MOONSPELL SCORPIONS ENSLAVED WALTARI ENSIFERUM TERVEET KÄDET MELECHESH RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 2/2015 I HINTA 7,80 euroa
Eli kyllä pitäis tällänen rähinä täälläkin kelvata samoilla leveysasteillahan tässä ollaan. fb.com/santacruzband 6.3. Se on kuulkaas vimmaista heviä, hard rockia ja eläimellistä menoa nyt! Ei siis mitään niiskuneitien hiuslakka hienostelua, vaan meno on tolkuton kuin muumi laakson perseelle potkintabileissä!!! Osuu ja uppoaa kuin tennari hanuriin. lm noir -nauhana... CD / LP / Download “Where Evil Dwells” HELVETTI SOIKOON, SE ON SPEED METALLIN AIKA TAAS! 13. www.atthehollow.com cd ulkona, kylmässä NYT spinefarmrecords.com. sts NYT KAUPOISSA! Ja nyt jotain aivan muuta: what i hold most dear Baritonikitara, kontrabasso & perkussiot. LP / CD / MC / Download fb.com/rangerheavymetal Alaskahan on vähän niinkuin Suomi (ilman saunaa tosin): helvetin kylmä, kesällä myös itikoita, kalja maistuu, ahistaa ja metallirif. fb.com/36crazy. ä veistellään heti kun silmä välttää. Niillä syntyy outo tunnelma kuin elämä lipuisi silmien ohi . 3
38 14 22 70 M ARKUS P AA JALA THOR BROEDRESKIFT TIMO ISOAHO OLIVER RATH 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm. Lord Fist, Below the Sun, Morbid Evils, Black Royal... 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Enslaved 020 Moonspell 022 Terveet Kädet 026 Ensiferum 028 Desolate Shrine 030 Melechesh 034 Waltari 038 Ranger 046 Pölkyllä: heavylapsi, kirjailija Tommi Liimatta 050 Salamyhkä: Vinterland Welcome My Last Chapter (1996) 053 Arviot, pääosassa Barren Earth 068 Demot, pääosassa Teuras 070 Vanha liitto: 50-vuotias Scorpions, haastattelussa Klaus Meine 074 Kuudes piiri: mikä Band on the Web -palvelu?
DR. mastermind / multi-instrumentalist Arjen Lucassen (AYREON, STAR ONE) and vocalist Anneke van Giersbergen (exThe GATHERING, DEVIN TOWNSEND PROJECT) An epic production of Ayreon proportions featuring two contrasting interpretations of the same songs, all composed specifically for The Gentle Storm: acoustic / folk arrangements (CD1 Gentle) and a full-on metal assault (CD2 Storm) Also available as Limited Edition Artbook incl. guest appearances from Peter Cox (GO WEST, ex-MANFRED MANN‘S EARTH BAND), Nik Kershaw, Steve Hogarth (MARILLION) and many more. Karyn Crisis (ex-CRISIS) and Davide Tiso (ex-EPHEL DUATH) OUT MARCH 27TH After 19 years the deadly Teutonic death metal force returns with 11 tracks of dark and dismal death metal! KARYN CRISIS´ GOSPEL OF THE WITCHES SALEM‘S WOUNDS THE AGONIST EYE OF PROVIDENCE MORGOTH UNGOD www.CENTURYMEDIA.com Exclusive vinyls, bundles and more can be found in our webstore: www.CMDISTRO.com The Diary · Out March 20th Feat. 36 pages of artwork and instrumental versions of both CDs and as 180g 3 LP Gatefold Vinyl Edition (incl. LIVING DEAD! CRUSH THE SUBLIME GODS OUT NOW! THE DOC IS BACK IN TOWN! 13 tracks of real thrash metal, offering a wide array of mid-tempo stompers, slayerized fast and aggressive tracks and grooving melodic numbers, uniting all elements of DR. CD with two bonus tracks) OUT NOW! Scorching, ambitious yet anthemic melodic death metal featuring the debut of vocalist Vicky Psarakis. PLEASE COME HOME · Out now! check out special offers and rare collector‘s items at www.INSIDEOUTSHOP.de www.INSIDEOUTMUSIC.com. CD DIGIPAK (with two bonus tracks) and LP (180g vinyl, incl. OUT MARCH 6TH 13 haunting songs of ceremonial heaviness and gothic romanticism feat. LIVING DEAD!‘s multi-faceted sound. Also available as LTD. the entire album on 2 CDs) „Lonely Robot is a gloriously ambitious sonic adventure, produced and performed to perfection.“ Steven Wilson New project by John Mitchell (KINO, IT BITES, FROST*, ARENA), feat
Kummankin uusi albumi aiheuttaa ajoittaista ihokarvojen sojottelua. Tämä yhdistettynä seikkaan, että elämme totuttua laadukkaampaa levykevättä, saa sisäisen optimismini kukkimaan alppiruusun lailla. Ugh vaan! Norjalainen Enslaved on yhtye, jonka albumeja odottelen aina lapsenomaisella innolla. Siis katsokaa Googlesta, tämä palsta on mokoman luettelointiin liian lyhyt. Aloitetaanpa kansibändistämme. Totuuden nimissä on sanottava, etten jaksa kuunnella Rangeriä levylautaselta käsin kovinkaan pitkään, mutta livenä bändin jyystö on kerrassaan riemastuttavaa. Keskustelin hiljattain Ranger-jutun tehneen Jukka Hätisen kanssa aiheesta, miten oikeasti uhkaavaa ja pelottavaa musiikkia on todella hankala löytää – etenkin mustan metallin piiristä, josta sitä tulisi pulputa. Ranger on bändi joka elää ja hengittää asiaansa, samoin kuin esikuvansa 30 vuotta sitten, ja aivan kuten bändi itse jutussamme asian esittää, kysymys ei ole halvasta retroilusta vaan ajattomuuden jatkumosta. Myös Hatakan ennakkoluulottomille tekemisille on riittänyt naureskelijoita, mutta katsokaapa, mitä kaikkea mies on saanut Waltarin pian 30-vuotisen uran aikana aikaiseksi. Mitä alkuvuoden muuhun raskaamman rockin satoon tulee, kelpoa hyllyntäytettä ovat jo ehtineet julkaista esimerkiksi parhaan levynsä tehnyt Mokoma, pitkästä aikaa kovimpaansa yltänyt CMX, todella tanakan black metal -paketin tulittanut Marduk sekä mielestäni tähän asti vuoden vaikuttavimmasta albumista vastannut Callisto. Kärtsy Hatakka on parikymmentä vuotta Klaus Meinea nuorempi, mutta kylläpä tuohonkin ikään on ehditty. Näin ei ole vähiten sen vuoksi, että yhtyeen keikoilla pääsee todistamaan keski-ikäisten miksauskopin luona pönöttäjien sijaan nuoren voiman jyräämistä, myös yleisön puolella. Biisinsä eivät ole pitkiä, joten jätän tämänkin tähän. Patsaaksikin valettu Läjä Äijälä ei ole kaukana kuudenkympin rajapyykistä, mutta jumalauta, millä vimmalla ukosta edelleen sinkoilee. Minä aion nyt kuitenkin ruotia hieman pitelemäsi numeron aiheita, koskapa olen niistä harvinaisen innoissani. Moinen meininki on vallan merkillistä jo siksi, että lehdissä on yleensä sisällysluettelo. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Ja sitten, Terveet Kädet... Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Haluan kävellä puistossasi EHKÄPÄ tylsin mahdollinen pääkirjoitus on sellainen, jossa luetellaan, mitä lehden seuraavilla sivuilla on luvassa. Saksalaiselle Scorpionsille on naurettu viiden (!) vuosikymmenen mittaan enemmän kuin humppalaki sallii, vaikka onhan tuohon tietysti ollut ajoittain aihettakin. Ja olemme vasta alkukeväässä! Tästä kulmasta vallalla oleva musiikkialan kriisi ei vaikuta kovinkaan valtavalta. Pienenä mainitut saattoivat törröttää pelostakin, vaikkapa nyt Black Sabbathin tai Venomin albumeihin tutustuessa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Rock todellakin tarvitsee rangereita! Vielä reippaampaan jatkumoon sekaannumme, kun selaamme sivuja miltei lehden loppuun. Viimeisin levynsäkin nyt on mitä on, mutta mikään ei pyyhi pois sitä faktaa, että Skorpparit oli etenkin uransa alkupuolella aivan huikean hyvä hard rock -yhtye. Tuo Virgin Killer -levyn (1976) kappale on aivan millä tahansa mittapuulla yksi hienoimpia rockhitureita ja kaivertaa sanani totuuksien peruskallioon. No, kyse ei ole varsinaisesti blackistä, mutta helsinkiläisbändi Desolate Shrinen uutukainen on viimevuotisen Triptykonin jälkeen ensimmäinen kiekko, joka onnistuu pureutumaan oikein huolella lihaan ja saa olemisen tuntumaan ihanan tukalalta. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 5 INFERNO. Jokainen, joka epäilee sanojani, menköön YouTubeen ja kirjoittakoon sinne ”Scorpions: In Your Park”. Se soittaa musiikkia, joka yhdistelee arvostamiani asioita 70s-progesta äärimetalliin, ja samaa voi sanoa levyarvioiden pääosassa paistattelevasta nykyBarren Earthistä
musiikkiinsa Siperialle ominaisen ilmapiirin eli kylmän ja karun autiouden. Ihmisten on ruvettava ajattelemaan paljon avarammin, mikäli haluamme nähdä vielä jonkinlaisen tulevaisuuden. Valitettavasti monikaan niistä ei ole tunnettu edes kotikaupungissaan. – Totta vitussa! Haluamme soittaa paljon keikkoja, nauhoittaa monta klassikkolevyä ja lopulta hajota, koska olemme liian hyviä. – Viestimme tuominen esiin on tärkeä osa tätä juttua. Mitä se näkee. – En sanoisi, että maantieteellisellä sijainnillamme on suoraa vaikutusta musiikkiimme. – Tämä on aika surullista, mutta niin asiat vain menevät. – Alkujaan halusimme soittaa funeral doomia, mutta nopeasti kävi ilmi, että musiikkimieltymyksemme vaihtelivat niin paljon, että yhteen genreen jämähtäminen ei tullut kysymykseen, kitaristi Vacuum muistelee. Matka aurinkokuntamme ulkopuolelle 6 INFERNO. Envoyn kantavana tarinana on todella korkealentoinen kertomus Voyager 1 -avaruusluotaimen matkasta oman aurinkokuntamme ulkopuolelle tähtienväliseen avaruuteen. Paperilla sekavalta vaikuttava paketti toimii käytännössä hämmästyttävän hyvin. Totta kai se vaikuttaa jotenkin, mutta suurempina vaikuttajina näkisin koulutuksemme, omat ajatuksemme, musiikilliset esikuvamme ja niin edelleen. – Huh, ei aavistustakaan! Ehkä juomaveteemme lisätään jotain. Onko tämä ihan tarkoituksellista. Millainen metalliskenen tila siellä päin on. Mukana on funeral doomin painavaa lohduttomuutta, ambientmaista avaruutta, postmetallin kokeilullisuutta ja pieniä musiikillisia maustehippusia vähän sieltä sun täältä. Moni lopettaa musisoinnin kokonaan aikuistuttuaan, vaikka ei edes menettäisi mielenkiintoaan hommaa kohtaan. – Olemme kuulleet todella vaihtelevia määritelmiä musiikistamme, mutta tämähän ei ole meidän ongelmamme; me soitamme vain musiikkiamme, tehkää te siitä omat johtopäätöksenne. Sen jälkeen räjäytämme maksamme juomalla votkaa kaikilla ylijääneillä rojaltirahoilla, Vacuum virnuilee. Näistä yksi on mykistävän esikoisensa julkaissut Below the Sun. Ainoa Siperialainen metallibändi, jonka tiedän entuudestaan, on mainio black metal -yhtye Old Wainds. Yhtyeen kotikaupunki on vajaan miljoonan asukkaan Krasnojarsk, joka sijaitsee Itä-Siperiassa. Härskin black metalin ja legendaarisen Arian oheen on kuitenkin hiljalleen nousemassa myös vaihtoehtoisempia nimiä. Millaista on olla siellä kylmässä ja pimeässä, ilman kaljaa ja tissejä. – Meillä on aikamoinen kasa bändejä, ehkä jopa enemmän kuin muusikoita. No, jos puhutaan vakavasti, niin pystyykö joku todellakin katselemaan tähtitaivasta miettimättä sen järjettömiä mittasuhteita ja sitä, että emme oikeasti tiedä avaruudesta vielä juuri mitään. Täällä on todellakin neljä eri vuodenaikaa. – Avara, kylmä, tyly, lohduton... Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ Miksi ihmeessä päätitte kirjoittaa tästä aiheesta. Me emme ole kuitenkaan antamassa periksi, koska olemme varmoja siitä, että saamme vielä äänemme kuuluviin. Siis todella ISOJA kysymyksiä, niistä tässä on kyse. Kysyimme vain itseltämme, mitä Voyager kertoisi meille, jos se osaisi puhua. Teillä taitaa olla siinä tapauksessa suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Urbaanista ympäristöstään huolimatta Below the Sun on onnistunut taltioimaan Valtavankokoinen Venäjä on jäänyt metallimusiikin suhteen kohtuullisen keskinkertaiseksi tekijäksi. oikeastaan nämä määreet kuvaavat paremmin ulkoavaruutta! Ymmärrän kuitenkin, että ainakin ulkopuolisille Siperia näyttäytyy todella karuna paikkana, etenkin talviaikaan. BELOW the Sunin Envoy-levy on sekoitus monia eri tyylilajeja. Alue on kuitenkin niin suuri, että maisemissa on vaihtelua, ja myös säät vaihtelevat paljon vuodenaikojen mukaan. Eikö olisi hauskempaa kirjoittaa kaljasta ja tisseistä
Kyllä meidän tarkoitus, musiikillisen kokemuksen lisäksi, on laittaa ihminen ajattelemaan. Ihmisen on vaikeaa kohdata oma sisäinen ”pahuutensa”, ja samoin pyritään sulkemaan silmät ulkopuoliselta, globaalilta pahuudelta. – In Hate with the Burning Worldin kanssa tuli suorastaan tiukkaa saada kaikki mahtumaan yhdelle vinyylille, 24 minuuttia per sivu, vaikka sillä on vain kuusi kappaletta... Totta helvetissä ihmiskunnan sekoilu masentaa, mutta en usko depressiopotilaiden kykenevän keikkailemaan ja levyttämään näin nopealla tahdilla. Rotten Soundiin verrattuna ollaan lähes vastakohtaisessa tilanteessa, sillä levyllä on saman verran kappaleita ja riffejä kuin RS:n Species at Warilla, joka on vain kahdeksan minuuttia pitkä. Mulla on muuten jo hihassa yhdeksän aihiota tulevalle Ouroboroslevylle, laulaja Callisto paljastaa. – Voisihan tuota miettiä optimistisesti kaikkea hyvää, mitä ihmiset saavat aikaiseksi, mutta se ei istuisi tähän ilmaisuun tai maailmankatsomukseeni. Eli oikeampi diagnoosi taitaisi olla maanis-depressiivinen ja vainoharhainen. – Visiona oli raskas ja junnaava musiikki, mutta vasta demotukset ja treenit osoittivat tämän oikeaksi suunnaksi. – Onhan sitä tullut opiskeltua. Piikki puritaanien lihassa Raskasta ja junnaavaa – Olen sitä mieltä, että valtamediat ja valtiot vaikenevat oikeista ongelmista – lukekaa vaikka ameg. Lehdistötiedotteessa kerrotaan, kuinka vihaatte maailmaa ja ihmisyyttä. Pakettimatka dimensioon [2012] oli todella spontaani levy, pohjalla viidet treenit ja REC päälle. – En, mutta on hyvä, että ääripäisiä reaktioita ilmenee. Maailmamme fundamentaalit rakenteet ovat hyvin negatiivisia, ja koko yhteiskuntamme ajava voima on oman edun tavoittelu. Luuletko, että musiikkia syntyy jatkossakin samalla aikataululla. Onko tekstien tarkoitus haastaa kuulijaa, vai miksi kirjoitatte rockmusiikille näinkin epätyypillisiä sanoituksia. Sanoituksistanne huomaa, että olet lukenut muutakin kuin Aku Ankkaa. Tällä kertaa ei kaahata mittarit punaisella, vaan Morbid Evils möyryää pahansuovan hidastelun merkeissä. GALILEO-uutukaisenne on debyyttiänne metallisempi kokonaisuus. Lähtikö raskaampi linja puhtaasti selkärangasta vai oliko tämä pieni muutos tarkkaan laskelmoitu. Mitä punkja metalliporukoiden foorumikirjoituksia on uskominen, Jupi7er on herättänyt molemmissa leireissä melko kärkkäitä mielipiteitä. OLIKO Morbid Evilsin lähtökohta tuoda vastapainoa Rotten Soundille, vai muodostuiko musiikista tällaista ihan vain sattumalta. Hypernopean Rotten Soundin huutajana tunnettu Keijo Niinimaa perusti uuden yhtyeen. – Kyllä se aika lailla selkärangasta on lähtöisin. Tämän perusteella joku saattaisi diagnosoida teidät masentuneiksi. Pantera merkitsi mulle teininä samaa kuin Metallica monelle siihen aikaan. Junnauksessa on se hieno puoli, että kohtien ei sovi vaihtua nopeaan tahtiin. Pikkuhiljaa valoja päälle. – Minulle tämä toimii vastapainona RS:lle, mutta muilla jäsenillä ei ole tällä hetkellä aktiivisia bändejä. NORDL UND LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Matka aurinkokuntamme ulkopuolelle 7 INFERNO. TER O P . Toki tästä olisi voitu mennä vielä raskaammaksikin, mutta tällaiseksi ilmaisu nyt rakentui, Niinimaa kertoo. Samalla taidan olla painostavuuden pääasiallinen sponsori, sillä tulen ehdottaneeksi sitä lähes aina uusia juttuja tehdessämme. Galileota säveltäessä alkoi huomata hyvin nopeasti, että nyt tulee tän tyyppistä. ”Ihan ok” on luonnollisesti assosioitavissa hissimusiikkiin. comin tekstit, jotka liittyvät levyllä löyhästi läpikäytävään loppukuvaelmaan. Kosmisia teemoja progressiivisen metallipunkin kautta välittävä Jupi7er heittää kakkoslevyllään silmään aiempaa raskaamman vaihteen. Koetko jonkinlaista nautintoa genrepuritaanien ärsyttämisestä. Oletteko te. Bändin ura on edennyt nopeaa tahtia
– Alkoholi on meille ihan luonnollinen apuväline, mitä tulee näissä ”piireissä” verkostoitumiseen. Suomalaisen heavy metalin tulevaisuus on hyvissä käsissä. – Oltiinhan me tietoisia, että oli jo olemassa uusia perinneheviä soittavia yhtyeitä, mutta me jotenkin nähtiin, etteivät ne hyödyntäneet tyylilajin koko potentiaalia. Iron Maiden nyt vaan oli niitä ensimmäisiä yhtyeitä, jotka veivät joskus 13-vuotiaana mennessään. Meistä kukaan ei ole selvänä mikään sosiaalinen raketti, ja olutpäissään tulee tutustuttua ihmisiin paremmin ja luotua kontakteja. – Meillä on nyt julkaisu, johon me ollaan tuotannollisesti tyytyväisiä, joten odotamme toki, että se saattaa viedä asioita eteenpäin. Jos vaikka miettii, miksi Iron Maidenin debyytti on niin hyvä, tajuaa äkkiä, että sehän on uskomattoman monimuotoinen ja dynaaminen paketti! Herätitte huomiota jo pienjulkaisuillanne, mutta Green Eyleen -levyn kuvittelisi räjäyttävän pankin. – Se, että musiikkimme istuu tuohon Ektron tinkimättömään visioon, on lievästi sanottuna mieltä ylentävää. Teillä on levydiili Ektrolta, jonka julkaisuista löytyy melkoisia outouksia. Musiikki ennen imagoa 8 INFERNO. Kansibändi Rangerin ja Speedtrapin ohella tästä pitää huolen Lord Fist, jonka esikoislevy on ajatonta melodista metallia parhaimmillaan. – Bänditoiminta on niin kilpailuhenkistä, että pelkällä nöyrällä myötäilyllä ei pääse varmaan soittamaan edes kotikaupungin ulkopuolelle. Kukaan ei muista mitä nuo ”divaribändit” olivat, mutta tuo nimi päätyi lopulta maailman parhaalle hevibändille. Kuinka olette valmistautuneet mahdolliseen tulevaan kenttämenestykseenne. Me ollaan sakkia, jolle maistuu melkein mikä tahansa hyvä metallimusiikki aina 1970-80-lukujen taitteesta 1990-luvun alkupuolelle, kitaristi Niko Kolehmainen vakuuttelee. Se, että olet ylpeä omasta jutustasi, tekee ihmisiin vaikutuksen. Jussin julkaisutoimintahan on sitä, että hän julkaisee diggailemaansa musiikkia ilman raja-aitoja. Jännä juttu! LORD Fistin musiikista löytyvät kaikki perinteiset NWoBHM-piirteet. Käsittääkseni osalla bändinne jäsenistä on jopa jonkinlaista black metal -taustaa. – Teinivuosina minä soitin death metalia, rytmiryhmämme Eetu [Orbinski, rummut] ja Pekka [Lampinen, basso] blackiä ja laulajamme Perttu [Koivunen] jotain NWoBHM-henkisempää. Ei tässä millekään todellisuussimulaattorille ole ollut tarvetta, koska keikkareissuille ruinataan vanhemmilta autoja lainaan ja opintolainat menevät punaisiin tölkkeihin. Millaiseksi koette olonne lafkalla, ja minkälaisin ottein Ektron porukka on ottanut teidät ja musiikkinne vastaan. Noin hullunrohkea visio aikana, jolloin salonkikelpoinen musiikkikin on taloudellisissa vaikeuksissa, on uskomattoman ihailtavaa. – Mahdolliseen menestykseen ei olla valmistauduttu mitenkään. Itse työskentely Jussin kanssa on todella helppoa, koska hän pystyy oman muusikkoutensa johdosta näkemään asiat myös artistin vinkkelistä. Mukava olla jo tässä iässä tekemisissä ryhmässä, jossa asioita voi oikeasti selvitellä puhumalla niistä ääneen. Sekoilla kyllä saa, mutta hölmöilyä kukaan meistä ei jaksa kauaa. Mikä ajoi teidät juuri tällaisen musiikin pariin. – Kuulostaa varmaan huvittavalta, mutta hölmöilystä on seurannut bändin sisällä jo pienimuotoisia interventioita. Kyllä se välittyy porukalle, että keskitymme tekemään kovia biisejä ja funtsimme vasta sitten, mitä osaa niittirannekkeet tai nahkaliivit tässä bändissä näyttelevät. NUCLEAR VENGEANCE TURKKILA Oletteko persoonina nöyriä myötäilijöitä vai sikamaisia rokkikukkoja, ja minkälainen on suhtautumisenne musiikin lieveilmiöihin kuten bändäreihin, viinaan ja sekoiluun noin yleensä. Lopuksi on kysyttävä, mistä nimi Lord Fist juontaa juurensa. – Kaverimme heitti ennen bändin perustamista jotain läppää, että ”kun näiden kahden divaribändin nimet yhdistetään, saadaan maailman paras nimi hevibändille”. Myöhemmin tähän tyylilajiin syntyi uusi kipinä, kun tutustuttiin Manilla Roadin, Cloven Hoofin, Pagan Altarin, Crimson Gloryn, Satanin ynnä muiden vähemmän tunnettujen mutta sitäkin vaikuttavampien bändien tuotantoon. – Kiintymyksemme NWoBHMtyyliin ei ole vahvempi kuin mihinkään muuhunkaan ”ajattomaan metalligenreen”. Sen takia hevin soittaminen alkoi oikeasti kiinnostaa. – Levy-yhtiöpomo Jussi Lehtisalon kanssa on mahtavaa tehdä hommia
Keikoillahan jäsenistön soittovuodet näkyy ennen kaikkea rentoutena ja vapautuneisuutena, ei tarvi enää esittää mitään, basisti Pete komppaa. JANNE AIR O Kokeneista musikanteista koostuvan Black Royalin musiikin perusasiat ovat kohdillaan. Kun Jukka [rummut] ja Riku [laulu] lähestyivät mua bändihommissa vuoden 2013 alussa, Sludgesta progen kautta poppiin määritelmä oli, että ruvetaan vääntämään Downin ja Eyehategodin sludgen ristisiittämää Entombed/ Carcass-ysärideathiä. Teidät tunnetaan myös muista bändeistä, ja moni on varmaan ajatellut BAT:n olevan pelkkä sivuprojekti. Ei sovi kiistää, että jopa popelementtejä on seassa. Oletteko kruunanneet sarvipään kuninkaaksenne. Porukalta löytyy enemmän tai vähemmän arveluttavaa menneisyyttä ja nykyisyyttä bändeistä akselilla Days of Discrace, Steep, Mother Agony, Fume ja A Thousand Bright Tomorrows, Woofing Lama ja Shitter Limited, kitaristi Toni aloittaa. Ainakin itse olen pyrkinyt puskemaan aina täysillä eteenpäin, basisti-laulaja Ryan Waste aloittaa. – Kovana metallifanina on sanottava, ettei se ole menettänyt tehoaan missään vaiheessa. Bändin ensimmäinen ep muistuttaa, että paholaisella on todellakin parhaat biisit. MUSIIKKINNE tasokkuuden ja promokuvan perusteella voisi sanoa, että ette taida olla ihan aloittelijaryhmää. – Iso-B on komeampi ilmestys kuin meikäläiset pinkeissä tangoissa, mikä oli toinen vaihtoehto kansikuvalle. Tämä ei ole ihme, sillä hurjan menon taustalta löytyy tuttuja nimiä muiden muassa D.R.I:sta ja Municipal Wastestä. – Sanoisin, että BAT edustaa sitä suoraa raakuutta, jonka monet modernit bändit menettävät hioessaan soundejaan studiossa. Olen musiikin suhteen pakkomielteinen tyyppi, enkä muuksi muutu. Ei pelkkä sivuprojekti ONKO metallimusiikin nykytila niin huonolla tolalla, että päätitte perustaa BAT:n, vai mistä ajatus tällaisesta bändistä sai alkunsa. – Koko porukka diggaili noita bändejä, ja kaikilla oli visio, että pitäisi päästä soittamaan kaljanhuuruista ja dieselinkäryistä musaa. Sittemmin sinne tuli vielä 70-lukulainen jyystö Sabbathin ja Deep Purplen, miksei myös Pink Floydin ja Rushin hengessä, Toni kertoo. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI 9 INFERNO. – Hyvät festarit, kuten Keep It True, Muskelrock, BroFest, Wings of Metal, Ragnarök ja Defenders of the Old, ovat tänä päivänä aivan mahtavia tilaisuuksia todistaa aitoa heavy metalia. Musiikissamme ei ole triggereitä tai muuta vastaavaa, sillä soitamme ainoastaan likaista ja paljasjalkaista speed metalia. Mitä mieltä olet nykymetallista noin yleensä – onko meno niin vaarallista kuin sen kuuluisi olla. – BAT on minulle todella aktiivinen bändi. Mitkä ovat bändejä tai levyjä, jotka ovat vaikuttaneet eniten Black Royalin soundiin. The Summoning Pt. Itse olen tykännyt senkin puolen kamasta aina, vaikka olen toki enemmän kallellaan raskaampaan, Pete päättää. Äänittelen parhaillaan kotonani lauluja tulevalle kokopitkälle, joten en voi todellakaan puhua mistään sivuprojektista. – Niitä on paljon. Minkälaista historiaa muusikoiltanne löytyy. Kyllähän teksteissä ja musiikissakin on vasemman käden filosofiaa, mitäpä sitä selvää asiaa kiistämään, Toni sanoo. Bändi pyörii jatkuvasti mielessäni, enkä saa edes nukuttua öisin, sillä nämä teräsrattaat rahisevat tauotta päässäni. – Ollaanhan tässä jonkun aikaa veivattu. – Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä monet vanhat bändit tekevät paluuta ja nuoremmatkin yrittävät pitää henkeä yllä, joten heavy metal on ajatonta. – Meikäläinenkin on soittanut porukan juniorina eri kokoonpanoissa jo kohta 20 vuotta. Kuinka tosissanne te olette bändin kanssa. I -ep:n kannessa vanha kunnon Baphomet istuu kruunu päässä valtaistuimellaan. Meidän täytyy vain pitää se vaarallisena, poissa valtavirran ulottuvilta. Vanhan koulukunnan speed/heavy metalia esittävä BAT on lyönyt luun kurkkuun ensimmäisellä demollaan ja tätä seuranneella seiskatuumaisella
Pioneeri Deena Weinstein julkaisi uraauurtavan tutkimuksensa Heavy Metal: A Cultural Sociology vuonna 1991, ja Robert Walser seurasi pari vuotta myöhemmin teoksellaan Running With the Devil: Power, Gender, and Madness in Heavy Metal Music. Mielikuvat syntyivät jo heti Black Sabbathin alkuaikoina, jolloin musiikkikriitikoiden piirissä tehtiin niin kuuntelijoiden ikään kuin sosiaaliluokkaan liittyviä arvomäärittelyjä. HEVI ja akateemisuus eivät muodosta ensi kuulemalta kovin hyvää parivaljakkoa. Nuorisokulttuurit toki kiinnostivat erityisesti vasemmistolaisia sosiologeja, mutta lähinnä niiden vastakulttuurisen luonteen takia. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Siksi erityisesti punk sai huomiota myös tutkimuskohteena 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Yliopistomaailma ei tuohon aikaan tietenkään noteerannut vakavasti oikeastaan mitään populaarimusiikin muotoja. Hevimusiikin kapinallisuus sai julkista huomiota lähinnä kristillisten moraalipaniikkien, naurettavien oikeusjuttujen ja ”nuorisoa turmelevien sanoitusten” paheksumisen kautta. Suurella osalla alan tutkijoista on vankka harrastajatai tekijätausta, farkkuliivejä ja nahka-asusteita löytyy monen tohtorin vaatekaapista tai jopa niskasta. Akateeminen raskaan musiikin tutkimus otti ensiaskeleitaan. Varsinainen konferenssin primus motor, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa akatemiatutkijana toimiva Toni-Matti Karjalainen, on onnistunut houkuttelemaan puhujiksi muun muassa edellä mainitun Deena Weinsteinin ja Testament-kitaristi Alex Skolnickin. Siis kuten vaikka jäätävä polte. Hevitutkijoita voi bongailla Helsingin yöstä kesäkuisilla raskailla keikoilla. Suomessakin esimerkiksi Musalehti liputti lähinnä edistyksellisen, progressiivisen musiikin puolesta. Mutta kriitikot heräsivät hitaasti. Lue lisää osoitteesta http://www.modernheavymetal.net/ ja juhli kanssamme itseristiriitaa. Seura järjestää myös konferensseja ympäri maailmaa, ensi kesänä Suomessa. Raskas rockmusiikki ja hevi muuttuivat salonkikelpoisiksi yliopistollisiksi tutkimuskohteiksi oikeastaan vasta 1990-luvulla. Metallin kuuntelijat saattavat pitää tieteellistä kiinnostusta tähän musiikinlajiin naurettavana tai epäilyttävänä. Yhdistelmä saattaa jopa kuulostaa oksymoronilta eli itseristiriidalta. Mutta vaikka varsinainen ”hevibuumi” onkin tosiaan suurimpine ylilyönteineen ainakin tällä erää ohi, tämä erikoislaatuinen suhde raskaan musiikin ja suomalaisuuden välillä pitää myös monessa mielessä paikkansa. SKABA Tunne Ranger ja voita! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa höyryävän tuoreita Ranger-tuottei ta. Toisaalta metallimusiikkia on varsinkin aiemmin pidetty epä-älyllisenä murrosikäisten touhuna. Siksi on erinomainen juttu, että myös raskaan musiikin tutkijoiden katseet kääntyvät tänne. Akateeminen hevi. Modern Heavy Metal -konferenssiin Helsinkiin odotetaan ensi kesäkuussa noin sataa alan akateemikkoa eri puolilta maailmaa. Itsekin kuulun järjestäjätahoihin koordinoimani populaarikulttuurin tutkimukseen ja opetukseen keskittyneen IIPC-instituutin kautta, ja lukemasi Inferno-lehti on myös yhteistyökumppani. Nyt hevitutkijoilla on oma kansainvälinen seura, International Society for Metal Music Studies, ja sen julkaisema, vasta ilmestymisensä aloittanut tieteellinen lehti. Yhteiskunnallinen tiedostavuus ja hienovaraisuus oli tärkeää, eikä raskas ja yksinkertainen musiikki sopinut itseään älykkäänä pitävän ihmisen kuunneltavaksi. Osoitehan on www.inferno.fi. Monet metallin alalajit ovat myös ottaneet häpeämättömästi vaikutteita niin klassisesta musiikista kuin teknisesti kaikkein äkkiväärimmistä progeiluista. Kyseessä on yksi suurimmista tähän asti järjestetyistä kansainvälisistä raskaan populaarimusiikin konferensseista. Maamme asema varsin poikkeuksellisena raskaan musiikin mekkana alkaa olla kliseisyyteen asti toisteltu juttu, siitä on tehty hiukan vaivaannuttava kansallinen menestystarina (jonka noususta ja laskusta kanssakolumnistini Teemu Suominen kirjoitti osuvasti viime numerossa). PS. Kimi Kärki PASTORISMIES. Ostava yleisö toki rakasti varhaisia ja myöhempiäkin raskaita yhtyeitä, eivätkä mielikuvatkaan usein vastanneet levyjen sisältöä: Black Sabbathin jazzja bluesvaikutteet, Led Zeppelinin eeppinen progressiivisuus, Alice Cooperin teatraalinen kunnianhimoisuus ja myöhemmin vaikkapa Iron Maidenin Samuel Taylor Coleridge -diggailu eivät koskaan istuneet suoraan stereotypiaan tyhmistävästä musiikista. Sittemmin metallista on kirjoitettu jo hyllymetreittäin tutkimusta. Tarjolla on keikkoja, dokumenttinäytöksiä ja paneelikeskusteluja sekä tietenkin monien eri tieteenalojen esitelmiä. Suomessa on toki valjastettu mukaan kaikki raskaat voimat. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN EnslavedSoilworkAgnostic 02-15.indd 1 10.02.2015 17:04:11
2 kanamunaa . Juomana voi käyttää vettä, maitoa tai olutta – kaikki käy! Markin luonnehdinta: ”Tämä edullinen ja helppovalmisteinen ruoka on pelastanut minut monta kertaa nälkäkuolemalta. 8 dl täysmaitoa . Läskipannukakku Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI MARKIN KOKATESSA SOI: Rainbow – On Stage (1977) ”Kokkauksen taustamusiikkina käy kaikki raskaampi rock, mutta On Stage -liven Kill the King sopii parhaiten palanpainikkeeksi tälle kuninkaalliselle ruokalajille.” TEE NÄIN: 1. Halutessaan voi lisätä ripauksen suolaa, tai teelusikallisen leivinjauhetta, jos haluaa lopputuloksesta hiukan kuohkeamman. Tämän helpompaa ja halvempaa hiukopalaa alkaa olla jo melko vaikea keksiä. Laita uuni lämpiämään tasalämmölle 225 asteeseen. Kippaa päälle pannukakkutaikina ja tarkista, että pekoninpalat uivat taikinan pinnan alla. Hyvät pohjat kannattaa aina!” Legendaarisen OZ-yhtyeen rumpalin Mark Ruffneckin keittiössä muistellaan Suomea edelleen lämmöllä, vaikka Ruotsissa on asuttu vuosikymmeniä. Nassikkana Suomenmaalla söin uunipannukakkua ilman pekonia joko sokerin tai mansikkahillon kanssa, mutta siirryttyäni tänne Ruotsiin tapasin uuden suosikkini läskipannukakun, jota syödään puolukkahillon kanssa. TARPEET . Romanttinen tunnelma saadaan aikaiseksi mustien kynttilöiden valossa läskipannukakkua tarjoamalla ja Rainbow’ta kuuntelemalla. 4 dl vehnäjauhoja . Kokonaan uudelle tasolle reseptin voi viedä valmistamalla siitä ohjeiden mukaisesti pizzapohjan, kasaamalla päälle haluamansa täytteet ja kypsentämällä kokonaisuuden toistamiseen uunissa. voita pekonin käristämiseen 12 INFERNO. Sitä voi myös syödä hätätapauksissa kylmänä suoraan jääkaapin hyllyltä – esimerkiksi, kun on palattu kotiin aamuyöstä ja kaloriliirto on hirvittävä. Laita pelti uuniin keskitasolle ja paista 30–40 minuuttia. Ensimmäisellä tapaamiskerralla hämmästelin tilannetta, mutta nyt tämä suolainen pannukakku on ottanut minut valtaansa ja hämminki on poistunut.” Megan tuomio: ”Monesta suomalaisesta ajatus suolaisesta pannukakusta voi tuntua alkuun kummalliselta, mutta eihän vohveleistakaan tarvitse tehdä makeita ja nauttia jäätelön tai hillon kanssa, vaan niilläkin voi herkutella taikinasta sokerin pois jättämällä vaikka jauhelihan tai kinkun kanssa. Ja jos pekonin käytöstä ’kaikissa’ HCC:n resepteissä on joskus vinguttu, niin kyllähän se nyt vaan tähänkin kokonaisuuteen maukkaasti uppoaa. Lienee itsestään selvää, että pekoni on vaihtelun vuoksi korvattavissa muillakin eläinperäisillä lihatuotteilla oman maun mukaan. Paloittele pekoni parin sentin paloiksi ja ruskista paistinpannussa kevyesti. 2. Läskipannukakku tarjoillaan puolukkahillon kanssa. 3. Pekonin paistaminen voissa on yleensä jo vähän turhankin rivoa, mutta tässä yhteydessä voi täydentää ja maustaa taikinaa sopivasti yhdessä sikasiivuista irtoavan rasvan kanssa. Kaada pekoninpalaset voidellulle korkeareunaiselle uunipellille. paketti siivutettua pekonia
Läskipannukakku
Enslavedin kahdestoista albumi Riitiir julkaistiin syksyllä 2012. Tällä kertaa kitaristi ei kuitenkaan voinut niin vain ottaa ja painua Ruotsiin mökkeilemään, vaan irtautumisia ja luomishetkiä piti ylläpitää muin keinoin. Nyt, talvella 2015, Ivar Bjørnson kertoo kuitenkin jonkin muuttuneen. Bändin perustajajäsen ja kitaristi Ivar Bjørnson kertoi tuolloin, kuinka arkirutiineista ja tutuista kuvioista katoaminen auttavat luomistyössä. Uudet elämänkuviot eivät kuitenkaan ole estäneet miestä ottamasta jälleen kerran uusia taiteellisia askeleita ja säveltämästä uutta Enslaved-levyä, joka jatkaa sitä vuorenvarmaa musiikillista ja lyyristä laatua, jota bändi on edustanut nyt jo parin vuosikymmenen ajan. Mies jäi äänitysten jälkeen sille tielleen ja vietti yksinäistä laatuaikaa Ruotsin syrjäkylillä ja metsissä. – Todellisuus sai minut kiinni, hän myöntää. Jälkikasvun saattaminen maailmaan ja perheenisän roolin omaksuminen olivat osa tuota todellisuutta, kuten myös täyspainoinen rundaaminen ja tien päällä eläminen. On lähes itsestään selvää, että moinen poraaminen vaatii vähintään hetkellistä astumista hiljaisuuteen, syrjään mieltä tylsistyttävistä rutiineista. Kitaristi Ivar Bjørnson odottaa uteliaana myös tulevaisuutta. – Kun irrottautuu jokapäiväisestä elämästä, antaa tietoisuudelleen mahdollisuuden rentoutua ja saa taukoa arkipäivän rationaalisuuden vahtimisesta, mies jutteli Infernolle tuolloin, runsas kolme vuotta sitten. Enslaved poraa ihmismielen ja tajunnan syvyyksiin, arkkityyppeihin, muinaisuskoon ja mytologiaan. Mytologiaan ja menneisyyteen perehtynyt Norjan Enslaved elää tässä hetkessä. Sama arjesta, rutiineista ja järjen ylivallasta irtautuminen pätee yhä. Se maalaa musiikillaan esiin juuri niitä tuntemuksia ja intuitioita, jotka jäävät muuten niin helposti kauppalistojen, järkeilyn ja yhteiskunnassa pärjäämisen alle. TEKSTI RIITTA ITÄKYLÄ KUVAT THOR BROEDRESKIF T 14 INFERNO
