TRIPTYKON KYPCK VAMPIRE SHEAR TUONI omnium gatherum PANTERA GUS G. RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 3/2014 I HINTA 6,50 euroa a Bän l l a s t i p i o v s di joka ka
NÄMÄ LEVYT KUULUVAT MET MUTTA IHAN YHTÄ HYVIN NE Valikoimat vaihtelevat myymälöittäin, www.metalmania.cd
TALMANIA-KAMPANJAAN, E VOIVAT KUULUA SINULLE.
PHILIP H. 71€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT: Oikeudet muutoksiin pidätetään. SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. 98€,1 PÄIVÄ ALK. 122€, 2 PÄIVÄÄ ALK. ANSELMO & THE ILLEGALS • DEVIL YOU KNOW • TURMION KÄTILÖT • INSOMNIUM • ENSIFERUM • WE CAME AS ROMANS. HAMFERÐ • POISONBLACK • POWERWOLF • METAL CHURCH • TANKARD • NAILS • SANTA CRUZ • BEASTMILK • AMORAL • RANGER • SPEEDTRAP • CHURCH OF THE DEAD • ALTAIR LISÄÄ TULOSSA..
Solstice, Khroma, Nervosa, Coprolith… 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club: Purtenance-Villen tölkkikana 016 Triptykon 022 Vampire Matti riekki 27 024 Shear 027 KYPCK 030 Tuoni 032 Omnium Gatherum Amerikassa, osa 2/2 040 Lost Society 048 Pölkyllä: kreikkalaiskepittäjä Gus G. Patric Ullaeus 48 052 Salamyhkä: Wärtzilä (2004) 053 Arviot, pääosassa Sonata Arctica 070 Vanha liitto: Panteran Far Beyond Driven 20 vuotta, haastattelussa Vinnie Paul 074 Kuudes piiri: Onko Slayeriä kusetettu?. Markus Paajala 40 Christian martin weiss 16 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm
JOENSUU, Kerubi · 10.5. HELSINKI, The Circus POP-METALLIN VOIT TOKULKU JATKUU! NY T KAUPOISSA. www.CENTURYMEDIA.com. HELLHAMMER - ja CELTIC FROST nokkamies tekee selvää jälkeä uutukaisellaan. TRIPTYKON MELANA CHASMATA Tom G. Ole valppaana! Kotimaan keikat: 8.5. Kuuma lätty ulkona 11.4. JYVÄSKYLÄ, Lutakko 9.5. Warrior on täällä jälleen. INSOMNIUM SHADOWS OF THE DYING SUN Karjalan kunnailta kajahtaa! Melodisen death metallin terävimpään kotimaiseen kärkeen lukeutuva INSOMNIUM saattaa ulos uusimman teoksensa 25.4
Niin, ja löytyyhän paikalta muun muassa yli viisikymppinen, vuoden kenties vaikuttavimman metallilevyn tehnyt skeittarikin. Lehden ilmestyessä olen ollut viikon verran nelikymppinen. Itse pistäisin sanani niin, että rock’n’roll on niiden miesten – ja naisten – peli, joilla riittää into- ja kunnianhimoa, energiaa ja tahtotilaa kaikilla ”menestyksen” vaatimilla osa-alueilla – mitä tuolla lainausmerkkeihin vangitulla sanalla nyt sitten tarkoittaakaan. Ja tämä on entisestään korostunut modernin maailman pyörteissä. Inferno 7. Enkä taida juhlia. Iällä ei ole tässä sinällään merkitystä, vaikka toki nuorukaisilla on yleensä eniten halua ja mahdollisuuksia viedä missionsa niin pitkälle kuin se menee. En ole koskaan perustanut näissä merkeissä numeroista, synttäreitäkin olen viimeksi juhlinut asiasta tehden joskus ala-asteiässä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Jesse Huusari (arviot) Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Siinä Keski-Suomen thrash-veijarien nuoruuden into, hurjuus ja energia on käsinkosketeltavaa, ja sama meno välittyy myös Vilho Rajalan jutusta. Lopulta lausuman ajatus kuulostaa kuitenkin paremmalta kuin on. Tämäkin mielipide on täysin ymmärrettävä, mutta ahdistelua vasten on vapauttavaa lukea tämän lehden kansijutun tai Omnium Gatherum -rundipläjäyksen kaltaisia tarinoita, joissa yhtye elää unelmaansa hymyssä suin, vaikkeivät puitteet ole aina kummoiset. Sen tiimoilla on muun muassa lausuttu painavasti, että suurin osa parhaasta rock’n’rollista on nuorten miesten tekemää, koska rock’n’roll on nuorten miesten peli. Se tuntuu rehellisesti sanottuna paljolta. Ehkäpä minä en jaksa perustaa numeroista edelleenkään. Tulivatpahan nyt vain ikärenkaat mieleen, kun tuijotin AD:mme Markus Paajalan ampumaa, kerrassaan mainiota kansikuvaamme. Tämä on niin ilmiselvä totuus, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Joskus into kääntyy ahdistukseksi. Tässä me siis olemme saman kaukalon äärellä, parikymppiset kollit, legendaarinen Jope, minä ja te, tutkimusten mukaan keskimäärin 26-vuotiaat lukijamme. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Eikä omaa ikäpohdiskelua ainakaan pahenna, että jälkimmäisessä menossa heiluu mukana itseni ikäinen, perheellinen sälli siinä kuin nuoremmatkin. i Matti Riekk taja Päätoimit Ikälöimästä itseni yllätin Kun kirjoitan tätä, olen 39-vuotias. Aivan, mitäpä tällaiset jaarittelut musiikkilehden sivuille kuuluvat. Mutta 40. Minulla on tekeillä pitkään vain haaveissa pyörinyt, sittemmin lihallistunut ja erittäin rakkaaksi osoittautunut iltapuhdeprojekti. Mainittua projektia veistellessä olen kuunnellut varsin tummaa lunastusta, jonka johtoajatuksena on, että keikkailu, rundilla oleminen, on hirvittävimpiä asioita maan päällä. Yksi ehdoton edellytys minkäänlaiselle menestykselle on kuitenkin, että jaksaa tehdä keikkaa, puskea bändiä kaikkialle
Kirjoitan edelleen eeppisiä heavybiisejä, enkä mahda sille mitään. Uuden Death’s Crown Is Victory -ep:n myös vinyylinä (500 kpl) ja ckasettina (300 kpl) julkaissut Solstice on pysytellyt poissa metallikentältä sitten mainion New Dark Ages -levyn (1998). – Niin, huonoa tässä on, että koko sirkus vie monelta oikeasti kovalta tekijältä mahdollisuuden keikkailuun – ellei sitten taustalla ole isoa ja rahakasta levy-yhtiötä. Viime kuukausien aikana tarjotut diilit, joiden joukossa on kolme melko isonkin metallilafkan tarjousta, ovat olleet täynnä typeriä sääntöjä ja ehdotuksia, eikä niistä olisi ollut mitään rahallistakaan hyötyä. Työmoraalimme on korkea ja työskentelemme uuden levyn parissa, jonka julkaisemme taas itse. Eikä mikään lafka ole vetänyt senttiäkään välistä! – Ainoa asia, mitä joku lafka voisi meille tarjota, on suurempi tunnettuus ja soittomahdollisuus isoilla festareilla, mutta emme ole kovinkaan kiinnostuneita moisesta. Oletko samaa mieltä. – Täytyy kuitenkin muistaa, ettemme ole ainoa bändi, jolla on ollut ongelmia. – Ei aavistustakaan! Minusta ep ei tunnu ”uudelta alulta”, mutta tuntuu siltä, että olemme viimeinkin saaneet hommat rullaamaan normaalisti. Uusi ep mahtaa tuntua tietynlaiselta uudelta alulta. 8 Inferno Yleensä näiden porukoiden soittotatsi on pubibändien luokkaa, mikä olisi ollut ihan ok ehkä joskus 1982, mutta tänä päivänä koko touhu on ainoastaan helvetin säälittävää! Olet siis sitä mieltä, että retrobuumit ja hipsteröinti ovat syöneet hyvien bändien mahdollisuuksia. On tuskin mitään nolompaa, kuin ”rokki-iskät”, jotka kömpivät festarilavalle ja luulevat olevansa parikymppisiä jätkiä. Solstice toimii nyt yhtenäisenä porukkana ja pyrimme tarjoamaan parhaat mahdolliset keikat huonoimmissakin mahdollisissa olosuhteissa. Nykyisin keikoilla ei näe kuin näitä median hyväksymään muottiin hiottuja yhtyeitä, joita tulee ja menee kuin liukuhihnalla. Aivan yhtä vähän meillä on tekemistä näiden ruikuttavien goottidoomyhtyeiden kanssa, Walker puhisee. Solsticea kutsutaan usein doomiksi, mutta mielestäni termi on liian rajoittava, enkä löydä yhtäläisyyttä meidän ja niiden satojen okkulttisten retrorockbändien kanssa, jotka kutsuvat itseään doomiksi. – Oikeastaan olemme kuulostaneet aika lailla samalta viimeiset kaksikymmentä vuotta, joten ei tässä mitään uutta ole. – Miksi haluaisimme solmia diilin, jossa saamme alle euron per myyty levy, kun omakustanteena saamme päälle kuusi euroa! Viimeisen parin kuukauden aikana olemme tehneet jo tarpeeksi rahaa maksaaksemme treenikämpän vuokran kolmeksi vuodeksi eteenpäin, ostaneet soittokamoja, tehneet uusia paitoja ja rahoittaneet tulevan levyn. – Ei ole salaisuus, että olemme soitelleet muissa bändeissä, itse lähinnä Isen Torrissa, ja olen pyörittänyt myös levy-yhtiötäni (The Miskatonic Foundation). – Vittu, me soitamme heavy metalia, ja ihmisten tulisi lopettaa tiukkamielinen lokerointi! Genressä heavy metal ei ole mitään vikaa, kun vertaa sitä johonkin ”blackened occult stoner retro death thrash” -viritelmään. Mitä odotat tulevaisuudelta. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Kohtalo omissa käsissä Pitkään varjoissa pysytellyt eeppisen brittihevin taitaja Solstice muistuttaa, että musiikillinen hiljaiselo ei tarkoita automaattisesti toimettomuutta. Homma otti aikansa, koska halusimme oikean kokoonpanon bändille ja saada kaiken toimimaan kunnolla, kertoo kitaristi Richard M. Lopultahan tässä on kyse itse musiikista, ei mistään muusta.. Walker. Mielestäni Solsticen musiikki kuulostaa uudella levyllä aiempaa energisemmältä ja heavymetallisemmalta. Mitä uudistuneella miehistöllä palannut bändi on mahtanut puuhailla kaikki nämä vuodet. – Nykyisin monet 80-luvulla vaikuttaneet bändit tekevät comebackejä metallihipstereitä rahastaen, mutta minä en ole kadonnut kartalta mihinkään kahdenkymmenenviiden vuoden aikana
Tämän ansiosta olemme vihaisia, mikä myös ilmenee musiikissamme ja sanoituksissamme. – Olen soittanut aina naisten kanssa samoissa bändeissä, ja kun jätin edellisen yhtyeeni, pidin vähän taukoa metallitouhuista saadakseni motivaationi jälleen kuntoon, avaa laulaja-basisti Fernanda Lira. Tämä leima ei tule kuitenkaan säilymään ikuisesti, koska muutaman vuoden sisään naisia tulee olemaan metallikentällä melkein yhtä paljon kuin miehiä. Aggressiivista musiikkia Victim of Yourself -esikoisellaan paiskovat brasilialaisneitokaiset eivät koe tätä ongelmaksi, vaan kääntävät vähemmistöasemansa positiiviseksi asiaksi. Heitin idikset kundeille ja kyselin, että kopastaanko suo- meksi. Rakastamme tätä musiikkia ja keikkaileminen on aivan ihanaa! Siksi Nervosa on perustettu. Ensimmäisen demon pohjalta voi vain harvoin nähdä selvästi lopputuloksen. Pri Secco NAISEN RAIVO Joni Juutilain Sytyttäjä en Nervosa on yksi harvoista täysin naisvaltaisista thrash metal -bändeistä. Rupesiko eleetön ja synteettinen konepumppaus ottamaan päästä, vai mistä bändi on löytänyt uutta suuntaa musiikilleen. Tässä on yksi esimerkki siitä, että sävellyksiin, sanoituksiin ja sovituksiin pyritään menemään pitkälle intuition kautta. – Minulla oli kuitenkin selkeä visio kolmen naisen muodostamasta thrash-bändistä, jossa voisin toteuttaa itseäni hieman eri tavalla kuin aiemmin ja tuoda jotain uutta metalliin, koska markkinoilla ei ole kovin montaa äärimetallia soittavaa naisporukkaa. Ainakin saamme pahoista asioista aikaan jotain hyvää. Merkittävä osa brasilialaisista metallibändeistä, kuten Nervosakin, soittaa erittäin aggressiivista musiikkia. Homma lähti siitä, että Janne (koskettimet) lähetti minulle biisiaihion, johon pyyteli lauluidiksiä ja mahdollista demoa. Koetteko, että naiseutenne on auttanut teitä urallanne. – Tämä johtuu varmasti siitä, että jokaisella jäsenellä on halutessaan vapaus säveltää ja sovittaa oma instrumenttinsa kokonaisuuteen. Olin ollut tuolloin Espanjassa useamman kuukauden putkeen ja kommunikoinut pääosin englanniksi, joten varmasti pienellä äidinkieliikävälläkin oli osuutensa asiaan. Intuition kautta Tarttuvaa industrial metalia jyskyttävä suomalainen Black Light Discipline on löytänyt uuden väylän viemällä musiikkiaan orgaanisempaan suuntaan. Nervosa on ollut nyt kasassa nelisen vuotta. Fanit ovat vaativia ja pelkällä imagolla ei pötkitä pitkälle, joten meidän täytyy myös tarjota hyvää musiikkia pitääksemme porukan mielenkiintoa yllä. Death by a Thousand Cuts on todellakin monipuolisin ja ehkä myös eloisin levynne tähän saakka. – Kyllä, eikä tämä haittaa minua, koska olen erittäin tietoinen tilanteesta. – Koko maailma on aika sekaisin, mutta erityisesti brasilialaisina joudumme katselemaan asioita, joita ei yksinkertaisesti voi hyväksyä; epätasa-arvoa, köyhyyttä, korruptiota ja koko systeemin heikkoa tilaa. – Oikeastaan meille kävi juuri toisinpäin, koska BLD lähti liikkeelle kahden miehen ”konepulputusbändistä”, johon lisättiin aluksi muita instrumentteja vain mausteeksi. – BLD on aina perustunut sattumalle, eli lähtötilanteessa on joku biisiaihio ja tukko ideoita, mutta lopulta kokonaisuus voi saada paljonkin alkuperäisestä mielikuvasta poikkeavan lopputuloksen, laulaja Toni aloittaa. Uuteen suuntaan ovat varmasti vaikuttaneet myös henkilövaihdokset, jonka kautta mukaan on tullut erilaista näkökulmaa ja ideoita. Kun minä ja Prika (Amaral, kitara) tapasimme, huomasimme jakavamme samanlaisia ajatuksia ja meillä oli myös yhteinen päämäärä: asialleen omistautuneiden tyttöjen pyörittämä yhtye. Millaisista lähtökohdista perustitte bändin. Mistä tämä mahtaa johtua. – Pienen vastustuksen jälkeen tuli varovaista myönnytystä, ja lopulta tehtiin kappaleesta kotimainen tulkinta. – Se oli yllättävän helppoa! Luomisprosessin ydin kesti vain tunnin – vaikka toki mukaan mahtui pientä jälkisäätöä. – Naisbändejä on kuitenkin aika vähän, joten onhan tämä meille jonkinlainen myyntikortti, ja homma selvästi kiinnostaa kuulijoita. Industrial metal oli kova juttu joskus vuosituhannen taitteessa, jolloin moni raskaampi metallibändi tuntui lisäilevän konepulputusta biiseihinsä. Metallilinjalle on ehkä jollakin tapaa vain ajauduttu, ilman sen kummempaa suunnittelua. Naisia näkyy koko ajan enemmän metallipiireissä, eikä ainoastaan faneina, vaan esimerkiksi kiertuepromoottoreina ja toimittajina, mikä on hienoa miesvaltaisessa skenessä. Levyn viimeisellä biisillä laulellaan suomeksi. Inferno 9. Kuinka te ajauduitte aikoinaan tällaisen ilmaisun pariin. Kuinka helppoa tai vaikeaa suomenkielisten sanoitusten istuttaminen BLD:n maailmaan oli
Vuodesta 2010 toiminnassa olleen Khroman taustoilta löytyy Aprilissa, Collarbonessa ja Killprettyssä vaikuttaneita muusikoita, jotka tuntuvat löytäneen oikeat paikkansa vasta genrerajoja uhmaavassa Khromassa. Mitä bändejä pidätte lähimpinä hengenheimolaisinanne ja musiikillisina esikuvinanne. Haastatteluun yhdessä vastaavat rumpali Antti Honka ja kitaristikosketinsoittaja Mikko Merilinna myöntävät, että uusia tuulia haisteleva Khroma on ennen kaikkea musiikillinen haaste. Tällä kertaa tannerta tärisyttää debyyttilevynsä julkaissut Khroma, jonka konevaikutteinen raskasmetalli on kaikilla mittareilla tarkasteltuna huipputasoa. Kuinka paljon koneosastoon tulee panostettua, vai onko kyseessä vain yksi osa muiden joukossa. Yhteistyökumppaneiksemme on tullut muutamia meille hyvin sopivia toimijoita, mutta langat ovat yhä täysin omissa käsissämme ja esimerkiksi ulkomaankiertueemme buukkaamme itse. Myös konemusiikin sovituskieli on vaikuttanut kappa- leisiimme; niistä pyritään tekemään hypnoottisia ja mantramaisia, biittiin ja looppeihin perustuvia. – Konepuolelta esimerkiksi triphop, New York -rap ja uudempi drum’n’bass ja dubstep ovat kaikki vaikuttaneet soundiimme. Esimerkiksi Broken Note, Black Sun Empire, Portishead, Public Enemy ja Ennio Morricone ovat artisteja, joiden tekemisiä seuraamme. Sitä kautta soundi on muotoutunut sellaiseksi kuin se Collapse-albumilla on. Niistä lähdetään liikkeelle ja niiden muodostamien tunnelmien varaan pyritään rakentamaan myös muu ilmaisu. Olemme tehneet rockia tahoillamme niin pitkään, että 10 Inferno suurimmat vaikutteet siihen tulevat omasta tekemisestä, vanhan haastamisesta ja uuden löytämisestä. – Sanoitukset ovat pitkälti ihmisyyden ja siihen liittyvästä tietoisuudesta syntyvän tuskan tutkiskelua, jossa henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen taso sekoittuvat. – Lähtökohtamme on ollut haastaa itsemme ja tehdä sitä kautta itsellemme tuoreenkuuloista musiikkia, jonka tekotapakin on meille tuore. Millaisia teemoja Collapsen teksteissä käsitellään. Miten ihmeessä olette saaneet nimenne näin väkevästi pinnalle omin voimin. Bändinne on saanut hommat kovaan nousuun esimerkiksi kiertueiden muodossa jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen levynne julkaisua. Kontaktit ovat hiljalleen lisääntyneet, ja niiden kautta on taas mahdollista buukata uusia keikkoja uusiin paikkoihin. Näin emme koe uhraavamme mitään, vaikka aikamme ja resurssimme Khromaan sijoitammekin.. Elämme mahdollisimman vähällä emmekä esimerkiksi kuluta rahojamme mihinkään ylimääräiseen. Valtaosa jäsenistämme tulee rock- ja metallitaustoista, ja tällainen sample- ja biittilähestymistapa on meille uusi. Ollaanko bändin hyväksi valmiita kovinkin suuriin uhrauksiin, jos näyttää siltä, että homma on lähdössä oikein kunnolla isolleen. Melko psykologiseen lähestymistapaan sopii moniselitteisyys, annetaan kuulijalle mahdollisuuksia tulkita asioita omalla tavallaan. Ei uhrattavaa Suomalainen metalliosaaminen ei lakkaa hämmästyttämästä. Jos ei ole keikkaa tai levyjä ei ilmesty, vastuu on itsellämme. Liveinstrumenteilla soitetun musiikin puolelta vaikutteet ovat laajoja , kaikkea postrockista Sepulturan ja Deftonesin kautta moderniin breakdown-metalliin. – Päätimme bändin perustamisen aikaan pitää langat mahdollisimman pitkälti omissa käsissämme ja tehdä kaiken itse. – Koneet ovat keskeinen osa kappaleidenkirjoitusprosessia. – Pyrimme ammentamaan fiiliksiä tuotantopuolelle kone- ja elokuvamusiikista. On haastavaa sovittaa koneet, kitarat ja rummut niin, että kaikille on äänimaisemassa tilaa. – Musiikki on elämäntapa ja valinta siitä huolimatta, lähteekö homma isolleen vai ei. – Lähdimme siitä, että keikkailemme myös ulkomailla ja teemme musiikin omassa studiossamme. Mielestämme suosio ei voi olla satsaamisen motiivi eikä käynnistäjä, vaan olemme aloittaneet musiikin tekemisen omista tarpeistamme ja lähtökohdistamme
Kaikki valinnat tuntuivat luonnollisilta levyn kokonaisuuden kannalta. – Hah, Jouni (Korhonen, basso) keksi Coprolith-nimen bändiä perustettaessa. Se oli alkujaan jonkun kivipeikon kirous jossain kirjassa... Tuoreen Death March -levyn lehdistötiedotetta lueskellessa nousee esiin pienimuotoinen namedropping vierailevien muusikoiden muodossa. Bassoon tarttui Mika Pusa (2 Times Terror, Egokills) ja rumpuihin Kimmo Toivonen (Malegria) – Nimeä kehitellessä mielessä pyörivät puliukkohenkiset teemat, joten bändistä tuli ”Katkokävelijät”, pienellä pilvisellä klangilla. Näihin kuuluu muun muassa 1349:ssa, Den Saakaldtessa ja Finntrollissa vaikuttavia tyyppejä. Sanalla on monta muutakin merkitystä eri asiayhteyksissä ja käännöksissä, esimerkiksi syöpäkasvain, kuolio ja niin edelleen. Musiikissamme rähjätään usein säkeistöissä ja kertsit ovat melodisia, joten Faith No More- ja Perfect Circle -vertaukset eivät nekään ole kaukaa haettuja. Miksi The Cloudycators perustettiin ja millainen merkitys yhtyeellä on teille. Hengenheimolaisina voisin pitää ainakin Deftonesin, Toolin sekä Panteran kaltaisia yhtyeitä. Levyntekoprosessi kuitenkin hieman myöhästyi, ja Osasto-A keskittyi Turmion Kätilöiden ympärillä puuhaamiseen. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Elämää Bloodpitin jälkeen Jonkinmoista menestystä noin vuosikymmen takaperin saavuttaneen Bloodpitin raunioille nousseen The Cloudycatorsin miehet ahkeroivat nuoruusvuosiensa suosikki musiikin, grungepohjaisen metallin parissa. Toisaalta, aika fossilisoitunut tässä alkaa jo ollakin. Bloodpitin jäätyä ikuiselle luovalle tauolle halusin päästä pois rumpupallin takaa ja soittaa säveltämäni riffit itse, kitaristi Alarik Valamo kertoo. – Junnu Kiiskisellä, jonka matalaa ja soivaa lauluääntä olen ihaillut jo Hyhmä-ajoista asti, oli idea samantyylisestä bändistä, joten biisien kirjoittaminen osoittautui helpoksi. Kaveripiiristä sattui löytymään juuri oikeat tyypit hoitamaan likaisen työn. Mistä tässä on kysymys. Olen aina hieman ihmetellyt bändinne nimeä, joka tarkoittaa suoraan suomennettuna ulostefossiilia... Bändinne miehistössä esiintyy tuttuja nimiä nykyisin aktiivisista bändeistä. Yhtyeellä on tietysti suuri merkitys meille kaikille ja tarkoituksena on julkaista jatkoa Land of the Cloudycators -albumille pikimmiten. – Bändi on sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti henkireikäni ja keino saada omasta päästäni ulos kaikki ahdistus, viha ja suru. – Omat taitoni eivät olisi riittäneet haluamaani lopputulokseen intros sa, ja puhekohdatkin kuulostivat Inferno 11. Mitä uuden levyn meininkiä on seurannut, linjanne ei ole edelleenkään kovin elämänmyönteinen. Käsillä on toinen levy, joka nostaa bändin ilmaisun uusille ulottuvuuksille hieman hapuilleen debyyttialbumin jälkeen. Nyt odotellaan, että levy myy helvetisti ja päästään jätkien kanssa Tillikkaan syömään lohta! jotenkin urpoilta. – Itselleni bändi on ehkä suorin jatkumo Bloodpitille, jossa soitin yhdessä kitaristi Paavo Pekkosen kanssa vuosia. Hannu Mikkola Ahdistusta, vihaa ja surua Kolkkoja kuvia maailmanmenosta maalaileva Coprolith on saanut death/blackinsä hyvään liikkeeseen. – Ensimmäinen singlemme Animal (2012) julkaistiin Osasto-A:n kautta. – Olemme eläneet teinivuotemme 90-luvulla, joten grungesävyiltä ei voi välttyä. Bändinne oli käsittääkseni Osasto-A:n kirjoilla, mutta debyyttilevynne ilmestyi kuitenkin Secret Entertainmentin kautta. Levyn valmistuttua Secret Entertainment astui kuvioihin ja saatiin lätty julkaistua. Mikä merkitys vierailevilla muusikoilla oli levyn lopputulokseen. Minkälaisia bändejä itse pidätte musiikillisina hengenheimolaisinanne. Musiikista kalahtavat näihin korviin vahvasti 1990-luvun grunge ja popahtava metalli esimerkiksi Faith No Moren malliin. Tämä on itselleni tärkeä asia. Muuten ollaan kyllä leppoisia ja hauskoja jätkiä, laulaja-kitaristi Ben Pakarinen sanelee. Onko Coprolith täynnä lopen ahdistuneita ja masentuneita jätkiä, vai mistä tämä synkkyys kumpuaa
Joskus kyllästyttiin ja erottiin, useammin kuitenkin harrastettiin riidan jälkeen sovintokeikkailua. Ei tosin yhtä pelottava kuin Tiina Vuorinen, jonka kanssa jää kuitenkin jossain vaiheessa murtui (ymmärsin tarjota Tiinalle valkkarin jäillä Inferno Barissa). Profane Omenin Jules juotti känniin ja ylipuhui. Tuli Kiuas, tuli myGrain. Yhtäkkiä huomasin, että bändeistä oli tullut numeroita, keikoista pakkopullaa ja musiikista tuote. En uskaltanut. Minun mielestäni Tiina oli pelottava, ja ensimmäiseen puoleen vuoteen en tainnut sanoa hänelle sanaakaan. Kahdeksan vuoden aikana järjestin viitisensataa keikkaa kymmenille eri artisteille, olin mukana tekemässä kuutta eri festivaalia ja matkustin tuhansia kilometrejä keikkabussissa soittamatta yhtäkään keikkaa. Hevibuumi tuli ja meni, Inferno-baarien tilalla ovat Ruma-klubit ja Lordikin tekee keikkaa Jope Ruonansuun kanssa. kaba! s a i n a m l a t Me ttiin, on ne Mene Infern baan ja voit osallistu ska ! metallilevyjä voittaa läjän o.fi. Ja kun toisen ihmisen intohimon parissa työskentely alkaa tuntua ”vain työltä”, on aika lopettaa. Lutakkoon ei kannata soittaa, Kuopion Hannu taas vastaa puhelimeen helposti. Vailla minkäänlaista kokemusta keikkamyyjän työstä opin melko nopeasti jutun juonen. Moonsorrow’t, profaneomenit ja insomniumit ovat kuitenkin edelleen, julkaisevat musiikkia ja nousevat esiintymislavoille sitä soittamaan. Sen jälkeen huomaan musiikin muuttaneen minulle merkitystään. Samalla opettelin työskentelemään noin 70 eri muusikon kanssa, joista jokaisella oli enemmän kokemusta keikkailusta kuin minulla sekä omat toiveensa ja tapansa toimia. ”Älä ikinä rupea keikkamyyjäksi. Tampereelta saa rahaa sen ja sen verran, Oulusta vähemmän. Niin tosiaan, hevibuumiin kuuluivat myös Inferno-baarit Helsingissä, Tampereella ja Jyväskylässä. Päiväunilta juuri heränneenä vastaukseni taisi olla kutakuinkin ”mhöhämthäh”, mutta onnistuin jotenkin ottamaan pestin vastaan. PS. Bändirosteri alkoi kasvaa. Olin lopettanut edellisen työni ja makoilin tyytyväisenä kotisohvalla miettien mitä sitä tekisi isona, kun puhelin yhtäkkiä soi. Ja mitä pidempään työtäni tein, sitä enemmän suhde artisteihin alkoi muistuttaa normaalia avioliittoa, jossa iloitaan, kiroillaan, halaillaan ja tapellaan, kaikkea sopivassa suhteessa. E L L U N SI SKABA Hyvin äkkiä kävi selväksi, että agentin työssä tärkeämpää kuin Excel oli omata vähintään maisterinopintojen verran psykologisia taitoja, lehmän verran hermoja ja Simpsonien verran huumoria. , N A A J N . Misery Inciltä oli juuri ilmestynyt loistava Random End -albumi. Langan toisessa päässä ääni kysyi, ”tulisitko meille hevimyyjäksi?”. Tai ainakin joku näistä. Samassa huoneessa istui Tiina Vuorinen, joka oli kuulemma legenda. Se on taas musiikkia. n www.infern Osoitehan o login, utisia, levyb u s ö y m ät d y luja. Niissä oli hyvä notkua samalla kun elin unelmaani ”musiikkialan ammattilaisena”. Koska en osaa. Ja tämä on se, mikä minut eniten lopulta erotti niistä artisteista, joiden kanssa minulla oli kunnia työskennellä. Heidän taustallaan työskentelee tälläkin hetkellä lukuisia ihmisiä elämässä unelmaansa ja uusia tulee koko ajan, ihan samaan tahtiin kuin bändejäkin. Myös Tiina Vuorinen on edelleen olemassa. Muutamaa viikkoa myöhemmin astuin Welldonen toimistolle, jossa minut istutettiin uuden työpöytäni ääreen ja käskettiin aloittaa työt. Suomessa oli hevibuumi, pääministeri viuhui lehdissä sormet pirunsarvina ja Lordi oli mummoja pelottava euroviisuvoittaja. Siinä sitä sitten istuttiin tuppisuuna paskat housussa samalla, kun naapuripöytä myi ziljoonalla HIMin ja The Rasmuksen keikkoja ja minä opettelin Excelin käyttöä. Pikkuhiljaa kiertueiden kasaaminen alkoi mennä rutiinilla ja opin ulkoa kaupunkien väliset etäisyydet. Se puhuu pillustakin jos huvittaa. Netistä lö nakkokuunte en ja a it io rv livea en. He tekivät palavasta intohimosta ja luomisen halusta sitä, mikä minulle oli työtä. Kirjoittaja aikoo olla isona radiojuontaja-promoottori-agentti-manageri-kirjailija-musiikkiammattilainen. Se ei olekaan enää numeroita, laskuja, yöllisiä puheluita ja avioriitoja vaan jotain, mitä se oli ennen Welldonen toimistolle astumista kahdeksan vuotta sitten. Minä tein päätöksen lopettaa kuukausi sitten. Moonsorrow siirtyi viereisestä huoneesta, Insomnium soitti ja halusi tavata. Se on koiran hommaa.” Teemu Suomin soberisti Minni Kumpuvuori, 2006 Aloitin keikkamyyjänä kahdeksan vuotta sitten
