11/2024 HINTA 12,90 € #230: GRAND MAGUS LÄHIÖBOTOX THE GATES OF SLUMBER AHTI KORTELAINEN GÖTEBORG-SOUNDI – ONKO SITÄ?. ELÄMÄ ON RASKASTA
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Vu oh i, Sca rs of So litu de , He ave n-G em ini, Tyr an tti, Pe stil en t He x 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 199 4 – mu uto ste n vu osi 02 4 Läh iöb oto x 02 8 Gr an d Ma gu s 03 Ga tes of Slu mb er 03 2 Th e Ha lo Eff ect 04 Pö lky llä : tuo tta jaään ittä jä Ah ti Ko rte lain en 04 4 Sa lam yh kä : Jac kfla sh Jac kfla sh (19 91) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Só lsta fir 06 6 Ku ud es pii ri: De vin To wn sen d tek i lev yn pik an a 032 024 02 8 040 03 LI N D A FL O R IN JO H AN BA AT H M AR SH AL L KR EE B AH TI KO R TE LA IS EN AR KI ST O TI M O IS O AH O
59,90 € KLO 19.00 LIPUT ALK. 59,90 € PRESTIGE CHAMELEON INTERNATIONAL & GRAMOPOP PRESENT Palkittu show ja uskomaton soundi “Upea valoshow!” “Taitavat muusikot!” “Ylitti täysin odotukset!”. HELSINKI KULTTUURITALO TO 13.3.2025 LIPUT ALK. 69,90 € KE 2.4.2025 HELSINKI, KULTTUURITALO TO 3.4.2025 TURKU, KONSERTTITALO LA 5.4.2025 OULU, MADETOJAN SALI SU 6.4.2025 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS KONSERTIT KLO 19.00 TI 14.1.2025, KUOPIO , Musiikkikeskus KE 15.1.2025, TURKU , Konserttitalo TO 16.1.2025, HYVINKÄÄ , Hyvinkääsali PE 17.1.2025, OULU , Madetojan sali LA 18.1.2025, HELSINKI , Kulttuuritalo SU 19.1.2025, TRE , Tampere-talo klo 19 MA 20.1.2025, LAHTI , Sibeliustalo LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY LIPUT ALK
Tiukkaakin tiukemman From the Past Comes the Stormsin raipatessa korvia tonninpainoinen jalka yhtäkkiä nousikin ja mieli koki kirkastumisen. Niistä tuoreempi liittyy suoraan pitelemääsi lehteen – toisen tuplan ensimmäiseen puolikkaaseen. Vuoden ensimmäisen tuplan koin kesäkuun alussa Rio de Janeirossa. Okei, Cavaleran veljekset eivät tule Riosta, mutta Brasiliasta kumminkin. Kas kummaa, kun oloni on ollut sen jälkeen tavallista kepeämpi, ainakin mitä tulee musiikin ohella elämäntavaksi lukemaani juoksuun. Kun miesten uustulkinta Sepulturan klassisesta Schizophrenialevystä saavutti limbisen järjestelmän, vaikutus oli suorastaan käsittämätön. Tupla tai kuitti SCARS OF SOLITUDE Under Disheartening Skies LINKIN PARK From Zero HATEBREED The Rise of Brutality TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT LÄHIÖBOTOX Surullinen tapaus – sellaista on vapaus VIIKATE Hiljainen THE CURE Songs of a Lost World 7. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Linda Florin KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. Seinän mahdollisuus oli kuitenkin otettu huomioon ja apu lähellä: kännykkä kouraan, suoratoistoappi tulille ja musat soimaan. Paskoja mielleyhtymiä luovia mielikappaleita minulla onkin jo aivan tarpeeksi. vuosikerta Numero 230 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ja kuinka siisti onkaan ajatus, että jokainen kerta, kun nyt kuulen tuon biisin, elämäni loppuun asti, mieleeni pamahtaa yksi niistä harvoista asioista, joita oikeasti pidän saavutuksina. Harvemmin musiikin valtava voima on tullut todistettua näin pistämättömästi. 2024 painuu muistoihini kahden merkittävän tuplan vuotena. Enkä pelkästään sitä, vaan peräti ”Ihanan kaupungin haasteen” eli puolija täysmaran peräkkäisinä päivänä. Aikamoinen savotta, myönnetään. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vaikka minimoin kaikki riskit ja otin kummankin matkan ikään kuin pitkänä – täysmaran tapauksessa heeeeeeelvetin pitkänä – treenilenkkinä, maratonin perinteisen ”seinän” kohdilla, reilun 30 kilometrin paikkeilla, alkoi tuntua pahalta. Minähän, jumalauta, teen tämän! Jeesi oli hetkellinen, mutta juuri niin merkittävä, että se teki loppumatkasta helpomman sietää. Ensiapumusiikki oli mietitty huolella. Nämä elämäntavat ristesivät Riossa kiehtovalla tavalla. Sen tuli antaa maksimimäärä energiaa ja linkittyä miljööseen. Sen toinen puolisko taas on uusi Soundin numero, jonka olen niin ikään päätoimittanut ja pistänyt painoon, samana päivänä Infernon kanssa. Parin mönkään menneen yrityksen (pandemia, vatsatauti miltei lähtöviivalla) jälkeen sain vihdoin toteutettua yhden suurista haaveistani ja juostua perheeni toisten kotitanhuvien kuulun maratonin
Kun jäsenet asuvat kolmessa ja välillä neljässäkin kaupungissa eri puolella Suomea, hidasteita tulee jatkuvasti – varsinkin, kun kukaan meistä ei kuluta aikaansa kaukosäädintä nostellen vaan omistautumista vievissä toimissa ja velvollisuuksissa. Miten julkaisussa meni näin kauan. Näin ollen oli mielekkäämpää julkaista viimeisenä tasapainoinen täyspitkä. – Kun otetaan vielä huomioon meistä riippumattomat ulkoiset hidasteet ja esteet, julkaisu noin kolmen vuoden välein ja yksi harkittu keikka kerran vuodessa on jo eräänlainen onnistuminen. – Ei lähtökohtaisesti, mutta ajatus tekstin monitulkintaisuudesta syntyi myöhemmin kuin itsestään. Minkälainen levy Predator Formula on debyyttiinne verrattuna. Kertooko kappale näistä tapahtumista. Viimein kävi selväksi, että joudumme etsimään toisen julkaisijan, ja lopulta tuloksettomaksi jäänyt etsintä otti aikansa, laulaja Saha paljastaa. Lisäksi julkaisuja keikkailutahti on ollut edellä mainituista syistä toivottua verkkaisempi, joten on luontaista, että yhtyeestä ei ole ollut alati kirjoitettavaa. Onko tarkoituksenanne ollut pitää bändi puhtaasti undergroundissa. Sanoituksen alkusysäyksenä oli talassofobian sekainen valtameren äärettömyyden käsittämättömyys sekä kamppailu, jossa ainoana aseena on oman elämänhalun väkevyys. Hiljakseen hommia tehnyt Vuohi on pysynyt kotimaamme äärimetallin alamaailmassa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN PREDATOR Formula on purkitettu jo vuonna 2018. Siellä on sotaa, salatieteitä ja suomalais-ugrilaista mytologiaa sekä mielensisäistä kamppailua ja kasvua. Viimeinen isku 8. Antilight Abyss Diver -kappaleeseen on sämplätty Estonia-laivalta soitettua hätäpuhelua. – Koko yhtyeen olemassaolon ajan olemme pyrkineet viemään asioita määrätietoisesti eteenpäin. Näin kappaleesta tuli erinomainen tilaisuus muistaa veljeskansaamme. Sanoitusten aiheet eivät ole juuri vaihtuneet. – Edellinen Witchcraft Warfare -levy [2018] julkaistiin cd:nä silloisen levy-yhtiömme Saturnalin kautta. – Pidämme ensimmäistä levyä edelleen hyvänä, mutta Predator Formula on tasapainoisempi, harkitumpi, yhdenmukaisempi ja äänimaisemaltaan onnistuneempi. Kävi kuitenkin niin, että basistimme Raaka lopetti musiikin parissa kokonaan. Päätimme panna täytäntöön jo yhtyeen alkutaipaleella sovitun ajatuksen ”Vuohi lopettaa, jos joku eroaa tai kuolee”. – Varsin pian kappale sanoituksineen alkoi herättää itsessäni ajatuksia Estoniasta, jonka tarina kiehtoo minua ja kitaristi Luotia vuodesta toiseen paljon, vaikka emme itseämme varsinaisina salaliittoteoreetikkoina pidäkään. Vuohi ei ole pahemmin paistatellut otsikoissa. – Vuosina 2019–20 nauhoitimme Cosmic Stomper -kasetti-ep:n, joka oli tarkoitus julkaista kronologisesti aikaisemmin nauhoitetun täyspitkän jälkeen. Kävimme pitkään neuvotteluita, julkaiseeko Saturnal myös Predator Formulan. Nyt on tullut viimeisen albumin aika. Kuinka aktiivinen bändi olette olleet. Lopulta saimme levylle jakelijan Viron-markkinoille, sikäläisen Warhorn Recordsin, vaikka Suomesta tai ulkomailta ei varsinaista julkaisijaa löytynytkään. – Asiallisia otsikoita vastaan meillä ei ole mitään, mutta pyrkyrimäisyys ei ole koskaan ollut meille ominaista
Meille on tärkeintä hyvät biisit, jotka syntyvät tarttuvista ja kauniista melodioista. Millaisena näette uuden albumin kehityskaaren. Isoja inspiraatioita ovat näin suolahtelaisena olleet myös Swallow the Sun ja Machine Men, joista jälkimmäisen J-V Hintikka on antanut sävellyspanoksensa päätösraita Void of Hopeen, Laulainen kertoo. – Kolme neljäsosaa bändistä on ollut koko ajan messissä, ja viimeiset viisi vuotta kokoonpano on pysynyt täysin muuttumattomana, Laulainen sanoo. Selkeästi uutena teemana on tullut tietynlainen näköalattomuus ja mielenmaiseman valtaavat uhkakuvat. – Joissain biiseissä mennään itsereflektio edellä, toisissa koetetaan päästä jonkun toisen pään sisään. Basisti-laulaja Lassi Pollari avaa, että hänen biisintekonsa lähtee yleensä rytmistä. – Nuo Tuomon mainitsemat vaikuttimet ja suomalaisuuden allekirjoitan itsekin täysin, Pollari myöntää. – Myös länsinaapurista löytyy yhtyeitä, joista on ammennettu. – Under Disheartening Skiesia olisi hienoa pystyä kutsumaan debyyttialbumiksi, ja tälle vuodesta 2019 asti toimineelle kokoonpanolle se onkin ensimmäinen kokopitkä, kitaristi-laulaja Tuomo Laulainen pohtii. – Deformationillä oli bändin musiikin olennaisimmat palaset, mutta niitä olisi voinut kypsytellä pidempään. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ IIT U P U R H O N E N Melankolisia tunnelmia välittävä Scars of Solitude ei osaa pitää itseään puhdasverisenä metallibändinä. – Melodisuus puhuttelee eniten. Bändi on pian kymmenvuotias. Ovatko nämä artistit toimineet inspiraationanne. Siihen päälle pannaan vielä puhuttelevat sanoitukset ja tiukkaa tulkintaa. – Näillä lähtökohdilla on tuntunut välillä vähän hankalalta metallibändin leiman kanssa, kun meiltä odotetaan hieman raskaampaa ulosantia. Levyltä löytyy melodista tarttuvuutta. Löytyykö uudelta levyltä yhtenäinen sanoitusteema. – Tietynlainen yhtenäisyys teksteissä on se, että ihmisen pään sisällä pysytellään alusta loppuun saakka, ja vähemmän pirteissä aiheissa, Laulainen jatkaa. Melodiat ja riffit syntyvät ohessa. – Aivot toimivat kuitenkin sen verran poppitaajuuksilla, että aika tarttuvaa kamaa sieltä tuppaa tulemaan ihan luonnostaan. Musiikkinne on tutun suomalaista ja siitä löytää viitteitä muun muassa Charoniin, For My Painiin ja Entwineen. Nyt on löytynyt fokusoituneempi mutta ei kuitenkaan yksitoikkoinen linja. Kirjoitatteko musiikkianne melodisuus etusijalla. – Uuden levyn synnytysprosessin aikana itselläni oli kovassa kuuntelussa vuosituhannen vaihteen pop ja rock. Onko juhlavuodelle suunnitteilla mitään erityistä. – Charon ja Entwine ovat olleet aika ajoin itselläni kuuntelussa, mutta uskon vahvasti HIMin ja Sentencedin vaikuttaneen meidän musaan enemmän. Muuan saksalainen arvostelija tokaisi ”where’s the metal?” ja vertasi toisessa lauseessa meitä Sunrise Avenueen. Nostalgiapärinöissä ajauduin kuuntelemaan paljon sitä musaa, jota omassa lapsuudessa kuuli radiosta ja telkkarista. – Harvassa ovat asiat, joissa on mahdollista saavuttaa tällaista pysyvyyttä. Muistelen kaiholla sitä monokulttuurin aikaa. 9. Mustemman laidan metalli ja tasaisin väliajoin puhkeava Nick Cave and the Bad Seeds -psykoosi inspiroivat usein, vaikka sitä tuskin kuulee lopputuloksesta. Riffittely, tuplabasarit, teknisyys ja tällaiset usein metalliin liitettävät seikat jäävät meillä taka-alalle. Bändin tuntien juhlinta pidettäneen melko maltillisessa mittakaavassa, mutta kyllä kymmenvuotisia varmasti jollain tapaa juhlistetaan sekä julkaisuettä keikkarintamalla. Tarttuvaa ja kaunista DEFORMATION-debyytistänne (2017) on jo aikaa. Levyjen väliin mahtuu useampi pienempi julkaisu, joilla roiskittiin vähän suuntaan jos toiseenkin kokeillen eri juttuja
Jos pää ei yksinkertaisesti kestä, sen voi karjua mikrofoniin. – Tämä päästiin toteuttamaan Hellsinki Metal Festivalin lavalla, koska festari halusi nähdä jotain spesiaalia. Rumpali PahaTapio muutti vuosi sitten Osloon ja palasi tuplapedaalin kanssa bändikämpille. Intronauha päätyi kuitenkin livekäyttöön. Onko teille tärkeää tuoda keikoille jotain spesiaalia ja poikkeavaa. Lisäksi kitaristimme Henkka on vanhan koulun diy-miehiä, joten levytilaukset ja ISRCkoodit hoituivat refleksinomaisesti. Se tuntui tarpeelliselta. – Playground Musicin ihanat ihmiset julkaisivat kaksi edellistä albumiamme, ja levydiili yksinkertaisesti loppui. – Nahka-Levyt muuten julkaisi jo vuonna 2017 Tyrantin ensimmäisen c-kasetin, jolla oli kaksi ekaa sinkkua. Ihmispyramidi julkaistaan oman Nahka-Levyt-puljunne kautta. Miksi päätitte ottaa homman omaan hallintaanne. Kappaleet kuten Lihaa mattoon! ja Rikotaan kaikki kertovat siitä, kun pää ei kestä. – Edellinen albumi Orjaplaneetta [2021] oli konseptilevynä kurotus fantasian puolelle ja sellaisena tarpeellinen kokeilu suoraviivaisen Tyranttidebyytin [2019] jälkeen. – Toivomme keikkalippujen arvonlisäverokorotuksen perumista, edes Tyrantin keikkojen osalta. Kuvaisitko albumia debytin tapaan suoraviivaiseksi. Festarikansa promoottoria ja bäkkärihosteja myöten pääsi ihailemaan, kun kaksi FCF Wrestlingin entistä suomenmestaria laittoi lihaa mattoon. Molemmille osapuolille oli selvää, että mennään eri suuntiin, ja kun meillä on jo valmiiksi musa-alalla häärivä sankariyrittäjä nokkamiehenä, päätettiin ottaa homma haltuun. Luksustuotteeksi yhtye ei taivu. Mitä Tyrantti toivoo joululahjaksi. Paluu maan pinnalle ei kuitenkaan tarkoita pelkkää hauskanpitoa, sillä Ihmispyramidista tuli lopulta yhtyeen synkin levy. – Tuumin, että alkuun sellaisen intron pitäisi tulla, mutta viimeisinä studio päivinä todettiin, että vitut, aloitetaan bändin häijyimmällä riffillä, tuplabasareilla ja kunnon kiljaisulla. – Se on Tyranttia raskaimmillaan ja siihen on selkeä syy. ehkä poltettujen kirkkojen tuhkaa. Yhdistitte taannoin livesoiton ja showpainin. Sitä painettiin sata kappaletta ja ne myytiin heti. SYTYKKEITÄ Tyrantti jyrää aiempaa rankemmissa merkeissä. Norjassa on kait jotain vesijohtovedessä... – Tähänkin on sikäli luonteva selitys, että viime vuosina bändin livekiipparistina ja musiikkivideoiden tähtenä esiintynyt Oskari ”Koobra” Jakonen aloitti taannoin uran myös showpainijana. Niillä viritetään kuulija paremmin levyn tunnelmaan. Miksi tämä oli olennaista. – Vaikka bändin pitäisi olla meille piristävä henkireikä, maailma on nyt sellainen, että sitä ankeutta pääsi livahtamaan myös levylle. Sellaiset biisit eivät kaipaa sinfoniaintroja. Ukon ensimmäisestä painimatsista asti meillä oli unelma, että jonain päivänä taittotuolit paukkuu myös meidän keikoilla. – Tyrantti ei olisi Tyrantti, jos välillä ei tapahtuisi jotain aivan typerää, Nahka-Sami valistaa. M II K A IH A N A IN E N 10. Joulu on pian ovella. Maailman paino UUSI levynne Ihmispyramidi palaa sanoituksiltaan takaisin maan pinnalle. – Musiikkimme on tasapainotellut fantasiamaailman ja hauskanpitohevin välillä, parhaimmillaan niitä yhdistellen, basisti-laulaja Nahka-Sami aloittaa. Me ei olla mikään luksustuote. Helppoa. – Vihaisempi ja tuskastuneempi teksti vaatii myös suoraviivaisempaa tulkintaa
Loppumattomat ideat BÄNDINNE jäsenillä ei ole netin mukaan mitään tunnettavampaa yhtyetaustaa. Sen demo äänitettiin jo ennen levyn muiden sävellysten valitsemista. Olette valinneet laulukieleksenne suomen. – Kunnianhimo on pysynyt Doloresin jälkeen jatkuvassa noususuhdanteessa. Lähditte hakemaan Luonnonoikku-debyytillänne kunnianhimoista lopputulosta. Kehitittekö konseptilevyn tarinan ennen sävellyksiä vai toisin päin. Kuinka Heaven-Gemini kasautui. Sanoitukset oli tässä vaiheessa kirjoitettu vain yhteen kappaleeseen, sittemmin kakkossinkkuna julkaistuun Vangin dilemmaan. Kuulin erään opiskelukaverini kautta Aleksista [Kokko], etevästä kitaristista, jolla oli samansuuntaisia progemieltymyksiä, rumpali Santtu Paananen muistelee. – Seuraavasta julkaisusta on käyty varovaista keskustelua, mutta se, mikä sen muoto tulee olemaan ja minkälainen se on musiikillisesti, on vielä bändille mysteeri. – Omalla äidinkielellä ilmaiseminen on aidompaa ja helpompaa. – Ideat eivät lopu kesken, ja usein asiasta kuin asiasta lentelee varsin villejä ideoita. – Haluamme tehdä vielä laadukkaampaa musiikkia sekä terävöittää Heaven-Geminin identiteettiä ja ominaissoundia, Kokko toteaa. Näistä pudotettiin vielä muutama pois, ja loput järjesteltiin niin, että ne muodostivat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Ennen pitkää Opeth, Stam1na ja Porcupine Tree vaihtuivat omiin biiseihin. Jos unohdetaan perinteiset keikkailut ja muut, minkälaisia musiikillisia haaveita horisontissanne siintää. – Bändi sai alkunsa Kuopiossa opiskeluaikoinamme vuonna 2018. Pelottiko tällaisen järkäleen luonti. Ensimmäisen ep:n [Dolores, 2022] julkaisun jälkeen löydettiin kaksi pysyvää vahvistusta, basisti Eetu [Savolainen] ja kitaristi Mikko [Soininen]. Teksteihin saa syvyyttä aivan eri tavalla kuin englanniksi kirjoittamalla. Pian katse kääntyi kohti kokopitkän tekoa, ja halu oli tehdä albumi hyvin ja isosti. Vaikka työmäärä yllätti, lopputulos palkitsi. Epätoivo ja pelko iski siinä vaiheessa, kun oltiin keskellä äänityksiä eikä mahdollisuutta perääntyä enää ollut. – Nälkä kasvaa syödessä, Aleksi Kokko sanoo. Tuleeko äidinkieli kulkemaan mukananne jatkossakin. Bändi tekee progressiivista musiikkiaan ennakkoluulottomasti. – Sen jälkeen alettiin kehittää tarinaa, joka sopi biisien synkkään tunnelmaan ja niiden luomaan draaman kaareen. IN K A P IR O N E T T I Heaven-Gemini on uusi nimi suomalaisessa metallissa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Suomen kielellä on oiva mahdollisuus erottua edukseen tässä tuhansien metallibändien maassa, Paananen tähdentää. – Hyvin todennäköisesti jatkamme suomeksi, Kokko sanoo. Todennäköisesti luvassa on kuitenkin jotain yllättävää. Ison kokonaisuuden luominen debyytille oli tulos luovien päiden iskeytymisestä yhteen. – Pöytälaatikosta löytyi iso pino sävellyksiä, ja valitsimme käytännössä heti ep:n julkaisun jälkeen potentiaalisimmat aihiot, joita lähdimme jatkotyöstämään. Scifihenkinen tarina oli mahdollista kirjoittaa monipuoliseksi ja vaiheikkaaksi, kun sävellysmateriaalikin oli niin kirjavaa. – Aluksi veivasimme treenikämpällä metallija progecovereita
Tradition kunnioittaminen on hyvin tärkeää, mutta kuten aikakaudelle olennaista, myös kokeilunhalu kuuluu palettiin. Elinehtona luominen SORCERIES of Sanguine & Shadow on huomattava parannus The Ashen Abhorrence -edeltäjäänsä (2022) nähden. – Teknisessä mielessä en usko, että mitään on tehty toisin, mutta sävellysja kirjoituspuolella ero on ehkä enemmänkin henkinen liittyen levyjen alkuperäisiin visioihin ja lähtökohtiin. avaa. Kun saa yhden kokonaisuuden valmiiksi, seuraa aina jonkinlainen itsereflektio ja ehkä myös vastareaktio, joka johdatti meidät tällä kertaa hakemaan eri lähestymiskulmaa. Mikä on näkökantanne black metalin tunnettuuteen noin yleensä. Se, mikä tai mitä on teossa, vaihtelee aalloittain, ja silloin kun luovuus kanavoituu tietynlaiseen soittamiseen ja säveltämiseen, se määrittää kaiken. Kuinka puritaaneja olette black metalin suhteen. Teiltä löytyy useampi aktiivinen bändi kuten Convocation, Corpsessed ja Desolate Shrine. Mihin Pestilent Hex sijoittuu prioriteettiasteikolla. – En näe tolkkua siinä, että panisin vähäistä aikaani ja energiaani johonkin, mikä ei ole itselleni tärkeää. Sävellyspuolella kuuluu enemmän molempien ideoita, vaikka L. Jokainen uusi kappale on erillinen tarinansa, joiden ideoita jaettiin puolin ja toisin teematasolla enemmän kuin debyytillä, jolla vastasin sanoista yksin. – Debyytti oli tarinallinen teemalevy. komppaa. – Jokainen bändi on prioriteettiasteikolla ensimmäisenä, kun sitä työstetään, M. 12. Tämä pätee kaikkiin muihinkin genreihin. En halua black metalin poikkeavan liikaa perusarvoista, mutta ei minua kiinnosta perusvarma merkkiteosten kopioiminenkaan. Luominen on elinehto ja kaikki muu joko täysin turhaa tai pakollista pahaa. – Olen samoilla linjoilla, mistä syystä pistimme pystyyn Pestilent Hexin, M. Itse en koe, että ero on massiivinen, vaan puhutaan sävyeroista. – En kohtele yhtäkään bändeistäni sivuprojektina, vaan jokaiselle on aikansa ja paikkansa. – Ehkä interaktio minun ja L:n välillä on tällä levyllä suurempi. sanelee. Kaikki on kiinni niin monesta tekijästä; päivästä, soundeista, sanoituksista ja hetken mielialasta, L. Suurin osa ei sitä tee, me mukaan lukien. Kiinnostus sisällön puskemiseen someen on olematon, ajatus on enemmänkin luotaantyöntävä. heittää. – Tunnettuus, tykkäysmäärät, selkääntaputtelu tai rokkitähteily ei kiinnosta. Kaikkien ideoiden laittaminen saman nimen alle vaikuttaisi lähinnä skitsofreeniselta ja linjattomalta. – Olemme samanikäisiä ja niin ajatusmaailmaltamme kuin mieltymyksiltämme samansuuntaisia. – Minulla ei ole mitään tarvetta tehdä muuta kuin musiikkia ja sitä ympäröiviä asioita kuten kansitaiteita. SYTYKKEITÄ Synkkätunnelmaista melodista black metalia soittava Pestilent Hex pitää fokuksen tiukasti musiikissa. Henki ja intentio sekä toki myös estetiikka ja itse musiikki ratkaisee, mutta varsinkin kahden ensimmäisen todentaminen on jokaisesta itsestään kiinni. – Rakastan ja inhoan sitä, mitä esimerkiksi 2000-luvun taitteessa tehtiin genren nimissä. vastaa. Toki sitä yrittää olla silloin tällöin edes hieman aktiivinen, jotta oikeat ihmiset saisivat tietää bändin olemassaolosta. Jokainen yhtye on myös osiensa summa ja interaktiota sen jäsenten välillä. sanoo. – Ei oikeastaan. – Black metal ei ole ollut vuosikymmeniin mikään pieni undergroundjuttu, ja ne jotka sitä osaavat lypsää, tekevät sen kyllä hyvin tehokkaasti. jatkaa. – Kaikki yhtyeet ovat aivan yhtä tärkeitä, L. – Olen hyväksynyt olevani sekä hyvin puritaani että en yhtään. Teittekö tällä kertaa jotain konkreettisesti toisin. Minulla ja meillä on selkeät tavat tehdä asioita, instrumenteista vastaava L. Se varmaan näyttäytyy niin, että pidämme matalaa profiilia, L. vastaakin suurimmasta osasta sävellyksistä, laulaja M. 1990-luvun toisen aallon black metal on kiinteä osa kummankin dna:ta
2024 NUCLEAR VIOLENT DNA BOMBUS YOUR BLOOD WORMWOOD THE STAR STILLBORN NETHERWORLDS THERMALITY FINAL HOURS TRANSPORT LEAGUE WE ARE SATANS PEOPLE HELLMAN BORN, SUFFERING, DEATH QUANTUM DOWN THE MOUNTAINSIDE STRÖM EN ORKAN PÅ VÅR SIDA ROULETTE FROM NOW UNTIL TODAY CWF III FREEDOM STAY FREE! SULO ROUGH DIAMONDS DEVIL’S CIGARETTE I WANNA BE ON TV WWW.SOUNDPOLLUTION.NET
Musiikissa laatustandardit on asetettu korkealle jo vuosikymmeniä sitten. Väkimäärään nähden täällä on saatu aikaan hämmästyttävän hyvää, P IX A B A Y 14. Pimeys, kylmyys, loska. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA kansainvälisesti vertaillen erinomaista jälkeä, etenkin raskaan musiikin puolella. Ehkä tästä olisi syytä olla ihan suoraselkäisesti ylpeä. Nyt olemme jälleen astuneet syvälle pimeään. En tiedä, kuinka todellinen se toivon kajastus on, mutta me kaikki tarvitsemme sitä. Välillä tuntuu, että olemme vähän unohtaneet tämän. ”Joo, kyllähän se musiikki on hyvää, mutta onhan elämä täällä aika kauheaa…” Ja saman tien ajatus katkeaa. Onhan yhtyeessä suomalaisvärinsäkin, mutta sen biisintekijä Joakim Berg on ehta ruotsalainen. Lordin euroviisuvoiton ja sitä seuranneen, kaikkia traumatisoineen ”hevibuumin” jälkeinen krapula on menneen talven lumia. Olen joskus miettinyt, ovatko ankarat pohjoiset olot pakottaneet meidät keskittymään laatuun. Teksti heiluu patetian rajamailla, mutta niinhän kai kaikki hyvät tekstit. Se lyö ilmat pihalle voimalla, joka nousee musertavan ahdistuksen ja kertosäkeessä hennosti kajastavan toivon kontrastista. Bändi on viettänyt pitkään hiljaiseloa, mutta esiintyy maaliskuussa Tukholman Tele 2 -areenalla kolmessa konsertissa. Toisaalta teollistumisen jälkeisellä ajalla ja varsinkin suuren rakennemuutoksen aikaan 1960–1970-luvuilla rakentamisessa tehtiin paljon virheitä. Jopa tuhansien kilometrien päästä tulleet ihmiset tunnistavat, että kysymys on aidosta asiasta. Lähetän Toivoselle sellaisia terveisiä, että paluu oli kosmisesti ilmassa muutenkin. Se sai ympärillä hiljalleen syvenevän pimeyden tuntumaan sametilta. Mitja Toivonen ennusti taannoin Kentin paluun Ylen Herman & Toivonen -podcastissa. Monet 1990-luvun ja uuden vuosituhannen alun pioneereista jatkavat yhä ja keikkailevat ympäri maailman. Kansainvälisesti tunnetuimmat ja rakastetuimmat artistimme ovat edelleen metallibändejä, vaikka bisnespuolella kuinka muuta toivottaisiin. Sitä ei ole helppo käsitellä tähän aikaan vuodesta, mutta onneksi on musiikki. Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa tekisi mieli hehkutella kotimaisia artisteja enemmänkin, mutta mikä olisikaan suomalaisempaa kuin kadehtia vähän ruotsalaisia. Tällainen on aina yhtä outoa, ja siitä tulee jopa vähän syyllinen olo. Ja se on huomattu myös Pohjolan ulkopuolella. Ehkä emme pärjää ruotsalaisten mestarilliselle popsensibiliteetille, mutta raskaassa musiikissa pärjäämme kyllä. Oli kai liian kiire. Kajastus pimeässä Jag är halvåret av mörker I landet som gud glömde ME pohjoisen ihmiset olemme sopeutuneet skitsofreenisiin oloihin. Ja kenties yhtye palaa keikoille juuri siksi, että heillä on kyky kommunikoida toivoa. Puoli vuotta pimeyttä, kesällä ohikiitävä hetki päättymätöntä valoa. Olen tavannut useita ihmisiä, jotka ovat muuttaneet toiselta puolelta maapalloa Suomeen, koska täällä tehdään niin hyvää raskasta musiikkia. Lumi tuo lohtua, mutta keskimäärin yhä suurempi osa vuodesta on lumeton. Kurjia olosuhteita, kyllä, mutta juuri kaikesta tästähän musiikkiin tulee se syvyysulottuvuus. Raskaan rockin erikoislehden lukijoille ei tarvitse vääntää rautalangasta, miten oivallinen keino musiikki on syleillä pimeyttä ja kääntää se voimaksi, löytää toivoa. Jo syyskuussa ajauduin näet pyörittämään yhtyeen kymmenen vuoden takaista mestariteosta Tigerdrottningenia yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka kaikenlaista pilipalia ja bulkkia virtaa maailmaan kiihtyvällä tahdilla, laatuun keskittyminen auttaa näkemään toivoa. Melankolia ja ahdistus ei ole todellista ilman olosuhteita, jotka aiheuttavat melankoliaa ja ahdistusta. Eikä musiikin tarvitse olla edes raskasta, kunhan se on pohjoista. Mikään hatara kun ei kestä neljää vuodenaikaa. Jos jokin yhtye osaa nimittäin loihtia pimeydestä voimaa ja toivoa siten, että se suorastaan hellii, se on Kent. Albumin suurin hitti on nimeltään La Belle Epoque, ja se on niin popkappaleena kuin tekstiltään häkellyttävän vahva
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI ENSIMMÄISET KIINNITYKSET!
Lisää sipulit ja paprika ja paista toiset viisi minuuttia. Perinteiset härmäläiset appeet loistavat poissaolollaan. Sekoita pannulla olevat ainekset keskenään. Mikään ei myöskään estä ostamasta maustamatonta ja käsittelemästä kanaa oman maun mukaan. JARIN JA NICHOLASIN KOKATESSA SOI: Autopsy – Shitfun (1995) ”Ruoan tulisuuteen voi valmistautua Autopsyn sairaudella.” Lämmin louhoscurry pimeneviin iltoihin Asphodelusin doom-miehet Jari ja Nicholas curryilevat vuoden synkimmän juhlan aikaan aurinkoisen lämpimissä merkeissä. 2. Ja vaihteluahan niistä tuntuu löytyvän, vaikka raaka-aineet ovat yleensä aika lailla samat. 3. Sen päälle kannattaa lisätä vain noin viisi senttiä vettä ja ripaus suolaa. Anna jäähtyä kannen alla ja sekoita kymmenen minuutin päästä uudestaan. 4. Valuta kikherneistä neste ja lisää ne pannulle yhdessä tomaattipyreen, kookoskerman, currytahnan ja veden kanssa. Pilko parsakaali ja kuutioi sipulit. Hunajamarinoitu kanalima jää aina kaupan hyllyyn, mutta tässä se puolustaa paikkaansa. 5. Pilko chili hienoiksi paloiksi. 7. Ripottele pinnalle pilkottua korianteria. Anna riisin hautua kannen alla, kunnes kastike on valmis. Ala paistaa broilerinsuikaleita pannulla öljyssä. Tarjoile curry riisin kanssa ja lisää päälle 1–2 rkl turkkilaista jogurttia. Lisää öljyn päälle valkosipuli, inkivääri ja chili. Sekoita ja anna hautua miedolla lämmöllä kannen alla kymmenen minuuttia. Nauti ruoanlaiton yhteydessä alkupalaksi pakastinkylmä votkashotti, ja ruokajuomaksi sopii vaikkapa kylmä Tsing Tao tai Chang. Lähtökohtaisesti ruoka ei ole erityisen mausteinen, mutta sellaistakin siitä kyllä saa, jos vain suu ja persaus kestävät. Siirrä paistos pannun toiselle reunalle ja lorauta tyhjälle puolelle oliiviöljyä. Kasvisversioksi ruoka taipuu kätevästi vaihtamalla kana tofuun ja turkkilainen jogurtti kaurafraicheksi.” Megan tuomio: ”Vaikka intialainen ruoka ei ole koskaan ollut suuhuni erityisen hyvin istuvaa, palstan myötä erilaiset curryt ovat alkaneet pikkuhiljaa kiinnostaa enemmän ja enemmän. Chilin kanssa varovaisuus on turhaa, sillä vain silloin tietää elävänsä, kun sitä kulkeutuu erinäisiin elimiin ylätai alapäässä.” TARPEET: • 800 g hunajamarinoituja broilerin fileesuikaleita • 1 purkki säilöttyjä kikherneitä • 2 sipulia • 1 vihreä paprika • puolikas habanerochili (kunnon chilipäät voivat laittaa enemmänkin) • puolikas parsakaali • 250 ml kookoskermaa • 70 g purkki tomaattipyreetä • 2 tl Panang-currytahnaa • 1 dl vettä • 4 raastettua valkosipulinkynttä • 2 tl raastettua inkivääriä • oliiviöljyä • cayennepippuria • savupaprikajauhetta • 1 tl suolaa • basmatiriisiä • nippu tuoretta pilkottua korianteria • turkkilaista jogurttia HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Mausta kanat cayennepippurilla ja savupaprikalla. Lisää parsakaalit pannulle, kun broilerit ovat saaneet väriä ja neste melkein haihtunut. Kuullota öljyssä minuutti tai kaksi. Mehevän maistuva annos on tällaisenaankin. Halkaise paprika, poista siemenkota ja viipaloi pieniksi paloiksi. Laita riisi kiehumaan. 16. Jarin ja Nicholasin luonnehdinta: ”Tässäpä näppärä proteiinija kuitupitoinen pikkaisen hifi arkiruoka, joka lämmittää pimenevissä kaamosilloissa. Keitä kiehuvaksi, sekoita, käännä keittolevy pois päältä ja laita kattilaan kansi päälle. 6. Veden syvyyden voit kokeilla sormenpäällä. Sormet kannattaa suojata hanskoilla tai kelmulla, niin ei käy köpelösti, kun menet seuraavan kerran vessaan. Paista viisi minuuttia
Mape Ollila ASPHYX Asphyx CENTURY MEDIA Kaikkihan tietävät, että kun yhtye nimeää levyn itsensä mukaan, sillä on aina jokin suurempi merkitys: nahanluonti, välitilinpäätös, suunnanmuutos. Tami Hintikka BOLT THROWER …for Victory EARACHE Coventryn kuulantyöntäjien viides oli yhden aikakauden loppu. 18. Jälki on juuri sitä, mistä tämä viisikko parhaiten tunnetaan: jämerästi paalutettua mutta silti niin svengaavaa death metalia. Seuraaja God Criesilla (1996) laatu notkahtikin sitten roimasti. Tales näytti, että death metal voi olla enemmän kuin vain aggressiota, jopa runollista. Levy vei nuoret Amot maailmalle ja melodisen death metalin eturintamaan. Asphyxin nimilevyllä edellisellä Last One on Earthillä (1992) sessiobassotellut Ron van Pol otti hoitaakseen myös laulupuolen. 1994 – MUUTOSTEN VUOSI Yhdeksänkymmentäneljä oli raskaan musiikin maailmassa hämmentävällä tavalla uusien suuntien vuosi. Tales avasi tien folkja progevaikutteiselle metallille, ja sen vaikutusta on sittemmin kuultu lukemattomissa bändeissä – on mahdotonta kuvitella vaikkapa Insomniumia tai Ensiferumia ilman Amojen esimerkkiä. …for Victorylla mahdolliset sisäisten kemioiden epäsuotuisat liikkeet eivät kuulu tippaakaan. Tales from the Thousand Lakes avarsi Amojen soundia The Karelian Isthmusin (1992) juuridödöstä ja esitteli elementit, joista tuli myöhemmin tunnusomaisia sekä bändille että suomimetallille. Halutaan alleviivata, että me olemme juuri me, vaikka jotain on tapahtunut. Seuraavassa kyseisen vuoden kolmekymppisten kunniaksi tujakka kattaus sitä satoa – vielä ehdimme! AMORPHIS Tales from the Thousand Lakes RELAPSE Tuhannen järven aallot löivät yli paitsi Amorphisin myös koko metallikentän. Rumpuihin löydettiin vain tämän levyn ajaksi Sander van Hoof, joka paukutti myöhemmin muun muassa God Dethronedissa. Kokoonpanon ainoa vanhan kaartin Asphyx-mies oli kitaristi Eric Daniels. Ainakin joksikin aikaa, kuten nyt tiedämme. Hoito on varsin mallikasta ja maukasta. Se auttoi paaluttamaan suomalaisen metallin aseman maailmalla ja loi perustan koko folkmetalligenrelle. Death metal -hommat olivat heidän osaltaan ohi. Levyllä kuultiin korostuneen melodisia, jopa folkvaikutteisia sävyjä, ja riffien saumaton yhteispeli synien kanssa loi musaan tumman myyttisen tunnelman, jonka katveissa Kalevalan tarinat avautuivat ulkomaalaisillekin – melkeinpä ensi kertaa. Se jäi yhtyeen klassisen kokoonpanon viimeiseksi levyksi, sillä bändi menetti pian julkaisun jälkeen sekä alkuperäisen kannuttajansa Andy Whalen että ikonisen murinakeulansa Karl Willettsin. Pyrki päälle sitten flanellinen pukine tai yönmusta norjalainen villapaita, moni yhtye esitteli tuoreilla levyillään totutuista poikkeavia säveliä. Bändin kolmas pitkäsoitto sisältää Prelude of the Unhonoured Funeralin suorastaan hautajaisdoomahtavasta laahauksesta alkaen täyttä Asphyxiä, alankomaalaista laatukuoloa
Mikä olennaisinta, kiekon vaikutus on kuultavissa joko suoraan tai välillisesti tämänkin päivän äärimetallissa. Scott Burnsin tuottamalla The Bleedingillä soittaa ikäisekseen valtavan kokenut ja inspiroitunut yhtye. Merkityksellinen ja lähes täydellinen levy. Eipä tule mieleen ketään muuta, joka olisi purkittanut näin monta ikonista kulttilevyä vuoden aikana. “It felt so good to kill”, unelmavävy Chris paasaa. Tami Hintikka BURZUM Hvis lyset tar Oss CYMOPHANE Mikäli sosiaalista mediaa on uskominen, Varg Vikernes on universumin pahin natsi. Sinä aikana Bolt Throwerin örinävastaavaksi löytyi Hollannin kurkunkurittajalegenda Martin van Drunen, joka oli poistunut edellä käsitellyn Asphyxin miehistöstä. The Principle of Evil Made Flesh on kiistaton klassikko, joka sementoi Cradle of Filthin nimen brittiläisen äärimetallin kivijalkaan Venomin viereen. Myös muun muassa Elokuun kruunu ja Kultanaamio olivat jotain aivan uutta. Biisien sisällöstä ei voi löytää enää uutta näkökulmaa, joten todetaan lakonisesti, että Varg oli myös dungeon synthin pioneereja. Levy on täydellinen jatke The IVth Crusadelle (1992), jolla Bolt Thrower -tankki löysi lopullisesti omille uomilleen. Jostain syystä vilkuilen olkani yli. The Last Temptationin tarina ei ehkä ole yhtä koskettava ja seisauttava, mutta vaikuttava se on. Tami Hintikka ALICE COOPER The Last Temptation EPIC Glam metal -aikakauden päättäneen Hey Stoopidin (1991) ja synkemmät hevivuodet käynnistäneen Brutal Planetin (2000) väliin sijoittuva The Last Temptation on Alice Cooperin katalogissa erikoinen levy. Eikä pantukaan. Goottiromantiikan, death/thrashin ja black metalin ristisiitoksensa oli kirjaimellisesti jotain ennen kuulematonta. Brittiläiset imivät musiikillista inspiraatiota Celtic Frostin kaltaisilta rajanvenyttäjiltä, ja korkealta kirkunut Dani Filth oli selkeästi kauhukirjallisuutensa lukenut mies. Mutta tulipa vain uunista ulos sen verran imakkaa tappoa, ettei se ole vieläkään irronnut laserlevyjen soittopesästäni. Kun pehmeästi jousitettu Ruoste alkoi soida Ylen radion pääkanavalla, irokeesien lässähtämisen miltei kuuli. Burzum ei kuitenkaan ole mitään nsbm-kamaa, vaan ennemminkin Tolkienin ja Dungeons & Dragons -pelin inspiroimaa fantasiablack metalia, larppikamaa. Viimeistään tästä eteenpäin 1990-luku oli suomalaisessa rockmusiikissa CMX:n vuosikymmen. Eniten pidän levyjen samankaltaisesta katkeamattomasta kerronnasta. Mukana on paljon muitakin helmiä kuin singlet Lost in America ja It’s Me. Studiossa improvisoitu levyn päätös Tomhet on siitä malliesimerkki. Anteeksi, en voi vastata, sillä sain juuri vasarasta naamaan. Kimurantti, erikoinen ja aggressiivinen CMX oli nyt helposti lähestyttävä, vaikka Sametinpehmeä ja Raskas muuta väittivätkin. Se on yhden konseptialbumin mittainen paluu laulajan 1970-luvun tuotannolle ominaisen teatraalisemman, maalailevamman ja tarinallisemman tyylin pariin. Ai mikä on kovin. Upeariffiset biisit ovat suorastaan inhottavasti ihon alle luikertavan hitikkäitä. Albumissa on monia yhtymäkohtia vanhaan kunnon Welcome to My Nightmareen (1975) aina Steven-hahmoa myöten. Elli Muurikainen DANZIG IV AMERICAN Glenn Allen Anzalonen ”sukunimeä” kantavan yhtyeen taival voidaan jaotella karkeasti kahteen osaan: neljä ensimmäistä levyä ja levyt niiden jälkeen. Aurinko (1992) tarjoili jo Katariinanpyörän, Härjät ja Ainomielen, mutta A.W. Tomi Pohto CRADLE OF FILTH The Principle of Evil Made Flesh CACOPHONOUS Uransa death metalin parissa aloittanut Cradle of Filth edusti jo esikoisellaan sitä linjaa, josta yhtye tultaisiin tuntemaan. Artistin henkilökohtaiset kommentit ovat radikaaleja, mutta musiikin kautta ne eivät välity. Joni Juutilainen CMX Aura HERODES Voidaan todeta täydellä syyllä, että torniolaislähtöisen CMX:n neljäs pitkäsoitto nosti vankkaa kulttisuosiota nauttineen yhtyeen suomalaisen rockin isojen pelaajien sarjaan. …for Victoryn jälkeen alkoi neljän vuoden levytystauko. Varg nauhoitti Burzumin kolmoslevyn vuonna 1992 ollessaan alle parikymppinen – itse asiassa kaikki kolme ensimmäistä levyä on nauhoitettu samana vuonna. Niko Ikonen CANNIBAL CORPSE The Bleeding METAL BLADE Tomb of the Mutilatedistä (1992) on hemmetin hankala panna murakammaksi. Levylle kannattaa kuitenkin antaa tilaisuus tai toinenkin, sillä kokonaisuus on upea. Apinakantinen Aura lienee yhä rakastetuin CMX-levy, ja syy on helppo ymmärtää. Synkeästi postpunkkaavasta Samhainista Danzigiksi metamorfoitunut bändi iski kultasuoneen vuoden 1988 debyytistään lähtien. Surkeasta kansitaiteestaan huolimatta The Bleeding on yhä kannibaalien toiseksi paras levy. Vargin trollailut menevät edelleen täydestä, ja esimerkiksi Meta jakaa Facebookissa banneja, mikäli Burzumin edes mainitsee omalla seinällä. Stripped, Raped and Strangled alkaa yksinkertaisen nerokkaalla rumpujen ja kitaran stop and go -introlla. Albumi ei ole yhtä helppoa kuunneltavaa kuin vaikkapa edeltäjänsä, joten heystoopideihin tottuneelle se voi olla aluksi kova pala purtavaksi. Yrjänällä ja jätkillä oli suunnitteilla suuren luokan iskusävelmiä, jotka veisivät heidät undergroundista valtavirtaan. Tuolloin parikymppisen Filthin sanoitukset rakensivat poikkeuksellisen antoisia mielikuvia. Kultakauden sinetöinyt IV tuntuu joskus jäävän edeltäjiensä varjoon, mutta miettikää nyt, mitä biisejä se tarjoaa: Going Down to Die, I Don’t Mind the Pain, Little Whip, Cantspeak… huh huh! Aurinkolasit nenälleen kasvattanut partamies Rick Rubin hääri tuottajana, ja Glenan rinnalla musisoi viimeistä kertaa se luotettavin 19. Sitten mennään ja lujaa, eikä auta kuin pidellä rystyset valkoisina kauhukahvasta ja toivoa parasta. Vain keskitempojyrä on todellista. Chris Barnesin lauluista erottaa, kumma kyllä, joka sanan
Samalla se aloitti kovan levysuoran The Time of the Oathista (1996) Better than Rawiin (1998) ja The Dark Rideen (2000). Albumi esitteli Helloweenissa nykyäänkin laulavan, bändin käytännössä aallonpohjasta pelastaneen Andi Derisin sekä vuoteen 2001 riveissä pysyneen rumpali Uli Kuschin. Bändi saapui levyn tiimoilta timanttiselle keikalle Provinssirockiin kesällä 1995. Yhtye oli potkinut pellolle kaksi pitkäaikaisinta jäsentään eli laulaja Michael Kisken ja rumpali Ingo Schwichtenbergin. Yksi myöhemmin Dan Swanön sooloprojektiksi muuttuneen Edge of Sanityn parhaista albumeista. Levyn mytopoeettinen kuvasto ammentaa norjalaisesta folkloresta, satanistisesta ideologiasta ja skandinaavisesta luontokuvastosta. Pieni maa puski ulos kymmenkunta kiistatonta mustan metallin klassikkoa, joista kenties kirkkaimpana loistaa kolme vuotta aiemmin syntyneen Emperorin mahtipontisen synkkä debyytti. Säveltäjäkaksikko Ihsahnin ja Samothin musiikillinen visio istui aikaansa täydellisesti. Aloitusraita Twilight käynnistyy Swanön lohdullisten puhtaiden laulujen saattelemana, ja kun rupisesti alavireisten riffien ja viiltävien melodioiden vyöry alkaa Swanön möristessä ensimmäiset brutaalimmat rivit, ollaan Edge of Sanityn tunnistettavimpien liekkien ytimessä. 20. Balls to Picasso kuitenkin osoitti, että huoli oli turha. Perinteinen omien taiteellisten ambitioiden seuraaminen johti mestariteokseen. Sekopäisen takomisen seasta löytyvät esimerkiksi lähes iskelmällinen Blood Is Thicker than Water, erikoismusiikkiprojekti Nonia lainannut Total War – Winter War ja roisisti punkkaava Let’s Fucking Die. Kappaleen tulkitsee oikea rockjumala. Rujomman melodeathin omalaatuista parhaimmistoa. Sitten on Tears of the Dragon – suorastaan itkettävän upea biisi, eikä pelkästään balladiluonteensa vuoksi. 30 vuotta sinne tai tänne. Laulajasuuruus kertoi eräässä haastattelussa kyllästyneensä äänensä jatkuvaan rääkkäämiseen. Tami Hintikka DARKTHRONE Transilvanian Hunger PEACEVILLE Darkthronen neljäs albumi Transilvanian Hunger ilmestyi 21. helmikuuta 1994, neljä päivää Emperorin In the Nightside Eclipsen jälkeen ja noin kolme kuukautta ennen kuin Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanas. Musiikillisesti innoitusta haettiin Bathorysta, ja kitarakuvioihin tuli Fenrizin sanojen mukaan enemmän ”finger moving” -riffejä kuin aikaisemmin. Voipi yrittää perässä. Purgatory Afterglow onkin kuin Judas Priestin Sad Wings of Destinyn pari vuosikymmentä myöhemmin syntynyt kuolometallinen serkku, joka vie kuulijan yhä syvemmälle ikuiseen piinaan. Loistava Cyclops avaa levyn, congarummut säestävät molli skittamelodiaa vainoharhojen ja vakoilun maailmasta kertovan, aina kylmät väreet nostattavan laulukuvion alla. Tomi Pohto EDGE OF SANITY Purgatory Afterglow BLACK MARK Tässä se on. Levyn aloittava klassinen nimibiisi tekee pelin selväksi heti kättelyssä: nyt ollaan klassisen norjalaisen black metalin äärellä. Jaakko Silvast IMPALED NAZARENE Suomi Finland Perkele OSMOSE Uransa huomattavan sakeilla ja loistavilla Tol Cormpt Norz Norz Norz...ja Ugra-Karma-albumeilla aloittanut Impaled Nazarene oli Suomi Finland Perkeleelle tultaessa melkoisen erilainen bändi. Tällä levyllä Swanö ja kumppanit elivät luovinta ja vimmaisinta aikakauttaan, mikä kuuluu kaikkialla läpi albumin. Emperor kiristi ruuvia entisestään vuoden 1997 Anthems to the Welkin at Duskille, mutta debyytin toismaailmallinen tunnelma puhuttelee yhä. Pari vuotta IV:n jälkeen herra Anzalone oli jo karistanut huippumiehistön ympäriltään ja sukeltanut liian syvälle koneiden maailmaan, mutta se on jo eri tarina. Kahden varsin kokeellisen albumin (Pink Bubbles Go Ape, Chameleon) jälkeen ainoa oikea ratkaisu oli palata perusasioiden eli suoraviivaisen melodisen power metalin pariin. Löytyy räväkkä Hell No ja imakasta riffistä marssirumpuisan suvannon kautta voittoliitoon nouseva 1000 Points of Light. Albumin vaikutus genreensä on valtava. Väkevä avausraita Sole Survivor määritteli heti pelin hengen. Kesäkuuksi saapunut Master of the Rings ei pettänyt millään tasolla. Joni Juutilainen HELLOWEEN Master of the Rings CASTLE Helloween oli ajautunut vuonna 1994 epävarmaan tilanteeseen. Transilvanian Hunger on Panzerfaustin lisäksi ainoa Darkthrone-levy, jolle Fenriz on soittanut kaikki soittimet ja Nocturno Culto hoitanut vain laulut. Mikko Malm BRUCE DICKINSON Balls to Picasso EMI Kun modernien aikojen renessanssinero Bruce Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenistä, myös allekirjoittaneelta tipahti purkka suusta. Balls to Picassolla kuullaan siihen asti monipuolisinta ja herkintä Dickinsonia. Levy on täynnä hittejä. Klassikkojen välissä siis oltiin, mutta toisaalta Transilvanian Hunger on täysin oma saarensa. Ja aika täydellisesti levy kiteyttää genren ytimen edelleen. Sen voi katsoa toimineen ensisykäyksenä sinfoniselle black metalille, jota on sittemmin julkaistu mielettömiä määriä – In the Nightside Eclipsen taso poikkeuksetta alittaen. Aki Nuopponen EMPEROR In the Nightside Eclipse CANDLELIGHT Vuosi 1994 oli norjalaiselle black metalille huikea. Musiikillinen ehdottomuus ja kokeilullisuus on osa black metalin keskiötä, mutta Suomi Finland Perkele teki jotain, mitä kaikki eivät ole sulattaneet tänäkään päivänä. Kyseessä on black metal -klassikko, joka ei jäänyt ainoastaan syntymävuotensa lapseksi. Sävellyksellisesti kauttaaltaan vahvan levyn lyömäaseisiin lukeutuvat myös Where the Rain Grows ja radiohitti Perfect Gentleman. Raskaan pinnan alta huokuu myös edeltävien vuosikymmenten kaikuja, eikä Swanö koskaan epäillyt sulauttaa metalliinsa vanhan liiton heavy metalin, goottirockin tai progen juuria. Danzig-kokoonpano: John Christ, Eerie Von ja Chuck Bisquit, joka lähti nostelemaan jo ennen levyn julkaisua
Myöhemmissä valtavirta-askeleissaan Megadeth kompuroi, mutta 1994 se oli juuri niin tarttuva kuin tavoitteli. Ei ainuttakaan huonoa biisiä. Incantation myllyttää nimittäin toisella pitkäsoitollaan kuolometallia, joka haistattaa pitkät paskat valtavirralle ja suorastaan sukeltaa undergroundin saastaisiin pohjalietteisiin. Vaikka psykedelia ja kaunosieluisuus ovat jyrinän varjossa, yhtye ei ollut menettänyt omaleimaisuuttaan. Ysärin puolivälin tuntua tuovat raskaat kitarat, napakammat biisit ja vähän totuttua äkäisempi sanoma. Mutta tuhdisti ja vääjäämättä se etenee. Kiihkeät kuolovuodet oli nähty ja uudistumistarve valtava. Jonna Ikonen MEGADETH Youthanasia CAPITOL Luotijuna tämä ei ole. Mortal Throne of Nazarene ei ole vain sattumanvarainen 30-vuotias levytys, vaan yksi Incantationin vahvimmista albumeista. Death metal -kentällä se näkyi paitsi kiemuralogojen suoristumisena myös musiikin siistiytymisenä. Siksikin se peilaa aikaansa. Koko komeuden – tai kauheuden, miten vaan – kuorruttaa Craig Pillardin murakka ja matala viemäröinti. Menestys ei kuitenkaan tuonut sisäistä rauhaa, vaan laulaja Vince Neil sai lähteä. Kimmo K. Aikalaisvastaanotto oli ynseämpi kuin edeltävällä Countdown to Extinctionillä. Tiesin heti, että siinä on kyse jostakin suuremmasta kuin ”vain” musiikista. Jukka Kittilä MÖTLEY CRÜE Mötley Crüe ELEKTRA Mötley Crüe saavutti kaupallisen ja monien mielestä laadullisenkin huippunsa vuoden 1989 Dr. On levy poliittinenkin, mutta myös edeltäjiään introspektiivisempi. Ja myös bändin paras levy. Koko albumin läpi niskassa leijuu upean pahaenteinen tunnelma, ja erityisesti Attilan urahtelusta mielipuoliseen mölinään vaihteleva laulu pitää kuulijan varpaillaan. Toisaalta 21. Koskinen KORN Korn IMMORTAL Monet tämän artikkelin levyt edustavat muutosta käsitellyn yhtyeen tyylissä, mutta Bakersfieldissä 1993 perustetun Kornin debyytti muutti koko musiikkikenttää luomalla uuden genren. Toismaailmallinen sielukkuus on vähemmällä, mutta beatlesiaaniset harmonialaulut, komeat melodiat ja tunteikkuus eivät kärsi tippaakaan möyryävän basson, isolyöntisesti svengaavan rummun ja jyräsoundilla myllertävän kitaran rinnalla. Kaunistelematonta, brutaalia, umpisynkkää ja arvaamatonta. Kaikkia moinen höpsöttely ei kiinnostanut. Feelgood -levyllä. Vaikka hurmeinen tausta on lisännyt sen myyttisyyttä, kyseessä on myös aidosti mestarillinen levy. Kuus kautta viis. Tami Hintikka KING’S X Dogman ATLANTIC Dogmaniin mennessä pitkän linjan hard rock -bändi King’s X oli ehtinyt saavuttaa kohtuullisesti mainetta ja kunniaa, joskin enimmäkseen muusikkopiireissä. Muun muassa Helmetin, Rage Against the Machinen, Faith No Moren sekä Anthraxin rap-flirttailuineen ja Public Enemy -kollaboraatioineen tekemästä pohjatyöstä ammentanut Korn esitteli suurelle yleisölle soundin, jonka keskeisiä rakennuspalikoita olivat alavireisesti murisevat 7-kieliset kitarat ja funkisti groovaavat rummut perkussion virkaa toimittavan släppibasson tukemana. Aika on kuitenkin osoittanut Youthanasian keskitempoisen Megadethin avainlevyksi. Albumin pariin palaaminen hämmentää vuosikymmen toisensa jälkeen. Eikä A Tout le Monden lopun tuplakitarointi lakkaa nostamasta kylmiä väreitä. Jaettu biisintekovastuu lienee osasyy sille, että kokoonpanon Mustaine– Ellefson–Friedman–Menza kolmas levy sykkii soitoltaan niin sävykkäästi. Siinä Incantationin myrkyllinen resepti. Youthanasia kiteyttää myös, miten väkevän persoonallinen solisti Dave Mustaine on. Pelkät nimet Elysian Fields, Blood of Heroes ja I Thought I Knew It All saavat kertosäkeet soimaan päässä. Kenties grunge-vallankumouksen johdosta bändin musiikillista ja imagollista ilmettä ruuvattiin asteen verran rouheampaan suuntaan. Ensimmäisenä nu-metal-levynä pidetty Korn antoi nostetta myös tuottaja Ross Robinsonille, jonka palveluksia käyttivät myöhemmin muun muassa Sepultura, Slipknot ja Soulfly. Viskinja paskanhajuinen levy on oma lukunsa sekä yhtyeen että koko äärimusiikin historiassa. Kuolemattomaksi biisin tunnistaa siitä, että aloitusriffi vetelee vielä vuosien päästäkin pitkin selkärankaa kuin noutaja kalmaista jousisoitinta. Joni Juutilainen INCANTATION Mortal Throne of Nazarene RELAPSE Yhdeksänkymmentäneljä oli, kuten jo tiedämme, vedenjakajavuosi. Suomi Finland Perkele on melkoinen tyylilajiruletti, joka haistattaa vitut kaikelle ja kaikille. Tilalle otettiin varsin tuntematon raspikurkku John Corabi. Vesa Siltanen MAYHEM De Mysteriis Dom Sathanas DEATHLIKE SILENCE Mayhemin debyytti on tunnetuimpia black metal -teoksia, genren peruskivi, keski-ikäisten äärimetalliseppien epäpyhä ikoni. Mortal Throne of Nazarene mylvii kuolemaa mainstreamille jo sekavasta kansikuvastaan lähtien. Peruskiveä olivat myös solisti Jonathan Davisin kokemuksista kummunneet synkät sanoitukset, jotka käsittelivät lohikäärmeiden ja demonien sijaan todellisen elämän pimeää puolta kuten hyväksikäyttöä, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Uudistushenki poiki tusinan loistavia biisejä, yhden alle minuutin punkrypistyksen ja kelvollisen Hendrix-lainan. Grunge saati groove metal ei levyltä kuulu, mutta Youthanasia jakaa niiden todellisuuden. Bändin taustavoimana häärännyt tuottaja Sam Taylor oli puskenut vuosikaudet rivien väliin kristillistä pohjavirettä, ja kun yhteys heppuun katkaistiin, meno muuttui tiukemmaksi. Albumia ympäröi synkkä aura, sillä sanoituksia kirjoittanut Dead oli sen ilmestyessä ampunut aivonsa paneeliin, kitaristi Euronymous kuollut bassot soittaneen Varg Vikernesin puukkoon ja basistikin jo kärrätty pitkän paakelsin ääreen. Noin voi luonnehtia sekä Train of Consequences -biisiä että koko levyä. Freezing Moon iski jo aikoinaan kuin metrinen mela. Kansitaiteeltaankin edeltäjistään erottuva Dogman on yhtyeen upean katalogin raskain, parassoundisin ja tummasävyisin tuotos
Niin tiukkaa meteliä kuin levyltä löytyykin, ikisuosikkini on sen päättävä banjoballadi Hate Your Guts. Ei ainakaan raivokkaalla banjolla rullaavasta Losin’ Your Mindista tai Horse Called Warin ja Toe’n the Linen julmetuista jammailuista. Levyn helmenä on silti videobiisi Hooligan’s Holiday, jonka riffi murskaa kivitaloja päästäen rumpali Tommy Leen ja kitaristi Mick Marsin valloilleen. Homman nimenä on jämäkkä, groovaava ja häikäilemätön southern metal, jossa ei peitellä huuliharppuja, banjoja tai punaista niskaa. Liar-biisin video pyöri MTV:llä, ja bändi esiintyi Provinssirockin päälavalla. Aki Nuopponen PRONG Cleansing EPIC Jälki-hardcoresta alternative metaliksi mutatoitunut Prong-musiikki sai bändin viidennellä levyllä mukaan selkeitä ja yllättäviä industrial-vaikutteita sekä Paul Ravenin bassoraidat. Ironiaa tuo se, että Pride & Glory on jopa vielä selkeämmin junttia menoa kuin Black Label Societyn tekemiset parhaimmillaan ja pahimmillaan, mutta Wylde ja kumppanit operoivat niin irvokkaan itseironisella fiiliksellä, että homma toimii kympillä. Kyseessä onkin Crüen musiikillisesti kirjavin teos, ja esimerkiksi akustishenkinen Loveshine viittoo selkeästi edellä mainittujen bändien suuntaan. Lähelle samaa statusta ylsivät myös vahvat Walking Trouble ja Midnight Suffle. Albumi ei kuitenkaan sisältänyt pelkkää radioystävällistä punkkia, vaan sillä oli myös rosoisempi ja aggressiivisempi, hardcoremman kaman ystäville maistuva puoli. Mukaan mahtuu nousunsa ja laskunsa, eikä pieni tiivistäminen olisi tehnyt pahaa, mutta mistäpä levyä karsisi. Se on nerokas, ratkiriemukkaan vittumainen voitonlaulu. Se tuotti parikin hittiä eli albumin tarttuvimman kertosäkeen omaavan nimibiisin sekä avausraita Shotgun Weddingin. Nämä olivat Green Dayn läpimurtoalbumi Dookie ja kymmenen vuotta aiemmin perustetun The Offspringin kolmas pitkäsoitto Smash, nyttemmin maailman myydyin indieyhtiön (Bad Religion -kitaristi Brett Gurewitzin perustama Epitaph) julkaisema albumi. Liarin hittipotentiaali hämmentää, siksi rujoa Rollinsin elämöinti edelleen on. Jaakko Silvast PRIDE & GLORY Pride & Glory GEFFEN Ainoan Pride & Glory -albumin julkaisusta on kulunut 30 vuotta, ja se on yhä paras levy, jolla Zakk Wylde on soittanut. Güntin kuudes pitkäsoitto oli yhtyeen siihen saakka kokeellisin ja musikaalisin. Smash on loistava yhdistelmä energiaa, kapinaa ja tarttuvuutta, ja sen merkitys punkyhteisölle ja -skenelle on kiistaton. Mainitut kärkibiisit ovat suosiomittarilla bändin mitalikaksikko, mutta niiden varjoon jää monta oivallista rallia. Selkeytetty ja huolitellumpi ulosanti, jäntevämmät kappalerakenteet ja jonkinlainen tarttuvuus nostivat Weightin esiin. Suurin osa kiekosta tarjosi kuitenkin vielä stop–go-riffittelyä sekä altsummin metallista perinteikkäämpää Prongia, joskin aiempaa kuivakammilla ysärisoundeilla. Karjuminen talttuu välillä puheeksi, kohdakkoin sentään paria säveltä etsiskellen. Esimerkiksi Nitro (Youth Energy), Bad Habit ja Genocide iskivät kuulijaa suoraan päin pläsiä. Vesa Siltanen PEER GÜNT Smalltown Maniacs PLUTONIUM Hard rock -pioneeri Peer Güntille 1990-luvun saapuminen merkitsi hyvin selkeää yhdenlaisen lopun alkua. Koskinen ROLLINS BAND Weight IMAGO Ennen suurinta menestystään exBlack Flag -karjuja Henry Rollinsin johtama bändi oli tehnyt muutaman levyllisen äkäistä tajunnanvirtajammailua. Levyn monipuolisuutta puolestaan alleviivasivat kujeileva slow boogie -pala Not This Time ja voodoorytmejä tarjoileva intensiivinen Kinky Love. Smalltown Maniacs jäi kouvolalaisten viimeiseksi levyksi yli kymmeneksi vuodeksi. Seuraava levy, uran katkolle saattanut Rude Awakening (1996) painottui vielä industrialimpaan kamaan. Niin teki myös allekirjoittanut pikkukoltiaisena. Kimmo K. Offspring oli herättänyt kiinnostunutta kuhinaa jo kaksi vuotta aiemmin ilmestyneellä Ignitionillä, mutta Smash räjäytti potin megahiteillään Come Out and Play, Gotta Get Away ja Self Esteem, joista jälkimmäisen tahtiin jorattiin alakoulun diskoissakin. Pääjehu Tommy Victorin Ministry-pestin ja ankeasti säksättävien paluulevyjen jälkeen yhtye on ollut onneksi jo toistakymmentä vuotta hyvin toimivassa jyskyttelyriffikunnossa. Toni Keränen THE OFFSPRING Smash EPITAPH Vuonna 1994 ilmestyi kaksi levyä, jotka antoivat mojovan piristysruiskeen punk rock -skenelle ja esittelivät sen suurille massoille. basisti Nikki Sixx oli haaveillut jo vuosia The Beatlesin White Albumin tai Led Zeppelinin Physical Graffitin kaltaisesta laaja-alaisesta levystä. Lopputulos oli jo aikoinaan omaleimainen, eikä moista voisi kuvitella syntyvän nykyisessä musiikki-ilmastossa. Tiukkaa aforismia ja filosofista lausuntoa sylkevä mies ei juuri tarvitse nuotteja. Levyn kärkikappaleet Snap Your Fingers Snap Your Neck ja Whose Fist Is This Anyway olivat uutta ja erilaista Prongia, tasatahtiin pumppaavaa ilkeää jumppametallia. Vuosikymmenen alussa julkaistu Don’t Mess with the Countryboys -albumi ei yltänyt sävellyksellisesti lähellekään edeltäjiään, vaikka levy oli hyvin tekijöidensä kuuloinen. Kimmo K. Koskinen ROTTING CHRIST Non Serviam UNISOUND Heitänpä heti kärkeen ”väärän mielipiteen”: kreikkalainen black metal -skene on kokonaisuudessaan huomattavasti laadukkaampi ja mielenkiin22. Tai fiilistelevistä Machine Gun Manistä ja Cry Me a Riverista. Cleansing osoittautui ainakin hetkittäiseksi tyylilliseksi vedenjakajaksi, vaikka onkin siirtymävaiheen tuotos. Vuoden 1994 Smalltown Maniacsillä trio kuitenkin petrasi otettaan. Corabi loistaa läpi levyn, joten onkin suuri vahinko, ettei hän saanut tämän jälkeen jatkaa Mötley Crüen rivistössä. Mureasoundinen ja funky bändi on orgaanisen triosoiton esimerkkikopla, ja Rollinsin miedosti suunnitelmallinen elämöinti luo sille varsin erikoisen kontrastin
Ihan äkkiä ei tule mieleen toista 66-minuuttista albumia, jonka voi hyvillä mielin pistää soimaan oikeasti ihan milloin vain. Konseptillisuus toi biiseihin syvyyttä, eeppisyyttä ja tietynlaista vakavuutta, mutta pohjimmiltaan albumi sisältää samaa tuttua, pirun hyvää piraattiheviä. Tutut elementit ovat toki kohdillaan, samoin albumin pituus – kymmenen biisiä rykäistään alta 40 minuutin. Kaikkein parasta on, ettei yksikään minuuteista ole turha. Levylle mahtuu jopa balladin kaltainen kappale nimeltä 213. Vielä isommalta vaikutti Skolnickin riveistä poistuminen. Deluxe on väkevästi iskevien riffien, maukkaiden kitaraharmonioiden ja pitelemättömän grooven levy. Vaan ihmekö tuo, olihan bändillä vuosia mittarissa jo kolmetoista. Se sopii kummalla tavalla monikerroksisten, taivaissa liihottelevien kappaleiden ääneksi. Levyltä irtoaa monta riehaannuttavaa herkkupalaa, joita Xysma on veivannut myös viime aikojen keikoillaan: Need, Green Gas Station Jacket, Viewmaster… Jumankauta, miten timanttisia biisejä! Tami Hintikka 23. Sitten Dittoheadin video lävähti MTV:n Headbanger’s Balliin. Levytys muistuttaa vuoden 1988 South of Heaveniä. Myös laulaja Chuck Billy pauhaa elämänsä kunnossa. Vaikka levy on kasvanut korkoa vuosien myötä, kyseessä oli selkeä tason lasku. Ensimmäisellä Spinefarm-julkaisullaan Xysma siirtyi sujuvasti äärimetallista ysäri-alternativen ja retroisan rokin pyörteisiin. Menetys oli suuri, sillä Clementen puukätinen isku oli oleellinen osa Testamentin thrash-soundia. Uutta älppyä kitaroimaan palkattiin ehkä hieman yllättäen death metalin kovin varatyömies James Murphy. Myöskään kahdeksas albumi Black Hand Inn ei ole musiikillisesti kovinkaan erottuva teos bändin tuotannossa. Se sanoo yhä edelleen: ”Laita silmät kii, tule mukaan.” Kävelen kuin Ihmemaan Liisa sienen alta kaninkoloon. Ysärin alkupää oli norjalaisille legendaarista aikaa, mutta pian laatu lähti laskuun. Edlund malttaa eläytyä kuiskauksiin, ja tulkitseepa mies osioita jopa puheäänellään. Lopputuloksena on tymäkkäsoundinen levytys, jolla soittava yhtye tuntuu saaneen salamaniskusta supervoimia. Keskitempo määrää, eikä Tom Araya kirkaise vanhaan malliin. Turkulaisyhtye oli kulkenut kolmanteen täyspitkäänsä mennessä matkan Carcass-koulukunnan goregrindista omannäköiseen, vaikeasti määriteltävään tyyliin. The Ritual -albumin (1992) kiertueen päätteeksi soittopelinsä pakkasi niin rumpali Louie Clemente kuin hevikitaran ihmemies Alex Skolnick. Musa on jalostamatonta käppää, jota tukevat hassut syntikat ja huonosti lausuttu englanti, mutta into ja omistautuminen kuuluu kreikkalaismystikkojen musiikista kuin seireenien kutsu. Blastbeatit ja muu vauhtitoiminta jäi puolestaan ikiajoiksi, ainakin tämän hetken tietojen valossa. Wildhoney on kuulokelevyjen kultaista kermaa. Low on musiikillisesti rikkain Testament-levytys. Vain ymmärtämättömät diletantit eivät tajua Rotting Christin poikkeuksellista hienoutta. Rick Rubin on merkitty levyn vihkoseen ”executive producer” -tittelillä. Se tuo albumille sen hankalasti määriteltävän ”runollisen” vivahteen. Vuoden 1992 Clouds oli varovainen irtiotto death metalista jonnekin kenkiinsä tuijottavan goottirockin suuntaan. Jim Mutilatorin ja Tolisin veljesten vuonna 1987 perustaman Rotting Christin kakkoslevy on vähintään yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin vuotta aiemmin julkaistu debyytti Thy Mighty Contract. Komeasti aikaa kestäneet biisit poikkeavat toisistaan ja ovat rytmisesti kiehtovia, kiitos Tempestan huikean rumputyöskentelyn. Mikä kokonaisuus ja mitä biisejä – aina vartin pituista päätösraitaa myöten! Riippuu päivästä, onko Black Hand Inn Running Wildin paras tuotos, mutta ainakin se on bändin viimeinen todella hyvä levy. Elli Muurikainen SLAYER Divine Intervention AMERICAN Neljä vuotta Seasons in the Abyss -mestariteoksen päälle on erittäin pitkä aika odotella. Rumpujakkaran valtasi Exodusissa takonut monitoimimies John Tempesta. Veikkaanpa, ettei tämä (nekro)fiilistely juuri soinut yläasteiden hitaissa. Virtuoosimainen kitaristi loihti viidelle Testament-kiekolle näkemyksekkäät ja rikkaat soolokitaramaisemat. Rolf Kasparekin sävellyskynä oli vielä näihin aikoihin parhaassa mahdollisessa terässä. Bändi oli aikoinaan kuin jalostamaton b-luokan roskaleffa, josta kasvoi a-luokan saatanallinen rituaalientiteetti. Muhkea murina on kuitenkin jo pudonnut pois. Muutos käännettiin voimaksi. Johan Edlundin raakunta on ennallaan. Muotoseikkojahan nämä lähinnä ovat, koska levyjen materiaali on hyvin samankaltaista. Käytännössä vain Janitorin rapsakka laulu pitää bändin löyhästi kiinni death metalissa. Samalla helleenit olivat vasta aloittelemassa. toisempi kuin yliarvostettu Norjan vastaava. Tomi Pohto XYSMA Deluxe SPINEFARM Do the logomotion! Ihana ja ikoninen Xysma-logo hylättiin tämän levyn myötä vuosikausiksi. Tomi Pohto TIAMAT Wildhoney CENTURY MEDIA Stokiksen outolintu Tiamat tallasi alusta saakka omia polkujaan. Niko Ikonen RUNNING WILD Black Hand Inn NOISE Jos aivan ensimmäisiä levyjä ei lasketa, Running Wild on kuulostanut aina samalta. Järjettömällä kiihkolla painettu biisi oli ehtaa Sleikkaa, thrashiä ja hooceepunkkia. Vihaa, huutoa ja kaoottisia sooloja. Wildhoneylla kuullaan yhtyettä, joka tuntui löytäneen musiikillis-spritualistisen identiteettinsä pinkfloydiaanisessa ayahuasca-sessiossa. Uusi rumpali Paul Bostaphkin suoriutui mahdottomasta Lombardon paikkaajan tontistaan voittajana. Soundeiltaan levy on tuon ajan tyypillistä Woodhouse-julkaisua monitahoisempi ja kontrastissa piisaa. Tomi Pohto TESTAMENT Low ATLANTIC Oaklandissa ravisteltiin kuonaa koneesta oikein reilulla kädellä. Kaikki on niin ihmeellistä taas. Toby Wrightin valvomaan ohuehkoon äänimaailmaan sai totutella tovin. Yhtye on pitänyt koko uransa ajan kiinni omaleimaisesta soundistaan, niin hyvässä kuin pahassa
Lähiöbotox on avannut kolmannen studioalbuminsa portit. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ASLAK JUNTTU, TIMO ISOAHO 24. Niiden takaa avautuu rosoinen maailma, jossa velkojien kirveet iskeytyvät lähiökerrostalojen oviin, tulovirta on ehdottoman passiivista, mielenterveyshäiriöt ovat arkipäivää ja rikkaat riistävät köyhiä. Tervetuloa itään
Takahuoneen puolelta löytyy aavistuksen jännittyneen oloinen Lähiöbotox-kuusikko: laulajat Hanad ”Dosdela” Hassan ja Luyeye ”Viki” Konssi, kitaristit Harto Haukkaluoma ja Juho Rantanen, basisti Samuli Peurala ja rumpali Lauri Ojala. Niin väistämättä käy, kun Lähiöbotox saapuu paikalle juhlimaan uuden Surullinen tapaus – sellaista on vapaus -albuminsa julkaisua muutaman sadan ”lähimmän ystävänsä” kanssa. – Sitten Viki ilmestyi treenikämpälle ja toi mukanaan Hanadin. – Harmittihan se aika hemmetisti, ettei päästy soittamaan levyn materiaalia livenä. Hänen panoksensa uudelle albumille – ja moneen muuhunkin asiaan – on todella iso. – Elefantti ja linna -biisi taas kertoo siitä, kun asuin aikoinaan Lontoossa. Se on iso osa tämän bändin tarinaa, Harto painottaa. – Itä-Metalin tekeminen oli haastavaa, ja lopputuloksesta kuulee, että orkesteria saattoi vähän vituttaa. Biisiaihion äärellä oli todella hienoa huomata, että meiltä taittuu tällainenkin juttu aika komeasti, Hanad sanoo. Keväällä 2022 ilmestynyt kakkoslevy Itä-Metal oli painostavampi teos. – Ilmastonmuutos, sota, nälänhätä ja niin edelleen. Älä silti käsitä väärin: levy on kaikesta huolimatta oikein hyvä ja juuri sellaiselle teokselle oli tuolloin tilausta. Täkäläisen räpin grand old man Ruudolf vihjaisi meille, että Viki – taiteilijanimeltään Seksikäs-Suklaa – voisi sopia Lähiöbotoxiin. – Emme ole avanneet asiaa sen kummemmin, eikä lisäkommentteja ole tiedossa tälläkään kerralla, basisti toteaa. Ja sitä mukaa kun yhtye muuttuu ja kehittyy, mukaan päätyy myös tuoreita mausteita, Harto vahvistaa. Pieni hermostuneisuus ei ole yllättävää, sillä pian alkavalla keikalla tehdään monia asioita ensimmäistä kertaa. – Myös Ei toivoa on Juhon kappale, ja sekin on aika uudenlaista Botoxia. Vyöry oli lopulta sitä luokkaa, että Rikkinäinen Suomi -debyytistä (2020) muovautui yksi tärkeimmistä raskaiden suomalaisbändien debyyttilevytyksistä. – Juholta tuli koko kattaus: musa ja sanat. Korvamonitorien kanssa on helpompi laulaa, mutta vaatiihan se aina vähän totuttelua, Hanad sanoo. Nyt kun rajoituksia ja muita surkeuksia ei ole, Lähiöbotoxia ei taida pysäyttää enää mikään. – Soitetaan tuore levy kokonaan läpi. Se on sataprosenttisen tunnistettavaa Lähiöbotoxia, mutta paletista löytyy taas uusiakin sävyjä. Keikan alku myöhästyy sovitusta vartin verran, sillä klubin täyttyminen kestää odotettua kauemmin. Tällä kerralla väkevimmät uudet tuulet puhaltavat melodisesti. Lavalla nähdään myös Ratface-yhtyeen MC Respektor sylkemässä tuoreita riimejä: ”Lähiömaksun aika / Siin on vittu sitä kevätpäivän taikaa.” Uudet Lähiöbotox-biisit ja muutamat vanhemmat poiminnat seuraavat toisiaan tiiviillä tahdilla, eikä intensiivinen tunnelma päästä otteestaan hetkeksikään. Aikansa kuva Palataan hieman varhaisempaan syksyyn, jolloin päivän agendana oli keskustella uudesta Surullinen tapaus – sellaista on vapaus -albumista ja muista polttavista Lähiöbotox-aiheista. – Vaikka tämä on vähän kliseisesti sanottu, niin kyllähän uusi levy yhdistää ekan ja tokan parhaat puolet. Edelliset levyt olivat kantaa ottavia, omaehtoisia ja kovatasoisia teoksia, mutta ne syntyivät pandemia-aikoina, jolloin keikkailu jäi luonnollisesti vähemmälle. Vielä ensimmäisellä levyllä kaikki Lähiöbotox-tekstit olivat solistien käsialaa, mutta nyt sanoitusten takaa löytyy monta muutakin tekijää. Mitä tapahtui keväällä 2023, kun muun yhtyeen ja aikoinaan bändiä perustamassa olleen kitaristin Jaakko Luomasen tiet erkanivat. – Mulla ja Vikillä on korvamonitorit käytössä pitkästä aikaa, ja samalla hoidetaan lavamiksaus itse pädin avulla. Ja jumalauta, Kato mua silmiin (kusipää) oli aika pian valmis. Kakkosbiisi Lähiömaksu pääsee tuskin alkamaan, kun riehakas moshpit ottaa paikkansa ja stagedaivaajat tipahtelevat toistensa niskaan. Siis vaikka Vikillä ei ollut minkäänlaista kokemusta rankemmasta laulamisesta, Harto muistelee. Keikan aikana nousee lämmin fiilis siitäkin, että Lähiöbotox on viimein saamassa ansionsa mukaan. – Lisäksi Itä-Metal todisti vähän tiukemmillekin tyypeille, että Lähiöbotox kykenee louhimaan todella väkevää ja metallista kamaa, Samuli lisää. Ei toivoa -biisi on osuva nosto siinäkin mielessä, että myös sen sanoitus on uuden kitaristin työtä. Buukattiin sitten lopulta vähän lisää studioaikaakin, että saatiin kappale kuntoon. Itä-Metalilta oli melko turha etsiä minkäänlaisia pilkahduksia. Muun muassa ulkopuolisuuteen, sosiaalisiin ongelmiin, huono-osaisuuteen ja rasismiin pureutuvat sanoitukset olivat erityisen huomionarvoisia, vaikka ”Itiksen Slayerin” riffikynän terävyyttäkään ei voinut kyseenalaistaa. Se kaupunki oli vähän haastava paik”Vaikka tämä on vähän kliseisesti sanottu, niin kyllähän uusi levy yhdistää ekan ja tokan parhaat puolet.” 25. – Palaset loksahtivat kohdalleen hämmentävällä tavalla jo bändin alkuaikoina. Kun pitkä setti koostuu pitkälti pelkästä uudesta kamasta, siinä on aika paljon muistamista, Harto toteaa. Loppuunmyyty-kyltti puolestaan kertoo, että enempää porukkaa ei sisälle otetakaan. Joitakin esiintymisiä toki oli, mutta hyvin harvakseltaan, Hanad muistelee. Silloin oli todella synkkä meininki. Mukana on aivan uudenlaista tarttuvuutta – esimerkiksi juuri Rantasen biiseissä. – Itä-Metal kuvastaa täydellisesti meidän sen ajan fiiliksiä. Mutta kun rappaus alkaa, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Siitä se lähti vyörymään. Tämän maailman paskaa Surullinen tapaus – sellaista on vapaus kuulostaa kokonaisuutena vapautuneelta, luontevalta ja monipuoliselta. No, biisi löysi paikkansa levyn kärjestä, joten kannattihan sitä säätää, Samuli naurahtaa. Avausnumero Mitä jää tuntuu vielä pieneltä tunnustelulta, mutta sitten räjähtää. Se levy jos mikä on aikansa kuva, Samuli sanoo. E i jono ihan Kontulaan asti taida ylettyä, mutta aika kauas kaikenkarvaisista ihmisoletetuista muodostuva mato joka tapauksessa luikertelee. On marraskuun loppupuolen lauantai, ja Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva On the Rocks -klubi on muuttunut yhden illan ajaksi lähiöbaariksi. Esimerkiksi levyn avausbiisi Mitä jää on Juhon kappale, ja kyllähän se tuo bändin ilmaisuun ihan uusia sävyjä, Harto sanoo. Vaikka myös debyytin esittelemät aiheet olivat monin paikoin tummasävyisiä, silmäkulmissa oli myös ilkikurista pilkettä. Ihan pyytämättä siis. – Jaakon paikalle tulleesta Juhosta voidaan tarinoida sitäkin enemmän. Ei toivoa on täynnä tämän maailman paskaa ja hätää, Juho kuvailee. Biisi tuli sen verran viime tingassa, että piti vähän miettiä, ehditäänkö me tehdä se valmiiksi
Ja niin kävi, että Viidan runo nappasi tehokkaasti mukaansa. Kun se sitten päättyi mainittuun lausepariin, olin jo ihan myyty. – Pian kävi ilmi, että rivit löytyvät Lauri Viidan Betonimylläri-teoksessa julkaistusta Kapina-runosta. Hanad nappaa puheenvuoron. Seuraavalla keikkareissulla esittelin ajatukseni levyn mahdollisesta nimestä muille herroille. Biisin soidessa ei voi olla ajattelematta, enteileekö sen sanoitus tulevaa, vaikka rauhallisessa Suomessa eletäänkin. ka introvertille tyypille, ja sanoitus kertookin muun muassa masennuksesta. Joistakin kappaleista puuttui sanoitukset, ja viikonlopun aikana muut jätkät ottivat puheeksi, että voisin kirjoittaa tekstit omiin sävellyksiini, basisti sanoo ja jatkaa: – En ollut aiemmin edes harkinnut sanoittamista Lähiöbotoxille, mutta nyt aloin pohtia, että miksipä ei. Lopulta olin kirjoittamassa tekstejä aika moneen uuden levyn biisiin. Mutta onhan se ihan hemmetin hienoa, että kuulijat saavat sanoituksista irti erilaisia fiiliksiä sen pohjalta, millaista heidän oma elämänsä on! Isoja teemoja Albumin nimi on varsin erikoinen ja mieleenjäävä. – Ensilevyllä hoettiin vittua – se nyt vaan on sitä meidän uhittelevaa kieltä – todella paljon, Hanad naurahtaa keikan jälkeen. – Hoetaan sitä toki edelleenkin, mutta ehkä meistä on tullut vähän salonkikelpoisempia. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin alleviivata, että ilman laulajaparivaljakon tarkkanäköisiä tarinoita Lähiöbotoxia ei oikeastaan edes olisi. Räjähtävän keikan kliimaksi koetaan, kun setin päätöstunnelmissa lavalle nousee vieraileva solisti Ina Mikkola ja bändi käynnistää Mikkolan sanoittaman Kapinan – toki vasta sen jälkeen, kun rasisteja, poliitikkoja ja muutamia muita tahoja ripittänyt palopuhe on päättynyt. ”Sun vallanhimo niin suuri et haluut panna köyhät kyykkyyn / Sun egos niin suuri et haluut pistää muut lyttyyn / Mut ku jotai potkii liian pitkään se ei välttämättä alakaan murtua / Vaan sen sisäl syttyy vitunmoinen kapina / Vitunmoinen kapina!” Tässä vaiheessa mielessä on enää yksi kysymys: miksi kummassa kappaleen nimi ei ole Vitunmoinen kapina. Kyseisen henkilön muuhun kommentointiin nähden lausahdus tuntui niin paljon kirkkaammalta, että päätin selvittää sen alkuperän, Samuli kertoo. – Minä ja Viki tuodaan mukaan lähiöiden ja muidenkin erikoisten kulmakuntien yhteisöllisyyttä ja veljeyttä, mutta myös ongelmia ja pahaa oloa. ”Jos joku ei ole elänyt itäisen Helsingin lähiöissä, jotkin sanoitukset voivat tuntua aika raffeilta tai jopa fiktiivisiltä, mutta kyllä ne ovat totuuspohjaisia – enemmän tai vähemmän.” 26. Sitten kokeilin hommaa ja Botoxin juttuihin sopiva oma ääni tuntui löytyvän. Myös Samuli Peurala otti tällä kertaa kynän käteensä. Nyt kun Samuli ja Juho tuovat mukaan omat tarinansa ja näkemyksensä, erilaisia aiheita on vaikka millä mitalla. Niitä on tarjolla myös On the Rocksin intensiivisen tunnelman keskellä. – Meidän tekstit kertovat tasan tarkkaan siitä maailmasta, jossa me ollaan kasvettu, ja siitä, millaisiksi ympäristö on meidät muovannut. – Kun oltiin saatu kasaan tietty määrä alustavia biisejä, järjestettiin tehokas demotusviikonloppu, jonka aikana kuunneltiin uusia aihioita. Tässä vaiheessa meillä oli jo Kapina-niminen päätösbiisi, ja mielenkiintoni heräsi toden teolla. Se tuntui kuvastavan valmisteilla olleen levyn teemoja älyttömän hyvin. Jos joku ei ole elänyt itäisen Helsingin lähiöissä, jotkin sanoitukset voivat tuntua aika raffeilta tai jopa fiktiivisiltä, mutta kyllä ne ovat totuuspohjaisia – enemmän tai vähemmän. Tai ehkä olisi, mutta bändin persoonallisuus ei olisi lähelläkään nykyistä tasoa. Me myös digataan laittaa mukaan hupaisia onelinereita ja rempseitä letkautuksia, vaikka kappaleen aiheessa ei sinänsä mitään hauskaa olisikaan, Hanad sanoo. – Nyky-Botoxin sanoituskonseptissa on siisteintä, että kokonaisuus ei ole missään määrin ennalta arvattava. Päätettiin samalla, mikä menee jatkoon ja mikä taas ei. – Törmäsin kerran nettikeskustelussa siihen, että joku tyyppi yritti päteä paremmuudellaan ja jälkiviisaudellaan käyttämällä sanoja ”surullinen tapaus – sellaista on vapaus”. Millainen tarina siihen liittyy. Nähtävästi idea oli varsin hyvä, sillä se meni läpi olemattomista myyntimiehen taidoistani huolimatta! – Me kaikki kuunneltiin, kun Samuli luki runon ääneen keikkadösässä. Se oli hieno hetki, Juho muistelee. Jos minä ja Viki kirjoitettaisiin edelleenkin kaikki tekstit, erilaisten lähiötarinoiden tulva alkaisi luultavasti mennä yli äyräiden. Ja silti kokonaisuus on tunnistettavaa Botoxia
Ei olisi ollut mitään järkeä julkaista albumia, kun sitä ei olisi päässyt soittamaan ihmisten eteen. JB on ylpeä siitä, että juuri Sunravenistä tuli yhtyeen kymmenes albumi. Olisi äärimmäisen epätavallista, jos näin ei olisi. Sitten äänitimme pohjat eli rummut, bassot ja kitarat yhdessä livenä. – Aluksi treenasimme biisejä studiossa pari päivää. Silloin oli valtavan iso juttu tehdä edes yksi levy! Inspiraatio lapsuuden hirviöistä Sunraven on konseptialbumi, jonka keskiössä on yli tuhat vuotta vanha eeppinen sankariruno Beowulf. Meillä ei ole varsinaisesti mitään sääntöjä, mutta minun olisi todella vaikeaa soittaa ja laulaa jotakin, joka on pääosin jonkun muun tekemää. Vielä pari vuotta sitten uuden levyn tekeminen tuntui hyvin kaukaiselta, ellei jopa mahdottomalta ajatukselta. Loppupuolella kuultava melodia on hänen ideansa. – Tarina sijoittuu suurin piirtein 500-luvulle. Koko homma vei ehkä kolme viikkoa, eli prosessi oli tosi tiukka ja nopea. Sävellysinnostus kuitenkin syttyi uudelleen, ja yhtye käytti koko vuoden 2023 Sunravenin tekemiseen. Albumi äänitettiin studiossa livenä, ja hyväksi havaittua metodia käytettiin tälläkin kertaa. Ruotsalainen heavy metal -yhtye Grand Magus sukelsi 500-luvun Skandinaviaan. Aloittaessamme en olisi ikinä uskonut, että olisimme vielä joskus tässä pisteessä. Kaikki kappaleet saatiin purkkiin kolmessa päivässä, minkä jälkeen siirryimme äänittämään lauluja, sooloja ja semmoista. Leikittelin monenlaisilla ideoilla. Biisien tekeminen on siis luonnollisesti pääosin minun harteillani. – Se on yksi onnistuneimpia levyjämme ja kannamme bändin perintöä yhä asianmukaisella tavalla. Kun biisistä oli saatu hyvä otto, nauhoitimme siihen välittömästi kakkoskitarat. Jotkin kappaleet on kirjoitettu Beowulfin perspektiivistä, toiset taas Grendelin, ja niin edelleen. MUINAISTEN MYYTTIEN ÄÄRELLÄ TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA JOHAN BAATH 28. Bändisoitossa on tietynlaista groovea, svengiä, tai miksi sitä ikinä haluaa kutsua. – Bändissä on kolme jäsentä, ja minä soitan kitaraa ja laulan. Se on yksinkertaisesti hauskaa. – Se, millainen työskentelytapa toimii parhaiten, riippuu hyvin paljon bändistä ja siitä, millaista musiikkia soittaa. – Viimeiset kaksi levyä olemme säveltäneet enemmän yhdessä, jammailemalla biisejä keskenämme, ja koko bändin panoksen voi hyvin kuulla lopputuloksessa. Emme olleet lainkaan varmoja, pystyisimmekö tekemään vielä uuden albumin – edes siinä vaiheessa, kun asiat olivat jo palautuneet normaaleiksi, laulaja-kitaristi Janne ”JB” Christoffersson kertoo. On myös tiettyjä asioita, jotka voi saavuttaa vain yhdessä soittamalla. Päähenkilö, soturi Beowulf, matkustaa pohjoisesta tapaamaan daanien kuningasta Hroðgaria ja auttaa häntä hankkiutumaan eroon Grendel-hirviöstä, joka on aiheuttanut ruttoa maassaan 14 vuoden ajan. Kaikki sanoitukset ovat kynästäni, kuten myös leijonanosa sävellyksistä. Meille livenä äänittäminen sopii hyvin ja käy järkeen, sillä nautimme yhdessä soittamisesta. On mielettömän hienoa, että olemme saaneet pihalle kymmenen albumia. Tuloksena on Beowulfin sankaritarinaan pohjautuva konseptialbumi. Alun perin muinaisenglanniksi kirjoitettu, osin keksittyyn Skandinaviaan sijoittuva eepos on sekoitus historiaa, fiktiota ja myyttejä. Prosessi aloitettiin täysin puhtaalta pöydältä, eikä mitään ideoita ollut valmiina. Uudella levyllä Foxilla [Skinner, basso] oli isosti näppinsä pelissä The End Belongs to You -biisissä. – Meillä on toki ollut vuosien varrella joitakin biisejä, joiden pohja tai pääidea on tullut joltakin muulta jäseneltä. – Pandemian aikana minulla ei ollut mitään mielenkiintoa tehdä musiikkia. Edellistä levyään, vuonna 2019 ilmestynyttä Wolf Godia tehdessään yhtye päätti ravistella levytystottumuksiaan. – Albumi ei kerro koko tarinaa uudestaan, mutta tietyt biisit kuvaavat tiettyjä osia siitä. G rand Magusin kymmenes albumi Sunraven ilmestyi lokakuussa
Päivä kerrallaan Grand Magus on ollut pystyssä 25 vuotta. helmikuuta. Juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että olemme todella vahvoja, ehkä vahvempia kuin koskaan, mutta sen enempää en osaa sanoa. – Bändin historiassa on ollut paljon huikeita kohokohtia ja onneksemme hyvin vähän pohjamutia. Toivottavasti se kelpaa ihmisille. – Pysyvyys on ihan näiden mukana olevien ihmisten ansiota. En oikein tiedä, mitä muuta kertoisin. Grand Magus keikkailee Opethin lämppärinä alkuvuodesta, ja yhtyeet nähdään myös Helsingin jäähallissa 9. En halua elää siten, että suunnittelen kaiken valmiiksi useamman vuoden etukäteen. Minusta meillä on aina ollut niin. Kuljemme askel kerrallaan. Tarina ei jatku kronologisesti biisistä toiseen, mutta kaikki biisit liittyvät jollakin tavalla Beowolfiin. Bändissä tärkeintä ei ole välttämättä se, että on instrumenttinsa soittamisessa maailman paras. Ehkä juuri se on syy, miksi olemme toimineet niin pitkään.” 29. – Lapsuudenkodissani oli paljon kuvitettuja kirjoja erilaisista myyteistä ja legendoista. Suorastaan ärsyynnyn, kun joku rupeaa puhumaan sellaisesta. Vuosimäärään nähden yhtyeen kokoonpano on pysynyt poikkeuksellisen muuttumattomana. Aiomme vain soittaa musiikkiamme ja olla se Grand Magus, joka olemme aina olleet. En pysty nimeämään mitään tiettyjä kappaleita, mutta joissakin biiseissä on teemoja, joihin olen hakenut inspiraatiota Beowulfin ja Grendelin jutusta. Opeth on hieno bändi ja he ovat hyviä ystäviämme. – Toinen juttu on varmasti se, ettemme ole koskaan tehneet tätä rahan takia. Fox ja JB ovat pitäneet yhtä aina bändin esiasteesta asti, ja rumpaleitakin triossa on ollut vain kolme. – Meillä ei ole ikinä ollut suurempaa suunnitelmaa tulevan varalle. Tietysti muusikoiden täytyy olla hyviä lajissaan, mutta sitäkin tärkeämpää on löytää oikeat persoonat, jotka mätsäävät ja joiden kanssa on kivaa työskennellä. – Siitä tulee siisti rundi. Enhän voi tietää semmoista. Tällä hetkellä bändissä oleminen tuntuu hyvältä, mutta JB ei halua suunnitella asioita kovin pitkälle tulevaisuuteen. Muistan, kun otin käsiini Beowulfin ja näin kuvan Grendel-hirviöstä. Ehkä juuri se on syy, miksi olemme toimineet niin pitkään. Vähän myöhemmin luin Beowulfia myös koulunpenkillä. Se oli mielestäni ihan älyttömän siistin näköinen. Seuraan aina sydäntäni. JB:n ja kumppanien edellisestä Suomen-viisitistä onkin vierähtänyt kahdeksan vuotta. Oli siis hyvin luonnollista, että se valikoitui albumin teemaksi. Julkaisimme juuri yhden parhaista levyistämme ja ihmiset tuntuvat tykkäävän siitä, mikä on hyvin imartelevaa. Alkuperäisteos on JB:lle hyvin tuttu. Nykyinen pannumies Ludwig Witt liittyi bändiin 12 vuotta sitten. – Tarina on kulkenut mukanani pitkään ja olen aina pitänyt sitä todella kiehtovana. ”Kuljemme askel kerrallaan. Beowulf on itse asiassa toiminut inspiraationa joillekin Grand Magusin biiseille jo kauan sitten. Musiikki on meille intohimo, eikä soittaminen ole koskaan tuntunut työltä. – En voisi ikinä sanoa, että bändi tulee jatkamaan vielä seuraavat 20 vuotta tai jotain
TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA MARSHALL KREEB 30. Miten The Gates of Slumber sai alkunsa vuonna 1998. Amerikkalainen doom-yhtye The Gates of Slumber lopetti toimintansa kymmenisen vuotta sitten. – Ajatuksena oli perustaa Celtic Frostista vahvasti vaikuttunut yhtye. Se on toisinaan hieman raskasta. Säässä ei ole hurraamista, mutta se ei ole murheistani suurimpia. Isäni on nimittäin kasikymppinen dementikko ja toimin hänen omaishoitajanaan. Musan, imagon ja kaiken muunkin oli tarkoitus olla silkkaa Tom G. Tehdään pieni matka takavuosista näihin päiviin. Harmaata, kalseaa ja sateista. – Varmaan samanlaiselta kuin Suomessa. Olisi kiva soittaa keikkoja uuden levyn myötä, mutta tällä hetkellä se on täysin mahdotonta. To Mega Therion -albumilta löytyvä Dawn of Megiddo oli ehdoton suosikkibiisini, ja sen piti toimia erityisenä majakkana pimeydessä. – En ylipäänsä pysty juuri poistumaan hänen viereltään, mikä vaikuttaa ratkaisevasti bändinkin suunnitelmiin. Warriorin palvontaa. Esimerkiksi viime yönä en pahemmin nukkunut, sillä täällä oli aika rauhatonta. Laulaja-kitaristi Karl Simon näppäili Suomen suuntanumeron ja pirautti Infernolle. Hautapaikan vuokrasopimus on kuitenkin päättynyt, ja nyt käsillä on pitkästä aikaa uusi studioalbumi. Tulen elämään isäni rinnalla hamaan loppuun asti, ja katsellaan hevihommia sitten jonakin päivänä. – Mutta niinhän siinä kävi, että Celtic Frostin liisterillä tärpätyt sukset alkoivat lipsua aika nopeasti. Kun opin soittamaan vähän paremmin, aloin löytää oman sävellystyylini varhaisia avaimia, eikä muiden perässä juokseminen tuntunut enää tärkeältä. K arl, miltä Keskilännessä näyttää marraskuussa 2024
Mitä 2010-luvun edetessä tapahtui. Totuus on tuolla jossain! ”Eihän Conan – barbaaristakaan voi inspiroitua loputtomasti.” 31. Eihän Conan – barbaaristakakaan voi inspiroitua loputtomasti. – Hell over Hammaburg -festivaalin promoottori Wolf-Rüdiger Mühlmann oli erityisen aktiivinen, ja arvaapa mitä. Alkuvuodesta 2013 julkaisimme Stormcrow-ep:n ja halusin soittaa muutamia jäähyväiskeikkoja. Vanhimmat juuret yltävät 2000-luvun vaihteeseen, sillä kirjoitin The Plague -kappaleen ensimmäisen version jo silloin. Meille luvattu palkkio vaikutti varsin hyvältä, ja ilmoitin tarjouksesta Jasonille ja Bobille. Bändin ensimmäiseen varsinaiseen kokoonpanoon kuuluivat basisti Brad Elliott ja rumpali Chris Gordon. Syleile valhetta The Gates of Slumber ei kuitenkaan unohtunut. – Levytyssopparissa mainittiin, että Final Chapter yrittää tuoda bändin Euroopan-kiertueelle. Jos me vielä jonakin päivänä pääsemme tekemään keikkoja, haluan aloittaa kiertämisen nimenomaan Suomesta. Debyytti onnistui hienosti ja rakastan sitä edelleen. – Halusin panna levylle kaikki doom metal -kliseet. Lisäsin vaatimuksiin sen, että ”kummajaisilla” ei ole enää mitään asiaa takahuoneeseemme. Täysin selvinpäin Debyyttialbumi ...the Awakening ilmestyi 2004. Tuo johtuu esimerkiksi siitä, että välillä olen näytellyt bändissäni sivuosaa. Silloin aloin miettiä, että mehän voisimme tosiaan lentää Saksaan, soittaa keikan ja pitää hieman hauskaa. – Todella vaikea vastata, sillä levyt ovat hyvin erilaisia. Bush ja kumppanit uskottelivat koko maailmalle, että Irakilla on ydinaseita. – Asuin 90-luvulla maaseudulla, missä soittokavereiden löytäminen oli käytännössä mahdotonta. Mukana on tuttuakin tutumman kuuloisia sävyjä, ja esimerkiksi The Fog on tyylipuhdasta The Gates of Slumberia. Samalla huomautin, että jos lähdemme tälle kiertueelle, teemme sen täysin selvinpäin. Halusin palavasti perustaa bändin ja muutin Clevelandiin, jonka piirit olivat kuitenkin suppeat ja sisäsiittoiset, eikä yhtyeen kasaamisesta tullut mitään. Kyllähän myös nykypolitiikka on aikamoista fantasiaa. Et voi uskoa, millaisten friikkien kokoontumispaikka backstagemme toisinaan oli! – Saavutimme yhteisymmärryksen ja päätimme tehdä kiertueen. On parasta, kun biisin aikana voi pohtia, lähteekö kappale rullaamaan kohta taaksepäin! Onko jokin bändisi albumi sinulle erityisen tärkeä. Silti ei liene kovin iso yllätys, että homma alkoi levitä käsiin pahemman kerran. Mikä on mielestäsi kaikkien aikojen suurin poliittinen valhe. – Se on pitkä ja monisyinen tarina. Millaisia ajatuksia se nostaa mieleen. – Vuonna 2003 George W. Olen kova Tomppa-fani, mutta tämä tribuuttibiisi ei toki kuulosta Pettyltä! – Kuten tapoihimme kuuluu, lopputulos on varsin vaihteleva. En uskonut hetkeäkään, että jotain sellaista tapahtuisi, mutta pääsimme kuin pääsimmekin vanhalle mantereelle ja soitimme parikymmentä keikkaa Thee Plague of Gentlemenin kanssa. Itse pidin muun muassa kokaiinista, mutta heroiini ei onneksi ollut juttuni. Hänen kuolemansa [5. Heitimme muutamia muitakin Euroopan-keikkoja, ja toistaiseksi viimeinen The Gates of Slumber -konsertti soitettiin Helsingissä maaliskuussa 2020. Avasin yhden hänen sähköpostinsa juuri silloin, kun bändin alkuaikojen rumpali Chris Gordon oli käymässä luonani. Niin tekevät myös Trump ja Kamala Harris. Amerikka liittolaisineen hyökkäsi alueelle ja sadattuhannet – ehkä miljoonat – tavalliset ihmiset menettivät kaiken. Millaisia kokemuksia 2000-luvun alkuvuosien Amerikanja Euroopan-rundit Reverend Bizarren kanssa olivat. Siitä ei tahtonut tulla mitään, sillä Jasonia ja Bobia ei juuri näkynyt. Uudempia tuulia löytyy erityisesti sanoituksista, ja esimerkiksi Embrace the Lie sukeltaa politiikan maailmaan. Full Moon Feverin taas sävelsin Tom Pettyn kuoleman jälkeen 2017. – Bush valehteli. Ja niin rattaat alkoivat hiljalleen pyöriä. Jason joutui sairaalaan, ja se oli hänen viimeinen reissunsa yhtään minnekään. Ulkopuolisin silmin toiminta oli jotenkin sekavaa. Saattaa olla, että Suomessakin on jokunen paskaa puhuva poliitikko. Enhän voinut tietää, pääsemmekö koskaan tekemään toista albumia. Vaikkapa Hymns of Blood and Thunder [2009] on basisti Jason McCashin ja rumpali Bob Foutsin levy. huhtikuuta 2014 heroiinin yliannostukseen] katkaisi bändin selkärangan totaalisesti. Ei ole mikään salaisuus, että me kaikki käytimme huumeita. Eräs älyttömimmistä jutuista on, että ”totuus” tarkoittaa eri asioita riippuen vaikkapa tv-kanavasta. – Biisien taustoilta löytyy kaikenlaisia tarinoita. Pidin erityisesti Earl of Voidin [Jara Pohjonen] takomisesta. Tämä ”maapallon pelastusoperaatio” oli oikeasti pelkkää brutaalia teurastamista, kylmää asebisnestä ja niin edelleen. Siispä levy käynnistyy kirkonkellojen kolinalla, ukkosen jyrinällä, kauhunhuudoilla ja raskaalla Count Raven -tyylisellä riffillä. Minusta hän on yksi parhaista doom-rumpaleista koskaan. Siitä puheen ollen: käsissä on nyt ensimmäinen The Gates of Slumber -albumi kolmeentoista vuoteen, ja sen tuo markkinoille täkäläinen Svart Records. – Unohtumattomia! Pääsimme mukaan Reverendin viimeiselle eurokiertueelle, mikä oli tietenkin hyvin erityistä. En yksinkertaisesti saanut heitä kiinni! – Sitten sain tiedon, että Church of Misery haluaa rundata kanssamme. Tulee tunne, että eihän tämä voi olla totta. He olivat minua parempia muusikoita, mutta löysimme kuin löysimmekin yhteisen kemian ja nauhoitimme Sabbath Witch -demon. Kysyin hänen mielipidettään ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. Valitkaa oma valheenne ja syleilkää sitä. Kun 2020-luku alkoi lähestyä, fanit ja yhteistyökumppanit kyselivät tihenevään tahtiin mahdollisen paluun perään. Se poiki levytyssopimuksen belgialaisen Final Chapter -levylafkan kanssa. Aloin miettiä, että bändi täytyy laittaa vähintään telakalle. Sen rundin aikana tapahtui kaikkea hullua, mutta samalla myös lehteen sopimatonta... – Sitten muutin Indianapolisiin ja törmäsin Bradiin ja Chrisiin. – Kun sitten nousimme Hell Over Hammaburgin lavalle, se oli tietenkin aivan huikeaa, vaikka estradi oli tällaiselle underground-tyypille vähän turhan iso. He liittyivät mukaan kuitenkin vasta 2002. Sävelsin kaksi biisiä, mutta muuten koko homma on silkkaa Jasonia ja Bobia. Ja kuinka kävikään. – Arvaapa kahdesti, millainen hullunmylly USA:ssa on ollut presidentinvaalien johdosta..
