SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Va lke at, Em be r Fal ls, Ab ho rre nc e, Fö rgj ord , Mu sta n Ku un Lap set 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Me mo ria m 02 4 Ob itu ary 02 8 Pa in of Sa lva tio n 03 2 Wo lfh ear t 03 6 Ca ske ts Op en 03 8 Vu od en 20 16 ke ikk ak uv at – fot aaj ien val inn at 04 4 Ba ttl e Be ast 05 Pö lky llä : Bla ze Ba yle y 05 4 Sa lam yh kä : Ro ttre vo re Iniq uit ou s (19 93) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ob itu ary 07 8 Va nh a liit to: Im mo lati on , ha ast att elu ssa Ro ss Do lan 08 2 Ku ud es pii ri: Mit en fyy sin en lev y oik eas ti my y. 044 024 018 028 03 6 07 8 LA R S AR D AR VE JU U SO SO IN IO & AK I AN TT IL A TI M SO N N EN SC H EI N ES TE R SE G AR R A VI LH EL M IIN A LA AK KO N EN
W E L C O M E T O E M B E R F A L L S Helveti llinen ri. Tuott ajana, henkisenä oppaana ja sävellyshommissakin mukana Amaranthesta tutt u Jake E! Ja pihalla nyt cd / digital. jyväskylä, lutakko 11.03. vyöry ja sähkömyrskyrintama lähestyy Tampereen suunnalta. www.spinefarmrecords.com www.spinefarmrecords.com www.emberfalls.com ilmastonmuutokset ei paljon susilauman winter metallissa tunnu. eli ei mitään sohjossa rämpimistä, vaan sitä pirun kylmää kyytiä se on nyt ja aina. raskas, melodinen ja synkeä kolmas albumi ulkona kolmas maaliskuuta! wolfheart live 04.03 helsinki, virgin oil 10.03. oulu, hevimesta wolfheartofficial.com cd / lp / digital
Ystäväni – ja Infernon avustajan – Timo Isoahon kanssa väsäämäni Trio Niskalaukaus -opus julkaistiin vuonna 2003, mistä ei ollut enää pitkä matka orkesterin loppuun. Se ei ollut pelkkiä iskulause-T-paitoja, jallunkittaamisen ylistystä tai näennäisesti miltei koomisen kurttuotsaista jurnuttamista. Ensimmäinen se oli myös Rautiaiselle. Comebackin kritisoiminen onkin harvinaisen helppoa, pääjynkyttäjä Rautiainen kun teki yhtyeen näyttämöiltä poistumisen yhteydessä harvinaisen selväksi, että paluuta ei tule tapahtumaan. Se oli ilmiö, joka syntyi tarpeesta. 7.4.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT SCREAMING TREES Sweet Oblivion MEMORIAM For the Fallen (ilm. Jos paluu tapahtuu niin sanotusti oikeista syistä ja into edellä, ratkaisu on mielestäni reilusti parempi kuin pitää räjähtävä keski-ikäinen energia vakan alla. Kenties Rautiaisella on jälleen sanottavaa. Niskalaukaus ei ollut pelkkä bändi. Yhdelle yhtye näyttäytyi junttimaisuuden ylistyksenä, jonkinlaisena hevin Popedana, toinen näki sen yhteiskunnallisesti kantaaottavissa sanoituksissa ja Rautiaisen huolehtivassa imagossa peräti pelastavia elementtejä. TÄMÄN lehden ilmestyessä on julkista tietoa, että takavuosina perin suosittu suomenkielisen raskaan rockin pioneeri Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus palaa. Olen kuullut tätä kirjoittaessani vasta yhden uuden Niskalaukaus-kappaleen, mutta olen jo sen perusteella varma, että bändi palasi oikeaan aikaan ja paikkaan. Bändi oli julkaisemassa vuonna 2000 ilmestynyttä Itku pitkästä ilosta -kakkosalbumiaan, ja suurempi suosio odotutti vielä itseään. Ja niinhän se lähti, vielä paljon isommin kuin osasin – tai kukaan osasi – kuvitella. 7. Kun seuraavan kerran kirjoitin bändistä pidemmästi, tarina päätyi peräti kirjan kansien väliin. vuosikerta Numero 144 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. HAKEN Affinity SEPULTURA The Roadrunner Albums 1985–1996 -vinyyliboksi THE DOOMSDAY KINGDOM The Doomsday Kingdom (ilm. En tarvitse ennustajan lahjoja uumoillakseni, että uutinen on jo kostuttanut paitsi juhlamaljoja myös ilkeitä kieliä. Se, että käytännössä viisi aktiivista vuotta toimineesta heavy-yhtyeestä ylipäänsä kirjoitettiin kirja, kertoo paljon. 24.3.) STONE No Anaesthesia! Ilo pitkästä itkusta. Yhtä kaikki Niskalaukaus oli jumalattoman hyvä bändi, jolla olisi varmasti riittänyt tehtävää vaikka näihin päiviin asti – siis jos siltä olisi tuntunut myös yhtyeen riveissä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Natalia Enemede KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Rumban silloinen päätoimittaja Virve Valli oli riittävän rohkea ostamaan ajatukseni, että Niskis on juttu, joka lähtee. Minulla ja Trio Niskalaukauksella on erityinen suhde. Voikin hyvin olla, että Niskiksen paluulla on lopunajan merkkejä kiihtyvään tahtiin viskovassa ajassamme suurempi tarkoitus. Kuka tietää, millaista tuhoa se saisi aikaiseksi purkautuessaan väärässä ajassa ja paikassa. Kolmetoista vuotta on kuitenkin pitkä aika, jonka mittaan saattaa kääntyä kovempikin pää. Aloittelin rocktoimittajan hommiani samaan aikaan kuin jyväskyläläiset omiaan, ja ensimmäinen koskaan työstämäni kansijuttu värkkääntyi juuri Niskalaukauksesta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Nostalgiafestarilauteet kyllä lämpenevät ultrabraiden ja dingojenkin voimin, siihen ei apuja tarvita
Sen jälkeen taisi elämä viedä mukanaan niin, ettei tuon äänitteen työstäminen ollut päällimmäisenä mielessä. Siitä, mitä edessä odottaa, ei vielä tiedä kukaan. Tuntuu, että aika moni 1990-luvun alun death metal -yhtyeistä on palannut kuolleista. Mielestäni koko ”kulttimaine” on vähän liian ladattu epäolennaisuuksilla, sillä kyseessä on maineemme undergroundissa eli käytännössä tape trading -skenessä, joka oli 80-luvun lopulla ja vielä 90-luvun alussakin ainut tapa saada äärimetallia muille faneille. – Eli ei se pelkkää nostalgiapäissään huojumista ole, vaikka siitäkin voi joskus olla kyse. Lopussa tuli ehkä vähän kiirekin, mutta saatiin se lopulta kunnialla kasaan. Musadiggarina on tietysti mukavaa, että perinteikäs dödöily on tehnyt paluuta. Koetteko, että kulttimaineesta on ollut Abhorrencelle ainoastaan hyötyä. Miksi sen julkaisu otti näinkin kauan. Julkaisun graafinen ilme vei myös hirvittävän paljon aikaa, kun tuntui, etteivät toteutukset kelpaa tai ettei eri tekijöillä, joita kokeiltiin, ollut tarvittavaa visiota meidän toiveiden puitteissa, laulaja Jukka Kolehmainen kertoo. Nyt uudelleen aktivoitunut yhtye on saanut paluukeikkansa tehtyä ja aikoo siirtyä urallaan eteenpäin. – Lupaamatta kenellekään mitään, mukaan lukien itsemme, tarkoitus on jättää Vulgar-aikakausi taakse ja siirtyä eteenpäin. – Yhtä selkeää syytä on vaikea sanoa. – Bändin nimi näkyi vaihtolistoilla, zineissä ja harrastajien jutuissa, joten siitä jäi helvetisti jälkiä nykyharrastajille, jotka aloittelivat kymmenen vuotta sitten sen tunkion möyhimistä. Julkaisitte aikoinaan vain pari virallista pikkulevyä. Minkälaisin miettein olette seuranneet ympärillä tapahtuvaa liikehdintää. – Kun sitten joskus viime kesän lopulla saatiin päätettyä – kyse saattoi myös olla Svartin ukaasista – takaraja julkaisulle, pistettiin projekti aktiivisesti työn alle. Mitä tämä tarkoittaa. VUODEN 2013 Tuskassa purkitetun Totally Vulgarin taltiointi ei ole ihan tuorein mahdollinen. Nostalgia on hassu juttu, sillä esimerkiksi joku 90-luvun puolella syntynyt voi kokea nostalgiaa meidän keikoillamme, vaikkei ole koskaan aiemmin meitä livenä nähnyt eikä ollut edes syntynyt, kun keikkojamme soittelimme. Edessä tuntematon tulevaisuus SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että live on eräällä tavalla yhden aikakauden loppu ja toisen alku. – Brutaalius on aina ollut meidän juttu. Onko bändien paluilla ollut jotain relevanttia merkitystä, vai onko homma pelkkää nostalgiassa vellomista. Yhdeksänkymmentäluvun alussa pari pienjulkaisua tehnyt Abhorrence on nauttinut kulttisuosiota startista lähtien. Musiikki, sen vaikuttavuus ja tunnelma enemmän kuin soittajien tekninen osaaminen tai muu kikkailu. Toisaalta itsekin sinun puolellasi pöytää istuneena laajamittainen retrostelu tuntuu hieman väkinäiseltä. Tai sanotaan näin, etten keksi juuri haittapuolia. Eli rankkaa tuuttausta ja syvää tunnelmaa, ehkä ripauksella Suurien Muinaisten palvontaa. Jos nyt oletetaan, että Abhorrence kirjoittaisi levyllisen uutta musiikkia, miltä bändin materiaali kuulostaisi. Toisaalta meidän ikäpolvemme saattaa hyvinkin olla tippa silmäkulmassa ja muistella ”vanhoja hyviä Lepakon aikoja”, vaikka todellisuudessa siellä värjötettiin kylmässä ja pelättiin että Putsi vie kaljat ja saadaan siltä turpaan – vaikka nähtiinhän siellä helvetin kovia keikkojakin. – Kyllä. Ihan alussa masterointi vei oman aikansa, minkä jälkeiset ensimmäiset versiot eivät tyydyttäneet meitä. – Kyse on kai ennen kaikkea siitä, millä asenteella kukin on liikkeellä. – Hieman ristiriitaisin mielin
Uranne starttasi yli 20 vuotta sitten, ja musiikkiteollisuus on muuttunut sen jälkeen paljon. Edessä tuntematon tulevaisuus SAATTO on ensimmäinen levynne kymmeneen vuoteen. – Riippuu ihmisestä ja tilanteesta. Joskus mennään hurjemmissa sfääreissä, toisinaan taas edetään hyvinkin herkillä näppäilyillä. On turha puhua kuoleman kauneudesta, jos esimerkiksi lähipiiriä on kohdannut onnettomuus. Seuraava laulu kuolemasta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Kun ihmisen kumppani, ystävä tai vaikka rakas lemmikki kuolee, se on aina sokki, mutta ajan parantaessa haavoja on lohdullista ajatella poisnukkuneen olevan paremmassa paikassa. Tämä on kaksiteräinen miekka, koska inhoan Facebookia ja vastaavia, mutta toisaalta olen joutunut myöntämään niiden edun yhtyeen markkinoinnissa. Olen ajatellut asian menevän niin, että tämän elämän teot ja puheet palkitaan seuraavassa: joko astutaan askel ylöspäin tai vajotaan alemmas. – Olisi omahyväistä olla moisesta varma etukäteen, mutta vuoden 2014 Arkuntuuletus-minikiertue antoi esimakua tulevasta. Olen yrittänyt saada aina mukaan myös rokkaavampaa materiaalia, ettei fiilistely menisi liian pateettiseksi. Tämä oli hienoa ja johti siihen, että päätettiin kasata bändi pysyvästi. Tiedä sitten miten tämä kuuntelijalle välittyy. Soitimme silloin ensimmäistä kertaa julkisesti sitten vuoden 2007 – jos mukaan ei lasketa hautajaiskeikkaa Turussa 2010. – Nyt meillä on ensimmäistä kertaa käytössämme sosiaalinen media. Onko tämä tullut teille yllätyksenä. Minkälainen albumi on kyseessä. Pitkään sairauden kynsissä riutuneelle se voi olla toivottu vapahdus, itsemurhaan sortuneelle taas pakotie. – Itse en usko taivaaseen tai helvettiin. Kappaleenne käsittelevät usein kuolemaa. – Olimme yllättyneitä, kuinka paljon ihmiset tulivat kiittelemään paluusta. Koetko, että bändinne ura on jatkuvaa etsimistä, vai onko oma lopullinen tyyli jo löytynyt. Ihmiset vanhenevat, kokoonpanot muuttuvat ja musiikkimaku kehittyy. Homma hoidettiin muutamalla lehtimainoksella ja nipulla flyereitä, ja markkinointi pohjautui puskaradioon ja tape trading -tyyppiseen kierrättämiseen. – Meidän ekoja levyjä ei juurikaan markkinoitu, 90-luvun tuotoksista puhumattakaan. – Kyllä mä uskon, että oman tyylin etsiminen jatkuu aina. Mitä kuolema sinulle edustaa. Onko nykyteknologiasta teille enemmän hyötyä vai haittaa. Tuntui, että MKL:n arvo oli hiljaisten vuosien mittaan kasvanut kuin varkain. – Annan itselleni vapaat kädet säveltäessäni. – Musiikillisesti on rauhoitettu tempoa ja ainakin omasta mielestäni karsittu ääripäitä eli yksinkertaistettu kaavaa. Kotimainen dark metal -veteraani Mustan Kuun Lapset palasi kuolleista pari vuotta sitten. Nyt käsillä on yhtyeen viides kokopitkä, jolla bändin ulosanti on tyylikkäämpää ja tasapainoisempaa kuin koskaan. Mitä olen seurannut saamaanne palautetta sivusta, vaikuttaa siltä, että paluunne on otettu fanien keskuudessa vastaan hyvin. – Nimensä mukaisesti matka teiden eroamisen ja jäähyväisten tunnetilaan muutamilla sivupoluilla väritettynä, kitaristi-laulaja Pete Lehtinen aloittaa. Tunnelmallinen metalli on se meidän juttu, mutta pelkästään siihen emme halua pohjautua. Myös levy-yhtiön markkinointi on somen ansiosta huomattavasti tehokkaampaa ja laajempaa. Aiemmin meillä oli toki kotisivut, mutta samanlaista vuorovaikutusta ei päässyt syntymään. Keikoilla porukka lauloi mukana. Hyviä aikoja nekin. – Pidän akustisesta ja klassisesta musiikista, ja niin Saatolla kuin edeltäjällään [Viimeinen laulu kuolemasta, 2007] on mukana akustinen kappale tuomassa tasapainoa ja kontrastia. Saatto on sävykästä ja monipuolista kamaa
– Tähän asti ollaan saatu palautetta pääosin ulkomailta, eikä suomen kielen käyttömme tunnu mietityttävän muita kuin suomalaisia. Päinvastoin: ihmiset ovat lähettäneet meille viestejä suomeksi ja kertoneet innoissaan kääntävänsä lyriikoita itselleen ymmärrettävään muotoon. – Ainoa rajanvetomme oli, että haluttiin folkvaikutteiden olevan autenttista suomalaista kansantraditiota, ei niitä miekkaja fantasiajuttuja. – Ollaan oltu myös hääräämässä suomalaiseen mytologiaan perustuvassa fantasiaja kauhuelokuvassa Backwood Madnessissä, jonka toivotaan lyövän läpi folk metal -yleisöille valkokankaan puolella. Meiltä on kuitenkin on lupa odottaa tulevaisuudessa englanninkielisiä biisejä. Tarkemmat ideat, ajatukset ja konseptit hioutuivat sitten ajan kanssa. – Ja meneehän Rammsteinkin maailmalla aivan täysillä! Suomen kielen käyttö antaa meille persoonaa, erottaa meidät muista bändeistä ja tukee musiikin eksoottisuutta entisestään. Me kuitenkin rakastettiin sen soundia, ja tilanteen muuttaminen tuntui henkilökohtaiselta missiolta: mepä mennään, keksitään itse tavat ja tekniikat soittaa kannelta modernilla tavalla ja näytetään kaikille, että se on aivan helvetin upeankuuloinen soitin! Kielivalintanne on suomi. – Aika monet suomalaiset kokevat kanteleen suorastaan rumaksi soittimeksi ja pitävät sitä jonain muinaisjäänteenä, mistä meillekin vittuiltiin alkuaikoina. Bändi on paljon enemmän kuin pelkkä kantele, ja kaikki biisit toimisivat myös omina teoksinaan vallan mainiosti. Muuten ei ollut varsinasta linjaa, alettiin vaan tehdä mielestämme hyviä biisejä. Onko bändin linja nyt se, jollaiseksi sen alun perin suunnittelitte. – Tiesin Valkeita perustaessani, että haluan käyttää kannelta, ja ensimmäinen jäsen jonka värväsin olikin Eppu. Valitsitteko kanteleen ihan vain siksi, että erottuisitte joukosta, vai onko taustalla joku muu ajatus. – Folk metal on ollut minulle rakkain musiikkityyli teinistä asti, mutta haluan tuoda genreen jotain uudenlaista, uuden sukupolven modernia materiaalia. Sitä varten perustin tän bändin. Musiikkia aidosta kansanperinteestä SYTYKKEITÄ P E T R I A N T T IL A 10. Silti se on maamme kansallisinstrumentti. – Jos tekee musiikkiaan vain kansainvälinen breikkaus tavoitteena, luulen, että osuu aika harvoin maaliin. Mihin uranne etenee tästä pisteestä. Eikö tämä leikkaa aika paljon saumoja mahdolliselta kansainväliseltä breikkaukselta. Kanteletta, puhdasta suomenkielistä laulua ja modernia melodista metallia yhdistelevä Valkeat tekee folk metalia täysin omalla kaavallaan. Me tehdään omanlaista juttuamme rakkaudesta musiikkiin, siitähän kaiken kuitenkin pitää lähteä. Tajuttiin samoihin aikoihin, ettei kanteleella tehdä juuri mitään nykymusiikkia ja ettei soitinta näy hirveästi muualla kuin museoissa ja alakoulun musiikkitunneilla. Sähkökanneltajamme Eppu Puhjo on taas enemmän puhtaan folkin ja Jethro Tull -tyylisen kaman ystävä eikä ole ikinä kuunnellut mitään Ensiferumia tai Moonsorrow’ta, laulaja Miikka Virtapuro avaa. – Pelkällä erottumisella ei pötkitä yhtään minnekään, jos musiikki on huonoa. BÄNDINNE mukaan nimetyn debyytin musiikkia voisi luonnehtia folk metaliksi, mutta meininkinne on aivan muuta kuin ”perus-Ensiferumia”. – Meillä on esikoislevyn jälkeen jo paljon ideoita, mihin juttuihin halutaan pureutua syvemmin, mistä halutaan kulkea poispäin ja mitä uutta väriä halutaan lisätä palettiin
Sota itsessään ei ole itseisarvo, vaan taustalla tulee olla asioita, joiden vuoksi on valmis kuolemaan. – Lopulta, kun kaivoin levyn taas esiin, huomasin miten henkilökohtainen se olikaan. Pidätkö Förgjordia puhdasverisenä black metal -yhtyeenä. Minkälainen kiekko on kyseessä. – Traagiset verityöt ovat aina olleet kansallisromantiikkamme kääntöpuoli. Förgjord sai alkunsa yli 20 vuotta sitten. Ne ovat oman aikansa ilmentymiä, etappeja kohti tätä hetkeä matkallamme kohti täydellisyyttä. Sitä huomasi kuuroutuneensa omalle materiaalilleen ja alkoi uskonpuute. Sanoituksissanne käsitellään muiden aiheiden ohessa kotimaisia henkirikoksia. Kun ei ole olemassa mitään ennalta määriteltyä linjaa, sitä palaa aina lopulta juurilleen. Tätä tarkoittaa käyttämämme termi BMSF tai SFBM – mustaa metallia osana suomalaisuuttamme ja suomalaisuutta, joka elää mustassa metallissamme. Vaikutelmaa tuetaan kertomalla tarinoita muun muassa koko kansaa ravistuttaneista henkirikoksista. Sisu ja perkele. Olin kokenut hitaan henkisen kuoleman ja vasta nousemassa uudelleensyntyneenä entisen elämäni tuhkasta. Moni intohimo on päätynyt hylätyksi tulemisen, mustasukkaisuuden ja alkoholin siivittäminä veriteoksi ja intohimorikokseksi. Sanoisin, että Förgjord on puhtaasti black metalia, ja se olisi sitä, vaikka tekisimme pelkkiä akustisia instrumentaaleja. Musiikissanne ilmenee paljon melankoliaa, jossa on tietty suomalais-traditionalistinen ja black metalille ei-niin-tyypillinen vivahde. Onko se asennetta vai ideologiaa. Tässä vaiheessa levy meni telakalle, koska halusin tyhjentää pääni, ja päätin, etten tulisi kuuntelemaan sitä ennen kuin voisin kuulla sen kuin ulkopuolinen. Mistä ajatus näinkin poikkeukselliseen sanoitusteemaan. – Kun kuuntelen joitain vanhoja biisejämme, muistan, millaisia asioita olen tuolloin tuntenut ja miten kokenut maailman ympärilläni. – Nauhoitimme levyä omissa oloissamme, ja koska aikataulua ei ollut, prosessi venyi loputtomiin. Förgjordin raa’an ja säröisen black metalin sisällä elää vahva suomalainen melankolia. Kuinka paljon visionne bändin musiikista on muuttunut. Siinä missä olimme ennen ”anti-something”, nykyään olemme enemmän ”pro-something-else”. 11. Viha itsessään antaa kenties voimaa, mutta kontrolloimattomana se polttaa kantajansa loppuun muutamassa vuodessa. – Olemme kasvaneet ihmisinä, ja koska Förgjord on ilmentymämme, se elää luonnollisesti mukana. – Onko black metal musiikkityyliä vai sanoituksia. – Orgaaninen, itse tehty, itsemme näköinen ja äärimmäisen henkilökohtainen, kielisoittaja Valgrinder vakuuttaa. – Koitti aika, jolloin kaikki, mihin olin uskonut, osoittautui turhaksi ja valheelliseksi. Tämän inspiraation vallassa sävelsin Uhripuun, noin kolmessa kuukaudessa. Kun katsoo skaalaa, mitä black metal pitää sisällään, voi nähdä, miten laajasta asiasta on kyse. Pystyin näkemään, millaisia tuntoja olin tuolloin tuntenut. Emme glorifioi tekoja tai niiden tekijöitä, emmekä myöskään tuomitse tai puolustele. Se jos mikä kuvastaa suomalaista juroutta, melankoliaa ja inhorealismin kauneutta! – Näitä tekoja on surtu yhtenä kansakuntana, ja selvittämättömien tapausten ympärillä kiertää legendoja vielä tänäkin päivänä – esimerkkeinä vaikka Tulilahden kaksoissurma ja Kyllikki Saaren tapaus. Tietynlainen spontaani räyhääminen on vaihtunut harkitumpaan aktivismiin. – Suomalaiset melodiat tulevat tiedostamatta. Sisu ja perkele METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ KOLMAS levynne Uhripuu on valmis
Kaikki sanoitukset ovat saaneet pohjimmiltaan alkusysäyksensä tosielämän fiiliksistä ja tapahtumista, mutta osa teksteistä on puettu fiktiivisiin vaatteisiin. Deadlinejen kanssa meinasi tulla kiire, mutta toisaalta ulkoinen paine tuntuu luovan meihin hyvää draivia, kesken pienen keikkarupeaman tavoitettu bändikollektiivi vastaa. Kerroitte taannoin jossain haastattelussa, että ”Ember Falls on kuvitteellinen kaupunki dystopisessa tulevaisuudessa”. Musiikkinne on häpeilemättömän tarttuvaa modernia metallia. – Valloitetaan maailma yksi kuuntelija kerrallaan. Suomalainen tulokasbändi Ember Falls ei tee metalliaan kaikkein perinteisimmän kaavan mukaan. – Ehdottomasti metallibändi poppivaikutteilla. Kyllä hevi on useimmissa tapauksissa se pohjimmainen kerros, jonka päälle noita poppija elektrojuttuja maalaillaan. Tarkoitus on keikkailla kovasti ja kehittää tekemistä niin livenä kuin sävellyspuolella. Vastaako lopputulos alkuperäistä visiotanne. – Joitakin vuosia sitten olimme semmoinen ”pojat soittaa T-paidat ja farkut päällä” -bändi, mikä on helvetin tylsää. Tilanne saattaa olla tulevaisuudessa toinen. Millainen merkitys visuaalisuudella on bändinne toiminnassa. – Keikkamyynti ja management tekevät myös koko ajan kovasti hommia ulkomaankeikkojen buukkaamiseksi ja bändimme tunnettuuden lisäämiseksi Suomen ulkopuolella. Sanoituksista löytyy sekä tarinallistettua että myös suorempaa, niin sanotusti tähän maailmaan liittyvää kamaa. Seisomme sataprosenttisesti jokaisen kappaleen takana, eikä levylle jäänyt yhtäkään täytetahtia. Ovatko myös sanoituksenne täysin kuvitteellista kertomaa. Popmusiikkivaikutteet ja ennakkoluuloton kokeilullisuus takaavat, että kuulija ei jää kylmäksi. Turboahdettua modernia metallia SYTYKKEITÄ 12. Tuottaja Jake E:llä [ex-Amaranthe] oli myös korvaamaton panos laulumelodioiden hiomisessa huippuunsa. – Vähän både och. Katseet on jo varovasti suunnattu kohti kakkosalbumia sekä siihen liittyviä teemoja ja ajatuksia. – Kyllä meillä on ihan varta vasten teetetyt keikkavaatteet, tietyt rutiinit ja rituaalit kasvomaaleihin ja niin edelleen. – Levy on mielestämme todella onnistunut. Oletteko mielestänne enemmän poppibändi metallivaikutteilla kuin metallibändi poppivaikutteilla. Tollanen look voi tietysti sopia jollekin Kolme Kaveria ja Kukkapenkki -nimiselle indiebändille, mutta turboahdetulle modernille metallibändille täytyy olla mietittynä vähän spessummat rievut. ESIKOISENNE Welcome to Ember Falls ilmestyi päivälleen viikko sitten. Millaisia suunnitelmia teillä on tulevaisuuden suhteen. – Albumilla voi kuulla vaikutteita monesta eri genrestä, joten materiaalista saavat varmasti paljon irti niin metallidiggarit kuin kevyemmänkin musiikin kuuntelijat
Turboahdettua modernia metallia WWW.ARISING-EMPIRE.COM WWW.FACEBOOK.COM/ARISINGEMPIRE.DE COMING SOON! THE EUROPEAN ONLINE SHOP: WWW.SHARPTONE.NET Inferno 10 FIN TCTF-IMMI-DCS 02-17.indd 1 02.02.17 15:06
Elokuvatähdet ja muusikot ovat tuominneet Trumpin presidenttiyden jo ennen vaalivoittoa, ja nyt he marssivat mielenosoituksissa puolustamassa vähemmistöjen (kuten koulutettujen naisten) oikeuksia. Ainoat, jotka tästä oikeasti hyötyvät, oikeusoppineiden, uusnatsien ja Trumpin rikkaiden intressiryhmien ohella, ovat koomikot ja pikkuhiljaa protestia tekevät taiteilijat. Saturday Night Liven Trump-parodia on epäilemättä pelastanut Alec Baldwinin uran. Varapresidentti Mike Pence taas on uudestisyntynyt konservatiivikristitty. Aiemmat kokemukset rajoittuivat Reverend Bizarren klubikeikkaan vuonna 2005 ja elokuvaklassikkoon This Is Spinal Tap (Rob Reiner, 1984), jossa etsittiin aika pitkään tietä bäkkäriltä lavalle. Sinänsä kiinnostavasti porttikielto ei koske esimerkiksi Afganistania, Pakistania tai Saudi-Arabiaa, sielläkin kun taitaa olla bisneksiä. Protestitaiteilijat ovat oma lukunsa. Tätä kirjoitettaessa Donald Trumpin hallinto on ollut vallankahvassa kymmenen päivää. Jostain syystä valkoihoinen köyhälistö, joka nosti Diilerin valtaan, tuntuu kannattavan kaikkia Trumpin toimia lähes täysin kritiikittömästi. Kaikki jotka tunnen — asunhan kaupungissa joka on ”sininen saari ympärillä olevassa maaseudun punaisessa meressä” — ovat aivan kauhuissaan tilanteesta. Legendaarinen Woody Guthrie, Bob Dylanin keskeinen innoittaja, kirjoitti kitaraansa “This Machine Kills Fascists”. Tilausta ja tarvetta olisi… Kirjoittaja on turkulais-clevelandiläinen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Nyt taitaa olla aika kaivaa soittimet esiin ja elvyttää tosissaan poliittisten protestilaulujen perinne. Täällä on rikas kulttuurielämä, vireää pienpanimotoimintaa, kaksi pilvenpiirtäjää sekä Rock and Roll Hall of Fame. Yhdysvalloissa on pitkä perinne protestilaululle. maaliskuuta. Ja sen suhteen Trump on luvannut paljon. Hahmo naurattaa ja tuntuu lähes dokumentaariselta. Enää ei naurata. Viimeksi mainitun kirjastossa ja arkistossa on tullut jo istuttua tunti jos toinenkin. Työministeriksi on sinänsä kiinnostavasti ehdolla pikaruokamiljonääri Andy Puzder, joka diggailee minimipalkalla työskenteleviä ja robotiikkaa. Oikeastaan syy on tiedotusvälineiden polarisoitumisessa siten, että tällä porukalla on ihan omat ja omalaatuiset uutiskanavansa, jotka taitavat sijaita Fox News -kanavan oikealla puolella. Ehkä Trump tulee lanseeraamaan muurin lisäksi muitakin julkisen alan rakennustöitä, kuten moottoriteitä. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA V A LT T E R I H IR V O N E N. Tämän on siis luvannut patologisesti narsistinen tositelevisiomiljardööri, jonka taustalla toimiva pääideologi Steve Bannon on aidosti pelottava kovan linjan rasisti ja oikeistopopulisti. Clevelandin kaupunki on paljastunut kivaksi paikaksi elää. Hello Cleveland! VOITA WOLFHEARTIA! Tässä lehdessä haastatellun Tuomas Saukkosen johtama Wolfheart julkaisee uuden Tyhjyys-albumin 3. Eikä niillä uutisilla tai ylipäänsä medialukutaidolla ole niin väliä, kun kiinnostus kohdistuu lähinnä oman lähiympäristön asioihin. Sinä aikana on lanseerattu muun muassa kasa ”vaihtoehtoisia tosiasioita”, vaiennettu lehdistön edustajia, pilkattu naisia, päätetty rakentaa todella pitkä muuri epämääräisellä rahoituksella, yritetty nimittää hallintoon yksi hullu koira ja kasa sikarikkaita ja epäpäteviä ministereitä, hoidettu omia bisneksiä omien lasten avulla — perustuslaki törmäyskurssilla — kaveerattu Vladimir Putinin kanssa ja estetty seitsemän maan kansalaisten normaali laillinen maahantulo, koska terrorismi on pelottavaa. Andy Borowitzin kolumni New Yorker -lehdessä on niin ikään hyvää satiiria, kuten myös God, eli The Good God Above, Facebookissa asuva Isä Jumala. Tuleehan hän kannattajiensa mukaan ”kuivaamaan suon”, eli palauttamaan vallan kansalle ja antamaan teknologisoitumisen syrjäyttämille ihmisille töitä. Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja voita kiekko omaksesi. Vietän täällä puoli vuotta populaarikulttuurin tulevaisuuskäsityksiä koskevien tutkimushommien merkeissä. Tuo eksyminen oli monesti mielessä, kun mietin valitsemaani ajankohtaa tulla tänne asumaan ja seurasin tarkasti maan presidentinvaaleja. Viimeisin näistä on Geneven pakolaissopimuksen ja ilmeisesti myös tuon perustuslain vastainen toimi. Aatukin käytti samaa konstia 1930-luvun Saksassa. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI TERVEISIÄ Yhdysvalloista. Metallimuusikoilla voi olla tässäkin asiassa oma roolinsa – raskaalla musiikilla voi nimittäin olla aidosti puhuttelevuutta juuri Trumpin ydinäänestäjäryhmässä, valkoisissa duunarimiehissä. Jos Birminghamin mustuneen maan teollisesta kolkkeesta nousi aikoinaan tuomiometallin siemen, ehkä tästä epätoivosta nousee uutta raskasta ja vaikuttavaa protestimusiikkia, joka vapauttaa ihmisiä niin pelosta kuin idiotismista
3. Tai sitten ei, sinä päätät.” Megan tuomio: ”Varsinainen överipasta ihan jokaisella osa-alueella, vaan onhan lopputulos syntisen hyvääkin. Kun pasta on valmista, laske spagetti kastikkeen sekaan vähän kerrallaan välillä sekoittaen. Paista keskikovalla lämmöllä 5–10 minuuttia ja kaada sitten joukkoon kerma sekä raastettu cheddarjuusto. 2. Annoksen maku lähenteleekin sitten jo taivasta ja lämpö alakerran herran valtakuntaa – vaikkei moisiin edes uskoisi. Tästä syntyi muutaman kokeilun jälkeen Las Napalmas eli todella rasvainen habaneron terästämä makkara-juusto-kermakastike. Laske spagetti kiehuvaan veteen ja keitä minuutin verran vähemmän kuin paketin ohjeessa neuvotaan, siis noin seitsemän minuuttia. Voit määritellä tulisuusasteen oman sietokyvyn mukaan joko miedosti lämmittäväksi tai infernaalisen tuliseksi. Poista siemenet sekä chileistä että habaneroista ja pilko hienoksi silpuksi. Erilaisia makuja tulvii suuhun melkein liiaksi asti, ja erityisesti reseptin erikoisuus, selleri, tahtoo kärsiä tästä, joten sen määrän voi helposti jopa tuplata chilien kustannuksella. Syntisen härski konsepti, joka on ruokana yllättävänkin hienovarainen. Pilko sipuli, selleri, valkosipuli ja chorizo. Laita pastavesi kiehumaan ja suolaa se kunnolla. Samoihin aikoihin maistoin eräässä ravintolassa kestomakkarakastiketta, jonka innoittamana lähdin jalostamaan omaa näkemystäni annoksesta. Laita kaikki pilkotut aineet paistumaan isohkolle pannulle runsaan oliiviöljyn kera. Uhkarohkea tuliperse saattaa ottaa chilien siemenetkin peliin, omalla riskillä toki. TARPEET • iso sipuli • sellerinvarsi • 2 valkosipulinkynttä • 1–2 habaneroa • 1–2 punaista chiliä • 200 g chorizoa • oliiviöljyä • 5 dl kermaa • 100 g cheddarjuustoa • lehtipersiljaa • 400 g spagettia Tee näin: 1. Anna muhia pannulla vielä minuutin verran, ripottele päälle hienonnettu lehtipersilja ja nauti. Viktorin luonnehdinta: ”Hullaannun muutaman kerran vuodessa johonkin uuteen tai vanhaan raaka-aineeseen, ja tämä resepti on kaudelta, jolloin sekosin ruuanlaitossa kestomakkaraan ja selleriin. Chorizon mainio makeanrasvainen aromi saisi sekin tulla paremmin esille, mutta kestomakkaroista löytyy kyllä useita erilaisia, tymäkämpiäkin vaihtoehtoja kokeiltavaksi.” 16. VIKTORIN KOKATESSA SOI: Battle Beast – Bringer of Pain (2017) ”Etenkin tulisena nautittuna tämä herkku saattaa nostaa pienen ’haloon’ lähtiessään – tiedät kyllä missä.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Las Napalmas -chorizopasta Brymirin laulajalla Viktor Storm Gullichsenilla on erittäin uljaalta kalskahtava nimi, eikä ruokansakaan tarvitse hävetä omaansa
”Lopetamme sillä sekunnilla, kun emme enää nauti tästä.” 18
S aksalaista Donzdorfin pikkukaupunkia verhoaa hentoinen lumihuntu, omakotitalot uinuvat vieri vieressä ja ulkona voi kuulla vain hiljaisuuden. Bändi oli vuoden päivät horroksessa, josta se ei lopulta vironnut, vaan päätyi lopettamaan kunniakkaan uransa. Kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Haastattelua tehdessä bändi on viikkoa vaille vuoden ikäinen. Miten tämä kaikki on edes mahdollista, mikä on Memoriamin taika. Ja Karl halusi tehdä jotain Frankin kanssa, ja tietysti minä myös. Andy: – Minä ja Karl olimme yhdessä Benedictionin keikalla Kiddien kuoleman jälkeen ja päätimme, että haluamme tehdä jotain. KUOLOA ILON KAUTTA TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT TIM SONNENSCHEIN 19. Tuossa maisemassa seisoo levy-yhtiö Nuclear Blastin päämaja, jonka uumenissa on hetki sitten tärähtänyt yksi tämän vuoden odotetuimmista metallilevyistä, Memoriamin 24. Asetumme yhteen toimistohuoneista, ja yhtyeen basisti Frank Healy alkaa viritellä savuketta huuleen. Frank nousee välittömästi ja ilmoittaa, että jos ei ole röökiä, ei ole haastattelua. Andy: – Luulen, että Memoriamin taika on… Frank: – …se, että emme välitä vittuakaan! Naurunremakan jälkeen Frank vakavoituu hieman. Asia selvä, ja niin voimme asettua pöydän ääreen. Sanoin Karlille, että miksi emme ottaisi Scottia mukaan Frank: – Olit nähnyt meidät soittamassa yhdessä, joten tiesit että se toimii. Legendaarista death metal -jyrää Bolt Throweria kohtasi loppuvuodesta 2015 suru, kun yhtyeen pitkäaikainen rumpali Martin ”Kiddie” Kearns menehtyi yllättäen. maaliskuuta julkaistava For the Fallen. Uusi tila löytyy alakerran keittiöstä. Asiat ovat tapahtuneet todella nopeasti. Memoriam on uusi tulokas death metal -kentällä, mutta osa sen miehistöstä on ollut luomassa koko genreä. Bolt Throwerin alkuperäinen rumpali Andy Whale ja laulaja Karl Willets päättivät alkaa ”tehdä jotain yhdessä” yli 20 vuoden tauon jälkeen. Äkkiä levy-yhtiön edustaja kiirehtii kertomaan, että on pahoillaan, mutta tässä huoneessa ei saa sauhutella. Miten tähän on tultu. Tiesin Scottin oikeastaan vain Facebookista, ja sen, että hän oli ollut kiertueella Benedictionin kanssa. Pian mukaan saatiin Benediction-basisti Frank Healy sekä nuorempaa polvea edustava kitaristi Scott Fairfax. Frankin viereen istuu yksi kuoloja grindcoreskenen pioneerirumpaleista, Andrew ”Andy” Whale. Matkalla sinne Frank mumisee, että on aina vetänyt paljon röökiä ja aikoo tehdä niin jatkossakin. Pian Kiddien poismenon jälkeen alkoi tapahtua odottamattomia. Inferno otti selvää, mistä yhtyeessä kysymys
Olemme aina olleet hyviä ystäviä. Andy: – Joo, kyllä. Frank antaa myös itselleen roolin. Eikä hän ole lopettanut! Hänellä on satoja riffejä koneellaan. Ja sitten uuden idean, uuden idean ja niin edelleen. En halunnut olla osa sitä hommaa, mutta ei sitä voi paeta, se on ”niitä bändejä”. Hän oli tutkan tavoittamattomissa yli kaksi vuosikymmentä. Miehen meriittilistalta löytyy myös sellaisia bändejä kuin Cerebral Fix ja Napalm Death. Minulla on harjoittelusetti kotona ja treenaan sillä joka päivä noita nauhoituksia kuunnellen. Andy: – Olemme itsekin yllättyneitä, miten nopeasti kaikki on tapahtunut. Ehkä pari pientä klubikeikkaa siihen. Bolt Thrower on isompi kuin yksikään sen jäsen, se on ainutlaatuinen. Yhtyeen nuorin jäsen Scott siis tekee biisit. Sellaista se oli aikoinaan Mermaidissä. Andy ja Frank toteavat välittömästi yhdestä suusta, että kyseessä on nimenomaan ”oikea yhtye”. Death metal -punkkarit For the Fallen on death metalia… Lause jää kesken, kun Frank keskeyttää. Kyllä se mielestäni on death metalia, mutta mukana on runsaita punkelementtejä. Meidän piti olla vain neljä kaveria, jotka alkavat soittaa yhdessä biisejä, joista kaikki pitävät. Teemme biisin viikossa, ja on paljon biisejä, joita emme ole käyttäneet. – Sitä ei koskaan tapahtunut. Frank: – Kaikki kappaleet ovat meille jo hyvin, hyvin vanhoja. Andy: – En haluaisi käyttää sanaa kohtalo, mutta kaikki ikään kuin loksahti paikoilleen. Frank: – Karl kuuntelee biisejä ja tietää heti, minkä niminen jostain jutusta tulee. Seuraava albumi on varmaan ulkona tähän aikaan ensi vuonna. Kun jätin Bolt Throwerin vuonna 1994, halusin mahdollisimman kauas koko siitä jutusta. Tunnemme jo Birminghamin Mermaidin ajoilta. Frank: – Kaikki alkaa aina Scottista. Tämän ei pitänyt tapahtua, mutta onneksi tapahtui. Bolt Thrower, tai yhtye, jossa on Bolt Thrower -jäseniä. Jokaisella on oma tärkeä roolinsa musiikin synnyssä. Carcass, Napalm Death ja muut. Ja siksi olen Memoriamissa. Siitä se lähti, sen ei ollut tarkoitus tapahtua. Mustissa pillifarkuissa vetävä Frank on bändin jäsenistä se, joka näyttää päällepäin eniten punkkarilta. Huomaan haastattelun aikana jatkuvasti, että miehet palaavat toistuvasti 80-luvun tunnelmiin ja muistoihin, mutta elävät silti tiukasti tässä hetkessä. Jos olisit kysynyt muutama vuosi sitten kadulla, olenko Andy Bolt Throwerista, olisin sanonut ”en”. Andy: – Hän lähettää meille ämpeekolmosia, ja Frank paloittelee ne osiin: tämä on hyvä, tämä on hyvä ja niin edelleen. Hän saa biisin ja antaa sille nimen ennen kuin sanoja edes on, koska siltä se ja se biisi hänen mielestään vain tuntuu. Scott oli jo lopettanut kitaransoiton ja puuhaili vanhojen autojen parissa. Frank: – Huomasimme heti alussa, että tämä on hauskaa. Frank: – Levy oli itse asiassa valmis jo kesäkuussa, eikö vain. Ja sitten huomaamme, että ne ovat helvetin hyviä. Me vain nauroimme ja vitsailimme, meillä oli niin hauskaa. Olin vähän epäillyt, että Memoriam on vain projekti. – Minä olen se paskiainen, joka muokkaa Scottin ideoita. Tulee nopeasti selväksi, että lumipalloefekti lähti rullaamaan lähes välittömästi. Tuo lähes myyttisen maineen saanut klubi, jolla monet brittiläiset äärimetalliyhtyeet rämistelivät 1980-luvun puolivälin tienoilla. ”En haluaisi käyttää sanaa kohtalo, mutta kaikki ikään kuin loksahti paikoilleen.” 20. Frank: – Kyllä, kaikki loksahti paikoilleen. – Tämä on mennyt aivan väärin. Frank: – Ihmiset halusivat sen tapahtuvan, mutta kulissien takainen politiikka… Se ei koskaan tapahdu. Olisimme olleet valmiina jo paljon aiemmin, mutta näin on hyvä. Frank kääntyy Andyn suuntaan kuin selitystä vaatien. Mermaid, tosiaan. – Olen elänyt perhe-elämää, really. Katoaminen ja paluu Jos Scott Fairfax oli ripustanut keihään naulaan ja keskittynyt autopuuhailuunsa, niin Andy Whalen kohdalla metallista vetäytyminen oli vielä totaalisempaa. Frank: – Mukavaa saada sinut takaisin kuvioihin, muuten! Andy, oliko koskaan puhetta, että menisit takaisin Bolt Throweriin. Kaikki vain tapahtui, se oli kuin taikaa. Hän soittaa Benedictionin ja Memoriamin lisäksi myös vuonna 1984 perustetussa crustbändi Sacrilegessä. Andy soittaa niihin rumpujuttuja, joita emme olleet Scottin kanssa ollenkaan ajatelleet. Menemme studioon huhti-toukokuussa. Andy: – No en, ja lopulta menin katsomaan heitä 2014. Andy: – Uskomatonta, miten nopeasti viime vuosi meni. Kaikki on kuitenkin nyt kunnossa, heh. Frank: – Sieltä me tulemme. – Ajatteletko, että olemme vain death metalia, nyt kun kuulit levyn. Halusimme mennä ja soittaa ihmisille, ja ihmiset halusivat meidän soittavan. Memoriamilla on uuden musiikin luomisessa hämmentävän kova tahti, mikä tulee esille monta kertaa haastattelun aikana. Hän tekee taikojaan. Mainitsen, että kiivaasta tahdista huolimatta laatu on todella korkea. Frank: – Kiitos! Andy: – Olisimme olleet vieläkin nopeampia, jos emme olisi tehneet keikkoja. Haluaisin kyllä nähdä sen, mutta… Frank muistaa myös sen, kun Andy ja Karl jättivät Bolt Throwerin. Memoriam on aivan toiselta planeetalta. Se oli projekti ehkä ensimmäiset 15 minuuttia. Frank: – Scott tuli yhtenä päivänä idean kanssa ja kysyi, olisiko sille käyttöä. Tätä pitää selvittää. Kappaleiden synty Bolt Thrower ja Benediction ovat olleet levytystahtiensa kanssa superverkkaisia. Andyllä oli halukkuutta palata soittohommiin, mutta tietyillä vaatimuksilla. Meillä ei ollut muuta paikkaa missä soittaa, ja siellä ei ollut rajoja. Se on kuin iso bumerangi, se vain palaa luoksesi. Nyt olemme tehneet kymmenessä kuukaudessa monta keikkaa, kaksi ep:tä, flexilevyn ja pitkäsoiton. Sieltä kaikki vanhan bändit tulivat. – Hän pudotti kapulansa kesken Amerikan-kiertueen vuonna 1994 ja jätti kiertuekumppaninsa Benedictionin sinne kaiken skeidan keskelle. Frank: – Et koskaan todella paennut sitä. Olisi aiemmin, mutta pitää tehdä keikkoja. Miten Memoriam-kappaleet saivat alkunsa. Andy: – On kaksi bändiä, joissa haluaisin olla… Frank: – Discharge! Andy: – Joo kyllä, eli siis sittenkin kolme. Frank avaa aihetta hieman, mutta vain hieman. Frank: – Joo, ei meillä ole koskaan ollut pahaa verta välillämme. Tätä ei pitänyt tapahtua. Sen kohdalla asiat ovat erikoisia
Sitten hän rusikoi sen takaisin pakoilleen. Me vanhat rumpalit, kuten Mick ja Ken, soitimme aina äärirajoilla. Tässä olen hyvä. Elämä on nyt Hetki ennen haastattelua kuulemani For the Fallen vakuutti kertalaakista. Mutta biisien aiheet ovat vakavia, kuolemanvakavia. Frank: – Hän oli, kyllä. Henkilökemiat ovat selvästi kohdillaan. Mukavuusalueella tai ei, Memoriamin miehet tykkäävät muovata biisejään keikoilla. Andy: – …tai rumpali. Biisit olivat koko ajan hajoamispisteessä. Myös oma ikä ja elämän rajat puhuttelevat jätkiä. Hän onnistuu, ja ovi lähtee kokonaan irti. Karl on kertonut, että yksi syy Memoriamin perustamiselle oli se, että hän sai sitä kautta kanavan käsitellä Kiddien kuolemaa. Haastateltavista ja koko yhtyeestä huokuu elämänilo ja hauska tekemisen meininki. Andy: – Ei, ei todellakaan. Tuntuu, Andy, että sinulla, Mickillä ja Kenillä oli oma ainutlaatuinen tyyli. Olen death metalja punkrumpali. Andy: – Minulle tämä on henkilökohtaisesti todella hieno juttu. Olemme jo saavuttaneet kaiken Bolt Throwerin ja Benedictionin riveissä. Treenaamme joka viikko, ja biisejä syntyy koko ajan. Andy: – Muuttelemme kappaleiden tempoja ja rakenteita huviksemme ja katsomme, mitä tapahtuu. Heillä oli tämä unique fuck up. Andy: – En koskaan voi sanoa, että olisin maailman teknisin rumpali… Frank: – Minäkään en sanoisi, heh heh. Koska Scott mokailee, heh heh. – Minulla on omat rajoitukseni rumpalina. Frank: – Teemme sitä ihan vain nautinnosta. – Emme välitä enää paskaakaan, jos tiedät mitä tarkoitan. Kukaan heistä ei soittanut rumpuja niin sanotusti oikein. Emme turhaan vaikeuta asioita. Frank: – Ne olivat hyviä aikoja, todella hyviä aikoja. Frank: – Tämä on todellakin bonusta. Kuka koputti, tai miksi, jää minulle mysteeriksi. Frank: – Ei, ei, kyllä se on vakavaa. Frank: – Saimme hyvän sekoituksen siihen. Meillä ei ole mitään todisteltavaa kellekään. Andy: – Me emme tienneet, mitä teimme. Musiikki on rajua, mutta se ei ole vakavaa, vai. Jokainen kuulee, että tässä soittaa Andy Whale. Oli aivan selvää, että mielleyhtymät vievät Bolt Throwerin suuntaan, vaikkei varsinaisia riffejä ole ollut tekemässä kukaan BT:stä. TA M I H IN T IK K A 21. Lihakseni kirjaimellisesti kramppasivat jokaisen Bolt Thrower -keikan jälkeen. Minä olin vain punkrumpali. Sanavalmiilta Frankiltä irtoaa viesti tämän päivän nuorille rumpaleille. Emme ole rahan tai sellaisen perässä. Ei todellakaan metallirumpali. Hänen tyylinsä on ainutlaatuinen. Laita kymmenen death metal -levyä soimaan ilman lauluja sun muita, ja tiedät heti, millä Andy soittaa. Jatkamme jutustelua. Näin on. Emme revittele liikoja. Frank: – Nykyiset bändit soittavat niin paljon paremmin kuin me, mutta tyylimme sopii meille. Frank: – Emme ajattele liikaa. For the Fallenin sanoitukset ovat lyijynraskaita kertomuksia menetyksestä, sodasta ja vääryydestä. Teemme biisin ja siirrymme seuraavaan. Frank: – Ei ketään, kenestä ottaa mallia. Ne eivät ole koskaan livenä samanlaisia. Andy: – Tällaiselle 1980-luvulta tulevalle 52-vuotiaalle kaverille sopii simppeli in–your–face-musiikki. ”Fuck off!” -ilmaisua taajaan viljelevä Frank ei ota turhia paineita Memoriamin menestyksestä. Koettelimme rajoja. Andy soitti viidellä ensimmäisellä Bolt Thrower -levyllä, ja jokainen death metal -diggari tosiaan tuntee hänen tunnistettavan tyylinsä. Silloin kun aloitimme, ei ollut mitään roolimalleja. – Nyky-rumpaleiden pitäisi heittää sääntökirjat helvettiin. Me olemme melko hyviä ikään kuin yksikkönä. Vaikuttaa, että nykyään rumpaleilla ei välttämättä ole samalla tavalla ”sielua”, vaikka teknistä osaamista löytyy yllin kyllin. Sieltä Bolt Thrower -soundi tulee. Olemme vain kavereita, jotka pitävät hauskaa. Emme aio koskaan välttää Bolt Throweria, koska Andyllä on oma soittotyylinsä. Ja jokainen tuntee Karlin laulutyylin. Kuulemme vertailua, mutta ei se haittaa, olemme ihan tyytyväisiä siitä. Nykyään moni on todella tekninen, mutta me olimme hyvin fyysisiä. – Yeah, yeah, en voi oikein kommentoida tuohon, mutta tiedän hyvin, mitä tarkoitat. Emme odottaneet tämän tapahtuvan, mutta olemme siitä todella iloisia. Haluan soittaa omalla mukavuusalueellani. Lopulta Frank yrittää avata ovea. – Vaikka olimme kaikki todella hyviä ystäviä, me kilpailimme… Frank: – ...joo, muistatko niitä keikkoja. Myös Andyn juuret ovat syvällä punkissa. Frank: – Ja myös yleisö huomasi sen. – Aivan. Andy: – Kyllä. Biisit elävät koko ajan. Vuodatamme sydämemme tähän musiikkiin, mutta se, millaisia ja keitä olemme, ei ole vakavaa. Kesken kaiken ulko-oveen koputetaan. Yritimme vain soittaa mahdollisimman nopeasti, hah. Andy: – Hah, joo! Frank: – Kukaan ei koskaan voinut voittaa Mick Harrisia nopeudessa. Andy intoutuu muistelemaan alkuaikoja ja muita sen aikaisia rumpaleita, Napalm Deathin Mick ”Human Tornado” Harrisia ja Carcassin Ken Owenia
Haluaisitteko sanoa lopuksi jotain suomalaisille faneillenne. Kaikki sanovat, että ”tule tänne ja tänne”. Andy: – Me myimme Bolt Throwerin kanssa pelkästään Suomessa yli 50 miljoona levyä. Andy: – Olisi mukavaa, jos For the Fallen menestyisi, mutta se ei ole tärkeää. Olen tehnyt viisi Bolt Thrower -levyä. Karlin kanssa puhe kääntyy tietysti Bolt Throweriin. Elämällämme on rajat, you know. Ei meillä ollut koskaan Bolt Throwerin kanssa tällaisia ennakkokuunteluja haastattelusessioita. Scott, bändin vauva, on 39. En odottanut tekeväni enää yhtään kiekkoa, en edes olevani bändissä enää. Haluamme vain tehdä musaa yhdessä, ja onneksemme saimme tehtyä yhdessä levyn. Tuska. Ette tietenkään voi noin vain tulla ja mennä, se on selvä. Mitä ajattelette siitä, että teidän täytyy jonain päivänä lopettaa. Andy: – Olisi kyllä hienoa päästä Suomeen. Mitä sä nyt oikein… Ystävät alkavat olla todella hyvässä vireessä. Kokeilen sitä ilmeisintä. Jos joku olisi sanonut viisi vuotta sitten, että olet samassa yhtyeessä Karlin ja Frankin kanssa ja Saksassa vastaamassa jonkun toimittajan kysymyksiin… Frank: – …olisit sanonut: "Fuck off!" Terveiset Suomeen Esitän Andylle ja Frankille toiveen, että Memoriam saapuisi jonain päivänä Pohjolan kylmille perukoille. Yhdellä death metalin kuuluisimmista multakurkuista on hyviä mutta osin hieman ristiriitaisia muistoja edellisestä yhtyeestään. Ennen kuin emme enää voi. Haluamme tehdä mitä voimme niin nopeasti kuin voimme. Jos kukaan ei tykkää levystä, en ole iloinen siitä, mutta en myöskään välitä paskaakaan. Bolt Throwerin! Levy-yhtiön tiloissa on letkeä meininki. Olemme todella innoissamme. Memoriam-miehet vaeltelevat rennosti ympäriinsä juomat käsissä. Olen 54, Andy on 52, Karl 50. Tunnelma on välitön. Andy: – Olemme puhuneet tästä Frankin kanssa. Laulaja Karl Willets vetää pikaisesti viimeiset henkoset tupakastaan ja tulee kättelemään. Frank: – Sori, palataan takaisin todellisuuteen. Mainitsen muka-hauskasti jotain kesäisestä säästä. Moikkaan puolalaista kollegaa ja hoksaan, että paikalle on saapunut muitakin. Älä ymmärrä väärin, minä rakastan sitä yhtyettä, mutta mielestäni bändissä olemiseen kuuluu myös uuden musiikin tekeminen. Frank: – Hanki promoottori, joka hommaa meidät sinne. Varsinkin Karl ja Andy sosialiseeraavat aktiivisesti ja vaikuttavat erittäin maanläheisiltä. – Bolt Thrower oli alkanut muistuttaa yhtyettä, joka soittaa Bolt Thrower -covereita. Porukka paljastuu hetkessä Memoriamyhtyeeksi. Minut napataan samaan kyytiin bändin kanssa. Sitä me teemme Memoriamin kanssa. Frank: – Mitä. Meillä on perheet. Frank: – Ah, Tuska! Yksi suurimmista. Frank: – Et voi uskoa, miten hauskaa meillä on ollut jo näin lyhyen ajan sisään. Andy: – Meillä on todella hauskaa yhdessä. Karl antaa minulle paikkansa ja kampeaa itsensä auton taaimmaiselle penkkiriville. Andy: – Finnfest. Andy: – Toivottavasti pääsemme sinne! Frank: – Sano Tuska-promoottoreille, että laittavat meidät sinne vitun listalleen! ”Emme välitä enää paskaakaan. Frank: – Muutama vuosi enää jäljellä… Andy: – Yeah, yeah. Frank: – Joo, teemme mitä voimme, kun vielä voimme. Teimme sen itsellemme. – Tämä on meille aivan uutta. Frank: – Fuck off! Seuraa jälleen huutonaurua. Emme ole rahan tai sellaisen perässä.” 22. Frank: – En edes tiedä yhtään festivaalia Suomesta. Tuo mies on Bolt Throwerin laulaja. Andyn päästänsä keksimä heitto saa aikaan naurua, ja sama linja jatkuu. HETKI KARL WILLETSIN KANSSA LEVY-YHTIÖN työntekijä on saapunut noukkimaan toimittajat majapaikalta pääkallonpaikalle. Frank: – Ei se ole välttämättä varsinaisesti sitä, että meidän täytyy lopettaa. Andy: – Totuus on, että olemme lähestymässä musiikkiuramme loppua, se häämöttää. Olen jo tehnyt urani, Andy on tehnyt omansa. Itse asiassa se on aika helppo uskoa… Frank: – Kuten olen sanonut, olemme olleet mukana alusta asti. Emme ole enää nuoria. Tuo mies on Bolt Throwerin laulaja. Olemme tehneet työmme vuosia sitten. Nyt nauramme paljon. Kun kerron olevani Suomesta, hän toteaa, että sitten olen varmasti tottunut tällaiseen lumiseen keliin. Istun hiirenhiljaa koko lyhyen matkan. Astelen sovittuun aikaan pihalle. Lopetamme sillä sekunnilla, kun emme enää nauti tästä. Frank: – Niinpä, ei vain niin, että soittimet pakettiin ja menoksi
W W W . N U M M I J Ä R V I . K E S Ä K U U . N U M M I R O C K . K A U H A J O K I ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N. 2 4 . 2 1 7 . F I 2 2 . 2 3
– Me oltiin vasta koulupoikia, kun innostuttiin soittamisesta, John Tardy muistelee. Aluksi me ei osattu soittaa oikein mitään. Sitten tulivat keksityt tai ainakin keksityiltä vaikuttaneet otsikot. Kun soundi on iso ja raskas ja lauluääni tällainen, ei oikein sovi laulaa iloisista aiheista. Pesti Obituaryn solistina ja sanoittajana on pelastanut Tardyn putkareissuilta ja noloilta otsikoilta, mutta hänkin on kasvattanut osaltaan kotiosavaltionsa makaaberia mainetta. ” F lorida Man” on käsite. Ne ovat solistin mukaan vastine Obituaryn soundille. Mun velipoika Donald paukutti koulussa virveliä ja halusi alkaa rumpaliksi, ja meidän kaveri Trevor sai jostain kitaran ja alkoi opetella sointuja. Nimenomaan yksinkertaisuus tekee niistä makeita. Kun John Tardy, 48, pudottelee sanoja laiskalla ja leppoisalla etelänmurteella, ei voi olla ajattelematta, että tässä sellainen legendaarinen hahmo nyt on – ehta Florida Man. Ne, joissa Floridan mies rakasteli delfiiniä, kähvelsi tuhansien taalojen edestä roskaruokaa tai hieroi itseensä tuhkaa esittääkseen 400-vuotiasta intiaania. Me alettiin tehdä omia, koska se oli helpompaa. Tampalaiset tekivät levyjä Scott Burnsin Morrisound-studiossa, jota alettiin pian pitää Floridan death metal -temppelinä. – Ei nimelle ole oikeasti sen kummempaa syytä kuin se, että meidän uusi logo näyttää pirun hyvältä. Obituary ei voi poistua lavalta soittamatta uraauurtavien ensimmäisten albumiensa tiettyjä biisejä, mutta Tardy vakuuttaa, että tärkeintä on uusi musiikki. Voihan sitä aina vuoleskella musiikista lastuja ja keksiä niille nimiä, mutta mua sellainen ei ole koskaan kiinnostanut. Mä keksin kokeilla laulamista, ja jossain vaiheessa me alettiin jammailla kimpassa. Obituary avaa uuden vuoden tyhjentävästi nimetyllä levyllä, jolla soi luolamiesten musiikki. Mehän kuitenkin soitetaan metallia ja lauletaan verisistäkin jutuista. Tardy kertoo muistavansa hyvin, miten death metal tuli tunnetummaksi. Hieno se onkin – ainakin, jos pitää pitkistä kynsistä ja nahkasiipisistä matelijademoneista, jollainen hoitaa logossa t-kirjaimen tointa. Floridan mies lepää vuosikausia Obituaryn tarina jakautuu kahteen lukuun, joiden välissä on paljon tyhjiä sivuja. Kunnon Floridan mies -otsikkoon kuuluu luupäinen rötöstely ja sopimaton käytös. Logo suunniteltiin mun idean pohjalta, ja siitä tuli niin upea, ettei muuta tarvittu. Itse asiassa death metal -pioneerin uuden levyn kannessa on enemmän finessiä kuin sen uusissa biiseissä. Musiikki on paikoin hyvin pelkistettyä, niin kuin parhaan vanhan liiton death metalin kuuluukin olla. Kun me soitetaan keskitempoisia juttuja, niissä on AC/DC-meininkiä. Sitä ennen se oli ehtinyt soittaa viitisen vuotta nimillä Executioner ja Xecutioner. Kyllähän me kokeiltiin pariakin eri konseptia, mutta mikään ei ollut yhtä siisti. Ja on se niinkin, että kun levyllä on näin monta hyvää rallia, ei voi nostaa yhtä nimibiisiksi muiden yläpuolelle. Mä itse sanon yleensä vain, että me soitetaan metallia… No, riippuu vähän, kuka kysyy. – Mun sanoituksissa ei ole politiikkaa, sanomaa tai syvällisiä merkityksiä, Tardy naurahtaa melkein kiusaantuneena. Jopa mä osaan soittaa niiden riffejä kitaralla, vaikka olen tosi huono kitaristi. NE SKARPIMMAT FLORIDAN MIEHET TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ESTER SEGARRA 24. Toisin kuin uutisotsikoista tutut kotiosavaltionsa kovaonniset koheltajat, nämä floridalaiset tietävät mitä tekevät. Tällä kertaa Tampan tappokone tarjoilee sitä levyltä, jonka nimi on tyhjentävästi Obituary. Ja entäpä sanat. Obituary ei ollut asialla yksin. Morbid Angelin ensimmäinen albumi Altars of Madness ilmestyi samana vuonna kuin Obituaryn Slowly We Rot, ja vuotta myöhemmin Deicide toi julki ensimmäisen pitkäsoittonsa. Se on Obituaryn ja muiden genren sikäläisten pioneerien ansiota. Se olisi väärin, laulaja virnistää. – Mä kirjoitan siitä, mitä biisi mulle kertoo. Mun tekstit saattaa olla vihaisia, synkkiä ja sairaita, mutta ei niitä kannata ottaa kovin tosissaan. – Uudella levyllä on pari älyttömän yksinkertaista biisiä, pirun raskasta luolamiesten laulua. Se alkoi elää omaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa vuonna 2013, kun uutisiin ilmestyi poikkeuksellisen paljon juttuja floridalaisista miehistä, jotka olivat joutuneet mitä ihmeellisimpiin hankaluuksiin – kuka ajeltuaan päissään skootterilla tavaratalossa, kuka jäätyään pakun alle, kun koira vapautti käsijarrun. Aurinkoinen ”Sunshine State” tunnetaan paitsi surkuhupaisista Floridan miehistä myös death metalista. Laulaja pärskähtää nauruun, kun häneltä kysyy, eikö kenelläkään tullut mieleen kunnollista levynnimeä. Mutta ei mua haittaakaan, jos joku sanoo Obituarya death metal -bändiksi. – Yhtäkkiä jossain paikallislehden kannessa saattoi olla Deiciden Glenin kuva. Tampassa perustettu bändi otti Obituaryn nimekseen vähän ennen ensimmäisen albuminsa Slowly We Rotin (1989) ilmestymistä. Sitä mä en muista, missä vaiheessa ihmiset alkoivat puhua death metalista. Simppeleissä biiseissä on groovea. Floridan Orlandossa perustettu Death julkaisi Scream Bloody Gore -debyyttinsä vuonna 1987, ja pian myös Tampassa alkoi tapahtua. – Meidän kotiseudulla oli siihen aikaan sellaisia bändejä kuin Nasty Savage ja Savatage. Me ihailtiin niitä. Varsinkin lainabiisien opetteleminen tuntui tosi vaikealta. – Kaikkien bändien pitää tehdä urallaan yksi levy, jonka kanteen paiskataan pelkkä bändin nimi. Se on yhtyeen kymmenes studioalbumi
”Me ei oteta itseämme liian vakavasti eikä kerätä turhia paineita.” 25
Joku kireämpi ryhmä voisi stressaantua siitäkin, että merkittävimpänä pidetyn musiikin ilmestymisestä on pian kolmekymmentä vuotta. – On biisejä, jotka Obituaryn on pakko soittaa jokaisella keikalla. Sitä meni Yhdysvalloissa kaupaksi yli 200 000 kappaletta, mikä on melkoinen lukema death metal -levylle. Meillä on nykyään oma studio, ja se on tehnyt levyjen äänittämisestä hemmetin hauskaa. Sillä lailla se on vieläkin. – Tuo on makeeta! Mukava kuulla! Kun me palattiin siltä pitkältä tauolta ja alettiin taas antaa haastatteluja, me kuultiin paljon tuollaisia vastaavia juttuja, että oltiin vaikutettu muihin bändeihin, isoihinkin nimiin. Mutta se oli toisenlaista aikaa. – Sen tauon ei pitänyt kestää vuottakaan, mutta sitten kaikilla oli kaikenlaisia omia kiireitään ja aika meni menojaan, Tardy kertoo. Loppuvuodesta 2016 bändi kiersi Eurooppaa Exodusin kanssa ja julkaisi Ten Thousand Ways to Dien, erikoisen äänitteen, jolla on pari uutta biisiä ja kymmenkunta liveraitaa. Me päästiin aika helpolla siitä ajanjaksosta. Darkest Dayn (2009) seuraajaa odotellessa vierähti puoli vuosikymmentä, ja matkalla Inked in Bloodista (2014) maaliskuussa ilmestyvään nimikkoalbumiin on kulunut miltei kolme vuotta. Me taidettiin olla poissa kuvioista juuri silloin, kun skenessä oli tosi hiljaista. Ei metalli voi kasvaa koko ajan suositummaksi. En muuttaisi mitään niiltä levyiltä vaikka voisinkin. – En mä pitänyt metallin hiipumista mitenkään kummallisena juttuna. Onhan se siistiä ja motivoi jatkamaan, Tardy sanoo. Me ei oteta itseämme liian vakavasti eikä kerätä turhia paineita. Nuo heijastukset Obituaryn arjesta ovat vaikuttaneet lukemattomiin elämiin eri puolilla maailmaa. Obituaryn kolmannesta albumista The End Completestä tuli bändin uran suurin myyntimenestys. Floridan mies huhkii hulluna Kun Obituary on aktiivinen, se ei pysy aloillaan. Sen jälkeen bändi julkaisi uusia albumeja entiseen tapaan parin vuoden välein, kunnes hölläsi tahtia hiukan. Obituary on pysynyt tien päällä pitkään juuri siksi, että on ymmärtänyt ajaa tien sivuun silloin, kun siltä on tuntunut. En muista, että me oltaisiin ikinä mietitty koko asiaa. – Loppujen lopuksi Obituary oli poissa kuvioista seitsemän vuotta. Me vain ei soitettu moneen vuoteen. Vaikka asia on tiedossa, rentoja Floridan miehiä sellainen ei kuitenkaan hetkauta. – Jos mä kuuntelen niitä, mun mieleen nousee lähinnä kaikenlaisia juttuja niiltä ajoilta. Nuo biisit löytyvät Obituaryn kahdelta ensimmäiseltä albumilta Slowly We Rotilta ja Cause of Deathiltä (1990), joista on tullut death metalin amerikkalaisia klassikkoja. Mutta vaikka joka paikassa niin lukee, ei pidä paikkaansa, että Obituary olisi hajonnut. Ne on sellaisia kuin meidän elämä silloin oli. Alkuvuoden 2017 se järjeste”Kun me soitetaan keskitempoisia juttuja, niissä on AC/DC-meininkiä.” 26. Hän jatkaa vaatimattomaan sävyyn, että taisi olla ajoituksesta kiinni, että Obituarysta ylipäänsä alettiin intoilla. Kaikki oli silloin niin erilaista. Esimerkiksi erittäin suosittu suomalainen rockbändi Apulanta sai alkunsa vuonna 1991, kun sen perustajajäsenet alkoivat jutella Obituarysta koulun diskossa. Ei me voida lähteä pois soittamatta Chopped in Halfia tai Slowly We Rotia. Bändi levytti ja keikkaili päättäväiseen tahtiin melkein kymmenen vuotta, kunnes päätti pitää hiukan lomaa Back from the Dead -albumin (1997) kiertueista selvittyään. – Meillä ei ole aikatauluja sille, milloin pitäisi tehdä uusi albumi, John Tardy sanoo. Hevin suosio laski vuosikymmenen alussa jyrkästi, eivätkä ysärin lopullakaan juhlineet juuri muut kuin nu-metal-bändit. Me huomattiin jo aikojen alussa, että mitä raskaammin me soitetaan, sen mukavampaa meillä on. – Se tulee mieleen lähinnä silloin, kun kiertue lähestyy ja pitää väsätä biisilista keikkoja varten, Tardy sanoo. – Eikä pidä ollakaan, koska jos katsoo kalenterista, milloin pitää kirjoittaa uusia biisejä, niistä ei tule hyviä. Äärimetalli painui syvemmälle undergroundiin, missä se olikin kotonaan. Siinä mielessä sillä musiikilla on mulle hyvinkin monenlaisia merkityksiä. Vaikka ajo on raakaa, rattia ei pidä puristaa. Floridan mies moittii klassikoita Obituary palasi kuvioihin vuoden 2005 Frozen in Time -levyllä. Kaikkien musiikkityylien suosio vaihtelee, aaltoja menee ja tulee. Yhdeksänkymmentäluku oli metallibändille hyvä aika nostaa kitara naulaan. Se oli parempi vaihtoehto kuin se, että bändi polttaa itsensä loppuun. Jos Tardylta kysytään, Obituaryn varhaistuotannossa olisi paljonkin parantamisen varaa. Selvimmin se näkyy tietenkin metallissa, mutta bändi on sysännyt liikkeelle yllättävämpiäkin kehityskulkuja. Tardy naurahtaa, ettei itse osaa kuunnella niitä sillä korvalla. Siinä tulee muisteltua, millainen ihminen teininä oli, ja millaisia juttuja teki, ja millaista elämä ylipäänsä silloin oli. Scott Burns editoi biisejä leikkelemällä analoginauhasta paloja pois ja niin edelleen. – Joskus on käynyt mielessä, mitä kummaa me oikein ajateltiin, kun kelpuutettiin tuollainen virvelisoundi tai sovitus. Mutta vain periaatteessa. – Kun me aloitettiin, death metal -bändejä ei vielä juuri ollut. Ja kyllä siitä tullaan puhumaan vieläkin
Se on tätä päivää. Death metal -bändin olisi helppo jäädä soittamaan jo käännytetyille, mutta Obituarylla ei ole mitään oudommillekaan yleisöille soittamista vastaan. Ne on hienoja jätkiä, Deiciden Glen ja Steve. Ja bändit ovat kavereita keskenään. Ei siitä ole kovinkaan kauan, kun Obituary keikkaili Cannibal Corpsen kanssa. – Jos tällä aikoo elättää itsensä, pitää tehdä pirusti hommia ja soittaa paljon keikkoja. Basisti Terry Butler ja rumpali Kenny Andrews liittyivät joukkoon 2010-luvulla. – Sellaiset keikat sopii mulle hienosti, Tardy vakuuttaa. Jos ne näkisivät meidän keikan, se saattaisi auttaa niitä hahmottamaan, mistä meissä on kyse. – Mä en ole siinä mukana. Mä sanon aina haastatteluissa, että jos te tykkäätte jostain bändistä, hommatkaa sen levy, käykää keikoilla ja ostakaa T-paita. Mä olen itse enemmän koiraihminen. – Joo, se on aivan selvä juttu. Musiikkibisnes on aivan erilainen kuin Obituaryn alkuaikoina, ja useimpien ammattimuusikoiden on hyvin vaikea pitää alan kehitystä positiivisena. Sittemmin meno on pysynyt hektisenä. Se on mun veljen ja sen tyttöystävän juttu. Mutta kun tilaisuus koittaa, me voidaan hyvin soittaa. Se oli tosi mukava firma, mä sain mennä ja tulla aika vapaasti. – Onhan se hienoa, että me ollaan yhä kuvioissa. Sellainen mahdollisuus sillä on esimerkiksi tämän vuoden Hellfestissä, jossa pääesiintyjinä ovat Linkin Park ja Aerosmith. Glen Benton ja Steve Asheim luotsaavat saatanallista Deicideaan edelleen, Morbid Angel kaavailee uutta albumia tälle vuodelle ja Obituarylla riittää puuhaa pitkälle tulevaisuuteen. lee Obituary-levynsä julkaisuun liittyviä asioita, kunnes lähtee kiertueelle Kreatorin kanssa ja käy läpi kesäfestivaalit. – Ennen mulla oli päivätyö, mutta lopetin sen yhdeksän vuotta sitten. lippupalvelu. – Kyllä mä sen tajuan, ettei jokainen hard rock -jannu tykkää death metalista vaikka yrittäisi. Eivätkä työt siihen lopu. Kuten jo aikoinaan, porukka pitää yhtä: John ja Donald Tardy järjestivät tammikuussa 2016 Tampassa ensimmäisen Florida Metal Festin, joka kokosi yhteen samanhenkisiä bändejä ja niiden faneja. Obituary hoitaa itse kaikki asiansa managoinnista nettisivujen ylläpitoon ja oheistuotteiden suunnitteluun. John Tardy kertoo tyytyväisenä, että Obituary tietää mitä tekee pitkälle vuoteen 2018 saakka. Mehän ei yleensä soiteta jättiyleisöille, jotka on jollekin Scorpionsille ihan perusmeininkiä. Me ei olla mitään taylorswiftejä tai beyoncéja, jotka tienaa laulamalla omaisuuksia. Siinäkin joukossa on silti jengiä, joille tällainenkin meno saattaa maistua. Ei me ehditä tehdä mitään muuta kuin tätä. Hän on perustanut Metal Meowlisha -nimisen järjestön, joka huolehtii kulkukissojen hyvinvoinnista. Vaikka Obituary on tänä vuonna liikkeellä pitkään ja tositarkoituksella, Johnin rumpaliveljellä Donald Tardylla riittää aikaa myös eläinsuojelutyöhön. Tuollaisilla festareillahan niin voi käydä, ja me saadaan samalla olla päivän verran rokkistaroja. Obituaryn nykyisessä kokoonpanossa on kolme perustajajäsentä – John Tardy, kitaristi Trevor Peres ja rumpali Donald Tardy. Mutta voisi se toisaalta paljon huonompiinkin juttuihin sekaantua. Deicide taas soitti meidän Metal Festissä ja auttoi muutenkin. Siitä huolimatta vanhan liiton deathmiehet ovat tukevasti tolpillaan. Mutta sitten bändillä oli niin kovasti kiireitä, että piti valita. Me ollaan ennen muuta livebändi, ja nyt me ollaan kovassa iskussa. Sillä lailla nämä hommat nykyään pysyvät pyörimässä. Bändeillä ei ole helppoa. Jos mä ihan suoraan sanon, niin mun mielestä on puolihullua panna sellaiseen hommaan niin paljon aikaa ja rahaa
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LARS ARDARVE 28. En voi ikinä tehdä levyä, josta kaikki pitäisivät, mutta voin pitää huolen siitä, että pidän siitä ainakin itse. – Olen niin itsepäinen ja itsekriittinen ihminen, etten voi päästää irti mistään tuossa vaiheessa. Ihminen on täydellinen vasta sitten, kun hän oppii hyväksymään oman epätäydellisyytensä. – Taistelen musiikkia tehdessäni jatkuvasti pienimpienkin yksityiskohtien kanssa. KOHTI IHMISYYDEN TODELLISTA VALOA E letään yhdeksännen Pain of Salvation -albumin julkaisupäivää. Niin kauan kun voi sanoa noin, se tarkoittaa todellisuudessa, että ei ole tyytyväinen aikaansaannokseensa. Palaan levynteon aikana taaksepäin niin monta kertaa, että voin allekirjoittaa jokaisen asian levyllä. Vaikka In the Passing Light of Day -niminen teos on ollut valmis jo kuukausien ajan, laulaja-kitaristi Daniel Gildenlöw myöntää saman tien, ettei hänellä ole ollut aikaa etääntyä albumista tai rakentaa epäilyksiä sen suhteen. – Lopulta, kun itse musiikki on valmis ja olemme lähettäneet sen levy-yhtiölle, sen kanssa työskentely ei ole läheskään lopussa. Sanon usein, että kaikkein hirvein sanonta ihmiskunnan historiassa on ”tämä on tarpeeksi hyvä”. Vuosikaudet ihmismieltä progressiivisen metallin kautta tulkinneen Pain of Salvationin Daniel Gildenlöw sisäisti tämän opin vasta kohdattuaan oman kuolevaisuutensa. Tämän albumin kohdalla tein paljon töitä kansitaiteen kanssa ja osallistuin myös musiikkivideoiden tuotantoon, minkä jälkeen aloimme tehdä valtavaa urakkaa ennakkovarausten kanssa
– Me tarvitsemme menetyksen tuskaa kulkeaksemme eteenpäin. – Voisi kai sanoa, että olemme edenneet albumin kanssa jo vuoden ajan 200 kilometrin tuntivauhdilla, eikä minulla ole siten ollut aikaa epäröidä mitään siihen liittyvää. Ikään kuin he laulaisivat niidenkin kautta. Sen takia on erityisen palkitsevaa, että albumi on nyt julkaistu ja kaikki kuulevat, minkä kanssa olemme kamppailleet näiden mutkikkaiden viime vuosien ajan. Kristoffer... – Itselleni bändi on aina tiivis perhe, ja voit varmasti kuvitella, miltä perheenjäsenen menettäminen tuntuu. Se on eräänlaista äärimmäistä empatiaa. – Tällaiset tilanteet saavat epäilemään itseään ja koko bändin mielekkyyttä. – Menetyksen kääntöpuolelta löytyi se tosiasia, että Pain of Salvation on koostunut vuosien ajan eri tavalla uskomattomista ihmisistä. He kaikki olivat, ja ovat edelleen, todella tärkeitä ihmisiä elämässäni, eikä heitä voi suoranaisesti korvata kukaan. Daniel myöntää, että tie vanhan kokoonpanon hajaantumisen ja uuden löytymisen välillä oli niin pitkä, että se sai epäilemään, onko menetyksiä koettu jo liikaa. Ennen kuin valitsimme Ragnarin [Zolberg], meillä oli jäljellä viisi vaihtoehtoa. Olen aina tiennyt, että tämän bändin ydin koostuu muusikoista. ”Progemetallinen konseptialbumi lihansyöjäbakteerista. Elämä veitsenterällä Juuri kun Pain of Salvation oli rakentanut itsensä uudelleen ja kaikki oli pedattu valmiiksi uutta musiikkia varten, elämä puuttui peliin odottamattomalla tavalla. Olen huomannut, että laulavat muusikot ilmaisevat syvimpiä tuntemuksiaan myös soittimillaan. Heitä yhdisti yksi asia: He kaikki olivat bändiensä keulahahmoja. Molemmat Johanit... Alkuvuodesta 2014 Daniel Gildenlöw kiidätettiin sairaalaan viiltävien selkäkipujen takia. Menetysten kääntöpuoli Vajaat viisi vuotta sitten julkaistun Road Salt Two -albumin jälkeen vaikutti hetken aikaa siltä, että koko Pain of Salvation on hajoamispisteessä. – Kun etsimme korvaajaa Johanille [Hallgren], oli täysin selvää, ettemme etsi vain kitaristia. – Tiedän astuvani lukemattomille varpaille sanoessani näin, ja tietenkin on olemassa paljon poikkeuksia, mutta olen aina uskonut, että omasta sisimmästään eniten musiikilleen antavat ihmiset myös laulavat. Kun asian muotoilee noin, se ei varsinaisesti puhuttele luovaa säveltäjää tai runoilijaa sisälläni!” 29. Fredrik... Varsinkin jos menettää heistä useita. Kun kaikki muut ihmiset ympärillä jatkavat elämäänsä ja keskittyvät perheisiinsä, sitä kysyy itseltään, onko itse se kaistapää, joka ei osaa päästää irti bändistä, jonka ympärille on rakentanut elämänsä niin kauan kuin jaksaa muistaa, Daniel huokaisee. Ei vain kitaristeista, basisteista tai rumpaleista, vaan luovista muusikoista, jotka haluavat säveltää, laulaa ja soittaa melkein mitä tahansa. Laulaja-kitaristeja, jotka myös sävelsivät bändeilleen. Keskityin siis menettämieni bändikavereiden suhteen tähän tunteeseen ja käänsin sen ympäri, jotta kykenin näkemään isomman kuvan ja ymmärtämään, että musertavimmatkin muutokset voivat johtaa johonkin hyvään
Olen nähnyt, kuinka ystäväni oli häviämässä taistelun sairautta vastaan. Asioita, jotka meidän on tehtävä tulevaisuudessa. En ole täydellinen versio itsestäni. – Kesäkuun alussa olin paremmassa kunnossa kuin vuosiin ennen sairaalaa. Joka toinen päivä minut leikattiin auki. Asioiden tärkeysjärjestys Monet vakavasti sairastuneet tietävät, että oman haavoittuvaisuutensa kohtaaminen saa tekemään suuria lupauksia itselleen. Se karisti pienimmätkin epäilykseni bändin suhteen. En ollut koskaan hermoillut esiintymistä niin paljon. Kesti peräti toiseen kappaleeseen asti, että itsesuojeluvaistoni romahti täysin. Joka toinen päivä pysyin paremmin tolkuissani ja keskityin selviämään syömisestä. Nainen kertoi, että on toimittava heti, koska nyt puhutaan minuuteissa vakavammaksi muuttuvasta tilanteesta. Olin saanut fysioterapeuteilta tarkan saliohjelman. En tiennyt, kestääkö kroppani tunnin keikkaa. – Ollessani sairaalassa sain faneilta paljon rohkaisevia viestejä. Todella moni yritti loihtia hopeareunusta sysimustalle pilvelle siitä, että jos ikinä paranen, voin ainakin kirjoittaa kokemuksesta hienon konseptialbumin. Nousen lavalle, laulan kappaleet ja sillä selvä. En elä täydellisen terveellistä elämää. – Aluksi minulle vakuuteltiin, ettei kyse ole mistään normaalia lihassärkyä vakavammasta. – Puolet minusta sanoi itselleni: ”Helvetin idiootti! Lopeta! Pysy paikallasi! Tapat itsesi!” Samaan aikaan toinen puoli minusta huusi takaisin: ”Turpa kiinni! Saatan kuolla tänään! Haluan elää viimeiset hetkeni täysillä!” Maksoin tämän kaiken viikkokausien kivuilla, mutta se oli ehdottomasti sitä kuuluisaa hyvää kipua, Daniel nauraa. – Sain silti omituisen päähänpinttymän. En osaa vieläkään viettää elämääni stressaamatta. Sen sijaan kävin jossain suurimman paniikin ja äärimmäisimmän rauhan keskellä.” 30. Asioita, joita emme ole kyenneet tekemään. En ollut silti varma, kykenisinkö soittamaan koko keikkaa. Kun ymmärsin kuoleman olevan elämää todennäköisempi, koko elämäni ei vilissyt silmissäni filminauhan tavoin. Luonani kävi tusinan verran lääkäreitä, jotka rauhoittelivat minua hymyillen, mutta aloin nähdä totuuden heidän silmissään. Vahvuuksia heikkouksista Näin voimakkaasti elämää vavisuttavan kokemuksen luulisi heijastuvan luovan ihmisen tekemisiin vuosia eteenpäin. Sen sijaan kävin jossain suurimman paniikin ja äärimmäisimmän rauhan keskellä. Pian minuun alettiin pumpata useanlaisia kipulääkkeitä ja ainakin kuutta erilaista antibioottia, mikä alkoi herättää epäilyksiä. Tuntemaani elämää ei hetken aikaa ollut olemassa. – Maatessani sairaalan äärimmäisen steriilissä ja epäinspiroivassa ympäristössä en nähnyt ihan ensimmäiseksi sitä mahdollisuutta, kuinka tämän kaiken voisi vielä jonakin päivänä kanavoida musiikiksi. On silti uskomattoman rauhoittavaa palata siihen typistettyyn listaan, joka muistuttaa minua oleellisesta. – Nyt elettävän hetken kannalta merkittävä asia tässä listassa oli, että huomasin kuolemanvakavassa tilanteessakin Pain of Salvationin olevan edelleen mukana sillä. – Se oli vankkumaton päämääräni ja aloin kuntouttaa itseäni keikkaa varten. – Hetkeä myöhemmin naispuolinen kirurgi ryntäsi huoneeseeni ja kertoi, että minut on leikattava auki. Tärkeintä on se täyttymyksellinen valaistumisen tunne, jonka kokee tilanteessa, jossa kaikki elämän tärkeimmät asiat kirkastuvat silmissä. Onnistuin noudattamaan sitä peräti viikon verran, kunnes aloin nostaa painojen määrää omin päin. – Makasin päivät pitkät kyljelläni kärsien lääkityksestä huolimatta valtavista kivuista. Kysyin kirurgilta, tehdäänkö tämä heti aamulla. Viimeinen lääkäri oli jo harvinaisen kaunistelematon ja totesi ilmettään väräyttämättä, että olen altistunut hengenvaaralliselle lihansyöjäbakteerille ja minuun tullaan pumppaamaan ”lääkkeiden atomipommia” vastaava määrä antibiootteja. Daniel oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei hän ammentaisi tätä kaikkea ikinä musiikiksi asti. En vietä tarpeeksi aikaa perheeni kanssa. Pitää huolen siitä, että selviää yhdestä päivästä kerrallaan. Olin jo joutunut jättämään väliin mahtavan keikan progeristeilyllä ja kiertueen Transatlanticin kanssa, enkä voinut sietää ajatusta, että minun olisi jälleen maattava sängyssä tämän keikan aikana. Olen nähnyt sen, kuinka tällaisissa tilanteissa aletaan luvataan asioita, joista ihminen ei kykene pitämään kiinni. Ei. Ei. Kaikki oli toivottoman hidasta ja tuskallista, enkä kyennyt keskittymään mihinkään hetkeä kauempaa. Ei. – Ei. Se ei tietenkään ollut mikään hyvä idea, minkä sain kokea karusti julmina kipuina. Luonnonvalinta teki päätökset puolestani. Se lista on niin pitkä ja musertava, että se hämmentää meitä koko ajan, jolloin menetämme otteemme oikeasti tärkeistä asioista. – Pääsin kotiin sairaalasta [vuoden 2014] huhtikuun puolivälissä ja edessäni oli pitkä toipilasaika. Pakkomielteinen toipuminen Daniel tunsi menettäneensä sairaalassa kuukausia elämästään, eikä se sopinut aina eteenpäin kulkevaan ihmisluonteeseen. ”Kun ymmärsin kuoleman olevan elämää todennäköisempi, koko elämäni ei vilissyt silmissäni filminauhan tavoin. Siinä vaiheessa aivot kävivät jo täydellä ylinopeudella. Pain of Salvationille oli sovittu keikka Sweden Rockissa kesäkuun alussa. Danielin lihaan pesiytyneen bakteerin alkuperää voi vain arvailla, mutta mies vietti kuitenkin seuraavat kuukaudet sairaalassa ”selkärankaan ulottuva reikä selässään”. – Tärkeintä ei ole se, muuttuuko elämä kohdattuaan kuoleman vai ei. – Olen nähnyt vastaavan tilanteen niin monta kertaa ympärilläni, etten kyennyt olemaan naiivi sen suhteen. – Sairaalassa ei ole hyvä merkki, jos luoksesi tulee koko ajan korkea-arvoisempia lääkäreitä. Olen nähnyt, kuinka äitini taisteli syöpää vastaan. Tämä sai hänet puskemaan itsensä äärirajojen toiselle puolen tervehtymisensä aikana. Ei. Aloin eläytyä musiikkiin täysillä ja hypin tavalliseen tapaani ympäriinsä kuin kaistapää. – Heräämme jokaiseen arkipäivään päässämme valtava lista asioita. Olin kuin raihnainen vanhus, joka ei pysy lääkityksen takia hereillä muutamaa tuntia pidempään tai pääse edes portaita ylös omillaan. – Vain muutamissa hetkissä ehdin käydä läpi kaikki ne vaihtoehdot, mitä kaikkea tästä voi seurata. Saa syötyä jotain, näkee perhettään, kestää kivut ja pitää lääkärit ajan tasalla. – Sovin itseni kanssa, että otan rauhallisesti ja selviän keikasta. Pyrimme aina olemaan täydellisiä versioita itsestämme, ja vaikka emme kykenisi siihen, nuo käänteentekevät hetket vievät meitä eteenpäin. – Jos sairaala-ajassa oli jokin hyvä puoli, niin se osoitti, millaista elämä on listan kutistuessa kaikkein oleellisimpiin asioihin. En tiennyt, pystynkö laulamaan kunnolla, koska olin menettänyt sairaalan aikana oktaavin verran äänialastani. Ymmärsin, miten tärkeä osa elämääni tämä musiikki on. Asioita, jotka meidän on tehtävä tänään. Siihen oli outoa turvautua. Elämäni ei muuttunut täysin tämän jälkeen
Pelkäsin, että jos kappale on liian pitkä, sen melodia ei tavoita ikinä kovin montaa ihmistä. – Ymmärsin pian, ettei näin voimakkaasti ulos pyristelevää kokemusta voi sivuuttaa. Irti inhimillisistä estoista In the Passing Light of Daystä muodostui sävyltään Pain of Salvationin raskain albumi vuosikymmeneen, mutta sen rujon pinnan alla sykkii inhimillinen hauraus. Tiesin, että palaisimme raskaampaan ilmaisuumme. Etsin sen version, joka herättää minussa eniten tunteita. – Kun lopulta aloin kirjoittaa musiikkia, huomasin kuitenkin nopeasti, että kaikki koettelemuksen nostattamat tunteet leijailivat ympärilläni. Kaikki ne ääripäästä toiseen heilahdelleet tunteet huusivat rinnalleen koko ilmaisumme äärimmäisimpiä laitoja. Jos laulutai kitararaita ottaa oikealla tavalla mahanpohjasta, siinä on sitä jotain. Jos hyväksyy nämä asiat, voi olla hieman enemmän sinut itsensä ja musiikkinsa kanssa. Hajottaa ne ideat kolmeksi kappaleeksi. Kun asian muotoilee noin, se ei varsinaisesti puhuttele luovaa säveltäjää tai runoilijaa sisälläsi, Daniel nauraa. – Yritin miettiä, miltä kuulostaisi konseptialbumi sairaalasta ja lihansyöjäbakteerista. Ei. – Sitten huomasin olevani tekemässä musiikkia tunteen sijaan järjellä. – En voi sanoa, että haluaisin vuoden 2014 kaltaisten asioiden toistuvan saadakseni siitä inspiraatiota, mutta nämä koettelemukset olivat hyväksi levylle. Ihminen ei ole täydellinen olento, eikä hänen tekemänsä musiikin kuulu olla epäinhimillisen täydellistä. – Yritin moneen otteeseen leikata kappaletta osiin. Kertosäemelodian syntyessä aavistin heti, että tämä tulee olemaan albumin päätöskappale, mutta en ikimaailmassa halunnut sen kasvavan moisiin mittoihin. – Olen halunnut työskennellä Daniel Bergstrandin kanssa siitä päivästä lähtien, kun kuulin Meshuggahin ensimmäisen albumin sen ilmestymisen aikoihin. Daniel ehdotti sitä minulle itse, ja sanoin heti, että kyllä, nyt olemme samalla sivulla. Daniel työskenteli juuri tällä tavalla, ja huomasimme rakentavamme albumia kuin riivattuina. Saatan itse äänittää jonkin lauluraidan parikymmentä kertaa, mutta en etsi joukosta virheetöntä versiota. Päästin irti näistä ajatuksista ja annoin vaistoni viedä kappaletta eteenpäin. – Teen musiikkia aina. – Nykyään monet tuntuvat äänittävän kymmeniä ottoja, silppuavan ne osiin ja kokoavan palapelistä sen yhden ”täydellisen” oton, joka ei tunnu miltään. Päässäni muhii yhtäaikaisesti kourallinen albumeita kerralla. Sekä raskaimpia riffejä että hauraimpia melodioita syntyi kuin itsestään. Ei se lihansyöjäbakteeri itsessään, vaan ennemmin kaikki ne tunteet, jotka syntyivät omien vahvuuksieni ja itsepäisyyteni joutuessa vastatusten menetysteni ja kuolevaisuuteni kanssa. Siihen, kuinka me kaikki pyrimme olemaan täydellisiä versioita itsestämme. Jos aikoo tehdä musiikkia, johon vuodattaa aidosti koko sydämensä, on kirjoitettava niistä asioista, jotka merkitsevät omalle ihmisyydelle eniten. Siispä jo vuonna 2013, Road Salt -kiertueiden jälkeen, olin varma, mihin suuntaan musiikkimme tulisi seuraavaksi kulkemaan. Hän ei ole koskaan juossut trendien perässä ja on tehnyt aina ennemmin ”rumalla tavalla kaunista soundia”. 31. – Joskus kaikkein epätäydellisin otto saattaa olla kaikkein täydellisin. Ja minähän rakastan rumankaunista musiikkia! – Viimeinen niitti oli se, että Danielilla on tapana työskennellä studiossa vanhan liiton tavoilla. Kerrankin minun ei tarvinnut olla se tyyppi, joka joutuu ylipuhumaan tuottajan hyväksymään orgaanisemman lähestymistavan soundeihin tai rumpuihin. – Lopulta havahduin ajatukseen, jonka sisäistin jo sairaalassa. – Yli 15-minuuttinen nimikkoraita on monella tapaa osoitus siitä, kuinka päästin lopullisesti irti estoistani ja annoin musiikin virrata itsekseen. Progemetallinen konseptialbumi lihansyöjäbakteerista. Se hetki mursi lopullisesti jään albumin tekemisen ympäriltä. Osa musiikista julkaistaan joskus, osa jää ikuisiksi ajoiksi tajuntaani. Rumaa, kaunista, särmikästä Pain of Salvation työskenteli In the Passing Light of Dayn kohdalla edellisistä albumeistaan poiketen metallituottajan kanssa. Pelkäsin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä haluan laululla sanoa. Suurin osa suosikkikappaleistani on muutaman minuutin pituisia, intensiivisiä sävellyksiä, jotka jättävät valtavan nälän kuulla lisää. Daniel kertoo olleensa matkalla tähän suuntaan jo ennen sairastumistaan, mutta myöntää vuoden 2014 tapahtumien muovanneen albumia ratkaisevalla tavalla. Albumin soundeja ruuvaamaan valittiin muun muassa Meshuggahia ja In Flamesiä tuottanut mies
”Wolfheartin taustalla tulee tehtyä duunia niin intensiivisesti, että aikaa palaa sama määrä, oli bändejä kasassa yksi tai neljä.” 32
Wolfheartin taustalla tulee tehtyä duunia niin intensiivisesti, että aikaa palaa sama määrä, oli bändejä kasassa yksi tai neljä. – Onneksi Wolfheartin tiimoilta on saanut pidettyä aika hyvän tempon kaikessa tekemisessä, joten ainakaan tylsyyden vuoksi ei ole tullut vielä mieleen laittaa sivuprojekteja tulille. – Musiikin kirjoittaminen on tapa tulla toimeen ympäröivän maailman kanssa. Otin noihin aikoihin ehkä pari kuukautta kitaratunteja, minkä päätteeksi piti soittaa jokin oppimansa biisinpätkä. Ne on niin henkilökohtaisia, ettei niiden esittämistä voi edes harkita. B efore the Dawn, Black Sun Aeon, Routasielu, The Final Harvest, Dawn of Solace. Se juontaa juurensa maailmaan, jossa Tuomas kokee elävänsä koko hereilläolonsa ajan. Selkeyttäneet sitäkin enemmän. Kaikki lähti muutamista palikkabiiseistä, niistä muutamasta oppimastani soinnusta, ja se musiikin sisäänrakennettu terapeuttinen voima pääsi valloilleen. – Niin kauan kuin muistan, eli noin yhdeksänvuotiaasta asti, kaikki oma soittamiseni on ollut jonkin uuden luomista, ei niinkään soittamisen opiskelemista. Se kuuluu albumilla monesta kulmasta. – Suurin muutos tapahtui sosiaalisella puolella, kun suhteellisen laajaa porukkaa yhdessä pitäneet voimat otettiin välistä pois. Neljä vuotta sitten Tuomas antoi niskalaukauksen mainituille akteille, mutta tuhkista nousi saman tien yksi uusi bändi, Wolfheart. Samasta syystä näitä kappaleita ei kuulla keikoilla. Tämä kokoonpano on avannut lukemattoman määrän ovia jo sävellysja sovitusvaiheessa. – Henkilökohtainen sisäinen tyhjyys, jonka suuruutta tulee aika ajoin ihmeteltyä, tuntui luontevalta punaiselta langalta, jota lähteä syväluotaamaan musiikissa. – Siitä asti olen panostanut kaiken energiani oman musiikin tekemiseen. Samalla se oli kuitenkin oman musiikillisen oksan sahaamista, sillä omat treenitunnit ei riitä siihen, etteivätkö omat kyvyt jonkin soittimen kohdalla rajoittaisi biisien kirjoittamista. Sisimmän kanavoiminen musiikiksi on Tuomakselle luonnollisin tapa säveltää. Kun Before the Dawnin sisältä ja ulkoa vastaan hanganneista asioista on päästy eroon, voin keskittyä oleelliseen. Tietyt kappaleet viiltävät suoraan juuri tämän teeman luihin ja ytimiin, osa taas kiertää aihetta hieman kauempaa ilman sen suurempaa henkilökohtaista yhteyttä. – Wolfheart heijastelee koko elämääni. Tämä kipinä on vienyt Tuomasta kuluneen neljäntoista vuoden aikana kovaa vauhtia eteenpäin. Siitä alkanut eristyneisyys loi albumille pohjan. – Debyytin DIY-asenne oli todella tärkeä koko homman starttaamisen ja oman motivaation uudelleenlöytämisen kannalta. Viihdyn aika hyvin omissa oloissani, ja tällaiset musiikkiin liittyvät kokoontumisajot keikoilla tai studiossa ovat olleet aika kantava voima monessa ystävyyssuhteessa. – Muusikkona ehtii tuskin kehittyä paremmaksi, jos isoin draivi on koko ajan musiikin kirjoittamisessa! Noin muuten olen ehkä löytänyt ihmisenä vähän paremmin paikkani, joka on tosin aika kaukana muusta maailmasta ja ihmisistä. Tuomas Saukkonen saattaa olla yksinäinen susi, mutta hänen luotsaamansa Wolfheart on matkalla yhä laajemman metallikansan tietoisuuteen. – Tyhjyys on se kantava voima, johon koko albumi uppoaa. Kun pääbändi toimii purkukanavana omalle elämälle, sivuprojekteja ei tarvita samalla tavalla. Vuokrasin alkuvuodesta 2016 kämpän Ateenasta ja menin sinne kuudeksi viikoksi kirjoittamaan biisejä ja väsäämään demoja. Vaikkei urakka ole varsinaisesti keventynyt, yhteen luovuuden kanavaan panostaminen on kuljettanut Wolfheartin läpi tarpeellisen tien. Terapeuttina tyhjyys Kolmas Wolfheart-albumi kantaa nimeä Tyhjyys. PALJON MELUA TYHJYYDESTÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA VALTTERI HIRVONEN 33. Tuomas kertoo, että liike muutti yhtäältä kaiken ja toisaalta ei mitään. Eli eivät kaikki nämä vuodet ole tehneet elämääni yksinkertaisemmaksi. Menneisyydessä Tuomas Saukkonen saattoi julkaista tukun albumeita vuodessa ja miehen vuorokaudessa tuntui olevan loputtomasti tunteja. En ollut edes tuolloin malttanut opiskella mitään valmista biisiä. – Winterborn on vieläkin omista levyistäni selkeästi kolmen kärjessä, mutta on sanomattakin selvää, että uudella levyllä soittaa aivan eri tasolla oleva bändi. Toisinaan kappaleet tulevat niin syvältä hänen sisimmästään, että niiden olemassaololla on liiankin raaka syy. Jokaiselta albumiltani voi löytää tiettyjä kappaleita, jotka ovat olemassa sen takia, ettei pääni romahtaisi. – Tyhjyys ei ehkä ole miellyttävin asia, mutta se on kotoisin mielentilasta, jossa vietän valtaosan elämästäni. Jopa niin kovaa, että hän kertoo kiteyttäneensä asioita vasta pitkällä aikajäänteellä
Mutta se murjova alavire ja sitä pehmentävä melodisuus on täysin tietoisesti luotu asia, joka tuskin jättää ketään täysin kylmäksi. Se kiteyttää luovuutta ratkaisevalla tavalla. Tätä alleviivataan entisestään sekä puhtailla että aggressiivisemmilla vokaaleilla, Tuomas linjaa. – Sävellän albumia aina biisi kerrallaan. Joskus tulevaisuudessa saatan pistää pystyyn Routasielun kaltaisen suomenkielisen projektin, mutta Wolfheartin kanssa englanti tulee olemaan se pääasiallinen ilmaisukieli. – Teimme Before the Dawnin ensimmäisen Euroopan-kiertueen Katatonian kanssa yli kymmenen vuotta sitten, enkä näe tuossa mitään eroa tähän meneillään olevaan rundiin [Insomniumin ja Barren Earthin kanssa]. – Sen ohella pitäisi paaluttaa kesän aikana viherduuneissa sellaiset 20–30 työmaata valmiiksi, ennen kuin omat keikat ja talven sävellyshommat vievät jälleen mennessään. Pääsääntöisesti säveltäminen on aika vapaata tajunnanvirtaa, joka alkaa yhdestä pisteestä ja päättyy toiseen eikä koostu irrallisten riffien tai melodioiden palapeleistä. Ainakin Wolfheartin kanssa kirjoitan suomeksi todella henkilökohtaisia sanoituksia, koska äidinkielellä kykenee ilmaisemaan itseään paljon englantia syvemmin. Jokainen kuulija on tietenkin yksilö, enkä kykene ikinä rakentamaan kaikkia miellyttävää soundia. Oman itsensä riivaama Wolfheartin dynaamiset kappaleet saattavat edetä lyhyen ajan sisällä melankolisimmasta akustisesta hiipivyydestä raskaimman runttaamisen kautta jylhiin tunnelmiin, mikä kuuluu Tyhjyydellä entistä välittömämmin. Koko Tyhjyyden esituotanto ja suurin osa äänityksistä saatiin mahtumaan edelliseen talvilomaan, jolloin arki rakentui täysin musiikin ehdoilla. Luovuuden syklit Moni muusikko elää jatkuvassa kiertue–studio-kierteessä pitääkseen bändinsä elossa. Toiminnan kannattavuus on keskittynyt yhä enemmän keikkailuun, mutta Wolfheartin näkökulmasta muutos ei ole ollut ratkaisevan suuri. Levyt eivät myy entiseen malliin ja musiikkia kuunnellaan cd-soittimen sijaan netistä, mutta kyllä bändi löytää halutessaan yleisönsä ja paidat käyvät yhä kaupaksi. – Festaripuolella olen joutunut vähän karsimaan duuneja, siitä yksinkertaisesta syystä, että viikonloput loppuvat kesken, mutta mahtuu sinne bändihommien sekaan silti muutamia festivaalituotantojakin. Wolfheart jatkaa Tuomaksen bändien tapaa käyttää sanoituksissa sekä suomea että englantia. – Viherrakentajan työ pitää kiireisenä sen ajan, kun maa on sula. Wolfheart on edelleen verrattain nuori bändi, mutta hommat ovat nyt lähdössä hyvään vauhtiin Euroopassa. – Tämä tapa tehdä yksi suomenkielinen biisi per levy ei ole ollut niinkään suunniteltu, mutta se on toiminut hyvänä jakona kokonaisuuksia ajatellen. Yhtä moni tekee täyttä päivätyötä bänditoiminnan ohella. Deadlight-albumi nousi monella tapaa Before the Dawnin tuotannon ja tuonaikaisen kokoonpanon kulminaatiopisteeksi. – Festarin suunnalta tuli kyselyä aiheesta jo vuosi sitten, mutta vasta nyt tämä tuntui ajankohtaiselta ja otin yhteyttä bändin jätkiin. On siellä muutenkin sellaisia juttuja, jotka pistävät lähinnä hymyilyttämään, mutta se on kaiken kaikkiaan symppis levy vielä näin kymmenen vuotta jälkikäteenkin. – Biisejä syntyy tietenkin ympäri vuoden, mutta itse levyn tekeminen on jotenkin paljon luontevampaa, kun siihen voi keskittyä sataprosenttisesti. – Albumia tulee kuunneltua toisinaan vieläkin, ja kyllä se kuulostaa omaan korvaan juuri siltä, miltä sen tuolloin pitikin. Tämä on/off-sykli on ollut jo vuosia todella hyvä musiikintekemisen kannalta, Tuomas sanoo. Sävellän siis näille mielikuville soundtrackiä. Eiköhän tässä pysytä liikkeellä kuin riivattuna, vaikka bändejä on neljän sijaan yksi ja kaikki tuottamishommatkin karsittu pois! ”Jokaiselta albumiltani voi löytää tiettyjä kappaleita, jotka ovat olemassa sen takia, ettei pääni romahtaisi.” 34. – Suomen kieli on paljon monimerkityksellisempää kuin englanti. – Kunhan tämä meneillään oleva rundi on taputeltu, Tyhjyys -albumin julkaisu on jo käsillä. Viime vuosina musiikintekijät ovat alleviivanneet bändielämän muutoksia. Pian sen jälkeen teemme minirundin Espanjan ja Portugalin suunnalla, minkä päälle heitämme muutamia klubikeikkoja täällä Suomessa ja lähdemme Insomniumin kanssa Ruotsiin ja Norjaan vielä ennen kesän festareita. Näen mielessäni kuin maalauksen tai stillkuvan elokuvasta, jonka tunnelman haluan vangita musiikkiin. – Duuniahan tämä tietenkin vaatii. Voisi luulla, että bändien määrän vähentyminen olisi helpottanut Tuomaksen kiireitä, mutta tosiasiassa käsillä on lähes yhtä tekemisentäyteinen vuosi kuin ennenkin. Loppuaika on ”talvilomaa”, joka on parhaillaan kulunut albumia työstäessä ja Eurooppaa kiertäessä. – Tuskin se homman ydin on mihinkään muuttunut. – Olen hakenut viimeistään Black Sun Aeonin debyytistä [2009] lähtien aika selkeää visiota, jossa alavireisten kitaroiden ja säröbasson luoma valli kohtaa akustisten soitinten luoman kontrastin. Tuomaksen rutiinit ovat siinä mielessä erikoisia, että hänen muusikonelämänsä kulkee vuodenaikojen mukaan, sykleissä istutustöiden ja luovien jaksojen välillä. Samalla uskon, että suurin vimma intohimonsa kanssa etenemiseen syntyy omasta itsestä. Henkilökohtaisesti tuo keikka tulee olemaan kesän ehdottomia kohokohtia. Uskon, että ne ajan kanssa luodut työkalut auttavat paljon. – Jouduin soittamaan rumpalitilanteen takia kaikki rummut levylle vuorokauden varoitusajalla, treenaamatta yhtään. Varmasti nyt tekisi monia asioita paremmin, mutta en silti lähtisi muuttamaan albumilta yhtään mitään. Biisien tunnetilat rakentuvat muutamista niin vahvoista mielikuvista, että ne kantavat läpi koko levyn. – Wolfheartin soundi rakentuu samalle pohjalle, jota on saatu jalostettua joka levyllä vähän pidemmälle. Kaikki olivat niin innoissaan ideasta, että eihän siinä auttanut muu kuin ottaa keikka vastaan! – Kaikki Before the Dawnin vuodet eivät ehkä olleet ruusuilla tanssimista, mutta toisinaan niitä biisejä on kovastikin ikävä. Uusi aamunkoitto Tuomaksen tunnetuin bändi Before the Dawn yllätti jokin aika sitten ilmoituksella, että bändi juhlistaa Deadlight-albuminsa kymmenvuotispäivää kesän John Smith -festareilla. – Yleensä puolet levystä syntyy niin voimakkaana hyökyaaltona, ettei siinä ehdi edes miettiä mitään. Toinen asia on säilynyt läpi aikojen, aina ensimmäisestä Before the Dawn -albumista (My Darkness, 2003) Tyhjyyteen: tunnistettava tavaramerkkisoundi, joka maalailee vahvoja mielikuvia raskaiden muurien takaa. Työkalut musiikin ympärillä ovat totta kai vaihtuneet ja musabisnes elää omaa elämäänsä, mutta ei se tietty bänditoiminta tai skene bändien ympärillä ole juurikaan muuttunut
Biisit soundaa meiltä joka tapauksessa, vaikka tehtäis millasta, ja se on tuntunut todella vapaalta ympäristöltä luoda. Jos nyt on pakko selkeyden vuoksi valita, niin doombändihän me ollaan, Timo pistää. Sitä pitää kysyä yhtyeen laulajalta, basistilta ja biisinikkarilta Timo Ketolalta. Mutta yhtyeen jäseniin iski jo aivan sen alkutaipaleella doomkärpänen, ja alkoi Saint Vitusja Reverend Bizarre -fanitus. Tyylillisiä suuntia ei puida sen kummemmin, varsinkaan juuri nyt, kun luomispöytä on ammennettu uuden levyn valmistuttua melkoisen puhtaaksi muutenkin. Tai no, aivan alkutaipaleella bändi veti Black Sabbathia ja Danzigia covereina. Lopputulos on vähän epäortodoksinen doom. – No se onkin kyllä hankala kiteyttää. Caskets Open ryhtyi tekemään omia biisejä, joita tulikin vauhdilla. Jos kakkoslevy tehtiin siltä pohjalta, että laitetaan se aivan täyteen musaa, niin tällä kertaa haluttiin mahduttaa kaikki vinyylimittaan, mikä tarkoitti, että biisejä mahtui nyt mukaan kuusi. Caskets Open kertoo liukuneensa sujuvasti marginaaliin jo aikoinaan, ensimmäisen demonsa myötä, eikä tuore kolmas albumikaan tule viemään genrejä fuusioivaa doomyhtyettä stadionkeikoille. – Ihan alussa se oli meille jonkinlainen päätös vetää doomia, mutta tokalle levylle piti jo alkaa kaivella ihan omia genren ulkopuolisiakin vaikutteita, esimerkiksi Carnivorea, Type O Negativea ja vastaavia. Ja sitten meihin on vaikuttanut kaikki jylhä ja jäykkä – stoner, Electric Wizard – mutta myös moni löysempi poljento. Jatkumon kolmonen, helmikuun alussa julkaistu Follow Nothing (Ranka), taas ottaa oikeudekseen olla kumartamatta enää yhtikäs mihinkään yksittäiseen suuntaan, genreen tai odotukseen. – Mä tein riffit, rakenteet ja sanat, kuten tähänkin asti. Sitten tehtiin porukalla sovitukset ja tietenkin kaikenlaisia muutoksia, mitä yhdessä tuli eteen. Ollaan vähän tämmönen omituinen uniikkiporukka, joka joko uppoo jengiin tai sitten ei. – Totuus on, että kyllä me luisuttiin oikeastaan jo ekan demon jälkeen sujuvasti marginaaliin. Luovaa ja luonnollista Timo, miten Follow Nothingin kappaleet syntyivät. KYMMENEN VUOTTA ARKUT AUKI TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVAT VILHELMIINA LAAKKONEN 36. Debyytti But You Rule (2010, Streaks) oli pullollaan rankkaa ja synkeää hidastelua, raahaavuutta ja klassisia doomvaikutteita. Osa niistä päätyi demolle, ja melko pian löytyi sopiva levy-yhtiökin. Levy on silkkaa tyylilajien salaliittoa, jossa samassa kattilassa kiehuvat doomin lisäksi punk, kuolometalli, black metal, stoner ja varmaan jokin muukin. Ei ole mitään filttereitä. Mikäs bändi Caskets Open nyt lopulta oikein mahtaa olla. Kappaleet ja levyt tulee sellaisiksi kuin tulee. Uudemmista vaikutteista voisi mainita ehkä primitiivisen black metalin tai post-punkin. Dark Left Behindissa Antti Ronkainen [kitara] oli mukana sävellystyössä, ja Birthday on Pyry Ojalan [rummut] tekemä. K euruulla vuonna 2007 perustettu Caskets Open ei mene muiden latuja. Youtubesta löytyy myös myöhemmin tehtyjä riemukkaita Venomja Maho Neitsyt -lainoja. Timo lisää, että linja pidetään vapaana jatkossakin. Seuraava levy, To Serve the Collapse (2014, Ranka), suoritti puolestaan tyylillisen irtioton ”pelkästä” doomista. Sitä paitsi mä kuuntelen edelleen enimmäkseen mun teinifeivörittejä. Tää on tällanen kehityskaari, alati muuttuva, biisi biisiltä mennään
– Nythän mä ja Antti ollaan oltu jo kauan Helsingissä ja Pyry asuu Kouvolassa, eli yhteistä aikaa olisi kyllä helpompi löytää kuin muinoin. Olette keikkailleet suhteellisen vähän. – Biisien järjestystä mietittiin vinyylimuodon takia todella hartaasti. Ja mistä kumpuaa tämä yhtyeen elämäntuska. Miksi näin. Vahva totuusja kokemuspohja niissä kyllä on. – Tavallaan, joo! Siis sanoitusten osalta on varmaan näin. Tuplabassarit ja tarina turhautuneesta alkoholistista yöelämässä avaavat tien levyn hitaampaan ja painajaismaisempaan vaiheeseen. 37. – Keuruu oli meidän nuoruudessa aika tavanomaisen ankea ja alavireinen keskisuomalainen kylä. Että mikä on minkäkin puolen missäkin kohdassa, jotta käännellessä rakentuu toimiva kaari ja fiilis. Mä olen meistä ehkä se, joka ei ole oikein kotonaan lavalla. Semmosessa tilassa keksii kirjavampia ilmaisuja ja teksteihin tulee hyvää väkevyyttä. – Oikeastaan kaikki mun sanoitukset on todella henkilökohtaisia. – Tosta vimpasta biisistä Pyry sanoi, että siinä on Repulsion-komppi, Timo nauraa. Siltikin vitsailtiin, että enemmän on ollut keikkoja kuin treenejä. Vihaisesti potkiva Birthday lätkäisee piiskat, riffit ja groovet naamaan heti kättelyssä. Hyvinkin rankat sanoitukset voi olla tosi voimaannuttavia ja lähes terapeuttisia. Ei toi keuruulainen alkuperä kuitenkaan varmaan muutoin meidän musassa kuulu, paitsi ehkä sanoituksissa siltä ”Ollaan vähän tämmönen omituinen uniikkiporukka, joka joko uppoo jengiin tai sitten ei.” osin, että jotkut biisit kertoo siellä aikoinaan tapahtuneista jutuista. Olen huomannut, että jos olen masentunut tai mietteliäs eikä elämä ole kirkkaimmillaan, olen silloin luovempi. Niistä hohkaa synkkyys ja lohduttomuus, patetiaan asti. Ja niitä sitten märehtiessä aukeaa hyviä kanavia ajatusten purkamiseen ja prosessointiin. Luovaa ja luonnollista. Koen doomin ystävänä tämän saran lyriikat masentavuuden sijasta silti ennemminkin lohduttaviksi. Lähes kaurismäkeläisellä Truck in the Mist -slovarilla kerrotaan keskisuomalaisesta mielenmaisemasta ja yliajotapahtumasta. Murheellista ajankuvaa eri aikakausilta, kovia kokemuksia. Onko asianlaita Caskets Openinkin kannalta näin. Mun mielestä levyn paras biisi on just toi Desert Trees. Dark Left Behindilla ruoditaan eron jälkeistä tuskaa, jota ryydittää landella nauhoitettu öljysäiliön mojauttelu nuijalla. Follow Nothing on melkoinen trippi. – Meillä oli levyä tehdessä kyllä hemmetin kovat sessiot, ja mökillä tehtiin täydennyksiä. Päättävä Desert Trees repii levyn perille tanakalla jyrinällään. Nyt toukokuussa on tulossa meidän kymmenvuotissynttärikeikka Helsingin Lepakkomiehessä, ja pari muutakin on kiikarissa. Mä tykkään enemmän nysväämisestä eli biisien ja levyjen tekemisestä. Monipuolisen metelin lupaus täyttyy siis siltäkin osin. Kappaleen paljonpuhuva työnimi oli kuulemma ”Melvins-biisi” ja sen groovekas pörinä toimii vastakohtana muulle levylle sekoittaen pakkaa mainiosti. Tuleeko paskana parempia biisejä. – Alussahan oli se tilanne, että bändin jäsenet asui eri puolella Suomea ja treenikämppäkin jäi muuttojen jälkeen vielä Keuruulle, eli nähtiin harvoin. Avausta seuraa Fetish punkimmalla puristuksellaan. – Osittain olen samaa mieltä, että synkkyys lohduttaa. Toisaalta siellä oli halvat treenitilat, ja siihen aikaan bänditoimintaa oli seudulla aika paljonkin. Siinä loksahti kaikki paikoilleen heti ja ihan itsestään, ei tarvinnut hinkkailla mitään. Meillä oli sama äänittäjä ja miksaaja studiossa kuin viime kerralla, ja olisiko ollut kuukauden päivät, kun kaikki oli halki, poikki ja pinossa. Se on levyn vanhin biisi ja ollut mukana keikkarepertuaarissa jo jonkin aikaa. Herroja nähdään lavalla myös muissa yhteyksissä. Niitä odotan kyllä innolla. Ollaan me oltu Saksassa minikiertueella, ja Liettuassakin, mutta totta on, että esiintymisiä on ollut säästeliäästi. Timo soittaa heviä Initiatedissä ja punkkia Napakympissä, Antti moogeja Horse Latitudesissa ja Pyry fuzzpsykerockia Chestbursterissä. – Ollaan me keskenämme puhuttu, että panostetaan harvoihin mutta valittuihin keikkoihin, sellaisiin, jotka olisi erityisiä sekä seuran, eli muiden esiintyjien, että paikan kantilta. Ei tietenkään yks yhteen, mutta silleen värikynällä kuvaten. Ankeus ja alavire, luovuuden kultasuoni Caskets Openin sanoitukset ovat todella murheellista kuunneltavaa. Ja kun aika ei mene kiertäessä, pystyy käyttämään sitä just biisien tekoon. Tietenkin se on musiikin ja sanojen yhdistävä tunnelma sitten, joka luo sen kokonaiskuvan
Nostimme menneeltä vuodelta esiin muutaman nettisivujemme nappiosuman fotaajien kommenteilla varustettuna. KUVAINFERNO 2016 MARKUS PAAJALA: TUSKANAAMA – TUSKA OPEN AIR, HELSINKI ”Kamera on tullut suunnattua vuodesta 2007 Tuska-bändien sijasta yleisöön. Komeatkin keikkafotot hukkuvat usein verkon tavarapaljouden virtaan. Festarikävijöiden joukossa on rento meininki ja suurimmalta osalta löytyy tarvittava pariminuuttinen kuvaajalle.”. Otokset ovat kuvaajien itsensä vapaasti valitsemia
Ja kyllähän mallina työskennellyt laulaja esiintymisen taitaa. Sain tallennettua tämän sielukkaan hetken kaiken energian ja kaaoksen keskellä: ujosta ja kömpelöstä pojanklopista oli kuoriutunut esiintyjä isolla E:llä.” MARKUS LAAKSO: MYRKUR – TUSKA OPEN AIR, HELSINKI ”Myrkur jakaa mustan metallin ystävien keskuudessa roisisti mielipiteet, mutta fakta on, että mimmi lauloi Tuskassa kuin enkeli. Telttalavan kattoon ropissut sade nosti luontomystiikasta ammentavan artistin auran, no, vielä mystisemmälle tasolle, etenkin hiljaisemmissa kappaleissa. Varsinkin laulaja Fríði Djurhuusin suoritus oli energisyydessään ja teatraalisessa herkkyydessään mukaansatempaavaa. Näinä vuosina monet bändit ovat tulleet tutuiksi, ja niiden kehitystä on tullut seurattua niin ilolla kuin kauhullakin. Mikäs siinä kuvatessa, kun kohde näyttää tältä.” 39. EIJA MÄKIVUOTI: IRON LUNGS – WACKEN METAL BATTLE FØROYAR, TÓRSHAVN, FÄRSAARET ”Olen osallistunut jokaiseen Färsaarten Wacken Metal Battleen vuodesta 2012. Metalcorebändi Iron Lungs oli kehittynyt viime näkemästä sanoinkuvaamattoman paljon
Valotkin osuivat kohdalleen!” TUOMAS METTÄNEN: SUNN O))) – TAVASTIA, HELSINKI ”Myönnän vuoden 2016 vaikeimmin kuvattavan bändin palkinnon Sunn O))) -yhtyeelle. Raju kokemus.” 40. MIKKO PYLKKÖ: BEHEMOTH, TUSKA OPEN AIR, HELSINKI ”Tuskan tunnelmallisen telttalavan kuvausalue oli Behemothin soittaessa tupaten täysi. Ensimmäisen 20 minuutin ajan Tavastian näkyvyys oli savukoneen ansiosta vain muutamia senttejä. Lopulta yleisön silmät sokaistiin peilikruunun kautta laserilla. Savun hälvettyä myös valot himmennettiin siten, että vain satunnaisesti saattoi nähdä laulaja Attila Csiharin siluetin. Kuvauspitissä ei mahtunut liikkumaan lainkaan, joten kuvauspaikka oli siinä, mihin oli sattunut joutumaan. Melkein koko keikka meni hankalien valojen ja huonon paikan kanssa tuskaillessa, kunnes yhtyeen keulahahmo Nergal tuli etualalle savusysteeminsä kanssa
Bändin ketjussa ei ollut heikkoa lenkkiä, ja kärjessä loisti armoton showmies Dee Snider.” JAAKKO SILVAST: A.R.G. JUSSI NIEMELÄ: TWISTED SISTER – PORISPERE, PORI ”Twisted Sister veti todella tiukan keikan jäähyväiskiertueellaan elokuun alussa. Kotoisella kuolorässin pioneerilla on ikää ja kokemusta vaikka muille jakaa, ja se näkyi lavalla pelkästään hyvällä tavalla. – DOG’S HOME, TAMPERE ”Keikkakohtaaminen pääsiäisenä piskuisessa Dog’s Home -ravintolassa. Kitaristi Vesa Säkkisen ja laulaja-basisti Tenho ”Tepa” Kareenin hikinen iltapuhde sujui selityksittä lähdöstä maaliin.” 41. Kokenut yhtye asteli yleisön eteen isännän elkein ja veti iltapuhteensa arvolleen sopivasti – täysillä
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 06.02.2017 14:54:33
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 06.02.2017 14:54:33
Pari vuotta myöhemmin yhtyeellä saattaa olla käsissään uransa paras levy. Monia epäilemättä kiinnostaa kovasti, millaista tulosta jäljelle jäänyt miehistö ja Antonin korvannut Joona Björkroth ovat saaneet aikaiseksi. Tuossakaan tiedoksiannossa ei ollut hirveästi yksityiskohtaisia tietoja teiden eroamisen syistä. Janne kertoo, että hän tuli mukaan hiukan myöhemmin eikä ollut vielä tuossa vaiheessa täysin tietoinen bändin sisäisestä dynamiikasta ja tietyistä valtarakenteista. Yhtyeen fanit ja ehkä vihamiehetkin ovat odottaneet albumia kuumeisesti, sillä kyseessä on yhtyeen ensimmäinen tuotos ilman kitaristi Anton Kabasta, joka sai lähtöpassit helmikuussa 2015. Piti tehdä päätös, että joko me Battle Beastinä jatkamme tai koko homma hajoaa. Basisti Eero Sipilä antoi aiheesta lisäinformaatiota tähän tyyliin: ”Vaikka pahan olon aiheuttajia on monta, ei kukaan voi parilla sanalla tiivistää mikä meni vikaan.” Lähdetään liikkeelle suoralla kysymyksellä: mitä oikein tapahtui. Pitkin haastattelua on havaittavissa, ettei Antonin erottaminen ole enää se kaikkein mieluisin puheenaihe. Toisaalta kumpikin osapuoli kommentoi jo helmikuussa 2015, että tapahtumien taustalla oli asioita, joista ei haluttu tuolloin puhua sen enempää. Kyseessä on kuitenkin merkittävä asia, joka täytyy käsitellä alta pois – nykyisten jäsenten sanoin ja ajatuksin. Bändierot ovat monesti dramaattisia tarinoita, ja näin on asianlaita tälläkin kertaa. Kabanen oli yksi Battle Beastin perustajajäsenistä ja vastasi lähes täydellisesti yhtyeen sävellyksistä ja sanoituksista. Päätimme, että kokonaisuuden hyväksi on parempi, että yksi ihminen lähtee kuin että viisi ihmistä lähtee, Noora aloittaa. V uoden 2008 tietämillä perustettu Battle Beast julkaisi viikkoa ennen tämän lehden ilmestymistä uransa neljännen levyn, Bringer of Painin. Battle Beast uudisti rivinsä dramaattisella tavalla alkuvuodesta 2015. Antonin yksinvaltius ei sopinut enää muille, ja se oli varmasti se keskeisin syy homman hajoamiseen. – Hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna taiteelliset ja henkilökohtaiset kemiat eivät loppujen lopuksi toimineetkaan toivotulla tavalla. Yhteishenki kateissa Vuoden 2015 maaliskuun alussa Battle Beast kommentoi Infernolle yksinoikeudella Antonin eroa. – Kyllä se vain niin menee, että bändi on bändi, ja tietyistä asioista päätetään yhdessä. Rumpali Pyry Vikki ja kitaristi Juuso Soinio perustivat Battle Beastin yhdessä Antonin kanssa. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT NATALIA ENEMEDE 44. Infernon haastatteluun ovat kokoontuneet uusi tulokas Joona, laulaja Noora Louhimo sekä kosketinsoittaja ja bändin äänituotantopuolta laajasti hallinnoiva Janne Björkroth
Samaan aikaan muulla miehistöllä alkoi kuitenkin olla haluja osallistua yhtyeen taiteelliseen päätöksentekoon ja biisinkirjoittamiseen. Noora tuli mukaan ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 2012. Siinä ei muilla helposti ollut paljon sanottavaakaan. Se oli todella ahdistava kiertue.” 45. Siitä se lähti käyntiin minun osaltani, ihan vain soittajan ominaisuudessa, Janne kertoo. Se ei ole enää pelkkä harrastus vaan työ. – Mutta kun homma vie merkittävän osan elämästäsi, joskus melkein liikaakin aikaa ja vaivaa, niin silloin ei enää käykään, ”Sabaton-kiertueella vuoden 2015 alussa tilanne meni siihen, että Anton ei puhunut meille sanaakaan, emmekä me hänelle. – Bändiä ei oltu kuitenkaan lähtökohtaisestikaan perustettu sillä ajatuksella, että joku saisi olla diktaattori. Se on sama missä tahansa työpaikassa. En halua olla joku, jolle vain sanellaan asiat. Se oli todella ahdistava kiertue – olla samassa keikkabussissa ihmisen kanssa, joka ei edes halua olla tekemisissä muiden kanssa, Noora muistelee. Hän kommentoi asiaa silloin vähän hampaita pureskellen, että joo… Alleviivataan vielä: mikä se bändin toivoma ratkaisu olisi ollut, että yhteinen taival Antonin kanssa olisi jatkunut. – Tulin mukaan käytännössä sataprosenttisesti freelancerina ja ajattelin, että voin tuurata muutamalla keikalla. – Se että Anton olisi tehnyt meidän kanssa yhteistyötä eikä pitänyt meitä vain apulaisinaan. Heittäydyn tähän täysillä, mikä tarkoittaa sitä, että annan oman panokseni taiteelliseen puoleen. – Kun minut pyydettiin bändiin, olin alusta asti sellainen, etten pidätellyt mielipiteitäni. Antonilla oli toki alussa selkeä visio siitä, miten homman pitää mennä. että asiat eivät täysin toimi. Pitää tehdä ratkaisuja, koska kyse on duunista. Silloin, kun se on harrastus, on oikeastaan ihan sama, kuka asioista päättää, kun kaikilla on paljon muitakin juttuja, joissa toteuttaa itseään, Janne erittelee. Sitten, kun bändi alkoi kasvaa ja homma mennä isommaksi, homma meni oikeastaan koko ajan enemmän siihen suuntaan, että hänen täytyi pitää kaikesta kiinni eikä ollut pelivaraa mihinkään suuntaan. Hän ei suostunut siihen, ja me olimme hänen mielestään väärässä. Asiat muuttuvat, ja siinä vaiheessa niistä eri jutuista vasta pitää alkaa päättää kunnolla. Jos vaikka jossain tavallisissa toimistohommissa yksi ihminen dominoi eikä jätä muille mitään tilaa, se johtaa usein siihen, että muut lähtevät tai se yksi ihminen lähtee. Sabaton-kiertueella vuoden 2015 alussa tilanne meni sitten siihen, että hän ei puhunut meille sanaakaan, emmekä me hänelle. Sanoinkin Antonille heti kärkeen, että en tule tähän miksikään statistiksi. – Totta kai, ja niinhän siinä monesti käy, kun demobändistä kehittyy ammattibändi
Janne myöntää avoimesti, että Battle Beast on tällä hetkellä tietynlaisessa elämän ja kuoleman tilanteessa. Esimerkiksi tuleva Euroopan-kiertue pääesiintyjänä ja lähes perään tehtävä Sabaton-lämmittelyrundi USA:ssa vaativat kovaa säätämistä. Eli nämä jäsenemme, jotka oikeasti käyvät töissä, ovat aikamoisissa ongelmissa. Joona ei siis tässä vaiheessa ollut vielä Battle Beastin virallinen jäsen. – Ainakin itselle ratkaisevin tekijä oli se, että Joona ryhtyi tekemään biisejä ja tavallaan testaamaan omaa soveltuvuuttaan biisintekijänä jo ennen kuin hän tiesi, että harkitsemme häntä yhtyeeseen. Se oli ihan sairasta aikaa. – Janne soitti Sabaton-kiertueelta, että nyt sinun pitää tulla soittamaan, on tapahtunut isoja muutoksia. Eikä esimerkiksi raha kiinnosta lopulta ollenkaan. – Aika vaikeastihan tuo menee. Se ei ole aina helppo aihe, varsinkaan rockbändien yhteydessä. ”Mitä helvettiä, pitääkö tässä oikeasti lähteä kohta keikalle?” Joona kertaa. Hän on veljeni Tässä vaiheessa kuvaan astui Jannen veli Joona. – Totta kai tuollaisissa tilanteissa miettii asioita ääneen ja pohtii eri ratkaisuja, mutta mitään päätöksiä ei oltu tehty vielä siinä vaiheessa, Janne vahvistaa. Osaava kitaristi oli kerännyt kannuksia muun muassa veljesten yhteisessä Brymir-yhtyeessä sekä kiemuraista metallia soittavassa For the Imperiumissa. Janne puhui toki aiemmin pinnan alla kytevästä tuskasta siinä syksyn 2014 aikana… – Onpa runollista, pinnan alla kytevä tuska! Noora heittää. – Olimme Berliinin lentokentällä, ja Eero ja Pyry tulivat kysymään, että haluaisitko nyt sitten liittyä tähän bändiin. – Jos saan valita, soitan heviä. Eivätkö veljekset siis olleet keskustelleet Battle Beastin mahdollisista miehistönvaihdoksista ennen kyseistä puhelua. – Ajatus uudesta kitaristista muotoutui niiden kuukausien aikana. – Minä olin silloin ihan, että mitä helvettiä. – Sitten olet tullut kyllä oikeaan bändiin, velipoika lisää. – Jos tämä ei ala tuottamaan edes sen verran, että tulee jotenkuten toimeen, tätä ei voi yksinkertaisesti enää sen jälkeen jatkaa. Siinä menee käytännössä melkein kolme kuukautta, ettei voi tehdä kunnolla päivätöitä. Isot kiertueet tulossa ja kaikkea. Joona näytti työmoraalia ja motivaatiota jo etukäteen, ja se oli iso juttu. Lisäksi tulemme todella hyvin toimeen sekä ystävinä että musiikkitöiden puolella. – No joo, mutta näin se oli, Joona jatkaa. 46. Euroopan-kiertueen jälkeen on pari viikkoa väliä ja sitten lähdetäänkin jo Jenkkeihin. – Ilmoitimme sitten Sabaton-kiertueen viimeisenä päivänä, että meidän yhteistyö ei enää jatku. Minulla taas seisoo studiohommat, kun niitä töitä ei voi juuri edistää tien päältä. Paha siinä on sitten yrittää saada uusittua työsopparia seuraavalla kierroksella. – Kun on näin paljon kiertueilla kuin me, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tätä päätyökseen. – Kyllä se oli aidosti vain se muutaman viikon varoaika. Eli ei ollut mitenkään varmaa, että Joona olisi uusi kitaristi, sillä Ossikin on helvetin hieno tyyppi ja loistava soittaja, Noora kertoo. – Saimme jaettua keikkakalenterin sillä tavalla, että kummatkin pääsivät lähes kaikille omille keikoilleen ja meidänkin keikat hoituivat. Vuoden 2015 kevään ja kesän keikat hoidettiin kahdella kitaristilla. Lopulta yhtye kävi tykönään keskusteluja, joiden lopputulos oli Jannen mukaan varsin selkeä. Näistä puhuttiin joskus joululomalla, ennen Sabaton-kiertuetta. Lähes kaikki aika ja vaiva laitetaan bändiin, mutta kompensaatio ei ole vielä aivan työmäärän mukainen. Bändejä on ollut tässä jo muutenkin useita, ja rakastan tätä hommaa yli kaiken. Otin kaljan ja mietin vähän aikaa. Mitä te nyt valitatte, teillä on yksi Suomen nopeimmin kasvaneista bändeistä ja kaikki on helvetin hyvin. Lopulta tarvitsi vain varmistaa, että kaikki ovat samaa mieltä asiasta. Mietin pitkään ja yritin saada kolmannenkin tyypin rinkiin, mutta lopulta se hoitui suhteellisen vähin säädöin noin, Janne kertoo. Bringer of Pain on tehty masterointia lukuun ottamatta näissä tiloissa. ”Vittu, todellakin.” Elämäni menee muutenkin niin, että toisen puolen ajasta soitan kitaraa ja toisen puolen yritän pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa soittaakseni kitaraa. Joonan lisäksi keikoilla avusti Ossi Maristo, paljon käytetty sessiokitaristi, joka on soittanut muun muassa Lenni-Kalle Taipaleen kanssa. Kuuntelin vain niitä biisejä enkä saanut oikein treenattuakaan kunnolla. Enkä puhu nyt mistään ryyppäämisestä, vaan siitä kun oikeasti soittaa paljon, Joona kertoo. Sanoin, että menette nyt vain sinne ja rock’n’roll! En minä tajunnut siinä vaiheessa, että tilanne on niin paha. Janne on yhdessä muusikkotuttaviensa Lucas Lönnroosin ja Joonas Kaikon kanssa osa JKB Production -osakeyhtiötä, joka on rakentanut parin viime vuoden aikana omat studiotilat Helsingin Vallilaan. Pyryllä on aina hankalaa, kun hän on palomies. Päätös oli aika helppo. Tämä oli joskus syksyllä 2015. Musiikin tekemisen yhteydessä halutaan monesti puhua vain kutsumustyöstä ja taiteen iloista, mutta kukaan ei elä pelkästään niistä. Sellainen tilanne olisi melkein parempi, että kaikki kävisivät normaalitöissä ja bändin aikataulut suunniteltaisiin sen mukaan. Soittaminenkaan ei ole terveyden kannalta se kaikkein paras juttu. Olemme nyt kuitenkin siinä tilanteessa, että pitäisi päästä muutama taso ylemmäs tai jengillä kusee kaikki. Panostuksia tulevaan Niin, raha. Anton oli ulkona ja seuraavaan keikkaan Mäntässä oli muutamia viikkoja
Eli opettelin sen prosessin alusta lähtien. Kyllä tässä joutui silti miettimään aika paljon, kuinka riffien vääntäminen käytännössä sujuu. Otin kitaran käteen ja ajattelin, että katsotaan, mitä tällä pystyy tekemään.” 47. En nyt muista tarkkoja määriä ja mikä se statistiikka on. – Kyllä, ja se olikin syy, että ryhdyin kokeilemaan, miten Battle Beastin tyylisen hevin tekeminen onnistuisi. Eli opettelin sen prosessin alusta lähtien. Tilaa ei voi käyttää vielä kaupallisessa mielessä, Janne kertoo. Nostan kyllä Jannelle hattua, että hän on pystynyt tekemään kaiken tämän yhtä aikaa. Totta kai ymmärrän, miten se soitin toimii, ei se mitään rakettitiedettä ole. Itse tätä voi käyttää jo tässä vaiheessa, mutta täällähän on väliseiniä ja kunnollinen ilmanvaihto tekemättä ynnä muuta. Olen sitä mieltä, että okei, levytkin kyllä myyvät vielä jonkin verran, mutta kyllä esimerkiksi tuo Youtube-puoli pitää ottaa myös haltuun. Kaikki on maksettu omasta takaa. Omissa tuotoksissa pääosissa ovat olleet mahtipontista ja teknistä folk/death metalia soittava Brymir sekä kokeellista metallifuusiota tekevä For the Imperium. Otin kitaran käteen ja ajattelin, että katsotaan, mitä tällä pystyy tekemään. Varsinkin USA:n-kiertue Sabatonin kanssa on samanlainen panostus tulevaisuuteen. Eteenpäin meneminen vaatii työtä, työtä ja lisää työtä. Yksinkertaisella tarkoitan sitä, että siinä on vedetty tavallaan mutkat suoriksi. Bändi tulee ensimmäisenä Mistä bändien ansiot sitten nykyään tulevat, jos sinne edellä mainitulle ylemmälle tasolle noustaan. Toisaalta se on ihan sama, onko kyseessä pop vai hevi, hyvä biisi on hyvä biisi. Tämän levyn nopeimmat ja raskaimmat kappaleet taitavat silti olla minun tekemiäni. – Onhan se aika ihmeellinen asia, että tämä studio on rakentunut tässä samalla, kun levy on valmistunut. – Niin kauan, kun olen näitä studiojuttuja ja ammattimuusikon hommia tehnyt, olen keskittynyt popjuttujen säveltämiseen ja tähdännyt sen puolen kehittämiseen. Jos haluan tehdä kappaleen äijästä, joka ajaa prätkällä ja pitää hauskaa, myös teen sen. Aiemmin olen vain rämpyttänyt kitaraa kännissä treeniksellä. Koko ajan tulee enemmän kuuntelukertoja ja niin edelleen, Janne kiteyttää. Rahahanat eivät kiertueen kakkosbändinä vielä varsinaisesti aukea. – Käytännöllisellä tasolla se tarkoittaa helvetillistä rahanmenoa. – Tai onhan tässä ollut jo nyt toimintaa ja pienempien työhuoneiden vuokrausta, eihän tämä koko rakentaminen olisi muuten onnistunutkaan. Vaikka olen ollut joskus Siwan kassalla, en minä sinne halua enää palata, Noora kertoo. Että miten tehdä toimivaa ja yksinkertaista musiikkia. – Nämä muuthan olivat sitä mieltä, että tällaista biisiä ei voi tehdä. Joona taas on pitäytynyt enemmän heavy metalin puolella, vaikka hänkin listaa suosikeikseen monenlaisia artisteja The Killersistä Dark Funeraliin ja kitaristien osalta Eric Johnsonista Jari Mäenpäähän. Kyllä striimauskin silti alkaa olla jo ihan merkittävä osuus rojalteista, Janne kertoo. Kyseinen Bastard Son of Odin herättää huomiota jo nimellään, mutta kappaleen sanoittajan Joonan mukaan nimi ei viittaa millään tavalla katupartiointiin. – Onhan se toisaalta aina iso potti, kun voidaan laskuttaa rojaltit firmalle. En sanoisi, että jälkimmäisten osuus olisi meillä vielä kovin suuri. Ihminen pystyy moneen, kun vain haluaa, Noora lisää. Straightforward-metallia. Kaikki on paremmin kuin vaikka pari vuotta sitten. Kun miehistönvaihdos oli tapahtunut, edessä oli todellakin täysin uudenlainen tilanne. Täytyi saada levyllinen heviä tehdyksi, ja vaikka kyse oli kokeneista tyypeistä, edessä oli tiettyjä haasteita. – Itse esimerkiksi muutin elämäntapani heti Battle Beastiin tullessani siihen malliin, että yhtye tulee kaikessa ensin. – Sitten, kun kaikki tilat on ihan lopullisessa kunnossa, studiota kyllä markkinoidaan ihan yleiseen käyttöön. – Kyllä se on alkanut sitten sujua ja on antanut paljon itselleni. – Kyllä levymyynnistäkin vielä tuloja tulee. Se ei toki liity suoraan yhtyeeseen, mutta sitten taas kokonaisuuden kannalta liittyy, Joona jatkaa. Vaikka nuo tulevat kiertueetkin ovat suuria haasteita, ne ovat osoituksia siitä, että asiat edistyvät. Nyt tuli tehtyä muutama sellainen biisi, ettei tarvitse juuri kitaran kaulaa katsella vaan voi vain fiilistellä. Sittemmin musiikilliset mieltymykset ovat siirtyneet jossain määrin eri poluille. Pitää vain katsoa, kuinka homma natsaa. Janne sanoikin ensimmäisistä demoista, että nämä ovat aivan liian kiekuraisia, Joona muistelee. Toisaalta on hyvä yhdistelmä mennä Sabatonin kanssa, koska ne alkavat vetää jo sielläkin aika kohtuullisia paikkoja täyteen, Janne sanoo. – En silti ollut tehnyt hevibiisejä ollenkaan ennen tätä levyä. Mutta eivät muusikot saa aitoa palkkaa paljon muualta kuin keikoista. Janne on samaan aikaan äänittänyt, miksannut ja tuottanut levyn ja ollut rakentamassa tätä tilaa. Voisi siis sanoa, että Joona on tottunut tekemään metallin parissa asteen pari monimutkaisempaa materiaalia Battle Beastiin verrattuna. Yhtye on keskustellut siitäkin, että jokaisesta uuden levyn kappaleesta tehtäisiin jonkinlainen musiikkivideo. Esimerkiksi kun on Suomessa, voi antaa kitaratunteja, ja bändimaineesta on varmasti siinä apua. Kyllä sen huomaa aika nopeasti, kellä sitä intohimoa asiaan on. Fyysisistä levyistä, nettiostoista ja striimauksista. On henkilökohtaistakin, kuinka pitkään sitä jaksaa panostaa. – Kyllä me silti uskomme, että tämä homma kehittyy ja menee ylöspäin. Totta kai teen muitakin töitä, koska on pakko, mutta kyllä kaikkien meidän tavoitteena on tehdä tätä vielä joskus päätyönämme. Suurin osa mukaan päätyneistä sävellyksistä on Björkrothien kynästä. Juuri kukaan ei tunnu saavan enää suuria rahoja itse musiikin myymisestä. Jannen sanoin ”siinä oli kiva riehua mukana, ja touhussa oli niin paljon muutakin kuin vain se musiikki”. Tähän ei ole otettu penniäkään lainaa. Jos sitä ei tee itse omalle kanavalleen, niin joku muu tekee sen kuitenkin ja kerää meidän kappaleilla satojatuhansia katsojia. Pidin kuitenkin pääni. – Lisäksi raha tulee paitojen myynnistä ja siitä, että tekee niin sanottua oheistoimintaa. Se on sijoitus, jonka hyöty selviää vasta paljon myöhemmin. Veljekset kertovat, että teini-iässä, noin kymmenen vuotta sitten, folk metal -bändit Moonsorrow’n, Finntrollin ja Ensiferumin tyyliin olivat kovia sanoja. Genre on yhdentekevä juttu, Janne aloittaa. Ja siinä ei saa antaa jonkin suomalaisen natsikerhon vaikuttaa asiaan millään tavalla! ”En ollut tehnyt hevibiisejä ollenkaan ennen tätä levyä. Jokaisen jäsenen sitoutuminen toimintaan on varmistettu keskinäisissä keskusteluissa. Olen huomannut, että olen ehkä mennyt koko elämäni liikaa kitaran otelauta edellä. – Jos ei muuta, niin ainakin lyriikkavideo. Oppimisen paikka Palataanpa parin vuoden taakse, Bringer of Painin tekovaiheisiin. Siinä vaiheessa voidaan taas miettiä, mihin uuteen panostetaan seuraavaksi. Eli minun biisini olivat Bringer of Pain, Beyond the Burning Skies, Bastard Son of Idin ja The Eclipse
Ne veivät huomiota laulusta. Prioriteetti ei ollut siinä, että kitaristit saivat soittaa riffinsä itselleen helpoimmasta kohdasta, vaan korkeuden piti olla laulullisesti hyvänkuuloinen. Totta kai pitää ottaa kitarateknisiä asioitakin huomioon ja se on monesti kompromissien tekemistä. Silloin, kun kitaroiden pitää kuulua, ne kyllä kuuluvat. Ei välttämättä mitään tiukasti yhteiskunnallista asiaa, vaan pohdintaa ihmisenä olemisen ongelmista. – Minun kappaleissani on kyllä niitä keskenään yhdistävä teema. ”Jos tämä ei ala tuottamaan edes sen verran, että tulee jotenkuten toimeen, bänditoimintaa ei voi yksinkertaisesti enää sen jälkeen jatkaa.” JU U SO SO IN IO & A K I A N T T IL A 48. Koetin nyt tehdä asiat vähän toisella tavalla. Tavoitteena on, että sitä ei olisi vaikea kuunnella. – Beastissä joutuu kyllä soittamaan paljon riffejä jostain muusta kohtaa kuin siitä, mikä olisi soittajalle helpointa. – Tsekkasin, miltä korkeudelta Noora kuulostaa parhaimmalta, ja säädin sävellystä sen mukaan. Myös vanhojen levyjen biiseissä. Aiemmilla levyillä kitarat dominoivat todella paljon, melkein liikaakin. Itse toki kuuntelen aina ensisijaisesti laulua, oli kyse mistä tahansa musiikista, Noora täydentää. Eli ei kuitenkaan menty pelkästään minun täydellisellä mukavuusalueellani. Ehkä tämä uusi materiaali on juuri sitä, mitä olisin aiemmin kaivannut, Janne päättää. Myös laulun sävelkorkeuksiin kiinnitettiin huomiota. – Olen tyytyväinen, että tällä levyllä ei tarvitse pinnistellä kuullakseen kaikkia laulujuttuja. Nyt on perinteisempää, rokimpaa soundia, Janne analysoi. Toisaalta sanoin biisinkirjoittajille, että minua saa myös haastaa. – Totta, kyllä se varmasti kuulostaa vähän erilaiselta. Itsellä oli paljon aloitusideoita, mutta lopulliset versiot on tehty yhteistyössä hänen kanssaan, Janne kertoo. Käytin aika paljon apuna ulkopuolista sanoittajaa. Olen myös vaihtanut omiin biiseihin sävellajia lauluäänen ehdoilla, Joona lisää. Fantasia-aiheetkin ovat säilyttäneet sanoituksissa paikkansa, mutta mitään yhtenäistä teemaa levyn lyriikoista ei löydy. Sinänsä sävellykset eivät ehkä poikkea merkittävästi aiemmasta, mutta soundipolitiikka on jollain tapaa ilmavampi, enemmän ylätaajuuksia korostava ja kosketinsoitinvetoisempi. Discopallo heiluu Bringer of Pain on ehkä kallistunut aiempaa enemmän hard rockin puoleen. Sai taas tehdä duunia, mutta hyvällä tavalla, Noora kertoo. Laulun tullessa se on kuitenkin pääasia. Myös termi ”disko” on nostettu esille tiedotteita myöten. Välillä hän teki tosi poppia matskua, mutta ei antanut sen mennä sinne asti, minne ainakin itse olisin toivonut sen menevän. – Kappaleet eivät saaneet olla sellaisia, että minun piti repiä ääntäni johonkin suuntaan, vaan että se sopii suorilta kappaleeseen. Aiemmilla se tuntui olevan vähän ongelma. Niissä ei tosiaan lauleta mistään Odinista, vaan käsitellään ihmisyyskysymyksiä. – Anton oli monipuolinen säveltäjä, mutta kyllä hänellä oli tietyt tyylilliset lokeronsa, joista hän ei suostunut poistumaan. Kyllä siitä tyypillisestä E-mollistakin meneviä kappaleita löytyy, mutta paljon myös muuta. Janne kertoo tehneensä kaikki kappaleet juuri tämän seikan huomioiden
Taistelimme Jannen kanssa siitä, tehdäänkö se raskaalla kädellä vai ihan aidoksi balladiksi. Otin suoraan kontaktia Tomiin ja hän suostui saman tien. Sitten se alkoi toimia minullekin. Joona: – Nypräsin tämän levyn kitarasooloja kaksi viikkoa 15 tuntia päivässä, mutta silti Janne vei voiton tuolla kyseisellä soolollaan. Haluaa tehdä vain sitä, jossa on hyvä, tai joka on tietyllä tavalla spesiaalijuttu. Minusta se on muutenkin yksi levyn parhaimmista kappaleista. Niin, kuinka Amorphis-laulaja Tomi Joutsen päätyi mukaan kyseiselle, jopa lieviä industrialvaikutteita sisältävälle kappaleelle. Tässä biisissä en käytä juuri ollenkaan raspia, mutta silti siinä on voimaa. Hänellä on monipuolinen ääni ja hän voi vetää myös tuollaista tummaa puhelaulua. Se on kuitenkin tavallaan sellainen Nooran ja Jannen sooloesitys. Se on todella maukas kappale soittaa sooloa. Ajattelin, että leikitäänpä nyt Till Lindemannia. UUDEN AIKAKAUDEN AIRUET Bringer of Pain -levyllä Battle Beast astuu aikakaudelle, jossa jokaisella jäsenellä on vapaus osallistua sävellysja sanoitustyöhön. Se on sellainen yksinkertainen, helppo ja hölmö rokkibiisi. Sitten vain kysymään, onnistuuko. Se taas oli sitten aikamoisen synnytysprosessin takana. Noora: Beyond the Burning Sky Noora: – Kappale kuvastaa toivoa, uuden alkua ja hyvää meininkiä. Janne: Rock Trash Janne: – Lempparini on ehtinyt aiheuttaa paljon vihaa ja rakkautta bändin sisällä. Janne: – Toisaalta Lost in Wars voisi olla toinen sellainen, jonka haluaisin mainita. Ja koska hän on erinomainen laulaja ja huutaja, hänen ääntään sai kirjoitettua mukaan myös muihin kohtiin kappaletta. Joona: – Noora vei vähän minun valintani tässä kohtaa. Rock Trash kuvastaa Beastin huumorintajua ja hauskaa tunnelmaa. No, sitten biisi oli muuten ihan valmis, mutta säkeistöt täysin auki. Sen voi laittaa silloin tällöin soimaan vaikka autossa. Pyysimme Noora Louhimoa sekä Janne ja Joona Björkrothia valitsemaan levyltä yhden kappaleen, joka edustaa uutta Battle Beastiä parhaiten. Kyseessä oli kappaleen ensiesitys yleisön edessä. Ja Tamperekin on mainittu! Oli hienoa saada Suomi-aspektia mukaan. Janne: – Aikakin oli loppumassa siinä vaiheessa kesken. Olen niin pitkään karsastanut sitä. Ei se Rammstein-sekoilu enää toiminutkaan, kun varsinaiset sanat oli saatu tehtyä englanniksi. Valitsen tämän, vaikka se onkin ”vain” yksi levyn kolmesta bonusbiisistä. – Koko levyä on kuullut jo tässä vaiheessa niin paljon, että en minä sitä huvikseni jaksa pyörittää. Kun joskus aikoinaan huomasi, että osaa tuottaa sellaista raspisoundia, siitä oli aivan innoissaan. Sitä jää vähän itsekin jumiin tiettyihin maneereihin jotka toimivat. Janne: – No, katsotaan nyt, kun näistä biiseistä aletaan tehdä livesovituksia. Joona: Far from Heaven Joona: – Haluan nostaa esiin varsinaisen levyn päätöskappaleen, Jannen sävellyksen. Rock Trashin jaksan kuitenkin yhä kuunnella hyvillä mielin alusta loppuun, vaikka se on itse säveltämäni biisi. 49. Kappaleessa on kiteytetty uusi Battle Beast ja se, että nyt lähdetään ja nähdään maailmaa. Se on niin saatanan hieno. Rakastan akustista kitaraa, ja tässä kappaleessa sitä sai käyttää kunnolla. Mietin, että mitähän ihmettä sen kanssa voisi tehdä. Levyversiossahan on Jannen soittama synasoolo. Sitä kappaletta oli joka vaiheessa hauska tehdä, ei ollut minkäänlaista vääntämistä. Teimme kaikenlaista ääninäyttelemistä, leikimme ja kilisyttelimme kaljapulloja. Janne: – Kun tein biisin demon, möykkäsin itse säkeistöihin sellaista Rammstein-vaikutteista siansaksaa. Olin tavallaan yllättynyt, kuinka puhdas laulusoundini kuulostaa siinä niin hyvältä. – Far From Heaven soitettiin myös minun Sibelius-Akatemian pop& jazz-kitaran b-kurssin tutkintokeikalla toukokuussa 2016. Kappale esittelee Nooran äänestä kaikki mahdolliset puolet. Se oli jo siinä vaiheessa minun suosikkikappaleeni. En vain pääse yli sen kappaleen fiiliksestä. Noora: – Minä vihasin aluksi tätä kappaletta, mutta kiinnyin siihen äänityssessioiden myötä. – Tomi Joutsen tuli ensimmäisten joukossa mieleen. Halusin soittaa biisin myös siksi, että se oli ainoa tilaisuus soittaa kappaleeseen soolo. Sen biisin säveltäminen ja sanoittaminen meni helposti ja lopullinen toteutus onnistui hienosti. Purkitusvaihe oli välillä kuitenkin ihan täyttä katastrofia, kun en tiennyt, mitä olemme tekemässä. Joona: – Se oli siis tosiasiallisestikin viimeinen kappale mitä tehtiin ja aikataulu jo todella kiireinen. Ehkä saat vielä sooloilla siinäkin
– Vakava lukihäiriö leimasi koko lapsuuttani ja nuoruuttani enemmän kuin mikään muu, Blaze kertoo. Pakollisen kouluajan jälkeen Blaze päätyi ajelehtimaan työstä toiseen. V uonna 1963 syntynyt Bayley Alexander Cooke aloittaa puhelun toteamalla, että ennen kuin hänestä tuli tuntemamme Blaze Bayley, hän oli kulkenut ojasta allikkoon ja takaisin lukemattomia kertoja. Siksi jokaisesta elämänvaiheestani on löytynyt yksi tai useampi hetki, joka on toiminut ratkaisevana käänteenä kaikessa siinä, mihin olen seuraavaksi päätynyt. Kasvukivuista musiikin murrokseen Blaze vetää syvään henkeä, kuin valmistautuakseen palaamaan ajassa kauas taaksepäin, ja kertoo sitten elämänsä saaneen nurinkurisen suunnan jo paljon ennen musiikin pauloihin lumoutumista. Samalla vieraannuin yhä enemmän muista ikäisistäni. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TERJE JOHANSEN, PETER EMILSON MIES joka ei suostunut kuolemaan 50. Sitä ennen ryömin hitaasti kouluaikojen läpi luistamalla läksyistä valehtelemalla ja tekosyillä. Lopulta juuri tämä elämäntapa muutti hänen intohimojaan ratkaisevalla tavalla. Se soolouransa keikoilla kaikkensa antava puolihullu britti. Se tarkoitti pitkiä, kuuden tai kahdeksan tunnin yksinäisiä öitä. Eli käytännössä sitä, että kuuntelin musiikkia tuntikausia päivässä yksinäni ja imin itseeni kymmeniä tai jopa satoja sen ajan klassikkolevyjä. – Kesti kouluaikojeni loppuun asti, ennen kuin minut lähetettiin psykiatrille ja tilani diagnosoitiin. Kävin pitkän koulutien oppimatta oikeastaan mitään. Lopullisen musiikillisen heräämisen Blaze kertoo tapahtuneen verrattain myöhäisessä iässä. Pystyn nimeämään helposti kourallisen niitä tienhaaroja, jotka määrittävät kaikkea sitä, kuka Blaze Bayley on juuri tällä hetkellä. – Jos ajattelen koko elämääni, voisin sanoa muuttuneeni vuosikymmenten aikana liikaa ryyppäävästä, naisten perässä juoksevasta hullusta täydestä sydämestään musiikille eläväksi, täydelliseen biisiin tähtääväksi hulluksi. Vietin kaikki taukoni siinä huoneessa ja opettelin hiljalleen soittamaan ja laulamaan. Se ei ollut hyvä oppitunti elämästä sen ikäiselle ihmiselle. Tavallaan en ole siis muuttunut ollenkaan ja silti täysin, Blaze nauraa. Riippuu täysin kuulijasta, mistä Blaze Bayley tunnetaan parhaiten. – Olen hyvin impulsiivinen ihminen. – Työskentelin paljon hanttihommissa. Löysin pikkuhiljaa musiikista itseni ja rauhoituin ainakin hieman. Muiden lasten ollessa ulkona istuin usein jälki-istunnossa, koska minua pidettiin laiskana. Vaalin edelleen niitä hetkiä, joita vietin täysin omassa rauhassani ja sain pitää niin kovaa ääntä kuin ikinä halusin. Tein pitkään töitä siivoojana, ja aina yövuoroissa. Se ei varsinaisesti helpottanut opiskelua. – Ollessani koulussa minua pidettiin asennevammaisena kauhukakarana, koska en oppinut samalla tavalla kuin kaikki muut. Se Wolfsbane-nimisen kulttibändin solisti. – Erään siivoamani hotellin huoneessa oli valtava piano. Kaikki hänet vähänkin tuntevat ovat kuitenkin yhtä mieltä, että Blaze on mies, joka ei suostu antamaan periksi. – Näin lähistöllä paljon keikkoja, joihin säästin aina kuukausitolkulla, vaikka liput eivät maksaneet tuohon aikaan PÖLKYLLÄ Se Iron Maidenin väliaikainen laulaja. Siivoilu tapahtui sitten siinä sivussa. Harrastuneisuus ja itsekseen laulaminen sai kokonaan uuden suunnan yhden illan aikana – Ronnie James Dion konsertissa
Totta kai meillä oli yhteistä historiaa, mutta en silti uskonut, että syvä ääneni säväyttäisi bändiä sen kummemmin. Kuvitelkaapa hetki, kun Steve Harris, Dave Murray ja Nicko McBrain soittavat metrien päässä edessäsi ja kaikkien katseet kääntyvät sinuun, kun alat laulaa. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska meistä tuntui, ettei ”rakkaassa” kotikaupungissamme tapahtunut yhtään mitään. – Vain hetkeä aiemmin olimme kiertäneet kuppiloiden ja pitserioiden nurkkia. Päätin rynnätä suin päin yli omien mukavuusalueideni. Se oli ihan käsittämätöntä! Yleisö otti meidät avosylin vastaan, jokainen keikkamme oli edellistä parempi ja kaikki se adrenaliini ja vauhti oli minulle kuin huumetta. Black Sabbathin keikkoja ihmettelin huuli pyöreänä useammankin kerran. Kaikki oli kiinni meistä itsestämme. Maksoi mitä maksoi. Ellei jopa tuhansia. – Halusimme olla hulluinta, mitä Tamworthista on ikinä tullut. Intohimomme piti bändin jotenkuten kasassa. Teimme omaa musiikkia, koska emme osanneet soittaa edes covereita. Teimme omaa musiikkia, koska emme osanneet soittaa edes covereita.” 52. Pian putosi todellinen pommi, kun bändi kiinnitettiin lämmittelemään Iron Maideniä kymmenille keikoille. Tajusin kuitenkin nopeasti, että ainoa este unelmani toteutumiselle olin minä itse. Halusin olla rocklaulaja. Unelmani oli toteutunut, mutta samalla käännyin yhä enemmän sisäänpäin. Vuonna 1993 eräästä lontoolaisesta heavybändistä vapautui harvinaisen haluttu laulajanpaikka. Pienestä PÖ LK YL LÄ ”Perustimme Wolfsbanen, koska emme osanneet soittaa tarpeeksi hyvin päästäksemme muiden bändeihin. Mutta kuka tahansa pientä bändiä vetänyt tietää, ettei se ole rockunelmaa nähnytkään. – Dion Holy Diver -kiertueen keikka oli se hetki, joka mullisti lopullisesti koko maailmani! Se keikka oli ihan käsittämätön. – Pian soitimme Iron Maidenin matkassa ympäriinsä, useimmiten loppuunmyydyille areenoille tai saleille. Sitä touhua olisi hauska kutsua määrätietoisuudeksi, mutta se ei ollut sitä. Perustimme Wolfsbanen, koska emme osanneet soittaa tarpeeksi hyvin päästäksemme muiden bändeihin. En itse asiassa uskonut edes koesoiton jälkeen saavani paikkaa. Olimme kyllästyneitä, joten perustimme bändin! – Wolfsbanen alkutaival oli yhtä sekamelskaa. Dion karisma ja valtava ääni saivat minut ymmärtämään, mitä haluan tehdä elämälläni. Bändi oli Iron Maiden, jonka laulajaksi Blaze päätyi omien sanojensa mukaan ”kuin ihmeen kaupalla”. Ääneni oli tuolloin lähempänä punkkia kuin melodista laulua, eikä minulla ollut mitään yhteyksiä mihinkään. Kaikki tietävät, miten mahtava bändi Iron Maiden on lavalla. Kerjäsimme keikkoja, roudasimme kaiken itse, soitimme muutamalle ihmiselle ja nautimme kaikesta tästä täysin rinnoin. Se yhteensoitto on ihan maagista. – Voin sanoa täysin liioittelematta, että tuo kiertue oli paras, jonka olen elämäni aikana kokenut, Blaze hehkuttaa. Blaze jatkaa kertomalla, kuinka tuo hetki sai hänen koko näkökenttänsä hämärtymään. yhtään mitään. Hevitähdeksi vastoin todennäköisyyksiä Juuri kun Wolfsbanen nousukiito alkoi olla vauhdikkaimmillaan, Blazen ja tällä kertaa myös häntä ympäröineen bändin elämä mullistui täysin. – Hain silti paikkaa, ja hetkeä myöhemmin olin Iron Maidenin treeniksellä. Yllätys olikin melkoinen, kun Steve soitti minulle ja kysyi, haluaisinko lähteä tekemään Iron Maidenin seuraavaa levyä, ja mainitsi samalla, että tiedossa olisi muutamia keikkojakin. – Vaikka vuodet Iron Maidenin parissa olivat itselleni äärimmäisen tärkeitä, pidän vielä uskomattomampana asiana sitä, että pääsin koelauluihin. Näin Iron Maidenin sekä Paulin että Brucen aikoina ja Judas Priestin muutoksen 80-luvulla. Hakijoita oli satoja. Pienien unelmien täyttymyksiä Muutaman treenistasolle jääneen viritelmän jälkeen Blaze lyöttäytyi yhteen Jeff Hateleyn ja Jase Edwardsin kanssa, mistä muodostui Wolfsbane: hevibändi, joka puski itseään eteenpäin hitaasti läpi koko 80-luvun jälkipuoliskon. Tietämättä oikein itsekään, mitä se oikeasti tarkoitti. – Vaikka en olisi tullut valituksi, jo tuo koesoitto olisi ollut valaiseva kokemus. Yhdeksänkymmentäluvulle päästyään Wolfsbane pääsi viimein kiinni levytyssopimukseen ja julkaisi albumin. – Kaikki pitivät minua hulluna
Vielä pidempään on kestänyt tulla sinuiksi itseni kanssa. Näin parikymmentä vuotta jälkikäteen olen edelleen ylpeä niistä levyistä, ja sanon aina, etten muuttaisi niiltä juuri mitään. Mitä isompi este on, sitä lujempaa pusken sen yli... Juuri nyt Blaze on aikeissa julkaista albumin nimeltä Endure and Survive. – Nämä albumit kertovat scifikonseptiin piilotettuna siitä ristiriitaisuudesta, joka elää meidän kaikkien sisimmässä. – Kaikki minua tuntevat tietävät, miten itsepäinen osaan olla. Yhtenä hetkenä olin sisäänpäin kääntynyt siivooja, joka soitti yksin pianoa hotellin kellarissa. Sinut oman hulluutensa kanssa Blaze myöntää kymmenen vuotta vaimonsa menettämisen jälkeen, että hän on ollut joskus sokea itsensä suhteen. Meissä on niin paljon valoa ja pimeyttä, että kestää koko elämämme löytää tasapaino ääripäiden välillä. Ansaitusti.” moottoripyöräonnettomuuden aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta hän oli pian tekemässä albumia sankareidensa kanssa. Ajoin kaikkia asioita ja varsinkin bändiäni eteenpäin sellaisella tahdilla, etten nähnyt enää niitä todella tärkeitä asioita ympärilläni. – Silicon Messiah on kuin se kolmas albumi. 53. Vedin vain täysillä eteenpäin, mutta samaan aikaan olin kirjaimellisesti päästäni sekaisin. Lukuisat yläja alamäet, muutokset bändin kokoonpanossa ja äärimmäinen itsepäisyys ovat muodostaneet hänestä monille ehdottoman, jopa mahdottoman mielikuvan, eikä itselleen naureskeleva Blaze enää kiistä hankaluuttaan. Se keskustelu saattoi johtua Debbien sukulaisen kuolemasta. Lähimmäisteni ja musiikin ansiosta en kuitenkaan suostunut siihen. – Olin Iron Maiden -aikojeni lopussa ihan varma, että kolmas kerta sanoisi toden. Seuraavaksi soitin Steve Harrisin kanssa treeniksellä. Kiertäessäni Blaze-kokoonpanon kanssa aloin ymmärtää kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita sisälläni kiehui. – Jaksoin sen tunneryöpyn voimin aika monta albumia ja vuotta eteenpäin. Emmekä siitä, mitä kukaan arvostelija sanoi. – Sen aikaisen Blaze-kokoonpanon tilanne muuttui nopeasti sietämättömäksi, kun vedimme kaikki bändiä eri suuntaan ja rahakuviot menivät samaan aikaan kiertueiden takia niin solmuun, ettei siitä ollut enää ulospääsyä. – Jos listaisin koko mielialojeni kirjon ja kertoisin, miten käsittelen elämää, saisin varmasti hullun paperit. – Brucen paluu bändiin oli silti väistämätöntä. Se purkautui arvaamattomuutena, ryyppäämisenä ja hetkessä elämisenä. – Soitimme valtavan maailmankiertueen, mikä oli minulle hämmentävä kokemus. Pian hän menehtyi. – The X-Factor [1995] ei ollut vain seuraava Iron Maidenin albumi, jolla sattui olemaan eri laulaja. Ehkä löydän sen vielä joskus itsekin. – Muiden epäillessä meitä päätimme vain puskea lujempaa ja lujempaa. Lopuksi Blaze alleviivaa albumien henkilökohtaisuutta. Kaikki ne hetket, jolloin hän sai minut ymmärtämään paremmin ääntäni ja melodioitani... – Olin pohjalla. Muistan hyvin sen hetken, kun puhuin masentuneena vaimoni Debbien kanssa, miten jatkaisimme elämiämme, jos jompaakumpaa meistä ei enää olisi. Steve päästi synkemmät ja progemmat sisimpänsä valloilleen ja otti ääneni mahdollisuudet ja mahdottomuudet huomioon. Debbie taas rohkaisi minua ja sanoi, että löytäisin kyllä tukea musiikistani. Näin kirkkaasti kaiken sen vihan, pelon, paniikin ja turhautumisen, jotka olivat leimanneet elämääni jo paljon ennen Maideniä ja purkautuneet Maiden-vuosien aikana. – En muista kauanko tuosta keskustelusta kului, kun Debbie joutui sairaalaan aivoverenvuodon takia. Se oli kuin kokonaan uuden Iron Maidenin ensimmäinen levytys. ”Jos listaisin koko mielialojeni kirjon ja kertoisin, miten käsittelen elämää, saisin varmasti hullun paperit. Enää en edes tunnista sen aikaista itseäni. Eli että kolmas albumi tulisi viimein voittamaan loputkin fanit puolellemme. Olen tehnyt näin koko elämäni. Kunhan olisimme vain antaneet ajan kulua. En ole koskaan yrittänyt peitellä mielenterveysongelmiani, vaikka olen oppinut ymmärtämään niitä vasta todella pitkän ajan kuluessa. Pian olin hetken ajan koko hevimaailman huomion keskipiste. Ansaitusti. En oikein osannut käsitellä sitä kaikkea. tai vaikka läpi! Ihan sama, miten paljon satutan itseäni siinä samalla. Kaikki Iron Maidenissä ovat jossain vaiheessa uhranneet jotain todella henkilökohtaista bändin eteen, ja tässä kohdassa oli minun vuoroni tehdä niin. Korkea pudotus todellisuuteen Pelätty huominen saapui lopulta. Tapahtumaketjua seurasi vastareaktio, kun Blaze muodosti nopeasti Iron Maidenistä erkanemisensa jälkeen omaa nimeään kantaneen bändin. – Elämä... – Se oli... Emme välittäneet siitä, löytäisikö suuri yleisö musiikkimme. – Olin kirjoittanut musiikkia ja kiertänyt Wolfsbanen kanssa, mutta Iron Maideniin liittyminen muutti kaiken surrealistiseksi. Kukapa tietää. Sillä hetkellä, ja pitkään tuon jälkeen, en osannut kuvitella tulevaisuutta itselleni. Siitä syntyi hienoa metallia, joka ei ehkä ollut totuttua Maideniä. Tämä johti lopulta Bruce Dickinsonin paluuseen bändin laulajaksi ja Blazen putoamiseen kyydistä alkuvuodesta 1999. Monet kappaleista olivat olemassa osittain jo Iron Maidenin aikana ja osa Steven kanssa suunnittelemistani kappaleista päätyi Maidenin Brave New Worldille [2000], mutta jotenkin Silicon Messiah oli kuin lausunto minulta koko maailmalle, ettei minua yksi Iron Maidenistä ulos lentäminen pysäytä, Blaze nauraa. Kuoleman karu syleily Tavallisesti räiskyvänä moottoriturpana tunnetun Blazen äänensävy muuttuu haudanvakavaksi, kun hän siirtyy kertomaan elämänsä seuraavasta tienhaarasta: vuosista 2007 ja 2008, jotka olivat koitua hänen kohtalokseen. Se osaa olla ivallinen, Blaze huokaisee. Se on vienyt minut paikkoihin, joihin en uskonut itsekään pääseväni – vaikka sitten järkeni menettämisen uhalla, Blaze hymähtää. Se on vuosi sitten trilogian käynnistäneen Infinite Entanglement -levyn seuraaja, ja Blaze lupailee päätösosan ilmestyvän tasan vuoden päästä. Toisaalta teimme juuri sitä, mitä halusimmekin, mutta samaan aikaan koko maailma ympärillämme tuntui odottavan Iron Maidenin romahtavan hetkenä minä hyvänsä. Olin valmis antamaan periksi. Asiaa ei hoidettu kanssani mitenkään kauniisti ja kesti todella kauan hyväksyä asia, mutta ratkaisu oli ihan oikea. Kaikki se jännite alkoi lopulta näkyä myös bändissä, ja Steve eli tuolloin hankalimpia aikoja elämässään, mikä kuului myös musiikissa. Se oli aluksi todella outoa, mutta lopulta ymmärsin oppineeni Iron Maiden -vuosinani itsestäni enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana. Sekavaa aikaa. Seurannutta Silicon Messiah -albumia (2000) Blaze kuvailee yhdeksi elämänsä virstanpylvääksi. – Elämäni luisui pikkuhiljaa yhä kammottavampaan suuntaan. Kuin huomista ei olisi ollutkaan, Blaze hymähtää. – Steve sai musiikin aukeamaan edessäni kokonaan uudella tavalla. Sanoin, etten voisi elää ilman häntä. Blaze kertoo jo Virtual XI -albumin aikojen olleen Iron Maidenille haastavia, kun bändi ajautui sisäisiin ja ulkoisiin kriiseihin toisensa jälkeen
