2/2020 I HINTA 9,90 € MOKOMA DEMONS & WIZARDS ANNIHILATOR LOST SOCIETY ECLIPSE ANDREAS KISSER. ELÄMÄ ON RASKASTA
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ BELZEBUBS LOST SOCIETY DEAFHEAVEN SKYND HACKTIVIST MIDNIGHT MØRKET KHROMA OCEANHOARSE
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ GAAHLS WYRD VLTIMAS ORANSSI PAZUZU LÄHIÖBOTOX KOHTI TUHOA VORNA
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ PERTURBATOR HIGH ON FIRE HUMAVOID B Y R E Q U E S T
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : On Th orn s I Lay , Fau stia n Pa ct, Ve rika lpa , Go ats of Do om , Ra gg ed Sai nts 014 Ko lum ni ja ska ba 015 He avy Co ok ing Clu b 016 Mo ko ma 02 4 An nih ila tor 02 8 Inf ern on luk up iiri – tee ma jut tu me tall iart isti en mi elik irja llis uu de sta – osa 2 03 4 Lo st So cie ty 03 8 De mo ns & Wi zar ds 04 4 My Dy ing Bri de 05 5 Pö lky llä : Sep ult ura -le ge nd a An dre as Kis ser 06 Sa lam yh kä : Ho ly Mo ses Fin ish ed wit h the Do gs (19 87) 06 1 Arv iot , pä äo sas sa On Th orn s I Lay 07 8 Va nh a liit to: Ec lips e 08 2 Ku ud es pii ri 044 028 016 038 055 03 4 TU O M AS M ET TÄ N EN JO H N ST EE L M AR EK SA BO G AL M AR KU S PA AJ AL A TI M TR O N C KO E
BY A THREAD – LIVE IN LONDON 2011 Out 13.3.2020 DTP’s first ever live DVD, recorded in London 2011 when he was playing one album per night of his 4 DTP album-legacy, just because he can! www. CENTURYMEDIA .com. Limitiertes Vinyl-Artbook Limitiertes 2CD-Artbook “III” is the third studio album by DEMONS & WIZARDS, one of the most legendary collaborations in heavy metal history. INSIDEOUTMUSIC .com www. Including a killer metal version of ICE-T’s 1988 hit single “Colors” and a powerful cover of Motörhead’s classic “Ace Of Spades”. “III” is a monument of dynamic and powerful heavy metal that simply has all that you would expect from these iconic musicians! It is epic, melodic, heavy, atmospheric, and everything in between! Produced by Jon Schaffer, Jim Morris, and Hansi Kürsch. Out 21.2.2020 Out 6.3.2020 THE ORIGINATORS OF RAP METAL ARE BACK! ICE-T and his gang are as angry as ever on their 7 th studio album, which coincides with their 30 th anniversary as a band, with guest appearances by Dave Lombardo (ex-Slayer), Jamey Jasta (Hatebreed), Riley Gale (Power Trip) and Amy Lee (Evanecence)
Jotkut kannet taas huokuvat levynsä tunnelmaa niin vahvasti, ettei kokonaisuutta voi pitää kuin kohtalon sanelemana, vaikkei moiseen hömppään uskoisikaan. Ne ovat myös minä. Jälkimmäisestä kategoriasta löytyy esimerkkejä vaikka harakoille jakaa, mutta ensimmäisen suhteen on siinä mielessä hiljaisempaa, että moni äkkiseltään ilmiselvä kansi-musiikkiyhdistelmä ei kestäkään lopulta likeisempää tarkastelua. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA John Steel KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. Vertigo-levy-yhtiön tuolloisen luottomiehen Keith ”Keef” MacMillanin Mapledurhamin myllyllä Oxfordshiressa kuvaama kalmankellerväkasvoinen naishahmo, joka pitelee sylissään mustaa kissaa, tai sitten ei, on vaikuttanut omassa maailmassani 1980-luvun alkupuolelta, eikä hänen katseensa anna vieläkään rauhaa. Ihana nainen rannalla BODY COUNT carnivore (ilm. vuosikerta Numero 177 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. 6.3.) ON THORNS I LAY Threnos SEPULTURA Quadra TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT PSYCHOTIC WALTZ The God-Shaped Void …AND OCEANS Cosmic World Mother (ilm. Mitä painavimmaksi esimerkiksi tästä käy 13. Naisen, joka saattaa, tai saattoi, kantaa reaalimaailmassa nimeä Louise, kasvot häilyvät myös itse albumin jokaisessa nuotissa, eritoten sen ”mustapukuisesta hahmosta” riimittelevässä nimibiisissä, jota syytän rakastumisestani heavy metaliin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. En kyllästy noihin kasvoihin ja Thames-jokivarren aavemaiseen miljööseen koskaan, aivan kuten en kyllästy maailman kautta aikain tärkeimmän heavyalbumin musiikkiinkaan. Nämä kaksi ovat yhtä. helmikuuta kunniakkaat 50 vuotta täyttänyt Black Sabbath -debyytti, jonka mystinen kansitaide saa kehon täyttymään väristyksistä vielä tänäkin päivänä. 7. 8.5.) THE MOTH GATHERER Esoteric Oppression INFERNON tekijöiden keskuudessa tarinoitiin taannoin levynkansista, jotka kuvastavat verhoamaansa musiikkia joko täydellisesti tai eivät sitten lainkaan
Muutama vuosi sitten paluun tehnyt ateenalaissekstetti elääkin parhaillaan uransa parasta aikaa. – Threnos tarkoittaa elämän mittaista matkaa, eli polkua, joka jokaisen on kuljettava aina elämän alusta sen hamaan loppuun saakka, kunnes on taas aika palata ikuiseen tyhjyyteen, toinen yhtyeen alkuperäisjäsenistä, kitaristi-kosketinsoittaja Chris Dragamestianos aloittaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ON Thorns I Layn yhdeksäs kokopitkä Threnos on väkevä ja dramaattinen näytös, jonka sävellyksissä soi My Dying Briden ja Paradise Lostin 1990-luvun alkuvuosina tutuksi tekemä jylhä ja surumielinen meininki perikreikkalaiseen raskasmetallisoundiin sulautettuna. – Lopetimme soittamisen hieman päälle parikymppisinä, koska meistä tuntui, että olimme kadottaneet musiikillisen identiteettimme. Sekä biisien nimet että periaatteessa koko sanoituksellinen konsepti ovat kuitenkin muinaisten kreikkalaisten tarustojen ja tragedioiden inspiroimia. Kreikkalainen tragedia G E O R G E K A P A 8. Tulemme todellakin tekemään hommia hänen kanssaan myös seuraavalla levyllä, ja Danin sanat musiikistamme on tietysti suuri kunnia. Kreikkalaisen metalliskenen harvemmin tunnustettuihin yhtyeisiin kuuluva On Thorns I Lay paranee vanhetessaan kuin hyvä viini. Mies tuntuu innostuneen Threnosisista oikein kunnolla, sillä lehdistötiedotteeseen painetun lausahduksen mukaan Swanö toivoo levyn totaalista floppausta, jotta voisi varastaa sen riffit huomaamatta omaan käyttöönsä. – Teimme Swanön kanssa töitä jo edeltävällä Aegean Sorrow’lla [2018], ja olemme olleet todella tyytyväisiä hänen panokseensa. Millaista Swanön kanssa työskentely oli, ja minkälaisessa arvossa pidätte miehen huumorilla heittämää lausahdusta. Puhtain lauluin vedettyä metallirockia sisältänyt albumi kertoi, että bändi oli ajautunut todella kauaksi lähtökohdistaan, joten sen hiljentyminen reiluksi kymmeneksi vuodeksi tuntui jopa luontevalta ratkaisulta. – Dan tietää todella tarkkaan, miten hommat tulee hoitaa, ja pidämme suuresti hänen tavastaan tuottaa huikeita orgaanisia kitaravalleja. Vuonna 1995 nykyisen nimensä saanut On Thorns I Lay pisti soittopelit sivuun vuoden 2003 Egocentric-levyn jälkeen. Threnosin jykevän soundin takaa löytyy lukuisten bändien kanssa työskennellyt ruotsalaisherra Dan Swanö. – Jokainen kappaleista kuvastaa eri tilanteita ja tunnelmia tämän pitkän matkan varrelta. – Meillä on joitain vanhoja faneja, jotka ovat varmasti eri mieltä kanssasi, mutta minä voin kyllä yhtyä tähän. Kolme albumia paluunsa jälkeen tehnyt porukka on esittänyt viimeisimmillä levyillään hieman yllättäen selkeästi uransa vahvinta ja parasta musiikkia. Kun aloitimme hommat uudestaan vuonna 2015, meille oli täysin selvää, mitä meidän tulee tehdä välttääksemme menneisyyden virheet. Kuinka hyvin tuoreen levynne musiikki ja sanoitukset kohtaavat toisensa. – Lisäksi olemme kasvaneet ihmisinä, joten tekemämme musiikki on myös täten paljon kypsempää. On Thorns I Lay soittaa nyt juuri sellaista musiikkia, jollaista haluaisimme itse kuulla, eli tunnelmallista doom/death metalia. Dan on ollut meille valtava vaikuttaja aina teinivuosistamme lähtien, olemmehan Edge of Sanityn ja hänen muidenkin bändiensä faneja
Fiktiivisiä tarinoita kaikki. – Taistelutahdon kohdalla osa biisien riffeistä oli jo kymmenen vuotta vanhoja ideoita, vaikka bändi itse on aloittanut toimintansa vasta syksyllä 2015. – No ei tässä ihan alkoholisteja olla, mutta tämmöistä ”rölliheviä” tehdessä kalja maistuu vaan niin perkeleen hyvältä, että se jää sanoituksiinkin. Osa biiseistä on suoria kauhutarinoita ja osa taas kolmen mainitun aiheen sekoituksia. Minkälainen fanikanta teillä on ulkomailla. Kauhua, kansantarinoita ja historiaa 9. Kreikkalainen tragedia METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JOS verrataan tuoreinta levyänne Tuoppitanssia lähes päivälleen kaksi vuotta sitten julkaistuun Taistelutahtoon, minkälaisena uusi albumi näyttäytyy bändin korvissa. Euroopassa, ja varsinkin Saksassa, on myös hyvin kuuntelijoita ja ollaan saatu paljon palautetta siltä suunnalta. Oletteko alkoholisteja, vai miksi tämä aihe on teille niin tärkeä. Mutta pakkohan siellä on pari ryyppybiisiä olla mukana. Suomalainen folk metal on maailmalla tunnetusti kovaa valuuttaa, ja myös Verikalpan musiikista on löydettävissä selkeitä viitteitä Ensiferumiin, Finntrolliin, Korpiklaaniin ja Turisasiin, joten potentiaalista kohdeyleisöä varmasti löytyy. – Tähän mennessä suurimpia kuulijakuntia ulkomailla ovat olleet Yhdysvallat, Meksiko ja Etelä-Amerikka. Pari kappaletta oli käytännössä valmiina jo ekan levyn nauhoitusten aikaan ja yksi sisältää ihan ensimmäisen Verikalpa-riffin ikinä, mutta muuten kaikki on täysin uutta, laulaja Jani Ikonen aloittaa. – Kauhuleffojen, kansantarinoiden ja historian suurena ystävänä tulee mietiskeltyä kaikennäköisiä juttuja. – Suurin ero näiden kohdalla on ehkä se, että melkein kaikki Tuoppitanssin biisit on aivan uunituoretta Verikalpaa. – Harvemmin aihe on valmiina, kun biisin ekoja riffejä aletaan työstämään. Tuoppitanssilla huomaa kehityksen, ja vaikka biisit itsessään ovat ehtaa Verikalpaa, uuden raikkauden kuulee esimerkiksi syntikoiden tarkemmin suunnitellussa käytössä. Jokainen biisi on oma tarinansa, ja tarina kehittyy sitä mukaa, miltä kappaleiden sävellykset kuulostavat. Esimerkiksi Tuoppitanssi-kappale kertoo hyvin pitkälti baaritappelusta, eli mukana on meininkiä laidasta laitaan, aina synkkyydestä iloiseen ryyppäämiseen. Laulatte paljon ryyppäämisestä, johon viittaa myös uuden levyn nimi. Minkälaiset aiheet ovat inspiroineet Tuoppitanssin kappaleita. Meillä on kova polte päästä näyttäytymään Suomen ulkopuolellakin! Oululainen Verikalpa takoo energistä folk metalia tuttujen suomalaisbändien hengessä
– Tämä on myös ensimmäinen albumi, jolla esiintyy koko nykyinen kokoonpanomme, eli se ei ole enää vain minun ja entisen rumpalini tekele. Onko tämä ihan tarkoituksellinen ratkaisu. – Kaikki tekstit paitsi Vakaumus ja kuolema ovat kokonaan minun kynästäni ja omien näkemysteni pohdiskelua. Meiltä kaikilta löytyy taustalta vahvoja vaikutteita melodisen black metalin sekä muiden genrejen puolelta, ja vaikka musiikkimakumme on muovautunut ja laajentunut vuosien aikana, taustalla kytevät ne teiniaikojen vaikutteet. Vaikka toinen laulajamme ja basisti elävät toisaalla, ainoa miinus tulee siitä, että keikkailu on työläämpää, mutta ei sekään mikään varsinainen ongelma ole. – Intohimo black metaliin johtuu kyvystä ilmaista tunteita ja tunnelmia, jotka olisivat monissa muissa genreissä sopimattomia. En kaipaa isompia kaupunkeja kuin satunnaiseen vierailuun. – Sen takana ei ollut mitään erityistä teemaa tai taikuutta. Minkälaisten asioiden puolesta Goats of Doom liputtaa. Viidennen levynsä julkaissut Goats of Doom soittaa melodista black metalia, jossa elää vahvasti suomalainen henki. – Mielestäni se on ollut osa kehitystä, sillä luomme ensisijaisesti kitaravetoista musiikkia. Musiikkinne on muuttunut jatkuvasti melodisemmaksi ja kulkenut kauemmaksi niin sanotusta perinteisestä mustasta metallista. MILTÄ pohjalta Tie on hänen omilleen -levy syntyi. Black metaliin liittyy yleensä vahva uskonnollinen tai poliittinen ideologia. Miksi olette päättäneet kirjoittaa sanoituksenne ensimmäisellä kotimaisella. Omalla polulla SYTYKKEITÄ SU V N U O LI O JA 10. Oletteko kohdanneet vastarintaa. On myös jokseenkin sopivaa, että genre tuottaa paljon vihaa ja ennakkoluuloja myös sen sisäpuolella. Lisäksi nautin huomattavasti enemmän laulaa kappaleita suomeksi. En kokenut tällä kertaa, että tekstejä pitää olla myös englanniksi, joten päätin tehdä levyn kokonaan suomeksi. Jos ihminen kasvaa maailmassa, jossa ei ole yhtään teräviä särmiä, vastoinkäymiset ovat jyrkempiä ylitettäviä kuin mitä ne todellisuudessa ovat. On aina katsottava mieluummin eteenpäin ja löydettävä se oma polku niin musiikissa kuin elämässä yleensäkin. Se sopi kokonaisuuteen huomattavasti paremmin, ja olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Tämä on ensimmäinen kokonaan suomenkielinen levynne. – Nivala on viihtyisä paikka inspiraatiolle, sillä nautin suuresti, että on paljon tilaa hengittää ja luonnonharmonia on läsnä. – En ole ikinä kokenut, että asiat pitäisi tehdä jotenkin hyväksi totutulla tavalla tai joidenkin sääntöjen alla. Minkälaista black metal -yhtyeen pyörittäminen Nivalan kaltaisessa pikkukaupungissa on. Tuntui vain, että oli oikea aika luoda uusi levy, jolla on selkeä ja uusi ääni, laulaja-kielisoittaja Scaregod avaa. Teemallisesti se osoittautui itselleni syväksi albumiksi, jolla tuomitaan voimakkaasti tosiasialliset ongelmat, joita lajina ja kansoina kohtaamme. – Emme kumarra oikealle saatikka vasemmalle, eikä keskitien tallaajakaan kuvasta meitä. Se nivoo meitä jotenkin paremmin yhteen, että bändinsisäiset näkemykset saattavat poiketa merkittävästi toisistaan. – Vastarinta kuuluu mielestäni jokaisen elämään – ihan kaikessa. – Levy kuulostaa myös erittäin suomalaiselta – ei niin kuin perinteisessä suomalaisessa black metalissa yleensä, vaan ihan yleisessä tunnelmassa ja äänimaailmassa
– Kelattiin, että äänitetään muutama napakka 80-luvun hard rock -kappale ja hoidetaan siihen jotain irtopotilaita vetämään laulut ja muut instrumentit. – Kyllä mä haluaisin tehdä vielä lisää Ragged-levyjä. Alun perin tästä ei edes pitänyt tulla mitään yhtyettä, vaan tämän piti olla semmoinen kahden miehen eli mun ja Tonin [Näykki, kitara] hauskanpitoproggis. No, ei meillä mennyt ku muutama viikko, niin matskua oli kasassa levyllisen verran. – Tähän olis voinut keksiä jonkun rocktarinan vakavista päihdeongelmista, bändin sisäisistä riidoista, tuhlatuista omaisuuksista, amputoiduista raajoista, avioeroista, linnareissuista ja muusta, mutta totuus on snadisti tylsempi. Biisien henki on mielestäni esikoistanne kaihoisampi. Ei niitä äänityspäiviä hirveästi olis kertynyt, jos oltais tehty homma yhteen putkeen, varmaan joku kaks kolme viikkoa. Markku on jäätävän kova biisintekijä, siltä putoaa kappaleita semmosta tahtia, että hirvittää! Jäsenillänne on myös muita yhtyeitä. Onko tekemättä vielä jotain, jonka haluatte välttämättä toteuttaa. Samana kesänä äänitettiin noin puolet uusista biiseistä. – Tämä on tämmöistä hauskanpitoa, ei ole paljon uratai viisvuotissuunnitelmia tehty. – Aloiteltiin tekemään Sonicin kappaleita jo ennen kuin eka levy syksyllä 2013 ilmestyi. Minkälaisia fiiliksiä albumi välittää omasta mielestäsi. – Mainittujen lisäksi siellä haiskahtaa Ratt, Europe, Journey, KISS, Bon Jovi, Queensrÿche, Iron Maiden, Ozzy, Judas Priest, Tarot ja kaikki muut suuret teini-iän idolit. – Mä en välttämättä kuule tätä sen kaihoisampana. – Ei ihan kokopäiväisesti, kitaristi Tomi Julkunen naurahtaa. Oikeestaan koko 80-luvun hard rock on, ja se on just se meidän juttu: haluttiin tehdä musiikkia, joka kuulostaa just siltä genreltä. Siinä tuli sitten vähän pidempi breikki, eikä taidettu tehdä pariin vuoteen levyn eteen juuri mitään. Saan ihan tajuttomia kiksejä, kun kuulen valmiin levyn ja pääsen soittamaan sitä frendeille. – Kuten mainitsin, Ragged Saints perustettiin siltä pohjalta, että tehdään tätä aina kun on muilta bändeiltä aikaa. Sanoitusten puolesta tämä on sitä samaa ihmissuhdehässäkkää kuin ekakin levy, ja se voi luoda tietyn kaihoisuuden viban. SONIC Playground Revisited ilmestyy seitsemisen vuotta The Sound of Breaking Free -debyytin jälkeen. Positiivinen pohjavire METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Meillä on hyvä jengi kasassa ja tätä on erinomaisen mukava tehdä. Kirjoiteltiin biisejä tahoillamme, valkattiin niistä 12 parasta ja mentiin äänittämään rumpuja kesällä 2014. Millainen musiikki omasta mielestäsi muodostaa sävellystenne pohjan. Kohdallanne mainitaan yleensä Whitesnake ja Def Leppard. Onko koko aika käytetty levyn valmisteluun. – Pikkuhiljaa käytiin äänittämässä kolmessa eri studiossa ja vielä päälle Markun [Kuikka, laulu] himastudiossa lauluja. – Yksi iso ero on, että tällä kertaa myös Markku teki kokonaisia kappaleita, ja hänen kappaleensa toivat mukaan erilaista fiilistä. The Ragged Saintsin toisella kiekolla soi tuttu 1980-lukulainen hard rock pienillä heavyvivahteilla maustettuna. Bändi perustettiinkin se mielessä, että tehdään silloin, kun on luppoaikaa. Onko Ragged Saints enemmän sivuprojekti kuin pääbändi. Ollaan roiskittu menemään ilman minkäännäköisiä kaupallisia tai muitakaan paineita. Voi olla, että nyt on enempi mollipohjaista poljentoa kuin ekalla, mutta on tällä uudellakin duuripohjaisia rallatuksia ja meillä on aina biiseissä positiivinen pohjavire. – Kyllä mä koen, että nuo bändit on olleet suuria vaikuttajia. Tärkein ohjenuora on ollut, että kaikki on ok, kunhan on kivaa ja itte diggaa siitä mitä tehdään
Tälläkin levyllä on tarina, eli matka kevään kuolemasta heikkoon syksyyn, luolavuorten torneista mustiin aikoihin sekä niiden tuolle puolen ja saapumisesta oudoille torneille, missä viimeisen tyrannin silmä odottaa. Sota kuitenkin jatkuu. – Idea koherentista ja kehittyvästä narratiivista oli ehkä enemmän nuoruuden haihattelua. Eeva-Liisa Mannerit on luettu puhki, ja Kafkan demonit lymyilevät Meyrinkin muodottomissa labyrinteissä. Keikkailu kiinnostaa, mutta elämät black metalin ulkopuolella vähän hankaloittavat sitä. Kuinka pitkä prosessi albumin synty oli. Kotimaisen black metalin alamaailmasta iskevä Faustian Pact on mielenkiintoinen albumitulokas, joka tekee musiikkia omalla tavallaan. Sävellyksissänne on jopa popahtavaa tarttuvuutta. V-Khaoz [koskettimet] taas sanoi synapuolesta, että se on ”Summoningia essoissa”, ja itse kirjoitin gradun Tolkienista. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, sanoituksenne ovat jatkuvasti kehittyvä tarina. – Into tai oikeudet eivät ole riittäneet Metal Archivesin sanoitusteemojen korjaamisen, joten siellä taitaa lukea jotain tuohon suuntaan. Mitä bändejä lasket samaan ryhmään kanssanne. – Tarkemmin sanottuna rattaat lähtivät rullaamaan 2017 alussa, jolloin heitettiin pieni kymmenvuotisjuhlakeikka Morgalin poikien järjestämässä tapahtumassa Mikkelissä, solisti Octus muistelee. Siitä alkoi demottelu, treenaus ja matka, johon mahtui suunnilleen miljoona mutkaa ja käännöstä. – Abigor varmaan musiikin ja estetiikan yhdistelmänä. Voitko hieman avata tätä. – Kathral [rummut] on hoitanut melkein koko levyn sävellyspuolen, mutta kaikki meistä ovat opiskelleet Norjan oppimäärän pitkänä. – Totta kai! Mitä enemmän levyltä löytyy iskelmää, sitä kovempaa sen pitäisi iskeä, ja vaikka ei pidä yhtään vähätellä sitä iloa, jonka telaketjurumpukoneella varustetun suhinatreeninauhan hampaat irvessä kuunteleminen voi suoda, se ei ole Faustian Pactin juttu. – Tulevaisuus on läpitunkematon mysteeri. Miltä Faustian Pactin lähitulevaisuuden suunnitelmat näyttävät. – Suuntana oli maaginen kontrastien yhteensulauma, eli majesteettiset synat rutikuivaa narinaa vastaan, ja Norjaan taipuvat koukkuriffit puserretaan ulos rikkirevityillä, helvetillisillä soundeilla blastin hakatessa. FP on pysynyt tekstien puolesta temaattisesti yllättävänkin koherenttina: ne ovat synkin sävyin maalattuja kuvia metsien oudoista varjoista, valon kuolemasta ja fantastisista muotojen liikkeistä. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. OUTOJEN tornien varjoissa -levy ilmestyy kymmenen vuotta viimeisimmän demonne jälkeen. Nykyään ajatus käyttää koko sanoitusten antama tila juonenkuljetukseen ja maailmanrakennukseen tuntuu vähän haaskaukselta. Musiikkinne nojaa 1990-luvun black metaliin. Musta melodinen kakofonia maalaa mystisiä visioita olemattomasta todellisuudesta. – Tarina ei enää yritäkään olla koherentti, vaan se verhoutuu varjoihin, sirpaleisiin, ja on kerrottu lukemattomilla äänillä. Musta melodinen kakofonia 12. Rakkaus vanhoihin dimmuihin, satyriconeihin, ulvereihin ja muihin kuuluu varmasti läpi. Toista levyä on kuitenkin alettu väsäämään, ja on mahdollista, että sen tekoon ei kulu kymmentä vuotta. Omalta osaltani sanon, että Titan Mountainin Above Fangs of Majestic Stonetitans -debyytti [1999] on semmoinen erikoismetallin järkäle, että sen edessä ei voi olla polvistumatta! Rakastan nimien pudottelua ja listojen tekemistä, eli jos hommaan käytäisiin oikein kunnolla käsiksi, siitä ei tulisi loppua. Onko se ihan tarkoituksellista. – Pian tämän jälkeen eräs ihmissusi Lappeenrannasta alkoi ehdottelemaan, josko kaivaisimme vanhat biisit esiin ja pistäisimme ne levylle
Musta melodinen kakofonia
Tahtoisin ajatella, että painettuamme läppärin kannen alas olemme kykeneväisiä itsenäiseen ajatustyöhön sekä ajatustenvaihtoon lajitovereidemme kanssa. Sitten on se porukka – pahin kaikista – joka onnistuu pöyristyttämään kerta toisensa jälkeen. Moisen tuoteselosteen lukeminen mahtaa vituttaa, kun on maksanut satasen permantopaikoista, höylännyt toisella satasella kympin muovituoppeja ja kaiken kukkuraksi myöhästynyt aamulla töistä. Musiikkiteoksesta voimme laskea tempon ja tahtilajin ja kertoa ainakin osapuilleen, millaiset instrumentit ovat toimineet äänen lähteinä. ”Yksi ja sama asia voi olla yhtäaikaisesti niin hyvää, huonoa kuin yhdentekevää”, Spinoza totesi jo satoja vuosia sitten. Ja luultavasti tykkäät uunilenkistä. Porsaanja naudanliha, vesi, perunajauho, koneellisesti erotettu porsaanliha, kamara, stabilointiaineet, jodioitu suola, dekstroosi, lihaproteiini, perunakuitu, mausteet, aromit, arominvahvenne, hapettumisenestoaine, säilöntäaine. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Yhtä taitava kriitikko voi haistattaa paskat kaikelle tuolle ja heittää niin sanotusti kroppansa likoon, räjäyttää teoksen atomeiksi ja koota rasvaisin pikku kätösin omaa tulkintaansa vastaavan hökötyksen värikyniä ja kuumaa ilmaa säästämättä. Mene Infernon nettisivuille, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput valitsemallesi vedolle. Ja kaverille kanssa. Ja tulkinta on – anteeksi vain, kaikki kirkasotsaiset hapannaamat – subjektiivista. Taannumme joukoksi elävien kuolleiden lailla laahustavia transgressiivisia performansseja; yksi ulvoo hevosen kyrpää, toinen kylvää tappouhkauksia ja kolmas löytää aiheesta kuin aiheesta aasinsillan maahanmuuttoon. Konserttiarvioissa ja -reportaaseissa suurennuslasin voi joutua suuntaamaan koko spektaakkelin ylle: tilaisuuden luonteen selvittäminen saattaa näytellä olennaista osaa ymmärryksen tai hahmotuksen kivisellä tiellä. Haukankatseinen kriitikko on voinut nähdä kollektiivisen hurmoksen vallassa värisevän lihamuurin lävitse vain entistä kimaltavampaan käärepaperiin puetun uunilenkin. Bändi soitti biisejään VOITA LIPUT LORDI-KEIKALLE! Lordi heittää kuusi keikkaa Suomessa huhtikuun alussa. Kirjoittaja on toisinaan osannut nauraa jopa itselleen. Lihapitoisuus 43 prosenttia. Silloin on tärkeä hengittää syvään ja muistaa, että edes se kusipäinen kriitikonmulkku ei ole ottamassa sinun kokemuksestasi mitään pois. On ymmärrettävää, että heikompi aines ei välttämättä kestä katsoa noita vastauksia silmästä silmään. Subjektiivisuus on sisäänleivottu taidekritiikkiin jo lähtökohtaisesti. Vastausten metsästys vaatii joskus radikaaleja toimenpiteitä, kuten baaritiskiin nojailua, rosvoreissuja takahuoneisiin tai jopa kosteita jatkoja vieraissa osoitteissa. Kaikkeen tähän hän tarvitsee oman uniikin elämäntarinansa, johon liittyy usein olennaisena osana vankka – joskus jopa autistisia piirteitä saava – perehtyminen käsiteltävään aiheeseen. Oliko toteamus objektiivinen tosiasia vai avain virkettä seuranneen konserttiarvion tulkintaan. Ei sitä tarvitse nolostella. Siis ne ihmiset, joiden mukaan taidekritiikin tulisi olla objektiivista. Koska esimerkki on niin kärjistetty, jokainen lukutaitoinen tietää vastauksen. En kuitenkaan voi enää olla varma siitä, sillä olemme orjuuttaneet itsemme älylaitteiden kelmeälle valolle. Lasittunein katsein ja skolioosia odotellessa tihrustamme sosiaalisen median virtaa ja annamme sen nakertaa ihmisyyttämme degeneratiivisen sairauden lailla. Alati kasvava ihmisryhmä, joka saa minut rukoilemaan raamatullisia vitsauksia ja julistamaan sivistyksen ajan loppuneeksi ja kävelemään kirjarovion autuaaksi tekevään loimotukseen. Taitava kriitikko osaa kuvailla teosta, asettaa sen osaksi jotain kulttuurillista jatkumoa tai janojen risteystä ja määritellä sen arvoa ja ansioita, kenties auttaa lukijaa näkemään teos uudessa valossa tai ainakin antaa työkaluja sen käsittelyyn. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN ”ON eksakti tieteellinen fakta, että The Stooges on kaikkien aikojen paras rockyhtye”, kirjoitti Perttu Häkkinen Rumba-lehdessä vuonna 2007. Kaikki muu on tulkintaa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan juopottelua, vaan kenttätyötä kollektiivisten tuntojen rekisteröinnin parissa, niiden monimutkaista prosessointia ja paperille oksentamista: mikä on tuonut meidät tähän, miksi ja mitä se meistä kertoo
Tee näin: 1. 3. Murskaa pippurit ja paloittele porkkanat sekä punasipulit. Leikkaa sillit sentin parin levyisiksi paloiksi. Mutta niin vain suolakala rupesi maistumaan kymmenisen vuotta sitten, ja tämän klassikon myötä näemmä maistuu myös silli, sillä sen verran helposti pirteän napakka mutta silti pehmeä eväkäs solahti kurkusta alas. MIIKA “MEGA” KUUSINEN HEAVY COOKING CLUB JARNON KOKATESSA SOI: Charles Mingus – Mingus at the Bohemia (1955) ”Ainesten leikkelyn ja kasaamisen tueksi sopii jäntevä muttei liian kiihkeä jazz.” Hyvin potkiva lasimestarin silli Vekkulin äkkiväärän Radiopuhelimetyhtyeen kitaristi Jarno Mällinen luottaa ruokapöydässä kesät talvet napakkaan silliä kullekin -periaatteeseen. Vanhan liiton miehet taas vannovat sillivoileivän nimiin kohmelossa, jolloin alustana toimii kunnon ruisleipä. Nahkaa ja ruotoja ei tarvitse poistaa. Siivuta perunankuorimaveitsellä inkivääri ja piparjuuri hyvin ohuiksi siivuiksi. Nykyaikana myös näkkileipä on täysin hyväksyttävä vaihtoehto.” 15. 4. Liemen pitää olla täysin jäähtynyttä ennen kuin sen saa kaataa sillin päälle, sillä muuten silli höttööntyy. Lado ainekset lasitölkkeihin kerroksittain seuraavasti: ensimmäiseksi sillikerros, toiseksi punasipulia ja porkkanaa ja kolmanneksi piparjuurta, inkivääriä, pippuria, laakerinlehteä ja sinapinsiemeniä. Kanneksi laitetaan leivinpaperipala kumirenksulla, sillä oikea kansi on liian tiivis. Sekoita liemen ainekset, kiehauta ja jäähdytä. TARPEET Liemi: • 3 dl Rajamäen kymmenprosenttista etikkaa • 6 dl vettä • 3 dl hienoa sokeria • 3 isoa kevytsuolattua silliä • kaksi isoa punasipulia • kolme isoa porkkanaa • n. Lasimestarin sillin värkkääminen on oikein mukavaa puuhaa, vaikka kuvasta käy esille sillitradition vakavuus.” Megan tuomio: ”En ole koskaan osannut oikein arvostaa raa’an kalan syömistä, ja etenkin silliä kohtaan minulla on ollut suuriakin ennakkoluuloja. Lopuksi tölkki täytetään jäähtyneellä liemellä. Kierros toistetaan, kunnes tölkki alkaa olla täynnä. Anna muhia jääkaapissa 7–10 päivää ja syö. 10 sentin pala tuoretta piparjuurta • n. Jos et löydä kaupasta sellaisenaan käytettävää kevytsuolattua silliä, liota normaalia suolasilliä vedessä puolisen vuorokautta ennen silpomista liian suolaisuuden hälventämiseksi. Lipeäkala pysyköön silti edelleen boikotissa. 2. Perinteisestihän lasimestarin silliä nautitaan jouluna, mutta se sopii mainiosti myös kesäruuaksi uusien perunoiden kanssa. 10 sentin pala tuoretta inkivääriä • 30–50 kokonaista valko pippuria • 30–50 kokonaista mauste pippuria • 7–10 laakerinlehteä • 4–6 ruokalusikallista sinapinsiemeniä Jarnon luonnehdinta: ”Tykästyin tähän versioon jo lapsena, ja resepti onkin kuulemma Anna-lehden joulunumerosta vuodelta 1971 ja kulkeutunut minulle perintönä. Piparjuuren, inkiväärin ja pippurin määrää on tullut matkan varrella lisättyä, ja juuri niiden aiheuttama polttavuus erottaa tämän reseptin kauppojen lasimestarin silleistä, jotka ovat melkein kuin mitä tahansa silliä
SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT, TINKIMÄTÖN JA VÄHÄN VÄLINPITÄMÄTÖN 16
Vakavan teeman lisäksi on hyvä tiedostaa myös, että levy on musiikillisesti erinomainen”, kirjoitti Toni Keränen Infernon arviossa. Vanhojen biisien akustisia versioita sisältänyt Laulurovio-levy saapui fanien ulottuville jo seuraavana vuonna, mutta varsinaista uutta Mokoma-studioalbumia piti odottaa varsin pitkään. Sitten, toukokuun lopulla 2018, Hengen pitimet ilmestyi, ja Infernon Joni Juutilainen Yhä rankemmille musiikillisille poluille suuntaavan Mokoman yhdestoista studioalbumi Ihmissokkelo sukeltaa alitajunnan hämärimpiin kammioihin. E letään sydäntalvea 2015. Napakymppiin – tai no, ainakin ysipuoleen – osuneella pitkäsoitolla oli kuitenkin oma hintansa. Mokoma on julkaissut magnum opuksensa, tai ainakin yhden niistä, nimeltä Elävien kirjoihin. Suomen virallisen albumilistan ykköseksi nouseva pitkäsoitto saa ylistäviä arvioita, ja yhtyeen loppuunmyydyillä keikoilla on – jos mahdollista – aikaisempaakin hurmioituneempi tunnelma. SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT, TINKIMÄTÖN JA VÄHÄN VÄLINPITÄMÄTÖN TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MAREK SABOGAL 17. Samaan aikaan Mokoman kollektiivinen katse porautuu yhä tiukemmin tulevaan, eikä bändin vuosijuhlia kannata edelleenkään odottaa henkeä pidättäen. ”Jos ylipäänsä tietää nimen Mokoma, tässä vaiheessa on selvää, että Elävien kirjoihin -levyn sanoitukset kertovat laulaja Marko Annalan viimeisimmästä masennuskaudesta ja siitä selviytymisestä
Koska Mokoma on sydämeltään ja sielultaan vanhan liiton rockyhtye, uusia toimintamalleja ei tarvinnut etsiä kauan. – Kun sitten aloimme miettiä toden teolla seuraajaa Elävien kirjoihin -levylle, oli pakko lyödä peliä vähän poikki ja ilmoittaa bändin muille herroille, että projektin liidaajan ja demojen värkkääjän hommat eivät tällä kerralla taitu edellisten albumien tapaan, vaan pitää keksiä jotakin muuta. Tuomo: – Päätimme valmistella tuoreet kappaleet old school -meiningillä treenikämpällä. Albumi onnistui mainiosti, ja sen julkaisun jälkeen ainakin itselläni oli sellainen ”kokeillaanpa seuraavaksi jotakin muuta tekemisen tapaa, yksi huippu on nyt valloitettu” -fiilis. Marko: – Treenasimme nelisenkymmentä kertaa ennen Hengen pitimien nauhoituksia. studioalbumiin. En ole pohdinnoista huolimatta tunnistanut yhtäkään selvää heikkoa lenkkiä, mutta niin sanottu kova levy on kieltämättä vaikuttanut sitä seuranneeseen teokseen. Tuomo: – Kasasimme hemmetin monta levyä pitkälti samanlaisilla työmetodeilla ennen Hengen pitimiä. Toisin sanoen Marko kirjoitti ensin suuren osan alustavasta materiaalista, ja sen jälkeen minun pääasiallisena tehtävänäni oli valmistella niin sanottu bändidemo hänen aihioidensa pohjalta. Vaikea arvioida, syntyykö levystä minkään sortin Mokoma-klassikkoa, mutta juuri tässä ajassa tämä on parasta, mitä ryhmällä on tarjota. Tämä tarkoitti sitä, että tein Markon usein akustisista raakajutuista ATK:n avustuksella vähän pidemmälle vietyjä versioita, siis sellaisia demoja, joiden pääasiallisena tavoitteena oli kuulostaa bändin soittamilta. tykkäsi kuulemastaan: ”Mokoma on löytänyt aitauksensa jo vuosia sitten, mutta tällä kertaa sen sisältä tuntuu löytyvän erityisen paljon liikkumatilaa. Omaan ajatteluuni vaikutti vahvasti myös se, että Sakara Recordsin kalenterissa oli niihin aikoihin julkaisu jos toinenkin, ja huomasin jossain vaiheessa olevani ihan viittä vaille burn outin partaalla. Luihin ja ytimiin [2007] otti lukua Kuoleman laulukunnailta [2006], kun taas 180 astetta [2012] oli lievissä vaikeuksissa Sydänjuurten [2010] jälkeen. Ja hyvä niin. Yhtäkään toista Mokoman levyä ei ole hierottu kämpällä läheskään näin intensiivisesti, ja ”Täytyy huokaista helpotuksesta, että onneksi me emme ole vaipuneet surkeisiin fiiliksiin yhtä aikaa, sillä sehän olisi jo bändin kollektiivista henkeä uhkaava tilanne. Ja sanomattakin lienee selvää, että Hengen pitimet oli pienessä pinteessä seuratessaan Elävien kirjoihin -levytystä. Tuomo: – Kyllähän pommi syö hapen vähäksi aikaa, vaikka levyjen väliset erot eivät missään nimessä ole isoja. Lasaretin porteilla Kahden edellisen Mokoma-pitkäsoiton valmistelusta voi vetää suoran viivan tämän lehden ilmestymispäivänä julkaistavaan Ihmissokkeloon, yhtyeen 11. – Elävien kirjoihin tuntui tämän työskentelytavan kulminaatiopisteeltä. Ja sehän riittää.” Kun tapaan Mokoman vuonna 1996 perustaneen Marko Annalan ja pari vuotta myöhemmin kokoonpanoon liittyneen Tuomo Saikkosen levy-yhtiö Sakara Recordsin päämajassa Tampereen Pyynikillä, ensimmäiset katseet kääntyvätkin kohti edellä mainittuja albumeja sekä vähän vanhempiakin Mokoma-julkaisuja. Oli hirveän vapauttava fiilis, kun minkäänlainen esituotanto ei nyt kuulunutkaan toimenkuvaani. Marko: – Olen joskus miettinyt inhorealistisesti, että olemmeko me ikinä tehneet varsinaista välityötä. Pahimmillaan on varmaan ollut vain neljä ukkoa lasaretin porteilla.” 18. Rotkoon ei ole koskaan rojahdettu, mutta eipä ole toisaalta noustu Hartwallareenan estradillekaan. – Monet fanit voivat olla eri linjoilla, että minun mielessäni läpimurto Kurimus [2003] varjostaa hieman Tämän maailman ruhtinaan hovia [2004]
Jannen [Hyrkäs, rumpali] täytyi vain laskea tahti, ja sitten mentiin. Kitaran näprääminen ja bändidemojen valmisteleminen tuntui taas hemmetin kivalta hommalta. Pahimmillaan on varmaan ollut vain neljä ukkoa lasaretin porteilla. Siis se, että säästetään ensi kerralla aikaa, vaivaa ja energiaa ja tehdään taas huolelliset demot ennen nauhoituksia edeltäviä treenisessioita. sen kuulee lopputuloksesta. Annala lisää nauraen, ettei hän ole ikinä pelännyt inspiraation kaivon kuivumista. – Leikitäänpä silti hetki ajatuksella, että tekisin sooloalbumin. Lausahdus nostattaa mieleen kysymyksen, onko hän ikinä miettinyt sooloalbumin tekemistä tai toisen yhtyeen kasaamista vaikkapa kollegan ja ystävän Jouni Hynysen tapaan. No, tuskinpa vaan! Hah hah! Hemmetisti energiaa Ihmissokkelo alkoi saada ensimmäisiä konkreettisia muotojaan alkuvuodesta 2019 – missäpä muuallakaan kuin Tuomo Saikkosen maineikkaalla ”demopajalla”. Kun Tuomo oli tehnyt yhden levyn tauon jälkeen taas huolelliset bändidemot, treenaaminen ja biisien sovittaminen oli ihan juhlaa. – Kun luovuus iskee, niin se iskee, ajankohdasta riippumatta. Ja sitten kun biisit on tehty, ne on todellakin tehty ja alan miettiä seuraavia. – Tämä voi kuulostaa kliseeltä tai tekopyhältä hurskastelulta, mutta minä tekisin biisejä, vaikka niitä ei koskaan julkaistaisi. Tykkään itse kovasti siitä, jos joltakin bändin jäseneltä tuleva biisi on vähän auki ja sitä päästään katsomaan yhdessä. Nyt Marko oli totaalisissa liekeissä, ja hänen alkusysäyksestään lähtivät kaikki uuden levyn biisit paitsi Kuisman Syyttävä sormi ja Santun Pimeä aine. Levyltä löytyy esimerkiksi monia hienoja instrumentaaliosuuksia, eikä niitä olisi siellä ilman treenikämpällä vietettyjä tunteja. Marko: – Tuomo mainitsi vähän aikaisemmin loppuun palamisen, ja siitä tuli mieleen, että eihän meillä ole varmaan yhtään sellaista julkaisua, etteikö joku olisi ollut levyn tekemisen aikoihin huonossa hapessa, syystä tai toisesta. Ja niin sitten kävikin, että puuska sattui tulemaan jouluna 2018. Tuomo: – Lopullisten kappaleiden sovittaminen treenitilanteessa oli isossa kuvassa varsin antoisaa, mutta toisinaan se oli myös henkisesti – ja jopa fyysisesti – raskasta ja kuluttavaa. Opin siitä aikakaudesta ja kokemuksesta sen verran, että tällä kerralla tein tilaa Sakaran julkaisukalenteriin, sillä levy-yhtiön täysipäiväinen liidaaminen ja uuden levyn tekeminen eivät oikein sovi yhteen. Se olisi varmaan kuin Dokumentti, siis se Juice Leskisen levy, jonka hän teki ilman hienoa Grand Slam -yhtyettä. Kun sitten aloitimme Ihmissokkelon materiaalin työstämisen talvella 2019, minulla olikin aivan hemmetisti energiaa. Siinä oli aluksi vain kaksi riffiä, ja Tuomo huomautti saman tien, että ensimmäinen 19. Mutta vaikka jonkun leuka olisikin ollut polvissa, se ei ole koskaan kuulunut suorituksesta millään tavalla... Tuomo: – Kun aloimme treenata ja kasata Hengen pitimien materiaalia, jotkin biisit olivat suhteellisen hyvällä mallilla, mutta osa aihioista oli aivan hajallaan. Tuomo: – Tähän liittyy sekin, että Helsingin Nosturissa sijainnut pitkäaikainen treenikämppämme meni alta viime vuonna, mutta onneksi löydettiin uusi mesta Lempäälästä. – Niin sanotut soolotarpeet eivät liity musaan, sillä pystymme toteuttamaan Mokoman puitteissa mitä tahansa musiikillisia ideoita. Esimerkiksi Kuisma [Aalto, kitaristi] tarjosi tapansa mukaan pitkälle vietyjä ideoita, kun taas monet Markon jutut olivat aika lailla auki. Ja niin tajuaisin minäkin. ”Ai, sinä vedät tuolla tavalla.” Hah hah! Marko: – Tuhat ei riitä -kappale on yksi parhaista hedelmistä tämänkertaisen työstöprosessin varrelta. – Aatosta se alkoi, ja loppiaisena syntyi raakaversio Huomenna voikin olla niin -biisistä, joka päätyi muutaman mutkan kautta Ihmissokkelon päätösraidaksi. Julkaiseeko Mokoma Ihmissokkelon seuraajan esimerkiksi jo talvella 2021. Tuomo: – Jotkin Mokoman levyt ovat olleet sävellyksiltään 50/50, eli Markolta on tullut noin puolet ja muilta herroilta puolet. Nyt ei todellakaan tarvinnut ihmetellä, mikähän riffi tulee seuraavaksi, kun kaikki tiesivät jo etukäteen, miten kappaleet etenevät. Minä teen tästä sen tulkinnan, että tämä bändihomma on meille edelleen hyvin tärkeää ja merkityksellistä, eikä muita haluta pettää, vaikka oma fiilis olisi kaukana parhaasta. Hah hah! Jouluaaton taikaa Mennään seuraavaksi joulukuuhun 2018. Muistan hyvin, kun raahustin joskus kämpälle rättiväsyneenä, ja sitten piti alkaa keksiä jotakin riffejä... Marko: – Oli tietoinen ratkaisu jättää monet jutut levälleen, sillä kuten sanottua, Hengen pitimien idea oli nimenomaan se, että lopulliset kappaleet muovataan vasta treenikämpällä. Samalla otettiin käyttöön korvamonitorit ja päästiin ensimmäistä kertaa kuulemaan esimerkiksi Markon laulun nyansseja jo treenivaiheessa. Olen ihan varma, että jo albumin tekemisen aikana Juice tajusi olevansa riippuvainen Grand Slamin tai jonkun muun bändin jätkistä. Esimerkiksi Santulta [Hämäläinen, basisti] tulee usein vähän hörhömpää ja progempaa kamaa, ja niiden juttujen vieminen vieläkin oudompaan suuntaan on ihan mahtavaa. Otetaanpa yksi askel taakse: kerroit juuri kirjoittaneesi seitsemän uutta biisiä. Viime jouluna – siis 2019 – tapahtui itse asiassa vähän samanlainen juttu, ja kirjoitin nopealla tahdilla varmaan seitsemän uutta kappaletta. Hengen pitimet -albumin julkaisusta oli tuolloin vierähtänyt vasta puoli vuotta, mutta Marko Annalan pääkoppa oli jo täynnä uusia riffejä, melodioita ja tekstinpätkiä. Samalla täytyy huokaista helpotuksesta, että onneksi me emme ole vaipuneet surkeisiin fiiliksiin yhtä aikaa, sillä sehän olisi jo bändin kollektiivista henkeä uhkaava tilanne. Yksi kulma tuli harvinaisen selväksi Hengen pitimien valmistelemisen aikana. Toki nämä joulun aikoihin syntyneet aihiot olivat kautta linjan varsin raakoja, mutta silti: kun pato aukesi, ideoita tuli solkenaan, ja pian levyn runko oli kasassa. – Kukapa tietää. Yksin tekeminen linkittyy kirjojen kirjoittamiseen – ne ovat niitä minun omia levyjäni. Marko: – Harjoittelimme myös ennen Ihmissokkelon nauhoituksia, mutta emme sentään neljääkymmentä kertaa. Ideat on yksinkertaisesti saatava ulos systeemistä tietyin väliajoin, että pääsee seuraavien laulujen kimppuun. Se tuntui joinakin iltoina aika raskaalta. Mikä hämmentävintä, Annala kertoo säveltäneensä kaikki Ihmissokkelon aihiot jouluaaton ja loppiaisen välissä – siis vain parin viikon aikana. – Jälkikäteen on paljon parempi fiilis, sillä Hengen pitimet onnistui hyvin ja siitä muovautui hyvällä tavalla erilainen levykokonaisuus. Hengen pitimet on varsin tasavahva kokonaisuus, mutta toki sieltä nousi myös Kesytä perkeleen kaltaisia painavia livehittejä. Tuomo: – Kuten jo kerroin, Hengen pitimien valmistelun aikoihin energiavarastot olivat vähän vajaat monestakin syystä. Ihmissokkelon varsinaiseksi avausraidaksi myöhemmin valikoituneen Ilmoitusluontoista asiaa -biisin työnimi oli Aatto, ja nimenomaan sen takia, että kirjoitin sen jouluaattona
Mutta kun teemana oli alitajunta ja sieltä nousevat asiat, en yksinkertaisesti voinut olla hyppäämättä ”mitä sylki suuhun tuo, sitä kuunnellaan” -tyylisen tekemisen maailmaan. – Aika syvälle. Hän sitten sovitti sen paremmaksi ja vakuuttui siitä itse. Sovitettiin sitten eri ideoista lähemmäs kuusi minuuttia kestävä kiireetön ja toiveikas laulu. Ja samaan aikaan tulkitsin biisiä sellaisella Jello Biafra -henkisellä paatoksella, jota en ole koskaan aikaisemmin edes kokeillut. Itse olin vakuuttunut, että siitä tulee hieno biisi, mutta muut eivät olleet ihan yhtä varmoja. Olen tajunnut tuskallisen selvästi, miten armoton oma sisäinen ääneni on, ja miten se ei anna minun iloita oikein mistään onnistumisesta. Eikä se ole mitään modernia nuottihuutoa, vaan sellaista brutaalia ja aika hullunkuuloista karjumista, kähinää ja korinaa. Kappaleen c-osasta – vai mikä osa se onkaan. Tuomo: – Menin yhtenä päivänä Markon kanssa soittokämpälle, ja ideana oli katsoa yhtä vähän rokkaavampaa ideaa. Tiedostan toki oikein hyvin, että kitarariffin outo vinksahdus on täysin toissijaista suurimmalle osalle Mokoman musiikin ystävistä, mutta tärkeintä onkin se oma fiilis: ”Mahtavaa, tämä kuulostaa ihan Morbid Angeliltä.” Marko: – Riffeistä puheen ollen... Esimerkiksi Leikin loppu -kappaleessa tunnetaan syvää kaipausta jonnekin helvetin pitkälle vuorten taakse, jonnekin, 20. Tuomo: – On usein vaikea paikka muille kuin biisin kirjoittajalle, mikäli lopullinen visio ei välity demoaihiosta. Marko: – On se minullekin vähän tuskallinen hetki treenikämpällä, kun jätkät tapailevat jotakin ideaa naamat kurtussa, mutta onneksi meidän keskinäinen luottamus on yhdentoista albumin jälkeen aika hyvällä tolalla. Olen tavallaan... Ja sehän tappaa muusikon fiiliksen ihan täysin, jos pitää koko ajan laskea ja arpoa, miten helvetissä biisi pitäisi soittaa. Tuomo: – Tuosta mainitusta rankkuudesta... Siistittiin sitä versiota napsun verran, ja levyn äänimaailma oli sitä myöten valmis. Kitaroista löytyy viittauksia esimerkiksi Blessed Are the Sickin suuntaan, ja niiden väkertäminen oli silkkaa juhlaa tällaiselle amerikkalaisen vanhan liiton death metalin fanille. Marko: – Emme yleensä rakenna tietoisesti albumin viimeistä raitaa, mutta tämän aihion äärellä tajusimme selkeästi, että tästä muuten tulee hieno lopetuskappale. Isompia raameja Marko Annalan Ihmissokkelolle loihtima tekstimaailma on oma lukunsa. – Vuoret, huolet löytyi demovaiheessa lokerosta ”omituiset ideat”. – muuten löytyy myös Korn-tuulahduksia. Tekstittäjän arvo on tunnustettu jo vuosikausia sitten, mutta tuoreen pitkäsoiton koukerot onnistuvat silti yllättämään sujuvalla kieroudellaan ja odotetulla arvaamattomuudellaan. Pikemminkin päinvastoin – se yrittää kertoa, ettei kannata edes yrittää, kun et kuitenkaan osaa tai pysty. Tämä rokkijuttu ei kuitenkaan tuntunut löytävän uomaansa, ja päätimmekin yhdistää joitakin sen onnistuneimpia elementtejä toiseen ideaan. Ihmiset ovat isossa kuvassa aika samasta puusta veistettyjä, ja jos minä ajattelen jollakin tavalla, en taatusti ole niin ihmeellinen ja omalaatuinen, etteikö joku muukin ajattelisi niin. Siinä vaiheessa kommentit olivat jo luokkaa ”ahah, tämähän on kova”. Jatkoimme lopulta Jensin kanssa työskentelyä, mutta painotimme hänelle, että miksausjälki voisi nyt olla jokusen piirun hengästyttävämpää, rouheampaa ja garagempaa. Tuomo: – Sitä biisiä tuli hiottua aika pitkään ilman minkäänlaisia paineita, ja lopputulos onkin sellaista... musiikillista ilottelua. Kokonaisuus on joskus väljempi ja toisinaan tiukempi, mutta jonkinlainen yhdistävä teema on joka tapauksessa olemassa. riffi ei ole tarpeeksi hyvä. – Kirjoittamisen lähtökohta oli sellainen, että tunnustin itselleni kipeitä asioita ja mietin samalla omaa suhdettani ihmisyyteen laajemmin. Muutaman kerran havahduin ihokarvat nostattavaan tunteeseen, että ajattelenko minä tosiaan tällä tavalla... Sen jälkeen me muutkin vakuutuimme. Syyttävässä sormessa on periaatteessa yksi riffi, jota sitten varioidaan muun muassa rytmitysten avulla. – Lähes jokainen on varmasti paininut jossakin elämänsä vaiheessa vaikkapa riittämättömyyden tunteiden kanssa, ja tästä aiheesta syntyi esimerkiksi kappale Syyttävä sormi. inhonnut tällaista tekemisen tapaa, sillä todennäköisyys täysin merkityksettömän hötön syntymiseen on kohtuuttoman suuri. Kun ryhdymme katsomaan jotakin tuoretta ”tästä tulee hitti tai haaksirikko” -ideaa, alkupiste on poikkeuksetta hämmentävä. Marko: – Onko se dja a-molli, joiden kanssa saattaa päätyä Iron Maidenin maailmaan. Marko: – Toki albumilta löytyy melodisia ja herkkiä juttuja, mutta suurimmalta osin meininki on hyvinkin ankaraa. Ja niin kävi tälläkin kerralla, että Vuoret, huolet aukesi, erityisesti silloin, kun laulun rytmitys alkoi selvitä. Saatoin esimerkiksi laulaa treenitilanteessa jotakin ihan summittaista, joitakin lauseita, jotka nousivat mieleen alitajunnasta, ja sen jälkeen aloin kirjoittaa kokonaista tekstiä niiden ajatusten ympärille. Siellä on reilusti deathja black metal -vaikutteita, ja musiikillisen hurjastelun lisäksi minä huudan todennäköisesti enemmän kuin millään muulla Mokoman levyllä. Ihmissokkelo on lähes kautta linjan rankka ja päällekäyvä albumi, mutta erityisesti päätösbiisi Huomenna voikin olla niin erottuu joukosta armollisena ja lohdullisena. Kun Jensin ensimmäinen näkemys sitten tuli, niin sehän oli yllättävänkin tyly, vähän sellainen hardcorehenkinen kokonaisuus säröbassoineen ja -lauluineen. Jos Jäljet olisi soitettu kitaran yläkielillä, niin eihän siitä tulisi Maiden mieleen yhtään. Meidän biiseissä ei törmää kovinkaan usein Maidenin henkeen, mutta sen kerran kun niin tapahtuu, se on pelkästään hienoa. Varhainen Vuoret, huolet -versio oli erityisen haastava sen suhteen, että siitä oli hankala löytää ykköstä... Jens Bogren teki mainiota työtä kahdella edellisellä albumilla, mutta Ihmissokkelon miksaajaksi oli silti aluksi ehdolla eräs äärimetallin parista tuttu kaveri. Pienestähän nämä jutut ovat kiinni. Lopputulos oli Huomenna voikin olla niin. Nyt työskentelin varsin eri tavalla. Tuomo: – Esimerkiksi Kuisma ei ole ikinä kuunnellut Iron Maideniä sen kummemmin, mutta minulle se on hyvin tärkeä bändi. Tarvitsen yleensä isommat raamit, joiden sisällä alan tehdä tutkimuksia. Hah hah! Kuinka syvälle alitajunnan syövereihin onnistuit lopulta uppoamaan. Tällä kerralla halusin tutkia ihmisoletetun sisäisiä sokkeloita, niitä alitajunnan syvimpiä syövereitä. Kun tajusin itse, että tämä muuten soundaa kevyesti Wasted Yearsiltä, peukku nousi heti pystyyn. – Olen usein miettinyt ensin kappaleen otsikon ja kirjoittanut sitten sitä kunnioittavan tekstin. Jäljet-kappaleen alkupuoli taas kuljettaa kuulijan Iron Maidenistä muistuttaviin tunnelmiin. – Minun on lähtökohtaisesti vaikea lähteä tekemään sanoituksia ”kirjoitetaan nyt jotakin ja lätkäistään ne sitten levylle” -hengellä. Jos kappale olisi instrumentaali, tämän yhden riffin taktiikan havaitsisi paljon helpommin, mutta tällaisenaan Syyttävä sormi onnistuu hämäämään varmaan aika monia kuulijoita! Ysärihenkinen Vuoret, huolet -kappale on eräs Ihmissokkelon yllätyksistä, siitäkin huolimatta, että Waltarin Torcha! on Marko Annalalle hyvinkin läheinen albumi
Tuomo: – Olen samaa mieltä. Etukäteen se tuntui jopa hieman pelottavalta... Kirjojen merkkimäärä on aika lailla rajaton ja esimerkiksi henkilöhahmoja voi kehitellä laveasti, mutta kappaleiden teksteissä ei ole tilaa yhdellekään löysälle riville. Hyvä niin! Onko sinulla jo tulevien pitkäsoittojen teemoja tiedossa. – Kirjat ja biisien tekstit eroavat myös siinä, että ensin mainittujen äärellä lukijat usein oivaltavat, ettei kirjailija ole välttämättä itse se opuksessa kuvailtu tyyppi. Millaista terapiaa tekstit ovat sinulle itsellesi. Jos esimerkiksi keikkailussa ei olisi oikeasti sitä kulmaa, että paikalle vuodesta toiseen saapuva jengi kokee olonsa huojentuvan ja sielunsa puhdistuvan – siis edes konsertin ajaksi –, niin kyllähän tämä näyttäytyisi itselle aika hölmöltä hommalta. Yllättävän moni tuntuu ajattelevan, että minä olen se kappaleessa kuvailtu tyyppi. Hah hah! Jäävätkö levyn teemat kummittelemaan mieleen työskentelyperiodin päätyttyä. Mutta totta kai tekstien äärellä saattaa löytää itsestä uusia puolia ja tajuta itsestään jotakin uutta. Levyjen teemat... ”Rotkoon ei ole koskaan rojahdettu, mutta eipä ole toisaalta noustu Hartwall-areenan estradillekaan. Albumin päätöskappale on erityisen toiveikas, ja myös Toinen ihminen -biisistä löytyy ”hienoa olla ihminen ihmisten joukossa” -ajatuksia. Ja hyvä niin.” 21. Että olenko minä oikeasti valmis kantamaan esimerkiksi sitä taakkaa, että peilaan seuraavan vajaan vuoden aikana jokaista ihmiskontaktia tämän albumin teeman kautta. – No, ajattelen lähtökohtaisesti niin, että terapia on aina parasta terapiaa, eikä suinkaan työnteko... Pitäisi varmaan kehittää joku Ziggy Stardustin kaltainen hahmo, että jengi todella ymmärtäisi, että sanoittajalla voi olla kaikenlaisia rooleja. Ne ovat haastavampia. Hah hah! Tungosta settilistalla Luodaanpa sitten vielä katse kohti tulevaa, vaikkapa sen vuoksi, että Mokoma saavuttaa ensi vuonna aikamoisen merkkipaalun. – Jostakin syystä kirjoittaminen on mennyt sellaiseksi, että oma mieli pitää repiä pirstaleiksi, ennen kuin teksteihin saa aikaiseksi jotakin oikeaa ja tärkeää sisältöä. Albumi koostuu aina maksimissaan kahdestatoista biisistä, ja sehän tarkoittaa sitä, että merkittävä tarina pitää pystyä kertomaan lopulta hyvinkin vähäisen sanamäärän avulla. Nyt lähdin varsinaiselle tutkimusmatkalle niihin maailmoihin, joten akuutti tilanne oli päällä kuukausien ajan. Se on valtava haaste, joten myös teeman valitseminen on tarkkaa puuhaa. – Minusta on usein aikaisemminkin tuntunut, että uppoudun vähän liikaa omiin ajatuksiini ja alitajuntaani. Mokoman musiikki on onnistunut heiluttamaan ihmisten perseitä ihan hyvin, mutta myös sielujen täytyy heilua. Okei, suurin osa diggareista varmaan ymmärtää, etteivät Cannibal Corpsen kaverit oikeasti tee viittaa ihmisen naaman ihosta, mutta esimerkiksi Mokoman kohdalla tilanne on vähän häilyvämpi ja monitahoisempi. – Eivät! Kun tekstit ovat valmiina, se on aina siinä, ja tälläkin kerralla oman mielen tonkiminen loppui saman tien, kun levy oli sanoitettu. missä kukaan ei ole ennen käynyt. – Toki se, että Mokoman diggarit tuntuvat saavan tästä jotakin, on mahtava juttu. Sanoitusten äärellä taas... Mutta jos musiikista löytyy rankkojen sävyjen ohella valoakin, niin samalla tavalla voi luonnehtia myös tekstejä. – Sain äskettäin valmiiksi kolmannen kirjani, ja muutaman muunkin opuksen kantavat ideat ovat jo mielen päällä. Tässä vaiheessa elämää omalla tekemisellä ja erityisesti rokkitouhuilla saa olla jo joku muukin kuin hedonistinen merkitys
Montako Ihmissokkelon kappaletta päätyy tänä keväänä tapahtuvan kiertueen ohjelmistoon. Kun taas tehdään keikkoja, ollaan enemmän viihdyttäjämoodissa. Tuomo: – Niin, tosiaan, kaksikymmentäviisi vuotta... Niin, ei kai sitä muurahaiskarhun ulkoiluttamista yleisesti ottaen nähdä kovin tärkeänä toimena, mutta taiteilijalle se voi olla juuri sitä! ”Suurin osa diggareista varmaan ymmärtää, etteivät Cannibal Corpsen kaverit oikeasti tee viittaa ihmisen naaman ihosta, mutta esimerkiksi Mokoman kohdalla tilanne on vähän häilyvämpi ja monitahoisempi.” 22. Jos saisin valita, myös lava olisi ikään kuin minun olohuoneeni ja jengi joutuisi aina vierestä ihmettelemään, että mitähän hemmettiä se tällä kerralla puuhailee. Täytyy heti sanoa, että Mokoma on aina ollut hemmetin huono muistelemaan menneitä, eikä me varmaan juhlisteta neljännesvuosisataakaan millään tavalla. – Soitettiin vuonna 2012 Tuskan päälavalla koko Kuoleman laulukunnaat -albumi. ”Kaikki eivät voi kaivaa ojaa tai myydä leipää, jonkun täytyy ulkoiluttaa myös muurahaiskarhua” on minulle humoristinen, mutta merkityksellinen sanonta, jolla puolustan taiteilijan vapautta olla riippumaton... Kun tehdään albumia, ollaan sataprosenttisia taiteilijoita eikä välitetä kenestäkään ulkopuolisesta yhtään mitään. Marko: – Aika monta. Joskus on soitettu jotakin tuoretta kappaletta ja huomattu jonkun lähtevän kaljatiskille... Älkääkä käsittäkö täysin väärin: totta kai jengin viihdyttäminen kuuluu olennaisena osana tähän juttuun, mutta se ei silti ole se alue, jolla kokisin olevani omimmillani. Totta kai me soitetaan aina x-määrä vanhoja bravuureita, mutta tuoreen levyn kiertueen parhaat fiilikset liittyvät aina uusien biisien soittamiseen. no, vähän kaikesta. Hah hah! Tuomo: – Viimeistään Elävien kirjoihin -kiertueella tajuttiin, että meidän settilistalle alkaa olla tungosta. Totta kai se oli hemmetin siistiä, mutta toisaalta meidän fiilis oli vähän sellainen, että olisihan tässä kiva vetää uudempaakin materiaalia. Miten jätkät liikkuvat lavalla sen ja sen kappaleen aikana, eli tuleeko kitaran lavasta naamaan, jos lähden nyt tuohon suuntaan. Pitää myöntää, että jonkun Seitsemän sinetin takana -singlen b-puolen raitaa olisi aika vaikea lähteä esittämään loppuunmyydyn Tavastian yleisölle. Ne tunteet voivat olla mukavia tai vaivaannuttavia, surullisia tai iloisia, mutta ei niiden äärellä tarvitse aina viihtyä. – Ajattelen niin, että taiteen tehtävä ei ole viihdyttää vaan aiheuttaa tuntemuksia. Onneksi Mokomalla ei ole mitään megahittejä eikä kukaan vaadi rahoja takaisin, vaikka ei soitettaisi Takatalvea tai Kasvot kohti itää. Marko: – Bändin muut jätkät ovat ehdottomasti parempia ja taitavampia viihdyttäjiä, sillä minä voisin ulkoiluttaa muurahaiskarhua [laulaja viittaa Salvador Daliin, jolla oli tapana kävelyttää muurahaiskarhuaan New Yorkin kaduilla] siellä estradillakin. Live on aina selkeä viihdepaukku, eikä siellä kannata tavoitella liiallista erikoisuutta. Jostakin syystä me tunnutaan aina keskittyvän siihen ”seuraavaan kovaan juttuun”, ja kaikenlaiset hypyt kohti menneitä tuntuvat jotenkin turhilta. Paula Koivuniemellä on varmaan vähän haastavampaa, jos Aikuista naista ei kuulla. Se on ollut sitten siinä – biisiä ei ole vedetty livenä enää ikinä. – Täytyy painottaa, että meidän liveja levymoodi on ihan erilainen. Hah hah! – Tykkään olla sisäänpäin kääntynyt, tinkimätön ja vähän välinpitämätönkin. Haluan ehdottomasti säilyttää täydellisen vapauden tehdä taidetta omista lähtökohdistani. Miten jengi ottaa tämän ja tuon kappaleen vastaan, nousevatko nyrkit vai vaeltaako porukka kuselle. Viimeksi mainitun kanssa me ollaan oltu vähän liiankin tarkkoja... Mitä sieluista pulppuaa ja sensuroimattomista kanavista nousee, se laitetaan levylle
LIPUT MYYNNISSÄ NYT! × PROVINSSI.FI/LIPUT #PROVINSSI × PROVINSSI.FI + kymmeniä lisäyksiä luvassa! 25.–27.6.2020 TÖRNÄVÄNSAARI, SEINÄJOKI SYSTEM OF A DOWN THE CHEMICAL BROTHERS KORN \ DEFTONES \ HASSISEN KONE DISTURBED \ GOJIRA \ OPETH ANTI-FLAG / APULANTA / BEAST IN BLACK BELZEBUBS / BLUES PILLS / HATARI / INSOMNIUM MAANALAINEN ARMEIJA / MOKOMA / XYSMA
Artisti on viimeinen henkilö, jota kohdellaan reilusti. Ihmiset käyttävät hyväksi ja tahtovat vain repiä rahaa toisten kovasta duunista.” 24. ”Musiikkibisnes on todella paska bisnes
– Se kirjoitettiin, äänitettiin ja viimeisteltiin viime vuoden elokuussa. – Ensimmäinen kohta: minun pitäisi kirjoittaa uusi levy rumpalin kanssa. Basisti Rich Hinks ja rumpali Fabio Alessandrini liittyivät bändiin kaksi vuotta myöhemmin. Omanlaista terapiaa Jeffin kanssa jutustellessani Ballistic, Sadisticin julkaisupäivä häämöttää viikon päässä tulevaisuudessa. – Perheelle läheinen henkilö uhkaili ja häiritsi lapsia, minua ja vaimoani, ja jouduimme viemään asian oikeuteen asti. – Nyt kaikki on hyvin, viimein! Minulla on kaunis perhe ja studio, vedimme juuri parin kuukauden kiertueen ja teimme albumin, joka on arvostelumenestys. Tahdoin haastetta, uutta energiaa ja jotain, minkä vuoksi nousta aamulla sängystä iloisena. Nokkamies pyysi itseään huomattavasti nuorempia, noin kolmikymppisiä bändikavereitaan kertomaan, mikä sai heidät pitämään Annihilatorista, kun he olivat teini-ikäisiä. Vuodesta 2015 mukana ollut kakkoskitaristi Aaron Homma on tämänhetkisen miehistön pitkäaikaisin jäsen. Todellisuudessa puolet bändeistä käyttää sitä nykyään! Itse en ikinä peittelisi sitä, vaan laitan aina levyn krediitteihin ohjelman luoneen firman nimen. Muuttoprosessi vaati veronsa, ja matkalla ilmeni muitakin ongelmia. Waters tapasi naisen, rakastui, meni naimisiin ja muutti Englantiin. Suurin osa uusien biisien energiasta on lähtöisin näistä tapahtumista. – Annihilatorille oli buukattu kuuden viikon Euroopan-kiertue, jota jouduin lykkäämään, sillä passini vietiin maahanmuuttoprosessissa. Waters on kirjoittanut vuosien varrella joitakin biisejä perheväkivallasta. 36-vuotisen uran varrelle mahtuu paljon huonompiakin hetkiä. Jouduin hyvästelemään ystäväni ja perheeni, myös 24-vuotiaan poikani, ja hankkiutumaan eroon suurimmasta osasta studiokamojani. – Hän asui täällä Britanniassa. Kitaravelho Jeff Watersin tuore luomus Ballistic, Sadistic palaa näiden albumien henkeen 30 vuotta myöhemmin. Kitaristi piti ajatusta outona, sillä rumpali on häntä lähes puolet nuorempi. Waters paljastaa käyttäneensä muutamalla tuoreimmalla levyllään Superior Drummer -nimistä rumpuohjelmaa. Toinen kohta: minun pitäisi äänittää levy rumpalin kanssa. Minun oli saatava tietyt asiat käsiteltyä – niin sanotusti ulos systeemistäni. Hänellä on lapsia, joten päätös oli osaltani helppo. – Jouduin maksamaan veroja kahdelle valtiolle, myymään autoni ja taloni eikä pieni koiranpentuni voinut tulla mukanani. Kaiken lisäksi Waters löysi itsensä tilanteesta, jossa hän joutui suojelemaan uutta perhettään. Millaisia fiiliksiä miehellä on uudesta albumista. Bändini on onnellinen – bändi, joka minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan. Tässä vaiheessa täytyy istua alas, ottaa kupillinen kahvia ja miettiä, minkä nimisiä biisejä levyllä olikaan! – Koko albumi on teemaltaan vihaisempi ja hyökkäävämpi kuin valtaosa aiemmista teoksistani. Olin henkilökohtaisesti osa kuvailemaani parisuhdetta, joskin tässä tapauksessa hyökkääjä en ollut minä vaan naisosapuoli! – En yrittänyt kirjoittaa tarttuvia kertosäkeitä, melodisia biisejä, nopeita biisejä tai rakkausbiisejä. Kaikki tämä tapahtui hyvin lyhyessä ajassa pari vuotta sitten. – Aluksi kirjoitin biisejä minulle läheisten ihmisten kokemuksista, tai asioista, joita näin televisiossa. – Miksi ei. Sen käyttäminen on paljon helpompaa, nopeampaa ja halvempaa kuin oikeiden rumpujen äänittäminen. Homma, Hinks ja Alessandrini kirjoittivat kitaristille listan. – Halusin yrittää, ja lopputulos on yksi parhaista levyistä, mitä olemme tehneet 15 vuoteen! Kiviseinän edessä Uusi albumi on niittänyt kehuja, ja Waters on erittäin tyytyväinen bändinsä nykytilanteeseen. Schizo Deluxe vuodelta 2005 on mielestäni yksi parhaita levyjämme, mutta lähes kukaan ei ole kuullut sitä! Thrashveteraani Annihilator muistetaan ensijaisesti kuolemattomista klassikkolevyistään Alice in Hell ja Never, Neverland. – Viimeinen kohta: minun pitäisi todella, todella kuunnella kolmea ensimmäistä Annihilator-levyä ja yrittää päästä niiden tunnelmaan. – Tiedän, etten voi tehdä enää mitään Never, Neverlandin kaltaista, mutta minun oli tehtävä jotain uutta tai joutuisin lopettamaan. Jos halusimme jatkaa tapailua, minun oli muutettava tänne tai hänen Kanadaan. Ihmiset käyttävät hyväksi ja tahtovat vain repiä rahaa toisten kovasta duunista. Artisti on viimeinen henkilö, jota kohdellaan reilusti. Halusin vain huutaa: ”Haista vittu!” Tuore teos on Watersin mukaan paluu kolmen ensimmäisen albumin tunnelmiin. Olisin voinut jatkaa samalla tavalla, mutta tahdoin tehdä jotain parempaa ja ottaa askeleen eteenpäin. – Musiikkibisnes on todella paska bisnes. Aihe on läsnä myös muutamalla uuden levyn kappaleella, kuten ensimmäisellä sinkkujulkaisulla Psycho Wardilla. Bändi siis kehotti kippariaan kirjoittamaan ja äänittämään uuden albumin Alessandrinin kanssa. K anadan metallijumalalla on takanaan melkoinen elämänmuutos. – Viimeiset kolme albumiamme [Feast, 2013, Suicide Society, 2015, ja For the Demented, 2017] menestyivät ihan hyvin. YHDEN MIEHEN ARMEIJA TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT KAI SWILLUS 25. Voisikin olla relevantimpaa kysyä, miksi kukaan ei haluaisi palata niihin! Kysyn silti, mikä päätökseen ajoi. – Joskus koko bisneksellä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa! Kaikki on kiinni vain siitä, millaisen diilin sattuu tekemään. Elämässäni oli pitkään läsnä eräs suuri, negatiivinen asia, joka antoi minulle hirveästi inspiraatiota. Alice in Hell (1989), Never, Neverland (1990) ja Set the World on Fire (1993) ovat kiistämättä bändin tunnetuimmat ja valtaosan mielestä myös onnistuneimmat teokset. Nyt kirjoitin omista kokemuksistani. Juttu on nyt käsitelty, mutta se aiheutti todella paljon stressiä, ja tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun rakensin uutta studiotani. Lisäys on paikallaan, sillä yhtyeen kokoonpano on ollut kautta historiansa kaikkea muuta kuin pysyvä
Sen lisäksi hän on kertonut juttuja sekä hieman että todella paljon aiheiden vierestä. Mikä parasta, mukana olisi ehkä albumin alkuperäinen laulaja Coburn Pharr. Kitaristi vastaa kierrellen. Kysyn, voisiko nokkamies kertoa asiasta hieman lisää. Se vei tosi paljon aikaa, mutta lopulta, viimeisimmän kiertueemme jälkeen, saatoin katsoa peiliin ja todeta itselleni: ”Et ole mahtava, mutta pärjäsit hyvin.” – Olen 53-vuotias ja vasta nyt ensimmäistä kertaa tyytyväinen suoritukseeni laulajana. – Tiesin, etteivät asiat olisi muuttuneet paljon. – En olisi halunnut tehdä niin, mutta pari ystävääni kannusti minua siihen. Luulin, että tuo levy olisi urani loppu, mutta ihmiset todella pitivät siitä! Japanilaiset ja eurooppalaiset levy-yhtiöt alkoivat soitella Watersille ja kysellä, haluaisiko hän tehdä diilin. Meillä on paljon suunnitelmia, mutta mitään ei ole vielä vahvistettu, joten voimme vain katsoa eteenpäin. Jeffin hehkuttama viimeisin kiertue ei rantautunut Pohjoismaihin, Suomesta nyt puhumattakaan. Perinteinen, useasta jäsenestä koostuva bändi jäi historiaan, ja jatkossa lähes kaikesta vastasi yksi mies. Kovan fanin oli tehtävä, mitä fanin oli tehtävä, joten kävin katsomassa kolme keikkaa Etelä-Euroopassa. – Ajattelin, että se olisi viimeinen kerta, kun laulan! Tiesin, etten ole kovin hyvä laulaja enkä osannut soittaa kitaraa ja laulaa yhtä aikaa. Kuvio sai jatkua pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta aivan viime vuosiin saakka. Bumerangiefekti Matkaamme 26 vuotta ajassa taaksepäin, aikaan jolloin neljäs albumi King of the Kill ilmestyi. Meillä on ollut yläja alamäkemme, mutta urani on ollut mahtava, ja olen todella onnekas, että elämäni on tällaista. Jouduin opettelemaan sen taidon todella lyhyessä ajassa, mikä oli vaikeaa. – Never, Neverland on paras, suurin ja suosituin levymme. Eivät siksi, että ne olisivat erityisen heikkoja, vaan siksi, ettei niistä ikinä puhuta, eikä niitä myöskään näe levykauppojen hyllyillä. Liege Lord -solisti Joe Comeau lauloi kahdella 2000-luvun ensimmäisellä levytyksellä, kunnes laulaja-kitaristi Dave Padden liittyi bändiin vuonna 2003 ja vaikutti Annihilatorissa peräti viiden levyn ajan. Back to the Palace. Annihilator on ollut olemassa koko ajan. Kitarat, basso, miksaus ja tuottaminen, you name it. Mies ei pidä mitään kiirettä vaan toteaa, että totta kai hänellä on aikaa. Meno oli mieletöntä, ja enimmäkseen keski-ikäisistä miehistä koostuva yleisö oli aivan täpinöissään, kaikkialla. Waters lauloi King of the Killin lisäksi albumeilla Refresh the Demon (1996) ja Remains (1997), kunnes ei pystynyt enää jatkamaan. Minusta tuntui, että on pakko tehdä jotain! En voi koota levyllä soittanutta bändiä keikkalavoille, sillä osa jätkistä ei pysty enää soittamaan. Jäin pohtimaan Watersin spiikkiä, jossa hän vihjaili, että bändi saattaisi kiertää tulevaisuudessa Never, Neverland -albumin merkeissä. – Siitä huolimatta on pakko yrittää! Annihilatorilla ei ole samanlaista massiivista kannatusta kuin vaikka Slayerillä, mutta meillä on tarpeeksi faneja, jotka ostavat levyjämme. Waters naureskeleekin, että hänen puhelimensa koputtaa koko ajan, sillä seuraavan haastattelun pitäisi olla täydessä käynnissä. Syyskuussa 30 vuotta täyttävä klassikkoalbumi sai miehen pohtimaan asiaa uudelleen. Yritän päästää irti ja antaa taitavien ihmisten toteuttaa omia ideoitaan, jotta lopputulos voisi olla entistäkin hienompi. Palataksemme King of the Killiin kyseessä oli levy, jolla Waters lauloi ensimmäistä kertaa itse. Olemme ylittäneet haastattelulle varatun ajan jo lähes viidellä minuutilla, sillä Waters on vastaillut kysymyksiini hyvin perinpohjaisesti. Sellainen on siistiä, jos bändi on tehnyt aikoinaan pari levyä ja pistänyt sitten pillit pussiin 20 vuodeksi. – Yritän tehdä asioita hieman eri tavalla. – Soitimme kiertueen ennen levyn julkaisua, joten yritämme nyt levätä, pitää hieman lomaa ja ottaa rennosti. – Annihilator oli saanut kenkää Roadrunnerilta, ja elettiin aikaa, jolloin metallimusiikilla meni todella huonosti. Pari vuotta sitten ilmestyneen For the Dementedin kitaristi tuotti yhdessä basisti Hinksin kanssa, ja nyt uutta albumia oli peräti kirjoittamassa toinen henkilö. Kyseessä oli kitaristin mukaan myynneiltään ”vain” ehkä neljänneksi menestynein Annihilator-albumi, mutta mies pystyi rakentamaan sen ansiosta oman studion ja ostamaan talon. – Dave jätti yhtyeen hyvässä hengessä 11 vuoden jälkeen. Waters on aivan oikeassa: jopa kaltaiselleni tosifanille juuri 2000-luvun alkupuolen julkaisut kuten Carnival Diablos (2001) ja Waking the Fury (2002) lukeutuvat niihin vähiten soitettuihin. En ole mahtava solisti, mutta kyse on enemmän fiiliksestä ja siitä, että meillä on hauskaa lavalla. Se oli piste, jolloin Jeff Watersista tuli Annihilator ja Annihilatorista Jeff Waters. En ole mahtava solisti, mutta kyse on enemmän fiiliksestä ja siitä, että meillä on hauskaa lavalla.” 26. Tahdoin kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää todella oppia laulamaan ja soittamaan yhtä aikaa. Keskustelemme Coburnin kanssa ja katsomme, voisimmeko tehdä jotain kesällä. – Mietitään AC/DC:n, Slayerin ja Van Halenin kaltaisia bändejä, omia suosikkejani. Omistan koko heidän tuotantonsa, mutta en kuuntele kaikkia levyjä aktiivisesti. Minulla oli kolme vaihtoehtoa: hautaan bändin, hankin uuden laulajan tai... – En pidä paluukeikoista tai tasavuosijuhlista. Mikään bändi ei kykene tekemään täydellisiä albumeita kolmeakymmentä tai edes kymmentä vuotta putkeen. ”Olen 53-vuotias ja vasta nyt ensimmäistä kertaa tyytyväinen suoritukseeni laulajana. Seuraava albumi Criteria for a Black Widow (1999) oli eräänlainen debyyttialbumin kokoonpanon reunion, joten mikin ääressä riehui legendaarinen, toissa vuonna valitettavasti menehtynyt Randy Rampage. Onko Waters löytänyt viimein ympärilleen luotettavan porukan, jonka kanssa on mahdollista jakaa vastuuta. – Jatkan puhumista, koska pidän siitä! Kysyn, voisiko Jeff kertoa pikaisesti, miltä Annihilatorin tulevaisuus näyttää. mitä jos laulaisin taas itse. Aika näyttää
