hyvän nipun albumin pohjalta soitettuja keikkoja. Monet yrittävät tehdä musiikkiin suuria muutoksia remasteroinnin avulla, mikä johtaa yleensä rajuun epäonnistumiseen. Tässä tapauksessa saimme sen mitä halusimme, joten olen tyytyväinen lopputulokseen. Tutkimme arkistoja ja kaivoimme esiin kaiken materiaalin, joka jäi alkuperäispainoksella käyttämättä, josko näkisimme nyt joitain asioita hieman eri valossa. Porukka muistaa mainita, että se on sävellyksellisesti epätavallinen levy, jolla on pitkiä biisejä ja todella nopeita juttuja M A R C E L LE LI Ë N H O F ”Rebel Extravaganza oli hieman erilainen näkökulma black metaliin. Tekemämme ratkaisut olivat siis aika hankalia.” 79. Mitä noiden kappaleiden soittamiseen ja laulamiseen tulee, se on melko uuvuttavaa kamaa. Samalla se yritti määrittää, mitä tulevaisuus tämän musiikkityylin parissa voisi olla. – Minulle kyse oli tavallaan tietyn hienostuneen balanssin löytämisestä, joka pitää alkuperäisen albumin periaatteessa täysin samana, mutta kohentaa tiettyjä elementtejä, jotta koko homma astuu yhden askeleen eteenpäin. Levy oli tietysti osoitus taiteellisesta vapaudesta, mutta myös protesti koko ympäröivää skeneä kohtaan. – Mitä soundimaailmaan tulee, remasterointi ja remiksaus eivät tietenkään ole sama asia
Se oli varmasti tekstit kirjoittaneen Satyrin tarkoituskin. Kaiken kaikkiaan Rebel vaikutti ensimmäiseltä tekijöilleen todella henkilökohtaiselta Satyricon-levyltä, jolla on kyse paljon muustakin kuin pelkästä tarinankerronnasta. – Päälle parikymppisenä ei ole tarpeen kannatella koko maailmaa olkapäillään ja pohtia kaikkia niitä asioita, mitä silloin ajattelin. VA NH A LI IT TO – esimerkiksi, kuinka nopea ja monotoninen The Scorn Torrentin pitkä lopputykitys on ja kuinka kova fyysinen haaste se mahtaa olla vaikkapa rumpali Frostille. Kun kuulin ensimmäistä kertaa black metalia, olin ehkä 11–12-vuotias. Kehitys tai kuolema Satyricon-kaksikon henkilökemiat ovat hioutuneet vuosien varrella niin toimiviksi, että musiikki virtaa miesten käsien läpi ihailtavalla varmuudella. Tuntui, että paha energia rupesi syömään minua sisältäpäin, mutta onneksi tulin ymmärrykseen siitä, että se ei ole loogista. Albumi on täynnä juttuja, jotka kulkevat äärimmäisestä nopeudesta lähes täydelliseen pysähtyneisyyteen melkein sormea napsauttamalla, ja niiden biisien soittaminen tai kuunteleminen vaatii tiettyä tarkkaavaisuutta ja omistautumista. Teksteissä pyörittiin fyysisen ja psyykkisen saastan, ihmisvihan ja nihilismin maailmassa, joskaan ne eivät irrottaneet täysin otettaan yhtyeen aiempien levyjen linjasta. – Jokaisen Satyricon-albumin nimi on pysynyt työvaiheesta lähtien samana, enkä ole koskaan ajatellut kahden kuukauden työskentelyn jälkeen, että ”Hei, odottakaas hetki! Tämän levyn nimeksi tuleekin Nemesis Divina!”. – Rebel syntyi elämänvaiheessa, jossa vihani ja paheksuntani yhteiskuntaa ja koko ihmisrotua kohtaan oli pohjatonta. Itse en ainakaan muista kuulleeni samanlaista kokonaisuutta ennen loppuvuotta 1999. Pitääkö paikkansa. Se lähti niin pahasti käsistä, että lopulta koin pelkkää vihaa ja aggressiota, jolla ei ollut mitään suuntaa tai selkeää kohdetta. – Ei, en ole koskaan kuullut tuollaisesta, hah hah. Homma muuttui vakavammaksi pari vuotta myöhemmin ja on jatkunut samana 80. Muistan lukeneeni aikoinaan, että levyn nimeksi olisi pitänyt tulla Hellucinations. Kaikki oli aivan liian tunnepohjaista. Porukka puhuu mielestäni liian vähän albumin dynamiikasta. Rebel ei siis ole varsinaisesti albumi, joka taittuisi taustamusiikiksi. – Kun kävin levyä läpi remasterointia ja tulevia keikkoja