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
7. Kun porkkanat alkavat olla puolikypsiä, sammuta levy ja lisää ruokalusikallinen hunajaa. 4. Ota kana lepopaikastaan ja tunge tölkki syvälle hanuriinsa. Yksi hyvistä ominaisuuksista on se, että lintu ei pääse tölkin ansiosta kuivumaan helposti, vaikka unohtuisi uuniin vähän pidemmäksikin aikaa. Louhintaa ja teurastusta voi laittaa ilmoille, kun rötkähtää ruokailun jälkeen sohvalle mahansa viereen.” 14 Inferno Megan tuomio: ”Sodomin ystävänä ns. 6. Kuori porkkanat ja leikkaa ne noin puolen sentin vahvuisiksi pitkulaisiksi siivuiksi. Tarjoa kaverina kuskusia. Tarpeet ? kokonainen maustamaton broileri Kanan valmistuttua älä turhaan tee tiskiä, vaan siirrä koko setti vuoassaan pöytään ja ala silpoa veistä ja haarukkaa apuna käyttäen uhria porkkanoiden sekaan ja sitä myöten suuhun. Sekoita mausteseos ja hiero se broileriin (myös vatsaonteloon ja nahan alle). Nokialaisen vanhan liiton kalmakoplan Purtenancen kitaristin Villen palvonnan ja uhrauksen kohteena on kana. ? 3–5 porkkanaa ? pieni tölkki olutta ? 3 kynttä valkosipulia ? 1 rkl juoksevaa hunajaa ? 1 tl grillimaustetta ? suolaa Villen oma luonnehdinta: ”Tässä on yksi versio tuhannen variaation tölkkikanasta, jossa kohtaavat mukavasti kanan mausteisuus ja makeat porkkanat. fi Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Chicken à la Sacrifice Tonacatecutlille tai muulle valitsemalleen henkiolennolle voi tarjota monenlaisia uhrilahjoja. 8. Kun kana on ollut uunissa noin puoli tuntia, kippaa porkkanat vuokaan alttarillaan istuvan kanan ympärille ja pistä porukka takaisin uuniin vielä puoleksi tunniksi. Tee näin: 1. Huuhtaise broileri ja kaiverra sormin näppärin tilaa nahan ja lihan väliin. Menu kelvannee myös kannibaalien ruokailuhetkeen, josta paluun toissa vuonna tehneen Purtenancen Hour of the Cannibal -biisi oletettavasti kertoo.”. Pistä broitsku maustumaan viileään, kolme neljä tuntia riittänee. Töki saksilla tölkin yläosaan toistakymmentä reikää ja pyörittele saksenkärjellä reiät reilunkokoisiksi. tölkkihanurikanan valmistaminen ja nauttiminen on perin mieluisa homma. 3. Kuori valkosipulinkynnet, pistä ne puristimeen ja siirrä syntynyt mähmä oluttölkkiin. Istuta otus tölkkeineen pystyyn uunivuoan päälle ja anna vielä kokonaisvaltainen hieronta Vampyree soosia ja oliiviöljyä liukasteena käyttäen. lisää reseptejä www.inferno. Meillä Tampereella ymmärretään kyllä kanansiipien syömisen päälle, mutta naapurikylä Nokian sekä Yngwie J. Sodomy and Lust! Kokonaiseen grillattuun kanaan tulee satunnaisen säännöllisen väliajoin törkeä himo, ja yksi suurimmista nautinnoista onkin silpoa tuoreen ranskanleivän päälle riskejä paloja kaupan grillitiskiltä metsästetystä tipusta ja vetää kupu soikeaksi kahvin kera. 2. Ota oluttölkki ja juo siitä reilu puolet. Jo tölkkineste tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja, eikä amerikkalaisen hapatuksen arkkityyppi, musta kolajuoma sekään ole varmasti huono vaihtoehto, erilaisista mausteista puhumattakaan. 5. Siirrä kana uuniin, joka odottaa noin 180 asteen lämpöisenä. Tästä on tullut tehtyä melko monta versiota sekä miedompana että tulisempana, mutta tässä maistuu vähän kanakin.” Mausteseos: ? 1 tl paprikajauhetta ? 1 tl mietoa chilijauhetta ? 1/2 tl suolaa ? ripsaus sokeria ? 2 rkl Poppamiehen Vampyree-kastiketta ? loraus oliiviöljyä Villen KOKATESSA SOI: Tomaso Albinonin konsertot ”Kanan valmistuessa, halpaa punaviiniä siemaillessa ja klassisen musiikin soidessa voit tuntea hetken olevasi parempaa väkeä. Malmsteenilta opitun viisauden myötä enemmän on todellakin enemmän. Tylsäntympeät broilerinkoivet voidaan tässä seurassa unohtaa tykkänään. Mikäli seremoniaan osallistuvat porkkanapalvojat kaipaavat mielestäsi suitsukkeita uskonnollisen hurmion kasvattamiseksi, sopii tarkoitukseen parhaiten rakuuna, timjami tai muut vastaavat yrtit, roseepippuria unohtamatta. Paistele porkkanoita paistinpannulla runsaassa voissa ja lisää ropsaus suolaa sekä grillimaustetta. Pelonlietsonta- ja kieltojenvaadintakerhon väitteitä tölkistä kanaan mahdollisesti liukenevista myrkyistä ei kannata uskoa, ja vaikka ne todenperäisiä olisivatkin, kannattaa pitää mielessä, että kaikki ruisleipääkin syöneet ovat ennen pitkää menehtyneet
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Saatan olla vanha mutten niin vanha. Triptykonin odotettu kakkosalbumi Melana Chasmata ottaa askelen etuviistoon. Nimesin projektin Kuolemanlaaksoksi. Rakastan ensimmäistä levyänne ja seuraan kaikkea, mitä teette. Etsivä Somersetin (Morgan Freeman) luonnehdinta hyisestä mutta huippuälykkäästä sarjamurhaajasta kuvaa muusikkoa täydellisesti: ”Hän on menetelmällinen, tarkka ja, mikä huolestuttavinta, kärsivällinen.” Vuonna 1982 perustettu Hellhammer aloitti Fischerin ”bänditriptyykin”, jota Celtic Frost jatkoi menestyksekkäästi vuoteen 2008 saakka, joskin yhtye oli telakalla 1993–2001. Vaikutuin Triptykonin Eparistera Daimones -debyytistä (2010) niin syvästi, että päätin alkaa tehdä samanhenkistä musiikkia itsekin. Jaahas, vai että sellaista. Kuuntelemme musiikkiasi, enkä ole unohtanut, että ostit minulta death maskin. – Markus, tiedän kaikki nämä asiat. Olin tavannut Fischerin pari kertaa ennen kuin bändini päätyi yhteistyöhön Santuran kanssa, mutten tiennyt, yhdistäisikö hän nimeni Inferno-lehteen, joten katsoin korrektiksi mainita asiasta heti puhelun alussa. Santuran kera. Fischerin suunnitelmat olivat seikkaperäisen täsmälliset jo raskasta, sysisynkkää ja äärimmäisen primitiivistä metallia horjuvalla soittotaidolla tahkonneen Hellhammerin aikana. Taiteilijan monet kasvot T homas Gabriel Fischer, 51, on mitä miellyttävin ja kohteliain haastateltava, mutta hänen taiteilijaminänsä muistuttaa Kevin Spaceyn näyttelemää psykopaattia David Fincherin Seitsemässä (1995). Perisuomalainen skeptisyys iskee pintaan, vaikka Fischer tunnetaan suorapuheisena ja brutaalin rehellisenä miehenä, kuten tästäkin haastattelusta käy pian ilmi. Nyt yhtye on tehnyt kaksi täyspitkää Triptykon-kitaristi ja -tuottaja V. Sama järjestelmällisyys jatkuu tänäkin päivänä, mutta yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksen ja metalliyhteisön hyväksynnän tuomalla itsevarmuudella. Tulevien julkaisujen nimet, kansitaidehahmotelmat, flyerit sun muut lyötiin lukkoon hyvissä ajoin, useita äänitteitä eteenpäin. 16 Inferno. Molempien tekoset ovat viimeisen päälle suunniteltuja, yksityiskohtaisia, nerokkaita, karmaisevia, ahdistavia, riepovan raskaita ja ihmiskunnan mädäntyneisyydestä ammentavia mutta samalla sairaalloisen kauniita. Onhan se kiva, jos tykkää. Hellhammerhan oli olemassaolonsa aikana yksi alansa halveksutuimmista yhtyeistä, mutta samalla, bändin tietämättä, black metalin ensimmäisen aallon tärkein alkuunpanija Venomin ja Bathoryn ohella. Teksti Markus Laakso KUVAT Christian Martin Weiss Tom Gabriel ”Warrior” Fischerin tuoreimmat tekeleet eivät ole vain erinomaisia levyjä, vaan gargantuamaisia taideteoksia. Triptykon on kokonaisuuden viimeinen palanen. Odotan mielenkiinnolla, miltä uusi levynne kuulostaa ja mistä tekstinne kertovat, Fischer yllättää. Olet yleinen puheenaihe Triptykonissa. Siitä se sai nimensäkin: triptyykki-sana pohjautuu kreikkalaiseen termiin triptykhon, joka tarkoittaa kolminkertaista
”Viimeisen kolmen tai neljän vuoden aikana tapahtui niin dramaattisia asioita, ettei mikään elämässäni ole eikä tule koskaan olemaan samoin kuin ensimmäisen levyn ilmestyttyä.” Inferno 17
Hellhammerista muodostui sittemmin hänen turvasatamansa ja raivonsa megafoni. Rummut kuulostavat treeneissä fantastiselta, joten yritimme kaapata saman soundin levylle. Toisaalta, minulla on aivan toinen tausta muusikkona kuin muilla bändin jäsenillä. Tämä levy oli hänelle eräänlainen kokeilu, mikä oli upeaa, koska olen itse eksperimentoinut eri musiikkityyleillä koko ikäni. – Yritimme tehdä Into the Pandemoniumista monipuolisen vierailevien muusikoiden ja erilaisten soitinten avulla, kun taas nyt pyrimme samaan bändin sisäisesti, Fishcher summaa. Nainen ajautui vakaviin mielenterveysongelmiin ja hankki vuosien varrella niin paljon kissoja, että Fischerin kodin hygieeniset olosuhteet olivat asuinkelvottomat. Se esittelee Triptykonin pykälää kokeellisempana ja rohkeampana. Hän päätti jakaa tekijänoikeustulonsakin tasan yhtyeen kesken, koska kappaleet syttyvät eloon vasta yhdessä treenikämpällä musisoituina. Siellä on äänitetty osia Monotheistista ja Eparistera Daimonesistakin, muttei koskaan rumpuja. Bunkkeri sijaitsee kolmen minuutin kävelymatkan päässä maestron kotoa. Pioneeriasema ja uusiutumiskyky ovat siis yhä vahvasti läsnä. Victorin lauluosuuksien kasvattaminen oli tietoinen päätös jo varhaisessa vaiheessa debyytin jälkeen. (Celtic Frostin) Into the Pandemoniumin (1987) jälkeen minulta pitäisi osata odottaa mitä tahansa, Fischer muistuttaa. Sen on kaavailtu sisältävän myös levytyssessiosta yli jääneitä biisejä, yksi tai kaksi vielä äänittämätöntä veisua ja uudelleen purkitettavan ”completely ultimate” -version eräästä täyspitkän biisistä. Olen kriittisyydestäni huolimat18 Inferno ta onnellinen, että saimme kolmen vuoden työkuorman vihdoin valmiiksi. – Monotheistillä ja Eparistera Daimonesilla on mielestäni paremmat kitarasoundit kuin tällä uusimmalla. Tuhannen asukkaan piskuisessa Nürensdorfissa varttuneen pojan vanhemmat erosivat tämän ollessa kuusivuotias. Kokeellisuus ja itsekriittisyys Melana Chasmata ei ole niin suora jatke Eparistera Daimonesille kuin debyytti oli Celtic Frostin Monotheistille (2006). Levy-yhtiö kielsi minua sanomasta näin, mutten voisi vähempää välittää. Oli hienoa seurata, miten avoimesti hän heittäytyi eri musiikkityyleihin. Harvalla muusikolla on ollut yhtä traumaattinen lapsuuskaan kuin Fischerillä. Hänen tyylinsä toi ilmaisuumme uuden värisävyn, josta pidän erittäin paljon. Pimeän syli Kuten päätoimittaja kirjoitti levyblogiinsa, Melana Chasmata edustaa totaalista hallintaa. Fischer on tuonut esiin lukuisissa haastatteluissa, ettei hän halua poiketa Monotheistin viitoittamasta linjasta, joten monelle irtiotot, kuten mielipuolinen akustisella kitaralla soitettu soolo nopeahkosti jyräävässä Tree of Suffocating Soulsissa, tulevat yllätyksenä. Jos kaikki aikeet lihallistuvat, äänitteestä saattaa tulla ep:n sijaan minialbumi. Muiden mielestä se onnistui hyvin, mutten ole itse kovin varma siitä. – Jos näin on, ne ihmiset eivät tiedä kuka olen. Mielestäni Led Zeppelinin John Bonhamin soundi on ideaalinen, ja meidän sointikuvamme on nyt lähempänä modernia kuin vanhaa. Bändi halusi äänittää rummut Santuran Woodshed-studion sijaan treenikämpällään, jossa Norman Lonhardin patteristo kuulostaa kuulemma tujummalta kuin missään muualla. Triptykon suunnittelee julkaisevansa myöhemmin tänä vuonna ep:n, jolle saattaa tulla uusia miksauksia joistain albumin kappaleista – sellaisia, jotka Fischerkin voisi allekirjoittaa täysin. Päätös on täysin hänen. Hän vetäytyi omaan maailmaansa, jossa hän sai lohtua kirjoista, syvästä misantropiasta ja synkimmästä mahdollisesta musiikista. Levyn komppikitarasoundi on odotettavastikin murskaava muttei yhtä väkivaltainen ja kulmikas kuin debyytillä. Pahimmillaan eläimiä asui talossa yhdeksänkymmentä. Vaikkei Melana Chasmata ole yhtä kirjava kuin Celtic Frostin mainittu kolmosalbumi, kiekot ovat hengenheimolaisia. Yksinhuoltajaäiti salakuljetti kehitysmaista timantteja ja kelloja, joten pieni lapsi kärsi jatkuvasti turvattomuudentunteesta ja musertavasta yksinäisyydestä. Äiti saattoi jättää seitsenvuotiaan yksin kotiin viikoksi, eikä kertonut, milloin palaisi. Harva bändi, jos mikään, on niin sinut pimeytensä kanssa kuin Triptykon. Uskon, että Victor yllättyi itsekin siitä, mitä kaikkea hän levylle lopulta soitti, Fischer pohtii. Vaikka Fischer on säveltänyt jälleen suurimman osan materiaalista, Melana Chasmata on tyylipuhdas bändilevy. Löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Kunkin muusikon vahvuudet on tuotu levyllä selkeästi esiin, minkä huomaa selvimmin siitä, että Santuralle on suotu lisää örinäosuuksia sekä kitarasooloja ja basisti Vanja Šlaighkin pääsee ääneen päätösraidassa Waiting. Suosin isompaa soundia. – Mitä kitaransoittoon tulee, Victor on ennen kaikkea black metal -kitaristi. – Kaikki muut rakastavat levyn rumpusoundeja, minä en. Triptykonin kaltaisessa musiikissa kitarasoundi nousee korostuneen tärkeään asemaan, joten tuottava kitaristikaksikko panostaa siihen huomattavasti keskivertobändiä enemmän. Se vaikuttaa koko albumin yleisilmeeseen, joka heijastaa vähemmän lohdutonta ja sysimustaa valoa kuin edeltäjänsä. Fischer kirjoittaa kokemuksistaan avoimesti Only Death Is Real -kirjassaan (2009), mutta pyrkii haastatteluissa pikemminkin välttämään sokeeraavuutta aiheuttavien tositarinoiden kertomista, koska pitää henkilökohtaisilla tragedioilla ratsastamista halpamaisena keinona yrittää. Olen erittäin ylpeä Melana Chasmatasta, mutta tuotannollisesti sinne jäi joitain yksityiskohtia, jotka eivät tyydytä minua. Fischeristä tuli hylkiö, jota ikätoverit pahoinpitelivät ja opettajat vieroksuivat. – Haluaisimme Vanjan laulavan enemmän, mutta emme painosta häntä siihen millään lailla. Fischer on suorasukainen myös levyn rumpusoundien suhteen. Hän ei nähnyt kilpa-ajajaisäänsä juuri koskaan, eikä tuntenut kotikylästään ketään. Ne seikkailevat yleisen mukavuusrajan molemmin puolin ja läiskivät uusia näkökulmia metallin normistoon. Olen äärimmäisen kriittinen sen suhteen, ja haluan olla rehellinen. Jos palaisi
– Valitsin levyn nimen jo kauan ennen näitä tapahtumia, ja nimi kasvoi merkityksellisemmäksi kuin osasimme arvatakaan. Debyytistä tuli täsmälleen sellainen kuin olin suunnitellutkin. Minä vain nauroin ja totesin, että tuo on paskapuhetta – miksi ihmeessä en mainitsisi. – En halunnut lukea puffitekstejä, joissa haastateltava kuulostaa automyyjältä, joka yrittää myydä sinulle ajokin hinnalla millä hyvänsä, vaan etsin uutta tietoa musiikkibisneksestä, studiotyöskentelystä ja biisinkirjoittamisesta. Kaksi muutakin bändimme jäsentä kärsi vaikeista ongelmista levyn sävellysperiodin aikana, mikä heijastui myös levylle. Naislaulua ja akustista kitaraa on hyödynnetty aiempaa enemmän, ja Fischerin thrash-menneisyys nostaa ajoittain päätään. Se on mielestäni parempi levy kuin tämä uusi. Hän rakasti haastatteluiden lukemista ja kulissien taakse kurkkimista. Jos ammentaa musiikkia rehellisesti omista tuntemuksista eikä sävellä vain kaavoihin ja rutiineihin perustuen, totta kai tällaiset tapahtumat vaikuttavat myös musiikkiisi. Liki 70 minuutin monoliitti ei ole kuitenkaan helppo pala pureskeltavaksi, vaan se vaatii – ja ennen kaikkea ansaitsee – perinpohjaista perehtymistä. Miksi minun pitäisi suhtautua eri lailla, kun annan itse haastatteluja. En ole myyjä vaan muusikko. Vaikka Fischer pyrkii pysymään poissa lööpeistä, hän on ottanut käytännökseen olla haastatteluissa niin rehti kuin mahdollista. Hän haali käsiinsä kaikki mahdolliset lehdet, joista pystyi opiskelemaan, mitä kaikkea kätkeytyi sen musiikin taakse, joka oli hänen intohimonsa, rakkautensa ja pakopaikkansa kauhuntäyteiseltä arjelta. Viimeisen kolmen tai neljän vuoden aikana tapahtui niin dramaattisia asioita, ettei mikään elämässäni ole eikä tule koskaan olemaan samoin kuin ensimmäisen levyn ilmestyttyä. ”Gigerin kanssa työskentely on fantastisen kiehtovaa, mutta se ajaa samalla mielipuolisuuden partaalle.” saada levyjä kaupaksi. Minulle sanottiin, että älä mainitse asiasta haastatteluissa. Se juontaa juurensa siitä, että Fischer oli ensin fanaattinen metallifani ja vasta sen jälkeen muusikko. Itsekriittisyys on elintärkeää taiteilijalle, Fischer kiteyttää ja huomauttaa, että taide virtaa jatkuvasti eteenpäin ja muuttuu, eikä torota staattisesti paikallaan. Levy-yhtiö rakasti sitä, mutten ollut itse yhtä varma asiasta. – Eparistera Daimones on mielestäni yksi parhaista albumeista, joita olen koskaan tehnyt. Miksi minun pitäisi suhtautua kriittisesti vain ulkopuolisiin asioihin eikä omiini. Hellhammerista ja Celtic Frostista kasvoi elämää suuremmat Inferno 19. Yksityiskohtainen primitiivisyys Melana Chasmata ei ole kokonaisuutena yhtä lohduton kuin sysimusta edeltäjänsä, vaan sieltä täältä pilkahtelee hymyn huulille tuovia yksityiskohtia. Siksi hän ei nytkään mene yksityiskohtiin, kun puhe kääntyy albumin nimeen (Melana Chasmata tarkoittaa vapaasti käännettynä syvää masennusta) ja kuormittaviin henkilökohtaisiin ongelmiin, jotka viivästivät äänitysten alkamista puolellatoista vuodella. Sitä on vaikea hyväksyä, koska se ei johdu vain omista valinnoistani. On vaikeaa tulla ikinä saavuttamaan mitään parempaa kuin se, Fischer tunnustaa ja jatkaa: – Jokaiselle albumille kohdistuu järjetön määrä paineita, jotka juontuvat Triptykon-aikojakin taemmas. Eparistera Daimones otettiin antaumuksellisesti vastaan, joten odotukset uutukaista kohtaan ovat suuret, mikä luo ymmärrettävästi paineita tekijöilleen. Kävimme esimerkiksi hiljattain keskusteluja levy-yhtiömme kanssa Melana Chasmatan tuotannosta
Välillä sävellys lähtee muodostumaan jostain sisäisestä tunteesta tai valmiista sanoitusaihiosta, jonka hän pyrkii muuntamaan musiikiksi. Viimeinen Celtic Frost -levy oli bändin uran menestyksekkäin, mutta minun on täytettävä myös Morbid Talesin (1984) ja To Mega Therionin (1985) odotukset jokaisella levylläni. Hän hioo soundit periaatteessa valmiiksi demoja äänittäessään. Mitä tuotantoon ja biisintekoon tulee, minulla on omat standardit ja tavoitteet. Fischer ei nojaa biisinteossa rutiineihin, vaan säveltää kaikin mahdollisin keinoin, jotka johtavat parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Joskus osa ideoista ilmaantuu hyvin myöhäisessä vaiheessa prosessia. Jopa monet kitaristit aliarvioivat sen merkitystä. Esimerkiksi Altar of Deceit syntyi, 20 Inferno kun työstimme Black Snow’ta. Kappaleista tulee kokonaisia vasta sen jälkeen, kun niihin lisätään myöhemmin detaljeja ja mutkikkaampia juttuja. – Joskus uusi biisi syntyy samanaikaisesti kun työstämme toista kappaletta. Se paine on radikaalein kaikista. Kaikki muu on sekundääristä. Joistain biiseistä hän ohjelmoi tai äänittää raakademot kotonaan, välillä hän tuo valmiita kappaleita treenikselle liveaudienssiin. Noin puolet näistä lyödään lukkoon etukäteen treeneissä ja loput studiossa. Ulkopuolinen paine kalpenee kuitenkin siinä, mitä asetan omille harteilleni. Triptykonin kappaleiden tukijalka nojaa usein melko primitiivisiin riffeihin ja rytmeihin, joiden päälle on aseteltu tarvittava määrä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi feedbackulinaa, bassonpörinää tai leadkitaraa. Kuten sanoit, yksityiskohdat ovat todella tärkeitä. Victor sen sijaan toimittaa aina täydellisesti äänitettyjä demoja, joiden päälle voisi vain laulaa ja julkaista ne levyllä. – Soittotyyli on äärimmäisen oleellinen osa sitä, miltä biisi lopulta kuulostaa. Monimuotoiset työskentelytavat pitävät homman mielenkiintoisena. Moni kitaristi on tullut ihmettelemään. ”Yritimme tehdä Into the Pandemoniumista monipuolisen vierailevien muusikoiden ja erilaisten soitinten avulla, kun taas nyt pyrimme samaan bändin sisäisesti.” legendat. Minulle biisin tunnelma on aina tärkein. Toisinaan joku riffinpätkä muistuttaa tekstistä tai biisinnimestä, jota hän on aiemmin pyöritellyt. Elektronisemmasta kamasta miehellä on kuulemma koneellaan ”miljoona demoa”. Lisäsimme kitaraa ja laulua tälläkin kertaa levylle viimeisenä miksauspäivänä. – Biisi on valmis vasta miksauksen jälkeen. Osa riffeistäni on hyvin simppeleitä, mutta se on tyylini kirjoittaa musiikkia
Fischer ruoti Eparistera Daimonesilla Celtic Frostin kunniatonta itsetuhoa. Hän on tehnyt yhden albumin ollessaan rakastunut ja onnellinen, parjatun Cold Laken (1988), joka oli tuhota Celtic Frostin uran. En tajunnut sitä täysin silloin, eikä Martin varmaankaan kreditoinut niitä oikein. Tarinassa riittää kerrottavaa, joten kirjoittaminen ja kuvamateriaalin kokoaminen vie ison osan miehen ajasta. Mielestäni vähintään 50 prosenttia soundistasi koostuu soittotyylistä. – Jos projekti lihallistuu, biisien täytyy olla priimaluokkaa. Triptykonilla on ollut pitkään suunnitteilla dvd, joka on kuulemma niin kunnianhimoinen projekti, että se on vaikea toteuttaa taloudellisesti. Se on yksi suosikkibiiseistäni levyllä. En ole työstänyt sitä tietoisesti, vaan se on osa minua. Se näyttäisi hieman huvittavalta, jos 51-vuotias mies yrittäisi tehdä freestyletemppuja. Hän ei kuitenkaan istu alas ja pyri saamaan itseään tietoisesti masentuneeksi, vaan tulkitsee sisimpiä tuntojaan niin rehellisesti kuin pystyy. Kuten arvata saattaa, konsepti on hiottu viimeisen päälle valmiiksi, mutta toteutuksen tulisi olla sellainen, ettei kukaan ole aiemmin tehnyt vastaavaa. Fischer työstää myös kolmatta kirjaansa, joka jatkaa siitä, mihin toinen opus Only Death Is Real jäi, eli Celtic Frostin Morbid Talesin äänityksiin, ja jatkuu nykyhetkeen. Tätä ennen bändi kuvaa joka tapauksessa musiikkivideot kahdesta Melana Chasmatan biisistä. Tällä albumilla hän käsittelee useita eri teemoja intiimisti ja itsetutkiskelevasti. Hän on keskustellut yhteisestä projektista erään esikuvansa kanssa. Siksi soittoni kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Minä en soita kitaraa, vaan pahoinpitelen sitä. Kaikki tämä heijastuu soittooni. Toivon pystyväni kirjoittamaan tarvittavan määrän laadukasta musiikkia kahta albumia varten: Triptykonin ja tämän uuden projektin. En ole enää yhtä kunnianhimoinen lajin suhteen kuin testosteroniteininä, jolloin halusin näyttää koko maailmalle kaiken. Hän toivoo saavansa kirjan kauppoihin ensi vuoden aikana. Mietimme nyt verkkokaupan tuotevalikoimaa. Minulla ei ole valitettavasti niin paljon aikaa harrastaa lajia kuin haluaisin. Gigerin kanssa työskentely on fantastisen kiehtovaa, mutta se ajaa samalla mielipuolisuuden partaalle. Olen käyttänyt samoja laitteita vuosikausia, enkä aio vaihtaa niitä koskaan. Mielenkiintoiselta vaikuttava hanke on kaavailtu toteutettavaksi siten, että Triptykonin ja toisen yhtyeen, joka teki Tomiin suuren vaikutuksen uransa alussa, soittajat muodostaisivat eri kokoonpanokombinaatioita ja bändien laulajat jakaisivat mikrofonin. Musiikki tulisi olla samanhenkistä kuin nyt, eli okkultistista ja synkkää. Meillä on pinoittain lautoja kotona. Vaikka Emily kuoli jo vuosikausia sitten, olen aina tuntenut syyllisyyttä tästä, koska ihailen hänen työtään suuresti. En todellakaan halua sotia Martinin kera, jonka kanssa loimme niin monta hienoa albumia. Hän sanoi joskus, että tulemme vielä kirjoittamaan musiikkia yhdessä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Olin ensimmäisiä niistä harvoista, jotka skeittasivat silloin. Työsuhde on kestänyt jo seitsemän vuotta. Hän pitää itsekin glam rockin kanssa flirttaillutta kiekkoa katastrofaalisen huonona, täydellisenä virheliikkeenä. Tällä hetkellä puolet ajastani menee Giger-töihin ja puolet muuhun. Veljesvihasta itsetutkiskeluun Fischer ei pysty kirjoittamaan biisejä, jotka kuvastaisivat hänen onnellisuuttaan. Nyt vain kruisailen paikasta toiseen, ja se on täydellistä. – Martin on yrittänyt tehdä viime vuosina joitain asioita, jotka ovat olleet minulle hyvin kipeitä, paljastavia ja järkyttäviä. Levyltä löytyy myös kunnianosoitus tuberkuloosiin menehtyneelle englantilaisrunoilija-kirjailijalle Emily Brontëlle (1818–1848). Jottei aika kävisi pitkäksi, Fischer työskentelee myös H.R. Tapaaminen osoittautui melko mieluisaksi, vaikka kummallakin on yhä paljon hampaankolossa. – Minulla ei ole aikataulua tai ennalta määrättyjä työtehtäviä, vaan teen mitä ikinä Giger ja hänen managerivaimonsa pyytävät. Fischer pitää Gigerin, suosikkitaiteilijansa, kanssa työskentelyä haastavana mutta suurena kunniana. Tyttöystäväni skeittaa päivittäin, ja välillä skeittaamme yhdessä. Pystyimme tapaamaan toisemme kuin aikuiset. Hän oli fantastinen ja tunteellinen kirjoittaja. Rakastan soundiani. – Elämäni ja ajatukset ovat omiani, ja kun otan kitaran kouraan, soitto kuulostaa välittömästi minulta itseltäni. Hyvän biisin kirjoittaminen on minulle aina haasteellista, enkä halua viedä musiikkia pois Triptykonilta. – Martin Eric Ain (Celtic Frostin ex-basisti) käytti pätkiä Emilyn runoista Into Pandemonium -levyn sanoituksissa. Tämä tulee varmasti sokkina monelle, mutta Tom Gabriel Fischer, yksi rankemman metallin merkittävimmistä pioneereista ja arvostetuimmista hahmoista, skeittaa. Se kantaa nimeä In the Sleep of Death. Muusikko kokee olevansa kuvataiteilijalle osan menestyksestään velkaa, koska Giger on antanut käyttää teoksiaan molempien Triptykon-levyjen ja Celtic Frostin To Mega Therionin kansissa. Gigerin, 74, assistenttina ja kaavailee uutta musiikkiprojektia. Kuten kaikki Celtic Frostista vähänkään perillä olevat tietävät, bändin toiminta päättyi riitaisasti ja lokaa lensi kuin motocross-kisoissa. – Aloitin vuonna 1978, kun ensimmäinen skeittausaalto iski Sveitsiin. Inferno 21. Halusin maksaa lainausmerkeissä velan takaisin hänelle Victorin musiikin ja oman sanoitukseni avulla. – En tee enää temppuja, vaan käytän lautaa vain liikkumiseen. Viimeksi autoin häntä Yhdysvalloissa julkaistavan Alien-kirjan haastattelun kanssa ja Gigerwebshopin perustamisessa. Sinun pitäisi nähdä zürichiläisten naamat, kun yli 50-vuotias nahkatakkinen pitkätukka skeittaa vastaan. Fischer oli törmännyt Martiniin, vanhaan luottopakkiinsa pari kolme viikkoa ennen haastattelua. Maailmankuvani ja aatteeni siitä, mitä me ihmiset teemme eläimille, luonnolle ja toisille ihmisille, tulevat pysymään aina samana. Rullaava monitaiteilija Fischer pitää itsensä kiireisenä myös levynteon ja keikkailun ulkopuolella. Siihen liittyy iso skaala tunteita. Tyylini on tunnistettava. Hän lykkii Gigerin luoksekin rullalaudalla. minulle, että heillä on täsmälleen samat tekniset laitteet kuin minulla, mutta heidän soittonsa kuulostaa täysin erilaiselta