37,50€ | K-18 | OVET 19:00 TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT -IN ASSOCIATION WITH K2 AGENCY LTD TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T SUPPORT. 31.3.2020 TAMPERE | PAKKAHUONE LIPUT ALK. 37,50€ | K-18 | OVET 19:00 30.3.2020 HELSINKI | TAVASTIA LIPUT ALK
Siksi on vaikea kuvitella, että joku nousisi suoraan pystymetsästä bändin sanoittajaksi ja tekisi heti loistavaa jälkeä. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin. Olen yrittänyt lueskella myös englanninkielistä runoutta, jotta teksteihin saisi sopivaa poljentoa ja soljuvuutta. Insomniumin sanoituksiin on haettu vaikutteita ja inspiraatiota myös runoudesta. 28. Scifi, fantasia, kauhu ja historialliset aiheet ovat aina olleet lähellä sydäntäni, mutta olen yrittänyt saada kahlattua läpi myös korkeakirjallisuutta. Monet muusikot ovat kertoneet lehtemme sivuilla siitä, miten paljon kirjallisuus on vaikuttanut heidän musiikkiinsa ja teksteihinsä. INFERNON LUKUPIIRI Niilo Sevänen (Insomnium) TEKSTI AKI NUOPPONEN OSA 2 MUSIIKKI ja kirjoittaminen ovat minulle yhtä rakkaita itseilmaisun välineitä. Yliopistossa minulla oli sivuaineena kirjallisuustiede, jolloin luin paljon klassikoita. Koska Inferno kannattaa lukemista ja painettua sanaa, kokosimme yhteen nipun raskaan rockin muusikoita, jotka kertovat lukuharrastuksesta an ja lempikirjallisuudes taan. Säveltäminen ja sanoittaminen ovat siitä lähtien kulkeneet käsi kädessä. Se on toki Finlandia-voittaja, mutta minulla on tuntuma, että nuoremmilta ikäpolvilta kirja on saattanut mennä ohi. Itse aloin rustata sanoituksia 14-vuotiaana, kun hyppäsin mukaan musiikkihommiin. Näistä sanoituksista löytyi syvyyttä, joka toi musiikkiin aivan uusia ulottuvuuksia. Aleksis Kivi, Eino Leino, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja ovat vaikuttaneet moneen biisiin, kun taas esimerkiksi In the Halls of Awaiting -kappale on saanut inspiraationsa Tolkienilta. On fantasiaa ja jännitystä ja mysteeriä ja tunnelmaa sekä aivan mestarillista näkökulmatekniikan käyttöä. Oikotietä ei ole. Jos sanoituksista saa englantia äidinkielenään puhuvilta positiivista palautetta, tietää onnistuneensa ainakin kohtuullisen hyvin. Kirjoitin opiskeluaikana Talven portti -nimisen novellin, joka voitti Nova-kirjoituskilpailun ja sijoittui kärkikahinoihin Atorox-äänestyksessä. Myöhemmin sen pohjalta syntyi Insomniumin levy Winter’s Gate [2016]. Jos pitäisi suositella jotain romaania, jota aivan kaikki eivät ole vielä lukeneet, nostaisin esiin Johanna Sinisalon teoksen Ennen päivänlaskua ei voi. Sanoittajana minuun on vaikuttanut kaikki, mitä olen lukenut ja kokenut. Jos ala-asteella tehtävänä oli kirjoittaa jokin tarina, saatoin raapustaa koko vihkon täyteen tekstiä. Jatkoa on luvassa myöhemmin tänä vuonna. Insomniumin alkuvaiheessa hyviä esikuvia olivat herrat Taneli Jarva ja Sami Lopakka sekä tietenkin Amorphisin Kalevala-hommat. Kirjoittajaksi harjaannutaan vain lukemalla ja kirjoittamalla, ja se on pitkä prosessi. Pieni Niilo halusi tulla nimenomaan fantasiakirjailijaksi. Kirja ei myöskään ole kovin pitkä, joten kynnys tarttua siihen ei pitäisi olla kenellekään ylitsepääsemätön. Kirjoittaminen on siinä mielessä erikoinen taiteenala, että siinä ei ole lainkaan lapsineroja
Jos joku haluaa syventyä teemoihimme enemmän, suosittelen vaikkapa Paavo Haavikon Bysanttiin sijoittuvia runoteoksia Neljätoista hallitsijaa sekä Kaksikymmentä ja yksi, joiden vaikutus näkyy läpi The Varangian Way -albumin. Battle Metal -albumin [2004] kappale Rex Regi Rebellis perustuu Zacharias Topeliuksen tekstiin Finska rytteriets marsch i trettioåriga kriget sekä historialliseen romaaniin Välskärin kertomuksia. Temaattisesti kappale kuitenkin rakentuu moraalianekdootin ympärille, jossa Aleksanteri Suuren eteen on tuotu vangittu merirosvo. Menisikö vuodessa harrastuspohjalta reilut kymmenkunta kirjaa, minkä lisäksi kahlaan erilaista lähdeja tutkimusmateriaalia kirjoittamiseni ja luomiseni tueksi. Viime vuosina olen lukenut aika paljon postmodernia ja hyvin kokeellistakin kirjallisuutta. Suomalaisista väkevän vaikutuksen ovat tehneet Jaakko Yli-Juonikkaan oivaltava ja runsaudessaan ylitsevuotavan hapokas tykitys sekä Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajan Heikki Aittokosken sosiologisia ja poliittisia ilmiöitä käsittelevät tietokirjat. Monesti nautinnollisimmat taidekokemukset ovat itselleni sellaisia, joissa on ymmärryksen loppuessa antauduttava jonkinlaiseen aistinvaraiseen hämmästelyyn. Tästä syystä en lue lainkaan puhdasta viihdekirjallisuutta kuten dekkareita. Myös kalevalainen runous ja itämerensuomalainen mytologia on läsnä kaikessa materiaalissamme. Vaikka kirjoitan useimmissa tapauksissa musiikin ensin, minulla on aika tarkka kuva siitä, mistä kappale tai kokonainen albumi kertoo. Bengtssonin kepeä seikkailukirja Orm Punainen. Oikeastaan tarkoitus oli tehdä trilogia, mutta aihe alkoi jossain kohtaa kyllästyttää ja bändin identiteetti kietoutua liikaa yhteen teemaan. Tykkään haastaa itseäni kaikessa taiteen kuluttamisessa, ja olen huomannut, että altistumisen kautta myös käsittelykyky kasvaa. Minulla ei ole lempikirjailijaa, jolta olisin esimerkiksi lukenut koko tuotannon. Haavikko lainasi runoteoksensa nimen aikalaiskronikoitsija Mikael Psellokselta, jonka englanninkielinen käännös Fourteen Byzantine Rulers on myös ollut itselleni erittäin tärkeä inspiraationlähde. Mathias Nygård (Turisas) MÄÄRÄN puolesta pidän itseäni aika keskivertolukijana – jos siis verrataan joukkoon, joka ylipäätään lukee kirjoja. Turisas2013-albumin [2013] Run, Bhang-Eater Run! taas pohjautuu Tuhannen ja yhden yön tarinoita -kokoelman pariin tarinaan, joissa virtsataan päihtyneessä tilassa Sulttaanin päälle, herätään kylpylästä täysi erektio päällä ja juostaan kaupungin halki alastomana karkuun. Tutkimustyön osalta koin jonkinlaisen ympyrän sulkeutumisen, kun saksalaisen Johannes-Gutenberg-yliopiston tohtori ja tutkija Antje Bosselmann-Ruickbie kirjoitti näistä kahdesta albumista 30-sivuisen akateemisen esseen Bysantin tutkimuksen julkaisuun. Näitä levyjä varten luin taustatutkimuksena suuren määrän aiheita käsittelevää tietokirjallisuutta ja akateemisia julkaisuja, mutta myös laajasti primäärilähteitä ja aikalaiskronikoita. Kappaleissamme on monesti useampia tasoja. Ei välttämättä aina aihepiiriltään, mutta esimerkiksi muodon tai tyylin puolesta. Suorimmillaan näin on Cursed Be Iron -kappaleessa, jossa siteerataan Raudan synty -runon englanninnosta verenseisautusloitsuna. Lisäksi vieraskielisen kirjallisuuden kuluttaminen kohentaa varmasti omaa kirjallista ilmaisua kyseisellä kielellä. Alun perin ajattelin tekeväni yhden biisin, mutta mitä enemmän perehdyin aiheeseen, tarina alkoi ikään kuin kirjoittaa itse itseään. Saman albumin avausraitaan To Holmgard and Beyond on varmasti jollain tasolla vaikuttanut Frans G. The Varangian Wayja Stand Up and Fight -albumit [2007/2011] käsittelivät viikinkien idäntietä, matkaa Konstantinopoliin ja palkkasotureita Bysantin varjagikaartissa. Suurimman vaikutuksen uskon kuitenkin olevan sillä, että kaikki ajattelua herättelevä kirjallisuus – ja tietysti muukin taide – on jonkinlaista oman luomisen raaka-ainetta. Esimerkiksi käy Hunting Pirates -kappale, joka liittyy historiallisessa albumikokonaisuudessa Harald Sigurdssonin bysanttilaisen varjagikaartin tehtävään siivota arabimerirosvot Välimereltä. Jako kaunoja tietokirjallisuuden välillä on noin 60–40. Kappaleissa, joissa on käytetty jonkun muun valmista tekstiä – eli mainituissa Rex Regi Rebellisissä ja Cursed Be Ironissa – on täytynyt toimia ainakin joissain määrin päinvastaisesti kuin normaalisti, eli musiikki on muotoutunut olemassa olevan tekstin ympärille. Seuraavaksi huomasin albuminkin jäävän liian sekavaksi, ellei ensimmäinen osa keskittyisi vain ja ainoastaan matkaan. Jatkoin ketjua lainaamalla vuorostani Haavikkoa kappaleen nimeen Five Hundred and One. Luomistapa, jossa biisi koostuisi irrallaan sävelletyistä riffeistä, joihin sovitettaisiin päälle erillinen teksti, tuntuisi todella vieraalta. Jossain kohtaa, kun luin enemmän esimerkiksi 1800-luvun klassikkokirjallisuutta, lukeminen saattoi olla hidastempoisuudessaan paikoin aika raskasta, mutta jälkeenpäin lukukokemuksesta on jäänyt todella vahva positiivinen muistijälki ainutlaatuisen tunnelman tai teeman käsittelystä. Kirjan bulgaarikullanmetsästysosuudessa on viitteitä Yngvarr Kaukomatkaajan saagaan, joka vuorostaan kulkee historiallisen esikuvansa kanssa Kiovaan saakka The Varangian Wayn tarinassa. Silloin musiikki toimii tasavahvasti tekstin kanssa tunnelman ja tarinan välittäjänä. Kun Aleksanteri kysyy, millä oikeudella merirosvo ryöstelee hänen vesillään, merirosvo vastaa: ”Teen sen mitättömällä laivalla ja minua kutsutaan rosvoksi, kun taas sinua, joka teet saman suurella laivastolla, ylistetään keisarina.” 29. Koska useat Turisas-kappaleet pohjautuvat historiallisiin tai yhteiskunnallisiin teemoihin, ensimmäinen suora vaikutus on lukemisen kautta kartutettu pohjatieto. Useimmiten lukemiseni liittyy jollain etäisellä tasolla siihen, mitä itselläni on työn alla
Battleloren Evernight-levyä [2007] varten lähdin tietoisesti työstämään sanoitusten osalta hyvinkin epäsuoraa materiaalia, sillä aiemmat albumit olivat mielestäni olleet Tolkienin teksteihin tutustuneelle kuulijalle sanomaltaan melko selkeitä. Se on mielestäni kuulijan tehtävä, sillä monet saattavat käsittää lukemansa hyvinkin eri tavoin, kun käytetään vertauskuvia ja muka-nokkelia sanankäänteitä. Sävellysteni suhteen en ole kovinkaan herkkänahkainen, mutta tekstit tuntuvat ottavan välillä osan sydänvertani mukaansa, vaikkei niiden aihe kovin syvällinen olisikaan. Kyseessä on 1400-luvun romaani, joka on kirjoitettu erittäin runolliseen tyyliin. Luin tämän kirjan melko nuorena, ja se iski erikoisen kirjoitustyylinsä takia melko kovaa. Näkemykseni tekemäni musiikin suhteen oli niin kristallinkirkas, että asiat vain tapahtuivat. Nykyäänkin luen melko hitaasti ja olen tullut iän myötä myös valikoivammaksi. Muutamalla ekalla Battleloren levyllä kokeilin eri tyylejä kirjoittaa ja luovuus oli kukkeimmillaan, kunnes viimeisimmillä albumeillamme koin ajoittain lukkoja tekstien suhteen. Tässä auttoivat myös musiikkiurani alkuvaiheet black metal -bändeissä, joiden tematiikkaan Tolkienin synkemmät aiheet liittyivät ajoittain melko vahvasti. Battleloren osalta yhteys lukemiseen on selkeä. Välillä jopa toisin päin. Siinä on mainiota tarinointia miekan ja magian diggareille. Olen kyllästymiseen asti vastaillut kysymyksiin, eivätkö Taru sormusten herrasta -sanoitukset rupea pian toistamaan itseään tai kuinka löydän aina uudestaan inspiraation kirjoittaa Frodosta ja sormuksesta. Tällainen kertoo siitä, että kysyjän tutustuminen teksteihini on jäänyt oletuksen tai kuulopuheen tasolle. Tietynlainen sävellys loi tunnelman, johon löysin välittömästi sanoituksellisen aihepiirin. Biisimme kertovat tarinoita Tolkienin Keski-Maasta, mutta aihepiirin käyttö on useasti ymmärretty väärin ainakin medioiden osalta. Myöhemmin levyä kuunneltuani totesin, että saatoin tehdä osasta sanoituksia hyvin vaikeaselkoisia, mutta en ole koskaan lähtenyt selittämään niitä auki. Tolkienhan kirjoitti Keski-Maasta ja sen historiasta erittäin kattavasti, ja sanoitukseni eivät rajoitu vain Sormusten herran tapahtumiin. Näin käy varmasti ajan mittaan monelle, sillä nuoruuden into harvoin kantaa kymmenien vuosien ajan ja välillä joutuu etsimään itsensä uudestaan. Klassikoiden lisäksi luen esimerkiksi tietokirjoja urheilusta ja musiikista, elämäkertoja ja ihan valtavirran huttua. Toki myös lovecraftit, poet ja dantet kannattaa ottaa haltuun, niin monen metallibändin sanoitukset aukeavat aivan uudella tavalla. Vaikka teksti on runollista, se on helposti tulkittavissa, toisin kuin esimerkiksi Kalevala, jonka lukeminen on välillä melko tuskaista. Doombändi Church of Voidin osalta käsittelin sanoituksissa edelleen tuttuja aiheita sivuten fantasiakirjallisuutta ja mystiikkaa, mutta suurempi koitos oli kirjoittaa Sisäilmaongelmapunkbändilleni kantaa ottavammista aiheista suomeksi. Aikoinaan kirjani olivat pääasiassa fantasiaa ja scifiä, selkeää fiktiota, ja muistan ajan, kun en lukenut mitään muuta. Helppoa tekstien kirjoittaminen ei minulle ole ikinä ollut. Olinhan luonut itselleni melko pitkän historian ja tavan tehdä asiat tietyllä tavalla, ja nyt tuo kaava täytyi murtaa. Yksi mielenkiintoisimmista teoksista, joita olen lukenut, on Tirant Valkoinen, kirjailijoina Joanet Martonell ja Marti Joan De Galba. Jos olet Sormusten herrasi ja Silmarillionisi lukenut ja koit ne mielekkäiksi, suosittelen tutustumaan esimerkiksi David Dayn Keski-Maa-aiheisiin teoksiin, joista löytyy syventävää tietoa monista teemoista, joita edellä mainituissa kirjoissa käsitellään. VIELÄ nuorempana lukeminen ei ollut minulle mikään ykkösjuttu, paitsi sarjakuvien osalta. Itse tutustuin vasta äskettäin Michael Moorcockin Elric-saagaan. Klassikoista ne suurimmat tiiliskivet ovat saaneet olla rauhassa, niihin ei tarmo ole vielä riittänyt. 1990-luvulla lähes kaikki black metalin kanssa tekemisissä olleet kumarsivat tiukasti kohti Norjaa, josta nousi esiin bändejä kuten Burzum, Gorgoroth ja Isengard, jotka ovat Tolkienin tarinoista napattuja nimiä. Battlelorella on myös paljon tekstejä asioista, joista Tolkien ei kirjoittanut, jolloin olen ottanut vapauden tulkita aiheita oman näkemykseni mukaan. Sormusten herra ja Silmarillion iskivät penskana niin syvälle, että metallimusiikin tullessa kuvioihin joitain vuosia myöhemmin nämä kaksi suosikkiteemaa nivoutuivat melko luonnollisesti toisiinsa. Suomalaisena näin ei varmaankaan saisi sanoa, mutta vaikka kansalliseepoksemme on tarinaltaan hieno, sen lukeminen ei ole minulle mikään nautinto. Jyri Vahvanen (Battlelore, Church of Void, Sisäilmaongelma) Battlelore on kuitenkin avoimesti tunnustanut Tolkien-yhteytensä aivan alkutaipaleiltaan asti. 30. Biiseissäni on aiheita hyvinkin moninaisilta tahoilta, mihin Tolkienin valtava työ antaa erinomaisen mahdollisuuden. Sittemmin makuni on laajentunut melko sekalaiseksi. Puhuttelevimpia teoksia ovat useimmiten tositapahtumiin perustuvat kirjat, kuten sotakirjallisuus ja elämäkerrat. Alkuun musiikin kirjoittaminen olemassa olevien tarinoiden pohjalta oli helppoa ja mutkatonta. Kun aloin kirjoittaa myös muille bändeilleni, joilla ei ollut aihepiirin osalta niin tiukkaa sapluunaa, koin tilanteen välillä vapauttavaksi, mutta toisinaan myös hankalaksi
Ensimmäiset ostokseni Akateemisesta kirjakaupasta olivat muistaakseni jokin Peter Straubin pokkari ja Arthur E. Tuo ajattelutapa on kai nykyään vieras, ja ehkä myös siksi kiinnostukseni on usein kohdistunut niin sanottuun ”hylättyyn tietoon” eli okkultismin lisäksi moniin muihinkin aiheisiin, joita yhdistää piittaamattomuus moderneista kirjallisista, poliittisista, filosofisista ja moraalisista konventioista. Vielä 80-luvun alussa divareista saattoi kantaa pilkkahintaan kotiin mielenkiintoisia sarjiksia, esimerkiksi 70-luvun kauhulehtiä, joista kiinnostuin erityisesti sen jälkeen, kun olin kuullut, että niiden lukeminen aiheuttaa mielisairautta ja huumeidenkäyttöä. Pääasiassa olen silti lukenut kaunokirjallisuutta vain mikäli romaanin tai runojen aihepiiri on erityisesti kiinnostanut minua, sillä etenkin genrekirjallisuus, myös kauhu ja spekulatiivinen fiktio, joksi kai scifiä ja fantasiaa nykyään kutsutaan, tuntuu minusta usein ennalta arvattavalta, tylsältä ja omaan viitekehykseensä kuristuneelta, niin sanotusta realistisesta ihmistai yhteiskuntakuvauksesta puhumattakaan. Aloin lukea kirjoja vasta kun noin 15-vuotiaana tajusin, että niitä on tarjolla englanniksi huomattavasti laajempi valikoima. Parhaimmillaan kirjallisuus kertoo jostain, minkä olemme aina tienneet. Eniten omaan ajatteluuni ovat vaikuttaneet kirjoittajat, jotka ovat tutkineet myyttistä ajattelua ja etsineet uusia tai vanhoja näkökulmia sen ymmärtämiseen: Claude Lèvi-Straussin strukturaalinen antropologia kiehtoi minua yliopistoaikoina, vaikka sen teoreettiset painotukset tuntuvatkin nykyään vierailta. 31. Myös Mircea Eliaden, esimerkiksi Myth of Eternal Returnin, lukeminen tuntui aikoinaan merkitykselliseltä. Minulle tuottaa kai ongelmia, miten asiat on irrotettu jonkinlaisen individualistisen näkemyksellisyyden ihanteen mukaisesti yhdestä suuresta tarinasta, joka on kirjoitettuna yhtä hyvin luontoon kuin ihmissydämiinkin. Koulussa saatoin kirjoittaa referaatteja romaaneista 15 minuutin selailun perusteella, ja mikäli minulle suositeltiin jotain, mistä ”varmasti pitäisin”, esimerkiksi Tolkienia, kiersin sen kaukaa. Ike Vil (Sleep of Monsters) OLEN aina pitänyt tarinoista, mutta kouluaikoina luin mieluummin sarjakuvia kuin romaaneja – ehkä myös siksi, että kirjojen lukemista pidettiin ”hyvänä harrastuksena” mutta sarjakuvia ”roskana”. Waiten Book of Black Magic and of Pacts. Epäilemättä kyse oli myös jonkinlaisesta poseerauksesta ja identiteetin rakentamisesta. Sitten on Carl Gustav Jung, josta en nuorempana ymmärtänyt sitäkään vähää kuin nykyään, mutta jonka viisautta olen sittemmin alkanut pitää pikemminkin jumalallisena kuin psykologisena. Luin myös Joe Kubertin Tarzaneita ja franko-belgialaisia historiallisia seikkailusarjoja sekä Jymyjä ja Huulia, joiden undergroundjutut tuntuivat esiteini-iässä huikeilta. Olen myös niin tosikko, etten kykene olemaan tuskailematta, miten spekulatiivisessa fiktiossa usein lainataan yksittäisiä myyttejä tai dramaattisia historiallisia tapahtumia ja irrotetaan ne huimasta kokonaisuudesta latteiksi ja yksinkertaistetuiksi juonielementeiksi. Mitä omiin sanoituksiini tulee, lainaan ja varastan niissä siekailematta, sekä lähteen kera että ilman, ja oikeastaan ne ovat aina olleet vain keskustelua arkkityyppisten käsitteiden, symbolien ja kielikuvien kanssa; hermeneuttista peliä, jossa peilaan itseäni universumiin tai annan universumin peilata itseäni minuun. Kerron tietenkin sanoituksissa myös itsestäni ja omasta todellisuudestani, mutta pyrin kirjoittaessani pikemminkin ammentamaan ikivanhasta virrasta kuin luomaan jotain uutta. Helppotajuisemmin, ja usein myös varsin kauniisti, myyteistä kirjoittaa Joseph Campbell, ja vaikka ne sankarijutut tuntuvatkin vähän loppuun kalutuilta, esimerkiksi Occidental Mythology on innoittanut minua usein. Tietenkin luen myös sotahistoriaa, jonka suurin osa miehistä löytää 30-vuotiaana
Kirjoittajat kuten Joel McIver vievät välillä jopa mielenkiinnon kohteeseen. Koko lapsuuden ja nuoruuden ajan yksi ahkerimmin käytetyistä asioista omistuksessani oli kirjastokortti. En ole mikään aktiivinen okkultisti tai newageläinen, mutta Crowleyn, Blavatskyn, Krishnamurtin ja Castanedan voi sanoa vaikuttaneen paljonkin aihepiireihin joista kirjoitan. Kukaan ei tajunnut viittausta Sigurdin ollessa aika marginaalista kamaa yleissivistyneemmällekin ihmiselle, ja pitkään siitä kuittailtiinkin: ”Öhö, jäbä teki biisin kokovehnästä.” Maailmassa on valtava määrä kirjoja, joita olen valmis tuputtamaan jokaiselle vastaantulijalle, joka vain suostuu kuuntelemaan. Wodehouse tai Daniil Harms ovat muokanneet omaa huumorintajuani ja elämänasennettani siinä kuin Jello Biafra tai Lemmykin. Taiteilijasieluiselle yliopistopojalle ne toki tuntuivat suurelta ajatusten virralta. Luen myös paljon elämäkertoja ja historiikkeja, luonnollisesti populaarikulttuuri edellä. Aivan kovaan scifiin ei aivo edelleenkään taitu, mutta isot avaruusoopperat kuten Alastair Reynolds ja Iain M. OLEN lukenut pakkomielteisesti lapsesta saakka. Varsinaista genresuosikkia ei sinänsä ole, mutta scifiä olen lukenut aina runsaasti. Eri tyylilajeista ja aihepiireistä. Tapio Wilska (Survivors Zero, Kaosbane) 32. R. Runoja olen lukenut paljon yliopistoajoista lähtien, ne ovat todella iso vaikuttaja erityisesti englannin ja suomen kielen rytmittämisessä. Nuorempana lähteet olivat suorempia, ja Stray Toastersin tai Nattvindens Gråtin aikaisia tekstejä on välillä hieman vaivaannuttavaa lukea. Daniil Harms: Sattumia, Jouko Turkka: Aiheita, Ursula LeQuin: Maailma, vihreä metsä, Iain Banks: Ampiaistehdas, Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Richard Dawkins: Greatest Story Ever Told, Bill Harkleroad: Lunar Notes – My Life as Zoot Horn Rollo, Dan Simmons: Hyperion-quadrilogia, J. Lähes jokainen biisi, jonka olen kirjoittanut, lähtee kirjallisesta lähteestä. Jokin lause, runonpätkä, ajatus tai konsepti, jota lähden muokkaamaan, on taustalla liki aina. Alakouluikäisenä vanhemmat harkitsivat hoitoonlaittoa, koska en esimerkiksi nukkunut juurikaan, vaan luin valojen sammuttua peiton alla taskulampun valossa. Pistän tähän loppuun harmittavan suppean listan niistä kirjoista, joita jokaisen tulisi mielestäni testata, ja joista jokainen on ollut suuri vaikuttaja omalla tielläni ihmisenä ja muusikkona. Tolkien: Taru sormusten herrasta, Joni Skiftesvik: 15 tarinaa, Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni, Robert Holdstock: Alkumetsä. Taitavat sanankäyttäjät ja humoristit kuten Kurt Vonnegut, Jouko Turkka, P. Luen hyvin laaja-alaisesti, kausittain ja aina. G. Sethianin albumilla Into the Silence [2003] on useita tekstejä, joissa on vahva kirjallinen viittaus, eivätkä ne ole sieltä kömpelöimmästä päästä. Helvetti on siis ”hel vete”, ”koko tieto”. Se on muutenkin levy, josta olen edelleen ylpeä, vaikka se unohtuikin historiaan. Raivoisa lukeminen on varmasti vaikuttanut koko elämääni, musiikinteosta puhumattakaan. Välillä elämäkerrat ovat sen verta loistavia, ettei artistin musiikista tarvitse välttämättä olla edes kovin kiinnostunut, kun tarina vie mukanaan. Banks sekä yhteiskunnallisempi pohdinta kuten Ursula LeQuin maistuvat aina. Muusikoiden ja taiteilijoiden elämäkerrat kiinnostavat aina, tosin iso osa nykyisistä julkaisuista on käsittämättömän huonosti kirjoitettuja ja rakennettuja. R. Liian pitkälle viedyt kirjalliset vitsit eivät yleensä osu kohdilleen, jos kukaan ei tajua niitä. Olen lukenut myös paljon länsimaisen esoterian perinteeseen liittyvää kirjallisuutta, josta olen ammentanut aiheita ja teemoja todella isoon osaan tekemisistäni. Klassikot kuten Asimovit, Lemit ja Strugarskit on tietty kahlattu useaan kertaan. Myöhemmin koen onnistuneeni paremmin, vaikka joku muu lienee toista mieltä. Minusta Finntrollin Hel Vete -biisinnimen kirjoitusasu oli hyvä vitsi, joka viittasi suuresti pitämäni Sigurd Wettenhovi-Aspan houreisiin kieliteorioihin, joissa kaikki kielet pohjaavat suomalais-pohjoismaiseen kantakieleen
The Faustian Alchemist puolestaan pohjautuu vanhaan saksalaiseen kansantarinaan epäonnisesta alkemistista, joka saa haltuunsa muumioituneen heettiläisen prinsessan. Tästä on helppo syyttää isosiskoani, jonka kirjahyllystä löysin aikoinaan lovecraftit, rimbaudit, coleridget ja tuoksuvatpuutarhat. Myöhemmin tietenkin tajusin, miten kova Madonna oikeasti on. Gaimanin Sandmanit ovat vaikuttaneet minuun tekstittäjänä paljon, sarjakuvahan voi sisältää aivan yhtä syvällistä tarinankerrontaa kuin proosakin. Yliopistossa taas liehittelin yhtä tulisieluista muotoilijaa, jonka ansiosta ranskalaiset taide-elokuvat ja 1800-luvun runous tulivat tutuksi. Niistä siirryimme vähitellen salatieteitä ja erotiikkaa sisältävän aineiston pariin. Siinä on suomalaisen kirjallisuuden klassikko, joka pitäisi nostaa kansakunnan kaapin päälle, ihan sinne Kalevalan ja Seitsemän veljeksen rinnalle. Koulussa tutustuin samanhenkiseen kynäniskaan, Sløthiin, jonka kanssa luimme lähikirjaston fantasiaja sarjakuvahyllyt läpi. Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys kolahti jossain vaiheessa kovaa. Teini-iässä kirjoittelin omaksi ilokseni eroottisia tarinoita, jotka toivottavasti eivät päädy kuuna päivänä kenenkään nähtäväksi. Toki myönnän, että hakeuduin romaanin pariin siitä tehdyn elokuvan sekä Lena Olinin ja Juliette Binochen ansiosta. Vaikka siskon kasettikokoelman madonnat ja newkidsontheblockit saivat minut kääntymään musiikissa aivan toiseen suuntaan, jostain syystä seurasin hänen esimerkkiään kirjallisuudessa. Hubbath (Belzebubs) MISTÄKÖ lukeneisuuteni johtuu. Muu materiaali levyllä pohjautuu enemmänkin tutkimuskirjallisuuteen ja vanhoihin käsikirjoituksiin, ei niinkään proosaan. Uusimmalla levyllämme on kappale The Werewolf Bride, joka on tietenkin saanut innoituksensa Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. 33
34
Konsertti on toiseksi viimeinen myös rumpali Ossi Paanaselle, jonka viimeinen keikka yhtyeen riveissä tapahtuu seuraavana iltana Tampereella. Kokoonpanoasiat ovat siis taas järjestyksessä. Häneltä saapuikin sitten saman tien kommenttia, että ”tästä tulee todella kova juttu”. Ei mene montakaan sekuntia, kun lavan edusta on täynnä raivoisasti moshaavia ihmisoletettuja. Reissun jälkeen oli niin perkeleen huono olo, että päätin pistää läträyshommat hetkeksi tauolle. Jos kuolisin huomenna, lähtisin hymy huulilla, sillä tietäisin meidän jättäneen maailmaan ainakin yhden helvetin komean sävelteoksen. Lost Society toimii Nosturin maineikkaan historian toiseksi viimeisen tapahtumapäivän pääesiintyjänä. – Täytyy myöntää, että nyt hieman väsyttää. Intensiivinen konsertti loppuu tämän lehden ilmestymispäivänä julkaistavan uuden Lost Society -albumin päätösraitaan. – Jos Into Eternity jäisi jonkin todella kummallisen syyn takia tämän yhtyeen viimeiseksi biisiksi, minulle ei jäisi mitään hampaankoloon, hän toteaa. Monenlaisten viilausten ja muutosten jälkeen mukaan tuli myös Apocalyptica, ja lopputulos on ihan uskomattoman hieno. Tästä on nyt vierähtänyt noin vuoden päivät, eikä vieläkään ole tullut suurempaa tarvetta korkata pulloa. Tapsa on vanha tuttu ja loistavan rumputyöskentelyn lisäksi myös helvetin hyvä jätkä. – Meidän uusi rumpali on Tapani Fagerström, joka soitti aikaisemmin Santa Cruzin riveissä. Juuri ilmestynyt neljäs studioalbumi No Absolution tarjoaa yhä enemmän tuoreita sävyjä, mutta yhtyeen sydän on silti tukevasti paikallaan. O n viime vuoden toiseksi viimeinen päivä, ja Helsingin Nosturin takahuoneessa istuskelee haukottelevia jyväskyläläisnuorukaisia. Kyse ei ole siitä, että Elbanna olisi kaatanut mallastuotteita kitusiinsa koko matkan ajan. Kolmas pitkäsoitto puolestaan alleviivasi sitä, etteivät nämä herrat pelkää uudistumisen tuulia. Apocalyptican jousien maustama Into Eternity -kappale on yhtyeen tähän mennessä eeppisin sävellys, eikä takahuoneessa esiintymishikeä kuivattelevan Elbannan leveä virnistys jätä mitään arvailujen varaan. Kyseessä on yksinomaan Ossin päätös, ja sitä täytyy toki kunnioittaa, Elbanna kertoo. Ossi mietti asiaa todella pitkään, mutta lopulta hän ilmoitti lähtevänsä yhtyeestä. Uudistumisen tiellä ”Go!” Samy Elbannan raivokas käsky Nosturin-keikan avaavan No Absolution -kappaleen alkajaisiksi ei jää Lost Societyn faniarmeijalta kuulematta. Laulaja-kitaristi ei nimittäin ole nauttinut pitkään aikaan pisaraakaan alkoholia. MATKALLA MAAILMAN SUURIMMAKSI TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARKUS PAAJALA 35. Metallisille taistelutantereille räväkästi marssinut Lost Society nappasi kahdella ensimmäisellä levyllään tiukan otteen suomalaisesta thrashvaltikasta. Unet jäivät todella vähiin, Samy Elbanna tuumaa ja haukottelee makeasti sanojensa vakuudeksi. – Menin kavereiden kanssa mökille tammikuussa 2019, ja koko viikonlopun ajan tuli kaadettua suhteellisen railakkaasti. – Ossi on ollut bändissä kymmenen vuotta, mutta nyt hänen mittansa on tullut täyteen, erityisesti pitkien kiertueiden suhteen. Lost Societyn kipparoima Best Tour Ever -kiertue on pysähtynyt edellisenä iltana Oulussa, ja yön aikana tapahtunut siirtymä pääkaupunkiseudulle on ollut varsin raskas. – Into Eternityn varhainen demoversio ei itse asiassa herättänyt minussa kovin kummoisia reaktioita, mutta päätin kuitenkin lähettää aihion Joonaksen ihmeteltäväksi
– Uutuus soundaa massiivisemmalta, vakuuttavammalta ja vähän amerikkalaisemmalta, mutta suomalainen sielu ja sydän on edelleen läsnä – ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen. Ja löytyyhän sieltä toki myös perinteisempää Elbanna-purkautumista, muun muassa Blood on Your Handsistä ja Worthlessistä. Ideana oli hioa biisejä niin pitkään ja niin tiukalla seulalla, ettei niistä yksinkertaisesti voi tehdä enää parempia. – Lost Society kuulostaa hyvinkin erilaiselta kuin Fast Loud Deathin aikoihin, mutta se ei ole varsinaisesti mikään ihme. Joonashan on aikaisemmin työskennellyt monissa erilaisissa levyprojekteissa, mutta modernin metallin kentällä hän on varsin uusi nimi. Uuden rumpalin lailla myös Parkkonen soitti aikaisemmin Santa Cruzin riveissä, mutta nykyään hänet tunnetaan paremmin studiotyöskentelystään. Kasvoin siis jo pikkupoikana siihen, että rockyhtye voi laittaa yhdelle levylle melkein mitä tahansa, koko urasta puhumattakaan. Kun Svante Forsbäckin (Rammstein, Amorphis, Volbeat) masteroima albumi oli viimeistä piirtoa myöten valmis loppuvuodesta 2019, Samy Elbannan, Ossi Paanasen, Arttu Lesosen (kitara) ja Mirko Lehtisen (basso) oli helppo hymyillä ja poksautella samppanjapulloja – alkoholilla tai ilman. – Teksteistä löytyy runsaasti symboliikkaa, ja laulan uudella levyllä lopulta hyvinkin monenlaisista aiheista, Elbanna toteaa. Joonas on vanha ystävämme ja myös järjettömän kova kitaristi, kekseliäs säveltäjä ja kivikova studioammattilainen. Miksi me muuten tätä tekisimme. Nonbelieverin kertosäkeessä oli nimittäin aluksi ihan tavallista ”Elbanna-huutoa”, mutta päätin sitten lähestyä sitä selvästi melodisemmin ja puhtaammin. Fast Loud Deathin ja kakkoslevy Terror Hungryn kaljahuuruiset tarinat – Braindead Metalhead, Escape from Delirium, Spurgatory, Brewtal Awakening ja niin edelleen – ovat No Absolutionin äärelle tultaessa vaihtuneet esimerkiksi maailmanlaajuisten uskontojen kritiikiksi. – Aloimme miettiä erilaisia vaihtoehtoja, ja jossakin vaiheessa mieleen nousi ajatus biisien kirjoittamisesta jonkun bändin ydinkokoonpanon ulkopuolisen tyypin kanssa. Hah hah! ”Lost Society kuulostaa hyvinkin erilaiselta kuin Fast Loud Deathin aikoihin, mutta se ei ole varsinaisesti mikään ihme. Miltä Lost Societyn tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät juuri nyt. – Kun Lost Societyn tyyliä ja soundia selkeästi muokanneen Braindead-albumin varsinainen kiertue päättyi joskus 2017–18, ryhdyimme miettimään seuraavaa peliliikettä. Into Eternity saattaa näyttäytyä jollekin erobiisinä, mutta joku toinen voi kokea sen metaforaksi jollekin aivan muulle. ilmestyessä olimme 17–18-vuotiaita, nyt mittarissa alkaa olla 25. Keikkoja on luvassa runsain mitoin siellä ja täällä, Elbanna sanoo. – Kannattaa myös muistaa, että jo meidän demojen [Lost Society, 2011, ja Trash All Over You, 2012] kansissa luki, että Lost Society soittaa heavy/thrash metalia. Totta kai vuodet ovat vaikuttaneet tekemisiimme hyvinkin voimakkaasti, Elbanna sanoo. Miten itse vertaisit No Absolutionia vanhempiin julkaisuihinne. Slayer ja Sepultura tulevat aina pysymään meidän matkassa, mutta niin tekevät myös Iron Maiden ja Motörhead – kuten myös Lady Gaga ja Amy Winehouse! – En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että bändin pitäisi soundata jokaisella levyllä samanlaiselta. Ehkä ilmassa leijuu vähän samanlaista henkeä kuin vuosina 1989–90, kun Bob Rock hyppäsi Mötley Crüen Dr. – No Absolution heittää meidät luonnollisesti tien päälle. Debyyttilevyn ilmestyessä olimme 17–18-vuotiaita, nyt mittarissa alkaa olla 25.” Mainittu Joonas on sukunimeltään Parkkonen, ja hän toimi No Absolution -albumin äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana. Nämä aihiot olivat nimeltään Nonbeliever ja My Prophecy. Pienen tauon jälkeen hän jatkaa. Yksi ajatus nousi heti ylitse muiden: haluamme jatkaa uudistumisen tiellä, Elbanna kertoo. – Eräs oivallus meni heittämällä muiden ohi. Itse näen tämän pelkästään positiivisena voimavarana, sillä Joonas on tuonut mukaan tuoreita ja kekseliäitä tuulahduksia. Feelgoodin maailmasta Metallican Black Albumin kimppuun. – Otamme tietenkin askeleen kerrallaan, mutta eihän tässä ole lopulta muuta vaihtoehtoa kuin se, että meistä tulee maailman isoin bändi. Hah hah! Kekseliäitä tuulahduksia No Absolutionin valmisteleminen kesti kaiken kaikkiaan pari vuotta, mutta pitkä työputki ei mennyt hukkaan. Sillä hetkellä minusta tuntui ihan siltä kuin olisin seissyt housut kintuissa ja joku olisi tuuminut, että ”onko sinulla tosiaan tuollainen?”. – Voisin hehkuttaa No Absolutionia monesta eri kulmasta, mutta nostetaan esiin vaikkapa albumin soundimaailma. – Vähän myöhemmin menin Joonaksen studiolle, ja aloimme katsoa demokappaleiden riffejä, melodioita, rakenteita ja sovituksia. Hah hah! Myös Lost Societyn sanoitukset ovat muuttuneet reippaasti vuosien aikana, totta kai. Joonas oli ihan liekeissä, ja häneltä tuli välittömästi ”mitä helvettiä, lähteekö sinusta tuollaistakin ääntä?” -kommenttia. Iron Maidenin The Number of the Beast on määritelmäni täydellisestä albumikokonaisuudesta, ja sieltä löytyy esimerkiksi Invadersin ja Ganglandin tykitystä, Run to the Hillsin ja nimibiisin tarttuvuutta, Hallowed Be thy Namen eeppisyyttä ja Children of the Damnedin slovaritunnelmia – ja kaikkea niiden väliltä. – Esimerkiksi nimikappale kertoo eri uskontojen nimissä tehdyistä hirveistä asioista, kun taas Deliver Me’n tarina liittyy sotiin, siihen, kun isot kihot lähettävät nuoria poikia taistelemaan toiselle puolelle maapalloa. Päätimme siis katsoa tämän kortin, ja lähetin Joonakselle pari alustavaa demobiisiä. Debyyttilevyn 36. Minulle No Absolution edustaa sataprosenttisen aitoa ja rehellistä Lost Societya vuosimallia 2020
25,50 EUR E U R O P A 2 2 K U L T M A N A G E M E N T B Y A R R A N G E M E N T W I T H K 2 A G E N C Y L T D . A N D F U L L S T E A M A G E N C Y P R E S E N T S. LIPUT ALK
Huvittava tilanne saa seuraa muutamista äijämäisistä vitseistä, mutta jossakin vaiheessa puhe kääntyy kohti Demons & Wizardsia. Syynä on projektiyhtyeensä Demons & Wizardsin uusi pitkäsoitto. Düsseldorfin kupeessa Krefeldissä vuonna 1984 Lucifer’s Heritage -nimellä aloittaneen Blind Guardianin Hansi Kürsch ja Tampassa samana vuonna The Rose -otsikon alla perustuksensa luoneen Iced Earthin Jon Schaffer ovat saapuneet Saksan pääkaupunkiin tapaamaan eurooppalaisten medioiden edustajia. Jon: – Totta puhut! Hah hah! Mutta jos itse puhun rehellisesti ja vitsailen hieman vähemmän, en ole varsinaisesti ylpeä tästä viidentoista vuoden tauosta. B erliiniläishotellin sviitin kokonaissävy on vaaleanpunainen, ja leveän sängyn vuodevaatteet ovat suorastaan räikeän pinkit. KOLMAS KERTA TODEN SANOO – VAIKKA NURINKURISESTI TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIM TRONCKOE 38. Hansi: – Niin, edellinen levymme Touched by the Crimson King julkaistiin vuonna 2005. Kun mittavan asekokoelman omistava ja moottoripyöräilyä rakastava Schaffer astuu huoneeseen, hän puhkeaa hillittömään nauruun. Century Median palkollinen on puolestaan huomattavasti vaivautuneemman oloinen. Myös Kürsch hymyilee leveästi. Varsin mielenkiintoinen paikka tehdä kahden pitkän linjan heavy metal -mestarin haastattelua. Klassisen, progressiivisen ja poweriltakin paikoin maistuvan heavy metalin diggarit olivatkin valmiita naulaamaan tämän arkun kiinni lopullisesti. Pian mökkiin astelee Century Media Recordsin edustaja seuranaan kaksi levy-yhtiön artistia. Demons & Wizards on pääbändiemme ulkopuolinen projekti, mutta kyseessä on niin mielettömän rakas ja tärkeä juttu, ettei tätä todellakaan tehdä vasemmalla kädellä. Viime vuonna Demons & Wizards kuitenkin aktivoitui, ja nyt on käsillä yhtyeen kauan odotettu uutuusalbumi III. Hansi: – Blind Guardianin ja Iced Earthin aikataulut olivat varsin kireät 2000-luvun puolivälin jälkeen. Blind Guardianin Hansi Kürschin ja Iced Earthin Jon Schafferin projektiyhtye Demons & Wizards ei osoittanut vuosikausiin minkäänlaisia elonmerkkejä. Ensinnäkin sen, että Demons & Wizards on monille todella tärkeä yhtye. Aikaahan meillä ei siis ollut! Toolin 10,000 Days ilmestyi vuonna 2006 ja seuraaja Fear Inoculum heti perään 2019. Jon: – Hämmentävää kyllä meille tuli melkein kiire juuri ilmestyneen III-albumimme kanssa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli julkaista seuraava Demons & Wizards -kiekko maksimissaan jokunen vuosi Touched by the Crimson Kingin jälkeen, mutta sitten aikataulut venyivät, venyivät ja venyivät. – Tämä hotelli oli jostakin syystä lähes loppuunmyyty, ja jouduimme varaamaan haastatteluja varten hääsviitin, hän kertoo. Te pistitte vielä vähän paremmaksi. Ja sen, että meidän täytyy – täytyy! – julkaista uusi levy jonakin päivänä. Jon: – Mennäänpä vuoteen 2011, jolloin tajusin konkreettisesti pari asiaa
Kun taas työskentelen Demons & Wizardsin materiaalin kimpussa, valmistelen biisin luurangon, mutta en missään nimessä halua ohjata Hansin ideoita mihinkään suuntaan.” – Jon Schaffer 39. ”Kun ryhdyn säveltämään Iced Earthille, kuulen päässäni jo varhain kappaleen lopullisen version
”Demons & Wizards sai alkunsa kahden kaveruksen halusta kirjoittaa yhdessä musiikkia, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole ollut minkäänlaista sananvaltaa tekemisiimme. Näin se on aina ollut, ja näin se tulee aina olemaan.” – Hansi Kürsch 40
Debyytti toi meidät hienosti progressiivisen ja 70-luvulta vaikutteita poimineen heavy metalin kartalle, mutta Touched by the Crimson Kingistä muovautui lopulta omaperäisempi ja mielenkiintoisempi kokonaisuus. kesäkuuta 2019, minkä jälkeen rundi eteni muun muassa Hellfestin, Wackenin ja Graspop Metal Meetingin jättifestareiden kautta Yhdysvaltoihin. – Kävin Jonin luona Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran jo vuonna 1992. Päätin sitten lähteä vierailulle Hansin luokse, ja innostuimme naukkailemaan paikallisia mallastuotteita varsin isolla kädellä. Remasteroidut albumit julkaistiin viime keväänä, sopivasti juuri ennen Demons & Wizardsin ensimmäistä kiertuetta vuosikausiin. Kun sitten palasin keväällä 2019 remasteroitujen levyjen maailmaan, totesin muistikuvani varsin oikeanlaiseksi. Puhuimme aluksi Blind Guardianin ja/tai Iced Earthin omista sovituksista, mutta sitten päätimme jättää kappaleen hautumaan vähäksi aikaa. Usko tai älä, mutta seuraavassa hetkessä otimme suunnan kohti vähän matkan päässä sijainnutta Blind Guardianin studiota, ja aloimme kirjoittaa yhteistä biisiä saman tien. Diggarit tulivat jo satamassa intoilemaan minulle Demons & Wizardsista, enkä ymmärtänyt heidän ajatuskulkuaan aluksi lainkaan. Homma alkoi edetä nopealla tahdilla, ja pian päätimme tehdä kokonaisen albumin. Kierroksen päätöskeikka tapahtui syyskuun alussa Atlantassa, kun Demons & Wizards esiintyi ProgPower-sisäfestivaalin päänimenä. Debyyttikonsertti tapahtui Saksan Saarbrückenissä 1. Kun kirjoitin levyn kappaleita, talossani tapahtui paha vesivahinko ja kotistudioni tuhoutui lähes täydellisesti. Kyllä vain, mutta milloin. Hah hah! 41. Jon: – Vastasimme Wackenille myöntävästi ja ilmoitimme samalla muillekin promoottoreille, että aktivoidumme estradeille kesällä 2019 – mutta vain silloin. Siinä meni itse asiassa ihan hyvän aikaa, ennen kuin tajusin Iced Earthin olevan samalla laivalla... Myös Blind Guardian oli laivalla, mutta enhän minä tiennyt sitä, koska en ollut tutustunut bändilistaukseen etukäteen. Joku saattaa päätellä tästä, että jatkoa seuraa... Jon: – Omaan ajatteluuni vaikuttaa varmasti se, että Touched by the Crimson Kingin tekeminen oli todella stressaavaa. He tiedustelivat, löytyisikö Demons & Wizardsilta kiinnostusta toimia yhtenä Wackenin päänimistä elokuussa 2019. Innostuin hyräilemään jotakin melodiaa hänen näppäilynsä päälle, ja melko pian aloimme tuijottaa toisiamme varsin merkitsevästi... Hansi: – Blind Guardian ja Iced Earth rundasivat yhdessä ympäri Eurooppaa, ja tutustuimme kiertueen aikana toisiimme varsin hyvin. Niin, nurinkuristahan tämä on, mutta asioiden marssijärjestyksestä pitää syyttää vain ja ainoastaan Wackenia. Tajusin konkreettisesti myös sen, että pitkäsoitot pitäisi miksata uudelleen, sillä niiden soundimaailma ei tee sävellyksille oikeutta. Hän tekee sanoitukset sekä laulumelodiat ja miettii kappaleen sovituksia, ja juuri tällainen työskentelytapa tekee Demons & Wizardsista aivan oman entiteettinsä. Jon: – Tajusin yhden mielenkiintoisen seikan hyvin varhaisessa vaiheessa. Nimittäin sen, että kun ryhdyn säveltämään Iced Earthille, kuulen päässäni jo varhain kappaleen lopullisen version. Se oli valtavan iloinen asia, mutta kuten arvata saattaa, en pystynyt keskittymään säveltämiseen ihan täydellä intensiteetillä. Oma muistikuvani oli, että ykkönen on mainio albumi, mutta toinen jäi vähän vaisummaksi. Olin jo kirjoittanut uutta materiaalia ja olimme myös ehtineet päättää, että Demons & Wizards aktivoituu viimeistään vuonna 2020. Kun taas työskentelen Demons & Wizardsin materiaalin kimpussa, valmistelen biisin luurangon, mutta en missään nimessä halua ohjata Hansin ideoita mihinkään suuntaan. Se rundi oli ehdottomasti Demons & Wizardsin varhainen alkupiste. hmm, luova. Jon: – Täytyy myöntää, etten ollut kuunnellut kumpaakaan levyä pitkään aikaan. – Tuona vuonna järjestettiin ensimmäinen 70 000 Tons of Metal -risteily, ja Iced Earth oli kiinnitetty esiintyjäkattaukseen. Olimme todella innoissamme ja samalla ihmeissämme. Menetin muun muassa parikymmentä kitaraa. Hansi:– Itse näen kokonaisuuden hieman toisella tavalla. Olin Saksassa promotoimassa Iced Earthin The Dark Saga -albumia, ja aikataulussani oli pari vapaapäivää. Ei pienintäkään aavistusta. Kun Wackenin tarjous saapui, tajusimme olevamme hyvällä tavalla kusessa. Hansi: – Parin päivän tiiviin törpöttelyn jälkeen krapula oli melkoisen... Kohtaamiset olivat aina hemmetin hauskoja. Risteilyn aikana sain kuulla saman kysymyksen valehtelematta satoja kertoja! Hansi: – Sama juttu. Jon: – Palataanpa tässä vaiheessa alkukesään 2018. Kun maailman suurin metallifestivaali lähestyy tuollaisella kysymyksellä, voiko siihen vastata kieltävästi. Molemmat pitkäsoitot ovat nyt saatavilla uusina remasteroituina laitoksina lukuisilla bonusbiiseillä varustettuina. Jatkoimme yhteydenpitoa tulevina vuosina ja törmäsimme toisiimme milloin missäkin. Jon: – Iltaan mennessä My Last Sunrise -kappale oli valmis. Soitimme keikat viime kesänä ja julkaisemme studioalbumin vasta nyt, alkuvuodesta 2020. Että miten ihmeessä me kykenimme tuosta vain kirjoittamaan näin hienon jutun. En ehtinyt ottaa montakaan askelta paatin kannella, kun ensimmäinen innosta puhkuva fani tuli kysymään, aikooko Demons & Wizards tehdä risteilyllä yllätysesiintymisen... Aikataulut uusiksi Demons & Wizardsin nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin helmikuussa 2000, ja kakkosalbumi Touched by the Crimson King saapui fanien ulottuville kesällä 2005. Hansi: – Juuri näin. Demons & Wizards ei siis aio kiertää tänä vuonna lainkaan. Demons & Wizardsin debyyttihän ilmestyi talvella 2000, mutta kokoonpanon ensimmäiset siemenet kylvettiin jo 1990-luvun alkupuolella. Jon: – Vuonna 1996 alkoi tapahtua toden teolla. Hansi: – En kuollaksenikaan muista, kumman suusta idea lopulta pulpahti, mutta päätimme joka tapauksessa kirjoittaa lisää materiaalia. Jonilta tulikin jossakin vaiheessa mukava pino demoaihioita, joihin ryhdyin kirjoittamaan omia osuuksiani. Kaiken huipuksi tyttäreni syntymä osui näihin samoihin aikoihin... Mehän olimme alun perin miettineet valmistelevamme uuden studioalbumin vuoden 2019 aikana, julkaisevamme sen alkuvuodesta 2020 ja kiertävämme vasta sen jälkeen. Näin se on aina ollut, ja näin se tulee aina olemaan. Uusi masterointi toki paransi tilannetta, mutta ei läheskään tarpeeksi. Hah hah! Hauskaa koko rahalla Nostetaan Kürschin ja Schafferin kolmas studioalbumi valokeilaan tuota pikaa, mutta käydään sitä ennen takavuosissa. Hansi: – Jouduimme pistämään aikataulumme täysin uusiksi. Että jaahas, tämä homma lähtee nyt melkoiseen lentoon, mutta hieman toisella tavalla kuin ajattelimme. Muistan elävästi, kun Jon otti alas yhden seinällä roikkuneen kitaran ja alkoi soittaa. Hansi: – Haluaisin alleviivata yhtä juttua näinä kaikenlaisten projektien luvattuina aikoina: Demons & Wizards sai alkunsa kahden kaveruksen halusta kirjoittaa yhdessä musiikkia, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole ollut minkäänlaista sananvaltaa tekemisiimme. Sitten, aika lailla ilman mitään ennakkovaroitusta, saimme tarjouksen Wacken Open Airin organisaatiolta. Pidimme hauskaa koko rahan edestä, mutta emme vielä tässä vaiheessa puhuneet mahdollisesta projektista. – Seuraavaksi aloimme miettiä, mitä tekisimme My Last Sunriselle, sillä eihän sitä pöytälaatikkoonkaan voinut jättää
Miten se menikään... En tahtonut millään ymmärtää, miten niin raskas ja progressiivinen musiikki voi olla niin tarttuvaa ja kiehtovaa. Onko Black Sabbath kaikkien aikojen suosikkiyhtyeenne. Hansi: – Demons & Wizardsin fanit joutuvat siis tässä vaiheessa tyytymään uuteen pitkäsoittoon ilman varsinaista albumikiertuetta, mutta eiköhän tämäkin vaihtoehto lohduta aika tavalla siinä vaiheessa, kun edellisestä julkaisusta on vierähtänyt viisitoista vuotta. Jos ja kun Black Sabbath keksi heavy metal -musiikin, he määrittivät samalla sen, millaisista aiheista kiinnostavissa metallibiiseissä kannattaa laulaa. Kun kuulin Deep Purplea ensimmäisen kerran, en ollut oikeasti uskoa korviani. En osannut 70-luvulla englantia kovinkaan hyvin, mutta Black Sabbathin – erityisesti Butlerin – sanoitukset olivat valtavan kiehtovia ja monitasoisia. Isosiskoni diggasi raskaammasta rockista jo 1970-luvun alussa, ja jouduin – tai pääsin – Black Sabbathin ensimmäisen albumin pauloihin noin neli-viisivuotiaana. Vaikkapa keskiaikaisen mytologian syövereihin, science fictionin maailmaan tai filosofisempaan, pohdiskelevampaan suuntaan. – Kokoelman jälkeen hankin kaikki Black Sabbathin levyt ja vaikutuin entistä syvemmin. Ostin kitaran saman tien, ja parin vuoden päästä Blind Guardianin esiaste oli jo pystyssä! ”KYLMÄT VÄREET KULKEVAT KEHOSSANI EDELLEEN…” Black Sabbathin ensimmäinen albumi ilmestyi 13. – Demons & Wizardsin kappaleiden valmisteleminen on kautta vuosien ruokkinut kokonaisvaltaista luovuuttani, ja tämä projekti on tuottanut paljon uusia ideoita myös Blind Guardianille. Kun palasin erämaasta ja lukittauduin kotistudiooni... Millä tavalla III:n valmisteleminen poikkesi kahden aiemman albumin tekemisestä. Kun rundi lopulta vuonna 2018 päättyi, tajusin kristallinkirkkaasti, etten tule saamaan pitkään aikaan mitään aikaiseksi, ellen keksi jotakin radikaalia keinoa pääni tyhjentämiseksi... Hansi: – Vaikka rakastan Sabbathia syvästi, minäkin joudun nostamaan pari yhtyettä sen edelle. Huh huh! Kylmät väreet kulkevat kehossani edelleen, kun muistelen ensimmäisiä Sabbath-levyjen kuuntelukertoja. Pitkäsoiton kannesta puhumattakaan... Olen tästäkin syystä ikuisesti kiitollinen Jonille, sillä luovuuden menettäminen on pelottanut minua vuosien mittaan melkein... Jon: – Tämä voi kuulostaa aivan liian hyvältä, mutta tarina on totisinta totta... 42. – En tietenkään ymmärtänyt levyä kovin hyvin, mutta siskoni on kertonut minulle myöhemmin, että olin ollut todella vaikuttunut albumin nimikappaleen alkupuolen sateenropinasta, salamoiden jyrinästä, uhkaavista kirkonkelloista ja ensimmäisistä ”saatanallisista” soinnuista. Jon: – Tämä on vaikea kysymys, mutta taidan digata piirun verran enemmän KISSiä ja Iron Maideniä. Olin nimittäin hyvinkin loppuun palanut Iced Earthin Incorruptible-albumin valmistelemisen ja kiertueen jälkeen. Ensimmäinen oma Sabbathlevyni taas oli vuonna 1977 julkaistu Greatest Hits, ja se iski todella kovalla voimalla. The Number of the Beast taas on kaikkien aikojen suosikkilevyni, vaikka Maidenin tuotannossa on toki monta muutakin kivikovaa timanttia. Ei mennyt sitten kauankaan, kun lähdin Arizonan aavikolle ja vietin siellä kuukauden lähes täydellisessä yksinäisyydessä, ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan. No, hienot ideat suorastaan pulppusivat MILLAISIA ajatuksia Black Sabbath ja erityisesti yhtyeen debyyttilevy herättävät teissä. Tony Iommin riffit, kappaleiden karvat pystyyn nostattavat tunnelmat, Ozzyn äärimmäisen tunnistettava laulusoundi... Jon: – Uudet kappaleet syntyivät täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin, eli rakensimme lopulliset biisit kahdestaan alustavien aihioideni päälle. Ennemmin tai myöhemmin aivoni alkavat tuottaa voimakkaita mielikuvia ja syntyvä kappale vie minut johonkin... Ja tässä sitä nyt istutaan, melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin. Hansi on ilmoittanut Blind Guardian uppoutuvan studioon jo alkuvuodesta, ja minä olen parhaillaan kirjoittamassa Iced Earthin seuraavaa pitkäsoittoa. helmikuuta 1970, joten maineikkaan pitkäsoiton viisikymppiset ovat juuri jääneet taakse. Alive! oli ensimmäinen albumi, jonka ostin aikoinaan omalla rahalla, ja olen kuunnellut sen läpi tuhansia kertoja. Olin kuulemma tuijottanut mystistä tunnelmaa huokuvaa kansikuvaa herkeämättä pitkät ajat, täysin lumoutuneena. – Kun vartuin hieman, tajusin heavy metalin olevan kohtaloni. Birminghamin pioneerien debyyttiä pidetään yleisesti maailman ensimmäisenä heavy metal -albumina, joten samalla on saatu viettää koko raskaan musiikkigenren vuosijuhlia. minusta ulos, ja Demons & Wizardsin uuden levyn materiaalin pohja oli hahmoteltu parissa viikossa. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään niin voimakasta, kiehtovaa ja uhkaavaa musiikkia. Jon: – Niin, kyllähän III on helposti Demons & Wizardsin paras pitkäsoitto tähän mennessä. – Jonin tavoin myös minun on nostettava esiin The Number of the Beast, sillä sen kuultuani halusin itsekin muusikoksi. Kolmas kerta toden sanoo. – Koko prosessin lähtökohta oli silti varsin erilainen. Jon: – Meiltä ei yksinkertaisesti löydy aikaa Demons & Wizardsille, sillä vietämme kuluvan vuoden omien bändiemme maailmoissa. enemmän kuin mikään muu asia tässä maailmassa. Nyt olen jo reilusti yli viisikymppinen, mutta uuden taiteen luomisen halu tuntuu vain voimistuvan sisimmässäni. Deep Purple ja Queen nimittäin tekivät minuun jo nuorena koltiaisena niin kovan vaikutuksen, etten ole koskaan päässyt yli niistä hienoista iskuista. – Myös sanoittaja Geezer Butler on nostettava esiin. En osaa selittää tuntemusta tarkemmin, mutta minä vain tiesin sisimmässäni, että haluan olla osa tätä mahtavaa juttua. En tietenkään pääse koskaan eroon myöskään fantasia-aiheista, ja III-albumin tekstien innoittajina ovatkin toimineet muun muassa Brandon Sandersonin The Stormlight Archive -saaga ja Philip Pullmanin His Dark Materials -trilogia. Hansi: – Alkuperäinen kosketukseni Black Sabbathiin oli Paranoid-kappale, jonka kuulin radiosta ihan pienenä poikana. Hansi: – Kun Jon lähettää minulle biisiaihion, alan kuunnella sitä ja tunnustella ihan rauhassa, millaisia tuntemuksia se minussa herättää. Steve Harris ja Bruce Dickinson ovat myös lyömättömiä herrasmiehiä, eikä se ainakaan vähennä Maiden-diggailuani
KEVIN MAHER, THE TIMES ???. CHRISTOPHER WESTON, HITC ???. JOSH WILDING, COMICBOOKMOVIE.COM ???. ???. JAMES COX, BUZZ.IE ???. JAMIE EAST, THE SUN “VUODEN 2020 ENSIMMÄINEN LOISTAVA ELOKUVA” DOUG JAMIESON, THE JAM REPORT ???. CHRIS HUNNEYSETT, DAILY MIRROR ???. MATTHEW BOND, DAILY MAIL ???. ADAM SWEETING, THE ARTS DESK “MESTARILLINEN PALUU GANGSTERIKOMEDIOIDEN PARIIN” KAREN KRIZANOVICH, THE LIST. SANDRA HALL, SYDNEY MORNING HERALD ???. VICKY ROACH, THE SUNDAY TELEGRAPH ???
TEKSTI TOMI POHTO KUVAT JOHN STEEL 44. Bändin monella tapaa sanavalmis solisti ja perustajajäsen Aaron Stainthorpe avasi Infernolle paitsi sydämensä myös runokirjansa. Death doom -pioneeri My Dying Briden viiden vuoden hiljaiselo on päättynyt
TA .. HDEK SI NOSTE TTU 45
Viideltä sataa kaatamalla. Yhtyeen voimakaksikko, laulaja Aaron Stainthorpe ja kitaristi Andrew ”Andy” Graighan, pisti 6.6.1990 kasvamaan jotain, joka tulisi kaikkien hevikliseiden äitiä teini-ikäisen päättäväisyydellä uhmaten ”mullistamaan metallimaailman”. Jos ei sada, on sumuista" oli vastauksen pääpointti. Kun vilkaisee My Dying Briden kolmentoista albumin listaa (vuoden 2011 Evintaa ei lasketa), ei voi kuin hämmästellä. Se oli johtaa koko bändin tarinan päättymiseen. Onhan meillä eronnut jäseniä ennenkin. – Ehei suinkaan! Useimmat jopa haluavat nähdä minut. Onko tämä kenties vahinko?” kysyn kohteliaasti, sillä usein artistit haluavat jutella kuvatta. Painan Skype-luurin kuvaa. Kaikki muu sai jäädä. Y orkshire on hernerokkasumun peittämällä nummella jököttävä, sammaloituneen kiviaidan ympäröimä hevostalli. Silti maisema on hidas, perinnetietoinen, ylpeä olemassaolostaan. Sitten alkoi surkeiden sattumusten sarja. Jottei siinä olisi tarpeeksi, kitaristi Calvin erosi yhtyeestä. Horisontissa siintää loputon tummanvihreä nummi, mutta lohtua tuova kohokas nousee uunissa. Niinpä bändikin piti sitten tauon. Mutta kun tekee Google Maps -ajelun mille tahansa Yorkshiressa sijaitsevan kaupunkikeskustan kadulle, mielikuvat saavat vahvistuksen. Kun suurin osa levystä oli purkissa, Aaron saapui studiolle. Mieleni oli täydellisesti muissa asioissa – My Dying Bride ei merkinnyt minulle tuona aikana mitään! Eikä Andrew odottanutkaan palautetta, kyllä hän tiesi missä mennään. Tässä säätilansa puolesta ihmistä vihaavassa, historiaa pullistelevassa kreivikunnassa laitettiin alulle yhtye nimeltä My Dying Bride, ja tulevana suvena tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Ei tule heti mieleen bändiä tai artistia, jonka katalogi olisi näin tasokas. Mutta koska näköpuhelinlangan toisessa päässä on surumusiikin mestarien päälyyrikko, pakotan naamani peruslukemille. Eikä se keskeytä biisinkirjoitusprosessiamme. Paluu henkilökohtaisen kaaoksen keskeltä tekemään yhdessä taidetta ei ollutkaan ihan helppo juttu. Kuulostaako tutulta. Ylväs arkkitehtuuri käy päättymätöntä sotaa kivijalkoihinsa pesiytyneiden räikeiden operaattoriliikkeiden julkisivujen kanssa. ”Tervetuloa tänne katsomaan. Niin, siksikin Suomi on ottanut britit aina vastaan lämmöllä. Näin romanttisesti pistettynä. Mutta kuten usein, todellisuus on kaikessa mehevässä banaaliudessaan ennakkokuvitelmia rikkaampaa. Ruutuun rävähtää iloinen Aaron. Bändi oli kahta miestä vajaa. Lähden bändistä, teidän pitää löytää joku tilalleni, sillä olen unohtanut miten lauletaan.” Työvoittoja Maaliskuun alussa julkaistava The Ghost of Orion äänitettiin tuottaja-äänittäjä Mark Mynettin Mynetaurstudiolla Manchesterissä. Jopa bändin vuonna 1998 ilmestynyt ”irrottelulevy” 34.788… Complete on silkkaa takorautaa, vaikka alkuun pakoreaktion aiheuttikin. Sittemmin mies häipyi taka-alalle ja toimi yhtyeen taustavaikuttajana aina sen edelliseen julkaisuun Feel the Miseryyn (2015) saakka. Aaron, mistä kummasta oikein keräsit voimavarasi jatkaa My Dying Bridea kaikkien näiden koettelemusten jälkeen. Sitten alkoivat äänitykset. Se on myös Happy Valley. Ei kun takaisin studiolle. Lähdin yhtyeestä, sillä halusin huolehtia tyttärestäni. Mies on pukeutunut mustaan, tyylikkääseen mutta hassusti kuvioituun silkkikauluspaitaan. Paine kasvoi. En edes halunnut tehdä sitä! Sanoin vain: ”En pysty tähän enää, tyypit. – Myös Andrew piti paussin, mutta oltuaan pari kuukautta tekemättä mitään hän päätti palata kirjoittamaan musiikkia. Halusin sen vain olevan pian ohi. Se oli TODELLA kovaa työtä, Aaron painottaa. En vain saanut tuntumaa, en kokenut yhteyttä musiikkiin. Sitten ovi heilahti taas, ja tällä kertaa laukkujaan raahasi ulos rumpali Shaun Taylor-Steels. Se kuulostaa toki oudolta – kuinka sen voi muka unohtaa. ”Miksi soitatte niin surullista musiikkia?” joku toimittajanplanttu kysyi muinoin MDB:n musikantilta. Nyt Stainthorpe ja Graighan tunnetaan leppoisina viisikymppisinä. Kahdesti. Se oli yhtä taistelua, totta puhuen vaikeinta työstämistä elämässäni pitkään aikaan. Ja taas itäsuomalaisessa sydämessäni läikähti lämpimästi. Täällä sataa aina. Ja vähän päälle. Nämä ovat pieniä esteitä, mutta sitten jatketaan. Surun kautta Mutta tärkeintä – tässäkin – on musiikki. – Olin nyt tai ei koskaan -tilanteessa. – Terve Tomi! ”No tervepä terve, Aaron. – Bändin jäsenten lähtö ei ollut rankkaa. Miehinä, jotka suhtautuvat taiteeseensa haudanvakavasti, mutta jotka kiemurtelevat kuultuaan kehun. Kun tyttäreni tila koheni, aloin kommentoida musiikkia, jota hän oli kirjoittanut. Levy osoittautui yhdeksi yhtyeen parhaista. Ylipäänsä selvitä siitä painajaisesta. Kuulostaa suorastaan kliseiseltä, kyllä. Minä todella pidin niistä biiseistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun 46. – Olin unohtanut miten olla solisti. Tuota, näen sinut. Aina voi kirjoittaa biisejä, vaikka keikat jäävät soittamatta. Räjähdämme nauramaan. Sellainen kai on se brittiläisyyttä määrittävä korkeaja matalapaineen mieltä harmonisoiva balanssi. Hän lähetteli minulle juttujaan, mutta enhän minä vastannut. Pisimpään porukoissa pysyi toista kitaraa soittanut Calvin Robertshaw, joka tunnettiin Towards the Sinister -ensidemosta (1991) mainittuun ”prosenttilevyyn” asti yhtyeen lahjakkaana säveltäjänä ja oivana kepittäjänä. Niitä keskienglantilaisia pikkukaupunkeja, joiden viktoriaanisten rakennusten uumenissa itävät modernit ongelmat. My Dying Briden miehitys ydinkaksikon ympärillä on vaihtunut taajaan. Uusi mestariteos The Ghost of Orion ei nimittäin syntynyt ilon kautta. Kylläpä vain olisi Suomikin ilman heitä kovin swallowthesuniton, eikä Kreikassakaan makailtaisi okailla. Syyskuussa 2017 My Dying Bride oli kiertueella, kun Aaron sai kuulla hirveimmän mahdollisen uutisen: hänen viisivuotiaalla tyttärellään oli diagnosoitu syöpä. Pikkupubin punakoita ukkoja jauhamassa keskellä päivää paikallisjalkapallosta ruutukuvioiset pappalätsät täristen
Kuin joku oli tarjonnut meille Toisen Mahdollisuuden.” 47. ”Tämä levy on My Dying Bridelle kuin uusi alku
Osa toimi, osa ei. – Mark ja Andrew vakuuttivat minut jatkamaan. – Todellakin. Tokihan sitä toivoo, että juuri se on parasta, mitä on siihen saakka tehnyt. Edellinen albuminne Feel the Misery on yksi parhaitanne. – Hah. – Ja sehän onkin hyvä juttu. Mark on erilainen tuottaja. Lopulta äänitetään [Aaron korjaa asentoaan mahtipontiseen oopperalaulajan asentoon ja mörentää ääntään] todella matala puhdas raita samasta rivistä. Kun tulee vanhemmaksi, toivoo että juuri biisinkirjoitustekniikka parantuisi, että uusista riffeistä tulisi kerralla tiukkoja ja muistettavia. Ilman noita kahta miestä en varmaankaan laulaisi tällä levyllä. – Äänitimme pelkästään lauluja kokonaisen vuoden! Kokeilimme eri juttuja. Pelkästään uuden tuottajan kanssa työskenteleminen vaikutti varmasti lopputulokseen. Hän saattaa pyytää soittamaan riffit tai bassokuviot toisella tavalla. – Ei levyä kirjoittaessa tule vilkuilleeksi taakseen. – Tälläkin levyllä on riffejä, joita kuullessaan [Aaron laittaa kädet päänsä sivuille kuin Munchin Huudossa ja puhaltaa syvään] huutaa vain ”ooohh, yess!”. Kuten minä. Lisäksi kappale on pääkitaramelodiansa puolesta läheisessä sukulaissuhteessa suurkappaleenne The Cry of Mankindin kanssa. Mutta meidän täytyy kehittyä. ”Leiki rauhassa.” Sitten sieltä tuli kaikenlaisia hulluja ideoita, joista osa päätyi levylle. ”Kokeilepa tätä juttua laulusi kanssa.” Pidin siitä! Mags toimi osin samalla tavalla, mutta hänelle riitti usein, että laatumusa tulee ylipäänsä äänitettyä. Mietimme, että mitä hän oikein tekee. Mahdollisesti. Tokihan me sitä levyä soitammekin. MDB-äänittämön nappuloita oli vääntelemässä joku muu kuin Robert ”Mags” Magoolagan. Mark taas leikitteli musiikin kanssa, kunnes löysi jotain erityistä, jota voisi työstää. Tuplasimme ja triplasimme lauluharmonioita. Toiko se kenties lisäpontta tehdä vieläkin kovempi levy. Toinen mahdollisuus Uusi levy soi tutun kuuloisena mutta raikkaana. On sanottava, että tämä levy kuulostaisi täysin erilaiselta, jos se olisi äänitetty Magsin kanssa. Vanhoja levyjä ei ole silloin olemassa. Meillä on runsaasti vanhan koulun faneja, jotka haluavat kuulla Turn Loose the Swansin [1993] illasta toiseen. Meillä oli runsaasti ideoita, miten saada lauluista hieman jännittävämmän ja tuoreemman kuuloiset. Hän yrittää usein löytää musiikista tai sanoituksista koukun. Vaivannäkö todella kannatti, sillä levyllä soi yhtyeen uran komein lauluraita. Kerron Aaronille havainnostani: kuuntelin levyä ajaessani autoa sateessa, ja tajusin, että avausraita ja ensisingle Your Broken Shore on ensimmäinen kuulemani death doom -valssi! – Oho! Ehkä sade auttoi pääsemään tuohon johtopäätökseen. Viimeksi kokeilitte hieman vastaavaa lähestymistapaa vuoden 1996 Like Gods of the Sunilla. Aaron sanoo, että hän halusi kokeilla jotain uutta aivan tarkoituksella, oli48. Sitten liitetään kaikki yhteen, ja se kuulostaa jo melko harmoniselta. Mutta se oli omiaan todistamaan etenkin minulle ja Andylle, että olemme 30 vuoden jälkeenkin avoimia uusille ideoille. Haha, se oli kidusta, aivan hirveää! Mutta lopputulos onnistui. Se käy tylsäksi. Mark esimerkiksi keksi, että otetaanpa yksi rivi ja lauletaan se korkealla nuotilla. Koska taistelin niin paljon, olin avoin uusille ehdotuksille ja ideoille. Täytyykin kuunnella molemmat uudelleen. Sitten sama rivi keskitason ääntä käyttämällä. Kun riffi saa toimimaan noin, jotain on tehty oikein. ”Minun täytyy kirjoittaa parempi riffi.” Ei se toimi niin. – Todellako?! mies hämmentyy. Mutta se tunne, kun ihokarvat nousevat pystyyn uusia kappaleita soittaessa, on oikea merkki. – Hän jopa pilkkoi kappaleitamme ja laittoi osia eri järjestykseen. Emme koskaan olleet sanomassa, että älä kuule tule kertomaan, kuinka musiikkiamme sävelletään. – Tuota kukaan ei ole vielä maininnutkaan. Sitten vielä sama homma eri sävellajista. – Kiitos paljon! Joo, en muutoinkaan halua pyöritellä samoja juttuja levystä toiseen. Kiusaan vielä vanhoilla MDB-referensseillä: Kappaleet ovat hieman suoraviivaisempia aiempaan nähden
Eikä se ole My Dying Bridea. Toivottavasti onnistuimme siinä. – Olen kuullut levystä kovin erilaisia reaktioita. – Calvin oli jo tehnyt uusia biisejä Andrew’n kanssa, mutta hän tajusi melko varhaisessa vaiheessa, ettei enää halunnut tehdä metallia niin kuin aiemmin. Jotkut polttavat, syövät ja juovat koko ajan. Hänellähän on oma bändinsä Valafar, emmekä halua varastaa häntä. Hän rakastaa deathja thrash metalia. vathan he juuri kirjoittaneet uuden levytyssopimuksen Nuclear Blastin kanssa. Aaron repeilee, kun virittelen kysymystä, järjestikö bändi kenties uusille jäsenilleen koesoittotilaisuuden ison maailman tapaan. On sopivaa, että kappale [The Solace] on keskellä levyä. Sutiniekka käytti kuvan naisen mallina vaimoaan onnistuen vangitsemaan musiikista huokuvan surun ja kaukokaipuun lähes kouriintuntuvalla tavalla. Jos hän ei ole kiireinen, hän tulee studiolle, ja katsotaan sitten, miten asiat etenevät.” Jeff saapui. Hän alleviivaa pitkällä sormellaan sanat ”second” ja ”chance”. Mutta nyt tälläkin saralla tärähti ja kunnolla. Hän on loistava kitaristi ja haluaa soittaa todella nopeita riffejä. Kaikki levyllä kuultavat kitarat soitti siis Andrew. – Tämä levy on My Dying Bridelle kuin uusi alku. – Meidän onneksemme ero tapahtui uusien biisien esityöstövaiheessa. Tuoreet maalit Vaikka My Dying Bride tunnetaan musiikkinsa laadukkuudesta, bändin levyjen kansikuvat eivät ole aina osuneet ihan napakymppiin. Aaron mainitsee, että se mitä tapahtui hänen tyttärelleen, vaikutti häneen fundamentaalisesti. Ja sehän sopi Andylle, joka sai vapaat kädet soittaa levylle kaikki riffinsä. Sitä alkaa tuntea ihmisiä. Minun TÄYTYY sanoa sanottavani.” 49. Sitten läheteltiin tiedostoja puolin ja toisin. Neil auttaa meitä livenä. Kuten tässäkin lehdessä on tullut ilmi, eronneista jäsenistä keskusteleminen on arvonsa tuntevalle taiteilijalle usein yhtä mielekästä kuin akkuhapon nieleminen. Mutta Aaron Stainthorpelle asia ei ole mikään ongelma. Kansitaide suorastaan hivelee silmää. Tässä kohtaa puheeksi on otettava Calvin Robertshaw. Tämä on My Dying Bride, tämä on soundimme, pidämme sen TARPEEKSI tuoreena, jotta se pysyisi relevanttina. Mikä ihana heppu. Tuottajamme Mark tunsi Jeffin hyvin, he soittivat 90-luvulla yhdessä Kill II This -nimisessä yhtyeessä. Sitä täytyy vain muokata, jotta pysymme kiinnostavina. The Ghost of Orionin kansikuvan maalasi Israelissa syntynyt mutta Berliiniin asettunut taiteilija Eliran Kantor. Kuten mainitsit, albumilla on kaikuja menneisyydestämme, mutta ne ovat sekoittuneet tuoreisiin ideoihin. ”Soitanpa Jeffille. En edes tiennyt, miten briljantti rumpali hän on! – Neil taas tuli bändiin, kun äänitykset olivat jo ohi. Mutta me olimme jo jatkaneet eteenpäin. Minä kirjoitan. Se kuulostaa täydelliseltä! – Meillä on oma tavaramerkkisoundimme, josta meidän täytyy pitää kiinni, emme saa koskaan menettää sitä. Se saisi heidät vihaamaan meitä! Aaron kertoo, että Neil on työskennellyt viime ajat hiki hatussa klassisten MDB-biisien parissa. Kaikkea muuta. Hän halusi ryhtyä samoin tein soittohommiin. Minulla on sanottavaa. Kuin joku oli tarjonnut meille Toisen Mahdollisuuden. Lisäksi bändissä oli kaksi uutta jäsentä. Meidän ei siis tarvinnut muutella juuri mitään, vain joitain pieniä juttuja, joita hän oli kehitellyt. He kättelivät, ja sinne meni Calvin. Uskonpa, että kaikki kitaristit haluavat toimia näin! On toki sääli, että Calvin lähti. Hän on kuin uusi ihminen. Pieni hengähdys raitista ilmaa kaiken sitä ympäröivän pimeyden keskellä. – Kun kuulin, mitä hän oli laulanut… se oli ihana pieni palanen musiikkia. – Minä ja Andy olemme jälleen parikymppisiä! Tulevaisuus näyttää taas valoisalta, odotamme sitä kovasti! Halusin hyvän levyn hienoilla kansilla ja kunnon tuotannolla. Hän sanoi Andrew’lle, ettei halua tehdä tätä enää vaan halusi keskittyä muihin juttuihin. ”Kirjoitan koko ajan. Andrew Craighan, Wardruna-fani, tuumi, että hänen saamisensa mukaan olisi unelmien täyttymys. Kokemus on kitaristille uusi, sillä My Dying Briden kokoluokan yhtye tulee soittamaan myös isoja festivaalikeikkoja, mikä kuulemma hieman hermostuttaa lähinnä pikkukeikkoja heittänyttä Valafar-miestä. Kitaristi Neil Blanchett ja rumpali, kotikulmien Paradise Lostissakin kannuttanut Jeff Singer olivat vanhoja tuttuja. Tuoreutta tuo sekin, että levyllä vierailee norjalaisen folkyhtyeen Wardrunan Lindy-Fay Hella. – Heh, olemme olleet tässä bisneksessä kauan aikaa
Silloin kun minulla on jotain sanottavaa, en vain sano sitä. Pidän runoudesta, pidän vanhoista englantilaisista sanoista, menneen kielen mahtailevuudesta. ”En ole mikään juustoinen solisti, joka lampsii lauteille ja laulaa, että jee-beibi-jee. Käytän enemmän sanoja kuin minun todella tarvitsisi.” 50
– Ennen kuin tyttäreni sairastui, menneisyydessä, kirjoitin bändille sanoja myöhään yöllä. ”Vittu, TÄMÄ on heavy metaliaaaargh!” – Olimme läpimärkiä ja oli jäätävän kylmä, mutta se oli niiiin hauskaa, Aaron venyttää. – Täällä on lyhyitä tarinoita, runoja, kaikenmoista. – Levy-yhtiömme pyysi valitsemaan ep:lle kolme kappaletta, ja sepä vasta olikin vaikeata. Kreikkalaisessa mytologiassa, aivan kuten MDB:n musiikissakin, draama rakennetaan usein traagisesta rakkaudesta. Jotain spesiaalia My Dying Bride ehti olla brittiläisen Peaceville-yhtiön artisti kaikkiaan 28 vuotta. Minun TÄYTYY sanoa sanottavani. Mutta ehkä Orionin haamulla on vielä asiaa auringon jumalalle… niinpä. – Se oli ensimmäinen videomme Jeffin kanssa, ja tietysti myös Neilin. Liitosta ja siskonsa neitsyyden säilymisen puolesta huolestunut Artemiin veli Apollo, auringon jumala, alkaa juonia. Fuck the sun. Kuten tiedät, Eliranin työt ovat upeita, mutta eepeen nähtyäsi silmäsi hyppäävät päästäsi! Ne kuvat… phuuh, ne ovat käsittämättömän upeita. Joistain tulee My Dying Briden lyriikoita. Nyt tajusin, että hommahan onnistuu aivan hyvin keskellä päivää teekupin kanssa, hah! – Usein kuvio menee niin, että kuuntelen Andrew’n kirjoittamia riffejä ja kirjoitan niihin sanoja. Peaceville oli hyvä siinä mitä teki, mutta se ei tehnyt tarpeeksi. Heillä on runsaasti hienoja bändejä ja me liityimme siihen perheeseen. Minut pistettiin päätä myöten jokeen palava soihtu kädessäni. He eivät promonneet meitä niin hyvin kuin olisivat voineet. Bändi tunsi, että sillä olisi enemmän annettavaa. Kirjanen on täynnä tekstejä eri asetelmiin kirjoitettuina: pieninä neliöinä paperin keskellä, villinä koko sivun täyttävänä mielenpalona. Emme todellakaan halunneet toimia niin vaan tarjota jotain spesiaalia, ja onnistuimme siinä. Sitten kaikki meni miten meni. Ennen sitä vain odotti, että oikea hetki kirjoittaa iskisi, keskellä yötä. Surun murtama Artemis nostaa Orionin tähdeksi taivaalle, jotta voisi aina katsella rakastaan. Hän haastaa siskonsa osumaan merestä juuri ja juuri erottuvaan maaliin. Se on suorastaan silmiinpistävän erinomainen, itsenäinen taideteos. Taitavana lyyrikkona Stainthorpe jättää tekstiinsä runsaasti tulkinnanvaraisuuksia. Kun Artemis virittää nuolensa tietämättä että kohteena on Orion, on jo liian myöhäistä. – Katselimme eri vaihtoehtoja, ja ”Nuken” tarjous oli helposti paras. Mutta kun hän alkoi parantua, menetin kiinnostukseni juomiseen. – Eliran oli yhteydessä minuun jo ennen kuin tyttäreni sairastui. Hieno nimi, The Ghost of Orion, saa pohtimaan tittelin alkuperää. Metodi toimi oikein mainiosti monet vuodet. Kerroin hänelle, että pidän hänen töistään ja että tulisimme varmasti työskentelemään vielä yhdessä. Yhtyeen uran alun shakesperiaaninen ilmaisukieli on hiljalleen saanut henkilökohtaisempia, brutaalin toteavia sävyjä. Aaron nostaa esiin paksun kirjan ja näyttää sitä sivuja plaraten. Orion huuhtoutuu kuolleena rantaan. Se oli hyvä ratkaisu, sillä muuten olisimme alkaneet tapella. Tässä tulee hulluksi. Kuljimme kaavuissa, meille oli tehty maskit. Vai mitä olette mieltä tästä: Orion rakastuu Zeusin tyttäreen, taitavaan metsästäjään Artemisiin. Minulla on sanottavaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, ja todella hän piti siitä! Yhtye äänitti uudelle levylleen kaikkiaan yksitoista kappaletta, joista kolme tullaan julkaisemaan myöhemmin ep:llä. Aaronia naurattaa, kun hän muistelee sen kuvauspäivää. Siitä on yksin vastuussa Aaron Stainthorpe. Mukanani kulkee kynä ja paperia, minne tahansa menenkin. – Kun olin julkaissut tiedotteen hiljaiselomme syistä ja että tyttäreni on parantumassa ja bändimme palaamassa, Eliran laittoi minulle sähköpostia: ”Muistatko minut?” Totta kai, siistiä, tässäpä sanoitukset. Minulla oli joitain ideoita, ja tuloksena ei ole kaikkein tyypillisin hevilevyn kansikuva. Se oli näitä hulluja hetkiä: seisot siinä, kello on kolme aamulla ja katsomme toisiamme teekupit kourassa, kun kaikki ympärillämme on tulessa. Se vaikuttaa yhtiöltä, joka etsii uusia ideoita ja keksii jatkuvasti jännittäviä keinoja promotoida bändejään. – Teen jatkuvasti muistiinpanoja. Lyriikka on täynnä metaforia, joita sävytetään vaikkapa kristillisen symboliikan tyylikeinojen kautta. Sytyttelin hieman kynttilöitä tunnelman luomiseksi. Sanomisen pakko Kuten jokainen My Dying Briden uraa vähänkään seurannut tietää, yhtye tunnetaan myös tavallista syvemmästä kirjallisesta ilmaisustaan. Pysyimme kuitenkin yhteydessä ja kerroin hänelle, että teen niin siksikin, että muutoin unohtaisin hänet kuten todennäköisesti kaikki muutkin. Olemme edelleen ystäviä, mutta oli aika siirtyä eteenpäin, ja hyvä että teimme niin, sillä uusi levymme tuntuu siltä kuin se olisi debyyttimme. Minä kirjoitan. No, sittenpä näet. ”Joo-o, tämä on MDB:tä”. Näin muotoilee Aaron ja seuraa huolellisesti reaktioni, että sanansa menevät perille. Jotkut polttavat, syövät ja juovat koko ajan. Kaadoin lasillisen viiniä. – Kyllähän me olisimme voineet vain kävellä studioon ja äänitellä mitä tahansa vanhaa paskaa, joka olisi varmasti kelvannut porukalle. Aaronkin on saanut varmasti painiskella itsesyytösten syövereissä, kun hänen rakastaan on koeteltu. Siis sinä päivänähän satoi kuin saavista kaatamalla, koko päivän, ja örinäkohtaus päätettiin kuvata ulkona. Sitten kun yritän laulaa 51. En harrasta sitä enää juurikaan. No niin, kädet pystyyn. Eräänä päivänä hän näkee Orionin uimassa meressä. Vaihdos isomman lafkan siipien alle näkyy myös liikkuvan kuvan tuotantoarvoissa: uusi Your Broken Shore on yhtyeen tähän asti parhaiten toteutettu musiikkivideo. Hän loi sen yksinoikeudella meille. Aaron, kuinka tekstisi syntyvät nyt, kun maailmaa ympärilläsi on ravisteltu oikein isän kädestä. He myös halusivat enemmän. – Kannen tekee toinen artisti. Encyclopedia Metallum kuvaa lyriikoiden aihepiirien koostuvan ”epätoivosta, tuskasta, romantillisuudesta ja uskon menettämisestä”. Kansitaide on jo työn alla. Kun kappale etenee death metal -kohtaan… hah hah. Peaceville… he vain julkaisevat levyjä. Niinpä kirjoitin uuden levyn lyriikat päiväsaikaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun tein niin, eikä eroa huomaa. Joka kerta, kun nostin jonkin biisin, joku bändiläinen parahti, että ”ei herranen aika, sen täytyy olla albumilla!”. Ja minä rakastan sitä! Se tulee erottumaan muista levynkansista musiikkilehtien sivuilla ja varmasti näyttämään hyvältä teepaidoissakin. – Kuvasimme rauhallisen soitto-osion kirkkohallissa, sellaista viipyilevää mustavalkokuvaa. Sitten yhtyeessä alkoi muhia ajatus, että nyt olisi sopiva aika muutokselle. Kirjoitan koko ajan. Annoimme sitten Nuclear Blastin tehdä valinnan
Kuinka sanoittaisin vielä mahtipontisemmin, kiinnostavammin, uskomattomammin. Mutta ei silläkään ole väliä, kun ensimmäinen on niin loistava, hah hah! – Jos kirjoittaa niinkin paljon kuin minä, lempilausettaan ei voi valita. Se on yksi tekniikka. En ole mikään juustoinen solisti, joka lampsii lauteille ja laulaa, että jee-beibi-jee. Koittaa ainutlaatuinen hetki. Mutta tavoitteena olisi saada koko hoito julkaistua 2021. Ja kun käännän levyn kannen, huomaan, että kappaleetkin on nimetty yhdellä sanalla. Sitten alkaa erittäin tylsä vaihe kirjoittaa koneelle kaikki käsinkirjoitetut muistivihkojeni tekstit. Siinä minulla on sitten ainakin runo. Pistän ne sitten runokirjaani. Kun kirjoitan nyt, se on jotain, mitä en olisi tehnyt 20 vuotta sitten. Mutta kyllä rivejäni on yliviivattu My Dying Bride -lyriikoista. Siinä vaiheessa alan rentoutua: ’Loistavaa, selvisimme tänne saakka, selviämme loppuunkin.’” 52. – Apua! Uusia suosikkeja syntyy koko ajan. Pari killerilausetta sopivissa kohdin, sillä tavoin ihmiset saa koukutettua kerta toisensa jälkeen. Tekstiä pitää alkaa digitoida, sillä sitä alkaa olla liikaa muistettavaksi. Teen mikä tuntuu hyvältä. – Mitä tapahtuu, kun pimeä kaupunki nukkuu… Jaa no sitten täällä puhutaan jotain varjoista. Jopa silloin, kun luen vanhoja tekstejäni. – Kun näen levyn, jolla on yhden sanan titteli, se ei merkitse paljon mitään. Niinpä tunnen kehittyneeni ajan myötä. Joskus kaikki ovat mielestäni tappolauseita, joskus niitä on vain yksi ja loput ovat paskaa. Hah hah! – Uusia sanoja tehdessäni en vain kirjoita jostain tietystä aiheesta, vaan yritän kehittyä kirjoittajana. Sitten katson, josko tavarasta syntyisi kirja. Koska ne sanat merkitsevät. Toivon niin, sillä materiaalia löytyy reilusti. Pidän runoudesta, pidän vanhoista englantilaisista sanoista, menneen kielen mahtailevuudesta. – Kun laulan sanoja livenä, itken puolet ajasta, pyrin tulemaan huutaen ja kirkuen hahmoksi, joka kappaleessa esiintyy. Käytän enemmän sanoja kuin minun todella tarvitsisi. Heh, mutta ensimmäisen rivin on oltava hyvä. ”Mielikohtani keikalla on viimeinen biisi. – Kun vilkaisen vanhoja runojani, tulen usein tuumineeksi, että ”hmm, taisin muuten olla todella päissäni tuon rustailtuani”. Aaron jatkaa hetken, keskeyttää ja alkaa kuvailla. Kunhan sanat merkitsevät minulle jotain sillä hetkellä, kun ne on kirjoitettu, ja pystyn toimittamaan ne intohimoisesti, olen saavuttanut sen, mitä lähdin hakemaan. Jos herättäisin sinut kolmelta yöllä ja kysyisin mielilausettasi tuotannostasi, mitä vastaisit. Katsotaan. Niin tulee tehtyä, kun treenaamme vanhoja biisejämme. niitä, ne eivät toimikaan. Aaron nostaa jälleen esiin paksun, mustakantisen, käsinkirjoitettua tekstiä sisältävän runokirjansa. Kun sitten printtaan sanat ja alan laulaa niitä, huomaan, että ”tämähän on ihan vitun mahtava lause! Hyvin tehty Aaron!”. Ehkä Nuclear Blast julkaisee sen, tai sitten joku muu asiasta kiinnostunut taho. En oikein ymmärrä… tai siis käsitän kyllä, mitä tavoitellen kappaleet on nimetty niin, mutta yhdellä sanalla on hankala kertoa, mitä tarkoittaa. Aiotko kenties julkaista tarinoitasi. – Tällä ei ole vielä edes nimeä… ”Let the dark city sleep” on runon ensimmäinen rivi. Pontimena on ”enemmän”. Silloin kun minulla on jotain sanottavaa, en vain sano sitä. Käytän niitä sitten myöhemmin. Mutta päätin kuitenkin, että vuonna 2020 minun täytyy koota kaikki sanani yhteen paikkaan. Kaivan sen, laulan sen ja se toimii! Ei tässä ole mitään kaavaa, ei oikeaa tai väärää tapaa toimia. Hän alkaa lukea minulle juuri kirjoittamaansa runoa. Siellä on melko vajaata kamaa, mutta aion kirjata kaiken siitäkin huolimatta. Minä käytän kymmentä sanaa, koska voin, Aaron heittää ja hymyilee ovelasti. Toisinaan muistan, että hei, minullahan oli se runo jossain, joka sopii musiikkiin. Jos saa vedettyä ihmiset luokseen ensimmäisellä lauseella, saa heidän huomionsa myös seuraavia varten. – Minulla ei ole kustannustoimittajaa, joten kukaan ei määritä kirjoituksilleni deadlinea. Silloin näen lopun, joka koittaa viiden, kuuden tai seitsemän minuutin kuluttua. Eilenkin kirjoitin kymmenentuhatta sanaa
– En ollut edes juonut mitään. Kun esiintymisiä alkaa olla vyöllä jo jokunen, joko alkaa viimein helpottaa. – Mutta Tomi, tuohan on vain mielipide, eikös vain. Siis ilman jotain ihme piikkejä ja kaikkea kummallista shittiä siinä ympärillä. Toivoimme toki, että hommat kasvaisivat. Joskus ne tulevat suoraan sydämestäni. – Tein kymmenisen logoa… Hitto, olisi pitänyt säilyttää ne, saisipa jälkeenpäin hyvät naurut! Kokeilin erilaisia kyniä, mutta sitten päädyin käyttämään Sharpie-nimistä paksua kynää. Tämä kysytään vain kovimmilta ukoilta: Aaron Stainthorpe, miltä sinusta tuntuu olla alan vaikutusvaltaisimman doom death -bändin perustajajäsen ja laulaja. Amerikkalaisena toki suhtautuisin kommenttiisi ”fuck man, everybody loves me” -asenteella, hah! On kiva, kun ihmiset pitävät tekemisistäni. Mutta ei meillä ollut pienintäkään hajua, että tämä kestäisi 30 vuotta ja että musiikkimme tulisi vaikuttamaan niin monella eri alueella. Aaronia huvittaa, ettei mitään ole toistaiseksi lyöty lukkoon, mutta olisi naurettavampaa olla juhlistamatta moista rajapyykkiä. Niitä on tuskallista kirjoittaa, mutta erittäin tuskallista laulaa. Kerrotko hieman tästä. Olet maininnut joskus kärsiväsi keikkajännityksestä. Jutunteon lähtökohdat puolsivat ajatusta vakavahenkisen ja siksi varoen käsiteltävän haastateltavan kohtaamisesta. 53. Oloni on koko ajan epämukava. Mielikohtani keikalla on viimeinen biisi. Olen toki äärettömän ylpeä kaikesta mitä olemme saavuttaneet. Silloin näen lopun, joka koittaa viiden, kuuden tai seitsemän minuutin kuluttua. Palataanpa tuokioksi aivan alkuun. Nyt en muista, oliko se jalkavai suutekniikka, joka loi lopullisen version, mutta oli miten oli, logo jota käytämme, on tehty kehoni osalla, muttei kuitenkaan käsilläni, hah hah! Samainen logo lienee käytössä, kun bändi suuntaa pian kiertueelle. Siihen hetkeen, jolloin bändille piti suunnitella logo, jolla haluttiin pitäytyä kaukana tavanomaisuudesta ja hevikliseistä. Siinä vaiheessa alan rentoutua: ”Loistavaa, selvisimme tänne saakka, selviämme loppuunkin.” Kun keikka on ohi, mietin että mehän olisimme voineet soittaa vielä pari biisiä. – Olen edelleen hermostunut koko keikan ajan ja taistelen jatkuvasti päästäkseni siitä yli. Vetreä kolmikymppinen My Dying Bride täyttää siis pian pyöreitä, ja kolmikymppisiä on myös tarkoitus juhlistaa. Emmehän me aluksi olleet edes tosissamme, kunhan sekoilimme ympäriinsä. Huhun mukaan logo syntyikin… hivenen eriskummallisella tavalla. – Koska olen ”an Englishman” [Aaron kohentaa asentoaan ja lausuu sanat Downton Abbey -ylevyydellä], tuollaisen kuuleminen suoraan sanoen ujostuttaa. Ja sitten, kun niitä pitää esittää livenä tuhansien ihmisten edessä, se on vielä vaikeampaa! Olisi helpompaa seistä siinä suu kiinni ja riisua alasti. – Jumaliste, että se on kammottavaa. Mutta kuinka maanläheinen, huumorintajuinen, sanavalmis ja helposti lähestyttävä veikko Aaron onkaan! Hänen esittämänsä musiikki ja siihen kirjaamansa sanat ovat kaikesta päätellen valosta lähtöisin. Viskasin paperin lattialle, pistin kynän isoja etuvarpaani väliin ja yritin kirjoittaa ”My Dying Bride” JALALLANI. En halunnut meille mitään liian hullua, vaan nimen piti olla luettavissa. – Hah, joo. Kirjoitan ainoastaan sanoja, joihin suhtaudun intohimoisesti. Se oli jotain mielenvikaista, hah! No, sitten laitoin kynän suuhuni ja kokeilin samaa tällä tekniikalla, Aaron havainnollistaa tilannetta koputtamalla päällään pöytää kynä suussa ja ulvomme molemmat naurusta. Puhutaan siis vuodesta 1989, ja kuten tiedät, logot olivat silloin vitun kreisejä. Huoh… on se, perkele, edelleen yhtä painajaista
Se ei ollut mikään läpihuutojuttu. Vahvan periaatteen kitaristi onkin saanut rakentaa luottamuksensa ihmisiin useammin kuin kerran. PÖLKYLLÄ Andreas Kisserin 33-vuotinen ura Sepulturassa koostuu lukuisista bändinsisäisistä sodista ja henkilökohtaisista kasvutarinoista. Andreas Kisser, täytät pian 52 ja olet soittanut Sepulturassa 33 vuotta. Kasvattava pienen maailman loppu Sepulturasta on mahdotonta puhua mainitsematta Cavaleran veljeksiä, ja bändi on monella tapaa yhä sillä polulla, jolle se kääntyi tuhoutumisen ja jatkamisen välisestä tienhaarasta 24 vuotta ja yhdeksän albumia sitten. Hän ei suostunut tekemään eroa perheen ja bändin välillä. Hän kun sattui olemaan Maxin vaimo, kuten varmasti tiedätte. – Sepultura ei menettänyt ainoastaan laulaja-kitaristiaan. Pääsin roudaamaan bändiä Belo Horizontessa ja tutustuin tyyppeihin. Igorin lähtö vuonna 2006. Taustani olivat heavy metalissa, ihan eri suunnilla kuin Cavalerojen. Liitymiseni Sepulturaan vuonna 1987. – Meillä oli yksi kaveri keräämässä demonauhoja Euroopassa ja toinen Yhdysvalloissa. Kyseenalaistin kaiken. Siitä alkoi Sepulturan kymmenvuotinen voittokulku, joka ylsi Beneath the Remainsin (1989) ja Arisen (1991) kautta kiisteltyihin albumeihin Chaos A.D. Emme ehtineet pysähtyä paikoillemme oikeastaan ollenkaan. Pienen purkauksen jälkeen Andreasin äänessä voi aistia hymyn, kun hän kertoo ottaneensa härkää sarvista ja halunneensa löytää Sepulturalle uuden keulakuvan. – 1996 oli ensin Sepulturan paras vuosi ikinä ja sitten Sepulturan hirvein vuosi ikinä. Sepulturan rakennelmat vapisivat jälleen, mutta olin nyt itsevarmempi kuin koskaan ja tiesin Sepulturan tulevaisuuden vaativan minulta sekä uhrauksia että kaiken kokemukseni valjastamisen. Cavaleran veljesten Maxin ja Igorin johtama brasilialaisbändi oli julkaissut kahtena aiempana vuonna Bestial Devastation -ep:n ja Morbid Visions -debyytin. Se oli todellinen kasvun paikka minulle. Kymmenen vuotta ennen sitä oli hurjaa vilskettä. – Yksi. (1993) ja Roots (1996), joilla Sepultura muuttui yhä kokeilevammaksi bändiksi. Teimme levyjä ja kiersimme. Periaatteemme oli, ettemme halunneet korvata Maxia häntä apinoivalla laulajalla, ja apinointiahan ne nauhat pääosin sisälsivät, Andreas hymähtää. Olimme rakentaneet hänen kanssaan vahvan luottamuksen, eikä hän lopulta kunnioittanut sitä. Maxin lähtö vuonna 1996. Andreasin valinta kuitenkin osui tuolloin vielä tuntemattomaan Derrick Greeniin. On vaikeaa keskustella bändin pakollisesta pahasta eli liiketoiminnasta, jos siihen suhtaudutaan tunteella eikä järjellä. Max vei mukanaan managementimme, levytyssopimuksemme, tuottajamme Ross Robinsonin ja kaiken sen, mitä olimme rakentaneet yli kymmenen vuotta. En ollut valmis suuriin kiertueisiin, mutta päätin heittäytyä koesoittoihin, pääsin bändiin ja hyppäsin mukaan seikkailuun. – Kaikki olisi ollut helpompaa, jos Sepulturalla olisi mennyt kaikki päin helvettiä jo vuosikausia ja bändi olisi hajonnut jonkinlaisen suuren kriisin päätteeksi, Andreas aloittaa samalla, kun hänen puheensa nopeutuu koko ajan. Juuri kun kaiken olisi pitänyt muuttua ammattimaisemmaksi, mukaan sotkettiin perhe ja tunteita. – Samaan aikaan tilanne backstagellä ja managementin kanssa oli kuin ruutitynnyri. Päätin, että Sepultura nousee vielä jaloilleen. – Tähän on helppo vastata, Skypen ylitse tavoitettu Andreas myhäilee englantia voimakkaalla aksentilla taittaen. Max Cavaleran lähdöstä on ehkä kulunut jo lähes neljännesvuosisata, mutta Andreas ei kaunistele vieläkään sitä kaikkea, mitä Sepulturan leirissä tapahtui bändin ristiriitaisimpana vuonna 1996. Max lähti samalla ovenavauksella. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TUOMAS METTÄNEN, MARCOS HERMES, JOSEPH CULTICE Sisällissotien runtelema kitaristiveteraani 54. Hakijoita solistintontille riitti verrattain isojakin nimiä myöten, kun Testamentin Chuck Billy, Machine Headin Phil Demmel ja Morgothin Marc Grewe kävivät koelauluissa. – Kaikki räjähti käsiin, kun meidän oli erotettava managerimme. Yhteistyö on jatkunut nyt 22 vuotta. Mitkä ovat olleet tämän mittavan uran merkittävimmät käänteet, joita ilman et olisi nyt keskustelemassa kanssani. Sitten kaikki romahti hetkessä, kun Max lähti bändistä. Soitimme valtavia areenakeikkoja Euroopassa, valloitimme festareiden päälavoja ja tunsin, että se kaikki on tapahtunut täysin omilla ehdoillamme. A ndreas Rudolf Kisser liittyi Sepulturaan vuonna 1987 ollessaan 19-vuotias. Roots oli räjäyttänyt suosiomme seuraavalle tasolle. – Kolme. – Kaksi
T U O M A S M E T TÄ N E N
Halusin viedä Sepulturan suuntaan, jossa alkukantaisuus yhdistyy melodisuuteen omalla tavallamme. Olimme valmiit aloittamaan kaiken lähes alusta ja tekemään kovaa työtä uuden menestyksemme eteen, mutta emme saaneet siihen juurikaan tukea. Sisällissodan jälkeen Vastakkainasettelujen aika ei todellakaan ollut ohi. Sotkimme mukaan Dischargea, Bad Brainsiä, Suicidal Tendenciesiä ja kaikkea sitä, mihin emme olisi sotkeentuneet Maxin kanssa soittaessamme. Max Cavaleran kipparoima Soulfly julkaisi nimikkodebyyttinsä huhtikuussa 1998, ja Sepulturan Against seurasi lokakuussa. Ainoastaan instrumentaalidemon. Hänellä oli itsevarmuutta, näkemystä, energiaa ja sellaista voimaa äänessään, että se sysäsi kaiken teknisyyden sivuun. Emme. – Against ei ollut mikään läpihuutojuttu. Samalla kun keskityimme tähän ”Sepulnationiin”, meitä vastaan hyökättiin, Andreas sanoo. Hän löi meidät täysin ällikällä. – Meillä oli kova luotto Nationiin, joka oli Sepulturasta vahva aikansa kuva ja kiteytyi hienoon teemaan. Against olisi ihan hyvin voinut olla todellinen mielistelylevy. Emme antaneet hänelle mitään ohjeita laulusovitusten tai sanojen suhteen. Arise II tai vaikka Roots II. Roadrunner oli todella pettynyt, kun kiertueemme pienenivät ja soitimme pienissä baareissa ja klubeilla. – Päätimme päästää itsemme valloilleen. Sama mies, joka oli jättänyt bändin pari vuotta aiemmin, oli kiinnostunut kaikista tekemisistämme. Se oli tärkeä askel meille, koska nyt meidän ei tarvinnut enää kuunnella menneisiin haikailua. Osa piti siitä, osa ei. Yhä enemmän Andreasin kipparoimaksi muuttunut Sepultura ei ehtinyt nauttia pysyvyydestä pitkään: Dante XXI:n PÖ LK YL LÄ M A R C O S H E R M E S Sepultura vuosi mallia 2020: Andreas Kisser, Eloy Casagrande, Paulo Jr. – SPV tuki meitä alusta alkaen bändinä, joka tuolloin olimme, eikä sen takia, mitä olimme joskus olleet. – Roadrunner painosti meitä reunioniin eikä tukenut Nationin julkaisua juurikaan. Ja se olisi otettu ihan mukavasti vastaan. – Saimme Roorbackin jälkeen buukattua yhä isompia ja isompia kiertueita, ja minusta tuntui, että NYT alkaa tapahtua ja NYT pääsemme keskittymään oleelliseen, mikä heijastui myös Dante XXI:n [2006] tekoon. Derrick työskenteli vartijana, eikä hänellä ollut vakituista bändiä. Koko metallimaailma luonnollisesti vertaili levyjä toisiinsa. Lopulta ainoa oikea vaihtoehto oli luottaa itsevarmasti vaistoonsa. Sepultura ei ole koskaan pelännyt ottaa riskejä, Andreas summaa. Tämän sanottuaan Andreas vetää syvään henkeä, naurahtaa kevyesti, jatkaa kolme vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Nation-albumiin ja huokaisee sitten yhden sanan: ”Propaganda.” – Kun teimme Nationia, puhkuimme itsevarmuutta, ja kuten albumin nimestäkin saattoi aistia, halusimme luoda itsemme uudelleen. ja Der rick Green.. – Derrick toi mukanaan paljon hardcorea ja Igor brasilialaisia rytmejä. Se, minkä moni koki menetykseksi, kääntyi silmissämme vapaudeksi, ja saatoimme keksiä itsemme uudelleen. Heti kun kuuntelin Derrickin version, Sepulturan tulevaisuus ja tuleva Against-albumimme (1998) alkoi kirkastua silmissäni. – Tiedäthän. Samaan aikaan Max alkoi levittää omaa propagandaansa siitä, miltä Sepulturan pitäisi kuulostaa, mitä Sepulturan pitäisi tehdä ja mistä Sepulturassa on oikeasti kyse. – Roots oli osa sitä aaltoa, josta seurasivat Kornin, Deftonesin ja Slipknotin parhaat ajat, mutta me emme halunneet jäädä polkemaan paikoillamme. Olimme kokeneet paljon muutaman vuoden aikana, nähneet paljon maailmaa Rootsin kiertueilla ja halusimme taistella Sepulturana kaikkea kielteistä vastaan. Igor ja Derrick tukivat minua, kun halusin tuoda mukaan brasilialaisia juuriamme, erilaisia soittimia ja groovea, kuitenkaan metallista pohjaamme unohtamatta. – Kun Derrick lähetti meille versionsa Choke-kappaleesta, tiesimme heti, että ”Mr Green” on miehemme. Luotin siihen, että sitten kun laulaja löytyy, sen tietää heti. Ravisteleva vuosikymmen Uuden vuosituhannen alku oli Sepulturalle suuren murroksen aikaa, ja Andreas kokee bändin saaneen todellisen uuden alun uralleen vasta siinä vaiheessa, kun joukko siirtyi Roadrunnerilta SPV:lle ja julkaisi Roorback-albumin (2003). – Ironista kyllä Derrick ei ollut koelaulajien joukossa! Häntä suositteli kaverimme Roadrunnerilta. Halusimmeko tehdä jotain sellaista. Halusimme keskittyä omiin tekemisiimme ja omaan musiikkiimme, mutta Maxin propaganda loi ihmisille ennakkoluuloja Sepulturan suhteen, eikä albumi saanut ihan sellaista mahdollisuutta, jonka se olisi ansainnut. – Et uskokaan, miten monet troopsofdoomit ja rootsbloodyrootsit kuuntelimme tuona aikana, ja miten paljon yllätyimme siitä, että paikka kiinnosti nimekkäitäkin laulajia
Levytyssopimus Nuclear Blastin kanssa ja pesäero menneisyyteen kannattivat. Jaoimme levyn Infernoon, Purgatoryyn ja Paradisoon, ja myös musiikki noudatteli samaa jakoa. – Maxin lähdön jälkeen Sepulturassa on ollut kyse vielä paljon muustakin. Igorin lähdettyä alettiin puhua kovaan ääneen reunionista. Hän kuitenkin myöntää, että vaikeat tilanteet ja ulkoinen epäily ovat karaisseet häntä vastuunottajaksi. Se leimaa meitä joidenkin silmissä niin pahasti, etteivät he ole kiinnostuneita antamaan uusille albumeillemme ”En halua olla ihminen, joka on päättänyt parikymppisenä, mitä mieltä hän on asioista koko loppuelämänsä ajan.” 57. valtataistelua, jossa kitaroiden oli määrättävä ja rytmiryhmä tuli vasta sitten, Andreas pyörittelee. – Heitäpä toinen metallibändi, jossa on soittanut yhtä kova rumpalikolmikko. – Kairos oli myös se levy, jolla minun ja Jean Dolabellan kemiat osuivat yhteen täydellisesti. Minusta tuntui jo studiossa, että hän haikaili pois kiertueilta ja halusi lähestyä veljeään, muttei halunnut sotkea Sepulturaa siihen. Hän kyllä äänitti levyn, mutta levyn konsepti ei juuri kiinnostanut häntä, eikä oikeastaan mikään muukaan. Jaoimme levyn kolmeen osaan, kirjoitimme sitä kuin sepulturamaista musikaalia ja siitä tuli yhtä aikaa todella raskas ja monipuolinen. – Olimme juuri rakentaneet itsemme vahvemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei kaikki alkanutkaan tällä kertaa aivan yhtä dramaattisesti alusta, minun oli ryhdyttävä jälleen taisteluun selviytymisemme puolesta. Kaikessa oli kyse kuusikielisistä. – Keskityimme tekemään kovalaatuista musiikkia ja ynnäsimme mukaan vahvan teeman, joka keskittyi Dante Alighierin teokseen. ”Nuke” on siitäkin hieno lafka, että sen henkilökunta on todella intohimoisia musiikkifaneja, jotka sattuvat pyörittämään levy-yhtiötä, Andreas sanoo. – O que não mata, fortalece, tiedätkö. Avarammaksi kriisien kautta Lähes puolentoista vuosikymmenen ylämäkeen punnertamisen jälkeen Sepultura on saavuttanut aseman, jota Andreas kutsuu ”siunatuksi tilaksi”. Andreas hekottelee pitkään viitatessaan Sepulturan toistuvaan ”arpaonneen” rumpalien suhteen. Lopulta hän kertoo kirjoittavansa nykyään paljon avarakatseisemmin kuin 1980-luvulla. Igorin ja Maxin välit paranivat, ja samalla Igor lähti Sepulturasta jättäen Andreasin ja kumppanit jälleen tyhjän päälle. Toin liidikitaroihin klassisen heavy metalin tuulia, muutin paljon sovituksia ja laajensin kulmiamme myös sanoituksissa, mutta se oli vain yksi askel kohti laajempaa ilmaisua. Onnekseen bändi löysi riveihinsä tuolloin vain 20-vuotiaan brassin, Eloy Casagranden. Andreas ei ole koskaan mieltänyt itseään niin sanotusti bändiliideriksi, sillä hän haluaa pitää kiinni bändin yhteisestä voimasta. Schizophreniasta [1987] alkaen Sepulturassa ei ollut enää kyse vain rytmikitaroista ja saatanasta. – Jokaisella Sepulturan jäsenellä on aina ollut suuri merkitys siinä, miltä bändi milloinkin kuulostaa, Andreas summaa. – Aluksi SPV:n konkurssi tuntui vaikealta palalta, mutta se avasi meille ovet Nuclear Blastille. [basso] on löytänyt itsestään aivan uudenlaisia puolia soittaessaan rumpalin kanssa, jonka kanssa hänen kemiansa osuvat yhteen paremmin kuin koskaan aiemmin. Jammailimme hänen ja Derrickin kanssa paljon treeniksellä, ja monet Kairos-kappaleet syntyivät niissä sessioissa. Oikeudet Sepulturan nimeen olivat bändillä, ja veljesten oli tyytyminen Cavalera Conspiracy -otsikkoon. – Kun Jean tuli mukaan, tiesimme voivamme toteuttaa villeimpiä unelmiamme musiikin suhteen ja päätimme tarttua rohkeasti uudenlaiseen haasteeseen. Muistan, kun joku sanoi minulle jo 90-luvulla, että metalli on rytmimusiikkia, joka on unohtanut rytmin. – Jo oma panokseni muutti asioita. Rytmiryhmä sai enemmän tilaa, ja aloin kirjoittaa musiikkia enemmän rumpalien kanssa. Andreas ei olisi voinut kuvitellakaan moisen tapahtuvan. – Sepulturan nimi on ollut suurin siunauksemme ja suurin kirouksemme. Halusimme tehdä tuottaja Roy Z:n kanssa albumin, joka ei kiertele tai kaartele vaan lyö pöytään Sepulturan perinnön suoraviivaisesti. Samaan aikaan Andreas valoi itseensä uskoa paremmasta tulevaisuudesta. poissaolevalta. – Kun kirjoitimme Maxin kanssa, kaikki lähti kitaroista. Siis Maxin ja Igorin reunionista, joka olisi yhtä kuin Sepultura. Siinä mielessä olemme olleet todella onnekkaita, Andreas tokaisee. ilmestyessä kokoonpano alkoi revetä liitoksistaan odottamattomalla tavalla. Mukana oli raakaa suoraviivaista metallia, orkestroitua Sepulturaa ja uudenlaisia kokeiluja. Sanoisin, että hänen ansiostaan minä olen paljon parempi muusikko kuin aiemmin, samoin Derrick, ja myös Paulo Jr. Sen jälkeen tiesin, että luottamus vaatii työtä, kunnioitusta ja luottamusta – ja ennen kaikkea avoimempaa kommunikaatiota. Sepulturassa ei kuitenkaan ollut kyse vain minusta tai tästä bändistä, vaan kymmenien ihmisten toimeentulosta. Ei suurempia konsepteja, ei ihmeellisempiä rakenteita, ei tutkimusmatkoja uusille seuduille. Se oli jälleen niitä hetkiä, kun henkilökohtaiset tunteet menivät bändin ja sen ympärillä olevan liiketoiminnan edelle. Rakastan sekä Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini-elokuvaa että [Anthony Burgessin] alkuperäistä kirjaa, ja se antoi hyvän pohjan kirjoittaa konseptialbumi, jolla päästimme itsemme toden teolla valloilleen. Olen pyrkinyt herättämään sen kadonneen rytmin eloon. Se mikä ei tappanut, vahvisti Kun kuuntelee Andreasin itsevarmoja kertomuksia Sepulturan yläja alamäistä, ei voi kuin ihmetellä, miten periksiantamattomasti hän on nostanut Sepulturan kerta toisensa jälkeen jaloilleen. Ainoastaan turpaanvetoa muodossa, jossa sitä ei ollut Sepulturassa vielä kuultu. – Luotin Igoriin täysin, ja hän jätti bändin pahimmalla mahdollisella hetkellä. Se mikä ei tapa, vahvistaa, Andreas toteaa. Kellopeliappelsiini on mestariteos, jolle on vaikea tehdä kunniaa, mutta onnistuimme siinä. – Eloy toi mukanaan uutta energiaa. Seuraavaksi Andreas pohtii, miten hänen roolinsa ja näkemyksensä Sepulturan säveltäjänä on muuttunut vuosien aikana. – Igor ei tehnyt yhtään keikkaa tai promoa Danten jälkeen, ja juuri kun SPV oli valmis panostamaan kaikkensa Sepulturaan, jäimme ilman rumpalia ja jouduimme jättämään vaikka millaisia kiertueita väliin. Se oli itsekäs teko. – Mielestäni A-Lex on viime vuosikymmenen paras Sepultura-albumi juuri siksi, että sen teki ehta bändi. – Igor tuntui koko levynteon ajan jotenkin... Se oli jopa eräänlaista... – Kairos [2011] oli seurausta tästä. Ja jos heidän puheitaan on uskominen, veljekset eivät edes halunneet käyttää Sepultura-nimeä. Kun rumpali Jean Dolabella liittyi riveihin, Sepultura oli enemmän bändi kuin vuosikymmeniin, mikä kuului myös A-Lex-albumilla (2009). Olikin harmi, että Jean päätti keskittyä Kairosin jälkeen muihin projekteihin ja perheeseensä
– En tiedä… Ehkä pääni vain on umpiluuta. Tai sitten olen ollut onnekas, Andreas naurahtaa. – Levyn lähtökohtana oli quadrivium eli jako matematiikkaan, geometriaan, astronomiaan ja musiikkiin. Vaikea sanoa. Bändit eivät jaksa nähdä vaivaa menestyksensä eteen. Otan usein askelia taaksepäin ja tarkastelen tilannetta muutamien hengenvetojen jälkeen. Pyrin aina ajattelemaan muitakin kuin itseäni. ”Sepulturan nimi on ollut suurin siunauksemme ja suurin kirouksemme. 58. Samalla moni on ymmärtänyt, että Sepultura elää nyt uutta kultakauttaan.” JO SE P H C U LT IC E "Vanha Sepultu ra" hetki ennen hajoamistaan: Andreas Kisser, Max Cavalera, Paulo Jr. – Minulla on periaatteeni. Kaikki on saatava nyt ja heti, Andreas ynnäilee. Käsittelemme albumilla sitä, millaisena näemme yhteiskunnan, uskonnon, ihmisen ja teollisuuden välisen suhteen juuri tällä hetkellä, ja sitä, kuinka tässä kaikessa on oltava yhä tilaa inhimillisyydelle ja pitkäjänteisyydelle. Miten moni 2010-luvulla perustettu bändi on olemassa vielä 2040tai 2050-luvulla. Nyt kun Sepulturassa vallitsee luottamus ja kunnioitus, eikä paskapuheille ja selkäänpuukotuksille ole tilaa, voimme keskittyä katselemaan ympärillemme. Monet ovat vertailleet bänditoimintaa avioliittoon, ja sattumalta Andreasin luettelemat asiat ovat tärkeitä osasia myös parisuhteessa. Metallifanit puolustavat ”omiaan” suurella energialla, mutta yhtä lailla he purkavat suoraan myös pettymystään ja vihaansa. ja Igor Cavalera. Miten olet onnistunut pitämään kiinni omista periaatteistasi ja lannistumattomuudestasi kaikkien näiden vuosien ajan. Olen silti kiertänyt maailman moneen kertaan. – En tiedä, mitä maailmassa on tarkalleen ottaen tapahtunut, mutta pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys ovat kokeneet täydellisen inflaation. – Quadralla on 12 kappaletta, jotka lähestyvät Sepulturaa näistä lähtökohdista. En halua olla ihminen, joka on päättänyt parikymppisenä, mitä mieltä hän on asioista koko loppuelämänsä ajan. Sepulturan kuulijakunta ei peittele mitään, ja hyvä niin. – Metallifaneja kehutaan aina uskollisuudesta ja intohimosta, mutta mielestäni asian toinen puoli on yhtä tärkeä, vaikka se koetaan joskus negatiiviseksi. Kaiken on oltava täydellistä koko ajan. Sekä elämässä että bändissä. Pitkäjänteisyys, uskollisuus, luottamus ja kunnioitus ovat sanoja, jotka toistuvat Andreasin puheissa, kun hän kertoo omista periaatteistaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. – Nuoret lopettavat parisuhteensa ja avioliittonsa ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Kaiken pitäisi olla pelkkää ruusuilla tanssimista, koko ajan. – Jos totta puhutaan, viimeisin kymmenen vuotta on ollut Sepulturan parasta aikaa. Sen jäsenet ovat kulkeneet läpi kriisien, ja heidän elämänsä vuoristoradat ovat heijastuneet bändin toimintaan. Kitaristi korostaa albumin olevan avarakatseinen muutenkin kuin musiikiltaan. Neljännes levystä on suoraviivaista thrashiä, seuraavassa osassa palaamme groovaavaan tribaalimetalliin, kolmannessa lohkossa on kyse kokeilevammasta Sepulturasta ja albumi päättyy hidastempoisimpaan ja raskaimpaan Sepulturaan ikinä. mahdollisuutta. Andreas viittaa jo hienovaraisesti uuteen Quadra-albumiin, joka on jaettu nimensä mukaisesti neljään. Quadra on latinaa ja merkitsee neljää tietä, Andreas selventää. Samalla moni on ymmärtänyt, että Sepultura elää nyt uutta kultakauttaan. – Minusta tuntuu, että ihmisten olisi hyvä palata perusasioiden äärelle, olipa kyse sitten musiikista tai elämästä. Se leimaa meitä joidenkin silmissä niin pahasti, etteivät he ole kiinnostuneita antamaan uusille albumeillemme mahdollisuutta. Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi, katsella ympärilleen, vetää henkeä ja huomata, mikä kaikki elämässä on hyvin. Todella vahvatkin. – Olen aika impulsiivinen tyyppi, saatan kiehahtaa aika nopeasti ja puhua mitä sylki suuhun tuo, mutta rauhoitun yhtä nopeasti kuin olen pillastunutkin. – Kaikki neljä osaa tarkastelevat maailmaa eri kulmista. Impulsiivisten periaatteiden mies Sepultura on ollut lukuisia kertoja tilanteessa, jossa se on yritetty hajottaa sisältäpäin tai lannistaa ulkoapäin. Olemme voineet keskittyä siihen, mitä rakastamme kaikkein eniten: albumeihin ja kiertueisiin. Näiden matkojen aikana olen pitänyt silmäni auki ja mieleni avoimena
Finished with the Dogs ei sisällä yhtään ikimuistettavaa hittiä, mutta sen musiikki on kauttaaltaan nautittavasti etenevää, innolla ja taidolla tehtyä thrashiä. Pelkästään Saksasta puski vuonna 1987 hämmästyttävän runsas nippu laadukasta raskasta ja pääosin vauhdikasta metallia. On toki kiistaton tosiasia, että silloin julkaistiin monia metallin merkkipaaluja, kuten Master of Puppets ja Reign in Blood. Ja sitten vielä Holy Mosesin kakkoslevy Finished with the Dogs. Levy purkitettiin kokoonpanolla Sabina Classen (laulu), Andy Classen (kitara ja taustalaulu), André Chapelier (basso) ja Uli Kusch (rummut ja taustalaulu). Finished with the Dogs poikkeaa aikansa alkukantaisesta germaanirässistä ennakkoluulottomalla ja persoonallisella otteellaan. Uuden vuosituhannen Holy Moses on saanut aikaiseksi varsin hyviä levyjä, joista viimeisin, Redefined Mayhem (2014), on niiden parhaimmistoa. Vai mitä tuumaatte tästä rivistöstä: Kreatorin Terrible Certainty, Running Wildin Under Jolly Roger, Sodomin Persecution Mania, Helloweenin Keeper of the Seven Keys, Deathrow’n Raging Steel, Ragen Execution Guaranteed, Tyrantin Ruling the World, Warlockin Triumph and Agony, U.D.O:n Animal House. VUOSI 1986 on noussut metallimusiikin historianluennassa lähes myyttiselle tasolle. 60. Mitään hilpeää hekottelua tai silkkistä silittelyä on silti turha odottaa. Abigail, Killing Technology, The Legacy, Scream Bloody Gore, Scum, Among the Living – läpeensä timanttisia levyjä löytyy vaikka millä mitalla ja mittarilla. Sabina palasi tontilleen vuonna 2000, minkä jälkeen ukot hänen ympärillään ovat vaihtuneet tuhkatiheään. FINISHED with the Dogsin lumo piilee sen monipuolisessa kohkauksessa, joka pysyy kuin pysyykin kasassa, vaikka siltä ei aina tunnukaan. Siihen perään yksi levyn iskevimmistä menopaloista, Sabinan kireänilkeän huudon kuorruttama Current of Death. Seuraava vuosi ei kuitenkaan häviä edeltäjälleen tippaakaan. Andy on sittemmin kunnostautunut muun muassa tuottajana ja työskennellyt esimerkiksi Asphyxin, Belphegorin, Krisiunin, Rotting Christin ja Tankardin kanssa. Yhtyeen jäsenistö on aina vaihtunut tiuhaan, ja vuoteen 1987 mennessä kokoonpanosta olivat haihtuneet kaikki perustajajäsenet. Sabina keulillaan Holy Moses oli myös uranuurtaja miesvaltaisella raskaan ja vauhdikkaan metallin kentällä. Erilainen rässihelmi HOLY MOSES Finished with the Dogs AAARRG 1987 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Saksalainen Holy Moses on jäänyt suurten thrashnimien varjoon, mutta erottuu edukseen pitkän uransa tärkeimmällä levyllä. Levyn kansitaiteeseen liittyy mielenkiintoinen detalji: mustavalkosinertävän kannen raivoavine petoineen on tehnyt Rainer Laws, joka päätyi soittamaan Holy Mosesissa kitaraa vuosina 1988–90. Sabina pysyi mikrofonin takana vuoteen 1994, jolloin sekä hän että silloinen aviomiehensä Andy Classen jättivät yhtyeen. Phönix-studiossa Bochumissa äänitetty levy soi yllättävän selkeillä soundeilla, jotka antavat hyvin tilaa paikoin lähes Voivodin mieleen tuoville kerroksille ja kierroksille. Finished with the Dogs on kuitenkin se levy, josta Holy Moses tullaan aina muistamaan. Levyn skaala ulottuu punkhenkisestä mäiskeestä kipakkaan thrashmättöön ja huumoripläjäys Six Fat Womenin hassuttelusta Rest in Painin räjähtävään ankaruuteen. Vaikka jo Queen of Siam oli varsin kova thrash metal -levy, Finished with the Dogs on julkaisu, jolla Holy Moses puhkesi kukkaan. Albumi on kaukana raakalaismaisesta thrashistä, josta Saksa noihin aikoihin tunnettiin. VUONNA 1980 perustettu Holy Moses oli ehtinyt nauhoittaa mojovan tukun demoja sekä debyyttinsä Queen of Siamin (1986) ennen uransa merkittävintä levyä. Kiintoisana nippelitietona mainittakoon, että bändin perustamisvuonna ilmestyneen ensimmäisen demon nimi on Black Metal Masters. Levy alkaa ilman ennakkovaroituksia, kun levottomana sinkoileva nimibiisi vyöryy vauhtiin
Paatoksen portit aukeavat ammolleen välittömästi, sillä avausbiisi The Song of Sirens ottaa aistit komentoonsa valtaisalla vimmalla. Joona Turunen Muinaista murhetta uljaalla otteella Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ON THORNS I LAY Threnos LIFEFORCE G E O R G E K A P A ARVIOT 61. Vuodet kertovat, onko Threnos todella eeposten kaltaista ajatonta taidetta, mutta joka tapauksessa kyseessä on aito klassikkokandidaatti. Tämä korvapari ei meinaa saada millään tarpeekseen etenkään kolmosraidasta, jonka voineekin julistaa kiekon kirkkaimmaksi jalokiveksi. Myös Stefanos Kintzogloun syvät ja äärimatalat örinät tekevät tehtävänsä, vaikkei pieni lisävivahteikkuus olisi pahitteeksi. Seuraaja Ouranio Deos soi verrattain lempeästi ja korostetun kaihoisasti, kunnes traagiset tyrskyt typerryttävine pyörteineen kiihtyvät Cosmic Silencen ja Eryniesin työntyessä esiin riipivillä sävelkuluillaan. Täytyy sanoa, että tämä gootahtavan kuolodoomin konkarinimi nauttii todellista nousukautta, ja varmasti monen odotuksiin nähden jokseenkin yllättäen. Näin ollen kuuntelukokemus on kerrassaan hengästyttävä, sillä helleenit eivät anna hetkenkään valua hiekkaan. Eteen astuu ani harvoin näin ylevää ja kauniin koskettavaa kohtalonpunontaa. Toissa keväänä ilmestynyt Aegean Sorrow havitteli jo murheenkruunua, ja tällä kertaa kreikkalaiset ovat sukeltaneet surun valtamerestä ylös sitäkin taianomaisemman helmen. Levy tuntuu kovan kuuntelun jälkeenkin uskomattoman tuoreelta ja yhä vain voimallisemmalta. Tunnelmaltaan kaksijakoinen kappale on samalla oiva kiteytys siitä, millaista dramatiikkaa jatkossa on luvassa. Albumi ensinnäkin ammentaa hienosti tekijöidensä kulttuuriperinnöstä. Parhaimmillaan liidikitaroiden laineet kilpailevat Paradise Lost -kultasormi Gregor Mackintoshin tatsin kanssa. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälin tienoilla ristitty On Thorns I Lay julkaisi pari pienimuotoista kulttisuosikkia (Orama, 1997, ja Crystal Tears, 1999), käväisi keveämmillä vesillä ja hajosi. Bändin paluu näyttämölle yli vuosikymmenen tauon jälkeen konkretisoitui vielä vähän keskinkertaisella Eternal Silencella (2015). Puheosuuksia, viulua, pianoa ja koskettimia käytetään säästeliään tyylikkäästi. Jälkimmäisen puoliskon Misos ja Threnos muodostavat puolestaan karun kaksikon, joka ylläpitää onnistuneesti kireäksi muodostunutta jännitettä. Kaiken päättää kymmenminuuttiseksi paisuva, armoa anova Odysseia – kuinkas muutenkaan. Pelkkä vilkaisu biisilistaan paljastaa, että nyt ollaan antiikin mytologioiden maisemissa, ja musiikin majesteetillinen melankolisuus palvelee teemaa enemmän kuin mainiosti. Kun taustajoukoista löytyy muuan Dan Swänö näppeineen, soundien uhkeus ja ryhdikkyys on tuskin yllätys
Popvaikutteet tuovat mieleen kultaisen 80-luvun ja Modern Talkingin kaltaiset ryhmät. Kaikki on kuorrutettu hienovaraisilla progressiivisilla mausteilla. Bändi kykenee kirjoittamaan vetovoimaisia melodioita, mutta myös napakoita ja iskeviä riffejä. The Hour of the Avenger jatkaa Entombedin kappaleen mukaan nimetyn retkueen tuttua linjaa. Karkeasti ottaen liikutaan akselilla Entombed–Asphyx, vaikka The Nightbreed on osittain silkkaa Bolt Thrower -palvontaa. Alkupään tuotanto ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Levyltä löytyy niin melodista death metalia, thrashiä, goottimetallia kuin perinteistä heviäkin. Uusi albumi osoittautuu ensikuunteluilla melodiseksi ja mahtipontiseksi teokseksi, jolla bändin oma ilme kohtaa Dimmu Borgirin ja Satyriconin kaltaisten suurten nimien kaikkein kiihkeimmät piirteet. Porukka tuskin olisikaan Nuclear Blastin kaltaisen raskaan musiikin yhtiön listoilla ilman johtokaksikkoaan. Elämän syvimpiä merkityksiä tältä levyltä on turha etsiä, mutta haikeita tunnelmapaloja tarjotaan roppakaupalla. Tasaisen vahva tuotos, mutta uskallan odottaa ja vaatia vieläkin enemmän. Aeromantic on hyväntuulista aikuisrockia lurittelevalta yhtyeeltä jo viides albumi, eikä sen otsikko voisi olla kuvaavampi. Pääroolissa ovat syntikat, ja hevikitarat vaikuttavat taka-alalla lähinnä nimellisesti. Ei ole kiire mihinkään tai ketään odottamassa, ainoastaan tämä hetki. The Night Flight Orchestra on kuitenkin siitä harvinainen bändi, ettei se onnistu aiheuttamaan oksennusrefleksiä näitä aiheita käsitellessään. Mikko Malm REVEL IN FLESH The Hour of the Avenger WAR ANTHEM Saksalainen kuolometallin b-sarjalainen on ehtinyt viidenteen pitkäsoittoonsa, ja homman nimenä on edelleen perusmallin death metal ruotsalais-hollantilaisesta traditiosta ammentavalla otteella. The Hour of the Avenger ei ole toden totta uudistamassa genreä, mutta tarjoaa mukavasti iskevää death metalia, jonka parissa viihtyy useammankin pyörityksen ajan. Aeromantic on yhden ja saman tempun toistoa koko tunnin mitalla, mutta kun se temppu toimii, mitäpä turhia monimutkaistamaan asioita. Elli Muurikainen DARK FORTRESS Spectres from the Old World CENTURY MEDIA Saksan tunnetuimpien black metal -yhtyeiden joukkoon kuuluva Dark Fortress on kasvattanut nimeään ikään kuin huomaamatta. Jotenkin bändi on onnistunut luomaan todella erikoisen, melkeinpä tavaramerkillisen atmosfäärin. Groovaavalla riffillä kulkeva The Spider in the Web kurkkii puolestaan selkeästi Ruotsin Shiningin suuntaan, joten levyn herättämät mielikuvat tuntuvat hyvin tutuilta. Joni Juutilainen NUMENTO The Cataclysm OMAKUSTANNE Helsinkiläisen Numenton esikoinen pitää sisällään melodista metallia, joka lainaa aineksia vähän sieltä sun täältä. Oppikirjamaisesti etenevät biisit murajavat mehukkaasti, ja muserruksen mausteeksi on viljelty entistä enemmän melodiakuljetuksia, jotka antavat sahaukseen kaivattua lisäväriä. Laulaja Katri Hiovain on kotonaan niin puhtaiden kuin örinänkin parissa, mikä antaa musiikin välittämien tunnelmien osalta rutkasti liikkumavaraa. Monelle tämä tarkoittaa ainoastaan pinnallista ja laskelmoitua black metalia, mutta yhtyeen urakaarta tarkastellen kehitys tuntuu tapahtuneen luontevasti, eikä Spectresin kaltaista albumia voisi kuvitella kuuntelevansa haudantakaisen tuotannon ja köpöttelevän soiton tukemina. Kitaraliidit nostavat mieleen jopa Amon Amarthin, mutta enimmäkseen tampataan rouhealla ja rehellisellä riffiladulla ilman kummempia krumeluureja. Se on muuntaumiskykyinen yksikkö, joka ei anna genrerajojen häiritä itseään. Maailmoja järisyttävä black metal -klassikko jää 26 vuotta takoneilta saksalaisilta yhä synnyttämättä, mutta bändi on tästäkin huolimatta kovaa valuuttaa mahtipontisen ja ”hyvin tehdyn” mustan metallin markkinoilla. Päätöskappale Clouds on mainittava erikseen, sillä sen esittelemistä ideoista jokin toinen yhtye olisi tehnyt vähintäänkin kokonaisen ep:n. Uran kovat piikkikärjet ovat kuitenkin jääneet syntymättä, joten odotukset kuuden vuoden levytystauon jälkeen ilmestyvää Spectres from the Old Worldiä kohtaan olivat maltilliset. Kolmetoista kappaletta kattava levy voisi yhtä hyvin toimia klassisen kasarileffan soundtrackinä. Biisit ovat sisällöltään kepeää romantiikkahöttöä, likaista flirttailua ja menetetyn rakkauden perään itkemistä. THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Aeromantic NUCLEAR BLAST Soilwork-laulaja Björn Stridin ja Arch Enemy -basisti Sharlee D’Angelon sivuprojekti edustaa kaikkea muuta kuin miesten omia bändejä. The Cataclysm on kelpo pelinavaus, joka esittelee orkesterin eri puolia kohtuullisen hyvin. Kappaleet on kuin luotu taustamusiikiksi päämäärättömälle yölliselle automatkalle kaupunkien valoissa. Örinä pidetään matalana ja kitarasärö takuumureana. Levyn loppuun on isketty Motörhead -hölkkä Rock Out, joka istuu muun materiaalin sekaan sujuvasti. Dark Fortressin määritteleviin piirteisiin on kuulunut jo vuosien ajan musiikillinen ammattitaitoisuus, joka hohkaa sen kaikessa tekemisessä. Tami Hintikka RADIOPUHELIMET Kosminen tiedottomuus IF SOCIETY Suhteeni Radiopuhelimiin ei ole kovinkaan läski
Pidättäydyn tälläkin kertaa antamasta arvosanaa, sillä minusta tuntuu, että mikään pistemäärä ei tee näille levyille oikeutta. Uusi levy-yhtiö, uusi kitaristi, uusi rumpali ja suurimpana ynnä raskaimpana laulaja Aaron Stainthorpen pienen tyttären syöpä – siinä osa My Dying Briden kuulumisista. Dixie Highway on vähemmän yllättäen täynnä hyvinkin kepeästi ja leppoisasti rullaavaa southern rockia, joka kunnioittaa tekstejään myöten genren perinteitä. Serpent JUNKYARD SHAMAN Dada Bones + Flesh Hole Advaita FREAK ANIMAL Alati tuottelias oman tiensä kulkija Jere Kilpinen on ehkä paras esimerkki aidosta omaehtoista taidetta tuottavasta yksilöstä. Muun muassa näistä syistä johtuen, tai huolimatta, yhtye lyö tiskiin sellaisen alavireisten tuntojen mestariteoksen, että ei muuta kuin punaista lasiin, kynttilää pöytään ja sipulia silmään. Hyvin usein mukana on aimo annos haikeutta, vaikka paikoitellen yhtye osaa olla edelleen myös rempseä. Pitkähkön tauon jälkeen levyjä on tiputeltu harvakseltaan, mutta veteraanien ei tarvitse kiirehtiä mihinkään, kuten bändin 13. Mega BLACK ROYAL Firebride SUICIDE Tamperelaiskopla säväytti erinomaisella debyyttilevyllään Lightbringerillä (2018), jolla jyrättiin raskaasti Entombedin rokkaavamman käden polulla. Stainthorpe ei liene koskaan laulanut näin hyvin. Ehkäpä levyn pariin tuleekin palattua aina, kun sukupuolielimetön nykymeno alkaa ahdistaa liiaksi. Yleissoinnissa on niin paljon kaikua, syntetisaattoria ja muuta vätvätintä, että ihan silkkaa psykerockiahan tämä on. Etukenoisesti deathrockaava Hail Yourself ja tehoriffillä varustettu, silkaksi doomiksi äityvä All of Them Witches potkivat ansiokkaasti, mutta osa biiseistä jää täi tervassa -tyyppiseen tilaan. Ja kun dynamiikka on kaventunut, tarttuvuus ja iskevyys on vähentynyt. Niin mukavasti kuin levy jytisyttääkin, varsinainen korvamato-osasto uupuu täysin. Järin heavyä meno ei ole, vaikka rummut soivat isosti ja kielisoittimissakin on rouheutta. Kosminen tiedottomuus on niitä levyjä, joista päätyy pitämään hitusen enemmän tekemisen meiningin kuin itse musiikin takia. Radiopuhelimet on jurottavassa suoruudessaan tyypillinen oululaistapaus, ja siksi onkin yllättävää, kuinka positiiviselta Kosminen tiedottomuus kuulostaa. Pääosin instrumentaalinen meininki on sopivan napakkaa eikä äidy päättömäksi haahuiluksi. Monen muun orkesterin tapauksessa lopputulos olisi pelkästään päämäärätöntä haahuilua ja outoilua sen itsensä vuoksi, mutta näiden ankarien herrasmiesten kohdalla kyse on aina toimivasta tavaramerkistä. Vuoden lopulla julkaistu Dada Bones jatkaa samalla linjalla eikä suostu avautumaan yhtään sen helpommin. Yhtye pyrkii paikkaamaan puutetta muilla keinoin, ja esimerkiksi avauskappale Covenin instrumentaatiossa on lisäsävyjä, jotka kieltämättä tukevat sen musertavaa tunnelmaa. Kimmo K. Kill & Mr. Onhan sekin toki jo paljon. Koskinen MY DYING BRIDE The Ghost of Orion NUCLEAR BLAST Se on kuulkaas sellainen juttu, että brittiläinen tunnelmatuomion pioneeri teki juuri yhden parhaista, ellei parhaan, levynsä kunnioitettavassa kolmenkymmenen vuoden iässä. Yllätys on myös hyvinkin erilaisten tyylilajien välinen venkoilu, omaan soitannollisesti tiukkaan muottiin survottuna tietty. Kimmo K. Verrokeiksi tipautetut nimet kuten Funeral Mist ja Katharsis edustavat selkeästi samaa sarjaa, eikä meininARVIOT 63. Mikko Malm UMBRA CONSCIENTIA Yellowing of the Lunar Consciousness TERRATUR POSSESSIONS Saksalais-costaricalaisin käsin kasattu Umbra Conscientia -esikoinen tarjoilee kaoottisesti tempoilevaa ja vaarallista black metalia, jonka ytimessä elää selkeä kontrolli ja suunnitelmallinen tekeminen. Kuten ennenkin, Kilpinen vastaa kaikista äänistä ja suhauksista sekä kansitaiteesta. Levystä ei jää mieleen yksittäisiä biisejä tai riffejä, ainoastaan tasaisen laadukas nyrkinpuinti. Kokonaisuutena vähän raskassoutuiseksi käyvällä levyllä on kelpo ralleja, joissa riffi määrää ja komennus vaatii tottelemista. Mule -aliasten alaisuudessa sekä vaikuttanut yhtyeissä Cut to Fit, Käki ja Taser. Tami Hintikka OUTLAWS Dixie Highway STEAMHAMMER Peräti 1960-luvun puolella perustettu Outlaws tuntuu jääneen ainakin eurooppalaisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna Molly Hatchetin punaniskaiseksi pikkuserkuksi, vaikka parhaimmillaan sen biisit ovat yhtä kovia kuin sukulaisellaan. Ensimmäisenä sinkkuna julkaistu ja levyn avaajaksi isketty Your Broken Shore ottaa heti mahdolliset luulot pois: ihanasti tarttuvan riffin kuljettama melankolinen mahtipontisuus viuluineen ja muine MDB-herkkuineen on samalla sekä tuttu että tuore tuulahdus. albumi osoittaa. Dixie Highway on puhdasta K-40-musaa, jonka AORhenkisyyden luulisi vetoavan myös muihin kuin syvän etelän asukkeihin ja ystäviin. Passelisti 42-minuuttisen levyn kitarat soivat nasevan runnovasti ja niitä rytmitetään varsin tymäkällä rumpujyskytyksellä. Sen kuitenkin sanon, että näin tinkimättömällä asenteella taidettaan tekevää kaveria on pakko arvostaa. Kesällä julkaistu Flesh Hole sisältää found sounds -äänitaidetta, synkkää spoken wordiä ja dystooppista industrialmaisemaa. Levyn läpi virtaa nihilismin ja pessimismin sävyttämä monologi, joka käpertyy niin syvälle itseensä, että alkaa pakostakin etäännyttää kuulijaa. Vaikeuksien kautta löytyneet lauluratkaisut stemmoineen ja hyvällä maulla ripoteltuine örinöineen ovat parasta, mitä MDB:n runosielulta on koskaan irronnut, ja se on paljon sanottu. Mega GIÖBIA Plasmatic Idol HEAVY PSYCH SOUNDS Vuosituhannen alusta musiikkia julkaissut milanolainen Giöbia leipoo maittavaa avaruuskakkua rehellisesti menneisyyden resepteillä. Eikä fiilistelyä tarvitse lopettaa siihen, levyä kun on hyvin miellyttävää kuunnella vaikka koko mökkimatkan Pirkanmaalta EteläSavoon. Hän on julkaissut musiikkia myös Electric Hoboja J. Tämänkaltaista musiikkia on todella vaikea arvottaa, sillä sen introspektiivinen ote ei ole omiaan kutsumaan yleisöä luokseen. Nyt meno on samaa, mutta raskaampana, valuvampana ja vähemmällä varioinnilla. Kaukana takana ovat kuitenkin ajat, jolloin bändin musiikissa kuului nuorten miesten uho ja viskin vahvistama rehvakkuus. Erittäin psykedeelisessä touhussa on usvaa ja utua muinaisen Pink Floydin tapaan, joskin soundimaailma on miellyttävästä vintage-tuhnakkuudestaan huolimatta astetta ronskimpi. 2000-luvun tuotannosta minulla on vain yksittäisiä kuulohavaintoja, vaikka arvostukseni orkesteria kohtaan ei ole koskaan lerpahtanut. Bändi ryskyttää edelleen ahnaasti, mutta tuntuu lankeavan samaan ansaan kuin Entombed mörssäysheviin keskittyessään. Tulevana kesänä tien päällä kelpaa kuunnella Southern Rock Will Never Die -avausraitaa ja muistella edesmenneitä genrelegendoja. Kevyen surumielinen nimibiisi ja Wardruna-laulaja Lindy-Fay Hellan taianomaisesti tulkitsema, vain koskettavasti maalaavien kitaroiden varassa kulkeva The Solace täydentävät melodisen death/doomin taidonnäytteen, joka aloittaa uuden kauniin luvun My Dying Briden historiassa. Örähtelyn ja karjahtelun välimaastossa viihtyvä laulusolisti Daniel Altwegg komentaa kiukkuisesti, vaikkei persoonallisempi ote olisikaan pahaksi. on tutumpaa K.O.-albumin (1990) äkkiväärän ehdottomuuden vietyä lopullisesti mukanaan, mutta sen jälkeen kokoelmiini on päätynyt levyjä vain satunnaisesti. Koskinen TOTAL ANNIHILATION ...On Chains of Doom CZAR OF CRICKETS Vajaat 15 vuotta kasassa ollut Total Annihilation on ehkä lipunut tutkan alta suuren yleisön osalta, mikä ei tarkoita, etteikö yhtyeellä olisi tiukkaa sanottavaa. Huikeimmillaan mainittu yhdistely on kiihkeästi funkkaavassa Naapurit-kappaleessa. Tai ainakin tiukkaa riffittelyä myrskyisästi esitettynä. Suoritus on täysin linjassa yhtyeen kautta aikain soljuvimman rumputyöskentelyn, sydämeen iskevien kaihokuvioiden ja kenties bändin tähän asti parhaan soundimaailman kanssa. Satunnainen laulu on totta kai efektoitu kuplivaksi kuin Monster Magnetilla pahimmillaan. Touhussa on sen verran elokuvallisuutta ja tarinallista virettä, että pidemmätkin kappaleet pitävät mielenkiinnon yllä kohtuullisesti. Yhtye on nyt ensilevyään tinkimättömämpi, mutta Firebride ei onnistu vastaamaan debyytin lataamiin koviin odotuksiin. Hyvää levyä oli syytä odottaa, mutta The Ghost of Orion loksauttaa leuat. Tällä kertaa arvion alla ovat Junkyard Shamanin viime vuonna julkaistut albumit, joista toinen on suoraa jatkoa ensimmäiselle. Kolmas albuminsa ei ole mikään omaperäisyyden riemuvoitto tai erinomaisuuden ilmentymä, mutta sen vahvasti toteutettu death/ thrash-hybridi on silti varsin messevää kuultavaa. Black Royalilla on otteissaan todella vankasti painoa ja raskautta, joita nyt vähemmälle jäävä kipakkuus tasapainotti ensilevyllä ansiokkaasti
Mikko Malm JA A K K O P E N T T IN E N ja Romance of Contradictions ovat melkoisen hurjia vetoja. Jos mennään ennakkohehkutukset edellä, kyse on biisejä ja tuotantoa myöten korkeintaan viiden sentin Joey DeMaiosta. Ranskalaiskvartetin viides on vahvaverinen tummia tunnelmia tarjoava kokonaisuus, josta löytyy juuri oikea määrä intensiivistä paahtoa ja hypnoottista jyräystä. Yellowing of the Lunar Consciousnessin parhaisiin puoliin kuuluu sen tunnelataus, joka kuuluu selkeimmin voimalla taottujen rumpujen ja raa’asti tulkittujen laulujen muodossa. Joni Juutilainen STRIDER Dominion of Steel LION Kiinnostus herää välittömästi, kun levy-yhtiönsä mainostaa pitkäsoittodebytantti Strideria seuraavana suurena suomalaisena metallivientinimenä ja Dominion of Steeliä Manowarin tekemisestä ammentavana mestariteoksena. Ja kun soundin päälle kipuaa vielä pinkeästi naputtava virvelirumpu, lähtökohdat Walking Corpse Syndromen kuuntelulle eivät ole kovinkaan mieluisat. Albumi on sekoitus kokonaan uutta sekä keikoilla vuosien varrella hioutunutta materiaalia. Intron jälkeinen avausraita Thermageddon ottaa helvetillisellä blastbeat-tulituksellaan luulot pois. Albumin gistä voi olla huomaamatta myöskään kotimaisen Behexenin henkeä – oli se sitten tarkoituksellista tai ei. Yhtye ei kuitenkaan ole perinteinen genrensä edustaja, sillä sen musiikista löytyy myös räkäisempiä sludge-elementtejä sekä epäilyttävän melodista osaamista. Paikoin fiilis vie toden teolla mukanaan, ja erityisesti albumin alkupään Maze of Exile ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Umbra Conscientia on mielenkiintoinen nimi, jonka toivoisi vetävän musiikkiaan tulevaisuudessa vieläkin hullumpaan suuntaan. Musiikki on siis pääpiirteittäin pahaenteisyydellään ja toismaailmallisuudellaan hyytävää mustaa metallia, joka kutsuu pariinsa genren vihkiytyneimpiä harrastajia. E-MUSIKGRUPPE LUX OHR Non Plus Ultra SVART Vuonna 2008 perustettu E-Musikgruppe Lux Ohr lähestyy pitkästä aikaa uudella levyllä – asia jota tervehdimme suurella ilolla. Korvani ovat jossain määrin tottuneet kihinähardcoren siriseviin kitaroihin, mutta grindaavassa death metalissa ja vieläpä täyspitkällä levyllä ne syövät kappaleista kaikenlaisen jykevyyden. Jotenkin voin kuvitella kappaleen soimaan johonkin Herzogin elokuvaan. At the Altar of Beauty korottaa panoksia ja nostaa tempot mardukmaisiin mittoihin. Kuriositeettina mainittakoon, että masteroinnista on vastannut Eroc, joka tuli 70-luvulla tunnetuksi saksalaisen Grobschnitt-yhtyeen rumpalina ja sittemmin sooloartistina sekä äänimiehenä. Näin kovatasoisia yhtyeitä ei kuitenkaan ole tässä genressä nykypäivänä kovinkaan monta. Klassisen krautrockin estetiikkaa jäljentävä ryhmä on saanut tälläkin kertaa aikaan varsin mieltäylentävää materiaalia. Mikko Malm MORTAR Walking Corpse Syndrome NEGATIVE WORLDVIEW Lahtelaista osaamista ei ole juurikaan tarvinnut haukkua, mutta nyt tyylikkäästi kansia ja sanaliitettä myöten toteutettu verenpunainen vinyylijulkaisu on onnistuttu sössimään tuotannon puolesta melko pahasti. Sen jälkeen meno keskitempoistuu, mutta tunnelma säilyy ennallaan. Noh, ei aivan osu. Niko Mattilan fraseeraus on sen verran kulmikasta ja persoonallista, että se on Manowar-pastissiinkin liian turskia. Jos jokin esitys täytyisi valita ylitse muiden, se olisi ehdottomasti Aus dem Kollaps geboren, jossa kauniinmystiset huiluteemat yhdistyvät pahaenteisiin perkussioihin ja eeppisiin kuoroihin. Tyylillisesti poikkeuksellinen esitys tuo mukavaa vaihtelua levylle eikä ole mitenkään häiritsevä tekijä. riffeissä on orastavaa ideaa ja toteutuksessa riittävästi aitoa metalliuhoa, mutta lähtökohtaisesti meininki vaatisi kunnon laulumelodiat tai ainakin tyyliin sopivan solistin. Periaatteessa Strider-miehistö osaa hommansa, ja Dominion of Steel menee kohtalaisesta käppähevilevystä vallan mainiosti. Käppäilyssä ukon ääni on omimmillaan. Vaikka yhtyettä voisi syyttää hyvällä syyllä pastissinomaisuudesta, eipä tuolla ole loppujen lopuksi mitään väliä. Silloin duo irtautuisi black metalin pohjattomasta bändimassasta entistä paremmin. Kirsikkana kakun päällä ovat Kimi Kärjen avarat kitaramaalailut. Blessed Be the Foolsin messukuorot ja ritualistinen rummuttelu tuovat mieleen Rotting Christin. Jaakko Silvast SVART CROWN Wolves among the Ashes CENTURY MEDIA Svart Crownin mustunut death metal on parhaimmillaan varsin väkevän kuuloista. Levyn erikoisuus lienee miltei kokonaan puhtaiden laulujen varassa lepäävä Down to Nowhere, jonka melankolinen tunnelmointi vie kuulijan post-rockin ja varhaisen grungen maailmaan. Silti jäin kaipaamaan sitä viimeistä nyrkiniskua, joka olisi saattanut kanveesiin. Non Plus Ultralla Tangerine Dreamin sekvensseriporno ja Popol Vuhin kosminen etnopsykedelia kohtaavat hienovaraisesti. Levyn suurin valttikortti on sen luonnollisen pehmeä äänimaisema, jota unohtuu välillä kuuntelemaan itse kappaleiden kustannuksella
PORI 21.-22.8. KAIKKI ARTISTIT ON NYT JULKAISTU! KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT/LISÄTIEDOT JA OSTA LIPUT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI LIPPUJEN HINNAT: PE 44,90 € / PE PRIORITY 69,90 € LA 44,90 / LA PRIORITY 69,90 € / 2 PV 69,90 € / 2 PV PRIORITY 119,90 €. JYVÄSKYLÄ 14.-15.8. Pääsääntöisesti sen sisältö edustaa modernimpaa lähestymistapaa irlantilaiseen kansanmusiikkiin, vaikka instrumentaatio onkin täysin perinteistä. OULU 3.-4.7. RAUMA 26.-27.6. Vinyylisinkulla puolestaan juhlistetaan vuoden 1989 Berliinin muurin murtumista tulkitsemalla itäsaksalaisen punkyhtyeen Die Skeptikerin kappale yhdessä bändin laulajan kanssa. Luulenpa myös, että nykyinen hipsteriformaatti, c-kasetti, olisi ollut nauhakompression ansiosta tälle debyytille paras mahdollinen vaihtoehto. Osin vika saattaa olla myös formaatissa, sillä Bandcampistä kuunneltuna äänijälki ei ole yhtä hermoja raastavaa. studiolevy, jonka musiikKOKO KANSAN ROCK-FESTIVAALI KUOPIO 12.-13.6. Mennyt vuosi tuntuu muutenkin olleen Jérôme Reuterille erityisen luovaa aikaa, sillä mainitun albumin lisäksi Dublininreissulla äänitettiin pitkälti ex tempore -henkinen, vahvasti irkkumusiikkipohjainen The Dublin Session, ja ehtipä julkaisuun vielä Hinter den Mauern der Stadt -seiskakin. Anvil on levyttänyt vuoden 1981 Hard ’n’ Heavy -debyytistään lähtien ahkerasti, ja nyt vuorossa on jo bändin 18. Levyt on nauhoitettu ja sävelletty samoissa sessioissa ja tyyli on osapuilleen sama. KERAVA 24.-25.7. JOENSUU 7.-8.8. Levyn seitsemän kappaletta (ja pari vuonna 2015 äänitettyä bonusta) ammentaa klassisen rockin kuvastosta niin autenttisella ja lämpimällä otteella, että moderni jytke ei mukaan edes sopisi. Vinyylimittainen kokonaisuus on tiivis ja niin täynnä rikasta musikaalisuutta, että Shaggy on varma nakki progressiivisen ja särmikkään rockin ystäville. Vaikka soundit rassaavat korvakäytäviä piikkilangan lailla, ratkaisu on mitä luultavimmin halutunlainen. Lopputulosta vaivaa vielä selvemmin sama ongelma kuin Vihreällä saarella synnytettyä materiaalia: muualla kuin paikan päällä ja tuossa ajassa eläneelle biisien taustalta puuttuu niitä syventävä tunne, jolloin käteen jää enemmänkin kuriositeetti. Lähimmäksi Romen omaa tyyliä menevät Slash’n’Burn ja Vaterland, joissa niissäkin on pohjalla hieman väljähtyneen stoutin maku. Mortarin ug-soittajista koostuva nelikko on operoinut erilaisten visvaisemman puolen tyylilajien parissa sen verran pitkään, että äärimmäisen riisuttu ja riipivän ”punkhenkinen” äänimaailma tuntuu heille kotoisalta ja normaalilta. Hienoinen progressiivisuus ja moogin hengessä laulavat koskettimet sitovat musiikin kauas 70-luvulle, vaikka levy ei ole aivan silkkaa retroilua, riffipuolelta kun löytyy paikoin hyvinkin jämerää runttausta. Terän verran lopputuloksesta kuitenkin katoaa taivaan tuuliin ohuiden tuotannollisen arvojen vuoksi. Mystery Manin groovesta ja kitarasooloista löytyy jopa etelävaltioilta tuoksahtavaa Lynyrd Skynyrdiä! Tutuissa maisemissa tunnelmoivat ja rokkaavat kappaleet eivät ole erityisen omaperäisiä, mutta taidokas bändi, hyvä laulaja ja ennen kaikkea tarttuvia kuvioita kutovat biisit toimivat hävyttömän hyvin. Minkäänlaisia sovituksellisia ontumisia ei kuule, ja kymmenen kappaleen vanhakantainen dödögrin dtykitys hitaampine osuuksineen on kaikessa yllätyksettömyydessäänkin vähintään kelvollista. Mega SHAGGY THE ROCK BAND Scarecrow FTU Viime vuonna julkaistu Fighting Angels and Demons oli vakuuttava näyttö jo 1970-luvun alkupuolella perustetulta ruotsalaisbändiltä. Scarecrow on suoraa jatkoa edeltäjälleen. Biisit ovat juuri niin napakoita ja konstailemattomia kuin kuvitella saattaa. Blue Öyster Cult, Deep Purple ja Rainbow. Kari Koskinen ROME The Dublin Session + Hinter den Mauern der Stadt TRISOL Pitkälti eurooppalaisen neofolkin perinteistä ammentava Le Ceneri Di Heliodoro oli yksi viime vuoden parhaista levyistä. Mega ANVIL Legal at Last AFM Reilu vuosikymmen sitten julkaistu Anvil! The Story of Anvil -dokumentti palautti torontolaisen speedja perusmetallireliikin marginaalista takaisin hevimaailmankartalle ja nostalgiannälkäisiä metallipäitä yhteen kokoavien festarien päälavoille. Tunnelmat vaihtelevat rempseistä hyvinkin haikeisiin, mutta suurin ongelma on siinä, etteivät ne syvennä musiikkia sen oikeasta muodosta huolimatta riittävästi. Toki bändi on myös herttaisen epämuodikas ja setämäinen, mutta sehän on näissä hommissa pelkkää plussaa. Harvakseltaan studiossa viihtyneet gubbet ovat päässeet vanhemmalla iällä tekemisen makuun, ja nyt vuorossa on jo kolmas pitkäsoitto viiden vuoden sisään. LAPPEENRANTA 31.7.-1.8. Lähinnä pitkähkön ep:n mittainen The Dublin Session on sisällöltään aika lailla muuta kuin edellä mainittu täyspitkä. Soundi on miksattu tällä kertaa hieman pehmeämmäksi, mikä ei haittaa lainkaan. KOUVOLA 10.-11.7
Nyt paluuta on viritelty nostalgia-ajan hengen mukaisesti useamman vuoden ajan, ja levykin on pitänyt mennä julkaisemaan. Serpent SDI 80s Metal Band MDD SDI:n pöhköilevää teutonispeed metalia tuli diggailtua kakkoslevy Sign of the Wickedin (1988) aikoihin sen verran, että se jopa toimi inspiraationlähteenä lempinimelleni. Gryningsvisorin sävellyksellinen pohja on rakennettu Burzumin ja Drudkhin melankolisimpiin juttuihin viittaavan surinakitaroinnin ja korinalaulun varaan, mitä tuetaan akustisin kitaroin ja naislauluin. Nimikkoesikoislevy syntyi vasta vuonna 2007. Syntikat ja sekvensserit on integ roitu orkesterin sointiin yllättävän näppärästi ilman, OFDRYKKJA Gryningsvisor ART OF PROPAGANDA Päihdehuuruisen itsetuhoisella black metalilla uransa aloittanut ruotsalaisbändi Ofdrykkja on tehnyt täyskäännöksen ja ammentaa tätä nykyä inspiraationsa koskemattomasta skandinaavisesta luonnosta. Vuoden albumi -mittelöissä Legal at Lastia ei takuulla nähdä, mutta eiköhän Anvil pääse uuden levyn turvin taas Euroopankin festareille elämöimään. Lopputuloksena on kaksijakoinen julkaisu, josta tahtoisi pitää paljon enemmän kuin mihin levy oikeasti antaa syytä. Mitäänsanomatonta kappalemateriaalia löytyy kuitenkin lopulta sen verran paljon, että rankalla kädellä suoritetun karsinnan jälkeen biiseistä saisi kasaan kohtuullisen ep:n. Yhtyeen soittokokemus kuuluu välittömyytenä sekä sävellysten kypsyytenä. Vastapainoksi kiekolle on mahdutettu turhankin monta suvantopätkää, joiden kohdalla innostushäntä laskee turhan nopeasti. Ofdrykkja ei tee uusimmallaan ihmeitä, mutta on erityisen hienoa ja vapauttavaa kuulla, kuinka bändi tuntuu olevan ensimmäistä kertaa urallaan oma vapautunut itsensä. Joulukuussa 2019 ilmestynyt Disciples of War on siis vasta ki on läpeensä yhteen riffiin perustuvaa perusmetallirymistelyä. Oli uuden tauon paikka. Vaan ei: aikoinaan porukka halusi tehdä thrashiä alan veteraanien hengessä. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. yhtyeen toinen levytys. Siellä täällä kiekko pistää suorastaan jalan veivaamaan. Kahdentoista kappaleen kokonaisuus soljuu läpi sujuvasti ja lähes huomaamatta. Selkeitä viitteitä uudesta linjasta kuultiin toki jo vuoden 2017 Irrfärdillä, mutta Gryningsvisor vie homman kunnolla loppuun asti. Se oikeuttaa neljän kirveen arvoiseen suoritukseen. Muut bändin levyt ovatkin sitten lirvahtaneet ohi. Toivottavasti ihan kivan teoksen jalostuneempaa jatkoa ei tarvitse odottaa seuraavaa kahtatoista vuotta. 80s Metal Bandillä tempoa on tiputettu reilusti ja tyyliä muutettu lähemmäs nimensä mukaista perusmetallia, vaan pöljäilystä ei sentään ole luovuttu. Taas yksi paluukiekko, jonka olisi aivan hyvin voinut jättää tekemättäkin. Luonnonläheisyys on vahvasti läsnä, mikä tarkoittaa myös sitä, ettei musiikkia ole hiottu aivan tappiinsa, vaan pienelle köpöilylle ja särmikkyydellekin on tilansa. Levy sisältää menevää ja perinnetietoista thrashiä pätevin riffein, eikä tunnistettavaa laulutyyliäkään voi moittia. Avauskolmikko on sen verran velttoa läpsyttelyä ja ainoan alkuperäisjäsenen Reinhard Krusen laulu pahemman luokan ärsyttävää jollotusta, että odotukset loppulevyn suhteen laskevat välittömästi maltillisesta nollasta pakkasen puolelle. Valitettavasti onnistuminen jää nyt(kin) hieman puolivillaiseksi. Biisit eivät ehkä ole aivan terävintä A-sarjaa, mutta kuulas ja raikas tunnelma koskettaa syvältä – etenkin jos sitä vertaa Ofdrykkjan menneisyyden julkaisujen ankeuteen. Joni Juutilainen DREAMLORD Disciples of War NO REMORSE Vuonna 1995 perustettu kreikkalaisbändi saattaisi soittaa nimensä puolesta vaikka power metalia. Samalla myös laulu parantuu kohti aikoinaan tutuksi tullutta, persoonallisempaa otetta. Syntyi demo jos toinenkin, kunnes yhtye uinahti vuosituhannen alussa parin vuoden tauolle. Mega SEGMENTIA Shanghai OMAKUSTANNE Seinäjokelaisen Segmentian debyytti-ep esittelee lupaavasti soivaa popmetallia, jossa tarttuvat melodiat elävät sopusoinnussa raskaampien riffien parissa. Ei järin kova saavutus 25 vuodessa. Sanoituspuolella bändi ottaa kantaa muun muassa ilmaston saastuttamiseen, alati ahneemmiksi käyvien suuryritysten toimintaan, tosi-tv-ohjelmiin ja levyn tittelin mukaisesti myös Kanadan nykyiseen kannabismyönteisyyteen – ärsyttävän naiivilla ja simppelillä tavalla. Onneksi yhtye älyää kiihdyttää tästä eteenpäin vauhtiaan, minkä myötä biisitkin muuttuvat jämäkämmiksi, ainakin toviksi aikaa
Gemini Man 4K UHD, blu-ray, steelbook & dvd Big Little Lies kausi 2. dvd Beverly Hills Cops 1-3 blu-ray Ad Astra (2019) 4k UHD, blu-ray, steelbook & dvd, Twin Peaks From A To Z Limited Editon Collection
Albumi tuskin olisi päätynyt ainakaan allekirjoittaneen arvioitavaksi ilman sinkkulohkaisu Torchbearerin vastustamatonta itsevarmuutta. Lyhytsoitolta löytyvät kahden oman kappaleen lisäksi instrumentaaliversiot Beetlejuicen ja Psychon elokuvatunnareista sekä venäläisen säveltäjän Musorgskin klassisesta teoksesta Yö autiolla vuorella. Olen varma, että tämäkin seikka korjaantuu kokemuksen karttuessa. Levyn kuudesta kappaleesta parasta laatua edustaa ehdottomasti Silver Lining, jonka tarttuva johtomelodia jää kerrasta kupoliin. Kappalemateriaali on yksinkertaisesti tarttuvaa, ja bändi suoriutuu sen tulkinnasta lujan ammattitaitoisesti. Neaera taitaa selvästi soihdun sytyttämisen, mutta liekin ylläpitämiseen tarvittavista tekijöistä loppuvat kesken sekä materiaali että ilma, vaikka lämmöt pysyvät kauttaaltaan korkeina. Kolmas levynsäkin yhdistelee suvereenisti M A R C O S H E R M E S CELLAR SKULLS Cancer OMAKUSTANNE Kotka–Helsinki-akselilla operoiva albumidebytantti tarjoaa pöytään levyllisen melodista death metalia. Esimerkiksi laulaja Laura Morganilla on hyvä ääni, mutta se kaipaisi lisää rohkeutta ja voimaa, jotta kuulijan ihokarvat nousisivat pystyyn. Bändin lukuisat Cavalerojen jälkeiset levyt ja omapäisen kokeileva tyyli ovat osoittaneet yhtyeen olevan oma tyytyväinen entiteettinsä. että yhdistelmä kuulostaisi väkinäisen opportunistiselta. Yhtyeen 36 vuotta kestäneelle uralle on mahtunut kaikenlaista musiikkityylin muutoksista bändinsisäisiin kiistoihin. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Eetu Järvisalo Yleistunnelmaa voisi luonnehtia myös pirun oudoksi. Karheus ulottuu myös levyn äänimaailmaan. Kotikutoisen kuuloinen on myös yhtyeen omakustanteena julkaistu levy. Kitaravirtuositeettia korostetaan huomattavasti verrokkia enemmän, ja jollain tasolla levystä tuleekin mieleen Marty Friedmanin ja Jason Beckerin vuosikymmenten takainen Speed Metal Symphony, jolla maestrot tiluttelivat kökköjen taustariffien päälle hullunkiilto silmissä. Kehnoin esitys on puolestaan Remedy, joka jää vähän turhankin rutiininomaiseksi heviballadiksi. Biisit eivät sentään ole mitään kökköä, jokseenkin mieleenjäämättömiä kuitenkin. Ilahduttavaa on, että biisit pysyvät kaikkine täytteineenkin valtaosin kasassa. Siinä missä riffit edustavat melko tavanomaista mäiskettä, kokoonpanolta irtoaa säännöllisin väliajoin melodisessa intensiivisyydessään mukavankuuloisia osuuksia. Vasta muutaman vuoden vanha yhtye ei ole genren tyypillisin edustaja, mutta kotikutoiset melodiat paljastavat sen suomalaiseksi. Tästä kielivät toistuvasti ilmaa takova nyrkki ja muu vastaava kehonkieli. kokopitkänsä. Viimeksi mainittu on varsin onnistunut, varsinkin kun kyseisen sävellyksen haastavuusprosentti on korkea. Bändi selviää tehtävästä moitteitta. Naislaulut ja muut kevyemmät osuudet tuovat levylle mukavaa lisäsävyä, mutta nekään eivät seiso täysin linjassa bändin muun materiaalin kanssa. SEPULTURA Quadra NUCLEAR BLAST Brasilian paljon mielipiteitä jakanut metallijätti julkaisee jo 15. Sinänsä omanlainen ilmaisu luottaa rouhean keskitempoiseen tamppaukseen ja melodiakylläisyyteen. Tähtihetki Torchbearer pönkittää yksistään arvosanaa puolikkaan verran Joona Turunen LORNA SHORE Immortal CENTURY MEDIA Amerikkalaisen Lorna Shoren musiikki on liitetty fanien ja kriitikoiden puolesta deathcoregenreen, mutta yhtye itse ei ole antanut kategorioiden rajoittaa itseään. Yhtenäisyyden ja terävyyden lisääminen onkin yhtyeelle toivottava kehityssuunta. Levy ei ole helpoin eikä mitenkään hetkessä aukeava kuuntelukokemus. Eipä tällaista touhua ole pahemmin tullut viime aikoina vastaan, joten ihan piristävää menoa sinällään, vaikka äänitteen olemus ja tarkoitus jäävät vähän hämärän peittoon. Bändin omaa nimeä kantava pitkäsoitto katkaisee seitsemän vuoden mittaiseksi venyneen levytyspaussin. Vähintäänkin siitä on kovin vaikea saada otetta ja löytää koukkuja. Bändin uutuus ei ole varmasti kaikkien mieleen, mutta itse löydän siitä paljon täyteläistä vyörytystä ja vivahteikasta mukaansatempaavuutta. Tätä tuntemusta aiheuttaa poikkelehtivan soitannan lisäksi eriasteisesti käppäinen ja romuluinen laulutulkinta. Mainittuja täydentävät jälleen salamyhkäiset tunnelmannostatukset, kulmikkaat progevivahteet ja bändin aiemmillakin levyillä esiintyneet lattarivaikutteet. Teemu Vähäkangas NEAERA Neaera METAL BLADE Saksalaisviisikon musiikkia on luonnehdittu lähinnä melodiseksi deathiksi, mutta myös metalcoren ilmaisukeinot ovat orkesterille ilmeisen mieluisia. Exmortusin oma tuotanto on speed metal -vaikutteista teknis-melodista deaththrashäämistä neoklassisella otteella à la Arch Enemy. Eetu Järvisalo EXMORTUS Legions of the Undead M-THEORY Kalifornian auringon alta tulee jossain määrin suuruudenhullua visiota. Kaikkinensa yhtyeen debyytistä jää valitettavan pirstaleinen ja epäkypsä vaikutelma. Quadra on bändin nykylinjalle uskollinen, innovatiivisesti seikkaileva metallialbumi. Biisinteossa on kuitenkin vedetty kautta linjan mutkia siinä määrin suoriksi, että hyvät ideat ovat jääneet vaille ansaitsemaansa viitekehystä. Suurimmat pisteet ansaitsevat karpaasimaisen laulajan Derrick Greenin hapekas raivoaminen ja kitaristi Andreas Kisserin monisäikeiset ässäriffit. Genrerajoja venyttävät uudelleenversioinnit ovat olleet monesti heikko kohtani, ja alussa mainitut instrumentaalit ovatkin bändin omaa tuotantoa huomattavasti vakuuttavampia. Kummallakin osa-alueella käyskennellään melko hämyisissä ja harmaissa tunnelmissa. Vaikka yhtye tunnetaan ikuisesti sen perustajien eli Cavaleran veljesten aikaisista alkuaikojen klassikkolevyistä, iänikuinen haikailu menneeseen tuntuu turhalta. Virtaa näyttää piisaavan, mutta myllytys tuntuu eri muodoistaan huolimatta tympäisevän yksitoikkoiselta. Siinä on paljon groovea ja yhtyeen alkuajoille ominaista thrash metal -paahtamista. Segmentialla on selkeästi paketti kasassa, vaikka joitain pieniä lastentauteja vielä esiintyykin. Ikävä kyllä koko levy ei toteuta toivotunlaista sarjatulta
Alun perin vuonna 1985 Aslan-nimellä perustettu yhtye vaihtoi nimensä Psychotic Waltziksi vuonna 1988. Se on tehtaillut koko uransa ajan hienoja levyjä, mutta 2000-luvun ensivuosikymmenellä yhtye alkoi kuulostaa vähän toisteiselta. Koskinen CARONTE Wolves of Thelema VÁN Italialainen happodoomryhmä on kiintynyt Aleister Crowleyn tuotantoon. Tärkeintä on, että Psychotic Waltz todistaa olevansa edelleen relevantti yhtye, joka kykenee luomaan laadukkaita sävellyksiä. Paluuta kahden ensimmäisen levyn teknisempään ilmaisuun ei ole, vaan sävellykset ovat lähempänä Mosquiton (1994) ja Bleedingin suoraviivaisempaa linjaa. Kolmosvaihteella liikkuvat kappaleet muuntelevat tempoa vain marginaalisesti, eli levyn ääripäät ovat hyvin lähellä toisiaan. Godless Void and Other Stories on tunnelmiltaan vähän yhtyeen peruslinjaa kuulaampaa ja tietyllä tavalla bändin tuotannon helpompaa osastoa. Bändin ytimessä lymyävä kiivas ryöpytys kytee taustalla, mutta erinomaiset melodiat ja ilmaisun sävykäs voimallisuus toimivat kaksikon hyppysissä erityisen hienosti. Neljäs albumi Wolves of Thelema aloittaa yhtyeen uralla uuden kappaleen, jonka myötä uudistusta on tapahtunut myös miehistössä. Turkulainen Concrete Icon naittaa jenkkityylisen death metalin raskautta eurooppalaiseen melodiantajuun ja onnistuu kuulostamaan vain itseltään. Edellislevy IX:n (2014) yllättävän suoraviivaisesta hyökkäävyydestä ei onneksi ole jäljellä juuri muuta kuin maltilliset kappaleiden pituudet. Lopputulemana on oiva albumi, joka viittaa viime vuosituhannen lopun Madonna-levyn raakuuteen, mutta myös myöhempään, pitkälinjaiseen ja pohtivampaan paisutteluun. Niin, ja tietysti se huilu. Pitkäsoiton mitassa tämä käy hieman puuduttavaksi, vaikka bändi PSYCHOTIC WALTZ The God-Shaped Void INSIDEOUT Yksi progressiivisen metallin parhaiten vaietuista salaisuuksista on tehnyt paluun levytysrintamalle. Täytyy kuitenkin nostaa hattua, että orkesteri ei ole päästänyt itseään helpolla. Blastryöpsähdykset ja nopeammat tikkaamiset on leikattu lähes kokonaan pois. Laulaja-huilisti Buddy Lackey vaihtoi nimensä Devon Gravesiksi ja perusti Dead Soul Tribe -yhtyeen, jonka kanssa hän teki viisi levyä. Miellyttävän muhkeat ja luonnolliset soundit antavat levylle vakuuttavan kuoren, eikä tyyli ole Perennial Anguish -debyyttiin (2013) verrattuna juuri muuttunut. Surumielinen, painostavan raskas ja keskitempoinen mättö muodostaa toimituksen rungon, mutta edeltäjäänsä verrattuna Rancid Harmony on pykälän luupäisempi levytys. Neljä albumia levytettyään bändi hajosi taloudellisten seikkojen ja musiikillisten erimielisyyksien vuoksi vuonna 1998. The God-Shaped Void ei ole mestariteos, mutta se on hyvä levy, ja sekin on jo paljon. Morbid Angelin keskitempoisempaa osastoa on kuunneltu, se on selvää. Nyt Psychotic Waltz on kasassa alkuperäisessä kokoonpanossaan, johon kuuluvat Gravesin, Rockin ja Leggion lisäksi kitaristi Brian McAlpin ja basisti Ward Evans. Caronten musiikissa on selkeitä yhtymäkohtia Cathedralin 1990-luvun puolenvälin tuotantoon, jossa groove korvasi lanauksen. Ajoittain tuntuu, että vähemmälläkin informaatiolla pärjäisi, mutta toisaalta toteutuksen tasoa ei voi pahemmin moittia. Soundissa on lisäripaus rosoista pehmeyttä ja sävellyksissä hippunen enemmän lämpöä ja iloa. Trail of Dead eli Conrad Keely ja Jason Reece on edelleen omaehtoinen ja kerrassaan uniikki bändi. Tavaramerkkimäiset paisuttelut nostavat jännitteen vielä pykälää intensiivisemmäksi. Kaikki palaset – Devon Gravesin pohdiskelevat sanoitukset ja tunteikkaat laulut sekä raskaat riffit, ketterät soolot ja akustiset tunnelmoinnit – ovat paikoillaan. Ensimmäiset kolme levyä muodostavat maagisen trilogian, joka käsittelee miehen kirjoitusten shamanistisia aspekteja. Jos jotain pitää kritisoida, levy tuntuu ajoittain vähän turhankin tasaiselta. Laulaja Dorian Bonesin huutomaneerit puolestaan tuovat ajoittain mieleen Danzigin. Siihen nähden IX:n ja pitkähkön tauon kautta nykyiseen tilanteeseen päätyminen on hieno paluu, ja uutuus paljastuu lievän alkuhämmennyksen jälkeen kerrassaan oivalliseksi albumiksi. Jaime Gomez Arellanon (Paradise Lost, Cathedral, Ghost) tuottama albumi on tummasävyinen ja jokseenkin alkukantainen kokonaisuus, vaikka hienovaraisempiakin nyansseja on löydettävissä. Wolves of Thelema on sinällään kelpo tuotos, mutta siltä uupuu jokin viimeinen silaus, joka kohottaisi kappaleet uusiin sfääreihin. Rancid Harmony jyrää synkeällä nuotilla kuopasta toiseen. Kimmo K. A X E L JU SS E IT sinfonista äärimetallia, teknistä deathiä, modernia djentiä ja perinteisen heavy metalin melodisuutta. Harkitusti tyylitajulla käytetyt kitaramelodiat ja -soolot rikastuttavat kokonaisuutta, joka on tempoiltaan hieman turhankin yksitotista murskausta. Yhtye kuulostaa kymmenennellä levyllään itseltään, mutta melodiaja sounditasolla myös vähän erilaiselta. Mikko Malm …AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD X: The Godless Void and Other Stories INSIDEOUT Suurellisen metelirockin laatunimi palailee luovalta tauolta ilahduttavaan tapaan. Kitaristi Dan Rock levytti kaksi instrumentaalilevyä Darkstar-nimikkeen alla, kun taas rumpali Norm Leggio ja toinen kitaristi Steve Cox perustivat Teabag-nimisen yhtyeen. Mikko Malm ARVIOT 69. Edellinen levy Bleeding ilmestyi 24 vuotta sitten, joten jo oli aikakin. Musiikillisesti orkesteri jatkaa periaatteessa siitä mihin jäi. Mikko Malm CONCRETE ICON Rancid Harmony KLABAUTERMANN Omalta kuulostavan materiaalin kasaaminen näinkin käytetyistä aineksista ei ole heikkojen hommaa. Toisaalta selkeitä pohjakosketuksiakaan ei löydy. Ylimääräinen hatunnosto kuitenkin Alessandro Canulle, joka on laatinut levyn medievalistis-okkultistisen kansitaiteen. Kolmeen varttiin pakattu teos on juuri sopiva määrä näin hektistä tuuttausta. Vaikka lopputulema on varsin kelvollinen, teknisen kikkailun sijaan olisin kaivannut ehkä enemmän tarttuvuutta ja teemojen kehittelyä. Parhaimmillaan Lorna Shore kykenee piiskaamaan itsensä melkoisen intensiivisiin suorituksiin, jopa siinä määrin, että hiki valuu vastaanottajankin otsalta
Excelsis on ihan kelvollinen debyytti, mutta kokonaisuutena levy on melko hajanainen. Kari Koskinen ISLE OF THE CROSS Excelsis ROCKSHOTS Isle of the Cross on multi-instrumentalisti-säveltäjä Je Schneiderin metalliprojekti, jossa kohtaavat progehevi, tekninen death metal ja sinfoninen goottimetalli. Kyussja QOTSA-basistina tutuksi tulleen Nick Oliverin bändi ei ole koskaan liiemmin napannut, sillä sen meno on vaikuttanut lähinnä sekopäiseltä kohkaamiselta ja raa’alta remeltämiseltä ilman kummempaa tarttumapintaa. Schneider ei ole selkeästikään lahjaton kaveri, mutta miehen musiikillinen linja tuntuu olevan vähän hakusessa. Yhtyeen ilmaisu on kiireetöntä ja leppoisasti soljuvaa, eikä mikään särähdä korvaan. Promosaatteessa mainitut Symphony X ja Ayreon antavatkin hyvin osviittaa Isle of the Crossin musiikista. Suurta taidetta on turha odottaa, mutta energistä räimintää ja nasevaa asennetta on kyllä tarjolla. Mondo Generator on selkeästi punkpohjainen ilmiö, ja sillä osastolla yhtye operoikin parhaiten. Kun mainittuun vielä yhdistyy intomielisesti, skarpisti ja raa’an primitiivisesti paiskova triosoitto, hymy on useammassa kohdassa herkässä. Lainakappale myös alleviivaa hyvin, mistä vaikutteita on oman ilmeisen genren lisäksi imetty. Hæresiarchs of Disin musiikin pohja on Emperorin In the Nightside Eclipsessä, minkä sekaan Cernunnos pyrkii ujuttelemaan Blut aus Nordin tuotantoon viittaavaa kiemuraisuutta ja progressiivisuutta. Sovitukselliset erot alkuperäiseen ovat pieniä, mutta lataus on sen verran vahva, että rähinälaulukin istuu kokonaisuuteen täysin luonnollisesti. Mikko Malm MONDO GENERATOR Fuck It HEAVY PSYCH SOUNDS Tunnustan, että yllätän itseni arvostamasta Mondo Generatorin pitkän tauon jälkeen ilmestyvää kuudetta levyä. Oliveri toimittaa paljon iskevämmin rähinämäiskettä kuin melodista vaihtoehtorockia, mikä on havaittavissa myös QOTSA:n alkupään tuotannossa. Oikeastaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Koskinen TOUNDRA Das Cabinet Des Dr. Yllätys onkin hätkähdyttävä, kun Fuck Itillä äityy diggailemaan juuri tätä aspektia, eikä se vähänkään tarttuvammaksi kallistuva materiaali jaksa juuri innostaa. Musiikillisesti levy on aiempaa melodisempi, mutta tinkimättömyydestä on pidetty kiinni eivätkä pitkähköt kappaleet avaudu kertakuuntelulla. Variointia olisi voitu silti harrastaa hieman enemmän. Onneksi death metal pysyy vähemmistössä, sillä levyn örinä (oletettavasti Schneiderin) on melkoisen sietämätöntä. Mega A LE K SA N D R A B U R SK A tekee oman juttunsa kieltämättä varsin hyvin. Eroavaisuutta riittää kuitenkin vallan hyvin oman ilmeen moninaiseen vääntelyyn. Omanlaisensa taidonnäyte on myös mainitun singlen b-puoli ja levyn ensipainoksen bonuskappale, Fields of the Nephilim -cover Moonchild. Caligari INSIDEOUT Instrumentaalista post-rockia soittava Toundra on päättänyt tehdä teemalevyn, joka on saanut inspiraationsa Tri Caligarin kabinetti -elokuvasta. Lehdistötiedotteessa mainitaan myös Arcturus ja Borknagar, mutta näiden yhtyeiden musiikin kanssa jenkkiprojektilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä. Musiikki itsessään on kuitenkin ihan toimivaa ja tyylikkään vähäeleisesti toteutettua. Olisin kaivannut äänimaisemaan kauhua. Tunnelmallisesti väkevällä levyllä on vahvat yhtymäkohdat Mg?an uudempaan tuotantoon, vaikka maanmiestensä ilmaisu onkin astetta tiiviimpää ja lähempänä musiikin tummaa ydintä. Äijän laulutyyli ja -kyky eivät oikein taivu nättiin menoon, mutta rähinä ja mesoaminen kyllä vakuuttavat. Robert Wienen vuonna 1920 ohjaama saksalaisen ekpressionismin klassikkoteos oli aikansa uranuurtaja, ja yleisesti ottaen sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä kauhuelokuvista. Parhaiten tämä käy ilmi ensinäytteenä julkaistusta Transmutation of Sins -kappaleesta, joka toimii albumin puolivälin erinomaisena keihäänkärkenä. Kimmo K. Mitä espanjalaiskvartetin levyyn tulee, se olisi voitu yhtä hyvin nimetä vaikka Kwai-joen sillaksi tai Cherbourgin sateenvarjoiksi. Mikko Malm HÆRESIARCHS OF DIS Adumbr?tus MORIBUND Cernunnos-nimisen miehen sooloprojektina vuodesta 2004 toiminut Hæresiarchs of Dis on jättänyt neljällä aikaisemmalla levyllään itsestään ainoastaan pohjattoman tylsän vaikutelman, mutta homman ydin näyttää vihdoin selkiytyvän. Tässä piilee toisaalta levyn heikkous, sillä jossain vaiheessa levy muuttuu taustatapetiksi. Tunnelma on toki unenomainen, mutta siitä puuttuu täysin alkuteoksen makaaberi essenssi. Yhtyeessä vaikuttavat miehen lisäksi soolokitaristi Eric Gillette sekä laulajat Diane Lee ja Eric Castiglia. tuntuu, että se lähtee kunnolla käyntiin vasta kuudennen kappaleen, pikkunätin Stars-balladin jälkeen. Viidennen täyspitkän koti on löytynyt aiempien pikkulafkojen sijasta Metal Bladeltä, ja The Harrowing of Heartsia kuunnellessa on helppo ymmärtää miksi. Parhaimmillaan yhtye on melodisen progemetallin äärellä. Ei sillä, että tämänkaltaiselta musiikilta mitään hittihakuisuutta odottaisikaan. Adumbr?tus on odotetusti järkälemäinen teos, jonka miljoonat BLAZE OF PERDITION The Harrowing of Hearts METAL BLADE Blaze of Perdition on ollut kolmentoista vuoden olemassaolonsa aikana aktiivinen julkaisija, ja nyt kova työ alkaa kantaa hedelmää. Pitänee testata levy vielä elokuvan kanssa, josko se avaisi uusia näkymiä
Mikko Malm VAL TVOAR Today Is Tomorrow’s Yesterday HELIAED Virolainen Val Tvoar ansaitsee hatunnoston, sillä mies soittaa toisella kokopitkällään kaikki soittimet ja hoitaa myös lauluhommat. Kyseinen kappale aloittaa kolmiosaisen The Monsoon Suiten, jonka myötä yhtye sukeltaa yhä syvemmälle progen uumeniin. Pikkaisen päälle kaksiminuuttisten biisien kirskuva ehdottomuus pakottaa arvostamaan, mutta kappaleet sisältävät sen verran vähän tarttumapintaa, että napakka kymmenen minuuttia meinaa pikemminkin työntää pois luotaan kuin imaista sisäänsä. Vuonna 2017 ilmestynyt edellinen Fosforos-julkaisu, seiskatuumainen D.E.M.I.S.E., lupaili enemmän kuin antoi, mutta useat sen jälkeen nähdyt, vallan vakuuttavat keikat kasvattivat odotuksia uutta materiaalia kohtaan. Mega HEX A.D. Mies kaataa kattilaan stoneria sekä progressiivista rockia ja viimeistelee sopan grunge-elementeillä. Erikseen tarkasteltuna Fuck-Ushima on keskiviivan alaja Fosforos yläpuolella. Yhtyeen urkuvetoisen usvaisessa progedoomissa on siinä mielessä jotain samaa kuin uusio-Opethis sa, että se on ilmaisussaan itsetietoista ja tietystä estetiikasta ammentavaa. ARVIOT eri osaset kimpoilevat ympäriinsä ikään kuin omaa paikkaansa hakien. OUT 28.02. Tvoarin äänestä tulee mieleen The Hellacoptersin Nicke OUT 06.03. LTD DIGIPAK | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL | LTD DELUXE BOX LTD DIGIPAK | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL | LTD EARBOOK CREMATORY remains Unbroken – a somber ode to transience, love and pain AUDREY HORNE is back with their first live-album – timeless hard-rock which leaves nothing to be desired! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS besuche unseren online store mit musik & merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. Poissa on pelkkää vauhdikasta kaaosta sisältävä edestakaisin sinkoilu, ja tilalle on tullut hitaan ja keskitempoisuuden välimaastossa murjottu hardcoren ja sludgen ristisiitos, josta siitäkään ei puutu äkkivääriä yllätyksiä. Adumbr?tus osoittautuu lopulta Hæresiarchs of Disin parhaaksi levyksi, mutta se on siltikin aivan liian pitkä ja sekava viedäkseen toden teolla mukaansa. Enkä sano tätä pahalla, kunhan huomioin tendenssin. Cdja digiformaateista löytyy bonuskappaleena kelpo Grace and Pain, jolla soittaa ex-Dio-kitaristi Rowan Robertson. Kokonaisuuden kaunista rumuutta arvostaa keskivertoa hiukan korkeammalle. Äänimaisema on kirkas ja erotteleva, mutta ehkä vähän turhankin puhdas. Progressiivisen kakofonian keskeltä erottuu paikoin miellyttäviä sinfonisia vivahteita ja puhdasta laulua, jotka vievät mielikuvat juurikin mainitun Emperorin suuntaan – joskin sillä ”pienellä” erolla, että Cernunnosin biisinkirjoituskynä ei ole lähellekään Ihsahnin ja Samothin terässä. A-puolelta löytyy (intro ja välisoitto pois lukien) kolme hieman suoraviivaisempaa ja riffivetoisempaa kappaletta, kun taas B-puolella on yksi progressiivisempi teos. Astro Tongue in the Electric Garden FRESH TEA Ruotsalaishämyjen neljäs levy jatkaa samalla linjalla kuin kahden vuoden takainen Netherworld Triumphant. Astro Tongue in the Electric Garden on kasattu selkeästi lp-formaattia varten. Moderneimmillaan yhtyeen soundissa on Cathedralille ominaista painavuutta, mutta sanoisin, että keskimäärin yhtyeen soitto tipahtaa jonnekin Atomic Roosterin, Black Sabbathin ja Uriah Heepin välimaastoon. Biiseistä löytyy niin Bolt Throwerin jyräävyyttä, Amebixin nihilististä crustia kuin Hellhammerin luolamiesmäistä death/black metalia, joiden rujoutta Sislin eläimellinen mylvintä komppaa mainiosti. Vierailijoitakin kuullaan, sillä singlebiisi Hawks and Dovesilla äänijänteitään avaa laulaja Eirikur Hauksson (Artch, Magic Pie) ja kitaraa käy vinguttamassa Thomas Tofthagen (Audrey Horne, ex-Sahg). Minkäänlaista turhanpäiväistä kikkailua ei löydy, mutta biisien sisältämää vahvaa, osin hypnoottiseksi äityvää latausta voisi hyödyntää enemmän vaikkapa pidentämällä niiden mittaa jonnekin neljän viiden minuutin tienoille. Biisikokonaisuus on selkeästi koko levyn parasta antia ja osoittaa, mihin yhtye parhaimillaan pystyy. Joni Juutilainen FUCK-USHIMA/FOSFOROS Fuck-Ushima / The Horror Cycle GATE OF DELIRIA / RÄMEKUUKKELI Tamperelaispoppoiden yhteisjulkaisun avaava Fuck-Ushima on selkeyttänyt ilmaisuaan vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta. Tiivistämistä kaipaisi tämäkin paketti. The Horror Cycleksi nimetyllä splitinpuoliskolla yhtye onkin kehittynyt niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti, mutta säilyttänyt kuitenkin alkukantaisen vahvan otteensa
Yhdeksän kappaletta ja 35 minuuttia on kompakti pakkaus, mutta levy ei vain kaappaa mukaansa. Kappaleiden taso vaihtelee asteikolla ihan sama–tylsä–kuuntelukelpoinen, joskaan jälkimmäistä ei ole tarjolla turhan paljon. Kokoonpano on optimaalinen, ja levyllä on väkevä livetoisinnon tuntu. Polveileviin kappaleisiin ja pitkiin kitarasooloihin on vaikeaa uppoutua. Ice-T:n oma vuoden 1988 hittibiisi Colors tuntuu sen sijaan toimivan heviversiona ihan mainiosti. Unchainedin funkahtava fuzzrouhinta maistuu makealta, ja kappaleen lauluosuudetkin nousevat levyn kärkikastiin. Muutama kelvollinen kappale ei riitä syyksi. Pasi Lehtonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Hengästyttävän paljon tapahtumia reiluun neljään minuuttiin. Soittokavereiksi on valikoitunut rumpali Glen Milchem (Blue Rodeo, Holy Fuck), basisti Anna Ruddick (City and Colour) ja kitaristi Aaron Goldstein (Huron, Lee Harvey Osmond) miehen itse vastatessa kitarasta ja laulusta. En ole kuullut näin elähdyttävää rocklevyä sitten Queens of the Stone Agen Songs for the Deafin. Loistavan vireen Manslaughterilla (2014) ja Bloodlustilla (2017) saavuttanut yhtye ei varsinaisesti petä nytkään, mutta kovin yllätysmomentti on jo käytetty. Olipa kyse sitten avausraita Eye of the Needlen raivoisasta riffittelystä, The March of the Marsin sabbathbloodysabbathmaisesta poljennosta tai Into Dustin hiljalleen kohoavasta tunnelmasta, kaikki palaset ovat oikeilla paikoillaan. Meno on parin edellislevyn mukaista iskevää thrashin ja groove metalin yhdistämistä monisanaisella – useimmiten Andersson, mutta muutoin bändi polkee toki ruotsalaisia metallisemmin. Pari napakasti lausuttua ”motherfuckeria” alleviivaa asian selväksi. Laulaja-basisti Ricardo Santosin ääni on poikkeuksellisen rasittava ja tappaa kuuntelunautinnon lähes jokaisen indeksin kohdalla. Mikko Malm BODY COUNT Carnivore CENTURY MEDIA Ice-T:n ja Ernie C:n legendaarinen rap metal -partio tykittää taas. Kun maestro ilmoittaa No Remorsessa vähintäänkin vankalla intonaatiolla, että ”if you were starving, I wouldn’t fix you a hot bowl of shit”, uskoo, ettei Ice juurikaan tykkää tarinan toisesta osapuolesta. Onneksi musiikin puolella kuullaan pieniä valonpilkahduksia. Myöhemmin hän on tullut tunnetuksi myös tuottajana ja työskennellyt muun muassa Blood Ceremonyn kanssa. Ehkäpä isot kontrastit ja lavean skaalan vaikutteet saavat paketin levälleen. Ensimmäisen kerran jo viime kesänä julkaistu Signals Through the Flames sisältää orgaanista hevirockia, joka imee pääasiallisen käyttövoimansa 70-luvun jytäorkesterien repertoaarista, mutta jonka tyylikeinot eivät edusta perinteisen heavyn estetiikkaa. IAN BLURTON FUTURE NOW Signals through the Flames SEEING RED / PAJAMA PARTY Ian Blurton on vaikuttanut Kanadan vaihtoehtorockskenessä 1980-luvun alusta asti ja soittanut yhtyeissä kuten Cowboy Junkies, A Neon Rome ja Change of Heart. Nyt on vuorossa miehen ensimmäinen virallinen soololevy. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että on vaikea keksiä syytä, miksi tämän äärelle enää palaisi. Tasapäinen levy ei notkahtele, mutta sen huippukohdatkaan eivät nouse juuri hyvän perustason yläpuolelle. Mikko Malm ”fuck” ja sen johdannaiset – kiroilulla herkullisesti höystettyyn syljentään. Kaikki muukin toimii aika hyvin, mutta tällä kertaa yhtye ei petraa menoaan. Odotettu lainabiisi-ideakin toteutuu nyt vain välttävästi bändin rymistellessä Motörheadin Ace of Spadesin. Vieraat Amy Lee, Riley Gale ja Jamey Jasta ovat aika turhia, mutta kaipa heitä on pyydetty mukaan albumin heikoimpia raitoja pönkittämään. Ice-T keuhkoaa asenteella, mutta ei aivan niin herMORBID DEATH Oxygen ART GATES Portugalilainen Morbid Death on perustettu jo vuonna 1990, mutta yhtye ei ole pitänyt urallaan turhaa kiirettä, Oxygen kun on vasta sen neljäs albumi. Orkesterin melodinen ja äkäinen metalli napsii vaikutteita thrashistä ja melodeathin klassikoista, vaikka toisinaan innostutaan emuloimaan vuosituhannen vaihteen goottija uusiometallihuumaa. Alasviritettyjen, raskaasti soivien riffien teho on hyvä, mutta ei yhtä loistava kuin parilla edeltävällä levyllä. Eternity Ends Heren avausriffi on tarttuvaa tavaraa, ja melankolinen, akustisilla kitaroilla höystetty outrokin puhuttelee. Raskas ja groovaava aggrometalli jyrää kyllä esimerkillisesti, ja IceT:n sanailu vakuuttaa. Dancing with the Flames on hämmentävä yhdistelmä punkkia, matalavireisiä riffejä ja tilutussooloja. Blurtonin touhuissa ei ole kyse ironiasta tai hipsterihymistelystä, vaan hän edustaa selkeästi sitä sukupolvea, joka kasvoi Thin Lizzyn, Black Sabbathin, Blue Öyster Cultin ja KISSin parissa. Lopetusbiisi Another Sad Season alkaa jykevästi, muuttuu säkeistössä lähes balladiksi ja etenee kohti sankarihevimäistä paatosta
Soittajia on tullut ja mennyt jättäen miehen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Sanoituksista ei ole tarpeen sanoa muuta kuin se, että viimeistään Too Cool for AC katkaisi kamelin selän. Mikko Malm SHIRAZ LANE Vibration I RANKA Helsinkiläiskollien loisteliaasta Carnival Days -kakkoslevystä ehti kulua kaksi vuotta, ennen kuin kuulolle saatiin uutta Shiraz Lane -materiaalia. En suhtaudu heidän säveltaiteeseensa täysin varauksitta. Käänteli tätä rubikinkuutiota miten päin tahansa, Placebo ei pärjää kiehtovuudessa Paranoialle. Vuonna 2015 julkaistu debyyttilevy Paranoia hullaannutti äkkiväärällä mystisyydellään ja 1970-luvun juuriheviä henkineellä kokonaisilmeellään, jotka loivat 1980-luvun syntikkapopvaikutteisiin sotkettuna totaalisen lyömättömän yhdistelmän. Jaakko Silvast THE ONEIRA Injection ROCKSHOTS Kreikkalaisen multi-instrumentalistin Filippos Gougoumisin johtama monikansallinen ryhmä kuljettaa melodista neoprogeaan vahvasti Jadisin, Camelin ja Sagan hengessä. Metalliyhtyeeksi en lähtisi The Oneiraa luonnehtimaan, olkoonkin, että osa metallifaneista varmaan kokee bändin omakseen. Myönnän kuitenkin, että siinä on hetkensä, ja levyn päättävää nimikappaletta uskaltaa kutsua jopa todella hyväksi. Kimmo K. Se ei aiheuta vimmaista halua mättää nyrkkejä jalkakäytävän läpi. Tai no, ehkä sentään vähän pitää kopauttaa. Mikko Malm AKTOR Placebo FULL CONTACT Tällä mannertenvälisellä rocktriolla on täysin oma soundinsa ja äänimaailmansa. Coat of Arms on yhtyeen kahdeskymmeneskolmas levy, jolla tiivistyvät niin sanotun setämiesrockin kaikki kurjimmat puolet. Injection keikkuu koko ajan siinä rajoilla, muuttuuko se juustoiseksi taustamusiikiksi. Biisit ovat hyviä, mutta levyltä ei löydy Talk Shit, Get Shotin tai Black Hoodien kaltaista ässää. Vibration I aloittaa ep-kokoelmasarjan, joka täydentyy kokonaiseksi albumiksi tämän vuoden lopulla. Paranoialla määritellyt peruselementit ovat nimittäin vahvasti läsnä myös Placebolla. Koskinen WISHBONE ASH Coat of Arms STEAMHAMMER Andy Powellin luotsaama Wishbone Ash on porskuttanut menemään jo reilut 50 vuotta. Carnivore on kelpo levy, mutta ei aivan yhtä hurja energiapiikki kuin edeltäjänsä. Välillä peliin tuodaan hevimpääkin otetta, mutta vain siinä mielessä kuin Porcupine Tree on samaa harrastanut. Kuten kriitikko Robert Christgau aikoinaan There’s the Rubin -levyn (1974) arvostelussa totesi: ”On sanottu, että kun nämä kaverit saapuvat lavalle, he pitelevät kitaroitaan kuin konekiväärejä, kunnes huomaat, että kyse on pikemminkin lapioista.” Jos yhtye osasi olla tylsä jo 1970-luvulla, voitte vain kuvitella, kuinka unettava se on nykyään. On selvää, että Wishbone Ashillä ei ole enää mitään sanottavaa (ei ole varmaan ollut pitkiin aikoihin), vaan se tyytyy tallomaan samoja rutiininomaisia latuja kuin aina ennenkin. ARVIOT syvästi kuin toivoisi. Aina silloin, kun yllättää itsensä pohtimasta tätä aspektia, yhtye päättää lyödä äkäisemmän vaihteen silmään, joten kaipa orkesteri tietää mitä tekee. Perustasolla mennään popkaavassa, mutta hiukan nyrjähtänein melodiakuluin, runsain retrosyntetisaattorein ja Blackin hypnoottisen monotonisin laululinjoin. Shiraz Lane on monipuolistanut ulosantiaan modernimpaan soundimaailmaan ja vääntänyt popja NEW LOST SOCIETY ALBUM NO ABSOLUTION OUT FEB 21 2020 • GET IT NOW!. Jussi Lehtisalon, Tomi Leppäsen ja Professor Blackin muodostaman suomalais-yhdysvaltalaisen retkueen toista tulemista on hankala verrata mihinkään muuhun kuin edeltäjäänsä. Näin siitäkin huolimatta, että mukana on hieman nuorempaakin jäsenistöä. Silti Placebo on kaikessa omaperäisyydessään relevantti työnäyte siitä, mitä kekseliäät, taitavat ja genrerajat ylittävän tyylitajun omaavat muusikot saavat yhdessä aikaiseksi
Meiningissä on yhdysvaltalaisille black metal -bändeille ominaista kylmyyttä ja vittumaisuutta, mikä tihkuu läpi erityisesti albumin alkupuolen ennenkuulemattomilta kappaleilta. Kokoelma on melko mielenvikaisen kuuloista kamaa, jossa yhdistyvät erikoiset tunnelmalliset elementit ja alkukantainen musta metalli. Koskinen olevalle aika odotetunlaiselta. Bliss ei ole suoranaisesti kuuntelulevy, vaan leffan tunnelmia tehostavaa scorea. Tietty ajattomuus ja omalakisuus on ehdottomasti levylle eduksi, eikä ihan samanlaista ilmaisua tule hevillä mieleen. Biisit ovat perimmäiseltä idealtaan melko samankaltaisia, mutta Solonen on sovittanut niihin ihan mukavasti vaihtelua ja genren ulkopuolelle viittailevaa luonnollista twistiä. Biisikirjo on tasavahvaa, ehkä hiukan tasapaksuakin, joten kokonaisuuden albumiksi täydentävää jatkoa jää odottamaan suurella mielenkiinnolla. Biisipohjaa on vaikea erottaa, eikä rytmisoittimia juuri kuulu, muitakin maltilla. Scorefriikit nauttinevat tästä kosolti. 1980-lukulainen kauhuperinne johncarpentereineen kuuluu selkeästi, mutta otteissa on läsnä myös nykyisyys. Syntikkapatteri mouruaa, ulvoo, sihisee, vonkuu ja pulputtaa kiehtovasti, ja Moore tehostaa jännitteitä varsin komeasti muutamalla yllättävällä särökitararysäyksellä. Infirmumin ote on jännittävän avoin, eikä death doomin äärellä usein tavattavaa demppiriffittelyä ole käytössä juurikaan. Soundi on iso ja ote tanakka, joten vankka raskaus välittyy vahvana. Infirmumissa on jotakin samaa kuin vanhassa Paradise Lostissa tai hitaammassa Amorphisissa, mutta toisaalta myös yhteys Candlemassiin on läsnä. Vibration I on hyvinkin luonnollinen jatke Carnival Daysille ja osoitus siitä, että Shiraz Lanen kurssi on edelleen ylöspäin. INFIRMUM Walls of Sorrow OMAKUSTANNE Timo Solonen sai vuosi sitten päähänsä väsätä levyllisen death metalia. Edellisen kerran minulle tuntemattomalla herralla oli tuotantovaihde päällä viime vuosituhannen puolella. Voimasoinnuilla, rapealla örinällä ja melodiaa tuovilla simppeleillä kitaraleadeillä pelaava keskitempoinen myllerrys on voimallista ja albumimitassakin yllättävän toimivaa. Mikäli bändin tuotantoon on jostain syystä pakko tutustua, vuoden 1998 Sing Thy Unholy Servants -kokopitkä antaa yhä parhaan kuvan yhtyeen kyvyistä. Walls of Sorrow on iso ja raskas albumi, joka ei tukahduta kuulijaansa. Kimmo K. Sen sijaan kuviosta juontunee Infirmumin luonnollinen irrallisuus tämän päivän virtauksista. Paketin tärppinä toimiikin juuri ennen Tchortin kuolemaa purkitettu ennenjulkaisematon biisimateriaali, jonka perään on lätkitty täysin odotetusti raitoja niin vanhoilta demoilta, seiskatuumaisilta kuin levy-yhtiön omista kätköistäkin. Summoned by Shadows on selkeä tribuutti yhtyeen perustajajäsenelle, vuonna 2006 kuolleelle Jeff ”Tchort” Elrodille. Bliss on kokonaisuutena ihan mielenkiintoista kuunneltavaa, vaikka siveltimenvedot ovat pitkiä ja kuuntelumusiikin puitteissa jotakuinkin abstrakteja. Solosen sooloprojektista ei kuitenkaan huomaa, että musiikin äärelle on palattu vuosien tauon jälkeen, tai että puuha on toteutettu parhaassa mahdollisessa seurassa, itsekseen. Koko 18 raidan kattaus ei ole pelkkää kauhua, vaan tunnelmissa ja nyansseissa on sen verran variaatiota, että elokuvallinen dramatiikka välittyy hyvin. Ep:n svengi on vastaansanomatonta, aivan kuten Carnival Daysillä tutuksi tullut korkeatasoinen soitannollinen ja laulullinen ulosantikin. Kimmo K. Jaakko Silvast STEVE MOORE Bliss RELAPSE Soittopelien äärellä monitaitoisen Zombi-jäbän leffasoundtrack kuulostaa asiasta vähänkään jyvällä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Joni Juutilainen JA N Y R LU N D funkhanikoita aavistuksen isommalle. Wind of the Black Mountainsin huumehuuruinen kokeilullisuus on kieltämättä omaperäistä ja paikoin kiinnostavaakin, mutta 75 minuuttia näin sakeaa sekoilua on kova pala nieltäväksi. Koskinen WIND OF THE BLACK MOUNTAINS Summoned by Shadows MORIBUND Viimeisimmän kokopitkänsä Black Sun Shall Risen vuonna 2002 julkaissut yhdysvaltalaisen black metalin kulttibändi Wind of the Black Mountains nousee esiin hieman yllättäen, kun Moribund-lafka julkaisee kokoelman arkistojen kätköön jääneestä materiaalista
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Solisti Paulyn sumutorvisoundi on ehtaa kasaria, ja muutenkin mennään ohjekirjan mukaan. Mikäli deathcoren moderni maisema on sinun juttusi, ottanet Become the Hunterin iloiten vastaan. Ep on hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä. Tami Hintikka DEPRAVED Raped Innocence MUSIC RECORDS Jos heppujen tarkoitus on tehdä pastisseja muiden biiseistä, tavoite on saavutettu. Siellä täällä flirttaillaan jopa hard rockin maisemissa. Koskinen SUICIDE SILENCE Become the Hunter NUCLEAR BLAST Core-liitteisen kuolon kärkinimiin kuuluva yhdysvaltalaisremmi hallitsee kenttänsä: on tuhtia murinaa ja korkeaa rääkyhuutoa, on kirkasta mutta murskaavaa soundimaailmaa sekä millintarkkaa demppausta. Sointinsa Machine Headistä Sepulturan kautta Gojiraan ulottava Silenced ei kuulosta tippaakaan kotimaiselta, saati sitten omatekoiselta bändiltä. Koskinen SARGEIST Death Veneration W.T.C. Jos antaa mennä fiiliksen mukaan, tästäkin setistä saa ihan kivasti irti. On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut neljä Sargeistbiisiä päätyivät lopulta omaksi pienjulkaisukseen. Koskinen STALLION Slaves of Time HIGH ROLLER Stallionin kolmas albumi on niin leimallisesti teutonista kamaa, ettei ole ihme havaita bändin todella tulevan Saksasta. Antti Luukkanen I REVOLT Blocked OMAKUSTANNE Kun kuvion nimi on hardcorenkatkuisen thrashin mättäminen, asennetta ja mäiskettä pitää olla, ja I Revoltilla piisaa molempia. Raskaammalla vaihteella taas apinoidaan suoraan Bolt Throweria. Kimmo K. PIKATUOMIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengenpalo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla. Kansikin on siisti ja pärjää varmasti hyvin ”eniten paljaita perseitä” -kisassa. Täällä päässä kuuloelimet eivät aivan sulata nytkytyshommia, mistä syystä kirveet jäävät kolmeen. Kimmo K. Biisimateriaalin suhteen bändi tahkoaa hyvää perusräimettä, josta ei kuitenkaan jää juuri takiaisia kuuloelimiin. Alun myllytysseinän jälkeen avautuu laveampiakin maisemia, ja hyvä niin. Sävyjä ja viisteitä löytyy kiitettävästi niin soinnutuksista kuin kappaleiden tyylistä. THE SILENCED Orator OUT OF LINE Jukoliste, nyt toimii, vaikka moukari mätkyy vähän ihmeellisellä kierteellä. Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, joskin kakkosekThe Silenced. Kimmo K. Bändi nelistää täyttä laukkaa perinnehevin ja satunnaisten speed metal -pyrähdysten välillä. Hikeä ja sähinää löytyy kerrakseen, eikä hommaa ole pilattu turhalla puleeraamisella. Teemu Vähäkangas NINETYFIVE50 Conclusions OMAKUSTANNE Levy alkaa harvinaisen nihkeällä ”Ladies and gentlemen, welcome to the show” -lainilla, ja rokkaava avauskappale on muutenkin biisinelikon ankein esitys. Oivasta peruslaadusta ja vikkelistä kitarasooloista huolimatta oikein mikään ei silti nosta helsinkiläisbändin kuolonkarheaa groove-thrash-mättöä tuhansien muiden yrmyhevareiden edelle. Tekijämiesten debyyttilevyllä tulee tuutin täydeltä ryskyvää bassarirytmiriffiä ja ärjyntää. Lopuista biiseistä kuitenkin selviää, että aika moni asia on mallikkaassa kunnossa. Ilmaisu kaipaisi lisää energiaa ja vereslihaisuutta, sillä nyt tuntuu kuin taltiota olisi säädetty ja nysvätty siinä määrin, että luontainen räimä olisi päässyt vähän karkuun. Kyllä tätä silti sujuvasti kuuntelee, eli yhtyeessä tuntuu olevan kosolti potentiaalia. Kaikki on niin jetsulleen kohdillaan, että tulee ikävä mielikuva, kuinka bändi on ensin hionut tyylin yksityiskohtineen ja kirjoittanut vasta sitten biisit, jotka sopivat valittuun muottiin. On kaikki genren kikat. Soundit ovat kohdillaan ja soitto on skarppia, joten paketti on siltä osin kasassa. Sen kummempaa voivoteltavaa Slaves of Timesta ei löydy, ellei halua tulkita übervahvaa visiota persoonattomuudeksi – tai jopa sieluttomuudeksi. Homma on kaikilla osa-alueilla esimerkillisesti jiirissä, mutta vereslihaisuuttakin löytyy. Madballit, downsetit ja sickofitallit ovat laatineet vastaavia kappaleita jo sen verran, että karjuminen ei ehkä ole omaperäisintä mahdollista. Vaikka bändi antaa välillä reippaasti runtua, oman otteen lähes täydellinen puute tekee tuotoksesta hengettömän. Sitten kun riffit eivät ole muilta varastettuja, ne eivät kuulosta oikein miltään. Grindaavassa death metalissa on vaikutteita vähän sieltä sun täältä, mutta selkeimmät niistä tulevat lopunajan Slayeriltä, ja esimerkiksi 50 Shade of Bloodin pääriffi on suoraan Metallican No Remorselta. Liian vähän rosoa, liian vähän sielua, tiedäthän
Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen – myös yli yhdeksän minuutin mitallaan. I Revolt. Kimmo K. Yhtyeen toinen levy tarjoaa niin hikisiä riffejä, karskia laulantaa kuin sumuisia soolojakin, mikä on hyvä, mutta samaan aikaan levy kärsii hienoisesta tyhjäkäynnistä. Se lopullinen säväys jää kuitenkin uupumaan, ja biisit kärsivät todellisten koukkujen puutteesta ja turhan runsaasta tyhjäkäynnistä. Fearmonger on kymmenen biisiä ja puoli tuntia brutaalin kikkailukuolon juhlaa. Disastroidin tanakasti mätkivä ja rapeasti rouskuva, mutta mukavan irtonainen meno muistuttaa esimerkiksi Trulysta ja Snailistä. Jotain tässä on, mutta se jokin ei ole vielä hioutunut lopulliseen muotoonsa. Edge runttaa kielisoittimia ja räyhää kurkkunsa pohjasta riipivää manausmetallia miltei Sunn O))):n tapaan. Viiden kappaleen kokonaisuus on ihan antoisa näyte yhtyeen intensiivisestä ulosannista, ja soonisen ankaruuden vuoksi julkaisun mittakin on varsin sopiva. Tami Hintikka REAPER Unholy Nordic Noise IRON BONEHEAD Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin. Tämänkaltainen dramaturginen ratkaisu tuo eittämättä mieleen Necros Christosin, jonka kanssa yhtyeellä on muutenkin musiikillisia yhtäläisyyksiä. Mega ASSASSIN Bestia Immundis MASSACRE Saksan iäkkäämmän pään thrashrykmentti palaa ruutuun kuudennelle levyllään. Vaikka riffittely on yhä varsin kiukkuista, se on myös varsin yksinkertaisista peruspalikoista koottua. Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen. Heikommat putoavat kyydistä, kun taidolla, terävyydellä ja umpihullulla kaoottisuudella taituroiva ryhmä tekee taikojaan. Kimmo K. Toisin sanoen melankolisesti maalailevaa doomia ja kuoloa. Mega BENEATH THE MASSACRE Fearmonger CENTURY MEDIA Montrealin hullut ovat palanneet kahdeksan vuotta edellisen levyn jälkeen. The Earth Is Silent on kuoloisaksi tuomiolevyksi jopa monipuolinen. Ensnaredin motiiveista ei kuitenkaan ota oikein selvää. Koskinen Sargeist. Bändin menossa kuuluu pörisevä stoner ja huuruisa avaruusrock, mutta myös kajahtaneempi kolinagrunge. Tami Hintikka DISASTROID Mortal Fools HEAVY PSYCH SOUNDS Mureata surinaa ja usvaista moukarointia harrastava sanfranciscolaisbändi on tavallaan erinomaisen mielenmukainen. Enimmäkseen nopean tai järjettömän nopean blastin tukemana etenevä tekninen death metal ei tunne mitään armoa, vaan tuhovoimainen hyökkäys on päällä alati. Hitaissa ja äärimmäisen raskaissa biiseissä kytee myös tarttumapintaa. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun sitä seuraavat kaksi biisiä ovat levyn mitäänsanomattominta antia, lopun kaunis akustinen outro ei pysty pelastamaan paljoa. Mikko Malm BÜTCHER 666 Goats Carry My Chariot OSMOSE Kun bändillä on käytössään sekä heviumlaut että kuuskuuskutonen, sen täytyy olla true. Levyltä löytyy viiden normikappaleen lisäksi kolme interludea, jotka leijuvat astetta hypnoottisimmissa sfääreissä. Mikko Malm BIBLE BLACK TYRANT Encased in Iron ARGONAUTA Sludgea syöneestä Godfleshistä muutaman harppauksen mustemman metallin suuntaan rymyävä kaapukaksikko tahkoaa todella säröpitoista ja ankarasti moukaroivaa myllerrystä. C. Yhtäältä se tuntuu haluavan pistää paikkoja paskaksi ja rummuttaa niin sanotusti kyrpänä, toisaalta se vaikuttaa nauttivan yhtä lailla hämyilystä ja fiilistelystä. Parin kappaleen karsinta olisi ollut kokonaisuudelle eduksi. 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna. si tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisesti esiin muita biisejä lähes tuplasti pidempänä. E LE N A V A SI LA K I PIKATUOMIOT 77. Metelin intensiteetti on silti sitä luokkaa, että meininkiä ei voi suositella heikkohermoisille. Rumbling Chapel ei nostata isoja aaltoja tai tunteita, mutta saa pään nyökyttelemään aika ajoin varovaisesti. Vetävästi groovailevien kitarakuvioiden päälle käheästi huhuiltu laulu on kuitenkin pidemmän päälle vähän rasittavaa. Teemu Vähäkangas ENSNARED Inimicus Generis Humani INVICTUS Ruotsalainen Ensnared sukeltaa toisella albumillaan alkukantaisen, ritualistista tummuutta sisältävän death metalin uumeniin. Belgien perinnehevivaikutteinen, lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten. Suoranaista hämmennystä aiheuttaa muutamien biisien kertosäepolitiikka: semimelodinen huutelu hämmentävine nu-metal-tyyppisine nytkytyksineen herättää pahimmillaan jopa ärtymystä. Lähes tunti näin perustavanlaatuista junttausta tuntuu liialliselta. Kulmikkaasti möyhivä meno on jykevää ja mahtipontisen suureleistä, mutta kuitenkin riittävän kotikutoista ja autotallilta soundaavaa. Mega SUN OF THE DYING The Earth Is Silent AOP Koskettavaa alakuloa, majesteettisia kosketinkuljetuksia, matalaa murinaa, Fernando Ribeiro -henkistä tummaa samettia, hidasta etenemistä. Koskinen WARPED CROSS Rumbling Chapel BLACK SUNSET Saksalainen sludge doom -ryhmä myllytttää karkeaa metalliaan varsin Crowbar-henkisesti. Hautajaisbändit ovat asia erikseen. Assassin on pysynyt koko ikänsä divarissa, ja se taitaa olla myös bändin lopullinen kohtalo. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin, eikä edes yhtään pöllömmin. Liekö tuo ihme, ovathan yhtyeet kiertäneetkin yhdessä. Tyler Smithin konemaisesti takovat rummut saavat menon kuulostamaan industrialpohjaiselta, kun taas kaiken muun hoiteleva Aaron D. Sodomista tutun thrashlegendan Frank Blackfiren liittyminen vahvuuteen ei paljoa pelasta, jos biiseihin ei saada enempää järkevää tarttumapintaa
Menin lopulta lääkäriin, ja selvisi, miksi ääneni oli siinä jamassa. Toinen Eclipseen tyytymätön henkilö on basisti Magnus Ulfstedt, joka jätti yhtyeen aivan uuden albumin julkaisun kynnyksellä. Erik: – Minusta on huvittavaa, että hän oli niin vihainen! Jos minä kuulisin, että joku bändi on kopioinut Eclipseä, olisin todella otettu. Magnus: – Tämä on ensimmäinen kerta, kun edes kommentoimme asiaa. Victor: – Olen kateellinen, sillä täällä on niin paljon rokkibaareja ja metallia kuuntelevia ihmisiä! Magnus: – Työnteon kannalta kaikki on paremmin Suomessa. Ensimmäisenä vuorossa oli Helsingin On the Rocks, jonka bäkkärille pääsin jututtamaan jätkiä. Olemme puhuneet, että meidän pitäisi kiertää ympäri maata pienissä baareissa. Viime syksynä julkaistu Paradigm on saanut huikean vastaanoton, eikä bändi aio jäädä lepäämään laakereilleen. Heille ei tarvitse edes kertoa, mitä haluaa. Tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi! Magnus: – Jep, olemme olleet niin kiireisiä! Victor: – Olemme soittaneet ainakin 40 keikkaa sen jälkeen. Se ei ollut nopea vaan pitkäaikainen prosessi. Erik: – Ei, vaan heroiini! Vastaus tulee naurunremakan säestämänä, mutta en uskalla lähteä arvailemaan, vitsaileeko mies. Yhtä biisiä! Magnus: – Kahdessatoista viikossa! Erityisesti The Masquerade -niminen kappale on herättänyt huomiota. Erik: – Huvittavaa, että sanoit kolme kuukautta. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT MATS VASSFJORD Ei varaa laiskuuteen Eclipse on tahkonnut hard rockia parikymmentä vuotta, mutta menestystarina on vasta alkamassa. 78. Bändille maksetaan ajallaan ja lavacrew on aina mahtava. Viimeksi soitimme käytännössä baarille, sillä yleisölle ei ollut omaa tilaa. Erik: – Sen oli korkea aika tapahtua. Bändi soitti ensimmäisen Suomen-keikkansa samaisessa paikassa lähes päivälleen kuusi vuotta aiemmin. Erik: – Tiesin Timo Tolkin Stratovariuksen kitaristina, mutta en ollut ikinä kuullut sitä biisiä, enkä tiennyt koko bändistä! Magnus: – Olemme pöllineet paljon juttuja ja yrittäneet naamioida ne omaksemme, mutta tämä ei ole yksi niistä! Victor: – Elämme vuotta 2020. Perustajakaksikko, laulaja-kitaristi Erik Mårtenson ja kitaristi Magnus Henriksson, oli luonnollisesti eniten äänessä, mutta myös veljekset, rumpali Philip ja basisti Victor Crusner, saivat puheenvuoronsa. He tietävät. Miten kommentoitte asiaa. Tolkin mielestä biisi muistuttaa liikaa hänen Revolution Renaissance -yhtyeensä nimikappaletta. Timo Tolkki saa pölliä meiltä vaikka viisi biisiä, enkä pahastu. Jos hän löytää jotain, mistä pitää, antakoot mennä. Magnus: – Emme ole soittaneet kovinkaan paljoa Suomessa sen jälkeen. Raskasta rockia on tehty 1960-luvun lopusta lähtien, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on keksiä jotain uutta! Yhtyeen mukaan Tolkki ei ole haastanut heitä oikeuteen ja miehet ottavat tapauksen huumorilla. Erik: – Viva La Victoriaa on kuunneltu Spotifyssa kaksi miljoonaa kertaa. Erik: – Nyt remontin jälkeen tämä on kiva keikkapaikka ja oikea rockklubi. Erik: – Suomi on hard rockin Pohjoismaiden keskipiste, joten olisi mahtavaa päästä tänne useammin. Magnus: – Syy oli tupakointi. Erik: – Se oli sitä aikaa, kun ääneni oli erittäin huonossa kunnossa ja jouduin todella ponnistelemaan keikoilla. Millaisia fiiliksiä jengillä on nyt, kun levy on ollut pihalla kolmisen kuukautta. Entinen Stratovarius-kitaristi Timo Tolkki on syyttänyt bändiä plagioinnista ja jopa uhannut haastaa sen oikeuteen. Magnus: – Toimitimme albumin levy-yhtiölle viime vuoden tammikuussa, joten meille se on jo vanha teos! Paradigm on ainakin striimauslukujen valossa bändin kaikkien aikojen menestynein albumi. Menestystä ja syytöksiä Eclipsen seitsemäs studioalbumi ilmestyi lokakuun alussa. VANHA LIITTO R uotsalainen rokkikone veti kaksi keikkaa Suomessa tammikuun puolivälissä
Tai siis, silloin ei ollut Googlea! Philip: – Altavistasimme. Tapasin Erikin ja Magnuksen, kun Eclipse soitti ensimmäistä kertaa Göteborgissa vuosia sitten. Hän väitti, että laittoi sen sinne ”Elämme vuotta 2020. Victor: – Olen ollut bändin taustapiruna varmaan viisi vuotta. Kirjoitin biisit ja sain pari kaveriani mukaan soittamaan. Eclipse julkaisi ensimmäisen levynsä The Truth and a Little Moren mainitun levy-yhtiön kautta vuonna 2001. Erikin mukaan levy-yhtiön omistaja oli ”täysi gangsteri”. Tuolloin olimme todella vihaisia, mutta ilman häntä tätä bändiä tuskin olisi. Raskasta rockia on tehty 1960-luvun lopusta lähtien, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on keksiä jotain uutta!” 79. Nopealla googlauksella hakutulosten huipulle nousee ruotsalaisten lisäksi puolalainen black metal -yhtye. – Hän ei maksanut kenellekään. Levy-yhtiö ehdotti meille aivan naurettavia nimiä kuten Arabia ja Contagious. Laulaja-kitaristi lähetti demoja kaikkialle ja sai viikkoa myöhemmin puhelun englantilaiselta Z Recordsilta. Myöhemmin todella tuli bändejä, jotka ottivat ne nimet! Eclipse ei kuulostanut mielestämme hyvältä, mutta se oli niistä vaihtoehdoista pienin paha! Pelkästään ”hevibändien Wikipedian”, Encyclopaedia Metallum -nettisivuston listoilta löytyy 23 Eclipse-nimistä bändiä. En todellakaan tiennyt, miten toimia! Varsinaista bändiä ei ollut vielä tuolloin olemassa. Erik: – Joo, altavistasimme! Siihen aikaan netistä ei löytynyt toista Eclipse-nimistä bändiä, joten päädyimme siihen. Omistajalla ei ole oikeuksia teokseen, mutta hän latasi sen silti Spotifyhin vuosia myöhemmin. Magnus: – Näin on parempi kaikille. Erik pyysi kaveriaan Magnusta toiseksi kitaristiksi ja biisintekijäksi, ja näin Eclipse oli syntynyt. Magnus: – Bändillä ei ollut edes nimeä. Erik: – Koko homma alkoi, kun tein studiossa demon. Magnus: – Äitini tilasi ensimmäisen levymme, mutta saikin vahingossa sen toisen Eclipsen albumin! Erik: – Googlasimme... Victor: – Etenkin minulle! Uusi vahvistus löytyi erittäin läheltä, eikä Victor joutunut aloittamaan pestiään aivan kylmiltään. Erik: – Käskin tyyppiä ottamaan sen pois välittömästi tai haastamme hänet oikeuteen. Olemme olleet hyviä kavereita jo pitkään. Virheistä viisaammiksi Siirrymme pohtimaan bändin historiaa. – Omistaja halusi solmia levytyssopimuksen
Erik: – Ensimmäiset kaksi albumia oli yritys ja erehdys -henkistä touhua. Victor: – Minä en ole edes kuullut sitä! Philip: – En minäkään. Laulaja-kitaristi kertoo, että on valtavan työn takana saada bändistä edes sen kokoinen kuin Eclipse on nykyään. Magnus: – Hard rock -yhtye Talismanin edesmennyt basisti Marcel Jacob suositteli meitä yhtiölle, joten kiitos siitä! Olemme Frontiersilla edelleen, 16 vuotta myöhemmin. – Meillä oli hienoja ideoita, mutta niitä oli vaikeaa saada kuulostamaan hyvältä ilman tuottajaa. Soitimme Saksassa kaupungeissa, joista emme olleet ikinä edes kuulleet, mutta tiesimme, että paikalle tulisi porukkaa! Jätkät olivat aloittaessaan nuoria ja kokemattomia. Magnus: – Luulen, että joitakin biisejä on Youtubessa. VA NH A LI IT TO Magnus: – Kesti todellakin kolmen neljän levyn verran, että meistä tuli se, mitä olemme nyt. Erik: – Se on aivan hirveä. Meillä ei ollut yhtään kokemusta tai mitään hajua mistään! Bändi oli studiossa täysin omillaan, ja Erik päätyi miksaamaan levyt itse. Erik: – Tietysti lainasimme edelleen juttuja, mutta yritimme todella löytää oman soundimme. Koska he ovat työskennelleet vuosien ajan aivan vitusti. Magnus: – Emme tienneet, miltä haluamme kuulostaa. Se oli kuin eri bändi! Meidän olisi pitänyt vaihtaa nimemme niiden levyn jälkeen. Erik: – Siinä vaiheessa meitä kohtaan oli niin paljon kiinnostusta, että pääsimme kolmen viikon kiertueelle Eurooppaan. Erik: – Armageddonize [2015] oli ensimmäinen albumi, joka alkoi oikeasti myydä. Armageddonin jälkeen soitimme keikkoja ja tajusimme, että tätä meidän täytyy tehdä. Julkaisimme vain levyjä ja joimme kaljaa. Erik: – Sitä pystyy sentään kuuntelemaan. Nyt he ovat järjettömän suuria, eikä siinä ole kyse tuurista vaan kovasta työstä. – Ne kuulostavat täysin erilaiselta kuin se, mitä teemme nykyään. vahingossa! Nykyisin levyä ei voi kuunnella mistään – se on mennyttä. Opin kuitenkin noista ajoista jotain, sillä hommailen nykyisin studiossa päivätyönäni! Laulaja kuvailee bändin ensimmäisiä levyjä kotitekoisiksi demoiksi. Viimein omilla jaloilla Yhtye sai ensimmäistä kertaa huomiota julkaistuaan kolmannen levynsä Are You Ready to Rockin vuonna 2008. Magnus: – Sen myötä aloimme myös keikkailla kunnolla. Siitä lähtien olemme aina yrittäneet pelata omaan pussiimme ja vältellä muilta bändeiltä kuulostamista. Eclipse etsi omaa tyyliään pitkään ja löysi sen vasta vuonna 2012 ilmestyneellä Bleed & Screamillä. He ovat vetäneet keikkoja keikkojen perään, aluksi tyyliin kymmenelle ihmiselle Saksassa. 80. Erik: – Nuorena olimme todella laiskoja, emmekä tajunneet, kuinka paljon työtä huomion saaminen vaatii. – Siinä kestää ikuisuus! Mietitään vaikka Sabatonia – miksi he ovat niin suuria. Jos perustajakaksikko katsoo menneisyyteen vanhempana ja viisaampana, mitä se olisi tehnyt toisin. Soitimme vanhaa kunnon hard rockia, ja albumi onnistui hyvin. Magnus: – Sitä on pakko kunnioittaa. Emme voi vain istua kotona! Magnus: – Meidän olisi pitänyt soittaa pääesiintyjänä jo 15 vuotta sitten! Erik: – Meidän olisi pitänyt aloittaa kiertäminen paljon aiemmin. Levy ei ollut suuri hitti, mutta sellaista musiikkia kuuntelevat ihmiset pitivät siitä. Toisen albumin, vuonna 2004 ilmestyneen Second to Nonen, julkaisi italialainen Frontiers. Sama kaava tuntuu toistuneen läpi bändin historian: jokainen uusi albumi on menestynyt aina hieman edeltäjiään paremmin
Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Erik: – Panostamme siihen todella. Me olemme sentään sillä tasolla, että ihmiset kuuntelevat uudet julkaisumme. En tiedä, miten se tulee onnistumaan, sillä deadline on ennen kesää eikä meillä ole vielä biisejä! Victor: – Emme aio levätä. Miltä bändin tulevaisuus näyttää. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Täysillä eteenpäin Erik kertoo, ettei tyydy ikinä ”ihan hyvään”, vaan kappaleita työstetään niin kauan, että kaikki on pistetty peliin. Magnus: – Meillä ei ole varaa sellaiseen! Jos teemme huonon levyn, olemme saman tien mennyttä. Erik: – Meillä on todella paljon keikkoja. Kysyn, miten miehet kokevat musiikkibisneksen muuttuneen bändin olemassaolon aikana. ”Jos katsoo tilastojamme Spotifyssa, 60 prosenttia kuuntelijoistamme on 34-vuotiaita tai nuorempia. Victor: – He eivät saa edes sitä yhtä klikkausta! Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa – ainakin Eclipsen osalta. Erik: – Haluamme soittaa isompia keikkoja ja saada enemmän huomiota. Philip: – Suunnittelemme live-dvd:n julkaisemista. Suurin osa keikoista oli loppuunmyytyjä! Magnus: – Minusta on hienointa soittaa juuri sellaisia keikkoja kuin tänään ja saada paikka täyteen ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan juuri meitä. – Tietysti jotkin biisit ovat parempia kuin toiset, mutta emme halua tehdä tylsiä biisejä, jotka täytyy skipata. Nuoret ihmiset siis todella kuuntelevat tällaista musiikkia! Magnus: – Keikoillamme käy myös paljon naisia, mikä kertoo siitä, että musiikki on levinnyt suuremmalle yleisölle. Philip: – Nykyään on paljon helpompaa tuoda musiikkinsa kaikkien saataville, mutta vaikeampaa saada joku kuuntelemaan sitä! Erik: – Uusi bändi voi julkaista biisin ja pyytää ihmisiä klikkaamaan linkkiä kuunnellakseen sen ilmaiseksi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tämä on kiireisin ja paras vuotemme ikinä! Magnus: – Meillä on myös festarikeikka Suomessa kesällä. Bändi kirjoittaa parhaillaan uutta albumia, jonka on määrä ilmestyä keväällä tai kesällä 2021. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Erik: – Viime kiertueellamme joka paikassa oli vähintään sata ihmistä enemmän kuin edellisellä kerralla. Erik: – Etenkin parin levyn jälkeen laiskistutaan. Erik: – Jos katsoo tilastojamme Spotifyssa, 60 prosenttia kuuntelijoistamme on 34-vuotiaita tai nuorempia. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Nuoret ihmiset siis todella kuuntelevat tällaista musiikkia!”. Magnus: – On laiskuutta bändiltä, jos ei viitsi panostaa tehdäkseen tarpeeksi hyviä kappaleita. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Erik: – Seuraavasta levystä tulee paras ikinä! Emme ole vielä kirjoittaneet sitä, mutta se on lupaus! Ihmiset tulevat pudottamaan leukansa lattiaan kuullessaan sen. Magnus: – Aiomme jatkaa tätä samaa juttua, mutta suuremmassa mittakaavassa. Ihmiset eivät vaivaudu tekemään edes sitä, sillä heitä ei kiinnosta paskan vertaa. Suurin osa bändeistä ei..
– Huomasin, että meno näytti usein somessa huomattavasti hurjemmalta kuin kasvotusten tavatessamme. Toivon mukaan lukija pääsee tarinoiden yhdistelmällä niin lähelle totuutta kuin nyt ylipäätään mahdollista. Kertooko Hymni elämälle OIKEASTI kaiken, peittelemättömästi. Kun 53-vuotiaan kitaristin elämän pyrkii niputtamaan totuudellisesti, tehtävä ei ole helppo. Onko todellakin näin, kysyimme kirjan tekijältä. PIIRI AKI NUOPPONEN M A R K U S P A A JA LA 82. Kyseessä on tietenkin lopulta Timon oma näkemys asioiden kulusta, mutta juuri siksi opuksessa nostetaan esiin muitakin versioita. – En itse asiassa tuntenut Timoa entuudestaan lainkaan. MAALISKUUN puolivälistä alkaen kirjahyllyyn on mahdollista hankkia kirja nimeltä Hymni elämälle – Stratovarius-kitaristin tarina. – Niinpä lähetin Timolle kylmiltään sähköpostia, jossa ehdotin hänelle kirjan tekemistä. Elämäkertojen mainostetaan usein tarjoavan ”kaunistelemattoman totuuden” kohteestaan, mutta monesti lopputulos onkin jotain aivan muuta. Kuten nimestä voi arvata, teos kokoaa yksien kansien väliin Timo Tolkin, Suomen tunnetuimpiin metallikitaristeihin kuuluvan miehen, tarinan aina soittoharrastuksen alusta Stratovariuksen ja sooloalbumien kautta tähän päivään asti. – Yllätyin siitä, kuinka avoimesti ja kiertelemättä Timo puhui elämänsä kipeimmistä kokemuksista ja vastoinkäymisistä. Käytännössä kirjassa käsitellään siis kaikkea, mitä miehen uran ja elämän varrelle on mahtunut, musiikkeineen ja skandaaleineen päivineen. – Yksi ensimmäisistä asioista, joita Timo minulle sanoi, oli että hän haluaa olla kirjassaan mahdollisimman rehellinen. Tolkki on noussut otsikoihin monenlaisten pienten ja suurempien kriisien takia, jotka juontuvat hänen maanis-depressiivisyydestään. Hymni rehellisyydelle Uutuuskirjan mainostetaan paljastavan kaiken aiheesta Timo Tolkki. Erikssonin mukaan totuus löytyy ääripäiden välistä. Livenä Timo oli rauhallinen ja joviaali seuramies, jonka kanssa oli sujuvaa työskennellä. On kuitenkin pakko myöntää, että en osannut odottaa esimerkiksi viettäväni yhtäkin elokuista päivää autovarikolla Timon aiemmin kadottamaa kärryä etsien... 6. Moni on pannut merkille Tolkin vähintäänkin ailahtelevan ja värikkään tavan tuoda itseään esille mediassa, ja varsinkin sosiaalisessa mediassa, mutta Eriksson kertoo, että kuten yleensä, myös Tolkin somepersoonan takana piilee aivan erilainen ihminen. Parin kolmen viikon päästä tuli vastaus, jossa mies ilmaisi kiinnostuksensa projektia kohtaan, ja loppu on, noh, historiaa. Myös Timon alati vaihtuvat puhelinnumerot asettivat omat haasteensa yhteydenpidolle. Minulla oli vain ajatus, että kyllähän yhden kansainvälisesti menestyneimmän suomalaisbändin johtohahmosta ja musiikkityylinsä pioneerista pitäisi tehdä kirja. Muutoin olinkin sitten valmistautunut lähestulkoon kaikkeen. Monella lienee Tolkista hyvinkin mustavalkoinen mielikuva sekä ihmisenä että muusikkona. – Mies ansaitsee eittämättä kaiken kunnioituksen musiikillisista ansioistaan, mutta kyllähän hänet nähdään männä vuosien tempausten ja viime aikojen alkoholihuuruisten somepäivitysten vuoksi tietyissä piireissä jonkinlaisena power metalin mattinykäsenä. – Tavoitteeni oli tiivistää miehen tähänastinen elämä, niin kunnianhimoiselta kuin se kuulostaakin, yksien kansien väliin. – Ehkäpä suurimmat haasteet löytyivät aikataulutuksesta, varsinkin kun Timo alkoi reissata enemmän Etelä-Amerikan suunnalla. – Toisaalta Timo tiedostaa itsekin herättävänsä tunteita ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Haasteeseen tarttui Anssi Eriksson, joka kykeni tarkastelemaan Tolkin elämää hieman etäisemmästä kulmasta. Toki miehen värikäs henkilöhistoriakin kiinnosti. Timo Tolkki on suomalaisen power metalin pioneeri, mutta moni on saanut vuosien varrella huomata, että huiman kitaristin saavutusten takaa löytyy rikkinäinen ihmismieli. Erikssonin mukaan mainittu lähtökohta piti hänen silmissään kutinsa läpi kaikkien haastattelujen ja koko kirjantekoprosessin, joka osoittautui myös Tolkin puolesta ammattimaiseksi, vaikka mukaan mahtui pieniä seikkailujakin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN NW-TNFO-MDB 02-20_BACKCOVER.indd 1 03.02.20 16:01