1/2025 I HINTA 13,90 €. #231: HAVUKRUUNU HARAKIRI FOR THE SKY SARA DREAM THEATER TRYM TORSON Kuin viimeis tä päivää ELÄMÄ ON RASKASTA
12 th –14 th JUNE TURKU 2025
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ho rizo n Ign ite d, Re tro mo rph osi s, Vit rio lic, Co nfe ss, Ka ise r 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Dr eam Th eat er 02 2 Ha rak iri for the Sk y 02 6 Sa ra 02 8 Ha vu kru un u 03 2 Jin jer 04 Pö lky llä : Em pe ror -ru mp ali ja soo loa rtis ti Try m To rso n 04 4 Sa lam yh kä : Fo res t of Fo g Ab grü nd e (20 06 ) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Ha rak iri for the Sky 06 4 De mo t, pä äo sas sa Alt ar of De spa ir 06 6 Vu od en 20 24 ras ka im ma t 032 022 018 028 02 6 IL O N A G ER AS YM O VA M AR K M AR YA N O VI C H TII N A R O U TA M AA H EI D I KO SE N IU S
10.-12.7.2025 honkala, kotka
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Itselleni pitelemäsi numeron vaikuttavinta antia on Sytykkeitäpalstan Confess-juttu. Saattaa olla, että hifiharrastaja minussa sai samalla muistutusta, mikä on lopulta se musiikintoistoketjun tärkein palanen. Tutkaillessani tylsistyneenä paikallisen matkamuistomyymälän tarjontaa liikkeen yhdestä hikisestä pakettistereokaiuttimesta alkoi kaikua yllättäen lapsuudesta asti tuttu riffi: Zeppelinin Whole Lotta Lovehan se siellä. vuosikerta Numero 231 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. 7.3.) THRYMR Saga of the North THE HELLACOPTERS Overdriver 7. Suosittelen pysähtymään aiheen äärelle hetkeksi ja hoitamaan sitten bändin uuden albumin soittoon. Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä iranilaisbändin haastattelussa sanotaan, vaan siitä, mitä jätetään sanomatta ja minkä mielikuvitus saa täyttää. Toisen kerran havahduin musiikin voimaan nyt alkuvuodesta talsiessani Helsingin Pasilassa huonosti nukkuneena hotellilta Yleisradiolle. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Lina Glasir KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 25. Esimerkeistä ensimmäinen syntyi, kun olimme perhejoulunvietossa Portugalin Portossa. Vaikka kyseisen klassikon kitarakuvio kuuluu maailman kuluneimpiin, se teki tuossa hetkessä valtavan vaikutuksen – ehkä juuri siksi, että se soi yhdestä kajarista mitä odottamattomimmassa paikassa. 21.2.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KAISER 2nd Sound (ilm. Parin sivunkäännön päässä musiikin ja sen sanoman voima näyttäytyy täysin toisessa valossa. Aikamoista. Otapa rauhallisesti. Whole Lotta Misery HAVUKRUUNU Tavastland (ilm. Tämäkin kohtaaminen oli täysin odottamaton ja pyyhkäisi hymyn naamalle. Yhtäkkiä lähituntumaani aamuruuhkan punaisiin valoihin seisahtui valkoinen leffapahispaku, jonka sisuksista raikuivat tutut sävelet – isolla: Dark Tranquillityn Misery Crownhan se siellä. 28.2.) CONFESS Destination Addiction KILLSWITCH ENGAGE This Consequence (ilm. Jännitys liukeni sen sileän tien: tästähän sinä olet, hyvä mies, menossa pohjimmiltaan puhumaan. Teeman parissa on pakko jatkaa vielä palstan verran, sen verran mielenkiintoisissa merkeissä rockmusiikki on hauiksiaan jälleen esitellyt. VUODEN 2024 viimeisessä Infernossa kirjoitin musiikin voimasta maratonjuoksun kärsimysten helpottajana. En ollut varsinaisesti kuunnellut musiikkia liki viikkoon, mutta tuossa tuokiossa Jimmy Pagen kitara kietoi minut pauloihinsa niin kuin vaalimamme taidemuoto vain voi. Minut oli kutsuttu puhumaan viisikymppisestä Soundista ja yleensäkin musiikkimediasta Ylen aamutelevisioon, ja meinasi hieman jännitellä
Toisaalta asiat eivät ole lähteneet vyörymään vielä ihan lumipallon lailla, joten pieni odottava tunne on kaiken aikaa läsnä, kitaristi Johannes Mäkinen ja laulaja Okko Solanterä vastaavat yksissä tuumin. – Siitä ei yritetä missään tapauksessa sätkiä tarkoituksella eroon. Ruotsalaisryhmä lieneekin toiminut yhtenä kouvolalaisbändin musiikillisista innoittajista. Se kuvaa meitä edelleen, mutta ei ole mitenkään huono juttu, että yhtye väläyttää kahden albumin jälkeen jotain uuttakin. Towards the Dying Lands avasi monia ovia ja mahdollisti unelmien toteutumisen, mutta mikä on suurin toistaiseksi toteutumaton haaveenne bändinä. Mutta yhtä kaikki, megalomaanisuus näemmä toimii haaveillessa. – Selkeä nousujohteisuus kyllä näkyy. – Sanoitukset pyörivät monen kappaleen kohdalla aika perinteisesti kuoleman ja kuolevaisuuden ympärillä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN HORIZON Ignitedin tunnettuus nousi uudelle tasolle Nuclear Blastin julkaiseman Towards the Dying Lands -levyn (2022) myötä. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen. Uudet kasvot 8. Vielä ei ole aika jäädä paikoilleen ja alkaa kerätä sammalta pintaan. Tällä kertaa mukaan on tarttunut vaihtelevia sävellyksiä ja aiempaa tummempia tunnelmia. Uuden Tides-levyn materiaali kuulostaa korvissani aiempaa huomattavasti synkemmältä. Onko kysyntä bändiä kohtaan ollut lähivuosina selkeästi aiempaa suurempaa. Pyrittekö tarkoituksella irti melodeath-leimasta. Horizon Ignitedilla on paljon samaa kokeilunhalua kuin Dark Tranquillityllä parhaimmillaan. Yhtyeen toinen albumi mahdollisti entistä runsaamman määrän kiertueita ja keikkoja, ja tulipa samassa rytäkässä muutama miljoona suoratoistosoittoakin. Muutakin toki löytyy: mytologiaa, maailmanloppua ja ihmismieltä. Tides tekee paikoin selvää peräeroa niin sanottuun perinteiseen melodiseen death metaliin, joten bändiä on nykyisellään hankala tyrkätä vain yhteen genreen. Rima on korkealla, mutta jos ajattelee muutaman vuoden taaksepäin, niin saatiinhan ne senkin ajan kunnianhimoisimmat haaveet käymään toteen. – Jossain vanhassa biotekstissä taidettiin sanoa, että Kuuhun pitää päästä soittamaan ensimmäisenä yhtyeenä ikinä. – Yhtye äänesti kattavan headline-kiertueen Euroopassa korkeimmalle paikalle. Melodisesta death metalista tutuksi tullut Horizon Ignited tarkistaa kolmannella albumillaan linjaansa. Millaisia tekstejä albumilla on. – Sataprosenttisesti. Esimerkiksi Prison of My Mind kertoo Alzheimerin taudista ja Fraction of Eternity on saanut inspiraatiota Mass Effect -videopelisarjasta, joten kyllähän noita aiheita on moneen lähtöön. Levy on tyypillisimpien temppujen sijasta täynnä arvaamattomuutta ja kokonaisuus on kuin pieni löytöretki. Albumin suunta löytyi tavallaan kuin itsestään, mutta taustalla on myös tarkoitushakuisuutta. – Mutta katsoo sitten tulevaan tai taaksepäin, niin onhan tässä päästy tekemään isoja hienoja juttuja, ja vielä isompia on tulossa
Ostin seitsenkielisen Ibanezin, jonka soittaminen oli aika brutaalia vasemmalle kädelleni. Jos minun täytyy harjoitella haastavia osia, teen sen pienissä pätkissä ja aluksi hitaammalla tempolla klikin kanssa. Soittamanne musiikki on sekä fyysisesti että takuulla myös psyykkisesti haastavaa. Palaankin ehkä perinteiseen kuusikieliseen, jotta voin soittaa vielä monta vuotta. 9. Tiedän vain muutaman uudemman bändin. Se tekee biisinkirjoituksesta mielenkiintoisempaa, koska minulla on vapaus toteuttaa laajempia ideoita ja kenties eri tyylejäkin. Fokukseni on aina sovituksissa, erilaisissa melodioissa, tunnelmissa, harmoniassa, groovessa, tarttuvassa outoudessa, aggressiossa, henkisissä teemoissa ja tarinankerronnassa, Bryssling luettelee. Facebook-fiidiini ilmestyy usein näitä linkkejä ja minua yritetään saada kuuntelemaan niitä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Alan piireissä arvostettu tekninen kuolometallibändi Spawn of Possession kohtasi tiensä pään vuonna 2017. Minun täytyy pitää eräänlaista tukea, kun soitan tai nukun. – Olen aika pihalla kaikesta, koska en kuuntele lainkaan tällaista musiikkia. – Lämmittely on nykyisin tärkeää, ja treenaan maksimissaan pari tuntia kerrallaan. Se ei kuitenkaan auttanut kipuun ja jouduin pitämään muutaman viikon tauon soittamisesta. Mitä luulet, kuinka pitkään voit jatkaa sen parissa. – Rupesin kuuntelemaan muutama vuosi sitten jälleen death metalia, sekä tuoreita että vanhoja bändejä, ja se sai minut kirjoittamaan uusia kappaleita, kitaristi Jonas Bryssling kertoo. Paiskin kovasti hommia ja kirjoitin muutaman kuukauden aikana paljon musiikkia. Sen mullista versoo nyt Retromorphosis. Millä mielin seuraat kenttää. Musiikkinne on teknisesti huikeaa, mutta kaikkein järjettömimmät kikkailut ja liruttelut on jätetty muille. Tässä oikeastaan kaikki, mitä voin sanoa, koska enimmäkseen olen kiinnostunut perinteisestä death metalista ja seuraan sitä osastoa. Musiikillisesti vapaa MISTÄ ajatus uudesta yhtyeestä lähti. – Joo, porukka keskittyy liikaa tekniseen puoleen. Kävin kivun takia fysioterapeutilla ja teimme yhdessä lämmittelyohjelman. Teknisestä kuolosta on tullut oma genrensä, jossa on mukana paljon yhtyeitä ja huikeita muusikkoja. – Homma käy iän myötä vaativammaksi, minkä koinkin uutta levyä treenatessa ja äänittäessä. – Retromorphosis on vaihtelevampaa kamaa, eikä jatkuva intensiteetti ole sen hallitseva piirre. Tekninen kuolo on tällä hetkellä suositumpaa kuin koskaan. Koetko että ihmiset kiinnittävät yleensä sävellysten sijaan liikaa huomiota soittoteknisyyteen. Spawn of Possessionin tarkoitus oli olla jatkuvaa tykitystä, enkä koe sellaisen tekemistä enää mitenkään tarpeelliseksi. – Järjestyksen löytäminen kaaoksesta on erittäin miellyttävää. Jos vertaat uuden Psalmus Mortis -levyn materiaalia Spawn of Possessionin tuotoksiin, mitkä ovat mielestäsi merkittävimmät erot näiden välillä. Kun pääsin hommaan käsiksi, pandemia starttasi ja työpaikkani oli suljettuna, joten minulla oli aikaa. – Merkkasin to-do-listalleni death metal -albumin kirjoittamisen. Materiaali on haastavaa soitettavaa etenkin kiemuraisissa ja nopeissa kohdissa, mutta tässä ei ole kyse musiikillisten harjoitteiden tekemisestä
– Teemme ja soitamme sellaista musiikkia kuin haluamme ja kuten haluamme. – Uskonto siihen liittyvine asioineen on kiehtovaa, ja vaikka tässä faustisen ihmisen sisäistä mustaa liekkiä kultivoidaankin, kyse ei ole varsinaisesti sen konkreettisemmasta uskonnon harjoittamisesta. Oikeanlainen visuaalisuus on hommien ytimessä, Gatekeeper Ares myöntää. Sen käyttö tuntuu sekä iskevältä että esteettisesti sopivalta. Onko kyse kielikuvista vai jostain konkreettisemmasta. P A N U R Ä SÄ N E N 10. Kun tekee rehellisesti mitä haluaa ja pyrkii tekemään sen kunnolla, niin mikäpä sen aidompaa. Sisäinen musta liekki RENEGADE Ascension -debyytistänne on nelisen vuotta. Yhtye vakuuttaa olevansa liikkeellä aidolla asenteella. – Uudella levyllä onkin paremmat biisit ja toimivammat soundit, ja se on luonnollista jatkoa aiemmalle materiaalille. Miten olette mielestänne kehittyneet uudelle Black Steel Vengeance -albumille. Yhtye perustettiin tarpeesta tehdä tällaista kamaa sen sijaan, että olisimme erityisemmin haistelleet ajan tuulia. – Uskonnollisessa kielessä on väkevää latausta. Se on kuin käänteistä alkemiaa – tehdään kullasta paskaa. Black Steel Vengeance on armotonta, verenmaku suussa soitettua saatanallista speed metalia! Kiekon teksteissä vilisee uskonnollista termistöä. – Selkeitä vaikutteita löytyy perinteisemmän hevin puolelta ihan Priestistä, Motörheadistä ja Maidenistä lähtien. Soundista on helposti kuultavissa myös vaikkapa Nifelheim, Impaled Nazarene, Vomitor, Deströyer 666 ja vanha Saksa-thrash. – Mutta eipä näitä asioita ole varsinaisesti mietitty – niitit, ketjut ja patruunavyöt ovat pikemminkin itsestään selviä asioita. Sanoihin ladattu voima toimii hyvin silloinkin, kun niiden merkityksiä vääristellään ja tahrataan. Mitä bändejä lasket Vitriolicin hengenheimolaisiksi. Miten tarkkaan mietitte, miltä näytätte lavalla ja promokuvissa. Biisinkirjoitus lepäsi aiemmin pitkälti yksillä harteilla, mutta uuden albumin kappaleita on työstetty paljon enemmän yhdessä soittamalla ja niitä kolmistaan oikeaan muotoon pakottamalla, kitaristi-laulaja Gatekeeper Ares kertoo. Kuinka suuressa arvossa pidätte toiminnan esteettistä puolta. – Ryhmiä, joiden kanssa on soitettu ja joilta löytyy samantyyppistä itse tekemisen henkeä – jos ei aina suoranaista musiikillista yhteyttä – ovat esimerkiksi Axeslaughter, Det, Scumripper, Vincent Revenge, Galvanizer, Rapid ja Vulkan Grit. Minkälaiset asiat tekevät siitä mielestäsi aitoa. Musiikkinne on perinteikästä black/speed metalia. – Viime vuosien aikana on soitettu keikkoja ja vietetty aikaa treenikämpällä uusia biisejä työstäen. – Estetiikalla on hevibändeille tietenkin oma tärkeä roolinsa. Lavalla hyvältä näyttämisen sijaan olemme pitäneet tärkeämpänä vetää keikat raivolla ja armottomalla menolla. Turhia promokuviakaan ei ole otettu. SYTYKKEITÄ Kovalla intensiteetillä etenevää black/speed metalia soittava Vitriolic on tehnyt hiljalleen nousua kotimaisesta undergroundista
Hänen soittonsa toi selkeää deathmetallisuutta, mutta säilytimme silti oman groovemme. Levy on myös hieman edeltäviä synkempi, mikä kuvaa yleistä mielentilaani muutaman viime vuoden aikana. Khosravin tuomio oli 12 vuotta vankeutta ja 74 raipaniskua. On olennaista, että kaikki julkaisemamme musiikki on kunnioittavaa, harkittua ja niin rehellistä kuin mahdollista. Kaikesta huolimatta bändi kertoo löytäneensä vapauden. Mikä on Confessin syvin merkitys. Miehet vapautuivat lopulta takuita vastaan ja löysivät turvapaikan Norjasta. Khosravi viittaa tapahtumiin, joiden myötä Confessin jäsenet tuomittiin vankeuteen muun muassa jumalanpilkasta ja lausuntojen antamisesta Iranin islamilaisen tasavallan vastaisiin medioihin. – Myös naisten vapautusliike Iranissa resonoi syvästi, hän sanoo. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Khosravi jatkaa, että uusi albumi käsittelee myös laajempia aiheita kuten sotaa, minkä inspiraationa olivat Ukrainan ja Lähi-idän tapahtumat. Se on kasvun ja sopeutumisen matka, mutta yleisesti ottaen muutos on ollut positiivinen. Olen entistä tarkempi lausunnoistani, välittämästäni viestistä ja tekemästäni musiikista. Normaalioloissa ihmiset pitävät tiettyjä asioita salassa, mutta kun on parrasvaloissa ja tutkan alla, se luo paineita hyödyntää näkyvyyttä kehittävästi. Nyt minulla on täydellinen vapaus. Kuinka muutto Norjaan on muuttanut elämääsi käytännössä. – Oman tarinan tuleminen julkiseksi on haastavaa. – Halusimme etsiä sillä uusia musiikillisia maisemia, laulaja-kitaristi Nikan Khosravi aloittaa. Näiden tavallisten asioiden ohessa haluan tulla muistetuksi ihmisenä, joka ajoi muutosta arastelematta ja kaikkensa taiteen eteen uhraten. Synkkä maailma MINKÄLAINEN paketti neljäs levynne Destination Addiction on. Confessin tarina on herättänyt huomiota muun muassa BBC:n, The Guardianin ja Sky Newsin uutisvirrassa. Oikeuksieni toteuttaminen on tärkeää, koska muistan ajat, jolloin jouduin varomaan sanomisiani sanktioiden pelossa. – Kuten kaikkien muusikoiden, myös minun tavoitteeni on bändin kasvattaminen isommaksi. Hän odotti tuomiota tutkintavankeudessa bändikaverinsa Arash Ilkhanin kanssa 18 kuukautta. – Lisäksi käsittelemme terrorismia etsien sen juuria uskonnosta, patriotismista ja kontroversiaalista ideologiasta, joka ruokkii rasismia. Tuntui, että nyt on oikea hetki syventyä siihen – etenkin, kun [Nilen rumpali] George Kollias liittyi seuraan. – Sukelsin psyykkisten oireiden kuten masennuksen, addiktion, eristäytymisen ja ahdistuksen maailmaan, missä olen kamppaillut suurimman osan aikuisuudestani. Haasteet vahvistuivat, kun minut pidätettiin vuonna 2015, mutta musiikki on auttanut näiden tunteiden käsittelyssä. – Norjassa laki suojaa oikeuksiani, kuten sananvapautta, ja otan siitä kaiken irti. Miten synkkyys löysi teksteihin. Kaiken saamamme uskomattoman tuen myötä meistä tuntuu, ettemme halua hätiköidä tiedotteiden ja uuden musiikin kanssa. Kaikkinensa Destination Addictionilla on syvällinen viesti, jossa yhdistellään globaaleja asioita henkilökohtaiseen taisteluun. Onko kaikki näkyvyys mielestäsi hyvästä. – Asioilla on puolensa. – Se on muuttanut monia asioita: työskentelytapani, työtoverit ja sen, mitä voin sanoa ääneen, Khosravi luettelee. Iranilaislähtöisen Confessin ura ei ole edennyt helpoimman kautta. – Tunsin kirjoitusprosessin alusta asti voimakasta vetoa death metaliin, josta olen ollut aina hyvin kiinnostunut. Maahanmuuttaja joutuu sopeutumaan ja oppimaan uusia juttuja. Näkyvyytemme on mahdollistanut ajatustemme ja musiikkimme jakamisen suurelle yleisölle, mutta sen mukana on tullut isompi vastuu. – Uuteen maahan muuttaminen tuo tietysti aina pieniä pulmia
– Ehkä sitä kolmosta voi sovitella, kuinka se siihen sitten sopii, Otu tuumaa. Koetteko musiikkinne edenneen mainitsemaani suuntaan. – Vaikea sanoa, kun en kuuntele omaa musaa. Maailma on muuttunut melko lailla sitten esikoisenne. – Jotenkin Led Zeppelin ja Kingston Wall osoittivat, että paketti kantsii pitää simppelinä. Aiotteko nimetä jokaisen levynne samalla metodilla. – Vuonna 2022 meillä oli amerikkalaisen Ripple Music -levy-yhtiön kautta splittivinyyliprojekti norjalaisen Captain Caravan -yhtyeen kanssa. Aiheista ei ainakaan ole pulaa, mutta soundiin ja musaan maailmanmeno ei ole niinkään vaikuttanut. – Anteeksi voisitteko toistaa kysymyksen. – Lähettiin alun perin vaan pitämään hauskaa ja tekemään musaa josta digataan. Jos kuuntelen, oon sellaisessa kunnossa, etten muista siitä mitään. Homman keskiössä ovat veljeys ja perinteikäs bänditoiminta. – Maailman hommat ei paljoa vaikuta, kun omassa päässäkin on sen verran käsiteltävää, Otu heittää. Aikaa on kulunut myös omien elämiemme suurten muutosten, burnoutin, enemmän kuin parin suhteen hajoamisen sekä perheenlisäyksen parissa. – Oon jännittänyt, miten jengi ottaa albumin vastaan, kun tuntui, että 1st Sound nosti riman niin korkealle, rumpali Riku ”RiQ” Syrjä pohtii. Kaiser on yhä marginaalinimi, eikä juurevalla stoner-pörinällä ole juuri noustu suurille lavoille, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. It’s all about love and brotherhood, Otu päättää. Yhtä rumaa rupea ja massiivista pörinää se on kuin ennenkin, RiQ palaa ääneen. Miten sen tapahtumat ovat vaikuttaneet musiikkiinne. Mutta treenatessamme saatan huomata, että olet ehkä oikeassa. Rupea ja pörinää EDELLISESTÄ levystänne 1st Soundista on melko tasan seitsemän vuotta. – Suunnitelmissa oli myös minirundi Englannissa yhden brittibändin kanssa, johon tutustuttiin Jenkeissä, sekä rundisuunnitelmia Suomessa virolaisten bändien kanssa. Uusi 2nd Sound -levy nostaa musiikkinne tarttuvuuden ja samalla vaihtelevuuden uudelle tasolle. Minkälaisissa merkeissä vuodet ovat kuluneet. 12. SYTYKKEITÄ T U N N U D O R IS O R R E Pahuksen tarttuvaa stoneria rouhiva Kaiser ei ole suuren tunnettuuden perään. – Hyvin provokatiivisesti. Ja sitten on tullut hengailtua kuoleman kanssa... basisti Pekka ”Pex” Sauvolainen hätkähtää. – Jotenkin me ollaan menty vaan omalla painolla. – Eipä juuri, tai en tiiä, RiQ pyörittelee. – No, debyytin jälkeen oli Yhdysvaltain-minirundi, Tuska-festarit, Euroopan-minirundi ja kotimaassa heitettyä keikkaa, kitaristi-laulaja Olli ”Otu” Suurmunne kertaa. Katsotaan, pystyykö tästä enää perääntymään, RiQ sanoo. Maailman taas avauduttua aika on mennyt keikkaillessa, musiikkia kirjoittaessa ja äänitellessä. Kuuntelijat ja fanithan tällaiset asiat lopulta päättää. ja pelleiltyä. Mutta sitten tuli kaikkien rakastama korona, ja sinnehän ne suunnitelmat meni. Onko teillä haaveita suurempien piirien huomiosta
is back with this luxurious 7-CD Box Set. SEASON OF MIST THOSE DAMN CROWS GOD SHAPED HOLE At a time when rock music is constantly (and incorrectly) written off, Those Damn Crows prove it’’s more alive than it has ever been. MIDLIFE CRISIS 45 TURNS 33 Something as unusual as a Swedish ”supergroup” inthe genre of ’’77 Punk Rock.. WILD KINGDOM RECORDS WASP THE 7 SAVAGE Legendary W.A.S.P. Sharp Objects brings together shattered dreams, lofty visions, and the raw essence of rock ’n’ roll, creating an album that’s both nostalgic and fiercely modern. This collection captures the explosive, unmatched energy of Blackie Lawless and his band. KIDNAP MUSIC DIAMOND DOGS & CHRIS SPEDDING MACON GEORGIA GIANT Diamond Dogs & Chris Spedding pay tribute to the legend Little Richard – the architect of it all! WILD KINGDOM RECORDS SPIDERS SHARP OBJECTS Spiders is ready to carve a new chapter in rock history. Urrke (Maryslim), Dregen (Backyard Babies, The Hellacopters), Robban Eriksson (The Hellacopters, Syl Sylvain) och Måns P Månsson (Crimson Shadows, Maggots). VICISOLUM PRODUCTIONS THE BABOON SHOW FORWARD IN REVERSE The Baboon Show are as relevant as ever. This is the beginning of twenty more years of their trademark sound. And for this album they engaged the masterful Ralf Scheepers (Primal Fear) to take the position as lead vocalist. EARACHE RECORDS DIE FOR MY SINS SCREAM Debut album from the Italian/German band Die for My Sins. WILD KINGDOM RECORDS THIS GIFT IS A CURSE HEIR Descending from the shadowed depths of Stockholm, This Gift is a Curse is a force forged in the crucible of black metal and sludge-laden doom. MADFISH WWW.SOUNDPOLLUTION.NET
Yksilönä. Mutta ei sitä voi koskaan tavoittaa sanoilla. Niinpä musiikista keskusteleminen on oikeastaan aika joutavaa puuhaa. Bad Religionin Greg Graffin kuuluu individualismin puolustajiin. Muistan hyvin, miten huumaava tunne oli matkustaa koulun jälkeen bussilla Hämeenkyröstä Tampereelle ostelemaan levyjä ja hengailemaan kaupungille, yksin. Ymmärrän kyllä ironian, kun olen tehnyt itse satoja haastatteluja ja kirjoitellut tähänkin lehteen yli 20 vuotta. Sai tehdä mitä halusi sen muutaman tunnin. Se on puhdas, melkein pyhä kokemus, jonka pyhyyttä kohottaa sen yksityisyys. Analyysi menee jotenkin niin, että olemme vapautemme vankeja. Some on täynnä päsmäröiviä suosittelijoita, eikä siinä vielä kaikki, vaan koneet on valjastettu turbosuosittelijoiksi. Mutta voi kai lähimmäisestä yhä välittää, vaikkei olisikaan hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Koska pidät tästä ja tästä, ”saatat pitää” myös tästä. En voi olla ihan varma, kokevatko muut samoin kuin minä. Sitä ei muuta lopulta miksikään se, kokevatko muut samoin. Luulen, M A R K U S P A A JA LA 14. Jos minä itse koen jonkin teoksen arvokkaaksi, se riittää. On silläkin tietysti arvonsa, että keskustellaan, fiilistellään ja väitellään kavereiden kanssa musiikista ja elämästä. Musiikki oli ja on oman individualismini tärkein kivijalka. Isossa kuvassa varmasti kyllä, olemmehan kaikki ihmisiä, mutta kun katsotaan tarkemmin, jokainen kokemus on ainutkertainen. Näin uskon. Mutta samalla aloin hahmottaa, etten taida lopulta olla kovin erityinen. Kun sitten myöhemmin muutin Tampereelle, huumaava tunne sen kuin voimistui. Haluan vangita itseni tähän vapauteen. Kattia kanssa. En kerro siitä kenellekään, en ota siitä kuvaa someen eikä siitä kerry mitään dataa mihinkään. Älä koske minun yksilölliseen kokemukseeni! Kokemusta voi tietysti yrittää sanoittaa ja kertoa siitä muille. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA että aika moni tunnistaa sen pienen ahdistuksen, jonka bändin diggailun jakaminen aiheuttaa. Se ei ole muuttumaton vaan elävä. Nautin hirveästi siitä, kuinka yksityinen tapahtuma se on, kun kuuntelen kotona musiikkia cd-levyltä. Olen nimittänyt aikaamme ”suosittelun aikakaudeksi”. Tämä on kieltämättä helppo hahmottaa, kun ihmettelee lähikaupassa sataa erilaista maitotölkkiä. Levyltä sen voi tehdä yksityisesti, mutta miten yksityinen luonne on livekokemuksella. Tällainen teksti upposi minuun teininä niin syvälle, että siitä tuli keskeinen osa koko olemustani. Me kaikki tiedämme, miltä tuntuu olla hyvällä keikalla, jolla sadat muut ihmiset keskittyvät juuri siinä hetkessä samaan asiaan. Vuoden 1990 Individual-kappale on ironinen yksityisajattelun puolustus: ”Individuals run for cover, for the multitudes of thoughtless clones have reached a critical mass”. Ja haluan päättää itse, minkä teoksen kanssa olen milloinkin tekemisissä. Vapaus on myös tehnyt meistä ehdottomampia, koska meidän ei tarvitse sietää mitään, mitä meidän on hankala sietää. Siihen vaikuttavat lukemattomat tekijät henkilöhistoriasta ja tämänhetkisestä sieluntilasta ympäröiviin olosuhteisiin ja ties mihin. Tämä havainto oli varmasti terveellinen ja tarpeellinen. Bad Religionia olivat kuunnelleet muutkin. Mutta lopulta arvokkainta on kuunnella musiikkia. Ollaan yhdessä individualisteja! Musiikki on yksityisasia INDIVIDUALISMILLA on nykyään huono kaiku, ajan henkeen kun kuuluu surra menetettyä yhteisöllisyyttä. Se on osa meitä. Kukaan ei ole päättelemässä siitä mitään. On vain sähkövirta, joka pyörittää soitinta ja vahvistinta, sekä audiosignaali, jonka kaiuttimet toistavat. Se, että olemme yhtä aikaa isolla joukolla tässä… Hetkinen, sehän on yhteisöllisyyttä! Ja aitoa jakamista, ilman sanoja! Jaetaan tämä hetki yhdessä ja kunnioitetaan samalla sekä omaa että kaikkien muiden yksityistä kokemusta ja ihmisyyttä. Se on yksityinen, ihana kokemus. Avainsana on kokemus. Ääniaallot virtaavat olemukseeni ja vaikuttavat dramaattisesti. Se tulee ikään kuin liian lähelle, yksityisalueelle. Yksilöllisen ja yksityisen kokemuksen vaaliminen tuntuu nykyajassa korostetun tärkeältä
PARHAAT KUULOKKEET, JOIHIN SINULLA ON VARAA w w w .v alc o.?
