ELÄMÄ ON RASKASTA. 11/2022 I HINTA 10,90 € VILLE VALO OBITUARY DESTRÖYER 666 ISAFJØRD CAMMIE GILBERT
www.centurymedia.com · www.insideoutmusic.com
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Gre en Kin g, Bla ck Be ast , Da rk Flo od , Ab sol ute Ke y, Rio gh an 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Vil le Va lo 02 4 De str öy er 66 6 02 8 Isa fjø rd 03 Ob itu ary 03 6 Tu rm ion Kä tilö t 04 4 Pö lky llä : Oc ean s of Slu mb er -la ula ja Ca mm ie Gil be rt 04 8 My hk ä: Att om ica Dis tur bin g the No ise (19 91) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Ka tat on ia 07 2 De mo t, pä äo sas sa Be yo nd the Nig ht 074 Ku ud es pii ri: Am be rian Da wn + Ab ba 036 024 018 044 02 8 TI M O IS O AH O JU H A M U ST O N EN ÁS G EIR H EL G I ÞR AS TA R SO N JA M IE LA C O M BE C H AN TI K PH O TO G R AP H Y
3.2.2023 ENERGIA AREENA, OULU 2.2.2023 NOKIA ARENA, TAMPERE P L U S S U P P O R T www.allthingslive.fi T O P O F T H E W O R L D T O U R
Nyt on tapahtunut jotain kummaa. Nyt kuitenkin ajattelin naputtaa pari sanaa tulevasta. Olen kuunnellut niin Katatonian tammikuussa julkaistavaa Sky Void of Starsia kuin In Flamesin helmikuussa ilmestyvää Foregonea jo digipromona enemmän kuin useimpia yhtyeiden edellisistä albumeista koskaan. vuosikerta Numero 208 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Jotain hyvää siis siinäkin, hopeareunus ja önnönnöö. 10.2.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KATATONIA Sky Void of Stars (ilm. Sattumia on toki löytynyt kummastakin sopasta, mutta aina sitä on jäänyt lautaselle. En tarkoita, että bändi kuulostaa samalta kuin aikoinaan, ja hyvä niin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Marc Sabat KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. In Flames sen sijaan… No, sanotaanko näin, että enpä muista, milloin viimeksi bändissä olisi palanut yhtäläisellä voimalla se liekki, joka teki sen levyistä joskus niin valloittavia. Puhumme Katatoniasta ja In Flamesistä. The Halo Effectin tämänvuotinen debyytti hoiteli jo sen nälän. Näillä kohdin saattaa vain lasketella menemään kuluneen auringonkierron levyistä ja tapahtumista. Tyylillisesti Foregone summaa aika lailla In Flamesin pitkän uran kaikki piirteet, mutta sen toimivuudessa on kyse on ennen kaikkea hengestä, tunteesta. Katatoniasta en ala paasata sen enempää, sillä Aki Nuopponen kirjoittaa sivulla 51 aiheesta melko pitkälle meikämasan miettein. VUODEN viimeinen lehti on perinteisesti tavallista helpompi paikka availla päätä. Ja sitäkin on pakko sivuta, että Renkse–Nyström-kaksikon raisu nykymeno ei rajoitu Katatoniaan, saivathan he vastikään aikaiseksi myös tähän asti kovimman Bloodbath-levyn. Liekeissä ja katatoninen SEETHING AKIRA Nozomi AAA aaa IN FLAMES Foregone (ilm. Arvostelemansa albumin ilmiselvää Kentpastissia hän ei kuitenkaan mainitse, joten tuodaan asia esiin tässä: kyllä, sellainenkin sieltä löytyy. Hyvät pyhät itse kullekin säädylle. Näistä ensin mainittu on tuntunut juuttuneen jonkinlaiseen pakollisen – joskus myös pakotetun oloisen – progeilun limboon, kun taas jälkimmäinen on kuulostanut enemmän amerikkalaisilta perässähiihtäjiltään kuin pioneerimaiselta itseltään. Sittenpähän kuulette. Kyseiset bändit ovat vanhoja suosikkejani, joiden kymmenen, ellei peräti lähemmäs parinkymmenen, viime vuoden levytarjontaan on ollut jotenkin todella vaikea suhtautua. Aikamoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. On nimittäin jännittävä juttu, että ensi vuoden alussa ilmestyy kaksi ruotsalaislevyä, jotka tarjoavat tekijöidensä parasta menoa vuosikausiin. Niin tai näin, palataan Sky Void of Starsin julkaisupäivänä asiaan. 20.1.) SWARN Abysmal Hallucinations -ep ISAFJØRD Hjartastjaki 7. Eihän tässä voi välttyä ajattelemasta, että koronapaussi on vähän avittanut ruotsalaisasioissa
Onko Green King mielestäsi livebändi. – Meillä ei ollut levyn tekemiseen mitään aikataulua, joten siihen saatiin kulutettua hetki. Mitä sanottavaa teillä on tähän. – Suurin osa levystä nauhoitettiin meidän silloisella treeniksellä ja loput tehtiin kommuunin saunamökissä. Esikoisalbumi on hyvä ajankuva vuosista 2015–21. Meillä ainakin on hauskaa tätä hommaa tehdessä. Green King voisi olla vaikka muiden väriteemaisten kuninkaiden, King Crimsonin ja King in Yellow’n, degeneroitunut jatkumo. – Meidän piti soittaa alun perin stoneria, mutta homma lähti nopeasti laukalle perinteisemmän hevin ja kitarastemmojen maailmaan. Kotimaisen Green Kingin ensimmäisellä levyllä soi nostalginen heavy metal, jonka parissa uskalletaan pitää hauskaa. Minkälaista Hidden Beyond Time -kokopitkän purkittaminen oli. Itselleni tärkeä homma biisejä kirjoitellessa on tavoitella sitä samaa fiilistä, joka tuli, kun harjoitteli joskus teininä Iron Maidenin ja Metallican biisejä kitaralla. Oletteko olleet aina tällaisen tyylin perään. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OLETTE puskeneet aiemmin ulos vain pienjulkaisuja. Mitä nimi Green King tarkoittaa. Meidän kaikkien synttärit on muuten sattumalta kuukauden sisällä toisistaan. – Me ollaan kuunneltu tämän tyylistä musaa pitkään. Me ollaan tehty kaikki aina diy-meiningillä, ja sama linja jatkui, kitaristi Lauri Lyytinen muistelee. – Nimessä yhdistyvät hauskasti stoner-menneisyys ja mielikuvat fantasiakirjojen kuvitteellisesta homekorvaisesta Vihreästä kuninkaasta. Green King oli hönö pilvireferenssi, mutta hyvinhän tuo sopii myös nykyiseen tyyliin. Basisti Hege oli jo 16-vuotiaana kunnon karvanaama. Ilman ironiaa M IK A P A A N A N E N 8. Pitsaa ja Trooper-olutta meni nauhoitusten aikana paljon. Ehkä ironia on jokin suojakilpi niille, jotka eivät uskalla myöntää tykkäävänsä jostain bändistä oikeasti. Jopa rumpali Ode on saanut pari karvaa nenänsä alle! Ehkä se on käynyt salaa viiksettömyyshoidoissa. Itsellänikin viikset alkoi kasvaa vasta kolmekymppisenä. – Nuoresta en tiedä, koska ollaan kaikki yli kolmekymppisiä ja veivattu rokkia yli kymmenen vuotta eri kokoonpanoissa. Moni pitää vanhahtavaa ”viiksiheviä” ironisena hassutteluna. Olette suhteellisen nuoria jätkiä, mutta musiikkinne on vanhaa. Ex-kitaristimme Wilho oli vastuussa recin painamisesta koko prosessin ajan. Debyytille tuli tosin pari kokeellisempaa välibiisiä, joita tuskin tullaan soittamaan lavalla. Mielipiteitä musiikista ei tarvitse ottaa niin vakavasti. – Tällä hetkellä meillä kaikilla taitaa muuten olla viikset. – Kaikki biisit tehdään lähtökohtaisesti livenä soitettaviksi. Vaikka kikkailisi studiossa kuinka paljon, biisit löytää viimeisen muotonsa aina livenä. – Haluaisin vastata äänikollaasilla, johon on nauhoitettu Tony Iommin, Uli Jon Rothin, Ted Nugentin ja James Hetfieldin viiksien tuhinaa… Itse tykkään viiksistä ja hevistä ilman ironiaa. – Kauneus on kuitenkin kuulijan korvassa, enkä pahastu, jos joku kokee meidän musiikin hassuna tai diggailee siitä ironisesti
On ollut myös henkilökohtaisia asioita, joille on pitänyt antaa aikaa. Kun tuotantokin on omissa käsissä, aikaa tuppaa kulumaan. Albumin nimen on tarkoitus muistuttaa pimeän läsnäolosta. – Uuden Illusion of Light -albumin julkaisun suhteen meillä oli varsin selkeä ajatus, mutta kuten useilla bändeillä, covid sotki kuviot aika pahasti. Mitä olette puuhailleet sinä aikana. Aloittelevat bändit on selkeästi tietoisempia siitä, miten kuviot toimii ja kuinka edetä, mutta päätä ei toisaalta jakseta hakata seinään. Tällainen pieni ajatusleikki. – Tämä ilmaisutyyli tulee meille melko luonnostaan. – Kypsyteltiin samalla uutta musiikkia, ja siinähän emme ole oikeastaan koskaan olleet turhan hätäisiä. – Kyllä siellä soudetaan aika synkissä vesissä. Mikä ajaa vielä soittamaan melodista death metalia. Kahden viimeisimmän levyn välinen usean vuoden kuilu tuntuu myös perustellulta. – Invernon jälkeen tehtiin kiitettävästi keikkaa Suomessa, julkaistiin live-dvd, käytiin tekemässä pieni rundi Japanissa ja potkaistiin hieman jalkaa oven väliin Aasian-markkinoille, basisti Ville Ruumensaari kertaa. Tämä voi toki olla haastavassa musiikkibisneksessä ihan järkevääkin. Levy oli jo valmiina, mutta kun sen julkaisu venyi, tekemisen punainen lanka katosi hetkittäin. Kantaako uusi albumi jonkinlaista tekstillistä teemaa. Valon harha SA M I K E T T U N E N EDELLISESTÄ kiekostanne Invernosta on kahdeksan vuotta. Kun ideoita puskee genrerajojen läpi, musiikissa säilyy tietynlainen kehitys ja soittaminen pysyy itselle mielekkäänä Oulua pidettiin muinoin Suomen metallipääkaupunkina. – Aletaan ehkä olla jo buumerisukupolvea sanomaan tähän oikein mitään, Ruumensaari tokaisee. Lopulta saatiin kuviot järjestymään ja levy julkaisuun – tässä vaiheessa kylläkin ainoastaan digitaalisesti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Melodista death metalia omalla tavallaan soittava Dark Flood ei hätiköi uuden musiikin julkaisemisessa. On tarinaa maailmanlopun tunnelmista, uskon harhasta, elämän pettymyksistä ja ihmisvihasta. Mitä teillä tapahtuu tänä päivänä. Ehkä hieman kliseistä sanoa näin, mutta emme ole oikeastaan määritelleet omaa tyyliämme. – Maailma on nykyään enemmän auki ja skene elää paljon netissä, joten ehkä kaupunkikeskittymiä ei enää samalla tavalla ole. Dark Floodilla on ikää reippaasti yli 25 vuotta, ettekä ole enää ihan teinipoikia. – Bändien elinkaaret tuntuvat olevan nykyään lyhyempiä. Jospa valo onkin vain hetken harha. Olemme sävellysvaiheessa erittäin kriittisiä ja hieromme sovituksia hulluuden partaalle asti. 9
Kahdessa laulussa on vahvasti luontoon ja sen raakuuteen viittaavat sanoitukset, mutta myös Saatanaa ylistävät ei-luontoaiheiset laulut sopivat hienosti Arctic Darknessin alle. Tuloksena tästä oli Nocturnal Bloodlust -debyytti [2019]. Koetimme herätellä petoa horroksesta silloin tällöin, mutta emme löytäneet tarpeeksi vahvaa inspiraatiota. Arctic Darkness on vahvaa black metallia vahvoille sieluille. K. Kuinka aktiivinen bändinne on. Black metalin klassikot on jo tehty. Parit uudet biisit eivät oikein toimineet. Onko tämä tyyli teille kiveen kirjoitettu vai oletteko vastaanottavaisia muutokselle. SYTYKKEITÄ Vahvat pärjäävät Julmaa ja epätrendikästä black metalia soittavan Black Beastin todellisuudessa vallitsee luonnonlaki. Eläinten äänet loivat voimakkaan ja nautinnollisen mielentilan, jossa pystyi aistimaan, kuinka heikot syödään elävältä ja vain vahvimmat selviävät. – Annan ennemmin isällisen neuvon: kuuntele levy pariin kertaan kunnolla ja seuraa samalla sanoituksia. – Se pohjautuu enemmän henkilökohtaiseen maailmankatsomukseeni ja ajatusmaailmaani, jossa vain vahvat pärjäävät. – Päätimme, että on parempi olla hakkaamatta päätä seinään ja pitää taukoa niin pitkään, että inspiraatio soittamiseen ja laulujen tekemiseen löytyy. Mitä annettavaa Black Beastillä on skenelle. – Vuoden 2006 Bloodhammer-splitin jälkeen olimme kymmenen vuotta melkein syväjäässä. vakuuttaa. 10. Arctic Darknessin linja on suora ja koruton, vaikka mukana on ripaus tunnelmallisuuttakin. Erämaan syksyinen yö oli pilkkopimeän tihkusateinen ja lämpötila lähellä nollaa. – Levy ei ole mitään kertakäyttötuubaa, joten jos ei ole aikaa tai kiinnostusta perehtyä siihen, voi jatkaa trendikkäiden kertakäyttöbändien kuuntelemista. Viimeiset vuodet ovat olleet aktiivisia ja materiaalia on sävelletty jo seuraavallekin julkaisulle. – Huomisen klassikoita. – Emme varsinaisesti valinneet albumin nimeä, vaan ennemminkin se valitsi meidät. Tarkoitetaanko levyn nimellä luontokuvausta vai henkilökohtaisempaa synkkyyttä. Kaikki tekemämme materiaali on sellaista, jota olemme aina halunneet tehdä, ja olemme ylpeitä jokaisesta julkaisustamme. Treenejä oli harvakseltaan, ja nekin olivat aika tervanjuontia. Albumi kyllä imaisee syövereihinsä, laulaja T. Olin Lapin erämaassa, keskellä yötä kivikkoisilla vaaroilla. – Black Beast tekee mitä haluaa. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, paitsi menneisyys. – Lisäksi nimellä on aika ja paikka, mistä syntyi erittäin vahva inspiraatio Night of the Arctic Darkness -biisin sanoituksille. KUINKA kuvailisit Arctic Darknessia ihmiselle, jolla ei ole aiempaa tietoa bändistänne. Tulemme jatkamaan samalla periaatteella, ja aika näyttää, mihin suuntaan Mestari meidät johdattaa. Yllätyksiä on varmasti luvassa, mutta tuskin mitään mahtipontisia sellaisia. Teillä on historiaa 20 vuoden ajalta, mutta julkaisutahtinne ei ole ollut kovin kiireinen. Niin selvä asia se hyvin nopeasti oli
Absolute Keyn musiikki on haastavaa. – Kerran nukkumaan mennessäni ajauduin pohtimaan kuoleman eri tasoja. Kuoleman kolme tasoa MINKÄLAINEN albumi The Third Level of Decay on. Siltikin tuntuu, että matka on vasta alussa. Koska olen aika vaistonvarainen ja impulsiivinen ihminen, niin nyt kun keulaportti on murtunut auki, luomisen vimma on vienyt minua mennessään joskus vaarallisenkin vauhdikkaasti. Kolmisen vuotta toiminut Absolute Key soittaa uudella albumillaan tekijänsä metallisinta ja "tavanomaisinta" musiikkia. – Taisin sanoa jossain, että se on metallisin levy, jonka olen tähän mennessä tehnyt, projektin takaa löytyvä Antti Klemi kertoo. Sanoituksenne ovat synkkää kertomaa ja mukana on viitteitä myös Eino Leinoon. – Ennen Absolute Keytä olin ollut – ja olen edelleen – noin viisitoista vuotta black metal / dark rock -bändi Circle of Ouroborusissa. Kappaleet siis seuraavat aika lailla tavanomaisia biisirakenteita, mutta ovat kaukana perinteisistä ABABCB-kaavoista. Miksi sinun täytyy julkaista muiden bändiesi ohessa myös tällaista materiaalia. – Absolute Keyn juuret ovat enemmän noisen, industrial-maalailun ja Beherit-komppien mullassa, mutta tällä kertaa lähdin liikkeelle alkunimikkeellä ”tympeä bm-levy”. Avaisitko hieman aihetta. – Sanoitukset ovat olleet minulle aina erittäin tärkeä osa kokonaisuutta, ja niin on tälläkin levyllä. – En todellakaan ole tällä matkalla kuskin paikalla. Tähän mennessä olen tehnyt muun muassa runoambientia, vähäeleistä pianodronea ja tavanomaisempaa black metalia sekä saanut mahdollisuuden esiintyä ulkomailla, joten lähtöpisteestä on kuljettu pitkä reitti. Ehkä luonnollisen kasvun kautta tuli aika tehdä musiikkia selkeästi omista lähtökohdista. Toimin todella paljon vaistonvaraisesti, ja koska en ole ollut koskaan ”oikeassa bändissä” ja tottunut tavalliseen biisinkirjoitusmuottiin, jälki on tällaista. Onko se itsetarkoituksellista. – Minulle on normaalia hajottaa kappaleita osiin, koota niitä uudelleen, jämähtää johonkin sattumalta löytyneeseen soundiin ja antaa musiikin virran viedä mennessään. Levyltä huokuvat siis ajatukset kuolemasta, sen läsnäolosta elämässämme ja kohtaamisesta. Yleiskuva on silti haasteellinen. – Musiikki näyttäytyy minulle mielentiloina, tunnelmina ja tarinoina, ei niinkään riffeinä tai muina konkreettisina elementteinä. Kun sanoituksissa elämän paino taivuttaa selkärankaa kieroon, se kuuluu myös musiikissa. Lopulta löysin itseni kolmannelta tasolta, jolla jopa itse kuolema on haihtunut tyhjyyteen. Käytännössä tämä tarkoitti yksinkertaisia konerumpukomppeja, joiden päälle lähdin rakentelemaan syntetisaattoreilla, sähkökitaroilla ja erinäisillä meluelementeillä tympeää, kolkkoa ja läpeensä pessimististä äänimaisemaa. Itsetarkoituksellisuudesta ei voi puhua, koska en itsekään aina tiedä, miltä lopputulos kuulostaa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Ei todellakaan. Alkuperäinen ajatus oli tehdä bm/industrial/noise-henkinen demo ja katsoa, mihin se voisi johtaa. Näkemykset ovat synkkiä, mutta mukana on myös lakonista toteavuutta ja tyyneyttä. Projektin tulevaisuus ei siis liene suunniteltu. Vaikka kappaleiden sanat eivät ole samasta puusta veistettyjä, jonkinlainen punainen lanka kulkee läpi levyn ja sanat mukailevat kappaleiden tunnelmia. Itse levyllä kuullaan tosin vain omia raapustuksiani. – Leinon Tumma-runo, jossa päähenkilö on jo ”syntymässään säikähtänyt” ja näkee ympärillään pelkkää kuolemaa ja demoneita, mutta hyväksyy lopulta roolinsa tässä kaikessa, toimi eräänlaisena verrokkina levyn teemoille
– No, ilmeisesti voi. 12. – Tälle levylle sattui muotoutumaan kova progemetalliporukka, ja jos pitäisi valita kaikista maailman genreistä yksi, se on kyllä lähimpänä sydäntä. – Livekokoonpano saatiin juuri hetki sitten hanskaan, ja tarkoitus olisi pitää ensimmäiset treenit sopivasti levynjulkaisuviikonloppuna. SYTYKKEITÄ Monia tyylilajeja progressiivisesta metallista melankoliseen poppiin musiikkiinsa ujuttava Rioghan on tuore kotimainen nimi. Varsinaisen ydinkokoonpanon Perämäen kanssa muodostavat kielisoittimista ja koskettimista vastaava Teemu Liekkala (Red Eleven) sekä rumpali Valtteri Revonkorpi (Leverage). – Itse asiassa oli! Aivan tyhjäpäänä ja huvikseni, ilman mitään sen kummempia odotuksia, kontaktoin vuoden 2020 lopulla muutamia henkilöitä, joiden tuotanto on tehnyt itseeni suuren vaikutuksen ja joiden kanssa ajatukset voisi sopia yksiin. Albumilla on mukana tunnettuja artisteja, esimerkiksi Katatonian Jonas Renkse ja Leprousin Einar Solberg. Kokonaisuus on puettu melankoliseen ulkoasuun, joka ei kaihda gootahtavia, elektronisia tai popahtaviakaan vaikutteita. Niistä sitten löydetään toisilleen sopivat kaverit ja aletaan työstää iskevää ristikontaminaation tulosta. Projekti on kehittynyt ”oikeaksi bändiksi” ilman perusteellisempaa suunnittelua. Tietynlainen kaavojen rikkominen ja epäsovinnaisuus kiehtoo niin musiikissa kuin elämässä. Olet ilmeisesti kasaamassa parhaillaan livekokoonpanoa. – Rioghan alkoi laulusooloprojektinani muutama vuosi sitten, kun halusin kokeilla parin kaverin kanssa, voiko runojeni pohjalta saada aikaan kuuntelukelpoista musiikkia, yhtyeen keulakuva Jenni Perämäki (alias Rioghan Darcy) valottaa. Mistä tässä projektissa on pohjimmiltaan kyse. Homma lähti tyypilliseen tapaan vähän lapasesta, ja nyt meillä on levy ja bändikin. Kaavoja rikkomassa RIOGHAN ei ole tuttu ihan jokaiselle lukijalle. Kumpi syntyy ensin, musiikki vai tekstit. Toimiiko progressiivinen metalli pääasiallisena musiikillisena inspiraationanne. Kuinka aktiivista keikkailua on tiedossa. – Tavallaan tekstit, mutta ennemmin sanoisin niin, että musaideat ja tekstit syntyvät omissa petrimaljoissaan. Jotenkin siinä kävi niin, että kauhukseni kaikki vastasivat, että siistiltä kuulostaa, joko mennään. Eihän siinä sitten auttanut kuin alkaa hommiin. Rioghanin musiikissa on paljon progressiivisia sävyjä, ja Different Kinds of Losses -esikoiskokopitkältä voi löytää viitteitä Devin Townsendin tuotoksista, Katatoniasta ja ärjyimmillään myös Jinjeristä. Keikkoja pyritään saamaan vuodelle 2023 niin paljon kuin mahdollista, eli tiukkaan liveaktiivisuuteen pyritään. Oliko sopiva porukka helppo löytää. Rioghan perustaa tekemisiään vahvasti runollisten sanoitusten ympärille
N O R D I C M E TA L C R U I S E . Kaavoja rikkomassa LIPUT NYT MYYNNISS Ä! W W W . F I 11.-12.02.2023 M S V I K I N G G R A C E T U R K U S T O C K H O L M T U R K U CRUISE METAL NORDIC
Jäähyväiskeikkoja, teemakeikkoja, erikoiskeikkoja. Minulle riittää, että artisti on lavalla ja uskoo säveltaiteensa voimaan. Reedin tunnekylmä toimitus välittää totaalisen välinpitämättömyyden: Why do I piss my dreams That’s because that’s what it is TÄLLAISIIN taideteoksiin Metallicalla tuskin enää riittävät rahkeet ja näkemys, mutta toivossa on vanhan sanonnan mukaan hyvä elää. Kahden vuoden keikkatauon jälkeen ymmärrän sekä ahdingon että ylitarjonnan, mutta kammoksun yleisön kosiskelua ja totuttamista sillä, että jokainen keikka on jonkinlainen tarinallistettu ultimaattinen spektaakkeli. 14. Albumin kohokohta on mielestäni Cheat on Me. Bändi on saanut tehtyä omin avuin jotain järkevää kuunneltavaa viimeksi 1980-luvulla, ja myös Lux Aeterna kuulostaa siltä: nuoruuden nälkää yritetään kanavoida, mutta kolesteroliarvoja on pakko miettiä. Miksi ihmeessä poptai rockkappaleen sanoitusten pitäisi edes olla jotain Nobelin kirjallisuusehdokkuuden tasoista kaunokirjallisuutta. Vaikkeivät huumausaineet maistuisikaan, kappale pakottaa daivaamaan sohvalta pää edellä parkettiin. Rocklyriikka on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se välittää tai jopa vahvistaa tunteen. Beyoncélla on biisejä, joiden yhteiskuntakritiikki on terävämpää kuin mikään tällä vuosituhannella kirjoitettu. Fidelman ja Lou Reed saivat Metallican mukavuusalueeltaan, ja hetkittäin yhtye kuulosti jopa vaaralliselta. Ja ihan yhtä lailla Queenillä on täysin hönöjä rocktekstejä. Lipunmyynti alkoi kahden illan lippupakettien myynnillä kuin rohkeana oletuksena, että fanit haluavat nähdä kummatkin konsertit ja viettää välipäivän Helsingissä. Rakastan livemusiikkia. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Lulu Aeterna Full speed or nothing Full speed or nothing Lux aeterna Lux aeterna, yeah Lux aeterna METALLICAN uutta Lux Aeterna -singleä kuunnellessa ensimmäinen mieleen tulvahtanut asia oli meemikuva, jossa Queenin Bohemian Rhapsodyn lyriikka on esimerkkinä Oikeiden Taiteilijoiden tekemästä musiikista ja Beyoncén Run the World (Girls) -kappaleen hokema esitetään modernin popin rappiona. Tapahtumateollisuus on siirtynyt aikaan, jossa jokainen esitys pyritään paketoimaan otsikkoon, jonka avaamiseen tarvitaan pateettinen myyntipuhe. Vuosituhannen taitteen Seattlessa rima asetettiin tasolle, josta sängyn reunalta ruutupaperille kyyneleitään vuodattavat raavaat rokkarit voivat vain haaveilla. Yli 11-minuuttinen kappale on kuin tympeää krautrockia: yksinkertaista riffiä tapaillaan, kunnes se salakavalasti loksahtaa taskuun ja jauhaa pahaa-aavistamattoman kuulijan zombimaiseen transsiin. Noh, takaisin Metallicaan. Metallica tiedotti singlensä julkaisun yhteydessä myös kahdesta Suomen-keikasta. Uutta materiaalia on kuitenkin tuottanut Greg Fidelman, joten pieni toivonkipinä elää: kenties kalifornialaismiljonääreillä on taskussaan jotain yhtä innostavaa kuin reilu kymmenen vuotta sitten julkaistu Lulu. Let’s get drugs Let’s get drugs Let’s get drugs Let’s get loaded ZEKE sai kaapattua Blind Marky Felchtonen johdolla salaman pulloon. Noin nollan tähden arvioita kerännyt projekti oli liian haastava sekä kriitikoille että kuuntelijoille, mutta myös kerrankin osoitus siitä, että ”soitetaan mitä halutaan”. Tästä päästään post-pandeemiseen toimintamalliin eli keikkojen ilmiöittämiseen. Olympiastadionilla kuullaan perjantaina ja sunnuntaina erilaiset settilistat
209,00€ 209,00€ KOLMEN PÄIVÄN LIPUT alk. TUSKA.FI @TUSKAFESTIVAL AL L RIG HT S RE SE RV ED | KA IKK I OIK EU DE T MU UT OK SII N PID ÄT ETÄ ÄN MORE TO FOLLOW || LISÄÄ OHJELMAA TULOSSA
Maallemuuton myötä sapuskaan on tullut erityinen lähiruokakulma: suurin osa aineksista kasvaa kilometrin säteellä kotikeittiöstä, jotkin jopa omassa puutarhassa.” Megan tuomio: ”Vaikka riisi on tullut korvattua ohrasuurimoilla lähes kokonaan jo vuosia sitten, mieleen ei ole pälkähtänyt tehdä niistä risoton kaltaista evästä. Seuraa maun kehittymistä ja mausta lisää, mikäli se tuntuu tarpeelliselta. 2. Oman makuni mukaan se saa olla napakkaa. Paloittele sekaan sinihomejuusto ja hämmennä, kunnes juusto on sulanut. Kun viini alkaa imeytyä kaurasuurimoihin, sekoita joukkoon raastettu punajuuri ja kuivatut suppilovahverot. Sehän istuu suomalaiseen suuhun oikein hyvin, etenkin yhdistettynä punajuureen ja homejuustoon, joiden yhdistelmä on havaittu hyväksi myös vallitsevan vuodenajan laatikkoruokana. Niin tekee myös kitaristi-rumpalinsa Erno Taipaleen lähimaisemista poimituista aineksista valmistettu kauratto. 3. Tässä vaiheessa mukaan saa heittää myös suolaa, rosmariininlehtiä, mustapippuria, hunajaa ja pieniksi paloiksi revittyä lehtikaalta. Niistä irtoavat oleelliset metsän ja maan aromit. Ernon luonnehdinta: ”Tästä syysruoasta on tullut valmistettua erilaisia variantteja jo vuosia, vähän siltä pohjalta, mitä kaapeista tai pihamaalta sattuu kulloinkin löytymään. Niihin löytyy ohjeita netistä. 16. Pilko sipulit, kuori ja raasta punajuuret. Sienet ja yrtit antavat oman pikantin lisänsä, ja itse lisäisin Ernon must-listaan neljännen elementin: sipulit. Sinihomejuuston sijasta voi kokeilla vuohenjuustoa tai vaikka jotain vegaanista, esimerkiksi kaurakermaa. Niitä ei voi olla ikinä liikaa!” TARPEET • 3 dl kokonaisia kaurasuurimoita • 2 keskikokoista punajuurta • 2 pienehköä sipulia • 2–6 valkosipulinkynttä oman maun mukaan • muutaman sentin pätkä purjosipulia • kourallinen kuivattuja suppilovahveroita • lehtikaalin lehti • oksa rosmariinia • 1 dl punaviiniä • noin litra kasvislientä (kuutiosta tai itse kyhättyä) • 1/2 rkl hunajaa • 50g Peltolan blue -sinihomejuustoa • mustapippuria • suolaa • öljyä paistamiseen HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Joulukuussa suppilovahveroiden löytäminen luonnosta voi olla haastavaa, mutta myös kuivatut suppikset toimivat todistetusti. ERNON KOKATESSA SOI: Black Sabbath – Black Sabbath (1970) ”Levyn maanläheisyys ja muhevuus siivittävät makumaailman uusiin syvyyksiin.” Puutarhan syyslaulu Garden of Wormin progeileva, psykedeelinen ja synkistelevä rock tuoksuu loppuvuoden mullalta. Jos mukaan haluaa lisää proteiinia ja ripauksen nuotiotunnelmaa, savutofu istuu joukkoon mainiosti. 4. Kuullota sipuleita hetken aikaa öljyssä, lisää sekaan kaurasuurimot ja kippaa päälle punaviini. Jos haluaa kikostella tarjoilun kanssa, annoksen päälle voi tiputella rapeita lehtikaalisipsejä. Lisää kasvislientä aina, kun seos alkaa kuivahtaa. Ruokajuomaksi käy loput kokkauksessa käytetystä punaviinistä tai sahti. Mikäli pakastimesta löytyy alkukesästä kerättyä kuusenkerkkää, niin sekaan vaan! Kolmea en kuitenkaan vaihda: punajuuri, suppilovahverot ja rosmariini. Kauran sijaan sekaan kelpaa hyvin myös ohra. Jatka näin, kunnes kaura on saavuttanut sopivan kypsyyden
”Näitä kappaleita ja kokonaisen levyn tekemällä annan itselleni tekosyyn olla olemassa.” 18
Neon Noir on täysipainoinen, tarttuva ja omillaan toimiva levy, mutta siitä, kuka sen on tehnyt, ei ole mitään epäselvyyttä. – Halusin pysyä liikkeellä. V ille Valo julkaisee ensimmäisen soololevynsä. Se ei ollut mikään sellainen homma, että aikuiset ukkelit istuvat baarissa ja päättävät perustaa bändin. En tietenkään syytä Kosmoa siitä, vaan meillä ei vain ollut enää tarvittavaa intohimoa. Patterit hyytyivät Ennen varsinaiseen VV-projektiin pureutumista on pakko puhua Valon edellisestä yhtyeestä, vuosina 1995–2017 toimineesta HIMistä. No, ei hän sitä tietenkään noin ilmaissut ja toteamusta seurasi menestyksekäs jäähyväiskiertue, mutta karrikoiden sanottuna sanoista välittyi se viimeisten aikojen tunnelma, Valo kertoo. Se oli intensiivinen ihmissuhde, joka kesti noin 25 vuotta. 12 kappaletta sisältävä levy sisältää kaikki edellä mainitut kuusi VV-biisiä. Samalla koko projektin ympärillä oli säilynyt tietty salaperäisyys ja mystisyyden usva. Pakottavin tarve asian käsittelyyn syntyy taiteellisista lähtökohdista. – Ei ole ehkä lopullisesti niin, että kaikki sanottava tuli sanottua, mutta ainakin tällä erää tilanne on tämä. maaliskuuta 2020 julkaistiin ep-levy Gothica Fennica Vol. Oli jotenkin luonnollista ja turvallista lähteä kokeilemaan, pystyisinkö toteuttamaan koko homman täysin itsenäisesti. – Patterit hyytyivät. Albumi on tunnistettavan villevalomainen, minkä vuoksi kuulijan on helppo pitää sitä jatkona HIMin tuotannolle. Yhtyeessä olemisen pitää esimerkiksi olla hauskaa ja hedelmällistä. Ville Valo on hääräillyt viime vuodet yksin kotistudiossaan. – Kukaan ei yksinkertaisesti ollut innoissaan uusista aihioista, ja silloin sellaisia ei kannata tehdä. Me kasvoimme yhdessä HIMin myötä, Valo alleviivaa. Pimeydestä parrasvaloihin astelevan miehen tuomisina on ensimmäinen kokonainen soololevy, VV-nimen alla julkaistava Neon Noir. Asia kiinnosti massoja jo pelkästään Valon kunniakkaan HIM-taustan vuoksi. Projektin siemenet oli kylvetty jo vuonna 1999 Agentsin isännöimässä Laulava sydän -musiikkiohjelmassa. Tieto kerrottiin ilmoille kuluvan vuoden keväällä ja oli uutinen jo itsessään. Se ei ollut oikeasti sen dramaattisempaa, Valo pohjustaa. Jo 20. Eikö tämän kaiken olisi voinut tehdä HIM. Tällä kertaa kollaboraation hedelmänä oli helmikuussa 2019 julkaistu Ville Valo & Agents -albumi ja sitä seuranneen kesän hyvän vastaanoton saanut festivaalikiertue. – Me yhtyeen varsinaiset perustajat, minä, Linde [Mikko Lindström, kitaristi] ja Mige [Mikko Paananen, basisti] olimme 12–13-vuotiaina toisiinsa tutustuneita lapsuudenystäviä, jotka löysivät yhdessä Black Sabbathin ja opettelivat soittamaan kimpassa. – Kaikki jäsenet vain jossain vaiheessa väsähtivät HIMin tekemiseen. Valo muistuttaa HIMin lähtökohdista. Olisihan sitä voinut jatkaa puoliväkisinkin, mutta HIM oli aivan liian erityinen juttu sellaiseen. Gothica Fennica sisälsi kolme kappaletta ja julkaistiin pelkästään suoratoistoversiona. Syy elää HIMin vuoden 2017 jäähyväiskiertueen jälkeen Valon seuraava näkyvämpi ulostulo oli yhteistyö legendaarisen Agentsin kanssa. – Jukka ”Kosmo” Kröger tuli rumpaliksi Gasin [Mika ”Kaasu” Karppinen, bändissä vuosina 1999–2015] jälkeen. Se antoi meille tosi paljon potkua hanuriin, mutta ei lopulta riittävästi. Ja olen tosi tyytyväinen, että heitimme lapaset narikkaan. Vuoden 2023 alussa on luvassa kauan odotettu pitkäsoitto Neon Noir. Siitä päästäänkin jo VV-vaiheen alkuajatuksiin. TODISTEITA O L E M A S S A O L O S T A TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT JOONAS BRANDT, JUHA MUSTONEN 19. Minulla ei kuitenkaan ollut halua alkaa rakentaa uutta bändiä koko sen HIMin perhemäisen ajanjakson jälkeen. 1, jonka yhteydessä kävi ilmi, että Valo operoi nyt VV-taiteilijanimen alla. – Olen aina ollut kiinnostunut äänittämisestä ja vähän kaikesta, mitä levyn tekemiseen liittyy. Kysyimme myös manageriltamme, edesmenneeltä Seppo Vesteriseltä [1948–2020], että pitäisiköhän lähteä rundille ja katsoa sitten asioita uusiksi. Helsinkiläisen hotellin aulatiloissa istuva Valo ei häkelly kysymyksestä, vaan muistuttaa, että musiikin tekeminen on muutakin kuin lopputulos. Onkin huomionarvoista ymmärtää, että Valo on säveltänyt, sanoittanut, äänittänyt, soittanut ja laulanut Neon Noirin yksinään kotistudiossaan, jonka hän rakennutti HIMin jälkeen. Tänä vuonna todellisuuteemme ovat tipahtaneet singlet Loveletting, Echolocate Your Love ja The Foreverlost. Myös julkaisua tai sen mahdollista jatkoa koskeva informaatio oli tuolloin lähes olematonta. Miksi siis saamme kuultavaksemme VV-nimen alla syntynyttä musiikkia. Yhtye yritti tehdä Tears on Tapen (2013) jälkeen uutta materiaalia, mutta riittävää paloa ei löytynyt. Se oli kuitenkin myös uutinen, jota oli osattu odottaa. Hän sanoi, että ei teitä kukaan enää halua nähdä. Musiikintekijöiden keskinäiset suhteet ja ympäröivät olosuhteet vaikuttavat paljon
Pitää osata päästää yhdestä jutusta irti ja ymmärtää, ettei se enää yksityiskohtia hieromalla parane. Jokainen kotiäänittelijä ja läppärimuusikko tietää, että erilaisten nykypäivän studio-ohjelmien avulla saa tehtyä yksinkin musiikkia, joka kuulostaa etäisesti kokonaisen rockyhtyeen soittamalta. Valolla ei siis ollut ennen projektiin ryhtymistä valmiina vaikkapa kymmentä kappaletta, joita hän olisi alkanut työstää eteenpäin. Samalla näin, olivatko levy-yhtiöt kiinnostuneita ja onko tälle mitään tilausta. Tähän liittyen esimerkiksi Love Metal oli iso juttu, koska se oli ensimmäinen HIMin levy, joka julkaistiin myös vinyylinä. Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja, kuten joku aikoinaan sanoi, Valo virnistää. Samalla kun levy-yhtiötä etsittiin, Valo ja Palmer jatkoivat kappaleiden synnyttämistä. Sen kaiken nyhjäisee tyhjästä aivan itse. Ja kaiken lisäksi levy sisältää biisejä, jotka resonoivat oman mielentilani kanssa. – Jossain vaiheessa Tim ehdotti, että ottaisin mukaan muitakin soittajia, jotka kävisivät esimerkiksi fiittaamassa muutamassa kappaleessa tai vastaavaa. – Näitä kappaleita ja kokonaisen levyn tekemällä annan itselleni tekosyyn olla olemassa. – Tein yhden kappaleen valmiiksi kerralla, eli kirjoitin ja äänitin sen ja heitin sitten Timille miksattavaksi. Ja minä olen jälleen selviytynyt. – Tavallaan se on selviytymistä. – Levy-yhtiöiden kanssa keskustelu on totta kai bisnespuolta, mutta aika paljon se on myös henkilökohtaisia suhteita ja sitä, kenen kanssa tulee juttuun, keneen luottaa ja missä on hyvä fiilis. Tim ymmärtää kaiken tällaisen todella hyvin, Valo havainnollistaa. Olisi ehkä liian ylevää sanoa, että musiikin tekeminen on tehtäväni maailmassa, mutta joka tapauksessa olen jättänyt tänne jälkeni. – Kävimme tästä Timin kanssa paljon filosofisia keskusteluja. – Musiikillisten maailmojen luominen tässä juuri oli se kiinnostavin homma. Että pitää olla särökitaraa, mutta sen pitää olla hempeää. Valon ja Palmerin yhteinen työskentelytapa ei kuitenkaan ollut niitä kaikkein tavanomaisimpia. Se tuntui oikealta julkaisulta. Musiikillinen iisakinkirkko syntyi hyvin selväpiirteisesti palanen kerrallaan, eikä palasiin juuri palattu niiden oltua valmiita. Ja kun alkoi kuulla työn hedelmiä, se oli aika taianomaista. Tein tuon levyn todistaakseni itselleni, että saan sen tehtyä. Sen jälkeen aloitin uuden biisin täysin nollasta, Valo kertoo. Minulla taas kaikki lähtee vinyyli-lp:n ajatuksesta ja siitä, että se on se kokonaistaideteos, jota lähdetään tekemään. Oli jännä ja toisaalta stressaava kokemus painaa nappulaa: ”Nyt ne ovat siellä, kuka varmistaa, menikö kaikki oikein?”, Valo hekottaa. Se oli ikään kuin selviytymisriitti. Sen kautta päädyttiin tähän ratkaisuun. – Tim on ensinnäkin frendi, mutta hän myös ymmärtää epätoivoisenkin taiteiluni erilaisten genrejen ja tunnetilojen välissä. On kuitenkin aivan eri asia saada lopputulos vastaamaan kaikkiin mahdollisiin pro-tason vaatimuksiin – saati sitten taiteellisiin odotuksiin. Ensimmäisen kerran HIMin Love Metal -levyllä (2003) miksaajan ominaisuudessa mukana olleesta Palmerista on muodostunut vuosien varrella Valolle luottoihminen luovassa työssä. Yksittäinen kappale on ikään kuin performanssi, jota tehdessä ihminen unohtaa itsensä, ja kun se on tehty, se on siinä. Emme kuitenkaan tehneet median suuntaan mitään promootiota siinä vaiheessa, halusin vain tarkkailla tilannetta sivusta. Neon Noir on jälleen yksi tolppa merkiksi siitä. Bassokitaralla oman soitto20. Olen elossa. – Levy-yhtiöt puhuvat nykyään paljon yksittäisten kappaleiden julkaisemisesta. Kukaan ei ollut soittanut rumpupohjia valmiiksi, vaan minä itse olin vetänyt osuuksia vesikellot sormissa niin kauan, että sain ne menemään oikein. Pitää olla synkkää, mutta siinä pitää olla myös toivoa. – Itse kuitenkin palasin aina siihen ajatukseen, että ei, yksin tekemällä levy on paljon puhtaampi. Levyn on miksannut jo HIM-yhteyksistä tuttu brittiläinen tuottaja-miksaaja Tim Palmer, jonka mittavaan ansioluetteloon kuuluu työskentelyä muun muassa U2:n, Ozzy Osbournen, Robert Plantin ja Porcupine Treen kanssa. Kun se alkoi omissa sessioissani edistyä, lähetin työversioita Timille ja kysyin, haluaako hän lähteä tällaiseen projektiin mukaan. – Olen totta kai ollut tekemässä monia levyjä, mutta tämä oli aivan uudenlainen tilanne. – Olin perustanut jo kesän 2019 jälkeen symbolisen Heartagram Recordsin. – Samassa yhteydessä pohdiskelin, että Run Away from the Sunissa voisi olla vielä jotain – lisäkitaroita tai muuta. Tim auttoi juuri tuollaisissa jutuissa. Puhdas kokemus Kun Valo–Palmer-duo oli saanut edellä kuvatulla metodilla valmiiksi kolme kappaletta – Run Away from the Sunin, Salute the Sanguinen ja Saturnine Saturnalian –, tuli tarve esitellä aikaansaannoksia maailmalle. Näistähän on esimerkkejä maailmalta, Valo kertoo. – Ensimmäinen tekemäni kappale oli Run Away from the Sun. Nämä kolme biisiä käsittäneen Gothica Fennica -ep:n idea oli itselleni se, että en halunnut lähteä myymään autoa, jota ei ole vielä olemassa. Perusta mallille luotiin projektin alkuhetkillä, syksyllä 2019, kun Valo alkoi hahmotella materiaalia, josta lopulta rakentui Neon Noir. – Halusin laittaa biisit täysin omin voimin ulos ja katsoa, ovatko kuulijat kiinnostuneita niistä. Laulu jää pystyyn. Kaikki parhaat jutut ovat jo kasassa, enempää ei kannata lisätä. Ystävä auttaa yksinpuurtajaa Aivan yksin Valo ei silti ollut. Jos olin todella metsässä jonkin kappaleen kanssa, saatoin kysyä häneltä vinkkejä ja ehdotuksia. Run Away from the Sunista projekti eteni biisi kerrallaan. Valolle itselleen oli selvää, että hän haluaa julkaista nimenomaan kokopitkän levyn. Siinä, että painaa ihan itse äänitysnappulaa tai katsoo, että kaikki piuhat ovat oikeissa paikoissa ja kaikki toimii, on tosi paljon uusia temppuja vanhalle koiralle. Levy-yhtiöpuolelta löytyi kiinnostusta kansainvälisiltäkin toimijoilta, mutta lopulta päädyttiin Valon termejä käyttäen ”lähiratkaisuun” eli Universaliin ja sen alaiseen suomalaislähtöiseen Spinefarmiin. – Naputtelimme aivan itse biisien nimet ja latasimme kappaleet suoratoistopalveluihin jaettavaksi, eli olin itse mukana siinä todella perushommassa
– Ehkä vaikeinta oli itseluottamuksen löytäminen. Ne ovat aina tuon tyyppisiä juttuja. Yhtyettä ei ollut valmiina, eikä Valoa itseään voisi kopioida moneksi toistamaan kotistudiossa soitettuja osioita. Valo ei kuitenkaan halua nostaa jotain yksittäistä oppimisprosessia muita haastavammaksi. Huhtikuussa 2022 julkaistiin Loveletting-single, jonka myötä fanit saivat tietoonsa, että kokopitkä Neon Noir olisi luvassa alkuvuodesta 2023. Julkaisun rakennetta miettiessä oli päädytty ratkaisuun, että mukaan tulevat myös Gothica Fennican kappaleet. Pieni happihyppely, ja kyllä se siitä taas iloksi muuttuu! Helmikuussa 2022 kappaleita oli valmiina levyllinen. Ei raidan raitaa, ei mitään. Gothica Fennican julkaisun aikaan maailma alkoi vajota koronakurimukseen. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se on absurdia ja surrealistista. – Se on tosi hidasta rakentamista, jossa pitää olla itseluottamusta. Musiikillisen kokonaispaketin valmistuttua tiedotuskoneisto ulkomaailmaan päin alkoi viimein heräillä. Se on itselleen näyttämistä. Alussa on vain tyhjä Pro Tools -sessio. Vain se joku akustisella kitaralla tehty sointukuvio tai melodianpätkä. Kaikki tiskiin vaan! Yhdestä tulee monta Sitten oli aika pohtia, kuinka Neon Noirin materiaalia esitettäisiin konserttielämystä janoaville massoille. Vähemmästäkin leviää pää, kun on lukittautunut pimeään studiohuoneeseen ja koko projektin valmistuminen tuntuu välillä epärealistiselta. Sitten alkaa vain jauhamaan niin kauan, että siitä tulee jotain omaan korvaan hyvältä kuulostavaa ja ryhtyy rakentamaan muuta ympärille. On myös hyvä saada ep:n kappaleet lopulta mukaan fyysiselle julkaisulle, eivätkä ne varmaan ainakaan haittaa ketään ollessaan mukana levyllä. Pidän todella paljon esimerkiksi Saturnine Saturnaliasta, se on sellainen raskaampi Black Sabbath -tyylinen kappale. Joku treenaa maratonia varten ja voittaa siten itsensä. Suuri osa Neon Noirin materiaalista onkin valmistunut pandemia-aikoina. Neon Noirin ilmestymisestä infonneen tiedotteen yhteydessä syyskuussa 2022 kerrottiin, että VV-keikkako”Siinä, että painaa ihan itse äänitysnappulaa tai katsoo, että kaikki piuhat ovat oikeissa paikoissa ja kaikki toimii, on tosi paljon uusia temppuja vanhalle koiralle.” 21. – Hieman sitä pohdittiin, mutta ne ovat kuitenkin osa kokonaistarinaa. – Täytyy myöntää, että aloin itsekin vähän seota. harrastuksensa nuorena aloittanut Valo on hallinnut jo vuosikymmeniä perusteet kitarasta (”semmosta rämpyttelyä”) ja rummuista (”soitin vähän koulussa ja otin muutamia tunteja”), mutta nyt ne piti ottaa haltuun kunnolla
”Ei ehkä ole lopullisesti niin, että kaikki sanottava tuli HIMin osalta sanottua, mutta ainakin tällä erää tilanne on tämä.”. Se, että olisi etsitty ihan samantyyppisiä soittajia, olisi ollut ihan dorkaa. Lähinnä ystäviä yhtyeistä, joiden kanssa on tullut rundattua, Valo vihjailee. Minulle suositeltiin, että istahda alas rumpali Risto Rikalan kanssa. koonpanon muodostavat suomalaismuusikot Risto Rikala (rummut), Sampo Sundström (kitara), Juho Vehmanen (basso) ja Mikko Virta (kitara). Kerroin hänelle, minkä tyyppistä juttua olin hakemassa. – Siis ihan oikeasti. – Toisaalta en halunnut niinkään ikuisuuden kasassa olevaa bändiä, vaan kiertueelle ryhmän soittajia, jotka ovat samalla hyviä tyyppejä. Hain ihan käytännön neuvoja ja pedagogiaa siitä, miten yhtye kootaan. – Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan, Valo kertoo huvittunut virne kasvoillaan. Rockin puolelta hänellä on kokemusta esimerkiksi Ben Granfelt Bandin tuuraavana soittajana. Olennaisinta oli, etten halunnut mitään HIM-kopiota. Kysyin muutamalta frendiltä, miten tämän asian kanssa pitäisi menetellä. Koronan tulo ja matkustusrajoitukset jäädyttivät kuitenkin nämä suunnitelmat. – Risto on siis soittanut monenlaisten ihmisten kanssa ja paljon erilaista musaa. Muutenkin hän halusi keskittyä ensin levyn saattamiseen valmiiksi. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä oli tärkein kriteeri VV-taustayhtyettä muodostettaessa. Tapasimme kesällä 2021 ja kerroin, että tämä on minulle ihan uusi tilanne. Olen perustanut bändin edellisen kerran teini-iässä, eikä minulla ollut täysin rehellisesti sanottuna mitään käsitystä, miten olisin toiminut, Valo muistelee. – Lopulta kiertuebändin kokoaminen sujui yllättävän iisisti. ”Ripa, mitäs tehtäis?” Rikala on ollut rumpalina muun muassa Jenni Vartiaisen, Kaija Koon ja Elastisen taustayhtyeissä. Aivan levytysprosessin alkuvaiheessa Valo leikitteli ajatuksella, että hän muodostaisi kansainvälistä nimistä koostetun taustayhtyeen. Näytti epätodennäköiseltä, että Valo olisi päässyt harjoittelemaan ympäri maailmaa koostetun yhtyeen kanssa. – Kyseessä eivät olleet mitkään nimityypit, joiden kertominen olisi välttämättä ylittänyt uutiskynnyksen
– Ei. Toinen kitara vetää vaikkapa mörssäriosastoa ja toinen nätimpiä kuvioita. Siinä on kuitenkin se, että yleisöstä kaksi tyyppiä rakastaa niitä yli kaiken ja on orgastisissa tiloissa, mutta muut katselevat kelloa tai käyvät vessassa. Tämä antoi mahdollisuuden tehdä ihan tietoista pesäeroa HIMiin. Valon jatkaessa luettelointia tulee selväksi, että mukana ei ole mitään levyjen unohdettuja helmiä tai muita obskuureja ihailijakunnan syvien rivien suosikkeja. Koskettimet tulevat narulta, samoin tietyt taustalaulut. Oskari ”Oki” Kymäläinen soittikin yhtyeessä hetken 666 Ways to Love: Prologue -ep:n [1996] aikoihin, Valo muistuttaa. – Hevisoittajia olisi toki ollut pilvin pimein. Siitä käy ilmi, että uutta ja vanhaa on ripoteltu biisilistalle tasaisesti vuoronperään. Jollekin hc-fanille I Was Made for Loving You ei edes ole KISSiä ja hän rakastaa Creatures of the Nightia. Sieltä oli nasta valita. Tietynlaisena tilauksena oli, että bändin pitää näyttää lavalla Queens of the Stone Agen ja Kentin välimuodolta. – KISS on vähän samanlainen kuin Iron Maiden, se on kokonaan oma elämäntapansa. HIMillä oli, luojan kiitos, pitkä historia ja paljon biisejä, joista monet olivat tunnettuja ja jopa listoilla. Kohta juttelemme KISSistä, joka on ollut Valollekin rakas bändi lapsuudesta lähtien. – Olen siis vielä levynteon jälkeen laulanut kaikkien mukaan tulevien HIM-kappaleiden taustalaulut uusiksi kotistudiossani. Se on ihan helvettiä! Valo kertoo VV-kokoonpanon treenanneen juuri viikon verran ja luettelee kappale kappaleelta setin alkuosan rakennetta. Kyllä keikkailevan artistin homma on tietyllä tavalla myös palveluammatti. – Sellainen rakenne toimii aivan helvetin hyvin. – Se oli alusta asti tarkoitus. Valinnan vaikeus ja ilo Tammikuussa alkavan laajan VV-kiertueen keikoilla kuullaan totta tosiaan myös HIM-tuotantoa. – HIMissäkin oli alussa tarkoitus, että mukana olisi kaksi kitaristia. Neon Noirilla on juttuja, joihin kaksi kättä ei olisi riittänyt. Minä kuitenkin rakastan vaikkapa The Smashing Pumpkinsin suuria kitaravalleja tai toisaalta Allman Brothers Bandiä, missä useampi kitara tekee toisistaan poikkeavia juttuja. Automaattisesti tulee myös vertailuja HIMiin. – Toisaalta bändit tekevät joskus sen virheen, että soittavat keikan alkuosan ajan vain uusimman levyn kappaleita ja vasta lopuksi muutaman vanhan hitin. Tämäkin on ollut mielenkiintoinen oppimisprosessi, en ole aiemmin pörrännyt taustanauhojen kanssa. Valo halusi käyttää oikeanlaisten soittajien löytämisessä lähtökohtana Neon Noirin materiaalia. Pitkään toimineiden yhtyeiden ”oikeanlaisen” settilistan koostamisen vaikeutta koskeva keskustelu lähtee rönsyilemään. Myös kahden kitaristin taktiikka on tarkoin mietitty. Olisi pitänyt olla kuoro ja kolme synansoittajaa. – Nyt voimme toteuttaa paremmin juttuja, joita esimerkiksi Linde ei voinut tehdä yksinään. Toisaalta levyllä on kasarivivahteita ja esimerkiksi vähän Duran Duranista muistuttavia juttuja. HIMiä ja Neon Noir -materiaalia kuullaan siis yhtä paljon. Minusta se on kaikkein selkeintä niin. Silloin on parempi, että on tehty selkeästi eri tavalla. Jää nähtäväksi, sainko sitä mitä tilasin, Valo arvuuttelee. – Oki hyppäsi pois ja mukaan tulleen Antto Melasniemen synat ikään kuin korvasivat monia kahden kitaran juttuja. – Sama juttu koskettimien kohdalla. Minusta levylläkin on pieniä sen tyyppisiä viritelmiä, ja tuntui jotenkin oikealta miettiä mahdollisia soittajia sitä kautta. Minulle taas tärkein on Animalize. Siinä huomaa myös, kuinka lähellä mutta toisaalta kaukana eri kappaleet ovat toisiaan – tavallaan artistin oman äänen. – HIM on ollut poissa viisi vuotta ja sen pitkä historia on saattanut jo vähän unohtua. Teimme HIMin kanssa joskus sitä, että kysyimme joiltain die hard -faneilta ehdotuksia ja soitimmekin jotain hämäriä b-puolen kakkosbiisejä. Olen kuitenkin aina ollut kallellaan tiettyyn HIMiä indiempään osastoon, olen esimerkiksi suuri Queens of the Stone Age -fani. Taustanauhojen avulla muutamat kappaleet ovat pari piirua lähempänä levyversioita. – Se on fifty-fifty. KISSillä on tavallaan monta eri uraa, ja jokaisella on ne omat suosikkinsa, jotka olisi pakko saada kuulla. Ensin ajattelin, että pitää olla jopa vielä enemmän HIMiä, mutta sitten tajusin, että tämä on oma rundini, Valo sanoo. Se on helpompi tehdä nauhoilla. Nyt pystyn ensimmäisen kerran toteuttamaan kaikki ne HIMin isot taustaköörit, joita on vaikkapa The Funeral of Heartsin kaltaisissa kappaleissa. Valolla oli miellyttävä vastuuasema koostaa mahdollisimman toimiva setti. On hyvä muistuttaa keikalla, että ai niin, tällaisiakin biisejä oli ja soittaa valikoimaa ihan ensimmäisestä levystä asti. Määrällinen sekoitussuhde on selkeä. Silti ei ole syytä keskittyä vain kaikkein ilmeisimpiin hitteihin, joita HIMiltä löytyy vuoden 2000 pankinräjäyttäjästä Join Me in Deathistä lähtien. – Totta kai kysyin muilta apua, ettei unohdu mitään olennaista. Mige ja Burton [Janne Puurtinen, kosketinsoittaja] lauloivat ne aina livenä HIMissä, mutta kahden ihmisen laulamana se kuulostaa pieneltä. Silmiinpistävää on, että yhtyeessä on kaksi kitaristia, mutta ei kosketinsoittajaa. Mutta ehkä KISS on tässä mielessä vielä aivan oma lukunsa!
Alkujaan australialaista, mutta pitkään Euroopasta käsin toiminutta yhtyettä jo 28 vuotta pyörittänyt K.K. – Todellinen metalli syntyi 80-luvulla. Toinen on se K.K., joka kirjoittaa maailman palamisesta metallia. Liika voisi helposti olla liikaa. K.K. Uuden levyn intensiivisyys on sitä luokkaa, että se saa turtuneemmankin metallinkuuntelijan hengästymään. – En ole koskaan rakentanut itseäni vain kiertävän muusikon identiteetin ympärille. sanoo olevansa paljon muutakin kuin Deströyer 666:n laulaja-kitaristi. Onneksi K.K. – Sille on syynsä, miksi kaikkien aikojen kovin thrash-jyrä Destruction nousee aina esille, kun puhutaan metallin perustuksista. Olen yhä sitä mieltä, ettei menneisiin haikailemisesta ole mitään hyötyä ja katse on pidettävä tiukasti tulevaisuudessa. Silti Deströyer 666 kuulostaa Deströyer 666:ltä. Ei, vaikka hänen bändinsä Deströyer 666 elää kiertämisestä. Bändistä on tullut ja mennyt paljon jäseniä. Deströyer 666 -debyytti Unchain the Wolves julkaistiin melko tarkalleen 25 vuotta sitten. – Siksi kaikki, mitä maailmassa on viime vuosina tapahtunut, ei vaikuttanut minuun juuri mitenkään. toteaa kuitenkin, ettei ole sulkenut silmiään meneillään olevalta maailmanlopun meiningiltä. – Sanoisin Never Surrenderin olevan lähempänä Unchain the Wolvesia kuin mikään, mitä olemme tehneet tässä välissä. Jos joku väittää, että asiat olivat huonommin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, hän ei voi olla enempää väärässä. Metallia syntyy hänen mukaansa joka tapauksessa, tapahtui miehen ympärillä mitä tahansa. – Minussa on kaksi puolta. – Jokaisella vuosikymmenellä on ollut hyvät hetkensä. Tuo oli se lyhyt ajanjakso, jolloin heavy-, blackja death metalin todelliset siemenet istutettiin. Jos taas kyse oli genren elämästä tai kuolemasta, sen vuoksi myös taisteltiin, K.K. Jo levyn tiedotteessa jyrähdetään, ettei bändissä ole vieläkään kyse kädenlämpöisestä nostalgisoinnista, vaan siitä, että Deströyer 666 pitää kiinni juuristaan metallin kultaisissa vuosissa ja aikoo silti kuulostaa aina relevantilta. – Minun maailmani on juuri nyt parempi kuin ikinä ennen, mutta maailma yleisesti on hirveämpi paikka kuin koskaan, enkä näe mitään syytä, mikseivät asiat tulisi menemään vielä huonompaan suuntaan. jatkaa, että monet kovimmistakin bändeistä keskittyvät tätä nykyä liikaa epäoleellisuuksiin. välttelee käyttämästä kulunutta fraasia paluusta juurille, debyytti ja uusin levy ovat sukulaisia. Homma alkaa kusta, kun levyä tehdään ego eikä musiikki edellä. PERIKSI EI ANNETA K eith Bemrosea alias K.K. Lähdin kaupungista maalle jo vuosikausia sitten, ja vaikka kaikki tapahtunut on oksettavaa, se ei kosketa suoraan minua. – Pudotin joukosta tarkoituksella pari biisiä, jotka tullaan ehkä kuulemaan ensi vuonna seiskatuumaisella. Uutta vanhan liiton metallia on yhä mahdollista tehdä ilman että se kuulostaa vain vanhojen klassikkolevyjen toisinnolta. Cold Steel [2002] oli tosin samalla tavalla kiinni metallin jyrkimmässä ytimessä, laulaja-kitaristi sanoo. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CHANTIK PHOTOGRAPHY 24. summaa. Tai sitten bändissä on vain yksi tyyppi, joka tekee kaikki biisit, ja hänestä niiden kaikkien on päästävä levylle. Ensimmäinen on se K.K., joka elää kaukana sivistyksestä eikä välitä vittuakaan, mitä maailmanmenosta päättävät ihmispaskat tekevät. – Tämä on hyvä juttu. Jotkin yksittäiset tapahtumat antoivat hyvin tulta muutamiin lyriikoihin, mutta en seurannut juurikaan tiedotusvälineitä. ja kaikki ne bändit, jotka tekivät metallista metallia. Vaikka K.K. Hänen mukaansa ihmisen on oltava kliinisesti aivokuollut, jos ajattelee, että maailman asiat ovat hyvin. on ajatellut tätäkin puolta. puheillaan tarkoittaa. Jos siis en ole vielä siihen mennessä kyllästynyt niihin, mikä on täysin mahdollista, hah! – Tiedän paljon bändejä, joissa on näitä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan jokaisen biisejä tekevän jäsenen on saatava levylle mukaan jotain. En ole itsekään sama tyyppi kuin 25 vuotta sitten, ja nämä ovat olleet monella tapaa helvetillisiä vuosia. Sukupolvi toisensa jälkeen uudet metalllifanit löytävät juuri nämä bändit. Mitä tahansa tapahtuukin, Deströyer 666 aikoo tehdä vain ja ainoastaan vanhan liiton thrashiä ja black metalia, eikä mikään ympäröivässä maailmassa saa näitä australialaisia luovuttamaan. Vanha liitto, paras liitto Uusi albumi Never Surrender tekee selväksi, mitä K.K. Tai Iron Maiden, Rage, Accept, Dark Angel, W.A.S.P. – Liian paljon sosiaalista mediaa, kuvia, kurkistuksia kulisseihin, markkinointia, oman naaman esittelyä ja kaikkea, millä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, hän luettelee. Mielestäni on aika surullista, jos joku tekee niin, koska kuten on nähty, se kaikki voidaan viedä pois hetkenä minä hyvänsä. K.K. Warslutia ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä maailmassa on viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut
”En oikein pysty allekirjoittamaan väitteitä, joiden mukaan Jenkeissä on oma tunnistettava soundinsa, keskieurooppalaisen metallin pystyy tunnistamaan heti tai että pohjoiset metallibändit kuulostaisivat omaltaan. Kaikki soundaavat lähes samalta.” 25
Jos globalisaatio tuntui vielä 20 vuotta sitten vain pienten asioiden sulautumiselta yhteen, nyt koko maailmasta on tullut yhtä ja samaa aivotonta massaa. Ihan kuten Felipe, myös Kev tiesi täsmälleen mitä teki. Köyhä kaupunki oli täynnä jengejä, ja puolensa oli syytä valita huolellisesti. Australiassa tilanne on jopa pahempi kuin monissa muissa maissa. K.K. Eikä siinä ole todellakaan mitään omalaatuista tai monipuolista. Never Surrender on ensimmäinen Deströyer 666 -albumi, jolla rumpaloi Kev Desecrator. Whyalla oli osavaltionsa pääkaupunki ja kuin pienoismalli kaikesta siitä, mitä suurkaupungeissa oli tarjolla. Kumpikin mainituista pääsi vaikuttamaan Never Surrenderin kappaleisiin. – Kev oli ollut yöduunisssa tehtaalla, kun melodia oli hiipinyt hänen mieleensä. – En olisi sitä mitä olen, jos en olisi kasvanut eristäytyneessä Whyallassa. – Rather Deathissä on kaikkea, mistä Deströyer 666 muodostuu. Ilmiö on hyvin samanlainen kaikkialla. – Helvetti... Luokkaeroja, jengiintymistä, huumeita, väkivaltaa ja jatkuvaa tunnetta siitä, että jos ärsyttää väärää tyyppiä tai väärää porukkaa, lähtee henki tai saa ainakin turpaansa siihen malliin, ettei unohda sitä ikinä. Se on kuin yhdistelmä kaikkea sitä, mistä meidät on tehty, siinä ei ole mitään ylimääräistä. nostaa omista biiseistään suosikikseen Batavias Graveyardin ja etenee ylistämään muiden sävellyksiä. on ollut kotimaansa ohella kirjoilla Hollannissa ja IsossaBritanniassa. – Ainakin hän on ranskalaisempi ja tukevampi kuin edeltäjänsä, joten kaikki on kunnossa, laulaja-kitaristi vitsailee. Ei ajattelua, ei hevonpaskaa, pelkkää fiilistä. Hän sanoo, että teollisuuskaupunki oli yhtä länsimaistunut kuin muukin maailma, mutta synnytti erilaisia skenejä jo pelkän vaarallisuutensa vuoksi. jatkaa Never Surrenderin olevan ehkäpä bändin historian eniten eri jäsenten ideoita yhteen tuonut levy. Me olimme nuorta thrash metalin kasvattamaa sakkia, joka halusi haistattaa vitut kaikille vanhemman polven edustajille, jotka olivat kasvaneet 70-luvun nössön progen ja rockin parissa. – Siellä syntyi lisäksemme bändejä kuten Bestial Warlust, Razor of Occam, Corpse Molestation ja monta muuta. – Jos useammat keskittyisivät vain kirjoittamaan metallia narsismiin ajavien imagokanavien ylläpitämisen sijasta, syntyisi parempia metallialbumeita. ”Koko maailma on ajautumassa käsittämättömään fasismin ja popu lismin ansaan, joka vaikuttaa olevan viettelevä tie ulos kaikista ongelmista.” 26. K.K. paljastaa. Se on helvetin tarttuva Deströyer 666 -kappale, joka kuulostaa vain ja ainoastaan tältä bändiltä. – Metallistakin on tullut monin paikoin yhtä pikaruokaa, joka on ihan samanlaista kaikkialla. En syytä tästä internetiä, mutta osansa silläkin on. Se toimii parhaiten, kun lyö volan kaakkoon ja vähän päälle. Eurooppaan asettuminen sai laulaja-kitaristin huomaamaan lähinnä sen, että maailma on muussautunut yhdeksi suureksi sulatusuuniksi, jonka eri kolkkien kulttuurit eivät elä enää vahvoina. Se paikka oli yksi helvetti ja edusti monia niistä asioista, jotka tekevät ihmiskunnasta niin itsetuhoisen. Asia on niin yksinkertainen. – Mitä isommassa maassa tai kaupungissa elää, sitä enemmän löytää sitä yhtä ja samaa länsimaalaista ”kulttuuria”. Kasvoton maailma K.K. Niistä Rather Death on Felipe Plaza Kutzbachin luomus, josta löytyy erikoinen linkki bändin historiaan. – Koko maailma on ajautumassa käsittämättömään fasismin ja populismin ansaan, joka vaikuttaa olevan viettelevä tie ulos kaikista ongelmista. Miksipä helvetissä se haittaisi, vaikka Kev arveli, että suurin piirtein käsken häntä painumaan vittuun. Biisi isketään soimaan, soolokohta tulee, Felipe vetää henkeä ja antaa soolon lentää. Ne myisivät paremmin, tekijöiden keikoille tulisi lisää väkeä ja heidän paitansa myisivät enemmän. Tiedät, että se on väärin, vaarallista ja tulee tuntumaan, mutta kun pääsette vauhtiin, millään muulla ei ole väliä. asui nuoruutensa verrattain pienessä Whyallan kaupungissa. Ja kaupunkien sisällä. – Olimme rundilla vuonna 2019, ja Kev kysyi joissain jälkibileissä, haittaisiko jos hän heittäisi joskus joitakin biisi-ideoita. Miehen cv:stä löytyy noin tuhat eri yhtyettä, ja K.K. Myös rumpali Kev Desecrator toi panoksensa levylle. sanoo, että hänen soittonsa sopii bändiin omalla oudolla tavallaan täysin. – Pidän siitä, että Deströyer 666 -soundi on hakattu niin syvälle kiveemme, että muutkin kuin minä tietävät, mistä asioista se syntyy. K.K. Se mitä kerron tuossa kappaleessa tapahtuu kaikkialla maailmassa. Tavaramerkin sulatusuuni Yksi merkittävistä hahmoista Deströyer 666:n nykysoundissa on soolokitaristi Felipe Plaza Kutzbach, joka liittyi joukkoihin vuonna 2015 ja on tuonut bändin kitarasooloihin viheliäisen vimmattua kiemuraisuutta. Niillä oli omat identiteettinsä. Ja niin oli sadoilla muillakin bändeillä. Guillotine-biisi kannattaa kuunnella tarkasti. – Felipe on tällaiseen metalliin täydellinen kitaristi. ei ole asunut Australiassa 22 vuoteen, mutta on pitänyt ajoittain silmällä, mitä saarivaltiossa tapahtuu. K.K. Hän oli rynnännyt vessaan tallentamaan sen puhelimeensa, ja Grave Raidersin runko oli syntynyt. Rivi riviltä ja sana sanalta. Kaikki soundaavat lähes samalta. Jos meni Melbourneen, siellä kaikki oli yhtä glitteriä, isoa tukkaa ja glam-säihkettä, toisin kuin omalla kotiseudullani. jopa Australian sisällä oli erilaisia skenejä. – Kirjoitin aiheesta uudella levyllä. Se ei ole itsestäänselvyys maailmassa, jossa musiikilla ei ole enää juurikaan identiteettiä. En oikein pysty allekirjoittamaan väitteitä, joiden mukaan Jenkeissä on oma tunnistettava soundinsa, keskieurooppalaisen metallin pystyy tunnistamaan heti tai että pohjoiset metallibändit kuulostaisivat omaltaan. – Kevinin rumpalointi vastaa panemista krokotiilin kanssa. Emme juurikaan sovittaneet sitä aihiota, jonka Kev myöhemmin äänitti. – Felipe työsti sen pohjat ja rummut Deceiverin [rumpali vuosina 1998–2000] kanssa, kun hän vieraili Australiassa muutamia vuosia sitten, K.K. – Maailma on tullut aika helvetin pitkälle siitä, kun kuuntelimme 90-luvulla hämmästyneinä kanadalaista Blasphemyä ja suomalaista Beheritiä, joilla ei ollut soundillisesti mitään tekemistä keskenään. Sen nopeus, riivatut melodiat ja eeppinen tunnelma ovat yhtä. Hän ei mieti, hän soittaa
– Kun aloin vääntää tällaista kamaa, viritin kitaran droppi-B:hen ja kytkin Boss HM-2 -pedaalin päälle. Hah hah! Eräässä vanhassa Sólstafirin paitamallissa komeilee teksti ”Antichristian Icelandic Heathen Bastards”. SAATANAN MENETTÄMÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ÁSGEIR HELGI ÞRASTARSON, RUMAR HRODI GEIRMUNDSSON Isafjørd. S atan’s Loss of Son. Viime vuonna varjoista nousi yhtye nimeltä Bastarður, ja nyt tarjolla on aivan uutta Tryggvason-toimitusta. – En suinkaan. – Bastarður lähti liikkeelle 2018, kun jouduin muuttamaan erinäisten syiden vuoksi vanhempieni luokse noin puolen vuoden ajaksi. Islannista Infernolle soittava laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason hymähtää avauskysymyksen äärellä. Ymmärrän toki, mitä tuo sanajoukko sinänsä tarkoittaa, mutta mitä se ihan oikeasti meinaa. Kyseinen levy ilmestyi hieman yli vuoden päivät sitten, mutta ei hätää: Satan’s Loss of Son sisältää täysin ajatonta musiikkia. Tuo aikoinaan keksitty, enemmän tai vähemmän humoristinen lauselma osuu ihan hyvin edelleen. Vaikka Saatana on siis menettänyt tiukimman otteensa sinusta, et varmaan ole kääntänyt kelkkaasi kokonaan. Wolfpack oli hetken aikaa maailman paras bändi. Tajusin aika pian, että käsissäni on uuden bändin ainekset. Muistan edelleen elävästi, kun kuulin ensin mainitun A New Dawn Fades -albumin 90-luvun puolivälin tuntumassa. Mistä hemmetin Satan’s Loss of Sonista tässä edes puhutaan. Crust punkia hyvillä soundeilla ja jämäkällä tuotannolla. Mitä helvettiä täällä tapahtuu. 28. Vaihtoehtoja ei Vaikka siinäkin olisi yhdelle taiteilijalle ihan tarpeeksi, Aðalbjörn ”Addi” Tryggvasonin luovuus ei rajoitu pelkästään Sólstafiriin. No, se on Tryggvasonin muutamia vuosia sitten alulle paneman Bastarður-bändin debyyttialbumin nimi. – No, minäpä kerron, ettei asia jää turhaan vaivaamaan. Huono se ei vieläkään! DroppiB ja HM2 Ei tule suurena yllätyksenä, että ansiokkaan turpasaunan tarjoavan Bastarðurin soundi on varsin autenttinen. Kun pistin levyn soimaan, olin oikeasti lentää perseelleni. Siinä samassa vanha vihtahousu ikään kuin menetti yhden hyvän palvelijansa. Kymmenisen vuotta sitten kävi niin, että päätin jättää alkoholin ja huumeet kokonaan. Uuden projektin nimi on Isafjørd. Ensi töikseni kasasin pienen studion isäni autotalliin ja aloin tehdä biisejä Entombedin, Motörheadin ja Terrorizerin innoittamana. – Olen kuvaillut Bastarðurin soittavan ”crust punk death metalia”, ja edellä mainittujen legendayhtyeiden lisäksi olen ammentanut tunnelmia muun muassa Wolfbrigaden [alun perin Wolfpack] ja Disfearin kaltaisilta bändeiltä
– Seuraavaksi aloimme puhua, että voisimme tehdä jossain vaiheessa musiikkia yhdessä. – Haluan silti painottaa, että Isafjørd ei ole mikään Sólstafirin kalpea velitai sisarpuoli. – Olikohan vuosi 2017 tai 2018, kun olin käymässä Ísafjörðurissa ja Norjassa nykyään asuvalla Ragnarilla oli soolokeikka paikallisessa kuppilassa. Bastarðurin sanoitukset taas ovat Napalm Deathin, Rage Against the Machinen ja vastaavien innoittamia. Jos Reifert suostuu mukaan, voin kuolla onnellisena miehenä! ”Kun alan tehdä musiikkia jonkun kanssa, se kuulostaa tietynlaiselta. Kun alan tehdä musiikkia jonkun kanssa, se kuulostaa tietynlaiselta. 29. Pidän Fjord of Hopesta, mutta täytyy myöntää, että jos meillä olisi ollut vähän enemmän työskentelyaikaa, siihenkin olisi tehty islanninkielinen sanoitus. Epäröin ensin vahvasti, mutta Ragnar sai puhuttua minut ympäri. Työskentely oli parhaimmillaan ihan uskomattoman siistiä. En siis olekaan niin täydellinen kuin luulin, hah hah! Yllin kyllin ideoita Entä mikä on Isafjørd. Hän pyysi minua mukaan, ja aikomuksenamme oli soittaa muun muassa Neil Youngin biisejä. Omissa karvoissa Kuulaalta Hjartastjaki-albumilta löytyy melodioita ja tunnelmia, jotka voisivat löytyä myös Sólstafirin albumilta. Nopeaa toimintaa. Se on Tryggvasonin ja Ragnar Zolbergin uusi projektiyhtye, jonka Hjartastjaki-debyyttialbumi ilmestyi joulukuun alussa Svart Recordsin julkaisemana. – Emme olleet keskustelleet biiseistä lainkaan etukäteen, mutta meillä kummallakin oli yllin kyllin ideoita. Viisimiehiseksi livenä kasvanut bändi on jo esiintynyt Islannissa, ja ensi kesänä haluaisin soittaa keikkoja myös Manner-Euroopassa. – Olen saanut tehdä Sólstafirin puitteissa vuosien varrella kaikenlaista hiomattomasta black metalista tunnelmalliseen pop/rockiin, mutta crust punkin ja death metalin äärelle Sólstafir ei ole juurikaan eksynyt. Selvä homma! – Kuten tekemisen tahdista voi päätellä, yhteispeli sujui hienosti. tuskin maltan odottaa sitä! Tryggvason huudahtaa. Se on itsenäinen projekti, joka toimii täysin omalla tavallaan. Ragner puisteli päätään ja ilmoitti, että teemme kaiken saman tien. Kun kahdeksan päivää oli mennyt, meillä oli kahdeksan biisiä nauhoitettuna, Tryggvason hymyilee. Väänsinpä sitten tarttuvia grooveriffejä tai nopeammin kaasuttelevaa kamaa, ilkikurinen ja pahaenteinen virne pysyi kasvoillani koko ajan. En osaa tehdä yhtäkkiä biisejä kuten Glen Benton tai Glenn Danzig, vaikka niin haluaisinkin.” Bastarður. – Tietenkin Chris Reifertin, sillä Autopsy on maailman paras death metal -yhtye. – Monet tekstit ammentavat islantilaisesta kansantarustosta ja myös omien vanhempiemme elämästä. Itse asiassa... Onnistumme täydentämään toistemme musiikillisia ideoita ja jatkamaan lauseita kuin jokin vanha aviopari. Aiotko jatkaa yhteistyötä Ragnar Zolbergin kanssa. En pääse karvoistani, enkä toki haluakaan. Kun kirjoitan Sólstafirille, tekstit ovat tyypillisesti hyvin henkilökohtaisia, spirituaalisia ja vaikeaselkoisia. – Jos vaadit vastausta nyt, uskon meidän tekevän uuden levyn seuraavan kahden tai kolmen vuoden aikana. – Itse asiassa ehdotin ensimmäisenä työpäivänä, että kirjoittaisimme tekstit ja purkittaisimme lauluosuudet vasta myöhemmin ja keskittyisimme tässä vaiheessa pelkkään säveltämiseen. Ajattelin, että kaiken maailman vihaisia anti-warja anti-government-tekstejä olisi hemmetin helppo tehdä, mutta ei se ihan niin vaivatonta ollutkaan. Niin sitten kävikin. En osaa tehdä yhtäkkiä biisejä kuten Glen Benton tai Glenn Danzig, vaikka niin haluaisinkin. – Nekin ovat aika lailla oma lukunsa. Kenet haluaisit seuraavan Bastarður-kiekon tähtivieraaksi. ollut, Tryggvason nauraa. Aiomme soittaa myös keikkoja, mutta tarkemmat suunnitelmat ovat vielä täysin auki. Mukana on esimerkiksi tarinoita Islannin länsirannikon historiasta, sillä ne seudut ovat todella tylyjä, erityisesti talvella. Satan’s Loss of Son -levyllä vierailee esimerkiksi Morgothissa aikoinaan laulanut Marc Grewe. Vietin siellä kahdeksan päivää, missä ajassa teimme Hjartastjaki-levyn alusta loppuun. Mistä Isafjørdin sanoitukset kertovat. – Olen samaa mieltä, ja niin sen pitää ollakin. Jo vuonna 2019 lensin Osloon ja jatkoin siitä matkaa Ragnarin talolle keskelle metsää. Se olikin sitten oikein kiva ilta ja duona esiintyminen tuntui hemmetin hauskalta. Kertoisitko hieman Bastarðurin sanoituksista. Entä sitten Bastarðurin tulevaisuus. Heräsimme joskus aamukahdeksan kulmilla ja aloimme työstää kappaletta nollapisteestä. Nimesimme yhtyeen sen seudun mukaan, Tryggvason kertoo. – Ja voihan saakelin saakeli, miten mahtavalta tällaisten biisien kirjoittaminen tuntui. Sellaiset riffit ja tunnelmat eivät yksinkertaisesti ole koskaan löytäneet paikkaansa Sólstafirin äänimaisemista, ja olen erittäin iloinen, että tämäkin luovuuteni puoli on nyt päässyt esille. – Ehdottomasti. – Mietimme aluksi, että kirjoitamme kaikki levyn tekstit englanniksi, mutta islannin kieli tuntui lopulta toimivan paremmin tällaisten tarinoiden kertomisessa. Mukana on myös englanninkielinen kappale Fjord of Hope. – Lisää on luvassa siltäkin suunnalta, sillä haluan ehdottomasti tehdä kakkoslevyn. – Niin vanhan ystäväni Ragnarin kuin minunkin isäni on kotoisin paikasta nimeltä Ísafjörður
Trevor Peres ei välttämättä tajuaisi päästäneensä käsistään kovatasoista kuoloriffiä, ellei joku bänditovereista huomauttaisi siitä. Kun asialla on Obituary, avainsana on groove. TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT TIM HUBBARD 30. Kaikesta on kiittäminen kemiaa
– Jep, Dying of Everything oli julkaisukunnossa jo vuosi sitten, mutta lykkäsimme sen julkaisua koronapandemian vuoksi. Emme halunneet levyä ulos ennen kuin keikkailu olisi taas mahdollista. Silti Obituaryn vankkana kivijalkana on aina ollut Hellhammerista ja Celtic Frostista ammentava vyörytys. ”The right mindset, the wrong time”, Tardy riekkuu The Wrong Time -singlen kertosäkeessä. Aloimme ruokkia sitä, ja eräänä päivänä se ryntäsi sisään ja adoptoi meidät. Kyllä, keskustelemme Obituary-kitaristin kanssa kissoista. Myös Peresin kissa on alkujaan kulkuri. Miksipä siis emme käsittelisi myös toisten Obituary-herrojen suhdetta eläinkunnan edustajiin. Bassoa on vuodesta 2010 alkaen jyystänyt Deathissä, Massacressa ja Six Feet Underissa pätevöitynyt Terry Butler. Samaa luonnehdintaa voi käyttää myös Obituarysta, joka sai nimensä 1988 toimittuaan nelisen vuotta nimillä Executioner ja Xecutioner. Meillä on myös iso fisu akvaariossa. T revor Peres vilkaisee olkansa yli. Viisikon käsistä vapautuu pian yhdestoista Obituary-albumi Dying of Everything, joka pursuaa sitä mitä odottaa saattaa: simppelin rytmikästä ja kompaktia, nopeimmat mäiskeet ohittavaa death metalia. Liidikitaravastuu on ollut vuosikymmenen verran Kenny Andrewsilla. Eläimet ovat cool. – Onkohan siitä neljä vuotta, kun kaveri ilmestyi pihaamme. Rumpali Donald Tardyn ja vaimonsa vapaaehtoistyö kulkukissojen hyväksi oli otsikoissa jo vuosikymmen sitten. Peres on groovaillut Obituaryn riveissä Donald Tardyn ja tämän solistiveljen Johnin kanssa bändin alusta vuoden 1997 hajoamiseen ja jälleen paluuvuodesta 2003 tähän päivään. Tunnistettavassa kuosissa on myös John Tardyn repivä ääni, tuo oma raivokas saarekkeensa kaukana keskiverrosta kuolokurnutuksesta. Sanat kuvaavat osuvasti levyn koettelemuksia. Hän ihmettelee, missä perheensä kissa lymyää. 31. Diskografiaan mahtuu poikkeamia, kuten ysärimodernin värittämä World Demise (1994). Siinä missä ikäpolvensa death metal -pioneerit Death ja Morbid Angel tunnetaan progressiivisuudestaan, Floridan iso O on pitäytynyt suorasukaisessa kuolojyystössä. Avainsanana on groove
– Osan keikoista vedimme puitteissa, jotka näyttivät keikkatilanteelta niin pitkälti kuin mahdollista. Tietenkin vedimme Slowlyn ja Causen, mutta että myös The End Completen. Streamejä kertyi kitaristin mukaan sen verran monta, että muistikuvat siitä, mitä kulloisellakin etäkeikalla soitettiin, ovat sumuiset. Kun soitimme streamejä kotistudiostamme käsin, kommunikoimme yleisön kanssa puhelimillamme. Kenties onnemme liittyy jotenkin veriryhmiin tai immuunijärjestelmiin. Obituary ei ole koskaan ollut erityisen poliittinen bändi. Lapseni ovat altistuneet koulussa useamman kerran, minäkin muutamaan otteeseen. – Joku tietysti kirjoitti, että heittäkää puhelimet helvettiin ja soittakaa. Vastasin, että hei hölmöt, minähän chattaan teidän kanssanne! En minä tekstaile tyttöystäväni kanssa kesken ”Meillä on kaavamme, jotka syntyvät luontaisesti, vaikka emme pyri niihin. Pandemia-aika täällä Yhdysvalloissa on ollut kahjoa, eikä vain terveydellisiltä vaan myös sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Näkemysten ja ideologioiden törmäykset ovat ajaneet jengiä järjiltään. En tiedä, miten olemme onnistuneet välttämään viruksen. Se käy selväksi, kun keskustelemme stream-keikoista, joilla Obituary soitti ensimmäiset kolme levyään Slowly We Rotin (1989), Cause of Deathin (1990) ja The End Completen (1992). – Perheeni on onneksi selvinnyt koko tämän ajan sairastumatta. Kai me vedimme, jos niin sanot. Ovathan keikat yleisön edessäkin pohjimmiltaan teatteria, mutta silloin yleisön tunnelma ruokkii sinua ja kaikki tuntuu luontevammalta. Meille kerrottiin biisien välissä, mitä terveisiä kukakin fani mistäkin päin maailmaa lähettää. Tapporiffejä, huomaamatta Pandemia-aika on kuitenkin päässyt hämärtämään Peresin muistia. – Ne olivat outoja kokemuksia, muistuttivat enemmän musiikkivideon kuvauksia kuin keikkatilannetta. Stream-keikoilla jouduimme kuvittelemaan vuorovaikutuksen. Tietenkin maailma ympärillämme vaikuttaa tekemisiimme. Täysin tyhjiössä Obituary ei klassikkolevyjään esittänyt. Yleisöllä oli mahdollisuus kommentointiin streamien aikana. – Soitimmeko me kaikki kolme. Olemme toistaneet tätä vahinkoa iät ja ajat.” 32. Levyn nimi ja joidenkin sanoitusten säkeet kuitenkin peilautuvat pandemian ja aggressiivisen geopolitiikan runtelemaan aikaamme. – Joskaan eivät ymmärtääkseni kovin tietoisesti. Kun vuorovaikutus yleisön kanssa puuttui, tuntui kuin vain näyttelisimme. En jaksa muistaa, Peres tokaisee ja räjähtää tunnusomaiseen nauruunsa
Olemme silti yhä raskas ja intensiivinen bändi, pidämme homman raakana. Kankeammissa käsissä luolamiesriffittely ei kuulostaisi kummoiselta. Osa riffeistä jää odottamaan vuoroaan, osaa ei kuulla koskaan. Mutta aivan sama! Sehän toimii, mäjähtää päin näköä, Peres intoilee ja hyräilee riffiä. Monesti soundcheckissä vain soittelen jotain, kun yhtäkkiä käsistäni irtoaa jokin uusi rytmitys. Obituaryn groove syntyy kitaristin mukaan ennen kaikkea muusikoiden välisestä kemiasta. Joskus heitän hänelle idean kitararytmiin sopivasta rumpukompista. Ehei, kitarariffin rytmi on aina biisiä kuljettava tekijä, selkäranka joka saa yleisön liikkumaan – ja sekoamaan. – Erittäin viisas valinta. En ole kuunnellut levyä kertaakaan sen jälkeen, kun saimme sen valmiiksi. – Rytmi otetaan ehkä itsestäänselvyytenä ja siksi sen merkitys jää taka-alalle. Vaikka valitin, että älypuhelimet tuhoavat muistimme, niin kyllä jotkin riffeistäni porautuvat omaan tajuntaani niin, että yritän välillä tietoisesti hankkiutua niistä eroon. Tietenkin lopputulokseen vaikuttaa myös se, onko nuori sälli vai yli viisikymppinen kuten me. Obituary ei edelleenkään operoi digivetoisesti, mutta Pro Tools on osoittanut ansionsa, kun biisien rakenteita on leikattu ja liimattu lopullisiin muotoihinsa. Perusasioistahan heidän kuolometallissaan on mitä perinpohjaisimmin kyse. – Pyrimme myös soittamaan niin hyvin kuin on inhimillisesti mahdollista. Siinä missä moni kitaristi puhuisi yksinomaan riffeistä, Peres painottaa toistuvasti ”rytmiä” luonnehtiessaan kitarointiaan. Sodan akustiikka Thrash metal on osa Obituaryn dna:ta, mutta poikavuosina omaksutut thrash-vaikutteet eivät ole koskaan nousseet pintaan yhtä ronskisti kuin uudella levyllä. – Todellakin on! Heti riffin keksittyäni huomasin, että tämähän kuulostaa Slayeriltä. Jos treenaisinkin, niin jossain vaiheessa tällä 53-vuotiaalla tulisi seinä vastaan, Peres nauraa. Pääsemme muokkaamaan biisejä toisenlaisiksi kuin alun perin ne ajattelimme. Stephen King on kertonut, ettei käytä muistivihkoja, koska uskoo, että aidosti arvokkaat ideat säilyvät muistissa ilmankin. Vastaan, ettei aavistustakaan. Hän myös ajattelee Obituaryn yhä hiovan tunnusomaista grooveaan – muttei tietoisesti. Leivomme juttumme yhdessä. Kuvioon liittyy sekin, että soundcheckit ovat bänditreenien ohella potentiaalisia spontaaneja hetkiä uusien Obituary-riffien putkahtamiselle. Muistan Johnin varoitelleen, että olethan avoimin mielin. keikan, Peres hekottaa. – Meillä on kaavamme, jotka syntyvät luontaisesti, vaikka emme pyri niihin. Tai okei, pari kertaa toki, mutta en halua, että se vanhenee korvissani ennen kuin se on edes julkaistu! Rytmi repii liikkeelle Kuten monet sukupolvensa muusikot, myös Trevor Peres suhtautui Pro Toolsin kaltaisiin digitaalisiin musiikkisoftiin ensin skeptisesti. Mutta kun hän esittelee meille lauluideansa, pääsemme tutustumaan biisiin uudelleen. Älypuhelinten avulla saan riffit äkkiä talteen, mutta niiden ansiosta muistimme on heikentynyt. Joskus hän taas ehdottaa jotain, mitä itsekin ajattelin ennen kuin ehdin edes avata suuni. Vahinko toistuu Dying of Everything on kahta Andrewsin kappaletta lukuun ottamatta Peresin säveltämä. Dying of Everythingin avaavan Barely Aliven väliosariffi on nimittäin niin Slayeriä kuin olla voi. – Yleensä se on Terry, joka vilkaisee minuun ja kysyy, mikä tuo oli. Yhteen uuden levyn biiseistä halusin nopsan, hieman Hellhammer-tyyppisen kompin. Toki täytyy vain olla tyytyväinen, että tarttuvaa kamaa syntyy. Peres kuitenkin kiroaa sen tyhmentävää vaikutusta. Olemme toistaneet tätä vahinkoa iät ja ajat. Mutta ei auta! Päivä toisensa jälkeen huomaan hyräileväni niitä samoja rytmejä, välillä melkein hulluuden partaalla. Bändi aavisti, että saattaisin älähtää ratkaisusta. Myös tulevan Obituary-materiaalin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että yhtye pääsee jälleen tien päälle. – Nappaan arkistosta yhteensopivia riffejä, teen niille uuden tiedoston ja koostan uuden biisin selkärangan. Muotoilua on tapahtunut muun muassa solisti John Tardyn toivomuksesta. Peresiltä on turha kysyä, mistä kappaleesta on kyse. 33. Soitan samoilla säädöillä kuin aina, mutta kitarasoundini on raskaampi kuin 1989, kiitos kaiken matkan varrella opitun ja musiikkiteknologian. Sehän groovaa hienosti. Usein hienot jutut syntyvät sanaakaan sanomatta. – Tavallaanhan tällaiset tilanteet ovat suorinta yleisökontaktia, todellista yksilötason yhteyttä. Nämä leipämme. Rakenteiden muokkaaminen solistin pyynnöstä ei ole yleisimpiä toimintatapoja metallimusiikissa. Aina Peres ei edes huomaa itse, mitä tuli keksineeksi. – Rehellisesti sanottuna minulla ei ole siitä pienintäkään muistikuvaa. Hän tokaisee ”killer!” ja minä nappaan puhelimeni esiin. Hauskaahan tuollainen on. Toisinaan käy niinkin, että Tardy tarjoaa jotain aivan muuta kuin Peres on uusiin luomuksiinsa hahmotellut. – Riffejä syntyy toisinaan kotioloissakin, mutta nykyään minulla on vähemmän aikaa säveltää kotona. Mutta se on osuva. Et unohda niitä ikinä. Mutta ensihämmennyksen jälkeen pidin siitä. Peresin virnistäen sutkauttama leipävertaus voi kuulostaa pöljältä. Dying of Everything kuulostaa kypsemmältä kuin Slowly We Rot, tuotannollisesti ja muutenkin. – Yhteispelimme Donaldin kanssa on todella luontevaa. Rytmikkyys onkin elimellinen osa Obituaryn vyöryä. – Joskus väsään kotioloissa Drumkit from Hell -ohjelmalla demoihin alkeelliset rumpukompit. Mietipä vaikka puhelinnumeroita! Teininä muistin vaikka kuinka paljon numeroita, nykyään hädin tuskin omani. Obituary kiersi marras-joulukuussa Yhdysvalloissa Amon Amarthin, Carcassin ja Cattle Decapitationin kanssa. Sellainen on vaikkapa My Will to Liven perinteistäkin perinteisempi pääriffi. Muistan vain biisin rytmikuvion. Kuten on myös monesti Obituaryyn yhdistetty ”meat and potatoes” -luonnehdinta. Mutta Obituaryn runsaassa kolmessa vuosikymmenessä hioutunut yhteensoitto saa koomisen yksinkertaisetkin riffit svengaamaan. Teen parhaani, mutta en treenaa tosiaankaan joka päivä, toisin kuin eräät. Älypuhelin on iso apu uusien riffiraakileiden tallentamisessa. – Aikoinaan minun piti vain muistaa uudet riffini! Ei ollut vaihtoehtoa. Ei tämä homma mene niin, että ensin tehdään rumpukompit ja sitten aletaan väsätä riffejä siihen päälle. John saattaa esimerkiksi ehdottaa jotain kohtaa puolet pidemmäksi, että hänen ideoilleen olisi tilaa, Peres kuvailee. Peres uskoo oppivansa biisintekijänä jatkuvasti uutta. Tuossa biisi, työmme on tehty. Joten muistin virkistykseksi: metallissa kitarariffin rytmiikka on koko biisin perusta. – Joskus John saattaa myös ehdottaa, että tämä kohtahan voisi olla puolet lyhyempi. Materiaali on ammennettu Peresin valtaisasta tallennearkistosta, johon hän sukeltaa aina, kun uusi Obituary-levy tulee ajankohtaiseksi. Mutta Donald käänsikin sen puolet hitaammaksi. – Tuollaiset rytmit jäävät päähäsi kertakuulemalta. – Yleensä kasaamme biisin rungon yhdessä Donaldin kanssa ja lähetämme sen Johnille
Miksipä emme iän kertyessä kokeilisi erilaisiakin juttuja, jos ne vain toimivat. Sain jostain idean, että voisimme kokeilla Wariin akustista. Peres vei industrial-ideansa Napalm Death -kitaristi Mitch Harrisin kanssa perustetulle Meathook Seed -projektille. Täytyy kai itsekin kuunnella levy pitkästä aikaa, että muistaisin miten murskaava Be Warned olikaan. Ja niin löytyy myös Dying of Everythingiltä. – Jos saisin valita, tekisimme pelkästään animaatiovideoita. Ehkä. Välillä täytyy valvoa, ettei hän anna uudelle biisille nimeä, jonka olemme jo käyttäneet. Bändin ensilevyllä Embeddedillä soitti myös Donald Tardy. Kyllähän tuollaistenkin bändien vaikutus Obituaryssa kuuluu, vaikka paljon tietoisemmin otimme vaikutteemme metallista. Ja onhan meillä nopsia punk-komppeja, kuten myös hardcoremaisia breakdowneja. – Emmehän me muut edes tienneet tarkalleen, mitä John teki. Sanat kiertoon Kolme vuosikymmentä sitten Trevor Peres innostui industrialista ja ehdotti rumpukoneiden hyödyntämistä Obituaryn tekeillä olleella kolmannella albumilla The End Completellä. – Tuollaista sormitusta ei riffeissämme ole aiemmin tainnut olla. Uusi The Wrong Time on klassinen soittovideo. – Se oli äärimmäisen siistiä. – Olen samaa mieltä! Onhan se melko hevi juttu, omintakeisella tavallaan. Back from the Deadin (1997) avausbiisin Threatening Skiesin kaltaisissa rivakammissa Obituary-biiseissä hardcore on läsnä vahvasti. – Yritämme aina mahduttaa levylle vähintään yhden hitaudessaan liejuisenraskaan riffin. Samoja sanoja saa käyttää, kunhan lykkää väliin vähän uusiakin. Ehkä heitä puhutteli mutkaton, maanläheinen asenteemme. By the Dawn ja levyn päättävä Be Warned raskastelevat kiireettä. Kelpasi retostella, että hei, emme ehkä ole koskaan kiertäneet Slayerin kanssa, mutta nyt olemme mukana heidän viimeisellä kiertueellaan. Meathook Seedin synty ei ollut ainoa tyylisuuntien törmäys vuonna 1992. – Me muut emme puutu Johnin tekemisiin, korkeintaan ehdotamme joskus biisin nimeä tai yksittäistä säettä. Celtic Frostin verkkaisemmista hetkistä kumpuaville hidasteluille on sen sijaan löytynyt sijansa. Myöskään doom metal ei ole koskaan paistanut Obituaryn tekemisistä läpi yhtä selkeästi kuin vaikkapa kollegansa Autopsyn varhaisten levyjen jumalaisesta Black Sabbathja Trouble-palvonnasta. Ken tokaisi, että mikäs siinä, ja purkitti akkaripätkän. Mutta Tardyn tekstiroiskeissa on yllättävää tulkinnanvaraisuutta, joka tuo uuteen levyyn poliittisemman sävyn kuin yhtye ajattelikaan. Obituary teki samana vuonna yhteiskiertueen New York -hardcoren pioneerin Agnostic Frontin kanssa. Kerran kävi lähellä. Etenkin jälkimmäinen on hidas vintage-murskaaja. Uudemmat musiikkivideot Violence ja Ten Thousand Ways to Die, joissa animaatioversiot Obituary-herroista pakenevat zombeja, avaavat yhtyeen humoristista puolta enemmän kuin varhaisvideot The End Complete ja Don’t Care. Paljaassa akustisessa kitarassa on oma brutaaliutensa. Kaivauduimme syvälle Slayer-kaninkoloon napataksemme sen jäniksenpeijoonin, kitaristi velmuilee imitoiden Looney tunes -hahmo Putte Possua. Obituary osallistui Slayerin jäähyväiskiertueen ensimmäiseen vuoteen 2018. Ehdotus ei innostanut muita. – Uusia biisejä nimetessä on hyvä käydä läpi kaikkien vanhojen otsikot. Ei minulla ole hinkua päästä itse kameran eteen. Ehkä pitäisi lahjoittaa Johnille sanakirja. Dying of Everything taas kuulostaa tietoiselta jatkumolta Cause of Death -klassikko Dyingille. Toki jo se, että Obituaryn ensimmäisillä levyillä John Tardyn tulkinta on paikoin pelkkää raivokasta ääntelyä ilman lyriikkaa, osoittaa ettei yhtye koskaan ole ollut turhan totinen. Death metal -yhtyeen suorasukaisen punkmainen myllytys puhutteli hardcore-väkeä. Ytimekkäästi otsikoidun War-biisin väliosan Peres muistaa muitta mutkitta. Meistä ei ole runoilijoiksi, Peres toteaa ja räjähtää nauruun, taas kerran. Toisaalta Obituary on toiston taidetta: By the Dawn tuo oitis mieleen Back from the Deadin kappaleen By the Light. ”Kitarariffin rytmi on aina biisiä kuljettava tekijä, selkäranka joka saa yleisön liikkumaan – ja sekoamaan.” 34. Huikkasin, että odotas, tuo kuulostaa liian tutulta. – Taitaa tosiaan olla. Onhan Cause of Deathin alussa akustishenkistä näppäilyä, mutta sitä ei soitettu akustisella kitaralla. Mutkaton letkeys on tullut yhtyeen ikääntyessä yhä näkyvämmäksi. Peres ei lähde vannomaan, mistä väliosariffi kumpusi, mutta pitää täysin mahdollisena että yhteiskiertueella Slayerin kanssa oli vaikutuksensa. Voi jopa sanoa, että se on yksi Dying of Everythingin rujoimmista elementeistä. Tokkopa hän tiesi itsekään. Ihmekös tuo, onhan se levyn ainoa akustisella kitaralla soitettu osio – ja ainoa akustinen hetki Obituaryn diskografiassa. – Melkein joka ilta juttusilleni tuli kaljuja hardcore-hemmoja julistamaan, kuinka he vihaavat metallia mutta rakastavat Obituarya. Peres paljastaa yhtyeen pohtineen jatkoa animaatiovideoille. Ne ovat mahtavia. – Kuuntelin junnuna D.R.I:tä, Minor Thretiä ja Cro-Magsia. Ehkei. Sattumaa tai ei, sopii Obituarylle
NEM AGENCY PROUDLY PRESENTS FRI 5.1.2023 TAMPERE, TALVIHELVETTI SAT 6.1.2023 SEINÄJOKI, SEINÄJOKI METAL FESTIVAL FRI 13.1.2023 TURKU, UTOPIA CLUB FRI 20.1.2023 KUOPIO, THE CIRCUS SAT 21.1.2023 HELSINKI. VANHA YLIOPPILASTALO FRI 27.1.2023 LAHTI, FINLANDIA-KLUBI WITH SPECIAL GUESTS. VANHA YLIOPPILASTALO FRI 27.1.2023 LAHTI, FINLANDIA-KLUBI WITH SPECIAL GUESTS NEM AGENCY PROUDLY PRESENTS FRI 5.1.2023 TAMPERE, TALVIHELVETTI SAT 6.1.2023 SEINÄJOKI, SEINÄJOKI METAL FESTIVAL FRI 13.1.2023 TURKU, UTOPIA CLUB FRI 20.1.2023 KUOPIO, THE CIRCUS SAT 21.1.2023 HELSINKI
Taukoamatta pyörivässä levytehtaassa syntynyt kymmenes albumi Omen X esittelee bändistä myös uusia sävyjä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 36. Työn tulos on nyt huomattu ja suuri ovi ulkomaille avautunut. Turmion Kätilöt on painanut kovaa duunia kotimaan kentällä lähes parinkymmenen vuoden ajan
Luulen, että aiemmin oli pakko lukea sanat, kun ei niistä varmaan saa mitään selvää sen kailotuksen läpi. – Levymme soundaavat nykyään huomattavasti paremmalta kuin ennen. – Se osui kuin muna perseeseen, siis jos tykkää semmoisesta, Petja heittää. Suomen kielellä maailmalle Global Warning oli bändin ensimmäinen albumi, joka julkaistiin levyjätti Nuclear Blastin kautta. Enteilevän nimen takana oli ajatus antaa yleinen varoitus, mutta koronan saapuessa otsikko alkoi vaikuttaa suorastaan ennustukselta. Ihmekö tuo, kun yhtyeen aiemmat levyt eivät ole olleet ulkomaanjakelussa. Laulajat kertovat lätyn yltäneen luvuissa edeltäjäänsä korkeammalle, erityisesti ulkomaanmarkkinoilla. Kätilöt eivät allekirjoita monen muun bändin ajatusta siitä, että pandemia-aikana julkaistu albumi olisi mennyt ”hukkaan”. – Olemme aloittaneet varmaan jokaisen keikan Naidulla. Siitä tulee luottamus, että ehkä he M A R C SA B A T 37. D iskoja konemetalliyhtye Turmion Kätilöiden viimeisin albumi Global Warning ilmestyi huhtikuussa 2020. Yhtye pääsi veivaamaan levyn biisejä livenä vasta huomattavasti varsinaista julkaisua myöhemmin, mutta ihmiset löysivät albumin siitä huolimatta. – Nyt kun meillä on lisenssidiili Nuclearin kanssa, heillä on oma tehdas samassa kusessa. Tämä perustuu ainoastaan palautteeseen, jonka sain vaimoni sukulaiselta. Se menisi ainoastaan siihen, että annamme rahaa jollekin ammattilaiselle, joka tekee meille töitä, ja samaan aikaan epäilemme, että mihinkähän ne rahat menee, Petja sanoo. Hänelle nimittäin tuli yllätyksenä, että laulamme suomeksi, Petja kertoo. – Ei meillä savolaisilla ole minkäännäköistä tietoa Saksan territoriosta. En minä ole niitä nähnyt, mutta se mahdollisuus pitää jättää. Kaksikko uskoo, että levyn kappaleet ovat toimineet myös siksi, että teksteihin on helppo tarttua ja punchlinet jäävät mieleen. Laulajakaksikko MC Raaka Pee ja Shag-U – eli Petja Turunen ja Saku Solin – kertoo, että levykokonaisuus oli mietitty valmiiksi jo kauan ennen julkaisua. Jossain vaiheessa oli ajatuksena hoitaa homma itse, mutta realiteetit tulivat vastaan nopeasti. Nyt kun keikoille on taas päässyt, yleisö vaikuttaisi tuntevan sen biisit. – Ehkä meidän laulu ei ole ollut yhtä selkeää aiemmin. – Se pisti miettimään, että ei saatana… Minä nimittäin tykkään ajatella maailmaa sillä tavalla jännittävänä, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki! Jos joku sanoo, että älä usko taikaolentoihin, niin minä ainakin haluan uskoa. Kun sen intro lähtee soimaan, yleisön responssi on ollut sellainen, että ilmeisesti kelpaa, Saku kertoo
Miksi vaivautua laulamaan pyllystä, kun toiset osaa laulaa rakkaudesta. Jos on jokin yksi pääbiisi, ihmiset kuuntelee vain sen eikä uhraa välttämättä ajatustakaan niille muille. Se, julkaistaanko sitä kaikkea ikinä, on taas toinen juttu. Jannella oli se pianomelodia, ja hän mietti, että laittaisi sen Epik Pike -bändilleen, joka on tällaista rauhallista jooga-astraalimusiikkia. Meillä on tosi paljon biisejä, joista puuttuu pelkästään voksut. – Ja kun tökimme, se vaikuttaa alitajuntaisesti seuraavaan tuotantoon ja siihen, mitä lähdemme tekemään. Biisi on valmis silloin kun itkettää, viimeistään. Eikä se tehdas lopu koskaan, kun meillä on useampia biisintekijöitä. Se nimibiisi on vähän kuin pitsa mikrossa valmiilla asetuksella. – Tässä on paljon lapsia ja lapsiperheitä, ja meillä on todella tiivis ja intensiivinen yhteisö. Yksi tyyppi taisi sanoa, että se voisi olla hyvä täky. – Esimerkiksi tämä kielikortti, että lauletaanko suomeksi vai englanniksi. Sitten pitäisi kyllä hankkia jokin navetta tiloiksi. Sävellystyöstä vastaavat pääasiassa Petja ja kosketinsoittaja Janne Tolsa (RunQ). Biisejä tulee myös kitaristi Miikka Närheltä (Bobby Undertaker), sanoituksia puolestaan Sakulta ja Petjan vaimolta Linda Turuselta. Se on tavallaan perhe, ja sen lisäksi kaikkien omat perheet ovat tässä mukana… Vittu, me ollaan kusessa. – Tämä golfaus on kyllä hieno termi sulla nykyään, Saku nauraa. Uusia kokeiluja Albumin nimi Omen X on tulkittavissa monella tavalla. – Kysyimme, kannattaisiko meidän laittaa enemmän englantia mukaan. Halusin, että biisi menee näin, sanat menee näin, ja että se tulee mukaan albumille. Bändi itse tekee sanoituksensa mieluummin suomeksi. Materiaalia on niin paljon, että lopullisen teoksen kokoaminen tuottaa ongelmia, vaikka levy on ”läjä biisejä” eikä esimerkiksi teemallisesti harkittu paketti. Hän voi aina palata niihin vanhoihin levyihin, Petja toteaa. Nyt kun pääsen kotiin, lähden heti tekemään biisiä. Ihan saatanan sama miten, kunhan itkettää. – Mun mielestä on ollut hienoa, että kaikille riittää tonttia. – Meillä on hankaluuksia jo lopputuotannossa, kun on niin paljon hyviä vaihtoehtoja, että mitä lähtisi laulamaan. – Jos joutuisi tekemään yksin, niin ei tulisi, saatana, yhtään mitään. – Janne myös miksaa ja masteroi meidän levyt, ja yllytin häntä ottamaan luomubasarit pois ja laittamaan tilalle ties mitä. No, huumorilla, mutta… Nimikappaletta levyltä ei löydy, mutta se ei ole Kätilöiden tapauksessa mitenkään poikkeuksellista. Tuo piano jää niin kovasti päähän, että se on ihan häiriintynyttä! Ei pelkkää huumoria Kaksikon mielestä Omen X on synkkä levy. Otetaan esimerkiksi vaikkapa albumin päätösraita ja tuorein sinkkujulkaisu Kuolettavia vammoja. – Monesti käy niin, että tuorein materiaali voittaa. Fanit ei välttämättä kuule niitä, mutta siellä on joitakin testejä ja uudenlaisten soundien kokeilua. Laulajat kertovat, että biisien esittäminen livenä on aina tärkeä osa uuden levyn prosessia. Petja arvelee, että bändillä on tällä hetkellä musiikkia noin neljää levyä varten. Se on mun juttu, ja tulkitseminen tietysti. Mutta eihän tässä ole kyse siitä. Se on mun golfausta. – Kun miettii, että Global Warningin nimen kanssa kävi miten kävi, teki mieli tehdä tällainen kymmenes ennustus ja jatkaa samalla teemalla, Petja kertoo. – Se saattaa olla jopa sellainen, ettei joku ennen tykännyt välttämättä tykkää. Monta tekijää Kätilöiden uusi albumi Omen X ilmestyy perjantaina 13. Pidän lapsia käsistä kiinni, pompitaan nuotion ympärillä ja 38. Symbolina x viestii jonkinlaisesta vaarasta tai kiellosta, mutta tässä tapauksessa se on myös roomalainen numero, onhan kyseessä yhtyeen kymmenes albumi. Saattaa olla jokin kappale, jonka Janne on tehnyt johonkin asti ja sitten Petja tekee siihen laulut. Englanninkielinen teksti ei kolahda niin syvälle ja samalla tavalla, oli sen sisältö mitä hyvänsä. Kaksikko pohtii Omen X:n sanoituksia ja tulee siihen tulokseen, että Petja on tehnyt pari tekstiä, Miikka yhden ja loput jakautuvat Sakun ja Lindan kesken. Joitakin asioita bändi kokeili tietoisina ärsykkeinä sekä kuuntelijoille että itselleen. Musatuotannossa on meille aika isoja juttuja. Tällä levyllä on esimerkiksi yksi kappale, jonka suhteen olin tosi tiukkana. Kätilöillä ei ole koskaan ollut mitään sääntöjä musiikkinsa suhteen, mutta uusi albumi lienee vielä aiempiakin ennakkoluulottomampi. Yhtyeen albumeista vain kolme on nimetty jonkin biisin mukaan. Yhtyeen levytuotanto on käynnissä tauotta ja uusia biisejä syntyy koko ajan. Kitaratkin soi välillä vain taustalla. voisivat olla ulkomaalaisille hyvä syötti, että kuunnelkaahan niitä muitakin, Petja sanoo. Tunnetta pitää olla. – Se olisi kai helpompi tapa, mutta minusta siitä tulee liian suuri leima. – Minulle se synkkyys on kaunista, se on kuin minun kesä. Synkkyyden voi tosin nähdä monella tavalla. Solistit painottavat, että levy-yhtiö on kuviossa mukana vipuvartena, tekemässä töitä bändille eikä toisin päin. – Mulla on tunteet hirveän syvällä musiikissa, ja sävellyksen tekemiseen menee eniten aikaa. Osa materiaalista on samalta ajalta kuin Global Warningin kappaleet, osa kauempaakin. – En pysty itkemään, kun kuuntelen niitä kappaleita. Albumi olisi pantu pihalle jo aiemmin, mutta bändi ei halunnut, että Global Warningin julkaisukiertue jää kokonaan tekemättä. Bändin perustajan Petjan mielestä koko homman tarkoitus on siinä, että ideoita tulee monesta suunnasta. Meille on sanottu, että vetäkää just sillä kielellä kuin itse haluatte, Saku kertoo. Sillä kulmalla minä mietin enkkubiisejä alun perinkin. Tai ehkä nukkumaan ja huomenna tekemään biisiä. Ne biisit elää, Saku kertoo. – Kaikilla on tietysti oma tahtotila vaikkapa sanoihin. – No kyllä! Se kuulostaa just oikealta, se on semmoinen harrastus. 800 wattia ja minuutti aikaa. Olenkin miettinyt, että voisin perustaa jonkin lahkon. Ja on se meille artisteillekin tärkeää, että pääsemme vetämään ne kappaleet livenä, Petja jatkaa. Ajattelin, että biisit kuten Grand Ball ja U.S.C.H. – Sen tekeminen oli jännää ja palkitsevaa. Tämä bändi on aika jännä, koska se ei ole oikeastaan edes bändi. käyttävät kaiken ammattitaitonsa eikä meidän tarvitse miettiä asiaa ollenkaan. tammikuuta. Minä sanoin, että kyllä tästä Kätilöitä saadaan. Lafkan suunnasta ei todellakaan sanella ehtoja, kuten jotkut ovat epäilleet. – Itse keskityn eniten musan tunnelmaan ja siihen, miltä se kuulostaa, Petja kertoo. Kuulostaisi aivan helvetin hyvältä! Se toimisi samalla tavalla kuin nyt, mutta mukana olisi enemmän ihmisiä. – Biisejä tuli kuunneltua sillä kulmalla, että jos nämä on ennustuksia, niin olipahan mukavia taikauskoisuushetkiä välillä. Ei tulisi hevon vittuakaan, kun ei jaksa eikä halua. – Kun esitämme uusia biisejä keikoilla, tökimme samalla yleisöä ja katsomme, millaisen reaktion saamme, Saku kertoo. – Samassa biisissä saattaa olla hyvin karua meidän tyylistä laulua ja melodia, joka voisi hyvin olla jollain Sannin levyllä, Petja heittää
Sitten pitäisi kyllä hankkia jokin navetta tiloiksi.” – Petja Turunen D A N IE L TÄ H K Ä. ”Olen miettinyt, että voisin perustaa jonkin lahkon. Kuulostaisi aivan helvetin hyvältä! Se toimisi samalla tavalla kuin nyt, mutta mukana olisi vain enemmän ihmisiä
Jotkut somesoturit varmaan kirjoittelevat palstoilla, että on ihan hävytöntä laulaa tälläistä tekstiä, mutta katsoisivat vaan peiliin.” – Saku Solin M A T T I K A TA JA M Ä K I. ”Ei meillä ole mitään suodattimia
Hänelle annettiin vain biisi ja sanat, kaikki muu jätettiin miehen tulkittavaksi. Varsinaisia tuotantopalavereja ei pidetty, mutta kun bändillä oli kasassa läjä biisejä, jokainen sai ehdottaa oman listansa mieluisimmista vaihtoehdoista. – Oli biisi tai sen sanoma miten rankka tai synkkä hyvänsä, se on aina puhdistava hetki, kun sen saa ulos, Saku lisää. – Jotkut sanovat, että siinä on kyse yleisön tai huomion hurmoksesta. – En mieti tekstiä kirjoittaessani, miltä biisi kuulostaa. – Loppupeleissä on toissijaista, onko siellä yksi ihminen vai kymmenentuhatta ihmistä, kunhan se palo vain löytyy, Saku sanoo. Siinä on jotain, en tiedä mitä. En osaa sanoa. Etenkin ensimmäinen singlejulkaisu Isä meidän on kerännyt runsaasti palautetta, eikä vähiten puhuttelevan musiikkivideonsa vuoksi. Petja muistelee pandemia-aikaa, jolloin keikkailu oli poissa pelistä. – Jos keikoilla ei olisi tuollaista energiaa, olisimme varmaan miettineet aika monta kertaa, tekisikö sitä jotain muuta. – Ja koska se on ainoa biisi, joka sieltä nostetaan, ajatellaan, että me ollaan jokin hupibändi, Saku jatkaa. Jotkut somesoturit varmaan kirjoittelevat palstoilla, että on ihan hävytöntä laulaa tälläistä tekstiä, mutta katsoisivat vaan peiliin, Saku toteaa. Sakun kanssa kun lauletaan, siinä on sellainen leposyke plus kymmenen. Siellä on useita huomattavasti synkempiä biisejä, mutta tuo on se, mikä sieltä nostetaan. Ei se ole sitä, kyse on enemmän yhteisestä hetkestä. Kun kuuntelet biisiä, voit miettiä, kertooko se susta, sun ystävästä tai jostain muusta. Yleisön ja bändin välillä vallitsee valtava määrä energiaa. Se johtui siitä, ettei se palosireeni sammunutkaan. Solistien tietoon ei ole tullut mitään suurempia mielensäpahoittamisia tai loukkaantumisia. Olisi siellä ollut vaihtoehtoja myös sellaiseen, että seksi on kivaa ynnä muuta. – Kirjoitan biisit aina samalla tavalla. Yksikään meistä ei pärjäisi soolona metriäkään pidemmälle, kyllä tähän hommaan tarvitaan meidät kaikki, Petja jatkaa. – Tajusin vasta myöhemmin, että tein joitakin asioita niin kuin tein sen takia, etten päässyt esiintymään. Joku käsitti asian väärin, ja komisario sitten soitteli, että onko vähän kansanryhmiä kiihotettu. Kun katsoo eturiviä ja näkee siellä ihmisillä sellaisen palon ja kiillon silmissä, jonka tuntee itse samaan aikaan…, Saku aloittaa. Mistä perspektiivistä sitä nyt haluaa tutkia. Jollakin se tyhjiö pitäisi täyttää, ja mielellään jollakin muulla kuin katkeruudella ja kitkeryydellä, Saku miettii. Bändin sinkkubiisit ovat tavanneet olla sitä diskompaa sorttia, joten tummasävyinen kappale on ainakin erilainen valinta. Petja toteaa, että monelta levyltä löytyy rempsakampia ja reippaampia kappaleita juuri siksi, ettei kokonaisuus menisi liian vakavaksi. Varpaastani tulehtui tyvinivel, mikä oli varmasti sen syytä. – Pyhä maa on hyvä esimerkki, se on vain yksi biisi levyltä. – Ei meillä ole mitään suodattimia. Mutta synkkyys on oikeasti ilon, nautinnon ja valon hetkiä meille. Yhdellä keikalla saatiin syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Nyt ei tulisi mieleenkään uhrata edes ajatusta millekään muulle, Petja lisää. Juuka on kunta siinä Kuopion vieressä. Se pääsee purkautumaan keikoilla, ja kun sen tukahduttaa, se rupeaa oireilemaan eri tavoilla. Joku, joka kuuntelee tosi rankkaa musaa, saattaisi vaikka tykätäkin jostain meidän biiseistä, vaikka on sanonut aiemmin, että olemme ihan paska bändi. Rankkaa tekstiä Turmion Kätilöiden sanoitukset ovat olleet alusta asti omalaatuista sorttia. Meillä on ollut aivan saatanan hyvä olo, kun niitä biisejä on tehty. Rauli loi tällä videolla ne päähenkilöt. Saku kusee puskaan. Viime vuosina yleistyneestä canceloinnista huolimatta Kätilöt ovat saaneet olla enimmäkseen rauhassa. Toivottavasti on 41. Se kuulostaa siltä, miltä meistä tuntuu sillä hetkellä. – Pieniä juttuja on ollut. Saku huomauttaa, että aiempien levyjen ilmeisemmät ”hupihommat” ovat suhteellinen käsite. – Jos pistetään kaikki kuusi listaa vierekkäin, siitä otannasta syntyy suurin piirtein tuo levy. – Eihän meidän tekstit ole lainkaan hävyttömiä, ei siellä lauleta edes rivouksia! Ei kun niin, ”kyrvällä naamaan lyön”…, Petja jatkaa. Tärkeitä hetkiä Kymmenettä levyä voisi pitää suurena merkkipaaluna, mutta Kätilöille se on vain luonnollinen osa jatkumoa. Jos kappaleista haluaa välttämättä etsiä epäsovinnaisuuksia, niitä ei tarvitse kaivaa rivien välistä. Kappale antaa jonkinlaiset raamit, ja maalaan tekstillä tunnelman, mutta jätän päähenkilöt pois. – Kun näin ekan vedoksen videosta, taisin itkeä tirauttaa itsekin. Meillä ei ollut varsinaisesti uskovainen perhe, eikä toisaalta uskomatonkaan, joten se raja oli vähän häilyvä. – Hienoa, kun kaveriporukka keksi, että tällä tavalla voi elää elämää. – Alkuaikoina bändiä perustaessa mietin joitakin sanoituksia, että mitähän vanhemmat sanoo tuosta. Mennään vaan eteenpäin, eikä siinä käydä mitään palavereja, Saku kertoo. Kuuntelijalle jätetään aina se viimeinen kortti. Yhtye ei myöskään koe tarvetta sensuroida tekstejään. Poliisi soitti, mutta sekin kariutui ihan siihen puheluun, eikä meitä sitten haluttukaan syyttää mistään, Petja kertoo. Sellaisen biisin haluaa tehdä, kun muuten alkaa mennä jo liian synkäksi. – Lauloimme juukalaisista. – Tirehtöörihän on sillä levyllä sitä varten, että se antaa edes vähän happea, Petja kertoo. Se, että biisi kolisee ihmisiin, kertoo ehkä enemmän heistä tai tästä maailmasta. Koko bändi siis valitsi tuommoisen synkemmän. Kätilöistä on puhuttu joskus jopa huumoribändinä. Yhtye ei juuri mieti teemoja tai kirjoita tarkoituksellisesti aiheista, jotka voivat herättää ihmisissä tunteita. Se on todella upea teos, Saku sanoo. Kappaleen synkkä video on bändin luotto-ohjaaja Rauli Ylitalon käsialaa. Keikalla ei ole ikinä tulehtunut! Keikat ovat artisteille isoja ja tunnerikkaita hetkiä. – Isä meidän -biisin sanoituksissakin olemme enemmän peilinä kuin opettajana. – Olen miettinyt, mitä tekisin, jos sattuisi jotain ja kaikki tämä vietäisiin pois. – Mullekin tulee sellainen olo, että ei vittu, mitä helvettiä, nyt mennään! Petja jatkaa. Petja kääntyy Sakuun ja toteaa, ettei tiedä millainen ihminen olisi ilman musahommia ja esiintymistä. Kyttyräniskainen kuolema kyntää halvan naisen peltoa, ristillä ryövärin rinnalla poltellaan sikaria, Moskova– Pietari-taksilla heitetään pillurallia ja orgiat raikaa ainiaan. Tai vaikka Tirehtööri! Samalla levyllä on todella synkkiä biisejä ja riipaisevia sanoituksia. – Jos miettii meidän aiempia sinkkuja, niin haluamme tietysti esitellä mahdollisimman monimuotoisen kattauksen meidän tuotannosta, Petja sanoo. – Ei tämä homma kuole ikinä mihinkään. – Se tulee yleensä sen tuotannon tarpeeseen. Meillä on kiva kesäpäivä, tehdään biisiä ja se on kaunista, Petja sanoo. Sanon vain sanottavani siihen, Saku kertoo. – Porukka tietää vain sen Teurastajan eikä tajua, että meillä on muutakin
No, eipä ole tarvinnut enää laulaa Juuasta. Mutta niin, eihän sinne jäänyt kuin se isä itkemään. T IM O IS O A H O. Tuskin kellään niistä on hyvä olla, Petja miettii. – Ne tapahtui meidän kosketinsoittajan yläkerrassa, ja mekin asuttiin siinä naapurissa. Se biisi jäi sitten elämään. Televisiosta voi katsoa sellaista, mutta kun sun vieressä listitään viattomia lapsia, se konkretisoituu. Onko joku kiihottunut sitten negatiivisesti. – Vastaanotto jännittää aina rundille lähtiessä, mutta jos ei jännittäisi, olisi todennäköisesti kusipää. Hän teki sen tekstin, ja mulla oli valmis diskobiisi olemassa, Petja muistelee. Kuuntelin biisiä muutaman kerran ja itku tuli silmästä. Se osuus lähtee liitoon ja tuo pientä toivoa. Turmion Kätilöt on heittänyt bändin lämmittelijänä yhden ulkomaankeikan jo aiemmin, Oslossa marraskuussa 2021. Ajattelin niitä uhreja, toisten asioita ei saa sorkkia liikaa. Sekä Nightwishin että toisena lämppärinä toimivan Beast in Blackin tyypit ovat Kätilöille tuttuja, joten kuvio ei tunnu lainkaan omituiselta. – Mulle tuli siitä ihan hirveä olo. Diskovibrator-levyllä (2015) julkaistun Sinä saatana -kappaleen sanoitukset perustuvat Kuopiossa tapahtuneisiin lapsimurhiin. Eihän siinä mitään kivaa ole, mutta väliosassa on kuitenkin sellainen lentämisen vapaus, minkä musiikin pitäisi tehdä. Jos emme olisi älynneet käskeä, niin ehkä ne eivät olisi nousseet, Petja sanoo. Petja kertoo esittäneensä kappaleen Jannelle ja todenneensa, että nyt taisi mennä yli. – Oli ihan mieletöntä astella lavalle siellä. Janne sanoi, että tää on vitun hyvä, tää on just näin. Miten kukaan voi tehdä tuolla tavalla toiselle. Kyllä ne kädet sieltä vaan nousi, Saku muistelee. 400 metrin juoksu Tämän lehden ilmestyessä yhtye on jo keikkaillut areenoilla ympäri Eurooppaa Nightwishin lämppärinä, mutta haastatteluhetkellä reissu oli vasta edessä. – Paska tuli housuun kun lauloin sitä. kiihotettu ja seksuaalisella tavalla, mutta mitään negatiivista ei kyllä haluta. Saku muistuttaa, ettei yhtye yritä saarnata tai opettaa ihmisiä. – Tässä biisissä vain havainnoidaan, mitä tapahtui, ja se nyt sattui olemaan todella ikävä tapahtuma, joka kouraisee. Se ihmisten määrä, ja miten paljon meteliä niistä lähti, vaikka olimme eka bändi. Jos sitä pitäisi filtteröidä tai sensuroida jonkun takia, niin olisiko se sitten enää oikein. – Hyvä, että nousi! Piti vain käskeä. – Jouduin kysymään myös vaimoltani, että onko tämä liian raju. Mutta kyllä se satuttaa joka kerta, kun sitä esittää keikoilla. Se juttu oli niin lähellä, että se kolahti minun muijaan tosi pahasti. Tai no, onhan se äitikin vankilassa. Yhden biisin sanoituksia ja sisältöä piti miettiä tarkemmin jo tekovaiheessa
Ei meillä ole mitään sponsoreita, managementia tai omistajia. – Jo silloin yllätti, että porukka oli tutustunut meidänkin aiheeseen ja osasi laulaa ihan sujuvasti mukana. – Rajoitteilla ei ole väliä. – Se on se keikka, joka pitää ehdottomasti nähdä. – Laitamme varmaan rankimmat biisit kärkeen, eli ei siinä mitään hellitystaukoja tule. tammikuuta. Meistä se ei jää kiinni! Esittääkö bändi sitten omalla rundillaan enemmän englanninkielistä materiaalia. Ajankohtakin on sopivasti lätyn ilmestymistä seuraava päivä, 14. Tuolloin yhtye tosin lämppäsi ”oman genrensä” Painiä. Kaksikko toteaa, että enkkubiisejä soitetaan Suomessakin aika usein, joten asetelma tuskin tulee muuttumaan merkittävästi. – Tässä on kuitenkin oma pakka ja meidän junttien rahat liossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole, sillä yleisömäärät ja areenat ovat valtavia. Joku osaa maratonin ja joku osaa satasen, mutta 400 metriä on se kaikkein paskin. 20 keikan rundi jännittää lämppäripestiäkin enemmän. Teemme keikan itsemme näköiseksi ja myös itseämme varten. Siinä tulee järkikin vastaan – miksi laittaisi kaksi samalta kuulostavaa bändiä keikalle. Eikä tämä ole mikään kaupallinen paskapuhe, vaan tarkoitan tätä ihan vilpittömästi. – Setti painottuu varmaan aika paljon sinkkumateriaaliin, sillä ulkomailla saattaa olla porukkaa, joka on kuullut lähinnä ne videobiisit. Lontoon Wembley-areenalla yhtye oli ilmeisesti kaikkien aikojen ensimmäinen suomen kielellä laulanut esiintyjä. Yhtye haluaa esitellä katalogiaan mahdollisimman laajasti. Ketä se palvelisi. Ei ehditä fiilistellä ja ottaa rennosti samalla tavalla kuin omalla rundilla voisi, Saku miettii. Bändi haluaa näyttää uransa isoimmalla headliner-keikalla, mistä Turmion Kätilöissä on kyse. – Kuviossa on paljon muuttujia, mutta emme anna sen häiritä tässä vaiheessa. Kätilöilläkin on tuotantoa yhdeksän levyllistä plus tulevan albumin sinkut. Kun soittoaikaa on puolisen tuntia, oma materiaali täytyy nivoa todella tiiviiksi paketiksi. – Enkä mä ainakaan mieti, miltä ne muut bändit kuulostavat. On ymmärrettävää, että tällaiset seikat huolettavat. – 400 metriin pitää antaa kaikki, Saku komppaa. Siitäpä sitten valitsemaan kourallinen kappaleita. Pitää olla vähän liipaisimella, Petja sanoo. Valtava disko Yhtye soittaa alkuvuodesta muutamia keikkoja Suomessa, minkä jälkeen luvassa on ensimmäinen oma headliner-kiertue Euroopassa. Välillä settiin otetaan jokin oudompi vanha biisi, mikä on piristävää myös bändin kannalta. Saku kysyy. – Siellä on aivan helvetin hyviä kavereita aloittelemassa iltaa. Meitsi ainakin lähtee sinne! Petja heittää.. Nightwish-rundilla homma hoidetaan tiukalla mentaliteetilla, keikat vedetään täysillä ja tosissaan. Tehdään täysillä ja toivotaan, että kiertue tapahtuu eikä tule lisää mitään katastrofaalisia hinnannousuja. – Jossain vaiheessa otettiin vanha herkku, Neljä käskyä, jota on soitettu viimeksi ties milloin, Saku muistelee. Kätilöiden suuren spektaakkelin, Helsingin jäähallissa black box -asetelmalla järjestettävän keikan piti toteutua jo syyskuussa 2020. – On helppoa miettiä, että ison bändin takana on isompi yleisö, mutta ei se ole ihan niin. Biisejä alkaa olla niin paljon, että hieman jo hämärtyy eikä enää muistakaan, vaikka samalla tuntuu, että vastahan sitä lähdettiin, Petja sanoo. Ensimmäinen kotimainen on uponnut ulkomaiseen yleisöön yllättävän hyvin ensimmäisestä kiertueesta lähtien. Päinvastoin, siinä ei ole minkäänlaista ansaintalogiikkaa. – Kai ne kaikki pitäisi iljetä soittaa. Siitä kehittyi aika hyvä luottamus, Petja kertoo. Omalla rundilla on toki yli tunti soittoaikaa, mihin mahtuu aika hyvä kavalkadi erilaisia biisejä, Petja kertoo. Koko homma on täysin omaa tuotantoamme, ja juuri sen takia sinne kannattaa tulla, Petja kertoo. Se luo tietynlaisen paineen, mutta juuri tällaista painetta haluamme. Se on rankempi pesti. – Se on meidän isoin disko ikinä. Pandemia pakotti siirtämään tapahtumaa peräti kolmesti, ja nyt konsertti toimii Omen X -albumin levynjulkaisukeikkana. Meillä on niin lyhyt soittoaika, että se on sellainen 400 metrin juoksu. Yllättäen nousseet kustannukset ovat koituneet viime aikoina joidenkin isompienkin bändien kiertueiden kohtaloksi. Oli sitten vanha fani tai joku, joka ei ole ikinä kuullutkaan meistä. Jäähallin lämmittelystä vastaavat DJ Proteus, popmetalliyhtye Detset ja saksalainen Lord of the Lost. Valtaosa Kätilöiden kappaleista on suomenkielisiä, samoin settilistaan valitut rallit. Mutta ei se juttu muutu toisaalta miksikään, teki sen jossain areenalla tai pitserian nurkassa, Petja sanoo. On puhuttu esimerkiksi keikkabussien vuokrahintojen reilusta kasvusta. Todennäköisesti velkaa jää aika rankasti, eli kannattaa tulla katsomaan se velka! Show tulee eroamaan merkittävästi Kätilöiden muista lähiaikojen keikoista. Koimme siis jo ekalla kierroksella, että meilläkin oli oma yleisö. Siinä ei tehdä mitään kompromissejä, Saku sanoo. – Kyse ei ole rahasta. – Tämä ei ole ehkä niinkään sellainen nautintoreissu
Se, mikä oli tuhoisaa niille muusikoille, Cammie Gilbert oli uskovaisen perheen tyttö, jonka elämä mullistui ensin rockin ja sitten metallin myötä. – Vasta Oceans of Slumber -vuosieni myötä näen, että olen se kuka olen juuri sen takia, missä olen asunut, elänyt ja mitä kokenut. Yksi asia oli kiellettyä: populaarimusiikki. Keskityin vain olemaan hyvä oppilas, hyvä tytär ja hyvä ystävä. Sairaus varjosti koko perheen elämää, mutta minulle se antoi vapauksia ensimmäistä kertaa elämässäni. Vanhemmat olivat tehneet selväksi, millaisiin helvetin liekkeihin sellainen johtaa. – Kasvoin todella, todella uskonnollisessa perheessä, mutta onnekseni kyseessä oli uskonto, jossa musiikki on voimakkaasti läsnä, Cammie kertoo. Mikä vastasi parhaiten angstisen nuoren huutoon. Nuoren Cammien piti kasvaa lähes aikuiseksi, ennen kuin hän pääsi vapaasti käsiksi ei-uskonnolliseen musiikkiin. – Mitä tahansa musiikkia sainkin käsiini teininä, äitini piti kuunnella levy läpi, tutkia vihkosta, tarkastella kansitaiteita ja käydä mielellään läpi bändin historiakin. Tätä nykyä 35-vuotias laulaja paljastaa heti videopuhelun alussa, että hänen juurensa ovat ihan muualla kuin metallissa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JAMIE LACOMBE PÖLKYLLÄ Kiltistä tytöstä metallikuningattareksi 45. Oikeastaan hän pääsi käsiksi jopa rockiin vasta aikuisiällä. – Se kaikki tuntui niin kihelmöivän vaaralliselta. – Äitini oli kuin isäni vastakohta, eli todella tunnollinen, hengellinen ja innokas ihminen, joka lauloi meille lapsille koko ajan. Komeiden doom-sävellysten ohella tähän on vaikuttanut bändin säkenöivä, metallimaailmassa harvinaisen omaleimainen solisti. – Ollessani lukion ylimmällä luokalla isälläni diagnosoitiin leukemia. Se, että osa grunge-rokkareista kuoli yliannostuksiin ja muihin... Kiehtovat kielletyt hedelmät Musiikki oli aina osa Cammien lapsuutta, eikä ainoastaan kirkon ja kuoron kautta. Hän oli hetken aikaa jopa eräänlaisen kulttikuoron johtaja, kunnes tapasi Cammien äidin. Tuntui siltä kuin he olisivat tehneet niin aitoa musiikkia, etteivät kestäneet sitä itsekään. Isäni ja äitini elämiä yhdisti musiikki ja kummankin erilainen mutta voimakas usko. – Okei. Se oli vähän liiankin kilttiä ja nuhteetonta elämää. Elämäni olisi voinut olla hyvin erilaista, jos minä ja vanhempani olisimme jääneet Chicagoon, missä synnyin. En ehkä ilmaise sillä mitään tiettyä uskontoa tai yhteyttä Jumalaan, siinä mielessä kuin asia uskontojen kautta mielletään. – Siihen mennessä en ollut osannut käsitellä mitään teini-iän sekavia tunteita. Kiitos perheeni, löysin kuitenkin jo nuorena laulamisesta voiman, jolla kanavoida syvintä sisintäni. – Meillä oli kotona pieni studio ja soittimia lojui kaikkialla, joten meille oli ihan tavallista äänittää yhteisiä lauluja. – Näin aina vain osavaltion vanhoillisimmat ääripäät ja rasismin kaltaiset varjopuolet, joita jouduin itsekin kokemaan nuorena. Ja outoa kyllä, en vaihtaisi siitä mitään pois. Totta kai grunge. Se oli minulle todella ristiriitaista aikaa. Tällaisia asioita voisi jossitella loputtomasti. Nyt hän on Oceans of Slumberin vaikuttava laulaja, jonka kohoaminen maailmanmaineeseen on vain ajan kysymys. En edes niitä kivuliaita asioita. Kaikki ovat olleet joskus teinejä ja tietävät varmasti, että tuollainen hysteria ja kieltäminen sai vain haluamaan lisää. Gilbertin silmissä näkyy pohdiskeleva pilke, kun hän alkaa avata lapsuuttaan. – En ollut osannut kuvitella, että maailmassa voi olla jotain niin kaunista ja raivoisaa kuin grunge. O ceans of Slumber on noussut viime vuosina vahvasti metallimaailman tietoisuuteen. – En voi alleviivata tarpeeksi, miten hysteerisesti ja liioitellusti asiaan suhtauduttiin ensinnäkin kirkossamme ja toisekseen mustassa yhteisössä, Cammie kuvailee virnistäen. – En osannut olla nuorena millään tavalla kotiseutuylpeä, laulaja myöntää. Minusta tuntui kuin lapsuuteni olisi ollut äitini ansiosta yhtä musikaalia, Cammie hymyilee. Mitä jos en olisikaan ollut se outo musta uskovaisen perheen tyttö Teksasissa, vaan yksi monista muista samanlaisista tytöistä suurkaupungissa. Hänen isänsä oli muusikko, joka kävi ennen Cammien syntymää läpi koko rockelämän huumehelvetteineen ja Euroopan-kiertueineen. Nyt kun olen kiertänyt maailmaa, huomaan miten hieno paikka Teksas parhaimmillaan on. Hänen nimensä on Cammie Gilbert. – Tavassani kokea laulaminen on yhä voimakasta hengellistä latausta. Uskonnollisen perheen ohella myös toinen asia on määrittänyt Cammien elämää lapsesta pitäen: hän varttui mustana tyttönä erittäin konservatiivisessa Teksasissa. Olin ihan koukussa niihin patoutuneen tuskanpurkauksiin
– En lähtenyt metallimaailmaan tai -keikoille takki auki ja diivaillen, että hei, tässä minä olen, täydellinen tällaisenaan, jumaloikaa minua. Sitä paitsi metallimusiikki oli hyvä tekosyy pukeutua koko ajan mustaan nahkaan. – Ymmärrän nyt ääntäni vähän paremmin, ja uusimmat Oceans of Slumber -levyt ovat jotain ihan muuta kuin mihin kykenin aiemmin. – Rakastuin metallin tunnelmaan, sain hyvän syyn laittaa tukkani hulluilla tavoilla, pidän älyttömästi tatuoinneista ja jopa lävistykset sopivat kuvioon. Silloin olisin leuhottanut menemään ja ollut ihonvärini suhteen kuin ruutitynnyri, joka vain odottaa räjähtämistään. Dobbiella Cammie tarkoittaa Oceans of Slumberin perustajaa ja pääasiallista säveltäjää PÖ LK YL LÄ. – En ajatellut liittyväni bändiin ennen kuin muutin Houstonissa alueelle nimeltä Montrose. Olen oikeastaan aika ylpeä äidistäni. Kokeilin vähän kaikkea, mutta silloinkaan en ajatellut, että tekisin musiikkia tosissani. – Kun tapasimme ensimmäisen kerran, Dobbie rohkaisi minua kokeilemaan rajojani laulajana. Sittemmin olen oppinut ymmärtämään, miten tärkeää vuorovaikutus on – ellei sitten kyse ole todella räikeistä hyökkäyksistä itseään kohtaan. se oli sellaista näpertelyä, hän naurahtaa. Olisin voinut asennoitua jo ennakkoon hyvin varautuneesti, nostaa piikit pystyyn ja odottaa pahinta, mutta annoin uuden yhteisöni näyttää ensin luontonsa, Cammie kertoo ja summaa lähestymistapansa sanomalla, että myös ihmisen omat ennakko-oletukset rasismin suhteen voivat olla rasismia. – Huomasin nopeasti, miten paljon kiehtovia yksityiskohtia metallikuvasto sisältää. Lähdin laulamaan Oceans of Slumberin levyille ja tekemään keikkoja vähän samalla ajatuksella kuin lähtisin uuteen työpaikkaan. Hän kertoo vaikuttuneensa välittömästi siitä, miten metalli on kuin yhteinen kieli ja samastumisen kohde faneille kaikkialla maailmassa. – Tämä ei olisi onnistunut, kun olin nuorempi. – Odotin saavani elämäni puhuttelun viimeistään siinä vaiheessa, kun liityin hirvittävään metallibändiin, jossa oli ”demonimaista örinää”, ja menin vielä naimisiinkin pitkätukan kanssa, mutta vielä mitä... – Lauleskelin kyllä ja kirjoittelin runoja, mutta... Asenne ratkaisee Hyppy metallimaailmaan oli Cammielle hyvässä mielessä kulttuurisokki. Päinvastoin. Dobber Beverlyä, joka on tätä nykyä myös Cammien aviomies. – Äitini on kuunnellut levyjämme ja käynyt keikoillamme. Hän on huomannut, että ihan kaikki metalli ei olekaan täyttä saatananpalvontaa, vaan tämä musiikki voi olla eri tavalla aivan yhtä ”hengellistä” kuin kaikki se, jota harrastimme ollessani lapsi. Kiitos Dobbien. Isän menehtymisen jälkeen Cammien välit äitiinsä eivät katkenneet edes rockin pauloihin hyppäämisen myötä. pelasti nuoren Cammien tunteiden patoamiselta, joka taas olisi voinut olla tuhoisaa minulle. Tajuan enemmän myös studiotekniikasta, ja uskallan kai sanoa, että olen tullut aika pitkälle siitä mimmistä, joka nauhoitti ääni väristen ensimmäistä kertaa studiossa. – En siis ollut yksi niistä nuorista, jotka haaveilivat laulajuudesta, tähteydestä tai minkäänlaisesta julkisuudesta. He tekivät raskasta ja kiehtovaa musiikkia, joten tein kuten aina: kohautin olkapäitäni ja tuumasin, että hitto, kokeillaan! – Tiesin olevani ennemmin fiiliksellä tulkitseva kuin teknisesti täydellinen laulaja. Halusin lauluuni samanlaista syvää voimaa ja eläytymistä kuin Luther Vandrossilla, Whitney Houstonilla ja Lisa Fischerillä. En mennyt Idolsin koelauluihin tai pyrkinyt Voiceen. Samalla nuori laulaja löysi metallista ja sen kuvastosta asian, joka yhdisti monia hänen intohimojaan. – Omasta asenteesta on kiinni paljon. Suurin haasteeni on ollut, että olen todella itsekriittinen perfektionisti ja minulta on kestänyt kauan päästää irti virheettömyyden tavoittelusta. Se oli sellaista hauskanpitoa, lauloin vaikka minkälaisissa kokoonpanoissa ja innostuin joka viikko jostain eri musiikkityylistä. Hän sanoo tiedostavansa, että asiassa olisi voinut käydä toisinkin. – Aloin hengailla silloisen poikaystäväni kanssa valtavassa kompleksissa, jossa oli treeniksiä, pieniä studioita ja paljon keikkoja. Metallin tekijät ovat todella kiihkeitä monilla äärimmäisillä tavoilla. Vahingossa laulajaksi Edes tosimaailmaan vapautunut Cammie ei ajatellut, että hänestä tulisi muusikko tai laulaja. Minusta ei ehkä koskaan tule minkäänlaista nihilistiä tai satanistia, mutta tajusin jo varhaisessa vaiheessa, että metallissa yksityiskohdat merkitsevät enemmän kuin monessa muussa musiikkityylissä. Nytkin hän pyörittelee päätään kertoessaan, ettei oikeastaan tiedä vieläkään, miten elämä johdatti hänet tähän pisteeseen. Se on aika eläväinen ja boheemi paikka, jossa kaikki harrastavat taidetta jossain muodossa. Laulajan kasvoille nousee leveä hymy, kun hän kertoo, miten avoimesti hänet on otettu metalliyhteisössä vastaan. Minusta tuli laulaja vähän kuin vahingossa. Se sopi parikymppiselle minulle täydellisesti
Lähdin laulamaan Oceans of Slumberin levyille ja tekemään keikkoja vähän samalla ajatuksella kuin lähtisin uuteen työpaikkaan.” – Yllätyin, miten päinvastaisesti asiat menivät siihen nähden, miten ne olisivat voineet pahimmassa tapauksessa olla. Osaan tosin olla aika hankala bändikaveri. Musiikin tekeminen yhdessä on sitä, että avaa itseään tavalla, joka ei arkisessa kanssakäymisessä onnistu. – Eikö suomalaisten pitänyt olla jotenkin juroa, etäistä ja synkkää kansaa. Totta kai Starlight and Ashilläkin on vertauskuvia ja symbolismia, mutta nyt löysin rohkeampia keinoja ujuttaa sekaan niin suoria tunteita ja ajatuksia, etteivät ne jätä hirvittävästi tulkinnanvaraa. – Koska emme päässeet kiertämään nimikkolevymme kanssa, emme oikein nähneet, miten hyvin tai huonosti se resonoi ihmisissä. – Olen haaveillut jopa kirjan tekemisestä. Tämä bändi ja rakas mieheni ovat antaneet minulle tämän elämän, jota elän nyt. Cammie huomasi levyä tehdessään olevansa entistä vapautuneempi. Laulaja sanoo yhtyeen eläneen kriisistä toiseen vielä Aetherial-albumin (2013) ilmestyessä. Kesti kauan, ennen kuin tiesin, kuka olen esiintyjänä, mutta nöyrä asenne auttoi kai tässäkin. Ja luottamus. Se saattaa jäädä jonkinlaiseksi eläkeprojektikseni, jota kirjoitan sitten vanhana höperönä rouvana jossain mökin nurkassa, mutta kukapa tietää... Siitä ei tullut oikeastaan edes metallia. Cammie kysyy taas leveä hymy kasvoillaan. En oikein tiennyt, mitä olin tekemässä. Teimme vain musiikkia ja purimme tuntojamme. Ei ollut helppoa nousta lauteille, joilla Type O Negative ja monet muut olivat soittaneet. Oceans of Slumber on kiertänyt Insomniumin ja Swallow the Sunin kanssa, ja Cammie pääsi jopa laulamaan jälkimmäisen Moonflowers-albumin (2021) kappaleessa All Hallows’ Grieve. Swallow the Sunin vastapainoksi Cammie on vieraillut myös Arjen Lucassenin kipparoiman Ayreonin Transitus-konseptilevyllä (2020). Kirousten vahvistama bändi Myös Oceans of Slumber haki muutaman vuoden ajan muotoaan Cammien liityttyä bändiin. Hän nauraa pitkään ja makeasti kertoessaan, että aviomiehen kanssa samaan bändiin kuuluminen on ihanaa. – Dobbie ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu. Yritin voittaa yleisön luottamuksen parhaani mukaan ja taisin vähän yliyrittää. Kuvatusta kemiasta Cammiella on kokemusta syvemmällä tasolla kuin monella muulla. Selvästi epävakaimmillaan asiat olivat The Banished Heartin [2018] aikoihin, jolloin luulin hetken itsekin, ettei Oceans of Slumber ehkä löydä muotoaan. – Eka keikkani oli huhtikuussa 2014 klubilla nimeltä Fitzgerald’s, joka on ikoninen keikkapaikka täällä Houstonissa. Jotenkin saimme sitten päähämme tehdä ihan erilaista Oceans of Slumberia. – Oli huumaavaa huomata, että pelottavan sijaan esiintyminen oli ensimmäisestä kerrasta lähtien silkkaa transsia. Kaikki näyttelijät, tai tässä tapauksessa laulajat, eivät välttämättä tiedä, mistä tarinakokonaisuudessa on kyse, kun he äänittävät osuuksiaan. – Se oli jotain täysin erilaista. Ne kasvukivut olivat joissakin kohdissa ylitsepääsemättömän oloisia. Joku lähti bändistä ja jouduimme etsimään uutta tyyppiä. Pienet ja suuret erimielisyydet siitä, miltä meidän pitäisi kuulostaa. Nyt oli toisin. Cammie kysyy leveästi hymyillen ja kertoo sitten, että hänen kokemustensa mukaan olemme melkoisen leikkisää ja itseironista väkeä. – Rakastan sitä täydestä sydämestäni, ja luulenpa, että hänkin pitää tästä omalaatuisesta suhteestamme, ainakin useimmiten... Se oli aika kaukana syrjinnästä, vaikka toki somessa on tullut vastaan sitäkin. – Annamme tietenkin toisillemme tukea ja turvaa kiertueilla sekä tilanteissa, joissa koemme itsemme epävarmoiksi. Alan olla yhä enemmän sinut ajatuksen kanssa. Se on hauskaa. – Voinko kutsua Arjenia maailman aurinkoisimmaksi ihmiseksi. Monet tuntemani suomalaiset ovat ihanalla tavalla optimistisia pessimistejä. Tärkeintä on vuorovaikutus Teksas saattaa tuntua pohjoisesta näkökulmasta kaukaiselta paikalta, mutta musiikilliset sillat ovat taanneet sen, että Cammie on saanut pieniä näytteitä suomalaisuudesta. Se selviää vasta sitten, kun koko albumi on kuultavissa. Menin oikeastaan aika pitkälle mukavuusalueideni ulkopuolelle, koska minulla ei ollut omia sanojani tai melodioitani, ja vaikka Arjen antaa laulajien revitellä omalla tyylillään, huomasin olevani aika epävarma. – Huomasin, että henkilökemiat ovat vielä tärkeämpi osa musiikkia kuin olin kuvitellutkaan. – Totta puhuakseni ajattelin jopa, että tämä bändi on jotenkin kirottu, kun yhtä onnistumista seurasi aina useampi epäonninen asia. ”En lähtenyt metallimaailmaan tai keikoille takki auki ja diivaillen, että hei, tässä minä olen, täydellinen tällaisenaan, jumaloikaa minua. Cammien bändidebyytti Winter (2016) oli uusi versio julkaisemattomasta levystä, jonka alkuperäinen laulaja Ronnie Gates oli jo äänittänyt. – Suomalaisissa on kuin kaksi toisiaan täydentävää puolta. – Starlight and Ashistä tuli tavallaan sisäänpäinkääntynein albumimme. Tekstejäni on aina leimannut se, että kiertelen ja kaartelen asioiden ympärillä enkä sano mitään suoraan. Tai sitten kävi kuten nimikkolevymme [2020] valmistuttua: covid iski koko maailmaan, kun olimme tehneet elämämme levyn. Arjenilla on hauska tapa tehdä levyjään kuin moni ohjaaja elokuvia. Toisaalta jaksamme kyllä haastaakin toisiamme niin paljon, että ajamme joskus toisemme raivon partaalle. – Se mikä ei tapa, vahvistaa. Emme edes miettineet sitä tehdessämme, julkaisemmeko sitä koskaan. Ei vain laulajana vaan myös lyyrikkona. Runoja, päiväkirjoja ja kaikkea. 47. – Kaikki ne muutokset kokoonpanossa. Ensimmäisistä keikoista alkaen minulle tultiin hehkuttamaan, miten siistiä on, että kaltaiseni ihminen on mukana tällaisessa bändissä. Ilman häntä en olisi tässä, tekemässä tätä haastattelua. – Oceans of Slumberilla oli aika iso paikallinen kannattajakunta, joka halusi nähdä ja kuulla, kuka on tämä muija, joka on ottanut Ronnien, bändin alkuperäisen laulajan, paikan. Hän on paras ystäväni. Ainakin suuren osan ajasta. Se oli kasvattava kokemus, joka on auttanut minua nyt Oceans of Slumberin kanssa. Vai miten se sanonta meneekään. Cammie sanoo, että häneen olisi voitu suhtautua ankaramminkin – ainakin ensimmäisten esiintymisten perusteella. Toteamukseen on vaikea sanoa mitään vastaan, kun kuuntelee mainittua nimikkolevyä ja tänä vuonna julkaistua Starlight and Ash -albumia, joka on näennäisessä keveydessään kuin edeltäjänsä vastakohta. Päinvastoin. – En ollut koskaan laulanut mitään sellaista. Kaikki tämä on tehnyt meistä paremman bändin. He saattavat kirjoittaa mitä melankolisinta musiikkia, mutta hassutella kiertueilla tavalla, joka ei tunnu irtoavan ainakaan amerikkalaisista. – Olen kirjoittanut sanoja paljon pidempään kuin laulanut tosissani
Ja sitten kauhistuneet siitä, että A-puolen kappaleet olivat aivan toisessa järjestyksessä vuoden 1991 alkuperäisellä Cogumelojulkaisulla. São Paulon seudulla siinnyt, vuonna 1988 debytoinut thrash metal -yhtye Attomica valitsi samankaltaisen reitin kuin Sepultura. Kitaristi jättäytyi pian yhtyeestä. Siinä missä Sepultura osoitti jo Schizophrenialla (1987) halua hakeutua teksteissä kohti tämän maailman kauhuja, Attomica pitäytyi Disturbing the Noisella fiktiivisemmin latautuneessa kuolon ja väkivallan kuvastossa. Rod uusi solistipestinsä vuoden 2018 The Trick -albumilla. Mutta väkevä saavutus se on silti yhtyeeltä, joka oli debyytillään persoonattoman suttuinen ja jonka kakkoslevy Limits of Insanity (1989) kallistuu kohti klassisempaa hevitystä, kiitos solistivastuun ottaneen basisti André Rodin korkealta kajavan laulun. The Chainsaw’n keskitempoinen alkuriffi on sukua Metallican Eye of the Beholderille. ”DEATHRAISER / When the dead returns to kill”. Raivokkaan reitin, jota uskaltaa kutsua edellä mainittuihin epäpyhiin kohkaajiin verrattuna jotakuinkin sofistikoituneeksi. Hetkittäin riffittely kurottaa Slayeriä kohti. Se houkuttelee tulkintoihin, mutta saattaa yhtä hyvin olla vain kieliopillisesti kankea kyhäelmä, jonka inspiraationa on Disturbing the Priest, Black Sabbathin Ian Gillan -kauden luomus. Yhtye sai solistikseen Fábio Moreiran, jonka ulosanti tuo mieleen Max Cavaleran thrash-aikojen pauhun, hurmaavaa aksenttia myöten. Disturbing the Noise ei ole mikään Beneath the Remains tai Arise. Ways of Death on mainio thrash-biisi sekin. Mutta en voi olla kummastelematta, miten levykokonaisuutta alun perin rakennettaessa ei ymmärretty, että Deathraiser on paras – ja ainoa – mahdollinen avausraita, vimmainen viesti siitä, että homman nimi on raju. Mutta hetkiin, joina tuntuu, että Sepultura-thrashiä on maailmassa liian vähän, perusasiansa vimmaisesti välittävä Disturbing the Noise on oikea albumi. Poljennon päällekäyvyydestä kajastaa myös saksa-thrashin vaikutus. Eikä levyn riffittelykään ota isompaa etäisyyttä Cavaleran ja Andreas Kisserin kädenjälkeen. Tähän Disturbing the Noise on osuvaa, jopa kehittynyttä jatketta. Kitaristiveljesten João Paulo Francisin ja Disturbing the Noisella debytoineen João Márcio Francisin rytmikkäissä riffeissä riittää kelpo koukkuja. Vaikutearsenaali ei kuitenkaan jää pintapuoliseksi. Eikä soolokitarointi ole silkkaa kampikidutusta. Deathraiserin ja Violence and Terrorin soolot osoittavat, että Andy LaRocque -opit on omaksuttu. Yhtye ei groovaillut asennemetalli-ilmastoon, vaan päätti päivänsä 1992 – vain palatakseen 12 vuotta myöhemmin, jostain harkitsemattomasta syystä yhtä t-kirjainta vähäisempänä. Soiton ankara ote muistuttaa, että kulman takana vaanii death metal. Deathraiserin, levyn ainoan oikean avausraidan, kertosäe sen kiteyttää. Vuonna 2012 julkaistulla 4-albumilla Disturbing the Noisen tekijöistä matkassa olivat enää André Rod ja João Paulo Francis. Mutta eihän tämä häiritse. Attomican aiempaan tuotantoon mahtuu levynja biisinnimiä kuten Dying Smashed, No Life till Madness, Limits of Insanity ja – kyllä – Children’s Assassin. Attomican jatkumo puolestaan katkesi kolmanteen albumiin. Järin persoonalliseksi en ala myöskään Disturbing the Noisea väittämään. Meteli häiriintyy ATTOMICA Disturbing the Noise COGUMELO 1991 TEKSTI JUKKA KITTILÄ SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kun kaipaa Beneath the Remainsille ja Ariselle juttuseuraa, hätiin rientää Attomican ei-niin-persoonallinen mutta vimmainen Disturbing the Noise. Tai no, ei rajuin mahdollinen bändin kotimaan Brasilian asteikolla. VÄÄRÄ biisijärjestys! Siis väärä meille, jotka olemme tutustuneet Attomican Disturbing the Noiseen 2010-luvun uudelleenjulkaisujen kautta. Nykyään Rod kuulostaa nimittäin kovasti Dave Mustainelta. Ei aavistustakaan. En ole ainoa, joka kokee että primitiivisesti, miltei mielenvikaisesti pahansuopaa sointiaan sylkeneet brassibändit Holocausto, Mutilator, Sarcófago ja Vulcano ovat sitä totisesti rajua kamaa. MITÄ nimi Disturbing the Noise yrittää viestittää. Attomican diskografian läpikäynti ei ole välttämätön urakka, ei oikeastaan edes suositeltava. Silti tuntuu kuin Attomican jokaisella levyllä laulaisi eri solisti. Vuonna 2009 Atomica päätti olla jälleen Attomica. 48. Lähinnä hymyilyttää. Disturbing the Noise on yksinkertaisesti mainio raivoisamman laidan thrash metal -albumi
TAMPERE | KLUBI 5.5.2023 .. 3 2 , € | K 1 8 | E N N A K O T : 6.5.2023 . . . HELSINKI | TAVASTIA EXUL EU/UK TOUR TUSKA.FI/TUSKALIVE KAIKKI KEIKAT. . FEATURING SPECIAL GUEST SUPPORTED BY L I P U T A L K
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. Saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä kautta maan! Schecter PT Van Nuys | Schecter C-6 PRO CB | Schecter Reaper-7 Multiscale | Schecter Omen Elite-6 FR | Schecter C-6 PRO CB. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Kovassa nousussa oleva Schecter-kitarat ovat helpposoittoisia ja luotettavia
Ihan kuin Renkse ja pitkäaikainen Katatoniakumppaninsa Anders Nyström olisivat pysähtyneet näiden kappaleiden äärelle pidemmäksi aikaa kuin aiem pia levyjä tehdessään. Niissä kelpaisi viipyä pidempäänkin kuin nyt. Tähän asti. Kaikki tietävät, että Katatonian katalogissa tässä on onnistuttu usein vaikuttavasti. Esimerkiksi Colossal Shade, Birds, Author, Atrium ja Absconder ovat aivan loistavia Katatonia-sävellyksiä. Tai sitten liiankin ”opethmaisia” kiemuraisuuksia, jotka eivät oikein keskustele muun sävellyksen kanssa. tammikuuta. Katatonia on siis yksi niistä yhtyeistä, joille maailman pysähtyminen teki vain hyvää. Dead End Kings (2012) oli harmaa albumi 2000-luvun Katatonia-voittokulun jälkeen. Sky Void of Stars vaikuttaa aluksi levyltä, jolla kuullaan niin tuttua Katatoniaa, että jälki on kuulijasta riippuen joko ”valitettavasti taas sitä samaa” tai ”onneksi taas sitä samaa”. Siksi keskinkertaisen ja hyvän Katatonia-albumin välinen ero on aina ollut kiinni hiuksenhienoista mutta merkittävistä yksityiskohdista. Renkse ja Nyström ovat aina osanneet tehdä vähäeleisen oloisia mutta kiehtovia melodioita. Katatonia jatkaa viime levyillään tutuksi tulleella tiellä. Pian alkaa paljastua, että bändin parhaita puolia on puristettu yhteen niin tiiviisti, ettei levyn luonne olekaan niin itsestään selvä juttu. Ja tarkoitan tällä sitä, että viimeisen kymmenen vuoden ajan sen jokainen albumi on ollut hieman edeltäjäänsä parempi. Pitkin levyn kuuntelemista huomaan kuitenkin ikävöiväni kahta asiaa. Sen juoneen olisi silti kaivannut vielä hivenen erottuvampia käänteitä vahvistamaan draaman kaarta. Joskus Katatonia on sortunut säveltämään kappaleidensa sisään kokeiluja, joihin sillä ei ole ihan täysin rahkeita. Aki Nuopponen Sky Void of Stars julkaistaan 20. The Fall of Hearts (2016) nosti ruotsalaisten osakkeiden arvoa tuuman verran, mutta tuntui yhä hieman liian rutinoituneelta suoritukselta. Nämä ovat onneksi pieniä haikailuja sen rinnalla, että Sky Void of Stars on bändin paras albumi 16 vuoteen. Heti ensimmäisillä kuunteluilla alkaa kiinnittää huomiota mukavuusalueilta poistumiseen sekä melodioissa, sovituksissa että erityisesti Jonas Renksen lauluissa. City Burials (2020) sen sijaan oli elektronisine kokeiluineen selvästi nälkäisempi levytys kuin kumpikaan aiemmista. Toinen asia on akustisuus. Kaksitoista albumia on suuri määrä mille tahansa yhtyeelle, eikä kaikkein vähiten Katatonialle, joka on operoinut kaikista koneja progemetallisista flirttailuistaan huolimatta varsin kapealla alueella. Pikkuhiljaa levyn lauluja kitaramelodioita huomaa hyräilevänsä pitkin päivää, vaikkei niitä tungeta kappaleissa väkisin päin aisteja. Myös Esa Holopaisen sooloalbumin akustisemmat, ja parhaat, kappaleet kuultiin juuri Renksen tulkitsemina. Tämä saa Sky Void of Starsin kuulostamaan välittömältä ja pakottomalta. Joskus pieni pysähtynyt monotonisuus on voimakkaampi tehokeino kuin isot kontrastit. Kunnon osuma Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KATATONIA Sky Void of Stars NAPALM ARVIOT 51. Tällaiset harhailut loistavat Sky Void of Starsilla poissaolollaan. Albumilta löytyy paljon suoraviivaisuuden ja progressiivisuuden rajamailla tasapainoilevia riffejä, suoraan iskeviä ja pohdiskelevampia kertosäkeitä sekä hetkiä, jotka todella nostattavat tunnelmia. Kunnon osumaa on kuitenkin saatu vielä odottaa. Itse asiassa levyltä on mahdotonta osoittaa yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Sky Void of Stars olisi hyötynyt valtavasti orgaanisemmasta sivujuonteesta. Ensinnäkin kaipaan yksityiskohtia, jotka olisivat voineet kohottaa Sky Void of Starsin lievästä tasaisuudestaan vielä monipuolisemmaksi, todelliseksi mestariteokseksi. Muutama vuosi sitten Katatonia julkaisi Sanctitude-livealbumin, jolla se versioi omia kappaleitaan akustisesti
Tunnelmaa löytyy, mutta kappaleiden peruspalaset ovat massakamaa. Odisea on raikas ja omaperäinen esittäytyminen, jossa ei ole suomalaisen melohevifanin vinkkelistä muuta vikaa kuin se, että näiden pienhelmien mukana espanjaksi möliseminen on aika halvatun vaikeaa. Aggressiota ja energiaa löytyy, mutta kappaleet eivät ole tarpeeksi mielenkiintoisia kantaaksoundi sekä albumin lainabiisivalinta Vuela Vuela, joka on käännös ranskalaisen Desirelessin aikoinaan kymmeniä listoja keulittaneesta ikihitistä Voyage Voyagesta. Hyvä levy, mutta biisit eivät jätä muistikuvia. Vampyyrimiekkosen olisi hyvä levähtää välillä ja imeä sisäänsä vaikka hautaholvien myrkyllistä ilmaa, ei vain lepatella maanisesti pitkin kryptan seiniä. On pakko silti todeta, että levy on jokseenkin tasapaksua nakutusta. Välillä pistäydytään kirkossa väkevöittämässä CIRCE Odisea THORNADO Miksaajalegenda Mikko Karmila on joskus tokaissut, että viulu on parhaimmillaan haitarin sytykkeenä. Muutoin Circen lutusella tavalla ihastuttava debyytti soi enemmän biisien melodiseen tarttuvuuteen ja popsensibiliteettiin kuin tilu-urheiluun luottavan power metalin ja puhdasverisen kasari-AOR:n välisessä maastossa sympaattisen pehmeällä espanjalla laulettuna. Siitä huolimatta 2021 perustettu espanjalaisyhtye Circe käyttää ensin mainittua toisena soolosoittimena perinteisen kitaran ohessa. Muutama vuosi sitten bändi julkaisi järjettömän kovan ep:n, joka iski sen nimen kerrasta muistiin. Siitäkään ei tarvitse tehdä kynnyskysymystä. Biiseissä maalaillaan myös syvän melankolisilla ja eeppisillä sävyillä. Pakettia ei ole syytä purkaa tämän enempää. CRITICAL EXTRAVASATION Order of Decadence REDEFINING DARKNESS Teknistä ja progressiivista thrashiä ei syystä tai toisesta liiemmin kuule. Jos aihe kiinnostaa, ota haltuun. Klassikoiden vaikutuksen kuulee, mutta ote tuntuu silti tuoreelta. Eikä tarjolla ole mitään EMP-muovivampyrismiä Cradle of Filthin tyyliin, vaan ehtaa romanialaista verenimijämusaa, jossa on kuultavissa jopa postblack metalin haikeita kaikuja. Niko Ikonen HELLISH The Dance of the Four Elemental Serpents UNSPEAKABLE AXE / DYING VICTIMS Etelä-Amerikassa harvemmin himmaillaan, eikä niin tee chileläinen Hellishkään. Sen ohella, että Order of Decadence kuulostaa nykymaailmassa jopa virkistävän erilaiselta musiikilta, levy on täynnä vivahteikkaasti sävellettyä, hivenen kulmikasta thrashiä. Venäläinen Critical Extravasation ei pelkää haastetta. Kovahan se on! Atheist, Pestilence ja Death antavat vetoapua, mutta ennen kaikkea inspiraatiota lienee saatu omilta maanmiehiltä, bändiltä nimeltä ?????, joka julkaisi vain yhden unohduksiin painuneen helmen vuonna 1993. Pääosin pikavauhtia nakuttava black thrash ansaitsee pisteet hurmiollisesta esillepanosta, mutta kylkeen ei saada paljoakaan hurrattavaa. Odotus palkitaan, kun tiskiin isketään ensimmäinen pitkäsoitto. Kuolometallin puolella tarjonta on tukahduttavaa, vaan liekö koukeroisempi rässi sitten haasteellisempaa toteuttaa. Krvnan kakkoslevyn musiikki on ripeätempoista ja aggressiivista hyökkäilyä, jota säestävät komeat soolot ja liidikitarat. Kari Koskinen W IL D SE LI N henkeä Jeesuksen verellä ja lihalla. Mar Lopezin viehkosti soittama viulu tuokin yhtyeen raikkaaseen meloheavyyn miedosti eksoottisen kelttifolkvivahteen. Sävellyksissä säilyy punainen lanka, eivätkä biisit ajelehdi holtittomasti, kuten vuosi sitten julkaistulla Sempinfernus-debyytillä. Mainittakoon vielä, että bändi tuomitsee saatekirjeessään selväsanaisesti Putinin hallinnon ja perseilyn. Musiikin kotikutoiseen 80-lukulaisuuteen natsaa hienosti myös suht särmätön ja orgaaninen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Kannattaa ehdottomasti tsekata, jos ja kun ei ole vielä tuttu. Mape Ollila KRVNA For Thine Is the Kingdom of the Flesh THIRD EYE TEMPLE / ANCIENT DEAD Aussivampyyri Krvna Vatra Smrt’n soolobändi ei soita maalle ominaista sekoilua ja hullua tykittelyä, vaan melodisempaa black metalia. Bändin kolmas pitkäsoitto rykii silmille jossain vanhan Destructionin ja Nifelheimin muodostamassa kammiossa, eikä meiningissä säästellä
Myös jäsenten yhteinen rakkaus suurilla melodioilla ja kertosäkeillä varustettuun rockiin henkii sävellyksistä vahvasti. T.O.M.B. Pahimpia haittatekijöitä ovat pakottava tarve päälleliimattujen karjuntojen käyttöön, paikoitellen banaalit melodiat ja sanat sekä isoa vesurinsivallusta vaativat sovitukset. Kimmo K. Burn for Love on äärimelodista, vanhanaikaisen heteronormatiivisesti vonkaavaa pehmohard rockia, taivaita halaavia melodiakaaria, kelpo kertsejä ja elvistelemättä taitavia kitarasooloja. Hei’ An soittaa ”post progressive metalia”, mutta oikeastaan tässä kuuluvat progehtava AOR ja mieto black metal sekä yleinen postja äärimetalli poikabändipoppissävyihin yhdistettynä. Teknissävytteiset biisit ruhjovat ja lirauttelevat Dying Fetusin tai jopa Ulceraten hengessä. Sellainen vaatisi kuitenkin taakseen älyttömän iskeviä sävellyksiä. Jokin on kuitenkin muuttunut viidessä vuodessa. Kokonaiskuvassa materiaali jättää silti liian tyypillisen ja sisäsiistin vaikutelman. Efektit menevät jotenkin läpi sormien, sillä sävellyspuolella vastaavia kliseitä ei juuri ole. Progressiivista kenties yhdistelmänä, mutta ei perinteisessä kikkailusoitannollisessa mielessä. Tuntuu kuin levy vaatisi minulta enemmän kuin olen valmis sille antamaan. Paremmin mukaansa imeviä hetkiä löytyy ajoittain, kuten alkupään ralleissa Surrender ja Gotta Slow Me Down. Killer Kingsin kohdeyleisö tuntenee hänet parhaiten ex-Rainbow-ukkojen ysäribändistä Red Dawnista. Joni Juutilainen KRILLOAN Emperor Rising SCARLET Krilloan on yhden ep:n aiemmin julkaissut power metalia ja melodista heviä esittävä yhtye. Riffeissä vain olisi vielä tarttuvuuden varaa ja komppejakin voisi olla vähän kärjistäen enemmän kuin yksi. Bändi koettaa selkeästi kanavoida pakahduttavaa elämäntuskaa ja valtaisaa melankoliaa. Projektin debyyttilevy on sekoite viimeksi mainittua ja tietenkin sitä 101 Southia. Tämä ei ole ihme, sillä jenkkien monotoninen takominen ei ole varsinaisesti mediaseksikkäintä kamaa, minkä myös Terror Winds kaikessa rumuudessaan todistaa. Joulukuun alussa ilmestyneen debyyttialbumin sanoituksissa ei ole säästelty stereotypioissa. Suunnitelma onnistuu kutakuinkin täydellisesti ainakin kyseisen tyylin tallennuksessa. Eipä tuotakaan kenties koko levyllistä jaksaisi kuunnella, mutta ainakin kappale osoittaa, että bändissä on ainesta. Pientä hienosäätöä on toki tehty. Tämän voi lukea kuulijasta riippuen joko eduksi tai ongelmaksi. Kari Koskinen PERFECT PLAN Brace for Impact FRONTIERS Ruotsin Örnsköldsvikistä käsin operoivan yhtyeen täydellinen suunnitelma on soittaa 1970ja 1980-luvuista vaikuttunutta klassista AOR-rokkia. Laulaja-kitaristin sooloprojektina liikkeelle lähteneen yhtyeen touhussa on potentiaalia, mutta lievästi ylitulkinnallinen kokonaisuus jää hajanaiseksi. Varsinaista tarttuvuutta kuitenkin vältellään, luultavasti aivan tietoisesti. Mape Ollila RASTER DENSITY Apothecary’s Tome ov Depravity and Filth INVERSE Mother ov Mankind (2017) yllätti hyvinkin positiivisesti. Suomalaisbändin brutaali ja paikoin omaperäinenkin death metal teki hyvin kauppansa. Musiikissa tapahtuu paljon ja siitä on hankala saada pitävää otetta, vaikka riemukasta tulitusta on sinänsä helppo arvostaa. seen muutamia kuunteluja pidemmälle. Bändillä on ikää noin vuosikymmen, mutta tiukasti vedetystä ilmaisusta kuulee, että soittokokemus ulottuu huomattavasti pidemmälle. Myöskään terävässä ja sopivan raa’assa soundissa tai sutjakkaassa soitossa ei ole mitään vikaa. Viimeisenä kuultava, niin ikään pikavauhtia etenevä instrumentaalinen nimikappale jää levyn huipuksi. Meininki muistuttaa ajoittain Blind Guardianista ja muista genren pioneereista, mutta hyvän maun rajoissa, eikä touhu ole muutenkaan kopioimista. Rainbow’n, Whitesnaken, Deep Purplen ja monen muun aikakauden kuuman nimen menoon vannova musiikki on raikasta nostalgiaa. Koskinen ARVIOT 53. Raskas groove, surumielisemmät melodiat, koskettimet ja kosmisuus lyödään kulmikkaiden mättöjen päälle sulavasti. Tästä päästään kysymykseen, ovatko kappaleet paljoakaan muuta. Järin syviksi tuntemuksiksi tämä ei kuitenkaan muotoudu. soittaa kylmää, lievästi industrialiin nojaavaa black metalia, joka oli voimissaan noin kaksi vuosikymmentä takaperin. Tänään toimari Serafino Perugino on swaippaillut studiotreffit 2000-luvun ensivuosikymmenellä kolme levyä tehneen AOR-rykelmä 101 Southin laulajalle Gregory Lynn Hallille sekä kitaristi Tristan Avakianille, jolla on kokemusta niin showtunesin puolelta (Cirque de Soleil, Mariah Carey, Queen Extravaganza) kuin jopa Biohazardista. Ongelmaksi muodostuu temppulaatikon kapeus, sillä villistä, melodioitakin hyödyntävästä kitaroinnista huolimatta raidat on halkaistu liiaksi samasta kivestä. Solisti Hallin elämää nähneen raspisoundin vuoksi referenssilistaan lisättäköön varauksella myös Whitesnake. T.O.M.B. Rokki on siis hyvässä ja pahassa tyypillistä silkkimuna-AOR:ää: Foreigneria, Survivoria, syntikoita, pastellivärejä, olkatopattuja pikkutakkeja ja muita sellaisia asioita. Bändin luoma lohduton maailma on kieltämättä kiehtova, mutta myös turhan yksiulotteinen. Elli Muurikainen HEI’AN Imago SAOL Äh, taas sellaista kamaa, että tuntee kuinka ikä painaa ja väsy tulee. Mukana on toki muutakin. Levyllä kuullaan kahta bändin ulkopuolista solistia, minkä ansiosta laulusuoritukset ovat läpi albumin huomattavan komeita. Kyseessä on hienosti rakennettu, loppuun asti mielenkiintoinen ja ensilevytykseksi hyvinkin tiukka paketti. Vaikka genren esi-isä Mysticum teki onnistuneen paluun lähes vuosikymmen sitten, tämän tyylilajin yhtyeet tuntuvat kadonneen kuin maan nielaisemina. Kari Koskinen KILLER KINGS Burn for Love FRONTIERS Frontiersin hard rock -Tinderistä, päivää. En sano, ettei nostalginen tributointilevy voisi toimia alusta loppuun. Slovenialaisyhtye touhuaa sen verran monella sektorilla, että aineksiinsa nähden rankasti ylimittaisista biiseistä koostuva ylimittainen levynsä on aika kova pala sulateltavaksi. On lohikäärmeitä, taisteluja ja kuninkaita, mitä alleviivataan esimerkiksi miekkojen kalinan ja hevosten äänillä. Kopla osaa kyllä soittaa ja vilauttelee osaamistaan ihan tyylikkäästi. Biisi päästää irti bändin melodisempaa osaamista ja sooloissa löytyy. Ronskimpaa irrottelua kehiin, kiitos. Albumin todellinen huippuhetki koetaan vasta sen viimeisellä kappaleella Reincarnationillä, joka onnistuu tunnelmanrakentelussaan juuri siten kuin koko levyn toivoisi onnistuneen. Niihin ruotsalaisviisikko ei kolmosalbumillaan yllä. tulee kaiketi sanoista Total Occultic Mechanical Blasphemy, mikä kuvaa porukan musiikkia mainiosti. Osittain näin on varmasti siksi, että levyllä on mittaa vain 36 minuuttia, mikä on juuri sopiva annos mahtipontista ja melodista poweria. Kappalekirjo on piristävän monipuolinen ja perinteisiä biisirakenteita on uskallettu rikkoa. Syypäätä voinee hakea myös allekirjoittaneesta, sillä Apothecary’s Tome ov Depravity and Filth toimittaa pitkälti samaa kuin ennenkin. Mikäli bändit kuten vanha Aborym, Mysticum ja Thorns kiinnostavat, Terror Windsin ynseästä ilmaisusta löytyy varmasti tuttua tarttumapintaa. Raster Densityn musiikki ja soundi eivät ole muuttuneet debyytin ajoista juurikaan, ja huomaan kaipaavani isompaa muutosta. Pari vuotta sitten perustetun ryhmän jäseniä majailee muun muassa Saksassa, Ruotsissa ja Argentiinassa. Eetu Järvisalo T.O.M.B. Säveltäjä-tuottajana on häärännyt lafkan yleisvitsaus Alessando Del Vecchio, jonka nimellä alkaa olla sama kaiku kuin Saatanalla, mutta edes hän ei latista tätä albumia. on ehtinyt julkaista kuusi aiempaa kokopitkää, jotka ovat jääneet Suomessa olemattomalle huomiolle. Terror Winds DARK ESSENCE Yhdysvaltalainen T.O.M.B. Muilta osa-alueilta onnistumista on hankalampi mitata
Eipä tästä oikein mitään valittamisen aihetta löydy. Bändin toinen levy osoittaa kituvaa potentiaalia, pientä liekkiä, jota MR. Fastfinger on sopiva mutta antaa vähän väärän kuvan musiikillisesta annista. Sittemmin säännölliseen tahtiin pihalle pukattujen albumien tyyli on pysytellyt koko lailla samana. Tyyskä ei kuitenkaan imitoi legendojen tekniikkaa, vaan yhtäläistä on pikemminkin riemullinen tapa, jolla hän höystää riffittelyään. -mies Tony Dolan. Mikä mukavinta, rento tatsi ja jammailufiilis välittyvät kotiin saakka. Italiaanot osaavat paitsi räksyttää räväkästi myös hidastella ja maalailla tarpeen mukaan teemaan sopivin tavoin. Yksitoistaraitainen sisältää ronskisti synavetoista, simppeliä ja rehellistä aikuisrokkia. Tätä levyä on helppo kuunnella. Onpa mukana jopa power metalista tuttuja tilutteluja, joista tulee mieleen uusiseelantilainen Demoniac. Tälle levylle House of Lordsiin kiinnitetty, muiden muassa Therionissa ja Lion’s Sharessä pannutellut Johan Koleberg hoitaa osuutensa tarkasti, vaikka rumpuraidat kuulostavat paikoin aavistuksen päälleliimatuilta. Toki tilulilu luikahtaa vikkelästi ja pelivermeet pysyvät notkeasti hanskassa, mutta Flight Moden perusteella Tyyskä on muutakin kuin tiluttaja. Niko Ikonen FOLKRIM On Foaming Waves INVERSE Raumalainen Folkrim soittaa riemukasta kaljanhuuruista folkmetallia, jossa yhdistyvät Ensiferumin vauhdikkuus sekä Korpiklaanin humoristiset teemat ja tarttuvuus. Valitse siitä sitten myrkkysi. Vanhoilla päivillään yhtye on tosin mieltynyt konseptilevyihin, mikä on tuonut kokonaiskuvaan himpun verran lisää vaihtelua. On aika bändin kolmannentoista levyn, joka istuu varsin luontevasti sen pitkäaikaisimman levy-yhtiön Frontiersin julkaisukatalogiin. Nykyinen miehistö on kovassa vedossa. Kiipparisti Mark Mangoldin leiviskä on suorastaan ylitsevuotava, ja ukko antaa mustavalkoistensa palaa kaikkien olennaisten genremaneerien voimalla. Mega DESTRÖYER 666 Never Surrender SEASON OF MIST Black heavy metal on meininki, eivätkä Deströyer 666:n jätkät aio antautua, niin raskaasti bändi edelleen takoo. Kyse ei ole mistään retroilusta tai nostalgiafiiliksillä ratsastamisesta, vaan omien juurten kunnioittamisesta. Biisimateriaali on pääosin iloluontoista hard rockia, jossa on enemmän tai vähemmän progressiivisia piirteitä. Eihän tästä varsinaista kitaraonaniaa tai shredfestiä tee oikein mitenkään. Kappaleet eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaan tyylipaletti on mukavan lavea. Aänensä niille on lainannut mainion peribrittiläiseltä kuulostava Venom Inc. Erikoisuutta korostavat leffaan viittaavat lyhyet puhepätkät, jotka naittavat kappaleet toisiinsa. Instrumentaalista musiikkia sisältävä Flight Mode tuo monipuolisuudessaan ja sulavassa kekseliäisyydessään mieleen Steve Vain tekemiset. Harmi vain, että Folkrim ei ole aivan vielä saavuttanut samaa tekemisen tasoa kuin edellä mainitut yhtyeet. Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini-elokuvaan pohjautuva albumi erottuu joukosta, jos sitä vertaa vaikka Draculeaan (2007) tai The 7 Deadly Sinsiin (2014). D666 on erinomainen bändi ja tehnyt aina juuri sitä mitä haluaa. Levyn soitto kuulostaa triopohjaiselta. Toiminta on vähän liian tasapaksua, jotta näistä uusista tuotoksista jaksaisi innostua samalla tavalla kuin aina toimivista kolmesta ensimmäisestä. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Kun norjalaislegendat Fenriz ja Nocturno Culto soittavat hidasta ja laahaavaa musiikkia, D666 vetää raivolla ja voimalla. Pitkäaikaisen laulajan James Christianin ääni on hunajaa ja Jimi Bellin kitara kehrää kuin kissa. Näitä ukkoja eivät nykytrendit hetkauta. HOUSE OF LORDS Saint and Sinners FRONTIERS KISSin Gene Simmonsin aikoinaan sainaama losangelesilainen House of Lords on koukukkaan melodisen rockinsa kanssa yhä hyvissä voimissa. FASTFINGER / MIKA TYYSKÄ Flight Mode ELEKTRIK PYJAMAS Kitaristi Mika Tyyskän animaatiokitaristi-taitelijanimi Mr. Jos vuoden 2016 Wildfire oli äkäistä black speed/thrash -meininkiä, Never Surrenderin vaikuttimet tulevat ennemminkin perinteikkäämmästä hevistä ja thrashistä. Yksi kitara hoitaa sekä rytmityksen että komeasti leiskahtelevat leadit, ja Tyyskän soitto vuorottelee rooleissa luontevalla tavalla vaikka kesken tahdin. Aina laadukas, aina tinkimätön, ikuisesti taipumaton. Jaakko Silvast NECRODEATH Singin’ in the Pain TIME TO KILL Necrodeathin leipälajina on ollut perustamisvuodestaan 1985 saakka ilkeänkuuloinen mustasävytteinen thrash metal, joka oli terävimmillään paluulevyllä Mater of All Evil (2000). Ja kuten Vaillakin, ilotteleva ote muistuttaa Eddie Van Halenistä. Näin on myös Singin’ in the Painin tapauksessa. Levyä on hauska verrata Darkthronen uuteen Astral Fortressiin, kumpainenkin bändi kun säveltää hyvin samankaltaista kasarikamaa. Avausbiisissä vierailee Dream Theater -kosketinsoittaja Jordan Rudess. Kimmo K. Biisien tarinat huokuvat elettyä elämää, rakkautta tietenkään unohtamatta. Muuten musiikki on koko lailla samaa kuin edellisellä The Age of Dead Christilla (2018)
Albumin alkupuoli tuntuu tahmealta, eivätkä ensimmäiset viisi kappaletta tahdo sytyttää. Keskivaiheilla tapahtuu käsittämätön tasonnosto ja biisit alkavat potkia aivan eri tavalla. Erityisesti atmosfäärisiin osuuksiin hunajaisine kertosäkeineen on tuotu lisää kerroksia. Eetu Järvisalo A N D R É R O D R IG U E Z hellimällä voitaisiin saavuttaa optimaalisia tuloksia. The Final Stand tarjoaa kaikkea sitä, mitä genren teokselta sopii odottaa, mutta juuri se on levyn suurin ongelma. Parasta on, että soundit saavat vastinetta monipuolisista kappaleista, jotka haastavat kuulijaa sopivasti. Meno on harmittavan suuren osan ajasta yllätyksetöntä ja kaavoihin kangistunutta. Palaset ovat Thyrfingin entisen laulajan Thomas Väänäsen piirtämiä, helvetin rumia kansia myöten kohdillaan. Ehkä vika onkin sovituksissa. Ensitahdeista lähtien huomio kiinnittyy levyn täydellisen kirkkaaksi ja massiiviseksi hiottuun äänimaailmaan, joka viehättää jo itsessään. ilmestyneellä paluulevyllään. Vaivana on pikemminkin se, että sävellyksistä ei tahdo löytyä oikein mitään, mikä iskisi päin pläsiä. Vaikka levylle mahtuu pari heikompaakin lenkkiä, kokonaisuudessaan bändi onnistuu tason nostamisessa hienosti. Yhtyeen neloskiekolla kehityssuunta on vahvasti ylöspäin. Tarttuvan terävästi vääntyilevät progerytmitykset, kylläinen melodiakieli ja iso atmosfääri saavat vaivatta puolelleen. Tehojen lisäys kuuluu aiempaa dynaamisemmassa ja latautuneemmassa soinnissa, jonka rujoutta ja ilmavuutta on tasapainotettu. Tämä ei ole mitään hilipatinhippan-folkia, vaan ihan reilua pieksemistä kansanmusiikkivaikutteilla. Ehkä sitä puolta olisi voinut painottaa enemmän. EDGE OF HAZE The Convoy of Ruin OMAKUSTANNE Potentiaalia ja lahjakkuutta väläytellyt espoolaisyhtye on alusta alkaen osoittanut olevansa itsetietoinen toimija. Nimestään huolimatta ruotsalainen Pasi Humppi on teknisesti osaava solisti, mutta miehen soundissa on silti jotain, mikä pistää tökkimään. Elli Muurikainen ÄNTERBILA Änterbila NORDVIS Nyt on muuten hyvää kamaa! Ruotsalainen Änterbila veivaa punkahtavaa black folkia, joka ammentaa samasta pakanallis-maagisesta sammiosta kuin virkaveljensä Arckanum. Seuraavalle lätylle enemmän Friends in Enemy Landin kaltaisia biisejä, ja ollaan huomattavasti lähempänä maalia. Jos levyä kuuntelee oikein perverssillä korvalla, siinä voi kuulla myös Finntrollin kaikuja – kaikenlaiset känniset peikot ja humaltuneet tontut tästä tulevat mieleen. Kaverit esittävät asiansa kohtuullisella pätevyydellä, joten teknisistä ongelmista ei ole kysymys. Reilut kymmenvuotiaan bändin väkevätunnelmainen progemetalli sisältää taitavaa muusikkoutta ja visionäärisyyttä. Nelosbiisi Södermanland osoittaa bändin kyvyn säveltää yksinkertaisista palasista omaperäistä ja mieleenpainuvaa musiikkia. Parhaiten mielihyväreseptoreita hyväilevät kappaleet The Other Side, Parts of Anything ja Instead of Gravity. Näillä eväillä On Foaming Waves jää turhan persoonattomaksi ja värittömäksi paketiksi. Änterbilan debyyttilevy on primitiivistä, takovaa, kohkaavaa ja äärimmilleen latautunutta juoppohulluutta. Aina kun yhtye pistää päälle kasarihevivaihteen, hommat alkavat toimia huomattavasti paremmin. Silti poppoon levyiltä on jäänyt kaipaamaan lisää tehoja. Tuntuu kuin kaikki paukut olisi säästelty päätöskolmikkoon, joka todella ansaitsee kehuja. Mikko Malm FRETERNIA The Final Stand ROCK OF ANGELS Ysärin lopussa perustettu power metal -yhtye Freternia katkaisi lähes parin vuosikymmenen mittaisen hiljaisuuden vuonna 2019 ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Rallit ovat niin kovaa tekoa, että lauluihin kohdistuva harmituskin unohtuu täysin. Perusasiat ovat kunnossa: kitaraa pistetään komeasti solmuun, tuplabasari nakuttaa ja laulua tulee kovaa ja korkealta. Tuotanto on räkäinen, skittasoundi vittumainen ja laulu lähinnä snägäriörinää tai kännihuutelua. Kunnon huhuilua ja hoilausta. Nyt on vuorossa paluun toinen näytös
Mikko Malm GREEN KING Hidden Beyond Time THE SIGN Viimeisin vuosikymmen on tuottanut Suomeenkin kohtalaisen määrän perinteisen heavy metalin kaikkivoipaisuuteen luottavia, terveellä kunnianhimolla varustettuja nuoria yhtyeitä. Eläinten oikeuksien kannalta Espanja on yhä ihan silkka helvetti. Musiikki on eeppistä ja maalailevaa, post-rockilla ja shoegazellä sekoitettua synkkää metallia, joka polveilee melankolisista hetkistä pirteämpään fiilistelyyn. Alttareita ei saada palamaan pelkällä konemaisesti tykittävällä audiovyöryllä. Kaksikko on saanut aikaiseksi tunnelmallisen levyn, josta paistavat ajoittain läpi Alcestin herttaisen kesäiset melodiat – vain Neigen heleän enkelimäiset laulut puuttuvat. Bändin neljäs levy jatkaa aika pitkälti edellisen As the Starsin (2014) linjoilla. Oli miten oli, porukan puolituntinen ensiesitys sujahtaa ohi ennen kuin alkaakaan ja jättää rutkasti parannettavaa. Nordjevelin musiikki sijoittuu samaan sarjaan esimerkiksi 1349:n ja Mayhemin kanssa, mutta bändi hyökkää päälle näitä suoremmin. Yleissoinniltaan suht kevyt, ajoittain lähes West Coast AOR:ään saakka sametinpehmoinen ja äärimelodinen Resurrection on erittäin turhauttava levy. Eipä siinä, voisivathan vaikutteet olla huonompiakin. Tähän hirveyteen saadaan nyt edes pieni valopilkku, kun bilbaolaisen melodödöbändin Rise to Fallin kitaristi Hugo Markaida on koonnut ympärilleen paitsi melkoisen lauman rescue-eläimiä myös tähtikaartin eläinten oikeuksien puolesta musisoimaan. Toisin kuin vaikka Cruzhin, Creyen tai W.E.T:n herkkuhetkistä, en saa Resurrection-albumista sekunniksikaan sellaista tartuntatautia, etten voisi päästää siitä irti ilman vieroitusoireita. Miehen yli-ihmismäisen nopea, tarkka ja voimakas soitto kuljettaa kokonaisuutta sellaisella auktoriteetilla, etARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vuonna 2007 perustetun yhtyeen uuden aallon brittihevistä ja varhaisesta jenkkipowerista ammentava musiikki on ollut mukiinmenevää, mutta nyt ideat tuntuvat käyneen vähiin. Niko Ikonen CULT OF THE FOX Blood Omens OBELISK POLARIS Ruotsissa perinnehevi on aina elänyt ja voinut hyvin, ja malmölainen Cult of the Fox on ollut yksi osanen skenen viriiliyttä. Silti Hidden Beyond Time kuulostaa aidosti retrolta ja albumin tarkoiksi viilattuja sävellyksiä korostavalta teokselta. Aneemiset laulumelodiat vesittävät monta potentiaalisesti kovaa biisiä ja saavat ne kuulostamaan alkeellisilta treenikämppävedoilta. Toivottavasti yhtye yltää jatkossa hieman inspiroitunempaan tilaan, sillä taidoista homma ei ole kiinni. Kiivaana melodeathinä soivaan hyväntekeväisyyssavottaan tä muiden musikanttien kieltämättä ansiokkaat suoritukset jäävät väkisin jalkoihin. Antoisinta on kokonaisuuden vaikuttavuus. Aiemmin ne olivat raa’at ja raastavat, mutta The Falling Tiden tulkinnat ovat jotenkin ponnettomia ja kurlaavia. Kappaleiden väkivaltainen hyökkääminen täyttää lajityyppifuusion kriteerit selvästi. Ihan pätevä levy, mutta parempiakin genrestä löytyy. Soittaa yhtye osaa, sovittaa ei juurikaan. Joni Juutilainen ALTARS ABLAZE Life Desecration LAVADOME Vasta parivuotias tšekkibändi debytoi tymäkkää deathja black metalia sekoittelevalla musisoinnilla. Materiaalin heikkous ei johdu muiden bändien härskistä apinoinnista vaan sisällöllisesti erittäin laihoista sävellyksistä. Sitten vain ruotsalainen sotakirves tanaan ja pätkimään inhoilta keijukaisilta karvaiset kupolit halki. Niko Ikonen WILDNESS Resurrection FRONTIERS Suomessa voi olla maailman eniten metallibändejä per capita, mutta melodisen hard rockin tapauksessa vastaavan tittelin voi epäilemättä antaa Ruotsille. Gnavhòl on odotetusti tiukka ja musta albumi, joka kulkee paljolti Dominatorin ehdoilla. Viimeisimpiä mainittuja on nelimiehinen Green King, jonka debyytti ehtii julki vielä kuluvan kalenterikierron puolella. Levyltä huokuu haikea tunnelma, ikään kuin aika olisi jättämässä meidät ja rauha vihdoinkin koittamassa. Jaakko Silvast FEELINGLESS Metal Against Animal Cruelty NOBLE DEMON Paitsi että Espanja on härkätaistelun ja Pamplonan härkäjuoksun koti, maassa hylätään tai rääkätään joka vuosi hengiltä 60 000 galgaa eli espanjanvinttikoiraa. Ikään kuin mies olisi huutanut äänensä pilalle tai nauhoittanut laulut kipeänä. Helsinkiläisryhmän fokus on genren eeppisemmän pään ilmaisussa eli suhteellisen pitkissä, tunnelmaltaan pohdiskelevissa ja uhkaavissa kappalekokonaisuuksissa – ja vielä erityisesti vahvoissa, monumentaalisissa riffeissä ja luontevasti soivissa kitaraharmonioissa. Soittajaviisikosta jokaisella on kokemusta aiemmista tummanpuhuvista äärimetalliyhtyeistä, ja sen kuulee. Mistään untuvikkojen puuhastelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä riveistä löytyy paitsi Morbid Angelissä ja Zyklonissa soittanut kitaristi Destructhor myös Aeonin ja Dark Funeralin entinen rumpali Dominator. Pienellä viilauksella jälki olisi ollut huomattavasti iskevämpää ja tarttuvampaa. Nordjevelin kolmas albumi täyttää onneksi odotukset, joita kaksi aiempaa kokopitkää herättivät. Gnavhòl ei sisällä lähellekään maailman luovinta tai nokkelinta black metalia, mutta yhtye tekee kaiken niin hyvin, että sijaa turhalle mutinalle ei yksinkertaisesti jää. Mape Ollila NORDJEVEL Gnavhòl INDIE Vuonna 2015 perustettu Nordjevel kuuluu uuden polven norjalaisten black metal -yhtyeiden kärkeen. Voi olla, että takkuilun syynä ovat vielä itseään hakevat taiteelliset kemiat uuden bändiluomuksen sisällä. Asianlaita oli sama myös edeltävällä Necrogenesisillä (2019). Luonto, elämä, kuolema ja suru ovat iso osa sävellyksiä. Hidden Beyond Timelta on vaikea nostaa esiin yksittäisiä biisejä. Valitettavasti juuri sen enempää meiningistä ei sitten irtoakaan sanottavaa. Orkesterin neljäs albumi ei kuulosta kovin inspiroituneelta saati innostavalta, eikä laulaja Magnus Hultmanin totuttuun tapaan huojuva ja yksinuottinen ilmaisu helpota asiaa. Muutamia varsin onnistuneita kipaleita tällekin levylle on siunaantunut, mutta tiukkaa albumikokonaisuutta niistä ei saa aikaan. Kaikki on juuri oikeilla, liiankin miellyttävillä kohdillaan niin soitannollisesti, laulullisesti kuin tuotannollisestikin. On mielenkiintoista nähdä, miten itsevarmuutta huokuva yhtye päättää säätää ilmaisuaan tästä eteenpäin. Eetu Järvisalo WOODS OF DESOLATION The Falling Tide SEASON OF MIST UNDERGROUND ACTIVISTS Postblack metalia aaltoilevan dramaattisesti soittava australialainen yhden miehen bändi Woods of Desolation on lainannut uudelle Tässähän on käsillä jopa yksi vuoden kovimmista levyistä. Lähtökohtaisesti uusien perinnehevibändien kohdalla puhutaan usein tuotannoltaan rosoisesta käppähevistä, mutta Green King on valinnut toteutustavakseen tarkan soiton ja selkeän soundimaailman. levylle ukrainalaisen Drudkhin rumpalin Vladin, joka näpyttelee biiseihin myös syntikat. Odotellessa kannattaa tutustua vaikka bändin kitaristin ja rumpalin samoilla eväillä operoivaan Assassin’s Bladeen, joka on paljon kovempaa kamaa. Jos Wildness vain suuntautuisi enemmän levyn päättävän Eternity Will Never Failin reippaalta kelttiheviltä tuoksahtavan tyyliin nurkille, tilanne saattaisi korjautua. Tiukasta yhteissoitosta ja kiukkuisesti ryöpyttävästä laulusta huolimatta tekemisestä puuttuu henkeä ja tunnetta, tarttuvuudesta puhumattakaan. Kolmannen albuminsa julkaiseva tukholmalainen Wildness ei kuulu länsinaapurimme hård rock -rykmenttien etulinjaan, vaikka sen musiikki muodollisesti pätevää onkin. Se, mikä Wildnessin typistää Ruotsin sisälläkin korkeintaan divaritason bändiksi, on sen musiikin ja esillepanon kaikkinainen kasvottomuus. Suurin marinan aihe ovat multitalentin D:n laulut
Nozomi on jakomielitautisella tavalla lähes nerokasta röhnää. Firtanin maanläheinen ilmaisu on ytimessään rujoa, mutta sitä pehmennetään sopivissa määrin muun muassa akustisin instrumentein. Solistin äänessä on repivyyttä ja heittäytymistä, mikä on suuri osa levyn indentiteettiä. En tajua Seething Akiran pelkkien sanojen tasolle jäävää Japaniestetiikkaa pätkääkään, mutta se ei haittaa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Tämä ei ole ihme, sillä bändin musiikki kuulostaa kolmannella kokopitkällään odotettua paremmalta. Mape Ollila ovat osallistuneet muiden muassa Markaidan kanssa ennenkin laulanut Christian Älvestam, Cyhran Jake E., Soilworkin Björn Strid, Mors Principium Estin Ville Viljanen sekä power metal -fanit ilopissaamaan saava Daniel Heiman. Joka suuntaan häröilevä sillisalaatti soi iloisen anarkistisessa sekamelskassa tarraten päänahkaan kuin hirvikärpänen tai ärsyttävät lastenlaulut. Bändin tasohyppelypelin soundtrackiä muistuttava, joka suuntaan poukkoileva nu-core on Pendulumin elektronista drum’n’bassia, Limp Bizkitin nu-metal-riffejä, indierockia, synthwaveä sekä Hacktivistin djentiä ja hiphop-flow’ta yhdistävä moderni hybridimetallisekasikiö. Metal Against Animal Cruelty on kaunis teko, mutta laulajaparvestaan huolimatta ehkä onnistuneempi ajatuksena kuin skandimelodödöä orjallisesti peesailevilla musiikillisilla ansioillaan. Ilman vahvaa tulkintaa tällainen kama ei yksinkertaisesti toimi. SEETHING AKIRA Nozomi FIXT Portsmouthilaisen Seething Akiran kaltaista yhtyettä ei taida olla toista. Mape Ollila FIRTAN Marter AOP Syvällisillä sanoitusteemoilla musiikkiaan tukeva black metal -yhtye Firtan on saavuttanut kotimaassaan Saksassa pienimuotoista suosiota. Biisit käsittelevät eläinten ja ihmisten välisiä tunteita ja molemminpuolisia pelkoja. Metelöinnissä on kuitenkin muutamalla kuuntelulla aukeava punainen lanka, ja koko kaheliuden kruunaa upeasti Pompey-murteella räppäävä ja laulava kaksikko Kit Conrad ja Charlie Bowes. Tunnistettaviin genreihin rajoittumiselle annetaan palttua ja konventionaaliset biisirakenteet sun muut musiikin muotokielen sääntökirjat on heitetty ikkunasta mäelle. Nozomin vallattoman muodottomissa biiseissä soivat metallin ja elektronisen musiikin menneet vuosikymmenet sekä nykyisyys ja tulevaisuus kaikki samaan aikaan. Levy on koottu pandemia-aikana biiseistä, jotka eivät syystä tai toisesta sovi Rise to Fallille
Kari Koskinen VOID CRUISER Call of the Void ARGONAUTA Helsinkiläinen Void Cruiser soittaa psykedeelistä ja alternative-sävytteistä stoner rockia, josta löytyy maanista draivia, raskaita riffejä ja unenomaista kepeyttä. We Are the Chosen on toinen levy yhtyeen uuden tulemisen jälkeen, ja purtavaa riittää. Solar Drone Ceremony on musiikkia, joka iskee suoraan sielun primitiiviseen ytimeen ja saa aikaan eksistentiaalista dissonanssia. Vuonna 2011 perustetun yhtyeen kolmas levy tarjoilee tuutin täydeltä angstia ARVIOT. Tarina on tuttu, eikä loppu ole onnellinen tälläkään kertaa. Reilun puolen tunnin korinapörinöistä ei jää mieleen ainuttakaan riffiä, mutta se ei ole näissä leikeissä harvinaista. Käytännössä voidaan puhua täysin uudesta sävellyksestä. Bitter Halfissä ja Catalystissä Kingsmen kuulostaa kuin Disturbedin ja Five Finger Death Punchin äpärälapselta. Jokaisessa biisissä. Joni Juutilainen LEATHER We Are the Chosen STEAMHAMMER/SPV Leather on vuonna 1989 perustettu yhdysvaltalainen hevibändi, joka keskittyy solisti Catherine ”Leather” Leonen ympärille. Vaikka kyse on niin sanotusta äärimetallista, musiikin viihdyttävyys ei ole tässä tapauksessa huono asia vaan mahdollisuuksia pursuava voimavara. Mikko Malm KINGSMEN Bones Don’t Lie SHARPTONE Rhode Islandin Providencesta tulee muutakin kuin Boston Bruinsin farmiseura – nimittäin farmiliigatason jenkkihevibändi Kingsmen, häpeämättömän kaupallisesti suuntautunutta modernia metallia soittava äijäviisikko. Levyltä löytyy vain yksi hieman yli 50-minuuttinen kappale, joka on laajennettu versio debyytti-ep The Conference of the Starsin nimikappaleesta. Stabbingin etuna on tietty maltti. Albumin puolustukseksi täytyy sanoa, ettei yhtyeen debyyttikään ole pikaisen tsekkauksen perusteella divariluokan perusheviä kummempaa. Sävellykset ovat aivan tajuttoman tylsiä. Marter on mukava tuulahdus 1990-luvulta ilman väsynyttä nostalgiapöhötystä ja turhaa esikuville kumartelua. Mape Ollila STABBING Extirpated Mortal Process COMATOSE Nelihenkinen, oletetuilta sukupuoliltaan kristillisen tasajaon mukainen Stabbing tulee Teksasista. Tyylinä on brutaali death metal, ja myös yhtyeen verrokit tulevat kaikki Jenkeistä. Mättö on suhteellisen suoraviivaista ja korutonta, mutta samalla myös nopeasti kuluvaa ja epäomaperäistä. Ei liene vaikea arvata, montako vanhaa jäsentä bändissä on mukana. Sitä kannattaa etsiä, sillä vaivannäkö palkitaan taatusti. Kaikkein pahimpia ovat pidemmät nuotit, joita on tietysti aivan helvetisti. Helpolla ei päästä yhtyeen uusinkaan albumi, joka on taltioitu livenä viime vuoden maaliskuussa Brysselissä. Ja musiikiltaan taatusti epäkristillinen. Jälkimmäisen työkalupakkiin sukelletaan suorastaan hävettävässä määrin kappaleessa Dead Letter, joka kuulostaa rakenteita, tyylikeinoja, dynamiikkaa, apinoituja laululinjoja ja muutenkin viimeistä piirtoa myöten AliExpressistä ostetulta Five Finger Death Punchilta. Vapaammin assosioivat perkussiot, mantramaiset laulut, toismaailmalliset syntikkamatot ja villit saksofonikuviot asettuvat sen päälle näppärästi. Levy ei ole missään nimessä huono, vain rehellisen tavanomainen. Aina kun tuntuisi löytyvän jokin hyvä hetki, Leonen laulut pilaavat sen välittömästi. Lähes 50-minuuttisella albumilla on kymmenen kappaletta, joista yksikään ei jää mieleen mitenkään positiivisella tavalla. Levyn kahdessa viimeisessä biisissä jyrää industriaalimpi paalujunttaus, ja tällä levyllä se on suorastaan virkistävän omaperäistä. Aikoinaan yhtye julkaisi vain yhden levyn ja hävisi pian sen jälkeen – ilmeisesti vain siksi, että se voitaisiin pistää uudestaan kasaan pari vuosikymmentä myöhemmin. Tämä kertoo yhtyeen debyytistä periaatteessa kaiken oleellisen. Kuten epäilemättä ovatkin. Synkkä mutta eteerinen. Painotus on rytmissä. Tunnelma on samanaikaisesti painava ja höyhenenkeveä. Firtan on ymmärtänyt omat vahvuutensa ja hyödyntää niitä hyvin. Rankaisua on helppo kuunnella ja se kuulostaa ihan hyvältä, mutta jos pitäisi perustella miksi juuri Stabbing, niin vastaamatta jäisi. Peliä käydään rytmisellä rankaisulla, painokkaasti päälle käyvällä eläimellisellä mörinällä ja blast-nakutuksella, jonka väleissä raskastellaan kitaran paksuimpia kieliä piesten. Neptunian Maximalism ei tarjoa muzakia tiskauksen taustalle, vaan sen vastaanottaminen vaatii otollisen ajan ja paikan. Elli Muurikainen NEPTUNIAN MAXIMALISM Solar Drone Ceremony I, VOIDHANGER Kulttuuri-insinööreistä koostuva kollektiivi Neptunian Maximalism säväytti viime vuonna ilmestyneellä tripla-albumilla Éonsilla, joka yhdisti toimivalla tavalla raskaan drone metalin ja kosmisen free jazzin. Rummut pitävät yllä melko staattista komppia, joka muodostaa yhdessä monotonisen basson ja särökitaran kanssa hypnoottisen vallin. Yhtyeen itsensä mukaan sen toinen albumi kertoo itsen ja identiteetin löytämisestä, mikä on ironista, sillä en löydä bändin soinnista mitään omaa. Massiivinen teos oli haastava mutta palkitseva kuuntelukokemus. Kulmista ei käännytä liian usein eikä itsetietoista kikkailua pahemmin harrastella. Päälle kuusikymppisen solistin monotoninen ääni on puuduttavaa kuultavaa. Yhtyeen musiikki ei ole itsessään mitenkään erikoista, mutta lievä keskinkertaisuus sävellyspuolella korvataan tunteikkaalla ilmaisulla. Alle puolituntisen albumin nimibiisissä on samankaltainen mariseva pohjavire kuin Kornilla. Kaikkein väsyneimmältä kuulostaa kuitenkin itse keulakuva. Sävykirjoa tai oikeastaan mitään muutakaan tästä ei historiaan jää. Syntyy mielikuva, että bändin miehet ovat tekemisensä suhteen tosissaan. Vielä vähän treeniä, niin Kingsmen pääsee silläkin saralla lähelle varhaisen Disturbedin tasoa. Menestyneempiä genreveljiään se kuitenkin osaa mallintaa ihan pätevästi
Soen ei juuri riehu lavalla yleensäkään, mutta introvertisti intensiivinen laulaja Joel Ekelöf ja paikoillaan istuva yhtye apusoittajineen ovat kuvatallenteella aika staattista katsottavaa. Sadbutruemaisesti starttaava Woe, kosmisesti liitelevä Wiser Men ja The Cultin mysteeririokkia emuloiva Pariah ovat levyn kirkkaimmat helmet muiden esitysten peesatessa tasavarmasti perässä. Worm Eaten on kaikkiaan vallan nautinnollista lanausta, jossa kallistutaan nopeuden sijaan raskaasta mörssäyksestä vielä raskaampaan valutteluun. Musiikin draamaa osataan kohottaa tiettyyn pisteeseen, kunnes jännite murhataan joko jollain tarpeettomalla blastbeat-purskeella, päämäärättömästi polveilevalla väliosalla tai melodialinjan moduloimisella alaspäin silloin, kun sen luulisi eeppisyyden nimissä vain paisuvan. Solisti Mattias Liljan lihaisan thrashäävä rähjäys on mukavasti massasta erottava tekijä. Kimmo K. Hyvin rullaavaa keskitempoista jytinää kuuntelee mielellään, vaikka biiseistä ei varsinaisia kuningasvetoja löydykään. Harkiten sovitetut lisäinstrumentit eivät ole pelkkää pintakiiltoa eivätkä tee musiikista liian mahtipontista, vaan Soenin parhaat puolet – unenomaisesti vellova tunnelma, vaivaton polveilevuus ja postrockmainen dynamiikka – säilyvät ennallaan. Eipä tämäkään seikARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Puitteet ovat kunnossa, mutta valitettavasti albumia riivaa paitsi nuhaisen voimaton soundimaailma myös ainakin meikäläisen korvissa käsittämättömät sointuprogressiot ja sovitusratkaisut. Yhtye juhlistaa merkkipäivää julkaisemalla viiden studio levyn jatkeeksi cd+dvd-muotoisen kokoelma-albumin. Soolokitaristi Erno Taipale päätti puolestaan hoitaa kitarahommien ohella myös rumpaloinnin. Mape Ollila CARNAL SAVAGERY Worm Eaten MORIBUND Kuinkakohan monta kertaa tällä levyllä sanotaan ”flesh”. HM2 raikaa ja humppa soi raakalaismaisen rähinäörinän taustalla. Siihen kuuluvat nautinnollisen raskaat ja silti selkeästi raikaavat soundit, sopivan kapeaksi rajattu tempohaitari ja juuri passelisti eikä ollenkaan haastavasti vaihteleva rytmikirjo. Musiikki on eeppishakuista, keskitempoista, tarinankerronnan kannattelemaa ja vähän elokuvallistakin folk metalia miedoin black metal -sävyin. Rumpali Micke Suvanto päätti lähteä orkesterista vuonna 2018, ja samoihin aikoihin porukkaan liittyi rytmikitaristi Antti Korpinen. Sitähän ne madot hautuumaalla napostelevat, ja tematiikkaan yhdistyy tietenkin vanhan liiton runttaava death metal. Koskinen GARDEN OF WORM Endless Garden PARIAH CHILD Kotimainen hämyryhmä on täällä taas. Wolves on Avalon tuo ylikansoittuneelle folkmetallikentälle melko omaperäistä ja teatraalista pakanaviillokkia, mutta en minä sitä kehua voi. Jo ysärillä kannuksensa Cromlechissa hankkineiden ydinhahmojen osaaminen ja näkemys on rajattu olennaiseen. Mape Ollila ka suurta murhetta kuuntelukokemukseen tuo. The Meads of Asphodelista tutun Metatronin ja säveltäjä James Marinosin bändi on ehtinyt neljänteen levyynsä, jolle aiemmin Primordialin ja Sigh’n kanssa työskennellyt yhtye on kelpuuttanut vieraikseen väkeä muun muassa Venom Incistä, Drudkhista ja Taakesta. Siinäpä perusresepti, jolla leivotaan varsin maistuvia lopputuloksia. Vuonna 2017 perustetun yhtyeen neljäs albumi on varsin vankkaa rouhintaa, ja vaikka kaikki levyt on julkaistu parin vuoden sisään, ruotsalaisten touhusta ei välity hätäisesti tekemisen tuntu. Mikko Malm WOLVES OF AVALON Y Gododdin GODREAH Folkmetalliyhtye Wolves of Avalon ammentaa aiheensa 1800-lukulaisesta esikristillistä aikaa mytologisoivasta walesilaisestä runoudesta. Uusi biisi Trials, ihan järjettömän kauniisti omiin nimiin viety Slipknot-laina Snuff sekä yksitoista Soen-hittiä saavat uuden, entistäkin syvemmän ja sävykkäämmän kosketuksen. Moittimista ei löydy paljon, mitä nyt laulua voisi miksata hieman pinnemmas. Se ei haittaa, sillä juuri tämä, melkein hypnoottisen harras mietteliäisyys, on se, mitä meitsi Soenissa rakastaa. IN A K I M A R C O N I ja melankoliaa, mutta ehkä pientä toivonkipinääkin. Vähän Kuyssin energistä poljentoa, hieman varhaisen Monster Magnetin tuhtia riffimaisemaa ja hippunen Soundgardenin jykevää groovea. Edellisestä Idle Stones -levystä on jo seitsemän vuotta, ja yhtyeen kokoonpanossa on ehtinyt tapahtua tässä välissä muutoksia. Ymmärrän toki ratkaisun, ehkä laulu on haluttu mieltää vain yhdeksi instrumentiksi muiden joukossa. Void Cruiser ei ole keksinyt sinällään mitään uutta, mutta se onnistuu hyödyntämään erilaisia vaikutteita varsin kekseliäällä tavalla. SOEN Atlantis SILVER LINING Ruotsalaisen tunnelmallisen progemetallin kruununjalokiven debyyttialbumin Cognitiven julkaisusta on kulunut marraskuussa 2022 kymmenen vuotta. Koskapa Soen on mitä tyylikkäin bändi, Atlantis on intiimi mutta laveasoundinen kokoelma biisejä, joissa yhtyettä säestävät piano, koskettimet, läskibasso, jousikvartetti ja pari taustalaulajatarta
Toinen osa ilmestyi jostain syystä ep:nä jo viime vuoden puolella, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa, sillä julkaisut toimivat myös yksittäin. Tälle levylle kannattaa antaa mahdollisuus, vaikkei bändin tuotanto olisi uponnut aiemmin. Tästä hyötyy taatusti myös Sonja, vaikka onhan bändillä myös omat avunsa, joita ei juuri peitellä kuvissa saati teksteissä. 1 on kenties Förgjordin tarttuvin kokonaisuus. Se saattaa näyttää yhtyeen keskivertoa suotuisammassa valossa. Biiseissä on paikoin jopa iskelmällisiä melodioita ja paketti on muutenkin bändin ”kuulijaläheisintä” tavaraa, vaikka seassa on myös turhaakin rymistelyä. Joni Juutilainen 9 DEAD 9 Dead COMATOSE New Jerseyn kulmilta kohti kalmakansan suosiota pyristelevä 9 Dead on niitä death metal -bändejä, joiden pyrkimys äärimmäiseen brutaaliuteen lähinnä hymyilyttää ensikuulemalta. Kepeästi svengaava White Ship ja hienosti kasvava päätöskappale In the Abscence of Memory hohtavat teoksen kirkkaimpina helminä. Homman nimi on moderni slam ja genren muotokieli hallussa. Yhdistelmä ei tule vastaan aivan joka mutkassa. Rumpali John Kopfle hallitsee kaikki blästäämisen murteet suvereenisti, ja vihoviimeisenä rumiluksena mätäkokkareen www.tarjaturunen.com | www.ear-music.net | www.ear-music.shop | earmusico cial | earmusico cial | earmusic ARVIOT. Musiikillinen muutos okkultis-mytologisesta black thrashistä nivusissa veikeää kutkutusta aiheuttavaan heavy-sävytteiseen goottirockiin on sekin aikamoinen, eikä edes hullumpi. Kitaraja bassorytmityksissä on ketterää, välillä arvaamatontakin twängäilyä ja riffit ovat järjestään ruhjovaa sorttia. Hiljalleen perinteisestä doom metalista psykedeeliseen progerockiin siirtynyt yhtye osaa kasvattaa tunnelmaa ja pitää jännitteensä. Ruumissaarna pt. Levy on porttihuume vielä epäilyttävämmän musiikin pariin. Vuodesta 1995 kypsynyt black metalinsa on saanut omanlaisensa muodon, jossa ronski säröisyys kohtaa paikoin haikeankin tunnelman. Riffeissä on imua, ja jamittelua tarjoillaan optimaalisissa annoksissa. Täysin piiloon eivät jää vaikutteetkaan, sillä kappaleita dominoivan perinteisen metallin alta pilkahtelee niin The Sisters of Mercy kuin Fields of the Nephilimkin. 1 WEREWOLF Kotimaisista henkirikoksista inspiraatiota keräävä Förgjord on jälleen ankeiden asioiden äärellä. Tunnelma on pahaenteinen, ja ajoittain sitä tehostetaan elokuvallisilla puhesämpleillä. Kokonaisuus on selkeästi trion parhaasta päästä, mikä ei ole näin pitkällä uralla aivan selviö. Endless Garden on hypnoottinen matka mielen ja metsän syvyyksiin, joissa jungilaiset entiteetit läpäisevät mustan peilin murtautuen osaksi päivätajuntaa. Nimi kannattaa kuitenkin painaa mieleen ja varoa tulevaisuudessa. Kun pikkusormi on nyt annettu, lopulta voi lähteä koko käsi. Mega FÖRGJORD Ruumissaarna pt. Förgjord on oma juttunsa, joka takuulla jakaa kuulijakuntaa. Loud Arriver on kiehtova ja hyväkin esikoinen, joka kuitenkin lupailee enemmän kuin antaa. Musiikin identiteetti ei tunnu vielä täysin kirkastuneen, ja yhtyeen transformaatio täysiveriseksi erotiikkaa tihkuvaksi vampiksi vaikuttaa olevan vasta alussa. Bändin vertailukohtana usein mainitun Unto Othersin (exIdle Hands) nousu tunnetummaksi nimeksi on ollut nopea. Mikko Malm SONJA Loud Arriver CRUZ DEL SUR Melissa Mooren muuntautuminen Absu-kitaristi Vis Cromista oman bändinsä Sonjan laulaja-kitaristiksi on epäilemättä ollut suuri asia artistille itselleen. Kuten nimestään voi päätellä, Ruumissaarna tulee ilmestymään trilogiana
Mega lisuutensa nelikko osoittaa albumin suvannossa, kauniin melodisessa Andromedassa. Transitionsin hienous onkin sen kaunis ja koskettava yksinkertaisuus. ”Aika jees” ja ”mukavaa kuunneltavaa” eivät yksinkertaisesti riitä. Koko diskografian mitassa kasaan on saatu yhteensä viisi kappaletta. Ellenbogengesellschaft on ehkä ulkoisesti Ellenden paras julkaisu, mutta sitä vaivaa paikoin lähes lohduton tylsyys. Yhtyeen soundissa onkin tiettyä ajattomuutta. Vielä kun sävellyskynää teroitetaan aavistuksen verran, niin hyvä tulee. Through the Void of Nihil on bändin toinen albumi ja sellaisena tasalaatuinen teos. Myös projektin neljäs kokopitkä, suoraan suomalaisen perusturakaisen suuta varten nimetty Ellenbogengesellschaft jatkaa samalla radalla, mutta aiempaa keskinkertaisemmin tempuin. Kuisminin osallistuminen Profetusin hautajaisdoomailuun on selkeästi kuultavissa. Muilta osin 9 Deadin puolituntinen debyytti on kaikessa pätevyydessäänkin niin moneen kertaan kuultua liukuhihnadöödsiä, etten hiffaa, miksi laatubändeistä tunnettu Comatose on rykmentin kiinnittänyt. Joni Juutilainen PALESLOTH Through the Void of Nihil OMAKUSTANNE Joensuulainen sludge-poppoo Palesloth esittelee toisella levyllään jyräystä, josta tulee mieleen varhainen The Ocean. Kappaleiden käänteet arvaa jo ensikuulemalla, eikä Goschin sävellyksissä ole oikeastaan mitään, mikä antaisi syyn tarttua albumiin jatkossa. Karua vaikutelmaa korostaa oivasti kappaleet yhteen naittava akustinen instrumentaali, jonka jälkeen raskas on vieläkin lyijyisempää. Yhtye ei kenties ole ilmaisussaan aivan yhtä progressiivinen, mutta jotain samaa sen energisessä ja raskaassa louhinnassa on. Mikko Malm ELLENDE Ellenbogengesellschaft AOP Itävaltalaisen Lukas Goschin soolotaidonnäyte Ellende on tehnyt modernilla black metalillaan kohtuullisen hyvää jälkeä. Vieraitakin kuullaan, kun Waking the Cadaverin örisijä Don Campan käy tarjoamassa 115-kappaleeseen hiukan toisensävyistä korinaa. WOLF COUNSEL Initvm OMAKUSTANNE Wolf Counselin vanhan koulukunnan doom puksuttaa melko lailla samoilla raiteilla kuin Saint Vitusin ja Candlemassin kaltaisilla veteraaneilla. Konventionaalisen musikaaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Paleslothin musiikki on genren keskivertoedustajiin verrattuna asteen verran teknisempää ja thrash-henkisempää, mikä luettakoon sille pelkästään eduksi ja ehkä myös jonkinmoiseksi kilpailuvaltiksi. Ymmärrän hyvin, että Ellende saattaa tuottaa täyttymyksen monelle black metalin modernimpaa laitaa seuraavalle, mutta genreä hieman syvemmin kaivelleet vaatinevat paljon enemmän. Initvmilta ei välttämättä löydy selkeitä huippukohtia, mutta toisaalta levy ei sisällä myöskään mitään pohjanoteerauksia. Rumpuja lukuun ottamatta kaikesta vastuussa olevan E. Monessa mukana olleen Markus Stockin luoma kirkkaantanakka äänimaailma on puolestaan priimaa. Mape Ollila päällä on Blake Kinnamon, josta irtoaa teollisuuskokoisen keskuspölynimurin kuuloista ördää ja korkeampaa sähinää niin uloskuin sisäänhengityksillä. Tarpeen tulleen yhtye loihtii itsestään myös primitiivisempiä ja raaempia sävyjä. Yhtyeen viides levy on pääosin varsin nautinnollista kuunneltavaa, vaikka laulaja Con Doylen tulkinnat eivät aina niin korvaa miellytäkään. Hitaasti kiiruhtaminen sopii kuitenkin tamperelaiskaksikolle erittäin hyvin. Ellenden tyyli vaihtelee eteerisen post-black-tunnelmoinnin ja rajusti myrskyävän mustan metallin välillä. Muotokielestä, soundeista ja sovituksista täydet pojot. Yksinkertaistettuna se kuulostaa Alcestilta ja Harakiri for the Skylta samaan nippuun puristettuna. Paitsi raivota, Palesloth osaa myös himmata ja kasvattaa tunnelARCHE Transitions TRANSCENDING OBSCURITY Jos Archen musiikki on hidasta, bändillä ei myöskään ole ollut mikään kiire julkaista sitä. Syysmaan tuoksuiset soundit sopivat varttidoomiin hyvin. Riffeissä on tarvittavaa jykevyyttä ja kitarasoundienkin osalta on noudatettu juuri oikeanlaista estetiikkaa. Niissä on juuri sopiva määrä orgaanista lämpöä ja elävyyttä ilman minkäänlaista pompöösiä paisuttelua, aivan kuten lähemmäs 30 vuotta sitten kukkeimmillaan olleessa genressä oli tapana. Parasta on, miten luontevasti raskaampi metallijyystö on onnistuttu yhdistämään irtonaisempaan hard rock -grooveen, joka luo kokonaisuuteen omanlaistaan dynamiikkaa. Loppusaldo jää kuitenkin hänenkin kohdallaan reilusti plussan puolelle. Mittava biisikaksikko on jylhä ja surumielinen, mutta sitä ei ole lähdetty kuorruttamaan naislauluilla, kosketinmatoilla tai muilla sokeroinneilla. Arche on onnistunut muuttamaan perinnetietoisuutensa ajattoman kuuloiseksi. Kymmenvuotiaan yhtyeen ensilevyn paikka on seitsemän vuotta esikois-ep:n jälkeen
SOUNDIN UUSI PODCAST ON NYT JULKAISTU #1 JAKSON AIHEENA KUUNTELE: METALLICA JA VUODEN 2024 SUOMEN-KONSERTIT JAKSON KAUPALLINEN YHTEISTYÖKUMPPANI: JAKSON JUONTAA JONE NIKULA VIERAANA JUSSI 69
Musiikin esi-isät ovat tietenkin Manowarin, Warlordin ja Virgin Steelen kaltaisia amerikkalaisia eeppishevistelijöitä, mutta omaperäisen – ja samalla nautinnollista kuultavaa – Arrayan Pathista tekee sen pettämätön tyylitaju. Siinä on Grave Miasmalta tuttua vellovaa otetta, mutta huomattavasti enemmän terävyyttä ja tarttuvuutta. Polveilevat ja eriasteisissa tunnelmissa heittelehtivät sävellykset ovat soitannollisesti päteviä, mutta teoksina melko epäyhtenäisiä ja tylsiä. Hyvänä esimerkkinä toimii kolmosraita Emanation of Decay, jossa on kaikkea keskitempoisesta tuplabasarijyräyksestä rivakkaan hakkaukseen, ja kuvioissa on kaiken aikaa mielenkiintoisia kulkuja. Knekelput pyrkii selkeästi samankaltaiseen ilmaisuun kuin Mg?a, mutta vastaavaa visionäärisyyttä siltä ei löydy. Eetu Järvisalo KNEKELPUT Teloorgang OMAKUSTANNE Hollantilaisen Knekelputin kulmikas avantgarde black/death metal on periaatteessa ihan mielenkiintoista, mutta valitettavasti duo ei ole saanut koostettua kovin koherenttia albumikokonaisuutta. Yhtyeen debyyttilevy pitää sisällään monia hyviä ideoita ja aihioita, mutta vain harva teoksen yhdestätoista sävellyksestä saa viisareita värisemään. Ritualistis-hypnoottinen poljento soljuu mustana virtana. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kyvykkyydestä saattaa ideat maaliin kiinnostavana lopputuotteena löytyy kuitenkin petrattavaa. Mainitun valossa levyn tunnin mitta on auttamattomasti liikaa. The Pacification of Death on kuuden biisin ja neljänkymmenen minuutin matka syvyyksiin. Een Schmerig Pad edustaa kirkkaasti albumin parasta antia, ja samankaltaista ilkeänhyytävää tunnelmaa olisi kaivannut mieluusti lisääkin. Musiikki on valmista ja oma linja löytynyt hienosti jo esikoislevylle. maa, mikä on levyn vetovoimaisempia tekijöitä. Toivon mukaan aika jalostaa yhtyettä oikeaan suuntaan. Kypriootit tukevat mahtipontisia historiateemojaan perinnehevillä, johon sekoittuu ainakin näin kaukaa Pohjolasta tarkastellen tarpeeksi Välimeren ja Lähi-idän alueiden sävelkieltä. Mikko Malm NUMENTO The Vile Entity INVERSE Viisihenkinen progressiivista melodeathiä soittava helsinkiläiskopla julkaisee toisen täyspitkän albuminsa. Livenä tällä Tuska-torstaibändikilpailun voittaneella bändillä lienee enemmän annettavaa. Insurgency-demo (2021) antoi merkkejä siitä, miltä Rangerin täysimittainen paluu parketille saattaisi kuulostaa. Lihasta toivoisi mukaan jo levyn ohuehkoon äänimaailmaan, mutta erityisesti sitä tarvittaisiin kappaleiden terästämiseen. Eritoten Katri Hiovain Alissa White-Gluzista muistuttava tiukka räyhääminen toimisi hyvänä moottorina suunnalle. Täysin kyvyttömiä Knekelputin kaverukset eivät ole, mutta paljon vielä vaaditaan, jotta yhtye nousisi suunnannäyttäjien joukkoon. Kaikki tämä tuodaan esiin rujolla kellarisoundilla, tietenkin. Jade ei näytä kaikkia aarteitaan kerralla, vaan tutkittavaa ja löydettävää on jätetty useamman kuuntelun matkalle. Örinän lisäksi levyllä hyödynnetään huutavan julistavia puhtaita lauluja. Viisimiehinen bändi esittää eeppistä ja melodista perinnehevimetallia, jonka lyriikka perustuu lukuisien sotien tantereina toimineen kotisaaren värikkääseen historiaan. Päällekaatuvan vauhdikasta ja tiukkaa rumputulta, kirkuvia kitarasooloja ja laulaja Dimin Ilmestyskirjan pedon kalvattavaa tulkintaa. Toistaiseksi sen potentiaali on vasta siemenasteella. Jotain perin ainutlaatuista oli toki käsillä jo tuolloin. Albumin omaperäisin ja ehdottomasti kannattava tuotannollinen ratkaisu on ollut laulaa kappaJADE The Pacification of Death PULVERISED Tässä on väkevä debyyttilevy. Reilun vuosikymmenen toiminut yhtye viljelee musiikissaan toimivia ja kunnianhimoisiakin ideoita. Lisäksi kun menneen maailman tunnelmaa on biiseissä muuallakin kuin sanoituksissa, laulaja Nicholas Leptosin taidot riittävät vaivatta köörein ja selloin koristeltujen, tarttuvan melodisten biisien tarpeisiin ja laulusoundi miellyttää, tämä eeppinen souvlaki maistuu! Mape Ollila RANGER Ylös raunioista / Risen from the Ruins EKTRO En olisi uskonut helsinkiläisen Rangerin kehittyvän tähän suuntaan, kun kuulin vajaa vuosikymmen sitten bändin Rangerja Combat Metal -kasettidemot. Mikko Malm ARRAYAN PATH Thus Always to Tyrants PITCH BLACK Yhdysvalloissa 1997 perustetun Arrayan Pathin henkinen ja nyttemmin myös fyysinen koti on Kypros. Erityisen miellyttävää on se, että kappaleet on sekä sävelletty että sovitettu näkemyksellä. Bändi on tervetullut löyhähdys kuolometallikentälle, jossa puuhailee nykyään jos jonkinlaista kloonia ja kopiokissaa. Bändille sopisi tyylin suoraviivaistaminen, sillä sovitusten hyökkäävämpi tyyli puree huomattavasti paremmin kuin progeseikkailu. Tarjolla on edelleen pesunkestävää speed metalia vanhan liiton heavy metal -este tiikalla voideltuna. Bändin musiikki ei ole vuosien saatossa juuri muuttunut, ainoastaan jalostunut. Through the Void of Nihil on tasaisen varma paketti, josta ei löydy selkeitä huippukohtia. Saksalais-espanjalainen trio taikoo maukasta ja tunnelmallista death metalia, jossa herkullisin melodiakuljetuksin silattu death doom kohtaa synkkien sopukoiden ääniraidan. Niitä on ehkä hieman yliviljelty, mutta toisaalta ne tuovat musiikkiin oman originaalin mausteensa. Koukkuja löytyy liian vähän, ja sekin vähä on sikin sokin vaikeasti lähestyttävän ilmaisun sisällä. Poikkeuksena voisi kuitenkin mainita päätöskappale Vanitasin, joka vyöryy koko 13-minuuttisen kestonsa voimalla kuulijan yli kuin raivokas, jäinen hyökyaalto. Thus Always To Tyrants on Arrayan Pathille jo yhdeksäs pitkäsoitto, mutta ensimmäinen aito konseptialbumi, ja sen aiheena on antiikinaikaisen Salamisin kaupunkivaltion helleenimielisen kuninkaan Evagoraksen (410–374 eaa.) elämä ja teot
Harmi vain, että maltillisesta kestostaankin huolimatta levy rupeaa loppua kohden hieman puuduttamaan. Kitaraosastolla kuullaan melkoista taiturointia, ja myös koskettimet menevät hienosti solmuun. Eeppisempien ja progempien biisien joukossa on muutamia rauhallisempia ja hitikkäämpiä paloja, jotka tasapainottavat ja keventävät järkälemäistä kokonaisuutta kivasti. Isle of Bliss on monin tavoin pätevä levytys, mutta valitettavasti se kärsii mainituista ongelmista, jotka verottavat kokonaisuuden iskutehoa. Mikko Malm RING OF FIRE Gravity FRONTIERS Gravity on vuosituhannen alussa perustetun neoklassista metallia ja progressiivista poweria esittävän yhdysvaltalaisyhtyeen viides albumi. Levy on tunnin mittainen, ja puolet sen kappaleista ovat reilusti yli kuusiminuuttisia. Se täytyy jokaisen kokea itse. Infernal Miasma -intron jälkeen isketään tiskiin kahdeksan biisiä tinkimätöntä homekuorrutettua death metalia. Ehkä David Genillardin örinän rinnalle olisi tarvittu sävykkäämpääkin tulkintaa. Kaikki tapahtuu kuitenkin hyvän maun rajoissa, eikä homma meinaa ampua yli missään vaiheessa. Minimalistiset kosketinkuviot ja orkestraatiot tukevat sävellyksiä mainiosti, ja kuullaanpa levyllä Les oiseaux de proiessa Mélodie Picanin soittamaa oikeaa viuluakin. Muun muassa Bell Witchistä ja Ritual Necromancysta tuttuja ukkoja sisältävä nelikko julkaisi ensidemonsa neljä vuotta sitten. Albumissa on aika paljon sulateltavaa, mutta oikealla fiiliksellä sekään ei ole ongelma. Myös tuotanto voisi olla terävämpää, nyt soundimaailma kuulostaa hieman liian tunkkaiselta. Siitä huolimatta pieni ähky meinaa iskeä viimeistään kolmen vartin kohdilla. leet sekä suomeksi että englanniksi. Ylös raunioista / Risen from the Ruins kuuluu levyihin, joiden musiikkia on vaikea arvottaa numeroilla. Autophagyn mättämisessä löyhkää niin Incantationin kuin vanhan suomikuolon perintö. Meno on hidasta, haikeilla melodioilla varustettua lanausta, joka täyttää kaikki täysiverisen tuomiomusiikin perusvaatimukset. Kotikieli sekä hämmentää että koukuttaa, mutta myös alleviivaa, miten yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta ja punkhenkisestä albumista on lopulta kyse. Yksittäisistä kappaleista ovat tutustumisen arvoisia etenkin nimibiisi, 21st Century Faith Unknown ja King of Fools. Toinen perustajajäsen ja keulahahmo Mark Boals on tuttu muun muassa Yngwie Malmsteenin Trilogy-levyltä. Historia – jatkuu! Jaakko Silvast WHITE MARE Isle of Bliss NEGRE PLANY / SYMBOL OF DOMINATION Sveitsiläis-hollantilainen White Mare soittaa melodista death doomia, josta tulee mieleen varhainen My Dying Bride sekä Nightfall. Bacteriophagen äänimaisema on rupinen ja luomu, mutta silti sopiARVIOT. Parhaimmillaan White Mare loihtii synkänkauniita tunnelmia, jotka tulevat esiin etenkin sielua korventavissa kitaraliideissä ja -harmonioissa. Nyt on esikoispitkäsoiton aika. Tämänkin yhtyeen tuotanto on Ynkän tyylistä, aina sanoituksia myöten. Isle of Bliss on Homeroksen Odysseyksesta inspiraationsa saanut levy, joka soi melankolisena ja autereisena. Elli Muurikainen AUTOPHAGY Bacteriophage PULVERISED Oregonin Portlandissa tomutetaan kunnon kuoloa. Hämmästyttävää kyllä, mies laulaa yhä melkein yhtä komeasti kuin lähes 40 vuotta sitten. Koko homma on mäiskitty piirun päälle puoleen tuntiin, mikä on juuri sopiva mitta tällaiselle armoa tuntemattomalle soseuttamiselle
Mape Ollila IFFERNET Silences VENDETTA Ranskalainen kahden miehen black metal -yhtye Iffernet kuuluu La Harelle -kollektiiviin viiden muun bändin kanssa. Rage on ja ei ole yhtyeen viides albumi, sillä kolme ekaa lättyään omakustanteina julkaissut ryhmä uudelleenversioi nyt vuoden 2017 debyyttilevynsä. hoitavat tonttinsa melko pätevästi, mutta koska bändin kakkoslevy on nauhoitettu livenä, se jää soundija fiilismaailmaltaan melko ohkaiseksi. Laulajaa ei vain jaksaisi kuunnella koko lätyn tai välillä edes kokonaisen biisin mitalla. Jonkun muun kiekaisemana levyn arvosana voisi olla ainakin kirvestä parempi. Albumi on kuitenkin selkeä ja riisuttukin kokonaisuus, joka suorastaan huutaa kuuntelua vinyylimuodossa. Lähes kaikki biisit ovat keskitempoisia, mutta ne toimivat lähtökohtaisesti hyvin. Etenkin italialaisen Mortuary Drapen tunnelmat tulevat vahvasti mieleen. albumi on melko odotettua nyky-Darkthronea. Niko Ikonen BLACK HOLE Whirlwind of Mad Men ROCKSHOTS Vuonna 1995 perustettu Black Hole koostuu keski-ikäisistä ranskalaisukoista, ja tämä on viisikon toinen täyspitkä. Viimeiset 15 vuotta bändi on kirjoittanut myös toisenlaista historiaa perinteisemmän hevin, thrashin ja punkin parissa, mille Astral Fortress on luonteva jatke. Sitä tuetaan ylväillä melodiamaalailuilla ja koko albumia leimaa soitannollinen yksinkertaisuus, tai suoraviivaisuus, joka ei valitettavasti yllä sävellysten tasolle. Alppien kulttuuri ei kenties kohtaa täysin allekirjoittaneen keskipohjalaisen sielunmaiseman kanssa, tai sitten kyse on yksinkertaisesti siitä, että levy ei ole tarpeeksi hyvä. ja kitaristi-laulaja B. Nyt niin ei tapahdu. Ne kaipaisivat nimittäin huomattavasti parempaa toteutusta. Rakkaus death metalia kohtaan kyllä kuuluu ja välittyy kuuntelijan päähän asti. Ja tottahan kakku kruunataan yli 20-minuuttisella teoksella, jotta tuplaharkon kokonaiskestoksi saadaan lähes sietämättömät 85 minuuttia. Ajattelin, että nyt on pakko olla oikein kunnon menoa ja meininkiä, niin törkeitä riffejä että heikompia hirvittää. Jo muinaisilta ajoilta tutuksi tullut ylväs ja häpeilemätön asenne näyttää siis yhä hampaitaan. Kaksikon 20. Tähän antaa vastauksen kymmenvuotias italialialaisbändi À Répit. Iffernetillä ei ole sitä jotain, sielua, joka nostaisi sen edes keskinkertaisuuden yläpuolelle. Jatkossa bändiltä on syytä odottaa kaikin puolin parempaa tasoa, joka näyttänee yhtyeen ilmaisun sellaisena kuin À Répit sen kuvittelee. Joni Juutilainen PYRAMID Rage SLEASZY RIDER Yhdysvaltain Lake Placidissä vuonna 2017 perustettu Pyramid on basisti Lance Sawyerin hengentuote. Bändin debyyttilevyllä on kuultavissa vanhan koulun deathja black metal. Sillä yhdistyvät simppelit ja vahvat riffit, välistä huvittavastikin pöyhkeilevä käppähevi ja sen vastapainona jäykkä vakavuus, joka ei anna periksi piirun vertaa. Plussaa siitä, että versiot eivät ole mitään hiilipaperikopioita alkuperäisistä, mutta eipä niistäkään löydy kauheasti hyvää sanottavaa. Niko Ikonen DARKTHRONE Astral Fortress PEACEVILLE Black metalin ehdottomiin pioneereihin luettavan Darkthronen historia lienee suurimmalle osalle tuttu. Tami Hintikka RITUAL DEATH Ritual Death SHADOW Norjalaiset skenemiehet takovat periksiantamatonta, primitiivistä ja julmaa black metaliaan melko omintakeisella tyylillä. Aika ummehtunutta musiikkia – mutta kyllä muuten potkii! Mukavan karmiva yllätys debyytiksi. Valkkasin tämän levyn arvioitavaksi ainoastaan nimensä vuoksi. Maalleen ominainen soundimaailma ei kuulu musiikissa lainkaan. Yhtye myllyttää kolmannella levyllään musiikkia, joka tavoittelee korkeuksia, mutta romahtaa valitettavasti alas ennen parasta nousuaan. Muuten ihan kelvollisen riffivetoisen progepowerin suunnilla polveilevan Rage-levyn ongelma on tuttu Pyramidin muiltakin levyiltä: bändi luulee, että vastaanottaja jaksaa kuunnella useita 8–10-minuuttisia tarinankerronnallisia eepoksia putkeen alati herkeämättömällä fokuksella, vaikka niissä ei ole eväitä kuin viiden minuutin biiseiksi. No, eipä otsikko ollut lainkaan kuvaava. Ei tee edes mieli rasvata köyttä, vaikka elämänhalu tätä kuunnellessa kieltämättä sammuu. Astral Fortress tuo peliin hitusen psykedeliaa ujuttamalla mukaan ripauksen koskettimia ja ”kokeilullisia” kitarajuttuja – lähinnä The Sea Beneath the Seas of the Seaja Eon 2 -kappaleiden muodossa. Levy on raaka ja anteeksiantamaton, mutta ei tämä mitään Urfaustia tai Weaklingiä ole – nämä promoläpyskässä muuten mainitaan. Loppu on tyhjäkäyntiä, teemojen toistoa ja soolo-osia. Ritual Death on sävelletty öisissä katakombeissa ja mädältä lemuavissa haudoissa pidettäviä rituaali-istuntoja varten. Ehkä levy olisi paremmalla tuotannolla edes jollain lailla mielenkiintoinen, mutta tällaisenaan se vain unohtuu taka-alalle pyörimään, eikä sitä osaa kaivata. Demokamaahan tämä on. Raakaa kamaa, mutta eipä musan tarvitse aina olla niin viimeisen päälle viilattua. Sekään ei haittaisi, jos biiseissä olisi jotain kehaistavaa, vaan kun ei ole. Asiaa ei auta, että teoksella on mittaa päälle 70 minuuttia. Hurmeiset sanoitukset muristaan matalalta ja kaukaa. À Répit tekee epäilemättä parhaimpansa, mutta tällä kertaa se ei riitä. Soittoapulaisena on häärännyt Fates Warning -kitaristi Mike Abdow. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Porukka veivaa progressiivista power metalia, joka on parhaimmillaan melodisimpina hetkinään. On selvää, että Darkthrone on jo tehnyt merkittävimmät levynsä, mutta parhaimmillaan yhtyeellä on vielä hyvinkin teräviä ideoita. Tässä sarjassa on nykyään niin runsaasti bändejä, että erottautuakseen pitäisi saada aikaan jotenkin unohtumatonta ja ainutlaatuista jälkeä. Spirito d’autunno on ytimessään jopa punkahtavaa black metalia. Tyylisuunnan perinteille uskollisesti toimitus hoituu niin laahaavana synkistelynä kuin blastin käskyttämänä hyökkäyksenä. Nämä ovat Trondheimin eli Nidrosian ikiaikaisille raadoille siunattuja sointuja. Autophagya onkin helppo suositella kaikille kuolofiileille. Elli Muurikainen À RÉPIT Spirito d’autunno NATURMACHT Mitä mahtaa olla ”alpine black metal”. Levyn lopusta löytyy pari coveria Iron Maidenin ja Aerosmithin klassikoista. Astral Fortress on mukiinmenevä kiekko, mutta mieltä jäytää kysymys, kiinnostaisiko tämä ketään jonkun muun kuin Darkthronen tekemänä. Koska yhtyeellä ei ole omaa laulajaa, se on marssittanut mikinvarteen pari nimiäijää. Kaverin ääni on omaperäinen, mutta tulkinta on yksinkertaisesti tylsää ja laiskaa. vasti ärhäkkä. Melodiat ja kitarasoolot ovat toki hienoja. Oikein mitään ei jää käteen. Kuulijaa ei kosiskella hempeilyllä, se on varma. Rumpali-laulaja N. Terve kotiseuturakkaus tuntuu olevan tämän päivän black metalissa pinnalla. Muuta tästä mystisestä duosta ei oikeastaan tiedetäkään – paitsi se, että kaksikko soittaa synkkää, depressiivistä ja doomahtavaa itsemurhamusiikkia, joka ei ole erityisen omaperäistä tai muutenkaan kiinnostavaa. À Répitin menossa on periaatteessa hyvää tenhoa, mutta touhu jää etäiseksi. Välillä kirkkourku raikaa ja pojat kaivavat ilmeisesti arkkuja maasta. Nämä ovat leimallisen kireällä soundillaan, joskin tällä kertaa ihmeen vahvalla fiiliksellä laulava Ripper Owens ja äänensä niin ikään ihan hyvänä säilyttänyt Jag Panzer -mies Harry Conklin. Kallistun jälkimmäiseen. On melkoisen suuri helpotus, kun viimeinen biisi päättyy ja levy vaipuu unholaan. Takova ja melko nyrjähtänyt rumpalointi elävöittää kauhusyntikoilla höystettyjä, kuolemalle omistettuja kappaleita. Nelimiehisen aktin tyypit vaikuttavat bändeissä kuten Mare, Dark Sonority, Behexen ja Funeral Harvest, mutta Ritual Death on jotain aivan muuta
Turku, Utopia · 27.01. Ikaalinen, Ikaalinen Spa · 28.01. Elli Muurikainen DJEVEL Naa skrider natten sort AFTERMATH Mielikuvituksettomasti nimetyllä Djevelillä on meriittipuoli kunnossa. Suurin ongelma lienee kuitenkin siinä, että täysosumat jäävät puuttumaan täysin. Näin siitäkin huolimatta, että kaikki palikat eivät aivan vielä ole oikeilla paikoillaan. Biiseistä on saatu keskenään erilaisia eri alagenrejen aineksia sekoittamalla. Helsinki, Jäähalli Black Box · 20.01. Kokonaisuus on hyvin tasapainossa, ja on hankala miettiä, mitä Djevel olisi voinut tehdä paljon paremmin. Yhtye ymmärtää dynamiikan päälle ja on parhaimmillaan kaikkein kiireettömimmissä sävellyksissä, vaikka myös nopeammat rytistykset vakuuttavat. Kuopio, The Circus · 11.03. Nokia, Kerhola · 21.01. Paperilla homma näyttää hyvältä, mutta silti albumi ei sytytä juuri lainkaan. Kaavoja on ehkä seurattu turhankin tarkasti, sillä lähes mitään yllätyksellisyyttä ei ole. Djevel soittaa itsetarkoituksellisen tyylipuhdasta norjalaista mustaa metallia, jota on tänä päivänä hankala löytää. Se on sääli, sillä taidoista tämä ei jää kiinni. Bändi pohjaa nostalgiaan ja musiikistaan on mukava napsia tuttuja vaikutteita 1990-luvulta. Tampere, Pakkahuone · 24.03. Valkeakoski, Hotelli Waltikka 10.03. On hämmentävää, miten homma voi toimia samaan aikaan hienosti mutta ei sitten ollenkaan. Vastaavat pastissit joko onnistuvat tai eivät, ja Djevelin kohdalla on puhuttava vahvasta onnistumisesta. Tämänkaltaisen musiikin toivoisi iskevän kerrasta päin pläsiä. Lahti, Finlandia-klubi · 22.04. Yhtyeellä on hyviä ideoita, mutta ilmaisu kaipaisi enemmän rohkeutta ja röyhkeyttä. Vähän varttuneempien ukkojen musiikista voi kuulla kaikuja monista vanhan liiton bändeistä, mutta homma ei ole mitään halpaa kopioimista. Kokoonpanossa vaikuttavat entinen Emperor-rumpali Faust sekä Maresta ja Vemodista tuttu laulaja-basisti Kvitrim. Joni Juutilainen. CD | LP | DIGITAL | IN STORES 13.01. Lapua, Lapuan Latosaari WWW.NUCLEARBLAST.DE @NUCLEARBLASTRECORDS PURSUIT Loose Lips OMAKUSTANNE Saksalaista viiksiheviä ja hard rockia vetävä Pursuit todistaa jo debyytillään osaavansa viihdyttää kuulijaa. Seinäjoki, Rytmikorjaamo · 18.03. Esimerkiksi Emperor, Gehenna, Kvist, Satyricon ja Ulver ovat selkeästi kuultavissa. Kiuruvesi, Hotelli Peltohovi · 17.03. Loose Lips tarjoaa sinällään varsin hyvänkuuloista melodista hard/ heavy rockia, joka on sanoituksiltaan kökköä ja näin ollen tyylilajiin sopivaa. Edes sinkkubiisit eivät jää kummemmin mieleen, ja parin kuuntelun jälkeen en muista yhdenkään kertosäkeen kulkua. Lohja, Monaco · 14.04. Joensuu, Kerub 25.03. Naa skrider natten sort on levy, jolle on puristettu periaatteessa koko norjalaisen mustan metallin historia. Mikko Malm RISING STEEL Beyond the Gates of Hell FRONTIERS Ranskalaisen Rising Steelin vaikutteet ovat 1980-luvun klassikkobändeissä Maidenistä Priestiin. Tekninen puoli on täysin kunnossa, mutta identiteetti puuttuu. Takana on jo seitsemän hyvää palautetta saanutta albumia. Pursuit on kelvollinen debytantti, jonka musiikista tulee mieleen niin Scorpions, Krokus kuin varhainen Mötley Crüekin. Naa skrider natten sort maalailee tehokkaimmillaan todella upeita tunnelmia. Musiikki kaipaisi kuitenkin hieman editointia, sillä aika moni kappaleista tuntuu liian pitkältä. On laukkakomppia, speed metal -riffejä, köörilaulua ja nopeita sooloja. Jyväskylä, Lutakko · 07.04. Marraskuussa ilmestynyt levy on kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen kolmas. Tai no, solisti ei ole kummoinen kultakurkku, mutta kiinnostavammissa biiseissä sekin menisi läpi sormien. LIVE : 14.01. Ei ole mitään syytä, miksi esimerkiksi nimibiisin pitää kestää melkein seitsemän minuuttia. Etenkin kun yhtyeen ilmaisu on lähempänä käppää kuin Iron Maideniä. Tämä epäpyhä kolminaisuus kuvaakin varsin osuvasti Pursuitin taiteellista ydintä, niin hyvässä kuin pahassa
Koskinen SCARLET DORN Queen of Broken Dreams SPV Scarlet Dornin neljäs levy kuulostaa ensikuuntelulla tönköltä, mutta kasvaa vaivihkaa kiinni korvaan, kun sen useaan suuntaan harovaan genrettömyyteen tottuu. Kimmo K. Ofermodian Litanies taas on tasoltaan huomattavasti vaatimattomampi. Joni Juutilainen STONES OF BABYLON Ishtar Gate RAGING PLANET Pöriseväksi särötetty pitkään soivien kielisoitinten matto on ihanaa kuultavaa. Voidaan puhua lahjakkaasta ja monipuolisesta kaverista, sillä käskyttämässään bändissä on hoitunut niin basso, kitara kuin murinakin. Kymmenminuuttinen Foul Divinity Enthronation -päätös haastaa kuulijaa sopivasti, kolmessa muussa kappaleessa julmuus ja vaikuttavuus jäävät kuplimaan pinnan alle. Äärimmäisen murea soundimaailma hivelee korvia luonnollisin keinoin ja myös soitto on taatusti ehtaa luomutuotantoa. Ofermod on nostanut rimansa korkealle, joten bändin keskitason suorituskin on yleisellä tasolla hyvä. Tyyli on monen muun lailla vanhakantainen, muttei kuitenkaan tuttusäröisen ruotsalainen. Pääpaino on tietysti uusissa sävellyksissä, jotka nousevat vähemmän yllättäen julkaisun parhaiksi. Bändin debyytti-ep sisältää etenkin äänenkäytön puolesta syvyyksistä kumpuavaa mustemmanpuoleista death metalia. Ep koostuu kahdesta uudesta biisistä ja kolmesta hieman harvinaisemmasta kappaleesta. Biisit ottavat aikansa, mikä ei vaivaa ollenkaan. Tami Hintikka T U O M A S V A LT A N E N Sumea. Perushyvä bändi, josta voisi tulla yhdellä kunnon hitillä iso nimi genressään. Mega SUMEA Muinainen OMAKUSTANNE Tässäpä neljä oikein maistuvaista, orgaanisen soundimaailman tukemaa doom/stoner-vetoa. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Pitkähköt biisit löyhkäävät näkemyksellisyyttä, mutta ehkäpä trio oppii saamaan musiikillisesta konseptistaan ajan myötä irti vieläkin enemmän. Levyltä löytyy myös progressiivista kulmaa, mutta se on enemmän trippailevaa kuin kikkailevaa sorttia. Helsinkiläisnelikon meno on perinnetietoista rouhimista, jonka hitaaseen ja groovaavaan otteeseen imeytyy kuuntelu kuuntelulta yhä syvemmälle, kuin meren pohjattomiin syvyyksiin Cthulhun lonkeroiden otteessa. Ofermodian Litanies ei ole kovin erikoinen julkaisu, mutta se saattaa hyvinkin avata bändille uusia merkittäviä ovia. Tunneskaala ja lyriikka operoivat HIMin ja Lord of the Lostin (jonka synisti bändistä löytyy) välimaastossa. Tämän lie portugalilainen Stones of Babylon ottanut ohjenuorakseen. Muinainen lupaa paljon Sumean tulevien julkaisujen suhteen. Utter Darkness on niin tuotannollisesti kuin sävellyksellisesti jännän selkeä ja ilmava, mikä korostaa tavanomaisemmasta tummasävyisestä paukutuksesta esiin ponnahtavia osia ja yksityiskohtia. Biisikirjo seilaa kolhosta goottirockista elektroniikalla kuorrutettuun poprockiin ja jatsinsavuiseen yökerhotunnelmointiin. Vauhdinpidon vastapainona on hitaampaa keskitempoista vyörytystä. Kiire bändillä ei ole. Kaiken keskiössä on kuulijalta totuttautumista vaativalla venakkoaksentilla englantia ääntävä kohtalotar. HEKATOXEN Utter Darkness HEADSPLIT Hekatoxen on tuore lisäys pullataikinan lailla paisuneeseen suomalaiseen death metal -skeneen. Muotokieli on perisaksalaista melodista goottia, jossa groovea piisaa kuin graniittipaadessa. Tällaista muhevaa jytinää kuuntelee oikein kernaasti. Mega OFERMOD Ofermodian Litanies SHADOW Ofermodin viimevuotinen Mysterium Iniquitatis on yksi lähivuosien parhaista black metal -levystä ja epäilemättä klassikkoainesta. Vaikutteet tuntuvatkin viittaavan lähinnä kotimaisiin pioneereihin Abhorrence etunenässä. Ishtar Gate sisältää instrumentaalista sludge doomia, joka on hidasta, toisteista ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan tylsää. Hämyisästä tunnelmoinnista täysillä survottuun riffittelyyn venyvä ep on väkevä ensijulkaisu, jonka vetovoiman viimeistelee Tuomas Valtasen voimallinen laulu. Yksinkertaisten kitarakuvioiden tenho on yllättävän hyvä, kolmikko kun pelaa dynamiikalla ja pienillä muutoksilla aikaa oikein tehokkaasti. Mape Ollila SÉPULCRE Cursed Ways of Sheol INVICTUS Nykyisen Deströyer 666 -rumpalin Kev Desecratorin soittohistoriaan kuuluu myös Sépulcre, joka tunnettiin aiemmin nimellä Demonic Oath
Jos nyt jostakin haluaa valittaa, niin veripalttu maittaisi vähän visvaisemmalla soundilla vielä paremmin. Musisointi on sinällään sujuvaa, mutta oikeastaan vasta tuotoksen päättävä versio Sepulturan Dead Embryonic Cellsistä alkaa kuulostaa tosissaan mukiinmenevältä. Soitto kulkee hurjalla intensiteetillä ja kappalemateriaali on paikoin ihan maittavaa, mutta kokonaisuus jää ohueksi. Energiaa ja alkukantaisuutta touhussa kyllä on. Uhraamo on luomu ja karkea. Oli ote dödömpi, punkimpi tai emompi, aivan hyvin lähtee Kimmo K. Koskinen ATOMIC WITCH Crypt of Sleepless Malice REDEFINING DARKNESS Aika veikeä ja toisaalta vaikea tapaus. Mape Ollila BOTTLEKOPF The Jokes Are Over WYDAWNICTWO MUZYCZNE PSYCHO Puolalaiskolmikko toimittaa toisella pitkäsoitollaan korutonta ja kaunistelematonta kuolometallia. Vaikka olen vanhan liiton miehiä, tämä levy jää keräämään pölyä. Kitaristi Geoff Wyen ympärille kootussa porukassa on myös basisti, kaksi laulajaa ja ohjelmoidut rummut. Trion touhussa on samaan aikaan tavanomaisimmasta mäiskeestä irtautumista, modernia tekniikkaa ja vuosikymmenten takaista halonhakkuurunttausta. Vaikka yhtyeen ilmaisussa ei ole genreä edes hiukan seuranneelle järin paljon uutta, sen otteissa on siinä määrin jämäkkyyttä ja riffeissä ytyä, että neljä biisiä ja yksi välike uppoavat aivan mukisematta. Koskinen CHEZ KANE Powerzone FRONTIERS Nyt on tyrkyllä juustoa ja hunajaa Heartin, Vixenin ja vaikkapa Pat Benatarin faneille! AOR-kehissä hurjaa nostetta nauttiva Chez Kane on saanut kainaloonsa Crazy Lixx -bändin Danny Rexonin. Tami Hintikka GORGATRON Agony Reborn BLOOD BLAST Poppoon kotipaikasta Fargosta tulee ensimmäisenä mieleen Coenin veljesten samanniminen, varsin erikoinen synkänhauska elokuva. Paluunsa jälkeisen liven perusteella menetys ei ole kummoinen. Soitto kulkee, kulmia löytyy ja monenlaista asiaa tapahtuu. Muutaman vuoden toiminut germaanikolmikko mättää antaumuksella ja tyylilajissaan joltisenkin moniulotteisesti. Omaan korvaani tööttäys ei kuulosta mairittelevalta tai kiehtovalta oikein millään lailla. Mega LICHT DES URTEILS Uhraamo PURITY THROUGH FIRE Tamperelaisen Licht des Urteilsin debyytti on purkitettu jo pari vuotta sitten. Tami Hintikka SOUL GRINDER Anthems from the Abyss MDD Death metalin näkee kansikuvasta. Melodia on kuningas, mausteet ovat ajoittaista fonirevittelyä myöten kohdillaan ja kaikki 1980-luvun loppua tuoreemmat vaikutteet pannassa. Levyn suurin ongelma on ehdottomasti kappalemateriaalin tasapaksu tylsyys. Hengästyttävissä vuosituhannen taitteen tunnelmissa rullataan. Örinöissä on paikoin Max Cavalera -otetta, vaikka tulkinta on astetta matalamman taajuuden murinaa. Koskinen RAMPAGE Veil of Mourn RELICS FROM THE CRYPT Rampagen ainoaksi jäänyt albumi on uusion julkaisijan nimen mukaisesti todellinen reliikki, elihän aussibändi vain kolmen vuoden ajan 1980-luvun lopussa. Huonompiakin lähtölaukauksia on tosin kuultu. Kimmo K. Kaksitoista biisiä plus intro on turhan tukeva paketti tämän linjan death metalia. Sinällään omintakeinen ote ei jätä sen kummempia muistijälkiä. Geneerisempiäkin levyjä ilmestyi, mutta maailmanlaajuisia ug-hevipiirejä ei valloitettu maapallon tuolta puolen, jos ei nyt Suomestakaan, helposti. Riffeissä flirttaillaan vähän Nilen venyttelyjen ja Cannibal Corpsen suuntaan, mutta linja pysyy tarpeeksi omintakeisena. Black metal vaatii usein rosoa toimiakseen, mutta Licht des Urteilsin olisi toivonut panostavan esikoiseensa hiukan enemmän. Ehkäpä tietty suorituspainotteisuus tuo mukanaan levottoman yliyrittämisen tunnelman. Powerzone on täydellinen nostalgiatrippi. Homma pidetään simppelinä jyräyksenä. Ritual of Six -kappaleen pientä Pekka Siitoin -tribuuttiakin joku voisi pitää pahana kompurointina. Marlee Ryleyn laulamissa kappaleissa on toivoa, koska hän vetää pitelemättömästi ja raivoisasti. Morgoth, Unleashed ja kumppanit käyvät mielessä, Acheronin yksinkertaista junttaa unohtamatta. Tässä ajassa ja ilman henkilökohtaista aikalaiskytköstä levy jää kuitenkin lähinnä hyvin uusituksi kuriositeetiksi, jonka bonusdemomatskut viehättävät hitusen virallisempia versioita enemmän. NOVEMBERSOUNDBETTER When Time Moved On OMAKUSTANNE Kotimainen emo-screamo-metal-hc-kohkausyhtye pistää ep:llään kelpo suoritusta. Käppäisemmän underground-sahailun ystäville yhtyeen raa’asti rymisevässä mesomisessa voi olla tarttumapintaa. Kireyttä, kiharuutta ja kiekumista sisältävä albumi on kuulostanut ilmestyessään varmasti kiehtovalta, ja näin on osin nytkin. Touhussa on hieman liikaa käppää, eikä se ole hyvälaatuista sellaista. Joni Juutilainen NAPAKAT 71. Meno on kautta linjan aika luupäistä ja riisuttua mursketta. Taas ollaan nuoria, kauniita, vallattomia, tulevaisuudenuskoisia ja ah, niin kirkasotsaisen rakastuneita. Erittäin aitoa hommaa, joka ei oikein sovellu kotikuunteluun. Ruotsalainen on sorvannut hiukan lapsekkaalla soundilla laulavalle, hönöihin teksteihin ihailtavalla antaumuksella eläytyvälle brittigimmalle jo toisen kattauksen hävyttömän tarttuvaa ja lähes ärsyttävän hyväntuulista rockia. Julkaisuajankohdalla ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä bändin black metal rähisee ajattomissa merkeissä. Kimmo K. Laulussa on melodisella puolella hieman petraamista, vaikka tunne leimahtaa kiitettävästi. Teemu Vähäkangas TRISKELYON Downfall MORIBUND Kanadan metalliskenen ”super groupina” markkinoitu bändi esittelee esikoisellaan vaihtelevantasoista thrash metalia. Gorgatronin ep ei erikoisuuksia tai hauskuuksia tavoittele, vaan miehet puskevat vakavamielisen tiukkaa death metalia. Kompit huojuvat, laulu on karmeaa kurlausta, äänitys kopsuu ja jonkun hampaat tai otsa osuvat vähän väliä mikkiin. Hifistely ja ”oikein tekeminen” loistavat poissaolollaan. Riffitasolla jauhetaan sellaista peruskauraa, etteivät pikku oivallukset pelasta mitään. Oman säväyksensä tuovat maukkaasti rähähtävät kuoroörinät. Se on demomainen ja silottelematon, paikoin hyväänkin nousuun lähtevä albumi, joka kompastuu omaan amatöörimäisyyteensä. Keskiössä on konstailematon mörssäyksestä blastaukseen -tyyppinen kuolotykittely, jota höystävät miedosti nilemainen paisutteleva etnisyys, thrash-sävyt ja lievät bläkkistuoksahdukset. Kinkun vakuuttavuuteen viisikko ei kuitenkaan yllä, ja loppujen lopuksi laulusuoritteetkin kääntyvät lähinnä ärsyttävän puolelle. Vauhtiosastolla kartetaan supernopeaa kaahausta ja pysytellään enimmäkseen keskitempodemppauksessa. Teemu Vähäkangas SCARS Violent Tour 2022: Live in Sao Paolo OMAKUSTANNE Hamalta 1990-luvulta asti thrashännyt brassibändi on itselleni tuntematon. Rypistus on aika pelkistettyä, ja kuivakas soundimaailma alleviivaa sitä. Vanhakantainen melodisen laidan vauhtimetalli toimii paikoin, mutta lähinnä mennään kotidemotasolla. Atomic Witch veivaa debyyttialbumillaan pääsääntöisesti nopeaa ja teknistä death/thrashiä, jossa on lisukkeena varsin vahva King Diamond -lataus, niin laulujen kuin tunnelmankin puolesta
Se, onko kyseessä ep vai yksittäinen biisi, on vielä epävarmaa. Nyt kun olemme laajentuneet kokonaiseksi bändiksi, niin toivottavasti pääsemme suuntaamaan myös keikkalavoille. Päivisin elämä on hyvinkin tavallista. Matkan varrella saatiin kuitenkin bändi kokoon, ja nyt on jo jonkin verran suunnitelmia tulevaisuuden varalle. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …uskomme, että meidän musan tulisi saavuttaa isompi yleisö! VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …toivottavasti keikoilta ensimmäinen täyspitkä ulkona. Ep jättää nälkäisen olon, mutta onneksi kyseessä on vasta debyyttijulkaisu. www.facebook.com/Beyondthenight.official UIMAMAISTERIT NIGHTSTRYKE Children of the Stars Nightstryke on vuonna 2015 perustettu viisikko, joka on todellakin hevin peruslähteillä. Projektissa oli jo perustamisvaiheessa mukana kitaristi Nino Volanen. Bändi soittaa hienosti, mutta sävellysten tarttuvuus on täysin omaa luokkaansa. Sitä en enää muista, mistä Beyond siihen saatiin... BÄNDIN NIMI… – …ei sisällä sen suurempaa tarinaa. Metallia kuuntelen varsin laajalla skaalalla. Ostin uuden 8-kielisen kitaran ja koneen, jolla oli mahdollista toteuttaa isompiakin proggiksia. Lähestulkoon jokaista riffiä saattaa lähteä huomaamattaan hyräilemään, mitä ei voi sanoa tapahtuvan aivan joka orkesterin kohdalla. Ilman rumpalia mentiin vuoteen 2021 asti, jolloin Lehtosalon Niki saatiin kannuihin. Lähitulevaisuudessa etusijalla on kuitenkin uuden musiikin julkaisu. Janne on tehnyt osan lyriikasta ja lauluista. Melodioitakin löytyy, muttei mitenkään ylitsevuotavaiseen tai kosiskelevaan tyyliin. Yössä on jotain mystiikkaa, ja silloin tapahtuvat usein ne erikoisimmat asiat. Melodiset biisit ovat pullollaan sykähdyttäviä ja simppeleitä oivalluksia, jotka on toteutettu rentoon tyyliin, lapaa puristamatta. Ihanaa heviä! www.facebook.com/nightstryke MANALA LABOR OFFICE Liian kaunis kuolema Pirullista ja armottoman rupista meininkiä Suomen Turusta. Työt ja perhe-elämä vievät osalla paljon aikaa, ja välillä tuntuu mahdottomalta löytää edes pientä hetkeä uuden musiikin kirjoittamiseen. Sinfonisia elementtejä sisältävät sävellykset ovat kunnianhimoisia ja niiden parissa huomaa miettivänsä, onkohan niitä edes mahdollista esittää lavaolosuhteissa. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …bänditoiminnan ja uuden materiaalin kirjoittamiseen ei ole Beyond the Night TEPPO RISTOLA tarpeeksi aikaa. Olen ollut yöeläjä ja nukkunut aamuisin pitkään. Mainittakoon kotimainen Assemble the Chariots sekä ulkomailta Brand of Sacrifice ja Chelsea Grin. Ehkäpä se on vain kuulostanut siistiltä. Pääpaino on murhaavissa, kirveen tavoin hakkaavissa riffeissä ja murean laulun voimin höystetyssä kuolonkolinassa. Täysin epäinhimillisissä merkeissä paiskova Beyond the Night ylittää biiseillään lähestulkoon käsityskyvyn. Olin innostunut modernimmasta soundista ja tykkäsin yhdistää syntikkaja orkestraalielementtejä metallimusiikkiin. Koneentarkka kitarointi ja riffien tiukkuus ovat aivan hullua kuunneltavaa, mutta biiseistäkin löytyy millä mällätä. Tulevaisuudessa olisi tarkoitus, että jokainen voisi nauhoittaa oman osuutensa ja päästäisiin myös ihan oikeaan studioon. Tästä kombosta lähti uusi kiinnostus kirjoittaa musiikkia. Mikäli tilaisuus tarjoutuu, olisi loistavaa päästä isomman artistin messiin esimerkiksi pienemmälle kiertueelle tai yksittäisille keikoille. Huikeita bändejä, joiden soundimaailmaa ja tyyliä diggailen. KEIKALLA OLEMME… – …toivon mukaan tulevaisuudessa. Nelikon leipälajina on jonkinasteinen stoner/doom MILLOIN JA MITEN, KITARISTI-LAULAJA VILLE PATRIKAINEN. Manala Labor Office on perustettu vuonna 2019, mutta pullat ovat jo nyt niin mainiosti uunissa, että ei kun suoraan levykantaan. On hämmentävää, kuinka paljon erilaista vanhan koulun vaikutetta voidaan sekoittaa soppaan ja kokonaisuus kuulostaa silti aivan itseltään. MIKSI. – Alun perin tarkoituksena oli ainoastaan kirjoittaa musiikkia ja julkaista sitä sosiaalisessa mediassa ilman kummempia päämääriä, rakkaudesta lajiin. Lauluja tai huutoja en vielä itse tuolloin osannut, joten työn kautta tuntemani Janne tarjoutui lauluihin, ja hänen ehdotuksestaan saatiin Tommi bassoon. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI BEYOND THE NIGHT Reminiscence of the New Dawn Nyt on niin brutaalia deathcorea, että meinaa irrota pää. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että tällä hetkellä teen biisinkirjoituksesta ja nauhoittamisesta lähtien lähes kaiken. Pitkäsoittojakin tehnyt bändi lataa nyt kutakuinkin muotovaliolla ep:llä, jolla ei täytepaloja esiinny. – Aloin kiinnostua koronan alkuaikoina, kevättalvella 2020, pitkän tauon jälkeen taas musiikin tekemisestä. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Itse ammennan inspiraatiota hyvin monesta musiikinlajista, myös metallin ulkopuolelta. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …osallistumaan tangomarkkinoille! 72
Vaikutteena on 1980-luvun heavy rock, jota höystetään perinteistä hurjemmilla lauluilla. Vaikka pontta ja rääkyen kerrottua tarinaa piisaa, draaman kaarta kappaleisiin ei tunnu tarttuneen. Varsinkin basisti-laulaja Lehtosen laulusuoritusten suhteen mennään melko äkkiväärissäkin tunnelmissa. Kaiken päällä soi tarttuvanpuoleinen melodisuus, muttei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Moninaisuudestaan huolimatta matsku on tarttuvaa ja riffikynä kipakassa kunnossa. Riffikynät eivät suolla sitä tarttuvinta tavaraa, mutta aggressiollahan moinen puute paikataan. Energian ja yrityksen tasossa ei ole valittamista, mutta tarkastellaanpa taiteellista puolta. Monipuoliseksi osoittautuvaa orkesteria on hankala verrata suoraan mihinkään, mutta sieltä täältä voi osoitella sormella pieniä vaikutteita. Laulaja Weke vetää homman läpi silkalla rääkynällä, ja sehän passaa, bändin musiikillinen sävykin kun on paikoin tyly. Ideat itsessään ovat kehityskelpoisia, ihan oikeita, tunnetasoja välittäviä sävellyksiähän tässä nimittäin versoo. www.facebook.com/Unfilialofficial 73. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com metal, joka pörisee todella viettelevästi, vaikkei olisi asiaan vihkiytyneempikään. Mukana on muuten myös W.A.S.P.-laina Mean Man, jolla Chalkline pääsee jo lähelle kalkkiviivoja. Laulupuolella luotetaan pelkkään raastavaan kärinään, joka sopii hommaan mainiosti. Kelpo metallia. Ensimmäiseksi julkaisuksi kehaisun arvoista ja uteliaisuutta herättävää meininkiä. Seasta vois löytää jotain Stam1na/ YUP-akseliltakin, toki sopivissa marginaaleissa. Itse äänitetty ja tuotettu ep kärsii sounditeknisistä puutteista. Sooloilun kohdalla kiperämmätkään kuviot eivät tunnu tekevän tiukkaa. php?id=100084619936230 UNFILIAL Off with Their Heads! Antifasistista ja -spesististä punkkia pienillä thrash-vaikutteilla. Aivan liian moni 40-minuuttisen levyn biiseistä vaikuttaa jäävän keskitempoisen nulikoinnin asteelle. www.facebook.com/ghostsfromthepastband JÄRVEN POHJASSA MUSTA HÄRKÄ Pintaan Musta Härkä on kypsytellyt kokonaisen pitkäsoiton. Biisit tasapainottelevat aggressiivisemman hakkauksen ja pehmeämpien sävyjen välillä taidokkaasti. Metallimaista raskauttakin omaavissa biiseissä on mukavan tanakkaa kitarointia, jossa edetään biisien ehdoilla tyylitajuisesti ja yliyrittämättä. Biisit jytkivät äärimmäisen raskaaseen malliin, mutta sukellukset vaikkapa klassisiin syövereihin ja erilaisiin venkoiluihin saavat aikaan varsin omaperäistä jälkeä. Pieni suttuisuus antaa debyyttituotokselle viehkon tunnelman, eikä sen professionaalisempaa tuotantoa jää kaipaamaan. Kompastelua ilmenee liikaa niin soiton kuin lauleskelunkin puolella. www.facebook.com/Vainoofficial CADAVEROUS NIGHT Demo II Joensuulaisen Cadaverous Nightin kakkosdemo sisältää tasalaatuisen komeaa speed metalia. Lupaavan intron jälkeen lähdetään liikkelle huterin askelin, joita on luvassa jatkossakin. Homman pihvi on kuitenkin thrashissä ja energisessä roiskimisessa, jossa huditkaan eivät haittaa. Jokainen biisi kuulostaisi puolet vakuuttavammalta paremmalla tuotannolla, mutta vain puolet. Heikkilän karheassa äänessä on hienoisia epävarmuustekijöitä, mutta eittämättä se antaa bändille aivan omanlaisensa soundin. Vanhan liiton hengessä melskaavan nelikon soitosta paistaa hauskasti tekemisen meininki. Tuhtisointinen paketti sisältää hyvin soitettua paalutusta, jossa kuuluu vuosien kokemus. Vaikutekombo herättää tervettä uteliaisuutta, ja Heaven-Gemini heittääkin pöytään mielenkiintoisen debyytti-ep:n, jota voi tarkastella muutenkin kuin epämääräisenä metallimöhkäleenä. Day of the Dead -sinkku laittaa väkisinkin nyökyttelemään. Jotain viehkoa bändin sävellyksissä ja soitannassa on, vaikkei seasta löydy vielä ensimmäistäkään lajin vaatimaa hittiä. Ilman maittavaa kitaratyöskentelyä ja hienosti rullaavia sooloja Musta Härkä -parka taitaisi jäädä palstan hännille kuopimaan. www.facebook.com/levian.band GHOSTS FROM THE PAST Day of the Dead Rauma ei ole profiloitunut kovinkaan metalliseksi kaupungiksi. www.facebook.com/MustaHarkaBand WITEROSE II WiteRose on vuonna 2021 perustettu lappeenrantalaisyhtye, jonka kakkosdemo sisältää tuhtia hard rockia. Riffit ovat asiallista perua, ja mukavat melodiat kuorruttelevat nätisti kakkua ilman liiallista kikkailua. Viisi biisiä oikein korvaansopivaa ja monipuolista näkemystä, jota tukee hieno ja osaava soitto. www.facebook.com/Cadaverousnight PINNALLA PYSYVÄT HEAVEN-GEMINI Dolores ”Yhtyeiden Leprous, The Ocean ja Vesterinen Yhtyeineen ystäville”. Ideoista löytyy kehityskelpoista tavaraa ja bändillä on jonkinlainen oma soundi, joka pitäisi vain saada ulos vakuuttavammassa muodossa. Eipä olisi pahitteeksi kaivella sitä puolta esiin enemmänkin. Rennon junamaisesti tallaava biisi on simppelin matalavireinen junttaus, jossa melodiat ja leka paiskaavat kättä sopuisasti. Bändin soitto on tarkkaa ja kaikin puolin asiallista, ja varsinkin kitarapuolelta löytyy erittäin kunnioitettavaa toimintaa sooloista lähtien. www.instagram.com/baryonicmassband LEVIAN Ota ja maista! / Ajan rakenne Helsinkiläinen Levian tarjoaa tuplasinglellään panoksensa suomenkielisen thrashin kentälle. Nyt jäädään hyvän yrityksen tasolle. Musiikista löytyy sävyjä teknisestä death metalista, mutta myös mukavan polveilevia haikuja jostain ihan muualta. Pienoisen miinuksen voisi sijoittaa laulukentälle, josta saisi löytyä enemmän tanakkuutta ja tunnetta. Soitto pelaa hyvin, ja varsinkin kielisoitinpuolella on varmakätistä toimintaa. Lauluissa luotetaan lemmymäiseen mylvintään, joka antaa teokselle hienon testosteronisen sävytteen. Metsänpeiton täkynä ovat sävellyksiin upotetut melodiat, jotka ovat parhaimmillaan todella onnistuneita ja omalaatuisia. Bändi taitaa raaemman ulosannin ja mättää varsin alkukantaisesti ja kulmikkaasti lanaten. Verkkaisista ja vahvasti efektoiduista tunnelmista ja niiden vaihdoksista huolimatta orkesteri osaa pitää yllä kiinnostavan ja helvetin painostavan tunnelman koko kolmen vartin ajan. Melodioitakin viljelevät sävellykset ovat velkaa NWoHBM:n suuntaan, ja näinhän se on monella muullakin. www.facebook.com/Manalalaboroffice VAINO Metsänpeitto Kaksijäseninen Vaino tahkoaa ehtaa black metalia, jos ei nyt puhtaimmillaan, niin ainakin maittavasti. Biisit eivät meinaa erottua toisistaan mitenkään. www.facebook.com/heavengeminiband BARYONIC MASS Lost in Perfection Parisen vuotta vanha seinäjokelaisorkesteri on esikois-ep:llään todella valmiin kuuloinen. www.facebook.com/witeroseband CHALKLINE New World Monkey Kuusamo–Oulu-akselilta koostuva Chalkline on perustettu vuonna 2021. Viisikon punkpohjainen räime rokkaa suhteellisen jämäkällä pohjalla. Paikoin bändin voi ajatella ulottavan toimintansa genressään luvattomankin herkkiin tunnelmiin, mutta ihokarvat eivät valehtele. Ghosts from the Past on kuitenkin lyijynraskas esimerkki siitä, että kanaalikaupungista löytyy raskauttakin. Suomenkielisen metallin merkittävimpien nimien kaiut kuuluvat vähän turhankin ilmiselvästi, mutta Levian saa sekaan omaakin kulmaa. Suurimman vastuun homman lässähtämisessä hoitaa selkeästi ep:n tuotanto, joka ei yllä edes viime vuosituhannen standardeihin. Yhteensoitto on se välttämätön puolikas, joka vielä tarvittaisiin. Eipä sillä, että musiikillista sanomaa enää tämän painavammaksi saisikaan. Mielenkiintoista kyllä, perkeleellisestä raskaudestaan huolimatta bändillä ei ole lainkaan perinteistä basistia. www.facebook.com/profile. Omalaatuista musiikki kyllä on, eikä verrokkia tule mieleen heti. Liika puleeraus varmaan tappaisikin ison osan bändin välittämistä fiiliksistä
– Sen pystyy päättelemään meidän biisilistasta, jolla on peräti neljä biisiä The Visitorsilta. – Gimme! Gimme! Gimme! tuntui lähtevän tosi helposti. – Tästä tuli isolla vaivalla levy, jota pystyn itsekin kuuntelemaan. Seppänen halusi, ettei lopputuloksena olisi coverkokoelma vaan oikeasti uuden albumin kuuloinen levytys. TUOMAS Seppälä, Amberian Dawnin säveltävä kitaristi, miksi juuri Abba. – Monille Abba on vain isoimmat hittinsä ja aika iloista musiikkia, mutta bändillä on myös valtavan hienoja surumielisempiä kappaleita, joita kaikki eivät tunne. – Muutama vuosi sitten tehtiin Lay All Your Love on Me -cover. – The Visitorsilta voi aistia sen musikaalimeiningin, johon Björn ja Benny olivat matkalla. Siinä piti luottaa ominaissoundiin, olla kajoamatta asioihin liikaa, ja siitä tulikin yksi levyn parhaista versioista. – Head over Heelsin ja The Day Before You Camen halusin ehdottomasti mukaan, mutta niiden jälkeen katalogia olikin käytävä läpi huolella ja mietittävä, mitkä kappaleet voisivat toimia metallisella ilmeellä. Sitä ei voinut ennustaa lainkaan. Take a Chance ei ole mikä tahansa pitkäsoitto, vaan levyllinen Abbaa uusina sovituksina. Suhtauduin siihen lähes pakkomielteisesti ja olin jo vähällä skipata koko kappaleen, kunnes sitten tartuin sen päämelodiaan ja annoin kappaleen rakentua sen ympärille. Ulvaeus ja Andersson eivät ainoastaan jaa melodiarooleja koskettimien ja laulujen kesken, vaan nämä elementit ovat aidosti yhtä. – Sitten taas The Day Before You Came oli todella vaikea. – Abba voi olla yhtä hyvin substantiivi kuin adjektiivi, ja välillä on vaikea nähdä, tarkoittaako joku haukkua vai kehua, jos se sanoo, että musiikista kuuluu Abba selvästi läpi. Enkä keksinyt mitään syytä, miksi ei! Abba on maailmanlaajuisesti ja yli sukupolvirajojen syvästi rakastettu yhtye, mutta sen ikonisuudesta kertoo vielä enemmän se, että toisinaan bändin nimeä käytetään myös haukkumasanana. – Me ollaan tehty vuosien ajan melodista metallia, jossa Abbavaikutteet ovat vahvasti läsnä melodioissa ja lauluharmonioissa, joten tämähän oli bändin pitkäaikaiselle fanille luonteva siirto. Aina niin ei ole meidän levyjen kohdalla käynyt. – Meidän sovituksissa on tietenkin astetta raskaampia kitaroita, mutta huomasin lähestyväni sovittamistakin uudella tavalla, kun taustalla oli ihan erilaisia tapoja sovittaa myös rumpuja ja bassoja. KARRI HARJU tiin. Mitä uutta opit musiikista, kun paneuduit Björn Ulvaeusin ja Benny Anderssonin sävellyksiin näinkin syvällisesti. Se on hillittömän monipuolinen albumi, jolla ei selvästikään tarvinnut pidätellä enää mitään. ”Liian poppia” metallia kutsutaan usein ”Abba-metalliksi”. – Väittäisin, että Abba on melkeinpä enemmän genre kuin vain yhden yhtyeen tyyli, Seppälä pohtii. Toki pari poiminnoistani on levyn bonusbiisejä, ja on ihan mahdollista, että moni kuulee nuo kappaleet nyt ensimmäistä kertaa. – Kuuntelin Abba-biisejä laidasta laitaan ja fiilistelin, mitkä lähtisivät taittumaan luontevimmin Amberian Dawn -formaatAbban aamunkoitto Amberian Dawn on valinnut mitä hienoimman tavan juhlistaa kymmenenteen albumiin edennyttä tuotantoaan. Mitä tahansa he tekivätkään, se oli tunnistettavaa. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. Se herätti niin valtavan myönteistä vastakaikua keikoilla, että seuraavaksi kysyttiin, miksi emme tekisi lisää. – Ei hävetä yhtään myöntää, että tämä oli todella silmiä avaava kokemus monellakin tavalla. Niin hittejä kuin harvinaisuuksia Abballa todellakin riittää, joten 11 kappaleen valitseminen levylle ei varmasti ollut helppoa. 6. Laulumelodioita ja -stemmoja muutettiin kaikkein vähiten. Tein niistä demoja, ja jotkin biisit eivät lähteneet toimimaan ollenkaan, kun taas jotkin ihan mahdottoman oloiset kappaleet yllättivät. Se on heidän musiikissaan ihan käsittämättömän hieno asia. – Dancing Queen ja Eagle taas olivat sellaisia, joista tunnistin heti, että niihin ei ole oikein mitään lisättävää. Se, miten hienoja nuo bonukset ovat, kertoo vain The Visitorsin vahvuudesta. – Laulut oli meidän tapauksessa kaikkein helpointa tehdä, koska Capri on tiukka ammattilainen ja Abba oli niissä niin kova. Se olisi mennyt sellaiseksi väkisin heviksi muuttamiseksi, joten tietyllä tapaa näissä oli vain luotettava vaistoihinsa. Se on oikeastaan pirun hauskaa. Kun Seppäseltä kysyy, mikä on hänen suosikki-Abba-albuminsa, vastausta ei tarvitse odottaa sekuntiakaan