KE 6.4. HELSINKI, KULTTUURITALO EUROPE 2022 TWO DECADES OF DESTRUCTION. TAMPERE, TULLIKAMARIN PAKKAHUONE PE 8.4
HELSINKI, KULTTUURITALO EUROPE 2022 TWO DECADES OF DESTRUCTION. TAMPERE, TULLIKAMARIN PAKKAHUONE PE 8.4. KE 6.4
SLAEGT BLOOD INCANTATION
Pro jec t: Dri ver (19 86 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Sh ap e of De spa ir 074 Ku ud es pii ri: Ku ink a pid ät ään esi kuo sis sa, Biff By for d. 040 028 018 036 03 2 C H AD M IC H AE L W AR D M IIK KA TI KK A C H R IS TIA N R IP KE N S H EN R I KO IV U LA R IK U JO KI N EN. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Syl vai ne , Tra um a Fie ld, Infi rm um , De ath be ll, Th e De fac ed 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Dia blo 02 4 Vo ivo d 02 8 Ku ole ma nla ak so 03 2 Sa ba ton 03 6 Sh ap e of De spa ir 04 Cu lt of Lu na 04 8 Pö lky llä : kuo los olis ti Ge org e “Co rps eg rin de r” Fis he r 05 2 Sa lam yh kä : M.A .R.S
Fever 333 Kvelertak British Lion Blind Channel Mokoma Me And That Man Trouble Bokassa Cleopatrick Lost Society The Raven Age Wargasm Moon Shot Sarparanta Cypher16 Ursus Factory Huora Lähiöbotox Nyrkkitappelu Foreseen Silver Bullet Stoned Statues Battledragon 2–4 JUNE 2022 Hyvinkää Airport
Äänenlaadullista tutkimusta on suoritettu lähinnä hallustani löytyvien tuplakappaleiden puitteissa. Ketjussa nimittäin riittää osia, joilla kaikilla on suuri merkitys. Sekä vinyyliettä cd-soittimeni (plus toki muukin setti) on tasoltaan varsin kohdillaan. Jotain Grimesin modernia digitaalipoppausta taas tuntuu hullulta kuunnella älppäriltä – myös siinä mielessä, että naisen viimeisin albumi on malliesimerkki siitä, ettei yhdelle vinyylille kannata prässätä liikaa musiikkia. Cd:n eduksi taas on laskettava käytön helppouden lisäksi pistämätön hinta: uudet julkaisut saa usein laserlevynä puolet halvemmalla kuin vinyylinä, ja divari-cd:thän nyt ovat (ainakin vielä) puoli-ilmaisia. Kumpi ja Kampi OLEN niitä touhoja, jotka tykkäävät harrastaa vertailua eri ääniteformaattien välillä. Ja niin edelleen. Muusta laadusta nyt puhumattakaan. Vinyylivehkeisiin täytyy pistää helvetisti enemmän rahaa, että päästään tavallaan samalle viivalle. No, se tilkitsee raot. Olen tavannut ajatella, että ”cd-aikana”, siis karkeasti 1990-luvun taitteesta eteenpäin, äänitetyt levyt kuulostaisivat automaattisesti paremmilta cd-formaatissa ja vanhemmat lätyt taas isolta mustalta. Itse en yksinkertaisesti osaa soitella esimerkiksi Black Sabbathin kultakauden levyjä tai muita kovia aikalaisiaan cd:ltä. vuosikerta Numero 199 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Moni muukin asia toki painaa. Eikä tule. Se soi erittäin hiljaa ja huonosti. Vinyylilevy on suurine kansineen hieno esine ja puuhailu niiden plus oheisvärkkien parissa on täysin omanlaistaan rakastettavaa toimintaa. Moni aivan tuore digitaalitekniikalla äänitetty levykin saattaa yllättäen kuulostaa mukavammalta älpeeltä. Paheeni paljastaminen pääkirjoitussivulla sai odottamatonta pontta, kun rapakon takaa kantautui uutisia, että cd-myynti on osoittanut pitkän laman jälkeen pienenpieniä piristymisen merkkejä. Kunnon cd-soittimesta (tähänkin sarkaan kannattaa panostaa, eritoten DA-muuntimissa on todellakin eroja!) ei tarvitse maksaa käytettynä hirveitä. Yksi nimike tykittää paremmin vinyyliltä, toinen cd:ltä, eikä levyn alkuperäisellä julkaisuajankohdalla näyttäisi olevan asian kanssa juuri tekoa – paitsi tunnepuolella, jota ei tietenkään voi vähätellä. Varsin pienellä otannalla mutta suurella innolla tehdyn tutkimukseni tulos onkin arvattava: yleistettävää sellaista ei ole. Ne kun edustavat ”vinyylimusaa”. Olisi pitänyt ostaa cd. Tämä on fakta, vaikka asiaa kääntelisi kuinka. Formaattien välillä kuultavat erot ovat täysin yksilöeli julkaisukeskeisiä. Nykyisin onneksi yleistynyt tapa masteroida levyt erikseen vinyylille on kuitenkin tasoittanut tätäkin sarkaa. Voisi jopa sanoa, että cd ja lp täydentävät toisiaan. Uusi cd-painos taas saattaa peitota vanhan vinyylinläpyskän. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Lisäksi cd:n ostaessaan tietää useimmiten tasan mitä saa, kun taas nykyvinyyli on yksi arvoitus – esimerkiksi se, onko lp:n keskireikä onnistuttu poraamaan keskelle levyä, ei todellakaan ole itsestäänselvyys. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Chad Michael Ward KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. Taannoisessa Rockin kuolema -podcastin jaksossa julistimme Soundin Meriläisen kanssa cd:n kaikkien näkökohtien valossa vinyylin ohi voittajaformaatiksi, mutta kummallakin on tietysti paikkansa. Entä sitten suoratoisto. 7. Korvista en tiedä, mutta ainakin ne ovat samassa päässä
– Olen kiitollinen katarttisesta kokemuksesta, vaikka se vaatikin veronsa. – Jokaisessa biisissä on oma juttunsa, mutta muistan, kun soitimme ensimmäistä kertaa Mono No Awaren liverumpalini Dorianin [Mansiaux] kanssa. Kuinka se erosi normaalista työskentelystä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN UUSI levysi Nova on melkoinen teos. – Odotan myös, että pääsemme soittamaan Nowhere, Still Somewheren, koska sillä on erityinen paikka sydämessäni. Minusta tuntuu, että sanat eivät riittäneet kertomaan, mitä tunnen. Minulla on valtavasti kauniita muistoja tästä kaupungista, ja monet kokemukset, sekä hyvät että huonot, ovat kasvattaneet minua viime vuosien aikana. Näin paljastavan levyn julkaisu hirvittää, mutta se on myös vapauttavaa, projektin takaa löytyvä Kathrine ”Sylvaine” Shepard myöntää. Prosessi oli alusta loppuun haastava, eikä ainoastaan tunteellisuutensa vuoksi, vaan myös pandemian aiheuttamien olosuhteiden ansiosta. Olen äärimmäisen ylpeä Novasta sekä sen saamasta muodosta ja myös kiitollinen niille, jotka auttoivat tämän levyn synnyssä. – Sävellän aina yksin, mutta pandemiaeristys nosti yksinäisyyteni uudelle tasolle. Olet asunut useammassa eri maassa. Missä koet kotisi olevan. Monet läheisistä ystävistäni ovat Pariisissa, ja myös suurin osa muusikkotovereistani asuu Ranskassa. Millaisin fiiliksin kuuntelet sitä itse. – Nova-kappaleen tekstit olivat erityisen haastavat. Tällä kertaa musiikki kumpusi menetyksen tuskasta. Kirjoitan kuitenkin sanoituksia puhelimeeni muistiin aina kun mieleen tulee hyvä aihe, jonka voisi kehittää biisiksi asti. – Pariisi on kuitenkin ikuisesti kaupunki, jossa sydämeni on. Kirjoitit albumin koronapandemian aikana. – Musiikki tulee yleensä ensin, sillä minulla on tapana säveltää kappaleiksi asioita, joita on hankala kuvailla sanoin. – Nova syntyi elämäni raskaimpina aikoina, joten kaiken kanavointi joksikin kauniiksi ja omasta mielestäni tärkeäksi on ollut voimakas kokemus. – Todellinen kotini tulee aina olemaan Oslo. Mitkä Novan kappaleista ovat suosikkejasi soittaa. Tunteiden äärilaidoilla D A R IA E N D R E SE N 8. Syntyikö Novan musiikki ennen sanoituksia. – Itse koin tänä aikana henkilökohtaisen menetyksen samalla kun koko maailma kärsi kollektiivisesta menetyksestä. En kysele useinkaan apua levyjeni teossa, koska haluan pysyä rehellisenä itselleni, mutta tällä kertaa kysyin sitä entistäkin vähemmän, sillä kaikki olivat tavallaan tavoittamattomissa. Kyseessä oli ensimmäinen – ja toivottavasti viimeinen – kerta, kun kirjoitin sanoitukset studiossa samalla kun äänitin kitaroita. Myös Pariisi tuntuu kodilta, ei samassa mielessä kuin Oslo, mutta se on ollut suuri osa aikuiselämääni. Kasvoin siellä, ja se muokkasi minut ihmiseksi, joka olen nyt. Melankolista ja kaunista post-metalia tekevä Sylvaine osuu neljännellä levyllään häränsilmään. Joillekin se on ollut mahtava luovuudenpuuska, koska heillä on ollut viimeinkin aikaa omistautua taiteelleen, mutta toisille ihmiskontaktien puute on ollut haastavaa ja tyrehdyttänyt heidän luovuuttaan. – Minusta pandemia on ollut elämämme epätodellisinta aikaa, ja uskon, että se on muuttanut jollain tavalla meistä jokaista. – Se on ehdottomasti henkilökohtaisin albumini, joka todella haastoi minut tunteideni äärilaidoille. Kuten biisin sanoitukset, myös säveltäminen oli vaativaa, koska halusin puskea kappaleeseen tunteita, joita en osannut määritellä kunnolla. Vaikka tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi ja Norja on aika konservatiivinen maa, olen tiukasti kiinni norjalaisten luonnonläheisessä mielenmaisemassa. Ajattelin, että tämä kappale tulee potkimaan livenä, hah hah
Pääosassa ovat sanoitukset ja tunnelmat, ja kaikki tehdään niiden ehdoilla. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Monipuolista metallia esittävä Trauma Field ei ole tehnyt itsestään suurta numeroa vaan antaa tekojensa puhua puolestaan. From Wounded Soilissa teemana on koti, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. – Ennen kaikkea vahvasta tunnelmasta. Kappaleissa pohdiskellaan juurten merkitystä sekä omaa polkua, jonka lopussa odottaa määränpää ja jota kohti kannattaa ponnistella. Miksi juuri teidät pitäisi noteerata. Näitä teemoja on tullut pohdiskeltua, ja ajatukset ovat sitten siirtyneet näppärästi kappaleisiin. Meteliä olisi pidettävä ja keikkaa hankittava hampaat irvessä, tai vaihtoehtoisesti panostettava tähän rahallisesti, mutta meitä on aina kiinnostanut enemmän musiikin tekeminen kuin promootio. Musiikistamme ovat pitäneet myös metallia vähemmän kuuntelevat. Juurten pohdiskelua TRAUMA Field on vielä tuntematon tapaus. Onko sen ja tuoreen albumin välillä jokin linkki. Heti levyn intro on kumarrus ensimmäiselle tekemällemme kappaleelle, joka muuten löytyy Mikseristä edelleen. 9. Parhaat biisit ovat sellaisia, joiden kuunteleminen kouraisee sydämestä ja herättää ajatuksia. Vuonna 2007 julkaistun ensimmäisen demonne nimi on Wounded Soil. – Bändin tuntemattomuus johtuu lähinnä resurssien puutteesta. Tarkoitus on keikkailla ja soittaa uutta materiaalia, kun keikat ovat taas mahdollisia. Tämä ei myöskään ole Trauma Fieldin viimeinen albumi. Suomen metalliskene on täynnä toinen toistaan kovempaa nimeä. – Musiikkimme ei ole myöskään sitä myyvintä mahdollista, joten kuulijakuntaa on kertynyt hitaasti mutta varmasti. Onko se sellainen. Mistä bändissä on kyse. – Suomessa on paljon korkeatasoisia metallibändejä, mutta Trauma Field on omassa genressään kuitenkin uniikki, Pesu vakuuttelee. On todella mahtavaa, miten tunnelma voi yltää genrerajojen ulkopuolelle. Sellaisia olen yrittänyt tehdä, laulaja-kitaristi Jaakko Pesu sanoo. – Emme ole tyypillistä metallia riffittelyineen, vaan enemmän maalailua voimakkailla melodioilla ja mielenkiintoisilla sovituksilla. – Juurten pohdiskelun teemaan liittyen From Wounded Soil sisältää paljonkin viittauksia Trauma Fieldin alkuaikoihin. – Kyllä, kaikki levymme ovat pyörineet jonkin teeman ympärillä. Haavoittuneesta maasta voi kasvaa persoonallisia puita. Miltä tulevaisuutenne näyttää. Toivottavasti uusi levy From Wounded Soil tavoittaa taas uusia korvia! Kolmas albuminne vaikuttaa jonkinlaiselta teemakiekolta. – Tavoitteena on myös, että kappaleista saa heti jonkinlaisen otteen, mutta ne tarjoavat pureksittavaa pidemmäksi aikaa. – Juhlistamme levyn julkaisua esimerkiksi livestriimillä sekä promoamalla albumia ja tekemäämme studiodokumenttisarjaa sosiaalisessa mediassa. Siksi kansikuvassa on juuria, joiden keskellä makaa sydän
Kaikkea en viitsi laittaa muille kuultavaksi, onneksi itsekritiikki toimii edes vähän, Solonen kertoo. Maskja The Great Unknown -kappaleet olivat rakenteiltaan valmiina jo yli vuosi sitten, ja kolmanneksi päätimme valita Fearless Part II:n, koska Anna oli jo testannut biisiin uutta sanoitusta. Olemme varsin tuntematon bändi, joten keikkojen saaminen on senkin vuoksi haastavaa, Solonen sanoo. Samanlaisen tilan tarjoaminen kuulijoille oli minulle suuri motivaattori. Muutama kiinnostunut taho ja sopiva studiokin olisi tiedossa. Kuinka tämä on vaikuttanut kappaleiden kirjoittamiseen. – Usein laitan ekan version Ernalle [Siikavirta, koskettimet] tai Hanskalle [Hanna-Leena Lassila, rummut] ja sen jälkeen kaikkien kuultavaksi. – Yritämme saada kasaan rahoitusta, jotta pääsisimme äänittämään kokopitkää vuoden lopulla. Moni asia sai minut unohtamaan koko ajatuksen, mutta en päästänyt siitä koskaan täysin irti. – Biisien raakaideat tulee usein äänitettyä kännykkään, ja sen jälkeen, inspiraation iskiessä, äänitän demoversioita kotona. – Halusimme julkaista uutta musiikkia, mutta meillä ei ollut mahdollisuutta kokopitkän äänittämiseen. Jokainen voi kertoa mielipiteensä siitä, miten edetä, mikäli raakile todetaan toimivaksi. Hienoahan se on, jos tällainen musa maistuu muillekin ihmisille ja auttaa jaksamaan. – Vaikka aikataulut ovat olleet haasteellisia ja hektisiä, minusta tuntuu, että olemme onnistuneet aika hyvin ja biisinkirjoitus tulee olemaan tästä eteenpäin sujuvampaa. – Henkilökohtaisesti olen halunnut tehdä tällaista musaa siitä lähtien, kun löysin genren teini-ikäisenä, laulaja Anna Rose kertoo. VUONNA 2019 syntynyt Infirmum on nuori bändi. – Homma vaati totuttelua, sillä bändi muuttui yhtäkkiä minun ja Timon jutusta seitsemän ihmisen kokoonpanoksi, Rose myöntää. Infirmumin kokoonpano on kasvanut reippaasti sitten Walls of Sorrow -levyn (2020). SYTYKKEITÄ JE R E SA A JO R A N TA Synkkä on kaunista Kotimaisen Infirmumin kokoonpano on kasvanut ja ilmaisu laajentunut. Kuinka treenaaminen on sujunut näinkin haasteellisena aikana. – Levy-yhtiön löytäminen olisi hienoa, mutta olemme valmiita julkaisemaan myös omakustanteen. Meillä ei ole myöskään vakinaista treenipaikkaa, mutta se on vain hidaste. 10. Mitä Infirmumin tulevaisuudessa siintää. – Tarpeesta ilmaista itseään ja saada kanavoitua erilaiset tunnetilat mahdollisimman rakentavasti, kitaristi-laulaja-perustajajäsen Timo Solonen määrittää. Materiaalia on tarpeeksi, mutta ilmaista tämä ei ole, Solonen sanoo. Miksi teitte tähän väliin lyhytjulkaisun. Joskus tulee ihan ok-juttuja ja joskus täyttä kuraa. Minkälaisesta tarpeesta se lähti liikkeelle. Musatyyli tulee säilymään synkähkönä ja melodisena death doomina. – Huonosti, Solonen huokaa. Keikoillekin pitäisi päästä, mutta se on tällä hetkellä aika hankalaa. – Säveltäminen on itselleni selvästi toimivin ratkaisu ja paras tapa pitää pää suht kunnossa. Synkkä on aina kaunista, oli musiikki sitten hidasta tai nopeaa. Bändin tavoitteena on jatkaa ”synkähkön ja melodisen” death doomin tekemistä. – Olen kokeillut useita projekteja, mutta sopivien tyyppien löytäminen on ollut hankalaa. Musiikki on toiminut minulle turvana, jonka avulla voin sekä analysoida että välittää tunteitani terveellä tavalla. – Asumme ympäri Suomea ja ihmisillä on työnsä ja perheensä, joten aikataulutus on hankalahkoa. The Great Unknown -ep:ltä löytyy kolme kappaletta. – Emme halunneet venyttää hiljaista aikaa liian pitkälle, vaan ideana oli näyttää, että olemme saaneet jotain aikaan tällä kokoonpanolla
Lauren ja minä kirjoitimme tekstit, ja omalta osaltani ne vaihtelevat ekstaattisen ja masentuneen mielentilan välillä, joita kävin läpi vuonna 2019. – Asetuimme Toulouseen, jossa vanhat ystäväni Val [Troi, basso] ja Rob [Draye, rummut] liittyivät seuraamme, ja sama ydinkokoonpano on kasassa edelleen. Päätimme kuitenkin jättää osan niistä myöhempään käyttöön. – Olemme keskenämme läheisiä ystäviä, joten olemme nähneet toisiamme paljon keikoilla, bileissä, vaelluksilla ja retkillä... – Halusimme mennä rockimpaan suuntaan ja syleillä niitä mahdollisuuksia, joita genrellä on tarjottavanaan, mutta emme liikkuneet liian kauaksi ensimmäisestä albumista. – Myös erämaa on ollut meille valtava vaikute, ja suurin osa sanoituksistamme on kirjoitettu luonnon keskellä. – Tottahan tuo on. – Se on pohjimmiltaan jokaisen itsensä päätettävissä, mutta sanoisin, että käyttämämme kuvasto ja teemat sekä se, ettemme soita pelkkää doomia. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ranskalainen Deathbell ei rajoita ilmaisuaan doom metalin kliseillä, vaan musiikkinsa soi nyt aiempaa monipuolisempana ja rockimpana. Mikä on ”teidän juttunne”. Kirjoitimme enemmän kappaleita kuin albumilta löytyy, ja mietimmekin, pitäisikö ne puristaa tuplalevyksi. Deathbell – ja muut silloiset bändimme – oli usein keskustelujen keskipisteenä. Minkälainen matka toisen levynne A Nocturnal Crossingin synty oli. – With the Beyond käsitteli melankoliaa ja pimeyttä, jotka ovat vakavia tunteita. Päätimme, että tästä levystä tulee entistä huuruisempi, energisempi ja progressiivisempi, Commelongue myöntää. Katsoimme Laurenin kanssa paljon 1970-luvun italokauhua, joka oli tuolloin suuri inspiraationlähde, joten Goblinilla ja Fabio Frizzillä oli musiikillista vaikutusta Deathbelliin. 11. Kaiken kaikkiaan poistuimme mukavuusalueeltamme ja albumi tarvitsi aikaa tullakseen täydelliseksi. Olen kuunnellut lukemattomia kertoja Blood Ceremonya, Acid Kingiä, Jex Thothia, The Devil’s Bloodia, Windhandiä, Wolves in the Throne Roomia, Urfaustia ja muita leirinuotion äärellä. Fred [Bolzann] liittyi toiseen kitaraan alkuvuodesta 2020. Millaisista asioista laulatte. A Nocturnal Crossingin fiilis on eeppisempi ja ekstaattisempi ja sen tunnelma näin ollen kevyempi. – Kun Fred tuli mukaan, huomasimme, mitä kaikkea hän voi tuoda yhtyeeseen. Kuunnelkaa itse ja tehkää johtopäätöksenne. Doomia luonnon helmasta MIKÄ Deathbell on bändejään. – Se kirjoitettiin kesän 2018 ja syksyn 2020 välissä, ja vanhimmat biisit muuttuivat matkan varrella aika paljon. Oli melkoinen homma sovittaa kappaleet uudestaan kahdelle kitaralle, mutta samalla löysimme uusia mahdollisuuksia, kuten korkeammat nuotit, useat soolot ja arpeggiot. – Lauren [Gaynor, laulu ja koskettimet] ja minä perustimme Deathbellin vuonna 2015, kun muutimme pois Pariisista, kitaristi Bastien Commelongue muistelee. – Sanat ovat metaforisia ja ne on tarkoitettu kryptisiksi. Toisin sanoen kirjoitimme unia, ja unet kertovat todellisista asioista, jos haluamme nähdä ne sellaisina. Mikä erottaa Deathbellin muista doom-bändeistä. Uusi albumi kuulostaa monipuolisemmalta ja energisemmältä kuin doomisti pörissyt With the Beyond -debyytti (2018). En kokenut tarpeelliseksi käsitellä henkilökohtaisia asioita, joten muokkasin niistä yleismaailmallisempia, ja jokainen voi löytää sanoituksista oman viestinsä mytologian, alkemian ja symboliikan kautta. Se on auttanut meitä hitsautumaan yhteen
– Kuin kotiinpaluu. 14 vuotta oli enemmän kuin ajattelimme, mutta nyt olemme palanneet. – Sanoitukset kertovat ahdistuneisuudesta ja turhautumisesta siihen, miten maailma on kehittynyt, eikä elämä ole sujunut suunnitelmien mukaan, solisti avaa. Siihen aikaan keskityimme eri juttuihin. Maailma ahdistaa C A R LO S D E L O LM O H O LM B E R G 12. Keskustelemme kappaleista paljon, mutta on oma prosessinsa saada kehitys keskusteluista irti kaikki olennainen. Ei ole. Ruotsalainen The Defaced on palannut pitkältä tauolta. – Nyt kun miljoonat ihmiset, poliitikot ja media puhuvat sala liitoista, olen aika pessimistinen ihmiskunnan suhteen. Tein demoja ja soitin lopulta Jensille. Lisäsimme albumille progressiivista otetta ja pyrimme kehittämään melodioita ja harmonioita, jotka ovat ajattomia ja kiinnostavia. Uudella albumilla on monta todella tarttuvaa kappaletta. Jos joku olisi kertonut minulle tämän päivän menosta kymmenen vuotta sitten, olisin pitänyt häntä täytenä seko päänä. – Anomalyn [2008] teko söi meidät siinä määrin loppuun, että jouduimme ottamaan aikalisän. Käsittelen myös ihmistenvälisiä yhteyksiä – yleensä menetettyjä sellaisia. – Kirjoitin Charlatans-levyn yhdessä Jensin kanssa, mikä tarkoittaa, että vaikka kirjoitan musiikin, luotan hänen laulusovituksiinsa ja sanoituksiinsa. Millaista uuden musiikin teko oli. – Tekstit ovat täynnä himokasta rakkautta ja menetettyjä ystävyyssuhteita. Jotkut tyypit ovat menettäneet totaalisesti järkensä. Ihmiskunta ja välillisesti myös oma elämäni on menossa väärään suuntaan, ja tiedän, että monet ajattelevat samoin. SYTYKKEITÄ THE DEFACED oli poissa useiden vuosien ajan. – Charlatans on monella tapaa klassinen hard rockja metallilevy, jolla keskitytään vauhdin sijaan biiseihin ja simppeliyteen. Mistä sinä sitten laulat, Jens Broman. Mikä on salaisuutenne. – Kun kirjoitan riffejä, kuljen tunne tai groove edellä. Enemmän on enemmän, mutta onko se parempaa. Bändin uran paras albumi on saanut polttoaineensa nykyisestä maailmantilasta. Olin kirjoittanut muutamia kappaleita, joiden tiesin sopivan Defacedin uudelle alulle. Tämän päivän huijarit vetoavat esihistoriallisiin aivoihimme myymällä meille valheita, jotka on helppo ostaa, mikäli on turhautunut omaan tilanteeseensa. – En oikein usko, että maailman johtajat välittävät musiikista. Olimme molemmat sitä mieltä, että on aika puhaltaa elämää tähän bändiin. – Luotimme vain siihen, missä musiikilliset juuremme ovat, kehitimme soundia hieman ja lisäsimme hippusen progressiivisuutta, Svensson sanoo. Se on oikeastaan päällimmäinen tavoitteemme. – Kun pistimme bändin telakalle, emme sanoneet, että se on lopullista. En pidä ”matemaatikkokitaristeista”, jotka pilaavat hyvät riffit vain siksi, että ne ovat liian yksinkertaisia. Kaikessa on kyse vallasta ja rahasta. Sävellysprosessi on minulle aina sama, eli ensiksi tulee riffi tai melodia, ja loput kappaleesta rakentuu niiden ympärille. Musiikki kuitenkin yhdistää ihmisiä, ja jos bändi onnistuu kommunikoimaan kuulijoiden kanssa, tehtävä on suoritettu. Onko musiikissanne voima muuttaa maailmaa paremmaksi. Minulla oli Kayser, ja Jens [Broman, laulu] oli juuri liittynyt Darkaneen, joten hän ja Klas [Ideberg, kitara] tekivät sitä juttua. – No, meistä tuntui, että emme koskaan varsinaisesti lopettaneet, kitaristi Mattias Svensson vastaa. Ainoa keino parantaa maailmaa on hylätä ahneus, uskonnot, ennakkoluulot ja viha, mitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan. Mistä ajatus paluuseen lähti. Meiltä tuntuu puuttuvan kriittisyys
Master of disguise after the fall froM grace out 18 february on on digibook-cd & dvd/LP a must have for any fan of extreme death metal! a timeless, essential, definitive and sickening masterpiece! the dVd contains a full show live in montreal from 1996 with lord worm on vocals! None So Vile 25th ANNiVerSAry editioN out 25 february on 2-cd/LP/digitaL groundbreaking old-school thrash attack that turned the lowlands into hateland, relentless and furious as always! for fans of: Kreator, merciless, sadus, dark angel and possessed. www.hammerheart.com www.hammerheartstore.com hammerheartrecords hammerheartrecords666 hammerheartrecords worldwide distribution through our friends from napalm records out 11 february on 2-Cd/Mlp/digital out 18 february on 2-Cd “ONE FOR THE ROAD” RemasteRed and RestoRed, the 2-Cd featuRes a Complete bonus Cd full of unplugged and RaRe tRaCks! also aVaIlable fRom tRouble psalm 9 Cd/lp/dIgItal the skull Cd/lp/dIgItal tRouble Cd/lp/dIgItal manIC fRustRatIon Cd/lp/dIgItal deluxe 2-cd remastered re-issues of these classic 80’s speed metal records! for fans of agent steel, iron maiden and nasty savage. the new album “slave driver” out in april 2022!
