Inferno 2/2019 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 2/2019 I HINTA 9,80 € DREAM THEATER CANDLEMASS IN FLAMES QUEENSRŸCHE ROTTING CHRIST ROY KHAN
99,00 € 2 PV .................. 119,00 € 3 PV ................. ALK. ALK. ALK. ALK. 89,00 € 1 PV LA .................... 139,00 € www.tuska.fi HALESTORM STAM1NA KVELERTAK CULT OF LUNA FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES SICK OF IT ALL HEILUNG BATTLE BEAST MARKO HIETALA ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOUDNESS LOST SOCIETY DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA DARK SARAH WARKINGS VISIONS OF ATLANTIS ALIEN WEAPONRY BRYMIR GOATBURNER. Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOST SOCIETY BRYMIR NEW ADDITIONS: LIPUT: 1 PV PE & SU ......
ALK. 99,00 € 2 PV .................. 139,00 € www.tuska.fi HALESTORM STAM1NA KVELERTAK CULT OF LUNA FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES SICK OF IT ALL HEILUNG BATTLE BEAST MARKO HIETALA ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOUDNESS LOST SOCIETY DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA DARK SARAH WARKINGS VISIONS OF ATLANTIS ALIEN WEAPONRY BRYMIR GOATBURNER. ALK. Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOST SOCIETY BRYMIR NEW ADDITIONS: LIPUT: 1 PV PE & SU ....... 89,00 € 1 PV LA .................... ALK. ALK. 119,00 € 3 PV ................
BACKYARD BABIES SLIVER & GOLD 03.01.19 BACKYARD BABIES RETURN TO CELEBRATE THEIR 30 TH ANNIVERSARY WITH “SLIVER & GOLD” With a more organic production than ever, Backyard Babies deliver one of the most intense records they have ever released! The special edition vinyl comes in 180gr vinyl, tastefully packaged in a reflective gold sleeve with five newly recorded acoustic bonus songs, fan stories and fan names. Also available as Deluxe Limited Edition CD box set with extra disc including amazing, newly recorded acoustic versions of ‘Open Road’ and ‘I Dream In Infrared’, studio and live rarities, Queensrÿche patch, bottle opener and fridge magnet and 180 gram LP+CD & poster. Confirmed for European festivals 2019 incl.Wacken, Bloodstock and many more! DESERTED FEAR DROWNED BY HUMANITY 08.02.19 THE NEW ALBUM OF GERMANY’S HOTTEST DEATH METAL ACT! Mixed and mastered by Henrik Udd (AT THE GATES, DIMMU BORGIR, POWERWOLF). Digipak features 2 bonus tracks. EDITION 2CD+BLUR AY+DVD ARTBOOK LTD. I N S I D E O U T M U S I C . “All Tree” comes as Ltd. C O M. C E N T U R Y M E D I A . The new studio album by American metal legend Queensrÿche! 10 brilliant brand new songs expanding upon 2015’s highly successful “Condition Hüman” offering the finest heavy metal with a dark progressive edge and stellar melodies. CD Digipak with an extensive 32-page booklet and as strictly limited black, extra heavy 180g LP in a Gatefold sleeve with a classy 16-page LP-booklet. D I S T A N C E O V E R T I M E 20.02.19 | WITH “DISTANCE OVER TIME”, THE BAND’S 14 TH STUDIO ALBUM, DREAM THEATER RETURN TO THEIR ROOTS, COMBINING HEAV Y PROGRESSIVE MUSIC WITH EPIC MELODIES THAT WILL THRILL THEIR LEGION OF FANS ACROSS THE WORLD! “DISTANCE OVER TIME” is available as… DELUXE COLLEC TOR’S BOX SE T · LTD. W W W . Members of GRAVE PLEASURES A MIX OF FOLK AND PSYCHEDELIA! Co-Produced, mixed and mastered by Jaime Gomez Arellano (Paradise Lost, Ghost, Ulver and many more). ON EUROPEAN TOUR IN SPRING 2019 Ltd. C O M · W W W . Produced, mixed, and mastered by Zeuss (Rob Zombie, Iced Earth, Hatebreed). CD DIGIPAK · 180g GATEFOLD BL ACK 2LP EDITION STANDARD CD JE WEL C A SE · DIGITAL ALBUM HEXVESSEL ALL TREE 15.02.19 QUEENSRŸCHE THE VERDICT 03.01.19 Feat
Confirmed for European festivals 2019 incl.Wacken, Bloodstock and many more! DESERTED FEAR DROWNED BY HUMANITY 08.02.19 THE NEW ALBUM OF GERMANY’S HOTTEST DEATH METAL ACT! Mixed and mastered by Henrik Udd (AT THE GATES, DIMMU BORGIR, POWERWOLF). Also available as Deluxe Limited Edition CD box set with extra disc including amazing, newly recorded acoustic versions of ‘Open Road’ and ‘I Dream In Infrared’, studio and live rarities, Queensrÿche patch, bottle opener and fridge magnet and 180 gram LP+CD & poster. “All Tree” comes as Ltd. Digipak features 2 bonus tracks. C O M · W W W . C E N T U R Y M E D I A . CD DIGIPAK · 180g GATEFOLD BL ACK 2LP EDITION STANDARD CD JE WEL C A SE · DIGITAL ALBUM HEXVESSEL ALL TREE 15.02.19 QUEENSRŸCHE THE VERDICT 03.01.19 Feat. CD Digipak with an extensive 32-page booklet and as strictly limited black, extra heavy 180g LP in a Gatefold sleeve with a classy 16-page LP-booklet. The new studio album by American metal legend Queensrÿche! 10 brilliant brand new songs expanding upon 2015’s highly successful “Condition Hüman” offering the finest heavy metal with a dark progressive edge and stellar melodies. W W W . Produced, mixed, and mastered by Zeuss (Rob Zombie, Iced Earth, Hatebreed). Members of GRAVE PLEASURES A MIX OF FOLK AND PSYCHEDELIA! Co-Produced, mixed and mastered by Jaime Gomez Arellano (Paradise Lost, Ghost, Ulver and many more). BACKYARD BABIES SLIVER & GOLD 03.01.19 BACKYARD BABIES RETURN TO CELEBRATE THEIR 30 TH ANNIVERSARY WITH “SLIVER & GOLD” With a more organic production than ever, Backyard Babies deliver one of the most intense records they have ever released! The special edition vinyl comes in 180gr vinyl, tastefully packaged in a reflective gold sleeve with five newly recorded acoustic bonus songs, fan stories and fan names. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Re fus al, Ma lak him , Tw in Tem ple , Tyr an tti, Ka leik r 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Dr eam Th eat er 02 4 Ro tti ng Ch ris t 02 8 In Fla me s 03 5 Qu een srÿ ch e 03 8 Ca nd lem ass 04 2 Ch ild ren of Bo do m 05 Pö lky llä : lau laja Ro y Kh an 05 6 Sa lam yh kä : Bla ze Sili co n Me ssi ah (20 00 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Ca nd lem ass 07 8 Va nh a liit to: Mu sta n Ku un Lap set 08 2 Ku ud es pii ri 042 024 018 035 02 8 M AR EK SA BO G AL M AR K M AR YA N O VI C H AN N E C AT H ER IN E SW AL LO W G R IZ ZL EE M AR TI N ES TE R SE G AR R A D I S T A N C E O V E R T I M E 20.02.19 | WITH “DISTANCE OVER TIME”, THE BAND’S 14 TH STUDIO ALBUM, DREAM THEATER RETURN TO THEIR ROOTS, COMBINING HEAV Y PROGRESSIVE MUSIC WITH EPIC MELODIES THAT WILL THRILL THEIR LEGION OF FANS ACROSS THE WORLD! “DISTANCE OVER TIME” is available as… DELUXE COLLEC TOR’S BOX SE T · LTD. EDITION 2CD+BLUR AY+DVD ARTBOOK LTD. ON EUROPEAN TOUR IN SPRING 2019 Ltd. C O M. I N S I D E O U T M U S I C
En tiedä, ovatko omat kuuntelutottumukseni nostalgiapainotteisia vai mitä, mutta tunnustan kuluttavani kotioloissa lähinnä vanhaa tai vanhojen suosikkien tekemää uutta musiikkia. vuosikerta Numero 166 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Vanhat levyt ovat ”klassikoita”, uudet eivät. Yksi musiikillisen nostalgian alaviite, johon Mape ei suoraan puutu, on kokeneiden muusikoiden vanhan tuotannon nostaminen ikään kuin automaattisesti uuden edelle. En koe jumittavani menneessä suosiolla vaan enemmän tai vähemmän pakon sanelemana. EVERGREY The Atlantic FOUR STROKE BARON Planet Silver Screen VOLA Applause of a Distant Crowd TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DIABOLICAL Eclipse CANDLEMASS The Door to Doom SUEDE Studio Albums 93–16 7. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Legendatähden klassikko TÄMÄNKERTAINEN kolumnistimme Marko ”Mape” Ollila julistaa muutaman sivun päässä, että nostalgia on kavioelukan peräpäästä tippunutta köntsää – musiikissa ja varmaan muutenkin. Vanhan hautaamisessa väkipakolla uuden tieltä tuskin olisi sen enempää järkeä. Allekirjoitan kärkkäästä kirjoituksesta monta pointtia, mutta minusta pääasia ei ole niin suorapiirteinen kuin Oulun mies esittää. Syy on yksinkertainen: se kuulostaa paremmalta kuin useimpien tuoreiden artistien musa. Päädyn joskus hehkuttelemaan kaveriporukassa jonkin uraanähneen yhtyeen uutta levyä ja kehumaan sen kenties yllättävän viriiliä energiaa, jolloin vastapallo iskeytyy ilmaan välittömästi – uutuus ei varmasti ole yhtä hyvä kuin se vuonna yksi julkaistu "klassikko". On toki suuria rocktotuuksia, että säveltaiteilijoiden sulkakynä on useimmiten terävimmillään niiden tuotannon alkupäässä, mutta poikkeuk siakin löytyy, eivätkä ne itse asiassa ole niin harvinaisia kuin uskotaan. Aivan kuten ”legendaa”. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Marek Sabogal KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Ennen kuin avaa naamansa, kannattaakin oikeasti kuunnella se kultaisissa muistoissa sulosävelin soiva savikiekko nyt, armon vuonna 2019, ja suorittaa kriittistä tutkivaa vertailua. Toki klassikko tarvitsee aikaa syntyäkseen, mutta koko määrettä käytetään nykyään aivan liian heppoisin perustein. Tai ”tähteä”. Saattaa peräti joutua yllättymään
Uuden levyn lehdistötiedotteessa mainitaan, että albumin julkaisun tielle sattui jonkinlaisia esteitä. – Nimestä huolimatta meillä ei ole erityisiä kieltolistoja. Kun julkaisun aika lähestyi, levy-yhtiö lakkasi vastaamasta viesteihin. Halusimme lyhyen ja ytimekkään nimen, joka on helppo muistaa. Mistä niissä oli kyse. Tehdään sitä, mikä tuntuu omalta jutulta. Kokonaisuus on edeltäjäänsä äkäisempi ja ennen kaikkea valmiimpi, yhtye vastaa kollektiivisesti. Miksi näistä aiheista on tärkeää kirjoittaa. Refusal tarkoittaa suomeksi kieltäytymistä tai torjumista. Tällä levyllä grindimmat biisit ovat grindimpia ja deathmetalliset biisit enemmän death metalia. – Kyse on siitä, ettemme halua tuputtaa mitään muka-totuuksia elämästä. – Ei tässä ole lyöty missään vaiheessa lukkoon mitään yksittäistä genreä. Demot lähtivät liikkeelle soittamisen ilosta soittavien nuorten jannujen räyhäämisestä, ja sitä mukaa, kun porukka on kasvanut pikkuhiljaa yhteen bändinä, on syntynyt yhteisymmärrystä siitä, mikä musiikissamme toimii ja mikä ei. Kotimaisessa kuoloundergroundissa kaikessa rauhassa nimeä kerännyt Refusal jysäyttää toisella studioalbumillaan tauluun kovat lukemat. – Meillä oli edellisen levy-yhtiömme antama deadline, jonka mukaan teimme koko paketin valmiiksi. Sanoitukset ovat rehellisiä avautumisia omista kiukunkohteista. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN SUORAVIIVAISELLA raivolla kimppuun iskevä Epitome of Void kuulostaa korviini We Rot Within -edeltäjäänsä (2016) vihaisemmalta, vittumaisemmalta ja grindimmalta. – On täysin luonnollista, että bändi kasvaa julkaisu julkaisulta. Ongelmat saatiin ratkaistua löytämällä levylle toinen julkaisija [Great Dane Records]. Ajan kuluessa nimi on saanut syvempää tarkoitusta sanoitusten muuttuessa kantaa ottavampaan suuntaan. Tuntuuko väite aivan oudolta. Tuntuuko siltä, että yhtyeenne musiikillinen linja on löytynyt ja vakiintunut, vai onko Refusalin toiminta jatkuvaa etsimistä. Teillä on takana hieman päälle kymmenen vuotta uraa ja melkoinen liuta julkaisuja, joista valtaosa on vuosina 2008–13 ilmestyneitä demoja. Rehellistä avautumista A N D I B A LO G H 8. Levyn sanoitusten kerrotaan liikkuvan ”kantaa ottavissa ja yksilötasolla synkissä aiheissa”. – Ei lainkaan. Millaiset asiat ovat päällimmäisinä kieltolistallanne. Entisestään julmistuneen ilmeen takaa löytyy musiikillisten ääripäiden laajentuminen
Millainen taide on vaikuttanut Malakhimin työhön merkittävimmin. – Mitä seuraavaan julkaisuun tulee, saapa nähdä. Ep:ltä löytyy kappaleiden nimiä kuten He Who Devours ja Sworn to Satan’s Fire. Luulen, että kaikki riippuu siitä, kuinka paljon saamme aikaiseksi, kun luovuutemme hiillokset alkavat syöstä jälleen tulta. Pikemminkin yritämme hyväksyä porukalla bändin luontaisen suunnan ilman että se vaikuttaisi liikaa ominaissoundiimme. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ MALAKHIM kasattiin vuonna 2016, ja olette saaneet aikaiseksi yhden demon ja ep:n. – Emme aseta mitään tavoitteita sille, miltä meidän tulisi kuulostaa. Uskon, että se tuo ep:lle dynamiikkaa. Näin on helpompaa olla jämähtämättä liian pitkäksi aikaa samojen kappaleiden pariin. – Saatana on ikuinen vastustaja, antinomisti, ja edustaa tuhoavaa voimaa, joka tulee polttamaan ja tuhoamaan nykyisen moraalikäsityksen ja pyhän järjestyksen, jotta jokin uusi pääsee kasvamaan esiin. Vanhin kappaleemme on A Thousand Burning Worlds, jonka loimme jo alkuvuodesta 2016, joten se ei ottanut liikaa aikaa. Parin pienjulkaisun jälkeen on tietysti syytä odottaa kokopitkää levyä. Ruotsin ehtymättömältä tuntuva black metal -kenttä tarjoaa laatutavaraa vuosi toisensa jälkeen. Oli tärkeä askel saada soittohomma toimimaan ja ruveta kirjoittamaan omaa musiikkia vasta sitten. Itse pidän ajatuksesta julkaista pari ep:tä ennen kuin ryhdymme tekemään pitkäsoittoa, koska formaatti on itsessään hyvä. Miltä tulevaisuutenne näyttää tämän ja muun suhteen. Haitteko tällaista raakaa energiaa ihan tarkoituksella. Uusi II-ep kuulostaa ilkeämmältä ja dynaamisemmalta kuin Demo I (2017). – II kirjoitettiin paljon lyhyemmällä aikavälillä, lähes välittömästi demon julkaisun jälkeen, ja vei jonkin verran aikaa treenata ja nauhoittaa biisit kunnolla. – Melko laaja kysymys, mutta yritän vastata… Henkilökohtaisella tasolla voin sanoa Bathoryn, Dissectionin, Mayhemin De Mysteriis dom Sathanasin, Mercyful Faten, Katharsisin, Morbid Angelin ja Metallican Kill ’em Allin jättäneen minuun jälkensä. Halu luoda black metalia oli jo olemassa, mutta aluksi keskityimme jäsenten keskinäisen synergian luomiseen, ytimekkäästi nimetty laulaja E sanoo. Oliko teillä alusta alkaen selkeä visio yhtyeen musiikillisesta suunnasta. Mitä Saatana edustaa sinulle. – Aikeenamme on soittaa muutamia valikoituja keikkoja, siis kiinnostuksemme ehdoilla, minkä jälkeen ryhdymme kirjoittamaan lisää musiikkia. Ikuisen vastustajan palveluksessa 9. – Musiikin suunta oli pääpiirteittäin selvä. – Vaikka olemme tunteneet toisemme aika kauan, emme ole soittaneet koskaan samoissa bändeissä. Yksi mahdollisista tulevaisuuden luottonimistä on ensimmäisen virallisen julkaisunsa tarjoava Malakhim
MITEN keksitte perustaa Twin Templen. Olemme myös satanisteja, harjoitamme magiaa ja opiskelemme innokkaasti salatieteitä. Mitä sanoitusten Saatana edustaa teille. Jopa Fats Dominon ja Frankie and the Teenagersin kaltaiset rokkarit demonisoitiin, koska heidän musiikkinsa yllytti erirotuisia teinejä tanssimaan yhdessä etelävaltioiden rotuerottelun aikaan. Kun Twin Templen purkanmakuinen doo-wop ja alkukantainen rock kohtaavat syvästi saatanalliset sanoitukset, ei voida kuin olla oikeilla jäljillä. Sitä kutsuttiin paholaisen musiikiksi, koska sillä oli voima murtaa rasistisia lakeja ja sortavia sosiaalisia rakenteita. Olemme tehneet jotain normaalista poikkeavaa, ja kuulijamme ovat löytäneet meidät, koska ovat etsineet jotain uutta ja uniikkia, jotain, jolla on merkitys. Sitä on käytetty aina, kun valtaapitävät ovat halunneet alistaa, murhata tai varastaa ihmisiltä. – Naisia pilkattiin muinoin meikkaamisesta, jota pidettiin syntinä, joten myös siksi tuntui oikealta tehdä näin. – Yhteiskunnallisista säännöistä irtautumista, yksilöllisyyden ylistystä, vapaata tahtoa, itsenäisyyttä, tasa-arvoa, tiedon saavuttamista ja tietämättömyyden totaalista tuhoa. Mikä mahtaa olla musiikkinne kohdeyleisö. Tarina toistaa itseään tänäkin päivänä: kaikki, mitä ei ymmärretä, tuomitaan pahaksi. Olemme aina halunneet tällaista musiikkia, joten näiden asioiden yhdistäminen tuntui järkeenkäyvältä, mutta samalla lähes mahdottomalta ja oudolta. – Rakastamme perinteistä amerikkalaista musiikkia, erityisesti rockia ja sen suurimpia tähtiä 1950–60-luvuilta. He arvostavat myös viestiämme tasa-arvosta ja ovat samalla todella hajanaista sakkia. Vinyl Cosmeticsin kanssa yhteistyössä tehty Lucifer-huulipuna oli mahdollisuuteni tehdä sellainen. En tunne vetoa nykyisiin kauneustuotteisiin, joten halusin kehittää jotain, joka tuntuu ylelliseltä, syntiseltä, rienaavalta ja kauniilta. Yleisesti ottaen suuntaamme kohti vasemman käden polun antinomiallisuutta, mikä edustaa meille normien rikkomista ja voimakasta yksilöllisyyttä. Olette julkaisseet paljon oheistuotteita kuten huulipunaa, rituaaliöljyä ja kynttilöitä. – Kuten mekin, fanimme ovat ulkopuolisia ja arvostavat aitoa musiikkia, synkkyyttä, vanhaa kauhua, rockia ja kaikkea hämärää. – Satanismi ja rock yhdistyvät mielessämme yhdeksi filosofiaksi, ja doowop yhdistetään tietysti naiiveihin sanoituksiin viattomasta teinirakkaudesta. Jonkun kutsuminen saatananpalvojaksi tai satanistiksi on ollut tapa nujertaa ihminen. Myös vahvoja parantamistaitoisia naisia arveltiin paholaisenpalvojiksi. Tällainen musiikki ei ole varsinaisesti nuorten makuun, ja sanoitukset saattavat olla ”hieman liikaa” vanhemmalle yleisölle... – Kun kirjoitimme musiikkia, mietimme, miksi emme yhdistäisi kahta suurta intohimoamme tavalla, jota ei ollut tehty aiemmin. Kaikki ovat tervetulleita keikoillemme. Sen juuret ovat varhaismodernissa ajassa, jolloin massakolonisaatio ja ihmisten orjuuttaminen taloudellisen pääoman vuoksi alkoi. – Saatanallinen doo-wop kehittyi kuin itsestään, sillä se on heijastus siitä, keitä me olemme ja mistä pidämme, laulajatar Alexandra James paljastaa. – Me vain pidämme niistä. Pidämme musiikkityylin kääntämisestä päälaelleen laulamalla aiheista kuten seksi, magia, vapaa tahto, normien rikkominen, noituus, salatieteet ja tuonpuoleinen. Voimaa ristiriitaisuudesta SYTYKKEITÄ 10. – Monissa alkuperäisamerikkalaisista kertovissa kirjoituksissa heidän henkisyytensä, kuten pyhät tanssit, kuvataan saatanallisiksi rituaaleiksi, mikä oikeutti alkuperäiskansojen joukkoteurastukseen. Pidimme homman ristiriitaisuudesta. Mikä tarkoitus näillä on. Olen rakastanut huulipunaa siitä lähtien, kun aloitin meikkaamisen, ja olen aina etsinyt täydellistä punaa. Palaute on ollut yllättävää, ja kuin tyhjästä ilmestyneet fanit ovat loistavaa porukkaa. – Olemme tehneet Twin Templeä vain itsellemme, joten emme ole ajatelleet, voisiko joku pitää tästä
Näistä esimerkkeinä Kobra ja Rikotaan äänivalli, basisti-laulaja Nahka-Sami hekumoi. Eikö tämä rajoita mahdollisia maailmanvalloitusaikeitanne. – Hevimusiikki ei ollut tuolloin pelkästään teknisen osaamisen näyttöpaikka, vaan siinä oli vaaran ja raakuuden lisäksi pilkettä silmäkulmassa. Nuorta ja villiä energiaa tihkuva Tyrantti pohjaa musiikkinsa menneiden vuosikymmenten hevimetalliin, mutta onnistuu välttymään väsyneeltä retrohevileimalta. – Kyllä ja ei. Tyrantti hahmona ei ole vielä löytänyt paikkaansa hyvän tai pahan luota, vaan kamppailu on yhä kesken. Mikä tekee tuon aikakauden metallista modernia parempaa. Sujuiko tekoprosessi odotetusti. – Haluamme luoda päänsisäisiä maailmoja ja herättää tunteita – aivan kuin sarjakuvaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa. Musiikkinne nojaa vahvasti 1970–80-luvuille. Yksi Tallinnan-keikka huipentui siihen, että joku venäläinen punkkari crowdsurffasi niin tarmokkaasti, että sai potkaistua katosta loisteputken keskelle moshpittiä. Hevimetallin pitää saada olla myös hauskaa! Laulukielenne on suomi. – Rehellisesti sanottuna ensi kertaa levynteossa olevaksi bändiksi äänitykset menivät käytettävään aikaan suhteutettuna varsin jouhevasti. Kummalle puolelle Tyrantti kallistuu. Tyrantin keikoilla hyppypotkut viuhuvat ja räkä roiskuu, kuten metallikeikoilla ainakin ennen vanhaan oli tapana. – Sanoituksista pääosin vastaava kitaristi-laulajamme Henkka kirjoitti tämän auki nimikkobiisin lyriikoihin. – Vaikka Tyrantin voi laskea perinnehevibändiksi, meidän mielestä tällä levyllä on myös jotain modernia, kuten vaikkapa soundimaailma, jossa ei tahdottu kuulostaa väkisin retrolta. – Päinvastoin! Vastaanotto Baltiassa on ollut yllättävän kova. Pitti jatkui keskeytyksettä, ja vikassa kertsissä siellä laulettiin jo Tulipyörää mukana koko salin voimin. Lauluja ei esimerkiksi korjattu yhtään, vaan sitä Tulipyörän kiljaisua vedettiin tasan niin monta kertaa, että lähti tarpeeksi hyvin. Toki meiltäkin löytyy teknisyyttä, mutta pääpaino on kappaleissa kokonaisuuksina. Suomalaista hevieksotiikkaa Voimaa ristiriitaisuudesta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ A N T T I A N G E R IA 11. – Samalla haluamme pitää hemmetin hauskaa. – Ollaan tehty haastattelu myös Kiinaan, ja etenkin Toteemin musiikkivideo levisi kansainvälisessä metallimediassa hyvin. ESIKOISALBUMINNE Tyrantti on valmis. Sen verran perinteisesti toki toimittiin, että päätettiin opetella soittamaan kaikki jutut sen sijaan, että oltaisiin luotettu studiotaian iskuja siirtelevään voimaan. Suuremmilta ongelmilta vältyttiin, mutta opittiin myös paljon seuraavaa levyä ajatellen. Noh, se julkaistiin helmikuussa 2019, ja siitä konseptipuolestakin jouduttiin vähän tinkimään, kun tuli niin kovia uusia biisejä, että oli pakko saada ne levylle. Millaisia asioita haluatte musiikillanne ja sanoituksillanne alleviivata. Suomalaista eksotiikkaa, nyt lähtee nahan ja niittien vienti nousuun! Ensin valloitetaan kuitenkin Suomi, jossa meillä on nyt keväällä parikymmentä keikkaa ja siihen festarit päälle. Heavy metalin ikuisiin teemoihin kuuluu kamppailu hyvän ja pahan välillä. Taisin spiikata meidän ensimmäisellä keikalla kesäkuussa 2017, että debyyttialbumi julkaistaan sen vuoden lopussa ja siitä tulee konseptilevy. Musiikki voi parhaimmillaan viedä kuulijan pois tästä hetkestä ja paikasta
– Yritämme olla määrittelemättä musiikkiamme, mutta menneisyytemme ansiosta biiseihimme ajautuu väkisinkin paljon viitteitä deathja black metalista. – Metalli on elänyt täällä paikallisella tasolla aina, vaikka vain harva bändi on päässyt ulkomaalaisten tietoisuuteen. Millä tavoin kuvailisit musiikkianne täysin ummikolle. Tämän yhtyeen myötä pääsimme toteuttamaan hieman progressiivisempaa lähestymistapaa musiikkiin, kuten levyltä kuulee, rumpali Kjartan Harðarson kertaa. Kenenkäs poikia te oikein olette. Sanoitukset saivat inspiraationsa henkilökohtaisista kokemuksista, mutta sanoitukset eivät käsittele niinkään todellisia tapahtumia kuin sitä, mitä pään sisällä ja ajatuksissa tapahtuu. Olisihan tuo todella hankalaa selittää ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaista hajua heavy metalista. Toivottavasti tämä on mahdollista jatkossakin. Islantilainen metallimusiikki on noussut kansainväliseksi ilmiöksi oikeastaan vasta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kiitos Potentiamin ja Sólstafirin kaltaisten bändien pioneerityön 1990-luvulla. Jos minun olisi pakko kuvailla Kaleikria jotenkin, puhuisin ihan vain jonkinlaisesta ”äärimmäisestä musiikista”... Jokainen levyn kappaleista kuvailee yksittäistä kamppailua, ja yhdessä ne muodostavat matkan henkilön mieleen aina psyykkiseen romahdukseen saakka. – Soitimme aikoinaan sellaisessa islantilaisessa black metal -yhtyeessä kuin Draugsól, kunnes musiikkiin ja henkilökohtaisiin asioihin liittyvät kuviot ajoivat minun ja Maximilianin [Klimko, laulu, kielisoittimet ja sävellys] perustamaan Kaleikrin. Henkisiä syövereitä progressiivisella äärimetallillaan tutkiskeleva Kaleikr on mielenkiintoinen tulokas, jonka musiikki ei jää pelkän pinnallisen kikkailun tasolle. ESIKOISLEVYNSÄ Heart of Leadin julkaissut Kaleikr tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä, mikä on ymmärrettävää, sillä bändillä on ikää vasta kolmisen vuotta. Tämä on johtanut siihen, että uusia yhtyeitä ilmestyy koko ajan ja meininki vaikuttaa vahvemmalta kuin koskaan aiemmin. Sitten Potentiamin ja Sólstafirin alkuaikojen skene on kasvanut hurjasti. – Kyseessä on todellakin teema-albumi, joka käsittelee syvää henkistä tuskaa. – Haluamme ehdottomasti jatkaa progressiivisella linjalla ja kokeilla erilaisia uusia juttuja. Millaisena näet islantilaisen metalliskenen tänä päivänä. Saarivaltion kotikutoista metallikenttää pidettiin yllä toki aiemminkin esimerkiksi hard rockia soittaneen HAMin ja vuonna 1984 syntyneen black/ thrash-yhtye Flames of Hellin voimin, mutta homma räjähti toden teolla käyntiin vasta internetin ilmestymisen myötä. Perustuvatko sanoitukset omakohtaiseen kokemukseen. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Mitä tavoittelette hyvän startin saaneen bändinne kanssa. Kaleikrin musiikkia kuvataan progressiiviseksi black metaliksi, joka istuu samaan sarjaan esimerkiksi Enslavedin ja Deathspell Omegan kanssa, mutta musiikista löytyy omat viitteensä myös Gojiran ja Opethin kaltaisiin kiemuraisiin death metal -yhtyeisiin. Syvä henkinen tuska LI LJ A D R A U M LA N D 12. Ehkä pääsemme lähitulevaisuudessa myös keikkailemaan. Albumin tekstit kertovat tarinaa jonkinlaisesta psyykkisestä romahduksesta. Koko kenttä on saanut lisää näkyvyyttä ulkomailla uusien black metal -bändien myötä
f i LIPUT MYYNNISSÄ NYT! 2 1 9 15.6. O U L U N E N E R G I A A R E E N A OULU 16.6. N E L O N E N M E D I A L I V E Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä n e l o n e n m e d i a l i v e . K A I S A N I E M I HELSINKI SA T SU N nml_aic_225x297.indd 1 03/12/2018 7.25
Sen on aivan samanlainen kehityksen – niin henkilökohtaisen kuin laajemmankin – jarru. Tai no, ainakin lavalla. Sitähän minäkin: ihan varmasti et saa. Eli jos maltat kärvistellä tylsyydessäsi vielä hetken kuolematta, hologrammitekniikka halpenee kyllä sen verran, että sinäkin – arvon musadiggari – pääset tsekkaamaan jo rundaavien Elviksen ja Dion lisäksi sen oman suosikkikalmosi elävänä lavalla. Ja sitten muka saat niistä 30 vuotta sahaamistasi biiseistä edelleen samat vibat. Nuoruus, huolettomuus ja paennut hiusraja eivät tule takaisin, vaikka kuinka jumittaisit musiikkimakusi pelkästään teiniaikojesi tai varhaisaikuisuutesi suosikkeihin. Eihän idolien kuoleminen ole enää edes ongelma, sillä nostalgiasta voittonsa kuppaavat markkinavoimat ovat voittaneet kuoleman tavalla, johon aikaisemmin ei ole pystynyt edes tarinoissa kuin Jeesus. Perusteeksi jumittamiseen käy kuulemma se, että ”en saa nykymusiikista niitä samoja kicksejä kuin silloin nuorena niistä AC/DC:n/ Motörheadin/lisää-oma-suosikkisi-tähän biiseistä.” Jaa. Ehkä kyse ei olekaan aina nostalgiasta. Onko musiikki jokin hemmetin maitohylly, jonka äärellä ainoastaan tottumus sanelee valinnat. INFERNO-KOLUMNI MAPE OLLILA ”MAAILMA muuttuu ympärillä, mutta AC/DC on peruskallio, johon voi luottaa ja jonka kanssa saat tasan mitä tilaatkin.” Näin lausahti hiljattain varttuneempi raskaan musiikin ystävä eräässä suositussa sosiaalisen median raskaan musiikin ryhmässä. Sinä, jonka musiikkimaku on yhtä kuollut kuin suosikkimuusikkosi: jumita tarpeeksi pitkään paikallasi, niin huomaat, ettet osaa enää liikkua kuin taaksepäin. Fakta on, että jokaisen edesmenneen sankarisi perään uikuttamasi vuoden aikana on ilmestynyt tuhottoman paljon uutta, kuuntelemisen arvoista ja potentiaalisesti sinunkin elämääsi rikastuttavaa musiikkia, jota sinä – joka et ole ”musadiggari”, vaan musiikkia nostalgian vuoksi kuunteleva tuulipuvunhousuissa ulospääsyä etsivä ummehtunut pieru – et kuuntele. Kun valitettavan monen ikääntyvän fanin paikoillaan jumittavaan musiikkimakuun lisätään se murheellinen fakta, että nuorten keskittymiskyky ei riitä albumimittaisten levyjen kuuntelemiseen ja heidän varsin vähistä rahoistaan taistelevat monet muutkin kulutusviihteen muodot kuin musiikki, päästään jo aika lähelle niitä syitä, miksi uusilla bändeillä ei ole mitään mahdollisuuksia breikata sinun nuoruutesi sankarien kokoluokkaan... Tavallaan. En jaksa tajuta, mitä merkitystä kenellekään on sillä, montako vuotta lemmy-jimihendrix-petersteele-cozypowell-kurtcobain-laynestaley-jimmorrison-davidbowie-euronymous-johnbonham on ollut kuopan pohjalla matosten maiskuteltavana. tai yleensäkään mihinkään luokkaan. ”Maailma muuttuu ympärillä, mutta AC/DC on peruskallio, johon voi luottaa ja jonka kanssa saat tasan mitä tilaatkin.” Mitä useammin tuon virkkeen luen, sitä pahemmin se raastaa hermojani. Lause itsessäänhän ei ole mikään filosofinen jalokivi, mutta minulle se oli yhden sortin valaistuminen. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun joku selitti minulle ymmärrettävästi, miksi eräät itseään ”musiikkidiggareiksi” kutsuvat jaksavat kuunnella samojen vanhojen pierujen samaa vanhaa puhkikulunutta paskaa teinivuosistaan hamaan korahtamiseensa saakka. Eivät ne ainakaan sitä mahdollisuutta saa, että eläisivät musiikillaan. Kirjoittaja on äreä vanha mies, jota kanssaihmiset ärsyttävät milloin mistäkin syystä. Muutosvastaisuuskin on muuten ihan yhtä syvältä kuin nostalgia. Nykytekniikka vastaa juuri sinun kaltaistesi ”musadiggarien” kysyntään tarjonnalla, joka mahdollistaa sairaiden ruumiinvalvojaistenne jatkumisen omaan kuolemaanne saakka. Ymmärrän kyllä, mutta sitä en, että eräät fanit tuntuvat saavan groteskia mielihyvää siitä, että kanonisoivat edesmenneiden muusikkojen tekeleitä, ikään kuin paskakin musiikki paranisi sillä, että sen tekijä viskaa luut kuppiin. Voihan paikoilleen jämähtänyt musiikkimaku olla myös defenssimekanismi epävakaata maailmaa vastaan... Saavutat sillä vain sen, että pääset katsomaan vierestä, kuinka teinivuosiesi aikaan voimiensa tunnossa ja luovuutensa huipulla olleista nuoruutesi idoleistasi tulee ensin keskinkertaisia, kerta toisensa jälkeen saman levyn tekeviä parodioita itsestään tai vuodesta toiseen jukeboksina lavoja kiertäviä dinosauruksia, sen jälkeen hauraita vanhuksia, sitten eläviä kuolleita ja lopuksi ihan oikeasti kuolleita kuolleita. Voisi melkein luulla, että kuolema olisi jokin halvatun saavutus. De mortui nil nisi bene – kuolleista ei saa puhua pahaa. En ole ikinä osannut suhtautua musiikkiin nostalgiana, sillä nostalgia on jo lähtökohtaisesti pelkkää hevonpaskaa. Kuolemassa saavutetaan sitten se viimeinen absurdiuden rajapyykki, jonka jälkeen voidaan nostaa jalustalle paitsi lapsuutesi sankarit myös ne musikantit, joiden musiikille tekijöiden vielä eläessä lähinnä naurettiin. eli toimia todellisuuspakoisuuden ja muutosvastaisuuden työkaluna. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Kunnes kuolemakaan ei meitä enää erota… eli miksi nostalgia on hevonpaskaa VOITA BODOMIA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa tämänkertaiseen kansibändiimme liittyviä tuotteita. Mutta hei
Pientä nysvättävää riittää, vaikka itse valmistus on helppoa ja suhteellisen nopeaa. Kun kasvikset ovat valmiit, laske lämpöä ja lisää pannulle liuotetut mungpavun idut, kevätsipulin vihreä osa (jätä pieni pala koristeluun), nuudelit, kastike ja tofu. 2. Jengi tuntuu unohtavan, että sitä syntyy ihan luonnostaankin erinäisissä kypsymisprosesseissa. Kuumenna wokkipannu täydellä teholla ja lisää sille kaksi ruokalusikallista paistoöljyä. Mutta jos vegaanisuus uhkaa liiaksi miehisyyttä tai naiseutta, tofu on korvattavissa helposti vaikkapa siipikarjatuotteilla. Kuumenna öljy friteerausta varten ja leikkaa tofu sentinpaksuisiksi levyiksi. Mun levy ei ainakaan lämpene tarpeeksi kuumaksi, eikä taloyhtiön roskiksesta dyykattu wokkikaan ole paras mahdollinen. Hyvistä ja tuoreista raaka-aineista rakkaudella tehty ruoka on aina hyvää, oli se peräisin mistä maailmasta tai kunnasta tahansa. 3. Paistoaika ja veden määrä riippuvat täysin pannusta ja keittolevystä. Laita friteeratut tofut talouspaperin päälle lepäämään, jotta ylimääräinen rasva imeytyy pois. 4. Tofu pitää kuivata hyvin ennen friteerausta, ja parhaan lopputuloksen saa, kun tofun kuivaa, pakastaa ja sulattaa sitten käyttöä varten.” Megan tuomio: ”Näin sitä tuli lihaa syövästä valkoisesta heteromiehestä kertaheitolla ituja ostava vegehippi – ainakin yhden ruokailun ajaksi. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN PÄÄRUOKA: • 400g valmiita udon-nuudeleita (tai mitä nuudeleita nyt haluat käyttää) kylmästä • 1 keltasipuli • 1 porkkana • kourallinen parsakaalia • kourallinen bambunversoviipaleita • kourallinen mungpavun ituja • puolikas paprika • pieni nippu kevätsipulia • kuusi valkosipulinkynttä • 200g maustamatonta kiinteää eli extra firm -tofua • öljyä paistamiseen • 1 rkl seesamiöljyä • mustapippuria • paahdettuja seesaminsiemeniä • maissitärkkelystä KASTIKE: • 3 rkl korealaista gochujang-chilitahnaa • 2 rkl soijakastiketta • 1 rkl vaahterasiirappia (tai muuta makeaa, myös sokeri ajaa asian) • 1 tl mirin-maustekastiketta • 1 tl natriumglutamaattia (E621) WALDEMARIN KOKATESSA SOI: Ulver – Nattens Madrigal (1997) ”Tykkään kokkailla usein yöllä, jolloin bläkynluukutus on varsin hyvä vaihtoehto. Leikkaa friteeratut tofupalat ohuiksi siivuiksi ja pyörittele kastikkeen sekaan maustumaan. Kun ainekset ovat saaneet hieman väriä, lisää pannulle vähän vettä. Lisää vesi-maissitärkkelys joukkoon samalla sekoittaen. Sekoita tahna tasaisesti veteen lusikalla, lisää sitten mukaan loput ainekset ja sekoita tasaiseksi. Sekoita kupissa tai kulhossa pieneen määrään vettä kaksi teelusikallista maissitärkkelystä. Gouchujania myydään myös eri vahvuisia, tässä reseptissä käytin keskivahvaa. Waldemarin luonnehdinta: ”Tällaiset stir fry -ruoat ovat hyviä jääkaapin tyhjennykseen. Eipähän naapurit valita ainakaan bassojytästä. Nämä ovat omat suosikit. Tiede ei kuitenkaan tunne mitään ravitsemuksellista tai terveydellistä perustelua sen välttelyyn, ellet sitten ole oikeasti allerginen kyseiselle aineelle. Valmista kastike lisäämällä ensin kulhoon gochujang ja kaada päälle puoli desiä vettä. Valmista nuudelit ohjeen mukaan. 7. Vaan eipä siinä, kyllähän se tekee hyvää laajentaa silloin tällöin ruokaympyräänsä. Paista vain pieni määrä tofua kerrallaan, sillä pannun ruuhkauttaminen laskee öljyn lämpöä, jolloin ne eivät paistu kunnolla. Ideana on tehdä paloista suurin piirtein samankokoisia, jotta ne paistuvat tasaisesti. Tofun voi myös korvata esimerkiksi seitanilla tai jättää kokonaan pois. En osaa sanaakaan venäjää, mutta tämä viinanja morfiininhuuruinen örinä lopettaa ylimääräisen taivastelun ja haihattelun saman tien.” Sörkkalainen vegaaninen karvalakkikoreapannu Postpunkkarillekin voi tulla nälkä vaikka keskellä yötä, ja silloin Rue Mørguen Waldemar pistää black metalit soimaan ja tutkii, mitä pannulle pantavaa koreasta kaapista löytyy. Kastikkeen gouchujang-soija-vaahterasiirappisuhdetta voi myös säädellä sen mukaan, haluaako ruoasta tulista, suolaista tai makeaa. Paistele keskilämmöllä vielä pari minuuttia välillä sekoittaen. Pilko kasvikset pitkiksi suikaleiksi. Myllytä päälle mustapippuria ja tulita sekaan paahdettuja seesaminsiemeniä. Aromivahventeena käytän natriumglutamaattia, josta joku vässykkä saattaa alkaa marisemaan. Kaada maissitärkkelystä kulhoon ja pyörittele tofut siinä niin, että ne peittyvät tasaisesti. Lisättävää ei juuri ole, mitä nyt tuoretta inkivääriä heittäisin pienen palan silputtuna mukaan.” Tee näin: 1. 16. 5. Kuumalla pannulla wokkaillessa on tärkeää, että valmistelee kaikki elementit etukäteen, sillä itse paistaminen ei vie kuin hetken. Reseptin kasvikset eivät todellakaan ole kiveen kirjoitettuja, vaan sekaan voi heittää mitä vain sattuu löytymään. Idea tämäntyyppisessä ruoassa on kuitenkin olla paistamatta kasviksia liikaa, sillä niihin on jäätävä mukavaa tekstuuria pehmeiden nuudeleiden vastapainoksi. Huomaa myös, että eri merkkien soijakastikkeet maistuvat erilaisilta, joten koeta löytää omaan makuusi sopiva merkki. Erottele kevätsipulista valkoinen ja vihreä osa ja laita mungpapujen idut liukenemaan kylmään veteen. Päiväsaikaan ruokaa laittaessa soi yleensä Vladimir Vysotskin levyt. Kun ne ovat valmiita, huljuttele niitä kylmässä vedessä prosessin pysäyttämiseksi. 6. Koristele hienonnetulla kevätsipulilla. Kun öljy on kuumaa, paista kasvikset, valkosipuli ja valkoinen osa kevätsipulista. Pane nuudelit kulhoon, sekoita niihin ruokalusikallinen seesamiöljyä ja jätä odottamaan. Ota pannu pois levyltä. Pyyhi tofusta ylimääräinen tärkkelys ja friteeraa tofut runsaassa öljyssä, kunnes pinta on kullanruskea