Teksti Joni Juutilainen KUVA Anders Bergstedt Ruotsalaisen death metalin pitkää perinnettä kunnioittava Vampire kuuluu genrensä tiukimpiin tulokkaisiin. Täysin sinikeltaisissa merkeissä ei kuitenkaan edetä, sillä paketista on löydettävissä myös selkeitä piirteitä Autopsyn suuntaan, ja Jaws of the Unknown -biisi on niin suora kumarrus Celtic Frostille, että melkein naurattaa. Merkille pantavaa on, ettei bändi edes yritä luoda mitään uutta, vaan sovittelee entuudestaan tutut pelinappulat oikeille paikoilleen. Mutta ei tämä ole ollut meille mitenkään tietoista tai tarkoituksellista. – Luulen, että aika harva muusikko osaa tarkastella tuotoksiaan ulkopuolisen perspektiivistä. – Totta kai, eihän tuota voi kieltääkään! Kaikella kunnialla teitä suomalaisia veljiämme kohtaan, mutta olisihan se ollut aika typerää, jos olisimme yrittäneet tehdä musiikkia vaikkapa Beheritin tai Impaled Nazarenen hengessä. Nifelheim vai Europe. Hiven muinaista Nihilist/Entombedia, hyppysellinen Nifelheimiä, hyvä loraus Tribulationia ja loputon litania kaikkea siltä väliltä hirmuisiin sanoituksiin yhdistettynä on kaava, joka toimii kuin tauti. Bändi haisee vahvasti raadolta, mutta on samaan aikaan eläväinen ja terävästi iskevä. Yksi Vampiren määrittelevistä piirteistä on bändin nostalgianhehkuinen salamyhkäisyys, mikä ilmenee mystiikkaa. Ainoastaan yhden kolmibiisisen demon kasettina ja seiskatuumaisena ennen Century Median kautta ilmestynyttä nimikkoalbumiaan julkaissut porukka yhdistelee musiikissaan käytännössä kaiken, mitä länsinaapurimme kuolometallikentällä on tapahtunut viimeisen 25 vuoden aikana. Myönnät kuitenkin auliisti, että olette osa loputtomalta tuntuvaa ruotsalaista kuolometallijatkumoa. Emme perus- 22 Inferno taneet Vampirea ainoastaan jatkaaksemme ruotsalaista death metal -perinnettä, mutta samalla kun perustimme bändin, meistä tuli kuitenkin osa sitä, aloittaa kitaristi Black String – Sama pätee itse albumiin, koska olemme varmaankin työskennelleet jollain suunnittelemattomalla kaavalla, joka heijastuu vaikkapa musiikin tunnelmassa, rumpukuvioissa, riffeissä ja laulusovituksissa... Kolmen kruunun kuoloa K olmisen vuotta sitten syntynyt Vampire on erinomainen tiivistelmä ruotsalaisen äärimetallin kehityskulusta. Vampiren soittoniekkojen mielestä kaikki on syntynyt täysin luontevasti – kuinkas muutenkaan. On tuskin mitään kamalampaa kuin saksalaiset bändit, jotka yrittävät kuulostaa brasilialaisilta
Olisihan se kieltämättä aika perseestä, jos yrittäisimme näyttää kuvissa samalta kuin Europe ensimmäisen levynsä kansissa. Kampanja voimassa 3.3.2014 alkaen niin kauan kun tavaraa riittää. 599,90 €), niin saat kaupan päälle aidon Ross Halfinin signeeraaman Metallica-vedoksen*. Koko touhunnehan suorastaan huutaa kunnolla tehtyä musiikkivideota! Onko moista tullut ajateltua. Paljon mieluummin kuuntelen typerästi nimettyjä yhtyeitä jotka tekevät loistavaa musiikkia, kuten vaikkapa Antichristia. Lapsellista ja typerää Totuuden nimissä on myönnettävä, että Vampiren musiikki tuli aluksi sivutettua pelkästään yhtyeen nimen vuoksi, joka on tönkköydessään ja värittömyydessään melko helposti ohitettavissa. – Vastaavia, joskin hieman rankempia promokuvia löytyy vaikkapa Nifelheimin debyytiltä (1994) ja Sextrashin Sexual Carnagelta (1990). Knoppitietona mainittakoon, että laulaja Hand of Doomin alkuperäinen ehdotus Strigoi-nimestä sai lopulta väistyä Black Stringin Vampire-ehdotuksen myötä. Konsepti on ollut valmiina jo kauan, mutta meillä ei ole ollut aikaa saattaa hommaa päätökseensä. Ohjeet osoitteessa: verkkokauppa.com/olympus. Legendaarinen rock-kuvaaja Ross Halfin & Olympus OM-D – Back (on) stage Nyt sinulla on mahdollisuus saada pala rock-historiaa omalle seinällesi! Osta mikä tahansa Olympus OM-D –sarjan kamera (alk. 15x20cm, arvo 499,00 €. Luulen, että koko homma lähti kohdallani siitä, kun luin Beheritin Nuclear Holocausto Vengeancesta ensimmäistä kertaa. Vedos toimitetaan jälkitoimituksena Olympus Finlandilta. – Ehdottomasti samanlainen kuin hevosmiehet King Diamondin Abigailin ja Dissectionin The Somberlainin kansissa, Black String napauttaa viimeisen naulan arkkuun. – On tuskin olemassa mitään epämetallisempaa kuin ”älykkäät” tai ”aikuismaiset” bändinnimet. Historia tuntee monenlaisia vampyyreitä. – Onhan Vampire todella lapsellinen ja typerä nimi bändille, ja juuri siksi valitsimme sen! Toisaalta, eivätpä esimerkiksi Metallica tai Slayer ole yhtään sen parempia, aikuismaisempia tai järkevämpiä, mutta ihan hyvin noilla porukoilla on kuitenkin pyyhkinyt. Matka Nosferatu-elokuvan (1922) inhottavasta ja kylmäverisestä kreivi Orlokista 2010-luvun Twilight-hahmoihin on huomattavan pitkä ja monimuotoinen. Kun nyt yhtyeenne nimi sattuu olemaan mikä on, on syytä kysyä, millainen vampyyri bändi mahtaisi olla. Ei nimi miestä – tai tässä tapauksessa bändiä – pahenna, kuten vanha sanonta tietää kertoa. ja hämärää tunnelmaa tihkuvissa bändikuvissa ja karuissa taiteilijanimissä. Olympus OM-D E-M1 12-40mm f2.8 PRO KIT Olympus OM-D E-M5 12-40mm f2.8 PRO KIT 2199,90 € 1499,90 € Olympus OM-D E-M5 14-42mm f3.5-5.6 KIT 699,90 € Olympus OM-D E-M10 14-42mm f3.5-5.6 EZ KIT 799,90 € * Rajoitettu 100 kpl Limited Edition -erä, kuva-ala n. – Itse asiassa meillä on ollut suunnitteilla tehdä erittäin aavemainen video The Fen -biisistä. Ihme kyllä, moni kohtuullisen menestynyt ruotsalainen metalliryhmä kantaa mukanaan erittäin yksinkertaista nimeä, joista mainittakoon vaikkapa Dismember, Ghost, Grave ja Wolf. Pieni surffailu internetissä paljastaa näiden hieman päälle kolmikymppisten jätkien henkilöllisyydet ja soittotaustat melko tuntemattomissa bändeissä hyvinkin nopeasti, mutta väliäkös tuolla, sillä merkittävä osa Vampiren tehosta perustuu sen käppäiseen teatraalisuuteen. – Myös taiteilijanimet tulivat peliin aika luonnostaan. Vampyrismi on yleisesti käsitelty aihe myös metallimusiikin parissa, ja erityisesti moni black metal -yhtye on imenyt konseptiinsa vaikutteita vuosisatojen mittaan kerrotuista kauhutarinoista. Ristimänimensä perusteella suomalaiset sukujuuret omaavalla Black Stringillä on asiasta selkeä näkemys
Textures on kumminkin semmonen bändi, josta tosi moni meistä diggaa. Tämän tokan kannalta oli tosi paljon helpompi kanavoida, että nämä jutut me osataan tosi hyvin, keskitytään näihin, Alexa sanoo. – Niin ja katsonut vierestä sitä mun sekoilua. Myös Lari pitää albumin teemaa kantavana. Tiukkaa soittoa ja hyvää meininkiä S hearin parin vuoden takainen debyyttialbumi Breaking the Stillness oli varsin lupaava teos. Levy tarttui nauhalle useassa studiossa pitkällä ajanjaksolla viime vuoden aikana. Koettuja juttuja Uuden levyn sanoituksellinen teema liittyy nimeen Katharsis. On paljon helpompi laulaa näitä tän levyn biisejä kuin ekan levyn, vaikka nekin oli henkilökohtasia. Että ”joo, toi eheytyminen kuulostaa hyvältä idealta”, Alexa nauraa ja lisää, että Shearin musiikissa sanoilla on suuri merkitys. – Mehän tehtiin se eka levy jo vuonna 2011, se tuli ulos vuonna 2012. Nyt Shear on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, joka lunastaa ensilevyn antamia lupauksia. Sanoitukset kirjoittava Alexa kertoo, että teema kumpuaa omakohtaisista kokemuksista. 24 Inferno Kun oli vetänyt keikkoja ekan levyn tiimoilta, ne raskaammat jutut toimii yllättävän paljon paremmin, Alexa aloittaa. Tässä on kuitenkin enemmän se, että jokaisessa lauseessa ja säkeistössä nyanssit muuttuu sen tunteen mukana. – Mä ite kuuntelen paljon sanoja. Ei oopperakailotusta Shear on nykyisessä metallimusiikin kentässä varsin persoonallinen bändi. Uskon, että aika moni pystyy samastumaan niihin, jos istuu alas ja kuuntelee hetken levyä ajatuksella. Kokonaisuuden kantavana teemana on eheytyminen. Se on välillä todella. Johansson soittaa levyllä yhden soolon. Shearin laulaja Alexa Leroux ja kosketinsoittaja Lari Sorvo luonnehtivat uutta levyä debyyttiä raskaammaksi. Joka ikinen sana merkkaa ihan eri tavalla. Levyn on miksannut Stratovarius-kitaristi Matias Kupiainen, jonka kautta levylle päätyi myös Stratovariuksen kosketinsoittaja Jens Johansson. On vaikea keksiä, kenen kanssa yhtye esimerkiksi sopisi samalle keikalle. – Mun mielipiteeni oli, ja tästä oltiin puhuttu jonkin verran porukallakin, että tehtäisiin hiukan raskaampaa. Bändin progesävytteisestä mutta tarttuvasta metallista löytyi kiitettävän paljon omaa persoonaa, ja korkea soitannollinen osaaminenkin oli osattu valjastaa biisien palvelukseen. Tässä oli aika monta vuotta ihan sellasta luonnollista kehitystä, Lari jatkaa. Ne ei ole vaan melodioita, joiden päälle on läiskitty sanoja, vaan niissä on oikeasti paljon koettuja juttuja. Teksti Tapio Ahola Kuva Valtteri Hirvonen Helsinkiläinen Shear on yksi viime vuosien mielenkiintoisimmista tulokkaista suomalaisessa metalli musiikissa. Katharsis-kakkosalbuminsa myötä bändi haaveilee isommista lavoista – aina Rock in Rioa myöten. – Joo, kun on itsekin lukenut niitä sanoja, se tuntui hyvältä idealta, hän sanoo. – Ja kun se eka levy oli meidän eka yhteinen levy, siinä oli enemmän sellasta, että nyt näytetään kaikki mitä osataan. – Mun mielestä me sovittaisiin keikalle vaikka kuinka monen bändin kanssa. Esille nousee kuitenkin hollantilaisen Texturesin nimi
Eikä se pelkkä tekninen osaaminen riitä, se että näprää sitä soitintaan helvetin nopeasti, vaan pitää myös olla melodista ja hyvänkuulosta tavaraa, Alexa sanoo. Mutta tämä ei kuitenkaan ole mitään tiukkapipoista tavaraa, meidän keikat on enemmän sitä rokkishow’ta. – Arch Enemy! Lari heittää väliin. Esimerkiksi meidän Hammerfestin-keikan jälkeen yksi mun parhaita hetkiä oli, kun hilluttiin Manchesterin lentokentällä jossain parkkiksella ja juotiin yhteisestä Jägermeister-pullosta. Inferno 25. – Ne ei mun mielestä ole kuitenkaan mitenkään poissulkevia asioita. Mutta pitää vaan ylpeesti tähdätä eteenpäin, Alexa sanoo. Niin, siinä välissähän ei ole mitään, Alexa jatkaa. Muutenhan me jumiudutaan soittaan niitä pikkukeikkoja, jos me ei edes yritetä enempää. – Kai meillä on sellanen kollektiivinen unelma, että olisi tosi siistiä päästä soittamaan isoille lavoille, sellaselle yleisölle, joka oikeesti tuntee meidän musaa. – Eikä mitään Nightwishiä vastaan..., Lari koettaa paikata. Mikä on parasta siinä, että on Shearin jäsen. Toi on toinen, mitä multa kysytään aina, että ”ai, sä et laula oopperaa, örisetkö sä sitten?”. – Se on sitten kokonaan toinen äärilaita. Mutta mä en ainakaan häpeä tunnustaa haaveilevani siitä, että pääsis isommille lavoille. – Lari, musta tuntuu, että sä voit vaan pahentaa tätä tilannetta jos sä jatkat. Laulaa ilosena juna-asemalla sun biisien sanoja, kun ne on niin fiiliksissä. Shear uskaltaa siis unelmoida. Sellanen showmanship on myös järjettömän tärkeää. Yhtyettä ei voi niputtaa useimpien muiden naislauluvetoisten metallibändien kanssa, sillä Alexa Leroux’n laulussa on oopperahoilauksen sijaan rockia ja särmää. Sellanen yleinen rähinä, paheksunnan aiheuttaminen tämän bändiporukan kanssa, on parasta mitä mä tiedän. – Ei nämä kuitenkaan ole mitkään olympialaiset, että kuka soittaa eniten nuotteja minuutin sisällä. – Porukka ajattelee, että kun laulaa metallibändissä, se laulu on varmaan oopperakailotusta. – Me ollaan suht tuntematon bändi Suomessa, ollaan soitettu noita klubikeikkoja. Siinä tuli Alice in Chains perään, mutta mä lähdin himaan, kun se ei ollut niin hyvä.” Että ihmiset tunnustaa, että ne tykkää sun musiikista, raahautuu keikoille ja ostaa sen paidan. – Totta kai se on helvetin siistiä soittaa yhdessä, koska meillä synkkaa musiikillisesti, mutta parasta on ne yhteiset hetket. Me pyritään niihin kumpaankin, Lari jatkaa. Mieluummin sitä lämppäisi Texturesia kuin jotain Nightwishiä, Lari pohtii. ”Jos pystyy soittamaan nopeesti, niin mikäs siinä, kunhan soittaa jotain siistiä.” raskas mutta myös tosi melodista. Jos pystyy soittamaan nopeesti niin mikäs siinä, kunhan soittaa jotain siistiä. Yksi Katharsista kuunnellessa helposti huomattava seikka on, että Shearin muusikot eivät ole soittajina mitään nakkisormia. Eikä siinä mitään, sekin on vitun siistiä. Näin sitä heviä pitää laulaa, moni on ajatellut yhtyettä ensi kertaa kuullessaan. Tota joutuu joka ikinen kerta selittään, että mimmit pystyy laulaan myös jollain muulla tyylillä kuin Sharon del Adel tai Tarja Turunen. Toiveet tulevaisuuden suhteen ovat korkealla. Lari ja Alexa myöntävät, että Shearille on tärkeää, että soitetaan hyvin. Kaikille se tekninen, hyvä suoritus on tärkeä. Unelmissa Rock in Rio Katharsis on haastatteluntekohetkellä julkaistu jo Japanissa, ja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa levy päätyy kauppojen hyllylle tämän lehden ilmestymisen aikoihin. Se ei saa olla pelkkää show-offia, Alexa sanoo. Nightwishillähän on tosi hyvää musaa, mutta musta tuntuu, että me ollaan musiikillisesti lähempänä Texturesia. Että kun ihmiset kuulee Shearin nimen, ne on heti, että ”niillä on nämä ja nämä biisit, ja mä muuten näin ne tuolla Rock in Riossa vuonna 2016, se oli helvetin hyvä. – Se, että saa hillua jätkien kanssa porukkana ja tehdä sitä meidän juttua, Alexa sanoo. – Musta tuntuu, että kaikki meidän jäsenet on ihaillu virtuoosimaista soitantaa jostain teini-iästä lähtien, Joe Satriani kitaristeille ja Jens Johansson Larille. – Ei sillä, että me kieltäydyttäisiin siitäkään! Poista toi kohta tästä jutusta, muuten toi näyttää siltä, että me sanottiin, että ”me ei lähetä lämppään mitään vitun Nightwishiä”, Alexa parahtaa. – Ei meillä ole mitään viisivuotissuunnitelmaa, mutta koko ajan pyritään eteenpäin, niinku Timo Jutila sano, Lari toteaa
YHTEISTYÖSSÄ: OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.. 19.20.21.KESÄKUU.2014.NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN LISÄÄ BÄNDIJULKISTUKSIA TULOSSA..
Doom metalia, joka ei edes ole ihan puhdasta doomia, ja vielä venäjän kielellä! Sentencedistä tutut Samit Kukkohovi & Lopakka, tuottajamoguli Hiili Hiilesmaa, Jaakko Yli-Rautio ja Erkki Seppänen kehittivät yhtyeensä visuaalisen ilmeen AK47-Lopashnikoveineen, punatähtineen ja lava-asuineen niin pitkälle, että ”vitsin” alta oli vaikea nähdä olennaista. Se vie Kurskin tähän asti isoimmalle kiertueelleen. Pienen ihmisen asialla K un Kursk, venäläisittäin KYPCK, julkaisi debyyttilevynsä Tšernon vuonna 2008, metallimaailma tuntui suhtautuvan siihen vähän vinosti. Imena Na Stene, ”Nimet seinässä”, on hivenen uudistuneen yhtyeen väkevin levy. Nyt tulilla on jo kolmas levy Imena Na Stene, eikä ketään enää naurata. Jo kakkoslevy Niže (2011) osoitti, etteivät nämä miehet ole menossa minnekään. Teksti Vilho Rajala Kuvat Matti Riekki Oli karmaiseva yhteensattuma, että Venäjän ja Ukrainan välit kiristyivät dramaattisesti juuri Kurskin kolmannen levyn julkaisun alla. Haluttiin nähdä vain yhden levyn projekti ja vähintään puolihumoristinen viritys, vaikka itse musiikki olikin murskaavan vakavaa. Inferno 27
Huhtikuussa starttaa bändin tähän asti suurin Suomen-kiertue, ja syksyllä on vuorossa uran mittavin Venäjän-rundi. Ensimmäisen teoksen työstö on aina vaikeinta, alalla kuin alalla. Näin 28 Inferno ollen kolmikko pystyi luonnostelemaan biisi-ideoita kimpassa treenikämpillä. Hän huomauttaa, että Kurskin perustamisen aikoihin kenelläkään sen jäsenellä ei ollut aktiivista bändiä. Itse asiassa yhtye on vasta nyt päässyt kunnolla vauhtiin. Muut kiireet haittasivat koko ajan bänditoimintaa, ja vaikka Kursk oli alun alkaen juuri Hiilesmaan ja Lopakan idea, ratkaisu taisi olla välttämätön. Seppäsen mukaan tämä toi mukanaan edun, että koko trio Kukkohovi–Lopakka–Karihtala asuu Oulussa. – Kun sain puolet matskusta väännettyä, lähdin lopputyöstöä varten pitkäksi viikonlopuksi Tallinnaan. Mistä ihmeestä projekti-stigma siis kehkeytyi. – Kirjoiteltiin nytkin paljon paskaa, muun muassa siitä, miten on vaikea kirjoittaa, Seppänen kuvaa hymähtäen. Kirjoittamisen vaikeus Kakkos- ja kolmoslevyn välissä bändin sisällä tapahtui merkittävä muutos, kun Hiili Hiilesmaa siirtyi pelkäksi tuottajaksi ja Antti Karihtala rekrytoitiin uudeksi rumpaliksi. Ensimmäinen kappale Imena Na Stenelle oli Deti Birkenau, suomeksi Birkenaun lapset. – Se käsittää yksitoista kaupunkia. Amorphis on ainoa suomalainen bändi, joka on edes käynyt samoissa paikoissa. Sen jälkeen olikin haastavampaa. Kurskin tarina siis jatkuu, ja täydestä syystä. Rutiini on miehellä helvetin kova. Se syntyi helposti koko bändin voimin suoritetun Auschwitz-reissun inspiroimana. Meistä sellainen kommentti tuntui vähän hölmöltä, kun oltiin kuitenkin luotu idea ja konsepti ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin bändi, laulaja Erkki Seppänen sanoo nyt. ”Euroopassa meitä pidetään kommunisteina ja Venäjällä fasisteina.” – Tokan levyn kohdalla taisi olla joku arvio, jossa sanottiin, että nyt nähdään, kuinka pitkälle tällainen kikka kantaa. Hiilesmaan kanssa tähän ei ollut mahdollisuutta. – Monta vuottahan Sami sitä suunnitteli ja taisi ainakin kertaalleen kirjoittaa uusiksi koko tarinan. Lopakasta puheen ollen, miehestä kuoriutui hiljattain kirjailija. Se on ollut alusta lähtien meillä tavoitteena, että päästäisiin syvemmälle sinne periferiaan, Seppänen intoilee. Karihtalalle merkittiin jopa pari sävellyskrediittiä uudelle levylle. Imena Na Stenen julkaisee Ranka Kustannus, jonka kanssa on mustaa valkoisella myös seuraavasta levystä. Seppäsen mukaan Hiilesmaan lähtö bändistä ei ollut mikään yllätys. Esikoisteos Marras on saanut runsaasti näkyvyyttä mediassa. Karihtala on aiemmin kannuttanut muun muassa Charonissa. Lopakan verbaaliset kyvyt eivät tulleet sikäli yllätyksenä, että mies kirjoitti aikoinaan tekstejä Sentencedille. Seppänen ei ole vielä ennättänyt opiskeluiltaan lukea romaania, mutta on iloinen Lopakan puolesta. Otin. Huomaa soittotatsista, että on soiteltu ennenkin, Seppänen kehuu. Sen näkee esimerkiksi keikkakalenterista. Kurskissa hän on käynyt Seppäsen kanssa paljon keskusteluja tekstien kirjoittamisesta. – Antti on ottanut isoa roolia ideoinnissa, ja sellainen tuo paljon lisää virtaa koko bändille. Sitä ennen isoin on ollut neljä. Olennaista on, että bändi suunnitteli alusta asti tekevänsä monta levyä. Vaikea sanoa
Entä jos keikat Venäjällä loppuvat siihen. Osattiin tavallaan odottaa, että pienemmissä paikoissa voi tulla jotain ongelmia. Ukrainan kärjistynyt tilanne, Putinin yksinvaltius, terrorismin uhka, ihmisoikeudet, Sotšin olympialaiset kyseenalaisine piirteineen ja niin edelleen. Jostakin syystä venäläiset kuitenkin itse arkailevat tekstittää ja laulaa venäjäksi. Teini-iän enteet Venäjän ristiriitainen ja sekava tilanne ei saa Seppäseltä muuta kommenttia kuin sen, että tilanne on kovin ristiriitainen ja sekava. ”Jos Kurskin kaltainen bändi olisi ilmestynyt Suomesta ilman mua laulamassa siinä, olisin varmaan viiltänyt ranteeni auki!” mahdollisimman kuppaisen venäläisen hotellin ja keskityin ihan pelkästään kirjoittamiseen. Niinpä Kurskin tulevan Suomen-rundin päivämäärien runsaus yllätti iloisesti. Palataan Kurskiin. Seppäsen keino päästä yksilötasolle kouriintuntuvasti on se, että hän pitää suoraa yhteyttä venäläisiin faneihin. Tuntuu, että tänä päivänä on mahdoton puhua Venäjästä ilman vahvaa poliittista sivumakua. Tai sitä, että junasta saatetaan heittää ulos. Kun Seppänen päätti lainata levylle suoraan Putinia, hän myöntää hieman pohtineensa, kannattaako moinen. Sinkkubiisi Imya Na Stene on kuulemma resonoinut rajantakaisessa fanikansassa oikein hyvin, ja Seppänen uskoo levyn toimivan siellä muutenkin. Poliittisuus riippuu tietenkin määritelmästä. Tekstit eivät olisi tulleet mitenkään luonnostaan muun toiminnan ohessa. Taustalla on kaksi teini-iän intohimoa: Venäjän kieli, kirjallisuus ja kulttuuri sekä Bruce Dickinsonin laulajankyvyt. Siellähän on muun muassa suoria lainauksia Putinilta, hän sanoo. Mutta sitten on paljon niitäkin, jotka sanoo, että tämä on parasta venäjänkielistä heviä. On tietenkin niitä, jotka inhoaa jo lähtökohtaisesti sitä, että tulee joku ulkomaalainen bändi laulamaan venäjäksi. – Edellisellä levyllä huomattiin, että Euroopassa meitä pidetään kommunisteina ja Venäjällä fasisteina, heh heh. Kuulostaa vitsiltä, mutta Venäjästä puheen ollen ei voi koskaan olla ihan varma. ”Venäjän Facebook”, VKontakte, on tähän erinomainen keino. En ole muistaakseni ottanut mistään onkeeni ihan yksi yhteen, mutta siellä on ihan selkeä halu käsitellä Venäjän asioita venäjäksi. – Pääsääntöisesti aika jees. Mutta se varsinainen seikkailu odottaa rajan takana syksyllä. – Tämä levy pohjautuu eniten nykyhetkeen. Paljon on kiinni asenteesta. – Sieltä tulee paljon suoria toiveita, että voisiko tätä ja tätä asiaa käsitellä. Toiset eivät lähtisi ollenkaan jos ei olisi pakko, toiset taas rakastavat mennä, seikkailla, tutustua ja nähdä. Miten Kurskilla tähän mennessä. – Tällä hetkellä arvostan eniten niitä, jotka sanoo avoimesti, että en osaa sanoa. ”Eletään mielenkiintoisia aikoja” on lattea klisee, mutta vaikea tällaisesta liikehdinnästä on heittää hevilehden sivuilla syvempääkään analyysia. Se tulee tietysti siitä imagosta ja visuaalisuudesta. Sensuurin hampaisiin. Pojat oli käyneet Sentencedin kanssa aiemmin, ja mulla oli muuta kokemusta. Oulun pojat tuntuu aina sanovan, että hiki ottassa! Inferno 29. Ei pidä säikähtää sitä, että rajalla pitää purkaa kamat autosta. Suomalaisissa bändeissä on radikaaleja eroja siinä, kuinka mieluusti Venäjälle lähdetään. Erään polarisaation Seppänen on pannut merkille. Tai sitä, että soittokamat eivät ole välttämättä aivan viimeistä huutoa. Eihän siitäkään ole kovin kauaa, kun suomenkielinen hevi oli lähinnä kummallinen marginaaliilmiö. Hän arvelee, että vasta nyt, 15 vuoden jälkeen ihmiset ovat alkaneet hahmottaa, mikä Putin on miehiään. Tämä liittynee jonkin verran siihen, kuinka leipiintyneitä artistit omaan touhuunsa ovat. Ja sanottava on, että jos Kurskin kaltainen bändi olisi ilmestynyt Suomesta ilman mua laulamassa siinä, olisin varmaan viiltänyt ranteeni auki! Hiki ottassa Seppänen on monien muiden tavoin aistinut, että maamme livekeikkabisnes ei oikein voi hyvin, ainakaan kun tullaan alas stadion- ja hallitasolta. Power metal on miltei täysin vastakkaisella laidalla Kurskin kanssa, mutta mies itse nauttii siitä, että pääsee venyttelemään äänijänteitään moneen suuntaan. – Sehän olikin sitten ironista, että liityin Dreamtaleen ja Kurskiin suurin piirtein kahden viikon sisällä. Kursk-faneillakin menee mielipiteet ihan fifty-fifty esimerkiksi Ukrainan suhteen, laulaja kertoo. Niinpä kysymys ”onko Kursk poliittinen bändi?” saa Seppäsen mietteliääksi. Osa ei voi käsittää, miten yhtäkkiä ollaan lähes sotatilassa rakkaan naapurivaltion kanssa. Osa on syttynyt voimakkaasti siihen, että nyt Venäjä lähtee uuteen nousuun. – Meillä on ollut koko ajan se halu. Se on helvetin ristiriitainen paikka, tilanne ja kulttuuri. Kursk lähestyy rankkoja ja musertavan surullisia aiheita aina pienen ihmisen kautta. Kaikki on olleet aika kuumottuneita. Ja että miksei tällaisia bändejä tule Venäjältä! Seppänen yrittää kuulemma aina vastata diplomaattisesti, että toivottavasti Venäjältä tulisi vielä sellainen yhtye, joka näyttäisi, miten tämä homma olisi kuulunut alun alkaen hoitaa. Kenties se aika vielä koittaa. Kursk lähtee kohti tuntematonta innoissaan. Jos Suomessa on ollut vähän vaikea suhtautua tällaiseen bändiin, näin on myös rajan toisella puolella. Viime viikkojen ja viime kuukausien tapahtumia kun ajattelee, jotkut asiat levyllä on osuneet pelottavankin hyvin. – Konsepti on jakanut vielä enemmän mielipiteitä Venäjällä kuin Suomessa. Seppänen laulaa myös Dreamtalessä. Mutta me ollaan löydetty hyvät tyypit, jotka pitää huolta, että meillä sujuu kaikki hyvin, Seppänen kiittelee. Aina kun bändit vertailevat kokemuksiaan Venäjältä, jollakin on ollut parasta ikinä ja toisella taas hirveintä koskaan. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole. Tekstit lähtee aina yksilötasolta. Kun Vladimir Putin tuli valtaan vuonna 1999, Seppänen asui vielä itsekin Venäjällä. Ne on pienen ihmisen elämään liittyviä murheita ja haasteita, mitä ison koneiston edessä voi olla. Eiköhän Kursk viimeistään näillä keikoilla osoita, että on tullut jäädäkseen