varten, olin positiivisesti hämmästynyt siitä, miten joidenkin kappaleiden tunnelma laski täydestä kuumuudesta pakkasen puolelle silmänräpäyksessä. Kaikki eivät ole valmiita heittämään sitä ensimmäistä kiveä, mutta me teimme sen, hah hah. Artisti on luonnollisesti ylpeä levyn vaikutuksesta mustan metallin kehitykseen. – Myöhemmin olen ajatellut, että oli toisaalta ihan hyvä, että kävin tuon kaiken läpi, koska taiteilijana sitä arvostaa elämän eri vaiheita ja koettelemuksia, jotka kaikki ovat luomistyön kannalta olennaisia. Vaikka ei ehkä ole olemassa bändiä, joka teki kaiken täysin samoin kuin me, näitä juttuja saattoi löytää pari kolme vuotta myöhemmin useiden levyjen sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista tai visuaalisuudesta. – Olen erittäin onnellinen, että teimme tämän albumin, koska se on tärkeä julkaisu sekä meidän että koko black metalin historiassa! Olen keskustellut levystä monen kanssamuusikon kanssa, ja jos kuuntelee niitä black metal -levyjä, jotka ilmestyivät 2000-luvun alussa, monella niistä ei olisi tiettyä soundia tai visuaalisuutta, ellei Rebelin kaltaista teosta olisi koskaan ilmestynyt. Satyr kuitenkin vakuuttelee, että leipääntymistä ei ole päässyt tapahtumaan, vaan yhtyeen sisällä elää yhä alkukantainen palo rakastamansa musiikin tekoon. Pohjaton ihmisviha Rebel Extravaganza vei Satyriconia myös sanoituksellisesti uuteen suuntaan. Jos en olisi ollut tuossa tilassa parikymmentä vuotta sitten, en olisi saanut koskaan aikaiseksi Rebel Extravaganzaa. Sellaisella vihalla ei tuhoa ketään muuta kuin oman itsensä. – Ehkä levy antoi muille bändeille itseluottamusta tehdä asioita, joita he eivät olisi muuten uskaltaneet tehdä. Kaikki levyjemme nimet ovat sitä, mitä alkujaan suunnittelin. – Kyllä, se on aivan totta, Satyr vakavoituu. – Satyriconista puhuttaessa on tärkeää muistaa, että emme pyri tekemään ainoastaan hyviä levyjä, vaan bändissä vaikuttaa kaksi kovan luokan black metal -fania. Lopulta homma etenee kuvaannollisesti siihen pisteeseen, että sitä tavallaan tykittää paloletkun kanssa kohti seinää ja kaikki vesi roiskuu takaisin päälle. Esimerkiksi Filthgrinder-kappaleen ”Filthgrinder / no-love machine / cleaner / unknown to remorse and pity / cynical / electric / fucking murderer” -tyylin sanoitukset olivat tuon ajan black metalissa sen verran eriskummallisia vetoja, että monen vanhan fanin oli hankala lähestyä bändin musiikkia tutusta ja turvallisesta kulmasta
Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Koko levyn läpisoiton kattavia keikkoja on ymmärrettävästi harvassa – onhan kyseessä järjettömällä intensiteetillä paiskottu nelivarttinen, jonka toistaminen lavalla vaatii takuulla aivan omanlaistaan henkistä ja fyysistä kanttia. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Se lähti niin pahasti käsistä, että lopulta koin pelkkää vihaa ja aggressiota, jolla ei ollut mitään suuntaa tai selkeää kohdetta.”. Oikean mielentilan löytyminen onkin Satyrille erityisen tärkeä asia. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % siitä lähtien. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Tärkein juttu on tietysti hyvien albumien teko, mutta heti toisena tulee halu tehdä jotain, jolla on mielestämme arvokas merkitys koko genren kehitykselle. ”Rebel syntyi elämänvaiheessa, jossa vihani ja paheksuntani yhteiskuntaa ja koko ihmisrotua kohtaan oli pohjatonta. On olennaista, että musta metalli kulkee koko ajan eteenpäin, sillä sinä päivänä, kun musiikkityyli lakkaa kehittymästä, se myös kuolee – ainakin näin muusikon näkökulmasta. Onko sinulla aikaa tai intoa seurata, mitä ympärilläsi tapahtuu. Huomenna täytän 44. Nämä biisit vaativat henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Asia on täysin samoin Frostin kohdalla, joka on omistanut elämänsä tälle touhulle. – Kyllä, mutta ei välttämättä siinä mielessä, miten ajattelet. – Jotain Tied in Bronze Chainsiä ei yksinkertaisesti voi soittaa täysin mekaanisesti ja passiivisesti, eikä Supersonic Journeyä voi vetää ajatellen, mitä mahtaa syödä huomenna aamiaisella. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Muistan niitä esittäessäni tarkkaan, mitä tunsin kun kirjoitin ne, ja niiden kautta osaan myös tarkastella, missä seison ihmisenä juuri tänä päivänä. Tutut tunnelmat Satyricon on ehtinyt soittaa uudelleenjulkaisun tiimoilta yhden Rebel-keikan, Tons of Rock -festivaalilla Oslossa. – Mitä musiikillisiin ”etsintöihini” tulee, saatan kuulla tai nähdä esimerkiksi jazzin parissa juttuja, jotka sulautuvat päässäni osaksi säveltämääni musiikkia. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Suurin on se, että sitä on saavuttanut muusikkona tietyn pisteen, jossa tärkein juttu on oman musiikin kehittäminen, mikä tarkoittaa kohdallani oman sisimpäni tutkimista sen sijaan, että ottaisin vaikutteita joltain ulkopuoliselta tekijältä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Minulla on yhä kiinnostusta olla osa tätä liikettä, ja toivon, että me ja vanhat ystäväni norjalaisessa metalliskenessä pystymme jatkossakin koskettamaan kuulijoita tekemällämme musiikilla ja inspiroimaan samalla nuoria – ja miksei vanhempiakin – bändejä. – En kuitenkaan varsinaisesti seuraa, mikä on uutta… ja siihen on monia syitä. – Minulle prosessi on mahtava kokemus ennen kaikkea siksi, että olen bändin laulaja ja kappaleiden sanoittaja ja kykenen uppoutumaan syvälle teksteihin. Puhuimme myös Rebelistä, ja tulimme siihen tulokseen, että pystymme todellakin samastumaan niihin fiiliksiin, joita koimme näitä biisejä soittaessamme vuonna 1999. – Keskustelin hiljattain Frostin kanssa uramme varrella tehdyistä kappaleista ja siitä, mitä ne vaativat soittajalta
PIIRI AKI NUOPPONEN G A R Y R U N C K 82. Haluttuun lopputulokseen ei moisella soundilla päästä. Kuten blogissani olevista kommenteista on havaittavissa, session aikana pääsee loistavaan lopputulokseen, kun kertoo kaiken positiivisen kautta. Palataan astialle! Anssi Kipon kipparoima Astia-studio täytti huimat 25 vuotta. Häiriövapaa äänitystilanne on aina suureksi eduksi. Tilannetta juhlitaan positiivisuuden kautta. Kipon mukaan avain hyvään lopputulokseen on positiivisuus. – Ennätin aloittaa kelanauhuriaikakaudella, ja tietyllä tavalla ympyrä on sulkeutunut, sillä yli 15 vuotta tietokoneelle äänitettyäni olen nyt palannut takaisin pelkkien nauhahommien pariin. – Tekijänsä – ja tällä tarkoitan bändiä, en äänittäjää – kuuloinen albumi syntyy lähtösoundin kunnioittamisesta. Kun bändi soundaa jo treeniksellä hyvältä, keikkoja ja studiosessioita on vaikeampi saada kuulostamaan surkealta. Jos lähtösoundi ei ole kunnossa, ei kannata olettaa huikeaa lopputulosta. Koska kukaan ei tietääkseni ole tällaisista asioista suomeksi kovin laajasti kirjoittanut, päätin alkaa jakaa informaatiota ja kokemustani julkisessa formaatissa eli blogeissani. – Aika kuluu sangen nopeasti, varsinkin nykyään, ja viimeinen neljännesvuosisata on ollut täynnä huikeita hetkiä. Olen testannut lukemattoman määrän erilaisia tapoja äänittää, ja pyrin oppimaan jokaisessa sessiossa jotain, jolla voin parantaa tulevia taltiointeja. Sama lähtökohta kannattelee tavallaan myös Kipon blogitoimintaa. – Jossain vaiheessa sosiaalinen media muuttui sangen negatiiviseksi