Suomen itsenäisyyspäivä kallistuu iltaa kohti, ja vaipanvaihtopuuhista välillä valtiollisiin tehtäviinkin ehtinyt valtakunnan ykköshahmo Sauli Niinistö saa kunnian kätellä kahtatuhatta herrashenkilöä. Juuri tällä hetkellä progressiivisen metallin uranuurtajien mielialaa nostattaa se, että he saavat puhua korvat höröllä kuunteleville eurooppalaisille toimittajille yhtyeensä neljännestätoista studioalbumista. – Jos olen tässä elämässä jotain oppinut, niin sen, etteivät suomalaiset yleensä kieltäydy ilmaisesta alkoholista... Berliinissä ei myöskään ole hikistä tungosta tai kuuluisaa ”yllättävän vahvaa” boolia. Palataan Distance Over Timen äärelle tuota pikaa, mutta käydään sitä ennen parin Dream Theaterin kollegan äärellä, ja saman tien myös Suomessa. Latteaa, kyllä, ainakin John Petruccin ja James LaBrien mielestä. 2: Scenes from a Memory ja uutuus albumi Distance Over Time. Infernokin pääsee tänä iltana kättelypuuhiin, tosin vähän yli tuhannen kilometrin päässä Helsingistä ja ”vieraitakin” on vain kaksi. 18. – On toki kliseiden klisee hehkuttaa omaa hengentuotetta, mutta minkäpä teet: Distance Over Time on aivan tolkuttoman kova, LaBrie toteaa. Syy on siinä, että Slayer on juuri esiintynyt (kenties) viimeistä kertaa Berliinissä, vaikka sitä on hankala sisäistää – thrashkuninkaat olivat Kerry ”KFK” Kingin johdolla nimittäin niin armottomassa lyönnissä, että yhtyeen hautaaminen tuntuu käsittämättömältä ratkaisulta. Joten kysyn vielä kerran: oletko nyt ihan varma, Petrucci naureskelee. Haastattelun leppoisassa käynnistystohinassa käy nimittäin niin, että tarinatuokio kääntyy kuin varkain Dream Theaterin maanmiesten Slayerin suuntaan. Dream Theaterin kitaristi ja laulaja ovat silmin nähden mainiolla tuulella, mutta heidänkään hyvä fiiliksensä ei liity saksalaispanimon tuotteisiin. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARK MARYANOVICH LAATUAIKAA BÄNDIN KESKEN 1980-luvun puolivälissä perustettu Dream Theater ei pohdi jäähyväisiä tai eläköitymistä. E letään viime vuoden joulukuun kuudetta. Maukasta paikallista olutta olisi kyllä tarjolla pullotolkulla, mutta yllekirjoittanut tyytyy tällä kerralla latteen. Kuluvana vuonna yhtyeen tiivistahtisen toiminnan keihäänkärkinä ovat parikymppinen Metropolis Pt
19
– Jätkät olivat aika hyvässä maistissa, mutta se ei tuntunut vaikuttavan soittoon millään tavalla – tai ainakaan negatiivisesti. Nämä pari muuta orkesteria olivat kieltämättä järjestäneet sellaisen hullunmyllyn, että yritimme lähinnä vain selvitä loppuun asti! Kahdeksantoista päivää Hypätään Pohjanmaan lakeuksilta Yhdysvaltain itärannikon tuntumaan ja samalla parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Paikan nimi on Yonderbarn ja se on entinen maatila, joka on muutettu tasokkaaksi studioksi, Petrucci aloittaa. Useimmat keikat häipyvät muistoista ajan vieriessä, mutta tätä festaria en unohda koskaan. En ollut nähnyt sellaista työntekoa aikaisemmin – enkä ole kyllä nähnyt myöhemminkään. – Olen toki! Ja tuo Nummirock... Yrjöäminen kesken vedon tuntui olevan Rexille ja hänen teknikolleen maailman luonnollisin asia, laulaja puistelee päätään. En kuitenkaan ratkennut, LaBrie naurahtaa. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen se, että backstagellä oli varsin villi tunnelma, kun Panteran herrat ja Kerry King alkoivat panna bileitä pystyyn, Petrucci hymyilee. – Jos muistan oikein, Slayerin setti alkoi Hell Awaitsillä, ja hommahan oli ihan silkkaa murhaa, Petrucci sanoo ja jatkaa nauraen: – Meidän vetomme. Kun Panteran keikka alkoi, tämä kaveri meni ihan sekaisin. Petruccin silmät alkavat loistaa entistä kirkkaammin, kun hän ryhtyy muistelemaan Panteran keikkaa Etelä-Pohjanmaan sydänmailla. En myöskään halunnut ajatella sitä, että meidän pitää todellakin nousta lavalle heidän ja Slayerin jälkeen! – Melkeinpä vahvimmin jäi mieleen Vinnie Paulin rumputeknikko. En myöskään tunne yhtyeen lopetuspäätöksen taustoja, mutta muistelen lukeneeni jostakin, ettei Tom Araya halua enää rundata entisellä tahdilla, Petrucci sanoo. En kiinnittänyt siihen aluksi mitään huomiota, mutta yhtäkkiä Rex Brown kiiruhti lavan sivulle ja heitti sinne helvetinmoiset laatat. LaBrien mieleen nousee vielä eräs mielenkiintoinen yksityiskohta. Muistan hämmästelleeni, että mitä helvettiä, onko tuo hullu kundi todellakin Panteran palkollinen. – Bassoteknikon vieressä oli tyhjä ämpäri. Varastossa oli tietenkin runsaasti alustavia ideoita ennen sessioiden käynnistymistä, mutta yhtäkään ”Kun tämän yhtyeen aika väistämättä joskus koittaa, saatamme hyvinkin julkaista ’käyttämättömät melodiat ja riffit’ -boksin... Heidän livesoundinsa ja se lavalla myrskynnyt energia... Siitä laatikosta tulee aikamoinen, sillä varastossani on todellakin aivan tolkuton määrä ideoita.” – John Petrucci 20. Entä Slayer ja teidän keikkanne. Ahaa, sen takia tuo tyhjä – tai no, hiljalleen täyttyvä – ämpäri on tuossa... Viime kesänä tapahtui niin, että Dream Theater – myös basisti John Myung, kosketinsoittaja Jordan Rudess ja rumpali Mike Mangini – vetäytyi maaseudun rauhaan ja ryhtyi valmistelemaan uutta studioalbumiaan. Hän diggaili meiningistä suunnattomalla raivolla ja moshaili ympäriinsä hyppien ja huutaen. Phil Anselmo kävi vähän väliä koputtamassa takahuoneemme ovea ja vakuuttamassa, että ankaran ryyppäämisen aloittaminen on ehdottomasti paras – tai oikeastaan ainoa mahdollinen – idea juuri silloin. – Löysimme mahtavan mestan Monticellon kylästä 150 kilometrin päässä New Yorkista. Herranen aika! Olin aivan puulla päähän lyöty. Kai sekin oli loppujen lopuksi ihan okei. – Sanotaanko vaikka niin, että luovuutemme kukka alkoi kukoistaa varsin mainiosti, kunhan vain saimme kamamme Yonderbarnin uumeniin. – En ole nähnyt Slayeriä aikoihin, mutta olen aina rakastanut heidän omaehtoista armottomuuttaan. – Minähän en juo alkoholia kiertueilla, mutta tuona iltana kieltäytyminen oli tavallistakin hankalampaa. Silloinhan te esiinnyitte Nummirockissa Slayerin ja Panteran kanssa. Olet varmaankin nähnyt bändin kesän 1998 jälkeen
– Sen tekemisprosessista löytyy joitain yhtäläisyyksiä Distance Over Timen kanssa. Sovitusvaiheessa yhtyeen jäsen X saattoi heittää, että ”hei tyypit, minä en oikein innostu tuosta kohdasta, vedettäisiinkö siinä sittenkin näin”, ja monesti päädyimme tekemään muutoksia, sillä nämä korvaavat ideat olivat usein aivan loistavia. – Yonderbarnissa oli älyttömän hienoa työskennellä. – Vuonna 2017 kävi niin, että teimme mittavan rundin Images and Wordsin 25-vuotispäivien kunniaksi ja soitimme sen kappaleiden lisäksi muun muassa A Change of Seasons -ep:n [1995] 23-minuuttisen nimibiisin. Kertokaapa Images, Words & Beyond -juhlarundista hieman enemmän. – Kun pitkäksi venyneet työpäivät päättyivät, siirryimme useimmiten terassille ja ryhdyimme grillailemaan. Vanhojen kappaleiden ahkera esittäminen tuntuikin vahvasti takaraivossa, kun vetäydyimme Yonderbarniin valmistelemaan Distance Over Timea, Petrucci sanoo. – Sen sijaan yksittäiset ideat eivät luultavasti loppuisi, vaikka soittaisimme vielä viisikymmentä vuotta. – Kaiken tekemisen yleisfiilis oli hyvin, hyvin erilainen kuin aiemmissa levytyssessioissa. – Mennäänpä vaikka hetkiin, kun valmistelimme studiossa uuden albumin avaavaa Untethered Angel -aihiota ja pöydällä oli kasa riffejä, melodioita ja muita rakennuspalasia. Suoritus vaikuttaa joka tapauksessa ihan kelvolta: kasasitte levyllisen uutta Dream Theateria reilussa kahdessa viikossa ja ehditte viettää myös rentoa laatuaikaa. – Kun Imagesiä kuuntelee tänä päivänä, levyllä on melko hyvä balanssi metallin, melodioiden, progevaikutteiden ja vaikkapa soolojen kesken. Päätimmekin jo silloin, että valmistelemme seuraavan pitkäsoiton aivan toisella tavalla. – Omat muistomme Images and Wordsin suhteen ovat erittäin lämpimiä, ja synttärikiertue oli älyttömän hieno juttu. Ihan oikeasti, sain puistella hämmentyneenä päätäni kerran jos toisenkin miettiessäni, mistä ihmeestä nämä kaverit keksivät näin hienoja juttuja! Odotahan nyt hetki: ettekö te ole todellakaan ikinä törmänneet writer’s blockiin. Images on eräällä tavalla tärkein julkaisumme, ja sen ympärille rakennettu juhlarundi oli unelmien täyttymys myös monille pitkäaikaisille faneillemme, Petrucci aloittaa. Yonderbarnissa homma eteni niin, että esittelin jonkin idean kitaralla ja tuota pikaa Mike oli kehittänyt aihioon aivan huikean kompin. Itse asiassa valmistelimme Train of Thought -levyn [2003] suunnil21. Tästä huolimatta kaikki Distance Over Timen biisit olivat valmiina kahdeksantoista päivän kuluttua. Eikä unohdeta sitä, että valmista kappaletta meillä ei ollut. Meillä kaikilla on omat kiireiset elämämme Dream Theaterin ulkopuolella, joten se tosiseikka, että pystyimme keskittymään vain ja ainoastaan uuteen levyyn useamman viikon ajan... Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun pian 35-vuotias amerikkalaisyhtye valmisteli ja nauhoitti uudet kappaleensa tällä tavalla – omassa rauhassa, kaikkien bändin jäsenten ollessa koko ajan paikalla. LaBrie nappaa puheenvuoron lennosta. leen yhtä nopeasti, vaikka se on kymmenisen minuuttia uutta tulokasta pidempi. Lähdimme etsiskelemään samantyylistä tasapainoa tälläkin kerralla. – Sitä toki tapahtuu, että kirjoitan mielestäni aivan hemmetin kovan biisiaihion, jonka esittelen sitten orkesterin muille herroille... Se oli huikean palkitsevaa, ja toivonkin syvästi, että kuulijat pystyvät levyä kuunnellessaan aistimaan, miten kivaa ja rentoa sen tekeminen oli. Sitten lähetin ideani Mikelle, joka ryhtyi katsomaan sitä omalta kantiltaan. Toisin sanoen tällainen tahti on meille ihan arkipäivää, LaBrie naurahtaa. no, vaikkapa balettiharjoituksiin. Se tuntui ihan mielettömältä luksukselta. Kun aikoinaan nauhoitimme Images and Wordsia, koko bändi asui yhden katon alla, mutta emme kuitenkaan kirjoittaneet kappaleita samassa paikassa, LaBrie aloittaa. Siitä laatikosta tulee aikamoinen, sillä varastossani on todellakin aivan tolkuton määrä ideoita. Siinä sivussa saatoimme juoda pari lasia viiniä ja keskustella kaiken maailman asioista. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, ettemme todellakaan olleet koskaan aikaisemmin kirjoittaneet biisejä tällaisella vanhan liiton tavalla – siis nimenomaan niin, että käymme aihioita läpi isossa treenitilassa yhdessä, sovittaen niitä samalla kohti nauhoituskuntoa. – Kun asian esittää tuolla tavalla, niin kieltämättä... – Vuonna 2016 ilmestynyt 130 minuutin mittainen konseptilevy The Astonishing onnistui hienosti, mutta sen vääntämisessä oli aivan jumalattoman kova työ. Että olisihan se ihan kiva nähdä joskus muitakin bändin jätkiä... Takana on kuitenkin jo aikamoinen rivi levyjä – useimmiten yli 70-minuuttisia sellaisia. – Kun kasasimme The Astonishingia, saatoin miettiä ja hioa jotain rumpukonepohjaa hyvinkin pitkään. Tajusimme saman tien myös sen, toimiiko raakile vai ei. Nyt vietimme monta viikkoa keskellä idyllistä maaseutua ja asuimme studiokompleksin välittömässä läheisyydessä. Ei jäähyväisiä Jos Distance Over Timen rinnalle täytyy nostaa jokin muu Dream Theater -albumi, vaihtoehtoja löytyy tasan yksi: vuonna 1992 julkaistu läpimurtolevy Images and Words. Kun tämän yhtyeen aika väistämättä joskus koittaa, saatamme hyvinkin julkaista ”käyttämättömät melodiat ja riffit” -boksin... Kitarasoundi on edellislevyä reippaasti raaempi, rummut kuulostavat isoilta ja luonnollisilta, kosketinsoundeista löytyy 70-lukua ja niin edelleen. Päivästä toiseen yhdessä soittaminen ja valmiiden kappaleiden muovaaminen hajanaisista ideoista... En toki tiedä, mitä ajattelen muutaman vuoden kuluttua, mutta tällä hetkellä Distance Over Time soundaa omissa korvissani suorastaan maagisen kovalta. Kukaan ei poistunut illalla paikalta hoitamaan ”omia asioitaan”, eikä kenenkään tarvinnut lähteä viemään jälkikasvua... – Tällainen vanhan koulun työskentelytapa ja sen nostattamat fiilikset muovasivat myös albumin soundimaailmaa. Jätimme tarkoituksella äänikuvaan rosoja ja jopa epätarkkuuksia. Ihan oikeasti, emmehän me ole ehtineet viettää tällaista laatuaikaa juuri koskaan, vaikka olemme tunteneet toisemme pienen ikuisuuden! Kun sessiot ehtivät loppusuoralle, aloimme naureskella, että täällä on niin pirun mukavaa ja inspiroivaa, että kasataanpa saman tien toinen studioalbumi... Millainen kokemus se oli. Syitä on useampia. Pienen hengenvedon jälkeen Petrucci ryhtyy valottamaan uuden työskentelytavan lähtökohtia. No, se jäi sentään tekemättä. Välillä myös tuntui, ettei sellaisella sähköpostirumballa ja kaikenlaisilla tietokonehommilla ole enää mitään tekemistä rockmusiikin kanssa. Niin, vain saadakseni kuulla, että olemme julkaisseet lähes identtisen jutun jo sillä ja sillä levyllä, Petrucci nauraa. – 1990-luvun alussa metallin suosio oli alamaissa – Metallicaa lukuun ottamatta –, mutta Pull Me Under -kappaleen video sai silti yllättävän paljon ruutuaikaa Music Televisionilla ja fanikantamme alkoi kasvaa nopeasti. – Meillä ei ole käytännössä koskaan pulaa ideoista tai sovitusvaihtoehdoista, ja tämä liittyy osaltaan siihen, että bändikaverini ovat niin naurettavan innovatiivisia ja taitavia soittajia, Petrucci jatkaa. Distance Over Time onkin huomattavasti suoraviivaisempi ja helpommin omaksuttava kokonaisuus kuin jotkin koukeroisimmat julkaisumme, vaikkapa Six Degrees of Inner Turbulence [2002] tai Octavarium [2005]
Hän vastasi ”137”, samalla ilkikurisesti hymyillen. Niin, ilman tätä yhtä biisiä... Heti keikan jälkeen keho on täynnä adrenaliinia ja fiilis vähän sellainen, että soitetaanpa vielä muutama biisi. Enpä osaa – tai halua – kuvitella, miten Dream Theaterille olisi käynyt. Dream Theater käynnistää Distance Over Time -maailmankiertueensa maaliskuussa Yhdysvalloista, ja yhtye aikoo paiskata taas kerran noin kolmen tunnin konsertteja. No, ei se nyt ainakaan ihan tyypillisin Dream Theater -biisin otsikko ole. Miltä kolmen tunnin mittainen esiintyminen tuntuu artistin näkökulmasta. Monien fanien mielestä kappaleen nimi ei ole ollenkaan sopiva Dream Theaterille. – Fyysisen rasituksen tuntee usein vasta seuraavana päivänä. Homma oli sillä selvä. Muusikot palasivat aiheen äärelle myöhemmin samana iltana, kuumana höyrynneen grillin äärellä. Seuraavana aamuna... Asia ehti melkein unohtua, mutta eräänä päivänä Mike ojensi minulle paperiliuskan, jonka ylälaidassa oli merkintä ”Room 137”. Seuraava juhlarundi on luvassa tänä vuonna. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että albumi on erittäin hyvä ja Dream Theaterista tulee iso juttu, mikäli vain saamme ”reilun mahdollisuuden”. kitaristi kyselee. Olen havahtunut monta kertaa siihen tunteeseen, että mitä ihmettä, setissähän on enää pari biisiä jäljellä, LaBrie kuvailee. No, silloin on hieman erilainen olo ja paikkoja kolottaa sieltä täältä. Ainakin minulla on usein hirveä nälkä heti esiintymisen päätyttyä, Petrucci sanoo. Kun Pauli joutui ennen kuolemaansa sairaalaan, hänet sijoitettiin sattumalta huoneeseen, jonka numero oli... Olin päässyt mahtavaan bändiin, mutta juuri samaan aikaan progressiivinen metalli oli mahdollisimman epämuodikasta. Tiedemiesten jäljillä Palataanpa vielä tuoreeseen pitkäsoittoon ja erään sen tarjoaman erikoisuuden äärelle: Room 137 -kappaleen teksti on Mike Manginin luomus. – Mitä mieltä sinä olet. – Usko tai älä, mutta keikat menevät ohi melkein yhdessä hujauksessa. Ajelimme ympäri maata pakettiautolla ja päädyimme soittamaan todella räkäisiin rokkiluoliin. Kyseessä on vuonna 2010 yhtyeeseen liittyneen rumpalitaikurin ensimmäinen sanoitustyö Dream Theaterille. – Mike kertoi numeron 137 näyttäytyvän ”kaikkialla universumissa” mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Petruccin sanoittama Barstool Warrior puolestaan on herättänyt keskustelua internetin ihmemaailmassa. – Muistan elävästi tilanteen, kun juttelin nauhoitusten aikoihin Images and Wordsin tuottajan David Praterin kanssa. Hän lisäsi lukeneensa paljon itävaltalaisesta kvanttifysiikan uranuurtajasta Wolfgang Paulista, joka menehtyi vuonna 1958. Kaikki puhuivat vain grungesta, LaBrie naurahtaa. Jamesistä tuli bändin jäsen juuri ennen Images and Wordsin valmistelemista, enkä voi kylliksi korostaa, miten tärkeää hänen liittymisensä aikoinaan oli. – No, Images and Words julkaistiin kesällä 1992 ja ryhdyimme keikkailemaan. – Pitkä konsertti vie energiaa tavattomasti. Kun sävelsimme materiaalia, hänen roolinsa erityisesti sovittajana oli korvaamattoman tärkeä, Petrucci kertoo. – Kun Mike oli kertonut kaikki tarinansa numeroon 137 liittyen, huomautin hänelle, että hänen täytyy kirjoittaa teksti aiheesta. 2: Scenes from a Memory -albumin läpisoitolla. – Ihan ensimmäiseksi haluan painottaa hänen kokonaispanostaan tälle albumille. – Ei todellakaan! On sataprosenttisen varmaa, ettemme ole jättämässä minkäänlaisia jäähyväisiä vielä aikoihin, kitaristi puuskahtaa. No, arvaatkin varmaan, Petrucci nauraa. Dream Theaterin viimeistä kiertuetta ei kuitenkaan taida olla luvassa ihan lähiaikoina. – Metropolis oli aikoinaan ensimmäinen konseptilevymme ja muutenkin erittäin merkittävä julkaisu, emmekä yksinkertaisesti voi ohittaa albumin parikymppisiä. Olin täsmälleen samaa mieltä, mutta samalla mieltä painoi huoli... – Tämä sanoitus sitten... Valmistelimme Room 137:n hieman Marilyn Manson -vaikutteista sävellystä, ja kysäisin jossain vaiheessa Mikelta kappaleen tempoa. 22. Sitten, täysin yllättäen, Pull Me Under alkoi raivata meille tietä. Iltamat käynnistyvät syksyllä 1999 julkaistun Metropolis Pt. Distance Over Time on nimittäin ensimmäinen Dream Theater -julkaisu, jolla Miken ideat todella kuuluvat. Emme ole enää ihan nuoria kolleja, LaBrie myöntää. Fanit olisivat varmasti todella pettyneitä, mikäli emme huomioisi näyttävästi levyn syntymäpäivää, Petrucci painottaa
Annetaan viimeinen puheenvuoro James LaBrielle. – Minun olisi varmaan pitänyt antaa sen nimeksi Illumination Theory pt. Aivan oikein, Richard Dawkinsilla on kirja nimeltä Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. Olen havahtunut monta kertaa siihen tunteeseen, että mitä ihmettä, setissähän on enää pari biisiä jäljellä.” – James LaBrie 23. Peter Gabriel ja Fish ovat tunnetusti mahtavia tarinankertojia, ja halusin tehdä sanoituksen heidän perintöään kunnioittaen. Seurasin Endless Forms Most Beautiful -albumin syntyvaiheista kertonutta videosarjaa, joten tiedän Nightwishin oikein hyvin, mutta kyseinen biisi on mennyt minulta valitettavasti ohi, kitaristi hämmästelee. Mikäli tähtitieteilijä Carl Sagan (1934–1996) on yhtään tuttu tapaus, Distance Over Timen päätösraita Pale Blue Dot nostattaa taatusti kulmakarvoja. – Kappale on todellakin nimetty Saganin Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space -kirjan mukaan, Petrucci nyökkää. 2, tai jotain sen suuntaista, Petrucci hymähtää. Otetaanpa mukaan vielä yhden kappaleen taustatarina. – Kappale toi musiikillisesti mieleeni Genesisin ja Marillionin. – Kitaristi Henning Pauly pyysi minut vuosia sitten mukaan Frameshift-projektiin ja julkaisimme albumin nimeltä Unweaving the Rainbow. – Niinkö. Mekin halusimme käyttää Pale Blue Dotissa erästä Saganin puheen pätkää, mutta emme saaneet siihen lupaa. Hetken aikaa erilaisia aiheita pohdittuani päätin kirjoittaa kahdesta ihmisestä, jotka ovat ajautuneet elämänpoluillaan aikamoisiin umpikujiin. Sen tiedän varmasti, että kuulun itse tähän joukkoon. Bändi julkaisi vuonna 2015 kappaleen Sagan, joka kertoo nimenomaan tästä amerikkalaisesta tiedemiehestä. Monet hänen teorioistaan ovat aivan uskomattoman mielenkiintoisia! ”Usko tai älä, mutta kolmen tunnin keikat menevät ohi melkein yhdessä hujauksessa. Innostuin niihin aikoihin Dawkinsista muutenkin, ja pidän erityisesti opuksesta River Out of Eden [Viesti miljardien vuosien takaa]. – Minusta tuntuu, että monet rockmuusikot ovat vaikuttuneet tieteen saavutuksista ja alan merkkihenkilöistä erityisesti viime vuosien aikana. Nightwish lienee tuttu yhtye. – Oli hieno juttu, että Nightwish onnistui saamaan levynsä kertojaksi itsensä Richard Dawkinsin
On niin paljon promootiohommia, pitää tehdä videoklippejä ja muuta. Sen soidessa heviskribentit suhivat harakanvarvasmuistiinpanojaan ja nyökyttelivät musiikin tahdissa, minä mukaan lukien. Hetkeä aiemmin Sakis on esitellyt yleisölle uuden lapsensa, kun Rotting Christin uunituore levy The Heretics on pauhannut juottolan ämyreistä. Se kaikki kuitenkin kuuluu tähän työhön. Yhtyeen johtaja Sakis Tolis on kiireinen mutta onnellinen työnarkomaani, joka tekee sitä mikä on hänelle tärkeää. ?????????. – Taiteellisesti ja musiikillisesti on vapautunut olo, mutta muuten pitää kiirettä. Olemus on rentoutunut. Sakis istui kahvikuppi edessään, ryhdikkäästi ja keskittyneesti, jopa hieman jännittyneen oloisena. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA ESTER SEGARRA A setumme laulaja-kitaristi Sakis Tolisin kanssa berliiniläisen rokkibaarin jakkaroille tiskin ääreen. Taustalla sorisevat eri puolilta Eurooppaa paikalle kyörätyt toimittajat sekä levy-yhtiö Season of Mistin nuoret naiset. En haluaisi kutsua tätä työksi, mutta…, Sakis levittelee käsiään ja nostaa olkapäitään. – KERETTILÄISET Kreikkalaisen mustan metallin peruspilari Rotting Christ jaksaa painaa väsymättä. Nyt hän avaa tuntemuksiaan baaritiskiin nojaten ja katsoo silmiin tiukasti mutta lempeästi. 24
?????????. – KERETTILÄISET 25
Olen panostanut paljon siihen, että levystä tuli laadukas. – Ensin minä ajattelen! RC-pomo luo katseensa baarin kattoon. Bogrenin Fascination Street -studiolle kuljettiin kuitenkin tuttujen polkujen kautta. Aina välillä törmään tyyppeihin, jotka sanovat, että soittakaa jotain aivan uutta ja erilaista. Nykymaailma ottaa koville. Lähteekö ääni niin sanotusti kylmiltään vai asetutko johonkin tiettyyn mielentilaan. Kirjoitan kaikki ideani ja ajatukseni ylös, teen esituotannon ja alamme vasta sitten työstää musiikkia yhdessä, kunnes siitä muodostuu kokonainen levy. Se on iso ja upea. Niin saattaa kulua parikin tuntia, ja nappaan keihään kouraani vasta sitten. – Siinä on… mikä se sana on… meditaatiota! Sakis huudahtaa innoissaan. En tiedä, olenko hyvä vai huono näyttelijä, mutta homma toimii samalla tavalla. – Olen helpottunut kuullessani tämän, Sakis huokaa. Siellä on historiaa. Tai ei välttämättä uutta, joka kerta pitää olla pieniä askelia eteenpäin. ”Haluan aina lähestyä jotenkin tietyn kappaleen sisältöä, tuntea siihen läheisyyttä. Hän katsoo intensiivisesti silmiin ja sanoo, että tietää minun olevan tosissani. – Kyllä, Sakis toteaa painokkaasti. No, aina on tietysti jotain pientä vääntöä siitä, mikä kohta on hyvä ja mikä ei, mutta kaikkiaan homma eteni todella jouheasti. – Asia on juuri niin kuin sanoit. Se on rehellinen, hyvin tehty ja korkealaatuinen. Syntyykö tunne esimerkiksi lukemalla kirjoja tai jotain semmoista. Tee se itse The Heretics on äänitetty Kreikassa, mutta loppusilaus annettiin Ruotsissa. Taidat lukea aika paljon. – Noin minäkin sen koen. – Se on samanlaista kuin se, kun kivikauden ihmiset oppivat käyttämään tulta. Haluan aina lähestyä jotenkin tietyn kappaleen sisältöä, tuntea siihen läheisyyttä. Me olemme siirtyneet analogisesta digitaaliseen. Mikäli haluan tehdä lisää musiikkia, teen niin. Haluan myös uskoa, että minulla on yhä jotain sanottavaa. Eivät ihmiset halua kuulla samaa uudestaan ja uudestaan. – Tällä kertaa tahdoin kirjoittaa jotain erilaista kuin edellisellä levyllä. Minun on aina luotava jotain uutta. – Polku, joka on valinnut meidät, ei ole aina se kaikkein helpoin ja suorin. Meillä on viisautta, se on meidän aseemme. – Aluksi vain olen näin ja katselen huoneeni kattoon. Se on hieman kuin näyttelemistä. Se on hieman kuin näyttelemistä. On tärkeää, että minulla on ensin henkisesti sellainen tunne, että tahdon alkaa luoda jotain uutta. Ei ole mitään väliä, vaikka olisi keskiyö. Se on minulle TODELLA tärkeää, Sakis painottaa jälleen. – Ne syntyvät helposti, mutta minun on myös taisteltava demonieni kanssa. Olisin todennäköisesti muuten masentunut. Etenkin sanoituspuolella minuun tekevät vaikutuksen suuret sanat ja runot, kirjoittajat, joita on saatettu pitää omana aikanaan kerettiläisinä; Nietzsche, Voltaire… Me olemme itsekin tietyllä tavalla kerettiläisiä, joten ajattelin kirjoittaa tällä kertaa siitä aihepiiristä. Kun lauletaan tietyistä teemoista, siinä asetutaan rooliin. – Pidän kiinni siitä, että menen omaan studiooni ja olen siellä kuusi, jopa kahdeksan tuntia ja painan duunia. Kun lauletaan tietyistä teemoista, siinä asetutaan rooliin.” 26. Ajattelua ja meditaatiota Syntyvätkö kappaleesi helposti, eli onko helppoa päästä tiettyyn Rotting Christ -mielentilaan. Mielestäni musiikissa on tärkeää mennä eteenpäin, ottaa pieniä askelia. – En halua esittää mitään true-ukkoa, vaan minulle on vain tärkeää pitää mukana osaa historiastani. Studiossa Sakis hoitaa kuitenkin lähes kokonaan muiden paitsi Themisin tontin. Minulla pitää olla jotain sanottavaa. Kaiken yllä on kuitenkin jotain aivan uutta. Nykyelämä on todella kuluttavaa ja tyhjää. – Tiettyyn mielentilaan, ehdottomasti. ”Todella tärkeää” on sanapari, jota Sakis toistelee juttutuokion aikana moneen otteeseen ja tuntuu joka kerta todella tarkoittavan sitä. Hän sanoo tuntevansa sen, ja oikeassa hän toki onkin. Voi vain soittaa jätkille, että ”minulla on nyt hyvä idea, tulkaapa heti paikalle”. – Minä tarvitsen sitä, jokainen tarvitsee. – Se inspiroi minua. Tämä on jo neljästoista levymme. Come on, se on hullua! Sakis kertoo, että tahtoo tuoda musiikkiinsa aina jotain menneisyydestään. – Studiossa meni tosi kivasti. Valmistaudutko laulujen nauhoituksiin jotenkin. Aseena viisaus – Olen työhullu, teen koko ajan asioita. Se, pitääkö joku siitä vai ei, on sitten ihan eri asia. Se osoittaa myös sen, että olemme edelleen erittäin aktiivisia. Levyllä voi mielestäni kuulla kaikuja koko RC:n diskografiasta: tuo muistuttaa A Dead Poemista, tämähän on kuin debyytiltä. – Äänitimme levyn Ateenassa, kuten edelliselläkin kerralla. Rotting Christin kokoonpano uudistui neljä vuotta sitten, eli Sakisin ja hänen veljensä, rumpali Themisin, lisäksi ryhmään kuuluvat nykyään kitaristi George Emmanuel ja basisti Van Ace. Me tulemme eri aikakaudelta, Sakis sanoo tarkoittaen itseään ja minua. – Teen aina kaiken aluksi yksin. Sitä paitsi olemme jo tehneet oman vallankumouksemme. Minulle on tärkeää, ettei ole mitään tiukasti sovittua nauhoitussessiota vaikka Ruotsissa tai Suomessa, en voi sitoutua sellaiseen nykyään. Se on tosi helppoa. Se ei ole minun juttuni. Vaikka uuden levyn musiikki esittelee miedosti uudistuneen Rotting Christin, se syntyi samalla tavalla kuin ennenkin. En tiedä, olenko hyvä vai huono näyttelijä, mutta homma toimii samalla tavalla. Vuosien tekeminen näkyy niin, ettei ole koskaan mitään suurempia haasteita. Sen antajana on yksi tämän hetken kuumimmista ja kysytyimmistä studiomiehistä, Jens Bogren, jonka taitoja ovat hyödyntäneet muun muassa Kreator, Dimmu Borgir ja Amorphis. Jos taas ei ole, olkoon sitten niin. Niin, jostain syystä sana ”työ” tuntuu olevan musiikintekemisestä puhuttaessa lähes kirosana. Kun tartut aluksi kitaraan… – Ei se ole ensin kitara, Sakis keskeyttää innokkaana. Musiikki on minulle pakotie, se on minulle todella tärkeää. Halusin isoja kappaleita ja enemmän melodiaa kuin aiemmin. – Olen erittäin tyytyväinen levyn soundiin. Minulla on jo ikää enkä ole tekemässä mitään musiikillista vallankumousta, se on nuorempien hommaa. Jos sitä on, hyvä, mutta ellei, sitten en tee mitään. Omaan korvaani The Heretics kuulosti ensipuraisulla majesteettiselta, tarttuvalta… – Tarttuvaa, kyllä! … ja biisit ovat suurempia kuin edellisellä levyllä. Niin pitää tehdä, jotta voi elää. Nyt on tärkeintä pysyä rehellisenä itselleen
Sosiaalinen elämäni on kärsinyt, on tullut avioero, joudun olemaan erossa lapsistani… valitettavasti näin voi käydä, jos on valinnut tämän tien. Kenties Sakis meinasikin jotain muuta poltettavaa kuin tupakkia. Sakis sanoo myöhemmin, että kun matkustan seuraavan kerran Ateenaan, minun on otettava häneen yhteyttä, niin saan nähdä hienoja kulttuurikohteita. En juo enää samaan malliin kuin aiemmin, en polta… Havaintojeni mukaan kapakan ulko-ovi käy kuitenkin melko tiuhaan ja hellaslainen hevimuusikko imee pihalla norttia. Ihmiset eivät enää tunnu muistavan tai välittävän antiikin perinnöstä. Aivan outo juttu, Sakis nauraa mutta vakavoituu sitten. Miten löydät aikaa kaikelle – keikkailulle, musiikintekemiselle, ”omalle elämälle”. Tarkoitan heillä niitä, jotka tulevat katsomaan keikkojamme, fanejamme. – Kun minulla on vapaa-aikaa, tahdon olla tytärteni kanssa. – Tiedän, että kaikki sanovat näin, mutta se on vaikeaa. – Haluan olla rehellinen ihmisilleni. Olit myös tekemässä kirjaa Non Serviam – The Official Story of Rotting Christ. – Toisinaan joutuu miettimään, kumpi on tärkeämpää, olla lasteni kanssa ja elää hetkessä vai levittää musiikkiani. Pidetään huolta vanhemmistamme, kuten he ovat pitäneet huolta meistä. Vapaa-aika on hänelle vieras käsite. Joo, hankausta, ymmärrän. – Kyllä, ehdottomasti, Sakis komppaa. Kun olen kotona, minulla olisi mahdollisuus hengailla kaverien kanssa, mutta haluan viettää aikaa lasteni seurassa, se on minulle älyttömän tärkeää. – En halunnut tehdä Ritualsin [2016] kakkososaa. The Heretics soi isona ja majesteettisena kuoroineen kaikkineen, eikä sillä ole niin paljon vierailijoita kuin edellisellä levyllä. – Heh heh, ei minulla ole sellaista. Olen missannut monia hetkiä, joten haluan olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. Isomman kanssa on helpompi puhua asioista, mutta nelivuotiaan kanssa on haastavampaa, kun hän kyselee, missä isä on. He ovat maksaneet siitä, enkä halua örveltää ja olla kuin millään ei olisi mitään väliä, Sakis sanoo matkien ölisevää känniläistä. Soundi itsessään ei ole niin kaukana siitä, mutta halusin tehdä jotain melodisempaa ja tunnelmallisempaa, jotain tarttuvampaa. Antiikin perintö on minulle myös sitä, että välitetään ja pidetään huolta omista. Aikamme baaritiskillä on ohi. – Se voi olla juuri noin. Se on kulkenut mukanani kouluajoista lähtien, meille on opetettu paljon siitä. He kyselevät, missä olin, kun sitä ja sitä tapahtui, mutta kyllä he ymmärtävät. KUVAT: GINA WETZLER 27. Olen päättänyt tehdä kumpaakin. – Näin se on viime vuosina mennyt. Kotona tapahtuu koko ajan kaikkea, mistä jään paitsi. Tänään täällä, huomenna toisaalla Rotting Christ on yhtye, joka vaikuttaa olevan koko ajan kiertueella… – Melkein koko ajan, Sakis hymähtää. – Olen tosi huono kirjoittamaan ja promoamaan itseäni, mutta kun Dayal Patterson otti yhteyttä ja kysyi, tahtoisinko kertoa bändin tarinan, päätin lähteä projektiin. Me olimme ennen jopa avoimempi ja vapaampi yhteiskunta kuin nykyään. Hän katsoo suoraan silmiin ja sanoo: ”Sinun täytyy ottaa yhteyttä, minä todella tarkoitan sitä.” Sakis Tolis ottaa kaikki ympärillään olevat ihmiset huomioon. Tosin tällä kertaa kitaristi veti sooloja ja muita melodioita, mutta periaatteessa minä teen suurimman osan itse. Voisin periaatteessa asua missä tahansa, vaikka täällä Saksassa, mutta tahdon pysyä kotimaassani. – Kirjan tekeminen oli paikoin melkoisen haastavaa, mutta siitä syntyi juttua, jonka uskoisin kiinnostavan monia. Patterson on kirjoittanut muun muassa Black Metal: Evolution of the Cult -teoksen, monen muun kirjan ohella. Olen joutunut uhraamaan asioita elämässäni. Kenties oman maan historia on liian lähellä, sitä ei osata arvostaa. – Saan siitä ajatuksesta myös jotain taiteellista vapautta, antiikki antaa sitä minulle. Olemme kuitenkin olleet kehissä ”since the day one”, ja minulla oli paljon kerrottavaa vanhoista ajoista, vuosista ennen digimeininkejä. Mutta jos on päättänyt tehdä jotain, sitten on tehtävä niin, Sakis viittaa uraansa muusikkona. Uskon, että se on hänelle tärkeää. – Neljä ja kaksitoista. Minkä ikäisiä tyttäresi ovat. – Olen muuttanut elämäntapojani viimeisten vuosien aikana. Antiikin perintö Mikä merkitys antiikin Kreikan kulttuurilla on sinulle. Nytkin lähden melkein suoraan kuukauden kiertueelle. Tällä kertaa mukana on koukkua. Sakis Tolis on mies, jolla vaikuttaa olevan jatkuvasti jotain meneillään. Mistä idea sai alkunsa, ja millaista kirjan tekeminen oli. – Se inspiroi minua. Olen reissaaja ja maailmankansalainen, mutta tukikohtani on Kreikassa. Se on minulle tärkeää. Toisaalta, joskus on niinkin, että poissaolo helpottaa läheisten kanssa olemista, tulee vähemmän tällaista… Sakis hieroo käsiään yhteen
VANHAT KOIRAT, UUDET TEMPUT TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT WILLIAM FELCH, BRYSON ROATCH 28. In Flamesin ärtyisät herrat löysivät Los Angelesista uuden vaihteen uralleen
Levyn nimi, I, the Mask, kertoo varsin suoraan kokonaisuuden kantavan teeman. Ajattelemme myös, että asioiden pitäminen kontrollissa on hankalaa, jos paljastamme itsemme, laulaja miettii. Hänen mukaansa juuri sosiaalinen media ruokkii sitä, että ihmiset esittävät elämästään siloteltua kuvaa, jota muut sitten yrittävät kopioida. Itse asiassa keksimme levyn nimen vasta kun kaikki muu oli jo suunnilleen valmista. Tosiasiassa kellään ei ole täydellistä, Gelotte sanoo. Hyvä, että ihmiset näkevät, ettei kenenkään elämä ole vain sitä, mitä sosiaalisessa mediassa esitetään, Fridén kertoo. – En usko, että tällä pallolla kulkee montakaan ihmistä, joka olisi kaiken aikaa vain yksi ja sama persoona. Oikeasti kaipaisimme todellista, henkilökohtaista kontaktia, mutta peitämme itsemme erilaisten naamioiden ja sosiaalisten roolien taakse, Fridén aloittaa. Laulaja ei itse käytä sosiaalista mediaa kovin paljon. Gelotten mukaan teema ei ole In Flamesin tuotannossa mitenkään uusi, vaan samanlaisia irrallisuuden ja ulkopuolisuuden ajatuksia on näkynyt lyriikoissa aiemminkin. – Minä itse asiassa annoin kaikki cd:ni ja dvd:ni pois. Siis aivanko totta annoit levysi pois. Aikavaras keskuudessamme I, the Maskin teema on miesten mukaan käyttökelpoinen senkin vuoksi, että se yhdistää kaikkia ihmisiä. En tehnyt niillä enää mitään, Gelotte puolestaan kertoo. – Oluiden lisäksi pidän monenlaisista alkoholijuomista. Siirtykäämme juttutuokiomme varsinaiseen syyhyn, In Flamesin 13. Lisäksi säästin muutamat todellista keräilyarvoa omaavat cd:t. – Prosessi ei nytkään mennyt niin, että meillä olisi ollut alussa teema naamioista ja kirjoitin sitten sen mukaisia lyriikoita. – Se on koko tuon ilmiön kiteytymä. Hänen mittava kokoelmansahan on mainittu muun muassa Wikipedian sivuilla. 29. Samassa paikassa ovat kaikki cd-levyni. Netflix, HBO, iTunes ja muut verkkopalvelut riittävät minulle nykyään. Valitset siellä itsestäsi vain yhden tietyn puolen, jonka haluat näyttää. – Kyllä, lahjoitin ne eräälle hyväntekeväisyystaholle, joka sai myydä ne. Herrat ovat olleet jo vuosia göteborgilaisyhtyeen johtohahmoja. Lopussa vain huomasimme, mikä levyn yleinen aihemaailma on, Fridén kertoo. – Katson silti yhä massoittain elokuvia. Laadukkaat viskit, rommit, ginit, tequilat, ne ovat niitä elämän hyviä asioita, Fridén sanoo. Oman lisänsä keitokseen tuo sosiaalinen media. – Ei ole helppoa näyttää todellista minäänsä, päästää jotain toista oman mielen sisään. IN Flamesin laulaja Anders Fridén ja kitaristi Björn Gelotte ovat saapuneet Helsinkiin kertomaan yhtyeen uudesta levystä, joka kantaa nimeä I, the Mask. Kaksikko siemailee helsinkiläisen rockbaarin loungetiloissa suomalaisia oluita, joten aluksi voinee vaihtaa muutaman sanan alkoholista. Vaikkei asiasta olisi sinällään kiinnostunut, jokainen tai ainakin suurin osa ihmisistä toteuttaa sen kaltaista toimintaa. Tai no, säästin minä sentään kaikki musiikkiaiheiset dvd:t, ja on minulla vielä jopa vhs-nauhoja. – En enää. – Me ihmiset tapaamme pitää koko ajan eräänlaisia maskeja, kun olemme tekemisissä toistemme kanssa. Me kaikki vaihtelemme käytöstämme eri tilanteissa, Fridén uskoo. pitkäsoittoon. Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin mukaan syntyy tilanne, jossa ”muut ovat ikään kuin edellä koko ajan”. – Luin pari tuntia sitten uutisia Ruotsista, ja tänään siellä sattumalta esitetään ohjelma Youtube-tähdistä, jotka kertovat, mitä heidän elämässään oikeasti tapahtuu niin sanotusti kulissien takana. Lähes joka ilta menee yksi leffa, Fridén päättää small talk -osiomme. Muuten voisin jatkaa harrastusta, mutta kokoelma vie aivan liikaa tilaa. Olen jo laittanut suuren osan siitä erilliseen varastoon. Biisinkirjoituksen päävastuukin siirtyi heille sen jälkeen, kun yhtyeen viimeinen alkuperäisjäsen Jesper Strömblad jätti yhtyeen vuoden 2008 A Sense of Purpose -levyn jälkeen. En kerta kaikkiaan enää käyttänyt levyjen fyysisiä kappaleita. Anders on yksi tukholmalaisen Frequency Beer Works -panimon omistajista, joten hän jos kuka tuntee oluet. Toiminnan motiivina on hänen mukaansa inhimillinen syy: pelko. Hakala. Yhtyeen ulkopuolisesta toiminnasta puheen ollen kysyn Andersilta, vieläkö hän keräilee dvd-levyjä. Suomessa tästä on puhunut vastikään muun muassa kasvatustieteen professori Juha T. Se stressaa meitä, koska luulemme, että muut elävät täydellistä elämää
Itselleni se on lähinnä sitä, että laitan Instagramiin kuvan jostain hyvästä oluesta tai piirustuksistani. Monet katsovat sieltä, mitä muut tekevät – ja he tekevät täysin samaa kuin kaikki muutkin. Mikään ei ollut kiveen kirjoitettua, vaan kaikkea pystyi muokkaamaan matkan varrella. Hän on tuottanut hyvinkin erilaisia artisteja ja bändejä Motörheadistä ja Sepulturasta Adam Lambertiin ja Crazy Towniin. Mitä Howardin sanomat oikeat asiat olivat. Studion lisäksi meillä oli oma talo, jossa oli myös soittoja äänityskamat. – On helppo imeytyä mukaan soittamisen ja äänittämisen nörttiosastolle. – Sillä ei ole väliä, kuka oli kyseessä. Sen jälkeen otimme konkreettisesti yhteisen asenteen, että yritimme olla mahdollisimman ennakkoluulottomia erilaisille ehdotuksille. – Yksi huipputuottajista tosiaan sanoi, että levytysprojektin pitää alkaa 9–12 kuukautta ennen varsinaista studio-osuutta. Sävellämme ja treenaamme koko bändinä, ja hän on paikalla seuraamassa työskentelyämme. Jos meillä tuli studiopäivän jälkeen uusia ideoita jo toteutettuihin juttuihin, saatoimme vielä työskennellä niiden parissa. Sivumennen sanoen kannattaa käydä ihastelemassa Björnin kuvataidetta, sillä miehellä on selkeitä lahjoja silläkin luovuuden saralla. ”Some voi imeä sinut totaalisesti sisäänsä. Teemme töitä, syömme ja paskannamme, mutta yhtäkkiä kaikki näyttääkin sen linssin läpi jotenkin mielenkiintoisemmalta. Jotkut tapaamistamme tuottajista taas olivat sitä mieltä, että meidän pitää lukkiutua koko bändin kanssa samaan tilaan ja kirjoittaa ja taas kirjoittaa yhdessä, Fridén muistelee. Voimme kyllä tehdä muutoksia työskentelyymme, mutta kaikella on rajansa. Työskentelytavat uusiksi I, the Maskin tuottajana toimii amerikkalainen Howard Benson, joka oli mukana jo edellisellä levyllä Battles (2016). – Päätimme ennen Battlesiä, että haluamme käyttää uutta tuottajaa. Nyt teimme napakoita viiden kuuden tunnin sessioita, joiden jälkeen pystyi vaikkapa grillailemaan tai kehittämään jäljellä olevia kappaleita paremmiksi. Kaikella on hyvät ja huonot puolensa. – Nykyteknologiassa on paljon hyviäkin puolia. Laitteisto on kasassa nopeasti, ja jos halutaan muutoksia, se tapahtuu minuuteissa. Voin myös inspiroitua erilaisten taiteilijoiden someprofiilien äärellä tai nauraa tuntikaupalla huumorivideoille. – In Flames on bändinä sellainen, ettemme halua tehdä kovinkaan paljon demoja ennen studiota tai harjoitella pitkiä aikoja. Fridén ja Gelotte matkustivat ensin kahdestaan Los Angelesiin, jossa Howard Benson tiimeineen työskentelee Woodland Hillsin alueella sijaitsevassa studiossa. Sama joustava asenne toteutui myös kappaleiden sävellyksessä ja sanoittamisessa. Haastattelimme useita ehdokkaita, ehkä kahdeksaa eri tyyppiä, ja Howard sanoi meille ne oikeat asiat. – Meidän bändinä ei siis tarvitse huolehtia sellaisesta ja voimme keskittyä Howardin studiolla vain olennaiseen. – Minulla on totta puhuen viha-rakkaussuhde koko siihen maailmaan. Tahtoisin merkityksellisiä kohtaamisia elävässä elämässä. Ei! Me emme toimi niin, Gelotte painottaa. Gelotte nostaa esille tuottajan merkityksen studiotyöskentelyn organisoimisessa ja ajankäytössä. Teemme töitä, syömme ja paskannamme, mutta yhtäkkiä kaikki näyttääkin sen linssin läpi jotenkin mielenkiintoisemmalta.” 30. Kirjoitus-, demotusja äänitysvaiheet olivat yhtä ja samaa jatkumoa. – Käytännössä vielä kirjoitimme kappaleita samaan aikaan kuin äänitimme niitä. Kuulostaa vähän Rick Rubinilta. Miehen cv on ylipäänsäkin valtaisan pitkä. Howard ja hänen teknikkonsa taas ovat erittäin tehokkaita. Monet läheiset ihmiseni käyttävät siihen todella paljon aikaa. Me emme yksinkertaisesti halua toimia niin. Se oli joustavaa ja inspiroivaa, ja teimme paljon erilaisia kokeiluja, Fridén sanoo. – Minulle se on ajanhukkaa, eikä minulla ole esimerkiksi Facebook-sivua, vaikka käytänkin Instagramia. Minulla ei ole aikaa nähdä edes oikeita ystäviäni, joten miksi haluaisin tiirailla verkosta joidenkin puolituttujen elämää. Se voi imeä sinut totaalisesti sisäänsä. Muu bändi seurasi perässä parin viikon päästä. Bensonin kanssa työskentely näyttää silti merkinneen monenlaisia uudistuksia In Flamesin toiminnassa. Joskus on saattanut olla kahdentoista tunnin studiopäivän jälkeen sellainen olo, ettei ole saanut aikaan mitään. Yhtäkkiä sitä testailee loputtomasti erilaisia laitteita tai hakee tuntikaupalla oikeaa virvelisoundia. He katsovat sieltä, mitä muut tekevät – ja he tekevät täysin samaa kuin kaikki muutkin. Gelotte tuntuu olevan näkemyksissään maltillisempi. Voin vaikkapa etsiä käsiini sellaisia artisteja, joiden löytäminen olisi ollut mahdotonta 10–15 vuotta sitten. Se ei ole samanlainen aikavaras
Kalifornian auringon vaikutus Benson oli mukana myös varsinaisessa biisinkirjoitusvaiheessa. – Tätäkään ei pidä ymmärtää väärin. Hän oli studiossa hyvin tarkka siitä, että suoritukseni olivat MIKONKATU 15, 00100 HELSINKI | K18 | ETEISPALVELUMAKSU 3€ KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.ROCKS.FI | ENNAKKOLIPUT: TIKETTI PE 22.02.2019 | 20:00 | LIPUT ALK. – Siitä juuri pidän uudessa työskentelytavassamme. Kappale voi lähteä syntymään mistä kohdasta vain. I, the Maskin lehdistötiedotteessa kerrotaan, kuinka In Flames kuunteli nyt ensimmäistä kertaa neuvoja joltain ulkopuoliselta. 16,50€ KISS AND HARD ROCK CONVENTION II: BOB KULICK, RON KEEL, JEAN BEAUVIOUR LA 30.03.2019 | 20:00 | Liput alk. 11/12€ NAHKA-FEST 2019: TYRANTTI (LEVYJULKKARIT), RANGER, MUSTA RISTI LA 16.03.2019 | 20:00 | Liput alk. Howard kuitenkin kuuntelee laulua ehkä eniten niistä tuottajista, joiden kanssa olemme työskennelleet, Fridén kertoo. Kill your darlings, Fridén sanoo. Ennen se oli enemmän sitä, että musiikkipohja tehtiin ensin ja sitten oli laulujen vuoro, Gelotte kertoo. Kaksikko kertoo, että kärjistäen In Flames -kappaleiden työstö on aiemmin mennyt siten, että Gelotte (aiemmin myös Strömblad) kirjoittaa riffejä ja Fridén toteuttaa niiden päälle lauluosuutensa. Prosessia kuvaavaksi kappaleeksi nousee nokkelan kertosäkeen sisältävä Burn. – Ehkä se oli vähän liioittelua, mutta samaan aikaan siinä on tietty totuus. Jos tuntuu, etten voi tehdä parastani laulullisesti jonkin jutun kanssa, niin sitten sitä vain muutetaan. – Se muuttui paljon matkan varrella. Totta kai olemme kunnioittaneet aiempiakin yhteistyötahoja, mutta he ovat olleet enemmän tai vähemmän ystäviämme. Meillä on häntä kohtaan tietynlainen kunnioitus, Fridén pohjustaa. Nyt kaikki saattoi muuttua siihen asti, kun annoimme kappaleet miksattavaksi, Fridén erittelee. Säkeistön tykyttävä kitarajuttu oli aluksi tehty pitkillä, avoimilla soinnuilla, ja biisin tunnelma oli erilainen. Aiemmin sitä saattoi olla jo täysin kyllästynyt kappaleeseen laulujen äänitysvaiheessa, koska pohja oli ollut jo kauan valmiina. Kun Howard taas ehdottaa jotain, siihen suhtautuu jo hänen työhistoriansa vuoksi erilaisella avoimuudella. 27,50/30€ SAINT VITUS (USA), DOPELORD KE 17.04.2019 | 20:00 | Liput alk. 20/22€ THE BLACK DAHLIA MURDER (USA) TULOSSA KEVÄÄLLÄ 27 HELMIKUU WHEEL-LEVYJULKKARIT HELHORSE (DEN) 19 HUHTIKUU ELDER (US) 23 TOUKOKUU. Kun sieltä on tullut ehdotus, että ehkei noin kannata tehdä, mehän olemme tehneet sen jutun aivan varmasti. Fridéniä viehättää myös se, että Benson paneutuu laulusuorituksiin erityisellä intensiivisyydellä. Muutamasta sanasta, melodiasta tai vaikka riffistä. 24,50/26€ HMH: SCAR SYMMETRY (SWE), SUAMENLEJJONA, PAHAN IKONI, CARRY THE WEIGHT SU 07.04.2019 | 19:00 | Liput alk. – Ja koska olemme kappaleiden synnyn nollatasosta lähtien samassa huoneessa, voimme heitellä ideoita edestakaisin. 12/14€ BRYMIR, OCEANHOARSE, I REVOLT LA 23.03.2019 | 11:00 | Liput alk. Anders oli sitä mieltä, että energia katosi aina säkeistössä, joten lähdimme tekemään siitä dynaamisempaa, Gelotte kertoo. – Nykyään se on paljon monisyisempää. – Totta kai riffit ja muutkin ovat tärkeitä, eihän tämä ole mikään a cappella -orkesteri. 27/30€ LORD OF THE LOST (GER), RAIN DIARY, SADDOLLS LA 23.02.2019 | 20:00 | Liput alk. – Howard on aina kappaleen niin sanotun perusolemuksen perässä, ja se näyttäytyy hänelle ennen kaikkea lauluosuudessa
Vaikka In Flames on aina ollut tarttuvien ja nostattavien kappaleiden lähettiläs, ero esimerkiksi uusinta levykaksikkoa edeltäneen Siren Charmsin (2014) melankolisuuteen on huomattava. Sekä Battlesillä että uutukaisella on kuulevinaan Kalifornian vaikutuksen. Lapsena ja teininä sitä oppii koko ajan jotain uutta. – Joo! Ideoitahan meiltä kyllä löytyy, mutta se itse suoritus on aina vähän… Jotkin asiat tässä työssä ovat sellaisia, että niistä ei välttämättä nauti, mutta ne ovat niin sanotusti osa peliä. Ei oppi ojaan kaada Monesti jonkin asian paremmuus paljastuu vasta ajan kuluessa. Tätä voi pitää jopa hieman yllättävänä, sillä In Flames on tehnyt historiansa varrella energisiä videoita, ja esimerkiksi Sounds of a Playground Fading -levyn (2011) Deliver Us -videolla on niin sanotusti meininki kohdillaan. Jotkin paikat tai tilanteet voivat tuoda musiikkiin lisää väriä, vertauskuvallisesti sanottuna. Videohan on eräänlainen kunnianosoitus, tai voisi sanoa jopa idean varastaminen, Sinéad O’Connorin Nothing Compares 2 U -videosta. Tärkeintä on vain se, tuntuuko jokin idea hyvältä vai ei. Minulla on myös enemmän kontrollia ääneeni ja pääsen sekä matalampiin että korkeampiin nuotteihin. Haluan ymmärtää äänen tuottamista, samalla tavalla kuin haluan ymmärtää vaikkapa oluen tekemisen saloja. Silloin siellä on kylmää ja harmaata, ja se tulee mukaan materiaaliin. – Videon tunnelma on aavemainen, ja toivonkin, että katsojalla on lähes epämukava olo sitä katsoessaan. Tahdon, että sitä katsoessa todella kuuntelee kappaleen sanomaa. Ne hommat pitää hoitaa, mutta en minä liittynyt bändiin saadakseni tehdä niitä, Fridén sanoo. Takaisin tuli ammattitaitoinen laulaja. – Vastareaktiona sille lähdimme tekemään Battlesiä Los Angelesiin. ”Joskus on saattanut olla kahdentoista tunnin studiopäivän jälkeen sellainen olo, ettei ole saanut aikaan mitään. täydellisiä. Robot. Toisaalta jo itse työprosessi on ollut nyt erilainen. – Opettajani oli kaveri nimeltä Mark Renk, ja Howard on lähettänyt hänen pakeilleen useita tuottamiaan laulajia. In Flamesillä on pitkä historia ruotsalaisguru Daniel Bergstrandin (Meshuggah, Soilwork, Dimmu Borgir) kanssa, eikä Fridénillä ole edelleenkään pahaa sanottavaa tuottajamaanmiehestään. Laulajan mukaan on tärkeää tehdä aina välillä jotain, joka ei ole itselle niin turvallista. Hän ei halunnut muuttaa tyyliäni totaalisesti, mutta antoi pieniä vinkkejä sinne tänne ja yritti kehitellä tapoja, joilla voisin säästää ääntäni. Hän vain on yksinkertaisesti omassa sarjassaan. Se tosiaan on surumielisempi, mutta toisaalta se tehtiin marras-joulukuussa Berliinissä. ”Ääh, mitähän siitäkin tulee?” Howard oli kuitenkin sitä mieltä, että se voisi olla hauskaa ja myös hyödyllistä. Jos se olisi, meistä olisi varmaan tullut näyttelijöitä. Fridén otti laulutunteja myös ennen I, the Maskin tekoa. Nelikymppisenä luulee tietävänsä kaiken, mutta eihän se niin ole. – Aiemmin levyjä tehtäessä minun on täytynyt ottaa oma aikani päästäkseni oikeaan laulutilaan. – Sekin oli Howardin ehdotus Battlesin aikaan. Analyysit yleislinjasta tai niin sanotusta evoluutiosta muodostuvat vasta myöhemmin. Hän saattoi sanoa, että amerikkalainen ei käyttäisi noita sanoja tuossa yhteydessä. Tuollainen on tehnyt minulle hyvää. En väitä olevani vieläkään maailman paras laulaja, mutta olen taatusti entistä parempi. O’Connorin videossahan oli sentään käveleskelyä puistossa, Fridén sanoo. Idea on omalla yksinkertaisella tavallaan oivaltava. Me vain vedimme kaiken minimiin, eikä videossa ole muuta kuin Martin laulamassa kameralle. Hän pani käsittääkseni My Chemical Romancen laulajan Gerard Wayn Renkin oppiin Three Cheers for Sweet Revengen [2004] aikoihin. Ja yksi syy Martinin valintaan oli, että emme itse halua olla mukana videoilla. Päämääränä oli, että video painottaisi kappaleen sanoitusta. Nyt olen valmis heti. – Suunnitteluvaiheessa musiikkivideoiden tekeminen voi olla hyvinkin hauskaa, mutta kameran edessä oleminen ei ole sitä. Se on mielenkiintoista. Fridénin mukaan parasta kokemuksessa oli se, että nyt hänen koneistonsa on niin sanotusti lämmitetty ja käynnissä alusta asti. Olemme sellaisia ärtyisiä vanhoja äijiä. – Laulutunnit sekoittivat pakkaani. Olin aluksi skeptinen, kuten meillä kaikilla on aina tapana tässä bändissä. Samoin videoiden. En nyt tarkoita juuri tätä haastattelua, mutta joskus näidenkin tekeminen on vähän raskasta. En myöskään halunnut, että kuvissa tapahtuisi kovin paljon. – Melodiat ovat olleet aina tunnusmerkkimme, mutta jo pelkästään olosuhteilla saattaa olla suuri merkitys. Olet täysin oikeassa Siren Charmsin suhteen. Yllättäen se tosiaankin oli äärettömän kivaa ja inspiroivaa. – Viimeisimmän kerran työskentelimme hänen kanssaan Siren Charmsilla, enkä silloin osannut kuvitellakaan tekeväni hommia jonkun muun kanssa. ”Herätys, kuulostat väsyneeltä!” Tai jokin kuulosti liian ruotsalaiselta. Renk ymmärtää laulajaa, joka on suurimman osan ajasta vain rääkynyt. Pelkistetyllä videolla näkyy ainoastaan ruotsalaisnäyttelijä Martin Wallström, jonka maailmanlaajuisesti tunnetuin työ on ollut Tyrell Wellickin rooli jännityssarjassa Mr. Aavemainen musiikkivideo Maaliskuun alussa julkaistavaa I, the Mask -levyä on jo markkinoitu musiikkivideolla kappaleesta I Am Above. Mutta sitten, kun Howard tuli kohdalle, se oli iso wow-hetki. Nyt teimme napakoita viiden kuuden tunnin sessioita, joiden jälkeen pystyi vaikkapa grillailemaan tai kehittämään jäljellä olevia kappaleita paremmiksi.” 32. – Se oli bändin ja managerimme yhteisajatus. En ajatellut sitä silloin, mutta sen on tajunnut myöhemmin, Gelotte pohtii. Kappaleiden työstövaiheessa tällaisia ei kuitenkaan mieti
27.7.2019 STALLÖRINPUISTO TAMMISAARI Jill Johnson Robert Wells Molly Sandén + supports Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alk. KARJALAINEN JUHANNUSPÄIVÄNÄ LA 22.6. 49,50€. 69,50 € / 79,50 €. I N C O N C E R T PE 1.11.2019 METRO AREENA, ESPOO Liput kuluineen alk. 49,50€. HANGON CASINO la 16.3.2019 LAHTI, SIBELIUStalo su 17.3.2019 helsinki, kulttuuritalo. J. 59,50€. Brittirockin 1980-luvun menestysyhtye! TO 4.4.2019 KULTTUURITALO, HELSINKI Liput kuluineen alk. 49,50€. The Voice Of the Mike Oldfield Band Maggie Reilly SU 29.9.2019 HELSINKI KULTTUURITALO A CAPPELLA KINGS FROM USA NATURALLY 7 KE 20.3.2019 HELSINKI, KULTTUURITALO Liput kuluineen alk. 64,90€. La 14.9.2019 HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk
Rumpali ajattelee musiikkia rytmikuvioina, ja laulaja tekee sen fraseerauksella. KOSKINEN KUVAT GRIZZLEE MARTIN 35. Yleisesti ottaenkin rumpalius auttaa laulajamisessa. Samaa stailia varmaan haitkin. – En tiedä, en ole kuullut miehestä puoleentoista vuoteen. Pyrin myös olemaan ylisoittamatta, vaikka pystyisin vetämään rutosti kompleksisimpia juttuja. Halusin soittaa biisien ehdoilla biisinkirjoittaja-rumpalina, en rumpalina, joka pyrkii esittelemään kaikki taitonsa. Kysyimme puolen vuoden jälkeen, koska hän pääsisi hommiin. Hän ei lähtenyt bändistä eikä häntä liioin potkittu pois. Laulamisen ja rummuttamisen yhdistäminen oli LaTorren mukaan materiaalille eduksi. Mutta muutosta on tapahtunut, ja se kuuluu ainakin vihkiytyneen korvaan. Sanoimme tietysti ok. No niin! Tätä foliohatut ehtivätkin jo uumoilla. Ei tullut. Nujakka laulajan kanssa puhdisti tilanteen ja ohjasi yhtyeen takaisin mielekkäälle polulle. Tyyli on kuitenkin scottmainen, mikä kuuluu bändin soundiin. Jotain haitsuhommaa, kahta chinapeltiä, vuorottelevaa rideä ja haitsua, joitakin bassarikuvioita… Joistakin filleistäkin voi huomata, että tämä on Jet City Womanista, tuo Speakistä. Palaako Rockenfield Queensrÿchen rumpukioskin taakse. Fanipoika ja järjen polut The Verdict tarjoaa samaa jämäkänselkeää metallista progea kuin muutkin LaTorren aikaiset levyt Queensrÿche (2013) ja ConJo ikämiesluokkaan kuuluva progemetallin kantaisä Queensrÿche vajosi vuosituhannen taitteessa parhaimmillaan siedettävälle, pahimmillaan nololle tasolle. Tuota kamaa on paljon. Sitten kysyimme yhdeksän kuukauden päästä, mutta emme saaneet ikinä vastausta. – Minä soitin rummut tällä albumilla, vastaa multi-instrumentalisti LaTorre. Täten oli loogista, että hän soittaa myös levyllä. SEATTLESTA SAIGONIIN TEKSTI KIMMO K. Odotimme, että hän tulisi vuoden 2018 alussa takaisin. Alkuperäisjäsen Scott Rockenfield on ollut isyyslomalla pitkään, ja miehen tonttia on liveympäristössä hoitanut tuuraaja Casey Grillo. Kukaan ei tiedä… LaTorre on osallistunut bändiin liityttyään rumpusovitusten tekemiseen ja soitti uuden levyn demotkin. – Joo, otin Scottin juttuja mukaan. – Rumpalina voi soittaa laululinjojen ympärillä, aksentoida laulua. Livetuuraaja Grilloa ei tällä kertaa harkittu. Tilanne on LaTorrellekin epäselvä. Hän kertoi vain saaneensa lapsen ja tarvitsevansa taukoa bändistä. Q ueensrÿchen ”uusi” laulaja Todd LaTorre on yhtyeen keulilla jo kolmannella albumillaan. Itse koen laulamisen samankaltaisena kuin lyöntitekniikan tai rudimentit. Otetaanpa ensin rumpuasiat. The Verdict on takuuvarmaa nyky-Queensrÿchea: melodista, metallista ja klassisen biisiorientoituneella tavalla progressiivista. Lisäksi se, että en ole pelkkä laulaja, auttaa minua puhumaan samaa kieltä instrumentteja soittavien jätkien kanssa. Levyn rumpuja ei kuitenkaan soittanut kumpikaan näistä herroista
Tykkään sen flow’sta. Ja wahwah-bassoa, kitaraswellejä… Light Years on hyvä esimerkki erilaisesta Queensrÿchesta. Kello oli neljä aamulla ja telkkarissa oli päällä VH1 Classic -ohjelma. Puhumme ex-laulaja Geoff Tatestä, joka poistettiin melkoisen sekoilun ja nujakoinnin päätteeksi yhtyeestä 2012. Sitten kirkastui, että perhana, minähän olen tässä bändissä! Tuo hetki on jäänyt mieleeni. Pitäisi kirjoittaa lyriikoita ja melodioita, että pääsisin eteenpäin. Olen ollut yhtyeessä kohta seitsemän vuotta, joten asian tajuaminen ei enää ole sokki, mutta ajoittain kyllä ihmettelen, olenko ihan oikeasti tässä bändissä, heh heh! Yhtyeen mittavassa katalogissa on paljon loistavaa materiaalia, jota fanipoika esittää mielellään. Voi puskea penkkipunnerrusta totutulla tavalla sujuvasti, mutta kun siirtää käsiä vähän lähemmäs toisiaan, liike muuttuu ihan erilaiseksi ja vaatii eri lihasten toimintaa. Biisejä eri valmiusasteella on aimo tukku. Ja Eddie [Jackson, basso] näytti tutulta myös... – Whisper… Child of Fire… N M 156 -biisiä on hauska vetää. Sitten esimerkiksi Light Years -biisissä on siisti progeileva välikohta ennen kitarasooloa, ja siellä on aika siistejä rumpujuttuja… jotain Mike Portnoyn tyylistä menoa. – Kyllä. Kertsihän on ihan Queensrÿchea, mutta säe lauluharmonioineen ja riffeineen Saigon Kick -kamaa. Kyseinen kappale, samoin kuin seuraava Inside Out, kiinnittivätkin huomioni. Heh heh, todellakin. Juuri kun havahduin ja aloin könytä makkariin, tuli Queensrÿchea. Se ei ole liian hätäinen tai hidas, biisijärjestyskin onnistui hyvin. Se on vaikeaa! – Koetamme saada nyky-Queensrÿchen kuulostamaan vuoden 2019 bändiltä. Tiedän varmasti, mistä puhut! Bändin jätkät halusivat palata juurilleen melodisen hard rockin pariin. Oikeastaan ihan samaan tapaan kuin itse kirjoittamaani materiaaliin. – Warning [1984] oli suosikkilevyni. Se ei tunnu oudolta, koska olen niin läheinen muiden jätkien kanssa. Oma kama tulee toisena. Tällä taustalla on varmasti surrealistista huomata olevansa suosikkiyhtyeensä keulakuva. – Heh heh, todellakin! Kun olin päässyt yhtyeeseen, makoilin kerran sohvalla ja nukahdin. Ne muistuttavat, paljolti laulun ansiosta, 90-lukulaisesta Saigon Kick -yhtyeestä. Toivottavasti saan levyn pakettiin tänä vuonna, mutta enpä tiedä, onnistuuko se, kun Queensrÿche lähtee kiertueelle. Tarkoitus on kuulostaa uudelta, tuoreelta ja hauskalta! Vaikka The Verdict kuulostaa pintapuolisesti hyvin tarkalleen yhtyeen tuotannon jatkeelta, siltä löytyy uusiakin juttuja. – Levy on kyllä energinen. – Kyllä, siitä on tulossa todella raskasta tavaraa. Queensrÿchen toinen laulaja kuulostaa paikoitellen varsin paljon siltä alkuperäiseltä. Ja se oma kama on metallia. Kerroinkin Jasonille tehneemme biisin, jota tämä varmasti arvostaa! LaTorre on työstänyt vuosikaudet sooloalbumia kaverinsa kanssa. Siinä näytettiin vanhaa rockia ja metallia, Warlockia, Krokusta ja sellaista. 1974 syntynyt LaTorre oli Queensrÿche-fani jo pentuna. Uuden matskun laulaminen on vähän vaikeampaa, koska se ei ole vielä iskostunut lihasmuistiini samaan tapaan kuin vanhempi tavara. ”Olen ollut yhtyeessä kohta seitsemän vuotta, joten asian tajuaminen ei enää ole sokki, mutta ajoittain kyllä ihmettelen, olenko ihan oikeasti tässä bändissä!” 36. The Verdict on vitaali ja jopa rento levy. Haluan saada albumin tehtyä, ja nyt siihen voisi olla aikaakin, kun The Verdict on valmis. Halusiko bändi eroon kaikesta oudosta kamasta, jota sen levyillä alkoi olla vuosituhannen alkupuolella. Tykkään niistä kaikista, mutta vähän eri syistä. Olen ollut fani 14-vuotiaasta asti. Näin bändin livenä 17-vuotiaana, jonotin tunnin levykaupassa nimmareita ja otin pari kuvaakin heidän kanssaan. Huomasin Michaelin [Wilton, kitara] ja ajattelin, että minähän tunnen tuon kaverin. Kuinka pitää bändi omankuuloisena, mutta tehdä silti tuoretta juttua. Pieniä yllätyksiä Mikä ihmeellisintä, Queensrÿche kuulostaa LaTorren keulittamana uusiutuneelta mutta täysin itseltään, mikä ei ollut miehen aikakautta edeltävinä vuosina lainkaan itsestään selvää. Tuumin fanina, että aijai, onpa mahtava biisi. – Pidämme bändin uniikin soundin vahvasti esillä, mutta kokeilemme pieniä juttuja, ettei homma mene tylsäksi saman jankkaamiseksi. Suosikkikamaani on ihan vanhin materiaali, ekan ep:n [1983], Warningin ja Rage for Orderin [1986] biisit. Sittemmin bändi on fokusoitunut ja saanut juonen päästä kiinni. – Tällä levyllä on karheampaa laulua, jollaista bändiltä ei ole aiemmin juuri löytynyt. – Heh heh, rakastan sitä bändiä! Itse asiassa tunnen Matt Kramerin ja Jason Biehlerin, he ovat ihan kavereitani. – Aah, se projekti on kyllä kestänyt. LaTorre on sisäistänyt edeltäjänsä fraseerauksen ja laulutavan luonnollisesti vuosikausien fanituksen kautta. Kun teimme Michaelin kanssa Inside Outia, sanoin hänelle, että tämä biisi kuulostaa Saigon Kickiltä. – Laulaessani vanhoja biisejä olen niihin yllättävän hyvin yhteydessä. dition Hüman (2015). Pidän myös Operation: Mindcrimesta [1988], vaikka se ei ole suosikkilevyni. – Joskus en usko kuviota vieläkään, ja toisinaan koen olevani hommassa täysin sisällä. Itselleni kaikkein rakkainta on heavypainotteinen kama. Minun on oltava sataprosenttisen fokusoitunut Queenrÿcheen sitä tehdessäni. Emme kopioi vanhaa ja pysyttelemme kaukana parasta ennen -päiväyksestä. Minun pitää opetella laulamaan omat biisini yhtä hyvin kuin vanhat kappaleet! – Se on vähän kuin kuntoilussa. En tavallaan suosi kumpaakaan
Se, että varhainen Candlemass sai kautta linjan varsin vaisun vastaanoton, ei varmaankaan lisännyt Johanin halua liittyä ryhmään... Vastoinkäymisistä huolimatta Candlemass ei harkinnut luovuttamista. Että minä haluan juuri tämän kaverin ensimmäisen levymme ääneksi, muistelee Edling. Vuosi 1986 oli kiistämättä raskaan musiikin maailmassa merkittävä, niin valtavirrassa kuin syvällä pinnan alla. – Varhainen rumpalimme Mats Ekström soitti minulle jotain Johanin laulamaa demoa, ja olin saman tien vakuuttunut. Niin, suoraan sanottuna yhtyeestä on tuntunut puuttuvan sen oikea ääni – joko Messiah Marcolin... Swallow the Sunin ja monen muun versioima Solitude-avausraita lienee monille tuttu, mutta myös pitkäsoiton hieman vähemmän tunnetut kappaleet kestävät tarkastelun vuosikymmeniä myöhemminkin. Johanilla oli omia nousevia projekteja, eikä hän innostunut tarjouksestani runsaista maanitteluista huolimatta. – Esimerkiksi Mats teki monen vuoden ajan hyvää työtä, mutta en koskaan pystynyt selättämään häiritsevää ”tästä puuttuu jotakin” -fiilistä, Edling sanoo. Candlemassin kivijalan luomisesta tulee pian kuluneeksi 35 vuotta. – Tapasin kaverin nimeltä Bror Jan Alfredo Marcolin, ja hänestä tuli Messiah Marcolin, Candlemassin uusi laulaja. Kummankaan keulakuvan paluusta ei ole oikein osannut haaveilla, sillä Marcolin lähti yhtyeestä ovet räväkästi paukkuen ja Längqvistia ei ole nähty Candlemassin keulilla sitten 1980-luvun – lukuun ottamatta muutamaa lyhyttä juhlavierailua. Ja vaikka olin ratkaisuun pettynyt, täytyy myöntää, että kunnioitin Johanin suoraselkäisyyttä ja halua tehdä omaa juttua. But Who’s Buying?, Pleasure to Kill, Obsessed by Cruelty, Rrröööaaarrr ja niin edelleen. Yhtye nappasikin uuden levytyssopimuksen, Axis-merkiltä, ja myös uusi solisti löytyi. Jälkikäteen puntaroituna basisti Leif Edlingin, 55, kipparoiman ruotsalaisyhtyeen debyytin saama vastaanotto näyttäytyy vähintäänkin eriskummallisena – speed/thrashin voittokulusta huolimatta –, sillä 42-minuuttinen Epicus Doomicus Metallicus on pesunkestävä klassikko. Messiah teki paluun vuosiksi 2002–2006, mutta lähti sen jälkeen toisen kerran omille teilleen. – Musiikkilehtien arvosteluilla oli tuolloin enemmän merkitystä, ja lopputulos olikin, ettei Epicus juuri liikahtanut kaupoista. S omewhere in Time, The Ultimate Sin, Turbo, Master of Puppets, Reign in Blood, Peace Sells... Hän oli kuitenkin toista mieltä. Toki arvostelijoiden kentältä löytyi paljon niitäkin, jotka pitivät julkaisua aivan kelvottomana, Edling muistaa. Sinä päivänä ei paljon naurattanut. Väkevä metalli virtasi jopa niin vuolaasti, että Candlemassin kesäkuussa 1986 julkaistu Epicus Doomicus Metallicus ei herättänyt ilmestyessään kovinkaan positiivisia tuntemuksia sen kummemmin kriitikoiden kuin musiikkidiggareidenkaan keskuudessa. Vuoden 1986 loppupuolisko oli Candlemassille muutenkin hankalaa aikaa, sillä Epicus Doomicus Metallicusin kappaleet komeasti tulkinnut sessiosolisti Johan Längqvist ei halunnut liittyä yhtyeen vakituiseksi jäseneksi. Nämä esiintymiset ovat nostaneet hymyn huulille, eikä minulla ollut mielessäni kuin yhden laulajan nimi, kun ryhdyin harkitsemaan uuden studioalbumin tekemistä. Silloinen levy-yhtiömme Black Dragon teki oman ratkaisunsa ja näytti meille tylysti ovea. tai Johan Längqvist. – Muistan Epicusin saaneen ilmestyessään pari varsin kehuvaa arviota, mutta useat kriitikot luonnehtivat albumia enintään ihan kivaksi. Hän on myös tehnyt joitain keikkoja kanssamme, niin bändin kuin Epicus Doomicus Metallicusin vuosijuhlien merkeissä. Edlingin ei ollut tarkoitus miettiä moisia enää koskaan. Kun Candlemass julkaisi Psalms for the Dead -albumin vuonna 2012, sen oli tarkoitus olla yhtyeen joutsenlaulu. Suorastaan helvetillistä kliseetä käyttääkseni loppu on raskaan musiikin historiaa! Tästä puuttuu jotakin Messiah Marcolinin tulkitsemien klassikkolevytysten (Nightfall, 1987, Ancient Dreams,1988, ja Tales of Creation, 1989) jälkeen Candlemassin keulakuvana on nähty ja kuultu monenlaista yrittäjää. Paluu tuomion perustuksiin TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT LINDA ÅKERBERG 38. – Candlemassin ja Johanin suhde on aina pysynyt hyvänä, vaikka emme ole olleet välillä pitkiin aikoihin tekemisissä. Tukholmalainen metallipioneeri juhlistaa merkkipaalua The Door to Doom -pitkäsoitolla, jonka ei pitänyt koskaan ilmestyä. – Johan teki studiossa toivottuakin parempaa jälkeä, ja hiljalleen aloin suostutella häntä yhtyeen pysyväksi keulakuvaksi. Yhden pysähdyksen taktiikalla mukaan hypänneet solistit tottelivat nimiä Thomas Vikström (1991–1994), Björn Flodkvist (1997–2002), Robert Lowe (2006–2012) ja Mats Levén (2012–2018). Vaikka esimerkiksi Lowe teki hyvän suorituksen tyylikkäällä Death Magic Doom -albumilla (2009), Candlemassista on silti tuntunut puuttuvan jotain
Se on aina ollut ehdoton henkireikäni.” 39. ”En pysty elämään, ellen saa kirjoittaa musiikkia. Voin hyvin jättää kiertämisen enkä kaipaa musiikkibisneksen koukeroita, mutta en osaa olla säveltämättä