Kun on töitä, niitä täytyy kanssa tehdä, joten paljon siihen on mennyt aikaa – helvetistikin. – Nopeutta tuli kiristettyä melko monessa biisissä – huomattavastikin. Näin ollen en voinut ottaa tekemisvaiheessa muita proggiksia työn alle, mikä tarkoitti sitä, että olin parisen kuukautta ilman mitään ulkopuolista palkkaa. – Se on aika monen asian summa. Niinpä on ollut vaikeaa saada arjen keskelle mitään hyvää välikköä upottautua ajatuksiinsa ja säveltää omia biisejä. Se oli iso huokaus ja olen suuresti kiitollinen lafkalle. Välillä mennään aika lähelle semiäärimmäistempoja, mikä mahdollistui sitä myötä, kun rumpali Heikki Saari liittyi bändiin. Koneellisuuksia ja oravanpyöriä Yhtye soi uutukaisellaan paljolti tunnistettavalla tyylillään. – Sieltä ehdotettiin masterdiilityyppistä ratkaisua, että julkaisut tulevat heidän kauttaan, heidän nimissään. Kaikenlaisia riffejä ja aihioita kyllä oli, mutta ei niitä vain meinannut päästä työstämään. Levyleikkuria, rälläkkää, lekanpauketta ja kasvaneita tempoja – muiden muassa tällaisista aineksista on uusi Kuolonpyörä-albumi tehty. Teksti Eetu Järvisalo KUVA Jani Mahkonen / Loma Graphics Lahtelainen Tuoni katkaisee pitkän levytys taukonsa. Siinä vain otti ja kesti. – Viime levyllä konemaailma jäi tosi ohkaiseksi. Täytyi tehdä pari levyä taas toisille ennen kuin voitiin jatkaa. Bändiltä lähti myös levy-yhtiö alta. Tämähän sopi minulle oikein hyvin. Uteluuni bändin seitsemän vuotta kestäneestä julkaisutauosta saadaan ymmärrettävä ja realistinen vastaus. – Sieltä piti lähteä tekemään levyä omakustannepohjalta, joten aloin työstää albumia omasta pussista. Olen ollut tosi tyytyväinen kaikkeen, mitä he ovat tehneet. Perusasiat, kuten raskaus ja melodiat ovat nytkin mukana, mutta juuri konemaailma industrial-paukkeineen on isossa osassa, mihin lähdin miettimään uutta kulmaa. Siksi oli välillä vihellettävä peli poikki, koska rahat meinasivat loppua. Pystyttiin tekemään sellaisia kappaleita, jotka vaativat kannuttajalta jo jonkin verran.. Olennaisimpia eroavaisuuksia aikaisempiin levyihin ovat kuitenkin nostetut tempot, industrial-elementtien suurempi rooli sekä moniulotteisuus. Ei olisi tosiasiassa riittänyt enää yhtään aikaa siihen, että olisin vielä levy-yhtiön tähän perustanut. Oli miehistönvaihdoksia, kuten kitaristin lähtöä. Koska lafkaehdokkaita käytiin demojen kanssa läpi uudestaan ja uudestaan, Aksu katsoi tulleensa tilanteeseen, 30 Inferno jossa olisi ollut parempi perustaa oma levy-yhtiö. Spinefarmin ovet kävivät jokunen vuosi sitten tuulisesti, kun useampi yhtye päätti vaihtaa maisemia. Menin metallipajaan äänittämään koneiden, kuten levyleikkurin ja rälläkän ääniä, ja niitä on sitten ympättynä levylle tavalla tai toisella. Industrial metal punk T uonen laulaja-mastermind Aksu Hanttu osoittautuu helpoksi, rennoksi ja miellyttäväksi haastateltavaksi, jonka mukavan runsassanaisesta vastaamisesta olisi riittänyt aihetta pidempäänkin juttuun. Teen työkseni studiohommia muille bändeille, mikä on aika intensiivistä. Tähän ei miehen helpotukseksi kuitenkaan täytynyt ryhtyä, sillä Playground Music tuli hätiin
– Toinen laulajamme ( Jaakko Teittinen) on kiteyttänyt asian termillä ”industrial metal punk”, mikä pitää kyllä jollain tapaa paikkansa. Tekstiaiheet pyörivät hyvin pitkälti tässä elämässä ja maailmassa. Samaa tosin haluaa varmasti kaikki muutkin bändit, heh heh. Kysyivät, tulenko vetämään ohjelmaa ja puhuivat lopulta niin kauan, että suostuin. Mihinkään ufotarinoihin bändi ei lähde, ja kantaa nykyajan outouksiinkin otetaan maltilla. Lopuksi kysyn mieheltä, palaako aikoinaan Subilla esitetty raskas interaktiivinen hevishow, Rautaryhmä, vielä joskus ruutuun. Tuoni liikkuu sanoituksissaan perusmaallisissa asioissa. Ohjelma loppui kesken, kun jostain tuli päätös, että tämmöiset ja tämmöiset ohjelmat saavat loppua ja sittenhän ne vain loppuu. – Uusi levy on juuri tekeillä parhaillaan. – Kyllä molemmat ovat ihan samalla viivalla. Jos semmoinen vielä tulee, niin mikä ettei, olen mukana. Kevään mittaan on tiedossa jonkin verran klubikeikkoja, ja toivon mukaan tämänhetkinen keikkamyyjä saa niitä siihen vielä jokusen lisää. – On kyllä niin käsittämätön kova ryhmä nyt, ettei pysty välillä edes tajuamaan. Musiikista voi bloggailla aika haastavia rumpujuttuja, kun taas kitara-asiat eivät ole mitään ihmeellisiä, vaan toteutettu punkilla tatsilla – täysillä mutta silti tiukasti. Itse sanoisin, että musassamme on paikoitellen kuultavissa vanhaa Sepulturaa koneellisilla kuorrutuksilla, mikä on nivottu yhteen räyhäkkäällä, entombedmaisella otteella. Tulevaisuudesta Uuden albumin myötä Tuonella on suunnitelmissa muun muassa tehdä enemmän keikkoja pitkin kotimaata ja hankkia täten lisää näkyvyyttä. Kesäfestaritilanne on tällä hetkellä yhtä kuin Nummirock. – Nyt on ihan selkeä tavoite, eli kaasujalkaa vain lisää. Ainakin syksyyn asti yhtye aikoo paahtaa täysillä. Hetken otti, että kokoonpano muovautui näin timmiksi, mutta nyt se on todella hyvä. – Muistit vielä! Heh heh, sehän ei todellakaan ole minusta kiinni. Mies lupailee, että seuraava albumi ulostautuu huomattavasti nopeampaan tahtiin. Kaiken kaikkiaan kantaaottavaa meininkiä on kuitenkin vähän. En edes tiedä, miten siihen aikoinaan päädyin. – Pienellä punkmaisella otteellahan koko homma toteutetaan. Sattuneesta syystä Tuoni on kuitenkin aika paljon henkilökohtaisempi yhtye. Nykyhetkestä Vaikka Aksu vaikuttaa edelleen myös vanhemmassa yhtyeessään Entwinessa, mies ei koe Tuonea miksikään sivuprojektiksi. Homma on hyvillä kantimilla, ja mielenkiintoinen levy siitäkin tulee. – Siellä käydään löyhästi läpi ihmisen vaiheita tässä elämässä, oravanpyörässä, mistä on sitten tullut tuonimaisesti Kuolonpyörä. Kun kone on taas saatu käyntiin, antaa sen käydä kunnolla. Tuskinpa kuitenkaan.. Tuonen nykymuotoa laulaja suitsuttaa. Teen tähän pääasiassa kaikki biisit, sovitukset ja sanat, joten se on ihan luonnollistakin. Kaikki alkaa olla laulua vaille purkissa. On niin hienoa lähteä jätkien kanssa ihan mihin vain, kun yhteishenki ja kemiat pelaavat erinomaisesti. – Vaikka en osaakaan vielä sanoa ajankohdasta, sen voin luvata, että tällä kertaa väli ei tule olemaan seitsemää vuotta! Valmiina on jo paljon hyviä biisi-ideoita, joita rupean läimimään kasaan heti sopivan hetken tullen. Musiikista huokuu kuitenkin selvä punkhenkisyys, minkä yhtye myöntää mielellään. Myös Entwine on kuulemma työstämässä uutta materiaalia. Niitä haluttaisiin kyllä tehdä, oikein mielellään vaikka kuinka paljon
Keikka tuntui kärsivän hieman edellisen päivän Amon Amarthin tuottamasta yleisökadosta, mutta vähän päältä satapäinen yleisö oli aivan sata lasissa messissä. Coloradon osavaltioerikoisuutena kummasteltiin aihetta, että kannabista saa ostaa laillisesti kaupasta, mutta kaljan maksimialkoholiprosentti on normikaupoissa kolme. Eipä siinä sitten. Siinä sitä sitten taas odoteltiin ja ihmeteltiin tiepalvelua hitsipilleineen paikalle. Ei tätä ainoastaan suurille ihmismassoille ole tarkoitus tehdäkään, vaan joskus hevihommat ovat harvojen ja valittujen kaviaaria. Tälläpä 32 Inferno kertaa vedettiin sivuun bussin peräkoukun revettyä liitoksistaan, mikä johti trailerin karkausyritykseen. Suuntima Kalliovuorten Mile High Towniin, eli Coloradon korkeuksille Denveriin. Kauhun tasapainossa limboillaan; keikat ovat parempaa parhautta kuin ikinä osattiin odottaa, ja tämmöiset epäolennaisuudet sitten kusevat. Ihan kylille asti ei päästy, kun tekninen taso alkoi jälleen kerran pettää. Paikan baarimikotar oli ilmetyn sekava Audrey Horne, ja pubissa leijui kauttaaltaan hämyisä syväjokitunnelma tuijottavine setineen ja nukkeineen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinko paistoi ja lumikinokset uupuivat. Illan areenana toimiva Granada Theater olikin aivan mestoilla, pitäjän ytimen kävelykadulla, joten päivä koostui auringon kummastelusta, turisteilusta, bäkkärin muinaisen kasaripelihallistrippipelin räpläämisestä sekä vierestä löytyneessä Twin Peaks -henkisessä kyläpubissa notkumisesta. Teinidiskon boogie Denveristä pois, ja hommat jatkuivat yömyllyn hämärinä aamutunteina tutulla kaavakkeella – tuulettimenhihna pamahti keskellä autiomaata, joten linjurikuskimme otti hoh-. Illan konttorina toiminut Bluebird Theater antoi odottaa hyvää: jo ennen ovien avaamista jouduimme sainailemaan ahkerasti levyjä klubin edustalla ja mestoilla heilui jopa OGhakasuljelogolla sotkettu Suomen lippu! Enteet lunastettiin, ja keikka oli yhtä hevigasmia alusta loppuun, Kalliovuorten kukkulat rokkasivat siis itsensä suomalaisiin sydämiin. Teksti ja kuvat Omnium Gatherum …ja kymeläis-skandinaavinen melodödö sirkus jatkoi uuden mantereen alistusta! Tammi- ja maaliskuun välinen viikonloppu – Omnium Gatherum USA:ssa, osa 2/2 P unkasta ulos kömpiminen Kansasin Lawrencessa
Eli bussi Pascon kaupunkiin Walmartin parkkipaikalle päiväksi ja koko päivä aivan täyttä pascoa bussin teeveestä kisastudiona 100 parasta hevivideota -äänestyskimaraa tiiraten – voittaja oli Livin’ on a Prayer. Rikkaiden alueella kaupungissa soi taustamusiikki (!) ja kaduilla loimusivat ulkotulet kotoisine terassisohvineen. Annihilator-porukka oli ilmoittanut tulevansa mestoille diggailemaan ja morjenstamaan, ja tämäkös meitä fanisetiä hiersi. Eipä siinäkään, annoimme hakurahaa amerikkalaiselle merchimyyjällemme, joka kantoi avuliaana meille olutlastimme. Tässä osavaltiossa eivät ilmeisimmin turistit juopottele menemään. Noin sitä vanhaa pulia koijattiin. Pää tölkinalusena Rannikolta rannikolle, eli keskimordorin läpi jyrääminen maalissa. Iltapäivällä punkasta ylös kömpiessä olimme sittenkin Utahin helmessä eli Mormonistanissa. Tunnelma oli kuin ennen vanhaan, kun kolme–nelikymppiset määrätietoiset taiteilijamme odottivat kulman takana väijyssä. Bussimme oli aikuisten oikeasti kallein ja hienoin tähän asti, joten näköjään kannattaa sijoittaa moiseen hienouteen. ”You need state ID”, tätinen intti. Vastakkainasettelu on tyylilaji, mutta melko mauttomissa sfääreissä kolahtavat ääripäät tämän tien varrella. Naapurissa oli myös diskoteekki, jonne teinimormonit jonottivat ulkona pelkät stringit ja pienoiset bikinit päällänsä – ihanaa tiukkapipoisen uskonnollisen yhteiskunnan vastareaktiota ja kääntöpuolta. Eivätpä bussimme ole Euroopassa koskaan tällä volyymillä kärähdelleet. Idahon tantta 1–0. Aamuhämärissä jälleen déjà vu: vuoristotiet suljettu lumimyrskyn takia eikä tällä kertaa mitään tehtävissä, joten Vancouverin-veto meni ohi-sektorille. Rallikuskit siirtyivät radalta viereiselle huoltoasemalle ostamaan paria juhlapulloa jälkipyykkiä varten, mutta yllätykseksemme paikallinen puusilmä ei suostunutkaan myymään kaljaa Euroopan passeilla. Pakkohan se oli menestyksekkään keikan jälkeen silpaista katsomaan teinidiskon boogiet ja tuntemaan itsensä sangen vanhaksi. Kun vihdoin pääsimme liikenteeseen, seriffit olivat sulkeneet lumimyräkän takia moottoritiet isoilta ajoneuvoilta, ja kuskimme kirosi ettemme ehtisi illaksi Salt Lake Cityyn. Klubi sijaitsi mielenkiintoisella alueella: tien toisella puolen oli katujenkansan gettoa ja toisella taas sangen puhtoista paremman otannan aluetta. timet käsiinsä ja kipitti bussin alle. Porukalla alkoikin jo kahden jumivälipäivän jälkeen hevihammasta kolottaa ja ryskäysfiilikset olla kohollaan. Osa porukasta lähti kisaamaan Karting-autoilla Suomi–Ruotsi–Portugali–Amerikka-akselin herruudesta, ja voitto napsahtikin Suomeen Vanhalan pojalle – lukuun ottamatta paikallista esiajajakyykyttäjän eli autoradan omistajan ”yllättävää” voittoa, jota emme toki noteeranneet mestareidemme liigaan. Turisti ei juopottele Seuraavalle päivälle rokkareille oli myönnetty ensimmäinen lomapäivä 15 keikan peräkkäisen ryskäämisen jälkeen, joten suuntasimme Idahon Boiseen hotelliin. Olimme vihdoinkin letkeällä West Coastilla, ja päivän touhutantereena oli yllättäen sateisen Seattlen El Corazon. Euroopan yhdistyneet vanhat pulit vs. Keikkapaikan bäkkäri olikin sitten naapurin strippiklubin vastaavan kanssa yhtenevissä tiloissa, joten levottomat rokkarisetät hihittelivät vieressä naapuriklubin artistien vaihtaessa tamineitaan. Jaa, samapa tuo sitten, tuumimme ja kömmimme aamuhämärissä punkkiimme. Kauppakäynnin ja -kärrien varastusoperaation jälkeen oli aika siirtyä hotellimme pihalle, jossa Dark Tranquillityn Stanne oli ilmoittanut houstaavansa eeppiset BBQ-bileet, jotka jatkuivat ylensyödenjuoden aamuhämäriin ja bussin lähtöön. Jope kaupusteli itselleen Walmartista hintalappusen mukaan kymmenen dollarin votkapullon, ja kassalla hinta oli veroineen 25 dollaria (mukana myös jätevero!). Päiväsellä Inferno 33
Keikkojen jälkeen lukkiuduimme Suomi–Ruotsitiimillä bussiin, jossa iltahartauden aiheena oli Sentencedin Buried Alive -dvd. poikkesimme Space Needlellä sekä sen alla sijaitsevassa EMP Rock’n’Roll Museumissa, joka keskittyi pitkälti kaupungin omiin poikiin Nirvanaan ja Jimi Hendrixiin. Parit suomalaiset ystävämme, Tammisen Janne ja Skaffarin Miikka, tulivat videoimaan keikkaamme hevidokumenttiinsa, ja ukot ajeluttivat meitä siinä sivussa ympäri Friscoa Golden Gaten Tyynenmeren-siivulta hippikortteleihin sun muualle Jimi Hendrixin Redhouseille! 34 Inferno Myös japanilainen tosifanimme Fumiko oli jälleen kerran ilmestynyt keikalle – neiti on nähnyt meidät ties kuinka monta kymmentä kertaa maailman eri kolkissa, joten tituleeraisimme tätä panostusta jo ihan aidoksi fanitukseksi! Illan venuena toimi isohko mutta intiimi DNA Lounge, joka taisikin olla loppuunmyyty, joten ei pahat alkuasetelmat keikkakuvaukselle. Varsin kattava läpileikkaushan tuo oli, nähtävillä esimerkiksi Nirvanan eka levydiili ja Kurtin sekä ehjät että päreeksi pistetyt kitarat ja grungenutut. Sääli sikäli, että keikka oli kirkkaasti koko rundin paras ja yleisö yksi parhaista ikinä! ”Paras” on sana, joka on tullut aika usein ilmi tällä jenkkirundilla, mutta minkäs teet, kun hommat rokkaa ja paras on parasta. Isoherra keskittyi aluksi lähinnä läpsimään Markusta bäkkäripassilla naamalle ja vaatimaan rommia, minkä vastapainoksi Markus käytti herran päätä näppäränä kaljatölkinalusena, joten välitön businessyhteys oli saavutettu. Liiterin mainosteesinä oli, että kaksi henkilöä oli todistettavasti syönyt itsensä hengiltä näissä tiloissa. Grungen kotkanpesä ei pettänyt melodödöpenttejäkään: sekä keikka että yleisö olivat erittäinkin kuumaa kamaa, jopa siinä määrin että kepakoissamme oli alituista vireongelmaa hikisen lämpötilan vuoksi! Yleisön seasta löytyi keikan jälkimainingeissa ex-Nevermore-kitarataiteilija Jeff Loomis, ja loppuilta menikin klubin kuppilassa sangen leppoisan Loomisin ja keikkamyyjämme mukavassa seurassa viihtyen. Portlandin Hawthorne Theater tarjoili sekin varsin perusvahvaa meininkiä. Hartaudessa ei paljoa puhuttu vaan hörpittiin hiljaa arvostaen. DT rundasi aikoinaan bändin kanssa paljolti, joten heilläkin tällä bändillä on spesiaalipaikka muistoissa. Kalifornian hevipentti Going to California – eli ikuiseen kesään rytistämään! Aurinko porotti ja Bay Area thrashin, Journeyn sekä kukkaishippien kotikaupunkiin oli ladattu tänään paljon turismitoiveita. Keikka itsessään oli kaupungin luonnetta vastoin peilaten yllättävänkin laimea, vaikka yleisöä riitti. Onhan täällä nähtävästi muutakin tekemistä kuin moshaaminen.. Kaupungista sattui löytymään tavaraa ”Vapaudenpatsaasta” ”Eiffel-torniin” ja pyramideihin ja kaikkea siltä väliltä. Aamupalahommat hoidettiin Heart Attack Grillillä, jossa hoitsutytöt pukivat sisään mennessä asiakkaat sairaala-asuihin ja antoivat piiskausta takalistolle, jolleivät nämä syöneet lautastaan tyhjäksi. Century Median pomoa keikan jälkeen tavatessa tämä sanoi, että ”älkää pojat välittäkö, Las Vegas on bilekaupunki, ei hevikaupunki”, eli normiyleisö. Bäkkäri oli komediallisen pieni löyhkäävä komero, ja olikin aika sketsivitsihuumoria pönöttää piilossa pikku hajukopissa ennen rokkimomentumiamme ja räjähtävää lähtöä. Omnium Strip Seuraavana lukujärjestyksessä pönöttivät Sin City alias Las Vegas ja aikamoinen jyrääminen Nevadan autiomaan läpi. Keikkavenue LVCS oli vanhassa Vegasissa ja kerkesimme pyörähtää ”uudella puolella” vain pikaisesti, mutta riittihän tuostakin jo tarinaa ja kummastusta. Oli kyllä härmäläisillä päissä pyörittelemistä sirkuksen keskellä, kun kurvattiin Las Vegas Stripin läpi Fermont Streetille. Lavatechimme Nuno hyppäsi luonnollisesti lavalta ukon kimppuun ja riepotti pentin pihalle, mutta konehan jumahti kaikin puolin, mitä nyt tärkein eli pelkät synasoundit tulivat läpi. Kun palasimme bussille, kotilinjuriimme oli eksynyt itse Amerikan keikkamyyjämme, legendaarinen omanlaisensa tapaus nimeltä herra Finberg. Oregonia seuraavaksi. Vaan jotain paskankäyhääkin ilmaantui juuri ennen kun intromme pärähti tulille – paikallinen hevipentti viskasi kaljapullonsa lavalle täydessä latingissa ja nesteytti koko Aapon synaläppärin. Päivä oli aikamoista turismihekumaa, ja teimme myös Tammisen Jannen suomihevidokumentin haastatteluosuuksia ja keikkakuvauksia
TOSITARKOITUKSELLA. ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
Hommat paikan päällä olivat melko isollaan. Kiertueperheen hajoaminen rundin lopussa on aina haikea paikka, mutta tällä kertaa erittäinkin – kaikista tekemistämme kiertueista tämä on ollut ehdoton ykkönen tähän mennessä! Se oli sitä niin keikkojen, yleisöjen kuin uusien paikkojen, mutta suurimmissa määrin myös mukavuuden, helppouden ja ystävyyden puolesta. Yritimme selitellä tässä olleen nyt jo vähän kaiken ja laista viimeiset viisi viikkoa… Ameeeerica!. Mailit alkoivat käydä vähiin, edessä oli kolme viimeistä vetoa. Vain Vegasissa! Aamuhämärissä virnistelevät hevarit hiippailivat bussiin ja starttaamaan kohti seuraavaa häsellystä – Hollywoodia! Sunset Strip Los Angelesin -veto oli Hollywoodin Sunset Stripillä legendaarisessa House of Bluesissa, joka on ulkoapäin kärähtäneeltä peltiliiteriltä näyttävä ykkösluokkainen klubi. Jope kiteytti sanaisesta arkustaan rundaamisen summa summarumin: ”Aina paskattaa, kusettaa tai rapeltaa.” Illan liiterinä toimi monista Pantera-yhteyksistäkin tuttu Trees, jonka seinällä nökötti Dimen sinistä salamakitaraakin. Keikan jälkeen siirryimme useiden tuttujen kera lähistön Rainbow-klubille olemaan legendaarisia, ja pian eräs hyvinkin legendaarinen aikuisviihdealan taiteilijatar iski silmänsä nuorempaan kitarataiteilijaamme ja alkoi tarjota drinkkiä sekä seuraansa ahnaaseen sävyyn. Keikkakin jopa soitettiin, ja – yllätys, yllätys – tämä oli taas niitä hetkiä, että vedettiin tippa linssissä ja kelattiin, että tämän täytyy olla jälleen uran huipentuma tähän mennessä. Siellä pääsimmekin elämään ohikiitävää rokkistaramomenttia – lavan äärellä tanssishow’ta tapittaessamme pari fania hyökkäsi kimppuumme vaatimaan nimikirjoituksia älpeisiin. Löysimme kaikenmoista kulttuuriannosta pianoa polttavasta Jerry Lee Lewis -kloonista Rush, Kansas ja Journey -flyygelitoivekonserttiin. Dallasin-veto lunasti jälleen hyvinkin, ja keikan 36 Inferno jälkeen eräs journalistityttönen halusi tarjota meille turistikierroksen Vinnie Paulin yökerhoon Clubhouseen. Philadelphiassa, viimeisen keikan jälkeen, alkoi kaihoisa lumisade toivottaen meidät kotimatkalle Pohjolaan. Sen verran vahva meininki, että orkesterimme joutui ottamaan erikoishehkutuksen käyttöön, joten kättelimme toisiamme keikan jälkeen. Keikka Club Redillä oli erittäin aggressiivista menoa, ja kansa jaksoi taas pitata ja jorata myllymme tahtiin. Eli aurinkolasit naaman piiloksi, vesipullo kostukkeeksi ja kertomaan tuntoja syviä. Härmäläiset toivat talven Teksasiin, ja Houstonissa paikalliset väittivät, ettei seuduilla olisi koskaan ollut näin kylmä. Jope sai myös yllättäen eräältä tarjoilijattarelta lempinimen ”Thor”. Vaan liha on vahva. Päivä oli vahvasti haastattelu- ja turismipitoinen, kahlasimme läpi Sunset-, Santa Monica- ja Hollywood Boulevardit, Beverly Hillsit sekä Hollywood Hillsit kyltteineen. Hyvitykseksi oppaamme halusi näyttää meille strippiklubin isoon Teksasin tyyliin, mihin turisteikkaat sielumme antautuivat toki innolla. Lieköhän tulisi sieltä elossa takaisin. Joka ikinen persoona kaikista kolmesta bändistä ja crew’sta oli aivan parhaita, lämminhenkisimpiä hahmoja, jotka puhalsivat yhteen hiileen. Ja se jos jokin määrää erikoismiesten erikoisreissuilla eniten! KLM-lentoyhtiö sai kyllä lopun pluspisteet tarjoilusta – lentoemännät jaksoivat pusata loppuun saakka meille, että ”juokaa nyt, olettehan rokkitähtiä Suomesta”. Seuraava päivä meni Teksasin kuumaisemaa ja autiomaata tuijotellessa, sillä Dallasiin oli kevyehkö kahden päivän ajo. Teksasin jälkeen oli tiedossa vapaapäivä Memphisissä. Dallasissa tarkastelimme esimerkiksi Kennedyn murhapaikat muistomerkkeineen. Bussin lähtöaika oli kello 5 aamuyöllä ja baarit läpi yön auki, joten seurueemme summasi kurssin kaupungin kuuluisiin strippiklubeihin. Thor, legenda LA:n jälkipoltoissa oli ankeanlainen aamuherätys Arizonan Tempen kuumuudessa erinäisten journalistien tullessa koputtelemaan bussin ovelle, sillä päivälle oli buukattu runsaasti haastatteluja. Ok! Yllättävää oli myös, kuinka suuressa määrin kansa vaatii Markukselta OG:n ja Insomniumin yhteiskiertuetta. Houstonin-keikka vedettiin jossakin keskellä ei mitään, Nasan museon ja tukikohdan vieressä. Louisvillen pingpongturnaus, Pittsburghin kirkkokeikka ja Philadelphian teatterikäräjät määräsivät kaikki hamaan loppuun saakka; mahtavia keikkoja ja yleisöjä, eli tälle mantereelle pitänee tulla vielä takaisin, kun tuntuu olevan hommalle kysyntää ja ihmiset tietävät vastoin odotuksiamme OG:n varsin hyvin. Tästähän klubin omistaja innostui kysymään, notta onkos pojilla bändi, ja seuraavaksi pärähti soimaan ikioma New World Shadowsimme ämyreistä ja tyttelit riisuivat sen tahtiin. Keikkamyyjämme Finbergkin pölähti taas paikalle kikkailemaan ja halusi vieläpä ajeluttaa Markusta ympäri Sunset Boulevardia avomustangillaan. OG:ksi NW:n paikalle. Louisvillen-promoottori ilmoitti soittavansa keikkamyyjällemme hetimiten aiheesta, että ”ei sun tarvitse enää myydä sitä Nightwishiä, sulla on nykyään tämmönen kovempi bändi”. Ikävä kyllä ovelta löytyi lappu, että juuri tänään remonttihommat ja aukeaa huomenna. Muut jäivät hotlalle, mutta retkue Stanne, Markus ja Jope suuntasi itsensä Memphisin ytimeen blueskatu Beale Streetille kuppiloiden loppumattomaan musiikkitarjontaan
LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. Voita upea Icelandair matka kahdelle Denveriin koe legendaarinen Red Rocks ja Hard Rock Cafe Lennät nopeimman yhteyden Coloradon sydämeen ja paikkaan jossa kaikki Rock muusikot haluavat esiintyä. Osallistu ennen 15.4.2014 — www.rumba.fi/redrock + Katso myös www.icelandair.fi TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN
ajala ilho r ajala ilho R iV Tekst 40 Inferno Kuvat V jala, us Paa Mark
– Me ei kyllä mietitä liikaa, me vaan tehdään, Ossi Paananen tuumaa. Ainakin sitä on vaikea uskoa. Tahti on kireä sekä musiikissa että elämässä. Tuolloin alle parikymppisten rässäreiden debyytti oli minusta viime vuoden kovin albumi. Olen hyvissä ajoin liikenteessä, joten istuskelen hetken paikallisessa keskiolutkuppilassa. Pöytään järjestyy maukasta purtavaa alta aikayksikön. Muutenkin bändi tuntuu olevan täynnä jälleennäkemisen riemua, vaikka rundin viimeisestä keikasta on vain muutama päivä. Lehtinen saadaan langanpäähän, mutta häntä joudutaan odottelemaan vieläkin, joten kolmikko päättää pistää ruokailuhetken jälkeen treenit pystyyn ilman basistia. Tyrant Takeover, Snowroad Blowout, Overdosed Brain, Brewtal Awakening – kyllä se siitä. Mahtuiko kuukauden mittaisen putken varrelle huonoja vetoja. Yhytämme miehen treenaamasta ja päätämme odotella Lehtistä kahvipöydän ääressä. En mä tiedä, musta kaikki keikat oli hyviä, Lehtinen jatkaa. Saavumme rumpali Ossi Paanasen kotiin. Soittohommiin Bändin treenis on niin oppikirjan mukainen kuin vain voi. – Ei siellä soitannollisesti huonoja ollut, Lesonen aloittaa. Tässä välissä on ehditty käydä uudestaan studiossa, Japanissa, Euroopassa, Emma-gaalassa ja ties missä, eikä nelikolta lopu energia. – Mä oon ihan rakastunut, Elbanna kihertää ja esittelee pokaamansa mimmin Instagram-kuvia. Jyväskyläläinen thrash metal -ryhmä Lost Society pelmahti ryminällä maailmankartalle viimevuotisella Fast Loud Death -debyyttilevyllään. Treenikämppä sijaitsee Paanasen kotitalon kellarissa, josta kuuluukin jo armoton paukutus. Koska rundi on kaikilla tuoreessa muistissa, aloitetaan siitä. Hän on viettänyt kiertolaiselämää vielä kotimaan kamarallakin ja palannut vastikään Tampereelta, josta löytyi muun muassa romantiikkaa. Miestä uhkaillaan väkivallalla, jahka hän suvaitsee saapua paikalle. Sieltä minut noutaa kitaristi Arttu Lesonen. Paikalle saadaan lopulta myös Lehtinen, jota muut tervehtivät iloisesti. Joskus tällainenkin onnenpotku tarjoutuu, kuten eräänä maaliskuisena perjantaina. Basisti Mirko Lehtinen on kuulemma nukkumassa eikä häneen saa yhteyttä, mistä kitaristikaksikko on selvästi näreissään. – Pitsallahan nämä pojat on kasvaneet, Tuula Paananen hymyilee. Pääsen pitämään bändille toivekonserttia, ja vähän harmittaa, kun en ole vielä oppinut uuden levyn biisien nimiä. Kiertue-elämän suola Soiton jälkeen siirrymme jälleen pöydän ääreen. Ihan mahtavaa. – Mulla jäi mieleen se Freakout Club Bolognassa, joka oli ihan hiton pieni. Elbanna esittelee virnistelleen kitaransa tien päällä saamia kolhuja. Kuulen uusia raakileita, kuten kahdeksanminuuttisen riffijärkäleen. Lost Society on mielestäni tällä hetkellä yksi maamme kovimmista bändeistä, ja tässä sitä istutaan niiden treenikämpillä toivomassa biisejä ja katsomassa, miten homma toimii. V aikka rokkitoimittajana on jatkuvasti tekemisissä artistien kanssa ja puhuu syvällisestikin taiteen tekemistä, harvoin pääsee käsiksi kaiken alkulähteille. Terror Hungryn biisitkin ovat vähän kasvaneet debyyttilevyn mitoista – lieneekö tämä kehityksen suunta jatkossakin. Matkaan Jyväskylään tapaamaan Lost Societya. Kakkoslevy käytiin äänittämässä jo lokakuussa. Joskus elämä hymyilee. Kitaristi-laulaja ja bändin perustaja Samy Elbanna hyppää kyytiin kotoaan. Bändi ei ole soittanut treenikämpillä pitkään aikaan. Kakkoskiekko Terror Hungry ilmestyy huhtikuun alussa. Sorea tyttö, ei käy kieltäminen. Kaikki bändit oli sitä mieltä, että se pitäis perua, mutta sitten kun sen keikan veti... Tapaan rumpalin vanhemmat, jotka ovat perin juurin ystävällistä ja sydämellistä väkeä. Nelikon naureskelu ja soittamisesta nauttiminen on mahtavaa seurattavaa. Inferno 41. Seinillä riippuvat muun muassa Panteran, Iron Maidenin, AC/DC:n ja KISSin liput muutamalla bikinityttöjulisteella höystettynä. Mainitsinko jo, että Lost Society pitää kiivaasta tahdista. Kiertueella vedettiin 31 keikkaa putkeen, ilman välipäiviä. Rundin tuoma soittovarmuus kuuluu, jos nyt näillä jätkillä mitään epävarmuutta on koskaan ollutkaan. Kelpaa! Bändi on palannut alle viikko sitten kuukauden mittaiselta Euroopan-rundilta. Hän informoi, että teemme haastattelun yhtyeen treenikämpillä
He suhtautuvat aivan kaikkeen aidolla innolla ja vimmaisella energialla, eivätkä rypistele otsiaan ja puserra väkisin. Se on ehdottomasti fyysisesti rasittavin biisi. Nyt olkapää on toipunut ja mies täydessä iskuvalmiudessa huhtikuussa alkaville kotimaankeikoille. Juuri siksi tätä bändiä on niin hienoa seurata. Lesonen ja Lehtinen välttyivät, Elbanna ja Paananen eivät. Mutta vaikka fiilis ei ollut niin hyvä, sitä tiesi, että 42 Inferno hommat pitää hoitaa, ja hoitaa vielä vitun hyvin. Viimeisen viikon ajan hän tunnustaakin miettineensä, että kotiinkin on sitten joskus ihan kiva päästä. Bänditoiminnan on tarkoitus olla hauskaa, ja siitä nämä miehet ovat erittäin tervetullut muistutus. Etenkin thrash metal -rumpalille tilanne oli lievästi sanoen haastava. Paita-askartelijoiden esiinmarssi Kiertueen pääesiintyjä oli kreikkalainen Suicidal Angels. Lost Society huomasi nopeasti, ettei ole. ”Pitsallahan nämä pojat on kasvaneet.” - Ossin äiti Tuula Paananen Nelikon puheista ja keskinäisistä hekotteluista paistaa koko ajan läpi, kuinka mahtavaa heistä oli päästä tällaiselle reissulle. Muut bändit olivat kreikkalainen Exarsis ja jenkkiläinen Fueled by Fire. – Tietenkin samaan aikaan oli siistiä tehdä keikkoja, mutta otti se kieltämättä vähän koville. Niin kuin sitten olikin. Rundin loppuvaiheessa rumpali teloi roudatessa olkapäänsä, mikä teki soittamisesta jokseenkin tuskallista. Italiassa soitettiin kuumeessa. Kiertue-elämän eräs suola on se, että aina jossain vaiheessa flunssa kiertää koko bussin. – Niillä keikoilla jätettiin KILL (Those Who Oppose Me) pois setistä. Siinä tuli sitten ehkä skarpattua vähän ylimääräistä, Paananen kuittaa
Elbanna sanoo, ettei ollut tullut ajatelleeksi, että Euroopassa voisi olla niinkin paljon väkeä, joka tulee paikalle nimenomaan Lost Societyn vuoksi. Kaikkien päät kääntyi ja ne lähti juoksemaan kohti! Ihan hulluja faneja, hän päivittelee. Näin ollen bussissa matkasi kaikkiaan 18 ihmistä. – Puolassa oli ehdottomasti parhaat fanit. Rahallisesti kaikki sujui odotettua paremmin. Inferno 43. Lost Society hengasi etenkin Fueled by Firen kanssa mielellään. Elbanna tiesi bändin ennalta, ja toimeen tultiin paremmin kuin hyvin. Paanasen vanhemmat kävivät katsomassa keikan Münchenissä, ja Tuula vahvistaa, että Lost Societya oli katsomassa eniten väkeä. – Ruma totuushan on se, että kaikki bändit maksoi siitä rundista. Mutta onneksi merkkarimyynneillä päästiin sitten tasoihin ja vähän ylikin, Elbanna sanoo. Ja sitten kun ne oli kattoneet meidän pari ekaa vetoa, ne tuli sanomaan, että ei jumalauta, jäbät tappoi tänä yönä, Elbanna hymyilee. Minkäänlaisia konflikteja ei rundin mittaan sattunut, ei bändien välillä eikä sisällä. yleisön mielestä joukon vähäisin yhtye. Asiaa toki auttoivat Musiikin Edistämissäätiön kiertuetuki ja Suomen Rock-klubien Tankki täyteen -bensarahapalkinto, mutta silti. Itse tehtyjä fanipaitoja näkyi kaikkialla. – Ne oli ehdottomasti mun lempibändi. Käytiin Artun kanssa bussin luona puoli tuntia ennen ovien aukeamista, ja siellä oli hirveä jono odottamassa. Exarsis kulki omalla matkailuautollaan ja kolme muuta bändiä asui samassa bussissa crew’n kanssa
Bändin sanoitukset eivät ole vieläkään ihan vakavimmasta päästä, kuten aiemmin luetelluista biisinnimistä voi päätellä. Konkarien kehut Kelataan vuoden verran taaksepäin. Levy-yhtiö Nuclear Blast lienee suojattiensa tekemisen tahtiin sangen tyytyväinen. Sen jälkeen on tapahtunut aivan käsittämättömän paljon. Menestys viime vuoden kovimpien levyjen listoilla oli todella näkyvää. Veikkaan, että monta vuotta tullaan tekemään duunia niitten kanssa, Elbanna miettii.. Tosiaan, Lost Society käväisi Loud Park -festareilla Japanissa lokakuussa. Levy per vuosi Jossakin välissä bändi sai valmiiksi levyllisen uusia biisejä. Ne käytiin äänittämässä Sonic Pumpilla, ja studiomiehenä oli Nino Laurenne, kuten debyytilläkin. Hevihommia muuten ymmärtämättömät kenties arvostavat bändin hurttia huumorintajua ja soittamisen riemukkuutta. Se oli ihan sairasta, Lesonen virnistää. – Soitettiin aamupäivällä, ja siellä oli ihan käsittämättömän paljon jengiä katsomassa. Ja kuten kuulit, nyt on jo kolmannen levyn tavaraa tulossa, Elbanna sanoo. Reportterinne oli samoilla juhlilla roudarihommissa ja ehti nähdä bändin keikan. Haastattelin Arttu Lesosta Infernon numeroon 2/13. Ollaan oltu hyödyksi molempiin suuntiin. Laurenne oli selvä valinta äänittäjäksi. Paitsi faneilta ja medialta, huomiota on tullut myös kokeneilta musiikkialan karjuilta. Oikein. Alun alkaenhan bändi kiinnitettiin melkein täydestä tuntemattomuudesta, kesken Global Battle of Bands -bändikisan. Sikäli kun biisejä syntyy, bändi ei pidä mahdottomana, että menisi äänittämään kolmatta levyä jo ensi syksynä. Keikkojen ja fanipohjan ripeän karttumisen lisäksi bändi on saanut runsaasti suitsutusta medialta. Ja aputuottaja Mirko Lehtinenkin sai toimia äänittäjänä, Elbanna nauraa. Bodom-rundilla huomasi, että nehän on vieläpä todella mukavia hessuja! Pakkahuoneella oli mahtavaa, kun Janne Wirman oli lavan sivussa mimminsä kanssa katsomassa, Elbanna kertoo. Debyytin kannen piirsi legendaarinen Ed Repka, joka oli tälläkin kertaa ensimmäinen vaihtoehto, mutta feidasi homman itse. 44 Inferno – On se nyt hullua, että mun lapsuuden idolit kuulee mun musaa ja antaa vielä kommentteja siitä. Kansitaiteilijana toimi tällä kertaa Jan Meininghaus, bändin idean pohjalta. ”Hullua tajuta, että vaikka ei soita mi tään Isaac Elliot -tyylin musaa, pystyy pääsemään yhdellä levyllä näin paljon esille.” - Samy Elbanna Jotain bändien välisistä suhteista kertoo, että kun Elbanna tonki aiemmin päivällä matkalaukkuaan, ensimmäistä kertaa reissun jälkeen, hän löysi sieltä palakaupalla ruisleipää. Ekalla oli sellainen braindead metalhead -meininki, ettei mitään järkeä. – Hullua tajuta, että vaikka ei soita mitään Isaac Elliot -tyylin musaa, pystyy pääsemään yhdellä levyllä näin paljon esille. – Ne varmaan näki alusta asti jotain, koska en mä usko, että ne ottaa kovin usein yhteyttä johonkin tosi pieneen bändiin. – Levy per vuosihan on ihan hyvä tahti, Lehtinen sanoo. Lesonen muistaa, että viime kesän Ilosaarirock-keikalla pitissä näkyivät ainakin Mokoman Tuomo Saikkonen ja Stam1nan Kai-Pekka Kangasmäki. – Kyllä tokalla levyllä on ehdottomasti paremmat sanat. Se asetti hieman haasteita aikataululle. – Me tultiin debyytin nauhoituksista takaisin treenaamaan, ja siinähän ne uudet biisit syntyi todella nopeasti. Nyt on ehkä jopa jotain sanomaakin. Alun perin levyn nimeksi piti tulla Faster Louder Deather, mutta Terror Hungry taitaa sittenkin olla parempi otsikko. Asialla oli kuulemma FbF:n kitaristi Chris Monroy, joka oli maininnut lähtiessä jotakin yllätyksestä. Hänen ideansa oli, että tällä kertaa kaikki komppikitararaidat tuplattiin. Viime syyskuussa Lost Society rundasi Children of Bodomin lämppärinä, ja kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun CoB tosiaan valitsi lämppärinsä itse. Soundissa just kirjoitettiin, että alle vuodessa yhdellä levyllä Japaniin! Ihan huikeeta, Elbanna miettii. Mielenkiintoista oli se, että Lost Society ei jäänyt vain metallikansan jutuksi, vaan sai suorastaan crossoversuosiota. Infernon äänestyksessä Fast Loud Death oli vasta viime vuoden kolmanneksi paras kotimainen, mikä oli muiden lehtien äänestyksiin verraten huono tulos. Ei ihme, sillä bändin levy-yhtiönä on alan jätti Nuclear Blast. Ei ole mikään ihme, että miehet nostavat reissun yhdeksi uransa tähän asti parhaista kokemuksista. – Siellä tuli tehtyä 17 tunnin päiviä... Elbanna vastaa teksteistä ja on sitä mieltä, että toinen levy onnistui tässä mielessä ensimmäistä paremmin. Debyyttilevy heilahti kuin kirves kotimaisen metalliskenen takaraivoon ja huomattiin ulkomaillakin
– Ei siitä kännissä soittamisesta hyödy yhtään kukaan... Toukokuussa bändi käy kesken Suomen-rundin pyörähtämässä Espanjassa neljän keikan verran, ja kesällä festaroidaan Keski-Euroopassa. Joulukuussa Lost Society ja Santa Cruz kävivät Tampereen YO-talon lavalla vetämässä yhdessä Skid Row’n Youth Gone Wildin. Asetelma on sikäli mielenkiintoinen, että 1980-luvulla thrash ja glam olivat miltei vastakkaisissa leireissä. Silloin Santa Cruz on lämppärin asemassa. Toisin on nykyään. Saksan suunnasta ei kuulemma ole toistaiseksi kuulunut minkäänlaisia moitteita tai kieltäviä vastauksia bändin toiveisiin. – Santa Cruzilla oli tosin yleisössä enemmän naisia. Haastatteluhetkellä Elbannan suunnitelmat kuulostivat lupaavilta. Ja sitten kun miettii, että jengi on maksanut lipun... Terror Hungrylla voi jopa kuulla pientä glam-reunaa, ainakin Lethal Pleasuren riffeissä. Olin ihan skidi ja katselin, kun ne sytytti jonkun verhon tuleen ja kaikkea. Sosiaalisen median ihmeellinen maailma on täynnä kaikenlaisia Lost Society Mexico -tyylisiä fanisaitteja, joten maailma on bändille auki. – Yhdistellään skeittihommia ja hirviöitä ja huonoa goretusta. Paananen muistaa, että tällä kertaa NB kylläkin toivoi edes yhtä keskitempoisempaa biisiä, mutta toive oli sikäli turha, että bändillä oli jo muutenkin tulossa Overdosed Brain. – Pojat on kokeilleet treeniksellä sen, miltä kuulostaa kun soitetaan kännissä, Eero Paananen kommentoi. Tähän päivään mennessä kukaan heistä ei ole avannut ensimmäistäkään kaljaa ennen keikkaa. – Nyt kun joutui vetämään keikkoja kipeänä, siinä vitutti just se, että ei pystynyt antamaan ihan sitä sataa prosenttia, Paananen kuittaa. Olen ollut siitä koko ajan ylpeä tässä bändissä, että asiasta ei ole tullut ongelmaa, Elbanna sanoo. – Kyllä siinä tuli kakka housuun kun siitä kuuli! Mun eka Emma-gaala-muisto on se, kun Lordi soitti siellä. Toistaiseksi rundeja Etelätai Pohjois-Amerikkaan ei ole luvassa, vaikka tarjouksia on tullut. – Mehän ollaankin vain rumia hippejä Jyväskylästä, Lesonen heittää. – Heti lähdetään kun se on mahdollista, Lehtinen kiteyttää. Spurgupartoja kasvattamaan Kaikesta päätellen vuosi 2014 tuo Lost Societylle vielä enemmän kuin vuosi 2013 – ainakin keikkoja. – Meidän keikat on niin fyysisiä, että siinä voi miettiä, lähtisinkö mä lenkille kännissä, Ossi vertaa. Asiaan liittynee, että tämän bändin keskeisin nautintoaine on musiikki, kuten Elbanna viittaa. Onko Inferno 45. Ainoastaan bändin vanhassa logossa oli kuulemma vähän liian teräväkulmaisia s-kirjaimia. – Joku sanoikin, että se on kuin Youth Gone Wild piripäissään, Elbanna virnistää. Mistä tulikin muuten mieleen, että aivan kuin Lost Societyssa ei olisi muutenkin tarpeeksi ilahduttavia asioita, heillä on piinkova työmoraali. Lisää tulee aivan varmasti. Musiikkivideo levyn nimibiisistä lienee jo tämän lehden ilmestyessä tehty, jollei julkaistukin. – Mutta ostavat sentään lipun, Elbanna painottaa. Ihan oikeasti, Paananen jatkaa. Paanasen isä Eero oli paikalla ja luonnehtii, että yleisö yksinkertaisesti diggaili molempia bändejä ilman sen kummempaa ristiriitaa. Meillä oli pelkästään hikisiä miehiä, Ossi Paananen jatkaa. Jotain kasarihenkistä special fx -hommaa, se olis todella kova! Piripäinen Youth Gone Wild Lost Society on hyvää pataa toisen nuoren polven tulokkaan eli Santa Cruzin kanssa. Elbanna nostaa sen yhdeksi uuden levyn suosikikseen. Kas kun ei saksalaisille kelvannut. Vakavasti puhuen tällaiset vastakkainasettelut ovat ihan oikeasti eilispäivää. Se riittää, että on siellä lavalla. Tuntuu hullulta, että tällaisia tarvitsee edes miettiä. Bändejä pääsee näkemään jälleen yhdessä Helsingin Tavastialla 18.4. Yhtye on innoissaan siitä, että ulkomaille on päästy jo näinkin mittavasti. Myöhemmin muistan, kun Laiho oli tuhannen päissään ottamassa vastaan jotain pystiä, Elbanna kertaa. Rockmaailman todellisuus kertoo karua kieltään, että näin yksinkertainen asia on yllättävän monelle todella vaikea hahmottaa. Haastatteluhetkellä ei ollut vielä tiedossa, miten skabassa kävi, mutta jo pelkkä ehdokkuus on kova juttu. Ei se voi olla niin paha juttu, että venaa ensin sen 35 minuutin setin ja sitten vasta ottaa sen oluen. Lost Society naureskelee, että tytöt varmaan poistuvat paikalta heti Santa Cruzin jälkeen. Työmoraalista Maaliskuussa Lost Society saavutti jälleen yhden merkkipaalun, kun nelikko kävi Emma-gaalassa. – Mä en tarvi mitään ylimääräistä siihen, että mulle tulee hyvä keikkafiilis. Vanha viisaus, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat, on paljon viisaampi kuin äkkiseltään tuntuisi. – Meikäläisen lempibändi on Twisted Sister
Kun lopulta istun junassa matkalla Tampereelle, on pakko heittää jätkille vielä tekstiviestit ja kiittää mahtavasta perjantaista. Elbanna ottaa laajemman näkökulman. Hetken päästä soittimeen vaihtuu Lost Societyn Fast Loud Death ja minulle esitellään bändin oma juomapeli. Karu paluu arkeen tiedossa. ”Mehän ollaan vain rumia hippejä Jyväskylästä.” - Arttu Lesonen mitään sellaisia unelmia, joiden täyttyminen voisi olla pian ajankohtaista. Sitä paitsi bändi painottaa yhteen ääneen, että Jyväskylä on kotikaupunki ja keikat Lutakossa tai Katseessa aivan erityisen tärkeitä. Lupaan tarjota kaljat Tampereen-keikan jälkeen ja toivon, että galaksit räjähtävät Terror Hungryn kanssa. Haemme marketista pussikaljat messiin ja suuntaamme valokuvaaja Iiro Palva-ahon kämpille. Lesonen ja Lehtinen ovat tosin miettineet jonkinlaista duunia. Paikalle valuu runsaasti bändin kavereita, jotka tervehtivät reissuilta palanneita rässäreitä innoissaan. Kohtalon oikusta päädyn haastattelun jälkeen vielä vähäksi aikaa bändin kanssa kaupungille. Jea mään! Vedetäänpä lopuksi hieman yhteen. – Wacken lähinnä, sehän on se klisee, Lesonen sanoo. Tällä bändillä on erinomainen keskinäinen kemia ja huumorintaju, hirveä into, energia ja vimma mutta nöyrä asenne, todella kovan luokan soittotaidot, kyky tehdä tarttuvia kappaleita, ison levy-yhtiön tuki, tiukka työmoraali sekä kaiken lisäksi asian ymmärtävät ja siitä ylpeät kotijoukot. 46 Inferno Ei se nyt, helvetti soikoon, ole mikään ihme, että Lost Society on jysähtänyt räjähtämällä koko maailman tietoisuuteen. Sen perusidea on, että kaljaa pitää juoda suurin piirtein koko ajan, kun Lost Society soi. – Jos kymmenen vuoden päästä pystyy sanomaan, että soitan vieläkin tässä bändissä näiden jäbien kanssa ja meininki on edelleen hyvä, silloin on asiat aika hyvin. Palva-aho soittaa Testamentin Practice What You Preachiä (1989) vinyyliltä ja kertoo ostaneensa sen juuri kirpputorilta kahdella eurolla. Huvitusta aiheuttaa Elbannan matematiikanopettaja, joka lähestyy tekstiviestitse ja pyytää ensi maanantaina tenttiin. ”Kiitos jäbälle, oli ihan helvetin hauskaa! Ui hitto se kuulostaa mahtavalta, ja kiitos mään, toivotaan näin!! Turvallista kotimatkaa ja nähdään taas pian!!”. Lesonen kertoo harkitsevansa taksikuskinhommia ja Lehtinen on miettinyt baaritöitä. Lost Society on jäsenilleen sekä harrastus että duuni. – Sekin on klisee, mutta mulle olis se, että pääsis Jenkkeihin. Oon halunnut pienestä pitäen päästä pyörähtämään sinne, ja olishan se kova juttu, Lehtinen jatkaa. Elbanna vastaa saman tien. Elbannalla on vielä lukio vaiheessa, mutta muilla ei ole muuta tekemistä. Treenis on varmaan vielä silloinkin täällä ja kaikilla meillä spurguparrat! Mihinkäs hyviltä treenikämpiltä lähtisi. Kannet näyttävät koiran syömiltä, mutta itse levy on kunnossa
Se oli silloin iso juttu, joten päätin jäädä Ruotsiin joksikin aikaa. Isä osti pojalleen klassisen soittimen, kun tämä oli yhdeksän vuoden kypsässä iässä, ja pojan elämä muuttui täydellisesti. Yhtyeen kokoonpano on elänyt paljon tämän jälkeenkin, mutta seitsemän julkaistua studioalbumia ja lukuisat kiertueet ovat vakiinnuttaneet bändin aseman melodisen metallin kärkikaartissa. Karamitroudisin perheen vesa kiinnostui jo lapsena isänsä, joka oli intohimoinen musiikkidiggari ja harrasti laulamista itsekin, levykokoelmasta. tunnetun kreikkalaispelimannin soitosta on saatu nauttia monessa yhteydessä. Mp3-bändi Gus teki koko ajan omia biisejä ja haaveili omasta bändistä. Muun muassa Firewindin ja Dream Evilin riveissä kitaroinut, sittemmin itsensä Ozzy Osbournen bändiin päätynyt mies on julkaissut nyt ensimmäisen sooloalbuminsa. tunnetuksi tullut Kostas muistelee nyt muusikonuransa alkua nauraen. Soitimme Nirvanan ja Metallican biisejä. Japanin-kiertueen jälkeen Gus päätti pitää kiertuekokoonpanon jäsenet bändissä ja tehdä heidän kanssaan kolmannen Firewind-levyn Burning Earthin vuonna 2003. Teksti Tapio Ahola Kuva Patric Ullaeus Taiteilijanimellä Gus G. – Meillä oli coverbändi yläasteaikoihin, ihan vain kavereiden kesken. Olin heidän mukanaan sessioissa ja tapasin heidän tuottajansa Fredrik Nordströmin. Firewind oli tuolloin vielä sellainen mp3-bändi. Vuonna 2005 mies paikkasi Christopher Amottia Arch Enemyn Ozzfest-keikoilla, ja perinteistä metallia soittavaan Dream Eviliin mies kuului kolmen ensimmäisen albumin ajan. Tajusin, et48 Inferno tei minulla ole bändiä, vain joitain amerikkalaisia tyyppejä, joita en ole koskaan tavannut. Sopivien muusikoiden löytäminen oli kuitenkin vaikeaa, ja Firewind-yhtyekin sai alkunsa Gusin sooloprojektina. Ozzyn riveihin Eräänä yönä vuonna 2009 Gus sai mielenkiintoisen sähköpostiviestin, kun Ozzy Osbournen management lähestyi häntä ja kutsui hänet koesoittoon Los Angelesiin.. Ei hassummin pelkkänä makuuhuoneprojektina alkaneelta yhtyeeltä. Hengailimme yhdessä, ystävystyimme, teimme biisejä ja lopulta perustimme bändin. Seuraava bändini oli jo hiukan vakavampi ja ensimmäinen keikkaileva yhtyeeni jo aika ammattimainen coverbändi täällä Thessalonikissa, erinomaista englantia puhuva Gus sanoo. Erityisen vaikutuksen teki Peter Framptonin Frampton Comes Alive -levy, joka sai pojan ruinaamaan kitaraa. Levymme möivät hyvin Japanissa ja meitä pyydettiin kiertueelle. Sittemmin nimellä Gus G. Vasta neljännellä levyllämme Allegiancella saimme pysyvän kokoonpanon ja saatoimme alkaa kiertää enemmän. Kreikkalainen kitarajumala K reikan toiseksi suurimmassa kaupungissa Thessalonikissa syntyi syyskuussa 1980 poika, joka sai nimekseen Kostas. – Alun alkaen kyse oli siitä, että kaverieni bändi, death metalia soittanut thessalonikilainen Exhumation teki levyä Ruotsissa. Minulla ei kuitenkaan ollut varsinaista bändiä ja tein kaksi ensimmäistä albumia levy-yhtiöltä saamieni sessiomuusikoiden kanssa. Se oli todella kiehtovaa, sillä olin vasta 21-vuotias. Rumpalillamme ei ollut edes oikeita rumpuja, hän vain hakkasi sohvatyynyjä. – Firewind alkoi tavallaan takaperoisesti. Silloin oli pakko alkaa etsiä kunnon jäseniä. Ensimmäinen bändi oli varsin vaatimaton. Kreikan ohella Gus on nähty myös parin ruotsalaisyhtyeen riveissä. Sitten sain levydiilin Leviathan Recordsilta. – Firewindin demoilla minulla oli kavereita auttamassa
Inferno 49
Ei musiikissa ole sääntöjä.” Sen jälkeen miehelle tarjottiin pestiä Ozzyn bändissä Zakk Wylden tilalla. Starrin laulama Redemption eroaa aika lailla Steel Pantherin seksi ja huumeet -henkisistä huumoribiiseistä. Ei musiikissa ole sääntöjä. – Olinhan toki kiertänyt ennenkin, mutta Ozzyn kanssa se oli jotain ihan erilaista. Ei ole niin tärkeää olla teknisesti näppärä, kunhan soitossa on tunnetta sekä intohimoa ja kitaristilla oma soundi. Hänellä on mahtava ääni, joka sopii hyvin juuri tuollaiseen old school -rockbiisiin. Soitimme valtaville yleisöille, ja olin iloinen siitä, että fanit hyväksyivät minut. – En kertonut kenellekään, että tekisin sellaisen. Minulta kysytään aina, montako tuntia päivässä pitäisi harjoitella. Sen jälkeen tapasin Michaelin ja muun bändin, ja he ovat kaikki todella cooleja tyyppejä. – Tuo on varmaan ensimmäinen hänen laulamansa biisi, joka ei kerro mimmien naimisesta tai vastaavasta. Soololevyn tekeminen oli vapauttava kokemus. Emme kuitenkaan työskennelleet vielä siinä vaiheessa kuin oikea bändi, mukana olivat vain Ozzy ja tuottaja Kevin Churko. – Pidä hauskaa! On toki tärkeää opetella skaalat ja soinnut, mutta tärkeintä on, että hommasta nauttii. Miehen rento ja fiilispohjainen asenne näkyy myös, kun häneltä kysyy vinkkejä aloittelevalle kitaristille. – No, se oli elämäni paras päivä. Minulla ei ollut hajuakaan, kiinnostaisiko ketään kuulla näitä biisejä, tein ne vain itselleni. Levyllä kuullaan myös kahden basistilegendan, Billy Sheehanin ja Dave Ellefsonin soittoa. – Toisaalta tekeminen oli myös aika vaikeaa, koska kaikki piti suunnitella ja tehdä itse. Kun bändi kuuli että olen paikalla, he kutsuivat minut lavalle ja jammailimme hiukan. Etenkin kiertäminen Ozzyn bändissä on jäänyt Gusin mieleen. – Siinä vaiheessa suurin osa Scream-levystä oli jo äänitetty. Michael oli hommasta heti kiinnostunut. on toteuttanut monia metallimuusikon unelmia. Musiikin on tarkoitus olla hauskanpitoa. Olen ollut hänen bändissään viisi vuotta, mutta en ole päässyt tekemään vielä biisejä hänen kanssaan. Täyttä tulta Kun Ozzy on aktiivinen Black Sabbathin kanssa ja Firewindkin tauolla, Gus päätyi tekemään soololevyn. Tein kuitenkin parhaani tilanteen huomioiden. Kun olin Los Angelesissa äänittämässä levyäni, menin yhtenä iltana katsomaan Steel Pantheria. Päätin jo melko aikaisessa vaiheessa, että en tarvitsisi bändiä, kutsuisin vain mukaan paljon vieraita. Vastaan, että harjoitelkaa juuri niin kauan kuin teitä huvittaa. Juttelin asiasta Firewindin levy-yhtiön Century Median kanssa kun olin viimeistelemässä levyä, vain pari biisiä oli miksaamatta. Aivan hullua. Gus G. – Minusta soundi ja fiilis ovat tärkeitä. Alussa en oikein hokannut, mihin suuntaan mennä, mutta tiesin jo aikaisessa vaiheessa, että levystä tulisi rockorientoituneempi. Asiat tapahtuivat nopeasti. – Ei tarvinnut tsekata keneltäkään, pitivätkö he siitä mitä tein. He rakastivat levyä ja halusivat laittaa sen pihalle. Tein vain mitä itse halusin ja käytin valmiilla levyllä niitä juttuja joista pidin. Se on myös vaikeinta, teknisesti taitavaksi pääsee kuka tahansa harjoittelemalla. Sanoin hänelle, että voisimme koettaa tehdä jotain muuta tavallisen bilebiisin sijaan. Aluksi ei ollut täysin varmaa, että lopputuloksena olisi kokonainen albumi. Nykyinen Candlemass-laulaja Mats Levén laulaa levyllä neljä biisiä ja monessa mukana ollut Jeff Scott Soto yhden. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta koesoitto oli mennyt hyvin ja huomasin, että he tykkäsivät soitostani. Liityttyään Ozzyn joukkoihin mies joutui heti aikamoiseen pyöritykseen. ”Minulta kysytään aina, montako tuntia päivässä pitäisi harjoitella. Moni muusikko ei koe tuollaista koko uransa aikana. Minun piti tehdä duunia aika lailla, olivathan tuotanto ja sovittaminen kokonaan omalla vastuullani. Toivottavasti pääsen vielä joskus tekemään sen. on teknisesti taitava kitaristi, mutta korostaa fiiliksen merkitystä kitaransoitossa. Pian sen jälkeen, kun levy oli saatu valmiiksi, aloimme promotoida sitä ja kiertää. I Am the Fire -niminen lätty ilmestyi maaliskuun puolivälissä. Vastaan, että harjoitelkaa juuri niin kauan kuin teitä huvittaa. – Keikkamyyjäni Kreikasta tunsi Michaelin ja ehdotti häntä. Eräs mielenkiintoisimmista vieraista on Steel Panther -solisti Michael Starr. Aluksi tein kappaletta Matsin kanssa, mutta mieleeni tuli sitten, että voisin ehkä kokeilla Michaelia. Yksi toteutumaton haave miehellä silti on. Tekninen osaaminen yksinään ei tee kenestäkään hyvää soittajaa. Bändissä ei ollut kuitenkaan lainkaan kitaristia, joten minun piti soittaa kaikki komppi- ja soolokitarat. Fiilis on tärkeintä Gus G. Se on ehdottomasti suurin unelmani tällä hetkellä.. 50 Inferno Michael Starr vakavana Mielenkiintoisia vieraita mies levylleen saikin. Sitten hommaan alkoi tulla muita ihmisiä ja tajusin itsekin, että käsillä on vahva levy. Ensimmäinen vakava biisi. I Am the Fire ei ole mikään tyypillinen metallikitaristin soololevy, sillä valtaosa levyn kappaleista on tilutteluinstrumentaalien sijaan laulettuja, perinteisen kaavan mukaan rakennettuja rockbiisejä. – Olisi upeaa tehdä Ozzyn kanssa levy niin, että olisin mukana alusta alkaen
Olisiko potentiaalia ollut pidemmällekin. Länsirannikolta kotoisin olleen yhtyeen kumpikin levy sai harvoissa arvioissa varsin tylyä tai korkeintaan varovaisen innostunutta kohtelua. Jos maailma olisi oikeudenmukainen paikka, kymmentuhatpäiset festivaaliyleisöt pomppisivat vielä nykyäänkin suomalaisessa kesäyössä kyseisen kertosäkeen tahdissa. Todellinen unohdettu klassikko on silti Hyvästi selvä pää -nelosbiisi. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.. Suurin suosiokin taidettiin saavuttaa sinkkutulkinnalla Timo Turpeisen jo kertaalleen coveroimasta Liehuva liekinvarsi -kappaleesta, jonka Markku Blomqvist esitti Suomen euroviisukarsinnoissa vuonna 1977. Wärtzilää syytettiin suursuosioon nousseen Kotiteollisuuden perässähiihtäjäksi, mutta vaikkapa Halleluja-kappaleesta löytyy melodista, lyyristä ja 52 Inferno soittotaidollista kiinnostavuutta moninkertaisesti Jouni Hynysen sakkiin nähden. Sitten ilmoille räjähtää kertosäe. Säkeistö taas olisi silkkaa paulakoivuniemeä, elleivät sanoitukset kertoisi mielisairaalaan lukitusta ystävästä. Salamyhkä-palstalla esiteltävillä yhtyeillä ja levyillä tapaa olla tietty kulttiklassikon, kriitikkouskottavuuden ja/tai elitistisen ”cooliuden” leima. Jo debyytin avaavan Todellisuus-kappaleen riffi on puhtainta mahdollista klassista heavy rockia. Olisiko into laantunut, kun koko Suomi ei innostunutkaan yhtyeen materiaalista. Kakkoslevy Synti oli kelpo suoritus sekin, muttei ehkä sisältänyt ihan niin taianomaisia suorituksia kuin debyytti. Perheväkivallasta kertova ja jälleen perinnetietoisesti heviä vääntävä Huulilla verta on varmaankin levyn komein hetki. Pönöttävät bändikuvat eivät tarjonneet juuri tarttumapintaa, ja suomalaisuus tai tietty junttius oli paketoitu hieman vääränlaiseen muotoon, jotta se olisi saavuttanut laajemman yleisön tai edes median portinvartijoiden hyväksynnän. Suomirokkia, iskelmää ja raskaampaa vääntöä yhdistellyt Wärtzilä lieneekin jäänyt niin sanottujen kansan syvien rivien suosikiksi, vaikka silläkään saralla tuskin tehtiin suuria tilejä. On kiinnostavaa, kuinka lähes jokaisessa levyarviossa kiirehdittiin oikaisemaan, että eihän Wärtzilä mitään heviä ole. Lainakappaleissakin on käytetty omaa näkemystä, eikä niitä tulkita normaalilla bilebändimoodilla. Bändiä oli myös helppo syyttää opportunismista, kahdelle pitkäsoitolle kun päätyi yhteensä seitsemän coverversiota sellaisista jukebox-suosikeista kuin Haltin häät (Taiska) ja Hummani hei (Tapio Rautavaara). Wärtzilästä näitä ominaisuuksia on hankala löytää. Verkkosivujen viimeisin merkintä on maininta Turun-keikasta toukokuussa 2010. Ehkä suurin menestys jäi tulematta siksi, että yhtye oli nimeään myöten hieman kotikutoisen oloinen. Tai ehkä yhtye ei vain tuntenut oikeita ihmisiä, eikä taustaorganisaatiolta löytynyt tarpeeksi ammattitaitoa ja resursseja kunnon puristukseen. Synnin jälkeen yhtyeestä ei ole kuulunut kovinkaan paljon. Ykköslevy on tasaisen varmaa suorittamista, mutta mukana on myös monia äärimmäisen upeita helmiä. Pahan voima -biisin tavanomaisuuksista poikkeava sointurakentelu taas todistaa selkeimmin, ettei näitä kappaleita ole kursittu kokoon nopeasti treenikämpällä jamitellen. Teksti Toni Keränen Wärtzilä Wärtzilä GRF 2004 Iskelmäheviä tyylitajulla Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus tekivät vuosituhannen vaihteessa suomenkielisestä raskaasta rockista suosittua. Wärtzilä oli yksi toisen aallon yrittäjistä, mutta sen taival jäi vain kahteen levyyn. Kappale alkaa muunnesointuja käyttävällä kitaranäppäilyllä, joka voisi olla kotoisin edeltäneen vuosikymmenen grungelevyiltä. No, määrittelyjen tekeminen on aina viivojen piirtämistä veteen, mutta jos vaikkapa Deep Purple ja Uriah Heep tai edellä mainitut suomenkieliset bändit lasketaan rockin pitkässä historiallisessa kaaressa heviksi, myös Wärtzilä kuuluu varmasti samaan sarjaan. Tämä on vahinko, sillä kumpikin levy, Wärtzilä (2004) ja Synti (2005), sisältää erittäin tarttuvaa kaljabaariheviä. Kappaleen eeppinen kertosäe saa lisävoimaa Jari Varjon jylhästä rumpufillittelystä, jossa voi kuulla Carmine Appicen ja John Bonhamin vaikutuksen
Kaikista Queenin vaikutuspiiriin vedetyiksi tulleista metallimuusikoista juuri Kakko tohtii ja uskaltaa suodattaa omia tekosiaan eniten tämän taiderockin pioneerin näkökulmasta. Tyyli, jota mikään muu yhtye ei tänä päivänä toteuta. Sonata Arctican suosio voisi olla toinen, jos yhtye riffittelisi kauttaaltaan matalammalla tai melodioisi melankolisemmin, tai jos maestro Kakko olisi kollegansa Tuomas Holopaisen tavoin hurahtanut elokuvallisiin orkestraatioihin. Ralleista paistaa kilometrien päähän Sonata Arctican nykyinen, vahvasti omaperäinen tyyli tehdä melodista heviä. Sonata-keula, yhtyeensä musiikista käytännössä aina vastannut Tony Kakko totesi edellisen Infernon kansijutussa, että tässä on albumi, joka olisi voinut olla edellä mainitun Reckoning Nightin seuraaja. pohjamutaa JAAKKO SILVAST INFERNO 53. Viimeistään tämä levy sinetöinee tosiasian, että mitään sansebastianeja, weballergyjä, thecagejä, wolfandraveneitä tai blankfileja on tulevaisuudessakaan turha odottaa. Metallipuristit kavahtavat ja fanit fanittavat, mutta ei voi olla pelkkää sattumaa, että Sonatalla on Keski-Euroopassa, Japanissa ja nykyisin myös Etelä-Amerikassa niin suuri kannattajakunta. Toisaalta, silloin bändi ei enää olisi Sonata Arctica. Sattumaa ei ole sekään, että Pariah’s Childin(kin) kappaleet ovat etenkin melodiaratkaisuiltaan kuulijalle totaalisia runsaudensarvia ja hymyn huulille tuovia, loputtomasti kiehtovia tunnelmakatsauksia. Albumin tärkeimpiä pointteja on, että Tony Kakko saattaa hyvinkin olla yksi aliarvostetuimpia metallisäveltäjiä ja tarinankertojia tässä maassa. Bändi on toteuttanut vuoden 2004 Reckoning Nightin jälkeen asioita ennakko-odotusten vastaisesti, täysin oman mielensä mukaan, ja sen kuin kasvattanut suosiotaan, vaikka viisikon tekemisistä on oltu montaa mieltä – etenkin Sonata Arctican varhaiseen suoraan power metaliin tykästyneiden parissa. Tietyiltä osin kyllä, mutta väitän, että uutukaista ei mestariteos keskiverto voisi tällaisenaan olla olemassa ilman vahvasti kokeellista Uniaa (2007), tummempisävyisen dramaattista The Days of Graysiä (2009) tai rokkaavampaa Stones Grow Her Nameä (2012). Pariah’s Child on hullutteleva, hauska ja hiukan äkkiväärä, mikä konkretisoituu parhaiten rockhenkisissä Cloud Factoryssä ja Half a Marathon Manissä sekä levyn päättävässä, taiteellisessa outoudessaan jenkkisuuruus Savatagen mieleen tuovassa Larger Than Lifessa. Kun yhtye ilmoitti kahdeksannen Pariah’s Child -levynsä tulosta, alettiin puhua paluusta Ecliptican (1999), Silencen (2001) ja Winterheart’s Guildin (2003) vauhdikkaisiin maisemiin. VesaBjörklid Ranta Kalle PESTI HULLUTEEN SONATA ARCTICA Pariah’s Child NUCLEAR BLAST Arvosteluasteikko lyhyesti: Suomen metallimusiikin merkittävimpiin vientinimiin viimeisen kymmenen vuoden ajan lukeutunut kemiläinen Sonata Arctica on osoittanut olevansa muuntautumiskykyinen yksikkö niin musiikkinsa kuin miehistönsäkin suhteen. Sitä odottavat joutuvat pettymään, sillä uutukaiselta ainoastaan Running Lightsin, Bloodin ja X Marks the Spotin voidaan katsoa edustavan perusrehellistä melodiavoimailua ja niidenkin vain suurimmalta osin, ei kauttaaltaan. Ehkä se on tämä härmäläinen metallikäsitys ja bändin suhteellisen kevyt soundillis-soitannollinen linja, joiden vuoksi Sonata jakaa mielipiteet niinkin rajusti. Pariah’s Child on kokonaisuutena huikean monipuolinen ja äärimmäisen taiteellinen kymppiraitainen, jolla bändi yhdistää oikeastaan kaikkea tähän saakka tekemäänsä
Red Kaukasus on onnistunut luomaan pitkäsoitolleen tunnelmallista, hypnoottista ja voimakasta musiikkia. Vierailevia laulajia esiintyy jopa neljän musikantin verran, Tarja Turusesta aina rap-artisti Xzibitiin. Näin ollen myöskään albumilla vierailevan Korpiklaanin Jonne Järvelän ääni ei pääse kaikkiin oikeuksiinsa. Myston-nimiä kantavien säveltäjien otteissa on tasaisen tarttuva meininki ja tunnelma. Strychnine.213:n (2007) väsynyt mätke on pelkkä paha muisto. Erikseen täytyy mainita myös laulusoundi, joka ei ole nykyajalle epätyypillisesti liian kuiva eikä miksattu liian pintaan Se on luonnollinen osa yleissointia ja käyttää hyväkseen myös kaikua ja tilaa, jolloin se pääsee täysiin oikeuksiinsa. Jos Turunen kumppaneineen sulautuu suorituksillaan bändin ja albumin muottiin varsin mallikkaasti, samaa ei voi sanoa Xzibitin tulkinnasta, joka herättää ainakin meikäläisessä vatsahapokkaita tunteita. Pituutta on 42 minuuttia, mutta levyn 14:ää biisiä on vaikea erotella toisistaan, paria hitaampaa raitaa lukuun ottamatta. Helloweenia lukuun ottamatta käytännössä kaikki vähänkään merkittävät nahkahousumaan yhtyeet ovat julkaisseet viime kuukausina uutta materiaalia, ja Edguylta sellaista on vielä tulossa. Asiassa on sekä hyvät että huonot puolensa. Nelikko paukkoo 12-raitaisen läpi sata lasissa. En sitten tiedä, onko sattumaa, että ne raskaat, nopeimmat ja vierailevilla laulajilla tehostetut kappaleet, kuten Dangerous ja Paradise (What About Us?), ovat myös levyn parhaat. Tiedä sitten, olisiko moinen yhdistelmä mahdoton toteuttaa, mutta nykyisellään kaahaus on turhankin yksipuolista. Bändin syinen ja elämänmakuinen sanoma onnistuukin kiehtomaan ihan mukavasti. Kitaristi-laulaja Piet Sielckin johtaman Iron Saviorin kahdeksas pitkäsoitto on edellä mainituista julkaisuista ehkä se geneerisin, joskin voittopuolisesti hyvällä tavalla. MIKKO MALM WITHIN TEMPTATION Hydra BMG Hollantilaissuuruuden levyä kuunnellessa ei voi olla huomioimatta samaa seikkaa kuin bändin aiemmillakin julkaisuilla. Kunhan yhtye jatkossa hioo, kypsyttelee ja pyörittelee kappaleitaan vielä lisää, niin eiköhän tästä hyvä tule. Soiton elävyys löytää tiensä kotisohvalle ja syvälle mustan sydämen sopukoihin. KARI KOSKINEN HIIDENHAUTA Noitia on minun sukuni INVERSE Skandinaavismytologisilla nimillä varustettujen soittajien bändi vaikutti nimensä ja aihepiirinsä perusteella mielenkiintoiselta. Hiukan ponnettomia jolkotuksia kappaleet ovat, joskaan eivät kuitenkaan ala-arvoisia. EETU JÄRVISALO RED KAUKASUS The Architect OMAKUSTANNE Nelivuotissynttäreitään tänä vuonna viettävä Red Kaukasus tekee viipyilevällä debyyttialbumillaan vaikuttavaa jälkeä. MYSTONS Black Matter V.R. Kiitosta pannaan myös punaisella pysyvistä energiatasoista, sillä kuolleita tai tylsästi vääntäviä hetkiä ei löydä Abortedin nykytuotannosta helpolla. Kuuden kappaleen kokonaisuudesta on paha erottaa yksittäistä esitystä, eikä sillä ole loppujen lopuksi väliäkään. JAAKKO SILVAST IN THIS MOMENT Blood at the Orpheum CENTURY MEDIA Jenkkien naisvetoisen metallin kärkeen lukeutuva In This Moment on pukannut uudelleen ilmoille viimeisimmän kiekkonsa Bloodin, jonka kainalosta löytyy tämä Orpheum-teatterissa toukokuussa 2013 kuvattu live-dvd. Eihän tästä sinänsä keksi valittamista. Jopa kaunista. Levystä voikin löytää perin suomalaista melankoliaa. Itse asiassa The Necrotic Manifesto on Global Flatlinen (2012) ohella turboahdetuinta Abortedia koskaan. Valitettavasti itse musiikki jää tyhjänpuoleiseksi. Vaikka nytkin on löydettävissä ne tietyt highlightit ja tehokappaleet, kokonaisuudella ei ikävä kyllä päästä juhlimaan vieläkään. Vaihtoehtorockbändi Mando Diaolta lainattu Dance with Somebody on puolestaan karsea hirvitys. Erityiskiitosta täytyy antaa laulaja Ilmari Kallion 54 INFERNO sävykkäästä ja heittäytyvästä tulkinnasta. Kitarakuviot ovat turhan nopeasti unhoittuvia, vokaaliääntämys ei edusta sitä voimakkainta ja tunteenpalokkainta antia eikä kiipparillakaan oikein onnistuta saamaan halutunlaista tunnelmakulkua aikaiseksi. Se kuulostaa yhä Sharon den Adelin taivaallista ääntä myöten sinfoniselta, tunnelmalliselta itseltään ja nappaa julkaisun myötä varmasti lisää uusia kuuntelijoita. Äänimaailma on ihanan orgaaninen ja ilmava. Vuorovesimäisesti lainehtivat kappaleet ovat dynaamisesti hallittuja ja nyanssirikkaita. Vaikka jälki on tarpeeksi omaperäistä, en voinut välttyä tuntemuksilta, että eri tavalla samanhenkisiä hevirockyhtyeitä on kantautunut kotimaasta korviini ennenkin. Yhtye on selvästi pyrkinyt tekemään alkukantaista, folkahtavaa ja metsäistä pakanametallia runomuotoisen loitsumaisilla sanoituksilla. Sanoituspuolella liikutaan filosofisissa, luonnonläheisissä ja elämää pyörittelevissä maisemissa, mikä vetoaa ainakin meikäläisen mielenlaatuun. Tarttumapintaa kaivattaisiin lisää. Naislauluosuuksissa on ajatusta, mutta löyhän sävellyksellisen kokonaisuuden rinnalla sekään ei onnistu kantamaan liikoja. Kääntöpuolella on tukahduttava tunne siitä, että eihän näissä kappaleissa ole ilmaa edes pienen lepotauon tarpeisiin. The Architect ei ole varsinaisesti metallialbumi, mutta isoimmillaan särökitaroiden vallitukset kuulostavat varsin uhmakkailta ja väkeviltä. Yhtye soi albumilla tunnistettavalla ja tutuksi käyneellä tyylillään, mutta nyt mukana on yllättävän paljon kokeilullista tavaraa, myös outouksia. Kuultavilla ei ole selkeitä plussia tai miinuksia bändin tähänastiseen diskografiaan verraten, joten niiltä osin Iron Savior voi hyvin ja (tasa)paksusti. Jos on kiistelty, onko bändi tarpeeksi metallia, niin tällä albumilla yhtye kuulostaa metallisemmalta kuin aikoihin. Vaikka täysosumaa ei tule vieläkään, bändillä ei ole hätäpäivää. Jälkirokkauksen ja kenkientuijottelun lomaan on upotettu toolmaista rytmistä jämäkkyyttä, joka estää orkesteria eksymästä liian kauaksi kotikulmilta. Loppupäässä ainoastaan raskasballadi The Demon erottuu hienoisesti edukseen. Tämän levyn kun pistää soimaan, se on pakko kuunnella loppuun asti. Tuplabassarit jauhavat tunnistettavasti germaanilähtöisten riffien rouskuessa, ja tasaisen laadukkaat rallatuskertosäemelodiat kyllästävät koko komeuden kiireestä kantapäähän. Eri aikakausien heavyä ja rockia metallimausteisesti musiikissaan sekoitteleva turkulaisduo tarjoaa neljännellä rieskallaan etenkin suomalaisiin mieliin tenhoavaa tummanpuhuvaa antia. Genrensä pätevimpään kolmannekseen Aborted silti yhä helposti hujahtaa. Yhtye tietää, milloin himmailla ja milloin iskeä kaikki kortit pöytään. Vokalisti M Mystonin tummasävyinen, matala, rokkaavan melodinen sekä ajoittain Johnny Cashiä muistuttava ääni kantaa hienosti, mieleen jäävästi ja bändin musiikilliseen linjaan hyvin istuen. Mikäli bändi olisi halunnut dvd:stään laadullisesti paremman, kuvakulmia ja tuotantoa olisi ollut syytä miettiä. Täyteen ahdettu ja jyhkeä soundimaailma käy päälle jatkuvalla vyörytyksellä. Ilmaisutyyli vaihtelee tavallisemmasta hevijunttauksesta harmonisemman luonnin ja kypsyttelyn kautta syvempiin vesiin. Raskautta on ruuvattu lisää, tuplabasareille on annettu tilaa ja nyt kuullaan myös kitaristi Robert Westerholtin ördäämistä, ensimmäistä kertaa sitten yhtyeen debyytin. Hyviin luettakoon nykyinen rumpali Ken Bedene, jonka hengästyttävä nakutus on melkoista kuultavaa. EETU JÄRVISALO IRON SAVIOR Rise of the Hero AFM Alkanut vuosi on ollut mannaa saksalaisen melodisen voimailumetallin ystäville. Bändillä on kelpo idea ja musiikista löydettävissä jotain Finntrolliin ja Wyrdiin viittaavaa. Jos Aborted saisi yhdistettyä tällä levyllä kuultavan tiukkuuden Goremageddonin (2003) ilmavuuteen sekä The Archaic Abattoirin (2005) tarttuvaan grooveen, jälki olisi tuhoisaa. Eritoten kertosäkeitä tukeva yhteislaulu pelittää maukkaasti. Rehellisesti ja sydämellä ovat säveltäjät musiikkiaan tekemässä. Ei vain istu kyseinen räppisanailu tällaiseen mahtipontiseen musiikkiin. Sanastopuoli vaikuttaakin asiaankuuluvalta, mutta musiikillisilla ideoilla ei päästä juuri hurraamaan. EETU JÄRVISALO ABORTED The Necrotic Manifesto CENTURY MEDIA On melko hyvä saavutus julkaista kahdeksan pitkäsoittoa ankarasti blastaavaa death/grindia ja kuulostaa vieläkin näin verevältä
Monipuolista Renatusta voi suositella huoletta metallifanaatikoille laidasta laitaan. Dynazty-laulaja Nils Molinin vahva ja taipuisa ääni tuntuu istuvan yhtyeen uuteen linjaan jopa edellistäkin paremmin. Brutaalia tappomeininkiä reuhaamisesta ei kuitenkaan puutu. Syystä tai toisesta varsinainen levydebytointi on saanut odottaa aina Tiivistys heti alkuun: näiden hollantilaisten black metal kuulostaa 110 metrin aitoja juoksevalta kehonrakentajalta. Godless Arrogancen rytmit ottavat välillä sivuaskelia ja rumpali paukuttaa silkalla voimalla – aivan kuin tekniikasta ei olisi minkäänlaista käsitystä. Kiekosta tulee useammin kuin kerran mieleen uudemman ajan Hypocrisy, mutta kopiobändiksi ei pidä tätä luuleman, mukana on sen verran omiakin ideoita ja melodeathin ulkopuolisia vaikuttimia. Soundit ovat raa’at mutta erittäin selkeät ja voimakkaat. Liekö tämä syynä siihen, ettei kokonaisuutta ole mietitty kunnolla edes puoliväliin. Plakkarista löytyy tapauksia kuten ...and Oceans, Finntroll, Chthonian ja Havoc Unit. Lopputuloksena on nyt pintapuolisesti raapaistu live, joka esittelee melko yksipuolisesti yhtyeen livesetin. Kamerat eivät esimerkiksi onnistu pysymään Maria Brinkin vähäisten koreografioiden perässä, mistä on tuloksena bändin kannalta valitettavan amatöörimäinen tunnelma. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen ilmestynyt Volatile Waters on kuitenkin varsin passeli tapaus, vaikka yhtye seilaakin uhkarohkeasti eri genrejä vuolaasti sekoittavalla virralla. Godless Arrogancen yksittäisiä kappaleita on turha muistella. Modernin death metalin melodiseksi edustajaksi levy pysyy yllättävänkin hyvin plakkarissa ja muistaa olla menemättä liiallisuuksiin genrerikkojen kanssa. Kappaleiden draivi on vastustamaton ja niissä viljellään teräviä koukkuja käytännössä jokaisella osaalueella ja uskomattoman tehokkaasti. SANNA MUSTONEN tähän asti. Mitään ikimuistoista ei ole tarjolla, mutta karkeanvoimakas toteutus iskee luolamieshermoa napakasti. Tämä iskee soiton kulmikkuuden suoraan naamalle. Tukholmalainen Dynazty luo neljännellään nahkansa aiempaa selkeästi metallisempaan muotoon. Ei tästä ehkä klassikkoa tule, kelpo debyytti kylläkin. Renatus taas on kaikin puolin raskasriffinen kymppiraitainen, jolla ovat valloillaan asteittaiset prog metal -sovitukset sekä modernille metallille ominaiset konekomppijumputukset ja melodiakudelmat. Selkeitä ja riffittelystä irtaantuvia melodioita ei kuitenkaan kuulla. Laulupuoli on varmaa mutta paikoin vähän turhankin tavanomaista mörinää ja ärjynää, puhtaita lauluja unohtamatta. JAAKKO SILVAST Tässä on kuitenkin etunsa. Starlight iskee vauhdikkuudellaan, The Northern End ja Incarnation kutkuttavan äkkiväärillä laululinjoillaan ja Unholy Deterrent kaikella edellä mainitulla yhteensä. Huomiota herättävää on kuitenkin Brinkin äänen yllättävä huonontuminen, eikä nainen pääse lainkaan parhaimpaansa, piristyksenä Into the Light, joka sekin on varjo entisestään. Yhtyeen edellinen Sultans of Sin (2012) oli vielä vahvasti hard rock -orientoitunut ja suorasukainen, joskin melodioiltaan loistelias albumi. Kitaristikaksikko Love Magnusson–Mike Lavér tarjoilee soiton napakkuudessa ja taituruudessa ehtymätöntä runsaudensarvea läpi levyn. Katsojalle ei valitettavasti avaudu muuta kuin rahastusnäkökulma. Black metalin ja toisaalta kevytmetallin piirteetkin nousevat esiin aina ajoittain. Hempeät väliosat ja sävykkäät laulut voi myös unohtaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa DYNAZTY Renatus SPINEFARM syvemmin. KARI KOSKINEN INFERNO 55. Ei onnistu. Ehkäpä kyseessä on harkittu tehokeino, sillä kahden vuosikymmenen ja useamman pitkäsoiton jälkeen voisi kuvitella, että levylle ei päästetä hutilointeja. Vaan mikäs siinä, kun homma kerran toimii ja tuotanto on hyvää. On voimaa, raakuutta ja jonkin verran myös nopeutta, mutta kokonaisuus vaikuttaa kovin romuluiselta. Lopputulos on miellyttävän julma ja alkukantaisen kiukkuinen. SERPENT MAGENTA HARVEST Volatile Waters SAMMATH INVERSE Godless Arrogance HAMMERHEART Pari varsin kohtuullista demoa tehnyt Magenta Harvest koostuu kotimaisten bändien kokeneista nimistä. Bändi sinänsä on mittavan kiertämisen jäljiltä soittoteknisesti mainiossa tikissä. Kyseinen dvd on viimeinen julkaisu bändin nyt jo entiselle levy-yhtiölle Century Medialle. Ehdottomasti vuoden kirkkaimpia helmiä. Näin monesta lähteestä yhtä aikaa ammentavaan ja siinä kaikessa onnistuvaan levyyn törmää harvemmin. Kitarapuoli tuo mieleen Mardukin ja Dark Funeralin hienoisen melodiset sahakuviot
Ai niin, itse albumikin oli hyvä. Of Heroes and Enemies PURE ROCK Saksalainen Blackbird on jälleen kerran yksi niistä bändeistä, jotka kanavoivat AC/DC:tä aina laulutyyliä myöten. BLACKBIRD tahti ole laantunut itse sisällössäkään. Olen myös sitä mieltä, että muutama kappale olisi hyvin voitu tipauttaa kyydistä. Ikään kuin leijonaosasta sävellyksiä puuttuisi määrittävä suunta, mikä syö kappaleiden tehoa. Puristeja riitti ärsyttämään jo se, että yhtye tinttasi vanhan liiton kamaansa hymyssä suin. Lethal Pleasure on avoin tribuutti 1980-luvun perinnehevin hengelle. Myös Sunset Boulevard -bändit ovat selvästi olleet kuuntelulistalla, jolta on bongattu mukaan parhaat palat. Lost Society painaa edelleen kaasua jossain suomalaisen speedin ensimmäisen sukupolven ja saksalaisen thrashin välisellä valtaväylällä. Muuten kirkkaantummassa ja paholaiskaikuisessa äänimaailmassa ei olekaan moittimista. Kokonaisuus on tasaisen varmaa kyyditystä alusta loppuun. No, ainakin siitä, että se tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Airbourne onkin saanut vakavasti otettavan kilpailijan! AC/DC-pohjaisesta matskusta ei ole tullut innostuttua tällä tavalla pitkään aikaan, mutta Treatment sekoittaakin touhuun hienosti vanhoja Aerosmithkaikuja. Mutta vaikka orkesterin biiseistä voi poimia kahmalokaupalla viitteitä menneeseen, se edustaa juuri nykyhetkeä. Ostakaa, ostakaa! HÅRDA SKIT Ros Rus ART OF PROPAGANDA Kotimainen Hårda Skit veivaa norjan kielellä tulkittua black metalia, eikä tee sitä lainkaan huonosti. 80% INVERSE Jos levy starttaa raidalla, jonka nimi on I Bleed Rock n Roll, ei voi veikata kovin paljon metsään, jos uskoo saavansa niskaansa täyslaidallisen ehtaa rockia. Snowroad Blowoutin viimeinen soolorypäs kuvastaa täydellisesti yhtyeen asennetta: raivopäistä sahausta ja spedeilyä. Tarjolla on yhtyeen toinen lyhytsoitto, ja kaikesta kuulee, ettei materiaalia ole työstetty valmiiksi räkä poskella. Of Heroes and Enemies on tasavahva levytys, joka takaa viihtyvyyden useammaksikin illaksi. Samalla arvostus Appetite for Destructionia kohtaa kasvaa entisestään. Running with the Dogs olisi voitu julkaista 1980-luvun loppupuoliskolla ja se olisi myynyt miljoonia. Luulisin, että tämä albumi kelpaa kaikille mustan metallin ystäville. Sen verran paljon siinä on jokaiselle jotain – klassisesta mättämisestä aina shoegazeelementteihin. Miehen repiväntuskainen äänikin toimii hyisen ja selkäpiitä kihelmöivän hyvin. Tosin laulu olisi ehkä voitu miksata hieman erottuvammaksi. On heti selvää, mikä on homman nimi. Biiseihin on tullut lisää pituutta, mutta isompia rakenteellisia muutoksia ei ole ollut tarvetta kehitellä. Ja sehän on viskinhuuruinen rock’n’roll. Tässä genressä on hienoa törmätä yhtyeisiin, joilla on tyylitajua, ja tätä ei totisesti tunnu puuttuvan säveltäjä R:n rakentamista kappaleista. Jälkimmäisessä onnistutaan oikeastaan niin hyvin, että kappaleet kohoavat loppua kohden miltei hekumallisiin mittoihin, vahvana leiskuvaan mustaan liekkiin. Mainittavia päivityksiä säätöihin ei ole tarvinnut tehdä, vaan Terror Hungry on onnistunut kakkosalbumi, jalostettu versio ensirykäisystä. Lost Societyn jannut tuntevat historian paremmin kuin hyvin ja suorastaan palvovat sitä. Jos bändi onnistuu joskus julkaistavalla kokopitkällä näin mukavasti, tai vielä paremmin, siltä voi odottaa jo melkoista jytkyä. Mistään yhden tempun makuuhuoneprojektista ei ole kyse, vaan yhtyeeltä luonnistuu nopea raastaminen ja kekseliäs riffintakominen siinä missä tunnelmointipuolikin. Parempaa aloitusta onkin vaikea keksiä. Ei liian paljon, ei liian vähän. Ei nousuja, mutta ei myöskään laskuja. Liian vaisuksi siis jää. Tarttuvuutta koetetaan loihtia mitä erilaisimmilla riffikynäilyillä, melodiakuljetuksilla ja sointuvaihdoksilla, mutta mieleen ei meinaa jäädä oikein mitään. Bändin yleisilme on musta, pahansuopa ja metsäinen. Yritystä jätkillä on. Tässä on kunnon rokkilevy nykynuorille. Jos yhtye kiinnittää jatkossa enemmän fokusta kappaleiden tarkempaan alusta loppuun saattamiseen, käteen jää varmasti enemmän kuin muutama hyvä hajanainen hetki siellä täällä. MIKKO MALM ANTTI LUUKKANEN TREATMENT Running with the Dogs DELAYHEAD SPINEFARM Vol. Jos bändin laulaja-kitaristin äänessä on paljolti James Hetfieldiä muistuttava vivahde, myös levy itsessään herättää samankaltaisia fiiliksiä kuin Metallican tuotokset jo pitkän aikaa – ei oikein lähde. Levyä kuunnellessa tulee miettineeksi, olisiko hieman rosoisempi tuotanto tehnyt gutaa, mutta lopulta juuri tämänlainen levy on Treatmentiä parhaimmillaan. Mitään menestyskrapulaa nuoret hurjapäät eivät tunnu kärsineen, sillä kakkoslevy ilmestyy lähes prikulleen vuosi edeltäjästään. Bändi onnistuu silti vakuuttamaan laadukkaalla biisitarjonnalla. Kusitauolla tankkiin lirahtaa myös korkeaoktaanista kasaricrossoveria. EETU JÄRVISALO. Nyt menee varmaankin tuhansia. Fire Your Guns pistää levyn käyntiin sähäkästi keskimääräistä nopeammalla kaahauksella. Eikä Porilainen groove metal -porukka haeskelee uutukaisellaan vähän sieltä täältä, mistä syystä tuloksena on pikkaisen sekamelskainen paketti. EETU JÄRVISALO JANNE TOLONEN LOST SOCIETY Terror Hungry NUCLEAR BLAST Mistä tunnistaa oikeasti vaikutusvaltaisen bändin. Hieman alle neljäkymmentä minuuttia kellottavan albumin mitta on optimaalinen. Jo 56 INFERNO Lost Societyn ensinokitus Fast Loud Death avasi bändille mahdollisuudet edustaa speed/thrash metalin uutta sukupolvea, olla seuraava kansainvälinen metalliläpimurto ja tuoda letkeän sekoilumentaliteetin takaisin musiikinlajiin. Sekin on hyvä merkki. Tätä kuunnellessa harmittaa, kun ei omista autoa. Enempi äijämeininki olisi ollut tämän lajin metallille toivottavaa, koska levystä tahtoo väkisin jäädä tunne, ettei bändi ole puristanut itsestään kaikkia tehoja. Ilmaisu vaihtelee heavymetallisesta rytkytyksestä hitaampiin melodiahahmotelmiin
Yhtye on vetänyt biisejä myös ruotsiksi, jolloin se kuulostaa sikäläiseltä takkutukkaprogelta. Voivodille ominaisia psykedeelisempiä juttuja ei kuulla juuri lainkaan, mutta osa kylmästä kybertunnelmasta on sentään seurannut mukana. Pääosin keskitempoiset ja usein tuplabasarien tahdittamat biisit rullaavat kyllä sujuvasti ja levyä on helppo kuunnella, mutta järin haasteelliseksi kokemusta ei voi kutsua. Tällä kertaa kokonaisuus on onnistuneempi, biisillisesti ollaan vakaammilla vesillä. Muusikoiden soittotauti viittaa siihen, että tyyppien mielestä takavuosissa siisteintä olivat Cream-soittajien kaltaiset taitavat muusikot. Mutta turha tässä on ainoastaan nipottaakaan. SANNA MUSTONEN. Pedaalien soundi on aina selkeä ja erotteleva särön määrästä ja sävelkorkeudesta riippumatta. Jo edellisellä Dark Adrenalinella oli kuultavissa bändin vahva ja myöhemmin toteutunut halu jenkkimarkkinoille, ja saman soundin tiellä ollaan edelleen. Eli voipi jäädä suoraviivainen jytäboogie jatkossa vähemmälle. Valitettavasti itse kappalemateriaali ei ole kovin ikimuistoista. Homma kulkee, ja kyllä Blues Pillsin ulosannissa rock’n’roll ainakin vielä haisee. Tällainen typistetty annos antaa yhtyeestä suppean kuvan, joten on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Blues Pills tästä singahtaa. Tehokkaimmaksi pilleriksi on uumoiltu ruotsalaista mimmisolistia Elin Larssonia, joka kailottaa sille päälle sattuessaan niin että pirtti raikuu. Tilaa kokeiluille olisi reilusti, sillä nyt The Cursen anti on tunnin mittaansa nähden aivan liian yksipuolista. Levyn päättävä nimieepos on ainoa, joka nousee perushyvästä erinomaiseksi. Erityismaininta on tällä kertaa annettava Andrea Ferrolle, joka on saanut vokaaleihinsa mallikasta vahvuutta Cristina Scabbian rinnalla. Siinä tapauksessa karttuisivat ainakin persoonallisuuspisteet. Broken Crown Halolta voitaneen odottaa vahvoja sinkkujulkaisuja, vaikkakin kiekolta löytyy myös turhakkeita. www.roland.fi mestariteos lähellä Negatronin runttaamista. MAUSOLEUM Kuulun siihen harvalukuiseen joukkoon, joka pitää Eric Forrestin aikaisista Voivod-levyistä suuresti. Thrashin ja kevyesti teollisen raskasmetallin ristisiitoksena möyrivä mättö on hyvin NOT REISSUED ... Kitarasankareilla tällainen bluesvetoinen jytärock ei tähän maailmanaikaan tee enää mitään. Tuotantokin on varmassa tikissä. Valitettavasti Forrestin ja Voivodin tiet erosivat jo ajat sitten, mutta luotsaamansa E-Forcen alla mies on jatkanut edes jokseenkin samoissa maisemissa. Himppusen yliyrittämiseksi ja Janis Joplinin maneereita käyttäessä väkinäiseksikin tulkinta tuppaa kipuavan. OD-1X Overdrive tarjoaa säröä miedosta värittämisestä rouheaan hardrock-soitantaan. Tätä alleviivaavat myös terävät ja koneellisen tunteettomat soundit, jotka istuvat moderniudestaan huolimatta (tai juuri siksi) E-Forcen tykitykseen mainiosti. Nyt meinaan eletään sitä pistettä seiskarirockin kierrättämisessä, että jotain todella päänräjäyttävää pitäisi keksiä, jos mielii erottautua yhä sankkenevasta porukasta. Levy kaipaisi monipuolisempia ja rohkeammin keskiväylältä erottuvia kappaleita. Forrestin yksiulotteisen toimiva huutolaulu kuulostaa samalta kuin aina ennenkin, joten päällisin puolin The Curse tarjoaa oivaa rohtoa vieroitusoireisiin. Tämä innolla tiluttavalle nuorelle ranskalaiskepittäjälle Dorian Sorriaux’lle tiedoksi. E-Forcen kolmas pitkäsoitto antaakin oivaa helpotusta Voivodin Negatronlevyn (1995) ystäville. Arvosteluasteikko lyhyesti: BLUES PILLS Live at Rockpalast NUCLEAR BLAST Kolmen maan kansalaisista koostuva Blues Pills panttaa yhä albumia, mutta pikkujulkaisujen jono saa nyt yhden edustajan lisää, kun saksalaisen musaohjelman livesetistä viime lokakuulta on irrotettu neljä raitaa fyysiseen muotoon. ANTTI LUUKKANEN E-FORCE The Curse... Parin ensimmäisen raidan jälkeen on kuullut oikeastaan ne kaikki. KARI KOSKINEN keskiverto pohjamutaa LACUNA COIL Broken Crown Halo CENTURY MEDIA Parisuhteista tuttu seitsemännen vuoden kriisi näyttää koittaneen italialaiselle Lacuna Coilille tämän seitsemännen kiekon mittarilukemilla sikäli, että bändin rumpali ja toinen kitaristi ilmoittivat heittävänsä kepit ja kapulat naulaan juuri ennen tuoreen kiekon julkaisua. DS-1X Distortionista löytyy kiinteää säröä riittävästi raskaimpaankin tarpeeseen ja atakki pysyy hämmästyttävän tiukkana matalimmillakin taajuuksilla. Ja mitenköhän tähän nyt suhtautuisi. Veisujen parhautta edustaa räyhäävän koukuttava Nothing Stands in Our Way sekä mallikkaasti rullaava Die & Rise, jolla Lacuna Coil on lähtenyt hieman sivuun turva-alueeltaan. ! N R REBO BOSS Premium-säröt ovat erinomaisia kumppaneita vahvistinsoundiaan arvostavalle soittajalle
Varsin ahkerasti Suomessakin vieraillut yhtye ei petä tälläkään kertaa. Hämmentävää kyllä, rumpalintonttia on otettu hoitamaan joku Mike Portnoy -niminen tyyppi. Tai no, ehkä parissa kohdassa on tarjolla vähän tavanomaista rehvakkaampaa filliä, mutta tyyli on täydellinen kautta linjan. Eli: joka ikinen, kuunnelkaa tämä levy! Los Angelesista tuleva (mitä ei uskoisi) bändi on tehnyt pitkän uran (mutta ei 40-vuotista, kuten luulisi), mutta Into the Maelstorm on vasta sen neljäs albumi. Avauskappale käynnistyy CRIPPLED BLACK PHOENIX White Light Generator COOL GREEN Crippled Black Phoenix on edustanut näihin korviin niin sanotun post- rockgenren kärkikastia. Ja se mellotron, aijai mitä herkkua! Damon Foxin vankalla näkemyksellä ja piinkovalla tyylitajulla luotsaaman yhtyeen suomalaispohjainen edustus on laskenut puoleen. JONI JUUTILAINEN. Electric Wizardissa ja Mogwaissa kokemusta keränneistä muusikoista koottu CBP täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta ja on saanut tässä ajassa aikaiseksi merkittäviä julkaisuja. Pink Floydia ja Beatlesiä on mukana rikkaiden melodioiden ja lennokkaan huuruilun suhteen aivan tajuttomasti, mutta kuinka upealla tavalla nämä kietoutuvatkaan Black Sabbathin mureisiin doom-riffeihin ja psykedeeliseen progeiluun. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei levyltä löydy aivan yhtä tarttuvia hittejä kuin Just Like Tiger Woods Balls Outilla (2011) tai Asian Hooker Feel the Steelillä (2009). TONI KERÄNEN STEEL PANTHER All You Can Eat OPEN E/UNIVERSAL REPUBLIC Losangelesilainen parodiabändi Steel Panther jatkaa maailmanvalloitustaan julkaisemalla kolmannen levyn58 INFERNO sä (tai neljännen, jos vuonna 2003 Metal Shop -nimellä julkaistu Hole Patrol lasketaan). Kakkoskiekko Hex nostatti 2000-luvun alussa samankaltaista riemua kuin uutukainen, ja kopla uppoutuu jälleen harvinaisen antaumuksellisesti retroboogien syvänteisiin. Syy tähän on bändin muuntautumiskyky, ja ennen kaikkea se, että porukka on kyennyt tekemään päättömän haahuilun sijaan ihan oikeita biisejä. KOSKINEN akustisella introlla, joka voisi olla 1980-luvun Metallican tuotantoa, kun taas loppukappale on tyypillistä raskaamman ja nopeamman sarjan Pantheria jostain Dokkenin ja Teslan välimaastosta. KIMMO K. Päätöspalaksi säästetty She’s on the Rag pääsee ehkä lähimmäs. Shan Dan BIGELF Into the Maelstrom INSIDEOUT Tässä yhtyeessä kulminoituu kauhean moni asia, joista musiikissa pidän. Kahteen osaan jaettu White Light Generator näyttää yhtyeestä jälleen uusia puolia, sillä levyn ensimmäinen puolisko Black Side sisältää odotetusti hieman rajumpaa ja metallisempaa musiikkia, kun taas White Side hengittelee jo huomattavasti vapautuneemmin ollen myös sävellyksellisesti mielenkiintoisempi. Tasaisen laadukkaan biisimateriaalin kruunaavat bändin tiukka soitto ja vokalisti Michael Starrin vähintäänkin esikuvien tasolle yltävä laulu. CBP:n musiikki on jännittävää, koska tyypillisen Neurosis-kopioinnin sijaan tämä jatkuvasti elävä ja muuttuva muusikkokollektiivi katselee rohkeasti Pink Floydin suuntaan ja ammentaa vaikutteensa usein sieltä, mistä vähiten odottaisi. Valitettavasti turhankin mittava White Light Generator ei ole aivan terävintä CBP-materiaalia, mutta osoittaa hyvin, että heikoimmillaankin ryhmä pieksee suuren osan muista saman genren turhanpäiväisistä kopiokoneista. Vaikutteita ei peitellä, vaan melodioiden ja riffien aarreaittaa kolutaan rakkaudella ja syvää arvostusta tuntien. Vaikka kasarityylin paluusta on saatu nauttia jo useamman vuoden, kukaan nykybändeistä ei tee hommaa vieläkään yhtä hyvin kuin Steel Panther. Bassossa on edelleen Repe ”Duffy Snowhill” Lumikumpu, mutta kitaristi Esa ”Ace Mark” Mark on poissa kuvioista. Tyylillinen perusta on pysynyt ennallaan. Seuraava Party Like Tomorrow Is the End of the World sekä toinen levyä ennakoinut singlebiisi The Burden of Being Wonderful taas edustavat popimpaa laitaa Poisonin ja Bon Jovin hengessä. Tämän läsnäoloa ei tosin tajuaisi kuuntelemalla, siksi muhevaa jytkettä meno on. Äärimmäisen komea 60-lukulainen tuotanto vain korostaa tätä aikahypyn kunnioittavuutta. Lyriikat noudattavat tasan tarkkaan edellisiltä levyiltä tuttua navanalushuumorin linjaa. Näistä erityisesti kaksi vuotta sitten julkaistut (Mankind) The Crafty Ape ja No Sadness or Farewell ovat kaikilla mittapuilla huipputason levytyksiä. Myönnetään siis, että hehkutus on subjektiivista, mutta kun musiikista riemastuu ja hämmästyy, se kiehtoo ja sitä haluaa kuunnella enemmän, kovempaa ja tarkemmin, ei voi olla kauhean objektiivinen. Koko yhtyeellä ja koko levyllä
Soundi on vuonna 2006 julkaistuun The Eagle Has Landed III -liveen verrattuna napakampi, terävämpi ja selvästi tuhdimpi. On puhdasta emolaulua, örinää ja joukkohuutoja. Georgen kunniaksi järjestettävillä festivaaleilla jo vuosia. Fittansin edustamassa genressä on vaikea tehdä mitään järin uudistusmielistä, eikä Punanen ristikään tuo pöytään mitään uutta. Riffejä siivittävät äärimmilleen trigatut rummut. Mieto kantaaottavuuskin on kätketty absurdin huumorin sisään. Saxonin kohdalla voidaan puhua reilusti uransa ehtoopuolella olevasta bändistä. Kuunneltavaa tavara on joka tapauksessa. Tuttua ja turvallista perustavaraa, niin kuin ruisleipä tai kaurapuuro. Hyviä biisejähän nämä kuitenkin ovat, sitä ei tarvitse kenenkään kyseenalaistaa. On syntikkaa, on samplea. PASI LEHTONEN SAXON St. George’s Day – Live in Manchester UDR/WARNER Saxon on esiintynyt Manchesterissa St. Emolaulut voisi jättää kokonaan pois ja keskittyä runttaamiseen, sen verran hyvin rujommat kappaleet Estamos Locos ja There Is No Tomorrow potkivat. Studiolevyillä jälki on ollut suhteellisen verevää, mutta näin massiivisen keikan kohdalla erityisesti laulaja Biff Byfordin suoritus oli pieni kysymysmerkki. Riffejä on ammennettu hardcoresta, deathistä ja thrashistä. Levyn kappaleet ovat kestäneet hyvin aikaa, ja esimerkiksi varsinainen avausbiisi To Mega Therion on edelleen bändin parhaimmistoon kuuluvia raitoja. Hyvä niin, koska tämänkaltainen melopunkki on parhaimmillaan lyhyinä täsmäiskuina. Juuri Vovinin uusintajulkaisu olisi enemmän kuin paikallaan. Kappaleet eivät noudata aivan sitä suoraviivaisinta etenemiskaavaa, vaan sinne tänne on kyhäiltynä omanlaisia tempo- ja ilmaisuvaihteluja salaperäisyyksineen. Onneksi keikan positiivinen energia välittyy näin sokkonakin, sillä mukavat välispiikit onnistuvat luomaan kotisohvallekin tiettyä paikalla olemisen tuntua. Vaikka kappaleet sisältävät kaikenmoisia kohtia ja sovituksia, sillisalaattisyndroomalta on onnistuttu välttymään. JONI JUUTILAINEN. Kuolemamarssi päättyy nimensä mukaiseen, komeaan ja raskastelevaan rynnistelyyn levyn nimikkokappaleen muodossa. On kuitenkin myönnettävä, että levy on varsin merkittävä osa niin sanotun oopperametallin kehitystä. Mitäpä tällaisesta musiikista voi loppujen lopuksi sanoa. Tärkeintä ovatkin energia ja draivi, jotka yhtyeellä ovat kyllä hallussa. Magoa saa kuitenkin pidettyä kieputuksen niin hyvin kasassa, ettei kuulija lennä pöpelikköön yrjöt kurkussaan. Kohtalaisen hyvin vanha herra urakasta kuitenkin suoriutuu. Viime vuonna soitettu kaksituntinen keikka on vetäisty nyt pakettiin, ja Andy Sneapin miksaama tuplalevy lisää jälleen yhden luvun bändin livejulkaisujen kunnioitettavaan putkeen. Vaikka levyllä on 14 biisiä, ainoastaan kaksi niistä yltää kolmeen minuuttiin, mestariteos joten hirveän pitkään ei yhtye jää aihioitaan junnaamaan. Sacrificen (2013) yhdeksästä varsinaisesta kappaleesta keikalla soitetaan peräti kuusi, mutta muutoin tämän vuosituhannen materiaali pidetään vankasti pimennossa. Magoaa voisi pitää tyypillisenä 2010-luvun metallibändinä. Albumin toteutus ja sovitukset ovat nykyistä Therionmittapuuta käyttäen ehkä hieman kömpelöitä, mutta jälki on siltikin paljon parempaa kuin mihin suurin osa tämän päivän pullisteluhevibändeistä tulee koskaan yltämään. Bändin sointi on mielenkiintoisen erilainen ja omankuuloinen. Levyä on edelleen hyvin saatavilla, eikä parilla bonuskappaleella ja oheen läntätyllä keskiverto pohjamutaa ”koko Theli keikalla läpi” -dvd:llä saada aikaiseksi kummempaa kasvojenkohotusta. Tällaisessa jokaiselle jotakin -metallissa on vaara, ettei se tarjoa mitään tarttumapintaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: MAGOA Topsy Turvydom SEASON OF MIST Pariisilaisviisikko heittää debyytillään kuulijan melkoiseen metallipyöritykseen, minkä voi päätellä jo albumin nimestä. Albumi oli myös merkittävä käännekohta Therionin uralla, sillä viimeistään Thelin myötä bändi irtautui kaikesta death metal -menneisyydestään ja siirtyi sinfonisemmille poluille. Niin, ja tietysti ryyppämisestä. Biisit ovat meneviä ja erinomaisen tarttuvia, eikä niitä ole rasitettu turhalla paatoksella. Varhaisen Klamydian hengessä hulluttelevissa biiseissä lauletaan niin uskovaisista, Nivalasta, Onnelasta kuin rikkaista kokoomusjupeistakin. Vaikea tästä on kuitenkaan varsinaisesti innostua. Murhaavamman lopputuloksen aikaansaamiseksi sävellysratkaisut olisivat voineet olla kenties vieläkin monipuolisempia, mutta kelpaavat tällaisinaankin riittävästi. Ranskalaisten soittimissa ovat varmasti pauhanneet Machine Head, Soilwork ja Bring Me the Horizon. Näin jälkeenpäin ajateltuna Theli toimii ikään kuin alkusoittona huikealle Vovin-levylle (1998), jolla biisintekijän ja yhtyeen ikuisen johtohahmon Christofer Johnssonin visio nousi todelliseen kukoistukseensa. Tältä kuulostaa veteraanien perusvarmasti soittama ja ammattimaisesti miksattu livejulkaisu. Yhtyeen tyyli ei ole hypernopeinta ilmat pihalle -tykitystä vaan keskiripeää vyöryttelyä, jossa on keskitytty enemmän raskauteen, tremolohahmotelmiin ja mystisiin tunnelmakaivuisiin. Halutaan pyörittää tukkaa ja pomppia moshpitissä, mutta olisi ihan jees, jos tytötkin tykkäisivät. Ajassa, jossa kaikki on jatkuvan muutoksen alla, tarvitaan orkestereita, jotka pitävät yllä perinteisiä arvoja. Orkesteri voisi tehdä kuten Seinäjoen ylpeys Nicole ja kiristää rankkuusruuvia. Dvd-julkaisua tästä ei ole ilmeisesti tulossa, mikä on nykyään aika kummallista. EETU JÄRVISALO KARLEBY FITTANS Punanen risti 57 RECORDS Kokkolalainen hurlumheiryhmä jatkaa debyytillään esikois-ep:n riehakasta linjaa. KARI KOSKINEN COPROLITH Death March VIOLENT JOURNEY Toiseen albumiinsa ehtinyt, jo yli kymmenvuotisen uran tehnyt porvoolaistrio fuusioi death- ja black metalia varsin hyvällä maulla eikä ole ilmaisussaan sieltä kaikkein tavallisimmasta päästä. Luonnehtisiko tätä nyt sitten kuolometalliseksi blackiksi vai mustaksi kuolometalliksi. MIKKO MALM THERION Theli NUCLEAR BLAST Alkujaan vuonna 1996 ilmestyneen Thelin uusintajulkaisulle on hankala keksiä mitään pätevää perustetta. Ostaako joku vielä pelkkään ääneen nojaavia livelevyjä. Eipä sen ole väliä
Hetkittäinen sielukas räväkkyys ei riitä kantamaan tätä kiekkoa. Nimekkäistä tuottajista ja biisinikkareista huolimatta veisut ovat parhaimmillaankin kovin keskinkertaisia, jopa pitkästyttäviä. Lopputulos on kuitenkin sikäli valitettava, että kiekko jää turhan laimeaksi. Frozen in Timen pitkähkö soolo tavoittelee myös tunnelmallisempia raatoja, mutta kokonaisuutena Cursed Redeemer on melkoisen konstailematon ja ankara tapaus. Olzonin vahvuutena on aina ollut omintakeisen kuulas, kirkas ja vaalea lauluääni, ja nyt tuo ääni on Musadiggailu on joskus hienovaraista hommaa. SANNA MUSTONEN SABBATH ASSEMBLY Quaternity SVART räpsyvät ja vessoihin uskaltaa mennä vain tosi hädässä. Kolmestatoista kappaleesta on vaikea poimia helmiä, joiden vuoksi laittaisi levyn soimaan uudestaan ja uudestaan. Tiiviinmittaisiin kappaleisiin on onnistuttu luomaan jälleen varsin menevää ja pariinsa tempaavaa sovitustyötä ja toimivia kertosäkeitä. Miasmal ei tee mitään ennenkuulumatonta, mutta sävellyspuoli on hallussa huomattavan hyvin. Levyn onnistuneimmat kappaleet Pine Barrens ja Black osoittavat tämän selvästi. Kaiken kaikkiaan Sparzanzan voi sanoa kuulostavan Circlellä hyvin paljon omalta itseltään, vaikka jollain tapaa meininki tuokin mieleeni Paradise Lostin viime vuosien tekemiset. Vuonna 2011 julkaistuun debyyttipitkään verrattuna soundi ei ole aivan yhtä tumma, vaan hivenen diskanttisempi ja terävämpi. Vaikka yhtyeeltä taittuu oivallisesti metallinen paatos, raskasjunttaus ja rokkaavuus siinä missä hienoisempi melodiakuljettelu ja hitaammat nostatuksetkin, bändi on toimivimmillaan silloin, kun ääripäät ovat yhdistetty. Äänimaailma on kokonaisuudessaan mukavan kirkas ja erottuvainen. Näin vetävällä ja brutaaliudestaan huolimatta monipuolisella biisipaletilla nousee vuoden parhaita kuololevyjä valittaessa taatusti korkealle. PASI LEHTONEN ANETTE OLZON Shine EAR Anette Olzon on pitänyt hiljaiseloa Nightwishin jälkeen ja debytoi nyt ensimmäisellä soololevyllään. Todellinen harmi Olzonille, sillä hänessä olisi potentiaalia parempaan. Ongelman ytimeksi muodostuu biisimateriaali. Cochiselta puuttuvat vain ne koukut, raspi ja roso, joita amerikkalaisilta virkaveljiltä löytyy. Christina Blom SPARZANZA Circle SPINEFARM Ruotsin stoner metal -ylpeyden seitsemäs albumi on jakautunut aika selvärajaisesti nopeasti vakuuttavien, asiansa heti selväksi tekevien hittijyräysten ja einiin-tarttuvien rallien välille. Miehistön kytkökset crust/punk-osaston bändeihin kuuluvat selvästi, mutta ei d-beatiä sentään aivan joka välissä tarjoilla. Nähtäväksi jää, kuinka nopeasti tällä kertaa on luvassa jatkoa. EETU JÄRVISALO COCHISE 118 METAL MIND Laulaja-näyttelijä Pawel Malaszy?skin mukaan yhtyeen kolmannen levyn nimi tulee siitä, että matkustaessaan maailmalla hän on miltei aina asunut hotellihuoneessa numero 118. Naapurihuoneissa ovat ilmeisesti pitäneet majaansa grungejyrät Creed, Alice in Chains ja Pearl Jam. Huoneet ovat ilmeisesti olleet liian viihtyisiä ja suihkusta tullut lämmintä vettä, sillä puolalaispumppu on tehnyt liian pitkän ja tasapaksun levyn. Cochisen vaikutteet ovat kaukana rapakon takana. Erittäin hyvää jälkeä jälkeen kerran. Vielä kovemmaksi se muuttuu tämän toisen pitkäsoiton jälkeen, sillä nämä ruotsalaiset eivät tingi erinomaisuudestaan veitseniskun vertaa. Sävytyksenä tarjoillaan muutamia selvemmin erottuvia melodiapätkiä ja lyhykäisiä sooloja. Shinea voisi kuvata eteeriseksi poplevyksi rockvivahteilla. Riffit ja melodiat eivät yksinkertaisesti jää mieleen. Kitaroissa on rouheaa munaa, mutta ei kuitenkaan Boss HM-2 -sellaista, mikä on vaihteeksi varsin piristävää. Tietty törkyisen haistatteleva asenne välittyy kuitenkin ryöpytyksestä jatkuvasti. Levyn päättävän 2013:n outromelodia on itse asiassa niin tolkuttoman kova, että kiekon haluaa pyöräyttää heti uusiksi. Kuulija jää kaipaamaan Olzonin vahvoja rockriipaisuja, joita Shine ei juurikaan esittele, muutamaa väliosaa lukuun ottamatta. Suoraviivaisesti rytkyttävät kappaleet panostavat välittömään iskuvaikutukseen ja väkivaltaisena käyvään mättöön. Pisteet myös siitä, että bändi on päättänyt jättää klassisen Sunlightsoundin muiden harteille. KARI KOSKINEN paremmassa kunnossa kuin kenties koskaan. Tuotannollinen puoli ei myöskään ole parhaassa tikissä soundien jäädessä keinotekoisiksi. Viime aikoina materiaaliaan tavallista tiheämpään ulos puskenut bändi huokuu vuosien rautaista sävellysja ammattitaitoa. Vanhakantainen death metal on edelleenkin homman nimenä. Kiekon materiaalia on työstetty Olzonin kertoman mukaan nelisen vuotta, ja mukaan on saatu tuottajia euroviisuveisujen ja popmaailman takaa. Sabbath Assemblyn esikoisalbumi Restored to One teki ilmestyessään suuren vaikutuksen, mutta kun käsissä on kristinuskoon ja sen lahkoihin itseäni hartaammalla asenteella suhtautuvan porukan – tai no, nokkamies Dave Nussin – kolmas täyspitkä, huomaan jo kyllästyneeni koko hymistelyyn.. Biisimateriaali on myös ideaalia Olzonille, onhan se lähtöisin naisen omasta kynästä. Bändin kannattaa salakuunnella seinänaapureita tarkemmin ja valita reissuillensa hotellien sijasta ne tunkkaisimmat motellit, joissa respansetä polttaa röökiä, valot 60 INFERNO MIASMAL Cursed Redeemer CENTURY MEDIA Viimevuotisen Hammer Open Air -keikan peruuntuminen oli kova pettymys. Turhat kulmat ja kikkailut on leikattu pois, ja jäljelle on jätetty vain riffien vetämä sulavaliikkeinen aggressio
Määritelmän voi laajentaa koskemaan myös orkesterin musiikkia, vaikka 34 vuoden aikana julkaistusta neljästätoista albumista ei olekaan tullut kuunneltua montaa. Jotain yhtye tuntuu vuosien varrella oppineen, sillä The Fifth Element on melodioineen, kertosäkeineen, riffeineen ja asiansa ajavan ”kultakurkun” kera ihan kelvollista genren peruskauraa. The Fifth Element ei ole kaikessa keskinkertaisuudessaankaan mitenkään erityisen huono levy, mutta remmiahdettuna Turbon myllystä saattaisi saada alusta asti paremmin tehoja irti. JONI JUUTILAINEN mestariteos TURBO The Fifth Element METAL MIND Puolan Turbo kuuluu ehdottomasti niin sanotun divarihevin kärkeen, sillä kukapa vuosien varrella vähänkään erilaisia osto- ja myyntiliikkeitä tai kirpputoreja läpi kolunnut ei olisi nähnyt vuonna 1988 julkaistua Last Warrioria tai kahta vuotta myöhemmin ilmestynyttä Dead Endiä. MEGA WOLAND Hyperion INDIE Pääkaupunkiseudulta operoiva Woland ei lukeudu tyyliltään selvästikään niihin. Ne vain ovat olemassa, mutta elävää sielua niillä ei ole. Laulajanpestin Jex Thothilta perinyt Jamie Myers ei ole yhtä karismaattinen tapaus, Quaternityn akustiset sovitukset ovat hieman liian juhlallisia koskettaakseen ja – jos aivan rehellisiä ollaan – yhtyeen itsepintainen syväanalyysi uskonnollisen terminologian vivahteista alkaa muistuttaa enemmän teologian oppikirjoja kuin rocklevyä. Vaan kun ei lähde! Devilroot riehuu, repii, riepottelee ja tekee muutoinkin kaikkensa kuulijan tainnuttamiseksi, mutta viimeinen isku jää tulematta. Turbo on paahtanut vuosien varrella sekä äidinkielellään että englanniksi, niin hard rockia, heavy metalia kuin speed/thrashiä, ja nykyisellään kuuluisi taas olevan ehdan hevin vuoro. Himmailulle ja huuhaallekin on paikkansa, mutta aika tämän levyn parissa on kuin istuisi pakolla kuuntelemassa virrenveisuuta kirkon kovalla penkillä. Pääosin keskitempoiset kappaleet rimpuilevat hyvin, ja bändin menossa on merkkejä siitä, että homma saattaisi lähteä kovaankin nousuun. Torture Pulsen tämän päivän kunto on arvoitus, mutta luotan siihen, että yhtyeeltä löytyy lippaastaan paljon tätä julkaisua kovempia ammuksia. Huvittavinta onkin, että debyytillään Sabbath Assembly sai pelkät lahkolaisvirret kuulostamaan jännittäviltä. Tämä ei ole sinällään suurikaan ihme, onhan akustisella bonuskappaleella varustetulla kokonaisuudella mittaa lähemmäs tunti. ANTTI LUUKKANEN TORTURE PULSE Devilroot VIOLENT JOURNEY Death metalin perusarvoja kunnioittava oululainen Torture Pulse esiintyi muistikuvieni mukaan varsin mallikkaasti neljän vuoden takaisella Plague Poetry -debyyttialbumillaan, mutta kun asiaa miettii tarkemmin, bändin ilmaisusta ei jäänyt mieleen kuin tyylilaji. Homman ydin tuntuu löytyvän kunnolla vasta hitaasti laahustavassa, melankolisessa MPApäätöskappaleessa, joka tuo Torture Pulsen parhaat puolet esiin oivasti. Niin ikään vuonna 2010 purkitettu, mutta vasta nyt julkaistu Devilroot-minijulkaisu jatkaa samalla pörisevien kitaroiden ja uhmakkaan murinalaulun määrittelemällä polulla. Kun sähkökitara rusauttaa I, Satanin käyntiin reippaalla säröllä, havahtuu siihen, mikä levyssä on vikana: Sabbath Assembly ei ole saanut kappaleita elämään akustisesti, vaan ne kuulostavat väärällä tavalla iäisiltä. Jonkinlainen innottomuus levyä kuitenkin vaivaa, sillä jokaisella soittokerralla tulee tarkastettua vähän ennen keskiverto pohjamutaa puoltaväliä, montako kappaletta tätä herkkua vielä olikaan jäljellä. Pienoinen ihme sen sijaan on parhaiden kappaleiden, maidenmäisen instrumentaalin Amalgamin, lähes ärsyttävän tarttuvaa hoilausta sisältävän Light Up the Worldin ja Rob Halfordia imitoivaa laulua sisältävän This War Machinen löytyminen peräkkäin levyn lopusta. Nyt vääntöä ei yksinkertaisesti löydy riittävästi kuin varsin suppealla käyntinopeusalueella. Arvosteluasteikko lyhyesti: Syitä on helppo luetella
Kevyimmillään meininki on silkkaa hard rockia, ja väliin jää sitten aimo annos perinteistä ammentavaa melodista heavyä. merkityksen. Sanoisin, että pitkälti jotakin tältä bändiltä kuulostavaa, kaikessa rakkaudessa. Välistä bändi kuulostaa Swallow the Sunilta, toisena hetkenä taas Ruotsin Shiningilta, ja viitteitä moniin muihinkin tummasävyisiin metallibändeihin. Rouheasti soundaavassa näppärässä riffittelyssä on ajoittain jotain norjatyylisesti mukaansatempaavaa esimerkiksi Satyriconin tapaan. Yhtyeen edustama mustamaalailu ei ole sieltä kaikkein nopeimmasta ja intensiivisimmästä päästä, vaan tunnelmanluomiskeinoille kuten erilaisille puhe- ja välihämyilyille on annettu paljon tilaa. Tuhanteen kappaleeseen rajoitettu ensipainos sisältää myös varsin turhan Amy Winehouse -coverin Back to Black, joka vaikuttaa ainoastaan alleviivaavan, että bändi ei ole vetämässä ihan perusmetallia. Yhtye on liikkeellä monipuolisin eväin, mutta onnistuminen on ikävä kyllä vain osittaista, eivätkä albumin kappaleet onnistu porautumaan tajuntaan parhaimmalla tavalla ja kaikella voimallaan. Jos on levyllä hieno nimi, sitä on paljolti myös sisältö. Myös jonkin sortin diskomaisuutta ja industrialvivahdetta voi havaita paikoitellen. Ancillotti on viihdyttävä ja taitava bändi, joka on ymmärtänyt monipuolisen kappalemateriaalin Jahas, taas olisi tarjolla levyllinen ranskalaista erikoismetallia. Skaala on lavea vaan ei hajanainen. Osa kappaleista voisi olla sekä laulun että musiikin puolesta suoraan Ozzy Osbournen soolokiekoilta. Ukoista kolme on lähisukua keskenään, ja heavy metalista löytyy kokemusta jo 80-luvulta asti. Yhtyeen pääarkkitehdin Mikko Heikkilän ääni on hartaankaunis, voimakkaan tunteenomainen ja yksinkertaisesti komeaa kuultavaa, mikä sokeroi hienosti synkänraskasta kokonaisuutta. 62 INFERNO Mustassa raskaudessaan ja groovessaan levy toimii kuitenkin ehkä parhaiten, kuten esimerkiksi kappale None maukkaasti osoittaa. The Chain Goes On rytisee rankimmillaan kuin Accept parhaina päivinään. EETU JÄRVISALO kaikkein jäärimpiin ja rajoittuneimpiin mustan metallin partioihin. Bändin musiikista poukkoileekin mielleyhtymiä vähän sinne tänne, ilman että täysin osuva vastine löytyisi. Kauniin Kuolemattoman kaltaisia bändejä ei ole mielestäni koskaan liikaa. Thoughtscanning on paperilla mielenkiintoinen rakennelma, jonka pohjana toimii noin 33 minuuttia kestävä Thoughtscan-biisi. Kaikenlainen törttöily ja sekoilu on kuitenkin Thoughtscanningilta kaukana, sillä levy on tunnelmiltaan varsin synkkä ja vakavahenkinen. Ei muuta kuin lisää, kiitos! Eipä ole lainkaan hullummin alkanut vuosi kotimaisessa metallimusiikissa. Ei näistä ehkä klassikkosävelmiä synny, mutta perusasiat toimivat ja meiningissä on ammattitaitoisesta toteutuksesta huolimatta virkeän inhimillinen ote. KARI KOSKINEN EETU JÄRVISALO WE ALL DIE (LAUGHING) ANCILLOTTI Thoughtscanning The Chain Goes On KAOTOXIN PURE STEEL Chain ja Steel, kyllä. Keltanokkien haparoivasta debytoinnista ei siis puhuta. Moderni jälki paistaa bändin tekemisestä kauttaaltaan, mikä näyttäytyy levyllä sekä hyvässä että pahassa. Pakko todeta, että ilman upeita puhtaita lauluosuuksia levy olisi varmasti jäänyt vähän mutta silti merkittävän verran tavanomaisemmaksi. Ei näillä avainsanoilla kannata progea odotella, eikä sitä italialaisten debyytillä myöskään tarjoilla. Esimerkiksi Monkey kelpaisi Ozzylle sellaisenaan. Hyväntuulista, tarttuvaa ja nautinnollista perusheavyä, perskele. Melodista kuoloa, doomia sekä synkemmän metallin elementtejä on osattu naittaa keskenään mukavan onnistuneesti. Elämän katkeransuloisesta kiertokulusta pauhaavissa sävellyksissä kuuluu isojen miesten tuska, kuten liki erinomainen En ole mitään -kappale parhaiten todistaa. Kappaleet ovat samaan aikaan sekä riipivän tuskaisia että alakuloisen koskettavia. Toisaalta taas annissa on paikoitellen jonkin verran Dimmu Borgiriin ja Arcturusiin viittaavaa. Laulajana tietysti Carnival in Coalissa uransa luonut Arno Strobl. Tästä on silti varsin hyvä jatkaa. KAUNIS KUOLEMATON Kylmä kaunis maailma VIOLENT JOURNEY Mitä saadaan, kun yhdistellään yhtyeiden kuten Black Sun Aeon, Mustan Kuun Lapset, Swallow the Sun ja Totalselfhatred parhaita puolia