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LINDA FLORIN 32. Göteborg on kaupunki, joka luo heti mielleyhtymän melodiseen death metaliin. Nyt on koettu kaikenlaista, ja ehkä juuri siksi vanhojen kaverusten The Halo Effect soi melodeathin alkuaikojen raa’alla innolla. Kaikki sai alkunsa ysärin kaveriporukoista, lähiöistä ja nuorisotaloista, mutta pian In Flamesin ja Dark Tranquillityn perustaneet muusikot kiersivät maailmaa
D ark Tranquillity ja In Flames ovat nähneet yli 30 vuoden aikana paljon. Kokeneet muusikot tietävät, mitä maailmalla on tarjota, mutta Göteborg on silti heidän kotinsa. Kun aloimme kiertää, huomasin aika pian, että hei, Göteborg ei olekaan hassumpi paikka. Vastaus on usein kysyjälle pettymys. 33. – Halusin elää Amerikassa. Yhtyeiden nykyiset ja entiset jäsenet ovat kokeneet kirjaimellisesti koko maailman. – Kun kasvoin täällä, olin täysin varma, että häivyn heti täysi-ikäistyttyäni enkä todellakaan tule ikävöimään tätä paikkaa, Iwers naureskelee tyypilliselle nuorelle kotiseutuvihalle. Tästä huolimatta kohtaamme Göteborgissa, kaupungissa, jossa The Halo Effectin laulaja Mikael Stanne, basisti Peter Iwers ja rumpali Daniel Svensson sekä kitaristit Niclas Engelin ja Jesper Strömblad ovat kasvaneet. – Kun olen reissussa, haluan kokea kaikenlaista, mutta kotona minulle merkitsevät eniten perhe ja tietynlaiset mukavuudet – kuten se, että Göteborg on verrattain turvallinen paikka ja täällä on kaikki todella lähellä. Ulkomailla jokaisesta kaupungista kaiken irti ottava Stanne hymyilee vieressä, että häneltä tivataan usein, missä hän asuisi, mikä on paras keikkakaupunki ja missä on parhaat oluet. Tai ihan missä tahansa muualla. Kymmeniä maita ja satoja kaupunkeja kaikissa maailmankolkissa. Tai Englannissa. Ruoho ei ollutkaan vihreämpää merten toisella puolen. Sisäistin, että minulla on täällä paljon tärkeitä ihmisiä, ja lopulta he ovat se asia, joka tekee kodista kodin
Saman kadun varrelta The Halo Effectin kaikki jäsenet ovat saavuttaneet 50 vuoden komean iän – lukuun ottamatta ”pikku-Danielia”, kuten bänditoverit rumpalia kutsuvat, joka on muutaman vuoden muuta porukkaa nuorempi. Svensson kertoo kopioineensa Stannen Metallica-kasetteja salaa tämän pikkuveljen kanssa. Veljeni Anders soitti samassa tapahtumassa, Iwers muistelee ja nauraa sitten pitäneensä Niclasia coolina, koska hänellä oli niin pitkä musta tukka. – Teininä muutama vuosi merkitsi paljon, ja koska olin neljä vuotta nuorempi kuin Mikael, hengailin usein hänen pikkuveljensä kanssa. – Aloin hengailla samaisen Andersin kanssa ollessani 15-vuotias, ja hänen kauttaan tutustuin oikeastaan kaikkiin tuleviin Dark Tranquillityn, In Flamesin ja At the Gatesin tyyppeihin. Vakoilimme veljiämme, kun he soittivat jossakin kellarissa, Svensson hekottelee. – Tämä oli aikaa ennen myöhempiä bändejämme. Hänen Grotesque-bändinsä Göteborg-metallin hauskuuksia: Dark Tranquillityn Skydancer-debyytillä (1993) lauloi Anders Fridén, In Flamesin Lunar Strain -esikoisella (1994) taas Mikael Stanne. – Metalli muuttui ihan hirvittävää tahtia. Alle parikymppisinä nuorina miehinä etsimme tietenkin koko ajan äärimmäisempää ja äärimmäisempää musiikkia, emmekä itsekään meinanneet pysyä kyydissä, Stanne sanoo. Kuuntelimme, kun tyypit soittivat kovaäänistä meteliä ja huusivat päälle. Engelin vahvistaa, että tutustuminen oli tosiaan helppoa: kaikki asuivat yhden ja saman bussilinjan varrella, ja aina kun bussi kulki keskustaan kohti keikkoja, porukka alkoi tunnistaa toisensa eikä yhteisiä keskustelunaiheita tarvinnut miettiä. Samaan aikaan hieman varttuneemmat pojat hengailivat nuorisotaloilla. Judas Priestiä seurasi Iron Maiden, Iron Maideniä Metallica ja Metallicaa Slayer, mutta kun alamme pelata peliä, jossa kaikkien pitää heittää yhteen ääneen bändejä, jotka räjäyttivät pankin, kaksi nimeä toistuu: Kreator ja Rush. – Tapasin Niclasin ensimmäistä kertaa, kun hän soitti Sarcazm-nimisessä bändissä jossakin frölundalaisessa nuorisotalossa. 34. Pian nuorempi kaksikko yritti haalia haltuunsa kaiken mahdollisen uuden metallin. – Kotini, nämä ravintolat, keikkapaikat, studiomme ja treeniksemme ovat kaikki muutaman kilometrin säteellä. Jo bändien seuraavilla julkaisuilla kuvio oli toisin päin – ja on ollut niin näihin päiviin asti. Tänä päivänä he nimeävät ”nuokkarit” tärkeimmäksi osaksi Göteborgin tuon ajan nuorisokulttuuria ja lisäävät, että niiden lakkauttaminen on iso syy siihen, että kaupungissa esiintyy tätä nykyä paljon nuorisorikollisuutta ja jengiytymistä. Me kaikki asuimme muutaman kilometrin säteellä samalla Göteborgin esikaupunkialueella, Stanne jatkaa. Se tuntui hirveän vaaralliselta, ja tietysti samaan aikaan kiehtovalta. – Tompa [At the Gates -laulaja Tomas Lindberg] oli aina askeleen edellä uusissa jutuissa. Voisin asua muualla vuoden tai pari, mutta juureni ovat täällä, ja niin asia on ollut aina. He olivat niitä vanhempia kovia jätkiä ja me taas ärsyttäviä sisaruksia, jotka pääsivät mukaan äidin pakottamana
He hehkuttivat Bathorya ja sen sellaista. Martin [Henriksson] oli iso kaveri, jolla oli paksut sormet, joten hän oli tietenkin basisti. – Jouduin puhumaan toistuvasti siitä, miten se ”soundi” syntyi ja ihmettelin aina ääneen, että kenen mielestä The Gallery, [At the Gatesin] Slaughter of the Soul ja [In Flamesin] Jester Race muka kuulostavat samalta. Ne tuhannet nörttitunnit osoittivat meille, että bändillä kuin bändillä saa olla oma juttunsa, ihan kuten AC/DC:lla on omansa. Osa piti metallista, kaikki pitivät kaljasta, osa perusti bändejä ja osa alkoi kirjoittaa musiikista. Runsaat kokeilut veivät niin sanotun Göteborg-skenen bändejä eri suuntiin. – Siitä syntyi nopeasti oma porukka, kun metallibändit soittivat jumppasaleissa ja nuorisotaloissa. On hurjaa ajatella, että Dark Tranquillity eteni The Gallerystä synavetoiseen Haveniin viidessä ja In Flames The Jester Racestä (1996) moderniin Reroute to Remainiin kuudessa vuodessa. Sitten tuli zinejä ja myöhemmin musiikkilehtiä, kaikki piti jotenkin lokeroida ja kas, Göteborg-soundi oli syntynyt. Ei tosin siinä mielessä kuin fanit saattaisivat ajatella. Täysin jyrkästi nelikko ei bändejä yhdistäviä elementtejä tyrmää. Into välittyi kuulijoille asti, ja vuosien kuluessa keikkayleisöt kasvoivat. Seuraa pitkä naurunremakka, kun Iwers muistuttaa, että pahaperseisimmätkin nuoret olivat todellisuudessa ihan lapsia, ja erityisesti hänen ja Andersin äiti sai toimia usein kuskina, kun nuoria hevareita vietiin kauemmaksi keikoille. Siinäpä se! Ulos muiden keksimistä lokeroista Vauhti oli kovaa. – Puhun varmasti kaikkien puolesta kun sanon, että In Flamesiä ja Dark Tranquillityä yhdisti ajatus, ettemme koskaan halunneet kuulostaa keltään muulta, muttemme liikaa myöskään itseltämme, Engelin sanoo miettiessään sitä, miten nopeasti metallin ulkopuoliset vaikutteet tulivat mukaan kuvioihin. Aina kun näimme eri bändien tyyppien kanssa, aihe nousi esille, ja kyllä kuvio johti siihen, että yhtyeiden evoluutio sen kuin kiihtyi. Porukka pohtii, etteivät samaan genreen luetut bändit kokeneet kuulostavansa samalta, mutta toimittajien keksimästä Göteborg-skenestä oli myös hyötyä. tuntui todella hurjalta ja saatanalliselta, ja tuntui ettei heidän kanssaan olisi saanut edes hengailla. Moni haluaisi varmasti kuulla tarinan valtavan visionäärisestä skenestä. Tyypeillä oli jo teineinä mustat nahkatakit, niittejä kaikkialla ja ristejä väärinpäin kauloissaan. Engelinin mukaan kyseinen vaihe oli innokkaille nuorille erittäin tärkeä. ”Ensin olimme viisitoista, parikymmentä teiniä jostain Göteborgin lähiöstä, ja seuraavassa hetkessä me kaikki soitimme samoilla festareilla Japanissa tai Saksassa tai Yhdysvalloissa tai missä ikinä.” 35. Olimme ulkopuolisia, jotka etsivät omaa juttuaan, ja jos sitä ei olisi löytynyt metallista, luovuus olisi voinut purkautua vaikka turhautuneeseen pahantekoon. Engelin mainitsee kasarihevityyliset duurit melodioissa, ja Iwers muistuttaa Fredrik Nordströmin äänittäneen kaikkia mainittuja bändejä Studio Fredmanillaan. Bändejä yhdisti myös valtava uteliaisuus ja into erilaisia musiikkityylejä kohtaan, kun ovet maailmalle alkoivat aueta. He löysivät samanhenkistä porukkaa, ja se, että keikoilla saattoi olla ainoastaan 30 henkeä moshaamassa, vain nostatti undergroundin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Evoluutiota todellakin tapahtui. Stanne antaa konkreettisen esimerkin, miten sattumankaupalla hänenkin bändinsä kasattiin. Kilpailtiin siitä, kuka soittaa rajuinta metallia ja aiheuttaa eniten hirvitystä ei-niin-metallisessa yleisössä, basisti sanoo. – Asuimme Niklasin [Sundin, Dark Tranquillityn ex-kitaristi] kanssa lähimpänä toisiamme, joten harjoittelimme tietysti yhdessä. – Debyyttiemme ilmestymisen aikoihin luin jostain lehdestä, että on olemassa tällainen asia kuin Göteborg-soundi ja meidän kaikkien bändit kuulostavat siltä, ja olin heti, että mitä helvettiä, Stanne hymähtelee olutta hörppiessään. Milloin kuulitte ensimmäisen kerran puhuttavan ”Göteborg-soundista”, jonka piiriin kaikki nämä bändit luetaan. – Homma meni yksinkertaisesti niin, että Göteborgissa oli paljon nuorisotiloja, joihin pakkautui erilaisia teinejä. – Jos yhteisistä vuosistamme nuorisotaloilla aikaa tuhlaamassa – kuten vanhempamme asian muotoilivat – oli jotain hyötyä, niin ainakin se, että räjäytimme kaikki suosikkibändimme auki niistä keskustellessamme. Jossain rinnakkaisissa todellisuuksissa on varmasti erilaisia versioita In Flamesistä, At the Gatesistä, Dark Tranquillitystä ja monista muista tällä seudulla syntyneistä bändeistä. Niiden jäsenet alkoivat kiertää maailmaa, innostuivat muistakin musiikkityyleistä kuin metallista ja kartuttivat ikää. Yksi laulaja teki meille oharit, ja kun mietimme korvaajaa, tajusimme että Andersilla [Fridén] on pisin tukka, joten hän sopi laulajaksi. The Halo Effect -porukka pitää kuitenkin ajatusta määrätietoisuudesta huvittavana. – Anders [Jivarp] pelasi futista ja oli fyysinen tyyppi, joten ajattelimme, että hän jaksaa soittaa rumpuja. – Oli ihan tuurista kiinni, kuka tarttui mihinkin soittimeen tai päätyi soittamaan kenenkin kanssa. Dark Tranquillity julkaisi Skydancerin (1993), In Flames Lunar Strainin (1994) ja At the Gates The Red Is the Sky Is Oursin (1992). – Se, että meidän sanottiin kuulostavan toisiltamme, takasi ainoastaan sen, että halusimme kahta kauheammin kehittää musiikkiamme mahdollisimman kovalla tahdilla, Stanne toteaa ja tulee muiden nyökytellessä siihen tulokseen, että ilman lokerointia samat bändit olisivat saattaneet tehdä useampia alkuaikojensa tyylisiä levyjä. Stanne jatkaa kertomalla nähneensä Dark Tranquillityn The Gallery -albumin (1995) aikoihin mainoksia, joissa listattiin bändejä ja perässä luki ”...playing true Gothenburg death metal”, mikä tuntui heti oudolta. – Oli helvetinmoinen onni, että meitä metallinkuluttajia asui niin paljon lähekkäin, koska ei kulunut aikaakaan, kun aloimme perustaa bändejä, lisää bändejä ja vielä lisää bändejä. Kukin meistä olisi voinut päätyä ihan mihin tahansa niistä
Aina uudestaan. In Flames -debyytillä laulanut ja sen jälkeen Dark Tranquillityyn keskittynyt Stanne on pitänyt tähän päivään mennessä maksimissaan viikkojen tauon musiikista ja rundaamisesta. Myöhemmin sain kuulla, että Niclas oli haaveillut jostain samantyyppisestä Stannen kanssa jo vuosia aiemmin, kun osa meistä oli vielä mukana In Flamesissä. Laulaja toppuuttelee, että aluksi kyse oli samanlaisesta ”bändin perustamisesta” kuin tuhat kertaa aiemmin 1990-luvulla eli kaljoittelusta ja sen tuomasta innostuksesta. Parasta tietenkin oli, että missä vain kohtasimmekin, taannuimme aina teineiksi ja kalja virtasi, hah hah! Liian hyvää ollakseen totta. – Tämä on varmasti se kaikkein vähiten rock’n’roll -osuus koko keskustelussamme, mutta kyllä se oli niin, että pitkät kiertueet, perheellistyminen ja ikääntyminen saivat meidät kaikki muuttamaan elämäntapamme, Iwers sanoo. ”Oli tärkeää pitää kiinni siitä, että nyt syntynyt metalli sai olla juuri sellaista kuin on. The Halo Effect sai virallisesti alkunsa vuonna 2019, mutta kun alamme kerrata tarinaa siitä, miten bändi toi vanhat kaverit ja bänditoverit takaisin yhteen ja melodisen death metalin pariin, kertomuksia onkin yllättäen useampia. Kun soittaa pitkään samassa bändissä, alkaa väkisinkin yliajatella asioita ja rutinoitua liikaa.” 36. Kun puhutaan elämäntapakiertolaisista, katseet kääntyvät Stannen suuntaan. Svensson jätti In Flamesin vuonna 2015, Iwers 2016, Engelin 2019 ja Strömblad kaikkia mainittuja aiemmin, vuonna 2010. – Niclas oli kirjoittanut kappaleita omaksi huvikseen ja pyöritellyt päässään, kenen pitäisi soittaa toista kitaraa, laulaa ja niin edelleen. – Se oli aika epätodellista! Ensin olimme viisitoista, parikymmentä teiniä jostain Göteborgin lähiöstä, ja seuraavassa hetkessä me kaikki soitimme samoilla festareilla Japanissa tai Saksassa tai Yhdysvalloissa tai missä ikinä. Suurin osa meistä lähti kiertueille emmekä juuri tavanneet vuosikausiin, mutta 2000-luvun puolivälissä näimme yhtäkkiä usein toisella puolella maailmaa, Stanne sanoo. – Jotkin bändikemiat eivät enää toimineet, osa halusi kiertää enemmän ja osa vähemmän, ja vuosikymmenten aikana myös musiikkimakumme olivat tietysti muuttuneet. Jossain kohtaa kaikesta oli tullut liiaksi kuin teatteria, jota toistettiin käsikirjoituksen mukaan. – Alkukankeuden jälkeen kaikki eteni nopeasti. Parikymmentä vuotta kului kuin hujauksessa. Pienet rundit kasvoivat maailmankiertueiksi. Jostain sellaisesta, joka olisi päättynyt muutamiin treeneihin. Kadotin hetkeksi intoni musiikkiin, ennen kuin se löytyi taas. Albumia seurasi kiertue ja kiertuetta albumi. – Kirjoitin noihin aikoihin Dark Tranquillityn Moment-albumia [2020]. – Minun versioni on se, että Niclas tuli luokseni ja tokaisi ihan ilman mitään alusteluja, että hei, perustetaan bändi, Iwers muistelee iltaa ”joskus 2010-luvun loppupuolella”. Olin tehnyt juuri kaikki sanoitukset ja jotenkin niin innoissani rundittomasta tekemisen meiningistä, etten epäillyt hetkeäkään sanoa Niclasille ”joo”, Stanne kertoo
The Halo Effect on ollut minullekin kuin rentoa lomailua, Stanne nauraa. Ensimmäistä kertaa vuosiin annoimme vain mennä, Engelin lisää. The Halo Effect on siis ensimmäinen kerta, kun meidän kahden kuulee soittavan tällaista musiikkia yhdessä, ja se on muuten hemmetin hauskaa, Engelin muistuttaa. – Myös minä osaan olla mitä pahin yliajattelija, ja Dark Tranquillityn albumit ovat joskus loputtomia taisteluja itseni kanssa. Olen aina pitänyt kiinni ajatuksesta, ettemme voi polkea paikallamme. Sitten tein Shadowmindsin, ja siinä se oli. Days of the Lost -debyytin (2022) oletettiin olevan paluuta 1990-luvulle ja juurikin siihen mainittuun Göteborg-soundiin. Nelikko ylistää kemiaa, joka porukassa yhä vallitsee. – Gateways oli kirjaimellisesti portti The Halo Effectiin. – Huomasin aika pian, ettei moni ollut sisäistänyt, ettemme minä ja Jesper koskaan soittaneet samalla In Flames -albumilla, vaan menimme ristiin rastiin useamman kerran. – Heti sen jälkeen aloimme pallotella ajatuksella, lähtisikö Peter mukaan. Sitä ei tarvinnut enää miettiä. Tosiasia on, että kun soittaa pitkään samassa bändissä, alkaa väkisinkin yliajatella asioita ja rutinoitua liikaa, Svensson sanoo. Tämä kokoonpano kuulosti liian hyvältä ollakseen totta! Iwersin kanssa panimotoimintaakin pyörittävä Svensson sanoo, että homman avaimena oli mahdollisuus tehdä musiikkia ilman loputonta rundaamista. Heti kun Peter lähetti minulle Gateways-kappaleen intron, aloin pohtia, miksi tekisimme Rush-tribuuttia, kun meillä on ihan oma soundimme, Engelin jatkaa. Varttuneet ulkopuoliset nuoret The Halo Effectin kokoonpano ei voinut rakentaa kuulijakuntaan kuin yhdenlaisia odotuksia. – Oli tärkeää pitää kiinni siitä, että syntynyt metalli sai olla juuri sellaista kuin on. – Meille oli ihan selvää, ettei tämä bändi ole jatkumoa millekään. Se ei ole The Gallery -ajan Dark Tranquillityä tai Whoracle-aikojen In Flamesiä, vaan jotain sellaista, mitä meiltä syntyi luomusti 2020-luvulla, Stanne sanoo. The Halo Effectin resepti. – Olin miettinyt, millaista musiikkia meidän pitäisi kirjoittaa yhdessä, ja harkitsin hetken jonkinlaisen Rush-tyylisen progerockin tekemistä. – Tämä voi kuulostaa joltain jaetulta viidenkympin kriisiltä, mutta kun Niclas lähetti minulle muutamia demoja, äänitin niihin lauluraidat hetkessä ja huomasin heti, että nyt on tapahtumassa jotain rentoa ja hauskaa, Stanne sanoo. 37. Kun kaverukset kokoontuivat yhteen, etenkin useimmista The Halo Effect -kappaleista vastaava Engelin osasi yhdistää jäsenten vahvuudet hämmästyttävän hyvin. Entä Daniel. Meidän on ylitettävä itsemme ja soundattava joltain uudelta. Ehkä jopa Jesper. Sekin vaikutti, että In Flames oli säveltänyt vuosikausia etänä, ja nyt kaikkia kiehtoi treenismeininki
Toteamus saa porukan todellakin hymyilemään, ja Stanne pistää asian pakettiin lyriikoiden kautta. Days of the Lost on oikeastaan kertomus siitä, miten ulkopuoliset nuoret löysivät metallimusiikista paikkansa maailmassa. Become Surrender, Detonate ja March of the Unheard ovat kappaleita, joista olisi voinut tehdä yksinkertaisempia, tarttuvampia ja… uskallanko sanoa, popimpia. – Halusin, että The Halo Effect -kappaleet ovat mielenkiintoisia. – Kun kirjoitan Dark Tranquillitylle, mietin aina, mitä erilaista voisin tehdä tällä kertaa. – Olen kuullut ihan liikaa melodisia metallilevyjä, joilla on kolme hyvää ja seitsemän ihan hyvää kappaletta. Kaikki paikalla olevat muusikot ovat kokeneet sen, että bändi muuttuu ensin harrastuksesta ammattimaiseksi ja sitten lähes virkamiesmäiseksi toimintaympäristöksi. Olemme kiertäneet maailmaa tekemässä sitä mitä rakastamme, mutta se on vienyt meidät kauas kotoamme ja perheistämme ja johtanut joskus rajuihinkin riippuvuuksiin ja muihin ongelmiin. – Jos näillä albumeilla on ytimessään jokin oppi, niin se, että tässä vaiheessa elämää moni saattaa kokea kulkeneensa virran vietävänä ja luulee, että kaikki on tapahtunut vahingossa. Samalla tuntuu siltä kuin kiireiset bändit olisivat kirjoittaneet vain sen verran melodioita, ettei niitä parane tuhlata liiaksi yhteen kappaleeseen, Engelin miettii pohjustaessaan sitä, millä tavalla hän lähestyi biisinkirjoitusta. Kerron siitä, millainen hinta elämäntavallamme on ollut. The Halo Effect taas kuulostaa melodioitaan myöten bändiltä, jossa soitetaan valtava hymy kasvoilla, kuin siitä täysillä nauttien, että nyt ollaan taas metallin perusasioiden äärellä. – Ensimmäisellä levyllä kirjoitin periaatteessa siitä, mistä me olemme tulleet, mikä tällaisessa musiikissa veti puoleensa, mitä metallimusiikki on meille antanut ja miten paljon yhteys musiikin ja yleisön välillä on merkinnyt. Halusin kuitenkin tähdätä siihen, että jokainen riffi, jokainen melodia ja jokainen käänne on koukuttava. Tässäkin porukassa riittää varmasti aiheita potea jos jonkinlaista morkkista, mutta sen ei pidä antaa määrittää koko elämää. Kun olen tehnyt jälleen musiikkia näiden tyyppien kanssa, olen hymyillyt lukemattomat kerrat sille, että hitto, mekin olemme eläneet kaikkine kupruineenkin unelmaamme.. The Halo Effectillä on ihan oma twistinsä. The Halo Effectin kohdalla taas aloitin alusta, siis ihan kirjaimellisesti. Koko maailman kiertäminen ja tuhannet keikat ovat johdattaneet göteborgilaispojat takaisin yhteen ja vieläpä samaan bändiin. Samalla mietimme liikaa virheitämme. Versioita genren perusaineksista riittää loputtomiin. Stanne toivookin, että The Halo Effect heijastelisi elämänvalintojen merkitystä. Pirun tarttuvien metallikappaleiden ytimen kyllä tunnistaa tekijöidensä kuuloiseksi, mutta pitkin yhtyeen tammikuussa julkaistavaa March of the Unheard -kakkosalbumia kuullaan paljon käänteitä, joita ei todellakaan osaisi odottaa. ”Tässäkin porukassa riittää varmasti aiheita potea jos jonkinlaista morkkista, mutta sen ei pidä antaa määrittää koko elämää.” Tiedättehän kaikki ne melodeath-kappaleet, joissa on vahva säkeistömelodia örinän kera, kun taas kertosäkeessä hidastetaan tempoa ja lauletaan puhtaasti – tai sitten tehdään päinvastoin. – March of the Unheard jatkaa tätä kertomusta
Bändin ”toinen tuleminen” valoi uskoa, että Dark Tranquillitykin voi muuttua ja yleisö tukee meitä silti. MITÄ GEDDY LEE TEKISI. Siihen asti olin kuunnellut koko ajan vain rankempaa metallia, enkä oikein tiennyt, millainen lyyrikko voisin olla. – Olin teini-ikäinen, kun lainasin Rush-albumeita Björlerin veljesten [At the Gates] faijalta, Stanne muistelee. – Emme olleet vielä säveltäneet nuottiakaan, kun jo mietin nimeä bändille. Käsite ja [Rushin] kappale kertovat ennakkoluuloista. Jopa lyhyellä matematiikalla yhtälön voi laskea johtavan Rushiin. albumin kuudennen kappaleen nimi, 2112 tietenkin Rushin klassikkolevy vuodelta 1976 eikä kenellekään progea koskaan seuranneelle tarvitse kertoa, että Neil Peart oli Rushin legendaarinen rumpali ja lyyrikko. – Mitä Geddy Lee tekisi. Kun paikalla oleva nelikko ja bändin toinen kitaristi Jesper Strömblad päättivät perustaa The Halo Effectin, Stanne löysi itsensä selailemasta tutun bändin albumien ja kappaleiden nimiä. – Valitsimme 2112:n ravintolan nimeksi, koska rakastamme Rushia, se on yksi bändeistä, joista me kaikki pidämme. ”Twentyone-twelve” tosin kuulostaa makealta, vaikkei tietäisi Rushista mitään, Iwers kertoo. Engelin tokaisee Rushin laulaja-basistiin viitaten ja lisää, että tavallaan kanadalaiset esikuvat kuratoivat heitä etänä aina. Kokemus valoi uskoa, että ehkä metallissakin voi tehdä mitä vain. – Uudella albumilla tein kerrankin täysin epäkryptistä kunniaa Rushille. Rushin suhteen Stannelle on tärkeää myös jatkuvuus, periksiantamattomuus ja kärsivällisyys. Laulaja jatkaa kertomalla, että oli juuri äänittämässä Skydancer-albumia Dark Tranquillityn kanssa, kun koko porukan tajunta räjähti Rushista. Siitä, miten me oletamme toisen ihmisen tietynlaiseksi vaikkapa taustansa, elämäntapansa, työnsä tai ulkonäkönsä perusteella. Meistä jokaisella on historiamme, ja kun perustimme tämän bändin, kaikilla oli meistä jokin ennakko-oletus. Yllämme on Neil Peartin jättimäinen kuva. ISTUMME The Halo Effect -jäsenten kanssa basisti Peter Iwersin ja In Flames -kitaristi Björn Gelotten perustamassa 2112-ravintolassa. Rush soitti Ruotsissa vuonna 1979 ja seuraavan kerran vasta 2004, koska bändille ei muka ollut vientiä Euroopassa. Neil Peartin avarakatseisen tarkat sanoitukset saivat minut miettimään kirjoittamista ihan eri tavalla. – Hauskinta asiassa on, että minäkin olen nyrpistellyt nenääni kuullessani Rush-levyjä, joiden tyyli ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta pikkuhiljaa olen hullaantunut niihin täysin, Engelin sanoo. – The Halo Effect on täydellinen nimi. Kapakkaisännät Peter Iwers ja Björn Gelotte. – En voi vähätellä Rushin merkitystä. K U V A : JO N A S E K LÖ F. Halo Effect on kanadalaisbändin 17. Pidin valtavasti myös siitä, miten Rush säilytti aina yhteyden faneihin, vaikka muuttikin musiikkiaan. Uudelta March of the Unheardiltäkin löytyy Rush-hetkensä, joita Stanne hekottelee piilottelevansa aina tilaisuuden tullen kaikkiin tekemisiinsä, olipa kyse Dark Tranquillitystä, The Halo Effectistä tai vaikkapa vierailuista muiden levyillä. – Ehdin nähdä heidät monta kertaa ja innostuin siitä, että he soittivat matskua Moving Picturesiltä, Hemispheresiltä ja muilta yleisösuosikeilta, mutta yhtä lailla Fly by Nightilta, Power Windowsilta ja Vapor Trailsiltä. – Olen kiitollinen siitä, että Lee, Lifeson ja Peart haastoivat minua, ja niinpä haastan musiikillani omia kuulijoitani. Ajattelin heti Rushia ja halusin löytää heihin viittaavan nimen, joka kuvastaisi jollain tapaa myös sitä, mihin olimme ryhtymässä. En kerro, mistä sitaatista on kyse, mutta lyriikoissa on yksi viivasuora lainaus eräästä Rush-sanoituksesta
– Olenhan minä joskus saanut maineen, että saatan vähän vittuilla päin naamaa, mutta olen varonut, ettei sitä vielä tutustumisvaiheessa tapahtuisi. Huvittunutta vaatimattomuutta äänessään Kortelainen kuvailee studiotöihin päätymistään vahingoksi. – Haluan ajatella niin, että bändit tulevat luokseni minun eivätkä näiden romppeiden takia. Ei progella päässyt silloinkaan juuri mihinkään. – Sen kyllä muistan, kun kolmen basson bändi Plan E ikuisti minulta sellaisen tokaisun, että ”tähän kohtaan olisi kyllä sopinut tarkempikin soitto”. – Olen aina tykännyt tehdä asioita itse ja jopa yksin. Kortelaisen CV ja vaikutus suomalaiseen metalliin on niin mittava, että hänen uransa voisi olla vieläkin tunnetumpi. Hän kertoo, että niihin aikoihin hommat olivat aika erilaisia, ja esille päästäkseen bändin oli osallistuttava vaikkapa Rock SM -kilpailuun. A hti Kortelainen on ansainnut tuottajan ja äänittäjän urallaan monta lempinimeä. Mutta tämähän on tällaista, että tutuille tyypeille saa joskus vähän sanoakin. Me oltiin ostettu masterpöytä, joka sopi sekä keikkaettä studiokäyttöön. Levyjen kansivihkoihin on lisätty Kortelaisen etuja sukunimen väliin sitaatteja kuten ”I Don’t Like Computers”, ”Ihan miten haluatte”, ”Onnistu se sittenki”, ”Pistäkää se kamera vittuun tai tuhoan rumpuraidat”, ”Hyperventiloinko vai lyönkö”, ”Mutta sehän on vain basso” ja ”Periaatteessa se on mulle aivan sama”. Kortelainen on kuitenkin pitänyt työnsä mittasuhteet kohdillaan ja intohimon roihussa. Eli kyllä tässä on toisinaan yritetty ihan käyttäytyäkin, hän naurahtaa. Bändihommat alkoivat jäädä taakse siinä kohtaa, kun Rytmilän Häiriö hankki omat PA-laitteet. Letkeä kulma saa piirun verran vakavamman sävyn, kun Kortelainen paljastaa itseironisesti pohjoisen mielenlaatunsa. Alghazanth nimesi hänet ”Kaakaovanukaskäyttöiseksi motivaattoriksi”, Barathrum ”Captain Satan in Helliksi”, Babylon Whores ”Mummoksi”, Enochian Crescent ”Myrkyksi”, Moonsorrow ”Witikaisen Ruletiksi”, Thy Serpent ”Pikkasenrankaksi”, Anthemon ”Nuklear Bombiksi” ja De Lirium’s Order ”Oravanpyytäjäksi”. Keikkoja ei riittänyt, joten laitteita piti alkaa vuokrata niiden maksamiseksi. Hän sanoo, että sijainti muualla olisi taatusti tehnyt studiosta isomman, mutta sitä hän ei edes halunnut. Erityisesti rovaniemeläinen Rytmilän Häiriö oli hänelle tärkeä orkesteri. – Bändimme edesmenneen ystävän Kauppilan Karin kanssa alettiin tehdä äänentoistokeikkaa, ja jotenkin se homma alkoi vetää puoleensa enemmän, minkä myötä bänditouhut alkoivat jäädä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT PAULI MARONEN PÖLKYLLÄ Vaativa isähahmo 40. – Kyllä studiohommat kiinnostivat paljonkin, ja niin ne kiinnostivat Kariakin. – Voisi kai sanoa, että me soitettiin suomenkielistä progea, muttei siitä tullut oikein mitään, vaikka kovasti touhuttiin demoja ja tehtiin keikkoja. – Sen sijaan Juha Kaunis ja Pelkkää Nollaa -yhtyeellä tultiin kisoissa kolmanneksi vuonna 1980, siis silloin kun Hassisen Kone voitti. Kortelainen päätti jäädä kotiseuduilleen Kemiin, missä hänen studionsa on sijainnut tähän päivään asti. Tico Tico -studiota Kemissä lähes 40 vuotta pyörittänyt Kortelainen ei siis ole jättänyt tuottamiaan bändejä kylmiksi. En ole halunnut tehdä tästä mitään bisnestä, jossa olisi iso studio, useita tarkkaamoita ja monia tyyppejä töissä samojen komeroiden sisällä. – Kai mä olen ollut monille bändeille aika vaativa isähahmo, studioltaan videopuheluun vastaava Kortelainen hymähtää lempeästi. – Kaikenlaisten kissanristiäisten ohella tehtiin keikkaa Smackille sekä monille paikallisille bändeille ja ajettiin omalla linja-autolla ympäri Suomea. Ja 16-raitanauhuri, koska me kumpikin tykättiin äänitellä. Kortelainen muistelee osallistuneensa kisoihin muutamankin kerran. Jotenkin ne kamppeet jakaantui niin, että minä jäin tänne pohjoiseen ja aloin miettiä äänittelemistä. Vahingossa studiohommiin Seitsemän-kahdeksankymmentäluvun taitteessa Ahti Kortelainen musisioi vielä itsekin. Samanlaisia ja vielä parempia Tico Tico -studio ja Ahti Kortelainen muodostavat käsitteen, joka herättää sekä metallibändeissä että niiden kuulijoissa kunnioitusta. Sovittiin, että pistetään kamat puoliksi. Kauppilan Kari tykkäsi rockelämästä, mutta kun niistäkään hommista ei jäänyt lopulta mitään käteen, väsyin lopulta siihenkin
41
He olisivat varmasti voineet tehdä vaikka mitä. Hänen pajallaan syntyivät Impaled Nazarenen Taog eft fo Htao eht -demo (1991), Goat Perversion -ep (1992) ja Tol Cormpt Norz Norz Norz -albumi (1993). Minä taas tykkäsin siitä mitä tein, tykkään edelleen, eikä se ”räminäkään” häirinnyt minua koskaan, päinvastoin. Kortelainen oli aidosti kiinnostunut pysymään perässä. Vielä kaikkea mainittua aiemmin Kortelainen pääsi äänittämään todellista kulttiklassikkoa, kun hänen luokseen astelivat nuoret Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti, Virpi ”Häte” Mattila, Kati ”Aide” Pyykkö, Mari-Anne ”Sipe”Mäki ja Eija ”Mape” Morottaja. kiintoisesta kokeilemisesta. Studio on tunnettu alusta alkaen Tico Ticona, mutta nimen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Metallin aallot pyyhkivät Suomeen hieman jälkijunassa. Asioita ei juuri mietitty, niitä tehtiin. – Kaikki lähti mielen. Kortelainen muistaa osan 40-vuotisen uransa asioista tarkkaan, mutta toiset ovat päässeet unohtumaan. Yksi jälkimmäisistä on hänen äänittämönsä otsikko. – En muista, että bändit olisivat tuoneet juurikaan referenssilevyjä, että tehdäänpäs näin. Sitten joku on tokaissut: ”Ihan sama mikä tikotiko tai joku se nimi on”, Kortelainen naurahtaa. – Kitaroita on äänitetty vanhan palokunnan torven kautta, basarin eteen on laitettu komppipelti heijastamaan ääntä ja kitarakaappeja on suunnattu seiniin. Suomisoundi syntyy Yhdeksänkymmentäluvun taitteessa Suomessa ei ollut metallimusiikkiin erikoistuneita levy-yhtiöitä tai studioita. Sain äimistellä, miten osaavia soittajia luokseni olikaan tullut. Ensin thrash-, sitten deathja myöhemmin black metal löysivät kuitenkin perähikiällekin tape tradingin kautta. Kyseessä oli tietenkin Santa Lucia ja albuminsa Arktista hysteriaa (1990). Muistan myöhemmin ihmetelleeni, mikseivät he jatkaneet bändiä pidempään. Korkeintaan niin, että ihmeteltiin yhdessä jollakin levyllä käytettyä hienon kuuloista efektiä, muttei yritetty kopioida mitään. – Santalucialaiset olivat sen verran nuorempia, että tässä kohdassa sain ihan oikeasti olla se isähahmo. Ei muuten onnistu nykyään. Kun päästiin studiossa PÖ LK YL LÄ kamoja löytyy kaikkialta, joten näissä hommissa ero on tehtävä sillä, kuka sieltä tiskin takaa löytyy. Puhuessaan aiemmin resursseista Kortelainen viittasi siihen, että esimerkiksi edellä luetellut albumit ja monet muutkin levyt tehtiin vain muutamassa päivässä. – Neljä viisi päivää oli ihan normihomma tehdä albumi alusta loppuun. – Noihin aikoihin moni bändi kävi kokeilemassa muualla äänittämistä, mutta ne palasivat luokseni, koska siellä muualla tuli aika nuivaa vastaanottoa eivätkä äänittäjät tykänneet ”sellaisesta räminästä”. Niiden ohella muun muassa Demigodin Slumber of Sullen Eyes (1992) ja Sentencedin varhaiset äänitteet loivat suorastaan suomalaisen metallin tavaramerkkisoundin. – Nehän oli kaikki aivan törkeän päteviä mimmejä. Melko äkkiä, kun bändejä alkoi tulla luokseni enemmänkin, rutiini alkoi olla jotain ihan hervotonta ja annetuista resursseista oli otettava kaikki irti. Kortelaisenkin piti opetella bändien kanssa tyhjästä, miten metallilevyjä tehdään. Siinä vaiheessa, kun tehtiin myöhemmin Sentencedin Amokia [1995], sitä varten oli järjestetty ihan järkyttävän paljon aikaa: kaksi viikkoa. Voin kertoa, että äänitettiin ihan pöhköjä juttuja sekä etsiessämme oikeita soundeja että ihan vain huviksemme. – Kun bändi ja [rumpali] Rannan Vesku tulivat sisään, tasan tunnin päästä oli ekan biisin rummut purkissa. Ruuhka-aikoina tehtiin neljä levyä kuukaudessa. – Varmaan ollaan oltu porukalla Karin ja bändien kanssa meidän soluasunnossa kupittelemassa ja miettimässä, miten hommat jaetaan. Meillä taisi mennä pari studiopäivää ihan vain höpöttäessä ennen kuin päästiin työn kimppuun. Hyviä levyjä tehdään pitkissäkin sessioissa, mutta kyllä noiden aikojen intensiivisessä tavassa tehdä asioita oli sitä jotakin
Levy, josta hän tohtii vaatimattomana pohjoisen miehenä tuntea jopa syvää ylpeyttä. Amok on aikansa kuva, ja ihan kuten monen muun levyn kohdalla, ei siihen kannata lähteä myöhemmin edes tekijän kajoamaan. Kortelainen kertoo, että on bändejä, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita soundeista ja antavat tuottajalle vapaat kädet, kun taas joissakin yhtyeissä on hahmoja, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä haluavat. ”Haluan ajatella niin, että bändit tulevat luokseni minun eivätkä näiden romppeiden takia. Kortelainen sanoo, että digiaika on antanut paljon anteeksi varsinkin nopeampaa ja teknisempää metallia soittaville bändeille. Kolme tuntia he soittivat siellä ja sanoivat, että levy on valmis. Soittele sitten, kun hommat alkaa valmistua, Kortelainen hymähtää Hommaan meni muutama tunti, bändi palasi takaisin ja oli sitä mieltä, että ”yhtään tällaista me ei kyllä haluttu”. – Sen kitarat on äänitetty Fenderin Vibroluxilla, joka on ihan eri alan vahvistin ja tarkoitettu erilaiseen musiikkiin. Kemiin asti äänittämään on päätynyt myös ulkomaisia bändejä, ja matkan varrelle on osunut erikoisiakin tapauksia. – Analogiaika oli ihan hauskaa, kunnes asiat alkoivat päivittyä digiksi. He pyytävät takaisin, kun on valmista. Yksi asia ei ole muuttunut, vaikka äänitystekniikat ovat vaihtuneet. Hän tekee hienoja biisejä, ja kaikkein uskomattominta niissä on, miten yksinkertaisesti ne on loppupeleissä tehty, Kortelainen äityy kehumaan poikkeuksellista innokkuutta äänessään. Samalla työtahti kiihtyi niin paljon, ettei ollut vain yksi tai kaksi kertaa, kun maanantaina oli tulossa seuraava bändi äänittämään ja edellisiltana oli vielä kaksi biisiä edellistä levyä miksaamatta. Siinä oli muutamat opinpaikat, kun yhdenkin kerran välimallin laitteet johtivat siihen, että kokonainen levy piti äänittää bändin kanssa uudelleen. – Tähän helppo vastata, kyllä se on Amok. Sentenced oli sillä mielestäni parhaimmillaan, vaikka katselenkin asiaa omin lasein, Kortelainen sanoo. – Jos raa’asti sanotaan, niin siinä vaiheessa, kun bändit alkoivat tehdä sellaisia biisejä, joita he eivät oikeasti pystyneet soittamaan, lopputulema kaipasi väkisin editointia. Tekniikka ei tee autuaaksi Ysärin edetessä analogiäänittäminen alkoi pikkuhiljaa muuttua digitaalisemmaksi, mutta Kortelainen ei ole koskaan sanonut analogihommille ei. Olin joskus opiskellut tietoliikenneinssiksi, mutten ehtinyt koskaan niihin hommiin, Kortelainen taustoittaa. Eli pystyin editoimaan miditiedostoa ja pistämään vaikka basareita suoremmiksi. Eräänkin kerran Kortelainen pääsi ihmettelemään, miksi kummassa bändi ylipäänsä halusi äänittää levynsä hänen luonaan. Alkuvuodesta 2025 kolmekymppisiään juhliva kolmas Sentenced-albumi äänitettiin Kortelaisen mukaan ”ihan käsittämättömän ankeilla vehkeillä”. vauhtiin, näistä tyypeistä ei huomannut yhtään, minkä ikäisiä he olivat. Monet kärrää mukanaan referenssilevyjä, joita on mahdotonta toisintaa. – Eihän sitä meinata uskoa, että siinä on yksi syntsa ja kitararaitoja seurailevat jouset, eikä mukana ole mitään muuta ylimääräistä. Mutta mikäli oikein muistan, siitä ei ole enää mitään moniraitoja tallella, mikä on kyllä ihan hyvä homma. Niitä oli tehty hänen studiollaan viimeksi vain viikkoja ennen haastatteluhetkeä. Hämmennyksiä ja onnistumisia Jos tuottajan CV:stä löytyy satoja levyjä, hänen luokseen on palattu usein. Samoin bändin myöhempien aikojen rokkaavalle goottimetallille löytyi sukulaisia. – Minulta on kysytty joskus, mitä kaikkea me tähänkin [Moonsorrow’n] biisiin äänitettiin, kun se on niin hienon kuuloinen. He matkustivat tuhansien kilometrien päästä ihan varta vasten tänne tekemään levyä, joka yritettiin äänittää perinteisin keinoin, mutta se ei sitten kelvannutkaan. Yksi Kortelaisen vakiovieraista on ollut Moonsorrow, jonka jokaista levyä on tehty Tico Ticolla. Siitähän ei saa säröä itsestään, joten haettiin paikallisesta musiikkiliikkeestä 12-wattinen Marshallin transistorikombo, ja sellaisella yhdistelmällä se levy on kokonaan soitettu. Sen myötä päivitin aina laitteistojani, mutten ole koskaan edes yrittänyt virittää aina sitä viimeisintä uutta, vaan olen mennyt ihan asiakkaiden tarpeen mukaan. Bändi naukui vieressä, että voisi vielä soittaa sooloja uusiksi, jolloin analogitekniikka alkoi nousta vastaan. Samanlaisia ja vielä parempia kamoja löytyy kaikkialta, joten näissä hommissa ero on tehtävä sillä, kuka sieltä tiskin takaa löytyy.” 43. Amok sen sijaan on albumi, jollaista yksikään toinen bändi ei ole tehnyt, eikä edes Sentenced toisintanut sitä. Marshallin kaappi oli kymmenen sentin päässä lattiatomista, ja heti kun kitaralla soitettiin, koko rumpusetti rämisi. – Eräskin bändi tokaisi äänitysten päätyttyä, että ruuvaa ihan sellaiset soundit kuin haluat, me mennään tuohon lähimpään baariin. – Useimmat metallibändit ovat onneksi kiinnostuneita, jos eivät koko soundista, niin ainakin siitä, miltä oma soitin kuulostaa. – Irlantilainen Geasa oli hauska tapaus. Tai toivovat vain, että soundi voisi olla vaikkapa ”jyty” tai ”jytkyn kuuloinen”, mikä ei tarkoita yhtään mitään. – Levy meni Finnvoxille masteroitavaksi, ja olen joskus miettinyt, että voisin kyllä masteroida sen uudelleen. Tyypit iskivät laitteensa sumppuun, sanoivat että paina sitä äänitystä. Hyvä reissu. – Henri Sorvali on älyttömän lahjakas tyyppi. Sentencedin varhaisia levyjä pystyi vertaamaan aikalaisalbumeihin, vaikka bändillä olikin oma otteensa death metalista. – Heti kun varauskalenteri alkoi olla pidempiä aikoja täynnä, tiesin varmaksi, että haluan tehdä tätä niin pitkään kuin mahdollista. Kysyjä itse ei ole saanut vastaavaa aikaiseksi, vaikka on äänittänyt monia synia ja pianoja päällekkäin. Siinä onkin se hyvän sovittamisen juju, että jos saa tehtyä kotona homman hienosti, sitä ei kannata alkaa monimutkaistamaan studiossa. Aina välillä käy niinkin, että oikean kommunikointitavan löytäminen kestää tovin. – Ei tästä ole montaakaan päivää, kun kuuntelin Amokia, ja minusta se on kaikin puolin älyttömän hyvin onnistunut albumi. Sen sijaan hän ei joudu miettimään kovinkaan kauaa vastausta kysymykseen, mikä on hänelle itselleen se ikimuistoisin ja jollain erityisellä tavalla onnistunut albumi. Moonsorrow’ta on tehty aina todella vähille raidoille. – Vanhassa Asemakadun studiossani oli 400 neliötä tilaa, mutta ensimmäiset versiot kuulostivat ”liian selkeiltä”, joten he asettivat romppeensa sellaiseen kylppärin kokoiseen nurkkaan ja kaikki äänitettiin uusiksi. – Analogiaikana oli systeemi, että pystyin muuttamaan basarin ja periaatteessa virvelinkin miditiedostoksi, jolla pystyi ohjaamaan sampleria. Edeltävän muiston jälkeen Kortelainen haluaa muistuttaa, että ihme kyllä minkään bändin kanssa asiat eivät ole menneet aivan totaalisesti vihkoon
Reipashenkisen hard rockin asialla JACKFLASH Jackflash DIG IT / FAZER FINNLEVY 1991 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Jackflashiä hehkutettiin Suomen Van Haleniksi televisiossa asti. Myös seksiä ja muita rock’n’roll-kliseitä toisintavat lyriikat vievät 1980-luvun tukkahevin maisemiin. Jatkoakin olisi ollut kiva saada, mutta levy jäi harvinaiseksi valopilkuksi amerikkalaishenkisen suomalaisen hard rockin saralla. Merkillepantavaa on myös Hirvasen röyhkeä kitarasoundi, joka on samasta maailmasta kuin Vinnie Vincent Invasionin debyyttilevyn vastaava. Hirvanen puolestaan tiedettiin piireissä kovaksi kepittäjäksi, ja Jackflashin jälkeen hän on tuottanut esimerkiksi Godsplagueyhtyettä, tehnyt keräilyharvinaisuudeksi muodostuneen Project Forever -levyn (1997) ja toiminut sessiosoittajana. LYHYTIKÄISEKSI jääneen Jackflashin muodostivat laulaja-rumpali Esa Palosaari, kitaristi Petteri Hirvanen ja basisti Liksa Liikala. Todisteeksi ei tarvitse kuunnella kuin Make It Realin loppulurittelut. Ainakin aikansa tärkeimmässä tv-rockohjelmassa Rockstopissa päästiin esittäytymään. Palosaari oli soittanut aiemmin oululaisessa suomihevin pioneeri bändissä Riff Raffissa. Yhtye julkaisi vain yhden levyn, mutta se onkin varsinainen herkkupala. Kyseinen jakso löytyy Yle Areenasta. Utuinen A Little Dream tarjoilee asiaankuuluvan instrumentaalisen rauhoittumisen, ja loppupuolen I Don’t Wanna Be a Man olisi kelvannut mille tahansa Warrantin menestyslevyistä. Toimittaja Heli Nevakaren mukaan ”Jackflash näyttää, miten tullaan David Lee Rothiksi kolmessa minuutissa”, ja perään paukahtaa tarttuvan Some Peoplen ohjelmaa varten tehty musiikkivideo. Myöhemmin hän vaikutti muun muassa Andy McCoyn johtamassa Shooting Galleryssä. Muuallakin aikalaismediassa puhuttiin Suomen Van Halenistä, ja esimerkiksi myöhempien vuosien sosiaalisen median muisteloissa on kerrottu, että Jackflashin keikoilta ei puuttunut vauhtia. Tekijämiesten taitotaso kuuluu jo Jackflashin debyyttilevyllä, joka keräsi ympärilleen jonkinlaista hypeä. Kaikki tyylilajinsa kikat osaavasti kierrättävän avausbiisin Run for the Moneyn voi jopa väittää olevan yksi genren parhaista kappaleista tässä maassa, ellei jopa niistä paras. Bändi kuitenkin tekee kaiken niin suurella ja hyväntuulisella energialla, ettei siitä voi olla pitämättä – ainakaan, jos tykkää kasarimallisesta hard rockista. VAN Halenin lisäksi musiikista ja erityisesti Hirvasen kitaroinnista kuulee Steve Vain vaikutuksen. Make It Realiä seuraava She’s 17 puolestaan edustaa juuri niitä Rothin aikaisen Halenin aineksia, joihin kuuluvat moniääniset stemmat, päälaulun ja kitarajuoksutusten vuoropuhelu ja reteää kokonaisuutta iskumaisesti paaluttava basso. Sunny Side ilottelee letkeänä jazzbluesina, ja harmonialaulut loistavat jälleen. Levy ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa edes syntyaikansa kontekstiin asetettaessa. Liikkala on bassotellut muun muassa Tommi Läntisen levyillä. 44. Myös levyn kuuntelija aistii innostuneen ja inspiroituneen tekemisen meiningin vielä vuosikymmeniä myöhemmin
FATLIZARD.BEER
Musiikkikauppacom Suomi Oy | Aittatie 6 (Halli A), 96100 Rovaniemi | 040 128 3899 | info@musiikkikauppa.com Sc he ct er C6 PR O CB Sc he ct er C6 PR O AR B Sc he ct er PT Va n N uy s Sc he ct er Re ap er -7 M ul tis ca le Sc he ct er O m en El ite -6 FR
Jäätävän hieno postblack-levy. Esimerkiksi levyn slovarissa Freygátanissa on David Gilmourilta kuulostava skittasoolo. Pelkkä tympeähkö rokkimaneeribiisi. Löysin bändin vasta vuonna 2009 julkaistun Köldin aikoihin. Lätyn päättävä Kuml (forspil, sálmur, kveðja) leijuu aivan omissa sfääreissään saksofoneineen kaikkineen. Eivätkä levyn psykeprogeilut jää siihen, vaan koukeroisia trippejä on kuultavissa myös muissa biiseissä. Toimivat muuten helvetin kovaa! Levyltä löytyy myös psykedeelinen Pink Floyd -kanavointi Sálumessa, josta tulee mieleen maailmankaikkeuden hienompiin biiseihin kuuluva Comfortably Numb. Välillä olen yrittänyt kuunnella Svartir sandarin jälkeisiä levyjä, mutta eivät ne pysty pitämään mielenkiintoani yllä. Myös debyyttilevy Í blóði og anda (2002) jäi minulta täysin olemattomalle huomiolle. Kokeellinen black metal ei kiinnostanut lainkaan. Liian kevyttä. Kuplivan mättävä ”paluu” Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SÓLSTAFIR Hin helga kvöl CENTURY MEDIA V O ID R E V E LA T IO N S Minulla on hieman ongelmallinen suhde islantilaissuuruus Sólstafiriin. Kokonaisuudessaan Hin helga kvöl on kuitenkin totaalinen yllättäjä ja jää reilusti plussan puolelle. Monipuolinen ja juureva ”paluulevy”. Unohdettavat riffit laahaavat liian pitkään, ja bändi päätyy seilaamaan post-rockin ja -metalin unettavissa suvannoissa. Mutta risujakin on jaettava: levyn puolivälin biiseistä löytyy juuri sitä Sólstafiria, joka ei maita minulle niin hyvin. Kyllästyin jatkuvasti kasvavaan tarjontaan. Ehkä se oli siihen aikaan aivan vääränlaista musiikkia, joka ei oikein mahtunut omaan maailmaani. Kolmoskappale Blakkrakkia en siedä ollenkaan. Köld iski kuitenkin kovaa. Varmasti monen mielestä upeita post-metal-levyjä, mutta niissä haisee vähän liiaksi viiksivaha ja ”mitäs ipaa sulla on hanassa?” -skene. Maailmankuvani oli muuttunut huomattavasti avoimemmaksi kaiken puritaanisen öyhötyksen jälkeen, joten olin valmis kokeilemaan kaikenlaista uutta – jopa jatsia! Vuonna 2011 julkaistulla Svartir sandarilla on yksi tunnetun universumimme hienoimpia kappaleita, Fjara, mutta eihän se kokonaisuudessaan mikään Köld ole. Transsimaiset kilkatukset, rivakka tempo ja hienot melodiat palauttavat kuuntelijan ysärin pohjoismaisiin black metal -tunnelmiin. Kuuntelin siis Sólstafirin uutukaisen, suomeksi ”pyhää kärsimystä” nimellään tarkoittavan Hin helga kvölin, hieman varauksella. Vuoden 2014 Ótta liukui vielä kauemmas omista mieltymyksistäni, eivätkä vuosina 2017 ja 2020 julkaistut Berdreyminn ja Endless Twilight of Codependent Love muuttaneet tilannetta. Tunnustan niiden poikkeuksellisen soonisen maailman. Niko Ikonen ARVIOT 47. Onhan se ihme nysväilyä ja himmailua: black metal pilalla, pelkkää paskaa tilalla. Seiskabiisi Grýla lipsahtaa alussa samaan lokeroon, mutta parantaa ryhtiään loppua kohden. Vuosituhannen alun black metal tuntui menevän täysin väärään suuntaan, joten ohitin autuaasti lähes kaikki tuon ajan julkaisut, joihin olen toki palannut retrospektiivisesti. Olin kuullut ennakkoon levyn nimibiisin, jolla bändi palaa black metal -juurilleen, sekä perinteisemmin rokkaavan fiilistelyn, levyn avaavan Hún andran. Aivan järjettömän siistiä ja savuista Angelo Badalamentin säveltämien Twin Peaks -tunnelmien inspiroimaa kuplintaa. Loppupuolelle on jemmattu myös levyn toinen mättöveto, kahdeksas biisi Nú mun ljósið deyja. Olin toki kuullut aiemmin Masterpiece of Bitternessiä (2005), mutta skippasin levyn syystä tai toisesta. Liian laahaavia biisejä. Liian kokeilevaa ja erilaista
Mattias Lilja hoitaa murinaosaston, Mikael Lindgren kaiken muun. Levyn kerrotaan saaneen temaattisen inspiraationsa Kreikan mytologian Sisyfoksen tarinasta, jota myös filosofi Albert Camus on käsitellyt samannimisessä esseessään. Cheat Death lienee kreikkalaisryhmän tähän mennessä monipuolisin saavutus. Välillä mennään punktunnelmissa, toisaalla materiaalissa on Volbeat-tyyppistä radioystävälliARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Toni Keränen 1000MODS Cheat Death OUGA BOOGA AND THE MIGHTY OUG 1000mods palaa viidennellä levyllään. Cheat Deathin jylhissä riffeissä ja komeissa melodioissa voi halutessaan kuulla samaa lohduttomuuden kauneutta. Sävellyksissä käytetty kaava on kuitenkin sen verran kestävä ja ajaton, että albumin voisi sijoittaa huoletta kolmen vuosikymmenen taakse. Nytkin tosin löytyy Burnt to Deathin kaltaisia turhuuksia, jotka olisi voinut jättää pöytälaatikkoon pölyttymään. Bändiltä tuli alkuaikoina varsin Kyuss-henkistä tavaraa, mutta tyylipaletti on laajentunut vuosien kuluessa. Ryhmän julkaisutahti on huima. Myös stoner-henkeä on säilynyt. Nostalgisointi on toimivaa, kun se tehdään rehellisin sydämin ja yhtään häpeilemättä. Musiikissa on tyylin henkeen sopivaa haavoittuvuutta, jota ei ole pilattu viimeiseen asti hiotulla tuotannolla tai liiallisella puhtaudella. Graveworms, Cadavers, Coffins and Bones vaalii länsinaapurimme HM2-dödsmetallin perinsyyttä. Levyn upeuden tunnistaakseen ei silti tarvitse tuntea sen tarinan taustoja. Kaihoisat kitaramelodiat, keskitempoon läiskytetyt rumpukompit ja kaikuisa kärinälaulu kuulostavat brasilialaisten debyytillä erikoisen hyviltä. Ja kun kappaleet ovat onnistuneita, duon voi sanoa tehneen hyvää työtä. Yksittäisistä huippuhetkistä kannattaa mainita esimerkiksi Götzen Hammer -sinkkubiisin ilkeän tarttuva kertosäe ja raivokas naislaulun johtama c-osa. Carnal Savagery tahkoaa uskollisesti perustason death metalia, mutta vastoin oletuksia se on nostanut tasoaan levy levyltä. Hanke oli tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen. Sisyfos huijasi kuolemaa Manalassa ja joutui lopulta vierittämään ikuisesti kivenlohkaretta ylös rinnettä. Abstract Existenceä on helppo pitää pelkkänä pastissina, mitä se suurimmilta osin onkin. A DEAD POEM Abstract Existence PERSONAL Kun bändi on ottanut nimensä Rotting Christin levyltä ja ilmoittaa musiikkityylikseen tunnelmallisen black/doom metalin, lopputulosta ei ole hankala päätellä. Levyn alkupuolisko on muutenkin virkeämpää survomista, kun taas loppua kohti ote alkaa kirvota. Joni Juutilainen CARNAL SAVAGERY Graveworms, Cadavers, Coffins and Bones MORIBUND Nelimiehisenä aloittanut ruotsalaisbändi on vedellyt viimeiset pari vuotta duona. Yhtye välittää kuin välittääkin Katatonian, Paradise Lostin, Rapturen ja Rotting Christin tunnelmia autenttisessa 1990-luvun hengessä. Camus’n tulkinnassa Sisyfos on päättymättömässä kärsimyksessään silti tyytyväinen. A Dead Poem antaa sen mitä lupaa, mutta vasta viime vuonna perustetun kokoonpanon voi odottaa parantavan tästä vielä huikeasti. Debyytti Grotesque Macabre ilmestyi vuonna 2020, ja nyt on vuorossa kuudes pitkäsoitto, toinen tänä vuonna
Black Denim Rage on julkaissut kokonaista kolme levyä kahteen vuoteen, minkä sijasta sen olisi kannattanut keskittyä huomattavasti itsekriittisemmin kappalemateriaalinsa lisätyöstämiseen. Synahommat toimivat ja hevi on semi-ok, miksaajaa voisi pistää pataan. Chaos of Warilla on hyvä draivi, mutta levy on läpeensä perin heppoinen, aika usein myös huonolla tavalla köppäinen. Kari Koskinen FILII NIGRANTIUM INFERNALIUM Pérfida Contracção do Aço OSMOSE Portugalilainen nimihirviölegenda soittaa likaista ja mielipuolista black metalia, johon on sutattu myös rässimpää, hevimpää ja spiidimpää ajoa. Sinänsä ihan menevistä metalliosista ei saa soundien vuoksi paljoa irti, eikä edes naislaulaja Lynx the Huntress ole järin hyvä. Synkkää linnaa kuvaavien mustavalkoisten kansien sisältä paljastuu odotetusti pakanallista black metalia tyypillisen keskieurooppalaiseen tapaan toteutettuna. Rivakasti etenevissä kohdissa kuuluu Dismemberin ja Desultoryn melokuolon kanssa flirttaileva sahailu. Biisin flow katkeaa musiikkiteatterimaiseen dialogiin. Asenheim on idearikas yhtye, jolla on kykyä hyviin kappaleisiin, joten tuotantopuoleen olisi kannattanut panostaa. Wolkenbrecher hakee selkeästi mahtipontisuutta, mutta juuri soundien ponnettomuus ja ajoittain jopa hellyttävältä kuulostavat koskettimet vievät hommalta kovimman terän. Tami Hintikka BLACK DENIM RAGE Chaos of War WITCHES BREW Hivenen pökkelöllä nimellä varustetun yhtyeen musiikkia kutsutaan katu-thrashiksi, mutta eihän tämä mitenkään 1980-luvulla ”street metalia” tehneelle Zoetropelle pärjää. Vaan eipä tuo nyt niin haittaa. Mega VIPËRWITCH Witch Hunt: Road to Vengeance OMAKUSTANNE Coloradolaisen Vipërwitchin taitoarsenaali ei tue sen musiikkityylivalintaa. Yhtyeen jumittavan hypnoottinen ja mustanpuhuva death doom sulautuu varsin kätevästi d-beat-teutarointiin ja power violence-hurmokseen. Mape Ollila KONKHRA Sad Plight of Lucifer HAMMERHEART Säännöllisen epäsäännöllisesti kiekkoja julkaiseva Konkra ei ole ollut koskaan kuuma nimi, mutta kohtalaisen toimivaa tavaraa tanskalaiset ovat tehneet kautta uransa. Possessive ei ole mitenkään äärettömän omaperäinen orkesteri, mutta jotain herkullista sen tuottamasta äänisaasteesta löytyy. Aie on ilmeisesti syventää tarinaa, jonka juoni ehti jo hukkua suttuisuuteen. ”Laatu ennen määrää” on vanha ja kliseinen, mutta myös toimiva viisaus. Tästä toimii esimerkkinä hyvin rullaava Nothing Can Save You. Mielikuvat vievät paikoitellen jopa Metaluciferin suuntaan, mutta kun ollaan ilmeisen vakavissaan ilman eksotiikkalisää ja tarkoituksella ylilyötyä, hellyttävyyden puolelle kallistuvaa hevailua, lopputulos on pelkästään tylsä. Ainakaan tämä ei sovi tarkkaavaisuushäiriöstä kärsiville. Tätä seuraa lisää syntikkavetoisia välisoittoja, kaahausta ja harrastajamusiikkiteatteria, kunnes 38 minuuttia on täynnä. Harmittaa, että potentiaalisesti hyvä levy jää lopulta näin tuhnuksi. Possessive pääsee ensilevyllään hyvään alkuun, vaikka esikuvien taakka painaa vielä niskassa. Bändin kaksikon muista projekteista Eisenkultista ja Mavorimista löytyy potkua, ja vastaavaa menoa olisi kaivannut tällekin levylle. Paketti on tälläkin kertaa kaksijakoinen, mutta lopulta silti enemmän kasassa kuin levällään. Seassa on kauhuhenkisiä messuamisia ja kaikenlaista ölinää ja älinää, mutta se kuuluisa punainen lanka on hieman kateissa – tai sitten se kiteytyy biisien kaoottisuudessa. Melodiat ovat paikoin hyvinkin tarttuvia ja viittaavat hetkittäin jopa melodisen deathin suuntaan, mutta musiikin pääpaino säilyy black metalissa. Bändin kannattaisi kuitenkin höllätä levytystahtia ja puristaa hyvistä biiseistä oikeasti kova levy. Tällainen retropohjainen perverssi tykittely on kieltämättä nykyään harvinaisempaa kamaa. Toisaalta kun pohja on näinkin solidi, sen päälle on helppo rakentaa vaikka minkälaisia kerroksia. Bändi on perustettu jo vuonna 1989, joten vaikutteita on ehditty ottaa matkaan. töä, mutta heittää sekaan etenkin Autopsylta lainattuja kuvioita. Ajatelkaa Hirax, Deströyer 666, Udo, Rob Halford, Motörhead, alkupään Bathory ja sen sellaiset saatanallisissa orgioissa, niin löydätte Filii Nigrantium Infernaliumin hurjan reseptin. Lopulta levystä muodostuu skitsofreeninen mutta onneksi suht lyhyt elämys. Omaan makuuni tempoja pidetäänkin aivan liian maltillisina, sillä estottomampi rähjääminen toimisi paremmin. Levyllä soi asiaansa uskova ryhmä, jonka jäsenistä jokainen on vaikuttanut bändissä vähintään 30 vuotta. Joni Juutilainen POSSESSIVE Res Ipsa Loquitur BRUCIA Yhden demon ja ep:n julkaissut jenkkiläinen Possessive maalaa debyyttilevyllään ilmoille ilkeänkuuloisia säveliä. Vaikka Res Ipsa Loquitur kestää vain hieman päälle puoli tuntia, se tuntuu henkisenä matkana pidemmältä. Synkänsakeaa hulluuden ydintä ei kenties aivan vielä tavoiteta, mutta levyn loppupäässä se alkaa jo vähintääkin häämöttää. Pérfida Contracção do Aço on yllättäen kuitenkin vasta bändin viides täyspitkä. Mikäli ruotsisoundi riittää, levy varmasti puhuttelee syvemminkin. Sähkökitaralla tuetuissa synthwave-välikkeissä sen sijaan on niin kova meno, etten ymmärrä, miksei tyylejä yhdistetä kuin vasta toiseksi viimeisessä välisoitossa. Vuonna 2006 syntynyt Asenheim on ollut tuottelias bändi, ja erilaiset musiikilliset ideat kukkivat myös Wolkenbrecherillä. Jo eka varsinainen biisi on kakkoslaatuista US power metal -kohellusta, jossa rähisevä miesja kuulas naisääni käyvät dialogia kaikuisan suttuisen diskanttisoundin päälle. Konkhran ongelmana on aina ollut hyvien raitojen vastapainoksi tarjottu raskassoutuisen tylsä vääntäminen, jota tällä levyllä edustaa esimerkiksi muodoton Seven Plagues. Särövalleihin käärityt sävellykset ovat varsin päräyttävän kuuloisia, vaikka ensivaikutelma olikin negatiivinen. Onnea siis matkaan, olkoon seuraava tapaamisemme vieläkin mielipuolisempi. Hardcorestakin asennetta ja tiukkuutta ammentaneen chicagolaisryhmän ulosannista oli nimittäin aistittavissa katujen lakien tunteminen. Kappaleet eivät ole totaalisen huonoja, mutta niiden tönkköys vain korostuu, kun niitä kuuntelee kaikki kahdeksan putkeen. Witch Hunt: Road to Vengeance alkaa komean elokuvallisella introlla, jossa dramaattinen lukijaääni avaa levyn tarinaa taustallaan avarana soiva synthwave. Niko Ikonen ASENHEIM Wolkenbrecher DOMINANCE OF DARKNESS Ainoastaan etäisesti nimeltä tuttu Asenheim on ehtinyt jo yhdeksänteen kokopitkäänsä. Etenkin maaninen Blood Covenant ja lähes kymmenminuuttinen Sure Sign of the Nail ovat häiriintyneen intensiivistä tavaraa. Klassikkomateriaalia ei ole syntynyt, eikä sitä edusta myöskään kahdeksas pitkäsoitto Sad Plight of Lucifer. Mikko Malm ARVIOT 49. Tuloksena on miehekkäästi ryskivää ja groovaavaa vääntöä, jossa on deathmetallista raskautta ja karkeutta, mutta myös hitusen asenteellisempaa runttaamista. Riffi määrää, keskitempo hallitsee ja kitarasooloillekin annetaan tilaa. Sitä odotellessa. Alansa jyrkintä tavaraa ei ole todellakaan tarjolla, siitä pitää huolen liiankin pehmeä soundimaailma. Carnal Savageryn kuudes vaikutti alkuun kovemmalta kuin se lopulta onkaan. Tämä kertoo paitsi omistautumisesta myös oikeista motiiveista. Ainakaan mielikuvituksen puutteesta näitä jätkiä ei voi syyttää, sen verran rienaavaa ja likaista tykitystä musiikkinsa on. Levy ei ole myöskään hassumpi, mutta tyypeillä olisi vielä varaa pienelle hienosäädölle ja ideoinnille. Etenkin soundit tuppaavat olemaan hieman liian puhtaat
Riffeissä on imua, ja Christoffer Kofoedin laulurytmitykset ovat mainioita. Levyn äänimaailma on ylipäätään enemmän rouhean luomuinen kuin täyteen ahdetun moderni. Joka osa-alue on kiitettävällä tasolla. Siinä missä vaikkapa Mournful Congregation värittää hidasteluaan mieleen iskevillä melodioilla, Ataraxie NECKBREAKKER Within the Viscera NUCLEAR BLAST Meinasin ohittaa nimen perusteella koko orkesterin, mutta hyvä ettei ennakkoluuloilleen anna aina sijaa. Perinnetietoinen ja reippaasti mutta jokseenkin rennosti rullaava death metal nappaa mukaansa kuin varkain. Ystävät, se on yksi tunti ja 21 minuuttia, ja se on paljon. Noh, ei nimi bändiä pahenna, ja niinpä on todettava, että Neckbreakker lunastaa paikkansa pistäen vanhankin niskan nyökyttelemään vähintään hyväksyvästi. Kappaleista löytyy tarttuvia rytmisiä jyräyksiä, jotka on kuin suunniteltu pittailuun ja niskanikamien rikkomiseen. Kaikki alleviivaa taiteen armottomuutta ja lyijynraskasta moukarointia. Vaikka tempo saa välillä hieman elää, tunnelma pysyy painostavana. Viisikon aiempi ja vielä hölmömpi otsikko Nakkeknaekker olisi erittäin todennäköisesti ohituksen aiheuttanut. Lupaavalta ainakin näyttää, sillä näin tuoreeksi bändiksi homma on kasassa hämmentävän hyvin. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Tässä levy teille, joilla on malttia, aikaa ja ymmärrystä kunnon järkäleille. Vuodesta 2000 jyrännyt ranskalaisyhtye operoi – yllätys, yllätys – funeral doom -maisemissa. M A LE N E V IN G E JA K O B SE N ATARAXIE Le Déclin ARDUA Kiireettömyys kunniaan. Pelkkään menneisyyden palvontaan ei sorruta, vaan musisointiin on ripoteltu sopivasti myös moderneja elementtejä. Neljä biisiä fiilistellään läpi ajassa 81 minuuttia. Laulupuolella kuullaan väkevästi julistavaa örinää, tuskasta ulvovaa korkeampaa rääkyhuutoa ja valikoituja puheosuuksia. Saa nähdä, miten näille kavereille käy. Le Déclin ei pysy koko mittaansa ”tontillaan”, vaan matelun vastapainoksi vaihdetaan myös kaahausvaihteelle. Viitisen vuotta sitten markkinoille tärskähtänyt toinen tanskalainen nuoriso-orkesteri Baest ei tunnu pääsevän lupaavasta alusta huolimatta ykkösliigaa pidemmälle. Deathcoren kanssa flirttailu pysyy lähinnä rytmisinä mausteina, ja hyvä niin. Ripeä komppi yltyy jopa blastiin asti. Kolmen kitaran kerrostuma soi jylhänä, mutta soundi hengittää kivasti. Ataraxien hautajaistuomiossa kumisee maailmanlopun meininki
Tyylitajuista tavaraa, kerta kaikkiaan. Intensiteetti ei kuitenkaan pidä koko albumin mittaa, ja eritoten Stephen Kingin teokseen perustuva The Fog meinaa lässähtää. Tervetuloa takaisin, herrat. Joitain melko kliseisiä höpinöitäkin löytyy, mutta pääasiassa musiikki on instrumentaalista. Lisäksi Karl Simonin tulkinta on välistä hyvin samanlaista kuin doom-legenda Wino Weinrichilla. Pelkistetyt riffit laahaavat raskaasti luottaen rintalastaa tärisyttävän basson ja jylhän rumputyöskentelyn tulitukeen. Ensimmäistä edustavat simppelin väkevät mutta tarttuvat kitaramelodiat, jälkimmäistä laulaja G:n kuivankarkea yksiulotteinen rääky. Virtut del Decensisiltä paljastuu monenlaisin eri vivahtein väritettyä metallia, jossa pääosaa näyttelevät black ja death. Se Solo Potessimo Cadere on soonista taidetta, jota voisi odottaa kuulevansa jossain Kiasman kellarissa. Progressiivissävytteistä äärimetallia tulee harvemmin nautiskeltua, mutta tämän kiekon parissa aika kuluu kuin hujauksessa. Tavanomaisesta ambient-massasta bändin erottavat säröiset sähkökitarat, jotka surisevat ja särisevät taustoilla. Yhtyeellä on ollut perinteisiin melko lailla fakkiintuneessa genressä oma ilme, mutta biisien viisikulmioilta tuntuvat palaset eivät edelleenkään sujahda täysin tyydyttävällä tavalla levykokonaisuuden pyöreistä rei’istä. Edellisestä albumista on kulunut rapiat 13 vuotta, ja kertaalleen bändi jo pudottikin pensselit santaan. Vain olennainen, eli synkeät biisit ja sabbathinsukuiset riffit, on tärkeää. Osaamisen puutetta tästä ei voi syyttää. Hivenen helpompi ja suorempi lähestyminen saattaisi kuitenkin nostaa yhtyeen tunnettuutta pienen diggaripiirin kulttiluokasta astetta korkeammalle. Albumi on kasattu selvästi huolella, ja pitkähköt biisit istuvat yhteen vaivatta. Tami Hintikka PSEUDODOXIA Se Solo Potessimo Cadere BRUCIA Italialainen Pseudodoxia on Davide Destron (La Colpa, Macabre Dio) ja Voidin (Feed Them Death) taiteellinen projekti, jonka jälkeä ei oikein voi kuvailla perinteiseksi musiikiksi. Taajuuksia ei ole tukittu ylettömillä kitaravalleilla tai turhilla päällekkäisäänityksillä, vaan soundit ovat hyvin luomut. Paikallisella kielellä sanoituksensa rustaava bändi menee niiltä osin täysin ohi, joten täysi keskittyminen sävellyksiin on helppoa. En löydä varsinaista punaista lankaa, vaan kokonaisuus tuntuu improvisoidulta. jättää homman riisutumman ja harmaamman rusennuksen varaan. Niko Ikonen THE GATES OF SLUMBER The Gates of Slumber SVART Jokseenkin synkeän henkilöhistorian omaava doom-trio – kaksi edellistä rumpalia ja basisti ovat siirtyneet manan majoille – palaa hiljakseen rintamalle. Kunnon doomia ei ole koskaan liikaa. Livejouset ja harkiten käytetyt syntikat pohjustavat painostavan tunnelman, ja skedepunkmäisen reippaat kitarariffit blastbeatja breakdown-mausteineen suorastaan koukuttavat. Myös päälle parikymppisen yhtyeen taitotaso vakuuttaa. Kama on jokseenkin teknistä ja hetkittäin mukana on gojiramaista nokkeluutta, mikä tekee musiikin kuuntelusta mielenkiintoista. Jännite säilyy, mutta kaikkein kovin kliimaksi ja irtiotto jää odottamaan tuloaan. Jälki ei kanna kovimmalla mahdollisella tavalla, joskin Le Déclin availee salojaan kuunteluiden myötä. Sen sijaan levyllä on kokeilevaa noisea, dronea ja dark ambientia, minkä päämääränä on levittää pimeyttä ja mielisairautta kaikille vaikutuksille alttiille kuulijoille. Levyllä on neljä kymmenen minuutin mitoissa kulkevaa biisiä. Levyn biiseistä ei saa oikein otetta, vaikka niitä yrittäisi kuinka kuunnella silmät kiinni, pimeydessä tai ihan vain taustamölynä. Onneksi muut kappaleet kantavat senkin yli. Saint Vitus oli aikoinaan Indianapolisin miehille iso innoittaja, minkä kuulee yhä. Vidres a la Sangin uusin on hyvä levy, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Varsinkin viimeisessä kappaleessa voisi kuvitella, että Wino itse olisi fiittailemassa. Markkinoinnin ylisanoihin on tullut toki törmättyä, mutta legendasta puhuminen tuntuu melkoiselta liioittelulta. Nyt hän kohtaa seikkailullaan tosielämän rikostarinoita ja sarjamurhaajia, mistä kertomus saa vain lisäkierroksia, rosoa ja vetovoimaa. Mega SPIDER GOD Possessed the Devil REPOSE Brittiläisen yhden miehen bändin uutuus tarjoaa 2000-luvun alun metalcoren ja hypermelodisen black metalin sekoituksen, jossa kuuluu muun muassa Underoathin ja Children of Bodomin vaikutus. Taidepaskaa, joku kriittisempi sanoisi. Laulaja hoitaa tonttinsa hyvin, ja tanakan monipuolisissa sävellyksissä on runsaasti ideaa, eivätkä ne jumahda missään kohtaa tylsyyden hetteikköön. Syviä kaikuja, näppäilyjä, kolinoita ja kilinöitä, joilla luodaan pelottavan painajaismaista äänimassaa. En olisi ihan vähällä uskonut, että metalcore ja käytännössä bedARVIOT. Joni Juutilainen CAPILLA ARDIENTE Where Gods Live and Men Die HIGH ROLLER Capilla Ardiente on julkaissut melko lailla samalla formaatilla ja sisällöllä kolme levyä kymmeneen vuoteen. Teemu Vähäkangas VIDRES A LA SANG Virtut del Decensis ABSTRACT EMOTIONS Katalonialaiseksi äärimetallilegendaksi promoottorin sanoin kuvailtu Vidres a la Sang ei soita mitään kelloja, vaikka taustalla on jo viisi albumia. Myös bändin uusi albumi sisältää eeppistä, tarttuvia perusrakenteita kaihtavaa doom metalia. Possess the Devil jatkaa edellisen The Killing Room -pitkäsoiton tarinaa, jossa virtuaalipelaaja päätyi tappavan pelin maailmaan. Hartaan perinnetietoista doomia, siis. Chileläisten sävellysten kunnianhimoisuus ja näppäryys jaksaa taatusti viehättää monia, ja musiikki vedonnee myös muihin kuin melankolisen hidastelun ystäviin. Where Gods Live and Men Diella on myös aiempaa selkeästi enemmän vauhdikkaampaa heavy metalia, jopa kokonaisen kappaleen mitassa. En tiedä, onko biisejä varsinaisesti sävelletty, mutten myöskään jaksa kiinnostua tai innostua niistä
Melodisen ja mahtiSA M I P U LK K IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Kuuden kappaleen paketti on tasavahvaa takomista ilman ihmeempiä notkahduksia. Kun lopputulos on kuitenkin nuorekkaalla sutjakkuudella kulkevaa nopeaa blastaamista, kirkkaasti soivia melodioita ja raakaa ruhjontaa, jää hyvä mieli. Tai lupaus ja lupaus, bändin jäsenet ovat hädin tuskin kaksikymppisiä, mutta niin vain pihalle laitetaan jo kolmatta täyspitkää. Biisien koukut ovat simppeleitä ja lukemattomia kertoja todistettuja, mutta tässä tapauksessa minkään maailman vippaskonsteja ei jää kaipaamaan. Vähän päälle puolituntinen levy ei ole kestolla pilattu mutta pitää sisällään yllättävän monenlaisia tunnelmia. Klassikkoalbumin vaatiminen tässä ajassa olisikin toki kohtuutonta. Blameless Severed Extremities toimittaa hienon sekoituksen vanhan liiton kuoloa, jossa on myös brutaalimpaa ja melodisempaa otetta. Bändi on tehnyt hyvän esiintulon, mutta musiikkinsa ”kasvottomuus” tulee takuulla pitämään sen kaukana suuren yleisön korvilta. Videobiisi Desert Flames soi haikean melankolisesti ja sävykkäästi, kun taas seuraava One for All, All for One on kuin Judas Priestiä parhaimmillaan. room-bläkkis voitaisiin sovittaa näin toimivasti ja Spider Godiksi tunnistettavalla tavalla yhteen. Scythrow kiskoo vaikutteita sieltä täältä, mutta selvimpänä yhteisenä nimittäjänä ovat Jenkkien suuret nimet. Joni Juutilainen SCYTHROW Blameless Severed Extremities AWAKENING Ohi on mennyt tämäkin nuori lupaus. Lätyn soundimaailmakin on asiallinen – siitä vastaavat God City Studiosin Zach Weeks ja levyn masteroinut Cult of Lunan Magnus Lindberg. Kaikin puolin tasokas levy päättyy tunnelmalliseen syntikkainstrumentaaliin, joka on kuin suoraan Alan Parsonsin laarista. DESERT SONG Desert Song SLEASZY RIDER Desert Song on viime vuonna perustettu rakkaudesta lajiin -henkinen yhtye, jonka taustalta löytyvät laulaja-kosketinsoittaja Pekka Montin (Ensiferum), laulaja-kitaristi Kimmo Perämäki (Spiritus Mortis) ja rumpali Vesa Vinhavirta (exWishing Well). Perämäen ja Montinin lauluäänet sopivat mainiosti yhteen tuoden levylle ulottuvuutta ja dynamiikkaa. Mape Ollila BLOODMOON ECLIPSE For I Am Your Death PURITY THROUGH FIRE Kreikasta saapuva Bloodmoon Eclipse on uudenkarhea kokoonpano, joka soittaa maansa artisteille melko epätyypillistä black metalia. Mikko Malm pontisen helleenisen linjan sijasta ilmoille kajahtaa ronskia Norjamenoa vanhan Darkthronen ja Gorgorothin sekä Urgehalin linjoilla. Desert Song ei piittaa moderneista trendeistä, vaan on jämähtänyt terveellä tavalla suurin piirtein vuoteen 1983 – toki harjoitettu estetiikka on omalla tavalla ajatonta. Isoin miinus tulee siitä, että osa kappaleista kuulostaa ehjän kokonaisuuden sijaan kokoelmalta erilaisia osioita. Ja sanotaan heti kärkeen tämäkin: kyllähän tästä kuulee, että suomalaisen death metalin tulevaisuus vaikuttaa oikein hyvältä. For I Am Your Death on mustan metallin ruisleipää, jonka pureskelu on arkista mutta samalla nautittavaa. Yhtyeen debyyttilevy on kokoelma 1980-luvun vaihteen hard rockia, heavyä ja mietoja progressiivisia vivahteita, jotka viittoilevat niin Thin Lizzyn, Gary Mooren, Asian kuin Queensrÿchenkin suuntaan. Varsinaisia huippuhetkiäkään ei löydy, mikä erottaa Bloodmoon Eclipsen vaikkapa Darkthronen black metal -aikojen loistavuudesta. Tyylipuhtauskarsinaan levyä ei ole ahdettu, ja hyvä niin. Duo hakee musiikillaan täydellisen tuhovoimaista fiilistä ja onnistuu luomaan albumille oikealla tavalla repivän ilmapiirin
Uusi tuotos ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta räiskii kaikkinensa hyvin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä duo tekee hommansa hyvin. Mene ja tiedä, mutta bändin kakkoslevy on joka tapauksessa kokoelma vähän sitä sun tätä – liiaksikin. Tujumman tykityksen ja kärinän vastapainona toimivat akustiset kitarat ja mahtipontiset ”viikinkihoilaukset”, joten Du skal frykte edustaa todella moneen kertaan märehdittyä massaa. Onneksi biiseistä löytyy myös etelän armotonta poltetta ja kulttimenojen hönkää. Mielikuvasta voidaankin sitten olla montaa mieltä. Vähemmän yllättäen miehistö on vaihtunut niin, ettei alkuperäisistä soittajista ole jäljellä kuin laulaja-kitaristi Frank Thoms. Niko Ikonen THE HOLY FLESH Advocate, Martyr and Redeemer CALIGARI Entity-nimisen hahmon pyörittämä The Holy Flesh soittaa avangarde-vivahteista tunnelmallista black metalia, josta tulevat mieleen esimerkiksi Ved Buens Ende, Fleurety ja Drudkh. Jaossa on yllättävänkin riffivetoista ja eeppisen melodista kamaa. Enemmän tai vähemmän samalla linjalla jatketaan loppuun saakka, mikä on pienoinen sääli, sillä aggressiivisuutta ja melodisuutta jää hieman kaipaamaan. Vuonna 2015 perustetun bändin kakkoslevyltä kuulee alkupään Immortalin jäisiä tunnelmia, Nifelheimin rässäävää raivoa sekä Watainin ja Dissectionin monisyisiä melodioita. Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella. Mikko Malm ACCUSER Rebirthless MDD Levyjensä kansista paremmin tunnetulla kirjoitusasulla itseään tykö lähes 40 vuotta tehnyt Accu§er on todellisia sakurässin tervaskantoja. On erikoista yhdistää skandinaavisia talvimaisemia ja selkeästi bändin kotimaan fiiliksiä, mutta ainakin meininki on omaperäistä – ja pakko sanoa, että yllättävänkin toimivaa. Ainakin sitten debyytin on tapahtunut kehitystä. Josto Feratun ja Scarlettina Boléttin bändin nimi tarkoittaa suomeksi noitalautaa, ja kieltämättä musiikki kanavoikin Ouija-laudan mystisiä voimia. Jo avauskappale Advocate I osoittaa, että Entityllä on korvaa tarttuvan kaihoisille melodioille ja iskeville riffeille. Tiukasti perusasioihin pohjautuva yllätyksettömyys ei haittaa liiemmin, sillä joskus sitä vain haluaa mässyttää muutakin kuin konvehteihin verrattavia muinaisia rässiklassikkoja. Moffatin kitaristin Aleksi Hakalan nimi kuitenkin täytyy nostaa esille. ManChildin lopukkeessa taas mennään maukkaalla tavalla jopa tummasävyisen metallin reviirille. Arvioissa ei tule aina tuotua esille yksittäisten soittajien taidokkuutta, koska sen ajattelee tietyllä tavalla itsestäänselvyydeksi levytysvaiheeseen päässeelle yhtyeelle. Varsinainen avausbiisi Den morke troener on tästä mainio esimerkki, sillä riffiosasto on kuin Satyrin tiedostoista varastettua. Biiseistä löytyy niin kulttieurokauhua, Goblin-bändin sulosointuja, psykedeliaa, progea, NWOBHMmenoa, kasarin tukkaheviä kuin suoraviivaista ja crustahtavaa black metal -pauketta. Scarlettinalla on melko vekkuli ja räyhäkäs rääkynä-ääni, joka koristelee sekavan okkultismikerroskakun. Funkkaavimmin nytkytellessään bändi on hieman ohkaisen kuuloinen, mutta esimerkiksi Right On -kappaleen jälkipuolen riffi kurottelee hevin alkujuurille asti ja siinä on vakuuttavaa painoa. Nimikin muuttui jossain kohtaa neljän vuoden ajaksi, kunnes vanhassa todettiin olevan vara parempi. Mikäli biisimateriaali pysyy tasaisen hyvänä, Nigrum saattaa nousta ajan saatossa kulttisuosioon. Niko Ikonen MOFFAT Moffat SECRET Jyväskyläläisen Moffatin debyyttilevy kuulostaa siltä kuin virkeät viisikymppiset rokkarit olisivat kokoontuneet yhteen kanavoimaan 1990-luvun alternative-suosikeiltaan saatua inspiraatiota. Eeppisesti uhkuva Advocate II taas muistuttaa tunnelmaltaan varhaista Enslavediä. Ei yhtye ole koskaan tunnettuutta kummemmin saavuttanutkaan, vaikka on ollut julkaisurintamalla hyvinkin aktiivinen aina Metal Blade -yhteistyökuviota myöten. Jälkimmäinen yhteys käy helposti ilmi Du skal frykteä kuunnellessa, sillä levy lainaa hetkittäin paljonkin erityisesti kahden ensimmäisen levynsä aikaiselta Satyriconilta. Nelikko näyttäisi kuitenkin koostuvan suhteellisen nuorista herroista, joten ehkäpä vuosien varrella on vierailtu ahkerasti vanhempien levyhyllyllä. Sounditkin ovat sopivan ruttuiset ja ysärillä tavalla kälyiset, joten mikäpä tässä. Valdaudrin ilmaisu on pohjimmiltaan todella tyylipuhdasta norjalaista black metalia. Muutama kova koukku ja riffi lisää sekä yksilöllisempiä biisikokonaisuuksia peliin, niin tuho on varma. Vaikka Norjan musta metalli onkin ehtymätön lähde, Valdaudriltakin toivoisi pientä irtautumista mukavuusalueeltaan. Mutta hyvä näinkin. Bändin kolmattatoista albumia kuunnellessa on selvää, miksi sen ura on jämähtänyt tiukasti yhdelle ja samalle tasolle: kappaleet ovat melko yksitotisia, joskaan eivät tylsiä. Mutta samalla tyypit veivaavat oikeasti rouheaa ja mielenkiintoista kamaa. Sitä alkaa miettiä, että ehkä norjalaisen avantgarde-metallin suurin kontribuutio levylle onkin se, että Entity on antanut itselleen luvan soittaa luvattoman paljon bassosooloja. Omissa kirjoissani yhtyeellä on divaribändin leima. Joni Juutilainen PANZERCHRIST Maleficium – Part 1 EMANZIPATION Sotaisasta death metalistaan tunnettu ”Panssarijeesus” kokeili viime vuoden Last of a Kindilla tyylimuokkausta mustemman ARVIOT 53. Hexenbrett on erikoinen bändi. Se ei ole ihme, sillä bändin jäsenkaksikolta löytyy meriittiä muun muassa Blood Red Thronesta, ja onpa kielisoittaja Daniel ”Død” Olaisen päässyt näyttämään taitojaan myös Satyriconin livemiehistössä. Vaikka The Holy Fleshin musiikissa on progressiivisia elementtejä, turhan taiteelliseksi se ei missään vaiheessa heittäydy vaan pitäytyy pitkälti black metal -karsinassa. Biiseissä on sopivasti eloa raivokkaan tykittelyn ja hitaamman fiilistelyn välillä, joten levyä ei voi haukkua myöskään tasapaksuksi. Onneksi nekin hoituvat sen verran suvereenisti, että eipä asiassa ole nokan koputtamista. Voihan tämä olla aivan totinen bändi ja Josto ja Scarlettina ovat vain aivan helvetin omituisia tyyppejä, jotka diggailevat kaikesta tällaisesta. Kari Koskinen NIGRUM Blood Worship Extremism IRON BONEHEAD Meksikosta Ruotsiin muuttanut Nigrum vääntää rujoa ja likaista true black metalia, joka ei juuri nykypäivän hömpötyksille kumartele. Mega HEXENBRETT Dritte Beschwörung: Dem Teufel eine Tochter DYING VICTIMS Sakemannit ovat hulluja. Kaksikko säveltää aika omituista ja monella tavalla naiivia musaa, jonka voisi kiteyttää black heavy metaliksi, jossa on halpiskauhuleffojen tunnelmia. Omaperäiseksi meininkiä ei kehtaa sanoa, mutta erilaisten vaikutteiden sulava yhteispeli antaa kovia lupauksia tulevasta. Oli miten oli, mallikas levy synnyttää vahvoja mielleyhtymiä muun muassa Soundgardenin, Kingston Wallin, Jane’s Addictionin ja Red Hot Chili Peppersin suuntaan. Bändin musiikista voi kaivella myös eeppisemmän hevin tuulahduksia. Esimerkiksi Spirit of One Manin vahvasti Vernon Reid -henkinen soolo on suorastaan hurmiollinen. Kolmeen jaetun albumin toisen osan aloitus Martyr I on jo hieman progressiivisempi ja seesteisempi veto. Toni Keränen VALDAUDR Du skal frykte SOULSELLER Norjalaisen Valdaudrin ensimmäinen levy Drapsdalen (2021) oli hyvä esiintulo. Kappaleista tulee paikoitellen mieleen perinteinen saksalainen läppä-kaljaorkesteri, joka tekee mitä vain parin drinksun tähden. Tympeydeltä Rebirthlessin pelastaa myös tuotantoa myöten miellyttävän tanakka tatsi sekä kokemuksen tuoma sovitustaito, minkä myötä kokonaisuus rullaa läpeensä hyvin
Ihan helvetin pirteää musiikkia. Oli miten oli, Emprise on törkeän kova levy, jonka tehoa syö vain viimeiseksi jätetty, pelkältä täytteeltä tuntuva kahdeksan ja puoliminuuttinen instrumentaalibiisi Fils sacré. Melankoliaa kutova melodisuus on kuitenkin sen verran vahvasti hanskassa, että meloblackin ystäville tässä voi olla kovakin tärppi. Bändi ei enää ikään kuin istu imagoltaan nimensä alle. On sitten hyvin vahvasti kuulijasta kiinni, mitä tästä mielleyhtymästä oikein pitää. Olen vasta myöhemmällä iällä löytänyt tällaisen ehkä jopa depressive black metaliksi luokiteltavan itsensäviiltelymusiikin, jota löytyy kaikenkarvaisina versioina. Se ei ole kovin väkivaltainen, millään tavalla omaperäinen tai muutoinkaan erityisen tarttuva. metallin suuntaan. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Burial Oath on joka suhteessa asiansa osaava ryhmä. Viime albumin tavoin uutuuskiekko jakanee varmasti mielipiteitä etenkin yhtyeen vanhempiin kuolometallisiin tykityksiin mieltyneiden kuulijoiden keskuudessa. Bändi tuntuu kuitenkin kadottaneen matkalla identiteetistään jotain olennaista. Yksiulotteiset korkeahkot rähinälaulut, jatkuvasti päälle puskeva melodisuus ja blastaamisesta maalailevampaan tunnelmointiin ulottuvat kappaleet toimivat nekin ihan kivasti. Myös Hornan huolitellummat levyt nousevat kyselemättä mieleen. Tyylin päivittämisessä ei ole itsessään mitään vikaa. Deathja black metalia yhdistelevä musisointi on sinänsä ilkeän kuuloista. Eetu Järvisalo BURIAL OATH The Cycles of Suffering REDEFINING DARKNESS Jos tätä jenkkibändin kolmoskiekkoa olisi soitettu minulle 1990-luvun lopun ruotsalaislevynä, en olisi asiaa kyseenalaistanut. Rapiat kolme vuosikymmentä toimineen tanskalaisbändin yhdeksäs levy jatkaa samalla linjalla. Poissa on yhtyeen tunnetuksi tehnyt uhkaavuus ja panssarivaunun lailla tulittava tuhovoima. Kari Koskinen FELLOWSHIP The Skies Above Eternity SCARLET Fellowship on 2019 perustettu brittiyhtye, joka edustaa power-genren happy happy joy joy -veljeskuntaa. Naisen rääkynät ovat kuin helvetin tulessa kärsivän haamun tuskanhuutoja ja puhtaat laulut kuin enkelin huokaisuja. Vuonna 2017 julkaistulla ykköslevyllä lauloi liuta eri rääkyjiä, mutta kakkoskiekolle Mick on napannut mukaansa eksentrisen Sotten. Itse en jaksa innostua, vaikka kyllähän tässä melodista, vahvasti skandinaaviselta tuoksuvaa black metalia hyvin soitetaan. Sota-aiheiden ja -tunnelmien tilalla on noitia, noituutta ja keskiaikaista pahuutta käsitteleviä pahansuovasti ryskääviä kappaleita. Etenkin juuri Ranskasta tulee nykyään kamaa, joka onnistuu koskettelemaan sisälläni jotain pikimustaa nautinnollisesti. Emprise on ranskalaiseen tapaan täynnä syviä tunteita ja erisävyisiä melankolisia tunnelmia – ei kuitenkaan mitään Alcestin aurinkoista nostalgiaa, vaan sumuisen syviä vesiä sekä masentuneen mielen kosteita ja homeisia perunakuoppia. Riffeissä löytyy, ja Kingdom of Fire -rykäisyssä on maukkaan rokkaava ote. Essexin Harwichista tuleva nelikko seikkailee valoisissa fantasiaTIME LURKER Emprise LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalainen Time Lurker esittää synkkää ja riipivää black metalia, joka on syntynyt death metal -kulttibändi Catacombin ex-laulajan James Moreaun veljenpojan Mick Moreaun kynästä. Ei levy läpeensä huono ole, mutta voittopuolisen tylsä ja epädynaaminen silti. Levylle on ruuvattu selkeät ja terävästi riipivät laatusoundit, ja paketti on muutoinkin nätisti kasassa. Levyn ydin on kuitenkin auttamattoman ontto. The Cycles of Suffering ei kuitenkaan puraise. Viime vuonna yhtyeeseen hypänneen Sonja Rosenlund Ahlin häijysti rähisty laulu toimii biisien tulkkina hyvin
August Moon ei ole ryhtynyt modernisoimaan soundiaan vaan on pitäytynyt jämäkästi menneessä estetiikassa. Kappaleiden nimet kuten Skogen & tjernet ja Vinterkveld i trollfjell ovat kuin suoraan tyylilajin oppikirjasta, ja kun sävellykset seuraavat samaa linjaa, Hjemsøktin kaiho kolmen vuosikymmenen taakse saa suuret mittasuhteet. Tämä on sekä hyvä että huono asia. maailmoissa täynnä lapsenomaista riemua ja ystävyyden voimaa. Kuten vuoden 2022 The Saberlight Chronicles -esikoisella, The Skies Above Eternityllä duurivoittoiset melodiat ja lähes videopelipilpatuksen kuuloisiksi asti ketterät melodiset kitaralickit yhdistyvät dramaattisiin sävellyksiin, joista meikäläiselle tulee mieleen legendaarinen X-Japan. Suoraviivainen ja raaka äänimailma miellyttää lähtökohtaisesti, mutta levy olisi hyötynyt hieman selkeämmästä tuotannosta. Yhtyeen nimi ja häpeilemättömän naiivi estetiikka ammentavat paljon fantasiakirjallisuudesta kuten Taru sormusten herrasta -saagasta, ja hahmoja larpataan GrailKnightsiin ja Twilight Forceen vertautuvalla antaumuksella. Yhtye ei tuo genreen mitään uutta, mutta kirkasotsainen raikkaus ja ilo erottavat sen massasta. 3 BONUS TRACKS | GATEFOLD LP INCL. Orkesterin esikoistäyspitkä Something Eldritch and Macabre pitää sisällään teknistä ja melodista vanhan koulukunnan death metalia. Bändin nostalgiapöhinä on hetkittäin jopa huvittavaa. Ritual Fog täräyttää tiskiin jämäkästi kulkevaa death metalia, MARCH OF THE UNHEARD CD DIGIPAK INCL. Joni Juutilainen AUGUST MOON Something Eldritch and Macabre PERSONAL Helsinkiläisen August Moonin historia juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, jolloin yhtye teki pari demoa ennen hajoamistaan. Kaikkeen kuitenkin tottuu, eikä levy ole loppujen lopuksi hassumpi. Brittejä kun ollaan, musasta kuuluu toki myös Dragonforcen ja kelttifolkin sävyjä. Yksi osaajista on ensimmäisen levynsä julkaissut Hjemsøkt, joka pohjaa musiikkinsa häpeilemättä alkuaikojen Ulveriin ja muihin vastaaviin luontoromanttisiin akteihin. Vahvasti Ruotsin suuntaan viedystä soundista tulee mieleen niin Grotesque, Unanimated kuin demoaikojen Dark Tranquillity. Yhtye luottaa selkeästi kotikenttäetunsa tuomaan autenttisuuteen, joka puree tässä tapauksessa hyvin. Eikä miehen matala murina muutenkaan istu aina biiseihin. WWW.NUCLEARBLAST.COM @NUCLEARBLASTRECORDS Inferno-FIN-TheHaloEffect_11-24.indd 1 Inferno-FIN-TheHaloEffect_11-24.indd 1 21.11.24 10:20 21.11.24 10:20 ARVIOT. Käsi hamuaa edelleen ennemmin aitoa tavaraa kuin pastissia. Loppusilauksen äänimaailma saa kepeästä kerroksesta midisinfonisuutta sekä Matthew Corryn melko köykäisestä, äärirajoilla operoidusta äänestä, josta kuitenkin loistaa persoonallisuus. BONUS TRACK CD & DIGITAL IN STORES 10.01. Yhtye kasasi rivinsä uudelleen kymmenen vuotta sitten ja julkaisi kuluvan vuoden alussa debyytti-ep:n. Om vinteren, på en sort trone on kaikilta osin ”sitä itseään”, eikä siinä ole mitään väärää. Mape Ollila HJEMSØKT Om vinteren, på en sort trone PURITY THROUGH FIRE Norjalainen black metal elää paljolti 1990-luvun meriiteillään, ja jotkut osaavat ottaa siitä kaiken irti. Jopa siinä määrin että se jyrää hyvien kitarariffien päälle. Säveltaidettaan ”Æterisk Misantropisk Sort Metaliksi” kutsuva kolmikko yltää debyytillään keskitason paremmalle puolelle, mutta ei saa aikaan mitään unohtumatonta. Basisti-laulaja Mikko Sorjan laulu on myös miksattu aivan liian pintaan. Mikko Malm RITUAL FOG But Merely Flesh TRANSCENDING OBSCURITY Bluesin, rock’n’rollin ja erään Elviksen syntysijana pidetystä Memphisistä sikiää myös tylympää tavaraa. Musiikissa on saavutettu sopivan kylmä, rosoinen ja etäinen fiilis, mutta kappalemateriaali olisi saanut iskeä kovempaakin
Marraskuussa ilmestyneellä albumilla on myyttien ja historia-aiheiden ympärille kiedottu konsepti, jossa jokaisella kappaleella on oma teemansa. Joe Amoren äänessä on samanlaista käheyttä kuin vaikkapa Klaus Meinella ja Kai Hansenilla, mutta ei kuitenkaan sitä kiehtovuutta ja kirkkautta, jota näiltä herroilta löytyy. Etenkin korkeammissa kohdissa kaveri laulaa kuin olisi polttanut kartongin röökiä flunssassa. Kappaleet on rakennettu melodisten ja tarttuvien kertosäkeiden ympärille, mutta ne eivät jää ainoiksi tähtihetkiksi. Musiikki on kaikin puolin hienoa, jopa erinomaista, mutta solistin vuoksi levystä on vaikea tykätä täysillä. Ritual Fogilla ei ole asian kanssa ongelmaa. Teemu Vähäkangas MINDLESS SINNER Metal Merchants HIGH ROLLER Mindless Sinnerin esiaste Purple Haze perustettiin Ruotsin jossa on mukavasti thrashin sävyjä ja synkemmin doomahtavaa tunnelmaa. Kolmevarttinen kokonaisuus on piristävän monipuolinen, eikä sen jokainen biisi ole genren stereotypioita noudattaen pelkkää tuplabasaritykitystä niin lujaa kuin päästään. Varsinaisia korvamatoja ei tarjoilla, mutta toimiva ja sujuvasti kulkeva kokonaisuus pitää kuulijan varsin hyvin hallussaan. KINGCROWN Nova Atlantis ROCKSHOTS Ranskalainen Kingcrown on edennyt kolmanteen levyynsä. Musiikillisen murjomisen juuret löytyvät jostain 1990-luvun alkupuolelta. Miekat tanassa kiidetään niin maalla, merellä kuin ilmassa. Mitään uutta ei tarjoilla, ja vaikka joitain vaikutteita on havaittavissa, kopiointeja ei harrasteta. Oikein lupaavaa pelinavaus, seurantaan menee. Ensimmäiselle levylle bändeillä on yleensä hyvin biisejä, mutta on eri asia, tuleeko niistä toimiva kokonaisuus. Elli Muurikainen sen vuotta. Siinä mielessä voi sanoa, että porukka on löytänyt aika hyvin oman lokeronsa. Amoren veljesten, laulaja Joen ja rumpali Davidin, luotsaama ryhmä soittaa vivahteikasta modernia poweria, jossa on tuttuja kaikuja, mutta myös oma leima. Mukaansatempaava, pääosin keskitempoisesti vyöryvä vanhakantainen death metal on vakuuttavaa ja toisaalta jotenkin tutun turvallista. Materiaali on yllättävän kypsää, kun ottaa huomioon, että porukka on ollut kasassa vasta neliARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Ikävä kyllä bändi kuulostaisi hurjasti paremmalta jonkun toisen laulajan kanssa
Niko Ikonen DYING GROTESQUE Celestial ARCHIVIST Kiovan lähiöissä perustettu Dying Grotesque on äänittänyt toisen pitkäsoittonsa sodan paineessa. Ammattitaitoinen, omaleimainen ja kiistatta näkemyksellinen Omni on mielenkiintoinen hässäkkä, mutta kun biisien melodialinjoista ARVIOT. Sittemmin linja kiemurtelee läpi vaikuteviidakon, jossa vastaan tulee vähän kaikenlaista aina death metalista eeppiseen maalailuun. Kari Koskinen MÖRK GRYNING Fasornas tid SEASON OF MIST Mörk Gryning palasi hajoamisensa jälkeen tositouhuun vuoden 2020 Hinsides vredellä, joka hehkui tulta yhtyeen alkuvuosien melodisten black metal -klassikoiden tapaan. Ei paljon, mutta sen verran, että ei tarvitse silmiä päästään hävetä. Efektiä alleviivataan tarkalleen kopioidulla kitarasäröllä, ja myös rumpusoundi tuo mieleen Sunlightin sävelet. Albumi käynnistyy tutulta kuulostavalla takomisella, joka pohjaa paljolti iskeviin kitaramelodioihin. Omni kuljettaa electronicore-pioneerit entistä syvemmälle sähkörätinöiden ja deathcoren arvaamattomalle miinakentälle. Sinne tänne ripotellut synat ovat kuitenkin mukava lisä, ja laaja skaala eri lauluääniä piristää biisejä kummasti. Eipä lätystä löydy sen suurempaa haukuttavaa. Ruotsalaiset pitävät selkeästi itsensä haastamisesta tehden niin tyylillä ja oman linjansa säilyttäen. Katsotaan kuitenkin, mitä jatkossa tapahtuu. Sooloissa on nopeita tilanteita ja taitoa löytyy, mutta mikään ei oikein jää mieleen. Samanlaista epäkiinnostavaa tönkköheviä ovat tarjonneet muun muassa Hammerfall ja Freedom Call, joten mainittujen faneille Mindless Sinner varmasti tehoaa. Kutsuisin sitä musiikilliseksi lahjakkuudeksi. Hearne itse puhuu profeetallisesta musiikista, joten maailmanloppu on tietenkin kaikessa läsnä. Fasornas tid jatkaa yhtyeelle tuttua polkua, mutta uskaltaa tehdä myös hieman peräeroa kaikkein ominaisimpaan ilmaisuun. Siellä joka paikka on väärällään triggereitä, breakdownit jysähtelevät kuin pommit ja konekivääribasarit tulittavat tauotta. Erinäisten vaiheiden ja nimenvaihdosten jälkeen yhtye lopetti vuonna 1990. Mörk Gryning on osoittanut esimerkiksi Pieces of Primal Expressionism -albumilla (2003), ettei ole ainoastaan yhden tempun bändi. Toisin kuin yleisesti luullaan, kriitikosta ei ole mukavaa lytätä käsittelyssä olevaa teosta. Paluu tapahtui lopulta 2015, ja Metal Merchants on kolmas uuden tulemisen jälkeinen levy. Kahteentoista kappaleeseen on saatu ammuttua paljon mielenkiintoisia hetkiä. Sanoituspuolella mennään kohti nietzscheläistä nihilismiä ja armotonta maailmantuskaa. Entombed, Dismember ja kumppanit sen sijaan puskevat kuin drooni vieraalle maalle eksyneiden venäläisten tankkiin. Svartfjellin musiikki on melodramaattisesti latautunutta, jopa paatoksellista ja paikoitellen sopivasti keulivaa. Lähtökohdat kunnon kuolomyllytykselle ovat siis kunnossa, eikä Celestial onneksi jää telineisiin. Tuhdisti mennään ja mätke on kovaa. Vaikka musikaalisemmat elementit on sovitettu mättöön niin saumatta kuin yleensäkään voi, vielä useankin kuuntelun jälkeen ne kuulostavat väärään paikkaan eksyneiltä. Kokeilevampi ote sovituksiin voisi tuoda potkua kokonaisuuteen sekä uudenlaisia koukkuja. Muiden kannattaa vältellä. Mindless Sinner ei kuitenkaan jätä uutuuslevyllään muuta vaihtoehtoa. Hyvät hetket vievät kuitenkin lopulta voiton. Joni Juutilainen THE BROWNING Omni FIXT Kansas Cityn The Browning on runtannut hardstylen, trancen ja dubstepin inspiroimaa metalcoreaan jo kohta pari vuosikymmentä ilman sen isompaa läpilyöntiä. Levyn teemana on ihmiselon turhuus ja elämän yleinen absurdius. Hearne on taitava luomaan meneviä melodioita ja eeppisiä skittaliidejä, mutta biisit ovat keskenään hieman liian samankaltaisia. Ehdottomasti hyvää kamaa. Maltillinen melodisuus, ripaus rokkaavuutta ja yleinen hyvä meininki paketoivat kokonaisuuden, jonka ainoa selkeämpi miinus on paikoin pakotienä käytetty tylsä blastaaminen, jolla selvästikin peitellään järkevien ideoiden puutetta. Musiikin vaikuttimina mainitaan Ruotsin suurten ohella myös jenkkikuolon kovimmat, mutta jälkimmäiset sävyt jäävät tässä selvästi paitsioon. Uutuus kuitenkin osoittaa, että Goth Gorgonin ja Draakh Kimeran yhteistyössä on paikoin jotain maagista, joka toimii yhä oivana suuntaviittana monelle saman genren yhtyeelle. Linköpingissä jo vuonna 1981. Nämä yhden miehen orkesterit tuppaavat olemaan melkoisen etupainotteisia. Hearnen sisäinen musta liekki lepattaa hyvinkin elinvoimaisena ja tulisena. Toni Keränen SVARTFJELL I, the Destroyer MORIBUND Yhden miehen brittitulokas Svartfjell perustettiin vain vuosi sitten. Albumi sisältää vahvasti NWOBHM-vaikutteilla marinoitua materiaalia, jossa on näennäisesti kaikki palaset kohdillaan ja soundipuolikin hallussa, mutta kappaleet ovat kertakaikkisen yhdentekeviä. Biisit eivät ole onneksi aivan pelkkää kopiointia, vaan niissä on vaikeasti määriteltävää omaleimaisempaa imua. Jotenkin geneerisen tylsän meiningin näkee jo kappaleiden nimistä: Speed Demon, Carry On, Monsters… Voi hyvänen aika! Tuttuakin tutumman kuuloiset riffit laukkaavat eteenpäin ja laulaja Christer Göransson kiekuu päälle. Hearne-niminen mystinen miekkonen on säveltänyt viitisenkymmentä minuuttia Immortalin, Inquisitionin, Naglfarin ja Dissectionin synkillä poluilla jolkottelevaa melodista black metalia. Ryminän, väkivallan ja kuolonkorinoiden keskellä valon ja toivon pilkahduksina piipahtavat joskus melodinen laulu ja toisinaan ilmavat syntsavälikkeet tai teknon jyske. Fasornas tid on hyvä albumi, mutta ei yllä kirjoissani aivan edeltäjänsä tasolle
Kai mies olisi voinut yrittää luoda jotain omaakin. Multi-instrumentalistin päällisin puolin mukiinmenevältä kuulostava raakkuminen mallintaa hyvin 1990-luvun skandilevyjen henkeä, mutta paljastuu pintaa raaputtamalla ontoksi. Ehkä moista yleisöä kuitenkin on, onhan Omni jo rykmentin kuudes albumi – joskin tässä yritetään jo kolmannella levylafkalla. INNERWISH Ash of Eternal Flame REIGNING PHOENIX Vuosi 2024 on osoittanut lukuisin esimerkein, että klassisella eurooppalaisella power metalilla on edelleen sanansa sanottavanaan alati modernisoituvassa ja yhä yksilökeskeisemmässä metallimusiikkiskenessä. Yksi genren kuluvan vuoden ykköstykeistä on Ash of Eternal Flame, ateenalaissekstetti Innerwishin kuudes pitkäsoitto. Mape Ollila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Bändi vetää parastaan, albumin tuotanto on vahva ja ässäbiiseissä löytyy. Perimästään saa olla ylpeä, mutta jo aiemmin kuljettujen polkujen putkikatseinen tallaaminen ei jätä Indsigtista kovin intohimoista vaikutelmaa. Jaakko Silvast ANGANTYR Indsigt NORTHERN SILENCE Toisen aallon black metal on jättänyt jälkensä moneen. Vanhojen Gorgoroth-, Kampfarja Taake-tuotosten ystävät saattavat löytää Indsigtiltä jotain mielenkiintoista, mutta muuten albumi vaikuttaa ajanhukalta. Kill Yourselfissä vaikuttava Ynleborgaz ymmärtää selvästi mitä on tekemässä. Myös jonkinlaista kenttämainetta keränneessä Make a Change... Harmittavaa, sillä Ynleborgaz vaikuttaa asiansa osaavalta soittajalta, joka vain tuhlaa kykyjään tällaiseen turhanpäiväisyyteen. Kyseisessä rallissa George Elkosipentakisin parina tulkitsee Blind Guardianin Hansi Kürsch. Vanhan koulukunnan vaikutus kuuluu selvästi, vaikka tanakalla muttei tylsän modernilla tuotannolla vaD IM IT R IS M A R IN IS puuttuu tarttuvuus ja soundi-efektipaletti sekä konsepti ovat niin leveällä, en hahmota, millainen yleisö tätä kuriositeettikuuntelua pidemmälle diggaisi. Näiden ruhjeiden parissa kipuilee myös vuonna 1997 perustettu yhden miehen projekti Angantyr, jonka ilmaisu on tyyppiesimerkki täysin mitäänsanomattomasta mustasta metallista. Siksi onkin ilahduttavaa, miten jylhältä Ash of Eternal Flame kuulostaa. Homman avaava Forevermore naulaa kuulijan kyselemättä seinustalle, ja videobiisi Sea of Lies vain tiukentaa otetta. Niin tekevät myös Primal Scream, Once Again ja taiten tehty Blackfoot-laina Send Me an Angel. Joni Juutilainen VIOLENT DEFINITION Progressive Obsoletion I HATE / BESTIAL INVASION Nyt rässätään menemään pohjimmiltaan täysin oikeaoppisesti. Sävellysten tummanpuhuva yleisilme vain korostaa albumin voimaa. Sekä albumi että projekti itsessään on kaiketi jonkinlaista syväluotausta tanskalaismuusikon pohjoisiin juuriin. Innerwish on saavuttanut suhteellisen paljon jo vuonna 1995 alkaneella taipaleellaan, mutta power metal -yhtyeiden terävin kärki on jäänyt saavuttamatta. Tekijämiesten rautainen duetto tarjoilee takuuvarmat kylmät väreet
Kitaristi nypyttää menemään kovastikin laulajan kompatessa räksytyksellään sen minkä ehtii, mutta erityisen merkillepantavia riffejä tai kertosäkeitä ei löydy etsimälläkään – ei edes kuusiminuuttisista järkäleistä, jotka eivät oikein perustele kestoaan. Swärd ei myöskään pelleile synien tai samplejen kanssa, vaan levy on soitettu erilaisilla perinnesoittimilla ja oikeilla vehkeillä. Etenkin Wachenfeldtin viulu soi niin riipivän kauniisti, että tässähän äityy aivan tunteelliseksi. Forndomin jumalaisen folkin avulla voi matkata pimeämpiin aikoihin. Kaikessa on kyse elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja vihasta. Mitä tulee tempoihin, laulajan ulosantiin ja riffittelyyn, yhtyeen ote on asiallisen räväkkä. Lopulta onkin todettava, että levyä läpeensä kuljettava hyvä meno kantaa hädin tuskin kestikastiin saakka. Nasevien ryntäysten lisäksi Violent Definition kehittelee pidempiä kappaleita, joissa on riittävästi tilaa erilaisten osuuksien vaihtelulle ilman turhanpäiväisen kikkailun vaikutelmaa. Levyllä vierailevat viulisti Thomas von Wachenfeldt (Bards of Skaði), laulaja Janne Posti (Häxkapell, Sons of Crom) ja korkealta laulava naisartisti Draugurinn, jotka tuovat biiseihin omat erilaiset sävynsä. Yli viisitoista vuotta kasassa olleelle bändille itsensä haastaminen on sekä ymmärrettävää että suotavaa. Swärd tutkii eri jumalattarien yhteyttä ihmisyyteen niin maan päällä kuin henkimaailmassakin. Ja ei, Swärd ei sävellä mitään latteaa rimputtelua ja rämpyttelyä, vaan Forndomin säveltaidetta voi kuvailla synkeäksi ja melankoliseksi pohjoismaiseksi folkiksi, jossa on syviä elokuvamusiikkimaisia piirteitä ja rituaalimaista poljentaa. Niko Ikonen A N N A SW Ä R D ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Bändin toinen levy on tiukasti kiinni thrashin ytimessä, mistä olisi lähtökohtaisesti helppo pitää. rustettu levy ei edusta suoranaista retroilua. Mega UNTIL DEATH OVERTAKES ME Diagenesis AESTHETIC DEATH My Dying Briden Black God -kappaleen säkeestä nimensä napannut Until Death Overtakes Me soittaa FORNDOM Moþir NORDVIS Ruotsalaisen multi-instrumentalisti-folkmuusikon Ludvig Swärdin Forndom-orkesterin neljäs lätty on vuonna 2020 ilmestyneen maskuliinisen Faþir-levyn feminiininen vastakohta. Sen keskeinen ongelma on kuitenkin sisällön puute ja geneerisyys. Moþir menee ihon alle, syvälle tunteisiin jonnekin liskoaivojen perukoille. Elämänkierrosta
Melodisesta ja nopeahkosta musiikista löytyy vienoja kaikuja ysärin puolelta. Välillä huomasin keskittyneeni musiikin kuuntelemisen sijasta veikkailemaan, minkämaalaisesta bändistä on kyse. Soundeissa ja miksauksessa on paljonkin toivomisen varaa. Välillä mennään jopa vuosikymmenen puolivälin Impaled Nazarenen tunnelmissa, mutta huomattavasti kevyemmällä otteella. For Those Who Stay on Osmosen julkaiseman, vuonna 2019 alkaneen trilogian viimeinen levy. Kenties syy onkin minussa. Albumi julkaistiin digitaalisesti heinäkuussa 2023 ja nyt marraskuussa myös fyysisissä formaateissa. Ne seisovat kauniin jylhinä merenrannassa ja tuijottavat ilmeettöminä horisonttiin. Arvelin, että toisto kuorisi tämänkin sipulin, mutta innostumisen sijasta huomasinkin ärsyyntyväni vain enemmän kappaleiden käydessä tutummiksi. Ei tämäkään ole suoranaisesti erityisen huono nauhoitus, mutta eipä se myöskään aiheuta minkäänlaista värinää sen kummemmin yläkuin alapäässä. Aito aggressio ja viha tuntuu kaikonneen. Svarttjern kuulostaa yhä itseltään, eli musiikki on kitaravetoista norjalaista black metalia. Tiedättehän, sellaista täysin unohdettavaa kamaa, jonka olemassaolon unohtaa heti. Biisien palikat ovat liian tuttuja. Kertakuuntelulla konsepti ei aukea täysin, eikä 55-minuuttinen ole kevyimmästä päästä soittaa heti uudelleen. Toisto ja puisevuus kuuluvat toki genren peruspilareihin. Yhtä kaikki michiganilaisten uutukainen on kuuntelukokemuksena monella tapaa riemastuttava ja nautinnollinen. Jenkki-powerin ja klassisen hevin ristisiitos on yltäkylläisen melodinen, mitä ilmentävät parhaiten kitarakaksikko Lord Marsin ja Solon Satonin runsaat yhteisharmoniat ja rikkaat soolot. Yhtye paahtaa ensin rivakkaa speed metalia, mutta vaihtaa seuraavassa hetkessä menovaihteen pohdiskelevampaan asentoon. Jos ei muuta, Draw Blood saattaa toimia jollekin black metal -noviisille porttina merkityksellisempien julkaisujen pariin. Niko Ikonen SUBWAY TO SALLY Post Mortem NAPALM Potsdamista tuleva Subway to Sally on takonut keskiaikaista folk metaliaan jo päälle 30 vuoden ajan. Ne ovat punainen lanka, joka sitoo Master of the Gamesin polveilevat sovitukset ja osavaihtelut yhteen. Kaikesta huolimatta paketti pysyy kasassa mainiosti. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Voisin hyvin kuvitella julkeiden makkarimörähdysten tipahtelevan eri lailla virmakammille lapsosille. Svarttjern kuulostaa ihmeellisellä tavalla siltä, että sillä olisi saumoja paljon tätä roskaisempaan ja arvaamattomampaan ilmaisuun, mikä on tuottanut esimerkiksi Carpathian Forestin kohdalla hyviä tuloksia. Teoksena levy on silti kiehtova, erilainen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. vanhan koulukunnan funeral doomia Thergothonin ja Scepticismin malliin. Beyond the Breakers on hyvällä tavalla erikoinen soppa, jonka Evermore on keittänyt heittämällä pataan kaikki suosikkinsa ja kourallisen omia mausteitaan. Neljästä massiivisesta kappaleesta koostuva Diagenesis ei anna armoa tarkkaavaisuushäiriöisille. Jaakko Silvast GORGON For Those Who Stay OSMOSE Vuonna 1991 perustettu Gorgon on niitä black metal -puurtajia, jotka eivät tunnu lopettavan koskaan, vaikka aihettakin ehkä jo olisi. Tällaista matskua julkaistaan aivan liikaa. Post Mortem on tasaisena suorittajana tunnetun yhtyeen viidestoista levy, josta paistavat läpi korona-ajan koettelemukset. Alku vaikutti ihan lupaavalta. Levy on pohjimmiltaan selviytymistarina, mutta se kerrotaan fantasian, perinteisten heviteemojen ja teatraalisuuden kautta. Mikko Malm HORRORWOLF Horror Wolf THORNADO Viime ajat ovat menneet sen verran goottirokkipäissään, että tartuin tähän kauhulempeä lupailevaan levyyn toivoen löytäväni uuden ihastuksen pimenevien iltojen iloksi. Sen myötä primus motor Christophe Chatelet voisi harkita bändin hautaamista. Intron jälkeen pärähtävä Phönix aloittaa levyn jämäkästi ja ryhdikkäästi. Miehellä ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa, ainakaan musiikillisesti. Until Death Overtakes Me ei ole kiireisen ihmisen musiikkia, mutta sävyjä olisi voinut olla runsaamminkin. Ehkä tämä ei ole mummojen musaa. Viimeisin tuotos Shame Is Just a Word (2020) vetäisi yhtyeen jopa keskitasoa matalammalle, joten odotukset Draw Bloodia kohtaan eivät huimanneet. Valitettavasti en voi sanoa niin käyneen. Videobiisi Post Mortem jatkaa tarttuvaa linjaa, joskin enemARVIOT 61. Diagenesis on parhaimmillaan yhdistelmä eteeristä kauneutta ja maan syövereistä kumpuavaa, raskaasti maadoittavaa kitaravallia. Eristäytyminen, vieraantuminen ja yksinäisyys ovat vahvasti läsnä, mutta toisaalta esillä ovat myös voimaantumisen kokemukset ja elämän juhlistaminen. Paikoin pitkiksi äityvissä kappaleissa riittää sisäistä eloa ja ennen muuta tunteenpaloa. Ryhmä on keikkaillut enimmäkseen saksankielisillä alueilla, missä sen suurimmat markkinat epäilemättä ovatkin. Iso osa paistosta on ilmeikkäästi tulkitseva Logon Saton, jonka äänenvärin ja -käytön vuoksi Master of the Gamesiä tulee helposti verranneeksi Queensrÿchen ja jopa Crimson Gloryn alkupään tekemisiin. Suurin osa äänikuvasta koostuu heleistä ambient-syntikkamaalailuista, pörisevästä kitarasta ja Cauterin haudantakaisesta murinasta. Jonna Ikonen SVARTTJERN Draw Blood SOULSELLER Lähinnä Carpathian Forestista tutuista miehistä kasattu ikuinen keskikastin puurtaja Svarttjern on tehnyt yli 20 vuoden mittaisen uran. Joni Juutilainen DIAMONDS HADDER Beyond the Breakers NO REMORSE Diamonds Hadderin takana on yhdysvaltalainen John Evermore, joka käyttää Guy Fawkes -maskin ja pellemeikin yhdistelmää muistuttavaa naamaria. Menossa kuulostaisi olevan ripaus totuttua enemmän deathmetallisuutta, mutta yhtye runttaa tutuksi muodostunutta keskikaistaa, joskin edellislevystä hieman parantaen. Ranskalaisbändin debyyttilevy The Lady Rides a Black Horse (1995) on jopa eräänlainen musta kulttihelmi, mutta tämä kahdeksas kiekko olisi voinut jäädä tekemättä, sen verran keskinkertaista sen musiikki on. Mikään albumi toimii minulle ani harvoin ensikuulemalta, vaan usein tarvitaan hiukan tutustumista ennen kiihkeämpien tunteiden syntymistä. Yhdessä biisissä on kaikuja Iron Maidenistä, toisessa Queensrÿchesta tai Fates Warningista ja kolmannessa Rainbow’sta – Evermoren laulu kuulostaa jopa pelottavan paljon Diolta! Silti Diamonds Hadderiä ei voi verrata suoraan mihinkään näistä bändeistä. Alun perin jäseniä oli viisi, mutta lopulta Evermore sävelsi, soitti, lauloi ja äänitti levyn yksin. Bändi on ottanut asiakseen määritellä musiikkinsa ”True Norwegian Black Metaliksi”, joten kaipa se on sellaiseksi laskettava. Pidän laulajan röyhkeän kuuloisesta äänestä, mutta alusta lähtien korvani hiukan kompuroi tiettyjen sanojen lausumiseen. Svarttjern lienee jo käväissyt kehityskäyränsä huipulla, joten ryhmä ei tule tästä ainakaan paranemaan. Vaikka mörköteemoista puhuttaessa ei kai voi välttyä jonkin tason vertailusta horror punk -pioneeri Misfitsiin, oli mukava huomata, että Horrorwolfilta löytyy omaakin soundia eikä kyseessä ole mikään karvahattumallinen kopio. Belgialainen yhden miehen orkesteri koostuu Stijn Van Cauternimisestä hahmosta, jolla on vyöllään melkoinen nippu projekteja kuten Arcane Voidsplitter, Beyond Black Void ja Desperandum Gothica. Kappaleet ovat kuin aikaan jämähtäneitä rantakallioita, joita eivät murra mitkään aallot. Elli Muurikainen DEMON BITCH Master of the Games GATES OF HELL Detroitilaisviisikko Demon Bitchin kolmas pitkäsoitto on perustuksiltaan vanhan liiton heavy metalia, mutta myös genren tulvassa piristävä poikkeus
Vilma Pesolan laulu ja spoken word luovat levylle outoa narratiivia, siinä missä musiikki vaikuttaa kulkevan täysin omia reittejään. Koskinen LORD GOBLIN Lord Goblin NO REMORSE Italialaisen Lord Goblinin juuret ulottuvat vuoteen 2007, mutta jostain syystä ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vasta hiljan. Toisaalta kyseessä ei ole ollenkaan huono lätty, eikä kädenlämpöisyydestäkään voi puhua. Riippakivenä on kuitenkin aivan liian puhdas soundi. Vaikka Erakko vaikuttaa aluksi melko höttöiseltä kokonaisuudelta, toistokertojen myötä se saa tukevampaa jalansijaa kuulijan tajunnassa. Levyn pitäisi kuvailla kaikkea sitä, mitä löytyy pienen ilmakuplamme ulkopuolelta. Tutuista kotimaisen alakulon ja surumielisyyden lähteistä ammentava tunnelma on ehtaa tavaraa. Eponyymi debyyttialbumi julkaistiin digitaalisesti maaliskuussa, ja nyt levy on saatu pihalle myös cd:nä ja vinyylinä. Duo on noussut jonkinlaiseksi nimeksi postblack metalin piirissä, ja nyt bändillä on mahdollisuus nostaa itsensä myös genren ulkopuolisten kuunneltavaksi. Levyn puoleenväliin sijoittuva Unter dem Banner on yksi sen huippukohdista. Sen kirkkaimpina täkyinä toimivat sävellykset The Arsonist ja Under Disheartening Skies. Elli Muurikainen MIKKO WUORELA Erakko OMAKUSTANNE Onsegen Ensembleja Riuttayhtyeistä tuttu Mikko Wuorela on julkaissut ensimmäisen soololevynsä, joka sisältää oudosti kiehtovan sekoituksen jazzia ja progressiivista rockia. Sekoitus ei ole sitä tavallista Midnightin tai Bewitcherin black’n’rollia, vaan ennemminkin tremolokitaroilla ja blastbeateillä kyllästettyä 1970-luvun Uriah Heepiä tai Deep Purplea. Joni Juutilainen THE HALO EFFECT March of the Unheard NUCLEAR BLAST Eipä tämä ruotsalaislegenda In Flamesin vanhan miehistön kakkoslevy mitenkään erityisen kummoinen ole, vaikka muusta on huhuttu. Wuorelan foniosuudet ja lennokas huilismi tuovat teokselle mukavaa lisäväriä. Mielikuvaan vaikuttavat takuulla saksaksi huudetut sanoitukset, mutta myös sävellysten synkkyydessä on selvästi edellä mainitun kaikuja. Se soi ihan kivasti taustalla, mutta mitään ihmeellistä se ei tarjoa. Maan päältä löytyvät Mysticum, Jinjerin moderni core, Skrillexin nytketekno, The Future Sound of Londonin ambient-leijunta sekä melko vihamielinen black metal. Noh, hieman maanpäälliseksi sisältö jää, sillä Lennart Janssenin musiikilliset vaikutteet ovat himpsun verran liian selvät. Bändin aiemmilta julkaisuilta mieleen jäänyt aidon kuuloinen tunnelataus ja tee se itse -meininki on uutuudellakin läsnä. Mainittavan omaperäistä jälki ei toki vieläkään ole, mutta tutuista aineksista on koottu tasaisen tehokas kokonaisuus. Välillä mennään melko psykedeelisissä tunnelmissa, mutta enimmäkseeen musiikista tulee mieleen King Crimsonin kahden ensimmäisen kokoonpanon tuotanto. Mikko Malm ELLENDE Todbringerin ART OF PROPAGANDA Melankolista dark/black metalia vuodesta 2011 pumpannut Ellende on jäänyt neljällä aiemmalla levyllään ikuiseksi lupaukseksi, jonka homma ei ole jostain syystä puhjennut loistoonsa. Mikko Malm DRUON ANTIGON Het Donkere Volmaakte Al CONSOULING SOUNDS Tarjolla on hollantilainen yhden miehen orkesteri, joka soittaa kosmista electro ambient black metalia. Todbringerin jatkaa osittain samaa trendiä, mutta yltää lopulta ilahduttavaan yllätykseen. Varsinaisen metallin kanssa Erakolla on hyvin vähän tekemistä, ellei synkkää tunnelmaa ja ajoittaisia karskimpia lauluja lasketa. Toisella kokopitkällään ryhmä vie melodiarikkaan ja melankolisen metallinsa taas pykälän sävykkäämpään suuntaan. Kimmo K. Ylitsevuotavan rikkailla kitaraliideillä höystetty soitto on yllätyksetöntä ja hiottua, mutta onneksi siitä kuuluu jonkinlainen ihmisen ote. Perinnemetalliin kallellaan olevaa jyystelyä kuunnellessa tulee mieleen, että kaikki alan kikat ja jipot on käytetty aika tyylikkäästi. Riittävän avoin mieli minullakaan ei ole, vaikka esimerkiksi The Future Sound of London maistuu vallan mainiosti. Kuusitoista raitaa sisältävä levy koostuu puoliksi impropohjaisista jammailuista ja lyhyistä välisoitoista, jotka luovat levylle hyvin soundtrackmaisen atmosfäärin. Samalla korvassa sykkivät oppikirjamaisen mallisuorittelun kaiut, mikä ei välttämättä ole se kaikkein antoisin tuntuma. Harkituilla mollisävelillä maalatut kappaleet muistuttavat monestakin melankolian mestariyhtyeestä, joista HIM ja The Chant osunevat lähimmäksi. män hölkynkölkyn-hengessä. Ellenden musiikissa vaikuttavat moderni post-black ja hetkittäin jopa Empyriumin kaltaisiin artisteihin viittaavat piirteet. Tässä ei ole mitään mystistä tai pimeää. Kolmihenkinen yhtye yhdistää klassisen hevin ja black metalista tutut elementit kiehtovalla tavalla. Subway to Sally osaa kiihdyttää ja viihdyttää, se on selvää, ja Post Mortem onkin nimenomaan viihdyttävä levy. Kuunteleminen kyllä onnistuu tuskatta, vaikka tunnekuohut jäävätkin saamatta. Tästäkin huolimatta levylle on pakko antaa todella iso suositus. Het Donkere Volmaakte Al tarkoittaa täydellistä pimeää universumia tai kaikkeutta. Kaiken lisäksi bändin solisti eli itse Lord Goblin kuulostaa hämmästyttävän paljon Marko Hietalalta. Avaruudelliset vaikuttimet tulevat Darkspaceltä, scifisyntikoista ja poikkeavammista maalailuista. Yhtyeen musiikki on siitä helppoa lähestyttävää, että se on raskaudessaan melko soljuvaa ja sen tunnelma vie ajoittain mukanaan. Se ei edes ole kovin ihmeellinen, vaan heittämällä albumin heikointa musiikillista antia. Tässä on puolensa, sillä kappaleissa on aineksia monotonisuuteen ja tylsistyttävyyteen, vaikka tällä kertaa bändi kykeneekin välttämään kaikkein arkipäiväisimmät laahaukset. Homma hoidetaan maukkaan monipuolisesti omassa karsinassa tohisten, mutta sen verran sisäsiististi, että levyn anti ei oikein onnistu puhuttelemaan. Kyseessä on aivan kuuntelukelpoinen ja oikein mukiinmenevä kertakäyttölevy, josta ainakin kovimpien In Flames -diggarien kuvittelisi saavan mojovampiakin kicksejä. Yhtyeen harmonisella autuudella väritetyt ja raskaammalla rokkivaihteella polkevat biisit onnistuvat naulaamaan nimenomaan upottavilla tunnelmillaan. Iloksi voi myös todeta, että iskevyyttä on aiempaa enemmän. Janssenin black metal on melko toimivaa, mutta kylläpä korpeaa, kun äijä keskeyttää ihan hyvän mätkeen vain vittuillakseen jollain Skrillex-nytkytysteknolla. Rumpali Samuli Lindberg ja perkussionisti Tomi Luimula rakentavat kokonaisuuteen mukavan notkeaa groovea. Sitten vahva kokonaisuus katkeaa kuin seinään, kun eteen lyödään, kirjaimellisesti, kolme minuuttia pitkä rumpusoolo. Niko Ikonen SCARS OF SOLITUDE Under Disheartening Skies INVERSE Hyvää potentiaalia väläytellyt äänekoskelaisyhtye on luonut musiikkiaan rauhaisaan tahtiin pian kymmenen vuoden ajan. Olen kiinnostunut, mutta samalla hieman peloissani, koska yleensä nämä bändit ovat joko Darkspacetai Mysticum-kopioita. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Levy on todella kummaa, koukuttavaa ja mielenkiintoista kyytiä aina vitosbiisiin asti. Ei oikeastaan siksi, että kyseessä olisi erityinen huippusävellys, vaan sen vuoksi, että biisi tuntuu pyörivän päässä monta päivää sen kuuntelemisen jälkeen. Esimerkiksi kiipparirevittelybiisi Freedom Rider on kamaa, jota en ihan heti olisi odottanut kuulevani. Melodeathillä tietysti mennään. Keskisuomalaisten kakkonen on poppoon paras julkaisu ja oppikirjamainen kehitysloikka. Lopulta Todbringerin onkin Ellenden tähän asti paras tuotos. Mikael Stannen laulusta ei löydy melodiaa, vaan tontti on alusta asti mustanpuhuvaa räyhää, muutamaa kertsiä lukuun ottamatta
Kokonaisuuden täydentävät raskas Through These Waves, modernimpaa metallisoundia tarjoileva The Serpent and the Lotus ja ehdalla AOR-kertosäkeellä kuuloluut hunajoiva Wilted Pieces. Neljännen albumin tempot hipovat paikoin jopa doom-laahausta, kuitenkaan soiton teknisyydestä tai joka sävelen, efektin ja jopa niiden välien ääriraskaaksi hiomisesta tinkimättä. Muinaisen Celtic Frostin, Darkthronen ja Mortuary Drapen hengessä möyrivä musiikki ei noudata perinteisintä metallikaavaa. Ainoan orkkisjäsenensä Marco Heubaumin johtaman bändin soundin ytimessä ovat yhä paisutellun dramaattinen sinfometalli, operaattisesta poppiin taipuva naislaulu ja joskus kelttimelodiat. Uusia kappaleita on neljä, lisureina niiden turhat orkestraaliversiot sekä edellislätyn nimirallin tuore luenta. Esittelytekstissään yhtye tunnustaa hankkivansa tuotantonsa ainekset samoista lähteistä kuin ”kaikki muutkin”. Kaikkein tuiminta mustaa metallia odottaville levy tuottaa varmasti pettymyksen. Sin Querencia on vuonna 2013 perustetun yhtyeen kolmas levy, joka tarjoilee sopivan kompaktiin muotoon pakattua äärimusiikkia. Toni Keränen SEVEN KINGDOMS The Square REIGNING PHOENIX Aktiivista julkaisutahtia vuodesta 2007 ylläpitänyt floridalaisnelikko tuuttaa uutuus-ep:llään laadukkaasti. Nyt saksalaisbändi peesaa laulaja Ambre Vourvahisin esitellyttä The Wonders Still Awaiting -albumia yhdeksän biisin ep:llä. Jaakko Silvast DISTANT Tsukuyomi: The Origin CENTURY MEDIA Hollantilais-slovakialaisen Distantin deathcore on hitaan painokasta scifija fantasia-aiheista mylläystä. Kivaa kertakäyttöviihdettä. Sordidella on varma ote tekemisestään. Samaan sarjaan voi laskea vuonna 2010 aloittaneen Tyrannicin, jolla ei tunnu olevan kaikki ihan kunnossa. Chicagolaistrion alkukantaisessa mutta koukeroisessa moukaroinnissa on jotain perin juurin viehättävää, ellei jopa voimaannuttavaa. Monipuolinen ja intensiivinen teos, johon ei kyllästy äkkiä. Meno on paikoin köpöä, mutta yhtye uskaltaa tuoda peliin yllätyksellisyyttä ja omaa ilmettä. Pitkän linjan kokemus kuuluu Yli laidan -debyytin tiukkuutena, eivätkä vuodet ole syöneet soittajien toimittamisesta raivokkuutta. Turpaan tulee tauotta, ja kaiken alleen hautaavasta riffitapetista voi bongata loputtomasti nastoja sirinöitä, mäjähdyksiä, pinchejä ja rätinöitä. V A N E SS A V A LA D E Z NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Mikäli avausbiisi Prophetic Eye of Glassin päätösriffi ei lyö kylmiä väreitä selkäpiihin, vika on kuulijassa. Mister -yhtyeen ikonisesta Kyrie-biisistä osuu maaliinsa. Tyrannic Desolation löyhkää avoimelta haudalta ja vyöryy paikoin päälle vastustamattomalla tavalla. Joni Juutilainen IMMORTAL BIRD Sin Querencia 20 BUCK SPIN Immortal Bird soittaa progressiivisilla koukuilla varustettua crustin ja sludge metalin sekoitusta, josta ei puutu vimmaa tai vihaisuutta. Uutta levyä voi suositella modernista ranskalaisesta black metalista pitäville, mutta kovin suurta kestokuuntelupotentiaalia siitä ei löydy. Riitasointuisen rouhinnan seasta löytyy pieni ripaus sludgea, mikä ei ihmetytä muusikoiden monipuolista bändihistoriaa katsoessa. Erityismaininta kuuluu vahvasti tulkitsevalle Sabrina Valentinelle. Musiikillisesti en saa näistä teoksista irti muuta kuin puutumuksen. Ainsi Finit le Jour on kotimaalleen ominaista tarjontaa. Mape Ollila SORDIDE Ainsi Finit le Jour LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskan alati yllätyksellinen black metal -skene tuo tällä kertaa kätösiin käytännössä tuntemattoman Sordiden viidennen albumin. Rae Amitayn mielettömällä raivolla pihalle sylkemät tekstit pitävät sisällään niin vihaa kuin abstraktia surua. Myös finaaliksi tällätty lainaversio Mr. Mape Ollila TYRANNIC Tyrannic Desolation IRON BONEHEAD Australia tunnetaan lukuisista mielipuolisista äärimetalliakteistaan. Keikoilla yhtye lienee parhaimmillaan. Eurooppalaista power metalia ja Kamelot-tyyppistä dramatiikkametallia yhdistelevä ryhmä starttaa minijulkaisun rivakalla nimibiisillä. XANDRIA Universal Tales NAPALM Xandria palasi 2022 muutaman vuoden tauolta uusin musikantein. Omaperäisyyttä ei olekaan ylettömästi, mutta jos Huora, Nyrkkitappelu ja australialainen Amyl and the Sniffers ovat aiheuttaneet viime vuosina innostusta, myös No ei! kelpaa varmasti. Soundi on tiheä ja komea, ja melodiatkin ovat oikein pikkunättejä, mutta ikiriesastaan Xandria ei edelleenkään ole päässyt: biisit kumisevat tyhjyyttään. Joni Juutilainen NO EI! Yli laidan RUTILUS No ei! -punkryhmässä vaikuttaa muun muassa No Shamessä ja Blue in the Facessä kannuksensa hankkineita jäseniä. Laulajan ääni vaihtelee tunnelin perukoilta kantautuvan örinän ja kivuliaan kuuloisen kurkkurääyn välillä. Mikko Malm AURIFEROUS FLAME The Insurrectionists and the Caretakers TRUE CULT / STELLAR AUDITORIUM Mustasävytteiseen thrash-ilmaisuun nojaava Auriferous Flame Immortal Bird
Homman nimenä on paitsi hitaasti kiiruhtava doom metal Candlemassin ja Reverend Bizarren jalanjäljissä myös eeppinen juurihevi Bathorylta, Black Sabbathilta ja Mercyful Fateltä ammennettuna. Vähäisinä pidetyt väriläiskät kuten avauksen intro ja outro, nopeanrujot pyrähdykset ja kepeät, tummaa melankoliaa huokuvat tunnelmointipätkät tuovat musiikkiin kiinnostusta kasvattavaa ilmavuutta. Mape Ollila PANZERFAUST The Suns of Perdition – Chapter IV: To Shadow Zion EISENWALD The Suns of Perdition -levysarjaansa vuodesta 2019 puskenut Panzerfaust luottaa yhä tutuksi tulleeseen raskaaseen black metaliin. Omaa kieltään kertoo sekin, että vierailijana käy entinen W.A.S.P.-mies Chris Holmes. Sikarikas hahmo tonkii aarteita väärästä paikasta ja vapauttaa samalla koko maailman saastuttavan zombiviruksen. Sooloissa ei säästellä vaan suditellaan ihan maailmanluokan tasolla – pikkaisen naiivisti tosin, mutta esimerkiksi Exodusin kitarakaksikko voisi tehdä samanlaista jälkeä. Mega OMINUM War for Peace WITCHES BREW Göteborgilaiskolmikon Bay Area -thrashin ja Sepulturan ristisiitosta on maustettu tiukalla teknisyydellä ja progressiivisyydellä. Vikassa biisissä soi jopa viulu, ja kuten tiedämme, sehän on parhaimmillaan haitarin sytykkeenä. Astral Iron seisoo vaikutteista huolimatta omillaan. Vaan ei heilu tälle musiikillekaan. Keskivertokuulijaa palvelevat parhaiten kuusiraitaisen runsas melodisuus ja timmi soitto. Soitto kulkee tiukasti, ja kappaleet on rakennettu taidokkaasti tarttuvuutta ja koukuttavuutta unohtamatta. Sen sijaan minarin kahden vartinmittaisen kappaleen sisältö on todella hitaasti valutettua death metalia. Biitit ja breakdownit käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä, riffeissä on imua ja väkivaltaa sekä melodioissa koukkuja. Sinänsä määritelmissä on usein totuuspohjansa, mutta räväkkä kasarimaisuus jää monesti liian hierotun ja turboahdetun soundimaailman peittoon. Ja siitähän ei hyvä heilu. Teemu Vähäkangas WHISKY OF BLOOD Diablesse of Revolution ROCKSHOTS Maailmassa on paljon hard rockia, jonka tekijät kertovat saaneensa vaikutteensa 1980-luvun sankareilta kuten Mötley Crüelta tai Van Haleniltä. Mape Ollila Warfarer. Pelkistetyn painostava ulosanti on hypnoottisuudessaan tehokasta. Eivät biisit ikimuistoisia ole, mutta tunnelma toimii. Millään muullakaan osa-alueella ei ole hävettävää. Joni Juutilainen WARFARER A Tale Beyond the Pale INVERSE Vuonna 2013 perustettu Warfarer soittaa Ensiferum-henkistä melodista folk/death metalia, josta ei puutu eeppisyyttä saati tarttuvuutta. Mega AS I LAY DYING Through Storms Ahead NAPALM Nomen est omen. Tamperelaisyhtyeen debyyttilevy esittelee jossain määrin myös sinfonisia hauiksia, joskaan Nightwish-linjalle ei ole lähdetty. Koukuttava aloitusbiisi Heir Uncrowned, balsagothmaisesti jyräävä As the Portents Foretold ja jylhästi pauhaava The Gates to Realms Beyond ovat teoksen tähtihetkiä. Ennen kaikkea riffit ovat juuri niin ”thrash” kuin pitääkin. Toni Keränen HIGH WARDEN Astral Iron DYING VICTIMS Saksalaistrio High Warden vyöryttää kuulijan niskaan reilun kapallisen rautaisia riffejä. Ei selvinnyt As I Lay Dying myrskyistään, sillä yhtyeessä on tätä kirjoitettaessa enää yksi jäsen, ongelmainen laulaja Tim Lambesis. Lambesisin testosteroniröhinän ja basisti-laulaja Ryan Neffin emotionaalisten kliinien dynamiikkakin eroaa yhtyeen tähänastisista tuotoksista edukseen. Kappaleet polveilevat tuttuja rakenteita ja selkeitä tarttumapintoja karttaen. Jos tällainen tahti pysyy päällä, herrojen tulevaisuus näyttää todella hyvältä. Levyn avauskappaletta The Hesychasm Unchainediä voi pitää jopa mainiona sävellyksenä, joten porukalta löytyy kykyä ja osaamista. Myös tempovaihtelut maustavat Astral Ironia onnistuneesti. Musiikin kiehtovuuden ja siihen uppoutumisen vaikeuden välinen ristiriita vaivaa. Mukavan jylhän backdropin kiipparit Warfarerin fantasiametallille kuitenkin tarjoavat. Laulajakitaristi Alastair van Morgue-Gûlin raju tulkinta istuu saumatta pahaenteisesti pauhaavaan särösuohon. tuntuu olevan ainoan jäsenensä Aylossin yhdeksästä yhtyeestä juuri nyt aktiivisin. Kanadalaisten kylmässä ilmaisussa on samoja piirteitä Behemothin ja Kriegsmaschinen kanssa. Hiukan se jopa harmittaa, sillä rykmentin kahdeksas albumi Through Storms Ahead on oikein peruspätevä paketti melodista metalcorea. Hyvin toteutettua musertavaa minimalismia myös heille, joille death doom on liian kaunista ja kepeää. NAPAKAT 65. Recently Vacated Graves on ideoiltaan ja tematiikaltaan niin pahasti parasta ennen -päiväyksensä ylittänyttä möyhennystä, että maistuu läpimädältä. Joka tapauksessa tarjolla on Panzerfaustin parasta kamaa sitten vuoden 2019 War, Horrid Warin, joten hommassa on merkkejä siitä, että bändin tuotoksiin on tutustuttava tulevaisuudessakin. Jaakko Silvast RECENTLY VACATED GRAVES Musk of Death OMAKUSTANNE Temaattinen Musk of Death kertoo ahneuden varjopuolista. Mikko Malm TROLLCAVE Adoration of the Abyssal Trespasser ME SACO UN OJO / BLACKSEED Trollcaven musiikkia ei kannata luulla lähes poikkeuksetta myötähäpeää ja suurta ärtymystä aiheuttavaksi humppametalliksi. Los Angelesissa toimiva ranskalaisbändi Whisky of Blood ei ole siistinyt rokkauksestaan rosoa ja räkää. Tämäkin Panzerfaust-albumi jää silti lopulta ihmeellisen tasapaksuksi. Onko tuo sitten vanhan koulun dödiksessä mikään vika, se lienee makuasia. Vajaat 40-minuuttinen levy ei sisällä juurikaan tyhjäkäyntiä, mistä suuri kiitos. Vaikka kokonaisuutta on tiivistetty ja musiikillista linjaa selkeytetty aiempaa rässimmillä otteilla, kotimaansa Kreikan black metalin puolelta tutut melodiat ja tunnelmat ovat yhä läsnä. Kun sävellyksetkin ovat aitoa tavaraa, yhtyeen kolmas levy on viihdyttävä paketti. Kolmesta biisistä koostuva levy on kolmas kolmeen vuoteen
Kaipaan sekä suoraa itseilmaisua että vuorovaikutusta. – Kun aloin äänittää PowerNerdiä, olin yhtäkkiä keskellä masennusta, surua ja menetystä. 6. – Ihminen pelkää asioiden kohtaamista enemmän kuin olisi syytä. Sitten yritin olla liiankin irrallaan ihmiskunnasta. Townsend nauraa, että alun perin PowerNerdin piti olla hauska ja järjetön bilealbumi, jonka hän olisi voinut julkaista ennen The Mothia, kuin alkupala ennen pääruokaa. Levystä tuli todella outo kokonaisuus, jossa itketään virnuillen ja nauretaan raivoten. Se on eeppistä, massiivista, turboahdettua ja viimeisen päälle hiottua, sekä tietenkin todella harkittua, vai mitä. Ensi maaliskuun lopussa saa ensi-iltansa Townsendin mainitsema rockooppera The Moth, joka esitetään kahtena iltana Noord Nederlands Orkest -orkesterin kera Hollannissa, Groningenin De Oosteportissa. – Vaikka tein levyn todella nopeasti, se muutti muotoaan jo tuon lyhyen ajan sisällä. – Katso nyt minua. 11 päivää vai 11 vuotta. – Tukalan paikan tullen minulla oli tapana tehdä jotain ihan muuta tai turruttaa itseni aineilla, mutta onneksi musiikki on ollut jo pitkään minulle tapa ilmaista itseäni suoraan, mikä korostui PowerNerdillä. Menetin läheisen ystäväni, lapseni muutti pois kotoa ja päädyimme vaimoni kanssa etäsuhteeseen. Vielä parikymmentä vuotta sitten hän olisi puskenut tunteet sivuun ja sulkeutunut. Nyt ajelehdin jossain näiden äärilaitojen välissä. – PowerNerd on tapani sanoa, että vahvuutta on monenlaista, ja kaikkien kannattaa vaalia omaansa. Kun jatkoin sitä, minulta alkoi syntyä vastareaktiona todella absurdia musiikkia. TANYA GHOSH Mikä mielikuva sinulla on Devin Townsendin musiikista. Myös toistakymmentä vuotta tekeillä ollut teos on syntynyt ihan eri metodein kuin Townsendin musiikki yleensä. Tarkoitan suurta oopperateosta, jota olen työstänyt lähes 11 vuotta. – PowerNerd syntyi, koska elämäni on ollut yhtä The Mothia. – The Moth on elänyt vuosien aikana paljon, mikä on johtunut enemmän siitä, että minun on pitänyt opetella kokonaan uusi musiikin muoto, jotta oopperani olisi oikeasti ooppera, Townsend aloittaa. Minua nörtimpää ihmistä ei ole. Kun työstän The Mothia, näen ja kuulen muutoksen. – Nyt kun olen keskittynyt teokseen, olen huomannut, että sekin heijastelee ihan tiettyä juttua, mutta eri tavalla kuin pieneen ajanjaksoon keskittyvät albumini. 6. PIIRI AKI NUOPPONEN – MUSIIKKIANI määrittää aina se, mitä elämässäni tapahtuu säveltäessäni, iloinen Townsend alkaa kertoa. PIIRI AKI NUOPPONEN 66. En vieläkään tiedä, miten olen elossa kaiken kokemani jälkeen, tai miksi kukaan on kiinnostunut mistään mitä teen. Kun sitten kohtaamme ne, asiat eivät olekaan niin vaikeita. Siksi minulle teki hyvää olla keskenäni 11 päivän ajan ja käsitellä noita juttuja. Sen muutoksen, joka minussa on tapahtunut viime aikoina, ja jota olen käynyt läpi vuosikymmenessä. PowerNerd-nimestä Townsend ei kuitenkaan luopunut. Uudella PowerNerd-albumilla Townsend alleviivaa, ettei asia ole aina näin: hän teki kokonaisen albumin vain 11 päivässä. Townsend kertoo, että The Moth saattaa muuttua vielä seuraavien kuukausien aikana, sillä valmistelipa hän teosta 11 päivää tai 11 vuotta, lopputuloksen on heijasteltava intuitiivisesti sitä, mitä hänelle kuuluu. Projektin tärkeimpänä oppina 52-vuotias Townsend pitää huomiota, että nykyään hän käsittelee tunteitaan. Hän tuntee olevansa aika outo ihminen, joka kokee maailman kummallisilla tavoilla ja tuntuu selviävän asioista kuin outo supersankari. – Vietin ison osan elämästäni luullen että olen viallinen. Tein kaikki bilealbumin sanat uudelleen, kirjoitin siitä, miltä nuo mainitut muutokset minusta tuntuivat. – Haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että lopputulos on viimeisen päälle sellainen kuin sen pitää, mutta siinä missä PowerNerdin kohdalla minun oli oltava yksin, nyt tarvitsen apua, hän sanoo ja viittaa tällä muun muassa yhteistyöhön suomalaisen kapellimestarin Jukka Iisakkilan kanssa. Ehkä olen niin aikaansaava nörtti, että se kiehtoo muita nörttejä
2 2 5 S P E CIA L G U E S T. 1 . C O M H E L S I N K I , J Ä Ä H A L L I 7 . O F F S P R I N G