Pihi ruoanlaittaja saattaa ostaa pakastettuja tonnikalapihvejä, mutta nekään eivät istu tarkan markan budjettiin kovin hyvin, joten saman tien kannattaa marssia kalatiskille ja hankkia tuoretta fileetä. 4. Ota pannu sivuun. Vaikka laiskuuteen taipuvaisen houkutus pakastealtaasta metsästettyjen wokkivihannesten käyttöön voi olla suuri, tuoreet ainekset ovat maun puolesta selkeästi korkeammalla tasolla, eikä pilkkomisen vaivakaan ole lopulta kummoinen. Kuivaa tonnikalafileet talouspaperilla ja hiero niiden pintaan hieman öljyä, suolaa ja sitruunapippuria. Fisun voi myös jättää vallan pois, ja nälkä lähtee silti. Mausteeksi teriyakikastiketta. Sekin näkyy ja maistuu lopputuloksessa. 6. Kun kasvikset ovat pehmenneet ja ylimääräinen neste on haihtunut, lisää sekaan aiemmin paistetut tofukuutiot ja cashewpähkinät. Wokeista on yksinkertaisuudessaan moneksi ja monelle.” TARPEET (neljälle): • 4 tonnikalafileetä • paketti eli 300 g maustettua tofua • 150 g sieniä • 2 porkkanaa • 1 paprika • 1 sipuli • 15 sentin pätkä purjoa vihreästä päästä • pussi eli 120 g cashewpähkinöitä • pussi eli 400 g ruusukaalia • riisiä • soijakastiketta • teriyakikastiketta • öljyä tai voita • suolaa • sitruunapippuria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 16. Prosessoidut einestyrannit ovat enää vain pahaa unta ja mahalaukku on jälleen täytetty.” Wok Off & Die! Rikun korvia syvältä kutkuttavan rohisevaa ääntä voi kuulla alkukantaisuudesta ja maailman synkemmästä puolesta ammentavissa Abysmal Ritesissa ja Black Royalissa. Lisää pannulle öljyä ja paista kutakin kasvislaatua noin minuutin ajan ennen seuraavan satsin lisäystä. Rikun luonnehdinta: ”Itämainen ruoka toimii jo pelkästään rehellisten raaka-aineidensa vuoksi. Paista aiemmin maustetut tonnikalafileet öljyssä tai voissa haluamaasi kypsyyteen (esimerkiksi parisen minuuttia per puoli). 7. Valuta keitinvesi pois, lisää kaalien päälle puoli desiä soijakastiketta marinadiksi ja ota sivuun. 5. Suikaloi kasvikset noin neljän sentin tikuiksi ja paloittele tofu kuutioiksi. Kuumenna wokkipannu kuumaksi ja paista tofukuutiot öljyssä ruskeiksi. Keitä riisit ohjeen mukaan. 3. Kasaa lautaselle annos riisistä ja kasvis-tofumössöstä ja höystä se ruusukaaleilla sekä tonnikalafileellä. Kotimaiset kasvikset saa tuoreina lähikaupasta ja kalankin voi vaihtaa eettisyyden nimissä vaikka suomalaiseen järvikalaan. Kaada seokseen soijakastiketta maun mukaan ja anna tekeytyä kannen alla viitisen minuuttia. Ruokapuolella herra nauttii värikkäämmästä ja kepeämmästä mätöstä. Siirrä paistetut tofut lautaselle odottamaan. RIKUN KOKATESSA SOI: Obituary – Circle of the Tyrants (1990) ”Tämä lainaversio Celtic Frost -klassikosta kiteyttää annoksen primitiivisen sisällön ja tuhdin lopputuloksen. Sienet voivat olla joko itämaista siitaketta tai juudaksenkorvaa, mutta itse käytän metsätai herkkusieniä.” Megan tuomio: ”Turhan vähän kalaa nauttivana sekasyöjänä ei ole koskaan edes tullut edes mieleeni yhdistää wokkia ja vedeneläviä, mutta vallan nautittavahan lopputulos on. 2. Pähkinätkään eivät ole pakollisia. Keitä ruusukaalit pehmeiksi kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä. Kypsymisjärjestys: porkkanat, paprika, sienet, sipuli ja purjo
FATLIZARD.BEER
Emme nimittäin ole enää mitään nuorukaisia.” 18. ”Aloin miettiä, että mikäli minä vielä joskus liityn Dream Theateriin, sen täytyy tapahtua lähiaikoina
Halusin pitää kunnon hengähdystauon, mutta muut bändin jäsenet olivat siitä eri mieltä. Pian treenasimme aivan järjettömän paljon. Miten tässä näin pääsi käymään. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARK MARYANOVICH 19. Pantera ja Slayer olivat nielaisseet kaiken energian suomalaisesta järvimaisemasta. Jos ollaan ihan tarkkoja, lähdit bändistä ensimmäisen kerran jo 1998. Homma alkoi kasvaa. Seuraavan päivän krapula oli aikamoinen, mutta tuntemukseni olivat tasaantuneet sen verran, että ilmoitin palaavani yhtyeen riveihin. Kun kuukaudet ja vuodet vierivät, aloimme huomata, että käsissämme on jotakin erikoislaatuista. Asiat johtivat toisiin, ja yhtäkkiä olin ulkona. Tapasin kitaristi John Petruccin ja basisti John Myungin Berklee College of Music -koulussa heti lukukauden alussa ja löysimme toisemme soittajina. Sen jälkeen Dream Theaterin ei tarvinnut katsella taaksepäin. Perheeni ohella Dream Theater oli ehdoton ykkösjuttuni neljännesvuosisadan ajan, mutta vuonna 2010 voimani olivat aivan lopussa. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, sillä halusimme luoda musiikkia, jossa Rush kohtaa Iron Maidenin. Millaisia ajatuksia alkuajoista nousee mieleesi. Mike Portnoy kertoo. Aloitimme setin A Change of Seasonsin kahdella ensimmäisellä osalla [The Crimson Sunrise ja Innocence], ja minusta tuntui, ettei musiikissamme ollut minkäänlaista voimaa. Mielessämme ei todellakaan käynyt, että kiertäisimme maailmaa vuosikymmeniä myöhemmin progemetallia soittaen. – Loppujen lopuksi minua vitutti niin paljon, että vedin heti keikan jälkeen hirvittävät pleksit. – Olet oikeassa! Soitimme Nummirock-festivaalilla Panteran ja Slayerin kanssa – pahaksi onneksi tuon tuhokaksikon jälkeen. Kun julkaisimme kakkoslevy Images and Wordsin vuonna 1992, sen avausbiisi Pull Me Under räjäytti pankin. Vieläpä Suomessa. En missään nimessä halunnut erota Dream Theaterista, mutta sydämeni ei niihin aikoihin sykkinyt rakastamalleni yhtyeelle täydellä teholla. Keikkapaikat suurenivat, levy-yhtiöt kiinnostuivat ja niin edelleen. D ream Theater perustettiin Majesty-nimellä 1985, siis tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Usko tai älä, mutta halusimme vain soittaa, soittaa ja soittaa lisää, sillä me rakastimme sitä. Olimme siis pulassa. Hypätään saman tien vuoteen 2010. – Emme haaveilleet mistään suuresta. Hah hah! Kaikki kunnia mainiota työtä yli vuosikymmenen tehneelle Mike Manginille, mutta kaima Portnoyn paluu Dream Theaterin rumpaliksi oli loistava uutinen progemetallisuuruuden faneille. Metallimaailman perustukset järkähtivät, kun sinun ja Dream Theaterin tiet erosivat. Kun humalani saavutti lakipisteen, ilmoitin muille jätkille, että se oli osaltani siinä. – Se oli outoa. – Muistikuvani ovat hyvinkin tarkkoja
varovainen. Kun olemme päättämässä jotain, en ala huutaa suureen ääneen, että sen pitää mennä näin. – Kun pandemiatilanne alkoi myöhemmin helpottaa, John päätti tehdä mittavan soolokiertueen ja minä lähdin hänen bändinsä rumpaliksi. Kun pitkä kiertue eteni, "mitä jos?" -ajatuksia alkoi pulpahtaa esiin. – Vastuullani oli aikoinaan järjetön määrä asioita. – Aivan uskomaton. Minun on täytynyt tunnustella, millaisen roolin otan tällä kierroksella. Tämä voi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta meistä tuntui siltä kuin en olisi ollut pois päivääkään. Kaiken kaikkiaan uuden Parasomnia-levyn tekeminen oli täsmälleen samanlaista kuin Black Clouds & Silver Liningsin, jonka teimme vuonna 2009. Kun palasit remmiin, pitikö sinun etsiä paikkaasi. Emme nimittäin ole enää mitään nuorukaisia. – Kun paluustani ilmoitettiin lokakuussa 2023, emme olleet soittaneet yhdessä nuottiakaan. Tai millainen rooli minulle annetaan. Kokoonnuimme lopulta saman katon alle vasta helmikuussa 2024 aloittaessamme uuden albumin valmistelemisen. Ystävyytemme ei koskaan katkennut, vaikka joistain lehtijutuista saattoi saada toisenlaisen kuvan. – Nuotio alkoi kyteä jo vuosia aiemmin. Viihdyn uudessa positiossani oikein hyvin, mihin liittyy tietysti se, etten enää edes halua kontrolloida kaikkea. Portnoy-pommi jysähti myös syksyllä 2023, jolloin sinun kerrottiin palanneen Dream Theaterin riveihin. Toisin sanoen, kun aloimme taas työskennellä yhdessä, se oli siinä. Jos jotain pahaa verta oli joskus virrannut, kaikki sellainen unohtui saman tien. Tunnustelen kaikessa rauhassa koko ryhmän fiiliksiä ja saatan sanoa oman mielipiteeni sitten. Suostuin saman tien. Kun minä ja kaksi Johnia ryhdyimme soittamaan 80-luvulla yhdessä, välillemme muodostui näkymätön side, joka ei tule katkeamaan elinaikanamme. Millainen tunnelma Dream Theater -leirissä oli tuolloin. Vaikka emme enää soittaneet samassa bändissä, olin paljon tekemisissä John Petruccin kanssa. – Ajattelutapani muutos johtuu pitkälti sitä, että soitin 2010-luvulla – joko sessiopohjalta tai varsinaisena jäsenenä – muun muassa Transatlanticin, Avenged Sevenfoldin, Twisted Sisterin, The Neal Morse Bandin, Flying Colorsin, Adrenaline ”Kun minä ja kaksi Johnia ryhdyimme soittamaan yhdessä 80-luvulla, välillemme muodostui näkymätön side, joka ei tule katkeamaan elinaikanamme.” 20. Kun työskentelin Johnin kanssa, keksimme pirauttaa Jordanille [Rudess, Dream Theaterin kosketinsoittaja]. Aloin myös miettiä, että mikäli minä vielä joskus liityn Dream Theateriin, sen täytyy tapahtua lähiaikoina. Pitää myös muistaa, että olin takavuosina aikamoinen kontrollifriikki ja pistin lusikkani jokaiseen mahdolliseen soppaan. John oli työstämässä näihin aikoihin Terminal Velocity -sooloalbumiaan ja pyysi minua soittamaan levyn rumpuosuudet. En ollut puhunut Jamesin [LaBrie, laulaja] kanssa sanaakaan noin kolmeentoista vuoteen... Tekemistä oli koko ajan, vähän liikaakin. Dream Theaterin jäljittelemätön magia löytyi kuin sormia napsauttamalla! – Osasin toki odottaa, että palaset loksahtavat paikoilleen, mutta prosessin nopeus ja luontevuus tuntui silti hämmentävältä. Esimerkiksi settilistan tekeminen on jälleen minun hartioillani. Kun työstimme pitkästä aikaa uutta materiaalia, minua alkoi välistä naurattaa, kun koko prosessi oli aivan samanlainen. – Olin The Winery Dogsin kanssa Euroopan-rundilla kesäkuussa 2023, ja eräänä päivänä puhelimeni pirisi. Kun show oli ohi, menin takahuoneeseen moikkaamaan bändin jätkiä. – Jälkikäteen katsottuna yksi viimeisistä muureista kaatui alkuvuodesta 2022, kun olin katsomassa Dream Theaterin New Yorkin -keikkaa. Milloin ja miten paluusta tuli konkretiaa. Vastaus on siis kyllä. Mutta kun näimme, halasimme toisiamme lämpimästi. Miten on?” Päässäni surisi ja fiilis oli surrealistisen unenomainen. Toki meistäkin tuntui hemmetin hienolta soittaa taas yhdessä. Se oli John Petrucci: ”Mike, tilanne on nyt sellainen, että Dream Theaterin rumpalin paikka olisi auki. Joihinkin juttuihin en enää koske, mutta jotkin muut asiat ovat palautuneet vanhoille urille. – Olen toki... Siitä alkoi Liquid Tension Experimentin paluu, ja keväällä 2021 julkaisimme bändin pitkään – 22 vuoden ajan! – odotetun kolmosalbumin. Vastaukseni oli selvä siinä hetkessä, sillä olin unelmoinut bändin riveihin palaamisesta jo pitkään. – Sitten iski korona ja Dream Theaterin kiertuesuunnitelmat menivät jäihin. Okei, yksi asia oli muuttunut: olemme nyt vähän vanhempia, viisaampia ja parempia! Olit aiemmin yhtyeen pomo – toki John Petruccin ohella. Kun sitten poistuin kuvioista, jotkut muut ottivat vastuullani olleet jutut hoidettavakseen, mikä toki muutti ryhmän sisäistä kemiaa. Todella monet diggarit tulivat kertomaan kyyneleet silmissä, miten älyttömän paljon se merkitsi heille. Paremmat puoliskomme ja tyttäremme ovat läheisiä ystäviä, joten näimme toisiamme esimerkiksi kaikenlaisissa perhejuhlissa. Niin kävi myös omien projektieni rundeille. Kun sitten heitimme keikkoja eri puolilla Yhdysvaltoja, fanit olivat äärimmäisen ilahtuneita nähdessään meidät samalla lavalla
Sitten. – Kaikkea tuota! Näin ensimmäiset keikkaan liittyneet painajaiset – kuinka ollakaan! – jo kuukausia ennen h-hetkeä. – Katsotaanpa. Hän osaa hommansa, eikä kioskin kasaamiseen mene kuin tunnin verran. – John Petrucci kertoi törmänneensä parasomnia-käsitteeseen. Dream Theater -rumpusettisi on suhteellisen kookas. Soitin sen varhaista versiota lähipiirilleni, ja kaikki olivat sitä mieltä, että se on uskomattoman kova biisi. – Onnekseni olen saanut työskennellä saman henkilön kanssa yli kolmekymmentä vuotta. 2: Scenes from a Memory -teoksen elokuvallisempia sävyjä. Se ei ainakaan vähentänyt hermostuneisuuden määrää, kun aloitimme setin Metropolis Pt. No, teemme mitä Dream Theater tekee. Kun sitten nousimme O2:n lavalle ehkä viidentoista tuhannen ihmisen eteen, huomasin tuijottavani vähintään kymmenen tuhannen mobiililaitteen kameraa... Pystytkö vertaamaan Parasomniaa johonkin aiempaan Dream Theater -albumiin. Usko tai älä! Miltä bändin tulevaisuus näyttää. Mennään uuden Parasomnia-albumin äärelle. Parasomnian 20-minuuttinen päätöskappale The Shadow Man Incident kuuluukin henkilökohtaisiin suosikkeihini. – Aikomuksenani ei ollut tehdä sanoituksia, mutta John totesi hymyssä suin: ”Kun nyt kerran tulit takaisin, sinun täytyy tekstittää ainakin yksi biisi.” Valmistelin sitten Midnight Messiahin sanoituksen, ja sehän on otsikkoaan myöten sitä itseään. Se on ehta Dream Theater -kappale. Toisin sanoen julkaisemme uuden levyn ja lähdemme tien päälle. Miellän vahvasti niin, että Parasomnia on materiaaliltaan ja tunnelmiltaan näiden kahden levyn välimaastossa. Viimeinen kysymys: nostit viime vuoden parhaiden levyjen listallesi Opethin The Last Will and Testamentin. Avaisitko hieman sanoitusten teemoja. Kun levyn tekeminen alkoi, kirjoititte ensimmäisenä Night Terrorin. Oppii olemaan saumaton osa tiimiä – tai sitten on ulkona. Tiesin toki jo etukäteen, että kykenisimme työstämään hienoa Dream Theater -materiaalia, mutta Night Terror ylitti odotukseni. – Asiasta ei ole mitään epäselvyyttä: Waltteri tekee loistavaa duunia ja sopii bändiin mahtavasti! Diggaan The Last Will and Testamentista erityisesti siitä syystä, että se yhdistää vanhan ja uuden Opethin äärimmäisen onnistuneesti. Myös rumpali Waltteri Väyrysen toimitus siis kelpasi. – Kierrämme bändin nelikymppisten ja uuden levyn tiimoilta pitkään, vähintään tämän vuoden loppuun. Kummankaan tarina ei etene suoranaisesti biisistä toiseen, mutta kaikki sanoitukset liittyvät yhteen aihepiiriin. Tänä vuonna jatkuva ja Suomen Turkuunkin kesäkuun alussa saapuva 40th Anniversary -kiertue alkoi tuolloin Lontoon O2-areenalta. Parasomniat ovat unen erityishäiriöitä, joihin luetaan unissakävelyn, unissapuhumisen ja painajaisunien kaltaisia piirteitä. Hah hah! – Treenasimme paljon ja tiesimme olevamme iskussa, mutta ensimmäinen keikka on aina ensimmäinen keikka. Mobin, Metal Allegiancen ja Sons of Apollon riveissä, joitakin mainitakseni. Rundia oli takana reilun parin viikon verran ja olimme päässeet väkevään iskuun. Kun hyppii ryhmädynamiikasta toiseen, kontrollifriikkiys karisee kummasti. Odottamattomia asioita saattaa tapahtua, ja esimerkiksi tekninen puoli – videoseinät ja muut – tuovat omat haasteensa. – Kun kiertue oli vanhentunut ehkä viikon verran, kykenin nauttimaan touhusta jo ihan oikeasti. Oliko se urasi jännittävin, hermostuttavin tai pelottavin keikka. Kauanko teknikoltasi menee sen pystyttämiseen. – Kun saimme sen raakaversion valmiiksi, fiilis oli ihan uskomaton. Ja hei, mainittu lähipiiri kertoo minulle mielipiteensä sataprosenttisen rehellisesti! – Yleisesti ottaen rakastan pitkiä, polveilevia biisejä, ja musiikillisista ääripäistä toisiin hyppiminen on kiehtovaa vuodesta toiseen. En sano tätä siksi, että puhun suomalaiselle toimittajalle, mutta soitimme Espoossa marraskuun alkupuolella ja se oli jo todella hyvä keikka. Kun syvennyimme aiheeseen, käsissämme olikin isomman kokonaisuuden ainekset. Rakastan myös sitä, että Mikael Åkerfeldt käyttää taas death metal -ääntään, ja tietysti sitä, että Jethro Tullin Ian Anderson on monessa biisissä vahvasti läsnä! 21. Onneksi keikka sujui varsin hyvin emmekä törmänneet mihinkään isompiin ongelmiin. 1: The Miracle and the Sleeperillä. En vertaa Parasomniaa The Dark Side of the Mooniin, mutta levyjen konseptit ovat samantyylisiä. Teksteiltään Parasomnia on ”löyhästi konseptuaalinen” albumi. Hypätään viime lokakuuhun. Sieltä löytyy esimerkiksi Train of Thought -levyn tummaa synkkyyttä, mutta yhtä lailla levyltä kuulee Metropolis Pt
Sosiaalinen media on kuitenkin niin tärkeässä asemassa, että näinkin erilaiset maailmat sivuavat usein toisiaan. M usiikki elää monenlaisissa maailmoissa. Ihmisillä ei ole enää aikaa mihinkään ja kaikki on nopeasti ohi. Asetelma on edelleen pääpiirteissään sama. Itse en ole innoissani soolomaisista jutuista, ja jos haraan sellaisia kohtia vastaan, Matthias sovittaa ne hiukan vähäeleisemmiksi. – Se on aina ollut Harakirin juttu, hyvin luontevaa meille. Tuskin on liioittelua väittää, että Harakiri for the Sky ei ole kaikkia varten. – Se vain meni näin, koska tahdomme työskennellä tietyillä tavoilla. Bändin uutta materiaalia sisältävät julkaisut – Harakiri for the Sky (2012), Aokigahara (2014), III: Trauma (2016), Arson (2018) ja M?re (2021) – ovat ilmestyneet noin parin vuoden välein. Siitä syntyi Harakiri for the Sky. Kahden hengen tiimissä yhteispeli sujuu helpommin kuin vaikkapa viiden muusikon demokratiassa, mutta joustettavaa siinäkin on. Uusi yhtye edusti ajan henkeä. Tämä vain menee niin kuin menee. Alkuaikoina Harakiri for the Sky toimi duona myös studiossa, mutta nykyisin albumit äänitetään useamman muusikon voimin. Itävaltalaisten uusi albumi Scorched Earth kuvaa maailman tilaa henkilökohtaisen kautta. Jollain Godspeed! You Black Emperorilla on lähes pelkästään vartin mittaisia biisejä. Biiseissämme on pitkiä, elokuvallisia osia, ja kappaleet kasvavat kasvamistaan, kunnes räjähtävät. Hyvä esimerkki tästä on itävaltalainen postblack metal -bändi Harakiri for the Sky, jonka uuden albumin Scorched Earthin kaikki biisit ovat 7–10-minuuttisia. Tämä on meille molemmille itseilmaisua ja luovuutemme esille tuomista. Laulaja lisää, ettei Harakiri for the Sky koskaan suunnitellut alkavansa kahden hengen bändiksi. Harakiri for the Skyn teokset eivät ole genressään epätavallisia. Tiktok-maailmassa sävelletään ja sanoitetaan puolen minuutin mittaisia biisejä, jotta ne ehtisivät soida kokonaan lyhytvideoiden jakamiseen tarkoitetulla sosiaalisen median alustalla. Emme mieti koskaan, tekisimmekö kymmenen lyhyempää vai seitsemän pitkää biisiä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 22. Sitä ennen he soittivat tahoillaan eri bändeissä, mutta kumpikin kaipasi muutosta. Kone käy hyvin Wahntraum ja multi-instrumentalisti Matthias Sollak eli MS perustivat Harakiri for the Skyn vuonna 2011. En esimerkiksi halua, että kukaan puuttuu sanoituksiini. Mutta siihen maailma on mennyt. Wahntraum. Kunhan fiilis on kohdallaan, todella mittavakaan kappale ei ole liian pitkä. ”30 sekuntia.” Ihmettelin, että mitähän meistä muka saa irti puolessa minuutissa. – Kuvasimme äskettäin livematskua täällä kotikaupungissani Salzburgissa. Harakiri for the Sky on kahden miehen valtakunta, mutta myös perhemäinen kollektiivi, joka on avoin vierailijoille. Näin pääsen osallistumaan vaikkapa siihen, minkä verran laululle jää tilaa. – Olemme noin 95-prosenttisesti samaa mieltä siitä, miltä Harakirin musiikin pitäisi kuulostaa. Nykyään Matthias soittaa ideoitaan minulle aikaisemmin, kesken sävellysprosessin. Bändillä on myös livekokoonpano: basisti Thomas Dornig, kitaristi Marrok ja rumpali Mischa Bruemmer ovat olleet mukana alkuajoista saakka. Ihanan kaukana sieltä on post-rockin ja -metallin maailma, jossa musiikki muotoutuu massiivisiksi teoksiksi, eeppisiksi kappaleiksi, joilla saattaa olla mittaa hyvinkin vaikkapa kymmenen minuuttia. Harakiri for the Sky on pitänyt julkaisutahtinsa verrattain rivakkana. Sitten tehdään jotain pikaruokataidetta. – Voin kuvitella, että nuoret, jotka ovat tottuneet kuuntelemaan normaaleja sinkkuja Spotifysta, saattavat olla ihmeissään tällaisen musiikin äärellä. Ensimmäisten levyjen aikaan kuulin musiikin vasta kun pohjat olivat täysin valmiit. Kuuntelimme Woods of Desolationia ja If These Trees Could Talkia ja mietimme, että silloiset bändimme olivat ihan cool, mutta olisi hauskaa tehdä yhdessä jotakin uutta ja erilaista. Itävaltalaisten työnjako oli alusta pitäen selvä: Sollak sävelsi biisit ja alussa myös soitti kaikki instrumentit, ja Wahntraum kirjoitti lyriikat ja hoiti lauluosuudet. 2010-luvun alussa perustettiin paljon muitakin bändejä, jotka yhdistelivät post-rockia ja black metalia. Matthias pitää melodisista liidikitaroista enemmän kuin minä. Vain se on muuttunut, missä vaiheessa kuulen uuden biisin ensi kerran. – Filosofiamme on, että ei kannata sorkkia konetta, joka käy hyvin. – Kysyin kuinka lyhyt sen sitten pitäisi olla. Genren yleisö sen sijaan ymmärtää. Levy-yhtiö sanoi, että kuvaamamme materiaali oli sopivaa muihin kanaviin, mutta Tiktokiin täytyisi tehdä lyhyempi versio, kertoo Harakiri for the Skyn laulaja JJ eli Michael V. – Minä ja Matthias hengailimme usein silloisessa kodissani pyörittelemässä levyjä ja juomassa kaljaa. Vastaavaa ei voisi tehdä lyhyissä sävellyksissä. Viime vuosien keikoilla rumpujen takana on nähty myös Krimh-niminen kaveri. Eli edelleenkin Matthias säveltää ja minä sanoitan. Post-rockin ja tunnelmallisen black metalin hybridi taipuu luonnostaan suurellisiin muotoihin. Matthias suhtautuu säveltämiseensä samalla tavalla. En usko, että homma toimisi lainkaan, jos yrittäisimme tehdä tätä jotenkin toisin. Mutta jos huomaan, että jokin sellainen kohta on hänelle todella tärkeä, päästän sen kyllä läpi
”Kunhan fiilis on kohdallaan, todella mittavakaan kappale ei ole liian pitkä.” 23
Siinä kohtaa me toimimme kuin kollektiivi: jos joku ei voi lähteä keikalle, joku toinen saa hänen paikkansa, ja se on okei kaikille osapuolille. Yksi on brittiläisen post-hardcore-bändin Svalbardin Serena Cherry, joka laulaa Too Late for Goodbyes -kappaleessa. – Kaikki tuntevat toisensa ja olemme kuin yhtä suurta perhettä. – Mietimme ensin uudelleenmiksaamista ja -masterointia, mutta tulimme siihen tulokseen, että samapa ne on tehdä alusta pitäen uusiksi. Scorched Earthillä on myös lukuisia vierailijoita. Kaikkien soittajien kohdalla tällainen matkustelu ei ole mahdollista. Sen sijaan levyllä kuuluvat olosuhteet – se, mitä maailmassa tapahtuu. – Asiat kuten Ukrainan sota ja Syyrian konflikti ovat vaikuttaneet Scorched Earthiin todella paljon. Matthias suunnittelee myös rumpuosuudet, mutta jos rumpalimme sanoo studiossa, että soittaisi mieluummin niin tai näin, se sopii hänelle. Ja kun biisimme tosiaan ovat kymmenminuuttisia, niitä ei ehdi soittaa kovin montaa siinä 70–80 minuutissa, jonka keikka kestää. 90 prosenttia sanoituksistani ovat omaelämäkerrallisia. Tiedän, että tuo kuulosti pateettiselta, mutta se on oikeasti hyvä juttu. Oli kiva saada nuoruuden sankari mukaan levylle. Harakiri for the Sky on treenannut keikkoja varten useita Scorched Earthin biisejä. Wahntraum sanoo, että Scorched Earth ei ole poliittinen levy, ainakaan siinä mielessä, että sillä asetuttaisiin jonkin puolelle tai jotakin vastaan. Olin ihan tohkeissani, että osaapa tuo nainen sekä rääkyä että laulaa hyvin. Kyseessä ovat uudelleen soitetut versiot bändin debyytistä ja toisesta albumista. Vaikka tämä on minun ja Matthiasin bändi, muut soittajat ovat meille tärkeitä sekä muusikoina että ystävinä. Wahntraum sanoo, että alkuperäiset versiot ovat ”ihan okei”, mutta pandemia tarjosi hyvän tilaisuuden korjata tehtyjä virheitä. Toisella tasolla Scorched Earth on hyvin henkilökohtainen levy. – Se johtuu yleensä päivätöistä. Scorched Earth on Harakiri for the Skyn kuudes studioalbumi, tai voi se olla kahdeksaskin, mikäli vuonna 2022 ilmestyneet Harakiri for the Sky MMXXII ja Aokigahara MMXXII lasketaan mukaan. Sitä ei voi pitää teemalevynä, mutta kyllä siinä silti jonkinlainen punainen lanka on. – Pidän Harakiria kollektiivina. Äänitimme levyt kotistudiossa, eikä rumpuja edes soitettu vaan ne ohjelmoitiin. Hän tekee hyvää musiikkia. Kun bändi soittaa vaikka 90 keikkaa vuodessa, kyse on myös niille matkustamisesta ja niiltä kotiin palaamisesta, eli yksi keikka voi viedä pari kolme päivää. Mutta nämä nykyiset ovat kyllä helposti huonoimmat ajat minun elinaikanani. Kun miettii, että vuonna 2024 maailma meni kuukausi kuukaudelta aina vain huonompaan suuntaan, niin mitähän mahtaa tapahtua vuonna 2025. Matthias ei ole mikään diktaattori. – Kahdella ensimmäisellä levyllämme on monia meille tärkeitä biisejä, joita pidämme tosi hyvinä. Loppujen lopuksi hän lauloi biisiin myös puhtaita osuuksia. Tuolloin bändit eivät päässeet keikoille koronan takia, joten luova studioprojekti oli paikallaan. Lähes aina lähtökohtana on hänen oma elämänsä. ”Filosofiamme on, että ei kannata sorkkia konetta, joka käy hyvin.” 24. Scorched Earthin avaavassa Heal Me’ssä ääneen pääsee australialainen black metal -muusikko Tim Yatras. Ajatus kollektiivista ulottuu bändissä vakituisesti soittavien piirin ulkopuolelle. Jos tarvitsee jotain muusikkoa keikalle tai studioon, aina löytyy joku, jota kysyä. Huonoja aikoja, hyviä ystäviä Harakiri for the Sky on kuvaillut uutta albumiaan tilannekuvaksi maailmasta. En halua heittää sitä vanhojen ihmisten läppää, että ennen oli paremmin. – Tammikuun lopulla meillä on kolme levynjulkaisukonserttia. Scorched Earthin bonusraitana kuullaan Radiohead-laina Street Spirit (Fade Out). Hänet tunnetaan muun muassa yhtyeistä Austere, Woods of Desolation, Grey Waters ja Germ. – Näin Svalbardin keikalla joskus vuonna 2015, kun bändi oli ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan. Se on aina sellaista tasapainottelua. – En osaisi kirjoittaa fantasia-aiheista. Joskus teemme puoli kiertuetta yhdellä kokoonpanolla ja loput toisella. Tapailemme usein ihan muuten vain, otamme olutta ja jammailemme. Sitten nähdään, mikä toimii livenä ja mikä ei. Tuotanto ei kuitenkaan tehnyt niille oikeutta. Bändi ei voi soittaa pelkästään uutta matskua, mutta toisaalta juuri sen esitteleminen on homman pointti. – Tim on meille suuri vaikuttaja. Huonot uutiset saavat minut todella stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi. – Patrick on läheinen ystävämme. Laulan Scorched Earthillä monenlaisista aiheista. Harakiri for the Sky haluaisi soittaa kaikki keikkansa samalla kokoonpanolla, mutta aina se ei ole mahdollista. Olimme tavanneet Timin jo ennen Scorched Earthin tekemistä ja tiesimme hänet hyväksi tyypiksi. Wahntraum sanoo tekevänsä koko ajan muistiinpanoja uusia lyriikoita varten, ja toisinaan pätkät sopivat yhteen ja muodostavat kokonaisuuksia. Tai ehkä osaisin keksiä tarinoita, mutta pidän tärkeänä laulaa kokemistani asioista. Sellainen kuva ei tietenkään voi olla kovin rauhoittava – siihen riittävän tehokkaita pumpulifilttereitä ja ruusunpunalinssejä on tuskin vielä keksittykään. Se on bändin kannalta hyvä systeemi. Sillä Harakiri for the Skyta avittaa bläkkisbändi Grozan Patrick Ginglseder. Hänen äänensä sopi biisiimme aivan täydellisesti. Tuntui makealta idealta päivittää levyt kehittyneempään Harakiri-soundiin. Harakiri on tehnyt kiertueita Grozan kanssa, ja minä ja Matthias vierailimme bändin Daffodils-biisissä. Kuuntelimme Austerea Harakirin perustamisen aikoihin ja jo ennen sitä, samoin Grey Watersia ja Germiä. Puhuimme Matthiasin kanssa, että olisi siistiä saada levylle raakaa naislaulua, ja päähäni pälkähti ehdottaa, että Serena olisi hyvä. Huonoja aikoja on ollut aina. Jää kuitenkin nähtäväksi, miten monta niistä lopulta soitetaan