paikaksi ja hämmästelin, kuinka esimerkiksi salaisessa äänialan ammattilaisten Facebook-ryhmässä jokainen miksaaja haukkui biisit, soundit ja bändit, joiden kanssa he työskentelivät. Moni muusikko on kertonut, kuinka muissa studioissa äänittäjä on loukannut tai haukkunut heitä kesken session. Sinne mahtuu todella paljon erilaisia tilanteita ja kokemuksia, Kippo summailee. Loput 95 on psykologiaa. Kun muusikko tuntee olonsa kotoisaksi ja rentoutuu, musiikin taika voi tapahtua helpommin. – Studiolaitteiden käytön opetteluun voi helposti kuluttaa kymmeniäkin vuosia, mutta tekninen osaaminen on silti vain viisi prossaa siitä mitä tarvitaan. LAPPEENRANNAN Astialla on äänitetty neljännesvuosisadan aikana niin Children of Bodomin, Mokoman, Stam1nan ja Viikatteen kuin Hornan, Behexenin, Black Dawnin ja ID Exorcistin levyjä. Sen ansiosta olen löytänyt uudelleen riemun musiikintekemistä kohtaan. – Matkan varrella on tullut vastaan monia tärkeitä oppeja. Nykyäänhän monet äänittävät musiikkinsa itse treenikämpällä ja luulevat, että kaiken voi tehdä plugareilla ja editoimalla. Anssi Kippo ei ole antanut vuosikymmenten aiheuttaa rutinoitumista. – Avoin kommunikaatio on aina hyvästä, enkä tykkää kategorisoida muusikoita. Kippo painottaa, että hyvänkuuloinen albumi ei synny teknisyydestä, editoimisesta tai tunettamisesta. Tällä oli suuri vaikutus siihen, miltä Astialla työstetyt levyt alkoivat kuulostaa. – Saan blogistani valtavasti kannustavaa palautetta ja sillä on suuri lukijakunta ympäri maailman. Kirjoitan blogia sekä suomeksi että englanniksi, ja mitä laajemmalle informaatio leviää, sitä useammat tuntuvat havahtuvan nykymusiikista välittyviin asioihin, tai siis paremminkin juuri siihen, mitä musiikista ei enää juurikaan välity. – Jos erään bändin tavoin kääntää äänityksissä kitaravahvistimesta kaikki treblet pois ja toivoo miksatessa kirkasta hevikitarasaundia, ollaan jo lähtökohtaisesti melko pielessä. – Poistuin moisista negatiivisuuden pesistä, sillä sellainen ajatusmaailma tarttuu yllättävän helposti. 6. – Tykkäsin aikoinaan lueskella ääniblogeja ja messulautoja ulkomaisilla sivustoilla. – Kun aikoinaan katselin studion majoitushuoneen repsottavia tapettiseiniä, päätin kaataa seinät ja tuoda 140 vuotta vanhoja hirsiä tilalle. Rakensin tavallaan mummonmökin studiorakennuksen sisään. – En koe salailun johtavan mihinkään hyvään, ja koska olen jo pitkään ollut harmissani nykymusiikin sangen surkeasta tilasta, toivon voivani auttaa blogini avulla sekä bändejä että äänialan väkeä paremman soundin äärelle. Viime vuosina studiovelho on tuonut äänittämönsä visuaaliseen ilmeeseen raikasta räväkkyyttä, kirjoittanut studiotyöskentelyä avaavaa blogia ja pitänyt muutenkin huolen siitä, että bändit ymmärtävät mitä tekevät sen sijaan, että painaisivat rec-nappia ja toivoisivat parasta. Jokainen huippumuusikko on ollut joskus aloittelija. Ainakaan en enää pyri tekemään bändeistä itseni kuuloisia, vaan kunnioitan heidän lähtösoundiaan. Kaikkiaan asiakaslistalta löytyy satoja bändejä ja artisteja. Tätä samaa ideologiaa pyrin toteuttamaan kaikessa ulosannissani. Silloin hänellekin on ollut tärkeää saada ohjeita ammattilaiselta. Olen oppinut, ettei negatiivisen kautta saavuteta mitään hyvää
Prices starting at BARONESS SYMPHONY X INSOMNIUM JINJER BELZEBUBS VLTIMAS HIGH ON FIRE PERTURBATOR MIDNIGHT ORANSSI PAZUZU HACKTIVIST SKYND 155,00 € LATE CROW TICKETS LIMITED EDITION AVAILABLE NOW All Rights Reserved Until 31.12.2019. lippupalvelu More to come..
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN HietalaOceansSepult 12-19.indd 1 02.12.19 12:54