Ivar ja basisti-laulaja Grutle Kjellson eivät ajattele säveltäessään ja tekstejä luodessaan genremäärityksiä, ja tämä ennakkoluuloton avoimuus kuuluu. Loppusaldoksi tuli ”vain” kuusi kappaletta, mikä johtui Ivarin mukaan nimenomaan siitä, että musiikin annettiin seurata omaa kulkuaan ilman ennalta määrättyjä muotteja. Sitten piti vain saada se ulos. – Liikuimme pikkuhiljaa pois siitä, mihin olimme aiemmin keskittyneet. Rentoa riskinottoa In Times jatkaa sillä karunkauniilla black metalin ja progressiivisen rockin sävyttämällä polulla, jolla norjalaisbändi on tarponut jo viimeiset viitisentoista vuotta. Kun inspiraatio tulee, se täytyy niittää. Levyn nimi on kirjaimellisempi kuin saattaisi kuvitella: se viittaa aikaan ja aikoihin, menneisyyteen, tulevaan ja nykyisyyteen. – Yhtäkkiä meillä oli edessämme mahdollisuus minimalismiin. Se oli ainoa hetki vuorokaudesta, jolloin pystyi saamaan jotain aikaan... Enslaved on totisesti niittänyt, nyt siis jo kolmannentoista kerran. Ensin päätämme, mitä lyriikoissa tulee käsitellä ja mikä on niiden suunta. Seuraavien kymmenen vuoden aikana bändi on onnistunut kehittymään ja haastamaan itseään systemaattisesti jokaisella julkaisullaan. Kellontarkka, aikatauluun perustuva sävellystyö ei kuulemma sovi, koska musiikin tulee perustua aitoon innostukseen, ideaan ja intuitioon. Poikkeuksena edellisiin levyihin biisejä alkoi tällä kertaa syntyä jo tien päällä, ja kun oli viimein aika astua studioon, kokonaisuus oli saanut ympärilleen kutakuinkin valmiit raamit. Päädyimme ajattelemaan, että kukin biisi saa päättää itse itsensä, jatkukoon jokainen niin kauan kuin jatkuu. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin kirjoittaa todella paljon matskua, mutta minun mielestäni se ei ole oikea tie. – Tällä kertaa kirjoitimme kumpikin kahdet tekstit, ja sitten kirjoitimme vielä kaksi biisiä yhdessä. Juuri kun kuvittelee, että tästä ei enää suunta voi vaihtua ja että vuorenhuippu on nyt saavutettu, Enslaved raivaa uusia polkuja eteensä tai kohdistaa katseensa johonkin aiemmin vähemmälle huomiolle jätettyyn yksityiskohtaan. Siinä missä Herbrand Larssenin puhdas laulu edusti kolme vuotta sitten omaa selkeää 15 INFERNO. Tämä on meille uutta, siis että olemme alkaneet kirjoittaa enemmän kimpassa. Joten levy oli siis, jos ei nyt ihan valmis, niin se itse idea kaiken takana oli ikään kuin tiedostettu ja muokattu valmiiksi mielessä. Ero Riitiiriin on Ivarin mukaan juuri minimalistisessa saumattomuudessa. – Ehkä tämä levy on siksi tummasävyisempi, koska suurin osa kappaleista on tehty öisin. – Käytän kaikki käytettävissä olevat mahdollisuudet. Isa (2004) oli ensimmäinen nikama siinä selkärangassa, joka piti Enslavedin pystyssä black metalin ja ”äärimetallin” kokeman inflaation keinuttaessa norjalaisen musiikin omanarvontuntoa ja itseluottamusta. On jotenkin vastenmielistä palata kiertueelta ja ryhtyä heti kirjoittamaan. In Times sai alkunsa jo marraskuussa 2013, ja kirjoitustyö päättyi Fascination Street -studioäänitysten aikoihin viime vuoden lokakuussa. No, kyllähän se joskus voi toimia, mutta aina ei vain yksinkertaisesti huvita. Uusi levy kantaa nimeä In Times, ja kyseessä on niin tematiikaltaan kuin musiikiltaankin kompakti ja selkeä, kuuden raidan mittainen itsestään ja asiastaan varma taideteos. Se myös pitää bändin mielenkiintoisena, eikä pelkästään kuulijoille, vaan myös muusikoille itselleen. Työstämme ensin konseptit, ennen itse musiikkia. Ja siihen, miten me niissä elämme. Onneksi meillä oli ne yöt. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa huomasimme, että koko hommassa oli jokin juju, joten buukkasimme studion jo melko aikaisin
Että on muitakin suunnannäyttäjiä kuin joku niin sanottu metalligenre. Se, että musiikillinen ilmaisu vastaa yhä tarkemmin päänsisäisiä kuvitelmia ja tarkoitusperiä, voidaan tulkita eräänlaisena taiteellisena ja inhimillisenä kypsymisenä. Tapahtuu siis paljon jännää, omituista ja hienoa, joka suunnalla. Nykyään se on paljon avoimempaa... Ambientmusiikki kuuluu samaan perheeseen muun muassa juuri psykedeelisen rockin, hard rockin ja metallin kanssa. Kehittymiseen muusikkona tarvitaan tietenkin jotain muutakin kuin menneisyyttä. Enslavedin, Wardrunan ja Fields of the Nephilimin, Eyehategodin sekä Solstafirin lisäksi lavoille nousee myös ambientin, noisen ja crustin edustajia, kuten myös suomalais-karjalaiselle perinnesoittimelle, jouhikolle, uudenlaista särmää luova Pekko Käppi & K:H:H:L. Että ne ovat oikeasti nyt ruvenneet sekoittumaan keskenään. Se on aivan mielettömän jännittävää. – Kaikille festarin esiintyjille on yhteistä, että ne ovat luonnollisesti omia itsejään ja kaikilla on jokin tietty konsepti, joka ei kuitenkaan ole ikään kuin lukittu. Myös Ivarin oma ambientprojekti, Bardspec, jota hän on tähän asti haalinut lähinnä makuuhuoneessaan, saa päivänvalon Tilburgissa. – Aina sitä kuulee jotain uutta. – Siitä tulee sellainen, heh heh, ”nordic big band”. – On yhä vaikeampi osoittaa tarkalleen, mistä tai miltä suunnalta kukin biisi on saanut vaikutteita. Kun on ollut muusikko näinkin pitkän ajan, sitä alkaa nähdä itsensä, ei pelkästään osana jotain tiettyä perinnettä tai pian historiankirjoista löytyvää ”ajanjaksoa”, vaan myös osana sitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Muusikko on selvästi innoissaan uudesta aluevaltauksestaan. Toistoa siis löytyy, ja muutokset ovat usein hienovaraisia tunnelmansäätelyjä suurten tyyliloikkausten sijaan. Kokonaisvaltainen asenne ulottuu oman musiikin lisäksi myös miehen asenteeseen Enslavedin historiaa ja asemaa kohtaan. Se on vähän kuin kuulisi samoja arkkityyppejä eri paikoissa, ja mitä enemmän kuulee erilaisia tapoja saavuttaa jokin tietty piste, sitä enemmän oppii ja omii eri ideoita itselleen, omaan ilmaisuunsa. Aiemmasta on kuulemma tapahtunut paitsi muutosta myös kehitystä. Enslaved ja Wardruna esittävät festareilla yhdessä myös Bjørnsonin ja Selvikin säveltämän Skuggsjá-eepoksen. – Tämä on taas askel lähemmäs selkeyttä, mitä tulee eri palasten yhteensovittamiseen. – Niin, sitä vain yrittää antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, ottaa riskejä ja katsoa sitten, minne ne vievät. Black metal on mukana, ja progekin, mutta siellä välissä on niin paljon muutakin. Roadburn-karnevaali kulkeekin otsikolla Houses of the Holistic kumartaen pilke silmässä samanaikaisesti Led Zeppelinin ja musiikillisen avoimuuden suuntaan. Nelipäiväinen, rennosta tunnelmastaan kuulu sisätilafestari on siis tänä vuonna yllä mainitun kaksikon käsissä, mikä tarkoittaa käytännössä varsin herkullista kattausta jokaiselle metallin ulkopuolella viihtyvälle metallin ystävälle. entiteettiään soundissa, nyt painotettiin pikemminkin kaiken yhteenkuuluvuutta. Vanhat bändit alkavat tehdä uusia juttuja, ja uudet bändit eivät puolestaan välttämättä juurikaan välitä menneestä. Esimerkiksi uuden levyn Building with Fire liikkuu selkeän rehdisti popvireisen rockin suuntaan, ja Ivar nauttii voidessaan ilmaista mahdollisimman kirjavan skaalan vaikutteita. Tie idean ja varsinaisen tuloksen välillä käy yhä lyhyemmäksi. Minä sitten siihen, että tuota, mitäköhän tarkoitat ambientilla tässä kontekstissa, heh heh. ”Skuggsjá” on muinaisnorjaa ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”peiliä” tai ”heijastusta”. – Mielestäni tämä on aika hemmetin jännittävää, ja ehdottomasti jotakin, jota haluamme kehittää jatkossakin. Koko hommalla on holistinen näkökulma. Eivätkä kyseessä ole tekniset yksityiskohdat, kuten että millaisia sointukulkuja me nyt satumme käyttämään missäkin kohtaa, vaan paino on siirtynyt tunnelmaan ja sen saavuttamiseen. Tämä ei ole sama kuin sanoa, että valitsemme yhden tai toisen tyylin, vaan päinvastoin, nyt tuntuu kuin olisimme päässeet pisteeseen, jossa ne osat ovat toisistaan erottamattomia. Tietynlainen avoimuus, toisin sanoen. Ei voi sanoa suoralta kädeltä, että ”tämä on black metal -osio”, ja niin edelleen. Kuten Ivar Bjørnson haluaa moneen otteeseen muistuttaa, bändin kehityskulku ja suhtautuminen musiikkiin on syklistä: koko ajan pidetään mielessä, mitä taakse on jäänyt, niin että menneet riffit löytävät itsensä nykyhetkestä, uudessa muodossa. Meinaatko doombändiä, joka soittaa monotonisesti ja jolla on vähän pehmeämpiä osia, vai tarkoitatko ihan oikeaa ambientia, yhtä tyyppiä ja laptopia. Bergen ei ehkä ole mikään luovuuden hotspot, mutta tällä hetkellä täällä tapahtuu vaikka mitä, doomin ja postrockin, tai miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua, saralla. Teoksen tarkoituksena onkin juuri heijastaa norjalaista ja muinaisskandinaavista historiaa ja sen suhdetta nykypäivään. Hän ihastui Ivarin koneellaan aikaansaamaan musiikkiin, ja tuloksena on kolme Ivar Bjørnsonin omaa Bardspec-keikkaa Roadburnissä. Keskityimme hieman myös kontrastien luomiseen ja siihen, miten eri osat vaikuttavat toisiinsa. – Se, mikä sai minut innostumaan tästä alun alkaen, oli juuri se sukulaisuus. Houses of the holistic Ivarin oma musiikillinen laaja-alaisuus pääsee keväällä täysiin oikeuksiinsa, kun mies kuratoi yhdessä Wardrunan Einar ”Kvitrafn” Selvikin kanssa Hollannin Roadburnfestivaalia. Osoittautui, että Einar kaipasi juuri jälkimmäistä. Skuggsjá sävellettiin 16 INFERNO. Monta kertaa tuntuu siltä, että sen sijasta että mennään siististi a:sta b:hen, sekoitetaankin ne keskenään. Ivar on samaa mieltä. – Juttelin yhtenä päivänä Einarin kanssa, ja hän harmitteli, ettei meillä ollut vielä yhtäkään ambientbändiä. – Ajattelimme enemmän dynamiikkaa. Mitä enemmän kertyy ikää ja kokemusta, sitä rennommaksi ihminen usein muuttuu. Klassisessa rockissa, psykedeelisissä doombändeissä, ambientissa ja elektronisessa musiikissa vaikuttaisi olevan paljon yhteisiä vaikuttajia. Ambientia ja avoimuutta Enslavedin musiikki viittaa usein bändin omaan menneisyyteen. Sekoitamme bändiemme tyylit keskenämme, ja tekstit käsittelevät riimukirjaimilla pohjoisen mytologiaa ja historiaa
Ivar vaikuttaa olevan asiat vakavasti ottava, pohdiskeluun taipuvainen ihminen. Aggressiivisuus, tuho, voima, läpimurto, valaistuminen. Rajaton, rajoitettu elämä – Olen onnekas tuntiessani sellaisia ihmisiä kuin Wardrunan Einar. On aika jännää huomata, kuinka olemme ruvenneet ajattelemaan finanssimarkkinoita ikään kuin joukkona astronautteja tekemässä jotain todella tärkeää, josta meidän ei tule esittää minkäänlaisia kysymyksiä. Enslaved bändinä käsittelee psykologiaa ja olemassaolon syvempiä puolia. Sanojen lausumisella uskottiin olevan merkittävä voima todellisuuden muovaamisessa, sillä sanat ja niiden ääneen lausuminen koettiin tulevan ennen niiden kuvaamaa todellisuutta. Ivarin mukaan sodankäynti, politiikka, myytit, arkkityypit ja ihmismielen psykologia liittyvät kaikki tavalla tai toisella siihen perimmäiseen konseptiin, joka hallitsee uutta Enslaved-levyä. Kuten Enslaved-materiaalilla yleensä, myös In Timesilla liikutaan kahdella tasolla: ihmisyksilön henkilökohtaisessa taistossa olosuhteiden ja vaikeuksien kanssa, ja toisaalta koko ihmisyyden ja ihmiselon kamppailussa aikaa vastaan. Etenkin se pätee ei-monoteistisiin uskontoihin. Nuorimmat, Ruotsin Gotlannista löydetyt riimut ovat peräisin 1500-luvulta. Koska emme muka ole siihen kyllin älykkäitä. Riimut eivät siis edusta vain yksittäisiä kirjaimia, vaan jokainen vastaa tiettyä kosmista lakia tai henkistä voimanlähdettä. – Henkilökohtaisesti olen vähän kuin yhdeltä saarelta toiselle loikkaaja. Läpimurto uuteen, alku, muutos, tasapaino. Symbolisoi toivoa ja onnellisuutta. ne, jotka nyt ovat vastuussa markkinoista, kyseessähän on joukko psykopaatteja. Sitten luen vähän sotapsykologiaa ja kaikkea sitä propagandaa, jota sotaministeriöt harrastavat, mistä päädyn takaisin mytologiaan. Yhtenä päivänä luen kirjaa riimuista ja mytologiasta, ja se sitten aiheuttaa jonkinlaisen kipinän ja muistan jotain, jonka olen lukenut arkkityypeistä. Ajatus siitä, että ”kokoWIKIMEDIA C OMMONS RIIMUJEN KERTOMAA RIIMUAAKKOSTO oli germaanisten kansojen noin 100-luvulla ajanlaskumme jälkeen käyttöönotettu kirjaimisto. Symbolisoi vaikeuksia ja vastoinkäymisiä sekä niistä selviämistä voiman ja tiedostavan mielen avulla. NAUTHIR (muinaisnorja: Nauðr) Tarve, puute, tyydyttämätön tarve, pula, ahdinko. In Times käsittelee tätä kaikkea menneen, nykyhetken ja tulevaisuuden välisten jännitteiden kautta. Sitten mies lisää rutikuivalla huumorilla: – Ja on siellä välissä jokin kevyempikin kirja. THURISAZ (muinaisnorja: Thurs) Muinaissuomalaisessa mytologiassa “Tursas”, “Iku-Turso”, “Turisas.” Jään jättiläinen, hirviö, demoni, yhdistetty myös Tor-jumalan vasaraan. Pyrkimyksenä on koko ajan tavoittaa ”se jokin” ajan ja paikan tuolla puolen, oli se sitten henkinen herääminen, vastoinkäymisistä selviäminen tai todellisuuden tiedostaminen. tilaustyönä, kun Norja juhli viime vuonna perustuslakiaan ja sen suoman sananvapauden 200-vuotisjuhlapäivää. Ja kuitenkin... Näiden kahden välinen jännite on kai kaikkien uskontojen, myyttien tai maailmankatsomusten perustana. Symboloi tahdonvoimaa. – Kaikki tapahtuu aina sekä mikroettä makrotasolla, kuuluu kitaristi-lyyrikon selitys. – Koska levy perustuu mytologiaan, siellä on se kitka, joka syntyy kun pohditaan sitä, mikä on ominaista yksilölle itselleen, ja toisaalta taas, mikä on yhteistä monelle. Ne ovat olleet mielenkiinnonkohteenani viime aikoina. Niistä löydän sitten viittauksia vanhoihin kreikkalaisiin myytteihin ja otan selvää, mistä niissä oikein oli kyse. Hän on aikamoinen spesialisti mitä tulee riimuihin, sillä hän on kielitieteilijä. Ohessa käännös ja selvitys levyn teksteissä esiintuoduille riimuille (lähteet: www.norse-mythology.org, Wikipedia). Rauta, vesi, alkuhärkä. Minun roolini tässä kaikessa on kai olla innostunut ja utelias, eikä liian tiukasti keskittynyt yhteen asiaan, kitaristi toteaa suhteestaan Enslavedin käsittelemiin teemoihin ja myytteihin. Punainen lanka kuitenkin säilyy: – Tämä talouskriisi ja senkaltaiset tapahtumat. Ehkä siksi tulee jonkinasteisena yllätyksenä, että Ivar kääntää puheenaiheen politiikkaan. Suullisella ilmaisulla oli ennen kristinuskoa ja painetun sanan leviämistä suuri merkitys goottien, anglosaksien ja muinaisskandinaavisten kansojen keskuudessa. On hyvä omata verkosto ihmisiä, joilla on samankaltaiset mielenkiinnonkohteet. Kristinuskon leviäminen johti Euroopassa riimukirjaimiston käytön hiipumiseen 700-luvulle tultaessa. URUZ (muinaisnorja: Úr) Alkuperä epäselvä. 17 INFERNO. DAGAZ (muinaisnorja: Dæg) Kirjaimellisesti: päivä. Asioiden muuttuvuus ja vaikeuksien kautta kasvaminen ovat joka levyllä läsnä. Enslavedille olennaiseen tapaan myös uusin levy In Times sisältää viittauksia muinaisskandinaaviseen mytologiaan ja riimuihin. Monoteistisissa uskonnoissa kun ei yleensä ole löydettävissä moista jännitettä, siellä asiat ovat selkeämmin rajoitettuja
Siitä koko levyssä on kysymys, kaikista niistä suunnista, joiden kautta eri aikakaudet kommunikoivat keskenään. Homma ei kerta kaikkiaan pysty muuttumaan tylsäksi. Ja ajatus siitä, että niiden välillä voi mennä edestakaisin, että kommunikaatio voi toimia kumpaankin suuntaan, on todella kiehtova. bonus track) & DIGITAL ALBUM. Mutta on olemassa tieteellinen, psykologinen näkökulma, jonka mukaan voimme muuttaa menneisyyttämme sen mukaan, miten koemme ja näemme sen tästä hetkestä käsin. Kiehtova nykyhetki Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä herkemmin hän katsoo taaksepäin ja tulee pohtineeksi omaa merkitystään ja paikkaansa sukupolvien ja aikojen loputtomassa ketjussa. naisuus on osiaan suurempi” on monoteistisille uskonnoille vieras. Voiko kiehtova nykyhetki loppua ja muuttua sittenkin mieltä tylsistyttäväksi rutiiniksi, arjeksi, mielen kuolemaksi. Aina on jotain uutta, josta tarttua kiinni. Itse koen, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kiinnostuneempi ja innostuneempi minusta tulee. Kun aikakaudet nyt tulivat puheeksi, miltä tuntuu Enslavedin tulevaisuus. – Ei missään nimessä! Innostumme yhä enemmän ja enemmän, koska itseluottamuksen kasvaessa tunnistaa yhä enemmän mahdollisuuksia kaikessa, mitä tekee. bonus track), CD, 2LP (incl. Ainakin sen voi oppia näkemään uudessa valossa. Meillä kun on niin monta eri olemassaoloa. Yksilön elämä on lyhyt ja kuolema jokaiselle väistämätön, mutta Ivar Bjørnson on sitä mieltä, että omasta rajallisuudestaan voi löytää lohtua. Täytyy vain pitää silmänsä auki. On Lonely Towers Out March 27th A blend of modern and traditional death metal combined with 70‘s prog rock and folk Finnish progressive death/doom metal at its best! For fans of OPETH and AMORPHIS. www.CENTURYMEDIA.com. EDITION DIGIPAK CD (incl. On olemassa kaikenlaisia keinoja... – Me olemme niin kovin mieltyneitä väitteeseen, jonka mukaan menneisyys muokkaa tulevaisuutta. – Voimme keskustelulla loputtomiin siitä, onko sellaista asiaa kuin ”yksilö” edes olemassa. Available as LTD. Mutta me tunnumme jumittuneen vain yhdensuuntaiseen ajatteluun siitä, mikä on vaikutusvaltamme ulottuvissa ja mikä ei. Vanhemmissa uskonnoissa on puolestaan paljon enemmän tilaa yksilöllisille tulkinnoille
Silti se on myös paikoin tolkuttoman hauska umpikarulla pohjoisella tavalla.” – Apu ” Täältä Pohjoiseen on a) jokaisen Sentenced-fanin lukemistoa, ja b) jokaisen hyvistä bändielämäkerroista pitävän ihmisen ”must read”.” – Susiraja Metal Club. JUROJEN MIESTEN KERTOMAA www .lik e.fi ” Täältä pohjoiseen on varmasti pakkohankinta kaikista kirjakammoisimmillekin Sentencedfaneille; suosittelisin sitä myös jokaiselle kiertämistä aloittelevalle bändille.” – Kaaoszine.fi ” Täältä pohjoiseen on täynnä viinaa ja vitutusta, angstia ja alakuloa
Kehotan kohteliaasti Fernandoa asettamaan päänsä sinne, minne Portugalin aurinko ei paista, ja utelen mainitusta videosta. Kyseenalaista kaikki Kolmisen vuotta sitten julkaistu tupla-albumi Alpha Noir/ Omega White erotteli Moonspellin ääripäitä toisistaan ja osoittautui kimurantiksi kokemukseksi. – Jos luulitte nähneenne kaiken, kun pukeuduin videoissamme ihmissudeksi tai vampyyriksi, niin odottakaapa vain uuden levyn nimikappaleen videota. Fernando ei kiellä tulkintaa, kun kuvailen uutta Extinct-albumia musiikillisesti ”lempeämmäksi rakastajaksi”, mutta löytää säveltämänsä iskevän musiikin syövereistä myös viiltäviä puolia. Kun näette sen, kukaan teistä ei enää ihmettele, miksi teemme musiikkivideoita vuonna 2015, Fernando uhmaa. Fernando kertoo viettäneensä musiikkivideon kuvausten jälkeistä leppoisaa vapaapäivää muun muassa kävelemällä parinkymmenen asteen lämmössä pitkin aurinkoisia portugalilaisrantoja. Sille albumille oli aikansa ja paikkansa, mutta juuri nyt koen sen melko kummallisena ilmestyksenä, mikä kertoo tosiasiassa enemmän minusta kuin levyn musiikista. Parinkymmenen vuoden ajan tummia lumouksiaan langettaneen Moonspellin ei tarvitse tänäkään päivänä keksiä itseään uudelleen. Tai ainakaan ei pidä kysyä, miksi me tekisimme musiikkivideon, jota ei esitetä enää nykyään juuri missään. Vielä hetken maisemakuvauksillaan kiusattuaan Fernando innostuu puolustelemaan musiikkivideoiden olemassaoloa. – Jälkikäteen on helppo nähdä, kuinka monumentaalinen rakennelma tämä tupla-albumi oli, ja vaikka se toteutti täsmälleen oikeanlaisen näkemyksen, se etäännytti samalla musiikkiamme meistä itsestämme. Helmikuisen maanantain ilta ei ole kaikkein lempein. Sen sijaan asettelen ajatukseni ennemmin niin, että miksi emme tekisi videota, johon meillä on tietty visio ja jonka haluamme palavasti toteuttaa. Elämä tekee sen heidän puolestaan. KUUN pimeimmällä puolella TEKSTI AKI NUOPPONEN 20 INFERNO. Pian kotiin päästyäni puhelin soi, ja olemattoman langan toisessa päässä itsensä esittelee aina yhtä kohtelias Moonspell-nokkamies Fernando Ribeiro. Ihmetellessäni portugalilaisen Moonspellin tuoreinta goottimetallin taidonnäytettä nimeltä Extinct liukastelen pitkin Helsingin harmaita katuja loskassa ja räntäsateessa. – Mitä tahansa Moonspellissä teemmekin, teemme sen puhtaasta intohimosta. Jos tekee jotain luovaa, ei voi olla aina miettimässä, miksi
Siihen on vuodatettu avoimesti paljon todella voimakkaita tuntemuksia, niin kuin se on vain suinkin musiikin kautta mahdollista, ja siksi en halua avata asioita liikaa. Itse uppoudun aina itsetutkiskeluun ja elämän kyseenalaistamiseen. Ihminen ei ole koskaan valmis, mutta mitä enemmän elämme, sitä helpommin hyväksyy asiat sellaisinaan. Vanhojen levyjensä kuuntelu toimii ihan samalla tavalla. Älkää ymmärtäkö väärin, en sanoisi levyä jonkinlaiseksi keski-iän kriisin kuvajaiseksi, mutta siinä on tiettyjä todella henkilökohtaisia heijastuksia siitä, millaista on siirtyä pikkuhiljaa elämän ehtoopuolikkaalle. Se kaikki merkitsee. Vaikka voisi helposti luulla, että bändi olisi tässä vaiheensa löytänyt tietynlaisen rutiinin vahvojen albumikokonaisuuksien luomiselle, Fernando kieltää tämän jyrkästi ja kertoo ymmärtävänsä monia albumejaan paremmin vasta paljon niiden julkaisun jälkeen. Siunatussa tilassa Luovuus on mahdollista tukahduttaa monella tavalla, ja moni bändi on saanut kokea 2000-luvulla sen, mitä saattaa tapahtua, jos musiikki ajautuu julkaistuksi liian laskelmoidusti isoissa rattaissa. Vaikka miestä kohtaan kumpuavat ylistyslaulut ovat tulleet tutuksi, Fernando alleviivaa erityisen tarkasti, kuinka täydellinen tuottaja, piiskaaja ja äänittäjä Bogren oli juuri Moonspellille. Oletin aina jonkin menneen pieleen, mutta Jens myönsi usein täysin päinvastaisesti tarvitsevansa hieman taukoa, koska tunnelmat alkoivat muuttua liian kuumottaviksi. Varsinkaan, kun puhutaan albumeista, jotka ovat itselleni valtavia kokemuksia. – En osaa itse sanoa koskaan levyn valmistuttua varmasti, toimiiko se vai ei. Moonspell on tässäkin mielessä yhtä kuin oma elämäni: olen yhtä aikaa siunattu ja kirottu matkaaja, joka ei välttämättä koskaan saavu perille, mutta heittäytyy täysin matkan vietäväksi. Se on ehkä täydellistä, mutta välillä mahdotonta. Aina voi toivoa paljon näkyvyyttä ja tilaisuuksia hyville kiertueille, mutta jos eletään perusasioiden äärellä, kaiken sen turhan hevonpaskan ja tekemällä tekemisen karsiminen pois luovasta elämästä on nykyaikana saavutus. Joskus sitä ymmärtää vasta jälkikäteen, miksi jonkin levyn kohdalla kaikki ei vain toiminut kuten piti, mutta se ei vähennä sen musiikin arvoa yhtään. Se tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta, Fernando pohtii. – Monet kertovat musiikkinsa olevan ikään kuin aikansa kuvia. Monesti musiikki vain on nykyajan tuntemuksiin verraten yhtä erilaista kuin itse oli sen synnyttämisen aikaan. Se työntää syrjään kaiken muun elämästä ja täyttää sinut voimalla, mutta samalla sisälläsi herää aivan uudenlaista pelkoa ja epävarmuutta. – Olen toistellut viime aikoina päässäni vanhaa viisautta, kuinka rakkaus on se kaikkein ristiriitaisin tunne. Sen takia se on hyvin mustavalkoinen albumi. Fernando myöntää avoimesti tuoreehkon isyyden johtaneen elämänsä parhaimpiin, mutta myös pimeimpiin ja pelottavimpiin aikoihin. Tämän vuoksi en osaa kutsua joitakin puutteita virheiksi. Musiikki, sanat, kuvasto... Ihmiselämässä ymmärtää monia omia ratkaisujaan ja kokemuksiaan vasta paljon, paljon myöhemmin. Kaikki tämä on kätketty syvältä musiikin uumenista löydettäväksi. Mitä muuta voimme toivoa. ”Vasta kun on nähnyt todellisen valon, on nähnyt myös synkimmän pimeyden.” 21 INFERNO. Bisnesmielessä jo toistakymmentä vuotta sitten asemansa tietylle tasolle vakiinnuttanut bändi saattaa kuulostaa painajaiselta, mutta muusikolle tuo asema voi olla paras aidon luovan rauhan saavuttamiseksi. – Napalmilla tilanne oli kannaltamme hyvin yksinkertainen: he halusivat julkaista musiikkiamme, koska he rakastavat Moonspelliä. Oman itsensä tulkki Moonspellin Wolfheart-debyytin julkaisusta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. – Meillä oli varsinkin lauluäänitysten aikana usein tilanteita, joissa Jens vain ilmaantui luokseni ja aiheutti yleensä melkein kohtauksen laulaessani ihan muissa maailmoissa. Yksi Extinctin tärkeimmistä elementeistä löytyi äänityksissä, joissa Moonspelliä avusti kukapa muukaan kuin viime vuosien metallin visionäärituottajaksi noussut Jens Bogren. En usko siihen, että kukaan luovaa työtä tekevä voi olla aina täysin varma siitä, että nyt valmistunut musiikki on täsmälleen sitä, mihin hän pyrkikin. Muutama vuosi sitten Moonspell löysi uuden kodin itävaltalaiselta Napalm Recordsilta, mikä muutti ilmapiiriä. Vaikka hän on työskennellyt jo ties miten monen bändin parissa, aistin alusta alkaen, että hän haluaa aidosti tehdä parhaan mahdollisen Moonspell albumin kanssamme. Kykenen vuodattamaan sydänvertani musiikkiin, joka merkitsee lisäkseni kouralliselle ihmisiä todella paljon. – Ei ole mikään salaisuus, että Extinct on täysin suora kanavani tämän purkamiselle. Tämä sopii paremmin kuin hyvin koko Moonspellin filosofiaan. Tiedät täydellisen autuaasti, kuinka paljon rakastat läheisiäsi, mutta samalla alat epäillä itseäsi ja koko maailmaa tavalla, jota et ole koskaan aiemmin voinut kokea. – Missä tahansa työssä on helppoa etääntyä intohimosta, Fernando aloittaa diplomaattisesti. Vasta kun on nähnyt todellisen valon, on nähnyt myös synkimmän pimeyden. Se hyökkää suoraan päin kuulijaansa, mutta paljastaa todellisen olemuksensa vasta ajan kanssa. – Joku voisi sanoa Moonspellin olevan ”jämähtänyt” paikoilleen, mutta juuri tässä kulkee se raja, joka elää musiikin ja kaiken muun välillä. Suurin syy tällaiselle elämännäkemysten kyseenalaistamiselle ja tunnekuohuille on vielä tällä hetkellä hyvinkin pieni. – Työskentelimme Jensin kanssa jonkinlaisessa ankarassa symbioosissa. En tiedä, olenko koskaan käyttänyt äänityksistä sanaa ”intensiivinen”, mutta nyt se on enemmän kuin paikallaan! Jens suhtautuu työhönsä äärimmäisellä intohimolla. – Extinct on paljon lähempänä sitä, mitä itse olemme juuri nyt. Tai erityisesti sitä, mitä minä olen juuri nyt. Se jos mikä on kohteliaisuus, Fernando nauraa. Ei siis työskennellä meille tai meidän kanssamme, vaan elää mukana Moonspellin lumoissa
– Vaikka Terveiden Käsien maine kiiri kauaksi jo 80-luvulla ja Brasilian kaltaista maista tuli paljon keikkapyyntöjä, niin eihän se maailmalle lähteminen tuntunut silloin mitenkään realistiselta. – Ennen tuota ep:tä olimme soittaneet vanhoja biisejä, siis todellakin sitä samaa paskaa, vuosikausien ajan, ilman yhtäkään uutta julkaisua. Se järven pohjasta löytyvä toinen valtakuntahan voisi olla paljon parempi paikka! Levyn avaava Polku Lapin helvetti voi tarkoittaa monia asioita. Tuoreelta Lapin helvetti -albumilta ei puutu vimmaa. Inspiraatioksi riittää, kun katsoo esimerkiksi kolkonkylmänä virtaavaa Tornionjokea, Läjä huomauttaa. ” Ei teistä tule koskaan mitään.” Tämä lause tuli tutuksi Torniossa 80-luvun alussa perustetulle hardcorelegenda Terveille Käsille. Vaikka hiljaiseloa on välillä kestänyt pitkäänkin, yhtye ei ole silti koskaan lopettanut toimintaansa. Ei sitä vimmaa tarvitse mistään etsiä, se kumpuaa sisältä. Levylle päätyi myös Timo Wiikin ja Maike Valanteen [kumpikin entisiä TK-jäseniä] vanhoja biisejä, ja esimerkiksi Aivoleikkuri on kirjoitettu vuonna 1982, Kinnunen kertoo. – Kallishan se on, vaikka meiltä niitä sai aikoinaan ilmaiseksi. Ei tietenkään. Kappaleeseen mietitään tietty lähtö, esimerkiksi joku rumpujuttu, ja sen jälkeen vedetään aja b-osa, yleensä kahdesti. – Nauhoituksiin meni kaksi ja puoli päivää. Ja hevimiehet eivät silloin soittaneet punkrockia tai hardcorea. Joskus biisiin saattaa päätyä myös c-osa, mutta tällaisen progeilun kanssa pitää olla tarkkana. – Olisikohan viimeisin näkemäni Ebay-hinta ollut jotakin 1500 euroa, kitaristi Ilari Kinnunen aprikoi. Paljonko muuten alkuperäisestä Rock laahausta vastaan -debyytti-ep:stä pitää tänä päivänä maksaa. – Ajattelepa tätä nykyistä meininkiä, siis tätä maanpäällistä helvettiä. Entisaikaan uskottiin, että järvessä on kaksoispohja ja järven pohjassa, siellä toisella puolella, on vainajien ylösalaisin oleva valtakunta, vainajala. – Eräs jenkkipromoottori halusi meidät rapakon taakse jo joskus loppuvuodesta 1983. Minulla on muuten ep:n koelevykin tallella, ja sen vinyylin b-puolella on jotakin humppaa. Ei riittänyt. – Jos sinulla oli silloin pitkä tukka, sinä olit hevimies. Kaveri kysäisi sitten muuten vain, että millainen meidän keikkavuotemme on ollut. Eihän se tyyppi uskonut korviaan, Läjä nauraa. Lapin helvetti tarkoittaa esimerkiksi ”jänkhäahdistusta”, sitä, kun kaikki ”ahistaa” ja tekee mieli vain juopotella ja tapella. – Olen kohta kuudenkymmenen, hautuumaa kuhtuu. Hiljalleen ajatus uusista, lyhyistä suomenkielisistä kappaleista alkoi tuntua hyvältä. PERKELE, JOKOHAN SE HUUTAMINEN RIITTÄISI TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO 22 INFERNO. Nyt, kolmekymmentäviisi vuotta perustamisensa jälkeen, laulaja Veli-Matti ”Läjä” Äijälän johtama yhtye on julkaissut melkoisen määrän vaikutusvaltaisia äänitteitä, toiminut Sepulturan kaltaisten yhtyeiden suurena innoittajana ja esiintynyt varsinkin viime vuosina Suomen rajojen ulkopuolella, esimerkiksi Japanissa, Brasiliassa ja Yhdysvalloissa. En kyllä tiedä miksi. Sitä ei voi olla liikaa. Myös vuonna 2012 ilmestynyt Musta hetki -pitkäsoitto onnistui varsin mukavasti, mutta kokonaisuutena se ei ole tarpeeksi hysteerinen, Läjä miettii. Terveiden Käsien piti kerrankin lähteä Euroopankiertueelle, mutta rundin järjestäjä ei sitten halunnutkaan meitä, kun eräillä yhtyeen jäsenillä oli hieman haluttua pidemmät hiukset, Läjä nauraa. – Nyky-TK:n soitannollinen tiukkuus juontaa juurensa Mustan hetken valmisteluaikoihin. Pohjattoman saivojärven ja hulluuden partaalle vievän ahdistuksen lisäksi se on nyt myös Terveiden Käsien uuden raivopäisen albumin otsikko. Niin että viikossa. Minä siihen, että nyt on ollut helvetin hyvä tahti, jo neljä keikkaa. Alkoihan se tympäistä pahemman kerran, ja minusta tuntui usein, että antaa olla. Maanpäällinen helvetti Mantereelle jos toisellekin yltänyt Terveiden Käsien uusi tuleminen käynnistyi Ihmisen poika, pedon poika -ep:n julkaisun myötä vuonna 2009. – Ihan hyvä ep siitä tulikin. Että perkele, sinäkin vanha ukko, jokohan se huutaminen riittäisi. Samalla löysimme tietynlaisen balanssin hardcoren ja metallisemman rappaamisen väliltä, Kinnunen sanoo ja jatkaa: – Vimmaiset, kompaktit biisit ovat meidän ykkösjuttu. Ei kun koko vuoden aikana. Otsikko viittaa myös fyysiseen paikkaan eli muoniolaiseen Pakasaivon saivojärveen. Treenasimme silloin kovaa, että saimme uudet kaverit [rumpali Aki Kannisto ja basisti Jani Kaarlela] ajettua sisään. Valtamerientakaiset valtakunnat olivat kolmekymmentä vuotta sitten monin tavoin kauempana kuin nykyään, mutta Eurooppaankaan ei päässyt tuosta vain
Eivät puhuneet juuri mitään, enintään jupisivat perkelettä ja ryyppäsivät itsensä hengiltä. Oli siinä kuulemma kuitenkin tekemistä, että pystyi syömään siinä mätänevien ruumiiden keskellä. No, ei se näköjään mitään haittaa, sillä hyvinhän biisit toimivat nytkin, Läjä nyökkää. Kaikki taisteluista palanneethan olivat tietenkin sankareita, joilla ei saanut olla mitään ongelmia, vaikka oikeasti suurin osa miehistä oli täysin hajalla. Minun piti siis alun perin laulaa Jäätävän kylmän sanat Luonto kutsuu -kappaleeseen, mutta nauhoitusvaiheessa tuli pieni sekaannus ja sanat menivät lopulta vääriin biiseihin. Hän kertoi, että kyllä siihen tappamisen tunnelmaan tottui – niin kuin vaikka siihenkin, että juoksuhaudassa makasi kasa ruumiita. Hätäisimmät toki tuijottivat haulikonpiippua. – Sankarin merkki -biisi sai lisäinnoitusta Murtuneet mielet -kirjasta. Tietyissä piireissä arvostetut uskonmiehet voivat tehdä ihan mitä tahansa ilman pelkoa kiinnijäämisestä. – Isäni joutui sotaan. – Tämän ja Luonto kutsuu -biisin sanat menivät väärinpäin. Entä Jäätävän kylmä. – Toisaalta, ihmiset saavatkin tuhota itsensä tavalla tai toisella. Melkoista Lapin helvettiä sekin on, sanoo Läjä. Sitten vedin vielä muutaman rallin lisää ja kaikki sumeni silmissä. – Perkele, niin olisikin pitänyt muuten tehdä! Toisaalta, laulaminen oli melko hurjaa touhua nytkin. Tutkitaanpa niitä vähän tarkemmin. Mietitkö sitä vaihtoehtoa, että olisit laulanut biisit pää alaspäin. Hikeä oli niin paljon, etten nähnyt sanoituslappujakaan enää. Se kertoo 40-luvun suomalaista sotilaista, jotka saivat psyykkistä hoitoa sotien jälkeen. Kalpea mies, pohjoisesta tullut Jo Lapin helvetti -pitkäsoiton ensimmäinen kuuntelukerta jättää mieleen muutamia merkkiteoksia. Perkelettäkö minä parhaita kavereitani pistelisin poskeeni. Ihmiset on ihan joutosakkia. Vedin aina muutaman biisin putkeen, ja sen jälkeen korvat soivat, naama oli verenpunainen ja silmiin virtasi hikeä. Eläimet ovat minulle paljon tärkeämpiä luontokappaleita, ja sen takia en syö esimerkiksi lihaa. päättyy viittaa muun muassa lestadiolaisten touhuihin. Niin, tulepa sieltä sitten siviiliin ja ryhdy elämään normaalia elämää, Läjä puistelee päätään. PERKELE, JOKOHAN SE HUUTAMINEN RIITTÄISI ”Terveiden Käsien piti kerran lähteä Euroopan-kiertueelle, mutta rundin järjestäjä ei sitten halunnutkaan meitä, kun eräillä yhtyeen jäsenillä oli hieman haluttua pidemmät hiukset.” 23 INFERNO
