#232: AVANTASIA KILLSWITCH ENGAGE VERMILIA CRADLE OF FILTH RIOGHAN ELÄMÄ ON RASKASTA. 2/2025 I HINTA 13,90 €
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Rit ua lm ord , Dis arm on ia Mu nd i, Sh ere ign , Pu trid De fec atio n 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Kil lsw itc h En ga ge 02 2 Cr ad le of Fil th 02 6 Rio gh an 02 8 Av an tas ia 03 2 Ve rm ilia 03 4 Arc h En em y 04 2 Pö lky llä : De mi lich -pä älli kkö An tti Bo ma n 04 6 Sa lam yh kä : Ac e Fre hle y’s Co me t Sec on d Sig hti ng (19 88 ) 04 9 Arv iot , pä äo sas sa Him me lkra ft 06 6 Ku ud es pii ri: To /D ie/ Fo r ja uu si ään i 034 018 02 8 32 02 6 KA TJ A KU H L KE VI N N IX O N AA R N I VIS U AL S VE R M IL IA TR AV IS SH IN N
12 th –14 th JUNE TURKU 2025
Vastaus tulee tuossa tuokiossa: ”Paha kurki!” Ohjaaja Hakosen saapuessa, noh, ohjaamaan (”Heikki, mä en näe sitä mitenkään kombinaationa, että katatoninen plus tulee”) Kahilainen valittaa taustabändin soittavan ”aivan liian lujaa joka kohdassa”. Siispä valintani oli kemiläisen taiteen moniottelijan Martti Hakosen näyttävä kokonaistaideteos Paha kurki, joka kuvastaa aikaamme ja sen toimijoita täydellisesti. Niitä on toden totta piisannut lajityypin alkuhämäristä saakka, mutta tuskin koskaan niillä on ollut niin paljon samastusmispintaa kuin tässä hetkessä. Kun Jaahas-teatterin näyttelijät Timo Kahilainen ja Heikki Silvennoinen kyselevät toisiltaan ”Kuka sinä olet?”, nykykatsoja kääntää katseensa ensin itään, sitten länteen ja kysyy samaa. vuosikerta Numero 232 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. MINULTA tiedusteltiin parhaillaan lukemasi tekstin kirjoittamista edeltävänä iltana, mikä musiikkiesitys kuvastaa mielestäni nykyhetkeä parhaiten. Mutta ei sekään nyt oikein. En tiedä, mikä tilanne on parin viikon päästä, kun tämä lehti tulee ulos – liekö koko planeettaa enää edes olemassa –, mutta aivan ensimmäiseksi mieleeni pyrki joukko dystooppisia metallibiisejä. 28.3.) KILLSWITCH ENGAGE This Consequence TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DEMILICH Nespithe JONATHAN HULTÉN Eyes of the Living Night SCOUR Gold 7. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, että elämämme hetki on niin ylitsevuotavan absurdi, ettei sitä voi oikein kuitata pelkällä synkkyydellä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Ajatuksiin pamahti myös Killing Joke. ”Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua, ja minä sitä”, Olli Keskisen näyttelemä Hakonen kertasi vuonna 1993 Kummelin Luomisen tuskaa -sarjassa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Katja Kuhl KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 25. Siis juuri siltähän tässä tuntuu koko ajan. Sitten välähti: laajennetaan hieman taiteen kenttää ja tehdään samalla kunniaa hiljan kuolleelle suomalaislegendalle. Ulverin viimeisimmän oikeasti hyvän albumin The Assassination of Julius Caesarin (2017) upea So Falls the World -biisikin kävi tyrkyllä. Paha kurki RIOGHAN Kept ARCH ENEMY Blood Dynasty (ilm. Maailmaan mahtuu toki myös sarkastisin teemoin toteutettua ”vakavaa” musiikkia, joka voisi tulla kyseeseen. Aamu-uutiset saavat toistuvasti nauramaan ääneen, että ei jumankauta tämä ole todellista
Ulkomaisten medioiden kiinnostus on herännyt, ja levyn ennakkotilauksia on tullut Yhdysvaltoja myöten. – Meillä on käsissä bändi, jonka sisäinen synergia ja kappaleet toimii, soitto kulkee ja kaikki tuntuu muutenkin oikealta. Suomalaisten kurssi onkin jatkuvasti nousemaan päin. – Ei olla yksinkertaisesti haluttu lähteä mukaan tarjottuihin diileihin. – Kyllä tässä laikka punaisena painetaan, eikä se tule kenellekään meistä yllätyksenä, että tahti vain kiihtyy. Olette julkaisseet molemmat levynne omakustanteisesti. – On varmasti, kitaristi Timo Pönni myöntää. – No, meillähän vaihtui rumpali Miikki Kuntun jäätyä sivuun. Jope Salmisen tulo bändiin on vaikuttanut ryhmädynamiikkaan ja soundiin valtavasti, ja pelkästään positiivisesti. Sara [Strömmer, laulu] teki kaikki tekstit, ja niistä muodostuu oma temaattinen kaarensa. Toivotaan, että päästäisiin pian myös keikkailemaan ja viemään Pahan Ruhtinattaren surusanomaa kotirajojen ulkopuolellekin. – Black Halo on reipas harppaus sitä kohti, mitä me bändinä halutaan olla ja miltä kuulostaa. Raskaampi ja rohkeampi E LS A W E LL A M O 8. Lisäksi mies osaa laulaa ja puhua japania, vaikka on pyydetty sitä lopettamaan. Tuskin valehtelen, kun sanon, että tällainen yhtye on ollut jokaisen jäsenen haave. Onko jäsenistönne valmis panostamaan bänditoimintaan täysillä. Tunnettuutenne on ollut vahvasti nousujohteista. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN BLACK Halo on Ghost Diaries -edeltäjäänsä (2023) dynaamisempi ja iskevämpi kokonaisuus. Albumin osittain äänitti, tuotti ja miksasi Mikko Herranen. Jos jonkun laikka kärähtää, siirrytään sivuun ja homma jatkuu. Herrasen kultakorvat ja ammattitaito saivat biisit nousemaan ansaitsemalleen levelille. Joonas [Pulkkinen, kitara] sävelsi tämän levyn melko nopeasti, ja sovituksia tehtiin enemmän yhdessä. – Ghost Diariesin biisit olivat melko pitkällä aikajänteellä syntyneitä ja ehkä vähän vielä oman soundin etsimistä. Mitä asioita teitte nyt konkreettisesti toisin kuin debyytillä. Mitä mieltä olette tästä väitteestä. Modernia metallia työstävä Shereign paiskii hommia hiki hatussa. – Kommenttikenttien ja alueellisten kuuntelukertojen kasvun puolesta pelkästään positiivista! Uudet biisit on otettu innolla vastaan. Kun löytyy taho, jolla on oikeasti kiinnostusta ja intressit lähteä puskemaan Shereigniä eteenpäin, tilanne on tietysti aivan toinen. Uskon, että se kuuluu yhtenäisempänä ja raikkaampana kokonaisuutena. Siellä oli esimerkiksi aivan ensimmäinen Shereignille sävelletty kappale, ja pöytälaatikkoonkin noista sessioista jäi vielä kamaa. Miksi. Minkälaista palautetta Shereign on saanut ulkomailta. Meistä kukaan ei ole onneksi ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Siihen asti pidetään mieluummin langat omissa käsissä kuin että jouduttaisiin kiemurtelemaan, että meitähän kustiin silmään. – Musiikkia lähdettiin lähestymään nyt tietoisesti raskaammasta kulmasta ja rohkeammin kuin edeltäjällä
On tosin eri juttu, erottuuko sillä edukseen. Kuva kyseisestä vessanpytystä on ikuistettu Bowels of Hell -ep:n cd-painoksen sisäkanteen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ronski slam death metal ei ole aivan mediaseksikkäintä musiikkia, mutta tässäkin genressä onnistujat esiintyvät edukseen. Onko kesto tarkoituksellinen vai loppuivatko kappaleet kesken. Millä keinoin aiotte erottautua genren bändien joukosta. Jos oletetaan, että tekstinne eivät ole täyttä fiktiota, mitkä ovat bändin tähän astisen uran pahimmat ja haastavimmat vessamuistot. Miksi yhtye taannoin perustettiin. 9. – Meidän ekalla treeniksellä oli rakennuksen yhteinen vessa sen verran törkyisessä kunnossa, että siitä on kyllä jäänyt traumoja. – Alkujaan oli kyllä tarkoitus nauhoitella uusiksi muutama vanhempi kappale, mutta ideasta luovuttiin, kun tuli mieleen, että uudelleennauhoitukset vetävät harvemmin vertoja alkuperäiselle. – Piirit ovat Suomessa ainakin toistaiseksi sen verran pienet, että ihan tällä valitulla aihealueella erottuu massasta. Tales from the Toilet -kokopitkän 18-minuuttista mittaa voi kuvailla maltilliseksi. – Ihan yhden miehen projektiksi, koska innostuin kirjoittamaan muutaman slam-biisin, kitaristi Peter Halin kertaa. Yksi niistä on kotimainen Putrid Defecation. – On hommassa siinä mielessä syvempi pointti, että tässä genressä on historiallisesti viljelty aikamoista naisvihaa ja väkivaltafantasiaa, ja me tehdään ihan tietoisesti pesäeroa moiseen kuvastoon. – Ehkä se kertoo jotain meidän omasta mielenlaadusta, että vessahuumori jaksaa huvittaa vielä tässä iässä, Halin hymähtää. Terveisiä viemäristä VUONNA 2019 manifestoitunut Putrid Defecation on varsin tuore kokoonpano, mutta yhtyeen jäsenet eivät ole ihan koulupoikia. Tyylilajinne on saanut lähivuosina jalansijaa, ja Suomestakin löytyy kourallinen kohtalaista mainetta saavuttaneita alan ryhmiä, kuten Cumbeast, Inferia ja Torsofuck. Soittohistoriaa löytyy vuosikymmenten ajalta, ja porukka runttaa brutaalia death metalia ammattimaisin ottein. Tämä on vähän sen sortin musiikkia, että ei kannata tehdä mitään turhan pitkiä eepoksia. – Ihan tarkoituksellinen se on, ei makiaa mahan täydeltä. Onko musiikkinne teeman tarkoitus olla mahdollisimman pahaa törkyä ja hassuttelua, vai onko hommassa jokin syvempi pointti, joka ei välttämättä aukea kuulijalle ihan ensimmäisellä kuuntelukerralla. – Alun perin ei ollut sen kummempia tavoitteita kuin julkaista yksi demo tai ep, mutta tässä sitä ollaan viisi vuotta myöhemmin, debyyttialbumin äärellä
– Uskon, että tämän julkaisun parissa tekemämme työ oikeuttaa itsensä – jos ei nyt, niin vuosikymmenten päästä, kun katsomme pikemminkin eteenpäin kuin taaksepäin. – Sanoitukset eivät ainoastaan esitä osaa siinä, mihin suuntaan julkaisu kulkee, vaan myös kappaleet itsessään muuttuvat niiden ansiosta. Katse tulevassa KUINKA Ritualmord eroaa muista projekteistanne. Myös eri instrumenttien, joita olen käyttänyt ja kerännyt muita projekteja varten, tutkiminen on suuri osa tämän albumin kappaleiden kehitystä. Se puolestaan vei kansitaiteen satiirin alueelta eteerisempään ja henkisempään suuntaan – niihin tunnelmiin, kun päätimme tehdä ep:n sijaan ensimmäisen Lifelover-levyn 20 vuotta sitten. Se tuo taiteelliseen työskentelyyn luovaa vapautta ja rohkaisee kuulijoita tekemään samaa yksilöllisellä tasolla. Mistä levy kertoo. Miksi näin. 10. Kun kehitymme artisteina, opimme selkeämmin, missä sanoituksissa ja kappaleissa on energiaa, jota kaipaamme Ritualmordiin. Ruotsalaisyhtyeen jäsenistön musiikilliset ambitiot eivät ole kuitenkaan sammuneet, mistä on osoituksena duo nimeltä Ritualmord. This Is Not Lifeloverin kansikuva on hämmentävästi päivitetty versio Lifeloverin Pulver-esikoisen (2006) ikonisesta otoksesta. – Menneisyys on jo täyttänyt tehtävänsä olemalla osa historiaamme. Minkälaista sen tekeminen oli. SYTYKKEITÄ Lifeloverin traagisesta lopusta on pitkälti toistakymmentä vuotta. Ensimmäisen albuminne nimi on paljonpuhuvasti This Is Not Lifelover. Sävellykset ja sanat vahvistavat toisiaan. Kiekkoa kuunnellessa on helppo huomata, että musiikissa todella on paljon liikkumatilaa ja ilmaisunvapautta. – Merkittävintä on, ettei Ritualmord ole sidottu mihinkään genreihin, duon toinen osapuoli Kim Carlsson määrittelee. – Painotamme konsepteja, jotka eivät liity yksinomaan kuhunkin kappaleeseen ja sanoituksiin, vaan myös aikaan ja paikkaan, joissa ne ilmenevät. Vuosien varrella on syntynyt paljon materiaalia, joka on luonteeltaan soljuvaa ja jota ei ole ollut järkevää panna muualle. – Kannella on paljon merkitystä. Se toimii enemmänkin uuden vastakohtana ja voi olla usein hyvin käytännöllinen väline, johon verrata jotakin tuoretta. – Tähän julkaisuun on panostettu paljon, myös jälkikäteen. Sinä ja yhtyetoverisi Johan Gabrielsson lähestytte neljääkymppiä, ja musiikillinen historianne on merkittävä. Se symboloi muuttoani maakunnasta toiseen, jolloin minun oli pakko arvioida uudelleen itseäni ihmisenä, menneisyyttä ja nykyisyyttä. Palaatteko koskaan menneisiin julkaisuihinne ikään kuin lukemaan päiväkirjaa
Albumin musiikki on tuttua, joskin ehkä piirun verran aiempaa synkempää Disarmonia Mundia. Toisinaan elämä vain päättää tuoda eteen haasteita, joiden ratkominen on tarpeellista. Miksi olette päättäneet pitää sen sellaisena. – En väitä, etteikö täällä olisi sellaisia, mutta emme koskaan tavanneet sopivia tyyppejä. SYTYKKEITÄ Italialainen Disarmonia Mundi on pitänyt hiljaiseloa viimeisen kymmenen vuotta. Tuntuuko, että olette saaneet osaksenne tarpeeksi tunnettuutta. 12. Ravinale jatkaa, että uusi The Dormant Stranger -albumi tehtiin itse asiassa jo muutama vuosi sitten. Ettore [Rigotti, laulu ja soittimet] on puolestaan viettänyt aikaa tuotantohommissa studiossaan. Voin myöntää, että tätä projektia olisi voinut hoitaa paremmin. Kun kuulin uudet kappaleet, tunsin heti niiden melankolisen fiiliksen, joka puski sanoituksia tiettyyn suuntaan. Ehkä valitan tunnettuuden puutetta vuosikymmenen kuluttua, mutta nyt en tee niin. Disarmonia Mundi on kirjoittanut paljon hyvää melodista death metalia, mutta bändin nimi on jäänyt isompiensa varjoon, vaikka sen toisena laulajana on kuultu Soilworkin Björn Stridiä (kuvassa keskellä). – Tavallisesti Ettore kirjoittaa kaiken musiikin ja lähettää minulle demoversioita, jotta voin kirjoittaa sanoitukset ja kehittää laulusovituksia. Disarmonia Mundi on ennen kaikkea studioprojekti. – Aika on mennyt oikeastaan heittämällä, laulaja Claudio Ravinale vastaa. Nyt minusta tuntuu päinvastaiselta: olemme pirun onnekkaita, että niin moni on yhä kiinnostunut meistä. Täytyy ymmärtää, että Italia ei ole kovin iso metallimaa, joten innokkaiden ja taitavien soittokavereiden löytäminen on hankalaa. – Emme yksinkertaisesti löytäneet sopivia soittokavereita, joten jossain vaiheessa lopetimme etsimisen. – Kirjoitimme ja purkitimme levyn lopulta aika nopeasti. Koetko, että levyn tekstit muodostavat jonkinlaisen kokonaiskuvan. Kun ottaa huomioon, että sanoitukseni ovat yleensä aika negatiivisia, se ei ole välttämättä hyvä asia, hah. Minusta sovitusprosessi on aina mielenkiintoinen, sillä toisinaan musiikkiin kulkeutuu fiiliksiä, joita ei voi kuvailla sanoin. Nyt bändiltä on julkaistu uusi levy, joka yllättää tasokkuudellaan. Ainahan voi ruikuttaa siitä, kuinka paska maailmantila on, mutta jotkin sanoitukset veivät toiseen suuntaan. Ettore sävelsi todella – siis TODELLA – paljon musiikkia, joten koin alkuun pientä pulmaa sen suhteen, mistä kirjoittaisin... – Hauska juttu on, että kirjoitin tekstit jo vuosia sitten, kauan ennen pandemiaa, mutta ne kuulostavat yhä siltä kuin ne olisi kirjoitettu eilen. – Menestys vaatii nykyisin paljon, ja itse musiikki on vain jäävuoren huippu. – Onhan se, mutta ehkä tuo johtuu siitä, että olemme tulossa vanhoiksi, hah hah. Genrensä varjoissa MITEN hiljaiset vuodet ovat sujuneet. – En oikeastaan. Julkaisun kanssa meni aikaa olosuhteiden pakosta. Olemme tottuneet tekemään hommat tavallamme, ja uusien jäsenten värvääminen tässä vaiheessa tuntuisi oudolta. – Jos olisit kysynyt tätä kymmenen vuotta sitten, olisin varmaan ollut sitä mieltä, ettemme ole tarpeeksi tunnettuja. – En ole todellakaan laiskotellut kymmentä vuotta, vaan olen tehnyt kuusi levyä industrial-bändilleni The Silverblackille sekä kaksi albumia horror metal -projekti Infernalizerin kanssa
K U V A : R O SS H A LF IN Metallica. En tiedä, missä tällä hetkellä mennään, mutta sen tiedän, että ainakaan rockismin paluu ei ole näköpiirissä. Silloin tapahtuvat parhaat asiat. Enkä nyt tarkoita mitään rättiväsynyttä metallimusiikin alagenrejen määrittelyä, vaan sitä, mitkä ominaisuudet tekevät musiikista minulle relevanttia ja miksi. Ukko luokittelee, määrittelee ja asettelee maailmaa ”järjestykseen” ja kehtaa vielä väittää tätä järjestystä luonnolliseksi. Kaikki muu on epäaitoa, kertakäyttöistä, vähempiarvoista. Olo on kuin dinosauruksella. Ainahan minä julistan, että musiikki on yksityisasia. 14. Nuorena kyllä kommunikoin makuani kovasti muille, nykyään tuskin lainkaan. Onko tuossa lopulta kyse eri asioista. Olen 1990-luvun nuori, ja ala-asteaikana olin koko pienessä kyläkoulussa tasan ainoa, joka kuunteli heviä. Onko todella. Konservatiivi. Toimittaja Kelefa Sanneh alkoi kirjoittaa parikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa siitä, miten rockin ja rockjournalismin maailma oli (ja on) läpeensä konservatiivinen. Tämä jako elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Rockismin vastavoimaksi nousi sittemmin ilmiö nimeltä poptimismi, jonka ajatus oli kai se, että mitä tahansa listapoppia tekevää artistia arvostettaisiin yhtä paljon kuin sitä perinteistä muusikkomiestä. Ensin sosiologi Pierre Bourdieu saapuu kummittelemaan ja selittämään, että kyse on ihan vaan elitismistä. Rockistin testamentti OLEN yrittänyt lukea viime aikoina Aristotelesta, ja voi jumalauta, että osaa käydä hermoille. Olen nähnyt jonkin verran vaivaa tunnistaakseni laadun myös siinä musiikissa, joka ei värisytä sieluani millään tavalla. Kun olin 11-vuotias, nämä kaksi asiaa tuntuivat tulevan kokonaan eri todellisuuksista. En kuitenkaan arvannut, että havainto olisi sisäänkäynti yli 30-vuotiseen kaninkoloon. Bisnes ei ole kiinnostunut minusta tai kaltaisistani. En ole varmasti ainoa, joka yrittää tehdä jonkinlaista eroa ”oikean” musiikin ja bulkin, pikamuotimusiikin tai pilipalin välille. Usein siinä sisäpuolelle päätyvässä musiikissa on särökitaraa ja hienhajuista rummunsoittoa, virittämätöntä laulua ja häiriöääniä. Olen nimittäin havainnut itsessäni suurta tarvetta määritellä ja luokitella musiikkia. Onko Metallica identiteetin rakennuspalikkana ja elämän suunnannäyttäjänä yhtään sen kestävämpi, syvempi tai vivahteikkaampi valinta kuin DJ Bobo. Jaottelu on täsmälleen sama kuin se, jonka minä tein vaistomaisesti 11-vuotiaana. Sen lähtökohta on valkoinen heteromies tekemässä ja esittämässä omaa musiikkia oikeilla soittimilla, aidosti. Yritän erottaa itseni rahvaasta ylentämällä oman kultivoituneen makuni muita paremmaksi. Hahmotin jo silloin, että tässä on nyt kyse vähän eri asioista. Tässä piilee muutama ansa. Ei samalla tavalla tai samoin sanankääntein, mutta kuitenkin. Mutta voiko tämä jaottelu liittyä johonkin laajempaan yhteyteen. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA Tai onko se, että minulla se palikka sattuu olemaan Metallica, tehnyt elämästäni jotenkin parempaa kuin se, että se palikka olisikin sattunut olemaan DJ Bobo. Olen oppinut tuntemaan rajan, jossa ulkokohtainen arvostus päättyy ja musiikki murtautuu sisäpuolelle. Koko muu viiteryhmäni kuunteli eurodanceä. Mistä se syntyy ja onko se läpikotaisin subjektiivinen. Ihan kuin maailma olisi jotenkin selvärajainen tai -luokkainen kokonaisuus, joka koostuu miljoonista ja taas miljoonista määriteltävistä pikkupalasista. Molemmat edustivat musiikkia, mutta yhtäläisyydet loppuivat siihen. Vai valehtelenko itselleni. Tämä ei osu kovin kipeästi, koska voin aina paeta henkilökohtaisuuteen. Olen siis synnynnäinen rockisti. Se täytyy kai vain hyväksyä. Olemme markkinoiden silmissä harmaantuva ja harveneva, sanalla sanoen luotaantyöntävä joukko. Sitten pöytään isketään kaksi käsitettä, rockismi ja poptimismi, ja nyt sattuu vähän enemmän. Maailma on liikettä, hemmetti! Valitettavasti on kuitenkin niin, että – Juha Hurmetta siteeratakseni – ”kaikesta rasittavan kiinnostunut” Aristoteles on vastuussa laajasti jakamastamme länsimaisesta maailmankuvasta, jota minäkään en pääse pakoon
For fans of Helloween, Manowar and Iron Maiden. Young and hungry Thrash Metal at its best! BLOODSTAIN DIAMOND DOGS & CHRIS SPEDDING MACON GEORGIA GIANT Diamond Dogs & Chris Spedding pay tribute to the legend Little Richard – the architect of it all! WILD KINGDOM RECORDS TWINS CREW CHAPTER IV Comeback album for the long-running Swedish defenders of the faith. WILD KINGDOM RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. BLACK LODGE RECORDS MIDLIFE CRISIS 45 TURNS 33 Something as unusual as a Swedish ”supergroup” in the genre of ’’77 Punk Rock. SCARLET RECORDS RICKY WARWICK BLOOD TIES The journey from Belfast to Los Angeles, entwined with a lifetime spent at the coalface of bona fide rock n roll, has made for a heady cocktail of creativity and popularity for Ricky Warwick, this time he’s on a solo run with the release of his album Blood Ties. Urrke (Maryslim), Dregen (Backyard Babies, The Hellacopters), Robban Eriksson (The Hellacopters, Syl Sylvain) och Måns P Månsson (Crimson Shadows, Maggots) WILD KINGDOM RECORDS BLOODSTAIN I AM DEATH ’I Am Death’ is the Stockholm based band’s debut EP and it has already been praised by critics from all around the world. EARACHE RECORDS SPIDERS SHARP OBJECTS Spiders is ready to carve a new chapter in rock history. Sharp Objects brings together shattered dreams, lofty visions, and the raw essence of rock ’n’ roll, creating an album that’s both nostalgic and fiercely modern. STRÖM ÖDET SLÅR HÅRT Ström is back with a fresh single, ”Ödet slår hårt”, on a 7” vinyl. ”Chapter IV” is nothing less than a pure heavy metal album. Fate had no other plan, and it hits hard! As if that wasn’t enough, the Smålanders treat us to an exclusive B-side, available only on this 7” vinyl: ”Det bedövar en stund”
Andreasin luonnehdinta: ”Japanin-reissun inspiroima itse kehitelty versio shoyu-ramenista. 4. Lisää vesi ja misotahna. Laita öljy kuumenemaan kattilaan. litra vettä • 2 rkl misotahnaa • 2 rkl soijaa • 1 tl riisiviinietikkaa • ripaus sokeria SRIRACHA-TERIYAKISIENET: • 100 g siitakesieniä pilkottuna • 2 rkl teriyakikastiketta • 2 rkl (tai maun mukaan) srirachakastiketta • öljyä paistamiseen PAAHDETUT MINIMAISSIT: • 4–5 minimaissia halkaistuna • ripaus suolaa • öljyä paistamiseen MUUTA: • paksoi eli bok choy • nuudeleita • kylmäsavutofua • kevätsipulia pilkottuna • valkosipuli-chiliöljyä HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 3. Concrete Iconin rumpali Andreas Kaarnimo rikkoo ramenillaan ikivanhoja kirjoittamattomia sääntöjä. Paista minimaissit öljyssä samaa pannua käyttäen. Paahda noin minuutin verran. Lisää sitten öljy ja paahda sienet kullanruskeiksi. Annos rikkoo varmasti montaa sääntöä, mutta ei sen väliä, kun maku on kohdillaan ja löytyy pientä poltetta, jota oikeassa japanilaisessa ramenissa on harvoin.” Megan tuomio: ”Nousevan auringon maan musiikkikulttuurin tuntemukseni ulottuu ala-astetasoisia Loudness-opintoja syvemmälle, mutta japanilaisen keittiön suhteen olen raapaissut vain pintaa. Komeuden kruununa toimivat karamellisoidut siitakesienet, joita paksoi ja kevätsipuli komppaavat hyvin. Samalla voit höyryttää sopivan määrän paksoita esimerkiksi kiehuvan nuudeliveden yläpuolella siivilässä. 2. Ennen kuin poistat kattilan liedeltä, lisää sekaan soija, riisiviinietikka ja sokeri. Loppusilaukseksi pinnalle pilkottua kevätsipulia ja chili-valkosipuliöljyä, ja eikun itadakimasu! 16. ANDREASIN KOKATESSA SOI: Alcest – Kodama (2016) ”Yhtyeen eniten Japanista inspiroitunut levy sopii mainiosti luomaan tunnelmaa ruoantekoon.” Teriyakisiitake-ramen Death metalia Turusta, ruokaa Japanista. Asettele päälle teriyakisienet ja minimaissit. Jatka paistamista keskilämmöllä, kunnes sienet alkavat karamellisoitua. Liemen kiehuessa pilko siitakesienet ja paahda niitä ensin kuivalla pannulla keskilämmöllä, jotta suurin osa kosteudesta haihtuu. Siirrä ne pannulta sivuun. Liemi avaa nuhaisiakin röörejä, ja nuudelit yhdessä mauttomaksi aiemmin parjaamani tofun kanssa ovat mahantäytteen kivijalka. Kun ne ovat saaneet väriä, lisää teriyaki ja sriracha. Lisää ripaus suolaa, kun maissit ovat saaneet hiukan väriä. Lähes arkiruoaksi muodostunutta sushiakaan ei ole tullut nautittua montaa kertaa, yksinkertaisesti siksi, ettei se ole koskaan nostattanut tarpeeksi vettä kielelle. 1 tl raastettua inkivääriä • 2–3 siitakesientä • n. Lisää lientä niin, että se täyttää melkein koko kulhon. Tofun voi leikata haluamaansa muotoon, vaikka tikuiksi tai suikaleiksi. Hornan Spellgoth teki omat maukkaat temppunsa yhdeksän vuotta sitten Nipponin veijon joulurääppiäisillään, eikä Andreasin runsaasti erilaisia makuja sisältävä ramen jää siitä jälkeen. Kasaa ramen syvälle lautaselle tai kulhoon lataamalla pohjalle nuudelit, paksoi ja tofu. Kelpaa tehdä toistekin, jos perinteinen kesäkeitto alkaa tympiä.” LIEMI: • 1 rkl (esimerkiksi) seesamiöljyä • 2 valkosipulinkynttä • pala eli n. Valmista nuudelit sopivassa välissä pakkauksen ohjeen mukaan. 5. Anna kiehua matalalla lämmöllä 15–20 minuuttia. Jos japanilaisessa kulttuurissa pidetään tiukasti kiinni säännöistä ja etiketistä, on ilahduttavaa huomata, että rajoja rikkomalla ne taipuvat hyvin moneksi. Pilko valkosipulinkynnet pariin kolmeen osaan ja lisää ne kattilaan yhdessä raastetun inkiväärin ja sienien kanssa
Se tarjoaa intuitiivisen ja tarkan hallinnan kaikille tärkeimmille DAW-ohjelmistoille sekä tehokkaat työkalut sointujen ja melodioiden luomiseen. Launchkey sisältää softasynakokoelman, korkealaatuisia orkesterisampleja, huippuluokan efektiprosessoreita sekä step-sekvensserin erityisesti Ableton Live -käyttäjille. ”Koska Stam1nassa luovuus ja intuitiivisuus ratkaisevat, luotan Novationiin.” Emil Lähteenmäki Uusi Launchkey on kontrolleri-keyboard, joka on suunniteltu luoville musiikin tekijöille. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniementie 20, 02710 Espoo | sales@studiotec.fi | 020 751 2300
Tuen pieniä yrityksiä, taiteilijoita ja vallankumouksellista ajattelua.” 18. ”Taistelen luovuudellani sitä vastaan, että jokaisen pitäisi pysyä rivissä ja totella sääntöjä, palvella agendaa
Sanoituksia kirjoittaessaan toisinajattelija ja laulaja Jesse Leach kutsui muusakseen kaiken, mikä maailmassa on vialla. Leach löytää samastumiskohteensa niiden suunnalta. J esse Leach asuu Catskills-vuoristossa paikassa nimeltä Sundown. Se on olemassa pelkästään pitääkseen duunarit työn touhussa. Valtavirtayhteiskunnalla hän tarkoittaa sitä, mitä moni muu kutsuisi tavalliseksi elämäksi. lähiössä, bonuskortteja, tyytymistä, medialukutaidottomuutta, mukautuvaa asennetta ja tiedostamattomuutta. Valtavirtayhteiskunnan vastavoimia ovat vaihtoehtoiset tavat olla ja elää. Hänen on tehtävä työnsä, jotta suuryritykset rikastuvat, Leach paasaa. Hänen kotinsa on metsäisellä seudulla, josta on parinkymmenen minuutin automatka lähimmän sivilisaation pariin. Minusta se on paljon kiehtovampaa kuin kellokortin leimaaminen. Suurimmalta osin se ei ole mitään muuta kuin petosta petoksen päällä. Jos sanon oikein tylysti, niin valtavirtayhteiskunta on yksi vitun iso valhe. Myöhemmin heistä tuli fanaattisia uskovaisia, mutta pidin kiinni heidän kapinallisista ajatuksistaan. – En ole ikinä halunnut kuulua siihen. Kouluttautumista, palkkatyötä, perusperhettä sopivalla lapsiluvulla, lemmikkiä, autoa, kotia TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TRAVIS SHINN 19. Olin 14–15-vuotias, kun löysin punkin ja hardcoren, Leach kertoo. Voi elää kuten Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa. – Rakastan ihmisiä, jotka näyttävät omalla esimerkillään, että ei tarvitse toimia kuten muut, vaan voi astua sivuun. Sen sijaan voi olla rahaton artisti ja elää vuoden pelkällä keitolla ja nousta kavereiden kanssa autoon ja lähteä katsomaan maailmaa. Kaikkien hammasrattaiden on oltava paikoillaan, jotta koneisto pyörii. Ei tarvitse käydä kirkossa sunnuntaisin. Tällaiset paikat sopivat niille, jotka eivät koe kuuluvansa joukkoon, ja Killswitch Engagen laulaja on juuri sitä tyyppiä. Hän on silmäillyt ”valtavirtayhteiskunnaksi” kutsumaansa kokonaisuutta alta kulmain jo kauan. – Vanhempani ovat 1960-luvun tuotteita. Kun Killswitch Engage ryhtyi tekemään yhdeksättä levyään, bändi nosti riman korkealle ja mietti tarkkaan, miten sen ylittäisi. Ei tarvitse hankkia lapsia. Se johdatti minut vastakulttuuripiireihin, joissa kyseenalaistettiin asioita. Ihmisen täytyy tietää oma paikkansa ja pysyä omalla kaistallaan. He välittivät minulle 60-luvun vallankumouksellisen hengen. Ei tarvitse hommata toimistotyötä ja ansaita tiettyä määrää rahaa
Paljon juttuja heitettiin roskiin tai ne tehtiin alusta uudelleen. Leach sanoo, että vaikka kaikki on aivan toisin kuin bändiä perustettaessa, muutos ei ole pilannut soittajien välejä. Negatiivisuus inspiroi Jesse Leach on kirjoittanut Killswitch Engagen uuden This Consequence -albumin sanoitukset siitä, miltä maailma hänestä näyttää. Bändin toiminta on helpompaa silloin, kun siihen liittyy enemmän unelmia kuin velvollisuuksia eikä intohimo ole vielä muuttunut työksi. – Yritämme hoitaa asiat niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Mikä on totta. Jokin monikansallinen yritys saattaa tienata myymällä tuotteita, joilla siivotaan öljyvahinkoja luonnosta ja olla samaan aikaan sängyssä öljybisneksen kanssa. Jokainen on sitä mieltä, että bändi ei saa toistaa itseään. Tokihan minunkin täytyy maksaa veroni ja hoitaa tietyt asiat, ja uskon, että yhteiskunnassa tarvitaan myös rakenteita, eli en minä mikään täysi anarkisti ole. Sanon oikeutetun vihaisena, että herätkää, lakatkaa olemasta noin hyväuskoisia ja tajutkaa, että jos me yhdistymme, meillä on valtaa ja voimaa. Jos musiikistaan ei ole ylpeä, sitä ei kannata edes julkaista. Väärän tiedon levittäminen on tapa hallita ja ohjailla. Se on todella ahdistavaa. Leach puuskahtaa, että maailma on tulvillaan disinformaatiota, josta vieläpä tulee aina vain uskomattomampaa. On kiertueita ja kaikenlaisia musiikkiin liittyviä projekteja. Mutta siltikään minun ei tarvitse olla sellainen kuin valtavirtamedia ja -yhteiskunta käskevät. – Kaikki tämä alkoi jo kauan sitten painettuna propagandana. Kun teksti vielä pantiin paperille, lukija ajatteli voivansa luottaa siihen, että lehtiä ja kirjoja tekee joku, jolla on osaamista ja arvokkuutta toimia sillä alalla. Tavallisilla ihmisillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia, vaikka media miten yrittäisi muuta väittää. This Consequence -albumin biiseistä erityisesti Collusion pureutuu tähän tematiikkaan. Tartuin kiinni kaikkeen negatiiviseen eli jakautumiseen, erilleen ajautumiseen, vihaan, petetyksi tulemisen kokemukseen ja siihen, miten ihmissuhteet hajoavat ideologioiden vuoksi. Ehkä minäkin teen vielä jonakin päivänä niin. Killswitch Engagen uudet sanoitukset ovat paikkapaikoin entistä tarinallisempia. Luova kaaos Killswitch Engage on ollut koossa 25 vuotta ja tehnyt yhdeksän studioalbumia. Keksittävä, mikä saisi bändin vielä lyömään kipinää. Missä nyt mennään. – Minä reagoin siihen musiikillani. – Kuka on kaiken takana. Laadunvalvonnan rima oli tosi korkealla. Ei ole mitään rajoituksia. Taistelen luovuudellani sitä vastaan, että jokaisen pitäisi pysyä rivissä ja totella sääntöjä, palvella agendaa. Se saa miettimään, olisiko Leachillä haaveita kirjan kirjoittamisesta. – Otin muusakseni kaiken ruman, mitä tuolloin tapahtui, ja pääsin kaivautumaan syvemmälle levyn tematiikkaan. Uuden musiikkimme pitää tuntua relevantilta meistä kaikista. – Voisin helposti kirjoittaa fiktiota, ja lapsena teinkin sitä paljon. Hän ei ole mikään huoleton liihottelija eikä maailmassakaan ole kehumista, joten levyn lyriikka on varsin synkkää. – Voin kertoa koko bändin puolesta, että me ihan oikeasti yritämme saada aikaan musiikkia, joka kiinnostaa niin meitä itseämme kuin fanejamme eikä kalpene Killswitchin aiemman tuotannon rinnalla. Tässä vaiheessa en ole kuitenkaan vielä valmis näyttämään kaikkia haavojani. On mentävä itseensä ja mietittävä musiikin suuntaa ja tasoa sekä tekemisen motiiveja. Tutkimusten mukaan mahdollisuudet oman yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ovat parhaat täällä meillä päin. Kuka maksaa kenelle. Siihen liittyi paljon kritisointia ja analysointia. – Hienoa, että huomasit sen, koska joissain biiseissä tosiaan on vahvasti tarinaa. Olemme viisi erilaista ihmistä ja meillä kaikilla on omat musiikkimakumme ja ideamme. On kaihdettava rutinoitumista ja leipääntymistä. Jos jollain on tarpeeksi rahaa kääntää ihmiset oman agendansa kannalle, hänellä on siihen loputtomasti mahdollisuuksia. Totta kai meillä on erimielisyyksiäkin, 20. Nyt minulla on kuitenkin aivan liikaa tekemistä, jotta voisin keskittyä johonkin sellaiseen. Olen miettinyt elämäkerran tekemistä, koska tarinani on aika kiinnostava. This Consequenceä tehdessämme harkitsimme tarkkaan, mihin suuntaan haluamme mennä tuotannollisesti ja sanoituksellisesti. Vaihtoehtona olisi tietysti fiktiivisten tarinoiden tai muunlaisen tietokirjallisuuden kirjoittaminen. Leach kertoo nähneensä ”amerikkalaisen unelman” läpi jo hyvin nuorena. Vaikka asioiden käsitteleminen kirjoittamalla oli sinänsä hyväksi, aiheiden ajatteleminen saa Leachin hienoisesti kiihtymään. Sanottavaa ainakin riittäisi. Leach kertoo, että Killswitch Engagen tapauksessa kyseessä ei ole mikään vaivaton prosessi. Nykyisin ollaan villissä lännessä. Tiedostan tämän todella vahvasti ja pidän valtavirtamediaa pelkkänä vitsinä. Nyt on vain loputtomasti harmaan sävyjä. Lamb of Godin Randy kuulemma vuokrasi itselleen talon ja sulkeutui sinne vuodeksi kirjoittamaan. Miksi on sotia, köyhyyttä ja kodittomuutta. Meitä on paljon helpompi hallita, kun meidät ajaa ensin erilleen toisistamme. Se oli terapeuttista. – Yhteistyö on vaikeaa. Niin pitääkin, etenkin tässä vaiheessa uraa. En silti sanoisi, että siinä onnistuminen varsinaisesti huolettaisi meitä tai veisi meiltä yöunet. Suhtautuminen tilanteeseen sekä yhdisti ihmisiä että ajoi heitä erilleen. Epävarmuus tuollaisista asioista saa olon alakuloiseksi ja eksyneeksi. En yrittänyt paeta negatiivisia ajatuksia vaan aloin ilmaista itseäni niiden inspiroimana. – En ole koskaan halunnut olla missään tekemisissä amerikkalaisen unelman kanssa, enkä halua vieläkään. This Consequencen kerrotaan valmistuneen koko bändin tiiviissä yhteistyössä. Se tarkoittaa, että bändin on tiedostettava tekemisiään aivan eri tavalla kuin uran alussa. Amerikkalainen unelma tarkoittaa siis suurin piirtein pohjoismaista arkielämää. – Ehkä tämä on illuusio, mutta kun olin nuori, oikea ja väärä tuntuivat vielä olevan olemassa. Muusani lisäksi löysin oman ääneni ja näin taas valon. Tuo ei ollut kielteisesti sanottu, vaan tarkoitan, että yhteistyö on haastavaa, mikä on paljon parempi vaihtoehto kuin puolivillainen ja kädenlämpöinen tekeminen. Kuka tahansa pääsee sanomaan mitä tahansa ja julkaistuja kirjoituksia voi muuttaa huomaamatta. On aivan mielipuolista, miten paljon aivan silmiemme edessä juonitellaan. Leach ei ole salaliittoteoreetikko, mutta ei myöskään sinisilmäinen. Pikemminkin me mieluusti haastamme itsemme tekemään parhaamme, Leach sanoo. Tärkeä pointti on, että tavoittelemme samoja päämääriä. Ei voi olla varma, kuka tarinan pahis lopulta on. Jokaisella ihmisellä on tarina ja jotakin sanottavaa. Killswitch on demokratia, eli jos joku ei pidä jostain, siitä kyllä puhutaan. – Alkusysäyksenä oli pandemia, jonka kaikki maailmassa joutuivat kohtaamaan. Tuen pieniä yrityksiä, taiteilijoita ja vallankumouksellista ajattelua, Leach kertoo. – Meille on tärkeää, ettemme kuulosta pitkän linjan bändiltä, joka julkaisee uuden levyn vain siksi, että pääsisi keikoille. Joskus ratkaisuksi haetaan kompromissi, joskus enemmistö päättää. Tuo unelma tarkoittaa mahdollisuutta yhteiskunnassa kohoamiseen – siis sitä, että kun tekee kovasti töitä ja uskoo itseensä, voi parantaa asemaansa ja nousta huipulle
Kaikki alkaa siitä, että myöntää ääneen, että ei ole kunnossa, että tarvitsee apua. Myös pianon soittaminen, kitaran rämpyttäminen ja ambient-musiikin säveltäminen tekevät minulle hyvää. Prosessini on täysin kaheli, mutta toisaalta luovuus virtaa minussa vapaasti ja keksin välillä tosi kiinnostaviakin juttuja. – Emme juuri näe toisiamme kiertueiden välillä. Toisinaan mitään ei synny, mutta pyrin silti kirjoittamaan. – Olen luova kaaos ihmisen hahmossa. ”Kun olin nuori, oikea ja väärä tuntuivat vielä olevan olemassa. Jokaisen levyn valmistuttua minulla on siellä täällä kaksisataa paperilappua, joista jokaiseen on raapustettu jotakin. Leach jatkaa, että myös etäisyys on tärkeää bändin koossa pysymisen kannalta. – Minua on auttanut asioista puhuminen, terapia, liikunta ja jopa se, millaista ruokaa syön. Leach kertoo selviytyneensä painostavasta ajasta kytkemällä aivonsa pois päältä. Hänellä on ajatuksia siitä, mitä sellainen vaatii. Se auttaa pitämään välit hyvinä ja luo kiertueen alkuun mielettömän hienoa energiaa. Avun pyytämistä vaikeuttaa mielenterveysongelmiin liittyvä stigma. mutta kaikkiaan bändi on aika hyvin kasassa. Minulla on yhä päiviä, jolloin en halua nousta sängystä lainkaan. Hän osaa katsoa kokonaisuutta, on todella taitava biisintekijä ja erittäin hyvä yksityiskohtien säätämisessä. Leach palasi bändiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, 2012. Sen jälkeinen aika on osoittanut hänen päässeen voitolle ongelmistaan. Kuitenkin kuukautta myöhemmin, kun kiertue jatkuu edelleen, ei malta odottaa pääsevänsä pois toisten luota, koska yksi hengittää ärsyttävästi, yksi piereskelee koko ajan ja yksi syö liian äänekkäästi. Olen oppinut kaiken osaamani tekemällä ja Adamilta. Ei auta yrittää turruttaa itseään huumeilla ja alkoholilla. Mutta tämä matka on opettanut minulle paljon. On päätettävä kohdata ongelmat, ja sen prosessin aikana täytyy vain yrittää pysyä järjissään. Mutta usein, kun kiertueella on vapaapäivä, jokainen lähtee omille teilleen. – Ajatellaan, että ongelmansa myöntävä olisi haavoittuva ja heikko. – On todella paljon asioita, joita voi tehdä henkisen hyvinvointinsa eteen. – Kun astun takahuoneeseen, näen jokaisesta, kannattaako mennä juttelemaan vai onko parempi antaa kaverille vähän omaa aikaa. Hän saattaa panna minut muuttamaan yhden ainoan sävelen melodiassa tai pyytää harkitsemaan, voisinko laulaa jonkin kohdan matalammalta. Toivoa on aina Jesse Leachin elämä ei ole ollut helppoa. Suuri osa luovasta työstä tapahtuu heidän välillään. Vastakohdat täydentävät toisiaan: jos Dutkiewicz on musiikin tekemisessä järki, Leach on tunne. Itse asiassa asia on täysin päinvastoin. Hän on musiikillinen sielunveljeni. Toisinaan, kun koko bändi on samassa huoneessa, tunnen olevani perheeni parissa. En tunne musiikin teoriaa. – Täällä sanotaan, että rauta raudan teroittaa. Ennen kaikkea on osattava antaa ja ottaa tilaa. Sen ansiosta hänellä on todella paljon tietoa ja kokemusta. Silloin kaikki tuntuu juuri oikealta ja hienolta, perhemäiseltä. Siinä vaiheessa myös huomaa, että maailmassa on paljon muitakin, joilla on vastaavia tai pahempia kokemuksia. He tukevat ja auttavat. Toivoa on aina. Jesse Leach ja kitaristi Adam Dutkiewicz muodostavat Killswitch Engagen dynaamisen duon. Se, että myöntää haavoittuvuutensa ääneen, on suurta urheutta. Nyt on vain loputtomasti harmaan sävyjä. Tällaisessa kamppailussa on se kaunis piirre, että lopulta siinä pääsee voittajaksi, jos vain tekee töitä itsensä kanssa. Ei voi olla varma, kuka tarinan pahis lopulta on.” 21. Hän tajuaa minua ja tietää, miten ajattelen ja kuinka kanssani kannattaa toimia. Vetäydyin pois ihmisten parista ja internetistä, ettei minun tarvitsi katsella kaikkea sitä negatiivisuutta. Helppoa sen löytäminen ei kuitenkaan ole. Kirjoitan runoja säännöllisesti, ainakin pari kolme kertaa viikossa. Hän on Killswitch Engagen alkuperäinen laulaja, mutta joutui poistumaan kokoonpanosta kahden ensimmäisen albumin jälkeen masennuksen vuoksi. Joskus, kuten koronavuosina, ahdistavat asiat tulevat ulkopuolelta. Adam on opiskellut musiikkia ja tuottanut monia bändejä. Tavallaan minä valmistan savea ja Adam auttaa muotoilemaan sen teokseksi. Lähdin vaeltelemaan metsiin. Minusta se kuvaa hyvin minun ja Adamin suhdetta. Olen tyyppi, joka kirjoittelee baarissa lautasliinaan. Mielen ongelmista kärsivän on hyvä tietää, että tie kohti parempaa on aina olemassa. Niitä ei voi välttää. Se, mikä ketäkin auttaa kulkemaan kohti valoa, on yksilöllistä. Killswitch on yhä täällä, koska me kunnioitamme toisiamme. Mutta siihen on nähtävä vaivaa, oikeasti tehtävä töitä, ja kun ihminen on masentunut, se on hyvin vaikeaa. Luova työ auttaa myös. Yritin keskittyä positiivisiin ja ihmisiä yhdistäviin asioihin. – En halunnut olla missään tekemisissä niiden asioiden kanssa. – Ensinnäkin traumat, vaikeudet, pimeät ajat ja masennus on kohdattava. Perustin podcastin, jonka tekeminen tuntui silloin tosi terapeuttiselta
Dani Filthin visio siitä, mitä Cradle of Filthin tulee tehdä ja miten, on kirkkaampi kuin kenties koskaan. – Itse olin 22-vuotias aloitteleva muusikko, ja yhtäkkiä elämäni oli täynnä kokouksia lakimiesten kanssa. Anstisin paikan ottanut paluumuuttaja, bändissä ensivisiitillään vuosina 1991–1994 soittanut Paul Allender viihtyi Filthin kitaristin tontilla vuoteen 2014. – Ensimmäinen sijoittuu The Principle of Evil Made Fleshin [1994] ja V Empire or Dark Faerytales in Phallusteinin [1996] väliin. Siinä ei ollut mitään järkeä. – Paul halusi aloittaa elämän Amerikassa, ja vaikka ymmärsin häntä, olin niin sokissa hänen päätöksestään, että Hammer of the Witches [2015] kärsi jonkin verran kaikesta tapahtuneesta, laulaja myöntää. En tietenkään halua, että kukaan maailmassa kärsii, mutta kaaos on toisinaan inspiroivampaa kuin maailmanrauha olisi, jos asiasta kaivaa kaivamalla mielipuolisen hopeareunuksen. – He olivat erittäin, erittäin tärkeä sävellyskaksikko tuon ajanjakson levyillämme, ja yhtäkkiä kaikki alkoi taas alusta. Kirjoitan asioista Cradle of Filth -maailman sävyin, mutta teema ei eroa todellisuudesta kamalasti. V Empire oli levy, jonka teimme vain päästäksemme irti silloisesta levy-yhtiöstämme. – Maailma on tällä hetkellä ihan kammottava paikka. Sitten ajattelen kaikkia niitä kokemuksia, joita bändi on minulle antanut, ja voin todeta, että perkele, perheenjäsenet voivat vaihtua, mutta Cradle of Filth on silti yksikkö, tiimi ja vahva perhe. Kolme kuudesta bändin jäsenestä lähti, ja olimme niin varhaisessa vaiheessa uraamme, että kaikki olisi voinut romahtaa. Danin mukaan niin pitkä ”kumppanuus” oli erittäin vaikeaa korvata. Seuraavaksi Dani nostaa esille Cradle of Filthissä vuosina 1995–1999 soittaneen kitaristin, nyttemmin edesmenneen Stuart Anstisin lähdön bändistä From the Cradle to Enslave -ep:n jälkeen. and Her Embrace [1996], joka ei olisi sama albumi ilman parin vuoden kärsimysnäytelmää. Hän vaikuttaa miettivän hetken päätään pudistellen, voiko seuraavaa edes sanoa ääneen, mutta jatkaa sitten. Itse asiassa hän osaa nimetä heti jopa niiden lukumäärän. Todellisuus on vaarallisempi ja sairaampi kuin mikään fiktio, mitä maailmanlopusta on kirjoitettu. – Välillä minusta tuntuu, että elämme osittain Filth-ulottuvuudessa, jota todellisen maailman asiat eivät kosketa, hyväntuulinen Dani toteaa videopuhelun ruudulla ja jatkaa syvän eskapismin olleen alun alkaenkin yksi suurimmista syistä koko bändin perustamiselle. Sikäli ulottuvuuteni on yhtä tosimaailman kanssa. Samalla lähti synisti Les ”Lecter” Smith. – Siinä kävi aika samalla tavalla kuin aiemmin mainitsemassani tapauksessa. Kaikesta tuli liian todellista liian nopeasti. 2000-luvun alku oli merkityksellisimpiä käänteitä koko Cradle of Filthin taipaleella. Hinnat nousivat hieman ja byrokratiaa on enemmän, mutta ei sen ihmeempää. Analyyttisenä ihmisenä Danilta ei mene sekuntiakaan sen pohtimiseen, mitkä ovat olleet Cradle of Filthin elinkaaren haastavimpia hetkiä. Yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa jouduimme käymään läpi paperisotaa kaiken maailman lupien ja viisumien kanssa, mutta lopulta kyseessä oli paljon pienempi muutos kuin etukäteen kauhisteltiin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JAKUB ALEXANDROWICZ 22. Syntyi Midian [2000], joka on yhä yksi parhaista albumeistamme. – Ainoa hyvä puoli tässä on, että mitä hirveämpiä asioita maailmassa tapahtuu, sitä syvemmälle haluan mennä Cradle of Filthin maailmaan ja sitä luovempi olen. Ainoa hyvä puoli kaikessa siinä paskassa oli, että siitä syntyi Dusk... – Kun mietin kaikkia näitä sattumuksia, voin vain kysyä itseltäni, onko tässä kaikessa oikeasti mitään mieltä. – Olen käynyt läpi eksistentiaalisen kriisin sen suhteen, pitäisikö Cradle of Filthin loppua, neljä kertaa, Dani toteaa. Se on julkaissut 34-vuotisen uransa aikana uuden albumin keskimäärin kahden ja puolen vuoden välein, eivätkä muuttuneet ajat, vaihtuneet kokoonpanot tai edes muutaman vuoden takainen brexit ole hidastaneet Dani Filthiä joukkoineen. Vahva perhe Yli 30 vuoteen mahtuu kenen tahansa elämässä vaikka minkälaisia käänteitä, ja myös Cradle of Filthin tuotanto käsittää erilaisia jaksoja. Dani päätyy viemään ajatuksen maailmanlaajuiseksi. E nglantilainen Cradle of Filth on todellinen black metalin työjuhta. Hetken ajan mietin, että vitut kaikesta, lopetan musiikin ja menen kortistoon, mutta sitten sisuunnuin. Kun katson uutisia, en voi uskoa niitä todeksi. Asiassa auttaa turhan korkealentoiset ideat maanpinnalle pudottava luottotuottaja. Synisti Anabelle Iratni oli soittanut kanssamme muutaman vuoden ja lähti samalla ovenavauksella, joten siinä me taas olimme, ilman osaa bändistä ja edessämme iso kiertue Danzigin kanssa. – The Screaming of the Valkyries on nimeään myöten maailmanlopun albumi. – Olimme tietenkin huolissamme brexitistä. Valkyriat, nuo skandinaavisen mytologian taistelun hengettäret, ovat merkki siitä, että maailmanloppu on lähellä. – Olimme jälleen vastaavassa tilanteessa, kun Paulin seuraaja Richard Shaw [kitarassa 2014–2022] päätti keskittyä perhe-elämään
Scott ymmärtää täsmälleen, millaista soundia Cradle of Filth vaatii, joten en ole nähnyt aikoihin syytä edes harkita ketään muuta. Voin sanoa suoraan, että ilman häntä levymme olisivat aivan erilaisia. Kaikki muut ovat lähteneet itse. ”Kun katson uutisia, en voi uskoa niitä todeksi. – Joku keskittyy perhe-elämään, toiselle bändielämä on liian uuvuttavaa, seuraava lähtee perustamaan oman bändin ja sitten on minun kaltaisiani sekopäitä, jotka eivät voi kuvitella muuta elämää. Muusikon vuosi on kuin koiran vuosi, varsinkin tällä kiertuemäärällä. Metallisuutemme ei kärsi, vaikka mukana on teatraalisuutta, orkestereja, kaikenlaista laulua ja milloin mitäkin genreflirttejä. Hän on siinä mielessä outo tyyppi, että hän ymmärtää mielenliikkeitäni täydellisesti. Hän ei ole bändin varsinainen jäsen, mutta on Danin mukaan kuitenkin juuri sitä. Se on ihan okei. – Scottilla on ilmiömäinen kyky saada riffimme kuulostamaan helvetin teräviltä. – Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta ja luottamuksesta. – Erityisesti pidän siitä, miten elokuvamaisen tunnelman hän sai The Screaming of the Valkyriesille. – Periaatteemme on, että jokainen albumi on yksilö ja teemme jokaisella levyllämme jotain uutta. – Meillä on varmaan neljäkymmentä ex-jäsentä, mutta se on ymmärrettävää. Se on jopa vähän huolestuttavaa. – Scott on mukana Cradle of Filth -albumin tekemisessä ihan alusta siihen asti, kun kaikki on miksattu ja masteroitu. Jos Dani Filthiltä kysytään, uusin on parassoundisin Cradle of Filth -albumi tähän asti. – Viime kiertueella istuin iltaa kitaristimme kanssa ja hymähdin hänelle, että viimeisen parin vuoden aikana olen nukkunut hänen vieressään kymmenkertaisesti useammin kuin puolisoni vieressä. Onneksi minua on vain yksi! Eräs hahmo on pysynyt Cradle of Filthin mukana jo kuuden albumin ja viidentoista vuoden ajan. Yhteistyömme vain paranee. Tärkeä jäsen, joka ei ole jäsen Nuorempana Dani oli valtavan turhautunut muutoksiin, mutta sittemmin hän on hyväksynyt sen, että Cradle of Filthin tarinassa on erilaisia lukuja – ja että se voi olla vaikeuksista huolimatta jopa bändin vahvuus. Tämä ei sovi kaikille, mutta edes ne, joille se sopii, eivät välttämättä kestä tätä elämäntapaa ja sen kuluttavuutta muutamaa vuotta kauempaa. Se on haastavampaa, jos perusrunko ei ole kunnossa ja pitää miettiä studiota, tuottajaa ja työtapoja. Kun Dani kertoo, mikä Atkinsissä viehättää, yksi asia ajaa kaiken edelle. Kyseessä on tuottaja Scott Atkins. Todellisuus on vaarallisempi ja sairaampi kuin mikään fiktio, mitä maailmanlopusta on kirjoitettu.” 23. Scott on tyyppi, joka voi kuunnella uuden kappaleeni ja sanoa minulle suoraan, että se on ihan paskaa. SE ei sovi jokaiselle, hah hah! Dani huomauttaa, että vain kolme bändin entisistä jäsenistä on tullut erotetuksi. Levy tuntuu yhdeltä suurelta tarinalta, mutta samalla se on tiukka ja kompakti metallilevy vanhan liiton malliin. – Siksi Scott on ollut täydellinen kaveri meille
– Uudella levyllä kuultavat yhdeksän kappaletta on kaikki mitä sävelsimme. – Ennen olin aika perinteinen tuurijuoppo, joka saattoi olla pitkään juomatta ja vetää sitten kolmen päivän rännit. Voi olla, ettei biisi vie Cradle of Filthiä stadionkokoluokkaan, mutta ehkäpä saamme aikaan hyvän reaktion molempien faneissa. Krapula ei ole muusa. Se on valmis! Dani riemuitsee. – Minusta on tietenkin siisteintä, että kaikki sai alkunsa molemminpuolisesta fanituksesta. – Edin omat julkaisut ja Cradle of Filthin jutut menivät vain vähän päällekkäin. – Se on jo tapahtunut! Kappale on sävelletty, äänitetty ja viimeistelty. Onko taustalla jotain muutakin kuin karttunut kokemus ja mieluinen hovituottaja. Edin managerit olisivat tahtoneet julkaista biisin nyt maaliskuussa, mutta emme halunneet sen ilmestyvän limittäin uuden levymme kanssa. Toisessa hetkessä kaikki perustuu instrumentaalisuuteen, orkesteriin ja koskettimiin. En silti tiedä, pystytkö kuvittelemaankaan, mitä tuo yhdistelmä tarkoittaa. Tapaus Ed Sheeran Jokin vuosi sitten alkoi liikkua huhuja, että Dani Filth olisi tekemässä yhteistyötä brittipoppari Ed Sheeranin kanssa. Hän pitää siitä, että jopa levyn pisimmät kappaleet You Are My Nautilus ja Ex Sanguine Draculae sisältävät selkeän punaisen langan. Tasapainon aikakausi Dani kuvailee The Screaming of the Valkyriesin olevan ”kaikessa raskaudessaan supertarttuva albumi”. ”Luovuudelleni teki äärimmäisen hyvää, kun vähensin kymmenkunta vuotta sitten juomistani aika radikaalisti.” ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI 24. Olihan se nyt hulvatonta, että Ed ilmoitti diggailevansa Cradle Filthiä niin helvetisti, että hänen oli ”ihan pakko saada tehdä tämä juttu”. Olen varmasti jonkinlainen keskittymishäiriöinen puolihullu, mutta alkoholi korostaa tiettyjä piirteitäni ja saa minut säntäilemään sekä henkisesti että fyysisesti paikasta toiseen. – Kourallinen ihmisiä on kuullut kappaleen ja tuntuu pitävän siitä. Tuollainen kommentti sellaiselta staralta lämmittää kovasti. Uudella levyllä on hetkiä, joissa soi vain minun ääneni, kitara, basso ja rummut, eli kaikki muu on riisuttu pois. Ja se kuulostaa ihan Cradle of Filthiltä. Voin kertoa, ettei sellainen elämäntapa ole kaikkein hedelmällisin. – Se kuulostaa ihan Ed Sheeranilta. – Mielestäni metallibändit tekevät liian pitkiä levyjä ja liikaa eri versioita niistä, mikä saattaa joskus hajauttaa keskittymistä. Moni on epäillyt, että Danin ja megaluokan popstaran väliset kuviot olivat jonkinlaista vinoutunutta huumoria, mutta helmikuussa 2025 Dani vakuuttaa, että kimppakiva on totisinta totta. Mielestäni on hyvä, että Scott palauttaa minut joskus maanpinnalle. – Viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaisemamme levyt ovat olleet toinen toistaan paremmassa balanssissa. Ei ole mitään Japani-bonuksia tai muita ekstroja. Halusimme tehdä albumin, jonka jokaisen sekunnin pystymme allekirjoittamaan. En pysy aloillani, en keskity, en ole täysin läsnä. Hänen äänensä, hänen kitaransa. Parhaat metallilevyt ovat juuri sellaisia, fillerittömiä tiukkoja kokonaisuuksia. Sanoisin aika varmaksi, että luomuksemme tulee ulos ensi syksynä tai talvena. – Luovuudelleni teki äärimmäisen hyvää, kun vähensin kymmenkunta vuotta sitten juomistani aika radikaalisti, Dani kertoo. Joskus kauan sitten olisin antanut kaiken tuutata täysillä koko ajan ja sotkenut hyvätkin kappaleaihiot. Laulaja nostaa päinvastaiseksi esimerkiksi 22 vuoden takaisen Damnation and a Day -albumin: orkesteri pauhasi niin isosti ja rumpuraidat olivat niin täynnä kaikenlaista, että fokus oli kadota. Minun ääneni, meidän kitarariffimme. Dani hehkuttaa, että yhteiskappale on niin ajaton ja onnistunut, että sen julkaisua malttaa vartoa tovin. Kehtaan sanoa, että nykyinen jakso kuuluu myös albumeilla. Mekin olemme tehneet samaa levy-yhtiöiden vaatimuksesta, mutta nyt toimimme ihan toisin
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI
Progessahan on se hyvä puoli, että se jättää oven auki kaikelle. Different Kinds of Losses -debyytti (2022) ja nyt ilmestynyt Kept ovat täsmälleen sitä, mitä bändi haluaa musiikkinsa olevan. Ensimmäisellä ep:llä Rioghan soi hieman kevyemmin ja elektronisemmin. Meidän periaate onkin, että tässä musassa kaikki on mahdollista. Kun kokoonpano kasvoi, Rioghanin musiikki sai uusia muotoja. Omaksi yllätyksekseni tästä kaikesta pystyi kuin pystyikin tekemään musiikkia, ja siitä pidettiin. Biisistä oli neljä erilaista demoa, eikä siitä meinannut tulla mitään, kunnes yhdistettiin niistä demoista pari. Joitain otettiin pois, joitain taas lisättiin ja vanhoja pistettiin takaisin. Yhtye päätti kuitenkin pitää kiinni omaehtoisuudestaan, ja debyyttiäkin hienompi kakkosalbumi Kept ilmestyi jälleen omakustanteena. Tuore albumi ilmestyi omin kustantein Inverse Recordsin jakelun kautta, vaikka kansainvälisiä julkaisijoitakin olisi löytynyt. – Me ei haluttu pitää mitään perusmallin levyjulkkaribileitä, vaan tehtiin striimikeikka, jollaisia monet eivät tunnu enää järjestävän. – Ihan aluksi mä kirjoitin runoja ja kuuntelin musiikkia, eli nämä olivat ihan erillisiä asioita mun elämässä. Nyt sitä voisi kuvailla moderniksi metalliksi goottilaisilla ja progressiivisilla höysteillä. Katsojia oli lopulta monta sataa ja olimme ihan ihmeissämme, hän iloitsee. Laulaja-sanoittaja-säveltäjä Rioghan Darcylla on syytä leveään hymyyn. Jos pitäisi kertoa meidän stoori yhdellä kappaleella, se olisi Motion. – Meillä oli pari keskustelua eri levy-yhtiöiden kanssa, mutta niissä oli pöydällä muutamia asioita, joista en ole valmis TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA AARNI VISUALS 26. Kyllä kannatti vääntää, koska raastavalle kappaleelle syntyi raastava syntytarina. R ioghanilla on takanaan maittava viikonvaihde. – Siitä asti, kun Motion-kappale valmistui, se on mielestäni edustanut yhden kappaleen muodossa lähes kaikkea sitä, mitä me halutaan tällä musiikilla sanoa ja tehdä. Mutta jos pitää valita jokin genre, joka on eniten sydäntä lähellä, se on progressiivinen metalli. Tämä kuuluu myös siinä, että kakkoslevy eroaa monin tavoin edeltäjästään. – Ekan levyn ajan olimme trio, mutta keikoille me löydettiin matkaan Tero [Luukkonen, kitara] ja Antti [Varjanne, basso], enkä keksinyt mitään syytä, miksi me pidettäisiin livejäseniä jotenkin erillään bändistä. – Toinen lempparini on Red. Monipuolista modernia metallia soittavan bändin toinen levy on juuri julkaistu, ja tilannetta on juhlittu nykyoloissa hieman poikkeukselliseen tyyliin striimikeikalla. Se oli vaikea biisi tehdä. Kun niitä piti alkaa Sooloprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut Rioghan tekee niin laadukasta progressiivista metallia, että yhtyeen musiikista on oltu kiinnostuneita ulkomaisia levy-yhtiöitä myöten. äänittää, tarvittiin tietenkin rumpali, ja Teemu ehdotti Valtteria [Revonkorpi]. – Striimikeikka meni yli odotusten, vaikka sitä ennen olikin hieman teknistä hämminkiä ja jouduttiin muun muassa vaihtamaan palveluntarjoajaa. – Tehtiin ensimmäinen ep, ja vastaanotto oli hyvä. – Onneksi löysin Teemu Liekkalan, jonka kanssa tehtiin ensimmäiselle täyspitkälle muutamia biisejä. Ne ovat jääneet vähän poikkeusaikojen jutuksi, mutta me ollaan tehty muutenkin asioita aika omalla tavallamme. Itsenäistä tekemistä Rioghanin matka nykyiseen pisteeseen on tosiaan ollut omanlaisensa. Jossain vaiheessa mukaan hiipi lauluharrastus, ja sitä myötä aloin miettiä varovaisesti, olisikohan näistä teksteistä mitenkään mahdollista tehdä omaa, ihan oikeaa musaa. – Mä itse oon avoin todella monenlaiselle musalle, enkä ole koskaan ollut vain jonkin tietyn genren kuuntelija. Laulaja alkoi kaivata musiikkiinsa bändisoittoa, ja matka kohti nykyistä Rioghania alkoi soittajien etsinnällä. Siinä pyöriteltiin kaikenlaisia osia. Rioghan Darcy kuvailee yhtyeen tietä hämyisestä sooloprojektista bändiksi pitkäksi ja vaiheikkaaksi
Kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, eivät konseptina, vaan ennemmin teemana. Mun mielestä tuollaiset asiat ovat todella last season.” 27. – Kept-levyä tehdessäkin mulla oli paljon runoja valmiina, koska kirjoitan niitä koko ajan. Äärimmäisemmät laulut ovat helpompia, kun niistä hoksaa yhden tietyn niksin. – Teknisesti haastavinta on ollut laulaa puhtaasti, kovaa ja korkealta. – Aloin katsoa erilaisten laulajien opetusvideoita ja huomasin miettiväni aina musiikkia kuunnellessani, miten sellaista ääntä voi saada ulos. Mun mielestä tuollaiset asiat ovat todella last season, joten me päätettiin julkaista levy itse, omakustanteena. – Tykkään asettaa itselleni erilaisia haasteita, sekä hyvässä että pahassa, ja vaikken ole muuten kilpailuhenkinen, olen sitä itseni suhteen. Kun Teemu lähettää mulle jonkin riffitai melodia-ideapätkän, alan tutkia omia runojani. Koko repertoaari haltuun Rioghan Darcyn olisi ihan perusteltua tuoda itseään esiin enemmänkin, ovathan laulajan monipuoliset tulkinnat Kept-albumilla erittäin suuressa roolissa. Hänen äänenkäyttönsä yltää herkimmistä puhtaista monien sävyjen kautta niin äärimmäiseen huutoon, että kuulija saattaa tarkistaa useamman kerran, onko mukana sittenkin vierailijoita. En halua promota tätä bändiä itseni tai sukupuoleni kautta. peli, laulaja aloittaa salaperäisesti naureskellen. Mulle on tärkeää, millä tavalla tämä bändi toimii, Rioghan Darcy kertoo. ”En halua promota tätä bändiä itseni tai sukupuoleni kautta. Koska Rioghan alkoi runoista, bändin teksteillä ja musiikilla on yhteen kietoutunut, symbioottinen suhde. Eikä me haluttu levy-yhtiölle, jonka kaikki bändit ovat ”female fronted metalia”. Otin tyylin haltuun aluksi matkimalla ja tein siitä omani. Aika usein tulee nopeasti se klikki, että tuossa sävellyksessä on juuri oikeanlaista tunnelmaa tiettyyn tekstiin. joustamaan. Siinä pitää olla niin paljon kontrollia. Kuka tahansa voi huutaa, mutta väärin huutamalla ei huuda kovin kauan. – Albumin nimi Kept paljastaa jo hieman, minkälaisen sateenvarjon alle levyn teemat sijoittuu, laulaja sanoo. Siitä, että on jäänyt johonkin jumiin tai on pidetty jossain tai jostain poissa. – Kirjoitan erilaisista vangittuna olemisen kokemuksista. Sitten me pystytään aloittamaan kappaleen rakentaminen. Kirjavien kappaleiden, Rioghan Darcyn äänenkäytön ja lyriikoiden yhdistyessä rakentuu hyvin vangitseva tunnelma. Jos en osaa tehdä jotain asiaa, se ärsyttää, ja hakkaan päätäni seinään niin kauan, että se onnistuu. – Me ei haluttu, että kukaan sanoo, miten tätä bändiä markkinoidaan. Mainittu on vaatinut paljon harjoittelua, tutkimustyötä ja kurinalaista useiden laulutekniikoiden haltuunottoa. Laulamisen suhteen halusin ottaa koko repertoaarin haltuun, oli mikä oli. – Siitä on tullut itselleni vähän sellainen..
Minulla on sisua ja sinnikkyyttä tehdä sitä, mihin uskon. ”Tiedän mitä haluan ja milloin kannattaa taistella sen puolesta. Silloinkin, kun muut kyseenalaistavat minut, tai kun kyseenalaistan itse itseni.” 28
Tobias Sammetin kipparoima Avantasia tunnetaan nimekkäiden laulajavieraiden ohella massiivisista konsepteistaan. Biiseissä on mieletöntä yhteenkuuluvuutta, mutta ne kantavat itsensä myös omillaan. Tekoprosessi muistutti minua hieman Edguyn Hellfire Clubin [2004] tekemisestä. Tein kymmenen biisiä, jotka tulivat ulos helposti ja kepeästi. Se tarkoitti kartoittamatonta aluetta ja potentiaalista vaaraa. – Itsenikin yllättää se, että vielä kahdenkymmenen albumin jälkeenkin minusta tuntuu, ettei ihan jokainen biisi kuulosta joltakin, mitä olen kirjoittanut aiemmin. – Halusin vain tehdä albumin, jolla lähden seikkailulle. – Suurin osa noista levyistä tehtiin kesällä. Siinä on yllättäviäkin juttuja, mikä ei todellakaan ole läpihuutojuttu kahdenkymmenennen levyn tai kymmenennen Avantasia-albumin kohdalla! Peto on irti Here Be Dragons on iso ja eeppinen, kuten Avantasian levyt aina, mutta siinä on jonkinlaista uutta energiaa, puhtia ja varmuutta. – Tällä albumilla halusin mennä sinne, mihin se minut vie. Projektin kymmenennellä albumilla ei ole tuttua tarinajatkumoa, mutta tekijänsä mielestä se on ehkä yhtenäisempi kuin yksikään aiemmista levyistä. Kun Sammet aloitti Here Be Dragonsin työstämisen, hän oli löytänyt sisäisen rauhan eikä kantanut enää taakkaa. – Ironista kyllä uusi albumi on ehkä tihein ja tiivein tekemäni kokonaisuus. – Nimikappale toimi eräänlaisena ohjaavana teemana. – Jos kotikaupunkiani ei lasketa, olen todennäköisesti viettänyt kaikista maailman paikoista eniten aikaa juuri Helsingissä, Sammet kertoo innoissaan. Vai täytyykö minun muuttaa koko albumia. Tuo on mielestäni hieno kielikuva sille, miten lähestyin albumia. Henkilökohtaisia juttuja, jotka liittyvät kaikkien näiden vuosien työtahtiini. Sammetilla on teoria, miksi näin on. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT KEVIN NIXON 29. Onhan meillä Saksassakin talvi, mutta Suomen talvet ovat paljon kylmempiä ja pimeämpiä! Nyt pölkyllä on kuitenkin kymmenes Avantasia-albumi, helmikuun lopussa ilmestynyt Here Be Dragons. Levy on kuin kokoelma tarinoita yhdestä kirjasta, eri osasia samasta asiasta. Siihen päälle vielä livelevyt, ep:t ja mitä kaikkea. Hän kertoo elämänsä olleen yhtä odotusten täyttämistä, eikä hän edes huomannut sitä, sillä työnteko tuntui mukavalta. Eikö se sopisi ennemmin Edguylle. – Lopulta minun oli pakko pysähtyä, sillä tietyt asiat eivät enää sopineet minulle. En pidä itsestäänselvyytenä, että olen tehnyt 47 vuoden ikään mennessä kymmenen albumia sekä Edguyn että Avantasian kanssa. Sallin levylle jopa sellaisia biisejä kuin Creepshow’n, jossa on pientä kieli poskessa -meininkiä. Se on omiaan tekemään hallaa luovuudelle, sillä jokaisen biisin täytyy olla kytköksissä tarinaan. Minun täytyi kuitenkin käsitellä ajatuksiani, panna ne järjestykseen ja parannella itseäni. Olen iloinen, että uusi levy tuntuu tuoreelta, iskevältä ja uniikilta. Here Be Dragons, ”täällä on lohikäärmeitä”, on termi, jota käytettiin muinaisissa merikartoissa. En välittänyt tavanomaisesta monimutkaisesta tarinajatkumosta, joka on ollut joskus kuin pallo jalassani. Tarinajatkumosta luopuminen oli Sammetille suuri helpotus. Täynnä kusta ja etikkaa, kuten amerikkalaiset sanovat! Levyn tekeminen tuntui tosi hyvältä, eikä siihen liittynyt mitään negatiivista. Itse sävellysprosessi ei ollut samanlainen, mutta olin samalla tavalla täynnä voimaa ja energiaa. – Kaksi viimeisintä Avantasia-levyä eli Moonglow [2019] ja A Paranormal Evening with the Moonflower Society [2022] olivat minulle henkisesti todella tärkeitä. P ower metal -yhtye Edguyn ja metallioopperaprojekti Avantasian isällä Tobias Sammetilla on läheinen suhde Suomeen. Se tuntui aluksi tosi oudolta. Sain siitä paljon kritiikkiä. – Kelailen videonauhaa joskus taaksepäin, ja tottahan se on, etten ole välttämättä ollut kaikkein laiskin kaveri. Albumin kappaleet käsittelevät eskapismia sekä itsensä, omien vahvuuksiensa ja rohkeuden löytämisen teemoja. – Nyt olen itsevarma, jos jokin ajatus tuntuu minusta hyvältä. Hurja tahti jätti silti jälkensä. Sammet aloittaa vitsaillen, ettei kymppi ole sen hassumpi luku kuin 13 tai 15. Sieltä saattoi löytää mitä tahansa, joten sinne ei kannattanut mennä. Käsittelin niillä ympärilläni velloneita ajatuksia ja asioita, jotka minun oli saatava sydämeltäni. Ehdin hädin tuskin esitellä itseni puhelun aluksi, kun muusikko alkaa jo kerrata muistojaan parinkymmenen vuoden takaa. Viisi vuotta sitten olisin miettinyt, voinko tehdä tuollaisen biisin. Se ei käy päinsä, sillä siinä vaiheessa tarinaa kääpiöt juoksevat metsän läpi. Silloin oli aina kivaa ja saattoi valvoa käytännössä läpi yön, mutta talvet taas… Aurinko nousee aamukymmeneltä ja laskee puoli kolmelta iltapäivällä. Niin Edguyn kuin Avantasian alkuaikojen levyistä monet on miksattu ja masteroitu Helsingin Finnvox-studiolla. Voinko laittaa sen tälle levylle. Ajatellaanpa, että haluaisin tehdä kolmosbiisistä balladin. Sammet arvioi tehneensä vuosien 2000–2015 aikana enemmän töitä kuin tajusikaan
– Ne on kuitenkin kiedottu tarinoihin, jotka voisivat hyvin olla jostakin kauniista satukirjasta. Hän ymmärtää sekä heviettä rokkiaspektin ja pystyy kumpaankin tyyliin. Metaforien kirjasta. Omat säännöt Avantasia on nykyisin hyvin erilainen projekti kuin vuonna 1999, jolloin Sammet pystytti sen perustukset. Siitä olen kuitenkin täysin varma, ettei tämä ole mikään metalliooppera, jossa tontut juoksevat metsässä yrittäen suojella henkimaailmaa katoliselta kirkolta. Michael Kisken, Ronnie Atkinsin ja Bob Catleyn kaltaisten vakiohahmojen lisäksi levyllä esiintyy kaksi ensikertalaista: nykyinen Kamelot-laulaja Tommy Karevik ja H.E.A.T-solisti Kenny Leckremo. Toisinaan tunnen hänet yhä vierelläni. Kun olin laulanut demon, huomasin, että kappale kaipaa toistakin lauluääntä. Olen nykyään taas siinä tilassa, että nautin laulamisesta. Kumpikin laulaja tullaan näkemään myös kuluvan kevään kiertueella, joka pysähtyy ilahduttavasti myös Suomessa. Päätin antaa itselleni hieman aikaa valokeilassa ja hoitaa homman yksin. Alkuperäinen ”Kuuntelen neuvoja kokeneemmilta muusikoilta tai ystäviltäni, mutta en tietokoneen ääressä istuvilta ihmisiltä, joita en ole eläessäni tavannut.”. Juuri sellaista monipuolisuutta tarvittiin Against the Windiin, joka on nopea ja raskas power metal -biisi. En näe hänen istuvan vieressäni tai mitään, mutta tunnen jonkin hengen läsnäolon. Kuka hemmetti keksi noin typerän konseptin vuonna 1999, hän nauraa. Tällä kertaa Sammet sooloilee avausraidan lisäksi myös Unleash the Kraken -kappaleen. Entinen Kamelot-laulaja Roy Khan duetoi Sammetin kanssa kappaleessa Everybody’s Here Until the End. – Unleash the Kraken puolestaan käsittelee sisäisen aaveen kutsumista. Katsojat tietysti tiesivät, että se on vain silmänlumetta ja hokkuspokkusta… Mutta kaikesta, mitä uskomme ja näemme, jää jälki alitajuntaamme. En tiedä, onko siinä aineksia konseptiksi. Ghostlightsista (2016) eteenpäin Avantasian levyillä on toistunut tuttu kaava. Sammet myöntää, että kyseiset aiheet ovat hevilyriikoissa tavanomaisia. Minä en näe asiaa niin, koska en yhdistä Royta enää siihen bändiin. Uusia ja vanhoja ääniä Here Be Dragonsin vierailijakaartiin kuuluu joukko tuttuja laulajia. Friedrich Nietzsche sanoi: ”Kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Eli kannattaa pitää varansa, sillä jopa silmänlume voi sekoittaa pään, jos sen pariin jää liian pitkäksi aikaa. Sammet on innoissaan uusista vahvistuksista ja etenkin Leckremon laajasta skaalasta. Sehän toteutui viime vuonna. Niin kauan kuin hengitän, hän on täällä kanssani. Huonona taas aivan hevoselta. Olen tehnyt sitä koko ikäni. Sitä, kun kaivaa sisimmästään jotain todella rankkaa negatiivista paskaa ja kääntää sen positiiviseksi rakettipolttoaineeksi. Yleensä haen Avantasian biiseihin laulajaa, joka voi vetää korkeatkin nuotit, mutta tässä tapauksessa tilanne oli päinvastainen. – Vastaava juttu kävi Tommyn kanssa. Tarvitsin tyypin, jolla on tosi syvä ja voimakas soundi. – Lopulta pyysin Royta mukaan, sillä kappale vaati sitä. – Mietin pääni puhki, mutta en keksinyt ketään, joka sopisi biisiin tai vetäisi sen paremmin kuin minä. Aluksi Sammet suunnitteli esittävänsä yksin myös levyn päätösbiisin, sillä se on hänelle niin henkilökohtainen. Kappale on power metalin ytimessä. – Biisi on kuin rehevämpi versio jostain, mitä Edguy olisi voinut julkaista 20 vuotta sitten. Kumpikin debytoi Avantasian livekokoonpanossa viime kesänä. Kahden uuden äänen lisäksi albumilla vierailee yksi yllättävämpi hahmo. – Se on eräänlainen tribuutti vuonna 2013 kuolleelle isälleni. Hän on mieletön laulaja, hänellä on hyvin uniikki ääni ja uskomaton tekniikka. – Albumi on aika raskas ja vauhdikas, joten halusin päättää sen eeppisellä balladilla. Se saattaa näyttäytyä käytökseni tai tekemieni päätösten kautta. Yhteytemme katkesi vuosien mittaan, mutta törmäsimme uudestaan kesällä 2022 – itse asiassa Suomessa, Oulussa! Sanoin silloin Kennylle, että hän laulaa vielä jonakin päivänä Avantasiassa. No, minä kirjoitin ja tuotin biisin, soitin siihen pianoa ja vedin suurimman osan lauluista ja taustoista. Rakastan sitä! En halua kuulostaa täydellisen egoistiselta mulkulta, mutta olen lopputuloksesta tosi onnellinen. Miestä on kuultu Avantasiassa viimeksi The Scarecrow -albumilla vuonna 2008. – Tutustuin Kennyyn vuonna 2009, kun H.E.A.T soitti Edguyn lämppärinä. On se silti minun biisini, vaikka joku muukin laulaa siinä vähän. – Phantasmagoria kertoo 1900-luvun alun illusionistien esityksistä, joissa he esittivät kutsuvansa esiin aaveita. Paljon parempi kuin minulla! Kuulostan hyvänä iltana melko uskottavalta kopiolta Geoff Tatestä. Hän on loistava ystävä ja esiintyjä, joten halusin hänet mukaan myös levylle. – Opin tuntemaan Kennyn AORtai hard rock -solistina, mutta hänestä on kuoriutunut mahtava hevilaulaja. – Jotkut varmaan kuvittelevat, että kahden Kamelot-solistin pestaaminen oli markkinointitemppu. Yksinkertaisesti vain päätin kysyä Royta mukaan. Sammet esittää aloituskappaleen yksinään ja kaikissa muissa biiseissä kuullaan vierailijoita
Minulla on sisua ja sinnikkyyttä tehdä sitä, mihin uskon. Tietysti haluaisin! Muuten minulla ei ole mitään tavoitelistaa. Voin viimein sanoa Avantasian kautta kaiken mitä haluan. Minun on välttämätöntä tehdä päätökset itse, eikä sillä ole mitään tekemistä egoilun kanssa. Laitan juuri niin paljon juustoa kuin itse haluan, enkä voi kuin toivoa, että se passaa muillekin. Sammet päätti herättää Avantasian henkiin. Siitähän elämässä on kyse. Lost in Space olisi ehkä voinut olla Tobi-soolomatskua, mutta The Scarecrow oli massiivinen juttu. Ei siinä auttanut kuin hypätä mukaan! Sammet kokee, että hänen musiikillinen lähestymistapansa on pysynyt aina samana. – Tähänastinen elämäni on ollut mahtavaa, eikä minun tarvitse saavuttaa enää mitään sen erikoisempaa. Aluksi halusin kieltäytyä, sillä olin peloissani. Ei lainkaan sillä, etten pitäisi putkimiehiä hyödyllisinä tyyppeinä. Kun ensimmäinen biisi The Scarecrow oli valmis, jouduin toteamaan, ettei tämä kuulosta miltään soololevyltä. – Kuuntelen neuvoja kokeneemmilta muusikoilta tai ystäviltäni, mutta en tietokoneen ääressä istuvilta ihmisiltä, joita en ole eläessäni tavannut. visio oli tehdä vain kaksi albumia eli The Metal Opera (2001) ja The Metal Opera Part II (2002). Jos minä ryhtyisin putkimieheksi ja yrittäisin korjata asiat, koko Saksa olisi sen jälkeen aivan kusessa! Lopuksi muusikko heittää pari lohdullista sanaa kaikille, jotka pitävät sormia ristissä Edguyn paluuta odotellen. – En ole menettänyt kaikkea toivoa. Osittain siksikin, että hänelle sateli aivan liian hyviä tarjouksia. – Olen etuoikeutettu, kun olen voinut tehdä elämässäni jotain hyödyllistä sen sijaan, että olisin jokin putkimies. – En voi työskennellä kuin jokin tehdas, joka sylkee ulos biisejä tilaustyönä. – Meitä pyydettiin pääesiintyjäksi Wackeniin. Jos ei, niin heidän täytyy etsiä joku muu leipomaan pitsansa, Sammet nauraa. En ole töissä Kotipizzassa! En halua kysyä ihmisiltä, paljonko voin laittaa juustoa. Samaan aikaan tarjouksia alkoi tulla ympäri maailmaa. Mutta minä… minulla on peukalo keskellä kämmentä. – Levyissä oli valtava työ. Olisi aika kiittämätöntä mennä jututtamaan jotain jumalaa, spagettihirviötä, lampun henkeä tai keijukaista ja antaa lista asioista, jotka haluan vielä saavuttaa. Ei sellaista voinut sivuuttaa. Se on mieletön tunne. Minusta tuntuu, että minulla on nyt enemmän sanottavaa kuin koskaan aiemmin. Hän tuumaisi, että on tehnyt eteeni niin paljon viimeisen 47 vuoden aikana – eikö mikään riitä. Itse asiassa yksi parhaista ystävistäni on putkimies. Sammet kertoo, että häntä on usein pyydetty kirjoittamaan biisejä muille artisteille ja menestyneillekin bändeille. Sanotaan, että Saksan talous on tällä hetkellä tosi huonossa jamassa. Silloinkin, kun muut kyseenalaistavat minut, tai kun kyseenalaistan itse itseni. Tällä hetkellä nautin elämästäni ja siitä mitä teen, joten asiat eivät voisi olla paremmin. Sitten mietin asiaa siltä kantilta, että minulle tarjotaan valtavasti rahaa siitä, että esiinnyn maailman isoimman metallifestivaalin vetonaulana 80 000 ihmisen edessä. Onko vielä jotain, mitä haluaisit saavuttaa Avantasian kanssa jonakin päivänä. Se on asia, jota en aio hylätä koskaan – mieluummin lopetan musiikin tekemisen kokonaan! Kuulen musiikistani monenlaisia kommetteja, mutta en välitä muiden mielipiteistä vittuakaan. Päällimmäinen tavoitteeni on ollut olla onnellinen ja luoda musiikkia jota rakastan. Kun albumit olivat valmiita, totesin, etten tee moista enää koskaan. Hän ei ole lämmennyt ajatukselle, koska ei usko, että nauttisi sellaisesta musiikin tekemisestä. Sammet on kiitollinen kaikesta vuosien varrella saamastaan tuesta ja siitä, että hänellä on ollut ylipäänsä mahdollisuus toteuttaa itseään muusikkona. – Aloitin soololevyn tekemisen vuonna 2006. – Ihmiset, jotka eivät tunne minua, saattavat helposti luulla minua egomaanikoksi. Etenkin, kun ottaa huomioon, että olin silloin parikymppinen kokematon kakara! Olin vain onnellinen, että sain homman hoidettua ilman suurempia vahinkoja enkä mennyt vararikkoon. Ilon, joka on välttämätöntä, jos tekee töitä niin kovasti kuin minä teen. En sukella syvemmälle aiheeseen, mutta ehkä jonakin päivänä tapahtuu vielä jotain.. – En luule tietäväni kaikkea, mutta loppupeleissä teen päätökset oman mieleni mukaan. On myös toinen asia, joka ei ole muuttunut vuosien varrella: Sammetin itsepäisyys. Tiedän mitä haluan ja milloin kannattaa taistella sen puolesta. Se on iloa ilon etsimisestä. – Tarkoitatko, että haluaisinko heittää keikan Marsissa, Madison Square Gardenissa tai Tokion Budokanissa. Kunhan voin mennä eteenpäin ja jatkaa sen tekemistä, mitä rakastan. Siinä vaiheessa olin kerryttänyt valtavasti kokemusta ja solminut uusia suhteita musiikkimaailmassa. – Olen tehnyt sitä, mitä olen halunnut tehdä
