Century Media Records ja InsideOutMusic kiittävät raskaan musiikin ystäviä kuluneesta vuodesta. Havuja ladulle ja takki auki vuoteen 2022!
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Dre am Un en din g, In Ap he lion , Mo rga l, Un an im ate d, Ma rto 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ev erg rey 02 3 Of erm od 02 6 Da rkw oo ds My Be tro the d 03 1 Ne gu r. 036 016 018 04 4 M AR KU S PA AJ AL A PA TR IC U LL AE U S, G IA N N IS N AK O S JK W EN TE R PR IS ES M IIK A KU U SI N EN. Bu ng et 03 6 Lo rdi & Ba ttl e Be ast 04 4 Pö lky llä : rum pa li-la ula ja Pro scr ipt or Mc Go ver n 05 Sa lam yh kä : Rig or Mo rtis Rig or Mo rtis (19 88 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Ba ttle Be ast 074 Ku ud es pii ri: Mit en käy kei kka lipp uje n hin toj en
11.2.) TURNSTILE Glow On RICHARD DAWSON & CIRCLE Henki 7. En halua sitä, mutten myöskään mahda sille mitään. Tai sitten – kuten vaikkapa Nick Cave & the Bad Seedsin epätoivoa valuvan Skeleton Treen tapauksessa – yksinkertaisesti siitä, että levyn välittämät tunnelmat ja mielikuvat ovat kuulijalle liikaa. Liian syvät vedet JOKAISELLA rockmusiikkia enemmälti kuluttavalla lienevät omat hankalat levynsä. Jos Swallow the Sunin edellinen levy toi tässä mielessä hieman helpotusta, uusi Moonflowers murjoo psyykeä korkojen kera: jotkin sen lyriikat ja tunnelmat liki halvaannuttavat. Yhtyeen sielun Juha Raivion säveltämä ja sanoittama musiikki on ollut elämänsä traagisten käännekohtien jälkeen minulle ajoittain perin hankalaa kuunneltavaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Levyn parissa ei todellakaan viihdy. Viimeksi mainittuun kategoriaan uhkaa itselläni sujahtaa tätä nykyä myös bändi, joka tulee mitä luultavimmin löytymään Infernon ensi numeron vuoden parhaat -listoilta. Todennäköisesti palaan aina vain elämään myötä. Siis ne sellaiset, jotka tunnustaa muitta mutkitta hienoiksi, mutta joita ei oikein kykene kuuntelemaan. Se ei kerrytä voimaa, kuten moni muu synkkä albumi, vaan saa sakean surun valtaan. Kyse voi olla esimerkiksi turhan tiukasta tunnelmatai tilannesidonnaisuudesta. Puhumme Swallow the Sunista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 21.1.) CONVERGE Jane Doe KUUSUMUN PROFEETTA Hymyilevien laivojen satama TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CULT OF LUNA The Long Road North (ilm. SARA Pimeys (ilm. En oikein tiedä, mitä Moonflowersin kanssa tekisin – en voi sitä hylätäkään. vuosikerta Numero 197 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Mutta niin kai sen pitää ollakin. Tuppaan painumaan Raivion ruoppaamiin vesiin liiankin syvälle, ja niin komeankaunista musiikkia kuin hän tekeekin, se myös työntää pois luotaan
Morgalin takaa löytyy suhteellisen nuoria jätkiä, mutta yhtyeen musiikki on vanhahtavaa ja vertailukohdiksi kaivetaan usein Nifelheimin kaltaisia alan konkareita. Kuinka diili syntyi. Kuinka kokopitkä sai muotonsa. Morgalin alkutaival on ollut kaikilta osin lupaava. – Kokoonpano muuttui tänä vuonna siten, että kakkoskitaristiksi valikoitui Serpent Ceasar of the Dark Omen, joka liittyi mukaan vasta Nightmare Lordin äänitysten jälkeen. – Vaikutteemme ovat huomattavasti syvemmällä kuin esimerkiksi toisen aallon black metalissa. Kovaa ajoa 8. Olemme tunteneet kyseisen herran jo vuosien ajan. Werewolfin pääpamppu tuli paikan päälle tarkistamaan, mikä on homman nimi. Tulevaisuus näyttää, mitä tuleman pitää. – Sävellykset syntyivät noin vuodessa, ja niitä hiottiin pitkään ja hartaasti. Onko yhtye teille ”kaverijuttu” vai löysittekö kokoonpanon jonkin hakuilmoituksen perusteella. Sama rikinkatkuinen meininki toistuu yhtyeen esikoisalbumilla. – Loppukaneetiksi voisi sanoa, että kuunnelkaa se levy ja tulkaa keikoille. Morgalin ydin on pysynyt samana sen koko vuonna 2014 alkaneen uran, mutta mukana on myös uutta verta. Vanha hevi on lähellä sydäntä – uudempaa musiikkia mitenkään vieroksumatta – ja se kaikki kuuluu meidän musiikissa. – Kun yritimme aikoinaan saada keikkoja, niitä ei tuntunut löytyvän mistään, joten järjestimme niitä kotikaupungissamme Mikkelissä itse. Oletteko olleet aina niin sanottua modernia metallia vastaan. Levy on mielestämme nimikko-ep:hen [2018] verrattuna huomattavasti moniulotteisempi, määrätietoisempi ja raaempi. – Tällä hetkellä keskitymme keikkojen tekemiseen ja ankaraan treenaamiseen. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN DEBYYTTINNE Nightmare Lord on todella kovaa tykitystä, joka on saanut osakseen pääasiallisesti loistavaa palautetta. Olette maineikkaan suomalaisen Werewolf-levy-yhtiön bändi. Onko suunta jatkossa sama, vai onko teiltä tulossa jotain odottamatonta. Meillä oli pitkään tarve toiselle kitaristille, mutta sopivaa jätkää ei tuntunut löytyvän, kunnes tajusimme, että vittu, tässähän on oikea mies bändiin. Tai pysykää kotona ja vetäkää hanskaan!. – SS Exiler [rummut] ja Crusher [kitara] soittivat kimpassa, mutta bändiltä puuttui basisti-laulaja. Yö ryypättiin, aamu oksennettiin ja diili syntyi. Nuorta kotimaista äärimetalliosaamista edustava Morgal on herättänyt huomiota hurjilla ja energisillä keikoillaan. – Hiljennyimme vuoden 2019 Steelfestin jälkeen säveltämään ja rakentamaan debyytin materiaalia, kolmikko vastaa yksissä tuumin. Tunsimme toisemme jo etukäteen erittäin hyvin, joten oli helppo lähteä kokeilemaan, kuinka ajo kulkee Lord Warmoonin kanssa – ja sehän kulki
Eteerisiä sävyjä hakeva doom metal ei ole ihan sitä kamaa, mitä miehiltä ensimmäiseksi odottaisi. Minä kirjoitin albumille yhden runon ja sen puhtaasti lauletun pätkän, mutta Justin on vastuussa kaikesta lopusta. Loppumaton uni DREAM Unendingin takaa löytyy muun muassa Sumerlandsin ja Tomb Moldin kaltaisissa pienehköissä heavyja death metal -yhtyeissä vaikuttanut kaksikko. – Sanoitukset rämpivät syvän ristiriidan läpi, kunnes saapuvat viimein kirkkauteen ja toiveikkuuteen, Vella maalailee. Mistä yhtyeenne nimi tulee. Halusimme asettaa vastakkain raskaan intensiteetin ja hetkittäisen kauneuden. – Löysin tällaisen kaman noin parikymppisenä, mutta sitä ennen olin kuunnellut paljon gootahtavaa dark waveä, joten tyylilaji tuntui ikään kuin sulattavan yhteen mielitekoni, siis goottimusan ja äärimetallin. – Runosta, joka löytyy levyltä puhuttuna. – Justin on mestarillinen kirjoittaja, joten tekstit ovat syvällisiä ja runollisia. Se liittyy siihen olevaisuuteen, jonka me kaikki koemme. – Anathema ja The Gathering tekivät minuun vaikutuksen, kuten myös Esoteric. Se peittoaa esimerkiksi Disembowelmentin samana vuonna ilmestyneen Transcendence into the Peripheral -albumin. – Rupesin kasaamaan hiljalleen kappaleita, ja pian huomasimme, että musiikkimme tulee saamaan hieman odotettua valoisamman yleisilmeen. Tide Turns Eternal -albumilla unenomainen ilmapiiri kohtaa syvästi muristut sanoitukset, joista ei ota korvakuulolta oikeastaan mitään tolkkua. – Kummallakaan meistä ei ollut laulutaitoja aloittaa Bruce Hornsby -tribuuttibändiä, joten ajattelimme perustaa projektin, joka tekee kunniaa gootahtaville eurooppalaisille doom-bändeille, joista pidämme todella paljon. – Se tapahtuu aikanaan. 9. Kasvoitteko tämänkaltaista musiikkia kuunnellen. Aika monet unohtavat Esotericin Esoteric Emotions – The Death of Ignorance -demon vuodelta 1993. Tämänkaltainen hidas ja maalaileva musiikki ei ole yleensä sitä kaikkein halutuinta livekamaa, mutta onko teillä aikeita nousta vielä joskus lavalle. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Yhdysvaltalainen Dream Unending on yllätyksellinen tulokas, jonka käsissä eurooppalaislähtöinen death doom muovautuu odotettua valoisampaan muotoon. – Tämä oli alkujaan Justinin [DeTore, rummut ja laulu] idea, kielisoittaja Derrick Vella aloittaa. Teemme varmaankin vielä yhden julkaisun ja alamme sen jälkeen etsiä sopivaa keikkakokoonpanoa. Miten kaikki lähti liikkeelle. Kuinka hyvin tekstit ja sävellykset kohtaavat
Porukka pitää bändiä takuulla Necrophobicin sivuprojektina. Sitten tunsin, että ideat muodostuvat kuin itsestään ja biisit voisi julkaista muiden kuultavaksi. – Kun Johan kirjoitti yhden biisin ja teimme coverin Kreatorin Pleasure to Killistä, meillä oli valmiina 70 minuuttia musiikkia, mikä riitti ep:lle ja kokopitkälle. SYTYKKEITÄ Kaksihaarainen kieli lipoo Lähinnä Necrophobicista tuttujen miesten In Aphelion on astunut esiin rytinällä. Molemmat yhtyeet ovat tärkeä osa minua. Musiikkinsa kuulostaa vahvasti ”pääbändin” vastaavalta, mutta yhtye kertoo toimivansa vaistojen varassa ja ennakkoluulottomasti. Olette julkaisseet tänä vuonna demon, Luciferian Age -ep:n ja Moribundtäysipitkän, joten tahti on varsin hurja… – Necrophobic oli juuri julkaissut Dawn of the Damnedin [2020], joten en halunnut kirjoittaa uutta Necro-levyä. Sanoitukset lienevät pimeältä puolelta. – Sanoisin kuitenkin, että Necrophobicilta löytyvät In Aphelionilta puuttuvat death metal -vaikutteet, ja In Aphelionilla on puolestaan Necrophobicille harvinaisempia heavy metal -vaikutteita. – Kun Marco [Prij] otti yhteyttä ja sanoi haluavansa soittaa rumpuja, projektista tuli vakavampi, vaikka en pitänytkään tätä bändinä ennen kuin Johan [Bergebäck, kitara] tuli mukaan. 10. Sama homma, kun olen Necrophobicin kelkassa. – Olen kirjoittanut aina paljon musiikkia, joka ei passaa Necrophobicille, laulaja-kielisoittaja Sebastian Ramstedt sanoo. – Olen täysillä mukana siinä mitä teen, ja kun kirjoitan musiikkia In Aphelionille, se on ainoa asia maailmassani. Tuon niihin kuitenkin mukaan omat ajatukseni ja oman perspektiivini. – Kirjoitan tekstejä, jotka pohjaavat usein myytteihin, uskomuksiin tai rituaaleihin. – En toivo kaupallista menestystä, vaan sitä, että voin tehdä musiikkia vielä monta vuotta. Homma imaisi mukaansa, ja kun ensimmäiset kappaleet olivat valmiina, en pystynyt lopettamaan. Kytikö ajatus yhtyeestä jo ennen tätä. Pistin siis energiani In Aphelioniin, ja työnteko oli todella kovaa. Saimme diilin Edged Circleltä ja päätimme julkaista sen kunniaksi demobiisit, jotta ihmiset tietäisivät, mitä on tulossa. – En halua laulaa mitään keksittyä hevonpaskaa, vaan sanoitukset ovat osa minua. Jos haluan kirjoittaa 17-minuuttisen porno-grind-kappaleen, voin tehdä senkin. – Necrophobicin perintö on niin vahva, että sitä tulee kunnioittaa siten, että emme pistä ulos mitään, mikä ei kuulosta Necrophobicilta. In Aphelionilla taas ei ole rajoja, joten se voi julkaista mitä tahansa, joka ei kuulosta Necrophobicilta. Jos sitä julkaistaan, se on vain bonusta, ja jos pääsen soittamaan livenä, se on vielä suurempi juttu. Aluksi, viime vuoden toukokuusta syyskuuhun, kirjoitin musiikkia vain itselleni. Ramstedt, 49, on ollut kehissä 30 vuotta ja saavuttanut sanojensa mukaan enemmän kuin olisi voinut unelmoida. Jos haluan tehdä akustisen levyn, teen sen. – Minulla oli satoja demobiisejä, joita en ajatellut julkaista, mutta kun pandemia iski, ajattelin tehdä aihioille jotain. Mikä on merkittävin ero näiden välillä. Ehkä tämä edustaa synkkää ja introverttia puoltani, jota ihmiset eivät yleensä huomaa ollessaan kanssani tekemisissä. IN APHELION syntyi vasta viime vuonna
11. Ideana oli myös kehitellä nimi, joka on lyhyt, muistettava ja sellainen, joka ei sido tekemistä ja on myös universaali. – Marton sanoituksissa kohtaavat Yrjänän ja Saima Harmajan maailmat. Millaiseen tahtiin kappaleita syntyy, ja onko seuraavaksi luvassa kokopitkä levy. Onko Marto koronaprojekti. Kasvillisuus kuolee ennen talven tuloa, kitaristi Ville-Veikko Laaksonen vastaa. Jos sanoman ja fiiliksen pystyy tiivistämään reiluun minuuttiin, koemme, ettei sitä tarvitse pitkittää, rumpali Arttu Leppänen määrittelee. Rockhopperin Tomi Asuintupa alkoi käyttää tiedotteissa termiä runollinen core. – Omasta mielestämme emme ole suoraa corea, crustia tai grindia, vaan vaihtoehtoista sellaista, Laaksonen sanoo. Minulla, Artulla [Leppänen, rummut] ja Villellä [Vuorinen, basso] oli ennen Martoa projekti, joka tuli tiensä päähän, ja koska intoa löytyi, teimme päätöksen jatkaa soittamista. – Pidempiäkin biisejä on jo sävelletty, ja materiaalia on tällä hetkellä lähes levyllisen verran. Biisinne ovat lyhyitä. – Lähdimme työstämään vähän ehkä huumorillakin metallista punkkia, ja melko nopeasti tuli olo, että pitäisikö tehdä niin kunnolla. Kaikki tämä yhdistettynä laadukkaasti tuotettuun vaihtoehtoiseen coreen, crustiin ja grindiin on Marto. Punkstooja metaltoo-keskustelujen käytyä kuumana päätimme luopua sloganista väärinkäsitysten välttämiseksi. – Minua on aina kiehtonut ja kiinnostanut suomenkielinen, tavanomaista äkkiväärempi kirjallisuus ja runous. – Ei ole, mutta projekti kylläkin – tai näin ajattelimme aluksi. Yrjänä. Mistään kopioinnista ei ole kyse, vaan lähinnä kunnioituksesta kielen käyttöä ja kirjoittamista kohtaan. Myös Jesse Simolaa kiehtoi ajatus musiikin tekemisestä suomeksi. – Marto, marras, marta, mors, maa martona makaa... – Nimen idea ei ole alleviivata kasvillisuutta, vaan yleisesti loppusyksyistä tunnelmaa. Mielestämme se on oikein osuva termi ja jäi käyttöön. W. Sopivat löytyi tyypit lopulta melko läheltä: Nico [Brander] on Atlasesin kitaristi ja Jesse [Simola] saman yhtyeen syna-, sampleja taustalaulumies. – Alkuperäinen idea musiikkimme lokerointiin oli ”polished core for gentlemen”. Sattumankin kautta päädyimme Rockhopper Music -levy-yhtiön rosteriin. Sitä miten kylmä ja pimeä vaikuttaa mieleen ja sitä kautta luovuuteen. Miksi päätitte kirjoittaa sanoitukset suomeksi. Miten päädyitte siihen. Suomen kielen kehitys ja historia kiinnostaa yleisesti, ja suosikkini sen soveltajista taiteessa on A. Kärsimystä, tuskaa ja luonnonuskoista mystiikkaa. – Mitään periaatteellista syytä, miksi kappaleet ovat olleet lyhyitä, ei ole. Onko genre itse keksimänne. Marto ei kuulu yleiseen puhekieleen, joten nimessä on sopivan mystinen tunnelma. Itse tulkinta, ajatusten ulos tuominen ja mielikuvien luominen on minulle myös luonnollisempaa omalla äidinkielelläni. – Suomen kieli on runollista, monimuotoista ja karskin kaunista. Kärsimystä, tuskaa ja luontomystiikkaa MARTO ei ole ihan tavallisin nimi bändille. Lehdistötiedote kutsuu musiikkianne ”runolliseksi coreksi”. N IK O K IN N U N E N METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Vaihtoehtoista grindcorea runollisin keinoin välittävä Marto puskee lyhyisiin kappaleisiin paljon asiaa. Suunnitelmallisuus tuli mukaan, kun mietimme, tarvitsemme toisen kitaran ja laulajan
– Lusiferiaaninen filosofia on Victory in Bloodin sanoituksissa erittäin hallitsevassa osassa, mutta mukana on monia muitakin eri aihealueita sekä vihan, sodan, koston ja kuoleman ylistystä, mikä nivoutuu tiukasti okkultismiin ja satanismiin. Unanimatedin alkusanat lausuttiin Tukholmassa vuonna 1988. – Hyvin luontevalta ja rehelliseltä pohjalta, sillä tiesimme tarkkaan, että olimme tekemässä juuri sitä mitä haluamme, myös Dismemberistä tuttu basisti Richard Cabeza vastaa itsevarmasti. Okkultismi ja satanismi ovat toimineet perustanamme ja ovat meille todella läheisiä asioita monella eri tasolla. Olemme ehdottomasti vanhaa kaartia, mutta emme määrittele itseämme sitä kautta, ainoastaan menneisyyden kulttinimenä. Kasarin lopussa perustetun ruotsalaisen black/death metal -kulmakiven Unanimatedin uran alkupään levyt nauttivat klassikkostatusta, mutta bändillä on paljon annettavaa tänäkin päivänä. Millaisissa merkeissä sen musiikki syntyi. – Yhtye on vahvempi ja yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin, ja luulen, että sen myös kuulee. – Unanimated on meille enemmän kuin bändi. Asia oli täysin samoin nyt kuin 33 vuotta sitten. SYTYKKEITÄ NELJÄS kokopitkänne Victory in Blood on vihainen albumi. Saatamme olla aika vitusti vanhempia, mutta oikeanlainen tunne ja eteenpäin ajava voima on aina olemassa, sillä Unanimated on osa henkeämme. Unanimatedin alkupään levytykset nauttivat kulttimainetta ympäri maailman ja tuntuvat olevan haluttua kamaa Suomessakin. Käsityksemme Saatanasta on siis pintapuolista syvempi. Unanimatedin sanoitusmaailma on ollut aina hyvin saatanallinen ja antiuskonnollinen, mikä on käynyt ilmi ilman rivien väleihin piilotettuja viestejä. Onko pahuus teille pelkkä kielikuva. Tuo pohja kuitenkin elää ja hengittää yhä yhtyeen toiminnassa. – Uramme alkuaikoina saatoimme hyökätä kristinuskoa vastaan ja kyseenalaistaa sen arvot, mutta nykyisin lähestymistapa on hieman erilainen. Se on temppelimme ja aluksemme, jonka kautta voimme välittää sen, keitä olemme ja minkä takana seisomme. Olemme nähneet bändin hyvänä työkaluna näkemystemme, ajatustemme ja filosofiamme välittämiseen – mikäli ne ovat sopineet musiikkiin. – Mahtavaa kuulla, että meitä arvostetaan Suomessa! Olen hyvin tietoinen etenkin Ancient God of Evilin [1995] merkityksestä ja vaikutuksesta, ja olemme siinä mielessä kulttibändi. – Todellakin! Jos niin ei olisi, emme olisi tässä pisteessä tekemässä tätä juttua. Mukana on kaksi ”uutta” jäsentä, jotka olemme tunteneet jo ajalta ennen Unanimatediä, ja heidän mukaantulonsa myötä kirjoitusprosessi oli entistä luontevampi ja ennen kaikkea rehellisempi. Asuuko yhtyeessä yhä se sama henki kuin uraanne aloitellessa. – Mielestäni ”sanomamme” on enemmän kuin se. Basistin fokus säilyy kuitenkin nykyhetkessä. Ajankohtainen kulttinimi SA R A G E W A LT 12
2 2 2 MS VI KI NG G RACE. 2 . TICKETS NOW ON SALE VIKINGLINE.FI/NMC WWW.NORDICMETALCRUISE.FI (fi) STEREO TERROR SPECIAL HOUSE DJ'S (fi) ASSEMBLE THE CHARIOTS (fi) DAWN OF SOLACE (no) LEPROUS (no) IHSAHN T U RKU STO CKHO LM T U RKU 5
Body oli kuitenkin vaikuttava ja fyysinen kokemus. 15 vuotta musiikkitoimittajana työskennelleenä moisesta tuli aavistuksen verran kastroitu olo. Karsinat ovat käteviä työkaluja musiikin jäsentelyyn, mutta ne menettävät merkityksensä, kun mikrogenren mikrogenre jaetaan vielä suurin piirtein kitaristin horoskoopin perusteella. Ei siksi, että Soundin päätoimittaja oli kuunnellut vielä muutamaa genreä enemmän, vaan koska en todellakaan osaa nimetä niin montaa eri musiikkityyliä. Mikä siinä puhuttelee. Vitsissä piili totuuden siemen, sillä olen kuunnellut viime aikoina paljon Sunn O))) -yhtyeen livealbumia Metta, Benevolence BBC 6Music, joka saattaa muistuttaa asekauppiaana viime aikoina kunnostautuneen suoratoistomessias Daniel Ekin harjaantumattomissa korvissa merten jättien laulua. Hän kertoi, ettei käy juurikaan keikoilla – muilla kuin omilla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnistan asioita, joista en tiedä mielestäni tarpeeksi. Tanssijoiden liike vyöryi päälle ja teki alaan vihkiytymättömällekin selväksi, että äärirajan veitsenterällä tasapainoillaan. Laine kertoi oppineensa suhtautumaan elämään kuin elokuvaan. Sunn O))) vieraili BBC:n maineikkaassa Maida Valen studiossa Mary Ann Hobbsin kutsumana. Toinen suhtautuu intohimoisesti tractor pullingiin. Tällöin arkisia ja absurdejakin asioita on mahdollista tarkkailla ikään kuin etäisyyden päästä, toisesta näkökulmasta. Skeneytyminen ei kiinnosta. Livealbumilla kaapukoplalla on laajennetussa kokoonpanossaan ruotsalainen urkuri Anna von Hausswolff. Kivimuurinvahvuisiin kitaravalleihin on löydetty uusia perspektiivejä analogisyntetisaattorien avulla. Ne ihmisyyden spektrin alueet, jotka jäävät helposti oman kuplan varjoon, sen sijaan kiehtovat. Kulkekoon tossuni Tavastian lisäksi kohti oopperaa ja sieltä vaikkapa mikroautoradalle (kyllä, se oli tyhjänpäiväisintä, mitä tätä kirjoittaessani keksin). Kappaleissa soi uutena elementtinä valo, ei ehkä auringon, vaan vielä kaukaisempien tähtien. Ymmärrän täysin, mitä Laine tarkoitti. Musiikin oli säveltänyt Kasperi Laine eli paremmin Laineen Kasperina tunnettu räppäri. Vähemmän sosiaalisessa mediassa polarisaation ruokkimiseen osallistumista, enemmän tutkimusmatkoja ja elämyksiä. Kaiken alleen nielevä savu ja jylhyyttä korostavat valot ovat monumentaalisen äänivallin ohella olennainen osa yhtyeen performanssia. Se kuului Life Metalja Pyroclasts-albumeilla, mutta vielä selkeämmin tällä livelevyllä. Mikäli hänen tekemisensä ei ole tuttua, kuuntele melankolinen ja mystinen All Thoughts Fly (2020). INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Kuplan puhkomista SPOTIFYN vuosikatsaus tiesi kertoa, että olen kuunnellut vuoden 2021 aikana musiikkia lähes 200 eri genrestä. Matalat taajuudet tärisyttivät Kultsan penkkejä, ja sinisen ja punaisen usvan verhoamalla lavalla kiersi viinipullo niin kuin ennen pandemiaa oli vielä tapana. Teoksessa kuultiin jännitettä kasvattavaa pulssia, abstraktia rutinaa ja teollista kolketta. Jos Hobbs ei ole tuttu, saanen esitellä: hän on parasta, mitä brittien yleisradioyhtiöllä on ollut arsenaalissaan John Peelin jälkeen. Kohtasin Weckströmin työnsä äärellä viimeksi ollessani katsomassa Susanna Leinonen Companyn nykytanssiteosta Body. Yksi saa dopamiiniryöppynsä raviurheilua seuraamalla. Ja jos esimerkiksi trampoliinipuistossa pomppiminen tuntuu kokeilun jälkeenkin aivan helvetin typerältä, se oli vain yksi iltapäivä elämästäni. Bändi kävi testaamassa Helsingin Kulttuuritalon perustuksia samalla kiertueella, jonka päätteeksi painui BBC:n studioon. Siispä avoimin ja uteliain mielin kohti vuotta 2022: Olkoon kuuntelemieni genrejen määrä pitkälle kolmatta sataa, vaikken tiedäkään, mitä ne ovat. Bändin valoteknikkona työskentelee Anne Weckström. ”Olisimme kuitenkin sinusta ylpeitä, vaikka olisit kuunnellut vain valaiden ääniä”, Spotify leiskautti perään hulvattoman hauskasti. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Joku käyttää kaiken vapaa-aikansa pakopelihuoneita koluamalla tai sijoittaa omaisuutensa keskiaikaisiin haarniskoihin buhurtia harrastaessaan. Sunn O))) on urallaan mielenkiintoisessa vaiheessa. Siinä viedään näkemyksellistä suomalaisosaamista maailman konserttikatsomoiden ihasteltavaksi. Voin myöntää rehellisesti, etten ymmärrä kyseisestä taiteenalasta kovinkaan paljon ja kosketuspintaa on suurin piirtein Suspiriaelokuvan katsomisen verran. Miksi. Näihin kysymyksiin vastausten selvittäminen on ihmisyydestä oppimista, joka inspiroi yhtä lailla kuin lahjakkaina ja luovina pitämieni taiteilijoiden kanssa keskusteleminen. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä
15 g karkeaa merisuolaa • n. 4. Ensikertalainen: käytä jauhoja rohkeasti, sillä se helpottaa elämää. Painele astiasta enin ilma pois. Parasta reseptissä on kuitenkin se, että välttämättä ei tarvita mitään hienoja välineitä, vaan homma hoituu kotiolosuhteissa ihan hyvin. Pane taikina jääkaappiin ja odota seuraavaan aamuun. Maku ja taikinan rakenne ovat pitkän kaavan mukaan tehtynä uskomattoman hyviä. Pizzaharrastelu on lähtenyt tämän reseptin myötä aivan käsistä, ja seuraava etappi on pizzauunin hankkiminen. Joonaksen luonnehdinta: ”Resepti kunnioittaa napolilaisen pizzan perinteitä. Tarkista aamulla, ettei taikina ole alkanut kuivaa pinnalta. Maista, tarvitseeko mitään lisätä. 5. Pidä mielessä, että taikinalla on yläpuoli ja alapuoli ja siirrä se oikeinpäin hyvin jauhotetulle työtasolle. Levitä tomaattimurska ja lisää tämän jälkeen nopeasti parmesaani ja salami. Pitkälle on tultu niistä 1980-luvun ajoista, jolloin äiti opetti italialaisen perinnelätyn tekoa ja täytteeksi laitettiin muun muassa nakkeja, ananasta ja homejuustoa. Kaavi kylmäkohotettu taikina kulhosta pöydälle ja paloittele se taikinalastalla tai terävällä veitsellä kolmeen osaan. Laita taikina kannelliseen astiaan tai kulhoon ja suojaa se hyvin tuorekelmulla. Kun hiiva on liuennut, lisää loput jauhot reippaalla tahdilla. 2. 1 g tuorehiivaa • pizzan venytykseen tipo 00 -jauhoja tai mannaryynejä, tai näiden sekoitusta TOMAATTIKASTIKE: • 1 purkkitomaatti tai tomaattimurskaa, mikäli taloudesta ei löydy soseuttajaa • 1 ruukkubasilika • hyppysellinen suolaa • loraus oliiviöljyä HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Kastike: 1. Pizza: 1. Lisää mozzarellaa joko paiston jälkeen tai sen loppupuoliskolla, jotta vältät sen vettymisen. Nosta taikina uunipellin nurjalle puolelle. Mikäli haluat vain yhden pizzan, laita loput takaisin jääkaappiin. Sivele reunat oliiviöljyllä, jotta pinnoista tulee rapsakat. Olisi helppoa lähteä oikomaan ja nopeuttaa prosessia eri kikoilla, mutta pitkäjänteisyys ja maltti ovat valttia. Soseuta purkkitomaatit, basilika, suola ja oliiviöljy. Käytä vaivaamiseen 10–20 minuuttia. Voit esimerkiksi lisätä makeutta sokerilla tai tomaattipyreetä, mikäli haluat kiinteämmän kastikkeen. Kylmäkohotusta tulee tehdä vähintään 24 tuntia, mutta parhaisiin tuloksiin olen päässyt 40–72 tunnin kohotuksella. Kohotuksen jälkeen ripottele jauhoja taikinapallon ympärille ja levitä niitä taikinan päälle. Mitä kuumempi uuni, sen parempi. 3 dl kylmää vettä • n. Taikinapallot voi muuten myös pakastaa, jolloin pizza valmistuu vaikka samana päivänä. Toista liikettä ja levennä paineltua aluetta, mutta älä koske reunoihin. Aseta uuni maksimilämmölle noin tunti ennen kuin alat paistaa pizzaa. Täytteitä vaihtamalla resepti muuntuu moneen eri makuun.” Megan tuomio: ”Harvoin tällä palstalla on oltu näin syvällä hifistelyn ja trendikkyyden ytimessä. 500 g tipo 00 -vehnäjauhoja • n. 7. Siirry vaivaamaan taikinaa käsin. • tomaattipyreetä (ei pakollinen) • sokeria (ei pakollinen) TÄYTTEET: • parmesaanitai jotain muuta vahvan maun omaavaa juustoa (älä osta valmiiksi raastettua) • (Bufala-)mozzarellaa • mausteista salamimakkaraa kuten Ndujaa • tuoretta basilikaa • kuivattuja chilihiutaleita • oliiviöljyä 16. 6. Taikina on valmis kohotukseen, kun se on kiinteää, sileähköä ja tuntuu verrattain vahvalta. Mikäli se näyttää ja tuntuu kuivalta, sivele taikinan päälle kevyesti oliiviöljyä, laita kansi tai kelmu päälle ja siirrä komeus jääkaappiin. 4. Lisää sekoittaessa vielä hieman lisää jauhoja, jotta suola ei varmasti tapa hiivaa. Voit kokeilla myös grillivastuksen käyttöä. Anna tomaattikastikkeen valmistua jonkin aikaa jääkaapissa ja tee se valmiiksi vaikka pizzanpaistopäivän aamuna. Lisää päälle tuoretta basilikaa, loraus oliiviöljyä ja chilihiutaleet. Käytä taikinalastaa ja irrota taikinapallo pöydästä varovasti tökkimällä jauhoja pallon alle joka puolelta. Kohota taikinaa huoneenlämmössä puoli tuntia. Nämä kolme työvaihetta on hyvä olla ymmärrettynä ennen leipomista. Mikäli pizzanpyöritys ei ole tuttua, kannattaa katsoa Youtubesta videot hauilla ”knead pizza dough”, ”making pizza dough balls” ja lopuksi ”how to stretch pizza simple”. Taikina: 1. Voitele pallot kevyesti oliiviöljyllä, jotta kelmu ei tartu kiinni taikinaan, ja anna kohota 4–5 tuntia huoneenlämmössä. Älä irrota taikinaa pöydästä väkisin. Sekoita lusikalla huolellisesti joukkoon 10–20 % jauhoista ja sen jälkeen hiiva. Laita pizza nopeasti uunin ylätasolle ja paista 3–7 minuuttia uunista riippuen. Hyvin ovat tähän mennessä maistuneet niin Potsa kuin Ranger Is Danger -pizzakin.” PIZZATAIKINA (kolme pizzaa): • n. 2. Käännä taikina ylösalaisin ja painele samoista kohdista alapuolelta. 2. Voit puistella taikinasta jauhoja vähemmäksi, mikäli siltä tuntuu. Aloita pizzan teko painelemalla taikinaa sormin alhaalta ylöspäin. JOONAKSEN KOKATESSA SOI: Dark Quarterer – Dark Quarterer (1987) ”Italialaisten mestareiden musiikkia italialaiselle mestariruoalle.” Pizza DiavolaInferno Kulmikasta thrashiä paiskovan Home Style Surgeryn kitaristi Joonas Hiltunen tekee pizzaa valmistaessaan kirurgintarkkaa työtä. Lisää veteen suola ja sekoita, kunnes se on liuennut kokonaan. Kyllähän hyvät raaka-aineet ja pikkutarkka näpertäminen lopputulosta parantavat, asiassa kuin asiassa, ja onkin vain omasta mausta ja mielenlujuudesta kiinni, onko lopputulos niiden väärti vai pärjäisikö vähän vähemmälläkin. 3. Vahvan taikinan pystyy venyttämään niin ohueksi, että valo näkyy ikkunaa vasten läpi mutta taikina pysyy silti koossa. Tee taikinapaloista tiukat pallot ja asettele ne oliiviöljytylle pöytätasolle. Jatka painelua ja jätä noin 1,5 cm reunaa koskemattomaksi. Käännä taikina takaisin oikeinpäin ja venytä pizza mieluisan kokoiseksi esimerkiksi pöytää vasten kahdella kädellä. 3