Tunnen muutamia maltalaisia tietokonepelibisneksessä mukana olevia tyyppejä, ja eräänä päivänä he pyysivät Candlemassia mukaan ”heavy metalin maailmassa” tapahtuvan pelin kehittelyyn. – Joo, siinäpä sinulle karrelle kärähtäneen kaverin meininkiä parhaimmillaan, Edling naurahtaa. – Varsinainen uusi tulemisemme käynnistyi alkuvuodesta 2017. Poltin itseni totaalisesti loppuun, eikä sieltä suosta ollut helppo nousta. En kaivannut omaa aikaa tai varsinkaan lomaa, koska tunsin eläväni niin syvällä intohimojeni parissa.” ”Aloin saada paniikkikohtauksia, ja verenpaineeni oli jatkuvasti yli kahdensadan. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. – Jos faneilla ei ole ollut koko ajan helppoa, niin ei ole ollut minullakaan. – Johanin kanssa on älyttömän helppo työskennellä. Kohti varhaisia aikoja Tästä pääsemmekin asioiden varsinaiseen polttopisteeseen, ja ainakin miljoonan dollarin arvoinen kysymys kuuluu: miten ja miksi Candlemass on palannut aktiiviseksi, vähintään yhden uuden studiolevyn julkaisevaksi ja kiertueita tekeväksi bändiksi. Jos et lopeta nyt, sammutan sinut kokonaan.’ En kuunnellut.” Niinpä niin, Edling ei kuunnellut. Ja vähän myös Candlemassille... Heidän mielestään ideat olivat mahtavia. Voin hyvin jättää kiertämisen enkä kaipaa musiikkibisneksen koukeroita, mutta en osaa olla säveltämättä. Aki Nuopposen vuonna 2017 kirjoittamasta jutusta löytyvät muun muassa tällaiset kappaleet: ”Jossain vaiheessa työskentelin seitsemän päivää viikossa ja parikymmentä tuntia päivässä. Se on aina ollut ehdoton henkireikäni. Edlingille itselleen menneet vuodet ovat saattaneet näyttää ”ihan loogisilta”, mutta sivustakatsojan on ollut välillä hankala hahmottaa, missä lukemattomien unohtumattomien metalliriffien kirjoittaja oikein menee. – En pystynyt tekemään Candlemassin keikkoja vähään aikaan, sillä bändi muistutti minua liiaksi elämääni tuhoavasta syöksykierteestä. Ruumiini yritti siis sanoa minulle: ’Olen nyt varoittanut sinua useamman kerran. Samoihin aikoihin tapahtui jotakin merkillistä ja tunsin koko kehoni täyttyvän uudenlaisesta inspiraatiosta Candlemassin suhteen. – Innostuin kovasti ajatuksesta ja päädyin kirjoittamaan peliin House of Doom -kappaleen. Ette sentään menneet nauhoittamaan uutta albumia Thunderload-studioon, jossa teitte aikoinaan kaksi ensimmäistä pitkäsoittoanne. Tämä on tietenkin pääsyy sen takana, että olen viime vuosina tehnyt paljon musiikkia niin Avatariumille kuin The Doomsday Kingdomillekin. Samaan aikaan Edling on kirjoittanut ja julkaissut materiaalia myös Avatariumja The Doomsday Kingdom -kokoonpanojen kanssa. – Sitä paikkaa ei taida olla enää olemassakaan, Edling puuskahtaa. Candlemass on antanut minulle mahtavan uran ja loputtomasti hienoja kokemuksia, mutta samalla se on yhtye, joka oli vähällä tappaa minut. Ennen pitkään pidimmekin kunnon bändipalaverin, jossa esittelin orkesterin muille herroille ajatukseni uudesta studiolevystä ja Johanin liittymisestä mukaan. Basistilegendan repaleisesta terveydentilasta kiinnostuneiden kannattaa kaivautua Infernon nettisivuilta löytyvän haastattelun pariin. – Puhuimmekin sitten koko yhtyeen kesken, että Psalms for the Dead saa jäädä viimeiseksi albumiksi, mikä tuntui todella helpottavalta päätökseltä. – Thunderload oli rakennettu pommisuojaan, joka sijaitsi Tukholman keskustan liepeillä Tekniska Högskolanin 40. – Puhe viimeisestä levystä ei ollut mitään tyhjänpäiväistä markkinointilöpinää. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun 33 vuotta sitten ensiesiintymisensä Candlemassin levyllä tehnyt solisti on bändin virallinen jäsen. – Mutta enhän minä pysty elämään, ellen saa kirjoittaa musiikkia. Ja niin Johan Längqvist on kuin onkin tukholmalaisyhtyeen uusvanha laulaja. Hänen jalkansa ovat tiukasti maan pinnalla, eikä minkäänlaisesta rokkitähtipelleilystä ole hänen kohdallaan tietoakaan. Ainakin tämän tarinan kirjoittajassa on nostattanut hämmennystä se, että ”uraansa lopetteleva” Candlemass on tuntunut tekevän keikkoja vähän väliä (tosin Edlingin asemesta bassoa on usein soittanut Opethin kosketinmiehenä tutuksi tullut Per Wiberg), eikä yhtye ole ollut hiljaa julkaisurintamallakaan (vuonna 2016 esimerkiksi ilmestyi Death Thy Lover -ep). Olimme painaneet menneinä vuosina helvetisti hommia – niin helvetisti, että terveyteni alkoi reistailla pahemman kerran, Edling toteaa. Se sopii hyvin ideaamme palata musiikillisesti ja henkisesti kohti Candlemassin varhaisia aikoja – kohti tuomion perustuksia, Edling naurahtaa
– Emme juuri harkinneet muita vaihtoehtoja. Mielestäni löysin kaipaamani tasapainon, sillä The Door to Doom menee suoraan asiaan ja pysyy siellä. Candlemassin paluu on vaatinut paljon työtä, ja lääkärini on ehtinyt varoittaa minua jo useaan otteeseen. Muutaman viikon päästä heidän leiristään tuli myöntävä vastaus. Esimerkiksi uuden levyn avaava Splendor Demon Majesty -kappale kertoo paholaisen saapumisesta, ja sen kuvaannollinen paholainen voi ihan hyvin olla vaikkapa Donald Trump tai Vladimir Putin. – Jos minulla oli jokin tavoite, se oli se vanha tuttu: halusin kirjoittaa raskaita, eeppisiä ja kolossaalisia riffejä sekä sovittaa niistä mahdollisimman mielenkiintoisia kappaleita. metroaseman yhteydessä. Jos Candlemassin ensimmäinen studioalbumi seitsemään vuoteen ja alkuperäisen laulajan paluu eivät jostain syystä riitä herättämään mielenkiintoa, tukholmalaisviisikon hihasta löytyy vielä yksi valttikortti. Löytyykö kappaleista konkreettisesti muinaisia ideoita. Että minäpä yritän kysyä Tony Iommilta, kiinnostaisiko häntä liittyä mukaan Astorolus – The Great Octopus -kappaleeseen, joko soittamaan riffejä tai sitten sooloa. – Loppuun palamiseni ja krooninen väsymystilani ovat toki ollutta ja mennyttä, mutta en edelleenkään ole sataprosenttisessa toimintakunnossa. Ässien ässä, itse asiassa. Ei pitkän aikavälin suunnitelmia Tämän haastattelun ilmestyessä Candlemassin ja Ghostin Euroopan-kiertue on paria esiintymistä vaille valmista tavaraa. no, rauhallisemmin. – Ei yhtään. Käytin todella paljon aikaa kaikenlaisten pikkujuttujen hiomiseen – Tämä voi kuulostaa epäloogiselta, mutta samaan aikaan halusin The Door to Doomin olevan mieluummin riisuttu ja yksinkertainen kuin liian täyteen ahdettu ja monimutkainen. – Jossain vaiheessa levyn työstöä sain hullun idean. Se otti oman aikansa, sillä tiedostin suorastaan tuskallisen tarkasti, että The Door to Doomin on pakko onnistua helvetin hyvin. Nauhoitimme Epicus Doomicus Metallicusin helmikuussa, ja siellä oli koko ajan aivan perkeleen kylmä. Jos hyvä fiilis kestää tämän vuoden loppuun tai jopa kauemmin, sehän on silkkaa bonusta! ”Yritin pitää mielessäni Epicus Doomicus Metallicusin ja Nightfallin aikakauden maagisen fiiliksen, saavuttaa taas Candlemassin ytimen, mutta en tietenkään yrittänyt kopioida vanhoja biisejä. Se on kieltämättä varsin oivallinen otsikko Candlemassin paluukiekolle. Mietitkö Johanin lauluäänen ulottuvuuksia kappaleita kirjoittaessasi. Kaikki biisit ja ideat ovat täysin uusia. – Itse mietin, ettei minulla ole mitään menetettävää, ja pyysin manageriamme ottamaan yhteyttä Iommin taustavoimiin. Jos joku ei satu tietämään, niin alleviivataanpa asiaa tämän verran: Black Sabbath ja Tony Iommi ovat Leif Edlingille elämää suurempia asioita. Hän on selvästi miettinyt soolon tunnelmaa suhteessa muuhun biisiin, ja lopputulos on aivan maaginen. Nimi viittaa tietenkin siihen, että avaamme taas kerran tuomion painavan rautaoven ja lähdemme malttamattomina katsomaan, millaisiin seikkailuihin päädymme tällä kerralla, Edling naurahtaa. Sellainen olisi ollut tuhoon tuomittua, sillä 80-luvun henkeä ei voi tuoda tähän aikaan.” 41. Edling ryhtyy kuvailemaan työskentelytapojaan yksityiskohtaisemmin. Takavuosina kiertäminen tarkoitti jatkuvaa juhlimista, ja esimerkiksi nukkuminen jäi usein väliin kokonaan. Jos en lepää tarpeeksi, terveyteni saattaa taas karahtaa kiville, Edling myöntää. Kun kuuntelin taannoin uusia demojani, tajusin selvästi, ettei tämä albumi kuulu Yngwie Malmsteen -koulukunnan piiriin. Aikomuksemme on yksinkertainen: haluamme pitää hauskaa ja nauttia Candlemassin uudesta tulemisesta. – Idolini vierailu on tietenkin käsittämättömän hieno juttu, mutta mahtavinta asiassa on se, että Tony tuntuu todella panostaneen osuuteensa. Kun rundit päättyivät, fiilis oli useimmiten aika helvetillinen! Edlingin aprikointi liittyy luonnollisesti siihen, ettei hän ole vieläkään täysin toipunut muutaman vuoden takaisesta romahduksesta. Miltä Candlemassin tulevaisuus sitten tällä hetkellä näyttää. Hengitys höyrysi ja hanskat olivat ahkerassa käytössä, kun lämmittelimme näppejämme ennen ottoja. Samalla otin ohjenuorakseni vähemmän on enemmän -lausahduksen ja aloin karsia alustavista kappaleaihioista turhiksi katsomiani riffejä, väliosia, introja, outroja ja muita rakennuspalasia. Se oli karua meininkiä, mutta saimme sentään levyn tehtyä! Suoraan asiaan Samana päivänä tämän lehden kanssa ilmestyy Candlemassin kahdestoista studioalbumi The Door to Doom. Halusin virittää Candlemassin koneiston huippukuntoon ja ottaa siitä pois kaiken ylimääräisen. Haluan silti painottaa, että nauhoitimme lauluosuudet todella huolellisesti, ja Johanin sessiot kestivät kaikkiaan kuukauden. Vanhoilta levyiltä löytyy esimerkiksi kuvitteellisia kauhutarinoita, mutta nykyään sanoitusten ei tarvitse olla kuvitteellisia. – Meillä ei ole minkäänlaisia pitkän aikavälin suunnitelmia. Bändin muut herrat hymähtelivät epäuskoisina ja ehkä jopa luulivat, että olen seonnut lopullisesti, Edling naurahtaa. Yritin pitää mielessäni Epicus Doomicus Metallicusin ja Nightfallin aikakauden maagisen fiiliksen, saavuttaa taas Candlemassin ytimen, mutta en tietenkään yrittänyt kopioida vanhoja biisejä. – Ideanani oli muovata albumin kappaleista ”itsenäisiä seikkailuja”, ja samalla yritin ujuttaa jokaiseen biisiin kiinnostavia yksityiskohtia. Onneksi rundaaminen on nykyään varsin sivistynyttä touhua. Tällä hetkellä tunnemme ainoastaan kuluvan vuoden kuviot. Aikaa vierähti, sillä halusimme kokeilla myös vähän erikoisempien lauluideoiden toimivuutta – ideoiden, joita emme olisi takavuosina uskaltaneet edes harkita. Toivottavasti kaikki sujuu ongelmitta, sillä meillä on reippaasti esiintymisiä edessämme myös loppuvuoden aikana. Toisaalta se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä kysymyksessä on Leif Edling. Ja jos kaikki on sujunut käsikirjoituksen mukaan, Leif Edling on suoriutunut areenarundista – siis ensimmäisestä varsinaisesta Candlemass-kiertueestaan pitkään aikaan – hyvin arvosanoin. Kerroit jo aikomuksistanne palata Candlemassin varhaisiin aikoihin. Välillä oli pakko tehdä haarahyppyjä tai säntäillä sinne tänne, että keho lämpenisi edes hiukan. – Suhtaudun tohtorin sanoihin suurella vakavuudella ja aion ottaa jatkossa... – Hänen paluunsa ei vaikuttanut sävellyksiin – biiseistä tuli millaisia niistä tuli solistista riippumatta. – Ghost-kierros on minulle eräänlainen testi... – Myös tekstit ovat varsin erilaisia menneisiin aikoihin verrattuna. Sellainen olisi ollut tuhoon tuomittua, sillä 80-luvun henkeä ei voi tuoda tähän aikaan
Children of Bodomin uusi albumi Hexed henkii alkuaikojen tunnelmia, mutta se ei ole paluu mihinkään. Alexi Laiho tietää, että matkan on jatkuttava, vaikka tie veisi hengen. Valitsemallaan tiellä hän on pirun ja Hekaten kämmenellä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT MAREK SABOGAL 42
Hän saattoi suoda ihmisille onnea ja vaurautta, mutta häntä ei kannattanut suututtaa. Vanhassa bluestarustossa mies vaihtaa sielunsa soittotaitoon. H ekate on antiikin Kreikan tarustossa yön, magian, noituuden ja tienhaarojen jumalatar. Sitä, että sulkee pois kaikki muut uravaihtoehdot, kieltäytyy turvaamasta selustaansa ja panee kaiken yhden kortin varaan tullakseen muusikoksi, joka tienaa leipänsä soittamalla. Mutta sillä on hintansa. Kauppakumppanina on tienhaarassa odottava jumalolento, paholainen. Nyt kitaristi-laulaja on kirjoittanut bändinsä Children of Bodomin Hexed-albumille kappaleen nimeltä Hecate’s Nightmare. Siinä ei tarvitse olla mitään yliluonnollista. – Kirjoitin ensin stoorin, joka saattaa olla täyttä fiktiota tai sitten perustua omiin kokemuksiini. Hekate oli selkeästi se kohde. Soittotaidon ostaminen ja risteykseen tuleminen symboloivat päätösten tekemistä. – Hekate on yksi alamaailman jumalattarista, ja se biisi on anteeksipyyntökirje hänelle, Laiho kertoo. Ei todellakaan. Vasta lopuksi mietin, kenelle mä sen oikein kirjoitin. Hekate antaa mahdollisuuden kerta toisensa jälkeen, mutta kun hänet pettää tarpeeksi monta kertaa, kenelläkään ei ole enää kivaa. Kun kaupat on tehty, kitara soi ihmeellisesti, mutta ennen pitkää piru tulee hakemaan omansa. Joillekin se on ainoa tapa pitää sielunsa ja säilyttää se puhtaana. Alexi Laiho teki niin ja onnistui. 43
Se näkee heti, miltä sana ”Hexed” voisi näyttää levyn kannessa… En mä tosin tiedä, onko sillä enää mitään väliä, eihän levyjä kukaan osta, mutta meille itsellemme se on tärkeetä. Joskus tapellaan, joskus ei, mutta enää me ei flaidata samalla tavalla kuin back in the day. – Missään nimessä ei kannata alkaa uskoa siihen, että on paras. Guitar World nimesi hänet maailman parhaaksi metallikitaristiksi vuonna 2009, ja Total Guitar teki saman kaksi vuotta myöhemmin. – En mä tiedä, onko yleiskäsitys enää tuo... Jos ihmisellä on oltava jokin henkilökohtainen jeesus, niin musiikki on mun. Freybergin ja muiden Bodom-jäsenten paikoilla on helpompi ottaa rennosti kuin Alexi Laihon asemassa. Laiholla on status myös instrumentalistina. Mä voin väitellä tästä vaikka kymmenen viikkoa, mutta sanon silti, että se on mahdotonta. Lähes kaikki bändin biisit on kirjoittanut Alexi Laiho, mikä tarkoittaa sitä, että hänen kappaleitaan on julkaistu jo melkoinen määrä. Mikäli Laihoa on uskominen, hänen tapansa säveltää ja sanoittaa on kuin suoraan siitä myytistä, jossa artisti uhraa itsensä taiteen alttarilla. – En halua heitellä kliseitä tai heittäytyä romanttiseksi, mutta ilman tätä mua ei olisi enää olemassa. Mutta olen valinnut itselleni paikan, jonka joka tapauksessa haluan. Riippuu tietysti siitä mihin tähtää, mutta itse olen sitä mieltä, että kehitys ei lopu koskaan. Kun on bändin laulaja, keulakuva, soolokitaristi ja biisintekijä, voisi päästä helpommallakin. – Kyllä mä nautin siitäkin, että saan olla mickmarsina taustalla, kun Olli Herman laulaa edessä. Hän on Children of Bodomin näkyvin osa, mutta silti vain osa yhtyettä, ja hän tietää sen hyvin. Me vietetään pitkiä aikoja kimpassa, ja parinkymmenen vuoden aikana jokaisen kaikki puolet on ihan varmasti tullut näkyviin. Jos mä olisin valinnut paikan takarivistä, en usko, että se olisi toiminut kaikkina näinä vuosina. Sittemmin paikka vikkelänäppisimpien soittajien eliitissä on määrittänyt häntä. Se on tyhmintä, mitä voi tehdä. Musiikki on tehnyt Alexi Laihon elämästä paitsi mielekästä myös ylipäänsä mahdollista. Sellaisia juttuja ei voi suunnitella etukäteen. – Lyriikat eivät koskaan synny spontaanisti. En mä siitä mitään paineita ole ottanut. Se on niin rento jäbä, sillä on ihmeellinen aura. Bändillä on rooli biisien sovittamisessa, ja kosketinsoittaja Janne Wirmanilla ja rumpali Jaska Raatikaisella on aivan taatusti myös soitannollista osuutta siihen, miltä Bodom kuulostaa. Kun kyseessä on porukka, joka rundaa yhdessä niin saatanasti, mielestäni meillä on oikeus käyttää tästä sanaa perhe. Se on lottoamista, ja se tietää miljoonia unettomia öitä ja työtunteja. Laihon puheesta kuulee, että hän asioi usein englanninkielisten ihmisten kanssa. – Daniel on jännä tapaus, koska se oli tavallaan tässä sisällä jo ennen kuin se edes oli bändissä. Musta olisi tullut järkyttävä kusipää, joka ei muuta tekisi kuin yrittäisi päästä eteen starailemaan. Ideoita tulee, mutta niiden kanssa täytyy tehdä vitusti duunia. – Joo, aika helvetin paljon helpommalla. Dane sopii porukkaan oikein hyvin. Sellaisissa jutuissa mun tehtäväni on vain pistää päätähti näyttämään paremmalta, ja sekin on haastavaa ja mielenkiintoista duunia. Ilmeisesti se ei ole myöskään helpompaa. Laiho pitää kuitenkin mielellään monta lankaa omissa käsissään. – Mulle on ihan helvetin tärkeetä soittaa tässä samassa porukassa, ja niin on muillekin bändissä. – Tää yhdessä eläminen on ihan oma juttunsa. Rocktähden olemuksestaan huolimatta Laiho on lähtökohtaisesti bändijätkä. Kolme päivää samoilla silmillä Hexed on Children of Bodomin kymmenes albumi. Se ilmenee tietynlaisina sanavalintoina, ja Suomen päässä se lisää hänen kitaravirtuoosin hahmoonsa maailmanmiehen charmia. Henkalta [Blacksmith, basso] mä saatan kysyä mielipidettä kansitaiteesta tai albumin nimestä. Ei soittamisessa, ei laulamisessa, ei biisien tekemisessä, ei missään, mitä tähän liittyy. Se on sitä old school -mentaliteettia, joka meillä on muutenkin vallalla kaikin puolin. Nuo sällit eivät ole mun bestiksiä, mutta ne ovat mun veljiä. Kaikki soittamiseen, biisien kirjoittamiseen, bändiin ja musiikkiin liittyvä on pelastanut mut. Mutta on se paljon helpompaa kuin tämä, jossa mä olen frontman. Totta kai on kiva fiilis ja hieno juttu saada pystejä, mutta ei niihin kannata jämähtää. Kymmenen vuotta sitten oli. Yleensä en kuitenkaan kerro biisien nimiäkään kenellekään ennen kuin ne on ihan final. Kehitys ei lopu koskaan Pari viime vuotta Australiassa asunut Laiho lähti henkilökohtaisesta tienristeyksestään kohti suurta maailmaa alle parikymppisenä 1990-luvun lopulla, jolloin Children of Bodom teki ensimmäiset kiertueensa, ja sen huomaa hänestä. Sillä on artwork-puoli hyvin hallussa, silmää ja korvaa tuollaisille asioille. Hexed on bändin tarinassa uuden aikakauden alku ainakin sikäli, että se on vuonna 2016 bändiin liittyneen kitaristi Daniel Freybergin ensimmäinen Children of Bodom -albumi. Se on hänen sielunsa kannalta oikein hyvä juttu. – Totta kai mä olen avoin muiden ideoille, jos ne on hyviä. Sen olemisen tavassa on sellainen yleisvibe, joka jeesaa meitä muita tosi paljon. Muusikko ei voi ikinä olla tarpeeksi hyvä. Nyt mä olen ”KUN SAA AJETTUA ITSENSÄ SELLAISEEN TILAAN, ETTEI ENÄÄ TIEDÄ MITÄ TEKEE JA MIKSI, ALKAA OLLA HYVÄ MEININKI – JA MÄ TEIN SEN ILMAN PÄIHTEITÄ.” 44. Terveisiä tienhaarasta: Alexi Laiho on ymmärtänyt, ettei Hekatea kannata yrittää kusettaa. Biisintekijä kuitenkin väittää, ettei uusien ideoiden saaminen ole sen vaikeampaa kuin ennenkään. Kitaristi-laulajan mukaan perheellä menee nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten. Kun se tuli treeneihin ja lähdettiin keikoille, tuntui heti siltä, että se on ollut aina mestoilla. Mutta sitä varten on The Local Band. Mähän olen ottanut tässä lähes kaiken vastuun itselleni. – Me saatetaan huutaa päin naamaa kymmenen minuuttia tai kymmenen sekuntia, mutta se unohtuu saman tien. Sori vaan, en halua kuulostaa pahalta ihmiseltä, mutta niin se vain on. – Mä tein Hexedin biisien kohdalla saman jutun kuin aina ennenkin, eli blokkasin maailman pois päästäni ja kirjoitin mitä kirjoitin. Ei millään vitun kirveellä
VANHEMPANA SE MEININKI ON SURULLISTA JA SÄÄLITTÄVÄÄ.” 46. Se on se toinen helvetti. Mä teen niitä tauoilla tai valvon öitä kirjoittamassa ja käyn laulamassa ja alan sitten kirjoittaa seuraavia lyriikoita. Mutta se kuuluu tähän hommaan. Viimeksi meni kolme päivää samoilla silmillä, mutta mä sain itsestäni ne neljä biisiä irti. vieläpä panostanut niihin enemmän kuin koskaan. – Siinä vaiheessa, kun me aletaan äänittää lauluja, multa puuttuu useimmiten neljän biisin lyriikat. Laiho näkee työnsä ja sen luonteen pitkän perinteen jatkeena. Se voi olla vaarallista, koska se saattaa johtaa kaikenlaisiin typeryyksiin sen jälkeen, kun duuni on tehty, mut anyway, se on osa kirjoittamista. Sellaista se on ollut muillekin. – Me voidaan mennä satoja vuosia taaksepäin katsomaan Mozartia, Beethovenia ja niitä tyyppejä ja todeta, että ei jumalauta ollut helppoa niilläkään. ”PARIKYMPPISELLE SEKOILIJALLE VOI SANOA, ETTÄ RIDE ON, DUDE, PIDÄ HAUSKAA JA NAUTI. – Kun saa ajettua itsensä sellaiseen tilaan, ettei enää tiedä mitä tekee ja miksi, alkaa olla hyvä meininki – ja mä tein sen ilman päihteitä. Ja ainakin omasta mielestäni tuli tosi hyvät lyriikat ja vokaalit. Ja ne olivat sen ajan palvottuja rocktähtiä ja ne dokasivat ja olivat ihan sekaisin… Siinä mielessä on asioita, jotka eivät koskaan muutu. Joskus tuijottaa tyhjää paperia monta tuntia, ja se on tuskallista
Pitkän linjan bändille tulee vuosi vuodelta ajankohtaisemmaksi kysymys, onko sen musiikilla enää kosketuspintaa uuteen yleisöön. Okei, ehkä sä joskus kirjoitat levyn, josta jengi ei diggaa, mutta ainakin se on aitoa. Alexi Laiho kehuu, että Karmilan kanssa homma toimii. Bändi on työskennellyt muidenkin studioammattilaisten kanssa, mutta Karmilasta on tullut sille luottomies. Karmila odottaa, että biisit on valmiit ja treenattuna ennen studioon menoa. – Se, mikä Bodomin sessioissa on ollut helppoa tai vaikeaa, on vaihdellut paljon vuosien mittaan. Bodom ja sen luottomies Hexed jatkaa Children of Bodomin ja Mikko Karmilan pitkää yhteistä historiaa. Hexedin kohdalla se oli kyllä ihan turhaa, kun levyn valmistumisen ja julkaisun välillä on yli puoli vuotta. – Me ollaan tehty Mikon kanssa niin paljon duunia, että on opittu lukemaan sitä, vaikka se ei sanoisi mitään. Siitä nyt vain tuli tuollainen ilman mitään suunnitelmaa. – Mun mielestäni Hexed kuulostaa paitsi helvetin hyvältä myös old schoolilta, Laiho myöntää. Ja Allu jättää tekstien viimeistelyn aina viime tippaan, Karmila sanoo. Silloin ei auta muu kuin uskoa itseensä. Karmila ei tyrmää fanien puheita Hexedistä paluuna Bodomin vanhojen levyjen fiiliksiin, mutta tietoisesti niitä ei ole haettu. Bodomin tuorein jäsen Daniel Freyberg otti selfien kera studiotaikuri Mikko Karmilan. Bodomin äänityksiä tehdään useimmiten bändin treenikämpällä. Siinä on puolensa ajankäytön kannalta. – Aikaa on periaatteessa rajattomasti, paitsi että levy-yhtiö yrittää kiirehtiä valmistumista. Aloittaminen on aina helppoa ja nopeaa, mutta jossain vaiheessa homma alkaa hidastua ja deadline häämöttää. – Karmila tietää saman tien, miten huone pitää mikittää, jotta musa saundaa vitun hyvältä. Olen tavannut studiojätkiä ympäri maailmaa, mutta en ikinä Karmilan tasoista mikittäjää ja miksaajaa. Myös aikaan liittyy ikuisuuskysymyksiä. – Ehkä fanin on helpompi erottaa tyylillistä muutosta tai muuttumattomuutta. Laihosta tätä ei kannata edes kysyä. Ei kuitenkaan ollut tarkoitus äänittää vanhoja aikoja uudelleen tai palata juurille. Se mentaliteetti sopii meidän bändille. -albumilla. – Pahin häiriötekijä on sellaisten juttujen miettiminen, että mitä jos tämän sukupolven ihmiset eivät diggaa tällaista musaa. Koskaan ei ole olemassa mitään takuuta sille, tuleeko jengi diggailemaan vai ei. Youtube-kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että Bodomin yleisö pitää Hexedin ensimmäistä videobiisiä Under Grass and Cloveria paluuna faneille niin rakkaaseen vanhaan Bodom-meininkiin. Tuottajaksi hänet kirjattiin vuoden 2005 Are You Dead Yet. Biisinkirjoitusvaiheessa ei ole paskankaan väliä sillä, mitä muut sanoo. Sen kelaaminen ei tee muuta kuin tuhoaa kaiken luovuuden. En lähellekään. KAIKKI alkoi kauan sitten. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu ainakaan noilla sanoilla etukäteen. 47. Ensimmäisiksi Bodom-töikseen Mikko Karmila miksasi Tokyo Warhearts -livealbumin (1999) ja Hate Crew Deathrollin (2003) sekä paranteli niiden välissä julkaistun Follow the Reaperin (2000) miksausta. Mä kuulen biisit äänitysvaiheessa niin monta kertaa, että kaikki tuntuu aina ihan loogiselta Bodomtyyliltä. – Jos on pakko verrata johonkin meidän vanhaan levyyn, niin Follow the Reaper [2000] tulee eniten mieleen
– Rundaaminen on verrattavissa jonkinlaiseen addiktioon. Mutta kaikissa ammateissa on varjopuolensa. Se saattaa olla itsensä toteuttava ennustus työuupumuksen riepottelemalta mieheltä, joka aikoo vetää yhden metallin ahkerimmin rundaavista bändeistä maailman ympäri ties monettako kertaa. Sellaiset Hexedin biisit kuin Under Grass and Clover ja Relapse (The ”MISSÄÄN NIMESSÄ EI KANNATA ALKAA USKOA SIIHEN, ETTÄ ON PARAS. Siksi mulle merkitsee mitään vain se, onko jengi innoissaan keikoilla. Miksi tässä pitäisi päästä helpolla. Enkä nyt puhu Bodomin saamista kommenteista, vaan somekommenteista ylipäänsä. ”This road’s gonna kill me”, Laiho kähisee Hexedin ensimmäisessä biisissä This Roadissa. Mutta romanttisemmankin tulkinnan voi tehdä. Omia lapsia en ole koskaan halunnut. Tie on pitkä, ja sen mutkat ovat jyrkkiä. Tien tappavuudessa voi olla kyse siitäkin, mitä tunnettu lausahdus ”find what you love and let it kill you” tarkoittaa: kun on löytänyt oman paikkansa maailmassa, siinä on hyvä pysytellä loppuun saakka. Bodomin rundit ovat rankkoja, mutta Laiho ei enää vaikeuta elämäänsä päihteillä. – No jaa, onhan mulla perhe täällä Australiassa, eli mulla on vaimo ja vaimolla tytär. Laiholle tuo This Roadin rivi tarkoittaa molempia. En, vaikka joskus rundilla tuntuu, että lähtee henki. Miksi pitäisi päästä helpolla. SE ON TYHMINTÄ, MITÄ VOI TEHDÄ.”. Kai mä olen työnarkomaani, koska en aio lopettaa. Vaimokaan ei halua enempää, joten olen päässyt siitä kuin koira veräjästä. – Mutta en mä oikein tiedä niistä nettikommenteista… Aina on niitä, jotka ovat innoissaan, ja niitä, jotka eivät ole. Somejutun tultua ei ilmeisesti ole ollut coolia digata yhtään mistään. Parempi on dissata vaikka väkisin. Mutta on me jouduttu sopimaan siitä, että olen poissa kotoa vähintään kahdeksan kuukautta vuodesta. Mies, joka ennen tunnettiin metallin innokkaimpana sekoilijana, sommitteli elämänsä rakennuspalikat uudenlaiseen järjestykseen, koska tajusi sen olevan ainoa kulkukelpoinen tie eteenpäin. Esiintyvän artistin työssä saattaa joutua luopumaan esimerkiksi perhe-elämää koskevista haaveista, jos sellaisia on koskaan elätellytkään. Olen himassa sen verran kuin pystyn ja teen sen hyvillä mielin. Maaliskuussa Children of Bodom johtaa Yhdysvaltain-kiertueelle suomalaiset Swallow the Sunin ja Wolfheartin, ja se on vasta Hexed-kiertueiden alkua. Mä olen ollut yli 20 vuotta kiertueella, enkä enää edes dokaa siellä, mutta siitä huolimatta lentokenttien lattioilla eläminen ja unettomat yöt käyvät raskaiksi. Tie vie, monessakin mielessä. Busseissa on aina kivaa matkustaa, mutta muuten se on ihan vitun harshia hommaa
Sanoin silloin, että enhän mä voi kertoa puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. 49. Jatko-osan aika on sitten, kun ihmiset ympärillä on kuolleita tai mä makaan itse kuolinvuoteella. Eli musiikki tai kiisseli. Olen mieluummin nelikymppinen, joka on lavalla freesinä. Children of Bodomin tarunhohtoista sekoilua pidettiin maailmalla yhtenä sen rakastettavimmista piirteistä. Are you ok?” Alexi Laihon pitkä tie alkoi Bodomin ensimmäisistä kiertueista, ja tässä hän tuli toiseen tienhaaraan. Yllättävän vetreässä iskussa CHILDREN OF BODOM Hexed NUCLEAR BLAST Kaksikymmentäkaksi vuotta, kymmenen studioalbumia ja lukematon määrä keikkoja ovat koulineet espoolaislähtöisestä Children of Bodomista yhden kotimaamme (ja miksei koko maailmankin) vakuuttavimmista ja uniikeimmista metallibändeistä, jonka uralle ei ole sattunut käytännössä yhtään täyttä hutilevyä. Takavuosina sellaista sattui tuon tuosta, ja siinä sivussa tapahtui paljon muutakin. – Mulla henkilökohtaisesti oli joskus sellainen fiilis, että odotuksiin pitää vastata. Kunhan vähän muistelin vanhoja aikoja. Mutta joo, mä en juo enää rundeilla ollenkaan. Ei tää ole sellainen levy, eikä me olla sellainen bändi, joka tekisi niin. Jos olisin jatkanut sitä linjaa, olisin nyt nelikymppinen paska, joka makaa lattialla omassa oksennuksessaan. Niitä voi pian lukea musiikkitoimittaja Petri Silaksen kirjoittamasta kirjasta Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli. Mutta älä ymmärrä väärin, siinä kirjassa on hyvää kamaa. Mutta mä en ole enää se jätkä, ja kaikki tietää sen. – Me puhuttiin kirjan tekemisestä ekan kerran, kun mä olin 25. Joka helevetin ilta piti tehdä jotain älyvapaata. Odotukset uutta Hexediä kohtaan eivät olleet kuitenkaan korkealla, mistä piti huolen ihmeellisellä tavalla tönköksi osoittautunut I Worship Chaos -edeltäjä (2015), joka näyttäytyy Bodomin uran toistaiseksi heikoimpana tekeleenä. Vuoden 2019 Children of Bodom on yllättävän vetreässä iskussa. Täytyy päättää, antaako pirulle sen, mitä se tuli hakemaan. Sitä voi pitää kovana saavutuksena. Jengi alkoi huolestua musta vasta siinä vaiheessa, kun kävelin ympäriinsä vesipullon kanssa. Mutta mitään putkiryyppäämistä en enää harrasta. Oli aika lakata aiheuttamasta Hekatelle painajaisia. Jossain vaiheessa se jopa määritteli yhtyettä. Eli rundien ulkopuolella saatan joskus lähteä ulos ja vetää vanhan liiton kännit. Se oli siihen aikaan mun juttu, mutta imago kävi raskaaksi… Tai ei se ollut mikään imago, vaan mä olin oikeasti sellainen. Mutta se ei haitannut mua, koska mä olisin joka tapauksessa ollut se hullu suomalainen siitä hullusta bändistä, joka pistää joka helvetin kansan dokaamaan. Hexedin tasapainoisuus on miellyttävää kuunneltavaa, mutta sekaan on livahtanut hyvin tyypilliseen tapaan myös tyhjäkäyntiä. Lavajuomien laimentumisen ajoista on jo monta vuotta, mutta maailma Alexi Laihon ympärillä on ennallaan. Hexed muistuttaa luonteeltaan Follow the Reaperiä ja Hate Crew Deathrollia. Enää ei tapahdu sellaista, että ilta venähtää ja seuraavana päivänä aletaan uudestaan juomaan. Me sovittiin, että palataan asiaan, kun olen nelikymppinen. Kahdessakymmenessä vuodessa on syntynyt monta tarinaa. – Samalla halusin kuitenkin todistaa itselleni, että ei mun tarvitse lopettaa ihan kokonaan. Parikymppiselle sekoilijalle voi sanoa, että right on, dude, pidä hauskaa ja nauti. Melodiamaailmassa on paljon samaa bändin 2000-luvun alkuvuosien fanisuosikkien kanssa, ja löytyypä albumilta muutama todellinen tapporaitakin. Laiho otti uuden suunnan, sillä hän tiesi, ettei vertauskuvallisen tienhaarojen jumalattaren hermoja kannattanut koetella enää yhtään enempää. Itse asiassa se oli ammatinvalintakysymyksistä kaikkein suurin: valinta sieluttomuuden ja sielukkuuden välillä. Joni Juutilainen Nature of My Crime) voisivat hyvin kertoa siitä, miltä tulevaisuus näytti pullonpohjan läpi katsottuna. Onneksi viikate heiluu Hexedillä jälleen vanhaan malliin, ja pelot bändin uran ensimmäisestä todellisesta flopista unohtuvat varsin nopeasti. – Ei nää piirit ole sinänsä muuttuneet, eli kyllä se hulluin bilejätkä saa edelleen ihmiset mukaansa. Teos ilmestyy tänä keväänä sen kunniaksi, että Laiho täyttää huhtikuussa neljäkymmentä. Okei, me palattiin. Se oli aika helppo valinta. Bodomin jätkät olivat paitsi loistavia soittajia myös armottomia bailaajia, mikä on tietenkin kiehtova ja viihdyttävä yhdistelmä niin kauan kuin soitto ei kärsi. Edelleenkään mä en voi kertoa kaikkea. Jos sanoin ei, kukaan ei käsittänyt, miten mä voin sanoa niin, koska eihän sellainen ollut edes mahdollista. Niistä on erikseen mainittava ensimmäisenä singlenä julkaistu Under Grass and Clover, levyn parhaaksi kappaleeksi nouseva, raskaan keskitempoinen Hecate’s Nightmare ja ilahduttavalla tavalla Something Wild -debyytin suuntaan kuikuileva nimikkokappale. Erityisesti Say Never Look Back on varsin turhanpäiväinen kappale, jota ilman levyn arvosana olisi voinut olla puolta kirvestä parempi. – En mä ole kirjoittanut alkoholin vaaroista sinänsä. ”Dude, where’s your beer, man. Vanhempana se meininki on surullista ja säälittävää. Vaihtoehdot olivat, että joko lopetan sen kokonaan tai sitten en lopeta enkä pysty enää tekemään mitään hommia
– Niin, taisin olla huomaamattani aika kauan poissa valokeilasta, vai mitä. Tykästyin siihen tapaan laulaa kovaa ja korkealta niin paljon, että halusin löytää musiikkia, joka veisi ajatuksen vielä pidemmälle. Ei ihan. R oy Khan nousi pienten piirien metallisuosikiksi 1980-luvun lopulla perustetussa progressiivista power metalia soittaneessa Conceptionissa. – Luokkakavereissani oli hulluja metallifaneja, joiden ansiosta löysin norjalaisen TNT:n, sitten Iron Maidenin ja aika pian perään Queensrÿchen. Kansanmusiikki ei saanut nuorta Khania innostumaan laulamisesta tosissaan. Omalaatuinen jo syntyessään Roy Khan, syntyperäiseltä nimeltään Roy Sætre Khantatat, syntyi Norjan Elverumissa 14. – Seuraava askel oli listamenestykseen tähdännyt showbändi. Tuolloin mies palasi kaikkien yllätykseksi parrasvaloihin lähes alkuperäisen Conception-kokoonpanon kanssa. – Viime vuonna me vain keräännyimme treenikselle vanhojen kavereiden kanssa emmekä ajatelleet asioita liikaa. Tekniikkani PÖLKYLLÄ Norjalainen kultakurkku Roy Khan kulki pitkän matkan metallimaailman ryysyistä rikkauksiin vain ymmärtääkseen, että hänen elämänsä arvokkaimmat asiat ovat kaikkea muuta kuin maine ja mammona. Punkista poppiin ja popista metalliin. Siihen tarvittiin valtavirtamusiikkia. – Isoisäni oli lähimmän sukumme ”musta lammas”, ainoa muusikonrenttu perheessämme, Khan nauraa. Olin sitä ennen aika varautunut ja jopa ujo tyyppi, enkä tiennyt, olisiko minusta koskaan laulajaksi, mutta aika yleisön edessä kuori minusta esiintyjän. Kaikki varmasti arvaavat, mitä tämä tarkoitti. – Tunnen tämän sulkevan eräänlaisen ympyrän, joka lähti rakentumaan, kun olin nuori laulamisesta haaveileva poika Norjassa. – Ihan ensimmäisenä löysin paikallisen punkbändin ja menin innosta pinkeänä käymään sen treeneissä kokeillakseni laulamista. – Kaikki varmasti arvaavat, että maaseudulla kasvaminen ei ollut teini-ikäisenä helppoa, jos ihonväri ja puhetapa erosivat yhtään tavallisesta. – Pienimuotoinen kiertäminen opetti, että minulla oli laulamisen suhteen tahtoa muttei niinkään taitoa. Minusta tuntui kuin olisimme jatkaneet juuri siitä, mihin vähän yli 20 vuotta sitten jäimme. – Jos verissäni on musiikkia, sen on ollut pakko tulla äitini isän kautta. Lukion jälkeen Khanin ääni sai vielä yhden tunnistettavan silauksen, kun hän päätyi opiskelemaan oopperaa. Se oli hyvä oppikoulu bänditoiminnasta ja esiintymisestä. Syntynyt musiikki sai olla juuri sellaista kuin se sattui olemaan. Joskus pääsin jopa keikoille mukaan. Khan kysyy puhelimessa kotonaan. Tietyssä iässä olin aika pahasti koulukiusattu, mutta vaikken pidäkään sitä millään tasolla hyvänä kokemuksena, uskon että juuri se kovetti minua ja sai minut tähyilemään hieman peruspiirien ulkopuolelle. – Kun olin 15tai 16-vuotias, näin ensimmäistä kertaa, kun A-ha esiintyi televisiossa. Khanin elämä muuttui täysin, kun bändijohtaja Thomas Youngblood kiinnitti hänet yhdysvaltalaisen Kamelotin laulajaksi vuonna 1997. Khanin Kamelot-uran päättyi loppuunpalamiseen kahdeksan vuotta sitten, minkä jälkeen hän onnistui pysymään metallikuulijoiden tutkan tavoittamattomissa aina viime kesään saakka. TEKSTI AKI NUOPPONEN MAAILMANMAINEESTA maanpinnalle 50. Soitimme puolentoista vuoden ajan keikkoja kaikkialla Norjassa 400–500 ihmiselle. maaliskuuta 1970. Annoimme kaiken tapahtua kuin itsestään. – Elimme aika pienessä kylässä, kaukana isoimmista norjalaiskaupungeista, Khan kertoo. Heti tämän kerrottuaan Khan myhäilee perheestään löytyneen myös musiikillisia juuria: hänen isoisänsä Kåre Sætre oli Norjassa tunnettu hanuristi. Jo Khanin elämän lähtökohdat olivat hieman tavallisesta poikkeavat, hän kun syntyi norjalaisen äidin ja thaimaalaisen isän perustamaan perheeseen. Olin todella vaikuttunut siitä, kuinka Morten Harket esiintyi bändin keulilla ja pianossa. Bändi julkaisi loppuvuodesta 2018 ep:n nimeltä My Dark Symphony. Seuraavat vuodet takasivat Khanin paikan todellisten metallisuuruuksien rinnalla, ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Khan oli metallimaailman seuratuimpia ja hehkutetuimpia laulajia. Olin aina kiinnostunut hänen soittimistaan ja soitostaan. Geoff Tate [Queensrÿchen laulaja 1981–2012] edusti minulle kaikkea sitä, mitä olin musiikista etsinyt, ja Rage for Order [1986] määritteli elämääni pitkälle eteenpäin. Ihmiset tosin tulivat katsomaan meitä lähinnä känniöverien vetämisen toivossa. Tajusin heti, ettei punk ollut lainkaan minun juttuni. Kokeiluja musiikin laidoilla Bänditoiminta alkoi vetää Khania yhä enemmän puoleensa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut täysin varma, minkälaista musiikkia haluaisi laulaa. Hän opetti minulle pianonsoittoa, ja siinä vaiheessa aloin oppia melodioita, harmonioita ja vähän jopa laulamista, vaikkei isoisäni koskaan suostunutkaan laulamaan itse
Roy Khan ja uudelleensyntynyt Conception.