ELEGANSSIN ÄÄRELLÄ TEKSTI VILHO RAJALA KUVA TIINA ROUTAMAA 26. Korhosen Sara-yhtye on kokonaisuus, jolle vuosikymmenet ovat opettaneet, miten asiat kannattaa tehdä. Joa Korhonen kykenee tekemään taidetta, joka murtautuu sieluun ja teutaroi siellä
– Tuli puheeksi, että ollaanko me koskaan nähty, ja Tuomas sanoi, että itse asiassa mä oon ollut sun luona yötä. – Nyt alkaa jo tulla uusia biisi-ideoita, mitä tallennan puhelimeen ja pyörittelen mielessäni. Sara oli varmaan ensimmäinen bändi, jonka keikoilla näin aikoinaan videoprojektioita, ja nyt Valtameri ovella -kappaleen musiikkivideo tehtiin tekoälyavusteisesti. – Tosi usein kuulee sitä, että nyt ollaan palattu johonkin. Sehän oli sitten pakko tarkistaa, että mikä homma. Meillä on onneksi ollut aina tosi hyviä valomiehiä toteuttamassa visiota. Hiljattain yhtye kävi läpi suuren muutoksenkin, kun Andreas Bäcklund jäi sivuun ja rumpuihin tuli Rami Rissa. Kävi ilmi, että hän soitti aikoinaan kitaraa Purity-yhtyeessä, ja se taas kävi keikalla Vaasan Club 25:ssa, kun minä olin siellä työharjoittelussa. Tuottajana Kokko oli Korhosen mielestä täsmälleen sitä mitä bändi tarvitsi. Korhonen kertoo suorittaneensa soundivertailua edellislevy Pimeyteen (2022). Korhonen on käynyt katsomassa bändiä kaksi kertaa Saksassa ja kerran Ilosaarirockissa. Mulle itselleni kasikieliset kitarat ja matalat vireet tuntuu ihan uudelta jutulta, mutta ei ne välttämättä välity yleisölle niin dramaattisena muutoksena. Ne maskit tuntui hölmöiltä, ne oli jotenkin ihan eri maailmasta… Se ei auennut ihan heti, mutta niin se vain lopulta hiipi ihon alle. Estetiikka on tunnistettavaa ja hyvin laadukasta, sointi ja tunnelma vahvaa ja syvää, kokonaisuus kerta kaikkiaan vastaansanomaton. Mutta onko Korhonen lopulta se, joka varmistaa, että Saran rima pysyy korkealla. Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että nimenomaan Korhonen on ollut se, joka on tehnyt muutaman viime levyn konkreettisesti omin päin. Sara henkilöityy vahvasti Korhoseen, mutta hän korostaa, että kyseessä on bändi, jossa asiat tehdään yhdessä. Korhonen sanoo, että pitkä ura on tuonut tiettyä varmuutta jatkuvuudesta. Hallava-albumille vievä singletrilogia oli koossa. Vielä hän ei kuitenkaan ole alkanut luonnostella fiktiivistä Sara-lorea. Ja kyllä se myös kuuluu lopputuloksesta, että se on tehty kunnon studiossa. Mutta sitten kun sitä toistaa ja toistaa, laulaa treeneissä ja studiossa, siihen tulee vähän erilainen suhde. – Sitä vaan nyt kaipasi, että joku tulee ronkkimaan biisejä. Laadun ainesosat Saran toiminta on sekä levyllä että livenä erittäin elegantin ja mietityn oloista. Sitä on mielenkiintoista seurata. – Jengi kuvittelee, että painetaan nappia ja tekoäly tekee videon, mutta ei se ihan niin mennyt, Korhonen hymyilee. Osa porukasta oli tullut sitten meille. Jokainen voi miettiä, miten erilaista on mennä tuottajan kanssa studioon kuin äänittää kotona muiden askareiden lomassa silloin kun ehtii. – Kun mä kirjoitin tätä biisiä ja lauloin demoversioita, siinä tuli kieltämättä mieleen, että miten mä pystyn siihen. Niitä klippejä oli lopulta aika paljon. Vaikka koskaan ei voi olla varma, milloin inspiraatio ehtyy, ainakin toistaiseksi se on aina palannut luovan puristuksen jälkeen. Tuomas Kokkoa ehdotti tuottajaksi management, eikä hän ollut Korhoselle ennalta tuttu mies. Sara on tehnyt albumeja omaehtoisesti omin päin yli kymmenen vuotta, mutta nyt palattiin Korhosen aloitteesta vanhaan menetelmään. – Kyllä siitä puhuttiin bändin sisällä pitkään, että huvittaisi taas päästä ihan studioon tekemään. On muuta ajateltavaa, esimerkiksi se, että saa kitaroinnin ja laulun toimimaan synkassa ja niin edelleen. Korhonen kertoo, että hän onkin seonnut bändiin pahemmin kuin mihinkään muuhun vuosikausiin. Aluksi ajattelin vain, että ihan ok musaa. Aika usein homma on mennyt niin, että se biisi, joka on ensimmäisenä valmis, on myös se, mikä tuntuu loogiselta ja hyvältä julkaista ensimmäisenä, Joa Korhonen kertoo. – Onhan tässä tullut kaikenlaista ajateltua… Että eikö kymmenenkään levyä ole tarpeeksi! Jos ei kymmenellä levyllä lähde kunnolla, niin sitten ei lähde, saatana, koskaan, Korhonen hymähtää. Niin nytkin. – Tietenkin myös visuaalinen puoli on tärkeä. 27. K un Valtameri ovella -kappale julkaistiin viime elokuussa, kuuntelin sen heti ja ällistyin jälleen, miten syvää ja laadukasta Saran musiikki on. Että on palattu vaikka Kromin [2002] tai He kutsuivat luokseen -levyn [2006] fiiliksiin. Hyvästi kapteeni on tehty yhtä suurista tunteista. Kukaan ei jaksa katsella sellaista pyörimistä. Sen jälkeen ilmestyi Anhedonia ja Hyvästi kapteeni. 30 vuotta bändiuraa – eiköhän siinä ole lorea kerrakseen. Tällä levyllä kuulee bändin soinnin eri tavalla. – Tekoälyllä sai luotua muutaman sekunnin klippejä, raakamateriaalia, joista tuli joko käyttökelpoisia tai ei. Kahden abstraktimman raidan jälkeen julkaistu Hyvästi kapteeni on Korhoselle hyvin henkilökohtainen kappale, mikä ei ole Saran tuotannossa mitenkään uusi piirre. En mä vaan tyrkkää jotain videomatskua niille kouraan, vaan ne itse muokkaa sitä ja kokeilee, miten se toimisi parhaiten. Mulle on esimerkiksi tärkeää, että kun mennään keikalle ja tehdään soundcheckiä ja muuta, se tehdään tehokkaasti ja ammattimaisesti. Hieman vakavammin on kiinnostavaa, millaisia tuntemuksia uusi musiikki kirvoittaa niissä, jotka ovat seuranneet yhtyettä vuosikymmenet. Kunnioitettava rajapyykki, johon Korhonen itse suhtautuu hieman huvittuneestikin. – Kyllä mä yritän olla. – Valtameri ovella taisi olla eka biisi joka valmistui. Paitsi että oli sittenkin. Bändi ei pelkää käyttää teknologiaa. Studio on aina studio Hallava äänitettiin Jyväskylässä Electrix Fox -studiolla ja sen tuotti Tuomas Kokko. – Joku random-ihminen kommentoi mulle jossain, että Sleep Token on Brittien Sara. – Siinä huomasi, että Pimeys on aika purkissa. Sinne tuli paljon pieniä asioita, mitä ei olisi tullut itse ajatelleeksi. Merkkipaaluja ja sekoamisia Hallava on Saran kymmenes albumi, ja bändi täyttää tänä vuonna kolmekymmentä. Varsinkin rummuista sen huomaa. Se keinuttaa meitä ajassa -levyn (2012) Synkimmät pilvet on ollut minullekin, oman äitini lapsena syövälle menettäneelle, vaikea kappale käsiteltäväksi. Miten ihmeessä tällaisia biisejä on mahdollista esittää livenä. Valistunut kuulija voi bongata Hallava-levyltä Sleep Token -vaikutteita. Itkusta ei meinaa tulla loppua vieläkään, mutta kappale on hoivannut ja jopa parantanut
– Bathoryn musiikillinen vaikutus Havukruunuun on tietysti valtava, mutta alkuaikoina tajunta räjähti eniten siinä vaiheessa, kun tajusin Quorthonin tehneen koko homman käytännössä yksin. Nosturin lavalla oli helppo huomata, että meidän juttu näköjään vetoaa tiettyyn porukkaan. Loppuunmyydyn Steelchaos-sisäfestivaalin kakkospäivän puhutuimmista esiintymisistä vastaavat Bizarre Uproar, Darkened Nocturn Slaughtercult ja Master’s Hammer. Taltioin ensin jonkinlaisen rumpupohjan, minkä jälkeen laitoin tämän rumpukasetin pyörimään ja soitin sen päälle kitarajuttuja – ja toinen mankka äänitti koko ajan. – Meidän suvussa on ollut musikaalisuutta kauan. Juttelin myös legendaarisen Uli Jon Rothin kanssa, ja se oli huikea herrasmies! Tuonpuoleisia juttuja Hypätään sitten ainakin parikymmentä vuotta taaksepäin. Tuli fiilis, että jotakin tuollaista pitäisi päästä tekemään. Vaikka fiilis oli sen puolesta hyvä, henkisesti se oli varsin kamala ilta. – Olimme julkaisseet demoja, ep:n ja pari studioalbumia, mutta emme olleet koskaan soittaneet livenä yleisön edessä. Varsinkin symbaalien pitkään kestänyt sihinä ja helinä oli liiankin psykedeelistä! Ollessaan vielä pikkupoika Stefa näki Judas Priestin videon – ja kuten usein, se oli menoa. Tajusin Bathoryn paikoin varsin primitiivisen materiaalin äärellä, että ehkä pystyisin työstämään jotain sellaista itsekin. Wacken Open Airin pyhältä metallimaalta ja tuhansien ihmisten – olivat he Maidenin faneja tai eivät – edestä on pitkä matka Kanta-Hämeessä sijaitsevaan Erkylään. Se oli pienen budjetin rundi, ja vaikka välillä oli ihan hauskaa, kaikenlaista säätämistä ja surkeutta oli hirvittävästi. Deiciden kaksi ensimmäistä levyä ovat kuitenkin järkyttävän kovia. Sellainen ei tuntunut tärkeältä. Mikä oli kovin musiikillinen kolauksesi Judas Priestin ohella. Aloin itse soittaa pianoa kuusivuotiaana, Stefa kertoo. – Bathory. Kun esimerkiksi mentiin Englantiin, meitä seisotettiin brexit-hommista johtuen rajalla kylmässä tuntikausien ajan. En pohtinut niinkään Kantahämäläinen Havukruunu on vaeltanut omaehtoisissa varjoissaan jo parin vuosikymmenen ajan. Siitä se lähti oikeasti. Että ihan helvetin sama: vedetään lyhyt setti alkuillasta, kun paikalla ei vielä ole ketään, laulaja-kitaristi Stefa muistelee. Esimerkiksi isoisä oli taitava viulisti, ja se myös rakensi instrumentteja. Aloin tutkia mikä juttu se oikein on. Jännitti niin helvetisti. – Ei tosiaan ollut. Se oli oikein mukava kohtaaminen. Juurakkoiselle livepolulle on mahtunut monenlaisia tapahtumia. – Glenn Tipton tulitti punaisissa nahkahousuissaan, ja Rob Halford kiljui kuin viimeistä päivää. Bathoryn kuvasto innoitti tutkimaan myös ”tuonpuoleisia juttuja”. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT HEIDI KOSENIUS 28. – Wacken Open Airissa taas esiinnyttiin kesällä 2023. – Tutustuminen vähän salaperäisempiin asioihin alkoi Noidan käsikirjasta. Onnistuin siis tekemään erittäin primitiivisiä moniraitaäänityksiä. Se oli huvittava hetki, kun Megadethiä tsekkaamassa ollut hillittömän kokoinen lössi pysähtyi hetkeksi ihmettelemään meidän touhua ja jatkoi sitten eteenpäin katsomaan Iron Maidenin show’ta. Alkuillasta lavalle nouseva Havukruunu jää vielä isompien spottien ulottumattomiin, mutta jälkikäteen katsottuna keikka on hyvinkin merkittävä. Sitten faija osti poliisien huutokaupasta Strato-kopion ja pienen vahvistimen. Välillä taas valvottiin jotain 50 tuntia putkeen. – Wackenissa harmitti kovasti, että Deiciden Legion-setti jäi näkemättä, kun me soitettiin samaan aikaan. – Aloin äänitellä omia aihioita kasettimankalla. Olihan se vähän sellaista. H elsingin Nosturi, marraskuu 2017. – No, siellähän oli sitten yllättävän paljon porukkaa ja vastaanotto muutenkin varsin lämmin. – Vuonna 2022 kierrettiin belgialaisen Slaughter Messiahin kanssa vajaan parin viikon ajan Euroopassa. Sen jälkeen aloin soittaa kitaraa. Kyseessä on jo 2000-luvun alkupuolella varhaisia häilyviä hahmojaan löytäneen yhtyeen ensimmäinen julkinen esiintyminen. No, saatiinpahan kerran elämässä kokea sellainen ”ahaa, tämän kokoiselle yleisölle Maidenin tyypit soittavat joka ilta” -hetki. Pakkasen kuuraamaa tummasävyistä pakanametallia soittava Havukruunu on heittänyt sittemmin noin sata keikkaa. Erkylän ikimetsissä ei ollut liikaa soittokavereita. Törmäsin ensin Blood Fire Death -kuvaan, missä bändin tyypit lymyilivät metsässä miekkojen kanssa. Komea Tavastlanduutuusalbumi nostaa bändin synkälle valtaistuimelle, jonka äärelle kokoontuu seuraajia yhä kiihtyvään tahtiin. – Rumpusettikin oli joskus lainassa, mutta se oli pienenä poikana vähän turhan pelottavaa touhua. Mutta sitten meitä kysyttiin Steelchaosiin ja tuli sellainen fiilis, että mennään nyt sitten. Tai ainakin niin, että voisin tehdä musiikkia vaikka bändiä ei olekaan, Stefa muistelee. Kaikenlaiset rajatieto-opukset ja okkultistiset teokset laajensivat tajuntaa entisestään. Soitin ensin klassista soitinta, mutta se oli hemmetin tylsää. Tapasin sentään Glen Bentonin, ja miehellä sattui olemaan hyvä päivä. Siinä oli riittämiin mystiikkaa ja muuta mahtavuutta
”Havupuu on ikivihreä eli se ei ikään kuin pysähdy talvellakaan, ja tästä on kysymys myös bändin kohdalla. Havukruunu on yksi pinnalla pitävistä asioista, vaikka muuten kaikki menisikin laidan yli.” 29
Nyt fiilis on sellainen, että kyllä me ainakin yksi levy vielä tehdään. Kun yrittää pitää taloa lämpimänä iskemällä kalikkaa uuniin, niin siinähän tuntee elävänsä. – Havupuu on ikivihreä eli se ei ikään kuin pysähdy talvellakaan, ja tästä on kysymys myös bändin kohdalla. Ne antoivat varhaista suuntaa kokonaisuudelle. Loistavan Uinuos syömein sota -albumin (2020) jälkeen sanoit: ”Levystä tuli vähän liian helposti omaksuttava. Jatkossa täytyy saada aikaan kammottavampaa, synkempää jälkeä ja välttää tällaista wimps and posers -meininkiä.” Kuu Erkylän yllä -ep (2021) taisi tyydyttää raakuuden kaipuusi, sillä Tavastland on tähän mennessä helpoimmin omaksuttava Havukruunu-albumi. Havukruunu on yksi pinnalla pitävistä asioista, vaikka muuten kaikki menisikin laidan yli. Hah hah! Talvisen pimeyden parhaita puolia on se, että valaistuksen voi määrittää itse. – Myös Immortal vaikutti vahvasti, erityisesti bändin ”pesukoneaikakausi” Pure Holocaustista Blizzard Beastsiin. Kynttilöiden ja lyhtyjen lepattava valo luo sopivan rustiikkisen ja salaperäisen tunnelman. – Vanhin biisi taitaa olla Havukruunu ja talvenvarjo. En lupaa mitään, Stefa naurahtaa. Niiden äärellä tajusin aiempaa paremmin, että omalla äidinkielellä kirjoittaminen tuo kokonaisuuteen syvyyttä. Silloin on oivallista harjoituttaa aisteja ja vastaanottaa ylimaallisia viestejä. Kun liikkuu vaikkapa talvisessa metsässä ilman tietoakaan muista ihmisistä, omat ajatukset ja tunteet ovat syvempiä. Niin se sopii meillekin. Komeaa kamaa Demonazin kynästä. – Nimenomaan. Musiikin ja lyriikoiden kautta kykenen ilmaisemaan asioita, joille en löydä oikeita sanoja ”oikeasta maailmasta”. – Olen lopputulokseen todella tyytyväinen. Samana iltana yhtye soittaa levynjulkaisukeikan Helsingin Tiivistämöllä. Kaikenlaisen ulkopuolisuuden tunne on silti edelleen vahva. Milloin Tavastland alkoi muovautua. Välillä ollaan Havukruunu-kartanon synkässä kidutuskammiossa, toisinaan katsellaan talvista pakkasmaisemaa yläkerran ”Aavistuksen Eino Leino -henkisissä sanoituksissani on kielioppivirheitä, outoja lausahduksia ja muuta kankeaa, mutta onneksi minulla on taiteilijan vapaus!” 30. Koko levyn ohjenuorana taas oli mielikuva siitä, miltä kuulostaisi jos Judas Priest tekisi Bathory-tyyppistä materiaalia, tai toisin päin. Se syntyi 2019. mitään helvetinlieskoja, vaan enemmänkin esimerkiksi sitä, voisikohan olla olemassa jotain muutakin kuin tämä käsinkosketeltava todellisuus. Immortalin pakkasdemonit elävät ikuisen talven keskellä, ja niin elää Havukruunukin – ihan jo kappaleiden nimistä päätellen: Lumen porteilla, Pakkanen, Talven mustat tuulet, Talvikuu ja niin edelleen. Eikö pimeys ja kylmyys vituta koskaan. – Talvi on kaikessa hiljaisuudessaan ja hitaudessaan inspiroivaa aikaa. Kitaraa omintakeisesti soittavan Demonazin sanoitukset olivat todella kiehtovia sellaisella... Soitetaanko uusi levy kokonaan ja lisätään kattaukseen vanhoja biisejä. Samoja aiheita on toki uudella Tavastland-levylläkin, mutta nykyään pohjavire ei ole ihan niin painostava. viattomalla ja hykerryttävällä tavalla! Unsilent Storms in the North Abyss, Storming Through Red Clouds and Holocaustwinds, Throned by Blackstorms, Frostdemonstorm ja niin edelleen. helmikuuta, sopivasti Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. – Haluan pysytellä Havukruunun kanssa tiettyjen raamien sisäpuolella, mutta yhtä lailla tahdon kokeilla uudenlaisia juttuja. Avausbiisi Kuolematon laulunhenki on myös erittäin tärkeä. Niistä löytyy paljon kuolemaa ja itsetuhoa. Bändin kollektiivisen mielen syvyyksistä kumpuaa ajatus, ettemme kuulu tähän maailmaan ja tähän aikaan. Myös 1990-luvun norjaskene oli sinulle kova juttu. Immortalilla oli hirveästi merkitystä myös siinä ajattelutavassa, ettei kaiken tarvitse olla niin justiinsa. – Katsotaan nyt, millainen setti vedetään. Luonto nukkuu, eläimet ovat horroksessa ja niin edelleen. Kuoleman oma taas taitaa olla vuodelta 2020. Immortalin kieli oli välillä todella vahvasti poskessa, ja sellainen sopi heille helvetin hyvin. – Ei. – Darkthrone oli eräs puhuttelevimmista jutuista ja Fenrizin norjankieliset sanoitukset tärkeitä. Tietyissä raameissa Havukruunun neljäs täysimittainen studioalbumi Tavastland ilmestyy 28. Halusin albumin alkavan todella raskaasti, ja siinä myös onnistuttiin. Jokaisen aiemman julkaisun kohdalla olen ajatellut, että se siitä, pistetään bändi telakalle. Havukruunun vanhat levyt ovat aika synkkiä – tai oikeastaan ne vellovat synkkyydessä
Dre vaikutti äänimaailman selkeyteen, kun taas Al Di Meolalta haeskelin vinkkejä kitarasoundeihin ja balansseihin. – Tavastland on meidän mittapuulla aika tyylipuhdas heavy metal -levy, jonka pääosissa eivät ole riipivät tremoloriffit – vaikka kyllä niitäkin löytyy! Albumin kansivihkosta löytyy toteamus: ”Reference albums used by Stefa: Dr. Jossain vaiheessa aloin miettiä, haluanko Havukruunun olevan ikuisesti se bändi, jonka levyjä ei saa mistään. Pöllöt ovat taianomaisia lintuja, ja yksi heistä asusteli taannoin meidän pihassa. Koska olen taipuvainen maagiseen ajatteluun, tämä jos joku oli minulle merkki, että olen tekemässä oikeita päätöksiä esimerkiksi levy-yhtiön suhteen. Koen vahvasti niin, että Havukruunu ja Svart ovat hengenheimolaisia: me olemme tahoillamme rohkeita, uteliaita ja kokeilunhaluisia. Dr. Tavastlandin kannessa on viirupöllö, joka kantaa yhtä Havukruunun miekkaa. – Kyllä. Toki jotkut löysivät yhtyeen silloinkin, mutta emme todellakaan tuputtaneet itseämme mihinkään. – Tässä oli jotain pohjoistuulien johdattavaa tuiverrusta. – Biisissä voidaan kertoa, miten Hämeessä noustiin satoja vuosia sitten kapinaan kirkkoa vastaan ja papit ajettiin alasti pakkaseen kuolemaan, mutta yhtä hyvin sanoituksen voi käsittää kertovan jostain nykypäivän kapinasta. Vastaus on nyt selvillä! 31. – Tekstit sisältävät paljon itsetutkiskelua. Aavistuksen Eino Leino -henkisissä sanoituksissani on kielioppivirheitä, outoja lausahduksia ja muuta kankeaa, mutta onneksi minulla on taiteilijan vapaus! Tavastlandin julkaiseva uusi levy-yhtiönne Svart Records tunnetaankin siitä, että se antaa artisteille täysin vapaat kädet. Pelkoa, surua ja kuolemaa unohtamatta. Etsin niiden kautta ja avulla omaa paikkaani. parvekkeelta. Moottorilinnut taas on muuten vaan todella kova, niin soundillisesti kuin musankin puolesta. Stefa jatkaa tekstien olevan paikoin hyvinkin vertauskuvallisia. Ehkä katselen ensi kerralla asioita laajemmin, mutta nyt levyn nimi kertoo kaiken: katson tällä kerralla hyvin lähelle. Mistä Havukruunun lyriikoiden runollisuus ja vanhahtava tyyli tulevat. – Mainitut teokset olivat apuna, kun tein soundipoliittisia päätöksiä albumin miksaajan ominaisuudessa. Maagista ajattelua Tekstien puolesta Tavastlandin polku on monisyinen. Niistä suunnista löytyy väkeviä sanontoja, joita tulee sitten hyödynnettyä omissa teksteissä. Kun tekee tällä tyylillä, materiaalista tulee vaihtelevaa. Sanomattakin on selvää, että sijoitan konkreettiset tarinat mieluummin vanhoihin aikoihin. Aiemmin bändi vaelsi tutkien alla ja levytti underground-lafkalle ihan tietoisesti. – Ja katso: Svartin suunnalta otettiin kohta yhteyttä. Siellä ihmetellään järjestäytyneen uskonnon varjopuolia, sukupolvien yli ulottuvia haavoja ja traumoja, vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuria ja luonnosta vieraantunutta nykyihmistä. Isossa kuvassa sanoitukset kertovat ”kaukana pohjoisessa asustelevan, omia shamanistisia loitsujaan laulavan kummallisen kansan tarinoita”. Kun menin ulos, se ei hievahtanutkaan vaan tuijotti tiukasti silmiin. Ne ajat, jolloin Havukruunu oli mystinen entiteetti, josta ei tiedetty oikein mitään, alkavat nyt olla takana. Dre: The Chronic, Al Di Meola: Electric Rendezvouz ja Kimmo Kuusniemi Band: Moottorilinnut.” Avaapa hieman tätä. – Mukana on monia aiheita ja teemoja. – Vastaus on helppo: tykkään lukea runoja ja vanhaa kirjallisuutta
32
Etelän lämmön ylistys kääntyy yllättäen Suomesta ja talvesta haaveilemiseksi. Ukrainalaisyhtye ollut valmis soittamaan ankaraa modernia metalliaan missä vain ja kokee jokaisen saavutuksensa suurena työvoittona. Brasilia, Argentiina ja Kolumbia ovat jo takana, ja pian joukko siirtyy pohjoisemmaksi Meksikoon, missä Jinjerillä on ollut jo vuosikausia erittäin vahva kannatus. injer on Chilen Santiagossa valmistautumassa keikkaan 28 asteen lämmössä, kun bändin laulaja Tatiana ”Tati” Shmayluk ja basisti Eugene Abdukhanov ottavat videoyhteyden Suomen Tampereelle, kymmenen pakkasasteen keskelle. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LINA GLASIR, ILONA GERASYMOVA 33. Ukrainalaiset ovat kiertäneet Etelä-Amerikkaa muutaman viikon ajan. – Se kuulostaa mahtavalta! Tatiana huudahtaa puhelun alkuun vahvalla aksentillaan. – Ei minulla ole mitään aurinkoakaan vastaan, mutta Suomesta minulle tulee mieleen upea talvi ja joulu. Kyse ei ole pelkästä lomahaaveilusta: Jinjerin kotimaassa käydään sotaa, kun taas Suomi vaikuttaa monin tavoin Siitä asti, kun Jinjer lähti kymmenen vuotta sitten maailmalle, bändi on ottanut varsin epätodennäköisestä menestyksestään irti kaiken. Olisi hauskaa juoda aamukahvit ja lähteä sitten vaikka hiihtämään tai luistelemaan. Myös Eugene alkaa fiilistellä lumista talvea. Hän jatkaa, että haluaisi kokea suomalaisen talven bändin kierrettyä Pohjoismaita lähinnä syksyisin tai kesäfestareilla
”Musiikin tekemisen pitää olla rankkaa. Sen täytyy olla työlästä. Ei helppoa.” 34. Ei mukavaa