Muutosten tuulten puhaltaessa on huomionarvoista, että Spotify on suurista suoratoistopalveluista ainoa, jolla on Suomessa sisältöä kuratoiva työntekijä. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Kohti suoratoistodystopiaa LEHDEN painoon lähettämisen ja lehtipisteestä löytymisen välillä on kaksi viikkoa. En silti voi olla työntämättä lusikkaani Neil Youngin ja Joe Roganin näköisillä krutongeilla koristeltuun soppaan nimeltä Spotify. Tässä opiskellaan kantapäiden kautta, ja jää nähtäväksi, kuinka kalliiksi tehdyt virhearviot osoittautuvat. Asiat on pystyttävä keskustelemaan läpi tunnissa, ja mallia voi katsoa esimerkiksi Rockin kuolema -podcastistä, joka nyt tuli timanttiseksi hiotusta formaatista ensimmäisenä mieleen ja jonka tekijöihin sattumoisin kuulun. Siksi akuuttien aiheiden käsittely tällaisessa paperiseen lehteen painettavassa kolumnissa on aina riski: kaikenlaista ehtii sattua tai kokonaan unohtua. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Podcastit ja etenkin niihin kaupattava mainonta ovat nousseet Spotifyn strategiassa avainasemaan: niiden kasvunäkymät ovat tyystin erilaiset kuin verrattain huonosti tuottavan musiikkikirjaston. Eikä vain toimittajien, kaikkien alojen asiantuntijoiden tai jokaisen somekommentaattorin toimesta. Tämä asettaa artistit ja muusikot alisteiseen asemaan: heidän olisi annettava taiteensa tällaisen median hyödykkeeksi käyttöperäistä korvausta vastaan. Kaikki ei ole tietenkään ikinä tarkoittanut kaikkea, ja se kaikki on koko ajan vähemmän: kokonaisia indielevymerkkejä on poistunut suoratoistopalveluista ankeiden tilitysten vuoksi, ja nyt taloudellisesti riippumattomia artisteja on nostanut kytkintä yllä mainituista syistä. Ja turha jeesustella, rahastahan tässä on kyse, kun pörssiyhtiöstä puhutaan. Tämähän on ollut arkipäivää elokuvien ja tv-sarjojen saralla: Netflixin, HBO Maxin, Amazon Primen tai Disney+:n katalogit eroavat toisistaan täysin. Monestako musiikkipalvelusta sinä olisit valmis maksamaan. Siinä Daniel Ek on oikeassa, että olemme uuden edessä: tällaista mediaa ei ole aiemmin ollut. Sitä paitsi kyse ei ole Roganin podcastistä vaan Spotifyn asemasta. Toistaiseksi tilanne näyttää kuitenkin taas kerran siltä, että maksaja on artisti. Somessa on ehditty rakastua, riidellä, erota, reflektoida, löytää uusi kiinnostuksen kohde ja siirtyä eteenpäin monta kertaa. Rogan-kohun myötä artisteista nokkelimmat ovat alkaneet huomata muuttuneensa Spotifyn näkökulmasta toissijaisiksi. Katsokaapas kun Spotify muuttui neutraalista alustasta sisältöä tuottavaksi viestintävälineeksi sillä hetkellä, kun Roganille ojennettiin sadan miljoonan taalan sekki. Tai ehkäpä joku muu maksaa. Twitterissä on pyörinyt meemi, jossa todetaan, että eniten sanottavaa aiheesta on niillä, jotka eivät ole kuunnelleet yhtäkään Roganin podcastiä. Ei tässä journalistista vastuuta penätä, vaan punnitaan etiikkaa ja moraalia. Eikä Rogan suinkaan ole ainut Spotifylta palkkaa nostava podcastaaja. Kukaan ei varmasti haluaisi dystopiaan, jossa joutuisimme miettimään musiikin suoratoistopalvelujen käyttöä sisällön perusteella. Nyt käynnissä oleva keskustelu vain vauhdittaa kehitystä. Olemme olleet musiikin suhteen auvoisessa asemassa: kympin kuukausimaksua vastaan on käytettävissä kaikki musiikki. Eikä se ole cancelointia tai boikotointia, jos artisti tai asiakas siirtää kirjansa itseään miellyttävämmän kilpailijan katon alle, vaikka sellaiseksi sitä on yritetty spinnata. Jos yhtiö tuottaa isolla rahalla artistin etiikkaa vastaan sotivaa materiaalia ja artisti itse saa keräillä hiluja, on helppo ymmärtää sen voivan tuntua epäreilulta tai jopa vastenmieliseltä. Uskon, että olimme jo tuolla tiellä taajaan uutisoitujen tekijänoikeuskauppojen ja kenttää hämmentämään tulleiden nälkäisten pelurien takia. Median monimuotoisella kentällä käytävää keskustelua yritetään rönsyttää Roganin tai vieraidensa sanomisiin. Tämä voi tuntua underground-musiikin kuluttajasta triviaalilta, mutta kotimaisen musiikin kulutuksen prosenttiosuuden pienentyessä vuosi vuodelta asia on kokonaiskuvan kannalta äärimmäisen tärkeä. Se on markkinataloutta. Se tuntuu valovuosilta, kun sen suhteuttaa hektiseen internetmaailmaan. Tämä kalikka kalahtaa allekirjoittaneeseen, mutta kannan kolhun ylpeydellä. Myös Spotifyn perustaja ja omistaja Daniel Ek on yrittänyt nostaa keihäänkärjeksi toistuvasti jotain muuta kuin suoratoistopalvelunsa vastuun asiassa. Spotifyn, aivan kuten minkä tahansa muunkin median, on arvioitava sisältöjensä julkaisuperusteita, harkittava millaisille äänille annetaan painoa ja miten sekä asiakkaat että sisällöntuottajat pidetään tyytyväisinä. Kysymys, jota on varmasti pyöritelty viime aikoina kalliisti sisustettujen neukkarien pöytien ääressä, kuuluu: jos Spotify maksaa yksinoikeudesta Roganille, miksei se voisi tehdä niin myös jonkin levymerkin katalogista tai yksittäisen vetonaulan tuotannosta. On tässä parempaakin tekemistä kuin kuunnella kolmetuntisia puheohjelmia, oli äänessä Pelkokerroinjuontaja tai kuka muu tahansa. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä
Pilko ja freesaa sipuli vapaavalintaisessa rasvassa. Kanan voi halutessaan korvata jollain kanantapaisella pahvikuutiolla ja lyödä paprikan kaveriksi reippaasti pinaattia, tai mistä kukin nyt tykkää. 6. On suositeltavaa käyttää maksimissaan kymmenprosenttista ruokakermaa, setti kun ei tarvitse suonet tukkoon -lisää. Lisää riisi (tms.) kiehuvaan veteen – paitsi jos käytät tuorepastaa tai jotain muuta pikariisiä. On ehkä överisetti, mutta onnistuu joka kerta, on helppo tuunata ja jättää aina jälkeensä hyvän mielen. Tässä kohtaa voi käyttää järkeä. Lisää jo aluksi hieman suolaa, jolloin sipuli leikkaa paremmin läpi loppuvaiheessa. 4. 3. Upota riisi kastikkeella. 5. Eelin luonnehdinta: ”Usein syyttä suotta parjattu kana taipuu aivan älyttömän moneen, kunhan muu setti on kondiksessa. Post-metal–sludge– doom-termeillä voi kuvailla myös annostaan. Lisää ruokakerma ja suurin piirtein saman verran vettä. Käytä syvää paistokasaria tai wokkipannua. Kimmo K. Enemmän on enemmän.” Megan tuomio: ”Krustisettiä on tehty palstalla ennenkin, joskin inhorealistisemmalla Keisarin narkkipata -nimellä. Lisää pannulle fileesuikaleet. Kun kana alkaa olla näennäisesti kypsemmällä puolella, lisää mausteet: currya tai red currya oman maun mukaan sekä mustapippuria ja (aromi)suolaa. Sävyjä löytyy herkkyydestä raskauteen, eikä mikään estä jatkojalostamasta. 2. Voit myös mitata höysteen keittämiseen tarvittavan vesimäärään kattilaan ja laittaa veden kiehumaan. Anna kastikkeen olla ja viimeistele höysteet valuttamalla ylimääräiset nesteet sun muut ja siirrä lautaselle. EELIN KOKATESSA SOI: LLNN – Deads (2018) ”Täydellinen musiikillinen verrokki silmiesi edessä siintävälle ja myöhemmin vatsalaukkuasi venyttävälle ääriraskaalle pöperölle.” Kanacrustike Eeli Helin karjuu keuhkonsa pihalle Lähdön aika -yhtyeessä, joka julkaisi vastikään Valonaara-nimisen ep:n. Suosittelen käyttämään syvää lautasta. Lisää tuorejuusto, soija ja sweet chili -kastike suikaleiden sekaan ja sekoita sörsseliksi kohtuullisen räväkästi. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Koskinen kuvaili Valonaara-ep:tä arviossaan ”maukkaasti jyrääväksi ja massiivisuudessaankin hämmästyttävän vivahteikkaaksi”, mikä sopii myös ruuan tuomioksi. Kurkumaa riisin mausteeksi, varsiselleristä kirpeyttä paprikan kaveriksi – vaihtoehdot ovat loputtomat, eikä perusidea katoa mihinkään.” TARPEET: • 400 g kanan fileesuikaleita • iso sipuli • 1/3 pkt (75 g) maustamatonta tuorejuustoa • 0,5 dl sweet chili -kastiketta • 0,5 dl soijaa • 2 dl kermaa • makea suippopaprika • 1 rkl currytai red curry -seosta • mustapippuria • suolaa Höysteiksi omavalintaista riisiä tai muuta riistopastaa sekä retkifiilistä. Tuorejuusto kärtsää herkästi, joskin nesteet pitävät paletin kasassa. Tässä kastikkeessa lyövät kättä hyvin maustetut rakennuspalikat, tuorejuuston tuoma pyöreys, sweet chilin makeus ja soijan läpitunkevuus. Kanasta ei tule kuivaa ja mautonta, jollei sitä itse urpoiluillaan kuivata ja jätä maustamatta. Eelin resepti on siitä astetta jalostuneempi versio, joka osoittaa, että jos enemmän on enemmän, rumakin voi olla kaunista. Viskaa myös silvottu suippopaprika sekaan. 16. 7. Anna kastikkeen kiehua rauhassa minuutin pari, tarkkaile koostumusta ja suurusta jonkin verran, kun se kuitenkin on tarpeen. Paahda mausteita ja suikaleita rauhassa minuutin tai pari kuitenkaan polttamatta niitä
ZOOM G6 Samat mallinnukset ja efektit kompaktissa koossa ja hinta on hämmästyttävän edullinen.. 5” kosketusnäyttö ja efektien säätö irtopedaalien tapaan. 30 vuoden kokemuksella syntyy aika hyvä työkalu. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi ZOOM G11 Zoomin uudet vahvistinmallinnukset ovat yllättävän lähellä niin alkuperäisiä kuin parhaita mallintavia vahvistimia. Looper, rumpukone ja jopa efektilenkit ulkoisille padaaleille. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. ZOOM B6 Superläski bassosoundi, 88, 2kHz prosessointi ja 4 erinomaisesti mallinnettua DI-boksia. Valtava määrä kaappimallinuksia, mikkisijoitteluja ja lukuisia täysin ainutlaatuisia uusia efektejä
SUKELLUS SYVÄÄN VIRTAAN ”Kai me ollaan vaan niin tavattoman hitaita, ja ollaankohan me vähän laiskojakin.” Rainer Nygård 18
Nyt on jälleen aika kuunnella, mitä Diablolla on sanottavana. SUKELLUS SYVÄÄN VIRTAAN V esi on elämän perusedellytys. Vesi on Diablon seitsemännen levyn When All the Rivers Are Silentin keskeisin teema. Nygårdin mukaan suurin piirtein kaikki hänen henkilökohtaisessa elämässään on mennyt parin viime vuoden aikana uusiksi. Onko se sitten kaivo tai hukkuminen tai silta, niin jotenkin vesi on aina mukana, Nygård aloittaa. Niinpä tuli jo aikoja sitten mieleen, että haluan kohdistaa katseen mereen ja veteen. – Se mullistus jatkuu vieläkin. Hän ei avaa asiaa tarkemmin, mutta äänenpainoista kuulee, että kyse ei ole pikkuasioista. Diablo on monella tavalla ainutlaatuinen yhtye. Mutta takaisin uuteen levyyn. – Meri on ollut minulle aina tärkeä elementti. Teema on siis ollut Diablolla esillä aiemminkin. Se on raivannut tiensä itse sivuilleen vilkuilematta. Se voi olla hiljaa vaikka seitsemän vuotta, mutta sitä ei unohdeta. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT MIIKKA TIKKA 19. Se on elementti, johon ihmiset rakastuvat eliniäkseen. Esimerkiksi Icaros-albumin (2008) päätösraidan nimi on Into the Sea, ja kappaleen päättää Esko Koveron luenta merisäästä. Nyt mä asun täällä Jumalan selän takana Pirkanmaalla, voisi melkein sanoa, että ihmisten tavoittamattomissa. Jos on syntynyt ja kasvanut veden äärellä, virtaa ja maininkeja ikävöi koko ikänsä. Rainer Nygård on ollut pitkään poissa Kalajoelta, mutta Kalajoki ei lähde miehestä
Miksi albumin nimeen on lisätty sana All. Uuden levyn teksteistä tulee hetkittäin vaikutelma, että olisiko niissä kyse ajan kulumisesta, ikääntymisestä ja peräti omasta kuolevaisuudesta. Se oli aika herkkää touhua. Sinne mistä on tullut Tammikuun lopulla päivänvalon näki The Stranger -kappaleen musiikkivideo. Nygårdin oman elämän mullistukset olivat vaikuttamassa siihen, että tekemisessä kesti, ja johtivat lopulta siihen, että lopussa tuli helvetillinen kiire. Se sana putosi jossain välissä pois, siihen liittyi sovituksellinen aspekti, Nygård kertoo. Diablon luovan prosessin kantava voima on Marko ”Kuula” Utriainen. Hän kokee olevansa uuden kynnyksellä, tai kenties paluun, miten sen nyt haluaa nähdä. – Siinä tuli mieleen Eppu Normaali -elokuva, jossa Pantse ja Martti Syrjä kertoivat Studio Etanan [1993] tekemisestä. Malmbergilla ja Nygårdilla on kymmenisen vuotta ikäeroa ja takanaan parinkymmenen vuoden yhteinen bänditaival. Biisi on vähän simppelimpi, joten ei tarvinnut keskittyä suorittamiseen. – Kansitaiteilija Miikka Tikka kuitenkin halusi, että levyn nimi on tuossa muodossa. – Varmaan suurimman osan ihmisistä on aika helppo samastua siihen, kun vituttaa ja maailma kaatuu päälle. Jostakin puolentoista sekunnin yksityiskohdasta kiisteltiin Utriaisen kanssa varmaan kaksi kokonaista työpäivää. Tämä kaikki on kuitenkin osa Diablon omintakeista vahvuutta. Soundi on käsittämättömän julma ja paksu, kenties isompi kuin Diablolla koskaan, mutta jotenkin siinä on mukana aimo annos inhimillistä lämpöä. Mä en edes tiennyt, mitä ympärillä tapahtuu, se oli vaan, että nyt soitetaan biisi läpi ja päästetään demonit valloilleen. Uuden levyn päättävän kappaleen nimi on When the Rivers Are Silent. Nygårdin mukaan uuden levyn teksteissä on mukana tunnelmia, joista ei suomeksi kehtaisi laulaa. – Mä oon semmoinen ihminen, että välillä pitää tehdä jotain ihan muuta. – Sen huomasi, että videon kuvauksissa pystyi soittamaan oikeasti fiiliksellä. – Sitä olen miettinyt, mitä kaikkea sinne reppuun on jäänyt näitten vuosikymmenten aikana… Miten olen päätynyt tähän missä nyt ollaan, Nygård sanoo. Mä rakentelen moottoripyörän moottoreita ja sellaista, en todellakaan elä hevimetallia 24/7. Minusta tuntuu, että jotain meni rikki. Synkät tunnelmat valuivat myös albumin äänitysprosessiin, mutta siitä lisää tuonnempana. Nygård hymyilee nyt, mutta silmistä näkee, että kokemus on ollut vaikea. Marraskuun kuudentena vuonna 2021 Nygård oli vihdoin saanut kaiken purkkiin ja levykokonaisuus pääsi Ruotsiin Jens Bogrenin miksattavaksi. Nygårdin mukaan uuden levyn tekstit ovat erittäin henkilökohtaista sorttia, ”autofiktiota kuilun partaalta”. Miksi. – Vaikka me kaikki ollaan tosi erilaisia ihmisiä, meillä on tämä oma pikku yhteisömme, joka pitää huolta toisistaan. Malmberg taas sanoo, että vaikka englanninkieliset tekstit eivät usein kosketa niin helposti kuin suomenkieliset, tällä kertaa on toisin. Jos jollakin on esimerkiksi hankaluuksia elämänsä kanssa, muut osaavat ottaa sen huomioon. Keskinäisen kunnioituksen aistii, vaikka sekin on selvää, etteivät miehet juuri ole tekemisissä bändikontekstin ulkopuolella. Meinasi pettää jalat alta. – Mä olin ristinyt levyn jo juhlallisesti aiemmin tuolla otsikolla, mutta kappaletta loppuun sorvatessani unohdin autuaasti koko asian. Vaikka hänellä ei ole uuden levyn teemoihin tai teksteihin osaa eikä arpaa, hän sanoo samastuvansa niihin vahvasti. Nygårdin mukaan Kuula on huomattavasti musiikkiorientoituneempi kuin hän itse. Hänen mielestään se on artistisempi sillä lailla. Jutun toinen haastateltava Heikki Malmberg asuu edelleen tukevasti Tampereella. Se loppusuora oli sellainen, että Markolta tuli vielä viimeisenä äänityspäivänä kyselyä, että tuossa kohdassa voisi olla laulua, että se on jotenkin orvon oloinen. Lisäksi Marko on niin perfektionisti, että se haluaa hinkata sovituksia viimeiseen asti. Silloin bändi taisi vakuutella julkisesti, että seuraavan levyn tekoon ei mene yhtä pitkään. Kaikkeen tähän nähden When All the Rivers Are Silent on ihmeellisen hengittävä teos. 20. – Muistan vieläkin, kun se kongi kumahti ja löin läppärin kannen kiinni. Heikki Malmberg muotoilee asian niin, että yhtye ei tee mitään, jollei se ole toimintakunnossa. – Kai me ollaan vaan niin tavattoman hitaita, ja ollaankohan me vähän laiskojakin, Nygård virnistää. Siitä on aika monella kokemusta, varsinkin nyt parin viime vuoden ajalta, hän sanoo. Nygård päivittelee haastattelun aikana moneen kertaan, miten kova puristus laulujen äänittäminen oli. Minä en tuolla lailla tätä laula, hah hah! – Koko ajan tiesin, että Bogrenin pitää saada tämä miksattavaksi tiettyyn päivään mennessä, mulla on vielä näin paljon laulamatta ja Utriainen vaan prässää sitä jotain yhtä pientä kohtaa. – Se otti lujille fyysisesti ja psyykkisesti. Että kun ihminen puristetaan tarpeeksi tiukkaan väliin, jotain menee rikki. No, meni kuitenkin. Jotain menee rikki Kun Diablon edellinen albumi Silvër Horizon julkaistiin vuonna 2015, yhtyeen pitkää hiljaisuutta ihmeteltiin laajasti
Kun bändi aikoinaan aloitteli uraansa, teksteihin tuli antikristillisiä ajatuksia kuin itsestään, tavan vuoksi. – Mulle on tullut vähän koti-ikävä Kalajoelle ja oon miettinyt, jos en nyt ihan tosissaan, niin vähintään puolitosissaan, että ottaisinko esimerkiksi sieltä päin työtarjouksen vastaan. – Olen kyllä huomannut, että nimenomaan minulta kysellään lausuntoja tiedotteisiin. Saarnaajan nuotti On monta aspektia, jotka erottavat Diablon muista. Ja valintoja pitää tehdä jatkuvasti. Miehen puheenparsi on merkillinen yhdistelmä maallikkosaarnaajaa ja autokorjaamon työnjohtajaa. Elämä tuo meistä jokaisen joskus risteyskohtaan, toiset useammin kuin toiset, ja tämä on juuri se samastumispinta, josta Malmberg puhuu. – Monet asiat kaduttaa, olisi pitänyt tehdä niin ja näin. – Minullahan on siihen vähän sukurasitettakin, koska isoisän isä oli matkasaarnaaja. Heikki Malmberg liittyi bändiin, kun hänen ikänsä alkoi vielä ykkösellä. On vaan katsottava mitä eteen tulee, Nygård filosofoi. Hän on siis viettänyt koko aikuisikänsä Diablon rumpalina. Taisi olla vanhoillislestadiolainen, ja suvussa on heitä enemmänkin, muttei meidän perheessä kuitenkaan, Nygård kertoo. Hän kiersi Amerikkaa myöten varmaan ruokapalkalla saarnaamassa. Siinä on hyvää pilkettä silmäkulmassa. Pakko nostaa käsi pystyyn! Ihminen astuu koneesta Diablon debyyttilevy Elegance in Black julkaistiin vuonna 2000. Kuten sanottua, bändin omaleimainen huumori on peräisin nimenomaan Nygårdilta. Muusikkoa siinä on vain mausteeksi. – Se oli enemmän nuoren ihmisen provosointia ja näyttämisenhalua, että ollaan muka rajuja. Kakkoslevy Renaissance ilmestyi vuonna 2002, eli se täyttää tänä vuonna 20. Diablon lehdistötiedotteet ja someulostulot ovat aina hyvää viihdettä värikkään kielen ja nyrjähtäneen huumorin ystäville. ”Jos jollakin on hankaluuksia elämänsä kanssa, muut osaavat ottaa sen huomioon.” Heikki Malmberg 21. Se, että olemme nyt tässä, on monella tavalla menneisyyden valintojemme seurausta. Sellainenhan on hevihommissa tapana. Sellaista on nykypäivänä valitettavan vähän, kun on vaan money, money, money ja kiire. Siinä on mukana lämpöä ja aitoa kunnioitusta. Myönnän, että mulla on vähän semmoinen vino katsantokanta. Yksi niistä on jäljittelemätön pikimusta huumori, joka on peräisin Nygårdin persoonasta. – Hän on ollut mulle tukena todella vaikeissa paikoissa. Tämä ystäväni muotoili, että toisiamme varten me kuitenkin täällä ollaan. Kyllä sellainen lähimmäisestä välittäminen… Kyllä siitä vaan tuli todella hyvä olo. Mutta jäljestäpäin ei oikein auta valittaa. Saarnaamisesta puheen ollen Nygård on totuttu näkemään jopa liperit kaulassa, ”Nivalan saarnamiehenä”. Vaikka bändin nimi viittaa paholaiseen, Nygårdin leikittely uskonnollisella kuvastolla ei ole rienausta. Minulla on omat välit Herran kanssa kunnossa, ja meille sopii tämä messuaminen sukutaustanikin takia hyvin. – Minusta jokainen saa uskoa mitä haluaa, ja sitä pitää kunnioittaa. Enää sellainen ei tulisi mieleenkään. Tänä päivänä annan enemmän sijaa armolle. Viime jouluna eräs Nygårdin ystävä, syvästi kristitty, lähetti hänelle vilpittömän ystävällisen joulutervehdyksen
– Joskus saatettiin vielä demotteluvaiheessakin pompotella ideoita edestakaisin niin, että mä treenasin keskeneräisiä juttuja turhaan. Mitä ihmettä. – Nyt mä olen ottanut ihan toisenlaisen lähestymistavan. Toista on nyt. Silloin prosessia ei ollut vielä hiottu loppuun asti. Otan demoista pelkän perusinformaation ja jätän käytännössä kaiken muun tilan itselleni. Jo kauan sitten Diablo ympäröi itsensä luotettavilla hahmoilla. Utriaisen ja Nygårdin kitarasoundit vaihtuivat itsestään oikeassa kohdassa. Hän kertoo jopa ärsyyntyneensä, kun Bogrenin miksaus karsi hänen soitostaan inhimillisiä sävyjä. Niin Malmberg kuin Nygård kokee, että nämä ammattilaiset bändin ympärillä ovat aina osanneet sparrata yhtyettä juuri oikealla tavalla. Malmbergin piti opetella Utriaisen visiot pieteetillä, koska ne eivät olleet sitä, mitä hän itse olisi tehnyt. Kun Diablo otti korvamonitorit käyttöön, ensimmäinen keikka uudella systeemillä oli Porissa. Lavalle ei kuulunut mitään muuta kuin rummut. Sellaiset eivät ehkä tule Diablosta ensimmäisenä mieleen muutenkaan, mutta kieltämättä ne ovat uineet kuin huomaamatta osaksi bändin tuoreimpia levyjä. Kaikkien vahvuudet menee ristiin niin, että se kokonaisuus toimii. – Mielestäni Diablo on erittäin toimiva dysfunktionaalinen bändi. Kauan sitten, ehkä vuoden 2005 Nummirockissa, kävin katsomassa Diablon keikkaa lavan sivusta. Keikan jälkeen mieheltä kyseltiin, mitä ihmettä siinä alussa tapahtui. Renaissance oli ensimmäinen levy, jolla Malmberg oli mukana. Diablo ei treenannut yhdessä kuin erittäin harvoin, sen jäsenet eivät juuri nähneet toisiaan bändin ulkopuolella ja biisit teki yksi bändin jäsen muille treenattavaksi. Kaikki synat ja taustalaulut ja myös kitarasoundien vaihdot tuli väärässä kohtaa, Malmberg muistelee. On kuitenkin eräs kulma, josta katsoen Diablo on ollut suorastaan edelläkävijä. Malmbergin imago tarkkana ja pedanttina, kontrollia korostavana rumpalina saattaakin olla vähän harhaanjohtava. Silvër Horizonille Malmberg tarkisti toimintatapaansa, ja se kuuluu vielä enemmän When All the Rivers Are Silentilla. Tämä taas johtui siitä, että kitarakamppeita ohjattiin miditekniikan avulla, ja koska kappaleet soitettiin klikkiin, etukäteen ohjelmoidut soundivaihdot tapahtuivat silloin kun pitikin. Tämä johtui siitä, että yhtyeen kitara-, lauluja bassosignaalit ajettiin niin sanotusti suoraan linjaan, eli ne eivät tulleet ulos muualta kuin PA:sta ja bändin jäsenten korvanapeista. Kappaleita ei laskenut sisään kukaan, kaikki vain aloittivat biisit yhtä aikaa. – Mä mokasin heti ekassa biisissä ja soitin melkein koko biisin puoli tahtia väärästä kohtaa. Tänä päivänä kitaravahvistimet alkavat olla lavalla harvinaisuus, ja rumpalit soittavat livenä useammin klikin kanssa kuin ilman. Malmberg muistelee, että alkuaikoina Marko Utriainen lähetti hänelle biisidemot cd-levyillä, joita hän sitten haki postista ja ryhtyi treenaamaan. ”Tänä päivänä annan enemmän sijaa armolle.” Rainer Nygård 22. Mainittu Miikka Tikka on ollut Diablon kansitaiteilija alusta asti. Tämä tietysti edellyttää, että kappaleet soitetaan oikein. Me ollaan kaikki niin erilaisia, hyvällä tavalla. Tuohon aikaan tällainen lähestymistapa ei ollut vielä standardi, ja siksi siinä riitti ihmettelemistä. Edelläkävijät lavalla Tietty jääräpäisyys on olennainen osa Diabloa itse musiikista toimintamalleihin. Improvisaatio on ollut mulle aina tärkeää, ja moni uudenkin levyn juttu on syntynyt sen pohjalta. Studiomies Samu Oittinen on ollut tekemässä Diablon jokaista levyä. Totta kai siinä biisissä oli taustanauhoja. Diablo vaikutti enemmän koneelta, tuotantolinjalta, kuin ihmisten muodostamalta yhteisöltä. – Eterniumista [2004] aina Icarokseen asti kävi sitten vähän niin, että mä olin oikeastaan Kuulan rumpukone. Treenasin hyvin uskollisesti Kuulan tekemien demojen pohjalta, koska miksi korjata ehjää. Silloin hän antoi nuoren miehen innolla itsestään levylle ja bändille kaiken mahdollisen. Taustalla oli myös erilainen rytmiymmärrys. – Sanoin suoraan, että soitin päin vittua, mutta kukaan ei uskonut! Nygårdin mukaan Diablon tekniseen lähestymistapaan on vaikuttanut ennen kaikkea Marko Utriainen. Diablo oli aikoinaan melkein antiteesi kaikelle sille, mitä tämän jutun kirjoittaja ajatteli bändielämästä
– Katsotaan nyt ensin, tuleeko sinne ketään. Minä en juokse tekniikan perässä. Humavoid julkaisi debyyttilevynsä Lidlessin vuonna 2020 ja on takuuvarmasti nousukiidossa, kunhan maailma taas avautuu. Sekä Nygård että Malmberg ovat kiinnostavan diplomaattisia, kun yritän udella matkan heikoista hetkistä. On ollut vaiheita, joissa on ollut helppo sanoa, että elän unelmaani. Malmberg kuitenkin raottaa sanaista arkkuaan hieman. Malmberg on myös kysytty sessiomuusikko. Aluksi homma toimi sessiopohjalta, koska Malmberg asuu eri kaupungissa kuin muut. – Siitä syntyi Jack of All Mistakesin riffi! Ja soundi kelpasi Eerollekin. Bändin konsepti uppoaa Suomessa kuin kuuma veitsi voihin, uppoaisiko se muuallakin. – Marko aina sanoo, että musiikki puhuu ja on aivan sama, mistä sitä laulaa, Nygård miettii. Se tuskin olisi ollut vältettävissä, mutta kieltämättä ajoitus oli heikohko. Mutta niin vain kävi, että esteet oli tehty ylitettäviksi. Se oli yhtyeelle merkittävä kansainvälinen päänavaus. Malmberg huomauttaa, että vaikka Diablo oli ehkä edelläkävijä vuonna 2005, nykyään sen livesetup alkaa olla melko ”vintage”. – Mulle on ollut ihan kakarasta saakka selkeänä mielessä, mitä mä haluan elämältäni. Heikki Malmberg on joka tapauksessa kansainvälisen tason ammattilainen, jolla on syvempi ja monipuolisempi ymmärrys soittamisesta ja musiikista kuin todella monella muulla. MUSIIKIN MONIOTTELIJA Heikki Malmberg on kysytty sessiomuusikko, opettaja ja nuotintaja. – Olihan se hämmentävää, kun aivan perämettästä mennään johonkin Lontooseen ja jengi on ihan pähkinöinä… Ei semmosta olisi voinut poikasena kuvitellakaan, että mennään vieraaseen kulttuuriin, polkastaan show käyntiin ja jumalauta rappaukset meinaa tippua katosta, kun on niin kova meininki! Voisiko Diabloa vielä viedä ulkomaille. – Kaikkien rattaat vaan pyörivät samaan suuntaan ja ajatukset ruokkivat toisiaan. Nykyään Diablo on jopa mennyt asiassa vähän taaksepäin. Kun Nygård sai kaiken kasaan ja löi piuhat kiinni, soundi teki vaikutuksen häneen itseensäkin. Marko oli säästänyt kaikki vanhat vehkeet, mutta mä sisuunnuin niin paljon, että ostin netistä läjän vahvistintarvikkeita ihan vaan sillä perusteella, että ne oli midiohjattavia, Nygård kertoo. – Mulla oli sellainen oma ikuisuusprojekti työn alla, ja se oli aika samantyylistä matskua kuin Humavoid. Nykyään hän soittaa myös Humavoidissa, joka nähdään Diablon keikkojen lämppärinä. Hän muistaa hyvin, kuinka Diablo teki helmikuussa 2009 Euroopan-rundin Children of Bodomin ja Cannibal Corpsen kanssa. Yleinen tahtotila bändin sisällä taitaa olla, että rundille lähdetään, ja hyvä niin. Tietenkin Diablolle puuhataan reissuja ulkomaille, ja miksipä ei, koska sille on helppo povata kansainvälistä menestystä. Perämettästä maailmalle Diablo on kokenut yli kahdenkymmenen vuoden levytysuransa aikana monet nousut ja laskut. Bändi on riittävän eksoottinen ja outo. Kun Humavoid-ryhmä kokoontui yhteen ensi kertaa, Malmberg tajusi heti, että tässä on jotakin taikaa. – Kun Vuolukan Eero tuli miksaamaan meitä Silvër Horizonin jälkeen, se haukkui meidän mallintavien soundit ihan paskaksi! Siinä oli pakko tehdä jotain. Mä taisin silloin sanoa, että itse asiassa mun onkin pitänyt ottaa suhun yhteyttä. On eri asia buukata keikka kuin se, että sinne tulee vielä ihmisiäkin! 23. Kului kuukausi, ja yllättäen Kalliojärvi otti Malmbergiin yhteyttä. On selvää, että Suomessa bändille on kysyntää aina vain ja uudestaan, vaikka levytystauoista tulisi kuinka pitkiä. – Mä en ole koskaan haaveillut ammattimaisesta kiertämisestä, enkä ole varma siitäkään, pystyykö tässä tekemään edes kolmen viikon reissua kerran vuoteen, Nygård pohtii varovasti. MALMBERG joutuu soittamaan kevään keikoilla sekä pääesiintyjänä että lämppärinä, ja mikäs siinä. Tämä on ollut lukemattomien muidenkin ammattimuusikoiden työtapa kahden viimeisen vuoden aikana. Se oli erittäin inspiroiva tunne. Ehkä inhimillinen kontakti nousee poikkeusajan jälkeen taas uuteen arvoon, tai kenties etätyöskentely jää alan standardiksi, kuka tietää. Lavalla on taas vahvistimia. Mutta kotimaa tulee ensin. Tällä hetkellä ei ehkä olla ihan maalissa, mutta se antaa syytä yrittää taas enemmän! – Minä en ole kiinnostunut niistä asioista yhtään, mutta Marko haluaa kokeilla uusia juttuja. Korona-aikana hän on oppinut työskentelemään niin, että kun tehtävänanto tulee, hän äänittää osuutensa omassa studiossaan, lähettää tiedostot ja laskun perään, eikä välttämättä koskaan edes tapaa tilauksen tekijää. – Meillä pitää olla kaikki sellaista, että se pyörii vanhan raudan kanssa. Mä etsin siihen kitaristia, ja jossain kohtaa [Diablon basisti] Virtasen Aadolf heitti mulle Kalliojärven Nikon nimen. Kaapiksi valikoitui vanha Randall jostakin 1980-luvulta. Vetäydyttiin määrittelemättömän pituiselle tauolle, Malmberg virnistää. Nygård sanoo, että bändille buukatut isot ja komeat keikkapaikat vetävät mielen nöyräksi. Diablon ja Humavoidin lisäksi Malmbergia työllistävät tällä hetkellä opetustyöt ja nuotinnustehtävät, joihin hän on suorastaan erikoistunut. Malmberg ilmoittaa lakonisesti olevansa ”heti mukana”, kun Diablo lähtee ulkomaille. Aika pitkään onnistuin elämäänkin niin, että se meni juuri siihen suuntaan. – Mitä me sen jälkeen tehtiin. Jos uudistaisi kaiken, se olisi vitunmoinen homma ja uudestaan opettelu. Myös Nygård muistaa kiertueen. Vaikka Nygård virnuilee, että ”kunhan malttaisi pitää suunsa kiinni biisien välissä”, niin juuri hänen höpinänsä voi kääntyä kansainvälisestikin suorastaan syömähampaaksi. – Hän esitteli itsensä ja kertoi, että heillä on rumpali lähdössä ja levy pitäisi tehdä. Yhtyeen komealle uralle soisi kuitenkin myös kansainvälisen huipennuksen
SYNKASSA NYKYHETKEN KANSSA 24
Sellainen kuvasto oli vielä tuolloin aika epätavallista musiikissa, mutta 80-luvulla sitä alkoi näkyä enemmän elokuvissa kuten Mad Max ja Blade Runner. – Olin lapsena suuri Ultraman-sarjan fani, ja sehän kertoi oikeastaan vain säteilymutaatioista. – En sano, ettemme olisi pistäneet tätä bändiä pystyyn Piggyn [vuonna 2005 menehtynyt kitaristi Denis D’Amour] kanssa vuonna 1982, mutta Voivodista tuli Voivod, kun Snake [Denis Bélanger, laulu] liittyi mukaan tammikuussa 1983, Away hekottelee. Mutta silti me jatkamme tällaisen teknologian kehittämistä, vai mitä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA CATHERINE DESLAURIERS SYNKASSA NYKYHETKEN KANSSA 25. – Pakko myöntää, että kirjan ja dokumentin kanssa puuhaaminen on saanut kaipaamaan rumpujensoittoa entistä kovemmin. Myös 70ja 80-lukujen taitteen anarkopunkliike auttoi minua ymmärtämään, mitä maailmassa tapahtuu kulissien takana. ” A way” on siitä erikoinen lempinimi Voivodissa vuodesta 1982 rumpuja hakanneelle Michel Langevinille, 58, että mies on kaikkea muuta kuin poissaoleva tai etäinen. – Sieltä löytyy oma annoksensa rock’n’roll -tarinoita, mutta emme mässäile sellaisella liikaa, koska Voivodissa on aina ollut kyse omasta soundista, musiikista ja omistautuneisuudesta. Mieti vaikka japanilaista Godzillaa, joka on silkkaa Hiroshimaa ja Nagasakia. Suurin osa siitä on jo valmiina. Olemme siirtäneet muutamien haastattelujen tekemistä matkustusrajoitusten takia, mutta nyt keväällä meidän olisi tarkoitus viimeistellä kokonaisuus Felipen kanssa. Kun miettii scifiä ja fantasiaa, aika monet 60–80-lukujen jutuista olivat ihan toisen maailmansodan kuvastoa. Olen kirjoittanut koko ikäni ydinsodista, kulkutaudeista ja maailmanlopuista, joita pelkään yli kaiken. Toinen sankarini oli Hanna-Barbera-piirettyjen Atom Ant, joten tavallaan hehkun yhä samaa radioaktiivisuutta kuin 60-luvulla. – Palasimme kiertueelta Gwarin kanssa loppuvuodesta 2019 ja pidimme hieman taukoa. On tavallaan ihmisyyden itsekkyyden osoitus, että kovin moni ei ole lopulta valmis uhraamaan yhtään mitään omasta elämästään tulevien sukupolvien hyväksi. – Muistan elävästi, että sen ajan lapsia piti oikeasti rauhoitella, ettei se atomipommi ihan noin vain taivaalta tipahda ja tuhoa kaikkea silmänräpäyksessä. – Siksi monet uuden albumin kappaleista keskittyvät tämänhetkiseen maailmaan eivätkä tulevaisuuteen. Siinä ei paljon salaliittoteorioita tarvittu, kun monet kulissit romahtivat silmissäni. – Niin, ei taida kulua aikaakaan, kun jokin tekoäly saavuttaa tietoisuuden, toteaa ihmiskunnan olevan planeetan suurin uhka ja pyyhkäisee meidät olemattomiin. Harmaahapsinen ja vetreä kanadalainen on puhunut päivän aikana tuntikausia toimittajille ympäri maailman, mutta nauravaisesta rumpalista löytyy intoa myös päivän viimeiselle jututtajalle. Awayn mukaan ajankohta kummallekin on juuri nyt oikea. En antanut sen haitata! – Otin kaiken irti siitä, että jouduin ohjelmoimaan paljon rumpuja demotusvaiheessa. Tulevaisuus on nyt, me elämme juuri nyt siinä entisessä scifi-maailmassa. – Kasvoimme 70ja 80-luvulla, aikana jona kylmä sota aiheutti jatkuvaa ydinsodan pelkoa. Pakollinen sulautuminen Tämä hetki näkyy myös viitatun Syncho Anarchy -albumin äänitystavassa. Tulevaisuus on nyt Todellisuudesta ammentavat scifija fantasiahenkiset sanoitukset sodasta, teknologiasta ja erilaisista maailmanlopuista ovat aina olleet tärkeä osa Voivodin nyrjähtänyttä soundia. Myös edesmennyt Piggy pääsee ääneen isosti. Jos haluaa tehdä oman osansa maailman hyvinvoinnin eteen, vastassa on megalomaanisia suuryhtiöitä, ja se on todellinen Daavid vastaan Goljat -tilanne. Rumpujen soittaminen on pitänyt minut järjissäni, ja nyt minusta on tuntunut, että elämme yhden maailman loppua. Mietin, mitä kaikkea en tavallisesti tekisi, jos äänittäisin kaiken vain suoraan akustisella rumpuVoivod uhkaili jo 1980-luvulla progehtavan thrash metalinsa teemoissa, että jos kulkutaudit eivät pyyhkäise koko ihmiskuntaa maapallolta, tulemme tuhoamaan itsemme hitaasti teknologiallamme tai viimeistään vallanhimollamme. Tämä käy ilmi jo puolivakavasta tarkennuksesta, kun onnittelen häntä Voivodin 40-vuotissynttäreiden johdosta. Juuri kun olimme aloittamassa kappaleiden suunnittelemista Chewyn [Dan Mongrain, kitara] ja Rockyn [Dominic Laroche, basso] riffien pohjalta, tuli lockdown. – Dokumentin tekee Felipe Belalcazar, se sama kaveri, joka teki muutama vuosi sitten Death-dokumentin [Death by Metal, 2016]. Pandemian vuoksi Voivod ei päässyt jammailemaan yhdessä ihan totutuimpaan tapaan, mutta vanhat koirat oppivat pian uusia temppuja. kaikki on juuri nyt paremmin kuin koskaan aiemmin, mitä on melkein pelottavaa sanoa. – Haluamme tehdä Voivodin näköisen kirjan, joka ei liioittele tai vähättele mitään ja kertoo kaiken sekä raa’asti että pehmeästi, juuri siten kuin olemme asiat kokeneet, rumpali kuvailee. – Ehkäpä tässä kaikessa on kyse jonkinlaisesta oman kuolevaisuutensa tiedostamisesta ja hyväksymisestä, mikä on aika surullista, kun se tapahtuu kokonaisen ihmiskunnan mitassa. Nyt moni näistä uhkakuvista on todellisuutta. Kirjan puolestaan kirjoittaa Joel McIver ja se valmistuu ensi vuodeksi. – Minusta tuntuu kuin eläisimme Noise Records -vuosiemme ja 1990-luvun alun momentumia uudelleen, ja oikeastaan... – Moni nuoremman sukupolven edustaja ajattelee, että me vanhemmat olemme pilanneet kaiken peruuttamattomasti eikä asioille kannata tehdä enää yhtään mitään. Maailma on saavuttanut teemastomme. Away kertoo tämän olleen bändiä pystyttäessä täysin yksioikoinen valinta. Voivodin musiikin kiero tvisti on tuonut sen lyriikoihin aina virnettä, mutta kun katsoo maailmaa ympärillään nyt, voi huomata, etteivät tekstit ole ihan puutaheinää. – Yksi silmiä avaava kokemus itselleni oli kanadalainen dokumentti If You Love This Planet [1982], joka sai minut ymmärtämään, ettei scifi olekaan ihan niin tuulesta temmattua kuin saattoi luulla. – Aluksi homma tuntui ihan mahdottomalta palapeliltä, mutta jotenkin se kääntyi levyn eduksi, rumpali tokaisee hymyillen. Mainittuani huhutun Voivod-kirjan ja -dokumentin hän alkaa intoilla, että tästä ja ensi vuodesta on tulossa bändille isoja. Ainoa asia, jonka toivoisin elämiimme nyt, olisi päästä taas tien päälle. Sekä kirjaa että dokumenttia varten on haastateltu kaikkia nykyisiä ja entisiä Voivod-jäseniä, jotka ovat yhä saatavilla
Lopuksi Away tokaisee tähtäävänsä Voivodin kanssa Kanadaakin korkeammalle. ”Monet uuden albumin kappaleista keskittyvät tämänhetkiseen maailmaan eivätkä tulevaisuuteen. Pistin mukaan hypnoottisia punk-komppeja, joissa soitetaan paljon tomeilla, sekä Motörhead-komppeja, joita en ole soittanut pitkään, pitkään aikaan. – Vaikka olen kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa, soittaessamme esimerkiksi Dimension Hatröss -albumin [1988] striiminä huomasin toden teolla, miten nopeaa ja monimutkaista musiikkia se on ja kuinka aika on ehkä alkanut tavoittaa minut. setillä. Kompurointini toi mieleeni jonkinlaisen kompin, jossa skippaan joka kuudennentoista iskun. Tulevaisuus on nyt, me elämme juuri nyt siinä entisessä scifi-maailmassa.” 26. – Snake kirjoitti biisiin sanat ja antoi sille nimeksi Shoelace Incident. Hauskaa asiassa oli, ettei brittija jenkkimusiikkia katsottu kovin hyvällä. – Unelmani on soittaa vielä joskus keikka avaruudessa! rumpali räkättää. Maailma on saavuttanut teemastomme. Awayn juuret ovat paljon metallia aikaisemmassa ajassa. Se ei kuitenkaan tarkoita leikin loppua. – Siinä tiesin tasan tarkkaan, mitä juuri soittamamme tulevan levyn nimibiisi vaatii. Uudella albumilla tyyli pääsee esille eri tavalla. – Olen omistanut elämäni Voivodille nonstoppina 40 vuoden ajan ja olen onnekas, että bändi on pitänyt minut aina kiireisenä. Awayn kohdalla kiertuetauko on tarkoittanut sitä, että hän on ollut aloillaan ensimmäistä kertaa lähes 40 vuoteen. Pysähdys on tarkoittanut myös sitä, että rumpali on viettänyt paljon tavallista enemmän aikaa Montrealissa. Se oli intensiivistä. – Kesäkuussa 2021 pääsimme vihdoin oikeaan studioon, ja samaan aikaan Quebecissä sai alkaa järjestää festareita, joten soitimme keikkoja viikonloppuisin ja olimme studiossa viikoilla. Vaikka sitä voi olla hankala kuvitella, progerock oli valtava juttu Quebecissä 70-luvulla. Snake arvuutteli hetken ja sanoi, että eräänlaista anarkiaa omien tottumustemme suhteenhan tämän levyn tekeminen on ollut, joten olkoon menneeksi. Keskusta on aina ollut eräänlainen sulatusuuni. En ole koskaan lakannut työskentelemästä tällaisten Voivod-julkaisujen kanssa, mutta olen halunnut tehdä ne valmiiksi huolella. Kiivaasti groovaava tapa soittaa rumpuja on yksi Awayn tavaramerkeistä, ollut sitä Voivodin thrashmetallisemmista päivistä saakka. Voivod on ollut aina globaali bändi, mutta toisaalta olemme vaalineet ranskankielisiä ja kanadalaisia juuriamme, ja toivon, etteivät kulttuurit sulaudu yhteen ihan täysin. – Kun soitimme vihdoin treeniksellä yhdessä ja olimme juuri lopettaneet yhdet sessiot, olin riisumassa tossuja, joita käytän aina soittaessani, ja kompastuin niiden nauhoihin lähes kaatuen rumpusettini päälle. Rumpalin on vain mukauduttava ikääntymisensä vaatimuksiin, ja Voivodissa tämä on mennyt varsin luonnollisesti, koska metallistamme on tullut hieman enemmän fuusiota ja mukana on jazzin groovea. – Quebecissä emme puhuneet aikoinaan englantia ollenkaan. Quebeciläisena hän sanoo huomanneensa kaupungin olevan kaksijakoisuudessaan jännittävä paikka. Poimin sanojen keskeltä sanaparin Syncho Anarchy ja sanoin Snakelle, että eikös tämä olisi vähän parempi nimi. Quebecistä avaruuteen Juuri nyt Voivod odottaa, odottaa ja odottaa, kuten niin moni muukin bändi. – Soittoni on yhä metallista, se ei katoa mihinkään, mutta hieman eri tavalla kuin ennen. Mitä pidemmälle itään siitä menet, sitä ranskankielisemmäksi kaikki muuttuu. Teininä hän kuunteli progerockia, esimerkiksi Soft Machinea, Van Der Graaf Generatoria, King Crimsonia ja Magmaa. – Montreal on erikoinen kaupunki. – Se on alkulähde, josta minun jazzini on peräisin, ja siitä ammennamme nyt Voivodissa. – Kun en kierrä Voivodin kanssa, teen taidetta bändille tai muille. Angel Rat [1991] ja Nothingface [1989] julkaistaan pian uudelleen, mitä seuraa Noise-katalogimme täysiverisenä vinyyliboksina. Opimme sitä vähän koulussa, mutta kuuntelin aina KISSja The Beatles -levyjä lyriikat yhdessä ja sanakirja toisessa kädessä. Se jakaantuu kahteen osaan, joiden rajana on keskuskatu. Tilanne on toinen nyt, kun nuoret elävät paljon globaalimmassa maailmassa. Kasasin settini, soitin sen ja siinä se oli! Komppi, joka oli ollut olemassa koneversiona ja tuonut biisiin omaa vetovoimaansa, vaati tuollaisen repäisyn. Nyt minulla on ollut aikaa työstää definitiivisiä painoksia vanhoista Voivod-albumeista. – Meillä on yhä aika monta maailmankolkkaa näkemättä, ja toivon, että pääsemme vielä kaikkialle, mutta mitä tulee keikkaan avaruudessa, saattaisin suostua siihen, vaikka kyseessä olisi niin sanotusti yksisuuntainen matka. – Tuolloin oli hyvin ehdotonta, että omista juurista pidetään tiukasti kiinni. Rumpali takeltelee hieman englanninkielisten sanavalintojen kanssa, kun hän kertoo, mistä levyn nimi Syncho Anarchy tulee: se on paitsi pieni kannanotto maailmantilaan myös esimerkki voivodmaisista juonenkäänteistä. Ja mitä lännemmäksi etenet, sitä englanninkielisempää kaikki on. Aika pian se sai rinnalleen punkin ja New Wave of British Heavy Metalin, joten kun perustimme Voivodin, se kaikki oli meillä jo verissämme. Olen maalannut ja ulkoillut paljon, mutta Voivod on pysynyt mukana kuvioissa jopa useammassa muodossa kuin ennen
Tulijoutsen-albumin (2014) ilmestymisestä oli kulunut pieni ikuisuus, kun bändi yhtäkkiä paiskasi internetiin tiedotteen, että oli äänittämässä uutta musiikkia kolmannelle albumilleen. Vaikka kaikilla on muitakin hankkeita, Kuolemanlaakso olisi voinut toimia ripeämminkin. Kuolemanlaakson biisintekijä, kitaristi ja liideri Markus Laakso ja laulaja Mikko Kotamäki vakuuttavat, ettei bändi ole käyttänyt albumien välistä aikaa ainakaan yhdessä hengailuun. – En minä jaksa pitää keneenkään yhteyttä, Kotamäki tunnustaa. A J A N ULOTTUMATTOMISSA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT RIKU JOKINEN 28. – Olisiko tässä kerran vuodessa soiteltu. T ieto Kuolemanlaakson paluusta tuli yllätyksenä. Sen jälkeen nähtiinkin vasta Kuusumun äänityksissä… Vai oliko meillä jossain vaiheessa joku yhteinen viikonlopunvietto teillä, Markus. Pandemia on tietysti vaikuttanut siihenkin asiaan, mutta olen muutenkin omissa oloissani viihtyvä tyyppi. Markus Laakson ja Mikko Kotamäen puheista voi päätellä, että loppujen lopuksi musiikissa, inspiraatiossa ja kaikessa muussakin on kyse ajasta – menneisyydestä, nykyhetkestä ja vähän tulevaisuudestakin. Oli kesä 2021, eikä Kuolemanlaakso ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä ainakaan kolmeen vuoteen. Yhtyeen jäsenillä on tekeillä kaikenlaista muutakin musiikkiin liittyvää, joten soittajaseurassa saa heilua joka tapauksessa aivan riittävästi. – Ei meillä koskaan mitään välirikkoja ole ollut, mutta eipä mullakaan ole juuri tullut pidettyä yhteyttä muihin kuin meidän rumpaliin, koska me asutaan lähekkäin. Ja tehtiinhän me jossain välissä vuotta 2018 muutama keikkakin. Laakso naurahtaa miettineensä Kuolemanlaakso käynnisti levytysuransa kunnon ryminällä, mutta uuden Kuusumu-albumin tekemistä edelsi vuosien hiljaisuus. – Taisi olla, aprikoi Laakso
On ollut kirjaja musaproggiksia, ja myös sellainen fiilis, että on pakko pitää taukoa. Kuolemanlaakson marraskuussa 2012 julkaistu debyyttialbumi sai innostuneen vastaanoton. Se oli saanut kiinni omasta tyylistään ja soittanut niin paljon keikkoja, että ote oli varmempi. Aikoinaan kriitikoiden kiitokset otettiin vastaan ilolla, mutta kymmenen vuotta myöhemmin Kuolemanlaakson herrat eivät enää kykene ylistämään kättensä varhaisia töitä. itsekin, miten hitossa Tulijoutsenesta voi olla niin kauan. Infernon päätoimittaja Matti Riekki kirjoitti silloisessa levyblogissaan Kuolemanlaakson kakkoslevyn peitonneen edeltäjänsä helposti: ”Siinä missä debyytti loisti lähinnä paloissa ja haki usein muotoaan, uutuus tuntuisi olevan kauttaaltaan jämerän johdonmukaista tekoa.” Kotamäki ja Laakso eivät tätä kiistä: toisella albumillaan bändi oli kehittynyt kaikilla rintamilla. Vastaus löytyy ajan rajallisuudesta. Tietynlainen linjattomuus on aina läsnä ehkä siksi, että mulla on tosi laaja musiikkimaku. A J A N ULOTTUMATTOMISSA 29. Musiikkikin oli kehittynyt ja muuttunut haikeammaksi ja melankolisemmaksi. No, nyt tulee, koska on ollut oikeanlainen fiilis sekä tarpeeksi aikaa ja apurahoja. Laakso jatkaa Kuolemanlaakson olevan siten onnellisessa tilanteessa, että sen kuulijakunta on vakiintunut ja uskollinen. ”Uljas uusi maailma on väkevä kokonaisuus, josta ei löydy heikkoja lenkkejä. 2010-luvun alkupuolella oli vaikea kuvitella, että Kuolemanlaakson uusia julkaisuja joutuisi odottelemaan vuosikaupalla. – Jonkin verran on sellaistakin porukkaa, joka haalii jokaisen meidän julkaisun jokaisen version ja kaikki oheistuotteet päälle. – Mietin äskettäin yhden italialaisen tutun kanssa, onko tämä doomia enää ollenkaan, Laakso sanoo. – Tässä on ollut ihan helvetisti tekemistä. Mehän ei oltu tavattu koko porukalla kertaakaan ennen levyn tekemistä, Markus Laakso muistelee. Jotkut biisit saattavat olla pareja, mutta skaala on laaja. Miettimisellä Laakso viittaa siihen, miten biisit on toteutettu. Kuusumun seitsemän kappaletta on keskenään aika erilaisia. – Onhan tämä kertakäyttömusan riemuaikaa, ilmiöitä tulee ja menee, mutta ei se päde underground-metallissa. Kotamäki huomauttaa, että Kuolemanlaakso on sillä lailla Laakson bändi, että sitä ei ole ilman häntä. Ihmiset muistavat meidät, koska meidän musa ei ole sellaista, jota kuunnellaan kerran ja siirrytään seuraavaan artistiin, laulaja sanoo. Siitä löytyvät syksyn kaikki värit ja melankolian sävyt”, Infernon neljän kirveen arvostelussa kerrottiin. – Me julkaistiin kaksi albumia ja ep suunnilleen puolentoista vuoden sisällä. – Minusta ei, mutta hänestä selkeästi on, nimittäin hienostunutta doomia. Yhdessä soittamisen saumoja ne eivät tietenkään hävitä, mutta kuljetun tien näkee etäältä tarkemmin ja siitä on etua suunnistamisessa. – Alkuajat olivat tosiaan aktiivisia, Laakso sanoo. Vuoden 2014 Tulijoutsen oli toista maata. Siitä huolimatta Kuusumu on mietityin levymme. Kuusumulla on Kuolemanlaakson kummankin aiemman albumin piirteitä, mutta se on niitä aggressiivisempi ja rivakampi. Kotamäki lisää, että silloin vasta haettiin suuntaa. – Mun oli mahdollista keskittyä musiikin tekemiseen, sovittamiseen ja demottamiseen tarkemmin kuin koskaan ennen. – Se oli tarkoituksellisen synkkä ja raskas levy, mutta myös aika pökkelö ylisimppeleine riffeineen ja sovituksineen. Homma vain lähtee johonkin suuntaan, ja pikkuhiljaa löytyy punainen lanka. Biisit ovat toimivia, mutta toteutus aikamoista nuoruuden intoilua. Siksi kahdeksan vuoden levyvälikään ei pääse aiheuttamaan stressiä. Sitä, millaista materiaalia hän säveltää, hän ei suunnittele etukäteen. Mitään lähtöajatusta mulla ei ole koskaan. Jos heiltä kysytään, Uljas uusi maailma oli… No, se oli mitä oli. Jokainen julkaisu on bändin heijastus ja aikansa kuva. Silloin me kasvettiin yhteen, kun taas toisen ja kolmannen levyn välinen aika on erottanut meitä. Viime vuosina toiminnan tempo on kuitenkin ollut verkkainen kuin doom metalissa konsanaan. Jos Laakso ei tee mitään, ei tee kukaan muukaan. Keikkoja Kuolemanlaakso olisi kyllä voinut soittaa enemmänkin, mutta kun ei huvittanut. En osaa tehdä vain tietynlaisia biisejä. Pitkät horrostusjaksot eivät kuitenkaan ole ongelma yhtyeelle, jonka ei tarvitse roikkua kiinni ajassa. Menneisyys Hiljaisista vuosista saattaa olla Kuolemanlaakson kaltaiselle bändille jopa hyötyä. – Ekalla ei ollut vielä selvillä, mitä me oikein oltiin tekemässä. Vuosien varrella on monesti kyselty, koska meiltä tulee uutta musaa
Laakso tarkentaa, ettei vaikutteiden hakeminen ole tietoista. – Se seuraa, mitä metallissa tapahtuu, minkä huomasi joidenkin biisien työnimistäkin. Tuo ajanjakso tunnetaan nykyisin vuosien 536–545 ilmastonmuutoksena. Jos pitää, niin ehkä tämä on death doomia, mutta kun tässä on paljon muutakin. Ei siihen mennyt kuin kolme ja puoli päivää. Aurinko sinertää, kuu ei loista lainkaan, eikä vuodenaikojen välillä ole eroa”, päivitteli puolestaan roomalainen poliitikko ja historioitsija Cassiodorus samalla aikakaudella. Me äänitettiin kitarat mun live-setupilla, ja jälki on hyvin yksilöllistä. – En mä tiedä, Laakso sanoo. Santura” Bullok on tuottanut kaikki Kuolemanlaakson albumit. Myös luottotuottaja löytyi sieltä suunnalta: Triptykonissa ja Dark Fortressissa vaikuttanut Victor ”V. Siispä Kuusumusta tuli väljästi temaattinen albumi. – Oli sikavaikea levy tehdä. – Eikä me yritetä keksiä pyörää uudelleen, Kotamäki sanoo. Kuten Juicea ja Kotiteollisuutta. Kuusumun tekeminen ei sen sijaan ollut helppoa, huokaa Laakso. En ole pettynyt siihen, mutta se on erilainen. Kotamäki sanoo, että Kuusumu on vielä liian lähellä sisäistettäväksi, mutta yksi asia on varma: laulusessio oli helpoin ikinä. Tulivuorenpurkaukset ja maahan syöksyneet komeetankappaleet saivat kesälämpötilat laskemaan kohtalokkaisiin lukemiin, mistä seurasi nälänhätää ja sadonmenetyksiä. Mutta en spoilaa hommaa sanomalla muuta kuin että ehkä Ruotsista on tullut jotain. Hidas tempo ei itsessään tee doomia. Jotain. Kaksikko ei tyrmää täysin sitäkään ajatusta, että mukaan olisi saattanut livahtaa aivan uudenlaisiakin vaikutteita. Laakso on musiikintekijänä kokonaisuuksien rakentaja, jota eivät kiinnosta kolmen minuutin striimauksenmaksimointibiisit. Siinä on luonnetta. Ei sen tarvitse muuta ollakaan. Ahdistavat ajat Kuusumu alkaa kauniilla ja pahaenteisellä pianomelodialla. Euroopassa aurinko oli uhkaavan sumuharson takana yli vuoden ajan. Mikko ei tarvinnut kovin monta ottoa ördäosastolla. Mehän nimittäin ollaan kitarasoundibändi, eli siihen asiaan tartutaan usein arvosteluissa. Työnimet keksin vasta sitten, kun olen lopulta tajunnut, mitä on tullut tehtyä. Osapuolet tutustuivat toisiinsa Helsingissä aikoinaan järjestetyillä Finnish Metal Expo -messuilla, ja yhteistyö todettiin toimivaksi heti Uljas uusi maailma -levyn sessioissa. Saa nähdä, mitä siitä sanotaan. Rummut ja laulut menivät vaivattomasti, mikään muu ei. Kuolemanlaakson edellisillä levyillä Markus Laakso on hakenut sanoituksiinsa inspiraatiota niin Eino Leinon Helkavirsistä kuin Elias Lönnrotin Suomen kansan muinaisista loitsurunoista. – Arvannet, että siinä yhdessä toisessa bändissä pitkään laulaneena olen joutunut debatoimaan tästä aiheesta muutamankin kerran. Kaipa levystä kuitenkin tuli uranne paras, niin kuin bändien uusista levyistä aina tuppaa tulemaan. – Mielestäni Kuusumulla ei esimerkiksi ole meidän paras kitarasoundi. No, mitä tää sitten on. Jos muinaisaikojen ihmiset olisivat tunteneet doomin käsitteen, he olisivat saattaneet kuvailla sillä eräitä 500-luvun tapahtumista. Näiden teosten tunnelmat eivät loista poissaolollaan Kuusumullakaan, mutta varsinaisena innoittajana olivat aikalaiskertomukset ja myöhemmät tulkinnat 500-luvun ilmastonmuutoksesta. ”Miten outoa on, ettei omaa varjoaan näe edes keskipäivällä. – Tehdessäni en mieti säveltäväni jonkin tietyn bändin tyylistä biisiä. ”Ihmiset muistavat meidät, koska meidän musa ei ole sellaista, jota kuunnellaan kerran ja siirrytään seuraavaan artistiin.” – Mikko Kotamäki 30. – Olin kesäkuussa Ruotsissa nauhoittamassa Swallow the Sunin levyä, ja vielä ennen juhannusta lauloin kymmenen biisiä Kuolemanlaaksoa. Kun sulkee silmänsä, voi nähdä pilviverhon nousevan auringon eteen. Myös Tulijoutsenen äänitykset Santuran kanssa suomalaisissa mökkimaisemissa jättivät mieluisan muiston. Puhtaat laulut ovat aina haastavampia, koska niissä täytyy miettiä enemmän tulkintaa. Kun Kuolemanlaakso aloitti toimintansa, se kertoi avoimesti innoittuneensa Celtic Frost -pomo Thomas Gabriel Fischerin Triptykon-bändin Eparistera Daimones -albumista (2010). – Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, onko Kuolemanlaakso ikinä ollut lähelläkään doomia, Kotamäki huomauttaa. ”Aurinko antoi valonsa ilman kirkkautta kuten kuu koko vuoden ajan, ja se muistutti tavattomasti aurinkoa pimennyksen aikana”, raportoi bysanttilainen historioitsija Prokopios vuonna 536. – Markushan on enemmän ajan hermolla kuin ajatteleekaan olevansa, Kotamäki sanoo. Itse en pidä Kuolemanlaaksoa miltään osin doom-bändinä. – Tämä on perusvarmaa hevimetallia. Jos Uljas uusi maailma ja Tulijoutsen olivat syksyn musiikkia, Kuusumulla puhaltaa talven viima. Pitääkö kaikki lokeroida
Musiikkiahan tämä vain on, Laakso sanoo. Kyse ei ole pelkästään katastrofitarinasta. Kuvittelin, millainen fiilis ihmisillä on silloin saattanut olla. Paljon on kuitenkin myös tehtävissä. Vinyylipainotkin ovat niin tukossa, että iso kiekko myöhästyy. Integroin mukaan suomalaista muinaisuskoa, mikä kuuluu erityisesti kappaleessa Kuohuista tulisten koskien. Esimerkiksi Laaksolle itselleen Kuusumun aihepiirin tutkiminen on omanlaistaan eskapismia ja samalla tapa ymmärtää maailmaa. – Kuusumun äänitysten jälkeen jäi päälle luova vaihe, joten tein melkein levyllisen ihan uutta kamaa, Laakso paljastaa. – Seuraava julkaisu tulee hyvinkin pian, Laakso sanoo. – Tämä aika ahdistaa minua ihan suunnattoman paljon. Suosittelen kiinnostuneille David Keysin kirjaa Catastrophe: An Investigation into the Origins of the Modern World [2000]. Olen tälläkin kertaa kääntänyt kaikki tekstit levynkansiin englanniksi, mutta voi meitä kuunnella sanoja ymmärtämättäkin. – Tuumin, että tämän synkempää teemaa ei voi keksiä. Kuusumun sessioista jäi yli muutamia biisejä, joista saattaisi saada aikaan oman levynsä. Mietin sitä ensin soololevyksi, mutta toisaalta en haluaisi olla liidilaulajana… Paitsi ehkä jossain Mariska-coverissa. Haastattelua tehtäessä Laakso ja Kotamäki toivovat (mutta eivät usko), että Kuusumu ilmestyisi parempaan todellisuuteen. Santuran kanssa perustaman Rootbrain-yhtyeen albumi on äänitetty, ja siltä on jo julkaistu muutamia digisinkkuja. Ihmiset luulivat suututtaneensa jumalat ja että pimeys on ikuinen. Siihen aikaan pamahti käyntiin myös paiseruttopandemia. Tulevat ajat Kaikki edellä mainittu on todella kiehtovaa, mutta tuomiopäivän musiikin tekemiselle voi olla olemassa muitakin motiiveja. Tuumin, että tämän synkempää teemaa ei voi keksiä.” – Markus Laakso 31. – Eiköhän ne keikatkin vituiksi mene, Kotamäki profetoi. – Nimittäin Markus Laakson viisikymppisiin saakka, Kotamäki vitsailee. Aihepiiri on kiinni myös tässä ajassa, jossa ilmastonmuutos ja pandemia ovat kaikkien huulilla. Kuolemanlaakson keski-ikäiset miehet eivät käy tätä kiistämään. Opus-yhtyeen klassikko Live Is Life ei ole koskaan ollut muusikoille yhtä tuskallisen totta kuin tänä tautisena aikana. – Krapula kesti aikoinaan neljä minuuttia, nyt se kestää neljä päivää. – Mutta sitä seuraavaa saatte taas odottaa jonkin aikaa. Kotamäki on kiireinen Swallow the Sunin laulajana, mutta hän ja Laakso aikovat vielä levyttää Unikko-nimen alla levyllisen Mark Laneganin inspiroimaa rockia. Aikaa on vielä, toivottavasti, mutta joskus se loppuu. Eikä siinä vielä kaikki. Kun joka-vitun-ikinen taho siirtää keikkojaan ja festivaalejaan, seuraa se, että joka paikka on ihan tukossa. Haluan löytää myös omaan musiikkiini jonkin kiinnostavan kulman, jota ei ole aiemmin käsitelty. Vielä tässä vaiheessa mietitään enemmän elämää, ja elämä on musiikkia. Mitä kauemmas historiaan pääsee pakoon, sen parempi. – Tuon musiikkiin aika vähän omaa maailmankatsomustani, paitsi juuri luontoyhteyden kautta. Tilanne on haastava, kun klubeilla ei ole yhtään vapaata viikonloppua jäljellä. Se avasi sanoittamisen padot. – Keho ei tuntunut kaksikymppisenä tältä, toteaa Markus Laakso, vuosimallia 1976. Ennen kaikkea tätä Kuolemanlaakson pitäisi päästä viemään Kuusumun kappaleet lavoille. Niin kuin Kuolemanlaakson aiemmatkin levyt, Kuusumu pohtii ihmisen luontosuhdetta. Ja urheillessa tietää kyllä tehneensä. – Kun pimeys kesti puolitoista vuotta ja talvi kymmenen, kasvit lakkasivat kasvamasta eikä karja tykännyt. Hän on spekuloinut, mihin kaikkeen 500-luvulla tapahtunut ilmaston viileneminen on vaikuttanut. ”Ihmiset luulivat suututtaneensa jumalat ja että pimeys on ikuinen. – Kyllähän sen tässä iässä jo tiedostaa, että elämä on rajallista, jouluaattona 1984 syntynyt Kotamäki sanoo. Kuolemaa on joutunut kelaamaan muutenkin, sen verran paljon on kavereita ja sukulaisia jo lähtenyt. Mutta on se aina paljon muutakin. Sen voi ajatella näkyvän esimerkiksi Rooman imperiumin kukistumisessa, Islamin nousussa ja erilaisissa kansanliikkeissä. Luonto osoitti mahtinsa silloin, ja niin se tekee nytkin. – Muutama jo tipahti tai siirtyi. Myös Laakson unipopbändin Her Shadow’n ensialbumin neljä ja puoli vuotta kestänyt tekoprosessi on lopultakin viety päätökseensä. – Se on sellaista White Zombie meets Misfits meets Venom -musaa. Musiikinkuuntelijana kiinnitän aina huomiota siihen, jos jossain käsitellään kiinnostavaa aihetta. On kiinnostavaa tutkia tuollaisia juttuja ja sitä, mihin kaikkeen ne vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Siihen aikaan pamahti käyntiin myös paiseruttopandemia. Kyse saattaa olla siitä, että ihminen pyrkii pääsemään sinuiksi oman kuolevaisuutensa kanssa. Basisti Tuomo ”Usva” Räisäsen ja rumpali Toni ”Tiera” Ronkaisen yhdessä V
Monta tärkeää tarinaa jäi kuitenkin kertomatta, joten bändi päätti jatkaa konseptia vielä toisen levyn mitalla. Kesällä 2019 ilmestynyt, ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin keskittynyt The Great War oli Sabatonin siihenastisen uran massiviisin albumi. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT CHRIS RÖRLAND & HANNES VAN DAHL SODASTA JA RAUHASTA 32
– Tiesimme, että kiertue saattaisi keskeytyä pandemian vuoksi, mutta kellään ei ollut aavistustakaan, että kaiken pysäyttäisikin Richien sydän! Priestissä vuodesta 2012 kitaroineen Richie Faulknerin aortta repesi Kentuckyssa soitetun keikan loppuhetkillä. Eikä pelkästään lavalla oleminen! Tuntui hienolta vain päästä sinne, treenata paikan päällä ja nähdä kaikki tutut naamat, kuten äänija kitarateknikkomme. Bändi on heittänyt tavallisesti yli sata keikkaa vuodessa – välillä jopa silloin, kun on työstänyt uutta albumia. Rundin viimeiseksi jäänyt keikka oli lyhyt festariveto, eikä se tuntunut kunnolliselta päätökseltä, joten yhtye aloitti selvittelyn. – Sitä ajattelee, että tämmöistä tapahtuu vanhoille tyypeille, mutta itse olen vain viisi vuotta Richietä nuorempi! Kun jokin tällainen tulee niin lähelle, sitä tajuaa, että mitä vain voi tapahtua. Vaikka pandemian aiheuttama keikattomuus ei ole ollut yhdellekään muusikolle helppoa, erityisen pahasti sen voisi kuvitella iskeneen lavoilla ahkerasti viihtyneeseen Sabatoniin. Kahden kuukauden reissu katkesi alle kolmen viikon jälkeen. Mies kiidätettiin läheiseen sairaalaan hätäleikkaukseen, ja viimeisimmän tiedon mukaan hän on toipunut hyvin. Ruotsalaiset ovat keränneet ympärilleen tasapuolisesti vihaajia ja rakastajia, ja kumpikin ryhmä ilmaisee tunteensa niin sanotusti täysillä. Amerikan-kiertueen jatkaminen omillaan ei tullut kysymykseenkään. Tietysti kiertueen päättyminen harmittaa, mutta terveys menee aina etusijalle, Rörland sanoo. Basisti Pär Sundström ja laulaja Joakim Brodén ovat halunneet Sabatonin keikkailevan aina vain enemmän ja enemmän – jopa sillä seurauksella, että suurin osa kokoonpanosta jätti yhtyeen kymmenen vuotta sitten kaksikon tähdätessä yhä korkeammalle. Piti yhtyeen musiikista tai ei, sen johtokaksikon kunnianhimoa ja omistautuneisuutta ei käy kieltäminen. Pian bändille saatiin varmistettua oma keikka Denverissä, jossa se olisi esiintynyt suunnitelmien mukaan seuraavaksi. Yllättävä onnettomuus herätti myös Sabaton-kitaristin, joka aloitti kotiin päästyään kovan treenaamisen. Noin 40 000 päivittäistä kävijää kerännyt tapahtuma oli viime kesän ensimmäinen suuri festivaali, ja kokemuksen muistelu saa Brodénin innostumaan. – Se oli aivan mahtavaa. Järkyttävä ja odottamaton tapaus säikäytti luonnollisesti myös lämppärin. P arin vuosikymmenen ajan sotahistoria-aiheista metallia veivannut Sabaton tunnetaan erityisen mielipiteet jakavana bändinä. ”The War to End All Wars ei ole jatkoosa vaan eräänlainen sisarversio The Great Warille. Emme näe sitä seuraavana Sabaton-albumina – vaikka sitä se tietysti on –, vaan tavallaan bonuslevynä.” 33. Brodén ja kitaristi Chris Rörland kertovat viisikon pärjänneen kuitenkin yllättävän hyvin, sillä esimerkiksi musiikkivideoiden ja uuden albumin tekeminen on pitänyt heidät kiireisenä. Ihmiset, joiden seurassa vietimme joskus enemmän aikaa kuin omien perheidemme kanssa! Syyskuussa yhtye lähti Yhdysvaltain-kiertueelle Judas Priestin lämppärinä. Yli vuoden kestänyt keikkatauko katkesi Serbian Exit-festareilla heinäkuussa 2021. – Saimme tilaisuuden vetää vielä yhden keikan hyvästelläksemme fanimme ja lähteäksemme niin sanotusti pamauksella. – Richie olisi kuollut, jos hän olisi joutunut odottamaan edes tunnin pidempään! Onneksi tilanteessa toimittiin nopeasti ja lähellä oli hyvä sairaala
– Valmistautukaa vuoristorataan, Brodén nauraa. Biisi muistuttaa kovasti Savatagen ja Trans-Siberian Orchestran tyylisiä juttuja, Rörland miettii. – Soitimme lähes kolme tuntia, ja meininki oli aivan sekopäistä! Teimme toisillemme jekkuja ja unohtelimme osia biiseistä, joita emme olleet soittaneet vuosiin. Katsotaan, mihin se vie meidät, Rörland hymyilee. Tosissaan ja ammattimaisesti aloitettu keikka kääntyi lopulta hyvässä hengessä ”työpaikan virkistysillaksi”. – Tilanne olisi meille huomattavasti pahempi, jos olisimme julkaisseet albumin puolitoista vuotta sitten. Nyt kaikki sentään odottavat kesän festareita ja jonkinlainen toivo on olemassa. – Ajattelimme, että voisimme tehdä seuraavalla albumilla jotain täysin erilaista, Brodén kertoo. Mikään aiemmin kokeilemani ei tuntunut tarpeeksi hyvältä, joten olemme pistäneet ajatuksen aina sivuun, Brodén avaa. Levyn tiimoilta ehdittiin kiertää kesän 2019 festarien lisäksi vain kertaalleen Yhdysvalloissa ja Euroopassa, kun ajatus oli rundata vähintään tuplasti enemmän. En usko, että teemme tapahtumista kolmatta levyä, laulaja nauraa. Kappale on koottu tunnetun Carol of the Bells -joululaulun melodian ympärille. Kitaristi innostuu, kun huomautan, että tavallista tiukempi riffittely tuo mieleen Amon Amarthin. Keikkasuunnitelma syntyi vain vuorokausi ennen kuin tapahtumapaikan ovien oli määrä avautua, joten harvinaisempia kappaleita piti treenata kiertuebussin vaatimattomissa olosuhteissa istuimia rummuttaen ja ilman vahvistimia soittaen. Fanien lähettämät viestit taas saivat bändin ihmettelemään, miten monesta aikakauden tapahtumasta he eivät olleet edes kuulleet. Muun muassa tästä johtuen yhtye päätyi tekemään toisen samaan ajanjaksoon pureutuvan albumin. – Kun kirjoitamme biisin yhdestä aiheesta, joudumme tavallaan hylkäämään kymmenen muuta, Brodén harmittelee. – Emme ole tehneet mitään tällaista koskaan aiemmin. – Emme kuitenkaan päässeet hyödyntämään sen kaikkea porentiaalia ja rundaamaan täysillä. – The War to End All Wars ei ole jatko-osa vaan eräänlainen sisarversio The Great Warille. 34. Tieto Priest-kiertueen peruuntumisesta oli jo levinnyt, joten bändi ei odottanut yleisöryntäystä. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu biisi poikkeaa Sabatonin perinteisestä tyylistä etenkin vahvojen pianomelodioidensa ja massiivisten orkestraatioidensa vuoksi. Sabatonin kotimaassa yritetään uudestaan huhtikuun alussa, mutta maailmalle lähtö saa vielä odottaa. Brodén muistuttaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. – Kyseessä on yksi hienoimmista sotatarinoista, joten siitä kertovan kappaleenkin tuli olla yksi bändin hienoimmista. – Mutta en mene vannomaan! Ensimmäisestä maailmansodasta on niin paljon hienoja tarinoita. Maailmassa on yhä paljon paikkoja, joissa emme ole ehtineet soittaa sen biisejä livenä. The Great War -albumin varalle yhtyeellä oli suuret suunnitelmat näyttävästä lavarekvisiitasta lähtien. Päätimme soittaa kaikki biisit, jotka osasimme, ja jopa joitakin biisejä, joita emme osanneet, Rörland nauraa. – Annoimme kaikkemme ja teimme parhaan mahdollisen albumin. Joulun 1914 aselepo on ollut fanien eniten toivomia biisiaiheita läpi yhtyeen historian. – Vielä tämänkin levyn jälkeen tuntuu, että jätimme paljon kertomatta, mutta nyt kävimme läpi suurimman osan aiheista joista tiesimme. Toisin kävi, ja siirtotuomio lankesi sekä Euroopanettä Ruotsin-kiertueelle. – Mutta mitä The Great Warille tapahtuisi. Meillä oli mittavat odotukset sen kiertuetta kohtaan, Rörland kertoo. Tulemme laulamaan niistä varmasti jatkossakin, mutta tuskin enää koko albumin mitalla. – The Great Warilla kuulostimme aika perinteiseltä Sabatonilta, mutta nyt kokeilimme uusia ja erilaisia asioita. – En tiedä oliko paikka täynnä, mutta oli siellä ainakin tuhat ihmistä, Brodén iloitsee. Uudella levyllä tarina kerrotaan Hellfighters-kappaleessa. Se oli tavallaan viimeinen tilaisuus juhlia, sillä emme tienneet jatkosta mitään, Rörland summaa. Jotain uutta Brodén ja Rörland työstivät yhdessä viisi kappaletta aiheista, joita pyöriteltiin jo edeltävälle levylle. Jos olisimme tehneet seuraavan levyn esimerkiksi Napoleonin aikakaudesta, ensimmäisestä maailmansodasta kertovat biisit eivät olisi tuntuneet enää relevanteilta siihen pohjautuvassa keikkasetissä. Osa tarinoista ei vain yksinkertaisesti mahtunut levylle. Christmas Truce -kappaleeksi muotoutunut tarina on pyörinyt bändinkin mielessä pitkään. Emme näe sitä seuraavana Sabaton-albumina – vaikka sitä se tietysti on –, vaan tavallaan bonuslevynä. Kiertueen keskeydyttyä bändi palasi Ruotsiin miettimään jatkoa. Toinen mahdollisuus The War to End All Wars -albumin julkaisuajankohdaksi valikoitui maaliskuun alku, sillä bändi oli käytännössä varma, että kiertäminen olisi silloin jo mahdollista. – Se on vähän tarkoituskin! Halusimme tehdä pienimuotoisen tribuutin heille ja Iced Earthille, sillä rakastamme näitä bändejä. Laulaja olisi halunnut kertoa etenkin tummaihoisten sotilaiden Harlem Hellfighters -taisteluyksiköstä, mutta The Great Waria tehdessä sanoitusten tueksi ei löytynyt tarpeeksi voimakasta musiikkia. Levyllä on kaksikon mielestä runsaasti yllätyksiä sekä ratkaisuja, joita bändiltä ei odottaisi. Sabaton kiersi ennen pandemian räjähtämistä maaliskuussa 2020 Venäjällä. The Great Warilla jäi käsittelemättä muutama tärkeä aihe, koska bändillä ei ollut niistä tarpeeksi tietoa. – Se on albumin raskain biisi ja tulee ehkä kääntämään päitä, Rörland sanoo
– Aiemmin meillä oli ainoastaan paitoja albumien kansikuvilla. Järjetön tarjonta on Rörlandin mukaan vastaus takavuosien kysyntään. Rörland kertoo yhtyeen halunneen tiputella itsenäisiä biisejä osittain myös maailmantilanteen vuoksi. Fanituotevalikoimaan kuuluu paitojen, housujen, huppareiden ja vastaavien lisäksi esimerkiksi kynttilä, jääraappa ja custom-pelihiiri. – Jos katsoo Ruotsin-kiertuettamme, soitamme pienissä paikoissa, joihin mahtuu noin neljäsataa ihmistä. Kommentit huvittavat miestä. Jos ei kykene viihdyttämään neljääsataa ihmistä, ei pitäisi yrittää viihdyttää neljääkymmentätuhatta!” 35. Fanit toivoivat jatkuvasti sitä sun tätä, joten päätimme julkaista kaikkea mahdollista. – Biisi ei ehkä ole levyn paras, mutta se on hyvin erilainen. – Esitin ajatukseni Joakimille, joka vain nauroi ja sanoi, ettemme voi tehdä tuollaista paskaa. Tällainen menestys muuttaa helposti ihmistä, mutta nämä heput ovat juuri niin maanläheisiä ja ystävällisiä kuin aikoina, jolloin bändi oli huomattavasti pienempi. – Esimerkiksi Wackenissa olemme niin kaukana yleisöstä, että sen voi hädin tuskin nähdä. – Yritämme tehdä jokaisesta albumista parhaamme. Meillä ei ole mitään kokonaisia levyjä vastaan, mutta tämä toimintatapa antaa meille vapauden luoda jotain erilaista. Vahvasti popmusiikkiin viittaavat syntetisaattorit ja rumpusamplet ovat Sabatonilta erikoinen veto. Fanien kanssa on vaikeaa olla vuorovaikutuksessa samalla tavalla kuin pienemmillä lavoilla. Tehdään mitä halutaan Sabaton on julkaissut edellisen ja tulevan albuminsa välissä peräti seitsemän singleä. – Hän on tehnyt ihan mieletöntä työtä viedäkseen meitä kohti tavoitettamme. Sain idean 80-lukuhenkisestä biisistä, joka pohjautuisi Michael Jackson -tyyliseen rumpubiittiin. Ihmiset kyllä huomaisivat, jos olisimme tehneet kappaleen vitsinä eivätkä arvostaisi sitä yhtä paljon kuin nyt. Kyse ei ole mistään hittien tehtailusta. Laulaja kertoo kaksikon hieroneen mainitun kappaleen ”intensiivisiä ja järjettömiä” kitaraosuuksia väsymykseen asti. Suuri yhtye, suuri sydän Olen seurannut Sabatonin kasvua ja kehitystä eturivistä yli neljänkymmenen keikan ja lähes vuosikymmenen ajan klubien vaihtuessa loppuunmyydyiksi areenoiksi. On sääli julkaista kokonainen levy, jonka ihmiset tulevat unohtamaan. Valikoima on pysynyt kitaristin mielestä kohtuullisuuden rajoissa, joskin tankin ja yhtyeen jäsenet figuureina sisältävän Lego-setin kohdalla liikuttiin jo harmaalla alueella. Jotkin biisit saattavat olla huonoja, koska epäonnistumme joskus. Poppibiitit pistivät joidenkin fanien pasmat sekaisin ja monenlaisia kommentteja on nähty. Toisaalta on aika spektaakkelimaista nähdä yleisö yhtenä suurena merenä! Vaikka yhtye on nykyiseen asemaansa enemmän kuin tyytyväinen, se pyrkii kasvamaan yhä ja päihittämään ennen kaikkea itsensä. Laulaja muistuttaa, ettei ilmiö ole uusi, vaikka se on yleistynyt metallimusiikissa vasta viime vuosina. Nämä ovat hänen parhaat sanoituksensa ikinä! Rörlandin tarina kappaleen tekemisestä on huomattavasti hauskempi. – Aivan kuin koko levy kuulostaisi samalta! Nämä tyypit tulevat järkyttymään, jos he luulevat, että koko albumi on pelkkää kasaria, kitaristi nauraa. Pidin pääni, ja pian olimme jo äänittämässä biisiä. Jotkin niistä ovat erikoisversioita vanhoista kappaleista, mutta osa on täysin uusia biisejä, joita ei ole tarkoitus julkaista millään albumilla. Brodén ihmettelee, miksi asiasta halutaan leipoa ongelma. – Kun meillä on aikaa ja mahdollisuus julkaista irrallisia sinkkuja albumien ohella, miksi emme tekisi niin. Fanit haluavat jotain uutta! – Jos nykytilanne tulee jatkumaan ja pääsemme kiertueelle vasta ensi vuonna, kuinka moni haluaa kuulla eniten biisejä levyltä, joka on ilmestynyt vuosia sitten. – Jotkin bändit poimivat vaikutteita 80-luvun musiikista pelleilläkseen. On mahtavaa, että pystymme vetämään sekä pieniä että isoja keikkoja. Rörlandin korviin on kantautunut silti väitteitä, ettei Sabaton välittäisi enää tavallisista tallaajista kasvettuaan areenabändiksi. Kitaristi uskoo kappaleen toimivan etenkin keikoilla, sillä yleisön on helppo taputtaa sen rytmissä. Erilaisia T-paitoja on lähemmäs sata, sillä suurin piirtein jokaiselle biisille on oma printtinsä. Miehet alkoivat pohtia, ettei hyvän biisin luomisen tarvitse olla niin vaikeaa, ja lopputulemana syntyi yksinkertainen mutta tarttuva Soldier of Heaven. Brodén kertoo, että yhtyeellä on toisinaan biisi-ideoita, jotka eivät sovi albumin teemaan tai konseptiin. ”On mahtavaa, että pystymme vetämään sekä pieniä että isoja keikkoja. Yritämme tehdä jokaisesta keikasta parhaamme. Yhtyeen ihailtavasta ja poikkeuksellisesta lojaaliudesta fanejaan kohtaan riittäisi kerrottavaa vaikka koko lehden mitalle. – Jos palataan 60tai 70-luvulle, artistit julkaisivat levyjä vasta kun heillä oli pihalla seitsemän tai kahdeksan sinkkua. Mutta jos alamme tehtailla fanituotteita aivan kaikesta kuten KISS, otan Päriä niskasta kiinni ja vaadin häntä lopettamaan, Rörland nauraa. – Istuimme Joakimin kanssa iltaa ja aloimme olla tavallista enemmän humalassa, sillä olimme sekoittaneet keskenään rommia ja viiniä. – Jos minulta kysytään, Pär totisesti ylitti itsensä. – 80-luku on täällä taas! Rörland nauraa. Rörland naureskelee, että basisti Sundström veisi yhtyeen vaikka kuuhun jos voisi. Alpeilla kuoliaaksi jäätyneen sotilaan näkökulmasta kirjoitetut sanoitukset syntyivät Sundströmin kynästä. Rörland painottaa, että yhtye rakastaa kasarimusiikkia eikä halua tehdä siitä pilaa. – Sekin oli tavallaan hauska juttu, ja on aina parempi, että vaihtoehtoja on paljon. Kaikki eivät arvosta nytkään. – Sitten joskus, kun maailma aukeaa ja bändit yrittävät soittaa ”uutta” albumiaan kiertueella, kaikki ovat jo läpeensä täynnä sitä. En ymmärrä, miksi pitäisi valita joko singlet tai kokonaiset levyt. Tällaisen jutun voi saada toimimaan hienosti, jos sen tekee tosissaan ja laittaa mukaan oman tvistinsä. Sabatonin oheistuotekatalogi on laajentunut suosion myötä huomattavasti. Emme onnistu siinäkään joka kerta, mutta voimme kasvaa suuremmaksi tai menestyneemmäksi vain petraamalla jatkuvasti. – Biisi on vastaisku Hellfightersille, jonka parissa työskentelimme todella kovasti, Brodén selittää. Jotain vanhaa Levyn erottuvin kappale lienee toinen sinkkulohkaisu Soldier of Heaven. Jos ei kykene viihdyttämään neljääsataa ihmistä, ei pitäisi yrittää viihdyttää neljääkymmentätuhatta! Mies itse tunnustautuu pienempien keikkojen ystäväksi. – Pitäisikö meidän jättää tällaiset biisit kokonaan julkaisematta, tai tehdä näistä järjettömän mielenkiintoisista tarinoista muutaman biisin ep
KYLMÄ, SYNKKÄ, RAAKA JA RASKAS TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT HENRI KOIVULA 36. Lohduttomien sävelmaisemien mestari Shape of Despair on palannut – niin julkaisurintamalle kuin takavuosien tunnelmiin
– Itse asiassa aihiot olivat niin raakoja, että ne toivat mieleen Shape of Despairin esiasteen Ravenin. – Useimmiten olen laittanut uusien biisien demoversiot – rumpuineen kaikkineen – kasaan paskalaatuisella syntikalla. Pian hämärä alkaa laskeutua jylhien notkojen ja nietosten päälle haudaten samalla viimeisetkin hatarat toivonrippeet ikiaikaiseen vaippaansa. – Jos me olemme onnistuneet viemään sinut tuollaiseen paikkaan, musiikkimme on täyttänyt tehtävänsä, laulaja Henri Koivula sanoo. – Bändin materiaali tuntuu kieltämättä herättävän usein väkeviä ja syviä ajatuksia. O n häikäisevän valkoista niin kauas kuin silmä jaksaa kantaa. Lopputulos. No, eipä meiltä sitten tulekaan levyjä ihan liukuhihnalta, Salomaa sanoo. Toisinaan se vaatii vähän liikaakin uhrautumista ja kaikki muut elämän osa-alueet tuntuvat jäävän toissijaisiksi. Jos minkäänlaista reaktiota ei synny, vastaanottaja on todennäköisesti aivokuollut. Kohta on vain pimeää ja kylmää – ja se tuntuu hyvältä. Onko bändin materiaalin valmisteleminen muuttunut jotenkin vuosien varrella. Tähän liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että en ole ”Shape of Despairin sävellysprosessi on hyvin koukuttava ja kokonaisvaltainen. Funeral doom ei ole ihan jokaisen jampan kamaa, eikä tällä edes tienaa rahaa... Aivan niin kuin vuosiakin, joita levyjen tekemiseen uppoaa. Toisaalta voi ajatella, että tämän orkesterin murhaavan painostava sielunmessu vyöryy eteenpäin niin ikiaikaisesti, että vuodet ikään kuin menettävät merkityksensä. Ikiaikaisen metsän naavaiset oksistot narisevat tanakan lumikerroksen ja paukkuvan pakkasen puristuksessa. Luominen on paikoin hyvin työlästä, eikä sen maailmassa pysty olemaan koko aikaa. Aika taajaan saa kuulla, että meidän musiikilla on ollut jonkinlainen voimaannuttava vaikutus, laulaja jatkaa. Miten ja milloin Return to the Void alkoi löytää muotoaan. – Nyt täytyykin todeta, että olen äärettömän kiitollinen bändikavereille, että he haluavat tuottaa tällaista musiikkia kanssani. Nimittäin sen, että tällainen äänimaisema on enemmän Shape of Despairiä kuin mikään muu. – Yhtä lailla Shape of Despairin musiikki vaikuttaa voimakkaasti myös meihin. Yhdenkään elollisen ääniä ei kuitenkaan kuulu, ehkä muutamaa korpin rääkäisyä lukuun ottamatta. Liikaa uhrautumista Vuosia on kieltämättä taas vierähtänyt, sillä tuoreen Return to the Voidin edeltäjä Monotony Fields ilmestyi kesällä 2015. Jostakin syystä tuoreet ideat kuulostivat hyvin primitiivisiltä, ja mietinkin ensin perustavani jonkin uuden projektin niiden julkaisemista varten, Salomaa kertoo. Mutta kun sitten pyörittelin uusia ideoita hieman pidempään, tajusin jotakin oleellista. Päinvastoin sitä vain menettää. Se syntyi 90-luvun puolivälissä kanavoimaan teini-iän angsteja, sulkeutuneisuuden tunteita, jonkinlaista itseinhoa ja sosiaalisia fobioita... Erityisesti kovalla äänenvoimakkuudella ja yksin nautittuna Shape of Despairin jarrut pohjassa vaeltava monumentaalinen musiikki tekee äärimmäisen vaikutuksen – suuntaan tai toiseen. Toisinaan se vaatii vähän liikaakin uhrautumista.” 37. Tätä tehdessä saa myös tyhjennettyä pääkopasta kaikenlaisia asioita, kitaristi-kosketinsoittaja Jarno Salomaa lisää. – Shape of Despairin sävellysprosessi on hyvin koukuttava ja kokonaisvaltainen. No, Return to the Void on tunnelmiltaan hyvin kylmä, synkkä, raaka ja raskas. – Aloin katsoa uusia biisejä yllättävän pian Monotony Fieldsin julkaisun jälkeen. Kinoksiin painuneet jäljet paljastavat susien vaeltaneen näillä raukoilla ja autioilla rajoilla
Millaisia muita hallitsevia ajatuksia uusi albumi nostattaa yhtyeen sisällä. Useimmiten vain antaudun musiikin vietäväksi ja jään katsomaan, miten lohduttomiin maisemiin se minut kuljettaa, Koivula sanoo. – No, klikkiä on pakko käyttää, koska tässä hommassa ollaan niin vahvasti tempokarttojen pimeämmällä puolella. – Sitä saattaa tehdä tyhmiä ratkaisuja, kun kalenteri on täynnä siviilitöitä ja päässä on keltaista nestettä, Ruotsalainen heittää. Itse pääsen laahauksen sisälle parhaiten niin, että alan soittaa osuuksiani hämärässä huoneessa ja annan iskujen löytää paikkansa jostakin sieltä äänimassan keskeltä. Ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että me ollaan jonkin verran sulkeutuneita sieluja, Koskinen sanoo. church of sound. – Tämä yhteisöllisyys on tuntunut todella palkitsevalta, Salomaa kehuu. ”Raakuus” on mainittu jo useampaan kertaan. Bändin sisältä löytyy kaikki tarvittava osaaminen, ja me toki itse tiedämme parhaiten, miltä Shape of Despairin jokaisen nyanssin pitää kuulostaa, Koskinen toteaa. Ei pelkästään logistiikan vaan myös mentaliteetin takia. Tuntuu muutenkin siltä, että olemme ottaneet isoja harppauksia bändinä. Ruotsalaisen paussin aikana bändissä rumpaloi romanialainen Daniel Neagoe. Ruotsalaisen paluu on sikälikin merkittävä asia, että hän vastaa Return to the Voidin murskaavasta miksauksesta. mikään varsinainen kosketinsoittaja enkä osaa esimerkiksi teoriaa pätkääkään. – On ihan mieletöntä, että yhtyekaverit ovat löytäneet entistäkin paremmin omat paikkansa tästä tyhjästä syntyneestä musiikillisesta maisemasta ja kyenneet sen jälkeen täydentämään tätä universumia. – Nyt kitarat operoivat kipurajan tuntumassa ja kaikesta löytyy kaikua ja delaytä niin että melkein hirvittää. Siinä vaiheessa me ei tosin enää kuunneltu levyä, vaan me tunnettiin se! 38. Aikoinaan on tehty wall of soundia, mutta me rakennettiin jonkinlainen.... – Juuri nyt tuntui ensisijaisen tärkeältä ja jopa eheyttävältä valmistella Return to the Void ilman ulkopuolista tuottajaa ja/tai miksaajaa. Kun aloin viestitellä Jarnon kanssa mahdollisesta paluusta, päätös oli puoleltani jo ihan selvä. – Minulla ei ole mitään tiettyä metodia tekstien kirjoittamiseen, mutta yritän tuoda sanoituskokonaisuuteen aina jotakin henkilökohtaista. – Tässä tullaan albumin otsikkoon, sillä Return to the Void tarkoittaa paluuta johonkin vanhaan, muttei pelkästään musiikkityylin osalta. Siihen ei ole mitään lisättävää, Koskinen sanoo. Silti sävelsin Angels of Distressin [2001], Illusion’s Playn [2004] ja Monotony Fieldsin materiaalin lähes pelkästään synalla. – Kun miksaus oli viimein paketissa, istahdettiin alas ja luukutettiin kokonaisuus läpi aivan helvetin kovalla. Uusi albumi taas on kirjoitettu yksinomaan kitaralla. Samu on tosiaan taas remmissä, Koskinen ilmoittaa. Joskus olen käyttänyt paljonkin aikaa muotojen ja tyyliseikkojen miettimiseen, mutta Return to the Voidin suhteen hienosäätöä ei juuri tehty, vaan sanat ovat pitkälti niin sanotussa ensimmäisessä olomuodossaan. – Tulimme ajan myötä siihen päätelmään, että tämä bändi tarvitsee suomalaisen rumpalin. Jonkin verran sulkeutuneita Tässä kohtaa täytyy nostaa esiin jokerikortti nimeltään Samu Ruotsalainen. – Me ollaan itse asiassa pohdittu jo melko pitkään, että tehtäisiin masterointia lukuun ottamatta kaikki – instrumenttien nauhoitus, miksaus ja niin edelleen – itse. Edellisillä levyillä on ehkä jouduttu tekemään muutamia kompromisseja joidenkin soundijuttujen kanssa, mutta siihen ei tällä kerralla menty, Ruotsalainen sanoo. – Tällä kerralla uuden materiaalin raakuus ohjasi tekemistä varsin paljon, sillä tietynlainen karheus tuntui sopivan myös teksteihin. Mutta kas kummaa, viimeinen kipinä ei sitten sammunutkaan, ja tuntemukset kääntyivät lopulta päälaelleen. – Esimerkiksi sovitustyö on tehty aikaisempaa enemmän koko yhtyeen voimin, eikä homma ole ollut pelkästään Jarnon harteilla. – Uppouduttiin Samun Beat Domination -studion uumeniin todella monta kertaa ja hinkattiin levyn äänikuvaa kyllästymisen saakka. – Kun lähdin Shapen riveistä, olin päättänyt lopettaa soittamisen kokonaan ja myydä rummut pois. Haluttu soundi oli kovan työn takana, mutta lopputulos on kaiken vaivan väärti. – En tiedä, voiko näin edes sanoa, mutta Return to the Void on meidän ”yhteisöllisin” albumi, yhtyeen toinen laulaja Natalie Koskinen pääsee ääneen. Rumpali poistui Shape of Despairin vahvuudesta vuonna 2015 tarkoituksenaan laittaa pillit, kapulat ja pannut pussiin lopullisesti. Kerropa nyt, millaista funeral doomin soittaminen on studio-olosuhteissa. Toki solistit sitten miettivät kaiken päälle sanoitukset ja laulujen sovitukset
Selvitätkö tiesi ulos. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. TAMPERE . ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA 39. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CHAD MICHAEL WARD, SILVIA GRAV 40. Samalla monet bändin vanhat arvot ovat menettäneet merkityksensä. M Ä Ä R Ä NPÄ Ä : TUNTEMATON Tarkoituksena oli tehdä vain yksi albumi. Nyt konsepteista vapautunut Cult of Luna vaeltaa paikassa, jossa totutut käsitteet kuten post-metal ja sludge ovat alkaneet hälvetä kokonaisvaltaisemman soundin tieltä. Se kasvoi kaksi pitkäsoittoa ja ep:n käsittäväksi trilogiaksi
Yhtyeen pääasiallisen biisinkirjoittajan elämästä on kulunut puolet yhtyeessä, joka tarkoitti hänelle ennen aivan kaikkea. S atakahdeksankymmentäkuusi minuuttia on massiivinen määrä mitä tahansa musiikkia. Epätodennäköinen menestys Cult of Lunan albumeita ylistettiin jo niihin aikoihin, kun bändi vasta aloitteli taivaltaan ja julkaisi nopeaan tahtiin arvostetut levyt The Beyond (2003), Salvation (2004) ja Somewhere Along the Highway (2006). – Syy luovien estojen murtumiseen piilee siinä, että lakkasin välittämästä kaikesta siitä, millä ei ole minulle todellista merkitystä, hän kuvailee elämänsä merkittävimpiä muutoksia, jotka kehystävät yhtyeen uusia luomuksia. Samoihin aikoihin Cult of Luna saavuttaa 24 vuoden iän. Persson täyttää tänä vuonna 43. Joillakin bändeillä sen sisään mahtuu viisi tai kuusi albumia, joiden julkaisemisessa on voinut kestää toistakymmentä vuotta. Vastaus on periaatteessa olemassa, mutta se, toimiiko jokin kappale vai ei, on kiinni pienistä nyansseista.” 41. Cult of Lunan kolme tuntia koostuu trilogiasta, joka sai alkunsa syksyllä 2019 levystä A Dawn to Fear, jatkui vuosi sitten The Raging River -ep:llä ja täydentyy nyt The Long Road North -albumilla. Se vei Cult of Lunan pitkille kiertueille, ja bändin suosio kasvoi pitkistä ja rujoista kappaleista huolimatta siihen malliin, että hetken aikaa Perssonin ja kumppanien menestystarina näytti etenevän lajityyppi huomioiden uskomattomiin mittoihin. Viidentoista vuoden takaisin aikoihin palaaminen saa Perssonin äänensävyn muuttumaan nöyräksi. Musiikin virtaus ei ota ehtyäkseen eikä sille näy loppua, kertoo alusta alkaen Cult of Lunan kokoonpanoon kuulunut Johannes Persson videopuhelun välityksellä. Cult of Lunan lukemattomat kerrokset eivät perustu vain yksinkertaisesti määriteltävissä oleviin koukkuihin, vaan yhtyeen tuotannon edetessä niistä on rakentunut sanoinkuvaamattomia äänen maisemia. Varsinkin viimeksi mainittu oli aikanaan epätodennäköinen menestys. Jokainen kappale näillä levytyksillä on oma elokuvallinen novellinsa. Täydellisen tyyni ja rauhallinen laulaja-kitaristi on täysin eri mies verrattuna siihen kiivaaseen muusikkoon, jota haastattelin Eternal Kingdom -albumin (2008) aikoihin. – Tuolloin ainoa tavoitteemme oli tehdä täysin kompromissitonta musiikkia, soittaa joka vuosi enemmän keikkoja kuin ”Joskus tuntuu kuin Cult of Lunalle säveltäminen olisi sama kuin ratkaisisi arvoituksen tai matemaattisen yhtälön
En ollut kovin hyvä ihminen. Olin koko ajan hermona merkityksettömistä asioista, ja kaikki se myrkky purkaantui nuivana asenteena muita kohtaan. Käyttäydyimme ylimielisesti ja teimme juuri sellaisia ratkaisuja kuin parikymppisiltä sopii odottaa, eli halusimme tehdä asiat aina toisin kuin meille neuvottiin ja muuttaa musiikkimme tyyliä ihan vain koska pystyimme. Mikään ei kuitenkaan ollut. – Aika moni ympärillämme toivoi meiltä vain varmuutta ja vastuunottoa, jotta voisimme tehdä Cult of Lunasta bändin, josta saisimme elannon itsellemme ja kiertueporukallemme. Aloin saada paniikkikohtauksia ennen keikkoja. Päätään pudisteleva Persson sanoo muutoksen vaatineen sen, että bändi tarkisti omaa perspektiiviään asioihin, pisti elämän palikoita tärkeysjärjestykseen ja yksinkertaisesti kypsyi iän myötä. – Kaikki muuttui vakavaksi. Asetuttuaan takaisin kotiseudulleen Uumajaan laulaja-kitaristi astui lähemmäksi haluamaansa elämää. Tai olin viimeistään itse vähällä heittää pyyhkeen kehään. Kaikki pienimmätkin asiat tuntuivat maailmanlopulta. Aiheet olivat usein niinkin vakavia kuin se, kuka seisoo missäkin kohdassa lavaa. Kaiken piti olla täydellistä. – Tuo kaikki tuntuu nyt todella kaukaiselta. – Somewhere Along the Highwayn jälkeen paine uuden musiikin tekemiseen oli niin kova, ettemme kyenneet käsittelemään sitä yhtään. Me olimme vielä aika nuoria ihmisiä. edellisenä ja nousta niin suureksi bändiksi kuin mahdollista miettimättä yhtään, mitä se kaikki vaatii. Ja hyvä niin. Nykyään olen ehkä hieman parempi. – Muutokset minussa ja elämässäni tapahtuvat aina kerralla ja sykäyksin, eivät niinkään pikkuhiljaa muovautuen, kuten monilla muilla ihmisillä ympärilläni, Persson naurahtaa kuivasti. – Se kaikki nousi useammalla meistä päähän yhtä nopeasti kuin levymyyntimme kasvoi. En tunnista senaikaista Johannesta enää. – Tovin pidimme bändiämme maailman parhaana, ja moni meistä piti itseään maailman parhaana muusikkona. Mutta en enää määritä itseäni Cult of Lunan kautta ja koen aidosti voivani tehdä bändikaverieni kanssa jotain omaa. Kaikki vaativat meiltä jotain, ja me teimme kaiken juuri päinvastaisesti. Niin kauan kuin julkaistaan, hyvä. Tai ainakin erilainen. – Ei ollut mitenkään epätavallista, että levyllisiä musiikkia meni romukoppaan ja jäi julkaisematta kokonaan, koska joku meistä ei ollut siihen tyytyväinen. Kutsuimme Cult of Lunaa kollektiiviksi, mutta olimme hetken aikaa joukko omahyväisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, joista jokaisen oli saatava täsmälleen tietty määrä musiikkia joka levylle ja tehtävä enemmän päätöksiä bändin suhteen kuin muiden. Tuntui, että itsensä ylittämisestä oli tullut itseisarvo ja Cult of Lunasta suorittamista. Jos pääsemme kiertueille, vielä parempi. ” Liikumme nyt paljon alitajuisemmilla seuduilla kuin koskaan ennen, mikä kuvastaa sitä, että tämä musiikki on syntynyt todellisista asioista ja resonoi myös meissä eri tavalla kuin mikään aiempi.” 42. – Nyt en enää välitä noista asioista samaan tapaan. Teen musiikkia, julkaistiin sitä tai ei. Sen sijaan meinasimme hajota riitelyyn bändin sisällä. Sykäyksin kypsyvä perspektiivi A Dawn to Fearin aikoihin Persson kertoi saaneensa 11 vuoden jälkeen tarpeekseen Tukholmasta, suurkaupungista, jonka ilmapiiriä hän kuvaili elämänhalun tukahduttavaksi
– Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, en usko, että on olemassa kovinkaan montaa ihmistä, joka ei oikeasti kaipaisi lähimmäisiään rinnalleen. – Muutto takaisin kotiseudulleni oli lopulta yksi tällainen sykäys, joka käynnisti mielessäni suuren vyöryn. Siksi sen lyriikoissa on joitakin avainrivejä koko levykolmikolle. Minä aloin pelätä sitä entistä, impulsiivista itseäni, joka ei osannut ankkuroitua mihinkään, pelkäsi aina kiintyä. – Tämä on yksi suurimmista kliseistä, ja ihan syystä, mutta isäksi tuleminen muutti kaiken. Kun Persson puhuu perheestä, hän ei tarkoita vain verisukua, vaan myös ystäviä ja bändiä. Se on syntynyt niissä hetkissä, kun vihdoin Uumajaan muutettuani huomasin, että ne asiat, joita pidin nuorena maailman keskipisteinä, eivät merkinneet minulle enää mitään. Toisten ihmisten päästäminen aidosti lähelle voi olla todella pelottavaa. Se on täysin alitajunnasta sävelletty kappale. – Näiden pelkojen takia ihmiset tahtovat vähän yliglorifioida nuoruuden vapautta, estottomuutta, spontaaniutta ja kahleettomuutta. 43. Aluksi se voi olla niin pelottavaa, että niistä asioista yrittää pitää kiinni kynsin hampain, mutta lopulta niistä päästää autuaasti irti. Voin saada jostain asiasta inspiraatiota eli kipinän säveltää, mutta aiheet, joista lopullinen kappale kertoo, eivät välttämättä liity siihen mitenkään. Tämä muuttui tapauksessani vasta, kun minusta tuli isä. – Luulenpa, että tämä pelottaa modernia ihmistä yhä enemmän. Tärkeintä on perhe. – Kokonaisesta elämästä huolehtiminen tuo mukanaan loputtoman määrän rakkautta, mutta sen toisella puolella on huolta ja pelkoa, joita kaikki käsittelevät eri tavoilla. Minäkin väitin joskus olevani yksinäinen susi. Se, että ei olekaan ihmisyyden yläpuolella ja kaipaa lopulta elämäänsä niitä samoja asioita kuin muutkin. Sitä kuunnellessa ja lukiessa tulee hyvin selväksi, minkä paikan ja mitkä asiat koen kodikseni. – Useimmiten se, mikä saa minut kirjoittamaan musiikkia, ei näy lopputuloksessa. The Long Road North edustaa sitä, missä olen ollut joskus ja missä olen juuri nyt. Hän hymähtää kuvaillessaan oman keski-iän kriisinsä olleen sitä, että hän pelkäsi luopua entisestä elämästään. Halusin maalata ne maisemat musiikkiin. Ne kuuluvat ilman muuta elämään, mutta aika usein tuo vaihe nuoruudessa venähtää ympäröivän paineen takia aika pitkäksi, vaikka itse olisi jo valmis asettumaan aloilleen. The Long Road North -nimikkokappale oli Perssonin mukaan yksi ensimmäisistä sävellyksistä, joita uusille levyille tehtiin. Enkä tarkoita vain sitä jylhää kauneutta, jota noissa pohjoisissa maisemissa näin. – Toissa kesänä minä, puolisoni ja lapseni olimme reissussa Pohjois-Ruotsin sisämaassa ja kävimme monissa paikoissa, joissa vietin paljon aikaa lapsuudessani ja nuoruudessani. Tässä mielessä The Long Road North on poikkeus. Huomasin kyseenalaistavani kaiken, mitä olin elämässäni vaalinut ja saavuttanut, sen mitä olin ajallani tehnyt ja mitkä asiat merkitsevät minulle eniten. Kaikki vanhemmat tietävät, miten lapsen syntymä saa joidenkin asioiden merkityksen katoamaan. Kesti tovin päästä siitä irti
Kumma kyllä se rauha on muuttunut elämäni kiihkeimmäksi musiikiksi. – Siksi kaikki kappalejärjestykset, laulajavieraat ja muut yksityiskohdat on mietitty vain ja ainoastaan musiikin, levykokonaisuuden ja dynamiikan näkökulmasta. Kirjoitin lopetuksen lukemattomia kertoja eri tavoilla, ja päädyin aina tunteeseen, että olen tehnyt saman ennenkin. The Long Road North -kappaleen kanssa kävin hermoromahduksen partaalla, koska halusin sen löytävän vaadittavan viimeisen liiman palastensa välille. – Innokkaana musiikinkuluttajana tiedän, että moni haluaisi lukea näistä kolmesta levytyksestä jonkin suuren visionäärisen tarinan, mutta totuus on, että tälle kaikelle ei ole ollut minkäänlaista suunnitelmaa. Livenä bändisoitossa taas on ihan erilaista aggressiivisuutta ja raakuutta. – Se elämä, jota elän juuri nyt, koetaan varmasti näissä raameissa todella tylsäksi. Levyillä soi esimerkiksi useita rumpuja kitararaitoja, monikerroksisia koskettimia ja kaikenlaisia muita soittimia, uuden levyn kohdalla jopa torvia. Koen irtautuneeni kaikista elämäni turhista puolista ja musiikin tekemisen turhimmista kivuista. Ei konseptia, ei tarinoita, ei julkaisuaikataulua, ei etukäteen päätettyä studiota, ei mitään. – En sano, että tämä on Cult of Lunan lopullinen toimintatapa tai muoto, mutta juuri nyt olemme tässä pisteessä. – Tuo tässä tavassa toimia kiehtoo kaikkein eniten. Se voi myös määrittää musiikkia niin täysivaltaisesti, että olemme kohdanneet täysin mahdottoman oloisia writer’s blockeja, joiden aikana olemme kyseenalaistaneet työtapamme useammin kuin kerran. Nimiraidan lisäksi An Offering to the Wild -kappaleen synnytys oli Cult of Lunalle tuskallinen. Se on meille jotain täysin uutta. – Jotkin näistä kappaleista ovat syntyneet yhden iltapäivän aikana. Kuulijat arvelevat toiminnan olevan täysin suunniteltua. Ja muutamia kappaleita. – Sanoin Fredrikille, että äänitämme kappaleen huomenna, joten sinun on löydettävä ratkaisu tai hylkäämme koko 44. Perssonin mukaan salaisuus on, ettei mitään salaisuutta ole. – Kaikki se, mitä kuulet nyt A Dawn to Fearillä, The Raging Riverillä ja The Long Road Northilla, on syntynyt periaatteessa yhden ainoan sävellyssession aikana... Äänitimme kappaleet siten, että niiden ydin herää eloon kaikkein voimakkaimmin ja että ne keskustelevat keskenään tavalla, joka tekee musiikista tehokasta. Päinvastoin. – Toistaan ruokkiva suhde lyriikoiden ja musiikin välillä toimii parhaimmillaan täydellisesti, mutta Marinerin jälkeen olimme käyneet kaikkialla dystooppisen tulevaisuuden ja syvimmän avaruuden väliltä. Kun yhtye oli saanut valmiiksi laulaja-lauluntekijä Julie Christmasin kanssa tehdyn Mariner-albumin (2016), ainoa päätös tulevaisuuden suhteen oli, ettei se tulisi kirjoittamaan seuraavaksi konseptialbumia. Aluksi ei tapahtunutkaan mitään. – Joskus tuntuu kuin Cult of Lunalle säveltäminen olisi sama kuin ratkaisisi arvoituksen tai matemaattisen yhtälön. Ei mitään sellaista, mistä meidät on vuosikymmeniä tunnettu ja mistä olen itsekin usein innokkaasti haastatteluissa kertonut. Vastaus on periaatteessa olemassa, mutta se, toimiiko jokin kappale vai ei, on kiinni niin pienistä nyansseista, että yksi ainoa vire, kosketinsoundi, laulun rytmitys tai vastaava voi pelastaa tai pilata kaiken. – Musiikkia alkoi syntyä ikään kuin tyhjästä. – Kuutisen vuotta sitten päätimme katsoa mitä tapahtuu, jos annamme musiikin syntyä täysin vapaasti. – Ei ole olemassa mitään kaavaa tai yhtä tapaa, jolla se kaikki tapahtuu, hän aloittaa hieman empien. Se on maalauksellinen kappale, johon Persson halusi vangita ihan tietyn abstraktin kokemuksen matkoiltaan Keski-Ruotsin erämaissa. Mutta samaan aikaan moni haluaisi juuri tällaista rauhaa. Musiikkia tyhjästä Perssonin elämänmuutos osui sattumalta yksiin Cult of Lunan suunnitelmien kanssa. Toiset taas ovat vaatineet puoli vuotta tai jopa vuoden asettuakseen uomiinsa. – Kyse ei ole niinkään täydellisyyden tavoittelusta, vaan siitä, että kappaleen on tunnuttava itsellemme oikealta. Eivätkä kaikki sen kappaleet ole vielä näilläkään levyillä. – Konsepti voi olla hieman kaksiteräinen miekka. Olen itsekin äimistynyt sen suhteen, miten vaivatonta musiikin tekeminen voi olla. Ehkä ne ovat hetken kokemusten muodostamia novelleja, joiden kertomisen järjestyksellä ei ole väliä. Joskus se inspiroi kirjoittamaan kokonaisen levyllisen musiikkia hetkessä. Resonoiva narratiivi Perssonilta kysytään usein, miten ihmeessä hän ja Cult of Luna rakentavat kappaleitaan – onhan näin monitasoisten kokonaisuuksien rakentelemisen oltava monimutkaista. – Toisesta levystämme lähtien konseptit ovat määrittäneet musiikkiamme, ja toisaalta musiikki on määrittänyt teemojamme, Persson sanoo. Persson ei halua dramatisoida tai romantisoida sitä, mitkä asiat albumin kappaleita ovat inspiroineet. Ei ollut selkeitä suuntaviittoja. Sitten alkoi syntyä muutamia riffejä. – Minä ja Fredrik [Kihlberg, kitara] työstimme sitä pitkään. Hän teki kitaramelodioita ja minä yritin editoida sitä sekä kotona että studiossa, eikä mistään meinannut tulla mitään. Yhtäkkiä meillä oli kasassa niin paljon musiikkia, ettei se sopinut edes yhdelle albumille. – Homma menee niin pitkälle, että edes siitä, mitkä kappaleet menivät millekin levylle ja mitkä ep:lle, ei ollut teemallista ajatusta. Kaikki kappaleet on synnytetty muutaman vuoden ajanjaksolla jostain syvältä alitajunnasta
En usko, että näistä kolmesta levytyksestä tullaan käymään keskusteluja, joissa kehutaan joitakin tiettyjä kohtia tai riffejä.” 45. ”Olen sinut sen ajatuksen kanssa, ettei musiikkimme ole helposti eriteltävissä jonkinlaisiin osiin
Tunnustelimme sitä absoluuttisinta mahdollista dynamiikan huippua. Voi jopa olla, ettemme enää piirrä kuvailtavia mielikuvia, mutta ehkä albumin päätyttyä tietää, tekikö se vaikutuksen. Levy oli jopa vähällä jäädä äänittämättä. Otin sen kuin haasteena. Kysyin itseltäni, miten hyvän albumin pystymme äänittämään näin epätavallisilla työskentelytavoilla. En ikinä voisi säveltää näitä kappaleita yksin. – Nytkin tästä kaikesta puhuessa minusta tuntuu, etten voi ottaa kuin pienen rahtusen kunniaa siitä, mitä Cult of Luna tällä hetkellä on. Colin on työskennellyt Tom Waitsin ja Arcade Firen kanssa ja on myös todellinen soundtrackien mestari, hän teki muun muassa Hereditaryn soundtrackin. Se oli todella pienestä kiinni. Albumista olisi voinut tulla loputon suo. – Se, mitä tästä kaikesta syntyy, on suurempaa kuin yksikään meistä. Sitten päätin, etten anna maailman heilahtelujen vaikuttaa meihin millään tavalla. – Musiikkia syntyi koko ajan niin paljon, että olisin voinut tehdä vaikka viisi albumia viidessä vuodessa, mutta olemme tehneet hommasta vaikeaa itsellemme, koska vaadimme äänityksiltä paljon. – Kaiken huipuksi Laurent Brancowitz ja Christian Mazzalai, jotka kiertävät tavallisesti suurin piirtein vuoden jokaisena päivänä Phoenixin kanssa, olivat pandemian myötä studiollaan ja saimme heidät äänittämään tunnistettavaa soittoaan Blood upon Stoneen. – Tiesin mihin Colin kykenee. Siinä vaiheessa, kun tunnin kokonaisuus on valmis, draaman kaaren on tunnuttava siltä, ettei kaikkiin yksityiskohtiin edes kiinnitä huomiota kuunnellessa, vaan niitä alkaa pohtia vasta tarinan päätyttyä. En voi hehkuttaa tarpeeksi, miten merkittävä tunnelataus heidän panoksestaan syntyi. Prosessi vaati lukemattomia kill your darlings -hetkiä, joissa oli vain hyväksyttävä se, ettei oma alkuperäinen idea palvele täysin kappaletta, vaan siitä ajatuksesta on päästettävä irti kokonaisuuden vuoksi. – Kun julkaisee yli tunnin musiikkia, on tiedettävä mitä tekee tunnelman ja dynamiikan rakentamisen suhteen. Persson sanoo koronan olleen lopulta yksi sattuma, joka mahdollisti The Long Road Northin lopullisen muodon, ja esimerkiksi albumilla kuultavat vierailut olivat lisää sattumia sattumien perään. Nyt niiden kanssa oli erityisen vaikeaa. Pidin täysin harhaisen, tajunnanvirtamaisen selostuksen Keski-Ruotsin-matkastani, minkä jälkeen Fredrik paineli kotiin. – Jotenkin se vapaa ja huoleton tapamme tehdä musiikkia intuitiolla siirtyi moniin tekemiimme ratkaisuihin. Muutimme jälleen jotain. Hänen luomissaan äänissä on korviahiveleviä tekstuureja. Niin moni juttu on vain tapahtunut, koska emme enää takerru asioihin liian hanakasti. Colin äänitti uskomattomat laulut ja kysyi sitten, voiko auttaa muuten. Jonkin kappaleen lähtökohta voi olla näkymä auringosta nousemassa vuoristossa, ja se johtaa kappaleen valmistuessa johonkin ihan muuhun, jolle ei ole enää sanoja. Laulaja-kitaristi muistuttaa, että joskus Cult of Luna oli täynnä itsekeskeisiä pikkudiktaattoreita, mutta nyt he ymmärtävät miten tärkeää on, että kaikki tekevät parhaansa yhteisen näkemyksen eteen. ”Millaisen lopetuksen haluat?” hän kysyi, ja yritin kertoa, millaiseen tunnelmaan tähtäsin. Vein version kotiin ja kirjoitin kappaleen loppuun. – Otimme paljon valtavia riskejä. – Kyse ei ole yhdestä näkemyksestä vaan maalauksesta, jossa jokainen veto merkitsee jotain, mutta sitä ei ole todellakaan ennalta määrätty. – Liikumme nyt paljon alitajuisemmilla seuduilla kuin koskaan ennen, mikä kuvastaa sitä, että tämä musiikki on syntynyt todellisista asioista ja resonoi myös meissä eri tavalla kuin mikään aiempi. – Seuraavana päivänä hän toi idean. – Olin kirjoittanut instrumentaalisia Beyond-kappaleita ja tunsin, että jotain uupui. – Melkein samoin kävi Colin Stetsonille ja Beyond II:lle. Äänitimme jälleen jotain uutta. Tuollainen kokonaisuus vaatii musiikillisen narratiivin, jotta kuulija ei menetä mielenkiintoaan. – Hetken aikaa kaipasin ensiksi mainitun tavan keskittyneisyyttä ja turhauduin todella. En tiennyt Mariamia saati hänen Wildbirds and Peacedrums -yhtyettään, mutta sanoin vain ”kyllä, vaikka hän”, ja loppu on silkkaa taikaa. Teimme koko ajan pieniä muutoksia. Mainitsin asiasta ohimennen Thomasille [Hedlund, rummut], ja hän ehdotti salamana, että Mariam Wallentin voisi laulaa levyllä. En uskonut, että hän lähtisi mukaan, mutta Thomas kysyi kuitenkin. – Äänitimme A Dawn to Fearin Norjassa. Nyt korona teki tällaisen mahdottomaksi, emmekä olleet äänitysten aikana kertaakaan samaan aikaan samalla studiolla yhdessä. – Alkuperäiset sävellykseni ovat kuin elokuvamme käsikirjoitus, jossa on muotokieli ja kehykset, mutta kaikki todellinen uupuu vielä. Monet yksityis46. En tiedä miten, mutta sattuman kaupalla se oli juuri sitä, mitä minun piti kuulla. Lopputuloksen kuultuani en voinut kuin syödä ajatukseni ja hyväksyä sen, että omia ahdasmielisyyksiä kannattaa kyseenalaistaa. kappaleen. – Ihan kuten elokuvissa, Cult of Lunan rytmitys on tärkeää, jokaisen kerronnan kerroksen on oltava merkittävä. The Long Road North, myös yhdistettynä kahteen sisarteokseensa, tuntuu Perssonin kuvailemana elokuvamaiselta kokonaisuudelta – ei kuitenkaan sanan totutuimmassa merkityksessä. – Olen sinut sen ajatuksen kanssa, ettei musiikkimme ole helposti eriteltävissä jonkinlaisiin osiin. Kuuntelimme levyä kaikessa rauhassa. Vietimme pari viikkoa studiolla kaukana kaikesta arkisesta, ja hetken aikaa elämämme oli pelkkää Cult of Lunaa. Emme pitäneet mitään kiirettä. Äänitysten haastavuus paljastuu Perssonin puheista yhtä nopeasti kuin säveltämisen vaivattomuuskin. Summautuneita sattumia The Long Road Northin tiedotteessa kerrottiin, että bändi kokee levyn olevan samaan aikaan uransa helpoin ja vaikein kokonaisuus. Se oli juuri sitä, mitä olin kaivannutkin. Jokainen Cult of Lunan jäsen on tärkeä näyttelijä elokuvan kokonaisuudessa, ja ilman Magnuksen kaltaista ohjaajaa levyn tuotannosta ja tasapainosta ei tulisi niin hallittua. En ole koskaan oikein voinut sietää minkään sortin torvia, mutta lähetin An Offering to the Wild -kappaleen hänelle silti. En usko, että näistä kolmesta levytyksestä tullaan käymään keskusteluja, joissa kehutaan joitakin tiettyjä kohtia tai riffejä. – Tästä seurasi, että kappaleet elivät siihen pisteeseen, kun lähetimme ne masteroitavaksi
Sekä Cult of Lunalle että täysin bändistä poikkeaville projekteille. – Asioita on jännittävää kelailla taaksepäin ja heijastella elämiämme ja albumeitamme toisiinsa. – Suurin osa meistä on soittanut yhdessä parikymmentä vuotta. 47. Matkustimme seuraavalla albumilla tähtiin, mikä oli meille pakollinen irtiotto todellisuudesta. Nyt olen onnellinen siitä, että olemme uskaltaneet siirtyä seuraavaan vaiheeseen. DYNAMIIKAN EHDOILLA kohdat ovat muodostuneet vasta pitkän ajan ja monien tekijöiden panoksen ansiosta. – Cold Burn -kappale osoittaa heti kärkeen, mitä tarkoitan. Cult of Lunassa merkitsee paljon myös se, mitä jätämme soittamatta. Meidän on pystyttävä aistimaan, mikä palvelee kappaletta parhaiten. Vielä 15 vuotta sitten emme olisi tohtineet lähteä tällaisiin ratkaisuihin, koska olimme jumiutuneet liiaksi ajatukseen totutusta bändisoitosta. Moni ei kiinnitä huomiota siihen, että vaikka moderni musiikki miksataan poikkeuksetta stereona, monilla levyillä soi molemmilla kanavilla paljon samaa ääntä. Erityisesti koskettimet ja kitarat ovat tässä mielessä haaste, koska kykenemme luomaan molemmilla paljon tekstuureja, jotka valtaavat paljon äänialaa. En tiedä, miten kauan voimme tehdä tätä, jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Sittemmin hyväksyimme sen, että meillä kaikilla on hyvin erilaiset maut. Lindbergiltä löytyy oma näkemyksensä siitä, missä ja miksi Cult of Luna kulkee tänä päivänä. Tiedän vain sen, ettemme ole vielä sen tien lopussa, joka alkoi päätöksestä olla kirjoittamatta konseptilevyjä ja lähdöstäni suurkaupungista. Minusta tuntuu, että tämä matka on vasta alussa. Kun Magnus Lindberg ei soita kitaraa ja perkussioita Cult of Lunassa tai äänitä yhtyeen albumeita, hän ylläpitää omaa studiotaan ja työskentelee laajasti eri genrejen bändien ja artistien kanssa. En usko, että hän on koskaan kuunnellut metallia tosissaan. Pitkän matkan alussa The Long Road North ja sitä edeltäneet kaksi julkaisua ovat olleet haastatteluhetkellä valmiina puoli vuotta. – Haluatko tylsän vastauksen. – Nyt Thomas äänitti rumpujen perusrungot tavalliseen tapaan, mutta osa symbaaleista ja perkussioista äänitettiin erikseen. Sitä kaikkea voi yhdistellä. Samaan tapaan jokainen meistä tuo musiikkiimme jonkin sävyn, mistä syntyy Cult of Luna. Laulaja-kitaristi alkaa puhua A Dawn to Feariä edeltäneestä kymmenestä vuodesta ja sinä aikana ilmestyneistä albumeista, Vertikalista (2013) ja Marinerista. En tiedä, mihin olemme matkalla, mutta aion malttaa ottaa siitä selvän. – Tuo kaikki on tavallaan sattumaa, mutta ei ehkä ihan täysin. – Tämä kaikki antaa osviittaa siitä, ettei Cult of Lunan soundi ole koskaan valmis vaan elää musiikin mukana. Cult of Lunassa on ihmisiä, joilla on hardcore-, hiphop-, elektro-, jazzja alternative-taustat, eikä mikään estä kaikkea tätä sulautumasta samaan musiikkiin. Kaikkia mainittuja yhdistää vahva dynamiikka tuotannossa. – Jos A Dawn to Fear ja The Raging River olivat peräisin paikasta, jossa yritin järkeistää kaaosta sisimmässäni, The Long Road North käsittelee ristiriitojen jälkeistä aikaa, jossa olen ottanut ensimmäiset askeleet kohti paikkaa, johon haluan elämässäni päästä. RASKAAMMALTA laidalta Lindberg on masteroinut viime aikoina Convergen Bloodmoon: I -albumin, Tribulationin Where the Gloom Becomes Soundin (2021), Doolin Summerlandin (2020) ja Luciferin toisen kokopitkän (2018), popimmalta suunnalta esimerkiksi suomalaisen The Holyn -levyjä. – Tämä on hieman sama juttu kuin isonkuuloinen soundimme, joka ei kuitenkaan ole ytimeltään niin iso. Me olemme halunneet jakaa asioita niin, että syntynyt äänivaikutelma on kolmiulotteinen. – Toivottavasti se, joka kuuntelee nämä kolme tuntia musiikkiamme, kokee aloittavansa matkan yhdestä paikasta The Silent Manin alkaessa ja tuntee päätyneensä jonnekin ihan muualle Beyond II:n päättyessä. – Määränpäämme on tuntematon. Vielä ensimmäisten levyjemme aikaan olimme hajota niihin kuuluisiin sisäisiin ristiiriitoihin joka albumilla, mutta pikkuhiljaa opimme kunnioittamaan toisiamme. Voi olla, että palaamme vielä suuruudenhullumpien konseptilevyjen äärelle, mutta en usko sen olevan ajankohtaista vähään aikaan. Sorruimme soittamaan liikaa kohdissa, joissa sille ei ollut paikkaa. – Muutumme jatkuvasti. – Suurin haaste Cult of Lunassa on aina ollut, että musiikissamme tapahtuu paljon niin monessa kerroksessa. Se kappale on melkein rytmien dialogia, jossa on liidirumpuja, harmonioita ja melkein kuin rumpujen kuoroja. Niillä se kuiva, karu, kaiuton ja rupinen soundi toimi täydellisesti. Kaikki perustuu lopulta hyvin minimalistisiin asioihin, jotka haluamme korostaa täyteen potentiaaliinsa sovituksilla, joiden jokainen kerros tukee ydintunnelmaa. Mielestäni on mustavalkoista ajatella, että levy tulee äänittää joko täysin livenä ja yhdessä soittamalla tai sitten moderneilla studiokeinoilla instrumentti kerrallaan. Nyt keikoillamme on selkeä päärumpali, Thomas, ja me kommunikoimme keskenämme, soitan itse paljon perkussioita ja kyse on eräänlaisesta elävästä groovesta. – Aikoinaan pyrimme löytämään yhden yhteisen soundin ja sovitimme kaiken jonkinlaiseen kompromissiin. – Kolmella uusimmalla levyllämme olemme ratkaisseet massamme haasteita jakamalla ääntä. Olemme vanhentuneet ja viisastuneet vähän, Lindberg sanoo naurahtaen. Thomas on hiphop-miehiä ja hänen groovensa on peräisin niistä maailmoista. Nyt kun olemme uskaltautuneet matkaamaan tällä trilogialla todellisten asioiden äärelle, olemme löytäneet vastauksia, joita olemme etsineet koko elämämme. – Kuuntelepa Thomasin rumpalointia. – Vertikalin lopussa seisoimme kylmän, dystooppisen ja mekaanisen tulevaisuuden kaupungissa, johon olimme hukanneet itsemme. Ne olivat kuin vastareaktioita Somewhere Along the Highway -albumille, joka kasvatti soundiamme ja suosiotamme räjähdysmäisesti, hieman liian nopeasti. Se toi rumpuihin elävää energiaa, mutta myös kerroksia ja dynamiikkaa, joka ei olisi ollut mahdollista vain yhdelle rumpalille tai varsinkaan yhdelle rumpusetille. Vaikka Persson kokee olevansa vieläkin liian lähellä kaikkea tapahtunutta, Cult of Lunan kaari alkaa hahmottua hänelle. – The Long Road Northilla haastoimme itseämme äänittämään eri tavalla, eri paikoissa ja myös eri kappaleiden tarpeita korostaen. Monikossa. Persson kertoo, että hän on säveltänyt viime aikoina niin paljon uutta musiikkia, että olisi valmis työstämään albumeita vaikka heti. Uskon että musiikkimme laatu paranee. Se ei ole peräisin metallista. Nykytilanne ei kuitenkaan olisi mahdollinen ilman kaikkia aiempia levytyksiämme. – Myös tapamme käyttää kahta rumpalia oli vielä uramme alussa hyvin erilainen. – Tämä ratkaisu sopi näille levyille, mutta toisaalta Eternal Kingdom ja Vertikal olivat toista maata. Nostimme katseemme tähtiin ja toivoimme löytävämme itsemme kaukaisesta, kaukaisesta avaruudesta
Antoihan hän levylle paitsi tunnusomaisen äänensä myös kansikuvaidean. Aina löytyy jokunen Cannibal Corpsen ensimmäisiin levyihin kiintynyt, joka haikailee yhä Barnesin perään. Fisher kuitenkin myöntää pähkäilleensä sellaisen tekemistä aika ajoin. Oireita ovat egoismi ja hälyttävästi heikentynyt yhteistyökyky. Mutta eikös meistä jokainen pyörittele omia laulujaan suihkussa tai pöydän ääressä. TEKSTI JUKKA KITTILÄ PÖLKYLLÄ GEORGE, kuolopehmo 48. Selitin ideani, jossa komeilisin itse levyn kannessa lahtaamassa zombeja. Oli minulla aikoinaan muistikirja, johon rustasin mieleeni tulleita tekstinpätkiä. Niillä ehdotuksilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, millainen levyn kannesta tuli. Sen jälkeen hän on jättänyt sanoitusvastuun kokonaan muille. Jäljelle jäisivät kai vain kauhuleffat ja Warcraft! Lupa supersankaruuteen Fisherin panosta soololevylleen ei tule vähätellä, vaikka hän ei biisejä kirjoittanutkaan. Ja mistä minä sitten lopulta kirjoittaisin. Ne palvelivat selviytymiskeinona, kun Fisher nousi yleisön eteen otettuaan Chris Barnesin paikan Cannibal Corpsen solistina vuosi yhtyeen suosituimman albumin The Bleedingin (1994) jälkeen. Hän on kuvaillut itseään sekä liian laiskaksi että itsekriittiseksi kirjoittaakseen tekstejä. Ozzy ei ole koskaan näyttänyt siltä, millainen hänen figuurinsa on. – Dan Goldsworthy teki levylle upean kannen. – Jasta otti yhteyttä oikeaan aikaan, ja biisit, joita hän lähetti, olivat mahtavia. L SD. – Itsekriittisyys on laiskuutta isompi este. Ne viittaavat death metal -skenen näyttävimpään niskaan, vuosikymmenten moshaamisen ja nuoruuden päivien painonnoston tulokseen. Jos artistin ja levyn nimi on Corpsegrinder, tietenkin minun pitää olla kannessa, vaikka biisit eivät omaan elämääni mitenkään liitykään. Tauti tarttuu populaarimusiikkiyhtyeiden laulusolisteille. – Koen, etteivät yritelmäni vain ole ilmaisseet sitä, mitä toivoisin niiden ilmaisevan. Fisher osallistui muutamien sanoitusten tekemiseen ensimmäisillä Cannibal Corpse -levyillään Vilella (1996) ja Gallery of Suicidella (1998). Mutta aina kun luin, mitä vihkoon oli kertynyt, ajattelin että nämähän ovat pelkkää roskaa, ei tällaisesta kukaan tykkää. Hatebreedin solisti, monesta muustakin yhteydestä tunnettu Jamey Jasta ehdotti Fisherille soololevyn tekemistä ja julkaisua Perseverance Music Group -levy-yhtiönsä kautta. En koskisi tosielämän aiheisiin, en politiikkaan enkä uskontoon. Kenties kaikkein eniten lsd-taudinkuvasta on puhuttu Van Halenin solistien yhteydessä, etenkin David Lee Rothin, jonkin verran myös Sammy Hagarin. Nykyään oirehdinta on pelkästään ironista ja kiteytyy Fisherin kasvoilla sekä Respect the Neck -tekstillä varustettuihin T-paitoihin. Näytin kansikuvaa vaimolleni, ja hän tokaisi, etteivät käsivarteni näytä tuolta, parempi painua salille, jos haluan että ne joskus näyttävät. George ”Corpsegrinder” Fisher (s. Soololevyhaaveille ei siis ole koskaan ollut pakottavaa tarvetta. Jastalla ja levyn hänen kanssaan tuottaneella rumpali Charlie Bellmorella oli kasa biisejä, joiden he ajattelivat sopivan Fisherille. Okei, hahmo on supersankariversio minusta. Silti yhtyeen viidestätoista albumista yhdellätoista jylisee George ”Corpsegrinder” Fisher, pysyvin osa sen kokoonpanosta alkuperäisjäsenten, basisti Alex Websterin ja rumpali Paul Mazurkieviczin ohella. Jos hänellä on lupa tehdä itsestään fiktiivinen versio, niin minullakin on! Soololevy on George ”Corpsegrinder” Fisherille sekä askel uuteen että kotiinpaluu. Tuore Corpsegrinder-soololevy syntyi kuitenkin toisin kuin Fisher oli tuumaillut. Cannibal Corpsen solisti on aina ollut liian itsekriittinen biisintekijäksi, mutta sosiaalisessa mediassa söpöilyn suhteen hän ei arkaile. 1970) on vitsaillut tunnistaneensa nuorena miehenä itsessään orastavia lsd-egoismin oireita. Jos näyttäisin tekstejä vaimolleni, hän todennäköisesti sanoisi, että nämähän ovat hyviä, miksi sinä näistä tuskailet, Fisher nauraa. Mutta hei, mietipäs näitä erinäisiä rocktähtifiguureja. – Jamey lähetti minulle jotain ehdotuksia kansitaiteesta, en yhtään muista keneltä taiteilijalta. Itse en olisi perheja Cannibal Corpse -kiireiden vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kappaleita, mutta äänityksiin minulla oli näissä olosuhteissa aikaa. Puolisynteettisen psykedeelin lyhenne viittaa humoristisesti myös diagnoosiin nimeltä ”lead singer’s disease”. – En minä kovin vakavissani ole sitä miettinyt. Fisher kysyy
49
– Kyllä, levyllä on paljon, siis todella paljon hardcore-elementtejä. Tässä uunituore albumi artistilta nimeltä Some Bozo, Fisher hekottaa. Death metal -yhtyeistä myydyin on säilyttänyt asemansa myös ahkeran kiertämisen ansiosta. Tämän levyn maailmassa kaikki kuolevat – vaikka niinhän me kaikki kuolemme aikanaan tosielämässäkin. Sen hän nappasi aikoinaan Deathin demoaikojen kappaleesta, jonka Massacre myöhemmin levytti. – Olen kuunnellut paljon Cro-Magsia ja Agnostic Frontia sekä vanhoja straight edge -bändejä kuten Youth of Todaytä, Judgea ja Gorilla Biscuitsiä. En muista kuka osasi kertoa, että George muistaa kaikki lyriikat ties kuinka monelta hardcore-albumilta. Onhan siellä jokunen Slayer-vetoinen thrash-komppi, mutta myös paljon hardcore-runttausta. Soololevyllä kuolometallin rinnalla on thrash-sävyjä, mikä sekään ei ole Fisherin uralla vallankumouksellista. Avartava kotiinpaluu Jokin levyllä on silti selvästi toisin kuin ennen. Hardcore-sävyt olivat Fisherille myös eräänlainen kotiinpaluu. Mikä muu nimi levyn kannessa sitten olisi voinut komeilla. Minulla on heidän levynsäkin jossain täällä kotini kätköissä. coreja metalcore-elementtien kanssa Fisher on sen sijaan tekemisissä näin laajasti ensimmäistä kertaa. Se on paras mahdollinen lukumäärä. Lämmittelyn ilot Niin, Violence Unimagined. Mutta tällä levyllä groovailu viedään pidemmälle. Huhtikuussa 2021 julkaistu Cannibal Corpsen viidestoista studioalbumi, yhtyeen viime aikojen parhaimmistoa. Mutta ei tuollainen ole ennenkuulumatonta Cannibal Corpsessakaan, en minä tämän levyn tekemistä ala vaikeaksi haukkua. Hän oli pohtinut, voisiko irtautua soololevyllään vuosikymmenet kantamastaan taitelijanimestä. Lauluäänityksissä teimme teksteihin pieniä muokkauksia, ja myös miksausvaiheessa pidin tiukasti kiinni toiveistani. – Joissain jutuissa on Biohazardista ja Hatebreedistä muistuttava, lähes räppäävä rakenne. Fisher ei ollut asiasta yhtä varma. Mikäli kiertuesuunnitelmat toteutuvat, Cannibal Corpse Jastalle oli alusta saakka selvää, että levy tehtäisiin Corpsegrinder-nimellä. Levy on myös avartanut Fisherin työsarkaa solistina. Ja Cro-Magsin Malfunctionia, samoin Sick of It Allin G.I. Fisheriä voi kutsua soololevynsä taiteelliseksi johtajaksi, onhan koko levyn sisältö hänen hyväksymäänsä. Niin kohta kolme vuosikymmentä solistia työllistänyt Cannibal Corpse, edellinen yhtyeensä Monstrosity kuin sivuprojektit Paths of Possession, Serpentine Dominion ja Voodoo Gods ovat luokiteltavissa death metal -bändeiksi. Vai olikohan se japanilainen bändi. Punk rockiksi Corpsegrinder-albumin musiikkia ei voi millään muotoa kutsua, mutta levyn tiiviys – pisimmätkin kymmenestä biisistä kestävät vain runsaat kolme ja puoli minuuttia – on punkeinta Fisherin uralla sitten Cannibal Corpsen The Wretched Spawnin (2004) käyntiin roiskaisseen Severed Head Stoningin. Ja se on tosi virkistävää! Musiikissa on death metalin raskautta, mutta se ei ole nopeiden blastbeatien dominoimaa. – Ääneni on levyn tunnusomaisin death metal -piirre. – Myös Cannibal Corpsen musassa on groovea, etenkin Scourge of Ironin kaltaisissa hitaammissa biiseissä. Oikeanlaisen fraseerauksen ja artikuloinnin löytämisessä oli haasteensa, kuten siinäkin että Jamey kirjoitti joihinkin biiseihin ihan hitosti tekstiä. – Termi "eeppinen" sopii minun musiikkiani paremmin Iron Maidenin biiseihin pitkine instrumentaalijaksoineen, joiden aikana Bruce Dickinson tekee mitä nyt tekeekin, hengailee rumpujen luona tai hörppii olutta. Kun Cannibal Corpse oli kiertueella Hatebreedin kanssa vuonna 2009, hengailin yhtenä iltana Hatebreedin kiertuebussissa ja [bändin kitaristi] Frank Novinec pisti soimaan death metal -klassikoita. Sanoin, että heitä väliin vähän Warzonea ja Agnostic Frontia. Eipäs, niitähän on yksitoista. – Eniten Corpsegrinder-nimi epäilytti minua siksi, että se oli myös ensimmäisen bändini nimi 1980-luvun lopulla. Rummuissakin on paljon hardcore-juttuja, ihan klassisia tomikomppeja, jollaisia löytyy joka ikiseltä koskaan tehdyltä hardcore-levyltä. Soololevyni on timmi, biisit ovat lyhyitä ja niitä on vain kymmenen. Pandemian vuoksi uuden levyn kappaleista keikkakasteensa on saanut ainoastaan ensisingle Inhumane Harvest. Joe Headstompia. Ymmärtääkseni samaa nimeä kantava bändi löytyy nykyään jostain päin Etelä-Amerikkaa. Hardcoren vaikutus on kuultavissa vahvasti lauluosuuksien rytmityksissä. – Ja vedimmehän me jo vanhan Corpsegrinder-bändini keikoilla yli 30 vuotta sitten Agnostic Frontin Crucifiedia, tai Iron Crossin biisihän se alkujaan on. Jasta tokaisi, että George tietää missä mennään, hän on ”down with the core”. Mutta eihän se ole mikään oikea ongelma, sitä bändiä kun ei ole ollut olemassa aikoihin. Se on kaukana perinteisistä tavoista rakentaa death metal -biisien lauluosuudet. – Jos on olemassa hyvä idea, voin tietenkin viedä sitä omalla panoksellani eteenpäin. – Niinpä! Some Bozo. Ja kuten Cannibal Corpsen biisit, myös nämä ovat käytännössä kauhuelokuvia musiikin muodossa. HardPÖ LK YL LÄ A LE X M O R G A N. Ja hienoahan sekin on. Hän kun kuunteli hooceeta jo kasvavana nuorena. Eikös Cannibal Corpsen uusimmalla, Violence Unimaginedillä, ole myös vain kymmenen biisiä. No mutta, Corpsegrinder toimii, se käy järkeen, sehän olen minä
Kun Iced Earth -yhtyeen Jon Schaffer osallistui Yhdysvaltain kongressitalon valtaukseen tammikuussa 2021, syntyi kaksi kuvaa yhdistänyt meemi. – Kymmenellä biisillä ei lähdetä illan päävetonaulaksi, se on selvä. Mutta hei, myös lämmittelijän pesti on mahtava. – Don’t Break the Oath on kaikkien aikojen suosikkilevyni. En tosiaankaan herää aamuisin stressaten mitä tänään postaisin. – En minä jokaiselta kävelylenkiltämme julkaisua tee, haluan postauksiltani vähän enemmän substanssia. Varsinaisia suunnitelmia meillä ei vielä ole, vain jokunen alustava kysely mahdollisista yhteiskiertueista. Kaikki riippuu siitä, pidänkö biiseistä. 51. Fisher aikoo pitää huolen, että myös Corpsegrinder-materiaali tavoittaa jossain vaiheessa keikkalavat. – Jos vaikka vetäisimme jonkin Cro-Mags-biisin, hakisin ilmaisuuni John Josephin soundia. Aikatauluongelmia ei siis ainakaan syntyisi. Sama Fisher tunnetaan pehmolelujen ystävänä, joka pelaa kiertueilla ollessaan innoissaan claw machine -pelikoneilla ja lahjoittaa niistä voittamansa pehmolelut vähävaraisille perheille. Muistan, kun intoilimme junnuina, ettei tätä pahaenteisempää musiikkia ole. Ja hymyillä.” on tämän haastattelun ilmestyessä päässyt jo aloittamaan Yhdysvaltain-kiertueensa. Jos muistat Cannibal Corpsen Possessed-coverin, Confessionsin, niin kyllähän sen solistin tunnistaa, mutta äänessäni on myös Jeff Becerraa. Cannibal Corpse on tietenkin prioriteettini, mutta yhtyeen manageri Steve Davis on myös minun managerini. Tietenkin tärkeistä asioista täytyy voida keskustella, mutta tulokseton väittely ei muuta mitään, vaan vie ihmisiä vain kauemmas toisistaan. Yhteinen jaettava On asioita, joita Fisher ei kommentoi. Mikä se olisikin, se tulisi toteuttaa huolella. Sitten Fisher näki Deathin keikan, kuuli Chuck Schuldinerin rääkäisyn ja tiesi, mitä haluaa elämässään tehdä. – Sanoitukset ovat sanoituksia, en minä ala tuskailla, istuuko tämä tai tuo biisi täydellisesti elämänfilosofiaani. Meemiteksti neuvoi: ”In a world of Jon Schaffers, be a Corpsegrinder.” Fisher lienee Instagramin seuratuin death metal -muusikko. Täsmälleen yhtä kauan Fisher on tehnyt äärimetallia. Ja hymyillä. Hän säveltää, sanoittaa ja tekee massiivisia laulusovituksia – eikä pidä unohtaa kasvomaalauksia ja keikkojen teatraalisuutta, sitä koko pakettia. – Olen sanonut vaimolleni monta kertaa, että annan kaikki vanhat valokuvani hänen läpikäytäväkseen, hän pyörittäköön Instaani. ”Äänestit tätä tai tuota tyyppiä, uskoit tähän tai tuohon jumalaan, haluan Instagramini olevan paikka, jonne voit mennä ja todeta, että katsopas, George voitti taas kymmenen pehmolelua. Jos hän ottaisi Instani haltuunsa, kukaan ei huomaisi mitään eroa. Mutta somesta tulee helposti eriävien näkemysten taistelukenttä. Yhdessä kuvassa oli valtaajajoukossa rähisevä Schaffer, toisessa sylillistä pehmoleluja halaileva Fisher. Onhan hän valtavan tärkeä esikuva, yksi syistä siihen, että olen tässä tänään. Sitä ei Kinkkua ja Mercyful Fateä rakastava toimittaja voi ohittaa. Suhtautumiseni bändeihin ei ole riippuvainen siitä, mitä heidän tekstinsä käsittelevät ja mitä eivät. Olemme olleet yhdessä 33 vuotta, hän tuntee minut läpikotaisin ja luotan häneen täysin. Äänestit tätä tai tuota tyyppiä, uskoit tähän tai tuohon jumalaan, haluan Instagramini olevan paikka, jonne voit mennä ja todeta, että katsopas, George voitti taas kymmenen pehmolelua. – Paljon riippuisi siitä, miten biisi sopisi äänelleni. Fisher ei pidä jonkin vanhan hardcore-suosikkinsa nostamista mukaan settiin mahdottomana, vaikka se tekstillisesti kokonaisuudesta pomppaisikin. En ole laulanut tuollaista kamaa vuosikymmeniin. Mikäli Jamey Jasta on kiinnostunut – ja Fisher uskoo, että hän on – Corpsegrinder tulee tekemään useamman albumin. Hahmon nimi muutettiin, kun joukko pelaajia nosti esiin videohaastattelun vuodelta 2007. Jos julkaisen kuvan uudesta Lego-setistä, teen sen koska olen innoissani, että pääsen kokoamaan sen. – Postaukseni luovat minusta kuvan isona lapsena – eikä se ole kaukana totuudesta! Lavalla teen työni äärimmäisen tosissani, mutta muuten minua ei voi syyttää totiseksi. Suihkussa yksin laulaessaan kuka tahansa meistä on rocktähti, mutta on eri asia, miten minun nykyään oikeasti kävisi, jos lähtisin vetämään noita klassikoita. Kolmekymmentäkolme vuotta. Kyllä, George ”Corpsegrinder” Fisherin Instagram-profiili on söpö. Ja jos yleisöllä riittää kiinnostusta seuraavan levyn jälkeen, Corpsegrinderin materiaali piisaa kiertueen pääesiintyjäksi. Fisher ei osaa nimetä äkkiseltään mitään tiettyä uuden levynsä linjaan istuvaa lainakappaletta. Kaikkien aikojen suosikkisolistikseen Fisher nimeää King Diamondin. Mutta myös siitä, voisinko tehdä äänelläni kunniaa alkuperäiselle. Hänen profiilistaan löytyy myös musiikkiin liittyviä julkaisuja, mutta ennen kaikkea hän julkaisee postauksia arjesta vaimonsa, kahden tyttärensä ja lähipiirinsä kanssa. Hänellä olisi varmasti rahkeita tehdä musiikillisesti ihan mitä tahansa, mutta hän on löytänyt oman juttunsa ja on siinä loistava. – King Diamond on ällistyttävän taitava artisti. Minulle hän on yksi kasvoista heavy metalin Mount Rushmorella. Mercyful Fate on ehdottomasti synkempää kamaa kuin tietyt bändit, jotka ovat kuuluisampia synkkyydestään. Nytkin kymmenen biisin keikkasettiä voisi kasvattaa lainakappalein. World of Warcraft -pelimaailmassa oli viime syksyyn saakka hahmo nimeltä Gorge the Corpsegrinder, mikä oli kunnianosoitus Fisherille, antaumukselliselle Warcraft-fanille. Alliance-pelaajille haistattelevassa haastattelussa Fisher alentui suunpieksäntään, joka kuulostaa homofobiselta, oli kyse sitten siitä tai vain auttamattoman tökeröstä kielenkäytöstä. Haluan ihmisten löytävän yhteistä jaettavaa, sen vuoksi Insta-tilini on olemassa. Jos Fisherin vaimo saisi päättää, hänen puolisonsa tekisi julkaisuja vielä paljon useammin. – Sivuprojektini eivät ole koskaan ehtineet kiertämään, Paths of Possession sentään teki muutaman keikan. Soololevyni on aivan liian hyvä jäämään ilman kiertuetta. Hänellä, kuten niin monella muulla, kaikki alkoi Black Sabbathista ja siirtyi Judas Priestin ja Iron Maidenin kautta thrash metaliin. – En tuomitse ketään sen vuoksi, mitä he haluavat ja päättävät sosiaalisessa mediassaan julkaista. Metallikentällä hän on tietenkin legenda, mutta hän ansaitsisi laajempaa arvostusta koko musiikkimaailmassa. Ja minä haluan pysytellä erossa sellaisesta. Mutta löytyyhän minulta paljon julkaisemisen arvoista, vanhoja kuvia kiertueilta, Corpsegrinderin ja Monstrosityn ajoilta ynnä muuta. Nautin olla kotona lasteni ja vaimoni kanssa Legoja kooten. Vedät kuusi biisiä, minkä jälkeen pääset hengailemaan ja tsekkaamaan pääesiintyjän etkä joudu odottelemaan koko päivää lavalle nousemista
Tiukoiksi sovitetut biisit toimivat: riffit ovat nasevia, tuplabassari napsaa ahkeraan ja Rockin ärhäkästi kovaa ja korkealta kajahtava laulu raikuu komeasti. Laulajaksi poimittiin niin ikään nouseva tekijä Robert Rock. Rock liittyi Impellitteriin ja Joshuaan, jonka jäsenten kanssa hän viritteli Driver-bändiä 1990-luvun taitteessa – myöhemmin palanneen ja pari levyä julkaisseen yhtyeen logo muistuttaa erehdyttävästi Project: Driverin kannen typografiaa. Valveutunut hevidiggari sai silti reilun puolituntisen hyvää kamaa, jota kehtaa kuunnella vielä 2020-luvullakin – ainakin, jos pystyy sivuuttamaan aikakaudelle ominaiset ilmaisulliset piirteet lievästi höpöjä sanoituksia myöten. Mukana ei ole homealtista kasarijuustokuorrutetta tai reverb-kylpyä, vaan meno on luomun kuuloista kopsuttelua. solahti Shrapnelin sapluunaan mainiosti. Tomera mäiske on asiallista, mutta rauhallisemmalla tempolla etenevät kappaleetkin on toteutettu voimallisesti. Myönnetään, että itsekin pistin vuosikaudet hyllyssä muhineen kiekon joskus myyntipinoon, mutta onneksi se ei mennyt kaupaksi. Ilmeisesti levyn ärhäkkyys ja progressiivisuus oli monelle kitarahevistä kiinnostuneelle liikaa. Massiiviset hiuslaitteet ilahduttavat yhä suuresti, Sarzon punaisten menninkäistossujen ohella. Kovuudeltaan ylläri MACALPINE-ALDRIDGE-ROCK-SARZO Project: Driver SHRAPNEL/ROADRUNNER 1986 TEKSTI KIMMO K. Takakannen kuvassa päärooliin nousevat musikanttien pörheät glamfro-frisyyrit. Albumin nostavat arvoonsa erityisesti laadukkaat sävellykset. 52. Biisit on merkitty koko bändin nimiin ja yhteistuotanto kuuluu hyvänä koheesiutena. Kätevä nimi syntyi samalla. Kuten tyyliltään hiukan vastaavan ja tällä palstalla jo käsitellyn Cacophonyn Go Offin tapauksessa, tuotannossa on toivomisen varaa. ALBUMIN näkyvyys jäi vähänlaiseksi. Levyn kannetkaan eivät ehkä edistäneet albumin suosiota, vaikka ruiskumaalattu alienkuski tavallaan siisti onkin. MUSIKANTTIENSA urien nivelvaiheessa toimineen projektin jälkeen Sarzo ja Aldridge värvättiin Whitesnakeen ja MacAlpine palasi instrumentaalimusiikin pariin. MACALPINE-Aldridge-Rock-Sarzo eli M.A.R.S. Sitten Goldy liittyi Dioon ja MacAlpinelle tarjottiin kitaristin paikkaa. Sopimus käy järkeen, sillä Tony MacAlpine alkoi olla debyyttilevynsä Edge of Insanityn (1986) ansiosta kuumaa kamaa. Neoklassisesti tiluttava kitaravelho otti bändimäisemmin toteutetun ja laulettavaksi tarkoitetun musiikin haltuun komeasti. Vaikka Project: Driver ei ole suoranainen shredding-pläjäys, M.A.R.S. Tasalaatuisen levyn kovimmiksi ralleiksi nousevat kipakasti sahaava avauskappale Nations on Fire, vahvalla melodialla tykyttävä Unknown Survivor ja komealla syntikkaintrolla höystetty eeppinen Nostradamus. Kitaraässien levyillä biisit tuppaavat jäämään usein toisarvoiseen asemaan, mutta Project: Driver on hyviä melodioita ja riukkoja riffejä sisältävä albumi, jolla soittaa kova kitaristi. Aikansa tuplabasarivelho Aldridge oli jättänyt Ozzyn yhtyeen ja vanha bändikaverinsa Sarzo puolestaan Quiet Riotin. Jopa pakollinen voimaballadi, Whitesnake-tyyliin isolla kertsillä silattu You and I on erittäin kuunneltava kappale. julkaisi ainokaisen levynsä 1980-luvun kitarasankarihevin tyyssijan Shrapnel Recordsin kustantamana. Project Driver oli alun perin Rudy Sarzon, Tommy Aldridgen ja kitaristi Craig Goldyn uusi bändiprojekti. Shrapnel-pomo Mike Varneyn tuottaman levyn soundin konstailematon selkeys on sille kuitenkin myös eduksi, eikä albumi välttämättä kaipaa nykykorvinkaan kuin remasterointia: muhevampi alapää ja laajempi stereokuva tekisivät ansiokkaasti tuutatulle jytistelylle gutaa. Jonkinlaisena verrokkina toimivat Yngwie Malmsteenin uran alkuvaiheen biisiorientoituneimmat hetket. Kuusikielisellä onanointia taas oli kitaraentusiasteille liian vähän. TYYLILLISESTI Project: Driver kallistuu yhtäältä melodisen speed metalin suuntaan, toisaalta napakasti mäiskittyyn tukkaheviin. Aikansa pienimuotoisen superbändin ainut albumi on yhä kovuudeltaan ylläri. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vaikka toisin voisi luulla, Project: Driver ei ole kitarasankarilevy, vaan hyviä melodioita ja riukkoja riffejä sisältävä albumi, jolla soittaa kova kitaristi
@soundilehti @soundilehti @soundilehti Intohimona musiikki soundi.fi
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Helppo homma. Jo neljännesvuosisadan tunnelmallisen hautajaistuomion kärkiryhmää perässään raahannut helsinkiläinen Shape of Despair julkaisee albumeita hyvin verkkaan. Levyn avaava nimibiisi kuljettaa hitaasti mutta määrätietoisesti kaiken valon nielevään kuiluun. Mutta hänen merkityksensä osana SoD:n isoa soundia onkin kaiken teknisen briljeeraamisen ulkopuolella. Maltillisin äänenpainoin mainitun, silti tasokkaan katalogin julkaisseen brittiläisen Cloudsin alku-uran kauniinsurkea synkeys ei olisi tullut iholle läheskään yhtä pieteetillä ilman suomalaiskitaristin hienovaraista oivalluskykyä. Jos tästä kaikesta tehtäisiin räjäytyskaavio, siinä seisoisivat koskettimet, murinat, naislaulaja ja viipyilevät riffit. Albumin kuusi kappaletta rakentuu näiden elementtien ympärille. Tomi Pohto Tuutulaulu painajaisiin Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SHAPE OF DESPAIR Return to the Void SEASON OF MIST H E N R I K O IV U LA ARVIOT 55. Return to the Void on nimensä mukainen syväsukellus bändin ytimeen. Ja onpa tämän parrasvalojen takana viihtyvän hahmon kuultu vierailevan ulkomaanelävienkin yhtyeissä. Se on tunti vastustamatonta surumusiikkia, josta on karsittu kaikki ylimääräinen. Kuin levyn kannen pimeää leikkaava elämänjana, Koskisen altto maalaa kokonaisuuden arkitodellisuutta suuremmaksi. Koukku piilee siinä, että harvempi poppoo onnistuu muodostamaan nuoteistaan lähes maagisen kokemuksen. Ensin on mainittava primus motor Jarno Koskimaan täysin käsittämätön lahjakkuus säveltää kerta toisensa jälkeen tyhjyys ja yksinäisyys musiikiksi. Tämä elementti on bändille yhtä merkittävä kuin viulu My Dying Bridelle. Koskimaan merkitys koko genrelle on universaalillakin tasolla huomattava. Koska Shape of Despairin koko musiikillinen olemus koostuu yhtenäisen bändin tuottamasta, kaiken alleen murskaavasta surumarssista, tuntuu hieman ynseältä pureutua sen yksittäisten jäsenten vastuu-alueisiin. Sitten postista kolahtaa pahaenteisen odottamaton adressi, ja yhtye palkitsee joka kerta. Mutta viidennen täyspitkän kohdalla asiaan tehdään poikkeus. Henri Koivulan vakuuttavan matalat murinat liittyvät mukaan vaivihkaa. Vaikka tällä kertaa säästellään mieleen jäätyvissä laulukuvioissa, kuusikko voittaa taas kerran puolelleen äärivoimallisella tunnelatauksellaan. Laulaja-urkuri Natalie Koskisen nimi taas mainitaan harvoin parhaita metallisolisteja listatessa. Jälleen kerran hänen lakoninen tulkintansa on kuin henkisesti poissaolevan äidin tuutulaulua, joka keinuttaa painajaisiin
Vertailu kasarin räimekiekkoihin on vaikeaa, mutta omaperäisellä soundilla puksuttavat kanadalaiset eivät ole tyytyneet vanhoilla päivilläänkään kompromisseihin. Keskiajalla riehuneen ruton ympärille kasaillut tunnelmat ovat sen verran lohduttomia, että kiekko ottaa muutaman kuuntelun auetakseen kunnolla. Spontaanilta kuulostava kokonaisuus viihtyy soittimessa vaivatta, mutta korkeimpia kerroksia matkailu ei saavuta. Biisimateriaali on silkkaa Diabloa rytmisine juntARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Pakko myöntää, että jään kaipaamaan pidempiä kaaria ja maalailevampaa kosmista harhailua. Kappale vaihtaa tempoa ja suuntaa niin, ettei meinaa perässä pysyä. Maalailevampia osuuksia on vähennetty, ja hienoisella punkasenteella rykivät kappaleet ovat odotettuakin kierompia. Monipuolisten kappaleiden tiivistetty muoto saa ne vaikuttamaan täsmäiskuilta, joissa on jopa pientä hätäisyyden tuntua. Raikkainta kuultavaa ovat vähän erilaisella tatsilla vedetyt biisit, death metallinen Titan ja ääriraskaasti junttaava The Stranger. Ahkeran kuuntelun myötä runsaudensarvi alkaa vähitellen aueta. Koko kattaus on silti laatukamaa. Kari Koskinen AMORPHIS Halo ATOMIC FIRE Vantaa, tuo suomalaisten vientiartikkelien kehto, on ohjannut poikiaan tuon tuostakin maailman turuille. On pelkästään mukavaa kuulla, miten oikeastaan jokainen porukkaa leimaava elementti on sisällytetty sulavaksi osaksi vajaan tunnin kokonaisuutta. Bändin melodiantaju ja erityisesti laulaja Stefan Berglundin vahva suoritus nostavat levyn kuitenkin jälleen kerran kulmauksensa sielukkaampaan ja nautittavampaan päähän. Laatu on säilynyt, ja oma soundi löytyi jo silloin, kun Suomi kärvisteli syvimmän laman kuristuksessa. MEMORY GARDEN 1349 NO REMORSE Näille kavereille soisi suurempaakin näkyvyyttä. Tuolla heläjävät Tuonelan (1999) kebabmelodiat, tämänkaltainen melodianpätkä esiteltiin Tales From tariffeineen, kikkakomppeineen, kitaraluritteluineen ja hetfieldmäisine ärjyntöineen. Asennemetallin ja thrashin progressiivisella synteesillä jatketaan, eli sinänsä yhtyeen ulosanti ei ole muuttunut juurikaan. Koskinen VOIVOD Synchro Anarchy CENTURY MEDIA The Wake (2018) on hyvällä todennäköisyydellä Voivodin paras levy. Ideana lienee antaa sykäys kuunnella levy monta kertaa, ja niinhän se tyydytys saavutetaankin. Riffit venkuroivat miten sattuu ja kaikki on kuin korkkiruuvin ympärille rakennettua. Nyt vuorossa on yhtyeen neljästoista studioalbumi. Ensihämmennyksen hälvettyä ratkaisun toimivuutta alkaa jo ihailla. Memory Garden sekoittelee maalailuunsa jonkin verran myös voimametallisempaa iskevyyttä, vaikka pääpaino löytyykin Candlemassin jo vuosikymmeniä sitten mestaroimilta mailta. Se on saavutus jo sinänsä. Nyt pisin kappale on tasan viisiminuuttinen, moni jää kolmeen. Kari Koskinen ja käänteitä riittää. Sovituksista on leikelty läskit kirurgisentarkasti, mikä jättää pikemminkin nälkää kuin aiheuttaa kerralla täyttymyksen. Aloitusraita Paranormalium ottaa luulot pois heti kättelyssä. Voivodin ystävät osaavat odottaa moista, mutta tällä kertaa yhtyeen erikoislaatuinen progressiivisuus on entistäkin vaativampaa. Ideoita on paljon DIABLO When All the Rivers Are Silent SAKARA Herrasmiesten työtehoseuran ruuvipenkkiä on väännetty tiukalle: seitsemän vuoden takainen Silvër Horizon kesti yli 11 minuuttia pidempään niin ikään kymmenen biisin satsilla. Vahvat melodiat ja rikkaan kaihoisa äänimaailma eivät toistele eeppisen doomin kliseitä. Synchro Anarchy ei tingi mistään, mutta edeltäjänsä tasolle se ei yllä. Paperilta luettuna yhdistelmä on erikoinen, mutta se toimii erittäin hyvin. Kuten yhtyeen aiemmatkin julkaisut, 1349 on tekijöidensä näköinen tuote. Diablo soi edelleen raskaasti, ja mättöön sulautuu melodiaa ja teknistä jippoa bändille ominaiseen tapaan. Kimmo K. Dan Swanon lämmin ja raskas soundi on sekin kohdillaan, joten mahtipontisen, surumielisen ja melodisesti värikkään voimadoomin harrastajille elämyksen pitäisi olla taattu. 1990-luvulta asti tasaista laatua julkaisseet ruotsalaiset vannovat synkeyden, raskauden ja (hyvän) raskassoutuisuuden nimiin. Artikkeleista Amorphis on pysynyt koko olemassaolonsa ajan käänteissään kiehtovana. Loppulevy sujuu hitusen suoraviivaisemmissa merkeissä, mutta kaikkiaan Synchro Anarchy on vaikea pala sulattaa
Kaikkiaan oikein mainio monipuolituntinen. Yhtyeen ensimmäinen keikka vuonna 1999 koki karun lopun Iranin salaisen poliisin keskeytettyä sen ja pidätettyä osan bändin jäsenistä. Ensimmäisillä albumeillaan yhtye vakuutti upeiden sävellysten lisäksi omaleimaisella soundillaan, josta huokui tietynlainen haikeus ja aikansa henki. Levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Christmast Truce osoittautuu sen kohokohdaksi – klassiseen joululauluun Carol of the Bellsiin perustuva voimaballadi tuo tykityksen lomaan mukavaa vaihtelua. Mantis julkaisi vuoden 1981 debyyttinsä lisäksi kourallisen todella hienoja levyjä seuraavalla vuosikymmenellä, toisen tulemisensa myötä. Ja samoista sessioista materiaali on myös peräisin, kertoohan sen jo alaotsikko A Final Throw of Throeskin. Yhtäältä se sisältää paljon kiehtovia ja mielenkiintoisia elementtejä, toisaalta käppäinen toteutus ja sävellysten yleinen kulmikkuus aiheuttavat puistatusta. Biiseissä on hienoja koukkuja ja potkua sen sijaan, että herrat olisivat käyneet äänittämässä pöytälaatikon vanhat jämäriffit punnankuvat silmissä. Yhtyeen toinen levy aiheuttaa kaksijakoisia tuntemuksia. Krüller on jo kahdeksas A&P-levy. Pari raitaa sisältää jylyisempää, post-punkiin kallellaan olevaa ilmaisua, joka toimii mättelyn seurassa totutun messevästi. Mikko Malm AUTHOR & PUNISHER Krüller RELAPSE Author & Punisher on yhdysvaltalaisen koneenrakentajan Tristan Shonen synkeästi kalkattava ja koliseva industrial-projekti. Basisti-laulaja Lord Faustoosin kärinät ja murinat taas ovat pidemmän päälle melko puuduttavia, vaikka ajavat asiansa paikoin. Tomi Pohto HAIL CONJURER Sinister BESTIAL BURST Muun muassa Hooded Menacestä tutun Harri Kuokkasen pyörittämän Hail Conjurerin kiivas levytystahti sen kuin jatkuu. Siinä on pahaenteisyyttä ja uhkaavuutta, jotka purkautuvat viimeistään seitsemäntenä kuultavalla Extinction-kappaleella. Loppulevy onnistuu lähinnä toistamaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, Trent Reznorin, Nine Inch Nailsin ja vastaavien tunnelmia. Viime vuonna ilmestyi kaksi kokopitkää, joista jälkimmäinen annostelee black metal -projektin tähän saakka rujointa tavaraa. Krüller on kuitenkin korona-ajan tuotos. Musiikkinsa on yhä todellista outsider-kamaa, jonka omalaatuisuus työntää yhtä lailla etäälle kuin imaisee mukaansa. Slab!-yhtyeen People Pie on hersyvä ja ärsyttää varmasti grindipäitä sielukkaiden neitojen taustalauluilla, räppäykseen kallellaan olevalla rähinällä ja funkylla bassolla. Mikko Malm SABATON The War to End All Wars NUCLEAR BLAST Sabatonin historiallisista sota-aiheista teemansa repivää power metalia on niin sanotusti helppo fanittaa. the Thousand Lakesillä (1994). Tiukasti formaattiinsa luottavan yhtyeen musiikki on enimmäkseen ennalta arvattavaa, mutta toisaalta myös tunnistettavaa. Laulaja Joakim Brodénin väärällä tavalla teatraalinen ääni ylittää yhä silloin tällöin ärsytyskynnyksen, mutta nyt asian kanssa voi jo elää. Levy kertoo ihmiskuntaa uhkaavasta viruksesta, valtiovallan pakkotoimista ja siitä, miten ihmiset reagoivat tähän kaikkeen. Tears of Fire syntyi uudelleen vuonna 2016, tällä kertaa Berliinissä. Ja kuitenkin meininki pidetään ihmeellisen tuoreen kuuloisena. Ihan killeribiisejä ei ole mukana, mutta ”jämien” laatu on silti kova. Tässä vaiheessa orkesterin musiikki oli vielä black metalia, jonka soittamista ei katsota Lähiidässä hyvällä. Kaiken keskiöstä löytyy kuitenkin Hail Conjurerille tuttu tyyli, joka toimii takuulla bändin ystäville. Itse en ole ollut koskaan orkesterin suurin ystävä, mutta täytyy myöntää, että sen kymmenes levy pääsee yllättämään positiivisesti. Erikseen mainittakoon myös thrash-vivahteinen Hellfighters, joka erottuu kokonaisuudesta hieman erilaisin tehokeinoin. Kimmo K. Koskinen TEARS OF FIRE Relics of Ancient Love GRAZIL Iranilaisen Tears of Firen ura ei alkanut kovin hyvissä merkeissä. Aluksi levy tuntui vain vanhojen pappojen hyväntuuliselta soittelulta, mutta parin pyöräytyksen jälkeen sen monipuolisuus yllätti. Seassa on myös pari coveria. Bad Brainsin Don’t Need It sulautuu meininkiin vaivatta, vaikkakin on yhtyeen perustatsia astetta punkimpi rykäisy. Brittiyhtye on jäänyt moniin NWOBHM-veljiinsä nähden kovin tuntemattomaksi – siitäkin huolimatta, että bändissä pyörähti aikoinaan jopa kolme ukkoa Iron Maidenin debyyttilevyn aikaisesta kokoonpanosta. Pätevää scifi-henkistä industrial doomia niille, jotka kaipaavat elämäänsä vielä enemmän harmaan eri sävyjä. Tämä on taito, johon metallihommissa kykenevät vain nämä kaverit. Erittäin tummasävyinen Sinister kiinnittää ensimmäiseksi huomiota kolkolla ja säröisellä äänimaisemallaan, joka on ehdottoman undergroundia musiikkityylin puitteissakin. Halo soi vapautuneesti, hieman levysisariaan livakammin tempoin. Sinister on nimensä veroinen levy. Joni Juutilainen NAPALM DEATH Resentment Is Always Seismic CENTURY MEDIA Puolituntinen mini-lp on Napalmherkkua siinä missä edellinen Throes of Joy in the Jaws of Defeatism -levynsäkin (2020). Puolet levystä edustaa bändin leipälajia, leppeästi grindailevaa death metal -tykittelyä, josta yhtye pystyy edelleenkin löytämään uutta ja yllättävää – ja saa sen ennen muuta toimimaan. Sitten pikku suvanto, ja Tomi Joutsenen laulumelodia jää taas vuosiksi päähän pyörimään. Jäljellä olevat black metal-vaikutteet sopivat musiikin pirtaan vain osittain. Kirjaimellisesti odottamattoman hieno suoritus. Ei levy huono ole, mutta näillä meriiteillä siltä odottaisi hieman raflaavampaa ja omaperäisempää materiaalia. Uudella albumilla tästä soundista on jäljellä pieniä rippeitä siellä täällä, mutta sekin riittää. Murakat kitarariffit muistuttavat mukavasti bändin alkuvuosista. Niko Ikonen PRAYING MANTIS Katharsis FRONTIERS Veljespari Tino ja Chris Troyn vuonna 1973 perustaman Praying Mantisin historiassa on ollut lukuisia miehistönvaihdoksia ja pitkiäkin taukoja. Kahdeksan biisin pläjäys on aika moniulotteinen, mutta sitäkin Nappikselta osaa odottaa. Omaa historiaa toisinnetaan ainoastaan siitä inspiroituneena. Seuraava levy voi olla taas jotain aivan muuta. Musiikki oli muuttunut kansanmusiikkisävyjä sisältäväksi funeral doomiksi. Yhtyeen imago on selkeä ja sopii musiikkiin, ja sen kappaleissa on tarttuvuutta. Biisin transsinomainen jyskytys vetää kylmät väreet pintaan ja muistuttaa, kuinka väkeviä tunnelmia Kuokkanen saa barbaarimaisella mustalla metallillaan parhaimmillaan aikaan. Levyllä feattaavat muiden muassa Toolin Danny Carey ja Justin Chancellor, ja löytyypä siltä myös Portishead-laina Glory Box. On sääli, että niin hienosti käynnistyvä levy vajoaa vääjäämättömästi kohti lakonista tasapaksuutta. Halo niputtaa Under the Red Cloudilla ja The Queen of Timella pohjustetun trilogian pakettiin rouhein Jens Bogren -soundein. Sinkuksi nostettu levynaloitus Drone Carrying Dread on upea sekoitus kasarin leffatunnelmia, Type O Negativen doomahtavaa goottiheviä ja junnaavaa industrial-kolkkoutta. Kuten edellinen The Great War (2019), myös tuore albumi käsittelee ensimmäistä maailmansotaa. Tears of Firella on halua niin kokeelliseen kuin primitiiviseen ilmaisuun, minkä tuloksena lopputulema kuulostaa hämmentyneeltä kompromissilta. Sen jälkeisistä julkaisuista en tiedä mitään, ja juuri siksi tammikuun lopussa ilmestynyt Katharsis yllätti iloisesti. Hämmentynyt on myös kuulijaparka. Tässä piilee Sabatonin heikkous ja vahvuus, miten kukin nyt haluaa asian mieltää. Hail Conjurerin minimalismi osoittaa taas kerran viehätyksensä. Elli Muurikainen ARVIOT 57. Miekkonen säveltää musiikkinsa jättimäisillä mekaanisilla metallilaitteilla ja muilla DIY-vehkeillä
Sen ulosanti ei ole tyypillisimmästä päästä, vaan kolmoslevyään maustavat paitsi ajoittaiset jazz-tuokiot myös viehkot itämaiset sävelkulut, jotka tuovat kokonaisuuteen henkeä ja happea. Pitkien etäisyyksien ja suurten, tummien tunteiden musiikkia, ehdottomasti. Örinä on mureaa ja tuhtia kuin unohdetun hautausmaan multa syyssateen jäljiltä. MESSA Close SVART Jos jokin genre ei näytä ehtymisen merkkejä, niin doom-pohjainen rokkaus. Murskaavan raskas, lähes funeral doom -hitaudella laahustettava matka on alkanut. Matti Riekki GRAVES FOR GODS The Oldest Gods SLEEPING CHURCH Se fiilis, kun isket luureihin uuden, tuiki tuntemattoman yhtyeen esikoislevyn ja ymmärrät välittömästi, että nyt on kova. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Australia tunnetaan huippulaatuisesta kuoloja hautajaistuomioannistaan, jota ovat tarjoilleet esimerkiksi Disembowelment ja Mournful Congregation. Sitä suo jo levyn muhkea 65 minuutin mittakin. Kauniin dynaamisesti soiva Close jättää muutamalla kuuntelulla hieman ristiriitaisiin fiiliksiin, sitä kun ei oikein osaa päättää, haluaisiko yhtyeen suuntaavan jatkossa vieläkin rohkeammin ulos tuomioraameista vai onko sen otollisin olomuoto juuri tässä. Basso kuvioi miellyttävän pehmeästi, ja kitaran sointujen annetaan musertaa kiireettä. Tällä levyllä tapahtuu samaan aikaan paljon ja vähän. Härmästä käsin ajatusmaailmaa saattaa tosin vääristää hivenen fakta, että kotimainen Svart Records julkaisee edelleen varsin viljalti kyseisen tyylisuunnan levyjä. Nelibiisinen The Oldest Gods nappaa kuulijan heti kättelyssä 1990-lukulaisen death doomin ihanaan maailmaan. Mikäli edellä mainitut aussibändit sekä varhaiset My Dying Bride, Anathema ja vaikkapa Katatonia puhuttelevat, kehotan vakavasti tarttumaan tähän kolossaaliseen levyyn. Niidenkin esittäjistä moni katoaa ajan tomuihin, mutta italialainen Messa saattaa olla toista maata. Nyt on uuden sukupolven näytönpaikka. Keulahahmo Sara ei ehkä ole ääneltään rockmaailman omaleimaisimmasta päästä, mutta jotenkin hän sopii juuri bändinsä musiikin tulkiksi erinomaisesti. Muun yhtyeen soitossa tuimuus kohtaa letkeyden notkealla tavalla, ja kun biiseissäkin on perustuomiota enemmän ideaa, Close osoittautuu mainioksi kokonaisuudeksi, jossa saattaa olla kovastikin kasvupotentiaalia. Kuusikielisillä pidetään toistuvasti yllä riipaisevien kuljetusten herkkuketjua, joka takaa sen, että melankoliaa ja kaihoa riittää. Eiköhän vain anneta ajan näyttää. Se on paradoksaalinen kuin kaipuu, jonka kohdetta ei tiedä
Rintamatkaan eivät juuri vaihdu, vaan maasto on kauttaaltaan aakeaa laakeaa ilman suurempia mäkiä tai kuoppia. Kun vyöllä on kolme aiempaa täyspitkää ja 15 vuotta kokemusta, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat leipälajinsa sujuvasti. Peräti 15 sävellystä sisältävä albumi tuntuu pitkältä, mutta ei liioitellulta. Keltanokkaosastosta ei ole kyse, vaan ukkojen taustalta löytyy muun muassa sellaisia ryhmiä kuin Excoriate ja Venenum. Jos jokin on erityisen muuttumatonta, niin kappaleiden synkeys ja basisti-laulaja Ross Dolanin tumma örinä. Vauhtia venytellään tuplabasarijyräyksestä doomin raskaaseen hitauteen ja silkkaan rivakkaan sahatappoon. Tämä on viihdyttävää kuultavaa, vaikka ei soitinmasturboinnista välittäisikään. Mikko Malm IMMOLATION Acts of God NUCLEAR BLAST Immolationin kiharaisen tummasävyinen death metal ei ole koskaan ollut sitä helpoiten lähestyttävää lajia. Serpent CHOREOMANIC Choreomanic OMAKUSTANNE Pestilencen uuden basistin Joost Van Der Graafin bändi – tai soololevy – on aika jännää menoa. Tärkeintä, että kuunnellessa viihtyy. Lopputulos on varsin eksoottinen. Herraringissä tuntuu olevan hyvä meininki, ja paketti jää kuulijankin osalta ehdottomasti plussan puolelle – olkoonkin, että kappaleista ei muistu niiden kuulemisen SIN STARLETT Solid Source of Steel METALIZER Jo kansitaide ja kappaleiden nimet kertovat, että luvassa on ehtaa perinneheviä. Where Voices Leave No Echo lataa kunnon annoksen mustanpuhuvaa old school -henkistä paahdetta. Bändillä on oma, retrogenressä muista edukseen erottuva soundinsa. Koskinen HORNS OF DOMINATION Where Voices Leave No Echo SEPULCHRAL VOICE Kahdeksan vuotta sitten perustettu saksalaisyhtye tarjoilee ensimmäistä pitkäsoittoaan. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi. Levyn paras kappale Raskasta vettä onnistuu manifestoimaan sopivan synkkähuuruisia tunnelmia, joiden olisi toivonut olevan albumilla läsnä laajemminkin. Levy ei tunnu lähtevän lentoon oikein missään vaiheessa vaan vaikuttaa rutiinilla vedetyltä liukuhihnasuoritukselta. Hailofbulletsit ja Boltthrowerit on varmasti kuunneltu innolla, mutta klassikkojen kikat eivät ole taipuneet miksikään kestäväksi. Piti Immolationin tyylistä tai ei, bändin yhdestoista levytys Acts ARVIOT 59. Kitaroita ei mainittavasti kuulla, vaan torvisektio iskee melodiat tauluun rytmillä ja jämäkkyydellä. Osaltaan tämä johtuu siitä, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajapyykin minuutilla parilla, ja näin pitkät eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Mutta kun ei toimi. Toki soittoniekat Van Der Garaf etunenässä esittelevät värkkienkäsittelytaitojaan, mutta sitä ei tehdä itsesaastuttavalla tavalla. jälkeen mieleen mitään. Toisaalta laulupuoli on maittavaa ja voimallista örinää ja orgaanisen murjova soundimaailma koukkaa selvästi kuolon kautta. Tarpeen tullen yhtye osaa vedellä myös eeppisemmät melodiat ja viedä homman rohkeasti jylhäksi. Vai onko suomeksi lauletulla materiaalilla sitten jokin erityinen itseisarvonsa. Ongelmana on kelvollisen pinnan alla asuva sävellysten suoraviivainen tylsyys. Neonlusifer on sinällään mallikelpoinen perussuoritus, mutta kun ottaa huomiooon, miten paljon ylitarjontaa näillä markkinoilla on, se ei oikein riitä. Kimmo K. Tästä johtuen levy asettuu selkeästi myös jatsimmalle linjalle, vaikkakin progehtava metallinen taustavire on alati läsnä. Siitä on helppo aistia muun muassa Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat ovat aavistuksen runsaampia. Neonlusifer on orkesterin ensimmäinen albumi kuuteen vuoteen. Juju on siinä, että Immolation ei vie mukanaan ensimmäisellä tai ehkä toisellakaan kerralla, vaan sen täytyy antaa luikerrella aivoihin ajan kanssa. Acts of God vakuuttaa lyijyisyydellään ja jylhyydellään, ei niinkään tarttuvuudellaan. Kitaramelodioilla tavoitellaan haikeutta, mutta puolitiehen jää sekin. Ukkeli vetelee musikaalisesti ja on ihan vekkuli soittoniekka. Kappaleissa tarjoillaan raita raidan jälkeen vain sitä samaa keskitempoisen tuplabasarimaton päällä vyörytettyä örinää. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibrato. Nopeammat kohdat ovat harvassa, eikä niistä välity voima tai sodan myrsky. Noora Federleyn lauluunkin kaipaisi enemmän kontrollia ja syvempää tulkintaa. Sitten se ehkä avautuu, jos on avautuakseen. Nainen vieläpä vetää koko ajan täysillä, sydämen pohjasta. Mustan metallin tuulet tuivertavat erityisesti pahaenteisinä ja kylminä kitarakuvioina. of God ei juuri yllätyksiä viljele. Meno ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta death metalia, vaan kyseessä on alkukantaisen black metalin ja kuolon liitto. Where Voices Leave No Echo antaa enemmän kuin alkuun vaikuttaa. Germaanikolmikon rutistuksessa tuoksahtavat hiki ja vanhan liiton kuolometallin rakastettavat hautahöyryt. Vaikka kokonaisuus on tasainen, loppupuolisko on ärsyttävästi hivenen alkua tasapaksumpi. Kitaroiden tuttu ruotsisärö on yhtä omaperäinen kuin bändin nimi, jossa kaksi kulunutta sanaa yhdistyy yhdeksi tyhjänpäiväiseksi pariksi. Toisin sanoen näiden ruotsalaisten toinen pitkäsoitto on erittäin tylsä tapaus. Paluu tuntuu kieltämättä hieman vaisulta. Sen synkeä vanhan liiton äärimetalli osoittautuu yllättävänkin monipuoliseksi ja viihdyttäväksi, mutta hittipotentiaalia tai korvamatoja on tältä suunnalta turha hakea. Periaatteessa levy on juuri sitä samaa, mitä Immolation on tehnyt yli 30 vuoden ajan. Mega CREEPING FLESH ...And Then the Bombs Came EMANZIPATION Taistelussa vyöryvää panssarivaunua vanhakantaisen death metalin muotoon pistävä Creeping Death ajelee matalaoktaanisella läpi sodan. Yhteistyö on kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa paitsi ihastuttaa myös vihastuttaa. Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin tarjoaa heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään peräti ihastusta. Tämän tästä tulee mieleen Flea, eli metallisesti lätkivän rumpugrooven päällä on paljon peukkua ja funkya lousketta. Tämän levyn perusteella ei näytä siltä. Kari Koskinen SEREMONIA Neonlusifer SVART Sarjakuvapiirtäjänä ja kansitaiteilijana tunnettu Ville Pirinen perusti Seremonian vuonna 2010 tarkoituksenaan soittaa suomenkielistä okkultistista hevirokkia. Kitarasoolot ovat paikoin melkoista huttua, mutta yhtyeen kieronsynkässä riffittelyssä on jotain kunnioitusta herättävää. Se on vahva ja tavaramerkkimäinen Immolationjulkaisu. Siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, osalle kalmailufaneista yhtye on yksi alansa kovimmista nimistä. Laulua ei voi kuvata miksikään muuksi kuin revittelyksi, jolle kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen antaa osuvaa tulitukea. Neljän melko peräkkäin julkaistun levyn jälkeen yhtye jäi lepäämään laakereillaan. Tami Hintikka TOWER Shock to the System CRUZ DEL SUR Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, ettei ääntään voi kuin ihailla ja ihmetellä. Toisaalta, mitä väliä nimestä, jos homma toimii. Muljuva basso on levyn johtotähti, ja jotenkin aika hassu sellainen. Lähtö telineistä on kaikin puolin laiskanpuoleista sorttia, ja lopulta tarjolla on vain keskitempoista raskautta ilman minkäänlaista mieleen jäävää koukkua. Kuolometallibändissä operoineen hollantilaisen soitto on siistiä lumpsutusta ja levyn bassovoittoinen, tai basson esiin nostava, soundi on perusteltu
Mikko Malm HELMET Live and Rare EAR On hetkiä, jolloin Helmet on maailman paras bändi. Tempo on hurja ja asenne vähintäänkin päällekäyvä. Jenkeissä julkaisun hoitaa laatufirma Redefining Darkness. Brutaalista otteesta huolimatta soitto kulkee timanttisesti, ja bändi on todellakin iskussa joka osa-alueella. Kun seos vielä lyödään ronskin stoner-filtterin läpi, paketti on sopivan sakea, mutta myös älyttömän kiehtova. Musiikillisesti yhtyeen viides levy ei tee suurta pesäeroa edelliseen (Memoirs of a Rat Queen, 2019) vaan jatkaa tutun turvallisella ja varmalla linjalla. Mega THE NEPTUNE POWER FEDERATION Le Demon De L’amour CRUZ DEL SUR Australiassa on tunnetusti osattu tehdä hyvää rockmusiikkia, eikä The Neptune Power Federation ole tässä suhteessa poikkeus. Olemme siis potentiaalisen vaihtoehtometallinirvanan äärellä. Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä, tai pelkistetyimmillään niitä ei löydy käytännösARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Samalla liiat sepulturamaisuudet on tiputettu pois, ja erityisesti kitarointiin on vaikuttanut Death ja tiettyyn kulmikkuuteen vanha kunnon Demolition Hammer. Enigmaattinen laulajatar Screaming Loz Sutch kuulostaa Joan Jettin ja Suzi Quatron hybridiltä, vaikka pystyy tarvittaessa hienovaraisempaankin tulkintaan. Ja kyllähän tämä tyydyttää, vaikka ei ehkä niin syvällisesti kuin villeissä kuvitelmissa toivoi. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta, joka on sopivassa suhteessa metallisuuteen, joka taas on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Tiukan death/thrashin ystävä, tarkista tämä! Teemu Vähäkangas T IM T R O N C K O E Orkesterin jytähevi on joka tapauksessa kaikin puolin hyvällä mallilla. Tässä tapauksessa se ei haittaa ollenkaan, sillä orkesterin psykedeelinen, teatraalinen ja pirullisella tendenssillä varustettu jytärock on tehty voittaja-aineksista. Ankaruudestaan huolimatta se oli kuitenkin vaisu, jos sitä vertaa tämän debyyttialbumin paasaukseen. SCHIZOPHRENIA Recollections of the Insane OMAKUSTANNE Reilun vuoden takainen Voices-ep oli belgiaisnelikolta varsin lupaava käyntikortti. Siitä löytyy niin varhaisen Queenin notkeaa progerockia, Budgien lihaksikasta protoheviä kuin Thin Lizzyn melodisesti avaraa riffittelyäkin. Ensikosketukseen verrattuna voisi sanoa, että deathtai jopa äärimetallinen paatos on vallannut alaa ja thrashimpi ote jäänyt enemmän taka-alalle. sä ollenkaan. Jälkimmäisestä kertoo sekin, että porukka päätti julkaista levyn Euroopassa omakustanteena, kun järkevää diiliä ei tuntunut löytyvän. Vaikutteet kuuluvat läpi, mutta eivät onneksi liian kanssa. Seikan voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana: tekijöiden tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Vaikka The Neptune Power Federation suosii psykedeelisiä sävyjä, mitään jumittelua se ei harrasta, vaan pitää ilmaisunsa suhteellisen ytimekkäänä ja kuulijan aina iskuetäisyyden päässä. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä löydy hutejakaan. Nyt on vedetty kaikki horkut ja pirit, mitä kylästä löytyy. Hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi kuitenkaan lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa. Ja vaikka pääpaino on ankarassa runttauksessa, kappaleisiin on saatu ujutettua taidokkaasti pieniä hengähdystaukoja ja sopivia melodianpätkiä. Monet niistä osuvat livekokemukseen ja ajoittuvat aikaan, jolloin tämän liven anti on äänitetty
Feed the Infamy nousee lähelle yhtyeen parhaita tuotoksia, monen kuulijan mielestä takuulla jopa niistä parhaaksi. Kyllähän tämä niin sanotusti lähtee. Se tullaan kaatamaan massojen kurkusta alas, minkä jälkeen tanssahdellaan naureskellen pankkiin. Kuuntelukokemus vaihtelee paljon, ja tällä kiekolla ruman rouhinnan seasta on löydettävissä jopa ripaus kauneutta – mikäli sitä voi tässä tapauksessa sellaiseksi kutsua. Feed the Infamy kuulostaa johdonmukaiselta ja suunnitellulta levyltä, mikä ei ole ollut aina itsestäänselvyys. Knights of the Realmin ideana on juhlistaa heavy metalin kliseitä, ja niitä todella juhlistetaan, oikein olan takaa. Suunta, johon ryhmä on luisunut myöhemmällä iällään, tuntuu siksi suorastaan rikolliselta. Soundit toimivat, ja nurisemista jää oikeastaan vain paketin laajuudesta: 13 tiukkaa Helmet-biisiä ja intro eivät ihan kauhean pitkään kestä. Roiskitaan sekaan kauhusynia, messutaan Saatanasta ja pimputellaan kuin Hammerin goottikauhuleffoissa, ja voi pojat, että meillä on täällä jamit. Jos turvallinen, juustoinen, lapsiystävällinen ja sieluton black metal pitäisi nimetä bändin mukaan, Mystic Circle olisi listalla korkealla. Kaiken huipuksi Steel My Heartin verse on yksi yhteen Dion We Rockin kanssa. Alkupuolen CGBG’s-setti vuodelta 1990 on ensilevyn julkaisua edeltävältä ajalta. Suurin osa riffeistä on pöllitty Acceptilta ja Judas Priestiltä. Tempot pysyvät muuttumattomina alusta loppuun ja samoja aineksia kierrätetään loputtomalla epäintohimolla. Puhtaasti haikaileva laulu toimii, ja 70-lukulaisia kaikuja sisältävä soundikin on aivan miellyttävä. Joni Juutilainen MYSTIC CIRCLE Mystic Circle ATOMIC FIRE Mystic Circle oli männävuosina synonyymi käppäiselle black metalille, lähinnä pelkkä naurunaihe. Yhtye kuulostaa laiskalta pastissilta entisaikojen itsestään. Eclipsestä tuttu kitaristi Magnus Henriksson ja Tiamat-rumpali Lars Sköld päättivät perustaa heviprojektin, jonka laulajaksi he kutsuivat Marcus Von Boismanin (Windupdeads, Stormen). Nyt Hammerfall tykittää liukuhihnalla levyjä, jotka ovat enimmäkseen jäljennöksiä toisistaan. Livekokoelman muoto on vähän outo mutta kiinnostava. Nerokkaat tittelit kuten Heavy Metal, Metal Attack ja Chains of Metal eivät mene edes ironisesta vitsistä. Bändi on meluavamman materiaalinsa kanssa nälkäinen ja soitannollisesti loistavassa tikissä. Myös levyn päätös, elektroartisti Avalon Skiesin versio yhtyeen viime levyn kappaleesta Field of Reeds puhuttelee dramaattisella hämyisyydellään. Koronavuodet olivat ilmeisesti liikaa myös tälle saksalaiskaksikolle, koska bändi on tehnyt paluun 16 vuoden tauon jälkeen. Toinen puolisko on äänitetty Meantime-levyn (1992) kiertueelta Australiasta, eivätkä ranteet juuri lerpattele jäsennellymmän materiaalinkaan parissa. Syväluotaavalla melankolialla ja introspektiolla varustettu ilmaisu on kuulostanut joka julkaisulla sopivan erilaiselta ja innovatiiviselta menettämättä tunnusomaisuuttaan. Bändin vahvuutena on ollut monipuolisen tumma ja atmosfääriltään rikas doom death, jossa on viitteitä esimerkiksi jo kuopattuun Ghost Brigadeen. Koskinen HANGING GARDEN Neither Moth nor Rust LIFEFORCE Hienoja, jopa loisteliaita albumeita viime vuosina tehtaillut kotimainen Hanging Garden julkaisee jälleen uutta musiikkia. Haluaisin uskoa, että ukot pystyvät parempaan. Parin ekan levyn ja oheisbiisien seasta olisi löytynyt rutkasti hyviä kappaleita, ja fani olisi himoinnut myös sitä ”rarea” kamaa. ARVIOT 61. Antiteesi black metalille. Mystic Circle on laskelmoiva bändi, joka myy KeskiEuroopan markkinoille paskankatkuista juustoa. Oloni on niin kovin, kovin väsynyt. Kaikesta kuulee, että näiden kappaleiden aistiminen livenä kunnon äänenpaineella tulisi olemaan ravisuttava kokemus. Musiikki ei ole kovin raskasta, mutta sävellysten yksipuolisuus pistää nopeasti tympimään. Laatua bändille ei ole kuitenkaan liikoja suotu. Tehokkaimpia väristyksiä tarjoavat isolla kertsillä päälle vyöryvä nimibiisi ja tulisesti ytimiin porautuva On the Shore of Eternity. Eetu Järvisalo APOSTLE OF SOLITUDE Until the Darkness Goes CRUZ DEL SUR Surumielistä ja maalailevaa perinnedoomia puhdasoppisesti soittava Apostle of Solitude sisältää pari ukkoa The Gates of Slumberin riveistä. Tarkoituksena on varmasti ollut mallintaa klassisen doomin verkkaista liikettä ja viipyileviä melankolisia tunnelmia, mutta vaikutelma on vain laiska ja epävarma. Ride for Revenge on omaleimainen tekijä, jonka musiikkia on hankala määritellä. Tämä levy on sävelletty rakkaudesta markkinointiin. Elli Muurikainen RIDE FOR REVENGE Feed the Infamy BESTIAL BURST Raskaalla ja bassovoittoisella black metalillaan jo kaksi vuosikymmentä kulkenut Ride for Revenge on sijoittunut kotimaisessa skenessä omaan lokeroonsa. Tämä on yllättävää, sillä jenkkien historiasta löytyy useampia pitkäsoittoja ja pian kahden vuosikymmenen ura. Olisi ollut hienoa kuulla laulajan vetävän vaikka osan kertsistä, mutta jonkun älynväläyksen ansiosta lopputulemana on noin kymmenen sekuntia miehen hyminää. Tyylinsä saattaa olla esimerkiksi Barathrumin ja Beheritin inspiroima, mutta omasta taikapadasta nousevat höyryt määrittelevät myös bändin uutta albumia. Kappaleiden vaihtumista ei tahdo edes huomata. Kappaleet tuntuvat tärähtävän tajuntaan selkeästi, ja musiikista löytyy kenties hieman aiempaa enemmän sludge-vaikutteita, mikä ilmenee paikoin hyvinkin rokkaavan draivin muodossa. Nälkä ei tosin heijastu Page Hamiltonin lavaspiikkeihin, jotka ovat kautta linjan osastoa ”thanks”. Bändin sävellysreseptiin kuuluu Dark Funeralin arsenaali, joka vedetään usein duurisfääreihin, jotta kaikilla olisi himskatin hauskaa festareilla. on yhtyeen hienoimpia viisuja moneen vuoteen, mutta myös liki ainoa asia, mitä levystä jää mieleen. Vuonna 2004 perustetun bändin seitsemäs kokopitkä Skeleton Lake (2021) tarjosi ehkä sen tähän asti vaikuttavinta menoa. Kaveriporukalla jammailu on hauskinta puuhaa, mitä voi tehdä housut jalassa, mutta on eri asia, kannattaako kaikkia treenikämpällä syntyneitä ideoita julkaista laajemman yleisön kuultavaksi. On todella vaikeaa tehdä näin mitäänsanomaton levy. Uutuus koostuu sekä akustissävyisistä että metallisesti höykyttävistä kappaleista, joissa leikitellään luovasti erilaisissa maisemissa. Puhtoisen modernit soundit vieläpä oikein korostavat sen tympeyttä. Paluulevy on aivan sitä itseään. Ompelurumpukone kruunaa tietenkin koko komeuden. Kari Koskinen HAMMERFALL Hammer of Dawn NAPALM Hammerfall väänsi alkuaikoinaan järjettömän hienoja levyjä, joita ei ole liioiteltua kutsua power metalin klassikoiksi. Hyvä esimerkki hukatusta tilaisuudesta on King Diamondin ”vierailu” kappaleessa Venerate Me. Rehellisesti surkeita biisejä ruotsalaiset eivät ole veistelleet, mutta perustaso on laskenut valitettavan alas. Niko Ikonen KNIGHTS OF THE REALM Knights of the Realm PLAYGROUND Kun korona on tappanut yhtyeiden keikka-aikeet viimeisen kahden vuoden aikana, ajankuluksi ja ehkä jopa hengenpitimiksi on keksittävä jotain. Kappaleet ovat keskenään melko erilaisia, mutta pysyvät kiinnostavina vahvojen tunnelmiensa ja erityisesti juuri toimivien kontrastiensa vuoksi. Lopusta löytyvä State of the W.I.L.D. Bändi takoo äärimmäisen jämerästi, miltei sotilaallisesti, mutta myös arvaamattomuuden tuntu on koko ajan läsnä. Nyt julkaistava ep palaa sekin kirkkaalla liekillä. Ei tätä levyä voi varsinaisesti huonoksi väittää, mutta jatkuva riman alta konttaaminen harmittaa. Ja silti soitto vaappuu epävarmalla pohjalla ja yleistunnelma on väärällä tavalla flegmaattinen. Hyvä näinkin. Kaikenlainen pienikin revittely on kielletty! Albumi tuntuu kestävän puolitoista tuntia, vaikka sen todellinen pituus on alle kolme varttia. Vaikka levyllä on mittaa vain vajaat 40 minuuttia, ideoita on hädin tuskin seiskatuumaisen tarpeisiin. Kimmo K
Se ei sen sijaan yllätä, ettei Cannibal Corpsen laulaja George ”Corpsegrinder” Fisher lähde merta edemmäs kalaan. Alkuperäistä kuulematta on hankala sanoa, miten homma on siihen verraten onnistunut, mutta lopputulos on joka tapauksessa ihan mukiinmenevä, paikoitellen jopa mainio. Cryptic Hatredin esikoinen vilisee oivaltavia, murskaavia ja päätä nytkyttäviä riffejä sekä näppäriä rumpuratkaisuja. Nyt basisti-laulaja Moe Eccles sai alkuperäisen kitaristin Ben Dallackiesan soittamaan levylle ”oikeat” kitaraidat, ja rumpali Thuds Applebaum ehti kaiketi jopa treenata biisejä, toisin kuin alkuperäiselle levylle rytmiraidat soittanut heppu. Tiiviimmillään Troll Teeth on alle kolmeminuuttisessa Runningissa. CRYPTIC HATRED Nocturnal Sickness THE OTHER Death metalista uhkasi tulla yhä vahvemmin varttuneemman pätsiliiviväestön musiikkia, mutta viime vuosina tilanne on alkanut tasapainottua, kun kentälle on saatu nuorta verta. Tässä on yllättävänkin kypsä debyytti, jolla genren perinneosaaminen tuodaan esille hienosti. Soundikin on sen verran murea, että jo siitä saa nautinnon. Black Sabbath kuuluu selkeästi aina Ecclesin ozzymaista laulusoundia myöten, mutta eipä sitä voi pitää haittana. Cryptic Hatred vakuutti jo Free from the Grave -demollaan (2020). Biisi jytää etukenossa oikein nasakasti, vieläpä kelpo melodialla. Death metal elää renessanssikauttaan, ja pelkästään Yhdysvalloista tulee jatkuvalla syötöllä niin kovia kuololevyjä, ettei keskitason tamppauksella ole asiaa omille soittolistoille. Tomi Pohto TROLL TEETH Unwanted & Worthless ELECTRIC TALON Newjerseyläisen stoner-doom-yhtyeen debyyttilevy julkaistiin jo 2014, mutta häthätää varamiehillä äänitetyin raidoin. Koskinen CMPT Krv i pepeo OSMOSE Jos vuoden 2021 levyt -listauksessa olisi ollut pettymyskategoria, H E ID I ST R E N G E LL Ihan kiva, pojat, mutta ei tämä nyt oikein lähde. Arviokirveiden lukumäärään jää hieman kasvunvaraa tulevia tappoiskuja varten, mutta onhan tämä kova levy. Mikko Malm CORPSEGRINDER Corpsegrinder PERSEVERANCE Artistin soololevylle tyypillinen piirre on monesti, että se antaa vapaan väylän tuoda ilmi yllättäviäkin musiikillisia ambitioita. Noista ajoista muistuttaa myös Eemil Lajoman örinämatto, joka levittäytyy eteen kuin kulta-aikojen Chris Barnesilla. Myös hitaasti bändi operoi vakuuttavasti ja lataa suurimmat paukkunsa tähän sektoriin. Tämä alle parikymppisten kuolokopla on aiheuttanut ansaittua kohinaa aina valtamediaa myöten. Turpiin vaan ja onnea. Omat biisit olisivat kivoja. Biisit eivät ole hassumpia, joten lopputulemana on ihan mainiota, kohdakkoin oikeinkin hyvää pöristelyä. On selvää, että soittoniekkojen ikä on lisännyt kiinnostusta bändiä kohtaan, mutta on ilo todeta, että kyseessä ei ole mikään tyhjästä hypetetty teiniryhmä, vaan tuhdilla moukarilla murskaava yksikkö. Mutta kun biisit ovat parhaimmillaankin ihan kiva -osastoa, tästä on kovin hankala innostua täysillä. Nocturnal Sickness on kymmenen biisin paketti muhkeasoundista death metalia, jossa kuuluu niin suomalaisen kuoleman mädänhohtoinen historia kuin uuden mantereen kuolotraditiokin – etenkin Cannibal Corpsen alkutaipaleen kaikuja on ilo bongailla. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Demohommista on kuitenkin matkaa pitkäsoitto-osastolle. Tätä on death metal! Tami Hintikka Biisimateriaali ei poikkea lopulta rajusti Fisherin päätyön nykysoundista. Kannen hauskassa piirroskuvassa jauhetaan kalmot ojoon. Troll Teethillä homma vain menee paikoitellen tyhjäkäynnin tai haahuilun puolelle, kun taas Sabbath piti huuruillessaankin ohjakset tiukasti nyrkissä. Soitto on ensiluokkaista, ja soundit ovat raskaat ja erottelevat. Multakurkun oma levy sisältää death metalia hardcoreja new metal -koukuilla. Kimmo K
@episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti Kaikki elokuvista episodi.fi
Hebosagil on ollut niin sanotusti valmiin kuuloinen yhtye jo englanninkielisestä Colossal-debyytistään, metallisimmasta levystään, lähtien. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut Mrtvajaep onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiä. Orgaaninen ja tuhti soundi toimii hienosti, kuten toimivat kaikki muutkin käytännön seikat. Erikseen on pakko mainita Mitä jos -kappaleen kitarasoolo-osio, joka on välillä maalaileva, välillä virtuoosimainen ja välillä rokkaava – ja koko mitaltaan äärimmäisen tyylikäs. HEBOSAGIL Yössä SVART Oululainen Hebosagil on hämmennellyt musiikillista sekametelisoppaansa yli 15 vuoden ja neljän täyspitkän ajan. Se, kuinka vahvasti tämä lopulta iskee, onkin vahvasti sidoksissa kuulijan perusmakuun. Tällaiset kitarakudelmat havainnollistavat koko homman viehättävyyttä. Näihin korviin ratkaisu on juuri oikea. Alati murskaavaan mättöön se kyllä istuu, eikä muuta sävytystä hienoisia kitaramelodioita lukuun ottamatta juuri tarjota. ”Solmut suvannossa ei sulakaan” -tyyliset rivit vetoavat ja teksteihin pystyy samastumaan. Hebosagilin vaikutteiden kirjo on ilahduttavan laaja. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelten määrä on kasvanut, niistäkään ei ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävästi. Kappaleet ovat lyhentyneet puoleen aiemmasta, minkä myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen kolmetoista tusinassa -kastiin. Yössä on bändin ensimmäinen yhteistyö maineikkaan Svartin kanssa. Mega EMBRYONIC AUTOPSY Prophecies of the Conjoined MASSACRE James Murphyn, Terrance Hobbsin ja Doc Coylen vierailevat kitarasoolot eivät anna kappaleille juuri lisäarvoa, mutta ne kertovat tuesta esikoistaan julkaisevan yhtyeen takana. Levyn ainut valopilkku on sen hidastempoisin ja pisin kappale Memla, ja sekin on selkeä tribuutti Burzumille riffija kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Vaikka tunteet ovat tapissa, suoranaisella taidokkuudella ja tarkkaan harkituilla ratkaisuillakin on keskeinen osansa lopputuloksessa. Mitään uutta mukana ei ole, mutta puolituntisessa on outoa viehätystä. Tilitys on myös osattu pukea tenhoavaan lyyriseen muotoon. Melodisempaa skandiosastoa arvostaville Embryonic Autopsy tuskin tarjoaa mitään, mutta jenkkikuolon ystäville nakki on suhteellisen varma. Ihmismielen tummimpia tuntemuksia kanavoidaan yhtäällä raivokkaaseen, toisaalla tunnelmalliseen muotoon äärimmäisellä omistautumisella. Vahvana pohjamakuna tuntuu myös tarkemmin määrittelemätön ”Oulu”. Progeilukaan ei ole vierasta. Lyriikat huokuvat epätoivoa, itsetuhoisuutta ja eksistentiaalista väsymystä. Tämän vuosituhannen bändeistä se voi tuntea kollegiaalista toveruutta vaikkapa Kvelertakin ja Teksti-TV 666:n kanssa. Eläimellisen raaka örinäkin on makuasioista riippuen joko pakotetun brutaalia tai juuri sopivan törkeää röhinää. Embryonic Death on Oppressorin riveissä 1990-luvulla uransa tehneen laulaja-kitaristi Tim Kingin uusi yhtye, joka soittaa rehellistä ja nautittavaa kulutuskuolemaa. Raaka-aineissa on kaikkea 1980-luvun uudesta aallosta 1990-luvun vaihtoehtorockiin ja noisen kautta metallin mustimpiinkin muotoihin. Hämmästyttävästi meno on vain parantunut kerta toisensa jälkeen, ja Yössä on jo varsin lähellä täydellisyyttä. Pääosin nopeasti ja perinteisesti brutaloiva death metal ei toistele Oppressorin hitusen groovaavampia oppeja, vaan painotus on suoraviivaisessa tykityksessä. ”Rima pysyy paikallaan, kun riman alittaa”, lauloi Juice Leskinen aikoinaan, ja nyt kävi näin. Raastavuutta ja vauhtia ei ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Toni Keränen uuvu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä. Kaikkea on sopivasti, siis vain sen verran, ettei yhtyettä saa luokiteltua yhteen lokeroon. Kari Koskinen JO H A N N A LE V O M Ä K I piikkipaikan olisi vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo
Keskitempoisemmalla rockvaihteella väännetään jopa siinä määrin, ettei musiikkia olisi väärin kutsua black’n’rolliksi. Tasapaksuksi materiaali ei silti missään vaiheessa taannu, ja kaikkinensa yhtye luovii selvästi oikealla tiellä. Miksi ihmeessä se ei ole osa varsinaista albumia. POWERTRYP Midnight Marauder RAFCHILD Typeriä bändinnimiä näkee harva se päivä. Pääosin raastavan karheasti tiristävän soitannan sekaan on ripoteltu kuoroja, kilkutuksia, kuiskailuja ja muita toimivia tunnelmaelementtejä. Ainoa poikkeus on cd-version bonusbiisi Nail Your Prophet, joka on koko paketin onnistunein, jopa aivan menevä ralli. Kaikkiaan kuvio onnistuu ihan hauskasti. Onnea yhtyeen valitsemalle tielle! Saksan Erlangenissa majaileva bändi on ilmeisesti kerännyt jo hieman nimeä paikallisissa underground-piireissä. Levyn aloittava priestikäs nimibiisi ja Eyes of the Maniac antavat odottaa kovan luokan onnistumista, mutta paikoitellen läppäaspekti ja pastissimaisuus menevät sen verran yli, että alkaa jo vähän kismitellä. Albumi ei räjäytä monipuolisuudellaan, ja pituutta sillä on kuin nälkävuodella. Jollakin tavalla biiseistä voi erotella ne, jotka on tehty ennen päätöstä äänittää överiksi vedetty syntikkahevipläjäys, ja ne, jotka on väsätty, kun prosessi on ollut jo liikkeellä. Tällaista uusvanhaa metallia veivaavat yleensä pari-kolmekymppiset jannut, mutta Powertryp on poikkeus sääntöön, sillä se koostuu enimmäkseen vanhoista patuista. Tämä porukka on päättänyt kuitenkin valita niin omaperäisen otsikon, ettei googlaamallakaan meinaa löytää tietoa oikeasta soittokomppaniasta. Eetu Järvisalo RECKLESS LOVE Turborider AFM Kasarihevibändi vie homman surutta härskeimmälle mahdolliselle levelille ja vetelee ihan totaalista synteesiheavyä. Ymmärrän hyvin, mitä bändi hakee, mutta toteutus jää puolitiehen. Jälkimmäiseen osastoon tippuvat raidat, jotka etenevät rahtusen enemmän muodon ehdoilla, vaikka kyllä Reckless Loven osaaminen, hyvä bore ja melodiantaju pääsee esiin neonvärisen muovisenakin. Yhden kappaleen kuultuaan on kuullut käytännössä loputkin. Omien sanojensa mukaan ryhmän tyyli on jossain perinteisen, eeppisen ja nopean jenkkimetallin välimaastossa, NWOBHM-vaikutteita unohtamatta. Ozzy-laina Bark at the Moon @NUCLEARBLASTRECORDS | @NUCLEARBLAST @NUCLEARBLASTRECORDS | NUCLEARBLASTEUROPE w ww ww w..N NU UCCLLEEAARRBBLLAASSTT..ddee “Bombshell return to the well-known battlefield!” METAL HAMMER GERMANY ARVIOT. Raaoilla suomenkielisillä ärinäja kärinälauluilla tulkitut kappaleet muistuttavat joistakin kotimaisen bläkkisskenen bändeistä kuten Paarasta ja Azaghalista. Eivät pauku rummut vaan Simmonsin sähköpöntöt! Kitarakin taistelee tilasta syntetisaattorin kanssa. Jälki on kuitenkin verrokkejaan makaaberimpaa ja etenkin rokahtavampaa. Elli Muurikainen KUOLEMAN GALLERIA Armon loppu INVERSE Mustan metallin lähteestä ammentava tamperelaisbändi punoo kolmoslevyllään häijyjä ja manaavia sointuja elämän epämiellyttävistä kääntöpuolista. Kymmenvuotiaan yhtyeen ilmaisu työntyy syvälle Pohjolan pimeyteen ja saa hyytävällä monisakaraisuudellaan aikaiseksi varsin hyvää tutinaa. Edustavimmin ne pääsevät esille levyn loppupään eeppisiä ja kuulaita piirteitä saavissa nostatuksissa, kuten Pystyyn kuolleessa ja Sudennahkassa. Komeita EVH-sooloja sentään luikahtaa yhä tämän tästä. Tällaista monitasoisempaa kajauttelua olisi kuullut mielellään enemmänkin ja vielä laaja-alaisemmin, sillä osassa veisuista tyydytään veivaamaan tasalaatuisemmin. Soundeissa on toivottavaa vanhan liiton henkeä ja riffit ovat parhaimmillaan loistavia, mutta yksikään biisi ei lähde kunnolla käyntiin. Aika monesta kohdin tulee mieleen Afterburnerin aikainen ZZ Top, ja näin juustoisen tuotoksen tekemisestä täytyy ehdottomasti antaa iso läjä pointseja
Vaikkei teos ole toivoton, sitä on vaikea suositella muille kuin ukrainalaisen black metalin koville faneille. Vaan kun melodiat ja tehokeinot ovat kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, tärkein eli musiikki alkaa tuntua väkisinkin hieman ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna. Helsinkiläisbändin liki kymmenvuotinen ura manifestoituu yllättävän valmiilla ja kiehtovan omalaatuisella debyyttialbumilla. tyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreillä, eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Sieltä täältä löytyvät valonpilkahdukset eivät teosta pelasta. Ärinälaulu sentään on ihan kelvollista. Serpent PYSTYYNKUOLLEET HIPIT Luutarhan kukat OMAKUSTANNE Tamperelainen metelikopla on mielenkiintoinen ilmestys. Koskinen ARÐ Take Up My Bones PROPHECY Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissä vaikuttavalle Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Mukavan rujossa menossa kuuluvat ainakin pikametalli, vaihtoehtomyllytys ja grunge, eikä roisia suomalaista rymyrockiakaan voi jättää mainitsematta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Valitettavasti tämäkin hyvä torpedoidaan annoksella kökkötason pottumuusia, jonka kuuntelu ei tunnu palkitsevalta vaan pikemminkin ajanhukalta. Maestro on soittanut kaikki instrumentit vierailevien soolokitaristin, rumpalin ja sellistin panosta lukuun ottamatta, ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvassa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Laulaja Andy H.C. Pitkähköistä kappaleista löyP A T R IK N U O R T E V A AFFECTION Remnants OMNICULT Ihanaa! Kerrankin saatteen väitteet soundin uniikkiudesta sekä levyn haastavuudesta ja monipuolisuudesta ovat aidosti totta. Lähtökohtaisesti kaikki on mallillaan. Kipakamminkin leivottu pikapaalutus pysyy kasassa ja saa mainiota tarttuvuutta runsaiksi ja yllätyksellisen kiehtoviksi äityvien laulumelodioiden kautta. Vauhdikkaampi mäiske vie pidemmän korren, mutta hitaampi ja sävykkäämpi ote täydentää kokonaisuutta oivasti. Tällä ajatuksella tuntuu syntyneen ukrainalaisen Omhosten-sooloprojektin esikoislevy, joka on koulukirjaesimerkki niin sanotusta bedroom black metalista. Aivan jees levy silti. Siitä on vähän vaikea sanoa, mitä musiikkinsa edustaa: mukana on sävyjä (crust) punkista, hiphopista (tai toimii mainiosti, vaikka siitäkin olisi voinut jättää pois pari hassutteluelementtiä. Napakan ja ennakkoluulottoman soiton, mainioiden biisien ja mielenkiintoisen soundimaailman ansiosta kokonaisuudesta muotoutuu mukaansatempaava. Raskaimman tuomionluennan sijasta keskitytään enemmän tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa. Kimmo K. Mega OMHOSTEN Music of the Great Beyond KVLT UND KAOS Nopeaa tempoa ja käppäisiä melodioita, mitä muuta sitä kaipaa. Vaan ihmekös tuo, kun taustalla on tohtorismies. Parhaimmillaan bändi on pastissi-Darkthronena, jolloin homma hakeutuu lähes oikeille urille. Yhtyeen soundin elementit osuvat hienosti yhteen, vaikka kaikki sen osaset eivät tule samalta suunnalta. kuulostaa Janne Joutsenniemeltä laulamassa grungea, kielisoittimet tykittelevät matalataajuusriffiä ja rummut piiskaavat villisti kuin Corrosion of Conformityn Blindilla. Osin tästä on kiittäminen notkahtanutta sävellyspuolta, osin perin munatonta tuotantoa. Vaikka mukaan on mahtunut aimo annos rehtiä keskinkertaisuutta, kokonaisuus ei nouse edes sille tasolle. Paletti on tavallaan lavea, mutta sen sävyt ovat hallinnassa. Albumi on helppoa, tyylikkäästi tuotettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kimmo K. Biisit ovat läpi levyn keskinkertaista rumpu(kone)paukutusta, jota viedään eteenpäin paikoin suorastaan typerryttävillä kitaramelodioilla
Elli Muurikainen ABSTRAKT Uncreation INVERSE Yhden levyn aiemmin julkaissut Abstrakt lähestyy äärimetallia nimensä edellyttämällä tavalla. Jännittävän omintakeinen ja vakuuttava purkaus. Wilderun ei ole muuttanut musiikillisia peruspalikoitaan merkittävästi, kunhan vain on hionut ilmaisuaan yhä hienostuneempaan suuntaan. Abstraktin uusin on odotettua parempi levy, joka osoittaa, että bändillä on kyvykkyyttä hyvän musiikin tekoon. Joni Juutilainen SAXON Carpe Diem SILVER LINING Viime vuosikymmeninä varsin raskaasti tömistellyt veteraanibändi Saxon on pitänyt tällä vuosituhannella yllä taattua laatua, mutta todelliseen napakymppiin on osuttu vain Into the Labyrinth -levyllä (2009). Theander ja Wiss pyrkivät selkeästi olemaan Walter Breckerin ja Donald Fagenin kaltaisia säveltäjäja tuottajaneroja, mutta aivan Steely Danin klassikkoasteellle Cap Outrun ei yllä. Yhtyeen neljäs levy Epigone on selkeästi dynaamisempi ja ilmavampi kuin hieman täyteen ahdettu edeltäjänsä Veil of Imagination (2019). Kimmo K. Riffeiltään meno on melko iskevää, vaikka mitään unohtumatonta ei kuulla. Tilittävästä katujen kasvatit -tyyppisestä räppäysja huutolaulusta huolimatta perusvire on verrattain melodinen. High on Deceptionillä elää niin 1970–80-lukujen fuusiorock, makea kasaripop kuin modernit progesävytkin. Pätevien soittajien ynnä laulaja Chandler Mogelin ympärille kasattu uusi versio bändistä on sliipattu kone, joka tarjoaa liukasta jahtirockia milleniaaleille. Tästäkin huolimatta mieleen jäävät parhaiten albumin suoraviivaisimmat ja iskevimmät vedot kuten In the Death’s Purifying Fire ja Venomous Tongue, jotka kelpaisivat tällaisenaan takuulla monelle isommallekin nimelle. Soitto on jämäkkää mutta sopivan roisia, ja laulussa mennään tunne edellä nuottiviivaston rajoitteista liiemmin piittaamatta. Obcasus on lähtenyt rakentamaan ensimmäistä levyään järkevästi, eikä bändi edes yritä tuoda pöytään mitään erikoista. Samaan aikaan kappaleet kuitenkin hengittävät ja niistä huokuu zeniläistä energiaa. Homman nimenä on sinfoninen black/death metal, joka pokkuroi häpeilemättä Dimmu Borgirin ja Shade Empiren suuntaan, mutta tekee sen verrattain hyvin. Hyvin tehty. Sitten parivaljakko lähti omien projektiensa pariin. Oikean biisinkirjoitus-flow’n löytyminen saattaa viedä helsinkiläiset pitkälle. Entä mikä ihme on Queen of Liesin intronauha, josta tulee mieleen jokin ö-luokan teinileffa. Alku on mieletön, mutta viimeistään balladit kosauttavat hyvän meiningin. Abstraktin eduksi on laskettava, että sen kappaleista ei ole rakennettu liian monumentaalisia, vaan homma kulkee suht kompaktien biisien ehdoilla. Uncreation on pitkälti liidikitaroista ja orkestraatioista vastaavan Azul Coraxin show. Bändin toimittaminenkaan ei ole mitään väsähtäneiden herrojen taputtelua, vaan moukari mäjähtelee maaliin tarkasti ja tehokkaasti. Ehtipä mies olla viisi vuotta töissä Hans Zimmerin perustamassa Bleeding Fingers Custom Shopissakin. Mikko Malm OBCASUS Omega Prophet OMAKUSTANNE Kuopiolaisen Obcasusin ensimmäisellä kokopitkällä on lähdetty rohkeasti tulta päin kokeilemalla rahkeita melodisen black metalin parissa. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – lopputulemana on hyvinkin intensiivistä ja kirkasotsaista tulkintaa. Aiemmilla levyillä kiekunut Urban Breed jätti yhtyeen viime vuonna, ja miehen saappaisiinsa aseteltiin serbialainen Nikola Miji?. Ehkäpä rauhallisuuden tunteen aiheuttaa sanoitusten luontokuvasto. Koskinen CAP OUTRUN High on Deception FRONTIERS Kitaristi Andrée Theander ja kosketinsoittaja Erik Wiss perustivat Cap Outrunin vuonna 2007 ja ehtivät julkaista yhden omakustanne-ep:n. Bändi ei edelleenkään ole missään nimessä vaatimaton, se nimittäin osaa paisuttelun jalon taidon. Sittemmin lähes koko kööri on vaihtunut moneen kertaan. Mikko Malm SERIOUS BLACK Vengeance Is Mine AFM Melodista metallia esittävä Serious Black oli alkujaan superkokoonpano, johon kuului muun muassa Blind Guardianin ja Helloweenin entisiä soittajia. Carpe Diem on tuotantojäljeltään suoraan sanottuna saatanan hyvänkuuloinen. nu-metalista) ja stonerista. Tunnin möhkäle tällaista tuuttausta olisi ollut ehdottomasti liikaa, ja näillä näytöillä kappaleiden voisi kuvitella taittuvan hyvin myös livemuotoon. Viime vuonna yhtye heräsi eloon ja julkaisi ensimmäisen täyslaidallisensa. Rajumpi rypistys ei ehkä olisi tehnyt hallaa, mutta ihan hyvä näinkin. Miehen käsistä irtoava äänimaailma vakuuttaa tasokkuudellaan, ja vaikka meno viittaa paikoin vähän turhankin paljon mainitun Dimmun suuntaan, kitarapuolella kuultavat melodeath-vaikutteet tuovat musiikkiin omaa väriä. Lopputulos kuulostaa löyhiä linjoja vetäen Dark Funeralin ja Dissectionin ristisiitokselta. Solistin tulkinta ei ole täysin tyylipuhdasta, mutta hänen tobiassammetmainen soundinsa antaa paljon anteeksi. Kosketinsoittimia käytetään hyvällä maulla ja sävellykset tuntuvat olevan muutenkin balanssissa keskivertoa ensilevyttäjää paremmin, vaikka mistään mullistavasta mestariteoksesta on turha puhua. Keskitempoista mäiskettä sisältävä levy on myös musiikillisesti kohtuullisen mukaansatempaava. Runnova Pullon pohjassa nousee kärkibiisiksi, mutta levyn anti on kauttaaltaan asiallista. Power metal -sukuiseen menoon kuuluvaa jytinää löytyy rutkasti, mutta soundi säilyy silti selkeänä ja erottelevana. Levy tarjoaa kuitenkin tarpeeksi herkullisia hetkiä esimerkiksi heille, joiden mielestä The Night Flight Orchestra ei ole tarpeeksi kinkkistä tai hienostunutta musiikkia. Onpa levyllä useampi lähes täytebiisiksi luokiteltava raitakin. Jokseenkin monimuotoiseksi paljastuva albumi on omaan korvaani parhaimmillaan metallisimmillaan. Sen voimakkaisiin tunnelmiin ei päästä aivan nytkään, vaikka yritys on kova. Seitsemän kappaleen ja noin 34 minuutin mittainen Omega Prophet on napakka ja tasavahva teos. Obcasus eroaa hengenheimolaisistaan hieman maltillisemman tempon ja tunnelmallisemman ilmaisun ansiosta. Perushommat hoidetaan moitteetta, ja paino tuntuu olevan simppelillä tavalla toimivien kappaleiden hakemisessa, mikä myös onnistuu. Jokainen sukupolvi tarvitsee oman Owner of the Lonely Heartinsa. Välillä lipsuu, mutta bändi onnistuu silti meuhkaamaan ihmeen hyvällä osumatarkkuudella. Debyyttilevy As Daylight Breaks (2015) oli todella komea sisääntulo, mutta kolmesta seuraajastaan ei ole hirveästi kerrottavaa. Myös nokkamies Biff Byfordin äänijänteet soivat yhä vakuuttavasti, ainakin studio-olosuhteissa.. Orkestroinneista yhtyeessä vastaa kitaristi Wayne Ingram, joka on tehnyt jo pitkään töitä myös tvja elokuvasäveltäjänä. Vaikka albumi kaipaisi rankkaa tiivistämistä, valtaosa biiseistä on aivan hävyttömän toimivia ja ennen kaikkea tuoreita näinkin puhkikolutussa genressä. Yli 50-minuuttisessa levyssä on auttamatta vähintään viidesosa liikaa. Laulaja-kitaristi Evan Anderson Berry vastaa sävellyksistä, ja näiden kahden miehen symbioosi tuottaa näemmä hedelmällisiä lopputuloksia. Joni Juutilainen WILDERUN Epigone CENTURY MEDIA Jenkkiläinen Wilderun esittää prog ressiivista metallia, josta löytyy niin sinfonisuutta kuin folkmaisia elementtejäkin. Hieman pelotti, mitä uusi albumi tuo tullessaan, mutta uudistunut porukka näyttäisi tehneen kunnon ryhtiliikkeen. Hyvällä perusmäiskeellä ja miedommallakin kekseliäisyydellä pärjää mainiosti, kun asenne on kohdillaan. Levyn päättää lähes 20-minuuttinen, neljään osaan jaettu Distraction-eepos, joka sinetöi kokonaisuuden mitä hienoimmalla tavalla. Se, mikä erottaa Abstraktin toistaiseksi alansa suurimmista nimistä, on ehdottoman kovien kappaleiden puute
Avaruudellinen tunnelma on upea, vaikkakin levy vaatii kuulijalta jo lähtökohtaisesti tällaisen ”outromusiikin” fanittamista. Carpe Diemin huippuhetkiä ovat pitelemätön kakkosbiisi Age of Steam, yhtyeen 1980-luvun mieleen tuova Remember the Fallen sekä kokonaisuuden lopettavan Black Is the Nightin erittäin maukkaasti soiva hidas väliosa ja kitarasoolo. Toiselle omalle biisille on saatu kaivettua jostain homeisesta bunkkerista bändin entisen laulajan Trondr Nefasin rääkynäraidat. Jokunen purkka on saattanut pudota suusta siinä kohtaa, kun ensimmäisenä luvassa ei olekaan totuttua kuoloa, vaan erikoismusiikkia tarjoileva julkaisu. Itselleni levyn tyyli oli positiivinen yllätys, mutta toisaalta voin ymmärtää sen pettymyksen määrän, jos odotti saavansa kuoloa. Joukkoon on viskattu suomalaisittain eksoottiseksi luonnehdittavaa laulua ja epätavallisia instrumentteja. Serpent ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. A LV IN O SA LC E D O Mutta ne biisit – ne eivät ole lähellekään huonoja, mutta eivät myöskään klassikkoainesta tai edes vuoden parhaimmistoa. Kestoa sillä on yhteensä noin 40 minuuttia. Laulua, rumpuja ja muita metallimusiikin perusaineksia ei ole mukana. Tulokulma on minimalistinen, pelkistetty ja kosminen. Nurjasti rokkaava Vulcano-laina Dominios of Death käynnistää likaa ja saastaa huokuvan Vulture Lordin puoliskon. Albumi on todennäköisesti suurempi sokki jenkkibändin faneille kuin sitä satunnaisemmin kuulleille. Bändit on valittu hyvin, eikä niistä löydy oikeastaan sen kummempaa valittamisen aihetta. Ei laisinkaan huono splitti, jonka pisteitä nostavat myös Ludo ”Evil” Lejeunen (Malek-Tha) saatanalliset introt ja outrot. Satanismista ja misantropiasta mustia säveliään taikovan Black Altarin osuus on perinteisempää tavaraa, kun taas norskipojat uhittelevat rapeammissa black thrash -tunnelmissa. Ne toki maustavat BLOOD INCANTATION Timewave Zero CENTURY MEDIA Death metal -piireissä jonkinlaisessa nosteessa ollut Blood Incantation siirtyi kahden studioalbumin jälkeen isolle Century Medialle. Toni Keränen BLACK ALTAR / VULTURE LORD Deathiah Manifesto ODIUM Puolalaisen Black Altarin ja norjalaisen Vulture Lordin splitti tarjoilee inhan pakkauksen pimeää ja likaista black metalia. Kohtalaisen tuttua ja turvallista, mutta hyvin tehtyä tavaraa. Niko Ikonen YSYRY MOLLVÜN Ysyry Mollvün AVANTGARDE Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta nimensä ottanut argentiinalaisprojekti Ysyry Mollvün yhdistää musiikissaan black metalia, post-blackiä, paikallista perinnekerrontaa sekä alueen omia soittimia. Mikä alkaa varsin hyvänä, post-metalille flirttailevana metallilevytyksenä, taantuu viimeistään puolivälissä tasapaksuksi black metaliksi. Timewave Zero koostuu versiosta riippuen joko kahdesta kappaleesta tai blu-ray-pakettina kolmesta biisistä bonusraidoin. Levyn anti on ambientia ja kosketinsoitinmusiikkia synthwavemäisellä otteella mallintavaa instrumentalisointia. Arvioon saapunut digipromo kattaa vain perusversion kappalekaksikon. Bändin oma materiaali on modernimpaa, mutta silti svengaavan mustaa thrashiä Carpathian Forestin hengessä. Kone on kunnossa ja eteenpäin jyrätään, mutta hämmästyttäviin temppuihin ei kyetä. Bändi ulostaa pimeyden peruspilareista kumpuavaa ortodoksista saatananpalvontamusiikkiaan esimerkillisesti. Ongelma on vähän samankaltainen kuin saksalaisella ikäja tyylitoverilla Acceptilla. Hyvällä tavalla erikoinen levy. Black Altarissa vaikuttaa miehistöä Morkista, Vaderistä ja Enshadowedista, joten on sanomattakin selvää, ettei laadusta ole tingitty
Otteissa on yllättävän paljon variaatiota, ja välillä pitääkin tsekata, onko esittäjä edelleen sama, sounditkin kun vaihtelevat melkoisesti. Jotenkin tämä ei haittaa, vaan railakas tunnelma toimii sekalaisena häröilynäkin oivasti. Mielenkiintoiseksi homman tekevät kitaroiden teknisesti sävytetyt kulmittelut ja jopa Meshuggahin happoisuutta lähentelevät soo lot. Koskinen DEVOURED ELYSIUM Void Grave COYOTE Brutaalia ja slam-henkistä death metalia murjovat turkkilaiset lyövät tauluun alle puolen tunnin mitassa. Etenkin perinteisempi bläkkislätkytys tremoloriffeineen on heikoimmillaan vain sitä itseään ilman tarvittavaa imua. Eräskin Bathory käväisee joitakin kertoja mielessä bändin vuorille kurkottavaa sovittelua kuunnellessa. Nyt hypähdellään heleästi suoraan slaavilaiseen pakanalliseen esihistoriaan. Levy tarjoaa muutakin kuin vain oikeaoppista muotokieltä palvovaa perässähiihtoa. Ehkä tätä musiikkia voisi kuvailla akustiseksi Alcestiksi. Devoured Elysium hoitaa hommansa varmalla otteella. Niko Ikonen GRAFVITNIR Death’s Wings Widespread AVANTGARDE Ensimmäistä kertaa vinyylinä julkaistava Death’s Wings Widespread on matalahkolla profiililla toimineen ruotsalaisbändin seitsemäs kokopitkä kahden vuoden takaa. Serpent MUD SPENCER Fuzz Soup ARGONAUTA Loistavasti nimetyn orkesterin meno on ilmavan muhevaa ja tunkkaisen raikasta. Soundeiltaan rujo Ysyry Mollvün lupaa enemmän kuin lunastaa. Myös Tenhi tulee vahvasti mieleen. Sinfoniaja folk-elementeillä vahvistettu paahtaminen kumartelee 1990-lukuisen skandinaavisen mustan metallin tunnelmallisempaa laitaa. Levy on omistettu Juri Miroljuboville, historiallisen Velesin kirjan löytäjälle. Tällä kertaa yksinään levyn tehnyt Vladimir soittaa pääinstrumenttinaan kanteleen tapaista guslia, keskiaikaista soitinta, jonka ympärille hän on rakentanut kepeästi soivan puolituntisen uuskeskiaikaisia sävellyksiä, joita kutsuu nokturneiksi. Useimpien tutkijoiden mielestä kyseessä on tosin Miroljubovin itse kirjoittama väärennös. Ymmärrettävää. Vahvalla örinällä mennään, sikalaulua ei suosita. Levyn musta metalli tempoo ja kihisee kuin viimeisintä 25 vuotta ei olisi koskaan kulunutkaan. Koskettimilla maalaillaan Nocturnusilta lainattuja maisemia, mikä raikastaa maailmanloppua mainiosti. Äänimaailma on erittäin raskas, mikä korostuu erityisesti hitaampien kohtien armottomassa paiskomisessa. Hyvistä jutuista huolimatta kappaleet eivät soi koko mitaltaan järin yllättävinä. Brutalointi itsessään ei ole erityisen omaleimaista, mutta siinä käytetty väritys ja järjellisesti painettu kaasujalka muodostavat itsenäisesti toimivia ja tehokkaita kappaleita. Näkisin, että näin seuraavilla levyillä voitaisiin ulottua vieläkin syvempiin, yhtyeen nimen mukaisiin luontomystisiin maisemiin. Rempseän ja huolettoman kruisailuleffan soundtrackiltä kuulostava albumi on todella positiivista kuunneltavaa. Harmoniset akustiset kitarat, kosketinmatot, hoilaukset ja kuorot ovat rujouden keskellä toimivia tehokeinoja. Ysyry Mollvün on lähtökohdiltaan kiinnostava tapaus, mutta myös hukattu mahdollisuus. Levyn materiaalista on hyvää ja kiehtovaa karkeasti ottaen kolmasosa, kun taas loppu tuntuu lähinnä tavanomaisuuksiin sortumiselta. Stoneriahan tämä on, ja instrumentaalistakin vielä, joten Karma to Burn -vertaus lasautetaan oitis ja aletaan etsiä eroavaisuuksia. Velesin kirja käynnisti joka tapauksessa Venäjällä uuspakanuuden renessanssin, jonka voittokulku jatkuu edelleen Sivyj Yarin kaltaisten bändien ansiosta. musisointia kiinnostavalla tavalla, mutta eivät lopulta onnistu pelastamaan levyä sitä uhkaavalta tylsyydeltä. Kimmo K. Ei siksi, että mättöä ei jaksaisi enempää. Biiseissä on shufflea ja ilahduttavan hyväntuulinen meininki. Mud Spencerin musiikki on ZZ Topia siinä missä Fu Manchua tai Sleepiäkin. Soittamisen riemu kuuluu, ja asianomaisten ei voi kuvitellakaan irvistelevän tai jäykistelevän musiikkinsa luomisen yhteydessä. Virvelissä on painava soundi, eikä peltipurkkikolinaa tarjoilla. Iso osa kappaleista kuulostaa nimittäin lähinnä kehtolauluilta. ??, eli kotimaisittain Sivyj Yar, on tehnyt korona-aikakautena kokonaan akustisen levyn. Grafvitnirin kylmässä black metalissa kuuluvat vanha Marduk,. Ongelmaan voisi tuoda apua levyn toimivien tehokeinojen laaja-alaisempi käyttö, koska yhtyeellä on selvästi silmää tunnelmoinnille. Kireä rääkylaulukin jää lopulta perin tavanomaiseksi tulkinnaksi. Annos on jokseenkin optimaalinen. Kukkaketomaista ja kaunista tunnelmointia. Void Grave jättää nimittäin pienen nälän, sillä tyhjäkäyntiä välttävä runttaaminen sisältää yllättävän paljon sävytystä. Kari Koskinen THE MIST FROM THE MOUNTAINS Monumental – the Temple of Twilight PRIMITIVE REACTION Kokeneiden kotimaisten äärimetalliukkojen pari vuotta sitten pystyttämän bändin debyytillä pauhaa ylevä ja luonnonläheinen melodinen black metal. Edelliset ovat sisältäneet progeilevaa ja kokeilevaa, postblack metaliin kallistuvaa pakanametallia. Eetu Järvisalo SIVYJ YAR Golden Threads AVANTGARDE Pietarissa majaileva kahden miehen black metal -bändi ????. Vaikka ilmaisu on valtaosin karua jylistämistä, siihen on upotettu runsaasti mystiikkaa tihkuvaa atmosfääriä. Karma to Burnin lisäksi Mud Spencerin voikin kytkeä Brant Bjorkin ja Yawning Manin edustamaan hyvän meiningin buugijatkumoon. Hauskasti polveilevaa, hitaasti soljuvaa eikä niin ryppy otsaista musiikkia elämän suvantokohdissa kuunneltavaksi. Urku pörisee ja mölyää purplemaisesti riffiä jörnien, eikä avaruudellisia möhinöitäkään unohdeta. Sopii toivoa, että vastaisuudessa harppaus omaan identiteettiin on tätä rohkeampi
Siinä yhdistyvät kaikki orkesterin musiikin olennaiset elementit. Synkähköllä ambientilla ja niin kutsutulla dungeon synthillä aloittanut projekti on saanut sittemmin metallisia piirteitä. Isossa mittakaavassa äänimassat sen sijaan lipuvat vastaanottimiin liian pelkistettyinä, ilman riittävän purevia nyansseja. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolista doomailua, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat silkkaa death metalia. Grafvitnir tarjoaa uusimmallaan nostalgista menoa sitä kaipaaville. Ansiouettelon tunnetuin nimi lienee Suomen virallisella albumilistallakin piipahtanut Vargrav. Homma ei ole mitenkään toivotonta rämpimistä, mutta bändi on selkeästi lähtenyt levyntekoon liian aikaisin ja turhan vähin resurssein – ja ahnehtinut samalla liian ison palan kokopitkää tehdessään. Rumputyökin toimisi, jos iskut pysyisivät gridissä ja soundit kuulostaisivat eläväisemmiltä kuin sähkörumpujen presettivalikon anti. Herrojen pitkäaikainen kokemus niin soittajina kuin säveltäjinä kuuluu, mutta jotain olennaista jää puuttumaan. Death’s Wings Widespread on ytimeltään peruskamaa, jonka riffimyräkän tarkoituksena ei ole kehittää mitään uutta. Hienovaraiset koskettimet luovat riffien sekaan juuri sopivaa tilan tuntua, ja raukeammin fiilistelevät kitaranäppäilyt luovat mielikuvia psykedeelisen rockin klassikoista. Varsinaisen prog ressiivisen suuntaan yhtye ei kuitenkaan musiikkiaan kuljeta, vaikka ripottelee sekaan muitakin sävyjä. Loppupeleissä sävellysten viimeinen puristus jää kuitenkin rahtusen vajaaksi. Pääosin doom pidetään ihan doomina. Jälleen kerran olisi ollut kannattavampaa keskittyä tekemään yksi tai kaksi biisiä kunnolla – vaikka sitten se 12-minuuttinen proge-eepos. Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedista muistuttava, letkeämmin raskas musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Lähes yhdeksänminuuttinen The Ladder tiivistää koko levyn olemuksen. Ja kun kappaleisiin vielä ympätään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, voidaan puhua progressiivisuudesta. Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät väkisin survomatta istu. Tämä on hyvä asia, ja kaksikkona operoiva Grafvitnir tuntuu tajunneen vahvuutensa, joka on suoraviivaisen ja vihaa tihkuvan black metalin toteuttaminen – ei enempää eikä vähempää. Laulajatar Lauren Gaynorin ääni on eteerinen mutta voimakas. Linja pitää, mutta hanska lipsuu. Muu sen ympärillä jää vain harmittavan keskeneräiseksi. Eetu Järvisalo BROOD OF HATRED The Golden Age GRUESOME Muhammed Mêlki on puurtanut visionsa parissa itsekseen jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Ongelmaksi muodostuu lähinnä materiaalin tavanomaisuus, sillä kelpo sävellystyöstä huolimatta tässä huomaa miettivänsä julkaisun kulmaa tukahdutetuilla markkinoilla. Oikeassa mielentilassa tunnelmassa on paikoin jopa taikaa. Sothorisin toinen pitkäsoitto käärii alansa vakiot yhteen, eikä jälki ole lainkaan hullumpaa. Koskinen SMITH & SWANSON Smith & Swanson NO REMORSE Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissa vaikuttavien kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin myös Sumerlandsin mainiolla, toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että materiaalia on päätetty julkaista myös kaksikkona. Jos Deathbellille pitäisi hakea lähiverrokkeja, sitä voisi kuvailla lafkakumppaninsa Jess & the Ancient Onesin raskaammaksi versioksi. Yritystä ja taitoa bändiltä ei puutu. Uutuus palaa kuitenkin alkuaikojen tyyliin, ja Portals on ehtaa Tolkienin fantasiamaailmaan ajatukset ohjaavaa, salamyhkäistä ja eteeristä hämyilyä. Muutamalla kuuntelulla albumi vaikuttaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta sen musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa pikkuhiljaa avautua. Wpiek?owst?pienie onkin levy, jota on helppo ja mukava kuunnella, mutta jonka nimeä ei ole kiva kirjoittaa ulkomuistista. Meininkinsä on jopa sen verran autenttista, että tämän albumin voisi kuvitella helposti jo edesmenneen No Fashion -levy-yhtiön tuotokseksi. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colorsja Like Glass -kappaleissa, mutta sen jälkeen biisimateriaali muuttuu genren perusstandardien mukaiseksi, astetta puisevammaksi työstämiseksi. Yhtye ei ole vielä tällaisenaan valmis levyttämään, mutta niinpä vain kädessä on ”Deathistä, Alice in Chainsistä, Yesistä ja Judas Priestistä” inspiroitunut albumi. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Sävellyksiin ja soundeihin jää kuitenkin kaipaamaan terävyyttä, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin, tai ainakin ulkopuolisen korvaparin, paikka. Sävel Deadglow’lla on hallussa kohtuullisesti, eikä materiaali ole ollenkaan niin hajanaista kuin inspiraationlähteiden perusteella vaikuttaisi. Melodioissa on myös skandinaavisempaa vaikutusta, eikä pimeän painostavaa tunnelmaakaan syrjitä. Nyt arviovuorossa on Pallosen 1990-luvun lopussa startanneen, mutta vasta vuosia myöhemmin levyttämään päässeen Druadan Forestin uusi levy. Ei tässä sentään hajuttoman ja mauttoman makuuhuone-ambientin kuoppaan valahdeta, mutta liian perussuoritus silti. Mega DEATHBELL A Nocturnal Crossing SVART Ranskalainen doom metal -akti Deathbell värisyttää toisella levyllään keskushermostoa viihdyttävästi. Temponvaihteluita käytetään tyylilaji huomioiden poikkeuksellisen paljon, mikä luo mukavaa dynamiikkaa. Ennen kaikkea se liitää sulavasti matalalla möyryävän riffiaineksen yllä luoden ylimaallista kontrastia ylisen ja alisen välille. Eikä niinkään maestron työskentelymetodin vaan puhtaasti sisällön takia. Joni Juutilainen DEADGLOW Machine Skin OMAKUSTANNE Reilun vuoden ikäinen Deadglow on kitaristi Simo Lukkarin projektista trioksi laajentunut bändi. Laulu olisi hyvää, jos se olisi melodisesti kekseliäämpää ja sanoituksiltaan vähemmän nolostuttavaa. Nopeatempoinen ja aggressiivisesti etenevä mättö liikkuu osin samoilla poluilla uudemman Behemothin kanssa, mutta asteen karkeampana versiona. Tässä auttaa sekin, että seitsemällä biisillä ja outrolla on kestoa vain 32 minuuttia, mikä on täysin oikea mitta. Nyt ilmaisu jää monin puolin vajavaiseksi. Albumin alavireisyys oikenee vasta Worms-päätöskappaleessa, jonka rennossa menevyydessä on tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Minimalistisilla äänimatoilla, kilkutuksilla ja muilla efektoinneilla koostettu levy sisältää ihan rauhoittavaa ja mielikuvitusta kirvoittavaa utua. Setherial, Sorhin ja lukuisat muut länsinaapurimme luottonimet. Vallankumouksellisen mustan metalin etsijöille levy tarjoaa tuskin paljonkaan, mutta kiekolle kannattaa antaa oikean tilanteen tullen ehdottomasti mahdollisuus. Musiikkinsa kun on omalaatuisuudessaan kiehtovaa. Selkeää omaa visiota ei tahdo löytyä, joten valinta tämän ja alan vakiintuneempien nimien välillä kallistuu jatkossakin tuttuun ja turvalliseen. Mikko Malm DRUADAN FOREST Portals WEREWOLF Taiteilijanimeä V-Khaoz kantava hyvinkääläismuusikko Ville Pallonen on toiminut jo hyvän aikaa tunnelmallisen black metalin ja dark ambientin erikoismiehenä. Kimmo K. Soundi on terävä, erotteleva ja raskas, joten ei valittamista silläkään saralla. Mega SOTHORIS Wpiek?owst?pienie MORE HATE Puolalaisella laatutietoisuudella tykitelty melodinen black/death ei anna pikaisesti tutkittuna aihetta kummoisiin moitteisiin. Tekemistä riittää, mutta ehkä koplasta on hyvään suoritukseen, kunhan sen fokus selkenee
Bändillä ei ole tietoakaan tyylitajusta, ja vaikka monelle tärkeä soittopuoli on kohtuullista tasoa, tyhjyyttä kumisevat sävellykset eivät kanna mihinkään. ERZSÉBET The Blasphemous Lady ART GATES Teatraalista äärimetallia pumppaavan Erzsébetin räpiköinti genrensä jämälaatikolla kantaa juuri ja juuri kuuden kappaleen verran. Tami Hintikka MOORAH Marnost nad marnost ART GATES Tšekkiläinen black metal tunnetaan omaleimaisuudestaan, ja samaan karsinaan voidaan lyödä myös ensimmäisen levynsä julkaiseva Moorah, joka kuulostaa... Onneksi yhtyeen ensijulkaisu on ep, sillä täysi setti tätä veisi takuulla järjen. Black Winter ja The Slime Runs Down Your Throat ovat pätevää, synkeätunnelmaista tappoa. On hienoa, etteivät ruotsalaiset ole valinneet Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta niitä kaikkein ilmeisimpiä kappaleita. Hyvin vedetään jo nyt. Rumpukioskin takana istuu entinen Bolt Thrower -kannuttaja Andy Whale, ja muiltakin ukoilta löytyy meriittejä aina Dismemberistä Carbonizediin. Teräsbetonista biisit eroavat siinä, että soundi on selkeästi täyteläisempi ja siksi parempi. Raskas riffittely on viisikon vahvinta antia ja ajoittain meno on hyvinkin nautinnollista. Joni Juutilainen Druid Lord. Rantanen ja Teräksen Varjo OMAKUSTANNE Aikoinaan Teräsbetonin levyiltä ylijäänyttä materiaalia kuullaan nyt neljän biisin verran pelkästään digitaalisessa muodossa. Druid Lord ei mullista maailmaa, mutta tekee siitä sopivalla tavalla synkeämmän. Moorahin musiikista löytyy mukavalla tavalla romuluista black metal -alkukantaisuutta, joka puhuttelee etenkin levyn alkupuoliskolla. Välistä kitarakuvioita ja varsinkin sooloja leimaa tietty huolettomuus, joka lisää silottelematonta tuntumaa, vaikka soitto sinällään on ihan näpsäkkää. Minijulkaisun jokaisesta kappaleesta tunnistaa tekijänsä, Teräsbetonin kitaristin Vili Rantasen. Jaakko Silvast SORCERER Reverence METAL BLADE Sorcererin kolme täyspitkää on ollut ”ihan kiva, mutta mitä sitten?” -osastoa. Teemu Vähäkangas V. noh, omanlaiseltaan. Komeuden kruunuksi nousee näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista. Sen voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena. Bändin muusikot eivät ole aivan keltanokkia, sillä esimerkiksi rumpali Ferenc Feco vaikutti jo demoaikaisessa Master’s Hammerissa. RANTANEN JA TERÄKSEN VARJO V. Nelikon musiikki on ehkä hieman liian köpöä suuren yleisön mieleen, mutta mikäli meininkinsä tästä hieman hioutuu, ainakin metallialamaailman portit ovat auki. Huikeita versioista tekevät hienovaraisen tyylitajuiset sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Välillä pistetään monoa toisen eteen reippaasti, mutta yleis ilme on multaiseen death doomiin sopiva, eli tahti on verkkainen ja maailma musta. Käytetyt melankoliset melodiakulut eivät ole kovin erityislaatuisia, mutta rujon riffittelyn tuella ne toimivat sangen säällisesti. Keskitempoiset ja sopivan raskaasti junttaavat sävellykset ovat melodiakylläisiä ja taistelumetallilyriikat sitä ihtiään. Vuonna 2020 perustetun Erzsébetin esiintulo on hämmästyttävän heikko ja tyhjänpäiväinen. Mega DARKENED Mourn the Dying Light EDGED CIRCLE Kansainvälinen kuolometalliryhmä tykittelee kaksi kappaletta vanhan koulun tuoksuista death metalia. NAPAKAT 71. Musiikilliset ideat on kerätty suuremmilta nimiltä, eikä edes yhtyeen selkeä valttikortti, räyhäkkäästi ärisevä laulajatar, kuulosta tyylilajin keskitasoa kummoisemmalta. Joni Juutilainen DRUID LORD Relics of the Dead HELLS HEADBANGERS Floridalainen Druid Lord tarjoaa kolmannella levyllään vanhakantaisen romuluista ja alavireistä ruhjontaa. Myös Excalionja Force Majeure -mies Marcus Långin ääni istuu tällaiseen hevimetalliin todella tyylikkäästi. Ja minä kun en yleensä pidä lainaversioita juuri minään. Mitään maatamullistavaa on tuskin edes ajateltu tehdä, mutta peruskivaa death metalia kuuntelee aina mielellään, joten pikkusoitto tarjoaa mutusteltavaa pieneen kuolonnälkään
Koskinen SCORNFUL ENLIGHTENMENT I OMAKUSTANNE Kotimaisen Scornful Enlightenmentin ensimmäisellä kokopitkällä vyörytetään ilmoille lähes tunnin setti persoonallista blackin, doomin ja sludgen sekoitusta. Big Scenic Nowheren ulosannissa on stonerissa harvoin kuultua melankolisuutta ja herkkyyttä. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys, ja mittaakin on kerrytetty liikaa. METAL CROSS Soul Ripper FROM THE VAULTS Tanskalainen Metal Cross kuuluu siihen setämiesbändien osastoon, jonka ura jäi 1980-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle. Ehjän sävellystyön ansiosta tämä ei varsinaisesti haittaa, mutta yllätyksellisempi ja ehkä jopa hittihakuisempi lähestyminen jättäisi syvemmät puremajäljet. Eetu Järvisalo ECTOPLASMA Inferna Kabbalah MEMENTO MORI Kreikan pojat tuuttaavat neljännen pitkäsoitollisen jämäkkää death metalia, jossa soivat 1990-luvun alkupuolen tuhdisti tamppaavat ja tappavat yhtyeet kuten Gutted ja Baphomet. Se jää jollain tavalla piippuun. Minari osoittautuukin yhtä hyväksi kuin älppäri. Koskinen SUNZCAR Bearer of Light ARGONAUTA Saksalaisnelikon debyytille on loihdittu mukavan orgaaninen soundimaailma. Riffittely rullaa ja kappaleissa on paikoitellen hiton vetävä groove, mutta lähes täydellinen omaperäisyyden puute ampuu armotta nilkkaan. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kumpikin on kovaa kamaa. Tami Hintikka SAVAGE GRACE Master of Disguise / After the Fall from Grace HAMMERHEART Uusintajulkaisut käsittävät levyjen originaaliversiot ja aimo läjän lisäbiisejä pienjulkaisuilta. Varsin kotimaisella soundilla etenevästä musisoinnista tulevat mieSUPERLYNX Solstice DARK ESSENCE Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple saa jatkoa talvipäivänseisauksen aikoihin julkaistusta ep:stä, joka on selkeä välityö. Tähän taustaan nähden koplan stoner-groovailu on yllättävänkin rakenteellista ja jännittävän erilaista. Koko satsi on remiksattu iskeväksi. Mega MASS DECEPTION Halls of Amenti LION Hollantilainen konkariosaston Mass Deception tahkoaa mukavan energistä ja perinnetietoista speed-thrash-paukuttelua. Kielisoittimia ei ole fuzzitettu ihan tukkoon, ja basso kolisee riittävän rujosti. Kitaratyöskentelyssä on sen verran vahva Down-ote, että itse Phil Anselmon voisi kuvitella tähän mölisemään. Armoa ei tunneta eikä anneta, vaikka kitaroissa on siellä täällä hieman korkeampaa tapailua. Hitaampi ja sävykkäämpi, komean melodis-eeppinen nimikappale on erittäin ansioC A R L E E K T O R G E R SE N Superlynx. Ep-julkaisun pohjana on jamisessio, josta bändi lohkaisi pikkulevyn jo viime vuonna. Hänen tontilleen Krsto Balic pyrkineekin, joskin laulut jäävät yrityksestä huolimatta kauas verrokista ja suoritusta leimaa muka-rankkuus. Kappaleet on toteutettu hyvin ja tulkittu aidon kuuloisella latauksella, mutta järin omaperäisiksi niitä ei voi luonnehtia. Koskinen kas esitys. Tiukasti soitettu, runsain kiekauksin silattu vauhtiheavy on todella laadukasta, ja remiksaus nostaa esiin bändin tekemisen tason. Hitaasti kypsyttelevä tunnelmointi vaikuttaisi olevan bändin vahvuus. Menossa on tummasävyisyyttä, etenkin melodioiden osalta, eikä Tony Reedin surusävyinen laulu kuulosta ollenkaan genren vakioääntelyltä. Homma toimii ihan moitteetta, vaikka etenkin kipakammin pikkaavien riffien räiskeessä tuoksahtaa jonkin sortin tavanomaisuus. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa kuin Nat King Coleakin. Sen tyylinä on melankolissävytteinen melodinen metalli, jossa vilahtaa esimerkiksi laahustavan doomin tai hyökkäävän death metalin kaikuja. Kokonaisuutena aivan mainio ja lupaava tuotos. Reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa, ja mukana on muutama alkuperäisjäsenkin. Kimmo K. Yhtyeen esikoisalbumi alkaa mukavan tanakasti, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Kimmo K. Kimmo K. Ectoplasma lataa kahdeksan biisiä rehellistä ja hieman kulmikasta kuoloa, joka ei jätä kummempia muistijälkiä, mutta nuijii voimia säästämättä ja sääliä tuntematta. Kalifornialaisbändi ei tämän lisäksi juuri muuta julkaissutkaan, joten varhaisen speed-thrashin pikkutekijän tsekkaaminen on tässä muodossa kiinnostavaa ja erittäin suositeltavaa. Yhtyeen musiikissa on paljon samaa kuin monen norjalaisen avant gardistisen black metal -yhtyeen tekemisessä, mikä viehättää ainoastaan marginaaliyleileen Charonin, HIMin ja Nicumon kaltaiset yhtyeet. Sisäänpäinkääntyneisyys, tuumaileva tuntu ja melodiat kohtaavat, mikä saa yhtyeen kuulostamaan varsin kiehtovalta. Lennokas biisimateriaali on vähintään kelpoa, kohdakkoin loistavaa. Laulu taiteilee oikeaoppisesti äkäisen ja uljaan melodian rajapinnassa, kitaraliidit ovat runsaita ja tuplabasaritkin puksuttavat menemään. Örinä on paradoksaalisesti sekä voimallista että jotenkin väkisin vedetyn kuuloista. Harmi, koska ideoita tuntuisi löytyvän. Omat viisut istuvat tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon saumattomasti. Mega BIG SCENIC NOWHERE The Long Morrow HEAVY PSYCH SOUNDS Otetaan ukkelien taustat heti kärkeen: Fu Manchu, Yawning Man ja Mos Generator. Debyytti Master of Disguisella (1985) on enemmän hurlumheitä, kakkoslevy After the Fall from Grace (1986) on musiikillisesti vähän sliipatumpi. Ehtaa heavyähän tässä laitetaan menemään, ripauksella vanhakantaista power metalia. Tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latestä aloittaa ep:n osuvasti yhdistämällä hitaanraskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Sen laulu ja melodia muistuttavat jopa Candlemassin ilmaisua. Vaikka kappaleista neljä on lainaversioita ja kaksi levyltä tiputettua, lopputulos ei putoa väliin. Teemu Vähäkangas SCARS OF SOLITUDE If These Walls Could Talk INVERSE Vuonna 2015 perustetulla äänekoskelaisbändillä on alla yksi kokopitkä, ja nyt vuorossa on ep
Kahteen biisiin on puristettu tunnetta, ja erityisesti avauskappale Shunners vakuuttaa voimallaan. Lauluissa raikuu paikoin niin kuiva raspihuuto, että omaankin kurkkuun alkaa sattua. Hummus on kitaristi Jona Nidon oma levy-yhtiö, musiikki tuotetaan itse ja koko touhusta huokuu todellinen tekemisen meininki. Tami Hintikka KRAEMER All the Way FRONTIERS Turkulaisen progemetalliryhmän Simulacrumin kuulasäänisen laulajan Erik Kraemerin soolodebyytti on hyvin tehty ja tasavahva genreteos. Biisit ovat ihan kelpoja, mutta eivät mitään erityisen ihmeellisiä. Harter Attackin ainokainen sisältää pitelemätöntä ja silottelematonta rässimylläkkää, jossa kohkataan ja sahataan tunne edellä. Melodinen hard rock raikaa Kraemerin tulkitsemana ilmavasti, mutta Frontiersin liukuhihnapajan sävellykset olisivat saaneet olla hiukan iskevämpiä. Bändi kertoo albuminsa syntyneen tarpeesta kääntää katse sisäänpäin, minkä myös kuulee. Tami Hintikka PREAMP DISASTER By the Edges CZAR OF CRICKETS Musiikiltaan post-doomiksi postrockin ja stonerin sävyin kuvailtu sveitsiläisryhmä toimittaa juuri saatteen mukaista materiaalia. Koskinen söä. Laulu ei juuri melodiaa sisällä, vaan päällä on armoton rähinä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa. Joni Juutilainen NERVOCHAOS All Colors of Darkness EMANZIPATION São Paulon kuolopartio on tehnyt tuhojaan vuodesta 1996 saakka. Jaakko Silvast COILGUNS Shunners / Burrows HUMMUS Kymmenisen vuotta toiminut Coilguns vannoo DIY-mentaliteetin Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kymmenen rykäisyä ja 34 minuuttia kaunistelematonta kaahausta ja täyttä vanhan liiton USA thrash metalia, joka ei hempeile pätkääkään. Muiden muassa The Oceanista tuttujen miesten musiikista löytyy sen verran väkevää osaamista, että bändillä on saumoja pitkälle. nimeen. Coilgunsin nimi on siis syytä painaa mieleen. Tai tarkemmin sanottuna siitä asti on tuhonnut rumpali Eduardo Lane, sillä muu ryhmä koostuu bändiin parin vuoden sisään liittyneistä jäppisistä. Paketti pysyy kasassa, vaikka toimitus yltyy hetkittäin kaoottiseksi. Satunnainen bläkkisosa ei kykene kohottamaan kappaleita. Klassikoksi tästä ei ole, mutta toimii genressään. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Touhun nimenä on rivakka ja agg ressiivinen death metal. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Coilgunsin tyylilajiksi on muotoutunut melodinen jälkihardcoremetalli, joka tuntuu olevan varsin hyvässä iskussa. Muutamat kappaleet, kuten Moment for Me, The King Will Come ja Cold Spell, kannattelevat All the Wayn kuitenkin mukavasti keskiviivan tuntumaan. Biisit pidetään parin kolmen minuutin purkauksina, ja vihaisesti etenevässä hyökkäyksessä on metallisen hardcoren ja thrashin makua. Örinä on huutomallia, mikä sopii levyn nopsana turpaanvetona hakkaavaan kuoloon. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Joni Juutilainen HARTER ATTACK Human Hell BACK ON BLACK Thrash metal alkoi osoittaa vuonna 1989 kesyyntymisen merkkejä, mutta tämä newjerseyläistrio ei piitannut siitä paskaakaan. Yhtyeellä on kuitenkin rahkeita paljon tätä kiinnostavampaankin suoritukseen. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kimmo K. Aivot narikkaan ja saha laulamaan -osaston hurjastelu ei saa aikaan toivottua hävitystä, vaan haihtuu yrityksestä huolimatta huomaamattomaksi taustamusiikiksi. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Osin bändi koettaa irtautua tavanomaisesta Cult of Luna -myllerryksestä, ja bändin soisi käyttävän ilmaisullista rohkeutta enemmänkin. Pitkänpuoleiset biisit matelevat raskaasti ja lunastus on jykevää. I on haastava levy, joka ei lähde ainakaan toistaiseksi odotettuun lentoon
Olen kyllä haastanut itseäni, mutten ole koskaan äänittänyt mitään sellaista, jonka en uskoisi sopivan äänelleni satojen keikkojen kiertueella. Yhtäkkiä laulaminen onkin vaikeampaa ja tulee kova tarve käyttää kaikenlaisia vippaskonsteja äänen editoinnista erilaisiin mikityksiin. asia, joten minun oli vain muovattava elämäntapaani pitääkseni siitä kiinni. Siksi pystyn yhä laulamaan Wheels of Steelin, Denim and Leatherin ja Heavy Metal Thunderin siten kuin ne kirjoitettiin. Byford ei vähättele terveiden, tai ainakin nuoruusvuosiaan terveempien, elämäntapojen merkitystä. En ole antanut koskaan periksi. – Tiedän paljon heavy-laulajia, jotka ovat menneet nuorena yli rajojensa, äänittäneet levyille mielipuolisen korkeita lauluja ja joutuneet myöhemmin tekemään kompromisseja samoja kappaleita esittäessään. Ja kaikki ne muut kootut klassikkosanonnat. – Jos sattuu olemaan niin onnekas, että pääsee isoille rundeille ja tekemään tätä elääkseen, on vain mukauduttava epätasaiseen elämäntapaan. Laulaja muistuttaa, että studiossa laulaminen eroaa täysin livesuorittamisesta, joka sekin on silkkaa biologiaa. PIIRI AKI NUOPPONEN K A I SW IL LU S 74. – Olen aina pysynyt positiivisena elämän suhteen. Elämässä on parempia ja huonompia aikoja, jotka vaikuttavat myös laulamiseen. Kuinka mies pitää äänensä kunnossa. Se herättää fiiliksen, että on laulajana täysin kuolematon eikä itsestä tarvitse pitää huolta lainkaan, mutta se on itselleen valehtelemista. Silloin elämää on vielä puolet jäljellä. – Itse olen aina ollut sinut oman äänialani kanssa. – Jos laulaja vetää vääränlaisella tekniikalla, hän voi olla keikkojen välissä täysin puhekyvytön, mutta kun adrenaaliini puskee suoniin, ääni kulkee jälleen kummasti. Kiertuebussit, lentokoneet, savuiset klubit ja outo unirytmi ovat vihollisia, mutta niin kauan kuin kuuntelee kehoaan ja reagoi siihen, miten se toimii, voi laulaa täysillä illasta toiseen. Byfordin mukaan on parempi vaihtoehto tuntea omat rajansa ja laulamiseen kuuluva fysiikka. – Lopetin tupakanpolton yli 30 vuotta sitten, ja kuka tahansa voi kuulla eron äänessäni Forever Free -albumia [1992] seuranneilla levyillä. – Tarkoitan tällä sitä, että on ihan sama, puhutaanko laulamisesta, urheilusta tai minkä vain taidon opiskelemisesta tai ylläpitämisestä, ihmisen toinen jalka uppoaa hautaan siinä vaiheessa, kun hän alkaa perustella asioiden tekemättä jättämistä iällään ja ladella tekosyitä kuten ”en minä vanha vanha ihminen enää tällaisia...” – Totta helvetissä fysiikka alkaa pettää jossain kohtaa, mutta aika moni alkaa käyttää mainittua tekosyytä jo viisikymppisenä. Se, miten suhtautuu elämään, ja se, miten huolehtii kehostaan. Biff, mikä on pitkän lauluikäsi salaisuus. – Se adrenaliinin määrä, joka kehoon virtaa sadoille tai tuhansille ihmisille laulaessa, on huumaava voimavara, mutta se voi kääntyä myös itseään vastaan, Byford naurahtaa käheästi. Ne ovat olleet osa jokapäiväistä tapaani ajatella. – Ei siihen taida olla vain yhtä niksiä, perjantai-iltaa haastattelujen merkeissä viettävä britti toteaa niin repaleisen käheästi naureskellen, ettei laulajan puheääntä meinaa uskoa. Voisin vitsailla, miten rouhean äänen viskillä saa aikaiseksi, mutta jos haluaa laulaa heavy metalia vanhana, viskinpolttamalla äänellä ei pötki pitkälle. Se oli typerä tapa, jolla vahingoitin instrumenttiani vuosikymmeniä. Laulaminen itsessään ei ole mikään epäterveellinen Pidä huolta äänestäsi Saxonin uuden Carpe Diem -albumin soidessa on hämmästyttävää tajuta, että levyllä laulava Biff Byford on jo 71-vuotias. Kaikki ihmisessä vaikuttaa siihen. PETER Rodney ”Biff” Byford lauloi erittäin kovaa ja varsin korkealta jo Saxonin debyytillä vuonna 1979 ja on edelleen aktiivinen samassa touhussa. Lasini on ollut aina puoliksi täynnä. Tiukka viina on yhtä suuri paha. En edes kolme vuotta sitten, kun minulle tehtiin sydänleikkaus. – Laulaminen on psykofyysinen kokonaisuus. – Totuus paljastuu usein vasta studiossa, kun adrenaliini ei olekaan läsnä. 6