Voisin periaatteessa puhua pelkästään laulamalla. YHTÄ LUONNON KANSSA TEKSTI MARKUS LAAKSO KUVA VERMILIA 32. – En pysty selittämään, mistä sävellystaitoni on lähtöisin. Se on runollinen, herkän synkkä ja aavistuksen ujo. Samalla ovat kasvaneet paineet ja ulkopuoliset odotukset. Multi-instrumentalisti säveltää yleensä kitaralla, pianolla tai hyräillen. Ruska [2022] vei matkaani eteenpäin syksyisin siivin. Karsikko on toteutettu samalla tavalla kuin kaikki aiemmat Vermilia-äänitteet: omatoimisesti, omakustanteisesti ja kahdestaan tuottaja Somnian kanssa. Tein omia lauluja jo lapsena. Sanoitukset eivät ole Vermilialle vain sanahelinää tai eskapismia vaan peilaavat hänen sisintään ja pakanallista elämänkatsomustaan. Treenasin esimerkiksi englannin sanakokeisiin tekemällä sanoista lauluja, kun ne eivät muutoin jääneet päähän. Toistaiseksi olen pärjännyt näin, mutta olen myös avoin tarjouksille ja kiitollinen niistä, joita olen jo saanut. Karsikko on yhtyeen diskografiassa luonnollista jatkumoa. Elämäntapa ei kelloa katso Tarjouksia, tarjouksia, tarjouksia… Pienoiseksi ilmiöksi noussut Vermilia ei ole jäänyt huomaamatta levy-yhtiöiltä ja keikkamyyjiltä. Hän on laulanut ja esiintynyt lapsesta saakka – ensin erilaisissa juhlissa isänsä säestyksellä, myöhemmin eri kokoonpanojen kanssa. Artisti on onnistunut kuitenkin pitämään päänsä kylmänä ja visionsa kirkkaana. Synkkä ja voimakas. Koen, että kaikki, mitä kirjoitan, on ollut minussa aina. Koen olevani yhtä luonnon kanssa ja tarkkailen sen jatkuvaa liikettä. Se ei poukkoile yllätyksellisille vesille vaan yhdistää entistä itsevarmemmin edellisten levyjen vahvuudet, kuten iskevät, haikeat ja kansanmusiikkivaikutteiset melodiat, tremolopikkaukset, blastbeatit, runolliset tekstit sekä kauneuden ja rujouden välisen kontrastin. Se on minun projektini. V ermilian suosio on kasvanut ja kansainvälistynyt levy levyltä. Seuraan kuun kiertoa ja sen vaikutusta kehooni ja mieleeni. Uudella Karsikko-albumilla hänen musiikkinsa soi itsevarmempana kuin koskaan. – Vermilia syntyi yhdessä yössä ilman varsinaista pohjatyötä. Vermilia kirjoittaa aina enemmän tekstejä kuin hänen levyilleen mahtuu. Sisäinen sinfoniaorkesteri Luovuus ja musikaalisuus ovat tulleet Vermilialle sisäänrakennettuina. – Yhteistyömme perustuu jaettuun visioon ja luottamukseen siitä, että kumpikin hoitaa tonttinsa täysillä. – Kätkyt [2018] on kehto, joka loi pohjan Vermilialle. Teen vain sitä, mikä on omaa itseäni, enkä yritä olla jotain sellaista, mitä en ole. Silloin se ei ole enää idealtaan ja energialtaan sama kuin mikä sen tarkoitus on. Sen avainelementit ovat pakanallisuus, menneet sukupolvet, raskaat rytmit ja elämä ylipäätään, Vermilia kertoo. Pyrin unohtamaan kaiken aiemman ja keskityn säveltämään ja sanoittamaan vain sen, mikä kumpuaa sisältäni. Levytettäväksi hän valitsee vain ne, jotka sopivat yhteen sävellysten kanssa. Livepuolella olen tehnyt yhteistyötä muutamien keikkamyyjien kanssa. Vermilia vastaa biisinteon, tuotannon ja esiintymisen ohella keikkamyynnistä, promootiosta, haastatteluista, visuaalisesta ilmeestä, levyjen painamisesta, kansitaiteesta, esiintymis-, Teostoja Gramex-ilmoituksista, somepäivityksistä ja niin edelleen. – Ymmärrän hyvin, että tällainen toimintatapa on harvinainen, mutta tiettyyn pisteeseen pärjää omillaan. Vaikka levytyssopimukset olisivat taanneet suuremmat budjetit, maailmanlaajuisen jakeluverkoston ja korkeamman profiilin keikkoja, laulaja on halunnut pitää myös nämä langat käsissään. Vermilia on noussut kansainväliseen tietoisuuteen päämäärätietoisella työllä ja pitämällä kaikki langat visusti omissa käsissään. Hän on opiskellut kansanmusiikkilaulua ja äänenkäytön tekniikkaa, mutta säveltäminen ja kirjoittaminen on aina ollut osa häntä itseään. Se on folkhenkisempi. Jos muiden mielipiteille ja odotuksille antaa liikaa tilaa, asiat hankaloituvat eivätkä johda mihinkään, Vermilia sanoo. Levyillään hän soittaa myös huilua, bassoa, shamaanirumpua, perkussioita ja bassojouhikkoa. Projekti on hyvin henkilökohtainen, siihen ei voi päästää juurikaan ulkopuolisia. Uskon universumin voimaan ja parantavaan energiaan ihmisten välillä. Kivasti myyvän ja kansainvälisesti keikkailevan omakustanneartistin työmäärä on musertava. Jos homma kasvaa, ja sen haluaa kasvavan, tarvitaan apua ulkopuolelta. Karsikon tekstit käsittelevät tuttuun tapaan ikuisia teemoja kuten ihmisyyttä, luontoa ja elämän kiertokulkua, jotka ovat kaukana tämän päivän hektisyydestä, digiähkystä ja ärsyketulvasta. En halua vieraantua näistä asioista teknologian keskellä. – Pakanallisuus merkitsee minulle ennen kaikkea ajattelun vapautta ja suurta luontoyhteyttä. Pääni sisällä on sinfoniaorkesteri, joka soittaa jotain koko ajan. Kaikki tulee tehtyä juuri kuten itse haluamme, ja jos jokin asia ei miellytä, emme voi syyttää kuin itseämme. Vermilia on opiskellut studiotekniikkaa, joten hyväksi havaittu toimintatapa on ymmärrettävä, vaikka suosion kasvun myötä moni voisi turvautua isompaan määrään soittajia ja ulkopuolisia korvia. Karsikko on kuin ikiaikainen puu, joka kantaa sisällään vuosikymmenten tarinoita. En myöskään tiedä, miten opin kirjoittamaan. – En halua tehdä musiikkia vääristä syistä. Kolmas albumi Karsikko on vahva osoitus hänen periksiantamattomuudestaan ja taiteellisesta itsenäisyydestään
Haluan nostaa musiikin ja taiteen päärooliin, ja toivon, että ihmiset keskittyvät siihen. Vermilia ei kerro paljon yksityiselämästään. En halua vieraantua näistä asioista teknologian keskellä.” 33. Onneksi minulla on assari, joka hoitaa juoksevia asioita. Samalla kun hän vetää mystiikan verhon tiukemmin ylleen, hän ruokkii yleisön uteliaisuutta – ihmisillä kun on luontainen halu nähdä maskin taakse. Yhtyeen tulevaisuus näyttää valoisalta. – Minulla ei ole tarvetta tuoda itseäni esille. Suuren työmäärän ja kasvaneen kysynnän vuoksi Vermilia on joutunut tiukentamaan joitakin rajojaan. Hän ei esimerkiksi tee uuden levynsä tiimoilta videohaastatteluita – tämäkin juttu tehtiin artistin toiveesta sähköpostitse. Sosiaalisessa mediassa hän tiedottaa lähinnä tulevista keikoistaan ja julkaisuistaan. Aika näyttää mitä tapahtuu. Edessä ovat Karsikon keikat, jotka vievät Vermiliaa uusiin maihin ja kaupunkeihin. Otan kaiken vastaan avoimin mielin ja kiitollisena. – Toivottavasti saan tehdä musiikkia jatkossakin. Välillä on paljon paineita ja vaikea löytää balanssia. Olisi kiva käydä merten tuolla puolen esiintymässä. Luonto, raitis ilma ja hiljaisuudessa itsekseen viihtyminen antavat happea. Myös salamyhkäisyys ja mystisyys ovat itseilmaisun keinoja, jotka tukevat musiikkiani, luovat mielikuvia ja herättävät ajatuksia. Siksi on tärkeää, että peruselämäni on rauhallista ja hiljaista. – Työmäärä ei haittaa, sillä Vermilia on elämäntapa. Vaikka päämäärätietoinen uurastus on alkanut kantaa hedelmää ja välikäsien määrä on minimoitu, taiteella itsensä elättäminen siintää vielä horisontissa. Sen kummempaa pitkän tähtäimen suunnitelmaa artistilla ei olekaan. Ilman V-kasvomaalaustaan hän ei kuvissa esiinny. ”Uskon universumin voimaan ja parantavaan energiaan ihmisten välillä. Kasvojeni V on minulle henkinen rituaalija suojelusmaalaus, Vermilia kertoo
Arch Enemyn mittariin räpsähtää tänä vuonna kunnioitettava lukema: 30. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT KATJA KUHL, TIMO ISOAHO 34. Inferno ojensi Michael Amottille mukavan tuolin, ja kitaristi tarttui niin takavuosiin kuin maaliskuun lopulla ilmestyvään Blood Dynasty -albumiinkin. Mittavan uran varrelle on osunut haastava pomppu jos toinenkin, mutta ruotsalaisyhtye on selvinnyt niistä kaikista
K U V A : K A T JA K U H L 35
Biiseissä tuntui kuitenkin olevan potentiaalia, joten miksipä ei! – Seuraavaksi mietin, että Arch Enemy -nimen saanut projekti voisi tehdä yhden albumin ja ehkä muutaman keikan – ainakin jos saan kasattua ympärilleni järkevän kokoonpanon. Jos minulta kysytään, melodisessa death metalissa on jokin mystisen kiehtova juttu, jota en osaa ihan selittää... Kuullessaan minun ja Danielin raakanauhoituksia hän ilmoitti välittömästi haluavansa julkaista uuden bändini levyn, vaikka mistään sellaisesta ei ollut sen kummemmin edes puhuttu. – Kun aloin etsiä rumpalia, moni kehui 19-vuotiasta lahjakkuutta nimeltä Daniel Erlandsson, joka oli juuri soittanut In Flamesin Subterranean-ep:lle. Hän oli mukana eräässä aloittelevassa bändissä, mutta ajattelin antaa hänelle hieman vetoapua, mikäli häntä kiinnostaisi. – Chris aloitti soittamisen 14-vuotiaana ja kehittyi todella nopeasti. Debyyttialbumi Black Earth oli valmis jo loppukeväästä 1996. A U K E A M A N K U V A T: T IM O IS O A H O 36. Samalla näiden yhtyeiden välille muodostui lämmin side, joka ei tule koskaan katkeamaan. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu, eihän koira karvoistaan pääse. Ilta on hämärtynyt ja tunnelma Helsingin jäähallin backstagetiloissa alkaa hiljalleen nousta. Samalla puhuttiin, että jos levy myy tarpeeksi, bändille buukataan Japaniin keikkoja. Se kuulosti ihan uskomattomalta. Näissä tunnelmissa sai alkunsa Amottin kipparoima retrorockbändi Spiritual Beggars, jonka samanniminen debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1994. Olisinkohan sittenkin. – Toy’s Factory -lafkan tyypit olivat tulleet tutuiksi Carcassin ja Spiritual Beggarsin myötä, ja hekin halusivat julkaista Black Earthin. 2020-luvun puolivälissä käsissä onkin sitten ongelma: tässä touhussa ei ole enää mitään haastetta ja jännitystä, kun keikat myydään kerta toisensa jälkeen loppuun – mukaan lukien tämän illan Helsingin-konsertti! Amottin leveä hymy kertoo, ettei lausahdus ole ihan totisimmasta päästä. – Kun miksasimme Black Earthin biisejä, fiilis oli todella hieno. Seuranneen neljännesvuosisadan aikana muutamia satoja faneja sisuksiinsa vetäneet rockklubit ovat vaihtuneet isoiksi areenoiksi, mutta perimmäinen intensiteetti ei ole kadonnut mihinkään. En ollut koskaan käynyt Japanissa, mutta Helsingin jäähalli, marraskuu 2024. Toiseksi kitaristiksi tuli pikkuveljesi Christopher Amott. Sitten hän vakavoituu jälleen. Minusta oli mahtavaa, että Arch Enemyssä oli kaksi Amottia – vähän kuin Michael ja Rudolf Schenker Scorpionsissa! Ette todellakaan hukanneet aikaa. O n marraskuun viides vuonna 2024. Arch Enemyn, In Flamesin ja Soilworkin tähdittämä Rising from the North -kiertue on risteillyt ympäri syksyistä Eurooppaa jo kuukauden ajan. Daniel paljastui mainioksi tyypiksi ja kovaksi muusikoksi. Olin luottanut materiaaliin koko ajan, mutta miksauspöydän äärellä alkoi tuntua, että tästähän tulee todella hieno lätty. Vanhan koulukunnan hard rock sen sijaan innosti, onhan Amott kova Uli Jon Roth-, Michael Schenkerja Frank Marino -diggari. Seuraavaksi viitteitä tästä antoi yhteydenotto Japanista. Muutamat ideat kuulostivat sen verran hyviltä, etten halunnut jättää niitä pöytälaatikkoon. Kun pohdin mahdollisia muusikoita, mieleeni tuli ensimmäiseksi laulaja Johan Liiva, joka oli vanha kaverini death metal -bändi Carnagen [1988–1990] ajoilta. Silloin mieleeni hiipi ensimmäisiä ajatuksia, että Arch Enemy voisi olla jotakin muuta kuin vain lyhytikäinen projekti. – Meidän ja In Flamesin polut risteytyivät vahvasti jo 90-luvulla, ja olemme olleet hyviä kavereita niistä ajoista asti. Tänä iltana rundi on viimein saapumassa päätepisteeseensä. – Kun olen katsellut eturivin innokkaita diggareita viime viikkojen aikana, olen havainnut monien silmissä sen saman liekin, jonka näkemiseen totuin jo viime vuosituhannen lopulla. Kovassa nousussa olleet bändit olivat nuoria, innokkaita ja nälkäisiä, ja metalliyleisö söi käsistämme joka puolella. – At the Gatesin Slaughter of the Soul ja In Flamesin The Jester Race oli tehty juuri Göteborgin Fredman-studiolla, ja mekin päätimme mennä sinne. Vuonna 1993 oli käynyt niin, että Michael Amott oli jättänyt brittipioneeri Carcassin taakseen, sillä death metalin soittaminen ei enää tuntunut erityisen kiinnostavalta. Mietin, että voisin perustaa jonkinlaisen metalliprojektin vanhojen aikojen kunniaksi, Amott naurahtaa. – Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta tätä kiertuetta on erittäin helppo hehkuttaa, kitaraa sylissään pitävä Arch Enemy -kitaristi Michael Amott sanoo. – Syksyllä 1995 huomasin vääntäväni aihioita, joita olisin voinut tarjota vaikkapa Carcassille. Kun Amott kirjoitti taas kerran uusia biisejä, raskaammat sävyt alkoivat tehdä väistämätöntä paluuta. En tuntenut Danielia lainkaan, mutta vuoden 1995 lopussa kutsuin hänet kotikaupunkiini Halmstadiin ja menimme Spiritual Beggarsin treenikämpälle. Se oli oikea valinta, studioteknikko Fredrik Nordström osoittautui kovan luokan tekijäksi. – Ihan oikeasti: jos joku olisi todennut minulle vuonna 1995, että Arch Enemy ja In Flames myyvät isoja urheiluhalleja loppuun kolmekymmentä vuotta myöhemmin, en todellakaan olisi uskonut! Tai hetkinen... Sitten asiat alkoivat edetä yllättävänkin nopealla tahdilla. Kun brutaali ilmaisu kohtasi tuplakitaroiden hienot melodiat, monen kuulijan kupolissa napsahti isosti. Yhden levyn projekti Arch Enemy sai alkunsa luonnollisesti parin mutkan kautta. En ikinä unohda esimerkiksi syksyä 1999, kun kiersimme Euroopassa In Flamesin, Dark Tranquillityn ja Children of Bodomin kanssa. Se oli hienoa, sillä olimme jo soittaneet paljon yhdessä ja välillemme oli muodostunut vahva musiikillinen side. – Tunsin skoonelaisen Wrong Again Recordsin Per Gyllenbäckin. Se oli oikeasti ihan uskomaton rundi. Ja niin muuten napsahti minunkin päässäni! – Olen ollut koko urani enemmän tai vähemmän underground-tyyppi, ainakin henkisesti, ja kokenut olevani myös altavastaaja. Ehkä kyse on siitä, että monet aiemmin Iron Maideniä ja Judas Priestiä tai vaikkapa Morbid Angelia rakastaneet hevifanit löysivät melodisesta death metalista sen jutun, jota he olivat tietämättään jo pitkään etsineet. Chris liittyi Arch Enemyyn ollessaan 18-vuotias. Saimme pari biisiraakiletta kasaan rivakasti
Onneksi Chris tunsi paikallisen tyypin nimeltä Martin Bengtsson, ja hänestä tuli ensimmäinen basistimme. – Emme olleet ehtineet treenata Sharleen kanssa kertaakaan. Ja sitä seuraavalle. ”Kun katson näitä yhtyeen kohdalle osuneita vaaranpaikkoja jälkikäteen, minua kieltämättä hirvittää ajatus, miten monesti kaikki olisi voinut romahtaa ihan totaalisesti.” nyt saattaisin päästä sinne soittamaan oman bändini kanssa... – Teimme sopimuksen Century Median kanssa ja yhtiö alkoi puskea meitä eteenpäin kaikin voimin. Olimme todella kiireisiä ja hemmetin innoissamme. Kun sitten kokeilimme kolmestaan, Johan ei oikein innostunut tupladuunista ja suunnitelma kuivui kasaan. Sitten menimme ”treenaamaan”. Arch Enemy ei todellakaan heittäisi pyyhettä kehään, vaan jatkoa olisi luvassa saman tien. Onneksi hän hoiti hommansa ammattimiehen elkein, eikä keikka ollut lainkaan hassumpi. Olin haaveillut Japaniin pääsemisestä pitkään, mutta kokemus oli monta kertaa odotuksia hienompi. Seuraavat albumit Stigmata (1998) ja Burning Bridges (1999) jatkoivat Arch Enemyn kovaa nousukiitoa Japanin-markkinoilla, ja hiljalleen Euroopassakin alkoi tapahtua. D’Angelo soitti ensimmäisen Arch Enemy -keikkansa Chilessä. Bändi oli nousussa, mutta emme olleet vielä mitenkään isoja, ja päämääränäni oli nostaa meidät seuraavalle tasolle. Bändi otti ison harppauksen, kun hän hyppäsi mukaan. Uudeksi solistiksi tuli saksalainen Angela Gossow. – Teimme rundin Cathedralin kanssa. Johan on yksi vanhimmista ja parhaista ystävistäni, mutta hän on tässä suhteessa erilainen ihminen: musiikki on hänelle yksi kiva juttu muiden joukossa. Ihan kaikki. – Ennen tuota rundia en ollut lyönyt lukkoon mitään lopullisia suunnitelmia. Melkein jopa päinvastoin. Nykyisin naispuolinen äärimetallilaulaja ei ole kovinkaan harvinainen juttu, mutta 2000-luvun alkupuolella tilanne oli aivan toinen. – Elämässäni on ollut yksi asia ylitse muiden, ja se on musiikki. Ymmärsin sen täysin, eikä hänen päätöksensä tuhonnut ystävyyttämme. Laulussa vielä Angela Gossow ja kitarassa Chris Amott. Ja kun bändistä lähtee laulaja, se on aina kova paikka. Kun 1996 vieri eteenpäin, Aasian suunnalta tuli kaivattu tieto: Arch Enemy pääsisi keikkailemaan Japaniin keväällä 1997. Jos yksi mies tuli sisään, toinen poistui ulos. Mitä tarkoitat. Uusia biisejä syntyi liukuhihnalta, minkä vuoksi kakkosja kolmoslevymme väliin jäi vain vuosi. – Arch Enemy oli vuosituhannen vaihteessa siinä pisteessä, että meidän täytyi panna kaikki peliin. – No, viimeistään siinä vaiheessa, kun olimme lähdössä Tokiosta takaisin Ruotsiin, olin tehnyt päätökseni. Emme olleet vielä kovinkaan vanhoja tai viisaita ja kävimme ostamassa aikamoisen lastin alkoholituotteita. Japanilaisyleisö tykkäsi Arch Enemystä todella kovasti, ja meitä kohdeltiin muutenkin kuin kuninkaita. En liioittele yhtään, kun sanon, että tuo Japanin-kiertue muutti elämäni. Kiertueita oli luvassa yllin kyllin, mutta Johan ei tuntunut erityisen kiinnostuneelta lähtemään tien päälle. Mielessäni oli edelleen sekin vaihtoehto, että Arch Enemy jäisi lyhytikäiseksi kokeiluksi ja jatkaisin muusikon touhuja esimerkiksi Spiritual Beggarsin kanssa. Sharlee ei tainnut oppia tuona iltana montakaan Arch Enemyn biisiä, mutta kovan krapulan hän onnistui saamaan. Sharlee oli soittanut muun muassa Mercyful Fatessä ja oli tietenkin aivan helvetin taidokas muusikko. 37. Johan mietti asiaa omalta kannaltaan ja ilmoitti sitten jättäytyvänsä pois. Paitsi että sellaista ei vielä kokonaisuudessaan edes ollut, sillä ryhmästä puuttui basisti. – Esimerkiksi thrash metal -yhtye Holy Mosesissa oli ollut naissolisti, Sabina Classen, jo 80-luvulla, mutta kyllähän raa’alla Vasemmalla: Treeneissä Halmstadissa vuonna 2011. Hän yksinkertaisesti sanoi, ettei uskalla asettaa omaa tulevaisuuttaan bändin varaan. Yläpuolella: Vanhat Carcasskumppanukset: Michael Amottin kainalossa Bill Steer ja Jeff Walker. Minä soittaisin luonnollisesti kitaraa, Johan olisi basisti-laulaja ja Daniel hoitaisi kannut. Meillä ei myöskään ollut mitään paineita, sillä Cathedral oli kiertueen päänimi ja me soitimme heidän lämppärinään. Kun Arch Enemyn vauhti sitten kiihtyi, Johan alkoi tippua kelkasta. Se oli hienoa, sillä bändin solisti Lee Dorrian oli vanha tuttuni, olin tutustunut häneen Englannissa jo 80-luvun lopulla. – Ihan alkuperäinen suunnitelma oli, että Arch Enemystä tulisi Motörhead-tyyppinen voimatrio. – Yksi tärkeä juttu oli, että Sharlee D’Angelo liittyi bändin basistiksi vuonna 1999. Kun sitten puhuin suunnitelmista Johanin kanssa, kerroin hänelle rehellisesti, että minkäänlaisia taukoja ei ole luvassa. – Se oli aivan uskomaton reissu. Sanomattakin lienee selvää, että odotin jo malttamattomana, että pääsen takaisin Japaniin. Isoja harppauksia Jos Black Earth nosti Arch Enemyn modernin metallin jalustalle Japanissa, muualla oli vielä varsin hiljaista. Järkeilimme sitten niin, että katsomme biisit läpi hotellilla ennen hänen debyyttikonserttiaan
Onneksi se vaihtoehto ei käynyt toteen ja sikäläiset diggarit ottivat Angelan avosylin vastaan. Doomsday Machine, 2005. Saattaa olla, että jotkut fanit tipahtivat kelkasta, mutta samalla oli sataprosenttisen varmaa, että Arch Enemyn suosio ja tunnettuus nousivat kohisten. Samalla hän raivasi tietä monille muille naispuolisille metallisolisteille. Epäilijöiden suut alkoivat sulkeutua sitä mukaa kun Gossow availi äänijänteitään. Promoottori tuumasi kylmänviileästi, että kaikki ne ihmiset olivat tulleet katsomaan meitä. tyylillä laulaneet naiset olivat aikamoisia poikkeuksia, Amott toteaa. Sitä me tarvitsimmekin, sillä jatkoimme Losista suoraan isolle Japanin-rundille. Keikka oli totaalisen loppuunmyyty. Se oli maaginen ilta ja koko bändi sai siitä valtavasti itseluottamusta jatkoa ajatellen. Isoja festareita, pistokeikkoja Iron Maidenin kanssa, mittavia jenkkirundeja ja niin edelleen. Totesin ääneen, että täällä on näköjään joku toinenkin hevikonsertti, tuleekohan keikallemme ketään. Onneksi sekin sujui loistavasti! Soppa keitetty Uuden vuosituhannen alkupuoli on jälkikäteen katsottuna se aikakausi, jona Arch Enemyn suosio kohosi vauhdikkaimmin. – Jos olin epävarma muutoksen suhteen yleisesti, Japanin puolesta olin suorastaan kauhuissani. – Angela hoiti hommansa loistavasti, vaikka häntä jännitti aivan älyttömästi. Johanin saappaisiin ei ollut helppo astua, mutta hän teki sen itsevarmasti ja anteeksi pyytelemättä. Kun Arch Enemy pääsi kunnolla vauhtiin, jälki studiossa oli tuhoisaa: Anthems of Rebellion, 2003. Samaan aikaan tiesin Angelan olevan älyttömän kova äärimetallisolisti. Miten sikäläiset fanit suhtautuivat muutokseen. The Root of All Evil, 2009. Olin itse asiassa aika ylpeä faneistamme, sillä Japani on monin tavoin vanhoillinen maa, mutta Arch Enemyn ystävillä ei tuntunut olevan uuden keulakuvan kanssa mitään ongelmia. Kun ajoimme kohti konserttipaikkaa, näin metallifanien jonon kiemurtelevan ainakin parin korttelin mittaisena. – Soitimme Wages of Sin -maailmankiertueella High Wycombessa Lontoon ulkopuolella. Jossain vaiheessa mekin pääsimme estradille, joka oli niin pieni, että Danielin rumpusetti vei lähes kaiken tilan. Japani oli tässäkin vaiheessa Arch Enemyn tärkein markkina-alue. Heavy metal -maailma oli vielä paljon nykyistä maskuliinisempi, ja monet totisemmat fanit tuntuivat ottavan suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena sen, että Arch Enemyn laulajaksi tuli nainen. Millainen Angelan ensimmäinen keikka oli. – Vähän myöhemmin näin televisio-ohjelman, jossa listattiin Englannin vaarallisimpia pubeja. Kaikkien yllätykseksi keikka oli lopulta ihan hyvä, Amott naurahtaa. Ei nimittäin jäänyt epäselväksi, että Angelan kykyjä ja onnistumisen mahdollisuuksia epäiltiin hyvin, hyvin vahvasti. Ykkösenä oli tietenkin High Wycomben The White Horse. – Arch Enemyn fanien hämmästys olikin suuri, kun paljastimme uuden keulakuvamme. – Totta kai levyn vastaanotto jännitti aivan helvetisti. Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, sillä paskamyrsky olisi varmasti ollut aikamoinen. Heidän show’nsa taisi kiinnostaa yleisöä aika paljon, sillä strippareita ei olisi haluttu päästää pois lauteilta. On päivänselvää, että ilman Angelan rohkeaa esimerkkiä aika moni naissolisti olisi jäänyt laulamaan omalle peilikuvalleen. Mitä sitten, jos pitkäaikaiset ja lojaalit fanimme eivät pidäkään Angelasta. Keikkapaikkana oli The White Horse -niminen pubi ja ennen meitä esiintyi joukko strippareita. Halusin ehdottomasti katsoa sen kortin, kävi miten kävi, Amott sanoo. Tiedostin liiankin tarkasti, että uusi laulajamme tulee jakamaan mielipiteitä rankasti ja saatamme olla tekemässä peruuttamatonta virhettä. – Soitimme Los Angelesissa. Vuonna 2001 ilmestynyt Wages of Sin -albumi oli Arch Enemyn siihenastisen uran suvereenein näyttö. Rise of the Tyrant, 2007. Ensimmäiset vierailut sumujen saarelle pitivät puolestaan huolen siitä, ettei keltaista nestettä päässyt kertymään liiaksi pään sisälle. – Hyvinhän siinä sitten kävi. K U V A : K A T JA K U H L 38. – Olin ylpeä ja iloinen myös Angelan itsensä puolesta
Olimme suoraan sanoen kauhistuneita. Kanadalainen Alissa White-Gluz oli tuttu The Agonist -yhtyeen keulakuvana, mutta nyt hänen oli määrä hypätä ihan eri kaliiberin yhtyeen kyytiin. Jotakin seikkailullisempaa. Sitten kutsuimme Alissan Ruotsiin ja hän paljastui ensiluokkaiseksi solistiksi. Rundaaminen oli toki vielä armottomampaa, pitkät maailmankiertueet seurasivat toisiaan. Olin antanut Arch Enemylle kaiken voimani ja aikani lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, ja ajatus bändin tuhoutumisesta oli aivan hirveä. – Annoin Alissalle joitakin uusia aihioita ja pyysin häntä kirjoittamaan niihin sanat. Mutta se oli helvetin pelottava ajanjakso. Tilanne oli siis sellainen, ettemme menettäisi sinänsä mitään, vaikka Arch Enemyn ura sukeltaisi viemäriin seuraavan laulajan kanssa. – Eräskin kiertuemanageri totesi kerran: ”Jos Michael haluaa nähdä jokaisen rotankolon maailmassa, miksi hän ei mene niihin yksin. Myös se puoli toimi erittäin hyvin. Arch Enemy tiedotti uudesta laulajastaan keväällä 2014. Onko tämä koko bändin loppu. – Muistan elävästi, kun juttelimme asioista Sharleen ja Danielin kanssa. Minä olen putkinäköinen ja painan eteenpäin valitulla tiellä. Olisinkohan sittenkin?” K U V A : T IM O IS O A H O Circus, Helsinki, 2017. White-Gluzin Arch Enemy -debyytti War Eternal ilmestyi kesällä 2014. Totta kai Christopherin on/off-liikehdintä oli aikoinaan hieman turhauttavaa, mutta hän on rakas veljeni ja hänen oikkujaan on vain siedettävä. – Minä ja Chris olemme erilaisia ihmisiä. – Alissa tuli tietoomme Angelan kautta. Kun tähän lisätään se, ettei hän enää nauttinut kiertämisestä, soppa alkoi olla keitetty. 39. Miksi hän raahaa mukanaan ison ihmisjoukon, joka ei todellakaan haluaisi olla hänen mukanaan?” Hah hah! Armottomalla tahdilla oli seurauksensa. – Olimme nousseet Angelan kanssa aikamoisiin korkeuksiin, ja nyt korttitalo oli selvästi sortumassa. Lisäksi selvisi, että hän on rakastanut Arch Enemyä Wages of Sinistä asti, joten hän tunsi biisimme erittäin hyvin, Amott kertoo. Toiveeni toteutui, sillä pääsimme soittamaan myös Siperiaan, Indonesiaan ja vaikka minne. ”Jos joku olisi todennut minulle vuonna 1995, että Arch Enemy ja In Flames myyvät isoja urheiluhalleja loppuun kolmekymmentä vuotta myöhemmin, en todellakaan olisi uskonut! Tai hetkinen... – Angela taas... Rakastin monenlaisten paikkojen näkemistä ja uusille faneille soittamista, mutta teknikkomme olisivat mieluummin olleet... En todellakaan halunnut Angelan astuvan syrjään, mutta toisaalta en voinut pakottaa häntä jäämäänkään. Angela Gossow taas heitti pyyhkeen kehään loppuvuodesta 2013. Seuraavan kerran – ja lopullisesti – hän sai tarpeekseen 2012. – Kun olimme soittaneet vaikkapa Hampurissa kymmenen kertaa, aloin kaivata yhä enemmän jotakin uutta. Hänellä oli suvereeni paikka yhtyeen keulalla ja fanit rakastivat häntä. Yksi asia oli selvä: Angelan lähtö oli giganttisen raskas asia Arch Enemylle. Tai ainakaan vuosikymmeniä. no, Hampurissa. Se oli Amottille, "oman bändinsä suurimmalle fanille", kova paikka. Päätimme jatkaa matkaa Alissan kanssa. Seuraavaksi tajusimme, että jos laitamme Arch Enemyn pillit pussiin, kaivamme ne ylös seuraavana päivänä ja perustamme uuden yhtyeen. Vuodesta 1995 sen tien nimi on ollut Arch Enemy. Päätimme siis etsiä uuden solistin. Jälkikäteen ajateltuna tunnen suurta ylpeyttä siitä, että soitimme ja kiersimme yhdessä vuosikausien ajan. Khaos Legions, 2011. Hän oli ottanut vuosien mittaan vastuuta Arch Enemyn tausta-asioista ja viihtyi hyvin eräänlaisen managerin roolissa. Christopher Amott poistui yhtyeen vahvuudesta vuonna 2005, mutta palasi jo 2007. Veljeni puolestaan haluaa kokeilla erilaisia juttuja eikä viihdy samassa paikassa – tai bändissä – vuosikausia
Siellä ja tuolla kuuluu myös uusia tuulahduksia. Rundikaveriksemme lähtee muun muassa Amorphis, mikä on aivan helvetin hienoa. Alissa oli yksinkertaisesti niin hyvä, että soraäänet alkoivat vaimentua yksi kerrallaan. Ihan koko ajan. – Nauhoitimme levyn kaikessa hiljaisuudessa, sillä halusimme luoda täydellisen sokkiefektin. Miltä Arch Enemyn tulevaisuus näyttää. Levy on alusta loppuun ykkösluokan Arch Enemy -laatua, mutta bändi ei pelaa liiaksi varman päälle. Sen voin luvata, että Arch Enemyn ystäville on tiedossa hyviä uutisia jatkossakin! ”Totta kai joku toteaa nytkin, että Blood Dynasty on vaikkapa Deceiversin toisinto, eikä siinä ole mitään vikaa. Ehkä me olemme helvetin onnekkaita, tai vain liian hyviä kaatuaksemme. – Melkoisen kiireiseltä, kuten asiaan kuuluu. K U V A : T IM O IS O A H O 40. Mutta niin ei ole koskaan käynyt. Ja hyvinhän se ruotsinkielinenkin huuto Alissalta sujui. Vuonna 2025 Arch Enemy on kaikkien mittareiden mukaan suositumpi kuin koskaan. Rakastan Amorphista! – Lisäksi kulisseissa tapahtuu kaikenlaista, mutta sen suhteen huuleni ovat tässä vaiheessa sinetöidyt. Se onnistui niin hyvin, että halusin laittaa sen varsinaiselle levylle omien biisiemme sekaan. Totta kai Johan tai Angela on joidenkin mielestä Arch Enemyn ainoa oikea laulaja, mutta Alissa kelpasi... Jos heitän villin arvion, niin varmaan 90 prosenttia vanhoista faneistamme hyväksyi hänet . no, riittävän monelle. Alissa on Montrealista, ja vaikka hän kasvoikin englantia puhuvassa perheessä, ranskan kieli oli alati läsnä. Teemme ensin ison USA:n-kiertueen, ja syksyllä on Euroopan vuoro. Rakastan kaikenlaisten obskuurien bändien löytämistä edelleen, ja yksi sellaisista on ranskalainen Blasphème. Omalta kannaltani ajattelen kuitenkin niin, että uudelta levyltä löytyy paljon juttuja, joita Arch Enemy ei ole aiemmin tehnyt.” Tuskan päälavalla vuonna 2023. – Kappaleen teksti on ranskaa, mutta onneksi Alissa osaa kieltä jonkin verran. En sen kummemmin suunnittele tekemisiäni, mutta välillä huomaan hyppääväni oudoille musiikillisille vesille. – Olen kuullut Iron Maidenin Piece of Mindin jo tarpeeksi monta kertaa, mutta nälkäni heavy metalin suhteen ei ole koskaan sammunut. Sosiaalinen media oli jo voimissaan, ja Angelaa ja Alissaa vertailtiin totta kai armotta. Helvetin onnekkaita War Eternalin jälkeen Alissan vyölle on kiinnitetty kolme pitkäsoittoa: Will to Power (2017), Deceivers (2022) ja upouusi Blood Dynasty. Heillä on mahtava biisi nimeltä Vivre Libre ja päätimme tehdä siitä version. Blood Dynasty puhuu väkevää kieltä jälkimmäisen puolesta. Omalta kannaltani ajattelen kuitenkin niin, että uudelta levyltä löytyy paljon juttuja, joita Arch Enemy ei ole aiemmin tehnyt. – Totta kai joku toteaa nytkin, että Blood Dynasty on vaikkapa Deceiversin toisinto, eikä siinä ole mitään vikaa. Maaliskuussa 2014 paljastimme julkaisevamme seuraavan levymme kesäkuussa, ja pari viikkoa myöhemmin kerroimme laulajamme vaihtuneen. Uutta on sekin, että varsinaiselta albumilta löytyy lainabiisi. Siitä oli apua. Mutta niin vain Alissa kykeni tekemään saman tempun kuin vaikkapa Nightwishin Floor Jansen. – Sävellän koko ajan uutta materiaalia. Toisaalta Alissa on laulanut myös ruotsiksi… – Niinpä! Julkaisimme räkäisen Råpunk-ep:n vuonna 2018. – Kun katson näitä yhtyeen kohdalle osuneita vaaranpaikkoja jälkikäteen, minua kieltämättä hirvittää ajatus, miten monesti kaikki olisi voinut romahtaa ihan totaalisesti... Se olikin sitten faneille aikamoinen uutinen! – Tilanne oli ihan erilainen kuin 2000-luvun alkupuolella, jolloin miessolisti vaihtui naiseen. Mukana oli versio vanhan ruotsalaisen hardcore-yhtyeen The Shitlickersin biisistä Spräckta snutskallar. Tällä kertaa päätin nostaa levylle joitakin erikoisempia ideoita, sillä täsmälleen saman levyn tekeminen kerta toisensa jälkeen tuntuisi tylsältä, Amott sanoo. Mietin monta kertaa, että mitenkähän tässä käy... ennemmin tai myöhemmin. Mielipiteitä saa olla. Arch Enemy on tehnyt covereita ennenkin, mutta ne on julkaistu esimerkiksi levyjen bonusbiiseinä. Mielipiteitä saa olla
ENDTIME SIGNALS EUROPEAN TOUR 2025 & SPECIAL GUESTS TI 8.4.2025 TURKU, TEATRO KE 9.4.2025 TAMPERE, TAVARA-ASEMA TO 10.4.2025 VAASA, OLVI PUB PE 11.4.2025 KUOPIO, SAWOHOUSE UG LA 12.4.2025 HELSINKI, ÄÄNIWALLI NEM AGENCY PRESENTS
”Kun Demilichin demo haukuttiin eräässä ranskalaisessa fanzinessä, suutahdin sen verran, että lähetin lehdykän tekijälle kirjekuorellisen jauhomatoja. Sen jälkeen sieltä tuli vastaus, että jos tulen jonakin päivänä Ranskaan, minun pääni murskataan.” 42
Ei ollut pienintäkään hajua, miten nelikielistä soitetaan, mutta sain kuitenkin aikaiseksi jonkinlaisia ääniä. 1980-luvun puolivälissä rockabilly vaihtui Iron Maidenin, Dion ja KISSin diggailuksi. – Viimeiset yhteiset treenit menivät niin, että soitettiin selkä selkää vasten eri kappaleita ja muut jätkät katsoivat ihmetellen vierestä. Astuin siis samaan heviveneeseen, johon monet suomalaiset teini-ikää lähestyneet pojat – ja mikseivät tytötkin – hyppäsivät, Boman naurahtaa. Toki undergroundissa, mutta kuitenkin. – Tiedostin itsekin jo varhain, etten ole ihan samanlainen kuin suurin osa muista, mutta toden teolla aloin ymmärtää ja hahmottaa omia piirteitäni vasta paljon myöhemmin. Se oli ensimmäinen bändi, jonka musan äärellä tajusin, että suomalainen yhtye voi olla ihan yhtä kova kuin ulkomaiset ihmeetkin. Myös Stone oli todella merkittävä. – Koska en ole ikinä ollut duuri-ihminen, matka jatkui synkempään suuntaan, ja seuraavalla portaalla vastaan tulivat esimerkiksi Kreator ja Coroner. Kun Demilich myöhemmin aloitti, ajatuksena olikin toimia kansainvälisesti. Oli kuitenkin ongelma: yhtyeessä oli jo ennestään liideri, eikä me tultu erityisen hyvin toimeen musiikillisesti. Eräänä päivänä meillä sattui käväisemään virityshomman taitanut henkilö, ja kun hän sitten loihti kitarasta ensimmäisen voimasoinnun... Voi hemmetti, miten mahtavalta se kuulostikaan! Siitä se alkoi. Samalla soitettiin puisia tennismailoja kuin viimeistä päivää. En edelleenkään osaa edes Smoke on the Wateria. – Pitkän etsiskelyn jälkeen löysin tyyppejä, joilla oli jo oma metallibändi, ja pääsin soittamaan heidän kanssaan. Homman jatkaminen tuntui mahdottomalta, ja sanoin Yhdeksänkymmentäluvun taitteen suomalainen death metal nauttii maailmalla kulttimainetta. – Powerslave, Somewhere in Time, Holy Diver, The Last in Line, Lick It Up, Animalize ja niin edelleen. Paremmin ja huonommin Vaikka Kuopio ei ole ihan tuppukylä, metallin taitajia ei kasvanut kaupungissa 1980-luvun lopulla ihan joka puun oksalla. – Olin kuudennella luokalla, kun musiikinopettajani pyysi kokeilemaan bassoa. En tiedä syytä, mutta musan parissa leikkiminen ja soittamisen imitointi tuntui hienolta, Boman muistelee. Basson pörinästä tuli selittämättömän hieno fiilis – aivan kuin silloin aikoinaan, kun soittimena oli tennismaila, Boman kertoo. Tarve oman jutun luomiseen oli kova, ja halusin tehdä asiat alusta asti juuri niin kuin oma pääni sanoi. Musiikki ilmaantui Bomanin elämään jo varhain. K okomustiin pukeutunut hahmo erottuu Kuopion katukuvasta selvästi. Muistan olleeni pitkiä aikoja täysin omissa maailmoissani, kun uppouduin vaikkapa piirtämään, Boman muistelee. Antti Bomanin soittoharrastus ei nimittäin lähtenyt liikkeelle kovin räjähtävästi. Raskaan musiikin voima, rajuus ja raakuus alkoivat kiehtoa yhä vahvemmin. – Sisareni huomautti minulle jo pienenä, että olen jotenkin erikoinen tyyppi. Pian syntyivät ensimmäiset omat biisit. Siinä ei ole Antti Bomanille mitään uutta, sillä hän on poikennut massasta koko elämänsä. Monia asioita selitti esimerkiksi se, että minulla diagnosoitiin ADHD muutama vuosi sitten. Kitara unohtui kaapin perukoille varmaan puoleksi vuodeksi. Muiden bändien kappaleiden soittaminen ei kiinnostanut. Bändin perustaminen oli lopulta pienestä kiinni. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARKUS LAAKSO PÖLKYLLÄ Erikoisella kierteellä 43. Underground-toiminnan ytimessä oli aikoinaan myös Demilich, jonka laulaja-kitaristi Antti Boman pureutuu nyt monesti lopettaneen bändinsä vaiherikkaisiin edesottamuksiin. – Totta kai soittoni ja omat varhaiset musiikilliset ideat kuulostivat hirveiltä, mutta jostain oli aloitettava. – Kun olin pieni, riehuin veljeni kanssa Matchboxin ja Stray Catsin biisien tahdissa. Ja vähän muuhunkin. – Vähän myöhemmin sain kitaran ja vahvistimen, mutta sitten törmäsin ongelmaan: en osannut virittää instrumenttia
PÖ LK YL LÄ lähteväni omille teilleni. – Ei mennyt aikaakaan, kun minulla oli yli sata kirjeenvaihtokaveria eri puolilta maailmaa. Ensimmäisten joukossa olivat Abhorrencen Vulgar Necrolatry, Funebren Cranial Torment, Xysman Swarming of the Maggots, Sentencedin When Death Join Us ja Demigodin Unholy Domain. Paikka valikoitui sen perusteella, että Demigod oli purkittanut siellä demonsa. – Kun varhaisten underground-kontaktien avulla selvisi, että monelta suomalaiselta bändiltä on tullut tai tulossa demo, minulle tuli kiire. Kun meidän demo haukuttiin eräässä ranskalaisessa fanzinessä, suutahdin sen verran, että lähetin lehdykän tekijälle kirjekuorellisen jauhomatoja. of Decomposition -demo sisälsi brutaalia death metalia, mutta siinä tuntui olevan jotenkin erikoista kierrettä, eikä vähiten Bomanin supermatalan kurnutuslaulun ansiosta. Pian postimiehellä riitti kannettavaa suuntaan jos toiseenkin. Mukava reissu, Boman muistelee. Esikuviani olivat esimerkiksi L-G Petrov ja Martin van Drunen, mutta minulla ei ollut hajuakaan örinätekniikasta. Paikkana oli Kuopion Nuorisokeskus, joka tunnetaan nykyisin nimellä Kulttuuriareena 44. Yhtyeen kerroksellisiin sävellyksiin tutustuminen oli kuin tiivistunnelmaisimman dekkarin maailmaan heittäytymistä. Kun sitten yritin möristä, oma soundi muovautui varsin luontevasti. Ihan kunnon demon.. Oltiin Viialassa pari päivää, ja yö vietettiin leirintäalueella teltassa. Joskus hommat sujuivat paremmin, toisinaan vähän huonommin. Musiikkityyli kehittyi enemmän tai vähemmän sen mukaan, mistä bändeistä tuli innostuttua. Ainakin Suomessa. – Lähtökohtana oli, etten halunnut laulaa, mutta ei kukaan muukaan halunnut. – Rakentelin biisejä kotona ja vein niitä treeneihin. – Kaikki jeesasivat toisiaan ja bändit järjestivät keikkoja toisilleen. Koska se ei onnistunut kovin kummoisesti, halusin tehdä nopeasti uuden demon. Kerran mentiin keikalle Turkuun. Vuonna 1992 ilmestyneet demot Somewhere Inside the Bowels of Endlessness ja The Echo kuljettivat Demilichiä yhä avantgardistisempiin, omaperäisempiin ja vaativampiin ilmansuuntiin. – MR-studion äänittäjä Heikki Peltonen oli humppamies ja totesi, ettei ymmärrä meidän touhusta yhtään mitään. Isossa kuvassa underground-touhu oli kuitenkin lämminhenkistä ja yhteisöllistä. Saattoi olla, ettei huvilupaa ollut edes kysytty. – Totta kai me tehtiin soittomokia. – Muistan olleeni huono ottamaan vastaan takaiskuja. Samalla tietämys maailmanlaajuisesta underground-skenestä lisääntyi nopeasti. Kesällä 1991 ilmestynyt The Four Instructive Tale... – Ekan demon Embalmed Beauty Sleep -avausbiisiä ja samalla laulua hidastettiin, ja siitähän tuli sitten kommentteja, että koko juttu on tehty studiokikkailun ja efektien avulla. En koe olevani niinkään säveltäjä vaan nimenomaan musiikinrakentaja. Soundipuoli ei onnistunut kummoisesti, mutta monet tuntuivat tykkäävän. Tai uskaltanut. Demo alkoi levitä nopealla tahdilla. Sisuunnuin tästä sen verran, että myöhemmillä julkaisuilla lauluani ei käsitelty mitenkään. Kun myöntää itselleen olevansa vajavainen, touhu on vähän armollisempaa. Demilich nousi ensimmäisen kerran yleisön eteen perustamisvuotenaan 1990. Laulusoundini on siis luomun luonnollinen, kuulostaapa se siltä tai ei. Pettymys oli kova, kun ei oltukaan täydellisiä, Boman naurahtaa. Miten laulutyylisi kehittyi. Sen jälkeen sieltä tuli vastaus, että jos tulen jonakin päivänä Ranskaan, minun pääni murskataan. Pienlehtien tekijöitä, muiden bändien tyyppejä, tapetreidaajia ja niin edelleen. Näihin aikoihin alkoi ilmestyä varsin kovatasoisia suomalaisia death metal -nauhoja. Demilichin erikoislaatuisuus kävi aikoinaan selväksi hyvin nopeasti. Mainitut muut jätkät taas ilmoittivat tulevansa mukaani, ja siitä sai alkunsa Demilich. – Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään, etten ole kitaristina ihan sillä tasolla, että Prince olisi kelpuuttanut minut taustabändiinsä. Me ehdittiin soittaa koko setti ja Demigod vetäisi puolikkaan. Keikat ovat silti olleet aina kaksipiippuisia kokemuksia: sinänsä soittaminen on kivaa, mutta samalla siihen liittyy paineita, suorittamista ja tuskaa. – Demo nauhoitettiin Akaan MR-studiolla Viialassa heinäkuun alussa. Esimerkiksi Entombed, Napalm Death, Bolt Thrower, Death ja Atheist olivat kovia. Sentenced taas ei päässyt lavalle ollenkaan. Ikinä ei voinut tietää, mitä ihmeellistä seuraavan mutkan takana tapahtuu. Joku oli valittanut metelistä ja poliisit tulivat keskeyttämään tapahtuman. Halusin Demilichin olevan eturintamassa, ja nauhoitimmekin Regurgitation of Blood -treeninauhan maaliskuun lopulla 1991
Nespithen tekemisen yllä oli myös varjoja. Kun sitten juttelin joidenkin nuorempien tyyppien kanssa, tuli selväksi, ettei Demilichiä ollut unohdettu. – Kun tieto boksista levisi, bändiä alettiin kysyä keikoille. Kolmikko jutteli hetken aikaa, ja sitten Jarva tuli jatkamaan kaljanjuontia meidän kanssa, vaikka häntä kyseltiin lähtemään. Toinen tuumasi, etteivät he ole tulossa ”säälittäviin trendibileisiin”. Vanhempani olivat jossain muualla ja Sentencedin herrat tulivat kyläilemään. King oli kuulemma törmännyt Astral Sabbat -biisiin Youtubessa ja diggaillut kovasti kuulemaansa. – Svart Records julkaisi 2014 talvella 20th Adversary of Emptiness -boksin, jota kasattiin edellisen vuoden aikana. Mutta vielä silloin ei tullut lähtö. Sattuihan se. Kun bändin kitaristi Tommi ”Corpse” Hoffren perusti Jess and the Ancient Ones -yhtyeen vuonna 2010, Antti Boman hyppäsi mukaan taiteilijanimellä Von Stroh. Ollaan soitettu myöhemminkin yhdessä, myös Suomessa, ja samalla meistä on tullut hyviä ystäviä. – Corpse pirautti ja pyysi istumaan alas. – Skenen riitaisuus alkoi väsyttää pahemman kerran, eikä keikoillakaan huvittanut enää käydä. Meitä kohdeltiin erittäin hyvin. Aiemmin oltiin soitettu monien black metal -bändien kanssa, eikä mitään skismoja ollut. – Aikaa kului, mutta lopulta me aktivoiduttiin vuonna 2005. Sehän onkin ihan parasta, kun löytää musiikin ansiosta samanhenkisiä hienoja tyyppejä eri puolilta maailmaa! Tämän kevään aikana Demilich soittaa muutamia Suomen-keikkoja Deathchainin kanssa. Kun asioista keskusteltiin, päätettiin kuitenkin tehdä albumi. Vuonna 2018 Demilich kiersi USA:ssa paikallisen Blood Incantationin kanssa. En enää sano, että joku rundi tai keikka on meidän viimeinen, mutta se mahdollisuus on aina olemassa. Rakennetaanpa vielä aasinsilta kuopiolaiskollega Deathchainistä. Homma piti sitten lunastaa, vaikka itselleni olin luvannut, että vuosina 2005–2006 soitetut keikat jäävät ehdottomasti viimeisiksi, Boman naurahtaa. Omatkin välini menivät poikki eräiden tyyppien kanssa, kunnes jossain vaiheessa selvisi, että erimielisyydet perustuivat perättömiin paskapuheisiin. – Jäähyväisbileet pidettiin Kuopion Savisaaressa kesällä 2006. Luvassa olisi kuulemma kovia uutisia. Ihmettelin ensimmäiseksi sitä, että meidän promokuva oli paikan seinällä. Paikalla oli myös Danny Lilker, joka kertoi olevansa pitkän linjan diggari. Aivan uskomattoman tyylikästä toimintaa! ”Jos ihmiset haluavat nähdä Demilichin ja soittaminen maistuu itsellekin, miksi pitäisi vängätä jääräpäisesti vastaan. En enää sano, että joku rundi tai keikka on meidän viimeinen, mutta se mahdollisuus on aina olemassa.” 45. Nauhoitettiin hieman uutta musaa ja tehtiin keikkoja muun muassa USA:ssa. Mutta sitten kun Norjassa alkoi tapahtua hurjia juttuja, osa suomalaisista black metal -hahmoista alkoi halveksua death metal -skeneä. Seuraavan kerran Demilich aktivoitui kesällä 2010. Uutta musiikkiakin saattaa olla luvassa. – Olisikohan ollut 1998, kun menin käymään kuopiolaisessa hevibaarissa Valhallassa. Sitä päätöstä ei tarvinnut katua ainakaan syksyllä 2014. Aikatauluista en kuitenkaan suostu puhumaan mitään. Hän todellakin halusi tehdä parhaan mahdollisen levyn, Boman kertoo. Ensin kieltäydyin, mutta lopulta mieli muuttui. – Minulla on konsepti seuraavaa levyä varten ja uusia biisejäkin olemassa. Mutta ehkäpä jonakin päivänä. King Diamond oli ilmoittanut haluavansa Jess and the Ancient Onesin USA:n-rundinsa avausbändiksi. Jos ihmiset haluavat nähdä Demilichin ja soittaminen maistuu itsellekin, miksi pitäisi vängätä jääräpäisesti vastaan. Eräänkin kerran King kärsi ruokamyrkytyksestä mutta tuli silti kyselemään, että onhan meillä varmasti kaikki hyvin. Sitten he tiedustelivat, sattuuko [myös bm-bändi Impaled Nazarenessa vaikuttanut] Jarvan Taneli olemaan paikalla. Seuraavat merkinnät tehtiin vuonna 2013. Nespithelle tuli vanhoja demobiisejä sekä uusia kappaleita. – Ennen rundia korviini kantautui, että Blood Incantationin tyypit ovat kovia Demilich-diggareita. Jossain vaiheessa ovikello soi, ja ovella oli pari suomalaisen black metal -skenen johtohahmoa. Yksi parhaista jutuista oli, että King Diamond – koko bändi – ja teknikot olivat mahtavia. – Jalometallissa oli hieno meininki ja yleisössä näytti olevan muutamankin eri sukupolven edustajia. – Levy purkitettiin ja miksattiin viidessä päivässä Savonlinnan Walltone-studiossa Tuomo Valtosen kanssa. Yksi Nespithe-levyn hämmentävimmistä piirteistä on, että parhaimmillaan kaikki instrumentit – laulu, kaksi kitaraa, basso ja rummut – tuntuvat ryntäilevän omiin suuntiinsa ilman mitään sääntöjä, mutta kokonaisuus pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Pyysin heitä astumaan peremmälle. – Vaikka aikataulu oli tiukka, ehdittiin toki käydä myös paikallisessa baarissa. Mukaan tuli muun muassa vuonna 2006 nauhoitetut, mutta silloin julkaisematta jääneet biisit. Kun vuodet vierivät, portit alkoivat narahdella hiljalleen auki. – Yksi aiheeseen liittyvä bileilta on jäänyt elävästi mieleen. Black metal -kaksikko jatkoi sitten matkaa omaan suuntaansa. – Kuukauden kiertue oli ihan huikea. Ja niinhän siinä kävi, että kun Nespithe ilmestyi keväällä 1993, Demilichiä ei enää ollut. Meinasi tulla toisenlaisetkin jäähyväiset, sillä lähdin uimaan humalassa kohti vastarantaa ja jalka kramppasi. Myös internetin kautta alkoi tulla palautetta yhä enemmän, Boman muistelee. – Underground-skenen sisällä alkoi olla hankausta. No, niinpä olikin. Erilaisia jäähyväisiä Demilichin hautaholvi ei kuitenkaan pysynyt kiinni. Ei se siihenkään jäänyt. Kun sitten jenkkiläinen Necropolis Records lähestyi meitä, se halusi julkaista Demilichin demoja uudelleen. – Olin luvannut promoottori Marco ”Järkkä” Järvenpäälle, että Demilich nousee jonakin vuonna Jalometalli-festarin lavalle. Kun sitten tutustuin bändiin, sehän paljastui oikein mainioksi. Paluu ei kuitenkaan kantanut kovin kauan. Myös paitoja myytiin aikamoinen kasa. Tuomo ei ollut death metal -tyyppi, mutta hänellä oli ammattitaitoa ja näkemystä. – Aluksi yksikään lafka ei tarjonnut levytyssopimusta. Kun soitettiin Maryland Death Fest -tapahtumassa, jengistä todellakin huomasi, että Demilichiä on odotettu. Skismaa skenessä Demilichin mutkikas metalli saavutti kliimaksinsa toistaiseksi ainoalla varsinaisella studioalbumilla. Siellä olisi haluttu vetää outoja pitkätukkia turpaan, mutta ihan niin pitkälle ne eivät kuitenkaan menneet. Vuoden 2014 jälkeen ollaan tehty joitakin kiertueita ja festarikeikkoja
Kova oli myös videobiisi Into the Night, joka tosin oli hittinikkari Russ Ballardin kynäilemä. Frehley revittelee päälle kaikuisaa scifi-kitarointia niin sanotusti täysillä. Pelinavaus oli lupaava. The Acorn Is Spinning jatkaa Frehleyn perinnettä päättää levy lauluttomaan kappaleeseen. Vaikutuksen teki varsinkin Frehleyn yhdessä KISS-rumpali Eric Carrin ja Frehley’s Cometin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluneen Richie Scarletin kanssa kirjoittama Breakout. Siinä sykki vahva 1980-lukulaisen syntikkahevin henki. Yhtyeen nimeä kantanut debyytti julkaistiin vuonna 1987. Levyn sävellyksellinen ja sovituksellinen helmi on Dancin’ with Danger, joka jatkaa Live+1:lta tutun Words Are Not Enoughin treenihevitunnelmia. Kappaleeseen on myös lisätty kakofoninen kitarasoolo-osio, jonka pohja on aluksi pelkkää rumpujen ja syntikan yhteispulputusta. Howarthin majesteetillinen kitarasoolo viimeistelee kokonaisuuden. Sen toinen ja viimeiseksi jäänyt levy Second Sighting on mielen kiintoinen kahden maailman kohtaaminen. Toista puolta taas edustavat julkaisuajan valtavirtarockia myötäilevien Time Ain’t Runnin’ Outin ja It’s Over Now’n kaltaiset sliipatumman oloiset kappaleet. Alkuun kitaristi ei kuitenkaan heittäytynyt täysin sooloartistiksi vaan johti kokoonpanoa nimeltä Frehley’s Comet. KAIKKI KISSin jäsenet tekivät soololevyn vuonna 1978, ja Ace Frehleyn tuotos oli niistä ehdottomasti paras. Fallen Angel on vielä yksi takuuvarman hittipotentiaalinen Howarth-kappale. Frehley luottaa vakiintuneen rouheisiin kikkoihinsa, kun taas Howart maalailee ja tiluttelee hienostuneemmin. 46. Frehley’s Cometin kakkoslevyyn tultaessa rumpaliksi oli vaihtunut muun muassa Eric Claptonin ja Peter Framptonin kanssa yhteistyötä tehnyt Jamie Oldaker. Sooloissakin kuuluu kahtiajako. Juvenile Delinquentillä romantisoidaan aikuiseksi tulemisen vaikeutta ja kapinointia. Skitsofreeninen herkkupala FREHLEY’S COMET Second Sighting ATLANTIC/MEGAFORCE 1988 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kitaristi Ace Frehley kokosi KISSin jälkeen Frehley’s Comet -yhtyeen. Viimeksi mainittu on kaunis AOR-henkinen puoliballadi, joka voisi kuulua vaikkapa Wingerin tuotantoon. Toisella puolella ovat Frehleyn varsin 70s KISS -tyyliset rokkipalat kuten Insane ja Seperate. Tämä tuottaa kokonaisuuteen jännän kahtiajakautuneen tunnelman. Ratkaisu on yksinkertaisuudessaan nerokas ja luo todella tunteen vaaran kera tanssimisesta. NÄIHIN aikoihin levyjen biisintekijätietoja tutkailtiin tarkasti, ja nyt fanit saattoivat huomata, että Reganin ja eritoten Howarthin panos oli kasvanut debyytistä. Esikoisen jälkeen julkaistiin ep Live+1, jolla oli neljän keikkataltioinnin lisäksi uusi studiokappale, kerrassaan loistava Words Are Not Enough. Kappale on cover kanadalaisbändi Streetheartin biisistä, mutta myös Frehleyn ja (toisen KISSkitaristin Vinnie Vincentin yhtyeestä tutun) Dana Strumin nimet on merkattu sen tekijöihin. Vaikka pohjasävellys on pitkälti samanlainen, Frehley’s Cometin Dancin’ with Danger on originaaliteosta huomattavasti röyhkeämpi ja energisempi. Sen rummuissa oli KISSin haamurumpalina ja Frehleyn soololevyllä soittanut Anton Fig. Sen muita keskushenkilöitä olivat laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Tod Howarth ja basisti John Regan. Kun hienoja kappaleita itse KISSillekin tehnyt Frehley lopulta erosi/erotettiin yhtyeestä ja mies eteni omalle uralleen, häneltä oli lupa odottaa paljon. Howarth ja Frehley kumpainenkin oli merkitty osalliseksi viiteen levyn kymmenestä kappaleesta
Joskus vaikkapa solisti saattaa ajatella, että hän on yhtyeen ainoa vetonaula, ja kuvittelee vetävänsä mukanaan kaikki fanit ja tuotot. Vaikka Sonata Arctica ei esitä kaikkein tyyliuskollisinta musiikkia ja on saanut siitä kuullakin, Himmelkraftilla musiikillinen vapaus on avainajatus. Ja sitten ollaan sen kysymyksen äärellä, onko tämä heviä tai metallia laisinkaan. Raskaimmillaan ollaan ensimmäisessä varsinaisessa kappaleessa Full Steam Aheadissä, jossa on kaikuja Rammsteinista. Toni Keränen ARVIOT 49. Hitaasti humppaava Goyra olisi kotonaan Abban tai Demis Roussosin 1970-luvun levyillä. Mutta mitäpä väliä. Power metal -menoa ei juuri kuulla, vaan materiaali on leikkisää ja seikkailullista, teatraalista ja filmaattista, sävellyslähtöistä ja mielikuvituksellista. Jokainen, joka on kuunnellut ajatuksella Sonatan antaumuksellisen ja tunteikkaan Bette Midler -coverin The Wind Beneath My Wingsin, on ymmärtänyt ainakin alitajuisesti, että jotain tämän kaltaista Kakko vielä toteuttaa. Epäilemättä tällaisia mielipiteitä kuullaan nytkin. Ajan kivien hionta paljastaa usein ideoiden kestävyyden ja aitouden. Korona antoi hänelle viimein aikaa toteuttaa pitkään muhineet luonnokset Pasi Kauppisen (basso), Timo Kauppisen (kitara, banjo) ja Jere Lahden (lyömäsoittimet) sekä muutamien jousija puhallinsoittajien kanssa. Puikoissa on Kakko ja useimmissa kappaleissa soi särökitara, joten annettakoon levylle tilaa myös metallijulkaisussa. Kakko kertoo saaneensa ajatuksen soolomaisesta levystä ja hankkeen nimestä jo yli 20 vuotta sitten. Leikittelevää vapautta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa HIMMELKRAFT Himmelkraft REAPER Musiikkihistoria tuntee monenlaisia bändihahmojen soololevyjä. Vaikkapa suloinen instrumentaali There’s a Date on Every Dream ei varmastikaan ole. Tällaisia levyjä ei synny, jos niiden taustalla ei ole aitoa paloa. Toisinaan syyt oman levyn tekemiseen ovat vähemmän kyynisiä ja päinvastoin luovuuteen perustuvia. Sen uljaus on vapautunut nyt maailmaan, jossa kaikki palvelee vain ja ainoastaan sitä. Tähän levyyn kannattaa tutustua. Mainituilla määreillä syntyy usein musiikkia, jota voi kuvailla tekotaiteelliseksi ja teennäiseksi. Keskeistä on Kakon sävelkieli. Avomielisesti musiikkiin suhtautuvien ei tule kuunnella niitä. Sonata Arctican laulajan Tony Kakon johtama Himmelkraft-projekti on selvästi jälkimmäistä lajia
Niinpä Master’s Hammerin viimeiseksi jäänyt, lähes parituntinen keikka Brnossa joulukuussa 2018 nauhoitettiin ja on nyt julkaistu eeppisenä tupla-cd-megapakettina. Vanhojen klassikkojen hengessä lotrattu lieju ei tapa tylsyyteen, sillä hidastelun ohessa paukutetaan kakkosnelosella nenään. Amidst the Ruins tempaa toisaalle nykymaailmasta ja herättää menneisyyden henkiin tavalla, johon vain ani harvat pystyvät. Kari Koskinen MORAX The Amulet HIGH ROLLER Kömpelösti nimetty Morax on yhden norjalaismiehen, Remi A. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Biisit kuten nimikkoeepos ja silmät hikoilemaan saava Rebirth, psalmi kaiken katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta kiertokulusta, vievät muassaan. Joni Juutilainen MORTUAIRE Monde Vide WORLD EATER Ranska ei ole death metalista puhuttaessa se ensimmäisenä mieleen nouseva viemäri, mutta sieltäkin löytyy omat tekijänsä. Nygårdin, sooloprojekti. Usvan keskeltä nousee Andy Marshallin Saor huutaen Skotlannin ikiaikaisten sankarien historiaa. Nokkamies Franta Štorm on 58-vuotias, joten eläke bm-ikonille suotakoon. Autopsy, Incantation, Bolt Thrower... Biisit ovat lähinnä Ritualilta ja Jilemnický okultistalta (1992) napattuja hittejä, mutta setissä on myös muiden lättyjen kappaleita. Kommunistisen maan poliisia pakoillut ja kellareissa salaa treenannut bändi julkaisi debyyttilevynsä Ritualin vuonna 1991. Ja minä rakastan sitä. Tuhansia black metal -levyjä kuunnelleena on helppo huomata, mikä erottaa kvartetin tuotoksen alan kärjestä, ja yhtyeen matka huipulle on näillä otteilla pitkä. Jotain persoonallista haetaan kaiketi poikkeavalla sanoituksellisella sisällöllä, jota solisti G. Pari vuotta sitten ilmestynyttä Rites and Curses -ep:tä seuraa nyt kokonaan En juuri välitä livelevyistä, mutta kun kerrankin oli tarjolla jotain näin legendaarista ja vielä komeilla soundeilla varustettuna, tilaisuuteen oli pakko tarttua. Ehkä musiikki olisi niin mielenkiintoisempaa. Sen tykitys on keskitasoista tavaraa, jonkalaista on julkaisutulvassa hämmästyttävän paljon. Niko Ikonen ACHERAD The Perpetual Katabasis MARA Helsinkiläisen Acheradin jäsenten soittohistoria on monipuolinen. SAOR Amidst the Ruins SEASON OF MIST Ylämaiden nummilla roihuavat muinaistulet. Mitään varsinaisesti modernia menossa ei ole, mikä on death metalissa lähtökohtaisesti hyvä asia. Franta halusi kuitenkin tehdä vielä jotain faniensa hyväksi. Pian huomaan maalanneeni kasvoilleni siniset raidat ja rynnäköineeni voiveitsi kourassa ”freedomia” huutaen rappukäytävään naapureita teurastamaan. Ikävä näitä heppuja tulee! Onneksi ehdin nähdä yhtyeen Nosturissa vuonna 2017. Mape Ollila D A V ID R U FF haiseen kokonaisuuteen, enkä laittaisi pahakseni, vaikka biisejä olisi suoraviivaistettu tästäkin. Kokeneista ukoista koostettu Mortuaire todistaa debyytillään, ettei maa kuoloa pahenna. Tuuli tuo mukanaan tarinoita klaanilaisten urheista taisteluista brittialistajia vastaan. Bändi on erinomaisessa vedossa ja biisit kulkevat rennosti. Omaperäisin sävytys löytyy örinän sekaan ujutetusta tuskaisasta huutamisesta, mutta sen kummempia värejä ei käytetä. The Perpetual Katabasis on soittoteknisesti hyvä suoritus, mikä ei ole nykypäivänä poikkeuksellista. Poikkeuksellisesti jäänkin kaipaamaan hitusen melodisempia kitaroita, ilmavat kappaleet kun jättävät niille tilaa. Doomailua on makuuni turhan paljon, mutta kokonaisuutena Mortuaire asettelee eeppisen, tylyn ja tuomitsevan death metalin palikat kelpo järjestykseen. Löytyy brutaalia deathiä, niin sävykästä kuin suoraviivaista black metalia, sludgea ja vähän kaikkea näiden väliltä. Kun vehreiden laaksojen kelttifolk ja karujen ylänköjen eeppinen black metal kohtaavat raudan ja veren makuisena elokuvallisena immersiona, sieluni isoaa kauan sitten unohdetuille poluille maailmaan, joka ei ehkä ollut nykyistä parempi, mutta ainakin yksinkertaisempi. Naavaliitto haisee, ja sidos nykypäivään löytyy lähinnä raskaasta ja selkeästä soundipolitiikasta. kyllä te tiedätte. Kun nelikko lyö näkemyksensä yhteen, lopputulos on konstailematonta mustaa metallia. Viisi pitkähköä kappaletta sisältävä Monde Vide on harkituin vedoin etenevä paketti murskaavaa ja kiireettömästi kehiteltyä murinaa. Acheradin ensimmäinen levy ei esittele ihmeitä. raakkuu ulos hyvällä aggressiolla. Touhussa on saumoja todella viMASTER’S HAMMER Live Occult Rituals DARKNESS SHALL RISE Tšekkoslovakiassa vuonna 1987 perustettu Master’s Hammer on black metalin pioneeribändi, joka teki mustaa metallia vuosia ennen norjalaisten kirkonpolttajien nousua huomion keskipisteeksi. Sen musiikissa soivat maisemat, esiisät, myytit ja historia, valat ja veri, klaanien kunnia ja kaatuneet sankarit. Saor on skottien Moonsorrow. Kaveri kirjoittaa kaikki biisit ja hoitelee myös jokaisen instrumentin. K. Acherad ei onnistu nostamaan itseään vielä minkäänlaiselle jalustalle. Yhdeksäs albumi Fascinator (2018) jäi viisi vuotta sitten pitkän uransa päättäneen bändin viimeiseksi
Hard rockin pohjalle rakentuva ulosanti on kullakin soittajalla varsin erilainen. Ruttokosmos on helppo pudottaa dsbm-lokeroon. Omaan makuuni Vain energisesti rytisevä ja nasevasti soitettu setti on levyn selkeästi parasta antia, kun taas Johnsonin perinteisempi materiaali ja pehmeämpi ote pureARVIOT 51. Paketti on kitarapainotteisuudestaan huolimatta monimuotoinen. Bändin musiikki on melankolista, raskasta ja överimelodista. Live in Prahan tanakka äänimaailma alleviivaa musiikin tehokeinoja, ja erityisesti Drawing Down the Moonilta (1993) tutut biisit ovat kovaa laatua. Jumppajalka ei nouse napakasti, mutta silti mennään vakuuttavasti eteenpäin. Nygårdin lauluäänessä on vivahteita niin King Diamondilta kuin Dave Mustainelta. Selkeän erottelevasti tuotettu albumi sisältää edeltäviltä levyiltä tuttua Traianus Deciusin (Fabio Bellanova) kuivasti örisemää, taatusti Nilen, Fleshgod Apocalypsen ja Ex Deon faneille maistuvaa maltillisesti teknistä deathiä. Musiikissa ja sen toteutuksessa ei ole kuitenkaan mitään kotikutoista. Primitiivisen death metal -kohkauksensa täysin uniikiksi mustaksi metalliksi 1990-luvun alussa muovannut Beherit on nykyisellään yhtye, joka tekee kunniaa historialleen. Kun kyseessä on tuore projekti, seuraavalla kerralla osutaan ehkä jo tarkemmin. Yksi esiintymisistä nähtiin Tšekin Prahassa viime vuoden elokuussa, ja keikan tunnelmia voi haistella nyt livelevyltä. Jälki ei ole lainkaan hassumpaa, mutta petraamisen varaa on vielä. Live in Prahan jyskytyksestä on aistittavissa jotain maagista, joka jää saavuttamatta useimmilta yhtyeiltä. Yhtyeen kokoonpano on mysteeri, mutta eiköhän siinä edelleenkin vaikuta kaksikko Orm (kitara) ja Kastaja (laulu ja basso) – tai sitten ei. Joni Juutilainen JOE SATRIANI, ERIC JOHNSON, STEVE VAI G3 Reunion Live EAR Vuodesta 1996 vähän eri miehityksin kiertänyt kitaristien kokoontumisajo palasi viime vuonna ensimmäisen kiertueensa kolmikkoon. Paikoin surumielisyyteen sekoittuu goottimaisia piirteitä, mutta ei roppakaupalla. Eihän ihmisten leijonille heittämistä ja hevosilla palasiksi repimistä kuvaileva musa vaadikaan yhtä paljon tarinankuljetusta tukevia elokuvallisia osuuksia kuin Gaius Julius Caesarin valloituksista, Karthagosta ja puunilaissodista tai gallikuningas Vercingetorixin päihittämisestä kertovat eepokset. Moraxin inspiraationa on toiminut ”kaikki 70-luvun rockista thrash metaliin”, mutta selkeimmin sen musiikissa soi hieman tummasävyisempi heavy metal Mercyful Faten ja Ronnie James Dion aikaisen Black Sabbathin hengessä. Yhtye nojaa ilmeisesti jonkinlaiseen kristilliseen sanomaan, mutta se ei nouse häiritsevästi pintaan. Suppliciumin fokuksessa on Rooman valtakunnan ajan kidutusten ja rangaistusten julma kirjo. Livekokemuksen tuominen kotiyleisön korviin on paikallaan, joskin albumin jääminen vuosien kestokuunteluun tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Behexenin demoajat ja kaksi ensimmäistä albumia ovat niin väkevää julistusta, että harvemmin kuulee. Kokoelmalla on kuitenkin paikkansa, ja usein unohdetut kappaleet ovat muistutus siitä, että huippuluokan mustan metallin tekoon ei ajauduta yhdessä yössä, sattumalta. Monster Hunterin nimibiisi tuo mieleen Nevermoren, Avenged Sevenfoldin ja Queensrÿchen, kun taas Don’t Give It Up on kuin keski-iän väsyttämän heviukkelin tsemppibiisi itselleen. Kukin sepistä laittelee omaa materiaaliaan kompaktin setillisen verran ja kimpassa esitetään jokunen standardi, joten kuunneltavaa riittää. Biiseistä huokuu tyhjyys, kuolema ja nihilismi. Morax liikkuu siis tavallisemmin ruotsalaisten miehittämällä New Wave of Traditional Heavy Metal -kentällä. Livelevyjen merkityksestä ei jaksaisi avautua kerta toisensa jälkeen, mutta täydellinen audioelämys jää tämänkin julkaisun kohdalla kokematta. Levyllä on myös poikkeuksellisen raaka ja likainen äänimaailma, joten soundillisesti se kuuluu ysärin demoskeneen. uudesta materiaalista koostuva debyyttialbumi. Se on tänäkin päivänä vimmaista ja ilkeää menoa. Monotonisuus ei kanna koko levyn mittaa, vaan loppua kohden iskee paha ähky. Kokonaisuuden voi kiteyttää hyvin sanoitusten avulla: ”Sisältäni portin löysin / Mustan pyörteisen / Kuoleman mandalan / Vapauden.” Kappaleita olisi voinut kuitenkin typistää. Suppliciumin biisit ovat aavistuksen aiempaa brutaalimpia ja koukeroisempia. Viisi biisiä ja 45 minuuttia on melkoinen savotta pelkkää riffinjauhantaa. Yleisfiilis ja soittotyylikin vaihtelevat jo ihan bänditasolla. Käsillä on mielenkiintoinen matka yhtyeen moninaisuuteen. Etenkin, kun niitä kun ei ole mitenkään mahdotonta tai edes vaikeaa tuupata tämmöisiin biiseihin. Lords of the Left Handinä aloittaneet hämeenlinnalaiset köpöttelevät Reality Is in Evil... Yhtyeen perinnehevin tekee omaperäiseksi laulaja-kitaristi Michael Heron baritoniääni ja kappaleiden kaunis melankolisuus. Yksi niistä on vuonna 2003 Kouvolassa perustettu Ruttokosmos, joka teki kaksi demoa ja katosi. Reilun minuutin kestävä dramaattinen The Sound of the Seven Trumpetskin on säästetty armollisesti loppusoitoksi, eikä sitä ole sijoitettu pilaamaan levyn alkua, kuten monesti on tapana. -demollaan (1995) kunnianhimoisissa merkeissä, mutta todellinen linja löytyy vasta toiselta kasetilta Blessed Be the Darknessilta (1998). Mape Ollila BEHEXEN Beyond the Four Gates WEREWOLF Behexenin merkitystä kotimaiselle black metalille ei voi väheksyä. Niko Ikonen ADE Supplicium TIME TO KILL Lyyrien, vaskitorvien, huilujen ja muiden antiikkisoittimien omaperäiseksi sävyttämästä death metalista ja Rooman imperiumin historiaan perehtyneistä teemoistaan tutun Aden viides pitkäsoitto ei ole yhtyeen tavoista poiketen enää juonellinen konseptilevy vaan löyhempi kokonaisuus. Pysyvään soittoon päätyäkseen albumi ei ole tarpeeksi kiinnostava, mutta sen pyöräyttää pari kertaa ihan kivuttomasti ja mielellään. Virallisesti julkaisematon demomateriaali ei yllä levyjen tasolle, mistä johtuen arvosanaksi jää ”vain” kolme ja puoli kirvestä. 14-raitainen on toki hyvä ajankuva jostain, mitä ei olisi uskonut joskus 20 vuotta sitten koskaan tapahtuvan. Materiaaliakin on toki monenlaista, eikä jokainen esitys välttämättä innosta kaikkia. Niiden voi sanoa rehellisin sydämin edustavan black metalia sen puhtaimmassa muodossa, ja Beyond the Four Gates esittelee yhtyeen alkuaskeleet kohti pimeyttä helposti tutustuttavissa merkeissä. Biiseissä saisi olla enemmän tarttumapintaa ja koukkuja. Onkin pieni ihme, että bändin kauan sitten loppuunmyytyjen alkuvuosien tuotosten uudelleenjulkaisuun meni reilu neljännesvuosisata. Joni Juutilainen THE HERO Monster Hunter SOUNDMASS Maailmassa on monia Heronimisiä artisteja ja bändejä, joten tukholmalaisryhmän otsikon keksimiseen olisi voinut käyttää vähän enemmän aikaa. Yllättäen bändi palaa debyyttilevyllä lähes 20 vuotta myöhemmin. Elli Muurikainen BEHERIT Live in Praha CZ PRIMITIVE REACTION Suomalainen black metal -kivijalka Beherit aktivoitui keikkarintamalle muutama vuosi sitten ja on noussut sen jälkeen lavalle useaan otteeseen. Yleinen meininkikin on kotisivuja ja promokuvia myöten niin sympaattisen kotikutoinen, että on hieman vaikeaa kuvitella bändin saavuttavan neljännelläkään levyllään suurten massojen huomiota. Ehkäpä yhden biisin olisi voinut jopa jättää julkaisematta. Toni Keränen RUTTOKOSMOS Apoteoosi WEREWOLF Suomalaisessa black metal -skenessä on monia unohdettuja bändejä. Muinainen tunnelma ja tarinointi ovat isommassa roolissa kuin soittotekninen ylisuorittaminen tai massiiviset orkestroinnit
Ei järin uutta tai yllättävää, muttei myöskään erityisen huonoa. Kaikki sävyt haetaan rässistä, ja nopeasti sittenkin. Sen talla pohjassa kohkattu mustunut kuolorässi ei trendeistä piitannut. Projektia innoittaa maailmalla alati kasvava ahdistus, joten biisit kertovat rappeutuvasta sivilisaatiostamme, yksinäisyydestä, juurten kadottamisesta ja dekadenssista. Fiilistasolla se palaa tyylilajin kultaisiin vuosiin, mutta paketin narut ovat nykyaikaa. Vaikutteet löytyvät jostain Inquisitionin, ysärin norsecoren, Aura Noir -henkisen black thrashin sekä hieman kimurantimman ja avantgardistisemman ranskalaisen black metalin ytimestä. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei levystä jää käteen oikeastaan yhtään mitään. Satriani laulavine kitaroineen seilailee mukavasti välimaastossa. Koskinen ARKAIST Aube Noire ANTIQ Arkaist on uusi tulokas Ranskan black metal -kentällä. Niko Ikonen MERCILESS Behind the Realms of the Dark DARKNESS SHALL RISE Ruotsalaisen Mercilessin esikoislevy The Awakening on underground-klassikko. On vain levyllinen ytimekästä, kaikesta rasvasta tiristettyä thrashiä siten kuin sitä pitää soittaa. Aiheuttaa epäuskoista naureskelua, että samalla se on myös lajityypin virkeimpiä. Voitte varmaan arHIRAX Faster than Death ARMAGEDDON Ei jumankauta, nyt mennään! Kevyet neljä vuosikymmentä täysiveristä thrashiä paukuttanut Hirax on genrensä vanhimpia bändejä. Soitto on pirullisen tiukkaa ja soundit ruuvattu terävästi kohdilleen. Niiteillä naamaan, perkele! Ukot ovat vaihtuneet tiuhaan, mutta laulaja Katon W. Vanhojen nauhojen uudelleenjulkaisijana tunnettu Darkness Shall Rise on kaivellut homeisesta kellarista Mercilessin vuosien 1987 ja 1988 demot. The Awakening oli toista maata. Bändit operoivat hyvin ja soundit ovat aivan kohtuulliset. Muun muassa Azgarathissa, Hanternozissa ja Créaturesissa soittaneet Beobachten ja Maeror perustivat bändin vuonna 2023. Mitään erikoistahan tässä ei sinänsä ole, mutta yhdeksän kappaleen ja 22 minuutin annos pureutuu tyylin juuriin niin intensiivisellä ja vetävällä otteella, että happi loppuu. Helvetin kova! Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Päätöntä kohkausta ei silti ole tarjolla. Kimmo K. Ote on hyvinkin skarppi ja jämäkkä. de Pena pitää kiinni alkuperäisestä ideasta ilman pienintäkään haparointia. Musiikki matkaa aivojen läpi jättäen sinne yhtä monta muistijälkeä kuin pitkän kaavan Steelfest-viikonloppu. Levystä on vaikea löytää mitään vikaa. Homman nimenä on riffi ja kiivaasti tykittävät rummut. A N N E D E P E N A vat heikoimmin. Biisit soljuvat mukavasti eteen, taakse ja välillä myös sivupoluille perinteisempään ja sotaisampaan suuntaan. Konseptitaso on hyvin pestenoiremainen, mutta musiikillisesti Arkaist tykittelee perinteisempää kamaa moderneilla soundeilla. Rehti tekeminen ja hauskuus tuntuvat välittyvän mainiosti. Silleen hyvällä tavalla – kliinisyyden kiroista ei kärsitä. Tästä ei tosin tule maailmanlopun liskokanuunaa vaan tarve kuunnella jotain mielekkäämpää. Se näki kuunvalon vuonna 1990, siis samoihin aikoihin, kun valtavirran thrash metalin vauhti alkoi hyytyä ja särmä hioutua vaarattomaksi. Kaikkien soitossa kuuluu rentouden ja kokemuksen lisäksi livefiilis ja soittamisen riemu
Joni Juutilainen ACT OF IMPALEMENT Profane Altar CALIGARI Puolisen tuntia barbarismia, sotaa, alavireistä moukarointia ja yleistä rumuutta. Realm of Chaosin aikainen Bolt Thrower, Autopsy ja Archgoat ovat levittäneet teokseen omat rasvansa. Jenkkibändi Act of Impalement horjuu kolmannella pitkäsoitollaan jossain tyydyttävän ja kelvollisen rajamailla. Ensimmäinen on biisimateriaali ja toinen toteutus. Yhteensä 20 biisiä kattava levy esittelee soittotaidoiltaan haparoivan mutta seikkailunhaluisen ja ilkeänkuuloisen yhtyeen, jolle mikään pimeyden muoto ei ole vieras. Mercilessin demomatsku on kuitenkin yllättävän valmista. Musatyyli on täyttä Maideniä, ja löytyypä levyltä Strange World -coverkin. Värssyt osuvat paikoilleen muutamassa suoraviivaisemmin juoksevassa kohdassa. Biisit kaatuvat täydelliseen tarttuvuuden puutteeseen. Kirjan opit on tavattu tarkkaan, mutta niitä jäljentäessä paperille on tarttunut lähinnä suttua ja tyhjiä lauseita. Tami Hintikka AIRFORCE Acts of Madness ROCK OF ANGELS Brittiläinen Airforce perustettiin 1980-luvun lopussa, mutta ensimmäisen levynsä ryhmä julkaisi vasta 2016. Kari Koskinen METAL FORCE Forget Your Dream PRIMITIVE REACTION Vuonna 1987 Pietarsaaressa 15–17-vuotiaat junnut suuntasivat studioon ja nauhoittivat kohtalaisen kovan 26-minuuttisen demon. vata, että äänitteet ovat melkoisen raakaa ajoa. Vanhasta ruotsalaisesta death metalista muistuttava soundi on hieman väärässä ympäristössä. Sounditkaan eivät ole sellaista suttua ja suhinaa kuin olettaisi. Välillä tulee ihan kiva kitaramelodia, mutta se ei lohduta, kun levy kestää lähes tunnin. Bändi vetää todella tiukasti, ja biiseissä on reippaasti kovia riffejä ja jopa tarttuvaa melodiaa. Se ja monet muut kokoelman biiseistä äänitettiin uusiksi The Awakeningille. Omaa tuotantoa albumilla on kymmenen biisiä. Kappaleet saattaisivat toimia täysin eri malliin livenä, mistä kielii myös levyn aidolta ja silottelemattomalta kuulostava äänimaailma. Eschaton Magicksin kaava on kyhätty jokseenkin alkukantaisesta ja ronskista menosta, josta voi löytää vivahteita thrashistä. Bändi on ikään kuin todella käppäinen ja hämmentävän rautalankainen versio esikuvisARVIOT. Terävyyttä ja diskanttia voisi olla enemmän. Tunnelma on kiitettävän ehdoton, mutta pari asiaa jättää toivomisen varaa. Kappaleet eivät ole missään vaiheessa A-luokkaa, eikä musiikki onnistu välittämään myöskään levyn nimen mukaista maagista tunnelmaa. Nyt levy jättää mielikuvan valjastetusta raivosta, joka ryöp sähtää kunnolla valloilleen vasta livenä, raaemmin soitettuna. Esimerkiksi avausraita on venytetty päälle neljään ja puoleen minuuttiin, kun asiaa on maksimissaan kahden edestä. Riippuu kuulijasta, kuinka tarpeellinen Darkness Shall Risen julkaisema kokoelma on, mutta katsaus black metal -pioneerin varhaisvuosiin on joka tapauksessa mielenkiintoinen. Mikko Malm NACHASH Eschaton Magicks SIGNAL REX Yhden levyn vuonna 2018 julkaissut norjalaisbändi Nachash ei ole nimenä tutuimmasta päästä. Kolmikon soittotaustat muiden muassa Askeregnissä ja Celestial Bloodshedissä antavat kuitenkin viitteitä, että tyrkyllä on black metalia kotimaalleen ominaisessa mallissa. Bändi hajosi jo seuraavana vuonna eikä demoa kuullut juuri kukaan, joten ehkäpä tämän julkaisun pystyy näillä faktoilla perustelemaan. Onneksi voimme vaalia sitä mikä on ikuista: taidetta ja musiikkia. Nimikkobiisin kaltaiset ”maltillisemmat” palat ovat saada juonesta kiinni, mutta kokonaisuus ei innosta. Kappaleet rakentuvat keskitasoa heikompien junttariffien loputtomasta toistamisesta. Nachashin elementit ovat periaatteessa kunnossa, mutta juoksu jää lähtöviivalle. Death thrashiä paiskotaan esimerkiksi Kreatorin Pleasure to Killin ja varhaisen Sadusin hengessä. Komppi on siis sitä sorttia, ettei se meinaa pysyä itsensä perässä. Ihan kaikkea käppää ei tarvitsisi julkaista. Elli Muurikainen ABIGOR Demos 1993–1994 DARKNESS SHALL RISE Itävaltalainen black metal -veteraani Abigor koki viime vuonna suuren menetyksen, kun sen kitaristi ja perustajajäsen Peter Kubik poistui tästä maailmasta oman käden kautta. Muuten levyllä on perusteettoman paljon tyhjäkäntiä. Kosketinsoittimia ja viikinkihoilauksia on turha odottaa, eivätkä ne Nachashin ilmaisuun millään ilveellä sopisikaan. Metal Forcen musiikilliset vaikutteet löytyvät jostain Scorpionsin, Dion, Black Sabbathin, Iron Maidenin ja vastaavien legendojen suunnalta. Arvostelussa oleva kokoelma sukeltaa syvälle yhtyeen alkuaikoihin ja käsittää viisi demojulkaisua. Nyt pusketaan esiin ainoastaan rajun energian avuin. Esimerkiksi Realm of the Dark -demon (1988) viimeinen kappale Dreadful Fate on loistokas veto. Tämä on albumeista kolmas, ja voi pojat, miten väsynyt se onkaan. Jonkinlainen saavutus kai sekin, että mielettömän hienosta biisistä on saatu leivottua niin mitäänsanomaton versio. Mikäpä siinä, joskin ala vaatii näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta vankkaa osaamista. Sama toistuu joka biisissä. Katsellaan seuraavalla albumilla. Vaikka Abigor ei ole maailman kekseliäin ryhmä, se on onnistunut pitämään yllä tasaista laatua ja ollut aina uskollinen genren sooniselle ideaalille, melodisuudestaan huolimatta. Pelkkä runnominen käy kuitenkin helposti kyllästyttämään. Loput jakeet tahtovat kompuroida, eikä loppusointujakaan ole. Ei ole kovin antoisaa kuunnella musiikkia vain odottaen, että jotain tapahtuisi. Bändiä ei pelasta edes se meriitti, että rumpali Doug Sampson soitti Iron Maidenin ekalla demolla joskus puoli vuosisataa sitten. Niistä Sniper ja Westworld ovat ainoat, joissa on enemmän yritystä
Jos taas eteerisempi, kokeellisempi ja vähän hienovaraisempi postmetallinen lähestymistapa puhuttelee, pistähän kokeillen. Kaksihenkinen kanadalaisbändi yrittää debyytillään parhaansa, mutta osoittaa toteen lajityypin vaikeudet. Syy taisi olla sama kuin tälläkin albumilla: mieleen jäävät biisit loistavat poissaolollaan. Myös popja rockvetoisuus nostaa enemmän päätään. Hankkeen piti alun perin ollakin vain kahden levyn mittainen kokeilu. Odotukset yhtyeen kolmosrieskaa kohtaan ehtivät siis kasvaa suuriksi. Kotikutoinen kömpelyys puskee pintaan aavistuksen tönkköjä soundeja myöten. Tummasävyiseen edellislevyyn nähden uutuus välittää eeppisempää mahtipontisuutta ja raskaampaa aggressiota. The Distaff on naisen raskain levy, vaikka sen kappaleet sisältävätkin lähinnä heleää laulua taan. Tylympi osastokaan ei ole kovin raskasta, vaan lähinnä kevyempää mustanpuhuvaa sludgeilua progressiivisella kikkailulla maustettuna. Soitto huojuu, tahdissa ei oikein pysytä eikä laulukaan mene aina nuotilleen, mutta kylläpä jäbät vetävät tunteella. Eetu Järvisalo MAUD THE MOTH The Distaff THE LARVARIUM Espanjassa syntynyt, nykyään Skotlannissa majaileva Amaya Lopez-Carromero (Healthyliving) on luonut traumojen purkamiseen tarkoitetun alter egon, Maud the Mothin, jonka avulla hän kanavoi ajatuksiaan. Ainoa miinus tulee tyngästä 35 minuutin mitasta. Mistään ei meinaa saada kiinni, eikä mieleen tahdo jäädä mitään. Kappaleiden pulskistuttaminen ja fokusointi voisi olla bändille seuraava kehitysaskel. Jos etsit kunnon junttausta ja lyijynraskasta riffittelyä, Rwake ei ole bändisi. Albumilla on räminän ja kärinän vastapainona varsin paljon hempeämpää leijailua. Punkkiahan tämä ajoittain on. Sävellystyö on saumatonta, tarttuvaa ja vivahteikasta, mitä tehostaa Aleksi Paasosen voimallinen ja syväluotaava laulanta. BALANCE BREACH Save Our Souls OUT OF LINE Mikkeliläisbändin kakkosalbumi Abyzmal (2023) oli huima tasonnosto ja täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Osa-alueet ovat kunnossa, mutta jotenkin ei vain kosketa. Tuotanto on muhjuista ja simppeliä, siis mukavan kotoisaa ja lämmintä. Soundit ovat todella paskat, mutta poissa ovat digisurinat, sadasosilleen viilattu soitto ja sata raitaa. Lähes yhdeksänminuuttinen järkäle sisältää vastaansanomattoman hyviä sävellysratkaisuja ja vieraileva laulaja Geoff Tate on tapansa mukaan mestarillinen, mutta kappale vyöryy päälle jotenkin hahmottomana. Sille ei silti voi mitään, että useissa paikoissa kuulija putoaa levyn imusta miettimään omiaan. Jos verrokeilta on kuultu parhaimmillaan hekumallista kieroutta ja vimmaa, kaksikon biisit eivät valitettavasti taivu samaan. Tutun voimakkaat koukut, intensiivinen energia ja tunteellinen latautuneisuus hivelevät reseptoreita. Levottomasti rynnistävistä tunnelmista erottaakin hetkittäin ihan toimivaa myrkyllistä introspektiota, mutta sovitusratkaisut ovat auttamattoman hätäisen ja köykäisen kuuloisia. Onko jännää juttua venytetty vähän liiankin pitkälle. Pompöösi puoliballadi Everybody’s Here Until the End herättelee haaveilusta antamaan tyytyväiset loppuaplodit sille, että nyt se on ohi. Kirsikkana kakun päällä on levyn iso ja dynaaminen äänimaailma. Autenttiselta kuulostavaa retroheviä on yritetty tehdä viime vuosina paljon, mutta aika harva pääsee lähellekään tämänkaltaista äänimaailmaa. Hatarat muistikuvat edellisestä tuotoksesta kertovat, että kuusikko V IN V A LE N T IN O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Välillä rokkioopperaprojektin kappaleet ja vaihtuvat laulajat ovat oivaa, vähän sirkusmaista heviviihdettä, toisina hetkinä hommasta ei saa kunnon otetta. Vertailukohdat ilmaisulle löytyvät Ulceraten, Gorgutsin ja muiden kulmikasta uhkaavuutta palvovien bändien tekemisistä. Seuraava biisi, Michael Kisken kanssa tulkittu The Moorlands At Twilight, on huomattavasti jäntevämpi kokonaisuus. Teemu Vähäkangas AVANTASIA Here Be Dragons NAPALM Edguystakin tutun Tobias Sammetin johtaman Avantasian toimivuus on päivän fiiliksestä kiinni. Eetu Järvisalo toimitti asiansa ihan pätevästi, mutta eipä jäänyt vakisoittoon. Toni Keränen CROWN OF MADNESS Memories Fragmented TRANSCENDING OBSCURITY Tekninen death metal on haastava laji, jossa yhdistyy parhaimmillaan tekninen taituruus ja sovituksellinen tyylitaju. Odottaminen palkitaan. Kolmetoista vuotta levytystaukoa pitänyt Rwake on herännyt ja putkauttanut ulos kuudennen albuminsa. Myös sludge-genreen kuuluva toisto tuppaa vesittämään tunnelmaa, kun monet junnauspätkät eivät ole mitään timanttia. Kaikkiaan levyltä puuttuu genren vaatima voimallinen häiritsevyys ja repivyys. Kappaleisiin on selvästi yritetty louhia syvyyttä. Hiljaisuudessa ensisoittoaan kypsytelleen duon soitanta on riitasointuista, äkkiväärää ja synkkää. Here Be Dragons -uutukaisen nimikappale on kuin eräänlainen peili näille ajatuksille. Metal Force väänsi häpeilemättömän aitoa ja menevää kasarihevirokkia naiivilla otteella. Jatkukoon hurja meininki, amen. Välistä tulee mukavan kuuloista kitaraharmoniaa ja riffittelyä, mutta sitten haahuillaan usvaiseen nuotiokitarointiin ja mielenkiinto häviää savuna ilmaan. Albumi on repivällä tuskaisuudellaan ja kauniilla viipyilevyydellä leikittelevillä kappaleillaan edeltäjänsä veroinen teos, osin sitä vaikuttavampikin. Kymmenvuotias Balance Breach on yksi kotimaisen metallikentän kovimmista bändeistä, joka piikkaa tällä hetkellä luovuutensa huipulla. Hyvä esimerkki tästä on varsin kuvaavasti nimetty Distant Constellations and the Psychedelic Incarceration. Levylle olisi sopinut rakentaa vielä jotain. Niko Ikonen RWAKE The Return of Magik RELAPSE Arkansasin metsistä kuuluu kummia. Poppoon hardcorea, djentiä ja melodista death metalia sekoittava ilmaisu on hilattu jälleen korkealle tasolle. Loppulevykin on ammattimiesten ammattimaista jälkeä, ja esimerkiksi Bring on the Night antaa Magnumin Bob Catleylle oikeaoppisesti muuta materiaalia AOR-henkisemmän mahdollisuuden käyttää ääntään
KUOPIOROCK.FI
Mikko Malm CANNIBAL ACCIDENT Disgust INVERSE Kuolettavasti grindaavan mekkaloinnin nimeen vannova turkulaisremmi paahtaa menemään vauhdilla ja rähinällä. Mega ja pianonsoittoa sekä eri vierailijoilta lainattuja elementtejä. Levyn progressiivisuus on lopulta maltillista, sillä turhan kikkelinheiluttelun sijaan bändi on keskittynyt pitämään valokeilassa sävellyksensä. Tuore Dust Age ei ole itse yhtyeenkään mielestä selkeää jatkoa edeltäjälleen, ja oikeastaan hyvä niin. Levy on masteroitu legendaarisella Abbey Roadilla Alex Whartonin (My Bloody Valentine, Radiohead) voimin. Klamydiamaiseen läpänderosastoon kallistuminen ei erityisemmin innosta, mutta esimerkiksi S.O.D.-henkinen In the Meat of the Mind marssittuttaa aika voimalla. Vultures Vengeancen kokonaistekeminen on kehittynyt, mutta bändin sävellykselliset paukut olivat kovempia The Knightlorella. Niko Ikonen VULTURES VENGEANCE Dust Age HIGH ROLLER Roomalaisnelikko Vultures Vengeancen vuonna 2019 ilmestynyt debyytti The Knightlore on edelleen malliesimerkki likimain täydellisestä vanhan liiton heavy metal -levystä. Amerikkalaiskaksikon musiikissa viehättää myös se, ettei se ole pelkkää hidastelua ja kurjuudessa vellomista, vaan viitekehyksessään paikoin jopa menevää. Kahteenkymmeneen rypistykseen mahtuu monentasoista tekemistä loistavasta surutta skipattavaan. Bändillä on rapsakka ja kohtalaisen moderni ote, joka kunnioittaa genren juuria. Sen keskiössä on kunniallisen naisen ideaali, joka on traumatisoinut useita naissukupolvia. Yhtyeen suunta on silti oikea ja Dust Age kaikesta huolimatta peruslaadukas teos. Eeppinen heavy metal on taitolaji, eivätkä pelkät pitkät biisimitat avaa portteja paratiisiin. Koskinen PREHISTORIA Cryptic Halo STORMSPELL Prehistoria on vuonna 2020 koottu indianalaisyhtye, joka naittaa klassista metallia powerja thrash-vaikutteisiin. Sopivassa suhteessa rosoisuutta, vauhtia, melodioita ja hyviä kertosäkeitä tarjoillut paketti jätti bändistä vahvan muistijäljen. Hyvä näin, sillä yhtyeen taidot tulevat väkisinkin ilmi joka tapauksessa. Lähestymistapa on toimiva, etenkin kun levyn pelkistetty tuotanto on todella miellyttävän ilmava ja antaa tilaa herkänhaikealle, hyvin tekijältä kuulijalle välittyvälle tunnelmalle. The Distaff on kaunis ja alakuloinen, vaikkakin hieman liian monotoninen levy. Deathmetallisin anti jyrisee komeasti, ja hiukan sitä puolta painottamalla kokonaisuutta jaksaisi pyöritellä vähän paremmin. Rakenteet haastavat kuulijaa vähän liiankin kanssa. Korona-aikana pianolla sävelletyllä levyllä onkin nimekkäitä vieraita: Patti Smithin kannuttaja Seb Rochford rummuissa, Ashenspiren ja Healthylivingin Scott McLean kitarassa, saksofonissa ja synissa sekä Fay Guiffo viuluissa. Porukka on ehtinyt vaihtua tässä välissä lähes kokonaan, ja edellisen levyn soittajistosta on jäljellä ainoastaan perustajajäsen, kitaristi Randy Meinhard. Nelikielisen varaan rakennetut kappaleet ovat jo lähtökohtaisesti tummasävytteisiä ja lämpimän tanakoita, mutteivät mitenkään erityisen painostavia. Jaakko Silvast SACROSANCT Kidron RPM ROAR Progressiivista power/thrash metalia soittanut Sacrosanct sai alkunsa 1980-luvun lopulla, teki kolme studioalbumia ja hajosi vuonna 1994. Tuore laulaja Max Morton tuo sävellyksiin uudenlaista sähäkkyyttä ja jagpanzermaista melodraamaa. Näinkin yksinkertaisella asetelmalla voi luoda moniin eri lokeroihin uppoavaa musiikkia, ja tämän amerikkalaiskaksikon kohdalla genre on löyhästi määriteltynä doom. Kohkaaminen ja reuhtominen pysyy hallussa ihan mallikkaasti, mutta jälki on myös saastaisen sotkuista. Onpa musiikillinen linja saanut muutenkin hieman raskaampia sävyjä. noin 40-minuuttisena juuri sopiva annos tällaista leijuvaa ja kokeellista musiikkia. Year of the Cobran eponyymin kolmosalbumin tenho piilee sen hitaasti tajuntaan uppoavassa salakavaluudessa. Kimmo K. Kappaleissa ei ole samanlaista imua kuin edelliskerralla. Oman sävynsä biiseihin tuovat etäiset vaikutteet niin huuruisemman psyken kuin räkäisen sludgen puolelta. Hollantilaisyhtye kokosi rivinsä uudelleen 2017 ja julkaisi neljännen levynsä Necropolisin seuraavana vuonna. Yhtye on jonkin verran velkaa 1990-luvun Judas Priestille, tosi isosti Iced Earthille sekä mullikööA M Y B A R R Y SM IT H YEAR OF THE COBRA Year of the Cobra PROPHECY Duokokoonpano ei ole tänä päivänä mikään harvinaisuus, kuten ei sekään, että instrumentteina on laulun lisäksi vain basso ja rummut. Levyn hienoutta ei tajua muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella. Yhtyeen musiikin peruselementit melodioineen, vauhteineen ja vaarantunteineen ovat edelleen läsnä, mutta uutukaisen sävellykset polveilevat huomattavasti aiempaa enemmän. Laulajan tulkinnalla, jota sitäkin voi kuvata edellä mainituin adjektiivein, on kuviossa iso rooli. Otteissa on painoa ja jyrinää, mutta vauhtisokeuskin tuntuu olevan aika herkässä. Onneksi kiekkoa ei ole venytetty liiaksi, vaan se on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Albumi on eräänlainen omaelämäkerta, jolla Amaya palaa menneisyyteensä, sota-ajan tarinoihin, maastamuuttoon ja kaikesta vieraantumiseen. Vaikka Dust Ageen pääsee paremmin sisälle pyöräytyskertojen lisääntyessä, lopputulos ei ole odotetunlainen. Maileja on jo takana, mutta tekemisen romuluisuus ja rietas roiskivuus ovat maukkaasti mukana. Kahden ”laulajan” ja taustahuutelijan aikaansaama solistinen sekasorto on tavallaan vyörytyksen kaoottisuuden ydin. Seitsemän vuotta on kulunut, ja nyt käsillä on yhtyeen viides levy Kidron, joka tarjoilee tasokasta tanakan thrashin ja melodisen heavyn ristisiitosta. Biisien ytimeen on joissain kohdin hankala päästä käsiksi
Kenties jotain normaalimpaa ja hyökkäävämpää. This Consequencessä on kuitenkin vahva paluun henki. Flailin epäkaupallisuus tulee pitämään tämänkin levyn syvällä undergroundissa. Jos nyt ei falskisti, niin vähintäänkin melko avoimesti äännetyt, silti oikein tarttuvat laulumelodiat palkitsevat kuulijan, ja rumpalin hauskat bläkkiskohtaukset tuovat perinnehevailuun kunnon energiapiikkejä. Alle puoleen tuntiin rullataan kahdeksan biisiä, joissa on kovasti korvaa miellyttävää rosoisuutta aina tuotantoa ja laulajan tulkintaa myöten. Ei tässä mitään mullistavan uutta tarjota, genressään edukseen erottuva ja varsin maittava, useammankin toiston kestävä trippi kuitenkin. Toisin sanoen ilmaisunsa ei tunnu millään tavalla kotoisalta tai kuulijaläheiseltä, mitä albumilla on varmaan haettukin. Välistä rauhoitutaan Tony Iommille kumartavien kosmisempien tunnelmapalojen äärelle. Neljän kappaleen mittainen lönkyttely ei sovi toisella korvalla kuultavaksi. Pelkästään musiikin koruttomuus ja lohduttomuus kertoo, että sävellykset on tehty keskivertoa harkitummin, mutta asialla on toinenkin puolensa: liiallinen sisäänpäinkääntyneisyys ei tahdo aueta kuulijalle asti. Loistobändi, panen seurantaan! Mape Ollila KILLSWITCH ENGAGE This Consequence METAL BLADE Kun viime vuosituhannen loppupuolella alettiin puhua niin sanotusta New Wave of American Heavy Metalista, olin yksi innostuneista. Groove metalin, thrashin, vanhan koulukunnan riffittelyn, nu-metal-tyylisen rytmikkyyden ja ties minkä yhdisteleminen tuntui raikkaalta. Killswitch Engage oli yksi lajityypin vakuuttavista suunnannäyttäjistä, mutta uuden vuosituhannen metalcore-perässähiihtäjien myötä tuoreelta kuulostanut soundi muuttui varsin nopeasti valjuksi. Hitaat tempot ovat lähes doomahtavia, ja säröisen soundin seassa humisevat minimalistiset koskettimet luovat ajoittain vetovoimaistakin tunnelmaa. Viisikon musiikin ehdottomasti suurin vahvuus on konstailemattomuus ja ytimekkyys. Kyllä vain, sludgehtavaa stoner/doomia, joka on paljon velkaa Black Sabbathille ja muille Sabbathin palvojille. Edellislevyyn verrattuna yhtye kuulostaa samaan aikaan sekä rennommalta että tiukemmalta. Toinen helmi on loppupuolen The Fall of Us, sävellyksellisesti levyn rikkain esitys. Mega E EL LM MU U R RY Y::N N K KE ES SÄ ÄN N F FE ES ST TA AR RIIM MA AT TK KA AT T SWEDEN ROCK, HELLFEST, ROSKILDE FESTIVAL, AUGUSTIBLUUS, WACKEN OPEN AIR & BRUTAL ASSAULT ELMU.FI/MATKAILU ARVIOT 57. rien ja solistin puolihuutavan laulutavan osalta hieman myös Blind Guardianille ja King Diamondille. Matka terävimpään kärkeen kaventuu toivotusti, ja vaikka materiaali ei vielä tapa, se toimittaa asiansa farkkuliivikansalle mallikelpoisesti. Jos Flailin musiikki pitäisi kuitenkin niputtaa, sen vertailukohdiksi löytyy kymmeniä ja kymmeniä kotikutoisen tunnelmallisia bedroom black metal -akteja. Vesa Siltanen MEAN MISTREATER Do or Die DYING VICTIMS Amerikkalaiset arkihevarit julkaisevat uutta vain vuosi Razor Wire -debyytistään. Jo edellislevyltä tutun kalloteemaisen kansitaiteen suojista rullataan ehtaa heavy metalia kerrassaan mainion jämäkällä otteella ilman turhia kikkailuja tai moderneja hömpötyksiä. Levyn päättää räkäinen mutta tyylikäs ja hyvin levylle istuva tulkinta Frank Zappan Willie the Pimp -biisistä. Kerralla melko onnistuneesti vähän kulahtaneen genrensä parhaat puolet samalle kolmevarttiselle haravoinut Cryptic Halo on viisikon esikoisalbumi, jota ei pohjusta kuin yksi ep vuodelta 2022. Edes selkeiden kohokohtien tai vastustamattoman tarttuvuuden puute ei juuri haittaa. Albumi edustaa paluuta myös käytännössä, sillä vaikka yhtye ei ole missään vaiheessa hajonnut, edellisestä levystä Atonementista on melkein kuusi vuotta. Konseptia ei ole lähdetty muuttamaan piiruakaan, mitä nyt rytmiryhmä on mennyt vaihtoon. Bändi ei tarjoile mitään itselleen tai tyylisuunnalleen uudenlaista, mutta materiaalissa on äärettömän innostuneisuuden ja paneutumisen energiaa. Satunnaisista gravity blasteistä ja muutaman jäsenen Acheronmenneisyydestä päätellen myös norjalaisuus ja nopeasti soittaminen kiinnostavat. Yhtyeen soitto on tyylilajille ominaisesti rentoa ja orgaanista. Esimerkiksi Discordant Nation sisältää tolkuttoman hienon kertosäkeen, jossa blastbeatin pohjustama vyörytys yhdistyy riipaisevaan laulumelodiaan. Kappaleet ovat kuin tyyppiesimerkkejä siitä, mitä metalcore voi parhaimmillaan olla. Dynamiikkaa löytyy, eikä yhtye jää jumittamaan yhteen pisteeseen. On melkoinen taito saada tuttuakin tutummista elementeistä aikaan lopputulos, jossa ei töki mikään. Soundi on miellyttävän luomu ja rosoisuudesta huolimatta selkeä ja erotteleva. Riffiruletti pyörii kuin pesukone, rumpali tikkaa kuin urakkapalkalla ja kitarasooloissa pärähtää. Albumi saattaa kutkutella ”tyypilliseen metalli-ilmaisuun” kyllästyneitä, mutta itse jäin kaipaamaan jotain muuta. Joni Juutilainen WEED DEMON The Doom Scroll DAILY GRIND Jo orkesterin ja levyn nimet kertovat, mitä on luvassa. Toni Keränen FLAIL Within the Firths of Futility GRAMSCHAP Jonkinmoisen erikoisyhtyeen maineen rajallisissa black metal -ympyröissä saavuttanut kotimainen Flail haahuilee toisella levyllään itselleen tutuissa merkeissä. Vaikka biiseillä on mittaa kuudesta lähes kymmeneen minuuttiin, kokonaisuus pysyy maltillisesti alle 40 minuutissa, eli ähky ja korvien puutuminen ei ehdi iskeä. Fuzz-pedaalit savuavat kilpaa jazz tupakan kanssa, ja groovaavia riffejä lyödään pöytään yksi toisensa perään. Rouheimmillaan, kuten Roasting the Sacred Bonessa, turpiinveto saavuttaa lähes highonfiremäisen intensiteetin. Maistuuhan kunnon ruislimppu voin kerakin vaikka joka päivä
Laulaja-kitaristi Bobby Ferryn johtama ryhmä tekee jälleen vakuuttavaa jälkeä ja ansaitsisi laajempaakin huomiota. Koko toiminta on levyltä julkaistuihin musiikkivideoihin asti niin virtaviivaista ja varmaa, etC H A D K E LC O gittävät äijämäistä cowboykukkoilua, jota höystää makaaberi komiikka. Ura on urjennut vääjäämättömällä voimalla, ja momentum näyttää jatkuvan myös Blood Dynastylla. Paikoillaan hakataan välillä hyvinkin antaumuksellisesti. Ashen Womb on omalla sarallaan varmasti laatulevy ja sen päättävä pitkä nimikappale on suorastaan hämmentävän jykevää runtelua. Kolme vuotta edeltäjänsä Into Dustin jälkeen ilmestyvä kymmenes albumi Guides for the Misguided ei tee poikkeusta sääntöön – eikä myöskään katkaise nyt neljän levyn verran jatkunutta voitokasta putkea. Vaihtelua löytyy myös biisien sisältä, kuten upeassa Kick Out the Chair -päätösraidassa. Toteutuksesta uupuu kuitenkin vielä terävyys. Nyt puhtaita kuullaan muun muassa Illuminate the Pathin kertosäkeessä, ja suoritus nostaa kappaleen yhdeksi levyn kohokohdista. levynsä. Retrosta riffittelystä löytyy häpeilemätöntä kumartelua esimerkiksi Slayerille ja Bay Area thrashille sekä 1980-luvun perinneheville. Kokonaisuus silittää kuitenkin vastakarvaan, sillä kaipaan ensisijaisesti adrenaliinia, en niinkään pahuutta. Kappaleet henARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Etenemisen vaikutelmaa ei kuitenkaan synny. Bändin soundi on hioutunut vuosien mittaan aggressiivisesta noise-hyökkäyksestä monipuolisemmaksi, melodisemmaksi ja sitä kautta hieman helpommin lähestyttäväksi, murskaavaa ja raskasta ydintä kuitenkaan unohtamatta. Itse haluan enemmän väkivaltaa ja vauhtia, mieluusti synkistelyn ja hidastelun kustannuksella. Mikäpä ettei. 16 Guides for the Misguided RELAPSE Ysärin alussa perustettu sludge-veteraani 16 on julkaissut vuoden 2009 vitosalbumistaan Bridges to Burnistä asti levyjä tasaisesti muutaman vuoden välein. Näkemys on luonnollisesti vain omani. Vain 28-minuuttinen albumi on lyhyt ja pippurinen tapaus. Äreillä ralleilla olisi kaikki edellytykset tempaista kyytiinsä paremmin, mutta revolverin kuti jää harmittavan usein piippuun. Raskaan laukkaamisen taustalta löytyy siis jonkinlaista tosielämän kokemuspohjaa. Kari Koskinen ARCH ENEMY Blood Dynasty CENTURY MEDIA Kolmekymmentä vuotta toiminut Arch Enemy julkaisee 12. Länkkäriteema suorastaan huutaa sitä. ”Death westerniksi” musiikkinsa ristineen bändin albumi on rouhea koktaili thrashiä, countrya ja hardcorea. Välillä niistä ja muistakin elementeistä tulee kuitenkin mieleen, voisiko yhtye haastaa itseään vähän enemmän ja vetää rajummin överiksi. Varsinkin kun yhdysvaltalainen stetsonkopla tuntuisi tietävän mitä on tekemässä. Kehitys tiivistyy hyvin heti albumin alussa: avausraidat After All ja Hat on a Bed vyöryvät päälle intensiivisellä raivolla, mutta jo kolmos biisi Blood Atonement Bluesilla ahdistusta ja tunnelmaa maalataan paljon monisävyisemmällä paletilla. Fire and Brimstone Inc puolestaan groovaa stoneristi kuin Down tai Corrosion of Conformity konsanaan. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto on raskas, siis ihan helvetin raskas, niskaan kaatuva vuori. Mausteena ok, pääruokana suoraan jätemyllyyn. Eetu Järvisalo PHRENELITH Ashen Womb ME SACO UN OJO Doomailu on death metalissa kunnon kaman joukossa esiintyvää emoilua, josta jokaisen itseään kunnioittavan kuolopumpun olisi syytä irtautua. Uskottavuutta ei ainakaan vähennä, että bändi on kotoisin Jenkkilän läntisimmästä päästä Nevadan osavaltiosta. Örinä kumpuaa alamaailmasta, ja riffien melodiat pelaavat suoraan paholaisen pussiin. Vesa Siltanen Aivan tervaisimmasta päästä levy ei ole, sillä raskasotteisesti mänttäävää blastia kuullaan melko paljon. Vuodesta 2014 asti mukana ollut Alissa White-Gluz sai alkaa käyttää edeltävällä Deceivers-levyllä (2022) myös puhdasta laulutyyliään, joka tiedettiin äärimmäisen vahvaksi naisen edellisen bändin The Agonistin ajoilta. SPIRITWORLD Helldorado CENTURY MEDIA Länkkärimetallia. Tätä taustaa vasten arvosanassani saattaa olla kalibroimisen varaa, mikäli hitaampi murjominen sattuu kutkuttamaan hermoja. Tanskalainen Phrenelith nimittäin toimittaa juurikin sitä. Isoilla nykyaikaisilla soundeilla futaavat biisit saisivat kuitenkin lyödä enemmän nyrkkiä pöytään. Yhtyeelle ominainen äkäisyyden ja melodisuuden kombinaatio on yhä tallella, ja kitaristi-bändijohtaja Michael Amott maustaa edelleen osuuksiaan maukkailla Accepthenkisillä kuljetuksilla. Yhtyeellä on musiikissaan mainio teema
Tästä voittajakokoonpanosta kannattaa pitää kiinni. Tunnelmiltaan sopivasti vaihteleva brutalointi on kaikkiaan varmaa jälkeä parikymppiseltä yhtyeeltä. Uutukaisen nimibiisi alkaa tanakalla, germaanisen rutiininomaisella riffillä, mutta nousee kertosäkeessä nimensä mukaisiin korkeuksiin. Toni Keränen LÖANSHARK No Sins to Confess ROAR/RPM Barcelonassa joko larpataan tai eletään tosissaan 1980-lukua, sillä kolmimiehisenä esiintyvän Löansharkin energisessä heavyssä, estetiikassa tai konseptissa ei ole mitään modernia. Tarjolla on hoopoja taiteilijanimiä, bändin nuoreen uhoon suhteutettuna aika ujoa laulua ja orgaanisia soundeja sekä läpeensä vanhakantaista heavyä. Levy antaa uskonnoille kyytiä ja oksentaa kaiken pyhän päälle. Vuoden 1972 alkupisteestä asti mukana olleen kitaristi Hans Zillerin ympärillä on nyt kymmenen viime vuoden aikana koottu tuore ryhmä. Cercle du Chêne on jo ties kuinka mones kaksikon bändi, ja nyt soitetaan keskiaikaista syntikka-blackiä, tai jotain sellaista. Promokirjeessä väitetään luonnosta voimansa hakevan bändin ottaneen vaikutteita dungeon synthistä, mutta kyseessä on lähes yksi yhteen -hiilikopio Summoningin uudemmasta tuotannosta. Cercle du Chênen fantasiametallissa ei ole mitään uutta eikä toisaalta myöskään mitään vikaa, mutta voimme esittää kysymyksen, miksi ihmeessä kukaan panisi tämän levyn soimaan Summoningin sijaan. Vaikka armottomissa kappaleissa on imakkaa vetoa, niissä on myös ARVIOT. Levyllä on tietenkin myös vierailijoita, kuten Waldheim (Rauhnacht, Golden Dawn), Geoffroy Dell’Aria (Skyforger, Paydretz) ja Sparda (Hanternoz, Créatures). Lost All Controlin kitarasoolon lopuke esittelee muutamissa sekunneissa sähäkän kuvion, josta olisi ehdottomasti saanut paisuteltua pidemmänkin huippukohdan. Isolla ja murealla tuotannolla ampuva levy on ilman muuta raskas ja brutaali – uhkaavakin. Meininki on niin kaukana yllätyksellisyydestä kuin olla ja voi, mutta perinnetietoisuus tuottaa suhteellisen hyvän lopputuleman. Joni Juutilainen BONFIRE Higher Ground FRONTIERS Saksalainen Bonfire toimi vuosina 1972–85 nimellä Cacumen ja julkaisi kolme levyä. Mape Ollila CERCLE DU CHÊNE Récits d’Automne et de Chasse ANTIQ Ranskalaisen Antiq-lafkan pomolla Hyverillä (Grylle, Véhémence) riittää projekteja mielitiettynsä La Grieschen kanssa. Eivät asiat kasarillakaan niin ankeita olleet, että paskaa – jota muuten riitti senkin ajan heavyssä – olisi tarvinnut kuunnella väkisin. Musiikillisiksi verrokeiksi mainitut Ross Bay -legendat Black Witchery ja Proclamation sekä jopa Carnagen ja Repulsionin kaltaiset aktit kuuluvat läpi. Niko Ikonen GENOCIDAL RITES Genocidal Upheaval of Subservient Abrahamic Law HELLS HEADBANGERS Törkyistä mustaa metallia Yhdysvalloista. Ylvästä vaikutelmaa kasvatetaan komeiden kitarakudelmien kannattelemalla väliosalla. Edellä kirjoitettu saattaa mennä jopa kehusta niille kasarinostalgiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole kyseistä ajanjaksoa kokeneet. Vuoden 1986 uudelleenristimisen jälkeen tullaan nyt albumiin numero 18. Jos nostalgiasuontasi tykyttää, tosihevihammasta kolottaa ja henkesi kaipaa jotain Ragen, Motörheadin ja Saxonin energiat yhdistävää, hiukan melodisempaa ja nuorempaa, vaan ei tuoreempaa, Löanshark on juuri sinua varten. Arch Enemyn ensimmäinen varsinaisella levykokonaisuudella julkaistu lainapala tulkitaan tervetulleella intohimolla. Tyylilajin klassikot ovat aivan eri tasolla, mutta kyllä tämänkin parissa aikaansa kuluttaa. Tähän nähden coverversio ranskalaisen kulttibändin Blasphèmen Vivre Libre -kappaleesta on oivallinen ratkaisu. Ajoittain bändi kohkaa proto-grindcoren ja nuhjuisten 1990-luvun taitteen death metal -demojen linjoilla, joten ammennettavaa löytyy monen eri genren ystäville. Biisit ovat ehkä himpun verran ylevämpiä ja fantasiahenkisempiä, mutta muuten mainittujen välille on vaikea tehdä pesäeroa. Kyllä vain! PohjoisAmerikka on tuttua aluetta brutaalin tavaran ystäville, ja Genocidal Rites jatkaa tuttua ”trendiä” ensimmäisellä kokopitkällään, jolla ei arastella. Yhtyeen mukaan tarkoituksena on ollut luoda sen raskain, sokeeraavan uhkaava ja brutaali albumi. Löansharkin suurin saavutus saattaa olla, ettei biiseistä pomppaa korviin mitään suoria lainauksia tunnetummista biiseistä. tä tiettyä rosoista sielukkuutta jää hiukan kaipaamaan. Toni Keränen WHITECHAPEL Hymns in Dissonance METAL BLADE Knoxvillen deathcore-jyrä murjoo yhdeksännellä levyllään turpaan totutun tujakasti. Levyn hienous on juuri siinä, että sinällään hienoa perusmeloheviä tehostetaan viitseliäällä sovittamisella ja komeilla harmonioilla. Parin minuutin biisit eivät kaipaa syventymistä, vaan ytimekkyys puhuu – sekä hyvässä että pahassa. Juuri tämän sortimentin levyjä hullunkiilto silmissä jo 80-luvun puolivälissä kahlanneelle No Sins to Confess olisi ollut jo siihen aikaan korkeintaan keskinkertainen albumi. Kreikasta vuonna 2022 rekrytoitu laulaja Dyan suoriutuu tehtävästään vähintäänkin kiitettävästi. Biiseissä on eeppisiä kuoroja, rumpukoneen pärinää, rääkynää, pimputtelua ja fantastisia synavyörytyksiä, joista tulevat mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvat. Higher Groundin komea liito osoittaa, että koko tuotanto on syytä käydä uudemman kerran läpi tiheällä kammalla. Minkään sortin proge ei tähän touhuun sopisi, mutta pienet irtiotot olisivat toivottavia ja virkistäviä. Bändi herätti 1980-luvulla omaakin kiinnostustani, mutta jäi jotenkin tutkan ulkokehälle. Tonninpainoiset kitarariffit, armottomasti junttaava rumpalointi ja ahtopaineella korahteleva lauluryöpytys pitävät tästä huolen
Kuhunkin niistä on ahdettu, tai koetettu ahtaa, jokin yksilöllinen riffi tai muu koukku, jota mehustellaan pari kolme kertaa useimmiten aivan saatanallisen tykityksen kyljessä. Melodiahetkissä soivat akustinen kitara tai piano ja veisuu, mutta pääosin mylly pyörii teknisen deathin ja kaahauksen merkeissä. Venkuraprogea seuraa tylsä skank-komppi tai punkiksi raastettu soolo, sitä taas äärimelodinen lauluosio. Yhtyeen sävellykset ovat olleet oikeastaan aina stereotyyppisen rokkikaavan mukaisesti sovitettuja kolme-neliminuuttisia, joiden suurin paino on hokemakertosäkeissä. Kyse saattaa olla pelkästään musiikin nostalgiasta-arvosta, mutta yhtye tuntuu soittavan black metaliaan mielenkiintoisemmin kuin moni muu uudemmista kokoonpanoista. Savage Masterin viides täyspitkä Dark & Dangerous kuulostaa okkultismista ammentavaksi metalliksi turhan puhtoiselta, eivätkä biisit ole parhaimmillaankaan kuin keskivertokamaa. Bändi voisi säästää paukkuja esimerkiksi groovaavampaan mellastukseeen, jonka se tuntuu hallitsevan parhaiten. Useammassa osiossa vähemmän voisi olla enemmän. Tyylillinen skaala on kapea. SCOUR Gold NUCLEAR BLAST Useamman ep:n julkaissut Scour sisältää Phil Anselmon ohella meritoitunutta ukkoa muun muassa Agoraphobic Nosebleedin ja Misery Indexin riveistä. Tai kävisi, ellei suoritus olisi niin vakuuttava. Tunti tätä on ehdottomasti liikaa. Jokseenkin epätasapainoisesti toteutuva melodian ja nytkyriffitulituksen liitos ei tunnu sulavalta. Stacey Savage ei ole laulajana ylivertainen eikä yksikään bändin soittoniekoista virtuoosi, ja yhtye onkin tehnyt mielestäni vain yhden hyvän levyn, vuoden 2019 Myth, Magic and Steelin. Kun tekemisen visio on vahva, toimivan tukkoisuutta ja tasapaksuutta. Helvitnir on esimerkki hyvin toteutetusta norskikamasta. Viime syksynä Keep It True Rising -festareilla Saksassa nähty keikka kuitenkin osoitti, että bändi toimittaa livenä paremmin kuin levyllä. Ikääntyminen ei tarkoita aina nössöyttä. Tasaisesti etenevä läiskyttely pohjaa vahvasti kitarariffeihin ja yllätyksettömiin kappaleisiin. Sen sijaan eriasteinen mäiske vain maksimoidaan. Black metal, riitasointukuritus ja yleinen äärimmäisyys määräävät. Jo se riittäisi dynaamiseen progemetalliin, mutta ei – nelikko säntäilee tyylistä toiseen kuin normaaleille sovitusratkaisuille allergisena. Kahden laulajan sävyttämä monisyinen progedödö on niin salakaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Levy vaatii paljon kuuntelua mahtuakseen ajukoppaan, ja hämmentävimmillään sinfoninen sirkusjatsin sekasotku soi 13-minuuttisessa lopetuksessa, jonka rakenteissa ei ole edes Raamatun vertaa logiikkaa. Kaikki irtoaa, ja vieläpä niin, että kropassa resonoi. Tätä puolta bändin taiteessa on pakko arvostaa. Biisit pidetään enimmäkseen lyhyinä. Sikäläisen koulutusjärjestelmän nykymääräyksiä tukeva levy alkaa luomiskertomuksesta ja päättyy Armageddoniin ja vapahdukseen. Helvitnirin hyvin norjalaiselta kuulostava musta metalli edustaa tyylinsä melodista ja helposti hahmotettavaa kulmaa. Jäljelle jää nopeus, erityisesti aivan hillitön blast-kaahaus, joka toimii tehokeinon sijaan rehellisenä ilmaisumuotona. Anselmolle aivan erityinen hatunnosto. Onneksi meno myös rauhoittuu, jolloin ihan kelvolliset riffit ja joltisenkin kantavat melodiakuviot pääsevät pintaan. Tehokkaammin rullaavat rallit, Prisoner 666 ja The Abysmal Gospel, osoittavat tämän hyvin. Jaakko Silvast HELVITNIR Wolves of the Underworld DUSKTONE Helvitnirin voi laskea norjalaisten ”supertähtibändien” kastiin. Aivan koko levy ei äidy naurettavuuksiin, mutta aikamoista kikkailua ja räpsyttelyä repertoaarinsa kuitenkin sisältää. Melodiapuolelta löytyy koukkua jopa mukavasti, mutta riffimörssäys on hyvin geneeristä yhden kahden soinnun sähkösanomaa. Pientä varman päälle vetämistäkin on havaittavissa, mutta tässä tapauksessa sen hyväksyy. Gold repii naamat ja suolet, eikä hidastelua tunneta. Taustalta löytyy melkoinen liuta tuttuja juttuja, joista mainittakoon Bloodthorn, Ragnarok sekä rumpali Hellhammerin lukuisat seikkailut Dimmu Borgirista Mayhemiin. Eetu Järvisalo DIATHEKE …And the Word Was God ROTTWEILER Teksasilaisen hihhulibändin Diatheken uusi albumi on raamatullinen death metal -ooppera. Kauniin laulannan sekaan pärähtää Onni Varis -tyylinen, lujalla tahdolla mutta ohuemmalla taidolla tykitelty urkusoolo. Onneksi musiikki on progressiivisempaa kuin sen teemat. Savage komensi huppupäisiksi naamioituja bändiläisiä kuin ylipapitar orjiaan vetäen roolinsa loppuun asti, nimmaritiskiä myöten. Kimmo K. Örinää, ärinää, huutoa, puhetta, mitä vain. Tältä pohjalta annetut lupaukset lunastetaan reilusti. Tekniikkaa löytyy ja rytmitkin ovat veitsenteräviä nytkytyksiä, joita lienee vielä puunattu jälkituotannossa, jotta ilmaisusta saataisiin varmasti kitkettyä kaikki inhimillisyys. Phil-raukkakin repii kurkkuaan siihen malliin, että 56-vuotiasta käy sääliksi. Koskinen SAVAGE MASTER Dark & Dangerous SHADOW KINGDOM Yhdysvaltain Kentuckysta tulevan perinnehevitahkon soundi on kirkastunut sitten viime kuuleman. Tästä huolimatta painoarvoa tuntuu olevan enemmän soitannollisen osaamisen esittelyllä. Bändi saa palkeistaan irti kiitettävän määrän tuhoa, mutta se voisi olla sisällöllisesti muistettavampaa. Pari viimeistä raitaa alkaa tuntua jo vanhan toistolta, mutta siihen asti efekti pysyy herkullisen rajuna. Keskitempoakin niukasti. Mape Ollila CICONIA Synaesthetic Garbage ART GATES Ensin meinaa vähän syljettää. Tällä levyllä niistä putoilevat siedettävästi vain Warriors Call ja When the Twilight Meets the Dawn. Espanjalaskolmikon kakkoslevyn aloitusbiisi on yliampuvaa instru-djent-nokittelua Animals as Leadersin hengessä. Ja mikä olennaisinta, Hellhammerin soitto kuulostaa tällä kertaa odottamattoman suoralta ja tukevalta! Wolves of the Underworldin kylmänkirpeässä ilmaisussa on imua. Kari Koskinen valan melodista, että muistuttaa Ne Obliviscarisista
KARJALAINEN • JENNI VARTIAINEN KAIJA KOO • MIRELLA • NOVA TWINS UK PETE & BAS UK • SEXMANE • TURISTI AARO630 • AHTI • ANTTI AUTIO • AVERAGEKIDLUKE BATTLESNAKE AU • BEE • BENJAMIN • EDICTI EGE ZULU • GOOD BOYS • GRANDE MAHOGANY HUGO • JAAKKO KULTA • KORELON • LINDA LYTTÄ & TOHTORI GETTO • MARISKA • MICHAEL MONROE NYRKKITAPPELU • OLGA • SARA • SARA BEE • SENYA SWALLOW THE SUN • VESTERINEN YHTYEINEEN VON HERTZEN BROTHERS + LISÄÄ TULOSSA! OSTA LIPPUSI NYT!. 18.–20.7.2025 • JOENSUU JO YLI 40 NIMEÄ JULKI! SHABOOZEY US • THE HU MN ALEX WARREN US • ABREU • APULANTA ARTEMAS UK • CASKETS UK • ENDSTAND GASELLIT • HALOO HELSINKI! J
Fairfaxin kotistudiossa purkitettu levy on 54-minuuttinen monoliitti, joka tarjoaa jämäkkää kuoloa erilaisilla mausteilla ladattuna. Albumin valttikortti on entinen Dark Funeral -rumpali Nils ”Dominator” Fjellström, jonka voimakas soitto pysyy tällä kertaa inhimillisyyden puitteissa. Black metal on aina kärsinyt keinotekoisesti sisäänrakennetusta pseudoelitismistä, jolla joko kompensoidaan epävarmuutta tai piilotellaan oman ideologian kumisevaa onttoutta. Toimintaa johtava kitaristi-laulaja Mike Alvord raaputti nimensä speed/thrash-paasiin Holy Terrorin riveissä jo kaukana kasarilla. Sitähän se aito progressiivisuus on. Minulle ne eivät kuitenkaan maistu yhtä hyvin kuin aikaisemmilla levyillä kuullut psykedeelisemmät trippailut tai kauhuleffamaiset syntikkatunnelmoinnit. Saattaahan se olla tarkoituskin, tiedä häntä. Aluksi kappaleiden joukosta on myös hankala löytää selvästi esiin nousevia paloja, sillä sävellysten laidat eivät ole kovin kaukana toisistaan. Levy yhdistelee vanhan liiton henkeä huolitellumpaan esillepanoon. Ne ovat kuin sekoitus Aldrahnin Zyklon-B-henkistä raivoamista ja huutelua, johon on sotkettu Dani Filthin erikoisempia rytmillisiä ratkaisuja. Itse kappaleissa hapuillaan erikoisuudesta riisutun Dødheimsgardin, Satyriconin ja death metal -aikakautensa Gehennan linjoilla. Sittemmin bändi on puskenut neljä levyä ilman kummempaa menestystä, eikä viideskään varsinaisesti vakuuta. Muilta osin levy toimittaa silkkaa asiaa. Our Throne ei ole selvästikään kiinnostunut saappaidennuolennasta ja tulee varmaankin saamaan true-poseerajilta lokaa niskaansa. Selkeitä Memoriamja Bolt Thrower -tunnelmia kuullaan esimerkiksi Dark Oblivionja Playing God -kappaleissa, joissa jyräillään tuplabasareilla ja fiilistellään hitailla, eeppisiä tasoja kurkottelevilla kuvioilla. Biiseissä voi kuulla Emperoria, Dissectioniä, Dark Funeralia, Dimmu Borgiria, Aura Noiria ja vastaavia legendoja. Laulut ovat ehdottomasti levyn parasta antia. Hämmentävää, että umpitylsän Ragnarokin entisiltä jäseniltä irtoaa jotain näinkin maittavaa. Firescorchedin (2022) väestä ei ole bändin pomon, kitaristi-synisti Tommaso Talamancan lisäksi jäljellä kuin alkuperäislaulaja Trevor Nadir. Ja kukapa tässä maailmassa enää tietää mikä on ironista ja mikä ei. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Jumittelemaan tai jarrutmusiikin tekemiseen ei tarvita vippaskonsteja. As the World Dies ei sido ilmaisuaan mihinkään tiettyyn kuolosuuntaukseen vaan antaa musiikin virrata rajoituksetta, mikä on ehdottomasti levyn suuria vahvuuksia. Mikko Malm KRYPTAN Violence, Our Power EDGED CIRCLE All-star-bändejä on nähty, eikä ruotsalainen Kryptan poikkea massasta oikeastaan muuten kuin ammattitaidollaan. Tällä levyllä rumpuja pärisyttelee Valkyrjan Victor Parri. Kari Koskinen SADIST Something to Pierce AGONIA Ysärin alusta asti Italian teknisen death metalin eturintamassa seissyt Sadist jatkaa raiteillaan. Niko Ikonen AS THE WORLD DIES Nebula REAPER Memoriam-kitaristi Scott Fairfaxin johtaman As the World Diesin toinen pitkäsoitto on tosiasia. Kryptan on kuin palapeli, jossa on osia monista tunnetuista toisen aallon black metal -bändeistä. Kryptan kuulostaa siltä kuin joku kuuntelisi läjän bm-levyjä, koostaisi niistä potpurin ja kutsuisi sitä omaksi kullakseen. En oikein pääse levyn värähtelytaajuudelle. Nebulasta on moneksi. Varsinaista progekuoloa levy ei ole, vaikka biiseissä rutkasti tapahtumia onkin. Estetisoitua surua puhtaimmassa muodossaan. Meininki ei ole enää yhtä hillitöntä, mutta kovin kauas Alvord ei ole startista livennyt. Nämä havainnot eivät ole haukku, sillä V:n sisäsiisti rässäily on aivan mielekästä kuunneltavaa. Maltilla käytetyt synat ja kevyet industrial-viitteet antavat Nebulalle kaivattua lisämaustetta. Levyn soundimaailma on selkeä, rummuissa on napakka sointi ja kitaroissa murea särö. Laulaja Jay Price ei kuitenkaan ole Karl Willettsin kaltainen multakurkku. Nyt syna lähinnä vain maalailee taustalla, ja Sadist-soundille leimallisen nauhattoman basson hiipunut roolikin hieman harmittaa. Se tuo mieleen 2000-luvun avantgardistiset äärimetallihirvitykset, eikä ole yllättävää, että Sarkomin juuret juontavat vuoteen 2002. Eikä tämä ole varsinaisesti kehu, sillä jotkin musiikilliset ratkaisut ovat kuin suoraan esikuviensa pelikirjasta. Vaan eipä kokoonpanon eläminen ole vaikuttanut bändin musiikilliseen antiin ennenkään. Virkeästi etenevät kappaleet ja tasapainoinen melodisuus myötäilevät kuitenkin korvaa siinä määrin, että sattumien metsästykseen ei kyllästy aivan heti. Toisaalta yhtyeen toisella levyllä ei haiskahda myöskään turhan imelä hipsterimeininki, vaikka Our Thronen ilmaisu on aika lähellä esimerkiksi Deafheavenin kaltaisia yhtyeitä. Sarkom on taitotasoltaan kova ryhmä, mutta hyvät biisit jäävät tällä kertaa tekemättä. Ysärin norjalaista ja ruotsalaista black metalia emuloiva bändi on ex-Katatonia-mies Mattias Norrmanin (October Tide, Moondark) intohimoprojekti, jonka perään hän on haikaillut pitkään. Mattias nappasi mukaansa laulaja Alexander Högbomin (October Tide, Moondark), ja kaksikko nauhoitti ep:n vuonna 2021. MINDWARS V HIGH ROLLER V on Mindwarsin viides pitkäsoitto, mutta hyvällä tavalla naavaiset juuret ulottuvat vielä paljon syvemmälle. Joni Juutilainen OUR THRONE Amber and Gold FLOWING DOWNWARD Hollantilaisen mysteeriduon musiikki on täynnä kauneutta, epätoivoa ja syvää melankoliaa. Syy tähän lienee uudistushaluisen black metalin klassikoiden ylivertaisuus – niiden mallintaminen tuntuu tässä päivässä hieman väsähtäneeltä. Joni Juutilainen THE SLIME Crabwalk to Oblivion OMAKUSTANNE Torontolaisten rapukävely unholaan kattaa yksitoista biisiä, eli tarjolla on reipas vartti railakasta crossover-meuhtomista asiaan kuuluvine spiikkisampleintroineen. Nivelkohdat eivät ole aina kovin jouhevia, vaan hommassa uhkaa olla sillisalaatin maku. Ei suosiossa, tyylissä tai edes bändinsä nimessä, mikä osunee silmään historiansa tunteville. Mape Ollila SARKOM Exceed in2 Chaos DUSKTONE Lähdetään siitä, että albumin nimi on hirveä. Tyylilajina on death metal, mutta ei aivan tyypillisin sellainen. Hitusen rähäkkäämpää meno saisi kuitenkin olla. Talamanca on sävyttänyt progekuoloaan milloin minkäkinlaisin melodisin maustein, ja tämänkertaiset rohdot tulevat Lähi-idän sävelperinteen ja kliinin naislaulun suunnilta. Yhtye ammentaa norjalaisen äärimetallin historiasta kieltämättä hyvin, mutta menonsa vaikuttaa pintapuoliselta. Kitaramelodioineen ja tahtilajisirkuksineen jatsahtavasti polveilevaan progedödöön ja Nadirin agg ressiiviseen huutoon naitetut uudet sävyt sopivat sekaan. Esimerkiksi Toxicin, Forbiddenin ja Flotsam and Jetsamin vanhat levytykset pelaavat samalla kentällä, kuten tietysti myös Holy Terrorin tekemiset. Biiseissä on vaihtuvuutta ja osasia ripeästä kaahauksesta keskitempodemppaukseen. Yhtyeen kymmenes albumi Something to Pierce soi jälleen kikkadeathin maisemissa – perustuksiltaan muuttumattomana, mutta jotain uuttakin kokeillen. Yhtyeen toinen albumi esittelee raa’an pehmeää ja tunnelmallista black metalia, joka ei puhuttele ”rajuudellaan” vaan sitäkin hypnoottisemmalla ilmaisullaan. Metallimusiikki on enimmäkseen ajatonta, mutta Exceed in2 Chaos tuntuu ilmestyvän yli 20 vuotta liian myöhään. Vaikka Amber and Gold on kaikin puolin pätevä teos, voisin naputtaa hieman aneemisista rumpusoundeista, jotka tuntuvat jäävän miksauksessa kitaroiden jalkoihin
FATLIZARD.BEER
Mitään varsinaisesti tuoretta toimituksessa ei ole, ja levyä vaivaa sama tauti kuin oikeastaan bändin jokaista julkaisua. Rotten saa toteuttaa tylympää puoltaan Christ Deniedissa, jonka viimevuotinen Christopsy onkin aivan ensiluokkaista brutalointia. Taustalla on superbändi, jossa on ukkoa muun muassa Gamma Raystä, DGM:stä ja Freedom Callista. Albumin päättäminen veretseisauttavaan luentaan Angran Faily Talestä kruunaa kakun. Avulsedin musiikkia voi kutsua lähes melodiseksi death metaliksi. Ossarium on levykokonaisuus, joka koostuu lähes merkityksettömistä yksilöistä. Meno on railakasta, terävää ja ylienergistä. Homma lätkäistään pinoon juuri kuten asiaan kuuluu. Phoenix Cryptobiosis on juuri sitä, mitä Avulsedilta saattoi odottaa. Torturan puolivälin vähäeleinen fiilistelykin on kaukana herkistelystä ja toimii lähinnä valmisteluna entistäkin painostavammalle jyräykselle. Kiirusta tosin voisi olla hieman vähempikin, sillä kaikista biiseistä ei ehdi kasvaa kunnollisia annoksia tyydyttämään tykittelynnälkää – pisinkään ralli ei ylitä kahta ja puolta minuuttia. Örinöissä on tunnetta ja raakuutta oikein huolella. Kun helppous ja kauneus puuttuvat, jäljelle jää vain nautittava painostavuus. Kaikki rullaa nätisti aina Bolt Thrower -koulukunnan jyrästä likaiseen raivoblastiin. Koskinen THE 7TH GUILD Triumviro SCARLET Italopowerissa on mahti ja ponsi kohdillaan, kun kolme valiotenoria Tomi Fooler (Skeletoon), Giacomo Voli (Rhapsody of Fire) ja Ivan Giannini (exVision Divine/ Derdian) lyöttäytyvät yksiin ja pistävät oopperasuuttimet täysille. Materiaali on kauttaaltaan pätevää. Vieressä tenorit kiekuvat sielujensa kyllyydestä. Kuten tiedetään, krediittilistaa enemmän painaa biisimatsku, ja tällä voitokkaasti nimetyllä esikoisella se vertautuu, uskokaa tai älkää, kalpenematta parin varhaisimman Avantasia-, Angraja Sonatalevyn tavaraan. Vacuousin groove on jotain aivan muuta kuin väkisin väännettyä muka-rankkaa louhimista. Muut ukot on pantu parin viime vuoden sisällä kierrätykseen, mutta lopputuloksesta sitä ei arvaisi. Vyörytystä väritetään sopivissa kohdissa ja erittäin harkiten kepeämmillä näppäilyillä ja riipivillä melodioilla. telemaan ei paljon ehditä, mutta eipä moiseen ole tarpeita tai kaipuutakaan. Thronen kolmannen levyn sisältämästä kappalekuusikosta voi löytää sludgemaista raahustamista ilman nihilististä räävittömyyttä, mustametallista synkkyyttä vailla raastavaa kylmyyttä ja deathmetallista tanakkuutta ilman brutaaliutta. Toivottavasti niitä jokaiselta yhä löytyy! Kohellusta ja riekuntaa tarvitaan aina, mutta astetta kuohkeampaan muotoon laajennettuna levy olisi jo aivan upeaa teutarointia. Kitaroiden rupisen luomu surina istuu kuvaan täydellisesti. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Italialaisilla ei selvästikään ole halua hyödyntää laaja-alaista dynamiikkaa. Tunnelma pysyy väkevänä alusta loppuun, ja albumin järkälemäisyys korostaa tätä entisestään. Sovitukset ovat toimivia. Kimmo K. Yhtyeen toinen kokopitkä on hitusen päälle puolituntinen rouheasoundista death metalia, joka yhdistelee genren eri virtauksia hienolla tavalla. Debyytiltä tutun suttulogon korvaaminen normifontilla hieman ihmetyttää. Mega VACUOUS In His Blood RELAPSE Tämä viisi vuotta sitten perustettu brittibändi tekee asioita oikein. Triumviro on sooloja myöten läpeensä umpikorni ja siksi niin upea levy. Kansikuva nojaa muutenkin enemmän Godflesh-osaston industrial-kalkkeen suuntaan, mutta onneksi sisältä löytyy väkivahvaa, täydet lasissa iskevää death metalia. He vain pyrkivät musertamaan kuulijansa mahdollisimman tehokkaasti. In His Blood taipuu notkeasti vaarallisen kuuloisesta ja kaoottisesta paiskomisesta hitaaseen ja synkkään valuttamiseen. Riffit iskevät kalloon moukarin lailla. Jotain taikaa siinä on, kun bändi, viulut ja torvet tykittelevät niin voitokkaasti ja iloa pursuten, että korniusmittarit ylikuumenevat. Silti tätäkään levyä ei tarvitse sovitella klassikkojen joukkoon. Ei toki aivan ruotsalaismalliseksi, mutta riffien ja soolojen väritys tekee pesäeroa vanhan liiton karkeampaan mättöön. Kari Koskinen THRONE Ossarium DUSKTONE Kovin on jylhää, painavaa ja tummaa. Tarkoitus tuskin on ollut väsätä mitään suurteosta, ja hengästyttävän riemukas remuaminen vetoaakin lähinnä yläasteiän lippa takana -vaistoihin. Yhtye vyöryttää musiikkiaan kolme varttia antamatta armoa tai luomatta toivoa. The 7th Guildin koneessa on vain yksi vaihde – täysillä – ja mikä hienointa, biisejä lauletaan myös oopperan kotikielellä italiaksi. Väljästi sanottuna meno on doom deathiä, jonka melankolia on vaihdettu ahdistukseen. Mape Ollila AVULSED Phoenix Cryptobiosis XTREEM Espanjan kuolometallilegenda Dave Rotten aktivoi vanhimman levyttäneen bändinsä pitkäsoittokantaan liki vuosikymmenen tauon jälkeen. Vanhempiin kiekkoihin verrattuna soundia on jonkin verran siistitty, ja mukaan on ujutettu melodiaakin. Biisien väliset eroavaisuudet eivät ole suuria, mutta juuri siinä piilee levyn viehätys ja vahvuus. Kappaleet on pidetty sopivan lyhyinä ja niihin on osattu puristaa juuri oikea määrä tavaraa. Tästä huolimatta meno maittaa ja riehakkuus välittyy erinomaisen hyvin. Takaan että albumi irrottaa genreniiloilta ilopissit. Riffit, soiton groovaus ja hyökkäävämmät osiot muodostavat mukavasti kuunneltavan paketin hyvin rullaavaa mätkettä
Solanterän mukaan To/Die/For tulee kertomaan keikkasuunnitelmistaan myöhemmin keväällä, ja laulaja paljastaa, että uutta musiikkiakin on luvassa. Onneksi olen musiikin suhteen aika kaikkiruokainen ja tässä pysytellään metallin puolella, ettei nyt ihan mihinkään poppiympyröihin tullut hypättyä. Aiemmin myös Fireprovenissa vaikuttanut Solanterä pohti tuolloin, ettei osaa kuvitella elämää ilman bändiä ja arvuutteli jopa, onko tässä hänen bändielämänsä loppu. Yhtyeen hitit ovat kuitenkin tuttuja. – To/Die/Forin tyypit sanoivat heti, ettei mun pidä matkia Japea, enkä ole sitten matkinutkaan. Näillä kilsoilla on pitänyt muodostaa itselle aika paksu nahka. – Faith No More muuttui paljon paremmaksi ja lähti lentoon Mike Pattonin myötä. Jatketaan/Yhä/Eteenpäin 6. PIIRI AKI NUOPPONEN 66. – Olin ollut eri bändeissä vuosia ja tehnyt tosi paljon töitä niiden eteen, jotta hommat menisivät eteenpäin, saataisiin keikkaa ja tehtäisiin musiikkia. – Kuulin, että paikka on auki, mutta luulin että he etsivät mieslaulajaa ja tosi erilaista kuin minä. – Onhan tämä erilaista musiikkia kaikkeen aiempaan tekemääni verrattuna. – He ovat kotoisin Kouvolasta, kuten minäkin, joten olen heidät tiennyt ala-asteelta asti. Suurempi osa oli kuitenkin vain hyvillään bändin taipaleen jatkumisesta ja toivotti uuden laulajan avosylin tervetulleeksi. Vielä silloin en tietty arvannut bändiä kuullessani, että päädyn joskus siihen laulamaan! Jape Perätalo on ollut To/Die/Forin ääni alusta asti. Solanterä kertoo, ettei hän ole ollut mikään kovan linjan To/Die/For-kuuntelija. Ei ole kulunut kuin muutama kuukausi, kun laulaja kirjoitti My Favourite Nemesis -yhtyeensä lopusta. Samoihin aikoihin To/Die/For oli hieman käänteisessä tilanteessa: marraskuussa 2024 tiedotettiin, että 25 vuotta bändissä laulanut Jape Perätalo ei jatka joukoissa. – Siellä on paljon kappaleita, joita en ollut koskaan aiemmin kuullut. Myös Tesseractissa on vaihtunut solisti onnistuneesti pariinkin otteeseen. Sanna Solanterä aikoo lunastaa paikkansa bändissä omalla äänellään. Laulan biisejä omalla tavallani, ja joitakin juttuja oon joutunut laulamaan esimerkiksi oktaavia korkeammalta, joten äänissä on siinäkin mielessä eroa. Mulle ei tullut edes mieleen hakea bändiin. – Kitaristi Joonas [Koto] laittoi viestiä, että kiinnostaisiko tällainen pesti. He olivat jo vähän miettineet minua tähän hommaan. – Naisena musabisneksessä on saanut tottua aika kovaan kommentointiin, jossa keskitytään vaikkapa uuden biisin sijaan pääasiassa ulkonäköön. PIIRI AKI NUOPPONEN UUSI pesti on Sanna Solanterälle paitsi suuri ilo myös tietynlainen helpotus. Uudelle laulajalle ei ole mikään helppo tilanne ottaa moista tonttia haltuun – varsinkaan, kun miestulkinta vaihtuu nyt naislauluun. Kun yhtye tiedotti uudesta laulajastaan, kommenttikentät alkoivat täyttyä kirjavista lausunnoista. Moni kiitti bändiä menneestä ja kertoi fanituksensa päättyvän tähän. Hetken mietittyäni otin paikan vastaan, Solanterä muistelee hymyillen. – Olin kieltämättä yllättynyt positiivisuudesta ja varautunut paljon pahempaan, Solanterä sanoo leveä hymy kasvoillaan. Paneutuessaan To/Die/Forin laajaan tuotantoon Solanterä yllättyi erityisesti vähemmän tunnetuista biiseistä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, ettei Solanterä ollut varsinaisesti hakenut bändiin. MARKKU NYKÄNEN To/Die/Forilla on uusi laulaja. 6. Ne eivät ole varsinaisia hittejä, mutta olivat mun mielestä jopa niitä parempia, kuten In Solitude ja Like Never Before. Bändi ei siis tule jäämään vain vanhoja kappaleita esittäväksi kokoonpanoksi. Jos sinulta kysytään, niin mitkä muiden bändien laulajanvaihdokset ovat olleet erityisen onnistuneita. To/Die/For halusi silti jatkaa. – Olen tehnyt paljon coverkeikkoja ja lähden treenaamaan biisejä aina melko samalla tavalla. Treenaan perusmelodiat ja teen niistä omanlaisia, Solanterä kertoo. En arvannut, että My Favourite Nemesisin tie olisi niin lyhyt, hän sanoo. Fraseerauksetkaan eivät mene ihan yksi yhteen