Etelä-Amerikkaa ei voi kierrellä helposti nightliner-bussilla, kuten Eurooppaa useimmiten. Monet eurooppalaiset bändit tuskailevat, miten vaikeaa on lähteä kiertämään Amerikkaa. – Kiertäminen maailmalla on todella avannut silmäni sen suhteen, miten monenkirjava ihmiskunta on, mutta samalla ihmisyyden varjopuolet ilmenevät kaikkialla peittelemättömän raa’asti. Eugene jatkaa aiheesta. turvalliselta paikalta. – Täällä ihminen saattaa asua vaarallisella alueella, elää askeettisesti ja käydä töissä minimipalkalla ja nauttia kuitenkin musiikista täysillä ja ottaa kaiken irti pienimmistäkin elämäniloista. Hän viittaa tietenkin sekä tuulettimiin että bändin faneihin. Kaiken pitäisi olla kivaa ja mukavaa. 35. Eurooppalaiset miettivät asioita, joita heillä ei vielä ole tai joita heillä voisi olla enemmän. Että älkää herranjumala ikinä menkö sinne, tulette vain tapetuksi. – Se muistuttaa minua nuoresta itsestäni, Tatiana sanoo ja kertoo olleensa nuorena todella huono englannissa ja yrittäneensä imitoida englanniksi laulavia bändejä tietämättä yhtään, mistä lyriikat kertovat. – Historiaa ei tarvitse tuntea kovin kummoisesti tietääkseen, että moni maa täällä kärsii yhä siirtomaa-aikojen lieveilmiöistä. Tatiana sanookin, ettei Jinjer ole ehtinyt juuri nähdä maisemia, koska pitkät välimatkat ovat taittuneet aikataulullisista syistä lentäen. Mukavuuksista on tingittävä Tatiana ja Eugene muistuttavat, että heidän asenteeseensa vaikuttaa tietenkin se, mistä he itse ovat peräisin. Tällä tavalla meille riittää myös vapaapäiviä, mikä ei ole yleensä mahdollista vaikkapa Pohjois-Amerikassa bussilla kulkiessa, laulaja vertaa. – Jokaisessa kaupungissa on ”se vaarallinen puoli rataa” tai ”se huono kaupunginosa”, ainakin maineensa puolesta. Jako rikkaimman ja köyhimmän kansanosan välillä on monissa maissa todella jyrkkä, mutta vähäosasaiset nauttivat silti elämästään täysillä. Tatiana muistelee, että ensimmäisiä kauhisteluja ja varoituksia Jinjer sai jo aikoinaan Pohjois-Amerikkaan liittyen. ”There are fans and fans everywhere”, Tatiana lohkaisee paljastaessaan, mikä yllätti häntä eniten eteläisessä Amerikassa, kun Jinjer kiersi siellä ensimmäisiä kertoja. Kaikki se, mitä joutuu tekemään jo viisumien ja järjestelyjen suhteen, on massiivinen homma, joten sitä rundia on ihan oikeasti haluttava. Bändihommatkin ovat duunia, me olemme duunareita, eikä työpaikalla kaikki ole aina hohdokasta. Ukraina ei ole koskaan ollut maailman turvallisin paikka, ja he tottuivat jo nuorina epävakauteen ja turvattomuuden tunteeseen. – Näen asian niin, että kun lähtee bändinä maailmalle, ei pidä odottaa limusiinikuljetuksia, gourmet-aterioita, täysiä saleja, puhtaita pukuhuoneita ja palvelusväkeä tekemään kaikki työsi, jos kärjistän vähän. – Lentokoneilma ei ole minulle laulajana yhtään niin paha juttu kuin jatkuvat lämpötilojen muutokset, mutta kärsimättömälle ihmiselle jatkuvat lentokenttärutiinit ovat kieltämättä raivostuttavia. Tatiana toteaa, että isot kaupungit ovat usein täynnään jonkinlaista vaaran tunnetta, jota ei aisti Suomessa liikkuessa. Suurin työ tapahtuu jo ennen kuin astut jalallasi Amerikan mantereelle. – Jos haluaa saada bändilleen paljon keikkoja, on oltava valmis menemään melkein minne tahansa, soittamaan kaikenkokoisille yleisöille JA ennen kaikkea luopumaan monista mukavuuksista, joihin on Euroopassa tottunut. – Samaa tapahtuu kaikkialla. – Täällä tuntee itsensä maailman suurimmaksi tähdeksi. He ovat saaneet kotimaaltaan luvan tehdä kiertueita eräänlaisina kulttuurilähettiläinä, ja siihen he haluavat myös keskittyä. Tilanne Ukrainassa on niin hirvittävä ja lähellä Jinjerin jäseniä perheineen, että he toivoivat jo ennakkoon muita puheenaiheita. Olen itse hyväksynyt tämän, koska olen tottunut työntekoon enkä odota loistoa ja säihkettä. Kaksikko ei aio puhua Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Tällaisissa tilanteissa on hyvä muistaa, että musiikki elämäntapana on oikealla asenteella aika makea juttu. – On ihan hullua, että pihalla auringossa voi olla 50 astetta, ja kun kävelee mihin tahansa sisälle, siellä on ilmastointi täysillä, tuulettimet katossa ja lämpötila noin nolla astetta, hän hekottelee käheästi. Nykyajalle ominaista tuntuu olevan se, ettei työpäivän jälkeen kuuluisi edes väsyttää. – Tämä ei ole silti oikeastaan lainkaan hullumpaa. Rohkeasti päin vaaroja Amerikka on niin valtava manner, että täältä pohjoisesta käsin sen kokoluokkaa on vaikeaa käsittää. Kaksikko ei ole odottanut suuria mukavuuksia. Fanimme ovat ihania, mutta on se vähän kuumottavaa, että he osaavat olla vastassa lentokentällä JA hotellilla JA ravintolassa JA seuraavalla lennolla JA ovat joskus onnistuneet varaamaan viereisen paikan lennoltamme JA seuraavat meitä läpi koko mantereen kiertueen ajan. – Amerikkaan lähteminen on riski. – Yhden ihmisen helvetti voi olla toisen ihmisen taivas, Tatiana sanoo ja lisää, että kaikessa on kyse perspektiivistä. – Euroopassa meillä on niin paljon kaikkea ja otamme sen itsestäänselvyytenä, ettemme osaa nauttia oikein mistään. Sellaiset asiat eivät katoa muutamissa vuosikymmenissä, jos ikinä. – Moni ei halua uhrata mitään, luopua mistään tai edes haastaa itseään sen suhteen, onko mahdollista rundata ihan sissimeiningillä. Olimme joskus Australiassa ja postasimme kuvan ihanalta, rauhalliselta rannalta. – On uskomatonta, että moni täällä ei puhu sanaakaan englantia, mutta silti porukka osaa KAIKKIEN kappaleidemme KAIKKI sanat ulkoa ja on perehtynyt siihen, mitä sanoitukset tarkoittavat, Eugene hehkuttaa. Tämä on madaltanut kynnystä lähteä maailmalle. Minusta tässä on kyse ihan samasta asiasta kuin missä tahansa työelämässä. Syyt rauhattomuudelle voivat olla erilaisia kuin Jinjerin kotimaassa, mutta Eugene sanoo, ettei ole yllättynyt Etelä-Amerikassa kiertäessään oikeastaan mistään. Aika monesti ihmisten kanssa pärjää sillä, että pitää huolen omista asioistaan ja ymmärtää, että monissa paikoissa tietyt jutut ovat tulenarkoja ja niihin on ihan turha jonkun eurooppalaisen ulkopuolisen mennä sekaantumaan. Eugene kertoo, että häneen on tehnyt suuren vaikutuksen eteläamerikkalaisten elämänhalu. Vaikka asiaan liittyy häiritsevämpikin puolensa, eteläamerikkalaiset Jinjer-fanit saavat Eugenelta ja Tatianalta varauksetonta tunnustusta. Olen myös huomannut aiempaa ankarammin, miten epävakaassa maassa olen itse varttunut, Eugene sanoo. Jos kuuntelisimme tällaisia liioitteluja, emme olisi ikinä matkustaneet mihinkään. – Meille maalailtiin kuvia, että jokaisella kadullakulkijalla on ase povarissa, haulikko kainalossa ja liekinheitin selässä, mutta tällaisia asioita liioitellaan aina ja monista jutuista selviää ihan maalaisjärjellä. Eugenella on erittäin suora näkemys siitä, mitä kiertäminen vaatii. Saimme heti kymmeniä kommentteja, että äkkiä karkuun sieltä, tuo on suurin piirtein maailman vaarallisin paikka ja teidät tapetaan sekunneissa. Kunnioittakaamme toivetta ja keskittykäämme siihen, miten kovasti Jinjer on paiskinut töitä viime vuosina
Ensin syntyy riffejä, joista kasvaa kappaleita, jotka ruokkivat itseään. Hurja nippu keikkoja joka puolella maailmaa on ollut suuri osa sen toimintaa. – Lähdimme vain kirjoittamaan ja katsoimme, mihin virta meitä vei. Wallflowers-albumista (2021) ehti kulua yllättävän paljon aikaa ennen nyt julkaistavaa Duélia, mikä ei johtunut ainakaan siitä, että bändi olisi miettinyt tekemisiään liikaa. Luulen monien ihmisten häpeävän niin paljon sitä, mitä he oikeasti haluaisivat tehdä, että he jättävät asiat tekemättä, Tatiana tokaisee. Tuloksena on rajun ja ison kuuloista modernia metallia, jossa jokaisella soittimella on merkityksensä. Tatiana naureskelee, että oikeasti heitä vähän pelottaa lähteä vaikkapa Intiaan, missä kukaan bändin jäsenistä ei ole koskaan käynyt. Mitään ei suljettu pois. – Ainoa tietoinen päätös oli, ettemme halua toistaa itseämme, Eugene sanoo. Tiedämme, että meillä on noissa paikoissa jonkin verran kuulijoita, mutta otamme riskin, emmekä voi tietää, miten paljon keikoille tulee väkeä. Jokainen uusi juttu siitä eteenpäin on ollut voitto. – Meillä ei ole ollut aikaa katsella taaksepäin, Eugene sanoo ja myöntää, ettei olisi itsekään ikinä uskonut Jinjerin kaltaisen bändin pääsevän näin pitkälle. – Yksi tunne, jota emme ole osanneet koskaan tuntea, on häpeä. Hallitsematon koneisto Jinjerin luovuuden lähde ei ole kuivahtamassa. Albumi syntyi jälleen vaiston varassa. – Tässä kaikessa on parasta, kun on nukkunut miten sattuu jossain rämän bussin nurkassa, herää jetlagissa keikkapaikalta, tekee soundcheckin, syö hassua ruokaa, ihmettelee kadulla täysin vieraan paikan arkista elämää ja soittaa sitten kaiken päätteeksi helvetinmoisen keikan, jolla yleisö lataa sinut täyteen voimaa, Eugene sanoo. Haluamme tehdä niin kovia kappaleita, että muukin bändi pitää niistä, ja kun tuomme ne näytille muille, alamme miettiä sovituksia yhdessä, Eugene kertoo. Ensimmäiset keikkamme olivat voittoja. Rumpalimme Vlad sanoi juuri haastattelussa, että kappaleen on tavallaan kirjoitettava itse itsensä. Bändi halusi tehdä niin paljon keikkoja ja niin monessa maassa kuin mahdollista. – Noina hetkinä saa huomata, että musiikki on universaali kieli. Pieniä työvoittoja ”Se on ollut helvetin pitkä tie”, Eugene tuumailee, kun päivittelemme, että Jinjerin debyyttikokopitkästä Cloud Factorysta on kulunut jo kymmenen vuotta. Kaksikko ynnäilee kaikkea kokemaansa niin, ettei bändielämä ole lainkaan tukalaa, kun siihen suhtautuu oikealla tavalla. Kuin tämä kaikki voisi loppua milloin tahansa. Merkittävää on sekin, millaisen evoluution bändin musiikki on kokenut. Se voi olla myös hyvällä tavalla likainen ja haiseva. Harvalla bändillä on ollut alusta alkaen niin oma soundi, joten Jinjer voi olla uskalluksestaan ylpeä. Jinjer ei ole ikinä ajatellut noin, eikä tule ajattelemaan jatkossakaan. Tai sitten musiikkiin itseensä ei uskalleta panna ihan sellaisia juttuja kuin haluttaisiin, koska se olisi jotenkin genren sääntöjä vastaan. Eugene kertoo uskovansa siihen, että kappaleen kuin kappaleen on toimittava täysillä jo ilman lyriikoita ja laulua. – Kukin meistä säveltää jopa kokonaisia biisejä omillaan. 36. Samalla tavalla jokainen uusi levy on meille vähän kuin ihme. Flow on hyvä sana kuvaamaan kaikea mitä teemme. Teemme jokaisen albumimme kuin se olisi viimeisemme. – Astuimme jo kauan sitten ulos perinteisestä kappaleformaatista, minkä sijaan punainen lanka syntyy ihan muilla tavoilla. – Totuimme ajattelemaan niin, ettei huomista välttämättä ole. Eugene ja Tatiana naureskelevat pitkään, kun kerron, että syystä tai toisesta bändi on suljettu ulos Metal Archives -sivustolta, josta löytyy yleisesti metallia laidasta laitaan. Olemme valmiit antamaan kaikkemme vaikka kymmenen ihmisen yleisölle. – Kaikki todennäköisyydet olivat meitä vastaan. Merkillepantavaa on ollut, ettei Jinjer ole pysähtynyt hetkeksikään. Olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa meihin istutettiin jo lapsena ajatus, että maailma tai osa siitä voi loppua milloin vain, Tatiana kertoo. Olimmepa sitten eteläisimmässä Australiassa tai pohjoisimmassa Kanadassa, musiikin voima on läsnä samassa muodossa. – Cloud Factory -albumi oli meille voitto. Eugenen ohella sekä kitaristi Roman Ibramkhalilov että rumpali Vladislav Ulasevich toimittavat levyille sävellyksiä. Bändi ei ole miettinyt, missä se on viiden vuoden päästä tai asettanut itselleen tavoitteita. Olemme tehneet todella kovasti töitä mutta olleet myös onnekkaita. Latinalaisen Amerikan jälkeen lähdemme Australiaan, Aasiaan, Japaniin, Etelä-Koreaan ja Intiaan. Reissun onnistumisesta tai edes keikkapaikkojen laadusta ei ole takeita. ”Olemme juosseet juoksemisen ilosta”, Eugene komppaa. Lauluissa, kitarassa, rummuissa ja bassossa tapahtuu paljon kaiken aikaa, mutta kulmikkaan raskas soundi hengittää. Eurooppalaisen bändin on hankalaa päästä Amerikkaan, totta kai, mutta lähes yhtä hankalaa ukrainalaisen bändin on päästä Eurooppaan. Kunhan kappaleessa on hyvä flow, emme välitä siitä, millaisia ideoita päihimme pälkähtää. ”Rock’n’roll-unelman” ei tarvitse tarkoittaa luksusta. – Periaatteemme on, että kappaleen on toimittava kokonaisuutena ja oltava kiinnostava kaikilla tasoillaan. – Me emme ole ikinä käyttäneet musiikkia työkaluna saavuttaaksemme jotakin muuta, Eugene jatkaa ja täsmentää, ettei Jinjer ole koskaan tavoitellut rikkauksia, kuuluisuutta tai kartanoita. Sen jälkeen bändin uralla on tapahtunut paljon. Lopulta emme hallitse ihan täysin itsekään, mitä niistä muodostuu. Tatianan vastuulla ovat lyriikat ja laulusovitukset. Jos kappale vaatii ihan helvetin oudon bassosoolon kohottamaan tunnelmaa tai vähän rytmimusiikkia tuomaan jyrkkyyteen rentoutta, voit olla varma, että sellaista löytyy. Tatianan mukaan Jinjerillä ei ole ollut koskaan pitkän aikavälin suunnitelmaa. Tämän ajatusmaailman on voinut kuulla Jinjerissä alusta alkaen. – Juuri se on jännittävin osuus tässä kaikessa: sitä haluaa vetää niin kovia keikkoja, että voittaa kuulijoita puolelleen yksi kerrallaan. Innokas Eugene jatkaa, että Jinjer otti kaiken mainitun ikään kuin haasteena. Emme miettineet mitään sellaista, että levyn on oltava aggressiivisempi tai raskaampi tai melodisempi. Itä-Euroopasta ei tule kovin montaa bändiä, jotka pääsevät kiertämään. Bändin musiikkia on mahdotonta kuvailla muuten kuin moderniksi metalliksi, jossa vääntyneet riffit ja rytmit saavat rinnalleen flirttejä reggaetä ja jazzia myöten. – Uskoakseni aika moni muusikko jättää lyriikat kirjoittamatta siten kuin oikeasti haluaisi, koska pelkää vähän, että ne olisivat jotenkin noloja. Mutta jos ottaa riskin, voi kokea uskomattomia asioita. – Tämä on aivan helvetin hauska tapa seikkailla ja tuntea elävänsä! laulaja huudahtaa lopulta. Musiikki siis kerää aineksiaan niin kauan, että luonnollisen virran seurauksena kaikki toimii. – Jos pelkää liikaa sitä, että backstagellä ei ole suihkua tai että lentoyhtiö hukkaa laukun tai että keikkapaikalla ei olekaan maailman paras PA-systeemi tai että saa ehkä joskus ruokamyrkytyksen, ei kannata alkaa elää bändielämää
Musiikin kautta me kykenemme siihen.” 37. ”Se, mitä maailmassa ja kotimaassamme tällä hetkellä tapahtuu, on ladannut meidät täyteen sellaisia patoumia, ettemme kykenisi ikinä puhumaan niistä siten, että oikea tunne välittyisi
Ja sitten se todella outo djentin ja jazzin sekoitus meni läpi lähes sellaisenaan, hän nauraa. – Olin viikkokausia täysin itsekseni. En tiedä aina edes itse ihan varmaksi, mistä kappaleeni kertovat. – Green Serpent -demo taas muuttui täysin. Siihen Eugene ei osaa ottaa kantaa, miksi Duélin kappaleiden flow tuntuu vahvemmalta kuin koskaan aiemmin yhtyeen historiassa. Hän muutti hieman kappaleen riffejä ja kirjoitti yhden osan lisää, minkä jälkeen sovitin bassot uudelleen. musiikkimme kirjoitti musiikkia. – Minulta kysytään aika usein, miten ihmeessä kirjoitan näille levyille, ja voin sanoa rehellisesti, etten tiedä itsekään. – Tein Tantrumista mielestäni niin oudon biisin, että olin ihan varma, ettei kukaan muu tule nielemäään sitä ainakaan purematta. Musiikin kautta me kykenemme siihen, ja siksi Duél kuulostaa siltä kuin kuulostaa. – Jos asia on näin, minusta tuntuu, että olemme tehneet jotain oikein, Eugene toteaa. Tatiana paljastaa, että Duélin kohdalla kirjoittaminen oli harkitumpaa. Lopullista ei tunnista alkuperäiseksi, mutta biisistä tuli aivan helvetin paljon parempi. Se on henkilökohtaista kaaosta, jota en todellakaan osaa pukea sanoiksi. Se taas johtuu siitä, että tapa, jolla kirjoitan, on vaihtunut jokaisella albumilla, hän sanoo. – Kaikki riippuu täysin siitä, mitä elämässäni on tapahtunut, mitkä asiat merkitsevät minulle sillä hetkellä eniten, millaisella mielialalla olen, mitä maailmassa tapahtuu ja miten sisälläni kiehuu. Hän eristi itsensä prosessin ajaksi ulkopuolisesta maailmasta ja paneutui elämäänsä muistiinpanojensa kautta. Basisti itse teki Duél-albumille alkuperäiset rungot keskenään hyvin erilaisiin kappaleisiin Tantrum ja Green Serpent. – Kappale ei silti tuntunut ihan valmiilta. Kaikki oudoimmatkin kokeilut sulautuvat nyt tiiviisti yhteen. – Se, mitä maailmassa ja kotimaassamme tällä hetkellä tapahtuu, on ladannut meidät täyteen sellaisia patoumia, ettemme kykenisi ikinä puhumaan niistä siten, että oikea tunne välittyisi. Vlad keksi yhden kitaraosuuden ennen viimeistä kertosäettä, mikä sai minut improvisoimaan vielä oudompia bassojuttuja, joten taas kerran... Laulajan mukaan ei ainakaan helppoa. Mustekynällä kirjattua Millaista Tatianan on lähteä sovittamaan laulujaan ja sanoituksiaan keitokseen, joka voisi toimia edellä kirjoitetun mukaisesti vaikka instrumentaalisena. Katsoin paljon historiallisia dokumentteja, luin uutisia ja tutkin sitä, millaisia. Vlad räjäytti alkuperäisen ideani kappaleiksi ja rakensi osasista ihan uuden kokonaisuuden
Tatiana myöntää, että hän tuntee aina Jinjer-albumin valmistuttua olevansa ihan lopussa. Sellaisen ihan oikean antiikkisen, hopeisen mustekynän 1800-luvun Ranskasta. Nyt kun olen nähnyt, miten Tatiana kirjoittaa ja mitä hän kirjoittaa, minusta hän ansaitsisi paljon enemmän tunnustusta. Vaatimukset itseämme ja toisiamme kohtaan ovat ylikorkeita, mikä voi olla levyn työstämisen aikana helvetin rankkaa. – Kukaan meistä ei ole videoiden tekemisen, käsikirjoittamisen tai tuottamisen ammattilainen, joten emme osaa itsekään sanoa, mitä oikeasti haluamme ja kaikki on aina eräänlaista sattumankauppaa, Eugene sanoo. Siksi panen usein ylös juuri tuollaisia voimakkaita sananparsia. JINJER on lavalla silkkaa raakaa voimaa. – Opiskelin nuorempana paljon ja paneuduin myös monenlaiseen runouteen. – Videoiden tekoon on aina liian vähän aikaa, niitä ehditään valmistella turhan vähän, puvustus on ihan arpomista ja kuvauspäivän aikana voi tapahtua kaikenlaista, Tatiana sanoo. Kun kaikki on valmista ja kuulijat aistivat, että annoimme kaikkemme, se on kaiken työn arvoista. Laulaja kertoo kirjoittavansa aina paljon muistiinpanoja, eikä ainoastaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, vaan eritoten siitä, miten hän tai joku hänen lähellään asiat kokee. Bändi luottaa kikkojen sijaan siihen, että antamalla kaiken energiansa ja soittamalla niin suurella voimalla kuin mahdollista, musiikin omalaatuinen karisma välittyy koko yleisöön. Sen täytyy olla työlästä. Silti sekin on vain hyvä merkki. elämiä muutamat itselleni merkittävät runoilijat ja muusikot olivat eläneet. – Olen todella huono selittämään ideoitani englanniksi, ja vaikka lähetin videon tekijöille kaikenlaisia viitekuvia, siitä ei tullut läheskään sellainen kuin olin ajatellut. Kun Duél oli valmis, minusta tuntui hetken aikaa, etten pysty enää ikinä tekemään musiikkia. Ehkä me joskus tiedämme. Nyt olin miettinyt etukäteen mitä ja miten laulan ja pystyin keskittymään epävarmuuden sijaan siihen, että annan tulkinnoille ihan kaikkeni. Ei helppoa. – Musiikin tekemisen pitää olla rankkaa. Laulaja menee muutamaksi sekunniksi hämilleen, naurahtaa käheästi ja jatkaa kertomalla siitä, mikä teki Duélista hänelle itselleen erityisen tärkeän ja mieluisan kokemuksen. Sitä kuuluisaa luomisen tuskaa riitti silti uuvuttavuuteen saakka. – Videomme ovat usein ihan kelpoja. – En pidä niistä kummastakaan, hän sanoo. Kirjoitin kaikki levyn lyriikat sillä, ja niiden pohjavire olisi ollut ihan erilainen ilman sitä kynää. – Tällä kertaa olin enemmän romuna kuin koskaan aiemmin – ja siksi entistä tyytyväisempi. – Suoraan sanoen tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ihan oikeasti valmistautunut äänityksiin, hän toteaa. Päätin kirjoittaa kappaleen päivässä, kunnes olin täysin valmis. – Ostin myös ikivanhan mustekynän. Eugene keskeyttää laulajan ajatusvirran toviksi kehuakseen häntä erityisestä syystä. Ainoa onnistunut musiikkivideomme. – Siinä on ollut puolensa, että olen marssinut studioon puolihuolimattomien lyriikoiden kera ja antanut vain mennä nauhalle jotain, mutta kyllä tämä metodi oli parempi. Ihmiset ovat tehneet kaikkensa niiden eteen ja hyvää työtä. Haaste on siinä, ettemme itse tiedä, miten kuvittaa Jinjeriä oikein. Tatiana Shmayluk pamauttaa, ettei haluaisi edes puhua kahdesta ensin mainitusta. Englanti ei ole äidinkieleni, mutta jos englanniksi kirjoittamani rivi tuntuu tärkeältä, se todennäköisesti on sitä. – Se on mestariteos. – Kafka on uusista videoista ainoa, joka sopii kappaleeseen ja tuntuu oikeasti siltä, että se on osa kokonaisuutta, Eugene Abdukhanov jatkaa. Tatianan teksteissä on omalla tavallaan samanlaista karismaa kuin suurilla runoilijoilla. – Joskus yksi tekstirivi voi olla hirvittävän voimakas. Tima Kasatkin teki ilmiömäistä työtä, ja sitä katsoessa itsestänikin tuntuu, että onnistuimme kerrankin videolla, Tatiana lisää. Monet yhtyeen musiikkivideoista ovat olleet osin tarinallisia, eivätkä musiikki ja kuvallinen sisältö ole aina kohdanneet. Sitten puistelin päätäni ja hymyilin, että taisimme onnistua tekemään jotain, mihin revimme oikeasti aika paljon sisimmästämme.. Jinjeriläiset eivät syyttele muita siitä, etteivät musiikkivideot oikein istu bändin musiikkiin, mutta myöntävät, että videoita tehdään usein vain pakon vuoksi. Kyse ei ole siitä. Mietin vain, että ääh, taaskaan en osannut ilmaista itseäni. Uudelta albumiltakin on tehty jo kolme videota: Green Serpent, Someone’s Daughter ja Kafka. Kuvaruuduilla on nähty erilainen Jinjer. Laulaja nostaa esille syksyllä 2024 julkaistun Someone’s Daughter -videon, jota varten hänellä oli mielessään tietynlainen visuaalinen ilme ja kuvasto, mutta haasteeksi nousi esimerkiksi kielimuuri. Ei mukavaa
Vasta kun ensimmäinen kappale alkoi saada jonkin muodon, aloin kysyä näitä kysymyksiä. – Toki olimme silloin niin nuoria, ettemme malttaneet pysähtyä tunnelman äärelle kovin pitkäksi aikaa. Trym alkoi hahmotella melodioita ja tunteita, tapahtumia ja juonenkulkuja. Aloin mennä yhä syvemmälle tähän maailmaan, ja materiaalia alkoi tulla lisää. – Viikinkiaikana oli tietysti paljon taisteluja ja hautajaisetkin olivat massiivisia. Musiikki on tietyllä tavalla hyvin alastonta. Trym sanoo nauttivansa siitä, millaisia mielikuvia kappaleet kuulijoissa herättävät. Julkaisimme Emperorin kasettiboksin aikoinaan hänen kauttaan, ja minulle jäi mieleen, miten laadukasta työtä hän teki. Kaiken tämän keskellä pieni joukko eloonjääneitä kantaa kuollutta kuningasta ylös kukkulalle. – Yritin aluksi luoda vain ääntä ja tunnelmaa. Onko häntä kohdannut onnettomuus. Nyt en halunnut mitään sellaista. Se ei ollut aluksi edes melodia vaan pelkkä soundi, Trym Torson, 50, sanoo. Lopputulos on yhtä aikaa minimalistinen ja sinemaattinen sekä ehdottoman hypnoottinen. Hänet on haudattava kunniallisin menoin. – Päätin tehdä albumikokonaisuuden ja katsoa, josko Darkness Shall Risen Denny kiinnostuisi siitä. Trym Torson tunnetaan black metal -rumpalina, jollaisena hän on tehnyt uraa etenkin Emperorissa. Onneksi Denny lähti tähän mukaan. – Bändin kanssa voi aina tuoda rummut ja kitaravallit murskaavalla voimalla mukaan. Se oli turhauttavaa, mutta lopulta äärimmäisen palkitsevaa. – Olen kirjoittanut biiseille pienet tarinat, mutta minusta on mahtavaa, kun ihmiset kertovat, millaisia tarinoita heille nousee mieleen. Niitä ruokkii myös artistinimi Thrymr, jonka kirjoitusasu on muinaisnorjalainen. Nuotti ylös, nuotti alas Jos ambient-musiikki on Trymiltä hieman yllättävä aluevaltaus, fiilismielessä Saga of the North on erittäin loogista jatkoa kaikelle, mitä mies on aiemmin tehnyt. T aistelu on tauonnut, ja näky sotatantereella on karmea. Onko kuningas kuollut taistelussa vai vanhuuteen. Taiteilijanimellä Thrymr tehty soololevy on mieheltä yllättävä aluevaltaus, ja muutakin uutta on tulossa. Hän huomauttaa itsekin, että jo Enslaved-aikoina 1990-luvun alussa ajatuksena oli tuoda musiikkiin hyytävää pohjoista tunnelmaa. Valtavasti verta ja aseita. Tai aluksi minulla oli kyllä ihan liikaa raitoja ja tavaraa, kunnes tajusin alkaa karsia. Metallibändeissä ikänsä soittaneelle rumpalille tällainen musiikki antoi kokonaan toisen näkökulman luomistyöhön. Usein maisema on hyvin samantyyppinen kuin minulla, mutta mielikuvat voivat olla monenlaisia. TEKSTI VILHO RAJALA PÖLKYLLÄ Ei taidolla vaan voimalla 40. Ydinkohtauksen ympärille alkoi kasvaa Thrymr-nimellä julkaistu albumi Saga of the North. Trym ei myöskään aikonut julkaista musiikkiaan vaan kuvitteli tekevänsä projektia omaksi ilokseen, mutta sitten muutama ambient-lafka kiinnostui. Ehkä kuninkaastaan, ehkä omasta palveluksestaan. Hyvin pian alkoi hahmottua, että kysymys on jonkinlaisesta heimosodasta, ja tarina alkoi kirjoittaa itseään. Se on aina tehokasta. Se on midillä tehtyä syntikka-ambientia, jossa tunnelma on kaikki kaikessa. Mutta pitkään minulla ei ollut muuta kuin tuo ensimmäinen tuokiokuva. Biiseissä piti tapahtua koko ajan paljon. Se riivaa minua vieläkin! Kun tein näitä biisejä, kaikkein vaikeinta oli luottaa fiilikseen ja keskittyä yhteen teemaan tai melodiaan kunnolla – jopa koko biisin mitalta. Saga of the Northilla ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa, tai edes bändimusiikin. Kuolleita ja silvottuja sotureita ympäriinsä. Trym pohti, miksi kuningas on kuollut, miksi hänet on haudattava ja mitä ylipäänsä on tapahtunut. – Tämä visio tuli minulle ensin, ja siihen liittyi voimakkaasti jonkinlainen soundi. – Ensimmäisessä visiossa pidin niistä suurista tunteista, kuinka soturit olivat yhtä aikaa täynnä surua ja kuitenkin tietyllä tavalla ylpeitä