Ihan oikeasti. – Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin joka albumin kohdalla, että tämän on oltava läpimurtomme suurempaan suosioon, ainakin metallissa. Tämä on aika ihanteellinen asema kenelle tahansa luovaa työtä tekevälle, eikö. Tom S. Kriisiapua suomalaiselta Jos Englundia olisi jututtanut kymmenkunta vuotta sitten, hän tuskin olisi puhunut näin tyytyväiseen ja valoisaan sävyyn mistään, mikä liittyi Evergreyhin. – Soitimme juuri kotikaupungissamme Göteborgissa ja pohdimme keikan settilistaa. Englund on muuttunut paljon niiden 26 vuoden aikana, joina hänet on tunnettu Evergreyn laulaja-kitaristina. Nyt 48-vuotias ruotsalainen on johdattamassa bändiään kohti kolmattatoista albumiaan ja kokee sen elävän täydellisessä harmoniassa. – Meillä ei ole kovin paljon faneja, jotka kuuntelisivat vain vanhoja levyjämme ja sivuuttaisivat uuden tuotantomme täysin. Suurempi kuin jättimäinen massasuosio. Monella saattaa olla vahva side johonkin vanhaan levyyn, mutta he paneutuvat kaikkeen mitä teemme ja tukevat meitä bändinä, mikä on minulle se kaikkein suurin kunnianosoitus. Tulimme siihen tulokseen, että vaikka soittaisimme ainoastaan kolme uusinta levyämme kannesta kanteen, ihmiset olisivat tyytyväisiä. Nyt olen tyytyväinen siihen, että bändi on kasvanut tasaisesti, koska se on ollut terveellisintä niin järjelle kuin luovuudelle. Zoom-videopuhelun ruudulla jutteleva Tom S. Emme olisi olleet valmiita moiseen, eikä musiikkimme olisi sopinut siihen. Samalla se on tuonut paineetonta vapautta, hymyilevä laulaja-kitaristi sanoo. Kun bändi soitti ensimmäisen Suomen-klubikeikkansa Helsingin edesmenneessä Nosturissa maaliskuussa 2008, moni TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT PATRIC ULLAEUS, GIANNIS NAKOS 18. Halusin saavuttaa jonkinlaisen suuruuden, enkä ihan täysin hahmottanut, miten myrkyllistä se olisi saattanut olla bändillemme. Englund istuu keskellä kotistudiotaan ja hämmästelee sitä, miten kauan hänellä kesti ymmärtää olevansa bändinsä kanssa parhaassa mahdollisessa asemassa. Aina asiat eivät ole olleet näin. – Olemme olleet pitkään tavallaan keskikokoinen ja takuuvarmasti yleisöä vetävä bändi, mikä on taannut tietynlaisen jatkuvuuden. SEURAAVASSA SATAMASSA – E vergrey ei ole koskaan ollut suurten yleisöjen musiikkia, vaikka nuorempana halusin niin
Tämä on kutsumustyö. – Tiemme erosivat juuri ennen kuin asiat olisivat edenneet siihen pisteeseen, että olisimme uhranneet bändin eteen ystävyytemme. – Muistan hyvin sen, kun törmäsimme toisiimme tuttumme polttareissa vuonna 2014. – Se on kolmen albumin tarina minusta, tai tarkemmin sanottuna siitä, miten olin aikoinaan elämässäni yhdessä paikassa ja päädyin vuosien kuluessa ihan toiseen paikkaan, laulaja-kitaristi kertoo. Danhage ja Ekdahl palasivat bändiin vuonna 2014 ja ovat soittaneet siinä tähän päivään saakka, mutta Englund kuvailee tauon olleen paitsi tarpeellinen myös herättävä. Asuimme São Paulossa viiden tähden hotellissa ja olimme uima-altaan reunalla juomassa caipeja vaivaantuneet hymyt kasvoillamme. Ero ei ollut lopullinen. Kaikki voivat pahoin. Meidän oli tehtävä ratkaisuja eikä märehdittävä ongelmissamme. – Siinä välissä minä muutuin täysin. Se ei ollut mikään yhden tai kahden heräämisen prosessi, vaan vaati vuosikausia isoja ratkaisuja ja tee-se-itse-terapiaa. kuulija pisti merkille, että koko joukko vaikutti todella etäiseltä ja bändin syvin palo tuntui kadonneen. Kiertueella huomasimme, että olimme kaikki siirtyneet eteenpäin elämissämme ja halusimme taas soittaa yhdessä. Sulkeutuneesta ja traumojaan väitelleestä Tomista oli tullut vapautunut ja itselleen rehellisempi Tom, eikä minun tarvinnut enää purkaa katkeruuttani kusipäisesti yhtyetovereihini. – Vasta vuosia myöhemmin sisäistimme, ettei kyse ollut musiikistamme, toisistamme tai Evergreystä, vaan omista elämistämme. Siitä seurasi soittelua treeniksellä, ja kun tarvitsimme tuuraavia soittajia kiertueelle, ajattelin heti Jonasia ja Henrikiä. Evergrey ei ollut tuolloin, eikä ole nyt, työpaikka, jossa kenenkään on pakko olla, josta kukaan tekee omaisuuden tai joka on kenellekään velvollisuus. – Muistan hyvin sen hetken, kun istuimme iltaa Jari Kainulaisen kanssa, joka soitti meille bassoa hetken aikaa, keskellä rundia Brasiliassa. Olimme Torn-albumin aikoihin synkässä paikassa. – Lopulta erosin vaimostani. Se oli alku, joka johti Hymns from the Brokeniin ja sitä seuranneiden albumien syntyyn. Mielenterveydet olivat vaakalaudalla, olimme sivuuttaneet omat ongelmamme bändin varjolla ja jättäneet paljon asioita käsittelemättä. Elinikäisten ihmissuhteiden tuhoaminen ei ole todellakaan minkään bändin arvoista. Minun oli keksittävä itseni uudelleen ilman toista puoliskoani, jonka kautta olin määrittänyt itseäni aivan liian pitkään ja jota olin syyttänyt omista ongelmistani. – En ole unohtanut noita aikoja tai edes kyseistä keikkaa, joka oli minulle kuin sumua. En kyennyt olemaan rehellinen itselleni ja tekemään päätöksiä, jotka minun olisi pitänyt tehdä. – 2000-luvun lopulla kuvittelin elämäni olevan mallillaan, kunnes ymmärsin, että olin tyytynyt voimaan pahoin tietyssä elämäntavassa ja -vaiheessa, koska se oli sentään vakaata ja turvallista pahoinvointia. Sekä minä henkilökohtaisesti että tämä porukka bändinä, Englund tunnustaa. ”Toivon kykeneväni kanavoimaan musiikkiini niin paljon itseäni, että ehkäpä tulen elämäni aikana promille promillelta paremmaksi ihmiseksi ja saatan jopa olla ihan kelvollinen olento viimeistään siinä vaiheessa, kun minut lasketaan kirstussa haudan lepoon.” 19. Vain Jari näki sen kaiken läpi. Lähdin tuolle matkalle yksin ja päädyin elämäni meren toiselle puolelle. Neljän albumin trilogia Evergreyn uuden aikakauden ensimmäisestä albumikolmikosta Hymns for the Broken (2014), The Storm Within (2016) ja The Atlantic (2019) muodostui trilogia Englundin kokemista muutoksista. Murehdin asiaa kaikista mahdollisista kulmista ja minulla oli hirveä velvollisuudentunne roikottaa heitä mukana, kunnes Jari tokaisi minulle: ”Helvetti! Heivataan heidät bändistä! Sitten asiat alkavat muuttua!” – Se oli sellaista suorasukaista suomalaisuutta, mutta hän oli ihan oikeassa. – Tilanne oli se, että Jonas [Ekdahl, rummut] ja Henrik [Danhage, kitara] eivät viihtyneet bändissä, eikä muu bändi viihtynyt heidän kanssaan
Juuri nyt kirjoitan siitä, kuka tai mitä olen mielestäni juuri nyt, ja vaikka olenkin paremmassa paikassa kuin koskaan aiemmin, sisimpäni on yhä sirpaleinen ja koen tärkeäksi kirjoittaa siitä. Samalla levyt ovat olleet kuluttavampaa sävellettävää kuin mikään, mitä Evergrey teki 2000-luvun alkuvuosikymmenenä. Luulenpa, että monelle muullekin yhtyeelle heidän musiikkinsa on juuri sitä: elämän soundtrackiä. – Nuoruudessani minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa elämääni, ja olin pitkään kuin heitteillä, virran vietävänä. Vakavasti puhuva laulaja-kitaristi nostaa jälleen katsettaan ja huomauttaa pilke silmäkulmassaan, että vierineet vuodet ovat saaneet myös nauramaan sille, miten pieniä hänen ongelmansa tosiasiassa ovat. Vielä 20 vuotta sitten kirjoitin kaikesta epätodellisesta, koska en halunnut kohdata todellisuutta. Itseni olen. Kulmiensa alta katsova Englund kertoo henkilökohtaisen inspiraation tuoneen levyihin paljon syvyyttä. Voin helposti kirjoittaa itsestäni, mutta en voisi ikinä kirjoittaa linnoista ja lohikäärmeistä, koska en ole koskaan kohdannut niitä. Se on joskus vähän pelottavaakin, koska menneisyydestä kumpuava tunnevyöry on niin voimakas. – Taide on silkkaa traumojen käsittelyä, ja useimmiten sen suurimmat tekijät ovat ihmisiä, jotka ovat kohdanneet jo lapsuudessaan niin suuria traumoja, että he elävät niiden arvet sydämessään koko elämänsä. Kun laulu on valmis ja annan sen yleisön käsiin, tunnen miten pienet painolastit poistuvat sydämestäni yksi toisensa perään, kunnes ne tietenkin korvautuvat uusilla. – Jokainen valmistunut Evergrey-kappale on itselleni jonkin asian hetkellinen ratkaisu. – Vain näistä asioista kuitenkin tiedän jotain, ja siksi kirjoitan niistä. Englund jatkaa, että pyrkii aina ammentamaaan itseään Evergreyn musiikkiin mahdollisimman yksityiskohtaisesti. – Evergrey syntyi surusta, epätoivosta ja pelosta, ja 25 vuotta myöhemmin kirjoitamme yhä samoista aiheista, mutta enemmän voiman, selviytymisen ja hallinnan kautta, jos tämä käy yhtään järkeen. Joka päivä. – Harmi, että Göteborgissa on jo olemassa bändi nimeltä Soundtrack of Our Lives, koska sitä Evergrey on. Ne asiat, joista teen tekstejäni ja musiikkiani, eivät todellakaan ole vain yhden Tomin ainutlaatuisia kokemuksia. – Jos kuuntelen albumia, jonka kirjoitin kymmenen vuotta sitten, kykenen yhä palaamaan niihin tunteisiin, joita koin siihen aikaan. En tuntenut kuuluvani mihinkään, etsin aina syitä paeta, kun aloin vihdoin tuntea kuuluvani johonkin, ja vaikka kuinka käsittelisin tätä kaikkea musiikissani, se tulee aina kuulumaan kaikessa, mitä teen. – Kun ajattelen koko Evergrey-aikaa ja sitä, miten vilkkaasti se on kulunut, tulen huomanneeksi lähinnä sen, miten pieni ja merkityksetön yksi ihmiselämä tekoineen oikeastaan on. Laitan itseäni musiikkiimme niin paljon, että jokainen Evergrey-albumi on syntyessään yksi valtava hermoromahdus, kunnes olen sen valmistuttua taas vähän eheämpi ihminen. – Haluan uskoa siihen, että mitä pikkutarkemmin kirjoitan, sitä samastuttavampaa kokemani voi olla jollekin toiselle. Nykyiset taas edustavat voimaannuttavaa taistelua elämästä. Taistelu elämästä Englund on varttunut Evergreyn matkassa 22-vuotiaasta lähes viisikymppiseksi, ja yksi tekijä hänen luomistyössään on sen kuin kirkastunut: Evergrey on hänelle itsensä eheyttämistä. – Escape of the Phoenix [2021] on tavallaan trilogian neljäs osa, koska tarinani ei luonnollisestikaan päättynyt itsensä etsimisen meren ylittämiseen. Evergreyn filosofiana on ollut sama ajattelumalli, miten olen ”Mitä enemmän olen tehnyt musiikkia, sitä paremmin olen huomannut, miten paljon on vielä kokeilematta ja tekemättä.”. Koen, että vanhat levymme olivat täynnä ongelmia karttavaa epätoivoa
Olin alkanut kokeilla laulamista noin pari viikkoa ennen kuin äänitimme The Dark Discovery -debyyttimme [1998]. Yhtyeen uusi, henkilökohtaisempi aikakausi on tuonut laulaja-kitaristin äänenkäyttöön aiempaa herkempää syvyyttä. – Tapaan toisinaan vanhoja koulukavereitani, kun pyörin Göteborgissa, ja keskustelut etenevät aina samalla tavalla. – Teemme parhaillaan uutta albumia, olemme jo miksaamassa sitä, vaikka emme ole ehtineet kiertää vielä edes edellisen tiimoilta, mikä on aika outoa. Toivottavasti se ei tapahdu ihan heti! Ääniä yli äärirajojen Moni ihaili Englundin syvää, tunnistettavan raspikasta ja blues-sävyistä ääntä jo bändin varhaisilla levyillä, joiden teemoissa Evergrey käsitteli kaikkea avaruusolentojen, lasten hyväksikäytön ja uskontojen välillä. Meillä oli mahdollisuus siirtää Phoenixin julkaisua puolella vuodella, tai jopa vuodella, mutta valitsimme tyystin päinvastaisen tien: päätimme julkaista sen ajallaan ja alkaa luoda heti uutta. Olen laulanut paljon, säveltänyt paljon, soittanut paljon ja tehnyt paljon keikkoja, mistä on muodostunut ääneni. Useimmiten seuraa pitkä, kiusallinen hiljaisuus ja sen jälkeen luento siitä, mitä heidän pitää vielä tehdä tai saavuttaa, jotta he tulevat olemaan onnellisia. He kertovat tulleensa jonkin ison yhtiön toimitusjohtajiksi, yliopiston professoreiksi tai vaikka kiivenneensä Mount Everestille, ja minä kohautan olkapäitäni ja kerron tekeväni oikeastaan sitä samaa kuin 20 vuotta sitten, kun viimeksi tapasimme. – Lauloin pitkään kykenemättä tuottamaan äänelläni niitä nuotteja, jotka kuulin päässäni kun sävelsin. Pystyn laulamaan kuten haluan ja tunnen ennen kaikkea hallitsevani ääntäni siten, ettei minun tarvitse jännittää ennen jokaisen kappaleen äänittämistä tai jokaista keikkaa, miten laulaminen tulee tällä kertaa menemään. – Seuraavaksi saatan uskaltautua sanomaan vaivautuneesti, että mikäpä tätä on tehdessä, koska olen onnellinen siitä mitä teen. Ne äänen särkymiset ja epävireisyydet kuulostivat monien korviin jonkin sortin nerokkuudelta, mutta todellisuudessa ne olivat vain kyvyttömyyttä laulaa oikein. – Kesti todella kauan, ennen kuin aloin edes pitää itseäni laulajana. Yhä nopeammalla tempolla puhuva Evergrey-kippari tokaisee lopulta, että monelle ulkopuoliselle vaikuttaa varmasti siltä kuin hän olisi elänyt vuosikymmeniä paikallaan polkien, vaikka sisäisesti kaikki on muuttunut moneen kertaan. AFM:n kanssa asiat alkoivat olla hieman liiankin rutinoituneita, mukavia ja totuttuja, ja haluan aina haastaa itseäni ja bändiä. Teimme neljä levyä AFM Recordsille, mutta kirjoitimme juuri sopimuksen kokonaan uuden levy-yhtiön kanssa. Englund jatkaa kertomalla suhteestaan kitaransoittoon ja Evergreyn ytimeen, joka piilee kuulaassa melodisuudessa. Heidän reaktionsa on aluksi lähes poikkeuksetta ikään kuin säälivä tai vähintään pahoitteleva. Pelottavan onnellista Hymyilevä Englund toteaa olevansa tätä nykyä Evergreyn kanssa niin hyvässä tilanteessa, ettei edes korona ole onnistunut horjuttamaan sitä autuutta. – Tiedän, että on kuulijoita, jotka kaipaavat Evergreyn varhaisten levyjen Tomia, joka lauloi yli äärirajojensa. Ensimmäisen kymmenen, viidentoista vuoden jälkeen saavutimme vihdoin paikan, jossa voimme keskittyä vain oleelliseen. Jotenkin vuodet vain kuluivat, emmekä löytäneet tai edes aktiivisesti etsineet laulajaa, ja jotenkin minusta tuli Evergreyn ääni. Ihminen on kuitenkin lopulta hyvin itsekäs olento, vaikka onnistumme toisinaan ylittämään itsemme. – Mitä enemmän olen tehnyt musiikkia, sitä paremmin olen huomannut, miten paljon on vielä kokeilematta ja tekemättä. Viime vuosina meillä on ollut asiat taloudellisesti kunnossa, bändin kemiat ovat osuneet kohdilleen ja totta puhuakseni myös mielenterveysasiat ovat löytäneet tasapainon, mikä on tuonut tekemiseemme varmuutta. – Toivon kykeneväni kanavoimaan musiikkiini niin paljon itseäni, että ehkäpä tulen elämäni aikana promille promillelta paremmaksi ihmiseksi ja saatan jopa olla ihan kelvollinen olento viimeistään siinä vaiheessa, kun minut lasketaan kirstussa haudan lepoon. – Kääntöpuolena on se, etten halua asioiden olevan koskaan liian mukavasti. Musiikki on loputon runsaudensarvi, ja voisin tehdä vaikka neljä levyä vuodessa koko loppuelämäni ajan, enkä siltikään ehtisi kokea kaikkea, mitä haluaisin. – Hän sanoi myös, että kitarasoolon tulee olla eräänlainen silta tarinassa. Nyt olen itsevarma ääneni kanssa. Kokonaiskuvassa se on vain pieni osa sävellystä. – Kutsun saavuttamaamme tilaa luovaksi onnellisuudeksi. – Siinä tilanteessa isken usein silmää, mutta tosiasiassa isken sitä enemmän itselleni kuin heille.. Se on vähän perusluontoamme vastaan ja siksi niin vaikeaa. Siitä on ollut pitkä matka pisteeseen, jossa olen nyt. omankin elämäni kokenut, eli mielestäni ihminen syntyy pahana ja koko ihmiselämän tarkoitus on yrittää tulla hyväksi. En siis todellakaan ollut alkupäivinämme itsevarma laulaja. Tärkeämpää on keskittyä siihen, mitä ihmiset laulavat kappaleiden mukana. – Kun olin nuori kitaristi, King Diamondissa soittanut Pete Black neuvoi minulle, että jos haluan ilmaista itseäni sielukkaasti, minun tulee treenata kitara ikään kuin sieluni jatkeeksi. Olivat ne sitten sanoja tai melodioita, hyvässä kappaleessa on kyse siitä koukusta, joka saa korvat hörähtämään. Onni saa hänet jopa hermoilemaan siitä, tuleeko hyvä vaihe loppumaan pian. – En usko, että missään asiassa voi kehittyä tai edes muuttua muulla keinoin kuin tekemällä sitä paljon. Se ei kuulostanut siltä, miltä itse halusin kuulostaa. Sitten heitän pallon heille ja kysyn, ovatko he onnellisia. Esittelin pitkään itseni Evergreyn kitaristina, koska olin meistä ainoa, joka suostui laulamaan
HELSINKI, Vanha Ylioppilastalo * JYVÄSKYLÄ, Lutakko * OULU, Club Teatria ** 22.5.2022 23.5.2022 24.5.2022 the Acoustic Verses tour 2022 04.02.22 ÄÄNIWALLI HELSINKI 15.1.2022 KULTTUURITALO HELSINKI * **
TEKSTI JONI JUUTILAINEN 23. Yhtyeen viides kokopitkä luomus Mysterium Iniquitatis jatkaa tutun ofermodmaisesti korkeatasoisella linjalla, mutta nostaa rimaa entisestään: levy kiipeää vuoden 2021 selkeästi parhaaksi black metal -albumiksi. Työskentelin musiikkia tehdessäni paljon Lilithin, Samaelin, Azazelin ja ennen kaikkea Belialin kanssa alttarillani sekä usein myös olohuoneeni temppelipuolella. Ennen kaikkea Ofermodin tekemisiä on kuitenkin määrittänyt sen suhde kaikkein olennaisimpaan eli black metaliin. – Sen luomisprosessi oli yhtä lailla sekä seremoniallista magiaa että kitaransoittoa, haastatteluhetkellä sitkeän flunssan kourissa riutuva perustajajäsen Mika ”Michayah Belfagor” Hakola määrittelee. N eljännesvuosisata sitten perustetun Ofermodin ura on ollut täynnä erikoisia vaiheita ja mystiikkaa. Mikäli luulit black metalin perusarvojen vesittyneen, on syytä kääntää katse ruotsalaisen Ofermodin suuntaan. Bändin uutuus on vuoden kovin alan albumi. Yritin peilata sitä, mitä demonit suostuivat minulle omilta asuinsijoiltaan ojentamaan. Bändin ympärillä on liikkunut jatkuvasti hurjia huhuja, joita jäsentensä menneisyyden kyseenalaiset haastattelukommentit ja vankilareissut ovat ruokkineet entisestään. – Laitoin itseni todella likoon luomistyön maagisella puolella
Ofermodin uusin albumi on massiivinen teos, jolta löytyy muun muassa kuorolaulua, tanakkaa soittoa ja voimakkaita tunnelmia. Spine-reissusta jäi silti käteen jotain. Sähköinen räjähdys Ofermodin musiikki on pohjannut aina vahvasti saatanalliseen ideologiaan. – Ei oikeastaan magnum opusta, mutta jotain lähelle sitä. Suuria musiikillisia hairahduksia ei siis ole päässyt tapahtumaan. Jos niin tulee käymään, toivottavasti reissu on mahdollisimman lyhyt. – Olen kirjoittanut Nefandusille jonkin verran doom-henkistä kamaa, mutta muutoin olen puhdasoppinen black metal -kaveri. Ero tuntuu erityisen suurelta, jos albumin asettaa samalle viivalle Mysterium Iniquitatisin kanssa. – Ohjailen laulajiamme oikeaan suuntaan suurimmassa osassa kappaleitamme. Merkittävä osansa bändin historiassa on myös Johannes Kvarnbrinkillä, joka viihtyi Ofermodin mikrofonin takana vuosina 2012–2017, kahden kokopitkän ja yhden ep:n ajan. Kaikki tuntui sen kirjoitusprosessin aikana todella kaoottiselta, ja olisin halunnut Nebirosin albumin laulajaksi, mutta se ei ollut tuolloin mahdollista. Tällä kertaa vastuu on langetettu raa’asta mutta selkeästä äänestään tutulle Jonas ”Nebiros” Tengnerille. ”Työskentelin musiikkia tehdessäni paljon Lilithin, Samaelin, Azazelin ja ennen kaikkea Belialin kanssa alttarillani sekä usein myös olohuoneeni temppelipuolella.” 24. Belial kirjoitti kynäni kautta suurimman osan sanoituksista Loyal to Belial -kappaleeseen, enkä kyennyt vastustamaan häntä mitenkään, Hakola kertoo Raamatun demoniin viitaten. Viime vuonna Ofermodilta ilmestyi alkujaan 2005 nauhoitettu levy Pentagrammaton, joka jäi aikoinaan julkaisematta. Millaisena näet tulevaisuutesi muusikkona ja yleisemmin ihmisenä. Joidenkin huhujen mukaan yhtye olisi ollut noihin aikoihin hyvin epävakaassa tilassa, ja monissa yhteyksissä Ofermodin huhuiltiin jopa hajonneen vuosituhannen alkuvuosina, mikä pitänee osittain myös paikkansa. – Juuri nyt minulla on tähtäimessä livekokoonpanon kasaaminen. Saa nähdä, joudunko pian taas vankilaan muutamista typeristä jutuista. Mutta kuten niin usein, tekstit muokkautuvat kunkin kuulijan päässä omaan muotoonsa, eikä yhtä ainoaa totuutta ole olemassa. Albumia ei kuitenkaan koskaan nauhoitettu, joten ajattelin käyttää otsikkoa tänä päivänä. Mystérion Tés Anomiasia pidetään yleisesti yhtenä ruotsalaisen black metalin klassikoista, eikä suotta. no, siistiä. Thaumiel oli bändin uralla huikea hyppy eteenpäin ja kauhistutti takuulla yhtyeen vanhoja faneja. Selkeä ja hiottu soundimaailma, arvaamattomalla tavalla iskevät kappaleet ja kaikilta osin ammattitaitoisempi meininki tekivät Thaumielista loistavan albumin, mutta se jäi aikoinaan turhan aliarvostetuksi julkaisuksi. Kun ottaa huomioon tekstien henkilökohtaisuuden, on merkillepantavaa, että Hakola ei ole Ofermodin pääasiallinen laulaja. Tarkoituksena on saavuttaa niihin oikeanlainen tunne. Mysterium Iniquitatisin sanoitusprosessissa oli joitain totutusta poikkeavia nyansseja. – Äänityssessiotkaan eivät sujuneet suotuisissa merkeissä. Puhdasta kylmyyttä ja pahuutta puhkunut pienjulkaisu oli aikoinaan väkevä esiintulo, ja sen kuuntelu tänä päivänä muistuttaa, että Ofermod on yhä sisimmältään muuttumaton ja uskollinen lähtökohdilleen. Olet viettänyt Ofermodissa yli puolet elämästäsi, mikä on kunnioitettava saavutus. Sieluja Belialille Uuden albumin otsikko on esiintynyt Ofermodin tuotannossa aiemminkin: yhtyeen ensimmäisen virallisen julkaisun Mýstérion Tés Anomias -ep:n (1998) toissavuotisen uusintajulkaisun A-puoli on nimetty juurikin Mysterium Iniquitatisiksi. Millä mielin muistelet Spinefarm-aikoja yleisesti. Vankasti deathmetallinen Pentagrammaton kuulostaa varsin erilaiselta kuin Ofermodin muut levyt. Tarvitsen tätäkin täydellisemmät olosuhteet oman ”pääteokseni” luontiin, mutta kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen levyn sisältöön. Laulajat ovat saattaneet vaihdella, mutta yksi asia on pysynyt samana: Hakola päättää siitä, kuka levyillä laulaa ja mitä. – Mielestäni se levy on ehkä vähän liian puhdas ja siloteltu, mutta kaikesta oppii, Hakola tokaisee. – Debyyttilevymme nimeksi piti tulla alkujaan Mystery of Iniquity – Luciferian Evangelium Cantata. – Olin silloin niin sekaisin kaikenlaisista huumeista, että en muista niistä kovinkaan paljon. Sen tarkoitus oli olla uhrilahja sielujen keräämiseksi Belialille. – En pidä Pentagrammatonista kovinkaan paljon. Kiekko eroaa nykypäivän tarjonnasta edukseen sen verran kirkkaasti, että on kysyttävä, oliko aikeenasi rakentaa jonkinlainen Ofermodin magnum opus. Melodisissa sävellyksissä on hetkittäin jopa elokuvallisia vaikutteita, vaikka Hakola määritteleekin ainoiksi aktiivisesti kuuntelemikseen soundtrackeiksi Conan Barbaarin ja Bram Stokerin Draculan, jotka ovat saattaneet löytää alitajuisesti tiensä kappaleisiin. Ofermod on palannut Spinefarm-vuosiensa jälkeen niin sanotusti normaaliin ruotuun ja pienempien levy-yhtiöiden leipiin. Muisti pätkii Ofermodin todellinen etsikkoaika koettiin, kun suomalainen Spinefarm kustansi Thaumiel-levyn vuonna 2012. Kitaristi paitsi kirjoittaa valtaosan Ofermodin sanoituksista myös säveltää sen kappaleet. Mika Hakolan musiikkiura on kulkenut tiukasti black metalin parissa. Okkultismia, magiaa, satanismia ja esoteriaa tihkuvien sanoitusten sisäistäminen vaatii lukijalta rutkasti ajatusta ja edes jonkinlaista perehtymistä vasemman käden polkuun. Tein sen yhteydessä Lilithiin, epäpyhään henkeen. Nebirosia kuultiin bändissä viimeksi vuoden 2008 Tiamtü-debyytillä. – Yksi uusi juttu, jonka sisällytin mukaan työskentelyyn, oli automaatiokirjoitus. Myös satunnaisilla vierailijoilla on aina ollut paikkansa. Ofermodin ohessa hän teki kolme levyä Nefandusin kanssa ja soitti lähes kymmenen vuotta rumpuja kreikkalaisessa Serpent Noirissa. – Näiden sanoitusten luomisen aikana viereisen huoneen kirjahyllyistä tippui tavaroita, ja yhden kerran koin sähköisen räjähdyksen kasvojeni lähellä kesken kirjoitusprosessin, mikä oli myös aika... Levy-yhtiö julkaisi samana vuonna myös Barathrumin Venomousin ja Shiningin Redefining Darknessin, joten Ofermod oli lafkalla muutaman kaltaisensa seurassa, vaikka Spinefarmin linjaa voi pitää Ofermodille hyvin epätavallisena. Levyn remiksattu versio kuulostaa toki aiempaa paremmalta, mutta koko albumi olisi voinut mielestäni onnistua miljoona kertaa paremmin
Kiteeläisen Darkwoods My Betrothedin rienaava liekki loimusi valtoimenaan 1990-luvun puolivälin tuntumassa. Sitten leimu laantui, mutta viimeinen kekäle ei koskaan suostunut sammumaan. TEKSTI TIMO ISOAHO 26. Nyt käsillä on uusi studioalbumi Angel of Carnage Unleashed, jonka sydämessä roihuaa aiempaakin mustempi tuli