– Kävin musiikkikoulua vuoden ajan, minkä jälkeen olin yksityisopetuksessa kaksi vuotta. Progea, progempaa, progeinta Jos Conceptionin nimen nostaa esille vaikkapa nykypäivän Suomessa, valtaosa melodista metallia, poweria tai progemetallia kuuntelevasta yleisöstä tuntee sen. Ääneni sopi siihen hommaan hyvin, se ei eronnut pohjimmiltaan juurikaan oopperalaulajien äänistä. Voisi jopa luulla, että Conception oli 1990-luvulla massiivinen bändi. Sain tungettua jalkani treeniksen oven väliin, näytin taitoni ja... – Kun liityin bändiin, se oli jo puolivälissä The Last Sunset -debyyttinsä [1991] äänityksiä. – Olin käynyt ehkä kerran Conceptionin treeneissä ja klassisen laulun opettajani muka huomasi tämän välittömästi. Olin jo kovaa vauhtia matkalla kohti oopperakoulua, mutta samalla kuviosta puuttui ehkä sitä jotakin... Kuulin vasta myöhemmin, että oli ihan siinä ja siinä, sainko laulajanpestiä lainkaan juuri tämän takia! Khan naureskelee kertoessaan, ettei hänelle jäänyt pahemmin aikaa omaksua bändin musiikkia tai tyyliä. Olin pyrkinyt pitämään tyylini suoraviivaisen rockmaisena, mutta sen kappaleen kohdalla lähdin tuomaan koko skaalaani esille ja bändi piti siitä todella paljon. – Pistimme aika paljon omia rahojamme ja aikaamme kiinni The Last Sunsetiin, mikä maksoi itsensä takaisin aika pian levyn julkaisun jälkeen: pääsimme soittamaan BBC:lle Tommy Vancen Friday Night Rock Show’hun. Kokonaisen albumin verran kynsien näyttämistä sain odottaa vielä tovin. Päättelin, että klassisen musiikin opiskelu olisi paras vaihtoehto ja hain opiskelemaan klassista laulamista. – The Last Sunsetin nimikkokappale oli ensimmäinen Conception-sävellys, johon kirjoitin sanoitukset ja laulusovitukset. Siinä sitä oltiin. Jokin muu bändi olisi saattanut jatkaa debyytin hyvältä vaikuttanutta linjaa, mutta Conception valitsi eri tien: Parallel Minds -kakkosalbumi (1993) erosi edeltäjästään paljon. Khan kuitenkin kertoo, että yhtyeen suosio jäi tuolloin lähinnä Norjan rajojen sisäpuolelle. Conception on vuonna 1989 perustettu progressiivista power metalia soittava bändi, johon Khan päätyi omien sanojensa mukaan silkalla onnenkantamoisella vuonna 1991, juuri oikeassa vaiheessa elämäänsä. Ratkaiseva hetki oli War of Hate -kappaleen sovittaminen. Pyhäkouluoppilas metallibändissä Khan kertoo olleensa vielä myöhäisessä teini-iässä hieman kahden vaiheilla tulevaisuutensa suhteen: toisessa vaaka kupissa oli klassinen laulaminen, ja toisessa se, mistä hänet nyt tunnetaan. Meistä oli tullut metallitähtiä yhdessä ainoassa yössä, ainakin kotimaassamme. Muut Conceptionin jätkät olivat pitkätukkaisia ja nahkatakkisia rokkareita, ja näytin heidän rinnallaan korkeintaan pyhäkouluoppilaalta. Hän aisti äänestäni, että tekniikkani ja laulutapani on menossa eri suuntaan, eikä hän tainnut liiemmin pitää siitä. – Jouduin eräänlaiseen klassisen musiikin ja metallin ristituleen, Khan naurahtaa. Hän määräsi minut valitsemaan hänen kanssaan opiskelemisen ja rockbändissä laulamisen välillä. – Vaivaannuttavinta tilanteessa oli, etten näyttänyt varsinaisesti metallityypiltä. Se ei sopinut niihin sääntöihin. vaati paljon hiomista. – Valitsin rockin, koska koin oopperan hieman liian konservatiiviseksi ja kaavamaiseksi. Jos olisin jäänyt klassisen musiikin laulajaksi, olisin halunnut rikkoa rajoja ja luoda jotain uutta. – Tuntuu kuin Parallel Mindsin olisi tehnyt ihan eri bändi kuin debyytin, PÖ LK YL LÄ Khan Kamelotin keulilla vuonna 2007.. – Hetkeä myöhemmin The Last Sunsetin nimikkokappale oli norjalaisen listaohjelman ykkösenä ja Fairy’s Tale saman listan kakkosena. Heidän musiikkinsa oli minulle vierasta, enkä tiennyt kuka levyn julkaisisi. Khanin mukaan ehkä jopa liikaa. – Luokkakaverini tunsi Conceptionin Toren [Østby, kitara] ja tiesi heidän etsivän laulajaa
luovilla synaratkaisuilla. Thomasilla on todella tunnistettavat tavaramerkkinsä ja minulle oli alkanut muodostua vastaavia jo Conceptionin aikoihin, joten meistä muodostui aikamoinen tiimi jo varhaisessa vaiheessa Kamelot-historiaamme. Se oli hyvä juttu meille itsellemme, mutta olimme ehkä vieraannuttaneet kuulijat. Se saattoi johtua pelkästään siitä, että Conceptionin neljä albumia olivat kuin neljän eri bändin tekemiä, mutta Flow otti vielä suuremman harppauksen eteenpäin. Käyttäydyin fanien keskuudessa epävakaasti, olin törkeä haastattelijoille ja keikatkin menivät läpi vain väkisin.” 53. Kamelot on tunnettu jopa pelottavan paljon ihailuunsa panostavista faneista. He halusivat esitellä meitä kiertuemanagereille, kertoivat haluavansa meidät Eurooppaan ja vaikka mitä. Sen ei pitänyt olla loppu vaan itsevarmemman Conceptionin alku. En välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestäni. – Jälkikäteen ajateltuna saatoimme puristaa kuuden albumin ideat kolmelle levylle viiden vuoden sisällä, ja se oli ehkä liikaa. – Aivan valmiiseen pöytään en silti päässyt istumaan. Uraitsemurha Jo Conceptionin kanssa kiertäminen oli Khanille suuri murros, mutta todellisen mullistuksen hän kohtasi vasta Kamelot-vuosinaan. Bändikavereidensa kaltaiseksi ”rasvatukaksi” hän ei kuulemma koskaan alkanut, mutta tyttöystävätkin saivat hämmästellä uutta Khania. Voi olla aika karkeaa sanoa, että Kamelotissa Amerikka ja Skandinavia kohtasivat, mutta kaikissa niissä melodioissa voi kuulla jotain sellaista. – Parallel Mindsin jälkeen pääsimme heti kiertueelle Gamma Rayn ja Helloweenin kanssa, ja sanotaanko vaikka niin, että siinä vaiheessa oli pakko osata ottaa yleisö haltuun ja esiintyä tavalla, joka sopi sekä minulle että musiikkiin. Albumimme eivät olleet mitään käsittämättömän hintaisia törkyprojekteja, mutta kuten varhaisimmilta levyiltämme saattaa kuulla, jouduimme monin paikoin paikkaamaan orkestraatioita aika... Bändi oli antanut lähtöpassit laulajalleen Mark Vanderbiltille, ja juuri kun Khan luuli jäävänsä tyhjän päälle, hänet tempaistiin elämänsä seikkailuun. Se valoi meihin itseluottamusta sen suhteen, että voimme tehdä musiikillamme melkein mitä tahansa. – Kamelotissa kaikki toimi yhtä hyvin, mutta eri tavalla. Samoihin aikoihin Khan sai puhelun odottamattomalta suunnalta: langan toisessa päässä oli yhdysvaltalaista Kamelotia vuodesta 1991 luotsannut kitaristi Thomas Youngblood. Khan luonnehtii loppua edeltänyttä aikaa hienoksi jälkikäteen kerrottavaksi tarinaksi, mutta todellisuudessa nuoren bändin toiminnassa oli paljon kasvukipuilua ja itsensä etsimistä, mikä kuului hajanaisena tuotantona. – Pian albumin julkaisun jälkeen Noise Recordsilta otettiin yhteyttä. – Ironista kyllä Flow ei menestynyt kovin hyvin. – Conceptionin tyypit kehittyivät muusikkoina ja soittajina niin nopeasti, ettei bändin konsensus meinannut pysyä perässä. – Siitä alkaen saatoimme keskittyä musiikkiin ja olla miettimättä liikaa sitä, voiko tällaista musiikkia tehdä studioissa, joita meille oli tarjolla, ja olivatko esimerkiksi orkestraatiot edes mahdollisia. – Kun teimme In Your Multitude -albumia [1995], sen kanssa oli syystä tai toisesta niin kova kiire, että sotkimme aika ison osan albumin soundeista. Khan toteaa, että toden teolla asiat lähtivät lentoon vasta The Black Halon (2005) kohdalla, uudesta levy-yhtiöstä ja sen suomasta budjetista johtuen. Khan myöntää. Enkä tainnut alkaa elää oikeastaan koskaan ihan täysin. Heittäytyminen Conceptionin kaltaisen bändin vietäväksi muutti Khania nopeasti. Kaikki tiet olivat johtaneet siihen suuntaan. – Saatoimme toteuttaa suuren osan villeimmistä unelmistamme. The Black Halo, Ghost Opera (2007) ja Poetry for the Poisoned (2010) muodostivat melkoisen sinfonisen melometallin suoran, eikä Kamelotin voittokululle tuntunut tulevan loppua. – Kiitos useiden metallilevyjen ja -konserttien, genren ulosanti oli minulle tuttua, vaikken ollut elänytkään sitä elämäntapaa... – Suurin muutos tapahtui kuitenkin vuonna 1997, kun julkaisimme neljännen albumimme Flow’n. – Jos minulta kysytään, minun ja Thomasin yhteistyö vain parani ajan kuluessa, Khan sanoo. Työskentelimme niin lujaa tahtia, etten ainakaan itse ehtinyt oikein nauttia aikaansaannoksistani. Kamelotin urakin oli tuolloin vasta alkuvaiheessa, ja sen todellinen nousukiito alkoi vasta muutamia vuosia myöhemmin. Visionäärien erot The Fourth Legacy (1999) ja Karma (2001) olivat varsin suoraviivaisia albumeita myöhempään Kamelotiin verrattuna, mutta Khanille ne toimivat täydellisenä oppikouluna uudessa bändissä toimimisesta. Asiat alkoivat kaatua käsiin. ”Kamelotin loppuaikoina minusta oli tullut aikamoinen mulkku. Meille itsellemme se oli albumi, jolla löysimme itsemme ja soundimme toden teolla. Kunnianhimo kannatti, ja Parallel Minds nosti lopulta Conceptionin kokonaan uudelle tasolle. Se oli omalla tavallaan harmonista, mutta jopa liiankin vaivatonta. Kiertueitamme alettiin perua, ja juuri kun luulimme rakentaneemme vuosien aikana vakaan rakennelman, olimme yllättäen tyhjänpanttina. – Osittain tähän vaikutti se, että kyseessä oli ensimmäinen kokonaan yhdessä tekemämme levy, ja tietenkin se, että esimerkiksi Tore oli The Last Sunsetia tehdessämme vasta 19-vuotias. Minä ja Thomas aloimme nopeasti täydentää toisiamme. Emme olleet lainkaan tyytyväisiä albumiin sen ilmestyessä, Khan myöntää. – Conception oli eräänlainen lapsuudesta asti yhdessä toiminut kokonaisuus, jossa ei juurikaan väitelty tai varsinkaan riidelty, koska kaikki tapahtui kuin itsestään. – Kun senaikainen tyttöystäväni näki Conceptionin tyypit ensimmäistä kertaa, hän kommentoi heti jyrkästi, että sinustahan ei sitten todellakaan tule tuonnäköistä öykkäriä, Khan nauraa. – Uskon niiden albumien olleen kahden maailman yhteentörmäystä. Tämä kiteytyi selvästi juuri kahteen ensimmäiseen levyyn, sillä The Last Sunsetin materiaali oli peräisin varhaisilta nuoruuden ajoilta, kun taas Parallel Minds syntyi lyhyessä ajassa. Pieni tarina loppuu, suuri alkaa Alkuperäisen Conceptionin tie päättyi vuonna 1998. He kertoivat nähneensä keikkamme ja kuulleensa demomme, joka julkaistiin kahden ensimmäisen albumin välissä. – Minulla on aika omalaatuinen tapa kirjoittaa laulumelodioita ja sanoituksia, ja sen voi varmasti kuulla kaikilta Kamelotja Conception-albumeilta, joilla olen ollut mukana. Conceptionissa Tore oli pääasiallinen arkkitehti kaikessa musiikkiin liittyvässä, mutta Kamelotissa sain paljon suuremman roolin, joka muutti minua muusikkona paljon
Khan kertoo viimeisten Kamelot-vuosiensa olleen todella ristiriitaista aikaa, joka teki hänestä lähes tunnistamattoman jopa itselleen. Tiedämme täsmälleen, mitä musiikiltamme haluamme, eikä kukaan tähtää kuuhun. Käyttäydyin fanien keskuudessa epävakaasti, olin törkeä haastattelijoille ja keikatkin menivät läpi vain väkisin. – Se bändi koostuu ihmisistä, joihin luotan täydestä sydämestäni ja jotka ovat elämissään hyvin samanlaisissa vaiheissa kuin minäkin. Lopulta toimettomuudesta syntyi uusia harrastuksia. – Kamelotin loppuaikoina minusta oli tullut aikamoinen mulkku. – En voi väittää, että se olisi ollut pelkkää juhlaa. En osannut nauttia oikein mistään ja vaurastuin Kamelotin ansiosta liiankin nopeasti. – Kamelotiin liittymiseni jälkeen ei kestänyt kauan, kun olin monen metallilehden kannessa, ja huomasin hyvin lyhyessä ajassa nimeni kiirineen ympäri maailmaa, mikä oli nöyrälle norjalaismiehelle tietenkin omituista. – Pian Roy Sætre Khantatatista ei ollut jäljellä enää mitään. Paluu perusasioiden äärelle Khan ei edes yritä väittää, että Kamelotista lähteminen olisi ollut hänelle helppoa, eikä bändin ympärille luotu valtava koneisto tehnyt siitä yhtään sen helpompaa. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin asian kunnolla. – Ensimmäisen vuoden parin ajan se täydellinen hiljaisuus ja perheeseen keskittyminen oli todellinen siunaus, mutta kuten varmasti arvaat, tällainen laulajanketku ei osaa olla aloillaan ihan loputtomasti, Khan naurahtaa. Parempi, että opin tämän läksyn myöhemmin kuin en milloinkaan. Kiertueet toivat mukanaan huonoja elintapoja, ja stressasin pienimpiäkin asioita enemmän kuin pitäisi. Olin toipunut pahimmasta burnoutista, mutta tiesin, että paluu bändiin olisi ajanut minut samaan tilaan uudelleen. – Jos kaivellaan vielä lopuksi elämän ironiaa, niin olen ollut aina huono nauttimaan hetkestä. ”Kamelotissa lopettaminen oli täydellinen uraitsemurha, mutta se saattoi hyvinkin pelastaa henkeni.” K u va : M ar ku s La ak so 54. Siinä oli hyviä ja huonoja puolia, Khan sanoo suoraan. – Tavallaan se oli hyvinkin yksinkertaista: kerroin koko muulle Kamelot-porukalle, että urani laulajana on ohi. En osannut nauttia siitä Conceptionin varhaisina aikoina, ja minun oli käytävä Kamelotin kanssa maailman laidoilla, jotta osaan arvostaa Conceptionia ja elämääni juuri tällaisenaan. – Ajan kuluessa ymmärsin, että olen yhä se sama luovuudesta elävä laulaja kuin aina ennenkin. Khan hymähtää hyväntahtoisesti kertoessaan, että parinkymmenen vuoden kiertämisen jälkeen oli vähintäänkin outoa olla jälleen kotona ilman tarvetta tehdä yhtään mitään. En välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestäni. Prosessi vaati silti hieman liikaa aikaa. – Olin saavuttanut kaiken, mistä olin ikinä haaveillut, mutten siltikään voinut hyvin. Olin hukkunut niin syvälle Roy Khanin rooliin, etten enää tiennyt, mihin ”rocktähti Roy” loppuu ja mistä ”ihminen Roy” alkaa. Sen sijaan että olisin lähtenyt perustamaan uutta projektia, ymmärsin että se on jo olemassa: Conception. – Aluksi huomion keskipisteenä oleminen tuntui mukavalta ja fanit olivat todella omistautuneita, mutta sitten todellisuus alkoi saavuttaa minut. Rakastin yhä laulamista ja esiintymistä, ja pikkuhiljaa niistä ajatuksista alkoi kasaantua rakennelma. Kerroin kaikille asiasta jo syksyllä 2010, mutta asiasta ei tiedotettu puoleen vuoteen, koska he odottivat minun toipuvan ja muuttavan mieleni. Kamelotissa lopettaminen oli täydellinen uraitsemurha, mutta se saattoi hyvinkin pelastaa henkeni. – Huhtikuussa 2011, kun olin ollut lähes vuoden sairauslomalla, Kamelot tiedotti lähdöstäni. – Se paine teki olostani vielä hirvittävämmän, minusta alkoi tuntua siltä kuin olisin tuhonnut kymmenien ihmisten elämän. Vuonna 2010 sain niin pahan hermoromahduksen, että minun oli vain jätettävä se kaikki. Aloin saada ensin pieniä ja sitten yhä suurempia hermoromahduksia. – Aloin työskennellä musiikinopettajana läheisellä koululla, johdin kuoroa paikallisessa kirkossa, keskityin lasteni kasvamiseen ja yritin elää niin normaalia elämää kuin suinkin mahdollista. Lopetin puhelimeen vastaamisen, sähköpostien seuraamisen ja katosin kartalta kokonaan, jotta kaikki ymmärtäisivät oikeasti, että tämä on nyt tässä. Lopulta minun oli vain oltava itsekäs
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Iron Maidenin historiasta löytyy vastaava tapaus Bruce Dickinsonin ja Blaze Bayleyn välillä. Bayley itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Sanctuarymanagementin suojiin jääminen osoittautui kuitenkin yhtä lailla siunaukseksi kuin kiroukseksi. Fanit kyllä seurasivat, mutta Sanctuaryn ja EMI:n puolelta kaikki näytti hyvin laskelmoidulta. VALMIS tuotos kelpasi levy-yhtiö SPV:lle. Moni olisi katkeroitunut. Koottuaan bändin ja ryhdyttyään äänityspuuhiin Bayleyllä ei ollut minkäänlaista levytyssopimusta. KUTEN Bayley kertoo vuonna 2009 julkaistussa, silloisen rumpalinsa Lawrence Pattersonin kirjoittamassa omakustanteisessa At the End of the Day -elämäkerrassa, hän otti Sanctuarymanagementin toisen omistajan Andy Taylorin neuvosta vaarin ja ryhtyi kapitalisoimaan Maiden-vuosien tunnettuuttaan perustamalla oman yhtyeen ja kirjoittamalla albumillisen kappaleita, joista muodostui Blaze-yhtyeen Silicon Messiah -debyytti. Tärkeintä on, että Maiden jatkaa, ja vieläpä kaikkein korkeimmalla tasolla”, Bayley totesi kymmenen vuotta sitten. Tuona aikana ilmestyivät liki debyytin tasoinen Tenth Dimension ja keikkataltiointi As Live as It Gets sekä alkuperäisen kokoonpanon jo rakoiltua Blood and Belief. Jos se liike auttoi suojaamaan Iron Maidenin uutta tulemista isoille areenoille ja takaisin Amerikkaan, se on minulle ok. Iron Maiden teki Bayleyn kaudella todennäköisesti tuotantonsa kiistellyimmät ja monen bändin seuraajankin keskuudessa aliarvostetuimmat levynsä The X-Factorin (1995) ja Virtual XI:in (1998). Alun perin kymmenraitainen metallijärkäle on musiikillisesti kuin heavy metalin oppikirjasta. Levy myös voisi varjostaa Maidenin uutta tulemista”, Bayley sanoo kirjassaan. Kautta linjan alataajuuksilla möyrivät monipuoliset riffit, Iron Maidenistä muistuttavat melodiajuoksutukset ja kitaraharmoniat, tuottaja Andy Sneapin loihtima selkeä mutta tymäkkä äänimaailma ja kellontarkat soittosuoritukset eivät jätä vähänkään genreen vihkiytynyttä miltään osin kylmäksi. Kuten Bayley omaelämäkerrassaan toteaa, hän ”ehkä teki virheen siinä, että antoi yhdenkään ulkopuolisen kuunnella levyn” ennen kuin sen julkaisuajankohdasta sovittiin. Siis mitä vittua. Oli Bayleyn Maiden-levyistä ja live-esiintymisistä mitä mieltä tahansa, tosiasia on, että pesti maailmanluokan yhtyeessä kouli hänestä monta tasoa kovemman metallilaulajan ja -säveltäjän. Sen jälkeen Bayleyn toiminta muuttui monien henkilökohtaistenkin syiden vuoksi enemmän omakustanteiseksi ja ruohonjuuritasoiseksi – alkuperäisestä intensiteetistä ja rakkaudesta lajiin -asenteesta tinkimättä. Hän kertoo maksaneensa kaiken itse ja käyttäneensä levyyn kaiken sen rahan, joka jäi säästöön Maidenvuosilta. Blazen jälkeen esimerkiksi Paradise Lostin takalinjoilla paukuttanut Jeff Singer osoittaa Silicon Messiahilla täyttä suvereeniutta, eikä basisti Rob Naylorkaan jää pekkaa pahemmaksi. Se on kuitenkin täysin oma tarinansa. Yhtyeen primus motor Steve Harris itse listaa ensin mainitun edelleenkin henkilökohtaisten Maiden-suosikkiensa joukkoon. Tieteisestetiikkaa hyödyntävältä Silicon Messiahilta löytyy (vähintäänkin Bayley-mittapuulla) useampi klassikkosävellys lähtien levyn avaavasta Ghost in the Machinestä ja nimiraidasta Born as a Strangeriin, muuta materiaalia selkeästi rivakampiin The Braveen ja The Lauchiin sekä albumin päättävään eeppiseen Stare at the Suniin. Totta tai ei, toukokuussa 2000, viikkoa ennen Maidenin paluulevyn Brave New Worldin julkaisua pihalle tullut Silicon Messiah ei saanut lähellekään sitä huomiota, jonka se olisi ansainnut. Bayley liittyi Iron Maideniin vuonna 1994 ja lähti, tai lähetettiin, bändistä viisi vuotta myöhemmin, kun Dickinson palasi mammutin miesvahvuuteen yhdessä kultavuosien kitaristin Adrian Smithin kanssa siivittäen Rautaneidon uuteen nousukiitoon. ”En kuitenkaan ole katkera – EMI tai managementti teki kuten heidän täytyi. Ja kun joutsenlaulu Maidenissä oli laulettu, mies teki ainoan oikean ratkaisun ja puski kahta kovemmin töitä soolouransa eteen. Bayley jatkoi bändeineen ja sopimuksineen vielä nelisen vuotta. Ehkä joku kuuli levyn ja ajatteli, että kun tämä kerran on näin hyvä, miksi halusimme hänestä eroon. Kitaristikaksikko Steve Wray ja John Slater niittaa kuin mikä tahansa heavy metalin tunnetuimmista keihäsduoista. Liian hyvä esikoinen BLAZE Silicon Messiah SPV 2000 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Entisen Iron Maiden -laulajan debyytti on kuin heavy metalin oppikirjasta. HEAVY metal on täynnä jäsenvaihdostarinoita. Ex-Maiden-jäsenestä ”pidettiin huolta” ainakin kuvaannollisesti, mutta ”albumi oli valmis masterointia ja kansitaidetta myöten joulukuussa 1999, mutta se tuli ulos vasta seuraavan vuoden toukokuussa. 56. Judas Priestin kimpoilu Rob Halfordista Tim Owensiin ja takaisin on niistä yksi tunnetuimmista
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Jatkossa hitaammin ja reippaammin marssittua doomjynkkyä piisaa kuusi-seitsenminuuttisina kerta-annoksina aimo pläjäys, mitä nyt akustinen Bridge of the Blind -tunnelmointi antaa hengähdystauon. Paluun takaportiksi mies jätti sen, että bändi pääsee kiertueelle Black Sabbathin kanssa ja saa ”miljoonan”. Kimmo K. Kahdeksaan kappaleeseen mahtuu energistä tuomiota monessa muodossa, mutta paketti on tyylillisesti siisti. Mies todellakin toimittaa! Kun aloituskappale Splendor Demon Majesty lähtee liikkeelle, paremmasta ei ole väliä. Voimasoinnut rymisevät, tuplabassaroitu shufflebiitti puskee, harmoniset kitaraleadit viettelevät ja aaveiden kuoro hymisee uhkaavasti taustalla. Vaan onhan eeppisen doomin mestari edelleen mestari! Edlingin riffiarsenaali on takuuvahva, ja bändi louhii perinnetietoisella tyylillään esimerkillisesti. Laadukkuuden ja tarttuvuuden taustalla kajastaa silti vähän harmaan eminenssin itsetietoisuuden tuntua. Kansi on päivitys Epicus Doomicus Metallicusista, ja doomista paasataan vähän väliä sitä ja tätä. Alleviivataan nyt vielä, että loistava levyhän tämä on. Suurvelho Leif Edling pisti Candlemassin levytyspillit pussiin jo vuosikausia sitten. Odotukset eivät kuitenkaan olleet järjellisiä, ja tyhjältä pöydältä tulleeksi levyksi Door to Doom olisikin lähestulkoon klassikko. Tässä mielessä yhtye on kääntynyt muhinoimaan oman haamunsa ja doomlegendan maineensa kanssa vähän omituisella tavalla. Kovien riffien lisäksi myös lauluissa on vahvoja melodioita, joten useampikin kappaleista jää päähän hyräilyja viheltelymateriaaliksi. Miljoonaa odotellessa. Jopa satunnaiset tuotannolliset höysteet istuvat biiseihin tyylikkäästi. The Door to Doom toimii, mutta tällä taustalla ja levyä pohjustaneella, vielä Mats Levénin laulamalla House of Doom -ep:llä pienestä pojasta yhtyettä fanittaneen odotuksiin latautui vieläkin isompaa ennakkokiimaa. Vielä kun laulajana on edellisen kerran vuoden 1986 Epicus Doomicus Metallicusdebyyttilevyllä esiintynyt Johan Längqvist, hunaja valuu melodisen doomin ystävän korvista ja ties mistä. Pari kelpo ep:tä meni vielä pienen sanojensyönnin piikkiin, mutta nyt puskee kokopitkää. Albumi jatkaa myöhempien aikojen perusvahvojen Candlemass-levyjen sarjaa useimmat edeltäjänsä jopa ylittäen. Ilmaisussa ei voi moittia mitään, ja soundit ovat esimerkilliset. Koskinen Tuomion hunajan valuttajat Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa LI N D A Å K E R B E R G CANDLEMASS The Door to Doom NAPALM ARVIOT 59. Jos moisen taustavärinän jättää omaan arvoonsa, vankasti askeltavan levyn voima on vahva, vaikkei se tuo Candlemassin upeaan joskin vähän tasapäiseen katalogiin mitään radikaalisti uutta. Vaikka onhan sillä toki siihen oikeus ja tällä kertaa painava syykin. The Door to Doomin kohdalla hyväksyttäneen tekosyyksi se, että Tony Iommi on mukana levyn kappaleella Astorolus – The Great Octopus
Kabasen ja Kasperi Heikkisen kitaraduo on vertaansa vailla. Ei, tällä albumilla ei ole vieläkään mitään tekemistä vuosituhannen taitteen aikaisen Göteborg-melodeath-murroksen aikaisen In Flamesin kanssa. In Flamesin tapa sekoittaa ruotsalaista ja amerikkalaista melodisuutta toimii yhtä lailla jylhän melankolisissa Follow Me’ssä ja Stay with Me’ssä JA R M O K A T IL A / T O N I K IL P IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Ei tosin sillä, että tämä bändi sellaista pyytelisi! Elli Muurikainen IN FLAMES I, the Mask NUCLEAR BLAST Ei, yllä näkyvä pistemäärä ei ole painovirhe. Yannis Papadopoulusin lievästi sanottuna laaja ääniala ansaitsee vähintään kolmasosan kunniasta. Mieheltä sujuvat puhtaat suoritukset, huudot ja kaikki siltä väliltä. Repentlessin alkuosuus tuo hetkellisesti mieleen Tarja Turusen Nightwishin, mikä itsessään kertoo paljon. Harva pystyy tekemään samaa, ainakaan näin tyylikkäästi. Ei silti syytä huoleen, sillä debyytillä kuultua tiukkaa linjaa on tarjolla vähintään yhtä paljon. I, the Mask sen sijaan on kokeneen ja itsevarman veteraanibändin albumi, joka on pullollaan itsetietoista musiikkia, jota on saatekirjeestä päätellen pistetty kasaan pitkästä aikaa bändille täydellisesti istuvissa olosuhteissa. Lähes jokainen kappale on varustettu todella tarttuvalla kertosäkeellä, ja biisit jäävät muutenkin mieleen nopeasti, jopa ensimmäisellä kuuntelulla. BEAST IN BLACK From Hell with Love NUCLEAR BLAST Muutamassa vuodessa räjähdysmäisen suosion saavuttanut voimametallijyrä sen kuin jatkaa voittokulkuaan. Viime vuosien In Flamesin synti on ollut se, ettei se ole oikein kyennyt sekoittamaan parhaita puoliaan ja lujaa biisinkirjoitusta samojen kansien väliin. Tuloksena on ollut puolivillaisia tai jopa erittäin heikkoja levytyksiä. Ainoat soraäänet kohdistuvat No Surrenderin sooloa edeltävään osuuteen, lähes vastaavanlainen kohta kun löytyy myös Iron Maidenin Sign of the Crossista, mutta annettakoon se anteeksi. Anders Fridén on ollut aina kelpo laulaja, mutta johtuipa se otetuista laulutunneista tai jostain muusta, mies on nyt erityisesti puhtaalla äänellään elämänsä kunnossa. Kyllä, albumi toimii siitä huolimatta. Jo sinkkujulkaisut Sweet True Lies ja Die by the Blade lupailivat paljon, mutta 43-minuuttisella on tarjottavanaan vielä huimasti enemmän. Toinen albumi sisältää hieman aiempaa enemmän kasaripopin kosiskelua, mutta Beast in Blackin kaltaisen bändin tyyliin se sopii kuin nyrkki silmään. Uskallan väittää, että albumia on hyvin vaikeaa kuunnella tamppaamatta jalkaa, kohtuullisen äänenvoimakkuuden käytöstä puhumattakaan. Melodioita mukailevat soolot ovat näyttäviä ja niihin on selkeästi panostettu. Myös sävellystyö ansaitsee kiitosta. Melodiset riffit ja melankoliset harmoniat ovat juuri sopivan häikäilemättömällä tavalla tarttuvia, mutta raskaampia purskahteluja ja sähäkkää aggressiivisuuttakaan ei ole unohdettu. Kyllä, In Flames on tehnyt ensimmäisen läpeensä toimivan albumin sitten vuonna 2000 julkaistun Claymanin. Anton Kabasen johtaman viisikon toinen kokopitkä kuului ainakin allekirjoittaneen vuoden odotetuimpien uutuuslevyjen listalle, eikä suotta
Soitto ylipäätään on yksi levyn perusmassasta erottava tekijä. Mainitaanpa listauksessa sludgelegenda Winterkin, millä viitataan varmasti hidastempoiseen louhintaan. Kyyti on kylmää, mutta samalla nautittavaa ja helposti sisäistettävää; bändi on hylännyt liiat kiemurat ja luottaa suhteellisen suoraviivaisen ilmaisun tehokkuuteen. Bändin omien sanojen mukaan vaikutteita on kaivettu hardcoresta ja crustista. Kappalemäärän ei saa antaa hämätä: otsikkojen takana piilee monta pientä proge-eeposta, jotka korvaavat helposti muutaman puuttuvalta näyttävän raidan. Tilanne ei tosin mainittavammin parane vaikkapa Travelin’ Man’s. Yhtyeen primus motor, laulaja, kitaristi ja säveltäjä Kimmo Perämäki on ainakin Running Wildinsa hyvin kuunnellut mies, sen verran Hangman’s Revelationsin riffit vertautuvat saksalaisen merirosvohevipioneerin tekosiin. Iskuvoimaa ja potentiaalia löytyy joka tapauksessa huomattavat määrät. Jaakko Silvast WHEEL Moving Backwards OMN Kotimaisen progemetallin uutuusyhtyeen esikoisalbumi sisältää ”vain” seitsemän kappaletta. Jos lähtisin poimimaan levyn parhaita kertosäkeitä ja riffejä, lähes jokainen kappale tulisi mainituksi. Kappaleet ovat yhä pitkiä ja Darkwater soittaa edelleen progemetallia, mutta nyt bändi on malttanut keskittyä melodioihin, hiljalleen kypsyviin tunnelmiin ja ennen kaikkea mieleenpainuviin kappaleisiin. Nebulan touhu ei ole aivan niin suoraviivaista meuhtomista kuin Fu Manchulla, mikä on enemmän tai vähemmän hyvä juttu. Erikoisesti nimetyn Blurr Throwerin kaksibiisinen on hyvä julkaisu, mutta aivan tyylilajinsa terävimpään kärkeen sillä ei ole vielä saumoja. Sen ”we’re not going to take it anymore” -sanoma sopii bändin grindjunttaan kuin blastbeat aivojen mielihyväkeskukseen, mutta persoonallisuuspisteet jäävät muille jaettaviksi. Ja traditiosta Tyrantissa juuri on kyse. Lopulta se kaipaisi vain enemmän värejä siihen ruskeanharmaasävyiseen aavikkomaisemaan, jota musiikki nyt maalaa. Ei enää. Bändin viides kokopitkä on suhteellisen tasavahva kaksitoistaraitainen, jonka nostavat keskiverron paremmalle puolelle ennemmin monet pienet jutut kuin itse kokonaisuus. Keskivaiheilta löytyvä Alivekaksikko, levyn päättävä Light of Dawn ja kolmantena kuultava Insomnia ovat parhaita osoituksia Darkwaterin kypsyneestä kyvystä vangita kuulijansa niin koukuttavasti, että seitsemän-kahdeksanminuuttiset kappaleet tuntuvat ytimekkyydessään puolta lyhyemmiltä. kuin ankarammin pieksevissä nimikkokappaleessa ja Burnissä. Modulaatiot, stemmalaulut ja kohtuuden rajoissa pysyvä tilutus höystävät perusvarmoja biisejä perinteisin keinoin. Rise of Discontentin sisällöstä on vaikea värkätä mitään syväanalyysia, niin perusasetuksilla mennään. Levyä ei ole julkaistu toistaiseksi fyysisessä muodossa rahoituksen puutteen vuoksi, joten bändiin ei tunnu olevan kovaa luottoa muuallakaan. Ehkäpä siksi levyn parhaiten mieleen jäävät hetket ovat niitä, jotka eivät kaipaa varsinaista möyryämistä. Mikäli asia olisi minusta kiinni, olisin tiivistänyt 12 kappaletta ja 51 minuuttia pitkän albumin muutamaa raitaa lyhyemmäksi ja ruuvannut hieman tukkoisia kitarasoundeja uusiksi. Hauska huomio, mutta myös kelpo johtoajatus, jota ryydittävät Perämäen kansainvälisen tason ääni ja tulkinta sekä mukavasti luistava soolottelu. Yhtye on hotkinut NWoBHMkuurinsa kuuliaisesti eikä pelkää tunkeutua menneeseen maailmaan, jossa Judas Priest ja Iron Maiden olivat vasta matkalla supersuosioon. Joni Juutilainen SPLIT/CROSS Rise of Discontent OMAKUSTANNE Jenkkitrion debyytti käynnistyy vuonna 1976 julkaistun Networkelokuvan ”mad as hell” -monologilla, jota on sämplätty möykkäpetterien toimesta ennenkin. Soundi on jenkkityyliin rujo ja röpöttävä, mikä toimii Napalm Deathin ysärituotantoon vertautuvissa grindralleissa hyvin, mutta saa homman leviämään käsiin, kun pitäisi tehdä muutakin kuin sahata bulkkiriffejä. Levy on kivasti vaihteleva, mutta mukana on myös skipattavaa tavaraa. Biisitasolla ei ehkä odotetun ilmiselvästi, mutta ilmaisun osalta aika selkeästi. Toisaalta tarkoituksella kepeäksi jätetty tuotanto viittaa suomalaisen protohevin aikaan. Molemmissa leireissä on hengitelty ihan saletilla samoja pölyjä. Tekstin kuvasto taiteilee huumorin ja pokerin tunnetusti hataralla rajapinnalla, ja falsettikiekuminen kaikkien kliseiden keskellä tekee kuullun sulattelemisen vaativammaksi kuin jouluaterian konsanaan. Säröisillä kitaroilla, rosoisella laululla ja pääosin kiivaalla rumputulella musiikkiaan muovaava bändi on helppo sijoittaa modernin post-blackin ohessa kanadanranskalaisten mustan metallin tekijöiden kentälle, josta erottautuminen on usein kovin hankalaa. Erona on tietysti, että aikoinaan kaikista raskaista elementeistä karsittu soundimaailma johtui olosuhteiden pakosta – nyt Tyrantin kirkas riffien tikkaaminen vie aivan turhaan tehoja. Antti Luukkanen DARKWATER Human ULTERIUM En tiedä, mitä ruotsalaiselle Darkwaterille tarkalleen ottaen yhdeksän vuotta sitten julkaistun Where Stories End -albumin jälkeen tapahtui, eikä aiheesta meinaa löytää varmaa tietoa edes internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta kolmoslevyään kuunnellessa tuntuu kuin bändi olisi oikeasti hypännyt ainakin neljä albumia eteenpäin. Ja senkin uhalla, että mennään henkilökohtaisuuksiin, jopa orkesterin jäsenet näyttävät promokuvissa yhdestä mallista kloonatuilta. Sanontaa ”bändi on juuri niin hyvä kuin sen laulaja ja rumpali” täydentää monipuolisesti lyövä patteristi Marko Ylä-Häkkinen. Tällaisenaankin I, the Mask kuuluu In Flamesin viiden kärkialbumin joukkoon. Konesydämen popsävytteinen hard rock on hienoa 70-luvun jytäpastissia, ja Pronssihärkä-balladi toimii ihmeen kaupalla sekin, vaikka biisin teksti on ehtaa kalkkunaa. Yhtyeen nimikkokappale alkaa tylsästi, mutta siitä muodostuu lopulta albumin kiinnostavin esitys, jossa sekoittuvat leppeä bongorummulla säestetty lauluosuus sekä massiivisen hakkaava, ehkä Linkin Parkin tuotantoon verrattavissa oleva hurmio. Tummuutta ja valoa. Aki Nuopponen NEBULA Charged HEAVY PSYCH Sub Popin alun perin vuonna 2001 julkaisemalla kakkoslevyllä Nebulan kokoonpano muodostui vielä kolmesta Fu Manchu -heebosta, ja se kyllä kuuluu. Syvyyttä ja ulottuvuuksia. Viimeksi Darkwater harhaili samoilla seuduilla muiden 2000-luvulle ilmaantuneiden Dream Theater -kloonien kanssa. Myöskään Blurr Thrower ei onnistu loistamaan yksilöllisyydellään, mutta yhtye hoitaa tonttinsa niin hyvin, että pienet puutteet antaa helposti anteeksi. Uuvuttava rääkylaulu ja matalaotsaiset biisirakenteet saavat levyn kuuntelun tuntumaan kuitenkin työltä. Albumi on alusta loppuun miellyttävää ja hypnoottista kuunneltavaa. Les Avatars du Vide tempaisee huomaamatta mukaansa kuljettaen kuulijan läpi vaihtelevien tunnelmien ja musiikillisten maisemien. Tämä on sääli, sillä bändin taustalla on selkeästi paitsi taitoa myös näkemystä siitä, mihin nuori kolmikko haluaa rautahevoillaan ratsastaa. Hangman’s Revelations on peruspuitteiltaan oivallista melometallia, mutta miksikään tajunnanräjäyttäjäksi siitä ei aivan ole. Aki Nuopponen TYRANTTI Tyrantti PLAYGROUND Niitteihin ja nahkaan verhoutuva Tyrantti laulaa maailmasta, jossa riittää katalia vihulaisia ja jonka loppu kurkistelee aivan kulman takana. Vielä rahtunen lisää monipuolisuutta, niin Darkwater voi nousta genrensä parhaaseen A-ryhmään. Etukenoinen riffituuttaus toimii, ja bändillä onkin kohdakkoin hyvä Stooges-viba. Vain ihanan kaoottisesti ympäriinsä sinkoileva Rotten Cycle rikkoo ennakko-odotusten kaavan. Lisäsävyt ovat tervetulleita, sillä yhtä ja samaa stonerpaahtoa saa harvoin kantamaan koko levyllistä. Crustvetoisen jenkkigrindin ystävät tietävät siis etsiä Split/ Crossin käsiinsä digitaalisesti. Antti Luukkanen MASQUERAGE Hangman’s Revelations STORMSPELL Pohjanmaan lakeuksilla vuosituhannen alusta operoineen Masqueragen tuorein julistaa perusrehellisen melodisen heavy metalin ilosanomaa. Kun bändi päräyttää esikoisalbuminsa käyntiin villistä vapaudenkaipuusta kertovalla Tulipyörällä, Teräsbetonimielikuvista ei pääse enää eroon. Taitavan tamperelaistrion suurin vihollinen on kuitenkin suomen kieli. Vilja Vainio BLURR THROWER Les Avatars du Vide LES ACTEURS DE L’OMBRE Tunnelmallista mustaa metallia tykittävä ranskalaisbändi tyrkyttää ensimmäisenä virallisena julkaisunaan kahden biisin ep:tä, jonka kesto heilahtaa reippaasti puolen tunnin tuolle puolen. Levyllä on pientä sovituksellista tyhjäkäyntiä kappaleiden mittojen suhteen, mutta nämähän ovat niitä kuuluisia taiteellisia ratkaisuja
Bändi tekee hommansa hyvin, mutta onnistuu loistavan biisin tekemisessä lähinnä vain energisesti pumppaavan avauskappaleeen Do It Now’n kohdalla. Aki Nuopponen Bluesin countrysävyillä. Bändin kiihdyttelyssä on paljon viitteitä moderniin black metaliin, ja sen musiikissa on samaa henkeä esimerkiksi Chaos Echœsin, Aluk Todolon ja monen muun kokeilullisen ja progressiiviseksi luonnehditEVERGREY The Atlantic AFM Ruotsalaisen Evergreyn levytyksiä on leimannut lähes aina yksi ja sama sääntö: joka toinen bändin albumeista tuntuu olevan joko kelvollinen tai todella hyvä, joka toinen levy katoaa keskinkertaisuuden harmaille vesille. Eräänlaista bändin uudelleensyntymää seurasi mainio Hymns for the Broken (2014), jonka lupauksiin sitä seurannut The Storm Within (2016) ei pystynyt mitenkään vastaamaan. Nyt bändin raskaus yltää lähestulkoon djentin rytmeihin asti, ja samalla niiden ytimessä soivat melodiat tavoittavat yhä melankolisempia tunnelmia. Koskinen CNTMPT Towards Neglect INTO ENDLESS CHAOS Kolmen saksalaismuusikon pyörittämä CNTMPT on siitä harvinainen kokoonpano, että laulun merkitys vaikuttaa jäävän sen musiikissa ihmeelliseksi taustamölinäksi, mikä osoittautuu Towards Neglectin tapauksessa huonoksi ratkaisuksi. Yksi ässäraita, tukku perushyviä ralleja ja vähän tauhkaa. Kimmo K. Kääntelipä The Atlanticia miten päin tahansa, se on kokonaisuudessaan bändin vahvimpia levyjä. kuuluvasta Giantista ja avaruudellisempi Cosmic Egg. Sävyerot eivät mullista Evergrey-maailmaa ylösalaisin, mutta bändi on joka tapauksessa innostunut teroittamaan sävellyskynänsä. Syy tähän käy aika selväksi Chargedilla, joka on hyvä mutta ei missään tapauksessa erikoislaatuinen albumi. Nyt Evergrey on valmis maksamaan menetyksen korkojen kera, ja The Atlantic tarjoaa tyylipuhtaasti jotain vanhaa ja jotain uutta. Tom Englundin hunajaisen syvästi tulkitseva ääni on yhä läsnä, ja Evergreyn tumman bluesahtava melodiakieli ei ole kadonnut rytäkässä mihinkään. Nebulan perustatsina on joka tapauksessa vankasti jytkivä fuzzrock. Kaikkia vanhoja vahvuuksia ei heitetä romukoppaan uudistusten tieltä. Vuosituhannen vaihteessa, kun stonerista tuli innostuttua enemmänkin, Nebula oli bongattavien listan kärkipäässä mutta ei jäänyt kestokuunteluun. Muu materiaali on perushyvää pörinärockia kruisailun tai skeittaamisen taustalle. Bonuksina on rullaava demoversio levyn parhaimmistoon ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62
Luvassa on arvaamattomia sävellyksellisiä käänteitä, päälaelleen vinksahtaneita chansoneita, päämäärätöntä äärimetallirutinaa ja ennen kaikkea täysin tyhjänpäiväisiä kappaleita. Kyseessä ei ole varsinaisesti uutuuslevy, sillä se koostuu muutamaa välisoittoa lukuun ottamatta yhtyeen kolmesta aiemmasta Monolith-ep:stä. Multi-instrumentalisti Vaerohnin luomus kuulostaa ympärikänniseltä Arcturusin La Masquerade Infernalelta hortoilemassa pitkin Pariisin öisiä katuja. Siihen vielä päälle kunnon balladi, Forever Young, ja aletaan olla mehulingon ytimessä. Hieman erikoisemmasta hypnoottisesta mustasta metallista innostuvien kannattaa kuitenkin testata bändin meininki jo nykyisellään. Myös kitaristiduo ansaitsee kiitosta: soolot ovat aivan timanttisia ja biisien koukuttavuus aivan omaa luokkaansa. Viimeistään kolmannen biisin kohdalla tajuaa, että levy olisi kaivannut kunnon lauluja herättämään jonkinlaista mielenkiintoa. Bändin konsepti on kieltämättä mielenkiintoinen, mutta itse tärkein, eli toteutus, vaatii vielä hiomista. Musiikki venyy ja vanuu, muttei pääse irti rajoistaan vaan räpsähtää aina takaisin samaan paikkaan, kuin nyrkkeilijä kehän reunakuminauhasta. Monta rautaa on ollut tulessa, mutta se ei ole vaikuttanut lopputulokseen tippaakaan. Hiturissa on teknisesti yksinkertainen mutta melodialtaan jäätävä kitarasoolo, jonka voi jo nyt nostaa luokassaan vuoden kovimpien joukkoon. Bändi pistää silmään hiukan kevyemmän hard rock -vaihteen, päästää kiipparit valloilleen ja paiskoo Slaves of the Darkin ja Psych Wardin kaltaisia hunajakennoja, joista viimeksi mainitussa on albumin ehdottomasti tarttuvin kertosäkeistö. ARVIOT 63. Muka-niin-helvetin-taiteellista Grand Guignol Orchestraa pyöritellessä tulee sanoinkuvaamaton ikävä Carnival in Coalia, joka korkeintaan pyyhkisi tällaisella levyllä omaa kurttuaan. Mutta mitäs sitten tapahtuu. Sen jälkeen tien päällä on nähty Rhapsody soittamassa 20-vuotisjuhlakiertuetta, Luca Turilli’s Rhapsody ja viimeisimpänä Turilli / Lione Rhapsody. Aki Nuopponen PENSÉES NOCTURNES Grand Guignol Orchestra LES ACTEURS DE L’OMBRE Traditionaalista ranskalaista musiikkia avantgardistiseen black metal -muottiin sovittanut Pensées Nocturnes on ehtinyt saada kymmenessä vuodessa aikaan monenlaista, mutta suuret näytöt ovat jääneet antamatta. The Eighth Mountain saa arvostamaan vanhan liiton Rhapsodya entistä enemmän. The Verdict on jo kolmas miehen kanssa äänitetty lätty, ja porukalla näyttää menevän huimasti paremmin kuin oman yhtyeen perustaneella Tatellä. Vaikka ryhmä oli jo kulta-aikanaan sangen vakavasti otettava ja aikuismainen kantaa ottavine sanoituksineen, kasvua on tapahtunut entisestään. Perinteisen Queensrÿche-tyylin lisäksi levyllä on melodioita, jotka tuovat mieleen vanhan Crimson Gloryn – bändin, jossa La Torre vaikutti ennen nykyistä pestiään. Melodiset koukut jäävät levyn neljällä ensimmäisellä rallilla kuitenkin hiukan vajaiksi. Nimikiistojen vuoksi yhtyeen nimeksi muuttui Rhapsody of Fire, jossa alkuperäisen bändin ydinkolmikko Luca Turilli, Alex Staropoli ja Fabio Lione veti yhtä köyttä lähes vuosikymmenen. Tällä kertaa myös rumpuosuudet päätyivät La Torren hoidettavaksi yhtyeen kannuttajan Scott Rockenfieldin jäätyä isyyslomalle. Mihinkäs se lohikäärme suomuistaan pääsisi. Ranskalaisbändi yrittää tuoda samaa radikaalia henkeä moderniin musiikilliseen ilmaisuun, mutta eihän homma toimi näissä puitteissa yhtään. Välillä täytyy lopettaa kaikki tekeminen hetkeksi ja keskittyä sanoituksiin, jotka ovat läpi albumin varsin puhuttelevia. Sanomansa perille saattamisessa yhtye käyttää aseenaan kulmikasta ja partaveitsenterävää teknistä black metalia, jota se toimittaa kirurgisentarkalla otteella ja vahvalla visiolla. The Eighth Mountain on valmiiksi pureskeltu alakoulun fantasia-ainekirjoitus, joka ei kerta kaikkiaan viihdytä. Joni Juutilainen QUEENSRŸCHE The Verdict CENTURY MEDIA Operation: Mindcrime -konseptialbumistaan tunnettu progemetallin pioneeri koki uransa käännekohdan vuonna 2012. Towards Neglect on periaatteessa ihan hyvin tehtyä tavaraa, mutta sen kappaleissa ei ole juurikaan kuulijalle asti avautuvaa sisältöä, vaan albumi tuntuu tarjoavan keskinkertaista riffiä toisensa perään hieman päälle 40 minuutin ajan. Niin ilmeisesti pitääkin olla, mutta ei anneta sen häiritä. Vilja Vainio DROTTNAR Monolith ENDTIME Jo yli kaksi vuosikymmentä toiminut norjalaisbändi Drottnar on tipautellut uutta musiikkia hyvin harvakseltaan. Monet vanhat Rhapsody-albumit olivat totta kai asiaankuuluvan korneja ja juustoisia, mutta niiden valttina toimivat kymmenien, jopa satojen, kerrosten orkestraatiot, häikäilemättömän tarttuvat melodiat ja kaiken takana vaaninut fantasiatunnelma. Albumin musiikki on kuin paloiteltua hiljaisuutta. Nyt käsillä on vasta yhtyeen kolmas kokopitkä. Tämän bändin kohdalla laatu vaikuttaa kuitenkin korvaavan määrän. Tulos on kaikissa sama: demo mainen. Ihan jo Tuple Salmelan kimakan jenkkiäänen vuoksi. Puolivälissään albumi onkin parhaimmillaan heikentyen loppua kohti mentäessä jälleen muistikuvia herättämättömäksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että Rhapsody of Fireen on jäänyt vain runko eikä lainkaan taitoa. Soundimaailma on enimmäkseen raskas ja synkkä, ajoittain jopa pahaenteinen. Paikkansa jo vakiinnuttanut La Torre sopii Queensrÿchen kelkkaan kuin nyrkki silmään. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana otettujen harha-askelten aika on ohi, ja bändi on saanut uudet kasvot. Orkesterin alkuperäiselle laulajalle Geoff Tatelle näytettiin ovea, ja korvaajaksi nimettiin rumpujakin paukuttava Todd La Torre. Kolme hienoa pitkäsoittoa todistaa, että Queensrÿchellä on valoisa tulevaisuus. Lisäksi osa kappaleista loppuu kuin seinään. Se keskittyy täysillä paahtamisen sijasta rauhallisempaan pohdintaan, mutta potkua riittää silti. Miehen laulusuoritus on alusta loppuun todella vahva, mutta upea ääni on parhaimmillaan kappaleessa Lightyears, joka on helposti koko kiekon hienoin kappale. Rhapsody of Fire on toisin sanoen synisti Alex Staropolin Rhapsody, mutta vaikka nimet ja tittelit muuttuvat, bändin ydin ei ole kadonnut mihinkään: nyt mennään kovaa, korkealta ja kornisti, Rhapsodyn malliin. Elli Muurikainen RHAPSODY OF FIRE The Eighth Mountain AFM Alussa, paljon yksinkertaisempina aikoina, oli olemassa italialainen power metal -bändi Rhapsody. Erityisesti albumin alkupuolta leimaa päämäärättömän tunnelmointimusiikin henki, kunnes Rise Above It All nousee nimensä mukaisesti kaikkien ylitse ja saa koko albumin hetkeksi rullaamaan. tavan ryhmän kanssa. Grand Guignol Orchestra viittaa vuosina 1897–1962 toimineeseen Le Théâtre du Grand-Guignoliin, joka esitti lavalla erilaisia kauhunäytöksiä paikoin hyvin epäsovinnaiseen tapaan. On ihan sama, poimiiko The Eighth Mountainilta kuunteluun singleraita Rain of Furyn vai laajemmin punoutuvat eepokset March Against the Tyrantin tai Tales of a Heron. Yhtye on käynyt uutukaisensa osalta parillakin eri postilaatikolla. Albumin synkeä, kantaa ottava ja nihilistisen metafyysinen tematiikka tuntuukin jakaantuneen selvästi kolmeen osaan. Tämä katkonaisuus venyttää niin kappaleiden pituutta kuin kärsivällisyyttäkin. Joni Juutilainen LAZY BONEZ Kiss of the Night EXR METAL Savon mailta kolmannen kokopitkänsä päräyttävä Lazy Bonez, monelta eri kantilta melodista raskasta rockia lähestyvä seitsikko, on Kiss of the Nightilla ehkäpä parhaimmassa vedossaan koskaan. Rhapsody of Fire kuulostaa täsmälleen samalta kuin ne kymmenet alkuperäistä bändiä vuosikymmenten ajan kopioineet viritelmät. Sekavaa. Jokainen tekee kuten haluaa ja taiteilijan vapaus on valtava, mutta jos pitäisi valita, kehottaisin Lazy Bonezia kokeilemaan enemmän amerikkalaisen aikuisrockin puolta. Kokeilullisuus ja progressiivisuus eivät tarkoita tässä tapauksessa järjettömiä kappalerakenteita, vaan pikemminkin ”normaalista” black metal -kaavasta irtautumista. Levyn alkupuoli on raskas ja – yhtyeen jäsenistö sekä taustat huomioon ottaen – Tarotorientointunut, ja hyvä niin. Inside Out ja Propaganda Fashion tarjoavat nopeampaa riffittelyä, mutta kokonaisuudessaan teos on melko hidastempoinen. Albumia voisi kuvailla 80-luvun nyrkkeilyelokuvan taustamusiikiksi. Taustalta on katkaistu pois kaikki kohina, joten laulun tai soiton hetkeksi tauotessa kuunneltavana on täydellinen hiljaisuus. Jaakko Silvast DEVIL’S HAND Devil’s Hand FRONTIERS Useista aiemmista yhtyeistä tunnettujen solisti Andrew Freemanin ja kitaristi Mike Slamerin luotsaama Devil’s Hand on nimi sekä bändille että sen kliinisentarkalle hard rock -albumille, jonka päämäärä ei tunnu olevan joka hetki selvillä
Peruspohja kuulostaa kuitenkin edelleen Gloomy Grimiltä, joMALEVOLENT CREATION The 13th Beast CENTURY MEDIA Kun periksiantamattoman jenkkideathin työjuhta pistää ilmoille kolmannentoista levynsä, sen sisältö on pitkälti tiedossa jo etukäteen. Kun edellä mainitun cv:n omaava laulaja päättää tehdä ensimmäisen soololevynsä, sen olettaisi olevan vähintäänkin hyvä. Omissa korvissani tämä on kehu, sillä Wollenschlaegerin vihainen ja voimakas örinä on näissä ympyröissä juuri sitä mitä kaipaan. Rehellisesti on silti pakko todeta, että Malevolent Creationin muistettavimmat kappaleet sijoittuvat The Ten Commandmentsin (1991) ja Eternalin (1995) tienoille. Vähän kuin lämmittäisi uudestaan 2000-luvun Bon Jovia, joka ei toimi lähtökohtaisestikaan oikein mitenkään. Lisäksi Gioeli on ollut osa pelimusiikkia tekevää japanilaisvetoista Crush 40 -projektia. Ja kyllä sitä tarttuvuuttakin vielä löytyy. Decimated iskeytyy päähän kerrasta, ja vähitellen myös muista raidoista alkaa löytää omat jipponsa. One Voicelle olisi ehkä kannattanut laittaa nimeksi ”Just Voice”, sillä laulamisen Johnny Gioeli hallitsee edelleen loistavasti. Viime vuonna kuolleen laulaja Brett Hoffmannin muistolle omistettu kiekko kulkee monessakin mielessä mainion Dead Man’s Pathin (2015) polkuja. Kitaristi Eric Gadrixin kanssa kirjoittamansa biisit ovat vain valitettavasti täysiä turhakkeita. Jaakko Silvast GLOOMY GRIM Obscure Metamorphosis GRIMM/MURDHER Jo vuonna 1995 toimintansa aloittanut suomalainen dark/black metal -ryhmä Gloomy Grim julkaisi siihenastisen uransa parhaan levyn The Age of Aquariusin vuonna 2016. Materiaalin tehoa korostavat erottuvat ja järeät soundit. Myös Dan Swanön miksaama soundimaailma on hyvin tuttua ja toimivaa mäiskettä. Sitä seuraava Obscure Metamorphosis tarjoillaan neljän kappaleen ep-mitassa, mikä on materiaaliin nähden hyvin perusteltua: tarjolla on yhtyeen tähän asti raskainta ja kitaravetoisinta kamaa, joten ep:tä voi pitää jopa eräänlaisena musiikillisena kokeiluna. Tällä vuosituhannella hitit ovat olleet tiukemmassa, mutta toisaalta toimitus on ollut etenkin parin uusimman pitkäsoiton osalta todella varmaotteista ja nautittavaa. The 13th Beast on hyvin tunnistettava ja yllätyksetön levy, mutta samalla se on erittäin toimiva merkintä yli kolme vuosikymmentä puurtaneen veteraanin ansiolistaan. Ainakaan itselleni ei tule mieleen montaa yhtyettä, joiden materiaali olisi riitasointuisuudessaan ja kurvikkuudessaan näin skarpisti laskelmoitua. Toivotaan, että bändin uutta materiaalia ei tarvitse odottaa kovin kauan. Sävellystyö on samalla tavalla herkeämättömästi rankaisevaa, pääosin keskitempoisen ja nopean välillä liikkuvaa pieksentää, mutta mukaan on maltettu pistää myös tarttuvammin ja maltillisemmin iskeviä riffejä. Eetu Järvisalo JOHNNY GIOELI One Voice FRONTIERS Kun puhutaan amerikkalaislaulaja Johnny Gioelista, puhutaan yleensä hyvästä hard rock -musiikista. Gioeli on tehnyt pitkän uran kitarataiteilija Axel Rudi Pellin luottosolistina sekä tahkonnut levyjä ja kiertueita Hardline-yhtyeensä kanssa, jossa aikoinaan vaikuttivat esimerkiksi Journeyn Neal Schon ja Deen Castronovo. Suurin ero löytyykin vähemmän yllättäen laulupuolelta, sillä kitaran ja mikrofonin varteen löydetty Lee Wollenschlaeger on selkeästi Hoffmannia möreä-äänisempi ja yksipuolisempi laulaja. Kaiken kieron poukkoilun keskellä myös kappaleiden ilkeä tarttuvuus ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Levyn kruununjalokiviksi kohoavat pirullisimmin hämmentävät Funeral of Funerals, Subterranean Sun ja Charagma, mutta muidenkin sävellysten rima pysyy varsin korkealla. Kari Koskinen Jonkinlaisia äärimetallin raja-aitoja tässä härnätään. ja hyökkäävyys on kovaa luokkaa. One Voice on kuitenkin tylsä ja tasapaksu – 11 raitaa pelkkää aikuisrockin renkutusta, josta ei jää mieleen yhtään mitään. Alati vaihtuvaa miehistöään kipparoiva kitaristi Phil Fasciana voi siis olla luomukseensa tyytyväinen
/ ROVANIEMI 26.–27.7. Antti Luukkanen DREAM THEATER Distance Over Time INSIDEOUT Muutaman vuoden takaiset progemusikaalit ovat taakse jäänyttä elämää, ja Dream Theater on päättänyt tehdä uudella albumillaan jotain aivan muuta: käsissämme on yksi kaikkien RH ENTERTAINMENT PROUDLY PRESENTS KUOPIO 14.–15.6. LAPPEENRANTA 2.–3.8. JYVÄSKYLÄ 9.–10.8. Emerald Sabbath on irlantilaisen Sabbath-fanin Michael Suilleabhainin masinoima hanke, jolla hän itse on fyysisesti läsnä tuottajan pestin lisäksi vain yhden biisin lauluvastaavana. KOUVOLA 19.–20.7. Väitänpä, että yksikään toinen suomalaisbändi ei tee näin tyylikkään lunkia meininkiä, jossa on vahvana perusraaka-aineena klassinen rock ja mausteina sekä etelää että hippusellinen bluesrockin sävyjä. Verkkaisesta etenemisestä ja tunnelmasta huolimatta soitossa on suuri määrä svengaavaa rock’n’rollia, mikä ei taipuisi kaikenlaisen tilulilun oikeinja väärinpäin unissaankin hallitsevilta nöösipojilta sitten mitenkään. Näin sydäntalvella näkee ehkä kauneutta, mutta vähemmän valoa, ja juuri sitä albumi tarjoaa nimeään myöten. Changesin coveroiminen tällä porukalla on ideoista älyttömin, Hole in the Sky ja Supetzar sentään rullaavat kelvollisesti. Tässä ei ole todellakaan mitään väärää, mutta itselleni Gloomy Grimin musiikki on näyttäytynyt parhaimmillaan aavistuksen teatraalisempana. Suuren maailman tarjontaakin saa käydä läpi tiheällä kammalla. Tämä projektilevy ei niitä sisällä. Mega EMERALD SABBATH Ninth Star (a Tribute to Black Sabbath) PHD En voi väittää, että tämän julkaisun laatu olisi tullut yllätyksenä, vaikka Black Sabbathin tuotannosta on tehty vuosien saatossa roppakaupalla hyviäkin versioita. Levy on kasattu sikäli fiksusti, että instrumentaalit vuorottelevat varsinaisten biisien kanssa, eikä mukaan ole otettu ilmeisimpiä klassikoita. Viime vuosituhannella orkesterin jalka olikin tukevasti ulkomaiden oven välissä Amerikkaa myöten, mutta onni ei ollut myötä. Saivartelijat voivat toki keskustella Tony Martinin tai Vinny Appicen painoarvosta, mutta lopputuloksen kannalta heillä ei ole mitään merkitystä. RAUMA 5.–6.7. Joni Juutilainen THE MILESTONES Beautiful Light TURENKI The Milestonesin edeltävään Higher Mountain – Closer Sun -kiekkoon tuli ihastuttua aika lailla, eikä alkuhuuma ole kaikonnut viidessä vuodessa mihinkään. Jälki on paikoin hellyttävää käppää, suurimmaksi osaksi pelkästään tyylitajutonta toisintoa. Yhtyeen legendaariseen soundiin vaikuttaneita muusikoita porukassa ei ole mukana ensimmäistäkään. MUKANA MYÖS ROCK DJ SÄNDI! LIPUT: 1 PV 39,90 € / 2 PV 69,90€ / VIP 1 PV 109,90. Beautiful Light vaikuttaa vain syventävän suhdettamme, ja alkaa vaikuttaa siltä, että istumme ei-niin-hamassa tulevaisuudessa vierekkäin kiikkutuolissa muutamaa julkaisua ja kokemusta rikkaampana. Muuten hän on kertomansa mukaan pyrkinyt saamaan mukaan mahdollisimman laajan kattauksen Black Sabbathissa soittanutta jäsenistöä. Aiempiin tuotoksiin verrattuna kappaleet ovat entistäkin rauhallisempia ja suurelta osin melkeinpä balladinomaisia. Musiikin tyylin saati tason puolesta läpimurtoon olisi edelleenkin edellytykset, mutta todennäköisesti kaverit ovat tyytyneet kohtaloonsa ja tekevät nykyään musiikkia kaikessa rauhassa suoraan sydämestä ja omaksi ilokseen. Asialla on myös kääntöpuoli: mitä hemmettiä me teemme uusioversioilla Black Sabbathin albumiraidoista. Tämä kuuluu kaikesta, ja uskon, että juuri siksi bändi tavoittaa ehkä pienehkön mutta sitäkin uskollisemman kuulijakunnan, kuluu levyjen tai harvalukuisten keikkojen välillä aikaa kuinka paljon tahansa. Levyä kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, oli mielentila ennestään mikä tahansa. / JOENSUU 16.–17.8. / LAHTI 12.–13.7. The Milestones esittää setämiesmusiikkia setämiehille, ja pikkuvanhoille, jotka ikääntyvät tyylikkäästi mutteivät kasva koskaan täysin aikuisiksi. Aavemaisten tunnelmien rakentelijana tunnettu yhtye kuulostaa lyhytsoitollaan siltä kuin se yrittäisi muovata kappaleitaan selkeästi livesoittoa varten. Ninth Star on tarpeeton ja heikko suoritus. KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT JA OSTA LIPUT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI LIPUT: 1 PV 39,90 € / 2 PV 69,90€ / VIP 1 PV 109,90€ FESTIVAALI-ISÄNTINÄ JONE NIKULA JA MARKO HIETALA. Obscure Metamorphosisin kappaleet linkittyvät toisiinsa sen verran hyvin, ettei julkaisulta löydy yksittäisiä piikkikärkiä. ten lähtökohdista ei ole edetty liian kauaksi. Ei liene tarpeellista korostaa, että alkuperäinen magia ei ole näihin vetoihin tarttunut. Ep on ehkä kevyt pettymys mainion The Age of Aquariusin jälkeen, mutta ei todellakaan mikään katastrofi. Ei olekaan mikään ihme, että Beautiful Light julkaistaan pelkästään vinyylinä, vieläpä kahdella eri kannella, vaikka nykyaika pakottanee tuuppaamaan levyn myös striimauspalveluihin. / OULU 28.–29.6
The Fallen Entities on veljesduona vetävän Opprobroriumin ensimmäinen pitkäsoitto kymmeneen vuoteen. Selkeä äänimaailma antaa tilaa ja kuuluvuutta kaikille instrumenteille, ja thrashmäisen kuolon eri kerrokset pääsevät hyvin esille. Ainoa konkreettinen linkki vanhan ja uuden Venomin välillä on laulaja-basisti Cronosin tunnistettava kärinä, joka luo mielikuvan rajusta menosta, mutta sävellykset puhuvat toista kieltä. Distance Over Time on ehkä parasta Dream Theateria vuosiin, mutta se ei tarkoita mitään maailmoja mullistavaa. 2:n levyttäneen bändin katalogissa. Vahtia piisaa tasablast-ampumisesta keskitempoiseen tuplabassarijyräykseen. Venomin 1980-luvun kovimmat tuotokset sekä vuoden 2000 huippuosuma Resurrection luovat jo itsessään niin kunnioitettavan cv:n, että muutamalle edeltävälle, vanhoja metkuja toistavalle albumille ei ole erityisempää tarvetta. Aki Nuopponen VENOM Storm the Gates SPINEFARM Nyky-Venomin merkitys black metalille on suunnilleen sama kuin nykyRolling Stonesin rock’n’rollille: menneisyyden tuotokset pitävät nimeä yllä, eikä ketään itselleen rehellistä kuulijaa haittaisi oikeasti yhtään, vaikka bändi lopettaisi toimintansa kahden tunnin kuluttua. Joni Juutilainen aikojen lyhyimmistä Dream Theater -albumeista, joka sävellettiin alle kuukaudessa ja jonka tekemiseen osallistui ensi kertaa koko bändi. Osat vaihtuvat paikoin kiivaaseen tahtiin, mutta turha levottomuus vältetään. Ajoittain ollaan lähellä Monstrosityn selkeäsoundista otetta, toisinaan liikutaan Deathin tai Pestilencen maisemissa. Päällimmäinen havainto on soundien parantuminen sitten edellisen Mandatory Evacin. Storm the Gates ei ole huonointa mahdollista Venomia, mutta levyä pyöritellessä tulee mietittyä, kuinka moni mahtaa fanittaa Cronosin retkuetta pelkästä tottumuksesta. Fall into the Light sisältää John Petruccin fiilistelevimpiä sooloja aikoihin, Paralyzedin kertosäe nousee Dream Theaterin parhaimmistoon ja kahdeksanminuuttinen Pale Blue Dot on parempi kappale kuin mikään muutamalla aiemmalla uniteatterialbumilla. OPPROBRIUM The Fallen Entities HIGH ROLLER Howardin veljekset Moyses M. Näin ei kuitenkaan ole Distance Over Timen kohdalla. Jotenkin toivon, että Dream Theater tekisi selkeästi loistavan tai surkean albumin. Riffeihin on löytynyt kunnon sahurin napakkaa ja tarkkaa taituruutta. Kyseessä on itse asiassa melkoisen mukiinmenevä kokonaisuus, mutta mitä ”mukiinmenevä” oikein merkitsee Images and Wordsin, Awaken ja Metropolis Pt. Opprobrium vuosimallia 2019 jatkaa omalla linjallaan, jossa sekoittuvat brutaalimman osaston poljento ja kirkkaampi, lievästi temppuileva toteutus. Tarttuvuuskaan ei ole laskuista pois, vaan kuvioista nousee tuon tuosta pintaan pieniä jalokiviä, jotka pitävät kuuntelijan aistit hereillä. Liiallisen hieromisen välttämisen ja alle kymmenminuuttisten kappaleiden voisi luulla sopivan Dream Theaterille, vai mitä. Lähes jokaisen fiiliksiä nostattelevan, tunnelmia rakentelevan ja jopa tarttuvan kohdan vastapainoksi kuullaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tuolloin bändi tunnettiin nimellä Incubus, mutta naispaholaisnimi jouduttiin heivaamaan 1990-luvun lopulla, koska samanniminen kevytrockbändi oli noussut maailmanmaineeseen. Storm the Gates jatkaa samaa thrashiin nojaavaa raskasmetallilinjaa kuin aiemmat julkaisut, joten Venomin maailmassa ei ole vieläkään sijaa yllätyksille. (rummut) ja Francis M. Tami Hintikka yhä minuuttitolkulla sirkusmaisia instrumentaaliosuuksia, jotka eivät tunnu millään tavalla kliimakseilta. The Fallen Entities ei ole mutaista mörköilyä, mutta siinä haisee vanhan koulukunnan kuolohomma, jossa on tilaa ripaukselle thrashin napakkuutta. Perisynneiltäkään ei vältytä. (kitara, basso ja laulu) iskivät yhtyeensä ensitahdit jo vuonna 1986. Dream Theater on flirttaillut toisinaan 1980-luvun Metallican suuntaan, ja tekee sitä tälläkin levyllä. Yhteys löytyy myös bändin miehityksestä: Dream Theater ilman Mike Portnoyta on kuin Metallica ilman Lars Ulrichia, tuuliajolla ilman kapteeniaan, eikä soittamisesta tai säveltämisestä tarvitse edes puhua. Pääosin alempaa keskiluokkaa edustavat biisit lönkytellään läpi intohimottomasti, mutta hetkittäin bändi pääsee näyttämään kynsiään monipuolisen Over My Dead Bodyn ja punkahtavan We the Loudin kaltaisten vetojen merkeissä. Ensimmäisillä kuulemilla Distance Over Time herättääkin runsaasti toivoa. Ennemmin ne ovat tyhjää kohkaamista kappaleissa, jotka toimisivat paremmin ytimekkäämpinä
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Göteborgmelo, vaan saksalaiset koukuttelevat brutaalien raamien puitteissa. Teoksen edetessä palettiin näet hiipii kuin varkain omaperäisempiä sävyjä: heleää, transsinomaista ja monikielistä laulua sekä haurasta herkistelyä, osin heimoja kansanmusiikin hengessä. Jotain uutta on siis keksitty, mutta kaikuja jo olemassa olevasta musiikista on sen verran, ettei tätä voi kutsua aivan uudenlaiseksi luomukseksi. Toisinaan kenties turhankin säästeliäästi. Laulaja-kitaristi Manuel Glatterin örinä-äänessä on voimaa, eikä syljessä säästellä. STONE BLUE ELECTRIC Speaking Volumes OMN Sunrise Avenuesta, Turisasista, Ile Kallio Rock Bandistä ja Hectorin yhtyeestä tuttujen soittajien muodostaman bändin esikoisalbumi on mukavan kevyttä ja varmaotteista rock’n’rollia. Drowned by Humanity on aivan mainio vanhan ja uuden liiton deathin soppa, joka olisi voinut olla aavistuksen tehokkaammin tappava, mutta maistuu näinkin. Jyräystä väritetään lähes tauotta kitaraliideillä, joista parhaimmat iskevät korvaan täydellä teholla. Muhkeasoundinen, Jens Bogrenin masteroima levy kuulostaa pääpiirteittäin jämäkältä ja hallitulta ahdingon kuvailulta. Tami Hintikka LAZER ANGEL Soul Exchange DEKATHLON The Thin Road EKTRO / FULL CONTACT Ektron vinyylihaara Full Contact on pistänyt alulle Synthwave Series -julkaisusarjan, johon Circlen päävelhon Jussi Lehtisalon elektroniset kollaboraatioprojektit solahtelevat mukavasti. Keskitempoinen, tuplabassarien tukema sahailu hallitsee koko levyä. Maltti näyttää muutenkin olevan valttia, sillä kovimmat hurjastelut on jätetty taakse. Albumi on kiva kokonaisuus, muttei järisytä maata jalkojen alla. Kuusihenkinen kokoonpano juhlistaa merkkipaalua julkaisemalla neljännen täysimittaisen studioseremoniansa, joka sisältää reilun tunnin edestä doomia kuoloja goottikaiuin höystettynä. Laulut pitävät musiikin aggressiotasot korkealla, vaikkei itse tunnelma aina niin väkivaltainen olisikaan. Sävellyksiin on tullut rutkasti kypsyyttä sitten bändin alkupään tuotannon. Helevorn suoriutuu valitsemallaan mahdikkaan murheellisuuden tiellä kelvollisesti. Lazer Angelissä aisa. Silti näin laaja-alaisesti musiikin eri tyylilajeja edustavilta soittajilta olisi odottanut jotain radikaalimpaa, synergiaa ja erikoisia yhdistelmiä. Hauskan viittauksen historiaan tekee kappale Hey Sue, joka muistuttaa ilmeisen tarkoituksellisesti The Beatlesin Hey Judesta. Monissa biiseissä kitaraherkuttelut hyökkäävät kehiin vasta kappaleen loppupuolella, eikä melodioita kuluteta muutenkaan loppuun, vaan ne käytetään hyvällä maulla ja harkiten. Studiotuliaisina saattaisi kuitenkin olla jotain Aamamataa merkittävästi mielenkiintoisempaa, jos mallorcalaisjoukko uskaltautuisi sukeltamaan syvemmälle intiimeihin ja etnisiin hetkiinsä. Muutaman ensimmäisen kappaleen nappaama niskalenkki alkaa kirvota. Sekä koristen että painavilla puhtailla esitetyt tekstit tukevat sävellyksiä hyvin kertoessaan raadollista tarinaa verisistä ja yksinäisistä selviytymistaisteluista. Useammankaan kuuntelukerran jälkeen mieleen ei jää mitään erityisen pahaa, muttei erityisen ylistettävääkään sanottavaa. Yhdenkään jäsenensä tuotantoa albumi ei ainakaan tuo mieleen, mikä on todella positiivista. Joona Turunen DESERTED FEAR Drowned by Humanity CENTURY MEDIA Vuodesta 2007 kuolosäveliä takonut germaanitrio on kulkenut levy levyltä kohti melodisempaa ja tarttuvampaa ilmaisua, ja nyt on menty jälleen askel pidemmälle. Yhtye kurkottaa kohti jalat alta vievää tunneilmaisua, mutta sen rahkeet eivät tunnu riittävän tavanomaista terävämpään iskuun. Jokseenkin lupaavaa alkua seuraa kuitenkin tason jämähtäminen välttäville vesille. Nyt tuloksena on aika tavanomaista soitantaa, joka ei aiheuta ärsytystä – muuten kuin geneerisyydellään. Onneksi bändin puhdittomuutta totutun kaltaisen tuomiometallin saralla on myös enemmän tai vähemmän tietoisesti paikkailtu. Levyn edetessä käy valitettavasti niin, että tyhjäkäyntiä alkaa esiintyä yhä enemmän. Vilja Vainio HELEVORN Aamamata SOLITUDE Espanjan lipun alla esiintyvä Helevorn viettää tänä vuonna kaksikymppisiään. Ensimmäisessä kappaleessa hurmaavat kitarat, toinen yllättää kokonaisuutena
Sen jälkeen alati kitaristejaan kierrättänyt ryhmä taisteli tiensä läpi thrashille surullisen 90-luvun. Tomi Pohto OVERKILL The Wings of War NUCLEAR BLAST ST E P H A N IE C A B R A L ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Uusi vuosituhat alkoi epätasaisesti, ja hakku iskeytyi kultasuoneen vasta Ironboundilla (2010). Ja mikä arvostettavinta, nahkaliiviveikon sävellystyöhönsä kohdistama no bullshit -asenne soi edelleen yhtä uppiniskaisena kuin debyyttilevy Feel the Firella (1985). Myös basisti D.D. Siinäpä syitä, miksi levyjään on myyty lähemmäs 20 miljoonaa kappaletta. Vernin ikitiukkaa bassottelua on hämmästeltävä. Bändi viettää vuoden päästä nelikymppisiä, sen voimakaksikko käy kohta kuuttakymmentä ja nyt julkaistaan yhtyeen 19. Levyä lujalla leipoessa suorastaan näkee vanhan virnistelijän puimassa nyrkkiä toinen jalka monitorilla. Vuosikymmenen aikana äänitettiin kolme kovaa levyä, Horrorscope (1991), W.F.O. Kitaristikaksikko Dave Linsk ja Derek Tailer on pysynyt kuvioissa jo parikymmentä vuotta. Tästä pitää suurelta osin huolen Bobby ”Blitz” Ellsworthin uniikki laulutyöskentely. studioalbumi (ja siihen vielä lukuisat ep:t ja livekiekot päälle). (1994) ja Necroshine (1999). Levyn yleisilme on onneksi yrmeänkireä, eikä meno lerpahda hetkeksikään. New Jerseyn kunkku on tämän pallon tuotteliain, sitkein ja vieläpä julkaisujensa suhteen varsin tasalaatuinen thrashporukka. Kauneusvirheistä tuntuu silti hölmöltä jupista, kun vanha lasersilmälepakko toimittaa jälleen kerran myrkynvihreää valoa pimeyteen. Yksi kirves lentää ohi taulun levyn liiallisen pituuden ja singlen b-puolelta haiskahtavan, kotikulmille kumartavan Welcome to the Garden Staten vuoksi; skeittivideon soundtrackille paremmin sopiva iloinen punkhoilotus ei istu platan muuten niin jämäkkään pirtaan. Bändi koki 1980-luvun huiman neljän albumin suoran jälkeen karvan menetyksen, kun sen ja kitaristi-säveltäjä Bobby Gustafsonin sivakat menivät ristiin. Overkillin vetoisin paikka on löytynyt rumpujakkaralta. Sid Falckin tasoista, omaperäisen tiukasti kitarariffejä säestävää kannuttajaa tuskin enää bändin riveihin löytyy. Overkill ei ole jäänyt koskaan lepäilemään laakereillaan, vaikka ylämäet ovat saattaneet tuntua vastaanpistämättömiltä. Pumppu julkaisi parin vuoden välein kolme nopeatempoista ja hyväsoundista levyä. Vaikka tietää, millaisen perinteen jatkajaksi Bittner istahtaa, kenenkään hevirumpaloinnin ystävän ei tarvitse purra kynsiään. Lyödäänpä ensin lukuja tiskiin. Vaikka lätty polkaistaan käyntiin ilmiselvällä keikanavaustamppauksella, loppulevyn tempot pysyvät aavistuksen maltillisempina. Sen jälkeen meno on ollut huimaa. Yhteenhioutuminen on ollut korvinkuultavaa, ja viime vuosina odotukset uutta O-levyä kohden ovat olleet aina korkealla. Bittner on teknisesti muotopuhdas modernin koulun rumpali – ja siksi hieman tylsä sellainen. Kontrasti on turhan suuri, sillä mainittua seuraava Where Few Dare to Walk on täysin linjassa Horrorscope-aikakauden klassikkojulmistelun kanssa. The Wings of Warilla palataan hieman yllättäen ysäriaikojen groovempaan suuntaan. Nyt Ylitappodebyyttiään kolkuttelee Jason Bittner, joka löi vauhtia Flotsam and Jetsamin nimikkolevyllä kolme vuotta sitten
Yhtyeen ura loppui kakkoslevy Skycontactin julkaisuun vuonna 1997, ja Deformation of Humanity on bändille useamman vuoden aikana sävelletty paluu. Sinkun toinen biisi on vähän kepoisempi, mutta ihan kelpo rumpukonejytyytys sekin. Koskettimet ovat tietysti keskeisessä asemassa, ja Lazer Angelin riffipohjainen tausta toimii vallan mainiosti Duffin lakonisen slaavilaiselta kalskahtavan laulun taustalla. Lazer Angelissä häivähtää pieni campin taustavire, mutta Dekathlonin homma on oikeasti varsin kovalla tasolla. Mieleen jäi kuitenkin hollantilaisten tuohon aikaan tyypillisen ennakkoluuloton tapa värittää death metalia doomista tutuilla elementeillä. Lähes jokaisessa kappaleessa on jokin hieno osuus tai yksityiskohta, mutta harva niistä on ikävä kyllä aivan loppuun asti saatettu tuotos, klassismallisia introa ja outroa lukuun ottamatta. Riittää, kun panee albumin soimaan, ruuvaa (mieluiten kuulokkeiden) ääntä kovemmalle, nojaa taaksepäin ja antaa The End of the Oceanin maalailla kaikessa rauhassa kaikkia niitä mielikuvia, joita kappaleiden elokuvamaiset juonet milloinkin herättävät. Instrumentaalisesti maalaileva The End of the Ocean tuntuu osaavan ujuttaa jokaiseen kappaleeseensa jonkin erilaisen koukun. Kimmo K. Ruotsalaisbändin ilmaisu on niin tyylipuhdasta kasarivaikutteista stadionrockia Toton, Queenin ja Europen hengessä, että hymyilyttää väkisinkin. Mega STATE OF SALAZAR Superhero FRONTIERS No nyt on AOR isolla A:lla ja suurella sydämellä. Onneksi albumin totuus on ensimmäisen kappaleen tarua ihmeellisempi. Kakkosbiisi Blood Rise on nytkin astetta köykäisempi, mutta perin oivallinen pörinäriffiivyörytys silti. Ilmiasu ja alle neljän minuutin mittarajoite pakottavat näemmä krautrockmaestron loihtimaan esiin eri tavalla hienoja juttuja. Osa -airen kappaleista on selvästi raskaampia, osa progressiivisempia, osa popahtavasti tarttuvia ja osa leijailevaan rockiin asti kurkottelevia, mikä luo yhtenäisen tunnelman säilyttävälle albumille monipuolisuutta. Yhteistä julkaisuille on vankka retro-ote, joka jää kuitenkin pelkäksi pintatason seikaksi asiallisten biisien äärellä. Albumin majakoihin kuuluvat bändin koko tyylirepertoaarin esittelevä Descend to Deviance ja rauhallisemmin murheen alhoa reunoja myöten luotaava My Dear,… Muut biisit loistavat himmeämmin horisontissa. Hymyn aiheuttaja ei ole suinkaan ilkikurisuus vaan vakuuttuneisuus, jonka saa. Mitään muuta ei oikeastaan jää kaipaamaan. The Thin Road on vaikuttava biisi, jolla Isisin Aaron Turnerin taustalaulu antaa Faith Coloccian upealle tulkinnalle syvyyttä. ARVIOT parina on Jesters of Destiny -mies Bruce Duff, Dekathlonilla entinen Circle-jäsen Janne Peltomäki sekä pari kansainvälistä solistia. On melkoisen hämmentävää ja sitä myöten myös ilahduttavaa huomata, kuinka uskollisena Phlebotomized on pysynyt tyylilleen. Aki Nuopponen PHLEBOTOMIZED Deformation of Humanity HAMMERHEART Hauskanhankalasti nimetyn Phlebotomizedin esikoisalbumia Immense Intense Suspensea tuli diggailtua kasetilta lyhyen aikaa lähemmäs neljännesvuosisata sitten, mutta lopulta pikkutason klassikkostatuskin jäi omissa kirjoissani saavuttamatta. Toisin kuin Lazer Angelillä, Dekathlonilla kuullaan myös asianmukaisesti vonkuvaa kitaraa. Kumpikin kaksibiisinen tarjoaa yllättävänkin laadukkaasti tehtyä retroelektroa, jonka tekemisen ytimessä ovat 80-luvun kuumat soundit, härskit kaiut ja tirisevä synajuusto. Kaikessa soundeja, sovituksia ja tunnelmaa myöten on vahvasti läsnä 90-lukulainen tunnelma, joka kuulostaa vuonna 2019 ummehtuneen sijaan yllättävänkin raikkaalta. Biisi on Twin Peaksiin ajatukset vievällä tavalla kaunis ja häiriintynyt. Koskinen THE END OF THE OCEAN -aire RUDE Jos ohiolaisen The End of the Oceanin tuoretta albumia lähtisi tuomitsemaan ensimmäisen intromaisen kappaleen perusteella, sen voisi lykätä suoraan kaavamaisten post-rock-viritelmien pitkän jonon jatkeeksi. Musiikkinsa on edelleen kevyesti äkkiväärää death-doom-hybridiä, jonka melodioita maalaavat koskettimet ja viulu
Bändin vankka kokemuspohja ja suuret puitteet huomioon ottaen on hienoa, että kappaleet ovat maukkaasti sovitettuja. Aika ja paikka eivät vain osu kohdilleen. Parivaljakon äänissä on samankaltaisuutta, ja duetto pelaa saumattomasti yhteen. Miehen tavaramerkki, sanojen suusta sylkeminen, lähes pilaa muuten upean biisin. Metallioopperasta alkanut konsepti on kasvanut melkoisiin mittoihin, ja sen yhdeksäs albumi onkin multitalentin mukaan projektin tuotannon yksityiskohtaisin. Mr. Naisvierailijoiden vedot ovat olleet yleensä Avantasian heikointa antia, ja asiaan oli korkea aika saada muutos. Pitkä matka on kuljettu sitten ensimmäisten levyjen, jotka olivat silkkaa voimametallijuhlaa. Suuren, vanhakantaisen stadionrockin luominen uskottavasti ei todellakaan ole helpoin tehtävä. Jokainen uusi julkaisu luisuu kauemmas siitä tyylistä, mutta ei pahassa. Äänessä ovat Hansi Kürsch, Jørn Lande, Ronnie Atkins ja Mille Petrozza. Konsertti jäi kitaristi Kenny aikaan kursailematon ja hengittävä kappalemateriaali. Jokainen instrumentti näyttävää laulua myöten rokkaa yhteen hiotusti ja ammattimaisesti. Kokonaisen tunnekirjon läpi kulkeva teos pursuilee kelttiläisiä elementtejä harpusta bodhrán-rumpuun, mutta suurin kunnia kuuluu Kürschin upealle äänelle. Vuonna 2010 perustetun yhtyeen takana häärii koulutettuja musiikkiakatemian miehiä, mikä totisesti kuuluu. Yksitoistaminuuttinen sinkkulohkaisu The Raven Child on albumin suurin ja eeppisin kappale. Levyn päättää coverversio Michael Sembellon hitistä Maniac. Lisää tällaista, kiitos. Vaikka vierailevat tähdet ovat merkittävä osa Avantasian sielua, kappale vahvistaa, ettei projekti välttämättä edes tarvitsisi mittavaa laulajien kirjoa loistaakseen. Candice Nightin ja Tobiaksen esittämä, kepeä mutta todella tarttuva nimikkokappale on ehdottomasti levyn suurin yllättäjä. Aloitusraita Ghost in the Moon on ainoa Sammetin yksin esittämä biisi. Ruotsalaisviisikko suoriutuu siitä kuitenkin merkillisen vaivattomasti. Parhaimmillaan T O R ST E N G E Y E R K E V IN N IX O N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Myös äänimaailma on suuren maailman rockille ominaisesti mahtipontinen, hivelevä ja sokerinen. AVANTASIA Moonglow NUCLEAR BLAST On kulunut lähes 20 vuotta siitä, kun Edguy-nokkamiehenä tunnettu Tobias Sammet perusti superprojekti Avantasian. Big -ääni Eric Martin on täydellinen solistivalinta upealle sovitukselle. Biisi tykitetään projektin tyylille uskollisesti ja kosketinsoittimia säästelemättä. Eetu Järvisalo STEELHEART Rock’n Milan FRONTIERS Yhdysvaltalaisen hard rock -jytääjän konserttielokuva on nauhoitettu tunteikkaalla Milanonkeikalla. Niin paljon kuin Kreator-keulakuvaa arvostankin, toivon, ettei häntä enää kuulla tämän projektin parissa. Se on kuitenkin varmaa, että Sammet on onnistunut jälleen luomaan albumin, joka tulee kestämään aikaa. Book of Shallows tarjoilee albumin hienoimman artistikattauksen. Vaikka levy ei ole yhtäjaksoista hittikimaraa, sen tunnelma pitää otteessaan raikkailla ja värikkäillä kertosäkeillä, nostatuksilla ja lirutuksilla. Tällaiset massiiviset teokset vaativat aina viikkojen, jopa kuukausien kuuntelua auetakseen täysin, ja tässä vaiheessa onkin mahdotonta sanoa, mille sijalle Moonglow sijoittuu Avantasian katalogissa. Elli Muurikainen tarttuvuus kohoaa tappiin asti, kuten sävellyksissä My Heart Is at War, Masquerade ja To the Wire
Erityisesti rumpali Michael Kadnarin eläväinen, ajoittain jopa häiriintyneen levoton rumputyöskentely nappaa huomion. Yhtye näyttää varustuksessaan lähinnä Tribulationin rumemmalta velipuolelta, joka ei viihdy tanssiaisissa, vaan vetäytyy illan päätteeksi mieluummin kotiluolaansa. Vajaat 25 minuuttia ja 9 kappaletta. Helpolla ei pääse kukaan. Setin avaava, toistaiseksi tuoreimmalta ExtermiNation-levyltä (2015) napattu Destroy All Monsters osoittaa mainiosti, että bändi ei ole livennyt juuriltaan juuri mihinkään. Tosin sillä erotuksella, että Downcast Twilightin metallissa ”folk” tuntuu jääneen muutamaan melodiaan ja mainittuun viuluun, sillä kansanperinne ei tällä albumilla juuri kaiu. Jos bändille pitäisi heittää jonkinlaisia verrokkeja, Wrath of the Anunnakista tulee ensimmäisenä mieleen liidiviuluilla kyllästetty Brymir tai varhaisempi Ensiferum. Veto on ammattitaitoinen, mutta välillä veto on myös auttamattomasti poissa. Paitsi siinä vaiheessa, kun se sokaisee tekijänsä täysin, kuten on tapahtunut philadelphialaiselle laulajalle Lucas Floccolle, joka on päättänyt koota ympärilleen progressiivista power metalia veivaavan bändin ääneensä luottaen. Ruumiita mestarimme ei kuitenkaan vielä tällä tasolla synnytä, ainakaan laaki ja vainaa -periaatteella, vaan päätyy vain ruhjomaan uhrejaan yltympäriinsä. Selkeää fanikamaa. Sama pätee hivenen vankityrmämäiseen tuotantoon, joka alkaa pian latistua ja menettää iskevyyttään. Jossain kymmenminuuttisten kappaleiden säveltämisen keskellä on päässyt unohtumaan, että kaiken venkoilun sekaan olisi kenties hyvä ujuttaa jokunen hyvä melodiakin. Haastava tuotos, joka voi olla genren ystäville hyvinkin mieleen. Se on musiikillisesti linjassa Särkyneiden kolmen aiemman levyn kanssa, mutta on äänimaailmaltaan bändin paras – ja saattaa olla sitä myös musiikillisesti. Parit pikkujulkaisut alle omin kustannuksin, sitten samoissa kansissa pihalle Relapsen kautta. Videotallenne todistaa äänitteeltä kuullun oikeaksi. ”Jos Dracula perustaisi progepowerbändin, se kuulostaisi tältä”, Mortanius julistaa Bandcampsivuillaan osuen kieltämättä oikeaan. Juuri sitä, mitä kulttinimeltä saattaisi odottaa. Välineet ovat käytössä kolhiintuneita ja ruosteisia, mutta silti yksinkertaisen tehokkaita. Mainittakoon myös, että albumin päättää lähes kuusiminuuttinen cover Whamin kappaleesta Last Christmas. Läpi levyn kulkevasta vimmaisesta draivista huolimatta sen temppuvalikoima on kovin yksipuolinen, mikä tulee selväksi varovaisen alkuihastuksen jälkeen jo albumin alkukolmanneksen aikana. Ne ovat pullollaan hahmoja, paikkoja, tunteita ja tunnelmia, joihin kuulija voi vaivattomasti samastua tai sujahtaa tarkkailijana mukaan niiden maisemaan. Tunnelmat vaihtelevat hitaasta äärifiilistelystä väkivaltaiseen höykytykseen. Yhtye on lavalla basisti Rev Jonesia ja solisti Miljenko Matijevicin satunnaista hypähtelyä lukuun ottamatta melko pateettista seurattavaa. Devil Master tuntuu saavuttaneen liian paljon liian nopeasti. Albumi on läpikotaisin puhdassointista ja musiikillisesti vivahteikasta kuunneltavaa. Olkoonkin, että päätösbiisi, pianoballadi Hänet nähtiin vielä lauantaina, antaa ajattelemisen aihetta ja nostattaa palaa kurkkuun. Klassisen vinyylimitan kokonaisuus on nasevahko, mutta siltikin liian pitkä. Soundeiltaan albumi on kevyen rosoinen ja raikas. On vain epätoivoa, tuskaa ja lohdutonta lopuntunnelmaa. Solistin lausuessa lopuksi kiitossanat yleisön hiljaisuudesta voisi melkein luulla, että albumi on nauhoitettu studiossa. Särkyneet kertoo pienen ihmisen pieniä tarinoita, jotka kasvavat merkitykseltään elämänkokoisiksi ja -makuisiksi, osin jopa universaaleiksi kertomuksiksi. Piru tuntuu todellakin pitävän huolen omistaan. Albumilta on täysin mahdotonta nostaa esille yhtään täysin vahvaa esitystä, kun Mortanius itse tuntuu sotkevan ne hyvinkin sujuvat kohdat veret imevällä sekasotkullaan. Sinä nouset huokuu hentoa haaveilua ja melankolista muistelua. Se kuljettaa kuulijan paikkoihin ja aikoihin, jotka tuntuvat tutuilta. Tätä levyä kun pyöräyttää muutaman kerran putkeen, hyytyy rennommankin reggaemiehen hymy. Se on huolettoman kesäpäivän soundtrack, jonka tahtiin lojutaan nurmikolla pussikaljan ja kavereiden kanssa, eikä kellään ole kiire mihinkään. Edeltävä albumi Atrophy ei räjäyttänyt pottia, joten nyt olisi niin sanotusti näytön paikka. Jylhän mustan metallin Ukrainan-lähetystö puskee pihalle uusia levytyksiä Drudkhin ARVIOT 71. Äänite on suhteellisen raaka ja sanoisinko peräti livemäinen. Reilu vuosi sitten Tanskassa äänitetty livekiekko osoittaa, että kuusikymppiset Gallagherin veljekset vetävät rekeään yhä hyvällä energialla. Noustakseen tasoa ylemmäksi sen on syytä kerryttää lisäkokemusta erilaisia taisteluja ja tehtäviä läpikäymällä. Ilman kuvaa albumi tuntuu pitkine kappaleversioineen ja rumpusooloineen välillä tuskastuttavan hitaalta. Viiltelyhalukkuutta lisätään pianolla ja kohtalokkaan naisäänen runonlausunnalla. Uutta materiaalia julkaistaan yhä, ja NWoBHM:n perusasiat ovat olleet vankasti läsnä muutamaa kaupallisemmin kuikuillutta kiekkoa lukuun ottamatta. Kokonaisuutta on kuitenkin tasapainotettu valitsemalla mukaan myös akustisempia vetoja. Muutamia näppäriä hetkiä löytyy, joista mainittakoon Elder Terrors of the Deep levyn ehjimpänä kappaleena, joskin sekin edustaa ennemmin melodeathiä kuin folk metalia. Jos sävellystyö ja sovittaminen on varsin onnistunutta, myös muusikkous on kovalla tasolla. Kari Koskinen MORTANIUS Till Death Do Us Part ROCKSHOTS Hyvä itseluottamus on hieno asia. Sinä nouset on juuri passeli ep-mittainen longari, jonka punkindie-pop-hybridiä jaksaa ja haluaa pyörittää kerta toisensa perään. Vaihtelevuudesta huolimatta biiseissä on varsin selkeä rakenne, eikä punaista lankaa joudu etsimällä etsimään. Till Death Do Us Part kuulostaa urkuineen, palapelimäisine sovituksineen ja teatraalisine lauluineen hyvinkin keskiaikaiselta, muttei mitenkään hyvässä mielessä. Tami Hintikka WINDSWEPT The Onlooker SEASON OF MIST Roman Saenko kumppaneineen ei suostu lepäämään hetkeäkään laakereillaan. Genrestä ei viitsi juuri albumin edetessä välittää, kun suurimmat huolenaiheet tuntuvat olevan epäterävä melodiakynä ja kovin ponnettomat sovitukset. Vilja Vainio RAVEN Screaming Murder Death from Above : Live in Aalborg STEAMHAMMER/SPV Vuodesta 1974 kiljunut Raven ansaitsee kunnioitusta jo siitä, että bändi on puurtanut enemmän tai vähemmän aktiivisesti kautta vuosien. Selvisimme juuri Whamageddonista, eikä Mortaniusgeddon ole juuri sen parempi vaihtoehto. Aki Nuopponen DOWNFALL OF GAIA Ethic of Radical Finitude METAL BLADE Synkkämielinen saksalaisnelikko pääsi pelaamaan isompiin kaukaloihin Metal Bladelle siirtymisen myötä. Tasoja on periaatteessa tasan yksi, ja vaikka helposti kuunneltavaa reipastelua kuuntelee mielellään, sen kestävämpiä arvoja en tästäkään levystä löydä. Sotisopana on punk, aseena protoblack metal ja kilpenä goottirock. Teemu Vähäkangas DEVIL MASTER Satan Spits on Children of Light RELAPSE Pimeyden syövereistä parrasvaloihin nousua tekevä Devil Master omaa pirullisen svengin heti kättelyssä. Seuraavaksi kuilusta kuuluukin kaikuja täyspitkän muodossa. Varsinkin keikan alkupuolelta puuttuu livetilanteen kiihko ja sähköisyys, vaara. Se saattaa johtaa meidät ihmeellisiin tekoihin. Alakuloisesta yleistunnelmasta huolimatta levyssä piilee toiveikkuutta. Kanowskin poismenon myötä hänen viimeisekseen yhtyeen riveissä. Taltiointi toimii, mutta loppujen lopuksi Ravenin perusvirkeät kappaleet eivät ole erityisen kovia. Aki Nuopponen SÄRKYNEET Sinä nouset SVART Helsinkiläinen renttupoppoppoo palaa neljän vuoden jälkeen levyrintamalle, ja paluu on sekä väkevä että tervetullut. Downfall of Gaian depressiivisen tunnelmallinen postblack metal yhdistettynä jopa nihilistiseen crustaamiseen on aika pala purtavaksi. Brittiheavyn reippaampaa laitaa edustavat kappaleet on valikoitu paria lukuun ottamatta kasarin syövereistä. Mega DOWNCAST TWILIGHT Wrath of the Anunnaki STYGIAN CRYPT Aika moni luulee, että Skandinavia ja Keski-Eurooppa ovat todellisia folk metalin kehtoja, mutta näyttää se hilipatipippa onnistuvan IsoBritanniassakin – ainakin Downcast Twilightin kakkosalbumista päätellen. Se on ammattimaisen laskelmoitu ja tasapainoinen, jopa hämmästyttävyyteen asti: volyymin ollessa vähänkään pienemmällä yleisön ääntä ei kuule lainkaan. Tuplabassarien voimin naputtava raita on juuri sellainen menevä ja miedosti tarttuva ralli, joita ukot ovat kynäilleet alusta asti. Tarvitseeko sanoa enempää
Suosittelen varauksetta kaikille avoimin mielin uutta musiikkia metsästäville. Saenkon itse vetämät tylyt kähinät jättävät niin ikään toivomisen varaa, sillä ne ovat täysin vailla esimerkiksi Drudkhissa rääkyvän (mutta tästä projektista poisjääneen) Thuriosin intohimoa ja ilmeikkyyttä. Ikävä kyllä soitto on pidemmän päälle niin yksitoikkoista, että verrattain lyhyestä kestostaan huolimatta levyn meno ehtii muuttua tylsäksi. Kritisoinnin aihetta antaa lähinnä vain se, että rumpalin otteissa on hieman hätiköintiä. Tällä kertaa luvassa on rivakkaa vimmaa: blastbeatit paukkuvat ja sahaavat kitarat purevat kuin pakkanen, mutta samalla nuoteissa kytee annos totutunlaista surumielisyyttä. Tunnetilat ylipäätään vaihtelevat ilakoivasta kauhistuneeseen ilman että kuulija vieraantuu tai lakkaa viihtymästä. Kun kaverukset pitävät saman tason, väylä verrattain isoihin saleihin on ansaittu, vaikkei se varsinaisesti avautuisikaan. Samaista biisiä säestää muuten saksofonillaan Jørgen Munkeby, jonka johtama Shining tuo Four Stroke Baronin helmikuun lopulla mukanaan Suomeen. The Onlooker seuraa viime keväänä julkaistua Visionaireep:tä, joka oli huikea paluu Drudkhdebyytti Forgotten Legendsin (2003) hypnoottiseen taaperrukseen. The Onlooker on mukiinmenevä levy, varsinkin kun odotukset suhteuttaa sen luonteeseen. Kyseessä on kunnianhimoinen, omaperäinen ja valloittava sekoitus raskasta progea ja new waveä. Planet Silver Screen on osoitus siitä, että tämän kokoonpanon surrealistisella ja säväyttävällä ilmeellä on kaikki edellytykset tehdä lähtemätön vaikutus. Yhdysvaltojen Nevadasta käsin operoiva jengi ihastuttaa ennakkoluulottomuudellaan toisen täyspitkänsä ensisekunneista lähtien. Käytössä olevat ideat tuntuvat lisäksi läpeensä ylijäämätavaralta. Joona Turunen C H R IS M ST A N T O N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. ja Windsweptin nimissä jokseenkin sitä mukaa, kun entiset on saatu alta pois. Sävellykset ovat sulavia mutteivät suoraviivaisia: tietyt raamit löytyvät, mutta mukaan on ujutettu mieluinen määrä tajunnanvirran tuntua. Joona Turunen FOUR STROKE BARON Planet Silver Screen PROSTHETIC Tämä jo viime marraskuussa ensi-iltansa saanut äänite oli allekirjoittaneen papereissa menneen vuoden parhaimmistoa. Windsweptin funktio on ilmeisesti kanavoida niitä ääripäitä, jotka trio yhdistää pääbändissään yleensä harmonisesti. Lisäksi levy on materiaaliltaan muutoin moitteeton, mutta kunnian loppuvaikutelman jättämisestä on saanut sen vähiten vakuuttava veto. Albumi kestää juuri ja juuri kuuntelua, mutta on mahdoton nähdä, että se erottuisi vuosien päästä edukseen tekijöidensä töiden joukosta. Kolmihenkinen voimanpesä piikittää selkärankaa veikeällä, kierolla, melodisella ja mukaansavievällä soitannallaan. Tears for Fearsin mieleen tuovat laulut ovat kuin vainoharhaisen, hetkenä minä hyvänsä panikoivan hahmon kurkusta, mutta ne istuvat mekaaniseen äänimaisemaan ällistyttävän hyvin
Itsekin jään tuumailemaan, miltä Visions of Atlantisin musiikki kuulostaisi esimerkiksi maanbändinsä Edenbridgen upeaäänisen Sabine Edelsbacherin tulkitsemana. Misotheistillä löytyy onneksi kykyä lisäillä biiseihinsä sen verran vaihtelua ja erilaisia tunnelmia, että kuulijan kiinnostus pysyy yllä alusta loppuun, vaikka kappaleita ei voi kuvailla varsinaisesti tarttuviksi. Ennen kaikkea yhtyeen aatteena on puolustaa ympäristön oikeuksia ja hyökätä sitä riistävää kapitalistista järjestystä vastaan. Kotiseutunsa historiasta ammentavassa bändissä on kunnossa oikeastaan aivan jokainen osa-alue, ja mikäli trondheimilaisporukka olisi ollut olemassa 25 vuotta sitten, Whoredom Rifen nimi mainittaisiin tänä päivänä black metalin klassikkojen joukossa. Vaikutelmaa ei vähennä solistin antaumuksellinen mutta puuduttava ja saarnaava karjunta. Joni Juutilainen VISIONS OF ATLANTIS The Deep & Dark Live @ Symphonic Metal Nights NAPALM ”Taas yksi viiden pennin Nightwishkopio.” ”Eikö näitä naislaulettuja divarisinfoniahevibändejä ole jo tarpeeksi?” Itävaltalainen Visions of Atlantis on saanut varmasti elää tällaisten ennakkoluulojen keskellä. Nyt bändi nousee Symphonic Metal Nightsin lavalle mukanaan levyjensä parhaat kappaleet, joten tuloksena on vähemmän yllättäen bändin onnistunein julkaisu. Bändi maalaakin todellisuudesta hyvin lohduttoman kuvan. Homman nimenä on kahden ensimmäisen levynsä aikaisen Keep of Kalessinin ja Satyriconin The Shadowthronen malliin esitetty black metal, jossa on paljon pitkänlinjan norjalaisbändeille tuttuja piirteitä tähän päivään tuotuna. Goottivaihde tuo valitettavasti mukanaan vain tunkkaisuutta. Nid – Hymner av hat on kaksikkona operoivan yhtyeen toinen kokopitkä albumi. Toisin sanoen kappaleet eivät edusta kovinkaan katarttisia kokonaisuuksia. Horndalissa ihmisiä elätti terästehdas, jonka alasajo on kotikaupunkinsa mukaan nimetyn yhtyeen ensialbumin teema. Pienenä kompastuskivenä ja sujuvimman liikkeen esteenä on yhä omalaatuinen laulaja Clémentine Delauney, jonka ääni jakaa varmasti mielipiteet. Sen on oltava Horndalille tuttua, sillä bändin debyytti-ep:n nauhoituksesta vastasi Steve Albini. Sopivassa haavojen availua haikailevassa mielentilassa Wounds saattaa ajaa asiansa, mutta silloinkin vain paremman puutteessa Joona Turunen FOREST OF SHADOWS Among the Dormant Watchers INVERSE Kymmenen vuotta hiljaisuudessa viettänyt ruotsalaisakti palaa vielä kerran levykantaan. Misotheist esittää huomattavan tummasävyistä black metalia, joka nojaa reilusti death metalin suuntaan, etenkin laulujensa osalta, jotka tuntuvat olevan merkittävä osa musiikin toimivuutta. Levy koostuu vain kolmesta kappaleesta, joista kukin kellottaa yli kymmenen minuuttia. Oli kummin päin vain, ainakin lohduttomuus saa konkreettisemman kiintopisteen kuin epämääräinen eksistentiaalinen haahuilu, joka on tällaisen möykän katalysaattorina useimmiten. Teemu Vähäkangas WHOREDOM RIFE Nid – Hymner av hat TERRATUR POSSESSIONS Vasta viiden vuoden ikään ehtinyt norjalaisbändi on edennyt urallaan suhteellisen nopeasti. Loogisimpia liARVIOT 73. Nyt musiikki jää jotenkin omaan luuppiin, oman itsensä vangiksi. Syntikkaja pianosovitukset syventävät äänimaisemaa, mutta eivät yksistään houkuttele palaamaan levyn pariin. Sieltä täältä löytyy ihan kivoja melodioita, mutta kun biisejä venytetään kymmenen minuutin pintaan, päällimmäisin tunne on tylsistyminen. Turvallinen veikkaukseni on, että Remains lähestyy aihettaan enemmän elämän toivottomuuden kuin poliittisen linssin läpi. Tuskin tätä suuret fanilaumat ovat oikeasti odottaneet. Aki Nuopponen CHONTRAZ Speed the Bullet CMM Norjalaisen Chontrazin toinen kokopitkä vie kuulijansa vuoteen 2068, jolloin hommat ovat menneet pahasti vihkoon kateuden, ahneuden ja välinpitämättömyyden vuoksi. Post-apokalyptinen dark metal kuulostaa paperilla asialliselta, mutta norjalaisviisikko ei saa tulevaisuutta kuulostamaan kovin kiehtovalta. Dynamiikaltaan kiitettävän jyrkästä mutta loppupeleissä yksioikoisesta materiaalista kouraisee parhaiten pahaenteisellä syntsamatolla sisustettu Fornby klint. Sinänsä sävellysten ei voi väittää olevan yksiulotteisimmasta päästä, mutta silti ne ovat toisiinsa nähden niin samasta puusta veistettyjä, että komeimmatkin melodiat taantuvat osaksi samaa massaa. MISOTHEIST Misotheist TERRATUR POSSESSIONS Ensimmäisen levynsä julkaissut Misotheist lukeutuu niiden mystiikkaa tihkuvien bändien joukkoon, jotka eivät huutele itsestään sosiaalisessa mediassa tahi paljasta kasvojaan tai nimiään. Biisien rakenteet ovat erittäin ennalta arvattavia ja täten varsin mielikuvituksettomia. Kun väistämättömyydet on saatu raivattua pois tieltä, voimme keskittyä siihen, ettei Visions of Atlantis ole ehkä tänäkään päivänä maailman omaperäisin yhtye, mutta se osaa säveltää lajissaan kiehtovia kappaleita. Joni Juutilainen HORNDAL Remains PROSTHETIC Horndal on reilun tuhannen asukkaan pikkukaupunki Taalainmaalla, keskisessä Ruotsissa. Ennen nimellä Thränenkind tunnetun entiteetin jäsenet ovat kastaneet itsensä uudelleen kuvatakseen sitä välinpitämättömien yhteiskuntaa, jota he haluavat musiikillaan ravistella. Bändin vaivaksi ovat aina muodostuneet levykokonaisuudet. Se koettaa itsepintaisesti takertua kiinni kuulijan ihoon, mikä saa kokemuksen tuntumaan viime kädessä enemmän taakalta kuin miltään muulta – varsinkin, kun biisien intensiteetti laahaa pahemman kerran. Erityisesti bändin melodiantaju tuntuu olevan sarjansa kärkiluokkaa. Hommassa on jotain intoa, kun rankempi osasto örinöineen polkaistaan päälle, mutta kun meno palaa melankoliseen goottivoihkintaan, kuulijankin päässä alkaa voihkinta. Levyn uskaltaisi heittää epäröimättä samalle viivalle melkeinpä minkä tahansa ansioituneen saman genren yhtyeen tuotosten kanssa. Ilman sanoitusliitettä on vaikea sanoa, kuinka syvälle punkkia ja metallia yhdistelevä nelikko teemassaan pääsee, mutta biisien nimistä voi päätellä ainakin sävyn: Wasteland, Rotting Town, Häng honom, Horndal’s kyrkogård... Remains ajaa asiansa erinomaisesti, mutta jää sittenkin hieman potentiaaliaan vajaammaksi. Joka levyltä löytyy muutama todella hyvä irtoraita, mutta yhtä usein sukelletaan sinfonisen metallin suohon. Enimmäkseen aseena on riffeillä pelaavan aggression sijaan eeppisiin sävelkulkuihin puettu epätoivo. Frohagenin on ilmeisesti pitänyt saada tämä levy pois päästään, kummittelemaan meidän muiden kiusaksi. Pasi Lehtonen KING APATHY Wounds LIFEFORCE Alakuloista post-blackiä soittava saksalaisporukka on istahtanut vakavien asioiden äärelle. Kieltämättä melkoinen savotta, pelkästään jo 66 minuutin mittansa vuoksi. Synkkyyttä ja raakaa voimaa sopivassa suhteessa annostelevan Whoredom Rifen valttikortiksi paljastuu materiaalin tasainen laatu. Kitarat murjovat välillä mukavan matalalta, kuten Animalisticissa ja Echoesissa, mutta muutoin äänimaisemaa dominoivat Naaghin rummut ja Chontrasin sinänsä monipuolinen laulu ja rääkyminen. One tyydyttää kuitenkin balladinnälkää. Misotheistin debyytti on kova veto, mutta tätä konseptia voi varmasti kehittää pidemmällekin. Levy tarjoaa paikoin traagista kauneutta, mutta suurin osa sen sisällöstä jää unholaan. Ainoa varma tieto on, että ryhmä operoi Norjan Trondheimista käsin, kuten moni muukin Terratur Possessionsin artisti. Niin kuin moni taajama 1970-luvulla, se pärjäsi siinä maailmanajassa teollisuudellaan. Among the Dormant Watchers sisältää melodista ja melankolista death doomia 1990-luvun hengessä. Horndal on enemmän metallia kuin punkkia, vaikka tuo mieleen myös 90-luvun vaihtoehtorockin metelisemmän laidan. Nyt energia kuluu keskitien komppaamiseen. Toteutus tuntuukin olevan sen verran hyvin tasapainossa, että aivan aloittelijamuusikoista ei varmastikaan ole kyse. Aikaisemmat levyt on tehty kahden miehen voimin, mutta uutukainen on Niclas Frohagenin yksin säveltämä ja soittama. Speed the Bulletin ongelmana ovat tasapaksut kappaleet. Kaikki vaikuttaa valmiiksi pureksitulta, ja bändin visio jää näin ollen haaleaksi. Mielleyhtymät osuvat jonnekin tylsistyneen Anatheman, Katatonian ja My Dying Briden välimaastoon. Sävellystyö on aika pitkälti muissa yhteyksissä kuultua. Vuoden 2017 Dommedagskvadesikoinen herätti kovia odotuksia, mutta homma lähtee toimimaan toden teolla vasta nyt. Ehkä sittenkin olisi pitänyt saada vähän ulkopuolista korvaa apuun. Laulajan hartioille jää paljon, sillä soitinosasto voisi tarjota enemmän täkyjä
se ihan lopullisin kliimaksi jää kokematta. Vähän yli 20-minuuttiselle kiekolle on saatu puserrettua erittäin paljon dynaamisia ja varsin korkealle kipuavia, kihelmöiviä tunnelmia. Yhtyeelle tyypilliseen harmonisen haikeuden ja synkän rujouden vaihteluun on onnistuttu ujuttamaan jälleen uusia toimivia elementtejä. Myös raskaampi painaminen on hallittavuudessaan ja tarttuvuudessaan väkevämpää kuin ehkä koskaan ennen. KAUNIS KUOLEMATON Elämä ei tarvitse minua OMAKUSTANNE Vuosikymmenen alussa perustettu haminalaisbändi on mennyt melankolisella doom/death metalillaan jatkuvasti jalostuneempaan ja parempaan suuntaan. Linja on yhä melankolinen ja raskas, kuten albumin nimestäkin voi päätellä. Kevyemmät osaset kuten syntikat, akustiset kitarat ja Mikko Heikkilän riipaiseva laulanta kuulostavat entistäkin vapautuneemmilta ja monipuolisemmilta. Kaikkiaan vaikuttaisi siltä, että bändi on juuri nyt tähänastisen uransa parhaassa iskussa. Tämä taas nostaa odotukset seuraavaa kokopitkää kohtaan hävyttömän korkealle. Antti Luukkanen KERRETTA Exiscens GOLDEN ANTENNA Kuinka tehdä onnistunut albumillinen instrumentaalista post-rockia. Ep:n ja kahden täyspitkän jälkeen yhtye päättää julkaista toisen lyhytsoittonsa. Aki Nuopponen JU H A R IM P E LÄ IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Hyvä esimerkki tästä on bändin mittapuulla poikkeuksellisen reippaalla tempolla rymistelevä Porteilla. Kaiho ja synkkyys fuusioituvat saumattomassa tasapainossa, missä oli vielä parannettavaa yhtyeen edellisillä julkaisuilla. Kerretta kykenee luomaan parhaimmillaan suuria instrumentaalisia maisemia, mutta lopulta levyn huomaa lipuvan jossain unohduksen valtamerellä, ”melkein, mutta ei ihan” -albumien laineilla. Eetu Järvisalo sätehoja saisi varhaisen Kvelertakin överiydestä tai suoraviivaisemmasta crustmyllytyksestä. Panosta yhtä lailla sekä raskaimpiin että keveimpiin ääripäihin, luo niiden välille ennalta arvaamatonta dynamiikkaa ja kyllästä kaikki vangitsevalla tunnelmalla. Juuri kun alat nyökkäillä bändin vyörytyksen alla ja olet varma, että nyt lähtee... Exiscensillä on periaatteessa kaikki paikoillaan, mutta ei ihan kohdillaan. Paperilla tämä kuulostaa niin kovin helpolta, mutta kuten UudestaSeelannista asti musiikillista sanomaansa levittävän Kerrettan albumilta voi huomata, raja heikon, keskinkertaisen ja vahvan instrujälkirockin välillä on häilyvä
Settilistoissa on sentään jonkin verran eroavaisuuksia, mistä plussaa. Joni Juutilainen ALCATRAZZ Live in Japan 1984 Complete Edition EAR Parole Denied – Tokyo 2017 FRONTIERS Vaikka tikulla tökkisitte, kerron muutaman muinaisen musiikkimuiston. Hyvä musiikki puhukoon puolestaan. Maailmantuskan musertaessa alleen pelkkä tofun mussuttaminen ei enää lunasta hyvää omaatuntoa. ARVIOT HERO DISHONEST Maailma palaa taas IF SOCIETY Kun ruuhkavuosiaan läpi kahlaavat miehet vapauttavat supermarkettien ruuhkaisissa kassajonoissa jälkikasvun sairauskierteiden, ylitöiden ja salakavalasti rapistuneen kunnon aiheuttaman ahdistuksensa, jälki on aidosti vihaista. Suurempi kiemurointi tuntuu jääneen taakse. Tunnelmallista ja maalailevaa biisiä tukee mielenkiintoisella tavalla ilmava ja jopa raikas fiilis, joka viittaa Agallochin kovimpien tekeleiden suuntaan. Zenitin jäsenet eivät ole onnettomimpia riffienvääntäjiä eikä Federico Fracassi se kaikkein avuttomin laulaja, mutta kauttaaltaan tiukkoja kappaleita bändi ei osaa säveltää. Helmiä joukosta ei kuitenkaan löydy, joten kuriositeettiarvo on kovempi kuin musiikillinen tarpeellisuus. Maailman eri kolkissa palaa tälläkin hetkellä jos vaikka minkälaista roihua, ja Hero Dishonest lyö omalta osaltaan lisää bensaa liekkeihin. Julkaisun täkyksi, etenkin paksuja fanilaseja käyttäville, voi katsoa paketin kakkoskiekon, joka koostuu pääasiassa aiemmin julkaisemattomista, vuonna 1985 äänitetyistä ja Steve Vain kitarointia sisältävistä laadukkaista demoraidoista, joista osa päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Dangerous Gamesille. Turiankin meininki pysyttelee suhteellisen ”seesteisenä”, hieman Drudkhin suuntaan viittaavana puolinopeana lönkyttelynä. ”Pitäis tehdä paljon enemmän hyvää”, kuten levyn kappaleessa huudetaan. Mega ZENIT Black Paper TIME TO KILL Harvemmin tulee vastaan progressiivista death metalia, jonka tekijän toivoisi keskittyvän suoraviivaiseen jyräämiseen kaikenlaisten kiemuroiden sijaan. Kahdesta pitkästä kappaleesta koostuva levy alkaa Fluisteraarsin Oeverloosilla, joka on varsin hyvä. Tallenne kuulostaa kaikin puolin ilahduttavan autenttiselta. Ja kun biisilistaa on ryyditetty MSG:n Desert Songilla ja kolmella Bonnetin Rainbow-hitillä, Live in Japan 1984:n voi todeta olevan joka suhteessa klassisen mallin livejulkaisu, jota kuuntelee hyvin mielellään. Nykytekniikka korjaa kuitenkin ongelmat, ja nyt selkeämmällä ja myyvämmällä nimellä ilmestynyt tuplasetti sisältää nimensä mukaisesti kaikki keikan 18 biisiä. Yhtye tuntui Whitesnaken tapaan hieman pappamaiselta, mutta levyltä löytyi muutama junnun mieleen jäänyt biisi. Malmsteenin edelleen mestarilliseen Rising Force -debyyttiin (1984) tutustuttuani hyppysiini päätyi myös vuotta aiemmin ilmaantuneen Alcatrazzin esikoisalbumi No Parole from Rock ’N’ Roll. Aki Nuopponen. Bändi vetää hyvällä draivilla, ja kaikessa kuuluu selkeä näyttämisen halu ja ilo. Parole Denied – Tokyo 2017 -liveä kuunnellessa ja katsellessa voi vain todeta, että kyseessä on vähintäänkin puolittainen yritys kartuttaa kolmen orkesterin perustaneen herran eläkerahastoa. Kun levyä pyörittelee uudelleen ja uudelleen, sen seasta voi löytää rapean riffin sieltä ja tiukan riffin täältä, mutta heti, kun Zenit on vähällä edetä kappaleessa johonkin, se alkaa vetää suoria mutkiksi ja rahkeet loppuvat kesken. Sedät jaksavat heilua, mutta ketä nostalgialle piutpaut antavaa jaksaa kiinnostaa. Black Paper kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mega FLUISTERAARS/TURIA De Oord EISENWALD Kahden hollantilaisyhtyeen splitti lähestyy black metalia erikoisella tavalla. Alkujaan levy kuulosti tuhnuiselta ja typistetyltä. Reilun 30 vuoden takaiseen liveen verrattuna meno on kaikin puolin hillitympää, eikä aina tyylikkäällä pappatavalla. Biiseissä mennään asiaan niin suoraan ja räväkästi, että umpihämäläiset tuskin huomaavat ennen levyn loppua, mistä koko hommassa oli kysymys. Soundit ja etenkään moniraitaääni eivät ole parhaassa mahdollisessa balanssissa. Musiikin teemaksi on valikoitunut yhtyeiden kotiseudun Gelderlandin sisällä virtaavat kaksi jokea, Waal ja Rhine, jotka yhdistyvät risteyskohdassa, jota kutsutaan paikallisella kielellä De Oordiksi. Vuonna 2006 startannut paluu jatkui peräti kahdeksan vuotta ilman uutta musiikkia, eikä myöskään toissavuotinen kolmen Japanin-illan mittainen comeback synnyttäne sellaista. Julkaisupolitiikka oli melko reteää, ja samana vuonna Alcatrazzdebyytin kanssa ilmestyi japanilaisen yleisön edessä taltioitu Live Sentence. De Oord on yllättävän hyvä splitti, jonka suunnitelmallisuus ja yhteistyöhenkisyys paistaa läpi, vaikka homma ei aukea täysin hollannin kieltä taitamattomille. Niin ikään tunnelmallista mustaa metallia soittava Turia lisää hieman kierroksia ja painuu veden pinnalta lähes pohjaan asti. Kitarat ovat turhan altavastaajina, ja vaikka kuvanlaatu on ok, sekä valaistus, värit että kuvakulmat ovat hivenen liian köppäisen oloisia. Yhtyeen nokkamies Graham Bonnet oli Alcatrazzia perustaessaan konkariosastoa – herrasmiesmäisesti lavallakin pukeutuva laulaja oli ehtinyt tehdä paitsi soolouraa myös levyn niin Rainbow’lle kuin Michael Schenker Groupillekin. Alcatrazzin ura jäi alkujaan vain neljän vuoden ja kolmen levyn mittaiseksi. Kun purskeiseen hardcoreen yhdistyy Vellun maanisuuden ja hulluuden rajamailla harhaileva lauluja sanoitustyyli, jälki on väkisin mukaansatempaavaa ja räävitöntä riekkumista. Kiireetön kappale ei jumita missään vaiheessa, vaan vajaa vartti lipuu Fluisteraarsin matkassa kuin siivillä. Soitto soi kelvollisesti, mutta kuunteleepa kappaleita sitten cd:ltä tai katselee kuvalevyltä, jälki on vaisuhkoa. Aan den Golven der Aarde Geofferd on kappaleena huomattavasti Fluisteraarsin vetoa rajumpi, mutta mitään varsinaista törkyä on turha odottaa. Italialainen Zenit on yksi tällaisista tapauksista. Perimmäiset motiivit bändin musiikin ja tekemisten takana lienevät kuitenkin enemmän tulipalojen sammuttamisessa. Inhorealistisia havaintoja maailmasta tekevän Hero Dishonestin juuri sopivasti 20 minuuttia kestävä täyspitkä läväytetäänkin päin pläsiä ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä. Tuolloin vain parikymppinen kitarasankari Yngwie Malmsteen esittelee auliisti ja sopivan röyhkeästi taitojaan aina Evil Eye -instrumentaalia myöten. Virheitä tulee ja kaikkien nuottien lähimaastonkaan ei aina osuta, mutta yleisö elää mukana, mikä myös kuuluu lisäten tunnelmaa kotioloissakin. Yngwie J
Jos norjalaisen Endolithin tavoitteena on ollut tehdä albumi, jonka sisältö riitelee mahdollisimman paljon bändin promokuvien ja levyn nimen sekä kansitaiteen kanssa, he onnistuvat siinä erinomaisesti. Eivätkä yllätykset jää tähän. Endolith nostaa rimansa kaikin puolin korkealle. Chicxulub on monumentaalinen konseptialbumi, joka ei jätä teemaa pelkkiin sanoituksiin. Aki Nuopponen ENDOLITH Chicxulub – The Fossil Record ROB MULES ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Tässä on albumi, jollaisesta nykyinen Dimmu Borgir voi vain haaveilla. Sekametelisopasta ei ole tietoakaan, sillä Endolith on tuotantoa ja soittoa myöten harvinaisen valmis bändi jo toisella albumillaan. Lähestulkoon kaikki ainekset äärimetallisimmista kuolonkorinoista sinfonisimpiin paisutteluihin tuntuvat sulautuvan Chicxulubilla niin hyvin yhteen, ettei lopputulosta saa haukuttua väkisinkään tekemällä tehdyksi. Yhdessä hetkessä saatetaan piipahtaa djentriffittelyssä, seuraavaksi vaihtoehtorockin harmonioissa ja lopulta blastbeateissä. Tällä albumilla teema on aidosti läsnä koko sen kaaressa, minkä voi huomata erityisesti siitä, että Chicxulubin äärimetalliset kerrostumat kasvavat sitä mukaa, kun albumi etenee. Chicxulub käynnistyy lupaavasti kieroon kasvaneella deathja black metalin monipäisellä sekasikiöllä, mutta Endolith tuntuu löytävän kappale kappaleelta yhä progressiivisempia ja äärimetallisempia sävyjä
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Talvi on tulossa Se Mustan Kuun Lapset, jollaisena bändi opittiin sittemmin tuntemaan, alkoi saada muotoaan vuonna 1995. Niiden musiikkityyli oli jonkinlaista punkin ja noisen sekoitusta, koska emme osanneet vielä juurikaan soittaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN Mustan kuun LAULUJA 78. Tallissa piti soittokämppää rummuista vastanneen Hautalan lisäksi muutaman vuoden vanhempi Jukka Suurhasko, jonka musiikkimaku myötäili rautalankaa ja perinteistä rockia. Metalliliitto oli paras väylä kuulla uutta metallia, ja biisin saaminen ohjelmaan oli parasta promoa. Ei sitä sen enempää mietitty. Kaupungissa muodostui bändi nimeltä Mustan Kuun Lapset, jonka laulaja-kitaristi Pete Lehtinen on kirjoittanut sanoitukset bändin alkuhämäristä asti suomeksi. – Suomen kieli on kieltämättä haastava valinta, mutta kun toisinaan koen onnistuvani sen parissa, prosessi on hyvin palkitseva. Välillä jo kirjoittamiseen sopivaan tunnetilaan pääseminen on hankalaa. Kyseessä on black metalin alagenre, joka ei useimmiten sisällä emälajin paatoksellista ideologista tasoa. – Jo ennen Häiriötä teimme Mikon kanssa pari autotalliäänitettä. Mustan Kuun Lasten esiaste tunnettiin nimellä Häiriö, ja se vei Lehtisen ja kumppanit syvälle punkin uumeniin. Muutama biisi on tehty englanninkielisillä lyriikoilla, esimerkiksi Varjomaan kappaleet I Shall Wither ja The Dream about Dying Angel, mutta se ratkaisu ei tuntunut toimivan pidemmän päälle. Musiikillisina esikuvina toimi sekalaista kamaa tyyliin Sore Throat, Extreme Noise Terror, Shitter Limited ja Butthole Surfers. Jo varhaisilla Mustan Kuun Lapset -demoilla Kunnes loppuu yö (1996) ja Varjomaa (1997) oli aistittavissa viitteitä bändin tulevasta soundista. Kaikilla piti olla omavalintainen instrumentti, ja omakseni valikoitui joka pojan toivesoitin, haitari. Alkuaikojen häiriköintiä Lehtinen lähtee avaamaan Mustan Kuun Lapsiin johtanutta musiikkihistoriaansa, joka ulottuu luonnollisesti aikaan kauan ennen ensimmäisten bändien perustamista. Samalla laulukieleksi vakiintui metallibändeille harvinainen suomi. Koska Mikko ja minä kuuntelimme enimmäkseen rankempaa tavaraa, ei mennyt kauan, kun Jukka poistui kuvioista. Yksi demon saaneista oli lapsuudenkaverini Antti Lautala, jonka yhtyeen Apulannan avulla pääsimme soittamaan vuonna 1993 ensimmäisen keikkamme Heinolan Lyskalle. – Samassa naapurustossa, jossa vielä asuin vanhempieni hoivissa, eleli myös muuan Mikko Hautala, jonka porukoiden autotallista kuului aika ajoin kiehtovaa melua. Jo tuolloin bändi erottui joukosta pelkällä nimellään, jonka alkuperää edes Lehtinen itse ei osaa enää taustoittaa. Tällä alkuperäisellä kokoonpanolla äänitettiin vuonna 1993 neliraituridemo ja yhtye ristittiin Häiriöksi. – Suomeksi laulaminen herätti noina vuosina huomiota ja auttoi varmasti meitä erottumaan muista aikalaisista. – Demoa valmistettiin kopioimalla kasetteja itse ja tulostamalla kansia kaverin vanhempien kopiokoneella, ja se levisikin vain pienelle piirille. Samoin teki Klaus Flaming, jolla oli valtava myötävaikutus siihen, että Mustan Kuun Lasten nimi levisi Lahden alueen ulkopuolelle. Tehtävä ei ole ollut helppo, varsinkaan kun suomalaisilla on tapana kuulla ensimmäisellä kotimaisella kirjoitetut tekstit kornimpina kuin vaikkapa englanninkieliset. – Kipinä soittamiseen lähti peruskoulun kolmannelta luokalta 1980-luvun puolivälissä, jolloin siirryin musiikkiluokalle. Itsensä toistamisen vaara kummittelee aina. Mielenkiinto kurttua kohtaan alkoi kuitenkin hiipua muutamassa vuodessa ja soitin vaihtui kitaraan, Lehtinen kertoo. Muista kirjoittajista minulle toimii varjoisempi materiaali Juha Lehden ja Jouni Mömmön tyyliin. – Mietin lyriikoita paljon, mutta ei käy kieltäminen, että vuosien mittaan on muodostunut melkoinen kynnys julkaista uusia sanoituksia. – Teininä oli enemmän paineita kuulua johonkin genreen, mutta en usko, että me koskaan täysin sovimme niistä mihinJo kerran kuopatuksi luultu Mustan Kuun Lapset jatkaa darkmetallista matkaansa, joka alkoi suomen kielisen raskaan rockin alkuhämärissä 25 vuotta sitten. – Suomen kieli on ollut mulle biisivastaavana luonnollinen valinta alusta alkaen. – Liityin joukkoon ja sain sitä kautta ensikosketuksen bänditoimintaan. Nuorempana tämä oli ehkä helpompaa, kun eli kriisistä kriisiin ja hölmöili paljon, Lehtinen toteaa. VANHA LIITTO S uomenkielinen metalli ei ole tätä nykyä mitenkään harvinaista, mutta kolmekymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen. Tämä ei ole Lehtistä neljännesvuosisadan aikana hidastanut. – Vuosina 91–93 porukkaan olivat liittyneet kitaristi Pete Tamminen ja basisti Kari Kinnunen, ja sitä mukaa kun soittotaito alkoi karttua, musiikkityyli muuttui askel askeleelta kohti metallia. Samalla vuosikymmen vaihtui 90-lukuun ja otettiin ensimmäiset askeleet kohti Mustan Kuun Lasten syntyä. 1990-luvun alkupuolen Hollolassa alkoi kuitenkin tapahtua jotain, mikä kirjoitettaisiin myöhemmin suomalaisen metallin historianlehdille. Mustan Kuun Lasten musiikkia on usein luonnehdittu dark metaliksi
Uskonto ja musiikki ovat kulkeneet rinta rinnan keskiajalta lähtien, mutta meihin yhdistelmä ei istu. Ei ihme, että myös Lehtinen muistelee albumia lämmöllä. Bassosta vastasi monesta yhtyeestä tuttu ”Ateistina en näe eroa Jeesuksessa, Saatanassa, Batmanissa, joulupukissa tai vastaavissa sankareissa, mikä tekee black metal -sanoitusten kirjoittamisen vaikeaksi. M IK A E L SO IL E V A A R A 79. Äänitystila oli pieni, vanhaan navettaan rakennettu koppi, jonne rummut ja kaapit juuri ja juuri mahtui. – Levy äänitettiin Loimaan Popstudiolla Happoradio-kitaristi Mika AH Haapasalon kanssa. Hänen mukaansa genre alkoi kääntyä jo varhain itseään vastaan. – Matkasimme Loimaalle nyt ensimmäistä kertaa uuden kokoonpanon kera. Ateistina en näe eroa Jeesuksessa, Saatanassa, Batmanissa, joulupukissa tai vastaavissa sankareissa, mikä tekee black metal -sanoitusten kirjoittamisen vaikeaksi. Lehtinen karsastaa black metalin maailmankuvan ummehtuneisuutta ja ahtautta. Siellä on kovia biisejä, ja olen siitä aivan yhtä ylpeä kuin uudemmistakin tuotoksista. – Lisäksi aloimme riidellä äänitysten edetessä melko kiivaasti, mistä jäi totta kai jäi paha maku. Uskonto ja musiikki ovat kulkeneet rinta rinnan keskiajalta lähtien, mutta meihin yhdistelmä ei istu.” Mustan Kuun Lapset vuosimallia 2018. Se on soitettu huomattavasti tiukemmin kuin edeltäjänsä ja kuulostaa edelleen omiin korviin tuoreelta. Lehtinen arvelee, että hidas mutta varma kypsyttely oli lopulta bändille ainoastaan eduksi. – Vaikka nuorempana harmitti, ettei levytyssopimus osunut kohdalle aiemmin, jälkikäteen on helppo huomata että kaikki se, mitä ensimmäisen kymmenen vuoden aikana tehtiin ja koettiin, oli hyvää valmistautumista debyyttiä varten. Jos Kunnes loppuu yö -demo oli melodista death metalia, niin Varjomaasta Prologiin ja sitä seuranneeseen splittiin asti koimme olevamme jonkin sortin black metal -yhtye. Eräänlainen bändin uran huipentuma koettiin vuonna 2005, kun Talvenranta-levy tiivisti bändin omalaatuisen soundin yhä tiukempaan muotoon. Yhtyeen ensimmäinen albumi Suruntuoja julkaistiin Northern Sound Recordsin kautta vuonna 2002. – Kauniinhauta on se levy, jonka jättäisin hännille, jos ne pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen. Levy on asiaankuuluvan raa’an kuuloinen olematta kumminkaan mikään raakile. Sen sijaan Suruntuoja on monelle suomalaisesta metallista pitävälle kulttiklassikko. Hitaasti kypsyvät mukulat Mustan Kuun Lapset ehti julkaista demoja ja splittejä peräti kuuden vuoden ajan. Hyppy debyytistä oli monella tapaa valtava, mutta Lehtiselle itselleen levy ei näyttäydy kovin edustavana. – Black metal oli itselleni kova juttu 90-luvun loppupuolella, mutta jossain vaiheessa genren väkinäinen vakavuus ja itsensä turhan tosissaan ottaminen alkoi kääntyä väsyneeksi, paikoin jopa huvittavaksi ilmiöksi. – Toki olen sivunnut uskontoa lyriikoissani, mutta aina ulkopuolisen silmin. kään. – Näkemys omasta musiikillisesta linjasta muovautui eniten juuri Mustan Kuun Lasten alkuvuosina. – Talvenranta on yksi Mustan Kuun Lasten parhaista levyistä. – Sen jälkeen olemme yrittäneet karistaa kaikki määritelmät, koska huomasimme tiukkojen raamien rajoittavan ulosantia. Jos ensimmäinen levy olisi tehty aiemmin, vaikkapa Varjomaan aikoihin, se olisi suomenkielisyydestään huolimatta todennäköisesti hukkunut samaan unohduksen suohon kuin suurin osa sen ajan black metal -levyistä. Viimeistään Kauniinhauta (2003) määritteli soundin, josta Mustan Kuun Lapset muistetaan. – Suruntuoja on itselleni erittäin tärkeä, vaikkei vanhempia levyjä juurikaan tule enää kuunneltua. Pian levyn valmistuttua Kinnunen jättikin yhtyeen. Tämä oli ensimmäinen neljästä levystä, jotka teimme Mikan kanssa. Huipulta väliaikaiseen tuhoon Jokainen Mustan Kuun Lapset -albumi tuntui tavoittavan laajemman yleisön kuin edellinen. Kovin montaa päivää hommaan ei muistaakseni mennyt. Vaikka siellä on nimikkobiisin lisäksi muutama todella onnistunut kappale, tekninen toteutus ja soundimaailma oli itselleni jo levyn julkaisun aikoihin pienoinen pettymys. Kaikki paitsi laulut ja kitaraleadit vedettiin livenä. Vierastan dark metal -nimitystä, mutta ymmärrän, että jokin on oltava
Monella ugorkesterilla on sama tilanne.” Menoa viatto malla ysärillä: Mustan Kuun Lapset Heinolan Lyskalla 1993 (yllä) ja Lahden Kasisalilla 1996 (alla). Sen sijaan Tamminen, joka on periaatteen miehiä, ei lämmennyt. – Yhtyeen ensimmäinen kymmenen vuotta oli aikaa, jolloin opiskelut vaihtuivat duunissa käymiseen ja solukämpät omistusasuntoihin. – Seuraavaksi pistimme Hautalan kanssa pystyyn Septemberwolf-nimisen death rock -yhtyeen. Kaikista Mustan Kuun Lasten studioreissuista tämä oli ehdottomasti mukavin. Kysyin sitten Piiparia tuuraamaan, ja näin saatiin keikka hoidettua kunnialla ja uusi mies remmiin. Lehtisen mielestä bändi on silti sama kuin ennenkin. – Mustan Kuun Lasten lopetettua perustin akustisen projektin, jolle nappasin nimen Talvenranta-albumilta. MKLpromokuva vuodelta 2001. – Ennen kuin päätös lopettaa yhtyeen toiminta oli tehty, albumille tuleva materiaali oli jo lähestulkoon kasassa, eli itse sävellysja sanoitusprosessiin se ei vaikuttanut. Miehet eivät muuta bändiä, vaan bändi miehiä. Keikkailulla ei ollut asian kanssa tekemistä, sillä emme soittaneet yhtään keikkaa vuosina 2004–2006. Kokoonpanoon kuului edellä mainitut Malinen ja Lautala sekä vanha kaverini Heikki Piipari, joka peri myöhemmin Tammisen paikan Mustan Kuun Lasten leadkitaristina. Mustan Kuun Lasten taru olisi saattanut päättyä tähän pisteeseen. Kesti useita vuosia, ettei Lehtinen edes ajatellut koko yhtyettä vaan keskittyi muihin projekteihin. T O N Y H A A TA JA 80. – Vain pari vuotta bändissä ollutta Hannista lukuun ottamatta kaikilla alkoi olla mitta täynnä harrastustoimintaa kohtaan. Kenenkään panosta väheksymättä uskon, että Mustan Kuun Lapset on yhä se sama yhtye. 2010 tarjosin Septemberwolfia keikalle Turun alkuperäisen TVO:n hautajaisiin. Hautala lopetti soittamisen 2017, minkä jälkeen hänen virkaansa on hoitanut uusin kiinnitys Kalle Takalo. – Piipari on ehtinyt kuulua kalustoon jo kahdeksan vuotta, basisti Ville Pelkonen vajaat neljä. Soitimme jonkin verran keikkoja, enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, ja äänitimme ep:n, jota ei jostain syystä koskaan julkaistu. Juuri kun Mustan Kuun Lapset alkoi olla kovassa nosteessa, bändi täräytti eetteriin tiedotteen, jonka mukaan se tulisi tekemään vielä yhden albumin ja sitä seuraavan kiertueen, mutta lopettaisi toimintansa vuoden 2007 aikana. Kai Hanninen. – Muistan olleeni melko turhautunut tilanteeseen. Homma toteutui seuraavana vuonna, ja vastaanotto oli parempaa kuin osasimme odottaa. Mustan Kuun Aikuiset. Vanha suola alkoi kuitenkin janottaa kuin vahingossa. Mies teki myös yhtyeen ensimmäisen musiikkivideon kappaleesta Aaria. Hautalalle se oli ok, eikä Hanninenkaan miettinyt montaa sekuntia. Toki viimeistä kertaa Mikan studioon lähtiessä fiilis oli erilainen. – Jukka Malinen ja Antti Lautala kävivät vierailemassa Morfiinisiivet-kappaleella, josta tuli ensimmäinen virallinen listasijoituksemme ja ainakin Youtuben katsojamäärässä mitattuna suurin hittimme. Kypsempiä selviytymistaisteluja Saatto (2017) oli ensimmäinen Mustan Kuun Lapset -albumi kymmeneen vuoteen. Kipinä bändin pysyvästä paluusta syntyi. Viimeinen laulu kuolemasta -albumia (2007) ei tehty Lehtisen mukaan tietoisena siitä, että bändi olisi tulossa tiensä päähän. Homma ei kuitenkaan edennyt oikein mihinkään. Ikinä ei voi tietää onko tupa tyhjä vai täysi ennen kuin astuu lauteille. Tämä ei siis koske vain meitä. Tiedä sitten, onko kännykän tuijottelu himassa antoisampaa vai mistä on kyse. Nykyinen Mustan Kuun Lapset koostuu hyvin eri kokoonpanosta kuin aiemmin. Mustan Kuun Lasten kuoppaamiseen ei liittynyt riitoja, vaan se oli alkuperäisjäsenten yhteisymmärryksessä tehty päätös. Alleviivatakseni sitä kirjoitin asian kansivihkon VA NH A LI IT TO ”Jengi ei käy enää keikoilla niin kuin ennen vanhaan. Ensin järjestäjä vähän nirsoili, mutta sitten ehdotin jostain käsittämättömästä syystä, että entäs jos tullaan Mustan Kuun Lapsina. Hauskaa oli silläkin reissulla, tällä kertaa ryypättiin Kalliossa, mutta samalla varjoissa vaani pieni haikeus. – Levyn ehkä suurimpana inspiraationlähteenä toimi ikääntyminen. Ne olivat isoja asioita, jotka laittoivat asiat uuteen perspektiiviin. Jotkut vakiintuivat, osalle tuli lapsia ja kasvoimme vähän eri suuntiin. – Vuonna 2013 aloimme pohtia, että mitäs jos tehdään Mustan Kuun Lapset -nimellä minikiertue ja katsotaan, miten jengi ottaa meidät vastaan
Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Bändi on nyt loistavassa iskussa, ja porukka näyttää sen myös huomanneen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. M A R IK A LE H T IN E N A N T T I LA U TA LA. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Viimeistään tässä iässä ihminen alkaa luopua itsensä ikuisena pitämisen illuusiosta ja kohdata ajan rajallisuuden. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 Yllä: promokuva vuodelta 2007. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Maaliskuun alussa julkaistaan kuudes Mustan Kuun Lapset -nimeä kantava albumi, Valo. – Sen sijaan olen pistänyt merkille, ettei jengi käy enää keikoilla niin kuin ennen vanhaan. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tämä ei siis koske vain meitä. Olen maagisen 40 vuoden rajapyykin ylittänyt keski-ikäinen ukko. Käykää katsomassa tietoa tulevista keikoista ja kaikesta muustakin Mustan Kuun Lasten Facebookista. – Olin kymmenen vuotta kokeneempi kuin edellisen levyn aikoihin, ja toivon, että jotain pientä tästä kuuluu myös levyllä. krediitteihinkin. – Toivotaan, että Mustan Kuun Lasten musiikki saa jatkossakin uusia ystäviä ja yhtye hyviä keikkoja soitettavakseen. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Ikinä ei voi tietää onko tupa tyhjä vai täysi ennen kuin astuu lauteille. Sanoitusten kirjoittaminen oli helvetin vaikeaa, mutta rämmin jotenkin maaliin asti. Lehtinen lupaa, ettei uuden elämän löytänyt bändi ole katoamassa ihan heti. Alla: lavan takana 2016. Lehtinen ei peittele mielipidettään Mustan Kuun Lasten tämänhetkistä kuntoa kuvaillessaan. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Pidän kokonaisuutta monipuolisena ja melko kauniina, mutta totuus jääköön kuuntelijoiden arvioitavaksi. En enää halunnut kirjoittaa pelkkiä metallibiisejä, vaan musiikkia yleisesti. Tiedä sitten, onko kännykän tuijottelu himassa antoisampaa vai mistä on kyse. Kun vielä työstimme albumia, ajattelin sen olevan suoraa jatkumoa Saatolle, mutta nyt kun levy on valmis, vertaisin sitä ehkä mieluummin Viimeinen laulu kuolemasta -levyyn. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Monella ug-orkesterilla on sama tilanne
Maksaako artisti. – Kannattaa olla nöyrä, sillä lopulta kyse on pääbändin keikasta ja yleisö on tullut paikalle sitä varten. Bändissä soittaminen vie aikaa, älkää tuhlatko sitä siihen, että haette mukaan epärealistisille keikoille. Kun kulut jaetaan puoliksi, pääesiintyjältä säästyy parhaassa tapauksessa tuhat euroa päivässä, mikä on kuukauden kiertueella aika mittava summa. On hyvin epätodennäköistä, että tällaisen keikan lämppäriksi otettaisiin demobändejä”, Nem Agencyn Rowan Rafferty vihjaa. Lavatila on monesti rajallinen, ja siihen kannattaa varautua. Pääseekö todella koville keikoille mukaan vain kahisevalla. Lopulta me kaikki ajetaan sama asia: laadukasta livemusiikkia kansalle. – Hyvä, ytimekäs, selkeä ja informaatiopitoinen sähköposti on paras lähestymiskeino. Toisinaan bändin kysyessä lämppäripestiä klubilta hänet ohjataan ottamaan yhteys ohjelmatoimistoon, ja ohjelmatoimisto taas kehottaa ottamaan yhteyttä keikkapaikkoihin. Avaimia lämppäripestin saamiseen 6. Asiassa on se kääntöpuoli, että emme ehdi vastata jokaiseen sähköpostiin ja tarjoukseen, mutta kannustan bändejä silti kokeilemaan kepillä jäätä. Yhteistietoni ovat monesti näkyvillä Fb-eventeissä. VUOSITTAIN kymmeniä keikkoja ulkomaisille esiintyjille Suomessa järjestävän Nem Agencyn Rowan Rafferty kertoo, millaiset kirjoittamattomat realiteetit ja säännöt keikkajärjestelyissä ja lämppärien valikoinnissa pätevät. – Suomen musiikkikenttä on niin pieni, että satunnaiset varpaille astumiset eivät vahingoita yhteistyötä. Älkääkä missään nimessä lähettäkö mp3-, wavtai isoja kuvatiedostoja. Toki ollaan yhteistyössä keikkapaikan kanssa. Monesti artistit jakavat myös henkilökuntaa, millä säästetään tuhansia euroja per rundi. – Sitten taas Ajattaran lämppäriksi tuskin otetaan indie rock -bändiä tai Kamelotin lämppäriksi bläkkisbändiä. – Meille tulee aivan valtavasti yhteydenottoja, ja hyvä niin. PIIRI AKI NUOPPONEN Kaikki te bändit, jotka olette koskaan arvuutelleet, miten päästä lämmittelykeikoille Suomessa: huomio! LI N N E A FR A N K ”Amaranthe esiintyi muutama viikko sitten Helsingin ja Oulun jäähalleissa. Lisäksi on hyvä hakea lämppäriksi realistiselle keikalle. Sopivan lämppärin löytäminen ei ole aina helppoa. Millaisia yhteydenottoja toivoisit näkeväsi maililaatikossasi. Kaikki tarvittava info ja linkit täytyy löytyä viidessä sekunnissa, ja sähköposti teksteineen pitäisi pystyä lukemaan puolessa minuutissa. Myöskään realismi ei ole ihan aina hallussa. Rafferty peräänkuuluttaa lämppäribändeiltä myös omaa backlinea ja sopivasti nöyrää asennetta. – Olen myös törmännyt siihen, että lämppäri joutuu maksamaan jonkin ennakkoon sovitun rahasumman lämppäripaikasta. – Pitäkää Spotify-, Youtubeja Facebook-linkit minimissä. Monesti pääbändi ja lämppäri jakavat bussin. – Jos puhutaan Euroopanja Amerikan-kiertueista, monesti raha ratkaise. Meillä ei ole aikaa etsiä niitä. Harvemmin kyse on pääbändin egoilusta, vaan halutaan vain varmistaa asioiden sujuvuus. – Pienempien kotimaisten artistien kohdalla annan monesti keikkapaikalle päätäntävaltaa, mutta kun kyse on isoista kotimaisista tai ulkomaalaisista artisteista, lämppäriehdotukset tulee meiltä. Valtavassa mailitulvassa on tärkeää erottua joukosta. – Lisäksi on helpompi suunnitella kiertueen tuotanto, lavan käyttö, tekniikka ynnä muu, kun lämppäri on päivästä toiseen sama. Kun ulkomainen artisti tuo Suomeen omat lämppärit, siihen liittyy hyvin usein kustannustehokkuus. Me Nem Agencyllä emme harrasta tätä. Minulle tulee sadasta kahteensataan sähköpostia päivässä, joten tehokkuus on tärkeää. Amaranthe esiintyi muutama viikko sitten Helsingin ja Oulun jäähalleissa. Paikan päällä kiukuttelu ei muuta tätä seikkaa. Ratkaiseeko raha. – Suurimmasta osasta puuttuu olennaiset infot, tekstit ja linkit. Jos taustalla on on tunnettu manageri tai agentti, voi luottaa siihen, että bändi on laadukas. On hyvin epätodennäköistä, että tällaisen keikan lämppäriksi otettaisiin demobändejä. Rafferty kertoo, että kyselyt ovat usein huitaisemalla tehtyjä ”tultais mielellään lämppää tonne” -viestejä ilman tärkeää asiasisältöä. 82. Rafferty toteaa heti alkuun, että kaikenkokoisille keikoille on runsaasti lämppäritarjokkaita. – Useimmiten pääesiintyjä ei siirrä soittokamojaan, vaan lämppärin on mahduttava tavaroidensa kanssa niiden eteen ja viereen. Jos bändillä on vahva levy-yhtiö, tietää että promootiota on tulossa ja lämppäri voi jopa auttaa lipunmyynnissä. Rafferty alleviivaa, että vaikka kuviot vaihtelevat keikan mukaan, kysymällä ei voi astua juuri kenenkään varpaille
FIILISTELYVIDEO: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN IF-COB-BB 02-19_BACKCOVER.indd 1 31.01.19 15:56