Ei taidolla vaan voimalla 41
– Kuuntelimme koko ajan äärimmäisempää musiikkia ja olimme tietenkin ihan ällikällä lyötyjä, kun löytyi jokin uusi, entistä nopeampi bändi. Minulla oli Walkman, jonka kuulokkeiden päälle laitoin kuulosuojaimet ja soittelin sitten musiikin mukana. Hän kertoo, että urheilu oli hänelle tuttu maailma, ja niinpä oli loogista koetella rajojaan ja raajojaan musiikissakin. Puskin vain väkisin. Fiilis vaati sen. oikeassa kohdassa ja katsella, miten Eric Carrin setti oli aseteltu. Ivar [Bjørnson, kitara] esimerkiksi aloitti jonkin biisin yksinkertaisesti nopeammin kuin ennen ja minun piti vain pysyä mukana. En tiennyt, mikä on hi-hat. Harjoittelin vain itsekseni. – Treenasimme viikonloppuisin kuin hullut. Yhdellä kaseteista esiintyi KISS. – Haluan alleviivata, ettei minulla ole koskaan ollut hyvää tekniikkaa nopeasti soittamiseen. Riittääkö sanottava peittoamaan puutteet etevyydessä. Puskimme toinen toistamme. Voiko soittaja olla hyvä, vaikkei hän olisi erityisen taitava. Elettiin 1990-luvun alkua, joten on helppo hahmottaa, mitä nämä bändit olivat. – Vastustin ajatusta pitkään, mutta lopulta oli annettava periksi. – Siitä, kun sain rumpusetin, meni varmaankin vuosi ennen kuin osasin soittaa simppelin biitin. Trym asui parinsadan hengen kyläpahasessa, josta ei löytynyt oppia nuorelle rumpalille. – Sehän on mahtavaa, kun voi siirrellä nuotteja ylös tai alas ja varioida teemaa, katsoa miten fiilis kehittyy ja muuttuu. Minulla ei todellakaan ollut lahjoja. Kaikki piti päätellä itse. Levylle tuli loppujen lopuksi myös muutama lattiatomin isku. Imitoin sitä sitten omilla rummuillani jotenkin. Trym jatkoi kaiken aikaa koti treenejä ja kehitti hyvin persoonallisen, suoraan sanoen brutaalin tyylin soittaa. – Ei minulla ollut hajuakaan, miten rumpusetti asetellaan. Yritin painaa pausea. Ja toisaalta, onko etevyys sinänsä kovin kiinnostavaa. Kylmään mutta virheettöPÖ LK YL LÄ Itse sävellystyö tapahtui pianolla ja kitaralla, mutta huomattavissa määrin myös midillä tietokoneen ääressä. Tämä keskustelu on ikiliikkuja muusikkojen ja muidenkin keskuudessa. Teini-ikäinen Trym päätyi soittamaan Enslavediin. Morbid Angel, Death, Sepultura ja niin edelleen. Eikä nopeus sinänsä edes kiinnosta minua. Mutta olin erittäin sinnikäs! Roope Ankkakin sen jo tiesi: lahjoja ei ole olemassakaan, on vain innoitusta ja kunnianhimoa. Ja sama toisin päin, minä laskin biisin käyntiin tahallani vähän nopeammin kuin aiemmin. Se oli aika pitkä tie. Hän sai käsiinsä vhs-kasetteja, joilla oli musiikkivideoita tai livekeikkoja ja seuraili aina mielellään rumpaleita. Jos ajattelen omia suosikkirumpaleitani, saan paljon enemmän fiilistä vaikka Mikkey Deen soitosta kuin jostain äärinopeista tekniikkahirmuista. Ne tomit ovat todella tarpeen! Voimasta ja tekniikasta Trym Torson, oikealta nimeltään Kai Johnny Mosaker, alkoi soittaa rumpuja teini-ikäisenä 1980-luvulla varsin vaatimattomista lähtökohdista. Eikö soittamisessa ja musiikissa ole kyse sanottavasta, kommunikaatiosta ja inhimillisestä yhteyden tunteesta. Se oli minusta älyttömän vaikeaa, en todellakaan tajunnut intuitiivisesti soittamisesta mitään
Nykyään Trym valmistautuu keikoille huolellisesti ja myös lämmittelee ennen vetoa perusteellisesti. Samalla musiikki menetti minusta merkitystään, ja se on minulle aina se tärkein juttu. mään suorittamiseen pystyvät koneetkin, miksi ihmisen pitäisi siihen pyrkiä. Hän ei ollut niissä osallisena, mutta sai tuta seuraukset. Hehän tekivät samana vuonna Eld-levyn, eikä se kyllä ollut juttuni. Emmekä halunneet olla edes mikään Floridan death metal -skenen tapainen juttu. – Nuorempana vain menin lavalle. Ääni kellossa muuttui 1990-luvun mittaan. Fyysiset varjopuolet Youtubesta voi katsella iltojensa ratoksi käsittämättömän taitavia soittajia. – Mediahan tarttui kirkonpolttoihin välittömästi ja erittäin, erittäin negatiivisella tavalla. Meillä oli ikään kuin sama tavoite, mutta kukin meistä lähestyi sitä hiukan omalla tavallaan. Oman uransa suosikiksi Trym nostaa Emperorin Anthems to the Welkin at Dusk -albumin vuodelta 1997. Olin hyvin nuori ja tietysti täynnä näyttämisenhalua päästessäni Emperoriin. Mediassa kirjoitettiin, että tämä on jotakin kiinnostavaa, tässä on jotakin uutta. Juuri nyt kaikki on kunnossa, onneksi. Kaikki tekevät samaa juttua. Olennaista oli Trymin mukaan se, että musiikin piti kuulostaa siltä, miltä elämä Norjassa tuntui. – Minulla on ollut molemmissa käsissä jännetupentulehdus, ja sehän on vaiva, joka muistuttaa itsestään aina uudelleen. 30 vuotta sitten soittajat tunnisti heti. Zyklonissa soitti myös Emperor-bändikaveri Samoth. Mutta: – Tietenkin olisi ollut monella tavalla hyvä, jos joku olisi opettanut minulle alussa vähän soittotekniikkaa. Pidin heidän musiikistaan todella paljon jo ennestään. Hän säveltää pelimusiikkia ja soittaa Emperorin kanssa keikkoja aina kun se on tarpeen. Kun aika kului, ilmiö kasvoi kasvamistaan. Äärimmäisen ja väkivaltaisen soittotyylin hintana ovat Trymin tapauksessa olleet fyysiset vaivat. On ollut pitkiä kausia, kun en ole voinut edes avata limsapulloa. – Minua on pyydetty rumpaliksi yhteen sinemaattiseen doom metal -projektiin, jossa on mukana tunnettuja norjalaisnimiä. Kirkonpoltoista ja murhista Trym on ymmärrettävän vähäsanainen. Se tapahtui yllättävän nopeasti. – Se oli minulle hyvää aikaa. Kuriton poikasakki Kun Pölkyllä on mies, joka on elänyt Norjan alkuperäisen, pahamaineisen black metal -ajan ja ollut henkilökohtaisesti tekemisissä sen myyttisten hahmojen kanssa, on pakko kysyä, millaista touhu ihan oikeasti oli. Anthemsin lisäksi Trym nostaa esiin Zyklonin Aeon-levyn vuodelta 2003. Levy on minusta kestänyt myös aikaa hienosti. Mutta vaikka heidän taitavuutensa herättää ihastusta, jotenkin siitä tulee myös surullinen olo. – Ulkoapäin katsellen se varmaan näytti paljon isommalta ja organisoidummalta kuin se oikeasti oli. Mutta juuri nyt minulla ei ole mitään suunnitelmia. En ole soittanut nuottiakaan sitä kamaa vielä, kuunnellut vasta demoja, mutta uskoisin, että se on seuraava juttu, jonka kanssa jotain tapahtuu. Jalkojen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia koskaan. Minulle oli tärkeää vain tehdä sitä. Jotain ihan uuttakin on ajatuksissa. Emme missään tapauksessa halunneet olla mainstreamiä. – Halusimme, että talven tuulen purevuus, pimeys ja loputon surullisuus tulee musiikista läpi. Norjalaisesta black metalista kasvoi undergoundissa käsite, joka hehkui kaikkein äärimmäisimpänä, pimeimpänä ja ehdottomimpana ilmiönä musiikin maailmassa. Trym on samaa mieltä. Trym miettii hetken, naurahtaa kuivasti ja aloittaa. Totta kai siitä tuli ongelmia. Nykyään Emperor-paitoihin voi törmätä ties kenen Instagram-influensserin yllä. Tällä hetkellä Trym vaikuttaa kuitenkin tyytyväiseltä siihen, että sai Saga of the Northin valmiiksi. – Kun löydän itseni taas tilanteesta, jossa twiikkailen soundeja päivät pitkät ja rakentelen tunnelmia, voi ehkä syntyä jotain. – Lopulta on vaikea erottaa soittajia toisistaan. – Koko hommasta tuli tavallaan kulttuurinen juttu, joka sai valtavasti merkityksiä ja tulkintoja, joita siihen ei alun perin kuulunut. Mutta olisinko silloin kehittänyt yhtä omalaatuista soittotyyliä. Tuo on Dave Lombardo, tämä on Gene Hoglan ja niin edelleen. Mitä vittua nämä kakarat tekevät ja niin edelleen. ”Tietenkin olisi ollut monella tavalla hyvä, jos joku olisi opettanut minulle alussa vähän soittotekniikkaa. Toimettomaksi Trym ei joka tapauksessa jää. En näe järkeä siinä, että toisinnan näitä fiiliksiä tai tätä tarinaa. Join myös paljon enemmän alkoholia kuin nykyään… Se kiertuerutiini oli kyllä aikamoinen. Bändejä oli vain muutama, mutta ne kaikki olivat hyvin omanlaisiaan. Jotain ihan muuta Kuka tietää, kenties maailma saa lisääkin Thrymr-nimellä julkaistua musiikkia. Jos toinen levy joskus tulee, luulen että se on jotain ihan muuta kuin tämä. Trym ei halua pakottaa tekemisiään, mutta jos inspiraatio iskee, kaikki on mahdollista. – Aeonin soundi onnistui todella hyvin. Kuten kerroin, en aluksi ajatellut edes julkaista musaani, mutta tässä sitä ollaan. Hänessä on edelleen ehdottomuutta. Mutta olisinko silloin kehittänyt yhtä omalaatuista soittotyyliä?” 43. Olin lähtenyt Enslavedistä, koska en pitänyt suunnasta, johon se bändi oli menossa. Trym on tyytyväinen siihen, että kulki soittajaksi hyvin vaikeaa reittiä. Ihmiset olivat raivoissaan. Meille sopi ihan hyvin, että meitä hyljeksittiin, koska emme tavoitelleet mitään suosiota. – Minua ei oikeastaan kiinnosta, löytääkö tämä musiikki kuuntelijoita. Meitä oli vain muutama tyyppi, joilla oli hyvin omintakeinen visio musiikista, jota halusimme tehdä. Todella vähän unta, paljon olutta, ei minkäänlaista kehonhuoltoa ja äärimmäinen metallishow joka ilta. – Kun meitä oli ensin pari vuotta hyljeksitty, yhtäkkiä tämä juttu olikin cool. Kaikki kuulostavat samalta, koska he kaikki ovat kuunnelleet ja katselleet samat videot ja käyneet läpi samat treenimetodit
44. Henzin muista bändeistä selvästi vaikutteita ottanut lohkaisu saattoikin olla hetkellinen aivopieru, koska jatkoa ei ole seurannut. Sen sijaan yhtyeen kolmas ja toistaiseksi viimeinen albumi tarjoilee tyylikkään ja mieleen jäävän annoksen skandinaavisväritteistä melodista mustaa metallia. Levyn musiikkia ei helpolla tunnistaisi sveitsiläiseksi mustaksi metalliksi, elleivät vinkkiä antaisi saksankieliset sanoitukset. Sen säänpieksämässä koruttomuudessa on selittämätöntä imua, joka saa etenkin oivaltavat melodiat ja riffit näyttäytymään kaikissa alhon sävyissä. Kappaleiden taika ei kuitenkaan synny esikuvien jäljittelystä, vaan omiin herkkätunteisiin vaistoihin luottamisesta. Nykyään hän kuuluu myös sinfonista black metalia takovaan Nightediin. Uutta musiikkia siltä on kuultu viimeksi sinkun verran vuonna 2016. Albumin ylevimpiä hetkiä tarjoilevat kauaskantoisesti maalaileva Der letzte Triumph ja yöllisin sävyin hyökkäävä Nebelnacht. Kolmevarttinen teos matkaa vaivatta ja notkahtamatta läpi karuutta ja kauneutta sekoittavien atmosfäärien, joissa korostuvat luonnonvoimat. Mykistävimmän annoksen elon katkeransuloista armottomuutta antaa kuitenkin levyn tyhjentävä päätösveisu Am Abgrund. Levyn metsäisten, misantrooppisten ja melankolisten tunnelmien voi sanoa vastaavan otsikkoa hienosti, paikoin jopa maagisesti. Kappaleen massiiviset alakulovirtaukset saavat liikuttumaan joka kerta. Hieman yksioikoisesti täkättävät konerummut korostavat asiaa. Soundi on kuin kuilun reuna. Ensin se johti pitkään pestiin folk metal -jätti Eluveitien riveissä. Suurimmaksi osaksi tästä on kiittäminen Henzin kauniin herkkää kitaramelodiakieltä, joka luikertaa ihon alle luoden oivallisen vastinparin tuskaisesti ja aggressiivisesti takovalle tummalle vyörytykselle. Henzi ei ole haudannut virallisesti myöskään sooloprojektiaan. Kuilun reunalla FOREST OF FOG Abgründe SCHWARZMETALL 2006 TEKSTI EETU JÄRVISALO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Sveitsiläisen metallimusikantin Ivo Henzin sooloprojekti Forest of Fog voisi olla yksi monista unholaan tuomituista makuuhuoneblackviritelmistä. Abgründe tarkoittaa suomeksi kuilua tai syvyyttä. FOREST of Fog aloitti Ivo Henzin musiikillisen polun. Enteilevästi nimetty Awake oli rytmisessä raskaudessaan ja moderneissa soundeissaan hyvin vieraan kuuloinen yhtyeen alkuperäiseen identiteettiin tottuneelle. Untergang (2004) oli tunnelmaltaan karu ja raaka, mutta visioltaan vielä kypsymätön pelinavaus. Seurannut Nebelhymnen (2005) oli kiivaudessaan ja latautuneisuudessaan monin tavoin purevampi tapaus. Albumi on mystisiä mielikuvia kirvoittava kuva vähän yli parikymppisen muusikon senhetkisestä luovuudesta ja ambitiosta. Eipä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Levyn ohuen kuivakkaa äänimaailmaa ei voi millään muotoa luonnehtia täydelliseksi. Vasta yhtyeen kolmosalbumilla Abgründellä osaset asettuivat kuitenkin tukevasti jengoilleen. En usko, että Henzi pystyisi enää säveltämään Abgründen kaltaista soololevyä. Samalla soundi kuitenkin näyttelee merkittävää osaa levyn kiehtovuudessa. VUONNA 2003 perustettu Forest of Fog oli aktiivisimmillaan alkuvuosinaan, jolloin se julkaisi kaikki kokopitkänsä lyhyen ajan sisällä. Myös Henzin ahdistuneesti henkäillyt laulut kuulostavat teemaan mainiosti istuvilta. Sovituksiin on nimittäin ammennettu aimo annos melodisemman laidan ruotsalaista ja norjalaista black metalia – Dissectionin ja Emperorin voi nimetä sarjan selkeimmiksi vaikuttajiksi. Sittemmin mies on tullut tunnetuksi progressiivista folk metalia soittavassa Cellar Darlingissa, jossa vaikuttaa muitakin entisiä Eluveitien jäseniä
Omaa osaansa levyllä näyttelevät vierailijat, mainitun Yatrasin lisäksi rummuista vastaava Septicfleshmies Kerim ”Krimh” Lehner ja yhdellä biisillä vieraileva Svalbard-keulakuva Serena Cherry. Bändi kertoo uuden levyn olevan kuin tiivistelmä sen tähänastisesta urasta, eräänlainen välitilinpäätös. Yhtyeellä on ollut tapana hyödyntää vierailijoiden tuomia mausteita, ja homma toimii tälläkin kertaa moitteettomasti – ellei lukuun oteta pääbändissään mainion Cherryn turhan ohutta ja voimatonta puhdasta laulua. Mikäli jostain syystä erehdyt joskus nauttimaan elämästä, Scorched Earth palauttaa takuuvarmasti maan pinnalle karistaen haaveet paremmasta huomisesta. On myönnettävä, että koin edellisen uutta musiikkia sisältäneen studiolevyn Mæren (2021) kohdalla pientä epäuskoa duon tulevaisuutta kohtaan. Vastoin kuin useimpien muiden post-black-yhtyeiden, Harakirin musiikki ei ole herkkää huokailua, vaan sisältää vereslihaista huutoa ja on kaikkinensa melkoisen vahvaa. Itse ydinalbumin seitsemän biisin ja yli tunnin kestonkin voi kyseenalaistaa. Lausunto tuntuu oikealta, sillä albumi tuntuu sulkevan jonkin aikakauden ja aloittavan samalla uuden. Uransa huipulla Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa HARAKIRI FOR THE SKY Scorched Earth ART OF PROPAGANDA Vuodesta 2011 toiminnassa ollut itävaltalaiskaksikko on kuulunut postblack metalin kärkeen käytännössä koko olemassaolonsa ajan. Hetkittäin sitä on myös hankalaa istuttaa mihinkään tuttuun genreen. Joni Juutilainen ARVIOT 47. Jo Harakiri for the Skyn nimikkodebyytti (2012) rankattiin genressä korkealle, ja kahdeksannen kokopitkän Scorched Earthin voi ottaa vastaan kokeneen ryhmän priimasuoritusta odottaen. Kolmevarttinen tätä laatua olisi takuulla mykistävä elämys. Harakiri on vehdannut aiemminkin väkevien tunnelmien kanssa, mutta jo avauskappale, Austeren Tim Yatrasilla vahvistettu Heal Me paljastaa, että yhtye on nostanut koskettavuutensa uudelle tasolle. Tilanne vaikuttaa saaneen bändin aiempaa itsevarmemmaksi ja vapautuneemmaksi, minkä ansiosta musiikki tuntuu ottavan aiempaa enemmän vapauksia. Ainoat todelliset irtiotot kuullaan kahdella bonuskappaleella, jotka olisi mielestäni voinut jättää julkaisematta. Tämä on ilahduttavaa, vaikkakin bändin luovuuden polttoaineena on ympäröivän maailmamme rappio ja lohduttomuus. Scorched Earth ei ole kuitenkaan kokeilullinen levy, vaan sen sävellykset ja melodiset koukut ovat pohjimmiltaan hyvin suoraviivaisia. Harakiri for the Sky on selvästi uransa huipulla. Vahvasti mieltä jäytänyt ”onhan tämä jo kuultu” -efekti varjosti myös Scorched Earthiin tarttumista, mutta ilokseni voin sanoa, että duo on onnistunut ikään kuin luomaan itsensä uudelleen
Kappaleet eivät ole lopulta kovin monipuolisia, mutta imua löytyy ja biisit kestävät myös syvempää kuulokekuuntelua. Ihmispyramidi osoittaa, että Tyrantti voi olla hyvinkin uskottava yhtye. Black Steel Vengeance on nimensä mukaisesti silkkaa koston kiimaa ja mustaa terästä. Tuplakitaroista, soundeista ja sointukuluista puhumattakaan. Kotimainen Vitriolic tarjosi sääntöön poikkeuksen jo esikoisellaan, mutta toisella pitkäsoitolla päästellään vieläkin rajummin. Ihan kuin ihminen, joka ei kuuntele heviä, olisi yrittänyt tehdä hevibiisin. Italialainen erikoiskuolometalliryhmä sukeltaa toisella pitkäsoitollaan suoraan syvään den liiton kiiltoa tässä ei tarjoilla, vaan ikiaikaisten jäljillä mennään. Overdriver on oikein hyvä levy. Vaivattoman sutjakka komppi ja estoton riffi pistetään kuin nuoremman jolpin rantein. Biisimateriaalin osalta kopla on iskussa. Bändin kolmannen levyn sanoitukset ovat yllättävän vakavahenkisiä, eikä siinä mitään. Shereignin metalli on thrashin, screamon, melodeathin ja progressiivisen perinneheavyn modernia synteesiä. Uusikuu ja Miestä vahvempaa eivät ole lainkaan hassumpia biisejä – viimeksi mainittu jäänee pitkäksi aikaa päähän soimaan. Kuten aiemminkin, 1970-luvun KISSin melodinen pophevi ja MC5/Stooges-sektorin rymyrock kuuluvat menossa selkeästi. Koskinen TYRANTTI Ihmispyramidi NAHKA-LEVYT Suomenkielinen hevi on vaikea laji. Kyse on siitä, miten sanat esitetään. Se ei kenties tuo pöytään mitään tavattoman uutta, mutta tuntuu petraavan paluulevy Eyes of Oblivionista (2022) piirun. Alan vanhemmat klassikot nousevat kyselemättä mieleen, mutta eivät viivasuoraan tai muutoinkaan huonossa mielessä. Ikävä kyllä ne ovat juuri niitä kappaleita, joiden pohjalta minäkin olen rakentanut mielikuvani bändistä. Mutta sitten ovat ne biisit, jotka on vedetty huonolla tavalla överiksi. Mikä parasta, musiikki ja laulu kulkevat komeasti samaa polkua. Koskinen E LS A W E LL A M O Railakkaasti keulivasta otteesta huolimatta pohjoismaisen melankolian säväykset pilkistelevät siellä täällä tuoden rempseyteen mukavan kirpeän ja elämänmakuisen mausteensa. Mitään uuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Biisimateriaalin vahvuutena on tyylillinen linjakkuus, joka varioi hyväksi formuloitua kaavaa kiitettävästi. SHEREIGN Black Halo OMAKUSTANNE Nyt on kansainvälinen meininki! Ja vaikka mäiske on isoa ja pilkulleen viilattua, erityismaininta menee toisaalle – solisti Sara Strömmer on sen sortin voimavara, että ei paremmasta väliä. Huonoa parodiaa. Expiation-biisi toimii kokonaisuudessa erinomaisesti, vaikka onkin täysin säröja biittivapaa esitys. Täytyykin myöntää, että ennen tämän levyn kuuntelemista olen ottanut nahka-viiksiyhtye Tyrantin suurin piirtein yhtä tosissaan kuin Teräsbetonin. Moniulotteisena ja linjakkaana hahmottuva paketti on läpeensä mukana hoilattavaa melorockia, joka jättää taakseen paksun vanan korvamadon limaa. VITRIOLIC Black Steel Vengeance DYING VICTIMS Mustaa rässiä on tehty maailman sivu, enkä ole siitä enää aikoihin isommin innostunut. Kappale voi olla englanniksi maailman mahtavin, mutta suomeksi esitettynä sama lyriikka kuulostaa vitsiltä. Meininki muistuttaa hengeltään jopa vanhaa teutonirässiä, joskin soittoja soundipuoli on selkeästi paremmassa kuosissa. Todella vahvat melodiat ja isot kertosäkeet kannattelevat biisejä erinomaisesti. Esimerkiksi avausraidalla kuultava falsettikirkuminen on silkkaa läppää, eikä edes hauskaa sellaista. Henkilökohtaisesti lämmittävä tekijä on roima annos rehellistä speed metalia. Neidon palkeista tärähtää todella monipuolisesti melodinen herkistely, topakka voimahoilaus ja vimmainen rähjäys. Selkeimpiä yhteyksiä näissä korvissa kuuluu ensin mainittuun, villisti väpättäviä soolosointuja ja hämmentävästi yhä enemmän Peter Crissiltä kuulostavan Nicke Anderssonin laulua myöten. Uusi musta on kuin Mokomaa perinnehevinä, ja tämä on kehu. Lauluissa on tietty piste, jonka jälkeen homma menee huumoriksi. Kappaleiden riffipuolikin on kiitettävän vahvaa, ja bändi olisi hyvä keskinkertaisellakin laulajalla. Kimmo K. Ei toki kovin melodisessa tai puhtaassa mielessä, vaan likaisemmin muotoiltuna. Toistaiseksi uskottavuus ei kuitenkaan pidä koko levyn mittaa. Shereignin miekassa on kuitenkin kaksi hyvää terää, joilla sen soisi leikkaavan globaaliin menestykseen. Elli Muurikainen BEDSORE Dreaming the Strife for Love 20 BUCK SPIN Makuuhaava pistää iloisesti Hammondilla. Vielä kun lausumispuolikin on jiirissä, voidaan puhua esimerkillisestä solistista. Ilokseni voin kertoa piiskauksen olevan rajua myös livenä, joten kurkku esiin ja veret seinälle! Kari Koskinen THE HELLACOPTERS Overdriver NUCLEAR BLAST Garagerock-partio rapsuttelee edelleen heavyn ja hard rockin historian kerrostumista onnistuneen omanlaisen kokonaisuuden. Bändin kakkoslevyllä kokemus ja näkemys kuuluvat kattavan vakuuttavana tekemisenä. Kapakkapianomyrkyttely on nyt ainakin vähemmällä ja urku soi enemmän! Kimmo K
On siinäkin tapa avata peli. päätyyn ja kahmaisee sieltä mukaansa sylin täydeltä 1970-lukua. Eetu Järvisalo ARSGOATIA Agitators of Hysteria VÁN Itävaltalainen Arsgoatia soittaa vihaista, sekavaa, päällekäyvää ja yllättäen myös melko tunnelmallista black metalia. Selvistä vaikutteistaan huolimatta kama on pirteän omaperäistä ja juuri sopivalla tavalla hullua – musavideoiden perusteella jätkille maistuvat muutkin päihteet kuin etanoli. Orgaaninen ja hengittävä äänimaailma istuu tällaiseen progressiiviseen kuoloon loistavasti. Se sisältää death metalia, josta ei meinaa saada millään kiinni. Bändi tarjoaa korutonta, simppeliä ja sopivasti ”skenen ulkopuolella” raakkuvaa mustaa metallia, joka soi myös minimalistisin koskettimin. Nyt on tarjolla yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Tami Hintikka TUHKA Havuportaali NORDVIS Tuhka, norjaksi Aske. Kopla ymmärtää tehdä musiikkia oikeista lähtökohdista ja etenee kappaleet edellä. Toisaalta Kyussin ja Fu Manchun soundimaailma liippaa läheltä, eikä yhtymäkohtia tarvitse etsiä ilmaisun osaltakaan mikroskoopilla. Genreistä jälkimmäisessä bändi luetaan kotimaansa suureen neljään yhdessä Helloweenin, Ragen ja Running Wildin kanssa. Jo Bedsoren Hypnagogic Hallucinations -debyytillä (2020) kuultiin laadukasta monipolvisesti kuljeskelevaa death metalia, mutta tällä kertaa roomalaisnelikko panee urut, syntikat ja mellotronit solmuun oikein huolella. Levy voisi olla vieläkin parempi, jos leimallisen raakkuvalla äänellä tulkitseva yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen Chris Boltendahl kykenisi saamaan suustaan edes jonkinlaisia laulumelodioita. Niko Ikonen DETEST A World Drowning in Detest EMANZIPATION Kahdeksan kappaleen levy starttaa pariminuuttisella It’s Over -instrumentaalilla, jota hallitsee tyylitajuton ja päämäärätön tiluttelukitarasoolo. Kaiserilla on perinnetietoinen mutta selkeästi omanlainen ote. ARVIOT 49. Joni Juutilainen GRAVE DIGGER Bone Collector REIGNING PHOENIX Länsi-Saksan Gladbeckissä vuonna 1980 perustetun Grave Diggerin 22 studioalbumin mittainen ura syntyi ja on kestänyt kuin varkain, mutta heavy metal -universumissa kaikella on tarkoituksensa. Eikä sinänsä ihme, sillä bändissä on Belphegorin ja Death Daemonin entisiä soittajia. Sopivalla tavalla käppäinen Havuportaali on yllättävän kiehtovaa kuunneltavaa. On mukavaa törmätä musaan, joka hoitaa hommansa ilman turhia korulauseita omaperäisyydestä. Tuotantopuoli saisi olla huomattavasti väkevämpi. Luyeye ”Seksikäs-Suklaa” Konssin ja Hanad ”Dosdela” Hassanin yhteen ja ristiin huudettujen laulujen johdolla etenevä tarttuva vyörytys on toteutukseltaan kuranttia. Bone Collector on verevintä Grave Diggeriä aikoihin. Itse asiassa olisi hyvä, jos Tuhka jäisi tähän! Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana kuullut bändien viimeiset julkaisut ovat olleet lähes poikkeuksetta väsyneitä ja haileita muistoja siitä, miten asiat joskus olivat. A World Drowning in Detest ei ole sinänsä teknistä tai progressiivista kuoloa, mutta siihen suuntaan on viitteitä. Popol Vuhia ja Yesiä kanavoiva Dreaming the Strife for Love voi olla kovimmille death metal -henkilöille turhan hapokasta toimitusta. Edellislevyjen tapaan paketti jää kuitenkin kaipaamaan selkeitä, villiintymään saavia hitureita. Onpa heillä myös oma House of the Holy -niminen festari, joka järjestetään aina kesäpäiväntasauksen aikoihin. Tyypit ovat perustaneet Alpeille Funkenfluag Society -nimisen taidekollektiivin panimoineen ja tislaamoineen kaikkineen. Koko levyä vaivaa sama tauti: mikään ei puhuttele, mitään ei jää mieleen. Jaakko Silvast LÄHIÖBOTOX Surullinen tapaus – sellaista on vapaus RANKA Itä-Helsingin rap metal -koplan sanansäilä on jälleen terävä. Yhtyeen kolmas levy jatkaa yhteiskunnallisten epäkohtien ruotimista tutuilla hardcoren ja crossover thrashin aseilla. Nyt ollaan tosin vielä pykälää eksentrisemmissä sfääreissä. Löytyy niin räksytystä, puhtaita lauluja, hoilailua ja huutelua kuin aggressiota ja psykedeliaa sekä luciferiaanisia rituaaleja ja pörröisiä perversioita. Minulla ei ole aavistustakaan, onko projekti enää kasassa, mutta se ei haittaa. Yhteyttä 1990-luvun norjalaiseen mustaan metalliin ei ole hankala hoksata, etenkään kun Joni ”Lord Corax” Soinin ilmaisu ammentaa paljon vanhasta Burzumista ja Darkthronesta. Dreaming the Strife for Love avataan vaatimattomasti kuuden ja puolen minuutin mittaisella Minerva’s Obilesque -instrumentaalilla, joka kertoo, että nyt ollaan outojen asioiden äärellä. Muoto palvelee riffiä, joka määrää lujalla otteella. Kunnon erikoismenoa! Eikä tämä ole lainkaan paskempi levy. Grave Digger on ammentanut musiikkinsa perinteisestä heavystä ja powerista käytännössä koko uransa. Huuruisuus johdattaa mielleyhtymät hetkittäin Monster Magnetin suuntaan, mikä ei ole ollenkaan hassumpaa. Näkökulma on toki täysin suomalaisen yhteiskunnan kiusallisen kiperissä aiheissa, joita yhtye latoo kuulijan päälle tiiviinä litaniana. Eikä lainkaan huonolla tavalla! Vuonna 2022 julkaistu demokokoelma Antologia oli kaikessa metsäisyydessään kovaa kamaa, ja Havuportaali vaikuttaa antavan mukavan vision, mistä Tuhkassa on kyse. Viimeksi mainitun lopussa kuullaan tallenne rasisminvastaisesta mielenosoituksesta, mikä kiteyttää Lähiöbotoxin perimmäisen sanoman. Soundimaailma on hieman tunkkainen ja jää jotenkin puolitiehen. Bändin kakkoslevy Agitators of Hysteria on aika erikoinen ja todella monipuolinen pakkaus, josta tulevat mieleen muun muassa Impaled Nazarene, Celtic Frost ja Belphegor. Vuodesta 2018 toiminutta bändiä voi yhä luonnehtia Suomen Body Countiksi. Tami Hintikka KAISER 2nd Sound MAJESTIC MOUNTAIN Fuzzia, jytinää ja rennosti svengailevaa rytmiä riittää, kun kotoisen aavikkorockpartion toisen albumin asettaa soimaan. Jämäosaston hommia, vaikka yritystä löytyy. Levyn rakkausteema kietoutuu vuonna 1499 julkaistun, maailman harvinaisimmaksi kirjaksi tituleeratun Hypnerotomachia Poliphilin tarinaan. Kaiser pöräyttelee vuosikymmenen yhteissoittokokemuksella maukkaasti, ja trion soitto on ihailtavan rentoa ja jämäkkää. Mutta mikäli esimerkiksi Blood Incantationin viimeisin puhuttelee, suosittelen rohkeasti tarttumaan. Basisti-laulaja Simon Springborg örisee matalalta mutta toimittaa luvattoman kasvottomasti. Ja kun riffit eivät jaksa pitää otteessaan, musiikki valuu mielestä kuin hiekka sormien välistä. Loppupään Elefantti ja linna sekä Kapina kohoavat lähimmäksi sellaisia. Se ei pääse lähelläkään esikuviensa loistoa, mutta imaisee mukaansa jollain ihmeellisellä tavalla. Pitänee tsekata myös toissavuotinen debyytti Hiding Amongst Humans. Hyvä buugi pitää pintansa jopa psykedoomahtavasti levyn päättävän kymmenminuuttisen Aftershockin äärellä. Tanskalainen death metal -poppoo on perustettu jo vuonna 1990. Se ei poikkea hirveästi maanmiestensä Acceptin tai U.D.O:n tekemisistä, mutta on edellä mainittujen viime tekeleitä paljon mielenkiintoisempi. Kuten Ragen tapauksessa, harva osaa nimetä ulkomuistista yhtäkään Grave Digger -biisiä, mutta silti bändin albumikokonaisuudet ovat jaksaneet kantaa. Osien yhteispeli on kuitenkin liian usein töksähtelevää sekamelskaa. Muun muassa Beherit ja Horna ovat käyneet heittämässä keikkaa näillä tiluksilla. Välillä horrostettiin tosin useampi vuosi ja nykyisessä kokoonpanossa vaikuttaa enää yksi alkuperäismies, kitaristi John Petersen. Kaiserin menossa on kosolti Amerikan perimää, mutta on erittäin positiivista, että siitä ei tule suoranaisesti mieleen yksikään klassikkobändi. Niin paljon sen raskaasti rynnivässä ja suoraan päin näköä lataavassa musiikillisessa habituksessa on samaa
Ilahduttaa keuhkonkappaleita näkemään tottunutta. Koskinen MÚR Múr CENTURY MEDIA Progressiivista post-metalia soittava islantilainen Múr on perustettu vuonna 2018. Useamman kuuntelun myötä korva alkoi sietää nytkyttelyä ja nuorisolaiselementtejä hiukan paremmin, mutta ilman niitä olisin pitänyt paketista enemmän. Tässä mielipiteessä ei ole kyse minkään luokan ”black metal -elitismistä”, vaan yhtyeen musiikki tuntuu kerta kaikkiaan turhalta. Joissakin biiseissä on makuuni turhan paljon nytkettä, mutta onnistuneimmilla kappaleilla maalaillaan todella komeita tunnelmia. T E P P O R IS T O LA Myös vankasti efektoitu laulu toimii oivasti tuoden muassaan kiitettävästi romuluista tarttuvuutta. The Loss and Redemption edustaa niin puhtaan 90-lukulaista kuin modernimpaakin skandikuoloa, mutta kymiläisten reseptiin kuuluu myös omaperäisiä kolean black metalin ja raa’an punkin sivumakuja. Kroonistuneesta ahistuksesta kumpuaa katarttisia lauluja, jotka ovat kauniita kuin jää. Jo pelkät melodiat ja tunnelmat riittäisivät tämän kuulijan koukuttamiseen, mutta kitaristi-laulaja Sami Kujalan hajoamisensa rajalla operoiva riipivä huuto naulaa homman pakettiin niin, että nimi jää mieleen ja levy soittimeen. Virtaakohan surumielisyys islantilaisten äidinmaidossa. Kymenlaakson miesten mielet valtaa musta melankolia ja pakkasyön säkkipimeää taivastakin valaisevat vain kylmät tähdet. Nuorista miehistä koostuvan kokoonpanon esikoinen ei haparoi lastentautien ikeessä, vaan kokonaisuus on mietityn tuntuinen ja ehjä. Nyt ei turvauduta teknisesti epäilemättä helpompaan oikomiseen kurnuttamalla kuin Aku Ankka. Kokonaisuutena 2nd Sound on aikalaisskenen kärkipään tuotoksia. Jonna Ikonen UNREQVITED A Pathway to the Moon PROPHECY Postblack metal on parhaimmillaan hienoa ja koskettavaa musiikkia. Esimerkiksi Alcest ja edesmennyt Amesoeurs ovat luoneet todella poikkeuksellisia sävellyksellisiä maisemia, joita Unreqvited yrittää epäilemättä etsiä. Parasta on Kári Haraldssonin laulu, erityisesti puhtaissa osuuksissa. Vaikka post-black on ytimessään herkkää musiikkia, Unreqvited vetää usimmallaan homman liian pitkälle. Orkesteri istuu kinoksessa keskellä kaamosta ja miettii, miksi maailma matelee vääjäämättä päin helvettiä. Kaikki on tehty hyvin, mutta musiikin syvin ydin tuntuu tyhjältä. Kimmo K. Mape Ollila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Vaikka riffejä, blasteja, norjaurkua ja pahaa sisua löytyy vaikka naapurin kurkkutorveen survoa, kiukku on jalostettu raivoa syvempien tunteiden kulkuneuvoksi. Pathway to the Moon kuulostaa monin paikoin siltä kuin Lorna Shore yrittäisi tehdä herkän THY KINGDOM WILL BURN The Loss and Redemption SCARLET Kouvolan Thy Kingdom Will Burnin kolmas pitkäsoitto herättää mielikuvia. Haraldssonin kunniaksi täytyy mainita sekin, että on ilahduttavaa kuulla nuoremman polven huutavan rehellisesti haitarinsa perukoilta. Hänen äänessään on samanlaista repivää kaihoa kuin maanbändi Sólstafirin Addi Tryggvasonin tulkinnassa. Mökötyksen makuinen, sydänjuuriaan myöten suomalainen melodeath-tulkinta puraisee kuin muinaiset mestariteokset, Skydancer, Amok ja Tales. Lisäpisteitä ropisee maailman kauneimmasta kielestä. Juuri päivänvalon nähnyt nimikkolevy on heidän debyyttinsä
Aihepiiri on tietysti black metalille olennainen, mutta yhtye saa kairattua teemasta esiin keskivertoa ARVIOT. Joni Juutilainen HORIZON IGNITED Tides REAPER Kouvolassa virtaa kylmä Kymi, ja Horizon Ignitedin kolmas albumi Tides kyntää sen synkänkauniita virtoja köli syvällä. Rajummatkin elementit tuntuvat vain haukotuttavilta, koska levyssä ei ole mitään aidolta tuntuvaa. Reilu puolituntinen on melko napakka ja energinen kokonaisuus, johon mahtuu yllättävän monipuolisia biisejä. Bändi on ollut uudelleen pystyssä vuodesta 2015, mutta uusia biisejä ei ole julkaistu. Ruotsalaisen lisäksi Time Rift kuulostaa vanhalta. Siinä missä edeltävä levy Infidel (2020) hyökkäsi tiukasti islaminuskoa vastaan, The Worship pohjaa nimensä mukaisesti satanismiin. Keveimmät melodiat ovat velkaa jopa 1970-luvun rockille. Neljäs albuminsa The Worship tuntuukin ikään kuin bändin tähänastisen uran lakipisteeltä, jota kohti yhtye on vääjäämättä kulkenut. Huokailua, fiilistelyä ja tyhjänpäiväistä kitaranäppäilyä todellakin riittää. Ankaramman ulkopuolisen tuottajan käyttö voisi ehkä olla ihan perusteltua. Sen musiikki on kuin Blues Pillsiä hevimpänä, tai Spidersia 70-lukulaisemmalla otteella. Mape Ollila PESTIGORE Rotten Bowel of Pestigore SVART Vuonna 1990 perustettu Pestigore on vanhimpia suomalaisia death metal -bändejä. Mutta ei huolta, kyllä mättäminen on edelleen pääosassa. Ehkä vielä jonain päivänä. Esikoisen lauluista vastasi Justin Kaey, joka toimittaa yhtyeessä nykyisin ”vain” kitaristi-basistin virkaa. Nippanappa parikymppiset herrat roiskivat lähes maanisesti vähän sinne tänne, ja vaikka osin tulee hienoa jälkeä, väliin osuu myös huteja. Todella häijyä kamaa ja tärkeä palanen suomalaista death metal -historiaa. Kokiksen viimeinen palanen on Promo 1992, jossa on jo aika pätevä soundimaailma. Mitään täytekappaleita levylle ei ole tuupattu, mutta ässäbiisejä voisi olla enemmänkin. Örisijä Kari Kräkinin korahtelut ovat tyystin epäinhimillisiä. Niko Ikonen TIME RIFT In Flight DYING VICTIMS Kymmenisen vuotta sitten perustettu Time Rift kuulostaa hämmästyttävän ruotsalaiselta ollakseen yhdysvaltalainen yhtye. Merkittävin syy mielleyhtymiin on upeaääninen solisti Domino Monet, joka debytoi bändissä tällä kakkoslevyllä. Mustan metallin osuus on kasvanut huomattavasti, ja punkimpikin osasto kuuluu selkeämmin. Vaikka bändi seilaa tummilla tyrskyillä ja melkein masentavan melankolian matalikoilla, kuusikko onnistuu karttamaan hajanaisuuden karikot ja puuduttavuuden pohjakosketukset kuivin jalkinein. Edellä mainittujen nimien lisäksi bändin soundissa on esimerkiksi Motörheadiä, Led Zeppeliniä ja alkuaikojen Scorpionsia, jonka suuntaan nimikappaleessakin kumarretaan. Iso osa kappaleista nojaa myös ehtaan kasariheviin Iron Maidenin ja vastaavien tyyliin. Yleinen musiikillinen linja tuntuu olevan vähän hakusessa. Tunnelma ja fiilikset ovat kohdillaan, ja yksinkertaisista elementeistä on saatu aikaan suurta. Alkujaan Rotten Bowel -nimellä toiminut grind-bändi muutti ilmaisuaan deathmetallisempaan muotoon vuonna 1991 julkaistuilla Reh. Niin modernimman metallin kuin groove metalinkin yläjuoksuilta ammentava, enimmäkseen melko verkkainen mutta tunnelmallisuutta tulviva melodeath soi Okko Solanterän sävykkään lauluarsenaalin keulittamana komeasti. Pestigoren vaikutteina ovat selkeästi olleet alkupään Grave, Bolt Thrower ja muut hieman räkäisemmät viemärikuolot ja likasammiot ysärin alusta. Yhtyeen nimi ei voisi olla paljon osuvampi, sillä albumin ilmestymisvuoden voisi veikata todennäköisemmin olevan 1975 kuin 2025. Tämän jälkeen bändi haudattiin 22 vuodeksi. Demo 1ja Within the Dark Mist -nauhoilla. Kurkku on ollut kovalla koetuksella näitä röhinöitä töräytellessä. Aidolta tuntuvaa tunnelmaa ja sanoinkuvaamatonta mystistä fiilistä ei saa kuitenkaan välitettyä näillä keinoin. Se saattaa olla jopa isoon yleisöön uppoava läpimurtolevy. Bändi nauhoitti samana vuonna vielä yhden treenisdemon, jonka biisejä ei ole julkaistu muualla kuin tällä kokiksella. Kaikesta huolimatta olen varma, että Pathway to the Moon tulee iskemään moneen kuulijaan. Solanterä vaihtelee karskista örinästä vertahyytäviin rääkyihin ja ihokarvat nostattaviin puhtaisiin lauluihin. Toisaalta taas Where the Void Begins kuulostaa eeppis-melankolisen riffimaailmansa ansiosta paljolti Dödsritiltä. Alkuaikojen puhdasverisempi black thrash on tehnyt yhä enemmän tilaa muille tyyleille. Pestigoren legendaarisin demo on 1992 pihalle pistetty Twisted Perversions… Unbearable Delight. Kehitettävää on oikeastaan vain sävellyksissä. Mielenkiintoinen pala on myös kantritunnelmissa ilman säröjä vedetty instrumentaali Closure, joka alleviivaa porukan kirkasotsaista ennakkoluulottomuutta ja nuoruuden innolla ruokittua luovuutta. Elli Muurikainen SARCATOR Swarming Angels & Flies CENTURY MEDIA Levoton on nuoren miehen sielu, ja Sarcatorin sällit iskevätkin kolmannella kokopitkällään tiskiin melkoisen musiikillisen sekamelskan. Syvällisine aiheineen muutamat biisit onnistuvat jopa ryömimään ihon alle. Tulkinta tuo muutenkin tummatunnelmaiseen, monille suomalaisyhtyeille – erityisesti Insomniumille – leimallisella tavalla luonnonläheiseen musiikkiin monipuolisuutta ja sielukasta syvyyttä. Teemu Vähäkangas CURSE UPON A PRAYER The Worship: Orthoprax Satanism THE CURSED ORDER Kymmenisen vuotta toiminut torniolaisbändi on kohentanut kurssiaan tasaisesti ja määrätietoisesti. Myös silkkaa riehakkuuttaan rähisevä, syntikoita ja yhden biisin mausteina jopa drum’n’bass-breakbeatejä hyödyntävä Horizon Ignited navigoi suvereenisti ja omaehtoisesti useammassa raskaan musiikin uomassa. post-black-albumin
On vaikea keksiä yhtäkään bändiä, joka kuulostaisi edes etäisesti samalta. Musiikki on selkeästi suomalaista, eli kitaramelodioissa elää annos kaihoa ja selittämätöntä härmäläistä henkeä, jota arvostetaan maailmalla korkealle. AXETASY Withering Tides DYING VICTIMS Perinnehevin nimeen vannovia bändejä putkahtelee esiin tämän tästä. Ryhmän tulevaisuus näyttää varsin hyvältä. Nordic Twilight on käytännössä kahden muusikon, laulaja Minna Tuusan ja multi-instrumentalisti Ville Koskisen (Psychework, Silentium, Everlore, Satan’s Fall) kollaboraatio. Kiinnostaa! Na Utrini on kakkoslevy balkanilaisessa black metal -trilogiassa. Elli Muurikainen enää ajan kysymys. Kärjistäen Curse upon a Prayer on kuin sekoitus Behemothia ja myöhempien aikojen Behexeniä. Soitto ja laulu ovat ykkösluokkaa. Niiden joukossa on paljon hyvää, mutta harvemmin vastaan tulee mitään todella erottuvaa. Vehkala on tontillaan yksi Suomen kovimmista piilossa pysyneistä talenteista. Ihan järjettömän kova albumi! Promokuvan perusteella yhtye koostuu juuri ja juuri parikymppisistä kavereista. The Worship on syytä huomata. Porukka on onnistunut luomaan jotain uutta ja tuoretta – yhdistelemällä kasapäin ikivanhoja juttuja! Vauhdista ei todellakaan ole pulaa, mutta suoraviivaista kaahausta musiikki ei ole. Levyn rumpuosuudet hoitaa Koskisen Psycheworkbänditoveri Konsta Vehkala, ja hienosti hoitaakin. Joni Juutilainen NORDIC TWILIGHT Nordic Twilight WINTERSWAN Sinfoninen power metal on taitolaji, jonka harva hallitsee suvereenisti. mielenkiintoisempaa sisältöä, joka tukee onnistunutta sävellyksellistä puolta. Kaksikon luoma yhdeksänraitainen esittelee toinen toistaan mahtipontisempia biisejä, jotka on sävelletty ja sovitettu genren taiteellisten sääntöjen mukaisesti. Jaakko Silvast CMPT Na Utrini OSMOSE Serbialaista folkhenkistä black metalia, jonka promokirjeessä tiputetaan nimiä kuten Drudkh, Burzum ja Kawir. Moni kappale ajaisi asiansa loistavasti huomattavasti yksinkertaisempana, mutta bändi ei ole mennyt sieltä missä aita on matalin. Saksassa vuonna 2019 perustettu Axetasy on tässä kirjossa erittäin piristävä poikkeus. Tyypit runnovat jo debyyttilevyllään niin käsittämättömän vakuuttavasti, että harva bändi pystyy samaan koko uransa aikana. Paketti ei ole missään nimessä täydellinen, mutta se osoittaa Curse upon a Prayerin olevan viimein tasolla, jolla todella kovat näytöt ovat A N D R E C O LD U R B A N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Tuusan klassisen musiikin suuntaan kumartava äänenkäyttö, moniääniset kuoro-osuudet ja Koskisen taitava kitarointi luovat Nordic Twilightille neoklassisia elementtejä. Yhtye on kehitellyt aidosti uniikin sekoituksen heavyä, thrashiä, speed metalia ja klassisia elementtejä. Levyn vahva soundimaailma palvelee sävellyksiä likimain täydellisesti. Tältä osin menestymisen avaimet ovat tiukasti hallussa. Keskisuomalaisen Nordic Twilightin debyytti ei ole täydellinen melometallilevy, mutta vähintäänkin vahva näyttö virkaiältään nuoren bändin potentiaalista. Vaikka mietin kuinka, en keksi mitään kritisoitavaa. Musiikillisesti vaelletaan yllä mainittujen bändien varjossa monotonisesti ja melankolisesti keskitempoa ylläpitäen, vihaisesti räyhäten ja jylhiä melodioita viljellen sekä paikoitellen synaa ja akustista luritellen. Ensimmäinen osa Krv i pepeo ilmestyi vuonna 2021. Biisit ovat todella vivahteikkaita, täynnä yllätyksiä ja keskenään erilaisia. Sikäli Nordic Twilight on genrensä vanki, että siltä puuttuu ripaus popimpaa lähestymistapaa ja niitä kuuluisia tarttuvampia kertsejä
ENDTIME SIGNALS EUROPEAN TOUR 2025 & SPECIAL GUESTS TI 8.4.2025 TURKU, TEATRO KE 9.4.2025 TAMPERE, TAVARA-ASEMA TO 10.4.2025 VAASA, OLVI PUB PE 11.4.2025 KUOPIO, SAWOHOUSE UG LA 12.4.2025 HELSINKI, ÄÄNIWALLI NEM AGENCY PRESENTS
Muun muassa Kawirissa aikoinaan soittanut multi-instrumentalisti Vladimir Uzelac tekee kaiken yksin. Niko Ikonen JINJER Duél NAPALM Jinjer on minulle hankala bändi. Uzelac omistaa Wormhole Sound Production -nimisen masterointija miksauspajan, mutta ainakin tämän levyn perusteella veisin tuotokseni jonnekin aivan muualle. Ihan helvetin pirteää musiikkia. Muuten Uzelacin säveltämässä musiikissa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Eikä se väärin ole, pysyypä ainakin ajatus kirkkaana ja visio tuimana. Tarjolla on Drudkhtyylisiä slaavimelodioita, Kawirin alkukantaisuutta ja Burzumin transsijunttausta. Vuonna 2017 julkaistulla ykköslevyllä lauloi liuta eri rääkyjiä, mutta kakkoskiekolle Mick on napannut mukaansa eksentrisen Sotten. Nilen, Belphegorin ja uudemman Panzerchristin linjoilla riipivä Age of Manipulation hyödyntää kitaroissaan myös kirskuvia taajuuksia. Mape Ollila FRACTURED INSANITY Age of Manipulation XTREEM Belgialaisilta odottaisi lähtökohtaisesti enemmän, mutta ihmisellä on tapana pettyä odotuksiinsa. Olen vasta myöhemmällä iällä löytänyt tällaisen ehkä jopa depressive black metaliksi luokiteltavan itsensäviiltelymusiikin, jota löytyy kaikenkarvaisina versioina. Jokin djentinmakuisissa kitaran ja basson droppivireissä sekä jatsahtavassa näkemyksessä progressiivisesta metallista ei vain puhuttele. Niin peruskamaa kuin olla voi ilman D A V ID R U FF TIME LURKER Emprise LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalainen Time Lurker esittää synkkää ja riipivää black metalia, joka on syntynyt death metal -kulttibändi Catacombin ex-laulajan James Moreaun veljenpojan Mick Moreaun kynästä. On nimittäin kohtalaisen erikoinen soundimaailma, jota ei kehtaa luonnehtia ainakaan hyväksi. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Vanha liitto kohtaa uuden sävelmissä, joiden riffit ovat usein lähes apukoulumaisen onnettomia. Emprise on ranskalaiseen tapaan täynnä syviä tunteita ja erisävyisiä melankolisia tunnelmia – ei kuitenkaan mitään Alcestin aurinkoista nostalgiaa, vaan sumuisen syviä vesiä sekä masentuneen mielen kosteita ja homeisia perunakuoppia. Naisen rääkynät ovat kuin helvetin tulessa kärsivän haamun tuskanhuutoja ja puhtaat laulut kuin enkelin huokaisuja. Teknistä osaamista riittää, ja Tatiana Shmailyukin sekunnin osissa heleästä tunnelmoinnista riivattuun ördään heilahteleva bipolaarilaulu on kuriositeettina kiinnostavaa – ja varmasti bändin valtaisan Youtube-suosion syy. Tämänkaltaista musiikkia soitetaan yleensä yksin kotona, kellarissa tai perunakuopassa, ja tietenkin myös Cmpt on soolobändi. Ja kun sivuutetaan ördään hukkuva sanoituksellinen syvyys, viivan alle jää kiistattomasta hyvyydestä huolimatta vain melodianpätkä sieltä ja toinen täältä sekä itsetarkoitukselliselta vaikuttava monimutkaisuus. Ymmärrän sen suosion täysin, mutta ukrainalaisten musiikki ei vain ota maistuakseen. Viidennen pitkäsoittonsa julkaiseva Fractured Insanity ei ole vuosistaan huolimatta oppinut koukkujen kudontaa. Kuten bändin aiemmatkin levyt, myös Duél kuulostaa punkkeja rähinäosuuksia lukuun ottamatta liiaksi opistomuusikoiden omalta kivalta. Etenkin juuri Ranskasta tulee nykyään kamaa, joka onnistuu koskettelemaan jotain pikimustaa sisälläni nautinnollisesti. En tiedä, kumpi Jinjerissä rassaa, mutta ainakaan proge ja groove metal eivät sovi yhteen. Vierastan slaavilaisia melodioita, ja silloin kun Jinjerin musiikki ei lepää niiden varassa, kappaleiden rytmiikka poukkoilee niin levottomasti, etten saa kiinni oikein mistään. Oli miten oli, Emprise on törkeän kova levy, jonka tehoa syö vain viimeiseksi jätetty, pelkältä täytteeltä tuntuva kahdeksan ja puoliminuuttinen instrumentaalibiisi Fils sacré. Muuta nyökkäystä mustaan ei ole, eli lähes puhdasoppisella death metalilla tässä mennään
Yhtään mitään uutta tai tuoretta pöristelevään groovailuun Big Muff Brigade ei tietenkään tuo, mutta hoitaa hommansa vallan moitteettomasti ja hyvän elämänmakuisella otteella. Kari Koskinen BIG MUFF BRIGADE . Mailan puristamisesta tai väkisin tekemisestä ei ole hajuakaan, mikä on tämmöisessä touhussa kaiken A ja O. Katalonialaisten ongelmaksi käy kuitenkin ilmeettömyys – musiikki ei herätä suuria tunneryöppyjä. Lost in Flamesin koukkuvarantokin on hyvää keskikastia. Blazemthin toinen kokopitkä on kaikkinensa helposti kuunneltavaa ja sisäistettävää tavaraa. Yhtyeen johtohahmo, kitaristi Olaf Thörsen, on ohjannut Dream Theateria orjailevien progevälikkeiden ja kitarasoolosirkusten myötä kuusikon liian lähelle toista yhtyettään Vision Divinea. Tyylillisesti liikutaan jossain 1990-lukulaisen Dissectionin ja Mardukin alkupään tuotosten maisemissa, mutta Blazemthilla ei ole ruotsalaiskaksikon tasolle odotetusti mitään asiaa. Letkeää ja rennosti vaivatonta sen olla pitää, ja onkin. Kimmo K. Koskinen SABER Lost in Flames REIGNING PHOENIX Losangelesilainen Saber on yksi NWOBHM-soundia 2020-luvulle päivittävistä perinteisen heavy metalin nykyretkueista. Muutoin ote on hallussa, eli laulaja kärähtelee voimalla ja rumpalin otteista voi haistaa treenikämpän seinille roiskuvan hien. Tällä osa-alueella bändillä olisikin hyvä sauma jalostaa ilmaisuaan ja äityä oikeinkin erinomaiseksi. Gehennalta paljastuu kitaravetoista ja jokseenkin melodista black metalia, joka ei leuhota teknisyydellä tai erikoisuudella. Toisaalta Churchin suuresti rakastama kaiku ei sovi Lost in Flamesille yhtä hyvin kuin aavistuksen kepeämmille Haunt-levyille. Kenties Cryfemal, Ouija ja Teitanblood. Näiden kahden bändin erottaminen toisistaan pelkän soiton perusteella on nykyisin haastavaa, sillä vain kokoonpanot ja biisien teemat erottavat ne toisistaan. Kahdeksanraitainen on kitaroinniltaan ensiluokkainen. We All Die in the End on maailmanlopun tunnelmia henkivä menopala, jonka riffejä ei ole kaavittu sammion seinistä. Kyse ei ole todellakaan mistään soitannollisesta esimerkkiteoksesta, mutta romuluinen jytistely tuntuu taittuvan luonnikkaasti. Laulupuolella ilmaisu on suurimmalta osin fumanchumaista aavikkonäädän käninää, mutta seassa on myös lupaavaa ehdan grungehenkistä harmoniamelodiaa. Joni Juutilainen SACRIFICE Volume Six HIGH ROLLER Kanukkirässärien levytysuran aloituskaksikko Torment in Fire (1986) ja Forward to Termination (1987) on kaikessa ilkeässä raastavuudessaan niin väkevää kamaa, ettei bändi itsekään ole pystynyt SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T ARVIOT 55. minkäänlaista kestävämpää elementtiä, kikkaa tai harpin lailla korvaan työntyvää terää. Kappalemateriaali on tasaista, eikä Gehenna horju suuntaan tai toiseen. Lost in Flamesin on tuottanut kalifornialaisen Haunt-yhtyeen moniosaaja Trevor William Church, jonka vahva soundituntemus kuuluu myös Saberissa. Muilta osin olo jää tyhjäksi. Levyn laulut jäävätkin turhan köykäisiksi, vaikka niitä on korostettu miksauksessa efektoimalla. Ensimmäistä hyväksi laskettavaa kappaletta pitää kuitenkin odottaa aivan loppuun. Kappaleiden dynamiikkaa ja aidolta tuntuvaa hulluutta lisäämällä Blazemth astuisi uudelle tasolle. Mape Ollila BLAZEMTH Gehenna NEGRA NIT Mitä tulee mieleen espanjalaisesta black metalista. Samaan sarjaan pyrkii myös kasteensa jo vuonna 1994 saanut Blazemth, jonka ura on käynnistynyt toden teolla vasta muutaman lähivuoden aikana. Kappaleet Shattered Dreams ja Madam Dangerous jäävät mieleen parhaiten. Joel Dominguezin ja Antonio Pettinaton muodostama keihäskaksikko saa levyn kuulostamaan paikoin, etenkin soolojen osalta, Judas Priestin tai varhaisemman Acceptin tasoiselta taituroinnilta. ARGONAUTA Toissa vuonna perustettu espanjalaisryhmä jytistelee stonerinsa – eihän nimestä tyylilajia arvaisikaan – oikein mukiinmenevästi. Eikä edes karkeaa vikaa. Albumi on kuulijasta riippuen joko tasapainoinen tai tasapaksu, mutta sen tyylitajua ei käy kieltäminen. Soundi on ammattimaisen tuhti ja erotteleva, eikä touhussa ole muutoinkaan oikein likaa. Mukavalla tavalla orgaaniselta kuulostava levy hohkaa kolmen vuosikymmenen takaista meininkiä onnistuneesti. Jaakko Silvast LABŸRINTH In the Vanishing Echoes of Goodbye FRONTIERS Ysärin lopulla italialaisen power metalin parhaaseen A-luokkaan kuuluneen Labÿrinthin viimeisimmät albumit ovat kärsineet musiikillisen suunnan puutteesta. Tietynlainen suunnittelemattomuus ja reimalla perstuntumalla tekemisen fiilis on ehdottomasti eduksi, semminkin kun yhtye pystyy operoimaan vapaalentotyylilläkin oikein kelvollisesti. Labÿrinthin aihepiirit ovat arkipäiväisempiä, ja 51-vuotiaana yhä hämmästyttävän hyvä laulaja Roberto Tiranti on luokkaa parempi kuin Vision Divinen Fabio Lione. Laulaja Steven Villan väkevä asenne ei aina riitä korvaamaan aavistukseen puutteellista tekniikkaa. Lost in Flames, bändin toinen pitkäsoitto, on puolestaan pintapuolisesti muotovalio tekele, joka jättää laimean maun. Yhtyeen tähän mennessä vihaisimmalla albumilla instrumentalistien taitoheviltä haiskahtava ilmaisunvapaus uhkaa turhankin usein peittää alleen kipakan voimahevipuhurin, joka on ollut bändin tavaramerkki sen 30-vuotisen uran ajan. Yhtyeen muutamassa kuukaudessa tapahtunut liikkeellelähtö on poikinut toimivaa materiaalia, jota ei ole ehditty pohtia ja viilata kuoliaaksi. Onneksi veteraanien sovitustaito ja tyylitaju pelastavat tilanteen, ja vaikka tunnin kiekon biisit ovat paikoin ylipitkiä, lopputulos pysyy pääosin ilokseen kuunneltavan puolella
Ja hämmästyttävän ärhäkältähän Sacrifice kuulostaa 40 vuotta perustamisensa jälkeenkin. Tällaista kunnon hc:n pitää olla – armotonta vihaa kaikkea kohtaan. Kappaleiden taso ei varsinaisesti heikkene, mutta into pieksäntää kohden hiipuu hiveARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Alkuun kotimaisen vähyys hieman harmitti, mutta lopulta koko asia on lähinnä kosmeettinen. Viime vuosina julkaistuista aikalaistensa paluulevyistä Volume Six on selkeästi parempi kuin Razorin ikävän valju Cycle of Contempt. Eetu Järvisalo nen, kun intensiteetti laskee ja yllätysmomentit vähenevät. Miehen soolotuotanto kuitenkin läpileikkaa raikkaasti kaikkea herran vuosien aikana tekemää. Kusipää ei todellakaan leiki tai halaa, vaan potkii kaiken totaalisen paskaksi. Kunhan maailma palaa, kaikki on enemmän kuin ok. Tulkintakieli on yhtä kappaletta lukuun ottamatta englanti. Tavallaan niin onkin. Lainabiisejä on muun muassa Ratos de Porãolta, M IK A T O IV A N E N sitä ylittämään. Jos debyyttisoolo Mustan sydämen rovio (2019, julkaistiin myös englanniksi nimellä Pyre of the Black Heart) oli kiintoisasti sovitettu paketti, sellainen on myös tämä ruusualbumi. Perinteistä ja sinfonista metallia, folkia ja progea yhdistävät kappaleet soljuvat nätisti upeasti eläytyvän laulannan alla. Morbid Saintin männä vuonna ilmestyneen Swallowed by Hellin taakse se jää, mutta pistää silti vibaa vanhan liiton rässärien punttiin. Monissa liemissä keitetty hullu professori kuulostaa sillä vapautuneelta ja monipuoliselta. Ja niitä aiheita riittää. Kokiksella on bändin neljä julkaistua seiskatuumaa: 6-Track EP (2014), Vittuun koko maailma (2016), Sä kuolet tänään (2019) ja Älkää luottako ryssiin (2022, nauhoitettu vuonna 2013). Neljälle seiskalle mahtuu yllättävän monta coveria, joten omaa materiaalia ei ole lopulta hirveän paljon. Edellisestä hyvästä yrityksestä on vierähtänyt viisitoista vuotta, joten kutosta kohtaan oli kerrankin oikeita odotuksia. Yllätys on myös se, että bändin kokoonpano on käytännössä alkuperäinen. Nopeaa, aggressiivista ja häijyä. Riffeissä on tuttua kiivautta, eikä aika ole vienyt Rob Urbinatin äänestä terää. Alkupää lupailee ilahduttavan hyvää ja kipakkaa levyä, mutta puolivälin tienoilla into alkaa pikkuhiljaa haaleta. Nämä miekkoset eivät juuri kuvia tai sääntöjä kumartele, vaan sanoituksista löytyy melko äkäistä ja nihilististä kamaa, jota roiskitaan joka suuntaan. Levyn kuuntelu muistuttaa jälleen, kuinka kova tekijä Hietala lajissaan on. Mega KUSIPÄÄ Discography 2013–2019 DOOM OF THE IGNORANT Nyt ollaan Suomi-hc:n ytimessä. Valtavan määrän musiikkia Tarotissa, Nightwishissä ja lukuisissa projekteissa tehneeltä Marko Hietalalta voisi luulla kuulleensa kaiken. Mikä nyt noise-piireistäkin tuttua Pete Härmää (Contortus) sattuu kulloinkin vituttamaan. MARKO HIETALA Roses From the Deep NUCLEAR BLAST Yksi suomalaisen heavy metalin pitkäaikaisimmista ja arvostetuimmista tekijöistä julkaisee toisen sooloalbuminsa. Hietalan kakkossoolo on ammattilaisen laatutyötä, joka tuntuu avaavan uusia ovia joka kuuntelulla. Kusipää on nimittäin todellista kotimaista kulttikamaa. Milloin vituttaa Facebook ja itänaapurit, Puntala tai siat, milloin hipit ja punkkarit, milloin poliitikot ja kaikenlaiset muut runkkarit. Ja löysät nuorempien
Nahua-alkuperäiskansan maailmankatsomusta, pimeyttä ja loputonta kuolemaa hohkaava musiikki hakee pohjakseen kaaosta ja julmuutta. Skeletal Wings Threshold myllyttää lupaavasti. Suurempia linjanmuutoksia ei ole lähdetty tekemään. Jatketaanpa harjoituksia. Niko Ikonen OBSCURA A Sonication NUCLEAR BLAST Kolmatta vuosikymmentä toimineen saksalaisbändin seitsemännellä levyllä jauhetaan teknisen ja progressiivisen death metalin skaaloissa. Eetu Järvisalo MACERATION Serpent Devourment EMANZIPATION Vuonna 1990 perustettu Maceration on yksi Tanskan vanhimmista death metal -bändeistä. Kaiketi atlantislaisia lohikäärmeratsastajia larppaavan maskibändin jäsenistä nimensä paljastaa ainoastaan laulaja Mikael Salo, jolla piisaa palkeita ja dynamiikkaa. Pirates Bloody Pirates -biisi tosin kertoo tribuuttiluonteensa jo nimellään. Toisinaan knihdit kiitävät hyvinkin suoraviivaisesti, ja joskus taas liidellään maisemallisemmissa sfääreissä. Debyytti A Serenade of Agony ilmestyi 1992. Käytännössä tämä tarkoittaa Degialin kaltaisilta kohkaajilta lainaamista – joko tarkoituksella tai tiedostamatta. Tami Hintikka THE CIMMERIAN An Age Undreamed Of OMAKUSTANNE Los Angelesista tuleva The Cimmerian takoo rupista sabbathiaanista sludge metalia jokseenkin High on Firen malliin. Sitten tyyli lipui kauemmas kuolosta, ja ysärin puolivälissä yhtye iski hanskat naulaan. Siinä ei ole varsinaisia vikoja, muttei myöskään tarpeeksi raakuutta tai toisaalta koukkuja, jotka aiheuttaisivat pitkäkestoisempia muistijälkiä ja halua palata levyn ääreen. Kymmenen kappaleen paketti on rakennelmallinen ja selkeästi suunniteltu kokonaisuus, mikä ei ole itsestäänselvyys vain parin vuoden ikäiseltä yhtyARVIOT. Selvin ero kahteen ensimmäiseen albumiin on siinä, että nyt mikrofonin takana murisee ”ulkojäsen” Dan Swanön sijasta Jan Bergmann Jepsen. Yleiskatsauksellisesti A Sonication on pätevästi soitettua ja tuotettua kimuranteilla käänteillä kaahaavaa metallimusisointia. Nyt on kolmannen albumin vuoro. Mies toimittaa mallikkaasti myös nämä kelttifolkin ja japsipowerin värittämät voimapastissit. Mikä soittotaidossa voitetaan, se oivaltavuudessa moninkertaisesti hävitään. Yhtye sai alkunsa vuonna 2021, kun crossover thrash -yhtye Septic Onslaughtissa soittaneet kitaristi David Gein ja basisti Nicholas Rocha värväsivät tuekseen rumpali David Moralesin. Kaksi ep:tä ennen käsillä olevaa debyyttilevyä julkaissut yhtye ammentaa lyriikoissaan miekka ja magia -kuvastosta, mikä painavaan ja eeppiseen musiikkiin toki sopiikin. An Age Undreamed Of on kiehtova ja ennen kaikkea kiihottava sekoitus heavy metalin sähköistävimpiä elementtejä, Black Sabbathia, Motörheadiä ja jopa Venomia. Nyt kirkkaimmat ideat jäävät liian luoksepääsemättömiksi möykyiksi. Fantasiamaailmojen rakentamisen, virtaviivaisten melodioiden, tyylikkäiden folkmausteiden ja syntikkapaisuttelujen vuoksi Dragonknightin referensseiksi sopivat muun muassa lautaroolipelit, Blind Guardian, Human Fortress, Galneryus ja ammoinen Celesty. Pastissi ei ole tässä kohtaa moite, sillä Legions on komea debyytti. Tyylillinen hajonta ei kuitenkaan rokota levyn yhtenäisyyttä vaan nostaa sen uuteen nousuun kääntyneen genrelevyjen tulvan yläpuolelle. Maceration palasi kunnolla kehiin vuoden 2022 It Never Ends… -levyllä. Yhtyeen into ja energisyys kuuluvat selkeästi, ja vaikka tekemisessä on vielä monelle nuorelle bändille ominaista hapuilua, Fumesin visio vaikuttaa selkeältä. Serpent Devourmentista tekisi mieli tykätä enemmän, mutta sen puruvoima jää useiden pyöritysten jälkeenkin harmillisen heikoksi. Genren kaikilta kulmilta ammentavan biisikattauksen vaihtelevuus ihastuttaa. Jossain perinnehevin, järkälemäisen stoner-paalutuksen ja Motörhead-henkisen kiihdyttelyn sakeassa välimaastossa kuljetaan. Mikko Malm DRAGONKNIGHT Legions SCARLET Power metal -bändien ikuiseen kisaan genren kliseisimmästä nimestä ilmoittautuu uusimpana kotimainen, elokuvalliseen mahtipontisuuteen ja tarinankerrontaan nojaava Dragonknight. Riistetyiltä, Jätesahalta, Kaaokselta ja Hardcoresilta. Swanökin on yhä menossa mukana, sillä Serpent Devourment on miksattu ja masteroitu herran Unisoundin uumenissa. Varsin maltillisissa mitoissa pysyvien sävellysten tekninen näppäryys muistuttaa australialaisesta Ne Obliviscarisista ja raaempi suorahyökkäys ruotsalaisesta Sacramentumista. Tyylin puolesta yhtyeen johtohahmon ja ainoan alkuperäisjäsenen Steffen Kummererin näkemys ei ole vuosien aikana järkkynyt. Neljäkymmentä minuuttia ja kymmenen kappaletta tarjoavat historiankirjoihin jäämätöntä kuoloa, joka ei noudattele tietyn koulukunnan perinteitä vaan yhdistelee niin yhdysvaltalaista kuin pohjoismaistakin traditiota. Kaikin puolin jykevää ja mieltä innoittavaa tavaraa. Jotain olennaista kuitenkin puuttuu: kiinnekohdat. Kappaleet eivät tiputa laudalta tai jätä juuri minkäänlaista muistijälkeä. Mape Ollila FUMES Skeletal Wings Threshold PERSONAL Uransa hyvään käyntiin saaneen kanadalaisen Fumesin sijaan arviossa on ensimmäisen levynsä purskauttava meksikolaisbändi, joka lähestyy black metalia osittain ruotsalaisesta näkökulmasta. Laulut ovat tässä tapauksessa enemmän brutaalin huutoörinän puolella. Jos bändin olisi onnistunut sisällyttää kyseisten orkkien parhaat puolet omannäköiseksi koktailiksi, voitaisiin puhua oikein mielenkiintoisesta lopputuotteesta
Joni Juutilainen HESPERIA Fra Li Monti Sibillini HAMMERHEART Tässäpä levy, jollaista ei voi tehdä kukaan muu kuin hyvin kunnianhimoinen italialainen itsekseen. Membaris ei ole kuitenkaan huono bändi. Nyt tarjolla ei ole niin massiivista ja viimeisen päälle hiottua soundimaailmaa kuin aikaisemmin. Ehkä liiallinen kliinisyys, ehkä liian nopeat tempot. Miekkoset veivaavat pääsääntöisesti aika suoraviivaisia punkriffejä, jotka tarjoavat herkkua harvakseltaan. Punkimpi ja rosoisempi ote kuuluu myös soundipuolella. Eeppistä, kylmää ja melodista ajoa. Fumes on suhteellisen mielenkiintoinen tulokas, mutta hommassa on vielä paljon hiomista, jotta kvartetti yltäisi esimerkiksi edellä mainitun Degialin luokkaan. Voidfallenille täytyy nostaa olematonta hattua, sillä bändillä on eheä ja huolella mietitty visio. VOIDFALLEN The Rituals of Resilience NOBLE DEMON Helsinkiläisen Voidfallenin luenta melodisesta death metalista on majesteettinen, mystinen ja tumma. Voidfallenin mahtipontisella myrskyämisellä on selkeä palo nousta tavanomaisen skandidödön yläpuolelle, ja sellainenhan kutittelee meikäläisen kaikkeen suuruudenhulluun mieltynyttä musahermoa. Se erottuu edukseen myös omaleimaisella äänellään ja silmiinpistävällä kunnianhimollaan. Vekotin tuo levylle keskiaikaista klangia. Toki Mantar on ollut aina omanlaisensa rimpuilija, joka ei solahda sujuvasti oikein mihinkään lokeroon, ja hyvä niin. Lauluista löytyy huutelua, rähjää, kuoroja ja höpinää. Intohimo on tässä tapauksessa ainoastaan hyvä asia, mutta toteutuuko se myös hyvien kappaleiden merkeissä. Mantarin keikoilla vallitseva, jopa ahdistava hypnoottisuus ei välity valitettavasti sitten yhtään. Teemu Vähäkangas MEMBARIS Black Plasma Armour WORLD TERROR COMMITTEE Edellisen rykäyksensä Misanthrosophien kuutisen vuotta sitten julkaissut Membaris ei kuulu black metalin tunnetuimpiin nimiin. Talvisen keskiaikaista black metalia sisältävä, läpeensä teatraalinen G U IL T Y V IS U A LS eeltä. Aggression ja suspension dualismi näyttäytyy välillä kuin kahdeksi jakautuvina biiseinä, mutta punaiset langat hakeutuvat tutulle kerälle aina ennen kunkin kappaleen loppua. Syy tähän käy selväksi Black Plasma Armouria kahlatessa. Kaikki saumat sille tasolle kuitenkin löytyvät. The Rituals of Resiliencellä on juuri oikea määrä teatraalisuutta ja vangitsevuutta. On hankala määritellä, mikä yhtyeen ilmaisussa lopulta tökkii. Maltillisista mitoistaan huolimatta eeppisiä biisejä kypsytellään kärsivällisesti ja draamasta rakentuu isoja kaaria. Mutta kun levyllä on mittaa lähes tunnin verran, loppua kohden alkaa ähkyttää. Musiikillisesti duo on nykyään enemmän kallellaan tummanpuhuvaan kuolopunkkiin kuin vaikkapa sludgeen. Niko Ikonen MANTAR Post Apocalyptic Depression METAL BLADE Kun seuraa uutisvirtaa, Mantarin kuudes levy tuntuu aika sopivalta soundtrackiltä nykymenolle. Bändin erikoisuus on paikallinen perinnesoitin dulcimer, joka on ikään kuin harpun ja kanteleen sekoitus, jota soitetaan parilla kepukalla. Black Plasma Armourin myllytys on mukavaa kuunneltavaa, mutta ”se jokin” jää puuttumaan. Mukana on myös maustetta tuovaa vierailevaa porukkaa Empyriumista, Triptykonista ja Dark Fortressista. Kokonaisuus jää joka tapauksessa huutamaan jonkinlaista viimeistä iskua. Maskimiesten metallipuhurin viimeistelevät hallittu dynamiikka, jylhä sinfonisuus, kuorot, suruisat jouset ja pianot sekä melkeinpä herkät kitaraliidit. Uuden bändinsä avulla hän ryhtyi kanavoimaan baijerilaista pakanamenoa ysärin alun norsecoren ja pakanafolkin kautta. Joni Juutilainen GRÀB Kremess PROPHECY Saksalaisukkeli Gránt lauloi aikoinaan Dark Fortressissa, mutta miekkonen päätti lähteä omille teilleen ja perusti vuonna 2015 Grábin. Nelikon soitto on genrensä puitteissa priimaa ja laulajat tuntuvat antavan kaikkensa. Mantar on kuin Turbonegron rumempi ja angstisempi pikkuveli, joka on sisarustaankin enemmän täynnä ihmisvihaa ja nihilismiä. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Tiukempana pakettina bändin kakkoslevy olisi saattanut ansaita jopa nelosen. On syntikkaa ja huilua, kaikenlaista pimputinta ja kolinaa. Hommasta huokuu aito yrittäminen, joka kiteytyy paikoin erinomaiseksi musiikiksi. Satyricon, Enslaved, Gehenna ja Borknagar kuuluvat läpi, kuten myös paikallisen skenen pakanallisemmat aktit kuten Nagelfar ja Lunar Aurora. Esimerkiksi Church of Suckissa suoraviivaisen mustanpuhuva sahaus toimii, ja toisaalta sen jälkeen tuleva Two Choices of Eternity yllättää soimalla kuin Queens of the Stone Age rupisempana versiona. Ehkä ne pahimmat hilipatihippan-folkit olisi voinut jättää kokonaan pois rikkomasta tunnelmaa. Siitä huolimatta kaikki tietävät, että mustan metallin klassikot on jo tehty, joten tämäkin albumi tulee hautautumaan loputtomaan harmaaseen massaan. Sävellysten käänteet ovat keskivertoa black metalia mielenkiintoisempia ja musiikissa on selkeästi etenevä draivi. Mutta vaikka kaikki on näennäisesti kasassa, Fumesin esiintulo jää kaikkinensa aika pintapuoliseksi raapaisuksi. Naavat voivatkin täten lakata haikailemasta menneitä, sillä Suomen melodödöllä pyyhkii oikein hyvin! Mape Ollila Cocktail ei ole järin omaperäinen, mutta kama on kaikin puolin laadukasta. Levyllä on välillä varsin tarttuva groove, mutta kokonaisuus sakkaa, kun kappaleet eivät kanna tarpeeksi
Uusi kuulokevahvistin tarjoaa parhaan Scarlett -kuuntelun. Musacorner Oy | Näsilinnankatu 22, 33210 Tampere | info@musacorner.fi | 050-3659509 | verkkokauppa@musacorner.fi Valtava 120dB dynamiikka RedNet -konverttereilla. Parannellut valorenkaat säätimen ympärillä. Täysin uudet etuasteet 69dB gainillä toimivat kaikkien mikkien kanssa. Uudistettu Easy Start -työkalu ja laajennettu Hitmaker Expansion -softapaketti. Scarlett 4th Gen -sarja laajentui: 16i6, 18i16 & 18i20. Auto Gain ja Clip Safe -toiminnot. Paranneltu Air Mode tuo lisää fjongaa. Vielä mukavammat ja laadukkaammat kuulokkeet studiopaketeissa
Ja kyllähän se tykittely toimii, ei kai bändi muuten olisi jo viidennessä levyssään. Armottomasti sahaava, vikkelästi pitkin otelautaa seikkaileva kitaraosasto luo touhuun varsin intensiivisen tuntuman. Melodisuuttakin löytyy juuri sopivasti. Niko Ikonen MOONDARK Abysmal Womb PULVERIZED Ruotsalainen death metal -pumppu Moondark saattaa olla albumidebytantti, mutta sen juuret juontavat yli kolmenkymmenen vuoden taakse. Soundi on todella raskas, kuten asiaan kuuluu. Nykyään tukholmalaisyhtye on vain yksi tekijä lisää Black Sabbathin varhaistuotantoa jäljittelevien bändien jo puoli vuosisataa jatkuneeseen virtaan. Kimmo K. Fra Li Monti Sibillinin suurin puute löytyy itse musiikin puolelta. Kappaleista kuitenkin uupuu viimeisen silauksen tuovaa tarttuvuutta ja väkevyyttä, eli sisältöä, jonka ansiosta se nousisi massan yläpuolelle ja jäisi mieleen. Hieman päälle kolmevarttinen levy ei sisällä mitään ylimääräistä saati turhaa, vain silkkaa kuolemanvakavaa asiaa. Mikko Malm FAITHXTRACTOR Loathing and the Noose REDEFINING DARKNESS Multi-instrumentalisti Ash Thomasin luotsaaman hankalanimisen bändin titteli ei viitanne peltoja metsätöissä käytettyyn ajopeliin suuntautuvaan kertautuvaan luottamukseen, vaan taustalla lienee synkkämielisempi idea. Lajityyppi ei ole täällä niin sanotusti muodissa. Noh, eihän se näin yksinkertaista tietenkään ole, mutta eiköhän tästä saa käsityksen, minkä tyyppisestä black metalista tässä on kyse. Välillä raivonpuuskat keskeytyvät erilaisten saarnojen tieltä. Mistään noviisiporukasta ei siis todellakaan ole kyse. Eipä tästä oikein muuta voi sanoa. Ilmeisistä esikuvista huolimatta Hesperusin näkemystä huomaa kunnioittavansa, vaikkei se ole edes tässä ajassa mitenkään uniikki. Genre ei tarjoa mahdollisuuksia kummoisenkaan sävytyksen käyttöön, mutta ymmärrys yksinkertaisen vetävien rytmien ja luupääriffien päälle vie pitkälle. Hesperian black metal on genren vaatimusten mukaisesti kiivasta ja osin kaoottistakin, vaikka akti ei edes yritä esittää true cult -tyyppistä pikimustaa raastamista. Erikoiskamaa erikoisihmisille. Yhtye perustettiin alun perin Intermentja Uncanny-yhtyeistä tuttujen soittomiesten sivuprojektiksi, joka julkaisi ainoan demonsa vuonna 1993. Soundimaailma on jäisen terävä, kokonaiskuva äärimmäisen latautunut ja sotaisa. Miksi suotta kaahata tai laahata, kun voi vetää sujuvasti keskitempoon, ja sen Moondark totta vie taitaa. Onhan tämä nyt kaikin puolin todella pätevää kamaa. Rumputuli on tanakkaa ja kiitettävän orgaanista ja yleisilme muutenkin mukavan räjähdysherkkä. Tales from the Toilet toimii kuin junan vessa. Toisinaan ajatuksiin tulevat Vomitoryn ja Graven tapaiset ruotsilegendat. Riffit vaihtuvat lennosta, ja draaman kaari on avantgardistisesti polveileva. Kuolometalliselle pohjalle ripautellaan blackmetallisia soinnutuksia ja Slayer-henkisiä kaaosliidejä varsin ansiokkain tuloksin. Niko Ikonen PUTRID DEFECATION Tales from the Toilet STADIN REC Brutaalia slam/death metalia paiskotaan maailmalla vaikka kuinka, mutta Suomessa touhu on haudattu paskaan. Antinomismi on kristillinen suuntaus, jonka mukaan kristittyjä eivät sido mitkään ulkoiset lait, vaan usko syntyy suoraan evankeliumista. Tienviittana on siis 1970-lukulainen heavy ja klassinen rock, mutta parhaiten Avatariumin erottavat muista Sabbathin peesaajista melodiat, hiukan epäselvästi artikuloivan Jennie-Ann Smithin nätti laulu sekä balladit. si bändi tajuaa myös painella jarrua. Putrid Defecation korjaa tilanteen ja turauttaa ilmoille ylpeästi ”toilet slamiksi” kutsumaansa mättöä, joka ottaa aiheensa anuksesta, anaalista, assholesta ja näihin liittyvistä asioista. Alkupuolen paras veto on 75-minuuttinen teos on välisoittoineen hyvin pompöösi, mutta ihme ja kumma se ei sorru liiaksi huumorin puolelle edes tahattomasti. Koskinen MONTE PENUMBRA Austere Dawning NORMA EVANGELIUM DIABOLI Portugalilainen yhden miehen black metal -bändi Monte Penumbra julkaisee kolmannen levynsä. Riffejä paiskotaan pitkin pyttyä ja örinä todellakin tulee kuin viemärin syvyyksistä. Mystiikasta, filosofiasta, teistisestä okkultismista ja kuolemasta laulava bändi kuulostaa ruotsalaisten ortodoksiblack metal -bändien äpäräserkulta – sattumoisin levy on nauhoitettu ja miksattukin Necromorbus-studiolla. Askeettinen antinomismi on bändin säveltäjän GM:n mukaan sitä, kun kaikki moraaliset lait hylätään ja hyväksytään ikuinen kosminen etiikka, joka syntyy suoraan Jumalasta. Satyriconin Dark Medieval Times -debyytin vaikutus on ilmeinen, kun taas visuaalinen ilme viittaa enemmän alkuaikojen Gravelandin Rob Darkenin suuntaan. Järkälemäinen eepos on toteutettu sen verran hyvin, että levyn jaksaa kuunnella useammankin kerran alusta loppuun. Alatyylisellä ilmaisulla siis mennään, mutta musiikillisesti ukkojen vaivaiset 18 minuuttia kellottava esikoinen on yllättävän kovaa kamaa. MLO:n touhut haiskahtavat vahvasti. Moondarkin doominsekainen death metal tuo vanhakantaisuudessaan mieleen Winterin ja varhaisen Cathedralin kaltaiset klassikot. Vaikutteita voi kaivella myös Ranska-skenestä, sen verran synkeälle ja yllättävälle vuoristorata-ajelulle tässä päädytään. Mustaa ja synkkää, aitoa misantropiaa. Abysmal Womb on synkistä teemoista huolimatta riemastuttavaa kuunneltavaa. Kannattaa kokeilla, mikäli esimerkiksi Deathspell Omega toimii. W.uR rähjää sävellystensä päälle vihaisesti. Kahdeksan biisin paketti on aika muheva annos armotonta paalutusta, mutta se ei aiheuta pahaa ähkyä. Mega BARSHASKETH Antinomian Ascetism WORLD TERROR COMMITTEE Nykyään skottilaistunut uusiseelantilainen nimihirviö Barshasketh syntyi KG:n soolobändinä vuonna 2007. Laulusta ei tarvitse pelätä löytävänsä muuta kuin rujoa örinää. Kari Koskinen AVATARIUM Between You, God, the Devil and the Dead AFM Avatarium aloitti uransa doomin merkeissä vahvuudessaan legendaarinen Leif Edling. Vaikka ronskinpuoleista informaatiota tulvii korvakäytävään rutkasti, riittävä vaihtelevuus ja hitaammat rouhinnat tuovat ankaraan yleisilmeeseen sopivasti tarttumapintaa. Yllätyksiä siinä on saman verran kuin aamukakassa, mutta toiset nautinnot ovat luotuja kestämään – istunnosta toiseen! Gutalaxin kanssa kun vielä lähtevät keikoille, niin kaupoista loppuvat niin vessapaperi kuin -harjat. Moondarkin hajoamisen jälkeen bändin jäsenet ehtivät vaikuttaa muun muassa Dellamortessa, Centinexissä, Katatoniassa ja October Tidessa. Tämä alkaa olla jo kohtalaisen erikoista tavaraa. Kuten retrogenressä on tapana, bändi soi orgaanisesti, ja kun laahaus kaipaa ilmavuutta, sitä puhallellaan purplemaisesti Hammodien ja Leslien yhdistelmästä. Väritys on lähinnä ruskeaa ja mallia pyörremyrsky. Riffeissä on potkua ja imua. Hiljalleen läskiä luittensa ympärille kerännyt yhtye löysi nykyisen soundinsa vuoden 2015 Ophidian Henosis -albumilla. Oli miten oli, mättö ja tykittely on ohiolaisduon homman nimenä. Koukeroinen riffittely on tiukkaa ja häijyä. Musiikki on muuttunut asteen koukeroisemmaksi, kylmemmäksi ja raaemmaksi. Haisuja voi nuuskia toisen aallon norjabändeistä kuten Mayhemistä, Ved Buens Endestä, Taakesta ja Tsjuderista. Menossa on vauhtia ja kaoottista viiltävyyttä, mutta onnekARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Meno on äkäistä, nopeaa, mystistä, äkkijyrkkää ja maagista. Pakkasen tuivertaman soundimaailman seassa löyhkää rikinkatku. Rumpuhommat hoitaa myös tällä kertaa islantilainen Bjarni Einarsson (Sinmara, Slidhr). Sopiviin paikkoihin tiputellut synapörinät taikovat helvetillisen teatterin kuvaelmia ennen uutta soonista hyökkäystä
Mikään ei ole muuttunut sen jälkeen, kun yhtye määritteli soundinsa uudelleen Renatusilla (2014). Albumin päättävä nimikkobiisi taas on levyn ehdoton kohokohta, melkein gospelhenkinen balladi, jossa laulajattaren ääni koskettaa ihan eri tavalla kuin rokkia messutessa. Palataan siis asiaan tuossa 2047. on kokonaisuus, joka vie pois tästä todellisuudesta. Näistä ekassa yllättää kitaristi Marcus Jidellin ynkkäsoolo. Amber Asylum tekee edelleen kamaa, josta ei ota aivan täyttä selkoa. Ortodoksikristillisten messujen ja black metalin maailmat yhtyvät toisiinsa niin saumattomasti, että lopulta tulee miettineeksi, ovatko ”genret” lopulta kovin kaukana toisistaan. ?????. Musiikin kauneus, synkkyys, aggressiivisuus ja mahtipontisuus sekoittuvat yhteen niin hyvin, että kappaleiden erottaminen toisistaan tuntuu turhalta. ???. Vuosia jatkunut vääntö päättyi siten, että Krzysztof Drabikowski sai pitää perustamansa Batushkan nimen ja Bart?omiej Krysiukin bändeineen oli vaihdettava otsikkonsa Patriarkhiksi. Nyt ollaan todellakin pisteessä, jossa genremäärittely on hankalaa! Ruby Red on selkeästi moniulotteinen levy, jonka biisimateriaali on synkkää ja vaanivaa. NAPALM Batushkan nimikiista on saatu viimein päätökseen. Patriarkhin levy tuntuu eräänlaiselta manifestilta. ???. Ruby Red on huolella tehtyä kamaa, josta paistavat läpi tekijänsä taiteelliset ambitiot. Mape Ollila AMBER ASYLUM Ruby Red PROPHECY Muistan törmänneeni Amber Asylumin musiikkiin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun loppuhavinoissa. Amerikkalaisen Kris Forcen musiikillinen visio lasketaan usein neoklassiseksi avantgardemetalliksi, mikä pistää mietityttämään. Joni Juutilainen JA C E K JA C A W IS N IE W SK Y ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. En tajunnut silloisissa black metal -päissäni projektin ilmaisusta yhtään mitään, mutta tänä päivänä sen musiikkia kuuntelee aivan uusin korvin. Joni Juutilainen DYNAZTY Game of Faces NUCLEAR BLAST Game of Faces ei ole Dynaztyn paras pitkäsoitto, mutta aina yhtä tarttuvat melodiat, sukupolvensa miellyttävä-äänisin solisti Nils Molin ja näppärän tyylikkäästi kitaroiva Love Magnusson pitävät huolen, että uutukaisenkin kuuntelee ilokseen vaikka tusinan kertaa. Se tavallaan naulaa itsensä pisteeseen, jossa kukaan ei ole käynyt aiemmin. Se ”jokin” on vuosien tuoma kypsyminen, jonka albumi ansaitsee. Jo kuudetta levyä putkeen kekseliäät ja naurettavan helposPATRIARKH ?????. Metallin kanssa on vähän niin ja näin, enkä osaa sanoa, onko kama varsinaisesti neoklassistakaan. Amber Asylumin minimalismi puhuttelee eniten. Se onkin suurin syy, miksi Between You, God, the Devil and the Dead palannee soittimeeni arvion jälkeenkin. On ja ei. Täysien pisteiden antaminen vaatii kuitenkin vielä jotain, mitä tämä levy ei toistaiseksi saavuta. Patriarkh on tehnyt jotain, joka hipoo täydellisyyttä. Vaikka en ymmärrä kappaleiden lyriikoista sanaakaan, ne tempaavat mukaansa. Mutta onko tämä lopulta hyvää musiikkia. lähes Candlemass-patetiaan yltävä My Hair Is on Fire (But I’ll Take Your Hand), mutta arkisen yläpuolelle bändi kasvaa vasta parin viimeisen siivun aikana. Force pitää musiikkinsa profiilin matalalla, ja siellä se myös toimii parhaiten. Joillekin melodinen popmetalli modernin muovisine soundeineen on suunnilleen karmeinta saastaa mitä maa päällään kantaa, mutta niihin hetkiin, kun musiikin ei tarvitse sanoa mitään vaan pelkästään viihdyttää, en tiedä Dynaztya parempaa bändiä. Oli nimi mikä oli, Patriarkhin uusin on järjetön teos! Profeetta Eliaan samastuneeseen henkilöön pohjaava albumi on audiovisuaalinen tarina. Hetkittäiset hyvät hetket uppoavat turhalta tuntuvan maalailun sekaan, joten uusimpansakaan ei vakuuta täysillä. Tunnelma nousee hetkittäin kohti kattoa, mutta mistään irrottelusta on turha puhua
Musiikki on hyvin sävellettyä, pätevästi soitettua ja tunnepitoista, mutta kun ne esikuvat ovat jo olemassa. Etäisesti Diablosta muistuttava meininki on ainakin päällisin puolin vetävää ja otteissa on mukavasti jyrnivää tanakkuutta. Enemmän omaa soundia, niin homma lähtee luistattamaan kuin vaseliini hamppuköydessä. Päällimmäisenä haittaavat paikoitellen ankeanpuoleiset sanoitukset – pahimmillaan lyyrinen anti kuulostaa 18-vuotiaan suomalaisjonnen kirjailemalta. Tilannetta ei auttanut, että Manginin soitto toi mieleen ihmisrumpukoneen rock’n’rollin väistyessä puhdasoppisen teorian tieltä. Laulut ovat pääosin korkealta vedettyä raakaa kirkunaa, joka on genressä melko tuttua kauraa. Esimerkiksi rujouden ja keveyden kontrasteilla olisi ollut varaa revitellä huomattavasti enemmän. Ilmaisun silottelulle tai melodiselle hienostelulle ei ole sijaa, mutta räimä käy ja rapa roiskuu messevästi. Kestävän kuuntelunautinnon osalta biisimateriaali jättää toivomisen varaa, mutta rehellisen alkukantainen räimintä ansaitsee aina hatunnoston. Kun katsoo Dream Theaterin viimeisimpien keikkojen nettivideoita, ymmärtää heti, että orkkis-Miken paluun arvo konkretisoituu ainakin toistaiseksi juuri livepuolella. Kaikki muusikot ovat alansa kärkipäätä, ja kova on etenkin Romero, jonka komea lauluääni nostaa hieman keskinkertaisemmatkin biisit astetta korkeammalle. Vaikka Void of Hope ei tuo kekkereihin mitään uutta, on myönnettävä, että levy toimii näin pakkaskeleillä talvipimeässä todella hyvin. Itseäni tökkivät pikkuseikat eivät kuitenkaan rasittane kaikkia. Tällaisenaan albumi asettuu tasoltaan jonnekin bändin diskogragian keskikastiin. Nytkään epätasaisuudelta ei vältytä. Punkmaisemmin rytyyttävät osiot toimivatkin levyllä riemukkaimmin, kun taas kipakampaan metalliin kallellaan olevat kohdat luistavat vähemmän sulavasti – mikä on tavallaan siistiäkin. Levy sisältää aivan hyvää riffimurjontaa, eikä kokonaisuuskaan ole hassumpi. Hälsinglandin myyttisestä ja synkästä luonnosta ammentava levy soi jylhän, majesteettisen ja karhean sävyissä. Jaakko Silvast SARKASM Carnival of Atrocities EXTREEM Kun saatteeseen luikautetaan muiden kovien nimien lisäksi viitteeksi Obliveon, odotukset ovat korkealla. Bändillä on kursailemattoman primitiivinen yleisote, ja punk tuoksahtaa varsin vahvasti. Syntikat ulisevat taustalla luoden mustaa äänimassaa muutenkin niin pirtsakoiden sävellysten alle. Säveltäjä-kitaristi Karlssonin melodiantajua ei puolestaan voi kuin ihailla, sen verran tarttuvia hänen sävelensä ovat. Kuunteluelämystä kuitenkin lisäisi, jos myös kappaleista itsestään löytyisi enemmän terää ja pakahduttavuutta. Mikko Malm EREB ALTOR Halsingermörker HAMMERHEART Pohjoismaisesta mytologiasta vaikuttunut ruotsalaisbändi Ereb Altor on tahkonnut Bathory-henkistä viikinkiblackiään nyt hieman yli pari vuosikymmentä. Kimmo K. Ferrymen hoitaa hommansa sen verran pätevästi ja tyylikkästi, ettei bändiä käy juuri dissaaminen. Olipa kyseessä suomalaiselta tanssilavaiskelmältä kuulostava Devilry of Ecstacy, joululaulumaisesti kilisevä Dark Angel tai mahtipontinen päätösralli Mystery, Dynazty osuu maaliin kerta toisensa jälkeen. Sävellyksellisesti uutuus on sitä tuttua ja turvallista 2000-luvun Dream Theateria. The Ferrymen ei todellakaan ole keksinyt mitään uudelleen, mutta niin vain levylle on saatu tälläkin kertaa esimerkiksi Dreams and Destinyn, Mother Unholyn ja Adrenalinen kaltaisia helmiä. Tarttuvampaa riffiä, koukkua ja paatosta ensi kerralla, kiitos. Eetu Järvisalo SCUMRIPPER For a Few Fixes More HEADSPLIT Rapsakasti roiskuvaa pikametallia suomalais-germaanisesta tyyliperinnöstä ammentaen rynkyttävä karjalaistrio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla tyylillä. Musiikki on mustaa, ahdistavaa ja masentavaa. Orkesterin rypistelystä tulee mieleen Sodom–Destructionsektorin romuluinen saksalaisthrash, kotimaasta puolestaan A.R.G:n rujompi myllerrys. Kaikkiaan Carnival of Atrocities on ihan pätevä lätty, josta olisi saanut leivottua pykälän vakuuttavammankin. Kappaleiden Viä är mörkret ja The Waves, the Sky and the Pyre kaltaista voimallisempaa pohjavirettä olisi sopinut levylle paljon suuremmassakin määrin. Vaikka yhtyeen myyttejä ja muinaisuutta ylistävässä ilmaisussa on ollut aina tekemisen meininki, tuotannon laatu on vaihdellut suurestikin. Tunnelmoinnin osalta albumin sanoituksellinen ydin tavoitetaankin nätisti. Sama pätee levyn rumpuraitoihin, joilla mestari Portnoy vetää tavaramerkkimaneereitaan triolivariaatioineen ja splash-filleineen sydämensä kyllyydestä, aivan kuin kotiinpaluutaan alleviivatakseen. Kotikuuntelussa paljastuu haasteita, mutta vakavia kompurointeja ei tarvitse sietää. Ja ihan hyvä meininkihän tässä on. Vuonna 2016 perustetun trion neljäs levy sisältää melodista modernia metallia tasalaatuisen totutussa mallissa. Mape Ollila DREAM THEATER Parasomnia INSIDEOUT Kun Mike Portnoy erosi Dream Theaterista loppukesästä 2010, yhtye ei menettänyt vain rumpaliaan vaan taiteellisen johtajansa. Koskinen THE FERRYMEN Iron Will FRONTIERS Laulaja Ronnie Romeron (Lords of Black, ex-Rainbow), kitaristi Magnus Karlssonin (Primal Fear, Magnus Karlsson’s Freefall) ja rumpali Mike Terranan (Rage, Axel Rudi Pell) muodostama heavy metal -trio pukkaa uutta materiaalia. Sarkasm on myös operoinut jo kaukaisessa menneisyydessä, joten bändillä on perimää, vaikka se julkaiseekin vasta toisen pitkäsoittonsa. Biisien hyvä fiilis addiktoi, eikä 43 minuuttia riitä taaskaan mihinkään. Yhdeksän biisiä rusautetaan nippuun Reign in Bloodin mittaisena rautaisannoksena. Dream Theaterin 16. Sanoitukset liikkuvat mielenterveysongelmien, masennuksen ja muiden yhtä valoisien aiheiden ympärillä. Play-nappula huutaa uutta kosketusta. Kohdakkoin jurppii myös vähän yliampuvaan rooliin niin miksauksessa kuin rumpusovituksissakin päästetty bassorumpujen mätkytys. Koskinen VOID OF HOPE Proof of Existence AVANTGARDE Uuden kotimaisen trion musiikkia voisi kuvailla dsbm:ksi, joka on ottanut vaikutteita esimerkiksi Silencerilta, Grisiltä ja Austerelta. Niko Ikonen ARVIOT 63. Seuraavalta Dream Theater -levyltä sopiikin odottaa huomattavasti Parasomniaa enemmän. Trion jäsenet ovat tuttuja muun muassa Moonlight Sorcerysta ja Ondfødtista, vaikka nimiään he eivät tässä yhteydessä halua mainostaa. pitkäsoitto Parasomnia ei tuo takaisin sitä pirskahtelevaa musikaalisuutta, joka oli läsnä vielä vuoden 2005 Octavariumilla. Levyssä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta omaperäisyyden perään kuitenkin haikailen. Kieltämättä Sarkasmissa on jotakin samaa kuin kanukkimaanmiesten proge-scifi-death-thrash-tekemisessä, mutta ei ehkä kuitenkaan syvemmin. Vaikka Portnoyn korvannut Mike Mangini on alallaan yksi tämän pallon etevimmistä, hänen aikanaan Dream Theaterin musiikista katosi sielu, tai ainakin se muuttui paljon värittömämmäksi. Biisit ovat oikealla tavalla ankeita ja repiviä, kaamosmasennusta miellyttävästi buustaavia. Vähän hajanaisen oloiseksi pilkkoutuva levy viehättää rujoudellaan ja elämänmakuisuudellaan. ti tarttuvat sävelmät jäävät kupoliin jo säkkäreissä ja jokaisessa kertsissä tärähtää. Yhtyeen kymmenes kokopitkä jatkaa bändin kuuloista eeppistä saagaa. Kimmo K. Vaikka Ferrymen on tyylillisesti aika tasapaksu yhtye, sen perinteisen heavyn ja modernin metallin yhdistelmä on yllättävän toimiva. Sinänsä mainiosti ja kylläisillä soundeilla vyöryvä levy heilahtaa aika ajoin imelän tasapaksuuden puolelle
Aloitimme hassuttelulla, mutta kiinnostus musiikkiin ja sen tekemiseen oli alusta asti mukana. Ryhmän taitavaa soittoa kuuntelee mieluusti, mutta eipä sävellyksissäkään ole moitteen sijaa. Monenlaista örinää ja kärinää sisältävät raivopäiset laulut sopivat moni-ilmeisyydessään huomattavan taipuisaan materiaaliin. Kuolometallin ja deathcoren välimaastossa puikkelehtiva debyytti on mallikkaasti murjova ja taitavasti esitetty. Luomme uutta musiikkia ja kehitämme taitojamme. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …suurimmilta metallifestareilta, linnanjuhlista ja Euroopankiertueelta. Lisäksi bändi toimi vuonna 2024 vajaalla miehityksellä, mikä hidasti sen kehitystä. Vuonna 2018 Suomesta ei löytynyt montaa deathcore-bändiä, joten Ville ja Joona halusivat alkaa luoda aitoa suomalaista deathcorea. Deathcoregenre on isossa kasvussa, ja sen uusia talentteja ei ole Suomessa montaa. Siihen eivät kuulu piiruntarkka soitto (joka sekin kyllä varmasti tarvittaessa irtoaa) ja erottelevan täydellinen tuotanto. – Bändin perustivat kitaristi Joona ja laulaja Ville vuonna 2018. Silti soitamme 110 prosentin voimakkuudella. Lavalla kuullaan usein omaperäistä huumoria ja paljon naurua kappaleiden välissä. MIKSI. Polveilevat biisit ovat ytimekkäitä, vihaisia ja kuitenkin sopivan rentoja. – Meillä kaikilla on palava kiinnostus ja rakkaus raskaaseen musiikkiin. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …meillä ei ole vielä tarpeeksi näkyvyyttä. Altar of Despair on paikka, jonne mennään itkemään omaa epätoivoa. Mailaa ei puristeta liiaksi. Bändin lyriikat olivat aluksi kyseisestä aiheesta inspiroituneita, mutta sittemmin ne ovat ottaneet vaikutteita fiktiivisistä jutuista ja fantasiamaailmoista. Harvoinpa yksi ep voi viedä kuulijan näin erikoiselle, lajin hienouksia pulppuavalle matkalle – ja lajinahan on death metal ja sen vanhemman pään kalseat sokkelot. Yhtye tekee musiikkia ja hankkii keikkoja todella aktiivisesti. Työnnämme genren rajoja eteenpäin ja pidämme hauskaa. Vuonna 2020 bändiin tuli toinen kitaristi Juho, ja 2023 kehityimme kokonaiseksi yhtyeeksi basisti Senadin ja rumpali Alexin ansiosta. Tämä tulee aina olemaan meidän bändimme! ALTAR OF DESPAIR Altar of Despair Turku–Espoo-akselilta tuleva Altar of Despair on reilun viiden vuoden taipaleensa jälkeen napakassa kunnossa. Bändin deathcoressa operoidaan soittimia just eikä melkein, ja alaviretaajuuksien lisäksi mukana on hienoja melodioita ja äänimaisemia. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …meillä on tasokasta musiikkia, nautimme keikkailusta ja luomme koko ajan uutta. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI MILLOIN JA MITEN. Tuntuu kuin bändi olisi möyhentänyt sekaisin kaiken, mitä missäkin maailmankolkassa on tästä jalosta genrestä saatu irti ja puristanut siitä oman pohjoisen pakettinsa. Vakava mutta varovainen kuuntelukehotus, saattaapi nimittäin nielaista kitaansa. www.instagram.com/altarofdespair HEVIMERKIT PYSTYYN WHISPER Xenogenesis Whisperin kohdalla ollaan harvinaisessa pisteessä:sanat eivät meinaa riittää. KEIKALLA OLEMME… – …todella energinen ja viihdyttävä bändi. Kaikki tuotanto tehdään omakustanteisesti bändin sisällä. Teemat pyörivät kosmisen kauhun ympärillä, mutta lyriikoista voi löytää myös persoonallisia tarinoita. https://linktr.ee/thetruewhisper WHAT AWAITS US The Harbinger Hämeenlinnalainen What Awaits Us on hionut uutuussinglellään ilmaisunsa kaikin puolin äärimmilleen. Olemme luoneet jo pienen AOD-yhteisön, joka kuuntelee musiikkiamme ja käy keikoillamme. Motivoituneet kaverit löytyivät mukaan ja kaikilla oli kiinnostusta myös keikkailuun. Koko esitys on tuhoisasti leijaileva saastepilvi, jossa eivät kultareunukset kimaltele ja jonka varjoon kuolee viimeinenkin kukka. The Harbinger ei välttämättä ole biisinä tarttuvimmasta 64. Suositellaan seuraavien bändien faneille: Chelsea Grin, Suicide Silence, Shadow of Intent, Angelmaker ja Whitechapel. BÄNDIN NIMI… – …on otettu From Softwaren luomasta Bloodborne-pelistä. Emme myöskään ota itseämme liian vakavasti ja osaamAltar of Despair ROBERT SJÖBLOM me pitää keikoilla hauskaa. Joona tuottaa kaikki kappaleet ja pitää paketin kasassa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …tekemään musiikkia kenenkään muun ehdoilla. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että kitaristi Joona säveltää kappaleet, mutta kukin soittaja kirjoittaa omat osansa. Biiseissä on jos jonkinlaista erikoissuoritusta, mikä on hunajaa pikkutarkkuuksista nauttivan kuuntelijan korville. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – Vaikutteitamme ovat muun muassa Slipknot, As Blood Runs Black, Chelsea Grin, Gojira, Meshuggah ja Children of Bodom
Ruotsalaistyyliset melodiat värittävät biisiä raikkaasti, ja kun laulu nojaa pelkkään kurkkuääneen, korviin syntyy mukavia kaikuja jostain 1990-luvulta. www.youtube.com/watch?v=BKtejz0YpOM 65. www.instagram.com/riseofinsanityband GUTS Decay Turussa vuonna 2020 perustettu Guts esittäytyy debyyttialbumillaan kiitettävän löyhkäävänä. Jossain kuolometallin ja thrashin välillä etenevä kohkaus ei ole toteutukseltaan tarkinta mutta silti kiinnostavaa. Iiro Hustovaara on multakurkku vailla vertaa, eikä miehen ääntelyyn väsy edes levyn mitassa. Lisäksi biisit vaikuttavat käytettyihin ainesosasiin nähden turhan pitkiltä. mikkowuorela@gmail.com DEKADENT WAYS EP Noin nelivuotias Dekadent Ways on helsinkiläinen melankolisen rockin taitaja. Yökerhoja ambient-tunnelmien kohdalla alkaa hiukan unettaa. Demons Rise, Demons Ride! on miinuksistaan huolimatta ensiesitykseksi lupaava. Vieraslista on tarttuvuuksineen taitavasti rakennettu ja kitaroitu menopala, jota voisi tituleerata pienimuotoiseksi hitiksikin. Jos riffit ovat maan alta, sieltä tulevat myös laulusuoritukset. Monipuolinen levy, mutta varsinaista käyttötarkoitusta sille on vaikea keksiä. Bändin tähtäin on korkealla, ja tähyiltävää rehellisesti sanottuna piisaakin. Aitoutta ja rehellistä menoa ei sen sijaan käy kiistäminen, meininki on hyvällä tavalla raakaa ja hiomatonta. www.instagram.com/outofstasis PEUKKU ALAS VERET Demons Rise, Demons Ride! Veret pelaa likaista peliä. www.metallileka.com OUT OF STASIS Undeniably Out of Stasis on oululainen alternative metalia esittävä viisikko. Laulupuolella on pikku suvannoista huolimatta melkoisen ärjy meininki, ja koko orkesterin touhutessa tulee turpaan niin että tukka lähtee. Viisikko soittaa tanakasti ja on selvästi jyvällä asiastaan, mutta tietynlainen kiivaus jää ainakin tässä päässä saavuttamattomiin. Moinen veto on aina riski, mutta eipä siitä ainakaan bändin vakuuttavuus tunnu kärsivän. Pelottavaa jyskettä. Riffimateriaali on myös persoonallista, kuvioista ei nimittäin tule mieleen oikein mikään tämän maan päällä. Hyvin tuotetusta, soitetusta ja lauletusta Undeniablysta on hankala repiä muistijälkiä. Perinteisiä koukeroita hyödyntävä biisi on peruspätevää tavaraa eikä yllätä isommin. Kummoisia melodioita tai sävyjä ei kuulu, mutta kun riffit ovat kantavaa ja sopivan pirullista sorttia, maustevalikoima saa olla niukempikin. Bändin soitto on varmalla tolalla, liian kovaa yritystä ei esiinny ja kipakampikin kitarointi sujuu mallikkaasti. Monipuoliset laulut onnistuvat viehättämään ilkeästä korinasta erikoiskiekaisuihin. Monenlaisia kummallisuuksia sisältävät biisit eivät saa otteeseensa, tarttuvuutta kun ei löydy oikeastaan ollenkaan. Örinälaulu alkaa loppua kohden puuduttaa, joskin rupisen tuotannon myötä ollaan jo muutenkin sietokyvyn rajoilla. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com päästä, mutta sen epäinhimillisyys ja kolkkous jäävät mieleen. Biisin loppukiekaisu antaa kiusoittelevasti ymmärtää, että tarvittaessa lähtisi vähän kipakamminkin. Varsinkin kitarakuvioiden tarkastelu aiheuttaa reaktiota, eikä välttämättä ihan positiivisia sellaisia. Maukasta soittoa ja kaikenlaista instrumenttia löytyy, mutta vau-elämyksiä koetaan lähinnä progressiivisissa osuuksissa ja säröpolkimen painuessa pohjaan. Biisejä lauletaan eri kielillä, ja tekstien puolella riimitysten liiankin itsepintaisesti väännetyt loppusoinnut käyvät jo oikeasti ärsyttämään. Jo pelkän biisin nimen absoluuttiseen lunastamiseen toki vaadittaisiin kokeneemmiltakin keskimääräistä enemmän kiimaa. Ryhmä ei yritäkään keksiä uutta vaan vaalii menneitä arvoja. Olisi hyvä luovia joihinkin odotettuihin ja kenties loogisiinkin suuntiin, mutta senhän taas päättää orkesteri itse. Vaikka biiseissä on näkemystä, jokainen kolmesta esityksestä kärsii tarttuvuusongelmasta. Nelikon mutkaton rock ammentaa jonkin verran grungen elementeistä, mikä saattaa viedä yleisvaikutelmaa laiskalle tolalle. Laulaja Hanna Sirolan ääni on vakuuttava ja taipuisa, mutta senkin suhteen soisi kuulevansa enemmän irrottelua. Itse kappale on moitteeton talvinen melodiapala, josta ei jaksa valittaa. Aidoin soittimin ja soittajin toteutettu teos on hankala nieltävä juurikin linjattomuutensa osalta. Tunnepuolella löytyy latausta, mutta kunnon paloa jää odottelemaan. Energinen ja sopivan rönsyilevä meno on mukaansatempaavaa, mutta useammankin kuuntelun jälkeen jää tunne, että nyt taidetaan mennä jo liiankin vaihtoehtoisella vaihteella. Myös tuotantopuoli on oikein rouhealla mallilla ja vertailukelpoista minkä tahansa maailmanmenon kanssa. Vanhan liiton runnovan pään death metal pistää jalan tallaamaan vähän väkisinkin. Persoonallinen ja vauhdikas tapaus, jonka voisi tsekata vastaisuudessa hiukan salonkikelpoisemmissa raameissa. www.tiktok.com/@therealsharpshooter SLEEPER’S KEEP Winter’s Call Sleeper’s Keep on lohkonut tulevalta pitkäsoitoltaan singlejä, joista tämä kolmas edustaa power metalia. www.facebook.com/whatawaitsus/about RISE OF INSANITY Mania Jämsäläinen Rise of Insanity jatkaa thrashinkatkuisen melodisissa merkeissä isännän ottein. Saatekirjeessä vilahtava Juice-metalli on terminä hauska ja tässä tapauksessa ihan osuvakin. Ensimmäisellä ep:llään bändi esittelee tummanpuhuvia sävellyksiä, joista paistaa läpi rentous ja oma tyyli. Parisen vuotta vanha orkesteri on tiukassa soittokunnossa ja menee tuon tuostakin odottamattomiin suuntiin. Keskitempoisesti jyräävä Mania on tarttuva esitys, jonka groove on kohdallaan ja kertosäe jää päähän heti laakista. Bändin napakka ja melodinen nykymallin thrash on huomattavan epämetallisella ja säyseällä laulutyöskentelyllä varustettua, mutta eipä se haittaa. Laadukkaasti tuotettu biisi on muotovalio ja kestää kuuntelua. Sävellykset ovat kyllä kunnianhimoisia, eikä missään kohden mennä sieltä missä aita on matalin. Enemmän biisissä jäävät häiritsemään kertosäkeen murinalauluhäivähdykset, jotka ovat kokonaissoundin kannalta vähän tarpeettomia. Soundeja myöten oppikirjamainen suoritus on hauskaa joskin myös totista kuunneltavaa. Lauluihin jään kaipaamaan hiukan enemmän voimaa, vaikkakin Axel Wilhelmsonin ääni on sekaan soljuvaa sorttia. Bändi soittaa välillä oikein napakasti, toisaalla taas osaamisensa rajoilla kuin trapetsilla taiteillen. www.facebook.com/sleeperskeepofficial METALLILEKA Vieraslista Neljän nuoren muusikon Metallileka pamauttaa palstalle ripeäotteista ja mukiinmenevää soittoa. Bändi klaaraa soittonsa mallikkaasti, ja varsinkin kitarapuolella on havaittavissa oikein näppäriä liikkeitä. www.facebook.com/GutsBandOfficial PEUKKU YLÖS SHARPSHOOTER Fuck You, I Want It Pohjoista hard rockia nuorten miesten voimin. Tulevaa levyä pohjustelevalla sinkkulohkaisulla bändi yllättää kääntämällä esityskielensä suomeksi. veret666.bandcamp.com/album/ demons-rise-demons-ride MIKKO WUORELA Erakko Erakko on Mikko Wuorelan tarinallinen sooloalbumi, joka kurkottelee tyylillisesti vähän sinne sun tänne. www.facebook.com/dekadentways MYRKKYHARAKKA Haratik Doktrine Myrkkyharakan ensimmäinen tuotos on melkoista kaahaamista. Bändin soitto menee välillä vähän sinne päin, mutta tässä lajissa jos jossain annetaan pieni kompastelukin anteeksi. Myös pientä viilausta englannin lausumiseen voisi mietiskellä, parissa kohtaa nimittäin tuppaa särähtämään ikävämmänpuoleisesti korvaan. Soittopuoli on kirurgisentarkkaa silpomista ja täynnä hienoja yksityiskohtia. Ulosantiin kuuluu osasia black metalista, thrashistä ja silkasta punkistakin. Bändi voi kuitenkin kehittyä vielä ties miksi
SWALLOW THE SUN Shining 05. 66. Opeth. UNTO OTHERS Never, Neverland 07. MY DYING BRIDE A Mortal Binding 09. TRIBULATION Sub Rosa in Æternum 10. HORNA Nyx (Hymnejä yölle) 10. TRUE BLACK DAWN Of Thick-circling Shadows 08. WINTERSUN Time II 02. FÖRGJORD Perkeleen weri ULKOMAAT 01. YOTH IRIA Blazing Inferno TERHI YLIMÄINEN ONNI WILJAMI KINNUNEN VUODEN 2024 RASKAIMMAT – INFERNON TOIMITUKSEN VALINNAT – Tekijäkunnan henkilökohtaiset kärkivitoset löydät osoitteesta inferno.fi Wintersun. BRUCE DICKINSON The Mandrake Project 08. T. ORANSSI PAZUZU Muuntautuja 03. CEMETERY SKYLINE Nordic Gothic 07. JARVA AND THE DARK PLACE Post Festum 04. MOKOMA Myrsky 09. ITERUM NATA From the Infinite Light 06. JERRY CANTRELL I Want Blood 06. JUDAS PRIEST Invincible Shield 03. KOTIMAA 01. OPETH The Last Will and Testament 02. IOTUNN Kinship 05. DÖDSRIT Nocturnal Will 04
TRIBULATION Sub Rosa in Æternum 10. IOTUNN Kinship 05. ULKOMAAT 01. BRUCE DICKINSON The Mandrake Project 08. JERRY CANTRELL I Want Blood 06. UNTO OTHERS Never, Neverland 07. YOTH IRIA Blazing Inferno. DÖDSRIT Nocturnal Will 04. MY DYING BRIDE A Mortal Binding 09. JUDAS PRIEST Invincible Shield 03. OPETH The Last Will and Testament 02
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI