NAPALM DEATH EPICA BARREN EARTH DOMINATION BLACK 70 000 TONS OF METAL
RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 2/2012 I HINTA 6,00 euroa
(09) 5870456 e-mail: smi@smi-music.com
www.smi-music.com www.facebook.com/PearlFinland. · Low-end response that you can feel · 200 Watt bash power amplifier · Works with all electronic drums and miked acoustic · Features fast clamp attachment system · Fits all major drum thrones
Tunne mitä soitat! Pearlin Throne Thumperit nyt testattavissa alla olevilla jälleenmyyjillä!
Helsinki: DLX Deluxe Music, Sound-Shop, Soundstore Hämeenlinna: TV-Sävel Music Shop Jyväskylä: Musikantti Kokkola: Kokkolan Laitevälitys Muurame: Piano Jylhä Oulu: Musiikki Kullas Seinäjoki: Top Sound Tampere: DLX Deluxe Music, Tammerpiano ja Soitin Turku: F-Musiikki, Soitin Laine Tornio: Tornion Musiikki
Feel!
every beat
Maahantuonti ja markkinointi:
SMI - Scandinavian Musical Instruments Oy
Puh
MARCH 2012. VIRGIN OIL, HELSINKI
SEPULTURA.COM.BR · HATESPHERE.COM · MYSPACE.COM/SCARSYMMETRY · TIKETTI.FI · STAHL.FI K18
LIPUT: 32/37*
22
Tämä Päänavaus on avoin kiitos biisintekijä Raiviolle. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta.
inferno
9. Sitten musiikki näyttää oikeat kasvonsa. "Parasta" työtä tällä saralla teki kuitenkin viime numeromme kansipoika Juha Raivio. Yhden viikon kuuntelin levyjä käytännössä koko ajan. Vaan odotapa kun elämänpyörä pyörähtää ja on tilanteessa jossa ei ole koskaan ennen ollut. Sentenced avitti useassa paikkaa, aina samoilla kappaleilla. vuosikerta
MATTI RIEKKI a
aj Päätoimitt
HARMAAN SäVyjä
NIIN paljon kuin musiikkia rakastaakin, joskus sitä tulee ajateltua vain pelkkänä musiikkina, taiteenlajina ilman sen kummempia syvyyslukemia. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hynninen Sami, Hyttinen Heta, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Konttinen Marja, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Valjakka Hanna, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TilaajaPalvelU (ARK. Type O Negativen World Coming Downilta soivat aina vain ne määrätyt raidat. Mikä moisessa tilanteessa merkillisintä, sitä huomasi kierrättävänsä aina samoja kappaleita. Tuo Peter Steelen perinnölle nyökkäilevä teos on toki jumalattoman hieno ihan vain biisinä, mutta raskasmielisyyden ja hämmennyksen tilassa siitä kasvoi kirjaimellisesti jotain elämää suurempaa. Samalla tämä teksti on muistutus siitä, miten arvokkaan asian kanssa olemme tässäkin lehdessä tekemisissä. Hänen säveltämänsä Swallow the Sun -kappale April 14th muodostui minulle jossain vaiheessa suorastaan pakkomielteeksi. Mielilevyjenkin kuunteleminen saattaa olla tietyllä tapaa mekaanista toimintaa, jossa suosikkikohta siinä ja siinä biisissä saa aikaan aina saman oloisen reaktion. En ole höyrähtänyt ja ala väittää, että hänen säveltämänsä kappale olisi millään tavalla pelastanut minut, tai muuta sontaa, mutta hetkittäin siitä oli minulle hyvin suurta lohtua ja helpotusta. Florence + the Machinen (mainoksiinkin jostain kumman syystä päätynyt) maaginen What the Water Gave Me pyöri jossain vaiheessa milteipä repeatilla. Moni asia on kääntynyt päälaelleen ja minä siinä sivussa. Kuuntelin kappaleen noin biljoona kertaa, ja jokaisella niistä se tuntui vain paremmalta. Vain harvasta asiasta on saanut kiinni, ja yksi tärkeimmistä kädensijoista on ollut musiikki. Musiikki ei todellakaan ole vain musiikkia.
Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Tilanteessa jossa ei tiedä miten toimia ja miksi. Joskus luurit taisivat huutaa sen vähän unenkin aikana. SEN kummemmin täsmentämättä elämäni on ollut viime ajat kuin elokuvista revittyä. Jossa ei edes tiedä miten päin tulisi olla. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Alex Morgan Painopaikka ArtPrint Paperi: 80 g/m2 UPM Star Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 12
Hän on nykyään vaimoni ja sitä mieltä, että olen täysin kunnossa! Join 90-luvulla liikaa ja nukuin liian vähän. Therapy. VILHO RAjA
Sytyttäjä
LA
Therapy?-yhtyeenuusialbumituskinsingahtaalistojenkärkiin.AndyCairnseisellaista odottanutkaan.Miesrakastaamusiikkiajaontyytyväinensiihenmitähänelläon.
juuRISOPIVASTIOuTOA
VuONNA 2009 ilmestynyt Crooked Timber oli Andy Cairnsin mielestä niin hyvin onnistunut levy, että A Brief Crack of Lightilla noudatettiin samantyyppistä tekotapaa. A Brief Crack of Light -nimi on sitaatti kirjailija Vladimir Nabokovilta. Yritin tuoda tälle levylle Samuel Beckettin optimismia. Koimme yhden pahan takaiskun joulun aikaan, kun lunta satoi niin paljon, ettemme päässeet studioon sisälle pariin viikkoon, kitaristi-laulaja muistelee. Soitamme varmasti kesällä joitakin festareita, mutta varsinaisen kiertueen aloitamme syyskuussa. Troublegumin suosio ja bändin kova tahti toivat mukanaan myös ensimmäisen pahan kriisin. Cairns muistelee, että jo kesällä 1993 bändi otti selvästi isoja kierroksia. nousi raketin lailla kansainvälisen rockmaailman tietoi-
suuteen vuoden 1994 Troublegumlevyllä. Cairns, rumpali Neil Cooper ja basisti Michael McKeegan kokoontuvat treenikämpille ilman mitään valmiiksi tehtyä. Menimme studioon suoraan kiertueelta äänittämään Infernal Lovea. Meillä ei ollut aikaa miettiä mitä tapahtui, koska teimme koko ajan töitä. ANdy Cairns kertoo tajunneensa hyvin pian Infernal Loven jälkeen, että Therapy. Ewing lähti, ja tilalle tulivat rumpali Graham Hopkins ja kitaristi Martin McCarrick. Andy Cairnsin kirjasivistys on rockmaailmassa poikkeuksellisen laaja.
10
inferno
Crooked Timber -levyllä oli paljon viittauksia Samuel Beckettin tuotantoon. Nautin elämästäni ja bändistä nyt paljon enemmän kuin silloin. En ainakaan pitänyt huolta itsestäni. vieraili viime kesänä Hämeenlinnan Wanaja-festareilla ja vetäisi silminnäkijätodistusten mukaan erinomaisen keikan. Vuonna 1995 Cairns ja silloinen rumpali Fyfe Ewing eivät puhuneet toisilleen lainkaan. Se oli aika vaikea lähtökohta tehdä seuraaja menestyslevylle. Kaikista taisi tulla vähän ahneita ja 2001 oli todella paha vuosi.
Vuonna 2003 meistä tuli taas trio, ja siitä lähtien kaikki on mennyt hyvin. A Brief Crack of Light ei taatusti ole kaikkien rockin ystävien mieleen, mutta se on juuri sellaista musiikkia, jota Cairns haluaa tehdä. Meillä ei ollut biisejä emmekä kommunikoineet ollenkaan. Tiedän, että muutkin bändin jätkät ajattelevat samoin. Hänhän ihaili ihmiskunnan sinnikkyyttä ja sitä, että aina pyritään eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Hän tunsi tästä syvää huojennusta. Semi-Detachedillä (1998) bändin miehistö meni uusiksi. Cairnsista tuntuu nykyään siltä kuin hän olisi ollut 1990-luvulla kokonaan eri ihminen. Pian ongelmat alkoivat taas. Uuden levyn kappale Before You, With You, After You liittyy läheisesti Beckettin kirjaan How It Is (1961), joka kertoo oikeastaan siitä, että elämä kulkee eteenpäin vaikka tärkeä ihminen kuolisi. Se oli hullua aikaa. The Buzzing on biisi, jonka tein kotona rumpukoneen kanssa, mutta suurimmaksi osaksi ideat syntyvät yhdessä. Tuottajaapuna oli nyt Adam Sinclair, mutta päävastuun kantoi Cairns. Minä olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. ei enää tule tekemään kaupallisia hittilevyjä. Therapy. Muistamme haastattelut, joissa Cairns kertoi, että hänen tyttöystävänsä haluaisi hänen hakevan apua. En tarvitse paljoa. Tarttuvaa ja outoa. Graham ja Martin olivat vain liittyneet menestyvään bändiin. Sitten he soittelevat aikansa, äänittävät ideoita ylös, hajaantuvat tahoilleen ja jatkavat kehittelyä kotosalla. Olen onnellinen nyt. Ensi syksynä on toiveita klubikeikasta. Monet sanoivat, että poltin itseäni loppuun kovaa vauhtia. on paahtanut omintakeista rockiaan yli 20 vuotta ja saanut maistaa myös mainstream-menestystä. Äänitykset tehtiin suureksi osaksi jo viime talvena. www.therapyquestionmark.co.uk. THERApy. Bändin biisintekotapa perustuu jameihin. Länsimaissa liian monella ihmisellä on liikaa omaisuutta
Tuntui siltä, että tiedetään tarkkaan mitä halutaan ja miltä levyn pitää kuulostaa. Sellaista ei ole aiemmin kokeiltu, saa nähdä mitä tulee. Päätettiin yhdessä, että on parempi lähteä jos ei nappaa. Halusin nyt kuitenkin ottaa haasteen vastaan, kitaristi kommentoi. Ei ollut mitään deadlineja eikä mitään paineita. Äänityssessiot jakaantuivat kaikkiaan noin puolelle vuodelle. Meillähän on biiseissä aika paljon örinää, joten niitä pitää yrittää sovittaa, ettei niistä tule vain akustisia versioita hevibiiseistä. Circus Black on Amberian Dawnin neljäs levy. Kun laulaja Antti Lappalainen lähti bändistä, luomistyössä piti ottaa aikalisä. Levyn soundi on isompi kuin bändillä aiemmin. Nyt Tracedawnilla alkaa keikkailu. Amberian Dawn on ulkomailla jonkin verran kysytympi yhtye kuin Suomessa. Bändi ei halunnut ketään ulkopuolista valvomaan sessioita. Saatiin tehdä ihan omaan tahtiin, rennosti ja helposti. Ei siinä sen dramaattisempaa ollut. Seppälän mukaan kokemus on tuonut itsevarmuutta, ja niinpä levyntekosessio oli tähänastisista helpoin. Muut kuitenkin panostaa tähän täysillä, ja ei siitä tule mitään, jos yksi jätkä ei ole messissä. www.amberiandawn.com
inferno
11. Yli-Jaskari tuotti Lizard Duskin itse. Kiertueet ovat neuvotteluissa paraikaa, mutta mitään ei ole vielä vahvistettu. Häntä ehdotti bändin manageri Jörg Michael, kukas muu. Kun kappale alkoi olla valmis, todettiin, että siihen olisi hyvä saada mieslaulaja. Tajuttiin, että Timo olisi loistava valinta, ja hän lähtikin mukaan. Nyt mukana on muun muassa oikeaa kuoroa. En olisi uskonut aiemmin, että musta voisi tulla laulaja. Todennäköisesti bändi lähtee tänäkin vuonna kiertämään vähintään Eurooppaa, mutta suunnitelmat eivät ole vielä selvillä. Se oli ihan nappisuoritus ja biisi sopii hänen laulutyylilleen erinomaisesti. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf
erno.f
Terhi Ylimäinen
i
Tracedawnonennättänytkolmanteen levyynsä.LizardDuskilmestyi helmikuunpuolivälissäjaesitteli bändinuudenlaulajan,Amoralissa jaLithuriassaaiemminmörisseen NikoKalliojärven.KitaristiTuomas Yli-Jaskarivetäänytpuhtaita.
UUSIMöRISIJä kEHISSä
LIzARd Dusk esittelee melodisemman ja suoraviivaisemman Tracedawnin kuin aiemmat levyt Tracedawn (2008) ja Ego Anthem (2009). Tuomas Seppälä tekee omien sanojensa mukaan biisejä kaiken aikaa. Siellä on nyt vähän vähemmän tiluttelua, Yli-Jaskari arvelee. Levynteko starttasi jo vuonna 2010. Mustonen. Matkan aikana tämä projekti kasvoi, vaikkei se alun perin ollut ehkä tavoitteena. Kokeiltiin tehdä näin ja ollaan lopputulokseen tyytyväisiä. Vanha laulaja oli ollut epävarma jo jonkun aikaa. Seppälän lisäksi bändiin kuuluvat laulaja Heidi Parviainen, kitaristit Kimmo Korhonen ja Kasperi Heikkinen, basisti Jukka Koskinen ja rumpali Heikki Saari. Örisijäksi pyydettiin Niko Kalliojärvi, jonka kanssa Yli-Jaskarilla oli yhteistä historiaa Lithuria-bändistä. Vaikka oli siinä kyllä sen verran duunia, että välillä meinasi pää hajota. Sen verran on varmaa, että levynjulkkarikeikka soitetaan Helsingissä. Toivotaan, ettei siitä tule ihan katastrofia. Välillä voi olla power metal -kausia, kun taas välillä tulee AOR-tyyppistä musaa, hän kertoo. Suoritus on levyllä sen verran vahva, että ehdottomasti hyvä näin. Eri aikoihin vuodesta tulee vähän erilaista musiikkia. Timo Kotipelto vierailee sinkkubiisissä Cold Kiss. Bändi vetää todellisen ässän hihasta On the Rocksissa Helsingissä 29.2., luvassa on nimittäin akustinen keikka. Bändi mietti ensin sekä puhtaat että örinät handlaavia vaihtoehtoja, mutta kun sellaisia ei oikein löytynyt, Yli-Jaskari päätti alkaa tosissaan treenata laulua. Kuorojen ja orkestraatioiden kanssa auttoi Mikko P. www.tracedawn.com
Amberian Dawn onyksikotimaisen melodisenjasinfonisenmetallin tärkeimmistälähettiläistä.Biisintekijä jakosketinmaestroTuomasSeppälä kertoo,ettäuusilevyCircusBlack tehtiinpaineettomassatilassa.Timo Kotipeltokävivierailemassa.
Toni Härkönen
MUSTAN SIRKUKSeN ISOSOuNDI
CIRCuS Blackin tekoon lähdettiin ilman sen kummempia etukäteissuunnitelmia. Jörg ehdotti, että kysykää Timoa
Olemme nähneet bändien menevän ja tulevan, mutta teemme yhä levyjä ja soitamme keikkoja. Coprolith aikoo saada toisen täyspitkänsä tehtyä vielä tänä vuonna. Ei ollenkaan, me vain halusimme viettää vähän aikaa perheidemme kanssa ja elää normaalielämää. Meillä on kaikilla lapsia ja halusimme olla joskus heidänkin kanssaan kesällä, eikä aina vain kiertueella tai studiossa, Ward selittää. Pari vuotta takaperin bändi oli jo ehtinyt kertoa julkisesti tekevänsä levyä, mutta ilmoittikin sitten, että julkaisua ei kannata odotella pariin vuoteen. Oran Tarjan
Orange Goblinonbändi,jokaei piilotteleesikuviaan.UudeltaAeulogy fortheDamned-levyltäkuulee,että BlackSabbathonyhäOrangeGoblinin keskeinenesikuva.BenWardinmukaan bändionjäsenilleenmukavaharrastus, aivankuten17vuottasitten.
17VuOTTA SAPATINVIeTTOA
STONER rock on oletettavasti kuolematon musiikinlaji, siksi primitiivinen sen viehätysvoima on. Myös ep:n biisit taltioidaan pitkäsoittoa varten uudelleen. Oliko bändissä jokin kriisi. Biisithän oli olleet jo kauan valmiina, ennen kuin lopulta
12
inferno
päästiin studioon kesällä 2009. Ensimmäinen levy Cold Grief Relief ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 2010. Pakarinen tutustui bändiin Cavusin ja Gorgorothin kiertueella marraskuussa 2010, ja espanjalaiset vierailivat Suomessa viime vuoden puolella. Uskon, että ihmiset arvostavat sinnikkyyttämme ja rehellisyyttämme. Tulevan levyn biisit on kasassa ja niitä on jo treenattu ja vähän demotettukin. Tämän kuun puolivälissä ilmestynyt kolmen biisin ep Hate Infected parantaa menoa entisestään, vaikka debyyttikin oli jo kelpo tavaraa. Väinö Komulainen miksasi ja masteroi. www.orange-goblin.com
Hannu Mikkola
PorvoolainenCoprolithontämänlehden ilmestyessäjopalannutneljänkeikan minirundiltaespanjasta.Myösmuunmuassa CavusissavaikuttavaBenPakarinenkertoo, ettätuoreHateInfected-eponesimakua syksylläilmestyvästäpitkäsoitosta.
SUOMIDeATHIä ESPANjASSA
VIHAISTA ja synkkää death metalia räimivä Coprolith on ollut olemassa jo vuodesta 2001. Uskon, että teemme asiat samalla tavalla myös ensi kerralla. Pääsimme kaikki välillä kotiin kuuntelemaan, mitä oli saatu nauhalle. Minulle laulajana se oli todella tärkeätä, koska tällä tavalla kurkkuni sai levätä välillä. Noctemin kaverit ovat helvetin hyviä jätkiä, ja musiikillisestihan
Noctem ja Coprolith toimivat keikoilla hyvin yhteen. He auttavat täällä Briteissä bändejä ja koko skeneä paljon. Emme tee elantoamme tällä bändillä, vaan muilla töillä. Bändi käväisi tässä kuussa Espanjassa vetämässä neljän keikan kiertueen sikäläisen Noctemin kanssa. Vaikka bändin yllä yleensä leijuukin jonkinlainen huono karma, homma tuntui menevän tällä kertaa suorastaan hienosti, Pakarinen kertoo.
Ep tehtiin bändin omassa COHstudiossa viime joulukuussa. Miten ihmeessä bändi on päätynyt tällaiseen yhteistyöhön. Toivon mukaan alkusyksystä olisi uusi lätty pihalla. Mistä oli kyse. Ja kyllähän sitä levydiiliäkin kalasteltiin jonkin aikaa. Jägermeister on sponsoroinut Orange Goblinia jo vuosikausia. Studiosessioita on aseteltu ensi kesälle. A Eulogy for the Damned tehtiin vähän eri tavalla kuin aiemmat Orange Goblin -levyt. Orange Goblinin laulaja-kitaristi Ben Ward kertoo, että bändille on pitkästä historiastaan pelkästään etua. Monien asioiden ja vastoinkäymisten summat, kuten miehistönvaihdokset, työasiat, budjetti ynnä muut viivyttivät asioiden etenemistä. Ihan viime vuosina meidän suosiomme on jonkun verran kasvanut, ja siitä on kiittäminen pitkää uraamme. Siihen ei ole yhtä selkeää syytä. Miksi debyytin tekoon meni niin kauan. Yleensä bändi on sulkeutunut studioon muutamaksi viikoksi, mutta tällä kertaa kolmikko työskenteli vain viikonloppuisin. Meille siitä on ollut paljon hyötyä. He haalivat jossain vaiheessa aika paljonkin bändejä "talliinsa", ja me taisimme olla ensimmäisten joukossa. www.coprolith.com
Niinpä poliisit sitten nappasivat minut. Hänen lisäkseen bändiin kuuluvat laulaja Michael Starr, basisti Lexxi Foxxx ja rumpali Stix Zadinia. Tavoitteena on myös keikkailla kotimaassa mahdollisimman paljon. Evil-Lÿnonainakintamperelaisellehevikansalletuttubändikeikoilta,joitabändi paahtoiviimevuonnamukavannipun.Nyt yhtyeonjulkaissutensimmäisenep:nsäThe NightDelusionsin.Maaliskuunalussaevil-Lÿn matkaaKreikkaanUptheHammers-festareille.
eNSINKReIKKA, SITTEN MAAILMA
pERINTEISTä heavy metalia väkevällä naislaulajalla, kunnon riffit, hyvät melodiat ja rautainen meininki. Toisin kävi! Soundimaailmasta tuli juuri sellainen kuin halusimme, elävä ja orgaaninen, ei liian kliininen. En halunnut mennä enää takaisin sen mimmin luo, koska sehän olisi vasta ollut todella noloa. Lähdin aamulla yhden tytön luota, olin hirveässä kännissä enkä löytänyt vaatteita. Etsin Ferrariani, joka on oikeastaan Toyota Corolla mutta sanon sitä Ferrariksi, enkä löytänyt sitä mistään. Onnistumiseen vaikutti se, että bändi tuotti ep:nsä itse. Ehkä uudesta tulee isompikin! Milloin sinut on viimeksi pidätetty ja miksi. Mukana ovat muun muassa Skyclad, Pagan Altar ja Cloven Hoof. Syy oli julkinen alastomuus. Milloin Steel Panther aikoo tehdä yhtä hyvän biisin kuin Mötley Crüen Dr. Meitä joko todella rakastetaan ja Balls Out on paras levy ikinä, tai sitten meitä todella vihataan ja meidän toivotaan jäävän junan alle, kitaristi Satchel tuumaa. Seuraavaksi yhtye valmistautuu debyyttialbumin tekoon. Satchel on oikealta nimeltään Russ Parrish, mutta kun tässä nyt kerran haastatellaan Satchelia, asetetaan kysymykset sen mukaan. Iron on Iron Recordsin tarjoama jakelu ja aiemmat meriitit vakuuttivat Evil-Lÿnin. Ep kuulostaa siltä kuin biisit olisi soitettu yhtenä ottona sisään koko bändin kesken. The Night Delusions -ep onnistui basisti Marko Niemen mukaan yli odotusten. Feelgood. Pienissäkin tapahtumissa yleisöllä on enemmän latausta ja energiaa kuin Hakametsän jäähallissa paikallispeleissä. Laitoimme raakamiksausversiot parista biisistä nettisivuille näytteeksi, ja niiden perusteella parikin levy-yhtiötä kiinnostui meistä. Lähetän sinulle tästä lähin demon jokaisesta biisistä, ja nauhoitamme biisit vasta, kun sinä olet niihin tyytyväinen! www.steelpantherrocks.com
inferno
13. En tosin tiedä vaaditaanko tuohon kovin paljon. YouTubesta löytyvistä Up the Hammers -taltioinneista näkee selvästi, kuinka fanaattista kreikkalainen yleisö on. Scott Schafer
Steel Panther hoitijättipotinkotiinviime vuodenBallsOut-levyllä,jokanousi Billboardillaperätiykköseksi.Pantterilauma saapuuHelsinginNosturiin11.3.Kitaristi Satcheltietää,ettäbändijakaamielipiteet.
PANTTeRIPARTIO HELSINkIIN
JO VuONNA 2009 ilmestynyt Feel the Steel sai toiset nyrpistelemään ja toiset hymyilemään leveästi. On ihan mahtavaa seurata ihmisten kommentteja. Rumpali Jani Niemelä hoiti kaiken studiotyön paitsi masteroinnin. Luulen, että penikseni putoaa lopulta pois, mutta toivottavasti kasvatan sitten uuden, vähän niin kuin lisko hännän. Tätä kaikkea on Evil-Lÿn. Perinteisellä heavy metalilla on Kreikassa todella vankka kannatus. Pari kolme viikkoa sitten. The Night Delusionsin julkaisee kreikkalainen Iron on Iron Records. Balls Outilla Steel Panther tekee jälleen glam rockista railakasta parodiaa, mutta siinä sivussa myös pirullisen tarttuvia kappaleita. Alun perin meidän piti nauhoittaa viisi biisiä ja koostaa niistä kolmen biisin demo. Myös esiintyminen Ateenan Up the Hammers VII -festareilla järjestyi lafkan kautta. Tieto lisää tuskaa! En käytä kondomia, koska herpestähän ei voi saada kahdesti. Minusta meidän kaikki biisimme ovat yhtä hyviä! Mutta minäpä otan haasteen vastaan. www.evillynband.com
F. En ota testejä. Keikka on bändin ensimmäinen ulkomailla. Milloin kävit viimeksi sukupuolitautitesteissä. Tästä rohkaistuneina lähettelimme demoa muutamiin yhtiöihin ja saimme useita julkaisutarjouksia
Poseeraus ja kuohuviinin kilistäminen ovat markkinointia. S .fi www.inferno
blogin uutisia, levy löydät myös PS. En väitä, että se ketään kiinnostaisi, mutta ihan periaatteen vuoksi en aio huutaa maailman toreilla tai Infernon sivuilla, mille kannalle kallistuin presidentinvaaleissa vuonna 2012. voit voitta allistu kisaa os ita... muusikoista nyt puhumattakaan.
SkABA
bal oitaCanni V Corpsea!
n nettiin ja mene inferno a n. "Riistokapitalistit" ja "persujuntit" tuhahtelivat kangaskassejaan Ultra Bran tahdissa kiikuttaville "viherpiipertäjähinteille". Pelkkä poseeraus ja kuohuviinin kilistäminen eivät riitä. Vastakkainasettelun aika ohiko. Se kuuntelee Deep Purplea ja hengaa rocktähtien kanssa. Tai jättää raapustamatta. Kun Hynysen Jounikin innostui kommentoimaan vaaleja Iltalehden sivuilla, vaikkakin tietenkin huolellisen kyynisesti tunteelliseen paasaamiseen sortumatta, kuten kunnon äijän kuuluukin, vaalit olivat virallisesti "pop". Julkisuuteen tipahteli hassunhauskoja vanhoja kuvia, joissa Tony veti kirarasoolon kouluruokalassa tukka silmillä suu mutrussa. Olenhan "urbaani nuori aikuinen", joka tekee mitä vain populaarimusiikin puuteroidut viihdekasvot ja City-lehden toimituskunta huutomerkkeineen ja ironisine lainausmerkkeineen käskevät. Ehkä sen takia kävin äänestämässä minäkin. äntäviä asio sisuskalut kä ehän on jaa osoite. Enpä kerro, minkä numeron raapustin. Ja markkinoinnista ovat totuudenetsintä ja "asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä" kaukana. Hyvin se tuntuu ainakin mediassa voivan. Ajattelin, että no kun kerta Santapukin Sipe ja se PMMP:n mimmikin, Koon Kaijasta ja Bran Ultrasta nyt puhumattakaan. Kysykää vaikka Britannian pääministeriltä. Britanniasta puheen ollen, muistaako kukaan Tony Blairia ja vuotta 1997. Jee! Muutama vuosi myöhemmin niin sanottua nokkelaa muusikkokielikuvaa käyttääkseni sävellaji vaihtui. Tuntuu nimittäin, että näissä vaaleissa koko Suomi pikku taajamakylistä aina Itäkeskuksen Tallinnanaukiolle saakka huusi kilpaa, mitä paperille raapustivat. Lontoon-kirj
RIITTA ITäKyLä
eenvaihtaja
COOLFINLANDIA
"Same shit, different arsehole." Ozzy Osbourne KuN Tämä Inferno ilmestyy kauppojen hyllyille, Suomella on uusi presidentti. Maa vajosi polviaan myöten Irakin veriseen mutaan, Blairin peräkammarimainen uskonnollisuus pääsi päivänvaloon ja tänä päivänä Lontoo svengaakin lähinnä pankkiirien kassakoneiden tiukassa tahtilajissa. Älkäämme siis hyvät veljet ja siskot, porvarit, hipit, homot ja heterot, niele täysin pureksimatta kaikkea mitä ne poliitikot lehtien sivuilla ja otsikoissa suustaan sylkevät... On se kova jätkä! Downing Streetille kutsuttiin "Cool Britannia" -otsikon alla kaiken maailman rokkarit ja popparit purkkaa mäyssäämään ja kuoharia kilistelemään. Tai mitä sinne pitäisi raapustaa. Allekirjoittanutkin kävi raapustamassa numeron paperiin, tunnollisesti, ilman sarkasmia tai kapinaa. Kantaaottavuudessakin kun on laatueroja. Älkää käsittäkö väärin, allekirjoittanut on itse sen verran punk, että poliittinen kantaaottavuus on mielestäni muusikoiden(kin) oikeus, joskus jopa velvollisuus. netistä uunteluja. Punavuoren "liberaalit" punkkarit huutelivat pahvimainostaan kantavien "porvareiden" perään ja käskivät painua hei siis niinku vittuun. Haluan poiketa joukosta. Ei mitään akuankkoja tai kekkosia vaan ihan oikean numeron. Tuntuu, että vuonna 2012, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (vaiko koskaan?) pinnallinen viihde- ja popkulttuuri sulautui yhteen pop-pop-politiikan kanssa ja kunnon keskustelu jäi purkkaa mäyssäävän jee jee -meiningin jalkoihin. Ei kuitenkaan ihan hinnalla millä hyvänsä. ja ennakkok livearvioita
,. Internetit, juutuupit ja www.vihapuhe.fi pitivät huolen siitä, että huutelu kantautui tänne saakka. Periaatteen, ja myös lapsellisen kapinamielen vuoksi. Lontoo svengaa hei taas ja Tony on cool
CHECK OUT!
WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE
WWW.NUCLEARBLAST.DE
BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE:
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Lihaa saa isommista pakastealtaista niin käristyksenä kuin jauhelihanakin. 2. Etelän vetelille tuoreen poron kiinniotto on tehty helpoksi silloinkin, kun kauppahallia ei satu löytymään. Paista piirakkaa puoli tuntia 200 asteessa, ja valmista on. kolmen juuston) 3 kananmunaa 3 kynttä valkosipulia emmental/mozzarella-juustoraastetta
"Ripyourflesh!"karjaiseeA.R.G:nbasistivokalistiTenho "Tepa" Kareenniintreeneissä kuinkeittiössäkin.Tepanpiirakkasisältää koillismaalaisittainluonnollisestiruistajaporoa.
POROMeTALLIPIIRAkkA
1. Itse olen käyttänyt tuota jauhelihaversiota. Ruskista jauheliha öljyssä. Kuten poronkäristyksessä, lihaa ei todellakaan hyödytä alkaa ylimaustaa, vaan kannattaa pysyä yksinkertaisissa perusarvoissa ja mausteissa, vaikka riistanmaku ei niin säilykään pakastetussa jauhelihassa. Tenhonomaluonnehdinta: "Ainoa hyvä poro on kuollut poro, ja lautasella se on suorastaan mainiota. Hieman varakkaammat voivat käyttää poronliharouhetta, ellei suorastaan savustettua suikaletta. Kaverina käy vaikkapa salaatti. Sekoita kerma ja kananmunat keskenään. Poronlihan aromia ei toisaalta kannata peittää kovin runsailla mausteilla, vaikka itse laitankin valkosipulia runsaasti joka paikkaan." Megantuomio: "Poronmetsästäjiä ei ole palstan historiassa montaa ollut: The Orne/Lord Vicar -kitaristi Kimi Kärki teki nelijalkaisesta Lapin riistaeläimestä soppaa numerossa #47 (2007). 5. www.inferno.
lisää reseptejä
fi
MIIKA "MEGA" KuuSINEN
tutkiva kuLinariSti
TARPEET:
400 g rukiista piirakkataikinaa n. 4. Piirakoissa itsesäätelymahdollisuudet ovat rajattomat; laitanko runsaasti täytettä vaiko vähän, minkälaista kermaa taikka sulatejuustoa, mausteita. Kuori ja hienonna sipuli sekä valkosipuli, viipaloi sienet ja kuutioi paprika. 250 g poronjauhelihaa 2 rkl oliiviöljyä iso sipuli rasia tuoreita herkkusieniä paprika 1 tl suolaa 1 tl timjamia maustepippuria maustettua ruokakermaa (esim. Levitä jauhelihatäyte uunivuokaan ja kaada munakermaseos päälle. 3. Paista noin viisi minuuttia. Jos metsäläisen vikaa löytyy kokista yhtään, oikeista metsäsienistä saa maistuvamman korvaajan herkkusienille, ja tykkääpä tokkaeläin myös enemmän, jos sen peittelee Kuusamon savujuuston alle italiaanojen hömpötyksen sijasta."
TENHONkOkATESSASOI: CMX Kolmikärki (1990) "Alun ja lopun shamanistiset tunnelmat virittävät kuuntelijan pohjoisiin tunnelmiin, mistä tuleekin helpohkosti mielleyhtymä näihin liikennettäkin häiriköiviin luontokappaleisiin, jotka vaeltavat laumoittain kunnon ihmisten riesaksi ja toisaalta helpoiksi saaliiksi tienvarsiin."
16
inferno. Anna seoksen jäähtyä hetken. Ripottele pinnalle juustoraaste. Voitele uunivuoka ja painele taikina siihen tasaisesti pohjalle ja reunoille. Lisää joukkoon sipulit, paprika ja sienet. Mausta suolalla, timjamilla ja maustepippurilla
BARREN EARTH
The Devil's Resolve
Kaupoissa 7.3.2012
www.peaceville.com/barrenearth www.barrenearth.com www.facebook.com/BarrenEarth
Uusi albumi:
BARREN EARTH KEIKOILLA:
Pe 16.3. Klubi, Tampere Virgin Oil, Helsinki Lutakko, Jyväskylä Rytmikatti, Kouvola Keikkamesta, Salo Klubi (Ilta), Turku Kerubi, Joensuu
www.peaceville.com. La 31.3. Pe 20.4. Pe 30.3. La 24.3. La 17.3. Pe 23.3
ius on kaun rney on kau orrekt thiN Ba Poliittinen k Napalm Dea
ISTON SEMM VA I
CHARM LITTy HIL
inferno
18. itäkylä teksti Riitta
i
FRey kuVat CiNDy
i
www.Napalm
Death.oRg
nis mies. is asia
Barneylle ei riitä pelkkä sateenkaaren reuna. Hän nauttii siitä, että saa kirjoittaa kohtauksia uusiksi, tai ainakin tulkita juonteenkäänteitä eri näkökulmista. Barneyn ja Napalm Deathin poliittinen "karisma" (sillä sitä se on) ei perustukaan paasaamiseen, vaan rauhalliseen järjenkäyttöön ja asioiden punnitsemiseen. Ja seksuaalisuus on tärkeä piirre. elämä on monimutkainen asia. Totuus on, että herra Greenway elää sille, että saa keskustella, avautua, pohtia yhteiskunnan tragedi-
19. Kohdatessamme taas runsas kolme vuotta myöhemmin mies jaksaa yhä. Yleisön alkaessa jo mylviä kärsimättömänä ja huutojen ja töminän kasvaessa Barney ilmoitti haastattelun loppuun lakanneensa uskomasta joulupukkiin siinä kuuden ikävuoden tienoilla ja huokaisi lopulta uupuneena. Vaakalauta kallistuu, ei vasemmalle, ei oikealle, ei keskellekään, vaan... Politiikasta nyt voidaan kiistellä, se voi olla helvetin hyödytön väline, tiedät kai. Hän on kaikkea muuta kuin hysteerinen; hän selvästi miettii asioita, lukee, pohtii. Mielestäni se on semmoinen asia, josta ihmiset ja bändit ovat yhä liian helvetin peloissaan voidakseen puhua, joten se on vieläkin tabu monella tapaa. Poikkeuksia toki on, muutama, ja Barney on heistä yksi. On olemassa monia yhdistelmiä, mutta emme aina tunnista niitä, emme ajattele tarpeeksi.
inferno
V
uoden 2008 loppupuolella, juhlasesongin alla, kun Oxford Streetin jouluvalot oli jo sytytetty ja kaupat kirkuivat punaista ostohuumaansa, Mark "Barney" Greenway lojui Pohjois-Lontoossa keikkapaikan takahuoneessa ja harjoitti verbaalista nyrkkeilyä uskontoja, poliitikkoja ja ydinperhettä vastaan. Ainahan minä painotan humanistista lähtökohtaa, pidän Napalm Deathiä humanistisena todellisuutena. Joten albumin sisällä olen pyrkinyt tutkimaan, kuinka näkökulmamme muodostuvat ja kuinka rajoitamme itseämme suomalla vain kaksi tai kolme ajatusmallia, kun itse asiassa... Olen pohtinut seksuaalisuutta, hän toteaa ihailtavan asiallisesti. ä Piirre. Paksu Birmighamin mongerrus ja Barneyn oma perusbrittiolemus eivät ehkä ensimmäiseksi tuo mieleen Pride-paraatia ja sateenkaarivärejä, mutta mies tuntuu haluavan rikkoa mukavuusrajoja. ...mutta nekin suovat vain sen kaksi tai kolme esimerkkiä seksuaalisuudesta. Mitä seksuaalisuuteen tulee, toki, ehdottomasti, tänä päivänä homoutta ja biseksuaalisuutta kohtaan on enemmän hyväksyntää... Eikä se kuulostaisi enää tältä.
Homo ja sapiens
Barney on kuitenkin Barney. Olen vitun väsynyt nyt, kiitti vaan, hän huikkasi tunnin pituisen keskustelumme päätteeksi ja nousi milteipä siltä istumalta suoraan lavalle. Barney yllättää tarkentamalla, mitä hän oikeastaan monimutkaisuudella tarkoittaa. Eikä Napalm Death julkaisisi juuri neljättätoista studio-albumiaan. Tällä kertaa keskustelu käydään puhelimitse, mutta katsekontaktin puute ei vaikuta miehen äänen ja sen leveän Birminghamin aksentin uskottavuuteen. Olen nähnyt tämän ihmisissä: meillä on useita eri puolia, varsinainen kirjo eri seksuaalisuuden osa-alueita. "Väsynyt", muka. Tällä levyllä pureuduin vähän ihmisyyteen. Jos Barney ei puhuisi mielellään toimittajien kanssa keikkapaikkojen takahuoneissa tuntikaupalla uskontoja, poliitikkoja ja ydinperheitä vastaan, hän ei olisi Barney. us on tärke "seksuaalisu hDistelmiä, sa moNia y oN olemas ista Niitä, e aiNa tuNN mutta emm Peeksi." ajattele tar emme
aa ja meidän ihmisten vastuuta koko farssin käsikirjoittajina. Uskokaa tai älkää, ei sitä usein saa haastatella rocklehteen ihmistä, joka pystyy sanomaan sanan "seksi" vinkkaamatta silmää tai nauraa räkättämättä
Nytkin hän sanoo Napalm Deathin edustavan humanismin lisäksi "yksilöllisyyttä"; legendan ja eräänlaisen suunnannäyttäjän asemaan joutuminen on hänelle melkeinpä kiusallista juuri tämänkaltaisen vapaata ajattelua painottavan maailmankuvan takia. Jos totean, että tekoni päätyy vaikuttamaan johonkin elämässäni olevaan ihmiseen negatiivisesti, jätän sen yleensä tekemättä. Ja tämä pistää minut kyllä joskus miettimään.
Conservative shithead
Utilitarian-albumi ei tyydy käsittelemään ainoastaan tyttöjä, poikia ja kaikkea niiden väliltä. Ihmiset pelkäävät liikaa eivätkä uskalla ajatella syvälle, he haluavat asioiden olevan järjestyksessä eivätkä rohkene tarkastella koko laajaa skaalaa. Ajattelen hyvin eettisesti. Olen aina pitänyt Napalmia yksilöllisenä... Kolme vuotta sitten Barney liputti takahuoneessa kiihkeästi yksilöllisyyden ja yksilön puolesta. Sanojen "yhteisö" ja "vastuu" merkitys kun on ollut Britanniassa hieman hakusessa. Ulottuvuuksia on tietenkin monia muitakin. Kuten Barney toteaa, seksuaalisuus on yksi esimerkki ihmisyyden moninaisuudesta. tarkoitan siis, että emme välttämättä seuraa muita, hän kysyy, kun tiedustelen nuoremman sukupolven seuraajista ja heidän intoa
20
inferno
ja rakkautta puhkuvasta kunnioituksesta Barneyn ja bändinsä elämäntyötä kohtaan. Utilitarian on suomeksi "utilitaristi" eli utilitarismin harjoittaja. Näen kyllä yhtäläisyyksiä. Ei pelkästään tekijälle, vaan mahdollisimman monelle muulle. Nopeasti kiteytettynä: ihmiselle on hyödyllistä se, mikä takaa mahdollisimman suuren onnen. Älä käsitä väärin, onhan se imartelevaa ja mukavaa, grindcoren puolijumala lisää hätäisesti. Valta korruptoi sielun, näinhän se on. Sinänsä ei ole mikään yllätys, että Napalm Deathin sanoitukset ovat päätyneet keskittymään tekojen ja yhteisöllisen vastuun merkitykseen juuri viime vuosien aikana. Joka muuten myös vannoo vahvasti yksilöllisyyden ja vapauden puolesta, muistutan Barneyta. Mutta, jos alat uskoa omaa hypeäsi, työsi laatu laskee, koska luulet että mitä ikinä teetkin, se on arvokasta ja että asioiden puolittainen hutaisu on arvokasta vain siksi, että olet kuka olet. On tietenkin olemassa yksilöllisyyden muotoja, jotka ovat kovin tuhoisia, vastaa Conservative Shithead -nimisen kipaleen taannoin kynäillyt miekkonen. Hän tarkentaa, että yksilön arvostaminen johtaa helposti armottomaan kyynärpäätaktiikkaan ja suoranaiseen itsekkyyteen.. Levyllä käsitellään toki tuttuun tapaan vallanpitäjien kaksinaismoralismia ja yhteiskunnan epäkohtia, mutta jos vuoden 2009 edeltäjä Time Waits for No Slave keskittyi työnteon ja ajankäytön moraaliin, tällä kertaa on siirrytty olemisen ja onnellisuuden sietämättömän keveille vesille. John Stuart Millin 1800-luvun puolella suuremmalle yleisölle tutuksi tekemä filosofiansuuntaus painottaa tekojen seurauksia ja niiden merkitystä ihmisen ja elämän onnellisuuden määrittäjinä. Teen useimmat päätökseni siltä kantilta, josko teoillani on minkäänlaisia negatiivisia seuraamuksia. Kysykää vaikka Britannian pääministeriltä. Olenko itse utilitaristi, siitä en tiedä
Barney myöntää, ettei hänen Cameronvihansa varmasti ole kenellekään yllätys ja haluaa välttää kliseistä "antikapitalismi"purnausta. Kyllä, joskus rocklehteen haastattelua tehdessä saa jopa liikuttua. Kommentti meni suurimmassa osassa mediaa pureksimatta alas ja moni äänestäjä taputti olohuoneessaan. Mellakoiden sytyttyä maan pääministeri katsoi parhaaksi todeta, että hänen hallituksensa "ei anna ihmisoikeuksien" seistä rangaistusten tiellä. Utilitarian, ja bändin koko tuotanto hamasta 80-luvusta saakka, nojaakin siihen vankkumattomaan luottamukseen, että ihmiskunta voidaan ja ennen kaikkea pitää pelastaa. Tämä on nykyajan überkyynisen viileässä maailmassa niin harvinaista herkkua, että moinen luonteenpiirre saa herkistymään. Hengästyttävän vihaisuuden ja raivoenergian lavalla ja levyllä omaava 43-vuotias herra Greenway on hetken hiljaa, kunnes puhelimessa voi melkein kuulla olankohautuksen. Mutta ennen kuin niin käy, me olemme tässä ja nyt ja meidän on löydettävä uudestaan ihmisyytemme. Siksi mielestäni minun, ja myös muiden ihmisten, täytyy pysyä lujana.
"jo s to va iku tea tta ma n, ett ol eva ät a eko aN N jo jät ho Ni ihm än Nk pä ise äty iN sen eN elä y yle Ne mä ga en ssä sä tiiv Ni Barney, tek ise em sti lohduntuoja , ätt Ymmärrän, että ihmiset ä." ovat helvetin vihaisia, heidät on
inferno
21. Mutta eivät kaikki. Totta kai eteemme voi tulla jokin luonnollinen katastrofi ja meidät kaikki pyyhkäistään pois ja meidän täytyy kirjaimellisesti puhaltaa pölyt päältämme, asettua uudelleen ja kehittyä. Asiasta on kuitenkin puhuttava. Tilanne on nimittäin aika paha, jos miljoonien brittien (ja ei-brittien) halveksumasta Margaret Thatcherista (jonka lopulliselle poismenolle on omistettu oma nettisivusto "is she dead yet?") puhutaan Cameronin valtaan nousun jälkeen jopa kaipaavin sanankääntein. Barney Greenway jatkaa lämpimällä äänellään niin rauhalliseen ja lohduttavaan sävyyn, että kuulijalle nousee pala kurkkuun. Yksi näistä piirteistä on itsensä epäileminen. Ja juuri ne asiat, joita kritisoit ja joita vastaan taistelet, saavat isomman jalansijan. Jos ihmiset päättävät olla tekemättä niitä, syntyy iso kuilu. ehkä jopa enemmän vihaiseksi Cameronia kohtaan, on se, että toisaalta hän käyttäytyy tyypilliseen thatchermaiseen tyyliin, mutta samalla hän teeskentelee olevansa semmoinen symppis, rento ja melkeinpä surumielinen henkilö aina kun jotain sattuu. Kun taas tämä yksi jätkä yrittää maalata itselleen myötätuntoisen konservatiivin naamiota. Barneyn mukaan tästä utilitarismissa (ja uudessa levyssä) on nimenomaan kyse. Utilitarian todistaa, että Napalm Death on yhä niin sanotusti voimissaan. Mies huokuu empatiaa ja välittämistä. Savuverhohan se on. Vähempi vastus antaa enemmän nuoraa johon kuristua. Todellisuus vuonna 2012 on jotakin aivan muuta kuin se hyödyn ja onnen maksimointi, josta John Stuart Mill aikoinaan kirjoitti ja josta Napalm Deathin uusin levy on imenyt innostusta. Olihan se aika skandaalimaista, mutta ainakin hän oli rehellinen. Rajansa siis Barneynkin sateenkaarella.
jätetty heitteille ja unohdettu läpi koko elämänsä, joten totta kai he tappelevat vastaan jossakin vaiheessa. Tekojen seurauksia kannattaa aina miettiä. Barney vastaa itse kysymykseensä. Kuten Riekin Matti levyblogissaan hiljattain totesi, "tämä ei ole musiikkia, jota tehdään vain kiertuejatkumon turvaamiseksi". Jos ihmiskunta täytyy kerran pelastaa, kuinka tärkeää roolia vihaisuus sitten pelaa. Se, mikä saa minut... Jos en pysty näkemään tekoni seurausta ja lopputulosta välittömästi edessäni, miksi sitten miettisin asiaa, onko se lopulta sen arvoista. Joskus mietin, mitä oikein yritän. Epäluonnollistahan se on. Meillä kaikilla on tiettyjä piirteitä, jotka jaamme ihmisinä keskenämme, huolimatta siitä, mikä on lähtökohtamme elämässä. Eräät seikat, jotka juontuvat yksilöllisyydestä, ovat negatiivisia, koska ne edustavat tuhoa ja oman edun ajamista jopa siihen pisteeseen asti, että ne voivat melkein murskata toiset ihmiset tieltä. Emme me ole päässeet näin pitkälle luovuttaaksemme tuosta vaan. Viha vie vain tiettyyn pisteeseen saakka. Vasten tämän kauniisti ja rauhallisesti puhuvan miehen maalaamaa maailmaa nousee savu Britannian elokuun raunioista. Harvassa taitavat siis olla utilitarismia harjoittavat poliitikot, ainakin Barneyn kotimaassa.
Salarakas Maggie
Barneyn puhuessa ihmisyydestä, yksilönvapaudesta, vastuusta ja onnesta mieleen nousee täysin toisenlainen vastakohta hänen omaan "utopiaansa" verrattuna. Mietin sitä aina niin, että sitä voi kyllä pomppia paikallaan ja suuttua toden teolla jostakin, mutta aina joku menee ohi ja ihmettelee, että oho, onpas tuo tyyppi vihainen, miksi se noin mesoaa. Nämä pienen tason protestit ovat välttämättömiä. Lontoossa, Birminghamissa ja ympäri Englantia muutama kuukausi sitten riehuvat nuoret ovat paitsi hyödyttömiä myös onnettomia. Ei usein, mutta Barneyn kanssa ainakin. Viha on väline, mutta sen jälkeen on otettava seuraava askel ja pohdittava, millä tavalla asiat voidaan ratkaista. Ihmisoikeudet ovat kaikkein tärkein asia, ilman muuta, ja se, että hän puhui niitä vastaan, osoittaa taas hänen käyttävän valtaansa ajaakseen populistista asiaansa ja kiihottaakseen kaikki kunnon paniikkiin, jotta he voivat käyttää niitä syntipukkejaan oikeuttaakseen sanomansa. Miksi. Jollakin hyvin perverssillä tavalla Thatcheria voi jopa kunnioittaa, koska ainakaan hän ei peitellyt sitä, hän todella näytti avoimesti ketä piti alaluokkana
Sen takia levy on niin hyvä, että Matias on tuonut oman mausteensa tähän meidän thrashiin. teKsti vilho Rajala
i
Kuva jaRi heiNo
i
www.DomiNatioNBlaCk.Com
vihaisempaNa kuin koskaan
O
n aina hyvä merkki, kun artistista huokuu terve itsevarmuus ja tunteenpalo omaan tekemiseen. Totta kai se turhautti, Wiren kertoo. Bändiä on mainostettu aina horror-termillä, mutta vasta Dimension: Deathillä kotkalaiset ovat löytäneet kappaleisiin oikeanlaiset kummitustunnelmat. Suuri osa Dimension: Deathin melodisuudesta lienee Palmin ansiota. Raakileita oli olemassa jo sitä ennen. Kapa olisi halunnut vaan tehdä biisejä ja äänitellä niitä. Siihen tuli koko ajan lisää ideoita, ja kun se alkoi olla kahdeksan minuutin paikkeilla, ajateltiin, että tehdään kymmenen minuutin biisi. Kaikki on punnittu tarkkaan. Jollakin ilveellä hän on kaivanut itsestään entistä äkäisemmän ja rouheamman soundin. Nythän siitä on jo puolitoista vuotta, kun alettiin värkkäillä näitä biisejä Matiaksen kanssa, Wiren muistelee. Killgastin tiet erosivat.
Raspia ja räkää
Vuonna 2009 Domination Black teki biisejä kuten bändit tapaavat tehdä, seuraava levy kirkkaana mielessä. Levyn vahva ilme ei perustu pelkästään musiikkiin. Avauskappale tekee heti selväksi, että Domination Black on nyt paljon enemmän kuin ennen. Palm on ollut kitaristin mukaan innoissaan, koska bändi on antanut hänelle erittäin vapaat kädet tehdä mitä haluaa. Että nyt pidetään keikkatauko kun pitää kasvattaa tukkaa, pottatukka näyttäisi lavalla niin tyhmältä. Olisi vaan sanonut suoraan, oltaisiin kaikki päästy paljon helpommalla. Wirenin mukaan siinä on niin hyvä intro, että se haluttiin avausraidaksi, vaikka mittaa onkin. Lopulta bändi päätti kysyä mieheltä, olisiko parempi, jos tämä jäisi porukasta pois. Ei soittaminen ole ollut näin kivaa ikinä! Studiossakin vedettiin melkein ykkösellä raidat sisään. Saadaan tällainenkin rajapyykki ylitettyä! Sehän on aika monipuolinen ralli ja siinä on hyvä, tarttuva kertosäe. Nyt Kapa vetää Kreyskullissa, joka sopiikin sen äänelle paljon paremmin, Wiren kertoo. Sekä Killgast että Domination Black ovat nyt tyytyväisiä. Siinä kun otettiin vähän kuppia treenien jälkeen, sanottiin heti Matiakselle, että sinä astut nyt tähän laivaan, Wiren sanoo. Nyt on todella hyvä meininki kaikin puolin. Kävi ilmi, että Killgast oli epäröinyt kertoa omista fiiliksistään bändille jo pitkään. Toinen kitaristi Teppo Heiskanen taas tykkää kikkailla enemmän Megadethin ja Annihilatorin tyyliin. Jo pitkään oli kuitenkin ollut aistittavissa, ettei Kari A. Muutenkin meillä on ollut pirun hauskaa, porukka toimii nyt todella hyvin.
22
inferno. Killgastia kiinnosta samalla tavalla kuin muita, eikä varsinkaan keikkailu maistu. DB sai riveihinsä yhden kotimaan kovimmista hevilaulajista. uunituore Dimension: Death on bänDin Kolmas levy, ja se täräyttää tyyliKKäästi tajun KanKaalle. Levy purkitettiin Teemu Aallon kanssa Kotkassa ja Astia Studiolla Lappeenrannassa. Tästä huolimatta mies onnistuu yllättämään Dimension: Deathillä. On tunnettu fakta, että Merging Flaressä ja Heavy Metal Persessä äänijänteitä venytellyt Palm on kansainvälisen tason vokalisti. Dimension: Deathiä tehtiin monta vuotta. Wirenin mukaan Domination Black on nyt palannut vihaisempana kuin koskaan. Biiseistä tunkee läpi se, että niitä soittaa näyttämisenhaluinen ja nälkäinen yhtye. Dan Swanö masteroi.
KotKalainen DomiNatioN BlaCk ei ole julKaissut neljään vuoteen mitään. Bändi tsekkasi "noin kolme laulajaa" ennen kuin Palm tuli treeneihin. Valinta oli laakista selvä. uusi laulaja matias Palm on tuonut meininKiin aivan uutta intoa.
Tärkein yksittäinen syy bändin uuteen ilmeeseen on uusi laulaja Matias Palm. Dimension: Deathin avausbiisi Legacy of Fears kellottaa yli kymmenen minuuttia ja on levyn ylivoimaisesti pisin kappale. Wiren säveltää omien sanojensa mukaan suoraviivaista, Metallicasta ja Slayeristä ammentavaa thrashpaahtoa. Sieltä tuli välillä aika typeriä tekosyitä, miksi ei voi lähteä keikoille. Bändi halusi varmistaa, että mikään yksityiskohta ei jää harmittamaan. Domination Blackin kitaristi Ville Wiren tietää, että bändinsä on lyönyt tiskiin erittäin onnistuneen levyn. Palataan kuitenkin ensin siihen, miksi Domination Blackin ja laulaja Kari A
Bändi on keikkaillut harvakseltaan koko ajan ja käynyt pariin otteeseen Venäjälläkin. Nyt me ollaan löydetty se soundi, joka me ollaan aina haluttu saavuttaa. Wirenin mukaan bändi paahtaa jo täyttä häkää uusia biisejä, jotta juhlavuonna saataisiin ulos neljäs täyspitkä. Bändi pääsee tykittämään äkkiarvaamatta ja hirmuisella voimalla. Eihän siinä ole melodiasta tietoakaan, jos vertaa tähän uuteen, Wiren sanoo. Ei missään nimessä.
uutta suoleen
Kun edellisestä julkaisusta on aikaa neljä vuotta, laulaja on eri ja tyylikin jonkin verran muuttunut, Domination Blackin uusi tuleminen tekee dramaattisen vaikutuksen. Ensimmäiset kaksi levyä julkaisi Poison Arrow Records ja Haunting tuli ulos Violent Journeyn kautta, mutta Dimension: Deathin julkaisijana on bändin oma Kanki Records. Toiminta ei vain ole ollut kovin näkyvää. Tiedetään missä mennään. Venäjälle bändi aikoo suunnata vastedeskin, kuten Suomi-bändeillä nykyään on tapana. Basisti Lauri Eerolalla on Kotkassa oma rokkibaari Back Room, ja Kanki Records toimii sen yhteydessä. On saatu omat levyt kauppoihin, päästy keikoille ja olen saanut teettää oman signaturekitarankin! Ja bändin jäsenet on vieläpä parhaita kavereita. Haunting-ep:n (2008) jälkeen alkoi syntyä suoraviivaista biisimateriaalia, mutta ajan kanssa kappaleet päätyivät nykyiseen monipuoliseen muotoonsa. Nyt ei tule monen vuoden taukoa! Ei muuta kuin uutta suoleen saman tien.
inferno
23. Ykköslevy Fearbringer (2005) ja kakkonen Dark Legacy (2006) edustavat varsin erilaista Domination Blackia. "ei soittaminen ole ollut NäiN kivaa iKinä!"
unelmat todeksi
Vaikka Dimension: Death tuo Domination Blackiin rutkasti uusia tuulia, Wirenin mukaan kaikki muutokset ovat tapahtuneet ilman suunnittelua. Riffihanoista virtaa uutta kauraa täydellä teholla. Välillä tuntuu, ettei ne nyt niin heviä siellä kuuntele, mutta hyvä meininki on aina keikoilla, porukka on ihan sekaisin. Hommat menee vähän sutjakammin kun hoidetaan ne itse. Domination Blackin voisi kuvitella kaappaavan tukevan otteen Keski-Euroopan hevimarkkinoista. Levyjulkaisun jälkeen bändin tekee mieli keikkailla sekä Suomessa että ulkomailla. Joka biisistä olisi voinut saada paremman. Dark Legacyn bändi teki hiukan hätäisesti debyytin perään, ja se myös kuuluu. Vaikka tässä on soitettu koko ajan, edellisestä julkaisusta on tosiaan kulunut se neljä vuotta. Domination Black seisoo nyt tukevasti omillaan. Eka levy on minusta edelleen hemmetin hyvä, kunnon rässipaahtoa. Jengi lauloi biisejä mukana, eikä siinä voinut kuin ihmetellä, että miten helvetissä ne edes tiesi koko bändin! Se oli ihan hemmetin hieno reissu. Bändi onkin vieraillut Saksassa kertaalleen, Greifswaldissa kolme vuotta sitten. Haunting-pikkulevyyn kitaristi on tyytyväinen, vaikka se vähän "lälly" onkin, jos vertaa Dimension: Deathiin. Soittotaidot on kehittyneet todella paljon ekojen levyjen ajoista, Wiren sanoo. Viimeisin keikka oli Helsingin DOMissa lokakuun lopussa. Laulajavaihdos oli tietenkin ikävä mutta lopulta erittäin tarpeellinen toimenpide. Toistaiseksi keikkakuviot ovat vasta hahmottumassa, mutta tällaisen levyn jälkeen bändille luulisi olevan kysyntää. Biisit oli keskeneräisiä, kun mentiin studioon. Siinä hätiköitiin vähän turhaan. Se tarkoittaa, että jengi ei oikein muista koko bändiä. Ensi vuonna Domination Black täyttää kymmenen vuotta. Wiren ei tekisi mitään bändin uralla toisin. Eikä ihmiset tiedä, millaista kamaa on tulossa ennen kuin levy ilmestyy, Wiren aprikoi. Kyllähän omat unelmat on toteutuneet tämän bändin kanssa. Unelmien toteutuminen ei toki tarkoita, että Domination Black pysähtyisi tähän
Levyntekoon valmistauduttiin kitaristin mukaan kuten aina ennenkin, mutta pykälää isommilla kierroslukemilla. deByyttileVy realization osoittaa, että Bändi on Valmis mihin tahansa.
Liian kosteat treenit
Realization purkitettiin Ansa Studiolla Jori Haukion komennuksessa. Curimuksella on siinä mielessä paras mahdollinen tilanne, että bändillä on kaveripiirissä oma innokas keikkamyyjä, Toni Lehtonen. Tarpeeksi vahvaa materiaaliakin oli kertynyt sen verran. Aiemminhan me ollaan lähinnä yritetty metsästää pikkulevyillä diiliä, kitaristi sanoo. Niemisen tulon jälkeen nelikko on keikkaillut tiiviisti ympäri Suomea ja vähän muuallakin. Kun Jari Nieminen tuli kuvioihin vuonna 2009, bändi lähti niin sanotusti lentoon. Loimaalainen Curimus on hakenut järkevää levyyhtiöyhteistyötä halki koko uransa, mutta niin vain Realization ilmestyi juuri bändin omalla Freezing Penguin -levymerkillä. Tällaiset eivät ole koskaan mukavia hommia, mutta välillä pakollisia, Helmi lausuu. Aiemman rumpalin kehitys ei ollut ihan toivotunlaista, joten hänet piti vaihtaa. Curimus äänitti samassa paikassa myös vii-
24
inferno. Nytkin on mukavasti tulossa keikkoja, eikä meidän itse tarvinnut keskittyä niiden säätämiseen levynteon aikana ollenkaan.
NELIVETOMETALLIA
CuRimus on mäntännyt aggressiiVista metalliaan jo Vuodesta 2004. Bändissä on vaihtunut kertaalleen sekä basisti että rumpali. teksti vilho Rajala
i
www.CuRimus.Net
loimaalta
S
eitsemänkymmenen keikan ja neljän promocd:n jälkeen aika oli kypsä debyyttilevyn tekoon. Helmi on toinen bändin pääsäveltäjistä, basisti Juho Manninen toinen. Heidän lisäkseen Curimukseen kuuluvat laulaja Marko Silvennoinen ja rumpali Jari Nieminen. Ollaan todella tyytyväisiä kaverin panokseen, hän tekee kovasti hommia. Kitaristi Juha-Matti Helmi on debyyttiin tyytyväinen. Nyt tuntui siltä, että oltiin valmiita pitkän levyn tekoon. Curimus perustettiin vuonna 2004. Suoraviivainen, vihainen ja raskas thrashpohjainen räime kantaa koko yhdentoista biisin mitan hienosti
Curimuksessa toteutuu se metallibändeissä yleinen ristiriita, että musiikki on kertakaikkisen äkäistä ja synkkää, mutta muusikot äärimmäisen leppoisaa ja huumorintajuista väkeä. Mutta ehdottomasti me sinne taas lähdetään, kun sopiva mahdollisuus tulee. Jos artistin pitäisi sopimuksen mukaan maksaa yhtiölle nelinumeroinen summa rahaa, kuviossa on jotain aika pahasti pielessä. Bisnes on mennyt niin avuttomaksi, että jotkut lafkat koettavat pärjätä sangen kyseenalaisin keinoin. Puolisen vuotta sitten Curimuksen treenikämpillä sattui vesivahinko, joka teki soittokamoista selvää jälkeä. Vaikka Helmi kehuu itse studiosessiota kivuttomaksi ja helpoksi, levyntekoon valmistautumisessa koettiin vakava takaisku. Välillä olen ihmetellytkin, miten on mennyt näin kauan näin hyvin, ettei kukaan ole ottanut mitään pulttia. Bändin merkillinen nimi on omiaan herättämään hämmennystä, mutta ainakin se jää mieleen. Mietin, että mikä olisi hyvä nimi punttisalille, jos perustaisin itse sellaisen. Toivottavasti mahdollisimman harva bändi tarttuu niihin. Se sattui juuri kiireisimpään treeniaikaan. Bändillä on ollut paljon yhteistyötä muun muassa Septory-nimisen venäläisen bändin kanssa, ja itärajan taakse loimaalaisia haluttaisiin kovasti nytkin. Joskus tuntuu, että Venäjän päässä ehkä touhutaan enemmän kuin mietitään. Helmi kiittelee, että yhtiön tarjous oli järkevä, eikä silkkaa vittuilua kuten monella muulla. WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI. Miksi C:llä. Vesi nousi lattiakaivosta jollain ilveellä montakymmentä senttimetriä väärälle puolelle. Helmi kertoo, että bändissä ei ole missään vaiheessa ollut tappeluja tai hermoromahduksia. Mainittakoon, että C-ryhmällä oli vakuutukset kunnossa, joten tapauksen seuraukset eivät olleet pahimmat mahdolliset. Helmi kertoo lähinnä nauraneensa tarjouksille tälläkin kertaa. Miksi Curimus. meisimmän demonsa Valuesin (2010), joka sai ansaittuja kehuja muun muassa Infernon numerossa #84. Curimus on saanut vuosien varrella monenlaista pahvia nähtäväksi. Siinä oltaisiin oltu kusessa muuten, mutta onneksi päästiin yhden kaverin kotistudiolle treenaamaan. Realizationia jakelee Inverse Records. Ajoin bändin alkuaikoina työkseni autoa ja kuskasin kerran tavaraa yhdelle punttisalille. Ei ole kaduttanut.
MEGADETH·MINISTRY·LAMB OF GOD APOCALYPTICA·SONATA ARCTICA·SABATON EDGUY·TRIVIUM·BEHEMOTH·OVERKILL HATEBREED·SUICIDE SILENCE·MOKOMA INSOMNIUM·SAINT VITUS·BARONESS SWALLOW THE SUN·ANIMALS AS LEADERS LOCK UP·TEXTURES·SKELETONWITCH·SUIDAKRA PROFANE OMEN·THE MAN-EATING TREE AMORAL·METSATOLL·HORNA·DEMIGOD WINTERWOLF·VICTIMS·UNKIND·AFGRUND FINAL ASSAULT·FOR THE IMPERIUM JESS & THE ANCIENT ONES·CORPSESSED·INFERIA VORUM·ONE MORNING LEFT·BOB MALMSTROM
LISÄÄ BÄNDEJÄ JULKAISTAAN KEVÄÄN KULUESSA
ENNAKKOLIPUN HINNAT: 3PV 115, 1PV 65 (+ MAHD. Curimus toivoo, että levy avaisi uusia yhteyksiä myös ulkomaille. Realizationilla luulisi aukeavan ovia myös muualla Euroopassa. Tallinnassa bändi on vieraillutkin pariin otteeseen. Kurimus tuli mieleen. Suomen festareita ajatellen levy ilmestyy hiukan myöhään, mutta onneksi keikkoja on keväällä hyvä nippu. Siellä oli kamatkin valmiina. TOIMITUSKULUT) ENNAKKOLIPUT: TIKETTI & LIPPUPALVELU LIPUT PORTILTA: 3PV 130, 1PV 75 (MIKÄLI JÄLJELLÄ)
29.6.-1.7.2012 SUVILAHTI, HELSINKI · LIPUT MYYNNISSÄ NYT. Helmi muistelee, että oli ennen kaikkea epätodellinen tunnelma kahlata treenikämpillä vedessä. K vaihtui C:ksi sitten jostain syystä. Meillä on porukassa hyvä henki ja studiossakin pidettiin jopa hauskaa, vaikka paineita olikin.
Hyvä nimi punttisalille
Omakustannetoiminta on nykyään bändeille usein järkevin vaihtoehto, vaikka sopimustarjouksia tulisikin. Kyllä sellaisia "osta kasa paskaa" -henkisiä tarjouksia tulee aina, eikä siinä tarvitse kauaa miettiä, mitä niiden kanssa tekisi. Sinne ei vaan yleensä kannata ihan pistokeikoille lähteä, kun pitää viisumit ja kaikki maksaa. Ei siinä voinut kuin nauraa, se oli niin absurdia! Palomiehet tulivat kuivaamaan kämpän, ja niiden kanssa oli pakko ottaa yhteiskuvat, hän kertoo
Tämä on vain muutamaa päivää aiemmin kotiutunut Karibianmereltä 70000 Tons of Metal -risteilyltä ja on luonnollisesti meille kaamosta sillä välin pidelleille matkakertomuksen velkaa. Kuinka ollakaan, keskustelu päätyy Gran Canarialle, Maspalomasin dyyneille ja sieltä nudismiin. Siellä oli kaikki lapsiperheitä myöten alasti, ei se sitten enää tuntunut oudolta.
inferno
ylistetty suPerBändi iskee jälleen, nyt toisella täysPitkällä. Oppu kertoo lisää. Hytin Tarvosen kanssa on jakanut kitaristi Janne Perttilä. Mulla keinuu vieläkin! Ihan älytöntä. Mutta laiva oli tosi hieno, onhan se isompi kuin nuo ruotsinlaivat, kannella oli esimerkiksi kiipeilyseinä. Tämä mitä nyt on viime aikoina nähty, että yhtyeet jotka ei sinällään koskaan julistaisi mitään poliittista sanomaa, on nyt sitten kak-
26. Olin Saksassa yhdessä kylpylässä, ja siellä oli seitsemästä eteenpäin nudistiaika. Hyvällä meiningillä mentiin, oli vähän semmoinen suomileiri kokoajan, ja monena yönä oli suomalaiset vikana pystyssä. teKsti aNNa sauRama
i
Kuva mikael kaRlBom
i
www.BaRReNeaRth.Com
DEATH METALIN
O
EHDOILLA
lemme juuri käyneet pöytään basisti Olli-Pekka "Oppu" Laineen kanssa, kun rumpali Marko Tarvonen astuu ravintolan ovesta sisään. Mulle tultiin siis kello seitsemältä sanomaan, että nyt pitäisi ottaa housut pois. Jännää että noin päin, mutta ihan hauskaahan se oli. Hieno kokemus näin talven keskellä. BaRReN eaRth ammentaa monista Vaikutteista, mutta Pitäytyy asiassa.
Aataminasuista onkin hyvä jatkaa päivänpolitiikkaan, joka vallitsevan tulkinnan mukaan jakaa suomalaisia arvoiltaan vanhoillisiin ja vapaamielisiin. Siellä me Jannen kanssa sitten köllöteltiin. Meillä oli parisänky, jonka sai kyllä erilleen, mutta kun ei ollut kuin yksi peitto. Taide- ja viihdealan ihmiset ovat presidentinvaalien myötä ottaneet sankoin joukoin osaa politiikkaan, mutta montakaan metalli-ihmistä ei näissä mittelöissä ole havaittu. Hytti oli kuitenkin aika basic. Juttelemme hetken siitä, miten hyvää tekee päästä pimeimpänä vuodenaikana toviksi aurinkoon
Tällä uudella levyllä ei ole mitään kantaaottavia sanoituksia. Antikristilliset sanoitukset on politiikkaa niin pitkään kuin valtio ja kirkko on yhdessä, kyllä se vaan niin on, Oppu vakavoituu. Barren Earthin uuden levyn The Devil's Resolven avausraita Passing of the Crimson Shadows on hänen ja laulaja Mikko Kotamäen käsialaa. Barren Earthiä tuskin kukaan mieltää niin sanotuksi kantaaottavaksi yhtyeeksi. Ehkä sitä pyrkii vähän välttelemään, koska bändin sisällä on erilaisia poliittisia näkemyksiä, mikä on hieno asia. Samaa Kasperkin (Mårtenson, koskettimet) epäili, mutta ei se ole niin. Oppu on tunnetusti sanoittaja, joka ei mielellään ruodi ääneen lyriikkansa merkityksiä. Crimson Shadows kuvastaa elämän tapahtumia, sen verran voi paljastaa. Punk on sentään politiikkaa, mutta hevi pelkkää hedonismia. Eikä sen nyt siis tarvitse olla just toi kakkonen. Muu jääköön arvoitukseksi, mies naurahtaa. Toimittajan pyrkimys provosoida saa vastaansa huumoria. Mun mielestä on hyvä, että ihmiset saa tehdä oman tulkintansa sanoituksista. Biisi kiteytyy siihen lainiin "hear the sighing of the bleeding earth", eli kuinka luonto kärsii. Sitä ei ehkä itse teininä tulkinnut samalla tavalla niiden sanoituksia. Mutta mun mielestä se on ehkä vähän tyhmää, enkä ehkä itse tekisi niin, Marko tuumaa.
Arvoitus ja ahdistus
Liekö niin, että Marko summaa kaikkien metallipäiden ajatukset. Marko: Ei oo aikaa, kun kaikki aika menee biisejä kirjoittaessa... Se juontaa varmaan tuolta speed metal -ajoista, kun on itse lukenut niitä lyriikoita. Viime levylle sanoittaessaan hän haki inspiraatiota kotimaisen kirjallisuuden klassikoista, mutta tällä kertaa ei tarvinnut hakea innoitusta erikseen. Markon sanoin Oppu on porukan punkein, muttei hänkään lyriikassaan juuri julista. Helppona heittona kysäisen, onko nimessä tribuuttihenkeä esimerkiksi progressiivisen rockin legendan King Crimsonin suuntaan. Älytön paljastus! Siis ylittää jopa uutiskynnyksen, Marko vinoilee. konen siellä, kakkonen täällä, basarin kalvossa ja kitarassa. Ja kyllähän poliittisia sanoituksiakin voi tehdä alleviivaamatta sitä asiaa. Rumpalin kynästä on puolestaan White Fields. Joku Slayerkin, ne on osoit-
tautuneet jälkeenpäin aika oikeistolaisiksi tyypeiksi. Tämän Oppu kiistää, mutta hänen vastauksensa ei tee juuri hullua hurskaammaksi kappaleen merkityksen suhteen. Oppu: ...ja kaljaa juodessa! Entäs genreen liitetty antikristillisyys. Nyt lähti multa ensimmäinen tällainen ehkä kantaaottavampi teksti, joka kertoo okei, siis aika kliseinen aihe siitä, kuinka ihmiskunta kuluttaa maapallon luonnonvarat loppuun. Ajan saatossa hevimaailma on saanut kritiikkiäkin siitä, ettei kantaa oteta. No ehkä jotain uskontoon viittaavia. Eikä se ole pelkästään
"aiNa pitää olla örinää,
tuPlabasaria ja sahausriffejä."
inferno
27. Oppu: Tuskin hevarit tällasia kauheasti miettii..
Aidon rupuisuuden ystävältä ei tässä kohtaa voi olla kysymättä, onko uutukainen levy hänen makuunsa kyllin räkäinen noin yleensä. Aina pitää olla örinää, tuplabasaria ja sahausriffejä, sen ehdolla mennään kuitenkin. Me ollaan aina treenattu aika paljon. En, mutta siihen pyritään! Mä ostin just spandexit, semmoiset hienot spandexhousut, mitä Lassellakin on. Koko bändi oli paikalla, eli jopa lauluja jäi ihan livetilanteesta. Sitä voisi kuvitella äkkiseltään katsottuna, että ne sanat olisi vaikeaa sovittaa, mutta yllättävän hyvin ne toimii, Oppu komppaa. Esikoislevyltä mieleen oli jäänyt kytemään into äänittää yhtä aikaa koko yhtyeen voimin. Mitä As It Is Written -kappaleeseen tulee, siinäpä vasta eepos. Se on ihan todistettu, mihin tämä muuten menee. Mutta henkilökohtaisesti haluan, että tämä pysyy death metal -bändinä. Niemelä on salaperäinen sanoittaja, joka tuntuu saattaneen haastateltavatkin kunnioittavan hämmennyksen valtaan. Niin kokeneista kavereista koostuvasta superkokoonpanosta kuin onkin kyse, tällaiseen lopputulokseen ei voi päästä ilman raakaa työtä. Sitten on se toinen ääripää myös, mitä voi välillä käydä kokeilemassa ja sitten palata siihen tuttuun ja turvalliseen murinaan, Oppu summaa.
28
inferno
Lassen jalanjäljissä
Hartaan harkinnan lisäksi albumin taustalla on myös paljon harjoitusta. Ei se siihen soiton tarkkuuteen vielä vaikuta, mutta sellaiseen fyysisempään rumpujensoittoon kyllä, hän pohtii. Samaan aikaan ne biisit on mietitympiä ja harkitumpia kuin edellisellä, Marko heittää väliin. Me treenattiin mun mielestä todella paljon. Biisejä raakattiin ennen nauhoituksiin menoa, mutta myös studiosession saavutuksista karsittiin edelleen. Eli siis kirjoittaa ilman loppusointuja. Esimerkiksi rumputriggerien käyttö, mitä me itse kavahdetaan, on siinä Dan Swanön työskentelymetodissa ihan ehdoton elinehto, Oppu sanoo.. Mausteita on folkista jazziin. Tilasin ihan Kaliforniasta. Kokonaisuus sanelee sen. Seuraavasta levystähän me jo mietittiin, että jos mahdollista, otettaisiin Nicke Andersson tekemään. Mutta sä et ole vielä ihan Lars Ulrichin tasolla, Oppu keventää. Ja tällä kertaa tuotettiin jopa itse treenikämpällä demot viimeisen päälle, eli esituotanto tehtiin aika pitkälle ennen studiota, Oppu selvittää. Saattaisi muuten olla, että Hatmehytistä on aikanaan sukeutunut The Rains Begin. Tuo seitsemän ja puoli minuuttia pitkä viisu edustaa sävellyksellisesti hyvin sitä suuntaa, mihin Barren Earth on ensimmäiseltä albumiltaan Curse of the Red Riveriltä (2010) edennyt; monipuolisempaan, enemmän erilaisia vaikutteita sisältävään musiikilliseen ilotteluun. Mä uskon, että meillä on jopa enemmänkin varaa kokeiluun. Meillä on sellainen vapaus tehdä aika laajalla skaalalla tätä juttua, ei tarvitse pysytellä vain siinä melodisessa death metalissa. Kyseessä onkin useista erilaisista vaikutteista huolimatta mitä rikkumattomin paketti. Me nauhoitettiin yksitoista ja levylle tuli kahdeksan biisiä, Marko kertoo.
Vapaa-ajattelijan egyptologiaa
Opulle Markon selitys oli uutta tietoa. Kaksikko kertoo, ettei lyriikoita ole tapana ruotia tai merkityksiä spekuloida, vaikka toki toisten sanoitukset luetaan. The Devil's Resolve nauhoitettiin hulppeilla Sonic Pump -studioilla. Että ei muuta kuin hikinauha vielä otsalle... Toisen kappaleen työnimi oli Hatmehyt, jonkin egyptiläisen jumalan mukaan, mutta ei se avautunut meille yhtään. Mut ehkä se nyt vaan johtuu siitä miksaajasta, Swanöstä, ettei siltä saa sellaista tarpeeksi rosoisella kädellä tehtyä soundia. Se kontrasti pitää olla. The Rains Begin ja As It Is Written ovat tällä kertaa tämän Barren Earthin vakiovierailijaksi muodostuneen miehen verbaliikkaa. Pohjaraidat on soitettu aika pitkälle livenä. Lyriikasta vastaa yleensä sama jäsen joka biisin on säveltänyt. Hän on ehkä enemmän sellainen miksikä sitä nyt sanotaan foneettinen sanoittaja, valitsee sanat sen mukaan miltä ne soundaa, Marko kuvailee. No henkilökohtaisesti olisin toivonut vähän räkäisempää. Harvemmin toki yhdessä, pienissä ryhmissä käydään, kolme tai neljä kerralla. "mokia oN jätetty,
Pienet ruPut Kuuluu asiaan."
jotain vihreyttä, vaan joku muutoshan tälle pallolle pitää saada aikaiseksi. Esimerkiksi liidi-instumenttien soittajat saattaa käydä kahdestaan kattelemassa juttuja, ja sitten taas palataan yhteen. Niemelä on kirjoittanut. Jonkinlaista pyhää feminiiniä sen lyriikasta on poimivinaan, vaikka kiemuraistahan tuo onkin. Ehkä tässä on bändin olemassaolon aikana havaittu, että voi tuoda mukaan mitä tahansa. Siirtyminen suurempaan studioon merkitsi erään toiveen toteutumista. Niemelä saa kappaleista demoversiot ennakkoon, eli kirjoittaa sanat aina tiettyä biisiä varten. Me myös annetaan aika paljon joustovaraa toisten sovituksille, eli treenatessa ne biisit muuttuu aika paljon alkuperäisistä himademoista. Mutta ne kuulostaa makealta, mikä on tärkeää. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun eka levy oli nauhoitettu, sä taisit tuoda jo treeneihin uutta matskua, josta tuli yksi tämän levyn biiseistä, Marko sanoo nyökäten Opulle. Ehkä sit seuraavalla albumilla vois esittää jonkun ratkaisun. Jos soitto oli liian kliinistä, otettiin huonommasta otosta, Marko huomauttaa. Sanotaanko että 95 prosenttia rummuista ja bassosta on siinä mielessä ihan autenttista tavaraa, toivottavasti se fiilis myös välittyy sieltä, Oppu kertoo. Ja mokia on jätetty, pienet ruput kuuluu asiaan. Poikkeuksena on kaksi kappaletta, jotka tietokirjailija-toimittaja ja sanoittaja Jussi K. Wikipedia osaa kertoa, että Hatmehyt on egyptiläinen kalajumalatar, joka on jollain tapaa liitetty myös maailman luomisen vesiin. Nyt se oli mahdollista. Ehkä siitä johtuen sitä spektriä on laajennettu entisestään, Oppu pohtii. Ei mulla ole mitään ratkaisua, kerron vain tämän uhkakuvan ja sen ahdistuksen. Se on mystinen ajattelija kyllä tämä Jussi, en tiedä tajuaako natiivienglantilaisetkaan niitä tekstejä kauhean helpolla. Rumpali lisää lievän itseironisesti, että iän myötä rupua alkaa onneksi tulla luonnostaankin enemmän, mutta vakavoituu sitten hetkeksi
Siten hän voi korvata tietokoneen avulla tietyn rummuniskun millä vain rumpusoundilla. Kolme sointua ja kup-pa, kup-pa, kup-pa, Marko alkaa imitoida rumpuja lyöden vuoroin pöytää, vuoroin käsiä yhteen. Onni on olla Suomessa, missä bändillä on kuusi keikkaa maaliskuussa.
25.-26.5. Kun sitten kuuntelin uudestaan uusin korvin, se kuulostikin jo todella paljon paremmalta ja pystyin allekirjoittamaan sen, Marko kuvaa.
COVERPOwER?
yOuTubESTA löytyy Barren Earthin äänityssessiosta lievästi sanoen hämmentävä pätkä. Nykykuulijan korva on tottunut tällaiseen ultratuotettuun ääneen. Coverin tekemistä muutenkin kuin YouTube-hengessä on mietitty. Oppu valottaa, miten tapahtumien kulku sai alkunsa. Sitten me ajateltiin, että ei helvetti jos Manowar tekee, niin kyllä mekin. Toistaiseksi oma materiaali on kuitenkin asialistan kärjessä. Siihen pitäisi satsata, että siitä saa edes tilkkasen oman kuuloisen, Marko sanoo. Niin kauan kuin itsellä on jotain annettavaa, aika kannattaa ohjata siihen, Oppu summaa.
(Nuoret) jäärät
Dan Swanö edustaa tämän päivän modernia metallisoundia, erottelevaa ja käsiteltyä. Fanit Euroopassa joutuivat siis jäämään odottavalle kannalle. Ja kyllä mä olen loppujen lopuksi tyytyväinen soundeihin. Niitten oli pakko. Miehiä ylävartalot paljaana, bassokitara vyötärölinjan yläpuolella ja vähintäänkin määrätietoista rumpujentaontaa. Mutta jos ovat proutuulssit ja autotunet sun muut osaltaan musiikkia pilanneetkin, jotain on toki muuttunut kuulevan korvankin puolessa. Coveria on tyhmä vetää yks yhteen. Swanön vaatimuksesta triggerit asetettiin äänitysvaiheessa, mutta huolta pidettiin, ettei sampleja juuri käytetty. Saattaa ajatella, että laulaapa toi nuotin vierestä toi tyyppi, kun sitä ei ole korjattu autotunella. Miksausvaihe vaan oli tällä kertaa todella vaikea. Cat Cat Movetron Pandora Kohderyhmä
Stam1na
Lavalle nousevat mm.
Viikate
www.liekkirock.fi. Mutta vakavasti puhuen, Manowar on mulle ainakin ihan vaikuttaja, sen verran paljon sitä on tullut kuunneltua, Oppu kertoo. Pohdinnoissa on väläytelty esimerkiksi miehistön yhteistä suosikkia Wigwamia, kotimaista progeklassikkoa. Eli saattaa häiritä tuollaiset inhimilliset jutut vanhoissa levyissä, Oppu harmittelee. Kovasti oltiin lähdössä, laukku oli pakattuna, kunnes manageri sanoi, ettei rahat riitä! Miehiä naurattaa, mutta vakavalla naamalla myönnetään, että siinähän se vasta yleisö olisi ollut kohdillaan. Siinä me ihmeteltiin, että miten joku voi tehdä tällaisen biisin. Kaiken sen tappelun ja väännön jälkeen olin kuukauden kuuntelematta koko tuotosta. Sanotaan että kakskymppisenä mä innostuin hyvinkin helposti jostain mikä oli kuumaa ja hottia, mutta nyt sitä on tullut niin kriittiseksi. Eli vanhat hyvät ajat ja niin edelleen. Viihdekeskus Tulenliekissä
The Landline Jare&VilleGalle So Long Sisters Ruoska One Morning Left Telaketju ft. Yksin ei kannata lähteä, ja lämmittelijän ominaisuudessa taas toivoisi, että pääesiintyjällä olisi sopiva kohdeyleisö. Se oli siis ihan hetken päähänpisto. Se on valitettava huomata, kuinka itsekin nykyään kuuntelee vaikka jotain Emerson, Lake & Palmerin levyä. Katsottiin eri dvd:itä ja dokattiin kaljaa Sonic Pumpin sohvalla, kun yhtäkkiä sieltä tuli Manowaria. Amerikka tuli valloitettua viime vuonna Finnish Metal Tourilla, mutta Barren Earthin toiveissa siintää Euroopan-kiertue. Toisaalta tommosia on aika vähän niillä vanhoilla levyillä, koska ne osasi soittaa aika helvetin hyvin ne tyypit. Ja tänttäkä-tänttäkä-tänttäkä... Opethiahan tuossa oli tarjolla, mutta hieman oli liian kallis, Marko heittää. Vaan ei menneiden haikailua ilman tulevaisuudesta haaveilua. Nykypäivänä ei tarvitse soittaa hyvin eikä laulaa hyvin tai tehdä edes hyviä biisejä, ja levyt myy silti, Marko laukoo. Näin miksaaja saa paitsi mikrofonisoundin myös pulssin. No mutta kun se on totta, kuuluu hymyn saattelema vastaus. Ennen siis oli paremmin. Sopivaa rundia on ollut vaikea löytää. Triggereistä tietämätön toimittaja saa kuulla, että sellainen on siis rumpukalvolle asetettava elektroninen vehje, joka antaa signaalin, kun kapula iskeytyy kalvoon. Progefiilistelijöiden Warriors of the World -cover vaatii lisäselvitystä. En halua sanoa vanha, mutta ehkä sellainen tietty jäärä on muodostunut itsestäkin, Marko muotoilee Opun nyökkäillessä vieressä. Sami alkoi tapailla sitä akustisella kitaralla
anhan lok sta ePäselVäks uhmakkaasti V mi jätä Vastau si alBu eikä Bändin uu
poNeN
i
www.epiCa.Nl
määrätietoisesti
K
un Epica julkaisi syksyllä 2009 neljännen studioalbuminsa Design Your Universen, moni bändiä vältellyt joutui myöntymään bändin kehityksen edessä. teKsti aki Nuop
uLLu, uuDENH SuuR
u sinfoninen jalla Varustett in Paljon yksi naislaula kossa Vai jota uiden jou n taistellut metalliBändi m lainen epiCa o Paa. Epica oli edennyt pisteeseen, jossa se ei tuntenut perinteisen sinfonisen metallin nurkkausta enää kotoisaksi. Epican kitaristi Mark Jansen myöntää heti aluksi, kuinka viime vuonna sivuprojektista bändiksi kasvanut MaYaN syntyi osittain Epican jatkuvien muutosten vanavedessä. Pääsin jopa eroon kitarastani livetilanteissa!
31. Halusin säveltää pitkästä aikaa vanhan bändikaverini Jack Driessenin kanssa, koska emme olleet jammailleet sitten After Forever -yhtyeen aikojen. MaYaN oli aluksi vapaa-aikani sivuprojekti, josta syntyi lopulta ihan oikea bändi. Mark oli
inferno
tullut pisteeseen, jossa halusi palata menneeseen, vaalia Epican perimmäisintä olemusta ja luoda samalla jotain uutta. hollanti eja Vastaan, ainutlaatuisem eronsa norm i. Toisekseen minusta alkoi tuntua, että Epica oli kehittynyt jo niin raskaaksi, että sen olemus olisi tätä menoa vaakalaudalla. Valtavien kiertueiden ohella albumilla oli myös muita seurauksia
Epica ei ole kääntänyt takkiaan täysin, mutta jokin on silti muuttunut. Bändivetoisemmasta ilmapiiristä huolimatta Mark ei löydä syytä tähän niinkään sävellyksistä, vaan juuri uudistuneesta soundimaailmasta. Halusin myös käyttää huomattavasti vähemmän efektejä mörinöissäni ja luottaa luomumpaan otteeseen. Tiedätkös, olen samaa mieltä, ja en osaa itsekään määritellä sitä! Tiedän vain sen, että tuottajamme Sascha (Paeth)
32
inferno
ehdotti hieman erilaista soundillista lähestymistapaa, ja koska olisi ollut liian helppoa kopioida Design Your Universeä, tartuimme haasteeseen. Päätimme ihan tietoisesti miksata kitaroita hieman vallitsevampaan rooliin. Epican riffeistä löytyy niin paljon erilaisia sävyjä, että oli hauskaa korostaa vaihteeksi tätä puoltamme ja käyttää orkestereita tunnelmien tehostajana. Tätä jotakin on vaikea lähteä osoittamaan sormella, kun kierot tunnelmat, valtavat orkesterit ja kulmikkaat kappaleet ovat yhä edelleen paikoillaan. Se osoittautui ehdottomasti oikeaksi ratkaisuksi ja korosti melodisuuden ja riffien muodossa juuri sellaisia puolia Epicassa, jotka olivat jääneet pienempään rooliin kahdella aiemmalla levyllä. MaYaNilla ja Epicalla on vähemmän tekemistä keskenään kuin tietyistä yhteneväisyyksistä voisi päätellä. Emme siis liikkuneet lähelläkään Epican musiikin lähteitä, koska Epicalle kirjoitan yksin ja saatan keskittyä samoihin kappaleisiin päiviä, kuukausia ja jopa vuosia, kun taas MaYaNia leimasi kahlitsemattomampi ja spontaanimpi luova hulluus.
Kestävää kehitystä
Uuden albumin Requiem for the Indifferentin tunnistaa Epican tekemäksi heti ensimmäisistä sävelistä alkaen, mutta jo ensikuuntelun jälkeen se herättää myös kummastelua. Myös kitaristimme Isaac (Delahaye) pääsi vaikuttamaan kappaleisiin enemmän, kun taas Design Your Universe oli jo lähes valmis hänen liittyessään bändiin. "olen täysin sinut sen ajatuksen kanssa, että jos simoNe olisi kuvottavaN Ruma, ePica ei olisi noussut tälle tasolle."
Tällaisen julkaisutahdin vuoksi moni ehti tietenkin epäillä, kärsisikö Epican tulevaisuus bändiksi kasvaneesta projektista. Jos mennään vielä pidemmälle yksityiskohtiin, niin onhan albumilla mukana myös ensimmäinen kosketinsoolomme! Orkestereilla on aina ollut valtava rooli Epican musiikissa, mutta Requiem for the Indifferentillä nuo ainekset saivat luvan vetäytyä hieman taaemmas. Se oli yksinkertainen temppu, joka vaikutti osuuksiini paljon. Mark tyrmää ajatuksen välittömästi ja korostaa, kuinka erilaisista bändeistä on kyse, jo työtapojen tasolla. Sävelsimme kaiken musiikin yhdessä Jackin ja Frankin (Schiphorst, kitara) kanssa, ihan eri lähtökohdista. Epican kunnianhimoisempiin suuntiin kulkenut kehitys on kuin se kuuluisa kaksiteräinen miekka. Toisaalta kuulijakunta janoaa luovempia sävellyksiä, mutta samaan aikaan kaikki haluavat Epican pitävän kiinni tasapainostaan sävellysten herkän tunnelman ja massiivisen raskauden välillä.. Olimme liikkuneet suuntaan, jossa kasvatimme kaikkea musiikissamme, jopa niin paljon, että pian siitä olisi seurannut ähky
Totta puhuakseni monet levyn kappaleista olivat alun perin vielä monimutkaisempia ja sisälsivät äärimmäisempiä osia. En nykyään itse laskisi vaikkapa Epicaa, Within Temptationia ja Nightwishiä millään tavalla samoihin lokeroihin meidän musiikkimme monimutkaistuttua jatkuvasti, Within Temptationin suoristuttua popahtavaksi rockiksi ja Nightwishin edettyä upeaksi teatraaliseksi vaudevilleksi! Sanottavaa on myös Epican laulajattaresta Simone Simonsista. Helsinki. Vaikka suhtauduin aluksi kuin kiukutteleva äiti lastensa kritisoimiseen, lopputulos osoittautui paljon demoja rikkaammaksi. Tiedän, että silmänruoallakin on merkitystä, enkä edes yritä esittää tekopyhää ja kieltää tätä. Epica on äärimmäisen onnekas bändi, koska olemme onnistuneet löytämään Simonen kaltaisen äärimmäisen lahjakkaan laulajan, joka sattuu olemaan myös upea näky. Requiem for the Indifferent käsittelee länsimaalaista yhteiskuntaa ja erityisesti sitä, kuinka ylistämme "kehitystä" ja "edistystä", jotka ovat etäännyttäneet meidät luonnosta. Subukokous -levynjulkkarit w/ Unkind & Final Assault 16.3.2012 Virgin Oil Co. Paratiisin luomisen sijaan olemme tietoisesti matkalla kohti ihmiskunnan väistämätöntä loppua. Olen täysin sinut sen ajatuksen kanssa, että jos Simone olisi kuvottavan ruma, Epica ei olisi noussut tälle tasolle. Piittaamattomat ihmiset kieltävät tämän kaiken silloinkin, kun asia on ihan itsestään selvä. Syytä asian esiin nostamiselle saattaisi kuitenkin olla, sillä Requiem for the Indifferentkin käsittelee niin yleismaailmallisia aiheita, ettei Mark itsekään usko voivansa avata niitä muutamalla virkkeellä. Bändi leimataan liian usein jo pelkästään naislaulujen ja orkesterien takia. Valitettavasti näitä ihmisiä on todella paljon korkeissa asemissa. Epican aliarvioimisen suhteen voisi mennä pidemmällekin. Olen huomannut saman. Minua ei haittaa edes se, että sanoista on kiinnostunut ehkä kymmenen prosenttia kaikista kuulijoistamme. Monet ovat kertoneet minulle, että levystä jää ensimmäisellä kuuntelulla todella hämmentynyt olo, mutta samalla se herättää jatkuvasti nälkää kuunnella sitä uudelleen, kunnes kappaleet paljastavat vaivihkaa koko olemuksensa.
Pintaa syvemmällä
Epica ei ole välttämättä se ensimmäinen bändi, jonka yhteydessä aletaan puhua sanoituksista. Sanoitukset ovat itselleni yhtä merkittäviä kuin musiikki. Tässä vaiheessa Sascha toimi tuottajana oikealla tavalla ja halusi meidän korostavan ennemmin sävellysten parhaita puolia ja niiden tunnelmaa täyteen ahtamisen sijaan. Olen hyväksynyt jo vuosia sitten sen, että halveksunnan määrä nousee samassa suhteessa bändin suosion kanssa. Vieläkin löytyy kovaääninen joukko ihmisiä, joille Epica on yhtä kuin pinnallinen popmetallibändi, jolla vain sattuu olemaan kaunis keulakuva, ja bändin musiikkia ei tunnuta toisinaan ottavan vakavasti, mistä Mark löytää virnuillen hyviäkin puolia. On selvää, että olemme liikkuneet kauaksi juuristamme ja kollegamme ovat kehittyneet omille suunnilleen. March Of Death w/ Exhumed, Torture Killer & Cannibal Accident
www.tukkanuotta.com
STAY HEAVY
www.stayheavyrecords.com. Olen itse asiassa kääntänyt asian niin päin, että niin kauan kuin kuulijakuntaa riittää, juuri asiattoman kritiikin määrä on osoitus siitä, että olemme tehneet jotain ihan omaa!
Subukokous - ep
kaupoissa 22.2.2012.
Tukkanuotta live:
2.3.2012 Bar Loose, Helsinki. Katsokaa vaikka Metallicaa! He voivat tehdä ihan mitä tahansa, ja tuloksena on ihastelua ja vihaamista. Kaikki omat suosikkialbumini ovat vaatineet paljon kuuntelua ennen avautumista, ja uskon Requiem for the Indifferentin olevan tällainen tapaus. Tämän ajattelumaailman ansiosta olemme ehkä pidentäneet elämäämme ja eläneet tehokkaammin, mutta samaan aikaan ihmiskunnan sielu syöpyy jatkuvasti ja yhteiskuntamme lähes halveksuu niitä harvoja, jotka muistuttavat siitä, mistä olemme tulleet ja mihin menossa
taas.
aul Mazurkiewicz, 44, on kova puhumaan. Mazurkiewicz ja basisti Alex Webster ovat ainoat jäljellä olevat alkuperäisjäsenet. Juuri heidän yhteispelinsä määrittelee hyvin pitkälle Cannibal Corpsen tyylin. Hän on samaa ikäluokkaa ja itsekin death metal -muusikko. Tästä syntyy hieno tasapaino. Mazurkiewiczin mukaan myös bändi itse on vuosien varrella ymmärtänyt, miten oikeanlainen möyrivä soundi synnytetään. rumPali Paul mazurkiewicz on ollut mukana alusta saakka ja tietää, että Bändi on omassa lajissaan lyömätön. Scott Burns oli niihin aikoihin suureksi avuksi. Erik teki erinomaista työtä Killillä (2006) ja Evisceration Plaguella (2009), joten halusimme jatkaa yhteistyötä. Lonkerosormi-Webster on käsittämättömän taitava ja luova basisti, Mazurkiewicz taas suoraviivainen äijärumpali. Maaliskuun puolivälissä ilmestyvä Torture on Cannibal Corpsen kahdestoista levy. Sonic Ranchistakin meillä oli takavuosilta paljon hyviä kokemuksia, rumpali kertoo. teksti vilho Rajala
i
kuVat alex moRgaN
i
www.CaNNiBalCoRpse.Net
floridalainen CaNNiBal CoRpse on death metalin ikoni, legenda ja järkähtämätön kulmakiVi. Cannibal Corpse on ollut koko 24-vuotisen uransa ajan kunnioitettavan periksiantamaton ryhmä. Levy tehtiin Sonic Ranch -studiolla Teksasissa Erik Rutanin kanssa. Rutanin päätehtävä on ollut tehdä bändi tyytyväiseksi.
36
inferno. torture kertoo Verisiä tarinoita, joissa kuollaan, kidutetaan ja taPetaan. Muinoin Morbid Angelissä kitaroinut mies luotsaa nykyään Hate Eternalia Mazurkiewicz painottaa, että tuottaja on palveluammatti. Alkuaikoinahan me emme tienneet äänitystyöstä yhtään mitään, mutta silloinkin meillä oli joku ajatus siitä, miltä halusimme kuulostaa. Rutan on ihanteellinen tuottaja Cannibal Corpselle, koska hän on henkilönä samalla viivalla kuin bändin jäsenet. Rutan tietää, miltä Cannibal Corpse haluaa kuulostaa. Mazurkiewicz on siihen erittäin tyytyväinen. Hän on nähnyt death metalin nousut ja laskut eikä hätkähdä vähästä
inferno
37
Sekä tekstit että kannet ovat tietenkin pelkkää kuvitelmaa, aivan kuten splatter-leffoissa. Emme kysele häneltä, miten meidän pitäisi asiat tehdä, vaan kerromme hänelle, millainen levystä pitää tulla. Nykyään Cannibal Corpsea ei enää vainota samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta poikkeuksiakin on. Sen jälkeen tilanne raukesi, mutta vain tilapäisesti. Kun Evisceration Plague tuli ulos, kaikki vaikutti olevan hyvin ja saimme soittaa vanhojakin biisejä. Bändi kiertää tämän lehden ilmestyessä Eurooppaa, mutta tällä kertaa Suomi ei ole keikkalistalla. Kun senaattori Bob Dole julisti vuonna 1995 Cannibal Corpsen nakertavan ja heikentävän Yhdysvaltojen kansallista luonnetta, valokeila kääntyi tietenkin bändiin. Se, että yhteiskunta kiinnittää huomiota death metal -bändeihin, on hänen mielestään todella vaarallista. Nimet kertovat yleensä aika hyvin, mistä on kysymys. Se ei ollut enää kovin hauskaa. Bändillä on kyky luoda murhaavan raskaita ja kertalaakista takaraivoon jääviä kertosäkeitä. Pelkästään laulajan lavaolemus on suorastaan mielenvikaisen vaikuttava.
38
inferno. Heti perään rumpali muistuttaa, että maailmassa on myös oikeasti pahoja asioita, joille päättäjät voisivat tehdä jotain. Nykyään voimme tehdä paljon enemmän valintoja, mutta tavoite on sama kuin aina ennenkin. Se jäi mieleen yhtenä niistä keikoista, joihin jokainen meistä oli tyytyväinen! On aina siistiä, kun niin tapahtuu. Kumpikin mainittu kappale on kitaristi Pat O'Brienin säveltämä ja Mazurkiewiczin sanoittama. Tälläkään levyllä ei varmaan ole mitään kovin yllättäviä aiheita, Mazurkiewicz hymähtää. Mutta pahamaineisuus on tuonut meille kieltämättä paljon julkisuutta, ja sitä ne tyypit jotka meitä vastustavat eivät aina tajua. Pakkohan sille oli nauraa! Sitten alkoi tulla hankaluuksia, kun levyjä kiellettiin ja keikkoja estettiin. Bändiin kuuluvat myös kitaristi Rob Barrett ja laulaja George "Corpsegrinder" Fisher. Bändi on alusta lähtien luottanut piirrettyihin kansiin. Erik on työnarkomaani. Pat ei tykkää kirjoittaa tekstejä, mutta on aina pitänyt minun teksteistäni. Hän ja Webster tekevät pääosin bändin tekstit. Torture ilmestyy 14.3. Torturen rumpuraidat tykitettiin nauhalle neljässä päivässä. Vuotta aiemmin tehty visiitti Ace Ventura -leffassa oli jo tuonut rutkasti huomiota. Kuulostaa mahdollisimman brutaalilta ja murskaavalta.
Kyllä meillä on ollut vuosien varrella ihan paskojakin keikkoja, ihmisiähän mekin olemme. Ja tietenkin me olemme oppineet, mitä kiertueella kannattaa ja ei kannata tehdä, rumpali kuittaa.
Onpa ne kauheita
Cannibal Corpsen diskografia pursuilee verta, sisäelimiä, kauhua, sadismia, kidutusta, murhaa ja väkivaltaa. Ei Cannibal Corpse ole sen kummempi juttu kuin kauhuleffat tai sarjakuvat. Eaten Back to Life (1990), Butchered at Birth (1991) ja Tomb of the Mutilated (1992) olivat pannassa vuoteen 2006 saakka. Corpsegrinderin artikulaatiosta tai Mazurkiewiczin tarkkuudesta mussutetaan netissä paljon, mutta kun bändi on ilmielävänä naaman edessä, kriittiset ajatukset kaikkoavat nopeasti. Bändi on kuitenkin saanut osakseen valtavan määrän paheksuntaa ja kauhistelua, jopa korkean profiilin poliitikoilta. Mazurkiewicz myöntää, että Dole käytännössä avitti yhtyeen entistä suuremman yleisön tietoisuuteen. Meistä on tullut hyvä tiimi. Me olemme vain bändi. Meillä on hyvä yhteisymmärrys. Voi olla, että levymme on taas kielletty.
Nimi pahentaa biisin
Cannibal Corpsen biisien nimet ovat aina olleet paljonpuhuvia. Aika usein vähintään yhdellä meistä on jotakin pientä valittamista. Bändin logokin valuu verta. Mazurkiewiczin mukaan tämä yllätti ja huvitti aluksi, mutta kun kauhistelu sai yhä vakavampia muotoja, yhtyeen hymy alkoi hyytyä. Etenkin jälkimmäinen otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan jopa nerokas. Jossain vaiheessa ongelmat alkoivat taas, enkä ole varma, mikä tilanne on nyt. Cannibal Corpsen livekuntoa on pakko arvostaa. Saksassa bändi ei moneen vuoteen saanut soittaa livenä kolmen ensimmäisen levyn biisejä. Viimeksi yhtye vieraili täällä toissa kesän Tuskassa ja teki niin sanotusti selvää jälkeä. As Deep as the Knife Will Go on ennakkomaistiaisena julkaistun Demented Aggressionin ohella sellainen kappale, joka taatusti iskee livenä kaaliin kirveen lailla. Mazurkiewicz ja O'Brien ovat olleet biisintekijöinä vahva tutkapari halki koko Cannibal Corpsen uran. Cannibal Corpsella on nykyään budjeteissa ja studioajoissa enemmän liikkumavaraa kuin 20 vuotta sitten, mutta bändi haluaa olla tehokas ja tuhovoimainen. Yleensä he ovat toimineet yhdessä silloin, kun Alex Websterillä ei ole ollut taipuisia näppejään pelissä. Torturen biisilistalla katse pysähtyy ainakin As Deep as the Knife Will Gon ja Followed Home Then Killedin kohdalle. Me emme ole sen enempää murhaajia kuin splatter-leffojen ohjaajat. Hän puristaa soittajista kaiken irti ja hänen kanssaan on helppo keskittyä olennaiseen. Torturen kansikuva on kahdentoista levyn sarjan kilteimmästä päästä. Kyllä siinä tulee mieleen, että tässä nyt takerrutaan johonkin ihan epäolennaiseen juttuun vain siksi, ettei tarvitsisi kiinnittää huomiota oikeisiin ongelmiin. Onneksi hyvät keikat jäävät mieleen paljon paremmin kuin huonot
inferno
39
Morbid Angelin Altars of Madness (1989) soi Paul Mazurkiewiczin levylautasella jatkuvasti. Myös Mazurkiewiczin serkku soitti rumpuja. Ennen ei ollut oikeaa ja väärää samalla tavalla kuin nykyään. Hehän saavat aikaan lavalla ylivoimaisesti eniten meteliä. Meillä on luonnostaan hyvä tasapaino brutaaliuden ja teknisyyden välillä.. Hänen soittonsa tarkkuus oli jotain ihan uskomatonta! Se kuulosti Dave Lombardolta nopeutettuna. Biisejä ei tarvitse kuunnella kuin muutama sekunti, kun ne jo tunnistaa Cannibal Corpseksi. Ei siitä tulisi mitään, jos yrittäisin soittaa jotenkin teknisemmin kuin soitan. Teinivuosina Mazurkiewicz kävi keikoilla tämän tästä ja huomasi seuraavansa erityisesti rumpaleita. Butchered at Birthin aikaan Mazurkiewicz halusi kokeilla. Se oli minun tulkintani blastbeatista. Hän ei ole koskaan vaivautunut analysoimaan omaa soittoaan liikaa. Tästä huolimatta Cannibal Corpse ei ole koskaan lähtenyt liian kauas omalta reviiriltään. Äärimetallirumpalit ympäri maailman opettelevat alusta lähtien samat asiat samalla tavalla ja kehittyvät jo nuorina huikean taitaviksi. Minä vain soitan. Akustinen kitara ei kuitenkaan kiinnostanut minua, koska halusin saada aikaan meteliä! Niinpä treenaaminen loppui aika lyhyeen, hän muistelee. Moni muu rumpali oli vetänyt blastia jo aiemmin muistamme toki Charlie Benanten ja S.O.D:n mutta Sandoval soitti yhdellä jalalla ällistyttävän nopeasti ja tarkasti. Siinä missä Morbid Angel loi hallittua ja monikerroksista kaaosta, Deicide pyrki kuulostamaan mahdollisimman saatanalliselta ja Death toi genreen jopa jazz-elementtejä, Cannibal Corpsen vahvimpana aseena pysyi suoraviivainen rankaiseminen. Nykyään internet on täynnä soittotietoutta sitä halajaville. Soitin muistaakseni suurin piirtein yhdeltä istumalta peruskomppia. Se mikä tulee luonnostaan saa luvan kelvata. Aika harva rumpali on saanut aikaan oman, yhtä tunnistettavan nimikkokompin. Sama pätee Mazurkiewiczin soittotyyliin. Siihen aikaan me teimme muutenkin asiat vahvasti fiilispohjalta. Monet rumpalit pystyvät purkamaan soittonsa osiin ja selittämään, mitä he tekevät, mutta minä en oikein osaa selittää, miten minä soitan. Alex Webster julkaisi taannoin opetuskirjan ja -cd:n basisteille, mutta pedagogiksi ryhtyminen ei ole käynyt rumpalilla mielessä. Vain persoonallisuus jää uupumaan. Me kaikki kehityimme muusikkoina nopeasti, koska treenasimme ja keikkailimme todella paljon. Kukaan ei selittänyt minulle miten se tapahtuu, se vain tuli luonnostaan. En todellakaan opiskellut, mitä Sandoval teki, vaan vedin fiilispohjalta jotain, mikä kuulosti samankaltaiselta. Hän halusi tietenkin sähkökitaran, mutta vanhemmat halusivat ensin varmistua, että nuorimies oli tosissaan harrastuksensa kanssa. Pete Sandovalin ultranopea ja tarkka blastbeat teki häneen syvän vaikutuksen. Hänen simppeli soittotyylinsä on erinomainen vastapaino näppäryyttä vaativille kitarariffeille. Varhaisissa Cannibal Corpse -biiseissä ei ollut blastia. Olin hyvin onnekas siinä mielessä, että setäni soitti rumpuja polkkabändissä. Eräs asia, joka erottaa CC:n miljoonista teknistä death metalia soittavista bändeistä on Paul Mazurkiewicz. Ratkaiseva innoitus rumpujen pariin tuli aivan lähipiiristä. Otin tunteja ja opin aika hyväksi soittajaksi. Ajattelin, että tähän hommaan minulla voisikin olla rahkeita! Vuosia myöhemmin, kun Cannibal Corpse teki ensimmäisiä biisejään, elettiin death metalin kulta-aikaa. En pidä itseäni niin hyvänä rumpalina, että voisin alkaa opettaa muita. The Bleeding (1994) vei ilmaisua jo aiempaa kiharaisemmaksi ja Vile (1996) toi möykkään huomattavasti mutkia. Mazurkiewiczille ei ole kukaan koskaan opettanut, miten death metalia soitetaan. Hänellä oli kotonaan rumpusetti, jolla myös nuori Paul pääsi ensimmäistä kertaa koettamaan, lähteekö kasibiitti. Syntyi niin sanottu "cannibal blast", jossa poljetaan bassareilla kuudestoistaosia ja hakataan virveliin kahdeksasosia. Erään kompin synty
Paul Mazurkiewicz aloitti soittouransa akustisella kitaralla 12-vuotiaana. Biisit syntyivät parissa tunnissa muutamasta ideasta, rumpali muistelee.
40
inferno
Mazurkiewicz ei ole myöhemminkään opetellut yhden jalan blastia. Alex opiskeli soittamista ja musiikkia todella intensiivisesti, hän vei homman ihan uudelle tasolle, rumpali sanoo. Se oli minusta erittäin siistiä! Luulen, että tajusin hänen soittoaan katselemalla, miten rumpuja on tarkoitus soittaa. Ei ollut väliä, millä tyylillä soitti, kunhan soitti hyvin! Alex Webster oli pääsyypää siihen, että Cannibal Corpsen musiikki kehittyi suoraviivaisen alun jälkeen haastavampaan suuntaan. He soittivat aina sukujuhlissa ja pääsin näkemään sedän soittoa läheltä. Hän painottaa, että hänen tapansa soittaa on hänen tapansa, eikä hän ole katsonut tarpeelliseksi kopioida muiden juttuja.
Kiemuroita mänttäykseen
Cannibal Corpsella on ominaisuus, josta moni bändi on kateellinen. Komppi kuulostaa varsin erilaiselta kuin Sandovalin tyylipuhdas blastbeat, mutta muut bändiläiset innostuivat siitä välittömästi
Pitää varmistaa, että on riittävästi energiaa. Hän ehti olla pari vuotta yhtä aikaa sekä Cannibal Corpsen että SFU:n laulaja. Barnes asuu Floridan Tam passa kuten koko Cannib al Corpse -miehistökin. Joe Giron
Ei ole vanhaksi tulemista
Cannibal Corpse on uniikki bändi. Kai se liittyy siihenkin, että ikää on tullut, hän epäilee. Hänen mukaansa ylivoimaisesti tärkeintä kiertueella on huolehtia riittävästä unesta, ravinnosta ja nesteytyksestä. Kuten Abortedin Sven de Caluwé viime Infernossa totesi, tämä yhtye jättää metallimaailmaan vahvan perinnön. Hehän kysyivät meiltä luvan koko juttuun ja tekivät selväksi, että kyse on nimenomaan tribuutista. Ei death metal sen monimutkaisempaa ole.
CHRIS bARNES on luo tsannut Six Feet Underia jo vuodesta 1993. Minä valmistaudun lähinnä henkisesti. Ei ole ihme, että nimet kuu lostavat tutuilta. Paul Mazurkiewicz kertoo , että CC-miehistä varsink in Alex Webster pitää Barnesiin edelleen yhteyttä. Vanhat bän dikaverit törmäävät tois iinsa esimerkiksi keikoilla. Selkä ei vaivaa kun soitan, mutta se saattaa vihlaista kun kumarrun tai vaikka aivastan. Biisit ovat lupausten mukaan nop eampia ja ilmaisussa on aiempaa enemmän hevosvoimia. Barnes on pitänyt potkujaan jälkeen päin ajatellen uransa ken ties tärkeimpänä käännekohtana. Mies on huomannut pientä kipuilua myös kyynärpäässä ja päätellyt sen johtuvan samasta vaivasta. Totta kai sellainen imartelee. Barnes on kuu lemma siellä myös. Mazurkiewicz ja Barnes tapasivat viim eksi, kun Iron Maiden kävi kaupungiss a. Muistelevat vanhoja. Vaan palataan vielä Mazur kiewicziin ja Barnesiin. Jos katsoo missä me mo lemmat olemme nyt, niin kumpikin on erittäin tyytyväinen tilanteeseensa. Alex soitti minulle äsken ja kysyi olenko menossa. Se on hem metin hieno juttu ja olemme hyvillämme myös Barnesin puolesta, rumpali tuumii. Koko kol mikko on Chimairasta tuttu. Bändin kokoonpano on mennyt melkein kokona an uusiksi sitten edellisen Death Ritu al -levyn (2008). Siellä sanottiin, ettei sille voi tehdä oikein mitään. Sitä on kuitenkin turha miettiä vielä, sillä niin kauan kuin yhtyeen suoritustaso on näin korkea sekä studiossa että lavalla, lopettaminen ei ole ajankohtaista. Sitäkin, joo. Mistä meidän ikäisemme mie het nyt yleensä keskenään puhuvat.
inferno
kanssa kaljalla
BaRNesiN
George"Corpsegrinde r"Fisher onollutCannibalCor psenäänija niskajoseitsemäntoi stavuotta.Paul Mazurkiewiczkertoo, ettäbändilläon alkuperäismiesChris Barnesiinhyvät välit,muttamenneet ovatmenneitä.
41. Barnes on hehkuttanut, että Six Feet Underin seu raava levy vääntää namikoita reilust i brutaalimpaan suunta an. Tai ei kai sitä voi tietää, koputetaan puuta! Mazurkiewiczin tähän mennessä pahin vaiva on ollut kivulias niveltulehdus oikeassa kädessä. Niin pahaan jamaan Mazurkiewicz ei sentään ole joutumassa. Rum palin mukaan oli onni, että laulajavaihdok sesta ei jäänyt katkeruut ta puolin eikä toisin. Hauskaa että kysyt Bar nesista juuri nyt, koska tänä iltana In Flames on täällä keikalla . Arn old ja DeVries lähtivät bän distä joulun jälkeen, ja etenkin Arnold in lähtöä on yleisesti pid etty Chimairan kuoliniskuna. Ei mitään ihmeellistä, kerrotaan hau skoja tarinoita kiertueilta ja puhutaan normaaleja juttuja, perhej uttuja. Me kuuntelimme biisejä ja mietimme, että hyvältä kuulostaa, antakaa mennä vaan! Toinen kiinnostava tribuuttibändi on Acoustic Corpse, jenkkiduo joka soittaa CC:n biisejä akustisesti. Nykyää n Six Feet Underiin kuuluvat Barnesin ja kita risti Steve Swansonin lisä ksi kitaristit Matt DeVries ja Rob Arnold sek ä rumpali Kevin Talley. Söin jonkin aikaa tulehduskipulääkkeitä ja pidin hanskoja kädessä. Juon paljon vettä, syön mahdollisimman säännöllisesti ja yritän nukkua kunnolla, siinä se. Muun muassa selkävaivat ovat olleet hänen seuranaan jo jokusen vuoden. Monen muun ikääntyvän äärimetallimuusikon tavoin myös Paul Mazurkiewiczilla on ollut terveysongelmia. Omalaatuinen yhtye on saanut vuosien varrella omalaatuisia kunnianosoituksia. Pari vuotta sitten hän kykeni hädin tuskin koukistamaan sormiaan ja kävi lääkärissä. Kivuista huolimatta Mazurkiewicz ei juuri lämmittele ennen Cannibal Corpsen keikkoja. Municipal Waste -miesten sivuprojekti, Suomessakin pari kertaa käynyt Cannabis Corpse on tuttu bändi Mazurkiewiczille. Ei minulla ole mitään treenisettiä backstagella niin kuin joillain. Mazurkiewiczin mukaan miehillä on hauskaa yhd essä, mutta he eivät voisi enää kuvitellaka an soittavansa samassa bändissä. Hiljalleen ongelma hävisi, mutta se voi tulla takaisin koska tahansa. Sukset menivät CC:n kan ssa ristiin vuonna 1995. Teemme varmaan jotain oikein, kun ihmiset jaksavat duunata tällaisia juttuja. Mis tä Cannibal-miehet puhuva t Barnesin kanssa kaljalla istuskellessaan. Pete Sandovalin ja Meshuggahin Tomas Haaken kohtalona on ollut päätyä leikkauspöydälle
Alun perin minulla ei ollut tietoista suunnitelmaa bändin suhteen, muuta kuin se, että halusin tehdä kaiken itsekseni. teKsti joNi juutilaiNeN www.peRsoNal.iNet.Fi/ClaN/iCRex
aikansa kutakin, taVataan sanoa. Yhden miehen, IC:n, hengentuotteena syntynyt bändi on kulkenut läpi uransa oman erikoisen tyylinsä virrassa, ja vaikka kulkua ei ole suunniteltu tarkalleen etukäteen, kaikki tuntuu tapahtuneen selkeästi ja luontevasti.. Sairastuminen ja kuolema olisivat todennäköisimmät seuraukset virran patoamisesta väkisin.
Kerettiläinen kerettiläisten joukossa
Englanniksi esitettyä Lunar Possession -demoa (2004) lukuun ottamatta kaikki IC REXin sanoitukset on kirjoitettu suomeksi. Piireissä pyörineet saattavat muistaa hänet edesmenneen Tunridan (19962005) kitaristi-laulajana Cinatasina ja vuosituhannen taitteessa pari vuotta toimineen The Enthropyn basisti-laulajana.
aikkiaan kolme kokopitkää levyä paketoinut IC REX julkaisee viimeisenä kiekkonaan lp-version kolme vuotta sitten ilmestyneestä Vedenjakajalevystä, jonka bonusmateriaaliksi on lisätty kaksi aiemmin julkaisematonta kappaletta. IC REXin elonkaari on noudattanut varsin tarkoin määriteltyä ja arkkityyppistä suunnitelmaa. Mies itse ei pidä suomeksi kirjoittamista erikoisena vaan luontevana osana bändin musiikkia. kotimaisen Black metalin erikoisimPiin nimiin Vuosia kuulunut iC Rex on tullut tiensä Päähän, mutta luojansa työtä tämä ei tyrehdytä.
VIIMeISTä VIEDääN
K
42
inferno
Vedenjakajan on tarkoitus jäädä viimeiseksi IC REX -julkaisuksi, jos kohta suunnitelmiini kuuluu vielä sekä musiikkivideon että kokonaisen dokumentinkin tekeminen bändin nimissä. Kielivalinta ei ole ollut Hornan Hiidentorni-levyn (1997) jälkeen poikkeuksellinen, mutta IC:n käsittelemät esoteeriset aihepiirit saavat sanoitukset tuntumaan keskimääräistä mielenkiintoisemmilta. Kolmannen levyn jälkeen ymmärsin, että olen tehnyt kaiken sen, mikä minun piti tehdäkin, mutta luovuuteni ja tulinen tahdonvoimani on sen verran intensiivistä, että musiikin tekemistä ja luomista en voi lopettaa vaikka haluaisinkin. Kaikesta käy ilmi, että IC ei ole noviisi black metalin parissa. Velhojen, tietäjien ja noitien vanhana kielenä pitämänsä suomi tuo musiikkiin oman lisänsä, jonka IC aistii sanoituksia kirjoittaessaan ja niitä laulaessaan
Myös Paysage d'Hiver liippaa läheltä, etenkin Sielun kadotuksen sinfonian äänen- ja sielunmaisemia. Oranssi Pazuzua en ole kuullut kuin nimeltä. Tärkeää on, että bändin voivat löytää black metalin parissa toimivat ihmiset kuin kuolemattomuuden loistavan jalokiven kuilun ja vääränlaisen kadotuksen partaalta. Nyt kun IC REX vetelee viimeisiään, millaisissa merkeissä aiot jatkaa uraasi. Black metal on musiikkityyli ja taidemuoto, jonka avulla ja piirissä olen kasvanut ja jonka koen itselleni kaikista läheisimmäksi, vaikka olenkin ymmärtääkseni "kerettiläinen kerettiläisten joukossa". Jos jotakin tällaisia nimeäisin, niin samoilla aaltopituuksilla koen etenkin uudemman Burzumin lisäksi olevan esimerkiksi Elysian Blazen ja Drudkhin, kuten myös sellaisen kakofonisen kauniin sinfonisen orkesterin kuin Elend. Suoritatko paluun normaalimpaan bändiformaattiin vai jatkatko luomistyötä itseksesi. Tekniset seikat eivät ole täydellisiä, ja olen joskus harkinnut kappaleiden mahdollista uudelleennauhoittamista, mutta tällöin ne eivät olisi kuitenkaan sitä samaa tunnistettavaa IC REXiä. Voi olla, että IC REX on jäänyt huomioimatta joiltain sen vuoksi, että toimin black metalin parissa ja käytän sitä taiteellisena ja maagisena kanavanani, mutta tämä ei ole tärkeää. Ei suositella kaikista herkimmille!
Julkaisu 29.2. "Vasenkätinen" tai "saatanallinen" Kristushan IC REX on, sen tietää jokainen asioista vähänkään ymmärtävä.
Raudat tulessa
Jos IC REXin musiikkia ajatellaan perinteisessä mielessä, se ei ole soittoteknisesti täydellistä, ja onpa koruton soundimaailmakin paikoin melko härskiä kuunneltavaa erityisesti debyyttilevyllä Sielun kadotuksen sinfonia (2005). Samaelin alkemiallinen kaari on myös luonteeltaan hyvin samanlainen kuin IC REXissä; pimeydestä valoon ja tämän jälkeen eräänlainen molempien puolien ymmärtäminen ja "mestarius", vaikka tämä termi on vielä kaukainen sen todellisessa merkityksessä. Hollantilaisen doom / death metal-pioneerin väkevä uutuus! 21.07. Tämän lisäksi suunnitelmissa on projekteja sekä "oikeita" yhtyeitä, joita aion toteuttaa sekä itsekseni että muiden ihmisten kanssa. Sukulaissieluna voi tuntua olevan jokin täysin odottamaton taho, vaikka musiikissa ja ideologiassa ei olisi näennäisesti mitään samaa. lIeto Hammer Open Air Metal Fest.
[check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com]
www.centurymedia.com. Ajatus oikeassa studiossa tehdyistä uudelleennauhoituksista on kuitenkin mielenkiintoinen. Bändin vanhojen kappaleiden uudelleennauhoitukset olivat mielenkiintoisia mutta eivät vanhojen veroisia, koska vanhoissa teoksissa on oma hohtonsa, kuten myös niihin liittyvät muistot ja tunnesidoksensa. Laulan ja teen sanoitukset Pantheon of Bloodille, kansallisromanttista ja esoteerista black metalia soittavalle yhtyeelle, jossa olen täysipainoisena jäsenenä, tulevaisuudessa mahdollisesti myös musiikillisella puolella. LEADERS OF THE EXTREME!
Black metal näyttelee edelleen suurta osaa miehen elämässä ja identiteetissä. Näistä voisin mainita ainakin folkhenkisen puoliakustisen yhtyeen, Kaukomielen, esoteerista black metalia soittavan Sinikaulan sekä "vain osittain musiikillisen" projektin, joka liittyy osana läpikäymääni riimutyöhön. Osa näistä on ikuisuusprojekteja, joilta tulee materiaalia sitten kun tulee.
UtIlItarIan · Julkaisu 29.2.
Legendaarinen grindcore-yhtye palaa uuden, tiukan albumin kera kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Nimientiputteluja voisi tehdä paljonkin, mutta mainitaan nyt enää Arcturus, Samael ja Raison d'Être sellaisina tahoina, joihin koen erityistä sielullista läheisyyttä, vaikka musiikit eivät toisiaan niin paljon muistuttaisikaan. Millaisena näet teknisten asioiden merkityksen musiikissasi ja kykenetkö löytämään bändejä, joiden kanssa koet yhteneväisyyksiä. Jos otetaan yksi esimerkki, jonka koen läheiseksi sekä musiikillisesti että tietyin osin myös maailmankuvallisesti pakanallinen gnostis-kristuksellisuus ja niin edelleen , se on Burzum. Brutaaliuden mestariteos "Utilitarian" tarjoaa paljon ajatuksia herättäviä tematiikkoja kulttuurista politiikkaan. Mitä mieltä olet esimerkiksi löyhästi black metaliin linkittyvästä Oranssi Pazuzusta, jonka musiikissa on paikoin huomattavia yhteneväisyyksiä IC REXiin
44
inferno
Olo on sanoinkuvaamaton. Uuden tiketin tarvitsen siksi, että olen nukahtanut ohi jatkolentoni Miamista. Minulle on juuri ilmoitettu ranskalaisittain sortavalla englannin kielellä, että uusi lippu Helsinkiin maksaa 406 euroa. Jospa vaikka lopusta, se kun on monessakin mielessä lähempänä. kainalojuttu), joka alkaa irrottaa irlantilaisesta säkkipillistään kovasti tutunkuuloisia säveliä. Kaikki edeltävä on ollut tämän arvoista.
Avara luonto
Ruorinpyöräytys iltapimeän hetkiin pari vuorokautta aiemmin. Päivä on muutenkin ollut retken käsittämättömin. terVetuloa maailman käsittämättömimmille festiVaaleille.
V
oi Ahab sentään, mistä tämän purkamisen aloittaisi. Voitte kuvitella, tai sitten ette, että kun toistasataa kiloa uljasta merenelävää saapuu morjenstamaan vyötärövesissä, tunnelma on epätodellinen.
inferno
45. On Nightwishin toisen keikan vuoro, nyt ulkolavalla. Ensimmäisenä lavalle saapuu bändin maailmankiertueen mukana seuraava folkspesialisti Troy Donockley (ks. loPuton sininen meri. Mekkala kasvaa soitin soittimelta. teksti ja kuVat matti Riekki
i
www.70000toNs.Com
kariBian aurinko. Kaiken lisäksi saan odottaa neljättä tuntia lisää suorastaan katatonisessa väsymystilassa. Luitte aivan oikein: rauskunsilittely. Karibian tähtitaivas pistää parastaan, Majesty of the
Seas -alus lipuu hiljalleen takaisin kohti lähtösatamaa Miamissa. tuhansia toinen toistaan mukaVamPia ihmisiä. hitto vie, sehän on Finlandia! Yksi toisensa jälkeen muu soittajisto hiipii lavalle. Olemme olleet rantautuneena Kuuban alapuolella, Caymansaarten pääkaupungissa George Townissa, missä olemme osallistuneet Amorphis- ja Moonsorrow-porukoissa yhdistetylle snorklaus- ja rauskunsilittelyreissulle saaren rantavesillä. Siis hetkinen... Seison Pariisin lentokentän infopisteellä. eläVää canniBal corPsea Porealtaasta. Miltei missä tahansa muussa yhteydessä introvalinta olisi juustoa, nyt se meinaa painaa selälleen. Ensin kymmenen tuntia koneessa, sitten neljä jatkon odottamista ja tulos on tässä. Hetken käänne kirpaisee niin maan perusteellisesti, sitten nakkaan sille paskat
ALH. YLH. Managerin velvolli suuksiin kuuluu pitää huolta artistin työka luista, myös ihosta. Kun muut speedosankarit älysivät painua hytteihinsä, yksi jäi jälkeen. Vihreä vedenpinta peittää alleen uskomattoman valikoiman erivärisiä kaloja ja koralleja. OIK. Sama pätee koko festivaalin henkilökohtaiseen musiikilliseen kohokohtaan. Puhumattakaan siitä, kun painaa ensi kertaa naamansa snorkkelimaski päässä pinnan alle hieman syvemmissä vesissä. Menneitä aikoja henkiviin pukuihin (soitintaan viileästi polvikorkeudessa roikuttavaa basistia Lena Abéa lukuun ottamatta) sonnustautunut My Dying Bride soittaa juurikin ne parhaat biisit. Sen savussa lienee oleillut myös semilegendaarisen kanadalaisen "true speed metal" -yhtyeen Exciterin jehu,
YLH. Rausku tuli terveh timään rokkareita. Älkää tehkö perässä!). Soitto soi jossain kolkassa käytännössä koko hereilläoloajan, jos oletetaan että nukkuu edes vähän. Ei ehkä viisainta hommaa valtavan mansikkadaiquirimäärän jälkeen aamuyhdeksältä, mutta hei, täällähän ei ole rajoja. Sitä tuntee hetken olevansa niin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Puhut kelle tahansa, saat ystävällisen vastauksen. Ja helvetin hyvin. Aamuaurinkoon nukahtaminen oli tosiasia. Sekalaisessa suomalaisporukassa suoritimme myös reissun urheilullisimmat hetket, kun kannen uima-allas sai tarjota puitteet Karibian kovimmalle uintikilpailulle: koiraa ilman jalkoja. VAS. Brittidoomin synkkä yksinäinen My Dying Bride pistää tunti Nightwishin lopettamisen jälkeen samalla ulkolavalla pystyyn sellaiset surukarkelot, että suolavettä tulvii silmistäkin. Mies näytti seuraavan kerran tavatessa siltä kuin olisi heitetty nuotioon. Porukka koostuu kaikenlaisista kansallisuuksista, ja ympäröivä tunnelma on tavattoman mukava. Juttuseuraa löytyy kellon ympäri, jos ei muista niin suomalaisista. ALH. On kuin tulisi imaistuksi Avaraan luontoon. Hetki ennen aamuis ta uimakilpailua aluksen altaalla. VAS. Niin olen minäkin, pelonsekaisin tuntein. OIK. Mä oon odottanut tätä niin kauan! huutaa paikalle juossut Tuomas Holopainen. Heitäkin löytyy paikalta jokusia kymmeniä, siis bändien lisäksi. Pistäkää nyt jo jotain rajaa.
Speed(o)sankarit
Vaan 70000 Tons of Metalilla ei ole rajoja. Kukaan ei tiedä miksi. (Vain keskimmäinen henkilö kisasi. Jo yksi oikeassa kohtaa nautittu Long Island Ice Tea pullauttaa silmät päästä. Amojen Tomi Joutsen, tuo Caymanin Hasselhoff. Moni ei ehdi.
46
inferno
Ruokaa saa ympäri kellon, ja se on paitsi ilmaista (tai okei, kuuluu matkalipun hintaan) myös hiivatin hyvää. Ewo Pohjola näyttää esimerkkiä. Alkoholista joutuu maksamaan erikseen, mutta jos drinkit noin suomihintaisia ovatkin, ne sisältävät "reippaahkosti" enemmän tulilientä kuin meillä kotona
Kovasti olisi hutsittanut nähdä Helsingin pakanat ulkolavalla kunnon mittasuhteissa. 70000TONSOF METALFAkTOINA
· tammikuun lopussa toista kertaa järjestetty maailman suurin kelluva metallifestivaali · reitti tänä vuonna MiamiCaymansaaretMiami · kesto reippaat neljä ja puoli vuorokautta, mistä yksi päivä Caymansaarten George Townissa · 40 bändiä ympäri maailmaa, Suomesta tänä vuonna viisi · tapahtuu 13-kerroksisella Majesty of the Seas -valtamerialuksella (paino 73 941 tonnia, mistä juontuu myös risteilyn nimi) · kolme lavaa, joista yksi kannella · maksimaalinen yleisökapasiteetti 2700, miehistöä 830, eri kansallisuuksia tällä kertaa mukana 56 · hinta tasosta riippuen 6661666 dollaria per matkustaja, mihin sisältyy miltei kaikki ruoka sekä alkoholittomat ja hiilihapottomat juomat
YLH. Kuvaajan putkessa olisi piden tämisen varaa.
joka hauskutti sakistamme ilmat pihalle toteamalla soundcheckissä keikkaa odottelevalle joukkiolle: Sori jos mulla on ääni vähän paskana. Suomibändeistä yleisesti sai olla todella ylpeä. No mikä ettei! ALH. Huusin koko illan karaokessa, ja sitä paitsi, olen ihan vitun kännissä. Mies lyö eikä meinaa ja kunnon ryijykin löytyy. Ei sitten millään. ALH. Miinuspuolelta mainittakoon ainakin Therionin uskomaton tönkköys, kovasti odottamani Candlemassin epätoimivuus (lähinnä solistinsa Robert Lowen vuoksi, sama juttu kuin Jalometallissa joku vuosi sitten: kun ei toimi, ei toimi ja se toinen setti Johan Langquistin kera tuli tietysti ohitettua, why oh why) ja Moonsorrow'n juuttuminen kummankin keikkansa ajaksi laivan pienimmälle lavalle, jolta ei näy koko soittajia. OIK. Hommat hoidettiin viimeisen päälle ammattitaidolla, ja jokaisella
inferno
47. VAS. Vielä paremmasta viskauksesta vastasi Nightwish-manageri Ewo Pohjola, tuo Sotkamon lahja hyvälle tuulelle. My Dying Briden ja Nightwishin ässävetojen lisäksi mieleen jäivät ennen muuta ikinuoren Overkillin hurja thrashenergia (miehet itse olivat maininneet keikan olleen
paskan, olisi kuulemma pitänyt soittaa sisällä mielipiteensä kullakin), Crowbarin jumalaton paino, Atheistin soitannollinen taituruus ja Venomin rumpali jumankauta mikä kannumies. Coroner isommalla sisälavalla. Näissä olosuhteissa Cannibal Corpsea. Hätäpoistumis harjoitus ei ottanut ehkä tarvittavan vakavia muotoja. Liekö tuon nappaa lennosta ensi vuonna.
Muita kohokohtia, pari miinusta
Useimmat laivalla näkemäni keikat olivat hyviä, ja niitä tarttui kaikesta kreisibailaamisesta huolimatta haaviin koko joukko. First toilet, then Venom! jäi kaikumaan Majesty of the Seasin seinille pitkäksi aikaa. Tai edes isommalla sisästagella. Samael ei ole itselleni merkittävä yhtye, mutta vakuuttavasti bändi tummaa soundiaan tarjoili. Myös Coronerin jälkipuolen tuotantoon perustunut taiteilu toimi. Cannibal Corpsen suoraa murhaa ei jaksa katsoa koko keikkaa, mutta sen minkä jaksaa, aina tulee turpaan. Pannuttajan meininki sai Bodomin Jaska Raatikaisenkin niin hurmoksiin, että piti käydä pummaamassa rumpukapula. Missauksiakin toki sattui, tällainen konsepti kun ei salli nähdä kaikkea haluamaansa. VAS. No, onhan näitä. Odotimme laivan kasinon (josta Tuomas Holopainen muuten voitti kertarykäisyllä tuhat dollaria) baaritiskiin nojaten Newcastlen mustametallistien viimeisimmän inkarnaation vetoa ulkolavalla, ja näin tärkeän tapahtuman edessä Ewonkin oli annettava periksi luonnollisille tarpeilleen
Joitakuita myöhästymisiä ja säätöjä sattui, mutta milläpä festivaalilla ei. 70000 Tonsin isä, kanadalaisen Ultimate Music Cruisesin Andy Piller lupaili, että nyt kaksi kertaa järjestetty "Tonnari" on vasta alkua. OIK. Hauskuudesta ei halua antaa periksi, vaikka väsyttää kuin ruumista.
www.infe
LISää kuVIA:
rno.fi. bändillä (Amorphis, Nightwish, Moonsorrow, Stratovarius, Children of Bodom) tuntui olevan laivalla sankoin joukoin faneja. En ole nukkunut viimeisenä yönä lainkaan, mutta kyse ei ole univajeesta. Meininki syleili tähtitaivaita. VIER. Ne ovat skenemiehet erikseen. Soundit olivat läpi karkelon kohdillaan, ja vaikka bändien henkilökunnilla saattaa olla asioista toisenlaisiakin mielipiteitä, yleisön näkökulmasta koko ruljanssin pyörittäminen sujui poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta vähintäänkin tyydyttävästi. Tarkemman selvittelyn jälkeen tästäkään ei kiertynyt varsinaista ongelmavyyhteä, kadotetuksi kun oli ilmoitettu peräti kaksi pulloa olutta. Roope Latvala (vas.) ja hänen paitansa selkämys. En olisi koskaan uskonut toteavani tätä, mutta voisin lähteä samaiselle matkalla uudestaan vaikka heti tai no, ehken ihan heti. Kun mieheltä kysyttiin kommenttia tekeillä olevaan dokumenttiin, tämä tokaisi: Suomalaisia bändejä. Smooth and easy, kuvailikin matkaa tiedotustilaisuudessa laivan kapteeni Per Arne Kjønsø, joka kehui risteilyn matkustajia "erittäin hyvin käyttäytyviksi ja kunnioittaviksi".
48
inferno
Mies itse oli ehtinyt katsomaan yhtä keikkaa: "Night Vision" -niminen yhtye oli kuulemma ollut asiaa... Kolmas risteily luovitaan samaan aikaan ensi vuonna, ja jo sitä ennen voi osallistua hieman ärjympään musiikkiin keskittyvälle Barge to Hell -seilaukselle, jota Pilner kuvaili säästellen sanoilla "massive and extreme". Risteilyn suurimmaksi ongelmaksi mainittiin yhdestä hytistä varastettu omaisuus. Sille en kyllä uskaltaudu minäkään.
YLH. ALH. S. Siinäpä vasta metka pari. Helvetti, ei uskaltanut edes pyytää ottaa kuvaa. Olen Newcastlesta. Muistettavimman heiton aiheeseen liittyen pisti kesken videohaastattelun (jossa haastateltiin Ewoa, jolle taas lainasi seinäkellon tarkkuudella dubaten kasvonsa Moonsorrow'n äänimies Jukka Varmo onpahan tämäkin nyt nähty) ohitse kulkenut Venom-ukko Cronos. Nightwish ulkolaval la. En tiedä niistä yhtään mitään. VAS. Taiteilijat Joutsen ja Sorvali, maailman hauskimmat miehet. (Fin Land, totta tosiaan.)
Paluu todellisuuteen
Kun laivamme perjantaiaamuna saapuu Miamin satamaan, suuri osa minusta ei halua liikkua. Olo on kuin teininä festarien lopun lähestyessä
Uskon, että kaikki on ihmisen itsensä aiheuttamaa, ei kohtalon tekoa. En ole ihan varma uskonko. Ei sentään, tämähän on vain temppuilua.
49
Onneksi en ole yksin väsymykseni kanssa. Jotkut niistä huomaa, toisia ei. Myöskään kohtalo ei kuulu miehen uskonasioihin. Hän sanoo veivanneensa sävellystä parisenkymmentä vuotta ja tallentaneensa sen Britanniassa viidelle levyllekin. Ei tätä voi ihmisjärjellä käsittää. Laivasta pikkuhiljaa ulos hoiperteleva ryhmä näyttää siltä kuin ihmiset olisi ajettu yksi kerrallaan oksasilppurin läpi. Ihan sama, onko kyseessä korttitemppu vai soinnunvaihto musiikissa. Troy ei usko paranormaaleihin ilmiöihin eikä kannusta mitään uskonnollista ryhmää. Paras tie kohti aitoa rakkautta on mennä todellisuuden ja tieteen kautta. Vielä kolme päivää hankeen palaamiseni jälkeen olen sitä mieltä, että takana on paras trippi ikinä mihinkään.Haluan takaisin laivaan.
inferno. Todellinen taikuus asuu todellisuudessa. Jo se tieto, että aurinkomme on vain yksi pikkuruinen tähti miljardien ja taas miljardien joukossa, riittää minusta romuttamaan kaiken muun hömpän. Crowbarin nokkamiehen Kirk Windsteinin naama on turpea kuin sitä olisi murjottu lihanuijalla. Niistä tulee yksi risteilyn viihdyttävimmistä osasista. Minulle magia tarkoittaa sitä, että saa ihmiset unohtamaan hetkeksi missä he ovat. ällistykselläkääneiolenäemmärajoja.
eIyHDEN kORTINVARASSA
KANNELLA tapahtuu. Esimerkiksi tieni yhteistyöhön Nightwishin kanssa tuntuu kaikessa upeudessaan kohtalon johdatukselta, mutta kysymys on aina sattumista ja valinnoista. Sattumien ulkopuolella on jotain unenomaista, maagista, joka saattaa meidät kontaktiin sen mistä alun perin tulemme lähteemme kanssa, Troy sanoo. Miehen selvä kausi on loppunut viimeistään tähän reissuun. Troy Donockley (jolla on Kumikameli-yhtyettä mukaillen "hihaton paita, ei ässää hihassa") pyytää Amorphisin Esa Holopaista valitsemaan pakasta yhden kortin ja merkkaamaan sen. Juuri tästä on kysymys, krapulaansa valitteleva mutta hyväntuulinen Troy sanoo laivan kasinon jakkaralla istuskellen. Se on koettava, eikä sitä käsitä sittenkään. Tämän jälkeen mies taittaa kortin kahteen kertaan ja pyytää Esaa pistämään sen hampaidensa väliin. Imemme kumpikin drinkkejä, ja Troy on hetkeä aiemmin päättänyt taas yhden magiasessioistaan. Ja näitä trikkejä piisaa. Tiede, esimerkiksi, on tänä päivänä paljon uskomattomampi asia. Oli kyse kummasta tahansa, homma ei toimi tuosta vain. Olen käyttänyt täsmälleen samoja sanoja hetkeä aiemmin, kun Troy suoritti tempun minulle. Tunnelma on jotain äärimmäisen kiehtovan ja pelottavan välimaastosta. Taksissa matkalla Miamin lentokentälle puimme matkan luonnetta. Silmät verestävät. Jostakin syystä kuvittelen, että haastattelunauhan lopusta löytyy jokin viesti jota siellä ei kuuluisi olla. Nightwishin kaverit ovat nähneet samat temput lukemattomia kertoja, mutta silti ne jaksavat yllättää ja naurattaa. Se on erittäin puhdas ja tunteikas teos, ja minulle se saa aivan uusia ulottuvuuksia faktasta, että Nightwish on suomalainen bändi. Vaihdamme Ville Sorvalin kanssa ajatuksia lähestyvän paluumatkan kiroista. Yliluonnollisella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pam! Kuten varmaan arvaattekin, kortit ovat vaihtaneet paikkaa. Nightwishin keikan aluksi soittamansa Sibeliuksen Finlandian Troy mainitsee erittäin kauniiksi ja tutuksi kappaleeksi. Uskonnot ovat mielestäni täysin tarpeettomia. Hän luokittelee itsensä vapaa-ajattelijaksi, ja hänen mukaansa ihminen on jatkuvasti sattumien ristitulessa. Miehet yhdistävät sormenpäänsä, ja Troy pamauttaa taikasanan. Kun näkee jotain tämänkaltaista, tuntee itsensä pikkulapseksi jälleen. Olemme kumpikin erityisesti lentokoneessa ahdistuvaa sorttia, eikä matkasta ole selviäminen ilman kemiallista apua reseptillä saatavaa, mainittakoon nyt erikseen. Britannian folkpiireissä tunnettu, viisikymppisiään lähestyvä muusikko on harjoitellut taikojaan vuosikymmeniä, ja vaikka miehen temput tuntuisivat kuinka älyttömiltä, kyse on vain sorminäppäryydestä ja illuusiosta. Tällä kertaa meinasivat kaatua kummastuksesta jo selväpäiset tarjoilijatkin. Samaelin iloiset veikot taas vaikuttavat siltä kuin he eivät olisi koko reissulla olleetkaan. Millähän lie sveitsiläisten naamarit pysyvät moisella hymynkareella. Häntä tekee mieli halata. Amorphisin Sande Kallio kehuu, että näytän olosuhteisiin nähden hyvältä. Mitä vittua...! Siis mitä helvettiä! Esa huutaa naama ällistyksestä vääränä. Josolikoko70000Tons-reissuyhtä magiaa,omanosansataikapakkaanlisäsi korttitemppujensuvereenimestari,Nightwishin mukanarundaavapillipiipariTroy Donockley. Sitten hän merkkaa oman korttinsa, jonka työntää oman purukalustonsa syleilyyn. Meidän täytyy heittää turha hölynpöly menemään ja astua kohti järjen ja todellisuuden valoa
Viiden vuoden paikkeilla pikkumiehellä oli jo oma kunnollinen rumpusetti ja esiintymisiä. silti, Vasta dream theaterissa mike maNgiNi on saaVuttanut haluamansa.
SEPAREMPI
E
MIKe?
i pitäisi antaa promokuvien hämätä, mutta ihminenhän yleensä uskoo, mitä näkee sähköisestä tai painetusta mediasta. 2000-luvulle tultaessa Mike kiihdytteli lyöntiennätykset uusiksi merkkauttaen itsensä maailman nopeimmaksi rumpaliksi peräti viidessä eri kategoriassa.
50
inferno
Yksityistuntien lisäksi Mike on toiminut useita vuosia rumpuopettajana maineikkaassa yhdysvaltalaisessa Berklee College of Musicissa. 1980-luvun alussa Mike pokkasi soitollaan useampia jazz-palkintoja. Niinpä vanhemmat alkoivat jossain vaiheessa roudata rumpujani häävastaanotoille ja soitin ihmisille sillä aikaa, kun varsinainen bändi oli tauolla. Se oli Rushin Hemispheres -levyn (1977) aikaan Bostonin Music Hallissa. Tästä syystä suvussamme oli häät muutamia kertoja vuodessa. Ja heillä oli pitkät letit, mikä oli silloin mielestäni aika friikkiä.. Olin ällikällä lyöty kaikista valoista ja laitteista, mitä he lavalla käyttivät. Eniten Mikeen vaikuttivat The Beatlesin äänitteet sekä amerikkalaisen jazzia, poppia ja psykedeelistä rockia soittaneen muusikkoryhmän Blood, Sweat & Tearsin alkuaikojen rumpali-perkussionisti Bobby Colomby. Mike sanoo olleensa vain muutaman vuoden ikäinen innostuessaan rummuista. Mike Mangini on suorastaan hellyttävä tapaus suurine mustasankaisine silmälaseineen ja muusikkouden intoa säihkyvine silmineen. Etenkin laulajat, mutta näköjään rumpalitkin. Hän on paukuttanut levyillä ja keikoilla genreen katsomatta muun muassa Annihilatorissa, kitaraguru Steve Vain bändissä, Extremessä ja monissa muissa, lähinnä progressiiviseen musiikkiin liittyvissä projekteissa. Niinpä kääntelin tyhjiä tölkkejä ylösalaisin lattialle ja paukuttelin niitä lyijykynillä. Olen lähtöisin perheestä, jolla on laaja suku. Hän harjoitteli 610 tuntia päivässä. Vuosikymmentä myöhemmin hänet nimettiin pariinkin otteeseen Grammy-ehdokkaaksi. Metalliherätys iski Mikeen täysillä teini-iässä, jolloin hän soitti ensimmäiset varsinaiset keikkansa coveryhtyeessä, joka veivasi muun muassa Aerosmithiä ja "yritti soittaa myös Rushia". Mikellä on tulenpalava kiire lämmittelemään Dream Theaterin vuoden 2012 Euroopan-kiertueen avauskeikkaa varten, mutta silti mies osoittautuu unelmahaastateltavaksi, joka pitää kommentit asiapitoisina ja napakoina, joskin kaikin puolin diplomaattisina. Bändeistä jälkimmäinen tarjosi Mikelle myös ensimmäisen oikean keikkaelämyksen, joka hämmensi nuoren miehen lopullisesti monimutkaisten tahtilajien maailmaan. Opettaja kun on, hän artikuloi hitaasti ja selkeästi, kuin varmistaakseen, että suomalainen hevijourno varmasti ymmärtää, mitä hän haluaa sanoa.
Friikit pitkine hiuksineen
Huhtikuussa 1963 Massachusettsissa Yhdysvalloissa syntynyt Michael Mangini on ehtinyt tehdä urallaan käytännöllisesti katsoen kaikkea rumpujen soittamiseen liittyvää. Alankin pikkuhiljaa uskoa, että kaikki kovat metallimuusikot ovat kooltaan pieniä. Hän on myös kiertänyt pitämässä rumpuklinikoita ympäri maailmaa, esitellyt taitojaan televisiossa ja kirjoittanut kaksi kirjaa käyttämistään harjoitteista sekä monimutkaisten polyrytmien ja aika-arvojen taltuttamisesta. Rivien välistä selviää, että Miken koti oli hyvin musikaalinen. teksti jaakko silvast
i
kuVat mikko pylkkö
i
www.mikemaNgiNi.Com
innokkaasta PikkurumPalista kasVoi Palkittu muusikko, oPettaja, kirjailija ja kymmenien leVytyssessioiden sekä satojen keikkojen ammattilainen. Minua melkein hävettää, kun en tajua jäädä tuolilleni kätellessäni Mike Manginia haastattelun päätteeksi. Tuntuu, että jos vielä karjaisen oikein kovaa, reilusti päätä lyhempi Mike pinkaisee huutaen karkuun. Kolmen vanhana jotenkin hoksasin levyjä kuuntelemalla ja niiden kansissa olevia rumpaleita katselemalla, miten rumpuja soitetaan
inferno
51
En ollut huomannut sitä aiemmin, ja jälkeenpäin ajatellen huomiosta on ollut paljon apua soitossani. Mike itse arvostaa nopeusennätyksistään eniten paljain käsin taottua lukemaa, 1 138 iskua minuutissa. Ja kaikki muut tyypit ovat mahtavia soittajia. Siksi on tärkeää opetella käyttämään vartalon suuria lihaksia. Kaikilla oli käytettävissä sama aika valmistautumiseen, ja me jopa asuimme samassa hotellissa. Jälkikäteen ajateltuna en muuttaisi mitään A Dramatic Turn of Eventsiltä, Mike muotoilee. Kaikkein tärkeintä noiden nopeusennätysten tekemisessä oli osata verrytellä vartalon kaikkia isoja lihaksia tarpeeksi hyvin. Niin, John (Petrucci, Dream Theater -kitaristi) oli ohjelmoinut biisidemoihin rummut valmiiksi. Kaikilla kokelailla oli sama rumpusetti ja soitimme samat biisit samassa paikassa samojen tyyppien kanssa. Älä käsitä väärin. Se vapautti ranteeni toimimaan nopeasti. On olemassa soittotekniikoita, jotka voivat olla todella vahingollisia pienille lihasryhmille. Jos taas käyttäisin soitossani apuna pelkästään sormia, joutuisin rasittamaan ranteitani, mikä ei ole ollenkaan hyvä juttu. Ne eivät kuitenkaan Johnista kuulostaneet Dream Theaterilta, joten palasin ohjelmoituihin raitoihin. Jotkut biiseistä soitin tarkalleen koneraitojen mukaan, toisinaan taas tarjosin niihin joitain omia kikkojani. Kuten bändin fanit saivat internetistä seurata, progejätti kutsui lopulliseen koesoittoon seitsemän rumpalia, joista Mike lopulta valikoitui. Ne kuusi muuta tyyppiä ovat muuten kaikki hyviä ystäviäni. Tämä siksi, että kyseinen ennätys todistaa kaiken hänen soitossaan olevan kiinni ranteista, ei sormista. Olen ikäni soittanut muiden musiikkia, ja haluan hoitaa homman niin, kuten he sen haluavat. Hänellä oli 25 vuotta aikaa tehdä näitä juttuja, mutta minun piti opetella kaikki se suurin piirtein parissa viikossa. En ollut edes hikotellut kertaakaan. En hae enää mitään uutta muita bändejä tai sivuprojekteja. Niin sanotulla perinteisellä kapulaotteella ("jazz-ote"), jossa toinen käsi lyö kämmenselkä alaspäin, hän iski virveliin minuutin aikana parhaimmillaan 1 126 kertaa. Sitä paitsi, kun mennään yli 1220 iskun minuuttirajan, soitosta tulee sotkuista. Homma ei olisi voinut olla tasapuolisempaa. Vakavasti puhuen minulle jäi hyvä fiilis valintaprosessista, koska siten Dream Theater varmisti valinneensa oikein. Vau! Nyt tosin joudun treenaamaan pari tuntia joka aamu, että saan jalkalihakseni yhtä vahvoiksi kuin ne joskus olivat.. Ja kaikki tietävät, että se ei ole enää musiikkia, vaan urheilua.
unelmien teatterissa
Mike on soittanut urallaan niin thrashiä, progea, jazzia, rockia, funkia ja latinorytmejäkin. Onko tuollaisilla nopeuksilla soittaminen kovin terveellistä käsiä ja jalkoja ajatellen. Minulla on riittänyt paljon töitä sen jälkeen, kun liityin Dream Theateriin. Eipä tuo toisaalta ole ihmekään, kun ottaa huomioon genren, jonka suurimpia Dream Theater on ollut jo vuosia. Tätä tukevat edellä mainitut, sittemmin jo rikotut iskuennätykset. Ennätysvuosinaan Mike muun muassa pystyi takomaan kaksin käsin 1 247 iskua minuutissa normaalilla kapulaotteella. Kaikki natsasi kohdalleen, musiikkia ja soittokavereita myöten. Vanhat biisit, jamit, kaikki onnistuivat täydellisesti. Miken jalatkin on todettu vikkeliksi: 4 555 polkaisua viiden minuutin aikana. Hän sanoo Dream Theater -kiinnityksen ajoittuneen juuri oikeaan aikaan. He olisivat kyllä saaneet säästää minut sydänkohtaukselta ja pyytää liittymään suoraan bändiin ilman valintaprosessia, Mike leukailee viitaten tapaan, jolla Dream Theater etsi seuraajan Mike Portnoylle. En ole ollut koskaan näin ylpeä mistään kilpailusta, jonka olen voittanut. On, kun asiat tekee oikein. Paikka bändissä oli Mikelle jotakuinkin unelmien täyttymys.
52
inferno
Dream Theater on hyvin orkestraalinen metallibändi, ja koska olen saanut perkussionistin koulutuksen, tämän bändi tapa tehdä musiikkia on kaikkein lähinnä sydäntäni. Miken mukaan moiset ennätystehtailut ovat hänen osaltaan historiaa. Koska tuorein Dream Theater -albumi A Dramatic Turn of Events ei mielestäni eroa rumpujen osalta bändin aiemmista levyistä, koetan haastaa Mikea kertomaan, pitikö hänen karsia omaa soittotyyliään ja kuulostaa edeltäjältään tarkoituksella. Kun oma koesoittoni oli ohi, olin shokissa. Mike ei halunnut jatkaa opetustyötä vaan päästä soittamaan ja tekemään musiikkia oikean bändin kanssa. Kukaan ei voi ikinä kuulostaa täysin joltakin toiselta, mutta olen yrittänyt päästä mahdollisimman lähelle Mike Portnoyn soittotyyliä. Koska soitan pelkästään ranteilla, pyrin verryttelemään hauikseni ja selkälihakseni mahdollisimman hyvin. Minulla on silti soittamisen vapaus tässä bändissä, ja kun saan tällä kiertueella soittaa vanhoja biisejä, opin seuraaville levyille paremmin tämän bändin tyylin ja pystyn tuomaan mukaan myös enemmän omaa. En usko, että pystyisin enää päihittämään omia ennätyksiäni. Alleviivatakseen sanomaansa Mike laskee kahvimukin kädestään ja ryhtyy takomaan nopeaa ja tasaista iskusarjaa rintaansa vasten. Ehkä Dream Theater valitsi minut, koska en tehnyt ainuttakaan virhettä niissä sessioissa. Paikkani on nyt Dream Theaterissa, ja nautin jo etukäteen todella paljon siitä, mitä tuleman pitää. "Paikkani on nyt dream theaterissa, ja NautiN jo etukäteeN toDella paljoN siitä, mitä tulemaN pitää."
Ranteet kaikki kaikessa
Kuten suomalaisyleisö sai tammikuun alun Dream Theater -keikalla todistaa, Mike Mangini kykenee pitämään monipuolisen soittotekniikkansa kasassa huimissakin nopeuksissa. Kun pyydän häntä valitsemaan mieleisensä musiikkityylin, Mike alkaa lopun haastattelun ajan kestävän diplomatiamantran nykyistä työnantajaansa kohtaan. Tiedän, että heistä jokainen osaa sellaisiakin juttuja, joita minä en
- KALASATAMA, HELSINKI
SOITTAA LEGENDAARISEN BLACKALBUMINSA KOKONAISUUDESSAAN
MACHINE HEAD
+ SPECIAL GUESTS TO BE ANNOUNCED
AMORPHIS GOJIRA GHOST
FOR TICKETS, SPECIAL OFFERS AND EVERYTHING ELSE - SONISPHEREFESTIVALS.COM
LIPUT 79E + MAHD. 4th EDITION
MAANANTAI 4.6. TOIMITUSKULUT
O I K E U D E T M U U TO K S I I N P I DÄT E TÄ Ä N
Akustinen instrumentaali The Anguine Rose, greensleeves-henkinen folkballadi Blackthorne ja pelkän laulun varassa kulkeva välipala The Keep. Monelle puritaanille nämä välipysähdykset saattavat olla liikaa, mutta mielestäni ne tuovat albumille oman arvokkaan tunnelmansa ja luovat hienovireistä kontrastia muuhun materiaaliin. Yhtye puristi lähes nerokkaalla tavalla perinteisen heavy metalin ydinmehun polveileviin sävellyksiinsä. Kyseiset kappaleet tuovat mukavan raikkaan ja kevyen tuulahduksen keskelle levyä, ja niiden jälkeen kuulija on jälleen valmis syöksymään astetta raskaamman julistuksen pauloihin. Albumi on kiehtova matka mielikuvituksen pimeimpiin syövereihin, joissa Lovecraftin ja Howardin perintö voi hyvin. Ja kun sitten kuuntelin koko New Dark Agen kokonaisuudessaan, ymmärsin miten jylhänkaunis paketti heavy metalia se onkaan. Ennen kaikkea, Walker osaa säveltää hyviä biisejä, joista ei uuvu tunnelmaa saati voimaa. Vaikka kehitystä on tapahtunut ja genre on versonut moniin eri suuntiin, perinteet ovat säilyneet vahvoina. Candlemassin ja Solitude Aeturnusin jalanjäljissä kulkevaan eeppiseen doomiin sekoittui sopiva annos Manowarin uhmakkuutta ja Iron Maidenin melodisuutta. New Dark Age on jostain syystä Solsticen toistaiseksi tuorein pitkäsoitto, vaikka yhtye on ollut koko ajan aktiivinen keikkarintamalla. teksti mikko malm
SOLSTICE
misaNthRopy 1999
New Dark Age
Perinteisen heaVy metalin ydinmehu PolVeileVissa säVellyksissä. Toista maata puolestaan on levyn päättävä New Dark Age II, joka on hautajaistunnelmissaan todella murskaava ja aavemainen teos. Iron Maidenin The Prophecy ja Trespassin Stormchild vedetään läpi väkevällä otteella, josta kuuluvat sekä oma tulkinta että alkuperäisen kunnioitus. Kyseessä oli yhtye nimeltä Solstice, ja kappaleet olivat juuri ilmestyneen toisen täyspitkän New Dark Agen kaksi ensimmäistä raitaa, Sleeping Tyrant ja Cimmerian Codex. Siinä missä levyn alkupäästä löytyy hieman rivakampaa ja melodisempaa materiaalia, sen loppuun on säästetty raskaimmat ja mahtipontisimmat palat. Richard M. Solstice pääsi unohduksiin joksikin aikaa, kunnes löysin kyseiset kappaleet C-kasettiarkiston uumenista. Englander-nimisen pitkäsoiton on huhuiltu ilmestyvän vielä tänä vuonna.. Se voi kieliä stagnaattisuudesta, jääräpäisyydestä ja kehityksen pysähtymisestä. Perinteinen heavy metal on kuitenkin homman nimi, ja Solsticella oli erinomainen taito yhdistellä erinäköiset ainekset omanlaiseksi sopakseen. Vuoden 2007 Cyclone Empire -uusintapainoksessa on mukana myös kaksi coveria. Solstice ei ole poikkeus, vaikka yhtye hakikin vaikutteita genrensä ulkopuolelta. Paketin täydentää vokalisti Morris Ingramin teatraalinen ja väkevä tulkinta, joka tuo kappaleisiin niiden vaatimaa dramatiikkaa. Näin ollen vanha ei kuulosta elähtäneen halvalta retroilulta vaan perinteikkäältä ja samaan aikaan modernilta. Solstice on kaivanut perinteistä esiin pelkästään niiden hyvät puolet. Solsticen miehistö on vaihdellut aina ja rajusti. tätä on solstiCe.
PIMEäNAjANAIRuET
NOIN neljätoista vuotta sitten Klaus Flaming soitti kaksi kappaletta tuntemattomalta brittibändiltä, joka pureutui tajuntaani ikuisiksi ajoiksi. New Dark Age ei ole vain erinomainen doom-albumi, ennen kaikkea se on täydellinen heavy metal -albumi. dOOm on se heavy metalin alagenre, jossa traditiot elävät ja voivat hyvin vielä tänäkin päivänä. Walker on kasannut jälleen kerran ympärilleen uuden kokoonpanon, jossa vokalistina toimii Paul Kearns (exArcane Sun, ex-Fifth Dimension). Raskaan kitaroinnin lomaan on upotettu myös muutama kevyempi pala, jotka tasapainottavat kokonaisuutta hienosti. Edellä mainitut Sleeping Tyrant ja Cimmerian Codex edustavat luultavasti sitä
54
inferno
levyn iskevintä linjaa, joka jää kertalaakista päähän kummittelemaan. Kitaristi Richard Walkerin luomat riffimaisemat ja muinaista charmia ja mystiikkaa uhkuvat sanoitukset ovat täydellinen kombinaatio. VANHOISSA hyvissä arvoissa pysytteleminen saattaa sisältää negatiivisiakin aspekteja
Lehtipisteistä!
www.episodi.fi
Vaikka Koloss ei ole vajaan tunnin mittaisena erityisen mittava, se on silti vähintäänkin massiivinen. Samantyyppistä kuulijan mestariteos keskiverto turruttamista yhtye harrasti jo Chaospherellä (1998), joka kuitenkin lanasi tajunnan sileäksi teknisellä kiivaudella. Ensitunnelmat Kolossista ovat suorastaan kohtuuttoman painostavat, jopa hahmottomat. Kakkosbiisi The Demon's Name Is Surveillance on puolestaan tuplabassaritulituksineen ehkä oudoin bluespoljennolla etenevä kappale ikinä. Bändin teknisyydessä viehättääkin yhä enemmän se, että musikanttiutta ei tuoda esiin perinteisessä mielessä ällistyttävän nopeilla suoritteilla, vaan päätä sekoittavien rytmikudelmien eleettömän konemaisella moukaroimisella. Päätökseen säästetty The Last Vigil on ehkä enemmänkin koskettimin höystetyn Demiurgen outron virkaa toimittava näppäily. Se on epämuotoisen täydellinen järkäle, joka vyöryy vastustamattomasti ylle. The Hurt That Finds You First etenee ehtaan rässityyliin tuoden lanaamisen sekaan kaivattua ripeyttä. Se ei tavoita Obzenin iskevyyttä tai Chaospheren vimmaa, mikä ei silti tarkoita etteikö se olisi äärimmäisen lujasti tajuntaa murjova tuotos. Tylyä kokonaisuutta jaksottavat tasaiseen tahtiin mörssäävästä meiningistä poikkeavat vedot. Koloss on musertava levy. Ruotsalaisten tekemisissä on ollut erityyppisiä kausia, ja mahtavan edellislevyn Obzenin (2008) jäljiltä luodataan vieläkin hitaampaa ja osin suoraviivaisempaa materiaalia. Se toimii silti oivasti kokonaisuuden kasaan käärivänä elementtinä, semminkin kun kitarahöysteet helkkyvät kautta levyn. Sen kuunteleminen on kuin olisi jättimäisen kuristajakäärmeen otteessa; outoa vääjäämätöntä ja nytkähtelevää taistelua helpottavaa tukehtumista odotellessa. Kannessa luikertelevat kokohäntäeläimet kuvaavat sisältöä hyvin. Nyt Meshuggah pelaa silkalla voimalla ja epäkeskon toiston hypnoottisella teholla. Periaatteessa levy ei yllätä yhtyeeseen vihkiytyneitä kuin lähinnä näennäisellä suoraviivaisuudellaan. Meshuggah-haastattelu ensi nuMerossa.
Arvosteluasteikko lyhyesti:
pohjamutaa
Inferno
57. Bändi painaa armottomasti päälle, ja tämän levyn kuunneltuaan todellakin tietää kuunnelleensa yhtä tinkimättömimmistä metallibändeistä. Ja niitä kuunteluja todellakin vaaditaan. Kaikkein oudoimmat tahtilajikikkailut ovat harvassa, ja hetkittäin otteista tulee mieleen Destroy Erase Improve (1995), jolla yhtye varsinaisesti löysi itsensä. KosKinen
Meshuggah
Koloss
Nuclear Blast
Koloss julKaistaan 27.3. Anthony Dubois
ISO JA tyly
Kerrankin levyllä on juuri tismalleen oikea nimi. Mukana ei ole uusia elementtejä; kielisoittimet louhivat omituisesti moukaroivia riffejä, joita puhkovat fuusiojazzhenkiset kitaraleadit. Sen rooli on avartaa Meshuggahin ilmaisua raskaimmasta päästä, ja siinä se onnistuu.
Kimmo K. Niiden rooli on jaksamisen kannalta oleellinen. Tomas Haake paiskoo rumpujaan jälleen kuin kone, eikä Jens Kidmanin laulussa ei ole häivääkään melodiasta
Soundillisesti Torture kuulostaa pariin aiempaan kiekkoon verrattuna hitusen kirkkaammalta, ja Websterin puhtaalla soundilla taituroima basso on nostettu ilahduttavan ylös. Biisillisesti tyylejä löytyy goottirockista poweriin, teknisestä blastauksesta ambienssiin. Torturen myötä Cannibal Corpsen pitkäsoittojen mää-
Tämän yhdysvaltalaisen vauhtihirmun vuonna 1989 julkaistu debyyttilevy World Downfall on (jenkki)grindcoren ajaton klassikko. Inversen otettua kopin tästä kotimaisesta kvintetistä neitsytkiekko on vihdoin valmis kaikelle kansalle julkaistavaksi. Harvoin on tullut kuultua kotimaista debyyttiä, johon olisi panostettu bändin toimesta tällä intensiteetillä, kansia ja teemoja myöten. Nyt olisi vielä hyvä löytää sen verenpunaisin lanka ja omin ääni kaikista hyvistä aluista. Parhaiten mollihuutoinen surumielisyys tiivistyy kappaleessa Feld der Ehre. Toista yhtä aktiivista ja taukoamatta työskentelevää veteraania ei death metalin alalta taida löytyä, joten status ledendana on minun silmissäni ansaittu. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti lisää monipuolisuutta, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Ei edes sitä yhtä hyvää kohtaa. Kertauksen nimissä kuuntelin pohjille aiemmat yksitoista levyä, ja sen perusteella huhut alkuaikojen tyyliin palaamisesta ovat mainoslätinää vailla selvää katetta. Skandinaavisille perinteisille säveljuurille vahvasti kumartavan levyn musiikki lienee syy siihen, että saksan kielikin on saatu ainakin allekirjoittaneen korvissa kuulostamaan aivan norjalta pelkästään positiivisessa mielessä. Veteraanikannuttaja Pete "Commando" Sandovalin rinnalle bassonvarteen on palannut eräs David Vincent. Sehän ei näytä paperilla laisinkaan huonolta, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Heavy Metal Persestä ja Merging Flarestä tuttu Matias Palm on kehittynyt laulajana vuosien aikana paljon, ja vaikka herran ääni ei ole yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Musiikillisesti Lunar Path seilaa tutuilla ja sen vuoksi myös kovin vaarallisilla vesillä. Memento Mori on teemalevy elämän sysimustasta puolesta. Se kiteyttää myös hyvin Black Messiahin sanoitusten foneettisen harhan. Toivotaan, että levyn mahdollinen tuhovoima paljastuu ajan saatossa.
tami HintiKKa
Black Messiah
The Final Journey
aFM
terrorizer
Hordes of Zombies
seasoN oF Mist
Saksalaisveteraani lataa viidennellään tiskiin juurikin genremääritystensä lupaamaa tavaraa. Uutukaisella ollaan soundeja myöten enemmän kuolometallisilla linjoilla, joskin pientä thrash-henkisyyttäkin esiintyy. Kaikkiaan Torture murskaa pitkälti siten kuin Erik Rutanin CC-tuotannoilta on opittu odotKaRi KosKinen tamaan.
Onhan yhtyeillä toki oikeus muuttua, mutta saatanan kovaa grindcoreahan Terrorizerin pitäisi olla eikä mitään muka-death metalia. Turhia koukeroita on oiottu, tai valikoidusti paranneltu, ja nyt kokonaisuus ja tarttuvuus alkavat olla luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä. Brutaaliuden ja soittopornon sijaan paino on hillitymmässä ja murakammin mörisevässä mätössä. Levyllä vierailee myös useita nimekkäitä äijiä (mm. Miehen osaaminen kaulasoittimen varressa tulee selväksi instrumentaalissa, Candlemasslaina Into the Unfathomed Towerissa, jossa nelikielinen tikkaa tarkasti ja tiukasti.
JaaKKo silvast
canniBal corPse
Torture
Metal Blade
Kunnioitettava saavutus. Tyylilajiksi valikoitunut keskitempoinen ja ajoittain nopeammin ryskivä melodinen death metal kuulostaa sikäli pirteältä, että bändi välttelee tipahtamasta modernin kuolometallin massaan. On ikävää olla nyrpeä aikoinaan genreä määritellyttä ja itsellenikin hyvin tärkeää yhtyettä kohtaan, mutta tämän ep:nkään kohdalla ei oikein riitä ymmärrys. Mayhemin Attila Csihar, JP Leppäluoto ja niin edelleen) äänijänteitään reväyttämässä. Soitoltaan paketti on hiukan Bathoryn hengessä sopivan luomua ja tunnelmaltaan ilmavaa mutta samaan aikaan ahdistavaa. Mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Osa The Final Journeyn biiseistä vedellään lontooksi, osa gelsenkircheniksi. Onneksi biisimateriaali monipuolistuu alun jälkeen,
58
Inferno
Lulusta ei jaksa sanoa nyt yhtään mitään, se kun ei varsinaisesti kuulu asiaan, mutta tämän lyhytjulkaisun emälevyllä, muutama vuosi sitten ilmestyneellä Death Magneticillä oli muistaakseni ainakin yksi helvetin hyvä kohta. Runsaus muuttuu helposti hengästyttäväksi. Levyntekoprosessi on pitänyt sisällään merkittävän määrän vastoinkäymisiä, ja nuo kokemukset kuuluvat Memento Morilla. Rabid on yksi tylsimpiä täyteraitoja mitä ukot ovat virkeistä käsistään päästäneet, mutta muilta osin Torture saattaa ajan kanssa paljastua hyvinkin katalogin mielenkiintoisimmaksi helmeksi. Samalla se taitaa sisältää myös bändin keskimääräisesti hitainta materiaalia, sillä keskitempoista ja todella väkivaltaisen raskasta ruhjomista on mukana useamman biisin mitalla. Yksi häiritsevä tekijä on vokalisti Anthony Rezhawkin päälleliimatun kuuloinen örinä, joka nousee liiaksi irti musiikista, joka sekään ei täytä debyytin asettamia vaatimuksia.
lay Down rotten
Mask of Malice
Metal Blade
Nämä saksalaiset uivat tutkan alta luultavasti täältä ikuisuuteen. The Final Journeyllä käytetään myös ihastuttavan paljon viulua, jota kurittaa bändin vokalisti Zagan. Tältä oikean melodisen metallin pitää kuulostaa mega vuonna 2012.
ja Lönniä sekä koko muuta bändiä pystyy kuuntelemaan heinä itsenään. Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Jokin riffi saattaa mennä jalan alle kuunteluhetkellä, mutta seuraavassa sillä ei ole enää mitään merkitystä. Bändillä riittää kykyä ja lahjakkuutta vaikka muille jakaa. Yhtye pyöräyttää vuosikymmenen sisään jo kuudennen pitkäsoittonsa, eikä tulos kanna hyvästä toteutuksesta huolimatta paljoakaan keskivertoa korkeammalle. Killgastin, herra suoriutuu leiviskästään todella hyvin. Amon Amarthin, Hypocrisyn ja jopa Six Feet Underin ystäville Lay Down Rotten saattaa tarjota paljonkin ihasteltavaa. Hei, tämä on kuitenkin Metukka, jumankauta! Metallica tekee 2000-luvulla näemmä joko täysin kuuntelukelvotonta tai saman tien unohdettavaa musiikkia, eikä minulla ainakaan riitä enää usko yhtyeen tulevaisuuteen. Kova debyytti.
sanna mustonen
Metallica
Beyond Magnetic
vertigo
lunar Path
Memento Mori
iNverse
Lunar Path on työstänyt debyyttipitkäänsä kuin iisakinkirkkoa. Kaksikko ei kuitenkaan onnistu pelastamaan Terrorizerin kolmatta kiekkoa ensimmäistä alkuperäisjäsenen, kitaristi Jesse Pintadon kuoleman jälkeen. Vahvimmillaan bändi on kuitenkin omillaan, ja timanteiksi hioutuvat epätoivoisen tuskainen Walls Are Whispering sekä kauniit Nothing to Regret ja River Runs Deep. Black- ja folkrytmejä, -teemoja ja -tunnelmia veivataan erikseen tai naitetaan yhteen. Tuloksena on aitoa tunnetta, jos ei aina niinkään vuolasta omaperäisyyttä. Korviin kantautuu gootahtavaa metallia, ja vokalisti Janica Lönn kuulostaa ensimmäisten veisujen kohdalla erehdyttävästi Lacuna Coilin keulattarelta Cristina Scabbialta. Sen sijaan jätkien puheet itsensä haastamisesta pitävät hyvinkin kutinsa, sillä Torture on monipuolisinta CC:tä koskaan. Temponvaihtelut, epäortodoksisia kulmia ampuvat riffit ja rytmitykset haastavat keskittyneeseen kuulokekuuntelun ilman, että touhussa olisi yliampuvan teknistä makua. Tuhdit soundit ja tavallaan varsin vaivattomasti lähestyttävät kappaleet. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 ep:hen verrattuna materiaali on tosiaan muuttunut, vaikka oikeastaan paremminkin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. No, ajat muuttuvat, ja osin miehetkin. Onnea teille joilla riittää.
matti RieKKi
rä on nyt täysi tusina. Tästä hyväksi esimerkiksi käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears. DoMination Black
Dimension: Death
KaNKi reKords
Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti, toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, jotka tyypillisesti lupaavat vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Esikoislevyllä riehunut tiukasti soitettu grindcore omasi vielä punkin vallattomuutta. Vaikka puolituntisen kuuntelisi kuinka monta kertaa tahansa, siltä ei jää mieleen oikeastaan yhtään mitään. Torture ei siis missään nimessä ole bändin brutaaleita matskua, vaikka värikkäintä kylläkin, ja biisejä on selkeästi mietitty. The Final Journey on kaiken kaikkiaan sopivan melankolinen ja mukavan melodinen kymppiraitainen. Albumille on myös helppo povata kulutuskestävyyttä, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metalista löytyy runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, biiseissä on myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Memento Morista olisi saanut 15 biisistä tiivistämällä todella tiukan paketin, vaikka sellainen tämä on debyytiksi jo nyt
Vaan niinpä vain lähes jokainen senkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt, eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä. Tuon albumin ja sitä seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia maailmassa. Yhtyeestä ei ole yksittäisten irtohittien julkaisijaksi, mutta yhtenäisten ja tunnepitoisten levyjen julkaisijana CBP on omaa luokkaansa. Messissä on jopa mielipuolinen saksofonisoolo. Äärimetallia, jossa modernihkon industrialkoneiston läpi pusketaan yhtä aikaa niin deathiä, blackiä kuin thrashiäkin. Levy vei vuosituhannen vaihteessa alkaneen piristymisen huippuunsa, ja tätä taustaa vasten Utilitarian ei voi olla kuin pettymys. Vaikka bändi ei suoranaisesti kuulosta Faith No Morelta, samankaltaisia viboja siitä välittyy, ja tämä ei ole todellakaan huono asia. Reflections of a Shadow'n (1990) aikaan into alkoi hiipua, ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi, joka tappoi kiinnostuksen bändiä kohtaan lähes kokonaan. Onneksi se on sitä vain marginaalisesti. Ollaan selkeästi crossoverin syövereissä. Asialla on toki kokeneita muusikoita, joten soittotaito ei ole ongelmana, mutta myös sävellys- ja sovitustaito on hyppysissä. (Mankind) The Crafty Apea kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Floydia, mutta tästäkin huolimatta Greaves joukkoineen on saanut aikaiseksi omaperäistä ja ilmeikästä musiikkia, jota ei voi täysin suoraan linkittää mihinkään entuudestaan tunnettuun bändiin. En osaa oikeastaan sanoa, toivoisinko yhtyeen vievän musiikkiaan hivenen tarttuvampaan muotoon industrialin keinoilla vai yksinkertaisesti monipuolistavan ilmaisuaan äärimmäisyyden eri sävyihin. Parisen vuotta sitten ilmestynyt Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja tur-
Muiden muassa Electric Wizardissa ja Iron Monkeyssa vaikuttanut Justin Greaves on työstänyt useiden vierailevien ja pitkäaikaisempien muusikoiden kanssa jälleen kunnianhimoista musiikkia, joka hamuilee ajoittain käsittämättömän hienoja ulottuvuuksia. Pienissä erissä A Vision of the Final Deathin voi huomata etenevän jatkuvasti täydellä latauksella, kun isot, massiiviset ja vielä vähän jämäkämmät riffit seuraava toisiaan eikä bändi tunnu antavan kuulijalleen hengähdystaukoja. Kylmähermoisimmat kuulijat ovat hehkutelleet bändiä tämän päivän vastineeksi Pink Floydille, mikä ei ole lainkaan absurdi väite, sillä yhtyeiden musiikissa on huomattavan paljon yhteneviä piirteitä. Vuonna 2012 yhtyeen 21. Alunperin ep:n mittaan kaavailtu ja sittemmin kokopitkäksi levyksi kasvanut A Vision of the Final Death on yhdistelmä vanhaa liittoa ja silkkaa nykyaikaa. CBP sekoittaa yhteen progressiivista rockia, lieviä folkvaikutteita, popsävyjä sekä ripauksen doomia ja muokkaa sekoituksesta omanlaisensa massan, jota on mahdotonta kuvailla pelkin sanoin. Koko levyn mitassa sen nykyiset vahvuudet eivät kuitenkaan ole tarpeeksi, mikä oikeastaan vain vahvistaa sitä ajatusta, että tämän luokan turpasaunan olisi ehkä kuitenkin kuulunut jäädä sinne ep-levyn pituuteen.
aKi nuopponen
criPPleD Black Phoenix
(Mankind) The Crafty Ape
Mascot
ta tämä ei poista tosiasiaa, että kyseessä on erittäin ammattitaitoinen ja osaava yhtye. Skaala on laaja aina blastbeatistä jazzfiilistelyihin. Arvosteluasteikko lyhyesti:
mestariteos
keskiverto
pohjamutaa
Kara Rokita
ovat helppoja nauttia, mutta niskasta armotta nappaavaa aggressiota niistä ei löydy.
KaRi KosKinen
nexus inferis
A Vision of the Final Death
Noiseart
"Hyperaktiivinen tulokas" on ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen brittiläisen Nexus Inferisin debyytin soidessa. (Mankind) The Crafty Ape on huikea kokonaisuus, jonka jokaisella kappaleella on oma perusteltu paikkansa. Tämän julkaisun edessä useimmat muka-niin-taiteelliset postrockyhtyeet jäävät itkemään omaa kyvyttömyyttään.
Joni Juutilainen
Inferno
59. Barneyn puhtaampaa ilmaisua, kaiutettua äänimaailmaa ja hitaammin groovaavaa matskua on mukana pienenä mausteena. Uusimmalla julkaisullaan bändi pamauttaa ulos kahden cd:n mittaisen paketin, jolta ei jää puuttumaan vaihtelua ja mielenkiintoisia kappaleita. Aito tunne välittyy etenkin Barneyn sarjatuliörinästä.
rage
21
Nuclear Blast
Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 julkaistulla Execution Guaranteedilla. Saattaa olla, että riihimäkeläiset ovat liian pliisuja hevareille ja toisaalta liian rankkoja rokkareille, mut-
On tämä vaan niin hienoa! Time Waits for No Slave (2009) on omissa kirjoissani modernin Nappiksen huippuhetki. Tässäkin suhteessa ero on niin marginaalinen, että hävettää moisesta edes mainita. Laulaja Tirkkonen vetelee monipuolisesti; hieman nasaali ääni saattaa ärsyttää, mutta vitut siitä, kaikkia ei voi miellyttää. Bändi on nähtävästi ymmärtänyt, että death/grindin aggressiokatto tuli omalta osalta jo saavutettua, joten tutun julmana käyvään mättöön sekoitellaan nyt myös rahtunen 90-luvun kokeellisempaa henkeä. Toteutus on sitä luokkaa, että ammatillisella pakolla tätä ei voi selittää. Vaan onhan tämä edelleen aivan käsittämättömän äkäistä laatua, ei siitä mihinkään pääse. Puritaanit voivat elää rauhassa omassa kuplassaan.
Janne tolonen
naPalM Death
Utilitarian
ceNtury Media
Sikäli kun digitaalisen promoversion soundi on lopullinen, murskakertoimet eivät nouse aivan edellisen mestariteoksen tasolle. Keskitempoiseen riffittelyyn on saatu tolkuttoman groovaavaa vetoa, ja nopeat mätöt pistävät ihmettelemään, mistä yli nelikymppiset veteraanit kaiken raivonsa ammentavat. Pisteet sen sijaan siitä, että ilmaisua on tiivistetty; ainutkaan raita ei riko neljän minuutin rajaa. täyspitkä on tosiasia, ja ilolla on havaittava, että Ragen tasaisen laadukas, joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkoa. Homma voisi levitä pahemman kerran, mutta The Purifiction pitää langat yllättävän hyvin käsissään. Levyn tasapaksuus paljastuu vasta sen edetessä, kun taas muutaman ensimmäisen raidan perusteella on jo vähällä kehua Nexus Inferisiä lopullista tuomiota vuolaammin. Taattua tappoa, jälleen kerran.
KaRi KosKinen
the Purifiction
The Purifiction
oMaKustaNNe
Riihimäeltä tuleva debytantti paiskoo melkoisen monipuolista ja aikamoisen onnistunutta materiaalia
Huh!
KaRi KosKinen. Deathhammer on odotetun kaksijakoinen valikoima lyhyempiä ja armottomasti hakkaavia dm-vasaroita sekä hitaammin ruhjovia vyörytyksiä. Valituksenkin jälkeen on sanottava, että Deathhammer on edeltäjäänsä tykimpi tapaus. Tavallaan se on jo osa bändin tyyliä, mutta olisi jännä kuulla näitä biisejä hieman sutjakampina versioina. Rumpali Bob Bagchus on vähän kuin Lars Ulrich, äijää ei voi vaihtaa, mutta nopeammat biisit kulkevat nyt entistäkin tönkömmin. Dan Swanön soundia Death...the Brutal Wayllä (2009) kironneille luvassa on myös helpotusta. Jeanette Petrocchi
asPhyx
Deathhammer
ceNtury Media
Nimi antaa minkä lupaa. Helvetillisen raskaasti murjovat biisit pysyvät perusteissa, ja mitään uutta mukana ei ole. Nopeat veisut palailevat erinomaisen On the Wings of Infernon (2000) maisemiin, kun taas pidemmät kappaleet ovat selkeää jatkoa Last One on Earthin (1992) teoksille. Kitaristi Paul Baayens on ottanut riffikynän erinomaisesti haltuunsa, mutta vanhoille levyille mestarillisen tummia leadeja kirjoittaneelle Eric Danielsille hän ei pärjää. Wannes Gubbelsin poistuminen bassonvarresta menee enempi henkiselle puolelle, mutta kyllä sekin minua hieman häiritsee. Nopeita pyrähdyksiä on mukana selvästi edellislevyä enemmän, mikä lienee myös keikkoja ajatellen ihan perusteltu ratkaisu. Siinä missä Death...the Brutal Way eksyi välillä tylsemmän väännön pariin, Deathhammer ei kuolleita hetkiä sisällä. Swanö vastaa edelleen miksauksesta, mutta liekö sitten kuvioissa mukana olleen vanhan luottotuottajan Harry Wijeringin ja parhaat Asphyx-levyt synnyttäneiden Harrow-studioiden ansiota, että tällä kertaa mukana on enemmän raastoa ja särmää Last One on Earthin malliin. Huomattava parannus, ja tämän lähemmäksi vanhaa soundiaan nyky-Asphyx tuskin enää pääsee. Itse asiassa Deathhammer on aika helvetin jykevä ja intensiivinen kiekko, selvästi odotettua parempi. Raskaalla esineellä päin naamaa ja lukuisia kertoja. Ja sitten vähän pakkasta. Hyvä niin
Nyt levyn suurimmat sävellykselliset meriitit puhkeavat ämyreistä ulostuessaan täyteen kukkaansa ja potkivat vahvasti perseille. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa ja laittaa hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla, mutta ei sorru useita kotimaansa akteja vaivaavaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.
mega
savage Messiah
Plague of Conscience
earache
Brittiyhtye ilmoittaa tyylikseen modernin hevimetallin, mikä voi nykypäivänä tarkoittaa mitä tahansa. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys. mega
laMB of goD
Resolution
roadruNNer
Paljon kehutun ja parjatun Lamb of Godin uutukaisen kohdalla on todettu kovaan ääneen, kuinka albumi ei tee edeltäjänsä tavoin selvää eroa bändin totutuimpaan perussoundiin, vaan yhdistelee tämän metalcoren kovempiin bändeihin kuuluvan joukon parhaita puolia. Savage Messiahille on nostettava hattua kolmannen levynsä äärimmäisen toimivasta musiikillisesta konseptista. A-puolen vauhdikkaasta ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin, ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva, joskin osin naivistinen kansitaide. Uutukaisen joka osa-alueella on tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa eikä kappalemateriaalista löydy yhtä selviä laaksoja, muttei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa. Biisit rullaavat mukavasti ja ajoittain yllättävänkin raskaasti, ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, meininki on astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällä. Lähtöasetelmat ovat edelleen tutut. Savage Messiahin kohdalla se kuitenkin meinaa pääasiassa riffien, komppikitaroi-
den ja rumpujen osalta Onslaught- ja Testament-tyylistä thrashveivausta, jota on mausteltu melodisilla ja tarttuvilla bridgekertosäe-yhdistelmillä ja perinteiselle melodiselle heville kumartavilla kitarasooloilla. Pantheon of Blood omaa näkemystä, joka ei ole vielä täysin kirkastunut sävel-
lyspuolella. Joskus rässääminen vallan unohtuu (In Though Alone, Beyond the Shadow of a Doubt) ja saadaan aikaan lähes hard rockiksi lipeävää, mutta kuitenkin painokasta kyytiä. Arvosteluasteikko lyhyesti:
mestariteos
keskiverto
pohjamutaa
han monta täytekappaletta sisältävä, ylipitkä tekele. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan, ja lopputulos on riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita löytyvän. Näin Resolutionilla myös tapahtuu, ja tuloksena on yksi Lamb of Godin paremmista viritelmistä. Siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskosta, ja biisi nousee selkeästi kaksikon paremmaksi. Lamb of God suorastaan löyhkää modernilta jenkkisoundilta, mutta monista genreläisistään poiketen se onnistuu sotkemaan joukkoon aidon tuntuista aggressiivisuutta ja vimmaa. Soundit ovat musiikkiin nähden nykyaikaisen kliiniset, mutta väitän, että nostolgiasapluunan läpi äänitettynä, miksattuna ja masteroituna tämä kiekko olisi ennemmin sotkeutunut omaan nokkeluuteensa kuin ajanut asiaansa. Tästä riittää herkkuja useampaankin osoitteeseen.
JaaKKo silvast
Pantheon of BlooD
Consociatio Solis Et Lunae
glorious North
Komeat ovat suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhteihin avattaviin kansiin puetaan. Jäljet äärimetallista ja hardcoresta pulpahtelevat esiin siellä täällä kappaleiden edetessä hyvin voimakkaasti alleviivattujen riffien ja ärhäköiden vokaalien voimin.. Plague of Conscience osoittautuu tarttuvuutensa osalta häpeilemättömän koukukkaaksi kokonaisuudeksi
Tuntuu, että varsinkin kertosäkeisiin on haettu yhä enemmän modernia hyppymetalliosastoa, mikä varmasti toimii keikoilla. Damngodilla on hyvä ote tekemisiinsä, mutta tämän ep:n perusteella en löisi rahojani kiinni bändin menestyksen puolesta. Kunnianhimoinen ja jouheva tuotos. Tämä ilmenee myös bändin musiikissa, jossa ei turhia hienostella.
Jenkkilään pohjaavaa metalligroovea death metaliin yhdistelevä bändi napauttaa viisibiisisellään parit hyvät iskut, joista etenkin kiukkuisilla ja kireillä lauluilla siunattu The Deliverance onnistuu hyvin. Vastavuoroisesti taas nopeat biisit laukkaavat riffeiltään jossain Dark Tranquillityn maisemissa, ja viimeistään nokkamies Chrigel Glanzmannin rähinä karkottanee kevytmetallistit. Hittipotentiaaliakin on, jopa joku Evanescence tuli mieleen, kun kaunisääninen Anna Murphy avasi suunsa. Kahdeksikon kelttihenkinen ja modernin melodeathin kanssa sekoitettu musisointi on yllättävän sujuvaa kuunneltavaa, eikä tämän teemalevyn tunnin mittakaan tunnu pahalta. Manuel Vargas
eluveitie
Helvetios
Nuclear Blast
Sveitsiläinen folkmetallipoppoo jatkaa tutulla tiellä tällä viidennellä albumillaan. Tavallaan irkkutyylinen pillipiiparointi puuduttaa nopeasti, mutta tässä sekoitussuhteet on saatu aika hyvin kohdilleen. Muut kappaleet ovat perinteistä "ihan ok" -tasoa, mutta ep:n viimeiseksi raidaksi jätetty Freud Marx Engels & Jung -versiointi Pappi, talonpoika, piru ja mustalainen ei istu kokonaisuuteen kovinkaan luontevasti. Alkuun meinasin natista turhan siisteistä kitarasoundeista, kunnes hoksasin että pakkohan se on älyttömimmät särövallit siivota, että saadaan nämä kampiliirat, pillit ja muut vinguttimet erottumaan joukosta. Biisit kulkevat ja sovitukset ovat erittäin onnistuneita. Samassa sarjassa on rouhittu huomattavasti kovempiakin julkaisuja, ja tämän lyhykäisen keskinkertaisuus ainoastaan korostuu yleisessä vertailussa.
Joni Juutilainen
62
Inferno. Vaikka Resolution luottaa pitkälti samoihin kikkoihin, siltä jää tällä kertaa päähän monta kiperää riffiä ja paljon purkautunutta adrenaliinia.
aKi nuopponen
DaMngoD
Deliverance
loNgplay
Rehellisesti punaniskaista junttiheviä roiskiva Damngod tietää, että tosimiehet ovat karvaisia, haisevat hieltä ja juovat runsaasti viinaa. Folkmetallisteille Helvetios lienee pakkohankinta.
teemu väHäKangas
Pahimmillaan Lamb of God on ollut niin keskinkertaista kuultavaa, ettei sen levyiltä ole jäänyt mieleen mitään. Että eipä siinä mitään, tasapainossa on soundimaailmakin
Geneeristä se sen sijaan on, jokaisella sekunnilla. Suutari pysyköön lestissään. Harva keski-ikää hätyyttelevä on sydämeltään aidosti angstinen ja vihainen nuori. Soundi puhaltaa päälle sumua ja suttua, mutta ei lamaannuttavalla tavalla. Lauantaimakkaraa, hiiohoi! Bändillä on taito säveltää kelpo leadeja ja ihan maittavia riffejäkin, mutta nopeatempoinen ja kulmikkaasti käyvä murina on parhaimmillaankin vain keskinkertaista. Alun perin vuonna 2006 julkaistu From Ashes saa uusintakierroksella kylkeensä sotkuisen demon, ja kiviäkin kiinnostaa. Vanhaa ja uutta koulukuntaa yhdistelevät biisit eivät ole erityisen brutaalejakaan, joten loppujen lopuksi levy ei tarjoa kenellekään oikeastaan mitään. Kireimmänkin musiikillisen viheliäisyyden hohde on osattu kaivaa esiin, kun sille on ollut tarvetta, ja pohjoinen tarusto laulujen aiheistona on ollut asetuksiltaan valmis varhain. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Kitararaidat raapivat äänikuvan yläpäätä murhanhimoisesti, eikä vokalisti Grutlen terävimmilleen viilattu kirkuna jää korkeudessa paljon jälkeen. Biisissä toisaalta kuitenkin ärsyttää se, että sen väliosassa yritetään avoimesti nuoleskella progemetallistien suuntaan, ja lopussa karjutaan metallia siihen malliin kuin pyllisteltäisiin tarkoituksella rankemman hevin ystäville. Human Templen tuotanto on peruslähtökohdiltaan laadukasta ja menevää, mutta genrelle ominaisia ja elintärkeitä ässäbiisejä yhtye saa rakenneltua vain harvakseltaan. Hal valrin kosketinintro on komeasti kiiluvaa sorttia, mutta monesti on myönnettävä, että levyn kosketinjutut orchestral hit -kuvioineen voisivat olla vähemmänkin muovidraamaa. Suositeltava vain vaikeavammaisille dm-friikeille. Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla. Äänityksen itsepintaisesti jyskäävässä primitiivisyydessä on erottelemattomana yksikkönä jotakin helvetin kunnioitettavaa.
miKKo KuRonen
aivottoMat
Ohjuksia ja aseita
Bored youth
1980-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt, viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan "muodikkaasti"ajan hengessä '82-poljentoisella hardcorellaan. Human Templen kannattaa jatkossakin keskittyä tekemään sitä minkä se parhaiten osaa, eli rennonletkeitä ja aurinkoisia kappaleita á la Our World, Our Time tai bonjovimaisen imeliä balladeita kuten levyn päättävä She Talks to Angels. Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää ep:n neljä biisiä kyllä on, aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloisilta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttavat. Haljut lainavedot, kuten tämän levyn Fleetwood Mac -hitti Little Lies, saisivat nekin pysyä omissa oloissaan.
JaaKKo silvast
Enslavediltä ei ole koskaan vienyt mitään pois se, että se ei ole yhtä ehdottomassa mielessä black metal kuin monet ideologisista ikätovereistaan. KaRi KosKinen
huMan teMPle
Halfway to Heartache
escape
1990-luvulla Suomen pop- ja iskelmätaivaalla tuikkinut laulaja Janne Hurme perusti vuosituhannen alussa Human Templen omien AOR- ja hard rock -ambitioidensa tulkiksi. aBysMal Dawn
From Ashes
relapse
enslaveD
Yggdrasil
peaceville
Näillä avuilla ei nousta kenenkään ykkössuosikiksi. Pikkuteknistä jenkkideathin perinteitä kunnioittavaa mättöä ei ole tarttuvilla biiseillä tai omaperäisyydellä siunattu. Halfway to Heartachen parhaimmistoa edustaa vauhdikas ja bändin aiemmin tekemisiin verrattuna yllättävän voimallisesti runttaava avausraita I Will Follow. Ensimmäinen laajemmin noteerattu E-julkaisu, kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kuuden kappaleen demolevytys on hyistä, sielua kuluttavaa ja kohottavaa kuultavaa. Drawn and Quartered hoiteleekin nämä hommat huimasti tyylikkäämmin. Nykyisin Enslavedistä sommitellaan monenmoisia korupuheita folk metalin varhaisena karttamerkkinä, mutta vielä tämän julkaisun pohjalta yhtyettä olisi mahdotonta erottaa sokkotestitse toisen aallon black metalin musiikillisista tunnuksista. Homma ei pelkästään kuulosta teennäiseltä vaan on sitä. Nuoruudenvimmaa ei voi opetella eikä jäljentää, toisin kuin musiikillisia opinkappaleita. Nyt bändi on ehtinyt jo kolmanteen pitkäsoittoonsa, mutta ei jaksa nousta uhkaamaan, tälläkään kertaa, edes genren kotoista kärkeä. Rytmiikka hyökyy pääasiassa päällekäyvän hektisesti, rakenteissa on osin esikoispitkäsoitto Hordanes Landilla näkyvää toisteisuuden ihannointia
Pulse of the Earth paitsi vartoo vääjäämätöntä loppua sanoituksissaan myös jättää kertosäkeensä muistoksi kuuntelijaan. Bush -samplejakin sirottelevaksi melankoliakoneistoksi, jonka kylmä ja vain puoli tuntia tuntuva kosketus olisi kaivannut kilon pari lisää rautaa tai muuta raskauttavaa.
panu KosKi
christian Mistress
Possession
relapse
vilahtavat ajoittain vain kadotakseen mustuneen runttauksen alle. Jopa pehmeät soundit antavat instrumenteille erottuvat roolinsa, eikä alkuaikojen suttuisesta säröisyydestä ole enää merkkiäkään. Nykyisessä muodossaan Anomuksen debyytti on ennemminkin mielenkiintoinen kuriositeetti kuin tasaisen vahva albumi. Tästä on kiittäminen kovaan suosioon nousseita deathcorebändejä. Eternal Turn of the Wheel voitaisiin sijoittaa Drudkh-diskografiassa Enstrangementin (2007) perään. Psycropticin kova tekninen taituruus ei tule yllätyksenä, sillä miehet ovat ansainneet meriittiinsä vuosia kestäneen kovan työn avulla. Jos verrataan suomalaisten taannoiseen kolmen kopla -jakojulkaisuun S/G/V, Electric Tree on huomattavasti koneellisempaa kirskuntaa. Hidasteluakin toki ilmenee, kuten kummitusmaisessa nimikkobiisissä, mutta silloinkin melodiat nousevat kuin partaveitset. Toinen jatkoi kyseisen albumin kevyehköä postrockmaista linjaa Old Silver Key -yhtyeen debyytin muodossa, ja toinen teki paluun mustametalliseen ja tunteikkaaseen tunnelmointiin. Puun tyvessä on useita oksia, joista saa hyvän otteen. Vaan kaikki ei ole miltä kilometrin päähän haisee. Esimerkiksi bassokuvioiden kulkua kuuntelee ilokseen. Aivottomien seiskalla sellainen oikeastaan on vain pelin avaava nimikappale.
mega
velvetcut
Electric Tree
secret
Velvetcutin kolmas albumi leikkaa kivuliaan viiltohaavan muistuttamaan maailmantilasta vuonna 2012. Albumi siis huokuu sekä kepeää tarttuvuutta että kunnianhimoisempaa palapelimäisyyttä. Monet melodi-
sesti tarttuvat kappaleet etenevät jopa niin nopeasti osasestaan toiseen, ettei Anomuksen parhaista paloista meinaa ehtiä nauttia ennen kuin seuraavaa riffiä tai melodiaa ollaan jo tarjoilemassa. Tämä on suorastaan sääli, sillä Anomus on kirjoittanut levylleen niin paljon materiaalia, että siitä olisi saanut kasattua kaksi parempaakin kokonaisuutta. Vokalisti Thuriosin mylvimät ukrainankieliset lyriikat jäävät jälleen arvoitukseksi, mutta itse laulusuoritus sopii metalliseen meininkiin huomattavasti paremmin kuin edellisen levyn popmaiseen kirkkauteen. Karkeasti ottaen siinä yhdistyy ensilevy Forgotten Legendsin (2003) melko pelkistetty kiireettömyys Enstrangementin monimuotoisempiin kuvioihin. Ylitsevuotavalta levyltä on lähes mahdotonta löytää yhtään läpeensä kantavaa kappaletta. Pahaenteiseksi myrskypilveksi mustuva introkappale Climbing Up the Electric Tree (Introduction) kuvastaa hyvin koko levyn tunnelmia: Electric Tree on tummaa elektrolaveerausta ja -maalausta à la Nine Inch Nails. Maailmantilan muuttuessa lopuksi Velvetcutin ahdistus on kääntynyt harmaasävyiseksi, George W. Heroic Symphonyn majesteettisuudessa on jotain vastaansanomatonta, ja tätä ennen soiva vähäeleisempi Carousel manaa ikään kuin tahtomattaan rajuilman sadetta enteilevälle taivaalle. Useammankin kuuntelun jälkeen sitä muistelee vain sinne tänne ripoteltuja huippuhetkiä. Latvaa lähestyttäessä kuuntelijasta saatu ote kuitenkin kirpoaa. Christian Mistress on parhaimmillaan helvetin hyvä hevibändi ja huonoimmillaankin vain muistuma siitä, kuinka aika ohjaa musiikkia eikä musiikki aikaa.
miKKo KuRonen
DruDkh
Eternal Turn of the Wheel
seasoN oF Mist
anoMus
Anomus
oMaKustaNNe
Ukrainalaisten viimevuotisesta Handful of Stars -levystä lähti kaksi tietä. Se malttaa vaihtaa katedraalin kulmabaariin ja riffiarkkunsa 70-luvun Judas Priestiin, ja silloin höylä käy terävänä. myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Luotijunamaisella vauhdilla kulkevat biisit ovat toki soi-. Elektronisuudesta huolimatta Velvetcut on säilyttänyt kauniin alakulonsa, eikä älppäri räjähdä missään vaiheessa samanlaiseksi raivokkaaksi aggressioksi kuin esimerkiksi aiemmin mainitun amerikkalaisaktin Mr Self Destruct. Toimintaa! Harva nykybändi kuulostaa siltä, että muuttopalvelunsa oikeasti siirtäisi tavaraa paikasta toiseen, mutta Mistressin räntässä kantapää nousee ja kainaloissa on tekemisen tunkkainen sävy. Olympian Christian Mistressin ei tarvitse olla parhaimmillaan keskitempoisissa, jylhiä silmänaloja tavoittelevassa virsihevissä. X-kromosomista lepertely olisi tässä kontekstissa puhdas virhe, niin paljon kuin keulahahmo Christine Davisin keuhkoja maitorauhaset vartioivatkin. Varhaisiin levytyksiin verrattuna nyt liikutaan aivan eri äänimaailmoissa. Anomus on silti sen verran mielenkiintoinen tulokas, että sen nimi tulee
varmasti löytymään korvan takaa vielä kakkoslevynkin ilmestyessä.
aKi nuopponen
PsycroPtic
The Inherited Repression
Nuclear Blast
Viidennellä levyllään tärisevä Psycroptic on kuulunut jo vuosien ajan teknisten death metal -bändien eturintamaan, jonne on viimeisen parin vuoden aikana ollut tunkua enemmän kuin tarpeeksi. Mittaansa lyhyemmältä tuntuvia biisejä, kunnianhimottomia rakenteita, tähtisadesooloja, selvä suunta, tunne ilman tunnelmointia. On kyse musiikista, joka kurottaa liian monelle suunnalle ollakseen suoraviivaista rockia, mutta samaan aikaan se luottaa niin paljon suoraviivaiseen iskevyyteen, ettei tätä haluaisi sanoa fiiliksestään huolimatta oikein progeksikaan. Drudkhin yhdeksäs pitkäsoitto on yllättävän ripeätempoinen kokonaisuus, joka ei aivan onnistu tavoittavaan yhtyeelle ominaisia, riipaisevan kaihoisia sfäärejä.
tami HintiKKa
Taas vierii vuoden viisasten kivi, pentagrammeilla itsensä töhrineiden emakoiden tulkitsema, analogisoundilla trendikkyytensä tärkkäämä retrohevi. Progressiiviset sävyt
64
Inferno
Nimellä Anomus kulkeva kotimainen tulokkaamme on varmasti oikealla tiellä ainakin sen suhteen, ettei sitä voi edes debyytin kohdalla iskeä mihinkään tiettyyn lokeroon
Melankolinen koskettavuus on joka tapauksessa karissut kirpeä pianoballadi Circles käy osoittamassa, kuinka turhaan. Suuriin riemunkiljahduksiin ei kuitenkaan ole joka kipaleen kohdalla aihetta, vaikka aiempaa mukavasti rehevämmin höystetty äänimaisema tuokin kaksikon romuluiseen veivaukseen kieltämättä railakkaan säväyksen. KosKinen
the country Dark
Slaughterhouse Party
Big MoNey
Black Magic six
Brutal Blues
Big MoNey/svart
Dynaaminen duo roimii taas tyyliinsä soveltuen jyrkkää rytkytystä. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan-ote. Laululinjat ja -aiheet kulkevat itsepintaisen hyväntuulisesti, ja tarttumapintaa on niin vähän, että on mahdoton sanoa, onko tyytyväisyys aitoa vaiko merkki otteen kirpoamisesta. Jos rouvan ilmava indierock oli jo aiemminkin siloteltua, nyt on pystytty ottamaan vielä viimeinen loikka kohti taidolla tehdyn, ilmeettömän radiopoppiksen "tarttuvuutta". Pari ässäraitaakin mukana on, kuten todella mureasti rouhiva 61/49 Clarksdale ja kivasti torvilla ja taustalaulajattarilla höystetty Homerun. Hommassa haisee hiki ja paska, ja vanha vihtahou-
Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytää jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, silti on vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Kovatasoista edeltäjäänsä Doomsday Boundia uutuusläpyskä ei päihitä, mutta hyvää meininkiä on silti tarjolla aimo pläjäys.
Kimmo K. Mitään synkkää äksyilyä levy ei ole, vaan J-Tan (tunnetaan siis myös Disgracen solistina Il Cattivona eli Jukka Taskisena) rähisee hyvällä huumorilla kuin kylmän Pohjolan perukoilta haudasta noussut ja siksi äkäinen bluesäijä. tannollisesti paikoin hyvinkin kiemuraista kamaa, mutta tällä kertaa bändi kuulostaa pääosin varsin selkeältä ja jopa suoraviivaiseltakin. Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa ja latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garagerockinkin puolelta. Sähäkkä rytmiryhmä ja kuulas kaikuisuus tuovat karaktääriä, joka yhdessä lauluäänen instant-tunnistettavuuden kanssa erottavat tämän vielä keskiarvon Radio Nova -löydöstä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt. Yhtyeen musiikki kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbillykantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippanappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen, vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Esimerkiksi huomattavan tummia ja julmia sävyjä suoltanut The Scepter of the Ancients -levy (2003) oli ilkeydessään ja vihaisuudessaan huomattavasti vakuuttavampi esitys kuin nykymuodossaan nakutteleva Psycroptic, joka uppoaa väkisinkin taitavien mättöbändien loputtomalta tuntuvaan keskisarjaan.
Joni Juutilainen
anneke van giersBergen
Everything Is Changing
pias
Kyllähän turvaistuin elämää pidentää, mutta miten käy liikkuvuuden. Levyn jälkipuoliskolla paletti avautuu varovasti goottihenkiseen kosketinheviin ja kevyt-Toolriffitykseen, jotka laittavat miettimään, että ehkä tarttuvuuspoppia vastaan ei kannatakaan tapella.
miKKo KuRonen
su vaanii takapuskurissa. Myös asenne on nihilistisempi, siitä saa vahvasti vihiä jo aloituskappale I Hate Peoplen tittelistä. Ehkä aika on ajanut bändin ohi, sillä levyltä toivoisi löytävänsä jotain aidosti yllättävää ja mielenkiintoista. Aikapäiviä sitten The Gatheringissä kaikonnut hollantilaislaulajatar on pudottanut Agua de Annique -nimen helmoistaan ja kasannut portugalilaisen Daniel Cardoson ja taustabändin avustuksella soololevyn, joka voisi soida ruotsalaisen sisustusketjun mittatilausmakuuhuoneissa ilman pienintäkään myyntisäröä. Kaksikko ryskää rosoista takametsien bluesmättöä siihen malliin, että kuvio on tuhannesti ärjympää kuin vastaavalla kokoonpanolla operoivalla (vai operoineella) White Stripesilla. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp. Tahtoo tarkoittaa, että soundista on vaikea löytää kerroksia ja kaikupohjaa, jollei syty hempeästä kosketinkuorrutuksesta, halvan kuuloisista konesäksätyksistä ja siirappisista jousituksista. Brutal Blues on totuttuun tapaan hyvää rähinää
Tarttuvia biisejä, sopivan raskaalla otteella toteutettuna. Kuten edellä mainituilla, biisit ovat tarttuvia, jopa yksinkertaisia, mutta jollain ilveellä eivät mitenkään lapsellisia tai turhanpäiväisiä. Kaikkiaan levyt on koottu huolella, ja kun otetaan huomioon, että Entranceä ei ole aiemmin cd-muodossa saanut, uusintajulkaisut ovat oikein ansiokasta kulttuurityötä. Gyllenhammarin lausuminenkaan ei häiritse, vaan tuo pikemminkin särmää lauluun.
Suomalaiset ovat kunnostautuneet oldschool death metalin parissa kiitettävästi, mutta modernin suorituskuolon kanssa tilanne on toinen. Murakasti repivät kitarat ja Tepa Karjalaisen karkea äänenkäyttö vievät rankkuudessa useimpia nykyrässäreitä 1000, vaikka debyytin räiskähtelevästä rujoudesta onkin tultu pykälä hallitumpaan suuntaan. Kovaa ja ilahduttavan omaleimaista kamaa! Kummankin levyn vihkoseen on painettu asiaankuuluvat infot ja sanoitukset sekä nippu valokuvia. Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Ei tähän kovin puunattu jälki edes istuisi. Meininki on esimerkiksi Stoneen tai National Napalm Syndicateen verrattuna selkeästi tyrnävämpää rähjäämistä, ja siinä on hippunen myös ajan death metalille ominaista brutaalimpaa otetta. Mitenkään hienovaraista meininki ei ole, vaan turpiin annetaan enempiä miettimättä Levyn soundeja on pariin otteeseen parjattu, mutta ikä huomioiden kiekko kuulostaa oikein hyvältä. Epäortodoksisen riffittelyn ja biisirakenteiden puolesta touhussa on jopa varovaisen teknistä vivahdetta, vaikka rujo thrash metal hallitsee tälläkin levyllä. Entrancen siirto on tehty vinyyliltä, mitä ei helpolla huomaa, mutta bonusraidoille on eksynyt muutamia selkeitä napsahduksia, jotka olisi ollut erittäin helppo siivota pois. One World without the End vetäisee vieläpä useimmista ohitse.
KaRi KosKinen
Mudissa, jossa koko bändi pistää parastaan yksinkertaisen tehokkaasti. Sovitustyö on huippua niin soitannan kuin laulannan osalta. Nämä taannoisen uudelleenaktivoitumisen vauhdittamat uusintajulkaisut tuovat musiikin taas markkinatalouden piirin, ja kylläpäs muuten toimivat hienosti vielä nykyäänkin. One World without the End (1991) paranteli soundia entisestään, ja biiseihinkin on saatu enemmän tolkkua. Soundit eivät ole kuitenkaan metalliset, sillä tässähän veivataan rokkia! Unohtakaa jo se Juutinmaan paskalauma (no ne elvisspedet) ja laittakaa soittimiinne Mustasch!
Janne tolonen
carnalation
Deathmask
spiNeFarM
Ruottin rokkarit rähjäävät paikalle pulisongit väpättäen, ja matka jatkuu aivan niin kuin ennenkin. Bonuksena tulevien demo/ep-raitojen pituudet on merkitty osin pieleen. Nelisen vuotta sitten perustettu Carnalation paikkaa vajetta ainakin osittain, sillä Deathmask ei juuri vanhan liiton löyhkää sisällä. Bändi teki pari vuosikymmentä sitten kaksi pitkäsoittoa ja nipun pikkujulkaisuja, ja ura oli sitten siinä. Pari vähäpätöistä nipotusta on kuitenkin esitettävä. Kaahaus on parhaimmillaan aika pahuksen törkeää, ja se pysyy jopa kasassa. Kitarasahauksen joukkoon on ujutettu myös ilmavampaa
66
Inferno. Toni Tieaho
a.r.g.
Entrance / One World without the End
spiNeFarM /
A.R.G.-yhtyettä voidaan pitää kevyesti yhtenä suomalaisen thrash metalin pioneereista. Entrancellä (1989) soi vielä hieman keskeneräinen bändi, vaikka levyn säälimätön ryöpsähtely viehättääkin. Mustaschissa on paljon samaa kuten bändeissä D-A-D, Hellacopters ja jopa Scorpions. Soundi on raskas, ruma ja riittävän selkeä, ja se sopii kaoottisena räjähtelevään ryöpytykseen mainiosti. Välillä kaahataan niin, että paketti pysyy hädin tuskin kasassa. Prevailing Sickness on myös sisällytetty Entrancelle kahteen kertaan, mikäli on sikäli turhaa, että versiot ovat samojen sessioiden satoa ja käytännössä identtiset. Blast-painotteinen ja hurjimmillaan jopa Originin taajuuksia tavoitteleva kaahaus testaa erityisesti vakuuttavasti nakuttavaa rumpalia. Vaan kun seasta löytyy useampi tyylillisesti erilainen hittikappale, loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta alkaa olla harkitsemisen arvoista.
mega
Mustasch
Sounds Like Hell, Looks Like Heaven
gaiN
Eräälläkin radioasemalla tiuhaan soiva aloitusralli Speed Metal on nimestään huolimatta platan paskin veto, ja toivottavasti tehosoittoon ajautuisi The Challenger tai Morning Star, jotka ovat kerrassaan loistavia rockbiisejä! Soundillisesti levy on rankalla kädellä tahkottu, ja sen voi jopa kuulla, mikä on harvinaista. Sen ihmeempiä valituksia ei sitten irtoakaan, sillä molempien levyjen musiikki pitää edelleen hyvin pintansa. Mukana seuraa myös Luxi Lahtisen ja kumppanien kynäilemää nostalgiafiilistelyä, jonka avulla tunnelmaan on mukava virittäytyä
Nyt albumille on ripoteltu paljon hyvää monelle suunnalle, mutta kokonaisuutena se jää kuivaksi kokemukseksi.
aKi nuopponen
Moloken
Rural
discouraged
Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät
Legendaarisen monitaiturin, Darkthrone-yhtyeen Fenrizin sooloprojekti Isengard edustaa yhtä miekkosen monista yhtyeistä vuosien varrella. Kirkkaasti ja iskevästi soiva Deathmask onkin kauttaaltaan puunattua ja ehkäpä jopa jopa liiankin virheetöntä työtä. Pienissä annoksissa levyn silmille tuleva brutalointi kuulostaa erittäin pätevältä, mutta levyn mitalta nautittuna ideapaletin tietty kapeus käy puuduttamaan. Hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla, niin kuin vaikkapa Cult of Luna viimeisimmällä Eternal Kingdom -albumillaan.
mega
isengarD
Vinterskugge
peaceville
Jo pelkkä ex-Opeth-rumpalin Martin Lopezin läsnäolo riittäisi varmasti kääntämään monet päät muuten tuntemattoman Soenin suuntaan, mutta viimeistään jokapaikanbasisti Steve DiGiorgion osallisuuden ja paikoitellen hämmentävän paljon Mikael Åkerfeldtiltä kuulostavan laulajan Joel Ekelöfin luulisi tekevän joukon debyyttialbumista tavallista mielenkiintoisemman tapauksen. Vinterskugge onkin vallan sirpaleinen kooste miehen tyylitajusta, taituruudesta ja kokeilunhalusta. Melodioita käytetään vain marginaalissa, ja örinälauluista ei kannata emoa etsiä. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään, eli raskasta ja metallista, aivan kuin mitat täyttävä huutolaulukin. Tasoltaan näiden välistä löytyy sitten niin folkahtavaa kuin muutakin materiaalia, osin instrumentaalisesti toteutettuna. Parhaimmillaan levytys loistaa sellaisilla ikimuistoisilla kappaleilla kuin levyn aloittava nimikkoraita ja suorastaan käsitteeksi muodostunut Storm of Evil. Soenin syövereistä voi kyllä löytää raskaimmillaan yhteneväisyyksiä Opethin ja jopa Meshuggahin suuntaan, mutta pääasiassa bändi liikkuu toolmaisissa sävyissä. Juuri Isengard on saavuttanut näistä ansaitun kulttimaineen, vaikka ura jäikin vain kahteen täyspitkään. Vastapainoksi löytyy valitettavan paljon demoajan Darkthronen mieleen tuovaa tusinakuoloa. Näistä ensimmäinen on alkujaan vuonna 1994 julkaistu Vinterskugge, joka on käytännössä artistin kolmen ensimmäisen demon kokoelma vuosilta 19891993. Vinterskugge on norjalaisen metallikulttuurin kulmakiviteoksia ja epätasapainoisuudestaan huolimatta erin-. Se ei oikeastaan istu mitenkään yhteen genreen, sillä demoillaan Fenriz heittäytyi kokeilevaiseksi niin doomin, thrashin, deathin, blackin kuin myös folk metalin saralla, unohtamatta herran syntikkamaalailuja. menoa, mutta keskitempoiset raskastelut jäävät ilmaisussa vähemmistöön. Ei sentään. Monet letkeimmät ja riehakkaimmat hetket ovat kyllä juuri rytmiosastoltaan lennokasta jälkeä, mutta kenties rahtunen melodisuutta tai vaikkapa hieman monipuolisuutta vaikkapa koskettimien kautta ei olisi Soenille pahitteeksi. Onko siis luvassa Opethin kloonaamista ex-jäsenten toimesta. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on löytynyt viidessä vuodessa ep:n ja kahden täyspitkän verran. Pääosassa ovat toisinaan raskaat kitarat ja jämerät rytmit, mutta selvästi useammin Soen luottaa Joel Ekelöfin tulkintoihin ja hitaasti kasvaviin sävellyksiin. KaRi KosKinen
soen
Cognitive
spiNeFarM
ovat jääneet jo aikoja sitten taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja putkahtaa esille yhä. Cognitive osoittautuu sekä hyvässä että pahassa levyksi, joka kuulostaa hyvin paljon rumpalin säveltämältä. Tuotannosta vastaava Peter Tägtgren takaa soundien puhtauden. Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella, ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyt ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Äärimmilleen hiottu rypistys ei saastalla tai groovella juhli, mikä tekee kokonaisuudesta aika tunnekylmää tykitystä. Keskivertoa tanakampi toteutus ja silkka pumpun päälle käyvä väkivalta auttavat kuitenkin asiaa, ja kokemukseen kannattaakin suhtautua eräänlaisena korvia puhdistavana karstanpoistona. Toisin kuin ehkä toisinaan mielletään, Vinterskugge ei ole black metal -levytys. Laulupuolella monipuolisuus kuuluu osittain örinöin, paikoin taas komeana mutta huojuvana puhtaana laulantana, ja välillä vähän äristäänkin
Esimerkiksi Matadorin efektinomaisesti välähtävä mariachitorvisektio toimii hienona tehokeinona, joka antaa tekstillekin oivaa lisäulottuvuutta.
68
Inferno
Toisinaan tekstit ovat suoraviivaisuudessaan jopa nolostuttavan kömpelöitä, mutta Ylpön tuntien tämäkin on tietoista tyylittelyä. Rautavaara rules on otteeltaan jo niin parodinen, että eipä sitä voi pistää oikein osaamattomuudenkaan piikkiin. Sen otteissa oli todella jymäkkää meininkiä, ja melodiat olivat ensiluokkaisen tarttuvia. Vaikka bändin kyvyt olivat tiedossa jo entuudestaan, Sielunvihollisen kova taso tuli yllätyksenä. Kyseisen kappaleen kitarateema rautalankafiiliksineen on levyn riemastuttavinta antia. Turhaa kiirettä ei ole pidetty, sillä hiljalleen hiottu Rout on vasta yhtyeen ensimmäinen kokopitkä. Zerocrowdista tulee paljolti mieleen "veljesbändinsä" Dark Flood, mutta ehkä hieman tylsemmällä biisikynällä varustettuna. Ikuisetbiisissä muistellaan, missä kaikkialla sitä ollaankaan rakasteltu. Bonus on eittämättä melkoista kertakäyttökamaa, ellei sitten saa suuria kiksejä kommenttiraidoista ylipäätään.
seRpent
herra ylPPö & ihMiset
Mies ja nainen
coluMBia
Herra Ylpön soololevyt ovat olleet virkistäviä valopilkkuja Maj Karman kulmikkaiden ja ahdistuneiden teosten jälkeen. Tyylillisesti yhtye on helpointa niputtaa melodiseksi death metaliksi, mutta musiikki on paikoin melkoista tyylilajirulettia vaihdellen aina massiivisista kosketinsoitinsovituksista yllättäen hyökkääviin blastbeateihin. Take It or Leave It -levyn (1987) ilottelevaa rockliitoa jatkoi itämaisesti maustettu Arabia (1989), erinomainen kiekko sekin. Parisuhteista lauletaan myös tällä levyllä, mutta päinvastoin kuin useimmat aiheen ympärillä pyörivät popparit, Ylppö ei tyydy vain yhteen näkökulmaan. Tylyimmillään Förgjord kirskuu ja kolisee kuin äärettömän testosteroniannoksen saanut Ildjarn eksyneenä suomalaiseen korpimetsään, mutta myös omaa ilmettä löytyy sopivissa määrin. Sitä paitsi Ihmiset on hienoin bändikokoonpano pitkään aikaan.
miKKo malm
zerocrowD
Rout
MiNortoNe
Oululaisen Zerocrowdin juuret juontavat aina vuonna 1998 perustettuun, kaksi demoa tehneeseen Treachery-bändiin asti, mutta nykyisellä nimellään yhtye on toiminut vuodesta 2003. Jos biisissä lauletaan "tähän tarvitaan vielä yksi laini/ja siinä pitää mainita paini", kyse ei ole mielikuvituksen puutteesta. Videosinkku Mies murtuu on levyn taattua hittiainesta, kuten myös toinen vastaava raita Mustat hevoset. Ylppö uskaltaa olla vereslihainen joka suhteessa. Yleensä jätetty tyytyy vain voivottelemaan kohtaloaan ja itkemään rakastetun perään eväten itseltään peiliin katsomisen ja itsekritiikin. Esimerkiksi koskettimet ovat saaneet hieman isomman roolin. Monissa paikoin vikitellään naiskuulijoita pehmeämmillä ja romanttisemmilla sävyillä, joten ainakaan yksitoikkoiseksi yhtyeen musiikkia ei ole syyttäminen. Hyvällä maulla käytetyt puhesamplet ovat nappiveto, ja monipuolistunut soitinvalikoima viimeistelee kiitettävän kokonaisuuden. Mutta Ylppö osaa myös nauraa itselleen ja toivottomille haaveilleen, ja usein ilo ja suru kulkevatkin näissä kappaleissa käsi kädessä. Parin vuoden takainen Pojat ei tanssi oli hieman tuumailevampi ja seesteisempi kokonaisuus, joka ei tehnyt aivan sellaista vaikutusta kuin debyytti. Heviähän tässä kuitenkin soitetaan.
Joni Juutilainen
förgjorD
Sielunvihollinen
haMMer oF hate
vengeance
Crystal Eye
spv
Alankomaiden ylpeys Vengeance oli 1980-luvun lopulla yksi oivallisimmista ja samalla pahiten huomiotta jääneistä hard rock -bändeistä. Laulutapa ja musiikilliset ideat ovat toisinaan silti hyvinkin lähellä Röyhkää. Vaikka Mies ja nainen sisältää osittain tutun ja turvallisen toistoa ja jopa hieman rasittaviakin maneereita, levy on silti eheä kokonaisuus, joka kestää kovaakin kulutusta. Kolmas teos Mies ja nainen sisältää jälleen rutkasti enemmän tarttumapintaa ja hittihakuisuutta, niin hyvässä kuin pahassakin. Kun sydän särkyy, se särkyy, eikä surua piiloteta. Tasalaatuinen Rout jättää hyvän mielikuvan mutta saa toivomaan yhtyeeltä jatkossa hieman jämäkämpää ja tylympää musiikillista lähestymistapaa. Parantamisenkin varaa toki löytyy, mutta juuri tässä ajassa ja hetkessä levy on likimain parasta, mitä tuoreella black metalilla on tarjota.
Joni Juutilainen. Herra Ylpön ironinen naistenmiehen imago ja olemus tuovat mieleen 1990-luvun alun Kauko Röyhkän, vaikka Ylppö onkin tekstittäjänä paljon suoraviivaisempi. Yleisesti ottaen sovituksellisissa ratkaisussa on jälleen kerran otettu askel eteenpäin. Uusintajulkaisussa on mukana myös toinen levy, jolta löytyy ykköskiekon sisältö Fenrizin kommenteilla varustettuna. Sittemmin kiinnostus yhtyettä kohtaan haihtui, vaikka bändi on jatkanut muutaman vuoden paussin jälkeen julkaisutoimintaa niin 90-luvun puolivälissä kuin 2000-luvullakin.
Nyt ollaan alkukantaisten asioiden äärellä! Neljä vuotta sitten Ajasta ikuisuuteen -debyyttilevynsä julkaissut Förgjord palaa näyttämölle aiempaakin kovempana ja raaempana, ikään kuin osoittaakseen, että aiemmat hyvät näytöt ovat olleet pelkkää alkusoittoa kohti vakuuttavaa onnistumista. omainen osoitus Fenrizin monimuotoisesta taitopaletista. Neljä vuotta sitten ilmestynyt debyytti, jolla pirteät popmelodiat yhdistyivät suvereenisti raskaaseen ja melankoliseen suomirockiin, oli yksi parhaista levyistä koko vuonna. Levy ei kumartele mihinkään suuntaan, vaan hyökkää äärimmäisen rujon soundinsa kanssa suoraan tajuntaan ja tekee tuhojaan monella eri tasolla. Sielunvihollinen on koruton, jääkylmä ja vihainen levy, jonka havuisessa ja äärimmäisen raa'assa olemuksessa kiteytyy kansallisromanttisen black metalin syvin olemus. Levyllä on paljon hienovaraisia kikkoja, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta aavistuksen rikkaamman
Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi jälkimmäiseen porukkaan. Arvosteluasteikko lyhyesti:
mestariteos
keskiverto
pohjamutaa
Crystal Eye on bändin yhdeksäs levy. Pilgrim on taas yksi uusi yrittäjä, mutta iloisena yllätyksenä se onnistuu muinaisia riffejä palvovalla monotoniallaan hieromaan aivoja ja tajuntaa tavalla, joka herättää iäisyyksiä uinuneita intohimoja. Biisien ainekset vain tuntuvat turhan köyhiltä, ainakin entisiin suoritteisiin verrattuna.
Kimmo K. Synkistelyprogeilevalla Guilt Machineprojektilla ja Ayreon-bändillään erinomaisesti ajan hermolla pysynyt kitaristi Arjen Lucassen ei ole bändissä, ja sen valitettavasti kuulee. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista, ja huipulle on entistä enemmän matkaa. Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Vaikka bändi hehkuttaa levyn sisäkansissa Xes and Strokesin olevan puhdas studioliveäänitys ilman turhia hienosteluja, niin kyllä tämä voisi paljon roskaisemminkin lähteä.
Joni Juutilainen
Beaten to Death
Xes and Strokes
Mas-KiNa
terrortory
The Seed Left Behind
discouraged
Hyvät norjalaiset grindcorebändit ovat olleet erittäin harvassa, eikä Beaten to Deathiäkään voi varsinaisesti sanoa genrensä ehdottomaksi ykkösnimeksi. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi.
mega
PilgriM
Misery Wizard
Metal Blade
"Sellaista duumia, että sulla nousee muna pystyyn!" kuvaili tuntemattomaksi jäänyt ikätoveri erästä yhtyettä minulle juoppobussissa parikymmentä vuotta sitten. Raskaat ja riittävän rumpuvetoiset, rouheanilmavat saundit vielä varmistavat sen, että laadukkaat biisit tavoittavat mielen sisemmätkin onkalot ja myös sen alussa mainitun alakerran osaston.
Tiedät kyllä paikan! www.hellsinkishop.com. Xes and Strokesin suurimmaksi ongelmaksi tuntuu kääntyvän sen liiallinen metallipitoisuus, sillä röyhkeämmällä punkkailulla ja crustilla paketti olisi takuulla raaempi ja hyökkäävämpi. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat an-
saitsevat levytyssopimuksen. The Seed Left Behind ei ole mitenkään erityisen kehno levy, mutta sillä on selkeästi kuultavissa, kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat, myös kehnot, on pitänyt saada mukaan. Tekijäkaartia pursuva yhtye kuitenkin klaaraa perustason hard rockin ihan pätevästi rummuissa esimerkiksi on Chris Slade. Sillä vaikuttaa vain laulaja Leon Goewie. KosKinen
mään kuulijaa käytännössä millään tasolla, sillä perushyvän levyn aggressio ja voima rapsuttelevat vain pintapuolisella tasolla. Alkuaikojen purevuudesta on jäljellä vain rippeitä. Ikääntyneen solistinkaan ulosanti ei ole vanhentunut mitenkään huonosti, joten periaatteessa homma on ainakin pintatasolla kuosissa. Keskinkertaiseen runttaukseen ja hakkaamiseen keskittyvä vajaa parikymmenminuuttinen ei kykene yllättä-
Ennen vanhaan ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta yleisen äänitysja soittotekniikan paranemisen sekä halpenemisen myötä ero ei ole välttämättä enää kovinkaan suuri. Bändejä riittää, ja esoteerisuus on vaihtunut arkipäiväisyyteen. Tämän huomaa selvästi ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä ja etenkin useissa jopa 67 minuutin mittaisiksi venytetyissä veisuissa, joita harvat väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. On suorastaan ihmeellistä, kuinka yhtye saa näinkin hyvistä rakennuspalikoista aikaiseksi näin hengetöntä musiikkia. Tuon yöllisen kohtaamisen jälkeen doom metalia on virrannut sisään ja ulos kirjaimellisesti enemmän kuin "lääkäri määrää" ja viime vuodet onkin tullut podettua lievää turtumusta melko harmittomaksi käynyttä genreä kohtaan. Yhtye soittaa doomia härskillä ja uhkaavalla otteella, perinteitä kunnioittaen, hartaan geneerisesti, mutta poikkeuksellisen iskevästi
Anna D
Desaster
The Arts of Destruction
Metal Blade
Reilusti päälle parikymmentä vuotta likaista mustanpuhuvaa thrashiä louhineessa Desasterissa ei ole näkyvissä pienintäkään aikuistumisen tai siistiytymisen merkkiä. Tokihan kaveria mielellään kuuntelee, mutta kun aina ei jaksa. Miehen hiukan naukuva fraseeraus ja karismaattisen omaperäinen äänenväri nostavat Flying Colorsin profiilia niissäkin kohtaa, kun biisimateriaali ei sitä itsessään tee. Vokaalit tällä useamman genren latu-
ja suksivalla levyllä hoitaa pääasiassa porukan tuntemattomin tapaus, myös kitaran varressa pätevä Casey McPherson. Niiteissä tai nahassa ei säästellä, ja hauista pullistellaan yhä innokkaasti Saatanan nimeen. Sinällään lapsellisenkin uhmakkaat tekstit sopivat kuvioon täydellisesti. Studiossa ei ole pilkkua liikaa viilattu, sillä soitossa on välillä havaittavissa pientä epätarkkuutta, joka antaa levylle inhimillisen otteen. Ja sillä, että levyllä ei kuulla kuin mausteena herra Morsen omaa laulua. Levy starttaa lennokkaalla ja muhkeasoundisella Blue Oceanilla, jossa ei ole muuta vikaa kuin yli seitsemän minuutin pituus. Paitsi minulle.
teemu väHäKangas
Loputtomalta tuntuva hakkaava rytmiikka olisi kylläkin kaivannut rinnalleen lisää laajempia riffikaaria, hiukan groovea ja ehkä paria piristävää w.generallaukkaakin.
sami Hynninen
flying colors
Flying Colors
Mascot
Nykyprogen gurujen, multi-instrumentalisti Neal Morsen ja rumpali Mike Portnoyn viimeisimmän projektibändin debyytti yllättää positiivisesti sillä, että se edustaa käytännössä muuta kuin progea. Onneksi levyn ylivoimaisesti tarttuvimman kertosäkeen
70
Inferno. Kaahaus pysyy kuitenkin hanskassa, ja erityisesti mieleen jäävät jopa eeppistä otetta tarjoileva Phamton Funeral ja jyräävä Beyond Your Grace. Musiikillisesti levy pohjaa vanhan koulun speed metaliin, eli toisin sanoen NWoBHMiin kallellaan oleva yksinkertainen ja punkahtava riffittely vedetään rumasti irvistellen sen enempää miettimättä. Desasterin seitsemäs kokopitkä tarjoaa tuutin täydeltä rumaa miestä ja rupista asennetta, eikä varmastikaan toimi turhantärkeille hienohelmoille. Kappaleen säkeistöjen ja kertsien väleihin on tässä(kin) kynäelmässä osunut niitä kiekon muutamia progeirrotteluja, ja ne jutut on kuultu näiden miesten tekeminä jo satoja kertoja aiemminkin. Naama on varmasti ollut melkoisessa irveessä myös vokalisti Sataniacilla, sen verran uskottavasti mies räyhää läpi levyn. Levyllä on paikoin taipumus valahtaa vallan keskinkertaiseksi, mutta tärppejä riittää onneksi useita. Tiukkaa undergroundhenkeä piisaa isosta levy-yhtiöstä huolimatta
Shades of Emerald Fields liikkuu samoilla vesillä, mutta paketti pysyy paremmin kasassa, koska pituudesta on karsittu ja sovituksessa on jotain järkeä. On hyvä että Spock's Beardin kaltainen neoprogen veteraani luottaa uusimpaan materiaaliinsa, mutta tässä kohdassa olisi voinut kuunnella hieman yleisöäkin. Myös Jonas Renksen örinät ovat näissä viisuissa tuhdimmassa kunnossa tami HintiKKa kuin itse ep:llä.
levyllä(kään) ole niihin paluuta. JaaKKo silvast
katatonia
For Funerals to Come...
peaceville
dostuu se, että osia on lyöty peräkkäin enemmän kuin laki sallii. Mitään erityistä lisäarvoa tämä ei Spock's Beardin lähtökohtaisesti kelvolliselle musiikille tuo, mutta The X-Tour Livea ei sovi kertakäyttöisyydestään huolimatta lähteä parjaamaan liikaa.
aKi nuopponen
APOCALYPTIC POST ROCK/METAL! GOODBYE, PLANET EARTH...
RELEASE DATE: 28.03.2012
THE GERMANIC TRIBES STAND AGAINST ROME! PAGAN METAL!
TOP NOTCH POWER METAL ANTHEMS!
AN UNCOMPROMISING BLACK METAL MANIFESTO! OUT NOW!
RELEASE DATE: 29.02.2012
RELEASE DATE: 28.03.2012
faCebooK.Com/ napalmreCordS
order online to reCeive our lateSt 18-traCK Compilation Cd: www.napalmreCordS.Com
download the free napalm app for both iphone and android!. Hienoja tunnelmia sisältäviä kohtia kyllä löytyy, mutta sovittelu töksähtää. Kahdesta lisäbiisistä ensimmäinen, eli Black Erotica, muuntui myöhemmin 12-nimiseksi ja ilmestyi Brave Murder Day -levyllä (1996). Ep:n nimibiisi sekä Epistel ovat lyhyitä tunnelmanluojia. Tuntuu ettei missään biisissä ole päätä eikä häntää. Ongelmaksi muo-
theraPy?
A Brief Crack of Light
Blast
sPock's BearD
The X-Tour Live
Mascot
Therapy?-yhtyeen suuruuden päivistä on kohta pari vuosikymmentä, eikä tällä
Viime vuonna yksi aikakausi neoprogen kirjavaan joukkoon luetun Spock's Beardin tarussa päättyi, kun Nick D'Virgilio
päätti lähteä bändistä. Edellä mainitut kertsiveturit edustavat Flying Colorsin Toto-haikuista AORpuolta. Livebändinähän Spock's Beard ei ole koskaan ollut hassumpi. Kunniaa voi tehdä monella tavalla, mutta ainutlaatuinen tilanne ei juuri vääriä asioita painottavalta livetallenteelta välity. Nyt julkaistava The X-Tour Live on eräänlainen jäähyväisalbumi tälle vuodesta 1992 bändissä vaikuttaneelle perustajajäsenelle. Jos tätä nyt sitten pidetään jotenkin hienona, niin johan on! Kun vedetään triona varsin yksinkertaista rockia ja yritetään paikkapaikoin (epäonnistuneesti) ihmeellisiä ufojuttuja, biiseissä pitäisi olla munaa. Ja onhan se. Ensimmäinen on surullisen kitaran ja madalletun puheen muodostama pikku herkistely, jälkimmäinen puolestaan ehtaa avaruussuhinaa ja -kohinaa. Pullanmurusia lentelee ilmassa.
Janne tolonen
Ruotsalaisten synkentäjien kuolometallisia tekemisiä vuodelta 1994 on kaiveltu jälleen saataville. Brittimedia on jostain syystä suoltanut perin mairittelevia arvioita kyseisestä levystä, mutta koska britit nostattavat melkeinpä aina pintaan jotain paskaa, voimme olla melko varmoja, että paskaa tämäkin levy on. Mitä saadaan aikaiseksi, kun keikalla soitetaan yksi bändin kalpeimmista levyistä kokonaisuudessaan ja päälle setti vahvempia kappaleita. No tietenkin livealbumi, jonka ensimmäisellä levyllä ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista kuultavaa ja toisella sitten hieman enemmän. Todella outo levy, huonolla tavalla outo. Avausraita Funeral Wedding sisältää niin hidasta surumielisyyttä kuin hitusen rivakampaa menoa. Arvosteluasteikko lyhyesti:
mestariteos
keskiverto
pohjamutaa
omaava Kayla on sentään kahta minuuttia lyhyempi ja napakasti parempi. Tässä vaiheessa on myös syytä mainita Flying Colorsin varsinainen keihäsmestari, ex-Dixie Dregsja Deep Purple -mies Steve Morse, jonka soolojuoksutukset ovat kappaleesta riippumatta majesteettisia. Musiikki soi keikalla lähes täsmälleen samalla laadulla kuin levyillä, mutta juuri sen verran rennommalla otteella, että pitkätkin kappaleet tuntuvat lentävän siivillä. Levylle mahtuu myös varhaisen Queenin ja The Beatlesin hengessä tehtyä leppoisuutta (Love Is What I'm Waiting For), bluesvetoista haaveilua (Fool in My Heart) ja tymäkän heviä tykitystä (All Falls Down). Pekkaa pahemmaksi ei jää monessa liemessä keitetty sessiobasisti Dave LaRue, joka alleviivaa pompottelullaan levyn jämäkän kuohkeuden. Sekä edellä mainittu että uusintajulkaisun päättävä, upean kaihoisasti kulkeva Love of the Swan erottuvat edukseen levyn muusta materiaalista. Troublegumilla (1994) homma toimi niin kuin sen pitääkin, ehkäpä vielä seuraavan vuoden Infernal Lovellakin, mutta sen jälkeen bändi on selvästi menettänyt otteensa, pieniä yksittäisiä valonpilkahduksia lukuun ottamatta
Levyn käsikirjoitus aaltoilee ehjästi, matka tulisesta takakenoiseen on lyhyt mutta looginen. Elämännälkäisempiä sivakointeja tuntuu muutenkin pakkautuneen loppupäähän. Etenkin riffiosastolla rouskuttelu voisi olla vieläkin oivaltavampaa, mutta tälläkin suoritustasolla RAM tekee Ruotsin uusiohevin lujimmat laulut Portraitin ja In Solituden vanavedessä. Oscar Carlquistin äänessä on raspia ja puristusta, joka loihtii biiseille uskottavan hyökkäysasennon mutta tukee tarvittaessa sulavasti myös kitaroiden melodiantajua. Sen voimasta puhuminen johtaisi kehäpäätelmiin, muka-havainnollistavien Priest- ja Maiden-soittolistojen kyhäämiseen sekä perustavanlaatuiseen virheasennoitumiseen tietyn hevilajin ankarana sähkönpurkauksena tervehtivää viehätystä kohtaan. Koska tässä musiikkityylissä happi löytyy nimenomaan biiseistä, ei ole mitään syytä olettaa, etteikö RAMin tuotanto hengittäisi vielä sittenkin kun lelukitara, pelikonsoli ja 80-luvun hevin emulointi mielletään rahvaan parissa aikansa eläneeksi viihdevaljakoksi. Rajatun version bonus-dvd:llä on asiallinen joskin tuhnusoundinen keikka kesän 2010 Keep It True -festareilta.
miKKo KuRonen
72
Inferno. Pakkohan tässä silti on yrittää. Tällaista aseista riisuvaa charmia löytyy ruotsalaisen RAMin kolmannelta. Sävellyksellinen variaatio pitää sattuvimmat retroloukut kannoilta. Maansa myyneen Frozen-balladin aloittaessa jälkipuoliskon tietää, ettei tätä enää voi mokata, semminkin kun perään tuleva Under the Scythe heittää peliin kiekon lujimman avausriffin. Synavoimaisesta, letkeästä new age -introsta käynnistyvä maisemointi osoittaa ettei Death ryntäile nimestään ja kalloisasta kannestaan huolimatta liian tummanpuhuville ja tekorajuille vesille. Komeita soolosuvantoja, melankolisia näppäilyintroja ja rentoa soittotatsia piisaa. Magnus Lindgren
raM
Death
Metal Blade
Aina välistä käy niin, että arvoasteikon paremmasta päästä löytyvät levyt siivittävät samaan tunteeseen kuin se kapisin kurakin: lopputuotteen olemusta on turha avata, koska tuntuma pinnasta käsin on niin kirkas
Pääosissa ovat livekuvat, mutta mukana on tavaraa kiertuehäröilystä studiopotretteihin. Mukaan mahtuu myös perinteisempää metallia sekä rokkivaihdetta. Monipuolista menoa tarjoillaan. Levyä ei nosteta mitenkään erityises-
ti esiin, vaan se sipaistaan suuremmitta seremonioitta kokonaisuudessaan keikan keskellä. Toki ikääntyvän bändin tapauksessa, olkoonkin vaikka kuinka kunniakasta vuosien karttumista, tämä tarkoittaa myös vähän väliä julkaistavia livelevyjä, joista tulee jo mieleen, että oliko tarpeen vai ei. Aivan soitannon tasolle sovitukset eivät kuitenkaan yllä, ja tästä syystä aivan viimeisin niitti jää saavuttamatta. Yhtye soittaa hyvin, erityisesti ikäisekseen, ja suoriutuu 26 koukeroisen biisin miltei katkeamattomasta putkesta esimerkillisesti. Uudet biisit BU2B ja Caravan ovat varsin kelpoa kamaa eivätkä kalpene tippaakaan muun tarjonnan rinnalla. Jotenkin voisi luonnehtia, että kyseessä on jöötteporimeininki "suomalaisittain" toteutettuna. Time Machine on "vain" tuplamittaisena kepoisampi paketti kuin muutaman vuoden takainen Rush in Rio. Soitannollisesti levy on hienoa kuultavaa. Hyvältä kuulostaa, mutta ei mitenkään mullistavalta; onhan leijonanosa Moving Picturesin biiseistä muutenkin ollut vankka osa bändin settilistaa. Periaatteessa ensiluokkainen keikkatallenne kalpeneekin juuri fiilispuolella esimerkiksi Rio-liven rinnalla. Ääneen pääsevät muun muassa Lars Ulrich ja Kirk Hammet. Laulujen sovitusten kanssa olisi voinut tehdä muunlaisiakin ratkaisuja, mutta hyvä näinkin. Monen kuvan kohdalla
rush
Time Machine 2011: Live in Cleveland
roadruNNer
Heavyprogen suuri kanadalaiskolmikko jatkaa kunnialla kohti eläkeikää. Jossain määrin hauskaakin triolla tuntuu Clevelandin myrskyisän vastaanoton pauhussa olevan, vaikka hiukan suorituskeskeiseltä levy toki vaikuttaa. Ross on kuin bändin jäsen: hän on mukana kaikkialla ja hänen kuvansa muodostavat sen mielikuvan, millaisena Metallica 80-luvulta asti muistetaan. Tässä teoksessa keskitytään bändiä jo lähes 25 vuotta kuvanneen Ross Halfinin kuviin. Ross itse kertoo kuvamassan seassa harvakseltaan joidenkin kuvien taustoista, ja tästä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Arvosteluasteikko lyhyesti:
mestariteos
keskiverto
pohjamutaa
ross halfin
Voittamaton Metallica
guMMerus
kiinnostaisi edes tieto, missä ja milloin kuva on otettu.
maRKus paaJala
Metallicasta on julkaistu jos jonkinlaista kirjaa. Toinen pointti setissä on Moving Pictures -klassikon 30-vuotisjuhlistus. Pienestä nillityksestä huolimatta käsillä on tasokas debyytti, ehdottomasti.
Janne tolonen
Jyväskylän suunnalla majaansa pitävä metallikuusikko tykittää debyytillään. Ross on viettänyt paljon aikaa bändin kanssa, ja se näkyy. Studioversioita odotellessa. Osansa lienee myös latteahkoilla soundeilla.
Kimmo K. KosKinen
the Myth of autuMn
Lifting the Veil
oMaKustaNNe
monenkirjavaa, pääsääntöisesti melodista metallia. Luettavaa kirjassa ei kovinkaan paljoa ole, mutta se mitä löytyy, on varsin viihdyttävää. Heikoimmaksi lenkiksi paljastuu laulumelodioiden ja rytmitysten keskinäinen liitto. Mainion Snakes and Arrows -levyn biisejä on toki mukana, ja Rush vetää rohkeasti myös seuraavalle albumille tulevaa materiaalia. Laulaja Ari Kauppinen omaa hienon, J-P Leppäluodosta muistuttavan soundin, joka venyy tarvittaessa myös murinaan. Yhtä "odottamattoman aivopierun" runtelemaa basso-osiota lukuun ottamatta jälkeenpäin korjailematon Time Machine on hieno osoitus yhtyeen livekunnosta. Settilista on erilainen, ja se onkin tuoreen liven kunniakas johtoajatus. Yli 250 kuvaa ja 230 sivua seuraavat bändin uraa 80-luvun puolivälistä viime vuosiin. Heti alkuun korvaan tarttuvat hyvä yleissoundi, tarkka mutta groovaava soitto sekä hienot, monipuoliset sävellykset. Alkuaikojen epävarmat poseeraukset muuttuvat itsevarmoiksi ja Ross pääsee mukaan tilanteisiin, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa
KosKinen. Toki otteissa rouskahtelee usein myös äärimetallisia tuokioita blastbeateineen ja ärjyntöineen. Yli kuusiminuuttinen Lepositeet on kappaleena yhtyeen kiinnostavimpia, ja vieläpä varsin tarttuva. Viisimiehisen yhtyeen otteissa kuuluu edelleen totta kai Stonen perintö, nyt aiempaakin paremmin omaan muottiin valettuna. Teemu Leinonen
staM1na
Nocebo
saKara
Stam1na on viidennellä levyllään hiukan samanlaisessa tilanteessa kuin Mastodon: suurteos on jo tehty, ja sen jälkeen olisi suunnilleen räjäytettävä aurinko, jotta siitä voisi pistää paremmaksi. Mies on piiskannut musikanttien suoritteet huippuunsa, ja erityisesti maukkaalle leadkitaroinnille on annettava tunnustusta. Englanninkielinen Nomad on myös hieno, vaikkakaan ei erityisen helppo avaussyöttö kansainvälisille pelikentille. Kaikki on kuitenkin selkeästi Stam1naa: bändi vaikuttaa alati kurottelevan oma peruskaavansa ulkopuolelle, vaikka tuntuukin olevan koko ajan jämäkästi sen sisällä. Monsteririffillä ja örinäköörillä varustetun Rabies-biisin paahtokin muljahtaa silti kiitettävästi toisiin ulottuvuuksiin, joten perustakomiseenkin on löydetty kiitettävästi uusia kulmia. Mukaan on saatu myös arvaamatonta mutta raikasta improvisaatiohenkeä ja kokeilevuutta. Hetkittäin mörssäyksestä tulee mieleen Slipknot, englanninkielisen Nomadin alusta jopa Sepultura. Jos bändillä on ajatuksena koettaa siipien kantavuutta ulkomailla ja miksei olisi , Nocebo on siihen ehdottomasti oikea lääkemääräys.
Kimmo K. Kiitettävän monipuolinen biisimateriaali on vahvaa joskin kohdakkoin aika perustyylistä Stam1naa räksytyksineen ja thrashpikkauksineen. Tämä yhdistelmä luo mielenkiintoista jälkeä. Huomionarvoisimpana uutena viittauksena lienee retrosti progeileva Opeth liitelevine osioineen. Nocebo on The Hunterin kanssa samantyyppinen levy; rennompi ja vapaamuotoisempi kokoelma kappaleita, joilla on kevyt yhtenäinen teema, mutta ei kahlitsevaa kehyskertomusta taakkanaan. Ulkopuolista häärääjää ei oikopäätä jäljestä huomaa, mutta levyssä tuntuu silti olevan jotakin vieläkin terävämpää kuin aiemmin. Metallituottajien korkeampaan kansainväliseen kastiin lukeutuvan Joe Barresin apu on ollut ilmeisen hyvin yhtyeelle soveltuvaa
stot yli neljältä arilegendat ja -mui än ja parantaa fest vinkit villiin kesä ittelee tärkeimmät Se es si festivaalien mismahdollisuuksia attavasti selviyty huom ita Paranoid! listu, voita Ja so rmopisteessä. stoJa Jos sinulla on mui meille! ne festareilta, kerro in
ta t palkitaan viikot mehukkaimmat tarina työkumppaneiden yhteis festarilipuilla ja tuotepalkinnoilla. omen parhaat ä yksiin kansiin Su starikalevala kerä fe vuosikymmeneltä. osal he
osallistu ja kerro oma tarinasi!
a 17.2.2012 en kokoaminen alka evala.fi! legendoJ starikal osoitteessa www.fe facebookissa! riekumme myös
&
mukana veivaamaSSa:
Esimerkillisen mielipuolisista vokaaleista ja soundimaailmasta tulee hiukan mieleen Ajattara, mutta itse musiikissa ei voi sanoa olevan juurikaan samaa. Diskanttisen terävä kirskunta sopii täydellisesti mustaa tuhoa kylvävän kuolonkulkueen tarpeisiin. Kitarapuolella on jälleen erittäin pätevää toimintaa. johtohahmona ja vastaa paljolti sävellyksistä ja muustakin toiminnasta. Vokalisti AnttiJussi Valkaman laulanta saattaa jakaa mielipiteitä ja vaatisikin ehkä paikoin pientä tarkistelua. Jopa kökköiset, päälleliimatut koskettimet tuntuvat vain kuuluvan tähän rupiseen revintään. Toivottavasti tämä lupaus kuitenkin pitää!
DreaM of unreality: the Burden
Dream of Unrealityn melodinen ja taitava tuuttaus tuo mieleen alkuaikojen. freeDoMination: Power of Nightmares
Freedomination kiristää ruuvia aiempaakin tiukemmalle. Jälkimmäinen kahdesta biisistä, Parenthesis of Life edustaa jo varsin koskettavaa tuotannon laitaa.
www.aRKadiaband.com
Bändin nimi...
...on oksymoron, joka viittaa vapauden illuusioon jonka avulla ihmisiä hallitaan. Bändin konsepti on sinänsä mainio ja myös omalaatuinen. Toimii hyvin etenkin silloin, jos tykkää poikkitaiteellisemmasta meiningistä.
Miksi?
Koska Timo löysi nuorena poikana punkin ja sitä kautta metallin. Mainio esitys kyseessä on silti.
www.myspace.com/dReamofunReality
uhriristi: Petetty
Harvoinpa näin viehkoa black metal -demoa osuu eteen. Tietenkään dorkailua unohtamatta. Komi Bellin raskas repertuaari on fiksusti ja huolellisesti rakennettua. Axisia voisi verrata vaikkapa Tesseractin tai Peripheryn kaltaisiin runsasmelodisiin mutta ääriraskaisiin kikkailubändeihin. Kuitenkin kyseessä on bändin soundin kannalta varsin oleellinen seikka. Meillä on lyriikoissa yleensä aika yhteiskunnallista matskua, eli samanlaista teemaa löytyy bändin nimestä ja myöskin biiseistä. Pientä hiontaa yhteensoittoonkin voisi varovasti ehdottaa, vaikkei musisointi kautta linjan korviinpistävän kehnoa olekaan. Mutta vakavasti puhuen, olemme persoonallinen bändi, jolla on kova työmoraali ja paljon annettavaa. Jonkinlaisia death metal -vaikutteitakin sisällään pitävä neljän biisin rypistys on kauttaaltaan vakuuttavaa, mietitäänpä sitä sitten soitannollisesti tai itse musiikin kannalta. Ainoa ongelma lieneekin, että vastaavaa materiaalia on tuotettu sittemmin hyllymetreittäin ja erottuminen näillä eväillä on hankala temppu. Vanha kunnon Annihilator-kepittäjä vetää soolon Hide Your Self -kappaleessa, mikä tuntuu vallan upealta jo arvioijastakin.
www.fReedomination.net
Northerin meiningit, eli mistään ylen omaperäisistä oivalluksista ei välttämättä ole kyse. Ohuehko soundimaailma ei tässä tapauksessa haittaa mitään.
deatHKin.bandcamp.com
ansaitsemme levytyssopimuksen, koska...
...olisimme hauskaa ryyppyseuraa levy-yhtiön henkilökunnalle, haha. Nerve Endin alternative metal onnistuu vaikeudestaan huolimatta koukuttamaan lähes kertaheitolla, ja se kielii kiistattomasta taidosta. Tuskin Kanadan lahja kuusikielisyydelle, Jeff Waterskaan lähtisi tarjoamaan apuaan ihan mihin sattuu sähellykseen. Biisit on saatu viilattua tiiviille tolalle rokkikaavalla ilman sen kummempia koukeroita, ja näin on saatu tarttuvuuskin säilymään mukavasti. Tämä on mielestämme samalla myös bändin vahvuus. Hetfieldiä, Mustainea ja muita elämää suurempia muusikoita palvoneena tie on vienyt hiljalleen kohti kadotusta, ja nyt ollaan pisteessä, josta ei ole paluuta!
keikalla olemme...
...parhaimmillamme! Meillä on lavalla energinen ja vapautunut tunnelma, ja palaute on ollut äärimmäisen positiivista. Biisit saavat neljän laulajan myötä popmaisia vaikutteita, mikä ei haittaa lopulta yhtään.
työmme jakautuu...
...siten, että Timo toimii bändin ns. Ryhmän black metal on viiltävää ja myös oivaltavaa. Kaunista ja rumaa!
www.myspace.com/uHRiRisti
KuuKauden bändi:
Milloin ja miten?
Freedomination perustettiin vuonna 2008 kitaristi-laulajamme Timon visiosta ja toimesta. Petetty tarjoaa neljän erilaisen biisin verran rujoa taidetta, ja tekeleen parissa todellakin viihtyy. Nyt vain jännittääkin, kuinka pitkälle Suomesta voi tällaisella erikoisuudella ponkaista.
www.myspace.com/neRveendband
FreedOmInatIOn
suurin ongelmamme on, että...
...emme sovi helposti minkään genren rajojen sisäpuolelle. Meillä on myös erittäin vankka usko siihen, mitä teemme.
jos pidät heistä, pidät myös meistä...
Vaikutteita on hiton monelta eri suunnalta, metallirajojen ulkopuoleltakin, mutta ainakin omasta mielestämme selvästi kuuluvia tulee sellaisilta bändeiltä kuin Annihilator, Judas Priest, Iron Maiden, Megadeth, Misfits ja Nevermore.
viiden vuoden päästä meidät löytää...
...levykaupasta ja kiertueelta, toivottavasti. Bändi osaa kirjoittaa tehokkaita riffejä ja kaluaakin läpi monenlaista tempoa ja sävelkirjoa. Meininki tuntuu vaihtelevan sellaisesta "good friendly violent funista" kunnon fiilistelyyn. The Burden on hyvä muistutus siitä, mikä täyteen ängetyn riffimateriaalin, runsaiden melankolisten tuplakitaroiden ja rääkylaulun kolmiyhteydessä oli joskus niin vastustamatonta. Nykyiseksi kokoonpano muotoutui vuoden 2010 alussa.
Mattinykäset: nerve enD: Axis
Joensuusta lähestytään nyt ihastuttavan monimuotoisesti. Silloin kokoonpano oli täysin eri. Lyriikkapuolikin on hoidossa ja esitetty perusteellisen vakuuttavasti. Musiikissamme on lainailtu vähän sieltä sun täältä, eikä niinkään yritetty pysyä missään valmiissa tyylissä. Eli alavireistä, aavistuksen thrashpitoista jyräystä melodisella laululla ja häpeilemätöntä NWoBHM-ilottelukitarointia sulassa sovussa.
arkaDia: tailwind
Vuodesta 2003 melodisen heavy metalin parissa askarrellut Arkadia ei ole jäänyt aiemmin erityisesti mieleen, mutta tämän julkaisun myötä asiaan tulee muutos. Onhan seassa melkoinen annos kumartelua lajin alkuaikojen norskisuuruuksille, mutta huonommastakin voisi ideoita ammentaa. Myös soundimaailma palvelee demoa täysin. Tekele on soitannollisesti, sävellyksellisesti ja tuotannollisesti lähestulkoon professionaalisinta jälkeä, jota tällä palstalla on kuultu kuunaan. Kuitenkin sekaan on saatu sotkettua jossain määrin myös Devin Townsend -tyylistä hulluutta ja jopa äänimaisemaa. Eihän ihminen muuta tarvitsekaan. Tai sitten juopuneena sossunluukulta tai katuojasta.
koMi Bell: Demo 2011
Kahta nais- ja miesääntä hyödyntävä kokoonpano saa irvistämään kauhusta heti kättelyssä, onhan kirottu Ultra Bra tehnyt hiljattain paluun lavalle. Bändi saa kuitenkin hyville fiiliksille, koska biisipuolella on pätevää ja sielukasta sävellystoimintaa. Bändin soundillista yleisilmettä voi kuvailla hyvinkin suomalaiseksi kaihoisine melodioineen, joista löytyy persoonallisuuttakin riittävästi. Toki Jukka, Mikko ja Arttu vääntävät kaikki mukana rattaissa, ja hommat jakautuvat koko ajan enemmän bändimäisempään tapaan.
76
Inferno
emme ikipäivänä tule...
...toimimaan eläinten ääninäyttelijöinä sellaisessa dorkassa kokoperheenelokuvassa. Valitettavasti itselle asetettuja kieltoja tekee kovasti mieli rikkoa seurauksia ajattelematta.
Deathkin: Purged by Impurity
Deathkin on positiivisimpia yllätyksiä aikoihin. Uhriristi on räävitön, osaava ja täynnä vihaa. Melodioilla ei mässäillä liiaksi, mikä vakavoittaa yleisilmettä ja lisää materiaalivaatimuksia, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Vihareseptorit alkavat laskea, koska nyt mennään kuitenkin metallissa
Kohta 20 vuotta sitten tapahtuneen lähtölaukauksen jälkeen bändin voi sanoa hioutuneen täysin ammattimaiseksi. Orkesterin soundi on rouhean persoonallinen, ja bändi hyödyntää melodioitakin juuri sopivassa määrin. Biisit ovat progeilustaan huolimatta komeasti kasassa pysyvää sorttia ja verrattain upeita melodioiltaankin. Bändi osaa soittaa kyllä kadehdittavan virtuoosimaisesti ja sotkea vaikka kukkopilliä death metaliin. Vokalisti Kalle
gP in flesh: leaders in Service
"Kuulostaa samalta kuin työntäisi kielensä sanomalehteen ja katsoisi kun Jon
Inferno
77. Vanhan liiton kuninkaat soittivat hyvin ja tarkasti muinaisuudessakin.
www.myspace.com/sKeletalband
ten for none: Redemption Songs
Ten for None palaa jälleen uudella äänitteellä. Ei toki tarvitsekaan, mutta silloin pitäisi olla tarjottavana jotain aika iskevää. Ehkä kovimpia ns. Soitosta alkaa löytyä myös draivia ja taitoa, vaikkei kappalemateriaalilla huipulle vielä mennäkään. En siis ihmettelisi, vaikka bändi olisi kohta Wackenin tai vastaavan päälavalla sulosointuineen.
www.faRnbeyond.net
overDose: Dosed Back to Reality
Mökillä vuonna 2009 perustettu, tällä erää kaksijäseninen Overdose nojaa perusarvoihin esikuvinaan Slayer ja Pantera. Tästä on helppo pitää, joten ei Komi Bell ainakaan metallipuolen Ultra Bra ole. Vanhemman Entombedin tyylisiä metkuja viljelevä esitys soundaa murskaavalta, ja riffeihinkin on saatu ladattua niin sanottua painoarvoa. Bändin musiikki on sekoitus omaperäistä, raskassoutuista jyystöä, kauniita melodioita ja vähän grungeiluakin. Far'n Beyondin powerpohjaista, soittotaitoista ja sävellysteknisesti tasokasta suoritusta ei millään kehtaisi alkaa parjata. Olennaisinta ulosannissa on vokalisti Tuomas, jonka korskea ääni ei paljon melodioitakaan kaipaa viedessään kuulijaa kuin pässiä narussa. Soundeista sitten voisikin nurista. Kumpaakaan ei kyllä itse musiikista kuule, enemmänkin tyypillistä Metallican innoittamaa perusmetallia. Pantera-kloonejahan bändi on. Pitäkää ripaskanne.
www.myspace.com/gpinflesH
skeletal: Demo 2011
Aijai, kylläpä tulee nostalgiset fiilikset. Tämän jälkeen saadaan jo täysi rähinä päälle kelpo korinavokaaleineen. Onko Mike Patton sekaantunut tähän jotenkin, vai mikä teitä vaivaa. Keskittäisin bändinä voimat vähän lyhyempään täsmäiskuun.
www.commandeR.fi
Bon Jovi nyrkkeilisi tapiirin kanssa vuonna 1997 meskaliinipäissään", luonnehtii bändi musiikkiaan. Biisipuolelle kaipaisi ehkä vielä lisää raivon tuntua. Kymmenestä biisistä oikeastaan mikään ei nouse sen kummemmin ylitse muiden, mutta hittipotentiaalin tuntumassa mennään paikoin. Discipline X kertoo vaikuttajikseen sellaisia akteja kuin Suicidal Tendencies, S.O.D., Misfits ja D.R.I. Nelikko uskoo simppeliin runttaukseen eikä tuo liiemmin sävyjä tai tunteita esiin musiikissaan. Oikealla asialla bändi on, mutta biisimateriaali ei pistä vielä jalkaa vipattamaan riittävästi.
www.myspace.com/JHammeRband
coMManDer: Undone things
Tamperelainen Commander lähtee liikkeelle perusasioilla, ehkä liiankin. Bändillä on soittotaitoa (kitaralle sooloineen erityismaininta) sekä kovaa laulajaa ja tuotantoakin myöten kaikki kohdallaan, viimeistä piirtoa myöten, joten eipä tästä jää puuttumaan juuri muuta kuin enemmän sitä omaa juttua.
www.myspace.com/fRontlinesmetal
MiMica: Sober Sounds
Mimican räime piristää. Tiedossa on kyllä, että tällaista ääntä mahtuu maailmaan yllättävänkin paljon. Bändi ei ole ainutlaatuinen mutta ehdottoman aito. Eli: "Sehän oli vaan mainos." Revolutionin kuusi erilaista biisiä tarjoavat kyllä thrashiä, hauskanpitoa, hulluja lauluköörejä ja jonkinlaista energiaakin. Bändin kiistattoman soitto- ja sävellystaidon huomioon ottaen voidaan alkaa epäillä, onko materiaalissa sittenkään tarpeeksi jytkyainesta. Jossain kuitenkin vähän hiertää, kun ei olla pitemmällä. Kyllä, tasan näin se meneekin. Kaikki osa-alueet ovat hienosti hoidossa, asiaankuuluvan kuulasta ja korkeaa laulantaa myöten. Kyllähän tässä testosteroni ja hiki haisevat, mutta ei välttämättä vielä siihen malliin kuin toivoisi. Bändin nuorekas ulosanti saa yksinkertaisesti hyvälle tuulelle heti kaiuttimista tulvahtaessaan. Groove on yhtä mahtavasti vääntävä kuin ilmeisellä esikuvallaankin. Kovin on köpsö äänimaisema, vaikkei se toki maailmaa kaadakaan. Bändi on aivan liian stereotyyppinen ravistaakseen suuntaan taikka toiseen. Koukutusta tai ahaa-elämystä ei tunnu syntyvän kuitenkaan kättelyssä, joten kyllä tässä voiman yhtälössä jokin määre vielä jää liian vähäiseksi. Sekavahko tekele, jossa on kuitenkin jotain ideaakin. Tällaista kehtaisi lähettää maailmalle tuosta vaan. Vokalisti Samuelin osuudet ovat demon parasta antia, Pestilencestäkin tutun Martin van Drunenin mieleen tuova eläimellinen ölinä toimii kuin tauti. Musiikin juuret ovat selkeästi vanhakantaisessa heavyssä, johon ei pahemmin ole moderneja kaikuja mukaan otettu. Tällä kertaa hommaa on saatu naamioitua paikoin vähän paremmin oman ilmeen taakse, mikä antaa positiivisemmat vibat viime kertaan verraten. Kyllä tästä varmaan kokonaista bändiäkin kannattaisi alkaa jalostaa?
www.miKseRi.net/oveRdozemetal
frontlines: Unleash the Beast
Frontlines ei pääse karvoistaan, vaan onko tuon nyt niin väliäkään. Noh, kyllähän musiikistaan löytyy vastaavanlaisia elementtejä, mutta niinhän tässä käy kuin sillä kuuluisalla kebabkioskilla mainosta kalliimpaa ostoshintaa ihmetellessä. Johonkin black metalin ja progressiivisen housen väliin uppoava sekasotku on oikeasti helvetin raivostuttavaa kuunneltavaa. Vanhakantaiseen death metaliin nojaileva ummehtuneisuus muistuttaa, mitkä asiat joskus olivat tärkeitä. Myös death metal -vaikutteista ammentava orkesteri on taitava soitossa, biisien rakentelussa ja onneksi myös sanoituksissa. Sober Sounds sisältää viisi itsensä näköistä rallia, joissa yhdistellään rockia, punkkia, hc:tä ja omaa näkemystä. Jo keskimääräisen rokkari-iän ylittäneet miehenkorstot tarjoavat kymmenen biisiä purtavaa, josta on vaikea saada kunnon haukkua. Kunnianhimoista ja vähintäänkin erikoista on kuitenkin aloittaa demo kahdeksan minuutin instrumentaalilla. DeMojen toiMitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, rengastie 49, 37630 Valkeakoski
Tästä muodostuukin lopulta demon täky ja voimavara, ja ulottuvuuksia tarjotaan paljon enemmän kuin aluksi aavistikaan. Vokalisti Heikki Rautavan miehekkään rouhea tulkinta sopii mukaan mainiosti, joskin siihen kaipaisi välillä enemmän nyanssia. Biisit ovat täydellisiä puristuksia, joissa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. 2008 perustetun bändin yhteensoitto on vielä hakusassa, mutta sehän taas ei ole rikos sinänsä. Vaan eivätpä miehet sellaista aina teekään, tekemisen meininki ja rehellisyys sen sijaan ovat ensisijaisesti esillä. Jotenkin päälleliimatuilta nämä määreet vaikuttavat pitkässä juoksussa, vaikken menisikään vannomaan, ettenkö moshpitistä itseäni tällaisen aktin keikalla tiettyyn mielentilaan osuessani löytäisi. Myös instrumentit ja niiden suoritukset ovat edustettuina täydellisessä ja totutussa balanssissa. Kitaraosasto on maittavaa ja sooloihin on laitettu se asiaankuuluva määrä delaytä. Persoonallisesta saatekirjeestä pointsit.
www.mimicaband.com
eDDieeDwarDsit: DisciPline x: Revolution
Nyt on rima korkealla. Death ei toki ole ainut kuolometalliakti, mutta merkittävimpiä tietenkin, ja bändin vanhempi tuotanto tulee paikoin mieleen. Pientä kotikutoisuutta on vielä ilmassa, mutta eihän tämä mikään hiottu pitkäsoitto olekaan. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin.
www.myspace.com/tenfoRnone
Black BlooD: Demo 2011
Helsinkiläinen Black Blood tarjoaa jokusen kelpo biisin oluenjuontiin sopivaa musiikkia. Erikoisesta musiikinlajista toki erikoispisteet.
www.myspace.com/disciplinex
aaDolf virt anen
DemonI
jensweissflogit: sorkka: toinen jae
Sorkka soittaa suomenkielistä thrashiä, joka tekee pitkästä aikaa asiat jotenkin siihen malliin, ettei ala haukotuttaa. Lähtisin hermosauhuille, mutten polta. Viitekehyksen ulkopuolelta on napattu mukaan hienoja ja tarttuvia melodioita, jotka sopisivat paikoin vähän tanakammallekin pohjalle. Ehkä bändille tekisi hyvää tehdä musiikilleen jotain, mikä helpottaisi lokerointia. Juhlitaan.
timo.tyynismaa@gmail.com
rääkyy biisit läpi räävittömästi, mikä takaa tietyn energiatason, vaikkei taustalla olisikaan päällä aivan täysi vääntö. Jää vähän olo, että samoilla aineksilla voisi groovata vielä hurjemmissakin määrin. Tästä päästäänkin siihen mikä ärsyttää: tämä kaikki on vain niin totuttua. Kehityskelpoinen rykmentti.
www.myspace.com/blacKbloodvision
far'n BeyonD: Primitive Souls
Nyt mennään oudolle alueelle. Istuvan Demosedän tuhannes arvosteltu demo tähän aviisiin tekele näköjään on. Niin kuin itse asiassa taitaa tehdäkin jossain välissä. Siihenkin näkisin mieluusti Sorkan vielä joskus yltävän.
www.soRKKa.net
jackhaMMer: Violent Shit 2011
Jackhammer jynkyttää raskasta, tönkkösuolattua alavirerunnontaa. Laulaja Napalm Breathin laulussa on alkuvoimaa ja syvyyttä, mutta toisinaan se tuppaa äitymään vähän liiankin rupiseksi kurnutukseksi. Biisikirjosta ei oikein ota selkoa, mihin laariin bändiä laittaisi. Ja annas olla, aina kun luulet saavasi kiinni jyräriffistä, niin johan alkaa säkkijärvenpolkka. Hyviä osasia löytyy, mutta lopulta mitäänsanomattomuus jää useankin kuuntelukerran jälkeen päällimmäiseksi fiilikseksi. Yksi pesäero vanhan liiton kuninkaisiin on selkeä
Rytmi keskittyy areenoilla ja stadioneilla viihtyviin legendoihin ja näitä haastaviin uusiin tekijöihin rennosti, viihdyttävästi ja elämyksellisesti. Uudistunut
Ajattoman rockin musiikkilehti
UUdistUnUt Rytmi seuraa musiikin ilmiöitä menneiltä vuosikymmeniltä tähän päivään. Ota uusi Rytmi omaksesi!
lehtipisteissä!
Nyt
www.rytmi.com
En itse kauheasti diggaa näistä rehash-hommista, että bändi vetää vanhaa kamaa uusiksi. Äijille on karttunut ikää jo sen verran, että hardcoren kyllästämän metallin, jota crossoveriksi aikoinaan kutsuttiin, paiskominen ei ollutkaan fyysisesti ihan simppeli juttu. Kyllä siinä vähän hankaluuksia oli kaikilla, Reedillä varsinkin. Animositysta me oikeastaan saimme inspiraation. Yhtyeen musiikillinen linja ja solistit ovat vaihtuneet useasti, eikä Deankaan ole jaksanut olla bändissä koko aikaa. Alusta asti oli selvää, että keikoille ei lähdettäisi vain vanhoja muistelemaan, saati sitten äänittämään vasiten uudelleen. Kun sitten olisi pitänyt alkaa treenata ja sopia niitä keikkoja, hän oli kiireinen Downin kanssa. Tavallaan pääsimme yhteyteen nuoruuden
vimman kanssa, mutta saimme sen hallintaan 25 vuotta vanhempien äijien tavoin. Katsotaan nyt. Ainoa ratkaisu oli saada uutta kamaa aikaiseksi ja lähteä sen kanssa lavoille. nyT bändi Toimii vanhalla Triokokoonpanol laan, muTTa ei silTi kaivele vanhoja. Siitä myös energisoiduttiin aika hyvin. Itse asiassa Pepper (Keenan) halusi tehdä bändin kanssa keikkoja joskus 2010. Erityisesti Reedin kanssa soittaminen pitkän ajan jälkeen oli mahtavaa, koimme taas todellisen musiikillisen yhteyden. Päätimme siis jamitella kolmistaan. Saisihan siihen ehkä paremmat soundit, ja on meillä jotain Animosityn biisejä äänitettynä vissiin viime vuodelta. Ehkä jotain vahvemmin improvisoitua tavaraa olisi mielenkiintoisempi kuunnella. Alkuperäinen rumpali Reed Mullin oli jättänyt bändin soitosta aiheutuneiden selkävaivojen ja "oman musiikillisen juttunsa etsimisen" vuoksi 2000-luvun alussa. Deanin
Inferno
79. Uuden Corrosion of Conformity -albumin perusta on vanhassa, mutta pikemminkin sattumalta kuin laskelmoidusti. Ja kun meille oli keikkoja tiedossa, oli selvää ettemme lähtisi vain hiihtämään nostalgian perässä. Se on aina ollut ajatuksena, että koetetaan keksiä jotakin muuta ja liikkua eteenpäin. Bändin otteissa on yhä kiitettävästi ytyä, vaikka levy ei satunnaisesta d-beatin paukutuksesta huolimatta hardcoresta käykään. Hän on laulanut bändissä ennenkin, pääasiassa klassikkostatuksen saaneella Animosity-levyllä (1985). Samaisella kokoonpanolla kopla äänitti Animosityn, joten oli luonnollista, että siitä lähdettiin kun kamat Weathermanin maatilalla oli saatu pystyyn. uudisTusmieli sykkii vahvana.
M
ike Dean on Corrosion of Conformityn basisti ja tämänhetkinen laulaja. KosKinen
i
www.coc.com
Vanhan tulen loisteessa
corrosion of conformity on olluT musiikillisesTi ja miehisTöl Tään vaikka miTä. Kolmantena osapuolena jameissa oli yhtyeessä aina vaikuttanut kitaristi Woody Weatherman. Ehkä se kestävyyspuoli oli hankalinta, jaksaa nyt paahtaa tuollaista akrobatiarumpalointia tunti putkeen. TeksTi Kimmo K. Levy-yhtiöt näistä taitavat lähinnä tykätä. Se energia ilmenee nyt vähän eri lailla
Se toki johtuu näkökulmastani, mutta mielestäni se jatkaa monessakin mielessä siitä, mihin edellislevyllä jäimme. Äänitimme levyn studiossa, jossa oli paljon vintagelaitteita, joten soundi muotoutui aika luontevasti. Sen jälkeen teemme levyn, joko triona tai sitten nelistään Pepperin kanssa.
Alku kovassa ytimessä
Yhtye sai alkunsa Raleighissa, New Carolinassa vuonna 1982. Oli heillä sen verran bisnesvainua, että he tajusivat hardcoren olevan päivän sana nuorten keskuudessa, joten markkinat olivat jo valmiina. Bill Metoyer, joka tuohon aikaan oli Slayerin luottomies, oli talkoissa mukana. Black Flagin lisäksi Discharge on helppoja verrokki yhtyeen alkuaikojen räiminnälle. mukaan uusi albumi, vaikka onkin loogista jatkoa Animositylle, ei olisi voinut olla Technocracy-minin (1987) seuraaja. Vaikka Dean oli poissa kuvioista, moni asia tuntui loksahtavan paikoilleen. Halusin olla vihainen asiasta, mutta olihan se vuokrakin maksettava. Olin että mitä helvettiä, ja soitin Reedille asiasta. Meillä ei kuitenkaan ole kuin yksi kitara, joten ihan samanlaisiin kitaraharmonioihin emme pysty. Biiseissäkin on enemmän omaa otetta. Levystä tuli parempi myös siksi, että Hummingbirdilläkin jengi oli oppinut hommansa paremmin. Muuten meiningissä on paljon samaa. Joo, ehdottomasti, mutta monet muutkin, kuten Crucial Truth. Emme olleet levyn soundiin kovin tyytyväisiä, joten saimme korvaukseksi vielä lisää studioaikaa. Rumpalit ovat innoissaan Blindista, ja se on muutenkin todella vahva levy. Osansa on myös Blindin jälkeisetkin albumit tuottaneella John Custerilla. Siellä kokeiltiin kaikenlaista kahjoa. Esimerkiksi Reedin laulama Newness on aika selvästikin Soundgardenista muistuttava. Columbian julkaisema, retrommin soiva Deliverance (1994) kumartelee The Wholle ja Creamille. Blind on todella raskas levy, ja Vote with a Bullet -biisi lukeutuu jyräävimpien metalliriffien kaanoniin. Itse en kuule noissa myöhemmissä levyissä Metallican vaikutusta. Levyn A-puoli muuten äänitettiin Kalifornian Track Recordilla, jossa esimerkiksi Beach Boys äänitti 60-luvulla. Siinä oli paljon todella aggressiivista kamaa sekä psykedeelisempää matskua. Se on yhteiskunnallinen lausuma mukautuvaa asennetta vastaan, mutta kohdistui myös skenepoliiseihin. Dean ei kuitenkaan ole tuotoksesta erityisen ylpeä. Soundi on raskas, Reed soitti kuin riivattu ja taas kerran uusi laulaja Karl Agell hoiti tonttinsa toismaailmallisella otteellaan mielenkiintoisesti. Se, mitä mielleyhtymiä Corrosion of Conformity -levy päähän juolauttaa, onkin yllätys. Klassikkolevy Animosity on alkupään tuotoksia teknisesti kaikin puolin toimivampi. Kaikki kuitenkin johtaa lopulta Black Sabbathiin.
tuille kuten särkijän läpi vedetylle laululle. Tuolloin hardcore oli kova sana vaihtoehtonuorison piirissä. Se oli vain yksi lisäelementti, joka kyllä on kohdakkoin melko huomiota herättävä. Kitaraan ja sävellysten pariin saatiin voimahahmo Pepper Keenan. Columbia julkaisi vielä mainion Wiseblood-kiekon (1996), joka ei kuitenkaan kasvattanut nyt stonergenreen pörröisen soundinsa takia liitetyn bändin suosiota. Hänellä ei ollut edes sanoja, kun lähdimme äänittämään, joten riipustelimme ne miltei lennossa. Jengi halusi kuulla nopeata kamaa, joten he vetivät hitaasti. Minusta albumi on siksikin hieno, että aikoinaan kuuntelimme pakussa keikkamatkoilla Thin Lizzyä ja Deep Purplea, ja nyt jätkät olivat saaneet klassisen heavyn lennokkaan meiningin sulautettua raskaaseen otteeseensa. Niitä ei oikeastaan pitänyt ikinä julkaista, mutta muutamaa vuotta myöhemmin näin sen levykaupassa Carolinen julkaisemana. Nuo biisit nauhoitettiin jollekin kasettikokoelmalle. Kierrämme vuoden verran uusia mestoja, tulemme esimerkiksi Helsinkiin ja Turkuun. Saimme sille kuitenkin matalan budjetin diilin, lähinnä kai sitä varten, että uuden Hummingbird-studion tyypit saisivat esitellä omia kykyjään studiovelhoina. Mutta oliko metallivaiheen tarkoituskin loppua tähän. Pian bändi olikin levyttämässä debyyttiään Eye for an Eyeta. Joo, Soundgardenin Louder than Love ja Badmotorfinger ovat kyllä ihan selkeästi kuultavissa tuolta. Lähinnä juuri siitä syystä, että nyt soittavat aikuiset miehet. Vuosituhannen taitteen America's Volume Dealer -levyn seuraajaa odoteltiin viisi vuotta bändin toimiessa ilman rumpali Mullinia. Onneksi Dean allekirjoittaa nämäkin ajatukset eikä pidä moisten ehdottajaa hulluna. He olivat avoimia kokeileville ju80
Inferno. Otteisiin tarttui myös ysärimetallicamaista otetta ja southern-vaikutteita, jotka jättivät osan faneista kohtalaisen viileiksi. Dean kuitenkin pakkasi nelikielisensä ja jätti bändin. Kun muutaman vuoden päästä kuulin Blind-levyn (1991), olin lentää perseelleni.
Kuuma 90-luku
Niin, se Blind. Ajattelin, että kai sitä voisi tehdä jotakin muutakin kuin istua pakussa keikkapaikalta toiselle. Tässä välissä bändi tekaisi debyytillä laulaneen Eric Eyckestä erkaannuttuaan Six Songs with Mike Singing -ep:n. Itse asiassa bändin nimi viittaa vähän tähän. Se oli sellainen harjoitelma. Myös tulevaisuudensuunnitelmat noudattavat tätä logiikkaa. Levy miksattiinkin Electric Ladyllä. Kiertäminen ja koko se elämäntyyli kävi raskaaksi. Ei oikeastaan, mutta meininki oli vähän erilainen. COC:n jannut olivat jo tuolloin skenen nurkkakuntaisuutta vastaan, vaikka elelivätkin sen sykkeessä. Uusi levy ei Deanin mielestä eroa edeltäjästään niin totaalisesti kuin luulisi. Black Flagissä oli mahtavaa se, että he ärsyttivät yleisöä tekemällä juuri päinvastoin kuin odotettiin. Blindin jälkeen Dean palasi ruotuun ja solistiksi vaihtui Keenan. Sillä äänitettiin periaatteessa Animosityn toinen puoli sitten myöhemmin. Tarkoituksena oli tehdä lämpimämmin ja orgaanisemmin soivaa kamaa, mikä vaikutti myös biiseihin. Laulaja on todella voimakas. Se oli mielenkiintoista, ja halusimme tehdä hommat samaan tapaan. Jatkossa tunnettuutta pönkitti esimerkiksi kiertäminen Metallican kanssa. Vaikka Stanton (Moore) hoiti homman erinomaisesti, lopputulos olisi ollut vieläkin parempi, jos Reed olisi voinut olla mukana. He hengailivat kerran kuukauden päivät PohjoisCarolinan Lizard Lickissä, ja imimme heiltä siinä sivussa ehkä tavallista vahvemmin vaikutteita. In the Arms of God menestyikin hyvin. Kuulen musassa edelleen samoja vaikutteita. Uuden laulajan Simon Bobin kanssa saatiin aikaan jopa alkeellisia lauluharmonioita. Tuolloin olimme jo oppineet jotakuinkin soittamaan. DC-skenestä tulivat esimerkiksi Void ja Bad Brains, joka oli suuri inspiraation lähde. Hän sanoi, että lafka päätti julkaista sen, minulla on sinulle täällä tuhannen dollarin shekki. Southern-vaikutteet tulivat mukaan uusina mausteina ja ilmaisun laajentamisena. Trouble on ollut ehdottoman suuri vaikute ainakin nyt, erityisesti Skullin aikaiset levytykset. Tiesimme Eye for an Eyen äänitysten perusteella, miten studiossa piti toimia ja millaisia soundeja hakea. Technocracy-minilevy jatkoi crossovermetallista linjaa, kuitenkin ilmaisua laajentaen ja hieman tempoa hidastaen
Osoitteita voidaan käyttää suoramarkkinointiin.
Pop Media Oy Tunnus 5012555 00003 VasTausläheTys. OSOITTEENMUUTOS Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajan tilaajanumero. Hinnat sisältävät ALV 9 %
maksaa postimaksun
Tilaajapalvelu 03 4246 5302 avoinna ma-pe 8-16
TILAUSHINNAT Inferno ilmestyy 10 kertaa vuodessa 12 kk kestotilaus 54,80 euroa 12 kk määräaikaistilaus 60,00 euroa Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. Myös internetin kautta voi tilata lehtiä, www.inferno.fi. inferno kesto pekka pikametallimies voittokuja 3 00100 helsinki
Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Hinnat sisältävät ALV 9 % KESTOTILAUS Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Viestin hinta on 0,95 euroa.
Kustantaja: Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki Faksi. mme j maa lkaisu alliju meT
Tilaa inferno
10
laa hTava Ti o
54,u8e0a n m ro
Tilaa inferno TeksTiviesTillä!
Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi numeroon 172 33.
esim. 09 4369 2409 Sähköposti: inferno@popmedia.fi www.inferno.fi
Tilaa inferno!
Kestotilaus, 10 numeroa 54,80 Määräaikaistilaus, 10 numeroa 60,00 Osoitteenmuutos (laita uusi osoite lahjatilauksen saajan kohtaan!)
Nimi: ________________________________________________________________________ Lähiosoite: ________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: __________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________ Sähköposti: ________________________________________________________________ Allekirjoitus (huoltajan, mikäli tilaaja alle 18-v.): _____________________________________ Nimenselvennys ja päiväys: _____________________________________________________ Mikäli tilaat lahjaksi, täytä lahjatilauksen saajan yhteystiedot: Nimi: _______________________________________________________________________ Lähiosoite: __________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: ___________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________
Sähköpostitilaukset osoitteeseen tilaajapalvelu@popmedia.fi tai sähköisellä lomakkeella osoitteesta www.inferno.fi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Pop Media Oy:n tilaajapalvelu on avoinna ma-pe 8-16. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Voit tilata myös puhelimitse numerosta 03 4246 5302
Jos jonkun tatuoinnin pitäisi mua harmittaa, se olisi varmaan tatuoitu vihkisormus menneestä avioliitostani, mutta ei sekään kaduta. Kaduin. Sellaisia hienoja ja tavoiteltavia asioita, Valendis kertoo. Se on elettyä elämää, ja eiköhän nykyinenkin isäntä ole, toivottavasti, siihen kuvaan jo tottunut. Ehkä tällainen ruumiinkoristelukulttuuri on aika vierasta 40-luvulla syntyneille, mutta eivät ne enää tule rähjäämään aiheesta. Vanhemmat eivät ole oikein vieläkään täysin allekirjoittaneet tyttärensä tatuointiharrastusta, mutta reaktiot ovat onneksi laimentuneet. Valendista hymyilyttää 90-luvulla vallinnut voimakas tribaalitatuointivillitys, johon myös hän itse ajautui aina nilkan köynnöksestä rintaa koristavaan lohikäärmeeseen. Suomalaisella ei ole koskaan ollut varsinaisia peittokuvasuunnitelmia olkoon kukin kuva vasemmasta käsivarresta löytyvän "No future No regret" -tatskan hengen mukainen. Valendis kertoo pelänneensä reilusti alle kouluikäisenä pääkalloja ihan huolella. Muistan, miten äiti sanoi, että "ota pieni kuva, ettet kadu". Mulla on esimerkiksi jalassa selkeä vitutustatuointi, jonka otin yhden ihmissuhteen kariuduttua. Kun ei oikein ollut ideaa eikä rahaa, tuli otettua pieniä lärpäkkeitä sinne tänne. Se luku vain kulkee mukana.
82
Inferno
HetA Hytti
nen
Herem julkaisi juuri kakkoslevynsä, ja Dead Samaritan pääsee puolestaan julkaisukantaan kevään aikana. heremin ja Dead Samaritanin keulanainen Valendis Suomalainen pelkäsi pienenä pääkalloja. Vaikka sama homma on varmaan 90 prossalla rokki- ja metalliväestä, mulla luvun 13 ilmestyminen vaikka arpalipukkeisiin alkaa olla jo ihan yleinen vitsi. Seuraava tatuointini voisi viitata hyvin etäisesti yhteen Dead Samaritanin biisiin, mikä on mun sanoittamani ja sovittamani. En mä halua olla joku kasarihevipalapeli, vaan pidän tatuoinneista taiteena ja isompina kokonaisuuksina, Valendis sanoo viitaten myös tulevaisuuden hankkeisiinsa esimerkiksi juuri selän kuvan jatkamisesta. Ehkä pyörittelevät vain silmiään, jos kerron uudesta kuvasta, Valendis virnistää. Hienoa, että saadaan senkin bändin kanssa jotain ulos, ja onhan se hyvä tekosyy ottaa taas lisää mustetta, Valendis naurahtaa.. Nyt se on osa isompaa kokonaisuutta. Mä tykästyin jossain vaiheessa pelien superhyviksiin, ja siitä lähti myös paladin-tyyppinen idea superhyvisvasarasta, jossa yhdistyisivät skandinaavinen tarusto sekä aarnikotka ja yksisarvinen, jotka kuvastavat totuutta, rohkeutta ja viisautta. nyt sellainen löytyy omasta nahasta.
Markus Paajala
elettyä elämää
Valendis suomalainen tunnustaa hymyillen olleensa aikoinaan melkoinen roolipelinörtti. Jossain vaiheessa se pelko kääntyi fiksaatioksi, ja mähän olin ihan onnessani muutama vuosi sitten olleesta muodista, kun joka paikassa oli pääkalloja! Vasemman korvan takaa löytyvä numero 13 on myös yksi Valendiksen vakijutuista. Jopa äidin pääkallopaita oli pelottava. Mä otin ensimmäisen kuvani oikean olan tribaaliruusun 18-vuotiaana Duck's Tattoon Jykällä. Ei se vitutus tatuoinnilla varsinaisesti lähtenyt, mutta ehkä se oli järkevämpi idea kuin se, että olisi vaikka vetänyt umpikännit ja sammunut hankeen. Tämä on myös alkuperäinen syy Valendiksen selän suureen kierteiseen Torin vasara -tatuointiin joskin kuvan merkitys on sittemmin myös syventynyt. Selän kuva on yksi Valendiksen nykyisen "hovitatuoijan" Roni Ärlingin tekosista, mutta aikojen saatossa on tullut istuttua muissakin tuoleissa... Legacy Tattoon Krisse teki mun olkapään ja ruusun käsivarteen, ja Roni on sittemmin yhdistänyt näitä kuvia samalla tyylillä
2.
Nyt ollaan mahtipontisuuden alkulähteillä ja kuninkuusraveissa! Eli entistäkin jylhempää ja monipuolisempaa meininkiä puskee AD-leiristä! Studioon on houkuteltu herrat T. 2.
VANHAN LIITON ARGGI ON LÖYTYNYT! AVAA VAROVASTI TAI NAAMA SULAA!
Poromiesten DeathRässit haudasta kaivettuina ja bonusbiiseillä haudutettuina! Kaupoissa 22.2.
A.R.G.
Entrance
-89 debytti ekaa kertaa cd:nä: Astetta sofistikoituneempaa rässäystä vm. Kotipelto ja J. -91:
One World Without The End
WWW.REINDEERMETAL.ORG
www.spinefarm.fi. Ja mikäs on vedellessä, kun jamppojen Cv:stä löytyvät muiden muassa opeth, Death, testament, Sadus ja iced earth!
15. Soen
Cognitive
AMBERIAN DAWN Circus Black
tumman lohduttavia sävyjä ja progen toolahduksia paksulla pensselillä vetelevät nämä herrat. Johansson, sekä ensimmäistä kertaa ilmielävä oopperakuoro!
29. 2.
PRIMAL ROCK REBELLION
Awoken Broken
Pelko pois! Adrian Smithin (se hemmo siitä yhdestä bändistä) ja SikThin Mikee Goodmanin yhteistyön tulos ei olekaan osiensa summa - sellainen vaarallinen djentmaidenmutantti, vaan ehtaa juurevan raskaasti möyrivää rouhintaa & raastantaa.
29