AMORAL PROFANE OMEN KUOLEMANLAAKSO OMNIUM GATHERUM USA:SSA ANETTE OLZON RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 2/2014 I HINTA 6,50 euroa A E P E IKA R S A A T Y T YY
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Vesa ranta 36 Valtteri Hirvonen 14 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm. Woland, Mantar, Benighted, Fleshpress… 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club: Lurk-unelmavävyn Lurk & Turf 014 Amoral 018 Gamma Ray Pete Voutilainen 22 022 Profane Omen 024 Conan 026 Kuolemanlaakso 028 Whispered 030 Omnium Gatherum Amerikassa, osa 1/2 036 Sonata Arctica 044 Pölkyllä: ex-Nightwish Anette Olzon 30 048 Salamyhkä: Mary Beats Jane (1994) 051 Arviot, pääosassa KYPCK 068 Demot, pääosassa Shrapnel Storm 071 Vanha liitto: Artillery, haastattelussa Michael Stützer 074 Kuudes piiri: Modern Heavy Metal -projekti
Feat. 12 classic songs of KING CRIMSON‘s early 80s to mid-90s repertoire, feat. + MARTY FRIEDMAN - “Guitar Universe 2” Tour: 1st MAY TAMPERE - Klubi · 2nd MAY HELSINKI - Nosturi BIGELF TWILIGHT MASSACRE INTO THE MAELSTROM · Out February 28th III: BENEATH TRIDENT‘S TOMB · Out March 14th BACK FROM BEYOND · Out March 21st Produced by Alain Johannes (ELEVEN, QUEENS OF THE STONE AGE, THEM CROOKED VULTURES, CHRIS CORNELl, etc.) Feat. 3 current members of that historic band. Featuring outstanding guests such as Mats Levén, Michael Starr, Jeff Scott Soto, Tom S. THY WILL LIVE IN TOKYO www.INSIDEOUTMUSIC.com I AM HERESY VAMPIRE THE MITCH LUCKER MEMORIAL SHOW (Ending Is The Beginning) Out March 14th Feat. Pure horror death metal. GUS G. guest vocalists Robb Flynn, Max Cavalera, Randy Blythe, Phil Bozemann, Tim Lambesis and many more. Out March 14th I AM THE FIRE The long awaited debut solo album by FIREWIND / OZZY OSBOURNE guitarist Gus G. Englund, Billy Sheehan, David Ellefson, Jeff Friedl, Daniel Erlandsson and many more! Mixed by Jay Ruston (STONE SOUR, ANTHRAX, STEEL PANTHER) Available as SPECIAL EDITION DIGIPAK CD and LIMITED 180gr LP. Mike Portnoy on drums The third and final full-length album of the experimental US all-star black metal project Legendary Florida Death Metal pioneers MASSACRE return with their first studio album in almost 20 years! I AM HERESY THE CRIMSON PROJEKCT VAMPIRE Out February 28th Out February 28th Out February 28th A mix of shimmering black metal with catchiness and dark acoustic elements. www.CENTURYMEDIA.com. Nathan Gray from BOYSETSFIRE
Edelleen. Biisit ovat pirun tarttuvia. Juuri nyt. Nyt sitten rustaan tätä hengenhädässä, koska pakkohan verenimijöiden kovuutta on päästä huutamaan! Vampire-platan liukas avausraita tekee pelin kerralla selväksi: nämä jätkät eivät jää lähtötelineisiin makaamaan, vaan nakkaavat paskat seinään ja keskisormen naamaan. Mutta sittenpä tuli joukkio vampyyreja ja imaisi siitä veret. Ja sama meno jatkuu koko vinyylimittaisen räiskäleen. Ja perhana, sekös pisti ukkelin veisaamaan väärinpäin käännettyä hoosiannaa. Satuin nimittäin pistämään luottomies Kari Koskisen arvion (s. Jos Vampire olisi lasketteluluokkaretkellä oleva koltiainen, se laskisi päissään mustat stretchit jalassa ja joka rinteen syöksyllä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vampiressa tuntuisi toimivan kaikki tarvittava. Mietipä hetki, minkä nimisiä ryhmiä levyhyllystäsi löytyy. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. i Matti Riekk taja Päätoimit Anteeksi, hampaanne ovat niskassani Nyt meni näin: Olin jo kirjoittanut toisen, mielestäni ihan mukiinmenevän Päänavauksen, kerrankin vieläpä ajoissa, aikaa ennen pahimpia painokiireitä. Kitaravalleja ei tarvita, ne korvataan tärkeimmällä: perkeleellisellä uholla ja energialla. Samantyyppisestä suoran rockin, punkin ja eri metallityylilajien (lähinnä löylytys, musta ja kuolema) ristisiitoksesta on saatu viime vuosina nauttia jokusenkin asiallisen aktin toimesta, mutta sitten Kvelertakin debyytin (selvyydeksi: Vampire ei kuulosta juurikaan heiltä) mikään vastaava ei ole iskenyt tähän malliin. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Vesa Ranta Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Vaan mitäpä väliä kokoonpanolla, kunhan ampuu. Ja se bändin nimi, ei se ole lopulta kovinkaan pöljä. En osaa sanoa, tuntuuko kymmenen seuraavan kuuntelun jälkeen enää samalta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Jos Vampire olisi 80-luvulla valokeilaan ilmaantunut englantilaishevibändi, se joisi pappien oksennusta ja lempisi kuolevia porttoja. Melodioita vilautetaan, kun tilanne vaatii. 66) ja toisen kovan jätkän, Joni Juutilaisen kehujen saattelemana soittimeen ruotsalaisen Vampireyhtyeen debyyttialbumin. Niin, nyt meni näin. Syväluotaavaa tutkimusta en ehtinyt enkä edes halunnut tehdä, mutta se, että bändin neljä jäsentä verhoutuu taiteilijanimien (Hand of Doom, Black String, Command ja Ratwing!) taakse ja lehdistötiedotteessa ylipäänsä mainitaan ”anonyymius” lienee merkki, että taustalla on muista yhteyksistä aiemmin tutuksi tulleita tekijäukkoja. Jos Vampire olisi iskä, se voittaisi muiden iskät likaisella pelillä. Sinällään tässä ei ole mitään vallankumouksellista. Nautin siitä, että tältä ylipäänsä tuntuu. Enkä välitä. Soitto on roisisti roiskittua mutta tiukkaa, soundit sopivasti suttuiset. Inferno 5
Käsittelemme black metalille ominaisia teemoja enemmänkin negaation kautta, tuhosta uuden luomiseen, helvetistä taivaaseen, pimeydestä valoon, voittoon ja ikuisuuteen. – Diili syntyi ilman suhteita, kasvokkain asianomaisten kanssa keskustellen, vastaa kitaristi LXIV. Woland on ensimmäinen norjalaiselle Indie Recordingsille kiinnitetty suomalaisbändi, mitä voidaan pitää saavutuksena, sillä levy-yhtiön listoilta löytyy norskiäärimetallin kermaa aina Keep of Kalessinista Aura Noirin kautta Gehennaan. Hoituiko diili suhteilla vai ihan perinteisellä ”demoa lafkalle ja nimet paperiin” -meiningillä. – Viime helmikuussa W (laulu) ja managerimme Toni Törrönen matkustivat Norjaan keskustelemaan diilistä mukanaan muutama promokuva ja raakaversioita silloin vielä keskeneräisestä Hyperion-levystä. Bändi ei edusta black metalin mustavalkoisinta haaraa, vaan mei6 Inferno ningissä on paljon monen puritaanin halveksimia ”moderneja sävyjä” ja kokeilullisuutta. – Tällä hetkellä, Hyperionilta löytyvät kappaleet Conquer All ja Live Forever kertovat pelin hengen ja suunnitelmamme.. Vaikka musiikki nojaa vahvasti black metalin perinteeseen, tekstit määrittelevät Wolandin yhtyeenä. Black metalissa myös sanoitukset ovat luonnollisesti suuressa roolissa, joten minkälaista rakennelmaa olette Hyperionilla hakeneet. On mahdotonta työstää musiikkia, johon ei koe minkäänlaista sidettä tai kipinää. Ovatko sanoitukset tukemassa musiikkia vaiko toisin päin. liisa ketonen Joni Juutilain Sytyttäjä en Black metalin kääntöpuolella Usein kovin yksiulotteisena näyttäytyvä black metal -kuvasto ei ole musiikkityylin konservatiivisia arvoja vastaan taistelevaa Wolandia varten. – Musiikilliset ambitiomme ulottuvat huomattavasti black metalin melko sulkeutuneen piirin ulkopuolelle. Vaikka nyt julkaistavan debyyttimme promootio on luonnollisesti tällä erää pääprioriteettina, seuraavan albumin hahmottelu on jo käsillä. Yhtyeen muusikot eivät ole ihan aloittelijaporukkaa, ja levy onkin soitto- ja sävellystaidollisesti varsin mallikas teos. Minkälaisissa maailmoissa levyn sanoitukset pyörivät. Musiikillisesti Woland on ja tulee olemaan kameleontti, mutta lyyrinen tematiikka on se astinkivi, jolta Woland nousee black metalin yläpuolelle. – Koska ”moderni” on usein näissä yhteyksissä synonyymi crossoverille ja kokeilullisuudelle, luulen, että kokoonpanojen lyhyeen ikään vaikuttaa musiikillisten ambitioiden laajuus; mielenkiintoa vain yhdentyyppiseen ilmaisuun on haastava pitää yllä ja vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Jatkoimme albumin hiomista valmiiksi, ja syyskuussa, lopullisen tuotoksen kuultuaan Indie ilmoitti haluavansa yhteistyöhön kanssamme. – Jos tematiikan haluaa tiivistää yhteen sanaan, apoteoosi olisi var- maankin se osuvin. Aika ei ollut vielä kypsä ja yhteistyön mahdollisuus jätettiin auki. Tällaiset kokeilulliset ja niin sanotusti modernit black metal -pohjaiset bändit ovat tavanneet jäädä melko lyhytkestoisiksi projekteiksi – syystä tai toisesta. – Musiikki ja tekstit ovat syntyneet rinta rinnan, mutta kuitenkin omina prosesseinaan, allekirjoittaneen ottaessa musiikillisen vastuun ja W:n sanoituksellisen. Onko Wolandin suhteen tehty mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Wolandin tekstien kerrotaan ”katsovan tulevaisuuteen nietzscheaanisella visiolla”, ja mukana on paljon vaikutteita myös muilta filosofeilta. Allekirjoittaneelle viimevuotisen Nosturin-keikkamme kohokohdaksi nousi hetki, jolloin salista poistui väkeä keskisormiaan heiluttaen. Tässä vaiheessa on vielä täysin mahdotonta sanoa, kuinka suuri pesäero debyyttiin tulee olemaan. En voi myöskään kieltää, etteikö puritaanien halveksunta tuntuisi täysin yhtä hyvältä kuin saamamme ylistävä vastaanotto. Miten ja miksi Wolandin linjasta muodostui juuri tällainen
– Ei tietoisesti ainakaan. – Uusia biisejä syntyy helposti pelkän jamittelun kautta. Mielenkiintoa on herättänyt myös melodista metallia naislaululla esittävä Psalms for the Dead Sun, jossa soittaa entinen kitaristimme Antti Haapala. Kun jotain hienoa tulee, saatamme jauhaa samaa juttua tuntikausia! Jos kykenemme soittamaan itsemme transsinomaiseen tilaan, siitä tietää, että biisi on tarpeeksi hyvä säilytettäväksi, kitaristi-laulaja Hanno kertoo. saatiin parempi ja raaempi kokonaisuus. Nyt kun kyseinen ryhmä on jäissä, onko teillä aikeita pyrkiä ”kalifiksi kalifin paikalle”, näin kärkkäästi ilmaistuna. On nopeaa kaahausta sekä menoa raskaasta riffittelystä puhtaisiin kitaroihin, aloittaa Wolfheartin livemiehistössäkin vaikuttava kitaristi-laulaja Esa Uusimaa. Rujosti jyräävän Death by Burning -levyn massiivista soundia on hankala kuvitella kahden miehen aikaansaannokseksi. – Ensimmäisenä tulee mieleen Dragged into Sunlightin Hatred for Mankind (2009), joka on ihan vitun sairas levy! Albumi kirjaimellisesti tukahduttaa kuulijansa eikä päästä otteestaan ennen kuin hän on täysin hajalla. Heidän keikoillaan on kova meno ja he tukevat toisiaan eri tapahtumissa. Teemme ää- nitykset omillamme, joten siltä osin olemme täysin omavarainen bändi. Arvostan Tuomaksen roolia, ja hänen jälkensä kuuluu musiikissamme. Kaksikko on luonut raskaan soundinsa ilman poppakonsteja, puhtaasti raa’an voiman ja vihan kautta. no, sitä on hankala selittää sanoin. Onneksi bändi ymmärtää, missä kulkee suoran kopioinnin ja kunnioittavan tribuutin välinen raja. – Se tarkoittaa, että musiikissamme on tietynlainen aggressiivinen ja pimeä fiilis. Musiikkianne kuunnellessa ei voi välttyä mielikuvista Before the Dawniin. Eräällä kaverillamme on studio, jossa myös treenaamme. Ovathan sanoituksetkin toki aika synkkää kamaa, mutta annamme mieluiten musiikin puhua puolestaan. Rakastan tuota levyä! Marius Drews Ghost Town on bändin toinen levy (Lost Souls -debyytti ilmestyi 2011), ja Rain of Acid on monelle varmasti täysin outo nimi. Samantyylisen musiikin takia otin aikoinaan yhteyttä tuottajaamme Tuomas Saukkoseen, ja siitä yhteistyömme alkoi. Inferno 7. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Sami Pulkkinen, Jussi Virtanen Saukkosen suojatit Vaasalaisen Rain of Acidin melodinen death metal kuulostaa tutulta. Mitä mieltä olette itse tästä määritelmästä. Aloitetaan siis perinteisellä, eli millainen levy Ghost Town on. Äänitimme levyn todella nopeasti, tuotimme sen itse ja rahaa kului vähemmän kuin perusbändillä viinaan viikonlopun aikana! Lehdistötiedote kuvailee musiikkianne sanoilla “everything as black as possible”, mutta musiikistanne löytyy aika paljon sävykkyyttä ja monipuolisuutta. Miltä paikallinen metallikenttä näyttää nyt. – Meillä ei ole varsinaisesti mitään sanomaa, vaan yritämme tuoda tunteen esiin musiikkimme kautta, ja olemme mielestäni onnistuneet tässä hyvin. – Levyn soundi on massiivinen ja selkeä. Omaa hommaa tässä kuitenkin tehdään. – Monipuolinen, melodinen, synkkä ja melankolinen. Vaasan metalliskene oli viitisentoista vuotta sitten kovassa tikissä muiden muassa ...and Oceansin, Enochian Crescentin, Rotten Soundin ja Throes of Dawnin myötä. – Nousevia bändejä ovat Extinction in Progress, Apus ja Slivers of Silence. Ja ainahan se on plussaa, jos Before the Dawn -fanit tykkäävät! Uusia elämyksiä aukeaa biisejä tehdessä jatkuvasti, ja katso- taan, millainen seuraava levymme sitten on. Levylle hiottiin myös uusi, matalampi laulutekniikka, millä Musta tuntuu Darkthronen, Melvinsin ja Motörheadin äpärälapseksi kuvailtu saksalais-turkkilainen Mantar on aito tapaus. Osaksi tähän vaikuttaa, että pohjakitaroita on nauhoitettu neljä raitaa ja niissä on käytetty laajoja soinnutuksia. Kun nyt hevihommassa kiinni ollaan, niin mikä mahtaa olla mielestäsi maailman raskain levy. Mantarin orgaaninen esikoislevy on kaikkinensa ”täyttä tavaraa” ilman mitään ylimääräistä. – Itse levyllä ei ole päällekkäisiä raitoja tai kitarasooloja, mistä johtuen äänitysprosessi oli aika helppo ja Death by Burning kuulostaa juuri siltä miltä Mantar aina. Musiikki on väkivaltaista ja myös melko tuhoisaa... Hommassamme ei ole mitään ”siistiä”, koska puhdas raivo ei ole kovin piristävää
Kirjoitimme uudelle levylle kappaleen Spit, joka on brutaali ja intensiivinen biisi, ja ajattelin kysyä Niklasta vetämään laulut kappaleen synkemmälle väliosalle. Adrien on myös Kevinin (Foley, rummut) vanha ystävä, kova kitaristi ja kaikin puolin loistojätkä! – Kun Liem ilmoitti lopettavansa, valinta oli meille helppo, koska Adrien oli jo periaatteessa osa porukkaa. Valitettavasti näen näitä tapauksia työssäni päivittäin. Viimeisin albuminsa Asylum Cave (2011) oli kuitenkin ehkä pienehkö pettymys parin hurjan turpasaunan jälkeen, minkä myös bändin vokalisti Julien Truchan allekirjoittaa. Lähetimme demoversion, Niklas tykkäsi kappaleesta ja annoimme vapaat kädet sen kanssa. Miten saitte houkuteltua Niklasin mukaan. Muut kuuntelevatkin sitten enemmän punkkia ja hardcorea, heavy metalia ja jopa räppiä ja poppia, minkä ansiosta Benightedin musiikissa esiintyy niin paljon erilaisia sävyjä. Uuden levyn sanoitusten kerrottiin kuitenkin kertovan kannibalismista... Kuinka paljon joudut selittelemään ihmisille sanoitusten todellista sisältöä, sillä aika moni taitaa ymmärtää tekstit väärin. Pelko juontaa juurensa hänen lapsuuteensa ja vanhempiinsa, jotka aiheuttivat hänen seksuaalisuutensa heräämisen tavalla, joka näkyy Experience Your Flesh -musiikkivideollamme. Asylum Cave oli melko tavanomainen brutaali death metal -albumi, mutta uusi levy Carnivore Sublime on äärimmäisin, järjettömin ja hulluin levy, jonka olemme saaneet aikaiseksi. Viimeistään neljännellä levyllään, vuonna 2006 ilmestyneellä Identisickillä nykyisen linjansa löytänyt Benighted pieksää brutaalia death metaliaan selvin grind- ja hardcoremaustein. Levy kertoo juuri niistä vanhemmista, joiden tulisi lasten sijaan hankkia vaikkapa koira. Yksi syy Benightedin rajuun nykysoundiin on uusi kitaristi Adrien Guérin. – Kyllä, mutta tässä tapauksessa kannibalismi on vain yksi sivujuonteista. – Jokainen meistä pitää äärimetallista, mutta minä taidan olla ainoa, joka jaksaa todella kuunnella ja seurata skeneä. – Monet fanimme ovat innoissaan, kuinka harvinainen death/ grind-bändi olemme, koska biisimme jäävät helposti mieleen ja niissä on jopa kertosäkeitä, joiden mukana voi huutaa keikoilla! Levyllä vierailee Shiningin Niklas Kvarforth, jota ei ihan ensimmäiseksi kuvittelisi kuulevansa Carnivore Sublimen kaltaisella albumilla. Ranskalainen Benighted on eri maata, yhtye kun repii tositapahtumiin pohjaavat aiheensa esiin ihmismielen synkimmistä onkaloista. Tositarinoita sairaasta mielestä Monelle death metal -bändille hurmeiset sanoitukset ovat pelkkää fiktiota. – Olen toiminut viimeiset kaksitoista vuotta hoitajana psykiatrisessa sairaalassa, ja kaikki mistä kerron teksteissä pohjaa kokemuksiini ja tositapahtumiin. – Ennen kuin entinen kitaristi Liem (N’Guyen) jätti bändin, Adrien tuurasi häntä keikoilla, myös Morbid Angelin kanssa heitetyllä Euroopankiertueella. – Carnivore Sublime kertoo puolestaan rajatilatapauksesta, jolla on pelko hylätyksi tulemisesta. Carnivore Sublimesta julkaistaan myös tupla-cd, jonka bonuslevy koostuu covereista, livevedoista ja parista demobiisistä. Kvarfothin laulu on hullua kuunneltavaa ja katseltavaa! Hän jopa kuristi itseään vyöllä saadakseen ääneensä aitoa kuolonvärinää, mikä oli todella uskomatonta! Benightedin sanoitukset ovat olleet kautta linjan tylyä luettavaa. – Kukin kolmesta viimeisimmästä levystä kertoo tarinan erikoisesta henkilöstä, hänen traumoistaan, mielentilastaan ja elämästään. Yritän kertoa, että psyykkisistä ongelmista kärsivät ihmiset ovat usein haavoittuvaisia, mutta eivät välttämättä vaarallisia. Hän oli heti messissä ja tuli jopa kanssamme studioon kahdeksi päiväksi. Erityisesti veto Rammsteinin Du Riechst So Gut -biisistä herättää mielenkiintoa ja osoittaa, että Benightedin jätkille maistuu muukin kuin raaka äärimetalli. Hänen roolinsa uudella levyllä 8 Inferno on suuri, sillä hän kirjoitti yli puolet kaikesta materiaalista. – Ymmärrän pointtisi. – Emme tunteneet toisiamme kunnolla, olimme tavanneet vain kerran joillain festareilla. Tarinan mies ei kestä tilannetta, jossa hän tajuaa tyttöystävänsä olevan raskaana, minkä ansiosta hänen tulisi “jakaa” naisensa lapsen kanssa. Lopulta mies päätyy syömään tyttöystävänsä, jotta saisi olla hänen kanssaan ikuisesti.. Asylum Cave kertoi skitsofreenikosta, jolla oli pakkomielle Josef Fritzlin tapaukseen, ja koska media ruokki tarinaa jatkuvasti enemmän, henkilö ajautui itsetuhoisuuteen, koska kuvitteli koko jutun olevan hänen syytään
Biisimateriaali käy läpi pitkän hiomisprosessin, minkä ansiosta ulos ei tule mitä sattuu vaan tavoiteltu lopputulos. Bändi kyllä jatkaa peruskokoonpanollaan joku päivä, mutta nimi, jonka alla joskus jotain julkaisemme, saa vaihtua. – Fleshpress pyrkii olemaan livebändi niin levyillä kuin keikoillakin. – Emme ole erityisemmin määritelleet itseämme, mutta tyyli on vuosien saatossa edennyt luontevasti, mistä johtuen syntyvä materiaali muodostaa kulloisellekin levylle ominaisen linjan. – Fleshpressiä on joskus luonnehdittu termillä ”psychodelic sludge”. Itse suosin, kuten kaikki artistit tuppaavat tekemään, viimeisimpiä biisejämme, joten eniten olen kuunnellut Nespitheä sekä Vanishing Sessionsin (2006) kappaleita. Kylmää nihilismiä Suomalaisen sludgen takuuvarmimpiin onnistujiin kuuluva Fleshpress ei tyydy kompromisseihin, vaan haastaa itsensä ja kuuntelijansa lyijynraskailla levykokonaisuuksilla. Sludgepiireissä erilaisten päihteiden aiheuttama rappioroman- tiikka on melko yleistä, joissain tapauksissa jopa ihailtuakin. En ole vieläkään kuullut vastaavanlaista musiikkia. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Tuomas Tammi Ura paketissa Kotimaisen death metalin klassikkobändeihin kuuluva Demilich on elänyt viimeiset vuodet on/off-tilassa. Kulttibändin uusi levy vie ilmaisun aiempaakin moniulotteisemmille linjoille. – Varsinkin uudempi materiaali on kestänyt mielestäni todella hyvin. Soitto ja tuotanto tosin paljastavat tavaran olevan ajalta ennen ProToolsia. Kaikkia tietysti kiinnostaa, tekeekö vuonna 1995 ”virallisesti hajonnut” Demilich enää uutta comebackiä ja musiikkia vai onko bändi lopullisesti jäissä. Onko levy- ja live-Fleshpressissä mielestänne merkittäviä eroavaisuuksia. Yhden Fleshpress-keikan todistaneena olen sitä mieltä, että bändinne murskaava musiikki pääsee parhaiten esiin livetilanteessa. Kokoelman vanhimmat biisit ovat vuodelta 1991. Viimeinen niitti oli keskustelu kokoelman julkaisseen Svart Recordsin kanssa, laulaja-kitaristi Antti Boman kertoo. Ehkä suurin ero on livetilanteen vieläkin spontaanimpi energia, suurempi äänivalli ja usein levyiltä poikkeavien vapaampien sovitusten tuoma yllätyksellisyys. Tästä voi vetää johtopäätöksiä, ettei suhtautuminen ole romanttista saati ihannoivaa, vaan kylmän nihilististä. Kuinka tiukasti pidätte kiinni tavaramerkiksenne muodostuneesta kokeilullisen sludgen leimasta, vai ollaanko bändin nimissä valmiit julkaisemaan mitä sattuu tulemaan. Suurin osa levyistäkin on livenau- Inferno 9. – Lukuisten paluiden jälkeen en enää uskalla sanoa mitään, mutta kyllä me nyt pyrimme pysyttelemään haudassa. Nyt ura on laitettu pakettiin massiivisen kokoelmalevyn muodossa – kenties viimeistä kertaa. Lähtikö ajatus tästä julkaisusta bändin puolelta vai jonkin ulkopuolisen tahon toimesta. Linja ei ole lineaarinen, vaan elää jatkuvaa muutosta viitekehyksen sisällä, kollektiivisesti haastatteluun vastaava bändi kertoo. hoituksia, kuten myös uusin albumi, jolla päällekkäisnauhoituksia ovat vain laulu, muutama soolo ja elektroniikka. Millainen suhde Fleshpressillä on näihin teemoihin. – Kokoelman piti alun perin sisältää vain demot eikä ollenkaan Nespitheä (bändin ainoa studiolevy, 1993), mutta vajaan kahdeksan vuoden aikana kypsyi ajatus koko tuotannon laittamisesta pakettiin. Hiljattain ilmestynyt Tearing Skyholes taitaa tosiaan olla monipuolisinta Fleshpressiä tähän asti. Kuinka hyvin Demilichin musiikki on mielestäsi kestänyt aikaa ja millaisin mielin kokoelman kappaleita tulee kuunneltua. Demilichin kaiken nauhoitetun materiaalin kattava 20th Adversary of Emptiness on varsin tyypillinen kokoelma, jollaisia monilta vanhemman liiton death metal -bändeiltä tuntuu näinä päivinä ilmestyvän
Toivon, että tulevat juttuni saavat lukijat ajattelemaan asioita hiukan avarammin ja kokeilemaan hullujakin ideoita. Saatte siis jatkossa nautiskella noin viidessä Infernon numerossa per vuosi jonkinlaisesta keski-ikäisen osa-aikahevarin tajunnan avautumisesta. He olivat paikalla tunteja ennen sinua, rakentamassa lavaa, ja ovat siellä vielä tunteja sen jälkeen kun olet lähtenyt, purkamassa sitä. Ensimmäinen sääntö: jos olet muusikko, älä ole kusipää! Tätä voi oikeastaan soveltaa kaikille elämänalueille, mutta Black Flagin entisen vokalistin ja nykyisen julkisen puhuvan pään Henry Rollinsin SKABA Kimi Kärki pastorismies ohjeet, jotka näin hampurilaisen keikkapaikan takahuoneessa, summaavat ajatuksen tietystä nöyryydentarpeesta erityisesti kiertäville muusikoille. Yhtyeen musiikissa oli tarpeeksi jotain vanhaa, paljon lainattua ja helvetilliset määrät sinistä. Kalervo Palsa väänsi aikoinaan reipashenkisesti pornahtavan sarjakuvan eläkeläisen muisteluista. Vuosina 1995–2007 vaikuttanut ensimmäinen vakava orkesterini Reverend Bizarre nimittäin saattoi olla muusikonurani kaupallinen huipentuma. n www.infern Osoitehan o login, utisia, levyb u s ö y m ät d y luja. Siksi onkin erityisen tärkeä muistaa tuo ensimmäinen sääntö ja olla loukkaamatta edes niitä, jotka mahdollistavat toimintasi. iselle Metalfe u k sä e k n sa k Sa o.fi. Yhtye oli Palsan tinkimättömän taiteen musiikillinen vastine. PS. Heidän kuuluisi saada palkkasi ja sinun heidän.” Suurimmalta osin keikkamuusikon pääosin koruton elämä ja tuon mainitun palkan vaatimattomuus onneksi estävät muutenkin virtsan nousemista aivoverenkiertoon – tien pölyn toistuva pureminen opettaa aitoa nöyryyttä ja suuntaa harjoitteluvaiheen jälkeen mielen kohti duunarin etiikkaa. Kellään ei ole aikaa rocktähden paskanjauhannalle. aba! Metalfest-sttk iin, vastaa on ne ut Mene Infern oit voittaa lip v ja n e se k y kysym stille. Itse en vielä lähesty eläkeikää, paitsi ehkä mainstream-muusikkona. Telkkarit on jo rikottu ja takkaan kustu: kokeile heittäytymistä vain lavalla, mieluiten kun tiedät, että joku ottaa kiinni. Harvinaislaatuisesti saimme tehdä täysin mitä tykkäsimme ja tekemisellämme kohtuullista menestystä ja ennen muuta kansainvälistä kulttimainetta jo keski-ikään tullessamme. Netistä lö nakkokuunte en ja a it io rv livea. Pitkät päivät tien päällä, odottelu, epäsäännöllinen ravinto, lyhyet adrenaliinipiikit, kaikkialla tarjolla olevat päihteet ja joskus myös hivelevä huomio toki ohjaavat automaattisesti ihmisiä välillä ”poikkeukselliseen” käyttäytymiseen. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Suomalainen metallimusiikki oli monipuolisesti tapetilla. Tämä siitä huolimatta, että saatat kuvitella epämääräisen statuksesi tuottavan sinulle erioikeuksia. Kun käyttäydyt kuin runkkari, lapsenomainen esiintymisesi ei tee heihin minkäänlaista vaikutusta. Menneissä ja tulevissa seikkailuissa mukaan tarttunutta elämänkokemusta on kenties hauska jakaa eteenpäin myös kolumnistina. Suomennan tähän hiukan soveltaen olennaiset jutut: ”Kuuntele keikkajärkkäreitä ja ole lavalla pyydettynä aikana. Lavateknikoille on ihan sama oletko David Bowie vai maitomies. En kylläkään ole heittänyt kirvestä kaivoon, käyn yhä useamman rintaman sotaani monissa musiikillisissa tyylilajeissa. Päädyimme lopulta Suomen listoille oikeastaan miltei täydellisen epäkaupallisella musiikilla; täyteen ahdetuilla mutta ultrahitailla levyillä ja parinkymmenen minuutin ”singleillä”. Pastori muistelee Riekki pyysi saarnaamaan, ja päätin hetken harkittuani suostua tekemään joka toiseen numeroon jotain. Takana oli Spinefarmin ja sen takaisen kummisedän, Universal Music -yhtiön markkinointikoneisto, levyjen ilmestymisaika 2000-luvun alkuvuosina taas jollekin poikkeavalle ja jopa sairaalloisen avantgardistiselle suotuisaa. Nyttemmin, mainstream-eläkeläisenä saan jatkaa tinkimättömällä linjalla, mutta tuskin tulen enää nauttimaan samanlaisesta nosteesta. Aloitetaan perusjutuista. Jos pää meinaa räjähtää, sieltä pitää joskus voida poistaa painetta
37 €, ovelta 38 € (mikäli jäljellä) | Ovet klo 20.00 | K-18 Ke 23.4.2014 Tavastia, Helsinki. Finnish Metal Events Presents Liput: www.tiketti.fi | ennakkoon alk
Sekoitellaan huolella kulhossa ja käristetään kuumalla pannulla (mielellään parilalla) noin 1,5 minuuttia per puoli. Laita pihvit tämän jälkeen folioon tekeytymään noin kymmeneksi minuutiksi. Etenkin punajuuripyree on mainio, uusi ja raikas tuttavuus. Kunnon luraus kalakastiketta ja öljyä, mukaan vielä korianteria, pippuria sekä ruokosokeria. Nälkä tosin lähtee lähes takuuvarmasti, ruokailijan koosta riippumatta, ja ainekset ovat kuitenkin mukavan yksinkertaisia, jopa maanläheisiä. Punajuuripyree: Pilko punajuuret uuninkestävään astiaan ja lisää sekaan runsaasti oliiviöljyä sekä balsamicoa (tai viinietikkaa), yksi murskattu valkosipulinkynsi per punajuuri, suolaa, pippuria ja hyppysellinen ruokasokeria. Lisää rucolaa sekä toinen leivänpuolikas, ja lopputuloksen pitäisi muistuttaa erehdyttävästi hampurilaista! Asettele cocktailtikkuihin muutama ravunpyrstö, jotka pystytetään teokseen. Anna muhia parissasadassa asteessa peitettyinä 45–60 minuuttia, kunnes punajuuret ovat sopivan pehmeitä. Tämä komeus sitten pannulle noin kolmeksi minuutiksi, liikaa nestettä välttäen. Chilin määrään kannattaa suhteuttaa muidenkin ainesten annostelu. Laske tälle pedille pihvi, jonka päälle huomattavalla tyylitajulla maustevoi, punajuuripyree sekä raitasoosi. muodostamaan kokonaisuudesta hampurilaistyyppinen lopputulos.” Megan tuomio: ”Kun tällaisiakin burgerireseptejä on olemassa, miksi ihmeessä jonottaa syömään kämäistä amerikanihmettä eli naudanlihapihvillä täytettyä lättänää vehnähöttöpullaa. Myöhemmin yöllä jälkiruuaksi Emperoria.” 12 Inferno Artun oma luonnehdinta: ”Surf & Turf -ruoka sisältää ajatuksen merenelävien ja liharuuan yhdistämisestä samaan annokseen, joka sopii etiketinvastaisuudessaan mainiosti Lurkin filosofiaan. Ravuille marinadiksi limenmehu, raastettua inkivääriä ja valkosipulia sekä sopivasti Artun KOKATESSA SOI: Ladytron - Destroy Everything You Touch (2005) ”Ladytron on illanviettoa hyvin kuvaava musiikillinen valinta, ja tätä ruokaa tehdessä kerkeää kuunnella biisin jos toisenkin. Mukaan pieni valkosipulinkynsi raastettuna ja kimppu pilkottua korianteria. Raitasoosi: Aloita soosin teko ottamalla 250g ”juhamietojogurttia”, johon raastetaan yhden limen kuori ja lisätään samaisen möllykän mehu. Marinadiksi valkosipulia, timjamia, rosmariinia, oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Tarkoitus on paistaa, ei keittää. Heitä leivät parilalle pihvien jälkeen käristymään. Pihvit: Hae lihatiskiltä entrecote-pihvit, yksi per syöjä on sopiva annostus. Tiikeriravunpyrstöt: Pakasteravuista kannattaa poistaa hieman nestettä vaikka talouspaperilla. Alusta sopivat palaset mustapippurilla ja öljyllä. Tästä tulee annoksen turf-osio, ja surfin muodostavat perinteisen itämaisesti marinoidut tiikeriravunpyrstöt ja raikas raitakastike. Kiehauta desi kermaa per kaksi punajuurta ja survo kaikki yleiskoneella pyreeksi. Valmistusprosessin aikana käyvät kaikki nesteet. Mustapippuria myllystä, suolaa sekä miehen annos ruokosokeria, avot! Leipä: Hampurilaista varten kaupan tuorehyllystä ciabattaleipä. Kaikki vaiva Lurk & Turfin eteen kannattaa, vaikkei anoppia tai appiukkoa olisikaan hurmattavana.”. Vaikka ainesosia on useita, ne täydentävät toisiaan mainiosti, eikä mikään jyrää toista alleen. Piparjuurimaustevoi: Raasta sopiva mötkylä piparjuurta, aseta pannulle kissanpäänkokoinen pala voita ja sekoita raastettu piparjuuri sulaan rasvaan. Sämpylä on napattu mukaan chiliä. Tikkuja ei kannata syödä. Asemoi ne vaikkapa hellan viereen lämmön takaamiseksi. Lurk & Turf on yhdistelmä eri resepteistä ja vaikutteista lopputuloksen ollessa jotain uutta, tässä tapauksessa siis katkarapu-entrecote-hampurilainen itämaisilla vivahteilla. Ruokajuomaksi ehdottomasti raikas mutta mehevä Pinot Noir. Jäähdytä jääkaapissa hetki, minkä jälkeen kääri seos kelmuun, kelmu taas folioon ja asettele patukka pakastimeen muuntumaan takaisin voiformaattiin. Rumankaunista ja painavaa sludgen ja doomin sekoitusta jauhavan Lurkin kitaristista Artusta paljastuu keittiössä kenties hieman yllättäenkin melkoinen kulinaristi ja anoppien hurmaaja. Resepti on muunnelma rucolasalaatista, johon on ollut tapana laittaa rucolan lisäksi uunissa tehtyjä punajuuria, jogurttikastiketta, mausteita sekä yrittimarinoitua hyvää naudanlihaa, esimerkiksi sisäfileetä. Kokeilu kaikessa on vain suotavaa ja siihen kannustetaan. fi Unelmavävyn Lurk & Turf Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi HCC-palstan perimmäisenä tarkoituksena ei ole esitellä gourmet-ruokia, mutta pannassa ne eivät silti ole. lisää reseptejä www.inferno. Hampurilainen: Aseta kevyesti kärtsätty leipä lautaselle, päälle muutama kunnon siivu punasipulia sekä rucolaa. Artun ruokakombossa aletaan olla lähellä fine dining -käsitettä. Riisiviinietikka sopii myöskin
Vietävän hyvää. Tutustu palveluihimme osoitteessa musicfinland.fi Mentorointi Viestintä Tuet ja tapahtumat Tutkimukset Nuotisto. Sibeliuksesta se lähti, kotimaisen musiikin kansainvälinen menestys. Suomalaisella musiikilla menee hyvin! Sitä viedään ulkomaille menestyksekkäästi yhä enemmän. Kansainvälistymisessä kumppaneina ovat alan kovimmat ammattilaiset, Music Finlandin asiantuntijat. Silti kuljemme leuka rinnassa naapuria kadehtien. Täysin syyttä
Amoral kuuluu selkeästi jälkimmäiseen ryhmään: tähänastisen levytysuransa aikana bändiltä on kuultu niin teknistä death metalia, hard rockia kuin progeakin. Ja sitten on bändejä, joiden tekemisiä musiikilliset raja-aidat eivät pidättele. Amoralin kitaristikaksikko, alusta asti mukana ollut Ben Varon ja edellisellä Beneath-albumilla (2011) ensiesiintymisensä bändissä tehnyt Masi Hukari kertovat, että tällä kertaa tarkoituksena oli luoda aiempia albumeja eheämpi levykokonaisuus. – Tosi aikasessa vaiheessa tuli levyn eka ja viimenen biisi, joissa on yhtenäinen joskin hyvin eri tavalla toteutettu teema. – Sillon ei vielä tiedetty, että tästä tulee teemalevy. Yhtyeen kuudes albumi Fallen Leaves & Dead Sparrows kertoo tarinaa nostalgiasta, addiktiosta ja vääristä valinnoista. Sitten se lähti rönsyilemään. Teksti Tapio Ahola Kuvat Valtteri Hirvonen Amoral on tehnyt uransa ensimmäisen teemalevyn. Ei paljoa, mutta jos ne ääripäät ottaisi veks, Ben sanoo. Sitten jossain vaiheessa huomattiin, että nämä muutkin biisit sopii hyvin yhteen, ihan silleen tarinana, miten se solju eteenpäin, Ben jatkaa.. – Meitä ei ole tunnettu niistä kaikkein tiiveimmistä paketeista, levyt on Reptilesta (Reptile Ride, 2007) lähtien ollut aika rönsyileviä. Yhtenä innoittajana uudelle levylle toimivat edellislevyn pitkät progebiisit. Ne kaksi ekaa ehkä vielä pysy siinä tekninen death metal -osastossa. Se oli vaan, että nämä kaksi biisiä on kokonaisuus. Niissä on samat nuotit, jotka on soitettu eri lailla, Masi muistelee. Nyt Amoral on saanut valmiiksi kuudennen albuminsa Fallen Leaves & Dead Sparrowsin. Nyt mietittiin, että voisi vähän yrittää tiivistää. Muistoja viattomasta ajasta M aailma on täynnä bändejä, joiden kaikki levyt kuulostavat samalta. Kahden minuutin punkbiisin jälkeen saattoi tulla yhdeksän minuutin progebiisi. 14 Inferno – Keikoilla kun soitettiin niitä levyn julkaisun jälkeen, niin mä olin, että onko näitä vaan kivempi soittaa, onko tämä enemmän meidän juttu. Ja se tuli jo melko aikasessa vaiheessa – kun oltiin rundilla Ensiferumia lämppäämässä, ne uudet biisit oli luonnostaan sen henkisiä, kun joka ilta soitettiin Beneathin progeralleja. Sitten se rönsyilevä fiilis jäi päälle myös vapaapäiviin ja alkuiltoihin, kun takahuoneessa näppäili kitaraa, Ben kertoo. Musiikin ja tekstin symbioosi Progea on uudessa levyssä myös se, että kyseessä on tyylipuhdas tarinallinen teemalevy. Se tuli tosi luontevasti sitten, että otetaan ne elementit ja koitetaan jalostaa niistä kokonainen albumi. Ja kaikki näytti olevan samaa mieltä
Ei tässä ole kyse siitä, että kaikki mitä me tehdään perustuu siihen, että me laitetaan Wingerin eka levy soimaan, koska ennen ”Hyvässä laulajassa pitää olla jotain, mikä vetää vähän vastakarvaan.” Maailman siistein skeba Ben myöntää olevansa nostalgiaan taipuvainen ihminen. Albumin sanoitukselliset teemat löytyivät Benin mukaan luontevasti. – Hyvä esimerkki on, kun Soundissa oli 1995 mainos Jackson-kitarasta. Masi sanoo olevansa ennemminkin nostalgiakammoinen – tai ainakin siltä saattaa päällepäin vaikuttaa. mata, että ihan samalla lailla mä olen itse se tyyppi, joka katsoo niitä vuoden 1991 kitaralehtiä, että ”ai vitsit, toi kun tulee vastaan, niin ton mä nappaan”. – Ehkä parissa kuussa sen jälkeen, kun oltiin saatu eka ja vika biisi tehtyä, tuli se synopsis, että tästä tämä voisi kertoa, ja sehän vaikutti sitten myös sävellysprosessiin, Masi sanoo. Ei edes mikään kummonen skeba, se oli puunvärinen perusmalli, mutta mun mielestä se oli maailman siistein kitara. – Mä olen aina miettinyt, että se on se juttu, joka estää kehittymästä ja haastamasta itseään uusiin asioihin. Tämän päälle otin tarkastelun alle väärät valinnat, ja erityisesti omaan elämään isosti vaikuttavat valinnat. – Ihminenhän tykkää ajatella, että kaikella on tarkoitus, tai että aina voi korjata tilanteen, muuttaa kurssia, saada asiat taas oikeille raiteilleen. Viisitoista vuotta myöhemmin, kun joku myi sellaista Muusikoiden.netissä, mä en edes miettinyt, saman tien samana päivänä poistin sen. Sitten on kauheeta tämmösen teemalevyn kanssa pyöriessä huo- Inferno 15. Näin ei kuitenkaan aina ole, ja ajatus peruuttamattomasta virhevalinnasta on pelottava. – Aihepiirit, joista kokonaisuus alkoi muodostua, olivat nostalgia ja sen mukana tuleva ”asiat oli ennen paremmin” -ajattelutapa, vanhenemisenpelko – joka tietenkin on omiaan ruokkimaan nostalgiaa sekä menneen päivän kaipuuta – sekä addiktio, sen tarkemmin rajaamatta addiktion kohdetta. Eihän mulla ollu mitään mahdollisuutta saada sitä, mulla oli sillon halpa ritsa, jonka vanhemmat oli onneks ostanut, mutta mä leikkasin sen mainoksen irti ja fanitin sitä. Albumin päähenkilö oppii tämän karuimmalla mahdollisella tavalla eli kokemalla sen itse. – Mutta sen kanssa voi myös oppia elämään. Pari ekaa biisiä vaikutti siihen, millaista tekstiä alkoi tulemaan, mikä taas vaikutti siihen, millasia loppubiisit oli musiikillisesti, mikä taas vaikutti viimesiin teksteihin. Sama tauti, mutta silti elää siinä kieltäymyksessä, että se ei olis nostalgiaa. Ei ole ikinä ollu tällasta symbioosia musiikin ja tekstin välillä jo tekovaiheessa, Ben sanoo. – Se oli hauska, miten kaikki tosiaan vaikutti kaikkeen. Sitten himassa mietin, että ei tämä nyt niin siisti ollut kun mä muistin
osuudet on taltioitu Kuopiossa Marco Hietalan kanssa. – Esimerkiksi Stonen koko tuotanto, Masi heittää väliin. Miten siistiä oli kuulla se eka hevilevy, Metallican Black Album. Mä ymmärrän kyllä sen, että jos sä tykkäät soittaa heviriffejä kitaralla, se ei vielä tarkota, että sulla on sanottavaa sanotuksellisesti, ja se on ihan ok. Se studio oli tosi pieni huone – me oltiin siellä polvet suussa, siellä ei ollu vissiin ikinä ennen ollu kolmea ihmistä. Jos mä pyydän jotain, niin se on eri asia jos Marco Hietala pyytää sen saman asian, Ben jatkaa. – Esimerkiksi Stonen koko tuotanto. Ja nyt on jo selvää, että tämä on parasta Aria mitä on levyllä kuultu, Amoralin tai sen soolotuotannon puolesta, että kyllä jotain on tehty oikein. Meillä ei ollu mitään muuta tekemistä kuin äänittää sitä levyä. On monta hienoa biisiä, joita mä en pysty kuunteleen, kun ne sanat on niin typerät, sä huomaat että ne on tehty niin vasurilla. Se oli hyvä kokemus, varsinkin kun alettiin pinota stemmalauluja, mitä ei ollu demotettu. Jotenkin se oli jo aikasessa vaiheessa selvää, että lauluun kaivataan ulkopuolista tuottajaa, vaikka periaatteessa tietotaito löytyisi bändin sisältäkin, Masi sanoo. Albumin laulu- Harva bändi on joutunut samanlaisen paskamyrskyn kohteeksi kuin Amoral muutama vuosi sitten, kun yhtye. Oltiin sellasessa käpysessä motellissa, katsottiin vaan iltaisin Poliisit-ohjelmaa ja syötiin pizzaa. Se oli ihan uutta. – Ari kuuntelee enemmän jotain bändin ulkopuolista tyyppiä. 16 Inferno kaikki oli paremmin. No Anaesthesia! on koko levy pelkkää kitaraneroutta alusta loppuun, se olisi kovin levy koskaan, ellei siinä laulettaisi siitä mistä siinä nyt lauletaankaan, Ben jatkaa. – Ari (Koivunen, laulu) on kiertänyt paljon Marcon kanssa noissa Raskasta joulua -hommissa ja ne on siellä muodostaneet tiiviin ystävyyden. – Veikkaan, että parilla viime levyllä on mennyt lyriikoihin vähintään yhtä paljon aikaa kuin musiikin tekemiseen. Amoralleirissä sanoituksia pidetäänkin arvossa. Mutta mun mielestä se on aina ollu hassua, kun sanoitus on vaan niin iso osa biisiä. Enhän mä saa mistään musasta enää samaa fiilistä, Ben sanoo. – Mutta olihan se hienoa mennä viikoksi Kuopioon äänittämään. Venattiin seuraavaa aamua, että pääsee taas laulamaan. Joskus tulee fiilis, että tämä olisi maailman paras biisi, jos tähän ois tehty hyvä teksti, Ben pohtii. Laulusessiot Kuopiossa Vastakarvaan Fallen Leaves & Dead Sparrows -levyllä bändillä on myös mielenkiintoinen uusi yhteistyökumppani. Mutta olihan silloin joskus viattomampi meininki. Uuden levyn sanoituksellinen linja vaikuttaa miesten puheita kuunnellessa hyvin punnitulta ja hiotulta
Monista bändeistä tietää, miltä viisi seuraavaa levyä kuulostaa, kun ne on lukinnu, että me ollaan nyt tätä. Ja moni ei edes tiedä sitä, ne ottaa Arin vaan hyvänä laulajana, jolta taittuu melkein mikä vaan, Masi sanoo. Arin ääni jakaa mielipiteitä, niinku mun mielestä hyvän laulajan kuuluukin. – Just ne biisit, jotka olisi jonkun mielestä voinut jättää jollekin muulle projektille, sai mut ja Juffin ( Juhana Karlsson, rummut) juoksemaan treenikämpälle vuosien jälkeen. Lauloko se heviä siellä. ”Jos me tehtäisiin nyt Reptile Ride kutosta, niin olisi siinä vähän se fiilis, että lähetään töihin.” vaihtoi sekä laulajaa että musiikkityyliään. – Jotenkin porukka sai sen kuulostamaan siltä, että nyt kaikkien suosikkibändi meni pilalle. – Hyvässä laulajassa pitää olla jotain, mikä vetää vähän vastakarvaan. Suurin osa jengistä ei ole oikeasti us- www.facebook.com/kiirarock YO -TALO TAMPERE 18.04.2014 konu, että toi on oikeasti voittanut jonkun Idols-kilpailun. Musta tuntuu, että siinä oli sitä, että nyt pitää hypätä muotijunan kyytiin, nyt dissataan tätä koska tämä on Idols-Ari. Jatkuva muutoksentarve on hyvässä ja pahassa se, mikä on pitäny tätä bändiä liikkeellä. Mutta me soitettiin pikkuklubeilla ja meidän levymyynti oli ihan naurettavaa, että ei ne kaikki voineet tykätä niin helvetisti siitä edellisestä. Olen nappulasta asti fanittanut melodista metallia ja melodista laulua, mutta olin kuitenkin soittanut koko muusikonurani death metalia. Ennen kun se ehtii ajattelemaan, että onko joku juttu tälle bändille paras ratkasu, niin miettii että nyt muuten lähtee, hard rock! – Toisaalta Show Your Coloursin voi nähdä myös niin, että siinä määriteltiin yksi ääripää, että paljon tuon kasarimmaksi se ei enää mene. Samalla Ben myöntää, että ensimmäisen Koivusen kanssa tehdyn levyn, Show Your Coloursin (2009) kohdalla homma lähti hiukan lapasesta. – Sillä ei ole samanlaista stigmaa ku täällä Suomessa. – Nyt kun kuuntelee sitä neloslevyä, niin kyllä mä voin myöntää, että huumautu siitä, kun on laulaja joka pystyy vetämään mitä vaan. Siinä vaiheessa kun mä liityin bändiin oli selvää, että ihan niin kasaria ei tehdä, Masi muistelee. – Toki ulkomaillakin on niitäkin faneja, jotka tykkäs siitä vanhasta Amoralista ja kokee, että Ari pilasi bändin. Amoralillakin oli ennen örisijä, mutta mitä käy vanhalle Extreme-fanille, kun laulajana on Ari Koivunen. Olit sitten Axl tai Prince tai Ari Koivunen, niin kaikki ei tule tykkäämään, mutta ne jotka tykkää, todella sitten tykkää. Etenkin ihmisiä tuntui ärsyttävän, että uudeksi laulajaksi liittyi Idols-tähti Ari Koivunen, ja nettifoorumeilla moni julisti polttavansa Amoral-paitansa jo ennen kuin oli edes kuullut nuottiakaan yhtyeen uutta tuotantoa. Sponsored by. Ulkomailla Koivusen mukaantulo ei saanut aikaan samanlaisia vihareaktioita. Jos ei tykkää niin ei tykkää, ei siinä mitään. Oltiin niin innoissaan siitä, että voitiin soittaa jotain ihan uutta tän bändin sisällä. Mä totuin Axliin vasta yli kakskymppisenä, mä pidin sitä sietämättömänä laulajana ennen sitä, Masi päättää laulajapohdiskelun. Musta se tuntuisi vähän tylsältä. Muualla kuin Suomessa ei oikein pääse edes laulukilpailuihin hevimetallilla. Meillä kummallakin oli vähän kyllästymistä siihen pelkkään örinään ja tekniseen näyttöön. Sitten kun pääsi tykittämään isoa kertosäettä, siellä rumpujen takanakin oli jätkä hangonkeksiä. Jatkuva muutoksentarve Amoral on siis edennyt kuudenteen albumiinsa, kolmanteen Ari Koivusen kanssa. Toki siellä oli niitäkin ihmisiä, jotka oli ostaneet kolme ekaa levyä ja tykkäs death metal -riffittelystä, ja kun yhtäkkiä kuulostetaankin Wingeriltä, niin kaikki ei voi tykätä, Ben sanoo. Näyttää siltä, että tämä bändi tekee mitä haluaa, nettifoorumeiden huutelijoista välittämättä. – Jos me tehtäisiin nyt Reptile Ride kutosta, niin olisi siinä vähän se fiilis, että lähetään töihin. Yleisön reaktio tuli bändille yllätyksenä lähinnä volyyminsa takia – Amoral kun ei ollut mikään iso bändi. Ben toteaakin, että vaikka Amoralille ominainen vaihtelu on ehkä karkottanut joitain kuulijoita, bändille itselleen se on ollut ensiarvoisen tärkeää jo motivaation kannalta. Se oli uskomatonta nähdä ensimmäistä kertaa meidän historiassa ne fanaattiset fanit, jotka tuli Arin mukana, Ben jatkaa
Se on tämän takana, Kai Hansen toteaa lakonisesti. – Ei, vaan se on Illuminati. Poistun bändin kannoilla studion oleskelualueelle ja naureskelen powerpioneereille, että tehän testasitte tätä hommaa koko viikon ja nyt se tietenkin mättää. 18 Inferno – Nyt olisi hyvä aika käydä savukkeella, jos siltä tuntuu, joku henkilökunnasta ilmoittaa. Melkein katastrofi Olkoon teknisen probleeman takana salaseura tai ei, äänentoiston toimimattomuus lienee Gamma Rayn viimeisen puolen vuoden aikana kokemista vastoinkäymisistä sieltä pienimmästä päästä.. Odotamme kaikki luvassa olevaa puolituntista livespesiaalia, joka Gamma Rayn on tarkoitus heittää tulevan levynsä Empire of the Undeadin ennakkokuuntelun lomassa. Asiaa kummastelee myös edessämme toimettomana seisoskeleva Gamma Ray -nelikko, laulajakitaristi Kai Hansen, kitaristi Henjo Richter, basisti Dirk Schlächter ja ryhmän viimeisin jäsen, rumpali Michael Ehre. Ja oikeastaan koko studion henkilökunta. Teksti Jaakko Silvast kuvat Matthias Mineur Maaliskuun lopussa ilmestyvällä uudella Gamma Ray -albumilla jutellaan sielujen keräämisestä, kaaoksesta, harmaista pukumiehistä ja King Arthurin Avalonista. Kummisedän kuolematon valtakunta I stun hampurilaisen Chameleon-studion yhden äänityshuoneen lattialla ja ihmettelen samaa, mitä seuranani oleva 30 muun journalistin ja fanin porukka – miksei soitto soi. Ongelmana on, että Hansenin laulumikrofonia ei saada toimimaan sitten millään. Ja siitä, miten kotistudio poltetaan maan tasalle
– Eike lähetti minulle viestin, että ”studio on palanut, ja tämä ei ole vitsi”. Tietoa oli tosi vaikea saada ja Eikekaan ei voinut auttaa, koska rakennukseen ei päästetty ketään tsekkaamaan vahinkoja, Kai Hansen muistaa. Oli tietysti hienoa, että studion pojat olivat tehneet kaikesta varmuuskopioita, joten mitään ei menetetty, Henjo Richter toteaa. Bändi itse oli Etelä-Amerikassa jatkamassa Hellish Rock pt. Ja sai meidät keskittymään paremmin. – Ei. – Näimme tapahtuneen myös hyvänä asiana, koska se auttoi meidät ulos tavanomaisesta rutiinista. Se toi tietynlaisen turruttavuuden tunteen. Olin tietysti sokissa, ja seuraavaksi mietin, mitä tapahtui kaikille niille nauhoituksille ja kaikelle työlle, jonka olimme tehneet uutta levyä varten... Mutta se oli sen arvoista ja teki tästä albumista tuoreemman kuuloisen. Luettuani viestin pistin puhelimen syrjään ja totesin, että ok. Toisinaan se oli rankempaa, koska se vei enemmän aikaa, ja jokainen oli tietysti sitä mieltä, että se oma idea on kaikkein paras. Jotain paljon pahempaa sattui marraskuun 18. Studion Hansenin ja Schlächterin ohella omistanut Dark Agen Eike Freese pelastautui rakennuksesta minuutteja ennen tuhoa. Puoleen tuntiin en tehnyt mitään. Pahinta oli tietämättömyys siitä, mitä kaikkea oli tuhoutunut. Voisin kuvitella, että niillä saattoi olla tekemistä palon syttymissyyn kanssa, Michael Ehre arvelee. Kun hänellä oli ideoita, hän soitti ne meille kitaralla mieluummin kuin laittoi hyvin valmisteltuja demoraitoja netin kautta. Istuin vain ja katselin ulos ikkunasta. Takaisin teinivuosiin Gamma Ray työsti musiikkia Empire of the Undead -levyä varten alun perinkin totutusta poikkeavalla tavalla. Näin myös kuvia katosta, eikä sekään ollut palanut kokonaan, ja ajattelin, että jospa tuhoa ei sittenkään ollut tullut kovinkaan paljoa. Ja se oli ehdottomasti oikea tapa toimia. – En ollut uskoa sitä. Bändi käänsi tapahtuneen voimavaraksi viimeistellessään tulevaa albumia Chameleonin suojissa. Kun kappaleita demotellaan yhdessä bändin voimin, biisit rakentuvat eri tavalla, Richter sanoo. II -rundia maanmiestensä Helloweenin kanssa, kun yhtyeen kotiluola Hammer Studios paloi käyttökelvottomaksi. Sitten aloin etsiä tietoa ja kuvia tapahtuneesta netistä. – Suurin osa biiseistä tehtiin kimpassa treenikämpillä. Löysin joitain kuvia palaneesta rakennuksesta ja niissä näytti, ettei tuli ollut yltänyt meidän studioomme, varastohuoneisiin studion alapuolelle kylläkin. Uudessa ilmapiirissä ja ympäristössä työskenteleminen auttaa katsomaan asioita tuoreesta näkökulmasta, Hansen sanoo. Henjo Richterin mukaan koko prosessi oli paluuta juurille. Kai ei halunnut väsätä demoja etukäteen, vaan hänen mielestään kappaleet piti tehdä yhdessä. – Jokaisella oli mahdollisuus tuoda mukaan oma juttunsa ja ehkä muokata toisten tuomia ideoita. Inferno 19. Onni onnettomuudessa oli, että ihmishenkien menetykseltä säästyttiin. Selvisikö koskaan, mikä palon lopulta aiheutti. päivänä 2013. Minullekin homma oli uutta pitkästä, pitkästä aikaa. Tämä antoi mahdollisuuden toimia enemmän bändinä, mikä on tänä päivänä melko epätavallista. Mutta paikka oli iso vanha teollisuushalli, jonka yhteen osaan oli kerättynä erilaisia tavaroita, kuten vanhoja pesukoneita. Teimme kuten teini-ikäisinä
Tämä kaikki vain tapahtui. Se pitää musiikin mielenkiintoisena myös koko genressä. Kuten Sweetin tyypit. Oli ehdottoman tärkeää kirjoittaa erityyppistä materiaalia, koska muuten kaikki 20 Inferno muuttuu helvetin tylsäksi. Edellä mainittu avoimuus erilaisille ideoille kulminoituu jo mainitussa Avalon-eepoksessa. – En osaa sanoa, miksi kirjoitin moisen biisin vasta nyt. ”Oli ehdottoman tärkeää kirjoittaa erityyppistä materiaalia, koska muuten kaikki muuttuu helvetin tylsäksi.” Pointti oli siinä, että nyt biisit kuulostavat orgaanisemmilta ja ihmismäisemmiltä, Ehre komppaa ja jatkaa: – Aloitimme kaiken vanhassa studiossa, missä oli se hyvä puoli, että aikarajoituksia ei ollut ja matskun parissa sai painia niin kauan kuin halusi. Hän muistaa tarttuneensa kitaraan ensi kertaa kymmenvuotiaana. – Siltähän se näyttää, ja olen siitä tosi iloinen. En todellakaan. Osassa kappaleista tampataan ilkeästi ja jopa thrashisti kitaroiden. – Olin parhaan kaverini luona, ja hänen isoveljensä kaveri oli jättänyt sinne sähkökitaransa. Tai ehkä jopa auttamaan heitä eteenpäin elämässään. Yleensä silloin asiat rullaavat parhain päin. Olet ollut perustamassa niin Helloweenia, Gamma Raytä kuin Iron Savioriakin. Kuullun perusteella kävi selväksi, että levy on sisällöltään moninainen. Se oli unelma ja siten sen näin, en niin, että se joskus toteutuisi. Minusta se on kuitenkin positiivinen juttu. Aion ehdottomasti tehdä tällaisia kappaleita tulevaisuudessakin. Isoveli ei ollut talossa, joten nappasin kitaran ja tuumin, että wau, tämä on siistiä. – Aah, en. Ja itse asiassa, kun nauhoitin Avalonin lauluja, totesinkin, että olisipa Bruce (Dickinson) täällä, koska hän laulaisi tämän biisin tuosta vaan. Minulle esimerkiksi biisit Hell Bent tai Empire of the Undead ovat peruja hard rock -juuristani ja Unisonicista, tosin niistä kappaleista pitikin tulla ilkeämpiä ja rähisevämpiä. Olisikohan teini-ikäinen Kai Hansen uskonut, jos hänelle olisi kerrottu, mitä kaikkea hän on saavuttanut viisikymppisenä. Toki tiedän paljon Maidenistä, koska rakastan sitä bändiä. Suurimman osan materialista jälleen kerran säveltäneen Kai Hansenin selvitys alleviivaa Richterin ja Ehren pohjustusta tuoreen levyn tekotavoista. Iron Maiden Ympäri Eurooppaa saapuneille heavytoimittajille soitettiin kaikkiaan yhdeksän raitaa koko levyn 12 kappaleen mitasta. Kai Hansen – onko niitä. Ehkä se kertoo tarpeesta tehdä tiettyjä asioita rohkeasti ja vapaasti sen enempää suunnittelematta. Sen jälkeen vietin monesti aikaa musiikkikauppojen ikkunoiden takana katselemassa kitaroita. Biisi kuulostaa silti Gamma Rayltä ja siinä on paljon hienoja juttuja, Hansen ruotii. Osa taas on tuttua, Gamma Rayn perinteille ominaista powerhuttua. Perintöä vaalien Kai Hansen juhli ennakkokuuntelutilaisuuspäivänä 51. Se on yksi tie. Ja se on parasta, mitä muusikolle voi tapahtua.. Mutta tavallaan seurasin aina sitä unelmaa. Nautin vain metallin soittamisesta siten kuin sen tunsin. Henjo Richterin mukaan kappaleen pääriffi ja runko olivat kasassa jo ennen viime vuonna julkaistua Master of Confusion -ep:tä, mutta biisi ei ollut tuolloin valmis mukaan minilevylle. – Ehkä olisin nyökytellyt, että toki, koska jotenkin tunsin sen. Toinen on koettaa yrittää keksiä asioita uudelleen ja uudistaa itseään muusikkona. Mukana on myös eeppisintä Gamma Raytä koskaan kymmenminuuttisen Avalon-kappaleen muodossa. Se oli ehkä melodisempaa ja nopeampaa ja saksalaisempaa, mutta emme edes kuvitelleet luovamme jotain aivan uutta. – Olen kuullut kyseisen levyn kertaalleen. Pidätkö itseäsi power metalin kummisetänä. En ylpeile sillä, mutta iloitsen, että olen ehkä inspiroinut tyyppejä tarttumaan kitaraan ja tekemään tiettyjä asioita, seuraamaan jotakin. Ja pidän sitä suuressa arvossa. Olet silti jo jättänyt jälkeesi melkoisen perinnön. Ja minä menin murtamaan vielä neljä kylkiluutani kaiken keskellä. Ennakkokuuntelutilaisuudessa lisäkseni myös muutama muu nosti esiin kappaleen yhteydet The Final Frontier -levyn aikaiseen Iron Maideniin. Ainahan sitä ottaa vaikutteita myös omasta biisinkirjoituksestaan, varsinkin, jos itse pitää siitä ja fanit pitävät siitä. Painetta koettiin siksi, että loppuosa levystä tehtiin muualla, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että julkaisuajankohdasta oli jo päätetty. Niistäkin osa oli pelkkiä raakamiksauksia. Se ei ollut tarkoitus. – Emme yleensäkään noudata biisien teossa mitään kaavaa tai konseptia. syntymäpäiväänsä. Me otimme vain vaikutteita siitä, mitä kuulimme ja mitä pidimme siisteinä juttuina, ja rykäisimme kaiken takaisin ulos omalla tavallamme. Olemme avoimia kaikille ideoille. Ei kaikkien biisien täydy kulkea esimerkiksi samantyylisellä tuplabassarikompilla. Minä unelmoin, hypin sängylläni akkari kädessä ja kuvittelin esiintyväni sadoille ihmisille
Mitä tuosta kaikesta jäi saaliiksi omaan reppuun. Nyt kun on mahdollisuus kertoa, jäikö kiertueilta jotain hauskaa tarinaa jaettavaksi. – Olihan se oikeasti vähän sokki. Varmaan tuommoista on voinut pitää unelmanaankin, koska yhtyettä tuli fanitettua ihan kunnolla. Lopulta Kaukomies rundasi Gamma Rayn mukana vuosina 2005–07 ja päätyi myös vuonna 2008 julkaistulle Hell Yeah!!! The Awesome Foursome -dvd:lle. Tällä hetkellä Kaukomiehen musiikilliset ambitiot on suunnattu äänittämiseen ja tuottamiseen helsinkiläisellä Content Union -studiolla. Kun Zimmermann polkaisi treeneissä kompin käyntiin ja Kai Hansen raapii siihen rässiriffiä päälle, niin eihän siinä voinut nuori kaveri muuta kuin olla ihmeissään. Siellähän tuo fanittaminen menee välillä aika överiksi, ja vuoden 2005 kiertueella jaloissa pyöri jatkuvasti kaksi sellaista hieman tunkeilevaa tätiä. – Tämä johti kahden pienen japanilaisen naisen suunnattomaan kilahtamiseen. – Homma oli jo oikeastaan sovittukin, mutta tulipalo löi viimeisen sinetin arkkuun. – Pääsin siis yllättäen osalliseksi Euroopan- ja maailmankiertueita tekevään yhtyeeseen ja sain oman roudarin. Aika lailla kermaleivososastoa. Seuraavaan kertaan se sitten jää. Homma eskaloitui jotenkin siihen, että hän repi tätien keikkaliput hotellimme ala-aulassa. Vaati hetkellisen juoksupyrähdyksen ulkona ja sen jälkeen taas meilin uudelleen lukemisen. Sekä turvamiehet että henkilökunta hymyilivät leveää hymyä ja hihittelivät samalla kun herra Schlächter lateli saksalaisia kohteliaisuuksia. Temperamenttinen basisti Dirk Schlächter ei kestänyt enää Tokiossa kyseisen parin jatkuvaa lähentelyä ja suhteellisen aggressiiviseksikin muuttunutta käytöstä. Kai Hansen oli jo pidemmän aikaa saanut demoja suomalaiselta Gamma Ray -tribuuttiyhtyeeltä Guardians of Mankindilta, jossa Kaukomies soitti koskettimia. Odotukset olivat kovat, koska Dirk ja Kai ovat kovia poikia tuottamaan, ja tuota olisi ehdottomasti ollut kiva päästä tekemään. Oli juuri tehty useita keikkoja putkeen Guardians of Mankindin kanssa ja oli sellainen kiva flow päällä senkin suhteen. Mainittakoon myös, että nykyinen U.D.O.-kitaristi Kasperi Heikkinen tuurasi samoihin aikoihin loukkaantunutta Henjo Richteriä muutamilla Gamma Ray -keikoilla. – Gamma Rayssä viehätti melodisuuden ja raskauden yhdisteleminen perinteiseen heviin. Avasi hirveästi silmiä, että pääsi soittamaan niin huikeiden soittajien kanssa. Eero Kaukomies, kannuttava kosketinsoittaja.. – Yksi tapaus Japanissa jäi hymyilyttämään vähäksi aikaa. Huikea ammattitaito ja voimahan tuossa yhtyeessä livenä on. ”Voiko bänditreenitilanne olla näin sujuvaa ja hauskaakin!” Tuli paljon näkemystä soittamisesta, sovittamisesta ja esimerkiksi settilistan kehittelystä. Queen on aina ollut itselle se ykkönen, ja näen Gamma Rayssä paljon samaa kuin heissä. – Musiikillisesti todella paljon. He alkoivat takoa tätä saksalaista herrasmiestä nyrkein. Kaukomies soittaa myös rumpuja Queentribuutti One Visionissa. Oppia sankareilta Helsinkiläinen Eero Kaukomies ei ollut uskoa saamaansa sähköpostia todeksi eräänä kesäkuun iltana vuonna 2005. Kaukomiehelle pesti poiki kosketintuurin myös silloisen GR-rumpalin Dan Zimmermannin perustaman duuripowerpoppoon Freedom Callin keikoille. Mikäli Gamma Rayn kohdalle osunutta viimesyksyistä studiotragediaa ei olisi sattunut, Kaukomies olisi todennäköisesti ollut myös tulevan Empire of the Undead -levyn tuotantotiimissä. Kiertueilla ei tarvinnut muuta kuin huolehtia itsensä soundcheckiin ja keikalle. Absurdin tilanteesta teki normaali japanilainen suhtautuminen siihen, kun hotellivierasta taotaan nyrkein: ei tehdä mitään. GR oli siirtymässä keikoilla livekiipparistin käyttöön ja kysyi suomalaista remmiin, koska tämä tunsi kappaleet ja oli Hansenin sanoin erittäin hyvä soittaja. Hienot tuotannot, voimaa, vauhtia ja melodiaa
Ei se etäisyys nykymaailmassa mitään tee. Reset-levyn kappaleet muotoiltiin viime 22 Inferno vuoden keväällä, ja Näveri hyppäsi kelkkaan kesällä. Kotona Sopenkorvessa T ämän autenttisemmassa ympäristössä ei haastattelua voi tehdä. Hän itse hankki varta vasten Pearlin rumpusetin 1980–90-lukujen taitteesta. Silloin kun ollaan aktiivisia, ollaan aktiivisia, kitaristi Williami Kurki sanoo. Profane Omenin treenikämppä Lahden Sopenkorvessa on verraten tilava, viihtyisä ja perinteikäskin. Ehkä se on vaan luontevan kehityksen tulos. Paikalla on koko bändi, paitsi laulaja Juha ”Jules” Näveri, joka muutti toissa vuonna Brasiliaan romanttisista syistä. Runsas rundaaminen on tehnyt bändille hyvää. Juha on muutenkin sellainen tyyppi, joka ei väistele yhtään, vaan se tulee tänne heti kun tarvitaan. Internet on tunnetusti mahdollistanut etätyöskentelyä valtavasti, mutta Näveri on myös fyysisesti paikalla aina kun on tarvis. Profane Omen ei ole aiemminkaan juuri hidastellut, mutta nyt nasta tuntuu olevan entistä enemmän laudassa, koko levyn mitalta. Teksti Vilho Rajala KUVA Pete Voutilainen Lahtelainen Profane Omen on raivannut tiensä jääräpäisesti kotimaisen metallin etulinjaan. Mutta jos aikaisemmin oltaisiin yritetty tällaisia tempoja, se olisi mennyt koheltamiseksi, Kurki pohtii. Ainahan me ollaan pyritty siihen, että musiikki olisi energistä ja vetäisi turpaan. – Mä just juttelin Juhan kans tossa aamulla. Edellisen kerran bändiä on nähty keikkalavoilla loppuvuonna 2012, jolloin se kiersi Eurooppaa Ensiferumin ja Amoralin kanssa. Resetlevy esittelee entistä raskaammat soundit ja kireämmät tempot. Resetiä kuunnellessa kiinnittää ensimmäisenä huomiota siihen, että tempot ovat varsin terhakkaita. Rumpali Samuli Mikkosen mukaan jokainen haki omaan instrumenttiinsa hevimpää ja tiukempaa soundia. Kitaristit Kurki ja Antti. Nauhoitukset alkoivat heinäkuun lopulla todella intensiivisen treenisession jälkeen. Yhtye on harjoitellut samassa paikassa vajaan vuosikymmenen. – Ehkä se oli se viiden viikon rundi, joka mahdollisti asioita soittomielessä
– Alun perin puhuttiin, että tuotettaisiin itse, mutta kellään tästä bändistä ei ole skillejä pitää sitä koko prosessia hanskassa, Kurki sanoo. – Me pidettiin erikseen sessioita, joissa kelattiin, onkohan tämä ja tämä osa nyt turha. Tätäkin toimittajaa on moisiin houkuteltu, mutta aina on ollut sitä kuuluisaa ”muuta”. Sitten kokeiltiin ilman, ja heti toimi paremmin, Kokkonen kertoo. Hän muistaa piirustelleensa sitä ”sopivassa olotilassa” Göteborgin BrewHousessa lokakuussa 2012. Se helpotti, että ekana nauhoituspäivänä tehtiin kunnon studiodemot kaikista biiseistä. Helvetin hyvinhän me pärjättiin, kuten ollaan aina pärjätty bändinä. – Musta tuntui, että me kuuluttiin sinne. Kurki raportoi aiheesta tuolloin myös Infernon verkkosivuilla. – Juhan kanssa ollaan puhuttu aika paljon siitä, mistä PO:n biisit kertoo ja siitä, mikä on se viesti, mitä me halutaan lähettää. Yhdeksän biisiä, 34.06 minuuttia. – Ei me ainakaan ihan kebabmuki-lahtelaisia olla, Mikkonen virnistää. Ainakin tästä omasta pään seinään hakkaamisesta. Kurki yritti markkinoida ajatusta korkeammasta kitaravireestä, mutta se olisi ollut liikaa. – Miten tän nyt ilmaisi diplomaattisesti... Reset on ollut valmiina jo miltei puoli vuotta, mutta julkaisu on vasta 14.3. Kyllä se ainakin siihen vaikutti, että me kuunnellaan toisiamme enemmän. Vedettiin livenä sisään ja Juha lauloi. Tien päälle kuulumisesta Profane Omen siis rundasi Eurooppaa viiden viikon verran toissa vuonna. – Kyllä jengi uskoo kun niille sanoo, että ne on meidän kotona nyt, Kokkonen vahvistaa. – Joo, kaksi tööttäystä, yksi kummallekin mastolle. Radikaalimpiakin muutoksia mietittiin. Ehkä tällä levyllä on kyse ihmisten uudistumisesta ja kehityksestä. Meidän kaikkien pitäisi varmaan kollektiivisesti kelata, miten me voitais olla vähän parempia. Se piti automaattisesti mitat aisoissa. Me ollaan erilaisella tavalla ylpeitä lahtelaisuudesta. Kokkosen mukaan viimesyksyiset bileet olivat parhaat tähänastisista kun oli esiintyjiäkin, muun muassa Mikkosen toinen bändi Less than Three. Näverin laulusuoritukset hipovat jo nyt hetkittäin äärirajoja. Ei kelailtu liian pitkään, tehtiin vaan, Mikkonen jatkaa. ”Ei me ainakaan ihan kebabmuki-lahtelaisia olla.” Kokkonen puolestaan investoivat laadukkaampiin tallamikkeihin. Profane Omenin grillibileet ovat jo käsite. – Tätä sessiota leimasi vaiston varassa tekeminen. – Täällä on ihan hyvä olla, Kokkonen kiteyttää huvittuneen hiljaisuuden jälkeen. Tekoprosessi oli kaikkiaan varsin ongelmaton ja kivuton. – Jengin määrästä voi aina päätellä jotain etukäteen. Soittopuolella se teki aika paljon, että siellä jouduttiin ehkä vähän mukavuusalueen ulkopuolelle, soittamaan kipeänä tai muuta. Helposti ja nopeasti Reset on tiivis levy. Jotenkin se kulminoituu aina siihen, kun tänne tullaan viideltä aamulla roudaamaan kamoja keikalta takaisin. Vanhaa kunnon ”kill your darlings” -ohjetta on joskus kivuliasta noudattaa, mutta PO:n tapauksessa siitä oli eittämättä hyötyä. – Mulla oli elämäni parhaat sessiot. Ja soiton tiukkuuteen tietysti, Kurki jatkaa. Nopeasti käy ilmi, että ainoastaan basisti Antti Seroff on syntyperäinen lahtelainen, vieläpä oikein keskustasta. Resetin kannessa on kuvattuna kaksi hahmoa, tai laskutavasta riippuen ehkä kolme. Mutta mitä Lahti merkitsee yhtyeelle nykyään. En ollut ikinä soittanut noin pitkää putkea. Täytyy antaa Jarmolle pisteet toteutuksesta, koska voin kuvitella, millaista graafikon on tarttua työhön kun joku tulee selittämään, että ”sellanen jätkä niinku amorfisoituis sellaseks tulilinnuks”! Terveiset radiomastoille Kun haastattelua tehdään Lahdessa ja bändin treenikämpällä, on kysyttävä millainen osa Lahti on Profane Omenin identiteettiä. Rundin jälkeen en ole kohdannut enää samanlaisia käynnistysongelmia kuin ennen, Mikkonen luonnehtii. Rummut, bassot ja laulut äänitettiin Sonic Pumpilla, kitarat Sopenkorven treeniksellä. Kurki kertoo, että järjestämiseen liittyy aina tietty kauhun tasapaino. Mutta aina voi myös luottaa siihen, että ihan hirveesti tulee turisteja! Nytkin täällä oli 50–100 ihmistä. Kurki hymähtää, että bändihän olisi voinut julkaista levyn saman tien, mutta yllättävän usein on järkeä valmistella julkaisua hieman. Meillä on tapana töötätä tullessa radiomastoille, Samuli toi sen tavan toisesta bändistään, Kurki kertoo. Ei stressannut siitä, että jokaisen iskun pitää olla täydellinen, vaan keskittyi siihen musiikkiin, Mikkonen analysoi. Inferno 23. – Näytin sitä jätkille ja koetin selittää, mitä päässä liikkui, heh. Olihan se tässä tilassa aikamoinen tungos ja kyllä se vähän hirvitti, mutta kukaan ei taaskaan perseillyt mitään. Se oli tilaisuus, jollaista yhtye oli odottanut, vaikka keikkailu ulkomailla ei aivan uusi asia ollutkaan. – Yritettiin pitää fokus siinä, että ei lähdetä liikaa höntyilemään mihinkään suuntaan. Sitten kun se homma lähti käyntiin – ja tuntui että vasta ekan viikon jälkeen se lähti – niin koko bändin soitto nousi ihan uudelle levelille. Se on sellainen paluutervehdys aina. Kun oli jo kerran soittanut kaikki läpi, oli paljon vapautuneempi tunnelma. Kansikuvan visio on peräisin Kurjen päästä. Tiivistäminen ja kiteyttäminen säilyi eräänlaisena teemana halki koko levynteon. Meillähän on nyt ekaa kertaa alle kolmeminuuttinen biisi, The Ego, Kurki sanoo. Vielä miksausvaiheessakin yhdestä kappaleesta leikattiin ylimääräinen kertosäe pois. Yhtye on ottanut tavakseen kutsua joka vuosi faneja treenikämpilleen pitämään kunnon kemut. – Mä olin vähän kauhuissani etukäteen siitä, miten kroppa kestää. Tuottajana toimi Mikko Herranen, mutta bändi halusi osallistua soundipuoleen itsekin aiempaa enemmän. Tekstit ovat tällä kertaa valtaosin Juha Näverin käsialaa, eikä Kurki halua avata niitä kovin yksityiskohtaisesti
”Conan nyt vain sattui kuulostamaan paremmalta bändinnimeltä kuin Sinbad.” Teksti Jukka Hätinen Kuva Matt Thomas Conan vahvistaa toisella pitkäsoitolla asemiaan korvia huumaavan doom metalin etulinjassa – ja Suomi muuttuu jälleen keväällä barbaarijoukon taistelutantereeksi. – Kun aloitimme, emme tienneet trendeistä, joten eipä se vieläkään meitä liikuta. Viittaat joka levyllä lintuihin, koska nautit avisodomiasta (siipiveikkoihin keskittyvä eläimiin sekaantumisen alalaji). Ajattelepa, jos näistä kolmesta bändistä muodostettaisiin superkokoonpano! Jos täytyisi valita yksi muusikko jokaisesta, minkälainen trio syntyisikään! Doom-trendi meni jo. – Toivottavasti emme, kyllä tässä on vielä petrattavaa. Riffinpalvojien Mekassa, Roadburn-festivaalilla soitettu lähes kuurouttava keikka puhutti silminnäkijöitä ja oli edesauttamassa koplan pääsyä Suomen kamaralle. – Mielestäni parasta ovat kuitenkin jalkapallojoukkueemme Everton ja Everton Reserves, alkuperäiset kansan joukkueet. Conan on juuri toisen pitkäsoittonsa julkaisun kynnyksellä. Vaikka levymerkki on vaihtunut pienten piirien Burning Worldista Napalmiin, Conan pysyy Conanina Blood Eagle -levylläänkin. Miekkaa, magiaa ja murjomista – ikään katsomatta M ikäli lyhytjulkaisut menivät vielä tutkan ali, Conan murjoi itsensä doomin maailmankartalle viimeistään Monnos-levyllään (2012). Kannen kuvituksesta vastaa jälleen kerran tunnistettavaa ja näyttävää jälkeä taiteileva Tony Roberts, jonka käsialaa ovat niin ikään Conanin lukuisat T-paitamallitkin. Ette tule koskaan olemaan niin raskaita kuin Sleep tai Electric Wizard. Soitamme mitä soitamme, pidit siitä tai et. Bändin omassa SkyHammerstudiossa nauhoitetut kappaleet tuntuvat hieman rivakammilta, mutta raskaudesta ei tingitä. Koska barbaarien kanssa yhteisen kielen löytäminen on kinkkistä, yritimme oikaista syöttämällä sekä perustel- 24 Inferno tuja että täysin tuulesta temmattuja väittämiä ja oletuksia Conanin kitaristi-laulajan Jon Davisin suuhun: The Beatles on parasta mitä Liverpoolista on koskaan tullut. Olette saavuttaneet kaiken, mitä tällaisella musiikilla voi saavuttaa. Primitiivisen sotaisaa ja äärimmäisen raskasta hidastelua soittavan liverpoolilaistrion debyyttipitkäsoitto keräsi kehuja ja johti joukkoa uusien maiden valloitukseen. Jos minun olisi. Jyräävän äänen on viimeistellyt edellisen tapaan James Plotkin, jonka mittavassa CV:ssä mainitaan niin Sunn O))), Khanate kuin Isiskin, mutta myös Flow-festivaaliosaston artisteja kuten Sun Araw ja Oneohtrix Point Never. Onhan täällä myös kaupungin nimeä kantava joukkue, joka on koottu kaupungin ulkopuolisista. – Taidamme kyllä virittää soittimemme alemmas. – Sinulla taitaa olla vinha perä, sillä moniin tuntuvat vetoavan vaikeasti tavoitettavat tiput. Viimekeväiset keikat saavat jatkoa huhtikuussa, kun Conan saapuu Jyväskylään, Helsinkiin, Tampereelle ja Ouluun
– Minulla ei kasva parta ja olen liian läski näyttämään coolilta farkkuliivissä. Ei se iästä tosin johdu, olen kiinnostunut näistä aiheista nykyään enemmän kuin nuorempana. – Se on nopeampi kuin aiempi tuotantomme, mutta hitaampaa kuin miten soitamme biisit keikoilla. Conan nyt vain sattui kuulostamaan paremmalta bändinnimeltä kuin Sinbad. Soitatte keikoilla niin lujaa, ettei ole mitään väliä mitä siellä soitatte. Olet liian vanha laulamaan fantasia-aiheisia kappaleita. harrastettava seksiä linnun kanssa, se olisi joko herkkää rakastelua pingviinin kanssa tai rajua rynkytystä korppikotkan kera. Conanin kansitaide pyrkii huijaamaan roolipelaajia levyjen ostoon. Jo kuopattuja yhtyeitä kaivetaan haudoistaan turhankin takia. Yhteisöllisyyden tuntua ja mieliasioiden pariin hakeutumista. Hylkäsitte Burning Worldin tahkotaksenne rahaa. Upea kansitaide ei merkitse digitaalisena aikana mitään. Et ole lukenut yhtään Conan-novellia. – Valitettavasti suunnitelma epäonnistui! Tuottaja Chris Fielding tekee siellä muista bändeistä raskaankuuloisia niin ahkerasti, etten pääse ikinä sinne itse. – Älä yritä tätä liverpoolilaisten naisten kanssa, he ovat kovempia kuin suurin osa miehistä.. Hänen taiteensa on upeaa ja luo ylimääräisen fiiliksen kaikkeen tekemäämme. – Meillä on nykyään yli 10 000 Facebook-tykkääjää, joten on pakko käyttäytyä kuten stadionrockbändit. – Piileskelisin varjoissa ja murhaisin ihmisiä kolikoiden ja luiden takia. Ihan vain hämmentääksemme kuulijoita! Rakensit SkyHammer-studion mancaveksi, koska vaimosi ei päästä sinua ulos kavereidesi kanssa. Uusi albuminne on liian nopea. – Krullin ja Battle in the Swampin sanoitukset tuntuvat välillä lapsellisilta, mutta vitut siitä. James Plotkin masteroi levynne, koska yritätte kalastella hipsterien suosiota. Elokuvagenrenä miekka ja magia vetoaa kaikenikäisiin, mutta vanhempana arvostat sitä aivan eri lailla. Hän ei tietenkään käy treeneissä, mutta osallistuu yhtä lailla. En usko, että hipstereitä kiinnostaa kuka albumin on masteroinut, kunhan biisit ovat geneerisiä ja bändi pukeutuu hassusti. Roadburn-festivaali on sisäpiirin musiikkinörttien kokoontumisajo, jossa uskotellaan skenen voivan hyvin. Parasta elämässä on murskata viholliset, jahdata heitä ja kuulla heidän naistensa valitus. Pelin henkeen kuuluvat myös akustiset Airbourne-lainakappaleet ja Alanis Morissetten manageri. Et selviäisi päivääkään hyborialaisella aikakaudella. – Eikös tämä ole juuri sitä, mitä musiikin diggailu oikeastaan on. Mielestäni kyseinen skene myös voi pulskasti – hyviä uusia bändejä löytyy roppakaupalla. – Meidän silmissämme, ehdottomasti. – Tykkään, että levyjen kannet löytyvät iPodiltakin, mutta vinyylihamstereita vartenhan niitä tehdään. – En lue niitä, upottaudun niihin! Conan on vain yksi monista vaikutteistamme. Tony Roberts on Conanin neljäs jäsen. Emme suhtaudu pakkomielteisesti vain Conaniin, vaan elämme kaikenlaisesta scifistä ja fantasiaelokuvista sekä -kirjallisuudesta. – Hah! B-puolen kääntämiseen vaadittava pelitauko mahtaa ärsyttää tarjotessamme ääniraitaa Skyrim-taisteluun. – Täysin totta! Vetäisemme aina Nirvana-coverinkin, mutta kukaan ei ole huomannut sitä tähän päivään mennessä
Esimerkiksi Arpeni löytyy ilkeän vedenhaltijan Näkin viitan alta, mutta pohjimmiltaan biisi kertoo parhaan ystäväni hukkumiskuolemasta.. Osittain omavarainen kultti E lettiin vuotta 2010. Ja ennen kuin kysyt: kyllä, tiedostamme kappaleen tietynlaisen ”eihän tuollaiseen klassikkoon saa koskea” -pyhyyden, mutta eiväthän tällaiset ”do what thou wilt shall be the whole of the law” -miehet välitä kitisijöistä, huomauttaa Laakso. Jokaisen kappaleen ydin löytyy selkeästi jommaltakummalta puolelta, vaikka sinänsä aihepiirit vaihtelevatkin Ourang Medan -aavelaivasta Twin Peaksiin ja kansanuskomusfiktiosta henkilökohtaisiin teemoihin. Me taas mursimme ennakkoluuloja näyttämällä miehelle Studio Julmahuvin Die Kühe -pätkiä. Kohta Santura lanasi biiseihin kitararaitoja ja mullan alla muhineet sanoitukset kääntyivät hänen toivomuksestaan myös englanniksi. Uljas uusi maailma -levyn avausriffi oli hänen mielestään parasta musiikkia vuosikausiin, ja niin edelleen. Säntillisestä työtoverista ja uudesta sydänystävästä paljastui myös horjumaton Kuolemanlaakso-diggari. Kun kitaraosuuksien nauhoittamisen aika sitten koitti, hän teki namiskoillaan muutamia taikoja, lykkäsi 26 Inferno piuhan kouraan ja kehotti testaamaan. Tuo profetia on nyt käynyt toteen, sillä Santurayhteistyötä jatkava Tulijoutsen-kakkonen löytyy nyt jälleenmyyntipisteistä – ja mahtuupa reilun vuoden sisällä ilmestyneiden pitkäsoittojen väliin myös Musta aurinko nousee -ep. – Victor oli lisäksi säätänyt valmiiksi mahdollisia soundeja. – Olin törmännyt Victoriin vain kerran aikaisemmin, joten jännitin etukäteen hänen edessään räpeltämistä. – Ep:n nimiraita, Juice Leskinen -laina siis, on minulle henkilökohtaisesti tärkeä, ja sopiihan se Kuolemanlaaksolle jo otsikonkin puolesta. – Kouta on ystäväni isoisoisä ja oli myös kirjeenvaihdossa Leinon kanssa. Onneksi jää rasahti palasiksi jo siinä vaiheessa, kun tuottajaherra saapui noutamaan meitä Münchenin lentokentältä piskuisella 1989-vuosimallin Ford Fiestallaan. Molemmat taiteilijat ammensivat vahvasti luonnosta, mutta Koudan taiteessa viehättävät erityisesti tulenkatkuinen paatos ja kiehtovat sanavalinnat. – Materiaalia syntyi heti debyytin jälkeen varsin kiitettävästi, ilokseni myös muiden jäsenten toimesta. Eikä mennyt aikaakaan, kun kvintetiksi hahmottunut ryhmä löysi itsensä eteläisestä Saksasta, Triptykon-kitaristi Victor Santuran Woodshed-studiolta. Siinä missä debyytin tekstit sisälsivät sävyjä Leinon Helkavirsiä-teoksesta (1903), Tulijoutsen imee lentovoimaa runoilija Aarni Koudan (1884–1924) saavutuksista, erityisesti Lusiferin kannel -kokoelmasta (1923). Jos Kuolemanlaakso heittäytyi aikoinaan Styx-virran vietäväksi Eparistera Daimonesin maalaamalla pikimustalla venholla, niin matkan varrella Tulijoutsenen sulkiin on tarttunut muitakin sävyjä. Triptykonin lisäksi myös Eino Leino on saanut tehdä tilaa uusille vaikuttajille. Mukana on enemmän kitaraharmonioita ja puhdasta tulkintaa. Kohtalon musta käsi päätti kuitenkin kaivaa pakasta esiin jokerin, ja Kuolemanlaakso-otsikon saanut raskassoutuinen projekti muuttui hiljalleen oikeaksi bändiksi. Aurinko ei edelleenkään paista Kuolemanlaaksoon, vaikka bändin virsujen alla narisevat paikoin uudet polut. Konkreettisen esimerkin tarjoaa kakkoslevyn avausraita Aarnivalkea, jonka jylhässä soinnissa maistuu annos My Dying Briden murheellisten ylipappien ehtoollisviiniä. Kuopiolaismuusikko hahmottelikin Triptykonin Eparistera Daimones -debyytistä vaikuttunutta, Chaosweaveria luomumpaa, primitiivisempää ja synkeämpää materiaalia ilman sen kummempia jatkosuunnitelmia. Muutama kappale joutui Tulijoutsenen valmistelun aikana myös hyllylle, joten meillä oli periaatteessa ainekset kahta uutta pitkäsoittoa varten. Savolaismörkö Chaosweaveristä lähes elämänhalun imeneen Enter the Realm of the Doppelgänger -albumikomeuden massiiviset nauhoitukset kuluttivat tonnikaupalla energiaa, mutta kosketinsoittaja-kitaristi Markus Laaksolle jäi – kumma kyllä – hieman ylimääräistä aikaa ja voimia. – Emme tinkineet eeppisyydestä, mutta tavoittelimme silti debyyttiä sävykkäämpää ja melodisempaa kokonaisuutta. Sointu- ja sävelyhdistelmät saivat luvan olla melankolisia ja jopa kauniita – ensilevynhän piti kuulostaa pelkästään synkältä –, mutta melkoisen mustassa liejussa Tulijoutsenkin kaikesta huolimatta räpiköi, Laakso naurahtaa. Ei mennyt kauankaan, kun tulimme juttuun kuin vanhat ystävykset – ja niin, onneksi myös taiteelliset ja tuotannolliset näkemykset osuivat yksiin. Lisäksi hänen tuotantonsa kaari ulottuu ateistisesta uhosta antiikin historiaan ja hengellisyyden löytämiseen, kuvailee Laakso. Teksti Timo Isoaho KUVA Susanna Honkasalo Hiiden heimolaisia, kuolon sirppejä, tuonen tähtivöitä, hukkuneita ystäviä, raiskattuja metsiä ja niin edelleen. – Oli mieletön kunnia päästä työstämään Uljas uusi maailma -debyyttiä juuri Santuran kanssa, sillä arvostan häntä suunnattomasti niin tuottajana kuin muusikkonakin, Laakso sanoo. – Sisällöllisesti tekstit liikkuvat kahden vastakkaisen elementin eli tulen ja veden maailmoissa. En ollut koskaan kuullut niin hyvää kitarasoundia missään olosuhteissa! Tulen ja veden maailmoissa Markus Laakso uumoili jo kiitettäviä arvosanoja sieltä täältä napsineen debyytin aikoihin Kuolemanlaakson toista tulemista
Kyseessä oli siis ”Kuolemanlaakso goes osittaisomavaraistalousluolamieskultti 2013 AD” -sessio, Laakso nauraa. Entä sitten tulevat ajat. Tiera taas läpsytteli komppia reisiinsä ja minä huusin sinne tänne. Usva alkoi jammailla päämelodiaa akustisella kitaralla ja Kouta innostui komppaamaan akustisella bassolla. Intensiivistä tunnelmaa kappaleesta toiseen vyöryttävä Tulijoutsen saavuttaa erään kliimaksinsa Raadot raunioilla -päätösnumerossa. – Tuskin. Mainittu sävelteos on Tulijoutsenen erikoisnumero – siis debyytin Roihusydämen sukulainen. – Emme valitettavasti törmänneet mökillä karhuihin tai susiin, mutta lepakot sentään liitelivät kuunvalossa järvenpinnalla harva se yö. Voi tuhannen tulimmaista sitä järkytyksen määrää, kun saavutin määränpään: koko lähimetsä oli tuhottu rakennustyömaan tieltä. Tulijoutsen on taltioitu Etelä-Savosta löytyvällä kesämökillä, metsän keskellä ja järven rannalla. – Musiikillinen takki ei siis ole tyhjä, vaikka tajusinkin vasta äskettäin, että bändeiltäni on ilmestynyt reilun puolentoista vuoden aikana kolme pitkäsoittoa ja yksi ep. – No, joitakin vuosia sitten kävi niin, että muutin takaisin tuttuihin maisemiin Länsi-Puijolle, ja eräänä päivänä päätin kulkea vanhan kotitaloni vierestä. Jätimme idean muhimaan ja viimeistelimme kappaleen sitten mökkistudiosessioissa. Kalastimme ja poimimme sieniä ja marjoja, joista sitten kyhäsimme kaikenlaisia gourmet-eväitä. – Glastonburyn lehdon aihio syntyi keväällä 2013. Jatkaako Kuolemanlaakso Black Sabbathin, KISSin, The Doorsin ja muiden klassikkoyhtyeiden muinaisissa jalanjäljissä ”ainakin yksi levy per vuosi” -tahdilla. Lupasin nimittäin itselleni, ettei Kuolemanlaakso julkaise kolmatta täyspitkää ennen vuotta 2016, mutta toisaalta treenikämpällä on jo syntynyt lupaavia aihioita, Laakso hymähtää. Hän saunoi ahkerasti ja pulikoi järvessä joka päivä, vaikka veden lämpötila ei enää syyskuussa noussutkaan kummoisiin lukemiin. – Victor oli innoissaan ympäristöstä ja askeettisista olosuhteista. Ja mikä mahtavinta: Twin Peaks -henkisen Glastonburyn lehto -kappaleen pöllönhuhuilu on ikuistettu autenttisissa olosuhteissa. Olisi ehkä paikallaan sulatella tätä ähkyä muutaman hetken verran! Inferno 27. Minun oli kirjoitettava Raadot raunioilla saadakseni edes hitusen mielenrauhaa. ”Emme valitettavasti törmänneet mökillä karhuihin tai susiin, mutta lepakot sentään liitelivät kuunvalossa järvenpinnalla harva se yö.” Ei nimittäin paljon naurattanut, kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa Mikko Kotamäen tulkitsemana. Biisiin liittyy myös Laakson kouraiseva omistus: ”Markus dedicates this album to the memory of the cut-down forest of Koulun metsä, Länsi-Puijo, Kuopio.” – Metsät ovat eräs Kuolemanlaakson vahvimmista vaikuttajista: niiden tuoksu, tunnelma, ikiaikaisuus, jylhyys, omaehtoisuus ja majesteetillisuus, mutta myös haavoittuvuus ovat loputtomia inspiraation lähteitä, Laakso sanoo. Siihen paikkaan liittyy mahdottomasti muistoja, ja täysin varoittamatta sisimmästäni tuntui katoavan helvetin iso palanen. Osittaisomavaraistalousluolamieskultti 2013 AD Kuolemanlaakson musiikin ja lyriikoiden mullantuoksuinen tunnelma sai tällä kerralla konkreettista tukea myös itse nauhoituspaikasta, sillä yhtyeen toisen tulemisen myötä kumpuilevat baijerilaismaastot vaihtuivat täkäläiseksi kansallismaisemaksi
Onko pelkoa siitä, että mammuttitauti ottaa vallan ja hyvät biisit korvautuvat pelkällä pullistelulla. Ei pelkkää pullistelua Uusi levy Shogunate Macabre on massiivinen ja kunnianhimoinen teos. Teksti Joni Juutilainen Melodista deathiä japanilaisin mytologioin maustava Whispered saattaa olla seuraava suomalaisen metallin valttikortti maailmalla. huom.) sekä japanilaisen mytologian ympärillä, kaikkine henkineen ja demoneineen. Onhan tuo pelko toki mielessä käynyt, mutta ainakin itse kyllästyn nopeasti pelkkään pullisteluun ihan omassa kamassanikin, Valjakka myöntää. Tuntuuko siltä, että olette saaneet Shogunate Macabrella uuden tilaisuuden näyttää kykynne. – Ehdottomasti! Uusi levy on tuntunut oikeastaan koko bändille toiselta debyytiltä. Albumi on väännetty kasaan maailmanlaajuisessa mittakaavassa kuitenkin varsin vaatimattomissa puitteissa. – Vielä on käyttämättä paljon esimerkiksi japanilaisia kansanmusiikkijuttuja, joita tullaan varmasti kuulemaan. Itse vältämme lokerointia, koska joskus saattaa haluta tehdä joitain juttuja, jotka eivät tohon genreen istu, aloittaa kitaristi-laulaja Jouni Valjakka. Asiassa on myös huono puolensa, koska tarjolla on törkeä läjä bändejä eeppisine mittasuhteineen, joiden musiikki on tylsää. Onko Whispered demokraattinen ryhmä. Kuinka isolleen musiikki on mahdollista ampua, että jokin ”järki” säilyy. Onko teemallinen linja ollut keino erottautua melodisesta death metal -virrasta vai onko taustalla jotain syvempää ja merkityksellisempää. – Nyt kokoonpano näyttää siltä, että kaikki tietävät missä mennään. – Nykyään voi saada 19 neliön yksiössä aikaan kansainväliset kriteerit täyttävän levyn täynnä sinfonista äärimetallia, joten puitteet eivät ole niin vaativat kuin voisi kuvitella. Aikaisemmilta jäseniltä sitä kiinnostusta ei välttämättä tarpeeksi löytynyt. Esikoisenne taisi mennä aika monelta suomalaiselta ohi. – Meillä on ollut sellainen meininki, että kaikki saavat vaikuttaa kaikkeen, jos kiinnostusta löytyy. Kerromme tarinoita, eikä tarkoitus ole paasata mistään uskonnollisista näkemyksistä tai vastaavista. Nyt ollaan paljon lähempänä sitä, mitä Whisperedin pitäisi olla. – Tuo genretys tuli faneilta aikaa sitten, mutta onhan se osuva. Onhan sekin mahdollista, että minä, bändin taiteellinen johtaja, olen visioideni orjuuttama nar- 28 Inferno sistinen kusipää, jonka kanssa kukaan ei halua työskennellä vuotta pidempään, Valjakka nauraa. – Joskus teini-ikäisenä tuli mieleen, että täähän ois kova idea, japanilaisia instrumentteja ja melodeathiä! Nyt erotutaan massasta ja tehdään jotain ihan omaa! Kun konseptiin sukelsi biisejä kirjoittaessa syvemmälle ja visioi koko juttua, löysi itsensä älyttömän inspiroivan ympäristön keskeltä. Sitten Thousand Swords -debyytin (2010) yhtyeen miehistössä on tapahtunut paljon muutoksia. Bändin ovat jo huomanneet esimerkiksi suuri tietokonepelifirma sekä monikansallinen fanijoukko. Minkälainen hierarkia bändin sisällä toimii. Kaikesta on tullut ehkä liiankin helppoa. – Mielestäni sen voi ampua niin isolleen kuin haluaa, mutta jos siellä ei tapahdu mitään mielenkiintoista, ollaan heikoilla jäillä. Suomen japanilaisin bändi W hisperedin genreksi on usein ilmoitettu ”samurai metal”, mikä herättää kiinnostusta ja monenlaisia mielikuvia. – Sanoitukset pyörivät vahvasti Bushid?n (”soturin tie”, samurain elämäntapaohjeistus, toim
Miten ihmeessä tällainen diili saatiin solmittua. – Siellä oli pitkään aika hiljaista, vaikka muutamalta fanilta tuli palautetta, että onpas teillä loistava idea siellä pohjoisessa! Viime vuoden aikana, uusien biisien myötä ja varsinkin Japanissa vedetyn keikan takia huomiota on tullut paljon enemmän. Takeshi Kitanon ja Takashi Miiken samuraipätkät on myös kovia. – Promoottori soitti mulle ja sanoi, että Wargaming haluaa käyttää teidän musaa. – Kun Tokion-keikasta lähti infoa maailmalle, Twitterissä oli yhtäkkiä satoja viestejä, että ”yatta, Whispered tulee tänne!”, ja uusi sinkku pääsi Japanin Amazonin listan kärkeen ohittaen kaikki maailmanluokan supertähdet. Lisäksi pelissä on aivan jäätävän kova soundtrack!. Luulin, että nyt on kyseessä joku maailmanluokan kusetus, mutta pari biisiä sinne lähti. Tämä oli hyvin hämmentävää ja tietysti samalla äärimmäisen positiivinen yllätys. – Pelejä pelaan liikaa, ja olen jo vuosia odottanut jotain kovaa samuraipeliä, mutta eipä ole vielä näkynyt. Tämä ei oikeastaan ole samuraipeli, mutta jos siitä löytyy ensimmäisen levymme päähenkilö Musashib. Benkei kalastamassa, peliä ei voi jättää mainitsematta. – Tarkoituksena ei ole kuitenkaan tehdä metallia, joka on saatu omanlaiseksi sillä, että riffien päällä on harvinaisia kilkuttimia Kaukoidästä. Itsekin pääsee näissä asioissa suht pitkälle, mutta esimerkiksi festarit ottavat paljon vakavammin puhelut, jotka tulevat myyntitoimistoilta. Mikä mahtaa olla kaikkien aikojen kovin samuraielokuva, -kirja tai -tietokonepeli. Keikallakin meno oli juuri sitä, mitä hehkutuksen perusteella pystyi päättelemään. jatkossa enemmän. – Pitää varmaan nimetä kaikki kolme! Kovin samuraileffa on Akira Kurosawan Kagemusha (1980). Ilmeisesti joku koodari siellä diggailee Whisperediä. Musiikkianne on kuultu myös suositussa World of Tanks -pelissä. Millaista palaute on ollut Japanin suunnalta. Millaista sukseeta Whispered nauttii rajojemme ulkopuolella. Suomeen yritetään nyt kovasti saada tälle vuodelle keikkaa, ja muutenkin yritetään ottaa kotimaan metallikenttää paremmin haltuun. Tajuttoman siistiä, että vielä pienen joukon tiedossa oleva orkesteri pääsi mukaan noin suureen juttuun. – Tällä hetkellä meillä ei ole kauheasti apujoukkoja, meiltä uupuu esimerkiksi keikkamyyjä, jonka apu olisi varsinkin tässä julkaisun alla tervetullutta. Sanoisin, että kovin on japanilaisella mytologialla höystetty ?kami (2006). Ensimmäisellä levyllä biisejä joutui melkeinpä ”japanisoimaan”, että saatiin kappaleet sellaiseen kuntoon, mitä levy vaati. Mielestäni monipuolisuus on tärkeää, ja esimerkiksi moni folk metal -bändi on jäänyt junnaamaan paikoilleen, koska jokaisen biisin pitää sopia bändin itselleen asettamaan lokeroon. – Varmaan 95 prosenttia faneistamme on ulkomailta. Pelien maailmassa Melodinen mutta rankahko suomalaismetalli on ulkomailla kovassa kurssissa – kiitos muiden muassa Children of Bodomin ja Ensiferumin tekemän pioneerityön. – Luen aika surkeasti kirjoja, mutta Juhani Lompolon klassisista japanilaista tarinoista koostama Samurai-sankarit (2001) oli mielenkiintoista luettavaa
Kun sitä ”jäätä ja luntakin” oli… Ja ryöstöksihän se hinnan puolesta menikin. Seuraavana aamuna ukot aamuvirkkuilivat itsensä hereille jo viideltä aamulla, vaikka edellisenä iltana yritettiin toki ottaa löysiä pois. Siitä vain uima-altaan ja poreallasnorppailun kautta kaupungille ja paikalliseen Kelaan rokkaamaan – meidän kun piti hankkia itsellemme verohommia varten Amerikan-sosiaaliturvatunnukset. Eipä mennyt tämäkään ekalla yrittämällä koloon, vaan virastossa jonoteltiin pariinkin otteeseen ja kaupungilla juostiin etsimässä printtauspaikkaa turhanpäiväisille byrokaavakkeille, joita valtionvirkailija ei suostunut meille toimistollaan printtaamaan. Noin 20 tunnin ja 9000 (?) kilometrin matkustuksen jälkeen hipit saapuivat Atlantaan, tuonne Pohjois-Amerikan Syvään Etelään, missä olikin koko kaupunki aivan sekaisin jo ennen meidän saapumista – olihan tällä viikolla satanut jopa sentti lunta ja autobaanalla oli noin neliön verran jäätä. Kelan vieressä oli kuitenkin Hooters hehkeine tarjoilijoineen, ja joukosta kuului lausahdus: ”Jos tämä virastopaska onnistuu ja saadaan hommat läpi, voisi mennä Huuterssiin juhlimaan, ja jos ei, niin voisi. Teksti ja kuvat Omnium Gatherum Viiden viikon Pohjois-Amerikan-rundi vanhojen ruotsa laisten kuomiemme Dark Tranquillityn ja Kalifornialaisen Exmortusin kanssa – käy ja aivan hyvinkin! Tammi- ja maaliskuun välinen viikonloppu – Omnium Gatherum USA:ssa, osa 1/2 T ällä kertaa aloitimme rundin inhimillisesti, eli parilla vapaapäivällä, emmekä vanhalla kaavalla, eli suoraan lentokoneesta lavalle rylläämään. Jetlag on mukava asia. Oma säätöhän siitäkin alkoi, kun aloimme etsiä kyytiä buukkaamaamme lentokentän Hiltoniin – Atlantan kenttä kun sattuikin olemaan maailman kiireisin ja Hiltoneitakin oli kolme hyvinkin eri puolilla aluetta. Toki tässä vapaamuotoisemmassa lähestymistavassakin on pienoiset sudenkuoppansa, jos viihtyy muilla mailla liian hyvässä porukassa liian hyvin. Ekalla yrittämällä ajettiin tietenkin huti väärään hotelliin, ja taksikuskimmekin oli äreä musta mies, joka ei tuntunut pitävän edes 30 Inferno ajatustasolla, että hänen maasturiinsa ängettiin seitsemän vaaleaa hevipulia soittokamoineen
Itsekin oltiin iskussa, ja keikassa oli nähtävissä kaikilla erinäistä ekstraboostia. OG-lumppua ja -kiekkoakin meni runsaasti, ja kaljaa ja arvostusta tuli faneilta merchiständillä pönöttäessä. Inferno 31. ”Mukava tappa vanha tuttu”, DT:n ukot ja crew kun ovat tuttua porukkaa jo kymmeniltä yhteiskeikoilta, ja kaikki soljuu näitten tovereitten kanssa niin mukavasti ja helposti kuin vain voi. Meidän jenkkiläinen paitamyyjämme Chad kummasteli jo, että nämähän mummohtavaa porukkaa ovat. Siellä sitten kaivettiin UNO-kortit ja oluset pöydälle ja alettiin tappaa aikaa. Hyvä startti ja posi- tiivinen yllätys. Vaan ottipa suhari asian raskaasti, kun vielä aamulla kiukutti… Seuraavien viiden viikon kotimme eli Dark Tranquillityn kanssa jaettava jättibussi tuli noukkimaan meidät vihdoin hotellilta, ja suuntasimme kohti ensimmäistä keikkapaikkaa, Atlantan Masqueradea. Eipä siinäkään, Suomestahan tässä ollaan, joten ryijyä niskaan ja turistikierrokselle Times Squarelle. Melkein kävimme Empire State Buildingissa ja Madison Square Gardenissa, eli siis molempien aulassa, koska olivat suljetut. Näköjään sanomamme on tavoittanut Jenkkilän rannatkin vahvasti, kun porukka osasi viisumme aikakin hyvin. Illan areenana toimi lähes loppuunmyyty Stage48, ja keikka oli yhtä hurmosta: moshpitit pyöri, jengi crowdsurffasi ja hoilasi mukana – debyytti NYC:ssä, ja samoin tein OG-keikkojen hall of famen kärkipöhinöihin. Rumpalimme Jarmokin sai aamuvirkkuilustaan lisänimen ”juoksumatto”, mies kun oli molemmilla uimakerroilla altaaseen tupsahtaessamme tepastelemassa punttiksen juoksumatolla. Aamulla dejavu-hommat, eli viideltä koko komissio ylhäällä, ja takaisin altaaseen. Ruotsin veijareillakin oli ykkösluokan veto, joten bussissa oli pakko pitää (taas) kunnon yömyllytykset koko porukalla. Hyvinhän tämä rullaa. Keikkapaikalla oltiin vartti ennen meidän showtimea, lämppäri oli jo lopettanut, eli rojut suoraan lavalle pystyyn ja ukot kylmiltään ryskäämään ja rylläämään. Eli se siitä luksusbussista ja back to basics. Odottelimme kyseistä taksiniekkaa puolisen tuntia takaisin, ja kun ei ilmestynyt paikalle, otettiin toki uusi taksi. Yleisön joukosta löytyi Heavy Metal Perseen Matiaskin, ja pitihän sitä hieman härmäläisittäin edustaakin. Tästäkin selvittiin, kiitos mahtavan crew’mme ja itsemme, ja alistettiin Baltimorekin vahvasti voittoon. Ei turhaa säätöä ja kiristelyä luvassa siis, ainakaan henkilökemioiden ja bändien saralla. Aamulla turisti-innot piukeana herätessä oli pienoinen pettymys, kun NY oli melkomoisen lumimyrskyn kourissa. mennä vaikka Huuterssiin.” Siellähän se loppuilta sitten kinkeröidessä aika pitkälti menikin, parin muun liiterin lisäksi. Viisi tuntia jumitettuamme DT ja OG ängettiin molemmat yhteen vaniin ja jatkoimme näin matkaa nelisen tuntia. Kannattaa odottaa, että pohjatyö on tehty, ja lähteä rundaamaan valmiiseen pöytään! Seuraava siirtymä oli Baltimoreen, kevyt tuhannen kilometrin siivu Atlantasta pohjoiseen, vaan bändin karmamme tietäen nytkään ei päästy ihan muitta mutkitta maaliin – tässä erässä bussimme, joka itse asiassa on hienoin ja kallein moinen, joka meillä on ikinä rundilla ollut, laakesi jonnekin Virginian metsän poskeen. Vaan muilla sektoreilla ekalla viikolla sattuikin enemmän kuin tapahtui… Passiton basisti OG:n debyyttikeikka ikinä uudella mantereella, ja hyvinpä pöhisi yleisöön. Olihan siinäkin jo ukoille ihmettelemistä. Rockrock! Aamun piristykseksi Markus sai ”you bunch of assholes” -sisältöisen tekstiviestin eiliseltä taksikuskilta. Illan kilpaileva tapahtuma oli muuten jenkkien kansallisjuhla Superbowl! Uusi bussi haki meidät aamuhämärästä, ja matkaa jatkettiin kohti New Yorkia
Bassonkielet olivat kuitenkin tarttuneet ukolla mukaan, joten luontaiset basismivaistot eivät olleet aivan kadonneet. Dark Tranquillityllähän ei ole lavalla basistia ollenkaan, vaan alataajuudet tulevat tätä nykyä taustanauhoilta. Aamulla kolotukseen herätessä bassotaiteilijamme herra Silvennoinen ei ollut tietoinen, että mitään bussia oli edes vaihdettu, joten herralta oli kateissa käsilaukku, josta löytyivät muun muassa luuri, rahat ja PASSI. Tästäkin parhaudesta jäi taas omniumeittain viivan alle hieman negatiivista jakojäännöstä – vaihdettiin näes pikkutunteina tien päällä takaisin vanhaan bussiimme, joka oli korjattu ja valmis kiikuttamaan meidät ympäri mannerta. Sinne meidät sitten tungettiin vaihtamaan eltaantuneita, haisevia keikkakuteita ja tönimään toisiamme kolmen bändin voimin. Paitamyyjämme Chad kantoi teoksen lavalle biisien välissä, ja juhlakalu pistettiin puhaltamaan 30 kynttilää sileäksi. Niinhän siinä sitten kävi, että bussillemme tuli pakollinen aika liikkua, jotta ehtisimme rajan yli Kanadaan ja ajoissa loppuunmyydylle Montrealin-keikalle. Ylväs, karmiva vanha teatteri, jossa kuulemma kummitteli, ja talo olikin ollut jenkkien tv-sarjassa Ghosthunters. Markus karkasi DT:n Mikaelin ja Martinin kanssa paikallisen ylifaniaktivistin päivämatineaan maistelemaan paikallisia laatuoluita sekä hirvipaistia Kanadan tapaan. Tätä ennen oli kuitenkin luvassa vanhaa kunnon roudausta, koska backlinerteknikkomme Nuno joutui karkaamaan hammaslääkäriin akuutin kipunsa takia. Seuraavana yönä olisi rajan ylitys Kanadaan… Välissä oli vielä keikka Bostonin kupeessa Worcesterin Palladiumissa. Vaan eipä se toki näin oppikirjan mukaan mennytkään. Lähdimme etenemään haikeina ilman basistitaiteilijaamme, ja Erkki jätettiin jälkeen odottamaan passiaan kälyiseen Burlingtonin rajakaupunkiin. Baaritiskit menivät pitkin poikin baaria, yleisöaluetta ei ollut juuri laisinkaan ja backstagen virkaa hoiti siivouskomeroakin pienempi putka. Kietuemanumme, Portugalin käkkäräpää Jorge tulikin kohteliaasti kysymään, notta voisimmeko auttaa hommissa, ja tokihan me komoottia osaamme siirtää. Keikka New Englandin legendaarisen hcyleisön alueella oli kuitenkin niin loistava, että passipulmat vaipuivat hetkittäin unholaan. Hyvä näin, sillä kyseinen keikka Foufounesissa niputettiin taas omaan hall of fameemme, jopa NYCin ohi crowdsurffauksineen ja lattian täyttävine moshpitteineen, joten alistimme kanukkia oikein huolella. Toinen bussi posottikin jo 900 kilometrin päässä, joten hommassa oli pientä viilaamista, notta saataisiin basistipassi takaisin. Saimme perään vielä puhelun Erkiltä, että mies on tulossa taksilla perässä, kamat hallussa, ja ehtiikin keikalle. Ylitseavulias bussikuskimme Dan sääteli Erkin passirahteja ja sanoi asioitten olevan hoidossa, ja alapää-äijän tavarat tulisivat aamulla kasin pintaan maitten rajan tuntumaan. Keikkapa oli vielä kanttorinuorikkomme Aapon juhlaveto, poika kun kääntyi miehen ikään ja täytti 30, joten ostimme ukolle Walmartista ylisokeroidun Super Mario -kakun. DT:n kiertuemanagerin tokaisu aiheeseen oli: ”DT don’t have those annoyning people on stage.” Rajanylitys sujui muitta mutkitta, ja ehdimme Montrealiin lähes ajoissa. Aloimme sitten kelata ja säätää bassotonta keikkaa, ja bussissa hiukka heheteltiin konkurssissakin, että nyt 32 Inferno on bassoton bussi. Vaahteramaan kansalle kelpasivat taas rätit ja lumput sekä äänitykset, joten juhlatirmoolitkin maistuivat oikein mukavasti suoritteen päälle. Inhokkikuutiosta kuuluu Aamuksi oli saavuttu Quebec Cityyn, missä oli aikas kylmä jo näin suomalaiseen sieluunkin peilaten, miinus 20 astetta ja hyytävää viimaa kukkulan laella. Ensimmäisinä aamupuhteina oli mielessä juhlaputelijahti, eli etsiä Quebecin omaa erikoisuutta, vaahterasiirappiviskiä. Aamulla passista ei ollut tietoakaan, yli 500 euron Fedexin pikarahti oli yllättäen kusahtanut ”lumisateen” takia, tunnit kuluivat ja tunteet kuumenivat. Mahtoi ukko tuntea itsensä yksinäiseksi. Quebecin venue olikin sitten muodon puolesta ihan omanlaisensa – hyvinkin erikoinen tapaus löhäysloosseineen. Omanlaisensa tapaus on myös trailerissamme matkaava rundin inhokkikuutio – melkomoisen kokoinen roudaus-
Solistimme Raadler Mustakynsi intoutui jopa crowdsurffaamaan menestyksekkäästi viimeisen biisin, Deep Coldin raikuessa, ja kanukit pyörittivät laulutaiteilijaamme ympäri liiteriä käsiensä yllä. Oli ukoilla vähän jäykkää askelta ilmoilla ilmojen päällä. Legendaarista löyhkää. Illan klubi oli jälleen tupaten täynnä, ja hyvinhän pitäjän hevausukkelit ja -akkelit laittoivat jalalla koreasti, baaritiskien välissä rellestäen. Tarina jatkuu seuraavassa numerossa. Mestarit kävivät tietenkin huipulla asti eli CN Towerissa 450 metrin korkeudessa kummeksumassa hienoa pitäjää. Päätettiin nipistää legendaarisuutta vielä enemmän yhdelletoista ja talsittiin kaupungissa sijaitsevaan Rock and Roll Hall of Fameen, ja sieltähän sitä löytyi kaikenmoista Pink Floydin vallista Michael Jacksonin kultahanskaan sun muuhun Public Enemyn likaiseen kellokaulaiseen urheilupusakkaan ja kaikkeen siltä väliltä. keissi eli vaatekomero DT:n ja OG:n lavakuteille, jotka olivat jo muutaman keikan jälkeen muuttuneet ongelmajätteen tasolle. Ryskäystantereenamme toimi klassinen, 50 vuotta vanha Agora-klubi, jonka seinillä oli rokin historian havinata platinalevyineen ja rokkikukkojen muinaisine keikkakuvineen. Tornissa sai myös kävellä läpinäkyvällä lasilattialla kiusaamassa korkeanpaikankammojaan. Pyhille seuduille Hyvää keikkaa pukkaa vain ovista ja akkunoista, ja ollaan tässä jo kymeläisellä mentaliteetilla venailtu, että koskahan tulisi se ensimmäinen paska veto ja välimallin yleisö – ei ole nimittäin vielä näkynyt moisia tällä mantereella. Aamulla heräämishommat Torontossa. Eipä sitä toki 14-vuotiaana DT:n Gallerylevyä kovasti fanitellessa osannut visioida tulevaisuuttaan, että omat vaatteet pääsisivät viideksi viikoksi muhimaan samaan tyhjiöön Ruotsin legendojen hajujen kanssa. Tämänkin lehden toimituksessa legendan statuksen saanut Jope Kotomme oli vihdoinkin siellä minne kuuluukin, legendojen keskellä. Taisi joka ukolla olla keikan aikana tippa linssissä, tapissa ja mielessä, että kylläpä muuten joskus kannattikin aloittaa tämmöinen heviharrastushomma. Aletaan olla ”pyhillä seuduilla”, joten nähtäväksi jää, minkämoista mormoonia ja amissia pukkaa pelastamaan meitä... Vaan kyllä lähti keikka itsessäänkin, ja yleisö oli aivan parasta ikinä. Inferno 33. Cleveland, Columbus & Joliet – taas aivan helvetin hyviä yleisöjä, vaikkei Keskilännestä ollut minkäänmoisia odotuksia. Keikkahurmoksen jälkeen kollektiivista bilehammasta kolotti pahemman kerran, jälleen kerran, ja eritoten kitarakaksikko oli varsin tyytyväisenä jallitettuaan bussiin suuresti palvomansa Annihilatorin basistin. Moshauksen yhteydessä isorintaiset, avuliaat baarityttöset tarjoilivat kiisseliä, ja meininki oli katossa. Dagen efteriä ilmoilla, eli keikka rimpuilemalla läpi, vaan kunnialla selvittiin. Seuraavana päivänä oltiinkin jo Lontoossa, Kanadan sellaisessa, ja keskellä ei-mitään. Illan bussierikoisuutena olivat Markuksen uunituoreen, juuri masteroinnista saapuneen Insomnium-levyn ensi-iltabileet bussissa, ja hyvältähän tuo möly tuopposten ohessa kuulosti. Tässä nyt aletaan vahvasti toistaa itseä, mutta minkäs teet realiteettien ollessa näin: illan keikasta Opera Housessa voi sanoa, että kyllä lähti – nimittäin myös jalat alta Jope Kodon heittäessä läjät lavalle kesken keikkamme Nail-osuuden. Legenda löysi kotiin Seuraavana lukujärjestyksessä oli Ottawa, ja päivä meni aikas perinteisesti jumittaessa ja pikkuisen kaupungilla pyöriessä. Tänään sirkus jatkaa Kansasiin ja siitä Utahiin. Rajan yli rampaten takaisin Jenkkilään ja illan kohteena Cleveland, tuo legendaarinen Spinal Tap -kylä Ohiossa. Tälle päivälle oli asetettu vahvaa turismitavoitetta siinä määrin, että oli vanhoja tuttuja japaninvahvistusturistiopastyttöjä buukattuna näyttämään nykyistä kotikaupunkiaan. Exmortusin tosihevarit pyysivät Markusta feattaamaan keikkansa lopun Bark at the Moon -koveriin, ja tämähän pistettiin suoritukseen. Aamuunhan se taas meni. Keikka oli jo standardoitua Kanadan-parhautta ja yleisö kuumana Suomi– Ruotsi-maaotteluumme
36 Inferno
Sillä – No tiety ilainen kuin ed ii er n im to hä vä se i in ol m se m ajan airut, sitäkin pare ja a, ilu ka ik a. ai n i se 7) ol t (200 tkinee – Unia i juuri siihen le Nyt olemme tu eräänlaitos kulminoitu se uu ä m imme iss a te m , pa n ta te en yhden suunnan. Kitaristi Jani in keikkamääräss alkoivat rakoill alkanut itsek it ja . le al rin pinn kseen a ZZ yhtyeen alun pe s ajoi muuto ä tarkemmin, selvitellään y Siin ja Kornist m IS K sy ä ta V as lic al ejä Met uutta levy nata Arctica kuin tutkitaan löytyy esimerkk en nn E umia. k n a u ik ja a e p p o ja Nyt on – saavutettu metal tuntuu Teksti Toni Keränen Ku a s s a r a a h Tien htin Reckoning Nig n linjassa alkoi ee ty yh s to uu Eli m ight oli uuden jälkeen. al ne lii isa an yy to os -t a ja Emme ssa progressiivisi taneet. ldin, ja ennakk mäntyyppistä pr hi C s musiikillista ku h’ ilistä koko bänd ria Pa ä al ns et vy m le er en w sta burn out -fi nn ai po olimme. kk lit ar va m ja ra aa n nh uu ali liikahdus ko tie pp i ka lo ol di n ra sä lu lis ka po vä vyyn. e pe m isy re m kä ka isi ny ai nen nka ol jyrkimmän s olla se levy, jo mä on – Tämä voisi sii inä mielessä tä Si n. issä. Y leensä puhua paluusta an ta siihen s sitä, että pala tarkoittaa myö nostaneet at tuotokset ov kauteen, jonka aailmalta M . m n ii n is a v c ii ti s c s r re A g Sonata toisiin ja pro n le a e empi power rk o is k a rt in e k k in in v s k y y h tä välillä la jälleen, mil il e k o ohtamatta. nta vat Vesa Ra on johtanut a tk a m s u im tk usiikillinen tu tunnelmiin. vyä a riv aa le uj n tt el ää ee oi tt ty al en ta t yh as ko s ny ha Myö uttei kiertä aja Tony Kak m , ul la la an , al ni ni an U U ka ja ä on el 4) i vi htin (200 oikeastaan matainen soitt Reckoning Nig nä vaiheessa la kiertueella. e Reckoning N its jo oli a pa ta llä elliset levyt. iten tämä asia m , – Joo, no… Ole iä tt ie m a. sii el e ne – Ajattelen, että m oi in sim hti jotain uutta. Niissä h’s ria Pa na ta sil mpään, tehnyt töitä pide un rockyhtye on öisesti äk nn de a aletaan to jossain vaiheess tämä juurille. se sit llä Tiety vyn ajan, ja siihen pistee le n n isi ljä ka ne ta e ut m an ättä odottaneet ja palaam analysoi Jännite oli kasv neet iset eivät välttäm tapahtui, Tony ta m ä at Ih sa äm n. la al ur en se ee n pist paluuta tiettyy K Inferno 37. uj istäkin väsymist tt ys ju fy yt llä ia äv an ev -s ih ol i al ol et an wer m kallella moilta. nl n ty je itä tie ko m ai li kahdeksa n O ku he – al sii llästyneitä eilevan paluuta ky m ol ja bu n al itä se ita ä u ne ill tt tu m hu sii au on pu viimeisim kaikesta tä, m Olimme ur rockiin hän on kokeillut enää tyytyväisiä rd ye la ha ol ht Y ta et n. jä in ng Night tehdä Reckoni mme. tu ka jo paluusta tiimoilta me yli 160 keik n tehnyt levyn Liiä. ä. Yhtye oon rssiaan. Takana oli laan muun mua olimme saavut a. ee lk sellaista. ta Topiin tuntuu vuosien lkeen alkaa muu Sonata Arctica lopussa vielä mäisen levyn jä un sim ku en lis an aa m m ta e Kemistä tuleva julkaise halusi muu osessia. Miksi So ht tä pa pi ta lä ttaa a än isi yv ka kä . ek prog aa juttu jo kaikenlaista on sellaista sam Childille. Edellise – Taustalla kuunnellessa po ning Nightin tii juurille ko ite ec vä R e ti im tu te sil er iä ta ki Pariah’s Childia ut kk n yhtä htaa, m liian pitkä keikkaa, ja sitte aan monessa ko s tulevatkin vast eella oli ollut 45 aistavalta. vän suuri muuto rt tu tä er ke yt ki sin rk jä yk an an ih em i ol hi in Se uu ita jo nt a
n piti kuitenriikan meinink rokkilevy. in om in ke ik lisimme palane ynyt ka t tt O . Jo kyseisen s of Grays -lev ay ran D au he th T ea 09 D den 20 inuuttisen n, kahdeksanm tään el ee ki al pp aa ka om os oo kk ka eri osaan kert n ee en m m ky jakaminen hän aisemasta. sivupolku ainen ja jopa m iiv av or su in rs i va -sinkkubiisin Name (2012) ol itload of Money Sh . sy äi yk -r sanottua ”Amenen hard rock alleviivasi niin o de vi a iv lv tu Las Vegasia iä”. pä yt än kest ui vielä vuoolisi vaihtunut. uu e rik m en em H äs n, urille ei tee pä ää n kuluttua itse te Viimei siitä taas edet tely paluusta ju ja rit ka jä ää in ise m ku bi n ä ja ne vi yä oi hy ik ssa yhdistyvät , sillä oli tullut teht sanottua, yksio in ldille. pa pa e un juurill skustelu mme halunnee vuotta nopeam eessa mukaan ke papparokkia. Kyllä levyn mielenm omaa taiteellista a ihdosta at va ur en se nr ä ge tä tä Pi et – aikoinaan, in lo sil i kujo vo iin ei tt suuntaan meitä varoite imerkkejä. Vast otteella on tkellä tuntuu hy alia omalla et paremmin, mitä m da oi kulloisellakin he er ys w al ysointiin. Kappaleet täyttä oikeut i keikei siinä mitään en levyjen piirt tu i, pi oi nk em lik wer ni ai va po ei n n m itä ee aa ni vä ty hy että ista nope kaikki yh liveystävällisiä, ipainotusikaalitunnelm kk m ia ro as ka nt ai fa ja tin jopa siinä määrin se ti rokkiin paljon. Tuntui, se kuitenkin ei yt lsk N pu a. lu pe sä i ol st än tä se pä ät ai em äm an vältt ä. kappaleiden ko llinen soittaa la lppo ja mahdo ame ei N er H w suhteellisen he ro tsi, Stones G ni ai m ä herättää ny äm To T Kuten et toisella tavalla ta Sonataa. ä it e läht antyyppisiä m a s ä tt e t, u in silti opp hjata myös o i o v ja lo ti e n tun uolelle.” positiiviselle p turjatkaa tutulla ja vallaan helppo n oli dä ei m ta ut m – Olisi ollut ta , sillä tienestiä ä hd te nakaan ja ai la isi al ulla ei ol vallisella ur en muutos. m se i st en merkityksen – Se oli selkeä yksinkertaisuud en lle jä e en m uj im pp lo kin tehdä, op n, mitä emme samalla myös se ui sen levyn st ro ko us Ehkä opimme isu po yös livesoittokel kappaleesta on lopuksi ole. sta. a Stonesiin vältä. E siä ih äi aa va yv itt ä yt ss so ty tä ja llä yy as tt ky al lii me istahtaa ottaa, että olim ä, mikä ä peräkkäin. Kuinkahan m 9) o sä 99 in es en (1 m nd m i ni bä an el n tic i, ko ää ip ks ko teise kaus – Ei miss kapa Ecl essä on läpileik suhteutuu vaik . Joka es inen ia av nä te itt ro yh y va on paljon t aina tiett taa eillä on silti ollu os m ä ko ns ja n nä Si isi bi a. Jokaiselta uden. lia ja muu o k n la e m , t ”Tragedia piraation s in ia v a t is ovat lo n varrella olen ie s o u V . Sen jä m Kosketinsoittaj er n. Se värit alole karsittu pois. nonut, että kyse paikkansa. visiotaan. Sen linja äisiä Stonesiin nk hi yv C yt ite s ty ku h’ e at ria m smäiv Pa ol lim ta –O eet progesta tä . w ee po us t tehdä a lu . M jokainen niistä es äh L . st an materiaaliin aika no isk la an tuot i tulla vähän llaistakaan olisi – Keikoista alko rjausliike, ei se ko n ki jo ä hd että oli pakko te 38 Inferno. Min lin el ta ei ite un ta su ä s hd jo pakko te bändistä, in itse eronnut lis O ä. Kuten o an P i den levyn anal kemisestä vo selventää. Piti saada jo kysymyksen sii to uu at yhätä parikymm pp sa rä lo ly e ta m ka am ä g ks m ja er tä o in nb ik ge nk im lin ite im to K lkeen vo me levyyn ja a Henrik – Ehkä me ku etaliakin. – Haluan pain istyötä, teet sit om lu kahta rokkilevy lä el sk ke en et od ol vu un kä K eh . eheän kokonaisu si lut Rokkikokei ldia käytiin kiertämässä vielä yk er s Chi Stones Grow H Ennen Pariah’ edellinen levy tä sin ei aanläheiiim V . usmatkailu jatk im tk tu levyn en in ill Musiik yllä. oo sa räväkinkin biisi rt in en ke ys ol tä ny la ä To tä a, pi hitaan ta. Mitään ei sanottuna hida et si m ek om su i ol . la al hd valla. Stonesin kasettiin todella onen levyn kohd aliin. marta valita yhden isi vo ltä vy le linja. jopa suor jaksanut en uun tain räväkämpä tä, oliko yhtye entä rina niin sanott n. Seki n dä ei
Se le e m im Saimme levyty sa tä samanlaista, et alla innolla lisää Inferno 39. a. vy ltä le ke lö n so hö ne la pö äi al in m ni – Ensimm paahdoimme sa Että tuntusko se ssopimuksen ja vyn täyteen. ss ee jia än ih ta m – Oli aika, jollo tä va us siinä in ed hlinta uita saman tyyl me kappaleita jo mikä tulee ju lla ja matkimme m , ja harjoittelim tehdä vain sitä, ivat tuntua tode nä pi sä ko al m ke t re isi pa bi tä at et nh i, as Va ä. Kyseine e maustaa tii ty n yh ia an as va ta , jäykimmällä ty us la kuul juhlist an levyllä juuri . Se tuli pian sitä n in en ku yv od a, H vu . ee te ill a. ke on its ssa ko m ee ta tä de ih as et , an va om n lla tin i ai ie va st ss m aido hyviltä ja nnoin jo jo cliptica oli ta Va E . yhteydessä. tu nt tu Rikas muuteltu nlaista re kaikki ne ju ostusta on vain ssä me saaneet tiety ny tä nn m i To A le n, rm O ä. om vy ist hu le la in an tta ää sam kuitenk kirjoittelin uu illaanpa tehdä lis jatke. vyllä. Esimerki moilta. vasArctica syntyi ta aito Sonata ut m in s, ni to n uo hä sit imittiin vä on hauska en miettii. me työstäneet m m em ke m ol me te ho e itä em m tta m li E im ou t, . estä. ny lle lla To , uu va ltä m aa vy le ur le el se mon iselta parilla sama on käynyt enttejä ihan joka eitä paljon. ta sa akana puusta, ja Levyllä on elem alla oli jo koos ra piretki opetti m tic op in ip ku en cl in E tm lla h’s ry va ria ja ta Pa en llä uu in ljä ul ill yö pö ku m iik in – Mus inusta se eteenpäin – Silti, jolla isessämme, ja m aan. lk ill vy eä jä ld le rk n ä hi tä C hemmill erkittävää se tmisyys on n m ry vä a än ke em itä te ts m ni i oa ai ts ks m ise Tonyn tican voidaan ka ole saaneet aika ikka Sonata Arc erisimmällä ja ne ge ä e. iptican 15-vuotis tä ei uudellaka ivariaatioilla. Meidät po le . tm Pariah’s Childiin ry ä ill ia en al n linjaan oli Ecl pi et vy e n m le ki im er n vi oa w de i st po ks uu sa ä se io jä ist ai ki pp kom tyypill ajankoht – Yksi te in teimme aika keikoilla. Va sit ta ja luvassa on le e ai te ts ei vi vuonna 15 vuot alia, yhtye kytyset ty nä m ra tä ä ta er tä ki w yt ti myös 8po tä 8/ a en aa jälle Ecliptic ksi suor n seikka vaikut ylillä
Kaikk vosta ja niitä pali elmaan studioss ankaan?!” sesti pohdisn liittynyt rum jäseniin ja tunn aa uk m minä tässä laul n ee etkellä varsinai es sh ue itu ur no se , sa la ei el ä ul nnelmia ja kerhyvällä tu – Useinhan sit ää vain luoda tu ydentää. tu itk siä in pi ke oi yp ty tä an et sam llinen, in kamalan onne oli Tonyn puolelle. s yhtyeen n sanat itsessään ettiä yö ku lv m , i he lla tu itä va rt pitkälle henki ka la ta ”M e . ht ä yy pa ek el emm öskent se tosiaan ta ki teiseen studioty symyksiä, imme 24/7 kaik kiva palata perin ol n ku paikkansa. O 2003, toim. hu ntoon, kaikki ol itä sitä onkaan luoku m an u, ua m tt tt el vi in na nn ei as ee tu tr tä os in saatiin a, jossa i ikään ku sien päästä, et ssa tienhaarass ka ada lisää. ee es ästä ite ta na vasta vuosien pä vaikuttavat ai än. maailmaa. vy le em n te se ä Edelli en liittyv perheenlisäykse ja rallisia n er ää äk m äm lä el ae n omaa vanlaisia om aa st va llä vy le Onko uudella a tehdä alla oli luonteva tekstejä. kappaleen kohd n anteet ise til se än ky äm on el – Tu Ja totta kai . Jos olisin rikkaan -tyylillä sa onkin is k o o b e c a F ”No, jos jää, niin ei se ä ä k k y t a n o miljo lä tunnu.” ie v a s s ro a k k ku 40 Inferno. Itse saattaa tä ril en ol pä än ym äh ta in io en, m inspiraat tistä, että hetkin ttää jostain teks är olen ymmärtäny m in ym ku a ia iias eb än isk m irä em ar as en ä ab mitään tupl kirjoittanut täss n tee enää ikinä ld, lta. im de st rt yh lli Po vä aa y Tomm omasta elämäs äistä kert kele mitään sy än välttämättä imme ensimm kä llainen itä iset se ni m jo i ih kä ol tä ei a , et ni ta – Sen lisäksi ol t, U toa tarinoi huomannu ng Nightin. Eikä maailm n. loistavia inspiberteettia. itt tä ä o Yr ss ä. iiv itä sit te po äh s raationl jata myö nnetiloja voi oh ettää. us se nyt on. sim rin oo tämä oli en at ylipäänsä Tony kert – Laulujen ta ää. va ki takavuosina, ette n ru pi interheart ’s Gui kään. Susitee lle sissani, mutta ku levan varsinaise tu – Vedin toki to n se yt nn tie . Sehä rullalle ta kieritin sen laiset tykkäävä rtoo. in ni nk ko , ite ec llä ku R pi n on m us te essa , ja josk studiossa sit lauluosuudet kä Fanien palautte piä merkityksiä minä nauhoitin itä ihmeellisim Oli helvetin m e. st e, oi m ckissa, eivätkä rin ta täkkiä tajusim siä raskaassa ro yh ei ta yl . on ve llä ka perusiloinen i kaikilla ihmisi gstia, jollaista ka ispumyöhäismyöhä purkaa yleistä an ta o se ollut jo in ik lis O . in lä pa omista el lu nsk ni ke en pa n ist – Running Lig Ja je lohtua ar perin vain vastauksia to un si al ki a ha ss ka ja lo ai ja tu i iin rjo tt ki lukappale, ol iseen suhtaudu paljon vaikkapa Siksi sen tekem laajat n on aivan hä se tä et a. löytävät ä m at ist ni am rin eriytymislevy – isi ät Ta . On ni ht -kappaleessa ig R a e av H I n a. aleelle. a, rt ittää sellaisia ky ke es n at ne iv äi vo m at . ut at an m ov ka ti, yt le os al ev renn Teemal ta Arctic ee. on hän haastattelussa, panin-versio ä vä ss Ja n e ki de in le ee yh tu ito ht jo la lä an ja in n sia to – Sano t. Josk sellainen kuin t llu tu isi ol ei a. lis le tu erginen fii suus miettiä ajan en lli in ko do al ko ah ia at m er iv at on ol M i – a. to äv t la yt lö ssa edes nähnee lakin kohdal i ia al st as eä om se rv It uu hi n. ill as ul ön om ke tö ris iin tt pä ite ym la en se , te ille uu n takara ja koko levy laittaa sanat aiva tulevat suoraan ntaa. sa rume, Tony muistel ole outoja Sona as tial et m ks pp ud tu te ka su au a aa ai ist av av on tt lm ist ok ka lo teemak koko levyä lin puolella va y ä sa yd io m lö tä ud ti st tä sil et in ei n, ol a – Kun in muistutettii Pariah’s Childilt on, kuulokkeisi i kyllä sellaista räiskin t ny puraitojen teko dä että minulla ol Ve . tä. Se ol s ämässäni sellaise katsottiin, kuin el ja tällaista pitää sa leensä se oivallu e sa Y . en ung se tuntui jälle ken (levyltä W Yo t ro ie ny a vuoB i D st ta s ks va ut ve ki si m ol er , är jä W m se – Esim en, jonka ym n sinkku The in ne tä lla äi et se , m lin ltä on sim ie .) en m ut om – Kun ivat sitä kirjoittan . äk su ilmai n synkemm ai itt te as sinä. lä äl sis joskus ar velee. Olen aina ollut – Olivathan ne ää tk ny in pa alta paikalta ku et olivat vain ta ks sen kamalamm itu no sa ne ä hk E ri. Tai ne tuov kemässä levyä, ai itt te es ah sa ka as lla n ik si myös ka vy pa us le sa ei osalta samas rkeää, että luki joita kuulija ht, jo lyriikoiden oksen Siksi olisikin tä . ke lii in ik rn ko kin sitä hakee sellainen vähän Tiedostamatta n. Tony lia ja muu ovat ko an tä el m t, ia – Traged silti oppinut, et n varrella olen sie lle uo ise V . ui tt tty tummasävyi tusten ilme muu riikoita on pide ly in ys in ra lo G sil of a tuntunut The Days sitä. bonusraidaksi. inen lanka, mut tää, mistä japani seen, Tommy ke na ee parillekin kapp pu nt jo un ke lu lii pa la ki ol te ol na t so sin vo pu to ai m a an ru m ih itenkin niin kuin taskuun. levylle, siitä minen kannatta essa -asennoitu pieni kieli posk utta illinen negatiivisu Positiivista evinaan, että samalla kun musiik i- kuul an sano Moni on ollut , Sonata Arctic luessa laventui ku yisesti n ie rit E os vu si
Va jälkeen, niin sit isainoa alkuperä n isi ky silmää meille. pp in ta rs en kä se la n ol an a aa lu oh rm ik ha ei inä va niin. hä aisesti stailattu draamaa n osaltaan, kannalta parhai tyettä ole varsin toja, olla selvä häne yh eh i i to te ko ih et al va e, o vi ta ke ui ku nä Kun Ei ole m mokuvasta Pasin basistiksi. Marko ulos, Inferno 41. Olis llisiä ollaan, m alkoi miettii. Se on iskeneet e lopettaa nyt re vasta lissä samassa or Jos Mötley Crü itettu, ja he ovat – so en me olemme ta on at lle ud oi no m iä um kk m er lle im oi es ä nh syys. ny pohjustaa. y en Tomm Teknisesti otta jäsen. samanlaista vu an toisella alalla ertäen paikkaa vaih ki in i st ää lla se se en ei n ut hä ilm an vä – Hän on nyt ih ei ks sti ja ka sieltä siokin on ei yksinkertaise meni lujaa, vaik vielä soitela in aa ss m lu ni m ha pa ee a Ja m ss a ih edelleen. m m H A m a, ho sa as ko m ko ä alisesti hyvin llaista völlyvä ia se – Oli hyvä, että nt te on po io i ät itsekin, että os ol äv su e mpaa senet myönt he osti. ou im ia ah ht pu nahk le, että sinulkanssa, ja raskaitakin ko röyhelöpaitaa ja htiön päälliköl paljon Markon -y n vy in hä le s hu n jo , pu ni e aa pa tt its Ja ä n – Min pukeutumaan ista voi pako Vastasin suoraa että saisit minua Mutta eihän to a, a. Tilann jä lp pa n he an ee ja ty oinnin i ilm st yh se iin ta lli al no i selvitt Toisa stettu markkin , mutta onneks ei ole aina pano helpoksi. ok aa vuosien mitt – No, jos Facebo rik aloittaa. nä sena päätökse netyllä logolla. Sona ea päätellä, mik natan lähipiirist vähäiseksi tsottuna on vaik ka ai ka ut ta korvaaja on So es un ip om hi Su inä motivaatio siasiassa on. ha ist ra io n as ljo ia pa ol eri pu isilta imagonra la ei ole niin anut haluja ulko ää mukana. alta – Jos ihan rehe n puutteesta. Ain olemmat m me. levyjen pehmen Pasi sisään sä van ensimmäisis minä en ollut ai simno , en i iin tu N on – : ko Tony a. Toisaalta – O vath tämä ho ja päätti varmasti meihi kein kiinnosta et an oi aj ne ää ta ta en en ut ah ue ei K ik rt ä ie va ä. tä tis en em el takin ihan tietoiselväksi mones matiikka syntyi te un lu pa ä m tä tämä edellisten käydä selväksi, t väärin tehdä lu ol i lis O . Lisäksi susi tuli goon, Tony kert alkuperäiseen lo e siis la le al tu am n la uu pa tt n tii in tiettyyn ju nk ho jo n silme alkoi he ru sii – Paluu Kun levyn pe . jää, niin ei enlaisina ilmiö – Markolla oli suosion taso to miljoona tykkää heijastella kaik i n ki ko al on a Se iss n. an en lla konflikteille altis m ulkoise llisella tava itsekin hom do tä ki ah et te m i, la no ko al sa ar m n M m . so pa tt rt Ja ää ue ke en al en tt rik ei – Si Hen lisinta naisuudessaan, evan meille otol vin luonmusiikkia koko ikka tuntuisi ol er a purkautui hy enrik kertoo. alleviivatkoko hommaa ja n ee nt ka en jälle oo. n esta prooo lla on ag de to M im . o. Toisa ot m n ko ar M . Uskon, et lurakenteen rask ivätoiminen, ai ku pä ko . lla, arko Paasikoski e M ti im vi sis ba lla a ui en iv iss ta in -s lu alkuperä a yleisellä so Facebook Rockhaastatte tettiin bändin ”rata voidaan puhu i st do st ui tie ise sk rä la ärän an ää ta ja a os äm st er nen mielellään häm oitettiin ep sion nousui ohdat jätetään ssa. anut hänen kans rtoo, ihin, kun korviini ei ole minä olen soitt enrik lisää ja ke un H in a, m iss es ic isen levyn aiko to si Vo t ok nt lu le vu ol Si n n a de ha ss ei ko ua ik muun m päälleni jotain arkon eroa – Tosin, olisi tiin, että laitan ertueella oli M ot ki iv llä to se a n tyyliin. Marko ee ss n ih ukaa vaihee tä hän jossain va auden takia saat ka raskas tapa mistä. Keikk a ol ko al pu ko ä n tä je in yt lo ni tu kä e a ja lu ol n n ha ei uu ai i ta ul ss te ot et Jo ko , i , men lopulta tava juttu. ki ge en a in on tic pp at rc m au A in ta ä bänd kaisematto ä tuleva Pasi K peittoon. nt s st -k ei hä ones a sykl romahdu tkoaan koko St ostuvat erilaisist eisiin. ettäessä, että elä tunnu, Hen vi hd lä sa os le el ar ja levymyynnin käytöksessä, To ue kk rt ku ie vallankumous jo Stones-k jatkaa. A – Tommy: rctican levy, jolla äinen Sonata A m sim Häen on ld Suoojat ei ole mukana. tä va to et na , ta se ut pu m an – Välillä mekin on ä, va ek ss yhde Marim puhutaan, jatketaan vielä ei ole se, mistä inen bändi, te ää yh ke n är T ne että kyllä tässä äi a. Syyksi ilm tä Markon sk utta et yi m n, sit , tii aa yk ot at rr ilm rk aa ke vuoden elokuu mutta ta ”. Pariah’s Chi Pohjoisen p ei yleensä tavata puhua rahasta. Yhtye ko ss ja ei m ar in on ol a tulin koko pa treeneissä, kosk ta 1995, minä uu uk ul jo . asuoMarko pohti ja ja meidän ura ko elämäänsä kiertu esta ollut. Käy ä olit vuorostasi kohtaa, kun sin pukonetta. Se tio aa iv kentajilta, Tony sen poikia. Nykyään E varsinaisia tulo i, Eurooppa no hänelle. toja itsejämte otatte sitten niitä varten. Henrik: – Eli tä mia on tehnyt ka m ho itä nä ka nä ku , iin rän takaisin sii Tommy: – N tanut treenimää ot en e ol ä m in tim M Tony: – armeijassa. treeneissä rum i niin. Tämähän ei ol a tuntee olevan usiikki ylipäänsä puhu sim ns ta iä ne ist a Sonata Arctic en te ns m aa rin ur kä pe e en nk aa m sy ht od m n ko vu iti so meidä Missä ilun 30 kesterissa. ny on puolivälissä. ss m Airi lut meidän ensim a 1990-luvun puoliväsa. Se pi ni oo a. n ää mmosia pohojo ite nt se on en yö la an m al la aj ol ny ul e kaikista la To M , a, – ja uj naiiveja jutt huonoja vibo mieltä, le in ä ul ta sit in jo jo a Open m e an a un m na ta Sa im ut isi aihe ja ol teemme to paita päällä keskustelimme lkoraidallinen isin kävi. se en i in rik no al sa en tämä ta H gi ko a, di ar m M an m – nkin. eivät ole yritta asti aina Tony sano – No ei ole, ei levy-yhtiötkään kemässä Unias tä te ja t et t , lu d: ol on dv akaan n on nä dä si sii ei – Pa n suhteen. Mikähän asti, rjauksia meidä , miksannut m ta ko sa us än ns nn itä ka pe m n ä an dä ei hd m saan ih täneet te kantautunut. envaihteen jälk noon vasta vuod yn bändi! m m To on ä m uimmin. Samalla ä ympäri m at tä er lm . ko oo rt en ta in ke lla t viha teläja, Tony lakin, mutta tä yhtäkkiä alkanu usi. Ei hän t sk la nu . ei st na im vi un että Japanin su wie Malmsteeni ng Y a e su m . olleet yleensä ai e m em ol in e ta M jo . 22 mäisen kerran een. taan
Alkaa äin tu np ro ee si et uu ä ta ti evoluutio on käytännöss en in m ih a ss pa ka kieltäisi uude t-asetuksissa. -kiekon arvo ta a n o S n e d uu saat valita! Ja formaatin o.fi. En tykkää sii uun asti. en uudelle io. Livetilanteis sta ise to i än aluksi es llä ikk ite po es ä sa ist es ni jokainen tä, että kappale silla ksi. What Did Yo si oleellisimmist yk ta ttejä. Bonusvalin i Larger Than Lif ar pp lem jän ltä ve sä i kappale. ari- tai kitarakuv muuttuva kiipp ar, Dad u Do in the W a kappaleista. sa all se m tta em te nh lau va n mitä pa kysymykse ossa mainitun kappaleen otsik Breath ta: Take One en lisäksi. kikka. kaikessa massii tto on ee Se . Jo tuksia käyttäen . Netistä uunteluja. sitä, kuinka ihm an ta ekaaniseste m oi an rk lla ta tava – Termillä än. an naurua). lle fe an ty iki Li mm ogiselta kehi lvä suosikki ka Larger Than lapseltaan pare mä vaikuttaa lo stä kai varmasti se tä lei a on (y a muita ss ä ta lle ale m ut Tä tse pp as – a ka ka o: ap in Tony Kakk Nykymenoa luamme vaikk n on Take That ha ta hä s as se jo m o, ä, m ss no re rä sa pa pe n jo sy nkin niin Nimikinhän se Evoluutio ei py elementit jote visuuSiinä on kaikki ja. hdä lisää saman udessaan lähes man ja halun te iissa melodisu un ka tä a ss ike ka on n kaltainen ja yh ha en Kappale ole ensimmäis ei ö ist ke sä en in imelä. Toi lev lev ko ko ti rit ää TK: – Se m laista. Eli viedään eä its aa ain vaint ss ra pa , tekoraajat... skululta. es ol pu ä ns yli muita elemen ty n kä ljo HK: – Eh nä on myös pa sii teks, e ua yll eil m og m pr To Vaikka siinä on isen huumassa m ke te n ani isi iss bi no män biisiä. Sain on ell ä tu m ek Tä TK: – sti snadisti intell ise rill lyy ja as a uneton yö siinä Melodisesti rik kanssa, muutam jen no sa en id ään valtaljon ni i, ei ollut mitenk taistella aika pa transhumanism , iiri ep aih en kului. ra m pa lla n iki ljo olla niin pa siteetin, jos ka pa ka sti ui m . Keinosydämet . Odotan on a negatiivisuu an voi esittää tu nittua positiivist van moni lapsih tta lo Pe a. sä oa rto ist teissa to disesti sama ke stua lme kertaa melo sa se voi muodo paleessa oli ko an. Pitää vältt en s kapllin jo se tä uk et vit e, TK: – Se on so jopa niin pitkäll risesti skus vienyt sen lyy jo in ni en e, Ol . Olin in TK: – Lähetin tä sä levyn parasta aiäs m m in ke m te m en aie ol ä tarin, että nyt nä on juuri sit unnelmasta, sii enkiinnolla, ist iel na m ko a ko ell ur en su kappale tta. en tunnelDie Young ylle innostune The Wolves yn linjan. n www.infern o n a h e it o s O vyblogin, ös uutisia, le y m ät d y lö PS. pl lee tu in eidän tekemisi ita. Miksi to ä tilanää aina tietyiss pitkä. een. Sovituk vähän hankala toistetaan lopp in va itä ni n te sit n. Kappale ä sovelluinen eri teknisi van tuttu. päästä, mitä m levyn päätösra ti us et ut ke oi dessaan -3 p o T d l i h C Pariah’s at kappaleet – oleellisimmsä valitsemina n yhtyeen itse Vesa Ranta SKABA a Voita Sonat Arcticaa! ttiin, osallistu on ne Mene Infern t ä ja osallistu n skabaan, tied a lk a ju istava ss u p lo n u u maalisk ntaan. Ku heessa tulevais uksia jo defaul nn uillakin on. No ei. ja ee at ks lik ito kaikki pa jotain uutta ke n voi tuoda aina tta, jos tehdää ja uusilla osilla silkkaa laiskuu on Se – e kertaa g: lm er ko nb a ge all in iik Kl kn ik Henr an se nykyte a säe ja kopioida i se sitten vaikk säkeistö ja kerto ta pitää olla, ol io at ria va in ta jo llä Ky . ja ennakkok livearvioita
Täsmälleen. ääni Onnellisuuden H elmikuun viimeisenä päivänä ilmestyvä Shine on sangen popvetoista musiikkia. Niin, kuka hän itse asiassa on. Olzon kävi äitinsä kanssa Tanskassa laulutunneilla, mutta äiti ei halunnut. ABBA oli Ruotsissa ja kansainvälisestikin valtavan suosittu yhtye, ja heihin pieni Anette Olssonkin ihastui ikihyviksi. 44 Inferno Se on kuin meditaatiota. Teksti Vilho rajala Kuva Patric Ullaeus Loista valoa, säteile iloa, valaise muutkin ympärilläsi! Tällaista sanomaa soi entisen Nigthwish-solistin Anette Olzonin uutuusalbumi Shine. – Tietenkin perhe ja erityisesti luonto! Jos olen stressaantunut tai masentunut, lähden usein pitkälle kävelylle. Dag efter dag Mitäs veikkaatte, mikä yhtye teki 1970-luvun Ruotsissa musikaalisen perheen lapseen kaikkein suurimman vaikutuksen. Olzon kokeili viime kesänä uusia tuulia ja demotti sekä omia sävellyksiään että tilaustöitä, mutta pöytälaatikko vei voiton. Bändi on yhä olemassa ja Olzon lauloi siinä vakituisesti aina 2000-luvulle saakka. Mitkä ovat laulajan oman elämän tärkeimmät onnenlähteet. Nainen on kokenut elämässään paljon, joten miksemme kuuntelisi häntä. Bändissä on aina muita, joiden kanssa voi jakaa vastuun. huom.) ja kuuntelin vinyylin ihan puhki! He olivat ehdottomasti minun lapsuuteni sankareita. – Olin ihan hirveän hermostunut! Lehdistö oli paikalla ja meistä oli kuva lehdessä. Vanhoista biiseistä tuli yksinkertaisesti sellainen tunne, että niiden aika on nyt! Kuten albumin nimi vihjaa, Olzon haluaa kommunikoida iloa, valoa ja onnea. Soolona kaikki menee omiin nimiin. – Äitini ja koko perhe oli hyvin musikaalinen. Kun käy lenkillä metsässä tai meren rannalla, huolet hellittävät. Palataan niihin vähän myöhemmin. Rakastin Agnethaa (Fältskog, se vaalea, toim. 1980-luvulla Ruotsissa järjestettiin runsaasti kaikenlaisia laulukilpailuja lapsille ja nuorille. Esiinnyimme paljon Tanskassa ja Ruotsissakin jonkin verran. – Ensimmäinen levyni oli ABBAn Arrival (1976). Jos Anette Olzon ei olisi koskaan ollut Nightwishin laulaja, häntä ei taatusti haastateltaisi Infernoon. Kymmenvuotiaana Olzon esiintyi äitinsä tanssibändin keikalla. Shine on Olzonin ensimmäinen soololevy. Olin kahdeksan tai yhdeksän, kun ilmoitin kaikille, että minusta tulee kuuluisa laulaja! Suunnitelma toteutui, mutta kaskessa oli monta kantoa. Instrumentteja lojui kotona joka puolella. Hän asuu Helsingborgissa, sai viime vuonna kolmannen pojan ja on haaveillut laulajanurasta aivan pikkulapsesta asti. Minua ujostutti valtavasti, mutta tietenkin myös nautin siitä. – Biisit ovat keskenään hyvin erilaisia, joten on vaikea sanoa, miten ihmiset ottavat levyn vastaan. Hän esitti siskonsa kanssa Chips-yhtyeen Dag efter dag -hitin, joka oli Ruotsin euroviisubiisi vuonna 1982. Take Cover -niminen yhtye halusi hänet riveihinsä. Tilanne on uusi, koska kaikki perustuu laulajan nimeen ja ääneen. – Siinä oli minua kymmenisen vuotta vanhempia poikia, jotka olivat kuulleet lauluani jossain. Oli mahtavaa päästä keikkailemaan sen ikäisenä, laulaja muistelee. Kun hän oli 16-vuotias, hän pääsi oikeaan bändiin. Ei kyllä haastateltaisi juuri muuallekaan, koska ilman Nightwishiä kukaan ei tietäisi, kuka hitto on Anette Olzon. Seuraava yhtye oli Alyson Avenue, johon Olzon liittyi 17-vuotiaana. Levyn kappaleet ovat olleet olemassa jo pitkään, vanhimmat kuutisen vuotta. Pysytään kuitenkin vielä teinivuosissa. Olzon osallistui niihin mielellään, ja menestyikin. Tyylitellyn taiteilijanimen takaa löytyy 42-vuotias laulajatar nimeltä Anette Ingegerd Olsson. Muistan kun ostin sen huoltoasemalta. – Valikoin viime kesän vedoista levylle vain yhden
Inferno 45
Teen heidän kanssaan varmasti jotain joskus, mutta nyt keskityn omaan juttuuni. Heillä on tainnut olla ikävä minua. Yhtyeen miehet ovat eläneet pelkkää Nightwishiä nuoresta asti – paitsi tietenkin Marco Hietala, joka on elänyt heavy metalia nuoresta asti – kun taas Olzon on tehnyt päivätöitä ja lähinnä harrastanut musiikkia. Odotan innokkaana mihin asti päädyn!. Olen saanut projektiluonteisia kyselyitä, kuten yhdelle joulukiertueelle viime vuonna, mutta olen sanonut koko ajan kaikelle ei. Nightwish tulee aina olemaan tärkeä osa uraani ja nousee varmasti kaikissa jutuissa esiin. Luulin olevani vahva laulajana, mutta kritiikki sattui. Se jäi kieltämättä vähän hampaankoloon. Olzon ei saanut kertoa moneen kuukauteen kenellekään, että hän sai pestin Nightwishistä. Opin myös sen, että vaikka minulla on hyvä stressinsietokyky, sillä on rajansa. Valintaprosessin pitkä piina vaihtui toisenlaiseen piinaan. Hienoon tarinaan lyötiin vuoden 2012 syksyllä piste. Lasikenkää sovittamassa Vuoden 2005 lokakuussa tämä lahjakas mutta yhä tuntematon ruotsalaislaulaja lähetti demonauhan Kiteelle. Se oli kaikkea mitä olin aina halunnut, ihanaa ja jännittävää aikaa, oikea tuhkimotarina! Kun Olzonille kävi selväksi, että hänen tulee pystyä laulamaan sekä laadullisesti että määrällisesti paljon enemmän kuin ennen, hän meni lauluvalmentajalle. Ainakin Olzon vakuuttaa, ettei häntä kiinnosta liittyä nyt mihinkään bändiin. Bändi veti keikan Denverissä tuuraajalaulajien kanssa, mitä Olzon ei arvostanut. Nightwish kiinnostui siitä heti, vaikka oli kotimaassa melkoisen mediamyrskyn silmässä. – Sain silloin vastaukseksi ”ehkä”. Olzon tunsi olevansa ulkopuolinen eikä tuntenut vaadittua paloa näyttämötaiteeseen. Pari päivää myöhemmin Nightwishin sivuille ilmestyi tiedote, jonka mukaan yhtyeen ja laulajan tiet olivat eronneet. – Tietenkin haluan lavalle! Ihan taloudellisistakin syistä, koska rahaa ei ole tullut mistään vähään aikaan. Nightwishvuodet olivat Olzonille hyvää harjoitusta. – Onneksi on niin, että kun on kerran ryhtynyt muusikoksi, sitä ei voi lopettaa noin vain. – Silloin tuntui, että tämä on nyt se juttu. Luulin olevani laulajana vahva, mutta kritiikki sattui.” päästää 16-vuotiasta tytärtään musiikkilukioon Malmöhön. Olzon haki sinne 1990-luvun alussa ja tuli valituksi vajaan neljäntuhannen hakijan joukosta. Rakastin sitä bändiä. Seurasi masennusta, turhautumista ja suunnan etsimistä. Se kasvatti nahkaa. – Opin paljon itsestäni ja etenkin omista heikkouksistani. Tuo pieni sana on yllättävän vaikea sanoa. – Vielä vuosi sitten olin aika katkera koko asiasta. Samahan se on Tarjallakin, Olzon miettii. Olzon sai sen ikäisenä ensimmäisen lapsensa ja muistelee pohtineensa, että jos laulaminen ei anna muuta kuin mukavan harrastuksen, onko siihen järkeä uhrata niin paljon aikaa ja vaivaa. Tanssiaskel harhaan Parikymppisenä Olzonin taiteilijanura vaikutti kääntyvän jyrkkään nousuun. Kuten koulun nimestä voi päätellä, kyse oli enemmän tanssista ja teatterista kuin laulamisesta. Äiti oli hirveän vihainen, kun lopetin koulun kesken. Myöhemminkin on ollut uskonpuutetta. Tajusin olevani yllättävän epävarma. Lyhyesti: Olzon sairastui kesken kiertueen pahasti eikä pystynyt hoitamaan keikkoja. Kun Olzonille oli riittävän monta kertaa huomautettu, että hän ei ole kaksinen tanssija, hän alkoi epäillä myös laulajankykyjään. ”Opin Nightwishissä paljon itsestäni ja etenkin omista heikkouksistani. Nyt on Olzonin omien keikkojen aika, paitsi että kalenterissa ei ole vielä ensimmäistäkään. Ei ole vaikea päätellä, kumpi leiri teki lopullisen päätöksen. Ee, ii, ei Jää nähtäväksi, oliko Nightwish-pesti katalyytti kestävälle soolouralle. Vaan kuinka ollakaan, puolen vuoden tauon jälkeen veri veti jälleen mikrofonin eteen. Tiedän, että kiertue on tulossa, mutta laajuudesta on vielä vaikea sanoa mitään. Ei ole kuulemma juuri kyseltykään. Seuraavana kesänä he halusivat sittenkin tavata, ja seuraavan vuoden tammikuussa minulle ilmoitettiin, että minun kannattaisi tyhjentää kalenterini, Olzon virnistää. Kolmekymppisenä moni katselee elämäänsä ja kuvittelee, että kaikki on nyt myöhäistä. Nyt olen jo oppinut suhtautumaan. Mielessä kimmelsi vanha haave syvemmistä musiikkiopinnoista. Kroppani teki tenän, vaikka luulin pystyväni mihin vain. – Kerroin ajatuksistani valmentajalle, mutta hän sanoi, että kyllähän sinä laulaa osaat, älä tuhlaa aikaasi! Olzon teki Nightwishin kanssa kaksi levyä (Dark Passion Play, 2007, ja Imaginaerum, 2011) sekä jumalattoman määrän keikkoja, nousi valtavaan kuuluisuuteen ja vietti viisi vuotta massiivisen koneiston keulahahmona. Aluksi se olikin hauskaa, mutta aika nopeasti hauskuus alkoi karista. Opin olemaan varovaisempi siinä, kuinka paljon uskallan luvata. Olin surullinen, eikä siitä ollut helppo jatkaa. – Vanha bändini Alyson Avenue pyysi, heh. Niinpä koko homman hylkääminen kävi mielessä. Minä olen vähän kurvikas, enkä koskaan sopinut siihen muottiin. Tajusin olevani yllättävän epävarma. Göteborgin Balettakademien on yksi Ruotsin kuuluimmista tanssi- ja musikaalikouluista. Muistan, miten minun käskettiin polttaa enemmän tupakkaa, heh heh... Mutta opin samalla hirveästi uutta, pääsin 46 Inferno Los Angelesiin, teimme musiikkivideota... – Oli aika outoa olla Helsingissä hotelleissa ja piilotella kaikilta. Hän oli sitä mieltä, että se oli unelmani loppu. – Myöhemminkin hain moniin musiikkiopistoihin, mutten koskaan päässyt, koska en tunne teoriaa juuri lainkaan. – Minulle painotettiin hirveästi, että pitäisi olla laiha. Laulaja nauraa, että emo kaiketi pelkäsi jälkikasvunsa sekoavan huumeisiin. Olzonia huvitti Nightwish-jäsenistön elämäntarinoiden erilaisuus. Tarja Turunen oli juuri erotettu dramaattisesti. Mistäs nyt tuulee. Sitten lähetin lisää demoja ja sain vuoden 2006 maaliskuussa vastaukseksi ”ei”
ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. TOSITARKOITUKSELLA
Oli kyseessä sitten egoa kasvattanut tietoinen pullistelu tai omaan persoonaan luonnollisesti kuulunut luonteenpiirre, bändiä määritti kaikkein eniten solistin viha yhteiskunnan normeja ja kanssaihmisiä kohtaan. Projekti katkesi ilmeisesti Dolvingin liittyessä takaisin The Hauntediin.. Lyhyestä kukoistuskaudestaan huolimatta 90-luvun crossover-ajattelu poiki muutamia kiinnostavia tapauksia, joista ruotsalainen Mary Beats Jane oli yksi parhaimmista. Albumi soi yhä karskina, itsevarmana ja arvaamattomana kuin nousuhumalansa tunnossa nakkikiskan jonossa ärsytetty suomalainen perusmies. Mistä päästäänkin bändin valttikorttiin eli laulaja Peter Dolvingiin. Kakkosalbumin angsti oli sofistikoituneempaa Nine Inch Nailsin hengessä, vaikka sitä kasattiin yhä raskaan alternativerockin pohjille. Muut musikantit jäivät Dolvingin varjoon, mutta tatsista kuulee, että taitoa ja intoa olisi ollut esitellä taitoja laajemmissakin puitteissa. Keulahahmo oli suitsittu kuiskimaan ja laulamaan entisen karjunnan sijasta, ja hissuttelun myötä yhtye kadotti täysin fokuksensa. Mary Beats Jane kävi Meshuggahin kanssa Suomessa lämmittelemässä Machine Headia huhtikuussa 1995, mutta ne muutamat myydyt levyt löytyivät pian divarien poistokoreista. Musiikillisesti levy kaihtaa tiukempaa määrittelyä. Vuonna 1994 ilmestyi Machine Headin pienen vallankumouksen tehnyt debyyttialbumi Burn My Eyes. Dolving oli kuin Göteborgin oma Phil Anselmo, rääväsuinen ja aggressiivinen katujätkä. Mary Beats Janen kunnianhimosta kieli seuraava albumi, vuonna 1997 ilmestynyt Locust, joka oli jo kuin toisen yhtyeen tekemä. Etäällä ei oltu juuri samoihin aikoihin sekä kaupallisesti että taiteellisesti parhainta kauttaan eläneestä Panterastakaan. Mary Beats Janen omaa nimeä kantava esikoisalbumi kuulostaa edelleen niin vuodelta 1994, että kipeää tekee. Jos yhtye tästä johtuen menetti rullaavuuttaan, sitä ei samasta syystä pilattu turhalla kliinisyydellä. Ärhäkimmät raivonpurkaukset bändi toteutti hardcoren suoraviivaisuudella, mutta ei kaihtanut ankaraa thrashriffien sahausta. Ja kuten kaikki tietävät, siinä solistin sisällä asuva pieni misantrooppi pääsi toteuttamaan itseään. Nyttemmin The Hauntedista jo kahteen kertaan ovet paukkuen eronnut Dolving tunnetaan paitsi muusikkona myös taiteilijana ja spoken word -artistina. Siinä suhteessa levy ei ole vanhentunut kahdessakymmenessä vuodessa pätkääkään. Muun muassa Clawfingerin ikuisesti aikaansa kolhoilla kevyt-industrialsoundeilla sementoinut tuottaja Adam Kviman ei mainittavasti korostanut Mary Beats Janen aggressiivisen groovaavaa soittoa. Se sai voimansa ennakkoluulottomasta ilmapiiristä, kun metalli otti aiem48 Inferno paa lähempää kontaktia vaihtoehtorockiin, mutta pysytteli kaukana jo lähellä olevasta rapin ja metallin fuusiosta. Sen sijaan kotimaassaan debyytti voitti sikäläisen Grammy-palkinnon. Teksti Antti Luukkanen Mary Beats Jane Mary Beats Jane MVG 1994 Psykopaatin päiväkirja The Haunted -solistina tunnetuksi tulleen Peter Dolvingin aiemman yhtyeen debyytti kaihtaa määrittelyä mutta on täynnä raivoa. Viimeinen niitti Mary Beats Janen tarulle iskettiin, kun muiden jäsenten kanssa riitaantunut Dolving lähti The Hauntedin kelkkaan. Dolving on kuin Taksikuskin Travis Bickle osoitellessaan ympäröivää tekopyhyyttä, kaksinaismoralismia ja ihmiskunnan palavaa intohimoa turhamaisuutta ja hömppää kohtaan. Mutta vaihtoehtorockia ja hardcorea thrash metaliin sulauttanut aikakausi varmasti petasi myöhempää numetalin tuloa. Paradoksaalista olikin, että yhtye hyötyi juuri vihaamastaan MTV:stä, koska sattui olemaan juuri trendin aallonharjalla. Yhtyeen uran lakipisteen päälle oli kiivetty jo saman tien, eikä asennemetalliksi kastettu musiikkityylikään kauaa kovassa huudossa ollut, lyhytikäisestä termistä puhumattakaan. Dolving sylkee päättäväisesti inhoaan ja siinä sivussa vielä vihjaa olevansa psykopaatti itsekin. Vuonna 2003 uutisoitiin Mary Beats Janen paluusta ja uutta materiaaliakin oli työn alla
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
97,50€,1 PÄIVÄ ALK. POWERWOLF • METAL CHURCH • TANKARD • NAILS • BEASTMILK • AMORAL • RANGER • SPEEDTRAP • CHURCH OF THE DEAD • ALTAIR LISÄÄ TULOSSA... PHILIP H. 121,50€, 2 PÄIVÄÄ ALK. 70,50€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT: Oikeudet muutoksiin pidätetään. SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. ANSELMO & THE ILLEGALS • TURMION KÄTILÖT • INSOMNIUM • ENSIFERUM
Uusi rumpali ja keikoilla rokkaaminen saattavat olla syynä Imena Na Stenen ilmiselvimpään musiikilliseen uudistukseen: kappaleiden keskimääräinen tempo on selvästi nopeampi kuin Nizhellä. Ulkomusiikillisella puolella on tapahtunut muutoksia sitten edellisen Nizhe-levyn (2011). Matti Riekki Nopeammin, yhtä armottomasti KYPCK Imena Na Stene Ranka Arvosteluasteikko lyhyesti: Melankolista venäjäksi laulettua doomia esittävä kotimainen KYPCK julkaisee kolmannen levynsä. Nyt kappaleilla on enemmän omaa luonnettaan ja tarttumapintaa. Yhtyeen musiikin armoton surumielisyys ei ole kadonnut mihinkään. pohjamutaa Inferno 51. Myös Petri Laurellin ukrainalaisessa Pripjatin hylätyssä kaupungissa ottamat valokuvat tukevat musiikin toivotonta tunnelmaa. Kuten yllä oleva arvosanakin antaa ymmärtää, tempollisen dynamiikan monipuolistaminen on tehnyt pelkästään hyvää. Neloskappale Deti Birkenaussa (The Children of Birkenau) puolestaan toteutetaan ehkä selkeimmin mestariteos keskiverto jo Black Sabbathin nimibiisistä tuttu kikka, jossa alkuosan hidas junnaus vaihtuu loppuosassa nopeahkoon sointuriffittelyyn. Vakuuttava on myös nimihirviö, muistettavimman kertosäkeen omaava Kak Filosofiya Gubit Samootverzhennykh, Beskorystnykh Byurokratov (As Philosophy Ruins Unprejudiced, Selfless Bureaucrats). Toni Keränen Albumi ilmestyy 21.3. Hiili Hiilismaa on vetäytynyt rumpalin pallilta ja toimii tällä kertaa ainoastaan tuottajana. Hitto, tässähän on tullut lueteltua jo lähes kaikki kappaleet, mikä kertonee levystä paljon. Tämän tahdissa voi jo jorailla! Myös kappaleiden mitat ovat lyhentyneet ja mukana on jo muutama alle neliminuuttinen kappale. Tätä ei pidä tulkita vinoiluksi tai syyttelyksi linjan muuttumisesta. Debyytti Cherno (2008) oli hiukan Nizheä joutuisampi, mutta tällä kertaa lähes jokainen kappale etenee vähintäänkin keskitempoisesti. Bändi lisäsi keikkailun määrää Nizhen jälkeen. Tyylikeinoja laventamalla KYPCK on tuonut musiikkiinsa lisää sävyjä ja luultavasti myös hankkinut uralleen rutkasti lisävuosia. Sen varmistavat jo synkkääkin synkemmät sanoitukset, jotka löytyvät kansisivuilta myös englanniksi. Perustajajäsen Sami Lopakka naulasi asian seuraavasti: ”Joutuu lietealtaaseen kellumaan, niin ei siellä tule mitään kevennyksiä.” No, nyt esimerkiksi levyn päätöskappale Tros, Gruzovik i Temnyi Balkon (A Rope, a Truck and a Dark Balcony) etenee monella eri nopeudella. Infernon haastattelussa (#83) keskusteltiin Nizhen yhteydessä siitä, ettei KYPCKin kappaleissa tapaa olla perinteisessä doomissa yleisiä tempoa nostavia välikkeitä, ikään kuin kevennyksiä. Aiemmat levyt olivat enemmänkin kokonaistaideteoksia, yli vyöryviä massiivisia aaltoja. Entinen Charon-rumpali Antti Karihtala on korvannut Hiilesmaan, ja Sami Kukkohovi on ylennetty keikkakitaristin roolista täysjäseneksi. Komeimmin soivat ehkä avausbiisi Prorokin (The Prophet), Voskresenien (Resurrection) ja Gryaznyi Geroin (The Filthy Hero) kaltaiset junttaukset
Melodisen thrashin ja ”Panterametallin” ristisiitoksen voisi olettaa kuulostavan edes jollain tasolla vaaralliselta, mutta eipä ole Resetistä ampumaan aivoja avaruuteen. Eikä musiikkikaan saa polskaamaan riemumielin. Profane Omenin leimaavin piirre on sen energisyys, sillä yhtye on irti päästessään valloittava tapaus. Eniten levyn melodisen ja hienoisesti eeppisen thrash/speed metalin sekoituksessa häiritsee kuitenkin juuri vauhdin ja vaarantunteen katoaminen. Se luotaa nykyajan yhteiskunnassa lymyävää synkkyyttä, ahdistusta, epämääräisyyttä ja masentuneisuutta harvinaisen kouriintuntuvasti. Hieman elottomat. Juurevampaa, jopa Led Zeppeliniä muistuttavaa ilmaisua löytyy Blueprints-kappaleesta, kun taas loppupuolen See This Through on oiva lisä voimaballadien jatkumoon. Tiheällä mustalla niin ulkoisesti kuin sisäisestikin silattu levy on linjakas ja kuitenkin kiitettävän moniulotteinen. Noin viides kuuntelukerta havahduttaa kuitenkin huomaamaan karun tosiasian: Reset ei jätä jälkeensä käytännössä mitään pysyvää. Tällaisenaan bändi ei jätä mainittavia muistijälkiä. Tunnissa on rutkasti liikaa, sillä kynästä on loppunut muste osapuilleen 35 minuutin kohdilla. Kuuden kappaleen mittaisen Crimson Dayn hyveisiin lukeutuvat yhtyeen orastavat sävellykselliset taidot sekä kitaristikaksikon Ari Baltzar–Jesse Liukkonen taidokkaaksikin äityvät riffittelyt ja soolot. Vuonna 1988 julkaistu No Place for Disgrace on ollut kiven alla jo pitkään, mutta debyytti Doomsday for the Deceiverille (1986) suotu erinomainen uusiopaketointi (mukana sekä alkuperäinen että tyylillä remiksattu versio) olisi riittänyt tälläkin kertaa mainiosti. Erinomaisen Tuhottu tila -kakkoslevyn jälkeen taiteellinen kehitys säilyy kunnianhimoisella polulla laadun pysyessä korkeana. Resetillä porukka remuaa odotettuun tapaan, musiikki on ulkoisesti paremmassa kunnossa kuin kertaakaan aiemmin ja erityisen onnistunut avauskappale The Instigator lupaa kovaa levykokonaisuutta. Uskollisen fanikuntansa PO pitää edelleen tyytyväisenä, mutta jokainen kriittisemmin bändin tekemisiä tarkasteleva jakanee mielipiteeni musiikin harmittomuudesta. Kirkkonummelainen Nuclear Omnicide on vahva osa tätä liikettä, ja bändin julkaisutempo on ollut lähes yhtä rivakka kuin soittonsa: vuoden sisään on ehditty julkaista kaksi ep:tä ja yksi täyspitkä. Niin vimmaisia ja aggressiivisia kuin biisit ovatkin, niiden takaa kajastaa kokonaiskonseptiin mukavasti istuva virnistely. Ero loisto- ja jätebiisien välillä on järkyttävä, mutta kultakimpaleet pitävät uusioversionakin paketin osapuilleen kasassa. Tietyllä tavalla se oli kuitenkin esimakua uutukaisesta, jolla eeppinen ja monikerroksinen ilmaisu on otettu haltuun kunnolla. Keskentekoisen kuuloisen levystä tekevät pääasiassa vokalisti Valtteri Heiskasen toistuvasti laiska fraseeraus sekä biisien amatöörimäinen melodiointi, muutamista kutkuttavan mielenkiintoisista introista huolimatta. Hallelujah ei ole mieltäylentävää kuultavaa, ainakaan sanoitustensa suhteen. Edellinen levy Beneath (2011) ei ollut missään nimessä huono aikaansaannos, muttei iskenyt samalla tavalla kuin reteä Show Your Colors (2009). Louhintaa ja mäiskettä ryydittää aidosti tarkoituksenmukainen lisävarusteiden käyttö, ja ryskeen pitää hahmotettavana yhtyeen kierohko mutta napakka sävellyksellinen näkemys. Ero vanhojen ja uusien versioiden välillä on selvä. Kari Koskinen Profane Omen Reset Spinefarm Profane Omenin Beaten into Submission (2006) oli kova debyyttialbumi, joka lupaili hyvää bändin uralle. Vauhdin myötä intensiteettitaso on kyllä kohdallaan, etenkin kun kielisoittajilla ja rumpalilla on runsaassa soitossaan vallan riittävästi järkevää sisältöä, eikä vokalistin kipakka mylvintä anna 52 Inferno No Place for Disgrace Metal Blade Uusintaäänityksiin on aina vaikea suhtautua. Hard on You, Misguided Fortune, The Jones ja karmaiseva Elton John -cover ovat tyhjäkäyntistä roskaa. Alkuperäistä kiekkoa vaivaava pöhö on sekin läsnä. Iiwanajulma Hallelujah Omakustanne Edellislevystään ehti vierähtää liki saman verran aikaa kuin ihmisen syntymästä koulutien alkuun. Pikemminkin käsi puristuu nyrkkiin ja takoo ohimoa. Aikaisemmilla tuotoksilla yhtyeen intensiivisesti poukkoilevassa otteessa on häivähdellyt ihmeellisiä prog-thrash-mielleyhtymiä, ja yllättävä vertauskohta löytyy myös nyt: tuoreempi Korn. Heikommilla ja vanhemmilla meno saattaisi alkaa ottaa jo pumpusta, itselläni eivät aivot tahdo aina pysyä perässä. Toisaalta loput 35 minuuttia edustaa liki rikkainta ja lennokkainta kasarivauhtia, mitä on ikinä tehty. Nelikon pieksentä kulkee hyperajolla lähes koko ajan, eikä ohikiitäviä maisemia hidasteta katsomaan liian usein. Kimmo K. Profane Omen kuulostaa yksinkertaisesti liian akateemiselta iskeäkseen kunnolla keskushermostoon. Hallelujah pohjaa monipuolisesti möykkäävän Wille Hartosen viime vuosien hämminkeihin, mutta vaikuttaa silti universaalilta. Basistia lukuun ottamatta naamat ovat samat kuin alkuperäisellä julkaisul- la. Vanhojen biisien oikeudetkin taitavat siirtyä uudelleen äänittäessä näppärästi uusiin taskuihin, joten näillä mennään. Homma on periaatteessa kaikin puolin kasassa, mutta musiikista puuttuu tarvittava särmä ja raakuus. Joni Juutilainen Amoral Fallen Leaves & Dead Sparrows Imperial Cassette Helsinkiläisen Amoralin tie on kulkenut muutaman ensimmäisen levyn death-thrashistä ja mörinälaulusta kohti melodisempaa ja enemmän keskitien metallista vaikutteita saavaa ilmaisua. Yleisesti on huomioitava, että vaikka Amoral on väläytellyt aiemminkin osaamistaan tarttuvien melodioiden tekijänä, nyt oikeastaan jokainen kappale loistaa tällä saralla. Hallelujah on taiteellisesti erittäin korkeatasoinen mutta kuuntelukokemuksena piirun verran turhan tukahduttava teos. Originaalinauhat ovat kuitenkin kuulemma kadoksissa. Liekö sitten taannoin riveihin palanneen rumpali Kelly Smithin syytä, että tempoa on reilusti laskettu. Komeimmin soi kolmantena tuleva Prolong a Stay, joka etenee kiemuraisesta riffistä suureellisen säkeistön kautta blastbeatiä ja äärimelodista laulua naittavaan kertosäkeeseen – ja tämä on vasta alkua. Artension-kiipparisti Vitali Kuprijn kipparoiman, Tony MacAlpinen (Steve Vai, Trans-Siberian Orchestra) kitaroiman ja Mark Boalsin (Uli Jon Roth, Yngwie Malmsteen, Royal Hunt) vokalisoiman Ring of Firen soittajakohtai-. Tämä eritoten venyttelevistä alavireriffeistä ja elektronisista höysteistä johtuen. Vertailukohdaksi voikin ottaa vaikkapa Rust in Peacen aikaisen Megadethin ja toisaalta Dream Theaterin tai Panteran, mutta bändin oma tyyli on koko ajan hallitsevassa asemassa. Soundit ovat kaiulla sotkettuihin originaaleihin verrattuna hyvin puhtaat ja selkeät. Toisaalta maalaileville kitaraosuuksillekin annetaan kunnolla tilaa. Hyvin lahtelaisporukka on sittemmin pärjäillytkin, ja odotukset neljättä kokopitkäänsä kohtaan ovat kohtuullisen korkealla. Teknisyys ja tietty progressiivinen ote ovat kulkeneet mukana alusta asti. Vaikka Aki Siltalan kansitaiteesta voi löytää yhteyksiä John Baizleyn Baroness-bändilleen ja muille tekemiin kansiin, Amoral ei ole suinkaan lähtenyt nykyään suositun, sludgeen ja vaihtoehtorockiin kallellaan olevan progen työstämiseen. Lähtökohdat ovat kaikesta huolimatta jokseenkin lupaavat. Silti on turvallista yhtyä yhtyeen omaan arvioon, että uutukainen Fallen Leaves & Dead Sparrows esittelee yhtyeen progressiivisimmillaan. En edes ole varma, pitäisikö bändin eponyymiä lyhytjulkaisua käsitellä ennemmin demonauhoitteena, mutta menköön nyt näin. Huumori on etenkin musiikissa vaikea laji, mutta ”tosissaan joskaan ei täysin vakavissaan” -mentaliteetti on omiaan myös Nuclear Omniciden tapauksessa. Mega Crimson Day Crimson Day Omakustanne Melodisen heavy rockin keinoihin luottava kotoinen Crimson Day tappelee uransa aamussa uskottavuusongelmien kanssa. Toni Keränen Ring of Fire Battle of Leningrad Frontiers Uusklassisen power metalin virtuoosikolonnan neljäs albumi, ensimmäinen yhdeksään vuoteen, kärsii isosti projektikyhäelmän statuksesta. Bringers of Disease Jaakko Silvast Violent Journey Flotsam and Jetsam Spede ja rässi on tehnyt toista tulemistaan 2000-luvun Suomessa jo hyvän tovin, ja pääasiallisesti nuoret artistit ovatkin tehneet äänitteillään varsin vakuuttavaa jälkeä. Koskinen Nuclear Omnicide paljonkaan armoa. Vaikka ep:tä vaivaa vauhtisokeus ja hitaammin kiirehtimällä kappaleista saisi nyanssit esiin tehokkaammin, bändin meuhkaaminen vakuuttaa pakostakin. Yhtye lienee tehnyt uransa tähän asti parhaan levyn. Bändi osaa myös hiljentää luontevasti, joten dynamiikkakin toimii. En epäile, etteikö Crimson Day saa asiaansa paremmin perille keikkalavalla, enkä sitäkään, etteikö orkesteria odota ruusuinen tulevaisuus, mikäli se vain jaksaa hioa ilmaisuaan. Ehkä ukosta ei enää vain irtoa entiseen malliin
Kuoliaaksi ruoskitut hevoset -kappaleen säkeistö voisi olla erilaisella sovituksella Zen Cafén tuotantoa, ja Usko Pois -kertosäe on silkkaa finnhitsiä metallikitaroinnilla pohjustettuna. Eetu Järvisalo Skein Of Wings Unfolding omakustanne Pitkään debyyttilevyään haudutellut tamperelaisyhtye niittää vakaalla otteella valitsemallaan postmetallin ja -hardcoren kentällä. Koskinen Mega Stam1na SLK Sakara Tammikuussa julkaistu Panzerfaust ja siitä tehty video antoivat pelottavan myrskyvaroituksen. Tuottaja V. Santuraa on jälleen kiittäminen levyn raskaanrouheasta äänimaailmasta, mikä saa odottamaan Triptykonin uutukaista kieli pitkänä. Herkkä melodinen laulu siellä täällä tekee terää riipivän karjunnan keskellä, ja näppäilevät kitarat päästävät kaivattua happea kylmänä kirskuvan särövallin läpi. Kimmo K. Silti melodisuuden nostaminen vahvemmin esille toisi yhtyeen ilmaisuun kaivattua tarttumapintaa ja tempon vaihteleminenkin tekisi gutaa. Kiekkoa ei pelasta edes supisuomalainen komppiryhmä, Jami Huovinen rummuissa ja vanha kehno Timo Tolkki (!) bassossa. Bändin raskas taiteilu ja pohtivan maalaileva tunnelmointi ovat kauttaaltaan vaikuttavaa kuultavaa ilman juuri ainuttakaan notkahdusta. Iskevästä otteesta, piinkovasta asenteesta ja oivasti kaiken synkkyyden alla sykkivästä musiikillisesta monisyisyydestä päätellen Skein on debyytillään lupaavan tien alussa. Jos kuitenkin kiinnostaa, miten mestaritason soolot, riffit ja kompit suoritetaan teoreettisesti oikein, hanki tämä levy. Basisti Kai-Pekka Kangasmäen sävellysten määrä on kasvanut tasaisesti, ja tämä on pelkästään hyvä. Tässä on olennaisessa osassa vokalisti Kotamäen monipuolinen äänenkäyttö, joka on tällä hetkellä paremmassa tikissä kuin ehkä koskaan. Skeinin raaka ilmaisu saattaa olla alallaan jokseenkin tavanomaista mutta taatusti taiten tehtyä murjontaa. Loppualbumi onkin sitten se kuristajakäärme, joka vangitsee otteeseen josta ei paeta. Omien sävellysten joukossa on edellä mainittu, upea death/black metal -vaikutteinen Panzerfaust, joka on hyvin todennäköisesti vuoden 2014 paras biisi. Nyt Stam1nalta on tulossa jotain todella hurjaa. En kiellä, etteikö ensimmäinen reaktio nimeen ja promokuviin olisi ollut hieman negatiivinen, mutta musiikkiin tutustumalla nämäkin kääntyvät vahvaa itsevarmuutta huokuessaan positiivisiksi seikoiksi. Tällä kertaa hän on tehnyt yksinään kolme kappa- letta ja yhden, Kolmen minuutin hiljaisuus -instrumentaalin, yhdessä laulajakitaristi Antti Hyyrysen kanssa. Esimerkiksi Olkkosen tuotokset tuntuvat tällä kertaa eniten pop- ja jopa iskelmävaikutteisilta, vaikka mies viime Infernon haastattelussa painottikin bändin metallipitoisuutta. Kappaleet kasvavat hitaasti ja maltillisesti täyteen loistoonsa, mitä pidän aina positiivisena ja ajankestävyyttä lupaavana merkkinä. Se on sääli, sillä Leningradin toisen maailmansodan aikaan kokemasta piirityksestä kertova levy on lyyriseltä aihepiiriltään mielenkiintoinen ja osin (Mother Russia, Battle of Leningrad, Empire) sävellyksellisesti mainiot eväät omaava kymppiraitainen. Kolisevankolkko mutta silti jyräävä soundillinen ilmiasu toimii tässä kontekstissa mainiosti ja tuo sointiin edelleen raakuutta. Kuitenkin laulaja-kitaristi Pehr Skjoldhammerin äidinkielen lausumisessa on kuultavissa täysin uskottava ja väkevä asenne, joka sekin on ehtaa perua äärimetallin mustemmalta laidalta. Runopohjaiset sanoitukset toimivat yhdessä musiikin kanssa miltei erinomaisesti luomalla kuhunkin sävellykseen hienosti otteessaan pitävän tunnelman. Alfapokalyps ei silti kuulosta oikein missään vaiheessa selkeästi bm:ltä, ei vaikka esimerkiksi Såld på mörkretistä löytyy satyriconmaista, hidastempoisen hypnoottista jumitusta tai Syndarnas Floydista genrelle tuttua kitarasahausta ja blastbeatiä. Levyn lopusta löytyvä Our World -hituri pystyy sentään ajoittain murtautumaan puuduttavasta soundikehyksestä ja luomaan ympärilleen mukavasti lämpöä. Pitkäsoitto SLK totta tosiaan onkin ennusmerkkejä vastaavaa pyöritystä. Jälki on sopivan yhtenäistä, mutta miesten tyyleissä on silti omat persoonalliset piirteensä. Suurin osa levystä on kuitenkin kovaa ryskettä, joka raapii sielunpohjaa hitaasti moukaroiden. Alfahanne Alfapokalyps Dark Essence Jos olet sitä mieltä, että metalli pysyköön puhtaasti metallina ja ”kuuntelematta paskaa” on aina vakavissaan lausuttu mielipide, joka pätee etenkin kaikkeen vähänkään mahdollisesti muodikkaaksi määriteltävään musiikkiin, Alfahanne ei ole sinua varten. Pääosassa kappaleista on vahvat vaikutteet 80-luvun goottigenrestä ja postpunkista. Aivan suoria yhdysviivoja ainakaan toimialan päänimiin on hankala vetää, semminkin kun bändi uskaltautuu ilmaisemaan itseään rähisevää lanausta kosolti sävykkäämmin. Uskoisin, että Kuolemanlaakso on nyt läpimurtonsa kynnyksellä. Jälki on kypsempää, eeppisempää ja suurempaa. Genren toimintamalliin kieltämättä kuuluu musertava tinkimättömyys – ja onhan Skein jo nyt hyvällä tiellä osoittaessaan dynamiikanhallintaa. Suomen luonnosta ja vanhasta runoudesta ammentavat kappaleet soivat pitkinä ja eepoksellisina. Kolmen minuutin hiljaisuus taas kumartaa Opethin suuntaan ja sisältää Agentsin Esa Pulliaisen upeaa kitarointia. Raskas tuomiolanaus on yhä homman nimi, mutta ympärille on syntynyt valtavasti lisää monipuolisia ja kokeilullisia elementtejä. Alfapokalyps on erittäin kiehtova levy, jonka ensimmäisinä korvamatoina luikertelevat kaaliin Ormar af Saatan ja Indiehora. Sävellysvastuun jakautuminen tasan Kangasmäen, Hyyrysen ja kitaristi Pekka Olkkosen kesken tuo levyl- le mukavaa vaihtelua. Ruotsalaisten esikoinen on maanmiestensä Shiningin tuoreemman tuotannon hengenheimolainen, vaikka musiikillisia eroja löytyy vähintäänkin yhtä paljon kuin yhteneväisyyksiä. Jos Ring of Fire olisi yhdessä treenaava ja samassa studiossa samaan aikaan levyttävä bändi, lopputulos olisi voinut olla jotain paljon massiivisempaa. Koska meininki on hulppeimmillaan aika murhaavan kovaa, yhtään alempi arvosana ei tule kysymykseen. Alfahannen musiikin perustana on black metal, eikä ihme, sillä jäseniltä löytyy kytköksiä genreen aina 1990-luvun alkupuolelta saakka. Tuotoksessa on kuitenkin sen verran kerroksia, pureskeltavaa ja joka kuuntelukerran jälkeen jotakin uutta löydettävää, että jätän kasvuvaran. Tässäkään valossa ei ole mikään ihme, että albumille lainaa ääntään Taakesta tutun Hoetin lisäksi myös Niklas Kvarforth. Harvinaisesta kunnianhimosta kielii myös levyn kanssa tuleva englanninkielinen novelli. Hyyrysen kappaleet taas Inferno 53. Arvosteluasteikko lyhyesti: set suoritukset ovat toki korkeatasoisia, mutta jättävät levystä kokonaisuudessaan leikkaa ja liimaa -tyyppisen, jokseenkin hengettömän kuvan. Takakireä kokonaissoundi ei auta asiaa. Kaikkein komeimmiksi hetkiksi erottuvat lyhennettynä versiona ep:llä julkaistu Me vaellamme yössä sekä levyn sulkeva, jylhä ja paljonpuhuva Tuonen mestariteos keskiverto pohjamutaa tähtivyö. Jaakko Silvast Kuolemanlaakso Tulijoutsen Svart No nyt on painavaa sanomaa! Jos bändin debyytti jäi paikoitellen mielenkiinnottomaksi ja vielä tyyliään hakevaksi, tällä kertaa moisesta ei ole tietoakaan
Bändin perustajan, vokalisti Yakir Shochatin raaka kurkkuärjyviemäröinti on vastaanottajan kannalta se lopullinen niitti. Ratkaisu sitoo erilliset soitinelementit yhtenäiseksi, sulan laavan tapaan ylivyöryväksi massaksi. Hyyrynen ei ole koskaan turvautunut sanoituksissaan tylsään arkirealismiin, ja SLK:lla lyriikoiden kutkuttava vaikeaselkoisuus on ainakin aiempien levyjen tasoa. Stam1na voi sanoa niin SLK:sta ilman minkäänlaista itsepetosta. ta! Jos tarkkoja ollaan, Kejsaren av ett svart rike ei erotu edukseen millään tavoin, vaikka esimerkiksi Fördomde till avgrunden -kappaleen koskettimin ja puhtain kitaroin toteutetussa kämäisessä fiilistelyosiossa on kieltämättä hyvää nostalgista tunnelmaa. Musiikki on sentään melko toimivaa modernia death metalia. Netissä jo kauan aikaa pyörinyt minuutin mittainen traileri on herättänyt lähinnä huvittunutta huomiota, mutta kuten arvata saattaa, todellisuus on paljon laajempi. Elämän rajallisuuden 54 Inferno ja sähkön välisistä analogioista tunnutaan laulettavan. Niin myös tässä tapauksessa. Musiikkityyli itsessään on pääosin erittäin raakaa konepohjaista metelöintiä, josta on usein mahdotonta erottaa edes selkeitä rytmejä. Rikkonaiset ja synkopoidut kitararytmitykset ovat olleet Stam1nalle tun- nusomaisia – jopa siihen pisteeseen asti, että lopputulos on välillä saattanut tuntua liian kulmikkaalta ja erottelevalta. Suomalainen black metal edustaa ennen kaikkea moninaisuutta, mikä on pitkälti myös julkaisun lähtökohta. Miten kukaan voi antaa yhtyeelleen näin typerän nimen. Jaakko Silvast Five Dollar Crackbitch Dehumanization Bret Hard/SAOL Ikävänä ja asenteellisena ihmisenä vähennän arvosanasta puoli pistettä ennen ensimmäistäkään nuottia. Ja kun kaikki muutkin on mainittu nimeltä, myös rumpali Teppo Velin pitää tuoda esiin. Levyn trigatut soundit napakoittavat parhaiten monipuolisesti paukuttavan rumpalin Maayan Henikin suoritusta. Pääpiirteiltään raivokkaan thrash metalin ilmaisukeinoihin luottava Steelcrusher naulaa kuulijan seinään taidokkailla ja rivakoilla täsmäriffeillä, joita keihäsosuuksista vastaavat Arie Aranovich ja Guy Ben David valavat instrumenteistaan kadehdittavan taidokkaasti. Onneksi eivät keksineet painaa albumia viittäsataa kappaletta enempää, sillä levy on selkeää alennuslaarikamaa jo Joni Juutilainen ilmestyessään. Hammercult Steelcrusher SPV Sami Kettunen Loputon Gehennan liekki & Romua, ruiskeita ja rutinaa Night Vision Vuonna 2011 valmistunut mutta vasta nyt yleiseen levitykseen tullut Loputon Gehennan liekki on ensimmäinen täysipainoinen suomalaisesta black metalista kertova dokumenttielokuva. Dvd:n ”b-puoleksi” lätkäisty Romua, ruiskeita ja rutinaa -pikakatsaus Suomen pieneen noisemusiikkiskeneen on parinkymmenen minuutin mitastaan huolimatta huomattavan mielenkiintoista seurattavaa. Uskottava ulosanti luo ympärilleen voimakkaan häijyjä kuulokuvia. Samaan dokumenttiin ja ”black metal -skeneen” uppoavat sujuvasti Julius Evolalle rituaalia suorittava esoteerinen Dead Reptile Shrine, vähän kaikkea kännipäisellä raivolla vihaava Azazel kuin kansallisromanttinen ja ”puhtoinen” Stormheitkin. Edellä mainittu puhuu vain ja ainoastaan Hammercultin uusiutuvuuden puolesta, mikä tuskin on haitaksi bändin uralla tästä eteenpäin. Skuggan vertailee musiikkiaan Ackanumiin ja Armageddaan, mutta aika helvetin kaukana tässä pyöritään ruotsalaisen blackin huipputuotoksis- Israelista tuleva vuoden 2011 Wacken Metal Battle -kisan voittaja lyö toisellaan pöytään hämmentävän tiukan kattauksen hurrikaanin lailla riehuvaa metallipaahtoa. Pieni alakulttuuri tuntuu kuitenkin elävän kuin yhdestä ajatuksesta, eikä skenen aitoutta voi kuin hämmästellä. ”Elektroneina/rautajumalana/olin ikuinen/siksi halusin kuolla”, sillä lähdetään liikkeelle. Paikoin kaksikko maustaa kokonaisuutta myös hiukan äkkiväärästi kutkuttavilla harmonioilla, eikä sooloissakaan jäädä näkemään nälkää. Metallienergiaa parhaimmillaan. Emil Lähteenmäen kosketinsoitintyöskentely on tässä suureksi avuksi. Toni Keränen Skuggan Kejsaren av ett svart rike Ewiges Eis Ruotsalainen yhden miehen black metal -akti Skuggan uhoaa soittavansa ”kylmää ja raakaa black metalia”, mikä tarkoittaa valitettavan usein yksinkertaisesti huonoa ja hengetöntä rymistelyä 1990-luvun klassikkolevyjen hengessä. Hänen työskentelynsä on nykyään niin intensiivistä, että tanner vain tömisee. Tämäkin levy on vetäisty purkkiin niin tymäkällä otteella, että niin sanottu pakkelikerros onnistuu aluksi hämäämään.. Steelcrusher levittää rajojaan myös melodisen kuolometallin suuntaan ja loiventaa ilmaisuaan paikoittaisilla rockiin nojaavilla sovitusratkaisuilla. Corevaikutteita bändi ei viljele, mutta nostaa esiin monen nykyajan metallibändin ongelman. Koruton paketti olisi toki kaivannut huomattavasti enemmän videoitua materiaalia, mutta eipä käy valittaminen, sillä kokonaisuus jää selvästi plussan puolelle. Heikko ehkä -kappaleen sanojenvääntely voisi puolestaan olla Leskis-Juice-vainaan tai Raptorin Jufo III:n käsialaa. Kyseessä on varsin neutraali ja avoin katsaus, joka tuo aihepiirin hyvin esiin ummikollekin, joskin jopa puolet pidempikin katsaus olisi ollut täysipainoisemman kuvan luomiseksi paikallaan. SLK:n tuotannosta vastaava Janne Saksa taas on tehnyt yleissoundista hyvällä tavalla humisevampaa ja mattomaisempaa. Omanlaisensa kulttuuriteko tämäkin. Piiri pieni pyörii, mutta musikanttien visiot, luovuus ja kutsumus vaikuttavat harvinaisen aidoilta. Vajaaseen tuntiin puristettu dokkari on melko suoraviivaista ja konstailematonta jutustelua, jossa genren parissa ansioituneet muusikot tuovat esiin elämänkatsomustaan sekä erilaisia genreä ympäröiviä asioita. Kovin notkahdus tapahtuu kuitenkin todella omituisten lauluraitojen myötä, jotka kuulostavat siltä kuin ne tulisivat ulos väärinpäin äänitettyinä. Usein julkaisut rajoittuvat vain muutaman kymmenen kappaleen painoseriin, jolloin musiikilliset lähtökohdat ovat luonnollisesti aivan muualla kuin massojen miellyttämisessä. Skugganin soitto kulkee tyylilajin kliseiden mukaisesti, ja ruotsiksi kirjoitetut sanat seurailevat kirjoittamattomia oppikirjasääntöjä vielä tätäkin orjallisemmin. Sami Kettunen avustajineen on tehnyt miehen työn ja pannut kasaan hyvän nipun suomalaisen musiikkimaailman alakulttuuria. Yhtyeet hehkuttavat aina viimeisintä levyään parhaimpanaan. Joni Juutilainen ovat rajuudessaankin kuulaan progemaisia, ja niissä voi halutessaan kuulla miehen toisen bändin, Wöyh!-projektin vaikutuksen
Mitenkään muuten nuoret sakemannit eivät ikävä kyllä ainakaan vielä näin ensijulkaisullaan teutonithrashin legendoille pärjää. Tietysti ehtaa rynkytystä löytyy ja joissakin kohdissa Sepultura-vibatkin kuu- NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!. Truckfighters on yhä kiusallisesti melkein hyvä. Kari Koskinen Pripjat Sons of Tschernobyl Bret Hard 80-lukulaiseen ydinturmaan/-uhkaan tuhnulta kuulostavat soundit sekä samasta muotista valetut, rivakasti raivoavat biisit. viittaavaa nimiArctica ja kansitaide, kolkolta ja 1 11.02.2014 12:11 Seite 1 Inferno - FIN - Sonata 02-14_Layout CHECK OUT! Mega mestariteos Truckfighters Universe Sony Ruotsalainen pörinätrio on ollut tähän saakka lojaali historiaansa kohtaan, sillä se veivasi stoner rockiaan ennen kuin genre oli nanosekunnin ajan musamedioissa coolia ja on puuhastellut sen parissa myös valokeilojen siirryttyä muualle. Antti Luukkanen De la Tierra De la Tierra Roadrunner Nyt kajahtaa ehtaa lattarimetallia ilman yhtäkään jenkkiä! Yhtyeen pohjoisin jäsen on Meksikosta (Manan rumpali), loput Brasiliasta ja Argentiinasta. Mutta kun ei vain tunnu miltään! Tältä kuulostaa hyvin tehty levy, jossa ei ole lainkaan henkeä. Kotimaan karsinnoissa tulee roppakaupalla tappiota samaa massaa luontevammin liikuttavaan Dozeriin. Ehtaa rässiähän tämä on, niin hyvässä kuin pahassakin. Pripjatin räksytys on hyvin paljon velkaa vanhemmalle Sodomille, eikä pelkästään Kirillin ja Angelripperin äänten samankaltaisuuden takia. Arvosteluasteikko lyhyesti: Soundeissa on painoarvoa ja esitys viedään läpi räjähtävällä otteella. Jotain oudon kiehtovaa bändin vahvasti keskitasoa olevassa mätössä kuitenkin on, sillä harvemmin tällaista kohtuullisen neutraalisti perusasioiden äärellä olevaa levyä jaksaa kuunnella kerta toisensa jälkeen. Kappaleista ei löydy mieleen jääviä hienouksia huikealla Charles Mansonin puheella alkavaa Born to Hateä tai mainioita sooloja ja melodioita sisältävää Destruction Manifestoa lukuun ottamatta. Dehumanization kuulostaakin siltä kuin jätkät olisivat tavanneet Abortedin, uudemman Behemothin ja Cryptopsyn sävelmiä ja yrittäneet muodostaa näistä vaikutteista oman teknisenmodernin kuolometallisoppansa. Hommassa on sopivasti latinoille ominaista tulista maustetta, mutta kokonaisuus ei lopulta ole kovinkaan raju. Ehkä se alavireisempi Truckfighters oli sittenkin parempi. Totuuden nimissä on sanottava, että bändin riffivetoinen röpötys on aina jäänyt keskinkertaisen puolelle. Havaittavissa on momentuminpoikasta, kun neljäs albumi Universe on lisensoitu Pohjoismaissa isolle levy-yhtiölle. Toinen brassiäijistä on muuten Sepulturakitaristi Andreas Kisser, mikä on tietenkin bändin suurin vetonaula. Levy onkin selkeästi harppaus eteenpäin, sillä tyyliä on lavennettu valtavirtaisempaa raskasrockia kohti. Pelkkä halu nousta suosion seuraavalle askelmalle ei valitettavasti ole tehnyt kolmikosta parempia säveltäjiä. Melodisuus on lisääntynyt särön tieltä, keskiverto pohjamutaa mikä ei haittaisi, jos materiaalia kelpaisi esitellä takki auki. Tuoreempaa ja kliinisempää kuolomyllytystä arvostaville Dehumanization saattaa kuitenkin olla tsekkaamisen arvoinen tapaus. Siistitympi soundipuoli korostaa sisällön onttoutta ja vie tehot muutamista Kyuss-henkisistä jumituksista. Kansissa siteerataan Josh Hommen kehuvia lausuntoja bändin nimeä kantavasta metadokumentista sekä asiayhteys että kommentoijan ironia unohtaen. Kaiken hyvän alta huutaa kuitenkin pohjaton onttous, perässähiihto ja näkymättömän sääntökirjan noudattaminen. Bändi on toistanut genren vaatimukset, mutta mielikuvitusta tai poikkeuksellisen komeita biisejä sillä ei ole ollut. Ja tämä on iso kehu. Alkuperämaa Saksa. Menestys on jopa ihan hyvä, sillä lopputuotteessa on paljon maukkaasti kulkevaa murskaamista. Vauhtia piisaa läpi kymmenen vedon, ja meininki on kauttaaltaan mallia ruisleipä tai maksalaatikko – takuuvarmaa ja hyvää, mutta pidemmän päälle nautittuna tympäännyttävää. Riffeissä on kohtalaista ideaa, ja mielenkiintoa ravitsevia jippoja on ripoteltu tasaisin väliajoin. Ja ihan hyvä sellainen, vaikka kohtuullinen kopla tämä olisi ilmankin
Toisena kuultava, pysäyttävän kaunis ja akustisvoittoinen Afterglow tuo mieleen Count Ravenin herkistelyt. Lopulta on hankala sanoa, kuinka paljon Blood Eaglen ja koko yhtyeen viehättävyydestä lepää mielikuvissa, synkän barbaarin katkomissa päissä, mutta mitäpä tuolla väliä – kun toimii niin toimii. Natalia Chastaya tisen runsailla melodialinjoilla varustettuina eivät jätä kylmäksi. Kari Koskinen Kroda Varulven Purity Through Fire Ukrainalainen Kroda puskee miniplattaa. Bändin historia jakautuu käytännössä useaan aikakauteen, joista mieleenpainuvin on jenkkilaulaja D.C. De la Tierra ujuttelee rytmikkäästi rouhivan groove metalin sekaan tarttuvaa kertsiä ihan onnistuneesti. Psykedeliapuoli on hillittyä kautta linjan, mutta kappaleista jokainen on veistetty aivan erilaiseen muottiin. Melodista metallia progressiivisin ja sinfonisin elementein höystävä Royal Hunt nauttii omiensa parissa vankkumatonta suosiota. A Life to Die For ei mene vikaan oikeastaan muussa kuin raitojen kokonaismäärässä, niitä kun olisi mieluusti ottanut vastaan enemmänkin kuin kahdeksan. Käytännössä nuo kolme sanaa riittävät määrittelemään Freedom Callin koko ideologian. Lyriikoissaan yhtye viljelee edelleen sitä turhaakin metallimusiikin kaikkivoipaisuuden ylistämistä, mutta paljon myös sanoja valo, väri ja vapaus. Tärppinä esiin nostettakoon rennonletkeä Sign of Yesterday, jossa bändin mastermind, kiipparisti Andre Andersen taikoo mustavalkoisistaan sointulinjoja, jotka ovat tuttuja vanhemmasta suomalaisesta iskelmämusiikista. Kotimainen Harvest Bell on ollut kasassa vuodesta 2006, mutta julkaisuja on tiputeltu hyvin niukasti. Jaakko Silvast Harvest Bell Wheel of Foretaste Bloodrock Royal Hunt A Life to Die For Frontiers Tanskalainen raskaan rockin sorvaamo ei ole kyennyt tuottamaan skeneen määrällisesti samanlaista kirjoa laadukkaita ja tunnustettuja bändejä kuin pohjoisemmat skandinaavinaapurinsa, mutta muutamat juuttimaan yhtyeistä ovat vuosien saatossa onnistuneet kokoamaan taakseen innokkaan kuulijakunnan. Näitä saisi olla enemmänkin – nyt San Asesino -biisin alku kuulostaa ilahduttavasti songoa vetä56 Inferno vältä Primusilta, mutta suurelta osin yhtye läimii yllättävän tavanomaista perusmetallia. Se on joka kerta kuin veitsenterällä tanssisi – tämä Freedom Callin ottaminen todesta. Kansikuva on kuin yhdistelmä Black Sabbathin debyyttiä ja Colosseumin Valentyne Suitea. Vaikka duurisoinnut ja veikeät sanoitukset ovat power metalille ominaisia piirteitä, nurembergilaisveteraani vääntää nämäkin mittarit aina pari pykälää normaalia överimpään asentoon. Tämä reilut 16 minuuttia kellottava maistiainen kertoo yksiselitteisesti, että enää on turha pidätellä. Conan nähdään – ja kuullaan – loppukeväästä Suomen-keikoilla, ja veikkaan, että jälkeensä jää syvä, kunnioittava hiljaisuus. No kyllä kiitos, johan tällä mielenkiinto heräsi. Cooperin rupeama. Freedom Callia ei ole tarkoitettu ryppyotsaisille metallipuristeille, eikä Beyondia synkkien syysiltojen angstikylläiseksi soundtrackiksi. Myös ilmiasu on vallan puleerattu, eli mainstreamkamaa tämä on siinäkin mielessä. Hunajaisen karismaattisen äänenvärin omaava Cooper teki Royal Huntin kanssa 1990-luvulla kaksi mainiota julkaisua, Moving Targetin (1995) ja Paradoxin (1997) vain poistuakseen bändin riveistä hetkeä myöhemmin. Vaikea sanoa, mitä Harvest Bell tulisi pitkäsoiton mitassa tarjoamaan. Liverpoolilaiskolmikon edustamassa genressä on vaikea erottua edukseen millään muulla kuin maksimaalisella painavuudella, hypnoottisuudella ja murskaavilla riffeillä, ja näitä Conan tarjoilee koko hopearahan edestä. Kaupan päälle saa muutaman polkaisun. Ensimmäisenä kuullaan raskaammin murjova keskitemporaita. Väripaletti vaikuttaisi olevan sen verran hyvin kasassa, että Wheel of Foretasten ainoaksi selväksi miinukseksi jää sen lyhyt mitta. Joukossa on mukavasti myös latinofiilistä ja funkkaavaa bassoa. Rohkeaa mutta genre huomioon ottaen äärimmäisen toimivaa. Aavistuksen kikkapitoiset sovitukset soljuvat kohta kohdalta, ja jokainen kerta laulaja Cooperin aukaistessa suunsa käsittää, että Royal Huntin ja tunnustetuimman keulakuvansa liitto on käytännössä täydellinen. Ukon paluu remmiin tapahtui kahden vuoden takaisella, vahvalla Show Me How to Livellä, jota viime vuoden lopussa julkaistu A Life to Die For peesaa upeasti. Koskinen Conan Blood Eagle Napalm Conan on paitsi maailmankaikkeuden kovin miekkasankari myös mainio doom metal -leegio, joka tarjoaa nuotiotulessa käristyvän kaniinin kaveriksi toista täyspitkäänsä. Pätevää ja tarttuvaa sellaista kumminkin. Kahdeksannellaan vokalisti-kitaristi Chris Bayn luotsaama Freedom Call on oma positiivinen mutta uskottava itsensä. Bändin melodiantaju ja dramatiikkakäsitys saavat suorastaan haukkomaan henkeä. Purevissa riffeissä ja äänimaailmassa on hieman samaa väriä kuin Reverend Bizarren debyytillä, joskin pykälän lämpimämpänä ja pehmeämpänä versiona. Matti Riekki Freedom Call Beyond SPV luvat selkeästi, mutta ainakin kertosäkeisiin lähdetään aika pop-pohjalta. Kimmo K. Jaakko Silvast Kuten tämän lehden haastattelustakin voi tavata, Blood Eagle vyöryttää korville hieman Monnos-debyyttiä vireämpää etenemistä. Vaikka eri kielialueelta tuleekin, laulaja Andrés Giménezin meiningistä tulee mieleen hämmentävä ajatus Eros Ramazzottista metallibändissä. Enemmänkin sietäisi kärsiä. Selkeät kappalerakenteet rivakoilla tempoilla ja yltäkylläisen mahtipon- Kolme kappaletta tarttuvasti pörisevää ja selkeälinjaista doom rockia. Vaikutteet haetaan vuosikymmenien takaa, mutta soundi ei onneksi yritä toistaa 70-luvun tuhnuisinta surinaa. Hippasille ei toki päästä missään vaiheessa, vaan leuka on lattiassa alusta loppuun. Yhtäkään uutta kappaletta levy ei sisällä, sillä kyseessä on täysin covereista koostuva julkaisu. Viimeiset minuutit puolestaan vietetään suoraviivaisen rokkirytkeen parissa, joten skaalaa löytyy. Prässiin on pääs-. Jos omaat kykyä heittäytyä iloisen mielen hevin vietäväksi, tämä levy on juuri sinua varten. Sitten ovat ne levyt, jotka yhtye on julkaissut Cooperin maanmiehet Mark Boals ja John West tai tanskalainen Henrik Brockmann keulillaan. Bändi suihkii läpi 14 kappaleen mittaisen pitkäsoittonsa perusasioihin luottaen
Death by Burning ei ole black metalia termin tiukimmassa merkityksessä, mutta kaikki vaikutteet on suodatettu pikimustan filtterin läpi. Back from Beyond on suoraa jatkoa From Beyondin konstailemattomalle kuolovyörytykselle. Jottei lukija nyt ihan hämmentyisi, korostettakoon, että homman nimi on raaka musta metalli, vaikka blastbeatiä ei juuri kuullakaan. USB MIDI/Audion kautta saat yhteyden graafiseen BOSS TONE STUDIO -editoriin, musaohjelmiin ja lisäsoundeja tarjoavaan BOSS TONE CENTRAL -sivustoon. Nykyään yhden miehen projektina toimiva, jo useamman albumin pakanallista black metalia folkvaikutteilla julkaissut bändi kuulostaa levyllä itseltään. Arvosteluasteikko lyhyesti: syt Temnozoria, Absurdia sekä pohjoismaista ja saksalaista kansanperinnemusiikkia. Ei Back from Beyond kuitenkaan yhtyeen perintöä pilaa. Eetu Järvisalo Massacre Back from Beyond Century Media From Beyondin (1991) keskitempoinen death metal kuulostaa yhä sen verran pätevältä, että Massacren paluu levytysrintamalle pelotti suuresti. Koviin odotuksiin nähden aivan tyydyttävä paluu. Kevyt ja reipas huiluilottelu ja muu kansanperinnetunnelmointi on aina kuulunut yhtyeen tavaramerkkeihin, ja näiden piirteiden sisällyttämisessä covereihin on onnistuttu varsin mukavasti. Ascension of the Deceasedin laulurytmitys on tehty osittain niin pieleen, että koko kappaletta on vaikea kuunnella. Osa kappaleista nousee aivan vanhan materiaalin teholukemiin, mutta 13 kappaleen joukkoon mahtuu myös tavallisentylsiä läpiluentoja alan kliseistä. Etenkin monella itäeurooppalaisella metallibändillä tuntuu olevan äänitaiteessaan etuna jotenkin erityisen uniikki ja tunnistet- tava ulosanti, joka erottaa ne harmaasta massasta. Varulvenin hienoin hetki on kuitenkin levyn instrumentaalisovitus, simppeli ja kaihoisankaunis Nemesis. Kari Koskinen keskiverto pohjamutaa Mantar Death by Burning Svart ”It all goes black!” Näin tuumasi hullu taidemaalari aikoinaan Fast Show’ssa, ja samoin voisi todeta Mantarin debyyttilevyn yhteydessä. Olkoonkin, että kielisoitinkaksikko Rozz–Butler on edelleen messissä, niin mahalaskun vaara oli valtava. Myöskään energinen livetaltiointi Absurdin Der Scharlarchrote Todista ei osoittaudu ollenkaan pöllömmäksi valinnaksi, vaikka albumin muuhun materiaaliin hieman pesäeroa tekeekin. Metallia vai fuusiojazzia. Mättö on edelleenkin suoraviivaista ja täysin kikkailuvapaata vanhan liiton jyrää, mutta From Beyondin kaltaista samaa riffiä tai tuplabassarikomppia pitkään jauhavaa sahausta on vähemmän. On tietysti sääli, että monessa bändissä nykyään koriseva Kam Lee ei ole enää mukana, mutta uusi laulaja ja rumpali hoitelevat hommansa ihan pätevästi. www.roland.fi www.bosstonecentral.com. Hyvät ja osuvat kappalevalinnat saattavat olla osasyy tähän, sillä ainakin Temnozorin Werwolf voisi aivan hyvin olla Krodan sävellyskynästä lähtöisin. Back from Beyond sisältää hieman uutta ja paljon vanhaa. Kroda kuuluu muiden muassa Nokturnal Mortumin ja Drudkhin ohella kyseiseen joukkoon ja onnistuu tälläkin levytyksellä vakuuttamaan pakanametallinsa aitoudella ja rehellisyydellä, mikä näkyy arvosanassa. Kolme ensimmäistä kappaletta (Spit, Cult Witness ja Astral Kannibal) edustaa levyn tarttuvinta ja suoraviivaisinta antia. Jos kuvitellaan, että Venomilla olisi biisejä tai Motörhead soittaisi Darkthronea, saadaan ehkä jonkinlainen kuva Mantarin soundista. mestariteos Ensimmäiset pisteet siitä, että järkyttävän Promisen (1996) kaikuja ei löydy. Yhtye ei pelkää tuoda esille myöskään hieman kevyempiä uuden aallon brittihevivaikutteita, ja kuullaanpa levyllä häivähdyksiä 70-luvun hard rock -groovestakin. Tämän jälkeen heavy metal -vaikutteet alkavat pyrkiä hieman enemmän pintaan. Hieno ja asiallinen välityö. Jotain on kuitenkin muuttunut. Ei hätää –uudesta ME-80 efektipedaalista ruuvaat asianmukaisen soundin nopeasti kuin ajatus. Kappaleet ovat keskimitaltaan selvästi lyhyempiä, mutta temponvaihteluja on enemmän ja rakenteet ovat monipuolisempia. Hyvät hetket pelastavat paljon, mutta tiivistämisen varaa olisi ollut. Vääjäämättä eteenpäin vyöryvän junan tilalle on tullut asteen kulmikkaampi ja romuluisempi aggressio. Levyn puolivälissä tapahtuu hienoinen tasonlasku, mutta onneksi kyse ei ole radikaalista alasluisusta. Biisimateriaali on kaksijakoista. Koska markkinat ovat tätä nykyä pullollaan kaikenlaista tusinafolkmetallia, tämänkaltaisessa musiikissa on hyvin helppo epäonnistua. Sounditkaan eivät pärjää klassiselle Morrisoundvyörytykselle, mutta mukavasti kitarat silti murisevat. Innovatiivisen jalkakytkinpatentin ansiosta kahdeksaa efektilohkoa käytetään kuin stompboxeja, toisaalta monisyisemmät efektiasetukset voi edelleen tallentaa muistipaikoille
Suomalainen death metal on tuottanut viime vuosina useita laatujulkaisuja. Hivenen yli puolen tunnin mittainen albumi on raskaahko kuuntelukokemus niin hyvässä kuin pahassa. Kokonaisuutena lopputulos on suhteellisen yllätyksetön mutta ei turhanpäiväinen. 58 Inferno Apocryfal Aberration of Mind Omakustanne Omakustannestatuksella voi näemmä operoida kumoon useampiakin levy-yhtiön suojiin päässeitä. Karski ja tummanpuhuva ulkoasukin on oikein tilanteeseen valittu, ja uskaltaapa tämä ”nei- Mega Sammal No 2 Svart Kun rokkihommissa tähyillään jotain tiettyä menneisyyden aikakautta kohti, on veteen piirretty viiva, kumarretaanko silloin enemmän muotokieltä vai itse. Hyökkäävästi päälle käyvästä tykityksestä ei lipsuta, ja riffit pidetään kakun kauneimpana kirsikkana. Panu Koski Vandenberg’s MoonKings Moonkings Mascot David Coverdalen pitkäaikainen Whitesnake-aisapari, hollantilaiskitaristi Adrian Vandenberg on ennen uutta soolobändiään levyttänyt viimeksi vuonna 1998 (Whitesnaken Starkers in Tokyo). Yhtyeen toisella täysimittaisella japanilaisvaikutteet ripotellaan armoa tuntemattoman ja aika ajoin euforiseen huippunopeuteen kiihtyvän mätön ja mahtipontisten kuorojen lomaan. Kauneuden ja kauhun onnistunut suolaista ja makeaa -sekoitus nostanee Whisperedin nimen niin elävien kuin kuolleidenkin soturien huulille myös Suomen ja Japanin ulkopuolella. Mikko Malm Whispered Shogunate Macabre Redhouse FMP Whispered on suomalaisen metallin ja japanilaisen mytologian eksoottinen yhdistelmähedelmä. Apocryfal erottuu tästäkin joukosta edukseen, sillä bändi ei harrasta sen paremmin doomailua kuin synkeästi maalailevia melodioitakaan. Viisi kappaletta sisältävä Aberration of Mind kuulostaa hieman kuin Vorumin ja Krisiunin sekoitukselta. Albumin päättää seitsenminuuttinen instrumentaali March of the Crows, jonka hyytävä doom-sludge-lanaus on mitä mainioin naula tähän tummaan arkkuun. Näistä voisi mainita raivokkaan Jikininkin lisäksi vaikkapa sorjan Lady of the Windin ja täydelliset kymmenen minuuttia tikittävän, eeppisen Upon My Honorin. Joukkoon mahtuu kohokohta jos toinenkin. Pääroolissa kiemurteleva kärinälaulu kuljettaa soturi- ja kauhutematiikan sujuvasti iholle ja sen alle. Soundiltaan särörikkaalta, maanläheiseltä ja reilusti kitaravetoiselta Moonkings-albumilta löytyy niin painavaa riffivyöryä kuin useita hitaampiakin tunnelmapalasia. Silkinpehmeäksi naamioitu ja maalinsa vastustamattomasti löytävä soundi päästää uhrinsa lähelle, jolloin isku on kuolettavin. Kaiken kaikkiaan varsin vakuuttava ensijulkaisu. Kotimainen Apocryfal murtautuu ulos demomaailmasta sellaisella myrskyllä, ettei hävettävää jää tipan vertaa. Soundit taiteilevat onnistuneesti selkeyden, raakuuden ja raskaan murskaavuuden välillä. Sh?gunaatin kaunispiirteinen joskin kalmaiseksi paljastuva kausi kestää ihanteelliset 45 minuuttia. Inverse Rumakin voi olla kaunista, myös musiikissa, ja vaikka seinäjokelaisella Loathilla ei ole mitään asiaa Miss Universum -kisailuun, se pärjää ainakin kansallisella tasolla heti neitsytesiintymisellään vallan hyvin. Tarjolla on väkivaltaista tykitystä ripauksella blackmetallista särmää, joka käyttää melodioita tyylikkäästi vain sivuroolissa. Neuvottelut aloitetaan japaniksi, mutta monologin jälkeen kuuntelijan ruho potkaistaan Jikininkin verenhimoisiin kouriin. Makaaberi loppu sinetöidään melodisen death metalin ankarilla piiskansivalluksilla. Samalla se on huolellisesti koostettu ja viisaasti tiivistetty julkaisu, joka maittaa varmasti esimerkiksi Wintersunin perfektionistisessa kajossa lepäileville. Vaikutelmaa korostavat entisestään oletettavasti elokuvista napatut, harvakseltaan sopiviin paikkoihin upotetut puheenpätkät, joissa ei lirkutella mistään lähimmäisenrakkaudesta. Jaakko Silvast Loath Total Peace ti” ottaa kantaa vaikeisiinkin asioihin ja esittää sanottavansa painavasti tyhjänpäiväisen liirumlaarumin sijasta. Biiseissä tämän suhteen ollaan jo kelpo tolalla. Alkuperäisen biisin loppuvyörytys on jätetty pois, mutta säkeistöihin on sovitettu myös rummut, jotka suotta pilaavat muutoin mukiinmenevän suorituksen. Total Peaceltä löytyy sulassa sovussa niin repivää grindblastausta kuin synkkää sludgejurnutustakin, ja usein nämä ääripäät on sovitettu yhteen vielä murakalla crust punkilla. Kari Koskinen Kuudentoista vuoden odotus palkitaan suhteellisen vahvalla kattauksella bluesnojaista hard rockia, jota maestro Vandenberg räimii Moonkings -bändinsä (Jan Hoving – laulu, Sem Christoffel – basso ja Mart Nijen Es – rummut) kanssa hiotun ammattitaitoisesti. Kun örinäpuolikin sujuu erinomaisen vihaisella otteella, jään odottamaan mahdollista pitkäsoittoa onnesta soikeana. Biisien tarttuvuuteen voisi tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota, mutta esillepano ja alkukantaisen aggressiivinen tunnelma ovat mainiosti paikallaan jo nyt. Tämä kolmen kopla huokuu kauttaaltaan sellaista ihmisvihaa, itseinhoa ja toivottomuutta, että asiakaspalvelualalla työskenteleville albumia ei voi suositella – ainakaan maanantaisella siirtymätaipaleella kohti suorituspaikkaa kuunneltavaksi. Minimitassa aggressio tulisi kenties vieläkin paremmin esille, vaikka piinaavaan tunnelmaan onkin helpompi uppoutua omanlaisen turruttavuuden kautta. Näin nopeana kaahaava ja brutaalia turpiinvetoa painottava mättö nousee esille jo pelkän tyylivalintansa ansiosta. Kiekolta löytyy myös 2010-luvulle päivitetty puoliakustinen versio Whitesnaken Slip of the Tongue -levyn (1989) upeasta Sailing Ships -balladista, David Coverdalen tulkitsemana. Shogunate Macabre on harvinaislaatuinen, japanilaisia vaikutteita paitsi musiikkiinsa myös sanoituksiinsa integroiva metalli-insinööriosaamisen taidonnäyte. Ainoastaan soundeihin jää kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa sekä murskaavampaa ja riettaampaa otetta
Kappaleet soivat rouheina, raskaina ja melodisina, mutta albumin yleistunnelma on vain liian geneerinen. Tammikuussa päivänvalon nähnyt One Live – in Stockholm onnistuu jokseenkin kaikessa, myös siinä, että se saa Rise Upin keskinkertaisetkin rallit huomattavasti eläväisempään lentoon. Setissä kuullaan materiaalia myös yhtyeen jäsenten pääbändeiltä, joista suurimman profiilin omaavan Talismanin I’ll Be Waitingin olisi toki voinut vetää hiukan yhtenäisemmin, ilman välimonologeja. W.E.T.-live on kaikkinensa AOR-fanin märkä päiväuni, koska mukana ei ole ainoatakaan täytelohkaisua. Antti Luukkanen W.E.T. Huonoimmillaan taas lopputulos on tylsää ja nopeasti unholaan jäävää kuultavaa. Siitä kielivät jo simppeleistä rakennuspalikoista huolimatta monikerroksiset sovitukset ja lämmin soundimaailma. Sitä sanotaan joskus fiinisti autenttisuudeksi. Mukana on myös kaksi edellisen levyn sessioista yli jäänyttä kappaletta, jotka menevät tämän bändin osalta laariin ”tuttua ja turvallista”. Jaakko Silvast Rain of Acid Ghost Town Violent Journey Metsatöll Karjajuht Spinefarm Tasokas virolainen metallimusiikki ei ole ollut enää vuosiin hämmästelyn aihe, mistä kertoo esimerkiksi Loitsin ja erityisesti Metsatöllin vakaa asema kansainvälisillä musiikkimarkkinoilla. Kyse on oltava lahjakkuudesta, jos pöytälaatikkoon on jäänyt albumisessioista tämäntasoista materiaalia. Kun apinoidaan jotain jo tehtyä, vaarana on opettelun maku, suorastaan akateemisuus. Tiedä sitten, pyrittiinkö tällä julkaisulla edes moiseen, mutta vaasalaisten uusi kokopitkä vie ainakin tämän kuulijan kyseisen ongelman äärelle, jälleen kerran. Mielleyhtymiä muihinkaan alan edustajiin ei voi olla tulematta, mutta kyllähän tästä nimenomaan melodödis à la Saukkonen kuuluu selvimmin läpi. Koska tämä arvostelu käsittää ainoastaan keikkatallenteen cd-version, varsinaisesta kuvapuolesta on mahdoton sanoa mitään. Vaikka albumi kellottaakin suht perinteiset kolme varttia, näin energisen musiikin kanssa siinä on noin kymmenen minuuttia liikaa. Pohjana on edelleen kansanmusiikkivaikutteinen ”bailumetalli”, jonka tahdissa on mukava hörppiä olutta, mutta Karjajuht esittelee myös Metsatöllin vakavan ja aggressiivisen puolen. Omaperäisyys ei tietty ole toimivuuden elinehto, jos kappaleet kuulostavat hyviltä. Kristjan Lepp kuilla keskitasoa paremmaksi AORkiekoksi. Sen tuntee ja kuulee rehellisyydessä ja pelottomuudessa. Tuskin se kuitenkaan kokonaisuutta oleellisesti huonontaa. Maagista. kuuluu siihen harvalukuiseen superkokoonpanojen joukkoon, joka on onnistunut pääsemään hyvin lähelle osiensa summaa. Se on ammattitaitoisesti soitettua ja tuotettua, ja parhaimmillaan kappaleiden melodioista ja riffeistä on löydettävissä hyviä ja toimiviakin koukkuja. Viisitoistavuotisiaan viettävä tallinnalaisbändi on saanut uusimmallaan aikaiseksi uransa vauhdikkaimman ja kenties myös rankimman levyn. Melodisen aikuisrockin luottoryhmien Eclipse (kiipparisti Erik Mårtensson), Work of Art (kitaristi Robert Säll) ja Talisman (laulaja Jeff Scott Soto) tekijämiesten vuonna 2009 kasaama W.E.T. 60 Inferno Kiitettävän pian albumin perään tuleva viiden raidan ep todistaa, ettei näyttävä entree ollut sattuma. Selkeästi lisääntyneiden thrash metal -vaikutteiden ansiosta Karjajuht kulkee eteenpäin komeasti ja varmoin ottein. Sammalen viime vuonna ilmestynyt debyytti oli mykistävän upea aikamatka 70-luvulle, jolloin ei ollut tarpeen korostaa, oliko joku progea vai heavyä, koska kaikki oli samaa jytää. Voisi sanoa, että yhtye parantaa otettaan vuosien mittaan, mikä on tietysti melko luonnollistakin. Yhteisten mailien puuttumisesta kärsivä bändi vetää homman kotiin todella tarkasti ja sulavasti. Viime vuonna pihalle tyrkitty Rise Up kierrätti edeltäjänsä ideoita, mutta onnistui nousemaan muutamilla hitti-is- Melodisen death metalin genressä on suuren tarjonnan vuoksi hyvin vaikea erottua edukseen ja olla omaperäinen. Herkkänäppinen soitto ja laulaja Jan-Erik Kiviniemen sydämellä eläytyvä laulu kruunaavat kokonaisuuden. No 2:lta kuulee, kuinka nämä kappaleet on sävelletty ja toteutettu niiden vaatimalla tavalla. Joni Juutilainen musiikkia. Vain villisti kirmaava avausraita Vankina varisten ja Aphrodite’s Childin Magic Mirrorista käännetty tulkinta Peilin taikaa on nauhoitettu tätä julkaisua silmällä pitäen. on ehtinyt tehdä jo kaksi studiokiekkoa, joista eponyymi debyytti (2009) oli yksi vuoden parhaita genressään. One Live – in Stockholm Frontiers Ruotsalainen W.E.T. Riffeissä löytyy ja kappalemateriaali on pääosin rautaista, mutta levyn nousua aivan huippuluokkaan rajoittaa se perinteinen ongelma, eli kestoa on liikaa. Voisiko johtua levyn tuottaneesta suomalaisen metallimusiikin monitoimimiehestä ja sille myös osuuksia soittaneesta Tuomas Saukkosesta, että bändi kuulostaa Ghost Townilla lähes vokaaleita myöten aivan Before the Dawnin pikkuveljeltä. Pienellä tiivistämisellä lähellä täysosumaa jo kauemman aikaa pyörinyt Metsatöll saisi musiikistaan irti kaiken pinnan alla piilevän tehon. Ei levy toki huono ole. Sammalen kaltaisia bändejä kuunnellessa tajuaa, ettei tunnistaminen olekaan niin vaikeaa. Jos albumilta olisi löytynyt lisää samanlaisia sävellyksiä kuin tarttuva The Tower of Glass ja surumielisempi The Darkness of Light, pistesaldo olisi varmasti ollut korkeampikin.
Mega mestariteos varsinaisesti väärin. Arvosteluasteikko lyhyesti: Tällaisenaan tekele jää keskivertosuoritukseksi. Vaikka We Fly High matelee äänettömästi, hitaanrauhallisena ja rentona, siitä löytyy myös tämänkaltaisessa yhteydessä omalaatuisen painavaa askellusta. Jaakko Silvast Jimmy Wasted Kohtuukäyttäjän päiväkirja Secret Hyvällä aloitusriffillä pelastaa paljon. Järkevää. Aloituskaksikko The Abomination ja Legacy of the Damned iskee hermoa suoraviivaisen toimivalla nuotilla, ja myös Cause of Angerin vyörytys maistuu muikealta. Peter Haydenin kal- taisten yhtyeiden musiikkia tulisi kuunnella vain ja ainoastaan kokonaisina albumeina. Distant Is the Sun on soitoltaan napakka ja kekseliäs, mutta sovitusjuurakko ei ole genreen vihkiytymättömällekään ylitsepääsemätön. Asenne muuttuu varovaisen positiiviseksi ja odottavaksi, vaan auta armias. Keskitempoista death metalia ruhjova Tesis sisältää riffivetoista murskaamista, jonka voi sijoittaa huoletta samaan kategoriaan Six Feet Underin ja Jungle Rotin kaltaisten bändien kanssa. Miksikään pelkästään tässä hetkessä elävän nykynuorison hittisingleksi tästä ei todellakaan ole, mutta kappale lupaa huhtikuussa ilmestyvästä Archdimension Now! -levystä erittäin mielenkiintoista ja tutustumisen arvoista tapausta. Levyn tuotantoa voi sanoa hiukan sileäksi, mutta käsillä olevalla raitamäärällä se lienee pelkästään kokonaisuutta selkeyttävä tekijä. Peter Hayden pitää tinkimättömästi kiinni niin linjastaan kuin tyylistäänkin. Hyvistä puolistaan huolimatta Tesis jää kokonaisuutena kuitenkin turhan persoonattomaksi ja osin jopa tylsäksi. Seiskaa, tai itse kappaletta, on täysin turha lähteä arvottamaan tällaisenaan kirvein, koska Mr. Sanoja ei jää edelleenkään kaipaamaan, sillä kappaleesta löytyy tutun vähäeleisestä ilmaisusta huolimatta aivan riittävästi syvyyttä ja pohdittavaa ilmankin. Kaksi pitkäsoittoa julkaissut kokkolalainen Mesetiah palaa kaukaloon nyt kuusi kappaletta sisältävän pienjulkaisun merkeissä. Groovaavan murjomisen ympärille rakennetut kappaleet eivät tee mitään AFM Monen sikäläisenkin mielestä Australian paras metallibändi, progressiivisin sovitusratkaisuin ja sinfoniaripauksin melodisen metallinsa maustava Vanishing Point on uransa kolmannessa aamussa perin vahva. Tasaisesti öristyä paiskomista sävytetään sooloilla, mutta esimerkiksi Torture Killerin harjoittamaa synkeää melodisuutta Mesetiah ei harrasta. Albumin jokaisesta biisistä löytyy johdonmukainen ja useasta vieläpä hyvä kertosäe. Peter Hayden We Fly High Doognad/Rämekuukkeli/Mikrofoni.net Megalomaanisen mittaisista kappaleistaan ja niistä muodostuvasta kahdesta massiivisesta albumikokonaisuudesta tunnetuksi tullut Mr. Kyllä. Ei. Esimakua tulevasta, trilogian päättävästä tupla-albumista antaa nyt julkaistava single, jonka ainut kappale on kestonsa vuoksi pitänyt jakaa pienvinyylin molemmille puolille. Ainahan perusraskas tiiliskivi päässä kivalta tuntuu, mutta energiaa ja tarttuvuutta voisi olla enemmänkin. Vuosina 1997–2000 bändiltä ilmestyi kaksi levyä, seuraava vuonna 2005 ja viimeisin 2007. Hienoa. Saksalaiselta AFM:ltä uuden kodin löytänyt melbournelaisviisikko luo viidennellään tunnelmaltaan ja yleissoundiltaan massiivisia melojärkäleitä, jotka osoittavan bändin paiskineen ahkerasti töitä siitäkin huolimatta, ettei se ole keskiverto pohjamutaa julkaissut viimeiseen seitsemään vuoteen mitään. Vanishing Point on raudanluja ammattilainen, jonka näkisi mielellään Pohjolankin perukoilla. Mesetiah Kari Koskinen Tesis 3rd Track Vanishing Point Distant Is the Sun Perusasioissa on voimaa. Eetu Järvisalo Mr. Joka tapauksessa, moni vanhan mantereen melodisista, puhtaasti laulavista metallibändeistä saisi ottaa kengurumaan kollegoiltaan oppia, miten tehdään genressään kiinnostavia pitkäsoittoja
Soundimaailma ei ole myöskään turhan puunattu, vaan juuri sopivan raaka. Mukaan vielä hieman äkkiväärää kulmittelua, ja ainakin meikäläiset korvat on potkittu pysyvästi kuunteluetäisyyden ulkopuolelle. Primal Fear Delivering the Black Frontiers Täysi kymppi levytysten määrässä, mutta ei sisällön laadussa – aivan. Matalien murinoiden ja korkeiden kirkunoiden yhteispeli pelaa vallan mukavasti. Jaakko Silvast jos lupauksia ei mitenkään lunasteta. Mikäli kuulija kuitenkin jaksaa muutaman ensimmäisen rallin ohi, alkaa palkka juosta viimeistään Road to Asylumin kohdalla. Ote on skarppi ja soundit kohdallaan, mutta otteessa on tietyllä tavalla haistattelevaa välinpitämättömyyttä. Colossus ei ole niin ylitekninen kuin vaikkapa Cryptopsy, mutta silti meno on aika hektistä. Skaala on laaja ja pääosin hyvin hoideltu. Delivering the Black on alkupäästään eri ulottuvuuksien puutteesta kärsivä möhkäle, jossa kappaleiden asiapitoisuus, nyanssi- ja varsinkin tempokirjo ovat tasan yhdestä lokerosta vedettyjä, hitaammin junttaavaa mutta perin melodista When Death Comes Knockingia lukuun ottamatta. Kahden vokalistin käyttö toimii hyvin. Endless Torments, Worst Clone Award ja Hellsurrection osoittavat, että täysin lahjaton orkesteri ei ole kuitenkaan kyseessä. Täytyy myöntää, etten ole genren suurkuluttaja, joten tyylilajin fanit voinevat lisätä huoletta yhden pisteen arvosanaan. Minua on petetty! Kotimainen Jimmy Wasted soittaa oman määritelmänsä mukaan drunk’n’rollia, eikä tämä ole kovin huono määritelmä. Ei bändin debyyttiä toki kännissä soitettu ole. Parhaimmillaan yhtye onnistuu tuomaan ilmoille varsin energistä ja brutaalia musiikkia. Yhtye sekoittaa death metaliinsa aineksia myös grindcoresta ja vähän Mikko Malm Skoll Grisera Ewiges Eis On aina ilo törmätä bändeihin, joilla musiikki ja sanoitukset vastaavat ja tukevat toisiaan. Melodisuuttakin löytyy sopivassa määrin, mutta ei onneksi brutaaliuden kustannuksella. Valitettavasti nyt meno on vähän turhankin usein melko kiikkerää. 62 Inferno Ylempänä mainittu aloitus kuulostaa tuoreemmalta Turbonegrolta, mutta enempiä kehuja on vaikea irrottaa. Syntikka, viulu, akustiset kitarat sekä muut tunnelmanluomiskeinot eivät ole liian dominoivassa osassa, vaan ilmenevät juuri sopivasti kokonaisuuteen sopivina taustamakeuksina. Yhtye on onnistunut oivaltamaan erään musiikin tärkeimmistä piirteistä, tunnelmallisuuden. Nuoret metallikitaristinvesat, kuunnelkaapa viimeksi mainittujen kädenjälkeä nimenomaan tällä levyllä. Valitettavasti biiseistä saati levykokonaisuudesta on vaikea saada otetta. Sitä seuraava, levyn pisin kappale One Night in December ei kestäisi lähes kymmenen minuutin mittaansa, jos sitä ei olisi rakennettu näinkin monipuoliseksi heavyteokseksi. Italialaisyhtyeen levyä kuunnellessa herää aika ajoin tuntemuksia, kuin kuvia entisaikojen soturien valmistautumisesta ja lähtemisestä taisteluun miekat tanassa. Komppi ei suostu kulkemaan, ja koko levy pyöritelläänkin tylsästi suomirockin ja vaihtoehtoisen junttametallin välimaastossa. Klonosphere Ranskalaisen Colossusin toinen täyspitkä sisältää jälleen yhdentoista esityksen verran modernia death metalia. Sitten niihin huonoihin puoliin. Jimmy Wastedin kaltaisille yhtyeille on epäilemättä omat markkinansa, mutta minä en tiedä niistä mitään. Saksan Primal Fear ei edelleenkään osoita taantumisen merkkejä ja antaa powerhöystöisellä perusheavyllään melodisemman metallin karsinassa ehkä alkuvuoden kovimman näytön. Siinä ei mene oppi hukkaan. Delivering the Black on soundeiltaan napakka pakkaus, mikä korostaa bändin syömähampaiden, vokalisti Ralf Scheepersin ja kitaristikaksikko Alex Beyrod– Magnus Karlssonin esityksiä. Tämä on samalla levyn suurin vahvuus. Homman päättää kiekon rivakin siivu Inseminoid, joka kaikkinensa jättää korvat miellyttävän energiseen ja encorea odottavaan tilaan. Äänimaailma on levyn tematiik-. Born with a Broken Heart on pitkään aikaan paras germaanilähtöinen heavy-balladi – Helloweenin tekosia lukuun ottamatta. Adios amigos. Mutta, hyvät puolet ensin. Eikä ylenmääräisessä riffihelvetissä mitään vikaa ole, jos kappaleet ovat hyvin rakennettuja ja sovitettuja. Kari Koskinen Colossus Lobotocracy muistakin core-sukuisista tyylilajeista. Parhaimmillaan pystyy jopa eläytymään lyriikoiden mytologisiin aihepiireihin ja näkemään historiallisia maisemia. Never Pray for Justice taas ei voi olla huono, koska sen intro on tehty huudattamalla moottorisahaa. Laulajassa on kyllä ainesta. Tekorankka ärjyminen tosin olisi kotonaan aivan jossain muualla
Tai voisivat nekin pelata, jos ne olisi jaksettu työstää loppuun asti. Käytännössä Gramary tekee siis kaiken ihan oikein, mutta kaikkein terävin piikki, joka puuttui myös porukan Suffocation-debyytiltä (2008), jää edelleen uupumaan. Ehkä silloin entisestäänkin kiusattu, sisuuntunut eläin päästää helvetin toden teolla valloilleen. Wagnerilta olisi odottanut pitkän hiljaiselon jälkeen hekumallisempaa paluuta. Materiaalin vuosien kypsyttely on joka tapauksessa kannattanut, sillä Skoll tuo Griseralla pagan/black metal -tyylilajiin uuden, varteenotettavan levytyksen. Kimmo K. Ja vaikka toteutuksessa olisi paikoin kiristämisen varaa, se ei nouse missään vaiheessa häiriöksi. Jos levyä jaksaa kuunnella yö toisensa jälkeen kuulokkeet päässä keskittyen, jotain on tehty oikein. Muutamia pienjulkaisuja seuraava Perennial Anguish on debyyttipitkä, joka kaipaisi aavistuksen räjähtävämpää soittoa ja yleisilmeeltään tuhdimpaa soundia. Rujonraskaat ja murhaavan synkeästi jyrisevät kappaleet ovat onnistunut sekoitus liejuisen alkukantaista death metalia ja pahaenteisen sävykästä melodisuutta. Lopputulos on todella haastava ja kunnianhimoinen, mutta harvinaisen hyvin nuoret miehet ovat osanneet sen lähes oikeaan mureuteen kypsentää. Silti, karu ulosanti etenkin rytmiryhmän osalta ankeuttaa kokonaisuutta melko pahasti: kaksikko kuulostaa siltä kuin uni olisi tulossa silmään ja sydäri uhkaisi, jos soitosta vähän innostuisi. Bändiä on usein vertailtu Dimmu Borgiriin, mutta aivan yhtä juustoiseen ja siloteltuun ilmaisuun suomalaiset eivät sorru. Bändi ruhjoo pääosin keskitempoisesti kulmittelevaa death metalia erittäin vakuuttavasti. Perennial Anguish on pienistä tuotannollisista puutteistaan huolimatta yllättävän kestävä ja värikäs kiekko. Itse biisimateriaali ei nimittäin jätä juuri toivomisen varaa. Nyt kuullaan miehen ensimmäiset julkaistut ääntelyt sitten Troublen Simple Mind Conditionin (2007). Huonolta levy ei kuulosta nytkään, sillä karkeantumma äänimaailma kuvittaa death metalia kohtalaisen hyvin. Death Inbound on melko hyvä annos perusblackiä nykypäivän salamyhkäisten kaapuhymistelijöiden joukossa, joten levy tuntuu monessakin mielessä jopa virkistävältä kokemukselta. Morbid Angelin Where the Slime Live ja jopa God of Emptiness ovat aivan päteviä vertailukohtia. Ääntään laaja-alaisesti örinästä huudon kautta puhtaaseen lauluun käyttävä yhtyeen monitaituri Nikke Kuki tulkitsee monitasoista musiikkia mainiosti, vaikka tarvetta ja myös eväitä seuraavalle tasolle nousemiselle vielä jää. kaan hyvin istuvasti miellyttävän karski, rosoinen ja alkukantainen. Se, mikä ei oikein toimi, ovat biisit. Komeita juttuja noukitaan, mutta järin tanakasti kitara ei jyrähdä, vaikka kuusikielisiä hoitaa kaksi äijää. Eri osioiden vaihtumisesta sekä riffien ja komppien yhteispelistä kuulee, että kappaleita on harkittu tovi jos toinenkin. Kitaraosio toimii hienosti, ja sitä olisi saanut nostaa suurempaankin rooliin. Nyt laiskanpulskeaa keskitempoa tarpovat kappaleet tuntuvat sovitusten, soiton ja tuotannon suhteen demoilta. Levyn päättävä mainio instrumentaalinimikappale nostaa rimaa jopa korkeammalle seuraavaa julkaisua ajatellen. Hitaimmillaan, kieroimmillaan ja raskaimmillaan yhtye jyskyttää todennäköisesti Meshuggahilta ammennetulla inspiraatiolla, ja toisesta ääripäästä löytyy Strapping Young Ladiltä tuttua tarkkaan kontrolloitua hulluutta ja kaaosta. Kari Koskinen Gramary Death Inbound Omakustanne Helsinkiläislähtöinen Gramary on kehitellyt black metaliaan jo vuodesta 1997, ja käsillä on bändin toinen kokopitkä levy. Monipuolisen toteava, hyrisevä ja korkealta raapiva laulu toimii, mutta sanoja tekee mieli jättää noteeraamatta. Tunnistettavan melankolisesti valittava laulu on yhä vahvaa. Eetu Järvisalo Blackfinger Blackfinger The Church Within Blackfinger on legendaarisen, Troublen keulamiehenä suuren vaikutuksen koko doomkenttään tehneen Eric Wagnerin uusi bändi. Concrete Icon ei kuitenkaan kopioi isompiaan aivan suoraan. Tunteikkaasti Status Abnormis Call of the Void Omakustanne Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void sisältää melkoisen pedon, joka joko suunnittelee järjestelmällisesti pakoaan tai ryskää häkissään koko levyn keston ajan. Näiden kahden elementin väliin mahtuu niin tummanjyhkeää kuolometallinomaista vyörytystä kuin taidolla ja maltilla konein ja koskettimin luotua dystooppista tunnelmaa. Turkulainen Concrete Icon tekee toisin. Vaikka loput eivät pysty Misguided Fear -avauskappaletta ylittämään, tasonvaihtelua ei kokonaisuudesta löydy. Nostin nämä marginaaliset puutteet esille heti kättelyssä lähinnä siksi, että oli pakko keksiä jotain kritiikinaihetta. Tietysti nyt on kyse ”ilmavasta”, ”maanläheisestä” ja ”rehellisestä” vanhan liiton doom heavystä, jossa ei ole sijaa autotunelle, beat detectorille tai varmaan edes tietokoneille. Levy vakuuttaa kautta lyhyehkön mittansa varsin mukavasti, mutta puutteeksi voi laskea sen, että ehdoton kliimaksi jää uupumaan – ellei sellaiseksi sitten halua laskea lätyskän starttaavaa Crush-kappaletta, jossa on onnistuttu levyn vahvuuksien osa-alueilla ehkä parhaiten. Mega 64 Inferno tulkitseva Wagner ei ole teknisesti kovin ihmeellinen laulaja, mutta harva saa ladattua ilmaisuunsa samanlaista ytyä ja persoonaa. Koskinen Concrete Icon Perennial Anguish Black Vulture Nykyään on aivan normaalia, että levyn tekninen toteutus on kunnossa mutta sävelmät jättävät toivomisen varaa. Mielestäni bändi voisi jatkossa viedä musiikkiaan rohkeamminkin tunnel- C M Y CM MY CY CMY K. Pohjimmiltaan Death Inbound on tunnelmallista blackiä vahvassa 90-lukulaisessa hengessä, mutta laulaja Deilin hysteerinen huuto tuo Gramaryn musiikkiin myös vahvoja dsbm-vaikutteita. Kuluneet vuodet eivät ole porukan tyyliin juuri vaikuttaneet, mikä on sekä hyvä että huono asia. Herkulliset kitaraleadit värittävät kappaleita klassisen suomikuolon hengessä, ja kappaleissa on keskivertoa enemmän vaihtelua. Sen verran hyvin suunniteltu vankila kuitenkin on, että vaikka oliolla piisaa oveluutta ja voimaa, karkumatka jää vielä pelkän haaveilun tasolle
Uutuudelta se käytännössä puuttuu kokonaan. Black metalia paahdetaan kierolla ja groovahtavalla riffittelyllä, skarpisti tykittävällä rumputulella sekä selkeän ilkeillä ja vihaisilla vokaaleilla, jotka edustavat genren laatustandardia. Liturgian sisältö on kyllä oikeansuuntainen, mutta jumalaista valaistumista, herran ilmestymisestä puhumattakaan, ei koeta. Näillä eväillä Stormwarrior on vakioedustaja genren ykkösdivisioonassa, vaikka lopullinen läpimurto mestaruussarjassa ei olisi yhden mainion esimerkin perusteella välttämättä isonkaan kiven alla. Thunder & Steele paukkaa tyhjäpäisen geneerisenä nopeaa powertykitystä, josta puuttuu suuri määrä vastustamatonta imua. Levyn päättävä, lähes nälkävuoden eli 17 minuutin mittainen nimikappale tulee yllättävine kompin- ja temponvaihdoksineen hyvänä kakkosena, vaikka loppupuoliskonsa irralliselta saman toistolta tuntuukin. Thunder & Steelellä on sentään yritetty tehdä jotain omaperäistäkin, mutta Running Wildin, Acceptin ja vanhemman Judas Priestin suuntaan kumartava Child of Fyre ei yksin riitä. Mega Svarttjern Ultimatum Necrophilia Noise Art Svarttjernin kolmannella kokopitkällä vaikuttaisi olevan moni asia mallillaan. Tämä ei ole kuitenkaan lopulta niin suuri haitta, sillä kappaleet saavat pään heilumaan ja nyökyttelemään myöntyvästi sen sijaan, että odottaisi vain musiikin loppuvan. keskiverto pohjamutaa Alkukankeudesta huolimatta bändillä on hyvät mahdollisuudet nousta korkealle pelkän tähtiin kurkottamisen sijasta. 3:47 PM mestariteos Darkness Sustains the Silencen suurin puute piilee siinä, että sitä esittävälle orkesterille itselleenkään ei oikein tunnu selvinneen, millaista seremoniaa se haluaisi suorittaa. Monimuotoisuus sinällään ei ole ollenkaan pahasta tässäkään musiikkityylissä, mutta nyanssien toteutus tuntuu turhan usein liian kolkolta ja yksinkertaiselta, eikä niistä saada revittyä esiin kuin korkeintaan puolet tehoista. Meininki on norjalaisella perusreseptillä toimivaa, mutta tiukan modernisti soundaavaa levyä vaivaa paikoitellen musiikissa jo globaaliksi muodostunut ongelma, yllätyksettömyys. Suomeenkin bändin tuonut Heading Northe (2008) ei ollut peruspiirteiltään juurikaan tuoretta Thunder & Steeleä ihmeellisempi, mutta tällaiselle(kin) metallille elintärkeä melodinen vetovoima oli Heading Northella suorastaan jäätävää. Levyltä löytyy niin synkempää kalmanhajuista luentaa kuin letkeämpää groovausta, ja sama pätee myös saarnamiesten julistukseen, jossa kuullaan pääasiallisen tuomion ja tulikiven murisemisen vastapainona puhdasta gospelinveisuuta. Sitä paitsi, messut on pidetty lähes poikkeuksetta tiiviissä alle neljän minuutin mitassa ilman mitään ylimääräis-. Pelkän vauhdin perään haikailevat saavat levyltä mitä hakevat, mutta on sääli, että uutukaisella menevät hukkaan niin hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 vokalisti Lars Ramcken omaperäisesti väritetty, takakireä voimametallilaulanta kuin Ramcken yhdessä Alex Guthin kanssa kuusikielisistään taikoma tarkka ja tappava demppisahauskin. Jo pari vuotta sitten ulostettu Heathen Warrior jäi edeltäjäänsä verrattuna lapsipuolen asemaan. Selkeästi paras onnistuminen osuu levyn keskivaiheen pitkähköön Smoldering Clouds Above Orion -kappaleeseen, joka vyöryy hitaan, pitkän startin jälkeen miellyttävän painostavana loppuun asti ilman minkäänlaisia turhia kommervenkkeja. Jaakko Silvast Altar of Betelgeuze Darkness Sustains the Silence Memento Mori Kaikkien pössyttely- ja jumitusbändien kantaisän Sleepin jalustalle nostaminen ja palvonta ei ole helppoa, eikä moinen tahdo onnistua, varsin kelvollisista lähtökohdista huolimatta, kotimaiselta albumidebytantilta Altar of Betelgeuzeltakaan. Arvosteluasteikko lyhyesti: mallisen ”ysäriblackin” suuntaan, sillä Gramaryn soinnissa on selkeää nostalgialatausta. Joni Juutilainen Stormwarrior Thunder & Steele Massacre Alkaa olla selvää, että saksalainen taistelupowerkomppania ei enää kykene uusimaan liki kuuden vuoden takaista temppuaan tehdä koko levyllinen tarttuvia heviralleja. Ripaus rokkaavuuttakin sopasta on löydettävissä
Lopputulos on kieltämättä helppo ja vailla haasteita, mutta pirullisen hyvin tämän parissa tahtoo viihtyä. Tarttuvuutta kuitenkin riittää, ja erittäin sujuvasti nakuttava rumpali pitää huolen alituisesta liikkeestä. Alkujaan pari vuotta sitten ilmestyneen Transition -omakustanne-ep:n uusintaversio on sekin odotetusti laadukasta pauketta, mutta mitään mullistavaa julkaisu ei tarjoile. Jaws of the Unknown sisältää suoria Celtic Frost -viittauksia. Scholz on kussut oman maineensa ja perintönsä päälle. Kelpoja sävellyksiä, mutta sellainen kutina jää, että bändillä olisi tulevai66 Inferno suudessa eväitä parempaankin lopputulokseen. Eetu Järvisalo Boston Life, Love & Hope Frontiers Reflection Dies Corrupted Throne Omakustanne Melko rehellistä ja suoraa metalcorea esittävä Reflection Dies on vuosikymmenen alussa syntynyt suomalaisbändi, jonka ensimmäinen levy on ajan hengen mukaisesti omakustanne. Kaikki tämä tulee mieheltä, joka on vielä tuoreissa kommenteissaankin alleviivannut tinkimätöntä studioasennettaan. Industrial-säksätysten ja death metalin yhdisteleminen ei ole helppoa touhua, mutta Diablerie on hoitanut aina tonttinsa moitteetta. Tervassa tai ylimääräisissä kulmissa ei kompuroida. Varsinkin täysin käsittämättömät konerummut paukuttavat huonosti ohjelmoituina, monotonisesti ja ilman minkäänlaista luonnollisuutta imitoivaa dynamiikkaa. Anders Bergstedt Vampire Vampire Century Media Yksinkertainen on kaunista, eikä nimi bändiä pahenna. Onneksi valitsin toisin, sillä Vampire kiihdyttelee hyvinkin riemukkaasti. Soundit ovat selkeät mutta sopivan raa’at ja tyyliin lämpimästi istuvat. Ilkeimmillään Vampire tuo mieleen Watainin ja Repugnantin kaltaiset rähisijät. Näiden ruotsalaisten esikoispitkä tuli kuitenkin lähes sivuutettua sen johdosta. Kyseessä on valtaisa pettymys jo sen takia, että kappaleet itsessään ovat todellakin yhä hienoja. Eikä lainkaan hassumpi sellainen! Harvakseltaan levyjä julkaiseva, tiukasti pääpiru Tom Scholzin kontrollissa oleva Boston on ollut AOR-genren suurin ja kaunein ensilevystään lähtien. Toni Keränen Diablerie Transition 2.0 Primitive Reaction Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Diablerie julkaisi toistaiseksi ainoan kokopitkänsä Seraphyden vuonna 2001 ja on sittemmin elänyt epävarmassa on/ off-tilassa julkaisten pari matalan profiilin pienjulkaisua. Kappaleissa käytetty muotti ei taivu kovin moneen. Tunnelmointikin hoidetaan lähinnä pirullisensynkeästi kiemurtelevien kitaramelodioiden ja -soolojen voimin. Myös yleinen elementtien välinen balanssi on hukassa ja laulu turhan pinnassa. Siksi onkin käsittämätön järkytys kuunnella Scholzin projektin uusinta, pitkään odotettua tuotosta. Reflection Diesin musiikki on juuri siinä kriittisessä pisteessä, jossa bändi on siirtymässä treenikämppärymistelijästä aidosti vakuuttavaksi tekijäksi. Hämmentävää. More Than a Feeling on silti vain yksi esimerkki Bostonin hienoudesta. Nyt siitä jäävät mieleen vain halvasti säksättävät rummut. Levyn alkupäästä tuntuu löytyvän enemmän toimivampia, monipuolisempia ja vaihtelevampia kaahailuja sekä musiikillisia ratkaisuja kuin loppupuolen tarjonnasta. Ikään kuin ideat olisivat loppuneet finaalia kohden hieman kesken ja olisi tyydytty menemään helpomman kautta. Kai omasta pussistakin olisi voinut ottaa rahaa kunnon rumpalin palkkaamiseen. Suurissa saappaissa ollaan ja niissä paikoin kompuroidaankin, mutta lopulta Corrupted Thronen kotikutoisuus kääntyy positiiviseksi voimavaraksi. Soitto takkuaa välistä häiritsevästikin, mutta tämä on ainoastaan inhimillistä, kun taustalta kuulee sen aidon yrittämisen, jota useiden väsyneiden vertaisbändien levyiltä ei ole kuulunut enää vuosiin. Reseptiä on käytetty ennenkin, mutta Vampiren käpälistä irtoaa keskivertoa huomattavasti purevampaa materiaalia. Mene ja tiedä, mutta kyllähän tätä joka tapauksessa ihan mielellään luukuttaa. Napakasti riffittelevä 37-minuuttinen sekoittelee melodista death metalia black metalin särmään, ja koko hoito piestään läpi erittäin vetävällä ja tiukasti groovaavalla otteella. Vai eikö vanhenevaa miestä enää kiinnosta tehdä asioita loppuun asti kunnolla. Valtaosa hektisestä mutta äärimmäisen sulavasta mätöstä kuulostaa kuitenkin kuin black metalia ja Slayeriä soittavalta The Hellacoptersilta. Corrupted Throne on pätevä pelinavaus, joten toivottavasti jätkät säilyttävät vastaisuudessakin saman intohimon tekemisissään. Viiden biisin mittainen Transition 2.0 on sarallaan hyvin tehtyä tavaraa ja tietyllä tapaa jopa virkistävää kuultavaa, sillä kovin konemetallibuumi kuoli jo. Boston (1976) saavutti More Than a Feeling -hitin siivittämänä huikean suosion, ja levy on tähän mennessä myynyt pelkästään USA:ssa 17 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi Didn’t Mean to Fall in Love täyttää kaikki Boston-klassikon tunnusmerkit, ja ammattimaisesti toteutettuna siitä olisi saanut loistavan sinfonisen mestariteoksen. Onko tämä Scholzin kannanotto pienentyneitä levytysbudjetteja kohtaan. Varsinkin kolme ensimmäistä levyä (debyytin lisäksi Don’t Look Back, 1978 ja Third Stage, 1986) ovat monikerroksisen ja viimeistä piirtoa myöten hiotun melodisen hard rockin riemujuhlaa. Tekijätiedoissa rummut on merkattu Scholzin nimiin, mutta on aivan selvää, ettei niitä ole soitettu oikeasti. Biisimateriaali on yhä rautaista, mutta levyn soundit ovat suoraan sanottuna täyttä paskaa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin! Joni Juutilainen tä, mistä syystä kyllästyminen ei edes ehdi yllättää. Kari Koskinen Ryhmä repii vaikutteensa bändeiltä kuten Heaven Shall Burn, Lamb of God ja Suicide Silence, joten pelin henki käy selväksi melko nopeasti
Arvosteluasteikko lyhyesti: vuosikymmen sitten. Toisin sanoen: tämä splitti kuulostaa ihmisten tekemältä. Kevyttä skandinaavista folk metalia, death metalia ja Virgin Steele -linjan sankariheavyä yhdistelevä Föder on energinen ja pirteällä tavalla omaleimainen levy, joka elää pitkälti bändin omasta kokeilunhalusta. Rumpalin tehtävänä ei ole esitellä pakkinsa jokaista laitaa, vaan kompit pidetään suorina ja niitä jauhetaan riffien taustalla hartaalla sykkeellä. Föder on hyvä levy, mutta meiningistä kuulee, että kovempaakin tulee vielä lähtemään, kunhan hajanaiset palikat iskevät tiukemmin yhteen. Jo yli viidentoista vuoden takainen Lords of Chaoskin keskittyi pääasiassa black metal -muusikoiden tekemiin rikoksiin, ja genren historian ennen kaikkea musiikillisesta näkökulmasta niputtavalle teokselle on ollut tilausta pitkään. Jotkut painotukset tosin mietityttävät: ovatko esimerkiksi Trelldom ja Blacklodge (jotka ovat saaneet omat luvut) genren historian kannalta olennaisempia bändejä kuin vaikkapa Possessed, Ildjarn tai Satyricon (jotka eivät ole), ja onko Mayhem oikeasti ansainnut hulppeat neljä omaa lukuaan. Pakanallisia hymnejä esittävät bändit kuulostavat molemmat jokseenkin tyypillisilta slaavilaisilta black metal -yhtyeiltä. Teknistä kulmittelua tai ylenmääräistä melodisuutta palvontamenot eivät sisällä. Tapio Ahola Joni Juutilainen Inferno 67. Soundi on varsin omalaatuinen, ja nopeammat kohdat tuppaavat sotkeutumaan toisiinsa. Black Metal – Evolution of the Cult on parhaita metallimusiikista koskaan kirjoitettuja kirjoja. Moitittavaa ei liiemmin ole. No, ei Myrd ole musiikillisesti täysin toivoton tapaus, mutta liian selkeät yhtymäkohdat Shiningiin vievät mielenkiinnon pois, eivätkä sävellyksetkään ole todellakaan puhtainta A-luokkaa. Viisi ja puoli sataa isokokoista sivua käsittävän, komeasti kuvitetun kirjan lukee nopeasti ja innolla. Sinister Ceremonies jättää kuitenkin aika kaksijakoisen olon. Tunnelma ja riffit ovat onneksi pääosin kohdallaan. Levynsä kansilehdissä alkoholia, huumeita ja partateriä kiittelevät Myrdin jannut ovat kuunnelleet Shiningin tuotannon melkoisen tarkkaan, sillä Forbandet fra fdsel on kuin Niklas Kvarforthin heikoimmista pöytälaatikkobiiseistä koottu kokoelmalevy. Näin asiantuntevaa ja omistautunutta panosta näkee musiikkikirjoissa harvoin. Vahvasta ja puusilmäisenpuhtaasta kuolotunnelmasta kuitenkin pisteet, sillä oikeaan riffiin yhdistettynä efekti on kuin haistelisi ruumispinoa helvetissä. Erinomainen lukukokemus Pattersonin teos silti on. Pahimmillaan Sinister Ceremonies taantuu vain kaoottiseksi myllytykseksi. Onneksi venäläiset Vspolokh (???????) ja Vikhr (?????) muistuttavat splitillään, kuinka melankolista blackiä voi tehdä sortumatta turhaan ja usein myös kovin huonotasoiseen synkistelyyn. Brittiläisen Dayal Pattersonin historiikki tyhjentääkin sitten pajatson miltei kokonaan. Julkaisun musiikissa on runsaasti vaikeasti määriteltävää luonnonläheistä tunnelmaa, mikä ilmenee sekä orgaanisten soundien että juuri oikealla tavalla kämäisen meiningin myötä. Kari Koskinen Irminsul Föder Myrd Forbandet fra fdsel Vspolokh/Vikhr Amongst Mossy Stones Purity through Fire Pääosin triona operoiva ruotsalainen Irminsul on musiikkinsa kanssa siitä on- nellisessa asemassa, että bändin tyylilaji on todellakin jotain, johon ei tule törmättyä päivittäin. Irminsul ei ole kuitenkaan turpea progebändi, vaan hyvinkin vaatimattoman oloinen porukka, joka nyt vain sattuu vääntämään keskivertoa mielenkiintoisempaa musiikkia. Terävästi takaraivoon iskeviä koukkuja kaivattaisiin lisää. Depressiivisen blackinkään saralla ei pötkitä pitkälle pelkällä ahdistavalla tunnelmalla. Patterson on selvästi tehnyt valtavan työn teoksensa eteen, ovathan monet lähdemateriaalin haastattelut hänen itsensä tekemiä. Jokusia tunnelmapainotteisia kitarasooloja sentään kuullaan. Yksinkertaisen tehokkaasti purevia kuvioita jauhetaan perusteellisella ja lähes hypnoottisella otteella. Erityisesti vasta vuonna 2011 perustetun Vikhrin osuus kuulostaa enemmän kuin lupaavalta. Ep:n perusteella on turha lähteä tekemään johtopäätöksiä oikein mihinkään suuntaan, mutta levy kertoo Diablerien olevan elossa, joten Transition 2.0 on julkaisunsa ansainnut. Saatanallisuutta painottava death metal on ahdettu täyteen ilkeänjulmaa tunnelmaa, joka hakee vaikutteensa kaukaa 90-luvun alkupuolelta. Joni Juutilainen Domains Sinister Ceremonies The Sinister Flame Yhden demon vuonna 2009 julkaissut espanjalainen Domains ei kiirehdi turhia. Etenkin alaa heikommin tunteva lukija olisi varmasti ollut myös kiitollinen, jos kirjan lopusta olisi löytynyt liitteenä luettelo tärkeimmistä bändeistä, levyistä ja henkilöistä. Esikoispitkää odotellessa sujahti viitisen vuotta, joten lopputuloksen luulisi olevan harkittu ja kohdallaan. Ai niin, mikäli levy alkaa vaikuttaa liian selkeältä, viimeistään levyn viimeiseksi raidaksi lyöty cover Limahlin Neverending Storysta jättää hyvällä tavalla sekavan kuvan. mestariteos keskiverto pohjamutaa Dayal Patterson Black Metal – Evolution of the Cult Feral House Black metal on ollut suosittu aihe dokumentaristien keskuudessa, mutta aiheesta on kirjoitettu melko vähän merkittäviä kirjoja. Osa luvuista rakentuu alan tärkeiden bändien, osa taas alagenrejen tai maantieteellisten alueiden ympärille. Oikeastaan ainoasta merkittävästi huonosta piirteestään, yli tunnin kestostaan johtuen levy käy puuduttamaan, mutta sopivissa annoksissa nautittuna meininki on mitä maistuvinta. Trendien heilahdellessa suuntaan ja toiseen aidoimmat tekijät jäävät aina eloon, ja Diablerie kuuluu eittämättä genrensä vakuuttavimpiin tekijöihin. Pahuus ryömii parhaimmillaan aivan iholle. Patterson käy läpi tyylilajin historian kronologisessa järjestyksessä muinaisista okkultistirock- ja esimetallibändeistä aina post black metaliin. Halveksivalla nuotilla syljetty örinä toimii myös mainiosti, mutta käytetyt työkalut ovat loppujen lopuksi kovin tutut. Venäläiseen blackiin on usein luottaminen, ja näin on myös Amongst Mossy Stonesin kanssa. Kokopitkää odotellessa, siis. Tanskalaisen Myrdin itsetuhoinen black metal on puolestaan kohtuullinen antikliimaksi Irminsulin elämänmakuisen metallijuhlan jälkeen
Pieniä epäkohtia on viilattu, esimerkiksi englannin lausunta tuntuu nyt luontevammalta, ja biiseissäkin on enemmän vivahdetta. – ...Infernon kannesta. – Alku sijoittuu vuoteen 2007, jolloin yhtyeen rumpali Kurre ja silloinen kitaristi Matti alkoivat kasaamaan soittajia projektiinsa. Jos tsekkailee Talvisodan kohtausta, jossa kranaattikeskitys on suomalaisten päällä, voi saada käsityksen siitä, miten päädytään epämukaviin olosuhteisiin. Block Buster: Hammered & Smashed Kuopiolainen Block Buster rullaa vieläkin suuremmalla voimalla kuin taan- noin kuukauden bändinä. www.mikseri.net/makrofagi Mimica: Failing Youth Mimica on jo takuutuote. Ne ovat pyhä kolminaisuus ja kulmakiviä musiikillisessa ilmaisussamme. Perusjutuilla päästään hyvään grooviin, eikä tässä jää kaipaamaan muuta kuin lisää biisejä. Vaikka genremme ei ehkä olekaan yhtä suosittu kuin kultaisella 90-luvulla, tämäntyyppiselle kamalle löytyy silti oma kuulijakuntansa. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Kovaan vauhtiin bändi ei itseään piiskaa, mutta biisit sisältävät silti voimaa ja tunnetta. Me eroamme tästä sekä periaatteiltamme että tyyliltämme. Bändin keski-ikä on jo kolmenkymmenen yläpuolella ja olemme kasarin ja ysärin nuoria. Musiikin tyyliä ei ole tarkisteltu, ja sotaa viljelevään kuvastoon sopii, että biisit etenevät vahvasti murskaten, Sherman-tankin malliin. Siitä huolimatta, että pyrimme soittamaan tiukasti, liveemme ei kuulu paine suorittaa. Bändin nimi perustuu toisen maailmansodan aikaiseen lentopommiin, jossa oli voimaa mosauttaa kokonainen kortteli taivaan tuuliin. Keikalla olemme... – ...nykyinen metallimaailma on täynnä hypertuotettua, sielutonta, digitaalisesti täydelliseksi editoitua sontaa. Vähän ympäri Keski-Suomen lääniä levittäytynyt viisikko kuulostaa kypsältä alle kaksivuotiaaksi aktiksi. Kitaramelodiat, koskettimet ja örinälaulu ovat sopivassa kombinaatiossa keskenään, ja paketti on kiedottu soundimaailmaltaan täydellisiin puitteisiin. www.facebook.com/blockbusterrocks Makrofagi: Ne ovat aina liian lähellä Seinähullujen sävellysten spesialisteina tutuksi tullut porukka esittelee nyt yllättävän selkeää materiaalia, mutta kummastelemista piisaa edelleen. – ...meillä ei ole vielä levy-yhtiötä tukemaan tulevaa pitkäsoittoa. Työmme jakautuu... Silottelematon ja livenmakuinen soitto on mahtavaa kuunneltavaa, ja tällaista tekisi mieli. Otsikko kuvastaakin osuvasti tätä ”Suomen Airbournea”. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Silloin tämäntyyppinen death metal oli parhaassa iskussa. Mika Martikainen Kuukauden bändi: Shrapnel Storm Milloin ja miten. Vuonna 2011 Matti siirtyi reserviin ja SS päätti vahvistaa vokaaliosastoaan uudella laulajalla. Touhussamme voisi siis nähdä jonkinlaista elävienkuolleiden palvontaa. Nykyinen kitaristimme Aki liittyi piakkoin laulajaksi ja pyysi kaveriaan Peteä bassonvarteen. Ulkomusiikillisissa asioissa Pete vääntää grafiikkaa ja nettisivuja Kurren ja Tohtori Mäkitalon keskittyessä edustamiseen. – 90-luvun Floridasta ponnistaneet death metal -bändit kuten Obituary sekä muut sen ajan keskitemponimet tyyliin Bolt Thrower ovat meille merkittäviä musiikillisia vaikuttajia. Lyyrinen päävastuu on ollut Akilla, mutta homma on siirtymässä pikkuhiljaa Ykän riippakiveksi. – ...ennen kaikkea pitämässä hauskaa. Tällä hetkellä kasassa on liuta uusia ralleja, mutta niiden narulle laittaminen olisi hauskempaa, jos tietäisi jakelu- ja promootiokoneiston olevan kunnossa. Aki vaihtoi ”viiskasin” kitaraan ja Ykä liittyi bändiin uutena jäsenenä. www.shrapnel-storm.com AAA-luottoluokitukset Shadecrown: Chained Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Tunnelmien puolesta käydään melko samoilla poluilla kuin itäinen Insomniumimme, eli melankolinen suomalaisuus on läsnä. Bändin nimi. – Biisien kantavana teemana on ollut sota, ja haluttiin, että se näkyy myös nimessä. Kaksi on aivan liian vähän. Muuten musiikkimaku bändin sisällä on hyvin eroavainen. Tohtori Mäkitalo otti pian tämän jälkeen komppikitaristin tontin. Tämän yhteistyön tuloksena syntyi We Come in Peace... Shadecrown kelpaisi jo tässä vaiheessa uraansa vientivaltiksi. Annamme mennä niillä eväin, mitä kullekin illalle on tarjolla, kunhan pidetään huoli, että sata prosenttia jää lauteille! Shrapnel Storm: We Come in Peace... Yleensä menee tappeluksi, jos tulee puhe muista genreistä! 68 Inferno Suurin ongelmamme on, että... Tällä kertaa kuullaan myös YUP-tyylistä koukerointia, mistä osakiitos basisti-laulaja Röntysen jälleen omaleimaiselle laulannalle. Melodioita tarjoillaan ainoastaan teemoja tukemaan, eikä sooloilla juurikaan mässäillä. – ...hylkäämään perinteitä, groovea ja brutaaliutta. Musiikkinsa puolesta bändi tuntuu tavallansa pitävän pilkkanaan lähes kaikkea järjellistä, ja tekee sen hyvin. Tällaisia olosuhteita kuvaa myös bändin nimi. – ...siten, että biisien runko on suurimmaksi osaksi Akin harteilla, mutta sovitustyö tehdään treeniksellä. Jos päässäsi vippaa edes vähän, tutustu tämän ryhmän tekosiin. Omia latujaan suksiva orkesteri vangitsee kuitenkin persoonallisuudellaan, eikä sitä voi verrata mihinkään. Vokalisti on viime kerrasta vaihtunut, ja uusi tulokas Ykä saakin monipuolisella murinallaan ilmeen brutaalimmaksi. -demo. Tampereen lahja keskitempoisen death metalin ystäville ei ole demon nimestä huolimatta rauhan asialla. – Teini-iässä tietyillä mielenkiinnonkohteilla ja mieltymyksillä on tapana kristallisoitua ideaaleiksi, jotka sitten säilyvät mukana enemmän tai vähemmän loppuelämän. shadecrown.bandcamp.com Emme ikipäivänä tule... Bändi lainaa sopivasti punkista, hardcoresta ja metallista, eikä profiloidu kuitenkaan mihinkään tyylilajiin. Rehellistä rockia hyvin ja helvetillisellä groovella soitettuna tässä edelleen painetaan, ja kummastelenkin, ettei bändi ole päässyt vielä Bon Jovi -lämppäystä pidemmälle. Sovitaanko. Miksi
Hyviä kuvioita löytyy, mutta niistä ei ole oikein kutoutunut vieläkään johdonmukaisia biisejä. Sepulturan Refuse/ Resist-versiointi sopii sekaan hienosti, vaikkei siihen paljoa uutta keksitäkään. www.burntfield.com Coraxo: Starlit Flame Sci-fi metalia. Eli tukutuku-bassorumpu, kosketinmatot, vahvat kitaraleadit ja korkealta kovaa lauleskelut stemmoineen muodostavat peruskehyksen, jonka lisäksi ei paljon omaa tarjottavaa ilmene. Eri vaikutteet ja musiikillinen poukkoilu voivat olla toisinaan hyvästä, mutta sävellysten puolesta tämä sekamelska ei nyt vakuuta. Musiikki on hankalasti lokeroitavaa, ja seasta voi kuulla kaikuja niin suomalaisen metallin varhaisista menestyjistä kuin modernimmastakin menosta. Vankka ja lupaava ensiesitys, jolle jäämme siis odottelemaan jatkoa. Mainiosti ääntelevä Maija Turunen voisi olla ilmaisunsa kanssa räväkämpikin, mutta vakuuttavaa meno on näinkin. Yli kymmenminuuttiset eepokset eivät sovi kiireiselle tai vikkelämpihoksottimiselle, mutta synkkämielisille apaatikoille, joita ei vaan kiinnosta, tätä voi kyllä suositella. Vokaaleista suuri osa lepää naislaulajan harteilla, mutta kummatkin suoritukset jäävät päälleliimatun tuntuisiksi. www.facebook.com/veristiband White Mist: Demo 2013 White Mist ei sisällä nimestään huolimatta mitään, mistä tulisi mieleen valkoista, valoa tai edes sellaisen pilkahdusta. Melodiat ja monipuolisuus ovat valtteja, joilla pärjää. www.facebook.com/gravenimagemusic Grimace: Gates of Mind Mikkeliläinen Grimace debytoi levymittaisena, eli sanottavaa piisaa. Uutta genreen ei tuoda, mutta tutuilla aseilla on saatu aikaan mukiinmenevää perustouhua. www.facebook.com/thewombband Lievät maksuhäiriöt Colorizer: Demo 2012 perustettu jyväskyläläinen Colorizer lataa tiskiin kahden biisin verran asennetta. Modernein soundein murjova, grungeen ja vähän stoneriinkin pohjautuva raskas rock on simppeliä ja toimivaa. www.facebook.com/Torchiaband Boreal Grin: 2/2013 Kemiläistrio taisi olla palstalla viimeksi puolisen vuotta sitten. Hauskinta on, että seassa on riffejä, jotka olisivat joissain olosuhteissa jo death metalia, mutta Mimican käsissä ne kuulostavat rockilta, melkoisen turpaanvetävällä asenteella. Pienimuotoinen ponnettomuus jää jälkimauksi, vaikka tuotanto onkin moitteetonta. Mikäli ”hands up high, we’re the warriors of dragons!” -malliset lyriikatkin ovat in (kuten voisi olettaa), Gravenimageen saatetaan suhtautua alan markkinoilla ilman kummoisempaa närästystä. Kova bändi on aina kova, vaikka pahvilaatikko päässä kuuntelisi. Hyvät sanoitukset kärsivät nekin sovitusongelmista, tuntuisi nimittäin melkoisen hankalalta alkaa laulaa värssyjä mukana. Tämä ei ole hyvä, koska biisit eivät tarjoa melodioistaan huolimatta tarttumapintaa. Bändi kuulostaa jämäkämmältä ja metallisemmalta, mutta vielä on ongelmiakin. Bändin soitto rullaa ja kiekko soundaa aivan mahtavalta, joten jäämme odottelemaan jännityksellä (mahdollista) jatkoa. Rujommanpuoleiset vokaalit luovat monotonisuutta, mutta väriä ja melodioita saadaan mukaan koneilla ja efekteillä, mitä ilman lopputulos olisikin tylsä. Nelikon tanakka paahto repii vaikutteita thrashistä ja uudemmasta death metalista, mutta toteutus rokkaa punkilla asenteella. Ja vaikka naislaulun voimin toimitaankin, nyt ollaan kaukana oopperametallista. Tästä huolimatta pysytellään kuitenkin maallikollekin helpposelkoisella alueella. Vokalisti Miika Kiljalasta lähtee monenlaista ääntä, ja raivoisamman pään ilmaisuun on saatu sekaan ihan oikeaa nuottia, mikä miellyttää. Black Sabbathin jykevyys, Deep Purplen notkeus, runsas Hammondien käyttö ja 70-luvun mieleen tuova pehmeähkö tuotanto saavat aivan erilaista tuulta alleen, kun keulille laitetaan naislaulaja. Onko orkesterille kertynyt tässä ajassa uutta ”sanottavaa”. Duona toimivan kokoonpanon konepitoinen death metal esittelee raskautta ja erilaisia raivokkuusasteita monipuolisissa puitteissa. www.mimicaband.com Indoctrine: Unto the Fall Toista julkaisuaan vuoden sisään tuuppaava Indoctrine oli valmista kauraa jo syntyessään. Demojen toimitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski päästä todistamaan keikkaolosuhteissa. Levyn ongelmaksi muodostuukin sen vaikea hahmotettavuus. Biisikolmikosta erottuvin, päätös What Remains antaa pi- tuudestaan huolimatta luvan odottaa enemmän. Vielä ei voida puhua sellaisesta. Melodioita, ideoita ja riffiä piisaa, ja kaikki tykitetään ulos riittävällä tiukkuudella. Tällä kertaa myös hutera tuotanto syö pistesaalista. Tyylillisesti hajoillaan eri suuntiin, mutta pääpaino on verkkaisemmalla tunnelmoinnilla. Vokalisti Häkkisen ulosanti on monipuolista vakuuttaen eniten aggressiivisella laidallaan. Huolellisesti mietityt biisit eivät lyö missään kohden hutia, mutta eivät vielä nyrjäytä aivoja. www.colorizer-band.com Gravenimage: Gravenimage Kotkalaisen Gravenimagen tyyli on pesunkestävä power metal. Bändin jynkytys lainaa jonkin verran thrashin lainalaisuuksia, vaikkei vauhtia olekaan kuin näytteeksi. Laulupuolella luotetaan pelkkään rääkynään, mikä kyllä passaa. Sävellyksistä löytyy kehityskelpoista ideaa, ja mies- ja naislauluja käsittävät vokaalit tarjoavat vaihtelua turhankin yksinkertaiseen ja junnaavaan sapluunaan. www.facebook.com/WreckOnOfficial Burntfield: Organic Waves Burntfield rakentelee musiikkinsa vanhahtavan hard rockin pohjalle. Negatiivista puolta edustavat Aadolf Virta nen Demoni hienoinen yliyritys ja kehno tuotanto. Upeita hetkiä piisaa, mutta mieleen jää aika vähän. Jos toimivaa ja yhtenäistä soundimaailmaa ei oteta huomioon, jokainen biisi voisi olla eri bändiltä. Bändi yhdistelee maittavasti death metalin, thrashin, melodiat sekä asenteen ja tietää mitä tekee. Rosoinen, mutta melodinen ja monipuolinen laulu huolehtii tunnelmien rakentelusta merkittävissä määrin, mutta riffipuoleltakin löytyy mukavasti rustoa. Nyanssit tuntuisivat kasvaneen; koko settiä ei paineta läpi kaasu pohjassa, mutta kokonaisuus on intensiivinen ja kaikki ratkaisut puolustavat paikkaansa. Runsailla stemmoilla höystetyt kipaleet groovaavat ja ovat värikkäitä. Uskoisin, että tällä kertaa eka demo ei ole paras. Hardcoren, death metalin ja luokittelemattoman metelin välimaastoon asettuva ryske jää yrityksestä huolimatta valjuksi. www.coraxo-official.com Konkurssit Veristi: Alku Vaasalainen Veristi sekoittelee melankoliaa, raskautta, mieskorinaa ja heleämpää naisääntä. Pelkillä ärinävokaaleilla maustettu meno tuo paikoin mieleen At the Gatesin eli yhden alan legendaarisimmista. Samoista biiseistä saisi jämäkästi vedettynä ja kunnon soundeilla aivan eri voimantunteen. www.indoctrine.bandcamp.com The Womb: 2103 The Womb yllättää soundillaan, vaikka sen musiikkityyli koostuukin vanhahkoista suuntauksista. Hiukan yllättäen bändin riveissä vaikuttaa Wasarasta, Corpse Molester Cultista ja Catameniastakin tuttuja soittajia, joten alavirettä löytyy vähän erikoisempaankin aluevaltaukseen. Biisit ovat pitkiä kuin nälkävuosi, eikä riffien vaihdossakaan tunnuta pitävän kiirettä. Rankkaa pitäisi olla, vaan eipä ole. Silti biiseihin kaipaisi lisää täkyä ja riffikyniin terävyyttä. Pientä rauhoittumista ja panostusta peliin, ja käsissämme on vallan mainiota metallia. Näillä orkesteri vakuuttaakin soittosuorituksia enemmän. www.mikseri.net/cwometal Kurinpitolautakunta: Kauna Kurinpitolautakunta tuo nimenä ensimmäisenä mieleen punkyhtyeen, mutta bändihän edustaakin metallia. www.mikseri.net/bandgrimace Wreck On: Bare Knuckle Four/Bad Lucke Pari vuotta vanhalla Wreck Onilla on moni asia mallillaan. Hyvältä soundaava tekele on nauhoitettu livenä, ilman klikkiä ja soitin kerrallaan, mistä on tarttunut mukaan sopivasti rosoisuutta. Tuottamista ja hedelmällisempiä sävellyksiä jää siis kaipaamaan, ainakin. Tampe relainen Torchia etenee ruotsalaistyyliset thrashmetkut mielessään. Unto the Fallille loihditut melodiat kurkistelevat paikoin jopa black metalin sysipimeään maailmaan, ja tämä antaa kaivattua ilmeikkyyttä. Itse sekoittelin Rennien. Riffiä ja vauhtia riittää ja vokaalipuolellakin painetaan sata lasissa, mutta lopputulemaksi jää vain neljän biisin mittainen ponnettomuus. On ja ei. www.facebook.com/boreal.grin Cut Wide Open: The Sun of Periphery Cut Wide Open jatkaa rymistelyään samoissa merkeissä kuin taannoisella ensidemollaan. Eihän tässä mistään ruudinkeksinnästä ole kyse, ehdottoman maittavasta ja kiukkuisesta menosta kuitenkin. Väriläiskäksi jääkin vain tuo mainittu naislaulu, joka sekin ampuu teatraalisuudessaan paikoin täysin yli. www.mikseri.net/whitemist Torchia: oNe Pahaa oloa parhaimmillaan. www.facebook.com/Kurinpitolautakunta Inferno 69. Biisit ovat standardipläjäyksiä, eivätkä järin persoonallisia sellaisia, mutta hyviä juttujakin löytyy. Vaikka bändin mieltää rockiksi, seasta löytyy niin vanhahtavia kuin modernejakin progressiivisuuksia. Huonoksi bändiä ei voi sanoa, pitkästyttäväksi voi. Kitara–basso–rumpu-soitinyhdistelmällä rakennetut biisit ovat tylsähköjä ja etenevät ilman kummempia kliimakseja tai kuriositeetteja
Nimeksi valikoitui Silvercross, joka oli viittaus Tony Iommin kaulassa roikkuvaan ristiin. Myös Artillery ulosti ensimmäisen demonsa, ja vaikka tyyli oli aluksi lähinnä heavyä, varsin pian suunta muuttui kohti terävämpää ilmaisua. V uonna 1982 thrash metal oli vielä alkutekijöissään. Black Sabbath oli suurin esikuvamme, ja meillä oli hauskaa, vaikka emme osanneet edes soittaa. Myöhemmin vaihdoimme nimeksi Unicorn ja veivasimme paljon covereita, mutta vasta Devil’s Symphonyn myötä aloimme tehdä omia biisejä ja ottaa homman vakavasti. Saksassa Destruction, Tormentor ja Sodom rakensivat omaa nurkkaustaan, mutta myös Tanskassa oli varovaista liikehdintää. Bändiä alusta asti johtaneet Stützerin veljekset ovat luotsanneet ryhmäänsä läpi karikkoisen taipaleen, josta ei puutu yllättäviä mutkia. Kitaristi Michael Stützerin mukaan reissu on ollut samaan aikaan sekä raskas että palkitseva. Yli kolmen vuosikymmenen mittaiselle matkalle on mahtunut sekä lamauttavia kuoppia että riemukkaita onnistumisia. Hän soitti myös kitaraa, joten saimme siitä kipinän oman bändin perustamiseen. Teksti Kari Koskinen Kuvat John Mortensson Tanskalainen tykistökeskitys Tankin Heavy Artillery -kappaleesta nimensä napannut Artillery on yksi sitkeimpiä edelleen operoivia speed/thrash-yhtyeitä. – Olimme veljeni Mortenin kanssa tuskin kymmenvuotiaita, kun ystävämme tutustutti meidät bändeihin kuten Slade, Deep Purple ja Black Sabbath. Inferno 71. Metallica, Anthrax ja Exodus julkaisivat ensimmäiset demonsa
Records panttasi levyn julkaisua peräti 14 kuukautta. Kärsimyksellä oli kuitenkin puolensa. – Meiltä kyseltiin jatkuvasti uudesta levystä, ja turhauduimme lopulta niin, että laitoimme bänditoiminnan jäihin. Tarjolla olisi ollut kiertueita aina Yhdysvaltoja myöten, mutta levy-yhtiön saamattomuus laittoi unelmille stopin. Grunge teki myös tuloaan, ja koko metalliskene alkoi revetä liitoksistaan. Soitimme vain musiikkia mistä pidimme. Soitimme vain musiikkia mistä pidimme. Michael perusti heavy/thrashiä soittaneen Missing Linkin, johon myös velipoika Morten liittyi heti Artilleryn hajottua. Vasta kun Slayer, Metallica ja Megadeth alkoivat saada nimeä, mekin aloimme päästä kartalle. Bändi alkoi jälleen kerran hajota kappaleiksi. Bändi julkaisi kaksi pitkäsoittoa, mutta ajatus vanhan rakkauden paluusta kyti jatkuvasti taustalla. – Saimme paljon hyviä kiertuetarjouksia, muun muassa Tankardin ja Exodusin seuraksi, mutta laulajamme Flemming Rönsdorf ei halunnut keikkailla. Tuulettimessa pyörineet ulosteet pitivät kuitenkin huolen, ettei ura vain ottanut auetakseen. Levyn tuottajana toiminut, muun muassa Metallican klassikkoja äänittänyt Flemming Rasmussen saa Michaelilta kiitosta. Tashkentin- ja Alma Atan -keikkojen mainingeissa Afganistanin pohjoispuolella bändi kuuli paljon Lähi-idän kulttuureilta tuoksuvaa musiikkia. Piirit olivat kovin suppeat, joten paikallisten muusikoiden tiet ristesivät useaan otteeseen. Pidän levyn musiikista kyllä edelleenkin ja soitamme yleensä paria kolmea raitaa siltä jokaisella keikallamme. Rivit kasattiin uudelleen, ja retki kohti suurta ja tuntematonta saattoi alkaa. – Noihin aikoihin tanskalainen skene oli Pretty Maidsin, Skagarackin ja muiden kevyempien bändien hallussa. Emme saaneet hommaa toimimaan ja Roadrunner alkoi kypsyä meihin. Jengiä pamputettiin surutta, moshaus ja daivaaminen oli kiellettyä. Ole Frausing, Devil’s Symphonyn rumpali, soitti hetken myös Mercyful Faten riveissä, joten luonnollisesti he vaikuttivat meihin suuresti. Kakkoskiekko Terror Squad nauhoitettiin jo 1986, mutta Neat 72 Inferno Terror Squad sai hyviä arvosteluja kautta linjan. Per Onink tuli kuvioihin vasta kaksi kuukautta ennen Artilleryn perustamista, ja teimme hänen kanssaan ensimmäisen demon We Are the Deadin. Thrash metalin nousun myötä ajat kuitenkin muuttuivat, ja bändi julkaisi debyyttinsä Fear of Tomorrow’n parin laulajavaihdoksen jälkeen vuonna 1985. Keikkojen saanti oli alussa ongelmallista, sillä bändin musiikkia pidettiin Tanskassa osoituksena tekijöidensä väkivaltaisuudesta. Vasta kun Slayer, Metallica ja Megadeth alkoivat saada nimeä, mekin aloimme päästä kartalle.” Ei huolta huomisesta Mercyful Fate aloitti pioneerityönsä tanskalaisen heavyn eteen jo vuonna 1981 eli vuosi ennen Artilleryn syntymistä. Olen lopputuloksesta edelleen hyvin ylpeä. Väliaikaisia elonmerkkejä Toimettomaksi Stützerin veljekset eivät jääneet. – Paikalliset nuoret menivät aivan pähkinöiksi ja virkavaltahan ei moista sietänyt. Ongelmat levy-yhtiön kanssa jatkuivat kuitenkin vanhaan malliin ja bändi vetäytyi tauolle jo toistamiseen. Tästä inspiroituneena syntyivät kappaleet 7:00 from Tashkent, Don’t Believe ja Khomaniac, joista viimeisin on parhaita thrash/speed-sävelmiä ikinä. Tuotanto olisi tosin voinut olla parempikin. Ja sitten kun levy lopulta ilmestyi, kansikuvana käytettiin varhaista luonnosta. – Flemming on hyvä tuottaja ja hänellä oli muutamia loistoideoita, mutta enimmäkseen hän vastasi vain äänittämisestä. Tämäkään breikki ei jäänyt lopulliseksi, sillä Artillery sai kutsun Neuvostoliittoon. Otimme vaikutteita myös G.B.H:n ja Dischargen kaltaisesta punkista, mutta kovimman vaikutuksen meihin teki Acceptin Fast as a Shark. Viimeiseksi etapiksi jäi vaatimaton kolmentuhannen kilometrin junareissu kuuluisalla Siperian linjalla. Saimme soittaa viisi keikkaa ennen kuin meidät heitettiin ulos maasta. Roadrunnerin kautta julkaistu By Inheritance (1990) olikin edeltäjiään selvästi melodisempi ja musikaalisempi levytys, jonka rikkaat kitarakuviot ovat yhä melkoista herkkua. Miksauksen aikana hän suorastaan loisti, vaikka napisikin pienestä budjetista. Devil’s Symphony sen sijaan alkoi liikkua raskaampaan suuntaan ja äänitimme musiikkia ilman laulajaa. – Pidimme itseämme mustina lampaina emmekä tajunneet tekevämme thrashiä. – Näimme Mercyful Faten ensimmäisen keikan kotikaupungissamme Taastrupissa, ja meistä tuli heti hyvät ystävät. Poistuin itse riveistä vuonna 1991, ja loput bändistä pisti pillit pussiin vuotta myöhemmin. Kohti uusia epäonnistumisia ”Pidimme itseämme mustina lam paina emmekä tajunneet tekevämme thrashiä. Jaoimme myöhemmin myös yhteiset treenitilat. Nousukiito jäi kuitenkin alkutekijöihinsä. Meillä oli myös Black Sabbath -coverbändi nimeltä Abracadabra, jossa soitti King Diamondin myötä nimeä saanut Hal Patino. – Missing Link auttoi minua jatkamaan musiikin parissa ja keskityimme vain pitämään hauskaa ystävien kesken. Emme myöskään enää epäilleet kykyjämme, By
Uusi miehistö sai tulikasteen viime vuoden lopulla julkaistulla Legions-pitkäsoitolla. Bändi on keikkaillut ja julkaissut levyjä enemmän kuin koskaan. Uusi laulaja Michael Dahl löytyi Mercyful Fateä ja King Diamondia soittavasta coverbändistä, kun taas rumpali Joshua teki vaikutuksen modernisti Facebookin välityksellä. – Testasimme Michaelia parilla keikalla Tanskassa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Viisikymppiset Stützerin veljekset antavat riffiranteen laulaa ja homma toimii muutoinkin esimerkillisen hyvin. Fanit ovat tukeneet meitä hienosti, ja toivottavasti pääsisimme pian myös Suomeen, sillä Jalometallista jäi paljon hyviä muistoja. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tulevaisuus näyttääkin nyt paremmalta kuin aikoihin, sillä kysyntä Artilleryä kohtaan tuntuisi olevan hyvässä kasvussa. Joshua puolestaan esitteli meille sen verran kovia rumpujuttuja, että tätäkään valintaa ei tarvinnut pähkäillä. Uudella rytinällä eteenpäin Viimeiset kuusi vuotta Artillery on ollut hyvin aktiivinen. Tiesimme, että mikäli haluaisimme vielä joskus olla aktiivisia, meidän olisi pakko hommata uusi laulaja. Paluuta helpottivat myös puolalaisen Metal Mindin julkaisemat neljän ensimmäisen levyn uusintapainokset, joihin Michael on yhä erittäin tyytyväinen. – Teimme levyn tiimoilta vain Wackenin-keikan. Inheritance oli niin onnistunut ja fanienkin rakastama levy. – Legions on mielestäni paras levymme sitten By Inheritancen. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Vanha ongelma oli kuitenkin yhä läsnä, sillä Flemming Rönsdorf ei halunnut edelleenkään keikkailla. Uudeksi laulajaksi valikoitunut, edeltäjäänsä melodisemman äänen omannut Søren Adamsen sulki monen epäilijän turvat viimeistään Jalometallin-keikalla vuonna 2009. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Päätös oli silti paras mitä olemme koskaan tehneet. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Alkuperäinen rumpali Carsten Nielsen ja laulaja Søren Adamsen erosivat joukosta, ja edessä oli jälleen uusien muusikoiden haku. Hän lauloi vanhat biisimme niin vakuuttavasti, että homma oli selvä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Vuonna 2011 julkaistu My Blood jatkoi vahvojen näyttöjen sarjaa, mutta tämän jälkeen vanhat ongelmat nostivat päätään. Tiesimme Mortenin kanssa, että Artilleryn herääminen olisi vain ajan kysymys. Metal Bladen kautta julkaistu albumi on tavallaan myös palkinto sitkeydestä, sillä bändillä on nyt takanaan vahva koneisto. – Carsten halusi palata punkjuurilleen, ja Søren oli sotkeutunut niin moneen projektiin, että Artillerylle ei olisi riittänyt enää aikaa. Paluukiekko B.A.C.K. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. julkaistiin vuonna 1999. Katsopa vaikka keikkalistaamme tuon jälkeen, Michael naurahtaa. Äänitimme sen nopeammin kuin koskaan ennen, minkä ansiosta levy kuulostaa hyvin raikkaalta. Jaamme myös treenitilat Carstenin punkbändin kanssa, eli välimme ovat ihan kunnossa. Tämä oli vaikea päätös, sillä fanimme pitivät Flemmingista kovasti. 00100 Helsinki Fax. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Uutta tulemista pedattiin mainiolla live-dvd:llä, ja vuonna 2009 ilmestynyt When Death Comes -levy on edelleenkin bändin parhaimpia kokonaisuuksia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Michaelin mukaan levyn äänittäminen ja julkaisu olivatkin lähinnä projektinomaista toimintaa, jota ei voi laskea oikean bändin tekemisiksi. Hän halusi panostaa hard rockin laulamiseen, mutta olemme edelleen hyviä ystäviä
– Kun sain viimeisen puheenvuoron tapahtumassa, heitän varmaan lopuksi kutsun ihmisille, että tervetuloa Helsinkiin ensi vuonna.. Lauri Ylitalo piirittäjä Metalli – tiedettäkö. Toisaalta se on aika metallimaista, että keskitytään hyvin pieniin yksityiskohtiin ja saadaan siitä irti kaikenlaista, Karjalainen toteaa. Se veti biisinpätkästä aika tiukkaa analyysiä noin musiikin rakenteen näkökulmasta. Konferenssin viimeinen puhuja on Karjalainen. Että siellä on ihan alan ihmisiäkin puhumassa asiasta, ei pelkkää akateemista jaarittelua. Konferenssin aihepiireiksi kelpasivat yhtä hyvin Steel Pantherin glam metal -parodia kuin uskonnon, sukupuolen ja kansallisen identiteetin merkitys Puerto Ricon metalliskenessä. – Konferenssin aikana tuli puheeksi, että voitaisiin pitää parin vuoden päästä seuraava, isompi tapahtuma. Siinä oli kulttuurintutkimusta, sosiologiaa, musikologiaa, filosofiaa ja sitten tää meidän kaupallinen näkökulma edustettuna, tutkimusjohtaja Toni-Matti Karjalainen toteaa. – Pääteemoja omassa tutkimuksessani on ollut suomimetallin vienti, se miten suomalaiset bändit pärjää ja toimii ulkomailla. Konferenssin kattoteemana on metallikulttuurin yhteisöllisyys. Jos sosiologi Deena Weinstein olikin 1990-luvulla tiedemaailmassa yksinäinen susi kirjallaan Heavy Metal: Music and It’s Culture, tänä päivänä metallista kiinnostuneilla tutkijoilla on jopa löyhä kattojärjestö International Society for Metal Music Studies. Väitöskirjansa muotoilun ja brändin suhteesta Taideteolliseen Korkeakouluun tehnyt Karjalainen on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita esimerkiksi metallimusiikkiin keskittyvästä yrittäjyydestä musiikkiteollisuudessa. Oman konferenssiesitelmänsä Bowling Greenissä otsikolla In Somnium Exportata: A Finnish Story of International Metal Labor pitäneen Karjalaisen työpöydällä lepää tällä hetkellä Nightwishin brändinrakennusta koskeva aineisto, joka pitäisi jalostaa julkaisuksi saakka. Että millainen se suomimetalli kattobrändinä ylipäätään on ja miten yhtyeet markkinoivat itseään, visuaalisesta viestinnästä toimintaan. Ja varmasti oppii jotain uutta ja yllättävää. Miksi Pertti Perustallaajan kannattaisi tulla yliopistolle kuuntelemaan akateemista puhetta. Se on hyvä varsinkin, kun konferenssin näkökulma on kaupallisuuteen ja metallikulttuuriin liittyvä. Populaarikulttuurin entinen musta lammas kelpaa tänä päivänä lähes minkä tahansa tieteenalan tutkimuskohteeksi. – Lisäksi meidän on tarkoitus pistää kasaan jonkilaista artisti- tai teollisuuspaneelia. Sanalla sanoen Bowling Greenin konferenssin aiheet olivat riemastuttavia. Ja toivottavasti niille päiville saadaan metallikeikkoja Helsinkiin. Ihmiset kyselivät 74 Inferno kovasti, kiinnostaisiko mua järjestää tällainen Helsingissä. – Jos Pertti on kiinnostunut metallista, sieltä saa varmasti kiinnostavia näkökulmia ja hyviä esimerkkejä siitä, miten tarkastella ilmiötä. Yksi viimevuotisen Yhdysvaltain Bowling Greenin metallikonferenssin aiheista: Thor. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun järjestämä konferenssi on jatkoa Yhdysvaltain Bowling Greenin valtionyliopistossa viime vuonna järjestetylle The Heavy Metal and Popular Culture -konferenssille. Helsingissä järjestetään kesäkuussa 2015 viikon mittainen tiedekonferenssi Modern Heavy Metal: Markets, Practices and Cultures. Seuraava metallimusiikkia tutkiva konferenssi järjestetään maaliskuussa Puerto Ricossa. Vientinäkökulma ja visuaalinen kommunikaatio – tai jos käytetään rumaa sanaa, brändäys – on semmoisia, mistä mä olen henkilökohtaisesti kiinnostunut. Saksalaisen musiikkitieteilijän Florian Heeschin aiheena oli kanadalainen kuumavesipullonräjäyttäjä Thor. – Siellä oli vähän toistasataa ihmistä puhumassa ja keskustelemassa metallin tutkimuksesta, mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan. Ja nyt sitä aletaan laittaa kasaan. Otsikoiden perusteella esitelmissä tullaan sivuamaan jopa metalliyleisön vanhenemista ja sitä, tarvitaanko jonain päivänä alakulttuureihin keskittyneitä vanhainkoteja. Tuntui hurjalta, miten noin lyhyestä näytteestä voi vääntää noin paljon tutkimusta. Heeschin esitelmän otsikkona seisoi Nordic Metal Avenger: Jon Mikl Thor’s Performances of Superhero Characters. Helsinkiinkin saadaan varmasti yleissivistävä kattaus, joka toivottavasti kiinnostaa akatemian ulkopuolisiakin ihmisiä. – Yksi tyyppi oli tutkinut Messhuggahia muistaakseni väitöskirjaksi asti
elee a t t i onn otiast ! tä vu 25- ihäiriö m Ryt
YHTEISTYÖSSÄ: HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. 19.20.21.KESÄKUU.2014.NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI LISÄÄ BÄNDIJULKISTUKSIA TULOSSA... ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN