OCEANS OF SLUMBER THE BANISHED HEART 02.03.2018 The new masterpiece of Houston, Texas based progressive metal sensation! Atmospheric melodies over darkened dynamics that range from the perversely sinister to the adventurously progressive, creating an undeniably epic wall of sound! ARCH ENEMY 1996-2017 09.03.2018 STRICTLY LIMITED, HAND-NUMBERED COLLECTOR’S BOX SET! All 10 studio albums on heavy 180g black vinyl, 8 albums remastered for vinyl, 36 page booklet incl. NECROPHOBIC MARK OF THE NECROGRAM 23.02.2018 Necrophobic, Sweden’s most notorious blackened death metal band, return with satanic might. Produced by Fredrik Folkare (Unleashed, Firespawn etc.). CENTURYMEDIA .com. CHECK OUT THESE NEW RELEASES! www. lyrics, credits & liner notes. CD Box Set (with Digipak CD, woven patch, “Necrogram” metal pendant, five photocards), jewelcase CD, deluxe LP (with 180 gram vinyl, 4-page inlay and double-sided poster), digital album. Cover artwork by Kristian Wåhlin (Tiamat, Witherfall, Dissection, Emperor, Dark Funeral, King Diamond). Including bonus gatefold black 2LP featuring all cover songs the band has ever recorded. Available as Ltd. “Mark Of The Necrogram” is on par with the band’s classic albums “The Nocturnal Silence”, “Darkside” and “Death To All”, and presents NECROPHOBIC in top form
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Th au ror od , Ca rdi an t, Bo tsw an a-m eta llid ok kar i, Sta tus Ab no rm is, Va rgr av 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 W. A.S .P. 02 4 Pe sti len ce 02 8 Fu Ma nc hu 03 Ha rak iri for the Sk y 03 2 An gra 03 6 Or ph an ed Lan d 04 Ju da s Pri est 05 Pö lky llä : leg en da arin en kuo loä än i Ka rl Wi llet ts 05 6 Sa lam yh kä : Asi de fro ma da y Ch asi ng Sh ad ow s (20 12) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Dru dkh 07 6 70 00 To ns of Me tal – pa luu lai ne ille 08 2 Ku ud es pii ri 040 018 024 036 03 2 07 6 JU ST IN BO R U C KI AN D R EA BE C KE R S FL AV IO H O PP ZO H AR R O N JU LI AN A R IE KK I
159 € (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 259 € VIP 1pv alk. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 pv alk. 119 € TURBOVIP-LIPUT (K-18) VIP 3pv alk. 69 € 3 pv alk. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n NORMAALIHINTAISET LIPUT 1 pv alk. 109 € 3 pv alk. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) IHSAHN MOONSORROW LEPROUS SANTA CRUZ BEAST IN BLACK TRIBULATION SHIRAZ LANE STICK TO YOUR GUNS THE CHARM THE FURY MANTAR ONI GALACTIC EMPIRE CRIMFALL. 79 € , 2 pv alk
vuosikerta Numero 155 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. 9.3. Tästä lähin aion välttää mokomaa osaltani. Osaan olla tarpeen tullen, siis melkein aina, hyvinkin kyyninen, ja yleensä pidän milteipä bändin kuin bändin lopettamispäätöstä hyvänä uutisena – useimmiten loppu tulee siltikin liian myöhään. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Varsinkin yhtyeet, jotka ovat jo toitottaneet lopettamisestaan ja jatkaneet siitä huolimatta, jaksavat ärsyttää. Vaikka myönnän auliisti, että Maiden on itselleni bändeistä se tärkeämpi, syy ei piile tässä. Ja ellei toimi, tuskinpa on parempaa konstia korjata tilanne kuin olla hiljaa. Maaliskuun alkupuolella julkaistavassa Firepower-albumissa on toki puutteensa – eritoten vaivaa se totuttu ”cd-ajan” synti, liiallinen mitta – mutta parhaimmillaan sen biisit saavat tossun läpsymään railakkaasti. Silti en osaa olla hymyilemättä Priestin ukkojen, varsinkaan yltiösympaattisen oloisen Ian Hillin, 67, innokkuuden äärellä. Vanha kilpakumppani Iron Maiden taas on päässyt kansipaikalle tänä aikana useampaan kertaan. Näin nyt vain on päässyt käymään. Metalliluojamme Rob Halford, 66, puolestaan rykäisee uudella albumilla sellaisen yksilö suorituksen, ettei vastaavalle löydy raskaasta pappasarjasta vastinetta. Ikäkysymys on vailla pointtia, jos homma toimii. 7. Artistien vuosirenkaista on kirjoitettu tämänkin lehden sivuilla, myös tällä palstalla, kosolti. Hehkutus vaikuttaisi olevan puhtaan pyyteetöntä. Vakuudeksi kerron, etten ole halunnut kuunnella nuottiakaan metallimusiikkia palattuani muutama päivä sitten 70 000 Tons of Metal -risteilyltä (aiheesta löytyy raporttia lehden lopusta), mutta jopa tässä hapessa kiekko meinaa tempaista mukaansa. 9.3.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BLACK ROYAL Lightbringer (ilm. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Justin Borucki KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. ) GHOST BRIGADE Isolation Songs THRESHOLD March of Progress Pappia kyydissä KUMMASTUIN huomatessani, ettei brittimetallin ikoni Judas Priest ole patsastellut Infernon kannessa koko sinä aikana, kun olen kipparoinut tätä lehteä – pian 13 vuotta. JUDAS PRIEST Firepower (ilm. Priest täyttää pian, herranpieksut, viisikymmentä vuotta, mihin suhteuttaen on älytöntä, miten viriiliä materiaalia se pystyy edelleen tuottamaan – olkoonkin, että ilmeisesti merkittävän osan bändin nykybiiseistä värkkäävä kitaristi Richie Faulkner on toistakymmentä vuotta nuorempi kuin työpaikkansa. 9.3.) NECROPHOBIC Mark of the Necrogram PRIMORDIAL Exist Amongst the Ruins (ilm
Paljon opittiin, monella eri tasolla. Paikallinen rockja metallimusiikki on herättänyt maailmalla jo pientä huomiota, mistä käy esimerkiksi lehdessämmekin pariin otteeseen käsitelty käppähevibändi Skinflint, ensimmäinen kansainvälisen levydiilin solminut botswanalaisryhmä. Miksi dokumentin ilmestyminen viivästyi lopulta näinkin kauan. Asiaan voi tehdä muutoksen katsomalla kotimaista työtä olevan Freedom in the Dark -dokumentin, jossa pureudutaan syvälle afrikkalaisvaltion heviskenen intohimoiseen ytimeen. Mitä Freedom in the Darkin teko opetti teille. Ja kun keikkojen järjestäminen on huomattavan hankalaa, ne keikat, mitä saadaan järkättyä, vedetään todellakin täysillä! – Henkilökohtaisella tasolla kosketti myös rokkareiden halu osallistua yhteisönsä auttamiseen. Freedom in the Darkin teaseri tuli ilmoille jo kaksi vuotta sitten. Miksi valitsitte dokumenttinne kohteeksi juuri Botswanan. – Lista on loputon. Myös esimerkiksi Remuda, Barren Barrel, Dust’n’Fire ja Samehunduans sekä Botswanan ensimmäinen black metal -bändi Raven in Flesh [kuvassa Pyykkösen kanssa] ovat todella kovia, mutta eivät ole vielä saaneet musiikkiaan julkaistua. – Nähtyämme Frank Marshallin valokuvia Botswanan rokkiskenestä oli kutakuinkin saman tien selvää, että sinne on pakko päästä näkemään ja kokemaan ilmiö omin silmin ja korvin – varsinkin, kun internetistä ei löytynyt asiasta juuri mitään tietoa, dokkarin ohjaaja-tuottaja Samuli Pyykkönen alustaa. Hyväntekeväisyyshevifestivaalin lisäksi rokkarit siivosivat tienvarsia ja valistivat ihmisiä esimerkiksi malarian ja aidsin vaaroista. – Koska rockmusiikki on Botswanassa on suhteellisen tuore ilmiö, bändit ovat soittamisesta todella aidosti innoissaan. Suomessa monesti huudetaan melko tyhjästä ja ollaan asioita vastaan, vaikka todellisuudessa ei olla valmiita tekemään asian eteen yhtään mitään. – Tiiseriä julkaistaessa olimme jo melko varmoja, että elokuva olisi valmis, kunnes totesimme, että olisi tarve vielä yhdelle kuvausmatkalle, jotta saadaan kaikki tarvittavat asiat käsiteltyä. Osaa Botswanan rokkibändeistä pystyy kuulemaan pian Svart Recordsin kokoelmalevyltä. Ja vaikka suurinta osaa suunnitelluista asioista ei syystä tai toisesta saatu sittenkään kuvattua, oli erittäin oleellista, että tehtiin vielä tämä viimeinen matka. Harva suomalainen metallifani osaa nimetä yhtään botswanalaista hevibändiä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN MAAILMASSA on parisensataa itsenäistä valtiota. Kuinka on, pidätkö aidosti botswanalaisesta metallista. Overthrust on todella kova, samoin Skinflint. Ja mitkä ovat mielestäsi tarkistamisen arvoisia yhtyeitä. Tekemisen meininkiä Botswanassa JU H A R E IN I 8. Laajemmin maan skeneä käsiteltiin Inferno #82:n aiheelle pyhitetyssä artikkelissa. Jos vertailet Botswanan metallimusiikkimaailmaa Suomen vastaavaan, mitkä ovat mielestäsi ne kaikkein konkreettisimmat erot. – Botswanan kaikki bändit ovat todella kiehtovia ja jokainen on omalla tavallaan kiinnostava
Halusimme tehdä jotain täysin erilaista, meidän näköistämme kansitaidetta. Tokihan levyn tekeminen alusta loppuun isomman levy-yhtiön siipien alla kiinnostaisi meitä. NELJÄS levynne Mirrors on ollut ulkona viime vuoden loppumetreiltä, joten enin pöly kiekon ympärillä on ehtinyt jo laskeutua. Oikeastaan todella kaukana siitä! Mistä ajatus tällaiseen ratkaisuun. Kiekko on hyvälaatuinen omakustanne, vaikka näinkin tasokkaalle kamalle luulisi löytyvän ihan virallinenkin julkaisija. Kuten musiikinteossa, emme ajattele mitä rajoitteita edustamamme tyyli meille luo, vaan ideoimme, teemme ja julkaisemme mielestämme oikealta tuntuvia ratkaisuja. Onko aikeenanne ollut murtautua pienten hevipiirien ulkopuolelle. Vierailevat laulajat [Pasi Rantanen, Janne Saksa ja Nitte Valo] ovat tarinan ”sivurooleissa” ja muodostavat tarinasta ehjän kokonaisuuden. Löytyykö levyltä jokin yhtenäinen teema ja punainen lanka. – Kiitos kysymästä, erittäin hyvä! Treenaamme parhaillaan settiä tuleville keikoille, ja on todella freesiä soittaa uutta materiaalia livenä. – Pyrimme aina löytämään mahdollisimman hyvän kanavan levyjen julkaisulle. Sävellyksiin on haettu tarkoituksella monipuolisuutta, levykokonaisuuden toimivuudesta tinkimättä. – Jos ihan suoraan sanotaan, tässä genressä julkaistavien levyjen kannet ovat yleensä häiritsevän samankaltaisia. Millainen meininki bändin sisällä on juuri tällä hetkellä. – Mirrors on konseptilevy, joka kertoo tarinan omien tekojen vaikutuksesta ympärillä oleviin. Olette olleet mukana vuoden 2011 euroviisukarsinnoissa, joissa ylsitte semifinaaleihin asti, ja tehneet teemabiisin jääkiekkojoukkue Tapparalle. On ollut hienoa havaita, että tällaiselle musiikille on vielä kysyntää, kitaristi Antti Hänninen ilakoi. Tangoa emme Cardiantin nimen alla kuitenkaan ehkä ala tehdä, hah hah. Jo edellinen albumi keräsi hyvää palautetta, mutta uusimmallaan Cardiant kuulostaa jälleen pykälän verran kypsemmältä ja vakuuttavammalta. Haluatteko pitää narut tarkoituksella omissa käsissänne. Edeltävä levynne Verge (2013) puolestaan piipahti Suomen virallisella albumilistalla sijalla 11. – Ei varsinaisesti, mutta toisaalta emme aseta rajoja sille, mitä voimme tehdä ja mitä emme. Metallia ilman rajoitteita METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Myönteistä ilmapiiriä tukee myös uuden levyn hyvä vastaanotto. Monipuolista meloheviä soittavaa Cardiantia voisi kaiketi pitää suomalaisen metallin hyvin säilytettynä salaisuutena. Itse hallinnoimamme yhtiö omistaa levyn masterin, ja siitä on tehty lisenssisopimukset Inverse Recordsin kanssa Euroopassa ja Marquee/ Avalonin kanssa Japanissa. Mainitsemasi jutut olivat bändin CV:ssä hieman poikkeavia mutta erityisen hauskoja tehdä. Uusi albuminne vaikuttaa monipuoliselta ja tunnelmiltaan vaihtelevalta teokselta. Albumin sarjakuvamainen ja takuulla huomiota herättävä kansikuva ei ole heviympyröissä ihan perinteisin
Tietty viehätys kierompaan toteutukseen kulkee mukana automaattisesti. Millaista oli nuoren hevimiehen elämä Ylivieskassa. Päästiin näpäyttään naljailijoille, kun soitettiin Deathin Crystal Mountain yläasteen bändikatselmuksessa, minkä jälkeen ruokalassa kysyttiin: ”Ootteko te niitä saatananpalvojia ja kirkonpolttajia?” No, ei oltu. – Jälkikäteen ajateltuna kaikki meni ihan hyvin, vaikka teini-iässä saattoi tuntua toiselta. – Metsästäjättären tarina alkaa, kun salaperäinen kultti kutsuu kosmisen henkiolennon auttamaan ihmiskuntaa ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin. Aloituskappaleessa Kalpeaksi nimetty henkiolento menee kuitenkin vaatimuksissaan liian pitkälle, joten hänet vangitaan ihmisuhrin ruumiiseen ja suljetaan syvään hautaan. Huntressilla on samoja elementtejä, koska samojen ihmisten tuotoksiahan nämä ovat. Teatraalisuutta ei välttämättä ole muita levyjä enempää, mutta se tulee esiin eri tavalla, koska materiaali on niin erilaista verrattuna aikaisempaan, rumpali Antti Teirioja jatkaa. Ihmiskunta ei mahda tällaiselle voimalle mitään ja kaikki menee Statustyyliin päin helvettiä. Yläasteella tuli kommenttia tukan pituudesta ja muutakin kuittailua, mutta musiikkihommat ja samanhenkinen kaveriporukka auttoi tosi paljon. Teettekö ihan tarkoituksella mahdollisimman haastavaa kamaa. Industrial-elementeillä höystettyä nakkikeittoa, Nikke määrittelee. Millaiseksi kuvailette musiikkinne. Kuka tai mikä on ep:n nimessä mainittu Metsästäjätär. Sävellystyön alussa saattaa olla löysiä ääriviivoja kokonaisuudesta, ja jos sanoituksissa on jotain yhtenäistä teemaa, se saattaa vaikuttaa sävellyksiin, Antti lisää. – Amor Fati [2015] on mielestäni häiriintynein Status-levy. – Alt-death on ehkä paras leima, jonka keksin. Se oli piristävää, kun muut tiesi asioistasi paremmin kuin sinä itse, Nikke nostalgisoi. Sitä tekee sellaista kamaa mitä haluaa itse kuulla, soittaa ja laulaa, Nikke pohdiskelee. Pakka tuntuu kyllä sekoittuvan levy levyltä entistä pahemmin, mutta ei se ole minua haitannut. Opettajatkin näki Rotten Sound -hupparin ohi, kun todistuksiin tuli hyviä numeroita ja oli muutenkin asiallisesti, Antti jatkaa. Metallimusiikkia se ainakin on, sen voi sanoa varmaksi. Huntress on yhtä aikaa meidän sekavin mutta selkein kokonaisuus, ainakin omaan korvaan. Allekirjoitatteko tämän. – En sanoisi, että se on mikään väkinäinen pakko olla vaikeasti lähestyttävää tai antimainstreamiä. Monipuolista musiikkia on kiva soittaa, Antti peesaa. – Häiriintynyt soundi, jos sitä niin haluaa kutsua, on ollut mausteena alusta asti – ei kuitenkaan täysin tietoisena ratkaisuna tai pakollisena osana kokonaisuutta. – Pakolla tai väkisin ei tehdä mitään. Omalaatuista metallia parin levyn verran työstänyt Status Abnormis palaa entistäkin sekavampana. Juurenne juontavat Suomen kovimmalle lestadiolaisvyöhykkeelle. – Jokainen lokeroikoon miten lystää. Viehätys kierouteen SYTYKKEITÄ JO K E A LA SA A R I 10. – Aikaa ennen Statusta ja Nikkeen tutustumista paukutettiin Antin kanssa tykitystä: ainoastaan bläkkis oli aitoa. Teatraalisuus on kyllä tarkoituksellista, kitaristi-laulaja-konemies Nikke Kuki aloittaa. Tuloksena on kärsivä ja omaan mahdottomuuteensa hajoava olento, siis Metsästäjätär, joka haluaa kostoa. Kitaristi Jere Kyrö harppaa heittämään loppukaneetin. Kaiken maailman pieneläintenrituaalimutiloijaksi ynnä muuksi sai kuulla ryhtyneensä. Kaiken kaaoksen seassa kulkee kuitenkin punainen lanka. HUNTRESS-EP vaikuttaa aiempaa tuotantoanne häiriintyneemmältä ja teatraalisemmalta. Linjaanne on hankala määritellä. – Itse olen Nivalasta, mutta varmaan aika sama ”leikkaa tukkas ja *insert todella huono herjaus here*” -meininki molemmissa
– Tehdään kaikkemme, jotta mahdollisimman moni kuulee bändistä ja uudesta levystä. Miksi sopivan tyypin löytäminen on ollut niin vaikeaa. – Avausbiisi Power kertoo, että hieman heikossa hapessa oleva melohevi selviytyy, kunhan vain olemme kaikki yhtä niin fanien, metallimedioiden, levy-yhtiöiden kuin bändienkin kesken. Millaisia tavoitteita olette asettaneet tulevaisuudelle. Hän ei kuitenkaan ollut se paras tyyppi tähän bändiin, vaan enempi AOR-orientoitunut, mikä näkyi hänen muutamassa kynäilyssäänkin. Haaveet menestymisen suhteen ovat toki korkealla, mutta lähestymme asiaa enemmän sitä kautta, että teemme kaiken niin hyvin kuin mahdollista ja toivomme sen näkyvän kasvavina fanijoukkoina, myytyinä levyinä ja kuunneltuina raitoina. Sen lisäksi Andi kirjoittaa loistavia biisejä sekä lyriikoita ja rakentaa uskomattomia taustalauluja omien päälaulujensa tueksi. Luppi on huikea tyyppi ja ehkäpä maailman paras laulaja. Millaisista asioista laulatte Coast of Goldilla. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ EDELLISESTÄ Anteinferno-albumistanne on viitisen vuotta. Musiikillinen tausta ja ikäkin ovat pitkälti samat kuin muilla. – Bändi on hitsautunut paremmin yhteen, ja porukan kanssa on helppo tehdä töitä, kun tuntee kaikki jo pitkältä ajalta. – Andin kanssa ei ole sellaista ”tuo laulaja ja tämä bändi” -asettelua, vaan hän on yksi meistä. Michele Luppin kanssa hommat alkoivat hyvin, mutta vaikeanlaiset ihmissuhdeongelmat pistivät makaronin niin nippuun, ettei kaveri pystynyt toimimaan lainkaan. Ainakin helvetin melodista soppaa tämä tulee aina olemaan, oli biisi sitten akustinen tai sähköinen ja kertoi se sitten keskiaikaisista taisteluista tai mahan täyttämisestä ihmislihalla. Bändissänne on käynyt vuosien varrella useampikin laulaja. Toivomme, että kaikki iskevät itsensä vaikka Thaurorodin Spotify-sivulle ja kuuntelevat edes kolme neljä biisiä uudelta levyltä. No, siitä on aikaa! – Pyrimme tekemään yhä parempia biisejä ja myös laajentamaan musiikillista ulosantia moneen suuntaan. – Riittävän hyvät laulajat, jotka olisivat myös käytettävissä, ovat vähissä – etenkin Suomessa. – Ainakin luontoäiti on putsannut porukan tukkaa taas jokusen säikeen verran, basisti Pasi Tanskanen nauraa. Thaurorodilla on nimeä, mutta teistä ei ole kasvanut megaluokan yhtyettä. Rumpalin [Joonas Pykälä-aho] pallinaaman näin ekan kerran jo vuonna 1988… Mitä siitä on aikaa. Mikäli ei kolise, niin eihän sille mitään mahda. – Tavoite on tehdä aina vain parempia biisejä ja soittaa parempia keikkoja. Toisaalta meillä on ollut paskaa tuuriakin. – Sieltä löytyy myös iloisen power metalin kliseisintä aihetta eli ihmissyöntiä osana Neuvosto-Venäjän karkotuksia 1930-luvulla, muutamia battlerimpsuja, tarinaa Illuminatista ja katolisesta kirkosta sekä Halla, joka on jälleen metaforista osastoa bändistä, mutta henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Toisaalta biisin voi tulkita myös maailmanlaajuisesti kaiken tämän ihmisten räjäyttelyn ja rekkojen tungokseen ajamisen keskellä, mistä media mieluusti kirjoittaa kärjistäen ja kansojen kahtiajakautumista edesauttaen. Melodista voimaheviä tykittävä Thaurorod on saanut aikaiseksi levyn, josta yhtye saatetaan muistaa vielä pitkään. Mihin suuntaan bändi on tänä aikana kehittynyt. Tuollaiset asiat ymmärtää, mutta kun nousua tavoitteleva bändi yrittää tukea puolitoista vuotta, alkaa olla aika mahdotonta jatkaa löysässä hirressä roikkumista. – Levyllä käsitellään myös Oliver Cromwellin aikaa ja sen vaikutusta tämän päivän Britannian kansainyhteisöön, sitten on vähän metaforisesti kirjoitettua tarinaa bändin vaiheista, kertomus Victor Hugon Kurjat-romaanin Jean Valjeanista sekä Andin [Kravljaca, laulu] sanomaa siitä, että eläkää hyvät ihmiset ja ottakaa onni omiin käsiinne. Helvetin melodista soppaa T O N I FO R SS E LL 11
Ne ovat suhteellisen kaukana siitä, millaiseksi levy muodostui, mutta jokin punainen lanka rakentui ja visio lopputuloksesta tuli koko ajan selkeämmäksi. Kuinka päädyit diiliin Werewolf Recordsin kanssa. Tuntemattoman yhtyeen ”novoxrehdemo” ei valitettavasti kiinnosta ketään. – Syntikat ovat itsestäänselvyys ja joku voi väittää niiden olevan laskelmointia, vaikka todellisuudessa vallitsevasta trendistä poikkeamisessa on aina riskinsä. Onko jokin niistä muita tärkeämpi. Oli kuitenkin tietoinen päätös odottaa, että saisin vastauksen Werewolfilta, sillä sopimus kyseisen yhtiön kanssa oli pääasiallinen tavoitteeni. Sinut tunnetaan myös useista muista bändeistä. – Se on ylittänyt odotukseni, sillä pohjimmiltaan tarkoitus oli päästä toteuttamaan vuosia kypsynyt visioni black metalista. Musiikillinen, tekninen ynnä muu sellainen kehitys on toisarvoista, sillä jos juuttuu henkisesti paikoilleen, muutosta ei tapahdu muillakaan osa-alueilla. – Druadan Forest on ensimmäinen sooloprojektini, jonka perustin 20 vuotta sitten, joten merkitys on ilmeinen. – Promoversio levystä valmistui alkukesällä 2016 ja sitä lähetettiin levy-yhtiöille kuultavaksi. Vargrav taas edustaa toista tulemista, joten kumpikin on omalla tavallaan uuden alku. Outolintu kuitenkin huomataan helposti, ja juuri tästä syystä levyn sisällön tuli olla sellaista, että sen takana voi seistä rehellisesti. Kiinnostus Vargraviin on kasvanut lyhyessä ajassa niin suureksi, että toiminta sen ympärillä vie käytännössä kaiken aikani. Toimintatapani ja ajatusmallini tuntien tiedän sen olevan kuitenkin niin haastavaa, että on mahdoton sanoa, voiko kriteerini täyttävää henkilöä olla olemassa. Kummallakin on minulle suuri merkitys, joten mitään tarvetta vastakkainasettelulle ei ole. – Olen aina vihannut sitä, miten paljon varsinkin uudet yhtyeet julkaisevat keskeneräistä materiaalia. Mahtipontinen black metal eli kultakauttaan pari vuosikymmentä sitten, mutta kentälle riittää myös vakuuttavia uusia tulokkaita. Mitä albumi edustaa sinulle. Muun muassa vanhaan Emperoriin ja Limbonic Artiin vivahtava levy on monelle kuulijalle aikamatka 1990-luvulle. Tätä joukkoa edustava kotimainen Vargrav on aivan muuta kuin väsynyt toisto menneestä. Molemmilla on rooli henkisen tasapainoni ylläpitäjinä ja ne ilmentyvät tunnetilojeni ääripäinä. Kesyttämätöntä mustaa energiaa G R IM 6 6 6 12. VARGRAV on pitänyt matalaa profiilia. – Black metalia muodossa, jossa siihen alun perin tutustuin. Live-esiintymisiä Vargrav ei tule tekemään, jo pelkästään edellä mainituista syistä. Tarkoitukseni ei ole kopioida tuon aikakauden tyyliä ja tunnelmaa, mutta niiden suurta vaikutusta on mahdotonta pyyhkiä alitajunnasta. Vastauksia tuli paljon enemmän kuin osasin odottaa, ja monet olivat valmiita tekemään sopimuksen siltä seisomalta. Vargrav on purkaus kesyttämätöntä mustaa energiaa, ja Druadan Forest maalaa seesteisen maiseman mielikuvitukseni syövereistä. Oletko aikeissa kasvattaa kokoonpanoa ja tehdä keikkoja. Millaisella aikavälillä Netherstormlevy on kirjoitettu. – En sulje pois, etteikö Vargravissa vaikuttaisi tulevaisuudessa muitakin jäseniä. Millaisena näet tulevaisuutesi. Olin varma, että tulisin käyttämään rumpukonetta, mutta onneksi eräs ulkopuolinen taho sai minut vakuuttuneeksi sen olevan huono idea ja päätin soittaa rummut itse, kaikista instrumenteista vastaava v-KhaoZ kertoo. Oletko ollut yllättynyt levyn saamasta vastaanotosta. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Juuri tästä syystä profiili pysyi matalana, tai oikeastaan täysin olemattomana, ensimmäisen näytebiisin julkaisuun asti. – Ensimmäiset demot ajoittuvat vuoden 2015 lopulle. – Tulevaisuus tulee kulkemaan käsi kädessä sen kanssa, kuinka paljon olen valmis uhraamaan henkisellä tasolla saavuttaakseni päämäärät, jotka olen itselleni asettanut. – Vargravin lisäksi ainut aktiivinen bändini on Druadan Forest
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 2 FIN Sammelanzeige 02-18.indd 1 05.02.18 11:21
Sanoista ihmistaimi ei tajunnut tuon taivaallista, mutta ”ai vant juu” ja ”liki tap” kuulostivat mahdottoman hienoilta. Yksi suuta muikistava seikka on muistella niitä hetkiä, jolloin omaa lempibändiä on täytynyt tyrkyttää koko maailmalle tyyliin ”ettekö ymmärrä, että tämä on parasta ikinä”. My Precious VOITA NIGHTWISH-KIRJA! Mene Infernoon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa Timo Isoahon kirjoittaman ja kuvaaman Nightwish – We Were Here -opuksen! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Päiden ympärillä on kysymysmerkkejä. Pienen ymmärtäjäjoukon kanssa on ollut mukava jakaa kokemuksia ja uusia yhtyeitä, hehkuttaa jotain mistä muut eivät tiedä eivätkä tajua mitään. Totesin, että se on tarkoituskin, koska se on thrash metalia. Etenkin teini-iässä oli helppo ravisuttaa ympäristöä äärimusiikilla, koska se lymysi undergroundin hämärissä, tavallisen kaduntallaajan tietämättömissä. Maailma oli pullollaan ihmisiä, joille Metallica oli rajuinta musiikkia mitä he tiesivät. Tai ei se oma ole ollut, mutta tuntunut siltä. Aurinko paistaa ja ihmiset hymyilevät. Police Shit, Sick Bastard ja sitä rataa. Samankaltainen kuvio on toistunut lukuisia kertoja. Siinä eroteltiin jyvät akanoista ja hyvät pakanoista. Kappaleet jäivät lähes poikkeuksetta hännänhuipuiksi, mutta se ei harmittanut pätkääkään. Tai hymyilevät, kunnes Jopollaan rundaava teini osuu kohdalle. Sama tilanne kevyempien yhtyeiden kanssa: CMX:n ja Bad Religionin hienoutta tuli julistettua koko universumille. Hyvää musiikkia oli pakko levittää ympäristöönkin. Lätkäjengin pelireissullakin piti olla musiikit muassa. Ala-asteella kaveri sanoi, ettei Megadethin musiikista saa mitään selvää. Kotona stereoita oli pakko huudattaa sen verran lujalla, ettei kellekään jäänyt epäselväksi, millaista musiikkia huoneessani kuunnellaan. Oma bändi on oma, vaikka siitä pitäisivät miljoonat muutkin ihmiset. Jos tilanne vain sen salli – ja vaikka ei olisi sallinutkaan – tungin soittimeen jotain maailman parasta musiikkia. Kesämökin rauhaankin tarvittiin ääntä. Tällainen kuvio alkoi olla vahvimmillaan ylä-asteiässä ja toistui vielä vuosien ajan sen jälkeen. Se oli varmasti monelle junnukiekkoilijalle – pelaajien vanhemmista puhumattakaan – kova paikka, kun Exploited tärähti kaikumaan pitkin jäähallia. Siitäs saivat, hyvää musiikkia. Toisinaan totuus tuutattiin täysillä kaikille, toisinaan sofistikoituneesti niin, että joku onneton/onnekas kaveri istutettiin musiikin ääreen, eikä siitä niin vain lähdetty. Olin tyytyväinen luonnehdintaan. Pienessä porukassa diggailu oli vielä ihan ok, mutta kun Obituary ponkaisi Suomen viralliselle top 40 -listalle, se ei tuntunut enää mukavalta. INFERNO-KOLUMNI TAMI HINTIKKA SE TUNNE, kun luukutat pyöränsarvessa roikkuvasta mankasta Napalm Deathin Scum-esikoislevytystä. Heti ensimmäisenä päivänä play painui ala-asentoon, ja diskanttisista kaiuttimista pölähti ilmoille Deathin debyyttilevy Scream Bloody Gore. Riparille otettiin mukaan vain tärkein eli vaatteet, mankka ja kasetit. Faijavainaa luokitteli Sepulturan Beneath the Remainsin ”tulivuorimusiikiksi”. Ristiriita oli hupainen: halusin toitottaa yhtyeen ylivertaisuutta kaikelle kansalle, mutta kuitenkin sillä ajatuksella, että kukaan ei oikeasti alkaisi kuunnella kyseistä bändiä. Ala-asteen musiikintunnin levyraadissa soivat esimerkiksi kielija kirvesmies Gene Simmonsin soolotuotanto, rautaneito Iron Maiden, teinipoikien Death Angel ja intiaanipäällikön johtama Testament. Pikkupoikana kassulta raikasi naamiosankariyhtye KISS. Se on vieläkin mukavaa, mutta enää ei haittaa vaikka ”taviksetkin” tykkäävät. Silti en pohjimmiltani tahtonut, että MINUN yhtyeeni viedään. Sitten kun Ruoste ja American Jesus soivat radiossa, sydämessä muljahti: ”ne” on vieneet mun bändit! Ihmisen elo on ristiriitojen ja epäloogisuuksien lävistämää, ja toisinaan niiden huomaaminen omassa elämässä herättää hilpeyttä. Vanhemmilta tippuivat korvat ja puista muutama ylimääräinen käpy, kun Metallica sahasi rivakasti Misfitsin Green Helliä. Siihen maisemaan kun löi Deiciden, tanner tömisi ja leukaa tippui. C-kasetille kopioidun grindcoren sulosävelet tavoittavat uteliaat korvat, ja suut vääntyvät mutruun. Jostain selittämättömästä syystä minusta on aina tuntunut hyvältä kulkea omaa musiikillista polkua. Kanssakansalaisten hämmästys on aitoa – ja nuori Jopo-mies myhäilee tyytyväisenä. Sitten höpötin parhaimmillaan koko levyn ajan: hei, hys, kuuntele miten hullunhyvät tuplabassarit, örinät, sanoitukset, soundit, melodiat, väliosat, kertosäkeet, introt tai outrot. Kyse on kokemuksesta, siitä musiikin syvälle tunkeutuvasta voimasta, joka liikuttaa juuri minua – ja sinua. Alla on fillareista parhain eli kulahtanut Jopo
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 2 MSF-Ministry 02-18.indd 1 05.02.18 11:11
3. Göteborgin chili pie sopii listan jatkoksi paremmin kuin hyvin. Painele piirakkataikina vuokaan ja kaada päälle jauheliha. 2. Alkuperäistä reseptiä olen muokannut sen verran, että jauhelihan maustan valmiin tacomausteseoksen sijaan omavalintaisilla mausteilla. Viritysmahdollisuuksia löytyy kokonaan itsetehdystä pohjasta hyvin vaihteleviin täytteisiin – aivan kuten tortillalätyt, piirakan voi täyttää makunsa mukaan lähes millä vain. Leikkaa sipulista renkaita sekä tomaatista ja jalapenosta viipaleita ja asettele nämä jauhelihan päälle. Piirakka on erittäin maukasta ja helppo valmistaa. Se on myös seuraavana päivänä lämmitettynä erinomaista ja toimii tarjoiltavana erilaisissa illanistujaisissa. Leikkaapa se myös kärkevintä terää chilistä ja jalapenoista. Ne tarjoavat erinomaisen esimerkin piirakoiden helppoudesta ja monipuolisuudesta, hyvästä mausta puhumattakaan. 4. Perusaineistaan huolimatta piiras on maukas, mistä iso kiitos ranskakerma-salsaseokselle, joka tuo kokonaisuuteen maun lisäksi oivaa mehevyyttä. Akin luonnehdinta: ”Sain reseptin Göteborgissa asuvalta tädiltäni ja se on edelleenkin yksi ylivoimaisista suosikeistani. 5. Pannupitsamainen kokonaisuus tekee siitä pitsaa herkullisemman. Siinäpä Aki Häkkiselle sarkaa kerrakseen. Ja kun pakkasesta löytyy poropeukaloillekin sopivia valmiiksi pyöreitä taikinapohjia, valmistus ei voisi juuri helpompaa ja nopeampaa olla.” • valmis piirakkapohjataikina, joka laitetaan piirakka vuokaan • 400 g luomunaudan paistijauhelihaa • 1 sipuli • 2 tomaattia • 1 prk ranskankermaa • 1 prk Old El Paso -salsaa (hot tai medium thick & chunky) • mozzarellaraastetta • jalapenoja oman maun mukaan • suolaa • pippuria • chilijauhetta 16. Tarjoile piirakka vihreän salaatin ja luomuoluen kanssa. AKIN KOKATESSA SOI: The Haunted – The Haunted (1998) ”Göteborgista kajahti aikoinaan yhtä vakuuttava lätty kuin piirakka!” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Göteborgin chili pie Quake the Earth -solisti, tatuoija, motoristi, liikkeenpitäjä ja piirakkamies. Ruskista jauheliha ja mausta se suolalla, pippurilla ja chilijauheella. Göteborgista ei tule pelkästään laadukasta melodeathiä vaan myös eksellenttiä syötävää!” Megan tuomio: ”Vieläkö muistat Kilohaili-hapankaalipiirakan, Pedon parsapiirakan, Porometallipiirakan tai Vegaanithräsherin tofupinaattipiiraan. Ripottele vielä juustoraaste koko komeuden päälle. Yhdistä ranskankerma ja salsa keskenään ja kaada seos tasaisesti vuokaan. Anna piirakan jäähtyä rauhassa ennen annospaloiksi leikkaamista. Paista uunissa 200 asteessa noin 35 minuuttia. TARPEET Tee näin: 1
TARPEET
ID LI O VERENPUNAINEN K un rokkitähteyden nurjemmista puolista teemansa ammentanut The Crimson Idol julkaistiin vuonna 1992, se otettiin varsinkin bändin kasariaikojen perään haikailevien keskuudessa vastaan ristiriitaisesti. – Totta puhuakseni kärsin edelleen todella pahoista loppuunpalamisen oireista, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, Blackie avaa hymähtäen, mutta kertoo heti perään kaiken saavutetun olleen sen arvoista. Lopulta ReIdolized-albumin julkaisu venyi peräti kuluvan vuoden helmikuulle. Ja heidän silmissään paloi loputon elämän liekki, kun soitimme Chainsaw Charlien introa. – Alkuperäiset suunnitelmat olivat varsin yksinkertaiset: äänitämme nykyisellä kokoonpanolla juhlaversion albumista, teemme sen julkaisun jälkeen sopivanmittaisen kiertueen ja annamme fanikunnalle elämänsä kovimman show’n. Ajan kuluessa mainitusta on kuitenkin muodostunut yksi bändin käänteentekevimmistä albumeista. – Kun soitimme viime syksynä, sain nähdä joka ilta, kuinka eturivin ihmiset itkivät vuolaasti Hold on to My Armin aikana. Samalla kiertue laajeni laajenemistaan, koska niin monet fanit halusivat kuulla juuri tämän setin lavalla. – Muusikon elämässä on parhaimmillaan muutamia suuria hetkiä, joina hän saa luvan myöntää jopa itselleen saaneensa elämässään aikaiseksi jotain, mikä on oikeasti koskettanut ihmisiä. – En ollut kuunnellut albumin alkuperäisiä 24-raitaisia studionauhoituksia sen jälkeen, kun saimme sen valmiiksi yli 25 vuotta sitten. – Kuten minulle on tavallista, en malttanut jättää mitään puolitiehen. Kun urakka on nyt takanapäin, Blackie huokaisee syvään. Tämä kiertue oli yksi niistä. Arvelin, että nimen ReIdolized: The Soundtrack to the Crimson Idol saaneen uudelleenäänityksen tekemiseen menisi puolisen vuotta, mutta aikaa kuluikin tuplasti sen verran. Kun levyn 25-vuotisrajapyykki alkoi lähestyä, basisti-laulaja päätti äänittää albumin uusiksi ja juhlistaa sitä mittavan maailmankiertueen merkeissä. – Tällaiset hetket ovat suurimpia kunnianosoituksia, mitä muusikko voi kuulla. Juuri albumin ikonisuus sai Blackie Lawlessin tarttumaan valtavaan haasteeseen. Totta kai olin soittanut biisejä useasti ja kuullut niitä cd:ltä, mutta nyt tilanne oli täysin erilainen. Sen merkitys W.A.S.P.-fanikunnalle on ollut rajoja rikkoneen musiikin ja vaikuttavan teemansa ansiosta mittaamaton. Olin todella otettu. Tasapainoinen uusi idoli Blackie lähtee avaamaan innokkaasti The Crimson Idolin uuden version haasteita. Albumin todellinen luonne pääsi yllättämään hänet itsensäkin hänen tartuttuaan alkuperäisiin äänitteisiin. Keikkojen jälkeen sain kuulla useamman kerran, että The Crimson Idol on konkretisoinut ihmisten sisimmästä jotain, mitä he eivät olisi ikimaailmassa osanneet pukea sanoiksi. Blackie toteaa kuitenkin saaneensa parhaimman mahdollisen palkinnon rankasta työstään jo viime syksyn kiertueilla. TEKSTI AKI NUOPPONEN 18. Samalla ne saivat minut huokaisemaan itsekseni, että ehkä kaikki näiden albumien eteen näkemäni vaiva oli sen arvoista. Hänen äänessään on tyytyväistä itseironisuutta. Kun kuusikymppinen Blackie Lawless rakensi uutta versiota 25 vuotta sitten julkaistusta W.A.S.P.-klassikko The Crimson Idolista, hän ei yrittänyt peitellä albumin henkilökohtaisuutta tai jättänyt mitään sattuman varaan
ID LI VERENPUNAINEN R O SS H A LF IN Blackie Lawless alkuperäisen The Crimson Idol -albumin aikaisessa promokuvassa. 19
Joukosta löytyi Blackien omaksi yllätykseksi yksi instrumentti, joka ei ollut muuttunut 25 vuoden aikana juuri ollenkaan ja teki äänittämisestä edes hieman suoraviivaisempaa: Blackien oma ääni. – Kun istuin studiossa ja kuuntelin alkuperäisiä tallenteita, nielaisin huolella. Mielestäni se on vain hyvä asia. Täysin yksi yhteen -laulusuorituksista ei kuitenkaan voida ReIdolizedin suhteen puhua. – Rummut ovat tästä täydellinen esimerkki. kuulostaa tätä albumia juuri tällä hetkellä soittaessaan. Halusin tehdä levyn, joka kuulostaisi siltä, miltä W.A.S.P. – Sitähän voisi ajatella, että olisi jopa masentavaa tajuta, ettei tavallaan ole kehittynyt laulajana tässä välissä, mutta olen aina pitänyt ääneni väreistä sen verran, että näinkin vanhalle äijälle tämä oli vain myönteinen yllätys. Lauluissani on nyt enemmän teatraalisuutta, jollaista kappaleissa ei ole aiemmin kuultu. – Tämä oli todella vaikeaa, koska kaikki studiovarusteemme ovat muuttuneet, kokoonpanomme on muuttunut ja ajat ovat muuttuneet. Jostain syystä tuo tunne toimi vain innostajana koko projektin suhteen. Soittajien persoonat saivat kuulua kaikessa siinä mitä he tekivät, mutta albumin tummanviettelevä tunnelma ei saanut hälventyä. Kyse oli siitä, että saavuttaisimme nykyisellä osaamisellamme kaikki albumin tunnelman uumenet, toisimme nykyisen itsemme soundiin ja löytäisimme siihen uuden ulottuvuuden. Nyt joku varmasti ajattelee, että mitä tekemistä rummuilla on albumin tunnelman kanssa. Se vaati jokaisen instrumentin täydellisen tasapainon löytämistä. Vasta nyt ymmärsin sen musiikin kaikkien eri tasojen, kerrosten ja sävyjen määrän. Bändin tarkoituksena ei ollut tehdä klassikkoalbumista täysin erilaista versiota, joka korvaisi alkuperäisen tai esittäisi siitä tyystin uuden tulkinnan. 20. – Huomasin nopeasti jännittävän yksityiskohdan: vaikkei ääneni ei ole muuttunut merkittävästi, lauluni kuulostivat silti jollain hämmentävällä tavalla erilaisilta alkuperäisiin verrattuna. Sen sijaan tavoitteena oli löytää tasapaino menneen ja tämän hetken välillä. Olimme aikeissa äänittää ihan kaiken uudelleen. En muistanut niitä olevan olemassakaan. – Kun Doug [Blair] puolestaan soitti albumin sooloja, alleviivasin jo etukäteen, ettei hänen tarvitse yrittää kopioida nuotilleen toisen Dougin [Aldrich] kuvioita. – En halunnut kajota albumin sävyyn millään tavalla. Heti ensimmäisiä rumpuosuuksia äänitettyämme huomasimme, että ne kuulostavat paremmalta kuin alkuperäiset, mutta tunnelmasta puuttui ”se jokin”. – Ensimmäisellä kerralla levyn työstämiseen kului kokonaisuudessaan yli kolme vuotta. Uskokaa pois, todella paljon. Kunhan tunnelma ei murene täysin erilaiseksi, on vain hyvä, jos vuosikymmenten kypsyminen kuuluu sooloissa uusina tulkintoina. Ymmärsin eläytyneeni nyt laulamiseen paljon aiempaa enemmän. Olin valtavan vuoren äärellä, valmiina suureen haasteeseen. Voisi kai sanoa, että olen tutustunut näihin hahmoihin vuosikymmenten aikana niin hyvin, että uskalsin näytellä hieman enemmän. Nyt huomasin täysin odottamattomasti, että ainakin se The Crimson Idolin aikainen tummaääninen Blackie on edelleen olemassa. – Se oli aika hieno hetki! Olen hyväksynyt jo vuosikymmeniä sitten sen tosiasian, että ihmisääni muuttuu vuosien kuluessa, enkä kykene enää laulamaan varhaisimpien levyjemme juttuja keikoillakaan ihan sellaisinaan. – Kun kuuntelin lauluäänityksiäni ja vertailin niitä alkuperäisten versioiden kanssa, menin monta kertaa sekaisin enkä lopulta tiennyt, kumpi otto oli kumpi, Blackie naurahtaa. Ymmärsin aika nopeasti, että tämä tulee olemaan aikamoinen työmaa
Lopullinen käänne ReIdolized-version onnistumisessa tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun Blackie alkoi miksata sitä jo muutamia W.A.S.P.-albumeita hänen kanssaan työstäneen Logan Maderin kanssa. Rokkitähden kuolemantuomio The Crimson Idolin ajattomia ominaisuuksia ovat sen metallinen monikerroksisuus ja käänteentekevä asema W.A.S.P.-evoluutiossa, mutta sen tähteyttä ja ihmisyyden eri puolia käsittelevä teema on tänä päivänä jopa ajankohtaisempi kuin aikoinaan. Olimme pyrkineet toistamaan alkuperäisen albumin mahdollisimman tarkasti, mutta tuolla hetkellä ymmärsimme, ettei se ole nykyhetkellä mitenkään mahdollista, eikä sen kuulukaan olla. syntyi. Ymmärsin viimein, että tehdäkseni haluamaani musiikkia minun on itse ymmärrettävä studiolaitteita, äänittämistä, miksaamista ja masterointia. Blackie kertoo ymmärtäneensä albumin työstämisen edetessä yhä paremmin, ettei The Crimson Idolissa ollut kyse vain riffeistä, melodioista tai kertosäkeistä, vaan lukemattomien osasten muodostamasta kokonaisuudesta. – Lopulta olin keikkamatkalla Las Vegasiin, ajoin sinne omalla autollani, vaimo mukanani. – Albumilla tapahtuu koko ajan niin paljon, että kuulija saattaa havaita uusia asioita kappaleiden joukosta vielä viidenkymmenenkin kuuntelun jälkeen. – Kun työstimme The Crimson Idolia vuosien ajan, en nukkunut käytännössä ollenkaan, söin todella huonosti ja menetin hetkeksi otteeni ympärilläni oleviin ihmisiin. Chainsaw Charlieksi kutsuttu niljakas levymoguli lupaa tehdä hänestä ehdan superstaran. Tuhkimotarina etenee ryysyistä rikkauksiin ja Jonathanista tulee kuin tuleekin suuri rocktähti. Se pienenpieni cd oli tuossa vaiheessa maksanut 600 000 dollaria. – Pidän kiinni analogisesta soundista, jossa on sulavaa pehmeyttä ja orgaanisuutta, jota ei vain pysty tavoittamaan millään digitaalisen äänittämisen keinolla. Päätin nopeasti, että seuraavalla kerralla rakennamme samalla rahalla oman studion. – Tuota hetkeä voisi sanoa eräänlaiseksi käännekohdaksi, jossa nykyinen W.A.S.P. Äänittäminen on ehkä sittemmin digitalisaation myötä helpottunut, mutta Blackie kertoo pitävänsä edelleen lujasti kiinni analogisesta äänityslaitteistosta. Vaimoni, joka osaa alkuperäisen albumin etuja takaperin, tokaisi jossain kohtaa: ”Jos alkuperäinen albumi oli 2d-versio, niin tämä on aivan upea 3d-versio.” Tuossa kohdassa tiesin onnistuneemme täydellisesti siinä, mitä olimme lähteneet tavoittelemaan, Blackie myhäilee. Albumi kertoo Jonathan Steelin tarinan. – Jos kuuntelee musiikkia puhelimen mukana tulleilla kuulokkeilla, soundeilla ei varmasti ole hirvittävän paljon väliä, mutta... Se heijastelee suoraan sinua itseäsi. – Idea teemasta alkoi syntyä joskus The Headless Childrenin tekemisen aikoihin, kun katselin ympärilleni ja näin ensimmäistä kertaa avoimin silmin kaikki ne muusikot ja ihmiset, joiden kanssa olin tehnyt töitä jo vuosia. On kammottava hetki, kun huomaa elävänsä sellaisessa yltäkylläisyydessä, jossa ei ole enää mitään saavutettavaa tai unelmoitavaa. Tarina saa synkimmän mahdollisen lopun, kun Jonathan tulee vanhempiensa torjumaksi ja päätyy tekemään itsemurhan kitaransa kielistä solmimalla hirttosilmukalla kesken oman bändinsä keikan. Huomasimme, että se kadoksissa ollut osanen oli löytynyt jostain pienenpienten yksityiskohtien joukosta. Kysyin itseltäni, onko tässä kaikessa enää mitään järkeä. Olin napannut ReIdolizedin cd-version mukaani ja kuuntelimme sitä koko matkan. Kun The Crimson Idolin monitasoinen luonne elokuvamaisine orkestereineen ja tehosteineen oli selviämässä, Blackie tiesi nopeasti, ettei albumia voitaisi äänittää tavallisessa tuon ajan studiossa. – Tuosta miksauksesta muodostui täydellinen prototyyppi koko albumin soundille. Hän ei juuri usko kotistudioiden mahdollisuuksiin. Käytimme uuden version miksaamisen yhteydessä aika usein sanaa ”korvakarkki”, koska minusta tuntui, että työstämme metallilevyn sijaan jättimäistä soundtrackiä. Vaikka hänellä on lopulta kaikkea maan ja taivaan väliltä, hän saa huomata kaipaavansa edelleen asiaa, jota ei voi saada rahalla: vanhempiensa hyväksyntää ja heidän pyyteetöntä rakkauttaan. loppupeleissä teen musiikkia ensisijaisesti itselleni, ja vaikka kaikki muut maailman ihmiset olisivat sataprosenttisen tyytyväisiä soundiin, oma mielipiteeni on tässä yhtälössä lopulta se kaikkein tärkein. Se on jotain täysin aitoa. Kuusinumeroinen luku puoliksi hyvästä levystä. Se ei anna anteeksi, jos soitat tai laulat huonosti. – Päinvastoin! Siitä syntyi oma laboratorioni, ja minusta tuli hullu professori, joka ei antanut enää minkään albumin kohdalla periksi ennen kuin oli kokeillut pakkomielteisesti kaikki mahdolliset soundivaihtoehdot. Kolmiulotteista purppuraa Jo alkuperäinen The Crimson Idol oli tuolloin ei-niin-kokeneelle Blackielle suuri urakka, ja nimenomaan äänitysten kannalta. Hän oli tyytymätön bändinsä edellisiin levytyksiin ja niiden järjettömiksi nousseisiin kustannuksiin. – Kun Logan oli miksannut kolme ensimmäistä kappaletta, huomasimme niiden kuulostavan komeilta, mutta ”se jokin” uupui jälleen. – Työstimme The Headless Childreniä [1989] kalliissa studiossa yhteensä lähes puolentoista vuoden ajan, emmekä silti saavuttaneet lopputulosta johon olimme pyrkineet, Blackie kertoo. The Crimson Idolin tuli syntyä uudelleen. Olin jo vähällä ajautua niihin muusikon elämän huonoihin äärilaitoihin, joista olin samaisen albumin sanoituksissa saarnannut. – Vankkumaton mielipiteeni on, että jos aikoo tehdä oikeasti ison, vaikuttavan ja arvokkaankuuloisen albumin, se onnistuu ainoastaan laittamalla oikeasti rahaa kiinni sen tekemiseen, Blackie toteaa tyynesti. Blackie nauraa kovaäänisesti kertoessaan ettei seuraavien vuosien aikana rakentunut studio helpottanut työsarkaa. Elämä muuttuu nopeasti todella yksinäiseksi ja merkityksettömäksi.” 21. Hän on vanhempiensa hyljeksimä poika, joka karkaa kotoa veljensä kuoltua, alkoholisoituu, jää koukkuun huumeisiin ja päättää lopulta voittaa kaikkien kunnioituksen alkamalla rocktähdeksi. Neljännen kappaleen – olisikohan se ollut The Idol – kohdalla jokin klikkasi täydellisesti. – Muistan erittäin hyvin sen hetken, kun seisoin studion ulkopuolella sessioiden lopuksi ja kädessäni oli cd, jolla oli albumin lopullinen versio. Sitä paitsi analoginen äänittäminen on täysin armotonta. Samalla mieleeni ”Olen elänyt aikoja, jolloin en todellakaan kyennyt käsittelemään sitä kaikkea, jonka saavutin liian varhain ja liian nuorena
– Sitten kuvioihin astuvat eskapismi, päihteet ja itsetuhoisuus. – Olisin varmasti päätynyt juuri samaan lopputulokseen kuin Jonathan, jos en olisi kokenut elämäni ratkaisevinta käännettä 80-luvun lopulla ennen The Headless Childrenin säveltämistä. Uskallan väittää, että tämä tapahtuu muodossa tai toisessa kaikille, jotka saavuttavat liian suurta huomiota ja julkisuutta. Ilmiö on ollut olemassa yhtä kauan kuin on ollut julkkisten silmitöntä palvontaa. Elämä muuttuu nopeasti todella yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Halusin luoda uskottavat hahmot, joilla on oikeasti lihaa luiden ympärillä ja jotka ovat osa monitasoista tarinaa. palasivat ne lukemattomat keskustelut, joita olin käynyt fanien ja aloittelevien soittajien kanssa. En voinut uskoa korviani. Voin myöntää, että itse selvisin elossa kirjaimellisesti Jumalan armosta. Halusin tehdä jotain ihan muuta. En vain jotain ympäripyöreää tulevan musiikin tueksi. Minulta kyseltiin silmät innosta kiiluen: ”Miten voin saavuttaa kaiken sen, mitä sinä olet saavuttanut, menestyä ja tulla sikarikkaaksi?” – Annoin aina saman vastauksen. Blackie huokaisee syvään ja toteaa, että myös tarina rocktähteyden epäterveellisyydestä ihmismielelle ravisteli ihmisiä, mutta kunnolla vasta vuoden 1994 tapahtumien jälkeen. Tein tarinan todella huolellisesti. Miten onnistuin itse välttämään tämän kuvailemani megastaran turmion. Olin itse keskittynyt aina Jonathanin tarinaan kohti musiikkimaailman huippua ja sen karua todellisuutta. – Kun aika kului, yllätyin erityisesti siitä, mikä albumilla oli eritoten ihmisiä koskettanut. Ne keskustelut etenivät aina samalla tavalla. Vielä 80-luvulla Blackie oli kovaa vauhtia matkalla rokkitähtien rokkitähdeksi – kohti elämäntapaa, joka ei sopinut Blackien mukaan hänelle ollenkaan. Jos olisimme jatkaneet tietä, jolla olimme 80-luvun puolivälissä, en todennäköisesti olisi nähnyt 90-lukua. – Olen elänyt aikoja, jolloin en todellakaan kyennyt käsittelemään sitä kaikkea, jonka saavutin liian varhain ja liian nuorena. Lyhyt vastaus on, että en onnistunut, Blackie sanoo. Samastuttava tarina on koskettanut vuosikymmenten kuluessa lukemattomia ihmisiä juuri siksi, ettei se perustu monien konseptialbumien tavoin korkealentoiseen fantasiaan vaan maalailtuun arkitodellisuuteen. Näin aina heidän kasvoiltaan, että he pitivät rokkitähteyttä maailman upeimpana asiana ja tietä siihen onnenkantamoisena. Sain saman tien paljon puheluita ja yhteydenottoja, joissa ihmeteltiin kuinka olin onnistunut ennustamaan hänen kohtalonsa. – Uskon, että avain tähän oli tapa, jolla kirjoitin tarinan. Valtaosa ihmisistä tarttui teemaan lähimmäisenrakkaudesta ja lapsuuden merkityksestä elämän myöhemmissä vaiheissa. Osa sinusta alkaa pikkuhiljaa kuolla, ja vaikka et tekisikään suoralta kädeltä itsemurhaa, teet sen vuosien tai vuosikymmenten kuluessa. Kerroin, että sinun on haluttava tätä enemmän kuin mitään, pistettävä kaikki muu toiselle sijalle ja tehtävä mielisairaat määrät töitä. Näin tapahtui vuosisatoja sitten Mozartille. On kammottava hetki, kun huomaa elävänsä sellaisessa yltäkylläisyydessä, jossa ei ole enää mitään saavutettavaa tai unelmoitavaa. 22. Aina kun sanoin näin, nuoret nyökkäilivät ja hokivat ”ahaa, ahaa, joo, joo, kyllä, kyllä”, mutta eivät he todellisuudessa ymmärtäneet asiaa ollenkaan. – Pari vuotta The Crimson Idolin julkaisun jälkeen Kurt Cobain tappoi itsensä. Näin tapahtui jo vuosikymmeniä aiemmin Elvikselle ja filmitähdille. En ajatellut kirjoittavani W.A.S.P.-albumia. Sain toistella jatkuvasti, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi, eikä se tule olemaan viimeinen. – Tiedäthän, miten elokuvissa noustaan monesti vain korkeammalle, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes tapahtuu todellinen romahdus, pohjakosketus ja taas nousu kaikkien syvyyksien pohjalta, Blackie maalailee. Lopulta päätin kirjoittaa albumin, joka kertoisi täysin suoraan, miten raakaa bisnestä musiikki voi olla, kuinka se saattaa tappaa sinut hitaasti ja miten elämän todelliset tärkeät asiat ovat aivan muuta. Ylös ennen pohjakosketusta The Crimson Idolin teema voisi olla suoraa peilailua Blackien elämästä. – Niin
– Olen usein sanonut, että jätän jokaiselle tekemälleni albumille aina osan itsestäni. Olen elämäni vaiheessa, jossa minun ei tarvitse enää miettiä millään tavalla levymyyntiä tai ”uraani”. Olen totta kai onnekas, koska olen saanut tehdä tätä niin monta vuotta, mutta tavoitteeni on ollut jo pitkään tehdä jotain sellaista, mikä koskettaa minua, sillä jos jokin asia koskettaa kaltaistani ihmistä, voin olla varma, että se koskettaa muitakin. Tästä ihmisestä välittyy ulospäin tietynlainen mielikuva, jota hän itse ylläpitää joskus tietoisesti, mutta toisinaan mielikuvia ylläpitävät kaikenlaiset loputtomat juorut, puheet ja halu rakentaa mystisyyttä niin sanottujen starojen ympärille. Tuon yhden automatkan jälkeen huomasin, että luovuuden liekki on jälleen syttymässä. Se on jotain täysin aitoa.” 23. Laskeuduin noista pilvilinnoista jo vuosikymmeniä sitten. Taistelen viisitoista erää kaikkia niitä koneita vastaan yrittäessäni saada ne heijastelemaan sitä, mitä tunnen sisimmässäni. Blackie Lawless on tunnettu arvaamattomana ja itsepäisenä rokkitähtenä, joka tekee mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa, eikä miehen tulevista edesottamuksista voi olla ikinä täysin varma. Haluan rakentaa elämääni yhtä intohimoisesti tässä hetkessä kuin aikoinaan. Blackie kertoo tyytyväisenä huomanneensa äskettäin, että hänen sisimmässään elää edelleen se sama innostus, joka sai hänet tarttumaan kitaraan ensimmäistä kertaa. Se ei anna anteeksi, jos soitat tai laulat huonosti. Lopullisen oloisesta loppuunpalamisesta huolimatta olen jälleen syntymässä uudelleen. Tämä on saattanut näyttäytyä lähes pakkomielteisyytenä. Juuri The Crimson Idol, tai nyt sen ReIdolized-versio, on jotain sellaista, minkä syntymän varrella olen puskenut itseni syvälle sisimpääni ja repinyt auki koko olemukseni. – Kuulen usein bändien kertovan, miten mahtava ja voimaannuttava kokemus sävellysja studiosessio on heille ollut. En voi samastua tuohon ollenkaan! Minulle studioon meneminen on sama kuin lähtisin tappeluun. – Olen yksinkertaisesti äärimmäisen intohimoinen ihminen, jota ei ole siunattu uskomattomilla taiteellisilla lahjoilla, mutta joka haluaa tehdä kaikkensa niillä aseilla, jotka hänellä on. Varmaa on, että jokaiselle albumille on vuodatettu sydänvertani. Se heijastelee suoraan sinua itseäsi. Sen sijaan, että olisin leijaillut vain etäämmälle ja etäämmälle tästä maailmasta, minun oli palattava elämän perusasioiden äärelle ja myönnettävä itselleni, mikä minulle on tärkeintä. – Lopulta ymmärsin, että tärkeintä on musiikki. Teen musiikkia, joka tyydyttää minua itseäni, ja luon samalla sitä pientä perintöä, josta minut tullaan muistamaan. Vastaus löytyy siitä tosiasiasta, että W.A.S.P.-albumit ovat kuin hänen oman itsensä osasia. Joiltakin albumeilta voi löytää isomman osan minusta, joiltakin pienemmän. Sitä paitsi analoginen äänittäminen on täysin armotonta. Tämä on ainoa tapa, jolla koen voivani luoda musiikkia, joka merkitsee minulle oikeasti paljon. ”Pidän kiinni analogisesta soundista, jossa on sulavaa pehmeyttä ja orgaanisuutta, jota ei vain pysty tavoittamaan millään digitaalisen äänittämisen keinolla. Juuri nyt pidän kiinni siitä periaatteesta, että jos sytyn toden teolla jostain asiasta, kirjoitan siitä ja toivon, että se tekee vaikutuksen myös muihin. – Kun ihminen nousee julkisuuden valokeilaan, se keila alkaa sokaista myös katsojia. Vaadittiin monen vuoden syöksykierre, ennen kuin pystyin palaamaan siihen ajattelutapaan, että lasi voi oikeasti olla puoliksi täynnä, ei aina puoliksi tyhjä. Loputon liekki Blackie päätyy pohtimaan, miksi hänen musiikkinsa on hänelle niin kuluttavaa. Hän kertoo ymmärtävänsä hyvin nämä näkemykset, muttei myönnä asioiden olevan aivan niin mustavalkoisia. – ReIdolizedin äänitysten jälkeen olin hetken jälleen täysin varma, että nyt olen antanut kaikkeni musiikilleni enkä kykene tekemään mitään pitkään aikaan. Koen olevani ihan tavallinen kaveri. – Ajelin tässä taannoin autollani ja huomasin hyräileväni niin paljon uusia melodioita, että minun oli pysähdyttävä toistuvasti tallentamaan ne, jotta en unohtaisi niitä matkalla studiolleni, Blackie hehkuttaa. Kun olin puskenut kaiken ylimääräisen paskan pois elämästäni ja aloin tehdä musiikkia, jollaista itse halusin, en sellaista, mitä minulta odotettiin, koin samanlaisen valaistumisen hetken kuin lapsena, kun kuulin Chuck Berryn Sweet Little Sixteen -kappaleen ensimmäistä kertaa. – En ole koskaan halunnut löytää itseäni tilanteesta, jossa huomaan tehneeni parhaat albumini kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten
Testimonyn ja Headbangers Ball -ohjelmassa tiuhaan pyörineen Land of Tears -videon myötä yhtyeen suosio kohosi huimasti. KADONNEEN ARVOSTUKSEN METSÄSTÄJÄ TEKSTI TAMI HINTIKKA 24. Paluu muinaisten todistukseen Jo ensipuraisut Hadeonista paljastavat, että kurssi on korjattu kohti Testimony of the Ancientsin linjaa. Patrick Mameli on tyytyväinen mies. V uonna 1986 perustetun Pestilencen neljällä ensimmäisellä levyllä on klassikkostatus. Haasteet on kuitenkin jälleen selätetty, ja tuloksena on syntynyt uusi mainio levy. Hollantilainen Pestilence on kulkenut muutoksesta toiseen, eikä matka ole aina ollut helppo. Muutama levy on ilmestynyt ja kokoonpano vaihdellut rajusti, mutta vuonna 2018 käsillä on kuin onkin uusi Pestilence-albumi. Jazzvaikutteinen ja kikkaileva Spheres (1993) olikin sitten haasteellisempi pala, ja suosion hiivuttua hiipui itse bändikin: Pestilencen taru oli lopussa vuonna 1994. Vuoden 1988 debyytti Malleus Maleficarum liikkui vielä thrash-maisemissa, mutta seuraavana vuonna julkaistu muurahaiskantinen Consuming Impulse oli jo silkkaa kuoloa ja raastavaääninen sorakurkku Martin van Drunen kuorrutti kakun verenmakuisella laulullaan. Patrizio Marco Giovanni Mameli on nykyään yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja itseoikeutettu tirehtööri. – Yeah, diggaan levystä paljon. Paremmin Patrick Mamelina tunnetun kitaristin Pestilence-valtakausi alkoi Testimony of the Ancients -levystä (1991), jolla hän nappasi myös laulajantontin van Drunenin liuettua kokoonpanosta. Kului 14 vuotta, ja Mameli päätti herättää bändin uudestaan eloon. Minulla on yleensä taipumus ylianalysoida musiikkiani ja löytää pikku vikoja sieltä täältä. Tällä kertaa olen poikkeuksellisesti todella tyytyväinen lopputulokseen
Kaikki mikä on ja tulee aina olemaan – myös sen jälkeen kun ihmiskunta on mennyttä. Myös blastbeatit ovat saaneet jäädä. Kun minulta kysytään, kuinka luon musiikkia, sanon että kaikki alkaa aina ajatuksesta. Ajattelen myös, että ihminen on keksinyt ajan saadakseen jonkinlaisen rakenteen tähän hulluun todellisuuteen. – Siinä ovat ”muinaiset”, vanhemmat kuin ensimmäinen kivi. Toivon, että se tulee saamaan samanlaista arvostusta kuin Consuming tai Testimony. En käytä jokaisella levyllä samaa sapluunaa, vaan hyödynnän kaiken aikaa erilaisia vahvistimia ja efektilaitteita. Yritämme soittaa noita kappaleita alkuperäisversioille uskollisesti, mutta ilman että tuntisimme itsemme jukeboksiksi. Nykyisessä kansainvälisessä kokoonpanossa soittavat Mamelin lisäksi romanialaiset Septimiu H?r?an (rummut) ja Calin Paraschiv (kitara) sekä slovenialainen Tilen Hudrap (basso). On tosi outoa soittaa 25 vuoden takaisia biisejä, kun oma instrumentti on hallussa niin paljon paremmin kuin silloin. Ne ovat ajankuvia. Miksi pilata biisi niin, että siitä tulee robottimainen ja tunteeton juttu. Mameli sanoo haluavansa tuoda musiikkinsa jotain uutta, tai vähintäänkin uutta kulmaa. – Totta puhuakseni minulla ei ole hajuakaan, mitä olen tehnyt tällä kertaa eri tavalla. Olen vain duunaillut niitä tyypillisiä Pestilence-riffejä ja -rakenteita. – Minulla on aina ollut hyvin jazzmainen lähestymistapa musiikin luomiseen; erilaisia ihmisiä, erilaisia tapoja tehdä musiikkia, erilaisia lahjakkuuksia. 25. On alavireisiä kitaroita ja muuta standardikamaa, mutta minä olen aina käyttänyt paljon aikaa oikean soundin löytämiseksi. Patrick Mameli, mistä aiheista Hadeonilla öristään. Elämme nyt Hadeksen aikakaudessa eli Hadeonissa. – Tykkään elää tässä hetkessä ja uskon että Hadeonissa on klassikon ainekset. Muilta osin homma pelaa samalla metodilla kuin aina. Entäpä sitten levyn kansitaide, mitä se viestittää. – Olen pitänyt nettiä työtilanani Resurrection Macabresta [2009] lähtien. Laulan tasoista, joita emme välttämättä edes tiedä olevan olemassa, mutta ne ovat. Jos Mamelin sanoitukset eivät ole sitä tavallisinta kuolometallista suolenkiskontaa, myöskään miehen suhde musiikintekemiseen ei edusta keskitiellä kulkemista. Tykkään myös testailla lauluillani erilaisia juttuja nähdäkseni, mikä sopisi parhaiten juuri tiettyyn levyyn ja biisiin. Multiversumi, tietoisuuden submolekulaariset tasot ja niin edelleen. Nyt heivasin kahdeksankieliset kitarat, jotka olivat merkittävässä roolissa parilla edellisellä levyllä. – Well, death metalin soittaminen on aina haastavaa. – Tilenillä on hyvin omaperäinen bassosoundi, joka tuo jo yksistään mukaan paljon uusia mahdollisuuksia. Kenties bändin uusi kokoonpano on vaikuttanut asioihin. – Tykkään kokeilla paljon, venytellä Pestilencen valtakunnan rajoja. Kuten todettua, 2000-luvun Pestilencen ovet ovat käyneet harvinaisen tiuhaan. Loppuja ja lyttäyksiä Nyky-Pestilenceä ei ole sidottu mihinkään fyysiseen tilaan, eikä perinteinen treeniksellä notkuminen kuulu bändin toimintatapoihin. Kelaan niin, että vain sellaiset kohdat, jotka eivät suju sulavasti, kaipaavat harjoitusta. Minulla on bändissä nyt erittäin taitavat ja siunatut muusikot, joten voin luoda äänillä monia erilaisia värejä. Ajattelen, että jokainen levymme on erityinen, koska ne heijastavat mielentilaani. Mielen tasoja Uudella levyllä on sellaisia mielikuvitusta ja mielenkiintoa herättäviä kappaleita kuin Layers of Reality, Astral Projection ja Non Physical Existent. – Kaikenkattava teema on yksinkertaisesti todellisuuden todellinen luonne. – Mielen voima luo ja laajenee, ja niin tapahtuu myös musiikin energiakentässä. Liika treenaaminen tappaa biisit, koska spontaanius ja taika katoavat. Mamelilla on kova luotto uuteen Pestilence-kiekkoon. Nautitaan nyt kun voidaan, sillä mikään elämässä ei ole pysyvää. Tuntuu kylläkin siltä, että olisin kulkenut tällä kertaa täyden ympyrän
Hassua, miten maailma nykyään toimii, mutta tätä todellisuus on. Pestilence on näyttäytynyt näillä leveysasteilla viimeksi vuoden 2009 Tuska-festivaaleilla. Nyt se on kulttilevy, mutta olisimme tarvinneet tukea silloin aikoinaan. Suomeenkin olisi mukava päästä soittamaan. Emme tienneet mitään musiikkiteollisuudesta tai muusikonelämästä. Minulla on paljon uutta Pestilence-matskua koneella, eli kuulette minusta vielä! Tulen aina olemaan se ”Little Pest”, josta ette pääse eroon, hah hah. En ole myöskään saanut ansaitsemaani arvostusta siitä, kuinka paljon olen tehnyt kovaa duunia ja käyttänyt energiaa bändin ja koko death metal -skenen eteen, Mameli tilittää. Miltä tulevaisuus näyttää juuri tällä hetkellä. Olen viisissäkymmenissä vahvempi ja terveempi kuin kahdeksantoistavuotiaana. Mikä sai sinut ja Pestilencen vielä palaamaan. Ei alkoholia tai huumeita tähän kundiin, Mameli lataa napakasti. Käyn nykyään kuntosalilla joka päivä. – Olen perheihminen. – Tuleva rundi tulee olemaan hyvin kuluttava, joten minun täytyy olla tiukassa kondiksessa. – Luulen, että on kohtaloni tehdä Pestilenceä ja yrittää olla koko ajan parempi kuin eilen. – Elän hetkessä ja tahdon saada tulevan kiertueen päätökseen. Patrick Mameli on kenties arponut Pestilencen olemassaolon kanssa mutta päätyy mietteliäästi jatkuvuuden kannalle. Mameli viittaa myös tulevaa kiertuetta varten harjoittelemiseen. – Olimme niin nuoria. – Emme ole saaneet yhtään konkreettista tarjousta Suomesta, eli kannattaa kysyä promoottoreilta asiasta. Enpä ole kuullut viime vuosina uutta musiikkia, joka olisi niin ihmeellistä ja erikoista, että se tekisi minuun suuren vaikutuksen. Katsotaan sitten mitä tapahtuu. Kutsuisin sitä ammattimaisuudeksi. – Sitten jos vastaan kommentteihin, saan kuulla olevani ylimielinen. Olen kuitenkin pistänyt touhuun koko sydämeni ja sieluni, Mameli puhisee. – Mielessäni bändin ura on loppunut monta kertaa, koska olen kokenut itseni väärinymmärretyksi. Vuonna 1966 syntynyt Mameli on joutunut olosuhteiden pakosta tarkistamaan elintapojaan ja elämänsä suuntaa. ”Mielessäni Pestilencen ura on loppunut monta kertaa, koska olen kokenut itseni väärinymmärretyksi.” A N D R E A B E C K E R S 26. Pestilence heittää tänä vuonna old school -tyyppisen kiertueen, eikä tien päälle ole aikomus lähteä rapakunnossa. Mameli jatkaa huonoista kokemuksistaan avautumistaan. Yritän olla analysoimatta musiikkia, koska tahdon pitää Pestilencen tyylin niin puhtaana kuin mahdollista, Mameli vakuuttaa. – En, tai musiikkia muutenkaan. – Olen aina ottanut suuria riskejä tutkiessani uusia maisemia ja pysyessäni uskollisena Pestilencen tyylille. Kai nyt metallia sentään kuuntelet. Parempi siis tehdä homma taas itse, eikö. Uskottava se on, kun Pestilence-päällikkö niin sanoo. Kenties jotain, mitä tulee radiosta, koska se ei vaikuta omaan musiikkiini. Pestilencen jatko on roikkunut viimeisimpinä vuosina ohuesta langasta. Spheresin ilmestyessä jengi lyttäsi meidät tosi rajusti eikä antanut minkäänlaista tukea. On mahtavaa olla osa tätä kaikkea! Moni muistakin vanhan liiton tekijöistä on ruodussa edelleen, ja jälki on monesti täyttä terästä. Vähemmän yllättäen osansa saavat myös nettikommentaattorit. Vuonna 2014 näytti jo siltä, että tämä oli (taas) tässä. Viime vuosina Pestilencen tila on ollut epävakaa, ja telakallakin on käyty. Myös uskolliset fanit pitävät pyhän liekin elossa. Terveyttä ja perhettä Pestilencen esikoislevy Malleus Maleficarum juhlii tänä vuonna kunnioitettavasti kolmekymppisiään. – En jaksa internetsolttuja, jotka luulevat, että he voivat sanoa mitä tahansa ihan vain trollatakseen. Olimme kehissä kuolon alkuaikoina ja olemme yhä tänä päivänä. Mamelin bändin ulkopuoliset kiinnostuksenkohteet ovat siis muualla kuin musiikissa. Tykkään olla tulevan vaimoni Bettyn ja lasteni kanssa. – En juuri kuuntele sitä, joten en saa vaikutteita tai inspiraatiota siltä suunnalta. Niinpä tässä on nyt Hadeon. – Kun sain tietää, että minulla on diabetes, tiesin että minun täytyy muuttua pirusta enkeliksi. – Meillä on vain kolme päivää aikaa biisien treenaamiseen. Vuosien kova työ rutataan pelkäksi paskaksi. Hollantilaisen death metal -veteraanin suhde muiden musiikkiin pääsee kuitenkin yllättämään. Tulemme mieluusti Suomeen, koska meillä on hyviä muistoja sieltä
Tuore Clone of the Universe groovailee yhtä vaivattomasti kuin aina, mutta tarjoaa myös jotain uutta. K eskuudessamme elää ihmisiä, joita on kaikki syyt kadehtia. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JOHN GILHOOLEY 28. Scott Hill on johtanut Fu Manchua 33 vuotta. Joidenkin yhtyeiden toiminta vaikuttaa helpommalta kuin toisten. Tähänastinen ura on hieno ja bändi edelleen ihailtavan komeassa vedossa. Mies voisi paukutella henkseleitä vaikka kuinka, mutta hän vain kohauttelee olkapäitään kädet taskuissa. Tälläkin levyllä on teksteissä lähinnä outoja scifiteemoja ja sellaista. – Emme ota asioita tai itseämme kovin vakavasti. Fu Manchu on sylkenyt maailmaan 33 vuodessa 12 täys pitkää levyä väkevää riffirockia. Heidän elämänsä näyttää siltä kuin asioita vain tapahtuisi. Heidän egonsa ei pakota nousemaan jalustalle, vaan he luottavat iisisti ottamisen autuaaksi tekevään voimaan. Toki taustalla on varmasti suuri määrä työtä, mutta heidän oma asenteensa on sellainen, että ponnistelusta ei tehdä numeroa
Riffejä kuitenkin tuli ja tuli, ja aloin miettiä, josko niistä tekisi yhden pitkän biisin. Kiertueilla Hill on huomannut, että stoner rockin suosio on vakaata ja vahvaa. Vastaus kuului, että ihan mitä ikinä haluat. Minusta tuntuu että skene on isompi kuin koskaan. – Luulin pitkään, että manageri vedättää meitä. Hän teki nimen perusteella muutaman luonnoksen ja kysyi, miellyttääkö niistä mikään. Hill kertoo, että Lifesonin mukaan kysyminen ei todellakaan ollut bändin idea. Minulle sana tuo mieleen Grateful Deadin sun muut jamipohjaiset jutut, joita vihaan. Sitten yritämme naittaa niitä toisiinsa ja hiljalleen meillä on kasassa biisejä. Siitä lisää myöhemmin. Yllättävää tai ei, kappale toimii ja kantaa koko matkansa. Tämä Scott Reeder ei muuten ole sama, joka bassotteli 1990-luvulla Kyussissa. Että mitä?! No, olimme tehneet treenisdemon ja lähetimme sen eteenpäin. Vaikka scifi ja avaruustematiikka ovat läsnä, levyn sointi on hyvin maanläheinen. – Kun päätimme tehdä sen, olimme aika varmoja että onnistumme. Edellinen levy Gigantoid ilmestyi vuonna 2014. Riffejä avaruudesta Clone of the Universe on erinomainen nimi levylle, jota ryydittää komea retrohenkinen kansitaide. Jotenkin jutut johtivat Lifesonin vierailuun. – En tiedä mistä se tulee, mutta se vain tulee. Niinpä tällainen irtiotto tuntui radikaalilta ja vapauttavalta. Se idea tuli vielä ihan loppumetreillä. En sanonut tästä Kieronille mitään, hän vain sattui tekemään tällaisen kansiehdotuksen. Jotenkin uuden tekemisen tarve vain iskee, kun rundista on jonkin aikaa. Biisien mitat pyörivät kahden ja neljän minuutin välillä. Siitä se alkaa aina kehkeytyä. Sen jälkeen bändi rundasi aikansa, kunnes oli aika kääriä hihat lähes tarkalleen vuosi sitten. Davis ja Balch ovat operoineet kokoonpanossa yli 20 vuotta, Reeder liittyi mukaan vuonna 2001. – Nimellä ei ole mitään hyvää tarinaa, valitettavasti. – Pääsemme myös soittamaan isommille festareille kuin pitkään aikaan. Vaikka koko ajanhan me olemme täällä olleet. – Löysin itse asiassa vähän aikaa sitten laatikollisen vanhoja Omni-lehtiä. Hänen osuutensa kyllä tunnistaa, kun kuuntelee keskittyneesti. Se syntyi hirveän luontevasti. Levyllähän on paljon scifihenkistä tematiikkaa. – Jos sitä sanaa haluaa käyttää, kyllä me varmaan olemme stoneria. Nimi ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta siinä on hyvä fiilis. – Todella moni haluaa vääntää vahvistimet kovalle ja saada aikaan isoa fuzzia. Riffejä livenä Maaliskuun kymmenentenä Fu Manchu nähdään Helsingin Nosturissa. Ei sellainen olisi koskaan tullut mieleenikään, Hill päivittelee. Minusta se oli hauska, mutta en tajunnut, että hän oli tosissaan. Hillin lisäksi Fu Manchussa musisoivat basisti Brad Davis, kitaristi Bob Balch ja rumpali Scott Reeder. Emme ole esimerkiksi yhtään poliittisia tai uskonnollisia, hän luonnehtii yhtyeensä sanomaa. Lifeson soitteli kappaleen lopulliselle versiolle ilmeisesti kaikenlaista, mutta bändi valitsi yhden loppupuolella esiintyvän pätkän säilytettäväksi. Se oli scifilehti, joita vanhemmillani oli lojumassa ympäriinsä, kun olin pentu, Hill kertoo. Niitä kertyy aikamoinen määrä. Lifeson vastasi, että hieno biisi, mitä haluatte minun tekevän sille, hah hah. Kun hän käski meidän lähettää biisin Alex Lifesonille, se tuntui ihan epätodelliselta. – Kirjoitimme vuosi sitten viitisentoista biisiä ja valitsimme ne, joista todella pidimme. Tämä oli yksi niistä, ja se tuntui nyt sopivalta. – Minä halusin tehdä siitä vieläpä instrumentaalin, mutta Reeder sanoi, että minun pitää laulaa sinne keskelle neljä riviä. B-puolelta löytyy sitten se yllätys, 18-minuuttinen Il Mostro Atomico. Itse hän tosin suhtautuu termiin vähän kummeksuen, vaikka Fu Manchu käsitetään yleensä lajityypin keskeiseksi pioneeriksi. Scott Hillin mukaan kaikki on enemmän tai vähemmän sattumaa. Sekaannuksia on varmaan sattunut matkan varrella muutama. Teemme riffejä ja äänittelemme niitä. Kun kierrämme, vastaan tulee joka kerta suuri määrä uusia bändejä, jotka soittavat tämäntyyppistä musiikkia. Se vain tapahtui. Tämän yhden luonnoksen hän oli tehnyt Omnilehtien kansien tyyliseksi. Kaikki palautuu paksuun ja säröiseen kitarasoundiin, jota tukevat möyrivä basso ja tilavasti mäiskivät rummut. Kumpikin on vieläpä kotoisin samasta kaupungista, Kalifornian Barstow’sta, jossa on 25 000 asukasta. Totta kai siinä oli paljon työtä, mutta oli jännittävää tehdä jotain tällaista. ”Emme ota asioita tai itseämme kovin vakavasti.” 29. En olisi koskaan uskonut, että Alex Lifeson soittaisi levyllämme. Kuulin termin ensimmäistä kertaa vuonna 1994 joltain Kerrang!-lehden toimittajalta. Sen rauhoittavaa, raskasta ja varovasti trippailevaa fiilistä siemailee mielikseen. Meillä on nytkin jo uutta materiaalia valmiina. Siitä tuli Il Mostro Atomico. Tällainen kovaääninen rock tuntuu tekevän varovaista paluuta. Tapaamme toisiamme ja käy ilmi, että riffejä löytyy. No, nykyään olen toki tottunut siihen. Kansitaiteesta vastasi brittiläinen taiteilija Kieron Cropper, kuten Gigantoidillakin. Se oli outo yhteensattuma, mutta kuten sanottua, ehdotus sopi täydellisesti tämän levyn teemoihin. – Ei kukaan ainakaan halua siitä pitempää! Kaikki efektit ja breikit tulevat niin kuin ne ovat levyllä. Hill painottaa, että Fu Manchu ei ole koskaan ollut mikään jamibändi, vaan selkeiden ja kompaktien kappaleiden ystävä. Fu Manchun ja Lifesonin managerit ilmeisesti tuntevat toisensa ja olivat tulleet jutelleeksi niitä näitä. Ja sehän on siistiä! Fu Manchun tapauksessa keikat myyvät usein loppuun, samoin levyjen vinyylipainokset. Biisimammutin erityistä luonnetta alleviivaa, että vierailevana tähtenä kuullaan Rushin kitaristia Alex Lifesonia. Oli siistiä ajatella vain riffejä ilman rakenteellisia rajoituksia ja luoda suurempaa kokonaisuutta. Kun teemme levyä, kirjoitan ylös lauseita ja sanapareja, jotka voisivat toimia biisin tai levyn nimenä. Siinä oli levyllinen. ”What are the odds”, sanoisi amerikkalainen. Fu Manchu on orkesteri, joka luottaa riffin voimaan. Siitä hän on iloinen. Scott Hill lupaa, että Il Mostro Atomico soitetaan tulevalla kiertueella orjallisesti koko levymitassaan. Bändejä on Hillin mukaan enemmän kuin koskaan. – Meillä kaikki lähtee riffeistä. Siinä kuuluu tiiviiksi puristunut yhteisymmärrys. Tuore levy Clone of the Universe ei sisällä suuria yllätyksiä, paitsi yhden. Riffejä toisten perään Clone of the Universen A-puolella on kuusi hyvää, enemmän tai vähemmän totutunlaista Fu Manchu -kappaletta. – Se oli ihan totaalista sattumankauppaa. – Emme antaneet hänelle minkäänlaisia ohjeita. Mitä kummaa
Itävaltalainen Harakiri for the Sky päätti poiketa neljännellä albumillaan hyväksi havaitusta linjastaan ja otti sessiorumpalin mukaan studioon. Mutta idea osoittautui onneksi ehdottomasti kokeilemisen arvoiseksi ja avarsi minunkin mieltäni paljon, Matthias toteaa. – Käytimme äänityksissä sessiorumpalia. Tuloksena on dynaaminen ja ”maanis-depressiivinen” Arson. Ei kompromisseja TEKSTI VESA SILTANEN KUVA KRIST MORT 30. O n tammikuinen keskiviikko ja iltapäivälehtien ennustama ”lumi-inferno” myllertää Turun kaduilla varsin vaatimattomasti. Mikkeliläisten suorittaessa soundcheckiään siirrymme itävaltalaisten kanssa takahuoneen suojaan puhumaan yhtyeen uudesta pitkäsoitosta, 16. Kuten yhtyeen aiemmilla levytyksillä, myös Arsonin sävellyksistä, sovituksista ja instrumentaatioista vastaa Matthias Sollak ja sanoituksista pääkaksikon toinen osapuoli J.J. Yhdessä asiassa levy eroaa kuitenkin edeltäjistään. En juurikaan pidä muutoksista, ja tämä olikin ensimmäinen kerta, kun edes harkitsimme ulkopuolisen soittajan tuomista studioon. helmikuuta ilmestyneestä Arsonista. Humalistonkadun Gongin sisuksissa sen sijaan myllätään illan mittaan ensin Bloodred Hourglassin ja sitten neljän keikan Suomen-kiertueensa aloittavan Harakiri for the Sky’n merkeissä
jakaa mielipiteeni siitä, että Arson on edeltäjäänsä Traumaan (2016) verrattuna helpommin lähestyttävä ja dynaamisempi kokonaisuus. Levy-yhtiön suunnaltakaan ei tule painostusta, joten teemme levyjä sitä mukaa, kun olemme siihen valmiita ja hyviä biisejä on syntynyt tarpeeksi paljon, Matthias sanoo. – Aiemmilla levyillämme kaikki rummut on tehty sampleista, ja oikeat kannut toivat paljon lisää dynamiikkaa. Eikä vauhti tunnu hiipuvan lähitulevaisuudessakaan, sen verran hyvin luovuus kukkii. – Vaikka seuraava levy siintää vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, voin ehdottomasti sanoa, että tulemme käyttämään jatkossakin rumpalia ja oikeita rumpuja. Tällä hetkellä hän vaikuttaa vakituisesti Septicfleshissä. Esimerkiksi Tomb Omnia on yksi rehellisimmistä ja suorimmista kappaleista, joita olemme tehneet. Matthias komppaa ja sanoo kiertueporukan kohdanneen muutamia todella rankkoja tilanteita, mutta ne ovat tehneet keikkakokoonpanosta vain tiiviimmän. – No, minä sävellän hyvin usein humalassa, koska silloin kaikki tulee suodattamattomana ulos eikä ajattele liikaa. – Tälle uudelle levylle minulla esimerkiksi oli yksi biisi, jota olin työstänyt pitkään ja joka oli hiottu periaatteessa valmiiksi, mutta en ollut siihen vieläkään tyytyväinen. Matthias paljastaa kaksikon lähes päätyneen Placeboon, mutta lopulta valinta osui Graveyard Loversiin. Sävellystai studiotyöskentelyssä ryhmähenki ja ystävyys eivät kuitenkaan näy, eikä hyväksi todettua kaavaa lähdetä rikkomaan: Matthias hoitaa yhä säveltämisen, soittamisen ja äänittämisen ja J.J. Soittaa vain mitä mieleen tulee ja mikä tuntuu hyvältä.” 31. Soittaa vain mitä mieleen tulee ja mikä tuntuu hyvältä. – Minä ja Matthias olemme tunteneet toisemme kauan, mutta valitsimme kiertuekokoonpanon soittajat taitojen perusteella, emmekä olleet aluksi heidän kanssaan mitenkään läheisiä ystäviä. – Ainakin bändistä on tullut isompi osa elämää. – Trauman tunnelma oli hyvin itsetuhoinen ja masentava, mikä ei tehnyt siitä todellakaan helppoa kuunneltavaa. Biisit tulevat sielustani, ja jos joku tulee siihen väliin, homma ei toimi. Tavoitteena paras lopputulos Harakiri for the Sky’n kolmas studioalbumi Trauma sai hyvän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoiden puolesta. – Välillä eteen tulee vastoinkäymisiä ja hetkiä, jolloin ajattelee, että tämä kaikki on aivan liikaa. Olemme äärimmäisen tyytyväisiä lopputulokseen. Se oli myös ehdolla ”Itävallan Grammyn” eli Amadeus-palkinnon saajaksi. – Hauskuus katoaa heti, jos minun täytyy tehdä kompromisseja. Kehitystä tapahtuu, mitä pidemmälle uramme etenee ja mitä vanhemmaksi tulemme, mutta niin kuuluu tapahtuakin. Arsonin lyriikat ovat tekijänsä mukaan aiempaa henkilökohtaisempia ja hyvin elämäkerrallisia. Lisäksi meitä innostaa niin monenlainen musiikki rockista laulaja-lauluntekijäkamaan. Levyllä käsiteltävät teemat eivät toden totta ole hilpeimmästä päästä. ”Sävellän hyvin usein humalassa, koska silloin kaikki tulee suodattamattomana ulos eikä ajattele liikaa. – Joskus biisejä syntyy kaksikin viikossa, mutta on niitäkin aikoja, kun voi mennä kaksikin kuukautta ilman, että syntyy mitään järkevää, Matthias sanoo. Millaisissa olosuhteissa tai tilanteissa luovuutenne sitten on yleensä parhaimmillaan. Ainakin minusta kaikki se on ollut tämän arvoista, Matthias tuumaa. JJ laulaa ”Harakirille tyypillisistä aiheista” eli syrjäytyneisyydestä, vieraantuneisuudesta, rikkoutuneista suhteista ja huumeista. Jos ei ole ihan täysi idiootti, ymmärtää kyllä heti, mistä kappaleessa on kyse. – Tavoitteena on aina saada aikaan paras mahdollinen lopputulos, J.J. Siinä missä useimmiten bändit versioivat suuria esikuviaan ja vanhoja klassikoita, Harakiri for the Sky on tarttunut niinkin tuoreeseen ja erikoiseen biisiin kuin brooklyniläisen post-grunge-yhtye Graveyard Loversin vuonna 2013 julkaistuun Manifestoon. – Olemme vain omia itsejämme ja teemme mitä haluamme. Albumin bonukseksi on äänitetty varsin mielenkiintoinen lainakappale. Studiorumpalina toimi Kerim ”Krimh” Lechner, joka on soittanut muun muassa Decapitatedissä ja Behemothin keikkarumpalina. Neljättä levyä työstäessään kaksikko ei kuitenkaan tuntenut ylimääräistä painetta. sanoittaa. Ei-niin-helppoa kuunneltavaa Tekstittäjä ja laulaja J.J. – Toisissa biiseissä käsittelen asioita enemmän metaforien kautta, toiset taas ovat hyvinkin suorasanaisia. komppaa. Saattaa kuulostaa egoistiselta, mutta niin se vain menee. Keikkamuusikot pysykööt sellaisina, Matthias tuumaa. Hylkäsin sen vanhan biisin kokonaan. Oli todella virkistävää kokeilla oikeaa rumpalia ja saada luonnollinen soundi. Yleensä näin pääsee parhaaseen lopputulokseen. toteaa. Jos biisissä vain on oikeanlainen tunnelma, hyvät sanat ja siihen pystyy tuomaan jotain omaa, se on hyvä. Jos aikoo viedä musiikkiuraansa eteenpäin ja kiertää niin paljon kuin me, jossain vaiheessa täytyy tehdä valinta bändin ja muun työn välillä. Mutta pian sitä taas tuntee olonsa mahtavaksi, kun saa tehdä jotain, mistä on aina haaveillut, J.J. sanoo. Vaivan arvoista Miten Harakiri ja sen muusikot ovat vuosien varrella muuttuneet. – Ainakaan minä en ajattele asiaa. Onneksi kemiamme ovat kohdanneet ja meistä on tullut hyvin läheisiä, J.J. Tärkeintä on, että kaikki tulevat toimeen eikä sakki heilu nyrkit pystyssä toistensa kurkussa. Yhtenä iltana tulin kotiin kännipäissäni ja tein siltä istumalta biisin, josta muotoutui kahdessa päivässä Stillborn. – Kerim on uskomattoman luova rumpali ja sopi myös budjetillemme, sillä hän soittaa kaiken lähes yhdellä otolla sisään, eikä hänen osuuksiaan tarvitse pahemmin käsitellä jälkikäteen, Matthias hehkuttaa. Vuonna 2011 perustettu duo on puskenut levyjä tiuhaan tahtiin. Ei Arsonkaan toki sieltä helpoimmasta päästä ole. – Coveria valitessamme kävimme paljon keskusteluja… eli siis dokasimme kaksi iltaa ja esittelimme toistemme suosikkibiisejä, hah! Joukossa oli indietä, post-punkia, waveä, vaikka mitä, J.J. naurahtaa. Jos haluamme tehdä yhteistyötä jonkun kanssa, voimme tehdä niin jonkin toisen bändin puitteissa, mutta ei Harakirissa. Emme tavoittele suursuosiota vaan teemme tätä puhtaasti musiikin vuoksi. Totta kai takaraivossa on aina pieni epäilys, mahtaako jengi pitää uudesta musiikista, mutta ne ajatukset täytyy vain pitää kurissa ja keskittyä tekemään omaa juttua. Jos Trauma oli depressiivinen, Arson on maanis-depressiivinen, JJ tuumaa. Minun piti vain ensin oppia tämä kantapään kautta. – Minua ei kiinnosta coveroida metallibändien biisejä, koska niihin saa harvoin omaa kädenjälkeään
32
Bändin monet puolet tiivistyvät tuoreella Omnikonseptialbumilla, jota laulaja Fabio Lione pitää yhtenä bändin pitkän uran tärkeimmistä julkaisuista. Vaihtelu on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, Lione hehkuttaa puhelimen välityksellä. Se ei ole pelkkää tuplabassaritykittelyä alusta loppuun. – Lisäksi biisimateriaali sopi tällä kertaa hieman paremmin äänelleni ja laulutyylilleni. A ngra perustettiin Brasilian São Paulossa jo vuonna 1991, mutta näillä leveysasteilla yhtye on saanut palstatilaa pääasiassa pitkäaikaisen kitaristinsa Kiko Loureiron liityttyä Megadethiin vuonna 2015. Brasilialainen Angra on tallannut teknisen power metalin polkuja pian 27 vuotta. Siinä on paljon enemmän vaihtelua ja kaikkia niitä elementtejä, joita bändiltä on sen uran varrella kuultu: power metalia, teknistä heviä, thrashiä, klassisia vivahteita, brasilialaisia rytmejä ja niin edelleen. Onnistuinkin mielestäni hyvin. Myös hän itse on ottanut aiempaa isomman roolin ja kirjoittanut omat lauluosuutensa Omnin kymmenestä biisistä kuuteen. Muutosten tuulet ovat puhallelleet bändin miehistössä sen pitkän uran varrella tiuhaan, ja onpa yhtye pistetty pariin otteeseen kokonaan jäähyllekin. Helmikuussa julkaistiin bändin yhdeksäs studioalbumi, kunnianhimoinen scifikonseptilevy Omni, joka on äänitetty edeltäjänsä tavoin tuottajavelho Jens Bogrenin valvovan silmän ja korvan alla Ruotsissa. Bändissä vallitsee Lionen mukaan todella hyvä ryhmähenki ja jokainen soittaja pääsee tuomaan pöytään oman panoksensa. Angran progressiivinen ja tekninen materiaali ei tuota Lionelle suuria vaikeuksia tai haasteita. – Pidin todella Secret Gardenista, mutta mielestäni tämä levy on vielä parempi. Secret Gardenilla vastaava luku oli neljä. POWER METALIA UUDISTAMASSA TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT HENRIQUE GRANDI, FLAVIO HOPP 33. Infernolle albumin saloja avasi Angraan vuonna 2012 liittynyt solisti Fabio Lione, jolle Omni on toinen pitkäsoitto bändin keulilla. Levyn parissa ei tule tylsää hetkeä. Monissa liemissä keitetty, muun muassa Rhapsodysta ja Kamelotista tuttu italialainen sanoo yhtyeen nousseen uutukaisellaan täysin uudelle tasolle. Kaikesta huolimatta Angra on jatkanut sinnikkäästi eteenpäin ja tiputellut albumeja tasaiseen tahtiin perustajansa ja ainoan alkuperäisjäsenen Rafael Bittencourtin luotsaamana
Biisit ovat osasia isommasta kuvasta, joka yhdistää niissä esiintyviä hahmoja. – Halusin levylle raskaan kappaleen, joka poikkeaisi suuresti Angran muusta linjasta. Lione sanoo kaikkia tyydyttävän työnjaon löytyvän varsin helposti. Lione harmittelee, miten uudet power metal -yhtyeet kulkevat orjallisesti esikuviensa viitoittamaa tietä ja veisaavat täysin samaa virttä, jota hän itse lauloi jo kaksikymmentä vuotta sitten. – Siihen aikaan, kun ei vielä ollut nykyistä teknologiaa ja soitti vaikka jollekin läheiselle, puhelulla oli enemmän merkitystä, koska sen eteen joutui näkemään vaivaa. Omni on Angran ensimmäinen albumi, jolla Kiko Loureiro ei ole mukana bändin virallisena jäsenenä. Hevosista ja miekoista jauhaminen tuntuu laulajasta hyvin tympeältä näin herran vuonna 2018. – Tällaisia asioita Rafael pohti ja kehitteli sitten sen innoittamana vuoteen 2046 sijoittuvan tulevaisuudenkuvan, jossa teknologia on viety entistäkin pidemmälle – siitä on tullut ylivertainen, itsestään tietoinen tekoäly. Futuristisessa konseptissa kaikkea ja kaikkia kontrolloi pitkälle kehittynyt tekoäly, joka on saanut otteen ihmisistä. – Kun kuuntelee Omnia, ei kuuntele power metal -levyä. Kaikesta on tehty niin helppoa ja ihmiset roikkuvat päivät pitkät Facebookissa ja Twitterissä tai vastaavissa. Ymmärrän ja tiedän, miten vaikeaa se on, varsinkin tässä genressä, mutta mukaan voisi edes yrittää ottaa uusia elementtejä. Kaikki kuulostavat samalta, eikä heillä ole persoonallisuutta ja karismaa. Olen samaa mieltä Jensin kanssa, että Black Widow’s Webistä tuli levyn parhaimpia ja onnistuneimpia kappaleita. – Olen siis aina halunnut tehdä progressiivista musiikkia, ja Omnilla olen mielestäni onnistunut siinä tähän asti parhaiten. Toki minäkin olen ollut Rhapsodyn kautta osa sitä parin vuosikymmenen ajan ja siitä minutkin tunnetaan, mutta… Ei samoista asioista voi laulaa ikuisesti. – Lisäksi erilaiset tyylimme täydentävät toisiaan. – Esimerkiksi Twilight Force on mainio ja taitava bändi ja pidän heistä, mutta he eivät tee mitään sellaista, mitä Rhapsody ei olisi tehnyt jo pari vuosikymmentä sitten. Bändien pitäisi kehittyä, tarjota jotain tuoretta ja uutta. Koska asun Euroopassa, en ole välttämättä koko ajan heidän käytettävissään, ja mikäli heitä pyydetään vaikkapa esiintymään akustisesti brasilialaiseen radioon, Rafael voi hoitaa laulamisen ja bändin repertoaarista löytyy hänen laulamiaan kappaleita jo valmiiksi, Lione toteaa. Nyt jokainen on tavoitettavissa milloin vain, eikä tarvitse kuin laittaa viestiä jollain Whatsappilla tai jotain. Megadeth-kiireidensä vuoksi hänen tonttinsa täyttää bändin keikkakitaristina tutuksi tullut Marcelo Barbosa. Jotain todella aggressiivista ja groovaavaa. Fabion ja Rafaelin äänten lisäksi Omnilla kuullaan vierailevia laulajia, jotka poikkeavat tyylillisesti paitsi Angran totutusta linjasta myös toisistaan: Black Widow’s Web -kappaleessa kuullaan niin Arch Enemystä tutun Alissa White-Gluzin murinaa kuin brasilialaisen popsuuruuden Sandyn heleää tulkintaa. Hän ei ole Euroopassa kovin tunnettu, mutta Brasiliassa hän on todella suuri tähti, joka on duetoinut muun muassa Andrea Bocellin kanssa. Lopputuloksesta tuli tosi upea – varsinkin Jensin mielestä, joka on bändin jätkiä enemmän kotonaan tällaisen raskaamman kaman parissa, hah! – Sandy puolestaan tuo mukavaa tasapainoa Alissan osuuksille. Olen todella ylpeä lopputuloksesta. Sitä bändiä voisi verrata vaikkapa Conceptioniin, jossa Roy Khan lauloi ennen Kamelotia. En näe tai kuule heidän musiikissaan mitään uusia elementtejä. Pidän kyllä klassisestakin kamasta, mutta saan siitä tarpeekseni jo parin biisin jälkeen. Irtiottoja totutusta linjasta Kuten vuonna 2014 julkaistulla Secret Gardenilla, myös Omnilla Rafael Bittencourt hoitelee osan lauluosuuksista. – Kiko halusi tulla soittamaan levylle soolon, ja totta kai otimme hänet avosylin vastaan. Lionesta on erityisen hienoa, että power metal -karsinaan sijoitettu Angra tekee muutakin kuin kierrättää samoja aiheita ja teemoja, joita genressä tavataan käsitellä. Biisintekijöitä on siis mietityttänyt nykypäivän teknologia ja sosiaalisen median mahti. – Power metal -genren on mielestäni aika kehittyä ja muuttua, kokeilla jotain uutta. Mielestäni tuollaisia juttuja on hauska pohtia ja spekuloida, ja Rafael teki hienoa työtä konseptin suhteen. Laulajat voisivat olla monipuolisempia ja erityylisiä. Lione kysyy. Olen todella iloinen, että Alissa suostui ja ehti mukaan Arch Enemyn kiireisestä aikataulusta huolimatta. – Alissa lauloi taustoja Kamelotissa, kun kiersimme Pohjois-Amerikassa, joten tunnen hänet niiltä ajoilta ja olemme hyviä ystäviä. Kun sitten olimme yhdessä Arch Enemyn kanssa viime vuoden 70 000 Tons of Metal -risteilyllä, tiesin haluavani hänet mukaan levylle. Hevosista ja miekoista tekoälyyn Omni on tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy, jonka tarinaa ei kerrota suoraviivaisesti kappaleesta toiseen. Ehdotin sitten Alissaa mukaan, ja Jens oli ajatuksesta luonnollisesti innoissaan, hänellä kun on omat kytköksensä Arch Enemyyn ja Alissaan. Sen vuoksi pidänkin Omnista erityisen paljon. He eivät tuo pöytään mitään uutta. Oikeastaan ainoastaan levyn avausraita menee klassiseen power-osastoon, ja loput biiseistä on jotain aivan muuta. – Kaikki bändit soittavat sitä samaa kuin vaikkapa Edguy, Hammerfall tai Stratovarius ovat tehneet jo vuosia. Laulutouhujen jakaminen on mielestäni onnistunut meiltä hyvin ja homma toimii paitsi levyllä myös keikoilla. Kymmenen rallia samalla nopeudella ja samalla korkealta ja kovaa lauletulla tyylillä on vain ihan liikaa, Lione tuumaa. Biisit ovat todella hyviä ja tasapainoisia, Jensin tuotanto on priimaa ja levyllä on myös hienoja vierailijoita. – Se on eduksi koko bändille. Hän on mukana War Horns -kappaleella ja olemme siitä hyvin iloisia. ”Kun kuuntelee Omnia, ei kuuntele power metal -levyä. Täysin Loureiro-vapaa Omnikaan ei kuitenkaan ole. Oikeastaan ainoastaan levyn avausraita menee klassiseen power-osastoon, ja loput biiseistä ovat jotain aivan muuta.” 34. Moni tuntee minut parhaiten sinfonisesta power metalista, mutta minähän olin ennen Rhapsodya mukana Athenassa, joka soitti progemetallia. – Itse asiassa pidän todella paljon progressiivisesta musiikista. Pidin kovasti siitä bändistä ja Khanista myös. En tiedä, johtuuko tämä vain siitä, että olen tosiaan tehnyt tätä jo niin kauan, mutta kaipaan vain jotain enemmän, jotain vaihtelua. Hän on todella kultainen ja hänen äänensä on hyvin kaunis. Olemmeko siis tämän teknologian vapauttamia vai onko meistä tullut sen vankeja. Sarjakuvia ja mittavia kiertueita Huolella valmisteltua ja hyvin onnistunutta albumia aiotaan Lionen mukaan tukea ja markkinoida aiempaa tehokkaammin. Sen lisäksi, että useampi laulaja tuo Lionen peräänkuuluttamaa vaihtelua, siitä on myös käytännön hyötyä. Kaikki yrittävät olla kuin Michael Kiske, mikä on loppujen lopuksi hyvin tylsää
– Ajattelin, että hänen poissaolonsa laskee kiinnostusta Omniin. Sen voin sanoa, että levyn tiimoilta tulee tapahtumaan tänä vuonna paljon hienoja asioita! Secret Gardenin kanssa Angra kiersi festivaaleja ja lyhyesti Euroopassa, mutta pääasiassa keikkailu keskittyi Brasiliaan ja muualle Latinalaiseen Amerikkaan. En ollut oikein varma, halusinko tehdä töitä jonkun kanssa, joka on varmasti taitava mutta jonka kanssa kemiamme eivät välttämättä kohtaa. Mielestäni ei olisi ollut mitään järkeä lähteä tekemään jotain samanlaista. Angran lisäksi hän esimerkiksi pistää parhaillaan Rhapsodyn tarua pakettiin bändin viimeisellä maailmankiertueella. Lione arvelee levyn olevan tulevien keikkojen settilistoilla vahvasti edustettuna. Kaikenlaisia muitakin ideoita ja suunnitelmia on paljon, mutta niistä on liian aikaista puhua vielä tässä vaiheessa. Mikä sitten olisi Fabio Lionen oma unelmaprojekti. Lione on ehtiväinen miekkonen, jolla on useita rautoja tulessa. Kiertue on mennyt hyvin ja olemme esiintyneet loppuunmyydyille saleille, joten en näe syytä, miksemme tekisi jotain tuoretta yhdessä vielä jatkossakin. Hän kertoo myös ehdottaneensa muulle bändille albumin esittämistä kokonaisuudessaan. – Meillä on sovittuna keväälle jo 27 Euroopan-keikkaa. Onneksi Frontiers innostui ideastani ja lähti siihen mukaan, Lione toteaa. Se on hyvin tehtyä, eleganttia progressiivista metallia, jossa on vivahteita Kamelotista tai vaikkapa Helloweenista. – Emme halua käyttää Rhapsodyn nimeä, mutta olemme halukkaita tekemään yhteistyötä. Kenties jossain vaiheessa soitamme sen alusta loppuun, koska mielestäni Omni ansaitsee sen. Japanilaiset ovat kuitenkin pitäneet kuulemastaan todella paljon, joten ehkä siellä lämmetään myös meidän mangaideallemme. Lione on haluttu yhteistyökumppani, ja laulaja jakaa ehdotukset karkeasti kahteen lokeroon: bisnesmielessä tehtäviin sekä ystäviensä projekteihin. Suomea keikkakalenterista ei tätä kirjoittaessa vielä löydy. – Levyn konsepti on erittäin otollinen maaperä ammentaa ideoita ja laajentaa tarinaa edelleen muihin formaatteihin. Soololevyilläänkin hän kokeili kaikenlaisia tyylejä, ja sellainen minäkin haluan olla. Esiintymisiä on myös Japanissa ja tietysti Etelä-Amerikassa. 35. Niinpä ehdotin yhteistä albumia Alessandro Contin kanssa, koska hän on ystäväni ja tiedän, että fanit olisivat mielissään saadessaan kaksi Rhapsody-laulajaa samalle levylle [Conti on Luca Turilli’s Rhapsodyn laulaja]. Levy haukkaisi setistä liian ison palan ja haluamme tarjota faneille myös vanhoja klassikoitamme. Luulen, että varsinkin Japanissa pidetään tästä kovasti, onhan se Angralle hyvin suotuisaa aluetta. Yhtye on suunnitellut myös hieman erikoisempia promootiokeinoja. Olemmekin kehitelleet levyn tueksi mangaja sarjakuvakirjoja. – Frontiers Records halusi minun tekevän yhteislevyn erään laulajan kanssa, jota en tuntenut. Omnin tiimoilta keikkailussa isketään silmään kokonaan uusi vaihde. Haaveissa irrotteleva sooloalbumi Kun Fabio Lione on kerran saatu puhelimen päähän, lienee sopivaa udella myös miehen omista kuvioista. – Musiikki ei kuitenkaan kuulosta Rhapsodylta, mikä on hyvä. En ole vielä päättänyt, mikä se biisi voisi olla… Yllätyksiä on kuitenkin luvassa. Luulen, että keikkoja kertyy tänä vuonna helposti yli 65, eli tiedossa on yksi bändin uran suurimmista kiertueista. Vaikka alkuperäisen Rhapsodyn matka on pian päätöksessään, Lione paljastaa puhuneensa Luca Turillin kanssa mahdollisesta jatkosta. Luvassa on esimerkiksi paljon videoita sekä totta kai aktiivista keikkailua. – En ole koskaan julkaissut ihan omaa soololevyä. Luulen että se olisi myös fanien mieleen. Angran kiertueseuraksi lähtee Geoff Taten liidaama Operation: Mindcrime. Pidän todella paljon esimerkiksi oopperasta, popista ja kevyemmästä rockista, joten voisin ihan hyvin tehdä vaikkapa jotain oopperatai popkamaa. Sellaista, joka olisi täysin erilaista kamaa kuin se, mitä yleensä teen. – Olet valitettavasti oikeassa! Asiasta on kyllä puhuttu managerien kanssa. Asiasta on keskusteltu, mutta ainakaan maaliskuussa alkavalla Euroopan-kiertueella läpisoittoa ei vielä tullaan toteuttamaan – Jaamme lavan joka ilta kolmen tai neljän bändin kesken ja soittoaikamme on rajattu tarkkaan. Ei siis mitään perinteistä hevibiisiä vaan jotain erilaista, kuten poppia tai kevyempää rockia. Olen varma, että fanit tulevat nauttimaan keikoista suuresti. Listaltamme puuttuu Suomen lisäksi muitakin tärkeitä maita, ja toistaiseksi kalenterimme on kesän osalta vielä hyvin tyhjä, joten kaikki on vielä mahdollista! Toivon hartaasti, että suomalaiset fanimme pääsisivät nauttimaan Omnista myös keikoilla. ”Mitä Kikolle kuuluu. Ja miksei vielä italiaksi, mies tuumaa. – Tate on yksi henkilökohtaisista laulajasuosikeistani, ja hän pyysi minua valitsemaan jonkin coverin, jonka voisimme vetää yhdessä. Missä Kiko on?” ja niin edelleen, Lione naurahtaa. – Pidän esimerkiksi Bruce Dickinsonista juuri sen vuoksi, ettei hän ole vain mahtava laulaja vaan tekee sen lisäksi vielä tuhatta muuta asiaa. Kokeilla, tutkia ja tehdä paljon erilaisia juttuja. Lione on tästä hyvin innoissaan, ja kimpan myötä kiertueella tullaan luultavasti kuulemaan myös joitain spesiaalijuttuja. Varsinkin Kiko on siellä päin hyvin pidetty, ja japanilaiset kyselevät aina hänen peräänsä. Pohjois-Amerikan-kiertuetta suunnitellaan parhaillaan
TEKSTI TAPIO AHOLA KUVAT ZOHAR RON 36. Laulaja Kobi Farhin mukaan israelilaisyhtye haluaa edustaa koko Lähi-itää. TOIVON JA LOHDUN LÄHETTILÄÄT Orphaned Land on löytänyt metallimusiikista sillan, joka yhdistää toisiaan lähtökohtaisesti vihaavat ihmisryhmät
Farhi kokee, että aiheen käsittely kansainvälisessä mediassa on hyvin yksipuolista. Vaikka Farhin näkemyksessä saattaa olla osittain kyse perspektiiviharhasta – ainakin suomalaisessa mediassa saa nähdä alituiseen uutisia ikävistä tapahtumista muuallakin maailmassa – on mielenkiintoista, että juuri Israel–Palestiina-konflikti herättää ihmisissä vahvoja tunteita. Olemme jumissa, koska profetia toteuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Uskon sen johtuvan siitä, että olemme juutalaisia. Yhtye ammensi rohkeasti Lähi-idän, oman alueensa, mittavasta kulttuuriperinnöstä ja oli luomassa musiikkityyliä, jota kutsutaan nykyisin oriental metaliksi. En haluaisi heiluttaa antisemitismikorttia, okei. Ihmiset ottavat silti aina esiin Israelin ja Palestiinan. Siinä missä tavalliset bändit voivat puhua haastatteluissaan levynteosta, tuottajista ja kiertueiden rider-listoista, Orphaned Land saa kertoa näkemyksiään Jerusalemin jakautumisesta, laittomista siirtokunnista ja Palestiinan itsenäistymishankkeesta. Meille profeetta on joku Raamatussa esiintyvä tyyppi, jolle Jumala puhui. – Ihmiset ovat apaattisia sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Tajusin, että monet tietävät, kuka on Kim Kardashian, mutta he eivät tunne luolavertausta. Mutta tällaista se on tavallaan aina ollut. Olemme tehneet samalla tapaa ihmisille kuten Sokrates, Mahatma Gandhi tai Martin Luther King: olemme tappaneet heidät. Ihmisten ei haluta ajattelevan omilla aivoillaan. Albumi pohjautuu vahvasti kreikkalaisfilosofi Platonin kuuluisaan ”luolavertaukseen”, jonka Farhi totesi kuvastavan tämänkin päivän maailmaa. Minulla kesti hetken aikaa yhdistää nämä jutut tämän päivän todellisuuteen. Minä olen, että ihanko totta, eikö missään muualla tapahdu pahoja juttuja. Keitä sitten ovat otsikon unohdetut profeetat ja kuolleet messiaat. – Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti ei ole niin suuri kuin Syyriassa, se ei ole niin suuri kuin konflikti Irakissa, se ei ole niin suuri kuin sunnien ja shiiojen välinen konflikti eri paikoissa islamilaisessa maailmassa. Hän haluaa vain rauhaa ja ihmisten kärsimyksen loppuvan. Kobi Farhi toteaa, ettei hän halua valita puolta, sillä kyse ei ole yksinkertaisesta asiasta. Israel–Palestiina-konflikti on esillä jatkuvasti. Tämä kertoo paljon tv:n ja muun median aivopesusta. Sain huomata hämmästyksekseni, että käyttäydymme yhä samalla tavalla. Sodan ja konfliktin varjossa Orphaned Landistä on vaikea puhua ottamatta esille heidän kotimaataan Israelia. 37. Vallankumouksellisiin ihmisiin, jotka päätyvät kuolemaan. Lähi-idän aiheiden käsittely mediassa on usein hyvin kärjistettyä. Tämä on selvä kaava. On inhottava sanoa niin, mutta jos löydät jonkin muun syyn, kerro ihmeessä. – Sanon heti kärkeen, että Israelissa tapahtuu pahoja juttuja koko ajan, tämä ei todellakaan ole mikään ihannevaltio. – Moni ihminen on profeetta, mutta emme tunnista heitä sellaisiksi. Olemme aina eläneet sodan ja konfliktin varjossa, joten meille tämä on arkipäivää. – Tämä on erittäin vahva protestialbumi, kotoaan Tel Avivin Jaffasta soittava Farhi sanoo. Kuolleet messiaat taas viittaa ihmisiin, jotka yrittävät muuttaa maailmaa ja jotka me tapamme. Israelia kohtaan ollaan helposti hyvin aggressiivisia, ja se saattaa johtua jopa alitajuisesta tai salatusta antisemitismistä. Kaikki elämässä menee eteenpäin, tiede ja muu, mutta ihmisyys itsessään jumittaa samassa paikassa. Tavoitteena on ravistella heitä, saada heidät ajattelemaan. – Vuoropuhelu ihmisten välillä on usein hyvin heikkoa, eivätkä he ole kovin kärsivällisiä. George Orwell, Aldous Huxley tai Platon kirjoittivat juttuja, joiden takia he käytännössä olivat profeettoja, mutta emme pidä heitä sellaisina. Poliitikkomme eivät ole kaksisia ja vievät usein asioita väärään suuntaan. Kyseessä ei ole vain yhtye, joka pyrkisi parhaansa mukaan kuulostamaan länsimaisilta esikuviltaan, vaan Israel ja koko Lähi-itä kuuluu sen musiikissa selvästi. O rphaned Land tuntui jo 1990-luvun puolivälissä, ensimmäisten julkaisujensa aikaan, kiehtovan erilaiselta metallibändiltä. Elämä tämän päivän Israelissa on Farhin mukaan monella tapaa hyvin rankkaa – siitä huolimatta, että Orphaned Landin jäsenten voisi juutalaisina ajatella edustavan maan väestön hyväosaisia. Bändin saavuttama asema Lähi-idän metallin lähettiläänä taas on huomattava etenkin siksi, että yhtye on kotoisin eräästä alueen kiistanalaisimmista maista. Tänä päivänä Orphaned Land esittää vahvasti progesävytteistä metalli musiikkia, jossa myös folkelementeillä on oma sijansa. Mutta pahoja juttuja tapahtuu monessa muussakin paikassa. Mutta jos tarkastelee esimerkiksi YK:n raportteja, yli 80 prosenttia niistä liittyy Israeliin. – Platon kirjoitti sen 2500 vuotta sitten käsittelemään oman aikansa ihmisiä. Orphaned Landin laulaja Kobi Farhi kertoo, että yhtyeensä uudella Unsung Prophets & Dead Messiahs -albumilla otetaan rohkeasti kantaa
Meillä on siellä paljon kavereita, kuten Amorphisin tyypit ja Ensiferum, jonka kanssa olemme kiertäneet. Juutalaisista on ollut aina olemassa tietty stereotyyppi, sen takia holokaustikin tapahtui. Olosuhteet bänditoiminnalle vaihtelevat eri maissa suuresti, mutta soittamisen halu on vahva. On toki upeaa, jos voimme antaa ihmisille toivoa Lähi-idässä ja muualla maailmassa. Me emme ole vain israelilaisia tai juutalaisia varten, olemme kaikkia varten. Meillä on täällä vapaus, jota arabeilla ei valitettavasti ole, ja arabifanit pystyvät kommunikoimaan kanssamme. ”Jos haluaa löytää yhteisen jutun kahden vihollisen välillä, kannattaa koettaa musiikkia tai urheilua.” 38. Emme ole ikinä valinneet puolia konfliktissa, emme ole ikinä sanoneet, tai edes ajatelleet, että israelilaiset ovat hyviä ja arabit pahoja. Ja sitten keikkamme ajan satoi koko ajan vettä! Tapasimme mahtavia ihmisiä ja meillä oli mahtava yleisö. Jos haluaa löytää yhteisen jutun kahden vihollisen välillä, kannattaa koettaa musiikkia tai urheilua. Mustilla ihmisillä on mielipide valkoisista, valkoisilla mustista, heteroilla homoista ja lesboista. Ja joskus tosiaan joku fani arabimaista saattaa tulla katsomaan meitä vaikkapa Eurooppaan, mikä on todella hienoa. Luulisi, että kun elää kuukauden samassa kiertuebussissa toisten ihmisten kanssa, heidät näkee enemmänkin yksilöinä kuin viiteryhmänsä edustajina. Sanon aina, että jos heräämme huomenna uuteen maailmaan ja kaikki ongelmat ovat hävinneet, niin mihin meitä enää tarvitaan. Sitten heidän välillään on heti yhdistävä tekijä. Tämän vuoksi myös arabitai muslimihevarit voivat löytää itsensä musiikistamme. Se kertoo ihmisten typeryydestä. Myös keikkamme Tuskassa vuonna 2014 oli mahtava kokemus. – Suomi vaikuttaa hienolta maalta. – Musiikki on silta. Olemme toki israelilaisia ja olemme juutalaisia, mutta olemme aina mieltäneet itsemme nimenomaan bändiksi Lähi-idästä. Protestiyhtye Farhi toteaa, että Orphaned Landin musiikillisia hengenheimolaisia ovat esimerkiksi suomalaiset folk metal -yhtyeet. Se olisi Orphaned Landin loppu. Näihin aiheisiin ei törmää usein rockbändien haastatteluissa. – Orphaned Land on minusta protestiyhtye. Voimme tulla keskenämme toimeen mainiosti. Olemme aina edustaneet kaikkia ihmisiä. – Aivan. Melkoista metalliveljeyttä. Olemme olleet kiertueella palestiinalaisen, jordanialaisen ja tunisialaisen bändin kanssa, ja ne ovat olleet hienoja kokemuksia. Käytännön tasolla Orphaned Landin suhde arabifaneihinsa on täynnä ongelmia. Ihmisillä on mielipide kaikesta, vaikka heillä ei olisi asiasta minkäänlaista omakohtaista kokemusta tai tietoa. Myönnän, että täälläkin tapahtuu kamalia asioita, mutta miksi pakkomielle Israelista. Orphaned Land on kuitenkin yhtye, joka haluaa antaa ihmisille toivoa. – Yksi syy siihen, että olemme menestyneet arabimaissa, on siinä, että metallibändillä on helpompaa Israelissa kuin niissä. Samoin hyvistä sanoituksista, kun joku pukee sanoiksi sen, mitä itse tuntee ja ajattelee. Emme siis voi esiintyä livenä monille faneillemme, mutta olemme yhteydessä heihin muuten. Kun tulimme Suomeen, oli aurinkoinen päivä. Orphaned Land on tukenut Lähi-idän nousevia metallibändejä esimerkiksi ottamalla niitä mukaan kiertueilleen. Puhuuko media siitä. – Ei se minusta nyt niin ihmeellistä ole. Ihmiset muodostavat stereotyyppejä sen perusteella, mitä he kuulevat, tai yhden huonon kokemuksen pohjalta. Tiedätkö esimerkiksi millaista on olla homoseksuaali arabimaailmassa. Kiertueen päätyttyä olemme hyvästelleet ystävämme tippa silmässä. Jos arabifani tulee vaikka Wackeniin, hän voi puhua Orphaned Landistä bändinä joka tulee hänen kotiseuduiltaan. Tiesitkö, että kun nainen raiskataan arabimaassa, hänen täytyy mennä naimisiin raiskaajansa kanssa. Myös muslimeja, arabeja ja kaikkia muita. Puhuuko media ihmisoikeusloukkauksista arabimaailmassa. Muslimeista on stereotyyppi terroristeina, vaikka maailman muslimeista terroristeja on alle yksi prosentti. Kirjoitan tässä bändissä siitä, mihin olen turhautunut, ja jos en joskus ole enää turhautunut, voin perustaa vaikka bilebändin. Olemme todistaneet kerta toisensa jälkeen, että se, mitä poliitikot yrittävät kertoa meille, on hevonpaskaa. Ei tarvitsisi olla enää muusikko. Puhuuko media siitä. Tulen itse aurinkoisesta maasta, mutta Suomessa aurinko on käsittääkseni harvinaisempi juttu, joten ihmiset tosiaan nauttivat siitä. Kotimaassaan heillä voi olla ongelmia jo pitkien hiusten vuoksi. Ylipäätään ihmisistä muodostuu totuudenmukaisempi kuva, jos heidän kanssaan on henkilökohtaisessa kontaktissa. – Tai jos lehdistö osaa selittää, miksi Israelista puhutaan samalla kun ikäviä juttuja tapahtuu myös Afrikassa, Intiassa, arabimaailmassa... Siksi hänen mukaansa onkin sääli, ettei bändi ole tunnetumpi Suomessa. Voi vaikkapa löytää kaksi vihollista, jotka vihaavat toisiaan, mutta molemmat pitävät Iron Maidenistä. Metallimusiikki käsittelee usein kielteisiä tunteita. Ihmiset, jotka on jo lapsena kasvatettu vihaamaan toisiaan, ovat löytäneet yhteisen kielen musiikista. Mutta urheilu on kilpailua, musiikki taas puhdasta rakkautta. Yksi elämän kauniista asioista on, että biisit tuntuvat usein kipeiltä ja surullisilta, koska ne heijastavat todellisuutta. Tämä jutustelu, kuten niin moni muukin Orphaned Land -haastattelu, on mennyt hyvin pitkälti Lähi-idästä ja politiikasta keskustellessa. – En, en Orphaned Landin kanssa, mies sanoo ja nauraa. – Koska olemme israelilaisia, emme voi matkustaa useimpiin arabimaihin. Toivotko sinä, Kobi Farhi, koskaan että olisit ihan tavallisessa rokkibändissä ja voisit puhua haastatteluissa kiertuebussissa pidettävistä bileistä. Jos riitelee jonkun kanssa samasta aiheesta, voi soittaa biisin. Musiikki siltana Orphaned Land on joka tapauksessa juutalaisten muodostama yhtye, jolla on, yllättävää kyllä, merkittävä fanikanta muslimimaissa. Stereotypioita vastaan Lähi-idän metalliskene kasvaa koko ajan ja yhtyeitä tulee likipitäen alueen kaikista maista. Olemme aina halunneet edustaa koko Lähi-itää. Pelot ja ennakkoluulot perustuvat usein juuri tietämättömyyteen. – Niin. Jos joku on mainio seuramies pitkillä bussimatkoilla tai jonkun kuorsaus häiritsee, on samantekevää, onko tämä henkilö juutalainen, muslimi tai ateisti. Musiikki on olemassa sitä varten, että sen avulla voi kertoa mitä tuntee. Olemme ottaneet heidät mukaan voidaksemme osoittaa, että kiertuebussissa tulemme kyllä toimeen. Jos tietäisin, etteivät lapset tee kuolemaa ja ihmiset kärsi, voisin vaikka alkaa opettajaksi. Musiikista voi saada lohtua ja toivoa
Pe 20.7.2018 HAMINA, Bastioni Portit auki klo 17.30. VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. 010 841 4185. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, numeroimaton istumakatsomo 79,50 €.. L a 21.7.2018 TAMMISAARI, STALL RSPARKEN Portit auki klo 15.00. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, priority ( K-18 v.) 89,50€. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min
albuminsa. Basisti Ian Hill ja kitaristi Richie Faulkner julistavat, että heidän metallipedollaan on edelleen kova nälkä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JUSTIN BORUCKI JA MARK WEISS 40. Pian viisikymmentä vuotta täyttävä Judas Priest julkaisee maaliskuussa 18
41
Se muutti Priestin luonnetta vähän, muttei kokonaan. Turbo oli vielä rajumpi siirto, ja kun Painkiller julkaistiin, sekin oli ainakin osalle kuulijoista liian raskas verrattuna Defen ders of the Faithiin tai Screaming for Vengeanceen. pikkuhiljaa, vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluessa ne levyt vain hiipivät tajuntaan ja pian niitä kutsutaankin klassikoiksi. – Se ei ollut mitään lynkkausta. Tiedäthän, Jimi Hendrix, Thin Lizzy, Queen ja monet muut 60ja 70-lukujen kovimmat jermut. – Totta kai se oli unelmien täyttymys. Richie ylistää estottomasti Priestin fanikuntaa. Richie kertoo samastuneensa Priest-fanien ristiriitaisten tunteiden tuskaan. Sitten Steve Morse liittyi bändiin ja Purple syntyi uudelleen sieluaan kadottamatta. – Breaking the Law’n ja Painkillerin olen tainnut itsekin joskus kuulla salilla, mutta että Turbo Lover. Hyväksyin tosin heti aluksi, että tulen olemaan loppuun asti ”se uusi jätkä” tässä bändissä. Kasvoin hyvin pitkälti samojen vaikutteiden parissa kun Priestin äijät. Siinä vaiheessa, kun metallibändi ei enää uskalla ravistella itseään ja kuulijoitaan, se ei enää ole ytimessä, joka on tehnyt metallista aina ajankohtaista. Koko uransa ajan. Siksi puhun muiden kanssa samaa musiikillista kieltä, ja siksi sain työstettyä jo Redeemer of Soulsille biisejä, jotka olivat mielestäni ehtaa Priestiä. on kaikkien aikojen suosikkikitaristejani, joten tilanne oli aika katkeransuloinen. – Myös Priest on aidosti viisihenkinen bändi, ja minä olen viidesosa kokonaisuudesta. Mullistusten jälkeen Viimeksi Judas Priest hyppäsi suurempaan riskien pyörteeseen melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten, kun vuodesta 1969 asti bändissä soittanut kitaristi K.K. Toisin kävi tammikuisena tiistai-iltana, kun Inferno päätyi jututtamaan Judas Priestissä vuodesta 2011 asti soittanutta kitaristi Richie Faulkneria: pikahälytys tuli kymmenen minuutin varoitusajalla. Kun pääsin keikoille asti, nousin lavalle ja edessäni oli paljon faneja kysyvä ilme kasvoillaan. Richie tokaisee yllättyneensä itsekin, miten sujuvasti hänen sävellystapansa istui Judas Priestin soundiin. Sen tilaisuuden olisi voinut ihan hyvin sotkea, jos olisin tarttunut hommaan liikaa fanittaen tai ottanut pestin jotenkin itsestäänselvyytenä. Tämä bändi on niin iso osa musiikillista DNA:tani, että olin tavallaan Priestin kitaristi jo vuosikymmeniä ennen bändiin liittymistäni. Naurahdan kuulumisiaan kertovalle Richielle ja kerron, ettei Judas Priest -haastattelulle löydy tämän parempaa ympäristöä. Downing jättäytyi pois joukosta. Siitä löytyi ”täysin ymmärrettävästi” kyynisempiä epäilijöitä, mutta valtaosan ajasta Richie on saanut hämmentyä vastaanoton avoimuudesta. – Riskit. – Sen enempää minun ei tarvinnut asiaa vatvoa. Tavallaan hän toki tiesi olevansa samasta teräksestä taottu kuin muukin bändi, ikäerosta huolimatta. – Priest on aina ollut pioneeribändi. Jo British Steel oli monille sokki. Olin Judas Priestin pitkäaikainen fani, joka sai elämänsä tilaisuuden. Moni oli valmis julistamaan bändin lopun alkaneeksi. – Skeptisyys oli vain osoitus siitä, mitä Priest on merkinnyt lukemattomille ihmisille. – Hullua kyllä ajatella, miten Turbo voi olla yli 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen levy, joka soi kuntosalilla kuin osana maailman kansanperinnettä. Se varmasti välittyi kaikesta tekemisestäni, ja sen jälkeen fanit uskalsivat olla vakuuttuneita, että olen tullut bändiin tekemään niin kovia Priest-kiekkoja kuin mahdollista. Tiesin heti, että minun on tehtävä kaikkeni ja oikeasti ansaittava paikkani bändissä. Arvaa miksi. – Kun Ritchie Blackmore lähti toistamiseen Deep Purplesta vuonna 1993, olin sataprosenttisen varma, ettei nuoruuteni tärkeimpiin bändeihin kuulunut legenda tulisi enää ikinä tekemään mitään hyvää. Kun Priest tekee tunnistettavan soundinsa sisällä isomman liikkeen, se ei muuta koko bändin olemusta, mutta useimmiten liike lytätään aluksi täysin ja sitten... Siispä kesken työmatkan ulos bussista ja vastaamaan Richien puheluun mistäpä muualtakaan kuin läheisen kuntosalin aulan portaiden alta. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että se sai aikoinaan varsin nirson vastaanoton jopa vannoutuneimmilta faneilta ja taisi olla silti liian heviä ihan kaiken kansan rockiksi. Sovit haastattelun levy-yhtiön kanssa, ja tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä puhelimesi soi. Yhtyeen arvaamattomuus on ollut sen tavaramerkki. Fanit välittävät oikeasti bändistä niin paljon, että he kokevat kaikki muutokset järisyttävinä, Richie pohtii. Siksi koko pakka ei mennytkään ympäri siinä vaiheessa, kun K.K. Turbon ilmestyminen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Judas Priest raahattiin mestauspölkylle sen vuoksi, ettei bändi vain suostunut asettumaan edes omiin normeihinsa. Minun ei tarvinnut lähteä etsimään itsestäni minkäänlaista Judas Priest -sävellysvaihdetta. J opa Judas Priestin kokoisen metallimaailman mammutin tavoittaminen haastatteluun on tätä nykyä varsin mutkatonta, siis paperilla. – Olihan se melkoinen myrskynsilmä, sitä en voi kieltää, mutta se oli ehdottomasti hyvä juttu, Richie myöntää. Muistan hyvin sen hetken, kun he julkaisivat Purpendicularin [1996] ja huokaisin helpotuksesta. – Totta kai ensimmäisillä kerroilla kitaraan tarttuessani ja Priestille biisejä suunnitellessani huomasin ajattelevani muutamankin kerran, että ”Ei jumalauta! Sävellän biisiä Judas Priestille! Siis Judas Priestille!” Richie naurahtaa. Elämäni hienoimpia hetkiä oli se, kun vedin keikan ensimmäiset soolot ja näin, miten jengi nyökkäili hyväksyvästi ja pui nyrkkiä suuntaani. Vuosimallia 2018 Neljä vuotta sitten julkaistu Redeemer of Souls osoittautui takuuvarmaksi Judas Priest -levyksi, jolta löytyivät kaikki bändin tavaramerkit tiukoista riffeistä tuplakitaraharmonioihin ja Rob Halfordin tutusta äänestä lujiin kertosäkeisiin. Koko metalli on syntynyt riskeistä, halusta rikkoa rajat jopa rockia rohkeammin. Fanit olivat uteliaita mutta tarvitsivat vielä näyttöjä. – Olen ollut ihan samassa tilanteessa kuin Priestin fanit seitsemän vuotta sitten, Richie naurahtaa. lähti. – Ehkä fanit huomasivat, että olen ihan yhtä hullu metallidiggari kuin hekin ja mukana täydestä sydämestäni. Vaan kun Judas Priest komentaa haastatteluun, siitä ei kieltäydytä noin vain. Sankarini eivät kadonneetkaan mihinkään. Koska Scott [Travis, rummut] on soittanut Priestissä 28 vuotta ja hän on monille edelleen ”se uusi jätkä”, Richie nauraa. Jos se ei pistä saliväkeä liikkeelle kuin Rocky-soundtrack, niin en tiedä mikä sitten, Richie nauraa äänekkäästi. Olisin itsekin halunnut kuulla lisää hänen soittamiaan Priest-levyjä ja tietenkin nähdä hänet vielä lavalla, mutta kun minut valittiin hänen tilalleen, en voinut märehtiä asiaa liikaa. Puhelun alussa kuntosalin yläkerrassa alkaa ryhmäliikuntatunti, jonka ensimmäisenä tsemppausbiisinä lähtee soimaan Turbo Lover. Hetkessä eläminen. 42. Suuria tunteita herätti myös Richie, joka liittyi kaikkien aikojen metallibändin riveihin vain 31-vuotiaana ja joutui hetkeksi koko hevimaailman silmätikuksi. – K.K. Juuri se on mielestäni Judas Priestiä
Richie ymmärtää tämän. Koko metalli on syntynyt riskeistä, halusta rikkoa rajat jopa rockia rohkeammin.” Richie Faulkner Ensimmäiset uuteen Firepower-albumiin liittyvät kommentit kuultiin Halfordin suusta tämän julistaessa suorasukaisesti, ettei bändin ollut tarkoitus jumittaa tekemällä Redeemerille kakkososaa. – Firepower kuulostaa ehdottomasti Judas Priestiltä, mutta sen moderni tuotanto, biisien uudet käänteet ja tässä hetkessä elävät sovitukset pitävät huolen, että levyn käynnistyessä ja nimikkobiisin hyökätessä kohti ei ajattele musiikin muistuttavan vuodesta 1978, 1988, 1998 tai 2008. Jotenkin jo valmiiksi veitsenterävistä sävellyksistä tulee koko ajan vahvempia. – Mielestäni oleellisin osa Firepowerin vankoista perustuksista piilee siinä, ettemme vältelleet mitään muttemme myöskään tähdänneet tiettyyn soundiin. – Olen ihan varma, että yksi kuulija löytää levyltä yhtymäkohtia Redeemer of Soulsiin, toinen Painkilleriin, kolmas jopa Stained Classin rokkaavuuteen, neljäs Sad Wings of Destinyn tummiin tunnelmiin ja viides vielä Defenders of the Faithin klassiseen Priest-soundiin. Se tehtiin minulle harvinaisen selväksi. – Voimme tehdä alustavia linjanvetoja, mutta kun tällä porukalla säveltää, ideoilla on tapana pulputa esille vielä studiossakin. 43. ”Riskit. Tämä on Judas Priestiä vuonna 2018. – Helpommin sanottu kuin tehty, vai mitä. Levyltä lohkaistu Lightning Strike -single sai fanit arvuuttelemaan, mihin aiempiin levyihin Firepower tulee vertautumaan. Kun kokoonnumme yhteen ja Glenn [Tipton, kitara] soittaa melodioitani, Scott hakkaa niihin eloa ja Rob sovittaa laulumelodiat täyteen voimaansa, huomaan kerta toisensa jälkeen, että NYT nämä kappaleet ovat todellista Priestiä! – Aluksi Firepowerista vaikutti muodostuvan luonnollinen askel Redeemeristä eteenpäin. Kun Richie arvuuttelee, oliko Firepowerille säveltäminen hänelle helpompaa kuin Redeemer of Soulsille, hän päätyy avaamaan kemioita Judas Priestin sisällä. Muut totesivat yksissä tuumin, että olen täysipainoinen jäsen siinä missä muutkin, ja jos haluan avata pääni mistä tahansa asiasta, minun tulee tehdä niin. Onneksi tämän porukan kemiat toimivat niin hyvin, että jos haluan tuoda biisejäni levylle tai vaikka sanoa sanottavani jonkun muun biisistä, minun ei tarvitse pelätä mitään riitoja tai vaikka bändipsykiatrin palkkaamista, Richie nauraa. Tuo tasapaino on jossain syvällä Priestin DNA:ssa. Teen itsekin paljon demoja, jotka kuulostavat jo varhaisessa vaiheessa sataprosenttisesti Priestiltä. Olen huomannut, että tämän bändin parhaat levyt syntyvät juuri silloin, kun se ei rajoita itseään millään tavalla. – Huikeimpia asioita Priestissä on se, ettei levyn luonnetta tiedä varmaksi ennen kuin se on valmis, Richie kertoo. Oli kulunut muutama vuosi ja halusimme levyltä hieman eri asioita vastavoimaksi Redeemerille, mutta sitten alkoi tapahtua. Juuri se on mielestäni Judas Priestiä. – Yksi tärkeimmistä avaimista Priestiin liittyessäni oli se, kun minulle sanottiin välittömästi, etten ole vain kiertuekitaristi tai sessiojäsen. Firepower on tiukka lausunto siitä, missä olemme juuri nyt, Richie hehkuttaa. Me itse olemme niin lähellä tätä musiikkia, ettei tällaisia mielleyhtymiä synny. Otimme lopulta suuren harppauksen kohti metallia, joka ei pelaa varman päälle vaan vapauttaa kahleista koko Priestin olemuksen. Hetkessä eläminen
44
Joukossa on vanhan liiton rokkaavaa Priestiä, raskaampaa tykitystä, hitaasti rakentuvia eeppisempiä sävellyksiä, suurikokoisia balladeja ja ovelasti sovitettuja mittavampia kappaleita, joiden tempovaihdokset ja elokuvamaisuus saattavat aueta hieman hitaammin. Richie on osoittautunut mahtavaksi esiintyjäksi, hienoksi persoonaksi ja ennen kaikkea hyväksi ystäväksi, jonka kanssa olen jo nyt nähnyt ja kokenut enemmän kuin monen bändikaverin kanssa kokisi eliniän aikana. Lukuisia epäonnisia puheluita myöhemmin Inferno tavoittaa Priestissä vuodesta 1969 asti soittaneen basisti Ian Hillin, joka naureskelee heti puhelun alussa, että joissain tapauksissa vanhassa saattaisi todellakin olla vara parempi. – Tässä kohtaa minun vanhana jermuna tulisi varmaan päivitellä, kuinka kaikki oli ennen paremmin ja miten hankalaa nykyaika onkaan, mutta jos minulta kysytään, teknologia on pääasiassa ystävä. Näin ei ole tapahtunut varmaan 35 vuoteen.” Ian Hill 45. Emme nähneet mitään syytä lähteä hautomaan niitä pöytälaatikossa. Kun Angel of Retribution julkaistiin, se oli aluksi ”liian painkillermäinen”, mutta pian porukka rakasti sitäkin. Elämäntapana Judas Priest Ian Hill ei peittele tyytyväisyyttään viimeisen seitsemän vuoden suhteen. Kiertueet, yhteydenpito perheeseen ja käytännön asioiden hoito on muuttunut paljon helpommaksi viime vuosina... Ian kertoo huomanneensa, että kuulijakunta on ottanut ”juniorikitaristin” hyvin vastaan, mutta naurahtaa heti perään kertoessaan, että vanhoja jääriäkin löytyy. Saan kylmiä väreitä kun vain puhun siitä biisistä! Traitors Gate on hieno osoitus siitä, miten kuulostamme nimenomaan vuoden 2018 Priestiltä. Sen jälkeen mietimme erillistä bonuslevyä, mutta se olisi tarkoittanut joko useita erilaisia versioita tai sitten käytännössä tuplalevyä, koska kaikki mukaan päätyneet biisit ovat mielestämme tasa-arvoisia. Pienen yllytyksen jälkeen Richie löytää albumin kappalevyörystä omat suosikkinsa. Siinä vaiheessa on hyväksyttävä, että asiat muuttuvat ja ettei muutos välttämättä tarkoita parempaa tai huonompaa, vaan jotain uutta, erilaista ja energistä. – Puhuimme paljon erilaisista vaihtoehdoista. Siinä yhdistyvät kaikki tämän hetken Priestin parhaat puolet. Kun Painkiller julkaistiin, se oli aluksi liian metallia, mutta pian kaikki rakastivat sitä. Melkein 50 vuotta Judas Priestissä soittanut Ian myöntää, ettei bändi valehtele itselleen ja pyri siten pitämään yllä samaa tahtia kuin vuosikymmeniä sitten. Jossain vaiheessa pöydällä oli ajatus tupla-albumista, mutta se ei tuntunut luontevalta ratkaisulta, koska levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa. – Juuri nyt, ensimmäisen singlen perusteella, vaikuttaa hämmentävästi siltä, että jengi on ottamassa uuden Priest-levyn vastaan avosylin, ilman valtavia epäilyksiä. – Meillä on ollut jo jonkin aikaa melko myönteinen ongelma: viime vuosien luovuudenvimma on synnyttänyt valtavat määrät musiikkia! Tämän levyn sessioihin syntyi aluksi yli kaksikymmentä raitaa, kitaristi avaa. – Sitten annoimme vain mennä! Meillä oli kasassa neljätoista rautaista kappaletta, jotka vieläpä istuivat loistavasti tiettyyn järjestykseen samalle levylle. Riittääkö meillä vielä paukkuja. – Vaikka pidän Firepowerin kaikista kappaleista, en odota jokaisen kuulijan ottavan sen jokaista vetoa omakseen, ainakaan ensimmäisellä kuulemalla. Jos vuonna 2011 annettiin ymmärtää, että bändi on viimeisillä suuremmilla kiertueillaan eikä levyttäminen ole varmaa, tilanne on nyt aivan toinen. Kun Richie käy läpi albumin tunnelmien kaarta, hän myöntää Firepowerin olevan sen verran monipuolinen kokonaisuus, ettei kyseessä ole välttämättä ihan helppo pala jokaiselle Judas Priest -fanille. Näin ei ole tapahtunut varmaan 35 vuoteen, Ian ihmettelee. Jääräilyä vastaan Viikko Richie Faulkner -haastattelusta Judas Priest -seikkailu jatkuu, kun vuoden 2018 ylivertainen teknologia osoittautuu odottamattoman mutkikkaaksi ja aiheuttaa nikottelua yrityksissä saada yhteys Britanniaan. – Kun Richie tuli mukaan, olin täysin vakuuttunut, että hän on luova muusikko ja mahtava kitaristi, mutta kuten kaikki jossain yhtyeessä soittaneet tietävät, bändiin kuuluminen ei koostu vain siitä, miten kova on soittimen kanssa. Jo Redeemer of Soulsilla oli kuitenkin kolmetoista raitaa, ja Richie löytää nopeasti luontevan perustelun uuden albumin kappalemäärälle. ”Vaikuttaa hämmentävästi siltä, että jengi on ottamassa uuden Priest-levyn vastaan avosylin, ilman valtavia epäilyksiä. Voimmeko tarjota faneille jotain sellaista, mitä he eivät ole kuulleet. Judas Priest on elämäntapamme. Näin kävi meille. – Kaiken kyseenalaistaminen sai meidät ymmärtämään, ettei Judas Priest ole meille harrastus tai työ. Se olisi ollut hyvä kohta lopettaa, joten pysähdyimme kysymään itseltämme, olemmeko jo sanoneet kaiken sanottavamme. Levy ei ole suoraviivaista hittiä toisensa perään. – Voi hyvinkin olla, että olisimme tehneet tämän kaiken nopeammin etanapostilla kirjeitse, Ian täräyttää. – K.K. oli ja tulee aina olemaan valtava osa Judas Priestiä, emmekä olisi ikinä halunneet hänen lopettavan kanssamme kiertämistä, mutta kuten elämällä on tapana, se ei aina mene kuten haluaisi. – Totta puhuakseni en uskonut itsekään, että maltamme hidastaa tai varsinkaan lopettaa, Ian hörähtää. lähti bändistä, olimme eräänlaisessa tienhaarassa. Se on niin valtava osa jokapäiväistä elämäämme, ettemme koe sitä velvollisuutena. Voimmeko vielä ylittää itsemme. – Kun K.K. Siis ainakin niissä tapauksissa, kun nämä laitteet toimivat. Jos taas mennään tunnelmapaloihin, en keksisi parempaa päätöstä Firepowerille kuin komealla tavalla balladimainen Sea of Red. Myönteinen luovuuden tuska Moni kiinnitti Firepower-uutisoinnin yhteydessä huomiota siihen, että levyllä kuullaan peräti 14 kappaletta, mikä on vaativa määrä minkä tahansa heavylevyn kuuntelijalle. – Levyn räjäyttää auki nimikkobiisi, joka on yksi viheliäisimmin vyöryvistä metallikappaleista, joita Priest on ikinä tehnyt. Emme herää aamuisin siihen ajatukseen, että voi helvetti, kun pitää taas lähteä keikalle tai studioon. Tiedäthän mitä tarkoitan. Silti se haluaa tehdä kaiken mahdollisimman täysillä ja laadusta tinkimättä. – On mahtavaa huomata, että tämä bändi herättää ihmisissä niin isoja tunteita, että jokainen albumi on kuin henkilökohtainen loukkaus tai suurin mahdollinen tsemppaus. Sitten teimme Nostradamusin, joka oli ilmestyessään liian erilainen levytys, mutta nyt sekin saa osakseen ylistystä. Ian löytää esimerkin vanhan ja uuden myönteisestä yhteentörmäyksestä myös Judas Priestin sisältä – tietenkin nyt toisella albumillaan bändissä soittavan Richie Faulknerin muodossa. Evil Never Dies alkaa keskitempoisesti mutta kehittyy sen jälkeen todelliseksi Priest-anthemiksi, jollaisia ei ole koskaan liikaa
En usko, että kukaan haluaa Judas ”Kaiken kyseenalaistaminen sai meidät ymmärtämään, ettei Judas Priest ole meille harrastus tai työ. – Tietyllä tavalla tilanteemme on paras mahdollinen. Se teki todella hyvää levylle. Tom olisi saattanut astua Andyn varpaille, ja päinvastoin. Se ei todellakaan ole mitään rutiinisuorittamista tai pakollista laulujen vääntämistä. Tom on vanhan liiton tuottaja, Andy taas modernimpi kaveri, joka on tuottanut paljon uudempia bändejä. Emme puhuneet juurikaan biiseistä vaan ainoastaan soundeista. Hetken tyytyväisesti hykerreltyään Ian vakavoituu ja kertoo huomanneensa juuri ennen Firepower-albumin sävellyssessioiden alkua, miten paljon levyjen tekeminen ja kiertäminen ruokkii bändiä edelleen. Sellaista mukavan polttavaa helvettiä siis, Ian naurahtaa. Emme malttaneet odottaa pääsevämme Richien kanssa rundille esittämään niitä kappaleita. – Omien osuuksien soittaminen yksin toimii totta kai omalla tavallaan ja niinkin voi saada aikaiseksi tiukkoja levyjä, kuten omakin historiamme viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta osoittaa, mutta kyllähän meininki kuulostaa näin enemmän bändiltä. Hänen kasvoistaan näkee, että hän laulaa kuin esiintyisi 200 000 ihmiselle valtavalla stadionilla. Judas Priest alleviivasi jo etukäteen, miten valtava merkitys Tom Allomilla ja Andy Sneapillä oli Firepowerin lopullisen soundin kannalta. Mukaan tulee kuitenkin koko ajan lisää myös nuoria, jotka näkevät meidät ensimmäistä kertaa. Oli kuitenkin mahtavaa seurata kuinka he viilasivat biisien yksityiskohtia, temponvaihdoksia ja pieniä sovitusratkaisuja yhä paremmiksi. – Settilistojen tekeminen onkin tätä nykyä yhtä helvettiä. En rehellisesti sanottuna muista, milloin olisimme tehneet näin aiemmin. – Juuri nyt keikkailu tuntuu mahtavalta ja teemme hienoja levyjä, joten lopettaminen ei ole ihan ensimmäinen asia, joka nousee esille bändin kanssa keskustellessa. – Levyn julkaisun jälkeen lähdimme kiertueelle tappiin asti latautuneina. Jos minulta kysytään, haluaisin esittää vähintään viisi kuusi biisiä uudelta levyltä joka ilta, mutta tiedän jo nyt, ettei se tule olemaan mahdollista. 66-vuotias metallilegenda ei vain tunnu vanhenevan, ainakaan studiossa laulaessaan. Kun Ian Hill katsoo tulevaisuuteen, hän korostaa, ettei Judas Priest aio olla sokea ja taantua, kunnes on pakko lopettaa. Siitä Firepower sai alkunsa. – Juuri tässä Tom astui mukaan. Kunnioitusta studiossa Vaikka Judas Priest pyrkii jatkuvasti eteenpäin, Ian kertoo bändin palanneen ainakin yhdessä mielessä lähemmäksi juuriaan. – Se on ikuinen kierre, jossa metallista syntyy metallia ja tykkäämme takoa sitä, kun rauta on kuumaa! Pistimme Redeemer of Soulsilla peliin kaikkemme, ja jos minulta kysytään, se oli niin hienosti onnistunut jälleensyntymä, että jos se olisi jäänyt viimeiseksi albumiksemme, olisin ollut todella tyytyväinen. – Kaikki olisi tietenkin voinut mennä hirvittävällä tavalla pieleen. Judas Priest on elämäntapamme.” Ian Hill 46. Hän tuntee Robin niin pitkän ajan takaa, että pystyi pistämään hänet koville ja ylittämään itsensä vielä tavallistakin reilummin. Tältä kaksikolta homma sujui kuin luonnostaan. Tämä on karua todellisuutta siinä vaiheessa, kun bändi on tehnyt jotakuinkin 200 kappaletta. Huomaan innostuvani tällaisista uutisista vieläkin ihan kuin olisin parikymppinen junnu! Samalla tavalla näemme keikoillamme faneja, jotka ovat todistaneet meidät lavalla kymmeniä kertoja. Hän kertoo haluavansa esittää niitä tulevilla keikoilla paljon enemmän kuin on todellisuudessa mahdollista. Tarvitsimme hänelle kuitenkin vastavoiman. Lighting Strike -singlen tullessa julki heavykansa oli jälleen polvillaan Rob Halfordin laulusuorituksen edessä. – Sillehän ei voi mitään, ettei tässä iässä enää lähdetä tekemään satoja keikkoja vuodessa, mutta olemme silti tehneet paljon enemmän kuin uskalsin itsekään toivoa. – Istuessamme alas uuden albumin biisien kanssa, toimme kaikki esille saman asian: että levyn tulisi erota Redeemeristä. Ian toteaa taian yhdistelmäksi mainittua studiokemiaa sekä laulajan tapaa pitää huolta itsestään ja etsiä uusia keinoja viedä laulusovituksiaan eteenpäin yhä edelleen. Emme herää aamuisin siihen ajatukseen, että voi helvetti, kun pitää taas lähteä keikalle tai studioon. – Kun Rob on laulukopissa, miten moni ihminen maailmassa kehtaa mennä sanomaan ”Metallijumalalle”, että se oli ihan hyvä, mutta vedäpä uusiksi, Ian nauraa. Aina kun kaavailemme keikkoja, sovimme niitä ensin vain nipun. – Kun lähdimme työstämään levyä Tomin ja Andyn kanssa, yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli, että soitimme suuren osan siitä yhdessä livenä studiossa. Toinen ehdotti jotain, ja toinen totesi heti, että oli juuri sanomassa samaa. Halusimme luoda tilanteen, jossa saamme korostettua kaikkia Priestin vahvuuksia ja tuotua ne samalla tiukemmin tähän päivään. Niitä eleitä ja ilmeitä ei synny kuin koko sydämestä laulaessa. – Rob on monella tapaa Priestin ajattelutavan henkilöitymä. – Fanikuntamme yllättää meidät kerta toisensa jälkeen. – Tom on ollut osa Judas Priestiä vuosikymmeniä. Meillä on satoja kappaleita, joista valita, ja uskon vakaasti, että vedimmepä arkistojen kätköistä minkä biisin tahansa, aika iso osa kansaa innostuisi siitä. Väistämätön loppu Vaikkei bändi ole missään vaiheessa päättänyt suoranaisesti kuopata itseään, Judas Priestin ympärillä on leijunut jo vuosia vahva ”kerran vielä” -tunnelma. Sen takia levyn tekeminen olikin erityisen palkitsevaa. Sitten on niitä kappaleita, joita olemme soittaneet tuhansia kertoja, mutta nautimme niiden soittamisesta edelleen silmittömästi ja yleisö rakastaa niitä niin paljon, ettei niitä voi mitenkään sivuuttaa. Se on eräänlainen täydellinen avioliitto. – Kun Rob purkittaa studiossa laulujaan, hän ei vain suorita. Kun olimme kiertäneet muutaman vuoden, emme olleet väsyneitä vaan pursusimme jälleen uusia ideoita. Hän haluaa olla edelleen teräksestä valettu metallilaulaja ja pitää sen saavuttaakseen todella hyvää huolta itsestään. – Kärkkäimmät kielet varmasti huutelevat tälläkin hetkellä, että lopettakaa jo, Ian hymähtää. Kun hetki koittaa ja vauhtimme alkaa hyytyä, pistämme pillit pussiin hyvissä ajoin. – Vaikka klassikot ovat klassikoita, yksikään Firepowerin biiseistä ei häpeile yhtään historiamme kovimpien ikivihreiden rinnalla. Kunnioitamme häntä valtavasti, ja hän kunnioittaa meitä. Olemme keskittyneet tekemään harvemmista keikoista sitäkin kovempia metallijulistuksia. Ian puhkuu vahvaa innostusta Firepowerin kappaleista puhuessaan. Sitten managerimme kertovat, että vaikkapa Uudessa-Seelannissa on meille valtava kysyntä emmekä ole vielä soittaneet siellä. Kun olemme kiertueella, Rob keskittyy täysillä jokaiseen keikkaan eikä pelkästään luota siihen, että kansa syö kädestä, kunhan hän vain nousee lavalle. Emme silti ole ulapalla sen suhteen, että bändi on uransa ehtoopuolella
– Jossain vaiheessa vedämme varmasti töpselin irti maailmankiertueiden suhteen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa välitöntä loppua. Thrash metal oli tullut jäädäkseen, mutta huomasin nopeasti, että Priestin metalli herätti ihmisissä valtavasti kunnioitusta – varsinkin siksi, että he eivät olleet koskaan jääneet jumiin tiettyyn tyyliin. – Olen haaveillut jo pitkään sooloalbumista, mutta en tiedä, tuleeko se olemaan ikinä ajankohtainen, koska haluaisin todennäköisesti tehdä Judas Priestin kuuloista musiikkia. SE on Judas Priestiä! – Olin työskennellyt Richie Faulknerin kanssa monta kertaa aiemmin ja esittelin joitakin ideoitani Judas Priestiä ajatellen jo Redeemer of Soulsille [2014] samoihin aikoihin, kun albumin työnimi oli vielä Metalizer. Sitten juuri sinut valitaan yhtyeen uudeksi kansitaiteilijaksi. Varmaa on ainoastaan se, että siinä vaiheessa, kun tämä yli viidenkymmenen vuoden taival tulee päätökseensä, voin katsoa ylpeänä taakseni ja todeta itselleni, että Judas Priest todellakin muutti koko maailmani. – Tiesin jo varhain, että haluan luoda jotain yhtä myyttistä kuin Screaming for Vengeancen Metallian, Defenders of the Faithin monsteri tai The Painkiller. Halusin tehdä siihen tietoista eroa, jotain sellaista, joka puristaisi samaan kansitaiteeseen aivan uuden aikakauden ja uuden hahmon, mutta pitäisi sisällään Judas Priestin sielun. Ihan kuten bändikin. Samalla hän ei usko lopun tulevan alleviivatusti viimeisen kiertueen merkeissä. Lopulta otin samanlaisen asenteen kuin kaikkien muidenkin töideni suhteen. Heti tämän sanottuani muistan British Steelin. Priestin jatkavan jonkinlaisena varjokuvajukeboksina, joka vetää breakingthelaweja ja painkillereitä vähän sinne päin. Viimeisen silauksen hahmolle antoi Rob, joka keksi sille elämää suuremman nimen. Kun Priestin loppu joskus koittaa, Ian toivoo sen tapahtuvan bändin näköisesti ja sen koko historiaa kunnioittaen. – En ole ennustaja, mutta juuri nyt minusta tuntuu, että tulemme tekemään erilaisia festarija pistokeikkoja vielä pitkään. Tuolloin hahmoni ei sopinut suunnitelmiin konseptin otettua harppauksia eri suuntiin. ENNEN Judas Priestiin tarttumista italialais-chileläisen Claudio Bergaminin taidetta on voinut nähdä esimerkiksi Acceptin, Nocturnal Ritesin, Paradoxin, Iron Spellin ja Battle Beastin albumien kansissa. Totta kai Richie ja Rob Halford kommentoivat paljon ideoitani ja kertoivat näkemyksiään yksityiskohtien suhteen, mutta tunnelma oli koko ajan uskomattoman rento ja rohkaiseva. – Judas Priest vei minut mennessään jo kauan sitten 80-luvulla, kun näin MTV:llä heidän musiikkivideoitaan. Itse Metallijumala nimesi luomani hahmon! Ja minkä nimen Rob sille antoi. You’ve Got Another Thing Coming ja Freewheel Burning sekoittivat nuoren jätkän pään ihan täysin. – Tuohon aikaan Judas Priestiä ei enää tunnettu kaikkien aikojen heveimpänä bändinä. Kuvitelkaapa tilanne, että bändillä on ikää lähes viisikymmentä vuotta, takana seitsemäntoista albumia ja keulillaan Metallijumalaksi kutsuttu laulaja. – Totta kai mielessäni pyöri jatkuvasti se tosiasia, että olen jumalauta tekemässä Judas Priestin kansitaidetta. Aloin kasata itselleni epätavallisen suuria vaatimuksia, mutta tällaisista taakoista oli osattava päästää irti. Ian ei ole huolissaan siitä, osaako hän ”olla tekemättä mitään”, kun rokkielämä joskus päättyy. Helpommin sanottu kuin tehty, vai mitä. – Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän keksiväni jotain noin viikon päästä sen jälkeen, kun pääsemme kotiin joltain niin sanotulta viimeiseltä rundiltamme, Ian nauraa. Rob alleviivasi sitä, ettei Judas Priest pyri elämään nostalgiasta eikä halua tehdä sitä myöskään kansillaan. Onneksi minä ja Richie puhumme samaa nörttien kieltä ja jaamme rakkauden scifiin, mikä takasi hahmolle rautaisella tavalla uuden ilmeen. Kun olin täysin tyytyväinen selkärankaan, aloin työstää asioita eteenpäin digitaalisesti, jolloin kannen lopulliset yksityiskohdat ja erityisesti värimaailma syntyivät. Claudio kertoo Firepowerin kansien työstämisen olleen hänelle jo henkilökohtaisella tasolla ainutlaatuinen haaste. – Olen tehnyt kansia jo pitkään, ja Judas Priestin kohdalla valtavan haasteen vastapainona oli suuri perintö, jota viimeiset 30 vuotta Priest-kansia työstänyt Mark Wilkinson oli pitänyt yllä. Merkittävin ohjeistus bändiltä itseltään oli, etten saisi tehdä mitään liian vintagea. – Firepowerin kohdalla tilanne oli toinen, ja sain paljon vapauksia kansia luonnostellessani. Rakensin aluksi päässäni suuria mielikuvia bändin ja varsinkin fanien odotuksista. Lähimmän 15 vuoden ajan Markin tyyli on ollut erittäin tunnistettava ja tuonut esiin tietynlaisia hahmoja. Sen ohella levytysuramme saattaa jatkua vielä monen albumin verran, vaikka emme lähtisikään tukemaan niitä maailmankiertueilla. Voisi kai sanoa, että olen tässä mielessä yhdistelmä vanhaa ja uutta. – Esimerkiksi Sad Wings of Destinyn yksityiskohtaiset ja Sin After Sinin ikoniset kannetkin ovat todella erilaisia, mutta kieltämättä Screaming for Vengeance, Defenders of the Faith ja Painkiller ovat ne kannet, jotka minulle tulevat mieleen Judas Priestistä. Juuri se teki minuunkin vaikutuksen. Sitä tietoa joudutte odottamaan albumin julkaisuun asti! 47. – Tein kansien perustukset puhtaasti käsin piirtämällä
Judas Priestin ja kouraasi lämmittävän lehden välinen yhteyden pito on ollut aavistuksen haastavaa. Laulaja Rob Halford kuitenkin päästi Infernon helpolla, sillä puhelin pärähti pirisemään jo ennen sovittua ajankohtaa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA MARK WEISS 48. Toisaalta kellon lyömällä ei ole väliä: kun Metallijumala soittaa, silloin vastataan
Olen tästä äärimmäisen ylpeä. Pystytkö nostamaan esiin joitakin Firepowerin kohokohtia. Uusi veri on tietenkin tervetullutta tilanteessa, jossa Motörheadin ja Black Sabbathin kaltaiset peruskalliot kasvavat jo naavaa. Jos joku ideani ei miellyttänyt Richietä, hänellä oli oikeus... Judas Priest on eräs genren kantaisistä ja olemme edelleen hyvissä voimissa. Kappaleessa ei ole mitään uutta tai erikoista, mutta se runnoo eteenpäin vastustamattomasti. Maailma ei tunnu kovin onnistuneelta paikalta juuri nyt, ja halusin purkaa sisälleni kertyneitä patoutumia, suuttumusta ja turhautuneisuutta. Me olemme kuitenkin auringon lapsia. Miten metalli virtaa tänä päivänä. – Kun aloitimme Firepowerin valmistelutyön, emme olleet lyöneet lukkoon yhteistyökumppaneitamme. Piti sitten vähän karsia! Judas Priestin perustukset paalutettiin Keski-Englannin maaperään vuonna 1969. Toisaalta monet vuosirenkaita keränneet ryhmätkin ovat kovassa vedossa: muun muassa Megadethin Dystopia on mainio albumi. – Tom Allom on piipahtanut bändin maailmassa tuon tuostakin, ja viime vuosina hän on työskennellyt livejulkaisujemme parissa. No, se on mielipideasia, mutta yhden jutun tiedän: Firepower on meidän mielestämme erittäin pätevä levy. no, melkeinpä velvollisuus tuoda mielipiteensä julki. – Kuviot ovat varsin hyvällä mallilla, sillä kartalle näyttää nousevan kiinnostavia ryhmiä – esimerkkeinä vaikkapa Power Trip ja Babymetal. Tällä kerralla olimme pari piirua kokeneempia ja viisaampia – ja vapaita kaikenlaisesta vieraskoreudesta. Tuntui kiehtovalta kutsua hänet taas levytysstudioon, sillä Tom tuntee klassisen Priest-soundin salaisuudet kuin omat ”Maailma ei tunnu kovin onnistuneelta paikalta juuri nyt, ja halusin purkaa sisälleni kertyneitä patoutumia, suuttumusta ja turhautuneisuutta.” taskunsa. Sitten ymmärsin, että kappaleen täytyy kertoa maapallosta ja sen asukkaista. Olin hyvin varhaisessa vaiheessa sitä mieltä, että tästä tulee mahtava kappale. Tämä aukaisi padon ja kohta paperilla oli varmaan kaksikymmentä säkeistöä. Onko Firepower tasokkaampi levy kuin British Steel tai Screaming for Vengeance. Myös Children of the Sunin kantava idea vakuutti heti. – Kuten tiedämme, muusikot kehuvat viimeisintä julkaisuaan aina parhaaksi. Mieleen nousee ainakin kaksi mahdollista syytä onnistumisen taustalla. Niin, onhan se kieltämättä huikea saavutus. Olen varma, että levy-yhtiö näkee merkkipaalun hyvänä markkinointiaseena, joten heidän suunnaltaan alkaa varmasti paukkua ideoita. Mielikuvitukseni vaelsi sinne tänne, erilaisiin paikkoihin ja eri aikakausiin... – Tavoitteenamme oli kirjoittaa klassinen Priest-albumi, emmekä halunneet levylle yhtäkään ”ihan kivaa” ideaa. – Toivotimme Richien avosylin tervetulleeksi bändiin keväällä 2011. – Lone Wolf soundaa vähän erikoisemmalta Priest-biisiltä, mutta rakastan sen tunnelmaa. Toinen syy liittyy taustavoimiin. ”Älä koskaan luovuta” -sanomaan perustuva No Surrender taas on varsin simppeli kolmen minuutin repäisy – vähän kuin Breaking the Law vuosimallia 2018. – Eräs parhaista tuntemuksista liittyy nimibiisiin. Emme todellakaan suunnitelleet neljäntoista kappaleen mittaista pitkäsoittoa, mutta sellainen siitä lopulta tuli. Yhteistyö useita klassisia Priest-levyjä 1980-luvulla kanssanne tuottaneen Tom Allomin ja uudempaa koulukuntaa edustavan Andy Sneapin kanssa taisi sujua kitkattomasti. – Viisikymmentä vuotta... Saimme sävellyksen valmiiksi vasta studiossa, eikä minulla ollut kappaleen nimeä tai sanoitusten häivääkään. Pädini uumenissa on iso kasa ideoita ja uppouduin niiden maailmaan biisin soidessa koko ajan taustalla. Firepower tuntuu – ainakin muutaman kuuntelukerran perusteella – raikkaimmalta ja mielenkiintoisimmalta albumikokonaisuudeltanne sitten Painkillerin. Ensinnäkin kitaristi Richie Faulkner on löytänyt oman paikkansa riveissänne ja hänen panoksensa on ollut öljyämässä Priest-koneistoa hurjaan liitoon. Ja ainakin minulle Firepower edustaa nimenomaan kokonaisuutta, josta ei voi ottaa pois yhtäkään palaa. Ja sitten biisejä alkoi syntyä ja syntyä... Sitten joku heitti ilmoille Andy Sneapin nimen, ja eräs kuningasideoista oli syntynyt: mehän muuten yhdistämme vanhan ja uuden liiton! Ainakaan minä en tiedä toista nimekästä metallibändiä, joka olisi tehnyt albuminsa kahden varsin erilaisen mutta toisiaan täydentävän tuottajan kanssa. ”En tiedä vielä, mutta minulla on sentään otsikko!” – Ryhdyin työskentelemään saman tien. Ei, se olisi aivan liian vähän [naurua]. Kuuntelimme aihiota tarkkaamossa kerta toisensa jälkeen, ja jossakin kohdassa sanoin muille: ”Minulla on tuntemus, että tämän biisin nimen täytyy olla Children of the Sun.” Glenn kysäisi, mistä teksti kertoo. Lähestymme siis varsin merkittävää virstanpylvästä… – Emme ole suunnitelleet bändin kesken mitään kummempaa – ainakaan vielä. En ymmärrä ollenkaan näitä ”rock on kuollut”ja ”metalli on kuollut” -lausuntoja, sillä eiväthän ne pidä paikkaansa. – Judas Priestin takavuosien kuvastosta löytyy paljon eskapismia ja fantasiaa, mutta Firepower on tässä suhteessa varsin erilainen levy. Tällä kerralla sanoitukset pohjautuvat huomattavasti vahvemmin todelliseen maailmaan ja sen tapahtumiin, vaikka olen toki värittänyt tarinoita monella tavalla. Sehän on kuin repäisty pyhästä ”Miten kirjoitat loistavaa heavy metalia” -ohjekirjasta [naurua]. ja syntyä. Pari vuotta kestäneen maailmankiertueen jälkeen ryhdyimme valmistelemaan Redeemer of Soulsia, ja Richie kirjoitti levylle mainioita juttuja. Myös Judas Priestiä, erästä koko genren kulmakiveä, saa edelleen kiittää skenen elinja tulivoimaisuudesta. Paino sanalla äärimmäisen! 49. Glenn [Tipton] tuotti Redeemer of Soulsin Mike Exeterin kanssa, ja mietimme samaa vaihtoehtoa nytkin, mutta lopulta päätimme etsiä uusia mielenkiintoisia kulmia. Eikä vain meille vaan heavy metalille ylipäänsä. Soittaisimmeko vaikka viisikymmentä juhlakeikkaa eri puolilla maapalloa. – Otan esimerkiksi Children of the Sunin. Se oli kuitenkin hänen ensimmäinen Priest-albuminsa ja saumaton yhteistyö haki vielä lopullisia uomiaan. Ja päinvastoin. R ob, olet useaan otteeseen kertonut seuraavasi raskaan nykymusiikin käänteitä. Kertoisitko albumin tekstien linjanvedoista
Birminghamissa vuonna 1966 syntynyt Karl Willetts sanoo olevansa innoissaan ja kertoo, ettei hänellä ole tapana antaa tällaisia haastatteluja. – Isäni hommaili bändeille keikkoja ja semmoista, eli olin pienestä asti tekemisissä muusikoiden kanssa. Meillä kävi kaikenlaista omituista ja eriväristä porukkaa, ja huomasin, että jengi sai rahaa siitä että esitti musiikkia. Tunsin ylpeyttä siitä kaikesta. Kaikki veljenikin olivat jossain vaiheessa olleet mukana kuorotoiminnassa. Tilalle alkoi hiipiä jotain hippusen tymäkämpää. Mermaid, tosiaan. – Sain samalla myös ensikosketukseni julkisiin esiintymisiin. Kävimme tuolloin katsomassa bändejä joka viikonloppu. Antifaschistische Aktion -paitainen Karl Willetts ottaa hörpyn oluestaan ja virittää tupakan huuleen. – Yeah, tuo on loistava kysymys, Willetts aloittaa kohteliaisuudella. Willettsin omat musiikkitouhut alkoivat hieman yllättävissä ympyröissä. – On tietty ratkaiseva hetki, jonka muistan yhä hyvin kirkkaasti. Se sai minut tuntemaan itseni erityiseksi, että olin osa jotain uutta, jotain mikä oli aivan erilaista kuin mikään sitä ennen. Keikkaakin pukkasi. Broidit pääsivät lämppäämään paikallisissa mestoissa sellaisia bändejä kuin The Kinks tai The Who. Se hetki liikautti jotain sielussani. – Päätin silloin, että tahdon olla mukana tekemässä jotain tällaista. – No, sitten saapui teini-ikä ja sen mukanaan tuoma kiinnostus nuorisojuttuihin ja uuteen musiikkiin. Aloin olla hommassa sisällä kunnolla 16–17-vuotiaana, ja sitten tulivatkin Mermaid-vuodet. – Olin hyvin onnekas, että perheeni oli musikaalinen, eli musiikki on kuulunut elämääni lapsesta asti. PÖLKYLLÄ Ikoninen death metal -ääni Karl Willetts istahti alas, otti tuopin mallasjuomaa ja tarpeeksi savukkeita. Meillä oli sellaiset kunnon kaavutkin, you know. Tuntuu, että jokainen 1980-luvulla Birminghamin metallija punkpiireissä pyörinyt on pitänyt tuota legendaarista klubia olohuoneenaan. – Ensimmäinen kunnon kokemukseni musiikin parissa oli se, kun vanhempani rohkaisivat minua osallistumaan paikallisen kirkkokuoron toimintaan. Nyt on aika kuulla, mitä entisen Bolt Thrower -laulajan elämässä on tähän mennessä tapahtunut. Se muokkasi minua sellaiseksi kuin olen nyt. TEKSTI TAMI HINTIKKA LIVEKUVAT MARKUS PAAJALA Kuoropojan muistelmat 50. Olin myöhäisteini-ikäisenä tsiigaamassa bändejä Mermaidissä ja ajattelin, että tässä on jotain ainutlaatuista, jotain aivan erityistä – etenkin kun näin bändin nimeltä Sacrilege [jossa Memoriamin Frank Healy soittaa bassoa]. Millainen rooli musiikilla oli lapsuuden perheessäsi. Tajusin siis jo varhain, että muusikkous voi olla elämäntapa ja sillä voi tienata elantonsa. Tai ”keikkaa”. Memo-basisti Frank Healy tempaisee ennen huoneesta lähtöään röökitopan pöydältä, ottaa siitä reilun nipun tupakkaa ja jättää askin Willettsille. Koin ikään kuin valaistumisen, hah hah. Merenneitoni ja minä Vuosien vieriessä kuorolaulut saivat jäädä. He olivat mukana bänditouhuissa 60ja 70-luvuilla. Kyseinen keikkaluola on yksi brittiläisen grindcoren ja death metalin syntypaikoista. M emoriamin maaliskuussa ilmestyvän The Silent Vigil -levyn ennakkokuuntelusta on vierähtänyt muutama tunti. Minulla on kolme veljeä, jotka ovat yli kymmenen vuotta minua vanhempia. Sitten hän kertoi Infernolle elämäntarinansa. Vaikka uusi kiekko on juuri esitelty toimittajajoukolle, me emme puhu siitä. Lauloimme esimerkiksi jumalanpalveluksissa, häissä ja muissa kirkon tapahtumissa. Olin siinä kymmenen vanha
Kuoropojan muistelmat
Olin tietysti valmiina kuskaamaan heitä studioon, kun silloinen solisti Alan West – mahtava tyyppi ja hieno laulaja – ilmoitti, ettei enää halua jatkaa yhtyeessä. Sinullako ei ollut mitään örinäkokemusta. Levy saatiin tehtyä ja julki, ja keikkoja alkoi olla ympäri maata. Lauluihin kului päivä, minä vain roiskin menemään. Willetts tutustui alakulttuurisäpinöissä hahmoon, joka tulisi vaikuttamaan suuresti hänen elämäänsä. Visiitti BBC:lle poiki yhden metallihistorian näyttävimmistä yhteistöistä. John Peel kutsui Bolt Throwerin uusiin radiosessioihin. – Hän vei minut katsomaan bändejä ja niin edelleen. – On vielä pitkä matka edessä, Willetts nauraa. Pelivalmistaja Games Workshopilla kuultiin biisi ja huomattiin, että nuohan laulavat meidän jutuista. Ajattelin, että jos he voivat tehdä tällaista, mihin kaikkeen he voivat vielä yltää. – He tarvitsivat jonkun ajamaan heidät keikoille, ja onneksi minulla oli ajokortti. He ottivat yhteyttä, halusivat tehdä yhteistyötä ja julkaista seuraavan levymme. Juttelimme asiasta ja pidimme PÖ LK YL LÄ. Sitten hän liittyi yhtyeeseen, jonka nimi oli Bolt Thrower. – Olin katsellut veljieni esiintyvän ja ajatellut, että olisi siistiä päästä itsekin lavalle. Oliko sinulla mitään kokemusta… – Ei, ei minkäänlaista, Willetts keskeyttää painokkaasti. Oli todella silmiä avaavaa päästä tekemään Peel Sessions -nauhoitus, se on jotain mitä ei tapahdu joka päivä. Tällä kertaa örinöistä vastasi vaalea herra Willetts. – John Peel soitti jälleen ohjelmassaan Bolt Throweria. Sitten mentiin sinne, ja oli aivan uskomatonta nähdä rakastamani yhtye tekemässä jotain sellaista. Syyt valintaani olivat siis todennäköisesti nämä: he tunsivat minut, osasin ajaa autoa ja pystyisin juuri ja juuri suoriutumaan hommasta, Willetts hekottelee. Olen tehnyt tätä 30 vuotta, eikä minulla ole vieläkään hajua nyansseista, vaan teen tätä sydämestäni, hah hah. – Aloin kirjoittaa sanoja seuraavan levyn biiseihin vuonna 1989. Olin siihen aikaan todella kiinnostunut fantasiasotapeleistä. Otin siis runsaasti vaikutteita ja suoria lainauksiakin siitä maisemasta. – Ei tosiaan, pyöreä nolla. – Olin siis aluksi Bolt Throwerin kuski. Sitten mentiinkin jo Nottinghamiin ja Lontooseen ja muualle. Sanoitukset käsittelivät lähinnä kaaosta ja myyttistä sodan maailmaa. Ajattelin ensin, että olen vain autokuski, ei minusta ole hommaan, mutta rohkaistuin sitten. – Sitten bändi sai levytyssopimuksen Vinyl Solutionin kanssa, ja oli tullut aika nauhoittaa debyyttialbumi In Battle There Is No Law. Willetts sai pestin ja studio kutsui. Tämä tapahtui vuosien 1986 ja 1987 aikana, kun he tekivät ensimmäisiä demojaan. Hänen nimensä oli Whale, Andrew Whale. Siellä vilisivät Antisect, G.B.H. ja muut vastaavat. – Totta puhuakseni kaikki muut laulajakandidaatit olivat luultavasti parempia kuin minä, mutta minulta löytyi intohimoa. Oli siistiä kuulla biisejä radiosta, ja itsensä John Peelin soittamana! Ja että joku ulkopuolinen sanoo, että tämä on kovaa kamaa, kuunnelkaa tätä, Willetts hehkuttaa. Noste alkoi olla kova, ja sen huomasi myös Bolt Thrower. Sitten BT alkoi saada keikkoja jo vähän kauempaakin ja kehittyi koko ajan Willettsin tie Bolt Throweriin alkoi, noh, tiellä. Sanoin, että totta kai voin tehdä sen. – Se oli aika omituista. Kaaosta ja sotaa Bolt Thrower -esikoinen ilmestyi vuonna 1988. Autonratista mikrofoninvarteen Grindcore ja death metal rupesivat murtautumaan ulos Mermaidin ja vastaavien klubien pimennoista. Yhtyeen kulttiasema alkoi pian rakentua. Uusi huutaja tarvittiin pikaisesti, sillä tarkoitus oli hyökätä Loco-studion uumeniin purkitushommiin vain parin viikon kuluttua. Valinnan myötä death metal -historiassa aukesi uusi lehti. Tauon jälkeen siemaus oluesta, ja tarina jatkuu. Minulla ei ollut edes kunnon lauluääntä, ei ole vieläkään. Hän oli todella siisti tyyppi. – Minulla oli paras kaveri nimeltä Tom, jonka siskopuoli hengaili punkkarien kanssa. Sain lisää itseluottamusta, ja bändi alkoi kehittyä kovaa vauhtia saaden omaa ilmettä. Olin aiemmin katsonut touhua vierestä ja nyt olin itse äänessä. Kuviot suurenivat ja isommat yhtiöt kiinnostuivat meistä. Se oli mahtavaa aikaa, oli hienoa olla nuori ja päästä kokemaan tuo kaikki. Törmäsin sitten sitä kautta kaveriin, joka osasi skeittihommat ja soitti rumpuja Urban Chaos -punkbändissä. – Bändi piti koelaulutilaisuuksia ja kokeili ehkä neljän tai viiden tyypin kanssa. Hekin alkoivat heittää keikkaa Mermaidissä, ja huomasin että tuohan on aivan helvetin hyvä ryhmä. En ollut vielä bändissä, mutta rakastin sitä. – He saivat kutsun BBC:n Radio 1:n Peel Sessions -nauhoituksiin. – Nauhoituksiin meni ehkä viisi päivää
Martin van Drunen oli seonnut ja lähtenyt, hah. Aloimme soittaa yhä enemmän ulkomailla. Andy myi rummut eikä koskenut niihin lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Yliopistoaika oli mahtavaa: sain paljon uusia ystäviä, sanoitukseni saivat tavallaan uusia merkityksiä ja löysin aiheita tuleviin teksteihini. Tutkin asioita eri näkökulmista. Skandinavia oli ilmiömäinen, mutta Suomi jäi silloin jotenkin periferiaan. Me ja Carcass vuorottelimme aloittajan paikalla. – Julkaisimme Realm of Chaosin upeine kansitaiteineen 1989. Tiesimme, että he hoitaisivat meille hienon kansitaiteen ja niin edelleen. Tuli Grind Crusher -kiertue, jonka pääbändit olivat Morbid Angel ja Napalm Death. – Vuonna 1993 teimme mahtavan jenkkikiertueen Sacrificen ja Believerin kanssa. Meidät otettiin siellä vastaan todella hyvin, juttumme tajuttiin. Death metal oli tuolloin iso juttu. – Tein näytetyöni poliittisten tekstien purkamisesta. Iso osa siitä oli nimenomaan tekstien purkamista ja tutkimista. Kyllä se oli jo 1992. Vähän sama kuin nykyään, Willetts viittaa Memoriamin kiihkeään levytysrytmiin. Emme kumpikaan katsoneet taakse. Melko pian sen jälkeen teimme Warmaster-levyn. – Tietenkin minulle jäi opiskelusta massiiviset velat, enkä saanut papereillani mitään työtä, Karl nauraa. Pestilencen manageri rupesi meidänkin manageriksemme ja keikkoja puskettiin aina Ruotsiin asti. – Todellakin. – Joo, menin takaisin sinne ja jatkoin kulttuuriopintojani. Tutkin, millaisia ääniä niissä on, rasismia, seksismiä ja niin edelleen. Sen myötä alkoi tapahtua isoja asioita. – Nooh, annoin sille mahdollisuuden. Se oli poliittisesti ja ideologisesti todella erilaista kuin ne lähtökohdat, joista itse tulin. – Sitten tuli The IVth Crusade… 1993…1994… 1992 jopa. Karl Willetts käänsi tuolle kaikelle selkänsä ja keskittyi vain omaan elämäänsä. Suoritin myös kursseja, joissa käsiteltiin Venäjää ja Afrikkaa, ja ne avasivat maailmaani valtavan paljon. Pitkät poissaolot kotoa alkoivat kuitenkin syödä ihmissuhteita ja koti-ikäväkin vaivasi. Kävimme Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, mutta emme Suomessa. – He ottivat yhteyttä ja halusivat julkaista levymme. Se oli mieletöntä aikaa, kun huomasimme, mihin kaikkeen pystyimme Bolt Throwerin kanssa. Sitten tuli black metal -touhu, josta en ollut lainkaan kiinnostunut. Olen tehnyt tätä 30 vuotta, eikä minulla ole vieläkään hajua nyansseista, vaan teen tätä sydämestäni, hah hah.” 53. Yhtye oli soittanut Briteissä isoille yleisöille, mutta Warmasterin jälkeen se pääsi ensimmäistä kertaa muualle Eurooppaan. Soitimme Hollannissa tuhansille ihmisille ja näimme, millainen skene Manner-Euroopassa oli. – Joo, siellä ei tainnut olla oikein mahdollisuuksia buukkailla bändejä. – Joo, BT:n kaverit pyysivät minua jeesaamaan ja kysyivät, huvittaisiko. Kävit kuitenkin nauhoittamassa laulut Bolt Throwerin Mercenary-levylle vuonna 1998. Mukavan opiskeluajan jälkeen iski monelle suomalaisellekin tuttu todellisuus. Oikeastaan ne linkittyvät siihen, mitä teen ja millainen olen nykyään, Willetts selittää. Suosio ja ero Karl Willetts malttaa laittaa nortin palamaan, kunnes juttu lähtee jälleen käyntiin. Uudeksi lafkaksi valikoitui brittiläisen äärimetallin kulmakivikiekkoja julkaissut Earache. Mutta ette koskaan Suomeen. Päädyimme yhteistyöhön, mutta varsinaisen levytyssopimuksen halusimme oikean levy-yhtiön kanssa. – Whale päätti lähteä bändistä kesken kiertueen, hänelle riitti. Tervetuloa, kuunneltavaa riittää. Sellainen ei kuulunut elämääni silloin millään taval”Minulla ei ollut aloittaessani edes kunnon lauluääntä, ei ole vieläkään. Pääsimme lopulta jopa Amerikkaan ja Australiaan saakka. Ja Willetts jatkaa: – Valmistuin vuonna 1998. – Teimme sitten levyn 1990 tai 1991… Se oli 1989. Palasimme Yhdysvaltoihin ystäväbändimme Benedictionin kanssa seuraavana vuonna, mutta kiertue ei enää mennytkään niin hyvin, eikä sitä osattu promotoida kunnolla. Edellisellä kerralla soitimme isoissa mestoissa keskeisissä paikoissa, tällä kertaa paskaloukoissa jossain laitamilla. Sitten bändi koki ensimmäiset isot muutoksensa. En ollut niin kovin innoissani hommasta, mutta lupasin hoitaa sen. Saksasta tuli meille kuin toinen kotimaa. – Kiersimme Pestilencen ja Autopsyn kanssa. – Yeah, emme tosiaan. – Kyllä, 1989! Uskomatonta, miten nopeasti aika meni tuolloin, miten rivakasti asiat tapahtuivat. – Mukaan oli tullut kaikenlaista skeidaa, eikä juttu ollut enää niin siistiä kuin 80-luvulla. Tuohon aikaan Suomessa ei käynyt juurikaan isoja death metal -bändejä. Menimme Earachelle, mutta käytimme Games Workshopin mahtavaa taidetta, jollaista ei ollut kellään muulla. sitä yhtenä vaihtoehtona. Yhtäkkiä soitimme pubien sijaan helvetin isoilla keikkapaikoilla. Palkkasoturi Jätettyäsi Bolt Throwerin menit ilmeisesti yliopistoon. Tässä vaiheessa haastattelua Memoriamin säveltäjä ja nuorin jäsen, kitaristi Scott Fairfax pelmahtaa huoneeseen ja rojahtaa sohvalle. – Tein sen jälkeen kaikenlaista hyvin epätyydyttävää duunia, kuten vakuutusmyyntiä. Menin naimisiin ja sellaista, en ollut metallin kanssa missään tekemisissä. – Tulin vain kuuntelemaan, Fairfax toteaa. – Tahti oli todella kova silloin, Willetts korostaa takomalla kädellään rivakasti pöydänkulmaan. – Jo 1991, Karl maistelee epäuskoisena. Niin myös Willetts. Se oli meille todella tajunnanräjäyttävä kokemus. – Mieletöntä, millaisella tahdilla silloin tehtiin duunia. Se tapahtui vuonna 1991. – Aloimme kehittyä toden teolla ja kehittää soundiamme. Sen jälkeen suuntasimme katseemme eteenpäin ja keskityimme siihen, mitä voisimme tehdä bändin kanssa jatkossa. Elämä kulki eteenpäin ihan kivasti. Sama minulla, jätin koko metallihomman taakseni. En missään nimessä ollut silloin jäämässä bändiin tai lähdössä kiertueille tai mitään. Tuumin, että Andy oli merkittävä syy, miksi liityin bändiin, joten päätin sitten poistua vahvuudesta itsekin. Kiertueen myötä meistä tuli kansainvälinen bändi, jonka toiminta ei rajoittunut vain Ison-Britannian rannikoiden sisälle. Meillä oli paljon paineita emmekä nauttineet touhusta enää. Bolt Thrower oli päässyt siihen pisteeseen, että bändistä oli tullut jäsentensä työpaikka, eli he tulivat toimeen musiikilla. Se oli aika pieni rundi, vain kuusi seitsemän keikkaa, mutta se laittoi meidät kerralla kartalle. Mietimme kuitenkin levyn jakelua ja asian musiikkiteollisuuspuolta
54. – Metallimaailma olisi paljon ikävämpi paikka, jos Karl Willetts, Andy Whale ja Frank Healy eivät tekisi enää musiikkia, Fairfax heittää sohvalta. Teimme keikkoja vähän ja valikoidusti, ja se teki meistä aivan erityisen bändin. Elämäni oli huonossa jamassa, joten tarjous tuli oikeastaan aika hyvään saumaan. Olin tuohon mennessä mennyt naimisiin ja eronnut, menettänyt työpaikkoja. Osallistuin vain livehommiin, en enää asioiden organisointiin tai muuhun sellaiseen, kuten alkuaikoina. – Kaikki – jopa ex-vaimoni! – kutsuivat minua ”Karl Bolt Throweriksi”, vaikka en ollut vaikuttanut bändissä kymmeneen vuoteen. Mitään ei vain koskaan tapahtunut. – Kyllä, kyllä. – Aivan! Tavallaan ironista, mutta juuri minä ja rumpalimme Martin yritimme työntää bändiä eteenpäin ja tehdä jotain uutta. Oli tarve täyttää sitä aukkoa, joka jäi BT:n takia jatkuvasti elämäämme. Se oli hyvin bolthrowermaista. Vuonna 2004 alkoi tapahtua. – Ei BT ollut enää oikea bändi, vaan osa-aikatyö. Tilanne oli oikeastaan Bolt Thrower tai itsari -tyyppinen, pakko myöntää. Niin vain ei koskaan tapahtunut. Ja koska teimme asioita niin vähän yhdessä, aloimme kasvaa erilleen. Olimme jo sitä ennen hajoamisen partaalla. Huomasin, että halusin antaa hommalle mahdollisuuden. – Minulla oli sellainen tunne, ettei muu bändi enää pitänyt minua samalla tavalla täysjäsenenä kuin ennen lähtöäni. Minulla ja Martinilla olisi ollut enemmän annettavaa ja paloa luoda uutta. Martinin kuolema oli viimeinen niitti Bolt Throwerille. Olin vähän kuin vieraileva laulaja. Muistan, että Mercenary ilmestyi jotenkin puskista, ja ajattelin, että siistiä kun Karl on palannut kehiin. Olin aika negatiivisessa pyörteessä. Vuosien vieriessä se alkoi olla kuitenkin aika turhauttavaa. Baz heitti minulle pelastusrenkaan ja tartuin siihen. Konsepti toi bändin ympärille lisää ainutlaatuisuuden auraa, mutta sen sisällä alkoi olla levotonta. Muutama hassu keikka vuodessa, eikä mitään muuta – se ei enää riittänyt. – Se oli totaalinen vitun sokki, Willetts puhaltelee. – Mitta alkoi tulla täyteen joskus 2013 tai 2014. Kaiken surun jälkeen saimme lopulta aikaan jotain positiivista, Willetts summaa. Me kaksi halusimme todella tehdä uuden levyn. – Ajattelin, että voisimme tehdä sen, mitä fanit tahtoisivat, ja minäkin, eli jatkaisimme ja ottaisimme Andy Whalen takaisin rumpuihin, Willetts paljastaa. Vaikka Willetts palasi vanhaan bändiinsä, kuviot olivat uudet. Niin Memoriam sai alkunsa, ja tässä me olemme, hah hah. Kaikki sai päätöksensä, kun yhtyeen nuorin jäsen Martin ”Kiddie” Kearns kuoli yllättäen, vain 38-vuotiaana, vuonna 2015. Taas yksi seonnut laulaja, Willetts räkättää. – Minulle oli tapahtunut muutamia tosi isoja muutoksia elämässäni ja ihmissuhteissani. – Baz sanoi, että he tarvitsevat laulajaa ja että olisin luonnollisesti ensimmäinen vaihtoehto, jos vain tahtoisin palata. Päätin ajatella asiaa. Soittaminen on kropalle ja sydämelle niin kovaa hommaa, että joillain tulee vakavia ongelmia. Paluu, loppu ja alku Elämä kulki omia polkujaan, eivätkä nuo polut johtaneet lopulta mihinkään kovin hyvään. – Hah hah, kyllä, mutta ei minulla ollut aikomusta jäädä. Ne olivat säännöt ja hyväksyin sen. Elämäni olisi ollut muuten paljon huonompaa. Teimme vahvan levyn, Those Once Loyalin, vuonna 2005, heitimme hyviä keikkoja. Minä puolestani tahdoin jatkaa Whalen kanssa. – Se oli kyllä pelastus minulle, turvaköysi josta napata. Se oli se kaava, jolla tehtiin. Fanit odottivat uutta levyä, jota ei koskaan tullut. Menneisyys ei ollut lopulta koskaan jättänyt Willettsiä rauhaan. Se identiteetti oli siis tavallaan päälläni koko ajan. Emme päässeet eteenpäin, emme tehneet lisää keikkoja, vaikka niitä olisi ollut tarjolla. Teitte sitä monta vuotta. He kyllä halusivat minut takaisin, mutta Dave Ingram tuli sitten uudeksi laulajaksi. Yhtye, joka näyttäytyi fanien suuntaan järkähtämättömänä sotakoneena, alkoi olla savuava raunio. Karl Willettsille tuli kuitenkin vielä ajatus, jonka hän esitti muulle bändille eli kitaristikaksikko Baz Thomsonille ja Gavin Wardille sekä basisti Jo Benchille. Näitä juttuja kuulee, että juuri rumpalit kuolevat. – Se tuli niin yllättäen. la, Willetts painottaa jälleen. – Bolt Throwerin kitaristi Baz Thomson soitti aivan yllättäen ja sanoi, että nyt Dave Ingram on seonnut. – Minulle luovana artistina touhu alkoi tuottaa hankaluuksia, Willetts sanoo. – Muut eivät kuitenkaan halunneet jatkaa, erityisesti Jo oli sitä vastaan. Minä ja Martin päätimme laittaa pystyyn sivuprojektin nimeltä Armageddon Bound, joka olisi tehnyt Bolt Thrower -covereita, jotain omia biisejä ja sellaista. Tämä kehitys eteni vuosi vuodelta ja keikka keikalta. – Se oli ihan ok minulle
Yhtyeen toiminta päättyi virallisesti toukokuun 14. Tämä työntää Fred Nivardin huutolaulut taka-alalle antaen niille tukahdutetumman ja täten entistä epätoivoisemman sävyn. AIVAN ensiksi käy kiittäminen Yann Morelin ja Sébastien Descampsin tuottamistaitoja, sillä levy kajahtaa ilmoille turkinkarheana, tuimana ja täytenä. Levy on täten vahva indikaatio paitsi yhtyeen sisäisen kemian vahvuudesta myös yksittäisten jäsenten kallisarvoisen kokonaisvaltaisista taiteellisista kyvyistä. Chasing Shadowsilla yhtye ilmaisee itseään hallitusti ja taitaa niin puhuttelevan tunteidenpurun kuin todellisuuspakoisen tunnelmanluonninkin. Väliin mahtuu vain vähän suvantokohtia, jotka ovat sitäkin suloisempia. Levy onkin kanttaan ja nimeään myöten yöllisten aistimusten ja pohdintojen miljöötä. Yhtyeen musiikissa esiintyy pientä tahtien venyttämistä, mutta muuten kyse on melko minimalistisesta soitannasta ammentavista tummien ja levottomien tunnelmien ja tunnetilojen tyrskyistä. Lopussa lähennellään jo jonkinlaista vapautusta, mutta jäljelle jäävät odottavuus ja ratkaisemattomat ristiriidat. Intohimoisuudestaan huolimatta yhtye pysähtyy aina kallionkielekkeelle eikä sorru heittämään itseään melodramaattisesti reunan yli. Toivoa sopii, että niitä vielä ilmenee. Chasing Shadowsin myötä yhtyeestä voidaankin puhua jo melko täysiverisenä Cult of Lunan ja kumppanien perillisenä. Jälkimmäistä lukuun ottamatta viisikosta ei kuitenkaan ole Asidefromadayn hajottua juuri kuulohavaintoja. päivä 2015. Yhtyeen johtama varjojen jahtaaminen on kuin öistä samoilua, jolla on lopulta vähän saavutettavia päämääriä mutta suuri merkitys sisäisen elämän jäsentelylle. RANSKAAN on syntynyt 2000-luvun edetessä monipuolinen ja meritoitunut metalliskene, mutta moni maan raskaan musiikin yhtyeistä on jäänyt vaille ansaitsemaansa tunnustusta. Yhtyeen jäseniä on vaikuttanut myös muun muassa post-rock-yhtyeissä Stellardrive ja Féroces. Samalla Descampsin kosmisilla kosketinosuuksilla on äänimaisemassa aivan oma, muita soittimia kontrastoiva ja täydentävä paikkansa. Levyn alku on levotonta etsiskelyä, mutta sen intensiivisin jakso ajoittuu keskikohdan kappaleisiin Black Sun ja Through the Eye of the Beholder. Usein kallionkorkuisiksi kasvavat kitaravallit, jotka koostuvat Nicolas Chevaillerin soittamien sointujen painavankiivaasta sykehdinnästä sekä yläsävelten ihon alle pureutuvista pistoksista, ovat peittää kaiken muun alleen. Vaikka levy osoittaa taidokasta tyylinhallintaa, yhtye kuulostaa sillä silti tarpeeksi omaääniseltä. Tämä näkyy myös ylevissä sanoituksissa, joissa käsitellään olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä profeetallisin, itseä suuremmista voimista puhuvin äänenpainoin. Asidefromadayn juuret ovat screamossa ja post-hardcoressa, joihin yhdistyi levy levyltä yhä enemmän tunnelmasludgen musertavaa eeppisyyttä. Vuonna 2000 alkaneesta urasta jäi käteen kolmen pitkäsoiton ja kahden ep-julkaisun lisäksi kokemukset yli kolmestasadasta keikasta ympäri Euroopan. KAPPALEET ovat liikkeisiinsä nähden juuri sopivan mittaisia, ja ne tekevät levystä kokonaisuutena tiiivistunnelmaisen ja ehyen. Yksi näistä on itäisestä Besançonin kaupungista kotoisin oleva Asidefromaday, jonka vuonna 2012 julkaistu kolmas levy Chasing Shadows on jäänyt vähälle huomiolle, vaikka kyseessä on vähintäänkin yhtä timanttinen tuotos kuin esimerkiksi Gojiran samana vuonna julkaistu L’Enfant Sauvage. 56. Vakuuttavinta levyssä on yksittäisten riffien tai kappaleiden sijaan siltä välittyvä veresliha. Chasing Shadowsin auraa synkistää sopivasti tosiasia, että se jäi Asidefromadayn viimeiseksi julkaisuksi. Vereslihalla varjojen vuoksi ASIDEFROMADAY Chasing Shadows 2012 DIVISION TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Asidefromadayn tunteikas joutsenlaulu osoittaa paitsi raskaan ilmaisun omaehtoista hallintaa myös ranskalaiselle kulttuurille tyypillistä alttiutta kantaa huolta elämän olemuksesta
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
13.-15.7.2018 JOENSUU Liput: 1 pv 79 € \ 2 pv 109 € \ 3 pv 139 € Ennakko: Lippu.fi \ Tiketti \ ilosaarirock.fi/liput CHEEK \ NIGHTWISH US Action Bronson US \ Gogol Bordello US Behemoth PL \ Night Lovell CA \ Zeal & Ardor US Lewis Capaldi UK \ Amorphis \ Apulanta CMX & Joensuun kaupunginorkesteri Stam1na \ Gasellit \ Von Hertzen Brothers Beast In Black \ Juha Tapio \ Pyhimys K-X-P \ Kube & Eevil Stöö \ Ruudolf \ Vesta Olavi Uusivirta \ Vilma Alina + more
Tunteikas renessanssityö Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 59. Kunnioitettavan uran tehneen Drudkhin yhdestoista studiolevy on tunnistettavasti esittäjänsä kuuloinen ilman että bändi kumartelisi mennyttä tai kierrättäisi sitä yksioikoisesti. Edellinen pitkäsoitto A Furrow Cut Short (2015) hätyytteli tasaisessa tappavuudessaan jo mestariteos Blood in Our Wellsin (2006) kanonisia korkeuksia. Thuriosin ärjyntä on saatu jälleen kerran upotettua yhdeksi komeaksi soittimeksi muiden sekaan. DRUDKH They Often See Dreams about the Spring SEASON OF MIST Konsensus lienee, että vaikka Drudkhin tunnustetaan olevan vielä voimissaan, tunnelmoivan mustan metallin lähettilään parhaiden päivien uskotaan jääneen viime vuosikymmenelle. Samaan hengenvetoon on, hämmentävää kyllä, todettava, että yksi yhtyeen harvoista heikkouksista on aina liittynyt juuri kappaleentekotaitoon – pitkään paahtavien teosten sydänverenvärinen lanka on päässyt välillä hukkumaan, ja varsinkin monien minuuttitolkulla toistuvien osioiden kohdalla on jäänyt kaipaamaan tiivistämisen jaloa taitoa. maaliskuuta. Drudkhin korkeatasoiseen diskografiaan ei lukeudukaan lopulta montaa lättyä, jotka olisivat They Often See Dreams about the Springiä vahvempia tai edes sen kanssa tasaväkisiä. They Often See Dreams about the Spring jatkaa edeltäjänsä kanssa pitkälti samoilla urilla. Joona Turunen Albumi julkaistaan 9. Allekirjoittaneen papereissa ukrainalaisia surmasäveliä punovien seppien ura on kuitenkin aina perustunut pienoiselle aaltoliikkeelle paitsi tyylin myös laadun puolesta. Tunnelataus on Drudkhin kohdalla aina paitsi tyrmäävä myös monipolvinen, ja riippuu paljon kuulijasta, mihin olotiloihin keskitytään. Viime vuosina vuorossa on onneksi ollut ratsastaminen aallonharjalla. Toisin sanoen yhtye maalaa musertavan melankolisia maisemia ja ammentaa tasaisesti uransa eri vaiheista välineenään tuhti, vaativan äänimaailman oikeuksiinsa päästävä tuotanto. Tällä kertaa levyn napakka kesto takaa, että kokonaisuus säilyy riittävän eheänä, vaikka loppua kohden aletaan jo hieman horjua. Kaikkiaan viidestä kappaleesta viimeinen on pienoinen akilleenkantapää, mutta muuten kappalemateriaali on edellislevyn tapaan rautaa. Bändi hallitsee lähes kaoottisesti ristiin soivat sointirankkasateet ja tekee demppauksista painokkaita, sahauksesta ja rumpupaukkeesta raakaa sekä bassosta ja koskettimista samettia. Näin sävellyksissä kyetään luomaan kuuntelusta toiseen kantavia jännitteitä. Sisäiset patoutumat saavat tässä musiikissa vimmaisen äänen, minkä lisäksi sävelissä ui usein kaihoa ja epätoivoa, joskus jopa katarsiksesta juontavaa suoranaista mielenrauhaa. Niinpä nyanssientäyteisen uljaat melodiat vetävät uhrinsa syvälle surun suohon, kuljettavat hänet pohdinnoille otollisten pengermien kautta kunnian kukkuloille ja hautaavat lopulta hiekkaan. Jylhiltä vuorenhuipuilta pakahduttaviin soliin ja armottomasta ravista hartaaseen pyhiinvaellukseen vievä dynaamisuus on tallella hienosti. Tästä renessanssityöstä saanee vuosikausiksi ja ajankohtaan katsomatta ymmärtäväisen ystävän niin kriisiin kuin onneen. Sittemmin yhtyeen lukuisille splitjulkaisuille tehtailema materiaali on ollut melko lailla moitteetonta. Tällä kertaa kaikki tämä ilmaistaan aseilla, jotka ovat aivan yhtä kuolettavassa kunnossa kuin ennenkin. Se on universaali tulkki, joka lainaa ukrainalaisten runoilijoiden kynänjälkeä, mutta siitä ymmärretään kielimuurin takia usein vain yksi asia: suunnaton intohimo, se tärkein
Akustiset kitarat ja muut black metalille epäsuotuisat piirteet iskevät yhtyeen pirtaan paljon paremmin, joten tarkemmasta omiin vahvuuksiin keskittymisestä ei olisi haittaa. THERION Beloved Antichrist NUCLEAR BLAST Mammutinmetsästys on kovaa hommaa, sen tiesivät jo muinaiset luolamiehetkin. Pääosin kopla mörssää jonkin sortin death’n’rollia, mutta etukenon sijasta meno on kallellaan verkkaiseen sludgeen ja rennosti askeltavaan stoneriin päin. Biisit ovat järjestään aavistuksen liian pitkiä ja niiden rakenteet harhailevat vähän sinne tänne. Black Royalin ote on kiitettävän napakka ja maanläheinen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että itse olen nimenomaan Ministryn aggrorunnomisen ystävä. Musiikissa voi kuulla Vovinin (1998) ja Deggialin (2000) aikaista tunnelmaa, mutta ilman niiden taikaa. Musiikkipuolella Last Sucker puhkui niin kirvelevää vihaa, että kuulijan korvia särki, AmeriKKKan’t ei niinkään. Siitähän on sopivasti tasan vuosikymmen. Beloved Antichristin kuunteleminen on kokemus, mutta nautinto se ei ole. Tätä petoa ei niin vain kaadeta, mutta kun kaadetaan, jälki on hämmentävää. Industriallegendan uusimmalla hillitöntä ryöpytystä saa osakseen Donald Trump. Tällä kertaa vastassa ei ole karvainen kärsäkäs, vaan mammuttitaudin tuloksena syntynyt heviooppera – eikä tässä oikein tiedä, mitä levyllä tekisi. Tämä saattaa värittää näkemystäni, mutta en usko uutukaisen nousevan Ministry-klassikoksi, vaikka se kelpo tuotos onkin. Yhtye selvästikin arvostaa tarttuvuutta ja saa sulautettua sitä biiseihinsä ilman minkäänlaista kosiskelua. Kokonaisuus ei hengitä, vaan paatos pakottaa sormen skip-nappulalle. Porukalla se kuitenkin onnistui: jätti ajettiin jyrkänteeltä, ruho roudattiin leiriin ja hyödynnettiin kokonansa. Tami Hintikka MINISTRY AmeriKKKan’t NUCLEAR BLAST Al Jourgensen on jälleen sotajalalla idioottipresidenttejä vastaan. Joni Juutilainen MONOLITHE Nebula Septem LADLO Ranskalaisen Monolithen omintakeinen ote death doomiin on futuristisissa scifisfääreissä seikkailun myötä jopa aavistuksen progressiivinen. Tallennemuodossa se tuskin tulee kestämään aikaa. Salla Harjula MORTIS MUTILATI The Stench of Death OMAKUSTANNE Ranskalainen Mortis Mutilati kuvailee musiikkiaan funeral black metaliksi. Multa ja pieru haisevat, mutta löyhkä on juuri oikea eikä sotke kokonaiskuvaa lainkaan. Black Royalin tuuttaus on siten harvinaislaatuista, että se tuntuu toimivan kaikkein väkevimmin raaimmassa muodossaan. Uteliaisuutta BLACK ROYAL Lightbringer SUICIDE Tamperelaisdebytantti näyttää, miten peli pitkäsoittokentällä avataan vakuuttavasti. Oopperalaulun ja metallin yhdistäminen on aina riski, mutta Therion on alan pioneeri, joka on onnistunut kombossa lukuisia kertoja. Tyylillisesti bändi sijoittuu jonnekin vanhan Alcestin ja Forgotten Tombin välimaastoon, mutta biisien terävyys ei yllä missään nimessä verrokkien tasolle. Mortis Mutilati on parhaimmillaan fiilistelyvaihteella, kun taas metallisempi tykitys kuulostaa kovin ponnettomalta ja väkinäiseltä. Kaikilta osin erittäin murea ja maukas soundi tekisi turhemmistakin kappaleista jyrääviä, mutta Black Royalin materiaali on vahvaa. Kokoonpano on löytänyt oman äänensä, joka kajahtaa ilmoille hämmentävän yhtenäisenä. Tällä kertaa laulut ovat kuitenkin dominoivassa roolissa ja hyökkäävät korville liian julistavina, ujeltavina tai monotonisina. AmeriKKKan’t on siis levy, jonka läheisin hengenheimolainen Ministryn diskografiassa on George Bushin aikakaudella tykitelty Last Sucker. Esimerkkinä tästä toimikoon säkeessään vallan ministrymäisesti puskeva mutta riehaannuttavaan tapaan kertsiin hidastuva Self-Worship. Kolmen levyn järkäleessä on periaatteessa kaikkea, mutta silti se tuntuu tyhjältä. Sanomaltaan uutukainen yltää mainitun myrkyllisyyteen ja jopa yli. Kolme tuntia ja 46 kappaletta. Pienillä parannuksilla musiikista saisi pätevää kamaa esimerkiksi Prophecyn artistien julkaisuista kiinnostuneille. Ja mikä parasta, myllytyksessä on sen verran mukavasti tarttumapintaa, että louhinta tempaa tylyydestään huolimatta mukaansa vaivatta. Vaikka temponsa on keskivertoa black metal -bändiä hitaampi ja tunnelma surumielisempi, menoa on turha sotkea funeral doomiin. Mortis Mutilatissa ei ole suuria vikoja, mutta bändin toivoisi siirtyvän hiljalleen makkarista olohuoneen puolelle. Levyn konsepti ei ole vain suurisanaisten sanoitusten varassa, vaan musiikin kokonaisvaltainen eksentrisyys, painostavuus ja pahaenteisyys – joiden ilmaisemisessa aina vähintäänkin taustalla vaanivat koskettimet ovat yhtä tärkeitä kuin kitarat – maalaavat eläväisen kuvan toisen elämänmuodon kohtaamisesta ja oman olemassaolon kriisistä. Yhtye myös höystää romuluista perussointiaan erilaisin lisukkein, vaikka kaikkia mausteita ei välttämättä edes kaipaisi. Therion-pomo Christofer Johnsson on päättänyt lyödä isoa vaihdetta silmään. Ministryn tavaramerkki, eli elementtien toisto uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, ei ole kadonnut mihinkään, mutta levystä on silti vaikea saada kunnon otetta. Lopputulema on raskas ja murskaava. Koskinen P E E R O LA K A N E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Yhtye ryskää uskomattoman raskaana, muhevana ja rankasti svengaten. A Short Tale of Antichrist -kirjan inspiroima tarina etenee lukuisten hahmojen ja laulajien vuoropuheluna. Kaiken muun varjoonsa jättävä Trumpin henkilöön suuntautuva vyörytys uppoaa varmasti livenä kuin kuuma veitsi voihin. Gothic Kabbalahin (2007) tarttuvuus loistaa tyystin poissaolollaan. On sanomattakin selvää, että Beloved Antichrist on haastava kokonaisuus. Levyn parhaaksi biisiksi jääkin sinkkuvalinta Antifa. Aavemaisella kansikuvalla tehostettu The Stench of Death on yhtyeen neljäs kokopitkä, jota kuunnellessa huomaa, että Mortis Mutilati on edelleen melko raakilemainen yhtye. Toivotaan, että tämä olisi se kuuluisa viimeinen mammutti, jonka jälkeen Therion palaisi takaisin oopperahenkiseen heviin hevioopperan sijaan. Riffit ovat todella iskeviä ja rakenteet toimivia, joten pää pysyy selkeästi pinnalla ja kuulija tajuissaan, vaikka laulu on alusta loppuun roisia rähinää eikä armoa anneta juuri muutenkaan. Seitsemännen albuminsa kunniaksi yhtye on levyttänyt seitsemän kappaletta, joista jokainen on tasan seitsenminuuttinen. Nyt soudellaan Ministryn kokeellisemmilla vesillä. Dynamiikan vaihtelu ja sävyt ylipäätään ovat levymitassa kuitenkin tervetulleita ominaisuuksia, ja Lightbringer toimii myös niiden kera erinomaisesti. Lisäksi kappaleiden nimien alkukirjaimet vastaavat aakkosten seitsemää ensimmäistä, jotka edelleen sanelevat kunkin kappaleen sävellajin. Kimmo K
Kun Satan’s Satyrsin solisti raakkuu kuin siipensä katkaissut sekakäyttäjävaris, Windhandin (nais)laulajan seesteinen noitaääni on kuin yksi soittimista, virheettömin stemmoin oikeaan molliin osuen. Esimerkiksi levyn murhemelodista huipennusta pohjustavaa depechemodemaista fiilistelyä kuulisi mielellään enemmänkin. Lord of Pagathorn on edelleen hyvä, mutta porukalta odotti jotain tajunnanräjäyttävää. Kylliksi omaleimaisen ja selkeästi keskiluokkaa paremman debyytin jälkeen yhtyeen odotti vievän ilmaisunsa entistä korkeammalle tasolle, mutta Daimono Philia jää valitettavasti tasapaksumman yleisilmeen vuoksi edeltäjänsä jalkoihin. Levyn ongelmana on kappaleiden tasapaksuus. Teemu Vähäkangas GRANDE ROYALE Breaking News SIGN Kun The Hellacopters on ollut kuopattuna jo hyvän tovin, niin onhan tätä 70-lukulaista hard rockin ja garagen veivausta kaivattu – kuka enemmän, kuka vähemmän. ja optimismia seuraa vain suurempi epävarmuus. Ei myöskään löydy juuri parempaa musiikillista kaamoksenestolääkitystä kuin tämän ikiaikaisen kalifornialaispörinälauman tuotanto. Nyt näitä bändejä yhdistää kotipaikka Virginian lisäksi hyvin epätasainen splittilevy. Sävellyskynän terävöittämisen lisäksi yhtyeen ilmaisun toivoisi olevan entistä dynaamisempaa ja rikkaampaa. Raiskaajan verinen loppu uhrin värkin toimesta, ihmissusien tunne-elämä ja kritiikki työnteon ja kulutuksen suhteesta ovat vain kolme viidestä hieman hämmentävästä aiheesta, joita biiseissä käsitellään. Biisit ovat kymmenen minuutin päätösjunnausta lukuun ottamatta melko lyhyitä ja pelkistettyjä parin kolmen riffin ryppäitä. Omintakeisesta, hyvin toteutetusta ja viihdyttävästä sisällöstään huolimatta Roll for Initiative kuulostaa hieman liikaa yhdeltä möykyltä. Levyn mitta jää puoleen tuntiin, mikä on ihan hyvä, sillä ei tätä nyt määrättömästi jaksaisikaan. Joni Juutilainen POP EVIL Pop Evil ENTERTAINMENT ONE Yhdysvaltojen Michiganista ponnistava Pop Evil lupailee valitsemansa nimen perusteella kontrasteja. Annika Brusila FU MANCHU Clone of the Universe AT THE DOJO Eipä tule mieleen montaa raskasta rockia jyystävää yhtyettä, joiden tahtiin tekisi mieli hypätä totaalisen taidoitta rullalaudalle – tai vähintäänkin limbohommiin. Biisimateriaali on sinällään ansiokasta, mutta tajunnanräjäyttävää rallia ei löydy. Eyehategod kuuluu, kun nelikko ruhjoo genrensä punkimmassa päässä. Bändin biiseissä on tempoa ja kuraa, jonkinlaista pidättelemätöntä punkin ja bikerdoomin sekasotkua. Vanha loistava Alucard vedetään AD2018-versiona viiltäväsoundisella psykobillystoner-otteella. Kurimusta pyritään ylläpitämään riffien sijasta jylhillä ja kieroilla melodioilla, jotka jäävät kuitenkin pitkässä juoksussa mitäänsanomattomiksi. Runttaavien riffien vanavedessä viisikko osoittaa hallitsevansa oivan harmonisoinnin. Koskinen HIGHRIDER Roll for Initiative THE SIGN Heavy metalin sanotaan olevan miehistä musiikkia, ja Highriderin debyyttiä kuunnellessa tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Vaikka eihän sota ole ennenkään yhtä miestä kaivannut. Hyvin orgaanisella soundimaailmalla siunattu albumi antaa ensimmäisen kovan näyttönsä kolmannella kappaleella Ghosts Among Us, joka on aika helvetin vihainen vetäisy. Grande Royale tuuttaa aika lailla samaa kamaa kuin kopterit kypsemmällä iällään, ja levyn taustajoukoissa on häärinyt itse Nicke Andersson. Jatkossa missio vaikeutuu entisestään, kun genren kovimpiin solisteihin lukeutuva Hellwind jätti yhtyeen. Vaan kyllä mieskin voi olla tunteva olio, ja tätä puolta yhtye tuo esille niin vauhdilla rullaavan, punkahtavan huutohevinsä teksteissä kuin oudon kiehtovalla tavalla kappaleisiin ympätyissä kosketinujelluksissa. Yhtyeen luonteesta kertoo paljon seikka, että kuuntelin levyä noin kymmenen kertaa niin sanotusti päin helvettiä ja se toimi silti. Mega LORD OF PAGATHORN Daimono Philia WOODCUT Harva muistaa mainita vuonna 1992 Rovaniemellä perustetun Lord of Pagathornin Suomen vanhimmista aktiivisista black metal -yhtyeistä puhuttaessa. Fu Manchu tuo helpotusta, oikeasti. Kitarasoolot on mallinnettu 70-luvun KISSiltä, tamburiini raikaa ja etupotkua riittää. Levy lähtee liikkeelle kohtuullisella energia-annoksella. Doomimmassa päässä taas kuulee jossain määrin Triptykonin yksinkertaistettuja kaikuja. ARVIOT 61. Toki levy-yhtiön lähettämä promoalbumi vaikutti dramaturgisesti eriskummalliselta: kiekko alkoi kolmella alle kolmiminuuttisella reipastetulla, jonka jälkeen tarjoiltiin 18-minuuttinen jamittelu, joka taas antoi jälleen tilaa lyhyelle biisitriolle. Ja miksipäs ei olisi, sen verran pahoinvoivaa sludgea miehet oksentavat. Satan’s Satyrsin osuus on pettymys. Yhtyeen soundi ja soittotyyli on hyvin autenttisen kuuloista, pehmeänrullaavaa menoa. Matti Riekki SOYUZ BEAR Black Phlegm ZANJEER ZANI Nämä ranskalaiset herrasmiehet eivät ilmeisesti tissuttele punaviiniä sivistyneesti hienostuneessa seurassa, vaan ryyppäävät raskaasti Eyehategodin merkeissä. Biisin lopussa kuultavat kuorot ovat mainio lisä, ja samaa ”kokeilullisuutta” jää kaipaamaan levyn muihinkin kappaleisiin, jotka tarvitsisivat yllätyksellisempiä irtiottoja. Kahlasin älppärin kerta toisensa jälkeen läpi sellaisenaan ja sen kummempia kummastelematta. Ei siksi, etteivätkö naiset osaisi, saisi tai voisi soittaa päällekäyvää metallia, vaan siksi, että ilmaisunsa tihkuisi muunlaisia hormoneita ja tunteita kuin testosteronia ja aggressiivisuutta. Koko levyn pilaa sen päättävä Ain’t That Lovin’ You, Baby. Maailma tuntuu päivä päivältä raskaammalta paikalta. ”Ne nyt vaan halusivat tehdä tämmöisen.” Lopullisella albumilla Il Mostro Atomico -mammutti on sijoitettu päätöspalaksi, mikä käy jo hieman enemmän järkeen. Tähän lienevät syinä vähäinen elämöinti medioissa sekä verkkainen julkaisutahti – yhtye puski ensimmäisen levynsä Necros Philian vasta nelisen vuotta sitten. Satan’s Satyrsissa puolestaan bassottaa ja laulaa Electric Wizardin Clayton Burgess. Se on bluesrenkutus perussoololla, enkä keksi yhtään hyvää syytä sen olemassaololle. Joona Turunen WINDHAND/SATAN’S SATYRS Split RELAPSE Satan’s Satyrs roiskaisi itsensä männävuosina suoneeni omaleimaisen likaisella, hikisellä ja piiskaavalla arroganssillaan. Yhtyeen tyyli seilaileekin modernista raskaasta rockista hillittyyn pophenkisyyteen. Molemmat ovat olleet anteliaita levyjulkaisujen suhteen, joten vertailupohjaa riittää. Yhtyeen melodiantajussa ja otteissa on yhtymäkohtia myös ensilevyn aikaiseen Foo Fightersiin, joten perustaso on vahva. Windhandin muhkea Old Evil pörisee, jyystää ja kaartaa. Kimmo K. Debyyttinsä on varsin onnistunutta ruhjomista, mutta seuraavalle tuotokselle olisi hyvä saada vähän lisäsyvyyttä, ettei Soyuz Bear jää vain yhden tempun sirkuskarhuksi. Kahdestoista plattansa jatkaa tuttua menoa tutuin asein, ja onneksi niin. Levyyn tekisi kuitenkin mieli palata enemmän, jos se jäisi korviin kummittelemaan myös vaikuttavina yksityiskohtina. Sitä kuuntelee mielellään, vaikka sävellykset olisivat hiukan heppoisempiakin. Se toimii yksinkertaisuudessaan ja koulukuntaisuudessaan (taikka niistä huolimatta).13-minuuttinen Three Sisters taas on sulokasta savessasoutamista. Lienee ihan sama, missä järjestyksessä näitä tennarin alle käyviä ralleja soittelee. Siksi heitä tulee rakastaa. Valitettavasti levyn toisella puoliskolla yleistyvät popelementit eivät elävöitä kokonaisuutta vaan ovat niin persoonattomia ja kepeitä, että yhtye menettää jo valmiiksi melko vaatimattoman momentuminsa. Breaking News ei ehkä ole sitä omaperäisintä rämistelyä, mutta hankala siitä on löytää vikojakaan. Kumma kyllä ehdin jo kiintyä ”alkuperäiseen” versioon. Piirien sisäsiittoisuudesta kertoo, että Windhandin jäsenistössä on Coughia ja exAlabama Thunderpussya. Albumi on mukavaa kuuntelumusiikkia, joka löytää liian harvoin oikean paikan ja ajan. Grande Royale jytistelee menevään tapaan ja hyvällä meiningillä. Windhand puolestaan on vakuuttanut raskaansarjan doomroikuttajana, joka mehustaa ruhosta nesteet niin jämäkällä alavirepaineella, että aika seisahtuu ja ennenaikaiset kuolinkellot sen kuin pauhaavat menemään. Yhtyeen selkeä tavoite on luoda musiikillaan omanlaisensa todellisuus, ja tässä se onnistuukin. Lähtökohdiltaan hieman teennäinen, silti eittämättä kiehtova Nebula Septem on sisällöllisesti pätevä mutta tylsähkö tekele. Kiekko onkin äänimaailmaltaan sekä soittoja laulusuoritteiltaan erinomainen. Näin ainakin, mikäli saatekirjettä on uskominen. Succubus on parempi, lähes marssirytminen julmailu. Juuri tällaisena, vähän hönttinä, pössynrentona ja reaalimaailman murheista irrallisena Fu Manchuni haluankin
Conqueror’s Oath on tasaisen laadukas kokonaisuus ja kaikkea sitä, mitä hyvältä heavy metal -levyltä haluaa: melodraamaa, tarttuvia melodioita ja kiihkeää tunteenpaloa. Toinen kohokohta Outlive Them All tempaa mukaansa varhaista Helloweenia muistuttavalla pikatulituksella. Kuulostaako sekavalta. Vuonna 2009 perustettu poppoo pistää pihalle neljättä kokopitkää, minkä lisäksi plakkarissa on iso liuta pienempiä julkaisuja. Joukkoon on sotkettu punkahtavaa kimppahoilotusta, Type O Negative -gootteilua, rehellistä perusheviä ja jopa candlemassmaista doompaatosta. Laulaja Jake Rogersin väkevä tulkinta sopii eeppiseen kappalemateriaaliin täydellisesti. Raskaimmillaan herrat jyräävät kuin Crowbar, ja keveimmilllään ote on kuin Depeche Modella. Lisätään mukaan vielä loppuaikojen Sacred Reich, ajoittaista laulusoundia myöten. Infernon sivuille tämä ei sinänsä kuuluisi, eikä bändin soundissa tai sanoituksissa ole tarpeeksi omaperäisyyttä, että paikka löytyisi oikein edes erikoisuuden vuoksi. Twitching Tongues rikkoo rajoja varsin ennakkoluulottomasti, mistä hatunnosto, mutta äkkijyrkät musiikilliset käännökset eivät mene sovitustaidosta huolimatta aina ihan putkeen. Mikko Malm P A U L B LA C K simateriaalia, ja jossain kohdin hommassa alkoi olla jo jotain logiikkaa. Sekametelisoppaa voisi verrata System of a Downiin, joskin Twitching Tongues on paljon raskaampi eikä läheskään niin ADHD. Levyllä liikutaan keskitempoisesta tuplabassarijyräämisestä rivakkaan blastbeattulitukseen. Aihe natsaa kuolobändille kuin naamio keskiajan ruttolääkärille. Hiljalleen aivot alkoivat jäsentää biiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Hämmentävä ja alkuun varsin ärsyttäväkin levy. No, sekavalta kuulosti levykin parilla ensimmäisellä pyöräytyksellä. Ihokarvatkin meinaavat reagoida. Drive by Wirella on hyviä riffejä ja hyvä buugi, mutta sen biiseissä voisi olla hiukan enemmän suoraviivaista iskevyyttä. Orkesterin kyky luoda melodioita ja etenkin tuplakitaraharmonioita on ilmiömäinen. Sitä ryydittää esimerkillisen nautinnollinen soundimaailma, jonka perinnetietoisuus osuu tyylillisesti kohdalleen ja toimii linjassa bändin tatsin kanssa. Salla Harjula DRIVE BY WIRE Spellbound ARGONAUTA Vuosikymmenen psykedeelissävytteisen stonerin parissa operoinut hollantilaisyhtye tarjoaa erinomaisen maukasta soitantaa. Tätä Árstíðir kuitenkin tarjoilee. Tätä levyä ihmetellessä voi kuvitella, että runsaudenpulaa on ehkä ollutkin. Musiikillinen pohja on metallisessa hardcoressa ja raskaassa stonertyyppisessä riffittelyssä. Akustispainotteista indiefolkpoppia. Esimerkiksi balladi Long Gone on kaikessa juustoisessa naiiviudessaan ja paisuttelussaan loppujen lopuksi hyvä, melkein stadionosastoa. Aivan tyylipuhtaasta deathistä ei voida jutella, sillä Throne of Heresy hyödyntää raastossaan myös mustan metallin raakaa ja kylmämelodista ajoa. Ehkäpä et. Näissä kohdin, kun meno on mukaansatempaavaa, ollaan jo erinVISIGOTH Conqueror’s Oath METAL BLADE Visigothin kolmen vuoden takainen debyyttilevy Revenant King lupasi hyvää, eikä Conqueror’s Oath todellakaan petä odotuksia. Ei nimittäin tule mieleen yhtäkään metalligenreä, jota tässä ei sivuttaisi. Kuuluisa ”se jokin” jää kuitenkin uupumaan. Äänimaailmasta on parhainakin hetkinä orgaanisuus häiritsevän kaukana. Soundeissa on rapsakkuutta ja kirkkautta, eikä möyry ole todellakaan sitä visvaisinta laitaa. Tami Hintikka ÁRSTÍÐIR Hvel SEASON OF MIST Mitä odottaisit kohtalaisen tuntemattomalta islantilaiselta bändiltä, joka on saanut kodin lafkalta, joka on kaitsenut esimerkiksi Morbid Angeliä, Mayhemiä, Dillinger Escape Planiä ja Rotting Christia. Sekaan on viljelty puheosuutta ja mahtipontista puhdasta laulua, jotka lisäävät levyn sävykkyyttä. runsaanlaisesti ja kuljetuksissa on paikoin hienoa majesteetillisuutta. Monin kohdin bändi saa kappaleisiinsa sellaista terävyyttä, että päästään jo maukkaan soiton ja hyvän svengin yläpuolelle. Silti, illalla pitkän päivän jälkeen rauhoittuessa tätä kuuntelee ihan mielellään. Salt City ei ehkä kuulu albumin parhaisiin raitoihin mutta tuo kevyemmällä boogierokkauksellaan mukavaa vaihtelua kaiken mahtipontisuuden keskelle. Kitarat melodisoivat Musiikissa on läpi levyn myös ilahduttavaa vapautuneisuutta, jonka yleinen latteus kuitenkin melko lailla mitätöi. Decameron on levy, josta ei periaatteessa löydy moitittavaa, ja tähtihetkiäkin löytyy. Teemu Vähäkangas THRONE OF HERESY Decameron THE SIGN Kolmanteen levyynsä ehtinyt ruotsalaiskvintetti tarjoilee monipuolista modernia kuolometallia. Erilaiset musiikilliset osa-alueet ovat kuitenkin sinällään hämmentävän hyvin hallussa, melodiantajua myöten. Kyseessä on teemalevy mustana surmana tunnetun ruttoepidemian kauhuista. Joona Turunen TWITCHING TONGUES Gaining Purpose through Passionate Hatred METAL BLADE Los Angelesista tuleva Twitching Tongues vaikuttaa varsin tuotteliaalta porukalta. Mainitusta paras esimerkki on levyn tarttuvinta antia edustava Warrior Queen. Vaikka levyn alkupuolen meno on mukiinmenevää ja yhtye ilmaisee itseään sekä itseluottamuksella että melko monipuolisesti, kolmivarttinen kärsii kokonaisuutena kliseisyydestä ja jää kovin kesyksi. Voi olla että vuoden päästä tätä ylistetään crossoverin uudeksi tulemiseksi, vaikka epäilen. Viimeistään väkevänä puskeva örinä kuitenkin varmistaa, mitä genreä tässä edustetaan. Yhtyeen perinneheavy ammentaa vaikutteita niin uuden aallon brittihevistä kuin Manowar-henkisestä tosimetallistakin. Etenkin viulupainotteiset biisit kuten Someone Who Cares tai Fridthaegingin antavat pilkahduksia jostain hyvinkin kauniista ja kiinnostavasta. Hvel on omassa genressään enimmäkseen ihan viehättävä levy. Puoliksi englanniksi, puoliksi islanniksi laulava bändi erikoistuu akustisen kitaran säestämiin, hillitysti vaimennetuilla rummuilla rytmitettyihin ja viululla höystettyihin lempeisiin balladeihin. Kappaleiden pituudet vaihtelevat alle neljästä päälle seitsemään minuuttiin ja niihin on saatu mahdutettua mukavasti vaihtelua
VOLBEAT • THE SOUNDS • FRENCH MONTANA ASKING ALEXANDRIA • THE HUNNA • SUPERORGANISM LAURI TÄHKÄ • MOKOMA AKUSTISENA PROPHETS OF RAGE • BIFFY CLYRO • ANTTI TUISKU ARCH ENEMY • MESHUGGAH • PVRIS • NOAH CARTER ATOMIROTTA • EVELINA • VESTA + paljon lisäyksiä luvassa! #provinssi • provinssi.fi THE OFFSPRING • RUN THE JEWELS • CHEEK DISCO ENSEMBLE • BASEMENT • GETTOMASA JENNI VARTIAINEN • MOKOMA • PYHIMYS • SAMULI EDELMANN & Orkestra Suora Lähetys Kaikki lipputyypit nyt myynnissä • provinssi.fi/liput
Pitkään kypsytelty platta etenee pitkälti neljän vuoden takaisen Redeemer of Soulsin viitoittamalla tiellä. Tänä aikana death metal oli kokenut evoluution, ja niinpä tuon hybridimoottorilla suhisevan pedon kelkkaan hypättiin paluulevy Resurrection Macabrella vuonna 2009. Näyttää lujasti siltä, että kuolohommissa konkarit yksi toisensa perään tekevät ansiokasta paluuta. Loput biisit, The Lost Boy ja The Peace, ovat Miss You’n tapaan tunnelmaltaan todella väkeviä, ja mikä parasta, ne istuvat alkuperäiseen konseptiin kuin sirkkelinterä nivusiin. Olkoonkin, että nyt puhutaan Blackie Lawlessin mielestä. ReIdolized on siis uusioversio 25 vuotta sitten julkaistusta, ehdottomaan legendaluokkaan kuuluvasta The Crimson Idol -teemakiekosta, joka on kestänyt ajan hammasta loistavasti aina näihin päiviin. Muinaisen Black Sabbathin, Hawkwindin ja lopulta Monster Magnetinkin mieleen tuova suriseva psykedeliabluesheavy saa lakonisesti mutta kylmän itsetietoisesti laulavasta neitosesta mainion kierteen. Onkin perin nurinkurista, että death metalin kultaisen periodin tärkeimpiin edistäjiin kuulunut hollantilaisryhmä palaa vanhaan tuttuun ilmaisuunsa. Heti kärkeen tehdään selväksi, että ryhmä palaa klassista Testimonya ja tätä seurannutta Spheresiä ristisiittävään tyylittelyyn. Se tuo viimein saman katon alle peräti kuusi uutta kappaletta, jotka kuuluivat alkuperäiseen konseptiin, mutta joita ei julkaistu varsinaisella The Crimson Idolilla. ”We are timeless… We are ageless!” Patrick karjuu korvaani. Miehistö on pantu vaihtoon. Kuten valtaosa uuden aallon kyhäelmistä, albumi oli kovin lattea. Laulajatar julistaa sävykkäästi ja palavalla fiiliksellä. Sitä vain sattui mädättämään Mamelin tunnistettava murina. Yrityksessä onnistuttiin – tosin negatiivisessa mielessä. Multi Dimensionalin tavaramerkilliselle riitasoinnulle perustuvaa kitaraharmoniaa vauhditetaan klassisella kuololaukalla. Filmi on faneille takuulla tärkeä, mutta sisältönsä puolesta se ei ole muuta kuin yksittäinen henkilökohtainen mielikuvakollaasi siitä, mitä The Crimson Idolin musiikki ja tarina tuovat mieleen. Ja vihdoin nimittäin lähtee. Mikko Malm W.A.S.P. Mutta mikäs minä olen sanomaan vastaan herra Blackie Lawlessille. Löytyi kiihkeitä blastbeatejä, deathcoresta tuttuja breakdown-kohtia ja kappalerakenteiden hahmottomuutta. Siitä löytyy niin mahtipontisuutta, äkkivääriä käänteitä kun romanttista unelmaakin. Pieni kauneusvirhe omaan korvaani on Astral Projectionin robottilaulu, mutta tämäkin ralli hoidetaan lopulta kuolojolkotellen kotiin. Tomi Pohto A N D R E A B E C K E R S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. ReIdolized: The Soundtrack to the Crimson Idol NAPALM Lähtökohtaisesti on vähintäänkin epäilyttävää nauhoittaa ja julkaista uudestaan metallimusiikin merkkipaaluihin lukeutuvia albumeita. Lopputulemana on vanhalle liitolle kumartava, silti raikkaanmoderni deatheepos. Avausja nimikappale luo seesteisiä tunnelmia kauniin johtomelodian avulla. Doctrinekaan (2011) ei tuonut genreen uutta toimintatapaa. Menon tunnisti ajoittain Pestilenceksi, mutta kuloja sytyttävä kipinä oli sammunut ajan pyörteisiin. ReIdolizedin suurin helpotus on nyky-W.A.S.P:lle ominaisen kireäksi kompressoidun yleissoundin puute, tai ainakin sen vähäisyys. Uusitut soitto-osuudet puolestaan eroavat ainakin päällisin puolin hyvin vähän originaalista, mikä sekin plussaksi luettakoon. Vanha aisapari, kiertämiseen tympääntynyt Patrick Uterwijk on korvaantunut uudella kitaristilla, Calin Paraschivilla. Siksi uudelleenäänittäminen tuntuu entistä erikoisemmalta. Mameli karjuu jotain mikrokosmoksista ja livauttaa väliin neojazzsoolonsa. Mitenkään muita soittajia väheksymättä huomioni kiinnittyi tällä levyllä eritoten Jonni Tanskasen tyylikkäisiin melodisiin bassokuvioihin, jotka luovat kappaleisiin ihan uuden ulottuvuuden. Kun Hadeon kellottaa vain hiukan alle 40 minuuttia, jää nälkä, joka tyydyttyy vain uudelleen playtä painamalla ja lopulta vanhan tuotannon esiin kaivamalla. omaisen äärellä. Eksistentiaalinen ja melankolinen Etsijän elinehto vaeltaa syvissä vesissä mutta ei muutu missään vaiheessa turhan raskassoutuiseksi. Vaikka otteissa on paikoin hiukan epämääräisyyttä, turhia hoilotuksia tai lallatteluja ei ole onneksi jätetty sotkemaan levyä. Piristysruiskeet teemalevyn ja kitaristinvaihdoksen merkeissä on koettu ja bändi lähestyy nyt kuulijoitaan ilman yllätysmomentteja. Levy on täynnä iskeviä biisejä. Uskon nyt joka sanan. Kappaleet pysyvät järjellisen mittaisina ja yhtye pitäytyy erossa päättömästä huuruilusta, vaikka ilmaisun ympärillä leijuukin tanakka usva. Koskinen MALADY Toinen toista SVART Vuonna 2010 perustettu Malady vaalii progressiiviseen rockin perinteitä 70-lukulaisen lämpimän äänimaiseman ja hienosyisen sävellyskynän kautta. Jaakko Silvast JUDAS PRIEST Firepower SONY Kohta 50 vuotta täyttävä brittilegenda on tiputellut levyjä harvakseltaan nahkakuningas Rob Halfordin paluun jälkeen: Firepower on viidentoista vuoden periodilla vasta neljäs studiojulkaisu. Toki ReIdolizedilla on muutakin kuin kaupallinen funktio. Vuoden 2015 nimikkodebyytti oli jo erittäin laadukas kokonaisuus, mutta tällä kertaa ryhmä on lyönyt uuden vaihteen silmään ja laajentanut palettiaan entisestään. Laulu sisaruksille on Taipuvasta Luotisuorasta tutun Esko Grundströmin sävellys, joka toimii lyhyenä välisoittona ennen funkhenkistä Tiedon kehtolaulua, jonka keinuva ote maukkaine Minimoogkuvioineen luo mukavaa svengiä. Obsideolla (2013) tampattiin jo tykimmin, vaikka silläkin kulminoituivat monet nykyaikaisen death metalin ynseät lainalaisuudet. Pöytähän siinä oli puhdistettava. Eltaantuneisiin kierrätyshommiin Mameli ei ole kuitenkaan sortunut. Mikään näistä palikoista ei sovi tämän porukan lelulootaan, ja lopputuloksena oli muodollisesti pätevää mutta päälleliimatun kuuloista scifikuoloa. Tässä piileekin Maladyn vahvuus: se osaa luoda sävellyksiinsä luonnollista soljuvuutta, jolloin ne virtaavat läpi kuulijan mielen leppoisasti. Ehkä tämä oli se piristysruiske, jota Pestilence olisi kaivannut jo lähes vuosikymmen sitten. Kunnianhimoinen yritys veivata lähes kolme vuosikymmentä sitten luotu oma soundi modernimmaksi epäonnistui. Mameli nakkasi jazz death -uraa uurtaneen Spheres-levynsä (1993) kiertueen jälkeen kepit ullakolle. Riffit ovat yksinkertaistuneet ja niiden annetaan syöpyä sopivan toiston myötä takaraivoon mukavan oldschoolisti. Tämä koettiin jo Testimony of the Ancientsillä (1991), kun alusta asti yhtyettä luotsannut nokkahahmo Martin van Drunen kaikkosi riveistä juuri ennen klassikon äänityksiä. Levy soi kuin automaattiohjauksella. Edellä mainostettu Nurja puoli on levylle mitä parhain päätös. Fanit heräsivät keikoilla vasta Land of Tearsin nuotteihin. Samalla toistuu tuttu kuvio: Mameli kaivaa muutoksesta voimavaran. Alkoi 16 vuoden levytystauko. Viidestä kappaleesta koostuvan teoksen tukipilarina seisoo 22-minuuttinen Nurja puoli, joka tuntuu lipuvan ohi hetkessä. Rainaa varten kuvattiin aikoinaan tuntitolkulla materiaalia, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Suoraan sanoen… olisiko tarvinnut nytkään. Kimmo K. Se kuulostaa modernilta mutPESTILENCE Hadeon HAMMERHEART Patrick Mameli oli taas erikoistilanteen äärellä. Tai no, raidoista kolme, Michael’s Song, Hey Mama ja Showtime, ovat alle kaksiminuuttisia välikkeitä, ja sinällään upea Miss You julkaistiin jo edellisellä W.A.S.P.-studiolevyllä, vuoden 2015 Golgothalla. ReIdolizedin juhlapainoksessa on mukana dvd, jolta löytyy The Crimson Idol -saagaan linkittyvä samanniminen elokuva. Blastejä kuullaan vain siirtymissä, ja uusi kannuttaja, romanialaislähtöinen Septimiu H?r?an paukuttaa kuin 2.0-päivityksen saanut alkuperäisrumpali Marco Foddis. Örinät lähtevät kuin silloin joskus
Kun nämä kaksi tyylilajia naitetaan keskenään ja mukaan ympätään hyvinkin tummanpuhuvaa tunnelmaa, kappaleista saadaan uhkaavan oloisia ilman, että sitä olisi haettu massiivisen brutaaliuden kautta soundeissa, riffeissä tai rumputykityksessä. Anguishin meno on sen verran linjakasta ja osaavaa, että siitä pitäisi innostua enemmänkin. Tässä ei ole sinänsä mitään logiikkaa, sillä harvemmin näin tulee tehtyä muiden mantujen kohdalla. Ilotulituksen vastapainoksi bändi heittäytyy paikoin totuttua synkemmäksi ja pelkistetymmäksi, mikä monipuolistaa levyn ilmettä. Vaikka biisien pohjavire lepää tanakasti death metalissa, mukana on reilu kourallinen vaikutteita hitaammasta, doomiin pohjautuvasta laahauksesta. Tavallaan tässä tipahdetaan useampaankin väliin. Riffeissä on iskuvoimaa ja tarttuvuutta, mikä on itselleni aina se olennaisin tekijä. Kenties kyseessä on haikailu edes hieman eksoottisemmalta tai omaperäisemmältä kuulostavan musiikin perään, sillä äärimetallin tasapaksuus on usein hukuttavaa. En osaa kommentoida, onko uutuus fanille odotuksen väärti, mutta pidän levystä. Kari Koskinen FUNERAL WINDS Sinister Creed AVANTGARDE Hollantilainen Funeral Winds tykittelee neljännellä pitkäsoitollaan raakaa black metalia vahvasti vanhan Mardukin ja Dark Funeralin hengessä. ta perinteitä kunnioittavalta ja itsevarmalta. Mega CRESCENT The Order of Amenti LISTENABLE Lähi-idästä tulevilta yhtyeiltä odottaa usein paikallisen melodiavärin kuulumista. Meno muistuttaa osittain jopa Necros Christosia. Petrausta on saatu erityisesti toteutukseen, sillä Catacombsin soundi on pirullisen tuhti, raskas ja tummasävyinen. Frostin monipuolisuudesta bändi on uuttanut sointiinsa lähinnä tervanjuonnin, riipivät kitarat ja tomwarriormaiset ynähdykset. Sekaan on heitetty sentencedmäisen synkkää melodiamaisemaa. Egyptistä tuleva Crescent tyydyttää näitä tarpeita vain puoliksi. Myös Behemoth on relevantti vertailukohta. Mitäpä muuta tässä tarvitaan. Jämptisti koottu, raskas ja insinöörihenkinen viipalointi on pääosin nopeaa ja soundi modernisti napakka. Synkkyys ja musertavuus ilmenevät pitkissä, sovituksiltaan jopa hahmottomissa kappaleissa kieltämättä hyvin. Bändin voikin heittää melko huoletta samoille konnuille Nilen ja Melecheshin kanssa, joskin astetta yksioikoisempana. Esimerkiksi Cursed Is This Pantheon of Flesh yhdistelee taitavasti hektistä sahausta ja deathmetallisempaa keskitempojunnausta. Nämä ja levyn liiallinen kesto (tunti) notkauttavatkin arvosanaa kirveen verran. Kaikesta henkii modernien vivahteiden tietoinen hylkiminen, missä ei ole sinänsä mitään paheksuttavaa. Useamman todennäköisesti ikoniseksi muodostuvan hymnin seasta löytyy pari täytepalaa, jotka bändiä rakastavankin on pakko tunnustaa. Yhtyeen black ja death metalia yhdistelevä vyörytys taipuu raa’asta blastnakutuksesta mahtipontisesti jylhistelevään paisutteluun. Ammattimiehet toimittavat asiansa sujuvasti, mutta levyn käyttöikä jäänee valitettavan lyhyeksi. Mistään nuupahtamisesta ei kuitenkaan voi puhua: soitannollinen vääntö on tiukkaa, eikä varsinaisia slovarielkeitäkään esitetä kuin päätösbiisi Sea of Redissä. In the Cremation Ground on kuin karkeaa santapaperia, joka ei raasta korvakäytäviä verille mutta vie niiden karvat mukanaan. Levy vaikuttaa loputtomalta pötköltä sinällään kelpoa ja kunnianhimoista kahden kitaran mourua, jonka riffit ja valittavat liidit valahtelevat korville toinen toistaan masentavammin. On pienoinen ihme, jos mikään levy-yhtiö ei nappaa tätä orkesteria. Valitsemillaan konsteilla Anguish tahkoaa kyllä tinkimättömästi. Se ei luota pelkästään monotoniseen blastbeatiin vaan heittää sekaan Venomja Bathory-vaikutteista, räkäisempää ja ilmavampaa kohkausta. Ruotsalaiskopla on jyystänyt Celtic Frostin jyräämää polkua jo vuosikymmenen, mikä kuuluu vankkana osaamisena. Aadolf Virtanen ANGUISH Magna Est Vis Siugnah HIGH ROLLER Anguishin kolmas levy tarjoaa kuusi pitkää kappaletta mustanpuhuvaa doomia. Koskinen ATOMWINTER Catacombs TROLLZORN Lisää mursketta kuolometallimarkkinoille. Kokonaisuus ei ole kuitenkaan tarpeeksi uljas ja mieleenpainuva. Mutta jos alkaa kyllästyä jo yhden biisin aikana, koko levyn kuunteleminen ei ole erityisen innostava operaatio. Pienoisella tarttuvuuden lisäämisellä tai henkimaailman asioiden mukaantulolla lopputulos voisi kuitenkin olla vieläkin vaikuttavampaa. Yhtye ei ole pitänyt turhaa kiirettä, sillä edellinen pitkäsoitto ilmestyi vuonna 2007. Vaikka At the Mountains of Madness ei ole täydellinen levy, se on perustuksiltaan jämerää laatua ja luo toivoa tulevaisuuteen. The Twelth Gaten Bolt Thrower -leadit maalailevat myös hienosti. Aivan oikein, hyviä biisejä. Tuotannollisesti levy on viimeisen päälle viilattua, epäinhimilliseksi puunattua suoritusta. Kolmatta pitkäsoittoaan julkaiseva Atomwinter on kehittynyt levy levyltä kohti varmaotteisempaa mättöä, ja kyllähän tätä kelpaa luukutella. Parhaimmillaan The Order of Amenti kuulostaa samalta kuin Egyptin pyramidit näyttävät. Vaikka yhtye ei ole omaperäisimmästä päästä, sillä on taito tehdä äärimmäisen tarttuvia kappaleita. Sivukorvalla kuunneltuna Atomwinter on oikein toimivaa rytkettä, mutta tarkempaa kuulokefiilistelyä se ei lukemattomien kaltaistensa tavoin oikein kestä. Mikko Malm CYNABARE URNE In the Cremation Ground HELTER SKELTER/REGAIN Duona operoiva Cynabare Urne ei ole lähtenyt vöyhöttämään tekemisistään oikein missään, eikä julkaisujenkaan kanssa tunnu olevan suurempaa kiirettä. Saako sanoa, että ihan jees. Hitaasti hyvä tulee -mentaliteetti kuuluu positiivisesti myös musiikissa, sillä tymäkkä kokonaisuus on valmista vanhakantaista death metal -vyörytystä, jonka laatuun on taatusti vaikuttanut myös kaksikon Koskela– Köykkä pitkä kokemus lukuisissa eri kokoonpanoissa. Hieman silti pitää napista sävelmien tappoprosentin heikkoudesta, sillä materiaali tahtoo valua korvista samoin tein. Tavallaan tämä on aika lähellä tributointia, mutta koska bändi etenee kapeahkossa ilmaisuputkessa, suorasta apinoinnista ei voine puhua. Asialla on myös kääntöpuolensa, sillä rumpali menisi koneesta ja eloa on vaikea löytää. Jonkinlainen tunnepohjan epäsuhta bändin raskaasti vellovan doomsoinnin ja blackmetalliseen ärinään kallistuvan laulun välillä kuitenkin on. Esimerkiksi tunnelmallinen balladi Before the Night Is Done ja intensiivinen speed metal -jytky Beasts of Prey osoittavat ryhmän taidot. Bändin tunnusomaiset peruselementit ovat tallessa majesteettisia herkkumelodioita, tuplakitaratulitusta, tuplabassareita, heavy metal -aapisesta reväistyjä lyriikoita ja edelleen jumalaisen Halfordin kohtalokasta tulkintaa myöten. Lähi-itä kuuluu sävymaailmassa jonkin verran, mutta tätä lajia voisi säveltää rohkeamminkin. Kimmo K. Hurjimmillaan käydään jopa loisteliaan Painkillerin äkäisyystasolla, mutta pääpiirteittäin vauhti säilyy maltillisena. Tämä lienee yhtyeen tavaramerkki ja jossakin mielessä koko homman juju, mutta jotenkin kombinaatio ei pidemmän päälle toimi, etenkään kun biisien dynamiikka on aika minimaalista. Kuulijakin eksyy sisimpäänsä, vähän tuskallisella tavalla tosin. Isoimmillaan meininki on todella isoa, kuten vaikkapa eeppinen päätösraita In the Name of Osiris osoittaa. He ansaitsivat sopimuksen. Ensimmäiseen kahden biisin julkaisuun meni perustamisesta reilu vuosi, ja puolitoista vuotta tästä julkaistaan seuraavat neljä kappaletta. Vaikutteita löytyy niin uuden aallon brittihevistä kuin raskaammasta jenkkipowerista tyyliin Iced Earth. Ep on todella kuivasoundinen ja selkeä, ja samaa voi sanoa jokaisesta instrumentista repiviä murinoita myöten. Juuri omanlaisensa konstailemattomuus tekee Cynabare Urnesta tuotantoa myöten tehokkaan. Pääosin keskitempoisesti jyräävä vanhan liiton death metal toiminee jokaiselle Graven, Asphyxin ja Bolt Throwerin ystävälle, mutta ei tässä lopulta mitään erikoista tarjoilla. Tällä kertaa tullaan Saksasta, vaikkei sitä osaisi päätellä soundista. Priest palaa useammallakin raidalla 80-luvulle, ja mukana on tunnelmia, jotka olisivat sopineet jopa kultakauden nappilevytyksille. Hyvänä esimerkkinä soi loppupuoliskon kiihkeä No Surrender, joka olisi passannut saumattomasti vuoden 1986 Turbolle. Blood puolestaan heittää peliin levyn tiukimmat kompit pääsARVIOT 65. Kari Koskinen CRIMSON DAY At the Mountains of Madness OMAKUSTANNE Vuonna 2013 perustettu tamperelaisbändi soittaa perinteistä heavy metalia, joka ei turhia kikkaile saati rönsyile. Laulajan örinät ja van Drunen -imitaatiot toimivat erittäin hyvin ja soitossa on vetävän liejuista groovea. Suora turpaanveto on pelin henki, eikä 35-minuuttisessa kokonaisuudessa koeta juuri seesteisiä hetkiä. Laadun huomaa myös itse sävellyksistä
Iron Reaganin mekastuksessa ihmetyttää yhä edelleen, miten helponkuuloisesti rallit lähtevät. Hikisesti parikymppiset ”galvikset” murskaavat death grindiaan taiten, ja kaikesta välittyy soittamisen ilo sekä silkka rakkaus lajiin. Vaikka terävimmät lihakoukut ovat vielä löytämättä, Galvanizerin koordinaatit osoittavat oikeaan suuntaan. vaan kaikenkattavan kasvottomuuden vuoksi. Lähes kauttaaltaan öristyt kappaleet muistuttavat parhaimmillaan Hypocrisyn tyylikkäästä melokuolosta, mutta toisesta laidasta löytyy Göteborg-osaston iloista säksätystä ja pirteästi päällekäyvää melodisuutta. Gatecreeperin osuus tuntuu jäävän introlla ja parilla biisillä hieman vähäisemmäksi – tosin intro on pituudeltaan samaa luokka kuin yksi Iron Reaganin biisi. Tai sekä että. Muille tässä ei ole yhtään mitään. Haittaa ei ole siitäkään, että aiemman sisäänpäinkääntyneisyyden sijasta on tarjolla helpompaa kosketuspintaa. Mitään erityisiä helmiä sioille ei tarjoilla tänäänkään, mutta mättö on miellyttävää ja maustettu mukavilla moshparteilla. Kari Koskinen IRON REAGAN/ GATECREEPER Split RELAPSE Kahden varsin erityylisen mättöbändin splitti on tässä tasapäistävässä maailmassa ihan mielenkiintoista vaihtelua. Vuosikymmenen kokemuksella rähisevä ja tasaisesti julkaisuja pukannut saksalainen Damnation Defaced haluaa selvästi ruotsalaisiksi ruotsalaisten paikalle. Reipastahtisia ralleja tykitetään murein äänin, ja eritysmaininnan ansaitsee levyn napakka virvelisoundi, joka puhaltaa liejuun hukkuneeseen kalmankellariin mukavan kirpeän tuulahduksen. Tämä ei ole sinänsä vielä mikään este, mutta kappalemateriaalin tavanomaisuus vie viimeisenkin mielenkiinnon. Mutta mitä vielä: suomalaiskolmikko näyttää musiikillisen väkivallan keinoin, että nuorissa on voimaa. Miehen viimeistelemä selkeä soundi rouhii lämpimästi ja vankan värittömillä perusasetuksilla, mikä pätee periaatteessa myös musiikkiin. Mikko Malm GALVANIZER Sanguine Vigil EVERLASTING SPEW Taustoja tietämättä voisi kuvitella, että vanhat Dismemberja Terrorizer-gubbet ovat lyöneet ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Vili Mäkisen ääntelystä voi löytää halutessaan yhtäläisyyksiä Xysman Joanitorin vastaavaan. Vaan kun murjominen alkaa, kaksintaistelun voittaja löytyy nopeasti. Uudet oppilaat ovat valtaamassa vanhan koulun. Osaltaan tämä johtuu aiempaa ilmavammista soundeista ja sävellyksistä ilman että musertavan raskaasta kokonaisuudesta olisi kadonnut painoa leiviskääkään. Vertailut digiversioihin ovat jääneet tekemättä. Gatecreeperin panssarivaunukolonnaa muistuttava jyräys nojaa pitkälti boltthrowerJA N I K O SK E LA hynttyyt yhteen ja painuneet Sunlightille purkitushommiin. Ukot ovat joko todella ahkeria tai sitten vain pirun lahjakkaita. Omaa ilmettä haetaan avaruudellisemmilla äänimaisemilla ja hienoisella scifihenkisyydellä, mutta nämäkin sävyt kuulostavat kovin käytetyiltä. Vyöryvä murjonta ei olisi sinällään kovin kiinnostavaa, mutta eri instrumenteilla muodostetut minimalistiset melodiat ja efektit ovat sormisuolaa, jolla sopan saa maistumaan. Levyn miksauksesta vastaa Dan Swanö, ja onpa äijä soitellut levylle koskettimiakin. Vähän kivempaa kuin ihan kiva. Mega täen valloilleen sellaisen vihan ja pimeyden aallon, että tulee hiki. Nyt mausteiden merkitys on entistä suurempi, sillä ne kuulostavat entiseen verrattuna sekä selkeämmiltä että yksinkertaisemmilta ja tätä kautta kokonaisuuden kannalta tehokkaammilta. Meno on suorasukaisen roisia joskin lähtökohdiltaan vanhakantaista. Biiseissä on imua, ja raivokkaita tykityksiä höystetään oikeaoppisesti kauhuleffasampleilla. Kaikkiaan Invader from Beyond on pinnalta hyvää melokuoloa, mutta paletissa ei ole ainuttakaan omaa värinappulaa. Chiliad Riten julistuksessa edes puolustuksen loppupuheenvuoro ei tule pelastamaan. Syyllisyys on parasta tunnustaa kättelyssä ja antautua suosiolla Horizon of the Muten tuomittavaksi. Ei niinkään huonouden, HORIZON OF THE MUTE Chiliad Rite OMAKUSTANNE Kolmatta Horizon of the Mute -julkaisua kahden vuoden sisään kritisoivana voi todeta, että vaikka aluksi ihastuttanutta sokkivaikutusta ei voi enää kokea, Jani Koskelan toteuttama ja esittämä yksinäinen musiikillinen visio alkaa avautua kunnolla vasta nyt. Kun päälle lausutaan lyriikkaa raastavan möreällä äänellä ja jyräytetään verkkaisen simppeleitä pörinäriffejä raskaalla kädellä, esittäjänsä puheet droneja industrialvaikutteista ovat ymmärrettäviä ilman tyypillisiä koneilla toteutettuja junttausrytmiikoitakin. Muun muassa Municipal Waste -miehistön hupiprojektina aloittanut Iron Reagan vääntää punkahtavan hyväntuulista crossover thrashiä, kun taas Gatecreeper luottaa jyräävänraskaaseen death metaliin. Funeral Winds ei ole kovin omaperäinen yhtye, mutta se osaa sorvata kelpo sävellyksiä ja edustaa genressään perusvarmaa toimintaa. Tomi Pohto DAMNATION DEFACED Invader from Beyond APOSTASY Tämänkin levyn olisi voinut jättää tekemättä. Mikäli mainitsemani genrekliseet ja valmiiksi pureskeltu muotokieli jaksavat innostaa, testiajoa saattaa suositella. Radikaaleja muutoksia ei ole kuultavissa, sillä neljän kappaleen raahustus on edelleen perin matelevaa ja monotonisen kiehtovaa – siis jos hautajaismarsseista ylipäätään pitää. Tyylikkäästi pakatulla lp-formaatilla saattaa toki olla merkittävä osansa kokemuksessa
Täytyy vain toivoa, että saavutettu symbioosi kantaa kaikilta osin mahdollisimman pitkälle. Jos tämä on esimakua tulevalta pitkäsoitolta, kuulostaa todella lupaavalta. SHIRAZ LANE Carnival Days FRONTIERS Härmästä on ponkaissut viime vuosina useita kansainvälisemmän läpimurron kynnykselle yltäneitä hard rock -retkueita. Carnival Days on keitos tyylipuhdasta mutta kokeilevaa glamiä fonisooloineen kaikkineen, mutta toisaalta sen raskaimmat hetket tulevat metallikarsinasta. Kärjistäen voisi todeta, että Chasing the Sunin musiikki on kuin hard rock -versiota Freedom Callista. Tavanomaisen tykityksen sekaan on uitettu hyvällä maulla esimerkiksi selloa, sitaria ja barokkikitaraa, ja tunnelma vaihtelee mukavasti aggressiivisen ja melankolisen välillä todella vahvasti Taakesta muistuttaen. Kaksikymmentä vuotta sitten perustamansa power metal -yhtye Freedom Callin kanssa hän on tehnyt ehkä duurivoittoisimpia sävellyksiä, joita kyseisessä genressä on ylipäätään mahdollista tehdä. Joni Juutilainen CHRIS BAY Chasing the Sun AFM Saksalaisvalmisteinen Chris Bay on varmasti tämän pallon aurinkoisin metallimies. Etenkin albumin härskinimelä aloitusnelikko Flying Hearts, Light My Fire, Move On ja Radio Starlight tempaisee asiaan vihkiytyneen mukaansa. Taitaa olla turha kirjoittaa, että bändi soittaa black metalia perinteiseen norjalaiseen malliin, joskin pienillä mukavilla yksityiskohdilla maustettuna. Tästä paras esimerkki on albumin päättävä Incarnation, joka summaa ennen muuta sovituksellisilla avuillaan koko keitoksen. Shiraz Lanen sävellykselliset juuret ovat selkeästi Hanoi Rocksin ja Guns N’ Rosesin suunnalla. Bay kuulostaa tasan omalta itseltään eli saksalaiselta power metal -solistilta laulamassa rakkaudesta, loputtomista auringonlaskuista ja pikkutuhmista ajanvietteistä. Chris Baylle täytyy nostaa hattua työmäärästä, jonka ukko on sooloteoksensa eteen tehnyt. Levyn loppuosakaan ei vajoa alle keskiverron, joten lätty kestää useammankin kuuntelukerran. Teemu Vähäkangas DEATHCULT Cult of the Goat SOULSELLER Norjalainen Deathcult on yhtä kuin Gaahlskaggissa ja Infernal Manesissakin soittava veljeskaksikko Skagg (kitara ja laulu) ja Thurzur (rummut) bassoa lätkyttävällä Taake-pomo Hoestilla vahvistettuna. Pyöristetään ylöspäin, kun tästä musayhtälöstä tulee niin hyvä mieli. Jaakko Silvast maisen semimelodisiin riffeihin ja Asphyxin brutaaliuteen, mutta myös Obituaryn rentouteen. Kaikki muu on miksausta lukuun ottamatta herra Bayn käsialaa. Soundinsa puolesta orgaanista rock’n’roll-albumia muistuttava Cult of the Goat on tutustumisen arvoinen teos Taakesta pitäville. Kaikesta yllä kerrotusta lienee kiittäminen nuorten ja nälkäisten muusikoiden pirskahtelevaa lahjakkuutta ja vakaasti päämäärätietoista työmoraalia. On tietysti makuasia, uppoaako tällainen lähtökohtaisesti vai ei, mutta tosiasia on, että Chasing the Sun on varsin kelvokas näyte melodisesta hevirokista. Passiivisuus ja monotoninen jyskyttäminen ovat näissä hommissa usein hyvästä, mutta Deathcultin kynnet eivät ole sittenkään tarpeeksi terävät todellisiin teurastushommiin. Musiikillinen – ja ennen muuta musikaalinen – hyökyaalto, jonka kuulija saa päällensä, on todella rikas, valtava ja vaikuttava. Levyn avausraitakaksikko, riehakkaasti juhliva nimibiisi ja alavireellä junttaava The Crown, määrittelee osuvasti koko albumin sisällön. Teknisestikin kyseessä on laadukas P E K K A K E R Ä N E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Jokainen Shiraz Lane -viisikon jätkistä on mestari omalla tontillaan, ja mikä parasta, tyypit tuntuvat täydentävän musiikillisesti toinen toistaan. Gatecreepille sotaisat neljä kirvestä, Iron Reaganille kolme ja puoli. Jatkossa levy ammentaa sujuvasti molemmista kaukaloista mutta ei repeä linjattomaksi. Kokeilullisuus tuo mukavasti omaa ilmettä, ja onkin toivottavaa, että yhtye hyödyntäisi vierailevia instrumentteja jatkossa kokonaisvaltaisemmin. Cult of the Goat on paremman keskiluokan norsecorea, mutta aivan liian pitkissä kappaleissa on turhan paljon tyhjäkäyntiä todellisen tyrmäysefektin saavuttamiseksi. Näistä vantaalainen Shiraz Lane on kaikki osa-alueet huomioiden oikeasti lähellä todellista breikkaamista. Soittopuolella mukana on ainoastaan Freedom Call -rumpali Ramy Ali. Chasing the Sun on Bayn ensimmäinen soololevy, ja kuten nimestä näkee, tälläkään levyllä ei murjoteta suotta. Carnival Daysiä ei voi lähestyä perinteisenä hard rock -tuotoksena, sillä kokonaisuus ei välttämättä aukene parilla ensimmäisellä pyöräytyskerralla
Tasaisentappava alavireinen jynkytys toimii toki sinällään, mutta ilman oikeaa mielentilaa se lähinnä puuduttaa. Mainitaan nyt vaikka nykyään yllättävän usein kummitteleva Bolt Thrower. Ilsa uppoaa sulavasti superraskaiden kuolodoomailijoiden tummaan joukkoon. Joona Turunen UNSHINE Astrala ROCKSHOTS Kotoinen pitkänlinjan folk metal -akti Unshine luottaa uusimmallaan tummasävyisen laahustavaan monotonisuuteen. Melodiafriikille levyllä on hetkensä, kuten tarttuvimmat laululinjat omaava Druids Are A-Coming ja mukavasti riimittelevä videobiisi Visionary’s Last Breathe. Sanat kuten piinallinen, ruhjova ja musertava ovatkin kuvaavampia. Bändi on sinällään varsin mainio muttei erotu erityisesti edukseen, eli tuskin tätä tulee pyöriteltyä tulevaisuudessa koviin taajaan. Musiikkiin tuo sana ei taas sovi yhtään. Lumoavat levitointisessiot saavat vastapainokseen jyrääviä ja usein kromaattisia kiemuroita, mutta rosoisimmillaankin musiikki on ilmavaa ja puhtaimmillaankin lepattavaa. Toivottavasti Chasing the Sun on kuitenkin kertarepäisy, sillä ajan myötä tällaisia levyjä mahtuu helposti 13 tusinaan. Siinä missä Franck No-L:n vastuualueeseen kuuluva basso kalisee korvanjuuressa kivasti, hämyiset koskettimet voisi päästää sovituksissa enemmänkin esille. Teemu Vähäkangas LIZZARD Shift METALVILLE Vuonna 2005 perustettu LizZard on ehtinyt kolmanteen pitkäsoittoonsa. Unshine on parhaimmillaan myös eeppisen hukuttavassa The Forest -massiivissa. Trion soitto on tyylitajuista, tuoreenkuuloista ja suurimmilta osin sävyltään toiveikasta. ”Druid metaliksi” tekemisiään kutsuva viisikko tuntuu kaikesta päätellen tekevän tasan omaa juttuaan, ehkä jopa siinä määrin, että siitä on hiukan vaikea saada otetta. The Forestilla myös soittopuoli on parhaassa vuoropuhelullisessa balanssissa. Toisaalta kaiken muun ylle kohotetuista, soundiltaan melko raaoista kitaroista tulee ajan kanssa hieman turruttavia. The Final Cut tarjoaa tarttuvia ja tiivistunnelmaisuudellaan viekoittelevia kappaleita, joiden intuitiivisesti eläytyvä kertojaääni, solisti Cécile MN onnistuu mainiosti. Yhtyeen valitsema tematiikka kuultaa läpi ihailtavan kokonaisvaltaisesti. Less is more -tyyppinen sävellystapa toimii tietyissä jutuissa, mutta Astralalla selkeitä koukkuja olisi saanut olla hiukan enemmän. Musiikkiaan taiderockiksi luonnehtiva ranskalaiskokoonpano koostuu kitaristi-laulaja Mathieu Ricousta, basisti William Knoxista ja rumpali Katy Elwellistä ja tulee viitanneeksi kuulaanherkässä, hersyvän kokeilevassa ilmaisussaan vähintäänkin progeen, vaihtoehtometalliin ja post-rockiin. Biisi hyppelee raikkaasti mutta upottaa silti oikeista kohdista. Kun tähän lisätään legendaarisen ääniasian. The Final Cut yllättää iskevyydellään kerta toisensa jälkeen. Seuraavaksi taas uutta FC-materiaalia, kiitos. Yhtyeellä on koossa valmis paketti, jos se vain saa soittoonsa vähän ryhdikkyyttä ja laveutta sekä sitoutuu seuraamaan vaistojaan vielä aavistuksen rohkeammin. Omanlaisekseen yhtyeen ilmeen tekee se, että Jean-Philippe STX:n soittamissa kitarariffeissä on maukkaan doomahtavat juuret, ja ne ovat täten lähtökohtaisesti sekä (paranoidin)painostavia että purevasti groovaavia. Suoraviivaisemman lanauksen kohdalla mieleen pomppaa hivenen Iron Monkey. Jaakko Silvast KAMERA OBSCURA The Final Cut OMAKUSTANNE Toisen studiolevynsä julkaiseva ranskalainen Kamera Obscura edustaa industrial metalia, joka hakee elokuvallisen inspiraationsa 70ja 80-lukujen amerikkalaisesta kauhusta. Jaakko Silvast ILSA Corpse Fortress RELAPSE Muun muassa kauhuleffoista inspiraationsa ammentavan Ilsan viidennen kokopitkän soundimaailmassa on päästy jo melko optimaaliseen tulokseen. Musiikillinen linja on siinä määrin omintakeinen, että suoria vertauksia muihin bändeihin ei löydy kuin muutamien riffien kohdalta. Jenkkiviisikon äänivalliin on sulautettu sludgea, doomia, death metalia ja vähän crustiakin. tuote ja osoitus siitä, että tämä kaveri pärjää vallan mainiosti ilman ulkopuolista tuottajaa. Raaka ja todella alavireinen louhinta tuntuu melkein rintalastassa jo pienelläkin volyymilla; varsinaista fuzzin ja överipörinän riemujuhlaa
Kappaleista ei jää mieleen muuta kuin ajoittaiset, äärimmäisen ärsyttävät saksofoniluikautukset. Mielenkiintoisen tuore yhtye on tehnyt jotain hyvinkin oikein, sillä bändin humppaheavy vetää hymyn korviin ja saa lantion nykimään. Albumin ”humoristiset” lyriikat antavat hyvinkin rytmikkäille säkeistömelodioille ja onnistuneille kertosäkeille hauskaa lisäpotkua. Boundless on palkitseva levy, joka edustaa kaikessa rajattomuudessaan instrumentaaliosaston eittämätöntä huippua. Kaikki ideat on heitetty tiskialtaaseen ja kaadettu haaleaa vettä päälle. Miksi minulle syötetään kädenlämpöistä paskaa. Kansansoittimiin olisi kaivannut ehkä tietynlaista lisäselkeyttä, mutta kappaleet toimivat näinkin varsin erinomaisesti. Kappaleet pääsisivätkin ehkä vielä paremmin oikeuksiinsa, jos ne olisivat nätin nimikkokappaleen tavoin täysin instrumentaalisia, varsinkin kun levyn optimistiseen filosofiaan sinänsä sopivat sanoitukset antavat kokonaisuudelle vain vähän lisäarvoa. Tällaisen musiikkimaailman soitinvalinnat ja melodiakulut ovat usein samankaltaisia, mutta Verikalpa on onnistunut tekemään sen verran mainiota tavaraa, että albumin kuunteleminen on alusta loppuun pienoinen elämys. Ihan kuin levy olisi äänitetty ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Albumi sekä aktivoi että rentouttaa ja tuo hymyn helposti huulille. Keskinkertaisuutta levyllä edustavat lähinnä lauluosuudet, jotka korostavat läsnä olevaa viattomuuden tuntua mutta kuulostavat välillä turhankin aroilta ja innottomilta suhteessa musiikin vapautuneeseen fiilikseen. Raskaalla otteella poljettu albumi ei kärsi ylituottamisesta ja levyn soundimaailma on mukavan rouhea. Koskinen M IC H A E L W IN K LE R tuntijan Sylvia Massyn apu, musiikki etenee elinvoimaisena, yhtenäisenä ja sopivasti mutkittelevana virtana, jossa jokaisen jäsenen oma uoma pääsee hohtamaan. Hetkinen, yrittääkö jäykkä kehoni jopa tanssahdella. Kings and Thieves -soololevyn (2012) jälkeen mies perusti Operation: Mindcrime -yhtyeen, jonka tarkoituksena oli levyttää trilogia. Sehän passaa, kun bändin ytimessä sykkii edelleen melodisia koukkuja ja hienoja tunnelmia suoltava sydän. Kappaleet eivät ehkä erotu kovin paljon toisistaan, mutta tylsiä ne eivät todellakaan ole. Vaikkei Shift saa henkeä täysin salpautumaan, sitä voi pitää ilahduttavan omaehtoisena, tasapainoisena ja lämminhenkisenä ilmestyksenä. En ymmärrä. Heikkoja hetkiä ei juuri ole, mikä on LONG DISTANCE CALLING Boundless INSIDEOUT Saksalainen Long Distance Calling on päässyt nousemaan vaivihkaa yhdeksi 2010-luvun suosikkibändeistäni. Länkkäritunnelmainen, kantrisävyisesti delayllä leikkivä Like a River ei täytä koko mitaltaan erinomaisuuskriteerejä mutta on hyvä esimerkki siitä, miten moniulotteiseen ilmaisuun bändi taipuu – vieläpä vaivatta onnistuen. The New Reality on sen päätösosa, ensimmäinen taas The Key (2015) ja toinen Resurrection (2016). Myös biisimateriaalin monipuolisuutta täytyy kehua. Myös raskaampi, jopa tuplabassarein paukutettu metallinen ote on isossa roolissa. tynnyrissä. Runsaasti tunnelmiaan vaihteleva Boundless etenee tomerasti ja pitää mielenkiinnon yllä erinomaisesti. Bändi osaa myös mäiskiä tyylikkäästi. Sen instrumentaalipohjainen alternative-post-progrock-metal on osoittautunut kestäväksi ja kiehtovaksi, etenkin kun lisäsävyjä on löydetty elektronisemmasta ja vuolaastikin lauletusta ilmaisusta. Joona Turunen OPERATION: MINDCRIME The New Reality FRONTIERS Queensrÿchen annettua potkut laulaja George Tatelle vuonna 2012 alkoi taistelu nimen käyttöoikeudesta ja saapui haaste laittomista potkuista. Geoff Tate ei ole menettänyt lauluääntään, sävellystaitonsa kylläkin. Mikko Malm VERIKALPA Taistelutahto INVERSE Suomenkielistä folk metalia mäiskivän poppoon ensilevytys on pilke silmäkulmassa tehtyä peikkorokkia, jonka Oulun murretta käyttävät lyriikat kertovat muun muassa krapulasta, naimisesta ja kaljahommista. Napakka ulosanti ja jäntevät sovitukset saavat kappaleet kuulostamaan vaivattomilta ja helposti sisäistettäviltä, vaikka osia ja tyylillisiä muutoksia tulee vastaan kosolti. Vahvasti elektronishöysteisen ja liki puoliksi lauletun Tripsin (2016) seuraajalla ei lauleskella lainkaan ja pinnassa on rehti bändisointi. Iskevästä runttauksesta jylhään liihotteluun kaareutuvat kappaleet etenevät omien lakiensa mukaisesti, mutta perinteisiä rakenteita ei oikein edes kaipaa – ei sillä, että yhtye pyrkisi karttamaan niitä väkipakolla. Kimmo K. Ensimmäisenä iskee kolkko ja kummallisen tunkkainen äänimaisema. Tate sai pitää yhtyeen klassisen teemalevyn mukaisen Operation: Mindcrime -konseptin. Tarttuvuudessaan vallan popsävytteisen edellislevynsä jälkeen bändi siirtyy selkeästi orgaanisempaan suuntaan. Laulaja Jani Ikosen karjuminen on iskevää ja luo vision peikkokuninkaasta, joka käskee joukkojaan lempeällä mutta rajulla äänellä
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Resurrection on täydellinen esimerkki siitä, kuinka perinteisistä aineksista voi saada aikaan raikasta materiaalia. Oikeastaan sekä otteet että biisit ovat suorastaan rautaisia. Ehkä olen itse vähän hidas ja varmaan tehoton googlaaja, mutta kyllä tämä kertoo myös siitä, että nyt tallotaan niin tuttuja latuja, että bändin olemassaolon voi kyseenalaistaa aika vahvasti. Kimmo K. Heart and Soul -avauksella vierailee pitkäaikainen fani ja ystävä Kirk Hammet. Ensiluokkaisessa hard rockissa tulee olla tarttuvien ja energiaa säteilevien biisien lisäksi melodista, jämäkkää ja sopivan raskasta menoa. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kaikille herroille on annettu omat soolobiisinsä, mikä tuo mukavaa sävykkyyttä kokonaisuuteen. On sinänsä ihan hienoa, että löytyy vielä bändejä, jotka tekevät Rival Sonsin hengessä järjettömän klassista rockia. Otteissa on imua ja meininki räväkkää, eikä biiseissäkään ole nokankoputtamista. Ajatuksen tasolla ihan kiva juttu. Bändi hoitaa tonttinsa moitteetta, mutta laulaja David Readmanille hattu nousee korkeimmalle: äijän palkeista irtoaa rouheaa mutta voimallisen selväpiirteistä ääntä siihen malliin, että harvassa ovat tätä kovemmat hevilaulajat. Koskinen POEM Unique VICISOLUM Kreikkalaisen Poemin proge kajahtaa ilmoille kolmannen kerran. Näistä soitannollisesti tehokkaista ja energisistä aspekteista kehkeytyy hyvä pohja itse biiseille, joiden melodiat ovat vahvoja niin laululinjojen kuin kokonaissävellystenkin suhteen. Yhtyeen jokseenkin vaihtoehtovivahteinen tyyli muistuttaa kovasti ruotsalaisesta Soenista, ja vaikuttajikseen se listaa vähemmän yllättäen muun muassa Toolin. Uniquea ei voi kutsua katastrofiksi, mutta kovin pakotetun oloinen, keskeneräinen ja vailla niin esteettisiä ansioita, puhuttelevuutta kuin oivaltavuuttakin se on. Vaikka sävellykset eivät erityisemmin poukkoile, myös niiden rakenteet ja sitä myötä draamallistaminen tuntuvat todella epäonnistuneilta, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että kappaleet loppuvat järjestään kovin kiusallisesti. Giorgos Prokopioun mahtipontinen laulu MICHAEL SCHENKER FEST Resurrection NUCLEAR BLAST Michael Schenker on hard rockin ja heavy metalin vaikutusvaltaisimpia kitaristeja, joka on innoittanut muiden muassa Kirk Hammettia, James Hetfieldiä, Dave Mustaineä, Slashiä, John Petruccia, Dimebag Darrellia ja Rhandy Rhoadsia. Resurrection on setämiehiltä energinen ja pirteä levy, joka sisältää raskaamman perinnehevin ja melodisemman hard rockin sekoitusta. Ikävä kyllä levy lässähtää jo ensitahtien aikana. Hevimmät riffit ja avoimemmat sointukuviot tuntuvat tempaavan mukaansa jopa hämmästyttävän tehokkaasti. Bändin päällimmäisin vahvuus on alusta loppuun hyvä meininki ja pliisusta lässyttelystä tiukasti erossa pysyttäytyvä ote. Kiillota kolpakkosi ja teroita miekkasi, täältä tulee Verikalpa! Lauri Kujanpää PINK CREAM 69 Headstrong FRONTIERS Kolmisenkymmentä vuotta hard rockia tahkonnut saksalais-kansainvälinen yhtye on ihmeen kova luu. Rahan ja suosion puitteissa Michael ei ole niin iso nimi kuin veljensä Rudolfin luotsaama Scorpions, jonka riveissä hän aloitti teini-ikäisenä. potentiaalisten tekijöiden mappiin. Sittemmin UFOssa ja omissa yhtyeissään mainetta kerännyt mies lähestyy meitä tuoreella pitkäsoitolla, joka esittelee jälleen yhden Michael Schenker Groupin monista inkarnaatioista Festin idea lähti siitä, kun Schenker päätti juhlistaa vuonna 2016 MSG:n värikästä historiaa projektilla, joka kokoaisi yhteen kaikki bändin entiset laulajat ja soittajat. Lopulta, kun googlaus ei tuottanut tulosta, tajusin että kyllä biisi on ihan oikeasti Road to Jerusalemin originaali. Pitkähkön kypsyttelyn tuloksena syntynyt, venäläisen lafkan julkaisema debyyttipitkäsoitto jatkaa samaa perinnekuolon runnomista ilman varsinaista harppausta eteenpäin. Solistit – Robin McAuley, Gary Barden ja Graham Bonnet sekä Temple of Rockista tuttu Doogie White – hoitavat osansa kunnialla. Myös kitaraliidit hoituvat samaan asialliseen tapaan, teknisesti komeasti mutta tyylikkäästi. Singleveto Warrior puolestaan sisältää liidiosuuksia kaikilta mainituilta. Poemille ei oikein näe omaa tonttia niillä lääneillä, joille se tyylillänsä pyrkii. Sitä Headstrongilta löytyy rutkasti. Koetin googlata pariinkin kertaan, että kenenkäs biisi tämä Ragtime Woman nyt olikaan ja miksi se piti coveroida, kun versio kuulosti niin samalta kuin alkuperäinen sieltä jostain parin vuosikymmen takaa. Tässä on levy, jonka erästä biisiä kuunnellessani olin pari päivää täysin varma, että se oli cover. Jotkin levyn hillitymmistä osioista kuulostavat jo vähän kehitellymmiltä ja kiinnostavammilta. On kuin soittajat olisivat keksineet noin puolet sävellysten sisällöstä improvisoiden ja tyytyneet tuloksiin vailla sen suurempaa harkintaa. Joona Turunen ROAD TO JERUSALEM Road to Jerusalem VICISOLUM The Haunted -rumpali Per Møller Jensen, Scar Symmetry -basisti Andreas Holma ja pari muuta metallijäärää päättivät tuupata ulos vähän bluesheviä Black Sabbathin ja Led Zeppelinin henkeen. Salla Harjula SPIRITUAL HOLOCAUST Feast of Maggots MORE HATE Tämän koplan pikkulevy tuli pistettyä jokunen vuosi sitten ns. Silti: kai vuonna 2018 on lupa toivoa bändiltä edes jotain persoonallisuutta. varsin ilahduttavaa – olisihan tuonne saattanut mahtua muutama kappale lisääkin! Taistelutahtoa voi suositella kaikille tämän musiikkityylin ystäville. Kvartetin äkkivääryys kankeine riffeineen on kovin itsetarkoituksellista, ja harvassa ovat ne hetket, jotka eivät vaikuttaisi pelkiltä alkeellisilta aihioilta. tuo kertosäkeisiin niiden kaipaamaa potkua, mutta mies anoo alituiseen sympatiaa niin epäaidolla ja yliyrittävällä äänenkäytöllä, ettei saa sitä lopulta osakseen lainkaan. Kokoonpanon ensimmäinen keikka nähtiin Sweden Rockissa, ja myöhemmin heitetty Tokion-konsertti tallennettiin visuaaliseen muotoon ja poiki heille sopimuksen Nuclear Blastin kanssa. Bonuksena tulee vielä nasakka livelevy Live @ Ludwigsburg, joten paketti on lajissaan kerrassaan oiva. Rummuissa meno on isokätistä räiskintää, eli biitti kulkee tyylillä, hyvällä sykkeellä ja vankalla tatsilla. Bändi tahkoaa edelleen mainiolla perustasolla. Kitaroista kirpoaa tiluleitä riffien oheen todella maukkaasti. Rehellinen groove on ominaisuus, joka puuttuu aivan liian monelta modernimmalta bändiltä. Esimerkiksi Take Me to the Church ja Time Knows When It’s Time ovat sellaisia hittiralleja, että melkein on tippa linssissä. Hurja ja energinen kappale kaappaa kuulijan mielenkiinnon välittömästi, eikä levy lopahda jatkossakaan. Omaperäiseksi miesten debyyttiä ei voi missään tapauksessa haukkua, mutta juurevan raskaan rockin ystäville levyllä on monta biisiä tasaisenvankkaa purtavaa
Yrityksen puutteesta en voi Englundia syyttää, sillä sävellystyö on varsin vakuuttavaa ja koko albumi yksin miehen omaa käsialaa. Levyllä on kuitenkin ikävän paljon kaikkea epämääräistä, kuten vajaan minuutin möreä puhe kosketinmelodia taustallaan. Liimataisen sävellyskynä on edelleen terävä, ja Olzon laulaa aivan helvetin hyvin. Viitteeksi voisi hakea jenkkikuoloa aika tarkalleen Cannibal Corpsen suunnalta – myös Spiritual Holocaustin ilmaisu on väkivaltaisen runnovaa. VALONKANTAJAT Vastavirtaan SAMSARA Loppusyksystä päivänvalon nähnyt levytys on Valonkantajien kolmas. Levyn helmet löytyvät balladeista ja rauhallisimmista osuuksista, joiden nerokkuus on vertaansa vailla. Murea kitararöhinä ruhjoo esimerkilliseen malliin. On albumilla sentään yksi riskinotto, nimittäin Yngwie Malmsteen -cover I Am a Viking. The Dark Elementiltä löytyy herkkyyttä, joka puuttuu monesti tämäntyylisestä musiikista. Melkoista oopperapoppiahan se on, mutta yllättävän hyvällä tavalla. Vaikka kappalemateriaalin samankaltaisuus aiheuttaa tietynlaisen tunteen juoksuhiekassa juoksemisesta, mukana on oiva upota. Bändistä irtoaa jo nyt todella vakuuttavaa runttausta, mutta sillä tuntuisi olevan rahkeita iskeä taju ihan totaalisesti kankaalle. Lauri Kujanpää THE DARK ELEMENT The Dark Element FRONTIERS Aluksi täytyy sanoa, että olen aina arvostanut exSonata Arctica Jani Liimataisen taitoa säveltää. Jokaisessa levyn kappaleessa – siis JOKAISESSA – on hitikäs kertsi. Hyviä joskaan ei aivan loistavia biisejä kuunnellessa yhtyeen perimmäinen potentiaali tuntuu vieläkin kirpoavan hyppysistä. Yhteensoitto on vertaansa vailla, ja bändi tarjoilee tiukkuuden lisäksi mukavia koukkuja, jotka saavat kuulijan hamuamaan lisää. Kimmo K. Ei silti tarvitse olla suuri Ynkkä-fani todetakseen, että alkuperäisversio vie voiton kirkkaasti. Tämä albumi ei ole heavyklassikko eikä pankinräjäyttäjä. Se tarjoaa rehellistä suomirockia raskaalla poljennolla ja tiukalla soitolla. Sold My Soul oli käytännössä täydellinen albumi, joten rima asetettiin korkealle. Ehkä siinä sitten on sellaista isänmaallisuutta, jota suomalainen ei voi ymmärtää. Kaksikon aiemmasta tuotannosta varsinkin Cain’s Offeringin esikoinen ja Nightwishin Imaginaerum ovat huikeita kokonaisuuksia, jotka antavat hyvää osviittaa, mitä tämäkin levy pitää sisällään. Lauri Kujanpää THOBBE ENGLUND The Draining of Vergelmer METALVILLE Thobbe Englund nousi nykyiseen suosioonsa vasta viime vuonna ilmestyneen Sold My Soulin myötä. Pohjoismaista mytologiaa ja viikinkiteemaa kuuluttavan albumin vahvinta antia edustaa ennakkoon musavideonakin julkaistu Illuminati. Pätkä, joka toimii introna varsin menevälle Fingerspitzengefühlille, muistuttaa lähinnä huonoa Manowar-parodiaa, sanomaansa myöten. Pakko kertoa näin aluksi: jumalauta, että lähtee! Kun näin levyn ensi kertaa, ihailin sen visuaalista ilmettä ja toivoin, että sisältökin olisi yhtä kaunista. Pääosin maltillisella tempolla etenevä levy on raskasta murjontaa, jota höystävät onneksi reippaammin tikkaavat osiot. Meno on kuitenkin sen verran syvästi vanhaa liittoa kunnioittavaa, että pintapuolinen epätäydellisyys myös syventää iskuvoimaa ja vie tunnelmat vereslihaisempaan suuntaan. No piru vie – onhan se. Valonkantajat olisi esiintynyt 15 vuotta sitten Timo Rautiaisen ja Kotiteollisuuden kanssa raskaamman suomirockin etukentässä. Lopputulos vaikuttaa kuitenkin hieman hätäiseltä: levy on lähinnä sekalainen paletti, jolta puuttuu sen kasassa pitävä liima. Kun kuulin, että mies on lyönyt hynttyyt yhteen entisen Nightwish-solistin Anette Olzonin kanssa, olin kuitenkin hieman kahden vaiheilla – onko luvassa tuiki tavallista sinfoniaheavyä vai jotain aivan muuta. Tärkeintä on, että bassarit lotisevat, örinä hyökyy niin että lihankappaleet lentelevät ja mureaa säröä riittää – ja tämä kyllä toteutuu erinomaisesti. Omalla kielellä esiintyminen tuntuu varmasti luonnolliselta, ja aiemmin se on toiminut mainiosti, mutta ruotsiksi laulettu kappale kuulostaa nyt jostain syystä todella väärältä. Vaikka miehen ansioluettelossa oli jo ennestään kolme soololevyä ja useampi albumi muun muassa Winterlongin riveissä, vasta ero Sabatonista ja varmasti myös ahkera keikkailu Ruotsissa tuottivat tulosta. Albumin soundimaailma on kuulas ja kirkas, yksityiskohtia tarjoilevaa sävelmaalailua, mikä aiheuttaa jopa niitä kuuluisia kylmiä väreitä. Hitto vie, että tällainen musiikki toimii kotona, autossa ja puutarhassa. Biisi kuulostaa jopa yllättävän hyvältä ottaen huomioon, mikä kaikki olisi voinut mennä pieleen. Thobben mukaan biisi on näin toteutettuna entistä voimakkaampi ja uskollinen itselleen. Se on kuitenkin hyvä ja onnistunut kokonaisuus kahdelta tähdeltä, joiden yhteistyötä moni pelkäsi, turhaan. Moderniin soundiin ja soittotarkkuuteen tottuneeseen korvaan levy kärsii ehkä vähän omatekoiseen toimintatapaan viittaavasta tuotannosta. Käsissä voi olla seuraava suuruus. Varsinkin albumin nimikkokappale ja kihelmöivänkaunis Kylmyys saisivat varmasti tuhannet hyppimään riemusta. Hattua on pakko nostaa myös bändin mahtavalle taidolle vääntää iskeviä kertosäkeitä. Biisin riffit jäävät mukavasti pyörimään takaraivoon, ja tällaista menoa kuuntelisi mieluusti enemmänkin. Vaikka kädet nyrkissä -lähestymistapa sopii tavallaan kuvioon, svengaavampi ote tempoisi mukaan astetta tehokkaammin. Yhtyeen kappaleiden napakka toimitus on potkivaa ja rusentavan rokkaavaa. Mikseivät tämän yhtyeen rallatukset soi jatkuvasti radiossa. Vaivaannuttavan kappaleen tittelin saa myös Viking, jolla vierailee länsinaapurissa mainetta niittänyt Raubtier-solisti Hulkoff. Nykyisin yhtyeessä vaikuttaa myös Alexander Kuoppala, jonka soittotaiturointia on kuultu esimerkiksi Children of Bodomin ja Timo Rautiaisen riveissä. Toivotaan, että yhtyeelle annetaan mahdollisuus näyttää kaikki taitonsa. Suositellaan ehdottomasti kaikille Liimataisen musiikin ja sinfonisen metallin faneille. Selleby ja mielipiteet totisesti jakava Sabaton-nokkamies Joakim Brodén. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Vaikutteita voi kuulla vahvasti artistien edellisistä tuotannoista, mutta myös kelttija diskomusiikin maailmoista. Vielä suurempi riski on, kun vieraileviksi solisteiksi otetaan Bloodbound-ääni Patrik J
Keskiössä häärivät entinen HIMrumpali Gas Lipstick ja muun muassa In Flamesissä vaikuttanut Niclas Engelin. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kvartetin täydentävät basisti Jonas Slättnung ja Firewind-solisti Apollo Papathnasio. Levyllä on myös muhkeat 14 biisiä. Ne ajat on kuitenkin jätetty taakse, eikä sama toimi enää, kun teemana on ”nopeammin, kovempaa ja enemmän kaikkea”. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90. Pitkät, doomin puolelle kallistuvat osiot on karsittu lähes kokonaan, ja kokonaisuutta leimaa vanhasta liitosta vaikutteensa hakeva keskitempoinen death metal. Juoksuhaudoissa ryömivä kuolema kuulostaa tutulta ja helposti omaksuttavalta olematta silti suoraa kopiota mistään. Niin toimivaa mättöä kuin To Cross the Line sisältääkin, on pakko myöntää, ettei se innosta aivan edeltäjiensä lailla. Levy lähtee liikkeelle hitaasti, mutta kun höyryjuna pääsee täyteen vauhtiin, raskaat riffit ja triolipoljento osuvat ja uppoavat. Bändi toistelee vanhemmilla levyillä kuultuja juttuja, ja äänimaailmakin alkaa olla jo turhan tuttu. Sitten mennäänkin puolivillaiselle Steel Panther -osastolle, kun Summers lauleskelee lukiotytöistä, rokkaamisesta, tytöistä ylipäätään ja sitten vielä rockin vaikutuksesta tyttöihin. Kahdeksan kappaletta vanhaan vinyylimittaan puristava levy lienee sävelletty myös keikkoja ajatellen, sillä ote on hivenen aiempaa suoraviivaisempi. Kliseitä vilisee niin lyriikoissa kuin sävellyksissä, mutta jos asiaan suhtautuu oikein avomielisesti, PBF tahkoaa ihan kelvollista bailurockia. Sotateemoja käsittelevä kiekko on vielä edeltäjäänsäkin tiiviimpää tekoa. Blastausta tai kliiniseksi hiottua soundia ei suosita, vaan touhussa on vahva ihmiskäden jälki. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Pikemminkin se on keskinkertaista ja kohdakkoin jopa vähän hävettävää, ei vähiten sanoitusten puolesta. Bändin oma, jo vuosia paikallaan ollut ote kuuluu vankasti. Muutaman kuuntelun jälkeen levylle voi lyödä laatuleiman, mutta kokonaan se ei vie mukanaan. Toisaalta Decaying hoitelee taistelukentillä kuvitetun kuolonsa niin varmalla otteella, että bändiä tekisi mieli kutsua Suomen Hail of Bulletsiksi. Trustin paatos ei sen sijaan toimi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Bändin mukaan sen debyyttialbumia ovat innoittaneet Viiltäjä-Jackin edesottamukset. Edellislevyllä kasarihevilarppaus oli lähes käsite ja tietynlainen viimeistelemättömyys teki siitä jopa entistä paremman. Kimmo K. Tätä sopii hieman harmitella, sillä yhtye naittaa Asphyxin, Bolt Throwerin ja Graven kaltaisia nimiä varsin toimivaksi paketiksi. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Pasi Lehtonen DECAYING To Cross the Line FDA Tanakkaa tahtia julkaisuja pukannut Decaying ei ole hyvästä yrityksestä huolimatta saanut nimeään isommaksi. Tehokkaasti riffejä ja mörinää latovat kappaleet iskeytyvät asiaan nopeasti, ja väritystä haetaan maltillisesti käytetyillä melodioilla. Näistä tietysti pääsisi yli, jos musiikillinen anti olisi erinomaista. Levyn ulkoasu on Iron Maidenja Misfits-fontteineen ja kämäisine gangsteripääkalloineen kaamea. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Samannimiseltä gangsterilta nimensä napannut (ja Ugly Kid Joen nimen inspiraationa toiminut) bändi on päättänyt tehdä useampia huonoja ratkaisuja. Vaan kun ei oikein ole. Kari Koskinen Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Vahvasti rokkaava Turn It Over on levyn tarttuvinta kamaa, melankolis-melodinen Too Cold to Touch taas hieno balladi. Jenkeissä 30 vuoden takaisella debyytillään jonkinlaista suosiota nauttinut yhtye mäiskii ”stadionrockiaan” ihan ammattimaisella ja sopivan räkäisellä otteella, mutta biisien laita on vähän niin ja näin. Koskinen WE SELL THE DEAD Heaven Doesn’t Want You and Hell Is Full EAR Suomi–Ruotsi-akseli lyö hynttyyt yhteen mallikkaalla tavalla. Ylilyövä itseironiaja huumoriaspekti puuttuu, joten fiilis on vaivaannuttava. Räväkästi tuplabassarein sahaava aloituskappale Feel the Heat tuo mieleen itsensä Acceptin, nenä-ääninen Steve ”Sex” Summers kun kuulostaa vähän Udo Dirkschneiderilta. Levyn pohjavire on raskas ja synkeä, mutta rokkivaihdekin saadaan päälle tarvittaessa. Mieluummin minä kuitenkin kuuntelen ehtaa glam metalia lajityypin vuosikymmenten takaiselta kulta-ajalta. Elli Muurikainen PRETTY BOY FLOYD Public Enemies FRONTIERS Los Angelesin Pretty Boy Floyd toimii esimerkkinä siitä, etteivät kaikki myöhemmällä iällä aktivoituneet 80-luvun sleaze-tukkarokkarit ole sitä kuranteinta kamaa. Bändi ymmärtää sovitusten ja melodioiden päälle, mutta vauhtia ja rosoa jää kaipaamaan, varsinkin levyn loppupuolelle. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Jotain muutosta tähän ehkä kaipaisi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen
Kirjoittaja makaa kaikkensa antaneena laivan sisuksissa. 76. Floridasta startannut meriseikkailu on kestänyt pari päivää. 339-metrinen, 15-kerroksinen Independence of the Seas -alus on parkissa Turksja Caicossaarten rantavesissä
Aurinkolasieni alta valuu suolavettä koko keikan. Mietin pitkästä lentomatkasta väsyneenä ja enemmän kuin aavistuksen ahdistuneena, mitähän helvettiä tästä mahtaa taas tulla. Sieltä täältä kuuluu älytöntä mölinää, ja vieressäni arviolta 55-vuotias Hirax-selkäliputettu kaljamaha kimittää täysillä Dion The Last in Linen kertosäettä. Kitaristi epäilee murtumaa rintalastassaan. Illalla ruotsalainen nytkytyssuuruus Meshuggah takoo virtuoosimaisuudelle, voimalle ja näyttävyydelle sellaiset Paluu maailman suurimmalle metalliristeilylle aiheutti ristiriitaisia tuntemuksia. T orstai. Ympäristöstä juontuva kontrasti vain vahvistaa musiikin yltiöpäisen kaunista ja surullista tunnelmaa. Pistää oikein vihaksi, kun ymmärtämättömät jenkit lätisevät selän takana ties mitä yhdentekevää. Data roaming Perjantai. Yhdellä sisälavoista brittiläinen Threshold pääsee alun teknisten vaikeuksien (näitä ilmenee alkukeikoista vähän väliä) jälkeen progehevinsä päälle tarjoten nautinnollisen aikuisen ja passelin kevytmelankolisen keikkakokemuksen. Olemme olleet matkassa pari päivää, ja riemu on saatu revittyä tässä ajassa liki tappiinsa. TEKSTI MATTI RIEKKI KUVAT MATTI JA JULIANA RIEKKI 77. Lauantai. Swallow the Sunin jälkeen allaslavan valtaa Korpiklaani, jonka humputus ei istu murheasetuksiin saatettuun päähäni lainkaan, mutta uppoaa kyllä uikkarija bikinikansaan. Swallow the Sun soitti risteilyllä kolme kertaa esittäen Songs from the North -triplalevynsä kokonaisuudessaan. Illalla kuulen, että keskustelumme aiheena on ollut kestävyysurheilu. Lauteilla tunteilee Swallow the Sun, joka esittää neljällä jousisoittajalla ja parilla taustalaulajalla varustettuna Songs from the North -albumitrionsa akustista Beauty-osuutta. Kavereinani on ollut erinäisiä suomalaisia, mutta eritoten Insomnium-rumpali Markus ”Druidi” Hirvonen, jonka kera olemme uponneet niin syvälliseen ajatustenvaihtoon, että nukkuminen on unhoittunut kerta kaikkiaan. ”Ei pysty nauramaan ku käy niin kipeää”, hän sanoo, ”vaikka eipä tässä naurata muutenkaan.” Perjantai. Olen avannut silmäni hetki sitten ja saanut kuulla matkaseuraltani, että edellisilta on venynyt aamuyhdeksään. Yläkannen Pool Deck -alue keskellä kirkasta Karibian iltapäivää. Välistopilla Lontoossa StS:n Juha Raivio kertoo loukanneensa itsensä työntäessään lumihankeen juuttunutta autoa. Lukuisia mustia jonoja, kuin muurahaisia marssimassa kekonsa sisuksiin, kiemurtelee kohti Fort Lauderdalen risteilyalussataman kireitä turvatarkastusalueita. Keskiviikko. Ja niin sen varmaan pitikin
Muistinhan kytkeä data roamingin pois päältä. Tapaan uima-altaassa Wolfheartin huolella rentoutuneen rumpalin Joonas Kauppisen, jota olen haastatellut edesmenneen bändinsä merkeissä joskus toistakymmentä vuotta sitten. Sitten syöksyn seuraavaan ahdistuksen aaltoon: Puhelin. Porukka pistää halki, poikki ja pinoon matemaattisella epätarkkuudella ilmaisten noin 99,99 prosenttia koko maapallon bändeistä. Niin kroppani kuin eritoten koppani haluaa kertoa tämän minulle. pohjat, että ohi saa yrittää, ja toistaa tempun seuraavana päivänä ulkolauteilla. Noissa pyörteissä vieraileminen on meille kaikille joskus terveellistä, seurauksista piittaamatta. Bändi ei ole itselleni niitä rakkaimpia kotikuunneltavia, mutta liveoloissa ylivoima on murskaavaa. Kuulen yhden kovimmista kohteliaisuuksista koskaan, ja hyvin monta kertaa: ”Vittu sä näytät hyvältä. Ympäristö on kuitenkin sellainen, että se ikään kuin imee syvyyksiinsä, pyörteisiin joissa millään muulla kuin tällä hetkellä, tässä ja nyt, ei ole merkitystä. Swallow the Sunin basisti Honkonen yrittää huutaa korvaan, että varsinaisen kitaristinsa Fredrik Thordendalin (jota paikkaa Scar Symmetryn Per Nilsson) ja ”oikean” valomiehensä kanssa yhtye on vielä paljon kovempi, mutta kuittaan, että tämä riittää minulle oikein hyvin, kiitos. Oloni on sanalla sanoen järkyttävä. Pian 44-vuotiaan perheenisän ei tulisi enää hillua kuin teini-ikäinen. Kummastus on vastavuoroista. Tekisi mieli kaapata koko laiva Ruotsiin”, solisti Jens Kidman hekumoi välispiikissään. Tai näin ainakin yritän vakuutella itselleni. Vielä kun allastytöt pakkojuottaisivat vettä.. Edellisiltana olen kuullut kauhukertomuksia risteilyvieraista, jotka ovat kadottaneet satoja ja taas satoja dollareita tyhjiöön vain sen vuoksi, että tuo yksi pieni pyyhkäisyvalinta on jäänyt tekemättä – kuten nyt minulla, huomaan järkytyksekseni. ”Tämä on ihan vitun mielenvikaista. Biisien väleissä joka puolelta kuuluu ihmettelyä, kuinka tajuton Meshuggah on. Mobiilidata. Palvelu pelaa ja omat aurinkorasvat voi jättää huoletta kotiin. Näytän paskalta. Sunnuntai. Kymmenen vuotta sitten sä näytit ihan paskalta.” Lauantai
Sunnuntai. Laiva on niin valtava, että sen kattava tutkiminen on sula mahdottomuus. Lopullinen vahinko kuuden megabitin liikenteestä on ”vain” kuutisenkymmentä euroa. Saan osakseni vain hailakkaa ymmärrystä. Lauantai. Matkakaveri vonkaa mukaansa maihin. Insomniumin Niilo Sevänen ja Markus Vanhala kera nuorehkon fanin. Saamme kuitenkin vinkin, että kohteemme on elossa: edustamansa suomalaisyhtyeen, joka on soittohommansa jo hoitanut, instrumenttilaukkuihin on ilmestynyt asiaankuuluvat tägit – vieläpä ajallaan. Pyydän ottamaan biitsiltä kuvia. Ammattilainen on toiminut! Laivafakta: 70 000 Tonsin drinkit ovat tuhteja. Suomalaiseen lantrinkikulttuuriin tottuneille ne ovat kuin dynamiittia. Konsertin jälkeen joku hehkuttaa basisti-solisti Niilo Seväselle, että ”ihan hyvä keikka, mutta parasta oli kun Stanne tuli lavalle”. Perin tuhtiin risteilykuntoon päätynyt karpaasi on ollut kadoksissa tuntikaudet, mutta häntä ei löydy putkasta, ei lasaretista. Meno on jännittävä kuin Viisikossa. Olemme olleet jo jonkin aikaa ankkurissa Turksja Caicossaarten edustalla, ja lyhyen siirtymän päässä odottaisivat mitä ihanaisimmat hiekkarannat ja helmeilevimmät aurinkovarjodrinkit ja snorklaaminen Benedictionin kanssa ja mitä näitä ohjelmanumeroita nyt oli. Liekö hän kölin alla. Risteilyn nuorin osallistuja oli yksivuotias, vanhin miltei kasikymppinen.. Metsästämme kansainvälisessä seurueessa erästä nimeltä mainitsematonta äänimiestä, joka toimii risteilyllä myös kiertuemanagerin roolissa. Insomnium esiintyy sisälavalla. Pelkkä ajatuskin saa sapen suuhun. Bändi saa yhden biisin ajaksi vieraakseen Dark Tranquillityn Mikael Stannen, joka kunnostautuu myöhemmin paitsi omilla keikoillaan myös uimahyppykilpailun tuomarina muiden muassa Battle Beast -solisti Noora Louhimon ja Sepultura-kitaristi Andreas Kisserin kera. Voin kuitenkin huokaista helpotuksesta: viesteistäni löytyy ilmoitus, että näemmä asettamani ulkomaisen verkkoliikenteen rajoitin on tehnyt tehtävänsä. Huh. Hailakka ymmärrys Torstai. Kerron, etten kykene nousemaan sängystä ja säästän kaikki voimani illan bändien tsekkaamiseen
70 000 Tonsin perinteisiin kuuluu Belly Flop Contest eli uimahyppykilpailu, jonka tähtäimenä on räiskäyttää altaaseen mahdollisimman näyttävästi mahalleen. Hevi soi aivan joka paikassa – hyvä kun vessankopeista ei löydy omia kaiuttimia. Omasta yrmeästä puolestani keikkojen musiikkitarjonta riittäisi ja edes hississä voitaisiin olla suomityyliin vaiti. Ja näitä kun sitten huitelee vahingossa pari päivää ja unohtaa kuumissa oloissa välttämättömän vedenjuonnin… No, voinette suorittaa laskelmat. Sunnuntai. Meno on jatkuvasti ”cool Primal Fear shirt dude!” ja ”methaaaaaaaal!”. Tuomariääniä antoivat tällä kertaa muiden muassa Dark Tranquillityn Mikael Stanne, Sepulturan Andreas Kisser ja Battle Beastin Noora Louhimo.. Satuhahmosarjan circle pit -voiton vie Destructionin täpöntiukkaa thrashriipimistä läsnäolollaan kunnioittava Kaksi Jeesusta ja Destructionin pitti. Swallow the Sunin Raivio herää viimeisen risteilypäivän aamuna tarkoituksella varhain napatakseen laivan ylimmän tason auringonnousunäkymän, mutta sielläkin mekastaa turpea joukko saksalaisia selkälippujormia. Meshuggahin ulkolavakeikan moshpitissä pyörii vallan merkillistä porukkaa, esimerkiksi dinosaurus, jota uskaliaimmat yrittävät peitota paitsi lihasvoimalla myös valomiekoin ja tapparoin. Tätä yhdistettynä valtavaan valikoimaan eri kansallisuuksia ja laajaan ikäjakaumaan (tällä kertaa 1–79 vuotta) on helppo markkinoida latteuksin, mutta kyynisemmänkin on pakko myöntää, että meiningissä on tiettyä symboliikkaa: jos tällainen bakkanaali onnistutaan viemään läpi vuodesta toiseen rauhallisissa merkeissä, miten helvetissä ihmisillä on yleensä ottaen niin hankalaa tulla toimeen toistensa kanssa. Paavi siunasi toiminnan. Sen sijaan tieto, että piskuinen Suomi on listalla kutosena, heti Ruotsin jälkeen, saattaa yllättää. Kaikki merimatkalle osallistuvat – 61 bändiä oheishenkilöineen sekä laivan työntekijät – mukaan lukien Turksja Caicossaarille reissaa noin 5500 ihmistä. Väittäisin, että yhtä Karibialla annosteltua Long Island Iced Teatä kohti saa kumota melko monta kotimaista versiota. Suurin osallistujaryhmä on tietysti yhdysvaltalaiset, eikä saksalaistenkaan kakkossija ole yllätyksistä suurin. Kärsivällisyyttä risteileminen silti vaatii. Ja siinä missä vuonna 2012 Miamista Caymansaarille liikennöinyt Majesty of the Seas imi sisäänsä parituhatta risteilyvierasta, nyt heitä on yli tuhat enemmän. Senkka korvista Lauantai. Numerojuhlat jatkuvat tiedolla, että edustettuna on kaikkiaan 75 eri kansallisuutta, mikä on 70 000 Tonsin uusi ennätys. Sepulturan keikalla puolestaan hilluu vaaleanpunainen pupujussi, joka heittäytyy välistä turhan kovakouraiseksi kanssaseilaajia kohtaan. ”I’ve got my eyes on you, bunny!” raamikas Seppo-solisti Derrick Green joutuu torumaan. Lisää sinivalkopontta revitään seikoista, että laivalla veivaa kokonaista seitsemän suomalaista bändiä ja koko hiivatin purtilo on valmistettu Suomen Turussa. 70 000 Tons mainostaa itseään sloganilla ”Everyone on board is a VIP”, ja lause pätee ainakin siinä mielessä, että useimmat artisteista kuljeskelevat ympäri laivaa siinä missä ketkä tahansa hevipentit. 339-metrinen Independence of the Seas -paatti painaa nimittäin 154 407 tonnia. Vesi muuttui viiniksi, mutta käveltiinkö vetten päällä, sitä tarinamme ei kerro. Mutta tätä kai porukka juuri etsii, totaalista Heavy Metal -valtakuntaa. Laskelmia Edellisestä vierailustani maailman suurimmalle metalliristeilylle on kuusi vuotta, ja tänä aikana on muuttunut moni asia – lähtien jo siitä, että 70 000 Tons of Metalin pitäisi tätä nykyä tuplata nimensä
Omalla kohdallani olen toki hyväksynyt sen, että en tule ikinä näkemään kaikkia keikkoja, ja eihän kaikki bändit kiinnostakaan. Henkilökunta kertoo kohteliaasti, ettei Corona-ämpäri kuulu luvalliseen löylyvarustukseen. Olen idiootti. Pahimmillaan voi saada vaikka uusia tuttuja! Kannattaa olla rohkea itse artistienkin kanssa. Brade Murder Day -henkinen kitara kuulostaa saakelin hyvältä. Sikermän viimeisessä repäisyssä nähdään Andreas Kisser, Mille Petrozza ja Marcel ”Schmier” Schirmer samalla lavalla Metallican Whiplashin kimpussa. Uusi Screwdriver, kiitos. – Necrophobic teki kyllä huimaa jälkeä. Yleisö ja artistit tallaavat 70 000 Tonsilla samoja käytäviä. Ja tietty itse asia eli bändivalikoima hyvinkin kattava. Tack. Naurattaa helvetisti, kun itsensä paavi tulee siunaamaan väkisin kesken Tequila Sunrisen imemisen. Syy on siinä, ettei 70 000 Tons tunne desibelirajoituksia, ja kun äänimiehistö pääsee kerrankin päästämään ilman hidastetöyssyjä, ajo on raakaa. Kirjoitan tätä paluukoneessa lentosukat kintuissa ja -tyyny kurkkua toiveikkaasti kuristaen, univajeesta puolikuolleena. – Aloin huomata, että 61 kahteen kertaan esiintyvää bändiä muutamaan päivään on melkoisen iso määrä, joten heviähky uhkaa. Kannan vahingossa koko illan Frimanin uimasortseja ominani. Kuinka kohdillaan itse risteilyn hinta-laatusuhde mielestäsi on. 70 000 Tons on ulottuvuus, jossa heavy metalia ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Lehden paino on muutaman päivän päässä. Erilaiset naamiaisasut ovat näemmä piintyneet festarikulttuuriin – myös merelliseen – jäädäkseen, ja mikäs siinä. Risteilyn viimeisessä pressitilaisuudessa ja myöhemmin journalisteille järjestetyillä illallisilla kuuntelen 70 000 Tonsin isän Andy Pillerin visiointeja ja vihjailuja, että tulevaisuudessa maailman suurin metalliristeily tulee olemaan kenties vieläkin suurempi... Millaisia ensikäden neuvoja antaisit ensimmäistä matkaansa suunnittelevalle. Omat tulppani ovat tietysti kaukana korvista. ”Excuse me, can I take a picture with you?” toimii oikein hyvin. October Tide operoi tähän asti parhailla soundeilla. Joudun toppuuttelemaan tarjoilijoita jatkuvasti, sillä en halua palata Floridan kamaralle pyörätuolissa, kuten moni väsyneistä kanssaseilaajista. Battle Beastja Amberian Dawn -keulanaiset tulkitsevat AC/DC:tä ja Iron Maideniä, ja reilua nippua soittajistoamme kuullaan tulkitsemassa muuta klassikkomateriaalia. Ihmisiä nekin on. Millaiset päällimmäiset fiilikset tämänkertainen risteily jätti. Millen räksytys häviää pehmeälle sängylle. Menemme suomiporukoissa saunaan, joka on Turussa valmistettuna ihan ehta sellainen. Loppuillasta Kreator päättää 70 000 Tonsin ulkoilmatarjonnan. Risteilymatkaan lentoineen ja Floridan-hotelleineen saa kulumaan helposti tuhansia euroja. Enslaved vetää sisällä niin lujaa ja sirkkelisoundein, että korvat valuvat verta. – Kun paikalla on laivallinen samanhenkistä porukkaa, voi jättää sen suomalaisen jurottamisen kotia ja jutella tuntemattomienkin kanssa. Myös pitkänlinjan jäärien Benedictionin ja Belphegorin näkeminen ilahdutti isosti. – Koen saaneeni rahoilleni vastiketta ihan viimesen päälle. 81. Perjantai. Ja Exodus on kova. Jotain tavattoman omaleimaista tuossa paatissa on – se on kuin portti rinnakkaistodellisuuteen, jossa pystyy jättämään kaiken muun vähäksi aikaa taakseen ja omaan arvoonsa. Ja jos sekin jää välistä… No, tuleehan noita. Aiemmin päivällä kotimaisten artistiemme vahva edustus Annihilator-jehu Jeff Watersin masinoimassa All Star Jamissä yllättää. – Aina vaan hienosti järjestetty tapahtuma ja mahtavaa eskapismia itelle rakkaan asian parissa. Cannibal Corpsen pölliniskainen murisija George ”Corpsegrinder” Fischer lienee risteilyn jututetuimpia musikantteja. Silti kun laiva jää taakse, mielen valtaa selittämätön haikeus. Ehkä vähentämällä bändejä vaikka neljäänkymmeneen saisi aikaan hengähdystaukoja, joiden aikana millään lavalla ei tapahtuisi. Kuka helvetti tulee tänne jumppaamaan. Mutta jengiä on varmaan sellastakin, joka haluaa nähdä niin paljon ku mahdollista, ja siinä tarttee olla pelikunto kohillaan tai käy raskaaksi. Ei ihan jokapäiväistä herkkua. Inso-kitaristi Ville Frimanin mielestä meillä on suomalaisina oikeus poiketa säännöistä, ja niin teemme. Mietin, josko sen vielä isomman risteilyn kävisi joskus tsekkaamassa. Eka kerta on eka kerta kaikessa. Tuntuu että ajatuksia on hankala keskittää ja teksti aaltoilee kuin levoton Karibianmeri. Väsyttää hirvittävästi, herätys on aikainen. Torstai. Jeesus-kaksikko, joka riehuu lopulta siinä missä maallisempikin väki – ja toki railakkaimmin Nailed to the Cross -biisin aikana. Enää ei kuitenkaan saanut sitä ekan visiitin ”vitun siistiä, en meinaa edes ymmärtää että oon täällä” -fiilistä. Keikkoja taas missataan, kun juututaan turinoille sinne tänne, mutta nurkan takana odottaa uusi yritys. Aavistuksen keveämmältä puolelta Evergrey on ruukannu aina olla hyvä ja ei pettänyt tälläkään kertaa. Laivahan on hieno ku mikä, tarjoilut kohillaan ja niin edelleen. Laivan jättimäisellä kuntosalilla vedetään ties mitä pumppausjumppaa. Maanantai. Sunnuntai. Mitä bändipuolelta jäi etupäässä mieleen. Kuinka täysi metallipää täytyy mielestäsi olla selvitäkseen paatilta elossa. Tuli nähtyä tuplana, kun tylynnäköset ukot veti mustan kuolemansa ammattitaidolla ja raivolla. Sitten haaveilen kestävyysurheilusta. Vieläkin… suurempaa…. Ja vaikka äänenpaine on kova, se ei tee kipeää. ”Excuse me, can I take a picture with you?” Vantaalainen Antti Latomaa vieraili 70 000 Tonsilla kolmatta kertaa – muttei taatusti viimeistä. Missaan Rhapsodyn sekä Dark Tranquillityn kakkoskeikan, mikä harmittaa, vaikka illallisen ruokaja juomatarjoilu on kuin roomalaisista pidoista. Päivillä saati kellonajoilla ei ole muuta merkitystä kuin se, että ne ohjaavat oikeille keikoille. Seikka, että puhelimet sun muut vimpaimet eivät toimi, ellei yhteyksistä ole valmis maksamaan reippaasti, alleviivaa vaikutelmaa. – Näkisin, että laivalta pääsee ulos myös ei-niin-täysi metallipää. Alan karttaa vähintäänkin alitajuisesti sisäsalien kovaäänisiksi oletettuja keikkoja, ja moni ärjympien bändien vedoista jää näkemättä. Kauheasta kolmospäivästä selvittyäni olin vahvasti sitä mieltä, että eivätköhän Riekin pojan heviristeilyt ole tässä. Mitä parannettavaa keksisit risteilyyn liittyen. Eikä tapaus ole ainoa. On siellä kuitenkin paikkoja, joissa meteli on vähemmällä ja voi vaikka istua rauhassa alas, ottaa vähän aperitiivia ja höpistä tuttujen ja tuntemattomien kanssa
On vain annettava mennä, luotettava vaistoihinsa, arvioitava tilanne niin läpikotaisin kuin mahdollista ja kääntää olosuhteet eduksi. Kumpi merkitsee enemmän: kuvaajan sopeutuvaisuus ja taito vai hänen käyttämänsä kuvausvälineet. Itsetarkoituksellisia kliseitä väistellen 6. PIIRI AKI NUOPPONEN ”Kun lähden sessioihin, haluan vangita kuviini levyjen hengen”, kertoo monia Infernon sivuillekin päätyneitä promokuvia ottanut espanjalaisfotaaja Ester Segarra. Toisinaan promokuvien ottaminen vaatii nopeaa toimintaa ja ajattelua. – Todellinen herääminen tapahtui Ancient Ceremonyn ja Behemothin keikalla pian tämän jälkeen. – Jos yksi asia leimaa tätä alaa eniten, se on ajanpuute. Useimmiten kuvat muistuttavat toisiaan ja tarjoavat sitä perinteistä patsastelua levytysstudion sivukujalla tai hylätyssä tehdashallissa. – En ole ikinä uskonut siihen, että ihmisen tulisi erotella toimeentulon takaava leipätyö ja intohimoiset harrastukset toisistaan. En halunnut minkään päivätyön tulevan tämän intohimon tielle. – Olen ottanut yhden parhaista bändikuvistani kenkälaatikkokameralla, Ester vastaa. – Monet bändit ajattelevat, että kuvaussessiot ovat pakollinen paha ja riippakivi siinä vaiheessa, kun se kaikkein tärkein eli musiikki on taltioitu. Espanjalainen Ester Segarra on yksi heistä. Olin ottanut keikkakuvia Nebulan keikalta, kun päädyin ystäväni kautta tekemisiin Terrorizer-lehden kanssa. Siksi vakuutan bändeille, että kun tulemme joka tapauksessa ottamaan kuvat, voimme ottaa niistä samassa ajassa kaiken irti. Ester kertoo päättäneensä nopeasti, ettei kuvaaminen olisi hänelle harrastus vaan elämäntyö. TÄMÄNKIN lehden sivuilta löytyy runsaasti bändien promokuvia. Kuvat otetaan usein todella lyhyellä varoitusajalla ja itse sessioihin on varattu aikaa vielä vähemmän, Ester toteaa. – Olosuhteet saattavat vaihdella hotellihuoneista studioihin ja toimistoista takapihoihin. Saan usein kuunneltavakseni bändien tulevia levyjä ennen kuvaamista, ja kun lähden sessioihin, haluan vangita kuviini levyjen hengen. Hyvät kuvat kuitenkin parantavat bändin näkyvyyttä ja ovat osa audiovisuaalista kokemusta, jota kuulijat janoavat. Se oli mitä synkin keikka täynnä pimeintä livemusiikkia, jota olin kuullut. Tuolloin ymmärsin, että haluan kuvata bändejä ammatikseni. – Monet hankalat bändit kertovat minulle musiikistaan ja tuntemuksistaan, mikä sitten inspiroi minua. Valokuvaaminen oli jo varhain jotain sellaista, mikä sai minut tuntemaan eläväni. – Olen kuvannut bändejä 15 vuoden ajan, mutta kaikki alkoi livekuvaamisesta. Ester kertoo tiedostavansa promokuvaukset kliseet. Tietää olevansa haastavissa olosuhteissa ihan liekeissä, mutta laitteet eivät vain riitä ikuistamaan sitä, mitä todella näkee. Esitän tulkintani heidän musiikistaan kuvillani, ja bändit kiittelevät lopulta, kun en antanutkaan periksi! Ester Segarran uran ensimmäiset 15 vuotta paketoiva kirja julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. – Tiivis yhteistyö esimerkiksi Watainin, Deströyer 666:n, Lee Dorrianin ja Electric Wizardin kanssa päätyi siihen, että sessioissa nähtiin käärmeitä, irtopäitä, tiimalaseja, tuleen sytytettyjä viikatteita, pastorinasuja, kalloja, sianverta, hautausmaita, savukoneita vuorilla, tulta ja vielä vähän lisää kalloja! Joskus käy varmasti niin, ettei bändeillä ole minkäänlaista mielipidettä tai kiinnostusta tulevien kuvausten suhteen. – Haluan aina kuulla, missä bändit haluaisivat ottaa kuvat, millaista fiilistä he tahtoisivat niihin vangita ja onko heillä erityistoiveita, millainen värimaailma niissä tulisi olla. – Ymmärrän sen hyvin! Vihaan itsekin kuvattavana olemista, Ester nauraa. 82. Sen väki oli pitänyt kuvistani, Ester avaa. Pyrin aina siihen, että kuvauspaikka ja sopiva valon, värien, esineiden, muotojen ja lavasteiden käyttö ikuistaa bändin, joka näyttää musiikiltaan. Onneksi on myös kuvaajia, jotka haluavat ottaa promoista ja bändeistä kaiken irti. – Rakastan kuvaamista, koska se on äärimmäisintä hetkessä elämistä: kun otan hyvän kuvan, ikuistan juuri sen hetken, jossa kuvattava on kaikkein eniten elossa. Huonot laitteet taas voivat rajoittaa tekemistä ja turhauttaa todella paljon. – Pidän symboliikasta, mutta vihaan kliseitä ja symbolismin käyttöä itsetarkoituksellisesti siten, ettei sillä ole todellisuudessa mitään merkitystä tai syvyyttä. – Hyvä laitteisto voi olla suuri tuki, mutta pahimmillaan laitteet saattavat olla niin monimutkaisia ja niin pieniin säätöihin keskittyneitä, että ne vievät huomion pois itse kuvaamisesta. Ester antaa esimerkkejä tilanteista, jolloin kommunikaatio bändien kanssa on oikeasti toiminut
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 2 FIN Nightwish-Auri 02-18_BACKCOVER.indd 1 05.02.18 10:41