Vai mitä mieltä olette vaikkapa tästä esimerkistä: ”Apprehension of rights and subsequent amendments are the basis for only certain Americans who were appointed this way of life. Myös Iniquitousin paikka death metalin kaanonissa on tänä päivänä selvempi kuin 20 vuotta sitten, jolloin death metalin kulta-aikaa dominoivat kirjoituksen alussa mainitut yhtyeet. Levyllä on aivan omanlaisensa vanhan liiton tunnelma, joka vetää kuuntelijan yhä syvemmälle soiseen death metal -maailmaan. Oli kuitenkin myös levyjä, jotka eivät koskaan breikanneet isosti. Sanoitusten keskiössä on politiikka, ja erityisesti valtaapitävien ja valtarakenteiden kritisointi. Yhdysvalloista oli ehtinyt tulla lukuisia kuolometallin merkkilevyjä sellaisilta genren suurnimiltä kuin Cannibal Corpse, Obituary, Death, Suffocation, Deicide ja Autopsy, vain muutamia mainitakseni. Weberin ja Mastron duetointi on sellaista viemärinpulputusta ettei paremmasta eikä pahemmasta väliä. Unholaan painunut rumpali Graham on melkoinen rytmittelijä, ja hänen komppinsa seikkailevat tökerön ja nerokkaan rajapinnalla. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ja luonnonlakeja Iniquitousin sanoituksissa ei juuri mässäillä gorekuvastolla tai vastaavilla aihepiireillä. This idea when it was originally conceived was meant to apply to all individuals.” Ei sitä tyypillisintä kuolokerrontaa, eikö totta. Tällä hetkellä Chris Weber on mukana ainoana vanhana jäsenenä. Yksi näistä levyistä on Iniquitous. Mark Mastron kädenjälki paitsi kuuluu myös näkyy death metal -maailmassa. Niiden arvo ja arvostus on noussut vasta 2000-luvulla tasolle, jolle se kuuluu. Rottrevore hajosi vuonna 1995, mutta kokosi rivinsä uudelleen 2011. Tai edes pienesti. Mark Mastron tiedetään viimeksi soittaneen ja örisseen Evisciumnimisessä bändissä, joka on julkaissut yhden demon ja ep:n. Miesten matalat örinät ovat niin lähellä toisiaan, ettei kuulija osaa erottaa, kumpi kurittaa kurkkuaan. Levyjä, jotka eivät jättäneet death metal -maisemaan selvästi näkyvää painaumaa, mutta olivat omalta osaltaan muovaamassa sitä. Iniquitous on muutenkin paikoin vähän töksähtävästi sovitettua kuoloa, eivätkä riffit ole aina sieltä terävimmästä päästä. Yhden demon ja kahden ep:n jälkeen yhtye pääsi kokopitkän kimppuun, ja levyn julkaisi espanjalainen Drowned Productions. Sekä nyky-Rottrevore että Eviscium ovat laadukasta mönjää. Rumpuratkaisut antavat yhtä kaikki levylle oman erityisen leimansa. Music Televisionin Headbanger’s Ball esitti kovalla sykkeellä sellaisia videoita kuin Morbid Angelin Rapture tai Carcassin Heartwork. Hänen käsialaansa ovat Rottrevoren kansikuvat sekä bändin logo, mutta Mastro on piirtänyt muidenkin yhtyeiden tunnusmerkkejä. Poikkeuksena on hurmeinen Disembodied. Sanoitukset ovat ikään kuin luettelomaista kerrontaa, eivät perinteistä rimmaavaa ja iskevää sanomaa. 54. Alettiin olla tempojen hidastumisen, kaupallistumisen ja kokeellisuuden kynnyksellä. Se myös tavallaan jakaa kotimaisten sukulaislevyjen kohtalon. Death metal alkoi kasvaa isoksi ennen välikuolemaansa. Mätänemisen ääni ROTTREVORE Iniquitous DROWNED PRODUCTIONS 1993 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Pennsylvanialaisen Rottrevoren ainokainen pitkäsoitto on niin maatunutta kuolometallia, että sen voi melkein haistaa. Myös Incantationin John McEnteen vaimon, Jillin, luotsaaman Funerusin kiemurainen logo sekä naispitoisen death metal -ryhmän Derketan vastaava ovat Mastron tekemiä. Albumi tarjoaa kuitenkin murskaavaa mutaa kautta linjan, ja siinä vetoaa erityisesti sen kokonaisvaltaisesti päällekäyvä mätävirta. Rumpalintontilla miehet vaihtuivat tiheään. Homman nimi on keskitempo, joka kiihtyy ajoittain kovemmille kierroksille – ja silloin iskeekin varsinainen liejumyrsky. Tämä tehdään tavalla, joka hämmästyttää yhä uudestaan. Levydiili piti siis hankkia Euroopasta asti. INIQUITOUS on sukua suomalaisten vanhan liiton death metal -yhtyeiden levyille. Siinä on samanhenkistä brutaalia otetta kuin vaikkapa Purtenancen tai Funebren vanhoissa tekeleissä. Iniquitousin äärimmäisen brutaliteetin sinetöivät laulut. Pittsburghin Audiomation-studiolla purkitettu Iniquitous on brutaalin jenkkikuolon ja pohjoismaisen mörssäämisen visvainen ristisiitos, jonka jyräävä kuolema tappaa talossa ja puutarhassa. Tanakalla säröllä möyryävät kitarat yhdistettynä epäinhimillisiin murinoihin on kombinaatio, joka tuntuu vatsanpohjassa asti. Uutta tavaraa on tullut pätevän Hung by the Eyesockets -ep:n (2013) muodossa, ja keikkojakin on heitetty. Tasaisen tuhti murinamatto on levitetty, eikä death metal -diggari voi kuin nauttia. DEATH metal oli vuonna 1993 siinä pisteessä, että useampikin alan yhtye oli kurotellut undergroundista kohti suurempien massojen tietoisuutta. ROTTREVORE sai alkunsa vuonna 1989, kun laulaja-kitaristit Chris Weber ja Mark Mastro sekä basisti Chris Free löivät hynttyyt yhteen. Miehen kuuluisin toteutus lienee Immolationin klassinen logo, jonka käyttöön yhtye on juuri tätä kirjoitettaessa vuosien jälkeen palannut. Iniquitous-levyllä kalvoja paukuttaa sittemmin kuvioista kadonnut Jason Graham
Liput kuluineen alkaen 60 €. 68 € / 73 € / 78 €. Ovet auki klo 18.30. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Konsertit alkavat klo 20.00. Ti 16.5. 149 € + alv 24% (184,76€) Su 1.10.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. + artists tba Portit auki klo 15.00 Liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. Ovet klo 18.00. VIP-paketit alkaen 219€ +alv24% (271,56€) VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. 70 € / 75 € / 80 €. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Vip-illallispaketit alk. Liput toimituskuluineen alkaen 60 € / 70 €. 010 841 4185. 149 € + alv 24% (184,76€) Ma 27.2.2017 HELSINKI, JÄÄHALLI Dream Theater soittaa konsertissaan Images and Words -albumin kokonaisuudessaan. 67,50 € / 72,50 €. ILLAN AVAA Klo 20.00. 49,50 €.. Ovet klo 19.00. HELSINKI, Savoy-teatteri Klo 19.00. Ma 2.10.2017 TAMPERE, Tampere-talo Liput kuluineen alk. (yht. 54,50 €, parveke alk. 209,56€) VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. 010 841 4185. Lisäksi on luvassa yhtyeen muita suosikkibiisejä vuosien varrelta. La 4.3.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00. (yht. Liput toimituskuluineen alkaen 60 €. j u h l a k o n s e r t t i – 50 vuotta Procol Harumin legendaarisen A Whiter Shade of Pale -albumin julkaisusta! La 1.4.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. 209,56€) Vip-illallispaketit alk. 67,50 € / 72,50 €. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Ti 3.10.2017 TURKU, Logomo Liput kuluineen alk. Liput kuluineen: permanto alk. Ovet klo 19.00. Special Guests HOWIE PYRO (DJ) DERRICK BROWN (poet) VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Priority-liput ( K-18 ) toimituskuluineen alkaen 109,50 €. 149 € + alv 24% (184,76€) – 5 v. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : Vip-illallispaketit alk
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ADVENTUREROOMS.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
Onko kyse siitä, että nämä herrasmiehet osaavat pelinsä metkut liian hyvin. Ellei ota huomioon vuosien 1997–2005 välistä julkaisutaukoa, porukka on pysynyt varsin aktiivisena. On paradoksaalista, ettei Obituaryn musiikki ole ollut Westin lähdön jälkeen albumimitassa kovinkaan kalmaisaa. Alkaa vaikuttaa, että Tampa-viisikosta on muovautunut ajan myötä death metalin AC/DC. Biiseistä paistaa lajille epätyypillinen huolettomuus. Sinänsä aivan kiva ratkaisu, mutta ei istu tälle pumpulle. Lujalle livebändille on eduksi, että liidikitaristiksi on löytynyt pätevä hahmo, Kenny Andrews. Ideoiden puutteesta lohjennutta tilaa yritetään tilkitä Maiden-tyylisillä tuplakitaraharmonioilla ja liian pitkillä kitarasooloilla, kuten rallissa Sentence Day. Ydinosasto – kitaristi Trevor Peres, rumpali Donald Tardy ja laulajaveljensä John – nauttii tätä nykyä legendan asemastaan. Erinomainen kappale lupaili Infectedin (Cause of Death, 1990) tyylistä mantrakuolon paluuta. Livetilanteessa yhtye nimittäin toimittaa asiansa yhä siihen malliin, ettei kenellekään jää kysyttävää. Sopiikin kysyä, minne levyltä jäi Ten Thousand Ways to Die -singlen Loathe. Sitten kiihdytellään suotta. Onneksi levyltä löytyy osumiakin, kuten The End Complete -ajoilta (1992) löyhkäävä Straight to Hell. Ikävä sanoa, mutta levylautasella soi kevyt-Obituary. Peruselementit ovat toki aina olleet kohdillaan, ja niin on nytkin: John Tardyn mahtavan uniikki mylvintä saa vieläkin rappaukset lohkeilemaan, Peresin riffit ovat turvallista Obikka-jynkkyä ja Donald Tardy paiskoo tynnyreitään tunnistettavan kulmikkaalla tyylillä. Kun konkari antaa palaa miettimättä, se osuu myös maaliin. Tämänhän luulisi edustavan ”tätä me olemme” -tyylin oksat pois -osastoa. Myös Tampan Obituary on yksi urheista. Silti se erottuu edukseen seuraajistaan. Biisinkirjoittajana hänestä ei ole alkuperäisjäsen Allen Westin korvaajaksi. Silloin bändin musiikissa on siihen sopivaa uhkaavuutta. OBITUARY Obituary RELAPSE Kun ottaa huomioon, että jokainen Floridan death metal -peruskivien jäsenistä huitelee viisissäkymmenissä, on suoranainen ihme, kuinka moni bändeistä – Cannibal Corpse, Deicide, Morbid Angel, Atheist… – seisoo edelleen järkähtämättä tennareissaan. Toivottavasti nimensä (”Muistokirjoitus”) ei ole kuitenkaan enteellinen. Kuulokuvassa vanha sotaratsu laukkaa juoksumatolla. Näillä eväin kalmahommien pitäisi lähteä, ainakin nyt, kun on heidän vuoronsa julkaista nimikkolevy. Homma hoituu ydinjatkeellakin. Westin viimeinen Obituary-levy Frozen in Time (2005) ei ollut kuin mukiinmenevä kuolokiekko. Ja ei, en haikaile menneiden perään. Obituary on aina ollut parhaimmillaan gruuvisti möyriessään. Basistin tontille on juurtunut neljäs death metal -symboli Terry Butler. Tässä kohtaa tullaankin Obituaryn ongelmaan. Kymmenes levy kärsii kuitenkin tyhjäkäynnistä. Tomi Pohto Sotaratsu juoksumatolla Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa E ST E R SE G A R R A ARVIOT 57
Tuloksena on projektin viides levy, orkestroidun popin ja rockin kollaasimainen tyylinäyte, jolla riittää ammattimaisia ilmaisukeinoja huipennusten ollessa lähes poikkeuksetta jousin kuorrutettuja ilotulituksia. MASTERSTROKE Edge of No Return OMAKUSTANNE Neljä täyspitkää vuodesta 2005 lähtien julkaisseen tamperelaisbändin lopettamispäätös on sääli. Kuten yhtye itsekin toteaa, Masterstroke jäi suhteellisen tuntemattomaksi bändiksi ainakin kotimaassaan, mikä on huutava vääryys. Darkja black metalin tunnusmerkkejä sekoittavat veisut ovat kauttaaltaan varsin tehokasta keskitemporytkytystä. Ilmaisu on tyylipuhdasta mutta ei erityisen brutaalia, kikkailevaa tai edes tarttuvaa. Joona Turunen MORTA SKULD Wounds Deeper than Time PEACEVILLE Jenkkideath on maailman parasta musiikkia, aina ja ikuisesti, vaan pelkkä tyylivalinta ei vielä takaa kuolemattomuutta. Neljä pitkäsoittoa vuosien 1993–97 välillä julkaissut Morta Skuld teki alusta alkaen parhaansa sulautuakseen massaan, jonka kuumimmat päivät koettiin heti 90-luvun aluksi. Jaakko Silvast MUSTAN KUUN LAPSET Saatto INVERSE Hollolalainen pitkän linjan synkistelijäpoppoo palasi kuin palasikin tositoimiin vuoden 2007 lopettamisen jälkeen. Sävellystyö on harkitun kuuloista, vaikkei levyltä löydy totaalisen tyhjentäviä hetkiä. Kari Koskinen BLACKFIELD Blackfield V KSCOPE Steven Wilson on palannut Blackfieldiin Aviv Geffenin tasaveroiseksi kumppaniksi. Olkoonkin, että kuolo ei mennyt Jenkeissä varsinaisesti koskaan pois muodista, bändin kohtaloksi jäi b-sarjassa ja mitättömyydessä tarpominen. Lähimmäs aitoutta pääsee laiskasti lausahtelevan Geffenin äänen karheus, joka ei kuitenkaan herätä sympatiaa ja saa Wilsonin tavanomaisen tylsähkön laulannan kuulostamaan suorastaan vakuuttavalta. Execration Diatribes on hurmaavan tehokas, armottomaan tappamiseen keskittyvä levytys. Herkeämättä korvia takovassa mätössä on pahantahtoisen vakuuttava tunnelma. Ja tämä tarina on tosi. Sellaisia bändi taikoi parhaimmillaan albumilla Viimeinen laulu kuolemasta (2007). Suurellisen imelä levy hyökyy päälle kiusallisella halausotteella. Hieman varjoihin jäänyt skellefteålaisyhtye toimittaa pikkusoitollaan mureaa ja multaista death metalia, joka rouhii perinteiseen länsinaapurityyliin. Raskaat ja sopivasti erottelevat soundit sisältävät sopivasti särmää, ja laulajan halveksivalla nuotilla oksennettu vihainen rähinä on sekin aivan erinomaista työtä. Päätös lienee kuitenkin tehty ja yhteinen tekemisen kipinä todettu hiipuneeksi, joten bändi lyö pillit pussiin, mutta onneksi tyylikkäästi. Siellä täällä jyrähtävät hitaammat osuudet rytmittävät kaahaamista juuri sopivasti, ja myös soolojen tyylikkäästä melodisuudesta kehtaa antaa kiitosta. Tällaista tummaa, syntikkamausteilla härskisti fiilistelevää melodista metallia ei ole Suomessa monikaan tehnyt – eikä ainakaan yhtä hyvin. Saatto jatkaa toimivaa linjaa koko levyllisen verran. Feralin edellinen pitkäsoitto Where Dead Dreams Dwell (2015) oli väkevää kuolonkorinaa, eikä tämä kuuden kappaleen lyhykäinen tee poikkeusta hyväksi havaitusta linjasta. Vaikka yhtyeen peruskuolo möyhentää mukavasti, pelkkä vanhoille tekijöille kumartelu ei kanna pidemmän päälle. Välillä vähemmän olisi enemmän, ja esimerkiksi nokkelaa rytmiosastoa riivaa jääminen muiden soitinten harrastamien turhien näpertelyjen pimentoon. Sutjakkaasti soitettu ja kieltämättä raskaalta kuulostava takominen edustaa tylyn yksinkertaisesti päin näköä murjovaa perusrytkettä. Hattu päästä! Nimen taustalta löytyy kokeneita jermuja, mutta Execration Diatribesin hurja myllytys on silti melkoisen yllättävä isku. From the Mortuarya pyöräyttää silti useamman kierroksen ihan mielellään, ja sitä voi suositella varauksetta vanhan liiton death metalin ystäville. Johtotähtenä on kitaristi-laulaja Niko Rauhalan karismaattisen voimakas ja pelkistetyn selkeä tulkinta, joka nosti miehen jo aikaa sitten tämän maan kärkilaulajiin genressään. Vuoden 2014 reunionin oli tarkoitus jäädä vain jokusen keikan mittaiseksi, mutta niin vain on nyt käsillä uusi pitkäsoitto, joka on kaikkiaan yhtyeen viides ja ensimmäinen kymmeneen vuoteen. Vanhojen kiekkojen lämpimästi murisevasta luomusta on otettu askel kohti digitaalisempia tuotantoarvoja, mutta kappaleet itsessään luottavat yhä pääosin keskitempoisen koruttomaan ja hienoisesti melodioilla sävytettyyn jytkeeseen. Tälläkin kertaa saadaan napakka annos perinteikästä ruotsikuolemaa. Mitään uutta ja mullistavaa ei olla keksimässä, vaan vanhassa koulussa on vara parempi. Erityyppiset kappaleet laahaavat usein ja ovat yksinkertaisesti latteita, sillä niissä ei kuulu kunnon säröä, riskiä tai tunnetta. Kliinisyys kyllästää myös levyn elämänvalintoja ruotivan tematiikan, mikä ilmenee banaalissa tarinankerronnassa ja kirjailija Paulo Coelhon teennäisyyttä muistuttavassa ”elämä on meri” -tyyppisessä filosofoinnissa. Sekopäisimmillään käydään jo kaoottisuuden rajamailla, mutta pääosin tulitus on tappavanterävästi nakutettua täsmärätinää. Tarjolla on runsaasti melodioita ja ryhdikkäästi murskaavaa komppijumppaa selkeiksi trigattuine konesoundihöystöineen. Melodramaattisen elokuvallinen musiikki olisi helppo asettaa minkä tahansa romanttisen leffan taustalle, mutta vain alkuja välisoitoiksi jäävät A Drop in the Ocean sekä opethmaisesti hiipivä Salt Water saisivat sen katsomisen vaikuttamaan kiintoisalta. Joutsenlauluksi tarkoitettu Edge of No Return esittelee neljä kokonaan uutta Masterstroke-veisua, joiden piti olla osa yhtyeen viidettä longaria. Brasilian kaahojen fanittajille täysin varma nakki. Viimevuotinen lyhäri Kuolemanvirta lupaili tasokasta ja bändin kuuloista matskua lohduttomia lyriikoita myöten. Toisaalta levyn lopettava nimikkokappale on vivahteikkuudeltaan ja melankoliselta nyanssikirjoltaan hulppeaa kuultavaa ja bändin parhaimmistoa. Mahtipontisuudestaan huolimatta levy on kovin hengetön. Näytteiden perusteella albumista olisi tullut vähintäänkin yhtä perseillepotkiva ja tasokas kuin kahdesta edeltäjästään, vuoden 2009 As Days Grow Darkerista ja kolmen vuoden takaisesta Brokenista. Steven Wilsonin monitoimijuus jatkaa arkisen mitäänsanomattomuuden urilla, kuten suurin osa Grace for Drowningin ja Storm Corrosionin riemastuttavaa kokeilevuutta ja intiimiä koskettavuutta seuranneista suorituksista. Röyhkeän päällekäyvä ja silkkaan brutaaliuteen keskittyvä sahariffittely sekä täysin pidäkkeettä blastaava rumpali tuovat välittömästi mieleen Krisiunin, Rebaelliunin ja (Brasilian) Abhorrencen kaltaiset yhtyeet. Kosketus ei lohduta eikä satuta, vaikka uhria ajan myötä kyllästyttääkin. Etenkin Fool’s Dance on mutkaisuudessaan melkoisen ylivoimainen näyte Masterstroken vaalimista musiikillisista hienouksista. Ainoana vanhana jäsenenä puurtava laulaja-kitaristi Dave Gregor loimuttaa kuololiekkiä tutuin asein. Wounds Deeper than Timen perusasioita kierrättävä death metal toiminee erityisesti Obituaryn, Brutalityn ja vaikkapa Baphometin ystäville. Neljän uuden biisin lisäksi From the Mortuarylta löytyy Pentagramlaina Relentless sekä yhtyeen debyyttilevyn vekkulisti nimetyn Necrofilthiac-kappaleen uudelleenversiointi. Tehokasta pätkintää on ripoteltu sinne tänne, mutta mukana on myös tylsästi perusriffiä junttaavaa haukottelua. Yhtyeen paluu levykantaan ei ole missään nimessä merkityksetön, ja uutukainen edustaa hyvin yhtyeen aiempien teosten rinnalla. Levyä voisi kritisoida tarttuvuuden puutteesta, mutta näin julmasti kaahaavaan death metaliin ei yksinkertaisesti saa rakennettua kovin runsasta koukkumattoa. Kaksi vuosikymmentä pitkäsoittojen välillä ei ole muuttanut ilmaisua kovinkaan paljon. Seuraavan todistamani tähdenlennon säästän toiveelle tämän lopetuspäätöksen pyörtämisestä. Liian vähän liian myöhään. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. David Nilssonin tuhdilla mörinällä kuorrutetut kappaleet kulkevat kuin vanhat Gravet ja Entombedit, eikä nopeaksi muokattua Relentless-vetoa tunnista Pentagramiksi kuin tarttuvasta pääriffistä. Kaikki on siis aivan kuin aina ennenkin – sekä hyvässä että pahassa. Infot väittävät alkuperäksi kuitenkin Portugalia ja että kyseessä olisi vieläpä ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto. Pääpaino on edelleen melko simppeleissä tunnelmanluonneissa, joita pohjustavat tymäkät riffit ja kirveltävä ärjyntä–murina-artikulaatio. Näin taitavien miekkosten olisi suonut jatkavan juuri tällaisen musiikin tekemistä yhdessä, vaikka jokainen bändin jäsenistä säilynee alalla tavalla tai toisella – ainakin patteristi Janne Juutisen monipuolista kannuttelua ja kitaristi Seppo Kolehmaisen soolottelua kuulee nykyisin pitkän linjan power metal -jyrä Dreamtalessä. Eetu Järvisalo PESTIFER Execration Diatribes LAVADOME Jaahas, näin sotaisan raivoamisen on tultava Brasiliasta tai muualta Etelä-Amerikasta. Kari Koskinen FERAL From the Mortuary CYCLONE EMPIRE Ruotsalaisen kuolometallin laatu tiedetään yleisesti korkeaksi. Karsina on ahdas, mutta siitä otetaan kaikki irti
Periaatteessa kaikki muu toimiikin sitten niin mainiosti, että ainakaan minulta ei löydy lihaksia sen kritisoimiseen. Biisit ovat selittämättömällä tavalla ajattomia. Toki arsenaalista löytyy kasarihenkisen hard rockin ohella myös selvästi raskaampaa heavyjunttaa, mutta periaatteessa yhtyeen viidestoista studiopitkä ei sisällä mitään uutta. ERILLISHAKU 21.2.-31.3. Ykköstavoite on tehdä hyviä biisejä, ja kaikki, mitä soittajat tekevät, tähtää yksinomaan siihen. Ne ovat vaatimattoman pröystäilemättömään tyyliin tarttuvia ja viihdyttäviä. Reilut kuusi minuuttia vyöryttävä Return to the Grave ja turhahkona välisoittona näppäilevä Life and Dread jäävät kiekon tylsimmiksi kauneusvirheiksi. Homma vain toimii. Toisaalta niissä on viipyilevää tunnelmaa ja fiilistä. Grand Theft Autossa radio päälle, ja ei kuin baanalle. Elävänrosoinen ja potkiva soundi kuvittaa vanhan liiton hengessä kaahaavaa kohkaamista jokseenkin täydellisesti, ja laulajan toimiva rähjäys hoitelee loput. Välissä kuullaan Face the Worldin kepeämpää kasarihenkistä ja tarttuvaa popheavyä. Jos mielikuvat pyörivät heti avauksessa 80–90-lukujen taitteen mättöklassikoiden seuduilla, jotain tehdään lujasti oikein. Samoja metodeja käytetään myös kääntöpuolen kolmososassa, jossa kokijaa palautellaan takaisin reaalimaailmaan painavammilla ja vauhdikkaammilla otteilla. Lämpimäntuhdit soundit murjaisevat paksusti, ja äänityö on kauttaaltaan ensiluokkaista jälkeä. Itse rakennetusta häkistä luontoon vapautuneen elukan käyskentely on aiempaa vaistonvaraisempaa ja kaikessa luonnollisuudessaan miellyttävää seurattavaa. Teatteri ja esitystekniikka Äänituotanto 3D-tuotanto Radioja TV-tuotanto Peliala Valokuvaus ja graafinen suunnittelu. Linjanmuutos perinteisemmän stonerin ja doomin seoksesta kohti jumittelevampia ja psykedeelisempiä ulottuvuuksia on onnistunut. Kotimaisen Skeletalin vaihdelaatikko näyttäisi ulottuvan tavanomaista pidemmälle, ja jälki on parhaimmillaan todella tuhoisaa. Bändin sanoituksissa on ollut alusta asti nasevaa maailmanmenon www.pkky.fi/amo o OUTOKUMMUSSA MEDIAPALVELUJEN TOTEUTTAJA www.pkky.fi/amo o LUE LISÄÄ HAKU on avoin kaikille YHTEISHAKU 21.2.-14.3. Niin kauan kuin on olemassa nopeita autoja, rokkiklubeja, aurinkoisia rantabulevardeja ja hienoja ihmisiä, Pretty Maidsin kaltaisille yhtyeille löytyy tilausta. Eikä hän ollut aivan väärässä, sillä tanakassa kunnossa oleva Pretty Maids rakentuu ainakin puoliksi samanlaisen melodisen ja tuotannollisesti viimeisen päälle puunatun rokkauksen varaan. Steve Hackettin ja Steven Wilsonin taustajoukoista toisensa löytänyt trio voi ylpeillä mahtavilla muusikoilla (Nick Beggs, Roger King, Marco Minnemann), mutta kaikki itsetarkoituksellinen soitintaiturointi loistaa poissaolollaan. ALBINÖ RHINO Upholder OMAKUSTANNE Nimettömällä esikoisellaan Uphold the Light -tarinan käynnistänyt Albinö Rhino julkaisee kertomuksen osat kaksi ja kolme. Mega PRETTY MAIDS Kingmaker FRONTIERS ”Bon Jovi elää ja voi hyvin Tanskassa”, kuten ystäväni Kreivi tämän kuullessaan totesi. Väkivallan välikappaleena toimii erittäin hyviä riffejä painottava death metal, jota terävöitetään roimalla annoksella thrashin kipakkuutta. Meno ulottuu Last Beauty on Earthin Bon Jovi -henkisestä rokkifiilistelystä nimiraidan raskaampaan riffiheavyyn. Lisäksi mukana on sekä synkeämpää että räjähtävämpää melodisuutta ja soolopuolikin toimittaa. Dreadful Life on vakuuttava ja vankasti toteutettu esikoinen, jonka suurin ansio löytyy sieltä mistä valitettavan harvoin muuten: kappaleet ovat täynnä teräviä koukkuja ja riffivalikoima repii perusasioista kaiken irti. Se on varma juttu myös toisen levyn perusteella. Kingmaker edustaakin melko pitkälti sitä samaa melodisen heavyn ja hard rockin sekoitusta, jota bändiltä on kuultu etenkin viime vuosina. Reilut puoli tuntia kellottava levy ei ole vain yhtä ja samaa standardikaahauksen lauantaimakkaraa, vaan kappaleet voi erotella toisistaan hyvinkin helposti. Kari Koskinen dessani muistan voivotelleeni, ettei heistä tule koskaan suurta menestystä. Meno on kasvanut, huurustunut ja seestynyt entisestään sellaiseksi, että vinyylipitkäsoiton kumpaisellekin puoliskolle mahtuu vain yksi kappale. Bändin debyyttiä arvioiSKELETAL Dreadful Life INVERSE Nyt todellakin lähtee. Uphold the Light part 2:ssa kuuntelija vaivutetaan transsiin rauhallisen toiston ja sfääreihin kurottelemisen yhdistelmällä. Deathin Scream Bloody Gore ja vaikkapa Massacre tästä tahtovat mieleen putkahdella. Häntä liikutellaan tuon olotilan sisällä varovaisesti painetta lisäämällä. Albumin lämmin ja muhjuinen soundi on etenkin rytmiryhmän osalta samettia korville, ja lähestulkoon instrumentaalisiksi jätetyt kappaleet eivät kaipaa sanoja. Aggressio pitää kautta linjan, ja kuristava ote jättää jälkeensä pysyviä mustelmia. Skaalaa siis löytyy, ja levy oikein huokuu itsevarmuutta omasta tyylivalinnasta. Mainittu on hillittömän valitettavaa, sillä Mute Gods edustaa periaatteessa juuri sitä, mistä rockmusiikissa on kyse. Aiemmin pelkistetymmin tantereella tömistellyt vaalea hippo on saanut ikääntymisen myötä kasvoilleen enemmän ilmettä, ja sen ruhostakin löytyy huomattavasti enemmän erilaisia sävyjä. Kari Koskinen MUTE GODS Tardigrades Will Inherit the Earth INSIDEOUT Tässä triossa on jotain äärimmäisen viehättävää. Ronnie Atkinsin kurkkukin on kovassa kunnossa, eikä bändin miltei neljän vuosikymmenen matka kuulu ainakaan negatiivisessa mielessä
Tami Hintikka RÄMLORD Matuska OMAKUSTANNE Kokenutta entistä ja nykyistä kurittajaa muiden muassa Impaled Nazarenen, YUP:n ja Maho Neitsyen riveistä sisältävä Rämlord on päättänyt tehdä asiat omalla tavallaan. Jos jotain pitäisi kritisoida, niin ehkä yhtyeen lievää kaavamaisuutta. Kämäisyys on ollut yhtyeen hyvän soundin ja uskottavuuden kulmakiviä, mutta toisaalta soiton kehittyminen on musiikillisesti merkittävästi kiinnostavampaa. Foxin ja Gino Wilden yhdessä operoimat harmoniat ja soolot muistuttavat heavy metalin perinteisistä hyveistä vähintäänkin keskiverrosti. Duo ei ota itseään turhan vakavasti, mutta samaan aikaan aikaan sen musiikista paistaa läpi autenttisuus ja aito intohimo. I Saw the Light, But Turned It Off on todella, todella vaikuttavaa debyytti, josta ei juuri löydy moitittavaa. Nyt taso on jopa timantinkova: Atonement saattaa hyvinkin olla yhtyeen paras levy. Soundipuolella on ollut vuosien saatossa välillä toivomisen varaa, mutta nyt synkkänä ja brutaalina vellova kuolo pääsee valloilleen kaikkine nyansseineen. Vuodet tuottavat yhtyeen kymmenennellä pitkäsoitolla myrkyllisen herkullista hedelmää. Kuka tahansa klassisen popin tai rockin ystävä tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei tutustu bändiin viimeistään tällä levyllä. Välillä tampataan, välillä laukataan ja laulaja-kitaristi Titan Foxin ääntely on vahvaa kuin harjateräs. Jopa kaltaiseni introvertti nurkassahiimailija voisi innostua joraamaan, jos tällainen musiikki soisi jollain klubilla. Oman kulmansa antavat julmat Hammondit, joissa ei säästellä. Tai jättää asian omaan arvoonsa. Omakustannestatuksesta ei tälläkään kertaa tingitä, mikä alkaa vaikuttaa täysin harkitulta ratkaisulta. Jaakko Silvast IMMOLATION Atonement NUCLEAR BLAST Yhdysvaltalaisella death metal -yksiköllä on takanaan lähes kolme vuosikymmentä. Kääntöpuolelta löytyvä Served Cold on taltioitu jo muutamia vuosia sitten mutta saa virallisen julkaisun vasta nyt. Atonement sisältää kaikki elementit, joita yhtye on kantanut mukanaan läpi historiansa. Raita on käypä ja taipuisa esimerkki yhtyeen tarttuvasta, monipuolisesti sekä pehmeämpiä että rankempia sävyjä hyödyntävästä musiikista. Yhtyeeseen tutustuminen kannattaakin aloittaa viime vuonna julkaistun We Are the Night -ep:n kautta – on meinaan täydellisyyttä hipova esimerkki tämän päivän kotimaisesta musiikkiosaamisesta. Tämä onkin varsin osuva kuvaus yhtyeen musiikista. Sovitustaito ja näkemys ovat jäätävän kovaa luokkaa, mutta Matuska jää lähinnä yhtyettä jo tunteville tarjoiltavaksi, sinänsä mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi. Lyriikat sisältävät jonkin verran nihilististä angstia, mutta onneksi musta huumori tasapainottaa tilannetta. Mainittakoon, että laulut vedellään uskollisesti alkuperäiskielellä, vaikka kukaan bändistä ei ymmärrä kieltä puolikkaan kopeekan vertaa. Vaikka tässä ollaan tuhdisti Atomic Roosterin, Uriah Heepin, Lucifer’s Friendin ja Spiritual Beggarsin vanavesissä, hattuni nousee korkeuksiin bändille, joka kuulostaa kaikista ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta omalta itseltään. Ehkä runsaammat temponvaihtelut ja kappalerakenteilla leikkiminen voisivat tuoda uutta kulmaa Rainbowlickerin musiikkiin. Annika Brusila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tällä kertaa palikat on nakutettu kohdilleen millintarkasti, ja esimerkiksi riffeissä on eeppisyyttä tavoittelevaa tarttuvuutta entistäkin monipuolisemmin. Orkesterin kepeä anarkistisuus on kuin raikas tuulahdus modernilla musiikkikentällä. kritiikkiä, joka nousee tällä levyllä pinnalle erityisen selkeästi. Iskelmälliset kappalerakenteet ja elämänhalua nostattavat kertosäkeet toimivat, ja doomkäänteet tuovat syvyyttä ja pimeyttä. Ross Dolanin selkeästi artikuloiva, pehmeänrapea örinä ja Robert Vignan kierot kitarakuviot yhdistettyinä Steve Shalatyn aina yhtä oivaltaviin komppeihin on se epäpyhä kolminaisuus, jolla Immosoundi syntyy. Bändin tarjonta on vuosien saatossa monipuolistunut, mikä on hiukan kaksiteräinen miekka. Levy on yhtä aikaa kepeä ja raskas taidonnäyte hevin, protohevipsyken, progen ja eri vuosikymmenten sekoittumisesta. Matuska on pienenä painoksena julkaistava kuvaseiska, jonka toiselta puolelta löytyy jylhän tummasävyisesti ja bändin omalla muotilla tehty versio nimen venäläisestä kansanlaulusta. Musiikki ei ole yhtään pöllömpää, mutta ei osaa yllättääkään. Atonement on ensitahdeista lähtien tunnistettavaa Immolationiä, eli kuolon laadun voi todeta korkeaksi välittömästi. Laulaja Peps on kuin vinksahtanut yhdistelmä Debbie Harryä ja Lydia Lunchia, ja äänimaisemista vastaava Johan kanavoi onnistuneesti niin Sparksin eklektistä pop-estetiikkaa, uuden aallon synapoppia, elektroa, tranceä kuin eurodanceä. Niin hyvä kuin kaavansa onkin, osa kappaleista on hieman liian samanlaisia. Kappaleissa on särmää ja vaarantuntua, mutta ne ovat myös pirullisen tarttuvia ja ennen kaikkea tanssittavia. Immolation ei ole tehnyt urallaan yhtään heikkoa levyä. Bändi pistää nyt tiskiin valioluokan irrottelua ja raskaansarjan progettelua, ja levy kaikeksi onneksi vielä paranee toistojen saatossa. King Is Rising on sinällään virheetön voimailupala, mutta läpimurtajaksi siitä ei mitenkään ole. Vähän uudenlaista Vinum Sabbatumia luo myös poikkeuksellisesti suomeksi laulettu Autuuden maa, joka onnistuu loistokkaasti. Kyllä, toisen levynsä viime vuoden lopulla ulostanut Hammer King jauhaa metallimantraansa isolla uholla ja keskitempoisen power metalin keinoin. VINUM SABBATUM Apprehensions EYES LIKE SNOW Puoli-imelää jytää, sekoitus 70-luvun boogieheviä, protoprogea ja risteilijällä soittavaa romanialaista ammattiorkesteria! Vinun Sabbatumin tunnelma on kertakaikkisen riemastuttava, peloton ja nostalginen. Seikkailut käydään sujuvasti sekä The Black Leaguen, The 69 Eyesin, Blue Öyster Cultin, Amorphisin ja Babylon Whoresin että black metalin rankemmissa maisemissa. King Is Rising on tutustumisen arvoinen tusinaraitainen, mikäli genre ja edellä mainittujen tyylipioneerien tekemiset puhuttelevat. Tästä voi halutessaan nauttia tai ärsyyntyä. Yhtyeen monitahoinen musiikki on kenties vaikeasti markkinoitavissa, mutta laatunsa puolesta poppoo kylvettää lähes kenet tahansa. Salla Harjula HAMMER KING King Is Rising CRUZ DEL SUR Saksalaisvalmisteisen perinteisen heavy metalin tunnistaa kilometrien päähän jo pelkästä yhtyeen nimestä. Perään tuleva Profane Soil kutkuttavine alkuineen, tarpeellisine välidoomailuineen ja lopun vetävine progeketteryyksineen nousee levyn kohokohdaksi. Ei toki samaan aikaan, vaan hienovaraisesti vuorotellen ja saumoja taitavasti hitsaten. Kari Koskinen RAINBOWLICKER I Saw the Light, But Turned It Off SVART Kotimainen Rainbowlicker ilmoittaa soittavansa debyytillään laserpunkkia. King Is Risingin raidoilla vahvasti kuuluvat HammerFallin ja Gamma Rayn tekemiset ovat yleisesti ottaen tätä levyä innovatiivisempia. Kokonaisuus on blastien, hitaiden osien, sahausten ja sointujen synnyttämä totaalinen kuolokokemus, joka sinetöidään vankalla kokemuksella
Valitettavasti 11-biisinen kokonaisuus tuntuu koostuvan samasta kappaleesta. ARVIOT Loppupeleissä kokonaisuus pysyy kuitenkin selkeästi plussan puolella, ja levy on suositeltavaa kuunneltavaa niin rokkareille kuin poppareille. Levy on periaatteessa hyvä, mutta ai hemmetti, miten tylsä. Joni Juutilainen GOTTHARD Silver G RECORDS Neljännesvuosisata toimintaa, tusina studiolevyä ja kolme livejulkaisua, joita on myyty kaikkiaan yli kaksi miljoonaa kappaletta. Elävänä bändillä oli juuri sitä räjähtävää energiaa, joka puuttuu tältä levyltä täysin. Tasavarman mutta monilta osin myös tasapaksun albumin parhaat hetket tuntuvat olevan juuri niitä, kun tapahtuu jotain hieman tavallisuudesta poikkeavaa. Toisaalta Meader istuu Leonin kynäilemiin kappaleisiin saumatta omalla kepeällä raspillaan. Kolmetoistaraitainen Silver vaikuttaisi nousevan nyky-Gotthardin parhaaksi levyksi. As Wasia kuunnellessa tulee ajatus, että yhtyeen tulisi olla musiikkinsa suhteen vieläkin kokeilullisempi – ei siis mitenkään progressiivisessa mielessä, vaan ihan musiikin yleisen kiinnostavuuden vuoksi. Kitaristi Leo Leonin masinoiman bändin sävellysten melodiatarjonta on aina ollut huikaiseva, ja yhtye on rakentanut pitkäsoittonsa tasapainoisiksi räiskäleiksi rivakkaa ja hidasta, tunnelmasta toiseen seilaavaa aikuisrockia. Meader on hyvä laulaja, mutta Steve Leen väkivahvaa tenoria ei korvaa kukaan. Silverin Reason for This ja David Coverdalen soolotuotannolle kumartava Not Fooling Anyone riipovatkin tarpeeksi syvältä koskettaakseen. Soundi on tuplasti kevyempi ja jazzahtavampi kuin odotin. Julkaisuvuorossa on puolalais-englantilainen kvartetti, joka tarjoaa kolmannellaan juuri sitä mitä luvataan: synkopoituja rytmejä, etevää musiikkisoitinten käyttöä ja kauttaaltaan monimutkaisia biisejä. Mikko Malm DISPERSE Foreword SEASON OF MIST Perinteisesti äärilaidan metallia maailmalle sylkevä Season of Mist on herännyt progressiivisen musiikin markkinaimuun. Myös Silverin bluesja irkkurockhaikuiset rallatukset, Electrified, Stay with Me, Everything Inside ja My Oh My, kulkevat huolettoman rennosti. Kaikki alkaa hyvin. Tämä on sääli, sillä muistan nähneeni bändin lämmittelemässä norjalaista Shiningia. Biiseistä jokainen on kyllä tungettu täyteen kimuranttia yksityiskohtaa, joka välissä ja joka tasolla, mutta lopulta käteen ei jää mitään. Toisinaan bändi on sortunut turhan pitkiin levykokonaisuuksiin, mutta sen kappaleet ovat olleet perin harvoin varsinaisia huteja. Salla Harjula BLACK ANVIL As Was RELAPSE Kymmenen vuotta täyttävä Black Anvil on valanut kolmella levyllään vakaan pohjan, jonka päälle olisi kaiketi tarkoitus ruveta hiljalleen rakentamaan. Black Anvilin musiikissa yhdistyvät modernimman amerikkalaisen black metalin näennäinen raakuus, mukavasti rokkaavat thrashvaikutteet sekä Watainiin vivahtava yleismusta tunnelma. Ei hassummin sveitsiläiseltä hard rock -bändiltä. Tarjolla on melodista ja tunnelmallista nykyprogea, joka käyttää helppoja koukkuja säästellen. As Wasilla seiniä pystyttää pikimusta yhtye, jonka vahvuudet ovat voimakkaissa ja olemuksellisesti ihmeellisen massiivisissa kappaleissa. Tässäpä kaikille melodisen rockin heilaajille mellevä startti vuodel. Gotthard on aina ollut myös mestaruussarjatasoinen balladitahko. Biisit eivät ole varsinaisia monumentteja, mutta bändi onnistuu saamaan niistä todella jykevän oloisia, mistä on varmasti kiittäminen Gorgutsista ja Krallicesta tutun Colin Marstonin luomaa äänimaisemaa. Bändi on tavallaan samassa kuosissa kuin ennen lokakuussa 2010 sattunutta, perustajajäsen Steve Leen vienyttä onnettomuutta, mutta Leen ja nykyisen solistin Nic Maederin aikakausia ei mielellään vertaile. Hyvällä maulla käytetyt puhtaat laulut luovat omaa erikoista fiilistään. Metallista ei ole tietoa muuten kuin ajoittaisten, kaikkien muiden raitojen alle miksattujen raskaiden kitarariffien muodossa
Vuonna 2001 julkaistusta nimikkolevystä alkaen Grave Digger onkin ollut kohtalaisen karski, tasaisentappavaa julkaisutahtia pitävä akti. Reilun vuoden (1989–90) kasassa ollut vantaalaiskopla ehti kuitenkin ottaa tuossakin ajassa härmäläisen kuolonkorinan vakuuttavat ensiaskeleet. Historiallisia konsepteja tai oikein mitään muutakaan järkevää sanottavaa ei tarjoilla. Abhorrence merkitsi alkuräjähdystä suomalaiselle death metalille eikä peesannut samoihin aikoihin syntynyttä Floridasoundia tai kiihkeästi kopioitua Sunlight-studion äänimaailmaa. Teinipoikien äärirajoilla kiikkuva tolskaus on vaihtunut ammattimaiseen ruhjomiseen. Olennaisin ero on tietysti soitossa. Nössöillä vesilintua ja taidesurinat helvettiin. Autenttisuus ei ole kadonnut millään muotoa, vaan rupea ja muuta epämuodostumaa on yllin kyllin, vaikka alavireinen tikutus ja tuplabassarijytke erottuvat paremmin. Bändin kannalta ajatuksen ymmärtää sikäli, että alkuperäisiä nauhoitteita ei liiemmin hiottu. Utuinen ja jylhä kitaratyöskentely kamppailee jatkuvasti koneelliseksi kaiuksi vaihtuGRAVE DIGGER Healed by Metal NAPALM Kitaristi Uwe Lulisin voi löytää nykyään Acceptin riveistä. Kyllä minä tämän parissa, perhana soikoon, viihdyn. Synkeän nopeatempoinen pieksäminen ja orgaaninen soundi muodostavat yhdistelmän, joka on ikään kuin täynnä pieniä hälyääniä ja lievää riitasointua, vaikka musisointi on itse asiassa hyvinkin tarkkaa. On pelkästään hienoa kuulla nämä biisit versioina, joissa kuoleman kolkutus ei kuulosta kuin hautaholvissa tallennetulta. Samalla on myönnettävä, että Healed by Metal ei ehkä tule kestämään pyöritystä aivan samalla voimalla kuin bändin klassisempi materiaali. Lisäksi bändi hyödyntää ambientin ja dronen ilmaisukeinoja. Levyn päättävää Laughing with the Deadiä lukuun ottamatta jokainen kappale on ohitse alta neljän minuutin. Meno on barbaarisen raakaa, vaan ei käppäisellä tai teknisesti heikolla tavalla. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Gotthard haltuun viimeistään nyt, mikäli bändi on mennyt ohi korvien. Loppujen lopuksi liki ahdistavuuteen asti synkeä ryöpyttäminen jää kuitenkin turhan yksioikoiseksi, eikä siitä tahdo jäädä mieleen paljoakaan. Tavallaan Healed by Metal onkin kuin Grave Diggerin vastine W.A.S.P.levy Helldoradolle, mutta paremmilla biiseillä. 36-minuuttinen albumi kuulostaa yhdeltä herkeämättä päälle käyvältä tykistökeskitykseltä. Kyllä te tiedätte. Tämän jälkeen Herr Lulis sai mennä ja laulajapomo Boltendahl karsi turhat krumeluurit. En osannut odottaa aivan näin perusteisiin puristettua takomista, mutta kyllähän tämä kieltämättä taas kerran toimii. Belgialaisen Epochin alun perin digitaalisena vuonna 2015 julkaistu debytointi toimittaa listan ensimmäiset kohdat, mutta tärkeimmässä nikotellaan vielä. Aikalaisille, arkeologeille ja vanhan liiton death metal -soundiin rakastuneille autenttisen mädäntynyt vanhojen kaivelu on mannaa, vaikka liven julkaiseminen tuntuu tuotannon rajallisuus huomioon ottaen hieman toisteiselta. Tarjolla on tutun koruton annos jämäkkää teutonimetallia, joka ei laulata tuplabasareita tai riemumelodioita. Harmi ei ole suuri, sillä Sacrosanct on kaikkinensa hyvin toimiva kiekko. Dead Congregation on myös selkeä vertailukohta, mutta Epoch ei juuri esittele hitaampaa tai sävykkäämpää puolta. Keskiyöllä pimeässä, mudassa ja kaatosateessa kärsittynä, totta kai. Jytinää, riffiä ja vasaralla kalloon hakkaavia kertosäkeitä. Toivottavasti äijälle annetaan myös sävellysvastuuta, sillä kaverin melodiakorvalle ei löydy juuri vastinetta. Grave Diggerin riveissä tämä ilmeni vuosien 1993– 99 välissä julkaistuna, poikkeuksellisen kovana levysarjana. Tavallaan uutuus on kuin rokkimaisempi versio bändin 16 vuoden takaisesta nimikkolevystä. Historian uudelleenkirjoittamiseen Totally Vulgar ei silti syyllisty. Seuraaville sukupolville voi tuntua liioittelulta, että vähäisestä tuotannosta – virallisesti yksi demo ja ep – on harsittu kasaan jo perusteellinen kokoelmalevy Completely Vulgar (2012) ja nyt vuoden 2013 Tuskakeikan sisältävä live. Vaikutelma on äkkiseltään todellista parempi, sillä puhtaasti äänimaailmaa arvioidessa pelimerkkejä kehtaa sijoittaa isompiakin määriä. Death metalista tuli myöhemmin liki valtavirtaa, mutta nämä liki neljännesvuosisata sitten harsitut kappaleet ovat säilyttäneet arvonsa. Kari Koskinen RASPAIL Dirge SICK MAN GETTING SICK Kokeneiden roomalaismuusikoiden yhteisprojekti yhdistelee debyytillään visionäärisesti death doomin, blackgazen ja post-metalin jo valmiiksi naittamisella aikaansaatuja tyylejä. Päinvastoin: vatsanpohjasta kouraisee, kun Holy Laws of Painin muheva riffi ryhtyy möyrimään entistäkin massiivisemmin, tai kun setin päättävän Vulgar Necrolatryn tempoa kiristetään alkuperäisestä niin, että se kuuluisa vanne pään ympärillä ei kiristy vaan katkeaa. Tuloksena on transsendenssiä tavoitteleva vaellusretki metsän syvyyksiin, joissa riutuvat sielut kummittelevat huokailevina tuulenhenkäyksinä. Kaoottisimmillaan mylly jauhaa kuin Teitanbloodilla ikään. Jaakko Silvast ABHORRENCE Totally Vulgar – Live at Tuska Open Air 2013 SVART Suomalaisen death metalin kantaisä Abhorrence eli lyhyen ja kiihkeän elämän. Healed by Metal, Lawbreaker, Free Forever, Kill Ritual, Ten Commandments of Metal ja niin edelleen. Healed by Metal on jo peräti kahdeksastoista merkintä studiopitkien kirjaan. Tamppaus on raskasta, erittäin riffivetoista ja bändille ominaisesti myös kohtalaisen tarttuvaa. Antti Luukkanen EPOCH Sacrosanct LAVADOME Sysimustaan tunnelmaan ja myrskyävän raivokkaaseen musisointiin panostamalla herättää kyllä huomiota, mutta kestävämpään vaikutukseen vaaditaan myös sävellyksellisiä arvoja. Miten pitäisi suhtautua ajatukseen, että yhtye ilmeisesti suunnittelee uuden materiaalin kirjoittamista, onkin sitten kokonaan toinen juttu. le 2017. Levyn eteerinen sointi saa sen tuntumaan etäiseltä. Kun oli ensimmäisten joukossa, välttyy vertailulta. Kyseessä on lähinnä erittäin helposti lähestyttävä, tiiviiksi puristettu julkilausuma. Kuolettavan pimeää tunnelmaa ja brutaaliutta tarjoillaan silti vähintäänkin riittävästi. Ei introja, haahuiluja tai välipaloja
Kappaleet eivät ole millään tavalla haastavia, vaan ne toistelevat alan sulavimpia koukkuja tyylitietoisen orjallisesti. Ikään kuin yhtye olisi vielä hieman epävarma siitä, mihin suuntaan hommaa pitäisi lähteä viemään. Ääripäitä vältellään, ja päällimmäisenä levystä jää mieleen tietty kuuntelun helppous. ZOMBIE MOTORS WRECKING YARD Supersonic Rock´n Roll Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. Tämän tunnelman varaan jää paljon, sillä sävellysten keskinäisessä samankaltaisuudessa kuuluu yhtyeen kovin tavanomaisia ideoita suodattava perinnetietous. Livenä levyn tasapaksuus muuttunee lähemmäs hypnoottisuutta, joka imee veret marginaalista yleisöä suuremmastakin joukosta. Okkultismia nuoleskelevan mielenmaiseman itsetietoinen maalailu jää kuitenkin teennäiseksi sanahelinäksi. Pääosin örisemällä tulkittu ja hyvältä soundaava musiikki hakee vaikutteita Katatonian, Paradise Lostin ja kenties myös suomalaisten alan bändien arsenaalista. ! NOW O U T The monumental return of the Roman legions is here, prepare for the immortal wars! EX DEO The Immortal Wars Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download! featuring Maurizio Iacono of STRICTLY LIMITED DELUXE CANVAS EDITION exclusively available via www.napalmrecords.com ! CHARISMATIC AND ENCHANTING GARAGE / BLUES ROCK – A NEW STAR IS BORN! ! 03.03. Lopputulos on kuin musiikiksi puristettu tummasävyinen cocktail kyyneliä, kaipuuta ja kuolemaa. Monotonisuuteen tuo oivan mausteen solistin rääkyminen, jonka sytykkeenä ovat luontoon samastuva syksyinen synkistely sekä alluusiot antiikin aikaan. Kulmista pyöristetty melodinen doom/death kulkee vastoinkäymisestä toiseen lähes täysin vailla menoa rasittavia kuoppia. misen veitsenterällä. Joni Juutilainen NICK DOUGLAS Regenerations METALVILLE Nick Douglas tunnetaan pitkäaikaisesta pestistään legendaarisen Doro Peschin bassotaiteilijana. Esimerkiksi Swallow the Sunin ystäville Nailed to Obscuritya voikin suositella hyvällä omatunnolla ja täysin varauksetta. Olenhan sentään vieläkin elossa. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto on erittäin taidokkaasti kasattu ja hyvin kypsytelty annos keskitempoisen mietteliäästi etenevää melodista doom/deathiä. Koska kunnon raasto ja tunteenpurkaukset ovat harvassa, mahdollinen katarsis on kenties entistä voimakkaampi. Hunted on mielenkiintoinen sekoitus menneitä aikoja ja nykypäivää. Yhtenäinen, pedaalitempuin saavutettu ja maltillinen soitto luokin mystisen taustan, mikä saa kuuntelun tuntumaan kutkuttavalta tuntemattoman seudun tunnustelulta. Nyt mies on päättänyt julkaista soolomateriaalia, ja 11 kappaleen levytys on yllättävän toimiva kokonaisuus. Sävellykset ovat mukiinmeneviä, ja erityisesti levyn energisemmät kohdat vakuuttavat toimivuudellaan. Joona Turunen NAILED TO OBSCURITY King Delusion APOSTASY Erityisesti suomalaisten bändien taidokkaasti vuodattama melankolia ei ole ollut koskaan minun juttuni. Hitaista kappaleista on vaikea hahmottaa selkeitä osioita: eteen avautuu meri kolkkoja melodioita ja sointukulkuja osana loputonta nykivää nostatusta, jossa aallot kasvettuaan hetken murtuvat aina ennen rantaa. Kari Koskinen KHEMMIS Hunted 20 BUCK SPIN Denveriläinen Khemmis on noussut modernien doombändien kärkikastiin kuin huomaamatta. Voin tunnustaa hartaudella harrastetun haikeuden ja raskasmielisen hirttoköysiromantiikan riemut, mutta tyyli ei ole koskaan vienyt oikein kunnolla mukanaan. O U T BLACK MIRRORS Funky Queen Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download! First live record of a decade long career! Beautiful, atmospheric and addictive! ! ! NOW NOW O U T O U T MY SLEEPING KARMA Mela Ananda Live Available as LTD Digipak + DVD, LTD Vinyl + DVD and Download! A SMASHING DEBUT FROM THE AUSTRALIAN DESERT! CLUTCH & KYUSS-STYLE GROOVES & CAMPY SCI-FI COMBINED WITH THE GOOD OLD SEX, DRUGS & ROCK’N’ROLL ATTITUDE. Viisivuotiaan yhtyeen takataskusta löytyvä Absolution-esikoinen (2015) oli toki vakuuttava näyttö, mutta vasta Hunted hioo Khemmisin musiikista turhat kömpelyydet ja nostaa bändin nimen monen metallidiggarin huulille. Dirge voi kohota kulttiklassikoksi, sillä se on omaperäinen ja kaikessa hämyisyydessään vaikeasti lähestyttävä kokonaisuus, jonka pyörteet joko vain hipaisevat tai saavat tiukasti pauloihinsa. Yhtye on siis toisin sanoen lähempänä Thin Lizzyä kuin Thergothonia, mikä on tässä tapauksessa ainoa oikea linjaus. Kitaraleadit soivat kauniisti ja säröä vuorotellaan puhtaamman ilmaisun kanssa. Mikäli lähdetään lohkomaan yksittäisiä kappaleita, erityisesti hieman rankemmin lanaava kolmosbiisi Three Gates erottuu edukseen. Hitaammissa osioissa Khemmis kuulostaa jotenkin staattiselta ja tylsältä, mutta homma pysyttelee pääpiirteittäin mielenkiintoisena. Eiköhän tämäkin pieni pulma korjaannu ajan kanssa. Khemmisin musiikin kutsuminen puhtaaksi doomiksi on vahvaa liioittelua, sillä bändin soinnissa kuuluu paljon vaikutteita myös 1980-lukulaisesta heavystä ja vielä tätäkin vanhemmasta hard rockista. Hunted on monipuolinen ja uskalias paketti, joka haastaa bändin muusikoina. Meiningistä huokuu aito tekemisen into, mutta albumi jättää vielä jotenkin kylmäksi. Tämän johdosta myös saksalainen Nailed to Obscurity jää aika etäiseksi tapaukseksi
Kuunnelkaa, ihmiset, ja ihmetelkää, kuinka helvetillisen upeaa musiikki voi olla. Hyvin konepainotteinen levy ei ole tarpeeksi tarttuva, riehakas, sekopäinen tai monipuolinen ollakseen järin mielenkiintoinen. 25 Anos on suositeltavaa kuunneltavaa kenelle tahansa rajusta punkista ja rujosta metallista pitävälle. Hienot kannet tarjoileva pläjäys tarjoaa toimivaa kuolometallia. Eeppisen intron jälkeen In Obsidian painaa tallan pohjaan ja säväyttää kauniilla vaihdoksillaan. ”Forssan makkara” – kiitos sille, joka on keksinyt tuon nimityksen – ei ole vain esikuviaan kuppaisesti kopioiva ryhmä vaan tekee erinomaisen toimivaa suomalaista brassicorea. Mosh to die! Tami Hintikka mausteensa soppaan, jolloin mennään todella syviin sfääreihin. Levyn parhaita paloja on tarttuvalla kitaramelodialla alkava ja hienosti kasvava Ephedera. Erityisesti rumpali Steffenin työskentely on timanttista. Before You Break -balladi päihittää suurimman osan nykypäivän hömppälauluista jo pelkällä tunnelmallaan. Melkoisella hirviötittelillä siunattu levy on alusta loppuun riehakasta takomista brasilialaisten konkaribändien jalanjäljissä. Vierailijoitakin, kuten Kit Watkinsia (Happy the Man, Camel) ja David Rhodesia (Peter Gabriel, Kate Bush, Scott Walker), kuullaan. FORÇA MACABRA 25 Anos na estrada mas por favor n ão feche o t úmulo ainda SVART Brasilialainen thrashcore voi hyvin myös Suomessa, missä sen lippu on liehunut yhden bändin toimesta yli neljännesvuosisadan. Sen hän nimittäin ansaitsisi. Das Monument ei oikein naurata, eikä se myöskään tao tajuntaa sileäksi ihanalla särövallilla. Melko totaalista moukarointia tarjonnut industrialjoukkio onnistui viehättämään aikoinaan suuresti, tietynlaisesta ääliömäisyydestään huolimatta. Ei ihme, että Mustaine Nopeasta heavy metalista ollaan kaukana, ja enemmänkin kyseessä on tunnelmallinen ja hidastempoinen rocklevy. Biiseillä kuullaan myös sydäntäriipiviä viulusovituksia, joiden laatu tuntuu olevan tavallista tunnelmamaalailua tasokkaampi. Bowness on vähentänyt sävellystensä eteerisyyttä ja keskittynyt jälleen tekemään tyylikkäitä popkappaleita. My Sleeping Karma on mitä mainiointa musiikkia myöhäisillan jumitteluun. Miten tästä kaverista ei tiedetä enemmän. Puunhalaajia pelkääville tiedoksi, että Karma osaa stonermaisen raskaamman poljennon. Henry Fool -yhtyeessäkin vaikuttanut mies on tehnyt myös kantavia soololevyjä, joista Lost in the Ghost Light on neljäs. Enimmäkseen crustinsukuisella paahteella etenevä musiikki operoi vanhan koulun hardcoren ja rivakan metallin välisellä sumealla vyöhykkeellä – ja homma toimii. On myönnettävä, että sitä isosti mäikivää hevimoukaria tulee ikävä – kyseessä oli melkeinpä Itä-Saksan kantava voima. 25 Anos on siitä erikoinen paketti, että se on äänitetty jo yhtyeen 20-vuotisen taipaleen kunniaksi, mutta julkaistaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Lauri Kujanpää SANCTUARY Inception CENTURY MEDIA Ladon vintiltä löytynyt ”kadotettu” Sanctuary-levy periytyy ajalta ennen vuoden 1988 Refuge Denied -debyyttiä. Wilsonin tuottama teemalevy kertoo ikääntyvästä rocktähdestä, jonka ura alkaa olla pikkuhiljaa hiipumaan päin. Ajoittain pilkahtelevat nerokkuuden väläykset, etenkin jumppasykettä höystävien rautalankakitaroiden muodossa. Sen soundimaailma on ensiluokkainen ja yhtyeen soittotaito vaikuttavaa. Kolmeminuuttinen Draugr March on vaikuttava avaus. Akashassa on todella rauhoittava tunnelma ja suhteellisen päräyttävää bassottelua. Força Macabran valtteja ovat oikeasti iskevät ja tuhovoimaiset kappaleet sekä laulaja Oswaldo ”Taurus” Extermínion väkevä ääni, jolla tämä entinen surmacorerumpali huutomörisee portugalinkieliset sanoitukset. Tällä vuoden 1986 demolla seattlelaisbändi saalisti Megadethmies Dave Mustainen tuottamaan ensilevynsä. En ole täysin varma, miten levyn temaattisuus kuuluu kappaleiden rakenteissa, mutta ainakin kokonaisuus vaikuttaisi olevan selkeästi ryhdikkäämpi ja jäsennellympi kuin edellinen pitkäsoitto Stupid Things that Mean the World. Toivottavasti mies kykenee luomaan suuremman luokan soolonäkyvyyden. Douglas laulaa varsin hyvin, ja taustalaulajilla koristellut kappaleet ovat sopusuhtaisia. Jos Toolin meiningit kolahtaa, MSK:hon kannattaa tutustua. Kärsivälliselle levy on oiva audiotrippi. Silloin tällöin syna heittää ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Tällaista musisointia kuulee harvoin täysin puskista, ja ylisanoja tekisi mieli ladella roppakaupalla. Kimmo K. Koskinen MY SLEEPING KARMA Mela Ananda Live NAPALM Saksalainen proge-psykedelia-instrumentaalinelikko veivaa kuudennella levyllään parhaita paloja edellisiltä. Jethro Tullin nokkamies Ian Anderson puolestaan esittelee huilusolismiaan ensimaistiaisena tarjotussa Distant Summersissa. Tunnelma on todella leppoinen mutta tarvittaessa myös iskevä. Lauri Kujanpää TIM BOWNESS Lost in the Ghost Light INSIDEOUT No-Maniä, yhdessä Porcupine Treestä tutun Steven Wilsonin kanssa operoitua projektia, voitaneen pitää laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Tim Bownessin pääasiallisena luovuuden kanavana. Upeasti rakennettu kokonaisuus toivottaa kuulijan tervetulleeksi tunteiden pieksemään tarinaan, jonka musiikki kantaa euforiaan. Tuotanto on kohdillaan ja soitto tiukkaa, niin kuin livelevyllä kuuluukin. Jos varhainen NoMan miellyttää, tämäkin voi löytää paikan kuulijan sydämestä. Myös kantrimainen Didn’t We Try on kaunista kuultavaa ja sen upea kitaranäppäily kiehtoo kovin. Pääosassa ovat haikeat kitaramelodiat ja hypnoottiset bassoja rumpukuviot. Lyhyin kappale on viisiminuuttinen Vayu, joten pikaisia täsmähittejä kaipaava jää kylmäksi. Nick Douglasilla on selvästi terävä sävellyskynä ja kyky tehdä hittimäisiä kappaleita. Välillä mieleen tulevat Tobias Sammetin kappaleet, välillä jenkkiläinen teinirokki ja Richie Samboran soolojulkaisut. Levy ei silti ole sekamelska, vaan palaset ovat hyvin paikoillaan. Kehitystä on tapahtunut, mutta muutos ei välttämättä kulje mieleiseen suuntaan. Nine Divines on melodinen tukanheilutuspala, joka potkii perseelle kuin tuhat volttia. Mikko Malm ITÄ-SAKSA Das Monument CONCORDE Johan tuosta luikahti mopokortin verran vuosia, kun Itä-Saksa sai viimeksi levyn ilmoille. Vaihtelevuutta, kauneutta, synkkyyttä, tuskaa, nopeaa, hidasta, mitä vain. Kaksikymmentä biisiä ja suomenkieliset piilovedot jaksaa pyöräyttää kerta toisensa jälkeen. Mukana on tuttuja kumppaneita, joihin kuuluvat muiden muassa basisti Colin Edwin (Henry Fool, Porcupine Tree), Bruce Soord (Pineapple Thief), Stephen Bennett (Henry Fool, No-Man), Andrew Booker (Sanguine Hum, No-Man). Pasi Lehtonen DREARYYM Precursions MUSIC KICKUP Lempäälän sysimetsästä kajahtelee melodista jyystöä. Joissakin kohdin jytäävä teknopumppauskin miltei innostaa, mutta kokonaisuus tuntuu silti jäävän vajaaksi. Ja sitten levyn päättävä Hunter’s Tale… Kappale onnistuu vielä laadukkaiden biisien jälkeenkin yllättämään ja nostamaan albumin uudelle tasolle. Useimmissa biiseissä on ainesta lähinnä introksi, mutta niin sanottua lähtemistä saa jäädä odottelemaan. Yhtye kuulostaa tällä tummasävyisellä, jopa ahdistavalla levyllä terapiaprojektilta, jolla eurohumpasta ja brittiläisestä elektrosta sairaalloisesti innostunut, kellarissa lymyilevä huurupää purkaa patoutumiaan. Suurin osa biiseistä on omien kappaleiden uudelleenäänityksiä, mutta mukana on myös vähän uutta ja vähän lainattua. Drearyymin esikoinen on hivelevän kaunis, kypsä, itsevarma ja taidokas teos. Jade Soikkeli ja Hiili Hiilesmaa ovat muotoilleet visionsa uusiksi ja pudottaneet rohkeasti yhtyeensä keskeisiä elementtejä. Muutoin levyltä on vaikea poimia yksittäisiä helmiä
UUTTA METELISSÄ! facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA
Haastatellessani kitaristi Lenny Rutledgea mies tunnusti debyytin tuotannon olevan nykykorville vähän ikääntynyttä. Inception sen sijaan soundaa rehelliseltä ja innokkaalta, eikä äänissä ole lainkaan haittaavaa kasarivirettä, vaan rytinä ja paukutus toimii konstailemattomasti. Pitkäaikainen kitaristi Steve Swanson ei ole enää kuvioissa, ja myös Crypt of the Devilin (2015) kynäillyt Phil Hall on vaihdettu uuteen naamaan. Vauhtia on lisätty ja blast raikaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Lauri Kujanpää SVART CROWN Abreaction CENTURY MEDIA Ranskalainen Svart Crown tykittää neljännellä pitkäsoitollaan varsin napakankuuloista Belphegorhenkistä blackin ja deathin sekoitusta. Levystä tosin huomaa, ettei sitä ole taltioitu ihan huippustudiossa. osin pelkkää sanahelinää. Miehistön taitotason ja erityisesti rumpali Marco Pitruzellan edeltäjiään teknisemmän työskentelyn ansiosta SFU on onnistunut meikkaamaan lärvinsä yllättävän viehkeään kuosiin. Koskinen BATHSHEBA Servus SVART Punakka, tanakka ja hanakka. Mutta onko sen riffi pöllitty KISSin Love Gunista. Tasapaino on melko lailla optimaalinen. Torment on coverlevyt sisällyttäen jo bändin kuudestoista pitkäsoitto, ja ukkoja on laitettu taas kiertoon. Abreaction ei tarjoa mitään ihmeellistä tai erikoista, mutta on omassa genressään kelpo tavaraa. Eipä tästä jää lopulta kovin kummoista valittamista. Tuore keppimies sahaa nimellä Ray Suhu, eikä äijästä ole Metal Archivesin sivuilla merkintöjä kuin vajaan kahden vuoden ajalta. Nautinnollista! Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Sanoitusten aiheetkin kulkevat melko lailla Belphegor-linjoilla, eli päivän puheenaiheita ovat okkultismi, jumalanpilkka ja seksuaaliset perversiot. Musiikista vastaa tällä kertaa basisti Jeff Hughell, joten Torment on jo viides peräkkäinen aivan eri kynästä sävelletty studiopitkä. Tarjolla on tavanomaisia riffejä, liukassormisia sooloja ja yksinkertaisia kertosäkeitä. Helpon ja pikaisen fiksin siitä saa, jos parempaa tavaraa ei ole tarjolla. Saatekirjeen puheet ”skitsofreenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta V IN C E E D W A R D S Uusi miksaus ja moderni masterointi ovat puunanneet soundin iskeväksi, jolloin jälki jytisee ja on myös sopivan kirkasta ja erottelevaa toimiakseen ihan rehellisenä levyjulkaisuna. Kuolometallin AC/DC paiskoo palikkansa kohdilleen silkalla uppiniskaisella, trendeistä piittaamattomalla jääräpäisyydellä. Levy ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen genrensä vuoden top 5 -listoille. SIX FEET UNDER Torment METAL BLADE Rohina ei lopu koskaan. Vastapainoksi mukana on toki reilusti myös bändille ominaista keskitempoisen romuluista jurnutusta. Tuntuu, että levy on kasattu kohtuullisen hätäisesti, kun ero Sabatonistakin on vielä tuore. Tempojen puolesta Abreaction vuorottelee nopean tikutuksen ja hitaan möyrinnän välillä. Mega THOBBE ENGLUND Sold My Soul METALVILLE Thobbe Englund on ruotsalainen kitarasankari, joka muistetaan erityisesti Sabatonin riveistä. Riffeissä on tarpeellista terävyyttä ja iskevyyttä, eikä JB Le Bailin rouhea örinäsoundikaan ole hullumpi. Tasapaksun materiaalin seasta erottuu edukseen It Burns! -niminen ralli, jonka sointi on jotain Mercufyl Faten ja Deep Purplen välimaastosta ja toimii kaikkine kommervenkkeineen hienosti. Svart Crown hallitsee edustamanehdottomasti julkaisemisen arvoisia. Ennen kuulemattomat I Am Insane ja Dream of the Incubus ovat erittäin päteviä kappaleita ja tarttui toimeen, sen verran hyvältä bändin soitto, biisit ja jopa soundit kuulostavat. Loput, debyytille asti päätyneet kappaleet ovat kelpo kuosissa jo tälläkin versiolla, ja osan meno on jopa ihastuttavan energistä. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimänmuhkuilla soundeilla, ja Serpentcultista tutuksi tullut Michelle-neitokainen tulkitsee varjopuolen juttuja pääosin puhtaasti mutta myös ääntään korottaen. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä. Vuosina 2012–16 mainitun kanssa maailmaa kiertänyt mies julkaisee uuden soololevynsä, jolla palataan hard rockin juurille. Mukana on myös Panterasta muistuttavaa nykivänhidasta junttaamista, joka istuu alun närkästymisen jälkeen joukkoon oikeastaan aika mainiosti. Bändistä vähitellen Chris Barnesin sooloprojektiksi muuttunut Six Feet Under pitää yllä tiivistä julkaisutahtia. Biisitasolla eroa debyyttiin on vain pari raitaa. Alkuaikojen yksinkertaisesti jauhava tarttuvuus on saanut rinnalleen hyvällä maulla integroituja modernimpia vivahteita. Etenkin Die for My Sins ja Battle Angels rullaavat perin räväkästi. Maestro itse rohisee turvallisen tunnistettavalla nuotilla. Mielenkiintoisena knoppitietona mainittakoon, että nykyinen kitaristi Kevin Verlay vaikutti aikansa kotoisen Mors Principum Estin riveissä. Ja pakko sekin on myöntää, että Six Feet Underilla on ahtaasta karsinasta huolimatta oma tunnistettava soundinsa. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni, mutta myös nimensä puolesta enemmän halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doombändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Soundi on erotteleva ja sopivan rosoinen. Crypt of the Deviliin verrattuna mörinät ovat pykälän matalampia ja alkukantaisempia, vaikka True Carnagen (2001) taajuuksia ei sentään tavoitella. Sitä seuraava Steel&Thunder taas on mainio Manowar-elvistely, jonka Hammondit nostavat lentoon. Ainakin se osoittaa selkeästi, että myöhemmin Nevermoreksi muuttunut Sanctuary oli jo hyvin pian syntymänsä jälkeen erittäin pätevä ja omanlaisensa bändi yhdistellessään näkemyksellisesti progressiivista, klassista ja vauhtimetallia. Hiukan kuriositeetin makua Inceptionissa on, mutta levy osoittautuu silti tavanomaista demojulkaisua huomattavasti ansiokkaammaksi. Aluksi moinen poukkoilu kävi ärsyttämään, mutta toisaalta tämä on tuonut ilmaisuun myös hienoista vaihtelua. Vaikka levyä ei arvioida mainostekstin perusteella, juuri jotain mainitunkaltaista Servusilta nimenomaan jää kaipaamaan. Hughell on tehnyt säveltämisen kanssa sen verran hyvää työtä, että Torment taitaa olla parasta, mitä bändi on julkaissut vuosikausiin. Belgialaisten ensimmäinen täyspitkä taantuu hyvistä lähtökohdista huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Kimmo K. Englundin levy on tuiki tavallinen rokkipläjäys, joka ei nosta tunteita suuntaan tai toiseen. Eikä tässä ole muutoinkaan syytä itkeskellä
Liekö kaikesta musiikista vastaava Alexander von Meilenwald päättä. Paketti on siis ulkoisesti pirun tiukassa kunnossa, mutta tiukkaa tuhovoimaa heitellään mitä ilmeisimmin aivan tietoisena valintana pitkin seiniä miten sattuu. Vuonna 1988 perustetun ruotsalaisbändin kuusiraitaisen taustoille mahtuu varmasti hehtokuutiollinen tarinoita ja riffejä. Jos Belphegor ja varhainen Behemoth ovat mukavuusalueellasi, Svart Crownkin saattaa miellyttää. Poukkoilevuudessa ei ole toki sinänsä mitään vikaa. Valtaosa kappaleista ei kuitenkaan malta pysyä paikallaan, vaan komppia vaihdellaan ja riffeihin isketään ylimääräistä kulmaa jatkuvalla syötöllä. Parempi siis koettaa varoiksi vielä uudemmankin kerran. Mikko Malm QUICKSAND DREAM Beheading Tyrants CRUZ DEL SUR Kitaristi-basisti Patrick Backlund ja laulaja Göran Jacobson osuvat hienosti eeppisen vanhan liiton heavy metalin ytimeen yhtyeensä käytännössä ensimmäisellä virallisella julkaisulla. Vielä ei kuitenkaan olla voittajien liigassa. Bändin tyylistä ei ehkä saakaan täyttä käsitystä, jos tutustumisen aloittaa tästä. Jaakko Silvast THE PRIEST Code of Secrecy OMAKUSTANNE 1980ja 1990-lukujen taitteen progressiivis-tekninen death/ thrash Atheistin ja Cynicin demojen hengessä on jo lähtökohtaisesti kiinnostavaa musiikkia. sa tyylilajin perusteet erittäin hyvin ja on onnistunut ujuttamaan sekaan pieniä omaperäisyyden hippusiakin. Jos ei oteta lukuun bändin nimissä vuonna 2000 julkaistua Aelin-omakustannetta, tämä marraskuun 2016 ulostulo on melkoisen tiiviiksi puristettu musiikillinen timantti Quicksand Dreamin liki kolmestakymmenestä vuodesta. Kari Koskinen THE RUINS OF BEVERAST Takitum Tootem! VÁN Tämä saksalaisprojekti on saavuttanut mustan metallin ympyröissä jonkinlaisen maineen laadukkaan kokeilevilla ja omalaatuisilla albumeillaan. Kaikessa on kyse oikeanlaisesta ilmapiiristä. Se rullaa pohdiskellen rosoisen soundimaailman syleilemänä, puskee yksinkertaisilla, riipaisevilla melodioillaan kuulijan hiljalleen vasten seinää ja naulaa kuin huomaamatta tämän huomion puoleensa. Albumin kahdesta raidasta toinen on hieman yllättäen Pink Floyd -cover kappaleesta Set the Controls for the Heart of the Sun. Bändin soitosta ei jää minkäänlaista valittamista, ja rähäkästi sylkevä laulupuolikin sujuu klassisessa rässihengessä. Mokomankin levyille soundeja ruuvanneen Janne Saksan luoma äänimaailma on thrashmetallisen terävä ja napakka. Puolitoistaminuuttinen The Musketears räimii suoraviivaisempana raitana tehokkaasti ja näyttää, miltä bändin kiivas rässäys voisi parhaimmillaan kuulostaa. Uusi lyhytsoitto tarjoaa bändin omaa matskua kuitenkin vain kymmenminuuttisen pintaraapaisun verran. Beheading Tyrants hengittää vapaasti ja fiilis kestää mainiosti maaliin, oli kyse sitten albumin rivakimmasta The Girl from the Islandista tai levyn sinetöivistä White Flames on Black Waterja To Kill Beneath the Sun -massiiveista. Bändin tyyli on seikkaillut aiemmin black ja doom metalin atmosfäärisessä välimaastossa. The Priestin kappaleet toimittavatkin energiassa ja asenteessa, mutta mieleen jäävien koukkujen suhteen homma on vielä vaiheessa. Albumi ei turhia kiiruhtele tai kohkaile, vaan taivaltaa eteenpäin varmoin ottein. Tämän ep:n antia voisi kuitenkin kutsua ennemmin synkäksi ja uhkaavaksi ambientiksi kuin metalliksi. Mielenkiintoinen ja odotuksia nostattava esikoinen joka tapauksessa. Käyttipä referenssinä sitten yhtyeen itsensä esiin nostamia Manilla Roadia, varhaisempaa Black Sabbathia tai vaikkapa jenkkipioneeri Cirith Ungolia, Quicksand Dream kykenee luomaan likimain täysin omaperäisen tunnelman saaden kaiken kuulostamaan vieläpä todella helpolta. Räjähtelevät soolot ja paikoin röyhkeästi keuliva basso viimeistelevät yllätysten yön, jonka jälkeen ei oikein tiedä saiko vai eikö saanut. Kotimainen The Priest lukee tyylistä omat madonlukunsa painottaen ilmaisua enemmän thrash metalin puoleen, eikä lopputuloksesta totisesti puutu mutkia
Lauri Kujanpää DEMONIC DEATH JUDGE Seaweed SUICIDE Demonisen kuolemantuomarijengin kieli on kolmannella pitkäsoitollaan hekumallisesti poskessa. Seaweed on intohimoa tursuava teos, jonka muotoa harkitessa on lähes onnistuttu tekemään se sopivan vaihtelevaksi ja sulavaksi. Nimisävellys on toitottava ja ritualistinen sotatanssi, Pink Floyd -cover taas huuruinen psykedeliapläjäys. Juice Leskinen runoili tähänkin tilanteeseen osuvasti Musta aurinko nousee -kappaleessaan: ”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.” Ilmeisen vahvasta hengestään huolimatta White Death ei sentään luo uutta universumia, mutta kekäleiksi hiipunut entisaikojen maailma roihahtaa takaisin komeisiin liekkeihin. Siinä on samaa samaa katu-uskottavuutta kuin musiikillisessa miljöössä, mutta myös samat puutteet. Pohjavesissä merellisen ruohon seassa sukelteluun toivoisi kuitenkin entistäkin tarkemmin haudottuja liikkeitä, olivat ne sitten ärhäköitä ja kapinallisia, uppoutuneen nautiskelevia tai melankolisen raskaita. nyt siirtyä vakituisesti jumittavampaan tunnelmointiin. Rento ja tyylille uskollinen jamihenki, joka paistaa psykedeelisempien ja melodisempien vaiheilujenkin taustalla, antaa samalla vaikutelman keskeneräisyydestä. Levyllä on kiintoisa kaari: alun rehvakas kirmailu kehkeytyy pahaenteisyydeksi tuhonjälkeiseen täyttymykseen huipentuen. Täten sekä lyyrinen että musiikillinen, miehekkään pullisteleva ja scifilläkin flirttaileva sisältö tarjoaa koukkuja, mutta jää melko kertakäyttöiseksi. Kaikkiaan melko erikoinen julkaisu. Kummassakin bändissä on samaa kylmyyttä, majesteettisuutta, pimeyttä ja viiltävyyttä. Tarjolle asettuu tasokkaita riffejä ja hienoa yhteissoittoa. Jaakko Heinosen raaka huuto piristää. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Matalalta murisevat soundit ja korina toimivat sinänsä mukavasti, mutta yhtyeen melodisilla kitaraosuuksilla sävytetty mätke ei jätä minkäänlaisia mielikuvia. Suussa on sätkä, jota poltetaan vuoroin nuoruuden itsevarmalla hedonismilla, vuoroin kuin tympivästä tottumuksesta. Lappeenrantalaiset eivät kuitenkaan kopioi norjalaisia, vaan pukevat pikemminkin keisarin uuteen, itselleen hyvin sopivaan sotisopaan. Eetu Järvisalo KILLING ADDICTION Shores of Oblivion XTREEM Kasarin lopulla Floridassa perustettu jenkkikuolobändi on jo lähtökohtaisesti kiinnostava tapaus. Savunkatku marinoi äänimaiseman, jonka peruspilarit ovat pörisevissä matalataajuuksissa sekä kirpeissä, unenomaiseen merenpohjaan kohdistetuissa kaikuluotauksissa. Joona Turunen WHITE DEATH White Death WEREWOLF Avoimin mielin ja käsi sydämellä voin julistaa jo tässä vaiheessa eteläkarjalaisen White Deathin esikoisalbumin vuoden ehdottomasti parhaaksi black metal -julkaisuksi. Ikonisista bändeistä puhuttaessa etenkin Emperorin ensimmäisen ep:n ja In the Nightside Eclipsen vaikutus kuuluu vahvana. Vaikuttavimmat hetkensä levy tarjoaa loppupuolen Saturnday–Peninkulma-akselilla. Tuplabassarien päällä kulkeva jytke tuo osittain mieleen Bolt Throwerin meiningit, mutta muuten meno on leimallisen jenkkiä. Kari Koskinen BEATING DEAD MEAT With Full Force INVERSE Joensuulaisen extreme metal -yhtyeen uutukainen on kymmenen kappaleen suoraviivainen pläjäys, jonka kuuntelussa meinaa tulla hiki. Mitään erityisen suurta vikaa levyssä ei ole. Intro 2016 on aika mitäänsanomaton avaus ja raskas junttaus Straght to Hell vielä kohtuullisen matalatempoinen jatko, mutta sitten lähteekin ja lujaa. Riffeissä ei ole tarpeeksi imua, ote ei ole erityisen brutaali tai ankara eikä omaperäisyydestäkään voi puhua. Toivotaan, että BDM saa metallifestarislotteja, sen verran liveystävällistä paahtoa levy on. Musiikki ei ehkä ole kaikkein omaperäisintä, mutta helvetin toimivaa se on. Käpälään jää kaikin tavoin keskinkertaista lätkyttelyä perinteitä kunnioittavassa mutta herttaisen yhdentekevässä hengessä. Levyn rakenteen kaksijakoisuudella on kääntöpuolensa. Killing Addictionin kohtalona on jäädä luokkaan ”ynnä muut”, sillä bändin keskitempoisen jyräävässä death metalissa on ikävän tylsä ja huonolla tavalla vanhentunut kaiku. Läpi parikymmenminuuttisen levyn vallitsee merkillisen odottava tunnelma, minkä vuoksi levyn arvosteleminen on hankalaa. Valitettavasti siihen on syynsä, että kaikki jumalalliset lähtökohdat omaavista yhtyeistä eivät kykene nousemaan edes alan vannoutuneimpien diggarien huulille. Kuunnellessa tulee tunne, että albumi on sotainen ja apokalyptinen enne jostain, kenties tulevasta kokopitkästä. Levyn soundit ovat hyvät, soitto tarkkaa kuin Simo Häyhän kuuluisa tarkkuuskivääri ja laulaja Ilkka Jääskeläinen toimittaa tasokasta möykkää. Harmillista, sillä haluaisin todella pitää tästä enemmän. Blueskuvioita lainaavista riffeistä alkava matka poikkeaa fiilistelemään pikkunätin kaihoisilla melodioilla ja saapuu romahduttavien kitaravallien äärelle. Siinä missä edellä kuvatussa etenemistahdissa on havaittavissa kappalesiirtymätkin huomioivaa sommittelua, se ei pelasta sävellyskokonaisuuksia, joissa momentumit karisevat liian usein riffien junnaavuuteen ja löyhyyteen. Napakanmittaisen levyn viimeinen niitti isketään White Death’s Power -päätösraidalla, joka sisältää vahvoja kukkopillihevin peruselementtejä aina akustisista kitaroista yksinkertaisiin kansanlaulumelodioihin ja puhtaaseen hoilotukseen. Suorituksen arvoa nostaa bändin kyky tehdä vakuuttavasti 90-luvun musiikillisia perinteitä ja alakerran herraa kunnioittavaa (mutta muita rienaavaa) mustaa metallia ilman minkäänlaisia turhia krumeluureja ja hienostunutta mystisyyttä. Monen muun käsittelyssä lopputulos kuulostaisi ainoastaan falskilta ja huvittavalta, mutta tämä bändi onnistuu tekemään uljaan, tyylikkään ja sotaisan hymnin. Loppulevy ei anna armoa ja kaasu on pohjassa jatkuvasti. Suurinta päänvaivaa aiheuttaa tietty kertakäyttöisyyden tuntu, sillä kappaleet eivät hoida mitään osa-aluetta erityisen hyvin
Kari Koskinen. Lavenderejä tai kayleighejä ei todellakaan kuulla, eikä nykyistä Marillionia voi muutoinkaan kuvitella samaan lauseeseen vanhan kanssa. Planets + Persona ei tuo musiikillisesti mitään uutta Barbierin arsenaaliin, mutta osoittaa jälleen kerran, kuinka tajuttoman tyylitajuinen ja monipuolinen artisti hän on. Planets + Persona on miehen kolmas varsinainen soololevy edellisen Stranger Insiden ilmestyttyä vuonna 2008. Fanitukseni taisi juuri nousta vielä pykälää korkeammalle tasolle. Tyylikkäästi orgaanista ja elektronista äänimaisemaa sekoittavan albumin parasta antia tarjoavat trumpetisti Luca Calabresen maukkaat improvisaatiot sekä Lisen Rylander Löven onomatopoeettiset laulut ja himokkaat saksofonisoolot. Setti koostuu Marblestuplasta (2014) sekä muutamasta encorena heitetystä bonusraidasta. Unholyn pianointro muistuttaa jostain syystä hivenen Opethin A Fair Judgementia, vaikka siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Saatavana myös kuvallisessa muodossa. Saattaahan tuo toimia, jos on ylipäätään laadukkaan progressivisen instrumentaalimusiikin ystävä. Luennat eivät tee kovin suurta eroa studioversioihin nähden. Ne, joille Barbierin oeuvre ei ole entuudestaan tuttu, voitaneen todeta, että jos soundtrackit, ambient tai vaikka Brian Enon tuotokset kuuluvat säännölliseen ruokavalioon, Planets + Personakin lienee tutustumisen arvoinen teos. Kun kaikki kolme liittyivät No-Manin livemiehistöön, mies päätyi levyttämään Tim Bownessin kanssa Flamen (1994). Toteutus on uskomattoman hieno! Sopivasti erotteleva, lämmin ja dynaaminen soundi on yksinkertaisesti täydellinen. Nähtävästi näin voi kuitenkin kirjoittaa, mutta laitan tämän liikuttuneisuuteni piikkiin. Suositellaan nautittavaksi kuulokkeilla. Kuin eräänlainen futuristinen neonoir-opus. ARVIOT RICHARD BARBIERI Planets + Persona KSCOPE Kosketinsoittaja Richard Barbieri aloitti uransa uutta aaltoa edustavassa Japanissa ja on sittemmin toteuttanut itseään monien projektinimikkeiden alla. Saavutus ei ole aivan vähäinen, kun ottaa huomioon, että bändin varsinainen kulta-aika ajoittui herra Derek ”Fish” Dickin luotsaamalle 80-luvulle. On nimittäin niin, että aiemmin melko mitättömänä pitämäni Marbles nousee tämän liveluennan ansiosta kevyesti yhtyeen parhaimpien levyjen joukkoon. Kolmiosainen Night of the Hunter (lienee tietoinen viittaus Mitchumin tähdittämään elokuvaan) on kuin hyytävä kertomus itsessään. Parhaiten mies tunnettaneen Porcupine Treestä, johon hän liittyi vuonna 1993. Bändi soittaa komeasti, ja pian kolme vuosikymmentä sen keulilla viihtynyt laulaja Steve Hogarth tulkitsee niin jumalattoman täyteläisellä tunteella, että Vesa-Matti Loirikin taputtaisi karvaisia käsiään. Mikko Malm MARILLION Marbles in the Park EAR Nousujen ja laskujen suomaa dynamiikkaa paljon hyödyntävää tunnelmallista ja progressiivista rockia soittava Marillion taitaa olla nykyään elämänsä kunnossa. Tulkinta on uskollista, mutta yllättäen liveversiot kuulostavat hieman etäiseksi jäävää studiolevytystä paremmalta. Puhumme siis kaupallisesta kulta-ajasta, vaikka vaikea tuota periodia on taiteellisestikaan lähteä haastamaan. Vaikutteiden kirjo pitää sisällään niin nu-jazzmaista chill outia, lähinnä afrikkalaisia ja orientaalisia sävyjä henkivää maailmanmusiikkia, soundtrackmaisemia, trip hopia sekä konkreettista musiikkia. Marbles in the Park on Marillion Weekend -tilaisuudessa vuonna 2015 taltioitu 131-minuuttinen näyte siitä, millaista aito ja tunteisiin käyvä musiikki voi parhaimmillaan olla. Barbieri työskenteli 90-luvulla entisten Japan-kollegoidensa Steve Jansenin ja Mick Karnin kanssa eri projektien merkeissä. Niin viime vuonna julkaistu studiopitkä kuin tämä livetupla kertoo kuitenkin omaa selkeää kieltään ryhmän nykyisistä taiteellisista kyvyistä. Kappaleen hypnoottinen pulssi saa merkittävää etua Grice Petersin Korasolismista ja Löven eteerisistä joikuista. Barbieri ei ole tällä välin levännyt laakereillaan, vaan levytyksiinsä kuuluvat muun muassa toistaiseksi viimeinen Porcupine Tree -täyspitkä The Incident (2009) sekä Marillionlaulaja Steve Hogarthin kanssa levytetyt kaksi kokopitkää ja mini-albumi. Tunnelma, äänimaailma ja tietty läsnä olemisen tuntu elävät poikkeuksellisen vahvasti
Eetu Järvisalo spontaanin energian. Tuskin yhtyeen taival tähän päättyy, sen verran hyvissä lähtökuopissa ollaan. Toimintaa ehti tosin hidastaa pari vuotta ottanut ”lopettaminen” 2000-luvun alussa. Kari Koskinen NIGHT RANGER 35 Years and a Night in Chicago FRONTRIERS Night Ranger on julkaissut levyjä harvakseltaan sitten 80-luvun kultakautensa. Initiatedin taustalta löytyy meriittejä muun muassa Speedtrapin, Hooded Menacen ja Caskets Openin riveistä, eli debytoinnista huolimatta riveissä asuu vankkaa kokemusta. Vaikka on täysin ymmärrettävää, että keikkataltiointia tehdessä settilista koostuu niistä tunnetuimmista biiseistä, tällä tallenteella olisi toivonut kuulevansa hieman enemmän uutta materiaalia kuin vain viimeisimmän albumin nimiraidan. Jo nämä palikat takaavat pintapuolisesti nautinnollisen annoksen viimeisen päälle toteutettua ja suoraan kurkkuun käyvää death metalia. Potkivalla äänimaailmalla teutaroiva albumi lähtee käyntiin hyvin ja pitää pihdeissään. Mokoman ja Stam1nan jalanjäljissä kulkevan yhtyeen musiikki on suoraviivaista ja rämisevää. Jos kuvissa vilahteleva yleisö on normaalia rokkikansaa iäkkäämpää, sitä on myös Night Rangerin seniorisetämiehiin lukeutuva alkuperäiskolmikko, basisti-laulaja Jack Blades, tyylikäästi leiviskänsä hoitava kitaristi Brad Gillis ja eri hienosti sekä rumpaloinnin että laulun hanskaava Kelly Keagy. Lauri Kujanpää ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Myöskään kuvaja äänitallenteiden sisällöissä ei ole eroja. Mega ANTROPOMORPHIA Sermon ov Wrath METAL BLADE Peruskuolon murjominen samaan aikaan sekä perinteitä kunnioittavalla että modernilla otteella on taito sekin. Oikein miellyttävästi ja alkukantaisen viettelevästi Initiated kuitenkin manaa. Vaikka levyllä on hyviä kappaleita, suurin osa niistä tuntuu painuvan unholaan. Niin leikkaus kuin kuvanlaatu on tv-tasoa, eikä saatavilla ole kuin pelkkä stereoääniraita, joka on tosin äärimmäisen miellyttävää ja tasapainoista kuunneltavaa. Diktaattori on kohtuullisen onnistunut ensilevytys, ja seuraavalta voidaankin odottaa monipuolisempaa ja vieläkin räväkämpää materiaalia. Kahdessa päivässä äänitetty levy pyrkii naruttamaan synkeän ja elinvoimaisen heavyn, doomin ja rockin RAJALLA Diktaattori INVERSE Vuonna 2011 Helsingissä perustettu Rajalla edustaa aggressiivista thrash metalia ilman turhia kikkailuja. Täysin samankuuloisia nimiä ei tule mieleen, vaikka levyn astraalinen kaaosilmapiiri muistuttaa ajoittain Chaosweaveristä. Herrojen toimintaa on ilo seurata, eikä pelkästään soittosuoritusten vaan myös etenkin Bladesin hellyttävän hömelön habituksen ja jutustelun takia. Pääkaupunkilaisyhtyeessä on tekijämiehiä muun muassa Impaled Nazarenesta ja The Chantistä, joten materiaalin laadukkuus ei tule täytenä yllätyksenä. Toisaalta Antropomorphian kunniaksi on sanottava, että levyltä on vaikea löytää ainuttakaan heikkoa hetkeä. Toivon mukaan tänä vuonna julkaistava seuraaja jatkaa samalla tasolla. Tarttuvasti soivia riffejä löytyy iso nippu, mutta kappaleet eivät jaksa nousta todella kovaan sarjaan. Havainto on sikäli riemukas, että juuri tämän sortin palvontaa ei tule vastaan jatkuvasti. Matkatut mailit näkyvät selkeästi, mutta kolmikon naamoista loistaa iloluonteisuus ja poikamainen into musiikkinsa esittämistä kohtaan. Mukaan on heitelty mukavan bluesahtavaa otetta, ja kyllä tästä kieltämättä löytyy vanhan heavyn mystiikkaa. Jenkkideathin brutaaliutta ja synkeämpää melodisuutta yhdistelevä Sermon ov Wrath on sanalla sanoen raskas levy. Levy sisältää aika hyvin ne elementit, joita nautinnollisesta industrial metalista pitää löytyä. Diablerien valtiksi osoittautuu kuitenkin sen oiva kyky pyörittää riittävän innovatiivista ja yllätyksellistäkin palettia. Ja hyvä niin, sillä yhtyeen tuorein levy High Road (2014) on vallan komea ammattimiesten työnäyte ajattoman ja kepeän hard rockin saralla. World on Fire kuulostaa omien sankareiden kunniaksi järjestetyiltä palvontamenoilta. Nyt yhtye on saattanut maailmaan toisen albuminsa vahvasti sykkivää elektro/industrial-metallia. Ote ei ole liian doom eikä liian huuruinen, vaan karkeasti ja paljaasti sielua vinguttava rock pysyy jatkuvasti päällimmäisenä. Chicagon House of Bluesiin toukokuussa 2016 kokoontunut varttuneempi väki saa kuitenkin täyslaidallisen nuoruutensa musiikkia, ja reilun puolentoista tunnin aikana kuullaan toinen toistaan hienompia kappaleita. DIABLERIE The Catalyst Vol.1: Control PRIMITIVE REACTION Omintakeisella kotimaisella konemetalliryhmällä on ollut valitettavan junnaava historia: miltei 20-vuotiaalla bändillä on tilillään ainoastaan yksi kokopitkä ja pari pienjulkaisua. Laulujen roiskinnassa on tulkintaa suurella kädellä, ja tämä jää ehkä ainoaksi palaseksi, jota olisi voinut vielä hieman hioa. Danzigin vaikutus on toki vahva, mutta kappaleet jyräävät, kirskuvat ja fiilistelevät myös omillaan. Riffit ovat hyviä, ja laulaja Tarvaisen ääni sopii mainiosti suomenkieliseen mättöön. En tiedä, onko se kappaleiden samankaltaisuus vai mikä, mutta 13 kappaletta suoraviivaista roiskimista on aivan liikaa. Mutta jokin levyssä puuduttaa. Maailma muuttui, bändi ei. Toisaalta näinkin pelkistetty ja kaikenlaisista moderneista teknologiahömpötyksistä vapaa julkaisu on täysin bändin näköinen ja suorastaan pakottaa keskittymään itse pääasiaan eli hyviin kappaleisiin. Pintaa ihmetellessä tahtoo melkein unohtua, että toimivista kappaleista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) kokonaisuus on varsin helposti sulavaa sorttia. Parhautta väläytellään maittavan kiemuraisessa tunnelmoinnissa ja intensiivisessä riffipaahdannassa tarttuvasti sovitettuun elektronisuuteen istutettuna. Ajatuksia ei tarvitse tarkentaa montaa sekuntia, kunnes ymmärtää Initiatedin kuulostavan useaan otteeseen aivan Glenn Danzigin varhaisemmilta soololevyiltä. Genren markkinarako on tässä maassa varsin pieni Turmion Kätilöiden ja Fear of Dominationin kaltaisten nimien käytännössä dominoidessa kenttää. Suomeksi laulava kvartetti on julkaissut kaksi demoa ja nyt debyyttialbuminsa. Laulu on kauttaaltaan voimakasta, erinomaisesti toteutettua mehevää örinää. Ote on rosoinen, vaan ei varsinaisesti ruma tai millään tavalla epävarma. Tasaisentappava kokonaisuus vyöryttää ja riffittelee kokemukINITIATED World on Fire SVART Reippaasti kulkevaa aloitusraitaa kuunnellessa käy mielessä, että aivan kuin olisin kuullut tämän ennenkin. Vuonna 1989 perustettu hollantilainen Antropomorphia onnistuu tässä kiitettävän hyvin, vaikka musiikissaan ei ole niin minkäänlaista omaperäisyyttä. Aivan koko mitaltaan se ei kuitenkaan purista rautaisimpaan nyrkkiinsä. Danzigin vaikutus tunnustetaan rehdisti myös kansipapereissa, enkä ihmettelisi, vaikka yhtyeen nimikin olisi johdettu Samhainin Initium-levystä. Pisteet siitä, että World on Fire ei edusta täyttä kopiota. Kotikutoista vaikutelmaa vahvistaa bonusosio: 7 Wishes -biisi samaiselta (?) keikalta taltioituna. Todella tuhdisti ja mureasti jyräävät soundit ovat täyteläistä ja lämmintä työtä. Mitään haastavaa ei löydy
Yhtye on julkaissut 13-vuotisen uransa aikana vaihtelevan tasoisia albumeja, ja War of Dragons sijoittuu niistä häntäpäähän. Soundit ovat rouheat ja biisit napakat. Laulaja Viktor Klintin raspi riipii mollista kaiken irti, ja yksinkertai. Kari Koskinen ARMORED SAINT Carpe Noctum METAL BLADE Kenties uransa oivallisimman albumin Win Hands Downin vuonna 2015 julkaissut konkariyhtye esittelee 2010-lukulaista livekuntoaan. Bassarinja virveliniskuja mahtuu reiluun puolituntiseen miljoona, mutta eritoten jää mieleen hieno Cover in Red – rumpali Shane Brown pistää kappaleessa parastaan ja näyttää komppiensa kirjon. En tiedä, mitä mieltä olisin ollut levystä heinäkuun kuumina kesäpäivinä, mutta nyt albumi puhuttelee. Toivoa ei juuri ole, ja vaikka tempo saattaa nousta hieman, liikutaan jatkuvasti ydintalven synkissä maisemissa. Jää vähän kismittämään, että tätä tatsia ei nyt kuulla uran kärkibiisien merkeissä. Tavallaan tämä on myös mielekäs linjaus, etenkin kun yhtäläisyys edeltäjään on tasan nolla samaa kappaletta. Vanhaa matskua kahdeksanbiisiseltä löytyy alle puolet, ja ne suurimmat ”hitit” puuttuvat tyystin. Yhtye on saanut sanojensa mukaan vaikutteita synkempien metallibändien lisäksi muun muassa Danzigilta ja Nick Caveltä. Levyä on erittäin mukava kuunnella. Kappaleet ovat hyvin perusvarmaa powervaikutteista heavyä, helppoa kuunneltavaa. Kimmo K. Piristävänä poikkeuksena on biisi, joka muistuttaa hämmentävän paljon Ukkometsoa. Koskinen THE DRIP The Haunting Fear of Inevitability RELAPSE ”I say I’m okay, I say that I’m fine, truthfully I’ve been fucked for quite some time”, laulaja Brandon Caldwell rääkyy kappaleessa In Atrophy. Kappaleista löytyy joitakin koukkuja, mutta albumista saa irti kaiken mahdollisen jo muutaman kuuntelukerran jälkeen. Synkkä doomgroove on läsnä levyn jokaisessa nuotissa. Ikä ei tunnu painavan ainakaan pahasti, ja virtaa riittää saksalaisen klubiyleisön edessä kiitettävästi. Summattuna bändi tekee debyytillään kaiken oikein, mutta kokonaisuus ei jää erityisesti mieleen. Carpe Noctum on puutteistaan huolimatta mainio livelevy – ei vähiten biisien ja edelleen komeasti laulavan John Bushin ansiosta. Lisäksi lohikäärmeistä ja sankareista kertovia biisejä ei pelasta ainakaan se, että bändi tuntuu olevan tarinoidensa kanssa vaivaannuttavan tosissaan. Mukavasti soljuvan ja tasalaatuisen livesetin kärkibiiseiksi osoittautuvat erinomaiset Win Hands Down ja Mess sekä vanhimmat kappaleet March of the Saint ja Stricken by Fate, joten uusi ja vanha tuotanto ovat laadullisesti tasaveroisia. Vanhojen biisien kohdalla eletyt vuodet tuovat mukaan mukavaa miesenergiaa. Blastia päästellään siellä täällä, mutta yleisilme on keskitempoisen massiivinen ja sopivalla tavalla ilmava. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, jää kuulijan päätettäväksi. Pasi Lehtonen BLOODBOUND War of Dragons AFM Bloodbound pysyy seitsemännellä studioalbumillaan uskollisena tyylilleen – ikävä kyllä vähän liikaakin. The Dripin maailma on muhjuinen ja meno kansitaidetta myöten sysimustaa. Niukka tappio liki 30 vuoden takaiselle livelle on biisimateriaalin syytä. Aika ajoin tuntuu kuin samasta kappaleesta olisi tehty 11 sovitusta. sen suomalla varmuudella. Elli Muurikainen ASH AND COAL Legacy VICISOLUM Ash and Coal on ruotsalainen synkeää metallia tarjoileva retkue, jonka toinen julkaisu Legacy sisältää matalatempoista, melankolista ja surullista musiikkia. Meininki on silti ilomielinen ja energinen, mikä on livelevyn kohdalla aina oleellista. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että Carpe Noctum on harmillisen lyhyt – tällä katalogilla olisi ollut ihan relevanttia vetää tuoreemman kaman lisäksi samanlainen setti vanhempaa tuotantoa. Vaikka hauskaa on, yhtye ei yllä Saints Will Conquerin (1988) tasolle. Pojat ovat pelanneet varman päälle, eikä musiikkiin ole tuotu mitään uutta. Kerta kerran jälkeen. Richlandissä Washingtonin osavaltiossa majaileva viisikko on Napalm Deathin, Nasumin ja Rotten Soundin jalanjäljillä, eikä se ole väärin. Tervetuloa tujun grindcoren pariin. Anathema ja Terror War Industry edustavat perinteisempää, armottoman kakofonista tykitystä. Myös avauskappale Blackest Evocation potkii nivusiin mukavasti
Moderneista aikalaisista mieleen tulee ehkä eniten Between the Buried and Me. Visions on erinomainen ja varsin looginen jatko Aquariusille. Eetu Järvisalo EX DEO The Immortal Wars NAPALM Kataklysmin äijien sivuprojektina kolmatta levyään julkaiseva Ex Deo ei ole lähtenyt muuttamaan reseptiään. Äärimmäisen kirkkaalta ja tuoreelta kuulostava esikoinen on kaunista kuultavaa ja tuotettu upeasti. Kyseessä lienee myös levyn eniten hittiainesta sisältävä kappale. Tämä on tietysti aivan oikea lähtökohta. Kari Koskinen HAKEN Aquarius Visions INSIDEOUT Brittiläinen Haken on noussut suhteellisen lyhyessä ajassa modernin progemetallin kärkinimeksi. Kari Koskinen DARKLAID Modus OMAKUSTANNE Sentencedin kotikonnuilta Muhokselta saapuvan Darklaidin levy herättää mielenkiinnon tyylikset sävelet tuntuvat purevan luihin ja ytimiin. Ex Deo ei kuulosta loppujen lopuksi kovinkaan inspiroituneelta tai luomisen pakosta syntyneeltä teokselta, vaan kylmästi sanottuna lähinnä sulavaksi hiotulta, hieman tylsältä ja synteettiseltä melodis-sinfoniselta kuololta. Visions tarjoaa kypsempää ja jäsennellympää musiikkia. Toisaalta levyn nimiteos on 22 minuutin kestollaan orkesterin siihenastisen uran pisin. Bändin siirryttyä InsideOutin talliin on päädytty uudelleenjulkaisemaan alun perin Sensory Recordsille nauhoitettu debyyttilevy Aquarius (2010) ja sen seuraaja Visions (2011). Dream Theaterin lisäksi toinen selkeä vaikute on Yes, jolta on omittu melodinen kieli ja sinfoniset rakenteet. Musiikissa tapahtuu kyllä paljon kaikenlaista ”hienoa ja jännää”, mutta jos kappaleet riisuttaisiin perustekijöihinsä, jäljelle ei jäisi yhtään mitään merkittävää. Mielenkiintoisia välähdyksiä esiintyy siellä täällä, mutta toimivan kokonaisuuden rakentaminen takkuaa vielä pahemman kerran. Jatkossa lisää selkeyttä ja yksinkertaisuutta peliin, niin voidaan puhua jo täysin toisen tason suorituksesta. Albumilla kulkee korkealentoinen teema. Albumilta löytyy aika pirun hienoja kohtia sekä maukas tuotantopuoli. Kokeilullisen black metalin parissa puuhastellessa kunnianhimo onnistuu harvoin kohtamaan pätevän sävellyskyvyn, ja näin on myös Le Noir Villagen kohdalla. Viime vuonna ilmestynyt Affinity osoitti, että yhtye kykenee lunastamaan siihen kohdistuneet odotukset kevyesti. Albumi ei saa kovempia pisteitä yksinkertaisesti ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. The Immortal Wars on oivaa materiaalia stereolaitteiston testaamiseen. Kertosäkeitäkään ei ole kaiken massan keskellä käytetty, mikä lienee tietoinen valinta. Streamsin lisäksi levyn kärkipäätä edustavat balladinomainen Sun ja levyn pontevasti aloittava mahtipontinen The Point of No Return. Mikko Malm ETERNAL IDOL The Unrevealed Secret FRONTIERS Rhapsodyn, Angran ja Kamelotin riveissä äänijänteitään kuluttanut Fabio Lione on kasannut ympärilleen yhtyeen, joka on muulta kokoonpanoltaan kohtuullisen tuntematon. Ajattelepa deathmetallisempaa ja suoraviivaisempaa versiota Dimmu Borgirin Progenies of the Great Apocalypsestä ja pääset melko lähelle. Neljättä levyään viiden vuoden sisään pukkaava Revel in Flesh on ilmeisen omistautunut asialleen, eikä bändi edes tule Ruotsista. Albumin balladinomaisinta osastoa edustava Deathless tarjoaa angstisista lyriikoistaan huolimatta varsin kauniita melodioita. Ensimmäiseksi täytyy kehaista albumin soundimaailmaa. Yllättäen massiivinen opus ei hajoa käsiin vaan pysyy ehjänä loppuun saakka. Konsepti repii teemansa menneestä Roomasta, ja parhaimmillaan jylhästi kulkeva mättö luokin mielikuvia vakaasti marssivista massiivisista armeijoista. Dan Swanö on ruuvaillut soundit nykyaikaisen tuhtiin muotoon, mutta sopivan diskanttista särmääkin onneksi löytyy. The Rise of Hannibal, Crossing the Alps, The Roman ja niin edelleen. Tiedät kyllä mitä saat. Death metalin ensyklopediaan jäävä merkintä on sen sijaan melko marginaalinen. Nopeammista jutuista nousee mieleen klassisemman osaston ohella Fleshcrawlin ja Bloobathin kaltaisia nimiä, joten eiköhän tämä arvio ole alan ystäville melko lailla taputeltu. Myös kappalemateriaali on keskimääräistä parempaa. Joni Juutilainen PERSEFONE Aathma VICISOLUM Maantieteellisesti kiinnostavasta Andorran kääpiövaltiosta tuleva kuusikko taiteilee hyvin kirjavan ja lennokkaan kuuloista progressiivista death metalia. Lauri Kujanpää CRÉATURES Le Noir Village ANTIQ Ranskalainen yhden miehen black metal -yhtye haukkaa esikoisellaan ison palan kakusta ja julkaisee ihan oikean teemalevyn. Överituhdiksi viilattu soundi jytisee Kataklysmin modernissa hengessä, ja iskuissa on voimaa kuin katapultin osumissa. Blastaaminen ja ylenmääräinen kiiruhtaminen on jätetty emobändin harteille, mutta keskitempoista ja sinfonisesti maustettua keskitempoista jyrää mätkitäänkin sitten korvat täyteen. Tuhtia tarinaa tehostetaan erilaisilla erikoissoittimilla, kuten thereminillä, kirkkouruilla ja trumpetilla, eikä levyn keskimäärin kymmenminuuttisissa kappaleissa varsinaisesti nöyristellä tai jarrutella. Tämä tavallaan korostaa bändin epäomaperäistä luonnetta, mutta sen antaa mielellään anteeksi, sillä tätä lajia toistellaan harvemmin näin hyvin. Aquarius on sinänsä mallikas kokonaisuus, mutta yhtyeen esikuvat paistavat hieman liikaa läpi. Yhtye on selkeästi löytänyt oman äänensä ja tapansa toteuttaa asioita. Levy on varsinaista soitannollista myllertämistä ja kikkailua, mikä tekee kuuntelusta ajoittain melko työlästä. Jos haluat taustamusiikkia iltakävelyllesi lumisen loskan keskellä, voit kokeilla Ash and Coalia. Melodisia riffejä tykitellään reteällä kädellä ja ruotsikuolon perushommat ovat hyvin hanskassa, mutta pisteet vedetään kuitenkin sieltä sävykkäämmästä päästä. Näin kunnianhimoinen ja valtaisa konsepti tuottaa kuitenkin hankaluuksia bongata mieleen jääviä kokonaissävellyksiä. Sävellysten keskimääräinen pituus on lyhentynyt, joten debyytin tiimoilta on opittu jotain. Jotkin kappaleet olisivat kuitenkin hyötyneet pienestä editoinnista. Portals ja Insomnia puolestaan tarjoavat juuri oikeassa suhteessa tarttuvia melodioita, musiikillista leikkisyyttä ja tanakkaa riffimaisemointia. Soittotaidosta homma ei jää kiinni, se on huipputasoa. Pisteet siitä, että työn alla on aitoa melodista death metalia sanan oikeassa merkityksessä – ilman sokeria tai surumielisiä haikailuja. Jytäkästi homma kuitenkin kulkee, ja pätevästi paiskottu kuolemanpalvonta hoituu tuttuakin tutummassa hengessä. Niin tai näin, Aathma on tapaus, joka vaatii runsaasti sulattelua avautuakseen – jos avautuu sittenkään. Etenkin 17-minuuttinen päätösopus Celestial Elixir kärsii liiankin viipyilevästä tunnelmoinnista ja kankeista rakenteista. Joillekin tämä on eittämättä kova suositus, eikä siinä ole sinänsä mitään väärää. Myös itämaisista filosofioista ja muista henkipaatoksista ammentavat kappaleaiheet ovat vähintään massiivista tavaraa. Hitaammista kappaleista löytyy varsin vahvoja viitteitä Hypocrisyn suuntaan. Etenkin kitarasooloissa esiintyvät John Petrucci -vaikutteet menevät jo melkein imitoinnin puolelle. Ehkä levyä tulisikin kuunnella ennemmin kerronnallisena yhteensulautumana kuin yksittäisbiisien kautta. Levynsä ei ehkä sisällä omaperäisintä musiikkia, mutta jokin siinä tuntuu loksahtavan hyvin paikoilleen. Eternal Idolille luulisi kuitenkin riittävän yleisöä, kunhan albumi saadaan markkinoitua niin, että power metal -fanit löytävät sen. Soittimet pärskähtelevät esille kuten pitääkin, ja laulu on enkelimäistä. Kappaleet ovat hyviä, mutta niin on monella muullakin. Sävellysten lievästä pastissinomaisuudesta huolimatta yhtye todistaa osaavansa säveltää nyanssirikasta, virtuoosimaista ja ennen kaikkea korkealaatuista progressiivista metallia. siitä syystä, että se ei tarjoile mitään uutta. Jos avantgardistisen blackin kentältä heitetään vertailukohdaksi vaikkapa genren mittapuuna kauan pysytellyt Arcturusin La Masquerade Infernale (1997), Créaturesin tönkköyden huomaa entistä helpommin. Alan friikeille albumi voi olla suurikin märkä uni, mutta itselleni se näyttäytyy vain ihan hyvänä progelevynä. Niin siistiltä kuin moni asia kuulostaakin, sovitusten punainen lanka ja yhtenäisyys hukkuvat välillä väistämättä säveltulvaan. Aathma on nimeltään tahattoman koomisen kuuloisen yhtyeen viides albumi. Lauri Kujanpää REVEL IN FLESH Emissary of All Plagues CYCLONE EMPIRE Kun nappaa nimensä Entombedin kappaleesta ja kitarasounditkin ovat mallia Sunlight, lopputuotteen värityksestä ei jää kauheasti epäselvyyksiä. Albumin tarina sijoittuu 1100-luvun ranskalaiseen pikkukylään, joka joutuu erilaisten hirviöiden hyökkäyksen kohteeksi. Etenkin kepeästi liihotteleva Streams voisi olla suoraan progeveteraanin ohjelmistosta
Demomaisen haparoinnin toki ymmärtää, mutta mikäli bändi haluaa antaa itsestään edes jollain tavalla vakuuttavan kuvan, tällainen avauskappale ei todellakaan käy laatuun. Vielä pari vuotta kehittelyä, ja lopputulema saattaa olla rutkasti kovempi. Harvakseltaan uutta musiikkia julkaiseva yhtye lähestyy ystäviään nyt kahden kappaleen voimin, joista toinen on uusi versio yli 20 vuotta vanhasta demoraidasta. Siitä huokuu mielikuvia useampaankin allekirjoittaneen soittimessa vuosien varrella viihtyneeseen tummasävyiseen metalliklassikkoon. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta parantamiseen vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä. Esiin nostettakoon Burdens, joka on biisinä jopa ihan hyvä. Menosta haiskahtavat moninaiset vivahteet aina Katatoniasta Swallow the Suniin, ajoittain jopa Agallochiin ja Thy Serpentiin asti. Onneksi meno paranee huomattavasti bändin saadessa itsensä metallisemman ilmaisun pariin. Hysteerisesti käristyt laulut ja diskanttinen soundi viimeistelevät meiningin, joka on melko lähellä Sadusin, Atheistin ja Ripping Corpsen kaltaisia pumppuja. Tämä on varmasti ainakin osittain tietoinen ratkaisu, mutta selkeämmät koukut eivät olisi mitenkään pahitteeksi. Melodinen, miedosti tekninen ja rähäkkä death/ thrash kiemurtelee riffistä ja kompista toiseen siihen malliin, että viisiminuuttiset eivät ole kovin tarttuvia. Kymmenenkään pyörityksen jälkeen tästä ei jää kuitenkaan juuri mitään mieleen. Ajatukset metalliklassikoista unohtuvat kuitenkin hyvin nopeasti No One to Save -avauskappaleen tärähtäessä ilmoille – kyseessä on nimittäin tönköin ja karmein metallibiisi miesmuistiin. Osa niistä kuulostaa tuoreelta, osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Kuusibiisinen ep on varsin monipuolinen ja jonkun mieles. Hellwitch on täynnä kovia pelimanneja, ja kappaleista löytyy mainiota riffittelyä ja äkkiväärää vaarantuntua. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemisesta on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa, ja paikoitellen taso on ollut ilahduttavan korkealla. Joni Juutilainen HELLWITCH At Rest PULVERISED Floridan Fort Lauderdalessä vuonna 1984 perustettu Hellwitch lienee vanhimpia edelleen toiminnassa olevia äärimmäisempiä musapumppuja. ARVIOT käällä ja pelkistetyllä ulkoasullaan. Kari Koskinen POLANSKI Medicine OMAKUSTANNE Monet 1990-luvun musiikki-ilmiöt ovat tehneet viime vuosina paluuta. Vaiva on käytännössä sama kuin lähes kaikilla bändin vanhemmillakin julkaisuilla. Tarjolla on melko pitkälti odotusten mukaista vihanpitoa. Darklaidin tarpominen melodisen dark metalin parissa on monilta osin tuskastuttavaa kuunneltavaa, mutta myös hyviä juttuja löytyy. Biisikolmikko soi hyvällä otteella, ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Polanski osaa asiansa ihan pätevästi mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä, aivan kuten moni muu vastaava yrittäjä aikoinaan. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä on kuitenkin vielä pitkälti matkaa. Näin on lähinnä siksi, että kertsien koukut eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi, eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta. Tämä on jo saavutus sinänsä, eikä bändin nykykuntokaan vaikuttaisi aivan huonolta. Olennaisinta tässä on, että kyseessä on aivan selkeästi demobändi, joka on lähtenyt haukkaamaan liian isoa palaa julkaisemalla kokopitkän levyn. Kuuntelun aikana huomaa nyökkäilevänsä hyväksyvästi, mutta lopulta käsiin jää yksittäisistä kelpo palasista rakennettu sekava kokonaisuus. Kalliolainen Polanski ei mene seiskallaan varsinaisesti riman alta. Mega RÜCKWATER Bonehead SECRET Muutaman pikkulevyn värkkäillyt stonertrio ansaitsee nimen hyvien bändien listalle! Ote on jämäkkä ja tatsissa imua siihen malliin, että bändin ei tarvitse kalveta kuuluisempienkaan karvanaamarokkarien seurassa
Nyt thrashcorepunkkarit tuuttaavat 18 kappaletta alle puoleen tuntiin. Rock’n’Roll Radio ei ole millään muotoa klassikko, mutta pirun mukava ja taatusti aikaa kestävä perusmallin kuuntelulevy se on. Eetterin valtaaminen ei olisikaan millään tavoin epärealistinen ajatus, jos rokkikanavilla todellakin soitettaisiin mitä halutaan ja kuunteleva yleisö ymmärtäisi muunkin kuin tutun ja turvallisen päälle. Poljento on sekä letkeää että tanakkaa, mikä on osaltaan peräisin bluesrockin puolelta. Keulamiehenä toimii edelleen Municipal Wastestä tuttu Tony Foresta. Temponvaihteluja piisaa: välillä grindataan ja laukataan tiukalla d-beatillä, mutta suurimman osan ajasta mennään aika laahaavalla tahdilla. Herem on kolmannella albumillaan metallin alkulähteillä. Visuaalisesti Powerwolf on vetänyt alusta saakka omaa linjaansa. Sittemmin tuotanto on kulkenut tiukasti sillä surullisenkuuluisalla ”ihan jees” -vaihteella. Silti tämäkin levy tökkää yhtyeen perusongelmaan eli musiikin särmättömyyteen. Voimallisena lisukkeena käytetty brutaali black metal antaa oman painavan angstilisänsä tuoden mieleen Anaal Nathrakhin armottoman ihmisvihan. Samalla kuulijaa haastetaan sopivassa määrin mutkikkailla sovituksilla. ”Eka levy oli paras” -syndroomasta ei ole suinkaan kyse, vaan Helheim nyt vain sattui olemaan joskus muinoin parempi bändi. Aki Nuopponen IRON REAGAN Crossover Ministry RELAPSE Iron Reagan julkaisi debyyttinsä Tyranny of Willin reilut pari vuotta sitten. Koskinen SUNLIGHT’S BANE The Blackest Volume: Like All the Earth Was Buried INNERSTREGHT Jenkeistä tuntuu tulevan kovasti tätä nihilististä sekasikiögrindia. Mega HEREM III OMAKUSTANNE Vanhalle liitolle uskollisia doomahtavia riffejä, Tony Iommille kumartavia sooloja, 90-luvun doomia heijastelevia melodioita, rupisen orgaanista tuotantoa ja lujaa rääkyvä laulaja, joka sattuu olemaan naispuolinen. Yhdeksäs kiekko on tuttua Helheimia, eli eeppistä äärimetallia, jonka sanoituksissa käsitellään pohjoista mielenmaisemaa. Ei paskaa, mutta ei mitenkään erityisen loistavaakaan. Toimitukseen saapuneelta promoversiolta löytyvät Masters of Rockin ja Summer Breezen kesän 2015 keikat, jälkimmäisellä kuvattu keikkadokumentti sekä bändiltä aiemmin julkaistut musiikkivideot. Terävä riffikynäkin vilahtelee mukavasti, ja massiivisena liihotteleva päätöskappale Flame Doesn’t Cast a Shadow on hiukan yllättävine Tool-sävyttelyineenkin jo erittäin mainio teos. Hevimaailmaa mullistava levy se ei ole, mutta sen suoraviivaisuus viihdyttää. Nämä eleARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Kunniansa saavat kuulla niin selkärangattomat poliitikot, kierot liikemiehet kuin ahneet kirkonmiehetkin. Miehen äänen monipuolisuus ja karisma tulevat todistetuiksi viimeistään nyt. Yhtyeen demot löivät läpi Japanissa, minkä seurauksena yhtye sai levytyssopimuksen Suomen Spinefarmilta. Vahvasti omannäköistä juttua tekevän power metal -yhtyeen voi olla vaikea lyödä läpi, mutta kun se lopulta tekee niin, tie voi aueta vaikka mihin. Klassisen laulukoulutuksen kotikaupungissaan Bukarestissa saanut Dorn on muuten genren kovimpia mutta edelleen aliarvostetuimpia laulajia. Ehdottoman kovatasoinen laulu nostaa Rückwaterin pisteitä perustasoa korkeammalle. Yhdellä hetkellä rokataan napakasti ja pusketaan päälle venkoilevaa sooloa, seuraavalla sihistään ja sähistään kolmen pennin Black Sabbath -riffin päälle vailla minkäänlaista päämäärää. Keskitempoinen jylhistely kaipaisi jonkinlaista rosoa, ehkä arvaamattomuuttakin. Paras esimerkki tästä Powerwolfin lisäksi lienee ruotsalainen Sabaton. Monessakin suhteessa D.A.D:n jalanjälkiä tarpova tanskalaiskaksikko on kliseinen nimiä myöten, mutta kyse on sen verran osaavista kitaristijäpiköistä, että bändin perinteikäs hard rock meinaa mennä jalan alle väkisinkin. Särötetty laulu alleviivaa bändin brutaaliutta ja rouhea bassosoundi raskautta. Nousevan auringon maassa Dreamtale kiinnostaa edelleen, ja ihmekös tuo, kun kitaristi Rami Keräsen kipparoima sekstetti vääntää yhä pesunkestävän perinnetietoista melodista voimametallia. Ainoa turvapaikka julmassa maailmassa on moshpit. Teemu Vähäkangas POWERWOLF The Metal Mass Live NAPALM Hiljalleen mutta intensiivisesti vuodesta 2003 lähtien töitä puskenut, viime vuosina Euroopan metallifestarien päälavaluokkaan kivunnut Powerwolf on näyttävä yhtye niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Jopa niin, että albumi kuulostaa ennemmin kivalta harrastuslevyltä tai autotallidemolta kuin vuosikymmenen operoineen bändin kolmannelta albumilta. Erityisesti rapaa saavat niskaansa naapurit. Saksalaisbändin vahvasti melodista voimametallia on genrediggarin vaikea ohittaa, etenkin, kun yhtyeen biisinkirjoitustaidot ovat mallia hitti. The Metal Mass Live esittelee Powerwolfin rautaista livekuntoa useamman festarin verran. Meiningissä on paljon tarttuvaa melodiaa, puhdasta laulua, vivahteikkaita kappaleita ja oikeastaan ihan kaikkea, minkä pitäisi iskeä kuulijan makuhermoihin. Albumi on vaivaannuttavaa kuultavaa. Michiganin miekkoset seilaavat Nails-tyyppisestä väkivaltaisesta ryöpytyksestä raskaaseen sludgeiluun ja doomailuun, vaikkakin vähän huonommalla osumatarkkuudella kuin mainittu merkkibändi. Mielestäni minuutin punkjytistys ja yhdeksänminuuttinen stonerleijuttelu sopivat samalle levylle, mutta linjaa voisi hiukan kallistaa suurieleisemmän jyrnytyksen pariin. Crossover Ministry lähettää viestin: ole oma itsesi. Valoa tai toivoa ei todellakaan ole, vaikka välillä viisikko uskaltaa tuoda kehiin melodisempaa post metal -vibaa. Musiikillisesti bändi etenee kohdakkoin varsin tavanomaisia latuja, mutta upeasti kajahtavan karhean laulun voimin etenkin avausja nimibiisit kohoavat perusveivauksesta varsin tykeiksi ralleiksi. Dreamtale starttasi julkaisullisen uransa vuoden 2002 Beyond Realityllä menemällä merta edemmäs kalaan. Jaakko Silvast ELECTRIC GUITARS Rock’n’Roll Radio MIGHTY Konstailemattomuus on musiikissa hyve, jonka harva taitaa. Iron Reaganin toinen kokopitkä potkii vielä paremmin kuin ensimmäinen. Yhtyeen seitsemättä kokopitkää kuunnellessa herää jälleen kerran kysymys, miksi. Kuka helvetti nyt kehtaa valittaa melusta viideltä aamulla. Joni Juutilainen DREAMTALE Seventhian SECRET DOOR Suomen power metal -kuvioissa liki kaksi vuosikymmentä vaikuttanut tamperelainen Dreamtale sen kuin porskuttaa, vaikka on jäänyt maamme suurempien genreveljien varjoon. Seventhian on genren perusmaneereista ammentava 12-raitainen, jonka vakaa osumatarkkuus piilee yksinkertaisissa mutta välittömästi koukuttavissa liidimelodioissa sekä tarkasti ja vauhdikkaasti tamppaavissa pohjissa. Bändi tuntuu tahkoavan musiikkiansa varman päälle, eikä hommassa ole sitä uhkarohkeutta, joka onnistui viehättämään uran alkuvuosien albumeilla. Pasi Lehtonen HELHEIM landawarijaR DARK ESSENCE Jo 25 vuotta toiminnassa ollut norjalainen viikinkiblackpumppu löi itsensä maansa äärimetalliklassikkojen sarjaan kahdella ensimmäisellä kokopitkällään, Jormundgandilla ja Av norrøn ættilla (1995, 1997). Pieninä annoksina oikein tehokasta paatosta. Yleensä raskaampaan metalliin liitettävät corpse paintit ovat omiaan tukemaan bändin ihmissusista ja kristinuskon ironisoinnista ammentavia lyriikoita. Soitto kulkee kuin öljyttynä, ja romanialaislaulaja Attila Dorn ulvoo ja johtaa tulta kuin huomista ei olisi. Kelpaa kyllä, voittaa mennen tullen muovisen deathcoren ja muut metallibarbiet. Tasapainoisen siinä mielessä, että jokaisen toivoa herättävän kohdan päälle kuullaan saman verran divaritason tunnelmia. Homma käy toki selväksi suppeammastakin paketista: Powerwolf tekee työnsä huolella ja hyvin. Ei siinä, etteikö kipakampi mäiskekin taivu moitteetta, mutta intensiteetin voi sulauttaa myös sävykkäämpään materiaaliin. Siellä ei tarvitse polvistua ja kumarrella. Melkoinen pudotus vaikkapa bändin hienoon debyyttiin nähden. tä varmasti tyylillisesti hajanainen. Kimmo K. Kappaleiden tarttuvuudesta ei löydy albumimitassakaan suurempia puutteita. Herem on tehnyt tasapainoisen albumin. Valitettavasti levy on liian pitkä pitääkseen kunnolla otteessaan. Jos tanskalaisen hard rockin paras bändi on toiminut ilmeisenä esikuvana, myös AC/DC:n kaltaisten vanhojen konkarien vaikutus kuuluu. Hyvin toimivat stemmalaulut yhdistettynä eläväiseen ja sopivan sähköiseen kitarointiin ovat nekin bändin ehdottomia vahvuuksia
Seventhianin mukana tulee bonuskiekko Memories in Time, jolta löytyy kaksi kolme kappaletta per lätty yhtyeen neljältä ensimmäiseltä levyltä. Jaakko Silvast RAINBOW Memories in Rock – Live in Germany UNIVERSAL Raskaan rockin ikonisimpiin kitaristeihin ja biisintekijöihin lukeutuva Ritchie Blackmore hajotti vuonna 1997 yhden lempilapsistaan selkeästi siksi, että miestä ei kiinnostanut. No, kyllähän sattumista putsattu lauantaimakkara aina hetken helpotuksen suo. Saksalaisyleisö ei tunnu tästä välittävän vaan fiilistelee ja riehaantuu tarvittaessa ihan keskenään. Unholy Infestation on niin tyylipuhdas esimerkki sinänsä ammattitaidolla mätetystä brutalodeathistä, että lopputuloksesta on turha kaivella mitään edes etäisesti persoonallista. Kaikki on niin maan perusteellisen julmaa, että siinä jäisi Reinikainenkin sanattomaksi. Blackmore totesi ennakkoon, että keikalla esitettävä Rainbowja Deep Purple -materiaali vedetään alkuperäisessä kuosissa ilman sovitusretusointeja. Korvia möyhitään raidasta toiseen niin helvetinmoisella tärinällä, ettei siinä ehditä sävyjen kanssa pelleilemään. Stoneria, rockia ja sekoilua, siis! Vaikka ainekset ovat herkulliset, levy ei aiheuta välitöntä ihastusta. Isoilla areenoilla operoivaksi keulamieheksi chileläissyntyisellä raspikurkulla on silti vielä opittavaa. Valinta ei voisi olla parempi, sillä Milanossa ja Kreikassa äänitetyllä livetuplalla lopullisesti kansainvälisen läpimurtonsa tehnyt metalliyhtye paahtaa voimiensa tunnossa. Sama pätee rumpali Jörg Michaeliin, joka näytti närhenmunat suurin piirtein kai. Saatana, se on kuulkaas mättöä nyt! Eli kyllä, laulaja mörisee matalalta, rummut tykittävät nivelten täydeltä ja Suffocationia on taidettu kuunnella. Tässä ei ole sinänsä mitään väärää, jos homma toimii, ja kyllähän tämä kieltämättä ihan mallikkaasti pelittää – ainakin, kunnes tajuaa tavaraa tulevan peräti 52 minuutin edestä, mikä on vakava yliannostus näin yksioikoista mätinkiä. Ongelmaksi muodostuu myös se, että Defeated Sanityn tai Extermination Dismembermentin jälkeen tässä genressä on aika vaikea tehdä kovin hekumallista vaikutusta. Siihen ne yhtymät jäävätkin. Blackmoren, rumpali David Keithin, basisti Bob Nouveaun, kosketinsoittaja Jens Johanssonin ja laulaja Romeron yhteispeli on priimaa. Levyn avaavat Grind the Grinder ja Dead Smile ovat vaisuja, mutta sitten lähtee veekasi jylläämään. ARVIOT mentit yhdessä pistävät pöytään October Is Minen, Cabal Toyboyn ja Names on the Wallin kaltaisia korvanameja. Musiikillisesti ZMWY luovii jossain Kyussin, Ministryn ja Clutchin välimaastossa. Jatkuvan kiertämisen tuoma yhteensoiton varmuus ja jokaisen henkilökohtaisen tontin suvereenius tekevät Visions of Europesta ehkäpä kovimman suomalaisvetoisen keikkatallenteen koskaan. Ehkä olemus vahvistuu tulevilla Rainbow-keikoilla, joita on suunnitteilla tulevalle suvelle. Lopulta Blackmore valitsi nykyisen pääbändinsä rytmiryhmän ja ”nähtävästi yhden maailman parhaan” ruotsalaisen. Vaihtelua on juuri sen verran kuin tässä kamassa tapaa olla, eli ei juuri lainkaan. Fight Fight Fightin tahtiin on mukava puida kaljapäissään nyrkkiä. Blackmore halusi siirtyä kevyemmän ilmaisun pariin ja perusti renessanssimusiikkia soittavan Blackmore’s Nightin. Levy ei nouse ikimuistoiseksi, mutta Zombie tuo Pohjolan pimeyteen mukavaa asfalttiväreilyä. Välissä ulostui yhtyeen ensimmäinen livekiekko, jonka Stratovariuksen nykyinen levy-yhtiö valitsi ensimmäiseksi julkaisuksi yhtyeen koko katalogin uusintavassa sarjassa. Maista ensin mainittuun roudattiin myös äänitysja kuvausvermeet. Yllätys oli keväällä 2015 suuri, kun maestro Blackmore ilmoitti Rainbow’n palaavan lavoille liki 20 vuoden tauon jälkeen. Se, mikä vanhan kunnioituksessa voitetaan, hävitään räväkkyydessä. Onpa Blackmore’s Nightinkin keikoilla kuultu toisinaan muutamia sateenkaarirallatuksia. Näistä kolmella laulaja oli joku muu kuin Seppänen, joten uudelleennauhoitetut versiot päivittävät Dreamtalen vanhan materiaalin nykyaikaan. Autoja, prätkiä, b-luokan filmejä ja ei-niin-häveliäitä naisia. Päällimmäisenä jää mieleen tunteikas ja lämminhenkinen jälleennäkeminen. Pasi Lehtonen STRATOVARIUS Visions of Europe/Destiny EAR Yhtä lailla suomalaisen kuin koko eurooppalaisenkin melodisen power metalin pioneerin ura oli kuumimmillaan 1990-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Tallenteelle on mahdutettu myös sooloja, joita kuuntelee tavallisuudesta poiketen mielellään. Laulutaitojen puolesta kyse on tekijämiehestä. Lupaus inkarnoitui menneenä kesänä Saksassa ja Englannissa. Vaikka mastermind Keränen ja keihäsparinsa Seppo Kolehmainen ovat petoja kuusikielisten varressa, Dreamtalen soundi nojaa paikoin hyvin vahvasti Akseli Kaasalaisen kosketinmattoihin, jotka ovat antaneet ainakin viime vuosina yhtyeelle vahvan ripauksen tervetullutta omaleimaisuutta. Galactic Motherfucker on nimensä mukaista mukavaa ränttätänttärymistelyä. Romeron äänessä yhdistyvät David Coverdalen karisma ja Ronnie James Dion kuulaus ja teknisyys. Kaverin korkealla kulkeva mutta möyrivän karismaattinen ääni naulaa Seventhianinkin kappalerivistön arvolleen kuuluvalle tasolle. Love for Speed puhkuu energiaa. Ausseilla lienee rock DNA:ssa. Silti lauteilla on vauhtia kuin vanhainkodissa. Stratovarius julkaisi sävellyksellisesti ikonisimmat studiolevynsä Fourth Dimensionin, Episoden, Visionsin ja Destinyn vuoden välein alkukeväästä 1995 lähtien. Välillä toki hidastellaan ja paiskotaan hieman slam-henkisempää runttausta, mutta sen ihmeempiä helpotuksia on turha kaivata. Paluu-Rainbow’n kokoonpanoa spekuloitiin ennalta riittämiin. Juuri julkaistu Visions on keikan itseoikeutettu vetonaula, mutta aiemmilta levyiltä vedetään kaikki olennaisemmat hitit Father Timesta Distant Skiesiin ja Speed of Lightista Will the Sun Riseen. Soundit on viilattu sopivan murskaavaan ja erottelevaan kuosiin ilman, että touhu kuulostaisi aivan koneiden kotkotukselta. Dreamtalen ääni nyt jo neljännellä levyllä, Kypckistäkin tuttu Erkki Seppänen, on vielä luku erikseen. Kari Koskinen ZOMBIE MOTOR WRECKING YARD Supersonic Rock ’n’ Roll NAPALM Australialaisviisikon debyyttilevyn tematiikasta tulee mieleen parinkymmenen vuoden takainen White Zombie. Kitaristi Timo Tolkin ja synisti Jens Johanssonin instrumentaalivuoropuhelu osoittaa, miten kovia soittoniekkoja herrat ovat. Myös levyn settilista on täyttä timanttia. Eipä se tosin vihastutakaan. Omaperäisyysastetta kuvaa Shrine of Enmityn alussa kuultava sample Stigmata-elokuvasta: ”How’s your faith these days, Father?” Samaa pätkää on käytetty vuosien varrella varmasti jo kymmenien ilkeilykappaleiden introna. Blu-rayja cd-muotoisesti julkaistu livepläjäys on jokseenkin kaksijakoinen. Taiteelliselta kannalta hanke on hiukan kyseenalainen, mutta uusia faneja ajatellen tarpeellinen. Kyllä tässä ihmiset asialla ovat. Aikoinaan Rainbowssa joikuneen Joe Lynn Turnerin piti olla mukana, mutta ”Riku” päätyi valinnassaan nuoreen Ronnie Romeroon. Jaakko Silvast DESECRATE THE FAITH Unholy Infestation COMATOSE Mättöä, sitä pitää olla! Örinää myös! Brutaalia death metalia Teksasista tarjoileva Desecrate the Faith toimittaa näitä ikiaikaisen viehkeitä herkkuja sellaisella tarmolla, että omistautumisesta ei jää epäselvyyksiä. Hän ei kuitenkaan koskaan katsonut pahalla esimerkiksi entisten bänditoveriensa Over the Rainbow -kokoonpanoa, joka vieraili Suomessakin vajaa vuosikymmen takaperin
Lopputulemana on kuitenkin ponnetonta ja äärimmäisen tylsää äärimetallirutinaa, jonka ainoat poikkeukset koetaan levyn parin viimeisen biisin aikana. Tämä uusintajulkaisujen putki muistuttaa, että kyseessä on bändi, jonka koko ura on perustunut oman ilmeen hakemiselle. Dark Requiems... Homman nimenä on melodinen black metal, joka pelailee pitkälti tummien ja mahtipontisten tunnelmien varassa. Nämä tuovat yhtyeen soundiin esimerkiksi akustista kitaraa ja puhdasta laulua. Perish on taatusti vuoden 2017 ahdistavimpia levyjä. Varsin tavallinen tarina metallipiireissä, siis. Raskaan ja aggressiivisen kuusiraitaisen vellova voima on absoluuttisen musertavaa. Sama pätee etenkin Destinylevyn bonusmateriaaleihin, vielä eritoten albumin kiertueelta nauhoitettuun Visions of Destiny -livepätkään, joka on nähnyt aikaisemmin vain bootlegjulkaisun. Suuri muutos bändin soundissa oli myös uusi laulaja Dean Seddon, jonka repivä ääni toi musiikkiin uudenlaista raakuutta. Joni Juutilainen A D R IA N V IN D E D A L HYMN Perish SVART Norjalaisen Hymnin Perish-debyyttiä on suorastaan välttämätöntä kuvata päälle kaatuvaksi säiliölliseksi pikimustaa kylmää tervaa. Uusioiden suuremmat ansio lepäävät kuitenkin parannellussa, kaikin puolin näyttävämmässä ja mehevämmässä kansitaiteessa. Uusiin metkuihin luettakoon myös elektroninen väli-intro Exalted in Depravity, joka sopii pakettiin yllättävänkin saumattomasti. Uusintajulkaisujen sarja aloitetaan tuplalevyllä, jolta löytyvät vuonna 1995 ilmestynyt Upon Promeathean Shores -ep ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu The Slaughter of Innocence -esikoistäyspitkä. Nyt sekin saadaan virallisiin Stratovarius-kirjoihin ja kansiin, oikeutetusti. Tummempi, mystisempi ja aavistuksen progressiivisempi yhdeksänraitainen toi Stratovariuksesta ja Timo Tolkin sävelkynästä esiin eeppisemmän puolen, joka huipentui vuoden 2000 Infinitellä ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä Elementslevykaksikolla. Dark Requiemsin kohtalokas meininki on periaatteessa kohdillaan, mutta kappaleet eivät kanna aivan esikoisen malliin. Syitä negatiivisiin tunteisiin ei ole hankala löytää: bändi on napsinut suurimmat vaikutteensa Cradle of Filthiltä, ja tehnyt sen vielä ihmeemmin häpeilemättä. Andy Sneapin tuottama esikoislevy on kaikessa hyökkäävyydessään ja vihaisuudessaan paras mahdollinen kuva sen aikakauden Hecate Enthronedista. Hieman hapuilevassa ep:ssä on toki oma ”kotikutoinen viehätyksensä”, mutta tällainen musiikki kaipaa hyviä soundeja ja hyvää soittoa toimiakseen. Kings of Chaosia seurannut Redimus (2004) viipyilee muistikuvissa uskomattoman huonona levynä, mutta kuunteluiden myötä on todettava, että kokonaisuus ei ole lopulta niin hirvittävä, vaikka kyseessä onkin Hecate Enthronedin uran heikoin julkaisu. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Kings of Chaos toi yhtyeen soundiin selkeitä death metal -sävyjä, mikä oli tervetullut uudistus oman ansansa uhriksi jääneelle bändille. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Edellislevyn linjaa on viety jälleen askeleen verran pidemmälle – aivan kuin kiekon pääasiallinen tarkoitus olisi menneisyyden tuotoksista irtautuminen. -albumille (1998) tultaessa bändin Cradle of Filth -psykoosi oli kaikkein syvimmillään, mitä alleviivasi erityisesti laulaja Jon Kennedyn (joka muuten soitti aikoinaan Filthissä bassoa) danifilhmäinen kirkuminen. Ja kun se on viimein joissain määrin löytynyt, kynästä ei löydy tarpeeksi potkua kovien levyjen kirjoittamiseen. Viimeksi mainitut eivät tosin yltäneet sävellyksellisesti Destinyn tasolle. Vaikka instrumenttien määrä on minimaalinen, niiden anti on kontekstissaan kekseliään maksimaalinen – likimain häijyimmin mahdollisin keinoin. kille power metal -rumpaleille läpi pallon, ja laulaja Timo Kotipeltoon, jonka ei ole tarvinnut sittemmin todistella yhtään mitään kenellekään. Käsillä ovat doom metalin kylmät arvot yhdistettyinä rankan stonermöyryisiin, hautasyvyyksissä kahlaaviin riffimattoihin. Ja homma on siinä. Perish upottaa niin, että sen syövereihin joutunut ei yllä rikkomaan pintaa hengästymättä ja kylmiä hikipisaroita vuodattamatta. The Pagan Swords of Legend lukeutuu toki bändin parhaiden raitojen joukkoon, mutta esimerkiksi levyn keskiosan biisit ovat pääosin melko turhaa höttöä, eikä albumista ole missään nimessä genrensä klassikkojen joukkoon. Albumi on bändin uran selkeä vedenjakaja, joka taisi karkottaa melkoisen joukon vanhoja faneja. Edelleen hengissä oleva Hecate Enthroned julkaisi viimeisimmän levynsä Virulent Rapturen nelisen vuotta sitten, mutta suosion huippuvuodet ovat kaukana takana päin. Koskettimet kutovat paksua mattoa nopeahkon tykittelyn lomassa, mikä tuntuu toimivan erityisen hyvin yhtyeen uran huippuhetkenä vuodesta toiseen pysyttelevällä The Slaughter of Innocencellä. Finnvoxin Mika Jussilan väsäämä uusi masterointi on mukava piriste klassikkolevyille. Ja tietäähän tuon jo leikkiin lähtiessään. Kaiken sen päälle tulevat vielä Roksethin hysteerisen mielenvikaiset lauluosuudet. and Unsilent Massacre Kings of Chaos Redimus DISSONANCE Harvaa black metal -yhtyettä on vihattu yhtä antaumuksella kuin reilut parikymmentä vuotta toiminnassa ollutta brittiläistä Hecate Enthronedia. Herrojen Ole Rokseth (kitara, basso, laulu) ja Markus Støle (rummut) musiikin intensiteetti on hirmuisen kova, rankka ja kolea. Vuonna 1998 julkaistu Destiny sinetöi Stratovariuksen aseman yhtenä genren vanhan mantereen johtavista nimistä. Koskettimien merkitys on vähenemään päin ja pääpaino lepää ensimmäistä kertaa riffeissä, jotka ovat paikoin jopa kohtuullisen hyviä. Jaakko Silvast HECATE ENTHRONED The Slaughter of Innocence, a Requiem for the Mighty / Upon Promeathean Shores (Unscriptured Waters) Dark Requiems... Lisäksi Perishin aukottoman täyteläinen ja tyylillä hiottu soundimaailma pönkittää hiljalleen syttyviä, alati kasvavia ja loppua kohden kaoottisesti päitä irti pyörittäviä kappalekokonaisuuksia täydellisesti
Lehdestä löydät siis myös laajat osto-oppaat, tietoartikkelit ja ajankohtaisimmat puheenaiheet sekä luonnollisesti myös sen, mihin tekniikkaa käytetään: Musiikki, elokuvat, pelit ja sovellukset. AVPlus esittelee, testaa ja vertailee tuotteita kaikissa hintaluokissa. Tekniikkaa ja tietoa käsitellään helposti omaksuttavalla tavalla. 03 4246 5378 AVplus_oikea tilaa ja tutustu.indd 1 31.1.2017 14.05. Tilaa ja Tutustu! www.avplus.fi/tutustu Tai soita asiakaspalveluumme (arkisin klo 8-16) P. AVPlus-lehti opastaa ja neuvoo laitteiden valinnassa, hankinnassa ja käytössä. U U S I LE H TI! AVPlus käsittelee laajasti kodin viihdeja kulutuselektroniikkaa. Äänenja kuvantoistoa edullisesta highend-tasoon saakka, kannettavista bluetooth-kaiuttimista järeisiin kotiteatterijärjestelmiin, nappikuulokkeista ammattimonitoreihin ja perustelevisiosta aina 4k-videotykkeihin saakka. on monipuolinen ja kattava viihdeja kulutuselektroniikan sekä kaiken uuden tekniikan erikoislehti. Mutta AVPlus-lehdessä on myös muuta elektroniikkaa ja tekniikkaa: Aihealueisiin kuluvat erilaiset mobiililaitteet, älypuhelimet, älykellot, kamerat, kuntoilu-ja terveysteknologia, kodin älyjärjestelmät sekä muut ”tekniset lelut”, kuten vaikka dronet, action-kamerat, varavirtalähteet jne
Rossilla on taipumus kääntää takaiskut voimavaraksi. Lisäaika antoi meille lopulta mahdollisuuden rakentaa Atonementistä ainutlaatuinen levy. Immolation kun ei ole käynyt täällä sitä ennen eikä sen jälkeen. – Soundit ovat todella hyvät, ja Atonement onkin varmasti parhaalta kuulostava levymme. Lähes kolme vuosikymmentä ja oma näkemys ovat tehneet Immolationistä yhden alan kovimmista ja kunnioitettavimmista akteista. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvää. – Levy on tehty jo viime kesäkuussa, ja olemme eläneet itse pitkään sen kanssa. Meillä on monia hyväsoundisia Periksiantamattomat Yhdysvaltalainen death metal -legenda Immolation on vetreässä kunnossa. Musiikkiin, tuotantoon, kaikkeen. Rossin ohella mukana on ollut alusta asti kitaristi Robert Vigna, joka tunnetaan ainutlaatuisista riffeistään ja sooloistaan. Alla on uusi levy ja takana vuosikymmenten ura. Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Hämmentävän pitkästä ja runsaasta tukastaan sekä mureasta mörinästään tunnettu Immo-kippari soittaa tasan sovittuun aikaan. Kun riffimestari ja luova voima oli poissa pelistä, koko yhtyeen toiminta seisoi lähes paikallaan. Steve Shalatylla on aivan omanlaisensa taito ujuttaa Immolationin death metaliin kekseliäitä komppeja ja ratkaisuja. Muutama biisi on jo alkuvuodelta 2015. VANHA LIITTO N ew Yorkin Yonkersissa vuonna 1988 perustettu Immolation on myllyttänyt säälimätöntä death metaliaan jääräpäisesti läpi vuosikymmenten. Murtuneen jalan kanssa lepuuttaminen ei tarkoittanut aivotoiminnan lakkaamista – Stevellä oli todella aikaa miettiä komppeja ja muita juttuja. Sitä vain toivoo, että ihmiset pitävät siitä, Ross naurahtaa. Kyllä, Suomestapa hyvinkin. Laulaja-basisti Ross Dolan muistelee menneitä, katselee tulevaan ja kertoo mietteitään uudesta Atonement-albumista. Joo, muistan sen hyvin. Se oli siistiä myös monille suomalaisille death metal -faneille. Se oli niin raju juttu, että hänen piti mennä leikkaukseen. Hän on myös mies useimpien Immolation-biisien taustalla. Hänellä oli kolme biisiä valmiina toukokuussa 2015, mutta sitten se iski. Atonementin ääniosastolla on kaikki kunnossa. Vaikeuksien kautta Immolationin edellinen pitkäsoitto Kingdom of Conspiracy ilmestyi vuonna 2013. … ja täytyy sanoa, että Atonement saattaa olla jopa paras levynne. – Kiitos paljon! Olemme todella tyytyväisiä siihen. – Olet Suomesta, eikö niin. Hyvitys, sovinto, anteeksianto Immolationin diskografiassa on väkevää tavaraa, mutta joidenkin levyjen soundipuoli jättää toivomisenvaraa. Atonementin oli tarkoitus tulla ulos jo huomattavasti aiemmin, mutta matkaan tuli niitä kuuluisia mutkia. Bobilla [kitaristi Vigna] oli totaalinen writer’s block. Tällä kertaa aloimme tehdä musaa alkuvuodesta 2015 ja toivoimme, että levy tulisi ulos saman vuoden lopulla, Ross alkaa kerrata tapahtumia. – Kun Bob palasi kehiin, rumpalimme Steve mursi nilkkansa kolmesta kohtaa. Vignan saatua itsensä ja sävellyskynänsä jälleen teräväksi yhtyeen ylle lankesi seuraava kirous. Steven jalkaan laitettiin rutkasti tavaraa, ja hänen piti toipua kuusi kuukautta. – Awesome, man. TEKSTI TAMI HINTIKKA 78. – Jokaisella pilvellä on kultareunus. Olimme siellä muistaakseni vuonna 2008. Olemme alkaneet saada hyvää palautetta, ja kaikki on ollut positiivista, Ross aloittaa. – Meillä oli kolme keikkaa ja kiertuekavereina muun muassa Melechesh ja Goatwhore. – Meillä oli kuitenkin erilaisia tiesulkuja matkan varrella. Se oli todella siistiä. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevasta levystä ajatellaan. Oivaltavilla kompeillaan vakuuttava rumpali Steve Shalaty on ollut vahvuudessa vuodesta 2003. Olen kuunnellut Immolationia Dawn of Possessionista lähtien… – Cool, man! Olet vanhaa koulua kuten me, Ross keskeyttää. – Yleensä meillä menee levyn tekemiseen neljä viisi kuukautta. Vigna soitti kitaraa jo Immolationin esiasteessa, vuosina 1986–88 vaikuttaneessa Rigor Mortisissa. Tunnistettavan omanlainen kuolotulkinta on kehittynyt debyyttilevy Dawn of Possessionin (1991) lanaavasta paahdosta kohti millintarkkaa brutalomättöä, joka on hioutunut uudelle Atonement-levylle tultaessa loistavaksi timantiksi. Viimeisimpänä kelkkaan on hypännyt muun muassa Incantationissä ja Goreaphobiassa keihästänyt kitaristi Alex Bouks. Hänen piti astua syrjään koko hommasta muutamaksi kuukaudeksi. Ennen kuin ehdin kysyä ensimmäistäkään kysymystä, Ross tiedustelee maantieteellisiä asioita. Lopulta kaikki vastoinkäymiset antoivat meille paljon enemmän aikaa viilata uutta musaa kuin koskaan aiemmin
– Nykyään on aivan liikaa informaatiota. Kansi on Immolationin hienoimpia. Se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Atonement ei ole konseptilevy, mutta aiheet ovat keskenään samankaltaisia. Se sai inspiraationsa neljästä Atonement-biisin rivistä. Media manipuloi meitä, Ross täräyttää. Tuomme esiin negatiivisia asioita, mutta sanoituksissa on toivoa ja valoa. – Olemme aina käyttäneet vanhaa logoa levyillämme jossain muodossa, kansivihkosessa tai muualla. – Se sopi aikaan jota elimme. Uskonnot, etnisyys, politiikka – kaikki mikä pitää meidät erillään ja jakautuneina. Atonementin kansikuvassa tuhotun maan yllä lipuu jonkinlainen tuomiopäivän enkeliolento. – Soundit todella antavat kaikkien instrumenttien loistaa ja toimia yhdessä. Luulen, että fanit ympäri maailman arvostavat sitä. Atonement on äänitetty tuottaja Paul Orofinon valvonnan alla Millbrook Sound -studiossa, ja miksauksen ja masteroinnin on hoitanut Zack Ohren. Eikä se koske mitään tiettyä uskontoa, vaan ylipäätään sitä, kun asiat tulkitaan kirjaimellisesti. Tällaisen musiikin kanssa on haastavaa työskennellä, mutta lopputulos on todella hyvä. Tämä levy kertoo enemmän ihmisistä inhimillisellä tasolla ja siitä, millaisessa synkässä ajassa elämme. – Kun ryhdyimme purkittamaan uutta levyä, halusimme kiinnittää huomiota erityisesti rumpusoundiin. Miehet saavat Rossin vuolaat kehut. Se on vain piilotettu rivienväleihin, varjoihin.” 79. Olimme saaneet siitä palautetta Kingdom of Conspiracyn aikoihin. Aiemmin se ei toiminut kaikissa kansissa, mutta nyt kokeilimme molempia. Vanha logo antoi kannelle synkkää ilmettä ja sopi siihen täydellisesti. Fania ilahduttaa levyn kanteen pitkästä aikaa palannut bändin vanha logo. Monet fanit mainitsivat meille siitä, silleen lempeällä tavalla, Ross muistelee naureskellen. Miten se näkyy uskonnollisessa käyttäytymisessä, tekoina yhteiskunnassa ja niin edelleen. Myös tietotulva ja medialukutaito nousevat esille. levyjä, mutta tämä todella naulitsee homman, Ross hehkuttaa tyytyväisyys äänessään. Noilla kaikilla tavoilla Atonement kääntyy suomeksi. Kingdom of Conspiracy oli konseptialbumi, joka pohjautui George Orwellin synkeää dystopiaa kuvaavaan teokseen Vuonna 1984. On vaikeaa saada selkoa, mikä on totta ja mikä ei, mikä on liioittelua ja niin poispäin. Ne saavat meidät vihaamaan toisiamme ja katsomaan toisia alaspäin. – Pär Olofsson teki sen, taas kerran, ja se on hienoa työtä. ”Kun lukee sanoituksiamme, luulee, että olemme maailman pessimistisimpiä ja negatiivisimpia ihmisiä. Ja nyt se sopii kenties vielä paremmin, kun meillä on uusi presidentti. Tämä on hyvin synkkä levy, joka käsittelee erilaisten jakautuneiden voimien toimia maailmassa. Entäpä edeltävän väliotsikon sanat. Levy kertoo uskonnollisesta ääriliikehdinnästä, mutta ei vain nyt, vaan halki historian
Ja kun tajuaa, että olemme siinä musiikin ansiosta, se antaa koko hommalle aivan uuden merkityksen. Jokainen levy on tuonut mukanaan hienoja muistoja, mutta matkalla on kertynyt myös huonoja. – Absolutely, man! Musiikissa on se ainutlaatuinen puoli, että se resonoi ihmisissä. Silloin piti olla mukana intohimolla, täytyi todella työskennellä asioiden eteen. Se oli todella mahtavaa aikaa. Tämän huomaa erityisesti metallipiireissä. Olemme hyvin onnekkaita, kun olemme voineet matkustaa ympäri palloa ja tavata ihmisiä. ja Anthrax, 47-vuotias Ross luettelee. Joka sukupolvella on omat huolensa ja juttunsa. – Se oli vielä aikaa ennen internetiä. Maailma alkoi avautua nuorille yhdysvaltalaisille aivan uudella tavalla musiikin kautta. Tiivistettynä voidaan todeta, että Immolationin sanoitusten aiheet nousevat yhdestä lähteestä. – Sitten homma kävi aina vain raskaammaksi ja tuli saksalainen thrash: Kreatorin Endless Pain ja Pleasure to Kill sekä muita vastaavia. Muistatko, kun death metal oli lähes kuollut. Sama tilanne kaikkialla maailmassa. – Olen optimistinen ihminen, vaikkei uskoisi, Ross hymähtää. – On myös ymmärrettävä, että maailma etenee sykleissä. Saksalaiset ja muutkin eurooppalaiset thrashbändit veivät hommaa synkempään suuntaan. Kaikesta synkkyydestä huolimatta tuntuu siltä, että Rossin teksteistä voi lukea toivonpilkahduksia. – Kun lukee sanoituksiamme, luulee, että olemme maailman pessimistisimpiä ja negatiivisimpia ihmisiä. – Oli tajunnanräjäyttävää tajuta, että tällaisella musiikilla oli seuraajia ympäri maailman. Se on vain piilotettu rivienväleihin, varjoihin. Se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. – Se oli luonnollista kehitystä: Led Zeppelin, Pink Floyd, Doors, Iron Maiden ja Judas Priest… Sen jälkeen tuli varhainen Metallica, S.O.D. Meillä oli mahdollisuus olla tekemisissä kaikkien kuviteltavissa olevien bändien kanssa. Erityisesti aika VA NH A LI IT TO 80. 1990-luvun alkupuolen kuolohuuma alkoi hiipua muutamassa vuodessa, kunnes hype oli vaihtunut vuosikymmenen lopulle tultaessa hiljaisuuteen. Olimme nuoria ja naiiveja, mutta todella innokkaita. Niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat positiivista muutosta, on toivoa, you know. Tuomme esiin negatiivisia asioita, mutta sanoituksissa on toivoa ja valoa. Se oli kirjeiden kirjoittamista ja postittamista, kasettien nauhoittamista. Se oli valtava juttu meille. – Se oli pieni ja innokas yhteisö, ja luulen, että tiesimme olevamme mukana jossain suuressa. Omaa juttua tehtiin intohimolla ja antaumuksella. Se on mahtava keino paeta, koota ajatuksia ja pohtia paikkaansa maailmassa. Minkälaisia muistoja sinulla on bändin alkuajoilta. Siihen saattoi helposti mennä kuukausi. Sitten varmistuu se, mitä olen epäillytkin. Onko näin, ja uskotko, että musiikki voi muuttaa maailmaa. Suunnataanpa katse hetkeksi 1980-luvun loppuun. Siinä huomaa, että maailma on aika pieni ja on paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja kun kuulimme demoja sellaisilta bändeiltä kuin Morbid Angel, Possessed, Death ja Sepultura, oli selvää, että halusimme mennä siihen suuntaan itsekin. Piirun alle kolmikymppinen Immolation on yksi maailman pitkäikäisimmistä death metal -yhtyeistä. – Ihmisluontohan se ylipäätään on, sieltä löytyy paljon synkkiä aiheita, Ross nauraa. Tällä musatyylillä on ollut nousunsa ja laskunsa, mutta olemme vain puskeneet eteenpäin. – Se oli hauskaa, todella hauskaa aikaa, Ross lataa empimättä. Odottamista, että saa oman kasettinsa takaisin. Lähes kolmikymmenvuotinen sota Vaikka uunituore levy polttelee Rossin näpeissä, pitkän uran painaneelta mieheltä täytyy udella myös vuosikymmenistä kuolometallin takomisen parissa. Keikkoja ei meinannut saada, yleisöä oli vähän. Yksi hienoja hetkiä oli se, kun saimme Roadrunnerilta ensimmäisen levydiilimme. Mikä sai nuoren Ross Dolanin innostumaan juuri kuolosta. Musiikki on todella tärkeä voima. Se oli synkkää aikaa tälle musiikille. – Yeah, man! Muistan nuo ajat erittäin kirkkaasti. – Musiikki on maailmaa yhdistävä voima. – Olemme olleet kasassa 29 vuotta, joten meillä on huikeasti hyviä muistoja. Musiikki auttaa ihmisiä, se yhdistää ja jelppaa läpi vaikeiden aikojen
Olemme aina pysyneet uskollisina tyylillemme ja faneille. – Se tulee joka paikasta, sitä ei voi kontrolloida. ensimmäisen ja toisen levyn välillä oli ankeaa. Minkälaiset asiat inspiroivat sinua, miten liekkisi pysyy palamassa. Olen parhaassa kunnossani ikinä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Me vanhat tekijät olemme ikään kuin testiryhmä tämänkaltaiselle musiikille. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Jos kelataan nykypäivään, yksi upea hetki oli, kun olimme nauhoittamassa Atonementin viimeistä kappaletta Epiphanya sekä uutta versiota Immolation-biisistä, joka on ensimmäisemme koskaan. Minut kasvatettiin tietyllä tavalla, eikä uskonto näytellyt siinä suurta roolia. – Emme ole koskaan luovuttaneet, emme heittäneet vaikeinakaan aikoina pyyhettä kehään. Sanoituksiani inspiroivat esimerkiksi kirjat, jopa vain osa kirjasta. – Tuota pitäisi kysyä faneilta. Teemme tätä kauan kuin löytyy intohimoa. – On silti selvää, että kunnioitan ihmisten uskoa, vaikka en itse usko mihinkään. Mikä tekee Immolationistä erityisen. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Uskonnot ja uskovaiset ovat saaneet aina kyytiä Immolationin sanoituksissa. – Tipun enemmän ateistikategoriaan. Emme tiedä, kuinka kauan voimme soittaa, mutta toivottavasti vielä 60-vuotiaina, Ross höräyttää lempeän naurunsa. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Rocklyriikka on kuitenkin eri asia kuin todellinen elämä. Olen tiedekaveri. Yritimme vain saada keikkoja ja uutta levytyssopimusta… Immolationin piti tosiaan takoa kuumaa rautaa pian debyytin jälkeen, mutta kakkoslevy Here in After näki vastoinkäymisten vuoksi päivänvalon vasta vuonna 1996. Havainnoin ympäröivää maailmaa. – Toinen iso juttu lähiaikoina oli se, kun saimme kansijutun Decibel-lehteen, joka on jenkeissä SE metallilehti. – Emme ajattele asiaa hirveästi. Ollakseni rehellinen en usko mihinkään uskontojuttuihin, Ross nauraa. – Immolation täyttää ensi vuonna 30, ja olemme kaikki hyvässä kunnossa, henkisesti ja fyysisesti. Se oli iso juttu. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Vaatimattoman oloinen Ross saa kuin saakin muodostettua mielipiteen. Tiedän, mutta tahdon kuulla nimenomaan bändin jäsenen näkemyksen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Se on vain minun mielipiteeni ja ajatukseni, enkä ajattele, että kaikkien tulisi olla samaa mieltä. No, tuo ei tullut minkään asteen yllätyksenä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Usko tai älä Immolationin jäsenet ovat ikääntyviä keski-ikäisiä miehiä. Uunituore Atonement on yhtyeen kymmenes pitkäsoitto. Viimeistään teinivuosinani tajusin, että tämä ei ole minua varten, en tarvitse tätä. Emme tiedä, kuinka kauan voimme soittaa, mutta toivottavasti vielä 60-vuotiaina.”. Positiiviset muistot ovat loputtomia, mikä on mahtavaa. Olemme aina puskeneet menemään. Funtsitteko yhtyeen tulevaisuutta tuosta näkökulmasta. Näkemyksemme maailmasta ja ihmisistä on kyyninen. Epiphany taas on sadas biisimme, joten olimme tulleet täyden ympyrän. Miten lokeroisit itsesi, oletko ateisti, agnostikko vaiko jotain muuta. Me vanhat tekijät olemme ikään kuin testiryhmä tämänkaltaiselle musiikille. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Se oli iso merkkipaalu meille
Mitä kattavampia valikoimia levykauppias malttaa hankkia, sen paremmin kauppa käy. – Kyllähän se niin on, että kokonaismarkkinoiden osalta isoimpien artistien fyysinen myynti on laskenut, mutta ihan samassa veneessä ne pienemmätkin bändit ovat. – Käytettyä cd:tä alettiin myydä hieman enemmän viime vuoden aikana. 82. Pahimmillaan tilanne on se, että tukkurin logistiikka on ulkoistettu jollekin firmalle, joka taas on ulkoistanut sen eteenpäin kolmannelle osapuolelle. Vinyylin suosion suuri kasvu on aiheuttanut myös nikottelua. Se puoli on siis lähtenyt toimimaan todella hyvin, mutta me meinataan hukkua levyihin, kun ihmiset kantavat niitä meille ihan mielenvikaisia määriä. Viimeisen parin vuoden aikana olemme tehneet paljon duunia sen eteen, että saisimme tukuilta ja jakelijoilta paremmin tietoa aikatauluista ja niiden viivästymisistä, jotta saatavilla oleva informaatio pitäisi paremmin kutinsa. Tosiasia on, että laaja valikoima myy. – Luulenpa, että tietyt tukkurit pitävät meitä aikamoisina kusipäinä, sillä lähetämme heille näitä kyselyitä toimitusajoista tarvittaessa vaikka sata kertaa, kunnes saamme vastauksen. – Kyllä me saatiin viime vuodelle hyvää kasvua aikaan, eli ainakaan me emme ole mukana missään laskutiloissa. Vinyylin uudesta tulemisesta on puhuttu paljon, mutta Jyri toppuuttelee ajatusta. Fyysisen levyn retail-markkinoiden euromäärä on laskenut kymmenessä vuodessa liki 90 prosenttia, joten on ihan selvää, ettei kukaan ole säästynyt tältä iskulta. Jos taas vastausta ei kuulu eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä, tilaamme tavarat jatkossa sieltä, mistä sen saa kaikkein nopeiten. Ainakin meillä se on ollut aina isossa roolissa. Viime vuosina on totta kai alkanut löytyä uutta jengiä, joka haluaa musiikkinsa vinyylillä. Myös käytettyjen levyjen myynti, ja ennen kaikkea niiden vaihtuvuus, on piristynyt Levykauppa Äxässä entisestään, vaikkei niiden myyntiosuus yllä lähellekään uusien levyjen lukemia. Se luo jatkuvasti ongelmia fyysisen levyn toimituksissa. Tämän jälkeen digi tulee kasvamaan entisestään, mutta luulenpa, että fyysisen levyn kokonaismarkkina tulee säilymään tulevina vuosina aika samana euromäärissä mitattuna. – Myös monet ”hiipuneet” levyjenostajat ovat heränneet uudestaan henkiin, koska valikoimaa on nyt saatavilla niin hemmetin hyvin takavuosiin verrattuna. – Meillä sekä vinyyli että cd oli hyvässä kasvussa viime vuonna, ja tänä vuonna pyrimme kasvattamaan valikoimiamme molempien osalta entisestään. Fyysisen levymyynnin massiivinen lasku nousee esille bändien haastatteluissa toistuvasti, eikä Jyrikään lähde kaunistelemaan tilastoja viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Merkittävä osa uutuuksista ilmestyy nyt vinyylillä, ja esimerkiksi Svartin hieno duuni julkaisujen kanssa nostaa koko ajan markkinoita. Pyrimme ostamaan levyjä ympäri maailmaa. Lukemat kuulostavat digitaalisen vallankumouksen keskellä valtavilta. Olisiko niin, ettei fyysisen levytallenteen tilanne olekaan niin surkea kuin on oletettu. Uudella jengillä tarkoitan myös heitä, jotka kaivavat omasta tai vanhempiensa kellarista vanhoja soittimia ja alkavat innostua vinyyleistä. – Ei vinyyli koskaan mihinkään kadonnut. – Se on todella iso riesa meille ja ennen kaikkea asiakkaille. Äxän toimitusjohtaja Jyri Lipponen myöntää, että suhdanne on ollut myönteinen juuri heille. LEVYKAUPPA Äx kertoi alkuvuodesta myyneensä vuoden 2016 aikana 130 921 vinyyliä ja 293 032 cd:tä. – Käytettyjä vinyylejä liikkuu myös yllin kyllin. Isoja yksityisiä kokoelmia olemme ostaneet lähiaikoina useampiakin, ja päivittäin tulee pienempiä eriä. Jos vain suinkin saamme tämän infon irti tukulta, välitämme tiedon myös asiakkaalle. Samalla on meidän vastuumme infota asiakkaita hyvissä ajoin, jos myöhästymisiä tapahtuu. Julkaisupäivät venyvät ja venyvät, kun harvat vinyylitehtaat ovat ylityöllistettyjä, mutta Jyrin mukaan levykauppiaat tekevät kaikkensa tämän ehkäisemiseksi. PIIRI AKI NUOPPONEN MATTI RIEKKI Paluu tulevaisuuteen: nämä helvettiäkin kuumemmat formaatit löytyvät vuonna 2017 levykaupasta. – Jos pitäisi heittää arvauksia, sanoisin, että alkanut vuosi tulee olemaan kokonaismarkkinoiden osalta 80–85 prossaa digitaalista ja loput fyysistä myyntiä. – Huonosti toimiva logistiikka täällä Suomessa on myös yksi suurimpia ongelmakohtia. Levyjen jahtaus muuttuu haastavaksi, kun edes meillä ei ole enää selkoa, mikä firma loppujen lopuksi vastaa toimituksista. Syksy oli meille helvetin hyvä, samoin joulu, ja myös alkanut vuosi näyttää julkaisujen suhteen mehukkaalta. Levykäisten uusi kapina! 6
2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 105 € 3 PV .............................ALK. 255 € VIP 1PV ..............ALK. 65 € 3 PV .............................ALK. 119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM ANNEKE VAN GIERSBEGEN’S VUUR BRUJERIA AVATARIUM BATTLE BEAST BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM KOHTI TUHOA RATFACE ...LISÄÄ TULOSSA. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. HELSINKI SUVILAHTI 30.6
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN MemoPallDoom 02-17_BACKCOVER.indd 1 02.02.17 14:54