Dark Aureoles Gathering -demo (1994) sai seuraa Heirs of the Northstar -debyyttialbumista. – Vaikka olin treenannut ja kokeillut erilaisia juttuja, lopullinen laulutyyli oli arvailujen varassa vielä studiosessioiden alkaessa. Tultiin junalla isolle kirkolle ja otettiin asemalta taksi alle. Onneksi saatiin. Tehtiin hommia Walltonella Savonlinnassa, ja olihan se huikeaa työskennellä ihan oikeassa studiossa. – Me ei varsinaisesti lopetettu, homma pikemminkin hiipui. Toisin sanoen niin minulta, Teemulta kuin Pasilta tuli kolme biisiä. Teemu oli jäänyt pois jo aikaisemmin, ja minä olin muuttamassa töiden perässä pääkaupunkiseudulle, Mikkonen kertoo. Kumpikin musiikkityyli saapui ryminällä myös Pohjois-Karjalaan, jonka kulmakuntiin syntyi toinen toistaan raskaampia bändejä. Kun sessiot alkoivat, meidän piti tosin hieman selittää ääniteknikko Tuomo Valtoselle, mistä tässä musassa oikein on kysymys. Olin myös Barathrumin jäsen, ja Legions of Perkele -levyn tekeminen vei aikaa. Teemun orkesterin keikan aikana Kankkusen Pasi [Emperor Nattasett] tuli ja ehdotti ”kunnon häpäisybändin” perustamista. – Eka Kiteen-keikka tapahtui jo muutaman viikon kuluttua. – Omat musiikilliset intressini liittyivät tuohon aikaan vahvasti Furthest Shore -yhtyeeseen. Esiintymisen alkupuolella salissa oli ehkä sata ihmistä, mutta aika pian jäljelle jäi vain muutamia kavereita. Kankkunen taas oli hyvinkin aktiivinen muiden kokoonpanojen kanssa. Miksi yhtye lopetti toimintansa Witch-Huntsin jälkeen. Ja sitten välillä kuuluu helvetillinen äkkijarrutuksen ääni.” Mutta ei hätää: kun alkuhämmennys kaikkosi, Tuomo alkoi jopa diggailla toimituksesta. 27. Jos rytmitykset tai lausumiset osuivat edes jotenkin kohdilleen, hommaa ei otettu turhaan uusiksi. – Muutaman esiintymisen jälkeen kuitenkin päätettiin, ettei lähdetä enää keikoille, ellei saada tehtyä uusia biisejä. – Meillä oli talvella 1999–2000 muutamat treenit, mutta homma ei lähtenyt sen kummemmin liikkeelle. Minä soitin kitaroiden lisäksi basso-osuudet instrumentti kouraan ja narulle -metodilla – mitäpä sitä suotta liikaa treenaamaan! Miksaus tapahtui Helsingissä. Haettiin legendaarinen T. Tästä ei mennyt kauan, kun Virgin’s Cunt nauhoitti ensimmäisen demon. Sekä tietysti Barathrumin keikat. Pitihän orkesterilla olla joku nimi, ja Pasi ehdotti Virgin’s Cuntia. Kun levy keväällä 1995 ilmestyi, yhtyeen nimi oli vaihtunut Darkwoods My Betrothediksi. Nauhoitimme taas Walltonella, ja tällä kerralla Teemu joutui soittamaan levy-yhtiölle kesken sessioiden, että pitäisi saada vähän lisää studioaikaa. Siellä tuli radikaaleja muutoksia esimerkiksi puhtaisiin osuuksiin, eikä uusiksi otettu tälläkään kerralla juuri mitään. – Suuri osa ekan levyn lauluista vedettiin kerralla purkkiin. Sen täytyy olla jotain karvaista ja pyöreää.” Hah hah! – Levylle tuli mukaan eräänlaiseksi tavaramerkiksi muodostunutta ”hirvitorvilaulua”, jonka inspiraationa toimivat Bathory ja Isengard. Homma hiipui sitten siihen, Kankkunen sanoo. – Sitten Kiteellä järjestettiin tapahtuma, jossa Kautosen Teemun [Hexenmeister] ja minun yhtyeet esiintyivät. Yksi Tuomon legendaarisista toteamuksista oli: ”Burzum. T. – Kokonaan uudesta albumista taas oli vakavampaa puhetta esimerkiksi vuonna 2016. Vuonna 2004 alkoi tapahtua toden teolla, kun Pasi meni lupaamaan Darkwoodsin Tuskan jatkoklubille Tavastialle. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että olen aina ollut helvetin kriittinen lauluosuuksien suhteen, ja totuuden nimissä en pysty vieläkään nukkumaan ihan täyttä vauvanunta niiden puhtaiden juttujen kanssa, Kankkunen nauraa. Kasasimme uuden livekokoonpanon ja soitimme sitten jokusen muunkin keikan, Mikkonen muistelee. Koko prosessi kesti vain viisi päivää, ja kireä aikataulu kuuluu Mikkosen mukaan lopputuloksesta ”jossain määrin”. Oksala [1958–2010] Sörnäisistä kyytiin ja jatkettiin Finnvoxille. – Kakkoslevy suunniteltiin edellistä huolellisemmin, ja sävellyksetkin jakaantuivat tasan koko bändin kesken. – Teemu ei ollut enää mukana yhtyeen ydinkokoonpanossa, mutta kirjoitti kuitenkin sanoitukset. – Albumille tuli pari fiksattua demobiisiä, mutta muuten materiaali oli uutta. Death metalin ensimmäinen kultakausi alkoi olla takana, kun taas black metal teki vahvaa nousua. – Jatketaan vielä laulujutuilla: mietimme Autumn Roars Thunderin sovitukset kuntoon etukäteen, mutta studiossa hommia tehtiin ihan fiilispohjalta. Kun sitten aloitin laulamisen, Tuomo kommentoi kuulemaansa suunnilleen seuraavasti: ”Aivan kuin sikaa teurastettaisiin... Se nostatti ensin muutaman naurahduksen, mutta samalla nimi tuntui täydellisen sopivalta. Miksausaikaa oli edellisten levyjen kokemuksen perusteella yksi päivä, eikä se riittänyt alkuunkaan… No, tästäkin huolimatta lopputulos soundaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Kitaristi-laulaja Kankkunen muistaa sessiot hieman arpapeliksi. Äänityksestä ja miksaamisesta vastasi Tero Kinnunen, ja koko homma taisi hoitua päivässä. O li vuosi 1993. – Death metal oli menettänyt parhaan teränsä, ja meidän katseet kääntyivät rujompien black metal -yhtyeiden – muun muassa Bathoryn, Samaelin, Beheritin ja Darkthronen – suuntaan, kitaristi Jouni ”Hallgrim” Mikkonen muistelee. Olin heti messissä, ja niin oli myös Teemu. Mikkonen nappaa puheenvuoron. Minä taas sävelsin kaikki biisit, ja tällä ratkaisulla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Heikommilta housuihin Ensimmäisen kerran Darkwoods My Betrothedin paluu oli työn alla vuosituhannen vaihteen aikoihin. Yhtyeen ensimmäisen aktiivikauden päättänyt studioalbumi Witch-Hunts ilmestyi vuonna 1998. Tehtiin jopa kunnon aikatauluja, mutta homma jäi silloinkin lähtökuoppiin, Mikkonen lisää. Kokonaisuus ei ollut niin vaihteleva kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta kuulijoilta tuli paljon positiivista yhtenäinen linja on löytynyt -palautetta, Mikkonen kertoo. – Witch-Huntsin materiaali purkitettiin Kiteellä Kinnusen Teron kanssa. Hommia fiilispohjalta Darkwoods My Betrothedin alkuaikojen tahti oli varsin kova: kakkoslevy Autumn Roars Thunder ilmestyi vain hieman yli vuosi debyytin jälkeen
Lähetin aihion muille, ja Teemu alkoi ylistää kappaletta saman tien. – Ajatuksena on pysyä aktiivisena, mutta käytännön syistä pelkästään levyttävänä studioprojektina. – Omissa korvissa albumi kuulostaa erittäin hyvältä: julmalta ja dynaamiselta. – Viikonlopun puheet jäivät kaivamaan mieltä, ja päätinkin päivittää omaa soitonkalustoani. Tarkoitan ”kaikella” esimerkiksi sitä, että etätyöskentely oli minulle aivan uutta ja vierasta. Jouni taas tuumasi sävellyksen tuovan mieleen muun muassa Mardukin, mikä aiheutti minussa aivan erityisen lämpimiä väristyksiä, Kankkunen nauraa. Bändi antaa runsaasti kiitosta Tero Kinnusen suuntaan. Darkwoods My Betrothedin neljäs studioalbumi kantaa otsikkoa Angel of Carnage Unleashed. Miten Tuomas Holopainen vaikutti uuden albumin materiaaliin. Niihin aikoihin usko koko hommaan meinasi jo vähän horjua. En tietenkään lähde väittämään, ettei Darkwoodsia nähdä lavalla enää ikinä, mutta tällä hetkellä konsertit eivät ole ajankohtaisia, Mikkonen päättää. Se on nimeään myöten ihan täyttä murhaa ja verilöylyä... Ja tietyllä tapaa siinä on myös alkuperäisen Virgin’s Cuntin henkeä, Mikkonen toteaa. – Pasin säveltämä Massacre on sellainen biisi, että sen äärellä heikommilta tulee housuihin. – Purkitimme levyn rumpuosuudet Petraxilla, ja niistähän vastaa Kai Hahto. – Painotettakoon, että meille oli tärkeää saada Tero mukaan, sillä yksi koko tämän levytysprojektin tärkeimmistä ajatuksista oli kasata vanha jengi yhteen. – Eräänä sen kesän viikonloppuna oli perinteinen ”Kitteen poikien kokoontuminen”, ja aloimme puhua Tuomaksen [Holopainen] kanssa bändin paluusta. Osoitteesta www.inferno.fi löytyy peräti 10-osainen sarja, joka pureutuu levyn lyriikoihin. – Viikon mittainen nauhoitussessio Tuomaksen ja Johannan [Kurkela] luona oli aivan käsittämättömän hieno. Kuunnelkaapa levyn outro, jossa palataan jonnekin vuoteen 1993, Mikkonen ohjaa. Kaitsu soitti täsmälleen niin kuin pitikin: paikoin rujosti kaahaten, toisaalla rikkaita nyansseja pursuten, Kankkunen kehuu. Uuden albumin nauhoittaminen ja miksaus oli vanhan tutun harteilla. – Minulla oli toki nippu vuosien varrella tehtyjä alustavia kappaleita, mutta varsinaisen työstämisen käynnistyttyä vanhat aihiot eivät tuntuneet paria lukuun ottamatta tarpeeksi hyviltä. Mentiin tällä tiellä sitten aika pitkälle, ja esimerkiksi uudet kuvat otti jo 90-luvulla meitä fotannut Antti Ilvonen. – Kyllähän ne kappaleet lopulta valmistuivat, kun paine alkoi olla tapissa. Me muut taas paiskattiin jonkin verran ajatuksia kosketinjutuista, mutta Tuomaksella oli silti vapaat kädet ja suurin osa ideoista osuikin kerralla kohdalleen. Raakaa ja raskasta Darkwoods My Betrothed nauhoitti pääosan Angel of Carnage Unleashedin materiaalista talvella 2021 kahdessa päämajassa: Petrax-studiolla Hollolassa ja Tuomas Holopaisen kotona Kiteellä. Toisin sanoen juuri niitä elementtejä, joista yhtyeen nimikin on aikoinaan ammennettu. – Tuomas oli alusta asti kuulolla uusien biisien suhteen ja heitti ideoita kehiin. Päätöksen ajankohta liittyi tietenkin myös siihen, että Tuomaksen aikatauluissa oli tilaa Nightwishin kiertueiden siirryttyä. Esimerkiksi vahvasti kuuluva bassohan on meille tyypillistä, Kankkunen lisää. Me kuitenkin päätettiin hakea levylle melko raakaa ja raskasta soundia, Mikkonen sanoo. Onneksi vehkeet tulivat pikku hiljaa tutuiksi ja pääsin aloittamaan varsinaisten biisien tekemisen. Samalla tehtiin niin, että sessiojäsenen status unohdettiin ja Tuomas liittyi bändin varsinaiseen kokoonpanoon. Angel of Carnage Unleashed -albumin tyylikkäiden sanoitusten suurimpana inspiraationa on toiminut Teemu Keskisarjan kirja Murhanenkeli, joka kertoo suuren Pohjan sodan aikakaudesta 1700-luvun alkupuolella. Soundi on jonkinlainen sekoitus 90-luvun kultakauden black metalia, nykypäivää ja täysin omaa juttua. Tuomashan soitti vanhoilla Darkwoods-levyillä kiippareita, mutta ei ollut bändin varsinainen jäsen, Mikkonen sanoo. Parin vuoden päässähän siintävät yhtyeen 30-vuotisjuhlat... – Kun löimme uuden levyn lukkoon, meiltä puuttui enää biisit, Mikkonen naurahtaa. Deadline teki kuitenkin taas kerran tehtävänsä. Myös alkuperäinen sessiorumpali Tero Leinonen, joka ei pystynyt osallistumaan uuden levyn tekemiseen, on omalla tavallaan mukana... Lunta, pakkasta, metsää ja eristäytyneisyyttä... Samaan aikaan tuskailin omassa kuplassani, että miten helvetissä minä saan kasattua näistä puhelimeen taltioiduista satunnaisista riffeistä jotain etäisesti kuuntelukelpoista. Meidän pitäisi käyttää mahdollisilla keikoilla sessiomuusikoita, eikä sellainen tunnu juuri nyt tämän bändin hengen mukaiselta. Mietittiin seitsemän varsinaisen biisin mittaista albumia, mutta sitten minulle tuli vahva visio vielä yhdestä jutusta. Mutta jatkuuko Darkwoods My Betrothedin ura ylipäänsä. Aktivoitumisen hedelmä on nyt kuultavissa. Usein päivät alkoivat pienellä lenkillä kolmenkymmenen asteen pakkassäässä, eikä muita ihmisiä tarvinnut kohdata koko viikon aikana. Meitä on kysytty esiintymään niin Suomeen kuin muuallekin, mutta keikkojen edessä on pari turhan isoa estettä: Tuomas ja Kai tulevat olemaan kiireisiä Nightwishin kanssa, ja Teemu työskentelee vielä useamman vuoden tiiviisti ulkomailla. – Muistan elävästi, kun Teemulta tuli pari demoa, ja ne soundasivat ihan valmiilta laulumelodioita myöten. Onneksi Teemulta tuli nopealla tahdilla kaksi kovaa biisiä, ja myös Pasin suunnalla oli lupaavia merkkejä. 28. – Monen bändin soundimaailma on muuttunut vuosien saatossa kliinimmäksi. Sitten tiedustelin Pasin ja Teemun tuntemuksia toden teolla, ja yhteisen tahtotilan löydyttyä päätimme aktivoida yhtyeen. – Jouduin aloittamaan kaiken suunnilleen tyhjältä pöydältä. Kankkunen painottaa, ettei sävellystyö lähtenyt rullamaan tuosta vain. Sitten tuli koronakesä 2020. Piti hankkia musan tekemisen mahdollistavat laitteet ja opetella käyttämään niitä
1 . 1 . 59,50€ | IKÄRAJA: S/K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: LIPPU.FI +SUPPORT SPECIAL GUEST KAIKKI TUSKALIVE -KEIKAT: tuska.fi/tuskalive. 2 2 2 T U R K U | L O G O M O LIPUT ALK. 59,00€ | IKÄRAJA: K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: TICKETMASTER & LIPPU.FI 2 2 . MCMLXXXI MMXXI T U S KA L I V E & G R EY B EA R D P R O U D LY P R E S E N T I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N CY 2 1 . 2 2 2 O U L U | T U L L I S A L I LIPUT ALK
Kun romanialaisen Negur. Bungetin johtohahmo Gabriel ”Negru” Mafa kuoli yllättäen neljä vuotta sitten, bändin ura oli sillä taputeltu. Niissä sumun ja metsien peittämät Karpaatit edustavat jylhyyttä ja pysyvyyttä alati muuttuvan maailman tiimellyksen ja arkipäiväisen mitättömyyden keskellä. Black metalia ennakkoluulottomasti ja omalla tavallaan muokannut bändi on kyennyt luomaan yhdeksällä albumillaan todella sykähdyttäviä tunnelmia ja mielikuvia. YHDEN LOPPU TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA DANIEL DOROBANTU AIKAKAUDEN 31. Jäljelle jääneet jäsenet päättivät kuitenkin tehdä kovan työn ja saattaa keskeneräisen albumin loppuun. Bunget edustaa marginaalimusiikkia, mutta sen vuonna 1995 alkaneen taipaleen voi katsoa olevan merkityksellisempi kuin moni kuvittelee. R omanialaisen raskasmetallin kirkkain tähti Negur
Kuinka pitkälle suunniteltua ja hiottua Z?un tunnelmallinen puoli lopulta on. Samaa mieltä olivat odotetusti myös vuonna 2013 mukaan astuneet viisi muuta jäsentä, jotka ilmoittivat Negur. Yhtyeen musiikki tuntuukin pureutuvan syvälle ihmisen ikiaikaiseen puhtaaseen ja primitiiviseen tajuntaan, kauaksi uskonnollisten dogmien tuolle puolen, ja koskettavan oikeanlaisen mielentilan löydyttyä todella syvältä. Bändin kuulaimmat sävellykset kurkottavat kuitenkin yhtä lailla myös tähtiin ja ihmiselle ikuiseksi mysteeriksi jäävään kosmokseen. Levyn esituotanto oli tehty ennen viimeiseksi jäänyttä kiertuettamme, ja hän oli jo purkittanut rummut kappaleiden raakaversioihin. Bungetin perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen, joka vastasi käytännössä kaikesta bändiin liittyvästä. Bunget, joka tarkoittaa vapaasti suomennettuna synkkää ja sumuista metsää. Jäljelle jäi kuitenkin yksi tehtävä: Transylvania-trilogian kolmannen osan viimeistely. – Transylvania-trilogia syntyi todella tarkan suunnittelun tuloksena, eikä mikään albumeilla kuultava ole sattumaa. Se on sisällöltään kaikkea aiemmin mainittua: kaunis, orgaanisella tavalla raaka ja mahtipontinen. – Kun Negru menehtyi aivan yllättäen, me – sekä myös hänen leskensä Alina – päätimme perua kaikki sovitut keikat ja hajottaa Negur. Toinen osa Zi (2016) pohjasi puolestaan paikallisiin ihmisiin, heidän tapoihinsa ja uskomuksiinsa. On tuskin sattumaa, että Wiccan Redenä aloittaneen yhtyeen nimeksi valikoitui lopulta Negur. Bunget on osannut luoda aiemminkin vaikuttavia levyjä, mutta kolmen kokopitkän muodostama ketju on bändin uralla jotain uutta ja äärimmäisen kunnianhimoista. Bungetin julkaisujen kärkipäähän. Kävimme kuitenkin aikoinaan useita keskusteluja konseptista ja sanoituksista, ja olemme varmoja, että kyse on paljon enemmästä kuin vain Transilvaniasta maantieteellisenä paikkana. – Trilogian jokainen osa-alue on yhteydessä toisiinsa ja sen musiikissa on paljon viitteitä romanialaiseen kansanperimään, eikä ainoastaan albumilla kuultujen perinnesoittimien muodossa. Mies oli nimittäin Negur. – Kun kaikki oli lopulta valmista, olimme todella helpottuneita. Tämä Negrulla olikin mahdollisesti mielessään albumin parissa työskennellessään. Viimeisen osan Z?un tehtäväksi jäi kuvata henkisyyttä ja kuolemattomuutta, mikä saa Mafan poismenon myötä täysin uuden ulottuvuuden. – Albumin teko oli meille todella pitkä ja tuskainen matka, laulaja Tibor Kati huokaisee. Ennen muuta se nousee ilahduttavasti Negur. – Kun Negru kirjoitti sanoituksia eri paikoista, niissä oli mukana monenlaisia legendoja ja myyttejä. Ryhmän yksittäisistä huippuosumista muistetaan usein mainita vuonna 2006 ilmestynyt Om, joka kuulostaa näin jälkikäteenkin hyvältä, mutta yksiulotteiselta, jos sitä vertaa kolmen viimeisen albumin luomaan täysipainoiseen kokonaisuuteen. Musiikkia kaikille Negur. – Negru oli äärimmäisen omistautunut tälle projektille ja nähnyt paljon vaivaa sen eteen. Bungetin. Negur. Trilogiassa esiintyvä fyysinen maailma ikään kuin peilautuu toispuoleiseen, joten musiikillinen matka kotiseutujemme maisemien läpi on myös hyvin hengellinen kokemus. Kaksi todellisuutta Gabriel Mafa antoi vuonna 2015 Infernolle haastattelun, jossa hän kertoi tuolloin aluillaan olleen Transylvania-levytrilogian ensimmäisen osan T?un olevan omistettu Transilvanian luonnolle, myyteille ja legendoille. Yhtyeen viimeiseksi jäävä levy Z?u on nyt ulkona vaikeiden vaiheiden kautta. Bungetin tapauksessa hengellisyys ja uskonnollisuus ovat täysin eri asioita. – Kykenimme palaamaan suruajan jälkeen studioon viimeistelemään omat osuutemme. Nyt kun levy on ulkona, tuntuu siltä, että tehtävämme on tehty ja tämä aikakausi elämissämme lopullisesti ohi. Myös tekstit ovat sidoksissa paikalliseen kirjallisuuteen sekä suulliseen perimätietoon ja tarinoihin. Saimme onneksi mukaan myös Negrun pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Daniel Dorobantun, joka tuli apuumme tuotantopuolella. – Jos kuulija kokee, että Z?u on musiikillisesti tunnelmallisempi kuin pari edeltäjäänsä, ehkä homma todellakin on niin. Teimme kaiken niin kuin Mafa olisi halunnut, koska hän jätti jälkeensä muistiinpanoja siitä, millaiseksi oli levyn suunnitellut. Bungetin kuolevan Mafan mukana. – Transylvania-trilogia oli kokonaan Negrun visioima juttu, mutta hän ei valitettavasti ole enää keskuudessamme kertomassa sen tarkempia yksityiskohtia. Kaikki on mietitty loppuun asti, pienintä yksityiskohtaa myöten, Kati vakuuttaa. ”Nyt kun levy on ulkona, tuntuu siltä, että tehtävämme on tehty ja tämä aikakausi elämissämme lopullisesti ohi.” 32. Projekti loppuun Kun uutiset sydänkohtaukseen vain 42-vuotiaana menehtyneestä Mafasta kiirivät metallifanien tietoisuuteen, tuskin kukaan uskoi yhtyeen jatkoon
– Negru halusi näyttää maailmalle, miten kulttuurillisesti rikas ja hengellinen tämä kaunis ja ihmeellinen planeettamme voi olla. Uusi elämä Elämä on ikuinen kiertokulku, ja Negur. www.NUCLEARBLAST NUCLEARBLAST.de .de. Metallin vaatteisiin puettuna aiheet ovat synnyttäneet useimmiten nolostuttavalla tavalla hollywoodmaisia tarinoita. Ionu?escu sekä kolme Negur. Bändi ei ole synnyttänyt koskaan turhia musiikin ulkopuolisia kohuja, sen tuotanto on säilyttänyt laadukkaan tasonsa ja sen tapa kuvata Transilvaniaa on ollut aito ja rehellinen. Hän näkee alueen historian ja nykyisyyden oikeasta kulmasta. Bungetin kuihtumisesta versoi uusi yhtye, joka kantaa nimeä Sur Austru. Pandemia on pakottanut homman toistaiseksi jäihin, mutta niinhän asia on monen muunkin kohdalla. – Transilvania tarkoittaa ihmisille monia eri asioita. Bunget on ollut paras mahdollinen myyntipuhe ja matkaesite kotiseudulleen. Trilogia on nyt tutkittavissa kokonaisuudessaan, ja toivomme, että ihmiset saavat jotain irti Negrun visiosta, tulivat he mistä tahansa. Lisäsimme mukaan oman näkökulmamme ja musiikillisen kokemuksemme, ja sen seurauksena syntyi Sur Austru, Kati kertoo. Kyseisessä kokoonpanossa vaikuttavat Katin ja basisti Ovidiu Corodaun lisäksi huilusta ja monista perinnesoittimista vastaava Petric. Tibor Kati on asunut koko elämänsä niin sanotusti hoodeilla. Valtaosa Romanian ”historiaan” pohjaavista metallibändeistä on ottanut asiakseen kirjoittaa tekstejä kreivi Draculasta ja vampirismista, jotka ovat puhdasta fiktiota. – Tähän mennessä olemme julkaisseet kaksi kokopitkää levyä ja esiintyneet muutamalla festivaalilla sekä yksittäisillä keikoilla ympäri Eurooppaa. Tämä albumi ei ole romanialaisilta romanialaisille, vaan ihan kaikille, jotka sen haluavat kuunnella. Bungetin ulkopuolelta tullutta muusikkoa. Bunget jäi. @NUCLEARBLASTRECORDS | @NUCLEARBLASTRECORDS @NUCLEARBLAST | NUCLEARBLASTEUROPE www. – Kun Negru menehtyi, minä ja Corodan päätimme jatkaa yhdessä ja kehittää soundiamme siitä, mihin Negur. Negur. Se on maantieteellinen määritelmä, vaikkakin alueen tarkat rajat ovat yhä hyvin kiistanalaiset. Uskomme, että hän onnistui siinä hyvin, sillä tiedämme ihmisiä ympäri maailman, jotka ovat kiinnostuneet kulttuuristamme musiikkimme kautta ja matkanneet katsomaan Romaniaa omin silmin. Bändin musiikki kuulostaa tutulta, mutta siinä on myös paljon omaa. Se on myös politiikkaa ja traditioita, mutta meille se on ennen kaikkea koti. – Jotkut ehkä löytävät levyiltämme ”vain musiikin”, toiset paljon enemmän, emmekä me ole kertomassa, mikä on oikein ja mikä väärin. Tunnelmallinen ja vahvasti folkiin nojaava black metalinsa ei ole yltänyt vielä aivan huipputasolle, mutta eritoten yhtyeen alkuvuodesta ilmestynyt Ob?r?ie-täyspitkä ansaitsisi silti enemmän huomiota
Voisitko rakastaa sarvipäätä. Mitä tapahtuu Tomi Putaansuulle ja Noora Louhimolle, kun he vetävät puvut päälleen, maskit kasvoilleen ja sarvet päähänsä. KISS-hahmot, Alice Cooper ja Marilyn Manson meikkeineen ovat kukin omanlaisiaan ikoneita, aivan kuten Ghostin Tobias Forgen useat inkarnaatiot, Gwar-yhtyeen hirviölauma tai Slipknotin friikkisirkuskin. – Muistan vieläkin täysin kirkkaasti, miten vaivaannuttavaa se oli. Naamakertoimen etuja Lordin ja Battle Beastin musiikkia yhdistää ainakin flirttailu kasari-ysärin rockin ja metallin kanssa, Mr. Hän on tehnyt hirviölaumansa kanssa 17 albumia ja johdattanut sen jopa euroviisuvoittoon bändin hahmojen kauhuelokuvien hyytävyyttä pursuavasta kuvastosta tinkimättä. Ovatko nämä petomaiset alter egot rooleja ja täyttä mielikuvituksen tuotetta vai osa jotain sellaista, joka ei pääse esille heidän jokapäiväisessä elämässään. Siinä on jotenkin hirveän tukala olla, mutta sitten kun vedän itseni nätiksi, varautuneisuutta ei ole enää yhtään. H ahmot ovat olleet osa rockia niin kauan kuin rock on ollut olemassa. En miettinyt, että se on yleisöä, vaan ihan lähimpiä frendejä. Lordia ja Battle Bitchiä taas päällisin puolin lähinnä sarvet. – Mullahan on erilaisia identiteettejä eri bändeissä. – Mun edellinen muisto tai kokemus esiintymisestä ilman hahmoa on jostain teiniaikaisen bändin ajoilta, 90-luvun alusta. Lordin hahmossa jo 30 vuoden ajan. Jännitti ihan helvetisti ja olin kuin Ozzy tukka silmillä. Tuo voimakasääninen hahmo saattaa villitä pelkällä pikkusormensa pyöräytyksellä suuremmankin festarilavan edustalla seisovan yleisömassan. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARKUS PAAJALA 36. Noora Louhimo puolestaan tunnetaan tammikuussa kuudennen albuminsa julkaisevan Battle Beastin keulilla äärimmäisen röyhkeänä hahmona nimeltä Battle Bitch. Rockhistoriaan mahtuu kuitenkin myös keulakuvia, jotka ovat asuineen, meikkeineen, maskeineen ja eleineen osittain mielikuvituksen tuotetta, osittain kenties heijastumia hahmon sisälle kätkeytyneestä ihmisestä. On Battle Bitch ja ihan Noora Louhimo mun NOEX-soolobändissä, ja kyllä se Noora intiimeillä duokeikoillakin on aika erilainen tapaus. Heidän hahmonsa Battle Bitch ja Mr. Loin itselleni mukavuusalueen Noorana esiintyessäni sillä, että ajattelin meneväni vetämään keikkaa kavereilleni. Lordin asu päälläni helvetisti kovempaa kuin Tomina. Se taisi olla jossain koulun bändikatselmuksessa, Putaansuu muistelee maskinsa takaa selvästi virnuillen. Yleisö ainakin rakastaa, kun puhutaan Battle Beastin keulilla jyräävästä Noora Louhimosta ja Lordi-yhtyeensä hirviöiksi pukevasta Tomi Putaansuusta. Useimmiten rockhahmo esiintyy lavalla samoilla kasvoilla ja samalla nimellä kuin siviiliminänsä ollen kuin täydellä itseluottamuksella, valtavalla karismalla ja loputtomalla energialla kyllästetty versio omasta itsestään. – Se menee niin pitkälle, että sanon aina miksaajallekin, että keikalla sen on sitten pistettävä laulua pari pykälää hiljemmalle, koska laulan Mr. Kun kaksikko kertoo suhteestaan roolihahmoihinsa, käy nopeasti ilmi, miten erilaisia ihmiset asujen sisällä ovat, mutta kuinka samalla tavalla he silti kokevat esiintymisen niissä. Tomi Putaansuu on ilmentänyt rockin teatraalista puolta Mr. Lordi kääntävät katseita, ja syytä onkin, sillä he pistävät niiden puolesta peliin kaikkensa. Tänäkin päivänä soundcheck ilman kamoja menee lippis syvällä päässä ja varpaita tuijotellen. – Mä oon luonut Battle Bitchin nimenomaan siksi, että vasta siinä hahmossa mä koen olevani kuin varta vasten tehty Battle Beastin musiikille ja bändin keulille, Louhimo kertoo innokkaasti
37
– Kukaan muu ei tule mun naamaani vääntelemään tai eleitä tekemään, joten kaiken on saanut opetella ihan peilin edessä. Mä poltan ihan missä haluan. Lordin naama on sellainen VIP, että erilainen ihminen saattaisi käyttää sitä törkeästi hyväksi Eloa puvun sisällä On eri asia pukeutua näyttäväksi hahmoksi kuin elää sinä hahmona lavalla. Kukaan ei ole koskaan sanonut Lordille, ettei täällä saa polttaa. Se veti aina kaikissa kuvissa niskaa taakse ja silmät sikkuraan ja kuvitteli näyttävänsä isolta, uhkaavalta ja tuimalta, mutta näyttikin ihan Barbapapa-satuhahmolta, jolla on silmät kiinni. Battle Bitchillä ei ole mitään itsetunto-ongelmia. – Tuollaisia virheitä ei todellakaan tiedosta, ennen kuin näkee itsensä kuvissa tai videoissa, Louhimo sanoo. Oon huomannut, että kamat päällä tupakointikiellot eivät koske mua. Battle Bitch ei pyytele anteeksi mitään, missään vaiheessa. – Muistan, kun katselin ekan Battle Beast -rundini jälkeen kuvia, mitä oli otettu keikoilta tai fanien kanssa. Putaansuun Tomille niin on taas sanottu monesti. – Battle Bitch on eräänlainen oman persoonani jatke. Ainakin hänen omasta mielestään. Kyllä se peto tuolla sisällä on koko ajan, mutta se tulee esille vain tässä asussa ja näyttää musta sellaisia puolia, joita ei tavallisessa elämässä näy, Louhimo pohtii. – Pienetkin eleet ja eleettömyydet vaikuttaa. – Ne on sellaisia pieniä mikroilmeitä ja kulmia, jotka vaikuttaa isosti siihen, miten joku fiilis välittyy. Kaikki lähtee kehonkielestä ja siitä, miltä elehdintä näyttää katsojalle. Ja aika moni muukin saisi muuten treenata samalla tavalla, Putaansuu sanoo. Aina se, mikä tuntuu esiintyjälle 38. – Lordina saa myös tehdä kaikenlaista. Battle Bitchissä tulee esille mun dominoivampi ja liidaavampi puoli. Kamat päällä lähtee estot. Putaansuun Tomille niin on taas sanottu monesti.” Yhteistä hahmoissa on se, että ne tuovat Noora Louhimosta ja Tomi Putaansuusta esiin itsevarmuutta, joka ei aina arkiminästä välity. Nykyään mulla on tietyt ajatukset, joilla saan itsestäni ulos ihan tietynlaisia ilmeitä. Se on vähän kuin hyvä känni. Joskus ajattelin sen olevan aika kylmää, kun saatan olla niissä vähäpuheisena. Ei punastuta melkein mikään. – Lordina ei tarvitse olla ihmisiksi, kun ei ole ihminen. Kaikki mitä se tekee on oikein. En tarkoita, että käyttäytyisin Lordina huonosti, mutta siviiliminänä jää tekemättä aika moni asia, jonka tekee Lordina tuosta vaan, Putaansuu sanoo. En osannut ilmaista itseäni. Kukaan ei ole koskaan sanonut Lordille, ettei täällä saa polttaa. – Myös se on hyvin mielenkiintoista, miten paljon tällainen epätodellinen tai ”toismaailmallinen” hahmo voi muuttaa ihmisten suhtautumista suhun, vaikka puhuisit asussakin ihan kuten normaalisti, Putaansuu jatkaa. Meet & greetit on sellaisia tapahtumia, joita en aina täysin jaksaisi. Olin että ei jumalauta, koska olin kokenut näyttäväni niissä ihan erilaiselta. – Muistan, kun bändissä oli eräskin hahmo, jonka omat mielikuvat ulosannistaan eivät vastanneet yhtään todellisuutta. Mä poltan ihan missä haluan. – Mulla se menee niin, että Lordina mä kehtaan ja uskallan, eikä mua kiinnosta vittuakaan. Mutta niistä onkin tullut palautetta, että se Mr. ”Oon huomannut, että kamat päällä tupakointikiellot eivät koske mua. itselleen hyvältä, ei välttämättä kanavoidu samassa muodossa show’n yleisölle. Eikä muuten onneksi näkyisi, vaikka punastuttaisikin. Sanon jonkun asian mielessäni ja sieltä se tulee, mutta kyllä se on vaatinut multakin aika paljon aikaa peilin edessä. Lordihan on aika jännittävä, kun se ei juuri puhu, eikä siitä oikein tiedä, mitä se ajattelee. – En mä mikään ujo ihminen ole normaalistikaan, mutta kyllä mä saan vermeistä isosti boostia
Ensimmäisellä rumpalillamme Kidalla oli yhtä isot olkatoppaukset kuin mulla, eikä sillä ollut ongelmia niiden kanssa, vaikka puku painoi ihan helvetisti. – Naisena kiinnitän tietenkin keikkakuvissa huomiota ihan älyttömiin asioihin, ilman maskiakin, Louhimo naurahtaa ja sanoo ihmetelleensä satoja kertoja ”kaikkia niitä kaksoisleukoja”. On tietyt rutiinit heräämisestä alkaen ja valmistautuminen keikkaan alkaa jo aamusta, mutta ehostautuminen vaatii tuon ajan, Louhimo toteaa. Lisäksi riippuu vähän ilman kosteudesta, miten lateksi kuivuu. Se vain vahvistaa imagoa mystisenä monsterimiehenä, jonka kaikista mielenliikkeistä kukaan ei oikein ota selvää. Olisi niin paljon kivempi lojua bussissa, katsoa videoita, poltella tupakkia ja nauttia ilmapiiristä. No, se on kuule ihan sama asia kuin se, että leivot pullaa: voit sä ottaa sen uunista pois aikaisemmin, mutta se jää raa’aksi. Kunnes seuraavana päivänä kuvio on taas ihan sama. Kaksikko vaihtelee kokemuksia siitä, kuinka monesti heidän on luultu tilanneen asunsa valmiina ja alkaa sitten avata kilpaa sitä työn ja vaivan määrää, jonka he rooliasujensa vuoksi tekevät. – Pystyn kyllä myötäelämään tuossa laiskottamisessakin. – Työskentelemme noin parin kuukauden ajan yötä päivää ja ilman vapaapäiviä, kun teemme orkesterille uuden lookin. ”No eiiii-iiii-iii! Vielä viis minuuttia!” on suurin piirtein se meikäläisen lapsenomainen reaktio. ja joskus voi tulla sellaisiakin rajoja vastaan kuin asun tai sen pitäjän paino tai koko. – Aina saapuu kuitenkin se hetki, kun kiertuemanageri tulee sanomaan, että nyt pitää Putaansuun alkaa syömään, jotta ehtii tehdä maskin. – Vielä tänäkin päivänä asuihin tulee uusia käyttömukavuuksia, ja vaikka omien pukujeni peruselementit ovat olleet ehkä viiden asun verran aika lukittuina, muiden soittajien suhteen tilanne elää senkin edestä. – Kyllähän se ottaa päähän, kun on nähnyt kuukausitolkulla vaivaa asujen ja visujen eteen ja sitten jossain keikkakuvassa poseeraus onkin ihan tönkkö, maski on alkanut irrota tai hiki valuu, Putaansuu hymähtää. – Kaksi ja puoli tuntia menee ihan teknisesti siihen, että laitan naaman. – Me halutaan toteuttaa kaikki hulluimmatkin ideat. Siihen asti saatetaan vielä muuttaa isojakin yksityiskohtia tai käytännön asioita. – Jokainen ihminen on erilainen, ja jokainen esiintyjä on erilainen. Siinä vaiheessa todellakin toivoisi, että voisi vaikuttaa nettiin meneviin kuviin. Se on joka kerta sama. Lordi näyttää kuvissa ihan kaljulta. Mua vituttaa rundilla joka saatanan päivä, kun pitää alkaa laittaa maskia. Toimitukset kestävät pitkään, ja välillä Katariina on joutunut tekemään hätäratkaisuja, kun on pitänyt keksiä jokin korvaava materiaali alkuperäisen tilalle. Lordi nousevat parrasvaloihin, kaiken on oltava kohdillaan, ja se vaikuttaa myös esiintyjän psyykeen. – Välillä lava on niin korkealla ja yleisö pääsee niin eteen, että on ollut ihan siinä ja siinä, näkyykö jonkun kuulijan ottamassa kuvassa toosa. – Välillä on ollut tilanteita, ettei suunnitelma lopulta toimikaan, ja on pitänyt tehdä osa asusta tai jopa asukokonaisuus kokonaan uudelleen. Siinä huomaa, miten tiukassa kontrollissa hahmot haluaisi pitää. Vasta 2014 meidän tehostemaskeeraaja Jessica Love osoittautui tyypiksi, jolle olen uskonut Lordi-suunnitteluja. Ja syystä. – Se vaikuttaa heti tunnelmaan, jos hoputetaan tai tulee kiire. – Näissä kamppeissa riittää siis toisinaan sekin, ettei tee yhtään mitään. Se on saanut myöhemmin katua asiaa! – Kaikissa mun soppareissa lukee, että vastaan kaikista Lordin visuista. Ne kerrat, kun lafkat on tehny jotain ominpäin, on päätyneet siihen, että fanit on huomanneet homman heti, kun visujen tyyli ei ole yhtään sama kuin yleensä. Nytkin tämän uusimman asun muovaaminen jatkuu niin kauan, että hyppään rundibussiin ja lähden kiertueelle. Lordin rooliasut vaativat. – Yleensä aloitamme juttelemalla, tuomme ideoita pöytään ja teemme alustavia luonnostelmia. – Tein pitkään tämän kaiken itsekseni, oon tosi mustasukkainen kaikista Lordi-visuista. – Rundilla ollessa on henkisesti koko ajan sellainen sotamoodi päällä. Siitä seuraa kiukuttelua, mutta heti kun peilistä alkaa näkyä se toinen tuttu naama, tilanne kääntyy ihan päinvastaiseksi ja olen intoa täynnä. – Joku on kysynyt tyhmyyksissään, että kun tämän on tehnyt niin monta kertaa, niin eikö se jo nopeudu. Siksi meidän pitää monesti tilata erikoismateriaalia ulkomailta asti. Kahdessa tunnissa pystyn tekemään kaiken, jos on oikein kiirus, mutta en halua tehdä niin, koska se valmistautuminen on omanlaisensa rituaali, Louhimo summaa. – Se ottaa noin vuoden verran, ennen kuin on tarkoitus alkaa ottaa promokuvia tai tehdä musiikkivideoita Battle Beastin kanssa, että me toteutetaan tämä kaikki Ilmatar Corsetry & Couturen Katariinan [Tuttavainen] kanssa, Louhimo aloittaa. Kolmen tunnin kirous ”Kolme tuntia”, kaksikko tokaisee lähes yhteen ääneen, kun utelen, miten kauan maskeihin ja asusteisiin sonnustautuminen ottaa aikaa ennen keikkoja ja muita esiintymisiä. Joskus voi tulla piilareiden kanssa ongelmia, jos on kauhean pölyistä, Putaansuu kertoo ja sanoo heti perään, että jos Lordin keikka joskus viivästyy, se johtuu taatusti hänestä. – Mullahan on ihan harmaanvalkoinen tukka, ja joskus sillekään ei voi mitään, että juurikasvua näkyy niin paljon, että Mr. Louhimo kiistää turhautuneensa vaivan näkemiseen, Putaansuu taas kertoo niin tapahtuneen lukemattomia kertoja. Sen jälkeiset kaverit taas ovat halunneet pitää hommat mahdollisimman slimmeinä. Kun Battle Bitch tai Mr. – Kuinkahan mones Lordi-puku tämä mahtaakaan olla... Vaikka omaa ulosantiaan treenaisi kuinka ja haluaisi pitää sen kontrollissa, aivan kaikkiin julkisuuteen ilmaantuviin kuviin ja otoksiin kaksikko ei pääse vaikuttamaan. Yksityiskohtaiset puvut kun eivät synny ihan käden käänteessä. – Minä olen mukavuudenhaluinen jantteri. Kiertueella saatan muuttua joskus ihan pikkulapseksi, vaikka teen siellä just sitä, mistä pidän eniten elämässä, Louhimo naureskelee kollegalleen. Me ikään kuin luodaan se kokonaisuus mun päälle. Eikö näin järjetön työmäärä ota koskaan hermoon pitkillä kiertueilla. Se on iso Lordi-fani ja sanoi aikoinaan, että meinaa tehdä itsestään korvaamattoman. Kumpikaan ei halua tyytyä ikinä puolivalmiiseen tai sinnepäin tehtyyn. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, 39. Taitaa olla kahdestoista asu, jonka olen suunnitellut omaksi kokonaisuudekseen, Putaansuu laskeskelee itsekin hieman epäuskoisesti hymähdellen. Ei varsinkaan somen luvattuna aikana. Sitten alkaa materiaalien valitseminen ja prototyyppien valmistaminen. Jokaisella on oma fysiikkansa ja soittotyylinsä. Riivattua käsityöläisyyttä Monelle Battle Beasttai Lordi-fanille ei ole välttämättä ihan selvää, miten paljon käsityötä Battle Bitchin ja Mr. Nämäkin asiat on oppinut onneksi ottamaan huumorilla ja osana tätä kokonaisuutta. Onneksi Kata on aikamoinen seppä näiden hommien kanssa. Teemme kaiken alusta loppuun itse, eikä Lordi-asuihin kuulu käytännössä mitään valmiita osia. Lordin hahmot on tavaramerkkejä, ja niitä on vaalittava, vaikka se vaatiikin ihan mielipuolisen kovaa työtä
– Mulle tämä korona on ollu parasta aikaa ikinä. – Mulla on rundien ulkopuolella niin monta rautaa tulessa, että menen tukka tulessa paikasta toiseen, ja kun pääsen rundille, päälle tulee sellainen lomamoodi. Pysyttiin niissä hirviöpersoonissa. – Mä rakastan esiintymistä, rakastan rundaamista, rakastan matkustamista ja rakastan jopa siellä rundibussin punkassa lojumista, mutta ai jumalauta, kun on ollut siistiä pysähtyä ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, Louhimo komppaa ja luettelee parin vuoden sisään syntyneitä levytyksiään. – Meni vuosia, ennen kuin keikat muuttuivat puolittain stand-upiksi. – Ei ole muuten ollut yhtään helpompaa näiden korsettien kanssa, Louhimo jatkaa hymähdellen. Toinen minä jäähyllä Viimeiset puolitoista vuotta niin Mr. – Ihme kyllä ei ole ollut mitään ongelmaa pysyä aloillaan. – Ensimmäisten versioiden jälkeen tajusin aika pian, että perinteistä korsettia pitää vähän tuunata. ”Välillä lava on niin korkealla ja yleisö pääsee niin eteen, että on ollut ihan siinä ja siinä, näkyykö jonkun kuulijan ottamassa kuvassa toosa. Pieniä epämukavuustekijöitä Haasteet näin yksityiskohtaisten pukineiden suhteen eivät jää Louhimon ja Putaansuun harmiksi vain niiden suunnitteluun tai toteuttamiseen, molempien työasut kun eivät ole niitä kaikkein käytännöllisimpiä. Tämä pukuhan haisee ihan järkyttävän hirveältä ja on kostea muutenkin, joten ei sitä ihan heti kukaan muu edes huomannut, mutta kyllähän se hirviöpyykiksi meni. Get Heavy [2002] oli myynyt kultaa ja Nosturi oli loppuunmyyty, emmekä todellakaan olleet miettineet minkäänlaisia ”mitä jos” -tilanteita, Putaansuu parahtaa. Lordi kuin Battle Bitch on joutunut ”pysymään matkalaukussa”, kuten Tomi Putaansuu asian muotoilee. Ei siinä auttanut mikään muu kuin laskea alleen. – Kiertuehenkilökunnallehan ne on töitä, mutta aika harva artisti ajaa tai tekee keikan kaikkia duuneja itse. Seitsemän Lordi-levyä Lordiversity-kokonaisuutena, Battle Beastiä, Noora Louhimo Experienceä ja Laurenne/Louhimoa. – Heti toisen biisin kohdalla bassosta katkesi kieli. Se oli todellinen tulikaste, josta Battle Bitch alkoi vasta syntyä. Kannattaa ehkäpä suunnata katseensa ennemmin sellaisiin asioihin, joita ei ole koskaan ehtinyt tehdä. Oli meinaan täysin mahdotonta käydä missään vessahommissa pelikuntoon kiristetyssä korsetissa. Nykyään heittelen biisien väleissä kauheaa kainalopieruläppää ja rumpalikin joutuu useimmiten jo hoputtamaan, että mennäänkö seuraavaan biisiin. Oma mielikuvani oli ihan erilainen, mutta eihän se ”hirviömäinen klenkkaaminen” tosiaankaan hyvältä näyttänyt, vaan ennemmin joltain Peteliuksen sketsihahmolta. Ei ole ”tarvinnut” lähteä mihinkään aikataulujen mukaan, vaan on saanut tehdä rauhassa uutta musaa. – Mä olen siitä poikkeuksellinen yksilö, etten kaipaa keikoille oikeastaan yhtään. Jos Putaansuun ja Louhimon levytykset maaliskuun 2021 ja tammikuun 2022 välillä ynnätään, he ovat tehneet yhteensä kymmenen albumia. – Ymmärsin nillityksen vielä sen ensimmäisen kesän aikana, mutta kun tämän pandemian tiesi jatkuvan, se avasi ihan kenelle tahansa loputtomasti mahdollisuuksia, kunhan ei keskity vain negatiiviseen. Ai että mä rakastan lojua siellä punkassa. Albumeita on todellakin syntynyt. – Ekan levyn ja puvun aikoihin ei tullut mieleenkään, että puvussa olisi ehkä ihan hyvä olla jonkinlainen kusireikä, Putaansuu nauraa räkättää ja viittoilee vyöstään roikkuvaa etuläppää, jonka alle helpotusten tie on piilotettu. Ei muuta kuin teette! Putaansuu jyrähtää. Oli aika saatanan ikävän tuntuisia minuutteja, kun bassoa viriteltiin uudelleen enkä voinut tehdä muuta kuin tuijotella ympäriinsä ja öristä menemään jotain epämääräistä. Iski meinaan kesken suuren festarikeikan perkeleellinen kusihätä. On näitä meikäläisen kaltaisia kermaperseitä, jotka istuu bussiin, muut roudaa ja kaikki on valmiina, eikä itse tarvitsisi kuin iskeä maski naamaan ja laulaa se puolitoista tuntia, mutta joskus sitä on vaan liian hemmoteltu. Kaksikon äänenvoimakkuus vain nousee, kun aiheet laskeutuvat rooliasujen vyötäröiden alapuolelle. Vaikka kumpikin kuvailee ”toisen minänsä” olevan tärkeä osa persoonaansa, kaksikko paljastaa suorastaan hehkutellen, että vallinnut maailmantila on ollut kaikessa karuudessaan heille ja hahmoilleen myös hyvä juttu. Lordi ei vielä puhunut lavalla. Jos se olisi minusta kiinni, painotus olisi nimenomaan levyjen tekemisessä eikä keikkailussa. Ja se armoton hätähän iskee aika usein just ennen keikkaa, ihan jännityksenkin takia. Aikoinaan musta sanottiin, että kävelen kuin lonkkavikainen Martti Ahtisaari. – Kyllä mäkin voin sanoa, että kiertueet ovat mulle kuin lomaa, eikä sellaisen keskellä todellakaan saisi marmattaa mistään, Putaansuu myöntää. – En ole ihan täysin käsittänyt sitä, minkä takia kaikki pyörittelevät peukaloitaan ja mussuttavat, että mitään ei kannata tehdä, koska mitään ei voi tehdä. – Opin asian märällä tavalla keskellä Sauna Open Airia 2004. – Mäkin oon normaalissa elämässä menossa koko ajan, tekemässä uutta levyä tai pukuja tai jotain muuta, joten ei ole mikään ihme, että rundilla mukavuudenhalu iskee päälle korkojen kanssa. – Enhän mä edes tiennyt, miten pitäisi laulaa, kun en ollut laulanut heviä ennen Battle Beastiä. – Mun suurin moka on varmaan koko ensimmäinen Battle Beast -rundi, kun kierrettiin Sonata Arctican kanssa, Louhimo nauraa ja kertoo ymmärtäneensä vasta myöhemmin, miten vihreä oli tuolloin esiintyjänä. Oon rakastanut joka saatanan päivää. Siinä vaiheessa todellakin toivoisi, että voisi vaikuttaa nettiin meneviin kuviin.” – Noora Louhimo 40. – En ole koskaan joutunut kusemaan housuuni korsettien takia, mutta tosi lähellä oli parikin kertaa, ja sen jälkeen viritettiin kylkiin systeemit, joilla tämän saa auki hyvinkin nopeasti. Ei ihme, että levyjä syntyi seitsemän kappaletta. Hekottelu seuraa toistaan, kun sarvipäät muistelevat suurimpia kömmähdyksiään roolihahmoihinsa liittyen. Ennemmin tässä tauon aikana on tullut lisäbuustia, kun peto on saanut olla ihan luvan kanssa pidemmän tovin talviunilla, Louhimo hihkaisee. Se oli aikaa, jolloin Mr. Viimeistään nyt. Se vei kaiken keskittymisen, että ylipäänsä pystyi vetämään ne biisit, eikä siinä tajunnut kyseenalaistaa yhtään, miten elehtii tai miltä näyttää. – Lavaliikehdintäkin on muuttunut tosi paljon. Koko musabisneksen tylsin puoli on se, ettei saa luoda jotain uutta, vaan kierretään esittelemässä vanhaa, Putaansuu jatkaa. Tämä ei olisi ollut normaalioloissa mahdollista. – Lordin ensimmäinen keikka oli ihan katastrofi
Me ollaan myös itse kustu omaan nilkkaan sillä, että ei seistä oman asiamme takana. Vasta nyt, kun tulee kriisitilanne, ihmetellään miksei kukaan auta meitä. – Homma nyt vaan on niin, että sellaista on ihan turha murehtia, jolle ei mahda mitään. Ihan liian monesti me ollaan tarjottu itseämme trubakeikoille ilmaiseksi, tai vaikka kaljapalkalla. Vaikka asiat olisi päin persettä, ei voi jäädä lehtereille makaamaan. – Siihen asti me voidaan Mr. Nyt meidän pitää ottaa se asenne, että meille pitää maksaa. Henkilökohtaisesti haluan aina löytää asioista positiivisen puolen. Se polte pitää löytää itse itsestään. Se, miten tämä pandemia etenee, ei ole tällä tasolla kenenkään päätettävissä, ja me ollaan kaikki oman onnemme seppiä. – Ymmärrän kyllä sen, että monelle on tullut eräänlainen sokki, kun on tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla, mutta aika nopeasti ihmiset silti sopeutuu. Toivon, että me järjestäydytään paremmin ja aletaan ajaa omia etujamme ja asioita, jotta tulevilla sukupolvilla olisi helpompaa. 41. Lordin kanssa tehdä parhaamme ja osoittaa duunillamme, ettei elävää musiikkia ja tällaista show’ta voi korvata mikään muu maailmassa. Palautetaan se ihmisten mieliin nyt, kun se on taas mahdollista. – Siinä mielessä voin samastua kollegoihin, että kyllähän se rundien peruuntuminen vitutti alkuun. – Kyse on myös meidän muusikoiden itsetunnosta. Viikon päästä lockdownista ymmärsin, että jumalauta nyt lähtee ja päästään toden teolla tekemään uutta, Louhimo jatkaa ja pohtii samaan hengenvetoon, ovatko monet bändit liiankin tottuneita tiettyihin rutiineihin ja sykleihin
Mutta helppohan minun on näitä levyjä kehua, kun suurimman osan biiseistä on tehnyt suosikkisäveltäjäni, eli minä itse, tärkeimmälle kohderyhmälleni, eli minulle itselleni, hah hah! 42. Alkuperäisenä ideana oli tehdä seitsemän sijaan peräti kymmenen levyä, Tomi Putaansuu kertoo myhäillen. MIKSI jäädä harmittelemaan lockdown-aikoja ja odotella maailman aukeamista, kun voi säveltää seitsemän levyä ja toteuttaa niillä villeimmätkin unelmansa progesta diskoon ja thrashistä industrialiin. – Kaikkien levyjen genret ja vuosiluvut valikoituivat pari vuotta sitten julkaisemamme Killection-kokoelman perusteella. Tai sipilämäisesti ”asettaa askelmerkit” kaiken toteutukselle, koska yksikään levy-yhtiö ei tule rahoittamaan kymmentä albumia antamalla kymmenkertaisen budjetin. – Samalla tavalla suurin osa thrashistä on melodisesti tosi riisuttua, joten vedin laulustani yläja alapäätä sekä melodisuutta pois. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut thrash/speed-osaston biisejä. – Kesti hetken aikaa, että thrashin koodi aukesi. Se sanoi suoraan, että ”kuuletko, kun mun askeleet loittonee susta poispäin”, ja kesti melkein puolitoista tuntia vakuuttaa se. Vertaapa vaikka KISSin Creatures of the Nightia ja Animalizea! Suurin osa levyistä oli tosi mutkattomia toteuttaa, koska melkein kaikki genret ovat ihan sitä mun musiikillista dna:ta ja kulkeneet tavalla tai toisella mukanani aina. Hetken päätä raavittuani huomasin, että siinä missä rock noudattaa blues-kaavaa ja AFGsointukiertoa, thrashissä tehdään kaikki just päinvastoin. Mikään muu idea ei saanut hihittelemään niin paljon kuin kymmenen levyn tekeminen kerralla. Se ei ollut helppoa, koska 80-luvulla rock kehittyi niin paljon, että vuodet 1985 ja 1987 saattoivat kuulostaa ihan erilaisilta. – Tietenkin idea piti myydä ensin eteenpäin. – Toinen hauska albumi laulullisesti oli progelevy The Masterbeast from the Moon, jolla pääsin venyttelemään robottilaulujen kanssa ja tekemään kaikkea vieläkin teatraalisempaa. – Keksin idean aika nopeasti sen jälkeen, kun kiertue loppui, uutta levyä piti alkaa suunnitella ja maaliskuussa 2020 iski pandemia. – Poikkeuksellisin levyistä taas on Abracadaver, se thrash metal -albumi. Joku voisi väittää, ettei joku disko kuulu Lordiin ollenkaan, mutta kyse on sovituksista. Kuulin kyllä kaikkia niitä bändejä, mutten kuunnellut niitä itse. – Omaan makuuni parhaiten onnistuivat levyt Humanimals ja Superflytrap, jotka nekin on poikkeuksellista Lordia. Toisin kävi! – Sitten kun homma lukkiutui seitsemään levyyn, yhdistelimme muutamia Killectionillä kuultuja genrejä, koska monet niistä ajoittuivat 80-lukuun. Ja oli skaala melkein mikä tahansa, sitä oli muutettava puoli sävelaskelta vinoon. Jos jonkun soinnun pitäisi olla molli, siitä tehtiinkin duuri, ja päinvastoin. Oli lähellä, etten laittanut levylle mukaan Inferno-biisiämme, joka oli ihan ensimmäinen julkaistu Lordi-kappale. – Menen jopa niin pitkälle, että nuo kaksi albumia ovat kaksi parasta koko Lordin 17-levyisestä katalogista. Olin jo äänittää sen uudelleen, kunnes huomasin, että se ei ensinnäkään ole hyvä biisi ja toisekseen se oli hieman liikaakin Nine Inch Nailsiä, Meshuggahia, Panteraa ja King Diamondia. Monet Humanimalsin biiseistä voisivat olla erilaisilla soundeilla silkkaa metallia, ja kyllä disko on aina elänyt Lordissa. Lordiversityllä kuullaan kaikki ne albumit, jotka Lordi olisi ehkä tehnyt, jos bändi olisi perustettu 1970-luvun alussa. Janne suostui lopulta vain siksi, että arveli lafkan ja managementin tyrmäävän koko projektin. Mukana on kaikenlaista happoilua, boogie woogieta ja muutenkin täysin Lordin totutummasta kaavasta poikkeavaa. – Kun kaikki suunnitelmat oli tehty, esittelin idean Janne Halmkronalle, joka on tehnyt meille A&R:ää. En alkanut edes kuunnella genreä silloin, kun kaikki kaverit hylkäsivät tukkahevin ja etsivät yhä raskaampaa musiikkia. Nyt huomasin, että Entombedhan onkin taas ihan blues-skaalan hommia ja silkkaa rock’n’rollia. Levylle päätyi myös death metal -viitettä, koska Entombedia olen itsekin aikoinaan kuunnellut. – Setin viimeinen albumi Spooky Sextravaganza Spectacular oli kaikkein selkein, koska se edustaa industrialia ja vuotta 1995, jolloin Lordi oli jo olemassa. Oli ihan saatanan hauskaa vain huutaa menemään, ja sain vedettyä muutaman biisin purkkiin varmaan kolmessa minuutissa, mikä on kyllä kaikkien aikojen Lordi-ennätys. Käytännössä siis muistelin vain, miltä Lordi kuulosti tuolloin demoillaan
T E R H I Y LI M Ä IN E N 43. Janne, Joona ja minä tehtiin kappaleita ensin omillamme, eikä kenellekään meistä ole oikein tyypillistä sellainen suunnitelmallinen taskulaskin kädessä -musiikinteko, Joona: – Totta kai me haluttiin kokeilla uusia juttuja, mutta emme rajoittaneet tai pakottaneet itseämme mihinkään kaavaan tai sieltä pois. Janne: – Levyllä on se tietty, kaikkea sitova yhtenäinen soundimaailma, ja Nooran ääni on se lopullinen naru monipuolisen paketin ympärillä. Janne: – Meillä oli aluksi paljon ideoita, 10–15 biisiaihiota jokaisella, ja niistä valikoitui sitten ne jutut, joita lähdettiin oikeasti työstämään eteenpäin. Se sopii itselleni hyvin, koska en aina jaksa kuunnella kokonaisia levyjä, jos ne tarjoavat vain sitä yhtä ja samaa tunnelmaa. Se uuden kokeileminen tulee aika itsestään biisejä tehdessä. Levyn tuottajana oon tosi tyytyväinen siihen, että mukaan saatiin sopimaan biisejä laidasta laitaan. Samalla osa meni suorilta roskiin Joona: – Monipuolinenhan siitä levystä jälleen tuli, mutta se on aina ollut yksi meidän jutuista. Eero: – Hauskaa koronatauossa oli se, että välillä jopa unohti soittavansa bändissä, vaikka elämästä 80 prosenttia on ollut bändihommia. Eero: – Eräässä biisissä on hieman flirttiä MacGyver-tunnariin, mikä nyt ei tietenkään ole yhtään mautonta. Se tarkoittaa, että me ollaan tehty jotain oikein. Sitten ajattelin, että se on vaan hyvä, jos nimessä on vähän sitä perinteistä metallin röyhkeyttä. Eero: – Itsestäni tuntuu, että ensin tarjotaan päin näköä iskevää matskua ja sitten taas jotain ihan uutta. Eero: – Me ei juteltu etukäteen mistään erityisestä musiikillisesta suunnasta, ja jokainen biisi syntyi aika yksilöllisenä prosessina. Lisäksi kokoonpanoon kuuluu rumpali Pyry Vikki. Tällaiset jutut on vaan sellaista hassuttelua, eikä kaiken tarvitse olla aina niin vakavaa. Janne: – Circus of Doom -nimi tuli siitä, kun yhden biisini työnimi oli Circus. Siinä samalla alkoi syntyä tosi paineettomasti paljon biisejä. Lopulta päätin, että sehän on vaan hyvässä mielessä hauska. Pyöriteltiin siitä kaikenlaisia Circus of -variaatioita, ja lopulta Eero innostui ihan täysillä, kun lyötiin siihen Doom perään. Juuso: – Me käytiin jopa hetki keskustelua, että onko Circus of Doom liian törkeä tai vähintään mauton nimi. Ne saavat keskenään tosi erilaisetkin biisit kuulostamaan samalta levyltä. Siinä on sellaista pientä manowarmaista latausta. Tämä kuusikko osaa tehdä tautisen iskeviä meloheviraitoja ja punoa arvoituksellisia juonia, mutta myös virnuilla itselleen. Joona: – Musiikkiin tauko ei niinkään vaikuttanut, eikä me päädytty tekemään levylle sitä koronabiisiäkään. Kitaristit Joona Björkroth ja Juuso Soinio, basisti Eero Sipilä, kosketinsoittaja Janne Björkroth ja laulaja Noora Louhimo kertovat, mistä Battle Beastin kuudennessa albumissa on kyse. Oon sitä mieltä, että mitä enemmän me ollaan aiheutettu ihmisissä tunteita, sitä paremmin levy on onnistunut. Se tuo niitä nyansseja levylle, kun joskus lauletaan vakavista asioista ja joskus taas vedetään sellaista riemukkaampaa meininkiä. Eero: – Levyllä ei ole yhtenäistä tarinaa, mutta jostain alitajunnasta sitä sirkusteemaa tuli mukaan aika moniin soundijuttuihin, yksityiskohtiin ja teemoihin. Sirkuksessa on kyse monipuolisista ja erilaisista ohjelmanumeroista, ja levyhän on juuri sitä. Sellainen huumori ei toimi kaikille, mutta ehkä me ei vain olla sellaisten ihmisten musaa. CIRCUS of Doom esittelee Battle Beastin voimaa laajemmin kuin koskaan aiemmin. Tavallaan oli silti parempi, ettei tarvinnut koittaa säveltää kiertuebussissa luurit päässä, koska siitä ei tule yhtään mitään. Eero: – Totta kai me tykätään metallista, Judas Priestistä ja Manowarista ja sellaisesta, mutta on meissä sitä kapinahenkeäkin, että halutaan vähän naureskella niille hevin kliseille ja kuvastoille, hangata vastakarvaan ja rikkoa kaavaa. Koen, että me ollaan vältetty se aika hienosti. Joona: – Itsekin käytin muutamassa kappaleessa nimikkobiisisissä kuultuja melodisia vihjauksia, mistä tuli tavallaan sitä fiilistä, että levy on kuin päivä sirkuksessa: mitä tahansa saattaa tapahtua! Noora: – Mehän ollaan bändinäkin aikamoinen sirkus. Keikoillakin tehdään biisikohtaisesti jokaisesta oma ohjelmanumeronsa, eikä yhtäkään biisiä vedetä millään samoilla perusasetuksilla. Noora: – Se, että tällaiset kontrastit menee ihmisillä tunteisiin, on just ihanaa. Joona: – Freedom-biisin kanssa mietin kanssa tosi pitkään, onko se liian törkeän kuuloinen
Tämä tulee selväksi, kun hän alkaa muistella varhaista musiikkihistoriaansa. – Tulevaisuuteni vaikutteet oli määritelty, kun kuulin April Winea, Blue Öyster Cultia, Electric Light Orchestraa, Gammaa, Kansasia, Molly Hatchetiä, Ted Nugentia, Rainbow’ta, Thin Lizzyä, Uriah Heepiä ja lukemattomia muita esittäjiä, jotka toimivat myös veljeni silloisten bändien suurimpina esikuvina. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SCOTT KINKADE PÖLKYLLÄ Myyttinen visiönääri 44. Niiden rumpujen hakkaamisesta tuli pian suosikkiharrastukseni. Näin veljeni soittavan bändeissä jo ennen kuin tiesin, mitä bändi tarkoittaa. – Pian KISS sai rinnalleen Captain Beefheartia, Brian Enoa, Herbie Hancockia, Gentle Giantia, Genesistä, Black Oak Arkansasia, King Crimsonia, The Red Krayolaa, Soft Machinea, Nektaria, Roxy Musicia, Supertrampiä, Tangerine Dreamiä ja muita aikalaisiaan, minkä myötä matkani Proscriptoriksi oli alkanut. 40 vuotta takomista Kuin tarinansa saatteeksi Proscriptor kuvailee pitävänsä tarkkaa kirjaa kaikista tekemisistään ja myöntää muistinsa venyvän muutenkin todella pitkälle. Jo nuorena miehenä salatieteisiin ja satanismiin hurahtanut, tunnetun ulottuvuuden toiselle puolelle hallusinogeenien avittamana kurotellut Proscriptor tuntuu tarkastelevan kaikkea lukemattomista eri kulmista. Muuttaessamme uuden isäpuoleni ostamaan taloon panin muuttokuormasta merkille jättimäiset mustat laatikot. Itse asiassa Proscriptor on vielä paljon enemmän kuin yksi kaikkien aikojen innovatiivisimmista ja kyvykkäimmistä metallirumpaleista. – Ensimmäiset muistikuvani ajoittuvat siihen, kun olin vasta kolmevuotias. Hänen soittonsa oli kuitenkin aluksi kaukana metallista. Hänen uusi puolisonsa oli Michael Hougland, joka oli tunnettu muusikko Chicagossa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Veljeni hylkäsi heidät aika pian, koska bändistä oli tullut liian suosittu. Seuraavaksi tärkeäksi ajankohdaksi Proscriptor nimeää vuoden 1981, jolloin hän aloitti rumpujen soittamisen. Minua KISS kiehtoi enemmän kuin mikään muu. Hän määritteli, mitkä asiat ovat todellista rockia ja mitkä eivät, hän kertoo – Veljeni oli kitaristina useissa bändeissä Koillis-Oklaholmassa, missä asuimme ennen kuin muutimme Teksasiin vuonna 1986. Tänä vuonna tulee siis kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun aloitin. – Näiden bändien innoittamana aloin harjoitella rumpuja tosissaan, enkä ole lopettanut soittamista päiväksikään sen jälkeen kuin korkeintaan vammojen takia. Tärkein mentorini oli tuolloin kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni, joka teki minulle rockin ja metallin säännöt harvinaisen selviksi. – Isästäni eronnut äitini meni uudelleen naimisiin. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella lähdin tietenkin tonkimaan autotallin nurkkaan jätettyjä laatikoita, avasin niistä suurimman ja löysin suuren bassorummun. – Opettelin soittamaan kattavimmalla mahdollisella rumpusetillä ja rytmisoittimilla, joihin kuului bändisetin ohella timpani, Proscriptor McGovern on rumpalina yhtä monumentaalisen omalaatuinen käsite kuin hänen johtamansa Absu on äärimetalliyhtyeenä. – Sitten KISS alkoi tulla yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tunnettujen ja vieraiden maailmojen rajamailla operoiva monitaituri etsii vielä 48 vuoden iässä keinoja laajentaa universumiaan, ja tekee sen taatun omaehtoisesti. Rumpali-laulaja vaikuttaa olevan täydellinen yhdistelmä tajunnan laajentamista ja täyttä kontrollia, hallittua kaaosta, mikä ilmenee myös hänen tavassaan kertoa elämästään millintarkan yksityiskohtaisesti. J okainen, joka on kuullut teksasilaisessa Absussa nimimerkillä Proscriptor McGovern esiintyvän Russley Randell Givensin soittoa, on varmasti epäillyt ainakin hetken, voiko niin yli-inhimillistä rumpalia olla olemassakaan. Eli vuoteen 1976. – Michael, aiemmin mainittu isäpuoleni, opetti minua muutaman vuoden, kunnes olin vuodesta 1984 lähtien koulun musiikkiluokalla ja mukana kaikissa mahdollisissa esityksissä. Lahjakasta rumpalia vei eteenpäin vimmattu halu oppia uutta ja haastaa itseään. Nähtyäni KISS-konsertin tiesin, etten halunnut tulla vain muusikoksi, vaan yhtä omaehtoiseksi rockhahmoksi. Soitin jazz-bändissä, big bandissä ja klassisen orkesterin kanssa, ihan mitä tahansa halusin, Proscriptor luettelee
45
– Matka kohti olevaisuutta nimeltä Absu alkoi Equitantin ja Shaftielin kanssa jo joitakin vuosia aiemmin, kun soitimme Karnagessa ja Karrionissa 80-luvun lopulla. – Liityin Absuun 10. Hänestä tuli Proscriptor McGovern. Aloin etsiä kuin riivattuna raskaampaa ja raskaampaa musiikkia. Kuukausien hieronta johti lopulta yhteen vaivaiseen demoon ja sanoittamiseni taisi hakea vielä muotoaan, koska kopioin sanat suoraan isoäitini lääketieteen oppikirjoista. Molempien bändien K-alkuiset nimet eivät varmasti jätä epäselväksi, miten pahasti olimme Kreatorin ja teutoni-thrashin pauloissa, Proscriptor sanoo. Mielenmaisemassani soivat äänimatot, joita lähelle voi päästä vain koskettimien avulla. Koen ihmisäänen eräänlaisena instrumenttina. Liittymiseni ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä olin kiireinen uuden Magus-yhtyeeni kanssa. Tällä setillä jazz oli pitkään juttuni, ja etsin nälkäisesti tapoja oppia kaikki mahdollinen genrestä ja rikkoa sen sääntöjä kaikin keinoin. On asioita, joita ei voi tehdä ihmisäänellä, mutta vielä enemmän on ihmismielen puolia, joita voi ilmaista vain ja ainoastaan laululla. On olemassa ihan tiettyjä eteerisiä ulottuvuuksia, joita ei yksinkertaisesti voi saavuttaa vain rumpujen, kitaroiden ja laulun avulla. – Hylkäsin hetkessä kaikenlaiset akateemiset musiikkiopinnot ja syöksyin suoraan äärimetallin syvimpiin syövereihin. Innostuin Kreatorista, Slayeristä, Sodomista ja monista muista 80-luvun metallibändeistä. Aina kun puhutaan Proscriptorista, esille nousee hänen käsittämätön rumpalointinsa. Jo 80-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla Dallasista ja sen PÖ LK YL LÄ lähiympäristöstä tuli paljon bändejä, joilla oli ihan oma vireensä koko muuhun Amerikkaan verrattuna, Proscriptor muistelee. Salatieteiden kutsu metalliin Teini-ikäinen Russ koki asioita, jotka aiheuttivat täyskäännöksen hänen maailmankuvassaan ja käsityksessään olevaisuudesta. – Miellän itsekin itseni ennen kaikkea rumpaliksi, enkä ole missään nimessä vaikkapa kitaristi, jos vertaan itseäni kaikkiin niihin mielipuolisen lahjakkaisiin kepittäjiin, joiden kanssa olen soittanut. Myyttistä, okkultistista, metallista Proscriptor liittyi vuonna 1992 teksasilaisjoukkoon nimeltä Absu, joka oli tuolloin hyvin eri orkesteri kuin millaisena se opittiin kymmenisen vuotta myöhemmin tuntemaan. heinäkuuta 1992, kun musiikilliset erimielisyydet ajoivat silloisen rumpalin Daniel Benbow’n pois joukosta. Oli vain ajan kysymys päätyä soittamaan äärimetallia. Teksasin Dallasiin asettunut rumpali löysi itsensä vallankumouksellisen metalliskenen keskeltä. Musiikkiopinnoista oli onneksi hyötyä siinäkin maailmassa. Sen sijaan koskettimet ovat olleet läpi kaikkien projektieni tärkeä kumppanini. Absun debyytti Barathrum: V.I.T.R.I.O.L. – Tiet mainitun kaksikon kanssa erosivat toviksi, kun he perustivat Dolmenin, Necroticin, Azathothin ja lopulta Absun, samalla kun perustin itse Ossuarist-trion. – Oli aika lähellä, etten alkanut kouluttautua ammattimuusikoksi. – Samoihin aikoihin ilmaantuivat myös Devastation, Helstar, Gammacide, Hammerwitch ja Malignancy, jotka operoivat maan alla luoden sitä soundia, joka tultaisiin seuraavina vuosina tuntemaan paikallisen äärimetallin ytimenä. (1993) sisälsi päällisin puolin sysimustaa death metalia, mutta jo albumin kuvastosta saattoi aistia sen myyttisen ulottuvuuden, jota kohti Proscriptor yhtyeineen oli matkalla. – Tavoitteenani metallirumpalina oli alusta alkaen sotkea 60ja 70-luvun psykedeliaa ja progea niin äärirajoilla etenevään metallisoittoon, että kuulija oikeasti tuntee sen olevan ihan veitsenterällä. – Necrovore, Watchtower, Morbid Scream, Talon, Sedition, Rigor Mortis... Proscriptor McGovern’s Apsû.. Pian huomasin sen ryömivän kohti hiljaista loppuaan ja aistin, että Absussa voisi todella olla sitä jotain. Tie siihen suuntaan oli jo pitkälti pedattu. – Myöskään neljän ja puolen oktaavin äänialastani ei ole ollut haittaa. Näin ensimmäistä kertaa maailman yli sen tunnettujen rajojen, Proscriptor sanoo ja toteaa heti perään, että tajuntaa laajentavat substanssit ovat osa hänen tavoitettaan ymmärtää koko kosmosta. triangeli, gongi, ksylofoni ja jos jonkinlaisia kellopelejä. Tie vei jazzin sijaan syvemmälle metallin maailmaan. – Olevaisuuteni muuttui, kun tutustuin teininä hallusinogeeneihin, okkultismiin, salatieteisiin, gnostismiin ja saksalaiseen thrashiin. Samalla pääsee unohtumaan, että hän on ollut nuoresta alkaen myös laulaja, kitaristi ja kosketinsoittaja
Siksipä hän esiintyy levyllä salanimellä. – Sain sessioista kipinän musiikin tekemiseen, ja Absun paluu näyttikin mahdolliselta Equitantin lähdettyä bändistä lopullisesti. Ehkäpä siitä syntyi Taran äärimmäinen olemus. – Ironista kyllä, loputtoman oloisen kuntoutuksen aikana kyseenalaistin taas kerran koko soittotekniikkani, löysin uusia tulokulmia ja tunsin soittavani paremmin kuin koskaan aiemmin. – Taran jälkeen toimintamme osoittautui mahdottomaksi, juuri sen takia, että se edusti niin pitkälle vietyä ideologiaa ja ajatusta sidottuna metalliin, ettei tuollaisen albumin tehneellä bändillä ollut muuta mahdollisuutta kuin hajota. Viivästyksillä oli myös odottamaton plussapuoli: King Diamond tarjoutui äänittämään Taralle vieraslauluja. Tara (2001) on kasvanut myyttisellä äärimetallillaan vuosien mittaan todelliseksi monoliitiksi. – Tara voi välittää päällepäin kelttiläistä mytologiaa, mutta sisimmässään se käsittelee kuolemattomuutta, mustaa magiaa ja olevaisuuden salaisuuksia tavalla, jonka vain minä saatoin ymmärtää täysin. Sinä aikana tulin isäksi, tein erilaista musiikkia Equimanthornin ja Starchaser Networkin nimissä, perustin oman levy-yhtiöni Tarot Productionsin ja tutustuin yhä laajemmin äänittämiseen, miksaamiseen, masteroimiseen ja tuotantotyöhön. Olimme katselleet toisiamme päivittäin yli kymmenen vuoden ajan. Aika pian sen jälkeen lensin Hollantiin äänittämään Melecheshin albumia, ja yhteistyö motivoi minua entisestään. – Barathrum: V.I.T.R.I.O.L. Pian bändin tauolle jäämisen jälkeen Proscriptor olisi saattanut päätyä ihan toisenlaiselle tielle, hän näet kävi Slayerin koesoitossa bändin etsittyä korvaajaa Paul Bostaphille. Yksi toisensa jälkeen kukin meistä alkoi vetäytyä omiin oloihinsa. Sitten jouduin onnettomuuteen ja vasen ranteeni meni täysin pirstaleiksi. ”Minulla on omat oikkuni, ja yksi niistä on ristiriita, että yhtäältä haluan tarjota kuulijoilleni musiikkia, jossa olen kaikkein vahvimmillani ja josta minut tunnetaan, mutta toisaalta tahdon lähestulkoon hyökätä kuulijoideni kimppuun ja räjäyttää kaikki perustukseni riekaleiksi.” – Absuun liittyessäni olin edennyt thrashistä täysin black metalin lumoihin, ja päätavoitteeni oli yhdistää musiikissamme mustaa metallia, 80-luvun thrashiä ja 70-luvun progressiivista rockia. – Sitä ei saanut mainita kansissa Metal Blade -sopimuksen takia. – Kun kuulin Melecheshin The Siege of Lachish -ep:n (1996), tiesin löytäneeni hengenheimolaisia, ja vieläpä ihan toiselta puolelta maailmaa, Proscriptor muistelee.. Hän ei ole tehnyt moista vierailua toiste, Proscriptor kertoo. Jos en olisi kulkenut läpi muutoksen, joka johti Absuun ja tuohon albumiin, en olisi siellä, missä olen juuri nyt. – Absua sen sijaan ei ollut olemassa vuosiin. Selittämättömät mielenliikkeet Vuosina 1999–2005 Proscriptor soitti varhaisina vuosinaan Israelista käsin toimineen Melecheshin riveissä ja oli mukana Murat-George ”Ashmedi” Cenanin johtaman bändin albumeilla Djinn (2001) ja Sphynx (2003). Kantava vitsimme oli, että kun äänityksille on aikaa vain puolet suunnitellusta, levy on soitettava tuplasti nopeammin. – Äänitimme levyn Nomad Recordings -studiolla Teksasin Carrolltonissa ja pääsimme työskentelemään Kol Marshallin kanssa. Absun tauossa oli siis puolensa. Osuimme oikeaan. Todellinen black metal tulisi jäämään lähivuosina kaikenlaisen kaupallisuuden varjoon, ja sen nimen alla tultaisiin tekemään viihdettä, jolla ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa. Kitaristit häipyivät, ja Absu hajosi siihen. Jouduimme tekemään levyn puolessa suunnitellusta ajasta. – En tiedä, mitä elämälleni olisi tapahtunut, jos olisin päätynyt Slayerin rumpaliksi, mutta olen helvetin tyytyväinen, että he päätyivät [Dave] Lombardoon ja bändin ikonisin tarina sai jatkua vielä tovin. Äänitykset tosin viivästyivät loputtomasti, koska King Diamond teki studiossa House of God -albumiaan. Sitä Tara Proscriptorinkin mukaan oli: äärimmillään olleen bändin äärimmäinen albumi. – Aika pian aloimme kutsua metalliamme termillä ”mythological occult metal”, yhdestä syystä: aistimme mitä black metalille tulee tapahtumaan. Henkisiä ja fyysisiä pirstaloitumisia Absu julkaisi 1990-luvulla vielä kaksi albumia, The Sun of Tipharethin (1995) ja The Third Storm of Cythráulin (1997), mutta niiden sijaan Proscriptor nimeää yhtyeen neljännen albumin elämänsä seuraavaksi käännekohdaksi. Ne sopivat täydellisesti yhteen Absun myyttisen kuvaston kanssa, mistä syntyi heti debyytillä esoteerisia sävellyksiä. Tara olisi hyvinkin saattanut olla vain alku Absun myyttisen metallin maailmanlaajuiselle leviämiselle, mutta toisin kävi: yhtyeen seuraavaa albumia saatiin odottaa peräti kahdeksan vuoden ajan. – Nuo sessiot tekivät selväksi, että olimme viettäneet bändinä liikaa aikaa yhdessä. tulee aina pitämään merkittävää mutta paradoksaalista paikkaa kuolevaisessa sielussani, se merkitsee minulle ihan tietynlaista henkistä tienhaaraa. Muutamien leikkausten jälkeen ortopedi oli täysin vakuuttunut, etten tulisi soittamaan rumpuja enää ikinä. Se kääntyi eduksi. Absu soittaa levyllä niin rajoilla kuin mahdollista, ja hengästyttävä albumi tuntuukin hipovan äärimetallin lopullisinta muotoa
Siksi tein 21 kappaleen mittaisen The Venus Bellona -albumin [1995], jolla lähdin tutkimusmatkalle new waven, kokeellisen folkin ja aivan erilaisen rytmisyyden pariin. Laulaminen sooloalbumeillani onkin asia, jolla olen halunnut rikkoa sääntöjä jopa enemmän kuin rumpaloidessani. Teimme kuitenkin yhdessä Absu-albumin [2009]. – Huomasin jo Absun varhaisvaiheissa, että kaipaan luomuksiltani äärimmäisyyksiä, koska ne ruokkivat toisiaan. – Sekin kokoonpano oli lyhytaikainen. – Kuten tulette huomaamaan Apsûn kuullessanne, kyseessä on sama Absu kuin aina ennenkin, ja ei oikeastaan lainkaan sama yhtye. Proscriptorin vaellukset darkwaven, ambientin ja kokeellisen elektronisen musiikin parissa Equimanthornissa ja soolotuotantonsa nimissä veivät miehen jälleen toisaalle. Nämä muutokset saattavat vaikuttaa joillekin melodramaattisilta, mutta ne olivat ehdottoman tarpeellisia. En usko ihmisäänen käytössä mihinkään ennalta kirjoitettuihin rajoihin. ”Tavoitteenani metallirumpalina oli alusta alkaen sotkea 60ja 70-luvun psykedeliaa ja progea niin äärirajoilla etenevään metallisoittoon, että kuulija oikeasti tuntee sen olevan ihan veitsenterällä.” PÖ LK YL LÄ 48. Puolen maapallon mitta välillämme oli kuitenkin liikaa ja vain korosti useamman johtavan hahmon yhteentörmäyksen haasteita. – Kuulostan äänialani vuoksi usein aika mielipuoliselta, kärsivältä messuajalta. Eikä kuulla nytkään. Proscriptorin suoraa kantaa asiaan ei ole kuultu tähän päivään mennessä. Se on ainoa asia, joka merkitsee. Hänen ajatuksenaan oli yhdistellä äärimmäistä metallia Lähi-idän perinteisiin ja kuvastoon, mikä kiehtoi minua. Rumpali-laulaja tunnustaa, että hänestä on tullut ikääntyessään yhä ehdottomampi oman visionsa suhteen, mikä on näkynyt Absun kokoonpanossa. – Absu ja Melechesh tulivat hyvin samanlaisesta ulottuvuudesta ja tarkastelivat maailmaa samankaltaisen ideologian kautta. Olimme heti samalla aallolla, kun aloimme olla yhteyksissä Ashmedin kanssa. Proscriptorin uusin luomus on nimen Proscriptor McGovern’s Apsû alla juuri ilmestynyt albumi, jonka ytimekäs nimi Apsû on selvä kannanotto yhtyeen jatkuvuuden suhteen. – Minulla on omat oikkuni, ja yksi niistä on ristiriita, että yhtäältä haluan tarjota kuulijoilleni musiikkia, jossa olen kaikkein vahvimmillani ja josta minut tunnetaan, mutta toisaalta tahdon lähestulkoon hyökätä kuulijoideni kimppuun ja räjäyttää kaikki perustukseni riekaleiksi. Halusin pitää kaikki langat täysin omissa käsissäni, tuotantoa ja miksaamista myöten. – Jos joku haluaa ymmärtää mielenliikkeitäni paremmin, mitä ihmettelen suuresti, kuunnelkaa sellaisia artisteja kuin Ash Ra Tempel, Zanov, Automat, ACI, Mort Garson, Eno, Wolfgang Bock, Sven Grünberg, Hydrus, White Noise, Mother Mallard’s Portable Masterpiece Company ja Cosmic Jokers. Tällä kertaa lopullisesti. Se, mikä oli ollut aluksi kiehtova matka yhdessä, oli muuttunut visioiden erkaantumiseksi. – Aina, kun minua lähestytään tällä merkityksettömällä aiheella sen sijaan, että keskittyisimme oleelliseen eli musiikkiin, tapaan lainata brittiläistä okkultistikirjailijaa Dion Fortunea [1890–1946]: ”We live in the midst of invisible forces whose effects alone we perceive. – Saatan keksiä omia genreyhdistelmiäni, kuten vaikkapa ambient fusionin, ihan vain koska musiikilla on oltava jokin genre, mutta todellisuudessa en miellä tiettyjen teosteni kuuluvan oikein mihinkään lokeroon. Vuonna 2018 Absu erotti kitaristinsa Vis Cromin, oikealta nimeltään Melissa Moore, palveluksestaan. Todellisen visioni ilmentymä. Sen jälkeen tiedätte, mistä soolomusiikissani on kyse. – Puoli vuotta myöhemmin julistin Apsûn nimikkoalbumin syntyneen. Ne ovat hetken mielijohteita ikuistettuina ääniksi, enkä todellakaan osaa selittää näitä alitajuntani tuotoksia mitenkään. Sen jälkeen visiomme eivät enää kohdanneet, ja hyväksyin pian, että kokoonpano saattaa muuttua jokaisella Absu-albumilla. – Shaftiel ja Equitant eivät olleet enää käytettävissä, joten minun oli keksittävä Absu uudelleen, Proscriptor toteaa kertoessaan, miten löysi bändiin kitaristi Aethyris MacKayn ja basisti Zawicizuzin. Tämän voi huomata, kun keskustelu siirtyy Absun kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Abzu-albumin kokoonpanoon ja tuoreimpiin käänteisiin, joiden seurauksena koko orkesteri lakkasi jälleen olemasta. Jos Proscriptorin yksi puoli on olla innovatiivinen rumpali ja toinen salatieteitä tutkiva, paljon lukenut ajattelija, kolmas osa hänestä on olla vahvan periaatteen mies, joka ei selittele tekemisiään. We move among invisible forms whose actions we very often do not perceive at all, though we may be profoundly affected by them.” – Syyt ja seuraukset ovat tällaisia. – Tammikuussa 2020 julistin Absun kuolleeksi ja kirjoitin pitkän tiedoksiannon, jossa suljin bändin 30-vuotisen ympyrän ja ovet kaikille mahdollisille kyseenalaistamisille, rumpali-laulaja sanoo. Tiedät, mitä tästä kaikesta seurasi Absussa. Mooren näkemyksen mukaan erottaminen johtui siitä, että hän oli kertonut yhtyetovereilleen olevansa transseksuaali. – Uusi albumi on sataprosenttinen näkemykseni siitä, miltä Apsûn tulee kuulostaa juuri nyt. Absun Ezezu jatkaa bassossa, aiemmin Possessedissa ja Gruesomessa soittanut Vaggreaz liittyi kitaristiksi ja Vorskaath täydensi joukkomme koskettimissa. Todellinen, ehdoton visio Absu alkoi osoittaa elonmerkkejä kuuden vuoden horroksen jälkeen vuonna 2007, kun Procriptor koki tarvitsevansa yhä tuttua ilmaisukanavaansa. Löysin jälleen itsestäni sen rumpalin, joka halusi omaksua kaiken mahdollisen. – Aikani Melecheshin kanssa kesti yllättävänkin pitkään
Aikansa kutakin. Orrista tuli myöhemmin Gwar-bändin Beefcake the Mighty, Scaccia liittyi Ministryyn ja Corbitt lauloi muun muassa Warbeastissä. Capitol Records ei oikein tiennyt, mitä tehdä tällaisella levyllä, ja nuoret jätkät saivat aivan liikaa rahaa. Necrophagia, Death ja vastaavat death metal -bändit tekivät samankaltaista kamaa (kuten teki tietenkin myös muutamia vuosia myöhemmin goresanoituksillaan maailmaa kohahduttanut Cannibal Corpse), mutta jotenkin Rigor Mortis sai uhoamisen kuulostamaan aidolta. Pikkujonnet saivatkin saaliikseen kunnon setin vinyylikiekkoja, joista yksi oli teksasilaisen thrash metal -bändin Rigor Mortisin debyytti. Hyvin rakastettavaa musiikkia. Siihen katkesi bändin ura – ja aivan syystä. Bändi edustaa debyytillään aivan ehtaa vihaa. IKÄVÄ kyllä Corbittin ja basisti Casey Orrin välirikko tuhosi bändin pian debyyttilevyn julkaisun jälkeen. Vuonna 2014 julkaistiin Rigor Mortisin Slaves to the Grave -niminen paluulevy. Eräs kerjuureissuista kohdistui Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevalle legendaariselle Finnvox-studiolle. Minulla on muuten vieläkin se lp kaapissa. The Earth on tylsää crossover-sekoilua, jossa on vain pieniä kaikuja debyyttilevyn väkivaltaisesta tylytyksestä. Harva bändi on tehnyt näin intensiivisen ilkeää speed/thrash-musaa. Levy ei vain oikein lähde lentoon. Kitaristi Mike Scaccia nauhoitti vielä Orrin, rumpali Harden Harrisonin ja uuden laulajan Doyle Brightin kanssa kovalaatuisen Freaks -ep:n (1989) sekä Rigor Mortis vs. Se on pelkkää häijyä turpaanvetoa 41 minuutin ajan. Metallica, Anthrax, Megadeth ja mitä näitä nyt olikaan. Nämä olivat oikeasti vihaisia nuoria miehiä. Tässä kohtaa on pakko paljastaa, että Rigor Mortis ja muutama muu Finnvoxilta saatu hevilevy ei päätynyt koskaan luokkani järjestämän diskon myyjäisiin. Toivottavasti teksti innoittaa edes muutaman Infernon lukijan tsekkaamaan tämän mustan helmen. Alkoi jyrkkä alamäki. Aivan ehtaa vihaa RIGOR MORTIS Rigor Mortis CAPITOL 1988 TEKSTI NIKO IKONEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Rigor Mortis on jenkkithrashin unohdettu gorehelmi, jonka ura lässähti heti ensimmäisen levyn jälkeen laulajan ja basistin väliseen ikävään välirikkoon. Bändin logokin oli tehty luista! Hurjaa kamaa, vaikka esimerkiksi King Diamond oli jo tuolloin tuttu miekkonen. Sanoituksissa pätkitään ihmisiä palasiksi, keräillään ruumiinosia, poltetaan porukkaa elävältä ja kiskotaan suolia suusta. Rigor Mortis vs. Niillä ei ollut minkäänlaista jakoa Rigor Mortisille. Levyltä ei löydy heikkoja biisejä. Corbitt joutui lähtemään. The Earth -nimisen kakkoslevyn (1991). VUOSI oli likimain 1989, kun kävimme kerjäämässä kaikenlaista myytävää roinaa viidennen luokan luokkaretkeä varten. Siitä on jäänyt mieleen lähinnä Scaccian traaginen kohtalo: mies oli juuri saanut omat osuutensa purkkiin, kun hän kuoli lavalle kesken kavereille, bändikamuille, perheenjäsenille ja faneille järjestetyn keikan Les Paul kädessään. Vasta Slayer pääsi samalle tasolle (ja jopa ohitse), mutta muuten jenkkiskene on kuulostanut omiin korviini lähinnä kivalta ja kiltiltä skedemusalta. Kitarat vinkuvat todella vittumaisesti, liidimelodiat ja soolot raastavat korvia ja Bruce Corbitt uhoaa kaiken päällä tekevänsä ihmiskunnasta veripalttua. Tämä oli kuitenkin jotain aivan uutta. Eihän näin rankkaa musaa voinut olla olemassa! En tosin vielä tiennyt Sepulturasta, Obituarysta ja vastaavista astetta pimeämmistä kasaribändeistä. Mukaan on sotkettu paskalta kuulostavia vivahteita ramopunkista ja kevyemmästä hc-räimeestä. Laulaja Corbitt puolestaan kuoli vuonna 2019, ja viimeistään tämä sinetöi bändin kohtalon hiipua historian siipien havinaan. RIGOR Mortis oli huomattavasti rankempaa, raaempaa, hurjempaa ja vihaisempaa kamaa kuin mitä jenkki-thrash-bändit tuohon aikaan yleensä tekivät. Kauhuja gorepitoista tylytystä suoltanut Rigor Mortis valtasi heti ensisoitolla pienen hevifanin sydämen. 50. Olin jo näihin aikoihin kivenkova kauhu-, rokkija metallifani, joten levyn raju kansikuva – punaisella pohjalla virnistelevä ilkeännäköinen pitkätukkainen kallo, jonka erinäiset aseet ja luut ovat lävistäneet – viehätti minua erityisen paljon
Tule tutustumaan JVC 4K-projektoreihin Mareksoundin myymälään. LLue lisää ue lisää mareks.fi mareks.fi. www.mareks.fi Mareksound Oy Valimotie 2, 00380 HKI info@mareks.fi – puh: 010 321 3220 JVC 4K-projektorit sopivat niin ammattilaisen kuin vaativan kotiteatteriharrastajankin tarpeisiin. All rights reserved. THX and the THX Logo are trademarks of THX Ltd., which may be registered in some jurisdictions
Kaiken kruunaa toistuva rumpufilli, joka muistuttaa niin paljon Rick Astleyn Never Gonna Give You Upin introa, etten tiedä, uskoisiko sitä sattumaksi. Vähintään puolet kappaleiden hienoudesta meneekin laulajan piikkiin. Biisit vievät mukanaan jo ensi kuulemalta, onhan sävellystyö valtaosin priimaa. Ajoittaiset heikkoudetkin jäävät toissijaisiksi seikoiksi, kun tällaiselle musiikille olennaiset kriteerit täyttyvät kaikkea muuta kuin rimaa hipoen. Vauvan kikatus ja mieskuoron laiska mölinä ovat lähinnä vaivaannuttavia, ja niitä kuunnellessa toivoo, että osuus olisi jo ohi. Kymmenestä kappaleesta noin puolet osuu juuri sinne mihin pitääkin, muutama jättää toivomisen varaa ja loput asettuvat sille välille. Sitten on tietysti Noora Louhimo, joka taitaa hempeät herkistelyt, komeat karjaisut ja kaiken siltä väliltä. Jos kaltaiseni periksiantamaton jääräpää kykenee antamaan bändille uuden tilaisuuden, jokainen vastaavassa tilanteessa oleva pystyy samaan, jos vain haluaa. Kakkosraita peesasi Sabatonia hieman, mutta The Road to Avalonin kantava riffi on pöllitty suoraan ruotsalaisten White Death -biisistä. Hämyisen avauksen jälkeen vuorossa on vauhdikasta ja iloista melodista perusheviä. Omaperäisimmillään ollaan Master of Illusionissa, joka on täydellinen esimerkki oppikirjan mukaisesta BB-hitistä. Teatraalinen aloitusbiisi avaa albumin konseptia vahvasti, mutta tuntuu, että sirkusteema unohdetaan saman tien pitkäksi aikaa. Enemmän tai vähemmän lainattuja ideoita on esiintynyt bändin viimeisimmillä levyillä käsittääkseni runsaamminkin. Wings of Light on hemmetin hyvä ralli, vaikka en voi olla huomauttamatta, että sen intro kuulostaa Sabatonilta ja kertosäe Brother Firetribelta. Melodisen metallin kentällä on tilaa kahdelle vahvalle ryhmälle, joista kumpikin on nyt heittämällä vahvimman levynsä äärellä. Lopulta kyse on vain ja ainoastaan musiikista. Vaikka Anton Kabasen potkuista on lähes seitsemän vuotta, miehen ”uutta” bändiä Beast in Blackiä ja Battle Beastiä vertaillaan yhä jatkuvasti. Yhtäläisyydet aiheuttavat lähinnä huvitusta, vaikka toisinaan ne ovat liian huomattavia. Myönnettäköön, että olen vältellyt tähän asti BB:n uudempaa tuotantoa kuin ruttoa, lukeudunhan sen toisen Beast-leirin ääriuskovaisiin kannattajiin. Vaikka syyllistyn siihen nyt itsekin, toivon, ettei jommastakummasta puhuttaessa tarvitsisi aina viitata ”siihen toiseen Beastiin”. Mieleenpainuvalla ja mahtipontisella kertsillä ladattu sinkku on äärimmäisen onnistunut ja kevyesti levyn hienoimpia paloja. Nyt suurin ongelma on, että samankaltaisuuksia on yhden levyn mitalle aivan liikaa. Tammikuun lopulla ilmestyvä kuudes Battle Beast -levy on pariin edeltäjäänsä nähden piristävän positiivinen yllätys. Albumi on ehkä totuttua synkempi ja vakavampi, mutta silti yllättävän kevyttä ja vaivatonta kuunneltavaa. Sirkusteeman pariin palataan vasta kutosraidalla. Toteutus on jäänyt puolitiehen, vaikka on selvää, millaista tunnelmaa sillä on haettu. Mahtava voimabiisi Freedom palauttaa uskon edeltävän, heh, pelleilyn jälkeen, mutta mitä onkaan tulossa. Elli Muurikainen Vastakkainasettelun aika on ohi Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BATTLE BEAST Circus of Doom NUCLEAR BLAST M A R K U S P A A JA LA ARVIOT 53. Yhtyeen soundi on yhä äärim mäisen tunnistettava, mutta silti tarvittavan moni puolinen. Russian Roulettessa on paljon potentiaalia, mutta en pääse yli sen väliosuudesta, vaikka sillä on mittaa vain reilut kymmenen sekuntia
Yhtye kuulostaa lajissaan erittäin suomalaiselta. Meininki on äärimmäisen hyökkäävää, mutta brutaalin death metalin puitteissa myös sävykästä ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Joni Juutilainen VOIDFALLEN The Atlas of Spiritual Apocalypse INVERSE Muutaman vuoden tahkonnut helsinkiläisviisikko tarjoaa debyyttipitkällään näppärästi tulittavaa melodista death metalia. Eric Morotti on raudanluja kannuttaja, mutta ukko sortuu välillä ylisoittamiseen ja tunkee tuplabasareita tarpeettomiin paikkoihin. Mitäpä sitä vanhaa toistamaan. Kari Koskinen N Y LO D E M E IJ E R lisen suoraviivaista ja korutonta, mutta ei suinkaan vajavaisten soittoja sävellystaitojen pakosta, vaan mustanpuhuvan vision johdosta. Esimerkiksi Enthringissä ja Frosttidessa soittaneista tyypeistä koostuvan bändin sointi on osaava ja nälkäinen. Eetu Järvisalo vaihtelevaa. Resiina jatkaa samoilla raiteilla myös ensimmäisellä täyspitkällä. Samat vanhat klassikot riehuvat, joskin Dismal Dream, As Grace Descends ja yllärinä myös Jesus Wept on nostettu mukaan antamaan vaihtelua. Mutta siinä se ainoa pieni miinus sitten onkin. Ei tähän juuri parantamisen varaa jää. Voidfallen lienee verrokeista kuitenkin ärhäkkäin tapaus, jonka tyyliin on pesiytynyt ripaus mustan metallin raakuutta. Sovituksissa on teknisyyttä, mutta ei dominoivasti, vaan kaikessa mennään aggression ja melodioiden liitto edellä. Turkkilaisten debyyttipitkä pyyhkii pöytää lähes kaikella, mitä tänä vuonna on ehditty julkaista. Kappaleet rökittävät varsin eheästi läpi levyn, jolla on jyhkeä ja napakka äänimaailma. Sitä samaa, sitä samaa, mutta helvetti sentään, että vanhasta hevosesta piiskataan nyt kaikki irti. SUFFOCATION Live in North America NUCLEAR BLAST The Close of a Chapter (2005) pysyy jatkossakin maailman parhaana livelevynä, mutta Live in North America on joka tapauksessa tervetullut julkaisu. Biisilista ei ole muuttunut vuosien saatossa radikaalisti. Caestusin puurtaminen näyttää tässä vaiheessa uraa hyvältä, mutta jatkossa muutama todellinen yllätys ja korvakarkki olisi ehdottomasti paikallaan. Livenä bändi on puhdasta murhaa, mikä välittyy nytkin. Levyn takaa löytyy nippu kokeneita ukkoja, ja se todellakin kuuluu. Sävellystyö ei kenties nouse aivan klassikoiden tasolle, mutta ärhäkkä ja tempoja riittävän monipuolisesti käyttävä biisimateriaali toimii silti paremmin kuin uskalsi toivoa. Jyväskyläläisten ominta kenttää on niin sanottu perus-black, joka on musiikillisesti suhteelDIABOLIZER Khalkedonian Death EVERLASTING SPEW Röyhkeää kiilausta vuoden kärkikahinoihin ei katsota tässä osoitteessa lainkaan pahalla. Brutaalin death metalin pioneerit päättävät taas yhden luvun, sillä vuonna 2018 taltioitu biisivalikoima on samalla laulaja Frank Mullenin joutsenlaulu. Bändin debyytti on monilta osin valmista tavaraa, mutta toisaalta siinä on joitakin lajityypille liian tuttuja ja turvallisia elementtejä. The Undoer’s Keyn ankeudessa ja karuudessa ei ole varsinaisesti mitään kiinnostavaa, mutta bändi saa piiskattua kappaleisiinsa sen verran hyvin voimaa, että perusvaatimukset täyttyvät helposti. Basso kulkee välillä omia polkujaan, ja melodiset kitarasoolot luovat omaa kuolettavaa tunnelmaansa. Ylevillä sinfonisilla elementeillä kyllästetty ripeätempoinen myllytys tuo mieleen maanmiehiä kuten Mors Principium Estin, Ephemeraldin ja Whisperedin. Menossa on paljon samaa Korgonthurusin kanssa, joskin Caestusin pääasiallinen kieli on englanti. Kari Koskinen CAESTUS The Undoer’s Key PURITY THROUGH FIRE Caestus esitteli lupaavahkoja otteita aiemmin tänä vuonna julkaistulla Nordic Luciferian Discipline -ep:llään. Soundi on The Close of a Chapteriin verrattuna huomattavasti modernimpi ja erottelevampi, mutta samalla se tuo kappaleet esiin uudenlaisessa valossa. Kuten ep:stään, myöskään kokopitkästä ei löydy pahemmin moitittavaa, joskaan ei myöskään erityisemmin kehuttavaa – ellei sellaiseksi lasketa paria mainiota Satyricon-henkistä riffiä. Homma kruunataan purevalla ja rintalastaa potkivalla soundilla, joka ei jätä minkäänlaista toivomisen varaa. Mitään uutta ei esitellä, mutta Vomitoryn, Deiciden ja Morbid Angelin esittelemät palikat laitetaan niin optimaaliseen järjestykseen, että valittamista ei juuri jää. Näin lupaavan ja valmiin kuuloiselta poppoolta sopii varmasti kuitenkin odottaa kehitystä. Muitakin muutoksia löytyy, sillä rumpali Mike Smith ei ole soittanut bändissä enää vuosiin. Raa’asti repivissä riffeissä on oikeanlaista imua, ja kun laulajakin örisee asiansa todella eläimellisellä otteella, kriitikkiä on vaikea esittää. Levyn parhaat osumat ovat maukkaan kireästi ruuvaava Sui Generis ja hohdokkaasti tulittava The Atlas of Spiritual Apocalypse. Sävellyksellisesti Suffocation on aina tarjonnut ylivertaista death metalia
Suorien musiikillisten vertailukohtien löytäminen osoittautuu yllättävän hankalaksi, mutta Lichtvreesillä on runsaasti samaa ilmettä kuin monella muulla hollantilaisella aikalaisbändillä. Orkesteri palasi tänä vuonna sorviin ääreen, ja lopputuloksena on uusi pitkäsoitto, joka on yhtyeen ensimmäinen sitten vuoden 2004 Helliumin. Ofermod on veistetty samasta puusta kuin Dissection, Malign, Funeral Mist ja muut astetta okkultistisemmat ja antikosmisemmat ruotsalaisaktit. Dying on the Scorched Plains ei ole mikään mestariteos, mutta se on pätevä genrensä edustaja, jota kehtaa suositella tyylilajin ystäville. Homman nimenä on brutaali death metal karkeasti ottaen Cannibal Corpsen linjauksilla. Upea kokonaisuus, joka jaksaa kiehtoa koko mittansa. Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys. Kun rankempi vaihe isketään päälle, yhtye eksyy toisinaan tusinariffien upottavaan suohon, mutta onneksi eri elementit asettuvat tasapainoon ja loppusaldo kääntyy plussan puolelle. Myös herkistelyjä on mahtunut mukaan, joskin ohuenlaisesti. Thalarionin goottisävyisessä death doomissa on paljon samankaltaisuutta skandinaavisten kollegoidensa Draconianin ja Tristanian kanssa – tosin sillä erotuksella, että slovakialaisten musiikissa death metal näyttelee suurempaa roolia. Mikko Malm CUTTERRED FLESH Sharing Is Caring TRANSCENDING OBSCURITY Kahden vuosikymmenen ikään ehtinyt tšekkibändi on työstänyt levyjä vaivihkaan mutta varsin tasaisin väliajoin. Raamatun pirut tulevat nimitutuiksi kuin Deiciden levyillä konsanaan. Joni Juutilainen MYSTRAS Empires Vanquished and Dismantled I, VOIDHANGER / STELLAR AUDITORIUM Keskiaikaista tematiikkaa hyödyntävää black metalia soittava kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa viime vuonna ilmestyneellä Castles Conquered and Reclaimed -esikoisellaan. Malignin Nebiros on nappivalinta röhkimään levyn lusiferiaanisia värssyjä, mies on todella pöyhkeän kuuloinen pirulainen. Mega. Belfagor ei tosin pyri silottelemaan ulosantiaan vaan säveltää todella rouheaa ja rosoista perkeleenpalvonnalle omistettua tavaraa. Meininkinsä on kuitenkin mustan metallin puitteissa kaukana alan alkukantaisimmista rävellyksistä, enkä pitäisi lainkaan huonona, vaikka duo käsittelisi soittimiaan tätäkin ronskimmalla otteella. Pimeää, vihaista ja ennen kaikkea pahuuden voimia ylistävää. Niko Ikonen THALARION Dying on the Scorched Plains UPRISING! Slovakialainen metalliveteraani Thalarion sai alkunsa 1996 ja ehti tehdä viisi studioalbumia ennen kuin hajosi vuonna 2006. Mutta onpa sitä hennompaa ilmaisua ja kaihoisaa melodisuuttakin tarjolla. Aivan omanlaistaan vanhan koulukunnan okkulttis-mystistä musiikkia. Voisi kuvitella, että kaikki tämä vaihtelu ja erilaiset vivahteet toisivat levylle kaivattua toimivuutta. Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista vaikutelmaa. Yhtyeen soitossa on kulmikkuutta, jonka voi kuvitella häiritsevän kaikkein kultakorvaisimpia metallidiggareita. Levy ei kuitenkaan ole tyyliltään erityisen amerikkalainen, vaan enemmänkin hyvin geneerisen eurooppalainen. Kaikkiaan Lichtvrees on mukiinmenevä esikoinen, mutta bändillä on vielä paljon tehtävää, mikäli haaveena on luoda jotain unohtumatonta ja genren rakenteita ravistelevaa – mikäli nykybändeillä on moiseen edes saumoja. Vaikka soundit ovat hyvät ja laulu on vaikuttavaa jälkeä, hieno asettelu ei pelasta kädenlämpöistä annosta. OFERMOD Mysterium Iniquitatis SHADOW Tuskinpa tänä vuonna julkaistaan yhtä saatanallista levyä kuin Ofermodin viides täyspitkä. Doodswensin musiikin voima piilee sen lohduttomassa ilmapiirissä, joka säilyttää jännitteensä niin nopeampien rypistysten kuin hidastempoisempien biisien aikana. Yli tunnin kokonaisuuden hahmottaminen, sisäistämisestä puhumattakaan, vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin välittömästi iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin. Serpent DOODSWENS Lichtvrees SVART Kahden nuoren hollantilaisnaisen Dooswens soittaa ensimmäisellä albumillaan perinnetietoista toisen aallon black metalia, mutta tuo siihen miellyttävällä tavalla omaa ilmettä esimerkiksi tunnelmaan hyvin sopivien samplejen käytöllä. Vaan ei, sillä homma kilpistyy melko mitäänsanomattomiin sävellyksiin ja tavanomaisiin fillereihin. Soitto on pirullisen raskasta ja örinä tulee syvältä, mitä kuitenkin kevennetään kitaramelodioilla. Soittoa on sävytetty myös black metalista tutuin elementein, mustunein riffein ja ajoittaisin rääkylauluin. Viides albumi Sharing Is Caring sisältää rajua tykitystä nopealla tempolla. Jopa The Gathering -henkistä ilmavuutta esiintyy paikoin. Albumi laajenee helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen välisoittojen, itämaisten vaikutteiden ja melodioiden ansiosta eepokseksi. Kun sekaan heitetään vielä hieman kauhuleffatunnelmaa ja kuorolauluja, Mysterium Iniquitatisin voi toitottaa olevan aika varmuudella vuoden parhaita black metal -julkaisuja. Toiselle levylle tultaessa Mystrarista yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, ja nyt katse on suunnattu selvästi kohti Lähi-itää, teemana ristiretket. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jäin kaipaamaan inasen. Bändin kaoottinen antipappi Belfagor on tunnettu vankilareissuistaan ja huumehoureisista tarinoistaan – joita riittää –, mutta onneksi miekkonen saa silloin tällöin sävellettyä myös uutta musiikkia. Kakun koristelee kipakka päätöskappale Into the Nowhere, joka luo mukavalla tavalla mielleyhtymiä varhaiseen Dark Tranquillityyn
Vaikka suuri osa albumin taiasta on nimenomaan suurissa ja haikeissa kitaramelodioissa, etenkin Heartbreak Cityn ja Dark Shadows Risingin hevimpi ote ja vauhti tuovat kivaa vaihtelua tunnelmointiin. Bändissä vaikuttaa sama Marvin Kiefer, joka soittelee myös kasarihevin suuntaan kumartavan Blizzenin riveissä. Eniten tulee mieleen Limp Bizkit, mutta modernisti säihkyvään elektropop-formaattiin dipattuna. Meno on ylituotettua ja kosiskelevaa, mutta yliampuvassa ärsyttävyydessään myös varsin tarttuvaa. ”Vanhassa vara parempi” lienee ollut porukan motto levyä ja koko bändiä muovaillessa. Bändi remuaa erilaisten piipityshassuttelujen, massiivisten kitaravallien ja ärhäkän räpäytyksen merkeissä. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Vaikka oppikirjat on koluttu läpi, musiikissa on riittävästi omaa kosketusta, jotta levy ei mene aivan tributoinniksi. Melodiapuolella on vahvaa toimitusta ja kertsit niin sanotusti lähtevät. Nuoren miehen kaipuu menneeseen näyttäisi olevan valtaisa, mutta saa se ollakin, jos siitä syntyy näin hienoa musiikkia. Tällaista ei tehdä enää liikaa. Yhtäältä mieleen tulee kotoinen Itä-Saksa, toisaalta ei sitten ollenkaan. Soundit ovat jokseenkin ontot, mutta tämäntyylisessä musiikissa se on oikeastaan vain hyvä. Kyllä tämän äärellä vähän huuli pyöristyy, kun ei oikein osaa päättää klassisen lintu vai kala -dilemman lopputulemaa. Amazing Thingsin kerrassaan eklektisen ja ennakkoluulottomasti perseilevän musiikin voisi kuvitella karkottavan hyvinkin nopeasti. Lopulta meininki kääntyy rikkauden puolelle, vaikka ihan täysin sille ei pystykään antautumaan. DON BROCO Amazing Things SHARPTONE Englantilainen Don Broco on kotimaassaan kaiketi jonkinlainen nimi. Tänne Pohjolan syrjäkyliin maine ei ole kantautunut, vaikka pari menestyksekästä levyä on jo tehtynä. Biisit todella kulkevat eteenpäin, ja niissä on tarinaa sen sijaan, että toisteltaisiin samoja säkeistöjä ja kertosäkeitä koko viisiminuuttisten mitalla. Kimmo K. Jotakin samaa mitvit-olomuotoa Don Broco edustaa, joskin brittiläistä ja eri aikakaudelta. Kolmivarttinen elää vahvasti 1970–1980-lukujen taitteen kitaravetoisen rockin hengessä, tietysti tälle vuosituhannelle päivitettynä. Koskinen LYNX Watcher of Skies NO REMORSE Watcher of Skies on alkuvuodesta 2020 perustetun saksalaisyhtyeen debyyttiteos. Meininki on kovin sekopäistä, olkoonkin että erittäin hyvin tehtyä
Lisäksi se on haastava kokonaisuus. 20 vuotta toiminut yhtye nimittää uutuuttaan tähän asti synkimmäksi ja henkilökohtaisimmaksi levykseen, mitä se saattaa ollakin. Myös runsaat post-rockja shoegaze-vaikutteet uivat salakavalasti sävellyksiin. SGÀILE Ideals & Morality AVANTGARDE Skotlantilaisessa black metal -skenessä pitkään vaikuttanut multi-instrumentalisti Tony Dunn (Falloch, Cnoc an Tursa, Saor) päätti lähteä kolme vuotta sitten soolouralle. Dunnin ääni on miellyttävän kuulas ja sävellykset ovat parhaimmillaan todella toimivia. Kulmikasta hämyn ja surumielisyyden atmosfääriä luova levy on soundillisesti varsin ruotsalainen – Opethin ja October Tiden kaltaisten yhtyeiden askelmerkeissä mennään. Non Omnis Moriar on monipuolinen teos. Sgàile on gaelin kieltä ja tarkoittaa haamua tai varjoa. Sgàile on miehen oma projekti, jonka debyyttilevy on hienoisista äärimetalliaineksistaan huolimatta lähempänä progressiivista kuin mustaa metallia. Myös Mavorim on toki perinnetietoinen, mutta haastaa samalla sekä itsensä että koko mustan metallin kentän selviten tällä kertaa voittajana. Yhtyeen musiikki ei ole niinkään aavemaista, mutta tiettyä eteerisyyttä ja ikiaikaisuutta siitä kyllä huokuu. Eetu Järvisalo RHAPSODY OF FIRE Glory for Salvation AFM Lukemattomia ovat ne Adrianmeren aallot, jotka ovat lyöneet rantaan sen jälkeen, kun Italian Triestessä syntyi vuonna 1993 bändi nimeltä Thundercross. 59,00 €. Tiukasta ja ammattitaitoisesta soitannasta huolimatta kappaleiden ongelmana on koukuttavuuden ja toimivien kiinnekohtien puute. Kun vielä tuotanto on selkeä ja futaa napakasti, levyssä olisi sinänsä kaikki kunnon onnistumisen edellytykset. Non Omnis Moriar on positiivinen yllätys, jonka olisi oikeus saada ansaitsemaansa näkyvyyttä genressä, jonka artistit etenevät harmittavan usein esikuvilleen liikaa pokkuroiden. Tämä on sääli, sillä näin sävyisän kuuloisesta levystä haluaisi pitää enemmän. Yhtymäkohtia voi hakea nykyisen Borknagarin tai vaikkapa Devin Townsendin tuotannosta. 59,90 EUR Liput alk. 59,90 EUR LIPUT ALK. Mavorim on käytännössä yhden miehen, Baptistin, bändi. Kappaleet ovat toteutukseltaan melko monipuolisia eteerisestä maisemoinnista raivoisaan blastbeat-kaahailuun. 49,50 € 14.10.2022 Kultturitalo, Helsinki 15.10.2022 Tampere-talo Liput alk. Dunn ei ole kuitenkaan työntänyt lusikkaansa varsinaiseen pakanametallisoppaan, vaan hänen musiikkinsa ilmentää samanaikaisesti modernin metallin muotokieltä ja ihanteita. Viime vuonna mukaan astui rumpali Valfor, ja kaksikon yhteistyö vaikuttaa äärimmäisen saumattomalta ja toimivalta – vaikuttavathan miehet yhdessä myös niin ikään pari levyä julkaisseessa Eisenkultissa. Ensi kerralla sitten. Kappaleissa on yksittäisiä hienoja oivalluksia, mutta kokonaisuuksina ne eivät oikein keskustele. Mikko Malm MAVORIM Non Omnis Moriar PURITY THROUGH FIRE Ohhoh! Keskitason bändiksi muistelemani saksalainen Mavorim nostaa itsensä kolmannella levyllään korkealle jalustalle ja esittelee yhden vuoden 2021 parhaista black metal -julkaisuista. Kaksi vuotta myöhemmin yhtye vaihtoi nimensä Rhapsodyksi ja EI IKÄRAJAA EI IKÄRAJAA Liput alk. Mukana on eeppistä ja folkahtavaa menoa, perinteistä suoraviivaista bm-rytinää ja pieni ripaus ambientia. Vaikka Ideals & Morality jättää hieman toivomisen varaa, se ei ole ensilevytykseksi lainkaan kehnompi. 59, 90 € KONSERTIT KLO 19 27.3.2022 TURUN KONSERTTITALO 28.3.2022 TAMPERE-TALO 29.3.2022 KULTTUURITALO, HELSINKI POSTMODERN JUKEBOX Liput alk. Laulaja Tobias Netzellin tuntuvan tulkinnan johtama kerronta vyöryy ja soljuu eteenpäin järkeenkäyvästi, mutta ei purista otteeseensa riittävästi. Lopputulema kuorrutetaan hyvällä soitolla ja keskimäärin pirun iskevällä meiningillä, minkä perusteella Mavorimia uskaltanee kutsua jopa Saksan Windiriksi. Joni Juutilainen IN MOURNING The Bleeding Veil DALAPOP Alkuvuosiensa gootahtavasta metallista progressiiviseen melodiseen deathiin siirtynyt falunilaisbändi julkaisee kuudennen levynsä
Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan totutun lihamyllyn läpi, ja lopputuloksena on tasalaatuista heavy–thrash–death-hybridiä, jota bändin omakin materiaali edustaa. Otteet tuovat mieleen Gorefestin junttaavan lanauksen, vaikkakin korina tulee enemmän Cannibal Corpse -sektorin visvaiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Otteissa on lead-pohjaisen kudonnan lisäksi tomeraa riffipaalutusta, jota työstetään mukavan tanakasti. Balam pyrkii manaamaan musiikillaan esiin ihmisen eläimellisen puolen. Jokin kumma vetovoima tässä hullunmyllytyksessä kuitenkin on. Vaikka kertsit ovat isoja ja riffit koukuttavia, levystä ei jää juuri mitään mieleen. Biisipuolella mennään hyvästä meiningistä huolimatta lopulta aika perustasolla. PRP kulkee musiikissaan tiukasti kultaista keskitietä kärsien pikkunätistä soitosta ja hieman hymistelevästä otteesta. Glory for Salvation on sinfonialliseksi power-levyksi suhteellisen keskitempoinen, joskin nimibiisi todistaa entisistä kierrosluvuista. Glory of Salvation jatkaa tekijänsä kunniakasta perintöä tasapainoisena ja monipuolisena genreteoksena. Ei voi välttyä ajatukselta, että nyt vain sikaillaan menemään täysin päättömästi. Kuin yöllinen kärsimysnäytelmä. Vain aussit pystyvät tällaiseen meininkiin. Bändi soittaa hyvin ja malttaa olla sortumatta turhaan kikkailuun. Vanhojen patujen paluussa iskee yleensä aika paha vauhtisokeus, mutta Detest ei moiseen lankea. Olkoonkin, että vuoden 1994 Dorval-debyyttilevyn muuta miehistöä ei ole kitaristi John Petersenin rinnalla lainkaan. Kolmen ukkelin tuottama meteli on painavaa, mutta tuntuu myös ilmavalta. Kitaristi-basisti Justin Stubbsilla näyttäisi olevan vain kuusi muuta yhtyettä. Rumankuuloista, melodista ja paikoitellen häiriintynyttäkin tavaraa. Kimmo K. Ennalta arvaamattomat osienvaihdot ja yllätyksenä tulevat tilanteet kuulostavat liian töksähtäviltä. Kitarakuviot ovat siistejä ja kohtuullisen kekseliäitä. Bändin seitsemäs on ihan kivaa kuunneltavaa, mutta ei sytytä suuremmin. PRP No Pristine Rubbery Perception INVERSE PRP on progekollektiivi Grus Paridaesta tuttujen Rami Turtiaisen ja Petteri Kurjen sivuprojekti. Tähän on helppo vastata. Jätkät vetävät häiritsevästi poukkoilevaa brutaalia kuoloa, jossa ei todellakaan puunailla tai hifistellä. Tältä genreltä ei tietenkään voi eikä pidä odottaa uusia ahaa-eläsista syövereistä. Crepitation of Phlegethon on hämmentävä levy. Koska käytännössä mikään ei erota tätä bändiä lukuisista muista 1980-lukulaista tukkaheviä ja hard rockia leipovista ruotsalaisyhtyeistä. Balam on keskittynyt muihin projekteihinsa, kuten pääbändiinsä Pestilential Shadowsiin sekä Drowning the Lightiin ja Nazxuliin. Meno on aivan vireää keskitempojyrnytystä ja maittaa ihan mainiosti. Deceasedillä on taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa ja remeltää biisit läpi sillä poikamaisella innolla, jolla ne aikoinaankin soitettiin. studioalbumi ei yllä mahtipontisuudessaan aivan Legendary Talesin (1997) tai Symphony of Enchanted Lands -kaksikon (1998, 2004) uljaimpiin korkeuksiin, mutta Staropolin silmäterä on vuonna 2021 aivan kelpo vireessä. Vuonna 2004 perustettu black metal -yhtye on julkaissut ep:n vuonna 2006. Alex Staropoli on saanut kaivettua levylle jälleen hulppean määrän tarttuvia kertosäkeitä ja rikkaita duurimelodioita. Ei tältä porukalta energiaa puutu. Tuottelias miekkonen. Kokemusta siis on, vaan kuuluuko se. Eikä haittaa tippaakaan, että joitain orkkisten nyansseja on hävinnyt tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta. Resepti on tuttu. Tami Hintikka DETEST We Will Get What We Deserve EMANZIPATION Ysärin alkupuolella uransa aloittanut ja lopettanut tanskalaisbändi hoitelee kuolohommat palatessaan väkevästi. To Quench the Thirst of Wolves nauhoitettiin jo seuraavana vuonna mutta julkaistaan vasta nyt. Harvemmin tulee vastaan kuololevyä, josta on alkuun näin haastavaa sanoa, onko kyse totaalikäppäisestä sekoilusta vai tarkkaan harkitusta, näkemyksellä kudotusta kaaoksesta. Ei varsinaisia täysosumia tai huteja. Jaakko Silvast DECEASED Thrash Times at Ridgemont High HELLS HEADBANGERS Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme tyylipuhdasta coverlevyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley ”King” Fowleyn johdolla 1980-luvun raastoheviä. Occulsed ei onnistu siinä. Mikko Malm CRAZY LIXX Street Lethal FRONTIERS Ruotsalainen Crazy Lixx on tehnyt lähes 20-vuotisen uransa aikana enimmäkseen kehuttuja albumeita. Homma sai alkunsa, kun kaverukset huomasivat säveltäneensä enemmän rockhenkisiä kappaleita, jotka eivät sopineet emobändin musiikilliseen linjaan. Albumilta löytyy paljon hyvääkin, mutta tarjonta on valtavaa, eikä levyssä ole oikein mitään, joka saisi sen erottumaan massasta. Miksi. Debyytti No Pristine Rubbery Perception sisältää kaikin puolin melko perinteistä meininkiä, josta kuuluvat läpi niin klassisen 1970-luvun progressiivisen rockin kuin hieman hardrockimman uusprogen vaikutteet. Levy tottelee melko orjallisesti genren perinteistä kaavaa: muutama menobiisi, hitaampi huudatusanthem, kevyempiä bonjovimaisia rallatuksia ja yksi puuduttavan juustoinen balladi. Occulsed vetää varhaisen Incantationin mutkittelevassa hengessä, mutta maaginen kosketus uupuu. Thrash Times at Ridgemont High toimii hyvin vaikkapa johdantona thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan versioitavana muun muassa Whiplashiä, Razoria, Voivodia, Rigor Mortisia ja Bulldozeria. Laulaja hoitaa tonttinsa kunniamaininnan arvoisesti, ja soittajatkin taitavat pelinsä hienosti. Koskinen RIFT To Quench the Thirst of Wolves IRON BONEHEAD Satanistiseen Order of the Black Serpent -järjestöön kuuluva aussibändi Rift terrorisoi ihmiskuntaa debyyttilevyllään. On taitolaji saada synkänpuhuva ja valtoimenaan vellova death metal kuulostamaan aidosti hyvältä ja tuhovoimaiselta. Yhdistelmä on ihan kelpo, ja pisteitä pitää antaa sekä autenttisesta perinnetietoisuudesta että hallinnassa pysyvästä intensiteetistä. Ei lainkaan hassumpi levy! Niko Ikonen vuonna 2006 Rhapsody of Fireksi. Rhapsody of Firen 13. To Quench the Thirst of Wolves on kokonaisuudessaan todella synkkää ja riipivää tunnelmointia. Mega OCCULSED Crepitation of Phlegethon EVERLASTING SPEW Alle parinkymmenen sekunnin pahaenteinen intro, ja sitten mennään – jonnekin. Albumi on varsin pätevästi toteutettu, mutta mitään kovin erikoista tai erinomaista se ei sisällä. Osa sen ratkaisuista kuulostaa suorastaan siltä, että nyt soitetaan aidosti väärin. Instrumentaalinen Final Fury on albumin kiinnostavin biisi. Sen jälkeenkin sinfonisen ja elokuvallisen power metalin kiistaton pioneeri on kokenut monenlaista turbulenssia lukuisine miehistönvaihdoksineen, mutta bändi jatkaa edelleen – kiitos toisen perustajajäsenensä Alex Staropolin, jolle luovuttaminen ei ole ollut missään vaiheessa vaihtoehto. Rumpali Jared Moranin kohdalla jaksoin laskea neljäänkymmeneen. Mihin kaikki tämä aika kului. Lisää sävellyksiä syntyi, ja positiivisen palautteen ajamalla duolla oli pian kokonainen levy käsissään. Mukaan on valittu ei-kaikkein-ilmeisempiä bändejä, biiseistä puhumattakaan, ja suomalaistenkin kelpaa vetää torihousuja jalkaan, kuullaanhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stonedista. Sälleillä on ainakin tarpeeksi bändejä. Melankoliset biisit eivät kasvata ainakaan allekirjoittaneen karvoja, mutta toivottavasti jonkun muun kulmahampaat venyvät pituutta. Tälle täyspitkälle hän nappasi Order of Orias -bändin A.S:n hoitamaan epäinhimillisiä rääkynöitä. Levyn biisit kertovat ihmissusista ja lykantropiasta sekä muista yliluonnollisista aiheista
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. mikseri, Parametric EQ, polarity inversion, speaker delay) Kierronvaimennus (Automatic Feedback Suppression), ducking, 100ms speaker delay, parametric EQ Kierronvaimennus (Automatic Feedback Suppression), ducking, 100ms speaker delay, parametric EQ XLR Pass Thru XLR Pass Thru Bluetooth 5.0 striimaus 1 laitteeseen, ohjaus jopa 10 laitteeseen Bluetooth 5.0 striimaus 1 laitteeseen, ohjaus jopa 10 laitteeseen Taustavalaistu värinäyttö kaikkien parametrien säätämiseen Taustavalaistu värinäyttö kaikkien parametrien säätämiseen Universal JBL Pro Connect app Universal JBL Pro Connect app 100 tunnin kestotestaus tehtaalla 100 tunnin kestotestaus tehtaalla. 3-kanavainen digitaalimikseri 5-kanavainen digitaalimikseri 2 XLR combo, Bluetooth 3 XLR combo, 1 Hi-Z, 3,5mm/Bluetooth EON710 • 52 Hz–20 kHz (-10 dB); 65 Hz–20 kHz (-3 dB), Max SPL: 125 dB, 11,9 kg 37 Hz–20 kHz @ -10 dB; 45 Hz–20 kHz @ -3 dB, 19,3 kg 119dB akulla, 123dB verkkovirralla EON712 • 50 Hz–20 kHz (-10 dB); 60 Hz–20 kHz (-3 dB), Max SPL: 127 dB, 14,5kg EON 715 • 45 Hz–20 kHz (-10 dB); 55 Hz–20 kHz (-3 dB), 128 dB, 16,9kg EON 718S • 31–150 Hz (-10 dB); 40–120 Hz (-3 dB), Max SPL: 131 dB, 37kg (2-kan. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi JBL EON700 ja EON One MK2 ottavat kaiken hyödyn irti viimeisimmästä akustiikkatieteestä, elementtien suunnittelusta, kotelomateriaaleista, DPS-teknologiasta ja ohjausmahdollisuuksista eli lyhyesti sanottuna vievät äänentoistosi aivan uudelle tasolle. Olipa kyseessä bändikeikka, firmatapahtuma tai vaikka hääpuhe laiturin nokassa, JBL EON tarjoaa selkeän ja miellyttävän yläpään sekä erottelevan ja potkivan basson, joka jaksaa vääntää tunnista toiseen
Tiedättehän te. Pääosaa näyttelee helvetillisiä viemäreitä kyntävä synkkyys. BelowARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Lätty tuskin päätyy jatkossa levylautaselle, mutta muutamat huippuhetket, kuten reippaasti yli seitsemänminuuttinen Thief in the Night ja nimibiisi ansaitsevat noston soittolistalle. Below’ta kuuntelee ilokseen, vaikka lopulta on todettava, että pidemmän päälle teos on turhankin helposti unohdettava. debyytin musiikkia voisi kutsua hyvällä syyllä bedroom black metaliksi. Homman nimenä ei ole niskoja repivän groovaava keskitempomättö, blast-kaahaus tai tehokkaat temponvaihtelut. Joni Juutilainen LHAÄD Below BABYLON DOOM CULT Belgialainen Lhaäd voi olla kentällä uusi nimi, mutta harvinaisen mielenkiintoinen sellainen. Hellrazor onkin sen osaston julkaisu, jonka kuuntelu jää melkoisen varmasti arvosteluhommien puitteisiin. Silti moni Crazy Lixxin lajitoveri on julkaissut tänäkin vuonna huomattavasti pirteämpiä ja freesimpiä levyjä. P. Ratkaisu ei ole mullistava eikä sen paremmin pilaa kuin paranna levyä. Cult of Eibon soittaa tyylitajuista, todella vanhan koulukunnan skittavetoista paatosta, eikä muuta tarvita, jos homma toimii näin hyvin. Tai käy meno King CULT OF EIBON Black Flame Dominion IRON BONEHEAD Tässäpä todella miellyttävä uusi tuttavuus jokaiselle kreikka-bm:n palvojalle. Noctambulantin ongelmaksi muodostuu se, että yhtye ei tunnu oikein tietävän, mitä haluaa musiikillaan välittää. Onko vuosi taas jotain 1992 tai 1993. Black Flame Dominion on aivan täysiveristä Cthulhun ja muiden H. Näin on nimenomaan riffien ja ylipäätään mieleenpainuvien kohtien suhteen, sillä bändi ei edes yritä koukuttaa kuulijoita tarttuvien kitaroiden voimalla. Riffit ovat pahaenteisiä, tunnelma on sysimusta ja avaruudelliset kosketintapailut tuovat mieleen Limbonic Artin omintakeisen bm-tulkinnan. Rotting Christ, Varathron, Thou Art Lord, Zemial ja Necromantia. Rumpukonetykitys ei ole sieltä pahimmasta päästä, ja soundillisestikin levy on ihan hyvä. Below jää kaikista kliseistä huolimatta vahvasti plussan puolelle. Vaikkei tämä tietenkään pärjää ysärin alun kreikkakulttilevyille, ei voi kuin hehkuttaa. Serpent PHRENELITH Chimaera NUCLEAR WINTER Tanskalaisen death metalin julmin kärki lepää suurelta osin Undergangin koruttoman ja riisutun mätkeen varassa. Melodiantaju on hyvä ja rytmitys kappaleiden rakenteissa toimiva. Vaikka meno on omanlaistaan, melodisessa jyräyksessä on paikoin tuttuja juttuja Cradle of Filthistä Hypocrisyyn. Niko Ikonen myksiä tai suuria mullistuksia. Sitä kunnon tavaraa. Bändin toinen pitkäsoitto on asteen suorempaa kamaa ja tempo valahtaa ajoittain mateluksi. Erikoista levyssä on laulupuoli, joka on rääkynän sijasta kuivakkaa örinää. Kaiken takana on vain yksi mies, ja rummutkin ovat kuullun perusteella mallia kone. Tuskinpa kukaan muukaan kaivelee levyä hyllystään vuosikymmenten kuluttua kuola valuen. Phrenelith sisältää osin samoja ukkoja, ja eipä tässäkään asioita hirveästi sävytetä. Henkilökohtaisesti kaipaisin enemmän jotain, mistä ottaa kiinni. Elli Muurikainen THE NOCTAMBULANT Hellrazor NON SERVIAM Yhdysvaltalaisen Noctambulantin black metalin kerrotaan ammentavan maansa traditionaalisista blues-, rockabilly-, goottirockja americana-tunnelmista. Kyseessä on elämää kasaan painava jättimäinen musta pilvi, jonka tavoitteena on jatkuva ja alati painostava moukarointi. Homma osoittautuu monin paikoin hieman sillisalaatiksi, jota määrittää linjattomuus. Kun mukaan lisätään vielä aimo annos kosmista syntetisaattorisäteilyä, kuulija voi huudahtaa ”bingo” levyn stereotypioita listatessa. Melodiat kyntävät alamaailman murheita, ja etualalla on kaikesta valosta vapaa kuolema. Candlemass kohtaa Mercyful Faten. Trion soitto kulkee mallikkaasti eivätkä kappaleetkaan ole aivan pakan pohjalta vetäistyjä, vaikka mielenkiintoisimmat vedot kuullaankin Covenant-, Bathoryja Sisters of Mercy -coverien myötä. Tässä ei todellakaan olla keksimässä tulentekoa uudelleen, mutta miksi pitäisikään. Cult of Eibonin debyytin tahdissa tuntee nimittäin olonsa kotoisaksi. Soundit ovat tosi jyrkät, jopa paskat, ja rumpukone säksättää tutunkuuloisesti. Suorastaan nostalgisen lämmin, upea albumi. Klaustrofobisen raskaan möhkäleen ainoa voima on ladattu murskaavan pimeään vyörytykseen, josta on turha lähteä erottelemaan yksittäisiä kappaleita. Tätä lajia on tehty viime vuosina hyvinkin paljon, ja ilkeästi sanottuna Chimaera on puhdasoppinen näyte mielikuvituksen puutteesta. Lovecraftin suurten muinaisten palvontaa parhaaseen kreikkalaiseen tyyliin. Porphyrion (laulu, muun muassa Kawir ja Nergal), Nyogtha (kitara, basso, kiipparit ja laulu, muun muassa Caedes Cruenta ja Hate Manifesto) sekä Xa’Ligha (rumpukonekultti!) ovat säveltäneet sellaisen nostalgiapläjäyksen, että heikot sortuvat vahvan tieltä. Tämä tuo Hellrazorille kieltämättä erottavan soundin, jota on hankala sijoittaa yhteen skeneen tai aikakauteen. Kari Koskinen SERPENT LORD Apocrypha FROM THE VAULTS Kreikkalaisen Serpent Lordin okkultistisen heavy metalin musiikillinen konsepti on sinällään mielenkiintoinen
Vinyylimitta haikeankaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta. Meille, joilla on aika paha kapakkapianoallergia, Turning to Crime on paha rasti. WORM Foreverglade 20 BUCK SPIN Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoinkuvaamatonta uhkaavuutta. Odottamattomiakin hetkiä sisältävät, vahvat biisit ovat genreraja-aitojen sisällä erilaisia ja monipuolisia, mutta eivät kokeellisia Disembowelmentin genreklassikon Transcendence into the Peripheralin (1993) tapaan. Tasaisesti viihdettä tarjoavan levyn parasta antia lienevät mehevän johtoriffin omaava Into Darkness ja Type O Negativen Love You to Deathin tunnelmissa vaeltava tyylikäs päätöskappale Pit and Pendulum. Elastisesti mutta edelleen jämäkästi soivan yhtyeen näppeihin kappaleet sopivat mainiosti, tyylistä riippumatta. Bändi osaa olla niin aggressiivinen kuin progressiivinenkin. Siitä huolimatta Apocrypha jää jotenkin vajaaksi. Loppuun säästetty potpuri on miltei kauttaaltaan parempaa kamaa kuin mukaan päässeet kokonaiset kappaleet. Koskinen THE NECROMANCERS UNION Flesh of the Dead PETRICHOR Glass Apple Bonzain ja Razorback Hollow’n Daniel Belasco esittää uuden projektinsa puittessa klassista goottirockia, josta löytyy niin popimpia kuin metallisempia sävyjä. Serpent Lordin sovitustekniset näkemykset ovat Apocryphan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Kirjava ja kohtalaisen tarkka rumputuli on ajettu triggereiden läpi. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom / death -seos on niin tuotannollisesti kuin musiikillisesti todella jylhää ja muhkeaa, mutta myös ilmavaa ja pelkistettyä. Yhtäältä painoarvoa on sillä, että 1968 toimintansa aloittanut yhtye tekee edelleen levyjä, ja toisaalta sillä, että levy sisältää rasittavia lainaralleja. Lopputulos on mielenkiintoinen, mielikuvitusta kutkuttava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Mega kantavimpia vahvuuksia. Näitä 1990-luvun hengessä toteutettuja kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus onkin astetta karskimpaa. Yhtyeen sliipattu synkistely on paljon velkaa vuosituhannen alun The 69 Eyesille, October Rustin aikaiselle Type O Negativelle, Billy Idolille, Danzigille ja The Sisters of Mercylle. Rakennuspalikat ovat hyvät, mutta niistä saisi irti jotain paljon mystisempää, pelottavampaa ja parempaakin. Pientä viilausta sinne tänne, niin ollaan napakympin tienoilla. Belasco ei turhaan vaivaudu peittelemään inspiraationlähteitään vaan lyö ne kaikki rehellisesti tiskiin yhdistellen niistä mieleisensä keitoksen. Olisi silti maksanut vaivan kokeilla muokata Apocryphan kokonaissoundista hämyisempi. Veteraaniorkesteri selviää koronaprojektistaan hienosti, ja onhan yhtyeellä tavallaan mandaatti tehdä vihdoin myös covervetoja. The Necromancers Unionissa riittää potentiaalia ja näkemystä. Apocrypha sisältää yhdeksän kappaleen verran melko monotonista vanhan liiton heviä, jonka tulkitsemisessa on sovellettu hiukan omintakeisia ratkaisuja. Kimmo K. Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä kuin kokonaisuuden muodostamasta ilmapiiristä. Omaan korvaani Shapes of Things ja White Room toimivat parhaiten, joskaan nekään eivät ole mitään mestarillisia luentoja. Orkesteri ei kuitenkaan keskity pelkkään lanaamiseen, vaan luo simppeleillä kosketinmatoilla ja tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Belascolla on selkeästi taito ujuttaa kappaleisiinsa roppakaupalla iskeviä koukkuja ja kertosäkeitä. Vaikkapa Green Onions ja Gimme Some Loving olisivat ehdottomasti kaivanneet kokonaisen esityksen. Mikko Malm Diamondistakin, kunhan albumia soittaa puolitoistakertaisella nopeudella. Jaakko Silvast DEEP PURPLE Turning to Crime EAR Tällaisen levyn arvioiminen edes osittain objektiivisesti on hankalaa. Kuulaankirkasta on myös kitaraosastolla, josta löytyy onneksi ässäriffi poikineen. Myös laulaja Marios Arikasin julman hypnoottinen äänenväri soveltuu levyn sävellyksiin mainiosti. Niissä bändin muheva ja esimerkillisesti keinuva soitannollinen ote kohtaavat sävelen optimaalisesti. Ja tyylejä on, sillisalaatiksi asti. Vaikka lopputuloksena ei ole mitään älyttömän persoonallista musiikkia, se on perhanan tarttuvaa. Pääosin rääytyn ja öristyn levyn yleinen tunnelma on hyvin tumma. Kappalevalikoiman äärellä kyllä viihtyy, vaikka renkuttelevat ja pianonpimputusta liiaksi sisältävät lainabiisit eivät lähtökohtaisesti olisikaan mieleen
Tämä näkyy siinä, että musiikista ei jää päähän oikein mitään muuta kuin ne kokeellisimmat ja ärsyttävimmät pätkät. Ikävä kyllä uusi albumi ei pure samalla terävyydellä. Kriegzeitin esiintulo on melkoisen heikko, enkä keksi montakaan syytä, miksi jonkun pitäisi tutustua tähän levyyn. BLACK CRUCIFIXION Triginta SEANCE Beheritin, Impaled Nazarenen ja Archgoatin kanssa kotimaisen black metalin ensimmäiseen aaltoon lukeutunut rovaniemeläisbändi viettää tänä vuonna kolmikymppisiään. Aivan kuin levylle olisi roiskittu ideoita ja toivottu, että edes jokin niistä osuu kohdilleen. Kokeneen miehistön soittoja biisintekotaito on vähintääkin riittävä, mutta lopputulos jää valitettavan hajanaiseksi. Ytimeltään blackmetallinen mutta vahvasti esimerkiksi goottija tuomiometalliin sekoittunut ilmaisu on uutuudella tutun kuuloista – tosin ehkä pykälän aiempaa ärhäkämmin toteutettua. Eetu Järvisalo KRIEGZEIT Hateworship PURITY THROUGH FIRE Menneiden vuosikymmenten roskaisen ja thrashäävän black metalin mallintaminen tämän päivän meininkeihin tuntuu onnistuvan vain harvalta. Hateworship kätkee sisäänsä vanhaa Impaled Nazarenea, Sadistik Exekutioniä ja lukemattomia muita sotaisia black/ thrash-bändejä. Polveilevalla eepoksella on mittaa rapiat 72 minuuttia, ja kappaleitakin löytyy peräti kuusitoista. Black Crucifixion on ollut tyyliltään aikalaisiaan salaperäisempi, varjoissa viihtyvä entiteettinsä. Vaikka voisi ajatella, että vanhan koulun death metalin yhdistäminen ajoittaiseen viulunvingutukseen ja semipuhtaisiin lauluihin olisi innovatiivista, niin valitettavasti se on lähinnä karseaa, varsinkin kun mainituissa kohdissa on käytetty melkoisen yliampuvaa kaikua ja efektointia. Samalla tulee kuitenkin harmittavan selväksi, etteivät uudet sävellykset lyö riittävästi kampoihin yhtyeen aiemmalle materiaalille. Ensimmäinen mielikuva Hateworshipistä on alussa mainittu kaoottisuus – eikä siis mitenkään positiivisessa mielessä. Niinpä myös suomalaisen Kriegzeitin esikoislevy tukahtuu omaan kaoottisuuteensa. Riffejä tulee ja menee, kappaleet tuntuvat sinkoilevan vähän sinne sun tänne eikä hommassa tunnu olevan oikein mitään tolkkua. Parhaimmillaan N E W A L B U M O U T N O W T H E B L E E D I N G V E I L ARVIOT. Suoraviivaisuutta ja harkintaa peliin, ja mahdollinen seuraava albumi voi olla jo paljon pätevämpi kokonaisuus. Tunnelmaltaan Triginta on sukulaislevy Hope of Retaliation -albumille (2011). Asian puolesta puhuu se, että livevedot varastavat huomion tuoreilta biiseiltä, vaikkakin on myönnettävä, että bändi on näyttäytynyt edukseen nimenomaan lavalla. Kappaleissa on sinällään siistejä pätkiä, hyvää riffittelyä ja tarttuvaa rytmiikkaa, mutta yksikään biisi ei tunnu kantavan loppuun asti, kun seikkailunhaluiselta viisikolta hukkuu punainen lanka. Joni Juutilainen WOMBBATH Agma TRANSCENDING OBSCURITY Jo vuonna 1990 ensirääkäisynsä päästänyt Wombbath pistää viidennellä albumillaan kuulijan koetukselle. Alkuasetelmat vaikuttavat lupaavilta, mutta Lügerchtulhun tapaan nimetyt miehet eivät kykene piiskaamaan musiikkiaan odotetunlaiseen kiitoon. Sen kunniaksi bändi julkaisee viidennen levynsä, joka koostuu kolmesta uudesta kappaleesta ja kuudesta livevedosta. Kunnianhimosta ja uskalluksesta pisteet, mutta nyt on ehkä haukattu liian iso pala
Yhtye kuulostaa lavalla käytännössä aivan yhtä hyvältä kuin levyllä, mutta keikan striimin nähneenä on sanottava, että visuaalisuus näyttelee bändin musiikissa merkittävää osaa. Musiikista löytyy letkeyttä ja notkeutta, mutta tarpeen tullen myös terävää iskuvoimaa. Se on helposti lähestyttävää mutta monitasoista. Vuonna 2020 ilmestynyttä kakkososaa tuli moitittua tuoreeltaan yllättävästä perässähiihdosta, ja kieltämättä Meshuggahja Tool-peesailut tuntuvat edelleen omituisilta. In Absentia Dei on viime vuonna ilmestyneen massiivisen striimikeikan audioversio. Settilista kattaa Phanerozoictrilogian kaksi jälkimmäistä osaa. Agmalla on ansionsa, mutta valitettavasti siitä jää etäinen ja sekava vaikutelma. Circle on tutun vänkä itsensä, mutta tällä kertaa sävellykset kuulostavat tavallista fokusoituneemmilta, kiitos Dawsonin mukanaan tuoman tarinankerronnallisen elementin. Dawsonin ääni kuljettaa sävellyksiä hienosti, ja olisikin suotavaa, että tahojen yhteistyö jatkuisi jossain muodossa tulevaisuudessakin. Ei ole yllätys, että puolalaisen äärimetallin suurin nimi selviytyy tästäkin haasteesta kunniakkaasti. Lopputulema on mielenkiintoinen sekoitus psykedeelistä folkrockia, kraut-tunnelmointia, perinneheviä, jazzia ja ties mitä muuta. Bändi vetää kyllä hyvin, mutta sen ”perinteinen” manneralaatta-post-metal vakuuttaa selkeästi paremmin. In Absentia Deillä käydään läpi 19 kappaletta, joten julkaisu on samalla eräänlainen Behemothin best of -kokoelma. Mikäli Behemothin tuotanto on kuitenkin jäänyt jostain syystä paitsioon, siihen tutustuminen on hyvä aloittaa vaikkapa tästä järkäleestä. Näille julkaisuille on nimittäin kysyntää. Sol Sisteren uutukainen sisältää melankolista fiilistelyä ja kohti korkeuksia kurkottelevaa paahtoa, josta löytyy melkoinen ripaus postmetallisia ja jopa blackgazemäisiä sävyjä. Vuoden 2018 ensimmäinen osa on musiikillisesti parempi ja vakuuttaa muutenkin vahvemmin. Mikko Malm Wombbath on pysyessään ruodussa, siis antaessaan HM-2:n surista ja rytmitellessään keskitempoisissa runttauksissa. Kyllä hämy hämyn tuntee, ja priimaa pukkaa, kun hörhöt lyövät höttöiset päänsä yhteen. A N T T I U U SI M Ä K I RICHARD DAWSON & CIRCLE Henki WEIRD WORLD Kotimainen underground-pioneeri ja New Wave of Finnish Heavy Metalin lippulaiva Circle yllättää jälleen kerran lyöttäytymällä yhteen brittiläisen folktrubaduurin Richard Dawsonin kanssa. Livealbumien mielekkyydestä ja tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, eikä tunnelma nouse tälläkään kertaa aivan huippuunsa. Kaunista ja ihanaa äänitaidetta. Teemu Vähäkangas BEHEMOTH In Absentia Dei NUCLEAR BLAST Mikäli laskelmani pitävät paikkansa, In Absentia Dei on Behemothin seitsemäs livelevy kymmeneen vuoteen. Ei erityisen raskasta tai vihaista musiikkia, mutta sitäkin tunnelmallisempaa ja surumielisempää, kaipailevaa. Joni Juutilainen THE OCEAN Phanerozoic Live METAL BLADE Berliinin post-metal-kollektiivi pistelee suuret lohkareet liikkeelle livepläjäyksen muodossa. Henki kuulostaa keskimäärin siltä kuin Comus, Mellow Candle, Hawkwind ja Mahavishnu Orchestra jammailisivat keskenään joissain kosmisissa sessioissa. Pandemiaprojektina toteutettu paketti sisältää Bremenissä esitetyn striimikeikan ja Rodburn Redux -esiintymisen. Koskinen SOL SISTERE Sol Sistere CULT OF PARTHENOPE Chileläinen black metal on kohtalaisen harvinaista – etenkin laadukas sellainen. Kumpikin keikka on niin soundillisesti kuin esitysteknisesti hyvää tasoa, ja puuttuvasta yleisöstä huolimatta bändi saa ilmaisuunsa varsin kiitettävästi tulta ja tappuraa. Paikalliset skeneveteraanit päättivät perustaa vuonna 2013 koko chileläisen mustan metallin määrittelevän yhtyeen, joka sai nimekseen Sol Sistere, Aurinkosisko. Nergal ryhmineen tuntuu tietävän, mistä naruista vetää. Tyylikkäästi ja tarkasti vedetyt massiiviset teokset toimivat liveluentoinakin, mutta jos pakettia vertaa Cult of Lunan taannoiseen livejärkäleeseen, The Ocean ei pärjää, vaikka samoin eväin kunniakkaasti yrittääkin. Kimmo K. Bändi on kolmannella levyllään poikkeuksellisen tunteikas, muttei ehkä enää niin black metal -pitoinen tapaus. Alcest tästä tulee pakosti mieleen, eli ei varsinaisesti kovin omaperäistä tavaraa. Behemothin sarvien terävyys testataankin toden teolla, kun kokonaisuudesta riisutaan kuva ja jäljelle jää pelkkä musiikki. Tahti on hurja, mutta ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64
SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K, 00150 Helsinki 0400 445 603 • smi@smi-music.com • smi-music.com D E A N G U I T A R S P I K K U G EXHIBITION ULTRA
Nopeiden, keskitempoisten ja hitaammanpuoleisten biisien välillä vallitsee täydellinen tasapaino. Aloituskolmikko lienee levyn tunnetuin, mutta lähes kaikki levyn kappaleet ovat ajattomia klassikoita. Kokonaisuus ei jaksa kantaa aivan kalkkiviivoille saakka, ja levyn loppupuoliskolle on sijoitettu selkeästi heikompilaatuisemmat biisit. HAMMERFALL Renegade 2.0. Usein parjattu balladi sujahtaa vaivatta joukkoon, mutta Raise the Hammer -instrumentaali tuntuu vähän tarpeettomalta kitarabattlelta. NUCLEAR BLAST Ruotsin kenties tunnetuin power metal -yhtye julkaisi kolmannen levynsä reilut 21 vuotta sitten. Niko Ikonen CLOSET DISCO QUEEN & THE FLYING RACLETTES Omelette du Fomage HUMMUS Luc Hessin ja Jona Nidon muodostaman duon alkuperäisenä ideana oli olla ”lahjaton versio Mars Voltasta”. Post-, noiseja progerockin välisessa maastossa seikkaileva musiikki on rytmisesti notkeaa, uhmaavasti riffittelevää ja ilmavasti jammailevaa. Pellit sohjuvat oudosti, ja äänikuva on muutenkin sotkuinen. Tekijät luottavat simppeliin kitara, basso ja rummut -kombinaatioon, eivätkä levyn sävellyksetkään ole lopulta mitenkään supermonimutkaisia. Nelikon viehätys piileekin siinä hektisessä flow-tilassa, jonka se kykenee soitollaan luomaan. Örähdys toimii, ja leadit ovat liukkaita. En osaa sanoa, miten hyvin tai huonosti tässä on onnistuttu, mutta heidän kimppalevynsä toisen duon, Kevin Gallandin ja Chadi Messmerin The Flying Raclettesin kanssa sisältää oivaltavaa ja paikoin varsin räyhäkästä instrumentaalirockia. Sanoissa on ”hauskaa” ja ”kekseliästä” vääntelyä tyyliin NecrObese ja CoVoid-19. Biiseistä jää mieleen lähinnä junttaava Slowly Mutilated. Renegade on viimeinen täydellisen korkealaatuinen Hammerfallalbumi, joka jatkoi edeltäjänsä Legacy of Kingsin (1998) hengessä loputtomalla hittikarkelolla. On siis myöhästyneen 20-vuotisjuhlapainoksen aika. Mikko Malm CRYPTOBIOSIS Chainsaw Cruficixion ART GATES Jännittävillä tuotantoratkaisuillaan herättää tällä kertaa ihmetystä hampurilaisen kuolometallibändin kolmas pitkäsoitto. Elli Muurikainen den yläpuolelle, mutta tunnin mitta karsii hieman pisteitä. Tavallisen kuulijan korvaan remixeissä ei ole merkittävää eroa originaaleihin, mutta ehkä harjaantuneemmat huomaavat poikkeavuuksia. Julkaisusta saa ties mitä bonusbiisit ja dvd:t kattavaa pakettia, mutta arviokappaleeni rajoittuu alkuperäisestä levyversiosta uusiksi miksattuihin biiseihin. Suhteellisen sähäkkään kappalemateriaaliin tekee poikkeuksen komea päätöskappale, 12-minuuttinen Gigadodane, joka kanavoi jammailuunsa varsin onnistuneesti varhaisen Santanan sävyjä. Biiseistä saa kyllä selvän, ja ainakin hitaammissa kohdissa – joita ei ole kovin paljon – meinaa löytyä tehojakin. Sol Sistere on kuitenkin kaikkea muuta. Myös nopeamman ja rumpalin suoritteiden osalta teknisemmän laidan perusräiskettä yhtye tarjoaa aivan vakuuttavasti. Albumilla on kymmenen järjettömän tarttuvaa ja mieleenpainuvaa biisiä, joissa on todella tiukkaa sävellystyötä, terävää soittoa ja valtavia kertosäkeitä, siis lähes kaikki heavyn ja powerin parhaat puolet yhdessä paketissa. Levy nimittäin kuulostaa siltä kuin se olisi pakattu 64 kbps -laadulla. Musiikissa on yhtä aikaa läsnä punkin raivokas intensiivisyys ja progen rytminen kudoksellisuus. Teknisesti asianmukaisesti täräytelty, suht rivakkatempoinen dödöluukuttelu on kenties äänitetty ihan pätevillä laitteilla, mutta ilmeisesti levy on miksattu tai ainakin masteroitu halpamarketin mp3-soittimen rikkinäisen kuulokeliitännän kautta. Yöllistä tunnelmamusiikkia sitä kaipaaville. Kimmo K. Skarppi tuotanto ja lahjakas soitanto nostavat levyn reilusti keskinkertaisuuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Koskinen CORAXUL Vihavirsiä aamunkoin PURITY THROUGH FIRE Tampereen seudulla vaikuttavista black metal -musikanteista kasattu Coraxul soittaa ensimmäisellä levyllään melodista ja hyvällä draiSitä odottaisi kuulevansa rujoa musiikkia, kun puhutaan Chilen metalliskenestä
37,50€ (LIPPU.FI) WITH SPECIAL GUESTS: LORD OF THE LOST, PROTEUS, DETSET. LA 15.1.2022 HELSINKI, JÄÄHALLI, BLACKBOX LIPUT ALK
Levyn vierailijalista on parilla sanalla sanoen runsas ja värikäs. Nappitulkintoja ovat ainakin Marko Hietalan Below Zero sekä Jonne Järvelän ja Jyrki 69:n In the Cradle. WALTARI 3rd Decade – The Anniversary METALVILLE Kotimaisen raskaan rockin riikinkukkomainen crossover-kummajainen juhlistaa kolmea vuosikymmentään kokoelmalevyllä. Eetu Järvisalo JA N I M A H K O N E N villa etenevää black metalia, joka tarraa mukaansa heti ensisävelistä lähtien. Vihavirsiä aamunkoin on suomalaiselta kuulostavaa menoa, eikä Coraxul epäröi käyttää melodiamaailmassaan iskelmällisiä vivahteita, mistä johtuen musiikista tulee herkästi mieleen Sielunvihollinen. Tunnetuimmat vieraat lienevät Marko Hietala, Bomfunk MCs, Eläkeläiset, Jonne Järvelä, Jyrki 69 ja Lordi. Meininki saattaa ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Käsittelyn jälkeen kappaleita hädin tuskin tunnistaa entisikseen, mikä on varmasti ollut yhtyeen tarkoituskin. Eksoottisimman ja huomiota kirvoittavammin esityksen sen sijaan tarjoaa saamelaisyhtye Angelit versiollaan Step Outsidesta. Toteutuksesta tekee kiinnostavan se, etteivät vierailijat ole kappaleissa sivuroolissa vaan pääosassa, luomassa biiseistä täysin omannäköisiään versioita. Kokoelma on Waltarille ominainen, hullunkurinen teos, joka saa vähintäänkin hyvälle tuulelle. Siltä löytyy yhtyeen suosituimpia sävellyksiä uudelleenäänitettyinä ja eri laulajien tulkitsemina. Vaikka toiset uudelleensovitukset ovat vahvempia kuin toiset, jokainen niistä kuulostaa hyvällä tavalla erikoiselta ja on täynnä piristävän raikasta asennetta
Joni Juutilainen VERTICAL HAIR FACTORY Afterlife OMAKUSTANNE Hassusti nimetty yhtye koostuu varttuneemmista suomalaisukoista, Tuple Salmela etunenässä. olla ankeimmille murjottajille liian pirteää, mutta toki voitonriemun seasta löytyy myös aimo annos musiikkityylille ominaista synkkyyttä ja raakuutta. Yhtyeen musiikki on raskasta, mutta samaan aikaan hyvin avaraa ja eteeristä. Drudkhin, vanhan Ulverin ja Wolves in the Throne Roomin polulla kulkeva ”metsäblack” sukkuloi kuulaiden fiilistelyosien ja tulisten tykitysosien välillä vailla yhtään yllätystä, mutta kylliksi hyvin tehtynä, jotta levy säilyttää jännitteensä. Etenkin vauhdikkaampia biisejä kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. TodoMal on selkeästi löytänyt oman äänensä heti kättelyssä, siksi vakuuttavaa jälkeä sen debyytti esittelee. Vaikka doom ei ole välttämättä kaikkein edistysmielisin genre, yhtye tuo siihen jotain uutta ja tuoretta – olkoonkin, että ainekset itsessään ovat vanhoja tuttuja. Samoin on näkemys, jonka siivittämänä Tigressille kasattiin yhteen Peterikin genressään arvostamia naislaulajia ja -soittajia. Eye of the Tiger -suurhitin aikoinaan säveltäneen miehen nuottikynä on edelleen järkkymättömän vakaa. Kahden miehen käsistä syntyvän taiteen alkuperä huomioiden on toki ARVIOT. Yksittäiset biisit eivät jää kovin vahvasti mieleen, mutta kokonaisuus toimii hienosti. Jaakko Silvast TODOMAL Ultracrepidarian THE VINYL DIVISION Kahden multi-instrumentalistin, Wildmanin ja Milen, muodostama projekti esittää progressiivista ja eeppistä doom metalia, joka sisältää myös lieviä space rock -vaikutteita. Säkeistöt ennakoivat, bridget nostattavat korkeuksiin ja kertosäkeet jyräävät vähintään keskivertoisesti. Soundi on konstailemattomassa kuivakkuudessaankin napakka ja selkeää studiolivetasoa. Albumin kappalekirjo on hyvin konstailematon tarjoten yhtä lailla tenhokasta draivia ja väkevää tunnelmaa. Harmi vain, että geneerisempi thrash-jynssäys eroaa kekseliäästä vanhasta kamasta selkeästi. Vaikka porukan debyyttialbumi ilmestyy vasta nyt, sen juuret ulottuvat aina 1990-luvulle asti. Yhtye itse kertoo kuulostavansa siltä kuin Candlemass joutuisi känniseen baaritappeluun Pink Floydin kanssa, ja kieltämättä lausunnossa on vinha perä. Koskettimet luovat sävellyksiin miellyttävää tilan tuntua ja melodista tarttumapintaa, mikä muodostaa oivan soonisen vastaparin painaville kitarariffeille. Esimerkiksi Why You Do This nousee aivan eri tasolle kuin tuoreemman materiaalin mojovinta laitaa edustava Absence of Light. Kappaleet kertovat enimmäkseen elävästä elämästä ja omista kokemuksista. Alkuperäisen Death Angelin kolmesta levystä huikea debyytti sivuutetaan täysin ja kaksi seuraavaa kuitataan kolmella rallilla. Elli Muurikainen DEATH ANGEL Bastard Tracks NUCLEAR BLAST San Franciscon speed metal -konkarit – tai se, mitä alkuperäisestä yhtyeestä nyt onkaan jäljellä – tahkoaa yleisöttömällä livetallenteella otteita uransa varrelta. Toki bändi on julkaissut aiemmilla vuosikymmenillä jo parikin liveä ja tehnyt 2000-luvulla useamman studiolevyn, joten tuoreemman materiaalin esiin nostaminen on ymmärrettävää. Ryhmä esittää omien sanojensa mukaan melodista ja psykedeelistä rockia 1970ja 1980-lukujen hengessä, ja sitähän tämä on. Joka tapauksessa erittäin lupaava alku. Esimerkiksi exVixen Janet Gardner ja Jefferson Starshipin Cathy Richardson ovat edelleen tulkitsijoita paikoillaan. Ultracrepidarian on täynnä teatraalisen kosmista musiikkia, joka vie kuulijan mukanaan ensitahdeista lähtien. Kuulostaako tutulta. Kummallakaan osastolla ei kuulla mitään tajunnanräjäyttävää, mutta tällainen kepeämpi rokkaus toimii aina. Sanoituksissa yhdistyvät sujuvasti saatananpalvonta, luontomystiikka ja suomalainen kansanrunous. Soitto ei ole täysin tyylipuhdasta, mutta aidosti hyvä meininki korvaa pienet puutteet. Akustiset Faded Remains ja Volcanic eivät oikein lähde lentoon, mutta muutoin vähän höttöisempikin mäiske saa livenä ihan kiitettävästi energiaa. Onneksi ote on kipakka ja uudemmissakin ralleissa livekäsittelyn myötä ärhäkkää meininkiä. Tigress – Women Who Rock the World on peruskiveltään puhtaasti levy-yhtiönsä Frontiersin luoma tuote, mutta albumia vievät vahvasti eteenpäin Peterikin taiteelliset ambitiot. Kimmo K. Mikko Malm THE WOLF GARDEN Woven of Serpent’s Spines NATURMACHT Maalattu kansikuva luonnontilassa olevasta metsästä, pitkät kappaleet ja musiikkityyli, jota kuvaillaan atmospheric black metaliksi. Yksi asia on nostettava esiin, nimittäin levyn nimi, joka toimisi paremmin Aamunkoin vihavirsiä -muodossa. Nimibiisi ja Love, Hurt, Anger and Joy sinkkuvalintoina ihmetyttävät hieman, sillä ne eivät edusta missään mielessä levyn parasta antia. Tässä tapauksessa sitä katsotaan kuitenkin läpi sormien, kyseessä kun on lupaavin kotimainen black metal -tulokas pitkään aikaan. Aiheista, joihin kuulijankin on helppo samastua. Meininki on jämäkkä ja silottelematon, mutta soitto on ihan eläväistä ja huojuu sopivan oikeaoppisesti. Sekoitus saattaa vaikuttaa kauhealta, mutta Coraxulin rentoranteinen tatsi kuljettaa levyn sujuvasti maaliin ilman myötähäpeää. Niin on myös levyllä ahkerasti tiluttava Jennifer Batten, yksi maailman nimekkäimmistä naisrockkitaristeista kautta aikojen. Koskinen JIM PETERIK & WORLD STAGE Tigress – Women Who Rock the World FRONTIERS Aikuisrockin legenda, entinen Survivor-kitaristi ja -biisintekijä Jim Peterik on ollut viime vuosina aktiivinen lähinnä hunajaisia AORlevyjä tekevän Pride of Lionsin sekä kokeellisemman World Stage -projektinsa kanssa. Levyn voisi jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen edustaa räväkämpää hard rock -poljentaa ja jälkimmäinen tunteikkaan haikeaa fiilistelyä. Brittiläisen The Wolf Gardenin temput on käytännössä kuultu ennen ensimmäistäkään säveltä. Kehotankin ottamaan lohkaisujen sijaan kuunteluun koko teoksen. Sanajärjestys on suomalaisessa mustassa metallissa valitettavan yleinen ja häiritsevä. Yleisön kanssa vedettynä ote olisi varmasti vieläkin sähköisempi
On täysin kuulijan päätettävissä, onko tämä hyvä vai huono asia. As the World Burns, Damned by You ja etenkin Nowhere to Fly soivat sopivasti vanhojen hyvien aikojen hengessä. Laulaja Ronnie Romero on tulkitsijana maailmanluokkaa ja tullut tutuksi myös muun muassa The Ferrymenin, Rainbow’n ja Michael Schenker Groupin keulakuvana. Tästäkin huolimatta musiikki jää kaipaamaan rohkeampaa heittäytymistä omien ideoiden pariin. Riffeissä on väriä ja kivaa kieroutta. Plus sitä kuuluisaa omaa persoonallisuutta. Thornsilla soittaa kova ja ammattitaitoinen bändi, mutta turhan iso miinus velloo sävellysten puolella. Musiikki lasketaan ilmeisesti sinfoniseksi black metaliksi, mutta Diableryn tapauksessa melodiset ja mittavat biisit eivät kuulosta mielenkiintoisilta ja levyltä olisi voinut tipauttaa huoletta pois parisenkymmentä minuuttia. Kimmo K. Thrash metal -taustaa omaavan Devoid of Thoughtin debyytti on väkevää ja mutkittelevaa kuoloa, ja bändi istuu hienosti kovien uuden polven italoyhtyeiden jatkumoon. Akustinen kitara on suuressa roolissa niin hiljaisemmassa kuin äänekkäämmässä ilmaisussa. Albumilla on kaksitoista biisiä ja reilut puoli tuntia kestoa, eli ideat on pistetty pakettiin ja jätetty turhat paisuttelut pois tiiviin remellyksen tieltä. Muitakin valonpilkahduksia on, mutta sille tunteelle, että sävellykset palavat säästöliekillä, ei voi kokonaisuutta tarkastellessa mitään. Tami Hintikka TONY MARTIN Thorns BATTLEGOD Black Sabbathin kokoonpanossa on ollut yllättävän monta vakituista tai väliaikaista laulajaa, mutta birminghamilainen Tony Martin omaa Ozzy Osbournen jälkeen toiseksi pisimmän pestin metallipioneerin keulamiehenä. Kun Martin sai rikollisen aliarvostetun Black Sabbath -uransa vuonna 1996 lopullisesti pakettiin, mies heittäytyi erilaisten projektien ja myöhemmin soolotuotannon vietäväksi. Tyylinä on niilläkin raskassoutuinen, melodiavoittoinen grunge. Melankoliset ja syvältä kouraisevat sävelkulut saavat kuitenkin rinnalleen kepeämpiä rallatuksia, jotka jäävät valitettavan heppoisiksi. Siellä täällä pilkistävä rämpyttelyrock ei puolestaan jaksa oikein innostaa, ja paikoitellen pinnassa olevat kantrisävyt tökkäävät makunystyröitä aika ilkeästi. Levy tuntuu olevan vedetty vähän lonkalta, ja hyvä niin. Kykyjä olisi paljon tiukempaankin kokonaisuuteen. On tässä itseparodioinnissa kieltämättä nokkeluuttakin. On äkkikäännöstä ja teknistä temppuilua. Outer World Graves on vain viiden biisin pitkäsoitto, mutta kappaleilla on mittaa kymmenen minuutin molemmin puolin. Mikäli on nostettava esiin mahdollisimman stereotyyppinen näyte tämän päivän tunnelmallisesta black metalista, Woven of Serpent’s Spines käy tarkoitukseen mainiosti. Myös Fred Durst, joka ei ehkä ole tulkitsijoista huikeimpia, on osannut repiä itsestään irti yllättävän monenlaista jälkeä ja asiallisia melodioita. Tony Iommin riffejä voi koettaa imitoida, mutta originaaleja luo vain mestari itse. Koskinen DEVOID OF THOUGHT Outer World Graves EVERLASTING SPEW Italia on tarjonnut – kenties yllättäen – maailmalle viime vuosina monia laadukkaita kuolobändejä, joista mainittakoon Bedsore ja Cosmic Putrefaction. Jotain puhtia ja ytyä tähän kaivattaisiin. Ja salaa myös vähän tosissaan. Kolmannella soololevyllään Cantrell ottaa akkarin käteen ja asettuu etäämmälle muusta tuotannostaan. Levyn äänimaailma on selkeä mutta juuri passelisti rujo. Yhtye ei hätyyttele edelleenkään genren kärkinimiä, mutta tällä kertaa mahdollisuudet siihen ovat paremmat kuin koskaan. Alchemy of Souls Part II ei ole mestariteos, mutta se on parasta, mitä olen yhtyeeltä tähän mennessä kuullut. Outer World Graves on onnistunut sekoitus Drudkh-tyyppistä eeppistä näkemystä, tasa-blast-tylytystä, morbidangelmäistä kiemurtelua sekä Incantationin ja Suffocationin perinnön vaalimista. Still Sucksin perusmeininki on jytkyä riffiä, tiukkaa biittiä ja kimottavaa räppäilyä ja hoilotusta – eli sitä mitä ennenkin. Muinaisella Behind Blue Eyes -coverilla löytynyttä akustista herkkispuoltakin uudelleenlämmitetään ihan omalla materiaalilla. Thornsille on selkeästi yritetty hakea Headless Crossin ja Cross Purposesin tummaa groovea, mutta siinä onnistutaan vain osittain. Kaksi kirvestä saattaa olla hieman julma arvosana, mutta mitä enemmän levyn parissa viettää aikaa, sitä enemmän bändin mammuttitauti turhauttaa. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Koskinen DIABLERY Candles SATURNAL Kreikkalaista Diableryä ei tule sekoittaa suomalaiseen Diablerieen, vaikka molempien yhtyeiden musiikki nostaa päätään saman aikakauden skandinaavisen black metalin lähteestä, joskin selvästi eri suuntiin katsoen. Veteraanikepittäjä Roland Grapow on miksannut ja masteroinut tämänkin levyn kitaristi Tony Hernandon toimiessa tuottajana. Onneksi levyltä löytyy Bound to Youn ja Death Dealerin kaltaisia täsmähittejä piristämään päivää. Örinä on matalaa ja sopivasti kaiutettua. Joni Juutilainen LIMP BIZKIT Still Sucks SURETONE Rap metalin vihatuin bändi ottaa käyttöön Eminemin 8 Mile -leffassaan esittelemän toimintamallin: tyhjennetään vastustajien asevarasto itse omaan nilkkaan ja käännetään homma eduksi. Ilmavan rennosti etenevä albumi edustaa parin tosi hienon biisin lisäksi aika tasaista aivan jees -osastoa. Devoid of Thought brutaloi moni-ilmeistä ja mutkittelevaa death metalia. Sovituksellisesti kappaleissa voisi olla enemmänkin vaihtelua, nyt ne tuntuvat vähän liiankin samasta puusta veistetyiltä. Joni Juutilainen LORDS OF BLACK Alchemy of Souls Part II FRONTIERS Espanjalainen power-ryhmä Lords of Black on parantanut vuosien saatossa juoksuaan. Mies ei ole hukannut itseään tai menettänyt säveltäjänkykyjään, joten mukana on tietysti tunnistettavan painostavaa lunastusta ja melodioissa leimallisen tarttuvaa koukkua. Joku saattaisi väittää yhtyeen jopa kopioivan esikuviaan, mutta tällä kertaa vaikutteet pidetään vaikutteina. Cantrell johdattaa akustisellaan Atone-rymistelyn ja komeasti tummin siivin liihottavan Siren Songin hienosti maaliin. Candles on paikoin hyvältä kuulostavaa tavaraa, mutta yli tunnin mittainen albumi on ehdottomasti liian pitkä. Matalaotsaisella perseilylläkin on yhä paikkansa, jos sen tekee hyvin ja sopivan rennosti, läpällä. Jaakko Silvast JERRY CANTRELL Brighten OMAKUSTANNE Kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin johtama Alice in Chains on kaikkien aikojen lempparibändejäni. Sen sijaan akustiset viritelmät Crying Wolf ja This Is Your Damnation eivät istu Thornsin linjaan lainkaan. Cantrellin aiemmat soolot Boggy Depot (1998) ja Degradation Trip (2002) ovat hyviä, joskaan eivät samaa tasoa kuin AiC-levyt. Tuore Thorns paljastaa silti ainakin sen, että miehen ääni on edelleen raskaaseen rockmusiikkiin suhteellisen käypä. Toisaalta avaruusmatkalle mahtuu miellyttävän paljon rohkeaa ja kiireetöntä maalailua, joka luo kuulijan mieleen maisemia, joiden jylhyyteen kelpaa uppoutua. Kaikki osaalueet toimivat ihan asiallisesti. Itse odotin enemmän. Limp Bizkit on aina tuutannut esittämäänsä kamaa kiitettävällä taidolla. Loistava levy on vain hetkittäin. Ehkä viitisen vuotta kasassa ollut yhtye halusi vetää homman varman päälle. Edellisestä Martinin laulamasta levystä alkaa olla jo vuosikymmen. Niin nytkin – Durst bändeineen yllättää monin kohdin varsin positiivisesti. Levyllä tapahtuu vaikka ja kuinka. lähes mahdotonta, että tällä kaavalla kyettäisiin enää kenttää mullistavien mestariteosten luontiin. Kimmo K. Tyylikirjon täydentää perinteisempi hiphop. Toisella studioalbumillaan takova Diablery ei siis kuulosta kreikkalaiselta bändiltä, vaan musiikkinsa on huomattavasti enemmän kallellaan esimerkiksi Dissectionin, Lord Belialin ja Mardukin suuntaan
Blodtårin orgaaninen ja vauhdikas tykitys välittää rehellisintä mahdollista 1990-luvun alun black metal -fiilistä. Ysärin alkupuoli hengittää ja voi mainiosti. Keskija ylä-äänet ovat pääosassa, eikä alapäätä ole oikein ollenkaan. Folsomin laulut esimerkiksi alkavat puuduttaa melko nopeasti. Biiseissä on kiitettävästi ainesta, ja otteet ja asenne ovat kohdallaan. Levy myös paranee lisäkuuntelujen myötä, eli sisältöä on enemmän kuin ensikuuntelun perusteella arvaisi. Psykedeelinen ilmapiiri ja kulmikas musta metalli aiheuttavat törmätessään arvaamatonta kitkaa, jonka yllättävyyttä ei voi olla noteeraamatta. Neljän kappaleen mittaista julkaisua voisi kuvailla sanalla orgaaninen, eli meiningissä on mukavasti havuntuoksuista tunnelmaa ja ennen kaikkea oikealla tavalla kohteeseensa osuvaa nostalgiaa. Kari Koskinen VEGA Anarchy and Unity FRONTIERS Seitsemänteen albumiinsa yltänyt brittikokoonpano on hakenut läpi uransa tasapainoa melodisten kertosäkeiden ja tanakamman riffittelyn välillä. Mies on hyvä huutaja, mutta keskinkertainen örisijä. Välillä riffit ovat luupäisen yksinkertaisia, mutta kun rytmitykset ovat kohdillaan, niin johan toimii. Tässä lajissa materiaalin pitää olla todella kovaa, sillä tungosta on valtavasti. Rähinällä taitettu örinä on asiallista, joskaan ei järin erikoislaatuista. että se alkaa kolmen minuutin tauottomalla blastauksella. Mutta mitä on kuolometalli, joka vain särisee ja sihisee, mutta bassarit eivät monota palleille eikä särövalli moukuta orvaskettä vereslihalle. Koskinen SPIRITWORLD Pagan Rhythms CENTURY MEDIA Lasvegaslaisen Stu Folsomin perustama Spiritworld yhdistelee musiikissaan thrashiä, hardcorea, deathiä ja hard rockia. Menneessähän tässä eletään, mutta överi kiimaisuus ja hyvät biisit vievät vaivatta mennessään. Furzen taiteilu saattaa olla monelle liikaa, mutta Black Psych Tormentor osoittautuu lopulta mielenkiintoiseksi julkaisuksi. Eternal Evil vierittää niskaan räyhäkkää alkuvuosien thrashiä, jossa on mukavasti vivahteita kunnon speed metal -kohkauksesta. Mies tituleeraa tyyliään ”death westerniksi”, sillä sanoitusten teemat käsittelevät villiä länttä. Mikko Malm FURZE Black Psych Tormentor APOCALYPTIC EMPIRE Yhden miehen ohjaksissa kulkeva Furze on ollut läpi vuonna 1998 alkaneen uransa niitä harvoja black metal -yksiköitä, joiden musiikkia on voinut kuvailla määritteellä ”omaperäinen”. Kimmo K. Tapio Ahola GAAHLS WYRD The Humming Mountain SEASON OF MIST ”Esoteric dark metal” tarkoittanee sillisalaattia. Blood Sport. Gaahls Wyrdillä tuntuu olevan portfoliomeininki. Kimmo K. Goren hengessä. Joni Juutilainen ETERNAL EVIL The Warriors Awakening Brings the Unholy Slaughtering REDEFINING DARKNESS Tukholmasta tärähtää. Vanhaa liittoa löytyy myös miehistöstä, joten kokemusta löytyy. Joni Juutilainen SA-INT Vihaa & tuskaa SA-RECORDS Pelle Miljoona lauloi 1970-luvun lopussa, että ”ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaat kymmenen vuotta tätä myöhemmin esikois-ep:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021. Aina joskus se on onnistunut tehtävässä varsin mukavasti. Murea soundi, soitto ja perusteista mannaa ammentavat kappaleet ilahduttavat myös siksi, että suomalaisille ominaista melankoliaa tai ylenpalttisia melodioita ei suosita. Riffeissä on itua ja homma melkeinpä potkii. Earthistä muistuttava preerianäppäilykin löytyy. Näiden lisäksi kuullaan doomia ja thrash-rappausta, jos kuvailussa vähän oiotaan. Mega DEADSPEAK Dissolve the Dreams RAW SKULL Hollantilaisyhtyeen ep on lupaava mutta tuotantoteknisesti harmittavan vajaatehoinen. Bändi on tiukka ja soitto rullaa mainiosti. Black Psych Tormentor kuulostaa kärjistäen siltä kuin Hellhammer yrittäisi tehdä musiikkia kuten Ved Buens Ende. Viime vuonna perustetun kotimaisen Blood Sportin luoti on mallia .45, ja osapuilleen sellaisen vauhdilla kulkee myös duon musiikki. Kiekon jokainen biisi on eri puusta veistetty, eikä akustisen menon ja black metal -lunastuksen välille voi vetää laulua lukuun ottamatta yhdysviivoja. Koskinen PYRE OF HYPOCRISY Altar of Burning Chaos OMAKUSTANNE Vanhan liiton kuoloa Hypocrisyn debyytin ja Deathin Scream Bloody BLOOD SPORT Hot Blood & Cold Steel GATES OF HELL Yksi temppu riittää, jos kaliiberissa on kokoa. Vaikka tällaisen musiikin kulta-aika oli ajat sitten, Vega tekee parhaansa kuulostaakseen nykyhetkessä elävältä yhtyeeltä ja kokeilee rohkeasti esimerkiksi koneluuppien kaltaisia tehokeinoja. Yhtyeen punk on sen alkuaikoihin verrattuna ymmärrettävästi setämiesmäistynyttä, minkä aistii musiikin ja tekstien osin hellyttävänäkin kömpelyytenä. Sen yhtye on ansainnut, vaikka vielä ei olla napakympin äärellä. Vanha brittihevi ja rehellinen speed metal yhdistyvät virkistäväksi kaahaukseksi, jonka etualalle on nostettu keskivertoa rikkaampi riffisahaus. Deadspeak vetelee perinnetietoista ja sopivan thrash-vivahteisen kipakkaa kuoloa oikein hyvin. Tarttuvuutta löytyy, ja vaikka vaihteita käytetään vain valikoiman yläkolmanneksesta, mössöksi touhu ei mene. Muutama tarttuva kertosäe lisää olisi epäilemättä tehnyt levylle hyvää. Kunnon kamaa! Kari Koskinen BLODTÅR Blodtår NORDVIS Ruotsin Blodtår saattaa olla uusi nimi, mutta musiikkinsa hehkuu skandinaavisen mustan metallin kulta-aikoja ihailtavalla varmuudella ja tyylitietoisuudella. Pyre of Hypocrisy ei kiilaa aivan kärkeen, mutta takamatkaa ei jää mahdottomasti. Anarchy and Unity ei ehkä ole Vegan paras albumi, mutta iskevän hard rockin ystäville levyllä on paljon tarjottavanaan. Epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä, mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on silti perusteltu julkaisu. Kelvollinen se on näinkin. Se ei vakuuta erityisesti millään osa-alueella, mutta reima bläkkisralli tuntuu kiinnostavimmalta – jo sen takia, Blodtår toimii ep-mitassa mainiosti, ja pienin akustisin maustein koristellut kappaleet kertovat, että projektilta löytyy varmasti vaihtelevuutta kokopitkänkin tarpeiksi. Vuosi sitten omakustanteena ilmestynyt Pagan Rhytms saa nyt isomman levikin Century Median kautta. Ensi kerralla paksusti pörisevää liejumattoa mukaan, niin alkaa läski tummua. Hieman päälle puolituntinen levy ei turhia hienostele, vaan rupeaa jakelemaan otsanappeja heti ensitahdeista alkaen. Laulaja V tuo meininkiin röyhkeää naisvirtaa, ja kasaria tuoreempia juttuja ei hirveästi käytetä. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä, tuoreemmista tekijöistä nyt puhumattakaan
Vaikka bändi on nuori, soittajien aiempi kokemus kuuluu ja tuntuu varsin valmiina debyyttinä. Teemu Vähäkangas ROPE SECT Proskynesis IRON BONEHEAD Kelmeää ja metallinmakuista post-punkia soittava Rope Sect on tehnyt aiemmilla julkaisuillaan hyvää jälkeä, eikä homma pääse lerpahtamaan uusimmallaankaan. LIHA The Collapse OMAKUSTANNE Tiukasti lähtee death thrash -katkuinen, kipakasti tulkittu groove metal -jysäyttely. Homma pysyy näpeissä oivasti, eikä ote lipeä tiukimmassakaan mätössä. Neon Daemonin resepti ei ole järin omaperäinen, mutta eipä tuo haittaa, kun kappalemateriaali on näin laadukasta. Hetkittäin täräytetyt blastbeatit ja niiden vastapainoksi rouhitut vaihtoehtorockvaikutteet tuovat kuitenkin kokonaiskuvaan sen verran vaihtelua, että yhtye yrittää selkeästi myös uudistaa kasvojaan. Hyvä näyttö bändin osaamisesta ja pohjaa tuleville uroteoille silti. Duolta löytyy soittokokemusta, minkä kuulee musiikin varmaotteisuudesta ja perinnetietoisuudesta. Vesa Siltanen FUNERAL FOR TWO II INVERSE Kaksi biisiä ja reilut 20 minuuttia pörisevää stoner doomia lo-fi-meiningillä. Mainio debyyttialbumi, joskin pari tyhjänpäiväisempää kappaletta olisi voinut tiputtaa tylysti pois. Periaatteessa hyvinkin taitavasti tehty musiikki ei oikein onnistu koskettamaan syvältä. Joni Juutilainen Venomin lisäksi ilmassa tuoksuvat itselleni rakkaat levyt kuten Hell Awaits ja Darkness Descends. Ulkoiset puitteet ovat tyylilaji huomioiden oikein hyvässä kunnossa. Koskinen OLIO TÄHTIEN TAKANA Spectral Katharsis AVANTGARDE Lovecraftiaanisesti nimetty Olio Tähtien Takana jatkaa ”kosmisen black metalin” parissa. Tapio Ahola P E T R A T II H O N E N Neon Dæmon. Laahaavalla otteella etenevät kappaleet juhlistavat monotonisuutta, sillä tempo tai tunnelma ei juuri vaihdu. Turpaan tulee vulgaarin voimannäytön keinoin jopa siinä määrin, että vähempikin pieksentä piisaisi. Lupaava esitys, joskin ilmaisu jää vielä aika yksiulotteiseksi. Mikko Malm TIMECHILD And Yet It Moves MIGHTY MUSIC Viime vuonna perustettu tanskalaisyhtye soittaa perinnetietoista mutta modernia hard rockia, josta löytyy yhtäläisyyksiä esimerkiksi kotimaisiin Temple Ballsiin ja Shiraz Laneen. Teemu Vähäkangas FORDOM Manic Howls NIGHT IN TERRORS Suomalaisen black metalin alamaailmassa riittää saastaa ja synkkyyttä, joista ammentaa. Bändi itse on kutsunut musiikkiaan ”elektroniseksi avantgardeksi”, joka onkin varsin osuva kuvaus. Spectral Katharsis on hyvin tehtyä kamaa, jonka toivoisi tuovan rohkeammin esiin bändin persoonallisuutta. Primitiivisimmillään mennään germaani-thrashin alkulähteille, mutta toisin kuin esikuvillaan, soitto ei töki vaan virtaa vuolaana. Eternal Evil ei luo mitään uutta, mutta nuoret miehet paahtavat menemään niin kirkasotsaisen innokkaasti, että se vetää vanhan huulille väkisinkin hymyä. Niin riffien kuin melodioiden ilotulitusta tarjoavissa sävellyksissä on imua. Deine Lakaienin musiikki on aina perustunut Alexander Veljanovin teatraaliseen lauluun ja Ernst Hornin ajoittain hyvinkin kokeellisiin konetaustoihin. Hitaasta messuamisesta nopeampaan ryöpytykseen taipuvat kappaleet eivät kynnä uusia uria, mutta se tuskin on ollut tarkoituskaan. Yhtye lienee ammentanut paljon Covenantin, Emperorin, Odiumin ja Trollin kaltaisilta, kosketinsoittimia rohkeasti hyödyntäviltä norjalaisbändeiltä. Kimmo K. Laadukkaita esikuviakin löytyy iso pino, eikä Fordomin tarvitse pitää debyyttiään vakan alla. Loimussa ei pala liikoja sävyjä, vaan touhu on väkivaltaista, karkeaa ja varsin ilkeää. Koskinen SIJJIN Sumerian Promises SEPULCHRAL VOICE Sumerilaisesta mytologiasta innoitteensa hakeva Sijjin ei peittele idoleitaan, vaan palvoo innolla death metalin mytologista alkuvoimaa, Morbid Angeliä. Raaka ja kaiutettu soundi kurottelee 1990-luvun primitiivisen mustuuden tienoille. Joni Juutilainen DEINE LAKAIEN Dual+ PROPHECY Pitkän linjan saksalaisyhtye edustaa goottiskenen taiteellisempaa äärilaitaa. Täysosumaa yhä odotellen. Kuriositeetiksi yhtye jyskää Blind Channelin euroviisun, joka on ep:n tarttuvin ralli. Parhaimmillaan yhtye onnistuu hieromaan makunystyröitä oikeista kohdista hienoilla melodioilla ja hyvällä meiningillä. Satunnainen rujo soolo tai melodia nousee esiin siellä täällä. Lucifer kiittää, ja ihan hyvästä syystä. Eritoten mieleen jää fiksusti heti alkuun lyöty nimibiisi. Yleisasu on verrattain melodinen, mutta kipakat thrash-mausteet lisäävät menoon potkua ja aggressiota. Taidegoottitunnelmoinnin ystävät saattavat silti lämmetä. NAPAKAT 73. Aivan koko levyä yhtye ei valitettavasti saa pidettyä otteessaan. Nyt homma maistuu tarkoitukselliselta nostalgisoinnilta. Rope Sect on hyvä bändi, joka ei saa vieläkään täyttä potentiaaliaan esiin. Erityisesti kitaratyöskentely on sooloja myöten lähellä Trey Azagthothia. Tunnelmaltaan synkällä albumilla esiintyy kaksikko, joka todella tuntee vahvuutensa – ehkä liiankin hyvin. Harmi että puolet biisistä on irrallista outro-osaa. Altars of Madness on läsnä aika isosti, ja ellei sen anna haitata, berliiniläiskolmikon tiukasti naputtava deathin ja mustanpuhuvan thrashin sekoitus on varsin viehättävää. Kuusibiisinen kuulostaa tutulta Rope Sectiltä. Harmi kyllä homma on vedetty liiankin perinteikkäästi, eikä Spectral Katharsis onnistu tarjoamaan minkäänlaista yllätystä. Levystä huokuu intensiivisyys, mutta myös tietynlainen rentous. Kari Koskinen NEON DÆMON Anno Dystopia OMAKUSTANNE Kuopiolainen melodeath-poppoo yhdistelee debyytillään varsin miellyttävästi vuosituhannen alun Children of Bodomia, Dark Tranquillityä ja Hypocrisya. Myös laulaja Anders Folden Brink hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Suomalaisbändi raahustaa rupisin mutta vankoin askelin kohti vääjäämätöntä, ja solisti loitsuaa romuluisesta äänimassasta kuulaalla ulosannillaan hyvin erottuen. Liha tiuskii, ärjyy, runnoo ja ryskää siihen malliin, että groove meinaa jäädä jalkoihin. Ensimmäinen kappale on lunastuksena uljaampi, mutta kakkosbiisin sävel on ansiokkaampi: tarttumapintaa on sekä riffissä että harmonisessa laulussa. Hiukan variaatiota ja hengähdystä räime silti kaipaisi. Kovin yllättävältä tai tuoreelta levyn ei voi sanoa kuulostavan. Kimmo K. Tarttuvuutta löytyy hullun lailla, ja soittotaitoa esitellään vauhdikkaiden soolojen muodossa juuri sopivassa määrin. Myös hiljan hajonneesta Necros Christosista tuttu Malte Gericke röhisee uskottavasti, eli palaset ovat kohdillaan aika hyvin
Kun keikat ovat käynnistyneet syksyllä 2021 ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, moni on kiinnittänyt huomiota lippujen hintoihin: ihan kuin niihin olisi ilmaantunut euro, pari tai jopa useampia lisää. – Artistit ovat alkaneet panostaa erityisesti visuaaliseen puoleen tarjotakseen yhä kokonaisvaltaisempia kokemuksia, koska kiertueista on tullut bändeille yhä merkittävämpiä juttuja, Merimaa komppaa. LAURILA toteaa heti alkuun, että hintoja on ilman muuta jouduttu nostamaan – ja syitä on monia. – Rajoitusten mentyä vuoron perään tiukemmiksi ja löysemmiksi, olemme joutuneet neuvottelemaan sopimuksia toistuvasti uudelleen, kun se alun perin suunniteltu 1200 hengen konsertti ole enää sama asia, kun se järjestetään 400 hengelle. PIIRI AKI NUOPPONEN M A R K U S P A A JA LA Adam ”Nergal” Darski Behemoth-yhtyeineen edustaa metallibändiä, jolle visuaalisesti näyttävä show on tärkeä osa kokonaisuutta. – Pääsylippujen hinnat ovat olleet jo pitkään kuluihin nähden ihan liian halvat, eikä hintojen nousussa ole ajatuksena kääriä mitään ylimääräistä kotiinpäin. 74. 6. Juuri nytkin hinnat määräytyvät artistikohtaisesti ihan kysynnän mukaan. Meilläkin 2019 oli ihan huippuvuosi, 86 loppuunmyytyä keikkaa. On ihan luonnollista, että kun suosio kasvaa, hinnatkin nousevat. Siitä voi ihan sukkelasti laskea, että rajoitusten aikana hintojen oli noustava, jotta päästiin edes plus miinus nolla -tulokseen. – Mekin pyritään järjestämään monen hintatason keikkoja, eikä niitä koskaan tehdä dollarinkuvat silmissä ja nosteta lipunhintoja vain hintojen nostamisen ilosta, mutta hintaskaala on laajentunut paljon. Kun pyörittää klubia, on ympärivuotisia kuluja, kuten vuokra, sähkö, henkilökunta sun muu, joiden kaikkien hinnat ovat koventuneet. – Kevyen musiikin keikkojen liput ovat laahanneet muun kulttuurin arvon perässä jo pitkään, Laurila toteaa. – Konserttien, kuten koko yhteiskunnan, kustannukset nousevat koko ajan. Koronalisää keikkalipuissa. Kysyimme asiasta Tampereen Tullikamarin ohjelmapäälliköltä Janne Laurilalta ja Helsingin Tavastia-klubin ohjelmavastaavalta Mikko Merimaalta. Totta kai korona-aikana on ollut paljon menetettyjä tuloja, joita ei ole saanut mitenkään paikattua pienen kapasiteetin keikoilla, joten niitäkin on joutunut kompensoimaan katsomalla hintoja hieman uudelleen. Merimaan mukaan uutaman sadan hengen tapahtumaa on äärimmäisen vaikea saada taloudellisesti kannattavaksi. Lisäksi on yksi hyvä muutos, mistä kaikki eivät välttämättä tiedä: järjestyksenvalvojat menivät työehtosopimuksen piiriin parisen vuotta sitten, mikä on parantanut heidän asemaansa ansaitusti. – Livemusiikin suosio on ollut suuressa kasvussa jo ennen pandemiaa. Nyt heillä on samanlaiset iltaja yölisät kuin muillakin, joten jos laskee, että jokaisessa tapahtumassa pitää olla jokaiselle alkavalle sadalle henkilölle vähintään yksi järjestyksenvalvoja, siitä tulee aiheellisia lisäkuluja. Kumpikin nostaa esille tapahtumien hintoihin vaikuttavia seikkoja, jolla ei ole mitään tekemistä koronan kanssa. – Elävän musiikin tapahtumat eivät ole klubitasolla mikään kultakaivos, ja kuluttajalle saattaa näyttää siltä, että hinnat ovat nousseet rajustikin, mutta kyse on ehkäpä sellaisesta parista kolmesta eurosta per lippu, Laurila sanoo. Ne liittyvät ennemmin populaarikulttuurin ja tapahtuma-alan muutoksiin. – Taannoin leffalippu maksoi saman verran kuin livemusiikki-iltaman, jossa operoi kolme orkesteria henkilökuntineen venuen henkilökunnan kera, kun taas leffateatterin salissa katsotaan kuitenkin valmista tallennetta. Itse keikoissa kasvanut kunnianhimo näkyy tuotantojen kasvuna, joka on asia, johon on paha lähteä sanomaan, että rajoittakaapas nyt taidettanne ja jättäkää screenit pois, niin saadaan pidettyä liput halvempina. – Vaikka tässä on saattanut näkyä pieni piikki hinnoissa, lippujen hinnat on kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden ajan koko ajan. – Mekin buukataan keikkoja joskus yli vuodenkin ennakkoon, ja monia loppuvuoden keikkoja suunnitellessa oli vielä täysi kysymysmerkki, saadaanko ne järjestää 200 tai 500 hengelle vai täydelle salille, Merimaa jatkaa. – Monen keikkapaikan liikevaihto tippui pahimpina korona-aikoina jopa 80 prosenttia, ja kun vähiä keikkoja saatiin järjestää, ne saattoivat tapahtua isossa salissa kolmasosalla yleisöä ja kolminkertaisella henkilökuntamäärällä. On niitä kympin rokkikeikkoja, mutta myös yhä suurempia elämyksiä, jotka näkyvät iltamien hinnoissa. Bändit ovat onneksi tulleet tässä hyvin vastaan, kuten me itsekin, jotta on päästy edes nollatulokseen
TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT IN COOPERATION WITH COBRA AGENCY & X-RAY TOURING