KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn. Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.
0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Masterworks – täydelliset custom-rummut, joissa voit itse valita rumpujen koot, runkomateriaalin, metalliosat sekä viimeistelyn. KAI HAHTO / Nightwish SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. Kai Hahdon valinta Nightwish -setiksi on Pearl Masterworks . Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl-vähittäismyyjälläsi.
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ka tla, Im ha Tar ika t, Stu d, Ave rlan ch e, Sam uli Fed erl ey 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Be he rit 02 4 Do ro 02 6 Ur fau st 03 Inf ern on luk up iiri , osa 4 03 6 Ha uta jai syö 04 Ro b Ha lfo rd 04 8 Pö lky llä : exKve ler tak -so list i, nyk yin en soo loa rtis ti Erl en d Hje lvik 05 2 Sa lam yh kä : Mo rbi d Sai nt Sp ec tru m of De ath (19 90 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Ac ce pt 06 8 Va nh a liit to: Lu llac ry, ha ast att elu ssa Sam i Lep pik an ga s ja Kim mo Hil tun en 074 Ku ud es pii ri 040 018 024 036 068 03 R O SS H AL FI N JO C H EN R O LF ES SE T VE XY M AR KU S LA AK SO VI LL E JU U R IK KA LA TI M O IS O AH O
Muista turvavälivesi! TUSKAN MERKKARIKAUPPA ON NYT AUKI! eventune.shop/tuska
Mitäs sitä ilmestyikään DARK TRANQUILLITY Moment DRACONIAN Under a Godless Veil COUNTING HOURS The Will INFERNO-VUODEN 2020 TAUSTALLA SOIVAT URFAUST Teufelsgeist DOOL Summerland BENEDITION Scriptures NÄINÄ päättymättömän loppusyksyn viehättävinä hetkinä useimmat alan joukkoviestimistä ovat vuoden parhaat -listansa kasaan jo hätiköineet. Homma on aina haastava ja jättää useimmiten kaduttavaa. vuosikerta Numero 186 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Mutta kun. Kiitos, arvoisat lukijat, taas yhdestä menneestä Inferno-vuodesta. Ollaksemme sysivakavan aiheen suhteen oikein tosissamme meidän tulisikin julkaista listamme vasta joskus kevään korvilla, säällisen perspektiivin turvin. Me Infernossa sen sijaan vasta mietimme, mitähän niille oikein naputtelisi. Paitsioon tahtovat jäädä eritoten aivan alkuja loppuvuodesta ilmestyneet levyt. Ensin mainittuja ei tahdo muistaa, ja moni jälkimmäisen kategorian tapaus ehtii tutkintaan vasta vuoden jo vaihduttua. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Palaamme asiaan tammikuun lopussa. 7. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Mark Weiss KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. Valinnanvaraa joka tapauksessa on, nimittäin jos vuotta 2020 jostain kykenee kiittämään, niin siitä, että maittavia raskaan rockin albumeja ilmestyi suorastaan kasapäin. Jos niikseen, maininnat voi ottaa vaikka joululahjavinkkeinä. Omat listani ovat tätä kirjoitettaessa vielä apposen auki, mutta jospa liippaan aihetta sen verran, että pyhitän Päänavauksen alasektion tällä kertaa koko vuoden Inferno-toimitustyötä osaltani vauhdittaneille, hieman erityyppisille tuoreille albumeille
Miksi nämä aihepiirit ovat sinulle tärkeitä. Oletko ylipäätään maineen ja kunnian perään, vai haluatko bändisi pysyvän visusti alamaailman tietoisuudessa. Tästä johtuen valitsimme turkinkielisen nimen, joka kääntyy suunnilleen ”Tuhon lahkoksi”. On kuulijoista kiinni, miten tekoni tulevat resonoimaan. Lehdistötiedote kertoo, että uuden albumin sanoitukset käsittelevät psykoanalyysia ja unien tulkintaa. Sota intohimottomuutta vastaan E R IF B E LL 8. – Se on messu sisäiselle pedolle, joka on tarkoitettu pitämään sisällään kokonaisen tunteiden universumin. – Jos pystyn liikuttamaan musiikillani edes yhtä ihmistä, se on paljon parempi kuin sadat tyypit vain kuuntelemassa sitä. Imha Tarikatin musiikki ei noudata ”stereotyyppisen black metalin” kaavaa, vaan musiikissa yhdistyvät lähes hardcoremainen huutolaulu ja ajoittain hyvinkin melodiset sävyt, jotka viittaavat menneiden vuosikymmenten aitoon melodiseen death metaliin. Globaali yhteisömme on rakennettu tehokkuuden ja kovan kulutuksen varaan, ja haluan saavuttaa sanoituksillani jotain päinvastaista, eli ohjata kuulijoita syvempien tunteiden ja tietoisuuden pariin. – Kun olin teini, ensimmäinen kontaktini äärimetalliin oli At the Gatesin Blinded by Fear -kappale. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TOISEN albuminsa Sternenbersterin julkaissut Imha Tarikat on tuoreehko akti, joka ei ole paistatellut toistaiseksi metalliyleisön tietoisuudessa. Minulle on tärkeää, että yhtyeen indentiteetti matsaa sen kanssa, mitä ”saarnaan”. Muussa tapauksessa olisin maalainen aatelismiehen vaatteissa, mikäli ymmärrät vertauksen... Mikä innoitti bändin perustamiseen. – Motivaatio projektin syntyyn löytyy mahdollisimman intensiivisten tunnelmien välittämisestä. Minä vain teen mitä teen, ja teen sen suurella omistautuneisuudella ja ylpeydellä. Tänä päivänä olen kiinnostunut dark jazzista, ja rakastan Agingin Sentenced to Love -levyä! Imha Tarikat on pysynyt toistaiseksi syvällä undergroundissa, mutta levydiili arvostetun Prophecy Productionsin kanssa loistavaan albumiin yhdistettynä nostanee Cellâtin hengentuotteen aiempaa korkeammalle korokkeelle. Musiikin pimeys syntyy omistautuneisuudesta, eikä siinä ole mitään nautinnollista, koska fanatismi syö siitä kaiken miellyttävyyden. – Imha Tarikat perustettiin vuoden 2015 tietämillä. – Voisin nimetä tonneittain minuun vaikuttaneita bändejä, mutta ensimmäisenä mieleen tulevat vanha Bathory, Sargeist, Midnight, Venom ja The Devil’s Blood, jotka ovat varmaan ulottaneet vaikutteensa ilmaisuuni. Tämä on sotaa intohimotonta maailmaa vastaan! Mitä yhtyeesi nimi edustaa sinulle. – Terveen, kehittyvän ja vahvan mielen velvollisuus on peilata itseään ympäröivään maailmaan. Lähdin välittömästi etsimään lisää, ja kuuntelin läpi oikeastaan kaiken mitä löysin. Minkälaisen musiikillisen taustan omaat. – Minusta on hyvä kehittää omaa soundiaan ja lähestymistapaansa. Saksalainen Imha Tarikat on mielenkiintoinen tapaus, joka lataa black metaliinsa huikean tunteiden kirjon. Ensimmäinen virallinen julkaisumme oli Kenoboros-ep, joka tuli ulos alkuvuodesta 2017, kaikista studioinstrumenteista rumpuja lukuun ottamatta vastaava Ruhsuz Cellât aloittaa
Millaisiin kohteisiin turistin tulisi Islannissa tutustua ymmärtääkseen musiikkinne ytimen. Kerroit käsitteleväsi sekä sisäistä että ulkoista pimeyttä. Mistä kaikki tämä pimeys kumpuaa. 9. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Toisen levynsä julkaissut Katla iskee progressiivisen dark metalinsa kanssa suoraan synkkyyden ytimeen. – Katlan musiikki on hidasta ja raskasta, joten se täytyy pitää mielenkiintoisena, jotta kuulijan mielenkiinto ei herpaannu. Islanti on henkilökohtaisempaa, ja maailmalla on itse asiassa paljon ihmisiä, jotka nauttivat kuunnella sitä ymmärtämättä sanaakaan. – Kun kirjoitin esikoisemme, asuin Norjassa, mikä varmasti tekee myös eroa kahden albumin välille. – Monet sanoituksemme on kirjoitettu vanhalla islannilla ja runolliseen tyyliin. Pitääkö tämä paikkansa. Jotkut islantilaisetkaan eivät ymmärrä niitä, ainakaan ilman sanakirjaa. Porukka tuntuu aliarvioivan tuottajan merkityksen, he luulevat, että kaikki on vain instrumenteista kiinni. Äidinkielemme syvyys merkitsee meille paljon enemmän, se on meille jotain paljon todellisempaa. Kirjoitat tekstinne yhä islanniksi. En siis istu alas, että ”okei, kirjoitanpa nyt Fortíð-kappaleen”. Olet ollut tuotteliaalla päällä ja julkaissut Katlan levyn ohessa myös Fortiðin uuden albumin. – Fortíðin ja Katlan albumit julkaistiin parin kuukauden välein, mutta olen työskennellyt niiden parissa vuorotellen noin kolmen vuoden ajan. Emme edes ole keskustelleet asiasta, mutta uskon, että emme tule vaihtamaan englantiin. – Jollain tavoin kyllä. Kaikki on kiinni kirjoitushetken tunnelmasta, ja kun minulla on kasassa tarpeeksi ideoita, joita rupean demottelemaan, käsiteltävä projekti on aina listan ykkösenä. Kuten aiemmin vihjasin, minun tuskin tarvitsee kertoa suomalaisille masennuksesta. Henkilökohtaisesti en voi sietää musiikkia, jonka suunnan tiedän täysin ennen kuin olen kuullut koko biisin. – Joulukuusta maaliskuuhun meillä on valoisaa vain kolme neljä tuntia päivässä, mikä kuulostaa joidenkin mielestä siistiltä, mutta rupeaa lopulta vain painostamaan... Kuulostaa, että olette ajautuneet musiikillisesti aiempaa progressiivisempaan suuntaan. Islantilainen pimeys K U G G U R & LA U R A D IA M O N D ALLT þetta helvítis myrkur kuulostaa edeltävää Móðurástinia (2017) synkemmältä levyltä. Aikataulu on ollut hieman turhan hektinen, enkä ole varma, haluanko toistaa samaa uudestaan. Sinulla on myös vähemmän aktiiviset Curse, Midnattsvrede ja Potentiam, joten bändeillä lienee jonkinlainen prioriteettijärjestys. Ei ole parempaa tapaa herätellä kuulijaa kuin pienet odottamattomat käänteet sävellyksissä. – Luontomme on joka puolella mahtava, ja meillä on lukuisia paikkoja, jotka ovat uniikkeja tällä planeetalla. – Vaikeista ajoista, ja tietysti pitkistä talvista, jotka myös te suomalaiset tunnette hyvin, rumpuja lukuun ottamatta kaikista instrumenteista ja laulusta vastuussa oleva Einar ”Eldur” Thorberg Guðmundsson tokaisee. Meillä on tapana hieman hajottaa sävellyksiämme, mutta emme vie sitä juttua liian pitkälle. Kyse on lähinnä pienistä yllätyksistä. Niin Katla kuin Fortíð voi oikein hyvin, ja näen ne yhtä lailla tärkeinä. Uusi kiekko käsittelee sisäistä ja ulkoista pimeyttä, ja ensimmäinen levymmekin olisi ollut varmaan synkempi, jos meillä olisi ollut eri tuottaja. Sanoisin että kyse on pikemminkin ajoituksesta kuin jostain tietystä paikasta. Eikö olisi parempi rustata ne suuremman yleisön toivossa englanniksi. – Kun kirjoitan biisejä, tiedän välittömästi, mille projektille ne kuuluvat. – Tällä hetkellä ei ole. – Ei
Kuinka pitkälle Studin hyvä flow teidät vielä kantaa. – Melodisia. Meille kaikille on kuitenkin kertynyt vuosien aikana kasapäin erilaisia vaikutteita, jotka on muokanneet musikaalisuuttamme ja vaikuttaneet sitä kautta myös bändin tyyliin. Teemme sanoituksissa havaintoja, emme missään tapauksessa osoita ketään sormella tai politisoi. Uuden albumin sanoitukset kertovat nykymaailman kaaoksesta. Me kuitenkin päätettiin, että biisejä ei tehdä tietyn sapluunan mukaan. Uusi levy antaa kuitenkin hyvät lähtökohdat saada bändiä tunnetummaksi myös Suomessa. Melodisen hard rockin ja heavyn parissa ahkeroiva Stud on saanut purkkiin uransa monipuolisimman levyn. – Ei tarvitse kuin lukea päivän uutiset, niin voi huolestua jo monestakin asiasta. – Varsinaista suunnitelmaa ei ollut, vaan biisejä tehtiin yksi kerrallaan. – Iso juttu oli, että meillä oli valmiina vanhoja nauhoittamattomia biisejä, mikä antoi mahdollisuuden lähteä työstämään ekaa levyä [Out of the Darkness, 2013] aika nopeasti. Tuliko uudesta War of Powerista sellainen albumi kuin alkujaan suunnittelitte. Siitä se kuitenkin lähti liikkeelle. – Jos haluaa kuvan meidän nykytilasta, kannattaa tsekata video War of Power -kappaleesta. – Aikoinaan kun aloitettiin, sanoilla ei ollut suurta merkitystä, kunhan ne vain kuulostivat hyvältä ja sopivat rytmiin. Olette olleet paluunne jälkeen melkoisen tuotteliaita. Mieluummin sanoo jotain järkevää kuin hokee pelkkiä kuluneita fraaseja, vaikka niitäkin on välillä hyvä heittää ilmoille. – Lähtökohtana oli, että toimitaan alkuperäisessä kokoonpanossa. – Oltiin soiteltu Stendan [Kukkonen, rummut] kanssa tahoillamme erilaisissa proggiksissa, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun oltiin mukana yhteisessä projektissa, ajatus Studin kasaamisesta koemielessä heräsi. Stenda pimputti Arskan [Toivanen, laulu] ovikelloa ja sai vastaansa hämmästyneen katseen sekä kysymyksen, että mikäs äijä sä oot kun kelloja soittelet... Bändin juuret on syvällä 70ja 80-luvuilla, jolloin hyvä melodia oli hyvän biisin edellytys. Mikä innoitti palaamaan. Melodia edellä 10. Tehdään, jos ralli sopii yhtään bändille. Livesetti on väkevä ja äijät tikissä, mutta olosuhteet eivät anna mahdollisuutta keikkailuun. Lopulta War of Powerista tuli meidän monipuolisin levy. Teemme uutta musaa omasta lähtökohdastamme, emmekä missään tapauksessa ole nostalgiatripillä. – Nimibiisi on aitoa ja perinteistä heavy rockia, kun taas levyn päättävä Seeker on hyvin pelkistetty ja tunnelmallinen balladi. – Soittamisen ilo ja rakkaus lajiin, kitaristi Mika Kansikas sanoo. Levyn sanoituksissa käsitellään esimerkiksi valtataistelua, kännykkäriippuvuutta ja ilmastonmuutosta. Jari [Behm, basso] on tuottanut kaksi viimeisintä videota, ja nyt on sekin puoli komeasti hallussa. Minkä tyylisiä kappaleita teiltä syntyy kaikkein luontevimmin. – Tämän albumin tekeminen on ollut useamman vuoden duuni, ja tällä hetkellä ainoa ajatus on päästä soittamaan sen biisejä livenä. Viimeisillä levyillä sanoitukset on tuoneet kappaleisiin uuden ulottuvuuden. Mikä tässä tilanteessa huolettaa eniten. Levyn soundiin panostettiin paljon, ja siinä myös onnistuttiin. Addiction on sitten jo progehtaviakin sävyjäkin taikova keskitempoinen jyrä. SYTYKKEITÄ JO vuonna 1986 perustettu Stud oli pois kuvioista yli 20 vuotta, kunnes ilmestyi takaisin kentälle seitsemisen vuotta sitten
– Toinen merkittävä tekijä liittyy klassiseen musiikkiin. Näiden lisäksi on ollut puhetta Taiwaninja Tiibetin-keikoista. Yksi syy intoiluun on ollut juurikin se, että ihmiset ovat tunnistaneet kappaleet, jolloin niistä saa hyvin tarttumapintaa. Kitarasankareista on aina kiinnostaneet esimerkiksi Steve Vai ja Eddie Van Halen, joilla on ja oli taitoa ihan mihin vaan, mutta he käyttivät sitä harkitusti. Esimerkiksi Camille SaintSaënsin Aquarium vaati älyttömän määrän ihmettelyä. Se on jo pianolle haastava pala, eikä sen kuviot istu kitaralle kovinkaan hyvin. Samuli Federleyn uudella soololevyllä kuullaan kitaristin versioita tunnetuista klassisista sävellyksistä. Olen ollut aina viehtynyt haastavasta musiikista, eikä kyseessä tarvitse olla kitara, vaan arvostan millä tahansa soittimella taidokkaasti toteutettua, koskettavaa musiikkia. Vähä vapaa-aika menee lasteni kanssa tai keikkareissuilla, ja kaikki levyntekoon käytetty aika on revitty väkisin jostain muusta. Miksi. – Ymmärrän, mitä kitarasankaruudella tarkoitetaan, ja putoan varmasti siihen laariin. – Kyllä ja en. Viuluhommat istuvat kitaralle melko luontevasti, pianoteokset eivät niinkään. Osa, kuten Vivaldin Kesä, kunnioittaa alkuperäistä tyyliä ja soitan niillä sinfoniaorkesterin mukana. – Soolourani on lähtenyt alusta asti rullaamaan yllättävän hyvin, ja ensi vuodeksi on buukattu festariveto Englantiin, toinen Korean-kiertue sekä mahdollisesti veto Dilissä, joka sijaitsee Itä-Timorissa. Olen myös lisäillyt keikkasettiini klasarinumeroita, ja yllätyksekseni yleisö on lämmennyt niille erittäin hyvin. Sen lisäksi mulla on ulkomailta kaksi epämääräistä bändiviritelmää, jotka toteutuvat tai sitten eivät. 11. Oliko tämä tarkoituksellista . Hommasin ensimmäisen 7-kieliseni noin 20 vuotta sitten, ja kymmenisen vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa 8-kielistä Meshuggahin käyttämänä. Sen alavireisen brutaali soundi kiehtoi älyttömästi. – Päätös perustuu pitkälti kenttätutkimukseen, monesti keikan jälkeen yleisö on tullut kiittelemään tulkintojani näistä tunnetuista sävelmistä. Niistä enemmän tuonnempana. – Osan kappaleista sovitin uuteen uskoon hevityyliin, ja niissä on mukana suuret orkestraatiot. 9 Classics on 8 Strings on soitettu nimensä mukaan 8-kielisellä kitaralla. – Monet biiseistä on sävelletty viululle tai isommalle orkesterille, joten sovittaminen ja treenaaminen kitaralle vei pitkään. Setissä on ollut esimerkiksi Carmina Burana, Vivaldia, Con te Partiro ja Finlandia-hymni, jotka kaikki ovat myös albumilla. Mulla oli muhinut ajatus klassisen levyn tekemisestä, koska olen diggaillut pienestä pitäen hevin ja muun musiikin ohessa klassisesta soundista. Suurin syy on pianon laajempi rekisteri etenkin alasuuntaan, mutta 8-kielisen voi virittää niin, että se kattaa lähes koko pianon oktaavialan. Viehtymys mataliin taajuuksiin METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Melodia edellä UUDEN levyn valmistuminen otti kuulemma useamman vuoden. – Lisäksi väsäilen uutta hevimpää levyä, joka noudattelee vuoden 2018 Lifestreamin visual metal -tyyliä. – Olen ollut aina viehtynyt mataliin äänitaajuksiin. Versioimasi sävellykset ovat pääosin klassisen musiikin tunnetuinta laitaa. – Koronavuosi on tuonut huonojen asioiden lisäksi myös uusia kontakteja. Miltä lähitulevaisuutesi musiikin saralla vaikuttaa. Hyväksyn sen, mutta pidän itseäni mieluummin muusikkona. Miksi näin. – Myös aikatauluni on kireä, koska teen kolmea eri työtä musiikin parissa. Pidän paljon sessiomuusikon hommista ja olen päässyt äänittelemään kitaroita ties mihin projekteihin. – Kaiken kaikkiaan teko kesti noin neljä vuotta. Pidätkö itseäsi kitarasankarina
Katsotaan, mihin suuntaan homma tästä kehittyy. Levyn kappaleiden seassa on kaksi suomenkielistä ”introa”, Kuvittelematta ja Rakastuneet, jotka Saksasta Suomeen kuutisen vuotta sitten muuttanut laulaja Rebecca Spörl on puhunut purkkiin rauhallisella äänellä. Mikä näiden väliosien merkitys on. Meillä on jo jonkin verran aktiivisia seuraajia, joilta tulee säännöllisesti kommenttia. Meillä kaikilla on varmasti unelmana päästä tien päälle ja keikkailemaan. Albuminne kappaleista löytyy paljon tarttuvia melodioita, joista suuri osa iskee tajuntaan kertakuuntelusta. – Idea introihin lähti Circus-kappaleen pohjalta, jonka väliosaan olin kirjoittanut suomenkielisen runon tuomaan tunnelmaa. SYTYKKEITÄ OMAKUSTANTEINEN Life’s Phenomenon -esikoislevynne on ollut ulkona jo pienen tovin. Hittipitoisen metallin jäljillä 12. Onko juuri tarttuvuus ”se Averlanchen juttu”. – Onhan se iso juttu, ja oli helpottavaa saada nämä kappaleet viimein ulos, Kopra myöntää. – Tarttuvuus ja melodisuus tulee aina olemaan Averlanchen juttu! En lähtisi lyömään mitään tiettyä tyylilajia lukkoon vielä tässä vaiheessa. Ensin olisi löydettävä sopiva levy-yhtiö, jonka kautta saisimme sen julkaistua. Mikä ajoi teidät perustamaan yhtyeen. Uskon tosin, että omat suosikkini Stratovarius, HIM, Nightwish, Amorphis ja niin edelleen tulevat aina kuulumaan läpi. Loppusyksystä 2016 päätin kokeilla onneani ja laittaa Muusikoiden.netiin ilmoituksen, jos joku vaikka kiinnostuisi. – Olemme lähteneet treenaamaan uusia sävellyksiä, ja olisi hienoa päästä soittamaan niitä livenä. Varsinkin musiikkivideobiisi The Diamond Hills on saanut kehuja, mikä on hienoa, sillä se on oma suosikkini levyltä. – Itse olen jo suunnittelemassa innoissani toista albumia, mutta sen toteutumiseen on vielä aikaa. Kotimainen albumidebytantti Averlanche luottaa iskeviin sävellyksiin, joissa elää vuosituhannen alun suomalaisen metallin ja raskaan rockin henki. – Levyarvosteluita on tullut vain muutama, mutta nekin ovat olleet hyviä ja rakentavia. Sain idean, että runot voisivat kulkea läpi levyn punaisena lankana. Averlanche on suhteellisen tuore bändi. – Olemme saaneet paljon positiivista palautetta, mikä on mahtavaa! kosketinsoittaja Antti Kopra ilakoi. – Olen digannut musiikista nuoresta asti, ja minulla oli ollut jo jonkin aikaa biisi-ideoita, jotka halusin saada valmiiksi. Runoja äänitettiin neljä, mutta kun päädyimme vaihtamaan loppuvaiheessa albumin kappalejärjestystä, yksi niistä putosi pois. Millainen vastaanotto sillä on ollut. Debyyttilevy on jo itsessään iso juttu bändille kuin bändille, mutta minkälaisia unelmia teillä on Averlanchen tulevaisuuden suhteen. Bändi olikin kasassa jo alkuvuodesta 2017. Latasin myös The Sounds of Insomnia -demon Soundcloudiin ja sain yllätyksekseni paljon hakemuksia
H U 24.9.2021 TAMPERE | JACK THE ROOSTER K-18 | OVET 19:00 | LIPUT ALK. 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI IKÄRAJA: K-18 | OVET 19:00 |TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT| A R K O N A R U S S I A . 32,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 19:00 | K-18 TUSKALIVE & GREY BEARD BY ARRANGEMENT WITH K2 AGENCY PROUDLY PRESENTS. 25,00€ | ENNAKOT: TIKETTI TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT IN ASSOCIATION WITH 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 7.11.2021 HELSINKI KULTTUURITALO TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER ALL AGES | DOORS 19:00 TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS 2.4.2021 TAVASTIA | HELSINKI 22.4.2021 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. C O M T Y R . T U S KA L I V E & G R E Y B E A R D I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N C Y LT D P R O U D LY P R E S E N T 26.10.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. 26,50€ | ENNAKOT: LIPPU.FI 25.9.2021 JYVÄSKYLÄ | LUTAKKO K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. F O D A L R I A D A . 21,50€ | ENNAKOT: TIKETTI, JELMU.NET 26.9.2021 HELSINKI | TAVASTIA K-18 | OVET 18:00 | LIPUT ALK. 29,50€ | ENNAKOT: TIKETTI | OVET 20:00 | K-18 23.4.2021 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK
Varmasti jokainen listan laatimiseen osallistunut suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, mutta miksi hän käyttäisi aikaa omalta mukavuusalueeltaan poistumiseen tai sitä ympäröivän miinakentän haravointiin laajempaa kuvaa saadakseen. Toiset saavat tuekseen artistin jo aiemmin saavutetun maineen, osa nojaa suurten markkinointikoneistojen voimaan. Täytyykö sen kertoa jotain merkittävää ajasta jossa elämme. Loppuvuoden albumeille levitellään käsiä. Fakta on kuitenkin se, että ammatikseen musiikista kirjoittavia on Suomessa niin vähän, että suurimpien päivälehtienkin listaukset ovat levikkiä lukuun ottamatta verrannollisia zinejen mutu-tykittelyihin. Tuoreessa muistissa olevat tehosoitot tuppaavat painottumaan omaa listaa laatiessa, kun taas sydäntalvella lämmittäneet levyt ovat pitkän vuoden aikana tuhkanhaaleaksi hiillokseksi hiipuneita muistoja. Akuutisti ne ovat mitä hedelmällisempien keskustelujen katalyyttejä, sillä eihän mikään ole nautinnollisempaa kuin makuasioista kiistely. Spotifyn Vuosi paketissa -kooste kertoi, että kuuntelin artisteista vuoden aikana eniten erästä yhdysvaltalaista poplaulajaa, jonka albumi ilmestyi tammikuussa ja jonka Suomen-keikalla kävin helmikuussa. Tapan aikaa keskinkertaisuuksien kanssa, jotta vahvempi aines nostaisi päätään väkevämmin. Kuuntelen tuntikaupalla paskaa löytääkseni uusia tulokulmia sen lapiointiin. Miksi fokuksemme on kotimaisessa tekemisessä, vaikka Valko-Venäjä saattaisi olla yhtäläinen aarreaitta. Olenko elitisti, joka listaa vain ryönäistä alamaailman möykkää, jolla ei ole mitään saumaa nousta ääniharavaksi. 14. Suuret linjat ovat kaikkien nähtävissä, rivien välit tulkittavissa. Printtilehdet kuten Inferno malttavat odottaa ihan oikeasti vuoden vaihtumista ennen listojen julistusta, mutta perspektiiviharhan vaara on silti läsnä. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Vuoden paras kolumni TAAS on se aika vuodesta, kun tontut kiertävät keräämässä vielä tontumpien musiikkikriitikkojen vuosilistoja. Internetissä meno on hektisempää ja vuoden parhaiden levyjen listauksia julkaistaan jo marraskuussa, vaikka syksyn julkaisut ovat vasta ehtineet pyörähtää soittimissa. Onko se vain lähes virheettömästi laadittu kimppu kappaleita. Pitkässä juoksussa ne toimivat suurpiirteisinä lukuohjeina seuraavaa vuotta varten. Pyörittelen jälleen päätäni vuosilistojen ennalta-arvattavuudelle: Pitchforkin ja sadan muun pohjoisamerikkalaisen indiemedian ykkösenä tulee olemaan Fetch the Bolt Cutters, metallilehdistö juhlii veteraanien keskinkertaisia levyjä, Soundin kriitikot ylistävät akustista raapivaa geriatrikkoa ja Infernon listalle ei mahdu yhtäkään omaa suosikkiani. Onko sen osallistuttava yhteiskunnalliseen narratiiviin. Se, että kukin kriitikko listaa ilman sen kummempia askelmerkkejä tai tunnuslukuja viidestä kymmeneen mielestään ”parasta” albumia, kuulostaa vain egosentriseltä signaloinnilta. Jotta jonkun median julkaisemassa vuosilistassa olisi mitään tolkkua, seuraavaksi pitäisi keskustella kriteereistä, joilla lista koostetaan. Vuoden aikana julkaistut albumit eivät edes lähde kisaan samalta lähtöviivalta. Mikä sitten tekee albumista vuoden parhaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö ahmisi jokaista lista-artikkelia suurella mielihalulla ja nostaisi hattua jokaiselle omien listausten kanssa tuskailevalle kirjoittajalle. Mutta voiko vuoden parhaana tai merkittävämpänä pitää teosta, josta vain murto-osa vihkiytyneitä on edes kuullut. Jotkut pelaavat korttinsa suunnannäyttäjien luomaan hetken huumaan. Kriitikot puntaroivat näitä asioita läpi vuoden. Jotkut toimitukset laativat shortlistejä, joille päätyneet julkaisut saavat enemmän painoarvoa. Kirjoittaja on musiikkikriitikko, joka söi vuoden parhaan pizzan Via Tribunalissa ja joi vuoden parhaan oluen Olarin panimolla. Tarkoitan sitä tosiasiaa, että loppujen lopuksi musiikkikritiikki on subjektiivista intoilua soonisesta taiteesta. Muut joutuvat starttaamaan varjoisilta kujilta, jossa taiteellista työtä tehdään hartiapankista. Vaadimmeko jotain myyttistä nahanluomista tai genrehäkin ravistelua. Jossain luotetaan täysin demokraattiseen äänestykseen, jossa jokaisen kriitikon ääni on yhtä arvokas. Annan esimerkin omasta elämästäni. Eniten kuunneltu ei tietenkään korreloi parhaan kanssa. Noilla main levyä tulikin varmasti kuunneltua aika paljon, mutten muista laittaneeni kyseisen artistin biisejä soimaan kertaakaan koronan rantauduttua Suomeen, enkä sijoittaisi kyseistä albumia edes yhdysvaltalaisten poplevyjen top 5 -listalle. Vuosilistat jos mitkä kertovat tästä ajasta. Esitänkö kaikkien kaveria ja mietin populaarimpia nimikkeitä pönkittääkseni niiden pärjäämistä
Laita vuoka 225-asteiseen uuniin 25 minuutiksi, minkä jälkeen ota vuoka pois uunista, sekoita ja lisää loput pekonilastut päälle. 3. Myös kaltaiseni rajoittuneen makumaailman omaava kaveri saa tästä paljon irti, ja onpahan resepti muokattavissa helposti käyttämällä hieman erilaisia raaka-aineita.” Megan tuomio: ”Niin sanottu hack–slash–maim-metodi toimii niin death metalissa kuin kyökissäkin. Molemmissa tapauksissa jälki on oikein tehtynä sen verran turskia, että pienemmilläkin annoksilla pärjää vallan hyvin. 600–700 g) • 1 paprika • 1 sipuli • 2 tomaattia • 1 pkt Koskenlaskija Ruoka & Dippi chiliä • 2,5 dl Kippari-ruokakermaa • 2 dl risottoriisiä • 350 g ylikypsää palvikinkkua • 150 g pekonilastuja • 1 tl basilikaa • ripaus mustapippuria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN 16. Sopii yllättävän täyttävänä vähän kiireisemmällekin kaverille, joka ei ehdi tai jaksa loihtia ruokia joka päivä. 2. 4. Iske sen jälkeen kaikki vuokaan. Pilko kesäkurpitsa, paprika, sipuli, tomaatti ja palvikinkku paloiksi. Laita vuoka vielä 20 minuutiksi uuniin, ja voilà! TARPEET: • 2 kesäkurpitsaa (n. Sekoita. Lisää risottoriisi, osa pekonilastuista, Koskenlaskija, ruokakerma ja mausteet. Robin luonnehdinta: ”Karsastin pitkään kesäkurpitsaa ja paprikaa, mutta tämän ruoan jälkeen ei ole enää tarvinnut! On vieläpä helppotekoinen ja reilun kokoinen. ROBIN KOKATESSA SOI: Sepulchral Curse – Only Ashes Remain (2020) ”Hyvää ruokaa tehdessä kannattaa nauttia hyvää death metalia! Sepulchral Cursen debyytin ehtii pyöräyttää ruokaa tehdessä kerran jos kaksikin, ja jos sen jälkeen ei aisti lautasella ripausta kalmanmakua, niin ei milloinkaan!” Kalmainen kesäkurpitsakinkkuvuoka Vaikka Cumbeastin kitaristia Rob ’O Cockia voisi epäillä ruokien epämääräisestä maustamisesta Fight Clubin Tyler Durdenin tapaan, runsas kesäkurpitsa-kinkkuvuoka sisältää pelkkää hyvistä ja maukkaista aineksista tehtyä hakkelusta. Kasvisten määrä on sen verran runsas, että sen varjolla kelpaa harrastaa pienimuotoista itsepetosta annoksen terveellisyyden suhteen. Mitään lisättävää tai pois otettavaa ei oikeastaan ole, joskin Cattle Decapitation -henkinen kasvisversiokin onnistuu olemattomin muokkauksin.” Tee näin: 1
Mä vastasin mikkiin, että ”Hurriganes is dead”. Toisinaan minimalistiset ambient-teokset ovat soljuneet omissa uomissaan rauhaisan pahaenteisesti. Mitenkähän sieltä päästiin pois. Pääasia oli, että paikalle kerääntyi samanhenkisiä tyyppejä, joiden kanssa oli hauska hengailla. Pääsylippujen hinta ei varsinaisesti päätä huimaa, sillä mekkalasta pääsee nauttimaan kymmenellä markalla. PIMEYDEN HENKI TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO 18. Maailma viettää ansaittua naistenpäivää, mutta Nokian uimahallin aulassa – kyllä vain, hallin kahvion pöydät ja tuolit on siirretty sivummalle, jotta yhtyeiden ja fanien rujolle bakkanaalille syntyisi tarvittavat tilat – on mainosjulisteen mukaan luvassa ”brutaali death metal happening”. Nykyrahassa summa vastaa noin kahta ja puolta euroa. Siellä oli ehkä parikymmentä aitoa metallifania, mutta mestoilla oli muitakin tyyppejä. Jos silti kaivelet muistin sopukoita vielä vähän, niin nouseeko joistakin Beheritin keikoista mieleen erityisiä tarinoita. Hah hah! – Silloin kun Beherit soitti keikkoja, ajan henki oli täysin toisenlainen. Joku äijä sitten huusi, että soittakaa Hurriganesia. Nyt tarjolla on uusi studioalbumi, joka ei tee poikkeusta epäpyhään sääntöön. O llaan Nokian keskustassa maaliskuun alkupuolen kirpeässä perjantai-illassa vuonna 1991. Jotkut soittivat ja toiset kauppasivat vaikka zinejä, mutta kaikki olivat samassa sopassa. Ja voi jumalauta... – Kerran soitettiin Kempeleessä, ja meidän lisäksi paikalla oli ainakin Impaled Nazarene. – Ensinnäkin täytyy sanoa, että diggasin niihin aikoihin siitä, että esimerkiksi grindcoresekä heavy-, deathja black metal -yhtyeet esiintyivät sulassa sovussa. Vuosikymmenet ovat vaihtuneet, mutta Beherit ei ole tinkinyt omaehtoisuudestaan. Avausbiisin virkaa toimittaa tänään Grave Desecration, ja pian ensimmäiset lauletut rivit kaikuvat ympäri uimahallin aulaa: ”We’’ll cause your death / We’ll kill Jesus / Rape the dead / We’ll spread evil.” Beheritin vuonna 1989 perustanut laulaja-kitaristi Marko Laiho – taiteilijanimeltään Nuclear Holocausto Vengeance – hymähtää muistellessaan kyseistä Nokian-keikkaa. Jotenkin neuvoteltiin, että näitä spotteja ei sitten käytetä, vaan Joskus kappaleet ovat koostuneet kitaroiden kirskunnasta, rumpupatteriston jylinästä ja sihisevän ärisevästä laulusta. Kotikutoiset keikat järjestettiin useimmiten jossakin nuorisotalolla tai koulun liikuntasalissa, ja porukka – niin soittajat kuin fanitkin – ilmestyi mestoille kaljoittelemaan. Kun Beheritin esiintymisvuoro koittaa, rovaniemeläistrio astelee esiin Bathoryn Blood Fire Death -albumin avaavan eeppisen Odens Ride Over Nordland -intron jylistessä PA:sta. Ei ollut mitään tarkkoja genrerajoja tai typeriä sääntöjä, että kuka saa esiintyä kenenkin kanssa. Käytännössä tämä happening tarkoittaa sitä, että ”estradille” – mitään lavaa ei tietenkään ole, vaan yhtyeet esiintyvät lattian tasolla – ovat nousemassa paikallinen isäntäbändi Convulse sekä hieman kauempaa saapuneet Menticide, Sentenced, Disgrace ja Beherit. Isännäthän meinasivat tulla lavalle vetämään pitkätukkia turpaan. En nyt mainitse nimiä, mutta nykyäänhän näyttää saavan aikamoisen kulttimaineen, jos kehtaa nousta lavalle sekoilemaan helvetinmoisessa kännissä. – Samalla täytyy myöntää, että olin melko tuhannen päissään jokaisella 90-luvun alun Beherit-keikalla, joten muistikuvat ovat sinänsä aika hataria. Hah hah! – Toisen paikkakunnan nimeä en muista, mutta keikkapaikalla huomattiin, että siellä on sellaiset ärsyttävät diskovalot. Muistaakseni meidän piti poistua aika vikkelään jostain takaoven kautta
”Ei kiinnosta yhtään, ajatteleeko joku mun tekemisen äärellä, että tuo on nyt se Holocausto, Gamma, Marko tai mikä lie.” 19
En tarkalleen tiedä miksi, mutta mun jalat tuli näistä urheilujutuista niin kipeiksi, että käveleminenkin alkoi tuntua jossakin vaiheessa kivuliaalta. Paitsi vielä vähän rankemmin. Me siis käytiin treenaamassa ja mentiin sen jälkeen pussikaljoittelemaan vaikka hautausmaalle ja huudettiin siellä saatanaa maskit naamalla, Laiho muistelee. Sen jälkeen ideana oli näyttää samanlaiselta – paljon niittejä ja panosvöitä, corpse painteja ja niin edelleen – ja soittaa samantyyppistä demonista musaa. Kuten sanoin, me asuttiin kerrostalossa, ja olihan siinä välillä kestämistä, kun mä luukutin kitaralla omassa huoneessani. Eikä me silloin oltu studiossa kuin päivän tai maksimissaan kaksi. Harjanvarsi oli mikrofoniteline ja niin edelleen. Lava oli esiintymisen jäljiltä verisen mössön tahrima. – Se taisi olla ensimmäinen ja viimeinen Beheritin keikka, kun me tehtiin jotain sellaista. Miksi ihmeessä emme tosiaan perustaneet black metal -bändiä. Olivatko vanhempasi ikinä katsomassa Beheritin keikkaa. Mutta tulihan niitä ongelmia kotiovelle asti... Mutta odotahan... Tarinan mukaan törmäsit Barathrumin myöhemmin perustaneeseen Janne ”Demonos” Sovaan Suonenjoen rautatieasemalla kesällä 1988. Olitte olleet poimimassa mansikoita ja hyppäämässä junaan, kun tajusitte menevänne syksyllä samaan rovaniemeläiseen kouluun. Ei niin, mutta psyyken kannalta totuus olikin sitten toisenlainen! Lyhytikäisiksi jääneiden Horny Malformityja Pseudochrist-kokoonpanojen raunioille syntyi Beherit. Turbo kusetti meitä muutenkin ihan täysillä, eikä me saatu levyn myynneistä penniäkään, Laiho sanoo. Oltiin kai sen verran hulluja, ettei koettu että oltaisiin oltu yhtään hulluja. – Niin siinä nykyisellä Lordi-aukiolla. Ne tuntemukset on ihan uskomattomia.” 20. jotenkin normaalia. Miksi ihmeessä ette päätyneet samaan bändiin. Mutta mitä voi odottaa, jos muusikoiden soittotaito on hyvin rajallinen ja studion henkilökunnalla ei ole pienintäkään hajua, mitä siinä musassa tapahtuu. Enkä muutenkaan jaksa enää kiukutella asian takia. Hyväksyn senkin, että The Oath of Black Bloodia ”Kun alkaa ymmärtää, miten mieli ja tietoisuus muodostuvat, ja että kaikki on periaatteessa värähtelyä... Youtubesta löytyy esimerkiksi vuoden 1990 esiintyminen, kun soitatte rovaniemeläisen ostoskeskuksen edessä. – Joo. Virheliike, Laiho nauraa. Paluuta ei ollut Palataanpa ajassa vähän taaksepäin, jonnekin 1980-luvun puolivälin tietämille. – Pelasin nuorena ahkerasti jalkapalloa, ja faija itse asiassa halusi, että musta olisi tullut ammattilaisfutaaja. Aika pian jotkut kynttilöistä kaatuivat ja järjestäjä syöksyi paikalle ihan kauhuissaan, että jumalauta, kohta on koko puutalo tulessa. Niihin aikoihin Marko Laiho ei vielä tiennyt, että hän tulee melko pian perustamaan maan tiettävästi ensimmäisen black metal -yhtyeen ja tekevänsä sitä kautta suomalaista musiikkihistoriaa. Sitten taas toisaalta: jos ja kun Beheritin tavoitteena oli olla maailman brutaalein yhtye, The Oath of Black Blood ajoi asiansa varsin hyvin. Me oltiin ihan fiiliksissä. Kerran kävi nimittäin niin, että joku oli käynyt yöllä spreijaamassa meidän kerrostalon valkoiseen tiiliseinään ristejä ja Beherit 666 -tekstin. En ole tainnut ajatella asiaa. Kävi nimittäin niin, että bändin Dawn of Satan’s Millennium -ep:n kevättalvella 1991 julkaissut saksalainen Turbo Music löi yksien kansien väliin mainitun ep:n ja edellisvuonna ilmestyneen Demonomancy-demon ja alkoi markkinoida tuotosta Beheritin debyyttilevynä ilman yhtyeen lupaa. Meininki oli railakasta myös Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992. – Ei meitä villeinä 17–18-vuotiaina kiinnostanut, mitä muut ajattelevat. Vaaran tunne on todellakin läsnä. Ja sitten isäsi osti sinulle sähkökitaran. Meidät tavallaan pakotettiin esiintymään siinä, sillä muuten olisimme saaneet kenkää kaupungin treenikämpältä. Sitten verhot aukesivat ja me alettiin soittaa... Se oli... – Meininki oli kieltämättä aika primitiivistä. me esiinnytään täysin pimeässä salissa. Siinä sivussa harrastin myös suurpujottelua ja syöksylaskua. – Onhan se niinkin. – Niihin aikoihin The Oath of Black Blood vitutti todella paljon. – En mä kuitenkaan mikään kokopäivätoiminen sekopää ollut, pidin esimerkiksi himassa huomattavasti matalampaa profiilia. – Me ei todellakaan osattu ajatella ennen esiintymistä, että tämä sikajuttu herättäisi mitään kummempia reaktioita. Mistä yhtyeen vahva antikristillisyys kumpusi. Se tuli aikamoisena yllätyksenä. Siellä Beheritin keikka sai odottamattoman käänteen, kun yhtye kantoi estradille sianpään, jota (ainakin) basisti Santtu Siippainen – aka Black Jesus – hakkasi vasaralla. Musiikkia autokolareihin Beheritin tavoite tehdä esikuviakin rankempaa musiikkia alkoi käydä toteen talvella 1990. En siis mennyt ruokapöytään maskit naamalla ja niittirannekkeet ojossa. Silloin ilmestyi yhtyeen ensimmäinen demo Seventh Blasphemy, ja sen tarjoama kyyti oli vähintään yhtä kylmää kuin Lapin talvi. – Kyllähän se tuli esikuvilta, vaikka olin jo pikkupoikana ollut kiinnostunut kummitustarinoista, Valittujen palojen Mysteerien maailma -sarjasta ja niin edelleen. – Musa oli läsnä jo ala-asteella, sillä olin musiikkiluokalla. The Oath of Black Blood ei soundannut hyvältä vaan paskalta demolta – ja siitähän levyn kohdalla toki kysymys olikin. Diggasin esimerkiksi Entombedin debyytin Sunlight-soundeista ja olisin halunnut, että myös Beheritin eka levy kuulostaa hyvältä. Miten rovaniemeläiset suhtautuivat kaupunkikuvaan ilmestyneeseen black metal -yhtyeeseen. Faija kyllä kuskasi meitä johonkin bändijuttuihin, mutta en ainakaan muista, että kumpikaan olisi ikinä käynyt meidän keikalla. – Pitää kyllä painottaa, että vanhempani suhtautuivat musatouhuihin aina varsin kannustavasti. – Kun kuulin tape trading -kuvioiden kautta kanadalaista Blasphemyä ja brasililaisen Cogumelo Records -yhtiön julkaisemia yhtyeitä, muun muassa Vulcanoa ja Sarcófagoa, paluuta ei enää ollut. Itse asiassa mun vanhemmat asuu yhä samassa paikassa ja spreijauksen jäljet näkyvät talon seinässä himmeästi edelleen. Mulle ei ikinä selvinnyt, kuka sen oli tehnyt, mutta siinä oli vähän selittelemistä. – Meillä oli kyllä joku kouluun liittynyt projektibändi, mutta... Joskus taisin myös pelleillä peilin edessä kuvitellen olevani rokkitähti. Beheritin debyyttialbumi The Oath of Black Blood ilmestyi syksyllä 1991 – tosin vastoin yhtyeen tahtoa tai edes tietämystä. Yhteinen zine meillä kyllä oli, Total Massacre. Me kuitenkin aseteltiin omin luvin kynttilöitä ympäri lavaa ja sytytettiin ne palamaan juuri ennen keikkaa. – Ehkä vanhemmat katsoivat, että kitaran soittaminen ei ole fyysisesti ihan niin vaarallista. Sitten kävi niin, että paikallinen valtalehti Karjalainen teki keikasta ison jutun kuvineen. Verellähän me läträttiin melkein joka kerta, mutta sianpäätä ei nähty kuin Joensuussa, Laiho muistelee. Niin, hyvä kysymys
– En tiennyt! Kuulostaa hienolta, Laiho sanoo. Siellähän saattoi tapahtua ihan mitä tahansa! Ainakin lopputulos on täysin uniikki, eikä tähän päivään mennessä ole tullut vastaan levyä, joka pääsisi lähelle Drawing Down the Moonin taajuuksia. Suomessakin kohistiin mustasta metallista, saatananpalvonnasta ja näiden epätoivotusta vaikutuksesta herkkiin nuoriin mieliin, mutta nämä aiheet eivät enää kiinnostaneet täkäläistä black metalin kantaisää. Ja kovimmille jätkille se on tietysti myös ainoa hyvä Beherit. Ostin 21. marraskuuta 1993. Mentiin autoon ja hän laittoi The Oath of Black Bloodin soimaan... Saimme nauhoitukset tehtyä, mutta lopulta levyn masternauha jäi studiolle, kun mä en pystynytkään maksamaan laskua. Me vaan tehtiin jotakin ja levystä tuli melko omalaatuinen. Mulla oli siinä vaiheessa jo ihan eri kuviot. pidetään yleisesti Beheritin debyyttilevynä. – Annanpa samalla vinkin: jos joku haluaa nauhoittaa true black metalia, niin ehkä kannattaa harkita rovaniemeläiseen Alaky-studioon menemistä, sillä Beherit teki siellä Demonomancy-demon. – Olin muuttanut Kuopioon sivariin. No, heti ekassa risteyksessä rysäytettiin pakettiauton perään! Yhtyeen virallinen debyytti Drawing Down the Moon ilmestyi 13. Muistan myös, että Tarotin herroja pyöri studiolla, ja ne olivat taatusti yhtä ihmeissään. Mä en lähtenyt minnekään vaan jäin sinne pyörimään. Teknoskene vei toden teolla mukanaan, kun hän muutti Helsinkiin. Kun bändit lopettivat, metallijengi lähti pois ja mestassa alkoivat yöreivit. Kuittasin studiolaskun ja vuokrasin kämpän kahdeksi kuukaudeksi, sillä sen verran mulla oli sivaria jäljellä. Satutko muuten tietämään, että ruotsalainen black metal -suuruus Watain nauhoitti osan The Wild Hunt -albumistaan (2013) samassa kuopiolaisstudiossa sen vuoksi, että Drawing Down the Moon on tehty siellä. – Olen aina ollut periaatteen tyyppi, ja mua hävetti helvetisti, että studiolasku jäi roikkumaan hoitamattomana ilmaan. – Hyvin. Miten myöhempinä vuosina muun muassa Sonata Arctican ja Turmion Kätilöjen kanssa työskennellyt Mikko Tegelman suhtautui Beheritin musiikkiin. Olin jo päättänyt muuttaa Helsinkiin. Olen itsekin ollut mukana yhdessä tapauksessa. Laiho oli ollut mukana järjestämässä reivejä jo Kuopion-aikoinaan, ja hänellä oli myös oma dj-mikseri. Sitten kun heidän rikollinen toimintansa alkoi nousta otsikoihin, olin kieltämättä yllättynyt, mutta en kovinkaan kiinnostunut. Kun me pölähdettiin studioon, niin se ei ollut ihan tavallista meininkiä... Olinkin sitten periaatteessa koditon muutaman kuukauden ajan, mutta onneksi pääsin melkein aina nukkumaan jonkun kaverin sohvalle tai sivaripaikkani tupakkahuoneeseen. Olin nimittäin viime kesänä Krakovassa, ja paikallinen kaveri halusi esitellä kaupunkia. – Meillä ei ollut mitään tiettyä muottia tai tekemisen tapaa. Hah hah! Uudenlainen sekoaminen Kun Drawing Down the Moon ilmestyi, norjalaiset kirkot olivat tulessa ja Mayhem-kippari Øystein ”Euronymous” Aarsethista oli jo päästetty ilmat pihalle – siitä piti huolen Kristian ”Varg” Vikernes, joka iski miestä puukolla kaksikymmentäkolme kertaa. Rahatilanne oli surkea, mutta mulla oli kova luotto, että saan jonkun rahoittamaan Drawing Down the Moonin studiosession – ja niin ajatteli myös Studio Sound -nauhoitusmestan Mikko Tegelman, Laiho sanoo. – Olin yhteyksissä monien norjalaisten metallimuusikoiden kanssa 80–90-lukujen taitteessa, ja kirjeiden välityksellä tulivat tutuiksi esimerkiksi Varg, Euronymous ja osa Emperorin ja Enslavedin tyypeistä. Jouduin sitten myymään omaisuuttani ja irtisanoutumaan kämpästäni, että sain edes osan summasta kuitattua. Mikosta jäi positiivinen ja rakentava kuva, vaikka se olikin taatusti ihmeissään, että mitä ihmeen musaa tämä on. Ja aika maaginenkin. Onneksi kävi niin, että Spinefarmin Riku Pääkkönen ilmoitti haluavansa julkaista Drawing Down the Moonin, ja sainkin sitten Spineltä ennakkomaksun. – Lepakossa oli joku death metal -tapahtuma. Siinä vaiheessa levy oli ollut valmis jo yli vuoden ajan. – Siinä taisi käydä niin, että into ja halu oli niin kova, ettei budjettipuolta tullut mietittyä loppuun asti. Hah hah! – Levyltä muuten löytyy vaaran tunnetta siinäkin mielessä, että sen tahdissa on ajettu monta autokolaria. – Mutta saattoihan myös olla, että Beheritin nauhoitussessio oli piristävä poikkeus Tegelmanille
Pelkäsitkö ikinä uppoavasi liian syvälle henkimaailmaan. Laihon sooloprojektiksi muuttunut ”yhtye” julkaisi vuosina 1994 ja 1995 albumit H418ov21.C ja Electric Doom Synthesis. Tein juttuja omien kiinnostusten innoittamana, eikä muiden mielipiteet vaikuttaneet mun tekemisiin. Levyjen tarkka lokeroiminen on haastavaa, mutta luonnehdinta ”dark ritualistic ambient” antaa viitteitä oikeasta polusta. sieltä Finnish Underground-Sound -kokoelman ja menin hehkuttamaan dj:lle, että tämä on helvetin kiinnostavaa musaa. Ei silloin eikä koskaan muulloinkaan. 22. – En mä välittänyt. Jos dj Gamma toimi yksin, samaa alkoi tehdä myös Beherit. Silloin tuli kokeiltua, miten jotkut rituaalit toimivat käytännössä. Myös esimerkiksi pakanismi ja odinismi kiinnostivat aikoja sitten. Hän soitti pitkillä reissuillaan dj-keikkoja, mutta musiikki ei ollut kaikki kaikessa: hän oli tien päällä etsimässä vastauksia niin sanotusti isoihin kysymyksiin. Suurin osa vanhoista Beherit-faneista ei siis luultavasti ollut lainkaan kartalla mun tekemisistä, ja ne 90-luvun puolivälin julkaisut saattoivat tulla jengille aikamoisena järkytyksenä, Laiho sanoo. Tai no, tässä tapauksessa pikemminkin vasemmasta. – Sitten tuli vähän laajempaan tietoisuuteen, että dj Gamma on se Beheritin tyyppi. Myöhemmin luvassa oli myös levy-yhtiötoimintaa esimerkiksi Mezcaline Records -merkin alaisuudessa. Olin ihan älyttömissä fiiliksissä siitä kasvottomasta ja jyskyttävästä konebiitistä ja reivien yleisestä tunnelmasta. Ei kiinnosta yhtään, ajatteleeko joku mun tekemisen äärellä, että tuo on nyt se Holocausto, Gamma, Marko tai mikä lie. Olin muutenkin päätynyt siihen ajatelmaan, etten mä halua olla mikään rokkistara. – Internet oli ihan lapsenkengissä, eikä mitään sosiaalista mediaa tietenkään ollut. Homman nimi on siis se, ettet puhu kenellekään kymmeneen päivään. Siellä herättiin neljältä joogaamaan ja joskus kuudelta oli aamupuuro, ja sitten jatkettiin meditaatioharjoituksia. Rovaniemen kirjastosta löytyi Aleister Crowleyn teoksia, jotka johdattivat okkultismin ja mustan magian poluille. – Kun muutin Kuopioon, syvennyin enemmän esimerkiksi rituaalimagiaan. Tuli yhtäkkiä fiilis, että miksi helvetissä näkisin taas sen vaivan, kun mä voin tehdä tätä teknojuttua ihan yksikseni. Ne tuntemukset on ihan uskomattomia. Koko päivä meni käytännössä siihen, että omaa mieltä tyhjennettiin. Olin opiskellut näitä asioita aikaisemmin, mutta tuolloin sain ensimmäiset ihan konkreettiset kosketukset sellaisesta... En voisi vähempää välittää. – Se ei jäänyt ainoaksi retriittikokemukseksi. No, kaikissa rituaalien tekemiseen liittyvissä oppaissa painotetaan suojautumista, mutta kun sattuu olemaan herkkä mieli, niin kyllä siinä kaikenlaista sattui. – Innostusta lisäsi se, kun tajusin, että mähän voisin itsekin alkaa tehdä dj-hommia ihan tosissani. – Kaikenlaiset ajatussuuntaukset ja ideologiat olivat kiinnostaneet jo 1990-luvun vaihteesta. – En pelännyt, mutta... Alueella oli paljon soita, ja kaikenlaiset rupikonnat pitivät siellä hirveää meteliä. Niin, nämä meditatiiviset kokemukset olivat ihan mielettömän voimakkaita. Hah hah! Laiho hyppäsi syvään päätyyn. Tapahtui ihan sama juttu kuin aikoinaan Sarcófagon ja kumppaneiden kanssa, eli mä sekosin täysin uudenlaisen musan äärellä. Olin muuttanut äskettäin Helsinkiin, ja mun olisi pitänyt hommata treenikämppä ja etsiä uudet soittajat bändiin ja... Kun alkaa ymmärtää, miten mieli ja tietoisuus muodostuvat, ja että kaikki on periaatteessa värähtelyä... Kun sitten vuosia myöhemmin ajauduin buddhalaisen filosofian pariin, tuntui siltä, että alan viimein löytää oikeita vastauksia pitkään mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Ensimmäinen kerta kesti kymmenen päivää. Onko buddhalaisuus sinulle ykkösjuttu tänä päivänä. Hän otti käyttöön artistinimen dj Gamma ja alkoi soittaa keikkoja teknoklubeilla. Toisen kerran olin Thaimaassa keskellä viidakkoa, jonne joku vanha buddhalainen munkki oli rakentanut laivoja. Hän oli ilmeisesti visioinut, että tänne – parin sadan kilometrin päähän merestä – tulee vedenpaisumus. – Mä en pelleillyt yhtään, päinvastoin. Joillekin teknokeikoille ilmestyi metallityyppejä sössöttämään, ja se ärsytti aikoinaan jonkun verran. Varmaan kymmenen kertaa vahvempia kuin mitkään aiemmat siihen mennessä koetut tietoisuuden tilat. – Sitten päätin esimerkiksi lähteä Thaimaahan temppeliin ja osallistua hiljaisuuden retriittiin. Mä olin siis nahkarotsinen pitkätukka, ja dj luultavasti katsoi, että mitähän tuo hevipelle oikein meinaa, Laiho nauraa. En todellakaan halunnut, että klubille tulee jotakin hevifaneja tuijottamaan, että tuo on se Beheritin tyyppi. Neljältä joogaamaan Uuden vuosituhannen alkuvuosina Marko Laiho innostui matkailemaan Aasiassa, erityisesti sen kaakkoisosassa. Olin siinä skenessä se outo sinitukkainen dj, joka soittaa rankkaa hardcoreteknoa, Laiho muistelee. Nykyään taas... Siellä mä sitten istuin yksin laivassa ja meditoin. – Jossakin kahdeksannen tai yhdeksännen päivän kohdalla mielenkiintoisia asioita alkoi tapahtua toden teolla ja eräänlainen uusi maailma muuttui tyhjyyden kautta todeksi. – Meni aikansa, etteivät teknodiggarit tai dj-kollegat tienneet mitään Beheritistä, ihan lähimpiä tuttuja lukuun ottamatta
– Päätökseen liittyi sekin, että oma fiilikseni oli kaiken kaikkiaan aika karu. Tärkeintä on, että tapahtuma on sataprosenttisesti omien visioiden mukainen. marraskuuta – päivälleen kaksikymmentäseitsemän vuotta Drawing Down the Moonin julkaisun jälkeen – ilmestyi Beheritin tuore pitkäsoitto Bardo Exist. Että kyllä Spine tämän julkaisee. – Loppuvuodesta 2019 ja alkuvuodesta 2020 biisit muuttuivat aika paljon. – Mietin ihan vakavissani, missä keikkailtaisiin ja mitä biisejä vedettäisiin. Kiinnosti. Psyyke hajosi monta kertaa matkan varrella, sillä tuntui jotenkin helvetin diipiltä duunata tällaista piinaavaa materiaalia samaan aikaan, kun korona alkoi jyllätä maailmalla oikein toden teolla. – Albumi alkoi hahmottua kesällä 2019, kun keksin jossain määrin uuden tavan työstää musiikkia. – Engram alkoi muovautua ehkä joskus 2006, kun mulle tuli pitkästä aikaa fiilis, että metallibändissä soittaminen voisi olla kivaa. Vaikka jotakin sellaista, että bändi esiintyy onkalossa sadan metrin syvyydessä. Yhtä lailla pitää alleviivata, että levyn tekemisessä oli helvetin kova homma ja se vei tekijänsä todella syviin vesiin. Jos löytyy oikea paikka ja kova konsepti, joka yhdistää vanhan ja uudemman Beheritin uskottavalla tavalla, konsertti voi hyvinkin toteutua. Jonkinlainen pohjatyö aiheen äärellä on tullut tehtyä, mutta täällä länsimaisessa oravanpyörässä on pirun vaikea heilua minkäänlaisena... – Talvella 2008 olin taas kerran Aasiassa, ja siellä syntyi muun muassa Celebrate the Dead -biisi. Ei Beherit sovi millään tavalla johonkin festarilavalle. Jos joku löisi eteen vaikka viisikymmentätuhatta euroa ja sanoisi, että nuo massit ovat teidän, jos tulette vetämään vanhoja ralleja maskit naamalla ja panosvyöt päällä meidän kesäfestivaalille, niin vastaus olisi heti selvillä. Valmistelin jo silloin pari demoa, mutta juttu ei vielä nytkähtänyt varsinaisesti eteenpäin, Laiho muistelee. – Sitten kävi niin, että aloin valmistella isompaa kokonaisuutta – siis kokonaista levyä – ikään kuin samaan aikaan. Ei siihen kuulu Beherit tai kaljanjuonti. Uudella tavalla ”Uudempi Beherit” on juuri nyt varsin aktiivinen. Mutta kukapa tietää... Että nytkö tästä pitäisi lähteä treenaamaan ja sopimaan asioista ja... Sen jälkeen olin ylittänyt rajan, eikä paluuta enää ollut: uudet kappaleet tulisivat ulos Beheritin nimellä. Lähetin demon tuolloin vielä Spinefarmilla duunissa olleelle Sami Tenetzille, ja Sami innostui materiaalista. Tulin siihen ajatukseen, että antaa olla. Perjantaina 13. buddhistina. Se osoittautui taas kerran yllätykseksi, sillä viidentoista vuoden takaiset ambient-tunnelmat olivat nyt taka-alalla ja Engram soi sysimustan raskaana metallilevynä. Pyrin silti meditoimaan ja joogaamaan edes jonkin verran ja rauhoittamaan sitä kautta oman pääni sisäisiä myrskyjä. – Joo. Keikkakonseptin pitäisi olla niin erikoinen, ettei kukaan osaisi odottaa mitään sellaista. Kun tulin puolen vuoden päästä takaisin Suomeen, fiilis oli jotenkin muuttunut. Bardo Existin pahaenteisen tumma ambient kieltämättä kuulostaa varsin sopivalta soundtrackiltä vuodelle 2020. Engramin aikoihin ilmoilla oli ajatuksia, että Beherit alkaisi taas keikkailla. Se materiaali oli aika puhdasta teknoa, eikä minulla ollut vielä hajuakaan, ilmestyvätkö ne jutut Beheritin nimellä vai keksinkö jotakin muuta. – Jos Beherit tekee joskus keikan, sen pitää olla tajunnanräjäyttävä kokemus niin yhtyeelle kuin yleisöllekin. Välillä mukana oli enemmän sähkökitaroita, ja toisena päivänä musa oli puhdasta instrumentaalikamaa. Aikaisemmin tuntui jotenkin itsestään selvältä, että hion yhtä kappaletta niin kauan, että se soundaa valmiilta. Joka tapauksessa mukaan alkoi tulla enemmän ja enemmän Beheritiltä soundaavia elementtejä, ja joskus helmikuussa pistinkin Tenetzin Samille viestiä, että kiinnostaisiko uuden Beherit-levyn julkaiseminen. – En silti missään nimessä sulje Beherit-keikan mahdollisuutta kokonaan pois. – Täytyy sanoa, että olen todella tyytyväinen Bardo Existiin. Sitten tajusin, että syystä tai toisesta se tekemisen tapa ei enää inspiroi, Laiho sanoo. – Siltä varalta, että länsimainen meininki alkaa liiaksi ahdistamaan, tilillä täytyy olla sen verran fyrkkaa, että pystyy ostamaan lentolipun Aasiaan ja katoamaan jonkun meditaatioluolan perukoille. Palasin sitten kesällä Suomeen ja aloin treenata uutta materiaalia toista kitaraa soittaneen Samin, alkuperäisen Beherit-rumpalin Jari Pirisen ja basistiksi tulleen Pasi Kolehmaisen kanssa. – No, jos joku suuntaus täytyy valita, niin sitten buddhalaisuus ja siihen liittyvät filosofiset ajatukset, mutta enhän mä toki elä Buddhan oppien mukaisesti. Edellisen kerran yhtye oli nähty lavalla elokuussa 1992. Pimeyden henki on edelleen läsnä! ”Tuntui jotenkin helvetin diipiltä duunata tällaista piinaavaa materiaalia samaan aikaan, kun korona alkoi jyllätä maailmalla oikein toden teolla.” 23. Ehkä jonakin päivänä! Karuja fiiliksiä Keväällä 2009 ilmestyi uuden vuosituhannen ensimmäinen virallinen Beherit-albumi. Siinä piti tehdä vähän isompiakin peliliikkeitä, eikä joku Beheritin keikka ollut mielessä ihan päällimmäisenä. – Beheritille on tarjottu viime vuosina ihan hyviä summia esiintymisistä, mutta raha ei ole määräävä tekijä. Ja jos tuntuisi, niin sittenhän tässä pitäisi jättää kaikki muu taakse. Juuri nyt en kuitenkaan koe, että mun pitäisi päästä viettämään askeettista erakkomunkin elämää. Matka oli syönyt kaikki säästöni ja vienyt parisuhteen karille. Loppukesällä käsissä olikin varmaan kaksikymmentäviisi uutta biisiaihiota. Sitten mä kuitenkin lähdin pitkälle reissulle Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Indonesiaan
– Mitä kuuluu. Naisella tuntuu riittävän pienen kylän edestä energiaa. K un 56-vuotias saksalainen vastaa puhelimeen, tuntuu kuin juttelisin täysin tavallisen, hieman liikaa hössöttävän tädin kanssa. Minulla menee hyvin! Saksa on suljettu täysin, emmekä pääse mihinkään! Yritän silti sinnitellä ja ajatella positiivisesti! Olen jutellut laulajattaren kanssa vasta pari minuuttia, mutta viimeinen lause ei juuri yllätä. Lukemattomien muiden bändien ja artistien tavoin Doro yhtyeineen sai huonoja uutisia maaliskuussa. Warlock-yhtyeestä 30 vuotta sitten soolouralle siirtynyt Doro Pesch on viettänyt kuluneen vuoden massiivista kokoelmaalbumia työstäen. Metallin kuningattareksi kruunattu laulaja on kunnostautunut viime aikoina myös erikoisjärjestelyin toteutettujen keikkojen parissa. – Meillä oli tälle vuodelle valtavat keikkasuunnitelmat, mutta emme päässeet kiertueelle lainkaan. Kaikki joko peruttiin tai siirrettiin myöhempään ajankohtaan. Ikuinen optimisti TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA DAVID HAVLENA 24
– Se oli hyvin erilaista, sillä ihmiset olivat ensinnäkin paljon tavallista kauempana. – Tällaiset spesiaalit ulkoilmakeikat eivät tietenkään korvaa oikeaa keikkakokemusta, mutta tällä hetkellä ei ole tarjolla parempaakaan. Kävin läpi kaikenlaista materiaalia vuosien varrelta, ja löysin hirveästi upeita kappaleita! Doro selittää tohkeissaan. Myös eräs promoottori näki videon ja tarjosi meille toisenlaista ulkoilmakeikkaa. Joudumme työskentelemään eri huoneissa, mikä ei ole tietenkään normaali tapa tehdä hommia, mutta olemme saaneet sen toimimaan. Siitä tuleva meteli oli varmaan kymmenen kertaa kovaäänisempää kuin meidän PA-vehkeemme, Doro nauraa. – Joidenkin mielestä ei ole järkeä julkaista uutta levyä, jos sitä ei pääse promotoimaan kiertueella, mutta tahdon tehdä sen silti! Rakastan keikkailua ja kiertämistä, mutta on mahtavaa päästä tekemään uusia biisejä ja jännittää, miten fanit ottavat ne vastaan. Se oli varmasti hirveä kokemus, sillä kesällä oli yli 40 astetta lämmintä! Bändi ei saanut yleisöltä tavanomaista palautetta, sillä autoissa istuvien ihmisten aplodit tai yhteislaulut eivät kuuluneet lavalle saakka. Keikoissa oli tietysti omat haasteensa, mutta tekisin kaiken välittömästi uudestaan! Ensimmäisellä drive in -keikalla Doro hyppäsi pois lavalta moikkaamaan yleisöä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli todella aikaa sellaiseen, sillä tavallisesti ajatukseni ovat aina seuraavassa albumissa tai kiertueessa. – Kolmannen keikan jälkeen koko kroppani oli aivan romuna, sillä riehuin ympäriinsä kymmenen kertaa enemmän kuin normaalisti! Tuntui samalta kuin olisi mennyt salille pitkän treenitauon jälkeen. – Päätin mennä studiolle yksin ja aloittaa best of -albumin tekemisen. Uskoin, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. – En todellakaan! Grunge vaikeutti asioita hurjasti 1990-luvulla, mutta pysyin aina toiveikkaana enkä uskonut, että fanit tulisivat hylkäämään minut trendien perässä. – Ehkä laittaisinkin levylle 20, 30 tai jopa 40 biisiä! Lopulta valitsin 56 kappaletta, lähes neljä tuntia musiikkia! Marraskuussa ilmestynyt Magic Diamonds -kokoelma pitää sisällään liveversioita, akustisia biisejä, uudelleenäänityksiä ja -sovituksia sekä ties mitä muuta. – Yritän löytää joka tilanteesta jotain positiivista, sillä se auttaa selviytymään. Muistaakseni 600 000 tyyppiä oli katsonut klipin parin viikon aikana. Aloinkin jo hölkätä kahdesti päivässä. Välillä on hyvä pysähtyä katselemaan ympärilleen! Kysyn, onko liki 40 vuotta uraa tehnyt laulaja kohdannut koskaan aiemmin samanlaisia haasteita, joita vuosi 2020 on tuonut mukanaan. Tällä kertaa pystyin oikeasti näkemään ja kuulemaan fanini, ja keikka olikin yksi vuoden hienoimmista kokemuksista. Niin kävi, mutta siinä kesti kymmenen vuotta! Laulajatar on ollut aina valmis antamaan kaikkensa ja taistelemaan vaikeuksia vastaan. Tunnelma oli upea erityisesti auringon laskiessa, kun kaikki laittoivat ajoneuvojensa valot päälle. Vaikeuksista huolimatta uuden albumin työstäminen on aloitettu hiljattain, ja sen olisi määrä ilmestyä ensi vuonna. Yleisön ääniä ei voi tietenkään kuulla, sillä kaikki istuivat autoissaan, mutta tunnelmassa on silti jotain maagista. – Jos olisimme olleet kiertueella, en olisi ikinä tehnyt tätä kokoelmalevyä. Turvallisuus ennen kaikkea! Sitä paitsi olen todella iloinen, että ihmiset ovat ottaneet nämä erikoiskeikat niin hyvin vastaan. – Yllytin ihmisiä moshaamaan, keikuttamaan autojaan, laittamaan suuntavilkut oikealle tai vasemmalle ja kaikkea tuollaista. Tahdon ehdottomasti valmistautua paremmin, jos soitamme lisää tällaisia keikkoja. Vedimme useita tällaisia keikkoja, ja järjestelyt olivat aina erilaiset. – Ajattelin, että mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä yhtään mitään, joten kun sain tarjouksen ensimmäisestä keikasta, päätin tarttua tilaisuuteen. Laulaja halusi aloittaa uuden studioalbumin työstämisen, mutta Saksan tiukoista rajoituksista johtuen bändi ei voinut kokoontua tekemään sitä. En meinannut päästä sängystä ylös seuraavana aamuna! Doro nauraa. – Tietysti turvaetäisyyden pitäen! Oli mahtavaa nähdä fanit lähempää ja huomata ihmisten laulavan mukana autoissaan. – Se vasta oli jotain! Ihmiset saivat istua tuoleissaan tai fiilistellä mukana seisaaltaan. Doro höpisee asioista niin tohkeissaan, että saan itse suunvuoron kokonaiset kuusi kertaa puolituntisen haastattelun aikana. Oli todella hauskaa palata menneisyyteen ja kuunnella varhaisia demoja biiseistä. – Albumilla on myös Love Me in Blackin liveversio, jonka äänitimme tänä vuonna drive in -keikalla. Bändi oli luonnollisen innoissaan päästessään viimein soittamaan taas livenä. – Vedimme kesällä ainoastaan tällaisia erikoiskeikkoja. Ajattelin ensin, että sille tulisi ehkä 15 tai 18 biisiä. Tilanteesta löytyy onneksi hyviäkin puolia. Tämä tehtiin siis ryhmähengessä. Ensin keikkoja oli vain yksi, mutta pian niitä tarjottiin lisää. Joskus yleisö sai seisoa ja jammailla autojensa edessä, mutta välillä säännöt olivat todella tiukat ja ihmisten täytyi ehdottomasti pysyä autoissa ikkunat suljettuina. Ajan hengen mukaisesti joku kuvasi tapahtuman videolle, jonka bändi latasi Facebookja Instagram-sivuilleen. – Etäisyyttä oli pakko kompensoida jollakin tavalla, joten panin peliin super-hyper-ekstramäärän voimaa ja energiaa. Uusia kokemuksia Doro oli tiettävästi pandemia-ajan ensimmäinen heavy metal -akti, joka soitti drive in -konsertin. Ne olivat hyvin poikkeuksellisia mutta todella hauskoja kokemuksia. – Pyysin heitä esimerkiksi tööttäilemään. – Kysyin faneiltani, mitä lauluja he haluaisivat levylle, tai mistä biiseistä he haluaisivat kuulla erilaisia versioita. – Emme ole ikinä saaneet tuollaista määrää katselukertoja niin lyhyessä ajassa. – Uskon, että kaikilla oli todella hauskaa, ja minusta oli hienoa tehdä jotain normaalista poikkeavaa. Täytyy toivoa parasta ja paiskia lujasti töitä silloinkin, kun koko maailma tuntuu hankaavan vastaan. – Seuraa sydäntäsi ja tee sitä mitä rakastat! Laulajan puheesta huokuu aito elämänilo ja innostus kaikkea mahdollista kohtaan. Konsertti järjestettiin lokakuun lopussa areenalla, jonne oli raahattu lähes tuhat rantatuolia. Nainen on silti äärimmäisen mukava ja yksi nöyrimmistä ikinä jututtamistani hahmoista. Solisti yritti saada yleisöön eloa tapahtuman luonteeseen sopivilla keinoilla. – Teemme levyä kahdestaan erään teknikon kanssa. Doron elämänohjeet kuulostaisivat lähes kenen tahansa muun lausumina hirvittäviltä sisustustarrakliseiltä. ”Yritän löytää joka tilanteesta jotain positiivista, sillä se auttaa selviytymään.” 25. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto Doro ei malta odottaa pääsevänsä jälleen perinteisten keikkojen pariin, mutta pelkää, että paluuta normaaliin saadaan odottaa vielä pitkään. – Oli aivan mieletöntä nousta lavalle, sillä näky oli kuin suoraan Warlockin All We Are -musiikkivideosta! Sain aivan huikean déjà vu –fiiliksen, joka tuntui lähes epätodelliselta! Miltä autoissaan istuvalle yleisölle soittaminen tuntui
Mutta päihtymisestä hommassa on kyse, se on… selvä. Ainakin jos kättä lyövät saksan kielen sanat Teufel (paholainen) ja Geist (henki) sillä tavoin kuin ne lyövät alankomaalaisyhtye Urfaustin uudella Teufelsgeist-albumilla. – Levy on äänimaisema alkoholinkulutuksen vaiheille ja niihin kuuluville riiteille. Tai no, kyllähän promokirjeen ”intoxication” myrkytykseksikin kääntyy. Teufelsgeist on paholaisen ja hengen diptyykki, joka kuljettaa kuulijansa läpi humaltumisen eri vaiheiden. Albumi laskeutuu euforiasta sellaiseen deliriumin mariaanien hautaan, ettei myrkytys ole yliampuva luonnehdinta. Teufelsgeist-levyn ensitahdit soivat miltei iloisina, mutta lopussa siintää delirium. Ei se tavanomaisin yhdistelmä. Jos hengen käsite viittaa filosofiassa aineettomaan substanssiin aineen vastakohtana, henki-termillä on myös aineellisempi merkitys. PULLON HENK Musta metalli ja gin tonic. Henki piilee myös pullossa, alkoholissa. 26. Pullon henki on ollut olennainen inspiraationlähde kitaristi-laulaja IX:n (Willem Niemarkt) ja rumpali Vrdrbr:n (Jim Dokter) muodostamalle Urfaustille aina sen alkuhämärästä, vuodesta 2003 saakka. Mitään mustan metallin baarikärpäsiä ambientvetoinen black metal -duo ei levyillään renkuttele. Eikä alankomaalainen Urfaust ole se tavanomaisin black metal -yhtye. Samalla sen nimi on hyvä vinkkaus Geist ist Teufel -aikoihimme, rumpali Vrdrbr sanoo. Känniinhän siinä kajahtaa. M iten käy poloisen ihmisen, kun hänessä kohtaavat vihtahousu ja hengen vimma
Prosessi oli täsmälleen sama kuin aina ennenkin, Vrdrbr tokaisee. Ja onneksemme yhteistyömme sujuu niin hyvin, että pystymme tunnistamaan tuollaiset ongelmat, kun niitä tulee vastaan. – Ja kuten aina, emme tiedä tälläkään kertaa, mihin matkamme seuraavaksi vie. – Rummut ja basso ovat tällä levyllä erityisen merkittävä eteenpäin työntävä voima. – Deportatorin kanssa työskenteleminen on mahtavaa. Vrdrbr kokee työskentelyn tutussa ympäristössä, luotettavan työtoverin kanssa palkitsevaksi. ”Musiikkimme esittäminen on humalluttavin mahdollinen kokemus, tapahtuipa se yleisön edessä keikkalavalla tai omassa yksinäisyydessä studiossa.” 27. Mitä vielä. Ambientmaisemat ja musta metalli ovat sittemmin taipuneet Urfaustin tuotannossa monenlaiseen vuoropuheluun. Tämä fakta kuuluu kyllä siinä, mitä nauhalle tarttui, Vrdrbr nauraa. Juuri nyt meillä pitää kiirettä uuden materiaalin parissa ja, no, täytyy vain ottaa selvää, millaista kamaa sieltä on tulossa. Tuo bunkkerihauta on yhtä kuin De Bunker -studio, jossa Urfaust on työstänyt lukuisat äänitteensä yhdessä äänittämisestä, miksaamisesta ja masteroinnista vastaavan nimimerkki Deportatorin kanssa. Sen kurimuksessa haluaa vain ja ainoastaan heittää henkensä. – Toisaalta tutuissa ympyröissä saattaa myös laiskistua. Keskeytimme session siihen paikkaan, kun homma ei vain yksinkertaisesti toiminut. Juuri tällaisena matkana koko albumi tulisi omaksua. Eli yhteistyötämme voi kutsua myös kaksiteräiseksi miekaksi. Mutta eivät aivan sellaiseen kuin Teufelsgeistilla. Laululla ja synalla on keskeinen tehtävä siinä, miten biisi kuvastaa alkoholipitoisen illan alun jännitystä ja euforiaa. Mikään metallinen ei kuitenkaan ole maalailevassa kokonaisuudessa varsinaisesti pinnalla. Urfaustin taito piilee myös siinä, mitä ei kuulla, siinä mitä kaikkea äänimaisema jättää avoimeksi, kuulijansa mielikuvituksen täydennettäväksi. Erityisesti tämä nousee kuuluville levyn toisessa kappaleessa Bloedsacrament voor de Geestenzienersissä. Vrdrbr ymmärtää hämmennyksen. – Kyllä vain, olemme saaneet enemmänkin palautetta, että biisi ja etenkin sen synakuvio kuulostaa varsin euforiselta – tai jopa iloiselta! No, sehän saattaa pitääkin paikkansa. – Tämä albumi lisää taas yhden uuden luvun alati laajenevaan diskografiaamme. Voisi kuvitella, että uuden luvun Urfaustin tarinaan lisänneen musiikillisen päihtymismatkan luominen olisi vaatinut tekijöiltään jollain tavoin poikkeuksellista valmistautumista. Kestoa on vain runsas puoli tuntia – muutama minuutti enemmän kuin Slayerin Reign in Bloodilla – mutta se, miten minuutit käytetään, venyttää kokemusta. Meillä oli taannoin äänityssessio, jossa kävi muutamassa minuutissa selväksi, että ”not today Satan”. Pitkä yhteistyö mahdollistaa paitsi miellyttävän ja turvallisen työilmapiirin myös sen, että motivoimme ja puskemme toisiamme ottamaan sen ylimääräisen askeleen. Voi olla, että kaivaudumme taas juurillemme. Olemme jokainen kokeneet sellaisen. Aivan. Mutta itse koemme, että tämän albumin myötä ympyrä viimein sulkeutuu, Vrdrbr toteaa. Bassokuviot itsessään eivät suoranaisesti kuulosta siltä, mutta basso tuntuu ottavan ajoittain samankaltaisen roolin kuin Peter Hookin käsissä Joy Divisionin ja New Orderin levyillä, tai varsinkin Simon Gallupin käsittelyssä The Curen tuotannossa. En ole sen kanssa yksin. Melkoisen jyhkeitä leivänmuruja ovat Teufelsgeistin basso ja rummut, joihin kiteytyy kokemus albumista bändilevynä. – Business as usual: laskeuduimme alas bunkkerihautaan ja annoimme henkien johdattaa meitä. Jätämme kuulijan vastuulle täyttää aukot, jotka jäävät ripottelemiemme leivänmurujen välille. Motivaatio on venyttänyt Urfaustia alueille, joille heidän ei ensimmäisenä olettaisi astuvan. Sen soidessa huomaan hyräileväni melodiaa, jota biisissä ei ole, mutta joka istuisi – ainakin minun mielestäni – sen elementtejä vasten oikein hyvin. Parasta siinä on, että hän saa yhdessä silmänräpäyksessä kiinni siitä, mitä milläkin kertaa haemme. Kömmähdykset vain motivoivat meitä venyttämään musiikkimme rajoja entisestään. Bunker as usual Ottakaamme tässä jutussa selvää ennen kaikkea Teufelsgeist-albumista. – Ensimmäisen ja uusimman levymme yhteys piilee ennen kaikkea itse musiikissa, siinä miten ambientilla on kokonaisuudessa keskeisin rooli. Siinä missä Urväterlicher Sagen -demo (2004) oli vielä puhtaasti ambientia, Geist ist Teufelilla sen rinnalla soi primitiivinen black metal. Leivänmuruja ambienssissa Teufelsgeistin ambienssin voima konkretisoituu siinä, miten levy vaikuttaa konkreettisia mittojaan mittavammalta. Kuudennen albumin nimi tuo mieleen Urfaustin vuonna 2004 julkaistun Geist ist Teufel -debyytin. Spiraalin pohjakosketuksen tarjoaa rujon tunnelmalliseen kurkkulauluambienssiin levyn päättävä Het Godverlaten Leprosarium. Rytmisektion kuvioiden toisteisuus on linjassa ambienssin kanssa luoden sille vahvan perkussiivisen selkärangan. Kyllä, kyllä, olemme tehneet ambientia ennenkin sen eri muodoissa, ja aina se on ollut tavalla tai toisella musiikissamme läsnä. Kaikki elementit ovat yhtä arvokkaita, mutta kieltämättä rytmisektio nousee nyt vahvasti pintaan, Vrdrbr sanoo. Ja onhan levyillä siinä mielessä temaattinenkin yhteys, että Geist ist Teufelin aikoina kittasimme aivomme tainnoksiin aina äänittäessämme. Tuo on osa musiikkimme ritualistista tasoa. Mutta niin se vain joskus menee. Jo ensipyöräytyksillä levystä huokuu vahva black metal -lataus. Teufelsgeistin bassot herättävät kysymyksen, millainen on Urfaustin suhde post-punkiin. Mutta se, mikä alkaa tuosta nostattavasta tunnelmasta, voi päätyä melkoisen kieroutuneeseen, alamäkeen sinkoavaan spiraaliin. Kun Teufeslgeistin avaava kymmenminuuttinen järkäle Offerschaal der Astrologische Mengvormen lähtee soimaan, ensireaktioni on tarkistaa, paninko tosiaan Urfaustin uuden pyörimään. – Se maalaa levyn loppuun totaalisimman mahdollisen deliriumin. Ja niin johtavassa roolissa kuin ambient onkin, Teufelsgeist on vahvasti bändilevy. – Mainiota. On heidän valintansa, seuraavatko he polkua, jonka heille teimme, Vrdrbr myhäilee. En silti menisi sanomaan, että niiden osa on muita olennaisempi
Joka tapauksessa Teufelsgeist-gini oli viimeinen askel, joka tarvittiin Vrdrbr:n mainitseman ympyrän sulkeutumiseen. Ja kun ilmaisua uudistaa, joku on aina julistamassa, että eihän tämä enää mitään black metalia ole. Vrdrbr ylistää Hoos London Ginin Heiko Hoosia, joka tavoitti täydellisesti hänen toiveensa siitä, millainen henki pulloon tulisi vangita. Ajatus on linjassa rumpalin suhteeseen black metaliin. Black metal on vahvimmin läsnä levyjen atmosfäärissä ja ulkopuolisista vaikuttimista piittaamattomassa tavassa uudistaa ilmaisua. – Black metal on aina ollut läsnä paitsi musiikkimme ytimessä myös sieluissamme. Kun hän haluaa kuunnella black metalia, se tapahtuu kotona, yksinäisyydessä. Meillä kummallakin on erittäin laaja musiikkimaku, enkä epäile yhtään, etteikö se heijastuisi kaikessa tekemässämme musiikissa. Ei ole täysin perusteetonta väittää, etteikö myös Urfaust operoisi hengenheimolaisistaan huolimatta omassa ylväässä yksinäisyydessään. Joskus on kuin irtautuisin ruumiistani, kuin en olisi fyysisesti paikalla lainkaan. Teufelsgeist on tarkoitettu ainoastaan yksin kuunneltavaksi, Vrdrbr painottaa. Kaikki aina haukkuivat minua vanhaksi rouvaksi juomatottumusteni takia, mutta vanhoja rouvia tuli heistäkin. – Gini on aina ollut rakkain myrkkyni. Ja juuri sitä Heiko Hoos tekee: parasta giniä! Emme halunneet lähteä tielle, jonka monet bändit valitsevat. Mutta kuka sellaisia edes tarvitsee?” 28. – Emme tule koskaan esittämään tämän levyn materiaalia keikoilla. Niin olennainen, että levyn kylkiäisiksi tehtiin Teufelsgeist-gini. Niitä on jo aivan tarpeeksi. Erikoisboksi, joka sisältää levyn ja ginipullon, myytiin äkkiä loppuun. – Eittämättä post-punk on vaikuttanut meihin molempiin muusikoina ja sitä kautta myös Urfaustiin. Nostakaamme malja toteamukselle. Se on maagista. Gin tonic, tietenkin. Vrdrbr ei tunnista näin selkeää yhteyttä, mutta ei ihmettele, jos joku tunnistaa. Näin levy sai oheisherkkunsa, tai gini soundtrackinsä, miten päin kukin nyt haluaa kokonaisuuden tulkita. Se on majaillut siellä 25 vuotta eikä ole poistumassa. Tätä nautiskelutapaa koronapandemia ei hankaloita. – Annoin Heikolle hieman ohjeistusta, millaista makua giniltä toivon. Tutustuin juomaan Englannissa asuneen tätini kautta: aina kun hän tuli käymään, hän nautti aamiaiseksi gin tonicin. Laatu oli meille tärkeämpää kuin määrä. Join sitä jo ennen kuin aloin kaljoitella teininä. Niin kuuluu ohjeistus parhaasta mahdollisesta tavasta nauttia Teufelsgeist-albumi ja -gini. Emme varmastikaan kuulosta kaikki tavanomaiset standardit täyttävältä black metal -bändiltä. ”Emme varmastikaan kuulosta kaikki tavanomaiset standardit täyttävältä black metal -bändiltä. Vanhan rouvan unelma Teufelsgeistiin heijastuu myös tekijöidensä juomamaku, ja olennainen osa albumin konseptia on gini. Vastaus on koruton. Mutta entä kun viimein koittaa aika palata keikkalavoille. Mutta kuka sellaisia edes tarvitsee. Täti pyysi aina minua tekemään drinkkinsä, ja totta kai otin maistiaisia – ja rakastuin juomaan oitis! Nyt olen juonut giniä melkein 25 vuotta. Voin nähdä itseni lavalla leijuessani sen yläpuolella. Hän teki neljä erilaista koeversiota, ja hieman maisteltuamme löysimme Teufelsgeistimme. Sosialisoimiseen löytyy muita musiikkityylejä. – Musiikkimme esittäminen on humalluttavin mahdollinen kokemus, tapahtuipa se yleisön edessä keikkalavalla tai omassa yksinäisyydessä studiossa. Ei sillä, että julistajista tarvitsisi piitata. Black metal tonic Laajasta musiikkimaustaan huolimatta Vrdrbr ei arkaile vastata, kun keskustelu kääntyy siihen, mitkä musiikilliset kokemukset ovat olleet hänen elämänsä päihdyttävimpiä: omat musiikilliset edesottamukset Urfaustin kanssa. Minulle oli ensiarvoisen tärkeää, että yhteistyökumppanimme on oikea tislaamo, joka valmistaa parasta laatua. Eikä yksikään toinen bändi kykene tarjoamaan minulle samanlaista kokemusta. He vain kaivavat jostain mahdollisimman halvan tuotteen, ties mitä mausteista, alkoholipitoista vettä. Miten tämä yksinäisen päihtymisen eepos tulee toimimaan, kun yleisö kokoontuu yhteen sitä kuulemaan. Sen verran persoonallista yhtyeen ilmaisu on, kun tarkastelee sen koko diskografiaa. Ja heille, joilla on syystä tai toisesta jokin ongelma mustan metallin suhteen, haluan sanoa vain: ehkei black metal yksinkertaisesti ole sinua varten. Vrdrbr korostaa, ettei Urfaust tosiaankaan piittaa. Vrdrbr luonnehtii saksalaisen Hoos London Gin -valmistajan kanssa yhteistyössä toteutettua pullon henkeä unelman täyttymykseksi. Yksin, pimeässä
CRUSH BASS100 CRUSH BASS50 CRUSH BASS25. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi IS THE NEW BLACK Valtava määrä superlatiiveja, mutta olennaista on soundi ja käytettävyys. Ja poikkeuksellisen hyvä myös bassokamoissa. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
Omalta osaltani yritän – hyvin vaihtelevalla menestyksellä – noudattaa paria klassista ja hyväksi havaittua neuvoa. Jollakin puolisairaalla tavalla tykkään raamatullisesta, epiikkamaisesta tyylistä. Muistan myös, kuinka minä ja kaverini yritimme leikkiä intellektuelleja ja lainata samaisesta laitoksesta luettavaksi jotain oikein repäisevää. Silloin ollaan täysin arkikokemuksen ulkopuolella. R. Fiktion vastapainona kulutan jonkin verran populaaria tietoja tiedekirjallisuutta, lähinnä silloin, kun sopiva aihe sattuu kohdalle. Ehkä olen liiankin rikurantalamainen kuumotusmies. Toisinaan alkuperäinen teos on ollut niin tajunnanräjäyttävä, että sitä toivoisi itsekin pystyvänsä luomaan jotain niin hienoa. -teosta. Omat kovat osa-alueeni ovat avaruus ja tähtitiede, historia, talous, yhteiskunta ja videopelit. Paolo Coelhon semisti self-helpahtavat romaanit taas tuntuvat näin jälkikäteen ajateltuna hieman myötähäpeää aiheuttavilta ja väkisin mystifioiduilta. Nämä asiat ovat paitsi ihan oikeita ja ihmeellisiä myös huiman jännältä kuulostavia englanniksi. R. Kirja on raskaslukuisuudessaan omaa luokkaansa." 30. Olen huomannut uppoutuvani etenkin sellaisiin teoksiin, jotka kuljettavat ajatukset pois arjesta aivan toisiin sfääreihin, olivat ne sitten huikeita seikkailujuttuja tai todellisen maailman erikoisia kysymyksiä. Oikeastaan koko lapsuus ja varhaisnuoruus kuluikin sitten fantasiakirjallisuuden parissa, kiitos kotipaikkakunnan erinomaisen tarjonnan. Koen inspiraation ja vaikutteiden ottamisen kutkuttavana, silloin ikään kuin kirjoittaa oman tulkintansa aiheesta. Näitä aihepiirejä käsittelevässä pubivisassa uskoisin pärjääväni keskivertoa paremmin. R. Tolkien teki lähtemättömän vaikutuksen ensin Sormusten herralla ja sitten Silmarillonilla. Jos linkitys musiikkiin unohdetaan, suosittelen jokaiselle samaisen Esko Valtaojan Kaiken käsikirja: Mitä jokaisen tulisi tietää. Toiseksi kirjoittajapiireissä kuulemma sanotaan, että jumala asuu yksityiskohdissa. Tyyli on kuitenkin todella haasteellinen, minkä takia yrittäneitä on huomattavasti enemmän kuin onnistuneita. Joskus kyse on hyvin suorista viittauksista, joskus pelkästään toisen teoksen minussa synnyttämistä tunnelmista ja fiiliksistä, jotka sitten välittyvät myös musiikkiin. Martinin Tulen ja jään laulu tai Andrej Sapkovskin Witcherit. Oikein väittämällä väitin hoitotädeille osaavani jo lukea, minkä johdosta minut pistettiin lukemaan satutuokiolla koko esikouluväen eteen. INFERNON LUKUPIIRI Miikka Hujanen (Crimson Sun) TEKSTI AKI NUOPPONEN OSA 4 Inferno kannattaa vahvasti kirjallisuutta ja lukemista, ja Lukupiirisarjassamme raskaan rockin muusikot kertovat lukuharrastuksestaan ja lempikirjallisuudestaan. Upposin aika syvälle mustien aukkojen, punasiirtymien ja kvasaarien ihmeelliseen maailmaan, mikä näkynee kappaleen tekstissä melko selvästi. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin. Jatkoa seuraa aina sopivan paikan tullen. Suusta tuli pelkkää siansaksaa. Hän löysi Hitlerin Mein Kampfin, minä Nietzschen Antikristuksen. Jonkin verran olen kokeillut myös kauhukirjallisuutta, Stephen Kingiä ja sen sellaista, mutta se ei koskaan tuntunut omalta. Homma jäi molemmilta kesken jo muutamien sivujen jälkeen, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu. Iso osa kirjoittamistani sanoituksista pohjautuu ainakin jollain tasolla johonkin toiseen tekstiin tai teokseen. Tunnelmia haeskeleville voisin suositella Cormac McCarthyn mestariteosta Veren ääriin eli Lännen punainen ilta, josta annettakoon myös varoituksen sana: harva kirjoittaja kykenee tiivistämään pahuuden olemuksen niin hyvin kuin McCarthy, mutta hän tekee sen käyttämättä kirjassaan muita välimerkkejä kuin pistettä – ja sitäkin hyvin säästeliäästi. Fantasia on edelleen yksi suosikkigenreistäni, mutta nykyään suosin hieman lapsekkaampien tarinoiden ja mustavalkoisten maailmankuvien sijasta ’aikuisempaan makuun’ kirjoitettuja teoksia, esimerkkinä vaikkapa George R. ”OPIN lukemaan ensimmäisellä luokalla, mutta sitä edelsi erikoinen episodi esikoulussa. Lukijalle tulee aivan erilainen fiilis siitä, että Hujanen ajaa Corvettella Majava-baariin juomaan skottiviskiä kuin siitä, että Hujanen ajaa autolla ravintolaan juomaan alkoholia. Nimi on varsin yksiselitteinen. Ehkä tämä tarttui jo sieltä ala-asteelta, jolloin J. Siinä tyylissä on sellaista ylevyyttä, jota löytyy todellisesta maailmasta äärimmäisen harvoin. Kolmanteen luokkaan mennessä tilanne oli eskaloitunut siihen pisteeseen, että lainasin Haminan kirjastosta kerralla Taru sormusten herrasta -opuksen ja pinon Dragonlance-fantasiakirjoja. Crimson Sunin Forever and Away -biisiä kirjoittaessani lueskelin Esko Valtaojaa, olisikohan kyseessä ollut Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen. Ehkä tuo kertoo paitsi typeryyksiin asti menevästä itseluottamuksesta myös halusta lukea jo kauan ennen osaamista. Ensinnäkin ’show, don’t tell’, eli lukijalle annetaan mahdollisuus käyttää omaa mielikuvitustaan sen sijasta, että yksinkertaisesti todetaan kuinka asiat ovat
Minulla on lukihäiriö, joka tekee lukemisesta todella hidasta, ja varsinkin lapsena oli vaikeaa ymmärtää lukemaansa, mikä teki lukuharrastuksesta ja koulunkäynnistä hankalaa. Anneke van Giersbergen (Vuur, The Gentle Storm) M A R K U Y L ”LAPSENA pidin kyllä lukemisesta, mutta rakastin vielä enemmän ulkona leikkimistä ja läheisillä niityillä samoilemista, joten lukeminen jäi usein hieman paitsioon. Näistä kirjoista haluan nostaa esille Echart Tollen The Power of Now’n, Yuval Noah Hararin 21 Lessons for the 21st Centuryn, Louise Hayn You Can Heal Your Lifen ja Mark Mansonin Everything Is Fuckedin. Sen voi varmasti huomata, jos tutkii tekstejäni pitkältä aikaväliltä. Niiden avulla voin arvostaa enemmän ihmisyyden erilaisuutta ja ainutlaatuisuutta. Tähän antoi inspiraation Aagje Luijtsenin kirja Kikkertje lief, joka koostui hänen kirjeistään miehelleen Hermanus Kikkertille vuosien 1776–80 välillä. Tekstini eivät välttämättä viittaa suoraan mihinkään teokseen, mutta kirjat vaikuttavat siihen, miten elämän koen. Kun aloin työstää Arjen Lucassenin kanssa yhteistyöalbumia projektinimellä The Gentle Storm, halusin kertoa sen The Diary -albumilla [2005] tarinan pariskunnasta, joka kommunikoi vain kirjeenvaihdolla. Musiikissani etsin aina tasapainoa elämääni, mikä tarkoittaa, että käsittelen siinä myös asioita, joista olen lukenut. Näkemykseni ja sävyni elämän suhteen ovat muuttuneet paljon. Uusin löytöni on Christina von Dreien, joka kuuluu ehdottomasti uuden sukupolven nuoriin ajattelijoihin, jotka tunnistavat, kuvaavat ja näkevät ihmiselämän ihan uudenlaisella, henkisellä ja itsetietoisella tavalla. Sittemmin suosikkikiromaaneikseni ovat muodostuneet Arthur Goldenin Memoirs of A Geisha, Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Close. Tapasin Moreen muutamaan otteeseen, ja ennen kuin aloin äänittää laulujani albumille, tarkistutin sanoitukset hänellä varmuuden vuoksi historiallisten täsmällisyyksien varmistamiseksi. Aagjen nimi on albumilla Susanne ja jokainen The Diary -albumin kappale on fiktiivinen kirje, mutta niiden taustalla ovat ne tunteet, joita Aagjen kirjeet herättivät.” 31. Kikkertje kuului laivastoon, joka seilasi Hollannista Intiaan 1700-luvun lopulla, ja hollantilainen historioitsija Perry Moree löysi hänen kirjeensä brittiläisistä arkistoista. Sitten löysin hollantilaisen kirjailijan nimeltä Jan Terlouw, joka oli myös poliitikko ja fyysikko, ja hänestä tuli nopeasti suurin suosikkini. Olen huomannut, että elokuvat ovat minulle monesti paras tapa nauttia fiktiivisistä tarinoista, ja kun luen, haen inspiraatiota ja tapoja kyseenalaistaa itseäni tai löytää kulmia elämääni. Aikuisena olen alkanut lukea paljon kirjoja, jotka auttavat kehittämään itseäni henkisesti, inspiroivia teoksia, jotka käsittelevät elämäntapoja ja elämänkatsomuksia
Aluksi lukeminen oli jotenkin takkuilevaa, kun pienenä ei vielä niin sanotusti osannut. Piiri -palstalla lehden lopussa] ja kolmas työn alla. Testasin kirjaa Nimeni on Bill ja luin sen läpi muutamassa illassa. Sanasepot on parhaimmillaan omalla kielellään. Sellainen ehkä nykytermein sanottuna syvällisempi kama. Oi herra, ne olivat mahtavia aikoja: nuori, neitsyt ja necro. Lukeminen kannattaa kuitenkin laidasta laitaan: Bukowski, Levi, Self, Sade, Sillanpää... Päätin myös, että kirjoitan isona kolme kirjaa. Siitä varmaan lähti myös intoni eri kieliin ja se, että tiettyjä asioita ajattelee tietyillä kielillä. Opiskelin filosofiaa ja kirjallisuutta pitkään, mutta havahduin Aristoteleen ja Levin kohdalla: jumanvittu, nämä ovat ajatelleet samoja asioita kuin minä. Innostuin myös kirjoittamaan itse, ja perustin ensimmäisen zineni, Necrogodin, kun olin 12-vuotias. Jotenkin jopa ymmärrän nykypäivän sapioseksuaalisen mielen konversaatiota. Pohtijat, rääväperäiset ja sensuellit ovat olleet kirjallisuudessa minulle aina tärkeitä. Koko levyn lyriikat pohjautuvat Lord Byronin 1800-luvun Darkness-lyrikkaan. ’Kieli on mieli’, sanoi kirjallisuuden proffani, mutta tajusin lausahduksen vasta vuosia yliopiston jälkeen. Vaikken ollut tässä vaiheessa uponnut kirjallisuuden sfääreihin hirveästi, asteittain sillä alkoi olla iso merkitys. Päädyin tutkailemaan kirjahyllyä, joka oli täynnä yhtä sun toista kirjaa. Se oli THE kirja, joka sai minut oikein innostumaan lukemisesta. Se piti lukea suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi seuraten karttoja, mihin maailmoihin mentiin. Sitten koko homma eskaloitui toiselle planetaariselle tasolle. Vuodet vierivät ja yliopiston myötä into lukemiseen kasvoi. Vähän kuin musiikissa. Kirjekavereita oli siinä vaiheessa jo aika vimmatusti. Asiat rupesivat menemään ihan parafasiaan, anaalisen analyyttiseen hahmottamiseen. Into lukemiseen tuli kesämökillä joskus kahdeksanvuotiaana. Häkellyin itsekin, kuinka iso vaikutus kirjoitetulla sanalla ja mielen johtimilla on. Emotionaalinen ihon ja lihan välillä kupliva sananikkarointi. Myös sen hiffasin aika nuorena, että boksin ulkopuolelle on pakko mennä, jos meinaa pärjätä. ’Lyriikka’ on tässä kohdassa jokaisen oma havainto; kontenttisesti politiikkaa, uskontoa vai vallankumousta. Sitten keksin, että ’fuck mään, mulla on oma inteligenssi, oma instinktio asioihin’. Näissä on omassa mielessäni kova korrelaatio. On paljon kirjoja, jotka pistävät pään hetkellisesti paitsioon. Olen todella tykästynyt blank verseen, runoilijoihin ja metaforamaalauksiin. Kim ”Kena” Strömsholm (Khaos Nihil) halusin tuoda mukaan romanttista, luonnonmukaista realismia, sarkastisesti. Iltaisin ei oikein tullut uni, kun mökissä oli liian kuuma. Minulle se on sanojen aggregaatti voimasanojen alleviivauksiin.” ”AJAUDUIN kirjallisuuden pariin tosi nuorena, sarjakuvien maailmasta kaunokirjallisuuteen. Kun muut death metal -bändit vetivät brutal fucking yeah -linjaa, minä 32. Kerran sitten pyysin, että ’tule nyt sisälle, vitun pitkätukka Espoon liimanhaistaja’. Kuka pystyy enää koskaan ylittämään Slayerin Reign in Bloodia tai Morbid Angelin Altars of Madnessia kontra Raamattua tai Crowleya. Näen jopa unet vielä nykyäänkin eri kielillä. En tosin osaa ranskaa niin hyvin, että voisin tulkita edes pienessä mielessä Baudelairen Les Fleurs du malia, mutta se on ihana teos, käännettynäkin. Biiseissäni on paljon viitteitä tiettyihin kirjallisuuden hahmoihin, mutta ehkä ilmeisin esimerkki on Festerdayn viimeisin levy Iihtallan. No, nyt on toinen kirja tuotannossa [Rotting Ways to Misery – The History of Finnish Death Metal, aiheesta lisää 6. Kolme on se maaginen numero, että pystyy kutsumaan itseään kirjailijaksi. Tätä olen lapsillekin yrittänyt soveltaa. ’Pelkkää tekstiä’, ajattelin, ’kuka näitä jaksaa tiirailla.’ Sitten löytyi faijan vanhoja 60-luvun Tarzaneita ja Mustanaamioita. Siitä eteenpäin sunnuntaisin kuunneltiin demoja ja päästiin niinkin pitkälle, että piti perustaa oikein bändi. Faija piti mulle tentin kirjan sisällöstä ja huomasi heti, että en ollut lukenut, mitä kirjassa oikeasti sanottiin. Meillä oli tontilla kolme mökkiä, joista yksi oli lasten oma. En halunnut koskaan vetää ihan samoin kuin muut. Kun ne oli kahlattu läpi, faija suositteli lukemaan oikeita kirjoja. Timo [Kontio, …and Oceans, Festerday, Magenta Harvest] jakoi nuorena sällinä lehtiä sunnuntaisin, ja sen vika etappi oli meidän huussi. Luin sen sitten uudestaan ajatuksella, ja edessä oli aivan toisenlainen maailma. Olen lukenut kamaa niin laidasta laitaan, että välillä on pää ihan sekaisin. Sitten sain eteeni Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan
George Orwellin Vuonna 1984 julkaistiin 1949, ja on valitettavaa nähdä, että holhousyhteiskuntamme on ottamassa koko ajan askelia kohti sen dystooppista tulevaisuutta. Miksi olemme täällä. Inspiraatio voi iskeä kun sitä vähiten odottaa. Suomalaisista kirjailijoista en osaa nimetä ketään, sillä en oikeastaan vieläkään lue mitään suomeksi. Luen sen edelleenkin kerran vuodessa. Tärkeimpiin kirjoihini kuuluu monille tuttu Alkemisti [Paulo Coelho]. En usko, että me olemme koskaan täysin valmiita. Haen kirjasta täydellistä uppoutumista tarinaan, oli kirja sitten täysin fiktiivinen tai elämäkerta. Hannes Kettunen (Shiraz Lane) V IL LE JU U R IK K A LA ”LUKUHARRASTUKSENI lähti käyntiin vasta hieman vanhempana. Mitä me olemme. Loppujen lopuksi kaikki on lukijan omassa mielessä, samoin kuin musiikinkuuntelija voi kuulla saman kappaleen eri tavalla kuin joku toinen. Me kaikki olemme loppujen lopuksi avaruuspölyä, ja monet uskonnot vain leikittelevät ihmisten pelolla saadakseen lampaat seuraamaan ’oppejaan’. Samalla minun oli vaikeaa lukea kirjoja suomeksi. Yksi lempikirjoistani onkin Douglas Adamsin The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy. Tunnen suurta tarvetta oppia uutta joka päivä ja kehittyä sielun olentona. Ollessani mukana Ylen Mullan alta -formaatissa pääsin valitsemaan runon Paljain jaloin Uuno Kailaan kirjoituksista. Yksi niistä saattaa olla self help -tyyppinen, terveyteen liittyvä teos – esimerkiksi tällä hetkellä The Wim Hof Method: Activate Your Full Human Potential –, toinen jonkun elämäkerta ja sitten kirja, joka käsittelee rakkautta sen eri muodoissa. Erilaisuus on kaunista, ja vanhoista virheistä on pakko oppia. Luen tavallisesti useampaa kirjaa samaan aikaan, jokaiselle on oma hetkensä. Luen mieluiten englanniksi ja kirjoja, joissa käsitellään hieman diipimpiä aiheita. Joka hetkessä piilee opetuksen siemen, jokaisessa hetkessä voi olla opettaja ja nöyrä oppilas. Kirjassa käsitellään kuolemaa kauniisti, ei kauhun kautta, vaan mahdollisuuksien. Toiselta levyltämme löytyy kappale Shangri La, jonka tekstin suurimpia vaikuttajia on lapsuuden lempikirjani Veljeni, Leijonamieli [Astrid Lindgren]. Me kaikkihan olemme yhtä oikeassa ja väärässä, totuus lähtee itsestämme. Jos lähtee apinoimaan, lopputulos on usein vähemmän kiinnostava. Shiraz Lanen Wake Up -biisin teemana on saada ihmiset heräämään ja poistumaan laumamentaliteetista. Mutta jos inspiroituu vahvasti jostain ja haluaa tuoda teemaan jotain henkilökohtaista, lopputuloksena voi olla jotain erittäin kaunista. Entä jos me vain heräämme unesta kuollessamme. Omalaatuinen tapa kirjoittaa ja kuvailla tapahtumia erottaa jyvät akanoista, ja parhaat kirjailijat osaavat kuvata mitä tahansa tapahtumaa mielenkiintoisin sanakääntein. Tiedän lukuharrastukseni vaikuttaneen sanoituksiini jonkin verran. Nautin tunteesta, etten voi laskea kirjaa kädestäni ennen kuin silmiä kirvelee niin paljon, että ei ole muuta mahdollisuutta. Sana on vapaa, jos vain uskaltaa olla välittämättä kritiikistä ja sanoo, mitä sielu suuhun tuo. Maailma on täynnä huikeita kirjailijoita. Se on yksi harvoja kirjoja, jotka olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi. Jo lapsena, kun mielikuvitukseni lensi vapaana, ihmettelin kovasti, miksi ihmeessä ihmiset kamppailevat ja kehittävät ongelmia milloin mistäkin. Olemme jo nyt luovuttaneet liikaa vapauttamme ’terveyden’ nimissä, ja toivon ihmiskunnan heräävän ennen kuin on liian myöhästä. Uskon kaiken olevan yhteydessä, ja inspiraatiota tulee otettua huomaamatta. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Yleisesti ottaen toisten teoksista inspiroituminen on kaunista ja voi tuoda säveltämiseen uusia ulottuvuuksia. Kaikki on mahdollista. Tiesin heti, mitä etsin, ja kuulin mielessäni vanhan sävellykseni, jonka sävelkulussa oli sekä suurta surua että lohtua. Inspiroidun kauniista maisemista, jotka näen mielessäni, aivan kuten voin inspiroitua kauniista maalauksesta. Kun pappi puhui ylistävästi kaikkivaltiaasta Jumalasta ja ’totuudesta’, en kokenut sitä omakseni. En ole täällä polvistumassa muiden mielipiteiden edessä.” 33. Yleisesti ottaen kappaleemme, joissa otamme jollain tavalla kantaa maailmanmenoon, ovat inspiroituneet elämästä ja mahdollisesti eri taideteoksista. Äidinkieleni on ruotsi, mutta en koskaan syttynyt ruotsinkielisistä kirjoista
Tekstitys ja -yhteistyökokemuksena aivan ikimuistoinen. Liian nuorena luetut linnat, päätalot ja ahot tuli jätettyä sen jälkeen vuosiksi rauhaan. Oikeastaan bändin kaikkien muidenkin biisien sanoitukset ovat kasaantuneet eri kirjojen tai muiden tekstien aiheuttamien ajatusten kautta. Useita kirjoja pitää olla kesken, ja niiden lukeminen loppuun on usein jopa toisarvoista. Olen tavannut heidät duunin kautta myös elävässä elämässä, ja kuten fanitustilanteessa usein, olin täysin jumissa silkasta kunnioituksesta. Lähteet voivat olla mitä vain Bob Dylanin, Leonard Cohenin, Samaelin tai Deathin kansilehdyköistä Wall Street Journalin artikkeliin. Galzi Kallio (Dead Shape Figure) Voisin suositella kymmeniä kirjailijoita, mutta tässä muutama mieleen heti pyrkivä kaunokirjallisuushahmo: Jeff Long, Jose Saramago, Orhan Pamuk ja Mika Waltari. Idea projektiin lähti juuri niin randomisti kuin tekstin tai idean välillä kuuluukin: löysin Pyhän Vituksen tauti -teoksen sattumoisin kirjakaupan alekorista ja ihastuin välittömästi sen abstraktiin mutta totaalisen harkittuun tekstinkulkuun. Otin yhteyttä Panuun, joka osoittautui mahtavan ennakkoluulottomaksi vaihtoehtomieheksi, ja projekti tärähti käyntiin siinä kättelyssä. Englanninnokseni oli kyseisen teoksen ensimmäinen, ja oli suuri kunnia paitsi kääntää se myös hyväksyttää käännökset Panulla. Suomalaisista kirjailijoista kiistattomia kingejä eli kuningattaria ovat Sofi Oksanen, Anna-Leena Härkönen ja Rosa Liksom. Vitus [2010] on tekstitetty mahdollisimman tarkasti runoilija Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti -teoksen pohjalta. Se on hyvä mittari tekstille. Lukeminen ja tekstien kuuntelu on ilman muuta kriittinen tekijä oman tekstin tuottamisessa ja sanoittamisessa. Koetankin pitää ’pakollisen’ kaman lisäksi luennassa läpysköitä, joihin törmää sattumalta. 34. Genrerajoja en lukuharrastuksessa tunnusta, kuten en myöskään musan diggailussa. Tässä hevihommassa olen pyrkinyt pysymään Dead Shape Figuren The Grand Karoshi -levyn [2008] teksteistä lähtien tilanteessa, jossa kehtaan kasata kaikki tekemäni tekstit yhteen ja esittää ne omana itsenään, ilman biisejä ja selittelyjä. Edgar Allan Poen teksteihin palaan säännöllisin väliajoin, samoin Dostojevskiin, Gogoliin, Pasternakiin ja muihin hulvattomiin venäläisiin klassikoihin. Vähän vanhempana, ja liekö viisaampana, olen kyllä pyrkinyt kahlaamaan kotimaista klassikko-osastoa läpi jopa masokistisella otteella. Kehittyminen ja uusien juttujen löytäminen perustuu mielestäni siihen, että otetaan vaikutteita ja päästään sitä kautta käsiksi omaan standardiin. Viimeisimmistä mainittakoon Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Päätalon kepeä, edelleen ylitsepääsemättömän tuntuinen Iijoki-sarja. En usko, että yksikään tekstintekijä pystyy vääntämään omaa juttuaan tyhjästä. Toinen ep:n biisi Composition X taas lähtee liikkeelle vaatimattomasti Umberto Econ Ruusun nimestä ja Piet Mondrianin töherryksistä yhdistyen neurotieteen alkeisartikkeliin.” ”YLÄASTEELTAHAN se kirjojen lukeminen on viimeistään lähtenyt, pakollisten suomiklassikoiden kautta. Ideaalitilanteessa kesken on esimerkiksi Iceberg Slim, jokin venäläinen klassikko, Descartes, Patti Smith ja pari viikon vanhaa Hesaria. Usein eniten puhuttelevat teokset, joista ei tiedä ennakkoon juuri mitään. Dead Shape Figuren teksteissä pääsen rakentamaan abstrakteja rakennelmia mielin määrin, toisissa musaproggiksissani saan taas treenata mukavana vastapainona suoraviivaisempaa, rakenteiltaan yksinkertaisempaa linjaa. Uuden Quatuor Post Nihil -ep:mme biisi The Worship of Ashes on saanut pohjaa säveltäjä-erikoismies Gustav Mahlerilta sekä loisto-tv-sarja Handmaid’s Talestä. Enkä varsinkaan tiedä, miksi kukaan haluaisi niin tehdä. Dead Shape Figuren kakkoslätty The Disease of St
Myöhemmin olen lukenut näennäisen ajanpuutteen vuoksi ehkä harvemmin, mutta kun luen, luen yhä ahmien. Suurin osa näistä kirjoista oli jotain täysin toismaailmallista fiktiota eli käytännössä fantasiaa ja scifiä. Twilight Force ei ehkä ole koskaan kirjoittanut kappaletta mistään tietystä kirjasta tai sen osasta, mutta onhan meillä esimerkiksi biisi nimeltä There and Back Again, jonka Hobitti-flirtti tuskin jää kenellekään epäselväksi. Blackwald (Twilight Force) ”LUIN jo nuorena ahmimalla, jos löysin jonkin kirjan tai kirjasarjan, joka tempaisi mukaansa. R. Maailman, jossa on heidän kirjoittamansa kulttuuri, kieli, paikat, näkemykset ja seikkailut. Jos minulta kysytään, suurimmat kirjailijat ovat sellaisia, jotka eivät rajoita itseään mitenkään ja kirjoita lineaarista tarinaa jo olemassa olevilla elementeillä, vaan luovat jotain ihan uutta. Mutta sen sijaan, että kappale viittaisi suoraan Hobittiin, se luo oman maailmansa, joka liittyy albumeillamme toistuvasti esiintyvään Twilight Kingdomsiin.” 35. Kirjoitettu sana on ehdottomasti vaikuttanut siihen, kuka olen, miten ajattelen ja koen maailman, ja myös siihen, miten kirjoitan musiikkia. R. Ristiriitaista asiassa on, että koen lukemisen yhä äärimmäisen palkitsevaksi, mutten silti lue niin paljon kuin haluaisin. Kun sitä lukee, oli kyseessä sitten ensimmäinen tai kymmenes lukukerta, kylmät väreet virtaavat pitkin selkäpiitä. Totta kai perinteinen tarina, jolla on alku, keskikohta ja loppu, voi sekin olla kiehtova, mutta kun heittäydyn kirjallisuuden vietäväksi, haluan uppoutua siihen ihan täysin. Täysin toisenlaisista maailmoista on mainittava James Clavellin Shogun, Douglas Adamsin The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja Ken Follettin The Pillars of the Earth. Yksi vaikutuksen tehnyt teksti oli Isaac Asimovin novelli The Last Question. Se on vaikuttava pilkahdus kaikkeuden olemassaolosta, ajasta ja avaruudesta, ja se kuvaa ytimekkäästi koko kosmoksen alkuperää. Se immersio, jonka voi saavuttaa lukemisen kautta, on jotain aivan erilaista kuin peleissä tai elokuvissa, joissa nähty kuva, soitettu musiikki tai jopa näyttelijävalinnat määrittävät sitä, miten asiat kokee. Lukeminen on ikkuna mieleen kaikkine monimutkaisuuksineen, luovuuksineen ja harhailevine ajatuksineen. Sen on oltava kokemus. Samalla oppii ymmärtämään myös itseään. Rakastan sitä tapaa, jolla hahmon kehitykseen voi samastua ja kuinka aluksi jopa luotaantyöntävän hahmon tekemisiä ja ajatuksia voi oppia ymmärtämään. Tolkienia, jotka muuttivat käsitykseni siitä, miten kokonaisvaltaisesti kirjoittaja voi luoda jotain aivan omaa. Tietenkään en voi jättää mainitsematta kokonaisia maailmoja luoneita Terry Pratchettiä ja J
Tärkeän osan yhtälöstä muodostaa se, että bändi pystyy taltioimaan uudet kappaleensa milloin tahansa treeniksellään Iisalmelainen Hautajaisyö mäiskii suomenkielistä death metalia uutterasti, rehellisesti ja täydellä sydämellä. H autajaisyön muodostaa nelikko, jota yhdistää periksiantamaton asenne musiikintekoon. Siksi he luovat, esittävät ja julkaisevat rujoa taidettaan mahdollisimman autonomisesti. Rahallinen hyöty ei merkkaa meille mitään, koska saamme tulomme muualta. Meille viikon tärkeimmän hetken muodostaa se, kun kokoonnumme soittamaan yhdessä. – Olemme aina olleet hyvin itsenäinen oman tiemme kulkija. Bändi ei piittaa pilvilinnoista ja perinteisistä malleista, vaan auraa omaa latuaan päämäärätietoisesti ja kaikki langat käsissään. Se on elinehto ja keino selvitä järjissään yhä ahtaammaksi käyvässä maailmassa. AITOUS ON KAIKKI KAIKESSA TEKSTI JA KUVA MARKUS LAAKSO 36. Laulaja Janne Partaselle, kitaristi Sami Lustigille, basisti Simo Pesoselle ja rumpali Teemu Rothille bändi on enemmän kuin harrastus, työ tai henkireikä. Pyrimme tekemään mahdollisimman hyvää musaa, jota on kiva esittää livenä. Hautajaisyö on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan, Partanen sanoo
Runo kertoi vahvasti siitä tilanteesta ja niistä tunnelmista. – Tein ekalle levylle tekstin siitä, kun silloisella vaimollani oli pahoja terveysongelmia ja minun täytyi käsitellä tosiasia, että entä jos elämäni rakkaus kuolee. En pidä gimmickeistä ja teennäisistä jutuista. Joillekin seassa on liikaa thrashvaikutteita. Yhtäkkiä hän huomasi patojen aukeavan ja tekstiä ryöppyävän kuin itsestään. – Yritin joskus tehdä perinteisiä death metal -sanoituksia, mutta goremättötouhu ei vain minulta luonnistu. Partasta eivät genremääritelmät hetkauta. Monoliitinkokoisen, uhkaavasti esiintyvän ja demonisesti murisevan nokkamiehen sisäinen tunnemyrsky purkautuu toisinaan fyysisesti yleisön edessä. – Satuin löytämään runon, jonka olin kirjoittanut silloin, kun olin aivan seis ja sekaisin. – Samin studio-osaaminen on kehittynyt hulluna koko ajan. Esiintymisenkin on oltava rehellistä. Omavaraisuus ja omakustanteisuuteen nojaava sopimus kotimaisen Inversen kanssa ovat taanneet bändille vapaan julkaisutahdin, mikä istuu sen punkhenkiseen diy-ajattelutapaan erinomaisesti. Vaan mikäs tässä touhutessa, kun tykkää siitä mitä tekee, keikkamyynnistäkin vastaava solisti myhäilee. Meitä taidetaan kuunnella edelleen enemmän muualla, mutta ihan mukava kuhina alkaa käydä Suomessakin, Partanen sanoo. Silloin ulkoisen voimakkuuden ja sisäisen lohduttomuuden välinen kontrasti kasvaa räikeäksi, mutta tunne on katarttinen. Käytän niitä usein teksteissäni, Partanen sanoo. Lisäksi sanoilla on paljon kaksinaismerkityksiä, joista on kiva tehdä sanaleikkejä. Olemme lavalla täysin omana itsenämme. Kappaletta on kuunneltu tätä kirjoittaessa yli 275 000 kertaa. Kuolemaa ja kyyneleitä Hautajaisyön juuret kurottuvat 14 vuoden taakse, jolloin muutaman demon ja Violence-ep:n (2013) julkaissut Redeye aloitti toimintansa. – Uusia biisejä syntyy tasaista tahtia, joten en näe syytä hautoa ja pantata niitä treenikämpällä. Sami, Simo ja Teemu muodostavat bändin selkärangan, jonka päällä minä heilun holtittomasti bobbleheadinä, Partanen hohottaa. Hänestä lokeroinnit ovat kuulijoiden päätettävissä, eivät tekijöiden. Aitous on kaikki kaikessa. Soittolistoille pääseminen toi paljon kuulijoita ulkomailta. Samalla moni Matkalla kohti hautaa -levyn suosikki tipahti ulos livesetistä. Runomaista. Nykyään iisalmelaisalueelta löytyy esimerkiksi Juhani Ahon museo. Genrepuristit ovat väittäneet, ettei Hautajaisyö voi edustaa death metalia, koska sen sanoitukset ovat lajityypille epäortodoksisia ja kitarasoolot puuttuvat. Hänestä se oli niin hauska, että väittää pilke silmäkulmassa pyrkivänsä lanseeraamaan sen laajemmalle. Suomen kieli on kaunista ja soljuvaa. Kaikki tekstini tulevat eletystä elämästä ja syvältä sisältäni. Kaikki kolme levyä, Hautajaisyö (2015), Kohti hautaa (2018) ja On vain pimeys (2020), on purkitettu siellä. Kasaamme kappaleita, teemme suunnitelmia tulevista julkaisuista ja pidämme somen virkeänä. Hautajaisyö ei kurota tähtiin vaan pyrkii kasvattamaan suosiotaan pikkuhiljaa ja realiteetit tiedostaen. Palataanpa vielä marraskuussa ilmestyneeseen On vain pimeys -albumiin, joka pesee edeltäjänsä kaikin mittarein. Samalla musiikki muuttui raskaammaksi ja synkemmäksi. Hän tuijotti lamaantuneena seinää puoli vuotta ennen kuin sai elämästään uudestaan kiinni. Ne käsittelevät asioita, jotka valvottavat yöllä – sellaisia, joita en haluaisi ajatella ollenkaan. Toisille pinnan alla virtaavat mustemman metallin vuot ovat liikaa. Se on hyvin puhdistavaa. Partasen lyriikat ovat kaukana stereotyyppisestä death metal -kuvastosta, vaikka niissä käsitelläänkin kuolemaa ja mielen mustimpia syövereitä. Uusimman albumin nimiraita On vain pimeys kertoo burnoutista, jonka Partanen sairasti kymmenisen vuotta sitten. Bändi rahoitti On vain pimeyden pääosin kakkoslevyn Spotify-soittolistoille nousseen Revin ihoni rikki -singlen tuotoilla. Äänitekniikasta on tullut sille intohimo. – Hautajaisyö on black metal -bändi, joka yrittää soittaa death metalia, mutta väittää sen olevan thrash metalia, hän kuittaa ja hekottaa makeasti päälle. ”Hautajaisyö on black metal -bändi, joka yrittää soittaa death metalia, mutta väittää sen olevan thrash metalia.” 37. Suomenkielinen metalli iski valtavirtaan pari vuosikymmentä sitten. Onneksi saan tehdä sellaista itseäni lahjakkaampien muusikoiden kanssa. Samalla kaikki immateriaalioikeudet säilyvät omissa käsissä. Kyyneleet valuivat poskilla, kun oksensin tunnelataukseni ulos. – Soitamme marginaalimusiikkia, joka ei ole missään nimessä mediaseksikästä. Oivallus johti lopulta siihen, että Redeye tuli tiensä päähän ja sen tuhkista nousi vuonna 2014 Hautajaisyö. Kun ei ole ylimääräisiä käsiä välissä, saamme tehtyä juuri sellaista soundia kuin haluamme. Biisi päätyi esimerkiksi Jenkeissä vuodeksi soittolistalle, jota soitetaan koko ajan jossain kuntosaleilla. Koljonvirta tunnetaan Ruotsin ja Venäjän välisestä Suomen sodan taistelusta, jossa tussarit paukkuivat 27.10.1808. Partanen kertoo törmänneensä yhtyeensä levyarviossa termiin Koljonvirta-gore. Henkilökohtaisuus luo sanoituksiin aitoutta, samastuttavuutta ja äärimetallille harvinaislaatuista herkkyyttä. Sen kirjoittaminen ahdisti jo silloin, mutta arvaa kuinka paljon ahdisti vetää biisi ensimmäisen kerran keikalla, kun avioeropäätöksestämme oli kulunut pari viikkoa. Death metalia vai Koljonvirta-gorea. Hän tekstittää peloistaan, ahdistuksestaan, masennuksestaan ja ihmissuhteiden päättymisistään alleviivaavan henkilökohtaisesti. ilman aikatauluja ja ulkopuolisia paineita. Tämä tarkoitti sitä, että soolot ja kitaraharmoniat jäivät levyltä pois kokonaan. Kyllähän tämä jokapäiväistä työtä on. – Englantini on tönkköä ja lausuminen rallimallia. Muokkasin sanoituksen siitä. – Meillä kävi sen kanssa tuuri. Partanen kirjoitti sanoitukset englanniksi, minkä hän koki vaivalloiseksi ja väkinäiseksi mutta pakolliseksi. Keikoilla on käynyt välillä hassusti, kun tekstien tarinat ovat nostaneet pintaan vanhoja, syvälle hautautuneita tunteita. Maanläheisenä tavoitteena on saada maksettua treeniksen vuokra, kitarankielet, rumpukapulat ja levynjulkaisukulut sun muut musiikista kertyvillä tuloilla. Piti pyyhkiä silmäkulmia silloinkin, kun soitimme kappaleen viime viikolla levynjulkkarikeikalla Iisalmessa. Suomeksi hän ei ollut sanoittanut tavuakaan ennen kuin perusti black metal -bändi Uhriristin. Henkilökohtaisia sanoituksia on helppo kirjoittaa, koska ne ovat aitoja. Hän listaakin sanoittajaesikuvikseen litanian kepeämmän musiikin lyyrikoita, kuten Timo Rautiaisen, Jouni Hynysen, Kaarle Viikatteen ja Jouni Mömmön, eikä ketään niin sanotusti omalta kentältään. Aiemmin pidin kaiken sisälläni, mutta onneksi opin purkamaan pahan oloni paperille. Kun levyä pukkaa ulos, meillä on jo seuraava työn alla. Kun toisella levyllä soittanut kitaristi Ville Moisanen jäi pois kokoonpanosta, bändi keskittyi säveltämään kappaleita siten, että ne voi esittää livenä vaivatta yhden kitaristin voimin. En olisi tällaisissa sielun ja hengen voimissa nyt, ellei minulla olisi tätä kanavaa. Ensimmäinen kotimainen on juurtunut pysyvästi lajityypin lukuisiin alahaaroihin, mutta suomeksi levyttäviä death metal -bändejä on edelleen vain kourallinen. Siinä missä Hautajaisyö ja Matkalla kohti hautaa kärsivät paikoin kotikutoisuudesta, uuden albumin tuotanto on ammattimaisempaa, soitto tiukempaa ja kappaleet iskevämpiä. Äänitysja miksausviitta lepää kitaristi-säveltäjä Lustigin harteilla, joilla se pysynee jatkossakin
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 01.12.20 07:05 01.12.20 07:05
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 01.12.20 07:05 01.12.20 07:05
Lopulta menin niin pitkälle itseni sisään, että vahingoitin teoillani monien muiden elämää. ”Olen valehdellut elämäni aikana liikaa, ja tehnyt niin syistä, joiden ajattelin olevan epäitsekkäitä. En halua valehdella enää ikinä.” 40
– Minua rohkaistiin kirjan julkaisemiseen jo kun olin 50-vuotias, mutta silloin en ollut vielä valmis. Nyt Halford vastaa niihin. Nyt Halford on työstänyt peittelemättömän omaelämäkerran toimittaja Ian Gittins apunaan – sama mies kirjoitti Heroiinipäiväkirjat Nikki Sixxin kanssa. – Vaikken ole katolilainen, heidän tapansa ripittäytyä on aina kiehtonut minua. Teos vastaa moniin Metallijumalaksi kutsuttua Judas Priest -laulajaa koskeviin kysymyksiin, mutta herättää myös liudan uusia. Siksi haluan olla niin välitön Rob Halford kuin mahdollista. Ajatus ripittäytymisestä voi kuulostaa oudolta. Ihminen, jonka homoseksuaalisuus on kenties ollut "kaikkien" tiedossa, mutta aiheesta ei ole juuri puhuttu. Menet koppiin, vuodatat papille kaikki tuntemuksesi ja saat synninpäästön. Kun mies alkaa kertoa kirjansa tekemisestä, hänen äänensä huokuu silkkaa rauhaa. Luulisi tilausta olleen jo paljon aiemminkin. Kirjan alkuperäinen nimi on Confess, joka viittaa enemmänkin ripittäytymiseen. Rob Halford on elänyt tällaista elämää. Enkä halua, että kukaan muukaan joutuu elämään samanlaisessa valheessa kuin minä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARK WEISS, RAY PALMER, MARKUS LAAKSO K uvittelepa, että eläisit vuosikymmeniä piilossa keskellä julkisuutta. Päällisin puolin hän on ollut fanien palvoma, täysin järkähtämätön ”Metal God”, mutta saman hahmon takana on elänyt metalliskenen normeista poikkeava mies. Lopulta menin niin pitkälle itseni sisään, että vahingoitin teoillani monien muiden elämää. En halua enää ikinä joutua takaisin siihen kuoreen, jossa elin niin kauan. Tänä syksynä julkaistu Tunnustan-kirja on 384-sivuinen läpileikkaus Rob Halfordin elämästä. Mutta se jos mikä on puhdistavaa. – En ole koskaan tuntenut oloani niin keveäksi kuin sen jälkeen, kun olimme päättäneet viimeiset keskustelut Ianin kanssa, Halford sanoo. Halfordin, 69, puheesta kuuluu valtava elämänkokemus ja viisaus, jossa on mukana rahtunen itsensä kyseenalaistamista, kykyä nauraa itselleen ja avoimuutta uusille kokemuksille. Hän kertoo halunneensa rakentaa kirjoittajan kanssa tietynlaisen luottamuksen. Kirjan tekeminen nosti harteiltani raskaan taakan, jota olen kantanut iäisyyden. – Siksi halusin kirjoittaa Tunnustan-kirjan. Siksi haluan ylläpitää Instagram-tiliä ja postata sinne kaikkea hullua. Suomeksi Halfordin ja Gittinsin teos sai nimekseen Tunnustan. – Olen valehdellut elämäni aikana liikaa, ja tehnyt niin syistä, joiden ajattelin olevan epäitsekkäitä. Miksi julkaisit kirjan juuri nyt, 70 ikävuoden kynnyksellä. Kerroin kirjassa kaiken. Siten kuin olen asiat kokenut. – Niin minullekin kävi. Tyynellä äänellä ja omalaatuisella brittiaksentillaan voimakkaasti artikuloiva Halford vastaa puhelimeen kotoaan Phoenixistä. En halua valehdella enää ikinä. Luulenpa, että sama tekisi hyvää ihmiselle kuin ihmiselle. Olisit rockmaailman huomion keskipisteessä, mutta varjellaksesi bändiäsi ja lähimmäisiäsi sinun olisi kiellettävä itseltäsi se, mitä oikeasti olet. Kirjasta olisi 41. Halford kertoo paljastaneensa Gittinsille kaiken
Mikä saa hänet käyttäytymään kuten hän käyttäytyy. Osa sulki silmänsä, tiesi kyllä asiasta, mutta ei halunnut ajatella tai varsinkaan hyväksyä sitä. Vallan ja rahanhimon voin vielä jotenkin käsittää, mutta tässä on kyse oudosta periaatteesta. Jossain syvällä tajunnassamme on mielikuva, että metallimusiikissa, aivan kuten monissa muissakin asioissa, valkoinen länsimainen heteromies on maailman keskipiste ja vahvin olento. – Asiat eivät muutu hetkessä. – Aivan siinä pisteessä emme ole, mutta empaattisia yksilöitä on enemmän kuin koskaan ja he ovat rohkeampia kuin ikinä ajamaan tätä asiaa. – Niin kauan kuin muistan, olen halunnut ymmärtää edes jollain tavalla kaikenlaisia ajattelutapoja. – Asia on todellakin yhä tabu, melkein yhtä pelottava juttu kuin vuosikymmeniä sitten. Turboahdettu avunhuuto Toinen Tunnustan-kirjassa vahvasti esillä oleva teema on päihderiippuvuus. Ettei hommaa niin sanotusti ratkaista niin, että luodaan jokin tuotteistettu julkihomo rokkibändi, jonka myötä kaikki olisi hyvin. Vähemmistöihin suhtaudutaan yhä tietyllä varauksella, pelolla ja vihalla, mutta sen sijaan, että sellaisten reaktioiden annettaisiin olla, niitä vastaan uskalletaan nyt nousta. Mieleeni piirtyi kuvia ihmisistä lentävissä autoissa ja asumassa Kuussa, Halford luettelee itseironista hymyä äänessään. Nyt Halford kertoo rauhallisesti, että muistelee 1970-lukua ja 1980-luvun alkua omanlaisenaan, tärkeänäkin aikakautena. Seksuaalisuus on yksi tabu, mutta ihan samalla tavalla mielenterveysongelmat ja addiktiot ovat rockissa asioita, joita romantisoidaan suotta jonkinlaisina sankaritarinoina, mikä saa ihmiset vähättelemään niitä ongelmina. Halford peräänkuuluttaa muutoksessa määrätietoisuutta, mutta myös malttia ja armeliaisuutta. Muutos ei tapahdu muutaman sukupolven aikana. Asiassa on pysyttävä lujana, mutta sen suhteen on oltava myös armelias. Halford pohtii. Hän täsmentää, että kun koko elämä pyöri päihteiden ja seksuaalisen turhautumisen ympärillä, jopa musiikki jäi ”Jossain syvällä tajunnassamme on mielikuva, että metallimusiikissa, aivan kuten monissa muissakin asioissa, valkoinen länsimainen heteromies on maailman keskipiste ja vahvin olento. – Luulenpa, ettei siihen aikaan kirjoitettu kirja olisi ollut täysin vilpitön. – Ennen kaikkea haaveilin ihmiskunnasta, joka ei määrittäisi itseään lokeroimalla ja leimaamalla yksilöitä. Jopa Priestin suosion jyrkintä nousua leimasi laulajan jatkuva pyrkimys turruttaa itsensä. Sen takia meidän on vaikea kuvitella vaikkapa death metal -bändiä, joka koostuisi täysin vapautuneesti julkihomoista ihmisistä.” 42. Se tuntui 60-luvulla niin kaukaiselta. – Toivon silti, että asiat tapahtuvat luonnollisesti. Osa ajatteli aidosti, ettei hänen seksuaalisella suuntautumisellaan ole merkitystä, vaan ainoastaan musiikilla. – Kun tulin ulos kaapista, mikä tapahtui muuten täysin vahingossa haastattelussa, siitä seurasi valtavasti rohkaisua. Parikymmentä vuotta myöhemmin olin valmis tunnustamaan kaiken, pelkäämättä sitä, mitä ihmiset saattavat ajatella. Metallissa piilee yhä tabuja, ja homoseksuaalisuus on yksi niistä. Metalliyleisö on pääosin lämminhenkinen, erilaisuutta arvostava ja kaikkia kunnioittava yhteisö, mutta... Perään hän sutkauttaa, ettei hänellä tosin taida olla vihamiehiä kuin korkeintaan nimettöminä hahmoina internetissä. Aika paljon toivottu, vai mitä. – Tabujen kanssa riittää töitä. Se alkoi Halfordin kohdalla jo teininä, kun hän koetti turruttaa seksuaalista turhautumistaan. Arvuuttelemme, kuinka monta avoimesti homoa metallimuusikkoa maailmassa on tätä nykyä, ja kuinka moni piilottelee yhä kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi. Osa sivuutti asian vitsinä. Se olisi ollut ennemmin kertomus miehestä, joka haluaisin olla ja jollaisena itseäni pidin, eikä tarina miehestä, joka oikeasti olen. Mikä saa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla. Suuri osa metalliyleisöstä ymmärsi Halfordin olevan homo jo aikaa ennen kuin hän tuli kaapista 1990-luvun lopussa. tullut ihan erilainen, jos se olisi julkaistu vuonna 2000. Asiat ovat kyllä paremmin, mutta miten paljon maailma on oikeasti mennyt eteenpäin, mitä tulee tasa-arvoon. – En kykene vieläkään ymmärtämään, miksi kukaan haluaisi estää tai tuhota toisen ihmisen elämästä jotain sellaista, mikä ei vaikuta hänen omaan elämäänsä millään tavalla. Halford huokaisee syvään pyöritellessään, miten vaikeaa hänen on ymmärtää sitä primitiivistä tapaa, jolla ihmiset yhä hyökkäävät erilaisuutta vastaan. Että niiden kanssa tehdään töitä. Miten ex-tyttöystäväni kokisivat asian. Entä perheelleni. Minua vaivaa eniten ajatus, että joku ajaa mielenterveytensä umpikujaan ahdistuessaan yhtä paljon kuin minä nuorempana. Mitä tapahtuu bändille, jos paljastan itseni. – Kun olin teini-ikäinen, haaveilin usein vuodesta 2000. – Piilotellessaan todellista itseään ja sulkeutuessaan syvälle kaappiin pelkää ehkä hieman omastakin puolestaan, mutta ennen kaikkea sitä, mitä rehellisyys tekisi kaikille lähimmäisille ja kumppaneille. Siksi haluan puhua myös addiktioista asian syvimpien varjopuolten kautta. – Niin… kuinka monta homoseksuaalista tai transsukupuolista metallimuusikkoa tunnemme. Riippuvuus kulminoitui lopulta yliannostukseen 1980-luvun puolivälissä. Olen saanut kuulla myös vihapuhetta, ja voit olla varma, että olen puuttunut siihen välittömästi. Siitä pitivät huolen Tom of Finland -henkinen pukeutuminen ja Judas Priest -sanoitusten monet viitteet. Halusin kartuttaa perspektiiviä jonkin aikaa. Tämä taipumus aiheuttaa maailmassa yhä ne suurimmat konfliktit. Pelko "kiinnijäämisestä" ajoi Halfordin alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. Silloin olin vasta alkanut ymmärtää, mistä elämässäni on ollut kyse. Niin minäkin ajattelin. Epätoivoon, jonka hän kertoo olleen jotain sellaista, mitä hän ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Tasa-arvon puolesta Kun lukee Halfordin tarinoita elämästä seksuaalivähemmistön edustajana 1960-luvulta tähän päivään, raa’at kertomukset syrjinnästä ja erilaisuuden pelosta saavat ensin huokaisemaan, miten hyvin asiat ovat nykyään. Seuraavaksi sitä huomaa kyseenalaistavansa oman ajatuksensa. Halusin elää niin kauan, että kokisin maailman, jossa uskonnot, päättäjät ja vaikuttajat ajaisivat oman tai jonkin tietyn ihmisryhmän edun sijaan kaikkien ihmisten ja koko maailman etua. Samalla ajanjakso oli miehelle niin sumuinen, ettei hän oikein osannut nähdä todellista maailmaa ympärillään. Mikä on ihmisen agenda tapauksissa, joissa hän ei hyödy sortamisesta mitään. Sen takia meidän on vaikea kuvitella vaikkapa death metal -bändiä, joka koostuisi täysin vapautuneesti julkihomoista
Työstimme sitä niin itsetuhoisimman elämänvaiheeni lopulla kuin päästyäni juuri vieroituksesta, mikä oli elämäni tärkeimpiä käännekohtia, Halford avaa. – Se on aika yleistä. Downing, Scott Travis ja Glenn Tipton. Itse taas näen ne machopullistelut juuri sellaisina joiksi olen ne kirjoittanut: avunhuutoina. – Turbo on itselleni omituisten energioiden levy, mutta luulenpa, että on vain hyvä että musiikki toimii näin: se mikä saattoi olla henkilökohtainen avunhuutoni, latautui niin suurella tunteella, että siitä on ollut paljon apua muille. – Usko tai älä, lopetettuani ryyppäämisen tilalle tuli kaikkea mahdollista makeaa. Riittikö musiikki. Rob Halford (vas.), Ian Hill, K. sivuosaan. Se on minulle sillä tavalla surullinen albumi. Mitkä asiat ottivat päihteiden paikan, kun pääsit vieroituksesta vuonna 1985. Elämäni olisi voinut päättyä siihen. – Kun olin tappamaisillani itseni lääkkeillä ja alkoholilla, kirjoitin todellisia henkisen maailmanlopun sanoituksia. Toisinaan käykin niin, että tilalle astuu jokin toinen addiktio tai tapa saavuttaa ne suurimmat tunteet. Hieman yllättäen Halford nostaa esiin Judas Priestin Turbo-albumin (1986) eräänlaisena kitkerimpien aikojen ilmentymänä. Sokeririippuvuudesta irtaantuminen on toinen. Alkoholi on periaatteessa silkkaa sokeria, ja pään sekoittamisesta irrottautuminen on vasta yksi luku parantumisessa. Minusta oli kuoriutunut väkivaltaisia piirteitä, vaikken ollut aiemmin lainkaan väkivaltainen. En voi alleviivata liikaa, että metalli ja metalliyleisö ovat pelastaneet henkeni. Halford selvittää ääntään ja jatkaa musiikkiin. kaikkia mahdollisia jälkiruokia ja naposteltavia, joihin en aiemmin koskenut pitkällä tikullakaan, Halford hymähtelee. K. Ne sanat ovat silkkaa epätoivoa. Siksi alkoholisti korvaa menetetyn sokerin sen muilla muodoilla. – Fanit kertovat usein, että Turbo edustaa heille tarttuvinta, huolettominta ja suurimman fiiliksen Priestiä täynnä energiaa ja voimaa. – Se on minulle kenties ristiriitaisin albumimme. Se ei ole tippaakaan liioittelua. – Uskon että musiikki on yhä pohjimmiltaan terapiaa, jonka avulla käsittelemme, jälleenrakennamme ja ymmärrämme itseämme. 43. Jatkuva päihtymys on tila, joka jättää raitistuneen elämään suuren aukon. Se on ehkä muuttunut myös viihteen muodoksi, mutta sillä on paljon alkukantaisempikin merkitys. – Musiikilla oli korvaamaton rooli toipumisessani. – Totta puhuakseni ymmärsin, siis oikeasti ymmärsin, tämän kaiken vasta joskus Turbon tai Ram It Downin [1988] Judas Priest vuonna 1990. Makeisia, kakkuja, piirakoita... Hän ei osannut nauttia mistään samalla tavalla kuin päänsä sekoittamisesta
Se on kaunista. Olen etuoikeutettu, että olen saanut kokea sen kaiken sekä fanin että muusikon näkökulmasta. M A R K U S LA A K SO 44. Olen elänyt koko elämäni sen rakkauden keskellä.” Rod Halford Judas Priestin keulilla Sauna Open Air -festareilla Tampereella vuonna 2011. ”Se tunneside, jonka rakennamme musiikin ja sen tekijöiden kanssa, voi olla jopa elämän mittainen, ainutlaatuinen suhde
Se tunneside, jonka rakennamme musiikin ja sen tekijöiden kanssa, voi olla jopa elämän mittainen, ainutlaatuinen suhde. – Tiedän, että 90-lukua parjataan paljon metallibändien joukossa, ja olihan se erikoista aikaa, mutta totta puhuakseni moni suosikkilevyni ilmestyi silloin. Siksi on 45. – Ymmärrän nyt kuka olen, ja samalla ymmärrän sen vastuun, joka minulla on roolissani. [Halford-nimellä vuonna 2000 julkaistu] Resurrection-albumi oli eräällä tavalla sovinto itseni kanssa. kiertueilla, kun esiinnyin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni ilman päihteiden aiheuttamaa sumuisuutta ja etäisyyttä. – Kaikki tietävät, että olen metallimiehiä. Voin sanoa, että koen ymmärtäväni musiikkia nyt paremmin kuin koskaan, Halford toteaa. Vastuu on julkisuuden henkilölle asia, jota ei tule unohtaa edes pää pilvissä, Halford painottaa. – Se yhteys on molemminpuolinen. Laulaja ei tiennyt itsekään, missä raja ihmisen ja hahmon välillä kulki. – Olen kokenut asian aina niin, että metalli on vahvasti aikaansa reagoivaa ja sääntöjä vastaan nousevaa musiikkia. He kertovat, miten suuri vaikutus musiikillamme on ollut heihin. – Kun olen lavalla ja laulan, se täydentää minut ihmisenä. – Kuuntelen musiikkia aamusta iltaan. Slipknot, Emperor, Pantera, Korn ja kaikki muu ei olisi tapahtunut ilman, että grunge haastoi metallin. Ennen kuin tein sovinnon itseni ja musiikin kanssa, en tiennyt pitkään aikaan, kuka oikeastaan olin. Koin aivan uudenlaisen euforian, kun elävä musiikki virtasi kehoni läpi ja koin mitä aidoimman yhteyden yleisön kanssa. Kun en laula, en koe olevani ihan kokonainen. Millaisena koet tämän vuosituhannen ja erityisesti viimeisen vuosikymmenen metallin kannalta. – Sanotaan vaikka näin, että... Se on minun aamuni, josta siirryn usein päivällä uteliaasti uuteen musiikkiin. Yksi sukupolvi taistelee edeltäjiensä sääntöjä vastaan ja tekee kaiken hyvin mustavalkoisesti eri tavalla, kun taas seuraava sukupolvi löytää vanhempiensa vanhempien luomukset uudelleen. Se on kaunista. – Black Sabbath ja muutamat muut bändit vastasivat 60-luvun ilmapiiriin synnyttämällä heavy metalin, 80-luvun alussa NWoBHM vastasi punkin haasteeseen yhä raskaammalla otteella, 90-luvulla grunge tuuletti oikein olan takaa jo liiankin sisäänpäinkääntynyttä ja itsevarmaa metallia ja 2000-luvun alku vastasi 90-luvun pinnallisuuteen. Minulle tilanne oli vuosikymmeniä päinvastainen: hahmoni oli yli-inhimillinen, kaikkivoipa olento, mutta koin itseni vääränlaiseksi ali-ihmiseksi. Halford toteaa, että musiikissa tulisi olla tilaa myös fantasialle. Metallin vuosikymmenet Halfordilla on ”kohtuullisen laaja” näkökulma metallin historiaan viimeisen 50 vuoden ajalta. Kuten Tunnustan-kirjassa kerrotaan, Halfordin ja Judas Priestin välirikko 1990-luvulla johtui pitkälti väärinkäsityksestä bändin ja sooloalbumeita suunnitelleen Halfordin välillä. Onko musiikki avautunut sinulle myös kuuntelijana uudella tavalla raitistumisen tai vaikkapa iän myötä. Joskus olin yhden ehjän ihmisen sijaan kuin kaksi rikkinäistä olentoa. – Tärkeintä on ymmärtää sen hahmon ja itsensä ero. Tarkoitan sitä, että sankareita voivat olla monenlaiset tyypit: arkiset ihmiset keskellä työtai perhe-elämää, tai vaikka palomiehet ja poliisit. Musiikki on auttanut minua käsittelemään asioita siten, että kykenin lopulta kirjoittamaan kirjan. – Kun näet lavalla kaverin, jolle on luotu titteli ”Metal God” ja joka ajaa paikalle Harley-Davidsonilla, astelee eteenpäin vankoin askelin ja laulaa sitten elämänsä kyllyydestä siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja kuinka taistelua tulee aina jatkaa… Se energia, joka siitä voi parhaimmillaan välittyä, vaikka vain yhteen ainoaan ihmiseen, on korvaamatonta. – Luoja paratkoon, kutsuinko juuri itseäni sankariksi. Metal God Eräässä vaiheessa vaikutti siltä, että vuonna 1951 syntynyt Robert John Arthur Halford oli kadonnut kokonaan Rob Halfordin, Metallijumalan, hahmon uumeniin. Olen elänyt koko elämäni sen rakkauden keskellä. maailma tarvitsee sankareita, Halford sanoo lopulta. Jos sen kaiken antaa nousta päähänsä ja alkaa uskoa, että on jotenkin yli-inhimillinen olento, ollaan vaarallisilla vesillä. Varsinkin tämän päivän maailmassa, jossa kaikki on alkanut vaikuttaa liiankin raa’alta ja kyyniseltä. Olin hyväksynyt jo tovi aikaisemmin sen kuka olen, mutta sen jälkeen hyväksyin myös koko menneisyyteni osaksi elämääni. – Tein itseni kanssa rauhan vuosituhannen vaihteessa. – Saan jatkuvasti kauniita, ihania viestejä faneilta. Moni saattaa tietää, että olen myös popmiehiä. Illalla saatan viritellä soittimeeni 60ja 70-luvun klassikoita. Seuraavaksi hän kertoo varovansa hieman sanojaan, ettei nostaisi itseään millekään jalustalle, mitä hän ei ole koskaan tavoitellut. Wagneria, Verdiä, Tšaikovskia... Se vastakkainasettelu tuuletti koko genreä hyvällä tavalla. Se on osa minua. Ihmisillä on tapana ajatella asioita alitajuisesti kalenterivuosien mukaan. – Haluan ylläpitää eräänlaista... metallin taikaa, tiedäthän. Herätessäni kuuntelen klassista, melkein mitä tahansa klassista. Tämä voi kuulostaa omituiselta, epäterveeltäkin, mutta sellainen minä olen, Halford sanoo tyynen rauhallisesti. Samoin vuosikymmenen. – Ehdottomasti. Hetkinä, joina joku avaa sydäntään sinulle, on oltava todella varovainen ja osattava olla yhtä paljon oma itsensä kuin se fanikin. – Sellainen ihmisluonto vain on, tiedäthän. Ymmärrän millaisena hahmona ja esimerkkinä minut nähdään, ja sitä suhdetta yleisöön pitää vaalia, kunnioittaa. Halusin aina olla lavalla oma itseni, mutta vein sen niin pitkälle, että ”Metallijumalasta” tuli ikään kuin kärjistetty versio minusta. Maailma on koko ajan inhorealistisempi paikka, ja jos minä voin tarjota metallimusiikilla ihmisille rahtusen täyttymystä, en todellakaan halua kieltää sitä heiltä. Robert John Arthur vs. Siksi metalli on muuttunut eniten aina vuosikymmenten taitteessa. Olen etuoikeutettu, että olen saanut kokea sen kaiken sekä fanin että muusikon näkökulmasta. Nykyään musiikissa alleviivataan paljon sitä, että artistin on oltava oma itsensä niin aidosti kuin mahdollista. Voin kertoa, että se vetää yhä nöyräksi. – Tietyllä tapaa Rob Halford, Judas Priestin laulaja, on siis yksi osa minua, jonka löysin vasta parikymppisenä. Siihen menneisyyteen, ja samalla itseeni, kuului myös hahmo nimeltä Rob Halford. On kuitenkin totta, että vuosien edetessä ja Priestin suosion kasvaessa hukutin itseni siihen hahmoon. Jokaisen vuoden alku on täynnä uusia mahdollisuuksia. Toisinaan se on pelottavaakin. Laulaja on kokenut metallin syntymän 1970-luvulla, NWoBHM-aallon ja metallin valtavirtasuosion 1980-luvulla, grungen nousun 1990-luvulla ja eräänlaisen metallirenessanssin 2000-luvulla. Mutta ihan yhtä lailla sankari voi olla joku, joka yrittää voimaannuttaa ihmisiä uskomaan itseensä musiikin kautta ja haluaa tehdä siten hyvää. Ja aivan kuten Bruce Dickinsonin tie vei 1990-luvun lopussa takaisin Iron Maideniin, myös Halford palasi vuonna 2003 Priestiin, ja sillä tiellä hän on ollut viimeiset 17 vuotta. – Jos historia toistaa itseään, kuten sillä on tapana, saatamme pian nähdä metallissa ihmeellisiä asioita, Halford sanoo
– Olen säveltänyt pitkälti valmiiksi kymmenkunta blueskappaletta, joita Ian, veljeni Nigel ja veljenpoikani Alex ovat työstämässä eteenpäin. Haluan kehottaa nuoria rockista innostuneita bändejä tekemään rohkeasti sitä mitä haluavat. – Kokoonnuimme viime keväänä yhteen ja huomasimme, että niin minulla, Richiellä [Faulkner, kitara], Andyllä [Sneap, kitara] kuin Ianilla [Hill, basso] on kasassa tonneittain ideoita, ja myös Glenn [Tipton, kitara] on jälleen mukana tulevan Priest-materiaalin työstämisessä. Tällä porukalla on ollut niin vapautunutta tehdä musiikkia, että sitä syntyy täysin pakottamatta. Siitä on tullut paikoin liiankin turvallista ja varmaa. Judas Priest ei ole kuulemma muuttumassa jatkossakaan vanhoja hittejä soittavaksi jukeboxiksi, vaan Firepower-albumin (2018) seuraaja on jo pitkällä työn alla. Metallia kasikymppisenä. – Rakastan sitä tunnetta, kun huomaa olevansa yhä täynnä luovaa voimaa. Halfordin äänestä pilkistää jälleen itseironinen hymy, kun hän kertoo, ettei eläköityminen kuulu hänen suunnitelmiinsa. Iästään huolimatta hän puhkuu yhä ihailtavan voimakasta energiaa ja uteliaisuutta tehdä musiikissa uusia asioita vanhoilla tavoilla ja vanhoja asioita uusilla tavoilla. – Olen kokenut musiikin parissa niin paljon ja rakentanut itseni uudelleen niin monta kertaa, että tunnistan kyllä, kun se luovuuden liekki lopulta sammuu. Se on mahtavaa. Haluamme rakentaa kaikkien aikojen Priest-show’n juhlistamaan yhteistä, mittavaa matkaamme. – Minut on siunattu upeilla ystävillä ja kaikkien aikojen parhaalla bändillä. Se vastakkainasettelu tuuletti koko genreä hyvällä tavalla.” 46. Undergroundmetalli vetäytyi ikään kuin vastaiskuna yhä syvemmälle maan alle, mutta samaan aikaan syntyi ihan uudenlaista, viihteellisempää ja suurempaa metallia. ravistelua. Se on upea tapahtuma. – Tiedän, se on ollut hieman ikuisuusprojekti, mutta uskotko jos sanon, että nyt se on oikeasti tulossa. Mutta niin kauan kuin ääneni kulkee ja haluan tehdä musiikkia, voitte olla varmoja, että myös teen sitä. He ottavat tekemisensä ehkä liiankin vakavasti, koska musiikki, aivan kuten ihmisetkin, leimataan sosiaalisessa mediassa niin herkästi. Lordin viisuvoitto oli täydellinen ajankuva, joka heijastui mielestäni 2010-luvulle tavoilla, joita emme ehkä vielä ymmärräkään. Rob Halford täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Sellaisella lapsenomaisella innolla, jonka tavoittaminen tällä iällä saattaa tuntua mahdottomalta. – Jos tätä covid-paholaista ei olisi ilmaantunut, kertoisin todennäköisesti, että Judas Priestin uuden albumin äänitykset starttaavat alkuvuodesta, mutta nyt meidän on jarruteltava hieman, Halford harmittelee. – Pidän kaikenlaisesta musiikista, mutta kaipaisin metalliin hieman... vaikea ennustaa, millä tavalla 2020-luku tulee näyttäytymään, mutta odotan isoa liikehdintää. Slipknot, Emperor, Pantera, Korn ja kaikki muu ei olisi tapahtunut ilman, että grunge haastoi metallin. Judas Priestin 50-vuotisia tullaan juhlistamaan tavalla tai toisella, eikä se ole niin vuoden päälle. – Juuri nyt meidän pitäisi olla kiertueella Ozzyn kanssa, mutta vain aika näyttää, mahdollistuuko se rundi koskaan. On joitakin asioita, joihin en enää kykene laulajana, mutta porukka ympärilläni saa minut ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen. Heidän ei todellakaan tarvitse miellyttää keski-ikäisiä tai vanhempia hevifaneja, vaan heidän tulisi muodostaa oma sukupolvikokemuksensa. Sen lupaan. Monilta bändeiltä uupuu seikkailullisuus. – Homma jakautui kahteen suuntaan: hetken aikaa rock ja metalli olivat kaiken kansan musiikkia, mutta sen seurauksena ääripäät alkoivat etääntyä toisistaan. Sitten kun on aika lopettaa, vetäydyn suosiolla viettämään rauhallisia päiviä kotonani. – Jos terveyteni kestää, ette ole pääsemässä Rob Halfordista eroon ihan vähään aikaan. ”Tiedän, että 90-lukua parjataan paljon metallibändien joukossa, ja olihan se erikoista aikaa, mutta totta puhuakseni moni suosikkilevyni ilmestyi silloin. Halford naurahtaa kevyesti ja nostaa yllättäen esiin suomalaisille hyvinkin tutun tapahtuman vuodelta 2006. Kyse onkin enemmän siitä, millaisen albumin haluamme tehdä. – Katson Euroviisuja joka vuosi. Halfordilla on myös Priestin ulkopuolisia musiikillisia suunnitelmia, tuloillaan on nimittäin bluesalbumi. Olemme tehneet kymmeniä levyjä ja satoja kappaleita, mutta Firepower oli osoitus siitä, että kykenemme keksimään itsemme uudelleen ja säilyttämään silti tunnistettavan Priest-soundin. – Tällä hetkellä minusta ei tunnu yhtään mahdottomalta, että esiinnyn vielä kasikymppisenäkin, Metallijumala toteaa. – Tunnustan-kirjallani haluan rohkaista ihmisiä olemaan aidosti oma itsensä, ja se pätee myös musiikkiin
n i g h t w i s h . c o m Pe 12.3. L I P U T w w w . & La 13.3.2021 An evening with nightwish in a virtual world
En ole ainakaan kuullut, että meikäläisissä olisi lisäkseni ensimmäistäkään muusikkoa. – En tosiaankaan. Vaimokin löytyy, lapsia ei. Suvussani on monta sukupolvea pappeja ja maanviljelijöitä. Hjelvikin ensimmäiset musiikilliset muistot ovat peräisin samalta aikakaudelta. Saatanapaniikkia lietsonut black metal -kohu, jonka ytimessä olivat oslolainen Mayhem ja Bergenin Burzum, kuuluu Michael Jacksonin lailla Hjelvikin varhaisimpiin musiikkimuistoihin. Sooloprojektinsa Hjelvikin ensimmäisen albumin Welcome to Helin ilmestymistä odottelevalla muusikolla on juuri nyt aikaa keskittyä niihin. Tammikuussa 1985 syntynyt Erlend Hjelvik hörähtää nauramaan, kun häneltä kysyy, onko hän muusikkoperheestä. Silloin kun vasara ei tunnu kädessä hyvältä, hänen aikansa kuluu elokuvia katsellen ja koirien kanssa kävellen. Niiden kautta metalli tuli minunkin elämääni. – Minulla oli pianotunti kerran viikossa. Jätettyään Kvelertakin kesällä 2018 Hjelvik keskittyi tekemään musiikkia, joka on sävellysten ja sanoitusten puolesta puhtaasti häntä itseään. Kun musiikki ja soittaminen alkoi kiinnostaa, lapsuuden harmilliset pianotunnit osoittautuivat yllättävän hyödyllisiksi. Seuraavana vuonna Norjan uutisissa kerrottiin mystisistä kirkonpoltoista ja murhista, joihin epäiltiin liittyneen synkkiä rituaaleja. Yllättävää kyllä opin silti soittamaan. Bändi oli koossa muutaman vuoden ja hajosi vähän sen jälkeen, kun teimme ensimmäisiä äänityksiä. Hjelvik liittyi kosketinsoittajaksi bändiin. Se oli tosi hauskaa. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT BETER BESTE, TOM LUND Sataprosenttisesti SITÄ ITSEÄÄN PÖLKYLLÄ 48. Ikonien kahnaukseksi lavastettu show meni moniin täydestä ja jätti jälkensä Erlendiinkin. – Ensimmäinen oma levyni oli joko juuri Michael Jacksonin kasetti tai sitten sellainen futislaulukokoelma, jossa oli biisejä ainakin Monty Pythonilta ja Queeniltä. Hjelvikin keulilla hän pukeutuu viikinkiviittaan, joka on palanut reunoilta mustaksi. Sieltä, missä tehtiin äärimmäistä metallia ja punkkia, hän löysi maailman, joista valtavirtayleisöllä ei ollut tietoakaan. Vanhempien ja vähän kokeneempien muusikonalkujen kanssa soittaminen opetti hänelle yhtyeessä olemista. Jos maailmantilanne suo, Hjelvikin uuden kokoonpanon ensimmäiset kiertueet lähestyvät, ja laulaja on päättänyt saada kotityöt valmiiksi ennen tien päälle lähtöä. Hjelvik puhuu ammattimuusikoista, sillä aivan vierasta musisoiminen ei hänenkään kotonaan ollut. Siinä vaiheessa hänen luokkansa pojat olivat vahvasti sillä kannalla, että Metallica oli cool. Hän näki vuonna 1991 televisiosta, kun Michael Jackson esiintyi Guns N’ Rosesin Slashin kanssa. Erlend Hjelvik on jättänyt Kvelertakin ja Djevelin taakseen. Remonttihommilla alkaa olla kiire. – Metallican silloin uusimmat albumit Load [1996] ja Reload [1997] olivat iso juttu meille. Mitä enemmän Hjelvik musiikista oppi, sitä vahvemmin sen marginaali häntä viehätti. Takana on suuri muutos, edessä uusi aikakausi. K un Erlend Hjelvik ei laula, hän nikkaroi. Sieltä nimittäin löytyi piano, jonka saloihin pikku-Erlend määrättiin tutustumaan seitsemän vanhana. En tykännyt siitä yhtään enkä harjoitellut ollenkaan. Oman uransa sankariksi ryhtynyt norjalainen on hyvillä mielin, koska nyt hänen asiansa ovat niin kuin niiden kuuluukin olla. Erlend Hjelvik tuli tunnetuksi Kvelertakissa, Stavangerissa vuonna 2007 perustetussa yhtyeessä, jonka hardcore punkia, black metalia, hard rockia ja hevimetallia yhteen punova soundi oli kymmenisen vuotta sitten melkoinen sensaatio niin Norjassa kuin muuallakin. Hänellä on Norjassa talo, jossa on monta tekemätöntä paikkaa. Hjelvik oli kolmentoista, kun löysi hevin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä metallifania. – Meillä oli coverbändi, joka soitti kaikenlaista musiikkia Jerry Lee Lewisista Metallicaan
– Yhtenäkin vuonna meillä oli 200 keikkaa. – Se aika vilisti ohi todella nopeasti. Menestys tuli ihan puun takaa ja tuntui melko epätodelliselta. Se oli oikein hyvä treeniympäristö. Ei siinä ehtinyt kuin käydä kääntymässä kotona. – Kun albumi ilmestyi, se meni Norjassa listakärjen tuntumaan, kolmanneksi. Sen crossover-soundissa oli vaikutteita black metalista, mutta myös monelta muulta suunnalta. Siellä ei ollut yhtää ihmistä kuuntelemassa, ja kun lehmätkin pitivät aikamoista mekkalaa, minun oli hyvä huutaa. Harrastelijamuusikko sai lopultakin mahdollisuuden alkaa elättää itsensä musiikilla. Aloitin tietenkin Dimmu Borgirilla, koska se oli tunnettu bändi. Häntä kiinnosti oppia tuottamaan sellaisia luonnottomia ääniä kuin black metal -solistien kurkuista kuului. Oli radiosoittoa ja muita hyviä juttuja. Se oli rankkaa mutta kivaa aikaa. Keväällä 2013 ilmestynyt Meir toi Kvelertakille listaykkösen Norjassa. Hjelvik jatkaa, että varsinkin ensimmäiset vuodet Kvelertakin läpimurron jälkeen olivat todella intensiivisiä. Satyriconia kuuntelin jo melko varhaisessa vaiheessa. – Olin yrittänyt lopettaa varastoduunin jo neljä kertaa, mutta aina minun piti palata nöyränä ja pyytää, saisinko työni takaisin, Hjelvik muistelee. – Olin siihen aikaan varastomies. Hjelvikin onneksi Kvelertakin debyytti menestyi yllättävän hyvin. – Käynnistin Kvelertakin kitaristi Bjarte Lund Rollandin kanssa. Levy myi Norjassa kultaa, ja bändi sai kaksi musiikkialan Spellemannprisen-palkintoa, ”Norjan Emmaa”. Kuulen sen nuorekkaassa, naiivissa energiassa taikaa. Se tuntui suurelta riskiltä, ja taloudellisesti se olikin rankkaa aikaa. – Olin viidentoista tai kuudentoista, kun löysin norjalaisen black metalin. Kun norjalainen Indie Recordings ja amerikkalainen The End Records julkaisivat Kvelertakin ensimmäisen albumin, Hjelvikille avautui uusia mahdollisuuksia. Darkthronen, Immortalin ja Mayhemin löysin vasta hiukan myöhemmin. Mutta minulla oli mukavaa. On vaikea muistaa, mitä tapahtui milloinkin. Hjelvikille Kvelertak oli henkireikä, loistavaa vaihtelua hanttihommille ja muulle arjen ankeudelle. Vuodet sumussa Hjelvik oli vähän päälle parikymppinen perustaessaan Kvelertakin. Pitkään Kvelertakissa vaikuttaneista jäsenistä basisti Marvin Nygaard tuli mukaan heti perustamisvuonna, rumpali Kjetil Gjermundrød vuotta ja toinen kitaristi Maciek Ofstad kahta myöhemmin. Levyn taustavoimina toimivat Indie Recordingsin ohella Sony Music Scandinavia ja Roadrunner Records, mikä tarkoitti lisää näkyvyyttä ja suurempia kuvioita. Se ei ollut aluksi helppoa. Ensimmäinen levy on Kvelertakin julkaisuista edelleen suosikkini. Elimme kuplassa, jossa tietyt jutut tapahtuivat yhä uudelleen. Hän sävelsi suurimman osan biiseistä, ja minä keskityin sanoituksiin ja laulamiseen. – Olin siihen aikaan töissä maatilalla. Se oli kovaa työtä ja ankaraa juhlimista. Samoihin aikoihin Hjelvik alkoi laulaa. Niihin tarttuminen muutti hänen elämänsä. Siispä lopetin varastotyöt viimeisen kerran. Onneksi hänen ensimmäisellä yleisöllään oli lehmän hermot. – Mutta sitten Kvelertak pääsi kuuden viikon Euroopan-kiertueelle Convergen kanssa, enkä pystynyt järjestämään itselleni niin paljon vapaata. Hjelvikille nuo vuodet näyttäytyvät sumuna. PÖ LK YL LÄ. Ajelin välillä rekkaakin, mutta usein vain kannoin tavaraa 23 asteen pakkasessa kahdeksan tuntia päivässä. Aluksi se oli Hjelvikin ja Rollandin bändi, ja heille oli tärkeää vain päästä metelöimään treenikämpälle. Pinosin kalapakasteita ja pakastepitsoja, jotka olivat menossa kauppoihin. Pian bändiin kiinnitettiin muitakin ja toiminta muuttui määrätietoisemmaksi. Treenasin rääkymistä lypsäessäni lehmiä. Kvelertakia ei perustettu suurin odotuksin
Sanotaan edelleen niin, että minun oli aika jatkaa matkaa ja alkaa tehdä jotakin uutta. ”Treenasin rääkymistä lypsäessäni lehmiä. Kvelertakista eroaminen oli Djevelistä lähtöä isompi juttu, koska sen jälkeen Hjelvikin oli löydettävä oma äänensä ja soundinsa. Welcome to Helistä on puhuttu levynä, jota tehdessään Erlend Hjelvik ”taantui” takaisin metallifaniksi. Kvelertak toipui nopeasti. Viime aikoina olen pyöritellyt paljon Havukruunun sankaribläkkistä. Otin häneen yhteyttä, kun päätimme äänittää Portlandissa. Jos eroaa puolisostaan, onko siihen olemassa vain yksi syy. Ne ovat inspiroineet minua paljon. Sen pitää olla unohtumaton elämys. Siinä vaiheessa menneisyys ei tuntunut painolastilta vaan polttoaineelta. Toivottavasti ei koske enää. Laulaja on edelleen hyvin harvasanainen, kun asia tulee puheeksi. – Hjelvik heijastaa sataprosenttisesti minua niin musiikillisesti kuin lyriikoissakin. Nyt kun en ole ollut tien päällä, olen taas innostunut uudesta musiikista. Hjelvik hakkaili muinaistarujen kanssa jo Kvelertakissa, mutta omillaan hän tekee sen alleviivatummin. Se, että voin nyt tehdä musiikista juuri sellaista kuin itse haluan, on vapauttavaa. Welcome to Hel äänitettiin mainitulla kokoonpanolla, ja myöhemmin bändiin liittyi komppikitaristiksi Inculterin Remi André Nygård. – Studiotyöskentely oli hyvin erilaista kuin Kvelertakissa ja Djevelissä. Kuuntelen musaa joka päivä. Ensimmäiset muusikot löytyivät paikasta, jossa viikingitkin aikoinaan vierailivat: Amerikasta. – Olen lukenut Eddaa, joka on skandinaavisten muinaistarujen kokoelma. Vähemmän bailumeininkiä ja enemmän metallia. Olisi saanut opettaa enemmänkin, mutta suurin osa sellaisista asioista opetusohjelmassa koski Jeesusta. Minun on vaikea puhua tästä, enkä tosiaankaan halua jauhaa pahaa vanhoista bändikavereistani. Musiikki jota kuuntelen. Ei koskaan. Opin studiossa paljon uutta. Koska asioita on tapana luokitella, Hjelvik päätti alkaa kutsua musiikkiaan ”blackened Viking metaliksi”. Tiesin hänet ja hänen Skelator-bändinsä ennestään. Kvelertakin kolmas jäi Hjelvikin aikakauden viimeiseksi levyksi. Sieltä löytyy makeita tarinoita norjalaisista viikinkikuninkaista. Yhdessä vaiheessa olin vain todella kyllästynyt kiertueisiin ja menetin samalla innon tsekkailla uusia bändejä. Hän ei selvästikään halua kehrätä riitaa itsensä ja entisten bändikaveriensa välille. Silloin teki mieli sanoa niin kuin Tappava ase -leffassa: ”I’m too old for this shit.” Kun Djevel muuttui liian työlääksi, päätin että nyt riittää. – Emme ole huonoissa väleissä, mutta emme toisaalta tapaakaan muuten kuin kerran vuodessa yhtiökokouksessa, Hjelvik sanoo. Mies oli mukana myös black metal -bändi Djevelissä ja esiintyi sen albumeilla Dødssanger (2011), Besatt av maane og natt (2013), Saa raa og kald (2015) ja Norske ritualer (2016). Haluaisin tehdä show’sta eeppisen ja ajattoman. – Sitten teimme kiertueen, joka oli aika rankka. Liekkejä ja savua Kvelertak ei ilmeisesti tyydyttänyt Erlend Hjelvikin kaikkia tarpeita silloinkaan, kun hänellä meni sen laulajana hyvin. Vaikka Hjelvikiä selvästi kiinnostaa nopeasti soittamisen lisäksi norjalaisuus, hän ei pestannut uutta miehistöään pelkästään kotimaastaan. Vanhat norjalaiset myytit ovat hänen biiseissään vahvasti läsnä, ja hän kertoo saaneensa ensikosketuksen vanhoihin viikinkitaruihin jo nuorena. Niiden kautta olen musiikillisesti tässä tilanteessa. Ajatus saa hänet irvistämään vaivautuneesti. Bändin neljäs albumi Splid ilmestyi helmikuussa 2020. – En ole koskaan lakannut olemasta metallifani. Metallin paluusta hänen elämäänsä on puhuttu miehen mielestä liian yksinkertaistavaan sävyyn. Kaikki. – Rumpali Kevin Foleyn tapasin Norjassa, kun hän soitti Abbathin kanssa. Se oli oikein hyvä treeniympäristö. Hän on hyvä soittaja. Hän omistaa edelleen osan Kvelertakista. – On hienoa, että Kvelertak pystyy jatkamaan uuden laulajan kera ja minä oman bändini kanssa. – Djevel oli helppo homma varsinkin aluksi, koska se teki vain äänityksiä eikä soittanut keikkoja kuin ehkä kerran vuodessa, Hjelvik selittää. Pääjehulle studiosessiot olivat hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Hän luki meille saagoja. Hjelvik päätti julkaista uutta musiikkiaan omalla nimellään, koska katsoi sen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Olen tästä ihan innoissani. Kun olin kolmentoista, minulla oli hyvä opettaja, joka oli erittäin kiinnostunut norjalaisesta mytologiasta. – Ensimmäisenä bändiin liittyi soolokitaristi Rob Steinway. Mies kekkuloi uusissa valokuvissa ylväästi viitassa, levyn salaperäisen kansikuvan on taiteillut maineikas Joe Petagno ja mikäli asiat menevät suunnitellusti, hänen lavashow’nsa tulee olemaan visuaalisesti vahva. – Niitä opetettiin meille jonkin verran koulussa. Se kiinnitti uudeksi laulajakseen Ivar Nikolaisenin ja bändistä vuonna 2019 poistuneen rumpalin Kjetil Gjermundrødin paikalle Håvard Takle Ohrin. Basisti Alexis Lieu taas tuli mukaan Kevinin suosituksesta. Nyt kumpikin osapuoli pystyy tekemään asioita haluamallaan tavalla. Eihän elämä ole sellaista, että ”et vienyt roskia tiistaina ja siksi me nyt eroamme”. Olen onnellinen, että sain kokea ne asiat. Se vei paljon aikaa mutta oli myös hauskaa. Heinäkuussa 2018 hän kertoi sosiaalisessa mediassa suuntaavansa omille teilleen, mutta ei mennyt yksityiskohtiin päätöksensä syistä puhuessaan. Hjelvikin rakkaus myytteihin näkyy hänen musiikkinsa esillepanossa. – Oli hienoa päästä hyödyntämään kaikkea kokemaani ja oppimaani omassa bändissäni. Toukokuussa 2016 julkaistu Nattesferd nousi Suomen albumilistalla yhdeksänneksi ja kotimaassaan kakkoseksi. Nyt luen islantilaisten munkkien kirjoittamia tarinoita, joissa pakanallisuuden ja kristinuskon törmäämisestä muodostuu jotakin todella erikoista. Liikuimme junalla Puolassa ja Saksassa sun muualla. Kaikki vaikutteeni kuuluvat Hjelvikissä. Siellä ei ollut yhtää ihmistä kuuntelemassa, ja kun lehmätkin pitivät aikamoista mekkalaa, minun oli hyvä huutaa.” 51. Ennen kävin vain tekemässä omat osuuteni, mutta nyt olin paikalla alusta loppuun. Sanotaan, että ihminen on sitä mitä syö, ja se pätee minuun muusikkona. Oikeastaan fiilis on samanlainen kuin Kvelertakia perustettaessa. Asiat jotka minua kiinnostavat. Siitä kiinnostukseni niihin lähti. – Kun mietin tulevia keikkojamme, näen liekkejä ja savua. Ja kun innostuin black metalista, vanhat myytit alkoivat viehättää entistä enemmän. – Se oli aika monimutkaista. Welcome to Helin biisien tekeminen oli todella hauskaa. Hän kertoo uppoutuneensa viimeisen viiden vuoden aikana syvemmälle myyttisiin maailmoihin kuin koskaan. Tykkäsin hänen soitostaan Abbathin ensimmäisellä levyllä, ja Kevin tuli heti mieleeni, kun aloin etsiä rumpalia
”The zombie on the cover looks like someone’s gram.” Tokaisu ei tarkoita, että Morbid Saintille ilkuttaisiin. Vai heitä, jotka tuumasivat kannessa irvistävän kuohkeakuontaloisen hirvityksen nähtyään, että tähän levyyn täytyy tutustua. Nykyään Visser pyörittää yhtyettä täysin uusiutuneella kokoonpanolla. SYYSKUUSSA 1990 julkaistu Spectrum of Death, Kuoleman kirjo, jäi Sheboyganin kaupungissa Wisconsinissa perustetun Morbid Saintin vuodet 1984–1994 käsittäneen ensitaipaleen ainoaksi albumiksi. 52. En voi olla levyä kuunnellessani kuvittelematta, että riekunta lähtee kannen kammotuksen kurkusta. Heti levyn avaava Lock Up Your Children tarjoaa täyden oppimäärän siitä, mistä Spectrum of Deathin survomisessa on kyse. Jos Spectrum of Deathin kansi on hurja, niin on sen sisältökin. Soitto on tiukkaa ja niin päällekäyvää, että kuulostaa siltä kuin yhtye pitelisi biisejä hihnassa, etteivät ne kerta kaikkiaan hyökisi repimään kuulijaa riekaleiksi. Seuraaja Destruction System oli tuloillaan jo 1992, mutta levy antoi odottaa julkaisuaan aina vuoteen 2015. Yhtyeen vimmaisuutta vain korostaa, että julkaistu tuotanto rajoittui pitkään yhteen ainoaan albumiin. Täysiverisen kuolettava thrashpiiskauksen myräkkä rakentuu väkevistä riffeistä, raivokkaasta rytmisektiosta ja solisti Pat Lindin hyökkäävästä ulosannista. Morbid Saintin musiikki luokitellaan useissa yhteyksissä puhtaasti thrash metaliksi. KUN Morbid Saint palasi vuonna 2010, debyytin kokoonpanosta olivat Pat Lindin ohella mukana kitaristit Jay Visser ja Jim Fergades. Tuottaja Eric ”Griffy” Greif tiesi mitä teki, olihan hän tuolloin Chuck Schuldinerin ja Deathin manageri, ja tuottaja-curriculuumiinsa oli kertynyt jo Num Skullin vuoden 1988 death/ thrash-pieksäntä Ritually Abused. Encyclopaedia Metallum -sivuston kahdenkymmenen Spectrum of Death -arvion pisteiden keskiarvo on kunnioitettavat 95/100. Jos jokin harmittaa, niin se, etteivät napapaidat, joihin Fergades ja rumpali Lee Reynolds Spectrum of Deathin takakannen bändikuvassa sonnustautuivat, olleet pikametallissa laajempi muoti-ilmiö. Itse kuulun jälkimmäisiin. Niin hillitöntä kuin vispaus onkin, Spectrum of Death on taitavasti rakennettu kokonaisuus. Kuoleman kirjo kajahtaa kaoottisempana kuin todellisuudessa onkaan. Visio levystä oli selvillä varhain. Tarkemmin määriteltynä kyse on death/ thrash metalin thrashimmästä laidasta. Levyn armollisuus piileekin siinä, että silloinkin, kun voimat eivät riitä kummoiseen keskittymiseen, levy on antoisa kokemus, nautittavissa auditiivisena pyörremyrskynä. Vinyylin kääntöpuolen käynnistävä, aivan heikkopäisenä vauhkoava Crying for Death kiteyttää kuitenkin selkeimmin, miten hykerryttävästi Morbid Saint häilyy alati ylinopeuden partaalla. Spectrum of Deathin räyhäkkyydestä löytyy yhtymäkohtia niin Possessedin Seven Churchesiin kuin Pleasure to Kill -kauden Kreatoriin. Mutta kumpi on hurjempi, sisältö vai kansi. EN tiedä kumpia on enemmän. Täsmälleen sama biisivalikoima ja -järjestys kuultiin vuoden 1988 Lock Up Your Children -demolla. ARMOLLINEN ei ole adjektiivi, jonka yhdistäisi Spectrum of Deathiin ensiksi. Kuoleman kirjossa on silti kunnianarvoisinta, että yhteyksistä huolimatta Morbid Saint on debyytillään varsin omaääninen. ”Kill the white rabbit before it kills you” -säkeellä alkava Scars tuo Kuoleman kirjon lyyriseen antiin, sinne perinteisten rovioroihujen ja sielunvihollisen sikiöiden sekaan, avaruutta. Klassinen Slayerin Reign in Bloodin kipakkuudesta kuulemani tokaisu on: ”Ihan kuin soittaisivat paskat housuissa.” Ei kelvoton luonnehdinta Morbid Saint -debyytin kaahauksestakaan. Jos Slayervertauksiin lähdetään, Scars on tämän levyn Postmortem, mutta ei sekään viitsi laannuttaa tempoaan liiaksi. Eikä suotta. Destruction Systemin viiden vuoden takainen viivästynyt julkaisu on arvokas teko, mutta levyn lopusta löytyvät tuoreet biisit osoittavat, että Morbid Saintin vimmainen taika oli sidoksissa 1990-luvun taitteeseen. Heitä, joiden kiinnostus Morbid Saintin Spectrum of Deathiin lakkasi oitis, kun he näkivät albumin kannen. En muista, milloin törmäsin levyyn, mutta se on varmaa, että näin kannen ennen kuin tiesin sen sisällöstä mitään. Vauhkon kuolothrashin irvistys MORBID SAINT Spectrum of Death AVANZADA METÁLICA 1990 TEKSTI JUKKA KITTILÄ SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Morbid Saintin kolmikymmenvuotias debyytti on ylinopeuden partaalla piiskaava death/thrash-pyörremyrsky
Melkoinen temppu yhtyeeltä, joka on profiloitunut vahvasti kahden kitaran bändiksi Restless and Wildin (1982) kannessa liekehtivästä kitarakaksikosta lähtien. Toimivaan kaavaan ei ole tehty muutoksia, ja Andy Sneapin napakka tuotanto on leimannut jokaista pitkäsoittoa vahvasti. Voi kun aika rientääkin. Olennaisin muutos lienee juuri kolmen kitaristin hyödyntäminen, joka päässee selkeimmin oikeuksiinsa vasta livehyökkäysten yhteydessä. Onkin hämmästyttävää, että Baltesin poistumista riveistä tuskin pystyy havainnoimaan tarkinkaan fanikorvapari. Biisien tyylikirjo on totuttu, ja mukana on esimerkiksi pontevaa perusjyrää (Overnight Sensation, The Undertaker), rivakampaa rutistusta (Zombie Apocalypse, Not My Problem) ja hempeää hidastelua (The Best Is Yet to Come, Samson and Delilah). Bändin omakohtaista tyytyväisyyttä levytyksiään kohtaan ei ole peitelty, ja niinpä klassikkobiisit ovat siirtyneet keikoilla sivuun tuoreempien tieltä. Liian katala kuukahtamaan Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ACCEPT Too Mean to Die NUCLEAR BLAST ARVIOT 53. Bändi sai kuitenkin mainion vastaanoton ja on rypenyt sittemmin tasaisessa suosiossa, käväisten jokaisella levyllään Suomessakin listan kärkikympissä. Accept ei ole suoranaisesti loistanut Judas Priesttyylisillä soolovuorotteluilla, mutta nyt kuulemme varsin upeaa sellaistakin. Ja mitä Accept olisikaan ilman haikeita itämaistyylisiä kitaraleadejä, kertosäkeiden jylhää mieskuoromylvintää ja klassisten vaikutteiden vilahtelua. Accept poimi kyytiinsä uuden basistin ja kaiken kukkuraksi myös kolmannen kitaristin. Aadolf Virtanen Too Mean to Die julkaistaan 15. Quickkettu keulillaan bändi on pystynyt kirjoittamaan biisejä monipuolisemmin, ja Tornillon kireä mutta monipuolinen raspi on toiminut jokaisella levyllä upeasti. Vuoden 2010 paluu oli todellinen näytönpaikka. Mutta paskan marjat. Matka on ollut musiikillisesti tasainen ja ainakin ulospäin paineettoman oloinen. Lyriikkapuolella ammutaan hevin peruskuvastolla täältä pesee -tyyliin, eikä bändi häpeä edelleenkään kertomuksia, joita olisin voinut rustata itsekin jo yläasteikäisenä. On kuitenkin kiistatonta, että entinen T. Soiton ilo, vitaliteetti ja jämäkkyys on kuudella vuosikymmenellä levyttäneen bändin kyseessä ollen lähes vertaansa vailla. Kokoonpanossa on käynyt pieni tuulenvire aiemminkin, mutta kun basisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Peter Baltes ilmoitti erostaan parisen vuotta sitten, moni uskoi kohtalon kellojen soivan. Accept tekee vuoden 2020 Acceptia. Kaikki siis hyvin. Tietty osa faneista kaipaa Udoa maailman tappiin, mikä heille toki suotakoon. Acceptin toinen reinkarnaatio on edennyt jo viidenteen pitkäsoittoonsa, ja laulaja Mark Tornillo on vaikuttanut bändissä pidemmän yhtämittaisen siivun kuin alkuperäinen palosireeni Udo Dirkschneider aikoinaan. Bändi osoittaa koko lailla samanlaista jääräpäisyyttä kuin juuri levyttänyt AC/DC, ja onkin vaikea kuvitella, että Wolf Hoffmanin leveä tavaramerkkihymy tai Flying V:n sointi hyytyisivät vielä aikoihin. Mainitut muutokset ja kirotun koronan vaikeuttama levytysprosessi ovat varmasti luoneet haasteita, mutta uusi levy on erinomaista Acceptia. Levyn kaunein tunnelmapalakin kertoo, että paras on vasta edessä. Tuoreemmalle jäsenistölle on annettu tilaa myös sävellyspuolella. Noh, tekihän Iron Maidenkin vastaavan peliliikkeen ja harva siitä enää mutisee. Too Mean to Dien kohdalla ollaan arvatenkin oltu kuluvan aikakauden vaativimmassa paikassa. tammikuuta. Niin nytkin. T. Tämä on tietenkin helpotus, mutta samalla herää kysymys, josko uuden veren tuomaa tuoreutta olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Too Mean to Die ei ole uusi Balls to the Wall tai Russian Roulette, muttei sen tarvitsekaan olla
Mega SOILWORK A Whisp of the Atlantic NUCLEAR BLAST Yksi keskeisimmistä Göteborgmelodeathin pioneereista on juuri nyt elämänsä vedossa. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Kimmo K. Myös Solar Loversin helpommin lähestyttäväksi muuttunut soundi sai vahvan hyväksynnän, eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 1980-luvun synapophitistä Viennasta. Imha Tarikat ei tee ihmeitä, mutta sen uusi albumi tuo kaivatunlaisen tuulahduksen skeneen, joka tuntuu elävän liian paljon vanhojen temppujen toistelusta. Sternenberster on tasapainoinen kokonaisuus, jonka jokainen käänne tuntuu loppuu asti mietityltä, mutta ei aivan äärimmäisyyteen asti hiotulta. Kuunnelkaapa esimerkiksi Death Divinerin vahvaa ja kylmäävästi heittäytyvää tulkintaa. Vaikutejoukko ei kuulosta musiikkigenre huomioiden erityisen poikkeukselliselta, mutta Urfaustin teatraalinen lähestymistapa tekee meiningistä täysin omanlaistaan. Eetu Järvisalo IMHA TARIKAT Sternenberster LUPUS LOUNGE Toisella albumillaan esiintyvä saksalaisbändi pääsee yllättämään sävykkäällä ja mielenkiintoisella black metalilla, joka kiertelee taidokkaasti genrensä ennalta arvattavimpia sudenkuoppia. Erityismaininta on annettava bändin ainoalle alkuperäisjäsenelle, laulaja Björn Stridille, jonka ääni on voimakkaampi ja antaumuksellisempi kuin koskaan. Tuoreelta kuulostavan materiaalin luonti on metallissa tunnetusti hankalaa, mutta Sternenbersteriltä raikaavaa musiikkia voi pitää raikkaana elämyksenä. On hivenen hämmentävää, kuinka kokonaisuus onnistuu kuulostamaan täysin luontevalta jatkolta bändin esikoiselle, muttei tippaakaan ummehtuneelta vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnilta. Myös jatkossa riittää vaihtelua eikä sävyjä tarvitse etsiä mikroskoopilla, joten homma ei mene tippaakaan tunkkaiseksi. Kokeneista soittajista koostuvan pitkäsoittodebytantin otteet ovat äärimmäisen perinteikkäällä tavalla oivassa jamassa, ja hehkutusta ansaitsee myös tasalaatuinen biisimateriaali. Genreen kuuluu toki järkälemäisyys, mutta parin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt albumia sopivasti. Urfaust esittelee itsestään niin monipuolisen kuvan, ettei valituksen sanaa juuri jää. Levy käynnistyy yli 16-minuuttisella nimikkokappaleella, joka herättää aluksi kummastusta progeja jopa jazzvivahteisella lähestymisellään. Sen jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoner rockia oli liian suuri, etenkin kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikilla muillakin yrittäjillä. Nyt ollaan taas haikeanromanttisessa raahustelussa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hollanniksi nimetyt ja lauletut kappaleet tuntuvat aiempaa sielukkaammilta, ja vaikka en ymmärrä kielestä mitään, harvakseltaan loitsutut pätkät tuntuvat jostain syystä tunkeutuvan syvälle jonnekin ihmismielen primitiiviseen sopukkaan. Bändi vaikuttaa löytäneen sen hehkuvaa mätää valuvan suonen, josta teini-ikäiset Demigodja miksei Cartilage-jantteritkin onnistuivat uuttamaan aikoinaan luontevan yllätyksellisellä tavalla mestarillista jälkeä. Komeasti polveilevan teoksen jälkeen yhtye siirtyy perinteisempään tyyliinsä tarjoamalla neljä jämäkkää ja koukuttavaa melodeathrypistystä. Karkeasti kirveenterän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Sävellykset kuulostavat siltä kuin Dissectionin ja Negur. Myös ördä niin sanotusti lähtee. Lisää kovuutta tykitellään tiskiin, kun yhtye julkaisee välityönä kokeilullisemman lyhytsoiton. The Secret Teachings ei ole pelkkä paluu levytyskantaan vaan myös sukellus 1990-luvun syvään päähän. Kaiholle on edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa, myös konkareiden toimesta. Ensimmäisenä Teufelsgeistissa kiinnittää huomion sen nimi, joka viittaa selväsi vuoden 2005 Geist ist Teufel -debyyttiin. Minkäänlaisesta ympyrän sulkeutumisesta ei voi kuitenkaan puhua, sillä Teufelsgeist on paitsi selkeästi oma lukunsa myös reilun puolen tunnin kestollaan bändin uran selkeästi lyhin albumi, mikä muodostuu sen vahvuudeksi. Bändin meno on toki kaukana black metalin rosoisimmista julkaisuista, mutta tietynlainen härskiys ilmenee erityisesti lievästi hardcoremetallin suuntaan viittaavissa huutolauluissa, jotka toimivat tässä yhteydessä yksinkertaisesti helvetin hyvin. Pari pienjulkaisua duona tehnyt bändi tuntuu nousseen trioksi täydennyttyään hyvältä loistavalle tasolle. Hämmennys lentää kuitenkin URFAUST Teufelsgeist VÁN Black metalille aivan omanlaisen viitekehyksen viitisentoista vuotta sitten rakentanut Urfaust jatkaa kuudennella kokopitkällään tutuksi tullutta huojumista faustilaisen hengen syleilyssä. Vaikka Sculptor ei CELESTIAL SEASON The Secret Teachings BURNING WORLD Samalla kun Celestial Season julkaisee uuden levyn vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen, ilmestyvät myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passionista ja sitä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Jos yhtyeen sävellyskynä on ollut joskus hukassa, nyt sen väripaletti on vakiintunut erittäin komeaksi. Vaikea sanoa, mistä bändin lennokas vire juontuu, mutta toivottavasti se jatkuu samanlaisena. Jämäkästi keulivan vanhan liiton kuolovihmonnan ystävien suuntaan lähteekin erittäin lämmin tsekkaussuositus. Teufelsgeist puristaa tiukkaan pakettiin Urfaustin musiikin olennaisimmat puolet. Kyseessä ei ehkä ole duon definitiivisin albumi, mutta se tuntuu toimivan omillaan aivan loistavasti. Hollantilaiskaksikon musiikissa yhdistyvät hienolla tavalla Burzumin hitaat, tunnelmalliset lönkyttelyt ja lievät nappailut klassisesta musiikista sekä yhä merkittävimmissä määrin myös ambient. CYNABARE URNE Obsidian Daggers and Cinnabar Skulls HELTER SKELTER Oijoi, nyt on vaikea uskoa, ettei tämä kiekko ole kadonnutta kotimaista ’91-dödöä! Ja mikäpä sen mukavampaa kuin riemastua vuoden 2020 standardien mukaisesti aika paskasoundisesta, mutta silti selkeästä ja rupisella nyrkillä aivan oikealla tavalla iskevästä myllytyksestä! Pahvilaatikkorummut napsuvat kuivasti mutta perin imakasti, ja kielisoittimet levittävät niiden päälle liiskaavaa jyrää pääasiassa sointuja räimien tai reippaasti sahaten. Jo ensikappale Erida Evokenilla bändi liikehtii ennakkoluulottomasti mureasta riffijunttaamisesta topakasti puksuttavaan blastaukseen ja hitaammin mörssäävään louhintaan, tuplabassarinaputusta unohtamatta. Niistä kummankaan ei tosin tarvitsisi olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on päättää levy. Joni Juutilainen SCULPTOR Untold Secrets FRONTIERS Brassiviisikko leipoo debyyttikiekollaan ”göteborgilaista” melodeathiä varsin osaavasti. Kovimman doom death -palvonnan aikoihin yhtyeen esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä. Koskinen romukoppaan, kun mammuttimaisen sävellyksen maalaileva raskaus kasvaa hengästyttäväksi kuin Atlantin hyökyaallot. Toisin sanoen luvassa on jylhillä ja pirullisella tavalla tarttuvilla melodioilla maustettua laadukasta mustaa metallia. Riffit purevat, kertsit loistavat ja yleistunnelma on vaikuttava yhdistelmä raskasta aggressiota ja vapauttavaa korkealentoisuutta. Yhtyeen viimeisin kokopitkä Verkligheten (2019) edustaa itselleni 1990-luvun puolivälissä perustetun bändin laajan diskografian parasta teosta. Bungetin yhdistelmään sekoitettaisiin pieni ripaus Arckanumia ja Bölzeriä
Tutut rässielementit ovat silti yhä tallella, ja jopa örinää kuullaan ajoittain. Sellaisena voisi pitää vuonna 2015 perustettua pariisilaista End of Mankindia. Nykyaikana kaikilla tuntuu kuitenkin olevan kiire saada itsensä kuuluviin vaikka sitten pelkkiä sinkkuja julkaisemalla, ja paidathan nyt on vähintään painettava ennen ensimmäistäkään julkaisua. Aivan pätevää, dynamiikaltaankin toimivaa rymistelyä silti. Huolitellusta tuotannosta huolimatta mukana on vielä mukavasti ehtaa intensiteettiä. Levyn toimivimmat kappaleet kuten La peste dansante ja Outrenoir ovat kyllä sekä iskeviä että sävykkäitä. Vaikka ilmaisu täyttää vaivatta genren peruskriteerit, albumi jättää tunteen valjastamattomasta potentiaalista. Biisi voisi löytyä rutinoineen ja napsumisineen Vatican Shadow’n levyltä, ja Laihon kuiskailuissa on samaa toismaailmallisuutta kuin Drawing Down the Moonilla. Hän on pistänyt siihen kaikkensa. Beheritin logo ei kuitenkaan ole tunnettu siitä, että se koristaisi hiilipaperikopioita. Trion kolkko soundi vie syvälle epätoivon ytimeen, jossa on turha haikailla tunnelin päässä olevaa valoa. Moitteista huolimatta voiton puolelle jäävän levyn pyöräyttää ihan mielellään, enkä näe estettä, ettei yhtye voisi yllättää jatkossa. ARVIOT 55. Jo aloituskaksikko, sinkkuinakin julkaistut The Curse Unbound ja Scars, pitää sisällään melkoisia Blind Guardian -vivahteita. Osaamisesta kertoo sekin, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taidon -tyyppistä roiskimista tai roisinryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, se on aivan riittävän räväkkä ollakseen uskottava ja helposti pidettävä. Melodisimmat kohdat tuntuvat laulun osalta hankalimmilta, eikä tunteen peitsi uppoa sielun syövereihin ihan täysin. Eteeristen kitaranäppäilyjen ja ajoittaisten koskettimien muodostamat harmoniat luovat sopivasti kontrastia pääasiassa ärhäkkäänä pysyttelevälle mustaamiselle. Tyylillisesti bändi on lajityyppinsä tunnelmallisemmasta päästä edustamatta kuitenkaan kenkiin tuijottelua. Vaatimustaso on vain asetettu aika korkealle, sillä riipivästä toivottomuudesta ei ole huolettomaan taustakuunteluun. Bändi nousee viidennen albuminsa myötä sellaiseen lentoon, että porukan toivoisi aktivoituvan nyt ihan tosissaan. Toistakymmentä vuotta tahkonnut bändi tietää taatusti mitä on tekemässä. Koskinen END OF MANKIND Antérieur à la Lumière MALLEVS Ranskaa ei voi vieläkään pitää black metalin kultakaivoksena, mutta ajoittain maasta puskee sisukkaitakin nimiä. Evoken on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit muodostavat sen debyytin perusrungon. Elli Muurikainen suoranaisesti koeta toisintaa genren alkuräjähdystä, viittaukset 1990-luvun puolelle ovat ilmeisiä. Instrumentaalikappale Extreme Thirst and Insomnia tavoittaa samoja tunnelmia kuin Pendereckin sävellykset, niin myös Peilien vanki -kappaleen lopun synteettisten torvien pauhu. Ensin mainitusta on peräisin rääkylaulun marinoima raakuus, keskimmäisestä enimmäkseen maltillinen tempo ja viimeksi mainitusta sävypaletin kaikki värit. Biisimateriaali on kauttaaltaan kohtuullista, mutta loistavuuden asteelle ei yllä oikein yksikään kipale. Konkreettisesti ollaan jossain deathin, doomin ja blackin muodostaman kolmion sisäpuolella. Sen juustoiset syntikkapimputukset puolestaan sitovat Bardo Existiä Beheritin aiempiin elektronisiin levyihin. Bardo Existillä käsi ja visio kohtaavat. Hieman tietämättömämmälle nämä biisit saattaisivat mennä läpi saksalaisbändin uusina kappaleina. Viimeksi mainitun suomeksi luettu irvokas tarina on aidosti häiritsevän kuuloinen. Seitsemästä upeasta biisistä jää päällimmäisenä mieleen eeppiset ja mahtipontiset kertosäkeet. Kimmo K. Necromancy on bändin tähänastisista teoksista myös melodisin. Sävellykset ovat muutenkin yhtyeen historian parhaimmistoa, mistä voinee kiittää toisessa kitarassa debytoivaa Nocturnal Rites -mies Fredrik Mannbergiä. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhimmästä päästä ja kuuden minuutin rajapyykki ylitetään kahdesti. Takaraivoon ei jää yksittäisiä biisejä tai oikein edes tiettyä soundillista elementtiä, eikä tunnelmakaan toisaalta nappaa täysillä koleaan halaukseensa. Sitä kun ei todellakaan ole luvassa. Ne olisi kuitenkin helppo kuvitella vieläkin tehokkaammiksi voimallisemman tulkinnan ja sovituksellisen jyhkeyden lisäämisellä. Perinteisen power metalin duurisointujen sekä miekkojen ja lohikäärmeiden sijaan tyyli on enemmän mystistä, synkkäsävyistä ja hyökkäävää. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi, ja kohtalaisen innostava levy kantaakin napakanmittaisen kokonaisuuden viimeiseen nuottiin saakka. Shadow Prayer vie syvemmälle metsään, jota Gas tutkiskeli levyillään Narkopop (2017) ja Königsforst (1998). Mielentilan on syytä olla kohdillaan, jos haluaa astua bändin rakentamaan kurjuuden majataloon, jossa johtajan virkaa hoitelee alakerran herra. Kompromissittomuus taitaa kääntyä lopulta yhtyettä vastaan. Antti Luukkanen BEHERIT Bardo Exist KVLT Erehdyin lukemaan Youtuben kommenttiraitaa, jossa haukuttiin mitä M A R C U S N O R M A N moninaisimmilla tavoilla Bardo Exist -albumia paskaksi. Tietty viimeistelemättömyyden maku huokuu pitkälti koko levystä. Jens Carlssonin ja Hansi Kürschin äänissä on paljon samaa, joten ihmekö tuo. Acid Death Vision on toinen albumin keskeisistä kappaleista, jonka biitti ankkuroi sen ambient technon maaperään. Levy on helppo nähdä albumien H418ov21.C (1994) ja Electric Doom Synthesis (1996) aloittaman trilogian päätösosana. Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään eikä meinata. PERSUADER Necromancy FRONTIERS Ruotsalaisen perinteisemmän power metalin saralla vallitsee kovin harmittava ilmiö: sen vahvimmat nimet tahtovat pitää enemmän hiljaiseloa kuin kiirettä. Sopivaa materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville, arkisinkin nahkatakkeja ja panosvöitä pitäville hahmoille. Laiho kertoi hiljattain Ylen haastattelussa, että Bardo Exist on eräänlainen testamentti. Örinäsoundi voisi olla mureampikin, mutta ihan lihaisaa rähinää herra Rick Eraser toimittaa. Joko viittäkymmentä ikävuotta lähestyvän Laihon olisi pitänyt saada taltioitua uudelleen The Oath of Black Bloodin (1991) primitiivinen ja intohimoinen hulluus tai toisintaa ritualistinen obskuriteetti Drawing Down the Moon (1993). Beheritin ambientlevyilläkin roihusi musta liekki, mutta elektronisessa ilmaisussa tekniset rajoitteet paistoivat läpi kenties kiusallisemmin kuin särötetyn kitaran suojasta. Mega ARROGANZ Morsus SUPREME CHAOS Saksalaisyhtyeen kylmyys ja pimeys menevät paljon syvemmälle kuin vallitsevan vuodenajan. Toki Beheritin maailmanlaajuiseen kulttimaineeseen nousseiden teosten syntyä on ympäröinyt jos jonkinlainen mystiikka, mutta nuoren miehenalun ehdottomuus ja itsekritiikin puute ovat varmasti vaikuttaneet lopputulokseen merkittävästi, kuten miltei kaikissa black metalin merkkipaaluissa. Sävellykset tarjoillaan tiukasti ja varmaotteisesti, mihin lienee syynä jäsenistön kokemus Eternal Majestyn ja Aosothin kaltaisissa pitkäikäisemmissä mustan metallin yhtyeissä. Napakalla soundilla ja hyvällä otteella myllyttävä bändi tuuttaa aivan vakuuttavasti. Eetu Järvisalo EVOKE Seeds of Death PULVERISED Konsti testata musiikin toimivuutta julkaisemalla demoja useamman vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha mutta pätee edelleen. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, sillä kärkinimien kirjoon kuuluvan Persuaderin kuusi vuotta hautunut uusi albumi on kenties yhtyeen tähän asti paras. Pettyneiden fanien reaktiot kertovat kuitenkin enemmän heistä kuin Marko Laihon projektin viimeisimmästä levystä
Vaikka yhtyeessä on sittemmin nähty paljon taitavampia kiekujia, Adamin äänessä on albumin vaatimaa koruttomuutta, joka viimeistelee teoksen lopulliseen komeuteensa. Bardo Exist on synkänpsykedeelisten kohtausten sarja, jonka voisi kuulla vaikkapa Lynchin elokuvan ääniraitana. Albumilla on ainutlaatuinen, jopa yhtyeen mittapuulla poikkeuksellinen tunnelma. Bassotaajuudet soivat läpi levyn pahaenteisesti ja painostavasti, mutta paholainen lymyää yksityiskohdissa. Ja juuri kun näihin tunnelmiin ehtii tuudittautua, Mens Rea -kappaleen yskäisy paljastaa, että huoneessa on kutsumattomia vieraita. Musiikillisesti Beherit ei olisi voinut saavuttaa samaa black metalia soittamalla. Kaksi ja puoli tuntia on melkoinen turaus, mutta eipä Unelmien Tötteröllä ole näissä hommissa tavallisten kuolevaisten itsehillintää. Koskinen PERDITION SECT End Times SEEING RED Korona-aika on synnyttänyt aika läjän uusia projekteja ja muusikoiden kotistudioissaan vääntämiä äänitteitä. Incantationin ja Ringwormin miehistöistä koostuva Perdition Sect heiluu tässä mielessä jossain välimaastossa. Teemu Vähäkangas HORNA Kuoleman kirjo WORLD TERROR COMMITTEE Uransa lähinnä norjalaisbändejä apinoimalla aloittanut Horna on reilu neljännesvuosisata myöhemmin pisteessä, jossa yhtyeestä on kasvanut maailmanlaajuisesti merkittävä black metal -yhtye. Liekö sattumaa, että juuri mainitut olivat myös levyn ensimmäiset singleirrotukset. Kappaleissa taiteillaan hienosti eeppisen mahtipontisuuden, tulisen hyökkäävyyden ja rosoisen myllerryksen välillä. Erityisesti bassosoundi on mainio, rouhea mutta juuri sopivan repivä. Horna on yhä vakavasti otettava ja vakuuttava black metal -yhtye, mutta Kuoleman kirjoa vaivaa ”onhan tämä jo kuultu” -efekti. Eipä rujossa d-biittailussa voi juuri keksiä uutta, mutta biiseissä voisi tapahtua vähän enemmän. Onhan tässä progeheviä kerrakseen, ja vähän päälle. Vaikka alusta loppuun maittava teos vakuuttaa ennen kaikkea kokonaisuutena, sen lippulaivoiksi voisi kohottaa häikäisevästi vyöryttävän Insignificant Is the Wormking’s Thronen ja painostavasti marssivan Perfect Annihilationin. Miehen viimeisin viritys on Sólstafirin ex-rumpalin Guðmundur Óli Pálmasonin kanssa muodostettu väkevä hengentuote Katla. Alkuperäisen Amerikan-painoksen kansikuvan putoava enkelihahmo ja talvinen maisema kuvastavat täydellisesti sitä, miltä teos kuulostaa. Eetu Järvisalo LA U R A D IA M O N D ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Vahva tulkinta on linjassa levyn draaman kaaren kanssa, jonka tunnelmat vaihtuvat saumattomasti toisiin. Kuunneltuna kokemus on puisevampi kuin kuvan kanssa. Siispä Kuoleman kirjo on takuulla parasta, mitä bändillä on tässä ajassa antaa. Pääosassa ovat silti monimuotoisiksi ja persoonallisiksi osoittautuvat sävellykset. Nyt on kuitenkin syynissä miehen sooloprojektina vuonna 2002 syntynyt Fortíð ja sen kuudes albumi. 44-minuuttinen sisältää myös kaksi instrumentaalia: akustisesta kitaranäppäilystä koostuva Solitude on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan järjettömän upea, eikä progressiivinen Funeral jää lainkaan sen jalkoihin. Kappaleet tuntuvat kuuluvan yhteen poikkeuksellisen vahvasti. Kappaleiden rullatessa vallitsee kolkko yksinäisyyden tunne. Ohjauksessa olisi saanut käyttää drumcamia huomattavasti enemmänkin, muiden ukkelien touhu kun on verrattain staattista suorittamista. Toisaalta on hankala kuvitella, mihin suuntaan Horna saavutetusta asemastaan liikkuisi. Levyn rujontuhti soundimaailma antaa kuitenkin aika paljon anteeksi. Melko tasaista jälkeä urallaan tehnyt porukka kuulostaa uusimmallaan pitkälti siltä, mihin viiden vuoden takaisella Hengen tulet -levyllään jäi. Rähinöinti kulkee varman oloisesti, mutta erityiset hetket ovat vähissä. Elli Muurikainen DREAM THEATER Distant Memories – Live in London INSIDEOUT Dream Theater suoritti uusimman Distance over Time -levynsä kiertueella myös Scenes from a Memory -albumin 20-vuotisjuhlistusta. Levy jäi ainoaksi suoritukseksi Gene Adamilta, joka saa tarpeettoman usein lokaa niskaansa. Black-, viking-, deathja jopa thrash metal paiskaavat kättä kuulostamatta sekameteliltä. Ragnarökin apokalyptisia tapahtumia kuvaava albumi soi ylväänä, jyräävänä ja kauniina, mitä alleviivaa tukeva ja luomu tuotanto. Distant Memories on hulvattoman yliampuva progespektaakkeli, mutta sellainen sen tavallaan pitääkin olla. Guðmundssonin monipuolisuus muusikkona tulee esiin myös miehen äänessä, joka kaikuu voimakasta jylinää, ärinää ja puhdasta laulua. Vanhanajan kämäisillä crustsoundeilla ilonaihetta olisi ollut vähemmän. Aloitusbiisin kuolemattomat ensitahdit, Curse the Skyn upeat sanoitukset ja When the Night Fallsin kylmät väreet tuova päämelodia ovat vain muutamia esimerkkejä klassikkolevyn huippuhetkistä. Kimmo K. Pientä sanottavaa tulee oikeastaan vain miksauksesta, joka tuo jotenkin nahkeahkosti lätkyvät rummut turhan pintaan. Jokainen raita toimii yksilönä, mutta koko albumin mitalla kokemus on aivan toinen. Biisit ovat voimakkaita ja riffit teräviä, mutta kaiken rujouden keskeltä löytää myös herkkyyttä. Meininki on massiivista, mutta kyllä tässä rehti tekeminenkin tuoksahtaa, vakuuttavan ammattimaisen tekemisen ohella. Niin vain herra Guðmundsson on kuluneena vuonna vastuussa jo toisesta kovasta metallialbumista. Miekkosten omissa oloissaan nopealla aikataululla säveltämä häpeämätön Discharge-palvonta kuulosti ensi alkuun aika mainiolta, mutta kääntyi loppujen lopuksi valitettavan tasapaksuksi mätöksi. Virheitä ei kannata etsiä henkeä pidätellen. Se kuulosti ainoastaan pitkästyttävältä ja tasapaksulta pötköltä, jolta erottui edukseen ainoastaan tulevan keikka-anthemin aineksia sisältävä Haudattujen tähtien yönä. Joni Juutilainen FORTÍÐ World Serpent PROPHECY Islantilainen multi-instrumentalisti Einar Thorberg Guðmundsson on häärännyt jo yli 20 vuotta ahkerasti maansa metalliskenessä, erityisesti black metalin puolella. Levyn ilmeenä on pohjoisen mytologiaan tiukasti kietoutunut blackja pagan metal. Suurin osa niistä on soittajien omaa hupailua, josta kuulija ei saa paljon irti, mutta joidenkin projektien soisi jopa jatkavan. Useammat kuuntelukerrat kuorivat albumin pintakerroksia hiljalleen, ja lopulta paketista löytyy monia muitakin kulutusta kestäviä raitoja, joista erikseen mainittakoon avauskappale Saatanan viha. Livepläjäyksen settilista täyttyykin paria raitaa (In the Presence of Enemies ja A Nightmare to Remember) lukuun ottamatta näiden levyjen annista. Omailmeistä lisää tuo myös soitantaan pesiytynyt karu islantisoundi. Aijai, ihanaa. Kuoleman kirjo on kuitenkin 70 minuutin kestollaan edeltäjäänsä huikeasti pidempi albumi, joka antaa yhtyeen musiikista takuulla monipuolisen kuvan. Jukka Hätinen ICED EARTH Iced Earth CENTURY MEDIA Vuonna 1984 perustetun yhdysvaltalaisjyrän kuusi vuotta myöhemmin julkaistu ensiteos kuuluu kevyesti kaikkien aikojen hienoimpien debyytti albumien joukkoon. Ei lavalla kummoisia tapahdu, mutta esimerkiksi rumpali Mike Manginin ilmeily ja olkapääjumppa jännittävästi asemoidun häkkinsä sisällä on mielenkiintoista. Ei ole väliä, jääkö Bardo Exist Beheritin testamentiksi, se on joka tapauksessa enemmän kuin yhtyeeltä oli lupa odottaa. Ensi kuulemalta levy oli järkyttävä pettymys. Nyt saman toistamista on liikaa. Vaan ei bändi onneksi mikään suolapatsaiden armeija ole, ja progevyöry jaksaa innostaa huomattavasti enemmän, kun näkee aidot ihmiset miljoonien nuottiensa äärellä
Tärkeintä on silti biisien säkeistöjen terävöittäminen ja yleistunnelman voimistaminen. Soitto soi mainiosti ja laulukin pelaa suurelta osin. Sinänsä monivivahteisia sovituksia vaivaa myös kliimaksien jääminen vajaiksi, ja lisäksi soundit voisivat olla vähemmän synteettiset. Materiaali vaihtelee introja outrokappaleiden akustisesta näppäilystä Evoke the Firen hävyttömällä tavalla tarttuvaan black metaliin, joten levyn sisältöä voi pitää hyvin monipuolisena. Albumilla on päteviä ideoita, joilta tuntuu uupuvan tähän muotoon puettuna varmin tarkoitus ja iskevin teho. Levy on välähdyksittäin oikeinkin miellyttävää kuultavaa. Jo yksistään uljaasti pauhaava nimikappale, jylhän aggressiivinen The Script for my Requiem ja intensiivisesti tykittelevä Another Holy War ovat vetoja, joiden ansiosta Imaginations from the Other Side ansaitsee pääsyn klassikoalbumien sarjaan. Nämä asiat ovat suorastaan elinehto, jos haluaa erottua bändin valitsemassa, jo muutenkin ylitarjontaa pursuavassa genressä. Prey on odotettua väkevämpi ensijulkaisu, joka muistuttaa, että koDEMONIAC So It Goes EDGED CIRCLE Bändin kliseistäkin kliseisemmän nimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa leuan lattiaan heti ensitahdeista lähtien. Silti levyltä kuulee, että sovituksia ja suorituksia ei ole harkittu loppuun asti. Mystisen Valravnin takaa löytyy neljä Mg?an tyyliin kasvonsa naamioinutta hahmoa, jotka esiintyvät anonyymeinä. Laulaja Annika Jalkasen tunnelmaan sopivan sointuisa tulkinta on niin ikään varmaa suorittamista. Vuonna 2007 perustetussa, jo kertaalleen lopettaneessa yhtyeessä olisi sen jäsenten kokemuksen perusteella edellytyksiä pätevään levyyn. Soitto, sävellykset ja sovitukset ovat optimaaliseen tilaansa viritettyjä. Järjestely on tietysti siinä mielessä hyvä, että persoonien sijasta huomio kiinnittyy musiikkiin, joka on alansa mittapuulla vakuuttavaa tavaraa. Soitinten välisessä vuoropuhelussa on toistuvasti turhaa tökkivyyttä ja hektisyyden aiheuttamaa sekavuutta. Riffeistä ja sooloista löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama ovatko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Perin paulihanhiniemimäisesti runopoikatyyliin tulkittu laulu tuntuu keskustelevan nu-metal-käryisen mäiskeen kanssa kohdakkoin heikosti. Hobartin hyppysissä on lupaavaa lahjakkuutta, mutta Scaphoid ei lunasta pysyvää paikkaa levylautasella ainakaan vielä Absent Passagesin ansiosta. Yritystä on paikoitellen liikaa, ja sanojen rytmi on turhan kulmikasta. Vaikka yhtyeen kappaleet eivät ole sinänsä pitkiä, sille saattaisi sopia vieläkin napakampi ilmaisu. Ei sillä, että Blind Guardian olisi koskaan ollut genrensä perinteinen edustaja, sen progressiiviset ideat ja sovitukset kun ovat keskivertometallibändiä monimuotoisempia. So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Osaavien sällien laadukkaasta ylöspanosta ja mielenkiintoisesta kokonaisilmaisusta huolimatta albumi on kuitenkin raakile. Ehkä basistin värvääminen ja biisien kiireettä kämpillä hinkkaaminen hioisi ilmaisusta sen vastaan haraavat särmät jättäen silti ne mielenkiintoiset. Näiden lisäksi mukana on neljä demoraitaa, cover Uriah Heepin The Wizardista sekä ihan kelpo ylijäämäbiisi System’s Failing. Mikko Malm MEMOIRA Carnival of Creation INVERSE Satakunnan seudulta ponnistava Memoira esittelee kolmannella täyspitkällään paketillisen naislauluBLIND GUARDIAN Imaginations from the Other Side – 25th Anniversary Edition NUCLEAR BLAST Vuonna 1984 perustettu Blind Guardian toimi kolme ensimmäistä elinvuottaan Lucifer’s Heritage -nimen alla, kunnes vaihtoi black metal -assosiaatioihin kyllästyneenä otsikon nykyiseen muotoonsa. Siksi onkin harmillista, miten vaisuksi lopputulos jää. SCAPHOID Absent Passages SHUNU Scaphoid on Teksasiin paikantuvan Matt Hobartin sooloprojekti. Kolmen miehen orkesteri tuo selkeästi yhteen sen jokaisen osallisen erityyppisen ilmaisun – osin ihan toimivasti. Ongelmallista on kuitenkin, etteivät sovitukset kertseineen juuri pure saati saavuta sinfoniametallilta toivottua ravistavaa pauhua. Blind Guardianin vuonna 1995 julkaistu viides levy Imaginations from the Other Side oli eräänlainen kulminaatiopiste yhtyeen uralla, sillä juuri tällä levyllä sen onnistui saavuttaa kaikki se, mihin aikaisemmilla julkaisuilla oli pyritty. Kokonaisuutta hämmentävät entisestään Piirpauken musiikista muistuttava Extraviadovälisoitto ja levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy etnotunnelmointia puhaltimineen. Mega vetoista sinfonista metallia. Eetu Järvisalo BOM LULU Uuteen satamaan OMAKUSTANNE Viime vuonna käynnistetty oululaisbändi on jännittävä ilmestys muutenkin kuin hämmentävän nimensä puolesta. Bändi kykenee muodostamaan ihan kivan ylevää, kirkkaiden kosketinmaalailujen tukevoittamaa raskautta. Pakkaus sisältää ekstroina paitsi vuoden 2016 Oberhausenin-keikan, jolla yhtye ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Levyllä on hyviä hetkiä ja tarttuvuutta, ja sen jokaisessa biisissä on ainesta, paikkapaikoin jopa rutkasti. Niin vain tässäkin genressä voi näemmä tehdä uutta ja ihmeellistä ilman että alettaisiin perseillä kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle. Esikoispitkäsoitto Absent Passages edustaa metallisen progen ja postrockin keinoin ilmaistua instrumentaalimusiikkia. Ajoittaisista sutjakoista riffikuljetuksista ja vetoavista melodioista saisi tiivistämällä varmasti koukuttavampaakin tavaraa. Toisaalta tylsyydeltäkään ei lähes tunnin mittaisella lenkillä vältytä. Selkeästi artikuloitu laulu on bändin ilmaisussa isossa roolissa, joten sen pienemmätkin puutteet nousevat esiin aika selkeästi. Joona Turunen VALRAVN Prey PRIMITIVE REACTION SARVEKAS Of Atavistic Fury & Visions SOULSELLER Kahden kotimaisen tulokkaan ensirykäisyt edustavat tyylillisesti niin samanlaista kamaa, että paljon puhuttu määritelmä ”suomalaiselta kuulostavasta black metalista” saa entistä enemmän tukea alleen. Silti kokonaisuus ei sisällä yhtään täysin ehyttä tai vastaansanomattoman vaikuttavaa esitystä, vaan reitti johtaa aina jossain vaiheessa harhaan. Valravnin energinen musta metalli kuulostaa niin Behexeniltä kuin White Deathiltäkin, ja mukana on noin tuhannelle muullekin suomalaisbändille ominaista vetovoimaa, jota on hankala selittää. Rujomman thrashin ja speedin kautta progressiiviseen power metaliin kulkeneesta orkesterista on muodostunut vuosien mittaan alansa pioneeri ja yksi genren järkähtämättömistä peruskivistä. Kimmo K. Nuclear Blast on päättänyt julkaista levyn 25-vuotissynttäreiden kunniaksi siitä varsin muhkean uusiopaketin. Koskinen soitti koko levyn alusta loppuun, myös vuonna 2012 uudelleenmiksatun ja -masteroidun tulkinnan sekä instrumentaaliversion albumista. Mitä varsinaiseen levyyn tulee, niin eipä teutonipoweria voi juuri tämän paremmin tehdä. Eteläamerikkalainen kipakkuus kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti, minkä päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlainen lähestymistapa perinteikkääseen, monta sanaa sekunnissa -räksytyslauluin toteutettuun thrashinpieksemiseen. Pienieleinen Poissa taas ja sulavimmin soljuva Muistan kuinka meillä oli ennen ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin Bom Lulu kykenee. Varsinkin klassisen Opethin suuntaan kumartavien kulkujen ja joidenkin raskaiden vuodatusten viljelyssä on onnistuttu
Mutta eipä siinä, Panagaris on hyvä biisintekijä ja laulaja. Levy menettää maksimaalisesta tehostaan rahtusen, kun kone ei käy aivan äärimmilleen eikä kovimpien verrokkien mielipuolisuutta tavoiteta. Pian parikymppinen bändi on kokenut huiman kehityskaaren, ja sen jokainen uusi albumi tuntuu pesevän edellisen. Sea Savage on vuonna 2002 perustetun Gama Bombin kirjastossa hieman poikkeuksellinen levy. Valitettavasti muut assosiaatiot viettävät Avril Lavignen ja Nickelbackin suuntaan, mikä on hieman masentavaa. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu tunnelmaa nostattavan lämmin usvaisuus. Mark Kelly’s Marathon -nimellä kulkeva projekti ei sisällä mitään vallankumouksellista, onpahan vain miellyttävä annos tyylikkäästi toteutettua aikuisprogea. Lähes kymmenen vuotta bändiä seuranneena täytyy todeta, että Sea Savage nousee kirkkaasti yhtyeen tuotannon kärkipaikoille. Niin ikään jostain Suomen synkästä undergroundista nouseva Sarvekas on kahden miehen projekti, joka sekin toimii ilman jäsenten muiden mahdollisten bändien aiheuttamaa painolastia tai muuta namedroppailua. Meno on brutaalia ja pidättelemätöntä mutta ei tiukkaan formaattiin fakkiutunutta, ja älämölöä, mörinää ja raskassoutuista tykitystä kuullaan vähän joka kantilta myllytettynä. Elli Muurikainen. Kreikkalaisen Cursed Bloodin omakustanteen uusintajulkaisu leyhyttää ilmoille freesin mädäntuoksun ajalta, jolloin death metal ei ollut vielä ehtinyt klikkiytyä mihinkään ahtaampiin lokeroihin saatikka pelannut melodioiden kanssa. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel -nimellä. Avauskappale Amelia kertoo maailmanympärilennollaan vuonna 1937 kadonneesta lentäjästä Amelia Earhartista ja hänen katoamiseensa liittyvistä myyteistä. Yhtyeen visio blacksabbathmaisesta, kevytkätisesti soitetusta protoheavy rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Kumpikin esitys kuuluu levyn parhaimpiin, kun taas väliin jäävät kolme kappaletta edustavat hieman tasapaksumpaa linjaa. Descend to Acheron hyökkää silmille raa’alla death metallillaan ja siihen upotetuilla pienillä mustan metallin sävyillä. Omat puutteensa on myös sävellyksissä, jotka tahtovat jäädä hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta ikävästi telineisiin tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen. Ryhmä on luonut juttunsa yhdistämällä thrash metalin parhaat puolet omaan humoristiseen tyyliinsä, jossa riittää hyväntuulista uhoa. Ehkä eniten sydäntä lämmittää, kuinka tyylilajinsa historian sisäistänyt yhtye tonkii sen Suomea liippaavaa kulmaa. Silti nykydeathin moderniuteen ei ole minkäänlaista näköyhteyttä. Hyvä osoitus siitä, kuinka hyvällä tyylitajulla ja kirkkaalla visiolla pääsee pitkälle. O:lla on jälkiä Jacksonin ekonomisista sävellysja sovitusmetodeista. Sittemmin muun muassa Michael Boltonin, Dave Stewartin ja James Durbinin yhtyeissä soittanut kitaristi levytti vuonna 2018 entisen Bon Jovi -kitaristin Richie Samboran kanssa nimellä RSO. Kappaleissa on mukavasti koukkua, eikä teknisyys ole GAMA BOMB Sea Savage PROSTHETIC Muun muassa kasarileffoista ja zombeista sanoituksensa ammentavan irlantilaisyhtyeen seitsemäs albumi on täynnä tuttua rämäpäistä rellestystä, mutta aina tasokkaan bändin rima on noussut entisestään. Kuuden biisin annos on juuri sopiva, kovaa vauhtia sinkoilevat rallit eroavat toisistaan riittävästi – myös kappalerakenteet ovat kiitettävän moninaisia – ja solisti Arisin korina ei ole yliampuvaa viemäripulputusta vaan karskia rohinaa. Tekstit eivät liene kuitenkaan viisibiisisen ep:n olennaisin osa, sillä bändillä on antaa kuultavaksi melodisia ja takuuvarmasti toimivia kappaleita – aivan kuten Valravillakin. Sarvekkaalta on turha vaatia mitään kovin mullistavaa, mutta perusmenonsakin riittää mustan metallin keskitasoa korkeammalle. Miehet hallitsevat instrumenttinsa ja biisinteon. Kokopitkän tultua ajankohtaiseksi musiikilta on kuitenkin syytä odottaa enemmän vaihtelua. Kappaleet soljuvat mukavasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. timaamme mustan metallin kentältä löytyy kovaa osaamista laajalla alueella. Kansikuvan örkkikin on kuin jonkin kopiokoneella monistetun ysäridemon kannesta. Oli kyseessä sitten perjantai-illan kaljareissu, punttisalitreeni tai automatka mummolaan, albumi sopii taustalle täydellisesti. Kokonaisuudesta muodostuu kuitenkin mielekäs kuunteluelämys, eikä tylsyyden hetkiä pääse muodostumaan liiaksi. Kyse on silti enemmän itseironiasta kuin Manowar-henkisestä pullistelusta. Sarvekas vaikuttaa imevän vaikutteensa saatanallisen möykän sijasta muinaisista skandimytologioista, mikä ei ole musiikkityylin parissa mitenkään poikkeuksellista. Spellbook liikkuu periaatteessa samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuulostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Vauhti on ajoittain huomattavasti totuttua hitaampaa, ja inspiraatiota on selkeästi haettu Judas Priestin ja Iron Maidenin kaltaisilta nimiltä. Etenkin kertosäeosastolla suoritetaan todella vahvasti. Antti Luukkanen SPELLBOOK Magick & Mischief CRUZ DEL SUR Läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle elokuun Infernossa täydet pisteet. Levyä on erittäin miellyttävä kuunnella, mutta harmillisen harmiton se on. Mikko Malm CURSED BLOOD Taker of Life WAR ANTHEM Ja sitten kömmitään aikakapseliin ja takaisin 1990-luvulle. Nyt käsillä oleva O on naisen neljäs soololevy ja sisältää modernia, elektronisilla mausteilla höystettyä pop-rockia, joka on yllättävän kevyesti kitaroitua. Tarkennettakoon, että kyseessä on tuore tulokas ja ensiversio aiheesta on julkaistu viime vuonna. Biisit ovat kaikin puolin piristävän tuoreita ja energisiä, ja sanoituksissa on paljon hyvää läppää ja sanaleikkejä. Toinen eepos 2051 on puolestaan saanut innoituksensa Arthur C. Mikä parasta, albumi vaikuttaa mukautuvan lähes mihin tahansa ympäristöön. Vaikka bändin musiikin voisi luokitella osin jenkkipainotteiseksi moderniksi tekniseksi death metaliksi, mukaan on saatu sävytettyä myös mukavan vanhakantaista pahaenteistä tunnelmaa. Mega MARK KELLY’S MARATHON Mark Kelly’s Marathon EAR Marillionista tuttu kosketinsoittaja on saanut pihalle ensimmäisen soololevynsä. Näissä se pääsee maalailemaan vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta kaikessa rauhassa suurempaa draaman kaarta, ja musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin suoraa rokkirallia. Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs yhdeksänminuuttisessa Not Long for This Worldissä ja jatsahtavassa, yli yksitoista minuuttia ottavassa Dead Detectivessä. Ja kyllä tämä minkä tahansa John Mitchellin levytyksen voittaa. Alan harrastajille erittäin suositeltava valinta. Moitteet ovat kuitenkin melko kosmeettisia. Clarken tuotannosta. Joidenkin korvaan tällainen määrittely saattaa kuulostaa jo lähtökohtaisesti hirveältä, mutta oma mieli lepää sävellysten äärellä. Mikko Malm DESCEND TO ACHERON The Transience of Flesh PETRICHOR Ankaraa paahtamista Australian auringon alta. Joni Juutilainen ORIANTHI O FRONTIERS Michael Jacksonin ja Alice Cooperin yhtyeissä aikoinaan nimeä tehnyt kitaristi Orianthi Panagaris on ehtinyt olla monessa mukana. Olisin halunnut kuulla vähän repivämpää kitarointia
Muun muassa entisistä Ranger-ukoista koostuva nelikko on julkaissut tähän mennessä yhden demokokoelman ja seiskatuumaisen mutta muhitellut varsinaista esikoistaan hyvän tovin. Enter on siitäkin erikoinen rockyhtye, että siitä puuttuu tyystin sähkökitara. Naama kurtussa sitä ei ainakaan kannata vastaanottaa. Jaakko Silvast FLAIL Dying Embers to Coldening Coals BEHEST Vasta kaksivuotias Flail koostuu jonkinlaista nimeä keränneen Ruhon jäsenistä ja soittaa debyytillään persoonalliselta kuulostavaa mustaa metallia, joka maalaa kuvaansa harvinaisen tummin värisävyin. Genreentusiasteille tarkistamisen arvoinen tapaus. Lokit siis rallattakoot menemään jatkossakin. Eetu Järvisalo ŠAMANE Šamane LAST DAY OF THE NORTH Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folkpoplevy, jonka A-puoli jäi hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan toiseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille. Edellytyksiä menestyksen jatkuvuudelle voi löytää uutuusalbumilta, johon on valikoitunut kappaleita esimerkiksi bändeiltä Metallica, AC/ DC, Kansas ja Deep Purple. Se on nytkin kantava voima. Kitarasoolot ovat vikkelyydestään huolimatta tyylillä vedettyjä ja yllättävänkin melodisia. Yhtyeen jolkotusten purevuudesta kuulijoihin kertovat korkeat siARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mikko Malm CHALICE Trembling Crown HIGH ROLLER Helsinkiläisen retroheviryhmän debyyttialbumia on odoteltu piireissä jo muutaman vuoden. Satan’s Fall ei tee mitään uutta auringon alla, mutta se hoitaa sarkansa hyvin. Ei moinen tietysti täysin ennenkuulumatonta ole, mutta tässä tapauksessa puute on ehdottomasti suuri miinus. Sovitukset ja soittotyyli kielivät modernista asenteesta, mutta perusestetiikkaa on selkeästi vanhempaa perua. Nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Pure Prog on päättänyt julkaista yhtyeen aikoinaan tekemät demonauhoitukset kokonaisuudessaan. Vaikka levyn kappaleissa on tasoeroja, kokonaisuutta voi pitää jälliian suuressa osassa. Pelimannipoppoo on koonnut neljännelle levylleen jälleen uuden satsin tunnettuja rockja metalliveisuja. Final Day ei ole 36 minuutin mitassaan pituudella pilattu, mutta siinä piilee myös levyn vahvuus. Myös koskettimet ovat dominoivassa osassa, ja välillä muoviset halpissoundit raapivat kuulohermoja melko pahasti. Reilut 20 minuuttia menee vauhdilla ja sujuvasti. Šamanen musiikkia ei todellakaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan jälki on joka suhteessa aidompaa. Mukana on jälleen tunnelmiltaan sopivan vaihtelevia kappaleita, jotka bändi on sovittanut taidokkaasti omannäköisikseen. Raukeammista tulkinnoista säväyttivät eniten yhtyeen omaan tuotantoon lukeutuvat Sweet Maria ja Reckless Wrecking Ball. Seitsenraitaiselta on turha etsiä kolmen minuutin hittisinkkuja. Genre huomioiden on kuitenkin syytä muistaa kokonaisuuden merkitys. Jo taipaleensa alkumetreillä Chalice lupaili ammentavansa genren 1970-luvun mystisiltä takamailta, ja bändi onnistuu tavoitteessaan keskivertoa paremmin. Kun musiikillisesta matkasta on tehty näinkin ytimekäs ja pehmeästi soljuva, sen äärelle on helppo palata uudestaan ja uudestaan. Levyn pauloihinsa kietova tenho piilee sen kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävyisessä tunnelmassa. Synteesistä syntyy herkullinen keitos, joka kuulostaa lopulta melko ajattomalta. Pelkkä komppikitara olisi tuonut sävellyksiin jonkinlaista ryhdikkyyttä, etenkin kun basisti Avalli on enemmän kiinnostunut sooloilusta kuin rytmin ylläpitämisestä. Samalla ne antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa ja laajentuvat elementtiensä yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi, syvälle kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi äänituokioksi. Rivakammista kilkatuksista pelittävät parhaiten hauskasti polveileva Master of Puppets ja bändin oma ralli, ylös ja alas kiihtyvä Lion Tamer. Yhtye kumartaa syvään 1980-luvulle eikä häpeile vaikutteitaan, olipa kyseessä sitten Mercyful Fate, Iron Maiden tai Judas Priest. Mega ENTER 1991 – Images from Floating Worlds PURE PROG Enter on progressiivisen rockin kentällä melkoinen kuriositeetti, sillä yhtye ei ehtinyt julkaista alkuperäisen olemassaolonsa aikana yhtään tuotosta. Basisti Matthew Phillips pistelee menemään siihen malliin, että villien progejuoksutusten ystävät piimivät luultavasti housuihinsa. Kappaleiden naivistinen muotokieli ja eteerinen tunnelma valloittavat lopulta puolelleen luoden sympaattisen vaikutelman. Mikko Malm T O N I SA LM IN E N joitukset sekä Suomen albumilistalla että Yhdysvaltojen Billboard Bluegrass -listalla. Jos tärppejä pitää luetella, nimibiisistä ja The Keystä on selkeintä lähteä liikkeelle. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavasta huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Elämyksen laatu määräytyykin sen mukaan, miten vastaanottavainen kuulija on kerronnallisille rakennehybrideille ja pitkille tarinoille. Yhtyeellä on energiaa sekä soittoja sävellystaitoa. Ei fillereitä, pelkkiä killereitä, niin kuin joku filosofi aikoinaan tokaisi. Chalicen tekeminen elää toki vanhan liiton käppäilevästä, rivakasti etenevästä heavy metalista, mutta soiton runsaus ja sovitusten ennakkoluuloton monipuolisuus erottavat bändin kollegoistaan. En tiedä vieläkään, suhtautuako bändin countrya ja rempseää kansanperinnesoitantaa käsittävään ilotteluun vitsinä vai vakavasti otettavana taiteena. Bändi on myös kiertänyt debyytistään Farm Machinestä (2015) lähtien maailmaa kunnioitettavalla yli sadan keikan vuositahdilla. Sillä on visio ja roihuava rakkaus lajiin, mikä kyllä kuuluu. Bändin nimikkoseuraajalla sen musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen ja jätetty jäljelle pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka muodostavat äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyihin yhdistettynä kappaleisiin hypnoottisen pohjavireen. Teemu Vähäkangas STEVE ’N’ SEAGULLS Another Miracle PLAYGROUND Suomen bluegrass-ilmiö ei hidasta tahtia. Parhaiten levyltä erottuvat Your Suffer Is a Gift ja levyn päättävä From the Mouths of Wolves, joissa meno äityy välillä yllättävänkin tunnelmalliseksi. Kaikista vioistaan huolimatta Images from Floating Worlds on kohtuullisen kiinnostava pala progressiivisen musiikin historiaa. Pidempänä versiona blastauskiintiö saattaisi tulla täyteen. Coverirrottelujen ohella uutuudelta löytyy edellislevy Grainsvillen (2018) tavoin myös bändin omia sävellyksiä. leen taidokkaana ja miellyttävänä. Sävellyksissä on esimerkiksi muinaisen Xasthurin henkeä, SATAN’S FALL Final Day HIGH ROLLER Helsinkiläinen Satan’s Fall toimittaa debyytillään suoraviivaista, röyhkeän konstailemattomalla asenteella varustettua heavy metalia, josta ei puutu tarttuvuutta eikä aggressiivisuutta. Kahden miehen kannatteleman projektin nuhjuisen soundin takaa paljastuu keskitempoista ja tunnelmaltaan synkkää musiikkia, jonka sijoittaminen skenekartalle tuntuu hankalalta. Trembling Crown luo assosiaatioita Ghostin koristeelliseen pahaenteisyyteen, alkuaikojen Iron Maidenin kiihkeisiin melodioihin ja jopa Burzumin monotonisiin riffeihin
Neljä pitkää kappaletta sisältävä albumi ei ole mikään mestariteos, mutta sen erikoisessa tunnelmassa on paljon kiinnostavia piirteitä. Työmoraalin puutteesta Sotoa ei voi siis ainakaan syyttää. Kimmo K. Vuodesta 2008 mies on kuulunut myös Trans Siberian Orchestran vakituiseen laulajakaartiin. In the Eye of Nothing ei ole mikään kesäinen piknik vaan reissu manalanmyrskyn kauhistuttavaan ytimeen. Lisäksi mies on säveltänyt levyn kaikki kappaleet yhdessä Soton kanssa. Nykyään miehellä on soolouran lisäksi SOTO-yhtye, joka on julkaissut kolme levyä, sekä pestit yhtyeissä W.E.T ja Sons of Apollo. Tami Hintikka mutta Flail lähestyy black metalia sitä rosoisemmalla ja ”mystisemmällä” otteella. Dying Embers to Coldening Coals on mielenkiintoinen pelinavaus, joka jättää aavistuksen siitä, että bändillä saattaa olla kuoleman pohjattomaan kuiluun tuijottavalle mustalle metallille vielä paljon annettavaa. Demoja ja ep:itä on tehty nivaska, ja osa nyt julkaistavista biiseistäkin vaikuttaisi olevan muutaman vuoden ikäistä tuotantoa. Suomalaisen nykydeath metalin ykkösketjussa operoiva Gorephilia tarjoilee tuutin täydeltä tummaa myräkkää, jossa valo ei paljon pilkahtele. Mieluiten kuitenkin kuuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Melodiaa hakiessaan laulu jää niin kutsutusti pystyyn. Kuten biisimateriaali, myös tuotanto tuntuisi kaipaavan joko lisää visvaista smäidää tai napakkaa ytyä. Black sisältää väkivaltaista ja takuutasokasta tykitystä, joka täyttänee monen äärimetallin ystävän mielihalut. Kuuden biisin mittainen vyörytys tuntuu hektiseltä hyökkäykseltä, joka vaikuttaa välillä menettävän hieman suuntaansa. Cattle Decapitationissä ja Misery Indexissä meriittinsä ansainneista soittomiehistä koostuva Scour on ammattitaitoinen porukka, jonka kolmannella ep:llä tykitellään kahden aiemman malliin eli vahvasti black metaliin nojaten. GOREPHILIA In the Eye of Nothing DARK DESCENT Vantaalaisen kuolopartion kolmas pitkäsoitto on ensimmäinen sitten alkuperäislaulajansa Henun poismenon. Tällä kertaa apumieheksi on valikoitunut Alessandro del Vecchio (Hardline, Jorn, Revolution Saints), joka paitsi vastaa levyn äänityksestä ja tuotannosta myös soittaa sillä bassoa ja koskettimia. Albumin muuhun miehistöön kuuluvat kitaristi Fabrizio Sgattoni ja rumpali Edu Cominato. Eteenpäin puskeminen kannatti, sillä käsissä on varsin väkevä kiekko. Koskinen SCOUR Black NUCLEAR BLAST Downista ja Panterasta tutun Phil Anselmon kokeilut äärimetallin parissa ovat päätyneet pahimmillaan Viking Crown -projektin tyylisiin mahalaskuihin, mutta Scourin myötä mies tuntuu löytäneen vihdoin hyvän väylän toteuttaa rajumpaa musiikillista puoltaan. Bändi päätti jatkaa traagisten tapahtumien jälkeen nelimiehisenä, ja kitaristi Jukka Aho otti kontolleen myös mörinävastuun. Kuolo taipuu Gorephilian käsittelyssä pahaenteiseksi virraksi, jonka kulkua ryhdittävät oivaltava ja tyylitaitoinen rumputyöskentely sekä kekseliäs riffituli, jossa on sopivassa suhteessa terävää koukkua ja notkeaa limaa. Levyn äänimaailma on miellyttävän tuhti ja hyvällä tavalla multainen menemättä mössöksi. Hieman päälle vartin mitalle on hankala luoda kovin monipuolista kokonaiskuvaa, mutta paikoin Blackille on yritetty tunkea vähän kaikenlaista, vaikka tässä tapauksessa olennaisinta olisi keskittyä yhteen asiaan. Kappaleet valuvat läpi ajan ja paikan ikään kuin huomaamatta. Final Dawn tuntuu edustavan kunnioitettavan vakavaa harrastustoimintaa. Mikko Malm FINAL DAWN Minä olen pimeys OMAKUSTANNE Parikymppinen oululaisbändi on pohjustanut toista pitkäsoittoaan pitkään, debyyttinsä kun ilmestyi jo 2004. Laulu on omaan makuuni bändin vieraannuttavin elementti. Materiaalin mukaansatempaavuus on aika vähäistä. Joni Juutilainen JEFF SCOTT SOTO Wide Awake (In My Dreamland) FRONTIERS Yngwie Malmsteenin bändistä ja Talismanista tunnetuksi tullut Jeff Scott Soto on ehtinyt olla monessa mukana. Räkäisesti raakuttu karjunta ei varsinaisesti miellytä, vaikka on aivan ilmaisuvoimaista. Mukana on sopiva annos myös death metalia ja grindcorea, mutta yleisilme on musta – kuten ep:n nimikin. Oikein hyvää käyttömusiikkia, ei enempää tai vähempää. Tämä on tietysti ilahduttavaa, vaikka levyn kappalemateriaali ei mitään tajunnanräjäyttävää tarjoakaan. Soundimaailma on oudon puoliraskasta semihifiä, jossa kuolometalliset tai mustemmat sävyt eivät pääse riipimään parhaalla tavalla. Se sisältää rehellistä ja selkärankaa tärisyttävää death metalia, joka osoittaa, että jo valmiiksi mainiosta bändistä on hioutunut entistäkin korkealaatuisempi ryhmä. Kakun kuorruttaa murea ja anteeksipyytelemätön örinä. Käsissä on miehen seitsemäs soololevy, joka pitää sisällään miehen tavaramerkiksi muodostunutta melodista hard rockia. Synkän black metalin saralla on helppo ajautua pelkkään nihkeään laahaukseen, mutta Flailin 40-minuuttinen säilyttää jännitteensä hyvin alusta loppuun. Yllätyksettömämpi bläkkistakomisen ja rokkaavamman – vaan ei murskaavan – dödörynkytyksen yhdistelmä tuntuu istuvan yhtyeelle paremmin kuin vaikkapa The Fishermanin kunnianhimoisempi ilmaisu. Synkkien varjojen kuolo horjahtaa taitamattomissa kourissa tylsäksi puuroksi, mutta In the Eye of Nothing välttää alagenren ihmissudenkuopat monipuolisella murjonnallaan. Soto osoittaa olevansa yhä elinvoimainen rocklaulaja, mikä ei ole 55-vuotiaalle mikään itsestäänselvyys. Jälki valitettavasti myös kuulostaa siltä, siis maakuntasarjatason väkevältä perussuorittamiselta, jossa tekemisen poltetta on enemmän kuin rahkeita isompiin ympyröihin. Final Dawnissa kuuluu kirskuva asenne, joka ilmenee mustanpuhuvana leiskuttamisena ja aika raakana ilmaisuna
Levy vaikuttaa useamman bändin kokoelmalta. Kieltämättä nämä ryhmät kuvastavatkin sitä, mistä Dawnwalkerin ilmaisussa on kyse. Tärkeimmät osumat löytyvät sieltä mistä pitääkin. Pääjehu, rumpali Ted Kirkpatrick (ex-Trouble) on kerännyt läpileikkauksen thrashin merkeissä aloittaneen yhtyeensä doomimmasta tuotannosta ja heittää apureineen lisukkeeksi pari Black Sabbath -lainaa ja yhden 25 minuuttisen eepoksen. Äärimetallielementtejä olisi voinut karsia muutenkin, sillä yhtye on selkeästi vahvimmillaan tunnelmallisemman materiaalin äärellä. Toisinaan orkesteri syleilee myös 70-luvun klassisen progen pehmeämpiä ja melodisempia puolia. Tasapaino raskaan voimailun ja ilmavamman fiilistelyn välillä on kohdallaan. Joni Juutilainen NIVIANE The Ruthless Divine PURE STEEL Hyvä ensivaikutelma kantaa pitkälle, joten parhaat biisit ripotellaan yleensä levyjen alkupuoliskoille. Mikko Malm TOURNIQUET The Slow Cosmic Voyage to Wisdom PATHOGENIC Kristillisen metallin legenda esittäytyy omille korvilleni ensi kertaa, mihin tarkoitukseen tämä julkaisu lienee mielekäs. Vahvasti tulkitseva Norman Skinner kutoo laulumelodiansakin harvinaisen tarttuvaan muotoon. Näin on myös jenkkibändi Nivianen toisen pitkäsoiton tapauksessa, sillä avausraita League of Shadowsin alkuriffistä rakentuva eeppinen metalliseos jämähtää pääkoppaan kerrasta. Entä se eepos, Mission to MACS J1149+2223 Lensed Star 1 kolmine näytöksineen. Tämä on hyvin lannistavaa ja turhauttavaa, sillä albumi ei selvästikään ole huono. Lähinnä dronettavaa särökitaramelua, joten yllätyssektorille päädytään siinäkin.. Voi toki olla, että omissa re septo reissani on jotain vikaa. Kari Koskinen DAWNWALKER Ages OMAKUSTANNE Lontoolainen Dawnwalker sekoittaa mielenkiintoisella tavalla progressiivisen musiikin eri vivahteita, folksävyjä ja äärimetallia. Sopiva määrä uhoa, tunnetta ja isosti maalailevia kaaria tekee The Ruthless Divinesta yhden viimeaikojen suurimmista yllättäjistä. Väittäisinkin, että käsissä on yksi vuoden parhaista kiekoista sarallaan. Ages kuulostaa parhaimmillaan eeppiseltä ja intohimoiselta teokselta, mutta virheetön se ei ole. Toverien käyttö onkin bändin keskeinen juttu. Vaikutelma kantaa harvemmin aivan loppuun asti, eikä siinä onnistu myöskään tunnin kellottava The Ruthless Divine. ARVIOT lisin Scouria kokopitkällä, jolla yhtyeen monimuotoisuus pääsisi taatusti oikeuksiinsa. Se pitää ilmaisun monipuolisena, mutta erityisesti kokoelman kohdalla myös aikamoisen hajanaisena. Promofileissä heitä ei ole selkeästi kreditioitu, mutta levyn kappaleissa esiintyvät ainakin Chris Poland, Eric Wagner, Tim Ripper Owens ja Doug Pinnick. Pää pysyy silti komeasti pinnalla koko reissun, eikä vettä vedetä keuhkoon missään vaiheessa. Dawnwalkerin neljäs levy on kaksijakoinen kokemus. Ehdottoman suositeltava tapaus. Sopivan eeppisiä sävyjä tavoittelevat kappaleet pidetään iskukykyisissä mitoissa, eikä samoja näppäilyjä toisteta loputtomiin. Aineksina on jenkkipowerin ympärille rakennettu, erittäin hyvältä soundaava melodinen heavy, jonka palikoista tulee välillä mieleen Iced Earth, toisinaan Iron Maiden ja sitten ihan vain Niviane. Vakioaisaparia, kitaristi Aaron Guerraa ei jostakin syystä mainita. Aina kun se lyö kuulijan ulottuville jotain nerokasta, seuraavaksi tarjoillaan samalla mitalla latteuksia. Yhtyeen kotisivuilla vaikutteiksi mainitaan Opethin, Wolves in the Throne Roomin, Toolin ja Kayo Dotin kaltaisia nimiä. Suurelta osin tämä johtuu tympeistä surinariffeistä, jotka kyllä tuovat tarvittavaa mystistä tunnelmaa mutta kuulostavat toisinaan Norjablackin jämälaareista kaivetuilta. Gethsemane menee aikamoiseksi Queeniksi, Pinnickin laulama No Soul heavyrockaa muhkeasti ja In Death We Rise matelee suunnilleen Earthin hengessä. Mielenkiintoista musiikkia joka tapauksessa
Vaikka bändillä on faninsa, se lentelee edelleen tutkan alla. Serpents Oathin riippakivi ei ole yhtyeen huonous vaan puuduttava keskinkertaisuus. Kimmo K. Vaikka levy on tilkkutäkkimäisenä sillisalaattina hämmentävä ilmiö, suurin osa biiseistä on todella pätevää kamaa. Bändi oli toki nimeltä tuttu, mutta olin sivuuttanut sen aina jonkinlaisena c-sarjan käppäheviaktina. Vinyylimittainen biisikymmenikko ei juuri heikkoja hetkiä sisällä. Kari Koskinen PUTRID OFFAL Sicknesses Obsessions XENOKORP Autopsy-intro on vielä esileikkelyä, mutta kun Let There Be Rotin mielipuolinen silpominen alkaa, tietää ettei avohaavaa saa enää saumattua kiinni. Antti Luukkanen THE DAYS INFINITE The New Black Rain ARTIST TOTAL RESPONSIBILITY Etelä-Savosta kajahtaa yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista debyytti levyistä. Toisaalta kappaleet kuten Opium ja Wasteland koukuttavat konemusiikkivibojen ja häpeämättömän selkeiden U2-kuulokuviensa ansiosta. The New Black Rainin kovimpia avuja ovat yltiöpäinen melodisuus, kappaleiden napakkuus, tukeva kokonaissoundi ja Natusen hunajainen ääni. War of Power jatkaa veteraanien laatulinjaa tulittamalla hienosti sävelletyn nipun ilmavaa ja kasarihenkistä heavyä, josta löytyy runsaiden melodioiden ja liukkaiden soolojen ohella myös ehtaa hard rockia. Ranskalaisbändi kuuluu siihen sankkaan myöhäisherännäisten joukkoon, joka oli aktiivinen patologiateemaisen mättämisen ensiaallossa 1990-luvun alussa, mutta hävisi b-sarjan pikkujulkaisujen jälkeen unholaan. Laulaja Ari Toivaisen kirkas ääni soi vielä vuosikymmenten jälkeenkin uljaasti, eikä ammattimiesten otteissa ole muutoinkaan mitään mussuttamista. Kappaleet ovat täynnä koukkuja, eikä levyä vaivaa turboahtimien tai itsetarkoituksellisen rankkuuden kirous. Ysärin alussa hetken Stratovariuksen riveissä soittanut basisti Jari Behm edustaa tuoreempaa kasvoa, mutta muutoin miehistö koostuu yhä alkuperäisjäsenistä. Stud ei ole loppupeleissä kovin omaleimainen bändi, mutta erityisesti laulajansa ansiosta se on helppo tunnistaa. Asia vain sattuu olemaan niin, että näin laadukkaalle kamalle soisi paljon enemmän menestystä. Albumi toimiikin oivana tyyppiesimerkkinä modernin äärimetallin hengettömyydestä: kuoret ovat kunnossa, mutta sisältä ei löydy yhtään mitään. The Days Infinite on neljän kokeneen rokkarin koalitio, joka tuo pitkään haudutellun The New Black Rain -albuminsa viimein julki. Dynaamista vanhan liiton meininkiä. Pisteet irtoavat lähinnä siitä, että myös tämä Via Dolorosa päättyy kuin päättyykin aikanaan. Se on sitten oma asiansa, kuinka helppoa näin perinnetietoista ja puhdasoppista heavyä on markkinoida. Siinä missä mainitut verrokkibändit ovat onnistuneet tekemään parhaimmillaan klassikotason kamaa, Serpents Oathin kohtalona tuntuu olevan pelkkä oppipojan osa. Koskinen SERPENTS OATH Nihil SOULSELLER Tuoretta belgialaisverta kierrättävä Serpents Oath pyrkii esikoisellaan synkkätunnelmaiseen mutta samalla raakaan black metal -ilmaisuun, josta tulevat kovasti mieleen alalla jo lähemmäs kolme vuosikymmentä meritoituneet Belphegor ja Dark Funeral. Bändin soundi on hyväntuulinen, voimakas ja kristallinkirkas. Ja nyt homma on polkaistu jälleen käyntiin – iässä, jossa normiukot tapaavat puuhailla elämässään jotakin konservatiivisempaa. Kotimaisena verrokkina voisi mainita vaikka Ozin, mutta Stud on vähemmän metal ja enemmän hard’n’heavy. Paperilla väkinäiset sovitusideat (kuten puhdas naislaulu) pelittävät käytännössä, ja kiivas–helvetinmoinen-akselilla vuorotteleva tempo kantaa koko albumimitan. Sicknesses Obsessions on yhtyeen ensimmäinen uusia ralleja sisältävä albumi (viiden vuoden takainen Mature Necropsy oli uudelleenvärkättyä vanhaa materiaa) sen koko uralla, joten ainakin mädäntyneissä mönjissä marinointi on hoidettu hyvin. Väärässä olin ja rajusti. Tyylillisesti levällään oleva pintaraapaisu antaa syyn tutustua yhtyeen tuotantoon tarkemmin. Kuuntelin levyä huuli pyöreänä: miten ihmeessä en ollut törmännyt näin kovaan kotimaiseen aiemmin. Nihilillä ei tapahdu yksinkertaisesti mitään huomionarvoista. Tekninen toteutus on kunnossa, mutta biisi edellä tässä mennään. Putrid Offalin goregrindilta löyhkäävä death metal on ammattikirurgien käsialaa. Tässä ei olisi tietenkään mitään pahaa, jos bändi osaisi hyödyntää saamansa vaikutteet kunnolla, mutta Nihilin tapauksessa rysähdetään metsään jo alkumetreillä. Belgialaiskolmikon tarjoama musiikillinen mikropitsa pistää miettimään, mitä ihmettä levy-yhtiöt näkevät ja kuulevat tällaisia bändejä kiinnittäessään. Joni Juutilainen STUD War of Power INVERSE/CRANKSONIC Vuonna 1986 perustettu Stud ansaitsisi suosiota jo pelkän nimensä ansiosta. Circle of Lies (2017) oli vuotensa parhaita melodisen heavyn työnäytteitä. Ehdoton haltuunottosuositus. Carcassin leikkaussalihan tässä on vallattu ja instrumentitkin ovat samat, mutta fransmannit osaavat toimensa niin tiukasti, että vaikea siitä on olla pahoillaan. Suositellaan nostalgiannälkään sekä nuorisolle opetusmateriaaliksi ysäri-death/grindin ylivertaisuudesta. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Yhtyeen primus motorin, laulaja-kitaristi Antti Natusen vuosia rakentuneet sävellykset pohjaavat vaihtoehtorockiin, mutta koko miehistön ammattitaitoisessa käsittelyssä levyltä kuuluu kutkutteleva aikuisja stadionrockin sekä syntikkapopin liitto, paikoin raskaasti möyrähtäviä kielisoittimia unohtamatta. Levyn selkeimpiä vetonauloja ovat avausraita Against the Fire sekä sinkkubiisi Wolf at the Door, joiden draivi on sulavaa ja vastaansanomattoman väkevää
Meno on tylyä, ja vain vaaniva semiballadi Killing Bridge antaa edes hieman armoa. Tyylissä se kuuluu sitten senkin edestä, sillä sävellyksiin ei ole eksynyt minkäänlaista modernia sävyä. Hyvillä melodioilla silattua rallattelua kuuntelee yllättävän mielellään. Flush asettuu sisäsiistin setäpunkin ja kotikutoisen voimapopin lisäksi vuosituhannen alkuvuosina hypetetyn lennokkaan autotallirockin piiriin. Jahas, tuolta helähtää kaunis kutsumelodia. Kappaleet ammentavat samoista sammioista Helstarin ja varhaisen Metal Churchin kaltaisten yhtyeiden kanssa. Mega DEATHORCHESTRA Symphony of Death OMAKUSTANNE Pietarin juhlahallin seinät vapisevat liitoksistaan, kun paikallinen Deathpalvoja Buicide yhdistää voimansa kaupungin sinfoniaorkesterin kanssa. HAUTAJAISYÖ On vain pimeys INVERSE Nimen perusteella voisi odottaa tappavan tylsää laahausta ja masentelua, vaan ei huolta! Hautajaisyö pistelee kolmannella levyllään energisesti päin näköä, eikä murhetta kuulla kuin elämän ankeutta hieman koomisuuteen asti korostavissa sanoituksissa. Tami Hintikka HERETICAL SECT Rapturous Flesh Consumed REDEFINING DARKNESS Rapturous Flesh Consumed sisältää ensimmäiseksi täyspitkäksi juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin. Kari Koskinen FLUSH It Began as a Mistake CONCORDE Flush esittää jämerästi rullailevaa hyvänmielen harrastusrockia. Tomi Pohto SPEEDKILLER Midnight Vampire EDGED CIRCLE Midnight Vampire on debyytiksi napakkaa menoa, jolla sekä kunnioitetaan yhtyeen kotimaalle Brasilialle tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia että tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Jaahas. Vuonna 1981 perustettu Thrust iskee painavalla vasaralla ja terävässä soundissakin on voimaa. Myös rankemmin rytiseva The Haunted nousee mieleen. Luvassa on pläjäys Death-lainoja klassisille soittimille sovitettuna, ilman lauluja. Tomi Pohto ANNEXATION Inherent Brutality IRON SHIELD Raivoisamman laidan thrash metalia Saksasta. Undergang. Punkpohja kuuluu sopivan jämäkkänä hiomattomuutena sekä suhteellisen reippaana asenteena. Deathin kappaleet ovat myös Chuck Schuldinerin lyriikasta ja uniikista kurkkuäänitulkinnasta koostuvia kokonaisuuksia. Buikkarit vetävät toki laadukkaasti. Peruskallio on vahva, mutta sisuksia koskettavia elämyksiä ei lopulta silti löydy. Reek of Putrefaction. Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia. Eikä siinä tosiaankaan onnistuta. Modernin ja vanhan koulun yhteentörmäys tuottaa ihan maistuvaista hedelmää, vaikka genreklassikoksi asti on vielä pitkä matka. Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän 27-minuuttista kokonaisuutta pyörittelee. En ymmärrä minne, mutta pidän tästä. Kun kitaravallitkin kumpuavat jostain syvyyksissä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doomiksi hidastuvat osiot, tunnelma on hyvin lähellä pikimustaa. Ottakaas, goregrindhullut, täyslaatua kuunteluun. Kari Koskinen UNDERGANG Aldrig i livet DARK DESCENT Ennakkoluulot, ne on tehty murskattaviksi. Tales of Madness sisältää uudelleenäänitykset vanhoista, sinällään asiallisista demoista ja pari uutta biisiä. NAPAKAT 65. Eli kyllä. Ihan mielellään tällaista kuolon kautta koukkaavaa rässiä silti pyörittää. Kokonaisuus on paradoksaalista kuultavaa. Myös Black Sabbath on läsnä, kuten Ghost in Me häpeämättä osoittaa. Vertailukohdaksi voisi heittää vaikka Se, josta ei puhuta -yhtyeen, mutta asteen kuolomaisempana versiona. Nämä tanskalaiset osoittavat sormi ojossa: Istu! Penkkiin keskittymään! Ensin sieraimeen lemahtaa vanha raato. Sitten sukelletaan jonnekin suoniverkoston suhjuisan plasman hämärään. Deathmetallista raskautta thrashin kiivaaseen pieksentään yhdistelevä kiekko örisee, hakkaa, kiihdyttää ja tamppaa tanakan puolisen tuntia, minkä jälkeen pyyhitään veret naamalta ja otetaan toinen kierros. Laulussa on vahva Jeff Walker -raspi, rummuissa venytään blastbeatkierroksille asti ja riffeistä löytyy kunnon menosahaa. Järin vaaralliselta bänJA C O B T O P M Ø LL E R SA M I K E T T U N E N Hautajaisyö. Tomi Pohto THRUST The Helm of Awe PURE STEEL Raskas, melodinen ja uppiniskaisesti perinteitä kumarteleva jenkkipower on useimmiten vähintäänkin kohtuullisesti toimiva vaihtoehto. Mega WOMBBATH Tales of Madness TRANSCENDING OBSCURITY Ruotsin sanoinkuvaamattoman ihanan death metal -skenen pitkäikäisimpiin puurtajiin kuuluva ikivompatti julkaisee kokoelmalevyn juhlistaakseen 30-vuotista taivaltaan. Toisaalta se on keskinkertaista kuoloa, mutta entäpä sitten – kuka on julkaissut yhtä ehdotonta svedudeathiä sitten Into the Graven. Bändin ikä ei kuulu. Ufrivillig donation af vitale organer osoittautuu levyn ykkösbiisiksi. Liekö korva puutunut tai sielu paatunut. Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka kuuntelisi ja tuijottaisi. Hautajaisyö ei myöskään leiki liiaksi melodioilla, vaan homma hoidetaan paksusti riffitellen ja kitapurjeet vihaisesti lepattaen. Deathin myöhäistuotanto on opeteltu nuotilleen, ja sinfiksen tehtäväksi jää korostaa ennestään komeat kappaleet seuraavalle tasolle. Vahvan tarttuvat laulumelodiat ja tuhdit riffit toimivatkin heti kättelyssä. Laimeasti sovitetut instrumentaaliversiot jättävätkin tuntemukset kovin kylmiksi
Jaakko Silvast din meno ei tunnu, mutta siinä on mukavasti energiaa ja särmikästä tarttuvuutta. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen. Bändi osaa hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. PSYCROPTIC The Watcher of All AGONIA Ep:n kahdesta biisistä ensimmäinen sisältää moderninmelodista teknistä death metalia kertosäettä tukevilla synataustoilla. Teemu Vähäkangas NUCLEAR Murder of Crows BLACK LODGE Chileläisviisikon viides pitkäsoitto tarjoaa thrash metalia, jonka perusasiat ovat kunnossa. Hyvin tehtyä sinällään, mutta eipä vain iske omaan makuhermoon. Brutalisoinnin vastineeksi löytyy vähän puhdasta lauluakin. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Hieman Nightwishin mieleen tuovan helsinkiläisviisikon aloitus on vahva ja lupaa jatkolta pelkkää hyvää. Depravity kuuluu samaan kastiin. Toki kiekaisut lyövät välillä yli, mutta niin pitääkin. Mortuus on black metal -solistina ja säveltäjänä maailman parhaimmistoa, mutta Domjordin musiikillinen anti jää tällä kertaa hämmästyttävän heikoksi. Jos tulevan levyn muut biisit edustavat enemmän tätä linjaa, Tasmanian paholaisten tekoset kiinnostavat minuakin vähän enemmän. Liki 50 minuuttia tällaista ryöpytystä on kertaistumalta aika haastava satsi, mutta brutaalin myllytyksen ystävät saavat levystä varmasti paljon irti. Erikoislaatuista hevinsä ei ole, mutta hyvää perusmäiskettä olisi tarjolla, ylimittaisista biiseistä huolimatta. Meno pohjautuu vanhaan liittoon, muttei siihen kaikkein tunnetuimpaan säröpörinäkalmailuun. On pikaista sahaa, semitarttuvaa riffiä, aggressiivista huutoa ja ihan kivasti vaihteluakin. Mega VANDEN PLAS The Ghost Xperiment – Illumination FRONTIERS Vanden Plas on keikkunut vuosikaudet melodiseen matikkametalliin hurahtaneiden top-listoilla, vaikkei ole kaupallisen menestyksen puolesta kärkijoukkoihin kivunnutkaan. Bändi on tuottanut liki 30-vuotisella urallaan pelkkää laatua, eikä vuosi sitten aloitetun The Ghost Xperiment -kummituskonseptin kakkososa jää edeltäjiensä jalkoihin. Soundi on muhkea ja albumin esillepano täysipainoisen jylhä. Osaavat sävellykset, muhkeat melodiat, nokkelahkot kappalerakenteet, hyvin treenattu soitto ja loistavasti aisoissa pysyvät biisimitat puhuvat vahvasti tekijöidensä puolesta. Koskinen SLOWLY BUILDING WEAPONS Echos BIRD’S ROBE Australialaisten doomja black metal -vaikutteilla koristeltu kenkiintuijottelurokki (blackgaze) on lähtökohtaisesti varsin miellyttävän kuuloista, vaikka äänimaailma on turhankin demomainen. Thrashimmällä otteella vedetty ja painostavammalla tunnelmalla voideltu The Watcher of All onkin sitten lupaavampi kappale. Joni Juutilainen TASTE Rope in the Closet IF SOCIETY / ROGE / HALF BEAR HALF CAT Kotimaisen Tasten debyytti sisältää melkoisen hurjaa paahtoa. Gravrostin ”käppäambient” on ytimessään yksinkertaista pimputtelua, jonka musiikillisena innoittajana lienee Burzum parjattu Dauði Baldrs (1997), vaikka taiteilija sitä tuskin missään myöntääkään. Käsiini on osunut hiljan useampikin australialainen ja musiikillisen linjan selkeytenä. Kimmo K. Tunnelma on suurin piirtein kohdillaan, mutta ihokarvat nostattavaa materiaalia olisi kaivattu enemmän. Tunnelmasta ja sovituksesta toiseen hyppivä seitsenraitainen tarjoaa upeaa musiikillista kerrontaa genren perushyveisiin nojaten. Jaakko Silvast DOMJORD Gravrost NORMA EVANGELIUM DIABOLI Funeral Mististä ja Mardukista tutun Mortuusin ambientprojekti on edennyt toiselle levylleen, jolta haiskahtaa koronaeristyksen aiheuttama passiivisuus. Bändit ovat linjakkaita ja taidokkaita. Koskinen DEPRAVITY Grand Malevolence TRANSCENDING OBSCURITY Vaikka 2020 ei suuria hurraahuutoja kerää, death metalille tämä on ollut hyvä vuosi. Neljää kappaletta värittää mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppelin aavemaisilla melodioilla. Linjakkuuden kanssa ei ole niin tarkkaa, mutta samapa tuo, kun rokki soi. Menossa on huomattavasti vireyttä, ja perinnetietoinen melodinen metalli pläikää ihan antaumuksella. Setämiesten takominen on aikalaistensa Helstarin ja Vicious Rumorsin tasolla vahvojen melodioiden ja tomerien riffien voimin. JE N S R Y D E N deathinvääntäjä, joiden taso on ollut positiivinen yllätys. Vaikka virkaiältään nuoren bändin tekemisestä huokuu tietty kotikutoisuus, Averlanche ei ole lähtenyt kurkottamaan kuuseen. Teemu Vähäkangas AVERLANCHE Life’s Phenomenon CONCORDE Kotoinen pitkäsoittodebytantti on kypsytellyt reilun kolmen toimintavuotensa aikana kelpo levyllisen melodista puhtaasti laulettua metallia. Mitä enemmän yhtye kumartaa vanhan Katatonian suuntaan, sen paremmin sillä tuntuu menevän. Musiikillinen näkemys on vahvaa ja soitto ensiluokkaista. Depravity. Tekninen ja vauhdikas death metal kulkee vaivatta, ja viisikko runttaa kakkoslevyllään yhteen kuin rasvattu kone. Mikko Malm GRAVFRAKTAL Unhallowed Death Triumph IRON BONEHEAD Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä Gravfraktal. Echos sisältää paljon hyviä asioita, mutta kokonaisuutena se ei yllä keskivertoa kummemmalle tasolle. Ihan hyvää b-sarjaa. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto aloittaa hieman mitäänsanomattomasti, mutta parantaa juoksuaan hiljalleen. Tämä kaikki on kuitenkin tehty niin monta kertaa ja paljon paremmin, ettei tällaiselle rässille ole tilausta kuin vain alan vannoutuneimpien vauhtimetallipäiden keskuudessa. Tami Hintikka BYFIST In the End PURE STEEL Pitkän linjan jenkkimetallikopla pääsee debyyttilevyn makuun vasta nyt, mutta ote on osaava. Kimmo K. Varsinkin laulaja Raul Garcia täräyttää niin että nuorempia kauhistuttaa. Riffittely on vikkelää ja soittohommat sujuvat vähintäänkin asiaankuuluvasti. Takuuvarmaa suorittamista saksalaisveteraanilta. Life’s Phenomenon on tekijöidensä mukaan helposti lähestyttäviä, selkeitä bändibiisejä sisältävä albumi. Näin on. Riffimyllytys on melkoista ja biisit sen verran polveilevia, että niissä on soittajilla muistamista
Mikko Malm Johansson & Speckmann. Mikko Malm TAUMEL There Is No Time to Run Away from Here TONZONEN Taumel-duon tarkoituksena on yhdistää konventionaalisuus kokeellisuuteen ja kompositionaalinen muotopuhtaus improvisaatioon. Silti tuntuu, ettei bändi ole vielä antanut kaikkein parastaan. Zultan Rock Beat series 20% zinc 80% copper 100% passion Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 02.11.2020 14:15:43 02.11.2020 14:15:43. Proscription. Kappaleet kertovat suoraviivaisesti jokapäiväisestä angstista. Vanha herra Paul Speckmann laulaa yhä vahvasti ja levyn ote on menevä, mutta Rogga Johanssonin riffittely olisi saanut olla tarttuvampaa. Taste soittaa vereslihaista musiikkia, joka tuntuu ahdistavuudestaan huolimatta oudon voimaannuttavalta. JOHANSSON & SPECKMANN The Germs of Circumstance SOULSELLER Kun undergroundimman death metalin kulmakivet vääntävät viidettä kimppalevyään, sen linjasta ei voi erehtyä. Tami Hintikka Yhtyeen energinen melurock liikkuu jossain Jesus Lizardin ja The Stoogesin välimaastossa, mutta sisältää myös hentoja freejazz-vaikutteita. Synkeitä aaltoja lyövä death metal ei päästä valoa sisään eikä ulos. Rumpali Brynjar Helgetunin jouhevanrento soittotyyli tuo levylle sopivaa irtonaisuutta ja pelastaa sen liialliselta hampaat irvessä vääntämiseltä. Teemu Vähäkangas PROSCRIPTION Conduit DARK DESCENT Entisen Maveth-kapteenin Christbutcherin uusi yhtye on debyytillään erittäin tuima. Conduit ei ole tarkoitettu kaikille, mutta jylhänmustan kuolemametallin ystäville on vain kaksi sanaa: vahva suositus. Taumelin musiikkia on varsin vaikea verrata mihinkään, mutta toisinaan orkesterin luomat tunnelmat tuovat mieleen Ulverin mestarillisen Perdition Cityn. Biisit on kasattu sinällään pätevästi, mutta koukuttavat kohdat ovat harvassa ja levyn yleisilme jää vähän tasapaksuksi. Kyllä vain, melkoisen luupäistä vanhan koulun deathiä crustahtavalla vivahteella tarjotaan. Yhtyeen debyytti on mainio yhdistelmä chetbakermäistä cool jazzia, soundtracktunnelmointia ja post-rockin viipyileviä kitarakuvioita. Ei hengähdystaukoja, ei armoa, ei hempeilyä. Yhtyeen musiikki tipahtaa luontevasti dark jazz -lokeroon, vaikka ristipölytystäkin ilmenee. Rope in the Closet on mukavan ytimekäs ja törkyinen isku päin pärstää, eikä levy hellitä lyhyen kestonsa aikana hetkeksikään. Helstar. Säälimätön kuolo nuijii kuulijan kalloon lopunajan tunnelmaa, ja kunnolla. Meininki on kaoottista ja armotonta, mutta samalla niin puhdasta
Heavy sai jäädä. Tästä aikakaudesta voi ottaa maistiaiset Youtubestakin löytyvän To the Past We Shall Return -demon (1993) avulla. Hän tuli sanomaan, että jätkät, tämä on niin kovaa settiä, että pannaanko demolle. Hän oli Kemppaisen tuttuja. 68. Sitten kohtalo puuttui peliin tavalla, joka tulisi leimaamaan Lullacryn uraa myöhemminkin: laulaja lähti. Me siihen, että mikä vitun demo. Heikkinen opasti hommaa alkuun rohkaisten Coarse-kaksikkoa sen ajan aktiiviseen tape trading -kulttuuriin. Sen myöntävät tässä artikkelissa Lullacry-tarinaa yhteen kutovat kitaristi Sami Leppikangas ja basisti Kimmo ”Heavy” Hiltunenkin. Kumpikin yhtye olisi päässyt finaaliin, mutta säännöt kielsivät saman jäsenen kahdessa bändissä. Samana vuonna syntyi Kai ”Hiili” Hiilesmaan kanssa tehty demo Downwards, jonka nimibiisi ja My Dear Skinwalker päätyivät lopulta muokattuina Lullacryn debyytille Sweet Desirelle (1999) ja kolmaskin kappale May The Times Change saman levyn vuoden 2014 uusintapainokselle. 666 ilmestyi 1997, ja nopeasti kasvanut suosio vei Valon pois Lullacrysta. Se oli alun perin instrumentaalinen, mutta basisti-Kimmo suositteli sille erästä tietämäänsä laulajaa. Laskin vireen hätäisesti H:hon, mutta kaverin basson kielet kuulostivat hirveiltä siinä vireessä, se oli täysi katastrofi, Hiltunen nauraa. Laulajan nimi oli Ville Valo, Leppikangas kertoo. Kuulostimme ensimmäistä kertaa oikealta bändiltä, Leppikangas muistelee. – Teimme silti jälleen yhden demon. Aroluomalla oli omat kiireensä Jimsonweedin kanssa, joten tilalle tuli toinen Kimmo, Heavy-lempinimelläkin tunnettu Hiltunen. Sauli oli rummuissa, ja minä soitin kitaraa ja örisin, Leppikangas aloittaa. Sami kuitenkin kyseli, että sovitaanko kuitenkin seuraavat treenit ennen kuin lähdet. Vuoteen 2014 asti toimineen bändin tarinassa on vaiherikkaita käänteitä, ja totuus syistä ja seurauksista riippuu monesti siitä, keneltä kysytään. Demoja syntyi enemmänkin, ja vähitellen mukaan tuli myös muita jäseniä. – Saatuani Downwardsin käsiini olin todella ylpeä. Hartosella oli tuolloin toinenkin yhtye, D-Ray, joka osallistui Lullacryn tavoin Ääni ja vimma -bändikilpailuun 1997. Osapuolet ajattelivat, että tällä kertaa kahden bändin järjestelmä onnistuisi, mutta toisin kävi. – Olin jo keräämässä nolona kamoja pois soittelun jälkeen ja lähdössä. Vaistosimme silti, että olimme jonkin uuden äärellä, ja homma muuttuikin aika lailla. – Minulla oli kaverilta lainattu Rickenbacker, mutta vasta treeneissä sain kuulla, että Lullacry soittaa H-nuottiin viritetyillä kitaroilla eli todella alhaalta. – Nyt Nalle puolestaan tiesi hyvän laulajan, ja kyseessä oli Tanya Kemppainen. – Emme tajunneet aluksi oikein itsekään, kuinka hienosta asiasta oli kyse. Sen vuoksi nimi vaihtui Lullacryksi, kun Tanya tuli bändiin. Greatest Lovesongs Vol. Tätä kaikkea selvitelläkseen täytyy matkata 1990-luvun alkuvuosiin. Hiltunen päätyi lopulta Lullacryn treenikämpälle. VANHA LIITTO L ullacry sai nimensä vuonna 1998. Hartonen valitsi D-Rayn. Hyvin kuitenkin sopi, ja Kemppaisesta tuli laulaja lopulta kahden pitkäsoiton ajaksi. – Tanya sanoi jonkin baari-illan aikana, että he tarvitsisivat basistin. Aluksi tyyli oli puhdasta death metalia, ja projekti sai nimekseen Coarse. Olimme aluksi, että hetkinen, mimmilaulaja. – Siinä vaiheessa emme miettineet, että bändistä edes tulisi mitään. Nalle sen nimen vuonna 1998 keksi, Leppikangas kertoo. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT TONI HÄRKÖNEN, AILA LEPPIKANGAS Matka unelmiin JA KAAOKSEEN Lullacry teki sarallaan uraauurtavaa työtä, mutta lopullinen läpimurto suurten joukkoon jäi tapahtumatta. Miten sellainen sopii tähän hedonistiseen äijäbändimeininkiin, Leppikangas muistelee. Olimme huuli pyöreänä sellaisista hommista. Tässä yhteydessä tulee käyttää juuri edellä mainittua ilmaisua ”sai nimensä”, sillä yhtyeen perusrunko oli kasassa jo ennen kyseistä kastehetkeä. Valo lauloi demon kappaleet, mutta HIM oli jo tuossa vaiheessa nousukiidossa. Kitaristit Sami Vauhkonen – jota käsitellään tästä eteenpäin nykyisellä sukunimellään Leppikangas – ja Sauli Kivilahti yhdistivät voimansa ja kykynsä musiikillisessa mielessä vuoden 1991 paikkeilla. Jälkipolville jäi silti hyvää musiikkia ja vaiherikas tarina. Uusi alku, uusi nimi Nopea leikkaus vuoteen 1997, jolloin Coarsen kokoonpanoksi oli vakiintunut Leppikankaan ja kitaraan siirtyneen Kivilahden lisäksi rumpali Björn ”Nalle” Österman, basisti Kimmo Aroluoma ja laulaja Nico Hartonen – kaikki armoitettuja tekijämiehiä, joiden myöhempien vaiheiden kartoittamiseksi pitäisi tehdä oma juttunsa. Tekemisen meininki Ennen Sweet Desiren tekemistä tapahtui vielä yksi kokoonpanomuutos. – Meillä oli treenikämppä juuri valmistuneella Helsingin Pihlajamäen nuorisotalolla, jossa taas oli nuoriso-ohjaajana monien tuntema Jussi Heikkinen [Soulgrind, Gloomy Grim, Walhalla]. Olin ja olen yhä kitaristi, ja sanoin vähän leuhkasti, että kyllähän minä tuollaiset rokkibändin bassokuviot hoidan koska vain, milloin mennään keikalle, Hiltunen kertoo
– Jos minä jotain tähän bändiin toin, niin lähes natsimaisen suhtautumisen treenaamiseen. Lullacry oli siis niin sanotusti kaikkien huulilla. ”Olimme aluksi, että hetkinen, mimmilaulaja. Lopulta Leppikangas teki omat johtopäätöksensä, erotti Östermanin ja Lullacryn rumpalin paikan otti loppuun asti mukana ollut Jukka Outinen. Nalle oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän mitään snarea tarvitse, vaan ruuvasi sen paikalle tomin, Leppikangas kertoo. Heavy toi silti yhtyeeseen uudenlaista tekemisen meininkiä ja olin siitä otettu – vaikkakin hän myöhempinä vuosina myös palautti minua maanpinnalle useasti esimerkiksi kappaleideoita esitellessäni, Leppikangas erittelee. Myös Sami omaksui sen nopeasti, Hiltunen kertoo. – Se ei taas Nallen kohdalla aina toteutunut, ja kupittelu taisi olla aika rankkaa. – Ei siitä koskaan oikeastaan edes keskusteltu. Oliko Leppikankaan asema Lullacryn johtohahmona sitten alusta asti selvä. Muotonsa löytänyt kokoonpano alkoi kerätä mainetta Helsingin siihen aikaan vireässä metalliskenessä. Hän alkoi skipata treenejä, ja jos tuli paikalle, hän oli humalassa. Bändi soitti jo toistuvasti Tavastialla, usein monen yhtyeen yhteisiltamissa, mutta yhtä kaikki kuuluisan rockpyhätön täyteen vetäen. Yksi vetovoimatekijä oli varmasti se, että äänekästä heavy rockia soittaneen yhtyeen keulilla oli naislaulaja. 69. Omaperäinen keitos Tässä vaiheessa muisteloa on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten yhtyeen tyyli muovautui alkuaikojen autenttisen rujosta death metalista melodiarikkaaksi, mutta raskaasti rokkaavaksi ilmaisuksi. En aina ymmärtänyt, ettei se välttämättä ollut kaikille ihan samanlaista. Mutta ei hätää, hän on hoitanut studioon toisen rumpalin. Miten sellainen sopii tähän hedonistiseen äijäbändimeininkiin.” Lullacry kera sen ensimmäisen laulajattaren Tanya Kemppaisen. Sweet Desiren demoversio päätyi maineikkaan Cafe Maestro -ravintolan jukeboksiin. Sitähän hän eittämättä pääasiallisena biisinikkarina ja päätösten tekijänä oli. Kuvaava oli kerta, kun hänellä meni snare-rummun kalvo rikki, eikä hän ollut saanut vaihdettua sitä seuraaviinkaan treeneihin. Minulle se oli kuitenkin selkeää 24/7-hommaa. Female fronted metal -ilmiö oli tähän aikaan vielä alkuvaiheissaan. Kamelin selkä katkesi, kun Österman ilmoitti juuri ennen Sweet Desire -demoäänityksiä, että hän ei pääsekään paikalle, koska lähtee Lontooseen. Yhtye otti politiikakseen senkin, että treenaaminen ja alkoholinkäyttö eivät sovi yhteen
En ole koskaan saanut niin vihaista puhelua kuin silloin. Eurooppa kutsuu Uudet taustavoimat etsivät Lullacrylle kuumeisesti sopivia kiertuetilaisuuksia Euroopasta. Loppuvaiheessa rauhallisena miehenä tunnettu Ewokin tuli linjoja pitkin puhelimessa, että nyt allekirjoitatte tai tämä on tässä, Leppikangas naureskelee. – Ewo näki meitä alkuaikojen Tuska-festivaaleilla ja muilla keikoilla vakuuttuen meiningistä. – Olen aina halunnut tehdä kappaleita, jotka tavoittavat mahdollisimman paljon ihmisiä. VA NH A LI IT TO – En minä ole koskaan miettinyt tyyliseikkoja, olen vain tehnyt, Leppikangas aloittaa hieman kliseisesti. Spinefarm ei kuitenkaan painostanut yhtyettä kaupallisempaan ilmaisuun, vaan mahdollinen muutos popmaisempiin sävyihin oli sisäsyntyinen. Kolmantena elementtinä on kaiken yllä leijaileva, lievä mutta havaittava goottimetallipiirre. En paljon, muutaman kaljan verran, mutta olin siihen aikaan käytännössä osa-aikainen alkoholisti, Leppikangas kertoo. Samalla kun varsinkin Leppikangas eli omaa henkilökohtaista rockunelmaansa, sen pimeämpi puoli nosti päätään. Kulttilehden suosiosta saadut rahat pantiin kunnon skenehengessä levy-yhtiöön, jonka nimi oli Heart, Trust & Respect Records. En ole tavoitellut ensisijaisesti rahaa, vaan yhteyden luomista kuulijoihin, Leppikangas kuvailee. Kappaleen alkupuolen riffittelyt ovat Leppikankaankin mukaan ”silkkaa punkkia”, mutta viimeistään kertosäe avartaa kappaleen jopa kuulaisiin suuntiin. Hän tahtoi tehdä sopimuksen. Sitten oli meidän vuoro ja soitimme aloitusbiisin täysillä – minkä jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus. Minähän olen niin sanotusti Zakk Wylden miehiä. Lullacry oli seurueessa melkoinen outolintu. Tuhansien ihmisten halli voi olla niin hiljainen, että kuulee sen kuuluisan neulan tippuvan lattialle. – Luettelet kyllä minulle rakkaita asioita. Tarkempi kaivaminen kuitenkin paljastaa, ettei asia ole ollenkaan näin yksioikoinen. – Sanoin Tanyalle sen keikan jälkeen, että mitä jos ottaisit drinkin sijaan teen, vaihtaisit hiestä märän paidan pois ja menisit lepäämään. Ja vaikka alkuajat olivat deathiä, pohjimmiltani olen kasarin lapsi. Kasvoin KISSin ja WASPin parissa, ja toisaalta melodisuus on ollut minulle aina tärkeää, vaikka en sitä nuorempana kunnolla edes tiedostanut, Leppikangas analysoi. Tuloksena oli kakkoslevy Be My God. Rytkönen, nykyään Nightwishin toinen manageri) oli kiinnittänyt Lullacryn kasvavaan suosioon huomiota. Levy sisältää myös niitä tunnelmallisia aineksia, joiden parissa The Gathering ja Anathema tuohon aikaan pelailivat. Tanya vastasi, että ”haista vittu!” ja lähti ulos kylmään tupakalle ja juhlimaan lisää, Leppikangas muistelee. En ole tavoitellut ensisijaisesti rahaa, vaan yhteyden luomista kuulijoihin.” 70. – Minua innosti se tietty rokkaava meininki, joka Lullacryssa oli, kun liityin mukaan. Rahaa oli silti nyt takana, mikä johti muun muassa siihen, että Spinefarm sai Lullacryn ja nimenomaan Tanyan mainoskuvan satojen helsinkiläisten bussipysäkkien isoille mainospaikoille. Se ei ole minusta sama asia kuin kaupallisuus. Samaan aikaan Spinefarm-levy-yhtiön bändikiinnityksistä vastannut Ewo Pohjola (ent. – Heavenly ja Nostradameus soittivat ennen meitä, ja kuuntelimme lavan takana, että yleisö kuulostaa äänekkäältä. Leppikangas kertoo käyttäneensä Coarse-ajoista lähtien runsaasti aikaa kappaleiden kirjoittamiseen ja hiomiseen. Se oli Leppikankaalle kova isku, ja keskinäiset välit alkoivat rakoilla. – Kyllä minua silti ärsyttivät Without the Dreamerin kaltaiset imelämmät kappaleet. Joku Metallica vetää ison osan kappaleista samasta sävellajista ja heillä se toimii. Luetutin sopparia lakimiehillä ja kävimme neuvotteluita. Se ei ole minusta sama asia kuin kaupallisuus. Lullacry-kokoonpano seisoi laulajansa kanssa yhdessä rintamassa, että tällaiset ehdottelut voidaan jättää omaan arvoonsa. Sitä on kuvailtu edeltäjäänsä suoraviivaisemmaksi, mutta jo nimibiisin konstikkaat rytmitykset todistavat toista. Muistan, kuinka vatvoimme Saulin kanssa, että mihin se raaka rokkimeininki on kadonnut, Hiltunen muistelee. Leppikangas kertoo omana näkemyksenään, että tuollakin keikalla saatiin lopulta työvoitto ja yleisön käsiä alkoi nousta. – Tunnelma ennen avauskeikkaa Saksassa oli silti riehakas. Minä kuitenkin halusin, että sävellaji muuttuu vaikkapa kertosäkeeseen tultaessa. ”Olen aina halunnut tehdä kappaleita, jotka tavoittavat mahdollisimman paljon ihmisiä. Hyvä esimerkki on Sweet Desiren avauskappale For Evermore, joka tekee selväksi sen, mistä Lullacryssa oli musiikillisesti kyse. No, hän oli raahautunut aamulla bussipysäkille ja säikähtänyt, kun vastaan tuijottaa oma kuva. – Saatoin herätä, napata alushousuisillani kitaran käteen ja huomata illalla, etten ole syönyt mitään. Universaalissa mielessä ei ollut kai sattumaa, että Ville Valo vieraili hetken aikaa Lullacryssa. Toisaalta kitaraosasto tuo mieleen Black Label Societyn kaltaiset ryhmät. Samaa alkoi tapahtua enenevissä määrin muillakin keikoilla, ja myös yhtyeen soitto oli kaksikon mielestä kiertueen lopussa äärimmäisen tiukkaa. ”Tästä se lähtee”, hihkuimme muiden bändien kanssa, Hiltunen muistelee. Alkoholia kului niin paljon, että Lullacry sai kiertueen manageriportaalta kolmen päivän täyskiellon juomisen suhteen. Kaiken lisäksi mukaan lähtivät samaa koulukuntaa edustavat Heavenly ja Nostradameus. Tanya oli ihan raivoissaan, kun kuvassa oli vain hän eikä koko bändi, Leppikangas muistelee. Koska halusin tehdä kaiken perusteellisesti, toteutin samaa sopimusjutuissakin. Jo ensilevyn kappaleiden kohdalla olin myös tarkka siitä, että emme toista samoja ratkaisuja kappaleesta toiseen. Monster Magnetin, Hellacoptersin ja muiden silloin läpimurtoa tehneiden yhtyeiden meininki kuului läpi, Hiltunen puolestaan lisää. Pahaa verta synnytti myös levyn kansainväliseltä lisensoijalta Century Medialta kantautunut toive, että Tanyan pitäisi pudottaa muutama kilo. Askel isoihin ympyröihin Debyyttilevyn julkaisi Suomi Finland Perkele -lehden Tony Taleva kumppaneineen. Alkoholi maistui muillekin, ja erään kerran Tanyan ääni meni kesken keikan, luultavasti liiasta juhlimisesta johtuvan uupumuksen vuoksi. – En ollut kertonut asiasta Tanyalle, vaan ajattelin, että se on mukava yllätys. – Minä olin ainoa, joka rikkoi kieltoa. Täysin match made in heaven -tyyppistä ratkaisua ei kuitenkaan löytynyt, vaan yhtye lähti loppuvuodesta 2001 kiertämään saksalaisen power metal -yhtyeen Edguyn kanssa
Se oli tavallaan ristiriitaista, koska hän oli ja on loistava esiintyjä, Hiltunen painottaa. Minusta Tanjan koelaulu ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla, mutta suoraan sanottuna Sami sai suostuteltua meidät muut Tanjan valinnan taakse, Hiltunen kertoo. – Tanya oli musadiggari, mutta hän ei halunnut olla keulakuva ja posterimimmi. Ewo ei edes lopettanut syömistä, vaan sanoi, että ”ei mitään hemmot, uutta pirkkoa kehiin vaan”. Hän on itsekin myöntänyt jälkeenpäin, että pää ei kestänyt, ja olemme pyytäneet toisiltamme anteeksi, Leppikangas kertoo. 72. VA NH A LI IT TO Laulajalla oli myös yhä suurempia vaikeuksia oman roolinsa kanssa. Se on vain rock’n’rollia Tällä kierroksella yhtye teki ahkeran Suomen-keikkailun lisäksi Euroopassa vain hajakeikkoja. Leppikangas oli kuitenkin kuullut jo paljon ennen Kemppaisen lähtöä musiikkiteatterin ja iskelmällisen tulkinnan parissa kasvaneen Tanja Lainion laulua karaokessa, vaikuttunut siitä ja ottanut naisen puhelinnumeron talteen. Toisaalta levyltä löytyy myös yhtyeen uran merkkiteos, hitiksi noussut Don’t Touch the Flame. Se oli oikeastaan siinä. – Asioista olisi pitänyt jutella, mutta ei meillä ollut reilut parikymppisinä siihen työkaluja. Ongelmia oli monenlaisia, mutta Leppikankaan mielessä ne kiteytyivät vain yhteen asiaan: Kemppaisen oli mentävä. Lullacry myös ilmoitti julkisesti hakevansa uutta laulajaa, ja kaikille oli selvää, että haussa oli naispuolinen tulkitsija. Pelko ja helpotus Lullacry oli jälleen kerran ilman laulajaa. – Pöhinä yhtyeen ympärillä oli kova, ja oli aika raju ratkaisu erottaa laulaja. Nyt asia pitäisi vielä ilmoittaa yhteistyökumppaneille. Kansainvälistä menoa päästiin silti kokeilemaan USA:n puolella, minne yhtye lähti Nightwishin lämmittelijäksi. Hiltunen esimerkiksi pitää Leppikankaan säveltämää Alright Tonight -aloitusbiisiä Spinal Tap -pastissina. En ole ehkä koskaan jännittänyt niin paljon kuin silloin, kun kerroin asiasta Ewolle, joka oli laittanut kaikkensa peliin vuoksemme, Leppikangas kertoo. – Uskoin Tanjan ääneen, ja lisäksi hän oli keulakuvaksi sopiva, näyttävä nuori nainen, Leppikangas kertoo. – Loppuvaiheessa pelissä olivat Milana ja Tanja. Nyt numerolappu löytyi kaapin perältä. Uuden innostuksen vallassa syntyi vuoden 2003 Crucify My Heart, jonka musiikillinen linja herätti jälleen keskustelua yhtyeen sisällä. – Kiertueelta palattuamme emme olleet hetkeen tekemisissä. Yllättävä reaktio oli Leppikankaalle niin suuri helpotus, että hän sävelsi sen innoittamana parissa viikossa suurimman osan seuraavan levyn kappaleista. Minulla oli vain niin paha olo tilanteen kanssa ja halusin ratkaista sen erottamalla Tanyan. – Menimme lounaalle ja kerroin asiasta. Lullacry-pestin hakemista voidaan pitää Misiciltä yllättävänä vetona, mutta hän oli vakuuttanut pistävänsä kaiken peliin, jos tulee valituksi. Myöhempien aikojen Lullacry, jonka keulilla lauloi Tanja Lainio. Vastasin, että ”ei” ja hän oli, että ”arvasin”. Kommunikaatio-ongelmat olivat ilmeisiä. Sitten Tanya soitti ja kysyi, että ”ei ole tainnut olla ikävä?”. Basisti–kitaristi-kaksikko myöntää näin jälkikäteen, että tähän aikaan koko rivistö oli hajalla ja taisteli keskenään välillä niin, että kiistely eteni fyysiseksi painiksi. Hakijoiden joukossa oli muun muassa iskelmälegenda Laila Kinnusen tytär, itsekin jo tuossa vaiheessa mittavan iskelmäuran luonut Milana Misic. Jätimme myös Tanyan tavallaan yksin, nykyään päihdetyötä sosiaalialalla tekevä Hiltunen pohtii
Se oli merkittävä hetki, ja liikutun vieläkin, kun muistelen sitä. Levy herättää vieläkin sekavia tuntemuksia Leppikankaassa ja Hiltusessa. Sama tunnelma jatkui seuraavan, ytimekkään Vol. Se ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta, Tanjalta ei yksinkertaisesti tullut tarpeeksi ideoita, Leppikangas muistelee. Nightwish-basisti Marco Hietala yritti lohduttaa bussissa, että ”se on vain rock’n’rollia”. Ja onpahan Lullacryn miespuolisilla jäsenillä oma doombändinsäkin, Count Abrurdo, mutta nämä ovatkin sitten seuraavien tarinoiden aiheita.. Seuraavana aamuna Lainio oli häpeissään. Kielisoitinkaksikon mukaan jokin oli kuitenkin muuttunut merkittävästi ja Lainio oli vielä Suomeen palattuaankin poissaoleva treeneissä. Suuria helmiä on vaikea löytää, mutta toisaalta kaksikko muistelee yhtyeen soittoryhmän tuolloista tiukkuutta yhä hymyillen. Vaikeudet alkoivat laulujen purkituksessa. – Tanja ei ollut tottunut juomaan paljon, ja juhlien jatkoilla hän yksinkertaisesti flippasi. Siipi oli maassa, ja seuraavina vuosina Lullacry teki keikan siellä, toisen täällä, mutta toiminta ei ollut kovin aktiivista. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Kirjoitin muille monisivuisen meilin, jossa kerroin, että haluan tehdä vielä yhden levyn, mutta tarvitsen siihen kaikkien apua ja täyttä panostusta. Sitten yhtiön toiminta silloisessa muodossaan kaatui ja Lullacry jäi ilman kotia. Spinefarm-sopimus oli ohi, mutta saksalainen SPV oli jo ennakkovarannut Lullacryn. Leppikankaan ja Hiltusen ystävyyskin syveni uudelle tasolle, ja nykyisin he soittavat kumpikin Sentencedistä tutun Ville Laihialan S-Tool-yhtyeessä. Ympyrä sulkeutui kauniisti, kun jäähyväissingle Hell on High Heelsin lauloi Tanya Kemppainen, joka oli mukana myös finaalikeikoilla. Leppikankaalla oli R.O.C.K.-projektinsa, ja Hiltunen soitti The Black Leaguen kahdella levyllä. Prosessin kuluessa Leppikankaan mielessä oli alkanut syntyä ajatus jäähyväiskiertueesta, joka toteutettiinkin keväällä 2014. Hiltusen piti neuvoa, miten isoilla lavoilla kuuluu esiintyä, ja Leppikangas kirjoitti välispiikkejä valmiiksi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kiertue sujui hyvin, mutta Lainion kokemattomuus aiheutti aluksi haasteita. 4 -nimen saaneen levyn tekovaiheissa, joiden aikana Lainio oli välillä puolittain lähdössä yhtyeestä. Kaikille jäi hyvä muisto. Kaikilta tuli tuki ajatukselle, ja yhteen puhaltamisen henkeä kuvastaa se, että Where Angels Feariksi (2012) nimetyn levyn julkaisi lopulta rumpali Outisen pienlevy-yhtiö OUTO Recordings. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tanja ja Tanya ylsivät useita kertoja huikeisiin saavutuksiin ja tekivät hienoa työtä, Hiltunen naulaa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Aiemmin olin säätänyt laululinjoja fraseerausten ja yksittäisten tavujen tarkkuudella, mutta nyt halusin antaa laulajalle enemmän tilaa toteuttaa itseään. Menemättä yksityiskohtiin Tanja vietiin rauhoittumaan muualle, mutta hänen palattuaan sama näytelmä jatkui, Leppikangas kertoo. Sitten Leppikangas päätti, että yhtyeelle pitää saada arvoisensa päätös. Jokaisessa suuressa bändissä on omat kitkansa, jos ajatellaan vaikkapa Aerosmithin Steven Tyleriä ja Joe Perryä, mutta nyt tarvittiin toista lähestymistapaa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Minäkin päätin, että poistun tietystä kitkamiehen roolista, ja autoin Samia kappaleiden sovituksessa ja muussa aiempaa enemmän. Vielä kerran, pojat ja tytöt! Levyn valmistuttua sekavuus ja puolitehoisuus jatkuivat. Kun sähköpostien vastaamiseenkin meni viikko, niin kyllähän se jotain SPV:n tilasta kertoi, Leppikangas sanoo. – Olisi pitänyt aavistaa hyvissä ajoin, että kaikki ei ole kunnossa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Täytyy vielä painottaa, että vaikka tässä on puhuttu laulajista välillä kriittiseen sävyyn, meillä kaikilla on syvä kunnioitus toisiamme kohtaan. Vaikka kehitys oli kiertueen aikana nopeaa, lopulta paineet taisivat olla Lainiolle liikaa ja päätöskeikan kosteissa lopetusjuhlissa tapahtui kummia
Mainio arkkityyppinen levytys tuon ajan kotimaisen death metalin viitekehyksessä!” SCUM – MOTHER NATURE (1994) ”Hienoja, suoraviivaisia ja silti monisyisiä riffejä sisältävä levy, joka jäi jostain syystä aivan liian vähäiselle huomiolle. – Innokkaimmat yhteydenotot ovat tulleet pitkälti ulkomailta, esimerkiksi Espanjasta, Puolasta ja Pohjois-Amerikasta, ja näitä fanaatikkoja suomenkielinen kirja ei olisi palvellut lainkaan. Täytyy vain tietää mitä hakea. 6. Kotimaassa tämä on ollut aina varsin marginaalista meininkiä ja pienen piirin hommaa. Osaltaan se selittää myös myöhempää, nopeasti tapahtunutta kiinnostuksen siirtymistä muihin aiheisiin. genre, jonka merkitystä ei ole täällä oikein ikinä täysin tajuttu, Makkonen sanoo. – Työn, perheen ja bändien parissa aikaa tuppasi vain kulumaan. Yli kolmesataasivuisen Rotting Ways to Misery -kirjan takana ovat alan miehet Markus Makkonen ja Kim ”Kena” Strömsholm. – Odottelin vuosia, että joku kirjoittaisi sen, mutta kun vuoden 2015 paikkeillakaan ei ollut tapahtunut mitään, ajattelin että näköjään tässäkin hommassa on tehtävä kaikki itse. Siinä vaiheessa oli helppo todeta, että kahta samanlaista kirjaa ei tarvita, vaan tehdään mieluummin yhdessä yksi erittäin kattava kokonaisuus. – Esimerkiksi tuon ajan demoja löytyy Youtubesta varsin kattavasti. – Kun bändejä on mukana näin suuri määrä, kaikkia ei mitenkään voitu haastatella, mutta tarkoituksena oli silti esitellä edes pintapuolisesti myös pienemmät nimet ja mahdollistaa näin niistä kiinnostuvien syvempi omatoiminen tutustuminen. – Toki jokainen haluaa lukea klassikoista kuten Demigod, Demilich, Xysma, Sentenced ja Amorphis, mutta koska kotimaisessa death metalissa löytyi demopuoleltakin suoranaisia helmiä, mukaan otettiin myös suurin osa näistä pienemmistä bändeistä. Kirjassa pääsevät ääneen kymmenien suomalaisbändien jäsenet Amorphisista Sentencediin ja Xysmasta Demilichiin, mutta sen sivuilla kuullaan myös Autopsyn, Asphyxin ja At the Gatesin kaltaisten ulkomaisten pioneeribändien edustajia. – Oli myös erittäin kiinnostavaa huomata se triviatason tieto, jota Chris Reifertin ja Tomas Lindbergin kaltaisilla legendoilla oli suomalaisten bändien edesottamuksista. MISTÄ ajatus opuksesta lähti liikkeelle, ja millaisia vaiheita teos kävi läpi ennen valmistumistaan. – Ulkomaisia bändejä jututtaessa vahvistui nimenomaan se ennakko-oletus, että suomalaisten raakilemaiset ja suhisevat demot, joille tavikset nauroivat täällä lippikset hytkyen, olivat globaalin death metalin saralla varsin haluttua ja arvostettua tavaraa. – Kysyntä musiikille ja sitä kautta myös kirjalle on nimenomaan ulkomailla. Suhteellisen myöhäinen julkaisuajankohta lienee yksi syistä, mutta näin toimivan levyn olisi suonut saavan vähän laajemmin tunnustusta, trendeistä huolimatta.” 74. Makkonen kertoo, että teoksen oli alun alkaenkin tarkoitus olla niin kattava kuin mahdollista. – Suomalainen death metal on Suomikuolon läpimädät ensiaskeleet Kotimaisen death metalin alkuhämärä on pistetty yksien kansien väliin. – Vuoden 2017 loppupuolella Kim ”Kena” Strömsholm otti asian tiimoilta yhteyttä ja kertoi suunnittelevansa vastaavanlaista projektia. Rotting Ways to Misery ilmestyy ainoastaan englanniksi, mikä oli genren marginaalisuus ja ug-luonne huomioiden ainoa oikea ratkaisu. Alun perin kirjalle oli suunniteltu myös aivan toinen kustantaja, mutta sen tahon kanssa viestintä kulki parhaimmillaankin vähän kehnosti, ja kun Cult Never Dies -kustantamo kuuli meidän olevan aiheen parissa jo pitkällä, he halusivat ehdottomasti projektiin mukaan. Yllättivätkö jotkin kirjaa tehdessä esille tulleet asiat teidät itsenne. – Ehkäpä se oli juuri nuorten miesten kompromissiton ja ennakkoluuloton sävellystyö, joka teki genrestä sellaisen kuin se oli. Suurin osa ei pystynyt ostamaan olutta tai ajamaan autoa, mutta silti treenikämpillä veisteltiin riffejä, joita tultaisiin ihastelemaan ja suorastaan kopioimaan. PIIRI AKI NUOPPONEN SUOMIDEATHIN EI-NIINTUNNETUT HELMET TOP-3 BY MARKUS MAKKONEN: UNHOLY – FROM THE SHADOWS (1992) ”Hidasta, okkultismiin kallellaan olevaa death metalia, jossa sävellysten ainutlaatuisuus on samaa tasoa Celtic Frostin klassikoiden kanssa. Genren parhaat laulusuoritukset ainakin omaan makuuni löytyvät tältä levyltä.” GOD FORSAKEN – DISMAL GLEAMS OF DESOLATION (1992) ”Huiput laulut ja kohtalokas suomigroove, joka seilaa jossain Xysman ja Paradise Lostin välimaastossa. Näiden herrojen kommentit ovatkin liki kirjan parasta antia. – Kun Daniel Ekerothin mainio Swedish Death Metal -kirja [2006] ilmestyi, mietin että kotimainenkin kuolometalli ansaitsisi opuksensa, muiden muassa yhtyeistä Sadistik Forest, Nerve Saw ja Hooded Menace tuttu Markus Makkonen kertoo. – Tarkoituksena oli saada kerrottua liki kaikki, mitä kotimaisesta death metalista vuosilta 1989–1995 voisi järkevästi tiivistää yksiin kansiin. Olisi ehdottoman hienoa, jos porukka löytäisi kirjan kautta myös nämä obskuurimmat suomibändit. – Varmasti suurin oivallus itselle oli se, miten tavattoman nuorta väkeä koko ensimmäisen aallon porukka Suomessa oli
TUSKAN MERKKARIKAUPPA ON NYT AUKI! eventune.shop/tuska Muista turvavälivesi!
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Accept-Therion-Korpi 12-20_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Accept-Therion-Korpi 12-20_BACKCOVER.indd 1 30.11.20 14:54 30.11.20 14:54