Nyt tilasimme vähän pidemmän kappaleen, Kinnunen hymyilee. – Kai sitä voisi jossakin soittaa. Kävin patsaan paljastustilaisuudessa keväällä 2013, ja siellä tuli vanhoja rouviakin sanomaan, että oletkos sinä se Äijälän Veli-Matti. Kalpea mies. Läjän oma toive olisi tosin ollut iso kivi keskellä Tornion pääkatua (”olisin sitten siinä kaikkien edessä”). Menin nimittäin aikoinaan Helsingissä vastaanotolle peräpukamien takia. Minulla on vieläkin tallessa se lääkärin kirjoitus: ”kalpea mies, pohjoisesta tullut, verta vuotanut” ja niin edelleen. Sinä juhlit kuusikymppisiä muutaman vuoden päästä. Hetken mökötyksen jälkeen tuli silti se fiilis, että selvisinpäs. Minulla on vieläkin tallessa se lääkärin kirjoitus: ’kalpea mies, pohjoisesta tullut, verta vuotanut’ ja niin edelleen. – Syntyi Kalpea mies. – Musta hetki -levyllä oli Läjän upea sävellys ja sanoitus Hän. Sen ovat torniolaisetkin huomanneet ja huomioineet, sillä Tornionjoen rantaa koristaa nykyään kahdeksanmetrinen patsas, Terveet Kädet -obeliski. Ainakin kolmelle keikalle ehtisi hyvin, sillä postista saa kaksi päivää vapaata ja rannekellon, kun täyttää kuusikymmentä. Tosin sanoitukset ovat kuulemma vähän kummalliset. Mukava kuuden sekunnin mittainen ralli. Siellä on sellainen ”perkele saatana minua eivät pakkaset voita” -tunnelma. – Minulla oli joka tapauksessa ajatus tehdä biisi vittumaisesta kylmyydestä, mutta positiivisessa hengessä. Siinähän ne sanat ovat ihan suoraan, vieläpä helvetin hyvät.” 24 INFERNO. Siinähän ne sanat ovat ihan suoraan, vieläpä helvetin hyvät. Sanoituksethan alkavat lauseella ”kalpea mies, pohjoisesta tullut”. Tämä taisi syntyä jollakin niistä kerroista, kun poljin ruostuneella pyörällä helvetinmoisessa pakkasessa työpaikalle ja puhisin sitten perillä hiki päässä. Se on voimaannuttavaa. Kaksi vapaapäivää ja rannekello Ja niin vain kävi, että kalpeasta pohjoisen miehestä ja hänen johtamastaan yhtyeestä tuli kuin tulikin jotakin. – Ilmeisesti ainakin jotkut torniolaiset ovat vähän ylpeitä Terveistä Käsistä. Mutta miten. Ei sitä patsasta ole ainakaan töhritty ja kaataminenkin on vähän vaikeaa, kun se on helvetin iso. Se tulee suoraan lääkärin raportista. Että minulla on kaikki teidän levynne ja se uusin, Ääretön joulu -ep, on kaikista paras. Torvessa, Vastavirralla ja Lepakkomiehessä varmaan. Viisikymppisenä sai vain yhden vapaan, ja silloin tuli vähän kiire! ”Menin aikoinaan Helsingissä vastaanotolle peräpukamien takia
Ja usein se sitten löytyikin. – Kipon kanssa oli siistiä tehdä hommaa, kun se otti itekin sen niin vakavasti. – Eihän me oikein ikinä varsinaisesti suunnitella mitään, mutta peruslähtökohta on se, että pitää yrittää tehdä parempaa ku aikasempi, Toivonen jatkaa. Luomumpaa ilmaisua Uusi albumi taltioitiin Astia-studioilla Lappeenrannassa tuottaja Anssi Kipon johdolla. Ensiferum kuuluu kotimaisten folk metal -yhtyeiden eturiviin. Toivosen mukaan kyseessä oli levytysuran tähän mennessä antoisin, mutta samalla myös työläin sessio. Uusi levy syntyi ilman suurempaa etukäteissuunnittelua. – Joo, ehdottomasti tiukin albumisessio ikinä, Parviainen jatkaa. Ensiferumin pääbiisintekijä Markus Toivonen (kitara, puhdas laulu) ja yhtyeen rumpali Janne Parviainen istuvat Helsingissä ravintola Ilveksessä ja vaikuttavat tyytyväisiltä. Sillä meiningillä, että jos sieltä löytyisi vielä se erinomaistakin parempi otto. Vaikka joku juttu olisi ollut kolmen oton jälkeen hyvä, vedettiin silti joku kolkyt kertaa lisää. Folk metalia ilman rajoja TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA ESTER SEGARRA 26 INFERNO. Se oli ihan uudenlainen kokemus. Vaikka levy ei ole vielä ilmestynyt, vuoden ensimmäiset keikat on itse asiassa jo soitettu, sillä bändi on palannut vastikään 70 000 Tons of Metal -risteilyltä, jolla bändi esitti folk metaliaan Karibian auringon alla jo kolmatta kertaa. Ei välttämättä sellasta varsinaista hieromista, mutta kaikki sai kyllä soittaa sydämensä kyllyydestä. – Itsekin oon tehnyt yli parikymmentä levyä, mutta missään ei ole ollut niin paljon tätä, että soitetaan. Uusi levy One Man Army on valmis, ja luvassa on tiivistä kiertämistä ympäri maailmaa. – Luonnollisesti tavoitteena oli tehdä niin hyvä levy kuin mahdollista, ja ainakin itellä oli se fiilis, että matsku on tosi vahvaa, Parviainen aloittaa. Kuudennella albumillaan bändi on lähtenyt hakemaan rohkeasti entistä luonnonmukaisempaa ilmaisua
– Tietenkin, jos biisissä on diskokohta, siihen pitää saada junttidiskon kuningas, ei mitään vähempää, Parviainen jatkaa. Uusia musiikillisia ilmaisukeinoja saa ja pitääkin etsiä. Parviainen kysyy. Me saatiin muutama hyvä vaihtoehto, ja Metal Bladestä tuli tunne, että se voisi olla se juttu. – Se puuttu paljon esimerkiksi laulusovituksiin ja ihan alusta loppuun yksittäisiin soundeihin, mitä me valittiin. Ei lähetty tekeen tilkkutäkkiä, vaan mieluummin niin, että soitetaan niin monta kertaa, että se menee hyvin. Tossa ei ollut mitään sellasta. – Me pyöriteltiin sitä biisiä jossain ihan alkuperäsessä muodossaan joskus kauan sitten ja todettiin, ettei se oikein lähe perinteisenä Ensiferum-biisinä. Sitten vaan päätettiin tehdä siitä erikoisempi juna–rautalanka–iskelmä-kombo, mikä se nyt sitten onkaan. Onko se sitten parempi kokonaisuus, jos on kymmenen täysin toistaan muistuttavaa biisiä. Tällaiset rohkeat ratkaisut osoittavat, että Ensiferum ei ole järin kiinnostunut rajoittamaan ilmaisuaan. Ei me välitetä, onko se joidenkin rajojen sisällä vai ei, Toivonen linjaa. Keikkaa riittää ympäri maailmaa ja folk metal tuo leivän pöytään. Otetaan tosta toi yksi pätkä ja toi meni huonosti, korjataan sitä. – En mä oikein haluaisi laittaa sitä mihinkään valmiiseen karsinaan, mutta jos johonkin on pakko, niin se on varmaan lähimpänä. Suomalaisella folk metalilla on varsin vähän yhteistä muualta maailmasta tulevan kanssa – onhan kansanmusiikkikin eri maissa erilaista –, ja erot tyylilajin edustajien välillä ovat Suomessakin suuret. Nyt sitten nähdään, mitä tuleman pitää, Toivonen sanoo. – Kaikkia yhdistää kumminkin jonkinmoiset kansanmusavaikutteet. Mutta kyllä meillä on elementtejä niin monesta eri jutusta, että ei sitä voi ihan suoraan niputtaa. Että kaikki harha-askeleet siitä on linjattomuutta ja pilaa kokonaisuuden. – Sekä että, miehet sanovat melkein yhteen ääneen. Tuottajan panos uudella levyllä oli suuri. – Meillä loppui sopimus Spinefarmin kanssa, ja ruvettiin etsimään uutta levy-yhtiötä. – Sen verran tästä tienaa, että saadaan elanto, mutta ei tällä mitään huviloita tai urheiluautoja ostella. Kaikki bändin aikaisemmat levyt on julkaissut kotimainen Spinefarm, One Man Armyn pistää kuitenkin ulos klassinen metalliyhtiö Metal Blade. Folkia vai ei. Ensiferum on musiikkibisneksen kehnosta tilanteesta huolimatta varsin onnekkaassa asemassa. Folk metal ei tunnu olevan varsinaisesti mikään yhtenäinen genre, ainakaan siinä mielessä, että tyylilajia edustavat bändit kuulostaisivat samanlaisilta. Nykypäivänä meininki on, että jotain kitaroitakin äänitetään niin, että lopullinen raita voi koostua muutaman sekunnin pätkistä. Jos me keskenään päätetään, että tehdään jotain, niin sitten tehdään. – Nähtiin paljon vaivaa, että saadaan se kuulostaan hyvältä ilman että tarvii käyttää mitään vippaskonsteja, Parviainen jatkaa. – Biisissä oli semmonen osuva kohta, ja sitten vaan mietittiin, että mikä siihen sopisi. – Siitä välittyy, että on haettu mahdollisimman pitkiä ottoja. Suomalaisilla bändeillä on varmaan yhdistävänä tekijänä ne samanlaiset juuret, niissä melodioissa on jotain tiettyä samaa, Toivonen jatkaa. – Pahimmillaan se meininki on nykypäivänä sitä, että jopa kopioidaan samaa riffiä. Markus Toivosella on termiin ristiriitainen suhde: yhtyeen musiikissa on toki folksävyjä, ja hän myöntää kuuntelevansa itsekin paljon folkmusiikkia, mutta luonnehdinta tuntuu silti hiukan turhan yksioikoiselta. Se oli vaan semmonen hullu idea jostain puuntakaa. Uutta Ensiferumin taipaleella on myös levy-yhtiö. Todettiin heti, että se toimii niin paremmin, Toivonen sanoo. ”Onko se sitten parempi kokonaisuus, jos on kymmenen täysin toistaan muistuttavaa biisiä?” 27 INFERNO. Sitten vaan puhelinsoittoa, ja se oli sillä sovittu, Toivonen kertoo. – Ei niitä rajoja ole oikeastaan koskaan ollut. – Varmaan tässä on se, että ei me hirveesti itekään digata semmosesta nykymeiningistä, sellasesta Pro Tools -hevistä, Parviainen lisää. Onhan Ensiferumillakin aina ollut kaikenlaisia länkkärijuttuja, Parviainen päättää. Ensiferumin musiikki lasketaan usein folkmetalliksi. – Mua on aina ärsyttänyt sellanen asenne, että bändin pitäisi tehdä yhdenlaista musiikkia. – Jos ajattelee vaikka meitä, Finntrollia, Turisasta ja Korpiklaania, niin kaikkihan tekee ihan erilaista musaa, Parviainen sanoo. Mielenkiintoinen veto levyllä on myös sen päätösraita, entisen Turisas-haitaristin Netta Skogin laulama Neito Pohjolan, jolla Ensiferum lähestyy iskelmällisiä sävyjä. Ihan jokainen metallibändi ei välttämättä ottaisi levylleen Vesku Loirin tai Frederikin kaltaisia hahmoja, tai päättäisi levyään biisillä, jonka voisi kuvitella kuulevansa radion iskelmäkanavalla. – Kyllähän kaikki edellä mainitut yhdistelee aika ilosesti erilaisia juttuja ympäri maailman. Rumpukaiutkin on kaikki tehty livenä, Toivonen sanoo. Etenkin ulkomailla suomalainen folk metal on käsite, jolle löytyy kannattajia. Ei varsinaisesti enää biisirakenteisiin tai sävellyksiin, mutta oikeastaan kaikkeen muuhun, ja kaikessa muussa se myös kuuluu, Toivonen sanoo. Junttidiskon kuningas Edellisellä Unsung Heroes -albumilla (2012) kuultiin VesaMatti Loiria. Päinvastoin kuin nykypäivän levyt yleensä, One Man Army on tehty vahvasti soittamalla, ei pienistä palasista kasaamalla. Ei siinä sen ihmeellisempää. Uuden levyn yllättävä tähtivieras taas on Frederik, jonka laulua kuullaan Two of Spades -kappaleella. Oliko tällainen luomumpi lähestymistapa jonkinlainen kannanotto nykymeininkiä vastaan, vai kuulostaako musiikki vain näin paremmalta. Jos me tehtäisiin musaa dollarinkuvat silmissä, niin tehtäisiin luultavasti aika erilaista musiikkia, Janne Parviainen päättää. Oikeasti ekaa kertaa meillä on semmonen yhtiö, jolla on kaikki jakeluhommat ja muut ympäri maailman. Rummuissakaan ei käytetty mitään sämplejä
– Levy kuvastaa sisäistä, piilossa olevaa maailmaa. Olen tyytyväinen siihen, että meillä on oma polkumme, eikä muiden mielipiteillä ole kovinkaan suurta merkitystä. Ajattelitko bändiä kasatessasi, että näinkin moni kuulija samastuisi tekemääsi musiikkiin. – Säveltämisen yksi ohjenuora oli, että biisien täytyy olla dynaamisia. On ollut mielenkiintoista huomata monien ymmärtävän, mistä on kyse, instrumenteista vastaava L.L. – En ajatellut, enkä ajattele vieläkään. Yritän siis pitää omat ääripääni edes hieman erossa toisistaan, jotta arkielämästä saisi mahdollisimman paljon irti. kertoo. Oliko tämä alkuperäinen tarkoituskin. Bändiin kanavoituu pimeämpi puoleni eri muodoissaan. Esimerksi The Sanctum of Human Darknessille [2012] kaavittiin kaikki turhautuminen ja ahdistuneisuus, mitä vain oli mahdollista irti saada. – Uudella levyllä on osittain selkeämpi ulosanti ja riffeissä sekä melodioissa uhmakkaampi fiilis; nyt on käyty syvyyksissä ja on aika nousta sieltä voitokkaana. Kyse on kuitenkin melko pienestä porukasta, eikä kaikille maistu death metalin maalailevampi tai, joidenkin tulkintojen mukaan, progressiivisempi puoli. Vaikea analysoida tarkkaan, mutta koen, että kaikki elämässä tapahtuva ja tapahtunut peilautuu musiikkiin. Tämä tarkoittaa, että välisoittoja ei löydy, vaan kaikki on muovattu kappaleiden sisään, tukemaan haluttua tunnelmaa. Jos homma toimii muille ihmisille, hyvä niin. Joidenkin mielestä ug:n syvin ydin on hakattu kiveen vuosikymmeniä sitten, eikä muita tapoja soittaa deathiä ole olemassakaan. Ohjenuora säveltämiseen Jokaisella kolmella DS-levyllä on oma tunnistettava soundinsa, mutta uusimmalla meininki tuntuu aiempaa monipuolisemmalta. Kuvastaako albumi sisäistä maailmaasi, vai onko Desolate Shrinen musiikin tarkoitus pikemminkin irrottautua kaikesta ”normaalista, arkipäiväisestä ja inhimillisestä”. – Meitä on paheksuttu siitä, että kävelemme väärää polkua poispäin undergroundista, emmekä noudata sen sääntöjä. Esimerkiksi We Dawn Anew’n voisi jakaa kolmeen osioon helpottamaan rakenteen ymmärtämistä, Yönmusta Desolate Shrine on suomalaismuusikoiden visio death metalista, jota eivät kahlitse turhat genrerajat. Jokaisella on omat demoninsa, joita vastaan kamppaillaan tai joille annetaan jalansijaa. Levyltä ei löydy yhtään helppoa kertosäettä tai riffikiertoa, koska musiikin pohjimmainen vire ja mielentila on totaalinen pimeys. Minulle death metal ja muut jyrkemmät alagenret edustavat myös kapinaa, joten olisi paradoksaalista, jos epämääräisiä kollektiivisia sääntöjä vastaan ei voisi kapinoida. Desolate Shrine on suhteellisen arvostettu nimi undergroundpiireissä, ja mitä levyarvosteluja on katsominen, kritiikkikin ollut pääosin positiivista. Uusi The Heart of the Netherworld kuulostaa erittäin pimeältä ja pahaenteiseltä levyltä. Voitokas nousu syvyyksistä TEKSTI JONI JUUTILAINEN 28 INFERNO. Kun on taipumuksia vajota intensiivisesti päänsä sisälle, arkielämästä on parempi oppia nauttimaan mahdollisimman paljon, etteivät seinät kaadu päälle. Kahden viimeisimmän levyn palaute on ollut suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta soraääniä kuuluu aina, ja osittain ymmärrän ne erittäin hyvin. – Marginaalisen genren hämyisempi osasto ei ole kovin yleisöystävällistä musiikkia, eikä meillä ole ollut mitään harhakuvia maailmanvalloituksesta, mammonasta tai glooriasta
Homma toimi, enkä nähnyt mitään syytä olla jatkamatta samalla tavalla. Brutaali death metal tai muu liian modernilta kuulostava ei tunnu antavan minulle nykyään mitään. [Lie in Ruins, Perdition Winds] kokenut, että häneltä olisi ensimmäisen levyn [Tenebrous Towers, 2011] aikoihin irronnut sopivaa tekstiä, joten päädyimme etsimään ihmistä, jolta tämä luonnistuu. Oletko käynyt koskaan lähellä fyysistä kuolemaa. Oman bändin kanssa työskentely lähes tauotta on aiheuttanut sen, ettei muille samankaltaisille bändeille ole ollut päässä tilaa. Hyviä levyjä on julkaistu enemmän kuin minulla on ollut aikaa, intoa tai keskittymiskykyä tutustua. – Kuolema on konseptina äärimmäisen kiehtova. ja jossain vaiheessa ajattelin napsaista kappaleen kahdesta kohtaa poikki. Minkälaisia ajatuksia kuolema ylipäätään sinussa herättää. – Osittain tämä oli sattumaa. Tällöin en ollut vielä kuullut hänen lauluaan, joten pienen tutustumisen jälkeen lähdettiin kokeilemaan suoraan nauhoituksia. M.T. – Metallista parhaiten toimivat ne ikuiset klassikot sekä deathettä black metalin puolelta. – Luulin kuolevani. Bändin kokoonpano on jokseenkin erikoinen, sillä sinä vastaat kaikista instrumenteista ja mukana on kaksi laulajaa. – Nyt kokoonpanossa on kolme rumpalia, joilla kaikilla on hyvin erilainen tapa sovittaa lauluosuuksia, joten jokainen nauhoitussessio on erittäin mielenkiintoinen ja osittain todella kaoottinen kokemus – ja pelkästään positiivisessa mielessä. Toki myös aiheesta ammentava mytologia, siitä sikiävä taide ja riitit ovat lähellä sydäntä. – Metallinkuuntelu on jäänyt viime vuosina pienempään rooliin. Diagnoosi oli erheellisesti aivokalvontulehdus, kuumetta 42 astetta ja kärähtämispisteessä olevat aivot tulivat päätökseen, että lähtö tulee. – On tullut kuunneltua paljon aivan erilaista musiikkia – sountrackejä, akustisempaa musiikkia, ambientia, 60–70-lukujen progea/rockia ja niin edelleen. Lähellä kuolemaa Minkälainen (metalli)musiikki puhuttelee sinua itseäsi, ja mitä asioita etsit kuuntelemastasi musiikista. Storm of the Light’s Bane, Clandestine, A Blaze in the Northern Sky ja näin poispäin. Kokemuksena tämä oli mielenkiintoisempi kuin olisin kuvitellut, koska päällimmäisenä tuntemuksena oli täydellinen rauha, ei pelko. Vaikea sanoa, johtuiko tämä siitä, että olin hyväksynyt elämän tulleen päätökseen vai lähes tappavan korkeasta kuumeesta ja sen vaikutuksista ajattelukykyyn, mutta tämän jälkeen olen suhtautunut omaan kuolemaani huomattavasti rauhallisemmin. Voitokas nousu syvyyksistä. Tämä ei kuitenkaan olisi ollut hyvä ratkaisu, koska osiot kuuluvat yhteen ja sisältävät paljon samoja riffejä ja melodioita eri tavoin varioituna. [The Crescent, Lord of Pagathorn] tuli mukaan, mutta toivoi pääsevänsä myös huutamaan. Kuinka päädyit tällaiseen ratkaisuun. Synkkyys on aina hyvästä, ja sitä löytyy roppakaupalla myös metallin ulkopuolelta. Itse fyysinen puoli on mielenkiintoinen aihe, mutta enemmän kuitenkin kiinnostaa eri uskontojen, filosofioiden ja tiedekuntien hyvinkin erilaiset näkemykset siitä, mitä kuolema on ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Olen suhteellisen avuton kirjoittamaan sanoituksia, eikä R.S
Melechesh oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, jotka yhdistelivät metallia ja itämaisia sävyjä tyylillä ja uskottavasti. VÄLISSÄ IDÄN JA LÄNNEN TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA EDO LANDWEHR 30 INFERNO. Vastikään kuudennen albuminsa valmiiksi saaneen bändin nokkamiehellä Ashmedilla riittää näkemyksiä idästä ja lännestä
– Lähi-itä on valtava alue, ja Lähi-idän musiikki on samalla lailla monipuolinen kokonaisuus kuin vaikkapa eurooppalainen musiikki. En halunnut mennä jonnekin teollisuusmestaan, jossa sataa koko ajan ja jossa ei ole mitään VÄLISSÄ 31 INFERNO. Nyt Ashmedi ja hänen yhtyeensä ovat saaneet valmiiksi kuudennen levynsä Enkin. Se vähensi stressiä. En ajattele kitaraa soittaessani, että laitetaanpa tähän itämainen skaala. Yllättäviä ratkaisuja Enkilla kuullaan myös paria korkean profiilin vierailijaa: albumilla laulavat Melechesh-faniksi tunnustautuva Max Cavalera (Soulfly, Cavalera Conspiracy, ex-Sepultura) ja Ashmedin hyvä ystävä Sakis Tolis (Rotting Christ). Ashmedi on todellakin nähnyt maailmaa useammalta kantilta kuin useimmat. Kun studiohommat sai valmiiksi joskus kolmen neljän aikaan aamulla, kaikki kahvilat ja baarit olivat vielä auki. Olisi kornia tehdä niin väkisin. Tolis tuli levylle osittain siksikin, että Enki taltioitui nauhalle Ateenassa. Hän syntyi Israelissa assyrialaisarmenialaiseen perheeseen, muutti aikuisiällä Hollantiin ja on kiertänyt yhtyeensä kanssa paljon maailmaa. Minua kiinnostaa eniten spirituaalinen, ambientsävytteinen ja tribaali Lähi-idän musiikki, ja metallissa on sitä samaa fiilistä. – Minulla on jokaista albumia varten kirja, johon kirjoitan avainsanoja. Siksi Kreikka. Skype-keskustelu alkaa selkeällä, joskin hyvin murteellisella suomen kielen ”mitä kuuluu?” -kysymyksellä. En tarkoita, että teemme ensi kerralla välttämättä samoin, mutta se tuntui hyvältä idealta nyt. Albumikokonaisuus syntyi valtaosan bändin materiaalista kirjoittavan Ashmedin yhden miehen aivoriihen tuloksena. Edellisen Melechesh-albumin The Epigenesisin (2010) tiimoilta yhtye teki kahdeksan kiertuetta. Tällä kertaa näitä olivat mystinen, rokkaava, thrashaava, psykedeelinen, uskottava ja heavy metal. Ja lähi-itäinen! Ja tokihan Lähi-itä myös levyltä kuuluu, onhan Melechesh itämaisia sävyjä metallimusiikkiin sekoittavien yhtyeiden edelläkävijöitä. Se myös sopii musiikkiin. Kysyjä on Ashmedi, Melecheshin laulajakitaristi ja maailmankansalainen. Ne toimivat yhdessä hyvin luonnollisesti, se ei ole lainkaan pakotettua. – Tykkään auringonpaisteesta ja kivasta säästä, ja halusin mennä jonnekin välimerelliseen paikkaan. Saattoi mennä johonkin rokkibaariin ja tilata lasin kylmää viiniä. Ashmedille näiden elementtien yhteen liittäminen on luonnollista. – Kreikkalainen kulttuuri on melkein identtinen armenialaisen kanssa, ja Kreikassa oli mukava tehdä levyä
He ovat yhteydessä hallitukseen, jonkun miljonäärisheikin lapsia. ”Lähi-itä on aina ollut ongelmallinen alue. Ashmedi kertookin, että levynteko oli täynnä haasteita. – Suurin syy on eittämättä internet. Eikö pyhän kaupungin olisi tarkoitus olla hyvien tyyppien paikka. Kun kirjoitin Lost Tribes -biisiä, sain kuulla, että Isis oli ampunut serkkuani Syyriassa. Näistä muista etenkin palestiinalaiset ovat usein kakkosluokan kansalaisen asemassa, ja tämä on aiheuttanut suuria konflikteja koko valtion historian ajan. Asuttuaan vuosikaudet Euroopassa Ashmedi myöntää, että hänellä on viha–rakkaus-suhde koko Lähi-itään. Mutta jos homma toimii, se toimii. – Jos puhun tästä asiasta, minua pidetään helposti tyyppinä, joka on jonkinlaisella ristiretkellä, eikä se pidä paikkaansa. Sivilisaation alku ja loppu Vaikka Ashmedi ei ole palestiinalainen, hänkin sai Israelissa asuessaan kokea ajoittain olevansa alistetussa asemassa. Se muistuttaa tapaa, jolla valkoiset kohtelivat mustia joskus muinoin. – Käytimme 12-kielisiä kitaroita, ja ne menivät koko ajan epävireeseen ilmankosteuden takia. Ihmisenä, joka on syntynyt Israelissa, mutta ei ole juutalainen sen paremmin kuin palestiinalainenkaan, Ashmedilla on selkeästi mielenkiintoinen näkökulma maan nykytilaan. Päivää ennen äänitysten aloittamista kaaduin portaissa, mitä ei tapahdu yleensä ikinä. tekemistä. Mutta ongelmille on syynsä: uskonto, öljy, politiikka ja maan epäluonnollinen jakautuminen kolonialismin aikana. Kyseessä on Lähi-idän ainoa demokratia, jonka väestö on kuitenkin jakautunut vahvasti kahtia, juutalaisiin ja muihin. Teemme asiat omalla tavallamme, ja joskus nämä ovat yllättäviä ratkaisuja, kuten se, että teimme viime levyn Turkissa. Nyt siellä on skene. Erot esimerkiksi liberaalin Libanonin ja konservatiivisen Saudi-Arabian välillä ovat valtavat, mikä näkyy myös metallidiggarien asemassa. Hevonkukkua, sanon minä. – Jos vaikka israelinjuutalaisten muodostama Orphaned Land lähtee ulkomaille, he pääsevät tullista tuosta vain, minut taas tarkastetaan edelleen läpikotaisin. – Toivoisin, että siellä olisi rennompaa, etenkin Israelissa, koska se on kaunis paikka. Pyhän vihan kaupunki Ashmedin synnyinmaa Israel herättää monissa ristiriitaisia tuntemuksia. Aihe saa Ashmedin kiihtymään. Aina kun olen Jerusalemissa, kirjoitan Facebookiin, että ”olen täällä taas, pyhässä kaupungissa, jossa kaikki vihaavat kaikkia”. Auringonpaisteesta huolimatta Enki kuulostaa sangen vihaiselta levyltä. He eivät onneksi tappaneet häntä, ampuivat vain olkapäähän. Tämä on tietenkin liioittelua, koska toki Jerusalemissa on myös vaikkapa vasemmistolaisia ja ei-uskonnollisia ihmisiä, ihmisiä jotka haluavat vain tulla toimeen muiden kanssa. Viime aikoina Lähi-idästä on tullut kasvavassa määrin metallibändejä. Mutta eihän siinä mitään pahaa ole, kaikkihan tekevät niin länsimaissakin. Olot metallimusiikin harrastamiselle eivät siis ole edelleenkään suotuisat kaikkialla Lähi-idässä. Siellä sivilisaatio alkoi, ja ehkä se myös loppuu siellä.” 32 INFERNO. Internet synnytti skenen Ashmedi muistuttaa moneen otteeseen, että on oikeastaan virheellistä puhua Lähi-idästä ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen kokonaisuus. Viimeksi he pitivät minua paikalla kaksi tuntia ilman mitään varsinaista syytä. Eivät kaikki Lähi-idän bändit ole myöskään ylpeitä kulttuuriperimästään, he vain haluavat kopioida Cannibal Corpsea tai jotain muuta länsimaista bändiä, josta pitävät. Se otti tietenkin päähän, siksikin, että en ollut nähnyt häntä 1980-luvun lopun jälkeen. Minusta vain kaikilla tulisi olla oikeus elää arvokkaasti, tehdä musiikkia, taidetta ja teollisuutta ilman, että tarvitsee huolehtia perusasioista, kuten ruoasta tai luvasta talon rakentamiseen, mitä palestiinalaiset eivät saa ikinä. Sitten taas, kun vallassa oli Jitzhak Rabin, mies joka pyrki rauhaan, uskonnollinen tyyppi tappoi hänet. Ashmedi muistuttaa silti, ettei alueen jokainen hevari ole sankari. Joissain maissa se on sallittua, joissain harmaata aluetta ja joissain kiellettyä. Siellä sivilisaatio alkoi, ja ehkä se myös loppuu siellä. On käsittämätöntä, miten sotaa lietsovat ihmiset voittavat aina vaalit. – Olen aika pettynyt, kun ongelmat siellä vain jatkuvat. Minusta ihmisten tulisi elää ja antaa elää, ja monet ovat samaa mieltä, mutta siellä on myös synkkiä voimia. Tokihan tämä pätee myös toisin päin, ryhmien välillä on vihamielisyyttä. Toki vanhoina aikoinakin liikkui kaikenlaisia piraattikasetteja ja muuta, mutta internetin myötä ihmiset pääsevät helpommin käsiksi musiikkiin. Muuten heidät ruoskittaisiin tai jotain vastaavaa. Siellä musiikkia ei levitetä, televisiossa tai radiossa ei soiteta tällaista musiikkia, eivätkä mitkään bändit käy keikalla. Jos on ulkomaalainen, ihmiset kohtelevat coolisti, mutta jos he huomaavat, että on palestiinalainen, heidän kehonkielensä ja lopulta koko käytöksensä muuttuu. – Se on aina ollut ongelmallinen alue. Ashmedilla on selkeä käsitys, mistä tämä johtuu. Se vaihtelee. – Tiedän joitain bändejä Saudi-Arabiasta, jotka väittävät riskeeraavansa henkensä. Katso vaikka PohjoisAfrikan karttaa: rajoja jotka on vedetty viivoittimella, ne eivät ole luonnollisia
59,50€ pre party +SPECIAL GUEST VISIONS SHOW lisää tulossa WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI WWW.TIKETTI.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. KLO 9. 4.6.2015 HELSINGIN JÄÄHALLI LIPUT MYYNNISSÄ MA 10.11. LIVING DEAD MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K KYLMÄ SOTA RED MOON ARCHITECT APINA ADAMANTRA DARK SIDE OF THE MIME 33 INFERNO. 125€ 2 PÄIVÄÄ ALK. LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 70€ ARCHITECTS LOUDNESS BLOODBATH NE OBLIVISCARIS ENFORCER AT THE HOLLOW TRYER EINHERJER BLUES PILLS WARMEN THE SIRENS THE SWORD GHOST BRIGADE KROKODIL BOMBUS ALFAHANNE ATOMIROTTA DR. 100€ 1 PÄIVÄ ALK
– Mielestäni bändin jäsen kontribuoi levylle sekä olemalla että olematta paikalla. TE OLETTE WALTARI TEKSTI LAURI YLITALO KUVA MINNA ANNOLA Juuri You Are Waltari -levyn julkaissut ryhmä ilmoittaa muuttuneensa bändistä kollektiiviksi. Se menee helposti egotrippailuksi, ja mä halusin välttää tämän ratkaisun. Hatakka toteaa lukeneensa liian monta rockkirjaa, joissa yhtyeet lopettavat toimintansa, koska sopivaa hallinnollista sopua ei synny. Kumpikin vaikuttaa lopputulokseen. Waltari päätyi toimintamalliin, jossa osa jäsenistöstä on aktiivista, muut silloin kun kalenteriin sopii. – Me ei ehkä myönnetty sitä itsellemme, mutta kun se virstanpylväs oli ylitetty, huomasin, että osalla bändin jäsenistä asenne Waltaria kohtaan muuttui, Hatakka toteaa. Ajatuksen kollektiivista Hatakka löysi reggaen ja hip hopin maailmasta. Waltarin tapauksessa hallinnollinen muutos on piristänyt musiikkia. 34 INFERNO. – Osa jätkistä oli sitä mieltä että päivätyö on tehty, voidaan ruveta ottamaan iisimmin. Kollektiivina jokaisella jäsenellä on mahdollisuus säädellä osallistumisensa määrää ja laatua. Innovatiivisuus säilyy kaikkein korkeimmalla tasolla. Niitä yhtye vietti vuonna 2011. – Kun jengi ja bändi vanhenevat, tulee erilaisia näkemyksiä siitä, miten hommaa pitää jatkaa. – Bändin ylläpitämisen täytyy perustua vapaaehtoisuuteen ja siihen, että jokainen saa toteuttaa itseään valitsemallaan tavalla. – Bonuksena on mielenkiintoista katsoa, mitä tällä ideologialla saadaan aikaiseksi. Kärtsy Hatakka pitää vedenjakajana Waltarin 25-vuotissyntymäpäiviä. Mä yritän jonkinlaisena ylitirehtöörinä pitää kokonaisuutta kasassa, ettei mopo karkaa täysin käsistä. Hatakkka on täysipäiväinen rockmuusikko, eikä bänditoiminnan muuttaminen harrastukseksi tullut kyseeseen. Hajoaminen ei ollut vaihtoehto. Kun kaikki saivat annostella osallistumistaan, riitely väheni. You Are Waltarilla yhtye esittää modernia metallia monivivahteisemmin kuin koko 2000-luvulla. Yllättäen siirtyminen löyhempään yhteisöön helpotti levyttämistä. Tarvittaessa mukaan saa tuoda apuvoimia
– Ei! Mä laulan englanniksi, joten voi olla, ettei mulla ole asiaa sinne. Ja tälle bändille sopii tietynlainen metallinen soundi. Samalla Waltari palaa uuden levyn kanssa. Maa oli vajonnut 1980-luvun kasinotalousbuumin jälkeen lamaan, osin onnettomien yhteensattumien, osin taitamattoman talouspolitiikan seurauksena. Henkinen rikkaus on materiaa tärkeämpää. Monet asiat, joista lapsena haaveili, ovat toteutuneet, Hatakka sanoo. Kenen haluaisit esittävän Waltarin musiikkia. Kumminkin särökitarakeikka, haloo! Onko sinua kosiskeltu Vain elämää -ohjelmaan. En voi kuvitellakaan parempaa liikkumismuotoa. ”Maailma ja kaikki kuolee pois / ydinjätteen määrä kasvaa, kaikki kuolee pois / jätevuoret kohoaa ja luonto tuhoutuu / ja sitten tämän pallon viekin ihan joku muu.” You Are Waltarin Maailma-kappale ei istuisi Rasmuksen tai HIMin teinirakkauskoodistoon. Erityisen tärkeänä Hatakka pitää uuden, aikalaisille suunnatun musiikin synnyttämistä. Kaikki on epävarmaa. ”Mikä on tänään out, on huomenna in. Ihmisiin on iskostunut vääränlaista leväperäisyyttä. – Hector tai Pepe Willberg olis makeeta nähdä vetämässä. Henkisellä pääomalla voi päästä yhtä pitkälle kuin kukkaronnyörejä venyttämällä. Skidinä unelmoi, että kun ois joskus kanava, joka soittaisi rockmusiikkia aamusta iltaan. – Oli sokki huomata, ettei mun tarvitsisi tehdä elämäni aikana enää yhtään biisiä. – Viime lauantaina kävelin Tavastian ohi ja kävin huvikseni katsomassa Mannan keikkaa. Lama-ajan laulut Suomi on vuonna 2015 kummallisen samanlaisessa tilanteessa kuin Waltarin julkaistessa debyyttialbuminsa Monk Punkin. Hatakka on alkanut digitoida omia arkistojaan. – Ettei aina ajatella, kuinka paljon sulla on pankkitilillä rahaa ja kuinka kalliin huvipurren olet ajatellut hankkia. 2000-luvun taitteessa kompaktimmat HIM ja The Rasmus valtasivat eurooppalaiset myyntilistat. Tempot ovat nopeutuneet, välillä särökitaravallin leikkaa Maailma-kappaleen folk. Se kela ei palvele kaikkia, varsinkaan näinä aikoina, kun raha on tiukassa. – Metalli on aina ollut Waltarille työkalu. Olen halunnut tehdä niiden eteen oman pienen osani. – Esimerkiksi niin huvittava juttu kuin musiikkikanavat. Nyt jengi haluaa musiikista enemmän kokemuksia eikä pelkkää kolmen minuutin munaa. – Viimeistä kautta katsoessani mietin, että jos mä oisin tuolla, niin vaikea olisi jossain vaiheessa olla avaamatta suutaan. – Kun huomaa että setin uusin biisi on 30 vuotta vanha, on syytä pistää pillit pussiin. Loppuvuodesta Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Keskusta otti veret seisauttavan vaalivoiton, Esko Aho nousi valtakunnanpolitiikan johtoon. – You Are Waltarilla on taas alkukantaista hulluutta. Muutamat edelliset levyt pyöri turvallisemmin metallin eri lajeissa. The Rolling Stonesin kaltaiseksi ”rockmuseoksi” Hatakalla ei ole hinkua. Ne ovat täynnä demomateriaalia vuosikymmenten varrelta. Independent-piireissä me oltiin liian raskaita ja outoja. Rock on rajaton riemu, tekemistä löytyy ikuisesti. Se on toteutunut, mutta siihen liittyy tasapäistymistä ja asioiden vesittymistä. Siivooja, presidentti tai taiteilija, fine. Punkkareita, raskaan rockin ihmisiä, hoppareita. Hatakan ensimmäinen tulevaisuudentavoite on saattaa You Are Waltarin julkaisu maaliin. – Hyvään sekä huonoon. – Sitä vaihetta kesti sen kymmenen vuotta. Haastattelupäivänä OP Ryhmä on ilmoittanut yt-neuvotteluista, joissa pyritään 380 työntekijän vähentämiseen. En ole hankkinut ajokorttia, olen ajanut Hesan keskustassa fillarilla viimeiset 20 vuotta. Että vittu, täähän on hirveetä skeidaa! Eiks meillä ole muka parempaa tekemistä. Saksalaisissa rocklehdissä Waltari on palaamassa kansikuvayhtyeeksi. Pidemmälle tähtääviä suunnitelmiakin on, sekä Waltarin että soololevyjen suhteen. Mutta toisaalta arvasin, että mikä on tänään out, on huomenna in. Oikein pelästyin, että vittu, mitkä saatanan cocktailkutsut täällä on. Periaatteessa ohjelmaa ja suunnitelmia on pitkälle. – Olen äänestänyt Vihreitä niin kauan kuin olen ollut täysi-ikäinen, Hatakka toteaa. Ja metalliskenen kautta Waltari nousi suosioon. Promo on aina hyvää, ja vähän pelkään, että moni on ohjelmassa pelkästään sen vuoksi. Waltaria on edelleen mahdoton myydä piikittömänä, sulavan romanttisena rockyhtyeenä. – Siinäkin porukassa on tietty kaupallistumisprosentti, mutta kyllä ympäristöasiat on mulle tosi tärkeitä. Mihin suuntaan yhteiskunta on tässä suhteessa muuttunut. Mikä se oma juttu sitten onkaan. Waltarille 90-luku oli taloudellinen ja taiteellinen kukoistuskausi. Mutta kyllä mä lähtisin sinne. – Siinä mielessä olen kapitalisti, että vannon yksityisyrittäjyyden ja sen henkilökohtaisen tuottavan aineksen löytämiseen. Se ei kiinnostanut Hatakkaa. Hatakka huomauttaa, että Waltarin keikoilla käy yhä alakulttuuri-ihmisiä. Metallifanit ymmärsivät jutun paremmin. Vain elämääkö. 2000-luvulla Suomen vienti on romahtanut, pääministeriksi on nousemassa Juha Sipilä ja Ukrainan ja Venäjän välinen kriisi heiluttaa länsimaisia voimasuhteita. Se ei työstä yhteiskuntaa ja ihmisten motivaatiota duunin tekemiseen oikeeseen suuntaan. Nyt on kantria, folkkia ja lattarimenoa. Eri ihmisille sopivat eri asiat. Waltarin kolmas kitaristi Kimmo Korhonen on yhtyeen pitkäaikainen fani, joka järkyttyi Hatakan luona vieraillessaan järjestelemättömistä c-kasettija dat-pinoista. Näkisi, mitä ne saisivat Waltarin biiseistä irti. – Ehkä meidän musa ei pure kovimmalla kokoomusaikakaudella, Hatakka naurahtaa. Hatakka toteaa sanoitustensa lähtökohdaksi individualismin vaalimisen, yksilön ja yksilöllisyyden korostamisen. Se on nopein ja terveellisin vaihtoehto. Hatakka muistaa, miten keskusteluissa kollegoiden kanssa puheenaiheeksi nousi usein hittien tekeminen. Nyt jengi haluaa musiikista enemmän kokemuksia eikä pelkkää kolmen minuutin munaa.” 35 INFERNO. Eihän täällä ole ensimmäistäkään rockjätkän näköistä ihmistä
Da Dani niel el FF.,., ppro rodu duct ct m man anag ager er er ggggguuuuuui uiiii uitttttttttta ta taaaaaaa tttta taa tt rr Inferno.indd 1 03.02.2015 11:50:49
Da Dani niel el FF.,., ppro rodu duct ct m man anag ager er er ggggguuuuuui uiiii uitttttttttta ta taaaaaaa tttta taa tt rr Inferno.indd 1 03.02.2015 11:50:49
”Jos jotain kyynistymistä olisi tapahtumassa, voin muistuttaa itseäni katsomalla Rangertatuointia kädessäni.” Miko 38 INFERNO
Vaarallinen. Rangerin laulava basisti kertoo silmät palaen edellisillan ikärajattomasta keikasta. Siinä haarukassa ovat Ranger-nelikon syntymävuodet. Maailman paras. Muutamaa iltaa ennen sovittua haastattelua vaihdan kuulumisia Dimi Pontiacin kanssa punavuorelaisen ravintolan tiskillä. Videolla nahkaan ja farkkukankaaseen pukeutuneet nuoret miehet soittavat nopeaa heviä, joka voisi olla yhtä hyvin vuodelta 1985 kuin 2015. Ainoa vaihtoehto. Konserttiyleisönä olleilta fanaattisilta nuorilta nyrkinpuijilta olisi luultavasti saanut yllämainitunlaisia vastauksia kysymykseen, millainen bändi Ranger on livenä. Rangerin Storm of Power -musiikkivideo on juuri saanut skriiniltä Suomenensi-iltansa, ja Dimi tenttaa innostuneena mielipidettä nähdystä. Rangerin nousukiito puhutuimpien kotimaisten metallibändien sarjaan on ollut vauhdikas kuin kappaleidensa tempo. Rangerin jäsenet eivät tosin olleet ensin mainittuna aikana vielä edes pilkkeenä isiensä silmäkulmissa. Jos Rangerin musiikin tempo on hengästyttävä, sitä on myös parikymppisten uran kehitys. Kurvaillaan ne mutkat seuraavaksi. TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVAT MARKUS PAAJALA 39 INFERNO. Baarissa ei olla kuitenkaan tällä kertaa vain nesteen perässä. 1990–92. Ranger julkaisi mutkat oikoen demokasetin 2013, soitti Tuskassa 2014 ja levyttää maailman isoimmalle levy-yhtiölle 2015. Vitun kova. Nelikko vaikuttaa kuitenkin ajattelevan rationaalisesti ja pitävän jalat maassa, vaikka haaveileekin Päivi Räsäsen johtamasta dystopiasta. Siinä neljän nuoren muusikon vastaukset kysymykseeni, millainen bändi Ranger on soittaa
Ranger on niin tuore yhtye, että niitä on turha käydä läpi sen tarkemmin. Shock Skull -ep:stä (2014) asti mukana ollut Mikael löysi kitaran Albert Järvisen ja sittemmin Iron Maiden -kepittäjien kautta. Rangerin lyhyen taipaleen aikana ovi on ehtinyt käydä jo useaan otteeseen. Jos jotain kyynistymistä olisi tapahtumassa, voin muistuttaa itseäni katsomalla sitä, Miko kertoo olkavarttaan näyttäen. Hevissä nuoria poikia kiehtoi ja veti puoleensa oppikirjamaisesti tyylikkäät sähkökitarat – varsinkin Flying V:t –, äänekäs soitto, suuret Marshall-pinot, nahka ja niitit. Dimi ei kuitenkaan katsellut kielisoittajia sillä silmällä, vaan innoittajina ja inspiraation antajina toimivat vahvat laulajat: Rob Halford Judas Priestistä, Bruce Dickinson Iron Maidenista, Eric Adams Manowarista ja Brian Johnson AC/DC:stä. Hevin alkulähteet Iron Maiden, Metallica ja AC/DC. – Meidän sanottiin olevan illan paras bändi, mikä tietysti piti paikkansa, mutta me ei silti päästy jatkoon. Esikoispitkäsoitolla levytetyn Rangerdebyyttinsä tekevä Ville tiesi haluavansa kitaristiksi 11-vuotiaana kuultuaan Randy Rhoadsia Ozzy Osbournen Tributella. ”Treenisnauha nimeltä Live at Konala Ice Hall on vielä tekemättä!” Miko 40 INFERNO. Miko sai ensimmäisen kitaransa kolmivuotiaana ja soittelee sekä säveltää edelleen kotioloissa. – Se kuulosti siltä, että tätä mä olen tietämättäni etsinyt koko ajan, Rangerin rumpali ja pääasiallinen biisintekijä Miko Sipilä kommentoi. Ääntä turbiinista ja kasetilta Dimi ja Miko olivat jutelleet bändin perustamisesta jo vuonna 2007. Innoittajikseni voidaan siis lukea isot pojat koulusta, Ringo Starr ja Blues Brothersin Willie Hall, Miko kertoo. – Just näin. Siinä vähemmän yllättävästi bändit, joiden logoja Rangerin jäsenet piirtelivät pulpetteihinsa koulussa. Dimin nuoruuden soitin oli kitara, ja basso tuli rakkaaksi vasta 2011. Metallin merkitys on vain kasvanut. Rumputunnit olivat edessä kuitenkin nopeasti. – Ei ole aikomusta kasvaa tylsäksi aikuiseksi. Syitä on löytynyt niin musiikillisista kuin henkilökohtaisistakin erimielisyyksistä. Samat asiat kiehtovat myös vähän vanhempana, ja Ranger suhtautuu niihin samalla innolla kuin nuorempanakin. Ranger on neljän kitaristin bändi. Sen on tiennyt 13–14-vuotiaasta, Dimi lupailee. Ranger-kokoonpanon nykyisestä tuplakitarahyökkäyksestä vastaavat kuitenkin Mikael Haavisto ja Ville Valtonen. – Huomattiin, ettei ole yhtään hyvää hevibändiä, niin piti perustaa sellainen itse. Myöhemmin alkoi tajuta, että joku osa-alue, sanotaan vaikka falsettilaulu Judas Priestissä, on vitun siistiä, Dimi lisää. – Olin kolmannella, kun kävelin musaluokan avoimen oven ohi. Ranger – alkujaan Turbin – syntyi viimein kaksikon viettäessä joululomaa 2008. Näin kun isommat pojat soittivat rumpuja ja päätin, että minäkin tahdon. Vaikka sitä aikuistuu, niin kyllä sitä on edelleen oma itsensä. Napattiin mukaan jengiä ja soitettiin Turbin-nimisenä ensimmäinen keikka Vantaan Ääni & Vimma -karsinnassa, Miko muistelee. – Sitä varten otin tämän Ranger-tatuoinnin. Edes aikuiseksi kasvaminen tai kyynistyminen eivät pelota
– Se alkoi levitä ihan kunnolla, ja muun muassa [Darkthrone-mies] Fenriz antoi meille Band of the Week -maininnan. – Sen jälkeen rupesi keikkoja tulemaan. Knights of Darkness -12-tuumaisesta on menossa jo kolmas painos. Diilistä diiliin Combat Metalin jälkeen Ranger oli valmis viralliseen julkaisuun. Konalan jäähallissa on lisäksi jonkinlaista rappioromantiikkaa, Mikael fiilistelee. Ektro julkaisi myös Shock Skull -ep:n, mutta ei kuitenkaan ole se maailman isoin levy-yhtiö, johon artikkelin alussa viitataan. Yhtye kysyi Lehtisalolta, vieläkö Ektron tarjous oli voimassa. Tämä on kuitenkin historiallinen huone, kun täällä ollaan aina treenattu. – Jos puhutaan heavy metal -demosta, niin mä en vaan pysty kuvittelemaan cd:tä. – Stench of Decayn Rami Simelius oli jo soittanut Jussille demoa. Rangerin jäsenet ovat viimeistä kasetin kanssa kasvanutta sukupolvea. Spinefarm kuuluu Universalin alaisuuteen, joka on markkinaosuudeltaan levymaailmaa johtava yhtiö. Ääni & Vimma -tuomariston ”urheiluheviksi” leimaama Turbin vaihtui nopeasti Rangeriksi, ja ensimmäinen demo, Enter the Zone, näki päivänvalon c-kasettina keväällä 2009. Video harvinaisesta Turbin-vedosta löytyy kuulemma YouTubesta, mikäli osaa käyttää oikeita hakusanoja. Jussi oli, että ei jumalauta mikä meininki, ja halusi jo silloin julkaista Rangeriä, Dimi muistelee. – Opittiin sitä äänittäessä vaikka mitä. Vastaus oli sama, ja Ranger nauhoitti sen kummemmitta sopimuksitta ensimmäistä kertaa muualla kuin treenikämpällään. Siellä tuli vastaan Circlen bändiliideri ja Ektron pomo Jussi Lehtisalo, jolle bändi oli yllättäen jo tuttu. Ranger jakeli ensimmäistä demoa lähinnä kavereilleen. maaliskuuta Spinefarmin kautta. Vaikka osa jäsenistä joutuu matkustamaan yli tunnin suuntaansa, Rangerilla ei ole palavaa halua muualle. Ja treenisnauha nimeltä Live at Konala Ice Hall on vielä tekemättä! Miko naurahtaa. – Kyllä me täällä pärjäillään, ei tässä mitään vikaa ole. Rakastettu ja vihattu analogiformaatti pitää kuitenkin puolensa monissa underground-piireissä – nyt ja jatkossa. ”Hiki ja metal.” Dimi 41 INFERNO. Sen on oltava kasetti, Mikael julistaa. Rangerin esikoispitkäsoitto Where Evil Dwells ilmestyy 13. En halua laittaa sellaista soittimeen. Ranger jäi kuitenkin demobändiksi vielä kahden kasettijulkaisun ajaksi. Dimi ja Miko matkustivat myös Saksaan Keep It True -festivaalille kasetteja repuissaan. Se oli meidän jytky, Dimi veistelee. Ranger on huippubändi, soittajat herrasmiehiä ja on ollut suuri ilo työskennellä heidän kanssaan. Combat Metal (2013) alkoi ansaita Rangerille enemmänkin huomiota. Meillä ei ollut epäilystäkään, etteikö Ektro julkaisisi seuraavaakin julkaisua, Miko kertoo. – Jos tämä olisi kokonaan oma treenis, se kelpaisi erinomaisesti. Demot on nauhoitettu haastattelupaikaksi valitussa huoneessa, Konalan jäähallin kellarissa treenikämpällä, jonka Ranger jakaa toisen yhtyeen kanssa. Nyt jatkan Rangerin seuraamista fanin näkökulmasta, Lehtisalo kehuu sähköpostitse ja jatkaa työtä bändin ensimmäisten ep:iden parissa. – Kunnioitan bändin ratkaisua. Buukattiin kaikki isot festarit Knightsin vanavedessä. Metal Geariä (2012) yhtye kauppasi kiinnostuneille Facebook-sivunsa kautta, ja se keräsi hehkutuksia muutamissa blogeissa. Biisit kasvoivat uudelle tasolle, kun oivalsi miten niitä oikeasti kuuluu soittaa, Dimi palaa Knights of Darkness -ep:n (2013) studiosessioihin
– Kiinnostaa kuulla, mitä Amerikassa tykätään levystä. – Kyllä siinä oli kaikenlaista yrittäjää. Voitaisiin mennä ihan siviilinä paikalle, hommata soittimet sieltä ja rundata pakettiautolla, Dimi suunnittelee. Spinessä kiinnosti se, että toimisto on Stadissa, Miko luettelee. Fanaattisessa metalliundergroundissa ei aina katsota hyvällä suurempien yhtiöiden ”tuotteita”. – Onhan se selvää, että pienemmän lafkan kanssa on helpompi sopia asioista. Miten käy, jäävätkö intiimit klubit, kuten Helsingin Le”Kyllä niitä bändäreitä olisi, jos niitä kaipaisi.” Dimi 42 INFERNO. Sieltä ei ole toistaiseksi juuri saatu palautetta. Ulkomaille tähtäävää Rangeriä on jo nähty kotimaisilla festivaalilavoilla, ja tulevan albumin myötä klubikeikkojenkin luulisi siirtyvän kokoluokkaa isompiin paikkoihin. Siellä on tuttuja, jotka varmasti voisivat auttaa. Pohjois-Amerikan valloitus kiehtoo, vaikka sitten bändin nimelle uskollisesti sissityylisenä tunkeutumissuunnitelmana. Siitä Ranger on myös kiinnostunut – varsinkin, kun yhtyeen sosiaalisen median kanaviin, Instagramiin ja Facebookiin, tulee jatkuvasti enenevissä määrin liikennettä Yhdysvalloista. – Varmasti on tyyppejä, jotka mussuttaa asiasta. Osa kotimaisia, osa ulkomaisia. – Väännettiin Spinen kanssa kättä kaikesta, ja vasta vajaan viiden kuukauden neuvotteluiden jälkeen tehtiin sopimus. Lopulta voiton vei Spinefarm. Levytyssopimus ei sekään syntynyt yhdessä yössä. Yhtye painottaa, että sopimuksessa luvataan Rangerille taiteellinen vapaus kaikkeen, niin musiikkiin kuin oheistuotteisiin. Biisit olivat valmiina ennen mitään diiliä, ja mukana on pienjulkaisuilta tuttu porukka äänittäjää ja kansitaiteilijaa myöten, Miko lisää. – Joka julkaisusta ollaan kuultu niin päinvastaisia väitteitä, että samanlaista minä odotan albumiltakin, Miko selventää. Me toimitettiin heidän pöydälle valmis nauha kansineen päivineen, Dimi vannoo. Me tehdään tätä kuitenkin itsemme takia ja ollaan edelleen ihan samoja tyyppejä. Ranger on asennoitunut hankkimaan faneja korvapari ja keikka kerrallaan. Eikä meillä tosiaan ollut mitään tavoitetta, että nyt hankitaan julkaisija täyspitkälle. – Tällainen levy sieltä olisi tullut kuitenkin, vaikka sitten omakustanteena. Hyppäys itsenäiseltä yhtiöltä monikansallisen leipiin on aiheuttanut nopeaan toimintaan tottuneelle yhtyeelle ennenaikaisia harmaita hiuksia. Nyt on useita välikäsiä ja kaikissa päätöksissä kestää, Mikael tuskailee. Ihan kuin meillä olisi Iron Maiden -tyyliin joku tyyppi koko ajan mukana valvomassa mitä tehdään. Oltiin päätetty jo aikaa sitten, milloin mennään studioon, oli lafkaa tai ei, Mikael valottaa. Fakta on kuitenkin se, ettei näitä biisejä ollut säveltämässä eikä soittamassa yhtään lafkan ihmistä, Mikael lataa. Odotetaan sekä ylistävää että hyvin kriittistäkin, Dimi kommentoi. Osa hyviä, osa huonoja. – Jenkkeihin pitäisi päästä pikkuhiljaa kiertämään. Jengillä on muutenkin vääränlainen käsitys isojen levy-yhtiöiden nykytilanteesta. Ranger sai osakseen kiinnostusta useilta toimijoilta, kuten Metal Bladeltä – joka on ainoa yhtiö, jota Ranger lähestyi –, High Rollerilta ja Shadow Kingdomilta. – Jos joku päättää lopettaa Rangerin kuuntelun sen takia, se on niiden oma ongelma. Mannertenväliset suunnitelmat Spinefarm pystyy tarjoamaan myös toimivan jakelun ulkomaille
Bändärikulttuuri voi hyvin ainakin ulkomailla. Jos hommat menevät pieniksi, ei sekään haittaa. – Hiki ja metal, Dimi kiteyttää. Silloin tulee konkreettisesti sellainen fiilis, että olen juuri siellä, missä mun pitäisi aina olla, Mikael vakavoituu. Adrenaliinimyrskyssä sattuu ja tapahtuu, varsinkin pienemmillä lavoilla. Sen kyllä huomasi siellä Lontoossa, Dimi täydentää. Jengi pääsee iholle ja on enemmän menoa, Miko perustelee. Se on eri asia, mitä tehdään niiden jälkeen, Miko kertoo. Juhliminen kuuluu asiaan, mutta vasta keikan jälkeen. – No, mä olen kuitenkin se frontman ja sosiaalinen muutenkin. Tervetuloa, kylmä sota Vaikka Rangerin historia on lyhyt, viimeisestä demosta lähtenyt nousukiito on ollut käsin kosketeltavissa. – Me ollaan kaikki vakiintuneita parisuhdeihmisiä, Mikael täräyttää. Samat levyt meiltä tulee kuitenkin. Yhtye ei kuitenkaan edelleenkään paukuttele henkseleitään takki auki. Ainakaan isoja tukkia ja sähkörumpuja, Dimi saa porukan naureskelemaan. – Kyllä niitä olisi, jos niitä kaipaisi. Rangerin reissut, varsinkin ulkomailla, ovat toistaiseksi olleet hyvin kosteita. On sanomattakin selvää, että Anvil, kuten lukemattomat muut veteraanibändit, ovat toimineet Rangerin esikuvina ja suunnannäyttäjinä. Miehet kertovat huomanneensa vuoden 2013 aikana, että ihmiset saapuvat keikoille katsomaan juuri heitä. Salskeat nuoret miehet tien päällä, kiihkeää musiikkia soittamassa. – Mä en edes huomannut, Mikael vastaa lähes kuiskaten. Tarvitseeko näitä kultakausiensa perään haikailevia vanhuksia kuskata maail”On kaksi asiaa, joihin Ranger ei tule koskaan sotkeutumaan: Metallicatyylin slovarit ja flanellipaita-thrash.” Dimi ”Ei!” Ranger 43 INFERNO. Näissä olosuhteissa Ranger on kuitenkin oppinut toimimaan ja aikoo toimia jatkossakin. – Treeniksellä treenataan, keikoilla keikkaillaan. Ranger elää elävänä soittamisesta, ja bändin kuvailema, lavalla kokema adrenaliinimyrsky on helppo allekirjoittaa keikkoja nähneenä. On aivan pakko kysyä bändäreistä. Käyn keikan jälkeen siellä jauhamassa ja juomassa, kyllä sä tiedät. – Kyllä se lavalla soittaminen on paras tilanne elämässä. – Jos hommat menevät isoksi, sama touhu jatkuu. – Jos soitettaisiin enemmän keikkoja kännissä, pitäisi varmaan treenatakin kännissä. Anvilin tyyliin, Miko vakuuttelee. – Isoilla keikoilla järjestelyt yleensä pelaavat, mutta pienemmissä paikoissa toimii se itse keikka. Joskus alkuaikoina tuli otettua ennen keikkaa, mutta hyvin nopeasti huomasi, ettei se homma toimi, Dimi tarkentaa. – Ei! tulee vastaus ytimekkäästi kaikkien neljän suusta. – Ei tietty tarvitse toistaa Anvilin mokia. pakkomies, jossa Ranger soitti ensimmäisen keikkansa, koluamatta jatkossa. Kitaranlavat kolahtelevat sekä yleisön että soittajien päihin, hiukset jäävät virityskoneistoon kiinni, piuhat irtoilevat, hihnat pettävät ja märkää läikkyy pedaalien päälle. Yhtye ei kuitenkaan kaihda myöntää, että varsinaisia kiertueita ja isompia lavoja odotetaan
Miko vertaa klassikkobändejä Simpsoneihin, jota ei voi missään nimessä lopettaa, vaikka uudet tuotantokaudet olisivat kuinka huonoja. Meillä on kasisataset [Marshall JCM800 -vahvistimet], isot kaapit ja isot rummut, joilla treenataan samoja asioita. Ja paljon paremmin kuin suurin osa muista nykyisistä speed-bändeistä, Dimi kommentoi. – Me tehdään asiat samoin kuin meidän idolit tekivät. – On kaksi asiaa, joihin Ranger ei tule koskaan sotkeutumaan: Metallica-tyylin slovarit ja flanellipaita-thrash. En tiedä, mutta ainakin samalla lailla. Luovatko kaiken kokeneet vanhukset turvallisuuden tunnetta hevinuorisoon. Puhe 1980-luvusta kääntyy Helsingin Sanomien tuoreeseen artikkeliin, jossa kerrottiin tutkijoiden siirtäneen tuomionpäivän kelloa lähemmäs keskiyötä. Metalli olisi jälleen vaarallista eikä mitään koko perheen Lordia, Dimi tunnelmoi. Ranger ei lämpene kyselylle siitä, mitä he tekevät paremmin kuin esikuvansa. Tavallinen kansa asuisi getoissa ja slummeissa, ja metalli toimisi pelastuksena ja pakopaikkana vallitsevasta todellisuudesta. – Kyllä sen näkee monessa muussakin asiassa kuin hevissä, että eletään tavallaan uudestaan vuotta 1984, Dimi kommentoi. Holhouksen ruuvia luonnollisesti kiristettäisiin. – Voitaisiin palata Ronald Reaganin aikaan, että kaikki vihaisi heviä. Kuilu rikkaiden ja muiden välillä olisi entistä pohjattomampi. – Samoin Ozzyn ja Black Sabbathin kanssa, Dimi lisää kiireesti. Kaikki kiva olisi kiellettyä. Kun Ranger on maailmanjärjestystä hallitseva metallibändi, sen ihannemaailma mukailisi noita aikoja. – Se olisi mixtape, jolta löytyisi lähinnä Carnivorea ja Mentorsia, Miko myhäilee. Tämän kansanosan kansallislaulu olisi selviö. Tutkijoiden mielestä tammikuussa 2015 ollaan lähimpänä tuhoa kuin kertaakaan sitten vuoden 1987 kylmän sodan lakipisteen. – Soitettiin Tuskassa Tankardin kanssa peräkkäin, ja aika moni tuli sanomaan, että soitettiin ne suohon eikä heidän veto kuulostanut miltään. Turvallisuudentunnetta hakiessa on tullut myös ohilaukauksia. – Ei, vaan Suomen vastine sille: Päivi Räsänen. Vähän The Running Manja Rollerball-menoa siihen lisäksi. Aika dystopia! Dimi heittää. Se, että edelleen voi mennä Judas Priestin keikalle, on kyllä aika vitun siistiä, Mikael hehkuttaa. – Kyllä se on jollain tapaa niinkin. Speedin ja thrashin uudesta tulemisesta on puhuttu ja kirjoitettu sivutolkulla. Mutta vaikka Slayer, Metallica ja Megadeth eivät ole tehneet aikoihin mitään kiinnostavaa, on kuitenkin hyvä, että ne ovat olemassa, Dimi sanoo. Kun kyseessä on klassinen ja ajaton hevi, niin ei se ole mitään retropelleilyä, Mikael kuumenee. Vaalit lähestyvät. Miko miettii. Toivottavasti Ranger ei käytä äänioikeuttaan. – Olisiko vallankahvassa sitten Tipper Gore. Paremmin. Miko kuvailee naurunremakan saattelemana Nazareth-keikkaa tarralenkkaritouhuksi, ja kyytiä saa myös U.D.O., josta ei voi puhua samassa lauseessa edelleen tulivoimaisen Acceptin kanssa. Ja 1984 on paljon parempi kuin että elettäisiin uudelleen vuotta 1994, Mikael kuittaa. ”Voitaisiin palata Ronald Reaganin aikaan, että kaikki vihaisi heviä.” Dimi 44 INFERNO. – Ei voi valittaa. man toiselta laidalta Suomeen soittamaan, kun energisempää ja innostavampaa ihmeteltävää löytyisi lähempääkin. Yhtye ei täysin allekirjoita väitteitä edellä mainittujen alagenrejen renessanssista – ainakaan laadun osalta –, mutta rehtiä heavy metalia soittavia hyviä orkestereita on syntynyt enemmän. Täytyy olla tyytyväinen, että löytyy hyviä bändejä. – Aina on sitä jengiä, joka kitisee, että tämä on nähty ja tämä on retroa
ENSIMMÄINEN HEVILEVY: Black Sabbath – We Sold Our Soul for Rock’n’Roll (1975) LUURANKO KAAPISSA: Ei ole VILLE VALTONEN, kitara AUTIOSAAREN LEVY: Petos – Toivo parasta ja pelkää pahinta (2010) – Pahat biitit, pahat läpät ja rankkaa asiaa. Näin kuumottavan samastuttavaa levyä en ole ikinä ennen kuullut. 666 kertoo kaiken! Join the heavy metal fight! ENSIMMÄINEN HEVILEVY: Iron Maiden – Best of the Beast (1996) LUURANKO KAAPISSA: A-ha, Madonna MIKO SIPILÄ, rummut AUTIOSAAREN LEVY: Exodus – Bonded by Blood (1985) – Ehkä maailman rankin ja väkivaltaisin levy! Jokainen riffi saa hirveitä aikaan, Tom Huntingin raivopäisestä rumputyöskentelystä tai Paul Baloffin nynnyjä murhaavista vokaaleista puhumattakaan. Me olemme Ranger DIMI PONTIAC, basso, laulu AUTIOSAAREN LEVY: Anvil – Metal On Metal (1982) – Tässä ollaan just hevin ja speedin välimaastossa. Lipsin karisma ja huumori yhdistettynä Robb Reinerin rumpalointiin on edelleen karvoja nostattava juttu. Sanoisin, että aliarvostettu tekele. Ensimmäisen kerran, kun kuuli sen alasimen kilinän ja rumpufillin, se muovasi mua ehdottomasti siihen, mitä mä olen nyt. ENSIMMÄINEN HEVILEVY: Ozzy Osbourne – The Essential of Ozzy Osbourne (2003) LUURANKO KAAPISSA: House-musiikki MIKAEL HAAVISTO, kitara AUTIOSAAREN LEVY: Iron Maiden – Piece of Mind (1983) – Maailman parhaan bändin mahdollisesti täydellisin teos. ENSIMMÄINEN HEVILEVY: Iron Maiden – Seventh Son of a Seventh Son (1988) LUURANKO KAAPISSA: Ei ole C M Y CM MY CY CMY K infernoneljasosaplusbleedsFIXED.pdf 1 17/11/14 10:53. Elämää suuremman biisimateriaalin lisäksi kunniamaininta tuotannolle, joka antaa mestari Steve Harrisin bassolle erityisen paljon tilaa. Tässä kiteytyy kaikki heavy metalin elementit tavalla, jota kukaan ei ole tehnyt paremmin, eikä tule tekemään
– Pietarsaari jäi vahvasti askarruttamaan Rovaniemelle muutettuani. – Yhdeksänvuotiaana, kun tulin heavykaapista, en enää nolostellut diggailua kotona, päinvastoin korostin sitä julisteilla ja markkinoilta ostetuilla niiteillä, hihamerkeillä ja rintanapeilla. – Ajankohtaisten glambändien diggailu oli tietysti helppoa ja palkitsevaa, kun niistä oli kuvia, juttuja ja julisteita uusimmissa lehdissä. Bändien visuaalinen rankkuus pääkalloineen, räjähdyksineen ja naiskidutuksineen oli aivan olennaista. Jeppiksen kansiteksteissä sanotaankin, että kirja on ”jotain niin itsestään selvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme”. – Musiikkimaku on kasvuiässä olennainen partikkeli identiteetin rakentumisessa. Halusin antaa kuvan, että en muutu. – Jeppis 2 ilmestyy syksyllä 2016 ja jatkaa siitä mihin ykkönen päättyi. Liimatan esikoisteos Avainlastu ilmestyi vuonna 2002. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVA TOMMI LIIMATAN KUVA-ARKISTO HEAVYLAPSEN VÄLITILINPÄÄTÖS 46 INFERNO. Animalizen ensikuunteluun liittyvät muistot ovat tärkeitä, jopa se, millainen valo huoneessa vallitsi, mutta Killers-kokoelma [1982] raotti 70-luvun aarteistoa, ja se oli sitten menoa, Liimatta kertoo. Nolostuin KISSin kesyyntymistä, kun vanhemmat näkivät Tears Are Fallingin Hittimittarissa. Siitä oli jyräys ja kapina kaukana. Ensimmäinen täysin omaehtoinen ja hevistä irrallinen musiikkivalintani oli Cream, päivää ennen kuin täytin kolmetoista. Sitä aiemmin vanhemmilla tai muuten vakuuttavilla suosittelijoilla oli aina sormensa pelissä siinä, mitä kuuntelin, Liimatta muistelee Jeppiksen aikoja. Seikkaperäisessä tarinassa kerrotaan niistä ala-asteen maagisista vuosista, kun pikkupoika seikkailee uusien kavereidensa kanssa ja löytää mieltä kiihottavia aktiviteetteja. Tommi Liimatta tunnetaan omaehtoista progea tekevän Absoluuttisen Nollapisteen laulajana, mutta viime vuosina myös enenevissä määrin kirjailijana. Monet raskaamman rockin ystävät saattoivat löytää yhdessä Jouni Hynysen kanssa tehdyn Rillipää ja läski – Kirjeenvaihto 2007–2009 -teoksen vuonna 2010. Hän ei esimerkiksi halunnut vanhempiensa tietävän asiasta. Viime vuoden lopulla ilmestyi Liimatan kahdeksas kirja Jeppis, joka kuvaa Tommi-nimisen päähenkilön lapsuutta 1980-luvun Pietarsaaressa. Se on varmasti Jeppiksen eniten mainittu yhtye. Tein sen vuosina 1989–92, eikä sitä ole koskaan julkaistu. Tuollainen kokoava ja kattava Pietarsaaren käsittely ei nuorempana vielä onnistunut. Muuttoauton renkaat eivät ehdi kirjassa koskettaa Rovaniemen maata. Se kuului samaan kiihkeään verenkäyntiin kuin pikkupoikien muukin touhu: krossailu, pornolehdet, tuhopoltot ja ansojenteko. Se aika kuuluu sitten kolmanteen osaan. Liimatta on vuosien varrella tuonut haastatteluissa esille viehtymyksensä Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn johtamaan pitkän linjan yhtyeeseen. Että kuuntelen yhä ABBAa aivan onnellisena ja olen kunnon poika. Liimatta kertoo kirjassa, kuinka hevin kuuntelu alussa jopa hävetti. Fantasian voima Niin, KISS. Voi toki olla, että aavistin hevin perimmäisen pöljyyden ja minua hävetti bändien puolesta. Yksi näistä on kiinnostus tuon ajan hevibändeihin, ja kirjan sivuilla tulevat jatkuvasti vastaan KISS, W.A.S.P., Mötley Crüe ja muut kasarihevin kuninkaat. Vuoden 2013 Rautanaula taas sai jo varsin kiihkeää ylistystä, Helsingin Sanomia myöten. Miehen uusin romaani Jeppis kertoo muun muassa lapsuuden heviherätyksestä. – Suunnittelin Jeppistä jo 25 vuotta sitten ja kirjoitin versioita 1990-luvun muiden töiden ohessa, mutta en pitänyt kiirettä, koska en halunnut pilata aihetta hätäisellä käsittelyllä. – Ehkä se hävetti vain minua, ei muita. Jeppis tapahtuu elokuun 1983 ja kesäkuun 1987 välillä Liimatan ollessa 7–11-vuotias. Piti ensinnäkin malttaa olla juoksematta vuosia ulkokohtaisesti läpi, Liimatta kertoo. Hevi, 1980-luvun sukupolvikokemus Hevimusiikki oli epäilemättä 1980-luvun lapsille ja ennen kaikkea pojille merkittävä yhdistävä voima. Tärkein uutislehti oli OKEJ, siinähän se ruotsintaito kehittyi, ja parhaat julistelehdet Stara ja King Size. Heinäkuussa 1990 hänen perheensä muutti Rovaniemelle. Siitä syntyi 150-sivuinen, kaksiosainen Uhka Pietarsaaressa -sarjakuva. – KISSillä on ikuisesti paikka sydämessäni. Kaikenlaista pientä Pietarsaaren ajoista ui myös Absoluuttisen biiseihin, ja vaikkapa ensimmäiseen kirjaani Avainlastu. Muistan eräänkin Mötley Crüe -julkkarin, jossa joka kundi näyttää keskaria kieli suusta roikkuen
HEAVYLAPSEN VÄLITILINPÄÄTÖS Heinäkuu 1989. Yllä on kymmenvuotislahjaksi saatu college, itse ommellut verkkarit ja ”serkkupojan miesmies-kengät”. 47 INFERNO. Lupaava noise-artisti Liimatta nuolettaa kättään vasikalla
– Keväällä 1997 hän pyysi meitä osallistumaan pohjoismaiselle Kiss Army -tribuuttilevylle. – Minä ja Pudis, tai Puttis, kuten myös kuulin nimitettävän, kohtasimme toisinaan vaikkapa Rovaniemen oppimateriaalikeskuksen videoeditin ovella – leikkasimme kumpikin omia elokuviamme. Ja lopulta, itse musiikinteon aktiin paneutuneena, ei mikään soundi enää toden teolla yllätä, Liimatta analysoi. – Revengeä [1992] en enää ostanut, mutta hankin liput vuoden 1997 Helsingin-keikalle, kun Peter Criss ja Ace Frehley olivat palanneet kokoonpanoon. Joskus eräs kääpiö tuli mukaan huutelemaan törkeyksiä. – Aivan, hyvin kuultu. Pienessä kaupungissa samanhenkisten nuorukaisten kohtaaminen oli lähes todennäköisyyslaskennallinen pakko. Ja noiden kaikkien kappaleiden riffit ovat minun tekemiäni. ”1980-luvun bändien visuaalinen rankkuus pääkalloineen, räjähdyksineen ja naiskidutuksineen oli aivan olennaista.” 48 INFERNO. – Kesäkuussa 1996, juuri ennen Tampereelle muuttoani, vierailin lopulta Putaansuun kotona. No, esimerkiksi Kerro ketä ajattelit -biisin (Seitsemäs sinetti, 2003) riffi voisi olla 1970-luvun heviprogea King Crimsonin ynnä muiden tyyliin. Myöhemmät ajat Absoluuttinen nollapiste perustettiin vuonna 1991, ja se ei ole Liimatan hevimenneisyydestä huolimatta tehnyt raskasta rockia – ainakaan termin tiukimman rajauksen puitteissa. Tieto kaataa huhut, järki pilaa leikit. Se oli hyvä vaihe. Näen ukulelessa enemmän mahdollisuuksia kuin sarjaan kytketyissä säröpedaaleissa. Liimatta ei myöskään usko, että hän olisi missään vaiheessa alkanut tehdä raskaampaa rockia, jos vaikkapa Absoluuttinen Nollapiste olisi hajonnut. – Raskaammista bändeistä tärkein on 12-vuotiaasta lähtien ollut Deep Purple. Vähitellen KISSin ja muunkin raskaamman rockin kuuntelu väheni. Tuo opettajaviiksinen äijähän totesi itsekin luoneensa hirviön, kun keksi yhdistää Hammond-urut Marshalliin. – Yksi selkeästi hevistä ponnistava riffi, joka on varmasti minun eikä Akin tekemä, on Suljettu-levyltä [1999] löytyvän Esinekeräilyn hitaus -biisin alussa ja välissä kuultava kuvio. Kun Led Zeppelin irtautui bluesista, se läheni ennemmin folkkia kuin progea. Jälkikirjoitus Myöhemmin Liimatta palaa vielä aiheeseen sähköpostitse. Että löytyihän se heviyhteys, huh. Lordihan on myös Rovaniemeltä kotoisin ja tunnettu KISS-faniudestaan. – Ostin itselleni joululahjaksi vähän paremman ukulelen ja tykkään näppäillä sitä. Hän esitteli KISShuoneensa ja kopsasi minulle pari kasettia täyteen bändin rarities-osastoa. Ostin ne Putaansuun Tomilta, joka tuli Rovaniemen kirjastossa minulta asiaa tiedustelemaan. Putaansuu eli Mr. Alkuperäisen W.A.S.P.-rumpalin Tony Richardsin taas uskottiin soittavan rumpuja peniksellään. Kappaleen lopun nauhanhidastamisen hän ajatteli viittaavan sukeltajien hukkumiseen ja vajoamiseen merenpohjaan. Biisi jäi äänittämättä, enkä ole sen koommin kysellyt, toteutuiko se tribuuttilevy. 13-vuotiaana löydetty 60-luku ja 15-vuotiaana löydetty proge riittivät koko teini-iäksi. – Olen aina tyytyväinen, jos Nollapiste onnistuu tuottamaan huolestuttavaa musiikkia. – Paras kaverini Jannu siirtyi Purplesta ja Whitesnakestä hardcoreen ja yleensäkin nopeampaan osastoon. Nykyäänkin pyrin olemaan kuulematta, mitä Purplen biiseissä lauletaan. Tykkäsin muun muassa Lamasta ja M.O.D:n Surfin’ M.O.D. – 13–15-vuotiaana, juuri ennen Nollapistettä, tein noisea. – Kuuntelen yhä mielelläni Quatermassin ainoaa levyä [1970], koska se kulkee sillä hevin ja progen rajapinnalla, jota joku Uriah Heep tai Black Sabbath kävivät vain hipaisemassa. -ep:stä [1988], mutta sydämeni ei ollut siellä. Myöhemmin nuo päänsisäiset fantasiaketjut sitten haalistuivat, sitä varmemmin, mitä kiinnostuneempi oli ottamaan asioista selvää. Treenasimme Ahkerat Simpanssit -kokoonpanollani Shock Me’n Järkytä mua -suomennoksena ja menimme studioon asti – vain todetaksemme, että äänittäjä oli jo valmiiksi sammumiskunnossa. Sekin tuli enemmän Yoko Onosta kuin hc:stä, enemmän käsitteellisyydestä kuin raivosta. Tajusin, että se kuuluu kitarariffeissä. – Kuvittelu ja toisille uskottelu oli aika ajoin tärkeämpää kuin itse kuuntelu. Vastaavia on Absolla varmasti muitakin, mutten muista. Aika usein onnistunkin ja kuulen pelkkiä äänteitä. Silloin ollaan lähellä niitä lapsen fantasiaketjuja, joissa mustat sukeltajat hukkuvat meren pohjaan. – Yhdentekevin tyyppi Purplessa oli aina laulaja. Sellainen musiikki synnyttää kuulijan päähän kuvia. Siihen soppaan meni minun puolelta Beatlesiä ja Love Records -eetosta, ja tietysti Otsalan Aaken [basso] Red Hot Chili Peppersja Primus -vaikutteet sekä Krutsinin Tomin [rummut] soulkasetit. Rumpali paiskoi menemään ja minä kierrätin Applausesähkistä. – Jäin miettimään niitä mahdollisia hevitaustasta kumpuavia vaikutteita musiikinteossani. Biisit kestivät 30 minuuttia. En ylipäänsä pitänyt laulajia tai sanoja arvossa. Tuon ajan lasten heviskenen keskeinen piirre oli myös erilaisten kuvitelmien ja huhupuheiden verkosto. – Aki oli ainoana kitaristina vastuussa koko 1990-luvun Nollapisteen soundista, ja häntä ajatellen myös kirjoitin biisejä. Jon Lordin urut taas olivat minulle vallankumouksellinen soitin. King Crimsonin Red [1974] on maailman ensimmäinen metallilevy. Kuten sanottua, myös Liimatan oma kuuntelu on siirtynyt muille alueille. Liimatan mukaan Absoluuttisen nollapisteen kitaristin Aki Lääkkölän soittajatausta tuli puolestaan Mark Knopflerin ja Jimi Hendrixin kaltaisilta nimiltä. Kivoja kansioita -kappaleen (Neulainen Jerkunen, 1994) lyhyt alkuriffi puolestaan on melkoista punkheviä, ja saman levyn Laatikkohevosessa on myös varsin raskas ja kulmikas alkuriffi. Hänelle tärkeintä oli laatu, minulle määrä: tein kaverieni kanssa kolmituntisen VHSelokuvan 1993 ja nelituntisen 1994. Liimatta esimerkiksi kertoo kirjassa, kuinka hän kuvitteli Black Diamondin [KISS, 1974] tarkoittavan suomeksi Mustat sukeltajat. Nykyään mies ei kuulemma enää seuraa metallikenttää ja myöntää rehellisesti, ettei tiedä siitä juuri mitään. En koskaan väsy siihen shuffleen, jota Wring That Neck [The Book of Taliesyn, 1968] lukuisine liveluentoineen minulle tarjoilee
LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI WWW.ME TELI.NET METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI
SUORITETAANPA jälleen aikahyppy ysärin alun Ruotsiin. Toistaiseksi Welcome My Last Chapter on kuitenkin jäätynyt aikaan bändin ensimmäisenä ja viimeisenä lukuna. Toisin kuin ingressissä mainitsin, Vinterland ei kuollutkaan lopullisesti. Loppulevy onkin yhtämittaista ihokarvojen sojottamista. Lisäksi riffit ja tremolosahailut ovat viiltävyydessään, raakuudessaan ja kylmyydessään aivan omaa sarjaansa. Reunion tapahtui 2011, ja yhtye teki sen tiimoilta jokusen keikankin. TEKSTI EETU J ÄR VISAL O VINTERLAND Welcome My Last Chapter NO FASHION 1996 Kylmyyden lähteillä Ruotsissa syntyi 1990-luvulla black metalin konseptikseen omaksuneita bändejä kuin sieniä sateella. Swanö hoiti myös koskettimet levyn pariin kappaleeseen. Vokalisti Daniel Forn Bragmanin kurkun on täytynyt vuotaa verta äänitysten aikana. Debyyttiä äänitettiin hartaudella talven 1995 aikana Dan Swanön Unisound Studion syövereissä. Nämä eivät kuitenkaan näyttäydy mitenkään häiritsevinä. Entäpä soundit. 1992 perustettu Vinterland oli kuin mikä tahansa nuoruuden innolla, raivolla ja angstilla eteenpäin puskenut aikalaisbändinsä demottamassa ensimmäisiä kappaleitaan. On ihmeellistä, kuinka moitteettomasti levyn musiikki on puettuna yhtyeen nimeen, teemaan ja sanoituksiin. Kylmänväreille ei mahda mitään, minkä vuoksi albumin pariin on palattava säännöllisesti. Pikemminkin on vain hienoa ja autenttista, että levy kuulostaa ihmisen tekemältä – toisin kuin moni muu tänä päivänä. Ilmaisu erottuu edukseen pettämättömässä tavassa liittää kauniita melodioita, harmonioita ja keveää ilmavuutta perin juurin repivän paahdon sekaan. Tämän jälkeen oli aika alkaa suunnitella ensimmäistä täyspitkää. WELCOME My Last Chapter on melodisen black metalin saralla pirun mielenkiintoinen, tyylitajuinen ja kirpakka teos. Jokin pentele siinä on, että jokainen Dan Swanön 1990-luvulla miksaama ja tuottama klassikkoalbumi on äänipolitiikkansa puolesta totaalista nallekarkkia korville. KUN aloituskappale Our Dawn of Glory pamahtaa käyntiin, efekti on aina yhtä luulot pois ottava. Vaikka aikaa on kulunut, levyn ajattomuus on pysynyt ennallaan. Vinterlandinkin levyllä yksittäiset elementit, kuten akustisen kitaran taustatunnelmoinnit, maukkaat syntikkaripottelut ja melankoliset puheosuudet, soljuvat maukkaasti tasapainossa riipivän säröisyyden kanssa. Etenkin päätöskappale Wings of Sorrow’ta kuunnellessa tulee aina kovin sentimentaalinen olo. Yhtyeellä oli visio soittaa talviyöllisen synkkää, metsäistä ja kylmää black metalia samalla mentaliteetilla kuin homman hieman aiemmin tulille laittaneet norjalaiset. Albumia kuunnellessa voi havaita ainakin kitaraja rumputyöskentelyssä ajoittaisia nupuja ja rupuja. Siitä on jo melko kauan, kun kuulin kyseisen teoksen ensimmäistä kertaa. Welcome My Last Chapter -nimeä kantanut ensilevy näki päivänvalon 1996. 50 INFERNO. Aina kun levyä soittaa, se synnyttää sekä makoisan kuristavia että kaihoisia tuntemuksia. On myös kiertänyt jonkinmoista huhua, että uutta materiaalia olisi tekeillä. Levyn soinnille on vaikea keksiä kunnollisia vastineita. Myös Vinterland kuoli, mutta jätti historiaan poikkeuksellisen latautuneen ja jäisen merkin. Yhtyeen lyhyeksi jäänyt taival päättyi 1997. Bändin ensimmäiset demot, A Castle So Crystal Clear ja It’s Here I Belong, julkaistiin 1994. Se otti aikoinaan meikäläisen omakseen väkevällä riipaisevuudellaan ja äärimmäisen vahvoilla tunnelmillaan – ja tekee saman tänäkin päivänä. Tähän saattaa olla osasyynä se, ettei jätkien varmuus ollut puhjennut soitannollisesti ja näkemyksellisesti vielä täysin kukkaan. Moni näistä koki ennenaikaisen kuoleman. On myös erittäin huomiolle pantavaa, kuinka alkukantaisen vimmaiselta ja kiivaalta materiaali kuulostaa
Kylmyyden lähteillä Kake löytyy osoitteesta www.kake.fi Suomen kätevin TV-OPAS on täällä!
Tässä puhkotaan ”uuden” Barren Earthin selkein häränsilmä. Nyt ollaan ensi kertaa siinä pisteessä, että ajatelma alkaa toimia loppuun asti käytännössä. Kaikki kunnia edeltävälle solistille, Swallow the Sunissa ja Kuolemanlaaksossa kovaa jälkeä tekevälle Mikko Kotamäelle, mutta minusta hän ei ollut Barren Earthissä täysin kotonaan. Nyt se ei härnää pätkääkään – päinvastoin. Tämän jälkeen Barren Earthiltä ei voi odottaa muuta kuin hirmuisia. On Lonely Towers kuulosti parilla ensimmäisellä pyöräytyksellä kerrassaan jumalaiselta, osaltaan varmaankin yllätysmomenttinsa vuoksi, ja vaikka vaikutelma on jatkossa hivenen laantunut, yhtyettä voi onnitella ja kiittää helvetin hienon albumin valmistamisesta. Helsinkiläiskokoonpanon kaksi edellistä albumia ovat olleet osin hyvinkin asiallisia, mutta jos bändissä on tällainen määrä osaamista ja näkemystä, sen levykokonaisuuksien tulisi iskeä kanveesiin. Minulta taju ei ole tippunut, sen sijaan orkan tähänastinen tuotanto on näyttäytynyt lähinnä ”lupaavana”, ja vieläpä hieman lannistavalla tavalla: myönnän, aloin jo ajatella, ettei Barren Earthistä tule koskaan niin kovaa ryhmää kuin sen elementit antaisivat olettaa. Asia korostuu bändin kolmannella albumilla, jonka laulut ovat kuin perustuksilleen luotuja. Kuvio saattaisi jopa häiritä, ellei bändissä taiteilisi ukkoja, jotka ovat osallistuneet sen alkuperäisen sävelmatonkin kutomiseen. Jäsenten muut yhteydet kuuluvat selvimmin Amorphistyyppisessä melodianrakentelussa, johon törmää levyn mittaan siellä täällä. Seuraavassa Infernossa bändin haastattelu. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SALAMA PUOLIPILVISELTÄ TAIVAALTA BARREN EARTH On Lonely Towers CENTURY MEDIA 53 INFERNO. Voin ymmärtää senkin, ettei Aldarán poikkeuksellinen tulkinta tipu kaikille, mutta minä rakennan ukkelille pienen alttarin. Soitto soi ammattimiesten kourissa vallan muikeasti, mutta se laulu: oli kyse sitten repivästä ärinästä, syvästä murinasta tai näissä ympyröissä täysin uniikilla tavalla soivasta, suoraan sisäelimiin poraavasta tenorista, Hamferð-yhtyeestä napattu Jón Aldará on kerta kaikkiaan solisti paikallaan. Kun bändin musiikillinen skaala on muutoinkin lavea, färsaarelaisen monialainen toiminta istuu viivastolle kuin, niin, luotuna. Tiedä häntä, kuinka paljon laulajanvaihdoksella on osuutta albumin musiikilliseen kanttiin, mutta On Lonely Towers on myös sävellyksiltään tähän asti terävintä Barren Earthiä. Yllätys tekee nykyisessä myrskyttömässä musiikki-ilmastossa perin kutaa. Kun yhtyeessä majailee biisintekovalmiita yksilöitä niin takavuosien Amorphisista, Rytmihäiriöstä, Waltarista (plus Kreatorista) kuin Moonsorrow’stakin, on pelkästään luonnollista ajatella, että tuloksena olisi jollain tapaa näiden palasten summa. Albumin mitalla ei eksy juuri mieleen, että olisinpa tehnyt jotain ratkaisevasti toisin. Tyylikirjo tempoilee hitaasta tuomionluvusta morbidangelmaisen kulmikkaan kuolemanjytkeen kautta klassiseen pensseliprogeen, ja koko laajan skaalan ketjuttavana tekijänä on, että homma toimii. MATTI RIEKKI On Lonely Towers julkaistaan 27.3. Levyn kikkapakki on sinänsä tuttu, mutta sen tarpeisto leviää edellislevyjä laajemmalle, ja kuitenkin kappaleiden moninaiset osat löytävät paikkansa entistä ehommin. Barren Earth ei varsinaisesti iske kuin se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, mutta yllärihän se isku on puolipilviseltäkin
TERVEET KÄDET Lapin helvetti SVART Ainoaan alkuperäisjäseneensä Läjä Äijälään henkilöityvä legendaarinen hardcoreyhtye tulee uudestaan, vaikkei koskaan luotamme poistunutkaan. Melechesh on selvästi noussut samoista alkuvesistä Absun kanssa – ja Proscriptor toimikin bändin rumpalina 1998—2005. Toimii. Levy on kuitenkin kaiken kaikkiaan nautinnollinen kokemus, joka kasvaa odottavan väreilyn ja mystisen tenhon välillä. Vuoroin karkean ärjynnän, vuoroin puhtaiden laulujen sävyttämä, mitä monipuolisimpia kulkuja ja kehitelmiä tarjoava soitanta pitää kuulijan huomion olennaisessa. 12-kielinen kitara vahvistaa melodioiden jyhkeyttä. Selkeimmin muutos on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyy parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa. Uusintakierroksen äänenlaatu on tietysti parempi kuin alkuperäisen, ja kansitaidekin on päivitetty ajan tasalle. Jos herrojen muut projektit ovat aiheuttaneet mielihyvää, tätäkin levyä voitaneen suositella hyvällä omallatunnolla. Nyt homman nimi on hc, vaikka joissain kohdin riffeissä on yhä viittauksia metallin maailmaan. 54 INFERNO. NINNI HEINONEN ENSLAVED In Times NUCLEAR BLAST Norjalaiset jatkavat hyväksi todettua kehityskulkuaan jo kolmannellatoista täyspitkällään. Enki muodostaa edeltäjänsä lailla yhtyeen orientaalisin vivahtein sykkivästä black metalista täyteläisen kokonaisuuden. Yhtyeen faneille levy tuskin antaa mitään varsinaisen uutta, mutta tuoreille grind-diggareille se on hyvä investoinnin kohde. Niissä bändi lipsahtaa tällä kertaa kasikytluvun rockin osastolle ja laulussa on punkaksenttiakin, joista kumpikin vie ajatukset jotenkin väärälle kaistalle. Kokonaisuus on peruslaatuisesti toimivaa grindin ja death metalin rajua mikstuuraa. TAMI HINTIKKA EXHUMED Gore Metal Redux: A Necrospective 1998–2015 RELAPSE Toistakymmentä vuotta suolenpätkiä ja verta räiskyvästi levitellyt jenkkipoppoo on päättänyt nauhoittaa klassikkoalbuminsa uudelleen vuosien keikkailun ja kokemuksen jälkeen. Soundi on bassovetoinen, tiukasti tempaavalla tyylillä vedetty. Sen äärellä voi rauhoittua ja riehaantua. Läjän originelli laulutyyli on kuten ennenkin, eli antaumuksellista huutoa ja omintakeista ääntämystä löytyy koko levyn mitassa. Tähtiportti on nerokkaasti rakennettu kokonaisuus, joka täyttää monenlaisia funktioita. Suhteeni tähän(kin) yhtyeeseen on hieman monimutkainen. EETU JÄRVISALO MELECHESH Enki NUCLEAR BLAST Melechesh jatkaa samalla vakaumuksella kuin edellisellä, vuonna 2010 julkaistulla The Epigenesis -albumilla. Polku päättyy -revitys räväyttää hitaan alkunsa jälkeen antilaahauksen täyteen pieksäntään. Alle puolituntisen levyn virkistäjä on Ondskan, jonka likainen käppäprotostelu on asiallista. Takana ovat 1990-luvun hieman hiljaisemmat ja metallisemmat vuodet. Toisinaan biisit ovat taivaan herkkua, joskus taas aivan keskinkertaista renkutusta. Bändin musiikkia ei ole tullut liiemmin fanitettua. Mieluummin dervissi kuin nightwishi, jos minulta kysytään. Nykyään sanoista saa tosin yllättävän hyvin selvää joihinkin vanhempiin tuotoksiin verrattuna. Tai sitten vika on vain meikäläisessä. Oli miten oli, taidokas paketti ja antoisa kuuntelukokemus, jälleen kerran. Kikkailut sekä kappaleiden alut ja välit ovat lupaavia, mutta kertosäkeissä homma lässähtää. Toisaalta tuo levyn päättävä kappale osoittaa myös bändin heikkoudet. MIKKO MALM X Í S T One Aeon DEATH SHRINE OFFERINGS Zero Existin, eli visuaalisesti näyttävämmin X í S T-yhtyeen, kolme vuotta sitten ilmestyneestä ensimmäisestä täyspitkästä ei löytynyt pahemmin nillitettävää. Häntä seuranneen Ryhmään kuuluvat Albert Witchfinder (Reverend Bizarre, Opium Warlords), Vilunki 3000 (Op:l Bastards, Larry & Lefthanded), Stiletti-Ana (Jesse) ja Randy Barracuda (Imatran Voima). Neuvokas löytää sateensuojan karuimmissakin olosuhteissa, ja tämäkin teos tekee kuitenkin kodin sielun sopukoihin harvinaisen nopeasti. Bändin luonne on yhä kokeilullisessa ja progressiivisessa black metalissa, jossa viikinkija mytologiakuvastot kulkevat mukana. Kuusi yli kahdeksan minuuttia kellottavaa kappaletta muodostaa puoleensavetävän kerronnallisen konseptin. Musiikin verho kyllä raottuu, muttei lävähdä kunnolla auki oikein missään kohtaa. Tähtiportti on yhdistelmä saksalaista elektroestetiikkaa, kosmis-karnaalista lyriikkaa ja saatanallista yökerhotunnelmaa. Päätösbiisin onnistuneet loppusätkinnät kylläkin saavat ovelasti aloittamaan levynkuuntelun toivorikkaana alusta. Se tarjoaa oudon kiehtovaa tanssittavaa sykettä, mutta sisältää samaan aikaan transsiin vieviä meditatiivisia elementtejä. Koko splatterinkatkuinen lätty toimii kuitenkin edelleen kuin irtopää mikrossa. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyy varsin tasapäisenä massana, josta ei nouse esiin yksilöitä. Bändi hallitsee yhä muuntelun taidon. Tällekin levylle mahtuu molempia. Sodom-cover Sodomy and Lust on tosin jätetty tästä versiosta jostain syystä pois. Levyltä tarjoiltiin ensimaistiaisena hypnoottinen versio Esa Saarisen 80-luvun campklassikosta Poikarakkaus. Lapin helvetin päättävä Kalpea mies alkaa hitaissa ja jopa tunnelmoivissa maisemissa, mutta laukkaa loppuun Dischargen perintönä kulkevalla kompilla. Olen silti kuunnellut sen julkaisut läpi mielenkiinnolla, sillä tämä porukka totisesti taitaa sen mitä tekee. Yhtye soi niin hyökkäävänä, kimuranttina kuin ilmavanakin. Välillä liiaksikin, sillä näillä taidoilla olisi varaa puskea vapaammin tunteella. KATARIINA LEHTO BURNING SAVIOURS Unholy Tales from the North TRANSUBSTANS Tämä Örebron kierrätysdoomistelija veti aikoinaan Witchraftin kanssa pakanasoundia ensimmäisten uusiohevipsykebluesaajien joukossa. Lisäpisteet myös kappaleen ruotsin kielestä, joka on toiminut bändillä aina paremmin kuin englanti. Nopeat temponvaihtelut, tuhdit rumpusoundit ja yllättäen notkahtavat rytmikuviot tekevät kappaleiden käänteistä jyrkkiä. Tuloksena on kosmista, sielulähtöistä ja toismaailmallista ohjelmallista musiikkia. ANNIKA BRUSILA TÄHTIPORTTI Tähtiportti SVART Tähtiportti on kollektiivi, johon on eksynyt melko mielenkiintoinen nippu kotimaisen vaihtoehtomusiikin nimiä. Toisaalta, transsissa tanssikin sujuu paremmin ja meditaatiota se on sekin. Juuri Witchcraft-soundi sekä tietysti Pentagram-meininki ovatkin aina olleet Burning Savioursin parasta mannaa. Yhtye ylläpitää rähinänsä samalla voimalla kuin ennenkin, vaikka alkuperäisjäsenistä on jäljellä vain murisija-kitaristi Matt Harvey. Albertin läpi levyn tulkitsema narratiivi tuo levylle täysin oman esoteerisen ulottuvuutensa, joka vie viimeistään musiikin sen viimeisen rajan yli. Kokonaisuus on suunnitelmallisen keskittynyt. Bändin viides albumi muistuttaa taas, kuinka epätasaista sen tuotanto on. Erityistä kiitosta Melechesh ansaitsee etnisten instrumenttien kohtelusta. Linja pitää One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa, vaikkakaan ei yhtään kevyemmin saappain. Kuten olette ehkä huomanneet, Tähtiportin musiikille ei ole helppo keksiä definitiivisiä määreitä. Avausraita Necromaniac ja moottorisahan säestämä Limb from Limb ovat ehdottomasti levyn kiintopisteet. Veteraaniyhtyeen uutuus on reipas paketti rivakkaa punkkia. Arabialaisella darbukalla, kreikkalaisella busukilla, persialaisella dafilla ja muilla kuriositeeteilla todella soitetaan biisiä – niitä ei vain ripustella tylsiin kohtiin. Hypnoottista (jopa hypnoottis-magneettista!) on meno muutenkin. Sisältö syventyy Mesopotamian muinaistaruston Enkin ja Enlilin dualismiin yhdistellen metaforin liikkuvaan tulkintaan myyttisen maailmankuvan eri elementtejä. Levy osoittaa, että vuonna 1980 perustettu Terveet Kädet on tänä päivänä täyttä terästä – tai kumia, verta, sylkeä ja hikeä. Uudelleenjulkaisulta ei löydy mitään bonusmateriaalia, mikä on lievästi kummallista. Siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy pysyy hyvin tummana. Myös himmailujen väliin tuupatut ketterät irrottelukinkerit voisi suosiolla jättää Graveyardin hoidettaviksi. Enki on tyylikästä black metalia, joka ei käy päälle vaan vyöryy, kierii ja äkkiä taas pysähtelee oman rinteensä louhikoissa. Kuten bändin aikaisemmat albumit, uutukainenkin tarjoaa varsin paljon haastetta ennen avautumista. Elämälle vieraita piirteitä -ralli on jopa TK-mittakaavassa nopeaa takomista – ja kyllä toimii! Biisit kulkevat hyvien ja selkeiden soundien tukemana lyhyinä ryöppyinä, ja kahdeksantoista kappaleen albumi on kuunneltu nopeasti. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti, joskaan ei aivan niin syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa. Jo kyseinen seikka itsessään on tälläkin albumilla suuri ansio. Xulin jälkeen kapulat on nyt luovutettu ensimmäisiltä levyiltä tutulle Lord Curselle
Bändin nimeen suhteutettuna levyn materiaali ajaa asiansa koruttoman rosoisen äänimaailman ja sanoman puolesta. Levy on täynnä bändille tyypillistä energiaa, mutta Iron-levyn (2004) kaltaista eeppistä raakuutta ja nopeatempoista rujoutta on silti hieman ikävä. Vuonna 2004 perustettu ja nyt neljänteen pitkäsoittoonsa ehtinyt arvikalaisnelikko taitaa sähäkän riffittelyn, tuplakitaraharmonioiden, kirpakoiden ylärekisterilaulujen ja kutsuvien kertosäkeiden naittamisen vauhdikkaisiin kappaletempoihin. Albumin suurimpia ansioita onkin, miten se onnistuu ”sairaalloisen pahojen” tunnelmiensa välittämisessä. Ensimmäisellä kuuntelulla Two of Spadesin yllätysmomentti on aika muikea teeman muuttuessa folk deathistä vanhan liiton diskoiluksi. Aika kuluu levyä kuunnellessa ilman suurempaa uuvahtamista. Tämäkin paketti on jokseenkin täydellinen malliesimerkki niin kutsutun aidon heavy metalin tukevimmista astinlaudoista. Toisaalta pieniä nyansseja kyllä löytyy, kun vain heittäytyy huojuntaan. Silti biisien sovituksiin olisi ollut paikallaan jonkinmoinen lisämauste ja monipuolisempi silaus. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvän Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 55 INFERNO. Äänimaisema on mukavan lämmin, ja soitossa on läsnä sekä energisyys että teknisyys. Fool’s Goldin maskuliinirock ei ole lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaksikymppisen santapaperin sijasta. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosa Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyvät oma ilme ja meriitit. Ihan mukavaahan tämä on, paikoitellen varsin hyvääkin. Liejuisen rupinen soitanta ja Niinimaan ärtyisästi sanoja tipautteleva laulu onnistuvat saamaan valtaansa ihan kohtuudella. From Beyondille lienee ammennettu myös varhaisemman Acceptin kaivovedestä. ENFORCER From Beyond NUCLEAR BLAST Ruotsalaista Enforceria saa kiittää osaltaan pioneerityöstä, joka on innoittanut lukuisia brittiläistä perinneheviä ihannoivia ja tributeeraavia nuorten kollien orkestereita. Clevelandista tuleva kvintetti tarjoaa toisella täyspitkällään sitä itseään eli melkein tunnin annoksen Judas Priest–Helloween– Iron Maiden -akselin tykitystä. JAAKKO SILVAST Vaikka X í S T petraa kakkosellaan sopivasti, arkun kansi jää vieläkin hieman raolleen. Ilmaisutyylin puolesta mennään karkean lanaavassa, valottomassa ja hasiksenkäryisessä vihanjulistuksessa. MIKKO MALM MORBID EVILS In Hate with the Burning World SVART Keijo Niinimaa on tullut tutuksi muun muassa pitkäikäisen pääyhtyeensä Rotten Soundin keulahahmona. Bändin kuudes täyspitkä tarjoaa melko tasaisen rupeaman, mutta kelmit ovat raapineet joukkoon yllätyksiäkin. Josko riihimäkeläiset osaisivat takoa jo seuraavalla julkaisulla muutaman arkunnaulan lisää ja aiemmat tiukemmalle niin, että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailmanloppuun saakka. Cry for the Earth Boundissa on löydetty uskomattoman ehyt balanssi eeppisen folkslovarin ja raskaamman jamittelun välillä. NINNI HEINONEN WRETCH Warriors PURE STEEL Saksalainen Pure Steel on kunnostautunut viime vuosina perinteisen heavyja true metalin julkaisussa, ja uusin kiinnitys Wretch ei tee poikkeusta kaavaan. MEGA ENSIFERUM One Man Army METAL BLADE Ensiferum on uniikin ja eksoottisen folkhenkensä vuoksi jo valmiiksi yksi tunnetuimmista suomalaisista metallibändeistä. On kuulijasta kiinni, paljonko kappaleissa lopulta tapahtuu tai ei tapahdu. Siirtyminen Metal Bladelle nostaa varmasti näkyvyyttä entisestään. Viimeksi mainittu antaa selkeimmän esimerkin länsinaapurin niittisotureiden omasta diggailusta: kappaleessa on hyvin samanlaista osarakentelua kuin Iron Maidenin Killersin massiivisimmilla raidoilla. Jotain jää silti uupumaan. Eipä siinä, onhan se veikeän erikoinen kipale, myös pienellä Pink Floyd -viittauksella. Tavallaan voisi sanoa, ettei sävellysten hidastelevassa paiskomisessa esiinny juurikaan vaihtelua. Kappaleet saavat heiluttavuudellaan ja junttauspainotuksillaan parhaimmillaan mielen kieroon. Klassikoiksi nousevien biisien löytäminen on hankalaa. Kyseessä on näet sludgen ja doomin katkuinen, pörisevä viritelmä. Mikään kappale ei nouse vahvasti ylitse muiden, vaikka kokonaisuus on sisukasta, taidokasta ja perin juurin suomalaista kauraa. Kaikki peruspuitteet ovat kunnossa. Perinteisen heavyn ystäville suosittelen kuitenkin mieluummin Pure Steelin toista kiinnitystä, Sunless Skyta, jonka loistava Firebreather-debyytti ilmestyi viime vuonna. Minkä lie päähänpiston jäljiltä, mutta Frederik on joka tapauksessa päätynyt vierailemaan albumilla. Enforcer onnistuu pitämään koko levyn mitan yllä hengästyttävän kiiman, joka alkaa kuulijan hampaat kitalakeen kipinöiden lyövästä Destroyerista ja kulkee One with Firen kautta eeppiseen Mask of Red Deathiin. Yhtye ei onnistu saamaan hyvistä lähtökohdistaan huolimatta iskuvoiKRISTIAN EKEBL OM maansa täydelle teholle. Kappalemateriaalinkaan suhteen ei ole sinällään mitään valittamista. Yksi syy tähän on vokalisti Ron Emig, jonka väritön ja ponneton ilmaisu latistaa levyn yleisilmettä melkoisesti. Axe of Judgementilla soppaa sakeuttamaan on ujutettu taidokkaasti sinfonisen metallin vaikutteita. EETU JÄRVISALO IRON LAMB Fool’s Gold HIGH ROLLER Kukaan rockmusiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittää, etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadiltä, eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Miehen uusi, vasta viime vuodesta operoinut bändi on kaukana grindcoresta. Henkilökohtaisena huomiona totean, että genreen nähden siistiltä soundaava levy on juuri oikeassa seurassa yhden maailman merkittävimmän ja salonkikelpoisimman metallilevy-yhtiön katalogissa
Erittäin nautinnollinen kokonaisuus. Mitä muihin vaikutteisiin tulee, myös Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju. Sooloissa on ideaa, ja bändin otteista paistaa läpi tietty viaton innokkuus. Visigoth on hieno metallibändi erityisesti siksi, että sillä on halu kertoa tarinoita. VISIGOTH The Revenant King METAL BLADE Nyt on sellaista goottimeininkiä, että peililasit pyörivät päässä. Repugnant-, Dismemberja General Surgery -yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet jalostamaan omantyylistä musiikkia melko hienosti, vaikka perusta kuuluukin ilmeisenä. SYLOSIS Dormant Heart NUCLEAR BLAST Kyllä tekee eetvarttia saada pitkästä aikaa käsiin albumi, joka aiheuttaa kylmät väreet jo ensimmäisellä kuuntelulla. Lienee sanomattakin selvää, että bändillä ei ole musiikkinsa kanssa kiire, mistä johtuen Toweringille siunaantuu kestoa hieman päälle tunteroinen. Kyllä te tiiätte. Postmetallistien tuntuma on niin monitahoinen ja värikäs, että vastaavanlaista orkesteria on hankala löytää. Runsaan raskaat ja rautaiset riffit kompensoivat melodisia kitaroita mutkatta. Salt Laken debytantit iskevät pöytään aimo annoksen alkuvoimaista ja eeppistä heavy metalia, jossa korkeaotsaisuus ja kantaaottavuus on korvattu miekoilla, magialla, luolilla ja mammuteilla. Energiaa kiekolta kyllä löytyy, ja muutamaan otteeseen naamalle eksyy myös pientä virnettä. Sylosista on järjettömän vaikea lokeroida. Josh Middleton murisee kivuttoman taidokkaasti, mutta myös puhdas laulu on balladimaisessa Quiescent-progekappaleessa äärimmäisen sulavaa. Sen kappaleissa on salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta tytötkin voisivat tykätä. Raidat istuvat yhteen saumatta, vaikka albumi tarjoaa variointia jokaiseen mielen liikkeeseen. Engelsmannien neljäs täyspitkä poikkeaa teemaltaan aika konkreettisesti pari vuotta ilmestyneestä Monolithista: tällä kertaa ei patouduta antiikin mytologiaan, vaan Dormant Heartia inspiroi laumakäyttäytyminen yhteiskunnan epäkohtien hyväksymisessä. Sveitsiläisen Unholdin kohdalle tämä leima jopa passaa, sillä bändin musiikissa on todellakin kotimaansa vuorille ominaista jylhyyttä ja sopivassa määrin säröisyyttäkin. Coverina kiihdytellään Saxonin Power and the Glory. Post-bändit ovat pyörittäneet samaa munkkia jo niin kauan, että asiasta ei jaksa enää edes valittaa. MEGA Manowaria ja Omenia on varmasti tutkittu tarkkaan. Loppupeleissä yhtyeen viides pitkäsoitto ei ole kuitenkaan muuta kuin ohimenevä aalto laidoiltaan pursuavassa melodisen metallin valtameressä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirockviisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa Rob Coffinshaker. Harmittaakohan päätös rumpalismiestä, kun hän tajuaa Sylosisin merkittävimmän albumin olevan tässä ja nyt. Sen doomahtava progressiivisuus ja tietynlainen kierous tuovat mieleen Cirith Ungolin ja Manilla Roadin kaltaiset protosankarit. Hauskaa, piristävää ja silleen lapsekkaalla tavalla nostattavaa melodisen heavy/powerin riemua. Käytännössä Unhold on kuitenkin yksi lukemattomista Neurosiskopioista, paikoin jopa häiritsevän tarkka sellainen, mutta armo käväisee oikeudessa kohtuullisen hyvien kappaleiden vuoksi. KARI KOSKINEN CENTINEX Redeeming Filth AGONIA Ruotsalaiset kuoloveteraanit puskevat perusasiaa yli kahdeksan vuoden horroksen jälkeen. Riffeissä on tarttuvuutta mutta myös koukeroita. Väite ei ole tuulesta temmattu, sillä levyltä löytyy hieno versio jälkimmäisen Necropolisista. Melodioissa on juhlan tuntua. Ja jos biiseillä on nimiä kuten Dungeon Master ja Mammoth Rider, tietää että ollaan oikean asian äärellä. Yhtye ei kulje perinteisestä ilmaisustaan huolimatta kaikkein helpoimpia reittejä. Omaperäisyys on tärkeämpää. Muita selkeitä vaikuttajia ovat Exciter, Judas Priest ja ylipäätään NWoBM:n vauhdikkaampi laita. Moderni thrash on yhä läsnä progeen taittuvaisia kuvioita lämmittelemässä. Italialainen Alltheniko sekoittelee melodiseen voimailuunsa speed metalin kirkasotsaista vauhtia ja hitusen myös thrashin purevuutta. Vokalisti Jake Rogers on avaintekijä tässä, sillä hänen väkevä tulkintansa on ensiluokkaista, vaikkakaan ei ehkä teknisesti täydellistä. Fast and Furiouskaan ei tarjoa klassikoita, joskaan moisia ei toki uskaltanut edes odottaa. Se tiedostaa omat vahvuutensa ja muistuttaa monilta osin mainiota Crippled Black Phoenix -yhtyettä, jossa Unholdin kosketinsoittaja-laulaja Miriam Wolf on käynyt vierailemassakin. JONI JUUTILAINEN ALLTHENIKO Fast and Furious PURE STEEL Alkaa tuo perinteistä ammentava heavy metal olla jo sen verran kaluttua makkaraa, että bändien on vaikea erottua joukosta edukseen. Tässä ollaan konstailemattoman death metalin äärellä. Kakkoslaulajana toimivan Wolfin ääni onkin yksi Toweringin toimivimmista elementeistä. Alkuperäinen rumpali Rob Callard jätti yhtyeen viime syyskuussa, mutta ehti osallistua vielä tämän levyn nauhoituksiin. On tavallaan aika epäreilua edes vaatia uusia ikivihreitä, sillä rima on nostettu tällä saralla vuosien saatossa aika pahuksen korkealle. MIKKO MALM UNHOLD Towering CZAR OF CRICKETS Kun genremääritelmät loppuvat kesken, on hyvä kutsua musiikkiaan vaikkapa ”alpine distortioniksi”. Unholdin eduksi on laskettava, että yhtye ei pyri olemaan turhalla tavalla raskas. Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Sen eeppisyys ei ole sinfonista eikä edes Manowar-tyyppistä lesotusta, vaan pyrkimystä rakentaa aidosti kiinnostava maailma, johon kuulija voi uppoutua. Hyvä musiikki on kuitenkin aina hyvää musiikkia, ja Unhold todellakin tekee sellaista; ei missään nimessä liian omaperäistä, mutta monella tasolla toimivaa ja puhuttelevaa. Fool’s Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon ei kuitenkaan pysty rakastumaan. NINNI HEINONEN TOM BARNES 56 INFERNO. Sream for Exciter kaahaa tosin aika läheltä, ja eeppisempi Power to Rebel tuo hienosti esille bändin jylhempää näkemystä. Jokainen biisi tuo jotain uutta kokonaisuuteen, joka on sekä intensiivisen fiilistelevä että räjähtävän aggressiivinen. Osviittaa saa jo biisien nimistä kuten Moist Purple Skin ja Eye Sockets Empty
Mukana on myös kaksi muuta Steveä, nimittäin Hackett ja Wilson, jotka tuovat kokonaisuuteen oman uniikin palan energiaa. Tunnin ajaksi piti keksiä jotain soittamista, eikä pelkkä jamittelu kiinnostanut, joten uutta musiikki syntyi käytännön tarpeesta. Kertaakaan ei tule kiusaantunut olo. Ghost of Pripyat on miehen ensimmäinen soololevy, vaikka sen juuret ulottuvatkin melko kauas. Ihan jees ei enää tässä touhussa riitä. Kaavoihin ei ole jämähdetty, eivätkä sävellykset toista itseään. MIKKO MALM BLACK STAR RIDERS The Killer Instinct NUCLEAR BLAST Legendojen uudelleenlämmittelystä syntyy harvoin menestystarinoita. Musiikki on itse asiassa pykälän annettua arvosanaa parempaa, mutta en usko levyn pariin tästä huolimatta palaavani. Levyn suurin puute taas on siinä, ettei kaiken kappalemateriaalin puolesta päästä kunnialla maaliin. Tunnelmien kanssa taiteillaan hienosti ja rikkaalla repertuaarilla. Rajoittamattomuus on kuitenkin jatkoa ajatellen hyvä asia. Esimerkiksi Iron Maidenin klassinen Smith–Murraysoundi ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Rujot sovitukset, nuhjuinen estetiikka ja vinoutuneet henkilökuvaukset sopivat täten kokonaiskuvaan varsin vaivattomasti. Asiansa ajavaa menoa, kuten näiltä herroilta voi odottaa. The Killer Instinct addiktoi kuulijansa kyselemättä. Kokonaiskuvaa alleviivaa elämänmakuinen ja rattoisa kevytsvengi, ja lyriikkapuolella sanaillaan vaivattomasti suomalaisen sydämeen. Perinteiden perässä juostaan sen verran vahvasti, että kiekosta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. KARI KOSKINEN KAARLE VIIKATE & MARKO HAAVISTO Laulu tuohikorteista SPINEFARM Kun kaksi kotimaisen alakulosäveltaiteen mestaria yhdistää näkemyksensä, kerronnallisuutensa ja melodiantajunsa, tuloksena on hedelmällinen yhteistyö. Kitarat pörisevät matalalta, ja äänimaisema on kaikin puolin raskaasti kohdillaan. Hehkutukset eivät ole täysin aiheettomia. Nimibiisi on puolestaan synkkä, urbaani western, joka lunastaa slidekitaran siivittämänä tittelinsä. Vuonna 1986 menehtyneen Phil Lynottin haamun tuo selän taakse valvomaan myös solisti Ricky Warwick. Nimikappaleen verevä hard rock imaisee mukaansa, Soldierstownin kelttianthem on voimakas viittaus sekä Thin Lizzyn että Pohjois-Irlannin menneisyyteen ja jopa slovari Blindsidedissa on miehekäs ote. Tulokulma on tutulta kuulostava sekoitus jenkkipoweria, speed metalia ja vanhan brittiheavyn melodisuutta. Ajassa, jossa tekninen pätevyys mitataan nuottien määrässä ja nopeudessa, on mukavaa kuunnella musiikkia, joka muistuttaa, että on olemassa toinenkin totuus. Vaikka bändin kakkoslevy kuulostaa soundeiltaan tässä hetkessä tehdyltä, siinä on korostettu vain perusasioita, ja tällaisena se välttyy kaikilta keinotekoisilta päivittämisen eleiltä. Joskus käytäntö onneksi voittaa. KILL & MR. Pätevästi soittava bändi pitää energiatason korkealla, kitaraharmoniat kujeilevat kautta linjan eikä mukaan edes yritetä saada mitään omaperäistä. Se vie sateen pieksämille kaduille, päällystämättömille ja kuhmuisille hiekkateille, se vie helvettiin ja takaisin ja takaisin helvettiin. Luvassa on niin hidasta kuin nopeaakin rullausta, niin blastkuin d-beatiä. ANTTI LUUKKANEN DIABLO BLVD Follow the Deadlights NUCLEAR BLAST Levy-yhtiön taholta ”Belgian ihmeeksi” tituleerattu, ilmaisussaan heavy metalia sekä stonerja grooverockia sekoitteleva Diablo Blvd on kolmannen levynsä äärellä. Tämän parempaa kunnianosoitusta Phil Lynottin muistolle ei äänilevyllä voi tehdä. Loppu tulee kaikille varmasti -biisi tarjoaa samankaltaista tummanhilpeää tarttuvuutta, mutta tällä kertaa kansanlaulumuodossa. Damon Johnsonin kanssa tikuttava Gorham haluaa selvästi kunnioittaa emoyhtyeen tavaramerkkiä, jota ilman rockin ja metallin historia olisi kirjoitettu ihan toisella tavalla. Taidot ja uskottavuus ovat toki tärkeitä, mutta ilman tämän tason biisejä ei historiaan olisi kirjoitettu jatkolukuja. Albumilta löytyy tarttuvia kertosäkeitä ja riffinpätkiä sekä hyvällä tajulla saatettuja melodiakuorrutteita. Iltaveljesja Kivi itkee vihreää -kappaleet puhuttelivat raukeilla sanomillaan eniten. MULE Saatana saa aina omansa OMAKUSTANNE J. Lintunen on seesteinen, ehkä rakkausballadiksikin luokiteltava laulu, jonka pysähtyneessä tunnelmassa, on jotain samaa kuin Kauko Röyhkän herkimmissä kappaleissa. Sukulaisyhtyeenä voisi mainita vaikka Obituaryn, mutta siinä missä iso O saa kultaisella kosketuksella kuolonsa tappavaksi, Ruotsin pojat jäävät kuolleelle lehdelle soittelemaan. Alexander Högbomin murina on voimallista ja tuntuu kumpuavan syvältä vatsan syövereistä. Marillionissa hienon uran luonut kitaristi on oman sukupolvensa Dave Gilmour, jonka soitto perustuu rikkaisiin äänimaisemiin ja bluesviritteiseen solismiin. Ukko on sisäistänyt maneerit, mutta ei sorru imitoimaan. Musiikillisesti Ghosts of Pripyat on tunnelmallista ja tyylikkään hillittyä instrumentaalipoppia. Koko uransa kuolemametallin b-sarjassa operoinut yhtye ei saa hilattua itseään yhtään ylemmäs. MIKKO MALM SPACE VACATION Cosmic Vanguard PURE STEEL Sikäli kun Vicious Rumors, Helstar ja ylipäätään melodinen jenkkivoimailu kolahtaa, niin tässähän sitä olisi taas tarjolla. Kaksikon ensimmäinen näyttö on fuusio melankoliarockia, iskelmää sekä erikoisia parketti-ilotteluja ja toimii parhaimmillaan loistavasti. Kotimaisista artisteista voisin nostaa esiin Tuomari Nurmion. Mukaan olisi kaivattu enemmän räväkkyyttä, sillä nyt kokonaisuus taipuu osittain harmaaksi taustamusiikiksi. Aiheesta julkaistiin myös livelevy, ja onkin hauskaa, että varsinainen studioalbumi ilmestyy reilua vuotta myöhemmin. Mutta se tarjoaa myös melankolista kauneutta ja mustuneita huumorinkukkia. Mutta kyllä tämä tällaisenaankin varsin hyvin uppoaa. TAMI HINTIKKA J. Mule kuvaa promosaatteessa musiikkiaan DIY-voodoofolkiksi, joka on jossain määrin osuva kuvaus. Nyt mennään niin sanotusti riffit edellä, eikä esimerkiksi introille tai kitarasooloille ole tässä yhtälössä tilaa. Coverbändeistä vielä harvemmin. Tähän kuulovinkkeliin äänikarkit ovat syväkuuntelusta huolimatta laskettavissa kuitenkin vain yksittäisinä hetkinä. Revittely suoraviivaisen rytkeen ja tunnelmallisemman luonnin välillä on onnistunutta. Vaikka Rotheryn choruksen, reverbin ja delayn täyttämä soundi on kaikin puolin miellyttävää ja kuulaat melodiat mielihyvää aiheuttavia, Ghosts of Pripyat jää sittenkin hieman ohkaiseksi kokemukseksi. Kappaleiden vahvuus onkin siinä, että niihin ripotellut pienet tyylierot tulevat keskenään hyvin toimeen. Aluksi tosin tuntui, että kyseessä on vain kevyempi ja säröttömämpi Viikate. Saatana saa aina omansa on psykedeelis-apokalyptinen teos, joka ei elä mahtipontisuudesta tai heavy metalin tylsästä saatanakuvastosta. Levyn avaa melko perinteisesti rallatteleva Good Morning World, joka tuntuu hieman vaatimattomalta esitykseltä, kunnes seuraava kappale, Kasa ruumiita, esittelee kolisevia peltilaatikoita ja ruosteisia blueskitarakuvioita sekä varsin hirtehistä lyriikkaa. Kummankin eri tavalla syvälliset ja haikeat tunnelmaveistelyt pääsevät oikeuksiinsa. Kill & Mr. Aivan isompiensa iskuvoimaa Space Vacation ei tavoita, mutta kohtuuriemukkaasti remmi kuitenkin päästelee. EETU JÄRVISALO STEVE ROTHERY The Ghosts of Pripyat INSIDEOUT Steve Rothery on aina ollut matalan profiilin miehiä. Scott Gorhamin hallinnoidessa Thin Lizzyn verenperintöä Irlannin parhaan bändin maaginen tuplakitarasoundi on säilytetty. Halusi Black Star Ridersin lähtöpisteen määritellä sitten Thin Lizzyn nimellä soitetuista keikoista tai saman porukan kokoontumisesta levyttämään uusia kappaleita, idea ei kuulosta teoriatasolla hääviltä. Centinexin tuuttaus on riisuttu kaikesta ”ylimääräisestä”. Vaikutteiksi nimetään muun muassa Nick Cave, Tom Waits ja Josh Homme, joiden vaikutus ilmenee vähintään asenteellisella tasolla. Kaikkein vipattavimmat sävellykset sen sijaan ampuivat jo osittain meikäläisen ohi. Kontrasti Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Cosmic Vanquard on reipas, mutta tavattoman kasvoton näyte sinänsä tanakasti tehtyä jenkkiheavyä. Ghosts of Pripyatin materiaali syntyi, kun Rothery sai vuonna 2013 kutsun Plovdivin kitarafestivaaleille Bulgariaan. Rotherylle ehdotettiin soolon tekoa EMI:n taholta jo vuonna 1985, mutta homma kariutui, kun hän ei saanut levylle mieleistään laulajaa. Morpheus elää ja voi hyvin Hackettin ja Rotheryn vuoropuhelussa, ja hienosti kasvava Old Man in the Sea lisää joukkoon Wilsonin hienoa leadtaiteilua. Juuri tämä palanen on teoksen parasta antia. Reilummin tarkasteltuna on kuitenkin laskettava plussaksi se, kuinka hyvin molempien tekijäniekkojen tunnistettavat puolet soivat tasan. Seuraava tarjous tuli No Colours -yhtiön pomolta Miles Copelandiltä vuonna 1994, mutta tuolloin ajan vei kahden levyn mittaiseksi jäänyt Wishing Tree -projekti. Periaatteessa hyvin potkiva death metal jaksaa miellyttää pari kuuntelukertaa, mutta sitten levy on kuultu ja levyhyllystä lyödään tilalle vastaavalla kaavalla tehtyä mutta toimivampaa murhausta
Grand Experimentin kaikki viisi kappaletta puolustavat paikkaansa levyllä. Kyseessä on siis tyypillinen täytekappaleongelma. Siinä tapauksessa jo pelkkä Fuck-Ushiman nimi aiheuttaisi kuolemanpelkoa kuulijassaan. Kitaroiden ja syntikoiden vuoropuhelut ovat kuin nektaria, eikä mieleen tule kertaakaan väkinäinen vääntäminen tai tekotaide. The Neal Morse Band on uusi kokoonpano, jossa ovat basisti Randy Georgen ja rumpali Mike Portnoyn lisäksi mukana kitaristi Eric Gillette ja kosketinsoittaja Bill Hubauer. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Morse meni studioon ilman valmiiksi sävellettyä materiaalia ja ryhtyi työstämään ideoita jamipohjalta antaen bändille enemmän vapautta toteuttaa ideoitaan. Ja ken pitää sooloista, kannattaa pitää korvat höröllä. Tällä kertaa palikat on vain pistetty niin täydelliseen järjestykseen, että naputuksen sijaa ei ole. Uudet lisäykset orkesterivahvuuteen ovat todellakin tervetulleita. Etenkin levyn jälkimmäisellä puoliskolla liimapinta alkaa olla jo hyvinkin kulahtanut. Sunless on mainio yhdistelmä mustaa jälkimetallia, doomia sekä progressiivista rockia, ja levy todellakin palkitsee kuulijan, joka antaa sille mahdollisuuden. Cabalistic Invocation of Solomon aloittaa pelin ritualistishenkisellä messuamisella ja lähes yhdeksän minuutin kestolla. Jään toivomaan, että bändin toimivimmat ainekset täyttävät tulevaisuudessa kokonaisen albumin. JONI JUUTILAINEN VARATHRON Untrodden Corridors of Hades AGONIA Kreikkalaisen black metalin peruskiven muuraajiin lukeutuva yhtye tarjoilee uutta levyä, jossa on vaihtelua niin hyvässä kuin huonossakin. Teos kertoo kaiken olennaisen yhtyeen nykytilasta. Jo toissa vuonna ilmestynyt Kingdom-debyytti osoitti potentiaalia, mutta tällä kertaa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen selkeämmin. Jo pelkistä kappaleiden titteleistä ja musiikin yleisestä tunnelmasta on helppo havaita, että tarjolla on törkyä, ahdistusta, vitutusta ja ronski määrä muitakin negatiivisia asioita, mikä on näissä puitteissa tietysti ainoastaan hyvä asia. EETU JÄRVISALO THE NEAL MORSE BAND Grand Experiment INSIDEOUT Entinen Spock’s Beard -nokkamies on yksi tuotteliaimmista kavereista progerockin kentällä. Oceanwake osaa risteyttää hypnoottisia näppäilyjä ja ruhjovia kitaravalleja kiehtovasti limittyviksi kokonaisuuksiksi, joista löytyy melankoliaa, raivoa ja kauneutta. Neljästä kappaleesta muodostuva levy kasvattaa ja rakentaa teemojaan verkkaisesti, mutta lopussa seisoo kiitos. Kaikki elementit ovat tuttuja ja hyväksi havaittuja. Levyn aloittava massiivinen The Lay of a Coming Storm edustaa ehkä parhaiten yllä olevaa kuvausta. Uusi kitaristi Gillette omaa hiukan petruccimaisia otteita ja tuo nuoremmuuttaan levylle räjähtävää dynamiikkaa. Siitä löytyy sielua, kauneutta, taitoa ja tarkkuutta, mutta myös villiä alkuvoimaa, joka ei piittaa turhista muotoseikoista. MIKKO MALM 58 INFERNO. MIKKO MALM FUCK-USHIMA First Come, First Served OMAKUSTANNE Huumorimusiikkia Tampereelta. FuckUshiman meluisasta sludgemyllytyksestä ovat tyhjännaureskelut ja hassuttelut aika helvetin kaukana. Mutta eipä käy Hubaueriakaan moittiminen. Ja tämä ryhmä kuulostaa mahtavalta. Luottomiehetkin pistävät parastaan, ja esimerkiksi Randy Georgen bassosoundi on JYKEVÄ. Tämä kuulostaa Neal Morse -levyltä. Tästä syystä levylle ei voi antaa niitä pisteitä, joille sillä olisi voinut olla rahkeet. Nyt on tarjolla niin hienoa soittoa, ettei paremmasta väliä. Vajaat 24 minuuttia kellottavan kasetin rujo riffimurska, ahdistavat samplet, syvältä raastava huutolaulu ja musiikin tietynlainen arvaamattomuus pitävät kuulijan jatkuvassa valmiustilassa. Levyn päätösraita Alive Again on massiivinen 26-minuuttinen teos, joka kertoo sykähdyttävin kääntein tarinan henkisestä kasvusta ja uudelleensyntymästä. Pari Mother Susurrus -tyyppiäkin sisältävä yhtye esittelee musiikissaan ympäröivän maailman karuimpia puolia. Sunless on vahva ja elinvoimainen levy, joka kestää kovempaakin kulutusta. Ällistyttävän tyylikästä soittoa. Hidastempoinen biisi väläyttää heti Varathronin tyylille tyypillistä melodisuutta, joka kulkee enemmän tai vähemmän mukana koko levyn, jonka OCEANWAKE Sunless VICISOLUM Luvialaisen Oceanwaken musiikki on kypsynyt ja jalostunut entisestään. Yhtye ei ole lähtenyt väkisin uudistumaan tai keksimään pyörää uudelleen, vaan on pikemminkin hionut ja terävöittänyt jo olemassa olevia taitoja ja kykyjä. Eeppisestä energiasta tulee mieleen Spock’s Beardin loistava At the End of the Day. Ja juuri kun luulin kuulleeni Portnoylta kaiken, hänkin yllättää soittamalla hienovaraisemmin kuin koskaan. Ei todellakaan, vaikka bändin nimi saattaa tähän suuntaan viitatakin. Vaikka kristillinen progerock saattaa aiheuttaa jo terminä väristyksiä selkäpiissä, tätä albumia ei kannata sivuuttaa. Ja Morse laulaa suoraan sydämestä. Spontaani työskentelymetodi kuuluu soiton riemukkuutena ja energisyytenä. Grand Experiment on Neal Morsen kahdeksas progesoololevy, ja voi miten raikas tuulahdus se onkaan muutaman sinänsä laadukkaan mutta hieman ähkyä aiheuttaneen levykokonaisuuden jälkeen. Sen aloittava kymmenminuuttinen The Call iskee suoraan tajuntaan tarttuvalla kitara–urku-unisonoriffillä ja hienoilla Yes-henkisillä harmonialauluilla. Fuck-Ushima ei tarjoile ihmeitä, mutta hoitaa tonttinsa asiaankuuluvalla varmuudella. Jos hengellinen vakaumus tuottaa näin hienoja kappaleita, niin antaa mennä vaan. Morse tuli uskoon 2000-luvun alussa, ja hänen soololevynsä ovat heijastelleet siitä asti tätä vakaumusta, olipa kyseessä sitten avoin tunnustuksellisuus tai filosofisempi pohdiskelu. Waterfall on kaunis, hieman Crosby, Still & Nash -tyylinen balladi, joka toimii hyvänä hengähdystaukona ennen riehakasta ja vallatonta, niin ikään rokkaavaa Agendaa. Harvoin tulee innostuttua näin paljon levystä, joka ei tarjoa sinällään mitään uutta. Voisi sanoa, että tämä bändi kuulostaa paikoin jopa vaaralliselta! Porukan kolmas julkaisu on kaikessa epäortodoksisuudessaan oiva näyte, mihin noisehtavan sludgen teho perustuu, mutta jatkossa bändin toivoisi vetävän linjansa tätäkin roskaisempaan suuntaan. nimikkokappaleen tai Son of Chainin kaltaisten iskurallien ja muun ailahtelevamman sävellysosaston välillä on melkoisen suuri. Siinä on voimaa, mutta myös nyansseja. Soololevyjen lisäksi mies on paiskinut hommia myös Transatlanticin ja Flying Coloursin riveissä. Sitä jykevyyttä tietenkään unohtamatta. Hänen sanomansa on vilpitön, eikä hän sorru mihinkään jeesusteluun tai ylimieliseen saarnaukseen. Nimibiisi puolestaan rokkaa suoraviivaisemmin, hieman Kansasin malliin, ujuttaen sekaan vähän brittipopin kulta-aikaa
Ainoa 1980-luvulta asti mukana ollut jäsen, laulaja Stefan Necroabyssious, raakkuu ja mylvii kuivakasti ja silottelematta, ja tulkinta toimii vaihtelevasti. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää, eikä tätä kannata kokeilla ainakaan stressinpoistolääkkeenä. Napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, mikä tekee ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä. MEGA HOPEAJÄRVI Hopeajärvi EKTRO Hopeajärven ensijulkaisuista meuhkattiin rokkiskenessä ihan kummallisen innostunein sanankääntein. Tutustumatta jäi, mutta nyt debyyttipitkäsoiton parissa pääsee osalliseksi siitä riemusta, jota yhtyeellä on tarjota. Siinä on välimerellisen black metalin viehättävää vauhdin, raakuuden ja tarttuvuuden liittoa. Edellä mainittua melodisuutta löytyy runsaasti, mutta enimmälti jälki on melko mieleen painumatonta kuljettelua. JAAKKO SILVAST IRON BORIS/ PIGEON HUNT Split BROWN/JOHNNY PARK AVENUE/RÄMEKUUKKELILEVYT/WE ARE THE TRAIL Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty julkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia. Hellaslainen musta metalli soi verrattain pitkinä ja tempoynnä muuta vaihtelua sisältävinä kappaleina. Pigeon Hunt kimpoilee minuutin rykäisyillään äkkiväärästi sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa, kun kaikki rääkyvät samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan. Vähäisin säröin mutta lujaa ja mahtavasti kajahtavilla soundeilla vedetty viisto rockinsa on aika omalaatuinen, mutta samalla kovin tutunkuuloinen trippi. Vauhdit ovat sen verran maltilliset, että kaksikko ei saa mahdollisuutta kunnon soolojuoksutuksiin. Burning Empire lepää käytännössä kokonaan Sommerin ja Toni Scherrerin kuusikielijuntan varassa. Yhtye luottaa ulosannissaan thrash-mausteiseen perinneheviin, jonka bändi saa kuulostamaan korkeintaan keskinkertaiselta ja puuduttavalla tavalla 90-lukulaiselta. Levyn onnistuneimpia vetoja on The Bright Trapezium, jossa on onnistuttu hyvin niin sovituksellisesti kuin riffien ja melodioidenkin puolesta. Iron Borisin puolisko viehättää metallimiestä enemmän, vaikka splitti on eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu. Tällaisestakin äänten sekamelskasta voi pitää, kunhan sitä ei kuuntele liian usein. Yhtäältä variointi pitää mielenkiintoa yllä, mutta toisaalta meno muuttuu töksähteleväksi sillisalaatiksi. Jos Burning Empire ei olisi soundeiltaan niin puhtoinen, Megoran seitinohut käppäily ja kitaristi-laulaja Piotr Sommerin välttävä tulkintakyky voisivat olla kokonaisuutta tukeva skenepönkkä. Komeat biisit ovat siinä mielessä perinnetietoisia, että niiden kautta miettii väkisinkin 80-lukua ja sen ajan Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Ensin mainitun kiihkeästi soiva biisikaksikko käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa, ja kaoottisesti sinkoileva splittikaveri uhoaa tuovansa neljällä kappaleellaan hajun takaisin paskaan. soundimaailma on selkeä mutta jotenkin voimaton. Mistään fetisismisestä sokkirokista ei ole kuitenkaan kysymys. Tällaisenaan edellä mainitut asiat muuttuvat enemmänkin haitoiksi, joskin minimaalisiksi sellaisiksi. Sen parempaa kiteytystä en osaa bändille ja sen uutukaiselle tarjota. Levyn promokirjeen historiaosiossa mainitaan Megoran toimineen takavuosina Metal Churchin lämppärinä. TAMI HINTIKKA MEGORA Burning Empire SAOL Sveitsiläisellä Megoralla on takanaan kymmenen vuoden, parin ep:n ja kahden studiolevyn verran aktiivista toimintaa. Iron Boris mesoaa meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Kysymykseen, onko Pigeon Hunt sitten genressään hyvä, en tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia
Myöskään Death in You -biisin kaltaista riivaamista täydellisemmäksi on paha laittaa. Teknisen metallin uuden aallon harjalla ratsastava bändi pyrkii rikkomaan genrensä rajoja mittavalla tuplakonseptilevyllä (kuinkas muuten). Bändi saa hienolla groovella ja innokkaalla otteella musiikkiinsa kunnon imun. Yllätyksiä ja mielenkiintoisia juttuja löytyy ilman, että kokonaisuus menee sekoiluksi. Vaarantunne is real, ja kaikki mahdolliset kliseet toimivat täydellisesti. Levy syttyy tuleen jo ensiraidalla ja kantaa uskottavasti loppuun asti. Sattumoisin onkin niin, että juuri pisimmät teokset, kuten We Dawn Anew ja nimiraita, riepottelevat, murjovat ja hallitsevat kuulijan tajuntaa tehokkaimmin. Herkkä Learned on näennäisesti kevyempi, mutta vaatii nimensä mukaisesti aikaa ja keskittymistä avautuakseen täysin. SALLA HARJULA 60 INFERNO. Tuplan helpommin lähestyttävä osuus on sijoitettu viisaasti alkuun. Kappaleet ovat murskaavan pimeitä, armottomia ja hyvällä tavalla helvetin alas painavia. Mukaansatempaavat kappaleet ovat melodisesti niin vahvoja, että ne voisivat olla lastenmusiikkia. Omallakin mantereellaan lähes tuntematon suuruus raapi joukkorahoituksella kokoon tuplalevyllisen verran haastavaa, monisyistä sekä älykästä muusikkonörtteilyä – ja onnistui luomaan iskevimmän progekiekon aikoihin. Liian kaunista. Kaikkiaan opus on ihan hyvä. Ja kolmas kerta sanoo toden. Known – Learned tosin paisuu klassiselle progelle tyypillisesti paatoksellisempiin sfääreihin. Siltä kuulostaa Ranger. On kuin Paha maa -aikojen Kauko Röyhkä kohtaisi säröttömän Sydän, Sydämen ja sieniä nappaillut Fröbelin Palikat ottaisi biisit soittaakseen. Musiikillisesti kahtiajaolle ei ole kerta kaikkiaan mitään syytä. Aurinko ei totisesti pilkota vieläkään, ja ilmaisua on laajennettu entisestään. TONI KERÄNEN PERIPHERY Juggernaut: Alpha & Omega CENTURY MEDIA Peripheryn kolmas täyspitkä on kunnianhimoinen järkäle. Kokonaisuus on niin vaikuttava, että kumpaa tahansa puolta on vaikea laskea levylautaselle jähmettymättä paikoilleen, vain kuuntelemaan. KIMMO K. Näitä sanoituksia ei soiteta lapsille, eivätkä ne varmaan kelpaa radioaalloillekaan. Haurautta ja voimaa tyylitajuisesti yhdistelevän konseptilevyn lähin vertailukohta löytyy ehkä jo kuopatun Porcupine Treen loppuvuosien tuotannosta. Äänimaailma on säilynyt mureanrosoisena, synkkänä ja turpaan antavana. Vakavan teeman lisäksi on hyvä tiedostaa myös, että levy on musiikillisesti erinomainen. Komeat hetket hukkuvat kuitenkin tasaiseen massaan, joka ei vihastuta, mutta ei suuremmin ihastutakaan. Monikerroksiset kappaleet iskevät uutta vaihdetta kerta toisensa perään, ja suosikkibiisi vaihtuu lennossa. Leimallisen tisleen levyn aineksista tarjoilee hitaasti eeppisiin mittoihin kasvava Unturning. Myöhemmin mukaan tuli jopa blackja death metalista tuttuja sävyjä ja toisaalta akustisia kokeiluja. Tällainen ratkaisu toimii harvoin juoniriippuvaisessa viihteessäkään. Tähän valloittavan addiktoivaan tunteeseen tahtoo palata uudestaan ja uudestaan. Siihen mukaan rytminsä kadottamaisillaan olevaa speed metal -kepitystä ja kannumätkettä, liian tiukat farkut, rotsit ilman paitaa, viiksentapaiset ja räkää suupieleen silleen ei-niin-vävypoikakandidaattimaisesti. Arvostelija haluaisi nappaista oman uskottavuutensa pelastamiseksi edes yhden tähden pois vaikkapa liiasta pituudesta, tai tarpeettomista biiseistä, tai turhasta musiikillisesta kikkailusta. Debyytti jatkaa aiemman demoja ep-tuotannon linjaa; hyväpotkuista, ketterää ja kiekuvaa ärhentelyä, jossa ei säästellä pikarässikikkoja. Soittotaidot ovat kehittyneet, ja analogisesti äänitetty materiaali kertoo myös retkueen keikkakunnosta. Tuplasatsia vaati bändin mukaan opuksen tarinankaari: ensin on esiteltävä päähenkilö ja vasta toisella puolella aloitetaan tarina. Tällaista jälkeä syntyy, kun revitään itsestä kaikki irti, sisintä myöten. Hopeajärven sopivan hulvattomasti meuhkaava meno on vakuuttavaa pääosin siksi, että kappaleet on sävelletty järjellisesti. Lukijan kiinnostus lopahtaa taatusti ennen puoltaväliä, jos kirjan edeltävä osuus on pelkkää lämmittelyä. Myös köörihuudot, perusnäppäilyt ja rässiriffit saadaan kuulostamaan ällistyttävän tuoreilta. Erona aiempaan ovat sävellysten kasvaneet pituudet. Ei pysty. Ykköslevy Known iskee suoraan selkäytimeen järeillä riffeillä ja massiivisilla melodioillaan. SALLA HARJULA RANGER Where Evil Dwells SPINEFARM Jokainen voi kokeilla, miltä kuulostaa huuto, kun sormet jäävät ruostuneen Dodgen oven väliin. Aika mahtava synteesi, siis. ARCANE Known – Learned SENSORY Australialainen progepumppu teki talven taideteoksen. KOSKINEN DESOLATE SHRINE The Heart of the Netherworld DARK DESCENT Aikaisemmilla albumeillaan melkoisen musertavaa pimeyttä aikaiseksi saanut helsinkiläisbändi palaa asiaan kolmannella saapumisellaan. Soisin ehdottomasti kuulevani saman mittakaavan kolossaalista pimentelyä jatkossakin. Levy on väsymätön ja tasainen, ja sen biiseissä on hirveä määrä kuunneltavaa. Kipakasta laulusta ja eritoten surrealistisista sanoituksista tulee esiin aika selkeä Bad Vugum -viba. Levyillä ei ole suurempaa vivahde-eroa – ellei sellaiseksi lasketa sitä, että koukuttavimmat biisit löytyvät sieltä, missä tarinakin lähtee käyntiin, eli loppupuolelta. Elävien kirjoihin ei tuo tyylikirjoon varsinaisesti mitään uutta, mutta jollain tavalla kaikki elementit ovat nyt läsnä entistäkin fokusoituneempina ja sisäistetymmän oloisina. Vakavaa masennusta ei voi toivoa kenellekään. Esimerkillinen alku kotimaiselle metallivuodelle. Otteissa on sen verran kirskuvuutta, että metelöintirockin perinne tekee soundin tyylikkään rosoiseksi. Itse asiassa kaksi. Nimensä unohtaneen rukous -päätöskappale sisältää Annalan kähinää ja murinaa kaikkein eläimellisimmillään, ja sen tunnelma on muutenkin hyytävä. Onneksi se on Annalan kohdalla ainakin tällä erää menneisyyttä, ja pimeyden maisemista on tuomisina näin vakuuttava teos. Lopputulema on kovin amerikkalainen cocktail armotonta kitarasoundia, epäsymmetrisiä rytmejä ja tarttuvia melodioita. Levyn aihemaailman kiteyttävä Lunnaat alkaa pelottavasti aivan Yöltä kuulostaen, mutta etenee uskottavaksi Mokoma-palaksi. Pohja on nähty -kappale tuo puolestaan ravisuttavasti esille masennuksen raivokkaamman puolen. Etenkin tyly ja valtaisan koukuttava thrash-jalokivi Graveless herättää uupuneen kuuntelijan vaikka vastentahtoisesti nyökyttämään tahtia. Yhtye on tehnyt juuri sen, minkä sen halusikin tekevän: parhaan albuminsa. Suuri yleisö tuntenee parhaiten Kuu saa valtansa auringolta -tyyppiset melodiset kappaleet. EETU JÄRVISALO MOKOMA Elävien kirjoihin SAKARA Jos ylipäänsä tietää nimen Mokoma, tässä vaiheessa on selvää, että Elävien kirjoihin -levyn sanoitukset kertovat laulaja Marko Annalan viimeisimmästä masennuskaudesta ja siitä selviytymisestä. Siirtymät laukasta toiseen, rumputulitukset ja tilannetajuiset kimityksen ja kukkoilun vuoropuhelut onnistuvat. erikoisrockia. Voisi kuitenkin olettaa, että Meshuggahin riffejä, Green Dayn purkkapunkkia ja Strapping Young Ladin äänivalleja kasaripoppiin, jazziin ja klassiseen yhdistelevä bändi ei suoranaisesti pyri juuri näihin laatusanoihin. Mokoma aloitti toimintansa suomirockvaikutteisella hevillä, mutta löysi lopulta oman thrash-painotteisen perusolemuksensa. Kun kuulija joutuu levyn mustiin pyörteisiin, niin todella myös käy. Tällä kertaa bändi tarjoaa yli tunnin matkan monumentaalisen tummanpuhuvan death ja black metalin monitasoisiin syvyyksiin
Narulle on tarttunut tunnelmallista synkistelyä hieman vanhemman Katatonian malliin. Biisit ovat turhan pitkiä siihen nähden, että riffit eivät ole jatkuvasti mitään timanttisimpia. Vaan kyllähän tämä toimii, katsoi asiaa sitten miltä kantilta tahansa. Adam Magnox ei kainostele turhia. Scarabin jäbät eivät ole mitään aloittelijoita, vaan soittimet on otettu haltuun ja omaa näkemystäkin saatu mukaan. Devil’s Train -uutukaisessa ei ole periaatteessa mitään vikaa, ja melometallitekijöiden loihtima Amerikan hard rock on pelkästään ideana aavistuksen totutusta poikkeava. Tiedä sitten, onko siihen mitään syytä, mutta kyllä nämä jenkit onnistuvat luomaan toisella pitkäsoitollaan aggressionsekaisesta ahdistuksesta hyvän illuusion. Kaikesta melodianviljelystä ja osien vaihtelusta huolimatta tästä jää fiilis, että bändillä olisi rahkeet kovempaan ja mielenkiintoisempaan pyöritykseen, mutta näillä mennään. Muun muassa elokuviin Guardians of the Galaxy ja Watchmen musiikin säveltäneen Batesin tyyli kuuluu The Pale Emperorin maalailevassa materiaalissa. Ok-tason perusörinää viljellään lähes taukoamatta, eikä musiikki pääse hengittämään, kun joka väli tilkitään. Näitä juttuja ei ole voitu suodattaa kovin monen korvaparin läpi. Ragazin pääbänditoverin R.D. TONI KERÄNEN SELF-INFLICTED VIOLENCE The Sanctimonious Hypocrites of Reality ART OF PROPAGANDA Nämä yhden miehen bändit ovat lähtökohtaisesti hieman arveluttavia. Valtaosa bändin parhaimmista biiseistä, ja tuotannosta ylipäänsä, on ollut basisti Twiggy Ramirezin säveltämää. II on kuitenkin kiireestä kantapäähän liian yksipuinen ja turhan hittikertosäkeetön, että sitä jaksaisi kuunnella kovinkaan montaa kertaa – yksittäistapauksia lukuun ottamatta, joiksi yllä mainittu Texola sekä huikea lainaversio Steppenwolfin Born to Be Wildista luettakoon. The Pale Empreror on ehdottomasti oikeansuuntainen kurssinmuutos Marilyn Mansonilta. Nimestä päätellen Restarter on Torchelle uusi alku, ja sisällöstä päätellen miamilaisyhtye pyrkii eroon niistä aseista, jotka tekivät Torchesta Torchen. Autenttisessa faaraoiden maan kuolometallissa on ajatuksen tasolla jotain eksoottista, vaikka metallia puskeekin nykyään jo lähes joka puolelta palloa. Mystic Prophecy -yhtyeessä vaikuttava kitaristi Lakis Ragazas pistelee komppitikkauksen ohessa ilmoille raikkaasti ilmeileviä ja perinteitä vahvasti kunnioittavia tilusooloja, joita ilmentää parhaiten David Lee Rothin soolotuotannolle vahvasti kumartava Texola-iloittelu. Tässä tapauksessa, siis kaikessa raskaudessaan, toteutus vieläpä toimii. Kokonaisuutena meno ei kuitenkaan ole niin tenhoavaa kuin aluksi vaikuttaa. Lisävärejä haetaan postrockia kumartavasta surinasta, johon lisätään vielä ripaus mustan metallin tuskaisempia ulinoita. Et tule saamaan Restarterilta sitä mitä odotit. Rytke koostuu vahvasti hardcorensekaisesta metallista, joka kiihdyttelee usein paitsi crustin myös grindin hengessä. Lopputulos on armottoman sekava ja hektinen. Ihan miellyttävä resepti, noin paperilla ainakin, vaan kyllä tämä olisi kaivannut ulkopuolista ohjausta. Pahiten tämä käy ilmi muutamista rumpukompeista, jotka on soitettu satunnaisen oloisesti täyteen ylimääräisiä, aivan kuin täysin väärässä paikassa olevia iskuja. Keulahahmo tiedosti asian itsekin ja on nyt tehnyt yhtyeineen yhden uransa parhaimmista levyistä. Levyn päättävä nimikkoraita rullaa kuin Fu Manchu rantabulevardilla. JAAKKO SILVAST TORCHE Restarter RELAPSE Oletko entuudestaan Torche-fani. Paholaisen junan komppiryhmän, Jörg Michaelin ja Jari Kainulaisen, aiemmat meriitit tuntien ei ole ihme, että II groovaa näinkin hyvin. Kaveri ilmoittaa olevansa Self-Inflicted Violencen ainoa jäsen, joka vastaa säveltämisen ohella myös soittamisesta, laulamisesta, äänittämisestä ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Myös uudempi Napalm Death nousee mieleen paikoin. Samalla Mansonin persoonallinen ja yllättävänkin sävykäs ääni pääsee hyvin esille. Lupaavia ideoita löytyy reippaasti muutoinkin, lähes koko levyn mitalta, mutta vain osa niistä selviää maaliin asti. Uutta materiaalia on verrattu The Doorsiin, ja rinnastus onkin osuva. Muutama vuosi sitten Stratovariuksen takalinjoilta eläköityneen Michaelin lyönti on edelleen ihailtavan tarkka ja painava. Restarter alkaa Annihilation Affairin riffipommituksella hidastuen meluisaksi ruhjomiseksi. Loose Men on levyn ainoa Torchen kaikki vahvuudet hyödyntävä biisi. Liapakisin räkäinen raspiääni on kuin piste i:n päälle juuri tällaisissa kappaleissa. Melodiat ja sovitukset kuulostavat pääosin raakileilta. Sen hypnoottista jumitusta kuunnellessa viimeisetkin muistijäljet edeltävistä lauluista haihtuvat. KARI KOSKINEN STARGAZERY Stars Aligned PURE LEGEND Yksi oululaisen melodisen metallin tekijämiehen Pete Ahosen kolmesta bänArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 61 INFERNO. Ageless on omassa sarjassaan perin vakuuttavaa vääntöä. The Mephistopheles of Los Angelesin kaltaisissa kappaleissa kuuluvat Kalifornian auringonpaisteen synnyttämien varjojen syntinen huuto, sekoilu ja itsetuho. Seuraa kappaleita, joiden motiivina kuulostaisi olevan sillan rakentaminen Torchen ja Floorin välille. KARI KOSKINEN DEVIL’S TRAIN II EAR Melodisen metallin tekijämiesten muutaman vuoden ikäinen yhteenliittymä jyskyttää toisellaan bluesja southernhaikuista kasaripohjaista jenkkirockia into piukeana. Usein vain yhtä musiikillista pääteemaa varioivat kappaleet ovat kuin musiikin muotoon siirrettyjä tilannekuvia tai lyhennettyjä elokuvasävelmiä. Tämä nimenomaan soundien osalta, pelimannit kyllä soittavat tiukasti. Jotenkin tämä vain jää kesken. Aika harvalta löytyy niin mahtavaa näkemystä, että rahkeet onnistumiselle olisivat todella olemassa. TAMI HINTIKKA CALL OF THE VOID Ageless RELAPSE Aivan kuin kavereita kismittäisi jokin. Homma on siis periaatteessa kondiksessa. Harmonicraft (2012) vei Meanderthalilla (2008) timanttiseksi todistettua Torche-soundia vielä hävyttömämpään suuntaan – tarkoittaen tässä tapauksessa putkipommin täyttämistä popkoukuilla. Ja tulee iholle karismallaan, jota ei saa rahnalla. Ranger hallitsee kasarihevin kaikki osa-alueet. Aivan kuin idea olisi lähtenyt oikeaan suuntaan, mutta viimeistely jää vajaaksi. Nopeaa pieksentää rytmitetään mutaisemmin raahautuvalla väännöllä, ja laulajan jokaisesta tavusta kuvastuu kurkunperukoilta huudettu tuska. Temppu tehdään nykyaikaiseen malliin. Kun muut velloivat sludgealalla rähjäisessä nihilismissään, Torche keskittyi paukuttamaan tarttuvia riffejä ja kanavoimaan erinomaisia viboja – unohtamatta soundia, josta saa leikattua silavaa leivän päälle. Convergen jälkeläisiä tässä selvästi ollaan, mutta Call of the Void ei tempoile aivan yhtä kulmikkaasti. Samaan aikaan se kuulostaa sen verran tutuista aineksista kasatulta, että sinänsä sutjakkaasta mätöstä ei tohdi olla kovin haltioissaan. Normaalisti melko korkeista laululinjoistaan tunnetun miehen äänestä löytyy vahvuutta matalammillakin taajuuksilla. Harmonicraftin jälkeen Steve Brooks aktivoi Floorin, ja muutkin torchelaiset tekivät omiaan. ANNIKA BRUSILA SCARAB Serpents of Nile VICISOLUM Tämä death metal ei ole vain egyptiläistyylistä, se on egyptiläistä. Tällä kertaa sävellysvastuu on kuitenkin siirtynyt uudelle tulokkaalle, tv-sarjaja elokuvamusiikilla kannuksensa keränneelle Tyler Batesille. Kolmetoistaraitaisen pitävin astinlauta nojaa genre huomioon ottaen raskaaseen ja viljavaan riffittelyyn sekä sitä ryydittävään muhkeaan mutta sulavaan soundimaailmaan. Samalla hän vertaa itseään saksalaisen kansantaruston Faustiin, ja toisaalta tätä huijanneeseen Mefistofelesiin. Nyt ei tehdä enää taisteluhuudoilla varustettua industrial rockia, vaan jälki on tunnelmallisempaa, jopa bluesvaikutteista ja varsin vähäsäröistä. Nyt varsinkin kitarat jäävät hieman laihanlaisiksi, eikä instrumenttien yhteispeli muodosta kaiken jyräävää tuhonyrkkiä. JUKKA HÄTINEN MARILYN MANSON The Pale Emperor COOKING VINYL Uransa alkupuolella muutaman varsin väkevän levyn tehneen Marilyn Mansonin 2000-luku on ollut laskevan musiikillisen tason ja samalla hupenevan suosion aikaa. Konsepti ja konteksti vaatisivat massiivisemman soundimaailman, sellaisen jyräyksen, että tomut lähtisivät muumioista. Toisaalta tarjoillaan onnistumisiakin, kuten vaikkapa vahvasti Brave Murder Dayn aikaisen Katatonian hengessä jolkottava melankoliaralli Blender. Mansonin itsensä sanoittaman kappalemateriaalin taustalla on vahvaa tematiikkaa – The Pale Emperor peilaa muun muassa niitä tuntoja, kun Manson on ymmärtänyt alittaneensa viimeisimpien levyjensä kohdalla itselleen asettamansa tason. Kovasti ainakin vaikuttavat vihaisilta, ja myös epätoivoa olen huomaavinani
Albumin soundit ovat hieman debyyttiä (Aion of Drakon, 2011) raaemmat ja yleistunnelma monipuolisempi. JONI JUUTILAINEN NECROWRETCH With Serpents Scourge CENTURY MEDIA Ranskalaisten kakkoslevy taiteilee ruotsikuoloviitteisessä kiivastahtisessa death metalissa. Mylly jauhaa hyvin, joskin loppua kohden turhankin yllätyksettömästi. JAAKKO SILVAST MOMENTUM The Freak Is Alive DARK ESSENCE Islantilaisen Momentumin tarinassa on useita tuttuja piirteitä: bändi aloitti uransa vuonna 2003 soittamalla vihaista äärimetallia, mutta vuodet ovat hioSATURNALIA TEMPLE To the Other LISTENABLE On bändejä, jotka tekostailaavat systeeminsä esoteeriretroksi. Yhtyeen kakkoslevy tarjoilee komeita hetkiä kuitenkin sen verran tiuhaan, että kolmannelta kokopitkältä voi odotella jo paljon kovempaa pommia. Tarkemmin distä on ehtinyt toiseen pitkäsoittoonsa jo vuonna 2007 alkaneella urallaan. Monimuotoisesta ja ilmeikkäästä musiikista huolimatta The Freak Is Alive ei ole järin kiinnostava levy. Ripeyttä ja vihaisuutta löytyy niin näppärän kepittämisen, jämäkän rumpaloinnin kuin myrkyllisesti rienaavan laulannankin osalta. Siihen eivät tällä kertaa riitä edes mahtipontisen maukas Invisible, Whitesnake/Deep Purple -henkinen Painted into a Corner tai edes Cher-laina Dark Lady, joka onnistuu ennakkoluuloistani huolimatta etenkin (alun perin Lea Lavenin levyttämänä) Tuo tumma nainen -käännöksenä. Tukholmalaisen Saturnalia Templen määriteltiin jossain soittavan ”hallusinogeenistä okkulttistonerdoomia”, ja sitä se totisesti tekee. Musiikki on poikki ja pinoon -tyylin paiskontaa ja paskontaa kautta linjan, eikä nyansseille ole juuri sijaa. Winds of Genocide painaa enimmäkseen perinteisen d-beatin ja nopeamman takomisen akselilla, tosin välillä huilaillaan hitaamman venyttelyn merkeissä. Vaikka genrelle ja perinteille uskollisen metallin suoltamisessa vuosi toisensa perään ei ole sinällään kai mitään vikaa, Stars Aligned olisi kaivannut kappaleisiinsa lisää yllätyksellisyyttä, että se yltäisi vakiosoittoon allekirjoittaneen levysoittimessa. TAMI HINTIKKA GRANDE ROSES Built on Schemes GAPHALS Grande Rosesin toinen albumi sujauttaa talven kalventamaan käpälään ruotsalaista rockmusiikkia – joka ei tosin kuulosta lainkaan ruotsalaiselta. Kalmah-yhtyeestäkin tutun kosketinvelhon Marco Sneckin leiviskä on myös isollaan ilmeten läpi albumin muhkeina ja soundeiltaan vaihtelevina äänivalleina. Runsaampi erottuvuus kappaleiden välillä on kuitenkin asia, jota jää hartaasti kaipaamaan. Levy olisi huomattavasti tuhoisampi, jos biisien pituuksia olisi leikattu reilusti. Nokkanainen Kat Shevil ei ole örinäärinässään mikään monipuolisen tulkinnan airut, mutta eipä tässä mitään aarioita ole tarkoitus vetääkään. Kaikki tuntuisi olevan päällisin puolin kunnossa. Momentumin eduksi on laskettava, että bändin muka-postrock ei pidä paikkaansa oikeastaan kuin paperilla, sillä porukan ilmaisu on maanmiestensä Kontinuumin ja Sólstafirin tapaan hyvinkin monimuotoista ja ilmeikästä. Bändi blandaa mainiolla tavalla perusdoomriffin sekä rankan niskanhapotuksen sekoileviin kitaratilutteluihin ja avaruustrippailuun. Bändi koettaa olla hurjempi kuin se todellisuudessa on. Kitaristina hääräävä Ahonen osaa suhteuttaa komppauksen ja taitavan soolottelun sujuvasti kättä lyöväksi kokonaisuudeksi sekoittaen soppaan sopivan määrän myös genren kliseitä. Levyn alku on lupaavampi kuin loppupuoli, jolloin kuljetaan jo liian itseään toistavaa reittiä. Välillä bändi kuulostaa progeaikojen Enslavediltä, välistä taas Woods of Ypresiltä ja toisinaan jopa Fields of the Nephilimiltä. Stars Alignedin ehdoton voima piilee taitavissa soittajissa. Ex-mies räkii synkät lyriikkansa ihan asiaankuuluvasti. Vekkuli sekoitus Electric Wizardia ja Sons of Otisia. Juuri kun space-matka alkaa olla valmis, raskaan mustan magian seurassa päästään niin syvälle pimeään metsään, ettei huuto sieltä kuulu. neet liiat särmät pois ja paperissa tarjotaan verrokeiksi ”yllättäviä nimiä”, kuten Cult of Luna, Isis ja Neurosis. Soitto näyttäytyy taidokkaan vauhdikkaana. Vaikka kappale hyytyy lopussa supertyylikkäästi, siitä ei juuri puristu lisämehua tähän pitkien biisien hypnoottisnekromantiaan. Tommie Erikssonin laulu on omituista mörinää, jossa sanoitukset tahtovat jäädä sivuraiteille ärinän leijuessa riffivyöryssä. Vaikka kaaos meinaa ryöpytä ajoittain hallitsemattomasti, paketti pysyy kasassa. Avaruusosuuksille voi olla haasteellista päästä kotisohvalla mukaan ilman happoja, mutta erityisesti Snow of Reasonin ja Black Sea of Powerin pelottavat rytkeet ja surinat tuntuvat selkärangassa asti. Kaikki palaset ovat periaatteessa kasassa, mutta pienillä fiksauksilla kokonaisuudesta saisi varmasti tätä kantavamman. Tuntuu siltä kuin bändi jarruttelisi hieman liikaa menohalujaan, sillä Momentum saa parhaimmillaan musiikkinsa komeaan lentoon, ja bändin tulisi käyttää tätä valttikorttiaan huomattavasti rohkeammin. Pääsääntöisesti keskitempoisissa kappaleissa on esikuvauskollinen määrä messevää riffittelyä, melodista dramaattisuutta ja yltäkylläisyyttä sekä biisimittoihin nähden sopiva määrä kiinnostavia vokaalilinjoja, joissa ei mennä pelkästään siitä, missä aita on matalin. Tuntuu myös siltä, että ulosanti on monessa kohdin hieman liikaa yrittävää ja ylitsevuotavaa. Tästä syystä tippuu ainakin puolikas kirves. Tribulation ja kumppanit pomppaavat verrokkeina mieleen ensimmäisinä. ANNIKA BRUSILA 62 INFERNO. Touhu on äänimaailmaa myöten vanhaa koulukuntaa, ja 80-luvun thrash, death ja hardcore lyövät paskaista kättä – tuloksena on julmaa ja alkukantaista crustia. EETU JÄRVISALO WINDS OF GENOCIDE Usurping the Throne of Disease PULVERIZED Isosta-Britanniasta puhaltavat sellaiset apokalyptiset crust-tuulet että alta pois. Paikoin loistavan Eye on the Sky -debyytin linjoilla, pääosin Rainbowhengessä jatkava Stars Aligned on käytännössä kouluesimerkki siitä, miten genren sävellyksiä, sovituksia ja soitantaa tulee laatutietoisesti ilmentää. Sitten on bändejä, jotka edustavat sitä aidosti. Moderni hyväsoundinen melocrust on valovuosien päässä tästä törkyisestä myrskystä. Jos bändi saa osasensa pelaamaan yhteen kontrolloidummin ja varioidummin, ryhmästä voi muodostua isommankin teholuokan tappokone. Maukkaankuuloisia riffinpätkiä synnytellään hyvällä tarmolla ja kovalla syötöllä. Visvaisen tulituksen seasta nousee kenties kovimpana esiin levyn nimibiisi, joka alkaa Bolt Throweria muistuttavalla hitaalla osuudella, jonka jälkeen on jälleen aika avata menohanat ja päästellä pidäkkeettömästi. Michael Schenker Groupissa kannuksia hankkineen Jari Tiuran karismaattinen äänikin sopii tällaiseen musiikkiin kuin isä äidin selkään. Levyn kaari toimii rotan viekkaudella, mutta itse olisin jättänyt VOID-instrumentaalin levyltä pois
Ratkaisu on lisäksi ollut varmasti oikea, sillä yhtyeen edustamassa ”käppädoomissa” liika silottelu vain korostaa väärässä mittasuhteessa kappaleiden askeettisuutta. Mukaan astuu niin ambientmaista himmailua kuin jazzmaista vapauttakin. GARDEN OF WORM Idle Stones SVART Yhtyeiden liirumlaarum levynteon vaiheista on kuulijan näkökulmasta lähes aina silkkaa höpönpöppöä. Kappaleen arkaainen tenho paljastaa, että musiikinlajin historiaa on tutkittu. Jammailusta puhuminen on ehkä turhan juhlallista, sillä romuluinen soitto on itsessään yksi Garden of Wormin tavaramerkeistä. Pahaenteisyyden rajaa viistävä For a Greater Cause kestää neljä ja puoli lyhyttä minuuttia, mutta jatkaa itsepintaista junnaamistaan kuuntelijan päässä. Vaikka Grande Roses karttaa sanoituksissaan johdonmukaisesti ilonpilkahduksia, musiikillisesti Built on Schemes ei ole – varsinkaan tuomiopäivän arkipäiväistävästä metalliperspektiivistä – kovin synkkää. Ei mikään radiorockratkaisu. Alkupuolen Hyperborea malttaa pysyä minuutin ajan jumittavassa riffittelyssä, kunnes laulu tulee sisään. PANU KOSKI TRIAL Vessel HIGH ROLLER Vessel on lähtökohdiltaan juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavymetallistit ovat tehneet jo vuosia, ja vieläpä varsin hyvin. Lyriikan ilmeisen kriittinen pohdinta pitää silti mielen tervehenkisesti lähellä maanpintaa. Esiintymisistä jäi joka kerralla suuhun adrenaliinikylläinen kerosiinin, nahkan, metallin ja keskioluen maku. Jotain tässä on. Kaikesta päätellen Yrjänän omaelämäkerrallista lyriikkaa sisältävä Teräs olisi voinut vaipua pateettiseen nostalgiaan, mutta CMX:lle ominainen tyylitaju pitää tämänkin pianotunnelmoinnin pinnalla. Fleeting Are the Days of Man on tuttu jo vanhalta kasettidemolta ja edustaa ainoana levyllä kompaktimpaa biisiformaattia. Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Lopputulos ei ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta jotain siitä puuttuu pahasti. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä. Sama väkevä tuntu huokui myös matkaan tarttuneen Spark for the Night -demokasetin raidoilta, jotka valloittivat Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 63 INFERNO. Kaipuun täyttämä Ojai on sykähdyttävimpiä balladeja, joita CMX ja ylipäänsä suomalainen rock on saanut aikaiseksi, ja Mestarirakentaja menee toisessa ääripäässä jo lähelle Veljeskunnan (1991) mystis-raivokkaita tunnelmia. Built on Schemesin tapaista materiaalia vähemmän kuunnelleelle Grande Roses kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan raikkaalta. Loppupuolen vapautunut samoilu rajoittaa Idle Stonesin tehokuuntelua, sillä levy vaatii tiettyä mielentilaa toimiakseen. Äänimaailma on jyräävän sijaan heleän ilmava, ja esimerkiksi kitaroiden säröt on jätetty pääosin vähäisiksi. Kaikki hyvä kuitenkin joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Jatkossa trio hylkää perinteisen kaavan. ANTTI LUUKKANEN yhtyeen soundia voisi kuvailla postpunkiksi. Kaikki sen osatekijät ovat kohdillaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan, ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia. Yhtye osoittaa myös virkistävää itseironiaa, kun se on jättänyt levyn loppupuolen kappaleille demovaiheen työnimiä tyyliin Mystiikan ontologinen sydän ja Eksopaleoklimatologi. Garden of Worm paljastaa, että kakkosalbuminsa työmetodina oli spontaanius ja hinkkaamisen vältteleminen. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta, vaikkei sitä ole tungettu missään kohtaa liian täyteen. Ensimmäistä piirrettä on edustanut selkeimmin yhdestä pitkästä teoksesta koostunut Talvikuningas (2007), kun taas jälkimmäisen puhtain esimerkki oli radiohittejä sisältänyt Iäti (2010). Näennäisestä keveydestään huolimatta kappaleet ovat täynnä tunnetta, ajatusta, elämää. Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, kappaleista ei tahdo saada otetta niin mitenkään. MEGA CMX Mesmeria RATAS CMX on vuorotellut varsinkin 2000-luvulla progressiivisen rockin ja pophenkisemmän materiaalin välillä. Olin jokaisen keikan eturivissä ottamassa kontaktia yhtyeen brittiläiseen juuriheviin vahvasti nojaavaan kappalemateriaaliin. Niin mielelläni minä tästä tykkäisin, paljonkin, mutta kun en vain voi. Sen natsatessa osuu ja uppoaa. Tuottajan vaihtuminen pitkäaikaisesta yhteistyökumppanista Rauli Eskolinista Arto Tuunelaan (Pariisin Kevät, Major Label) on tehnyt pelkästään hyvää. Sopivasti vähän yli puolituntisella platalla on vähemmänkin värähdyttäviä hetkiä, mutta terävimmillään Grande Roses osaa luoda ilahduttavan tyylitajuista, sykähdyttävän melankolista ja kierolla tavalla pidättyväistä rockia. Kotimaan suunnalta verrokiksi voi valita Beastmilkin, jonka säihkyvää Climax-timanttia on hyvin harvalla rahkeita himmentää. Yrjänälle outoa enää vuosiin, mutta nyt hän tulkitsee tekstejä synkeistä ja melankolisista aiheista huolimatta välillä jopa keimaillen. En liene ainoa, jolle ensikosketus uuteen bändiin määrittää sen statuksen omassa arvoasteikossa hyvin pitkälti myös jatkossa. Sen voi kuulijakin havaita. Levyn päätepisteenä toimii jo majesteettisen kestonsa puolesta The Sleeper/Being Is More Than Life -kokonaisuus, joka on pa(r)h(a)immillaan jo lähes silmät kiinni haahuilua. Biiseissä on hyvä draivi, vaikka välillä käväistään lähes eeppisen doom metalin puolella, ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Vaikka Sami Harjun oikealla tavalla nyanssiton laulu ei petaa jatkossakaan mitenkään leppoisaa tunnelmaa, avausraita on selkeästi houkutteleva kutsu yhtyeen syvemmälle pimeyteen uppoavaan spiraaliin. Brittiläisen Joy Divisionin nimi lienee pakko mainita ainakin salakavalasti ohimennen. Kolmikolle iso käsi rohkean idean loppuunsaattamisesta. Onnistuin näkemään mikkeliläisen Lord Fistin vuonna 2014 kolme kertaa livenä. Myös magneettinen nimikappale, riehakas No Future ja herkullisen alakuloinen Spread the Ashes (and Love) painavat jälkensä kuuntelijan nahkaan. Puhtaasti laulaminen ei ole ollut A.W. TONI KERÄNEN LORD FIST Green Eyleen EKTRO Muiden taiteenlajien ohella myös musiikki on asia, joka on jokaiselle kuulijalle enemmän tai vähemmän henkilökohtainen juttu. Mesmerialta jäävät ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mieleen tarttuvat, monin paikoin jopa sydäntäsärkevän kauniit kertosäkeet ja ilmava tuotantojälki. Mesmerialla ollaan jälleen helpommin sisäistettävän biisikatraan äärellä
Tämä on niin kuultu. Tuskin. Katastrofi vältetään muutamalla onnistuneesti kalloon käyvällä raidalla. Suurempi yllätyksistä on, että mainio porilainen musiikkihörhö, muiden muassa Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo (yhdessä Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa) ylipäätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Zyklonia ja uudempaa Behemothia on tullut varmasti kuunneltua. ta silti ammattitaitoisia ja tasapainoisia sävellyksiä. Burweed on kotimaiseksi tulokasbändiksi varsin tyypillinen. Kotoisen Ektro Recordsin kautta ulostunut Lord Fist -debyytti on luonnollinen jatkumo kaikelle edellä mainitulle. Yleensä niitä ei ole. Nämä ovat juttuja, joilla selvitään metallin suosion vuosikymmensyklin meneillään olevasta aallonpohjasta kohti arvostavampaa huomista. Pelkäksi tasapaksuksi jyystöksi Burweedin ronskia murskariffittelyä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä bändi tiedostaa dynamiikan merkityksen; pehmeämmät osiot tasapainottavat rajumpia huutopätkiä, ja Burweedin jenkkiläiseen yleisilmeeseen sekoittuu miellyttävästi suomalaista jylhyyttä. Too Young to Die -biisi ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää pipodiskoon pyörimään heti kerrasta. Vaikka Aktorin musiikki on osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa, sitä ei pidä sekoittaa mihinkään juuri nyt suosittuun raskasrocktyyliin. Omituisen vinoutuneen, levyn nimen mukaisen sävyn muuten hittikertosäkeiseen musiikkiin tuovat härskisoundiset synakuviot sekä omintakeisen yllättävät osuudet ja hypnoottiset rytmitykset. Bändin biisit ovat rennonrullaavia, vauhdikkaita ja tunnelmaltaan oudon ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä löytyy tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin, erityisesti sanoituksista. Tarttuvasti junttaava Darkness Arise toimii livenä varmasti lujaa, ja siellä täällä kurkistaa onnistunut melodia tai riffi. MEGA asiaankuuluvan etukenoisen soitannan ja räkäisen yleissoundin lisäksi myös sävellysten purevuudella. LF-nelikko Perttu Koivunen (laulu ja kitara), Niko Kolehmainen (kitara), Pekka Lampinen (basso) ja Eetu Orbinski (rummut) ei kuitenkaan ole luopunut kohkaavasta soitannasta – ja hyvä niin. Viisi pitkäsoittoa vuosikymmenessä tehtaillut belgialainen Resistance soittaa kyllä tiukasti, ja sounditkin ovat teknisesti ajateltuna mainiosti kohdallaan. Neodeathin ja hardcoren sekoituksena murjova mättö on muodollisesti pätevää. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä. Todennäköisesti kyse on vain musiikista kiinnostuneista, ikkunoiden ja ovien taakse kertyneistä naapureista. Resistance seuraa kuitenkin isompiensa säveliä harmillisen orjallisesti. On paikoin jopa siinä ja siinä, onko äänimaailman kirkkaus genreen nähden täysin sovelias. Seuraava! KARI KOSKINEN BURWEED Hide INVERSE Kotimaisen Burweedin ensimmäisen täyspitkän kansissa esiintyy annos alastonta miesvartaloa ja karua suomalaista talvimaisemaa. JAAKKO SILVAST RESISTANCE The Seeds Within PAVEMENT Mitäköhän pirua levy-yhtiö on mahtanut ajatella tätä julkaistessaan. Vaan eipä sävelmiä tarvitse paljoa raaputtaa, kun alta paljastuu vain pätevästi meikattua ja turvallisella rutiinilla nakuttavaa liukuhihnakuoloa. Hyvä pojat, juuri näin sitä vaarallista äärimetallia pitääkin soittaa. Aloitusraita ja levyn parempaa antia edustava Cross the River ovat kuin suoraan hardcorella sävytettyä jenkkideathiä soittavan Pyrexian pakista. Suunnilleen tältä kuulostaisi, jos Insomnium soittaisi postmetallia. Pienempi taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova kuin aiemmin ilmestynyt seiska. Hide edustaa tämän päivän metallitarjonnan parempaa keskiluokkaa, jonka parissa viihtyy hyvin, mutta tulisiko tämän levyn perässä juostua levykauppaan pää kolmantena jalkana. On hienoa, että Suomessa on 2010-luvulla bändejä kuten Lord Fist, Ranger tai Speedtrap. Siltä löytyy tyylitajua, soittotaitoa, mukiinmeneviä kappaleita ja hyvää soundia – asioita, joita löytyy niin kovin monelta muultakin tekijältä. JONI JUUTILAINEN AKTOR Paranoia HIGH ROLLER Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneellä huikealla vinyylisinkulla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Ne ovat myös niitä, joilla simppelit mutta terävät kitaraharmoniat tunkeutuvat läpi tärykalvojen – ja jäävät kutkuttelemaan levyn viimeisen kappaleen jälkeenkin. Saman tekee vokalisti Koivusen kotikutoisen amatöörimäinen mutta umpirohkeasti puhdas (falsetti)ääni. Nasevasti 35 minuutin mittaisen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan ja pelottavan helppo jumittua. Pikaisesti kuunneltuna homma toimii aika hemmetin lujaa. Demovaiheesta ulos kasvaneen yhtyeen kappaleet ovat aavistuksen hiotumpia ja ainakin näin cd-versiolta kuunneltuna myös selkeämmällä soundimaailmalla varustettuja. Suorastaan oppikirjamaisen siistiä ja tarkkaan harkitun yllätyksetöntä. On varmasti mukava markkinoida nimeään myöten täysin mitäänsanomatonta bändiä, joka painuu taatusti unohduksiin noin puolitoista minuuttia viimeisen nuotin jälkeen. Kuten voi olettaa, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevythard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Erinomaisia biisejä joko on tai sitten niitä ei ole. Kovat soundit, vihaiset örinät ja raskasta on. Myös bändin musiikkia voisi kuvailla melko karuksi ja alastomaksi, sillä yhtye pysyttelee suhteellisen vahvasti perusasioiden parissa. Hyvästä startista huolimatta Burweedin toivoisi keskittyvän jatkossa musiikkinsa rosoisuuteen ja särmikkyyteen. Resistance ei tee asiassa poikkeusta. Jälki tuntuu vielä hieman liian kesyltä ravistellakseen oikein kunnolla. Vaikutteet ovat sinänsä mallikelpoisia, vaan eipä tuo vielä yksinään mitään merkitse. Ne ovat niitä, joilla napakkalyöntiset rumpukompit yllyttävät koko muuta arsenaalivarantoa hengästyttävästi eteenpäin. Vaikka alkaisit kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan, ei kannata hakeutua ihan heti hoitoon. Tuo soitto nimittäin vahvistaa osaltaan aavistuksen naiivin nuoruuden innokkuuden värittämiä, mutJENA MCSHANE 64 INFERNO
Biiseissä taas ei oikein tavoiteta sitä hypnoottista tilaa, joka on ollut oletettavasti tavoitteena. No, eihän levyssä ole oikein mitään tolkkua. Bändin verkkainen tahti on ymmärrettävissä, sillä lähes jatkuvat miehistönvaihdokset ja musiikin paikoin käsittämättömänkin monisyinen sisältö on yhdistelmä, jota on hankala saada toimimaan. Uudelleen masteroitujen kappaleiden lukumäärä – 25 – muistuttaa samalla, että tämäkin yhtye on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Kitaristi-laulaja Hansenin aiempi elämä Helloweenin riveissä ei pääse unohtumaan, mutta joukkoon mahtuu myös rautaisannos Judas Priestiä. Laulaja Alexandreos Papandreoun ääni sopii levyn tunnelmaan mainiosti. Edellinen levy Supervillain Outcast ilmestyi vuonna 2007 ja tätä edeltävä, monia kirjoittamattomia black metal -sääntöjä rajulla otteella uhmannut 666 International 1999. Grungevuosien painavimmasta päästä olevan Tad-yhtyeen nimihahmon projekti pistääkin raskaimman vaihteen päälle. Gamma-reiskan parhaat palat avaavat edustavan ikkunan yhtyeen historiaan. Black Royalilla on raakaa voimaa kuin Popedalla vuonna 1981, ja karjujen peräänantamaton asenne tulee kyllä läpi. Ihan jees, mutta ei sen enempää. Destination Thresholdin intron bassoröpötys taas on kuin suoraan vanhoilta Kotiteollisuuden levyiltä. Yli viisiminuuttiset biisit ovat melkoisia järkäleitä sulateltavaksi, ja kahdeksan kappaleen jälkeen voi todeta, että miehet ovat kaatoryyppynsä ansainneet. Lyhimmät biisit, kuten napakka avausraita Lava, toimivat kelvollisesti. Itse jäin kaipaamaan selkeyttä, mihin suuntaan orkesteri haluaisi kovimmassa etukenossa nojata: deathmetalliseen ärjyyteen, riffivetoiseen stoneriin vai COC:n lailla vyöryvään keskitempoisuuteen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pöytälaatikkoon on jätetty mahdollista jatko-osaa varten. Biiseihin on ladattu myös melodioita, ja ihan kuin Contagion Accidentissä ripsisi Amerikan syvän etelän banjokin. Yritys on kohtuullinen, mutta mikään ei nosta bändiä huomionarvoiseksi. Huomiot lukee mielellään, mutta mitään ihmeellistä niihin ei sisälly. Kovat odotukset ilmaantuvat näköjään yhä varhaisemmin. Repivästi itseään ilmaisevan Rikun korinalaulu määrittelee kuitenkin Black Royalin hieman sivuun rockimmasta veivauksesta. Sävytön laulu kuulostaa etäisesti Cultin Ian Astburylta ilman tämän tulkintaa tai monipuolisuutta. Entäs ne biisit sitten. Riffit ja varsinkaan laulumelodiat eivät piirry tajuntaan varsinaisesti tulikirjaimin, ja materiaalin tietty yksitoikkoisuus ilmenee aika pian. Kreikkalaisten aurinko nimittäin paistaa ympäri vuorokauden, ja kyllähän se pistää hevipetteriä vituttamaan. Kyllähän tätä nyt paremman puutteessa kuuntelee, mutta innostusta ei liikene. Kun vauhtia saadaan hiukan lisää, meno on heti parempi. Levyn kiivastempoiseen thrashiin on sekoitettu mukavasti melodiaa ja powervaikutteita. Tamperelaiskörmyt esittelevät itsensä heti bändin nimeä kantavalla nimikkobiisillä. Black Royalin potentiaali on kyllä hyökkäysvalmiudessa. Lyhyen intron jälkeen paukutetaan tulemaan viisi hyvän matkaa yli kymmenminuutArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. KOSKINEN BROTHERS OF THE SONIC CLOTH Brothers of the Sonic Cloth NEUROT Tyyli ja ulosanti eivät yllätä aivan kamalasti, kun Neurosis-taustaiselta lafkalta tulee Tad Doylen jyystöä. A Umbra Omega on perustellusti paluu ”vanhaan hyvään Dødheimsgardiin” eli 1990-luvun loppuvuosien tyyliin. Suurimmaksi osaksi laahustelevalla vauhdilla louhiva levy on mammuttimaista jylinää, joka miellyttää soundipoliittisesti varsin paljon. Gamma Rayn power metal on korkeatasoista ja helposti omaksuttavaa. ANTTI LUUKKANEN DESERT NEAR THE END Hunt for the Sun TOTAL METAL Toisin kuin täällä Pohjolassa, luulisi, ettei Kreikan leveysasteilla tarvitsisi etsiä auringonkajoa. Bändin otteet hapuilevat kevyesti psykedeelistä retromeininkiä jostakin Kingdom Comen ja The Cultin välimaastosta, mutta niinpä vain ote lipsuu. Vaikka mukana on myös useita ex-laulaja Ralf Scheepersin ajan sävellyksiä, näistä on kuitenkin useimmiten valittu Blast from the Past -kokoelmalevyllä julkaistu Hansenin uudelleen laulama versio. Myöskään useissa biiseissä liiallisesti mätkytelty piano ei saa syttymään. Julkaisun rajoitettu painos on paketoitu varsin hienoon, aavistuksen nahkalta näyttävään ja sangen epäkäytännölliseen koteloon. KIMMO K. PANU KOSKI DØDHEIMSGARD A Umbra Omega PEACEVILLE Dødheimsgard ei hötkyile turhia. Kun se yhdistyy aavistuksen liian hitaisiin tempoihin ja ihan asialliseen mutta jähmeään soittoon, lopputulos ei ole kovinkaan vakuuttava – semminkin, kun kappaleiden sävellyspuoli ei ole mitenkään kummoista. Kahden limpun paksuinen The Best of -eväs onkin tuhti annos ehtaa saksalaista power metalia. Aktiivifaneille tuplalla ei ole annettavaa, mutta pakettimatkan valinnut turisti ihmettelee antia halukkaasti. Miinuspuolella on soundien lisäksi laulajan ankea ulosanti. BITE THE BULLET Wheels TARGET Tanskanmaalta on tullut vallan hyvää hard rockia, mutta Bite the Bulletilla homma jää yritykseksi. 1 OMAKUSTANNE Miten on mahdollista, että debyytti-ep:n julkaisevan pumpun röpötys kuulostaa lähes vastustamattomalta, mutta jossain syvällä sisimmässään olisi kuitenkin odottanut jotain vielä enemmän. Brothers of the Sonic Cloth jää hyviin lähtökuoppiin, joista junnaavimman möyhinnän ystävät saattavat hyvinkin löytää tyydykkeen. Levyjen kapasiteetti on hyödynnetty ääriään myöten, mikä tarkoittaa peräti kahden ja puolen tunnin kokonaiskestoa. Homma ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Touhu on todella raskasta raahautumista, ja bändi kaipaa rivakamman otteen tuomaa tasapainotusta, jotta koko paketti jaksaisi viedä muassaan. PASI LEHTONEN GAMMA RAY The Best of EAR Kai Hansenilla ja kumppaneilla on takana jo yksitoista Gamma Ray -albumia, joten valinnanvaraa kokoelmajulkaisun on koostamiseen yllin kyllin. Avalon-kappaleen kaltaiset ylevät paisuttelut saavat loskan demoralisoiman ihmispolon mielialan kummasti kohoamaan. Liekö sitten määrittely-yritysten vaikeus syynä lievään nyreyteen. Hansen on kirjoittanut saatesanat jokaiseen kappaleeseen. Pelin henki tulee selväksi kättelyssä, niin lujasti Entombedin Damn Deal Done tulvahtaa mieleen. Ateenan thrashnelikko on kuitenkin puunannut toisella kokopitkällään torrakkonsa ja lähtenyt metsälle. Keräelmälle on valikoitu kappaleita periaatteessa jokaiselta studiolevyltä, yhdeltä enemmän ja toiselta vähemmän. Vaikka Kvohst (Beastmilk, Hexvessel) miestä hyvin edellislevyllä tuurasikin, Aldrahnin lievästi sanottuna kokeilullinen laulutyyli on suuri osa Dødheimsgardin identiteettiä. Hunt for the Sun ei ole bilethrashiä, vaikka levyn tahdissa voi kohottaa kolpakkoakin mainiosti. Ilmiasu on lähinnä demomainen. Tietysti läsnä on myös eurooppalaiselle powerille ominaista elämäniloa, ja metallimusiikin auvoa julistetaan useamman lihaksikkaan raidan voimin. Yksi merkittävä syy tähän on vanhan laulajan Aldrahnin paluu lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Soundimaailma hakee menneiden vuosien tai vuosikymmenten tuhnakkaa pörinää aika maltillisella uskalluksella. KIMMO K. Vihkoon on painettu myös sanoitukset ja tekijätiedot, joten taustamateriaali on reilassa. Hansenin tulkinta gammasäteilystä ei ole vaaraksi terveydelle – pikemminkin lajitelmalla on elähdyttävä vaikutus. Rässipullistelu onnistuu kreikkalaisilta huomattavasti paremmin kuin velanmaksu. KOSKINEN BLACK ROYAL The Summoning Pt. Itse jään kaipaamaan napakkuutta ja dynamiikkaa
Bändi ei tuo dödikseen missään nimessä uusia innovaatioita, vaan luottaa vanhoihin tuttuihin resepteihin. He ovat nostaneet nostalgiassaan ja 1980-luvun lapsuutensa pelottavien ensitapaamismuistojen voimalla Venomin samalle jalustalle, jolla patsastelevat Celtic Frost, Slayer ja Bathory. Plakkarissa on yhdeksän levyä ja ties kuinka monta keikkaa, mikä tietysti tarkoittaa, että bändi on kypsä ja rutinoitunut. PASI LEHTONEN ESKAPI Välkommen till (o)verkligheten ART OF PROPAGANDA Päihteitä. Nyt niitä riittää, ja tästä voinee kiittää paljolti nykyistä kitaristia La Ragea ja hänen riffejään. Saattaa olla, että tuo maine tunnetaan nykyään enenevissä määrin vain varttuneempien hevarien keskuudessa. JONI JUUTILAINEN HANNAH VERBEUREN 66 INFERNO. Allekirjoittaneen korviin Soilwork on ollut parhaimmillaan Natural Born Chaosja Figure Number Five -levyillä (2002, 2003). TONI KERÄNEN PANDEMIA At the Gates of Nihilism MIGHTY Parikymmentä vuotta kasassa ollut tshekkiorkesteri koputtelee viidennellä kokopitkällään kyynisyyden portteja; kyynisinkään death metalin ystävä näet tuskin löytää levystä liikaa nillittämisen aihetta. Urbaania harmautta. Samaa on sanottava kolmen vartin mittaisesta The Living Infinite -levyn (2013) studioja kiertuedokumentista. From the Very Depthsillä räkäinen ote on saatu säilytettyä, mutta se on Internationalin ystäville. Tietty punkhenkinen suurpiirteisyys ja rupuiset soundit ovat aina olleet osa Venomia ja yhtyeen viehättävyyttä. Melodiaja suvantovaiheita on juuri sen verran, että böömiläinen sarjatulipartio ehtii vaihtaa lipasta. Ehkä tämäkin albumi kasvaa vuosien saatossa tista kappaletta, joita voidaan kuvailla ainoastaan sanalla sekava. Totuus on kuitenkin, että Venomin tuotanto on yksittäisistä helmistä huolimatta ollut aina epätasaista, eikä bändi tehnyt edes klassisen Cronos– Abaddon–Mantas-kokoonpanonsa aikana yhtään kokonaisuudessaan hyvää levyä. Tuoksahtaa siis vanhalle koulukunnalle, mutta soundit ovat tätä päivää. Progea, jazzia, salamannopeita blastbeatpyrähdyksiä, trippailua, huutoa, mölinää, kolinaa, surinaa, särinää... Väkivaltaa. A Umbra Omega on tervetullut julkaisu Satanic Art -ep:n (1998) ja 666 SOILWORK Live in the Heart of Helsinki NUCLEAR BLAST Vuodesta 1996 operoinut Soilwork on kasvanut melodisen death metalinsa kanssa yhdeksi genren suurimmista nimistä. pystytty valjastamaan järeiden soundien ja tarpeeksi tiukan soiton palvelukseen. Live in the Heart of Helsinki on Soilworkin näköinen ja kuuloinen julkaisu: hyvä ja viihdyttävä, mutta varman päälle vedetty ja yllätyksetön. Tuon maineen mukaan Venom tekee aitoa heavy metalia ja jokaisen uskottavan metallistin Phil Anselmosta lähtien on omistettava Venomin T-paita. Ohjauksesta ja ties mistä muusta vastaavan Ville Lipiäisen kädenjälki on jopa niin hyvää, että keikkafiilis välittyy kotisohvalle hyvinkin autenttisena ja voimakkaana. From the Very Depths on loistavaa taustamusiikkia näille rockin kuoleman ja uudelleensyntymän ajoille. Toisaalta, on tässä oma viehätyksensäkin, sillä koskaan ei tiedä, mitä tältä porukalta saa vastineeksi. Harmi vain, että bändin suuruudenhulluus on syönyt terän iskeviltä kappaleilta, sillä tämä levy olisi ollut täyttä tappokamaa, mikäli norjalaiset olisivat saaneet aikaiseksi sekalaisesti toimivien osien sijasta ehjän kokoelman toimivia biisejä. Rumpupornon ystäville on tarjolla muutama biisi Dirk Verbeurenin konemaisen tarkkaa soittoa, mutta olisiko noita välttämättä tarvittu mukaan dvd:lle. Siis ennen tätä, sillä From the Very Depths -uutukainen on Venomin tähän mennessä paras levy. Ennakkomaistiaisena julkaistu Motörhead-henkinen Long Haired Punks saattaa osoittautua joulukuussa menneitä muistellessa jopa vuoden parhaimmaksi biisiksi. Levy on hassuja satanistisia lyriikoita myöten täydellisen old school eikä tuo metalliin mitään uutta. Pandemian tekemisestä huokuu kokemus. Basisti-laulaja Cronosin johtama nykykokoonpano oli koossa jo edellisellä Fallen Angels -levyllä (2011), mutta sillä ei ollut lupaavista aineksista huolimatta vielä tarpeeksi hyviä kappaleita. Mielenterveysongelmia. Tuplabassarija blastvyörytyksiä ryydittävät kitarasahaukset, vokalisti Jiri Krs örisee ja rääkyy totuuden uskonnosta, sodasta sekä kuolemasta ja levyn kantta komistavat kotkavaakuna ja pääkallot. Itsetuhoisuutta. Juuri näiden albumien biisit aiheuttavat suurinta mielihyvää myös nyt, vaikka porukalta tuntuu löytyvän kovia yksittäiskappaleita koko uran varrelta. Bändin ja yleisön välinen kemia on kunnossa, ja keikalla toimii periaatteessa ihan kaikki mahdollinen. Tematiikka on niin kovin tuttua, mutta olkoon. Eikä vielä kymmenennelläkään. Lähes kaksituntinen keikka on kertalaakista ehkä hieman liian puuduttavaa katseltavaa, mutta liveosion kokonaiskuva on reilusti plusmerkkinen. Kuka tietää. Suurin osa levyn 12 kappaleesta kellottuu kahden ja neljän minuutin välille, mikä on sopiva mitta bändin tykityksille. Kuten riemastuttava The Death of Rock ’N’ Roll antaa ymmärtää, räävittömän raskaan musiikin pitää aika ajoin kuolla, jotta se voi nousta jälleen kerran haisevasta haudastaan. Ruotsalaisen Eskapin musiikillinen maailma on rakennettu ahdistamonumentaaliseksi mestariteokseksi. Toistuvista miehistönvaihdoksista kärsineen bändin yhtenäisin levytys saattaa jopa olla vuoden 2000 Resurrection. On siis massiivisen dvd:n aika. Ja ne kokataan intensiteetillä. JONI JUUTILAINEN VENOM From the Very Depths SPINEFARM Venom on bändi, jolla on maine. Yhtyeen uran ensimmäinen live-dvd on kuvattu noin vuosi sitten Helsingin Circus-klubilla, ja se on kaikin puolin komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Eikös tällä päästä jo aika pitkälle. Mukaan on lätkäisty myös päälle puolituntinen bändihistoriaosio, joka on kaikessa leppoisuudessaan mukavaa katseltavaa. Dødheimsgardin maailma on todellakin sekava ja täynnä arvoituksia, eikä levystä ota ensikuuntelulla mitään tolkkua
JONI JUUTILAINEN ISTEN FANZINE Don’t Break the Ghost SVART Vuonna 1984 perustetun Istenpienlehden antologia on kokoja tunneulottuvuuksiltaan niin suuri laitos, että sille haluaisi ojentaa Man Bookerin, Pulitzerin, Finlandian ja suomalaisen koululaitoksen stipendin ensiluokkaisesta A-kielen hyödyntämisestä. Mukaan sekoitetaan monenlaista maustetta, äärimmäisyydestä tinkimättä, ja lopputulos on saumattoman sulavaksi puristettu hybridi kuoloa, grindia, pikkumelodista hc-punkkia ja jopa groovaavaa vääntöä. Siinä missä vaikkapa Death Toll 40k on soundeiltaan napakka ja biiseiltään virtaviivaisen liukas, Unborn Generation on kertaluokkaa läskimpää ruhjomista. Mutta kyse on myös asennoitumisesta: liki aspergermaisen omistautuneesta faniudesta, syvälle mustaan upotetusta huumorista, röyhkeästäkin kiittämättömyydestä suhteessa undergroundskeneen sekä äärimmäisen sävytarkasta kirjoittamisesta, joka toi välimerkkeihinkin niin käskevän pulssin, että Isteniä voisi perustellusti kutsua kärkipään rumputaiteeksi musiikinlajissa, johon se on vihkiytynyt. Antologian kansien suojaan konkretisoituu välillä liikaakin oman nuoruuden elämättömyydestä. Bänditoiminnot muuttuivat juttukonseptien raaka-aineiksi, joista ryhmiteltiin vuosien 1994–99 lehdissä tarkkoja kokonaisuuksia. Välkommen till (o)verkligheten pyörii oudolla tavalla jossain naurettavuuden ja totaalisen mahtavuuden välillä. Istenistä tuli kivimylly, joka vaivasi niin tarkastelukohteistaan kuin omista mielipiteistään eheitä ja painavia. valla tavalla tutuista elementeistä, jotka koskettavat jokaista länsimaista ihmistä vähintäänkin välillisesti. Kun suurin osa skenen nuorisoaktiiveista pursusi kiitollisuutta siitä, että oma demo levisi tupladekkien välityksellä, lempibändi vastasi kirjeeseen ja omat postimerkitkin tulivat takaisin paluupostissa, Isten halusi enemmän: vivahteikkaampia artikkeleita, omalaatuisempaa musiikkia ja intohimoisempaa suhdetta tekemiseen. Iskuja jaellaan sopivat puolisen tuntia, ja käsittelyn jälkeen kipeänä on paitsi naama myös kyljet, maha ja hieman kädetkin. Parhaana esimerkkinä bändin soundista toimii Narkotiska känslor, jossa kaksikon visio osuu suoraan maaliin. Valtaosalle kuulijoista levy edustanee paskaa puhtaimmillaan, mutta näihin korviin Eskapin surkeudessa rypeminen on jollain tavoin äärimmäisen kiehtovaa. Erityisen hyvin piirtyy esiin, kuinka suunnitelmallisesti ja sitoutuneesti Isteniä tehtiin tunteja, kirjemustetta tai vedoksia säästelemättä. Tuhdilla kitarasäröllä murjova äänimaailma on niin raskas, että siitä tulee ensimmäisenä mieleen klassinen Sunlight-soundi. Suoraviivaisesti huudettu hcvaikutteinen kaahaus nousee eturintamaan tämän tästä. Ennen pitkää toiminnan keskeiseksi määrittäjäksi haastattelemisen rinnalle nousi haastaminen. Varsinaisen grindin osuus jää itse asiassa suhteellisen pieneksi. Eskapin musiikissa elää edesmenneen Lifeloverin henki, mikä ei ole ihme, sillä kaksikon laulajana toimii yhtenä Lifelover-solisteista tunnettu Johan Gabrielson. Isten oli perinteinen paperista tehty viidakkorumpu, joka haastatteli metallin nykyauktoriteetit Autopsysta Darkthronen ja Mayhemin kautta Paradise Lostiin, kun nämä olivat vielä kotikutoisia nousukkaita. Osuvampaa metallijournalismia ei ole Suomessa tai muualla nähty. Aivan jokaista soppea ei hakata, mutta Unborn Generation käy taisteluaan silti miellyttävän monipuolisesti ja herkeämättömän ankarasti. Ensimmäisessä kehitysvaiheessaan, vuosina 1984–93. Unborn Generation ei toki kopioi tätä triumviraattia uskollisesti, mutta kyllä tuosta pitäisi saada jonkinlaista osviittaa. Hiukan lisää kuuntelua, niin ahaa, Rotten Sound! Ja vielä hiukan lisää, niin ahaa, Unkind! Kuolometallisemmista jutuista voi kuulla Entombedin vaikutuksen. Kuudennen numeron (1993) jälkeen toiminta ei enää keskittynyt bändien ja julkaisujen kauneuden tai kauheuden päivittelyyn. Mikä nostaa Istenin jalustatuotteeksi. Kaiken tämän kronikoiva kirja on yllättävimmillään jokaisen numeron taustoja valottavissa Ghost Notes -sivuissa. KARI KOSKINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 67 INFERNO. Yksinkertaiset kitaramelodiat nypläävät musiikin päälle omaa tarttuvaa mattoaan, ja ruotsiksi pulputetut sanoitukset ovat suhteellisen karua kertomaa. Levykaupassa tämä olisi helppo iskea grindin alle, mutta piiskausta ei lähestytä puhtaasti vanhan liiton asein. 2000-luvulla asenne jalostui herooiseksi piennumeroissa, jotka sisälsivät vaatimattomaan kokoonsa nähden ylenpalttisesti metallinostalgiaa. Bändi myrskyää tanakasti DIY-hengessä, mutta tekee sen paremmin kuin useimmat levy-yhtiöiden suojissa toimivat nimet. Iskujen takana on samanlaista voimaa kuin Nasumin pitkäsoitoilla. Eskapin konetaustat ovat suhteellisen yksinkertaisia, kämäisiäkin, mikä on omiaan tuomaan musiikkiin haavoittuvuutta. Lifeloverismi elää myös musiikissa, joka on kuitenkin luonnehdittavissa metallin sijasta lähinnä melankoliseksi räpiksi, mutta lopputulos on huomattavasti kaikkia kauhunsekaisia ennakko-odotuksia parempi. Puolet elämästään Isteniä ulkoa opetelleelle osio on täynnä kiehtovia ja jäytäviä tiedonmuruja: Macin Perfomalla taitetut jutut järjestettiin huoneen seinällä, Cold Lake -numero ei koskaan käynytkään järvessä, Mädchenin kannessa onkin Björk! Kahdeksaltasadalta sivulta silmille vyöryvä informaatio vahvistaa vuosia jatkunutta tunnetta, että Isteniä lukiessa Isten tulee ihmisen ja elämän väliin, tekee ratkaisevan ompeleen. Ensinnäkin oikein ajoitettu läsnäolo death ja black metalin kehityksessä reilut parikymmentä vuotta sitten. Mutta aina ehtii kehittää – tässähän oli vasta ensimmäiset kolmekymmentä vuotta! MIKKO KURONEN UNBORN GENERATION Dead Generation of Men OMAKUSTANNE Useampia pitkäsoittoja julkaissut kotimainen Unborn Generation ei todellakaan istu mielikuviini keskivertoisesta omakustannebändistä. Kolmikiloista, typografisesti ensiluokkaista teosta voi muotonsa puolesta moittia ainoastaan etukannestaan, joka on pakahduttavan ikonisiakin kansia (Isten 100) tehtailleelta porukalta hieman halvanhailakka
Sopivan rosoinen soitto sopii yleisilmeeseen, ja huomio kiinnittyy upean kalseiden riffien ohella laulaja Suun ilkeisiin osuuksiin, jotka pistävät ajoittain pelottamaan jo ihan oikeasti. Biiseissä on riittävästi tyylihajontaa, ja mielenkiinto säilyy helposti koko levyn mitan, vaikka sinänsä edetäänkin yllätyksettömissä merkeissä. Syksyllä alkoi sitten soittelu, ja muutamien jamittelujen jälkeen pyydettiin vanha tuttu Sorkka soittamaan bassoa ja materiaalia alkoi syntyä mukavasti Miksi. Vaikutteet puskevat läpi selkeästi, mutta suoritus on riittävästi itsensä näköinen. – Koska veri vetää tähän ja koska pystyy. 68 INFERNO Milloin ja miten. – Kesällä 2013 rumpalimme Tauti sai kenkää silloisesta bändistään. Keikalla olemme... – ...niin, että jokainen tuo treenikselle riffejä ja niistä rakennetaan jamittelemalla kokonaisuuksia, joista muotoutuu lopullisia kappaleita. Bändi ei viiltele lajityyppiin uusia uria, mutta perinteisillä eväillä saadaan aika maukasta ja kivan kylmää jälkeä. Eli kyllähän tässä tuntosarvet heräävät jo pelkästään paperillakin. Suurin ongelmamme on, että... Tai autofellaatiota, koska ei semmoiseenkaan taivu. Tarttuvuus ja melankolia ovat bändin valtteja. Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... – ...toivottavasti jatkamassa Teuraan musiikin tekemistä. Bändin nimi… – ...syntyi yhteisymmärryksessä bändin kesken. Työmme jakautuu... Pidimme keskustelun, ja Teuras valikoitui sopivan yksinkertaisena, raakana ja yksimielisenä. Varsinkin lajille elintärkeällä laulusektorilla ei päästä vielä aivan täyteen KUUKAUDEN BÄNDI: TEURAS TEURAS: Unholy Thunderspiegel Teuras tarjoilee kahdeksan biisin mittaisen debyyttijulkaisunsa raakana ja kylmänä. WWW.FACEBOOK.COM/TEURASBAND. – ...tällä hetkellä jokaisella jäsenellä monta rautaa tulessa ja treeneille ei tahdo löytyä aikaa, keikkailusta puhumattakaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy. Jos pidät heistä, pidät myös meistä: – Immortal, Emperor ja muut vanhan koulun sedät. – ...murhaavia. Niin riffit kuin melodiatkin ovat monimuotoisuudestaan huolimatta mukavan helppoja sisäistää, ja kokonaisuus on nätti ja vapaasti hengittävä. Soundeiltaan julkaisu on sopivan muhjuinen, mutta seassa olevia hienoja yksityiskohtia ei ole kuitenkaan vaikeuksia erottaa. Teuraan musiikki on rehellistä ja sysimustaa black metalia, joka osoittautuu mukavan monimuotoiseksi ja melodiseksi. Hän ajatteli, että aika on kypsä perustaa pitkästä aikaa rupisempaa veivausta tuuttaava bändi ja otti yhteyttä laulaja-kitaristi Suuhun. – ...tekemään akustista tai diskolevyä. Tylyä ja määrätietoista toimintaa. Emme ikipäivänä tule... Viiden vuoden päästä meidät löytää... – ...levy ja musiikkimme puhukoot puolestaan. Tuotanto ja soundit miellyttävät korvaa, mutta vielä jää parantamisen varaa. From the Tower Valley on pehmeänkaunis esitys, jolla ei hötkyillä, keskitytään asiaan ja nimenomaan sävellyksien hienouteen. VIIDEN RUOKALAJIN ILLALLISET LOWLAND FLIES: From the Tower Valley Lowland Flies on kuopiolainen miesja naisvetoinen trio, joka ilmoittaa vaikutteikseen nimiä kuten Pink Floyd, Rush ja Kingston Wall
Bändin monimuotoinen ja melodinen metalli olisi varsin helppo rinnastaa muutamaan kotimaamme tämän hetken kovaan vientivalttiin. Vanhanmallisesta death metalista ja thrashistä ammentava myllytys haparoi ja kuulostaa yhtä koheltavalta kuin monilla esikuvillaan, mutta bändi osaa kuitenkin viehättää pirusti. TERHENETAROFFICIAL@GMAIL.COM SLIVERS OF SILENCE: Into Glistening Waters Vaasalainen Slivers of Silence on pukannut ulos todennäköisesti tähän asti kovimman tekeleensä. Myös biisien dynamiikka on ihailtavaa: välillä rähjätään ja rivakoidutaan kunnolla, ja toisinaan osataan fiilistellä vastapainoksi. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski AADOLF VIRTANEN DEMONI 69 INFERNO lentoon, mutta ehdottomasti hieno veto näinkin. Mitä sitten pojat ovatkin tuona aikana puuhailleet, musiikkinsa on selkeästi julkaisuvalmista ja kypsää. Seasta on aistittavissa jo aivan oikeaa lahjakkuutta. Pinkan outolintu, siis. Korven kosto on yhtyeen ensimmäinen julkaisu, kun bändi on perustettu jo vuonna 2007. Kitaraja kosketinvetoiset sävellykset sisältävät paljon kiintoisaa huomioitavaa, ja toteutus on kutakuinkin täydellistä. Pieni särönappuloiden vääntö kaakkoon saattaisi myös lisätä pontta. Fiksua ja harkittua matelemista, siis. Hieman kumiseva soundimaailma jää häiritsemään, kuten myös se, että metalliset elementit tuntuvat toisinaan hivenen päälleliimatuilta. Soitanta on upean tarkkaa ja vaivattoman oloista, eikä biiseissäkään ole valittamista, jos nyt ei ihan napakymppiinkään osuta. Bändin ideat ovat siis nousujohteisessa kypsymisvaiheessa, eikä prosessin soisi missään nimessä loppuvan. Myös koneille on annettu huomattavasti tilaa, ja lopputulos onkin hektinen ja kiehtova. Pohjoistyylistä melankoliaa pursuavat biisit rokkaavat hienosti, ja bändi on täydessä terässä. Biisit ovat kaunosävelineen melkoisia runsaudensarvia, eikä niiden kanssa mennä sävellyksellisesti aidan matalimmasta kohdasta. Paikoitellen vaikutteet viistävät jo niin kaukana metallista, että jälki alkaa olla perverssillä tavalla hienoa. Pirun tarttuvaa sekamelskaahan tämä on, ei käy kiistäminen. Synkät lyriikat sopivat hienosti, ja lopputulos on persoonallinen, joskin jo turhankin eriskummallinen. Ehdottoman vahva debytointi kuitenkin. Materiaali toimii ja pitää sisällään virkistävää yllätyksellisyyttä. Kansanmusiikkivaikutteita viljelevä metalli on raskasta ja kaunista soutelua, jossa on koukkuakin riittämiin. Verrattain tasokas naislaulu saa ajoittain seurakseen kärisevää mieskurkkuääntä, mikä saa omintakeisten melodioiden kera aikaan jo aivan omanlaisensa psykedelian. Onneksi vähän vähemmälle jäävä räyhälaulu ei vakuuta lainkaan tarpeeksi, ja puhtaampi ilmaisu jää sekin paikoin aivan puolitiehen niin voiman kuin sävelkorkeuksienkin suhteen. Ihailtavaa nuoruuden intoa. One by One soi huomattavasti metallisemmin ja on korskeampi esitys lauluja ja soundeja myöten. En puhuisi niinkään metallista vaan aika rehellisestä rockista, sen verran kevyemmissä merkeissä Mechanical rokkaa. Bändin osaamisen puolesta homma toimii kuin rasvattu, mutta biisimateriaalilla jäädään tällä kertaa selkeästi keskitason alapuolelle. Räyhää, suvantoa, tilua ja kaunista liidiä tulee kaikkea sopivassa suhteessa, ja biiseihin on helppo tykästyä paatuneemmankin. Miinuspuolelle voi laitella muun muassa rähinälaulujen heikon vakuuttavuuden ja vaikutteiden aivan liiallisen puskemisen läpi. Ryhmä osaa kuitenkin tehdä musiikistaan niin kirjavaa, että mukana on jo ihan selkeää omaleimaisuutta. Soitto sujuu upeasti biisien haasteellisuudesta huolimatta. SINFULLYYOURS.BANDCAMP.COM TAKEN: Evade the Wonderland Taken pistää näytille kaksi biisiä tulevalta pitkäsoitoltaan, tyylisuuntana nuorten miesten vihaisen metalcoren ja melodisen kaunometallin pyhä ristisiitos. ”Symphonic-melodic death metaliksi” tyyliään kuvaileva bändi osaa lajinsa hienosti, ja kimurantteja kuvioita on kiintoisaa seurata. Kitaristi-laulaja Samuelin käheä mutta julkea suoritus muistuttaa lähinnä raiskattavan naudan ääntelyä, mikä sopii hienosti Skeletalin nostalgiseen lasketteluun. Kuusikon esitys edustaa genren metallisempaa päätä ja on soitannollisesti huomattavan taidokasta. WWW.FACEBOOK.COM/SKELETALBAND LOHILEIVÄT (ilman lohta) COLONIST: Mechanical Turkulainen Colonist soittaa taidolla ja progressiivisin ottein. Orkesterin työskentely ei muistuta juurikaan mitään erityistä suuruutta, vaan jälki on mukavan omaleimaista. Tarttumapintaa löytyy, ja varsinkin kertosäkeet räjäyttävät pankin kerta toisensa jälkeen. Pienoinen pelko tosin puskee, jaksaako näin räikeää tyylisekoittelua välttämättä kuunnella levyn mitalla. Hommaa on onneksi hivenen tiivistetty, ja tällä kertaa ei kivuta biisien osalta kymmentä minuuttia pidemmälle, mikä on hyvä juttu näin vähäisillä ainesosilla operoitaessa. Vähän voi olla selkeästikin paljon, kun käyttää tilan oikein. Lähestulkoon ainoat risut tulevatkin demon laulupuolesta. Runsaasti koskettimia ja murjovia kitaroita sisältävät värssyt ovat saaneet seurakseen rujoja lauluja, jotka kaipaisivat ehkä paikoin vähän lisäpainetta, mutta eipä hullumpaa näinkään. Lopulta esityksestä jää vähän turhankin turvallinen olo, ja täytyykin todeta, että tällä kierroksella ei ole onnistuneista biiseistä huolimatta aivan tarpeeksi omia eväitä mukana. Suoraviivainen veto tuo paikoin mieleen edesmenneen Hellacoptersin, joten ei ole ihme, että seassa on Rockstar by the Grace of God -niminen veisukin. Biisien puolestakin homma toimii esimerkillisesti, joskaan ei järin omaleimaisissa merkeissä. WWW.FACEBOOK.COM/VALAJAYHTYE SCAREDOM: Ulottuvuus Tamperelainen Scaredom paahtaa menemään Stam1na, Mokoma ja System of a Down vaikutteinaan, ja senhän kyllä kuulee. WWW.LOWLANDFLIES.COM TERHENETÄR: Korven kosto Mikkeliläinen Terhenetär ei ole hätäillyt julkaisunsa kanssa. WWW.SOUNDCLOUD.COM/GOODONESARETAKEN. Perusvahva suoritus on tarttuvaa kamaa, jossa jää häiritsemään ainoastaan ajoittainen löysäily: tuntuu, että orkesterista saisi piiskaamalla paljon enemmänkin irti. Paljon hyvää kuitenkin löytyy, ja ensimmäiseksi kiekoksi näyttö on pirun vahva. VILJAMI.OJALA@HOTMAIL.COM STATE OF DYSTOPIA: Demo 2015 Kuopio–Iisalmi-akselilta koostuva State of Dystopia tutkii debyyttijulkaisullaan melodisen progen saloja. WWW.FACEBOOK.COM/SLIVERSOFSILENCE DÖ: Den Pääkaupungiseudulla hidasteleva Dö jäi mieleen viime vuonna karskilla stoner/doom-suuntauksellaan, ja kyllähän tämä selkeästi sama bändi on edelleen. Verkkaisuudestaan huolimatta Dö osaa pitää hienosti mielenkiintoa yllä. Eräät lajityypin suomikonkarithan ovat aika lailla vastaavilla maneereilla jo uransa päättäneetkin. WWW.FACEBOOK.COM/SCAREDOMBAND GOOD ONES ARE TAKEN: One by One Vuonna 2012 perustettu Good Ones Are Taken soittaa perusrockia hiukan normaalia raskaammalla kädellä. WWW.FACEBOOK.COM/COLONISTFIN VALAJA: Liha & kone Jo pitempään musisoinut, mutta vuoden 2011 kieppeillä Valajaksi ristitty joensuulaisorkesteri sekoittelee erilaisia aineksia suomirockin raskaammasta päästä ja livauttelee väliin jo aivan selkeitä metallisia vaikutteita. WWW.FACEBOOK.COM/STATEOFDYSTOPIA SKELETAL: Rotten Inside Out Skelatalin tumma möykkä on jättänyt mukavan mädäntyneitä muistikuvia useamman vuoden takaa. Onhan näitä kuultu ennenkin, mutta Scaredomista tekee poikkeuksellisen se, että yhtye on harvinaisen taitava tekemisissään vuonna 2011 perustetuksi, muotoaan hakevaksi bändiksi, jonka jäsenistökin on huomattavan nuorta polvea. Eipä ole bändi muuttunut, oikeastaan mihinkään suuntaan, mutta onko nyt sitten tarvettakaan. Laulaja Raittinen tulkkaa biisit upeasti karhealla äänellään, ja upeat stemmat vievät välillä koko homman aivan uusiin ulottuvuuksiin. Tiukempia soittosuorituksia ei pistäisi kaikesta huolimatta pahakseen. Oikein hienoa suomalaista sielunmaisemaa. Välitetäänpä bändin terveiset ihan tätäkin kautta: ”Labels & record companies, contact us! We got riffs!” WWW.FACEBOOK.COM/DOOFFICIAL NAKIT & MUUSIT SINFULLY YOURS: Valediction Tamperelaisen Sinfully Yoursin melodianja haikeudentaju on edelleen iskussa
Hän otti muun muassa Copernikusin promokuvia, Meine aloittaa. Nämä saavutukset riittäisivät monelle, mutta Scorpions on perunut jäähyväisensä yksimielisesti. Viisikymmentä vuotta. Minulla ei ollut vararengasta, mutta sain hälytettyä Rudolfin paikalle. – Liittymiseeni liittyy hauska tarina. Lauloin silloin Copernikus-nimisessä yhtyeessä, mutta Rudolf oli tullut tutuksi, sillä hän oli eräänlainen monitoimimies Hannoverin musiikkipiireissä. Scorpionsin leirissä alkoi tosin oikeasti tapahtua vasta (tai ”vasta”) vuonna 1970, kun yhtyeen perustaneen Rudolf Schenkerin veli Michael ja laulaja Klaus Meine tulivat osaksi orkesterin miesvahvuutta. – Olin sitten erään kerran liikenteessä Copernikusin pakettiautolla, mutta matka jäi kesken kumin puhjettua. 70 INFERNO. Siinä me sitten vaihdoimme rengasta, ja jutustelun lomassa hän sattui kysäisemään, kiinnostaisikohan ScorViisikymmentä vuotta, sata miljoonaa myytyä levyä, yli viisituhatta konserttia ja niin edelleen. VIISIKYMMENTÄ/ KUUSIKYMMENTÄ TEKSTI TIMO ISOAHO 1965. Entä vanhempasi. Pentele soikoon, että siitä onkin kauan. No, se on ainakin varmaa, että hannoverilaisyhtye Scorpionsin juhlavat perustamissanat oli lausuttu. Otetaanpa varmuuden vuoksi uudelleen: 1965. Olitko sinä syntynyt tuolloin
– Se tuntui käsittämättömältä. Yhtäkkiä tuntui, että moottoriksemme vaihtui formula ykkösen mylly: kiersimme Amerikkaa päänimenä ja esiinnyimme loppuunmyydyn Madison Square Gardenin kaltaisissa halleissa. – Eikä se helppoa ollutkaan. – Ankara Jimi Hendrix -intoilu oli Ulin elämän suola, ja me muutkin olimme Hendrix-vaikutteista varsin innoissamme, sillä hän oli toki meille kaikille suuri esikuva. Lauloin uran alkuvuodet illasta toiseen täydellä voimalla, ja 80-luvun alkupuolelle asti kaikki sujuikin ongelmitta. Lovedrive oli kuitenkin aivan liian tasokas levy ohitettavaksi, ja suuremmankin yleisön katseet alkoivat kääntyä Scorpionsia kohti – myös Pohjois-Amerikan suunnalta. Kukaan ei tiennyt, miten ihmiset reagoisivat konsertteihin. Rudolfhan oli laulanut aikaisemmin itse, mutta hänestä ei oikein ollut keulakuvaksi: hän tapasi kääntää yleisölle selkänsä, kun lauluosuutensa alkoivat. Minulta kysytään usein Scorpionsin uran kohokohtaa. Onneksemme emme kuitenkaan sortuneet monien kollegoiden tavoin huumeisiin, vaikka toki mekin pidimme hauskaa, laulaja kertoo. – Jos 80-luku oli pelkkää voittokulkua, 90-luku oli silkkaa selviytymistaistelua – varsinkin vuosikymmenen viimeiset vuodet. No, koko 80-luku oli yhtä juhlaa, bileet eivät todellakaan loppuneet hetkeksikään. Osuma kultasuoneen Vuosi 1979 on äärimmäisen merkittävä Scorpionsin uralla. Että okei, tämä on meidän juttumme, nyt se punainen lanka löytyi, Meine aloittaa. Toimittajat kuittailivat, että kuvitteletteko te tosiaan valloittavanne maailman. Tarkoituksenamme oli tehdä taidetta, mutta lopputulos on pelkästään mauton ja groteski.” 71 INFERNO. 1980-luvun loppupuolella myös itäiset markkinat alkoivat avautua. Yhtyeen levytyshistoriasta löytyy toki muitakin erikoisia kansia, mutta Virgin Killer on tällä saralla aivan omassa kastissaan. Keikkojen avaajina soittivat muun muassa Iron Maiden ja Rainbow. Soitimme esimerkiksi lontoolaisella Marquee-klubilla – samalla lavalla, jolla Hendrix ja The Rolling Stones olivat aloittaneet – jo 70-luvun puolivälissä. – Dieterin löytäminen oli valtavan tärkeää, sillä valmistelimme hänen kanssaan kaikki Scorpionsin albumit aikavälillä 1975–90. Kasvoimme käsi kädessä, ja yhteistyömme muuttui aina vain vaivattomammaksi. Tarjolla oli taas hurjia kokemuksia. – Itse olin menestyksemme takia ehkä koko porukan onnellisin, sillä koko uranihan oli päättyä jo ennen Blackout-albumia. Väsynyt reliikki Vuosituhannen vaihteen lähestyessä monikaan fani ei olisi lyönyt vetoa, että Scorpions jatkaisi vielä vuonna 2015. pionsin solistin pesti. Don Dokken oli jo buukattu yhtyeen uudeksi laulajaksi, mutta parannuin kuin ihmeen kautta ennen albumin purkituksia. Silloin tuntui vahvasti, että yksikin väärä sana tai teko johtaisi siperialaiseen vankileirikomennukseen. Paikalle tulleet eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet länsimaista rockyhtyettä, ja estradin ja yleisön välissä oli rynnäkköaseilla varustettuja sotilaita. Scorpionsin uran pitkäikäisyydestä kertoo omaa tarinaansa sekin, että vuonna 1976 ilmestyneen Virgin Killer -albumin alkuperäistä, nykyisin kai lähinnä lapsipornahtavaksi luettavaa kantta olisi mahdotonta julkaista tänä päivänä – ja hyvä niin. – Yhdysvallat tuntui silloin todella kaukaiselta ihmemaalta, mutta halusimme palavasti niille markkinoille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suhtautuminen muuttui täydellisesti, ja yhtäkkiä Scorpions oli pelkkä väsynyt reliikki menneisyydestä. Jälkikäteen ajatellen muun yhtyeen ja Ulin ajatukset siitä omimmasta rockmusiikista olivat varsin kaukana toisistaan, ja lopulta huomasimme ajavamme autobahnia aivan eri suuntiin. Sitten, ennen Blackoutin nauhoituksia, menetin yllättäen ääneni, eikä edes leikkauksista tuntunut olevan aluksi apua. Miljoonia myynyt Love at First Sting oli toki kaiken huipentuma. Kuulimme esimerkiksi Van Halenin vaikuttuneen tekemisistämme ja jopa coveroineen biisejämme. Että saksalainen bändi ei pysty siihen koskaan, Meine muistelee. – Ajat olivat tuolloin hyvin toisenlaiset ja asioihin suhtauduttiin eri tavalla – mietipä vaikka Led Zeppelinin Houses of the Holyn kantta –, mutta tottahan toki Virgin Killer oli jättimäinen virhe. Brittilehtien reaktio. Nehän vittuilivat meille toisesta maailmansodasta sen minkä ehtivät. Tuolloin ilmestyi Lovedrive – klassikko, jolta ei löydy yhtään huonoa biisiä. Scorpionsin ura alkoi rakentua muutenkin, sillä yhtye ryhtyi onnistuneeseen yhteistyöhön tuottaja Dieter Dierksin kanssa. – Kun saimme Lovedriven valmiiksi, tiesimme osuneemme kultasuoneen. 1970-luvun Scorpions sai yhdenlaiset kasvot, kun UFOyhtyeeseen liittyneen Michael Schenkerin paikalle löytyi kitarataituri Uli Jon Roth. Tarkoituksenamme oli tehdä taidetta, mutta lopputulos on pelkästään mauton ja groteski. Onneksi Wind of Change ”Tottahan toki Virgin Killer oli jättimäinen virhe. Sitten pääsimmekin Ted Nugentin ja AC/DC:n jättimäisen USA:nkiertueen avausyhtyeeksi ja huomasimme soittavamme joka ilta lähes 20 000 hengen halleissa. Scorpionsin riveihin noin 150:n halukkaan kitaristin joukosta valitun Matthias Jabbsin myötä psykedeeliset Jimi Hendrix -vaikutteet tekivät tilaa entistä tarttuvammalle hard rockille. Scorpionsin oman klassisen hard rock -soundin löytyminen viivästyi, mutta uskon kaikella olleen tarkoituksensa, laulaja sanoo. – Lähdimme tietoisesti aivan uuteen suuntaan Matthiasin kanssa, ja saksalaiset rocklehdet nauroivat meille päin naamaa. Vastaanotto oli hurmioitunut, mutta tunnelmassa oli myös jotakin arveluttavaa. Päivittelimme Accept-miesten kanssa Helsingin Hartwall Areenan backstagella, miten on mahdollista, ettemme ole koskaan esiintyneet yhdessä samalla areenalla. Tutustuimme myös Acceptin herroihin Dieterin studiolla jo vuosikymmeniä sitten, mutta ensimmäinen yhteiskeikkamme tapahtui vasta loppuvuodesta 2013. Vuosina 1982–83 tapahtuneen Blackout-maailmankiertueen aikana Scorpions nousi pääesiintyjäksi myös Pohjois-Amerikassa. – Ehkä jopa kaikista villeimmät Scorpions-muistoni liittyvät silloisessa Neuvostoliitossa vuonna 1988 heitettyihin kymmeneen loppuunmyytyyn Leningradin-keikkaan
Samaan aikaan, kun amerikkalaiset ja eurooppalaiset nauroivat meille, soitimme aasialaisilla stadioneilla! Väistämätön oli silti edessä, ja Scorpions ajautui lopulta hajoamisen partaalle. – Siitä asti Scorpions on taas kuulostanut Scorpionsilta, ja fanit ovat voineet luottaa siihen, ettemme lähde seikkailemaan tuntemattomiin maailmoihin. Toki jotkut väittivät meidän matkivan Metallicaa ja heidän S&M-pitkäsoittoaan, mutta nämä piruilut eivät meitä kiinnostaneet, sillä olimme suunnitelleet sinfonia-albumia jo vuosikausien ajan. pelasti meidät: vuonna 1991 julkaistu single on myynyt maailmanlaajuisesti arviolta viisitoista miljoonaa kopiota, ja kappaleen video on katsottu Vevo-palvelussa yli sata miljoonaa kertaa, Meine sanoo. Indonesian ja Thaimaan kaltaiset uudet maat ottivat Scorpionsin avosylin vastaan, ja löysimme sieltä kokonaan uuden yleisön. Voi kuulostaa huvittavalta, mutta me todellakin saimme ahaa-elämyksen: niin, tällaistahan Scorpionsin pitää olla, miksi edes mietimme muutosta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suhtautuminen muuttui täydellisesti, ja yhtäkkiä Scorpions oli pelkkä väsynyt reliikki menneisyydestä.” Scorpions 1980-luvun menestysvuosinaan: Francis Buchholz (basso), Rudolf Schenker (kitara), Klaus Meine (laulu), Matthias Jabs (kitara) ja Herman Rarebell (rummut). Hänen mielestään Scorpionsin pitää saapua fanien eteen arvokkaasti, siis saksalaisen laatuauton ”Jos 80-luku oli pelkkää voittokulkua, 90-luku oli silkkaa selviytymistaistelua – varsinkin vuosikymmenen viimeiset vuodet. – Pelastus löytyi Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2000 tehdystä Moment of Glory -albumista. – Samoihin aikoihin ryhdyimme keikkailemaan entistä enemmän esimerkiksi Kaukoidässä. 72 INFERNO. Moment of Gloryn sovitusvaihe tuntui todella hienolta, sillä löysimme taas Scorpionsin syvimmän olemuksen. Tehän tulette keikkapaikalle aina mustalla Mersulla, ja jokaisen Scorpionsmuusikon alla on tietenkin oma pirssi... Voitimme matsin 4–0 ja esiinnyimme heti sen jälkeen sadantuhannen unkarilaisen edessä, Meine muistelee. Eihän tämän ahaa-elämyksen löytämiseen kauan mennytkään! – Niin, vuonna 2000 bändi oli ollut olemassa vasta 35 vuotta! Miten me olisimme voineet tietää, Meine nauraa. Eye II Eye ei kuulosta lainkaan Scorpionsilta, ja olimme hetken aikaa täydellisesti hukassa, Meine huokaa. Valitettavasti uskoimme puheita, joiden mukaan rockyhtyeiden täytyy muuttua ajan virtausten ja trendien mukana. – Vaikka 90-luku oli kaiken kaikkiaan hankalaa aikaa, kaikki vaikeudet kulminoituivat Eye II Eye -levyyn vuonna 1999. Luotettavuudestahan saksalaiset tuotteet tunnetaan – puhutaanpa sitten meistä, Mercedes-Benz-autoista tai vaikkapa jalkapallosta! Viime kesän jalkapallon MM-kisat mahtoivat olla melkoinen kokemus teille saksalaisille. – Idean takana on viime syksynä menehtynyt managerimme Peter Amend. – Se oli huumaava kuukausi! Muistan elävästi, miten katsoimme Saksan avauspeliä Portugalia vastaan tietokoneen ruudulta budapestilaisen festivaalin backstagella, ja käyttämämme yhteys pätki tuon tuostakin. Mercedes-Benzeistä puheen ollen..
Se ei ole nimittäin mikään huono kappale, Meine nauraa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Kirjoitin esimerkiksi Rock ’n’ Roll Band -biisin jo 80-luvun puolivälissä, mutta se ei löytänyt paikkaansa sen ajan julkaisuilta. Kun katsoin tai luin Rudolfin haastatteluja kiertueen edistyessä, osasin kiinnittää huomioni rivien väleihin. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Meidän ei lopulta tarvinnut pitää minkäänlaista ”jatkaisimmeko sittenkin” -bändipalaveria. Se on hyvä kysymys, mutta vastaus taitaa valitettavasti olla kielteinen. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Mennään sillä! Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Hypätäänpä sitten viiden vuoden taakse. Ja siellä Rudolf ilmoitti hyvinkin selvästi, ettemme aiokaan lopettaa, laulaja naurahtaa. – Uusi levy on juuri ilmestynyt, maaliskuun lopulla markkinoille saapuu Scorpionsin urasta kertova elokuva ja maailmankiertue ulottuu jo nyt pitkälle vuoteen 2016... On täysin käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta, että joudumme pelkäämään sotaa vuonna 2015. kyydissä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Jatkaisimmeko sittenkin. Entä sitten kysymys Scorpionsin jatkosta – millaisia tulevaisuudensuunnitelmia yhtyeellä nyt on. Rudolf Schenker on kuitenkin kertonut, että Return to Forever jää mitä luultavimmin Scorpionsin viimeiseksi studioalbumiksi. Scorpionsin ilmoitukseen oli helppo suhtautua epäilevästi, ovathan Judas Priest, Ozzy Osbourne, KISS ja monet muut klassiset yhtyeet ja artistit yrittäneet lopettaa – erittäin huonoin tuloksin. Meillä ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan, laulaja nauraa ja vakavoituu: – Tämän vuoden tammikuussa puolestaan menehtyi 30 vuotta kiertuemanagerinamme toiminut Michael Gehrke. Pitäisikö kitaristia uskoa. – Kuten me kaikki tiedämme, todellisuus on valitettavasti jotakin aivan muuta. – Tunsimme saavuttaneemme kaiken mahdollisen, ja halusimme lopettaa huipulla Sting in the Tail -maailmankiertueen jälkeen, Meine sanoo. – Viimeinen niitti oli tammikuussa 2014 ilmestynyt MTV Unplugged – Live in Athens -albumi. Rock My Carin ja Hard Rockin’ the Placen kaltaisten kepeiden sanoitusten ohella Return to Foreveriltä löytyy vakavampiakin aiheita. – Muistan kyllä Matti Nykäsen! Hän on näköjään melkoinen filosofi nykyisin, Meine nauraa ja jatkaa: – 50/60... Ihmiselämän rajallisuuden tajuaa turhankin konkreettisesti, kun pitkäaikaiset yhteistyökumppanit alkavat lopulta kaatua. Lainataanpa Matti Nykästä: mahdollisuudet sille, että Scorpions julkaisee vielä muitakin studiolevytyksiä, on Infernon mielestä vähintään 50/60. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Kirjoitimme sitä varten muutaman uuden kappaleen ja huomasimme, että luovuuden tankki on taas täyttymässä. Tuore levytys Return to Forever tosin sisältää upouusien kappaleiden lisäksi myös aikoinaan julkaisematta jääneitä numeroita. Esimerkiksi The World We Used to Know pureutuu tämän hetken maailmantilanteeseen. – Kun Saksassa juhlittiin viime vuonna Berliinin muurin kaatumisen 25-vuotispäiviä, silmille oli helppo asettaa positiiviset lasit, ainakin tuon päivän ajaksi, aloittaa Meine. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. En muista tarkasti syytä, mutta ehkä se ei vain sopinut silloisiin levykokonaisuuksiin. 10 numeroa/12kk 69,90. Scorpionsin energiatasot olivat vuonna 2010 matalalla, ja yhtye paljasti päättävänsä uransa mittavaan jäähyväiskiertueeseen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Sen tankin hedelmät ovat nyt kuultavissa. Emmekö me todellakaan koskaan opi. Ainakaan lopettaminen ei ole näköpiirissä, laulaja hymähtää. Sehän on hyvin sanottu. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh
Levytyssopimuksen syntymiseen tähtäävän taltioinnin on syytä olla astetta edustavampi. Kaikki näistä yhtyeistä on oman genrensä lipunkantajia. Hän toteaa demoarvioinnin olevan suomennettuna esituotantoa. Oli kivipestyt farkut, reiät polvien kohdalla ja tupeeratut fledat. Sieltä voi löytyä tällainen päävoitto. Ei se onnistunut. – Levymyynti on muuttunut sen luontoiseksi, ettei nupullaan olevia artisteja paljon sainata. Tuottaja Hiili Hiilesmaa kertoo, mitä hyötyä ammattiavusta on. – Tällä hetkellä venäläiset bändit tekevät musiikkia, jollaista on jo olemassa. – Usein jengi kuvittelee, että demolta kuunnellaan soundeja. – Levy-yhtiöt haluavat, että demo kuulostaa mahdollisimman valmiilta ennen kuin ne alkavat säätää siitä mitään. Kansanvälisten artistien kanssa työskennellyt, viime vuonna esimerkiksi venäläisen Aria-yhtyeen levyn-tuottanut Hiilesmaa toteaa odottavansa vaikkapa venäläisiltä bändeiltä sitä, koska nämä ymmärtävät tuoda oman kulttuurinsa metalliin. Mitä raaemmin purkitettu demo, sen parempi, Hiilesmaa sanoo. Sen pohjalta on helpompi antaa oikeanlaista palautetta. Hyvän demon tärkeimmiksi elementeiksi tuottaja nostaa biisien soinnut, melodian ja tekstin. Tuotantodemon rooli on jumpata materiaalia ja artistia. Jotenkin niiden pitäisi yhdistää metallimusa Venäjän mahtavaan taideperinteeseen. Sitä sitten lähdettiin myymään Jenkkeihin. – Mutta jos haluaa sparrata itseään, saada ulkopuolista palautetta ja hyödyntää ammattimaista kokemusta, siitä kannattaa maksaa. Levy-yhtiöissä ei enää välttämättä työskentele muusikkotaustaisia tuottajia ja tuotantopäälliköitä, joiden työhön liittyi ennen itse artistin tai yhtyeen kehittäminen. Mutta kannattaako aloittelevan yhtyeen maksaa tästä palvelusta. POPULAARIMUSIIKIN ammattimainen konsultointi on Suomessa uusi ilmiö, vaikka Yhdysvalloissa esimerkiksi käsikirjoittajille on tarjottu erilaisia lukuja kehityspalveluita iät ajat. Jos tahtoo päävoiton musiikkimarkkinoilla, pitää erottua muista, Hiilesmaa sanoo. Siinä on tietysti isompi riski, jos lähtee tekemään jotain aivan odottamatonta. – Jos mennään tyylikysymyksiin, ehdottomasti omaperäisyys. Sitten soitetaan tuplaskebat, asetellaan delayt kohdilleen ja viritetään laulut. Lopputulos ei hirveästi kerro siitä, millainen artisti todellisuudessa on. Raa’alta treenikämppädemolta löytyy oikeasti niitä kehityskohteita. Jos tyytyy kohtuulliseen tuottoon, sitten voi vetää vähän niin kuin muutkin on vetäneet. Pikemminkin haetaan vanhan kaartin laatikosta tyyppejä ja laitetaan niitä telkkariin. Hiilesmaa muistuttaa, että demoja on kahdenlaisia. – Usein bändit laittavat rummut taimiin sekvensseriohjelmalla tai Pro Toolsilla. 74 INFERNO. Mutta kun HIM yhdisti rautalankapohjaista juttua metalliin, maailma oli heti avoinna. Hiilesmaa toteaa palvelun syntymisen liittyvän myös levy-yhtiötoiminnan muutokseen. Hiili Hiilesmaa omistamallaan Yellow House -studiolla Hämeenlinnassa. – Jos bändihomma on sellaista, että otetaan perjantai-iltaisin bisseä, soitellaan omaksi iloksi ja vähän nauhoitellaan, ehkei sitten kannata, Hiilesmaa toteaa. Jos yhtyeesi tuntuu toimivan tyhjiössä, ammattimaista demopalautetta on mahdollista ostaa esimerkiksi Band on the Web -sivuston kautta. Levy-yhtiöissä on enemmän talouden, promootiopuolen ja keikkamyynnin osaamista. Esimerkiksi Sentencediä, HIMiä, Apocalypticaa ja Moonspelliä tuottanut Hiilesmaa kuuntelee lähetetyn demomateriaalin ja antaa ammattimaista palautetta, kehitysehdotuksia sekä konsultaatiota. Sen takia tällainen jumppaaminen toimii ulkoistettuna. – Vähän sama kuin se, miten 80–90-luvuilla Suomessa kopioitiin Bon Jovia. Mikä sävellysten ja sanoitusten ohella erottaa hyvän demon keskitason massasta. Mutta se voi johtaa siihen päävoittoon. – Kaikki suomalaiset menestysbändit on tästä hyviä esimerkkejä. Oululaisen Netsonon Band on the Web -palvelu tarjoaa Riku Pääkkösen, Leri Leskisen, Jussi Jaakonahon ja Hiili Hiilesmaan kokemusta musiikkiteollisuudesta kenen tahansa käyttöön. On selloheviä, oopperaheviä, love metalia... Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Omaperäisyyden konsultti M AT TI RIEKKI Mitä Hiilesmaa sitten demolta etsii
KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN YHTEISTYÖSSÄ: FIILISTELE NETISSÄ: FACEBOOK/NUMMIROCK. OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI