SUPPORT: 18.02.2024 TAVARA-ASEMA, TAMPERE 17.02.2024 VANHA, HELSINKI ITM, HELLSINKI METAL FESTIVAL & ALL THINGS LIVE FINLAND PRESENT
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Sw an son g, Ae ter nu s, Hin aya na , Ch am elio n 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Mo rs Su bit a 02 2 Va rgr av 02 6 Inf ern on co ver spe sia ali 03 3 Ta ilg un ne r 03 6 Ka i Ha hto 04 6 Pö lky llä : äär im eta llin mo nit oim iha hm o Lau ri Laa kso ne n 05 Sa lam yh kä : Th e Wo rkh ors e Mo vem en t So ns of the Pio ne ers (20 00 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Co nvo cat ion 074 Ku ud es pii ri: pa leo nto log i kirj oit ti he vik irja n 036 022 018 046 02 6 TI M O IS O AH O SU SA N N A R AI TA M AA
PLAGUE OF BUTTERFLIES THE RITE ALEKSANTERIN TEATTERI 12. -13.1.2024
Sitä on oikeastaan paha vertailla yhtään mihinkään. 24.1.) VARGRAV The Nighthold TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night WOLVENNEST The Dark Path to the Light SWANSONG Awakening 7. Kun kuulin kappaleen viimein livenä joitakin vuosia sitten, itkin kuin pikkulapsi. Brittiläinen musiikkilehti NME keräsi vuonna 2011 kolmekymmentä ehdokasta tähän kategoriaan. Ymmärrän kyllä, jos ja kun kyseessä on jonkun mielestä maailmanluokan cover. Kaikki hyvin, siis. ALKAESSANI suunnitella tämän lehden raskaiden coverien spesiaalia mielessäni pyöriskeli ilmiselvimmän vaihtoehdon (joka löytyy tietysti mainitusta spessusta) lisäksi pari muuta ässäkierrätystä. Mukana on myös The Gatheringin versio In Power We Entrust the Love Advocated -biisistä, joka sekin vieraili mielessä. Listan kärkipäästä löytyvät muun muassa Johnny Cashin Hurt ja Nirvanan The Man Who Sold the World. Aivan hyviä nämäkin, mutta oma valintani listalta löytyy vasta sijalta 22: menneenä vuonna edesmenneen Sinead O’Connorin Nothing Compares 2 U. Vuoden 1997 hollantilaisversio tekee kyllä biisille kunniaa, mutta päässäni se on liian siisti – In Power We Entrustin täytyy olla nuhjuinen, sellainen kulunut villatakki. Mutta mikäpä cover olisi sitten tarunhohtoisesti alkuperäisesitystä parempi. Nekin päätyivät onneksi lehteen muiden käsitteleminä ja ihan itse valikoimina. Jokin lyö vertoja ORO Vid vägs ände BLOOD RED THRONE Nonagon (ilm. Ja jokainen kerta, jona alkuperäinen kappale löytää uusiin stereoihin sen kautta, on plussaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Timo Isoaho KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23. Ei sen vuoksi, että tulkinta olisi mitenkään erityisen mestarillinen, vaan siksi, että alkuperäisesitys on mielestäni ehkäpä maailman kaunein levytetty kappale. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Brendan Perryn karheanpehmoiseen tyyliinsä laulama syvän alakuloinen neliminuuttinen kietoo lämpimään peittoonsa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. vuosikerta Numero 219 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. ”Väärää” vaikutelmaa lisää Anneke van Giersbergenin jäänkirkas, toki sinänsä moitteeton tulkinta. Aussiduo Dead Can Dancen esikois-ep:llä Garden of the Arcane Delightsisilla (1984) alun perin julkaistu biisi on sanalla sanoen ylimaallinen
Tuntuu mahtavalta, että voimme luottaa toisiimme tällä tavalla, ja haluan olla näin kovien soittajien keskellä luottamuksen arvoinen. Löytyikö yhteinen linja Swansongin suhteen helposti. Laulusi on melkoisen tylyä karjuntaa. – Suomenkin vastaanotto on ollut ihana. Awakening aukaisee bändille takuulla monia ovia. Olemme siitä äärettömän kiitollisia ja iloisia. Melodinen death metalinsa saattaa olla mollivoittoista, mutta yhtyeen päätehtävänä on positiivisen energian välittäminen. Pyrin tutkimaan, treenaamaan ja kehittämään lauluani jatkuvasti. Duuria mollilla T E E M U M Y Ö H Ä N E N 8. Haen musiikista voimaantumista, joten tuon sitä sanoituksiin alitajuisesti. Maiden of Death puolestaan johdattelee kuulijan Tuonelaan. Kuopiolainen Swansong täräyttää ensimmäisellä albumillaan tiskiin kovat lukemat. – Topilla on syvä rakkaus 1980ja 1990-luvun heviin, ja minä rakastan äärimetallia. Pyrin vetämään tunteella ja toivon, että se välittyy. Ennen studioäänityksiä muu bändi ja lafka olivat kuulleet albumilta vain kaksi laulettua demoa. Loppulevy oli laulujen ja sanojen osalta yllätys, koska lauludemotukselle ei jäänyt aikaa. Kaikkiaan haluamme kuitenkin kuulijalle hyvää fiilistä. On myös tärkeää, että voi vetää keikan ja ääni toimii senkin jälkeen. Itse luon parhaiten omassa rauhassa, ja laulujen demot ovat päässäni. Esimerkiksi tiiviissä studiosessiossa ääni ei kadonnut, missä auttoi tekniikka. Nämä pyritään yhdistämään ilman rajoja tai sääntöjä, eli luovuus saa virrata ja jokainen tuo oman panoksensa, laulaja Jemiina Heloise kertoo. Biisien tekeminen on asettunut sellaisiin uomiin, että minä sävellän musiikin ja demotan biisit, ja sitä mukaa kun Jemppu inspiroituu niistä, kynä alkaa heilua laulusovitusten suhteen. Tavoitteena on kehittyä jatkuvasti, nauttia matkasta, luoda musiikkia tunne edellä ja katsoa, mihin se meidät vie. Haluan kokeilla, mihin suuntiin ääntä saa vietyä. – Maailmanmeno ei ole tällä hetkellä iloisimmasta päästä, joten tarvitaan positiivista ja energista vibaa! – Levyllä käydään läpi tunteiden kirjo: energistä ja hyvää fiilistä, voimaannuttavia hahmoja, vauhtia ja vaaraa, seikkailun tuntua, rakkautta, vihaa, sydänsurua ja kaihoakin, Heloise listaa. – Topi säveltää, ja minä teen laulusovitukset ja sanoitukset, Heloise vastaa. Millaiseksi koette Awakening-levyn tunnelman. Kuinka paljon kirjoitatte ja treenaatte yhdessä. – Jokaisella on hyvin korkea työmoraali, Pitkänen vahvistaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN JÄSENTENNE musiikilliset taustat vaikuttavat vaihtelevilta, vaikka pääpaino on metallissa. Ulkomailta on tullut myös keikkapyyntöjä ja kuuntelijoita, Heloise sanoo. – Biisit painottuvat mollipuolelle, mutta niiden ei ole missään nimessä tarkoitus herättää alavireisiä viboja vaan päinvastoin, Pitkänen sanoo. – Levy on saanut mahtavia arvosteluja maailmalta. Olette hioneet ilmaisunne kovaan iskuun vain parissa vuodessa. – Elettyä elämää ja lähdön hetkeä käsitellään esimerkiksi Frost of Winter -kappaleessa. Ovatko tavoitteenne ulkomailla vai riittääkö pieni kenttäsuosio Suomessa. Tekniikan tulee kuitenkin olla kunnossa, jotta voi vetää turvallisesti. – Tunne ja tarinankerronta on minulle tärkeää. – On saatu kasaan kova porukka kovia soittajia, ja treenipuoli painottuu vahvasti yksilöpuolelle. – Kitarasoolot menevät puoliksi, eli Tuomas [Leskinen] tekee omat soolonsa. – Jos miettii ihan alkua, niin jostakin syystä siinä tuli kokeiltua muutama genre ennen kuin tajusi, että parasta ja helpointa on, kun antaa mennä mukavuusalueensa ytimessä, kitaristi Topi Pitkänen muistelee. Pidätkö itseäsi enemmän tunnevai tekniikkaosaston laulajana
Nykyisin kaikki vie enemmän aikaa ja olen paljon nirsompi uusien juttujen suhteen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ H E N N IN G B E R G Kolme vuosikymmentä sitten perustettu Aeternus iski kultasuoneen etenkin ensilevyillään. 9. Dark metalin hengessä UUDEN levyn nimi on simppelisti Philosopher. Bändissä on yhä hyvä fiilis, eikä meillä ole mitään suunnitelmia lopettaa. – Pidän jokaista albumiamme tärkeänä, jokainen niistä edustaa omaa aikakauttaan. Paino on siis melodisessa ja äärimmäisen raskaassa keskitempotavarassa, Ares sanoo. – Kyllä, jonkin verran. Aeternusin perustamisesta on 30 vuotta. Hommat tehdään nykyisin tarkemmin, oli kyse mistä osa-alueesta hyvänsä. Näetkö itsesi musiikin parissa vielä seuraavan 30 vuoden kuluttua. Oletko huomannut biisinkirjoituksesi ja bändisi tavan rakentaa kappaleita muuttuneen. Näetkö levyt jonkinlaisina sisaruksina. – En, koska levyissä ei ole mitenkään liikaa samankaltaisuuksia. Aeternus tunnetaan dark metalistaan, joka oli 1990-luvulla yhtyeen valttikortti paikallisten black metal -yhtyeiden joukossa. Vuodet ovat kuluneet vaihtelevissa merkeissä, mutta bändin tuore albumi todistaa, että bergeniläisten dark metal -koneesta löytyy yhä kunnon vääntöä. – Olen silloin kasikymppinen, mikäli olen vielä elossa, hah hah. – No, oikeastaan tuo titteli syntyi täysin albumin sanoituksista, sillä ne pureutuvat syvälle erilaisiin filosofioihin ja filosofeihin, laulaja-kitaristi ja ainoa alkuperäisjäsen Ares vastaa. Viisikymppisen muusikon ura on siis pitkä ja ansiokas. Porukka arvostaa yhä erityisesti kahta ensimmäistä levyämme, koska niillä on pitkiä ja alavireisiä kappaleita, joiden yleisfiilis on todella synkkä. Yhtyeenä keskustelemme musiikista aiempaa enemmän ja olemme perusteellisempia. Myöhemmin bändi siirtyi huomattavasti raskaampaan ja deathmetallisempaan ilmaisuun, mutta Philosopher tuo esiin monen kaipaamaa ”vanhaa kunnon Aeternusia”. Uudella albumilla on aiempaa vähemmän nopeita biisejä, minkä moni saattaa kokea paluuna menneeseen. Tällaisia asioita on turha miettiä, koska soitan ja teen musiikkia tasan niin kauan kuin minulla on siihen intoa. Minkälaisesta filosofista tässä on kyse. Aresin ura ei jää Aeternusiin, vaan mies on vaikuttanut vuosien varrella myös esimerkiksi Gorgorothissa ja soittanut niin Grimfistin kuin Immortalinkin liveporukoissa. Samalla oli tarkoitus säilyttää se dark metal -henki, joka on aina kulkenut mukanamme. Käytin paljon aikaa Philosopherin riffien miettimiseen ja kirjoittamiseen ihan vain varmistuakseni, että otamme juuri oikeanlaisen askeleen eteenpäin. Mielestäni onnistuimme siinä. Rakastamme tätä hommaa ja se on meidän elämämme. – Ihmiset voivat kutsua musiikkiamme miksi haluavat, mutta minulle se on ollut aina dark metalia, ei mitään muuta. Edeltävällä Heathen-levyllä (2018) ja Philospherilla on samankaltaiset otsikot, ja kumpikin albumi koostuu seitsemästä kappaleesta
Hinayana on sanskriitin sana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”pienempää ajoneuvoa”. Mistä saatte inspiraationne. Se tapahtui sattumalta. Usein en oikeastaan edes kuule yhtäläisyyksiä, kirjoitan vain sydämestäni ja teen musiikkia, josta nautin. – Ehdottomasti, mutta en koskaan lähtenyt kirjoittamaan suomalaiselta kuulostavaa musiikkia. Uudella albumillanne voi kuulla suomalaisen melodisen death metalin vaikutuksen. Kun ottaa huomioon kotiseutunne Teksasin ilmaston, luulisi että soittaisitte lämpimämpää ja kevyempää musiikkia. Siksi jossain vaiheessa tulee lähes varmasti radikaaleja muutoksia. – Olemme todella innoissamme uuden albumin julkaisusta, varsinkin näin pitkän ajan jälkeen. JA C K IE SC H U T Z A 10. SYTYKKEITÄ Amorphisin ja Insomniumin polkuja tallaava jenkkibändi Hinayana antaa vaikutteiden kuulua, mutta etsii samalla jatkuvasti persoonallisempaa ilmaisua. Toivomme, että tämä tuo meille entistä enemmän mahdollisuuksia edistää uraamme muusikkoina. Miten levyn promoaminen on vauhdittanut uraanne. Buddhalaisuudesta lainattu Hinayana on varsin epätavallinen otsikkovalinta. Eikö vain. Kuvastaako nimi sinulle edelleen samaa kuin valitessasi sen. Jokaiselle jotakin SHATTER and Fall on toinen albuminne ja ensimmäinen levy-yhtiölle. Emme kuitenkaan ole buddhalaisia. Uskomme, että tällä julkaisulla on jokaiselle jotain, riippumatta siitä, millaisesta metallista nauttii. – Pidän yhä nimen alkuperäisestä merkityksestä ja syystä, miksi valitsin sen. Monet suosikkibändeistäni sattuvat olemaan Suomesta, mikä resonoi tähän tyyliin. – Yksi tärkeimmistä tavoitteista Shatter and Fallia kirjoittaessamme oli löytää oma soundimme. Sanoisin myös, että paikallinen maisema, kuten itäisen Teksasin Lost Pinesin metsä tai aavemainen aavikko lännessä, on aina inspiroinut minua. Tuntuuko, että olette löytäneet musiikillisen linjanne, vai onko bändi avoin muutoksille. Jahtaamme kuitenkin aina uusia, parempia soundeja ja etsimme seuraavaa askelmaa. Koska kyseessä on ensimmäinen levymme Napalmille, panostimme albumiin paljon varmistaaksemme, että se on niin hyvä kuin mahdollista. Minusta tuntuu, että olemme onnistuneet erottautumaan joistakin vaikutteistamme ja saman lajityypin kollegoistamme. – Uuden julkaisun markkinointi on tuonut meille seuraajia sosiaalisessa mediassa, kuuntelijoita Spotifyssa ja uusia faneja kautta linjan, laulaja-kitaristi Casey Hurd kertoo. – Tällä hetkellä olemme erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olemme tehneet uudella täyspitkällä. – Shatter and Fallille sain henkilökohtaisempaa inspiraatiota kuin edelliselle julkaisulle [Order Divine, 2018]
Jokaiselle jotakin PRELIMINARY LINE-UP! (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
Koetko että Chamelionin ura jatkuu samoissa merkeissä. Legends & Loresilla ei pahemmin nöyristellä, eli musiikki on suurelta kuulostavaa power metalia. Power metalilla on toisinaan vaarana heilahtaa överiyden puolelle. – Heh heh, no, hyvä korva on tärkeä! Poweria ja sen alagenrejä on tullut kuunneltua todella paljon, ja kenties soittaminen eri bändeissä eri musatyyleineen on myös vaikuttanut siihen, mitä juttuja bongailee vaikka sovituksellisesti. Näihin helmiin yhdistyvät aiemmin mainitut kirjat ja vaikka Taru sormusten herrasta -elokuvat. – Ajatus Chamelionista tuli joskus 2000-luvun alussa ja eka demo taisi lähteä viidelle levy-yhtiölle vuonna 2003, kosketinsoittaja Marco Sneck aloittaa. Alkoi soittajien kontaktoiminen. Muun muassa Stratovariuksen Episode oli inspiroivaa kamaa neoklassisine kulkuineen, tilutuksineen ja cembaloineen päivineen, Stratojen muita levyjä tai vaikka Hammerfallin ekoja unohtamatta, Sneck luennoi. Mikä toimii tärkeimpänä inspiraationa tällaisen musiikin kirjoittamiselle. Myös muut bänditouhut muun muassa Poisonblackin ja Kalmahin kanssa ottivat aikansa, joten touhua riitti. SYTYKKEITÄ SA M I K E T T U N E N Suomalaisen Chamelionin juuret ulottuvat kauas, ja myös ylvästä power metalia pursuavan ensialbumin ilmestyminen otti pitkään. Seuraavana vuonna aloitettiin nauhoitukset, ja noh, siitäkin vierähti tovi, mutta päämäärä oli aina selvä. – Löysin Dragonlance-fantasiakirjat ja etenkin Margaret Weissin ja Tracy Hickmanin tuotokset vuosituhannen taitteessa. Siellä hyvän ja pahan voimat taistelevat toisiaan vastaan. – Niistä yksi osoitti kiinnostusta ja neuvoteltiin pitkään, mutta homma kuitenkin kariutui, joten jatkoin biisinkirjoitusta. Sieltä avautui hieno maailma loisteliaaseen tarinankerrontaan ja innostaviin hahmoihin. Intuitiolla kuitenkin painetaan, eli jos itse on tyytyväinen sävellykseen, niin sillä mennään. – Janne Kusmin [rummut], Jukka Jokikokko [basso] ja Jari Satta [kitara] olivat tuttuja, mutta Tomi Viiltolaa [laulu] en tuntenut ennestään. Kuinka olette välttäneet musiikkityylin pahimmat sudenkuopat. Minkälaisen maailman tekstit muodostavat. Syksyllä 2012 Sneck teki päätöksen, että fokus on pistettävä Chamelionin levyn tekemiseen. – Sitten tuli Rhapsody ja heidän loistava debyyttinsä sekä täydellinen toka levy Symphony of Enchanted Lands. Se kyllä naulasi musiikillisesti, ja näistä on ammennettu kosolti. Haltiat, velhot, ennustukset, tarut ja taikuus... Taruja taikamaailmasta MIKSI Legends & Lores -levyn valmistuminen vei niin kauan. Pöytälaatikkoon on kuitenkin kerääntynyt todella paljon matskua, ehkä joku neljä viisi levyä kohtuullisen valmista sankarimetallia. Kun alitajunta suolsi sankarimetallia musiikin muotoon ja kuuntelussa oli muun muassa Avantasian ja Rhapsodyn teemalliset albumit, konsepti syntyi. Legends & Lores on hyvä pelinavaus. – Lähdin teininä liikenteeseen teknomusalla, joten keskiössä on aina olleet hyvät melodiat, joiden pohjalta rakennan kokonaisuuksia. Albumilta löytyy vahvaa tarinankerrontaa. – Kehitin oman fantasiamaailman, jossa seikkaillaan Chelos-nimisessä maassa. – Palaute on ollut varsin positiivista, mutta alkutaipaleella toki ollaan. Likimain kaikki löytyy, mutta ei kaikkea yhdellä kertaa – lohikäärmeet tulevat vasta jatko-osassa. 12. – Eeppistä sen olla pitää! 1990-luvun puolessavälissä musiikkimakuni oli vahvasti blackmetallista, mutta sitten powerin saralla alkoi tapahtua
Taruja taikamaailmasta
Kuulemani mukaan bäkkärillä oli ehdoton viinakielto. Matti Riekki pyysi meikäläistä kirjoittamaan mielipiteitäni, kun korona alkoi pyyhkiä maatamme, ja sille tielle jäin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN maailman sivu, mutta nämä herrat vievät juopottelun niin sanotusti nextille levelille. Mutta siihen asti: Kiitos lukijoille. Jokainen nuoruutensa ja nuoren aikuisuutensa pubien looseja kuluttanut tunnistaa tarinasta itsensä: kumotut maljakot kasvattavat illuusiota menneen paluusta, kunnes huomaa itse olevansa tuoppi. Tapio Liinojan laulama tarina surullisen hahmon ritarista hakee melankolisuudessa ja rehellisyydessä vertaistaan suomalaisen lauluperinteen saralla. Lapinlahden Linnuille ominaista sanailua se ei estänyt. Ja biisin jälkeen on varmaa että janottaa! Tai miten olisi Kuppilan tango. Mikä on tuo taustalla helisevä instrumentti. Mikäli päätoimittaja niin kokee, minäkin voin vierailla palstalla. Lapinlahden Linnut vietti 40-vuotisjuhlavuottaan, ja yksi juhlallisuuksista oli Timo Rossin kirjoittama teos Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta. Kiitos kaikille palautetta antaneille. Kiitos jokaiselle keskusteluja jatkaneelle. Uudenvuodentoiveeni on, että jatkossa tältä paikalta löytyy tuoreita ja moninaisia ääniä raskaan musiikin kentältä. Pyörätuolissa istunut, uskomattoman Lipputangon nuppi -monologin pitänyt Mikko Kivinen esiteltiin Liinojan toimesta näin: ”Onnettomuudesta huolimatta Mikko on valitettavasti sama mies kaulasta ylöspäin.” Vielä kun yhtyeen klassiset tv-tuotannot saataisiin esimerkiksi Yle Areenaan katsottavaksi, vuoteni olisi onnellisesti paketissa. Mutta laillinen hermomyrkky vie lopulta ja aika nopeasti. Ruotsalainen suoratoistopalvelu kertoi, että olen kuunnellut vuoden aikana 2486:n eri artistin musiikkia. Ryyppäävistä miehistä on kirjoitettu K U V A : P E T R I M U LA R I 14. Vielä se, että Liinoja herää kiertueen jälkeen lasaretista siihen, että viereisessä punkassa lepositeisiin rauhoitettu Lintu-maestro Timo Eränkö ulvoo juoppohulluudessaan sairaanhoitajia tuomaan mukia, menee nuoruuden hauskaan meininkiin. Minimalistisesti elävä teksti on kuin sipuli, kerroksia on ja itkettää. Miljoonasade lauloi kaljakorin kilinästä, Lapinlahden Linnut kilisytti. ”Mutta yksi oli selvä suosikki”, applikaatio ilmoitti. Otetaanpa tarkasteluun esimerkiksi kappale Elämä janottaa. Riidat sopineet Lapparit esiintyivät syksyllä Tavastialla. Kirjoittaja on Radio Helsingin päätoimittaja. Iloinen kupittelu ja hassut kommellukset vaihtuvat nihilismiin, kun Hannu Leidénin studiolta lähdetään kesken albumin äänitysten kaksi kertaa Medi-Helillä ja siivotaan lopulta nurkista tasan sata tyhjää kossupulloa. Kiitos infernolaisille. Lapinlahden Linnut. Jokainen lasisia laulukirjoja tyhjentänyt munauuno tunnistaa sen välittömästi: kaljakori. Koen kuitenkin, että kun Inferno-lehden kolumnoinnin aiheeksi valikoituu Lapinlahden Linnut, on aika kääntää sivua. Syitä tähän on monia. Päällimmäisin on tietenkin yksinkertaisesti se, että Lapparit oli ihan vitun timanttista säveltaidetta tehnyt remmi. Kiitos 2023 SEHÄN alkaisi olla vuosi paketissa
AFM RECORDS HELLMAN BORN, SUFFERING, DEATH ”Born, Suffering, Death”; a ten-song album that talks about the conventional cycle of life of a human in present-day society, the devastation of our environment and social conflicts that lead humans to a certain death. METALITE EXPEDITION ONE The Swedish melodic power metal act Metalite is back with their fourth album ’’Expedition One’’ which is the theme of a fictitious story about life on our planet in the year 2055. Musically it has everything you could want from a progressive metal album. Inspired by Maltese folklore characters, creatures and legends. PIERCED RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. VICISOLUM PRODUCTIONS JERUSALEM STYGN The legendary rock band Jerusalem from Sweden release their tenth studio album ‘Stygn’ (‘Stitches’), where they go back to their musical roots riff-based hard rock with 70s influences. BLACK LODGE RECORDS WEEPING SILENCE ISLES OF LORE The band’s fifth album. For fans of Anathema, My Dying Bride & Moonspell
7. Asenna jälkiruokakulhon pohjalle kourallinen valitsemiasi marjoja ja kaada päälle pari desiä joko maustamatonta tai makusi mukaista kaurajogurttia. Ruokajuomaksi et tarvitse mitään. Kaada joukkoon hunaja (tai vaahterasiirappi) ja sotkota koko paletti huolella. Lorota pinnalle pari desiä mieleistäsi mehukeittoa ja läiski lopuksi päälle Raikulipukin hedelmällisyysgranolaa sen verran kuin mahtuu. Ja onhan se niinkin, että perinteinen pikaisesti valmistettu kaurapuuro ei ole kovin kaksisen makuista. 4. 2. Sorki lastalla koko paketti läpi, ettei se jäähdy kovaksi levyksi ja päällä oleva kultainen osuus sekoittuu kivasti alempaan vaaleampaan osaan. Kiireiselle liuhuletille se käy tiukassa tilanteessa jopa lounaaksi tai päivälliseksi. Lisää joukkoon rypsiöljy ja sekoita taas. Granolan voisi sanoa olevan astetta trendikkäämpää mysliä, mutta paahteisuuden ja rapeuden ansiosta se tärkein eli maku on huomattavasti verrokkia parempi. Pane ohjeistamani musiikit soimaan. Loput granolat on hyvä säilyttää lasipurkissa puuropaketin vieressä 16. 5. Perusasioiden ytimessä olemiseen ei kuitenkaan ikinä kyllästy, ja jos saatavilla on vielä tuoreita marjoja, niin ai että!” TARPEET • 8 dl kaurahiutaleita • 2 dl mantelirouhetta • 1 dl auringonkukansiemeniä • 1 dl seesaminsiemeniä • 1 dl kookoshiutaleita • 1 tl kanelia • 1 tl rouhittua kardemummaa • ½ tl suolaa • 3/4 dl rypsiöljyä • 1 dl juoksevaa hunajaa tai vaahterasiirappia HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Kyseessä voi olla niin aamupala, välipala kuin iltapala. Iske pelti kylmään uuniin ja säädä asteiksi 150. GRÄYH! Mikun luonnehdinta: ”Niin kuin Entombedin tuotanto, myös Raikulipukin hedelmällisyysgranola sopii päivän jokaiseen ruokahetkeen. Uunikellon kilahdusta odotellessa voi kuunnella Celtic Frostin albumia To Mega Therion. Se antaa mahtavasti tatsia roiskia roippeita pääläriin ja saa kotelon surraamaan tarkasti aineiden mittailussa. 3. Tai jos otat, niin näön vuoksi digestiiviksi snapsi valitsemaasi kirkasta. Pläjäytä kaikki kuivat aineet leivontakulhoon ja sekoita. Mikun kokatessa soi: Entombed – Inferno (2003) ”Muistelen äärimmäisellä lämmöllä LG:n elämää ja edesottamuksia, joten ei muuta kuin Flexing Muscles ja odottelemaan raikulipukin ilmestymistä ovenrakoon ruinaamaan talon prosenttijuomia!” Raikulipukin hedelmällisyysgranola Jos haluat yhtä räyhäkän äänen tai roiman esiintymis etukenon kuin Sacred Crucifixin basisti-laulajalla Miku Mertasella, syö granolaa. Kerroksittainen rakenne tuo oman yllätyslisänsä, ja hienosäädön varaa ainesosia muuttamalla on hifistelyyn asti. 6. Hiukan uunista riippuen ota paketti ulos noin puolen tunnin kuluttua tai kun pinta on saanut kultaisen värin. Anna jäähtyä hetken. Kaada koko hoito leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ja levitä tasaiseksi. Hartaissa tunnelmissa on mukava odottaa ruokaa valmistuvaksi.” Megan tuomio: ”Erittäin mukavuudenhaluisena ruoanlaittajana perinteinen kaurainen aamupuuro vaihtui jo vuosia sitten vaihtelevasti hieman eri aineksista valmistetuksi tuorepuuroksi. Valmistamisen aikana ei kannata kiirehtiä vaan kuunnella brasilialaisen Cryptan Shades of Sorrow’ta
A i t t a t i e 6 , H a l l i A , 9 6 3 2 R o v a n i e m i | 4 1 2 8 3 8 9 9 | i n f o @ m u s i i k k i k a u p p a . c o m L A AT U M E R K I T M E I LTÄ !
Mutta vaikka teen suurimman osan biiseistä, kaikkien on seistävä niiden takana, ja ensimmäinen tehtäväni on miellyttää omaa ryhmää. Enemmän sellaista riffivetoista, se mulla ainakin oli sävellysvaiheessa mielessä. Se on aika kylmä tilanne. Pitkän linjan bändi on oppinut kantapään kautta toimimaan tehokkaasti. Hiljaisuus kommunikaation muotona on hieno kuva oululaisesta sielunmaisemasta, vaikka toki hiljaisuutta osataan tulkita muuallakin Suomessa. – Sävellystyö on ollut 99-prosenttisesti minun vastuullani läpi historian. Vähemmän melodioita ja enemmän riffejä rytmipohjalta, Lammassaari luonnehtii. Edellislevy Exctintion Erasta on kolme vuotta, mutta millaiset lähtökohdat se asetti seuraajalle. Bändi luonnehtii teosta ”turpaanvetolevyksi”, vaikka aiemmatkaan eivät ole olleet mitään silittelyä. Niinpä olen hetken vähän purjeessa, kun Mors Subitasta istuu Tampereen Tullikamarin Klubin bäkkärillä jututettavaksi peräti kolme hahmoa. Keskustelu asettuu kuitenkin pian uomiinsa, ja kolmikon keskinäinen dynamiikka antaa itse asiassa syvemmän kuvan yhtyeestä kuin kukaan herroista yksin. Kitaristi Juho Näppä on vaikuttanut yhtyeessä viisi vuotta ja ottanut niin ikään ison roolin sen toiminnassa. Joskus olen itse ihan fiiliksissä biisistä, ja sitten kun laitan sen muille, sieltä ei tule vastauksen vastausta. Kitaristi Mika Lammassaari on bändin ainoa perustajajäsen ja eniten äänessä. Laulaja Eemeli Bodde tuli bändin laulajaksi vuonna 2013 ja on noussut kymmenen vuoden aikana sen tärkeäksi palaseksi. 18. Oliko jotain suuntaa, mistä haluttiin pois tai mitä kohti haluttiin mennä. Hän on bändin pääasiallinen biisintekijä ja toteaa tärkeäksi lähtökohdaksi sen, miten biisit toimivat livenä. Karismaattinen, paljon tehnyt ja nähnyt mies. B ändihaastattelujen tekeminen on usein yksinkertaisinta niin, että haastateltavana on yksi henkilö. Yksittäisiä riffejä on tullut muilta, ja toki esimerkiksi laulujen takia saatetaan viilata rakenteita ja sovituksia yhdessä. Origin of Fire on oululaislähtöisen death metal -yhtyeen Mors Subitan viides albumi. OPPIRAHAT: MAKSETTU TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT SUSANNA RAITAMAA – Ehkä haluttiin vähän lähemmäksi bändin juuria. Mors Subitan jäseniä asuu nykyään myös Kemissä, Järvenpäässä ja Tampereella. Aloitetaan kuitenkin uudesta Origin of Fire -albumista
”Joskus olen itse ihan fiiliksissä biisistä, ja sitten kun laitan sen muille, ei tule vastauksen vastausta. Se on aika kylmä tilanne.” – Mika Lammassaari 19
– Rumpali Ville Miinala hoitelee päivittäisiä rutiineja kuten verkkokauppatilausten postittelua ja muuta. Lammassaari joutui kaiken lisäksi tuuraamaan Bloodred Hourglassin riveissä. Me tuotetaan sisältöä, mutta meidän ei tarvitse käyttää siihen niin paljon aikaa kuin aiemmin, Näppä sanoo. Yhteys luotiin ennen Extinction Era -albumia vähän puolivahingossa. Liiketoimintaa se nimittäin on. Bändillä on oma osakeyhtiö, jonka keskeisenä operoijana on Juho Näppä. Mors Subitan tekstit ovat voittopuolisesti Eemeli Bodden käsialaa, mutta Lammassaarella on sanansa sanottavana myös niihin. 20. Mors Subita ymmärtää bänditoiminnan liiketoiminnaksi, kuten jokainen hommansa järkevästi hoitava bändi. – Nykyään on aika iso ponnistus saada koko ryhmä kokoon. Bänditoiminta on liiketoimintaa Origin of Fire on Mors Subitan toinen albumi saksalaiselle Out of Line -firmalle, joka on profiloitunut viime vuosina entistä enemmän metallilafkaksi. Tehtiin demoja, läheteltiin niitä levy-yhtiöihin ja unelmoitiin siitä, että päästäisiin joskus tekemään levyä, Lammassaari sanoo. Levynteon opettelua Voidaan puhua tuotteliaasta ryhmästä, kun debyyttilevy Human Waste Compression ilmestyi vuonna 2012 ja nyt tarjoillaan jo viidettä albumia. Mors Subita oli viitisen vuotta sitten Bloodred Hourglassin kanssa keikalla Helsingissä, ja Out of Line oli siinä vaiheessa ilmeisen kiinnostunut Mikkelin hurjista. Usein me vuokrataan joku tila pariksi päiväksi vaikkapa ennen keikkoja ja treenataan. – Aiemmin meillä oli bändin sisällä kiertävä somevastuu, mutta se ei ollut meistä kenellekään kovin luontevaa. Nykyään meillä on onneksi bändin ulkopuolinen someihminen. – Mä olen aivan ekstaasissa, että pystyn keskittymään nyt tosi paljon enemmän niihin asioihin joihin haluan. Pidän huolta, että rahat riittää jatkossakin ja pystytään esimerkiksi tekemään tarvittavia hankintoja. Myös esimerkiksi videoeditointi somea varten luonnistuu häneltä. Mutta luottoa on kyllä siihen, että jokainen osaa hommansa, Lammassaari jatkaa. En ole kohdannut vielä bändiä, joka rakastaisi sosiaalista mediaa, mutta tänä päivänä on yksinkertaisesti ymmärrettävä, että se on markkinointia, jota on vain pakko tehdä. – Mä olin jo junassa matkalla Helsinkiin, kun tuli soitto, että pystytkö tuuraamaan, oli tullut joku yllättävä hätätilanne. – Se oli sitä etanapostiaikaa. Paikalla ollut Out of Linen edustusto tuli Lammassaaren juttusille ja kehui kovasti Mors Subitan meininkiä. Tällainen maantieteellinen tilanne tarkoittaa tietysti sitä, että bändi ei treenaa hirveästi. Bodde on av-alan ammattilainen ja ymmärtää näin ollen paljon showtekniikasta. Minä olen vetelemässä naruista ja mietin pitemmän tähtäimen juttuja. Aiemmin kaikki tekeminen ja organisointi oli mun harteilla, mutta nykyään, kun meillä on näitä rooleja ja osaavia ihmisiä bändin sisällä ja auttamassa, se helpottaa ihan helvetisti, Lammassaari sanoo. En muista, kumpi bändeistä esiintyi ensin, mutta sen muistan, että oma keikka oli aika mukava soittaa, kun oli biisit hallussa, hah hah. Myöhemmin keskustelu eteni sopimusneuvotteluihin, ja vaikka ensimmäiset diilitarjoukset olivat artistin näkökulmasta melko haikeita, yhteisymmärrykseen päästiin. Jos sitä ei halua tehdä itse, kannattaa palkata joku joka haluaa ja osaa. Joskus aikoinaan firma edusti ennemminkin goottiskeneä, mutta ainakin suomalaiset hevibändit tuntuvat nykyään kiinnostavan. Niin, some. Mitä Mors Subita -leirissä tapahtui noina 13 ensimmäisenä vuotena. – Onneksi aikoinaan on treenattu niin paljon, monta kertaa viikossa, että peruspohja on tosi vahva, Eemeli Bodde sanoo. Huolehdin, että homma pysyy näpeissä, Näppä sanoo. Bändin historia tosin juontaa jo ammoiselle 1990-luvulle, vuoteen 1999
Joskus tulee ehkä testattua aika tyhmiä ideoita, ja sen tietää siitä, ettei kukaan sano niihin mitään.” – Eemeli Bodde 21. – Alussa ne menetelmät oli kyllä aivan päin helvettiä. Kuten todettua, bändi treenasi Bodden liittymisen aikoihin monta kertaa viikossa, useita tunteja kerrallaan. Se oli keväällä 2018, kun olin tylsistynyt kotona ja laitoin basistille [Mika ”June” Junttila] viestiä, että olisko mitään viinanjuontihommia, Näppä aloittaa. Myös Origin of Fire -levy on vahva näyttö. Kun bändi pääsi vihdoin tekemään debyyttiään, se oli Lammassaaren mukaan melkoinen antikliimaksi. Se oli aika surkuhupaisa tilanne. – Varmaan meistä jokaisella on joku suosikkilevy, jonka Madsen on tehnyt. – Nyt jokainen saa tehdä oman hommansa omassa lokaatiossa rauhassa. Juho Näppä puolestaan saatiin naarattua bändiin hieman väkisin houkuttelemalla. Vaadittiin vain hyvä strategia. – Olin soittanut Eemelin kanssa samassa bändissä aikaisemminkin ja tunsin muutkin valmiiksi. Studioraitojen kanssa kannattaa usein nukkua yön yli. Kuvio toimii myös toisin päin. Reissu sujui sen verran vahvasti, että Mors Subitan miehistö ei ole muuttunut sen koommin. Nyt sai myös käyttää aikaa ja kokeilla kaikenlaista. – Joskus jää miettimään, että onkohan tämä nyt kovin hyvä juttu, tai onko tässä oikea fiilis. Madsen on välttynyt tältä. ”Kuuntelen paljon eri musiikkityylejä ja kokeilen välillä kaikenlaista. Bändin perustajan mukaan Näppä on hyvä opettelemaan biisejä korvakuulolta. No, sitten me vähän kännissä opeteltiin pari biisiä ja June laittoi Mikalle Messengerissä viestiä. Loput Lammassaari äänitteli kotistudiossaan. Bodde huomauttaa, että jos hän tekee nykyään jotain, mikä ei ehkä ole ihan sitä mitä haettiin, hänkin osaa tulkita hiljaisuutta. Se on merkki yleisestä musikaalisuudesta ja vähentää aika paljon säätöä siinä vaiheessa, kun tehdään biisejä. Nyt tuli. Japanin-reissu oli kolmen keikan mittainen Suomi Feast -spektaakkeli, jonka muita bändejä olivat Turisas, Beast in Black, Frosttide, Noumena ja S-Tool. Bändi oli vailla kitaristia ja Näppä tiedettiin tekijämieheksi. Soundi on murskaava mutta tarkka. Ei ole ihme, että homma toimii nykyään kuin rasvattu. Tanskasta soundia Mainitun Japanin-reissun jälkeen Mors Subita ei ole päässyt tekemään kiertueita ulkomailla, pistokeikkoja vain. Jopa saman bändin levyt kuulostaa keskenään erilaisilta, Lammassaari kehuu. Heti kun menin ekoihin treeneihin ja tehtiin ensimmäinen keikka, niin… miten sen nyt muotoilisi… Oli hyvin kotoinen olo saman tien. Madsen kehui kovasti bändin materiaalia ja sanoi palvelevansa bändiä mielellään, jos uusi tarve tulisi. Varsinkin kun bändi on livenä suorastaan väkivahva. – June sanoi jossain vaiheessa iltaa yhtäkkiä, että vittu, näähän tuut soittaan meille kitaraa. Origin of Firen rummut purkitettiin Tico Ticolla, loput kotistudioissa. Niinpä hänellä on nykyään tekemistensä suhteen varsin vapaat kädet. – Kuuntelen itse paljon eri musiikkityylejä ja kokeilen välillä kaikenlaista. – Tuli kai vastaan joku somejuttu, että laulajaa haetaan. Ryhmä ympärillä oli vaihtunut vuosien varrella jonkin verran ja vaihtui sopivasti myös juuri debyyttilevyn teon tiimellyksessä. Kun me haluttiin äkäistä ja likaista soundia, sieltä tuli saman tien sitä mitä haettiin, Näppä sanoo. Kakkoslevy Degenerationin rummut äänitettiin Kemissä Tico Tico Studiolla, ja siinä vaiheessa mukana oli jo nykyinen rumpali Ville Miinala. Ne ajat ovat nyt kaukana. Hän vastasi, mutta vasta siinä vaiheessa, kun oltiin löydetty toinen ratkaisu, Lammassaari kertoo. Eemeli Bodden asiantuntemus äänitekniikasta on kullanarvoista, jotta kaikki instrumentit saadaan äänitettyä laadukkaasti. Parin päivän päästä Mika kyseli, että lähdenkö Japaniin soittamaan, Näppä hymyilee. Hänen tyylissään on hienointa se, ettei hän ole tehnyt samaa levyä kahta kertaa. Siinä on paljon etuja, Lammassaari sanoo. Kuin kotiin olisi tullut Eemeli Bodde liittyi Mors Subitaan siis vuonna 2013. Mutta takaisin iltaan, jona Näppä liittyi bändiin. – Niinhän me tehtiin tuo viimeinen levykin, että äänittelin yksin laulut sinne. Vaikka rahaa studioäänityksiin ei ollut, kelvollista jälkeä saatiin aikaan kotikonstein, kavereilta lainatuilla kamoilla ja asiasta enemmän tietävien konsultoinnilla. Kolme ensimmäistä levyä oli opettelua ja kiroilua, mutta nämä kaksi viimeistä on olleet jo aika kivuttomia, Lammassaari sanoo. Lammassaari kehuu, että kun Bodde alkoi tehdä tekstejä ja laulusovituksia uusiin biiseihin, jälki oli heti aivan priimaa. Sivumennen sanoen tämäntyyppinen työskentelytapa ja äänitysmenetelmien opettelu kantapään kautta vaatii melkoista määrätietoisuutta. Joskus timanttiselta vaikuttanut idea ei ole kovin timanttinen seuraavana päivänä. Ajattelin että kokeillaan mitä tästä tulee. – Siinä sitten viestiteltiin ja soiteltiin ja puhuttiin siitä, millainen visio meillä soundista oli. Mors Subita on löytänyt vuosien varrella oman tapansa tehdä biisejä ja levyjä. – Rummut oli onneksi äänitetty, mutta sitten bändistä lähti ainoa kaveri, joka tajusi äänitystekniikasta mitään. Parin päivän päästä sitten valkenee, että sehän on ihan helvetin kova. – Ajatukset meni tosi hyvin yksiin. Bändillä oli onneksi yhteys Ansa Studion Jori Haukioon. Tiesin miltä mun pitää kuulostaa ja se vaati pientä sopeutumista, mutta kyllähän se aika sutjakasti sitten meni. – Siinä oli ollut muutamia sessiokavereita, mutta onhan se aina vähän… Vaikka on tuttuja ja hyviäkin tyyppejä, siinä on aina oma taipaleensa opetella biisejä ja päästä mukavuusalueelle uuden kaverin kanssa. Me sitten vähän niin kuin pakotettiin Juho mukaan, Lammassaari jatkaa. Muut sitten kommentoi niitä ja tehtiin ehkä jotain pientä fiksausta, mutta tosi kivuttomasti se loppujen lopuksi meni. Lammassaari arvelee, että syynä tähän on yksinkertaisesti bändin tuntemattomuus, mutta vahvan työn on pakko alkaa palkita hiljalleen. Oppirahojen maksaminen jatkui, mutta tästä muodostui levy levyltä bändin oma tapa toimia. Joskus tulee ehkä testattua aika tyhmiä ideoita, ja sen tietää siitä, ettei kukaan sano niihin mitään. – Meillä oli jo edellislevyn aikaan Madsen mielessä ja laitettiin sille viestiäkin. Miksaajana toimi Tue Madsen. Toisinaan nimekkäillä ja paljon työllistetyillä tuottajilla tapahtuu tietty liukuhihnailmiö, mistä pahin esimerkki lienee vuosituhannen alun Andy Sneap. Bändi oli hänelle entuudestaan tuttu. Tämä muuttui aika paljon viime levyyn verrattuna. – Oli erittäin hyödyllistä nykypäivää ajatellen, että homma hitsautui silloin niin hyvin, Bodde sanoo
Ammattilaiset ympärillä V-Khaoz aloitti Vargravin puhtaasti sooloprojektina, mutta nyttemmin kasatussa kokoonpanossa on mukana kotimaisen äärimetallin priimaa, tuttuja muusikoita muun muassa Moonsorrow’sta ja Satanic Warmasterista. Syy tähän oli yksinkertaisesti se, että halusin eroon kaikesta ”näin black metalia kuuluu tehdä” -ennakkoasettelusta. Hiljattain kokonaiseksi bändiksi kasvanut Vargrav on julkaissut juuri kolmannen albuminsa The Nightholdin. Myös kaikki tekstit ovat edelleen käsialaani. V-Khaoz painottaa, ettei tarkoituksena ollut keksiä uutta vaan enemmänkin jalostaa vanhaa tuoreilla näkemyksillä. – Uudella levyllä on mukana pari Trollhornin [kielisoittimet] tekemää riffiä ja yksi hänen kokonaan kirjoittamansa instrumentaalibiisi. Edeltävän levyn kaltaisia sävellyksellisiä ja sovituksellisia elementtejä on mukana paljon, mutta ne on toteutettu huomattavasti ammattitaitoisemmin, mikä tekee levystä ehjemmän ja moniulotteisemman kokonaisuuden. Taianomaista black metal -todellisuutta rakentavan Vargravin aika on pysähtynyt. TEKSTI JONI JUUTILAINEN E nsihenkäyksensä vuonna 2015 ottanut Vargrav on noussut verrattain nopeasti kotimaisen black metalin aatelistoon. Miten kasvu ”oikeaksi yhtyeeksi” on vaikuttanut biisinkirjoitukseen. Oli myös miellyttävää työskennellä miksaajan kanssa, joka toi esille ammattitaidon ja kokemuksen mukanaan tuomia ideoita ja ratkaisuja sen sijaan, että olisi toiminut autopilotilla bändin ohjeiden mukaan. On myös pakko mainita, että Reign ei ole musiikillisesti kovinkaan samanlainen kuin ”se yksi Norja-levy”, vaan kyse on enemmänkin soundimaailmalla luodusta illuusiosta. Uuden albumin soundimaailmaan ei haettu Emperor-debyytin taajuuksia vaan täysin uutta kulmaa. – Heti ensimmäisen miksauksen kuultuani olin täysin vakuuttunut, että tämä oli paras ratkaisu. Suurin muutos tapahtui sillä hetkellä, kun hyväksyin, että haluttuun lopputulokseen voi päästä muutenkin kuin tekemällä kaiken itse. Syytä tähän ei tarvitse etsiä kaukaa: nostalgianhehkuisen tyylin takaa löytyy jo pitkään skenen parissa ahertanut V-Khaoz, jolla on soittohistoriaa muiden muassa Azaghalista, Druadan Forestista ja Sorgetidistä. – Minulla oli myös hyvin aikaisessa vaiheessa ajatus, että albumin miksaisi joku, joka ei ole koskaan ennen tehnyt black metal -levyä. Werwolf teki laulusovitukset omissa oloissaan, enkä kokenut tarvetta puuttua niihin millään tavalla. – On mahdoton sanoa, välittyykö se ulkopuolisen korviin, mutta uutta kiekkoa kuunnellessani löydän selkeän eron ja kasvun edeltäjiinsä nähden. Teimme myös muutamia sovituksia yhdessä. Myös Tarwo22. – Tietyllä tavalla tämä on edelleen sooloprojektini, koska vastuu biisien tekemisestä on minun harteillani. – Vaikutteet kuuluvat edelleen läpi eikä niitä mielestäni tulisi peitellä, mutta jälkeenpäin mietittynä Reign in Supreme Darknessilla [2019] erään mainittuun genreen kuuluvan levyn imitointi lähti hieman käsistä. Miksaajana toimi yllättäen Kotiteollisuuden kitaristina tunnettu Miitri Aaltonen. Albumi jatkaa yhtyeen kulkua tutuissa merkeissä, mutta hakee myös uusia ilmenemismuotoja. – Tärkein ja oikeastaan ainoa päämäärä heti prosessin alkuvaiheista lähtien oli tehdä musiikkia, jota ei olisi niin helppo verrata tiettyihin 1990-luvun norjalaisiin black metal -levyihin, kosketinsoittaja-säveltäjä V-Khaoz alustaa. Luojansa näkee sen musiikkityylin elinehtona
Eka levy onkin enemmän tai vähemmän varman päälle pelattu, eikä siltä löydy mullistavia musiikillisia suorituksia. Pystyin siis keskittämään lähes kaiken aikani ja energiani mahdollisimman hyvien biisien tekemiseen. Vargravin audiovisuaalinen maailma ja biisit ovat muuttuneet levy levyltä terävämpään suuntaan, mistä on kiittäminen paljolti juuri bändikokonaisuutta. 23. – Kutsuisin sitä ihan luonnolliseksi kehitykseksi. Tämä on käytännössä yksin syynä siihen, että black metalin taso on laskenut muutaman viime vuoden aikana lähes häpeällisen ala-arvoiselle tasolle.” sen rumpuosuudet äänitettiin ilman tyrankin valvovaa silmää. Debyytin todella hyvän vastaanoton mukanaan tuoman itsevarmuuden siivittämänä materiaali otti ison harppauksen eteenpäin. Sävellysprosessin aikana olin jo alkanut työskennellä täyspäiväisesti [peli]musiikin parissa, joten aikaa treenaamiselle oli vain murto-osa vaaditusta. Oltiin kuitenkin jälleen siinä tilanteessa, että maalasin suuruudenhulluudessani itseäni nurkkaan. – Kakkosalbumin tekeminen oli raskas, stressaava ja osittain jopa ahdistava ajanjakso. Ensimmäisen levyn jälkeen olin viisastunut sen verran, että pyysin Laineen Jania soittamaan kitarat keventääkseni omaa työtaakkaani. Ennen debyytin [Netherstorm, 2018] tekemistä olin lähes 15 vuotta poissa soittokuvioista henkilökohtaisista syistä, ja vei oman aikansa päästä taas sinuiksi soitinten kanssa. ”Yhä useampi astuu samaan miinaan ja kuvittelee ei-kaupallisen musiikin tarkoittavan kaikin puolin päin persettä tehtyä musiikkia
Uuden levyn mahdollinen listasijoitus on vielä haastattelua tehdessä arvoitus, mutta kaikki viittaa siihen, että suksee tuskin ottaa takapakkia. Huomasitko, että kiinnostus bändiä kohtaan olisi noussut äkillisen näkyvyyden myötä. Kun niin kuitenkin tapahtui, se on mielestäni osoitus siitä, että asiat on tehty oikein. Lähtökohtana ei ole itseilmaisun tarve, vaan musiikki toimii enemmänkin bisneksen primus motorina, V-Khaoz vastaa. – Ennen pitkää minulla oli ympärilläni joukko ammattilaisia ja saatoin vihdoin kirjoittaa kappaleita ilman epäilystä siitä, olisivatko ne toteutettavissa. – Oikeastaan ainut listasijoituksen tuoma muutos oli, että keikkapyyntöjä tuli todella paljon, ja myös muutama tarjous isoilta keikkamyyjiltä. Välillä tuntui, että täysin itse ansaittu menestys on jotain, mitä tulisi hävetä. – Black metalissa jo liian kauan vallinneen trendin myötä yhä useampi astuu samaan miinaan ja kuvittelee ei-kaupallisen musiikin tarkoittavan kaikin puolin päin persettä tehtyä musiikkia. – Siihen, kun sitä luodaan ennalta asetettuun muottiin. Se on ”Vaikka black metal elää symbioosissa ideologisen ajattelun kanssa, sitä peilaavien sanoitusten kirjoittaminen on melko turhaa. Mihin vedät rajan black metalin kaupallisuuden suhteen. Asetelma on kääntynyt täysin päälaelleen: kaikenlainen ”kompromissiton” puuhastelu, jossa soittotaito korvataan säröllä ja mielikuvituksen puute ulkomusiikillisella hevonpaskalla on nimenomaan kaupallista black metalia. Moinen menestys oli monelle suuri yllätys. Black metalin kaupallisuudesta Reign in Supreme Darkness nousi Suomen virallisella albumilistalla sijalle kolme, ja fyysisissä albumeissa sijoitus oli vielä pykälän parempi. Todennäköisyys sille, että joku oikeasti ymmärtää, mitä haluan sanoa, on tähtitieteellisen pieni.” 24. Tietyissä piireissä tällaista huomiota ei pidetä lainkaan positiivisena, ja vielä paljon keikkapyyntöjä enemmän sainkin osakseni sell out -huutelua. Tämä on käytännössä yksin syynä siihen, että black metalin taso on laskenut muutaman viime vuoden aikana lähes häpeällisen ala-arvoiselle tasolle. – Jo ajatus siitä, että näin marginaalista ja ei-kaupallista musiikkia lähtisi tekemään tavoitteena nousta Suomen myydyimpien levyjen listalle, on täysin epätodellinen. Kolmannen albumin sarastuksessa V-Khaoz päätti, että aiemmasta työtavasta on luovuttava
Vaikka maailma ympärillä muuttuu, kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua sen mukana. – Tietyllä tavalla sen kuuluukin polkea paikallaan. Ei siksi, että tehtiin kännissä ja läpällä ihan mitä sattuu. Yksi pääsyistä siihen, miksi kerran niin voitokas ja vahva äärimetallin alakulttuuri on nykyisin vain varjo entisestään, on evoluutio. Sokkiarvoa haettaessa on paljon helpompaa panna levyn kanteen hakaristi kuin saada sama efekti aikaan ihan rehellisellä porsastelulla ja petomaisella musiikilla. VARGRAVIN TYYLIN MÄÄRITTÄJÄT TOP-5 BY V-KHAOZ: EMPEROR: In the Nightside Eclipse (1994) NOKTURNAL MORTUM: To the Gates of Blasphemous Fire (1998) ABIGOR: Nachthymnen (1995) BAL-SAGOTH: Battle Magic (1998) MOONSORROW: Tämä ikuinen talvi -demo (1999) tehty laskelmoidusti vastustamaan hyvin tuotettuja ja soitettuja levyjä, joiden koetaan jollain käsittämättömällä logiikalla olevan uhka black metalin syvintä olemusta kohtaan. Ei mikään edellä mainituista. Onko kaikki pelkkää eskapismia fantasiakirjojen ja -pelien tapaan vai piileekö kielikuvien takana jotain todellista. Kaupallisen leiman löi black metal -skenen – ja erityisesti sen underground-piirien – täysin naiivi ja osittain jopa kateellinen suhtautuminen siihen, että asiat voi tehdä myös hyvin. Politiikka ja taide Vargravin sanoituksissa on liikuttu kautta linjan kaukana arjesta, kosmoksen salaisuuksien, ikuisen yön ja magian täyttämässä fantasiamaailmassa. – Vaikka black metal elää symbioosissa ideologisen ajattelun kanssa, sitä peilaavien sanoitusten kirjoittaminen on melko turhaa. Moni niistä bändeistä, jotka aloittivat toimintansa 1990-luvulla, ovat edelleen mukana kuvioissa ja muodostavat skenen ytimen. Mikä levystä sitten teki kaupallisen. Tietyissä piireissä cancelointia pidetään jopa jonkinlaisena meriittinä. Yhä useammin törmää siihenkin, että poliittisella agendalla leikittely on keino viedä huomiota pois esimerkiksi musiikillisesta kyvyttömyydestä. Minkälaisena näet skenen elinkaaren. – Uusia bändejä syntyy kuin sieniä sateella, ja kun innostus hetken päästä laantuu, ne häviävät yhtä nopeasti kuin syntyivätkin. – Nykyisen black metalin ärsyttävin, noloin ja kaikin puolin hirvein ilmiö on se, miten uudet bändit yrittävät kuulostaa vanhoilta demoilta, eli kaikesta tehdään tahallaan paskan kuuloista. Sitä, ovatko bändin muut jäsenet saaneet osansa cancel-kulttuurista, he voivat kommentoida omilla tahoillaan. 25. Ne ovat vain vilkkaan mielikuvituksen ja yliampuvan superlatiivien käytön tulosta. – Löytyy varmasti ihmisiä, jotka ovat tosissaan sen suhteen, mitä kirjoittavat, mutta prosentuaalisesti todella pieni osuus heistä esimerkiksi tappaa kristittyjä oikeasti. Merkitys ei ollut siinä, mitä sanottiin, vaan siinä, miten sanottiin. Tuntuu, että pinnalla olevissa bändeissä vaikuttavat pitkälti samat hahmot kuin 25 vuotta sitten – onko musiikkityyli jäänyt polkemaan paikoilleen. Todennäköisyys sille, että joku oikeasti ymmärtää, mitä haluan sanoa, on tähtitieteellisen pieni. Kaikki, mikä tapahtuu ytimen ulkopuolella, on täysin kausiluontoista ja lyhytkestoista. – Jos tarkastellaan black metalia puhtaasti musiikillisesta lähtökohdasta ja mietitään, miten marginaalisen pienelle yleisölle se on suunnattu, olisi mahdotonta tehdä musiikkia, jolla tavoitellaan yksinomaan kaupallista menestystä. – Jos politiikka kiinnostaa, voi osallistua vaikka eduskunnan kyselytunnille, koska taiteen parissa sillä ei ole koskaan mitään sijaa. Tuleeko levystä kaupallinen, jos se myy paljon, on V-Khaozista olennainen kysymys. V-Khaoz toteaa, että black metal -levyjen tekstejä tulkittaessa olisi yleensäkin hyvä säilyttää jonkinlainen todellisuudentaju. Ei oikeastaan voikaan puhua black metalin elinkaaresta, sillä se päättyi jo kauan sitten. Ikuinen 1990-luku Olet seurannut kotimaista black metalia pitkään ja saanut aikaiseksi paljon. – Muistan edelleen hyvin, kun Dimmu Borgir julkaisi Enthrone Darkness Triumphantin [1997], jota monet pitävät black metalin kaupallistumisen ensiaskeleena. Millä mielin seuraat näitä asioita, ja onko black metalissa mielestäsi sijaa poliittiselle aatteelle. Mitä nuorempi sukupolvi on kyseessä, sitä enemmän tietynlainen pitkäjänteisyys ja omistautuminen loistavat poissaolollaan, V-Khaoz linjaa. Vargravin sanoitusten taustalla ei siis ole mitään suurta hengellistä agendaa. Black metal on kohdannut viime vuosina cancel-kulttuurin kouran, mistä myös Vargavin jäsenet ovat saaneet oman osansa. Sanoitusten merkitystä lähes täysin genrestä riippumatta on hyvä havainnollistaa sillä, kun kuulit lapsena englanninkielisiä biisejä ymmärtämättä niistä sanaakaan. – Cancel-kulttuuria tuskin edes esiintyisi black metalissa ilman tarkoituksellista provosointia. V-Khaoz jatkaa, että hänen bändiensä musiikin kuvailu vaikkapa ”old-school black metaliksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä hän ei ole ”koskaan poistunut 1990-luvulta”. Liian monen on mahdotonta käsittää, että Emperorin Wrath of the Tyrant -demo [1992] kuulostaa siltä kuin kuulostaa siksi, että se oli parasta, mihin silloin pystyttiin. Hyvät biisit, hyvä tuotanto, iso levy-yhtiö tai ehkä tonttulakit promokuvissa. – Omat uskomukseni, arvoni ja näkemykseni ovat niin henkilökohtaisia ja samaan aikaan täysin arkipäiväisiä asioita, että tuntuisi absurdilta yhdistää niitä taiteeseen, V-Khaoz miettii. – Ne ovat minulle täysin tätä päivää, hän toteaa
Kokosimme kasan lehtemme profiilin mukaista kierrätysmater iaalia, joka Sinunkin sietäisi tarkistaa. 26. Coverbiisejä on usein raskasta kuunnella, mutta kokemus voi olla raskas myös positiivisen kautta
Ainahan se sitä miettii. Biisistä huokuu erikoinen musta aura, joka tuntuu uhkaavalta kuin miespappi poikakuorolaisten pukukopissa. Carpathian Forestin veto on suurenmoinen, eikä sen teho ole laimentunut vuosien varrella. Tarinan mukaan yhtye treenasi biisin läpi kerran, ja sitten studion punalamppu alkoi palaa. Helsinkiläisyhtye oli vuonna 1994 Tukholman Sunlightstudiolla. Biisi nousi nopeasti öiselle soittolistalleni. These Bootsin sekakäyttömetalli tykittelevine riffeineen toimi kuin töötti suoneen, ja viekoitteleva sanoitus oikaistiin mauttomaksi tilitykseksi. Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että eipä bändi ollut minullekaan tuttu pahimpien black metal -psykoosivuosieni aikana. Ehdottomasti siltä, että se on rykäisty purkkiin todella nopeasti ja suurempia suunnittelematta. Mutta kenen yli Mustaine tahtoi kävellä. Pettymys ei ollut musertava, mutta en ole ainoastakaan The Gatheringin omasta kappaleesta yhtä pitelemättömän innostunut kuin tyylikkäästä Dead Can Dance -versioinnista. Sitten kuulin Carpathian Forestin häiriintyneen ja rituaalinomaisesti svengaavan A Forest -version bändin debyyttilevyltä Black Shining Leatheriltä (1998). Miltä alle kolme minuuttia kellottava cover sitten kuulostaa. Anneke van Giersbergenin äänen vavisuttavasta ensivaikutuksesta en ole tainnut toipua vieläkään. Jos erityismainintoja jaetaan, niin Tomi Koivusaaren unohtumaton murina kumpuaa taas kerran juuri niin syvältä kuin sen tuleekin kummuta. These Bootsiin kiteytyy ihanasti speed/thrashille niin tärkeä brutaali punkkius, jonka Megadeth kadotti 1990-luvun nössyttelylevyillään. Mutta miten kävi Relapsen Doors-coverlevylle. Sen sijaan Amorphisin Light My Fire soi jossain hellyttävän ja riemastuttavan välimaastossa. Nimittäin Amorphisin näkemys The Doorsin maineikkaasta Light My Firesta. Niko Ikonen MEGADETH These Boots Mistä tietää, että coverversio on pahempi kuin originaali. Varmaankin Metallican. Myöhemmin klassikkostatuksen saaneen Tales from the Thousand Lakes -albumin raidat oli saatu purkkiin äänittäjä-tuottaja Tomas Skogsbergin johdolla. Ari Väntänen 27. Alkuperäinen tekijä ei pidä siitä. Lainakappale ja Nighttime Birds -levy (1997) olivat The Gatheringille irtiottoja ilmeisimmistä metallisävyistä. Kun biisin säveltänyt ja sanoittanut Lee Hazlewood kuuli kappaleensa Dave Mustainen bändin debyyttialbumilta Killing Is My Business... Näin kävi Megadethin These Boots Are Made for Walkin’ -version tapauksessa. Tämä sopi senkin puolesta, että Amorphis-leirissä digattiin Doorsia vallan kovasti. Kappaleen keskeltä löytyvä Kasper Mårtensonin vanhan liiton synasoolo taas on suorastaan vastustamaton. Natteforst ja Nordavind onnistuivat säilyttämään vuonna 1980 julkaistulta Seventeen Seconds -levyltä löytyvän biisin tunnelman tuoden mukaan ylimääräisiä itsetuhon ja -inhon sekä pimeyden ja pahuuden kerroksia. Jukka Kittilä CARPATHIAN FOREST A Forest Brittiläinen uuden aallon goottirocklegenda The Cure lienee kaikille tuttu bändi. Soittaja oli levy-yhtiö Relapsen kippari Matt Jacobson: ”Jätkät, voisitteko raapaista version jostakin Doorsin kappaleesta. Samainen biisi oli itselleni olennainen askel polulla, joka toi pian eteeni muun muassa Anatheman ja Katatonian. Sitten studion puhelin pirisi. Me nimittäin julkaistaan Doorscoverlevy.” Amorphis oli jo ehtinyt pakata soittokamansa, mutta studioaikaa oli vielä jäljellä ja bändi päätti käydä Light My Firen kimppuun. Sitä on soitettu ties minkälaisten hurmosja jumalanpilkkasessioiden taustalla luomaan kieroa ja synkeää tunnelmaa. Megadethin These Boots ei ole coverversio vaan perversio, ja juuri se siinä on parasta. Sitten tajusin, ettei kuvittelemani kaltaista bändiä ole olemassakaan. Ja oikeassahan Hazlewood oli. Dead Can Dancestä tiesin tuolloin vain nimen. Hyvä niin. Verta on nimittäin vuodatettu ja psyykeä raiskattu tämän itsariklassikon tahdissa. Enempi perehtyminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Joy Divisionin johdattamana. Olisi hienoa kertoa, että tuo hetki aloitti matkani post-punkin maailmaan, jota varhainen Dead Can Dance omalakisella tavallaan edustaa. and the Business Is Good (1985), hän luonnehti tulkintaa Nancy Sinatran laulaman alkuperäisesityksen perversionniksi ja vaati sen poistamista levyltä. AMORPHIS Light My Fire Se coverversio jäi melkein tekemättä... Sitä ei tietenkään koskaan julkaistu. Haista vittu -asenne välittyy kristallinkirkkaana. Bändi eli vielä sen oikean klassisen kokoonpanonsa (Mustaine, Ellefson, Poland, Samuelson) kulta-aikaa. Muistikuvat ovat aavistuksen hähmäiset, mutta kun pyöräytin Metalliliittokokoelmalevyä (1997) ensimmäisen kerran, taisin luulla, että In Power We Entrust the Love Advocated on The Gatheringin omaa tuotantoa. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että versio olisi turha, paska tai jonninjoutava. Timo Isoaho THE GATHERING In Power We Entrust the Love Advocated Hetken kuvittelin löytäneeni uuden, kerrassaan ylimaallisen yhtyeen. Jos ei ole, niin nyt se peukku pois pepusta ja jotain striimipalvelua klikkailemaan. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen törkeimmistä metallisista covereista, ja Black Shining Leather on muutenkin kovimpia black metal -debyyttilevyjä
albumilta, joka oli ilmestynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Ruotsalainen death metal -yhtye Morbid eli lyhyen mutta kiivaan uran vuosina 1986–1988. Pitkälti Priestin ansiosta innostuin tutustumaan syvällisemmin niin Baezin kuin Fleetwood Macin tuotantoon. Huomattava lisäkuriositeetti on, että kierrätetty biisi on alun perin laulaja David Reecen ainoaksi jääneeltä Accept-albumilta, vuonna 1989 ilmestyneeltä Eat the Heatiltä. Judas Priest takoi hennonkauniista folk-balladista uhkean, jopa uhmakkaan diskoheviversion, joka esittelee Rob Halfordin laulun parhaassa terässään. Komeuden kruunaa yhtyeen pääjehun Tobias Forgen jämäkkä ja häijysti äristy suoritus. Kun yhtye valmisteli kolmatta levyään Sin After Siniä (1977), se etsi aktiivisesti uusia suuntia ja tuulia. Se on hävyttömän tarttuva, röyhkeä, monipuolinen ja pahansuopa tavalla, joka antaa kylmät väreet. Hän todella antoi tälle kappaleelle elämän. Aadolf Virtanen REPUGNANT Another Vision Tuntuu oudolta, että elämäni raskas coverbiisi on kappale, jota sen alkuperäinen esittäjä ei koskaan levyttänyt. Syvästi henkilökohtaisia ja varsin spesifisiä sanoituksia on hieman muutettu ja mutkia oiottu, mutta olennainen välittyy. Bändi pyrki murtautumaan ulos bluespohjaisesta, vahvasti Led Zeppelinille kumartaneesta tyylistään. Minulla se sementoi paljon, mutta samoin teki Type O Negativen sappipadan lailla kupliva versio aiheesta. Mukaan on saatu myös aivan eri tavalla voimaa. Kuopiolaisten versio avaa silmät sävellyksen suhteen. Viimeisen päälle sovitetussa ja soitetussa biisissä on niin sulavaa ja tulisieluista imua, ettei sille voi kuin kumartaa. Repugnantin versio on alkuperäistä raaempi ja tiukempi. Another Vision antoi viimeisen tulisen sivalluksen levylle, joka on kovinta länsinaapurimme metallia ikinä. Another Vision on kulttiyhtyeen viimeisiä sävellyksiä, joka ei syystä tai toisesta päätynyt levylle. Pidin vähäeleistä, simppelillä bassoriffillä lanaavaa kappaletta jopa levyn huonoimpana. Matti Riekki 28. Tarotin valinta on siis kohdistunut lähes unohdettuun levyyn, ja vielä biisiin, josta en suoraan sanottuna aikoinaan juuri välittänyt. Unohdetusta helmestä on jäänyt talteen ainoastaan verkosta löytyvä rahiseva livetallenne. Vain Typen märän sementin lailla valuva Paranoid-versio pääsee lähelle. Sellaisia, jotka kunnioittavat mahdollisimman paljon alkuperäistä teosta, ja sellaisia, jotka eivät niinkään. Versio siis kunnioittaa mutta uudistaa samaan aikaan, mikä on onnistuneen coveroinnin avainasioita. Another Vision ja Repugnant ylipäänsä on mainio osoitus nykyään Ghostista tunnetun Forgen lahjakkuudesta. Turha kai todeta, että sekin toimii. Eat the Heatin jälkeen tulee tänäkin päivänä pyöräytettyä Tarotin versio biisistä. Better by You, Better than Me ei tosin käännyttänyt minua Spooky Toothin pariin. Vaikka kieli on niitattu poskeen ja huumori sävytetty yönmustaksi, Typen tulkinnassa on myös jotain aidosti vaarallista – aivan kuten alkuperäisversiossakin, vaikka Sabbath-miehet ovat iät ajat kieltäneet kaikenlaisen ”oikean” paholaisenpalvonnan. Oikeassa hän olikin, sillä tuloksena oli bändin ensimmäinen radiosoittoa saanut single. Baez kuvailee kappaleessa kymmenen vuoden takaista suhdettaan Bob Dylaniin sekä heidän yhteisen elämänsä herättämiin muistoihin. Alun perin Diamonds and Rust löytyy Baezin samannimiseltä 16. Vuoden 1996 Girlfriend’s Girlfriend -sinkkunsa b-puolelle TON sisällytti coveristaan otoksen, jonka lyriikka on kirjoitettu Saatanan näkökulmasta. Mainittu ei kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Eetu Järvisalo LUDICHRIST Last Train to Clarksville Coverversioita on pääasiassa kahdenlaisia. Mielipidettä ei ole tarvinnut muuttaa. Tuottaja Roger Glover ehdotti versiota Joan Baezin Diamonds and Rustista, koska arveli siinä olevan kaupallista potentiaalia. Kuullessani kyseisen mestariteoksen Nativity in Black -tribuuttilevyltä ilmestymissyksynään 1994 täytyin tunteesta, että tämän parempaa Sabbath-coveria ei ole eikä tule. TYPE O NEGATIVE Black Sabbath Veikkaisin, että aika moni naavaisempi – tai miksei naavattomampikin – raskaaseen rockiin suuntautunut hahmo muistaa sen hetken, kun kuuli ensi kerran Black Sabbathin nimikappaleen. Lauluissa liekehditään, kuten myös kitarapuolen hienoissa kuvioinneissa. Ludichristin versio The Monkeesin Last Train to Clarksvillestä kuuluu jälkimmäisiin. Kun kuulin Diamonds and Rustin yläasteikäisenä, luulin kappaletta Priestin omaksi sävellykseksi, siksi autenttiselta yhtyeen tulkinta kuulostaa. Kliseisesti sanottuna se on parempi kuin alkuperäinen. Mikko Malm TAROT Generation Clash Vaikkeivät Tarotin jäsenet ole arastelleet toisten biiseihin tarttumista, Tarot ja Accept samassa yhteydessä on ajatuksena erikoinen. Soihtua toimitettiin eteenpäin, kun Slayer versioi Sin After Siniltä löytyvän Dissident Aggressorin South of Heaven -levylleen (1988). JUDAS PRIEST Diamonds and Rust Heavy metal -ikoni Judas Priest on tullut tunnetuksi varsin ansiokkaista coverversioistaan, joista Killing Machinelle (1978) versioitu Fleetwood Macin Green Manalishi (with Two Pronged Crown) lienee se tunnetuin. Tulkinta julkaistiin bändin ainoaksi jääneellä kokopitkällä Epitome of Darknessilla (2006). Onneksi maanmiesbändi Repugnant – lyhyen ajan elänyt death metal -pumppu sekin – korjasi vääryyden ja sovitti kappaleesta tappokovan coverin. Kappale svengaa täysillä, ja edesmenneen Pecu Cinnarin käsien liikekaaret rumpujen takana voi kuvitella. Teini-ikäisistä häiskistä koostuneessa, pari demoa julkaisseessa bändissä vaikutti myöhemmin tunnetuiksi nousseita skenehahmoja kuten Ulf Andreas Cederlund, Lars-Göran Petrov ja Per Yngve ”Dead” Ohlin. Orkesterilla onkin aina ollut taito ottaa coverit haltuun siinä määrin hyvin, että ne kuulostavat omilta
Ilmapiiri yhtyeessä oli kaikkea muuta kuin hyvä, ja basisti jätti yhtyeen vielä saman vuoden aikana. Ludichristin soitto soljuu kunnioitettavan tiukkana ja rennosta asenteesta huolimatta terhakkaana. Väliosan laulumelodian korvaaminen vauhdikkaalla bassojuoksutuksella oli jo aikoinaan hämmentävä ja komea lisuke. Kaiken kruunasi jumalattoman sujuvasti kulkeva versio Abban diskoklassikosta Lay All Your Love on Me. Älykköpunkkarien rivakkuudestaan huolimatta hyvin haikea biisi on riisuttu täysin alastomaksi. Danzigin Rough Boyn kuuntelu vaatii samanlaista täydellistä kirkasotsaisuutta ja vilpittömyyttä kuin alkuperäisenkin: näitä tehdessä ei ole naureskeltu vaan rakastettu – kenties ryystetty marssipulveria ja rakastettu lisää. Surumielinen kappale voidaankin nähdä eräänlaisena kuittailuna yhtyetovereille: ”The next time I create the universe, I’ll make sure we communicate at length.” Anathema esittää Peaceville X -levyllä kolme biisiä. 29. Teksasilaiset yrittivät toistaa tempun ja hakkasivat sekvenssereitä ja syntetisaattoreita voimiensa tunnossa seuraavalle albumilleen. Parhaan tietoni mukaan kappalevalinnasta ja sovituksesta on vastuussa Duncan Patterson, jonka käsialaa oli pitkälti myös samoihin aikoihin julkaistu ja ansiosta klassikoksi noussut Alternative 4 -albumi. Asiassa auttoi, että levy oli täynnä mitä maukkaimpia lainapaloja niinkin erilaisilta artisteilta kuin esimerkiksi David Bowie, Faith No More ja Babe Ruth. Kunhan on myös karvaisia miehiä, karvaisia kitaroita, pinttyneitä öljytahroja ja jumalaisen pitkiä sääriä. Lopputulos tihkuu kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä syvää melankoliaa, josta Anathema on tullut tutuksi. Jäljelle on jätetty vain piano ja Anatheman levyilläkin kuullun Michelle Richfieldin (Dominion) laulu. Se myös muistuttaa, ettei musiikkia kannata ottaa aina niin tosissaan. Kyseinen kappale erottui kuitenkin joukosta selkeästi kuulostamalla joltain vinoutuneelta pikapunkkantrilta. Hienovaraisesti karskimmiksi viilatut lyriikat toimivat viimeisenä silauksena. Tempo on originaaliin verraten moninkertainen, eikä laulumelodioiden seuraaminenkaan ole kuin sinnepäin. Jos 1980-luvun puolivälin valtavirtarock pitäisi tiivistää yhteen lauluun, se olisi Afterburnerin voimaballadi Rough Boy. Punkin lisäksi Duncan on kuunnellut Pink Floydinsa, ja albumi avataan One of the Few’llä ja päätetään Goodbye Cruel Worldillä. Näissäkin on kuultavissa sisäänpäinkääntyneen artistin itsetutkiskelua itseinhon ja luovuttamisen kourissa. Niin tai näin, räävitön versiointi jaksaa hymyilyttää vieläkin. Laskuhumalainen epätoivo kuuluu jo coverin alussa: Danzigin itsensä soittama rumpufilli on kuin Pasi Nurminen lentokoneen portaissa. Perään hän leiskauttaa kitarasoolon, joka voisi soida jokaisen kasaritoimintaelokuvan rakastelukohtauksessa. Mega HELLOWEEN Lay All Your Love on Me Mielenkiintoni Helloweenia kohtaan lopahti lähes nolliin sen jälkeen, kun kultakauden laulaja Michael Kiske sai kenkää loppuvuodesta 1993. Meni useampi vuosi, ennen kuin kappaleen alkuperä selvisi, ja kun kuulin The Monkeesin alkuperäisen version, niin olihan se… aika erilainen. Afterburner (1985) on aikansa kuva ja juuri siksi historiallisesti merkittävä levy. Danzig puolestaan vie kappaleen suomalaisille tutumpaan viitekehykseen, valomerkin jälkeiselle isojaolle. Ludichrist otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin tiukasti joskin välistä kieli poskessa, ja Last Train to Clarksville oli alkujaan protestilaulu Vietnamin sotaa vastaa. Rakkaus, tuo tunteista suurin, on Gibbonsin ja Danzigin ohjaksissa hyvin erilaista, ja tässä piilee coverin hienous. Ehkä hieman oudostikin kiinnostus alkoi palata vuoden 1999 coveralbumin Metal Jukeboxin myötä. DANZIG Rough Boy ZZ Topin listojen kärkeen vienyt Eliminator (1983) todistaa, että Timo Soini on väärässä: kunnon rockissakin voi olla syntikoita. Ja näin Anathema teki tulkitessaan Bad Religionin Better Off Deadin levy-yhtiönsä kymmenvuotisjuhlakokoelmalle. Jaaha. Billy Gibbons laulaa ensimmäisessä persoonassa aivan perkeleen rajusta kundista, joka tavoistaan poiketen rakastuu. Anatheman Better Off Dead sisältää monia tasoja, mutta syvästi tunnelmallinen biisi toimii kerrassaan mainiosti myös ihan vain musiikkina. Nyt on skarpattava ja pantava all-in! Tempo on pudotettu puoleen alkuperäisestä, ja huojunta inhimillistää tulkinnan samastuttavaksi. Vaikka kappale on murjottu melko roisisti, sen tunnistaa kuitenkin samaksi biisiksi. Tajusin lopulta, että ”uusi” laulaja Andi Derishän on ihan helvetin kova hänkin. Paha sanoa, onko käsiteltävä cover piruilua vai kunnianosoitus. Teemu Vähäkangas ANATHEMA Better Off Dead Olen sitä koulukuntaa, että jos lainaversiota ylipäätään lähdetään tekemään, alkuperäisestä teoksesta on syytä muokata radikaalisti omannäköinen. Elämän mittaisesta rakkaudesta Danzig ei laula, mutta tämä yö ajetaan, vittu! Jukka Hätinen Äkkiväärän polveilevaa crossoveria kasarin lopulla vääntäneen newyorkilaisviisikon debyyttialbumi sisälsi jos jonkinlaisia musiikkisuuntauksia. Syystä tai toisesta Glenn Danzig viehättyi kappaleesta siinä määrin, että versioi sen Skeletons-coverlevylleen (2015). Näinä aikoina ei ollut internetiä, ja vinyylin tiedoissakin luki vain, että kappaleen on tehnyt kaksikko nimeltä Bouce ja Hart. Vaikka Gibbons on eittämättä asvalttia ja naisia niellyt törkyturpa, hän onnistuu luomaan illuusion säihkyvästä hymystä ja satiinisista lakanoista
Sitä ei ole julkaistu millään bändin omalla julkaisulla Soundtrack to the Apocalypse -boksia (2003) lukuun ottamatta. Jotenkin Shining onnistuu keittämään huumaavan purppuranmustan keitoksen, joka on yhtä paljon King Crimsonia kuin Shiningia. ENTOMBED Night of the Vampire Se ainoa oikea Enska otti käsittelyyn Roky Erickson & The Aliensin vuonna 1980 julkaistun loistobiisin ja muovasi siitä täydellisen version. Bruce Dickinsonin tuohon aikaan runsaasti viljelemät kieron pahaenteiset naurahdukset istuvat palettiin täydellisesti ja kruunaavat paketin. Night of the Vampire on coveriksi napakymppivalinta ja kyseinen versiointi puhdasta kultaa. Se svengaa ja on kieron pelottavalla tavalla tarttuva ja räjähdysaltis. Ultramelodisen ja tuplabasareilla laukatun power metalin kummisedät ottavat biisin kokonaisvaltaisesti haltuun. Stranger in a Strange Land -singleltä löytyvä biisi on siinä mielessä erikoinen, ettei alkuperäinen esittäjä Marshall Fury koskaan julkaissut sitä virallisesti. Aki Nuopponen HORNA Kun 1000 kuuta on kiertänyt Parikymmentä vuotta sitten julkaistu Viha ja viikate -ep oli uusi luku Hornan tarinassa. Lisäksi luennan orgaanisuus tukee vuodelta 1968 tulevan biisin alkuperäistä tuhinameininkiä. Toni Keränen SLAYER In-a-Gadda-da-Vida Slayerin versiointi Iron Butterflyn psykerockeepoksesta vie metallicovereissa voiton Sepulturan Orgasmatronista oikeastaan siksi, että Slayer-biisi on piilotettu helmi. Bändi itse ei pidä sitä minään, mutta kulta-aikojen Slayerin kosketus kappaleeseen on erinomainen. Soundi mukailee Somewhere in Timen (1986) aikaista ilmaisua, mutta biisi on fiilikseltään lähempänä yhtyeen ensimmäisiä levyjä. Kitarariffi on kuin South of Heaven -albumilta (1988), ja sanoitukset voisivat olla omasta katalogista: ”Oh won’t you come with me and take my hand, please take my haaaand.” Dave Lombardon signature-fillillä alkava versio kuulostaa tismalleen Slayeriltä. Esikuvan majesteetillisen huuruisesti svengaava liekki palaa myös coverissa, mutta mitä pidemmälle biisi etenee, sitä enemmän alkuperäisen kappaleen ydin saa rinnalleen Shiningin kieroa kakofoniaa. Tärkeintä tietenkin on, että versio toimii hienosti. Luennassa on nopeutta lukuun ottamatta kaikki Slayerille ominainen: tuplabasarointi ja perunalaarifillit, sahariffi, sekopäiset soolot ja Tom Arayan kirkaisut. Originaalia ei lähdetty mylläämään väkisin totaalisen eri muottiin, vaan sen ihanasti etenevään kauhutunnelmaan ruiskutettiin annos kuoloeliksiiriä ja rouhaistiin koko hoito rosoiseksi. Kitarasoundi on terävä ja basso lätisee. Vuonna 1995 julkaistu Erickson-laina ei jäänyt unohduksiin, vaan siitä tuli Entombed-keikkojen vakiobiisi, joka sulautui täydellisesti yhtyeen omien vetojen sekaan. Yksi versioista on kuitenkin ylitse muiden. Bändin erinomaisen tuotannon lukuisista helmistä se on ykkössuosikkini. Päättyvän 1960-luvun ja orastavan 1970-luvun summaavasta kuninkaallisesta on tehty monia covereita, vaikka sen versiointi on huomattavan riskialtista toimintaa.. Steve Barnaclen ja Derek O’Neilin säveltämä kappale on totuttua Maiden-tyyliä huomattavasti hyväntuulisempi ja suoraviivaisempi. Jørgen Munkebyn johtama norjalaisryhmä Shining muodosti albumilla Blackjazz (2010) kokonaan oman genrensä. Elli Muurikainen SHINING 21st Century Schizoid Man 21st Century Schizoid Man on King Crimsonin ensimmäisen albumin ensimmäinen kappale. Etenkin Thin Lizzy -cover Massacre ja FM-laina That Girl ansaitsisivat paikkansa näillä sivuilla siinä missä Juanitakin. Kimmo K. Tässä on yksi covereista, jonka äärellä ei edes mieti sitä iänikuisen turhaa kysymystä, onko laina parempi kuin alkuperäinen. Tähän ei kyllästy ikinä. Se ei tarkoita, etteivätkö brittiyhtyeen versiot olisi äärimmäisen hyviä. Kautta Munkebyn tärähtäneiden saksofonisoolojen: tämä versio on ihan oma entiteettinsä. Tukholman tunnelbanan pojat tekivät kaiken oikein. Teutonien käsittelyssä Abban sulosoinnut suorastaan liitelevät eteenpäin. Se oli yhtyeen uralla eräänlainen murros30. Ensimmäiseksi metallibiisiksikin tituleerattu In-a-Gadda-daVida muuntuu pahaenteisine sävelkulkuineen ja lyriikoineen Slayerin omaksi. Yksityiskohdista tietämätön voisi todella luulla, että kyseessä on originaali Helloween-kappale. Toisin sanoen varsinaista vertailukohtaa originaaliin ei ole oikeastaan olemassa. Malliesimerkki loistavasta coverista. Onhan versio vähän roiskaistu, mutta se vain alleviivaa yhtyeen erinomaisuutta. Juanita on piristävä ja vauhdikas menobiisi, hemmetin kova ralli, joka pistää hymyilemään joka kerta. Lopputulos on uhkaava ja pirullisen kutsuva. Tami Hintikka Noin neljännesvuosisata myöhemmin samantyyppisiä dancestä heviin -covereita on tehty läjäpäin eikä vastaavanlainen temppu herättäisi suurempia reaktiota, mutta tuolloin idea tuntui todella raikkaalta. Bändi päättää levyn King Crimson -lainaan yhdessä Enslaved-laulaja Grutle Kjellsonin kanssa. Erityismaininta täytyy antaa vuonna 2021 edesmenneen murinalegendan L-G Petrovin voimakkaan rapealle huutoörinälle, joka nostaa version vielä pykälää mahtavammaksi. Enimmäkseen sinkkujen b-puolille tuupatut lainat toimivatkin lähinnä kuriositeetteina tosifaneille, toki muutamaa tunnetumpaa vetoa lukuun ottamatta. Brett Easton Ellisin kirjan pohjalta tehdyn Less than Zero -leffan eklektiselle soundtrackille muun muassa LL Cool J:n, The Banglesin ja Roy Orbisonin oheen jemmattu luenta on loistava. Muoviset hiilihangot lentelevät ja vampyyrinhampaat heiluvat. Se on piilotettu hiomaton timantti. Eikä tästä versiosta voi puhua ilman visuaalista puolta eli huikeaa videota, jonka rakeisessa kuvassa jätkät liukastelevat, toikkaroivat ja hassuttelevat lumisella hautausmaalla ja sen ympäristössä. Koskinen IRON MAIDEN Juanita Iron Maidenin oma tuotanto on sitä luokkaa, ettei yhtyeen olisi koskaan tarvinnut levyttää ensimmäistäkään coverbiisiä
Raskaammassa sovituksessa ei ole lähdetty laukalle, vaan esimerkiksi kappaleen säkeistöt rullaavat hienosti suurinta kiimaa pidättelevällä takapotkukompilla. Upea ja kaunis kunnianosoitus Rushille. Joni Juutilainen ALICE IN CHAINS Tears Progejätti Rushin coveroiminen on useimmiten uhka, mutta toisinaan myös mahdollisuus. Bändin kansainvälinen suosio oli kasvanut levy levyltä, ja lavalla viisikko oli vaarallinen, tiukka, nälkäinen ja pidättelemätön. Bändi nokitti röyhkeästi biisin tempoa, asennetta, rokkaavuutta, tarttuvuutta ja groovea onnistuen samalla siinä, missä moni ei: tekemään lainakappaleesta omansa. Legenda pisti nuorukaiset koville: pöllöilyä ei sallittu, löysät leikattiin pois ja otot vedettiin täysillä. Kappaleesta kuvattiin yksi suomalaisen rockhistorian kalleimmista musiikkivideoista, jossa yhtye surraa helikopterilla Playboy-kartanolle, kaappaa juhlabändiltä lavan ja rokkaa iäkkään pukukansan hurmioon. Kokonaiskuva ei ole millään tavalla kokeilullinen tai erikoisuushakuinen. Ratkaisu korostaa entisestään Vandrarenin tarttuvuudeltaan nerokkuutta hipovaa kertosäemelodiaa. ENSIFERUM Vandraren Ruotsalaisen etnorockduon Nordmanin eponyymin debyyttialbumin (1994) kakkossingle Vandraren löi isosti läpi Suomessakin. Voi veljet. Alice in Chainsin tulkinta on onnistunut sekoitus alkuperäistä ja yhtyeen omaa tunnistettavaa soundia. Taskussa poltteli diili amerikkalaisjätti CBS:n kanssa. CBS sai mairiteltua Two Steps from the Moven (1984) tuottajaksi Bob Ezrinin, jonka CV:ssä komeilivat lukuisat Hanoimuusikoiden suosikit, kuten Alice Cooperin Welcome to My Nightmare (1975), Aerosmithin Get Your Wings (1974) ja Pink Floydin The Wall (1979). Kun kuulin biisin ensimmäisen kerran vuonna 1984, sitä fiilistä on vaikea kuvailla. Kyseistä diskopoprallatusta ei ole aikojen saatossa liiemmin lainailtu, mutta kotimainen folk metal -pioneeri Ensiferum nosti Vandrarenin framille neljännen albuminsa From Afarin (2009) bonusraitana. Up Around the Bend on Hanoi Rocksille kuin All Along the Watchtower Jimi Hendrixille – huomattavasti alkuperäistä parempi, originaalin klassikkostatuksesta huolimatta. Färsaarelaisen fraseeraus ja äänenväri ovat metallimusiikissa ehkä ne stereotyyppisesti kaikkein skandinaavisimmat. Levyltä ei kuitenkaan löytynyt lafkan mielestä sopivaa singleä, joten bändi passitettiin takaisin studioon äänittämään cover, johon ostavan yleisön olisi helppo tarttua. Hanoi Rocks valitsi Nasty Suiciden ja Monroen suosikin, CCR-klassikko Up Around the Bendin, jota se oli jo tykittänyt keikoilla. Alice in Chainsin Tears on heittämällä 2112:n juhlapainoksen bonuslevyn parasta antia. Mikä coverista sitten tekee erityisen. Vain taivas oli rajana. Maailmani räjähti pirstaleiksi. Myös Cantrellille tyypilliset kitaraharmoniat ovat todella komeaa kuunneltavaa ja oiva lisämauste. Entä millaisen jäljen Hanoin versio jätti minuun. Ensiferum teki Vandrarenista pitkälti alkuperäiselle uskollisen, joskin soitannollisesti power metal -asuun puetun version. Yhtyeen tavaramerkki eli Jerry Cantrellin ja William DuVallin lauluharmoniat saavat aikaan kylmiä väreitä ja nostavat kertosäkeet – tai oikeastaan koko kappaleen – seuraavalle tasolle. Harppua ja jousiääniä on mausteena sopivasti, ja kappaleeseen lisätty kitarasoolo on hyvinkin esittäjänsä kuuloinen Huikean Ensiferumin versiosta tekee kuitenkin sen tulkitseva Týr-laulaja Heri Joensen. Bändi vain tekee biisillä yksinkertaisesti kaiken oikein. Ezrin ruoski amatööreistä ammattilaisia, kuten Michael Monroe kuvaili. Jaakko Silvast kohta, joka veti Hornan tyyliä selkeästi ronskimpaan ja pelkistetympään suuntaan. Viimeksi mainitusta käy loistavaksi esimerkiksi kanadalaistrion 2112-klassikkoalbumin (1976) 40-vuotisjuhlapainoksen bonuksista löytyvä versio haikeasta Tears-balladista. Vesa Siltanen HANOI ROCKS Up Around the Bend Hanoi Rocks eli vuonna 1984 uransa kutkuttavinta aikaa. John Fogertyn sävellys ja teksti istuivat Hanoi Rocksille täydellisesti. Erityisen hienoksi version tekee se, että kappaleessa ei ole ensikuulemalta mitään järisyttävää, mutta ajan kanssa keskushermostoon syöpyvä biisi löytää tiensä soittimeen kaksi vuosikymmentä myöhemminkin. Kappaleen tunnelma muuttuu muutaman pykälän melankolisemmaksi ja tummemmaksi. Se kunnioittaa selkeästi alkuperäistä, mutta on vedetty rosoisemmin ja energisemmin. Sitä paitsi Monroen ”ty-ty-tyy-dät” ovat huomattavasti iskevämmät kuin Fogertyn valjut ”du-du-duu-dut”. Entä itse versio. Markus Laakso 31. Kirjaimellisesti, jos viittaus kohtaloon ja kristilliseen allegoriaan sallitaan. Kyseessä on suomeksi käännetty versio Carpathian Forestin From Chasm, Caves and Titan Woods -ep:ltä (1995) lainatusta When Thousand Moons Have Circledistä. Corvusin hämmästyttävällä tavalla raastava lauluääni on huipussaan, ja biisin tarttuvuus saa Hornan käsittelyssä täysin uudenlaiset mittasuhteet. Joensenin lausumana soinnikas laulukieli ruotsi toimii jopa paremmin kuin alkuperäisellä biisillä. Mainitsemisen arvoisia ovat myös Dave Grohlin, Taylor Hawkinsin ja Rushiakin tuottaneen Nick Raskulineczin tulkinta 2112-eepoksen Overture-osiosta (kolmikon liveversio vuoden 2013 Rock & Roll Hall of Fame -gaalasta on tosin vielä parempi) sekä Steven Wilsonin The Twilight Zone. Sävellys on hieno ja versio väkevä. On sinällään sääli, että metallisempi Vandraren ei ole saanut suuren yleisön keskuudessa sen merkittävämpää jalansijaa. Koruttomalla kädellä soitetulta ep:ltä löytyy kolmen uuden kappaleen ohessa yksi yhtyeen ”salatuista helmistä”. Black metal -coverit ovat lähes poikkeuksetta täysin turhanpäiväisiä rykäyksiä, ja 1000 kuuta on kiertänyt sijoittuu lajityypin harvojen onnistumisten joukkoon
Kaveri oli soittanut muutamissa bändeissä, mutta joutunut aina toteuttamaan jonkun muun visioita. Vasta kun Craig näki minut siellä, hän tajusi, että olen tosissani ja suostui! Tailgunner julkaisi ensimmäiset singlensä omakustanteisesti. Downingia myöten, eikä suotta. Hewson iski silmänsä laulajaan tämän ollessa vielä vanhassa bändissään Moonlight Prophecyssa. – Halusin kasata ultimaattisen hevibändin, josta olin haaveillut penskasta asti. Pari-kolmekymppisistä briteistä koostuva Tailgunner soittaa heviä vanhan liiton hengessä. Hewson kertoo levyn olleen viittä vaille valmis muiden jäsenten liittyessä bändiin. Meillä oli soppari kourassa vain puolen vuoden päästä siitä, kun ilmoitimme itsestämme maailmalle ensimmäisen kerran. A jatus Tailgunnerin perustamisesta alkoi muhia basisti Thomas Hewsonin pääkopassa vuonna 2018. Varsinainen bändi oli kasassa vasta kesällä 2020, sillä jouduin koluamaan ympäri Englantia löytääkseni sopivat tyypit, Hewson kertoo. – Löysin Craigin Youtube-kanavan ja klikkasin auki videon, jolla hän laulaa Iron Maidenin 22 Acacia Avenueta. Debyyttialbumi Guns for Hire ilmestyi tämän vuoden kesäkuussa. Yhtyeen kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi on kerännyt kehuja aina K. Katsoin sitä aivan ällistyneenä ja päätin, että tämä tyyppi on pakko saada Tailgunnerin laulajaksi. Lopulta matkustin viisi tuntia toiselle puolelle maata katsomaan hänen bändinsä keikkaa. Atomic Firen alla toimiva uudempiin bändeihin keskittyvä Fireflash Records huomasi yhtyeen nopeasti. Erityisen aikaavievää oli houkutella solisti Craig Cairns mukaan. – Häiriköin Craigiä aktiivisesti vuoden verran, ja hän sanoi kerta toisensa jälkeen olevansa liian kiireinen. – Lanseerasimme bändin uudenvuodenpäivänä 2022 ja panimme ensimmäisen sinkun pihalle pari päivää myöhemmin. NUORTA VANHAA KOULUA TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA SAM S 33. K
Kaiken näkemäni jälkeen mietin, etten mitenkään voisi olla kirjoittamatta biisiä tästä tyypistä. K. – Rhea opetteli kaikki biisimme kolmessa päivässä ja soitti paremmin kuin se toinen tyyppi ikinä. – Kävimme biisit läpi ennen studioon menoa. – Viimeisimpänä olen tutustunut Lost Societyyn. Yhtye työstää vähitellen toista albumiaan, joka on tarkoitus julkaista mahdollisimman pian, kunhan esikoislevystä on puristettu kaikki mehut irti. Olimme teinejä jonkinlaisen emovillityksen aikaan, mutta se ei ikinä kiinnostanut meitä. Se tuntui pahalta, sillä emme tienneet asiasta emmekä halua mitään tällaista hevonpaskaa yhdistettävän meihin. K. Silti juttumme uppoaa myös nuorempiin, mikä on tärkeää koko genren kannalta. En halua tehdä samaa albumia kerta toisensa jälkeen, vaan kokeilla uusia juttuja – vaikka tietysti levymme tulevat aina olemaan perinneheviä. Koen nyt olevani osaava biisintekijä, kun debyy tillä vasta opettelin hommaa. Suomalaisnäkökulmasta on erityisen kiinnostavaa, että albumilla on tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova kappale White Death. Kitaristi sai lähteä maanantaina ja seuraava keikka oli edessä sunnuntaina. Downingin vaikutus kuuluu vahvasti myös Tailgunnerin musiikissa. Tuumasimme, että meidän täytyy hoitaa homma itse, Hewson nauraa. Single oli jo ilmestynyt, kun sain tietää, että myös Sabaton on tehnyt kappaleen hänestä. – K. Heillä on tosi inspiroivia juttuja! Yhtenä päivänä kuuntelin pari biisiä heidän ekalta levyltään, ja olin aivan ällistynyt, sillä he tekevät nykyään jotain täysin erilaista. Mies tykkää kovasti esimerkiksi Hanoi Rocksista ja Lordista. Se on vain se tyyli, miltä musiikin pitää mielestämme kuulostaa.” 34. – Monet vanhat ukot ovat tulleet kertomaan suurin piirtein kyyneleet silmissä, että saamme heidät tuntemaan itsensä 15-vuotiaiksi. Legendan vieraana Tailgunnerin tuorein vahvistus on Rhea Thompson, joka rekrytoitiin aiemmin tänä vuonna. Pelkästään se oli aivan uskomatonta, että joku hänen kaltaisensa tietää meidät, mutta että kutsuu vielä soittamaan keikalleen! – Se kaveri on täysi legenda, ja Judas Priest on Iron Maidenin ohella suurin vaikuttajamme. Etenkin sen saralla maailmassa on lopulta rajallinen määrä aiheita, joista voi tehdä biisejä. Debyytillä toisessa kitarassa oli vielä hemmo, jonka nimi jätettäköön mainitsematta alta luettavista syistä. – Vastaanotto on ollut mieletön, emmekä todellakaan odottaneet, että homma menisi näin hulluksi näin nopeasti. – Toinen albumi tulee olemaan täysin toisella tasolla kuin Guns for Hire. Luin niitä ja mietin, että hitto, näistä jutuista saisi loistavia lyriikoita. Hewson kertoo, että tulisi mielellään keikalle myös Suomeen. Soitimme juuri ekaa kertaa kotimaamme ulkopuolella, mikä on melkoinen saavutus tässä vaiheessa uraa. ”Emme koskaan valinneet tietoisesti, että soittaisimme tämmöistä vanhaa heviä. Siellä oli ensimmäiseen maailmansotaan keskittyvä näyttely, jossa oli esillä brittisotilaiden päiväkirjoja ja kirjeitä. K:n tapaaminen oli täysin surrealistista! Hän oli todella mukava ja antoi meille hyviä neuvoja. Saatoimme lisäillä kitaraharmonioita tai kirjoittaa uuden kertosäkeen tai c-osan. on kuullut biisejämme ja tykkää meistä todella. Joku bändistä sanoi haastattelussa hienosti, ettei historiaa voi omistaa. Se on pitkän tähtäimen tavoitteeni myös Tailgunnerin suhteen. Se on vain se tyyli, miltä musiikin pitää mielestämme kuulostaa. Levyllä on paljon kitaraosuuksia, joita se jätkä ei koskaan vetänyt livenä, sillä hän ei jaksanut opetella niitä. – Katsoin hänestä kertovan dokumentin. Kokemus oli koko porukalle hurja. – Tiedän monia siistejä bändejä muualta Euroopasta, mutta täällä Englannissa ei ole ollut mitään kaltaistamme pitkään aikaan. Downingin manageri laittoi meille meiliä ja kertoi, että K. Kohti korkeuksia Basisti on riemuissaan siitä, miten pitkälle yhtye on päässyt lyhyessä ajassa. – Minusta on hienoa, että bändit kasvavat ja kehittyvät. Tulevina vuosina bändin suunnitelmissa on kiertää niin paljon kuin mahdollista. – Vedimme yhdessä muutaman keikan, minkä jälkeen kutsuimme pari muuta tyyppiä koesoittoon. Kyse oli pienistä viimeistelevistä yksityiskohdista, joita en olisi osannut keksiä yksin. – Se vain on aihe, josta syntyy hyvää heavy metalia! Kävin vierailulla eräässä sotamuseossa aikeinani hakea inspiraatiota bändin nimeämiseen. Yhtyeen nimen lisäksi myös valtaosa sanoituksista on sota-aiheisia. – Jouduimme antamaan entiselle kitaristillemme kenkää kun kuulimme, että hän oli heittänyt rasistisia kommentteja useille faneillemme. – Emme koskaan valinneet tietoisesti, että soittaisimme tämmöistä vanhaa heviä. Siinä tuli tunne, että onko tämä edes todellista. Thompson ei ollut vielä Tailgunnerin virallinen jäsen, kun bändi pääsi soittamaan KK’s Priestin lämppärinä tämän debyytti keikalla. Uskon, että kuka tahansa voi nähdä, miten huimasti olemme nostaneet tasoamme sen jälkeen kun hän liittyi bändiin. Keikka ei olisi voinut olla täydellisempi – ja K. Ikäämme nähden olisi ollut luonnollista, että olisimme valinneet modernimman lähestymistavan. He olivat hyviä, mutta eivät todellakaan samalla tasolla kuin Rhea
– Teininä saavutti tavallaan kaiken aina viimeisenä. Kenelle soitat, jos tarvitset rumpalin, jolla on maailmanluokan soittotaito ja innokas asenne takuuvarmasti kohdillaan. Joulun jälkeen tässä ammatissa on vapaa-aikaa, saa viettää välipäivät kotona perheen kanssa ja synttärit meinaavat usein sitä, että nyt alkaa monessakin mielessä uusi aika. Vuoden 2023 viimeisenä päivänä Hahto on 50-vuotias. – Nyt aikuisena ajankohta on puolestaan hyvä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TIMO ISOAHO, MARKUS PAAJALA, NANA SIMELIUS, VILLE JUURIKKALA 36. Etsimäsi kaveri on Kai Hahto. Kai Hahto on syntynyt juuri uudenvuodenaattona, Vaasassa vuonna 1973. On aika kelata miehen värikästä uraa taaksepäin. V uoden viimeinen päivä on etenkin nuorelle ihmiselle huonoin mahdollinen ajankohta viettää syntymäpäiviä: joudut juhlimaan ikätovereistasi viimeisenä ja jakamaan merkkipäiväsi uudenvuoden kanssa. Eikä yllätä yhtään, että rumpali on täysin sinut asian kanssa. Mopokorttia sai odotella ikuisuuden, baariin pääsyä joutui kärvistelemään kauan ja aina piti miettiä, että ei saatana, olisinpa syntynyt aiemmin, Hahto myhäilee. Kun istuudumme Hahdon rumputreenikselle, jossa hän myös opettaa rumpuoppilaitaan, mies alkaa purkaa vaiherikasta nuoruuttaan välittömästi. Muun muassa Rotten Soundin, Wintersunin, Swallow the Sunin ja Nightwishin säveliä tahdittanut vaasalainen on vuoden 2023 viimeinen päivä viisikymppinen. – Oon kiertänyt ympäri maapalloa kolme vuosikymmentä erilaisten orkesterien kanssa, ja tällä hetkellä musta tuntuu, etten ole onnistunut kehittämään mitään varsinaista kriisiä näiden tasavuosien ympärille
T IM O IS O A H O 37
– Se oli menoa, kun kuulin Killersin ensimmäisen kerran. – Sitä ennen muusikkous oli faijalle ihan oikeaa hommaa. Maailmanluokan rumpalin tarina pannujen takana alkoi joka tapauksessa juuri pannujen takana, kirjaimellisesti. Virheen tajusin tietenkin myöhemmin. Totta puhuakseni en vieläkään muista, tai tiedä ihan varmaksi, miksi mä aloin soittaa ja miksi päädyin juuri rumpuihin. Siitä tuli se vau-efekti, että voiko tällaisia melodioita soittaa näin. Faija pisti luistimet jalkaani kun olin kolmivuotias, ja lapsuus meni urheillessa pitkälle teini-iän loppuun saakka. Vahingossa löytynyt heimo ”Musiikki pelasti minut urheilulta”, Hahto lainaa usein puolihuumorilla viljeltyä heittoa. Kesti tosi kauan, ennen kuin menin seuraavan kerran rumputunnille. – Taisin olla futiksessa hyvä, koska mut haluttiin Suomen maajoukkueeseen. – Se ei ollut isän ja äidin musaa. Siihen loppuivat keikkamuusikon hommat, Hahto kertoo. Sattumalta pannujen taakse Hahto asuu yhä perheensä kanssa Vaasassa. Hahto naurahtelee aloittaneensa uransa kolmivuotiaana hakkaamalla äitinsä astioita keittiön lattialla. Mies viittaa siihen, että oikeastaan rumpujen soittaminen tai edes musiikki ei ollut hänelle teininä se ykkösharrastus. Parhaillaan hän rakentaa uutta treenija opetustilaa kotitalonsa kylkeen, joka sijaitsee samalla tontilla kuin miehen iäkäs lapsuudenkoti. – Seitsemän-kahdeksan ikäisenä kävin nuorisotalolla rumpuopettajan tunneilla, ja jossain vaiheessa ope sanoi faijalleni, ettei hänellä ole pojalle mitään annettavaa, koska me oli käyty opetuskirja läpi ennätysajassa. Faija eli tavallaan jo ennen syntymääni sitä elämää, mitä mäkin olen elänyt. Se oli mun musaani, jota halusin kuunnella. Kiitollisuus on todella korkealla levelillä, kun muistelee, mistä on lähtenyt liikkeelle ja mitä kaikkea on tapahtunut. En ole koskaan saanut diagnoosia, mutta sanotaan näin, että onhan minussa aina ollut aistittavissa tietynlaista ”yliaktiivisuutta”. Enkä muuten ole myöskään katkera mistään. Siinä vaiheessa riisuin pelipaidan ja sanoin että kiitos mutta ei kiitos. Rautaneitoa ei Valituista paloista löytynyt. Samaisessa talossa pienen Hahdon ei tarvinnut etsiä esikuvia: hänen isänsä oli ammattimuusikko. Tein yli sata maalia kaudessa. T IM O IS O A H O T IM O IS O A H O 38. Kotona soi tietenkin aina Elvis vinyyliltä, ja vaikkei me oltu mikään yltiömusikaalinen suku, mun pappakin lauloi kuorossa, ja sillä tavalla ripauksia musiikista oli vähän joka paikassa. Se kiersi Kari Tapionkin kanssa, ja se poppoo rundasi muutenkin milloin missäkin. Kaikki mitä oon tehnyt, on tehty rehellisesti ja oikeista syistä. Se oli täydellinen tapa purkaa nuoren pojan energiaa. Musiikki oli jo vienyt pidemmän korren. Iron Maidenistä löytyivät myös ensimmäiset rumpaliesikuvat: Clive Burr, jonka nuori Hahto näki kaverinsa luona Sky Channelin livetaltioinnilta, sekä tietenkin Nicko McBrain, jonka Hahto on saanut myöhemmin oppia tuntemaan. Killersin kansi oli vähän kielletty ja musa rajua. – Mä olen saanut ja kokenut jo nyt enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Se näyttäytyy useimmiten uteliaisuutena ja innostuksena. – Sen jälkeen aloin soittaa itse Maidenin tai vaikka Peer Güntin levyjen mukana. Tiesin, että tämä on se juttuni, Hahto kertoo. Erään kerran kylkiäisenä oli Queenin vinyylisingle Radio Ga Ga. – Faijalle tuli Valitut palat. Kun mietimme alkupistettä, joka sai Hahdon innostumaan leipälajistaan metallimusiikista, vastaus tulee kuin tykin suusta: Iron Maiden. – Faija lauloi, soitti haitaria ja vähän rumpujakin, mutta sitten kun mä synnyin, hän meni niin sanotusti oikeisiin töihin Wärtsilään. Pitkän aikaa rumpuopettajiani olivat kaikki suosikkibändieni rumpalit. Olin yhdeksänvuotias, kuuntelin sitä kertsiin asti ja mietin, että mitä paskaa tämä on ja heitin levyn roskiin. – Mä pelasin futista pikkupojasta asti ja jääkiekkoa Vaasan Sportissa b-junnuihin saakka. – Kuusivuotiaana sain rummut, kun vanhemmat huomasivat, että poikaa kiinnosti paukuttaminen vähän pidempäänkin
Lähdin etsimään muuta seuraa. Eli peruskoulupohjalta tässä ollaan liikenteessä, ja sittemmin on ollut senkin edestä tätä ”elämäm koulua.” – Jossain vaiheessa homma meni niin pitkälle, että faija haki minut putkasta, kun oli kulkenut vähän liian lujaa. Ei sellaiseen elämään pysty loputtomasti. Olin vain käymässä kotona, ja äiti sanoi, että ulkomailta soitetaan. Tuurilla hidastelemaan Kun Hahto lähti pian Rotten Soundin jälkeen Swallow the Sunin matkaan, metallisivusto Imperiumin Messulaudalla kohahdeltiin aikana ennen somekohuja. Silloin tapahtui kaikenlaista. – Laadukkaita ja ennen kaikkea persoonallisia bändejä ilmestyi joka paikasta. ”Mä olen saanut ja kokenut jo nyt enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Rumpali jatkaa kertomalla, miten hän löysi ”oman heimonsa” paikallisista musiikkiporukoista, joille Vaasan kaupunki tarjosi erinomaiset puitteet harrastaa. – Oltiin tehty Drain [1999] Ruotsissa Tomas Skogsbergin kanssa, koska haluttiin levylle Entombed-soundia. Soitin puolet levystä, ja toisen puolikkaan soitti ”joku Mercyful Faten äijä.” Syntyi Medieval Rites -levy [1999]. – Kuulin paljon tällaisia kommentteja ja ihmettelin, että doom liian helppoa. Kun palasin Vaasaan, tajusin että tätä en ainakaan halua tehdä. Ne jäivät valitettavasti Mieszkon viimeisiksi tuotannoiksi, kun mies lähti ensimmäistä kertaa elämässään lomalle ja tsunami koitui kohtaloksi. Otettiin kamat henkilöautoon, ajettiin vaikka Lappeenrantaan, vedettiin monen bändin iltamat, palattiin himaan samoilla silmillä ja seuraavana viikonloppuna sama uusiksi. Samaan tapaan kaikki bändiviritelmät, joissa olen ollut mukana, ovat alkaneet ja loppuneet jostain syystä. – Yksi asia johti taas toiseen, kun ranskalaisen Agressorin tyypit olivat kuulleet Rotten Soundin Under Pressure -levyn [1997] ja Alex [kitara ja laulu] oli sanonut levy-yhtiölle, että hän haluaa tämän rumpalin soittamaan levylleen, Hahto muistelee. – Rotten Soundissa opin, miten tärkeää niin äärimmäisessä ja nopeassa musiikissa on heittäytyä ikään kuin vaistojen varaan. Skaala oli laaja, ja eihän mistään tullut sellaisia bändejä kuin Impaled Nazarene, Abhorrence tai vaikka InEarthed, josta tuli myöhemmin Bodom. – Pian Tapasin Huhtalan Harrin, joka oli kanssani samalla yläasteella, ja myöhemmin päädyttiin Cartilageen. – Tärkeintä on ollut tajuta mitä tykkää tehdä ja mitä ei. Yliajattelemisen sijaan mennään flow’n mukana. Cartilage perustettiin vuonna 1989, ja Hahto alkoi kiertää Suomen nuorisotaloja. Intoiltuaan Rotten Soundin ug-menestyksestä Hahto nostaa esille vuoden 2006, jolloin ulkopuolisten silmissä tapahtui jotain yllättävää: rumpali lähti bändistä perhesyihin vedoten. – Yhdellä Tšekin-reissulla päätettiin juoda ensimmäistä kertaa absinttia, ja tietenkin kolme päivää putkeen. Rotten Sound ei ollut rumpalille se helpoin orkesteri: äärimmäistä musiikkia, äärimmäisen fyysisiä keikkoja ja äärimmäistä vauhtia. Luulin että kyseessä on jokin piilokamera, mutta ihan tosissaan he olivat, halusivat minut Nizzaan. Enkä muuten ole myöskään katkera mistään. Fanit arvelivat, että vauhdikkaasta rumpaloinnista tunnettu Hahto ”menee hukkaan” doom metalissa. Se yhtälö ei enää toiminut, Hahto sanoo. Istutaan hotellin pihalla ilman vaatteita poltettuamme kalsarimme ja niin edelleen. – Ei se tuntunut sen ikäisenä miltään, vaikka joskus saattoi olla pieni krapula keikoilla, Hahto nauraa. Rotten Sound oli ollut vuosikausia underground-kulttisuosikki, mutta Hahdon viimeisinä jäsenyysvuosina sen suosio kasvoi: Murderworks (2002) ja Spinefarmin julkaisema Exit (2005) noteerattiin yllättävän laajasti. – Ne soittivat mulle himaan tänne Vaasaan lankapuhelimella. Rotten Soundia ei voi vetää vasurilla, vaikka vasenkätinen olenkin, ja tuossa kohtaa tunnistin, että on aika ojentaa soihtu seuraajalle. Tekniikka on olennainen juttu, ehdottomasti, mutta niin nopeissa tempoissa on tavallaan vielä tärkeämpää antaa primitiivisen, melkeinpä eläimellisen vaiston viedä. Säkällä kysytyksi rumpaliksi Cartilagea seurasivat Vomiturition, Wings, Misantropia, Agressor ja monet muut, eikä Hahto ole hidastanut tahtiaan sen jälkeen, kun hän pääsi 1990-luvun alussa vauhtiin musiikin parissa. Olen soittanut unkarilaisveljesten kanssa laivalla humppaa kahden viikon ajan. Samoja tyyppejä kiersi eri bändeissä, ja sattumat veivät Hahdon yhtyeeseen nimeltä Rotten Sound. Murderworks ja Exit äänitettiin myös Ruotsissa Nasumin Mieszko Talarczykin kanssa. Elämä alkoi pyöriä enemmän pussikaljan ja bänditreenien ympärillä. Kaikki mitä oon tehnyt, on tehty rehellisesti ja oikeista syistä.” 39. Sitten ihmeteltiin miksi närästää niin saatanasti, kun ollaan kitattu keskellä rundia monta päivää myrkkyä. Porukka ei ihan tajunnut, että hitaasti soittaminen oli mulle itse asiassa helvetin paljon vaikeampaa kuin nopea tykitys, Hahto sanoo. – Olen aina ollut sillä linjalla, että jos en pysty antamaan johonkin juttuun sataa prosenttia, en tee sitä. Eikä se tietenkään ollut kevyttä kauraa, vaan nimenomaan tätä ”huimausaineellista” versiota. Silloin päätin, etten halua enää ikinä kokea sellaista tunnetta. Hahto kertoo hengailleensa nuorena tovin kaverien kanssa, jotka puuhailivat kaikenlaisia laittomuuksia. Nuoren rumpalin toimintamalli oli, että bändeihin tuli vain lähdettyä mukaan, vaikka takaraivossa saattoi jyskyttää epätietoisuus, kykeneekö niiden musiikkia soittamaan. – Oltiin samoilla keikoilla Sentencedin, Xysman, Prestigen ja muiden kanssa. – Exit oli tullut pihalle, rundi saatu loppuun ja toinen lapsi syntymässä. – Yläasteella koulunumerot menivät alaspäin, eikä koulunkäynti kiinnostanut amiksen kokkilinjallakaan. Ilman harrastuksia tällainen yhteisö olisi saattanut imaista hänet mukaansa. Pian Hahtoa revittiin moneen suuntaan. Kaiken päälle Rotten Sound oli tunnettu vauhdikkaista kiertueistaan. Ympärillä pörräsi kitaristeja ja muita soittajia. Kiitollisuus on todella korkealla levelillä, kun muistelee, mistä on lähtenyt liikkeelle ja mitä kaikkea on tapahtunut. – Kun tehtiin Vomituritionin A Leftover -levyä [1995] Tico Tico -studiolla, siinä jäi yksi päivä luppoaikaa, ja kuinka ollakaan, äänitettiin samalla reissulla studiolivenä Rotten Soundin Psychotic Veterinarian -ep, Hahto muistelee. En halunnut koskaan hävetä niin paljon. Niinkö. – Lähdettiin muistaakseni vuonna 2000 Euroopan-rundille Malevolent Creationin kanssa, ja siinä kohdassa tajusin itsekin, että tässä on tapahtunut jotain, kun rundaan omien suosikkieni kanssa ja ihmiset jopa löysivät keikoille. 1990-luvun lopulla hän ehti soittaa useammalla black metal -bändi Enochian Crescentin julkaisulla, ja nuoren rumpalin maine tuntui kurottuvan yhä kauemmas maailmalle
M A R K U S P A A JA LA 40. ”Taisin olla futiksessa hyvä, koska mut haluttiin Suomen maajoukkueeseen. Freddie Gruber oli opettanut muun muassa Rushin Neal Peartia, ja hänen tärkein opetuksensa Hahdolle oli se, että rumpalin on keskityttävä myös siihen, mitä tapahtuu iskujen välissä. Se oli melkoista rallia siinä seurassa. Vaimo sanoi, kuten aina, että totta kai ja tuki hommassa täysin. Jos joku sammui perse pitkällä punkasta, pistettiin vähän Ice Power Hotia pakaroihin ja naureskeltiin seuraavana päivänä, kun lavalla kuuluu ihmettelyä, minkä takia persettä kuumottaa ihan saatanasti. Ensimmäinen lapsi oli syntynyt 2003 ja toinen 2006. Idea on vähän sama kuin shakeriä tai tamburiinia soittaessa. Jälkimmäinen oli siis ihan pikkuinen, ja vaimo jäi hoitamaan arkea, kun minä lähdin Jenkkeihin. Hahto viittaa aikaansa New Yorkissa ehdan jazz-rumpalin opissa. Siinä alkoi huomata, että enhän mä osaa soittaa sellaista kamaa kaikkien grind-vuosien jälkeen. – Se ei ollut koskaan mitenkään pahantahtoista, vaan ennemmin niin poikamaista hauskanpitoa, että se oli kuin täydellinen vastakohta sille, mitä Swallow the Sunin musiikki kaikessa melankoliassaan edustaa. Tein yli sata maalia kaudessa. – Oli oltu vaimon kanssa pari vuotta naimisissa ja kysyin, voinko lähteä viideksi viikoksi soittamaan doomia. – Kävin vähän ennen Swallow-pestiä soittamassa coverkeikkoja, joissa vedettiin 80-luvun heviä tai vaikka Lenny Kravitzia. Jos hän olisi ollut tuolloin Rotten Soundissa, koko lukua hänen tarinassaan tuskin olisi kirjoitettu. Hahto virnistää sille, millaista ammattimaisten keikkojen ja repivimmän irrottelun välillä tasapainottelua Swallow the Sunin kiertueet olivat. – Rupesin miettimään enemmän käden liikettä. Siinä on esimerkki rumpalista, joka soittaa beat-komppia niin, että sieltä tulee se oikea ja tärkeä asia eikä mitään ylimääräistä. – Vauhdista piti leikata pois noin viisisataa iskua minuutissa, ja huomasin, että enhän mä osaa soittaa edes hitaita fillejä. Musiikki oli jo vienyt pidemmän korren.” Swallow the Sun. Kyse ei ole siitä, miten paljon soitetaan, vaan oikeastaan päinvastoin. Aluksi Hahdon Swallow the Sun -pestin piti kestää vain yhden kiertueen ajan. Sen myötä otin käyttöön työkaluja, jotka sain vuonna 2002. Jossakin Weight of the Dead -kappaleen loppuosassa tempo on noin 15 iskua minuutissa, mikä oli vähän erilaista kuin kaahaus Rotiskossa. – Alun perin Wintersun oli ikään kuin Jarin [Mäenpää] soololevy, jota hän oli duunannut ollessaan vielä Ensiferumissa. Siinä vaiheessa riisuin pelipaidan ja sanoin että kiitos mutta ei kiitos. Keskitempoihin ja hitaampiin komppeihin uppoutuessaan Hahto alkoi arvostaa aiempaa enemmän perustason ”AC/DC-rumpalointia”. Yllättäen kulttiklassikkolevylle Jo ennen Swallow the Suniin liittymistään ja vielä Rotten Soundiin kuuluessaan Hahto päätyi soittamaan albumille, jota hehkutellaan tänäkin päivänä suomalaisesta metallista puhuttaessa. Olin mä jenkkejä kiertänyt aiemminkin, mutta nyt kuljettiin pakussa Insomniumin kanssa ja meitä kiersi 11 ukkoa samassa autossa viiden viikon ajan. Kaikki osat liikkeestä pitää ottaa huomioon, ja tämä auttoi huomattavasti Swallow’ssa. – Kyllä siellä oli kaikkea aktiviteettia ja pidettiin hauskaa toistemme kustannuksella. Kyse on tietenkin Wintersunin nimikkodebyytistä. Ja se on aivan helvetin hyvän kuuloista. Sitä, että rumpuja soittaessa rytmiä on myös kapuloiden ollessa ylhäällä, ei vain kun niillä osutaan pannuihin tai lautasiin. Pisin siirtymä taisi olla Denveristä Seattleen, 2300 kilometriä, mihin vaadittiin kyllä paljon Budweiseria ja kusitaukoja. Hahdosta tuli kuitenkin Swallow the Sunin rumpali myös albumien New Moon (2009) ja Emerald Forest and the Blackbird (2012) ajaksi. – Piti vain nöyrtyä tutkimaan, mitä omasta soitosta uupuu, ja samalla sisäisti lopullisesti, millainen guru vaikkapa AC/DC:n Phil Rudd on. – Veikkaan, että ilman Freddien tunteja Swallow-hommasta olisi tullut ihan saatanan paljon vaikeampaa, koska keikat soitettiin ilman klikkiä ja levyt taas klikin kanssa. – Siellä sitä sitten oltiin
Rumpali otti tekeillä olleen Endless Forms Most Beautiful -albumin kappaleet haltuun noin viikossa, teki Wintersunin kanssa Summer Breeze -keikan, matkusti Kiteelle ja äänitti ilman sen kummempaa valmistautumista koko albumin. Kun se puhelu tuli, fiilis oli silti epätodellinen. Pystyn laittamaan asiat paperille ja opin ne sitä kautta paljon helpommin. Kaikella oli jälleen kerran tarkoitus, mutta tapahtunut saa yhä rumpalin mietteliääksi. Koko biisin rakenne ja kaikki muutokset jäävät mieleen, kun pistän ne ylös. Jarilla oli sellainen ohje, että mitä hullumpaa, sen parempi. – Jari tuli päivää ennen rumpuäänityksiä Vaasaan, ja faija heitti meidät pakettiautolla rumpujen kera Kemiin. N A N A SI M E LI U S 41. Vaikka Eluveitie soitti viimeisenä, suurin osa yleisöstä tuntui olevan paikalla Wintersunin takia. – Olin tehnyt Dark Passion Playja Imaginaerum-levyille [2007, 2011] rumputeknikon hommia ja soittanut muutamiin kappaleisiin vähän perkussioita, siis jotain taputteluja ja tamburiineja, Hahto muistelee. SamalWintersun. – Nyt puhutaan kuitenkin vuosista 2005 ja 2006. Hauskinta tässä on, että minäkin tiedän, millaisia aarteita siellä Jarin kovalevyllä tälläkin hetkellä makaa ja millainen levy Time II biisiensä puolesta on. Pian aloin saada biiseistä demoja. Sen myötä levylle tuli soitettua aika täysillä ja tosi impropohjalta kaikenlaista ilman metallin lainalaisuuksia. Nuorempi poikani oli silloin kolme kuukautta, ja nyt sama poika on 17-vuotias, mikä antaa vähän perspektiiviä tähän touhuun. Kun Hahto loikkasi Nightwishiin, bändi eli muutenkin suurissa muutoksissa. Ehkä niin piti käydä, koska muussa tapauksessa en ehkä olisi päätynyt Nightwishiin. Hahto jatkaa, ettei kaksikko treenannut yhdessä lainkaan. On valtava sääli, että se on jäänyt jumiin ja julkaisematta. Bändi on päässyt pitkälle nytkin, mutta jos Time I (2012] olisi julkaistu vuonna 2007, Time II esimerkiksi 2009 ja kiertueiden ja levyjen sykli olisi edennyt samaan malliin... Epätodellisesti jättiläisorkesteriin Olosuhteet, joissa Hahto liittyi Nightwishiin sessiojäseneksi vuonna 2014, eivät olleet kaikkein myönteisimmät: bändin totuttu kannuttaja Jukka Nevalainen oli kärsinyt pitkään uniongelmista ja joutui lopulta jättäytymään pois kyydistä. Wintersunin rundi oli saatu pakettiin eikä ollut tietoa, mitä tapahtuu seuraavaksi tai tapahtuuko ollenkaan. Näin kävi Nightwish-rundeillakin, kun Tuomas saattoi sanoa, että kahden päivän päästä voitaisiin ottaa The Siren settilistaan. Hahto pohtii sitä valtavaa potentiaalia, joka Wintersunissa oli. – Mehän äänitettiin koko Time-levylle, siis osille yksi ja kaksi, rummut jo vappuna 2006. Endless Forms Most Beautiful oli Floor Jansenin ja Troy Donockleyn ensimmäinen albumi. – …niin Wintersunista voitaisiin helposti puhua todella isona suomalaisena metallibändinä, rumpali vahvistaa. – Kaikki vain tyrehtyi. Porukka alkoi käydä ajan kuluessa epäuskoiseksi ja innostus kääntyä toiseen suuntaan, vaikka siinä olisi ollut valtavan paljon mahdollisuuksia. Ilman Wintersun-kuvioiden hidastumista Hahto tuskin olisi voinut lähteä Swallow the Sunin matkaan suuremmin. – Tässä ja kaikissa lyhyemmissä tuurauskeikoissa on auttanut merkittävästi se, että opin aikoinaan kirjoittamaan nuotteja. Jari oli tehnyt sitä matskua kauan ja seuraillut samalla mun touhuja, Hahto kertoo. – Samalla metodilla lähdin mukaan vuoden 2009 Paul Di’Anno -rundille. – Jari meinasi käyttää ensimmäisellä levyllä rumpukonetta, mutta sen kaverit olivat vaatineet, että otat oikean rumpalin soittamaan. Vuosia vellottiin sitä yhtä levyä, oli kaikenlaisia ongelmia, tietokoneet eivät pyörineet ja laitteistoa hajosi. Puolet kappaleista oli tuttuja Maiden-viisuja, puolet taas vieraampaa materiaalia. Di’Annon rumpali oli saanut keuhkokuumeen, rundi oli viittä vaille peruttu ja multa kysyttiin, pystynkö opettelemaan huomiseksi 17 biisiä. Vastasin tietenkin, että totta kai tulen jeesaamaan. – Kuvio oli sama kuin Swallow’ssa, eli olin bändin fani ja nähnyt monia keikkoja. – Sen huomasi jo varhaisilla jenkkirundeilla, missä oltiin Fleshgod Apocalypsen ja Eluveitien kanssa, että hype oli jättimäistä. Sen jälkeen touhu hyytyi hieman. Jari taisi tulla katsomaan jotain Rotten Soundin keikkaa, ja siellä nähtiin ensimmäistä kertaa naama naamaa vasten. Menin bussiin, pistin luurit korville, otin nuottipaperia ja kirjoitin biisin lapulle siten kuin se kuuluu soittaa. Sinänsä tilanne oli helppo, että tunsin osan crew’sta, miksaaja Aholan Kimmon sekä tietenkin Ewon [Pohjola, Nightwishin manageri] ja kaikki
Puhumattakaan ison bändin isosta koneistosta. Jos alkaisin itse romantisoida Cartilagen ensimmäistä julkaisua, että se on paras levy jonka olen tehnyt, niin olisihan se outoa, mutta se edusti minua aikoinaan täysin. Hahto ei ole ajatellut muusikonuraansa sitä kautta, että kaiken pitäisi kasvaa kasvamistaan, klubeilta pitäisi edetä stadioneille ja käyrän täytyisi osoittaa koko ajan ylöspäin. V IL LE JU U R IK K A LA T IM O IS O A H O. Tulihan siinä vähän pikkupoikafiilis, ja samaan aikaan hermostuneisuus, että menkää nyt siitä, eihän tästä soittamisesta tule yhtään mitään, kun kyttäätte siinä. – Kaksi heistä pitää luomuksistaan kiinni ihan viimeiseen asti, kunnes päästävät irti. Kaikki mainitut visionäärit ovat antaneet Hahdolle melkoisen vapaat kädet vaikuttaa siihen, miltä hänen rumpalointinsa levyllä kuulostaa ja millaisia rumpusovitukset ovat. – Kun ajattelee kokonaiskuvaa, Nightwish on käynyt läpi aika ison uran, Hahto toteaa. Samastun siihen. – Minulla on käynyt hirvittävä säkä, kun olen saanut työskennellä näiden hahmojen kanssa, hän sanoo nöyrästi. Kenellekään tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että Jarilla alkoi Time-levyn tekemisestä ylitsepääsemätön projekti. Hän vertaa Holopaisen bändiä Iron Maideniin: molemmilla yhtyeillä on ollut useita laulajia, merkittäviä aikakausia ja vahvaa jatkuvuutta. Että oho, kävinpä tuossa taannoin vähän Rock in Riossa soittamassa sadalletuhannelle ihmiselle ja Steve Vai kyttäsi metrien päästä kun soittelin keikkaa, Hahto nauraa. Nightwishin kanssa hän on kuitenkin päässyt kokemaan kaiken jättimäisenkin: suuria areenoita, Wackenin päälavan, Suomen suurimmat areenat ja kaikkea muuta. Yksi heistä taas on sellainen, ettei meinaa päästää irti ollenkaan. Jos musiikissa on kaikkea hienoa Nightwish. Sitten albumi on valmis ja ikään kuin ajankuva elämästä sillä hetkellä. – Näitä asioita osaa fiilistellä aina vasta jälkikäteen. – Tai kun soitettiin Downloadissa Iron Maidenin lämppärinä ja huomasin, että meidän keikan aikana toisella puolella lavaa on Nicko McBrain ja toisella Steve Harris. Tuulen viemänä kokeilemaan Tuomas Holopainen, Juha Raivio ja Jari Mäenpää. Kolme täysin erilaista Nightwishissä, Swallow the Sunissa ja Wintersunissa musiikkia tekevää persoonaa, joita yhdistää valtava lahjakkuus kytkettynä visionäärisyyteen – sekä tietenkin se, että Hahto on päässyt todistamaan kaikkien näiden mielenliikkeitä lähietäisyydeltä. – Mielestäni kontrasti on hyvä sana, jota oon käyttänyt myös rummuista puhuessani. Tuomas on samanlainen kuin Juha, eli päätetään mitä tehdään ja tehdään se aikataulussa. la Tuomas Holopainen muovasi bändin konseptia uuteen uskoon
– Nightwishissä ollessani päädyin Tuomaksen kutsusta Aurin kiertueelle ja pian myös Darkwoods My Betrothed -albumille. – Mentiin kuitenkin studioon. On vaikea kuvitella, että Hahdosta edes löytyisi pimeää puolta, mutta tunnistaako hän itse sellaisen. Sitä olen yrittänyt toitottaa myös oppilailleni, ettei ketään periaatteessa kiinnosta, kuinka hyvä rumpali olet. – Tempo oli siis oikeasti 260 iskua minuutissa, mikä meni Rotten Sound -osastolle, jota en ollut soittanut vuosiin, Hahto kertaa ja myöntää lähettäneensä Holopaiselle viestiä, että pitäisikö sittenkin etsiä joku toinen rumpali. Usein ne ideat ovat sellaisia, etteivät ne tulisi minulle itselleni ikinä mieleenkään. Reissun jälkeen olen hetken aika hiljainen kaveri, joka makaa kalsarit päällä sohvalla ja kommunikoi melkein pelkillä äänteillä. – Hyvän bändin tekee se 22 tuntia lavan ulkopuolella. Se on parhaan bändin merkki, jos pystytään nauramaan lavan ulkopuolellakin kaikille asioille ja toisillemme. Toinenkin levy on muuten tulossa, enkä tiedä nytkään, miten asiat menivät kuten menivät. On ehkä ihan hyvä, että Hahto harrasti nuorena paljon urheilua, ja nimenomaan joukkueurheilua. Jalat ovat pysyneet maassa. – Kääntöpuoli löytyy siitä, että kun olen niin kiinnostunut kaikesta, fokus siihen, mitä olen juuri nyt tekemässä, meinaa välillä hukkua, rumpali sanoo. Siirtymä niiden välillä voi olla todella raju, mutta sitä kontrastia tarvitaan. – Pakko sanoa, etten tunnista sellaista piirrettä itsessäni. Varmasti on ollut sellaisia ylpeyden hetkiä, kun on huomannut, että nyt menee vähän väärään suuntaan, mutta se on kestänyt vain hetken, Hahto hymähtelee. – Pitää olla tiimipelaaja. Se on tämän elämäntavan toinen puoli. Perhearkeen pitäisi tarttua heti, mutta innokkaan rumpalin on vaikea pysyä aloillaan. Rumpalintaitojensa ohella Hahto tunnetaan loputtoman positiivisena bändikaverina. Pedaalien polkemista lukuun ottamatta. Oli ihan viittä vaille, etten jättänyt Darkwoodsia tekemättä, kun rupesin demot saadessani katsomaan biisikarttoja, joissa oli tempoja ja rakenteita. Kuunnellessaan demoa totuus paljastui: kyse olikin kolmaskymmeneskahdesosista. – Mottoni on aina ollut, että kerran viikossa pitää nolata itsensä julkisesti. Tulihan siinä vähän pikkupoikafiilis, ja samaan aikaan hermostuneisuus, että menkää nyt siitä, eihän tästä soittamisesta tule yhtään mitään, kun kyttäätte siinä.” T IM O IS O A H O. Hahtoa naurattaa, millaista hänen muusikonelämänsä on ollut: rumpali käyttää yhä useammin sanaa ”tuuri” puhuessaan siitä, miten hän on mennyt projektista toiseen. Jo lukiessani olin ihan silmät pyöreinä hämmennyksestä. Kun kokeilen ideaa, tajuan heti, että onpa muuten vittumainen homma soittaa. – Esimerkiksi Tuomakselta tulee usein hyviä rumpuideoita, että hei, yritäpä vetää tähän kohtaan tällä tavalla. Tietoisesti tiimipelaaja On melkeinpä ihme, että yli 30 vuoden aktiiviurankaan jälkeen se kuuluisa neste ei näytä yltäneen Hahdon kaltaisen maailmanluokan rumpalin pääkoppaan saakka. Sama uskaliaisuus on vienyt Hahdon jopa Vaasa Big Bandiin ja Vaasan kaupunginorkesteriin. Toisten naamoja on kuitenkin katsottava viikkotai kuukausitolkulla. Seuramiehenä, joka suhtautuu asioihin tarkkuudella ja ammattimaisuudella, mutta aina astetta suurempi pilke silmäkulmassa. Olen soittanut huonekaluliikkeessä, putkimiesten pikkujouluissa, pienillä klubeilla ja suurilla stadioneilla, eli kaikkea on kokeiltava. En tarkoita, että heitän naamarin nurkkaan ja itken suihkussa viikon... Voisi kai sanoa, että olen aina ”born to be wild” – paitsi kotona! ”Downloadissa Iron Maidenin lämppärinä meidän keikan aikana toisella puolella lavaa oli Nicko McBrain ja toisella Steve Harris. Rumpali sanoo suoraan, että avoimuus genrejen suhteen on ollut haastavaa mutta ruokkinut myös metalirumpalointia. Bänditoiminta ei eroa siitä lopulta paljonkaan. Tärkeämpää on se, miten hyvin tulet toimeen studiossa tai tien päällä. Mutta kaikki se innostus on myös kuluttavaa, tietysti. Sieltä se vanha soittostaili vain tuli esille eikä ollut kadonnut mihinkään, vaikka olin varautunut mokaamaan. ja näppärää koko ajan, sekin käy tylsäksi, mutta kun rinnalla on jotain selkeää, se voimistaa kaikkea, Hahto summaa. – Elän yhdenlaista huippuaikaa kiertueilla ja toisenlaista kotona. – Kun tulen kiertueelta kotiin, olen antanut kaikkeni ja halunnut olla mahdollisimman positiivinen. Rumpali hymyilee lukeneensa papereista, että jossakin kohtaa tempona oli ”130 bpm”, mikä kuulosti kovin vaivattomalta. Siinä huomaa, että säveltäjä osaa ajatella rumpalointia sääntöjen ulkopuolelta. Yhtenä iltana Hahto saattaa soittaa kymmenilletuhansille ihmisille ja seuraavana hän on kotona täydessä hiljaisuudessa
Videoita katsomalla käy helposti niin, että keskitytään fysiikaltaan ihan erilaisen soittajan tekniikan matkimiseen, mikä johtaa pahimmassa tapauksessa todella vääriin tekniikoihin. – Youtube-videoissa ei ole palautetta tai sitä, että minäkin joudun joskus nappaamaan oppilasta ranteista, kääntämään niitä ja kysymään, että hei, tunnetko miten iso ero tällä asennolla on. Kolmanneksi rumpusetti voidaan asetella ihan miten sattuu, mikä vaikuttaa soittoon isosti. Opettamisessa on se mielenkiintoinen haaste, että joudun oikeasti miettimään, mitä soitan ja miten soitan. Siitä se lähti, puskaradio A K I N U O P P O N E N 44. – Kroppa soittaa, vaikka on ne kapulat kädessä ja polkee pedaaleita. – Olen itsekin joutunut korjaamaan huonoja tapojani, ja siksi pidän yksityisopettamista paikan päällä todella tärkeänä. – Oppilaan on oltava tietoinen siitä, mitä hän tekee ja mitä tapahtuu. Toiseksi rumpuja voi soittaa millä tahansa tekniikalla, ja se oma tapa ei välttämättä ole soittajalle hyväksi. Muutokset tekniikassa vaativat tietoista työtä. Mutta se, että kuulostaa oikealta, ei tarkoita sitä, että oma soittotapa olisi oikea. – Harvalla on hyvä soittoryhti tai setti aseteltu oikein. KUTEN moni asia Hahdon elämässä, myös rumputuntien pitäminen alkoi vahingossa. – Voi selvitä helposti läpi vaikkapa sen 18-minuuttisen monimutkaisen progemetallikappaleen. – En ollut vielä opettanut ketään, mutta kutsuin kaverin käymään ja alettiin katsoa mitä tapahtuu. Käytänkin oppilaiden kanssa aina paljon peilejä, jotta mikään ei jäisi arvailun varaan. Tämä kaikki on kaksiteräinen miekka. Ne liittyvät ergonomiaan ja siihen, että oman tyylin sijaan yritetään mallintaa esikuvia liiaksi. Kai Hahto ei ole niitä rumpaleita, jotka haluavat valjastaa kokemuksensa ja taitonsa vain omaan käyttöönsä. – Rummut on epäkiitollinen soitin kolmesta syystä. Huomasin että diggailin sitä. alkoi soida ja oppilaita tulla pikkuhiljaa. Siinä voi ottaa tuntuman ja fysiikan vastaan suoraan käsillä, mutta kun käteen pannaan kapulat, tulee ongelmia, jos ei ymmärrä, miten välikappale käyttäytyy. Ensinnäkin niitä ei tarvitse osata virittää, eikä suurin osa rumpaleista osaakaan. Muuten käy helposti niin, että soittaja palaa takaisin vanhoihin maneereihin, jotka ovat yhä alitajunnassa. Hahdon ei tarvitse miettiä kauan, mitkä ovat yleisimmät haasteet, joihin aloittelevat ja kokeneetkin rumpalit sortuvat. – Soitin vuonna 1996 Taiteiden yö -keikkaa Vaasan torilla, ja sen jälkeen joku tuli pyytämään, voisinko opettaa hänelle jotakin. Se ei olisi näin 50 vuoden iässä todellakaan mahdollista, ellen olisi kyseenalaistanut soittotapaani. – Lopulta oppilaan on otettava vastuu soitostaan itse, koska enhän minä ole siellä bändin treeniksellä tai keikoilla katsomassa perään. Tähän vaikuttaa usein se, että hommat on opittu ikään kuin väärin joskus teininä eikä ole huomioitu sitä, miten eri kokoiset kädet, jalat ja ylipäänsä koko kroppa eri ihmisillä voi olla. Hän alkoikin opettaa sekä nuoria että kokeneempia rumpaleita jo parikymppisenä. Se eroaa aika paljon congarummun soittamisesta. Hahto sanoo, että moni on aiheuttanut itselleen elinikäisiä vaurioita keskittymällä liikaa siihen, mitä soitetaan, kun olisi pitänyt paneutua siihen, miten soitetaan. Kanavat ovat täynnä ammattimaisen oloisia soitonopetusvideoita ja kaikenlaisia drum cam-pätkiä, joilla näkee rumpaleita ympäri maailman osoittamassa kykyjään. – Saatan soittaa sata keikkaa vuodessa ja pystyn aina kävelemään lavalta omin jaloin. Viimeisen 10–15 vuoden aikana myös rumpujensoittoa on mullistanut internet ja erityisesti Youtube. Soittaminen helpottuu 30 prosenttia jo sillä, että soitin ja kroppa ovat paremmalla asemoinnilla yhtä. Hahto korostaa, että rumpuopettaminen on parhaimmillaan silloin, kun se on yksilöllistä ja oppilaslähtöistä
R A K K A U D E S T A V ID E O P E L E IH IN Tilaa Pelaaja PELAAJA.FI/TILAA P E L A A J A .F I @pelaaja @pelaajalehti @pelaaja
Viimeistään Entombedin ysärin alun levyt ja hieman myöhemmin Norjan ja Ruotsin black metal naulasivat fundamentaaliset rakennuspalikkani kasaan. – Vanhempi veli luukutti 80-luvulla paljon sen ajan heavy metalia ja minä imin siitä irti kaiken mahdollisen. Olin aika onnekas, kun pääsin notkumaan kyljessä tuohon 1980-luvun heavyn hienoimpaan aikaan. Kyllähän minä joskus yritin opetella vanhoja faijarockin klassikkobiisejä ja sooloja, mutta kyllästyin nopeasti. Kitara tuli kuvioihin joskus teini-iässä, mutta en jaksanut opetella soittamaan sitä. Voisi sanoa, että mikä tahansa klassikko siltä ajalta on ohjannut metallin suuntaan, mutta Slayer taisi olla se kaikkein suurin innoittaja. Vaikka Laaksosten kodissa ei asunut soittajia, Lauri kiinnostui soittamisesta jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Y ksityisasiat ovat yksityisasioita. – Kyllähän Iron Maidenin Powerslaven intro pelotti ihan helvetisti, mutta se oli hyvää totuttelua siihen, kun kauhuelokuvat rupesivat kiinnostamaan ehkä hieman liian nuorena. Hän osti itse levyjä ja mietti tarkkaan, mihin viikkorahat kannatti sijoittaa. Muistan myös erittäin hyvin kaksi lastenlaulukokoelma-lp:tä, joilla oli Jonnan Minttu sekä Ville. Multi-instrumentalisti on ensimmäisenä korostamassa, että minkäänlaiseksi virtuoosiksi häntä ei pidä kuvitella. Veljeäni on kiittäminen, että kasarihevin ja -thrashin parhaat olivat tuttuja jo ennen koulun aloittamista. Kosketinsoittajana olen aivan Lauri Laaksosen metallissa pimeys ja uhkaavuus ovat harvinaisen todentuntuisessa hahmossa. Luulen tämän ajoittuvan samoille nurkille. – Ainahan sitä pitää koettaa pyristellä taustoistaan eroon ja etsiä jotain vieläkin jännittävämpää, rajumpaa tai joskus paskempaa. Piano tai sähköurut ovat ainoa soitin, jota olen käynyt opettelemassa tunneilla. Keski-ikäisenä on aikakin niin kortilla, että mieluummin teen jotain mikä oikeasti kiinnostaa. Mitä musiikin ulkopuoliseen elämään tulee, Lauri Laaksonen ei ole varsinainen avautuja. Kunhan nyt sain jotain rävellettyä talteen. Hän ei tiedä miksi, mutta luultavasti veljellä oli osuutta asiaan. Kun aletaan puhua musiikista, juttua riittää enemmän. Sekin paljastuu, että kyseessä on perheellinen mies, jolla on antoisa päivätyö jossa voi käyttää luovuuttaan. – Jos tekniikka, kestävyys, nopeus ja niin edelleen on soittamisen mittapuu, olen aika keskinkertainen soittaja, ja kitarassa varmasti alle sen. Yhdeksänkymmentäluvulla Laaksonen oli jo vähän enemmän omillaan. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT RONI SAHARI PÖLKYLLÄ Mustan aukon voima 46. Se ei kuitenkaan kiinnostanut kovin paljon, koska oli niin paljon muuta tekemistä. Samalla hän etsi omaa musiikillista identiteettiään. – Ensimmäinen voisi olla Griegin Morning Mood päiväkodissa. Varhaisimmat siihen liittyvät muistot ovat ajalta ennen kouluikää. Synkkyys ei silti määritä luovaa ihmistä Convocationin, Desolate Shrinen ja Pestilent Hexin takana. Kysyttäessä hän kertoo olevansa kotoisin Helsingistä ja syntyneensä ”millenniaalien ja Gen X:n taitekohdassa”, mikä merkinnee 1980-luvun vaihdetta. Halusin pelata tietokonepelejä ja sekoilla niin kuin ala-asteikäiset tekevät. Laaksonen kertoo musiikin olleen mukana elämässään kauemmin kuin hän muistaa. – Olen ”jack of all trades, master of none”. Kohti omaa visiota Laaksonen tunnetaan siitä, että halutessaan hän saattaa soittaa levyilleen kaikki instrumentit ja useimmiten myös tekee niin. Tai sitten Slayerin Angel of Death, Post Mortem ja Raining Blood, ellei sitten jokin biisi Metallican Ride the Lightningilta
”Säveltäminen on minulle pakonomaisen luomisen tarpeen oksentamista tyydyttävään muotoon. Yleensä se tapahtuu melko tuskaisesti.” 47
Dødheimsgard siihen taisi innoittaa. Laaksosen ensimmäinen levyttänyt yhtye oli Sear, jonka rumpalina hän toimi vuodet 2003–2008. Eikä siinä ole läheskään kaikki. Samana vuonna Desolate Shrinen Fires of the Dying Worldin kanssa ilmestyi hänen oman black metal -projektinsa Pestilent Hexin debyytti The Ashen Abhorrence. Toisaalta minussa kyti valtava palo oppia, miten äänitysja miksaushommat toimivat. Kaikki lauluja ja sanoituksia lukuun ottamatta olisi hänen käsissään. Ensimmäisen oman setin Laaksonen hankki armeijan käytyään. – Varmaan aika moni ikäiseni kiittää trackereitä siitä, että sai tehdä biisejä vailla minkäänlaista rahallista panostusta. Instrumenteista eniten ovat kiinnostaneet rummut. Tämä toimii minulle, koska tiedostan omat heikkouteni soittajana enkä lähde hölmöilemään liikaa yli taitojeni. Jos voi vetää överiksi, miksi jarrutella. Menetelmä on ollut ilmeisen toimiva. yksin voisin. – Minulla ei ollut oikein äänityskamoja, eikä sekään ollut selvää, pystynkö oikeasti tekemään itsekseni musiikkia tarvittavalla tasolla. Se oli onni, koska se madalsi kynnystä alkaa säveltää. Niidenkin treenaaminen on olematonta. Laaksonen kertoo, että bändin musiikilliPÖ LK YL LÄ paska. Yleensä käyn soittamassa biisit läpi muutaman kerran ennen äänityksiä. Tajusin, etteivät bändihommat perinteisessä mielessä ehkä ole se oma juttuni. Vuonna 2020 Laaksonen soitti rumpuja black metal -bändi Ordinancen In Purge There Is No Remission -levyllä. Eipä siitä oikein mitään tullut, kun kunnianhimo oli aivan eri tasolla soittoja varsinkin sovitustaitojen kanssa. Oathe ja työskentelee laulaja-lyyrikko M. Minimalismia saavat harrastaa muut. Laaksonen on sitä sukupolvea, jolla oli jo varhain mahdollisuus hyödyntää teknologiaa musiikinteossa. Malignantin kanssa. – Osaksi se oli sen itselle todistamista, että enhän minä oikeasti tarvitse muita, fuck off vaan. Pestilent Hexissä Laaksonen toimii nimellä L. Sen jälkeen on taas tauko, kunnes on uutta äänitettävää. – Oli aika selvää, mihin suuntaan halusin lähteä puskemaan, mutta välissä oli vähän taukoa, Laaksonen kertoo. Aikoinaan oli meneillään ”kaikenlaisia sekalaisia projekteja vaikka minkä innoittamana”. – Ensimmäistä kertaa kai yritin nyhertää yksikseni omaa bändikonseptia avantgarde-henkisestä kamasta innostuneena. Samplet pöllittiin muista tracker-biiseistä, joita treidattiin disketeillä ja myöhemmin bbs:n kautta. Desolate Shrinen lähtökohta oli selvä. Ensimmäistä bändiään mies ei tarkalleen muista. Kiitos vain, nykytekniikka, etten joudu enää räveltämään kaikkea oldschoolisti ykkösellä sisään. Loput yritin väkertää niillä laitteilla, joita saatavilla oli. – Rummut on ehkä ainoa soitin, jossa voin sanoa olevani ihan hyvä. Sen ja Searin väliin jäi pari kolme vuotta. Yhtyeen toinen albumi on tällä hetkellä viimeistä silausta vailla valmis. Laaksonen sekä laulajat Roni Sahari ja Markus Tuonenjoki ovat tehneet Desolate Shrinen nimissä jo viisi pilkkopimeää death metal -albumia: Tenebrous Towersin (2011), The Sanctum of Human Darknessin (2012), The Heart of the Netherworldin (2015), Deliverance from the Godless Voidin (2017) ja Fires of the Dying Worldin (2022). Hän sanoo kaksi albumia tehnyttä death/black metal -bändiä hyväksi oppimiskokemukseksi, joka tavallaan määritti hänen tulevaa rooliaan musiikintekijänä. – Koin joutuvani tekemään liikaa kompromisseja enkä voinut puskea omaa visiotani eteenpäin niin kuin Convocation.. Siinä mennään over the top aina kun voidaan, aivan kuten Desolate Shrine ja Convocationkin tekevät. Bändejä kuin mielentiloja Laaksosen seuraavan hankkeen Desolate Shrinen ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 2011. Ostin halvimmat rumpumikit ja moniraiturin. – Ordinancessa en sotkeudu mihinkään ylimääräiseen. ”Studiotyöskentely” kuulostaa vähän sen kuvion ylimyymiseltä. Bändistä löytyy sen verran näkemystä, että en halua pilata sitä, Laaksonen sanoo. – Pestilent Hex on minulle äärimmäisen inspiroiva ja tärkeä bändi. Sen nykyiset joustavammat raamit mahdollistavat hyvin tietynlaisen sävellysja soittotyylin, joka on itselleni erittäin luonteva. Eikä oikeisiin studioihin ollut rahaakaan, eli käytäntö ohjasi. Laaksonen sanoo sen olevan askel ”vähän eri suuntaan”. Mainittu Convocation on Laaksosen ja Marko Neumanin death doom -bändi. – Pestilent Hexin lähtökohtana on kunnioittaa tietynlaisen 1990-luvun melodisen black metalin perinteitä, joskin yritämme tehdä siitä itsemme näköistä. Laaksonen säveltäisi, sovittaisi, soittaisi, äänittäisi ja tuottaisi kaiken itse. Päätin kuitenkin, että jos tulee ihan hirveätä surinaa, se kuuluu asiaan, ja että soittovirheet ovat sielukkaita. Äänitysteknisesti rima ei ollut kovin korkealla, soitannollisesti sentään vähän maasta ylöspäin
Koko harrastus tuntuu olevan jatkuvaa ahdistusta, hampaidenkiristelyä ja rahanmenoa. ”Musiikkini täytyy olla visuaalista. Eniten kiehtoo ihmisen psyyke. Pohjatyön puutteellisuuden vuoksi joudun levynkantta visioidessani opiskelemaan joka kerta aivan järjettömän paljon. Tästä kaikesta voi päätellä, että musiikin tekeminen on Lauri Laaksoselle enemmän kuin ”uuden materiaalin” tuottamista. ”Jos vielä basariin laittaisi 1,2 desibeliä 4 kilohertsin kohille ja testais tuota uutta kompuraa, jonka ostin alennuksesta.” – Silti on sanottava, että useimmat julkaisuni ovat ihan ok. Se viehättää häntä suuresti musiikissa ja taiteen muissa muodoissa. Kaksikko päätti tehdä levystä erilaisen kuin edellinen albumi, surutyön eri muotoihin paneutunut Ashes Coalesce (2020) oli. Taide ei päästä helpolla Pimeys vetää Lauri Laaksosta puoleensa. – Caliginous Nightille tein kuitenkin muutaman sanoituksen. Mitä enemmän kerroksia ja mielenkiintoista löydettävää, sen parempi. – Studiohommat eivät ole päässeet muodostumaan kovin rutiininomaisiksi. Olen piirtänyt ihan pienestä pitäen ja maalannut myöhemmin vaikka kuinka paljon, mutta nykyään se on jäänyt aika vähälle. Yhtyeen julkaisut ovat tunnelmiltaan hyvin erilaisia, vaikka musiikin peruspalikat on veistetty samasta puusta. Melkein aina lähden liikkeelle alusta, pääsen melkein maaliin ja alan amatöörimäisesti hinkata liikaa. Joulukirkkofuneral doom metal art exclusively! Laaksosen taiteessa eri bändit palvelevat eri tarkoituksia ja päämääriä. Ajavat asiansa. Sitä kautta löytyy jonkinlainen immersiivinen tunnelma, jollainen ei välttämättä pääse rakentumaan nakit ja muusi -peruskappaleissa. Sitä kautta löytyy jonkinlainen immersiivinen tunnelma, jollainen ei välttämättä pääse rakentumaan nakit ja muusi -peruskappaleissa.” nen matka on ollut melko mutkaton. Toki tämäkin menee aalloissa. Infernon päätoimittaja Matti Riekki on sanonut Laaksosen olevan ”niitä harvoja tekijöitä, jotka saavat upotettua musaansa aidon oloista pimeyttä ja uhkaa”. Levyn kantavia teemoja on mielen rapistuminen ja hajoaminen. Nykyään en jaksa pyrkiä ehkä ihan niin pitkälle äärimmäisyyksiin kuin ennen, koska siinä voi ajaa itsensä aika nopeasti nurkkaan. Yleensä se tapahtuu melko tuskaisesti. Ikään kuin ne olisivat soundtrackejä elokuville, joita ei ole olemassa. – Musiikkini täytyy olla visuaalista. Pelaan vahvuuksillani, tai oikeammin väistän heikkouksiani, jotta pääsen lopputulokseen, johon voin olla tyytyväinen. Levy käsittelee kuolemaa vähemmän suoraan kuin edellinen julkaisu, vaikka aihe istuisi raameihin ehkä entistä paremmin. Ajattelen sitä herätessäni ja nukkumaan mennessäni, eikä se katoa päivän aikanakaan mielestä mihinkään. Mutta kyllä onnistumiset ja valaistumiset sen kamppailun korvaavat, vaikkei aina siltä tunnu. Luominen on elinehto. Tällä hetkellä teen kansitaidetta eräälle tulevalle julkaisulle, mikä imee kaiken luovuuden ja mielikuvituksen mukaansa mustan aukon voimalla. Laaksosen mukaan on tärkeintä, ettei päästä helpolla itseään eikä kuuntelijoita, ”jos sellaisia sattuu olemaan”. – Aivan varmasti tähän vaikuttaa sekin, että yritän olla ottamatta inspiraatiota muilta metalliyhtyeiltä, jos suinkin vain mahdollista. – Omassa päässäni Caliginous Night on messu valtavassa kosmisessa katedraalissa, jossa ihminen on itseään suuremman edessä mutta samanaikaisesti meditatiivisessa itsetutkiskelun tilassa. Totta kai joistakin kuuluu kokemattomuus ja välillä jääräpäisyys, mutta aivan hirvittäviä ohilaukauksia ei ole sattunut. Artisti itse arvelee sen onnistuvan rehellisyyden kautta. Lähiaikoina olen yllättynyt iloisesti löytäessäni hyviä riffikomboja, joita en muista äänittäneeni. Laaksonen kertoo kokevansa sanoittamisen niin vaikeaksi, että on ulkoistanut sen melkein kokonaan muille. Siinä pitää olla draamaa. Se on minulle niin työläs prosessi, että en lähde sutimaan ihan kevyesti. Tallennan ne kaikki sillä hetkellä. Hän ei tiedä, mistä se johtuu. Convocationia sävellän enemmän koskettimilla kuin vaikkapa Desolatea. Hyvin usein käy niin, että kun saa alun ahdistuksen ja ämpyilyn jälkeen koneen käyntiin, ideoita alkaa tulla kovaa vauhtia. Toiset löytävät siitä lohdun. – Luovaa energiaa kasautuu paljon ja se on päästävä purkamaan. – Koetan tietoisesti viedä bändejä kauemmas toisistaan siten, että kukin vaatii omanlaisensa soittotyylin ja mielentilan. – Siltäkin osastolta minulta puuttuu paljon peruspalikoita kuten maalaustekniikat, anatomia ja niin edelleen. Kaikkein kovimmissa jääräpäisyysja keskisormenheilutuspuuskissa tehdyt julkaisut ovat muovanneet hyvin vahvasti sen muotokielen ja antaneet ne pelimerkit, joilla teen asioita edelleen. Kun ei ole deadlineja eikä ketään komentamassa, mieli jää helposti kiinni detaljeihin, joilla ei ole mitään merkitystä. Se on yksi levyn suurista teemoista. 49. – Se on ollut läsnä aina, ja lähes pelkästään positiivisessa mielessä. – Inspiraationlähteinä toimivat Henry Purcellin kuorokappaleet ja muut vastaavat teokset, joita on tullut kuunneltua aika paljon. Säveltäessään Laaksonen saattaa haudutella uutta ideaa pitkään tai yhtä hyvin toteuttaa sen nopeasti. Käytännössä tämä vaikuttaa esimerkiksi niin, että kun tekee musiikkia yhdelle bändille, ei tee alitajuisesti riffejä toiselle, vaan ero on selvä. Laaksonen päättää keskustelun toteamalla, että musiikki merkitsee hänelle melkeinpä kaikkea. Kirjoitin muutamasta eri kulmasta: osittain henkilökohtaisesti, mutta myös toisten ihmisten silmien kautta. Se on haastavaa kuuntelijalle ja toki itsellenikin, mutta musiikki josta pidän eniten on juuri sellaista. – Se vaihtelee erittäin paljon. Siinä pitää olla draamaa. Osa ihmisistä tulee melankolisesta musiikista ja muusta taiteesta surulliseksi. Turhautumiseni niin sanottuun helppoon heviin on kultivoitunut ja purkautunut oman musiikkini kautta paikoitellen aika jyrkästikin. Convocationin kolmas levy No Dawn for the Caliginous Night ilmestyi marraskuun lopulla. Jonkinlaista kuolemaa sekin. Tässä auttaa myös se, että kaikki soitetaan eri kitaroilla ja vireessä. Univaje on erikoinen asia. Jokaisella kappaleella ja levyllä on oltava jonkinlainen paikka, tarina ja selkeä väriskaala tai harmaan sävyjä. Minulla on muitakin tapoja tehdä niin, mutta mikään muu ei päihitä kokonaisvaltaista musiikin tekemistä. Väreistä ja kuvista puhuminen on siinä mielessä loogista, että Laaksonen on myös kuvataiteilija, joskaan ei erityisen aktiivinen sellainen. Siinä yhdistyvät sellot, viulut ja intiimimmät hautajaisvirret niihin hetkiin, joissa ei tarvitse paisutella niin paljon. – Olen rehellinen itselleni siinä, mitä haluan tehdä, miksi haluan sitä tehdä ja mitä se tarkoittaa. Joskus koko kappaleen rakenne ja riffit syntyvät yhdeltä istumalta, joskus raakileet hautuvat vuosia. – Kuvitan omat levyni, ja kerran vuodessa teen jotain jollekin toiselle bändille, jos pyydetään. Sama pätee Laaksoseen soittajana ja studiotyöläisenä. – Säveltäminen on minulle pakonomaisen luomisen tarpeen oksentamista tyydyttävään muotoon
Vielä saman vuoden puolella soitettiin jäähyväiskeikka. Usko omaan tekemiseen hiipui kuitenkin jo puoli vuotta erinomaisen kakkosalbumin julkaisun jälkeen. Katujengi vyöryy THE WORKHORSE MOVEMENT Sons of the Pioneers ROADRUNNER 2000 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Sielukasta räppiheviä tehnyt The Workhorse Movement funkkaili itsensä brittilehtien suosioon. Maailma oli menettänyt jälleen yhden mielenkiintoisen, raja-aidoista piittaamattoman yhtyeen. Tällä haavaa bändin toiminta tuntuisi olevan varsin kotikutoista harrastelua. Vaikka albumilta ei löydy täysin tyylipuhtaita Black Sabbath -riffejä, kappaleiden yllä leijuu jokin yleinen Sabbath-henki. Se tuottaa voimakkaan mielikuvan eteenpäin vyöryvästä katujengistä. VARSINKIN brittilehdet kuten Kerrang! ja Metal Hammer innostuivat kovasti. Osa miehistöstä jatkoi melodisempaan ja kapeatyylisempään Dirty Americans -bändiin. Yhtyeen kakkosalbumin avaavaa Workhorse & Intercourse -introa seuraava ensimmäinen varsinainen biisi Keep the Sabbath Dream Alive kertoo jo nimellään, mikä bändi on toiminut jenkeille yhtenä voimakkaana inspiraationlähteenä. Silti jo joulukuussa 2000 tuli tieto, että The Workhorse Movement hajoaa. Pioneerien poikia tässä ollaan. Tehokeinoa hyödynnetään hevissä monesti massayhteislauluun kannustavina pitkien sävelten huudatuksina, mutta Workhorse Movement luottaa enemmän napakkaan ja käskevään, jossain rapin ja melodisen laulun välissä kulkevaan mylvintään. Kappaleet kuitenkin alleviivaavat albumin sielukasta ja groovaavaa henkeä. Verkkaisen painavasti funkkaava Charlie Don’t Surf olisi voinut syntyä, jos Jimi Hendrix, Funkadelic ja Public Enemy olisivat sattuneet samaan ruohontuoksuiseen treenikämppään ja nuori Josh Homme olisi pistäytynyt vääntämässä kitarapörinät. Laatuero omakustanteena julkaistuun Dopaminedebyyttiin (1995) on huikea. Levyllä lyövät luontevalla tavalla kättä hiphop, soul, funk, autotallirock, stoner, vaihtoehtorock, hard rock ja silkka heavy metal – ja yleisemmällä tasolla vanha koulukunta ja julkaisuajankohdan ”uusi juttu”. Feel Like Bob Marley ei ole reggaetä eikä aiemmin kuultava Motown soulia, vaikka mukana on torvisektiokin. Tiettyä perinnettä selkeästi jatketaan, ja siksi levyn nimikin on niin osuva. Samassa biisissä kuullaan köörilaulua, jota käytetään muullakin levyllä tehokkaasti. Vuonna 2019 alkuperäinen miehistö palasi julkaisukantaan yksinkertaistetulla Workhorse-nimellä ja The Blazer -singlellä. VUOSITUHANNEN vaihteessa trendikkäin mahdollinen raskas rock oli varustettu vahvoilla rytmeillä ja räppäyksellä. 50. Lämppärikiertueet Fishbonen ja Sevendustin kaltaisten paikkansa jo vakiinnuttaneiden bändien kanssa toivat vetoapua. Trafficillä ei sattumalta vieraile Esham, yksi detroitilaisen hiphopin ja horrorcoren edelläkävijöistä. VAAN kylläpä niitä pioneereja on bongattavissa muistakin suunnista. Ehkä Birminghamin metallilegendojen vaikutus kuuluu ennen kaikkea siinä, että levyn voi ajatella helposti osaksi Sabbathin luomaa jatkumoa. Vuoden levystä puhuttiin. Cosmic Highwayn riffittely on silkkaa Monster Magnetin alkuaikojen stoneria, ja Livin’ Evil lähentelee toista rankasti Sabbathilta lainaillutta bändiä, Rage Against the Machineä. Niin sanottu tekemisen meininki välittyy vahvasti. Bändin mielestä Roadrunner ei edistänyt sen uraa tarpeeksi, ja oma motivaatiokin oli kadonnut. Tällainen musiikki niputettiin ja niputetaan usein nu-metal-kattotermin alle, mutta esimerkiksi michiganilainen The Workhorse Movement osoitti, että räpmetalli voi olla muutakin
A RT BY K IM D IA Z H O LM 10-11 FEBRU ARY 2024 TURK U-STO CKHO LM-TU RKU M/S VIKIN G GRAC E TICKETS ON SALE NOW! WWW.NORDICMETALCRUISE.FI
Laaksosen vuosituhannen alkupuolella black/death-bändi Searissa startannut levytysura on suonut yöpuolella punkkulasi kourassa ja luurit korvilla irvistelevälle tosiminälleni levytolkulla laatua. Siinä on mies, joka taitaa synkän musiikin. Ääntelevä osapuoli on toinen omissa varjoissaan kulkija, muun muassa muinaisesta Candy Canestä ja sittemmin esimerkiksi Dark Buddha Risingista tuttu Marko Neuman. Vain masterointi ja yhden biisin sanoittaminen on hoidettu tiukan piirin ulkopuolella. Ja sitten on Convocation, joka tuo peliin muhkean helvetinkäärmeen lailla matelevan ilmaisun. Lohtua. Touhun nimenä on kuolemalla silattu tuomio, saattoväki keikkuu haudan partaalla. Matti Riekki Se matelee Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night EVERLASTING SPEW R O N I SA H A R I ARVIOT 53. Mainitsin käärmeen. Painajaismaisen uhan ja rintakehän päälle lasketun painon vastakappaleeksi löytyy kuitenkin myös… Toivo on aivan liian vahva sana, mutta jotain sinne päin viittaavaa. Harva musiikki kuulostaa oikeasti uhkaavalta, mutta Lauri Laaksosen sävelissä uhka pesii. Samoin kuin kahdella edeltävällä Convocationalbumilla ja varsinkin kaikessa Desolate Shrinen tekemisessä, myös No Dawn for the Caliginous Nightilla vallitsee selittämätön pimeyden ilmapiiri. Laaksonen hoitaa biisinteon, instrumentit, tuotannon, äänityksen, miksauksen ja jopa kansitaiteen. Siitä että joskus kaikki tämä päättyy. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä se on todella lähtöisin. Minkäänlaisena myönnytyksenä hiukan helpottavampi sointi ei kuitenkaan näyttäydy. Sellainen tulee Convocationin menosta jatkuvasti mieleen. No Dawn for the Caliginous Night on lähestyttävämpi levy kuin Ashes Across (2018) tai eritoten Ashes Coalesce (2020). Sen kanssa on pidettävä varansa. Tässä on passeli aika ja paikka läväyttää tiskiin tanakka arvostukseni Lauri Laaksosta kohtaan. Säkkipimeän polun varrelle on joka tapauksessa ripoteltu muutama tuikku, joiden kajo on kaunis. Vaikkapa jousitarjonta päätösbiisi Processionissa on hyvinkin suloäänistä kuunneltavaa. Levyllä kuullaan myös muutamaa vierailijaa, kuten laulaja Natalie Koskista ja sellisti Antti Poutasta. Kiiluvasilmäinen matelija on täynnä ja raukea mutta kaikkea muuta kuin vaaraton. Jokaisesta nuotista huokuu, että asioiden nyt vain piti mennä näin. Jo pelkästään Desolate Shrinen viisi levyä kestäneellä kuolonmarssilla on tehty aivosolukossani valtavasti ihanaa tuhoa
Meno on moniulotteista ja pysyy melodisen kiehtovuuden lisäksi rytmisesti ja tempoiltaan innostavana. Se on bändin uran selkein ja ytimekkäin albumi, joka tuntuu kantavan ennen kaikkea kokonaisuutena. Hyödytön julkaisu. Tai no, bookletti on aika kiva. LEONOV Procession VINTER Jäntevästi leijaileva ja jämerästi jyrisevä Leonov taitaa olla hyvänkuuloisten post-rock-liihottelijoiden joukossa poikkeus jäämällä kuuntelurotaatiooni. Bändi on kyennyt yhdistelemään black metalia, folkia, doomia, ambientia ja ties mitä muuta tavalla, joka on herättänyt ansaittua huomiota myös äärimetallipiirien ulkopuolella. Koskinen lenkiintoisia tapauksia. Ep:n ja treenivetojen biisit löytyvät debyyttilevy Diabolical Fullmoon Mysticismiltä (1992), joten demo on ehdottomasti cd:n parasta antia. Mayhemin Euronymous esitteli black metalin basisti-laulaja Abbathille, joka taas vei saman ilosanoman Vargille. Cult of Lunan ja Mogwain aika osuvasti referensseikseen ottanut yhtye saa Reindahlista kivan Portishead-lisätwistin. Kolmannella albumillaan yhtye hyödyntää kokeilullisuutta niin sujuvasti, että musiikki kuulostaa hämmästyttävän luontevalta. Bonukseksi on kaivettu pari treenivetoa seuranneelta vuodelta. Basso ja rummut on viisikon ilmaisussa harvinaisen roteva tukipilari. Ahtaat ovat piirit. Siitä löytyy kitaristi Demonazin haastista sekä Ulverin Garmin ja Necromantian Magusin mietteitä, kuvia, vanhoja flyereitä, keikkajulisteita ja sen semmoista sälää. The Northern Upir’s Death on tehty täydessä die hard -hengessä. Noh, ehkä vähän fifti–siksti. Suuri syy tähän on levyn hieman päälle 40-minuuttinen kesto, kun taas edeltävät kiekot mylläävät reilusti yli tunnin mitoissa. Kerrassaan hienoa musiikkia! Kimmo K. Hiljaa tai taustalla oleminen on taitolaji, mutta kun sanottavaa on, se on asiallista ja tarvittaessa hyvinkin painavaa. Käsittelyssä on kokoelma, jolla on Immortalin nimeä kantaneet demo ja ep vuodelta 1991. Yleistunnelma on painostava mutta samaan aikaan ilmava ja kiehtovalla tavalla mystinen, kiitos kaukaisten vuosikymmenten hämymusiikin hyödyntämisen. Laulu luo sulavan kiehtovalla tavalla kontrastia, joten siitäkin löytyy kekseliäisyyttä. Jälkimmäinen soitti bassoa Mayhemin De mysteriis Dom Sathanasilla (1994), ja kaikki tietävät, miten siinä kävi. Kiehtovien sävellysten lisäksi huomionarvoinen ominaisuus on nasevan rytmiryhmän kekseliäs ja tyylikäs yhteistoiminta. Se ei vie huomiota liiaksi, ole ärsyttävää tai teatraalista vaan musiikkiin juuri sopivaa. Wolvennestiltä osasi odottaa hyvää suoritusta, mutta The Dark Path to the Light tuli silti miellyttänut Hades Almightyn Jørn Inge Tunsberg, jonka kanssa Varg kävi polttamassa kirkkoja. Kitaraosaston toiminta on soitannasta genren mittapuulla tavanomaisinta, mutta kuusikielisten operoijat tajuavat antaa kiitettävästi tilaa aiemmin mainitulle kolmikolle. Meno on jatkoa Amputationille ja Old Funeralille, jossa vaikutti myös eräs Christian ”Varg” Vikernes. Kitarasta löytyy Amputationissakin soittaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Oslolaisten toisena valttina on laulajatar Tåran Reindalin jännittävän maalaileva ulosanti. Vaikka Wolvennestin säveltaide saattaa vaikuttaa paperilla melkoiselta sekamelskalta, uusi levy on kaukana sekavasta. Immortal veti ekalla demollaan likaista, synkeää ja melko huonosti soitettua death metalia. Niko Ikonen WOLVENNEST The Dark Path to the Light VÁN Belgialaisen Wolvennestin aiemmat julkaisut ovat olleet mieIMMORTAL The Northern Upir’s Death DARKNESS SHALL RISE Nyt ollaan asian ytimessä
Lievän kokemattomuuden kuulee, sillä albumit iskevät ainoastaan ARVIOT 55. Biisin aikana meno alkaa käydä riehakkaaksi yleisössäkin. Sneckin alkuperäinen idea tehdä miekkaheviä italialaisen Rhapsody of Firen hengessä toteutuu Legends & Loresilla suhteellisen hyvin. Nyt esiintyminen julkaistaan livelevynä, ja mukana tulevalla dvd:llä on muutama videomaistiainenkin. Elektroninen instrumenttiarsenaali rajoittaa ilmaistujen genrejen muotokielen kauas heviyleisön mieltymyksistä hiphopiin, sähkörätinään, bass dropeihin ja säksätyksiin. Päätösja nimikappale, joka on levyn selkeästi tuomitsevin raita, onnistuu herättämään horroksesta, vaikka senkin sisällöstä löytyy niin leikattavaa kuin viilattavaa. Pitkään kokemukseen peilaten mäiske on ihailtavan roisia. Kerta kaikkiaan väkevä suoritus. Neljän biisin levy kellottaa hurjat 55 minuuttia, mutta kerrankin monumentaalinen mitta ei tunnu missään, sen verran laadukkaasta kamasta on kyse. Sähköinen sillisalaatti ei taida olla ihan kaikkia raskaan musiikin ystäviä varten. Puolivälin tienoilla pakka alkaa levitä käsiin ja biisit muuttuvat päämäärättömäksi vähän joka suuntaan huitomiseksi. Koskinen CHAMELION Legends & Lores ROCKSHOTS Kosketinmaestro Marco Sneckin yli kaksi vuosikymmentä hauduttelema fantasiametalliprojekti yllättää metallivuoden loppumetreillä täydellisen positiivisesti. Ote on jämpti mutta sopivasti saastainen, eli soveltuvuus thrashinsekaiseen kuoloon on oiva. Kaikesta vertailusta huolimatta Chamelion on täysin omilla ansioillaan toimeentuleva ja eteenpäin jyräävä uusi suomalaistoivo. Kokonaisuus on ihan pätevää peruspaukuttelua, mutta pakettia ei voi luonnehtia kauttaaltaan toimivaksi tai järin mukaansatempaavaksi. Kimmo K. Ja ehkä vielä sitä seuraava. Mega KORGONTHURUS Jumalhaaska WOODCUT Vuosituhannen alussa perustettu Korgonthurus on ollut black metalin saralla Suomen ehdotonta kärkeä, eikä uusi levy tuo poikkeusta. Mape Ollila ORPHANED LAND A Heaven You May Create CENTURY MEDIA Israelilaisbändi Orphaned Land soitti kesäkuussa 2021 Tel Avivissa erikoiskeikan 60-henkisen sinfoniaorkesterin tukemana. Toni Keränen FRAUGH Transfixed on Dying Light ARGONAUTA Fraught käynnistää esikoisensa räväkästi. Tämä on helppo diagnosoida monia debyyttejä vaivaavaksi lastentaudiksi. Vähitellen käy selväksi, että kyse on muustakin. Jumalhaaska sisältää riipivää, surullista ja tunteellista mustaa musiikkia, johon on roiskaistu hitunen doomia ja kourallinen dsbm:n itsemurhafiiliksiä. Meininki on kova mutta sisältö aika vähäinen. Mieletön jätkä. Miehen tunneskaala on järjetön. Levy on synkeällä melankolialla kuorrutettua puhdasta ihmisvihaa ja saatananpalvontaa. Albumi on kreatiivinen ja hälyisä sekoitus Skrillexin dubstepiä, sivuroolissa käytettyjä aavistuksen metalcorelta tuoksahtavia riffejä sekä Pendulumin ja sen sivuproggiksen Knife Partyn drum’n’bassin, rockin ja electronican yhdistelmää. Viimeistään yhdeksäntenä tulevan Birth of the Three -biisin viehkot naiskuoro-osuudet ja lämpimän monikerroksisesti soivat jouset osoittavat, että orkesteriin on kannattanut panostaa. Optimistinen kuulija haluaa A Heaven You May Create -levyä kuunnellessaan tulkita, että konsertti-ilta on ollut suuri yhteisöllisyyden ja yhteisymmärryksen juhla. Corvus todistaa jälleen kerran, miksi hän on Suomen ja samalla koko maailman kovimpia rääkyjiä. Jumalhaaska saattaa nousta vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, ja onpa se korkealla myös koko maailman vuoden kovimpien listalla. Pitää toivoa, ettei enää nähdä miehistöongelmia, jotta bändiltä tulisi vielä seuraavakin levy. Levyn alku lupaa kuitenkin enemmän kuin loppu tarjoaa. Niko Ikonen SHRAPNEL STORM Silo GREAT DANE Tamperelainen metallipartio on jyystänyt jo vuodesta 2006. vänä yllätyksenä. Joni Juutilainen TORONTO IS BROKEN TORONTOISBROKEN FIXT Brittiläinen dj ja tuottaja Christian Hoffmann on ristinyt neljännen pitkäsoittonsa taiteilijanimensä mukaan. Albumin yllä leijuu jopa pieni kulttiklassikon ilmapiiri. Biisit kaipaisivat enemmän omaa ääntä ja jonkinlaista tarttumapintaa jäädäkseen mieleen. Legends & Lores on heittämällä paras Viiltolan tulkitsema metallialbumi ja Chamelion ukon paras estradi tähän mennessä. Vaikka bändi asemoi musiikkinsa death metaliksi, sen riipivästä runttaamisesta peilautuu varsin paljon rässilegenda Sodomia. Yhtye on aina korostanut lyriikoissaan ja haastatteluissaan toivoa siitä, että Lähi-idässä saataisiin vielä jokin päivä aikaiseksi rauha. Yleisön äänekäs huudahtelu ja mukana laulaminen tukee vaikutelmaa, että kyseessä on taianomainen keikka. Lopputulema on asiallisen saastaista räimintää. Kappaleiden väliset sävyja fiiliserot saakin aikaan kirjava solistikaarti, josta yksi rääkyy, toinen kuulostaa grime-räppäriltä ja kolmas laulaa Amy Leen tapaan melodisesti, hauraan voimakkaasti ja tunteella. Hän vaihtaa helposti puhtaasta aggressiosta sielua riipivän tuskaiseen huutoon ja valitukseen. Vaikeasti masentuneeksihan tässä itsensä tuntee, kun näitä kepeitä ilosointuja kuuntelee. Kolmannen Indignities of Decay -biisin tempo ja mitta on asetettu lähelle doom-lukemia, aivan kuten loppupuoliskon parin muunkin rallin. Ennen seuraavaa julkaisua irlantilaisten voisi olla hyvä ottaa muutama nestemäinen aamupuuro kera elämänveden antamaan neuvoja ja tuomaan lisää viisautta sävellyksiinsä. Saa nähdä, kuinka vaikuttavaksi teos tulevaisuudessa yltää. Tarjolla on tuplabasareita, tarttuvia kertsejä ja sinfoniakoskettimia mahtipontisella soundimaailmalla varustettuna. Vähän tuotannolliselta palapeliltä kuulostava kattaus on parhaimmillaan, kun murjonta on suoraviivaisempaa. Seuraavaksi käynnistyvän Ocean Landin alkuosassa kuulee, kuinka monipuolisesti yhtye ammentaa synnyinseutunsa musiikkiperinteestä. Sitäkin merkillepantavampia ovat kuitenkin albumin heijastelemat kuulokuvat 1990-luvun loppupuolen Stratovarius-levyistä. Stratovarius-fiilikset täyttyvät hyvällä tavalla myös Tomi Viiltolan (Ultimatium, ex-Dreamtale) osalta, mies näet fraseeraa kuin nuori Timo Kotipelto. Aluksi tuntuu, että omintakeista itämaista folk/symphonic metalia soittava bändi hyödyntää isoa orkesteria vain luodakseen paksua taustamattoa. Osumatarkkuuden kärsiessä kiinnostus lerpahtaa ja tylsyys nostaa ikävästi päätään. Kappalekaksikko pohjautuu death metaliin, jonka päälle on ripoteltu mustempia aineksia laulutyylin ja sekaan tiputettujen riitasointujen muodossa. Ja kun musa ei ole sen enempää erityisen tanssittavaa kuin mitenkään äärimmäistäkään, vajaallakin genretuntemuksellani arvelisin, että albumin kohdeyleisö löytyy todennäköisemmin Fixt-levylafkan pomon Klaytonin Celldweller-projektin sekä metalja deathstepin fanikunnista kuin kaikkein tyypillisimmän metalliväen joukosta. Tähän vaikuttaa rutkasti laulu, joka on pikemminkin likaista ärjyntää kuin dödöosaston ördäämistä. Mainostettu blackened sludge -genre pitää siis jossain määrin paikkansa. Siihen nähden onkin vähän ikävää todeta, että jytkyn asenteen ja roisin rytinän alta löytyy aika loppuunkaluttua perusriffiä ja yllätyksetöntä mesoamista. Chamelionin debyytti on parasta puhdasoppista power metalia, mitä tässä maassa on tehty pitkään aikaan. Jaakko Silvast PERMANENT SOLUTION Permanent Solution VOIDWIND Clad in Your Misery MISANTROPIA Synkkätunnelmaista black metalia vuolevat suomalaisbändit Permanent Solution ja Voidwind esiintyvät ensimmäisillä levyillään
Permanent Solutionin musiikki tuntuu hehkuvan kuolemaa ja ankeutta, mutta fiilis ei välity aivan niin viiltävänä kuin voisi toivoa. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Bergrizen on melko perinteinen ukrainalainen black metal -bändi, joten sävellyksissä on kuultavissa muun muassa Drudkhin ja Nokturnal Mortumin valloittavia slaavitunnelmia. Voidwindin takaa löytyy selvästi enemmän kokemusta ja osaamista. BERGRIZEN Die Falle PURITY THROUGH FIRE Ukrainalaisen Bergrizenin päämies Myrd’raal oli eturintamalla sotimassa ja astui miinaan. Die Fallen äänitykset käynnistyivät jo vuonna 2021, mutta prosessi keskeytyi Venäjän pelkurimaiseen hyökkäykseen talvella 2022. Toteutus on kuitenkin kulmikkaampaa ja näin ollen vähemmän kiinnostavaa, vaikka paikoin kiekko osoittaa mukavasti musiikkityylin kliseistä irtautuvaa ilmaisua. Meininki äityy välillä kovinkin neo-folk-henkisiksi voitonhymneiksi, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Projektista ei löydy huippuluokan säveltäjiä, mutta levy kuljetetaan varmuudella alusta loppuun ilman sen kummempia kömmähdyksiä. Toisaalta tämän linjan levyt ovat niin henkilökohtaisia tekeleitä, ettei enempää uskalla oikeastaan edes vaatia. Bändin jätkät ovat olleet joko sotimassa tai tukemassa aktiivisesti maansa sotilaita. Permanent Solutionin synkistely viittaa Totalselfhatredin ja hetkittäin ikivanhan Katatoniankin suuntaan. Biiseistä kuulee sodan vaikutuksen näihin ukrainalaisiin nuoriin miehiin. Onneksi Myrd’raal sai lopulta levyn viimeisteltyä, ja kyllähän siitä oikein pätevä tulikin. Voitontahtoista ja samalla riipivää tunnelmointia. Musiikki kulkee vahvasti tunnelmallisen black metalin polkua ja istuu kaikessa kiireettömyydessään samaan genreen esimerkiksi Coldworldin, Lustren ja Summoningin kanssa. Myös hänen keuhkonsa saivat osumaa, joten tämän levyn laulujen nauhoittaminen oli pitkään mysteeri. Musiikki on tunnistettava sekoitus vihaisempaa paatosta ja kaunista melodiaa, pakanallisempia folk-teemoja ja komeita fiilistelyjä. lohduttomalla tunnelmallaan, jos ovat iskeäkseen. Mies loukkaantui vakavasti käyden lähellä kuoleman portteja. Kaikki kunnia heille. Voidwindin viipyilevä surina on ennen kaikkea rauhoittavaa ja kaihoisaa. Lisämausteeksi löytyy kerros elokuvamusiikkimaisia ambient-maalailuja
Pohjimmiltaan Dissolution on hyvinkin black metalia. Rats jäi nuolemaan näppejään. Luontaista kehitystä on tapahtunut todistettavasti, sillä yhtyeelle tällätystä blackened doom sludge -leimasta ei ole kuultavissa paljoakaan. Clad in Your Misery on sarjassaan hyvä levy, jonka pyörittää mielellään läpi useamman kerran. Vajaan vuosikymmenen olemassaolonsa aikana yhtye on ollut hyvinkin tuottelias. Niko Ikonen DIMMU BORGIR Inspiratio Profanus NUCLEAR BLAST Kun kuulin ensi kertaa maininnan Dimmu Borgirin coverlevystä, luulin että kyse on täysin uudesta projektista. Osmosen pomo Hervé Herbaut toimi tuomarina ja jatkoi yhteistyötä Meyhna’chin kanssa. Pätevä levy, vaikkei mikään klassikko. Swansong puhaltaa hiipuneen intoni taas liekkiin, sillä riffiseppä Topi Pitkäsen tyylitaju vetää hyvinkin vertoja nuorelle Jesper Strömbladille. Jauhava toisteisuus yhdistettynä tempovaihteluihin ja post-tunnelmallisuuteen luo etäisiä mielikuvia jopa Mg?an suuntaan. Tyylistä ja tulokulmasta riippumatta epistola naulataan kuulijan kalloon rautaisella ammattitaidolla ja röyhkeydellä, minkä kruunaa tasavallan parhaan huutolaulajan Arde Terosen raa’anrömeä karisma. Temple Balls taiteilee kahden hevigenren välissä. Viimevuotinen Winter Maiden -ep lupasi paljon, ja nyt Kuopion nelikko lunastaa niin että selkäpiissä tuntuu. Strike Like a Cobran, Trapin, Stand Up and Fightin ja Avalanchen kaltaiset panssarinyrkit todistavat sellaisesta suvereniteetista, ettei Temple Balls näe tarvetta valita, soittaako heviä vai hard rockia. Sellaista modernia ja jäistä meininkiä. Se vain toimittaa mitä huvittaa – muiden tehtäväksi jää kiittää. Ja niin hyviä kuin Topin ARVIOT. Mape Ollila CRUST Dissolution AVANTGARDE Arvojen ja moraalin rappeutumisesta kovasti huolissaan olevan Crustin kanta kotimaansa sytyttämään hyökkäyssotaan ei ymmärrettävästi käy selville julkaisultaan. Hemmot pistivät paikat paskaksi ja palamaan jo Pyromidella (2021), ja nyt niskaan rysähtää lumivyöryllinen yhtä järeää tavaraa. Venom-, Bathoryja Celtic Frost -lainavalinnat ovat tuntuneet aina luontevilta Dimmu Borgerille. Levy on aivan varmasti pettymys etenkin Mütiilation-faneille. Eikä sillä ole mitään väliäkään, ainakin jos taiteen osaa erottaa sen tekijöiden henkilökohtaisista näkemyksistä. Nyt albumi uppoaa liian helposti genrensä syvään keskikastiin. Kaksikolle tuli välirikko, jonka seurauksena bändin nimi on vieläkin jonkinlaisen kiistan aiheena. Soundit ovat skarpit, tuotanto on kristallinkirkasta ja meininki kylmää. Mutta ei, Inspiratio Profanus on ”vain” kokoelma covereita, joita on julkaistu aiemmin muun muassa studiolevyjen bonuksina. Alun ep-kasan jälkeen on julkaistu nippu sinkkuja, livelevyjä ja neljä aiempaa täyspitkää. Sittemmin samaan kaavaan tehtyä huonompaa melodödöä on kuultu niin paljon, että unohdin, miksi siitä innostuin. Levyn yllättävin biisi tulee amerikkalaiselta industrial-outoudelta G.G.F.H:lta. Harmittaa, ettei raskas musa ole enää kaupallisesti relevanttia, sillä 1980-luvulla Temple Balls olisi ollut maailman kingi. Soundien ja ilmaisun karheudesta huolimatta yhtye ei kuuluu lajityypin karkeimpaan sarjaan. Kärkeen on isketty itseoikeutetusti versio Black Metal -klassikosta. Eipä näitä bukkakeita pitkään naamalta pyyhitä. Bändin debyyttilevy Shotgun Prayers (2021) edusti kaikin puolin sitä perinteisempää ranskamenoa. Joni Juutilainen TEMPLE BALLS Avalanche FRONTIERS Oulun hevihärät saattavat jäädä syyttä ikuiseksi lupaukseksi. Samaa edustavat coverit Twisted Sisteriltä, Acceptilta ja jopa Deep Purplelta, kun tiedostaa borgirilaisten syntymäajat ja 1980-luvun pohjoismaisen hevikulttuurin. Odotin levyltä jotain huomattavasti härskimpää ja rajumpaa, mutta kun koko paketin ynnää yhteen, käteen jää melko yllätyksetöntä räimettä Mayhemin kokeilevimman materiaalin hengessä. Sen ajan korvilleni Stand Ablaze ja Ever Dying olivat kuin siistejä Iron Maiden -kitaraharmonioita ylitempoon soitettuina ja käheällä ördällä silattuna. Erikoista sakkia, vaikkei se kuulukaan lopputuloksessa. Olisiko koronapandemia saanut ajettua Norjan miehet studioon äänittämään läjän uudelleenversiointeja. Vanhan koulun jöötteporia ihannoiva Awakening aiheuttaa samat väreet kuin ekat kosketukseni Amorphisiin tai In Flamesiin. Jonkinlainen oma ote olisi tällaisessakin musiikissa kuitenkin suotavaa. Sekaan messutaan pari hieltä ja nahalta haisevaa, miehekkään heviä sotahuutoa. Niin sen kuuluu ollakin. Sunset Stripin tyttöpoikien frisyyrit ja Manowarin testotemmellys muodostavat bändin dna:n, joka ilmenee sen soundissa pasirautiaismaisena rintakarvoituksena. Bukkake of Soulsilla vierailee skenen pienempiä nimiä, kuten omalla verellään taiteileva muusikko Maxime Taccardi, bosnialainen Obskuritatem ja Zöldïer Noïz -bändin jätkiä. Mega SUICIDE CIRCLE Bukkake of Souls OSMOSE Ranskalainen Suicide Circle on Mütiilationin Meyhna’chin ja Morguiliathin Ratsin itsemurhasivuprojekti. Riffit laulavat silkkaa murhaa, kun julmaa hard rock -backbeatiä ajetaan ilmoille myllytys toisensa perään. Jos Venomin tuotanto on vaappunut aina pidättelemättömän voiman ja epätarkkuuden hiuksenhienolla rajalla, Dimmun tulkinta on täsmällistä takomista silmien väliin. Mutta kylläpäs sekin vain toimii! Toni Keränen SWANSONG Awakening NOBLE DEMON Muistan yhä sen euforisen adrenaliiniryöpyn, kun kuulin In Flamesiä ensi kertaa. Samalle sävellykselliselle sivistyneisyyden tasolle Crust ei yllä, mutta sen musiikilliset kasvot ovat omat ja niitä on mahdollisuus muokata ja kohottaa enemmänkin. Sellaisen levyn olisin halunnutkin kuulla tässä vaiheessa DB-historiaa. Uutukainen taas uudistaa koko paletin
Norjalaisen toisen aallon black metalin vanavedessä syntynyt Aeternus on palannut juurilleen blackmetallisemman ilmaisun pariin. Mukavan nostalgista mutta samalla modernia musaa. Pelkkää karjuntaa edustava laulu etäännyttää alkuunsa, mutta kääntyy lopulta eduksi. Koskinen A SL A K JU N T T U ideat ovat, arvostan myös hänen tapaansa sallia vaikutteiden Ynkästä Gelankkaan kuulua, biisien tyyliä sotkematta. Ei tästä miksikään ikivihreäksi ole, mutta kaikille ysäri-bm/dm:n ystäville albumi on hyvinkin suositeltava. Levyn ilmiasu on jämäkkä ja monisäikeinen. Tykittelevä ensivaikutelma on jopa jokseenkin yksioikoinen. Tamperelainen albumidebytantti Surut soi komeasti, mutta Unelma hahmottuu vasta muutaman kuuntelun jälkeen. Myös saman maan Edmontonista saapuva Brulvahnatu kuuluu mustanpuhuvan kuolomurinan pariin, mutta lähestyy genreä täysin omanlaisella visiolla. AETERNUS Philosopher AGONIA Kappas perkeleitä. Philosopher on yllättävän laadukas teos, joka tulee nousemaan korkealle vuoden parhaiden levyjen listalla. Nyansseja jää kaipaamaan, mutta toisaalta sanoitusten raastavan tuliset tunteet kääntyisivät pliisuiksi, jos melodialle annettaisiin periksi. Lyriikoita puolestaan leimaavat synkkyys, aggressiivisuus, intiimiys ja kauneus. Todella skittavetoista kamaa. Swansongin pakalla voi jo haastaa kenet vain melodödön isoista, mutta solistin kuorotausta povaa, että kunhan extreme-laulusta hiipuu uutuuden tenho, pakissa voi olla vielä työkalu, joka tekee bändistä idoleitaan paremman. On nimittäin toimivia sovituksia, erittäin melodisia ja jotenkin aivan eri genreen kuuluvia. Niko Ikonen BRULVAHNATU Shining Nagas Territory BESTIAL BURST Kanada on tuonut yleisön tietoisuuteen Blasphemyn ja Revengen kaltaisia kovan luokan black/death-akteja. Seassa on mukavan progressiivisia elementtejä, jopa eräänlaista Twin Peaks -jatsia, joka hämärtää tunnelmaa entisestään. Monimuotoisuus kirkastuu lähemmässä paneutumisessa ja paljastuu lopulta upeaksi rikkaudeksi. Kimmo K. Viisikko esittää haastavan riipivät osiot tyylillä ja konstailematta, mutta rehellisesti ja orgaanisesti. Vielä ep:llä laulaja Jemiina kähisi kuivasti, mutta nyt röhinässä, örinässä ja rääkynässä on voimaa ja leveyttä. Aresin örinägroovea on hauska kuunnella. Mukavan reteä ja rouhea kombo. Ainoastaan vinyylinä vuonna 2021 ilmestyneen Shining Nagas Territoryn cd-painos on kahden levyn mittainen ja sisällöltään kattava. Fiiliksestä tulee mieleen legendaarinen LG Petrov. Biiseissä on myös aivan helvetin hyviä melodioita, sooloja ja liidejä. Paketti pysyy kasassa, vaikka tyylillistä variaatiota on melkoisesti. Menetin kaiken kiinnostukseni bändin toimintaan joskus ysärin loppupuolella, mutta todetaanpa uudelleen: kappas perkeleitä. Mape Ollila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Unelma on loistavaa menoa, mutta toivottavasti yhtye saa seuraavalle levylleen aavistuksen enemmän tarttumapintaa, omaehtoisuudesta tietysti tinkimättä. Bändi velloo erilaisia tunnetiloja kattavan ilmaisunsa sektoreilla komeasti. Massiiviset kappaleet on kaSURUT Unelma SUICIDE Black metal, screamo, shoegaze ja post-rock rajailevat musiikkia. Philosopher sisältää melankolista, alakuloista ja yllättävänkin savuista death/black metalia. Yllättäen kappaleista löytyy myös blastbeatiä, joten meno äityy paikoitellen kohtalaisen ripeäksi
Ti 5.11.2024 Helsinki, Jäähalli
Mêlée des Auroresin ”erikoisuus” iskee sitä itseään vastaan. Joni Juutilainen LORD OF THE LOST Weapons of Mass Seduction NAPALM Tänä vuonna Euroviisuissakin pyörähtänyt saksalaisyhtye on huomattavasti jumbosijaansa parempi tekijä. Jossain vaiheessa toivoo, että albumi hengittäisi muulloinkin kuin kappaleiden väleissä. Aube Cannibale venyttää stereotyyppistä black metalia progressiiviseksi ja avantgardistiseksi luonnehdittavaan suuntaan. Pienestä naputuksesta huolimatta Singaporen hurjien uutuuslevy on hatunnoston arvoinen annos perinnetietoista ja näkemyksellistä äärimetallitulitusta. Periaatteessa Slow on genren peruskauraa, joka ei ole lähtökohtaisestikaan kovin innovatiivista tai yllättävää. Mikäli trio mielii huipulle, musiikillista linjaa on selkeytettävä ja kirjoitettava samalla reippaasti tätä parempia kappaleita. Bändi saa vähäisen määrän sympatiaa ja irtopisteitä eksoottisesta tavasta käyttää säkeistöissä äidinkieltään, kun taas kertosäkeet tulevat englanniksi. Metallia, synapoppia ja ties mitä kaikkea naittava bändi versioi yksitoista kappaletta omaan tunnistettavaan tyyliinsä. Suuria massoja näin romuluisella rymyämisellä tuskin miellytetään. Yhtyeen uutuus on hieman väärällä tavalla sekava levy. Diabolatry on vuodesta 2005 toimineen porukan kolmas täyspitkä, jolla soi kokeneen kuuloinen yhtye. Porukan viimeisin albumi, joulukuussa 2022 ilmestynyt Blood & Glitter on mahdottoman toimiva paketti, eikä tuoreen coverlevynkään kuunteleminen pahemmin harmita. McClellandin sooloprojektin sävellykset eivät ole aivan huipputasoa, mutta totaalisen omaehtoinen taiteellinen näkemys tekee niistä mielenkiintoisia. Vaikka soittotaitoa löytyy, kuuntelukokemus muodostuu lähinnä rasittavaksi. Vihaiset tremoloriffit, blastbeatit ja lauluryöpytykset sivaltavat kuulijaa armotta ilman suurempia taukoja. Mega CEASED SUNFIRE The Divide CBH Parivuotias helsinkiläisbändi jyystää kuin vanha tekijä. Siihen on rakennettu niin paljon kerroksia, että musiikista on hankala ottaa kiinni. Yhtye on selvää jatketta kotimaansa metalliperinteeseen tunnetuimmasta Loudnessista ja obskuurimmasta Seikima-II:sta lähtien, mutta sen melodioissa vilahtelee viittauksia myös Iron Maideniin. Coven Japanin kevyehköllä kädellä soitettu hevi jää sisällöltään heppoiseksi, ja vaikutelmaa ylikorostaa tylsä rumpukonepätkytys. Kaveri osaa ladata jyhkeisiin sävellyksiinsä sellaista painoarvoa, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Röhisevä laulu toimii, joskin siihen kaipaisi edes satunnaisia säveliä keventämään kokonaisuutta. Kokonaisuutena teos tuskin jää kuunteluun, mutta monta irtobiisiä voi latoa hyvillä mielin soittolistalle. T. Mainion rosoisella ja napakalla äänimaailmalla soiva diabolinen hyökkäys lataa tauluun kovalla volyymilla ja hengästyttävällä tahdilla. Vaikka ilmaisu ei juhli omaperäisyydellä, sen vimmaisuus ja terävyys yllättävät. Biisivalinnat ovat enimmäkseen ilahduttavan erikoisia – vain Turbo Loverin ja (I Just) Died in Your Arms Tonightin tilalle olisi voinut keksiä jotain muuta. Duona toimiva kokoonpano lupsahtaa nykyisellään vaivattomasti funeral doom -lokeroon, johon alkuaikojen droneilusta on aiemman kuuden albumin myötä siirrytty. Tyylinä on pahansuopa, eläimellisen vihaisesti tikkaava musta metalli Mardukin, Deströyer 666:n ja Tsjuderin kaltaisten bändien askelmerkeissä. Jyrkkä ja pintapuolisesti musertava kokonaisuus on omaehtoisessa säröisyydessään mehukasta kuultavaa. Läimä on vankkaa ja ryske lujaa. Lukemattomien bändien pääjehun Déhàn komennossa asiaankuuluvan pitkät biisit raahustellaan verkkaisesti syntymästä kuolemaan. Ulosanti on laahaavaa ja superraskaalla särövallilla höystettyä tarpomista, jonka korisevasta laulusta ei löydy nimeksikään melodiaa. Täyspitkälle on tapahtunut positiivista kehitystä, mutta ei tälläkään levyllä ylletä edes nousevan auringon korkeuksiin. Niitä löytyy vaikka muille jaettavaksi. Eetu Järvisalo SLOW Abîmes I CODE666 Nimi on tässäkin tapauksessa enne – siitä huolimatta, että se on lyhenne sanoista Silence Lives Out / Over Whirlpool. Levyn leppein kappale Sunny in Your Head sisältää pientä yritystä siihen suuntaan, vaikkakin valuu muuten aika tuomiopitoisena liejuna. Vaihtelua ja koukkuja on riittämiin, jotta tämänkaltaiseen musiikkiin edes etäisesti vihkiytynyt kuulija saa juonesta kiinni. Shining Nagas Territory on mielenkiintoinen paketti, jossa riittää märehdittävää. Nelihenkinen helvetinkone Infernal Execrator osoittaa tulisesti, että pirullista möykkää löytyy myös heidän saarivaltiostaan. Koskinen MÊLÉE DES AURORES Aube Cannibale SEPULCHRAL Tiiviiseen kanadanranskalaiseen black metal -skeneen kuuluva Mêlée des Aurores ei kiirehdi levytyshommien kanssa. Paketin kohokohtiin kuuluvat Billy Idol -ralli Shock to the System, Michael Jacksonin mahtava Give in to Me ja poppari Sian jättihitti, puritanistit irvistelemään pakottava Unstoppable. että lopputulos ei muodostu tasapaksuksi mötkäleeksi. Laatutakomisesta huolimatta kappaleisiin olisi toivonut lisää vivahteikkaita ja tasapainoittavia suvantoja, joita löytyy esimerkiksi kappaleista Infernal Storm of Olivion ja Blazing Acheronic Tyrants. Yhtye vetää biisin kuin biisin myllynsä läpi niin uskottavasti, että tietämätön voisi luulla lähes mitä tahansa vetoa ryhmän omaksi materiaaliksi. Otteet ovat silti altsuhenkiset, ja kaiken roson pohjalla kaikuvat rouhivimmat grunge-ilmiöt. Niiden toisistaan erottelemisellakaan ei ole suurta merkitystä maltillisen mittaiseksi jätetyn kokonaisuuden kannalta. Earthlings onkin kaikin puolin perusmallin perinneheviä. Joni Juutilainen COVEN JAPAN Earthlings NO REMORSE Vuoden 2017 debyytti-ep antoi Coven Japanista kovin hailakan kuvan, yhtyeen hevi kun oli kaikessa koukuttomuudessaan hyvin ponnetonta. Edeltävästä albumista Errancesista on 13 vuotta, mihin suurimpana syynä lienee kolmikon kiireet muiden bändiensä parissa. Mega MANALA LABOR OFFICE Raaka totuus from Hell OMAKUSTANNE En voi väittää stonerin tai edes doomin väräyttelevän viisariasattu hyvistä ja omaleimaisista riffeistä, pääosin syvältä muristuista lauluista ja ennen kaikkea tiheästä tunnelmasta, joka muodostuu Brulvahnatun kantavaksi voimaksi. Musiikkinsa kulkee jännittävästi grungen ja sludgen välimaastossa jopa kuolometallisen maiseman puolelle poiketen. Kimmo K. Pohjaan painavaa tummaa massaa on riittämiin, ja muutamat kitaraja kosketinkuviot elävöittävät muuten matalataajuuksista massiivimurahtelua ilman, että musiikillisesta ytimestä karattaisiin liian kauaksi. Söpöiksi animehahmoiksi sonnustautuva nuoriso saattaa kuitenkin intoilla levystä huomattavasti enemmän kuin farkkutakin päälle vetävä varttuneisto. Viimeisen silauksen antaa Chris Harmsin tummansyvä ääni, joka pääsee oikeuksiinsa etenkin Ultravoxin Hymnissä. Elli Muurikainen INFERNAL EXECRATOR Diabolatry PULVERIZED Singaporelaista black metalia ei tule vastaan usein. Brulvahnatun musiikille on mahdoton löytää suoraa vertailukohtaa, mikä tekee siitä tänä yltäkylläisyyden aikana tavanomaista arvokkaampaa. Materiaalissa on kuitenkin myös varaa karsimiseen, joka olisi tehnyt kuuntelukokemuksesta kenties vieläkin vakuuttavamman. Levyn yhteydessä mainitut Blut aus Nord ja Deathspell Omega istuvat samaan kerhoon, mutta Mêlée des Aurores ei saa hyvästä yrityksestä huolimatta loitsuttua musiikkiinsa samanlaista taikaa kuin genren suurimmat nimet. Näinkin kokonaisuus jää pyörimään aivan neljän kirveen tuntumaan. Abîmes I on hyvä genrensä perusteos. Massiivisuudesta ei ole pulaa, mutta onneksi jyrinän alla virtaa varsin mehevä groove
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Kotikutoinen meininki ei kuitenkaan ole se korsi, joka katkaisee kamelin selän. Alan ystävien kannattaakin ehdottomasti tarkistaa tämä levy. Yhtyettä kaupataan tiedotteessa esimerkiksi Running Wildin, Angel Witchin ja Satanin faneille. Vuonna 2014 perustettu örebrolaiskvintetti ei tee toisella levyllään periaatteessa mitään uutta, mutta lopputulos on kertakaikkisen murskaava. Äijän laulusta, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua, syntyy väistämättä mielikuva siitä, kun joku möreä-ääninen kaveri yrittää imitoida Sabatonin solistia karaokebaarissa neljältä aamulla. raa’asti vääntävä rouhe ei vaikuta antavan lausunnolle katetta, mutta muutaman pyörityksen jälkeen kuuden kappaleen paketti paljastuu yllättävän värikkääksi. Toimiihan homma niinkin, sillä kitarat antavat raidoille riittävästi sävyä. Mukavuusalueen laidoilta voi kuitenkin löytyä kivoja yllätyksiä. Vuosituhannen alussa perustettu yhtye esittää käppääkin käppäisempää heviä yrittäen mukailla NWOBHM-tekijöitä ja ajoittain eeppisempääkin ilmaisua. Raskaasti ja ni kovimmin, joten mainittujen sekoituskaan ei lähtökohtaisesti ihmeemmin puhuttele. Vid vägs ände -levyssä on aivan uudenlaista massiivisuutta ja synkkyyttä. En minäkään, lähtökohtaisesti, enää. Instrumentaalinen The Great Warrior on tekeleen siedettävin kappale. En tiennyt kaipaavani Oroa, mutta se täytti täydellisesti yhden paikan sielussani. Jos Toista pitkäsoittoaan julkaiseva Manala Labor Office perustelee levyn erikoista nimeä sen kaksikielisyydellä ja ylipäätään teemojen moninaisuudella. Eivätkä soittajat, vaikkeivät virtuooseja olekaan. Kamalinta levyssä on laulaja-kitaristi Captain Foris Ntrikosin tulkinta. Neurosis, Isis, Cult of Luna ja vastaavat paaluttivat genren menneisyydessä sen verran vakuuttavasti, ettei uusille nimille ole ollut tarvetta. Henkilökohtaisesti en osaa intoilla tästä tosissani, mutta kuulen kyllä, kun tarjolla on jonkinlaista visiota ja sydämen näyttämää ääntä. Soundi on terävä, elävä ja hyvällä tavalla karkea. Kotikeuhkoajille kappaleet löytyvät myös instrumentaaliversioina. Että sellainen kapteeni tällä laivalla. Ainakaan sillä tavalla, että etsisin käsiini uusia kyseisen tyylisuunnan bändejä. Ilman kammottavaa mölinää albumi voisi olla edes jotenkin kuunneltava, vaikka sävellyksetkin ovat korkeintaan välttäviä. Säröstä ei tingitä, mutta riffeissä sekä karkean ja puhtaan välillä vaihtelevissa lauluissa on hyvää imua. Keskeiset rakennusaineet kuulostavat olleen koossa jo Djupets kall -debyytillä (2019), mutta lopulta se oli vain pintaraapaisu matkalla kohti yhtyeen osaamisen ydintä. Kari Koskinen WARSHIP The Third Wave SLEASZY RIDER Kreikkalaisen Warshipin kolmas albumi on karua kuunneltavaa. Kyse on tuijotuksesta syvimpään pimeyteen, jonka odotuksen voi jo tuntea, mutta etäältä se tuntuu vielä kauneutena. Toni Keränen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Oron käsissä melankolia muovautuu eksistentialistisiksi tuntemuksiksi siitä, miten kaikki on lopulta merkityksetöntä, ja samalla silläkään ei ole väliä. C A M IL LA B JO R K G R E N ORO Vid vägs ände HAMMERHEART Pidätkö post/sludge metalista. Tunnelmametalliin päin mentäessä melankolisuus on liian usein pelkkää masentavuutta. Ja sitten sattumalta tulee vastaan ruotsalaisen Oron kaltaisia yhtyeitä ja koko korttipakka menee uusiksi
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Samaa törkyistä maaperää ovat myllänneet otolliseksi kasvualustaksi muun muassa Winter, Incantation ja vaikkapa Autopsy. Dwelling Below ei vähemmän yllättäen tuo eikä luo mitään ennenkuulumatonta, vaan synkkyydessä rämmitään esimerkiksi edellä mainittujen tekijöiden jalanjäljissä. No, onhan niitä paljon huonompiakin harrastuksia kuin musiikin tekeminen. Bändillä on paikoin perhanan hienoja juttuja, mistä mainioksi esimerkiksi käy Dedicated to the Night -kappaleen loppupuolisko. Tarttuvampaakin rymistelyä on tullut kuultua, mutta eipä tämän alagenren äänitaiteen ole tarkoituskaan olla mitään mukana hyräiltävää hittikavalkadia. Nornír hyödyntää esikuviensa perintöä hyvällä tavalla antaen ilmiselvimmänkin kopioinnin kuulua musiikissaan rehellisesti ja peittelemättä. Levyllä on neljä noin kymmenminuuttista rusennusta, joista löytyy hitaan vyöryn lisäksi äkäisesti tulittavaa blastia, eli aivan puhdasta tuomiojyrää musiikki ei ole. Yhtye selkeästi ymmärtää, mistä narusta vetää. Skuld on täynnä tuttuja piirteitä, mutta kokonaisuus toimii ja tuntuu omalla ristiriitaisella tavallaan jopa tuoreelta. A N T JE K N E P P E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Black metalin ikiaikaisen potentiaalin valjastaminen hyviksi biiseiksi on onnistunut tässä tapauksessa varsin mallikkaasti. Myös Wardruna-cover Helvegen toimii odotettua paremmin, eikä albumilla ole varsinaisesti heikkoja lenkkejä – ellei pientä paikoittaista soiton kankeutta lasketa sellaiseksi. Yhdysvaltalaiskolmikon debyytti ruoppaa death doomin ryönäistä laitaa. Tällä kertaa yllätys on kuitenkin enemmän kuin positiivinen, sillä pienehköstä Freibergistä marssiva Nornír on onnistunut luomaan mainion levyn. NORNÍR Skuld NORTHERN SILENCE Aina kun vastaan tulee ”skandinaavista black metalia” Saksasta, mielen täyttää puhdas kauhu. Elli Muurikainen DWELLING BELOW Dwelling Below TRANSCENDING OBSCURITY Kuolometallia likaviemärin puolelta. Joni Juutilainen menisin tosissani mainostamaan Warshipiä näiden bändien kuuntelijoille, saisin varmasti selkääni – tai ainakin sietäisin saada. Skuldilta kuuluvat läpi Dissection, Taake ja lukemattomat muut melodisehkot pohjoiset black metal -yhtyeet
Musiikin identiteetti ei ole muuttunut, vaan tyylikattauksena on yhä progesta ja punkista ammentavaa vaihtoehtometallia. Keskitempoisempi ote voisi tuoda huippuosuman, mutta kohdeyleisöönsä Helfró iskee varmasti tällaisenaankin. Jäsenistön historia muun muassa Druadan Forestissa, Moonsorrow’ssa ja Satanic Warmasterissa luo kokemuspohjan, jonka päälle on hyvä lähteä rakentamaan moniulotteista musiikkia. Starpath on kiehtova kimppa, vaikkakin jää inasen kummankin bändin omista tuotoksista. Joni Juutilainen STONED STATUES Guardian SAKARA Nuori ja energinen pirkanmaalaistrio on kasvamassa kovaa vauhtia uudeksi kotimaisen raskaan musiikin ilmiöksi. Riffeissä on paikoitellen valtavaa potentiaalia. Eetu Järvisalo DREAM UNENDING / WORM Starpath 20 BUCK SPIN Tässäpä kaksi bändiä, jotka sopivat samalle julkaisulle kerrassaan mainiosti. Vaikka kappaleet ovat pitkiä, ne eivät pääse kyllästyttämään. Niko Ikonen HELFRÓ Tálgröf SEASON OF MIST Islanti tunnetaan mainioista black metal -yhtyeistään, mutta harvemmin maalla on tarjota kovan luokan death metalia. Mitenkään erityisen mieleenpainuvaa kanadalaisveikkojen musiikki ei ole, mutta kokonaisuudessaan levy edustaa sitä parempaa keskinkertaisuutta. Senkään lähestymistapa raahustamiseen ei ole millään muotoa lyijynraskas, mutta kappaleiden ilmavaan tunnelmaan on kätketty myös synkempiä sävyjä. Occulsedistakin tuttu rumpali-laulaja Jared Moran hoitelee mörinät matalalta ja ilman armoa. Dream Unending tunnelmoi matalalla murinalla tulkitusta laulustaan huolimatta melkoisen kepeästi. on aiempaa enemmän. Tálgröf on siltäkin osin hyvin tehtyä tavaraa. Yksi vakuuttavimmista yrittäjistä saarivaltion kuolometallikartalla on Helfró, jonka toinen levy murjoo hurjalta kuulostavissa merkeissä. Ehkä kanukit saavat vielä leivottua kunnollisen levyn. Taidolla sovitetuissa, debyyttiin nähden pidemmissä kappaleissa on rutkasti tarttuvuutta, mieleen jäävää melodisuutta ja puristavaa tunnelmaa. Moranin rumpukompit kolisevat, ja kitarat viiltelevät synkeänkohtalokkaita liidejä. Vähän yli parikymppisistä soittajista koostuva yhtye on tehnyt neljässä toimintavuodessa laadukasta jälkeä keikkaja levyrintamalla. Leppoisammat fiilistelykohdat toimivat huomattavasti paremmin kuin kireä sahaaminen ja aggressiivinen mättäminen. Bändin kakkosalbumi ei tule hyydyttämään menoa. Koko levy on yhtä mustaa messuamista, jonka eeppinen tunnelma luodaan katkeamattomalla ja tinkimättömällä pimeän death metalin voimalla. Kyseessä on Carach Angrenin ja Ophidian I:n livemiehistöissä rumpaloivan Ragnar Sverrissonin ”sooloprojekti”, jonka musiikki pohjaa melkoiseen rumputuleen. Biisien vaikutteet ulottuvat aina black metaliin ja gootteiluun saakka. Jos vuoden takainen nimikkodebyytti oli ajoittain varsin hillitöntä purkautumista, uutuudella sijaa saa myös maltillisempi kypsyttely. Kimppakaveri Worm on ihastuttanut Foreverglade-täyspitkällä ja pienemmällä Bluenothingilla. Tami Hintikka SOMBRE HÉRITAGE Inter Duo Mundi SEPULCHRAL Quebecistä kotoisin oleva Sombre Héritage soittaa vauhdikasta ja synkkää black metalia. Vaikka sävellykset ovat teknisiä, musiikki ei ole minkään sortin ydinfysiikkaa vaan helposti sisäistettävää murinaa, josta löytyy rutkasti koukkuja. Soundimaailma on likainen ja luomu. So Many Chancesissä kuullaan jopa pätkä puhdasta miesääntä, joka on kokonaisuudessa täysin kotonaan. Musiikillisesti Helfró lainailee muun muassa Morbid Angeliltä, mutta tuo peliin pohjoismaista väriä esittelemällä selviä viitteitä In Battlen, Zyklonin ja mustimmillaan myös Mayhemin tuotannosta. Aisaparinaan miehellä on Simon Thorolfsson, joka taitaa laulun ja kielisoittimet. Levy on ylipitkä muttei yllättäen aiheuta ähkyä. Molemmat kokoonpanot lähestyvät doom deathiä hieman epäortodoksisista vinkkeleistä ja omilla tavoillaan, jotka on havaittu hyviksi aiemmilla levytyksillä. Maltillisuus ei kuitenkaan tarkoita kesyyntymistä vaan toimivien ideoiden jalostumista entistä toimivammiksi. Bändin musiikki kaipaisi tiivistämistä ja ehkäpä myös tiukempaa itsekritiikkiä. Vargrav jylhistelee yhä 1990-lukuisissa tunnelmissa vanhaa ARVIOT. Uutuuden korkeatasoinen ja tapahtumarikas, Jenna Kosusen mainiolla punkäänellä johdettu musisointi on yhtyeen kovinta tähän asti. Laulajan ärrimurreilu, kuiskailu ja ärinöinti tuo muutenkin monipuoliseen kappaletrioon oman lisänsä. Yhtyeen ainoa heikko puoli on sen musiikin liiallinen vauhti, joka turruttaa tuhtien soundien aisaparina. Myös selkeitä hittilohkaisuja kuten Take Me With You ja Who Do You Think You Are. Melko tuntemattoman Hak-Ek Damm -bändin Exun sivuprojekti tarjoaa kitaravetoista ja mukavan melodista tavaraa. Se ei ala ärsyttää tai aiheuta muitakaan tuntemuksia. Luonnollinen kehitys on kuitenkin tuonut yhtyeen ilmaisuun uusia värejä ja kikkoja. Lopputulos on toimiva, eikä aistinelimiin jää minkäänlaista light-version inhaa tunnetta. Tunteita on helpompi purkaa, kun ei ole kiire minnekään. Musiikki on kevyesti melankolista, ja yllättävää kyllä siitä tulee mieleen geneerisempi Suomi-bm, niin hyvässä kuin pahassa. Mega VARGRAV The Nighthold WEREWOLF Mahtipontista black metalia esittävästä Vargravista on kasvanut varsinainen suomalaisen black metalin all stars -bändi. Väittäisin, että bändin nykyisellä kehitystahdilla levy tuskin tulee jäämään sen parhaaksi. Kahteen pitkään biisiin on istutettu reilusti herkkyyttä heleällä kitaravaeltelulla. Kakkoslevyllä on kuitenkin kuultavissa positiivista kehitystä ja hienovarainen kurssinmuutos
The Nighthold tuo yhtyeen musiikkiin muutamia uusia piirteitä, mutta vuodesta 2015 toimineen bändin linja pysyy tuttuna. Völd onkin tyyppiesimerkki siitä, miten tehdään hyvältä kuulostavaa musiikkia ilman sielua raastavaa sisältöä. Se ei kuitenkaan tee levystä hyvää. Voimaton ja täysin vailla ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tämä on eittämättä poikinut myös vuonna 2016 nykyisen nimensä saaneen Nyrstin, jonka keskitempoisesti kulkevassa black metalissa on paljon tuttuja piirteitä. Meno vaihtelee alkuaskelten hatarasti koossa pysyvästä yrittämisestä Siberian Hardcoren soitannollisesti tiukentuneeseen englanninkieliseen paahtoon. Osuvasti nimetty Life keskittyy entistä enemmän olennaiseen eli laadukkaiksi ja koukukkaiksi muovattuihin biiseihin. Autopsya ja Repulsionia on kuunneltu, ja oppi on mennyt perille lähes kiitettävällä arvosanalla. Discharge-vaikutteet ovat paikoin ilmeisiä – noh, tietenkin –, mutta Bastards ei ole mikään d-beat-klooni, vaan sen kaahaus on taattua kotoperäistä laatua. Mega BASTARDS Arctic Hardcore SVART Heti kättelyssä on selviö, ettei tällaista mammuttikokoelmaa voi lähestyä tavanomaiset levyarviolasit silmillä. Lähes 140 biisiä klassisen kultakauden suomalaista hardcorea tyydyttänee kovemmankin ”kunnon kasikakkosen” fanin. Liveja treenikämppävedot päästävät kuuntelijan lähelle bändiä ja sen nuoruuden innon kyllästämää mekastusta. Arctic Hardcoren julkaiseminen on Svartilta alakulttuuriteko, joka tarjoaa paljon niin vanhoille kuin uusille Bastards-faneille. Kouriintuntuva esimerkki tästä oli vuonna 2016 ilmestynyt pitkäsoitto The Passage, joka vieläpä toistettiin hienosti seuraavan vuoden Passing Stages -livellä. Teknisesti taitava suorittaminen on DGM:n tekemisessä edelleen vahvasti läsnä, mutta biisinkirjoittamisessa mennään yhä enemmän melodiat edellä eikä soittopuolen kikkailu ole itseisarvo. Sävellykset ovat keskitason tekeleitä, joiden kliimaksit tuntuvat jäävän uupumaan kerta toisensa jälkeen. Tästä päästään siihen, että biiseistä voisi pilkkoa turhia ulokkeita pois aivan surutta. Antiikkisilta kuulostavat kilkuttelut ja pimpelipompelit piristävät muuten niin yliahdettua meininkiä. 50-minuuttisesta lätystä olisi voinut karsia puolet pois, jotta se olisi edes hieman kiinnostavampi. Niko Ikonen DGM Life FRONTIERS Liki 30 vuotta toiminut ja 11 studioalbumia tehnyt Italian progemetallisuuruus porskuttaa kenties kovemmin kuin koskaan. Lucifers Crown on soundipolitiikaltaan niin karkea irtiotto, että valinnan on pakko olla tietoinen. Nyt on nimittäin kaiveltu arkistoja siihen malliin että riittää. Nyrstin perushyvässä mustassa metallissa ei ole varsinaisia virheitä, mutta ei toisaalta mitään erityisen hienoakaan. Sinänsä bändin keskitempoinen, raaka ja ajoittaisilla koskettimilla sävytetty kuolo liikkuu oivilla vesillä, eikä mielleyhtymä vaikkapa Acheroniin ole lainkaan pahasta. Völd kuulostaa pitkälti siltä kuin Ruotsin Shining olisi sattunut syntymään Islannissa. The Crimson Templessä ei ole oikeastaan mitään vikaa, muttei se herätä myöskään minkäänlaisia tunteita. Myös Necroabyssiousin julistusta on aina kiva kuunnella. Kosketinmatot soivat isoina ja kuulaina, ja musiikki on muuttunut hiljalleen nopeampaan ja terävämpään suuntaan. Eiköhän tästä silti vielä hyvä tule, kunhan omia vahvuuksia osataan hyödyntää paremmin. Bastardsin hardcore on roisia sorttia, ja millintarkalle suorittamiselle haistatetaan pitkät. Yhtyeellä on periaatteessa palikat tehdä kovaa jälkeä, mutta homma ei aivan toimi. Arctic Hardcore niputtaa aikakauden koko levytetyn tuotannon sekä vaatimattomat viisikymmentä ennen julkaisematonta rymistelyä. Kappaleista yksikään ei ole mikään Sacrificial Suicide, mikä ei ole itsessään vielä isokaan miinus, mutta sekin voima ja isku, jota raidoissa mahdollisesti asuu, jää pahasti treenikämppätasoisen taltioinnin peittoon. Matkan varrelle mahtuu yksi jos toinenkin julkaisu, joista suurin osa on jo kauan sitten unohtuneita. Jaakko Silvast EVIL INCARNATE Lucifers Crown BESTIAL BURST Saatanallista vanhan liiton death metalia jo pitkään vääntänyt jenkkibändi Evil Incarnate on yltänyt parhaimmillaan oikein meheville tasoille. Moderneja arvoja ja trendejä hylkivä asenne on korostetun vihamielinen, mutta nyt vedetään ikävä kyllä metsään. potkua oleva äänimailma on kuitenkin niin halpa ja keskentekoinen, että ero edelliseen levytykseen on valtava. Pari vuotta sitten paluun tehnyt tamperelainen Bastards kaahasi alkujaan lyhyen mutta tuotteliaan matkan vuosina 1981–83. Kari Koskinen HORRIFIER Horrid Resurrection PERSONAL Nuoret vuonojen kasvatit möyrivät visvaisen death metalin parissa. Maukkaita hidasteluita aavemaisine tunnelmointeineen on jo nyt sopivasti ja oikeissa paikoissa. Sekään ei haittaisi yhtään, jos seuraavan julkaisun tuotantoon kaadettaisiin ämpärillinen räkää ja hurmetta, jotta saataisiin musiikista entistä maksoittuneemmalta löyhkäävää. Varathron on nykyään kuin kreikkalainen Dimmu Borgir. Levy alkaa hyvin mutta muuttuu koko ajan tylsemmäksi. Ammattimainen tekeminen kuuluu kaikessa, joten Vargravin jatkuvasti kasvava suosio ei ole ihme. Painostava musiikki hakee voimakasta tunne-elämystä, ja erityisesti laulaja Snæbjörn Þor Árnasonin väkevä ja vaihteleva tulkinta on genrensä huippuluokkaa. Debyyttinsä esikuvat käyvät ilmeisen selviksi jo kättelyssä paitsi bändin nimestä myös ensitahdeista. Joni Juutilainen Emperoria ja Odiumia ihaillen. Tätä samaa kamaa on tehty Kreikassa ysärin alusta lähtien. Debyyttilevy His Majesty at the Swamp (1993) on legendaarista kamaa, eikä myöskään Walpurgisnacht (1995) ole hirveän huono. Hyvin hoidetun palvonnan lisäksi musiikkiin voisikin haudata vähän enemmän omaa näkemystä. Miehellä on albumilla suuri rooli, johon voisi panostaa jatkossa vieläkin enemmän. Bändin sisällä lymyävä taito ja luovuus tulee synnyttämään varmasti tätäkin parempaa materiaalia, siitä olen varma. DGM:n nykyinen musiikillinen suunta parantaa bändin osakkeita saada kuulijoita myös progemetalligenren ulkopuolelta. Turhan moni kappale ylittää kuuden minuutin rajapyykin, eivätkä loputkaan ole nasevissa punkkimitoissa. Pisteet bändi saa folkkihommista. Vargravin kolmas on silti mainio levy, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Yhtyeen nykyinen laulaja Mark Basile on maailmanluokan tekijä, jonka osuutta DGM:n musiikin hienoudessa ei voi kyllin kiitellä. Kaikenlaiset jonninjoutavat modernit hömpötykset kuten siirappimelodiat tai tekoälyn luomalta kuulostava suorituskikkailu loistavat poissaolollaan. Kaiken pitää olla isoa ja pompöösiä, melodista ja dramaattista. Kappaleilla kuten Unravel the Sorrow, Journey to Nowhere ja To the Core se myös takuulla onnistuu. Siinäpä on todella viriili ukkeli 57-vuotiaaksi. Life on näitä kahta sekä vuoden 2020 Tragic Separation -levyä soundiltaan tukevampi ja muutenkin sähäkämpi. Joni Juutilainen VARATHRON The Crimson Temple AGONIA Nyt hattu päästä: kreikkalainen Varathron on jo 35 vuoden ikäinen. Totuus kuitenkin on, että The Nightholdia tulee verrattua väkisinkin genrensä klassikoihin, kuten myös bändin loistavaan Netherstorm-esikoiseen (2018), jotka ohittavat uutuuden oikeastaan kaikilla mittapuilla. Kuuntelin muistia virkistääkseni mainion ja voimalla mättäneen Depopulation Agendan (2020), mikä oikein korostaa harhalaukauksen perusteellisuutta. Näiden jälkeen alkoi rämpiminen keskinkertaisuudessa, ja muut kreikkalaiset black metal -bändit painelivat ohi vasemmalta ja oikealta. Tami Hintikka NYRST Völd DARK ESSENCE Islantilaisen äärimetallin profiilin nousu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattava
Secret Spheren kolmastoista studiolevy, teemallinen Blackened Heartbeat sisältää hyvin tehtyä sinfonista ja aavistuksen progressiivista melometallia. Sävellyksellistä väriä ja täysin pistelemätöntä intoa sen sijaan löytyy siihen malliin, että nopat laskeutuvat jonnekin Vektorin ja Absun välimaastoon. Tsekatkaa Youtubesta vaikka Map to the Stars, Monument to the Ancients. Jaakko Silvast BJØRKØ Heartrot SVART Amorphisin Esa Holopaisen parin vuoden takainen sooloalbumi oli virkistävä välitilinpäätös. Edes bändin ex-kosketinsoittajan Antonio Agaten loihtimat orkestraatiot eivät pelasta sinällään taitavaa kokonaisuutta. Laulaja osaa hommansa ja on periaatteessa virtuoositasoa, mutta ukon äänenväri on umpigeneerinen, suurimmilta osin jopa kasvoton. Raikkaasti, ilolla ja rehevästi. Jenkkibändi Xothin kolmas pitkäsoitto on suurelle yleisölle kenties liiankin runsasta kamaa, mutta tällä taitotasolla ja tyylikkyydellä sietäisi saada massat ja mammonat. Täydellistä kiitoa, ilmavaa lentoa ja suupieliä repivää hymyä! Vuonna 2016 julkaistuun esikoiseen verrattuna meno on ammattimaisempaa, mikä syö sympatiapisteitä. Taiteelliset ratkaisut ja tavoitteet ovat tietysti tekijän päätettävissä, mutta tällaisessa metallissa korvamatokoukkuja kannattaisi olla ennemmin liikaa kuin liian vähän. En pidä liiallisesta sokerista, sillä siitä saa nössönäppylöitä ja vaivautuneen olon. SECRET SPHERE Blackened Hearbeat FRONTIERS Vuodesta 1997 power metalia tahkonnut italialainen Secret Sphere N A T E P H E LP S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Koivusaaren death metal -menneisyys huomioiden on sopivaa, että levy käynnistyy Carcassin Jeff Walkerin rähisemällä, tuimasti jyräävällä The Heartroot Rotsilla. Erikoista on, että minähän panen yleensä riffit mukisematta melodioiden edelle. Biisien tempoindeksi on kiitettävä, mutta kertosäkeitä vaivaa sama kuin aiemminkin: niistä ei jää hirvittävästi muistikuvia. Tieteishenkisiä tunnelmia, miedon progressiivista teknisyyttä, modernisti tykiteltyä kuolorässiä ja roppakaupalla virkeästi laulavia kitaroita. Blackened Heartbeat on toinen levy yhtyeeseen vuonna 2020 palanneen Roberto Ramon Messinan kanssa. Aivan mahtava levy! Kari Koskinen on aina ollut genressään jääkiekkotermiä käyttäen hyvää divaritasoa. Nyt se saa rinnalleen sukulaisteoksen, jolla bändin toinen kitaristi Tomi Koivusaari avaa tuntojaan. Kuten Holopaisen levyllä, myös ”Björkän” soololla kuullaan läpileikkaus muusikon monipuolisesta musiikillisesta historiasta. Lopputuloksena on kirjava ja aisapariaan huomattavasti rujompi tallenne. Sooloista voi haistaa myöhäisemmän Deathin. Tulkitsijoina progesävytteisille sävellyksille toimii runsas joukko tunnettuja laulajia metalliskenestä ja sen ulkopuolelta. Xothin tapauksessa herkeämätön kuviointi ja räiskintä on kuitenkin suorastaan riemukkaan lennokasta. Bändi ei ole koskaan onnistunut haastamaan kunnolla edes kotimaansa kovimpia tekijöitä kuten Rhapsody of Firea tai Vision Divinea. Äärimetalliin tartutaan myöhemXOTH Exogalactic DAWNBREED Jessus sentään, nyt tuupataan kitaramelodiaa ja -sooloa oikein tosissaan
Ase on kasattu vanhoista osista, mutta osumatarkkuus on kaikessa luupäisessä tehokkuudessaan varsin kova. Slayer-henkistä komppia tarjoillaan keskimääräistä anteliaammalla kädellä. Mikäli saatanallisuus ja barbaarinen pahuus ovat lempiasioitasi, myös Demoncyn viides levy maistuu varmasti. Délétèren pimeästä ajasta kumpuavat ruttolaulut on helppo nostaa ei-niin-kummoisen black metal -vuoden parhaimmistoon. Ilmiöstä puhuminen ei ole millään muotoa liioittelua. Eetu Järvisalo ABJECT MENTOR Abominaciones AWAKENING Siihen nähden, että näiden meksikolaisten historiasta ei löydy kummoistakaan kerrottavaa, ukot vetävät esikoisellaan hyvin. Kolmatta levyään julkaiseva Délétère istuu skeneen mallikkaasti. Primitiivisyys olkoon nimesi. Perinteitä kunnioittavaa jenkkikoohkaahan tämä on, eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka monta kertaa kuuntelisi. Biisit ovat sitä samaa kamaa, jota muun muassa Suomen oma Beherit takoi alkutaipaleellaan omalla pienellä eteläamerikkalaisella twistillään. Kari Koskinen DEMONCY Black Star Gnosis DARK DESCENT Sitä joko arvostaa luupäistä black metalia tai sitten ei. Samapa tuo, kun perusasiat irtoavat piipusta näin hyvällä paineella. Songes d’une Nuit Souillée ei tarjoa sinänsä mitään sen mullistavampaa kuin esimerkiksi Suomessa on tällä vuosituhannella tehty. Bändin konstailematon avaus lähentelee erinomaista työtä, vaikka omaperäisyyspisteitä ei pahemmin ropise. Turhat kulmat ja käännökset on leikelty ilahduttavasti pois. Itse asiassa niinkin hyvin, että Abominaciones kuulostaa aivan kehäkettutasoiselta kuolemanpalvonnalta. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Vaikka aluetta edustavien bändien määrä on maltillinen, osin samoista tyypeistä koostuva ja vieläpä pitkälti Sepulchral Productionsille levyttävä, pinnan alla kytee taatusti jotain laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin pelkkä vahva yhteisöllisyys. Muutamiin strategisiin paikkoihin on sävelletty sopivia hengähdystaukoja, joissa demonit sihisevät ja pihisevät, kellot kumisevat ja synkeä dark ambient surisee taustalla. Vaikka kokonaisuus ei kuulosta jatkuvasti yhteen hitsaantuneelta ja harmoniselta, se on kiintoisaa ammattityötä. Hieman huutohenkisessä korinassa on tummaa voimaa, ja selkeä soundimaailma on sopiva sekoitus vanhan liiton luomua ja nykyaikaista potkua. Sävy on synkkä ja raskas, mutta ei paikallaan raahustavalla tavalla. Vuonna 1989 Profanatican savuavista raunioista noussut Demoncy on ensimmäisiä amerikkalaisia bm-bändejä, eikä pääjannu Ixithran meininki ole noin 35 vuodessa paljon muuttunut. Satunnaisesti vilahtaa tyylikkäästi biisiin istuva soolo. Heartrot on maistuvan luonnonläheinen kattaus raskaampaa ja keveämpää ilmaisua, joka ei rajoita itseään. Tähtäimessä on joko riffivetoisesti ryskivä keskitempoinen mättö tai suoraviivaisesti kalloa takova juoksukomppi. Tenhoavimpina esimerkkeinä tästä täytyy mainita Ismo Alangon tulkitsema Värinvaihtaja ja Jessi Freyn vetämä The Trickster. Albumin kylmässä ja karheassa black metalissa on Pohjolasta tuttua melodisuutta, mutta tunnelmaltaan se on alkukantaisen sijaan sivistyneisyyteen saakka jalostunutta, ilman hienohelmojen havinaa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tunnelmaa voisi kuvailla saatanalliseksi ja houreiseksi, jopa pilkkaavaksi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO minkin, mutta ennen kaikkea levy leikittelee kerroksellisia mielikuvia ja väijyvää melankoliaa sisältävillä ääripäillä ja variaatioilla. Tässä onkin yksi itäiseen Kanadaan sijoittuvan skenen merkittävistä joskin vaikeasti määriteltävistä ominaispiirteistä. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Niko Ikonen DÉLÉTÈRE Songes d’une Nuit Souillée SEPULCHRAL Quebecin alueen omaehtoinen ja -laatuinen black metal on nostanut jo vuosien ajan päätään. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Meininki on roisia, likaista, surisevaa ja tykittelevää. Pätevä vaikkakin melko helposti unohdettava levy sarallaan. Mega. Abject Mentor on nimi, jonka tulevat julkaisut pääsevät varmasti testiin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme
Koko levyn kansia ja sanoitusjeesausta lukuun ottamatta toteuttanut Herranen osuu melankoliaan taipuvaista herkkisromantikkoa aika syvälle sisuksiin. Siitä puuttuu kaikenlainen laskelmointi ja kosiskelu. Ei huono saavutus veteraaneilta. Sama miedosti progressiivinen melodinen heavy soi yhä, mutta entistä kypsempänä versiona. Johtohahmo Christofer Johnsson päätti kuunnella fanejaan ja suunnata katseensa menneeseen. Pyöräytys tai pari levyä piti ihmetellä, sillä kappaleista on tehty debyyttiin verrattuna pykälän isompia ja maalailevampia. Hyvä niin. Silmäkulmakin kostuu. Vuonna 2018 ilmestynyt pompöösi rockooppera Beloved Antichrist antoi vahvoja merkkejä siitä, että Therion oli maalannut itsensä lopullisesti nurkkaan. Ulosanti tulee Sara–Stam1najanan välimaastosta, mutta meno on soitannollisesti simppelimpää ja lyyrisesti suorasanaisempaa. Parhaimmillaan biiseistä tulee mieleen klassinen Queensrÿche, kuten vaikkapa Of Malison and Magicin kitarat ihanasti kertovat. Levy osoittaa, että yhtye osaa tuottaa edelleen dramaattista, mystistä ja ennen kaikkea tarttuvaa heavy metalia. Entistä täydellisempiä melodioita ja koukkuja on toki aina tilauksessa, mutta nykyisilläkään eväillä ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla. Kimmo K. Eri kulttuuripiirien myyteistä ja legendoista sekä esoteerisistä perinteistä ammentavat sanoitukset tuovat musiikkiin oman herkullisen mausteensa. Upeissa melodioissa on omaehtoisuuden ja kekseliäisyyden tuntua ilman tarttuvuudesta tinkimistä. Vaan toisin kävi. Toinen pitkäsoitto syventää sävelmiä rahtusen, mutta kovin radikaalia muutosta ei tarjoilla. Tuloksena on Leviathantrilogia eli sarja klassisen perinteistä Therionia sellaisena kuin bändi ilmeni Theli-, Vovinja Deggael-levyjensä aikoihin (1996–2000). Päälle ripaus Tarotia, AOR-henkistä melodiantajua ja häpeilemättä kasariestetiikan kanssa pussailevia koskettimia, niin jonkinlainen kuva on luotuna. Mikko Malm DEATH’S HEAD AND THE SPACE ALLUSION Luc-II-Farul INVERSE Oululaisbändin esikoinen neljän vuoden takaa jäi mieleen paitsi yhtyeen nimen myös raikkaan otteen ansiosta. Sävelet, tulkinta ja tuotanto ovat kauttaaltaan erittäin kovaa tasoa. Tässä sarjassa on vaikea saada itseään esille, mutta Death’s Head and the Space Allusion ansaitsisi enemmän huomiota. Maestron tavoitteena on tehdä maailmasta parempi paikka, ja avoimen rehellinen Varjot on kirkkaasti valaistu viitta siihen suuntaan. THERION Leviathan III NAPALM Alkuaikojen death metal -bändistä sinfonisen metallin lippulaivaksi kehittyneen Therionin ura paloi vuosien ajan melko hiljaisella ja laimealla liekillä. Tässä onkin tekijä, joka pitkälti erottaa Therionin muista alan orkestereista. Ihmisen olemusta luotaava albumi vaatii yksin kuuntelemista, jolloin se vapauttaa katsomaan elämän peiliin. Trilogian päätösosa ei eroa olennaisilta osiltaan kahdesta aikaisemmasta, mutta kyseessä saattaa hyvinkin olla Therionin uran laadukkain albumikokonaisuus. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Uljaiden sävelten kuljettamat tunteikkaat ja pateettisen partaalle äityvät lyriikat uppoavat sisimpään ja aiheuttavat runsaita kananlihareaktioita. Kari Koskinen MIKKO HERRANEN Varjot NOISE FLOOR Modernisti silattu keskitempoinen suomimetalli ei lähtökohtaisesti kiihota, mutta Varjot on avoimessa vereslihaisuudessaan erittäin vakuuttava levy. Myös sanoissa ja sovituksissa on runsaasti yllättäviä mutta ihmeen sulavia ratkaisuja. Täysin valmiilla soundilla pelaava yhtye ei jätä toivomuslistalle paljoakaan, sillä periaatteessa kaikki pelaa siten kuin pitääkin
Kimmo K. On aika temppu vetää livenä paremmin, kun levyversiotkin ovat hyviä. Perinteinen melodinen dödsmetall on väistynyt majesteettisuutta tavoittelevan mustareunaisen kuolon tieltä. Viiden biisin ep on kiireestä kantapäähän aitoa PK-asiaa eli kunnon kitaravetoista riffirähinää machorakkautta huokuvilla lyriikoilla. JO O N A S LE SK IN E N SARGASSUS King of the Sun OMAKUSTANNE Kun kotimainen trio saa intron ja perustykittelyt hoidettua, kiehtovuus alkaa paljastua. Jaakko Silvast UFOMAMMUT Crookhead SUPERNATURAL CAT Italian psykesludgeilijat jyrnivät kolmibiisisen mällinsä superraskaalla svengillä ja mahtavalla meiningillä. Tami Hintikka WALHALLA Release the Beast GREAT DANE Walhalla julkaisi debyyttialbuminsa Firereichin vuonna 2000. Jyrinän alle hautautuvassa laulupuolessakin on kivasti koukkua, mutta juna puskee eteenpäin lähinnä vastustamattoman jylyn ja jyskeen voimin. Väkevimmillään bändi on 90-lukulaisen iskevällä ja korvaan jäävällä Master of Your Mindilla. Kun mukaan lisätään Miikka Virtapuron laulutyyli, kotimaisisSargassus. Jouset korvaavat alkuperäisiä syntikoita ja soivat tyylikkäästi, pikanttina mausteena. Koskinen SODOMISERY Mazzaroth TESTIMONY Svea-mamman melokuolopojat lyövät toisella kokopitkällään isoa vaihdetta silmään. Ensikohtaamiseni Imperialistin kanssa on todellinen antikliimaksi, joka ei herätä mitään halua tutustua yhtyeen kahteen aiemmin julkaistuun levyyn. Aiempaan verraten yhtye on petrannut hieman tempoaan (Liian kuuma, Kaikkia yks) ja esittää asiansa totuttua raskaammin (Musta aurinko, Yön pimeä syli). Valkeat ei ole yksi niistä. Syntyy mielleyhtymä Mastodoniin, vaikka tyylillisesti meno on enemmän The Moth Gathereriä. Älykköteemasta huolimatta yhtyeen musiikki toistaa hyvin tavanomaisia kuvioita, mikä hiertää vastakarvaan. Erittäin kunnianhimoinen ja monisyinen ilmaisu on vahvasti progeilevaa mutta myös varsin jämäkkää ja raastavan mustanpuhuvaa. Bändin laatutakuuta tuore teos jatkaa kuitenkin vaivatta. Walhallan paluu onnistuu hyvin, mutta energisyydessä uusi kokonaisuus ei yllä Firereichin tasolle. Kimmo K. Mazzaroth tarjoaa paljon ja taidokkaasti tehtynä, mutta se ei riitä nostamaan levyä tavanomaisen yläpuolelle. Koskinen IMPERIALIST Quantum TRANSCENDING OBSCURITY Scifiteemat eivät ole black metalissa aivan tavallisinta antia, mutta kymmenvuotias Imperialist on uskaltanut tarttua aiheeseen. Jos mielii kuulla, miltä äärimmilleen särötetty pörinä kuulostaa, tästä löytyy oiva näyte. Painavasti jyräävä ep edustaa bändin tuotannon hevipainotteisinta laitaa, ja romuluisesti kömpivä mörköily toimii mainiosti. Maustetta tuovat tietynlaiset sliipatut Game of Thrones -mielikuvat. Kimmo K. Bändi on nimetty kuvaavasti mutta ehkä silti hieman ontuvasti. Jopa dimmuborgirmaisten tunnelmien päälle levittäytyy kosketinmatto. Varsinkin, kun kakkoslevyllä on siirrytty laulukielen suhteen suomesta englantiin. Vakuuttavaa tekemistä. Koskinen VALKEAT Fireborn REAPER Maailma on täynnä umpipaskoja folk metal -bändejä. Tasapaksu läiskyttely kuulostaa ponnettomalta, ja musiikista tuntuu uupuvan kaikki dynamiikka. Quantum kuulostaa siltä kuin myöhäisten aikojen Dissection olisi muuttanut Amerikkaan ja jättänyt sävellyksistään pois kaiken melodisen tarttuvuuden. Siistejä suvantoja ja sävykkäitä osioita sisältävän musan erikoispiirre on näppärän eloisa rumputyöskentely. Bändin folkkailu ei ole sitä tyypillisintä hevipolkkaa vaan edustaa genren kuulasta ja romanttisen melodista laitaa. Örinä on saanut kavereikseen puhtaita lauluja, kuoroa ja sampleja. Pelkän soundin tai svengin varassa ei kuitenkaan olla, vaan kuvioissa on mukavasti mukaansatempaavaa sykettä. Joni Juutilainen WOLFREDT / VHK STRING ORCHESTRA Live at the Estonian Public Broadcast Radio Studio 1 MOMENT OF COLLAPSE Kolmen biisin kattaus virolaista postrockia jousiorkesterin kera on aika hienoa fiilistelymusiikkia. Sittemmin ajan mutiin hautautunut bändi tekee nyt paluuta ainoan alkuperäisjäsenensä, kitaristi Jussi Heikkisen johdolla. Edellistä Paha Kaksonen -julkaisua, loistavaa Viimeinen virhe -ep:tä (2021), uutuus ei kykene tarttuvuuden osalta lyömään. Mukava kuitenkin huomata, että yli 20 vuoden tauko ei ole onnistunut häivyttämään yhtyeestä sen ominta olemusta. Release the Beastillä soi tuttu black/thrash, jota pönkitetään paikoin selkein death metal -elementein. Livetilanteen romuluisempi ja jyrisevämpi soundi sopii kappaleisiin mainiosti tuoden niihin välittömyyttä ja voimaa. NAPAKAT 71. Kombinaatio on toimiva ja lienee juontunut jamipohjaisesta syntytavasta, jonka yleensä ankeista piirteistä bändi pysyy kiitettävästi erossa. Suttulogo on suoristunut ja musiikki ottanut kunnon harppauksen massiivisempaan suuntaan. Joni Juutilainen RANE RAUTIAINEN & PAHA KAKSONEN Viimeinen mies pystyssä FAN Raskaan rockin rykmentti Paha Kaksonen ja keulamiehensä, entinen Rajuilma-solisti Rane Rautiainen pistävät pihalle jälleen uuden pikkujulkaisun. Biisit toimivat selkeällä kaavalla, ja usein pääpaino tuntuu olevan iskevissä kertosäkeissä, joita löytyy mukavasti. Bändin tämänvuotiselta IIII-levyltä lavalle siirretyt tunteikkaat mutta mukavan jäntevät ja tapahtumarikkaat kappaleet toimivat livenä erinomaisesti
Käsiteltiin kappaleissa millaisia aiheita tahansa, niistä välittyy kepeä ja positiivinen tunnelma. Tuplen laulussakaan ei ole mitään moitittavaa. Tuple. Ihme kyllä kappaleista löytyy jumittavan toiston kautta purevaa tarttuvuutta, mikä ilmenee kenties konkreettisimmin Voice Mail Box -kappaleella. Nyt tuntuma on oudon häilyvä. Koskinen KINGS CROWN Closer to the Truth FRONTIERS Kings Crown on Dogfaceja Gypsy Rose -kitaristi Martin Kronlundin pari vuotta sitten kasaama projekti. Biisit ovat kivoja ja meneviä, mutta vain Standing on My Own erottuu kolmevarttisesta edukseen. Elli Muurikainen SADIO Voyeur Seeks FREAK ANIMAL En ole varsinaisesti noise-musiikin ystävä, mutta sielun turmeleminen muulla kuin äärimetallilla on silloin tällöin paikallaan. Voyeur Seeks ei ole joka tilanteen musiikkia, vaan sen sisäistäminen vaatii oikeanlaisen fiiliksen. Tällainen hyväntuulinen rokki toimii aina. Jälki on toisaalta hyvää, mutta väkinäiseltä tuntuvat ja banaalit kuviot syövät tehoja. Tykitys Craftin ja Urgehalin hengessä tuntuu suoraviivaisemmalta ja rujommalta kuin edelliselK A LL E SA LO N E N JA M A R C SA B A T NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Ja mitä turmelukseen tulee, tältä levyltä sitä löytyy! Kotimaisen Sadion uusimmalla säristään ja irstaillaan odotetunlaisissa puitteissa. Soitto ja tuotanto on odotetusti hyvää. Samankaltaista mutta vahvempaa musaa löytyy maailmasta vaikka millä mitalla. Musiikkinsa on möyrynnyt parhaimmillaan vakuuttavasti, mutta aivan viime puristus on jäänyt puuttumaan. Den 6. ta bändeistä lähimmäksi verrokiksi osoittautuu Sturm und Drang – ja tämä on pelkästään myönteinen vertaus. Avausbiisi Hunting High, Die esittelee upeasti tunnelmoivaa akustista kitaraa, ärhäkkää sahatulta ja kekseliäitä sovitusratkaisuja. massedød (manna fra en annen himmel) DARK ESSENCE Koldbrann on edustanut läpi uransa norjalaisen mustan metallin parempaa keskikastia. Keulilla on muun muassa Shy’ssa ja Sweetissä vaikuttanut Lee Small, jonka ääni on oikein hyvässä terässä. Kahdella uudella kappaleella raavitaan suhteellisen tavanomaisissa merkeissä. Ehkä taiteellisemmalle puolelle pitää antautua kunnolla tai jättää venkoilu sikseen. massedød -seiska palauttaa yhtyeen kymmenen vuoden julkaisutauolta. Mega SONIC TIDES Six Sided Square EPICTRONIC Belgialaisviisikon vaihtoehtorock on aivan taiten tehtyä ja vallan potentiaalista. Lopputulos ei ole kehno, vaikkei sitä voi kutsua täysin onnistuneeksikaan. Biisit ovat pitkiä, mutta kyllästyminen ei pääse yllättämään. Puolivälistä löytyvän lyhyen instrumentaaliraidan jälkeen albumi tuntuu vain terävöityvän kohti pahaenteistä Corpus Fractum -lopetusta. Kumpikin demo on täyttä rautaa, mutta etenkin The Puzzle… iskee tuhannen megawatin voimalla. Kaikki 11 biisiä on kasattu toimivalla reseptillä, jolla koukuttavat, ajoittain raskaat riffit ja kevyt synapimputus kulkevat käsi kädessä. Kappaleet on ehkä rakennettu isojen ja mieleenpainuvien kertosäkeiden ympärille, mutta pelkästään niiden varaan homma ei jää. Joni Juutilainen VASTUM Inward to Gethsemane 20 BUCK SPIN Tässäpä levyllinen päällekäyvän alkuvoimaista ruhjontaa. Sen takaa muun muassa laulaja-basisti Sandro Cajanderin ilkeä kärinä. Ajo on kuitenkin rajua. Pelkkä kuuntelu saattaa aiheuttaa mustelmia. Vastumin death metalille ei naura enää Jeesuskaan. Elli Muurikainen MEFISTO Megalomania / The Puzzle… DARKNESS SHALL RISE Länsinaapurimme pitkän linjan thrash-retkueen kaksi ensimmäistä demoa samoissa kansissa – toimii. Tami Hintikka KOLDBRANN Den 6. Siinä on kohtuullisesti tarttumapintaa ja iskevyyttä, mutta myös hippunen tavanomaisuutta – ja kenties sitä tasapainottamassa tai peittämässä häivähdys hiukan etäännyttävää erikoismeininkiä. Vastumilla on hieno taito olla samaan aikaan primitiivinen ja tarkasti kontrolloitu. Bändin pitkähköt, enimmäkseen keskitempoisesti jyräävät ja pienin jipoin varustellut biisit ovat tästä syystä vakuuttavia ja tehokkaita. Veteraaniosaston tekijöistä koostuva ryhmä veivaa melodista bluespitoista rockia 1970-luvun Deep Purplen ja Rainbow’n hengessä mutta modernilla otteella. Inward to Gethsemanen mustanpuhuvassa ilmapiirissä on painostavuutta, jonka teho vain kasvaa volyymin myötä. Kimmo K. Toni Keränen TUPLE Paradise Lost E-X-R Lazy Bonezista ja Tarotista tutun Tommi ”Tuple” Salmelan kolmas sooloalbumi jatkaa tutulla linjalla yhdistellen AOR:ää, melodista hard rockia ja komeaa hevikitarointia. Hammond-urut tuovat hienoa groovea kitaroiden rinnalle, ja yhtyeen meiningistä kuuluu tekemisen ilo. Mefiston rässi on poikkeuksellisen monipuolista sorttia ja soundit yllättävän terävät, varsinkin kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan eli vuoden 1986. Albumi ei tarjoa taustamusiikkia etsivälle yhtään mitään, mutta ajatuksen kanssa sen syvyyksiin liukuminen saattaa palkita
Aiemmin vain yhden demon julkaissut bändi tekee kaiken niin taidolla ja tunteella, että levyä on vaikea uskoa debyytiksi. Melodisia koukkuja on vähän, mutta biisien vahvuus onkin enemmän kokonaisuuksissa. Joni Juutilainen DRIFTER Beggars Ransom DYING VICTIMS Tämä kahden biisin seiskatuumainen merkitsee newyorkilaisduolle sen virallista ensirääkäisyä. Vaikka homman nimenä on musiikillinen kaaos, se tarvitsee selkeyttämistä. Kumpikin kappale on veistetty pitkälti samasta puusta. Hyväsoundinen mutta sopivan saastainen ilmiasu toimii taiten ja vimmaisella asenteella soitetun musan kanssa mainiosti. Kipakka meno ei ehkä ole ajatonta, mutta kun mieleen tulee varhaisen Sepulturan suttuisen maaninen kaahaaminen, perspektiivi on kunnossa. Kimmo K. Kitaristi-laulaja Mark Whelan selvisi syövästä ja raivoaa kovemmin kuin koskaan. Kokonaisuuden väkevöittävät aavistuksen progehtavat sovitukset, jotka korostavat onnistuneesti kyvykkään kvartetin virtuoosimaista soittoa ja pienempiä koukkuja. Fuming Mouthin crustinmakuinen death metal on jäänyt aiemmin piippuun, mutta tällä kertaa osutaan kohteeseen. Black Hurstin kolmen kappaleen raapaisu eroaa mukavasti genrensä perustarjonnasta – mutta ei aivan positiivisessa mielessä. Levy kulkee kokeellisuus edellä ja vaikuttaa monilta osin puhtaan inspiroinnin lopputulemalta. Sellaisten päälle etenkin uuden aallon brittihevin nimiin vannovat hyvin ymmärtävät. Convergen Kurt Ballou on väännellyt levylle selkeänjykevän soundimaailman. lä Vertigo-levyllä. Linjaa on yksinkertaisinta kuvailla sekoitukseksi noisea ja black metalia, mikä on kaiketi myös projektin parissa työskentelevän Maurice de Jongin päämäärä. Särinästä, erilaisista häiriöäänistä ja rääkylaulusta kasattu albumi on pitkälti samaa kuin Gnaw Their Tonguesilta on totuttu kuulemaan. Ennen kaikkea meno on aitoa ja välitöntä, eikä vikaan mennä juuri missään. Joni Juutilainen MALICIOUS Merciless Storm INVICTUS Kylmästi vihmova proto-bläkkikseen kallistuva thrash-riivintä on rujoudessaankin hämmästyttävän vakuuttavaa. Sisältö on bedroom-kamaksi hyvin tehtyä mutta lopulta pintapuolista metelöintiä. Sylki lentää lähes kaiuttimista läpi. Otelaudan yläpäätä raapivat riffit ovat tiukkoja, kurkku on verillä ja ride-pelti kilahtaa rivakasti. Riffit ovat perinteikkäitä mutta tuoreita, koukkuja riittää ja tunnelmallisia lauluja kitaraharmonioita voi vain ihastella. Tuoreella jenkkikaksikolla on aikaa kypsytellä ilmaisuaan, joten otetaan tämä julkaisu sellaisena kuin se onkin, demona ja oman linjan hakemisena. Jaakko Silvast KERRIGAN Bloodmoon HIGH ROLLER Vuonna 2020 perustettu Kerrigan iskee debyytillään täyslaidallisen ensiluokkaista heviä NWOBHM:n hengessä. Eniten yllättää lukuisilla Frontiers-levyillä vaikuttanut tuottaja-kiipparisti Alessando Del Vecchio, joka on kaikesta päätellen myös maailmanluokan laulaja. Ukko tykittää kurkku suorana kuin huomista ei olisi. Verrokeiksi mainitut Mortuary Drape ja Varathron kuuluvat läpi, joskin ilman niille ominaista sielukkuutta ja hyviä kappaleita. Koskinen C H R IS JO H N ST O N Vastum. Vastustamattoman energinen Ritual on 13-raitainen teemalevy, jonka melodioiden voima on suorastaan ylivoimaista. Joni Juutilainen FUMING MOUTH Last Day of Sun NUCLEAR BLAST Kymmenen vuoden ikään ehtinyt jenkkikuoloryhmä on toisella pitkäsoitollaan murskaustuulella. Kaikki biisit ovat vielä oikeaoppisesti alle kolmeminuuttisia. NAPAKAT 73. Tähtimerkit tulevaa kokopitkää ajatellen vaikuttavat olevan kohdillaan. Elli Muurikainen BLACK HURST Demo MISANTHROPIA Vasta noin vuoden toiminut Black Hurst köpöttelee ensimmäisen demonsa ep-versiolla nostalgisissa merkeissä. Yhtyeen muodostaa kaksi jamppaa, jotka ovat syntyneet paljon myöhemmin kuin tämmöistä musiikkia on aikoinaan tehty. Hyvästä ja ronskista yrityksestä huolimatta musiikki ei kykene kaivautumaan kuulijan ihon alle. Kuluvan vuosikymmenen alussa perustetun Drifterin juttuna on juureva ja eeppinen heavy metal, jonka Leo Kabat (kitara, rummut, basso, laulu) ja James Lewis (kitara) hallitsevat niin sävellyksellisesti kuin soitannollisesti. Tami Hintikka EDGE OF FOREVER Ritual FRONTIERS Melodisen raskasrockin italialaisista tekijämiehistä kasatun Edge of Foreverin kuudes rymistelee vuoden genrejulkaisujen kärkikahinoihin. Jaakko Silvast GNAW THEIR TONGUES The Cessation of Suffering CONSOULING SOUNDS Melkoisen läjän julkaisuja ulostanut Gnaw Their Tongues jatkaa tutkimuksiaan kokeellisen musiikin parissa. Kaverit ovat jo tässä vaiheessa genrensä huipputekijöitä. Tuuttaus ei liikuta vieläkään galakseja, mutta tarjolla on oiva sekoitelma tarttuvia puhtaita, väkivahvaa örinää, sydäntä repivää huutoa, armotonta junttamoukarointia ja ripeää hyökkäystä
– Vähän kärjistäen en halunnut kirjoittaa kuivaa teosta pölystä ja limasta, ja siksi mukana on tarinoita kuten Cuntess Bathory. Moni on löytänyt tieteen vaikkapa historiallisista aiheista kirjoittavien Iron Maidenin, Nilen ja Sabatonin ansiosta. – Hauskaa tässä kaikessa on, etten oikeastaan tiedä, mikä sai minut kirjoittamaan tämän kirjan, Eriksson sanoo. Pian ymmärsin, että minulla on aika makaaberi mielikuvitus ja kieroja kiinnostuksenkohteita, ja death metal vastasi huutooni, kun aloin tutkia kuolleita päivätyökseni. Eriksson kuvailee työtään elävien olentojen suojelun sijaan kuolleiden varjelemiseksi. Jo vilkaisu Erikssonin kirjoittaman ja komeasti kuvitetun Death: The Antidote to Misery -kirjan kanteen riittää varmistamaan, että tämä ”tarinoita metallista, kauhusta, tieteestä ja mustasta huumorista” sisältävä 400-sivuinen opus on tehty niille, joiden suonissa virtaa astetta raskaampaa verta. Metallimusiikki on usein portti tiedon maailmaan. Erikssonin teos sisältää niin visuaalisia tarinoita, ettei se välttämättä edes kaipaisi kuvitusta, mutta mies on valjastanut metallisen kansitaiteen parista tutut Dan Seagraven, Pär Olofssonin, Joe Petagnon, Mark Riddickin ja Dan Lernerin toteuttamaan kirjan kuvastoa. On kutkuttavaa ajatella, miten paljon bändit voisivat ottaa inspiraatiota tieteistä ja historiasta tai vaikkapa kirjoittaa omaa fiktiotaan todellisten tapahtumien jatkoksi, Eriksson haaveilee. Eriksson itse nimeää King Diamondin ja Watainin esimerkeiksi yhtyeistä, joiden teemat painuvat syvälle tieteeseen. Mikä olisi tuota deathmetallisempi teema. – Kirjassa on tarina nimeltä Dog Vomit and the Tongue-Eating Louse. – Eräänä päivänä kävi niin, että aloin kirjoittaa yhtä kirjan kappaleista tavattuani erään suurimmista muusikkoidoleistani haastattelun merkeissä – kirjoitanhan myös lehtijuttuja –, ja voilà! Keskustelu sai aikaan valtavan inspiraation pyörteen, ja kolmen ja puolen vuoden päästä minulla oli käsissäni massiivinen kirja. Ne ovat lähempänä Monty Pythonia kuin tiedettä! MATS Eriksson kutsuu itseään eläväksi fossiiliksi. Siinä on tärkeässä roolissa kaksi yhä varsin eläväistä suosikkiorganismiani: limasienet ja loisina elävät mikro-organismit, joita on miljoonia erilaisia. Jo yhdistelmä raskaan rockin fanittamista öisin ja akateemista työtä kuolleiden olentojen parissa päivisin riittäisi syyksi, mutta ruotsalainen on työstänyt viime aikoina muutakin. muassa Tony Iommin, Lemmy Kilmisterin ja King Diamondin mukaan. – Kasvoin 70ja 80-luvuilla, joten varhaisimmat musiikilliset rakkaussuhteeni olivat The Beatles, Deep Purple, Led Zeppelin, Alice Cooper ja Black Sabbath. – Haluaisin nähdä enemmänkin tiedettä metallissa. – Miten tällaisesta aiheesta voi kirjoittaa tarinan. Mitä Eriksson sitten tekee Infernon sivuilla. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. – Jos saisin valita yhden tieteenalan, josta jokin death metal -bändi saisi tehdä konseptilevyn, valitsisin varmasti parasitismin [loisorganisnimien tutkimus]. Siten, että tiede on kierompaa ja mielenkiintoisempaa kuin paraskin fiktio! Tarinassa kohdataan muuten myös The Beatlesin ja AC/DC:n jäseniä. Tarinassa kirjoitan erityisesti kieliin pesiytyvistä eliöistä. 6. Miehen rakkauden raskasta musiikkia kohtaan voi puolestaan aistia siitä, että paleontologi on nimennyt löydöksiään muiden Metallista, kauhusta, tieteestä ja mustasta huumorista Ruotsalainen paleontologi kirjoitti kirjan, joka yhdistää otsikon julistamat asiat. Kyllä, maail massamme voi olla tällaistakin. Death: The Antidote to Misery ei ole vain tiedettä ja tarinoita, vaan kaiken takana piilee mustan huumorin kieroutunut twisti, jota Eriksson pitää tärkeänä osana tarinoiden henkeä. Näin hän vitsailee toimestaan Lundin yliopiston paleontologian professorina. Hän mainitsee myös saksalaisen The Oceanin, jossa tiede kuuluu hänen mukaansa lyriikoiden ohella itse musiikin luonnonvoimaisuudessa. – Rakastan kaikkia niitä kauan sitten sukupuuttoon kuolleita otuksia, joita tutkin päivät pitkät, Eriksson kertoo. Sen päähahmo varastaa sanoja ja kirjaimia ihmisen puhekyvystä, mistä seuraa ainakin omasta mielestäni hulvattomia tilanteita
APHELION EUROPEAN TOUR 12.03 HELSINKI, KULTTUURITALO * 13.03 JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO * 14.03 OULU, KANTAKROUVI * * * * *