Muutaman kierroksen levyä kuunneltuani täytyy kuitenkin myöntää, että on tätä paljon huonomminkin tehty. EETU JÄRVISALO DRAWERS Drawers KAOTOXIN Fransmannit eivät turhia synkistele, vaan tarjoavat toisella kokopitkällään hyväntuulisia muttei ällösöpöjä riffikavalkadeja ja varsin menevää sludge– stoner-pörinää. Tällaisista julkaisuista olisi mukava tykätä. Ja jos hylätään biisiorientoitunut lähestymistapa, Sarvas ei myöskään saavuta yhtä apokalyptisiä tunnelmia kuin Crowbarin ja Eyehategodin tapaiset syvien liejujen tallojat. Ammattitaitoisesta sisällöstä huolimatta yhtye on valinnut hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 vaikean taiteenlajin. JONI JUUTILAINEN SARVAS Sarvas OMAKUSTANNE Suomessa vaikuttaa vahva maanalainen stoner- ja sludge-skene, joka nauttii juuri nyt mikroskooppisesta nosteesta. Kun varsinaisia kuningasriffejä ei ole irronnut, kokonaisuus jää hahmottomaksi ja tuntuu polkevan paikoillaan kuin Mika Myllylä -vainaa suotreeneissään. Toisaalta taas, melodioita on niukalti, eikä stonerin rullaavaan alamäkeen ole selvästikään haluttu lähteä. Levyltä olisi toivonut valtoimenaan pulppuavaa metallin riemujuhlaa, jopa hurjaa äärimetallispektaakkelia, mutta kohtuullisen keskinkertaisia eväitä tässä lopulta mussutellaan. Jonkun sivupolun valitessaan Sarvas tosin päässee jo asiassaan paljon eteenpäin. Mutta levystä se olisi tehnyt mielekkäämpää kuunneltavaa. Miehen persoonallinen ja munakas karjunta kuulostaa tervetulleelta vaihtelulta rääkyjiin ja örisijöihin. Keskitempoinen ja edestakaisin vellova raskas massa viittaa enemmän Panteran perustamalle sylttytehtaalle. Arvosteluasteikko lyhyesti: tipahtelee paikoin jopa häiritsevissä määrin. We All Die (Laughing) -debyytin ärsyttävin piirre onkin musiikin persoonattomuus. Tämänkin bändin deathcorekappaleista menee hyvä osa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kuten sanottua, levyn parissa viihtyy silti tavallista pidempään. Laulaja Nicolas Bastide, joka kuulostaa paikkapaikoin Killing Joken Jaz Colemanilta, pakottaa iskemään useamman kirvehen pöytään. Vaikka bändin raskas murjominen ja nopeampi turpasauna sisältävät tikkiin ja prikulleen miksattua soitantaa myöten kaikki metalcoren klassiset jipot, kappaleisiin on saatu ihan oikeaa sisältöäkin. Tähän ilmiöön olisin mielikuvien perusteella sijoittanut debyyttialbuminsa rohkeasti omakustanteena julkaisseen Sarvas-yhtyeen. Myös nakuttava blastbeat-tykitys ja varsin maistuva raskaan riffin runttaus ovat levyllä ihan mukavasti balanssissa. Matalalla murisevat kitara- ja bassovallit puskevat tärykalvoille tasaisen tappavaa tahtia, ja rumpali Olivier Lolmède pitää paketin hienosti kasassa eläväisillä kompeilla, joita mies maustaa ajoittaisilla blastvyörytyksillä. Tätä yhtyettä voisi kuitenkin hyvin kuvitella pogoilevansa sinä toisena festaripäivänä, jona. On hyvä, että vokaali-ilmaisu vaihtelee, sillä perus cookie monster -tulkintaan olisi turtunut nopeasti. Levy pyörähtää napakasti puoleen tuntiin, mutta niin koukuttava se ei ole, että kiekon malttaisi laittaa heti uudestaan soimaan. Lisäksi on annettava meriittiä vokalisti Scott Lewisin kuolonkorinan ja myrkyllisemmän ääntämyksen välillä vaihtelevalle äänelle. Jos tavoitteena on yrmy jyrryytys, se on ymmärrettävää, sillä alamäki olisi keventänyt meininkiä. Biisit kellottavat reippaita lukemia, mutta alku- ja loppupisteen välillä ei ole edetty mihinkään. Tämä ilmenee muun muassa mättämiseen upotetuilla melodisuuksilla sekä ajoittaisilla koskettimien siivittämillä hengähdystauoilla. Ei meikäläisestä vieläkään kyseisen keskiverto pohjamutaa tyylilajin fania saada, mutta yhtye näyttää, ettei lajityyppi ole täysin sietämätön – sittenkään. ANTTI LUUKKANEN CARNIFEX Die Without Hope NUCLEAR BLAST Alkuun todettakoon, ettei allekirjoitta3:47 PM nut ole ollut koskaan suurimpia metal- mestariteos coren ystäviä, mistä syystä tuli tartuttua amerikkalaisbändin uutukaiseen pakollisilla ennakkoluuloilla. Painavia riffejä jyystetään toki tässäkin, mutta muuten genren ominaispiirteet jäävät etäisiksi
Crossroads on virkeä kiekko, jonka ainoa selkeästi väsyneempi esitys on paikallaan riffittelevä Black Easter. Digital Resistance ei todellakaan ole nopea palkitsija, ja suurta palkintoa en ole saanut vieläkään. Alusta loppuun pyöritettynä Death By a Thousand Cuts on hivenen puuduttava, mutta pesee ammattimaisella toteutuksellaan silti monet hengenheimolaisensa. Se, mikä välittömässä mestaribiisissä edellislevyn Beast of Firen malliin hävitään, sielukkuudessa takaisin voitetaan. Peruslaadukasta tykytystä niille, jotka haluavat hetkutella takapuoliaan jonkin muun kuin Lady Gagan tai Rihannan tahtiin. Äänimaailma on rammsteinmaisen jämäkkä, vaikka musiikki itsessään on melodisempaa. Kokonaisuutena Digital Resistance tuntuu kuitenkin kummallisen tasaiselta. Ja aika päräyttävää pärinäähän se on. Drawers on kuin se kaveri, joka jaksaa bilettää nukkumatta silmäystäkään, imee itseensä alkomaholia kuin sieni ja innostaa huutamaan sanoja, joita ei osaa, ilman paitaa. KARI KOSKINEN PILGRIM II: Void Worship METAL BLADE Perinteisen doomin lipunkantaja Pilgrim päräytti pihalle toisen kokopitkänsä. MIKKO MALM SLOUGH FEG Digital Resistance METAL BLADE Nämä The Lord Weird Slough Feginä vuonna 1990 aloittaneet ja sittemmin nimensä typistäneet jenkit ovat olleet aina hankala pala arvosteltavaksi. PASI LEHTONEN BLACK LIGHT DISCIPLINE Death by a Thousand Cuts RAW ENTERTAINMENT Kuopiolaisen Black Light Disciplinen kolmas täyspitkä tarjoaa kahdentoista esityksen verran goottisävyistä konemetallia. Toisin sanoen persoonallisuutta ja omaa otetta tarjoillaan kerrankin roppakaupalla. Slough Feg vuonna 2014 soi erittäin puhtaasti, orgaanisesti ja lämpimän sympaattisesti. Tarttuvuutta löytyy roppakaupalla, vaikka orkesteri ei ole lähtenyt tekemään uusia latuja. Kitarasäröä ei ole jäljellä enää senkään vertaa kuin vielä Atavismin (2005) aikoina. Kokonaisuutena kappaleita saa kuitenkin kuunnella tosissaan ja useasti, ennen kuin paketin rakenne alkaa avautua. Myös Laser Enforcerin suoraviivaisempi rokkaus jää helposti mieleen. Stefan Johansson PORTRAIT Crossroads METAL BLADE Moniulotteisen ja samalla riittävän persoonallisen heavy metalin rakentelu tutuista palasista ei ole helppo tehtävä. Look at Me Now, On Fire ja Under the Fire ovat ehdotonta hittikamaa. Noin muutoin nyrkkiä sopii puida – vaikka peräti hymyn kera –, mutta vanhan vihtahousun viettelys on alati läsnä. Jos falsetti ei tätä mielleyhtymää vielä luo, pirullisia melodioitaan kutovat riffit sen kyllä tekevät. Menneiden aikojen rockia analogisen ajattomaan heavy metaliin yhdistelevä Digital Resistance kuulostaa odotetusti vain omalta itseltään. Jotain omituisen kiehtovaa ja nautinnollista Slough Fegin ilmaisussa kuitenkin yhä piilee. Saatanallisen heavyn liekit lepattavat erityisen vahvasti päätösraita Lilyllä, joka on maagisen vangitseva kokemus. Tämä johtunee siitä, että muita aivan samalta kuulostavia yhtyeitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tempoja käytetään monipuolisesti, rytmit ottavat yllättäviä kulmia, melodioita ammutaan moneen lähtöön ja akustisia kitaroitakin kuullaan runsaasti. Vaikka kappaleet ovat keskimitaltaan noin minuutin aiempaa lyhyempiä, Crossroads on entistä syvempi sammio. Itse asiassa King Diamond ja Mercyful Fate nousevat esiin tämän tästä. Soundit on näet väännetty sen verran tappiin, että puntit tutisevat hiljaisemmallakin volumella.. Toinen selvä huippukohta koetaan vahvasti King Diamondilta kuulostavan Our Roads Must Never Crossin tienoilla. Tämä on sikäli hassu tuntemus, että levy on tuttuun tapaan täynnä nyansseja. Bändin erikoislaatuinen heavy metal kiertää tehokkaasti ilmeisimmät karsinat, eikä suoria vertailukohtia tahdo löytää edes etsimällä. KARI KOSKINEN edellisillan höyryihin pääsee ottamalla pari tasuria. Vanhempien kiekkojen dynamiikkaa on tasoiteltu. Levyn alkupuoli on selkeästi kokonaisuuden tykeintä antia. Näiltä ruotsalaisilta tuo tuntuisi kuitenkin luonnistuvan, vaikka aivan Crimen Laesae Majestatis Divinaen (2011) hittikertoimille ei tällä kertaa ylletäkään. Levy on yleisluonteeltaan 64 INFERNO synkkä mutta samalla aika tanssittava, mikä vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta palaset ovat kuitenkin loksahtaneet kohdilleen yllättävän soljuvasti. Ensimmäisellä kerralla esiin nousee silti vain Habeas Corpusin laukkaheavyn ja westernsävyjen yhdistelmä. Thin Lizzy on ainoa esiin nouseva vertailukohta, mutta nämäkin sävyt vaikuttavat lähinnä kitarapuolella
Makua heikentää loppupeleissä vain se, että joudun mainitsemaan Candlemassin nimen tässä arvostelussa jo kolmannen kerran. Memory Garden on toinen vaivatta mieleen nouseva vertailukohde. Erityisesti Nightfall-levyn melodinen ja eeppinen doom kuuluu selvästi läpi. 1970-luvun pörinöitä tai äärihidasta murskausta ei tästä reseptistä löydä. Kyseessä on kuitenkin melko keskitasoinen kolmen biisin esitys yhtyeeltä, jonka arsenaalista löytyy varmasti aineksia rajumpaankin rienaukseen. Ääni ärsyttää ja kiukku. Ruotsalainen Below ei yritä piilotella vaikutteitaan, vaan iskee esikoisellaan tiskiin melodista ja nykyaikaisen kirkkaalta soundaavaa tuomionlukua. Olkoonkin, että Below imitoi maanmiestensä jippoja kadehdittavan varmalla otteella, sävellysten tarttuvuudessa ja monipuolisuudessa olisi vielä viilaamisen varaa. mestariteos Tämän tauolla olevan bändin tekemisiä kuulisi jatkossa mielellään lisääkin. Erittäin lupaava debytointi joka tapauksessa. Mikäpä siinä, sillä hyvin bändi vaikuttaisi tunnelmat hallitsevan. JONI JUUTILAINEN BELOW Across the Dark River METAL BLADE Mukava kuulla doom metalia vaihteeksi myös tällä tavalla soitettuna. Levyn aloittava kitaraintro oli vähän erikoinen, mutta yleensä ottaen riffittelyjä voisi luonnehtia majesteetillisiksi. Sveitsiläis-amerikkalainen Forbidden Eye sen sijaan yllättää toden teolla, sillä kaksikon diskanttinen black metal -hyökkäys esimerkiksi Drowning the Lightin ja Satanic Warmasterin hengessä on likimain parasta, mitä mustan metallin saralla on tullut kuultua pitkään aikaan! Perusasioissa pysyttelevä, mutta ennakkoluulottomasti ja itsevarmasti kimppuun hyökkäävä musiikki pitää otteessaan koko nelibiisisen keston, ja erityisesti Moon of the Blood Serpent- ja Hourglass of Black Tears -kappaleet vievät vastustamattomasti mukanaan. Lauluista vastaavan, vaatimattomasti The Wizardiksi nimetyn kitaristin ulosantia pitää kehua vielä erikseen. TEEMU VÄHÄKANGAS ANAL BLASPHEMY/ FORBIDDEN EYE The Perverse Worship of Satanic Sins NIGHT IN TERRORS Mustan metallin saralla vankan kenttämaineen luonut kotimainen per- versiokeskittymä Anal Blasphemy on ehtinyt saada 12-vuotisella urallaan aikaiseksi jo hyvän nipun julkaisuja, eikä tuorein splitti mene ainakaan bändin heikompien joukkoon. Andy La Rocquen tuotanto on teknisesti virheetöntä, ja myös erinomaisen synkeästä kansikuvasta kelpaa jakaa kiitosta. Pilgrim ei ole kuitenkaan läheskään koko aikaa perustyylin Sabbath-doomailua. Jos omaa jo häpykarvoitusta, tästä ei saa kovin kummoisia kiksejä. Bändi mainitsee yhdeksi esikuvakseen varhaisen Candlemassin, mikä todellakin kuuluu. Melankolia, komeasti jylisevät laulut keskiverto pohjamutaa ja valittavan alakuloiset melodiat kutovat pääosin verkkaisesti laahustavia kappaleita, jotka intoutuvat hetkittäin myös hivenen reippaampaan laukkaan. Aika näyttää nouseeko tämä lätty klassikko-osastolle, mutta eväitä kyllä on. Tyyli on itse asiassa niin yksi yhteen, että Across the Dark Riveriä voisi kutsua hyvällä syyllä jonkinlaiseksi Candlemasstributoinniksi. Let the World Know on kuin kaupanlattialla kiukkuaan purkava uhmaikäinen. Arvosteluasteikko lyhyesti: Musiikillinen ilmaisu edustaa hyvinkin samaa linjaa kuin debyytillä: erittäin raskasta mutta ilmavaa vanhan koulun doomailua puhtaalla laululla. Suositellaan kiireettömään kuunteluun. KARI KOSKINEN DEAD BY APRIL Let the World Know UNIVERSAL Länsinaapurin lällymetallin ylpeys julkaisee uutukaisen. Kitaravetoisuus tuo ajoittain mieleen YOB-yhtyeen, erityisesti In the Precence of Evilissä. Taidokkaasti tuo mystikko vetää, tunteella ja tarvittaessa myös asiaankuuluvan epätoivon vireellä. Tällä kertaa yllättävänkin maltillisena ja melankolisena esiintyvä AB alkaa olla soundillisesti ja soitannollisesti jo melko kaukana sanoitustensa kuvastamasta törkyisyydestä, mutta aidon black metalin tunnusmerkit bändi täyttää moitteetta
Seitsemän vuotta myöhemmin julkaistu kahdeksas ja toistaiseksi tuorein täyspitkä Fuck the System onkin jo melkoisen tymäkällä otteella ja tarttuvilla kappaleilla varustettu pläjäys. FLOOR Oblation SEASON OF MIST Vuonna 1992 perustettu Floor nauttii stoner rock -piireissä kulttisuosiota. Kyllästyminen ei iske missään vaiheessa, ja pään huomaa heiluvan musiikin tahtiin miltei koko ajan. Asenne ei ole kadonnut kymmenessä vuodessa mihinkään, ja vaikka biisit ovat selkeästi kasvaneessa metallisuudessaan varsin napakoita, viimeinen kasvoille sylkäisty räkäklimppi ja kunnon korvatillikka jäävät vielä antamatta. Sellaista, jota kelpaa kuunnella oikeastaan milloin ja missä tahansa ilman närästystä. Toivon mukaan hieno nousukausi jatkuu myös pitkäksi venyneen levytystauon jälkeen, kun loppuvuodesta on luvassa uutta materiaalia niin ikään Nuclear Blastin kautta julkaistuna. Kun taustalle elämään laskettu syntikka ja muut hetkelliset tehokeinot vielä korostavat kokonaisuutta, on upeaa, kuinka monipuolisina sävellykset lopulta näyttäytyvätkään. Erityismaininta täytyy antaa levyn kauniille lopetusnimiraidalle. on tehotonta, äiti nostaa olalle ja vie autoon odottamaan. MEGA PRIMEVAL REALM Primordial Light PURE STEEL Jenkit yllättävät meikäläisen debyytillään paremmin kuin osasin odottaa. JONI JUUTILAINEN Tästä alkanut laadun putoaminen ja tyylisuunnan muutos kohti crossover-thrashiä ei käänny varsinaiseksi nousuksi vielä vuonna 1990 ilmestyneellä The Massacrella, vaikka suunta oikea onkin. Räksyttävän rakkikoiran Wattie Buchanin johtaman porukan vuonna 1981 julkaistu Punks Not Dead -debyyttialbumi onkin kiistaton klassikko, jolle parina seuraavana vuonna julkaistut Troops of Tomorrow ja Let’s Start a War... Vuonna 1996 julkaistu Beat the Bastards antaa isän kädestä edeltäjäänsä hanakammin ja osuvammin. 13 kappaleen ja 52 minuutin sekaan mahtuu jonkin verran ylimääräistä läskiä, mutta aiempaa selvästi korkeammalle nostettu rima ylittyy silti komeasti. Kertsit purevat ja Joe Potashin ääni on tällaiseen musiikkiin juuri sopivan ”hevi” – tai tässä tapauksessa alkukantainen. Tätä ennen on kuitenkin toivottava Wattien toipuvan vastikään keikalla saadusta sydänkohtauksesta takaisin omaksi vihaiseksi itsekseen. (Said Maggie One Day) eivät häviä paljoakaan. Käytännössä koko uransa ajan räjähdysalttiissa on/off-tilassa elänyt bändi palaa kentälle uusi levy kainalossaan, ja tekee paluunsa todella mallikkaasti. Iskut ovat niin kohdillaan, ettei näin konemaisia rumpuja ole pitkään aikaan tullut kuultuakaan. Pääasia on, että kitara surisee hypnoottisesti ja musiikki säilyttää intensiteettinsä iskien puukkoa rintakehään oikean paikan tullen. Hulppeat neljätoista raitaa sisältävä levy kuulostaa alkuun jopa jossain määrin yksiulotteiselta ja tasapaksulta, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen levyn pienet jipot tarttuvat pääkoppaan napakalla otteella. Musiikki on mukavan vaivattomasti tajuntaan iskostuvaa, eikä suinkaan pelkkää hidastempoista tamppausta. Melkein sitä olisi hövelinä voinut heittää vielä puoli kirvestä lisää, mutta koska kyseessä on vasta ensisoitto, käännän katseeni suurin odotuksin tulevaisuuteen. EETU JÄRVISALO 66 INFERNO. Hieman vanhaa Floor-materiaalia eläväisemmän Oblationin viehätys perustuu sen yksinkertaisuuteen ja selkeyteen. Floorin erityiskykyihin kuuluu simppeleimpienkin biisien pitäminen mielenkiintoisina, ja useimmiten tähän riittävät pienet siirrot, kuten esimerkiksi Love Comes Crushing -kappaleen loppupuolen yllättävästi kimppuun hyökkäävä hardcore-poljenta. Mainiosti rullaava nimikappale asettaa kurssin kohdalleen heti kärkeen, eikä reitiltä eksytä pahemmin missään vaiheessa, kun välietappeina on Don’t Blame Me’n, If You’re Sadin tai Fightbackin kaltaisia, monipuolisia ja hyvässä suhteessa metallia ja punkkia sisältäviä vetoja. Erittäin vakuuttava pelinavaus nuorelta ja lupaavalta yhtyeeltä. Kappaleet sisältävät tarpeeksi variaatiota erilaisilla tarttuvilla riffi-, melodia- ja rytmikuluilla, ja upeista sooloista sekä levyn kitaratyöskentelystä yleisesti löytyy jos jonkinmoista korvakarkkia. They Lien esimerkillisen kipakasta sahauksesta sietäisi monen puhdasverisen thrash-bändinkin ottaa mallia. Nämä popmetallin kuninkaat ovat tissiä vailla olevia tuhnuja, jotka saavat Amaranthen kuulostamaan Dimmu Borgirilta ja Linkin Parkin Bolt Throwerilta. Asiaankuuluva ja erittäin vakuuttava systeemille haistattelu sekä molempien keskisormien näyttely vain alleviivaavat vahvaa kappalemateriaalia, joka kiteytyy levyn nimikappaleen lisäksi You’re a Fucking Bastard-, Never Sell Out- ja Chaos Is My Life -repäisyissä. Fuck the System NUCLEAR BLAST Poliittisenärhäkkään skottipunkin lipunkantajana 70-luvun lopusta heiluneen The Exploitedin nimen ja keesikallologon tietää taatusti huomattavan moni, vaikkei osaisi nimetä yhtäkään bändin albumia, kappaleista puhumattakaan. Floor on huomannut jo aikaa sitten, että hyvä stoner ei vaadi kummoisia vippaskonsteja. Synapimputukset, puhtaat vokaalit ja täysin mielikuvituksettomat sävellykset korostavat levyn lällyysastetta. Levyn voi sanoa olevan nautinnollisen helppoa kuultavaa. On hiukan huvittavaa huomata, että albumin parhaaksi kappaleeksi nousee melko nopeasti todella oudosti jumittava War Party, jossa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Kaikkihan on viimeisen päälle kunnossa ja kuosissa. JANNE TOLONEN THE EXPLOITED The Massacre Beat the Bastards . Puhtaasta vanhan koulun doomistahan tässä on kyse, alan pioneerien hengessä, mutta tasapaksuuden suot ja suorakopioinnin karikot on onnistuttu välttämään oivallisesti. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kolmestatoista kappaleesta vain kaksi on venytetty yli neljän minuutin loppujen pyöriessä kahden minuutin tienoilla tai vähän sen yli. Kaverit puhkuvat tangon kanssa salilla. Vaikka kappaleessa on surullisuuden ja menetyksen teema, sen tunnelmassa on myös jotain liikuttavaa, toivoa huokuvaa valonpilkahdusta. Ei helvetti, oikeastaan arvosana tulisi puolittaa, niin ärsyttävää paskaa tämä on
Yhtenäiset kääreet sopivat toki paketin henkeen, mutta silti – studiolevyt ovat yksilöitä ja olisi ollut hienoa tsuumailla niiden kansitaiteita lp-koossa. Kuten kulttibändejä aina, Babylon Whoresiakin ympäröi tietynlainen mystiikan savuverho, jota ei edes halua alkaa huiskia pois. Tästäkin huolimatta, mahtava ja ennen muuta tarpeellinen meininki. Studiolevyistä ensimmäinen, vielä kitaristi Ewo ”Meichem” Pohjolan, tuon myöhemmän Nightwish-managerin, sisältävä Cold Heaven (1997) pitää kakkostilaa: sen punkin ja metallisemman soundin vedenjakajalla seisovassa ilmiasussa on vallattomuutta ja puhtoista energiaa, jotka korvautuivat myöhemmillä levyillä tietynlaisella ”kasvulla” ja kokonaispaletin vakaudella. Arvosteluasteikko lyhyesti: BABYLON WHORES Pride of the Damned –boksi SVART Niin ikään omaa resuista reittiään talsineen Taneli Jarvan kommenttiin on helppo yhtyä: tässäpä meillä on aito kulttiyhtye. Yhtyeen ”apokalyptinen kuolorock” saattoi olla simppeleimmillään pelkkää Glenn Danzigin bändeiltä omittujen sointujen sahaamista, mutta sen tekemisessä oli alusta asti uniikki alataajuutensa, joka makuutti bändin vain ja ainoastaan omaan arkkuunsa. Kakkoskiekko King Fear (1999) on hyvä pötkö sekin, muttei onnistu porautumaan jostain syystä aivan niin sisuksiin kuin vieruskaverinsa – tämä siitäkin huolimatta, että Ike Vil piti Infernon taannoisessa Vanha liitto -haastattelussa albumia yhtyeensä tärkeimpänä levytyksenä. MATTI RIEKKI INFERNO 67. Oli miten oli, tässä yhteydessä levyjen välille ei kannata alkaa rakentaa muureja vaan ottaa koko satsi yhtenä ylitse vyöryvänä massana, jonka seassa viihtyy vaikeuksitta. Silmäilylläkin selvisi, että olen näemmä hehkuttanut tusinan vuosia sitten Death of the West -albumin olleen parasta Whoresia siihen asti. Death of the Westin naulaa tässä päädyssä kultapalliin sen kappaleesta toiseen harppova eeppis-melankolinen tunnelma, josta suuri osa lepää Antti Litmasen Otra Romppas -taajuuksiin kurottelevassa liidikitaroinnissa – mielikuva ei ole keskiverto pohjamutaa sinänsä ihme, onhan miehellä ollut pestinsä myös myöhempien aikojen Mana Manassa ja King Fearillä jopa mallinnettiin samaista yhtyettä. Myös viimeisen älpyn erikoismateriaali on tavanomaista kiinnostavampaa, ja etenkin Monster Magnet -vibainen Deggael-akustointi vie mennessään. Ainoa ratkaisu, josta annan miinusta, on alkuperäisten levynkansien poissaolo. Vaikka arvio on kaikkine muka-nokkeline sanakäänteineen perin tuskastuttavaa luettavaa, perimmäinen ajatus on edelleen sama: kyllä yhtye oli viimeisimmällään parhaimmillaan. Studiolaattoja täydentää kolme lisävinyyliä, joille on uurrettu paitsi kaikki yhtyeen pikkulevyt (näistä etenkin vuoden 1998 minilevy Deggael täytyy mainita hienona kokonaisuutena) myös ennen kuulemattomia kipaleita ja demootoksia. Vaikka BH saattoi roiskia lavalla ja sen ulkopuolella popediaanisissa sfääreissä, sen tekemisistä lemusi useimmiten äly, eikä vähiten solisti Ike Vilin normihevailua rutkasti sisältörikkaampien, dekadenssin, mystiikan ja mytologioiden parissa viihtyvien tekstien ansiosta. Bändin ekoja seiskoja minulla ei ole koskaan ollutkaan, ja vaikkei Misfits-punkkaava meininki ole likikään samanveroista kuin myöhempi tuotanto, hauskahan noita biisejä on pyörittää. Niinpä boksin mukana seuraava tuhti, uutta ja vanhaa tekstiä sekä mestariteos runsaasti kuvamateriaalia sisältävä infokirjanen on minulla edelleen silmäilyn asteella. Vuonna 1994 perustettu, 2002 viimeisimmän albuminsa julkaissut Babylon Whores oli (on?) bändi, joka yhdisteli joidenkin mielestä keskenään riiteleviä asioita toisiinsa ilman minkäänlaisia vaivoja. Pakkaus on Svart-tyyliin kaikin puolin laadukasta tekoa, ja mustaa vinyyliä kääntelee into piukassa. Toista Babylon Whoresia ei ole eikä tule, mikä tekee tunteellisen kiinnittymisen aiheeseen helpoksi. Pahoittelen vastarannankiiskeyttä
Teksti Timo Isoaho Kuvat Michael Miller ja Timo Isoaho Heavy metalin Rolling Stones Groovelegenda Pantera on taas vaihteeksi ajankohtainen, kun miljoonia kopioita myyneestä Far Beyond Drivenistä ilmestyy 20-vuotispainos. Levy-yhtiöt eivät kuiten-. Ensimmäinen eurokierros olikin jäädä Panteran viimeiseksi. O li helmikuinen ilta vuonna 1991. – Painkiller-rundi oli hyvin pitkä, yli kahden kuukauden mittainen. Kun viimein palasimme takaisin kotiin, vannoimme, ettei Panteraa enää nähdä vanhalla mantereella. – Totuus näyttäytyi valitettavasti hieman toisenlaisena. Ja jos jotkut sattuivatkin paikalle jo meidän vetomme aikana, he näyttivät lähinnä haukottelevan tai näyttelevän keskisormea. – Julkaisimme jo 80-luvulla useita omakustannelevyjä ja heitimme valtavan määrän keikkoja kotiseudulla Teksasissa, ja toki muuallakin USA:ssa. Panteran innovatiivinen rumpali Vinnie Paul kertoo nyt Infernolle teksasilaisten uran sitkeästä noususta, terävästä huipusta ja väistämättömästä tuhosta. – Judas Priest oli eräs suosikkiyhtyeistämme, joten Painkiller-kiertue vaikutti etukäteen unelmien täyttymykseltä, Panteran rumpali Vinnie Paul Abbott muistelee tukholmalaisen kahvilan kulmauksessa maaliskuussa 2014. Panteran nimi ei silloin tarkoittanut Euroopassa mitään ja jouduimme soittamaan ilta toisensa jälkeen tyhjille katsomoille. Kahdenkymmenenkolmen vuoden takainen tuohtumus ja pettymys on helposti ymmärrettävissä, sillä Pantera oli jo onnistunut tekemään jonkinasteisen läpimurron PohjoisAmerikassa – mutta vasta hirvittävän työmäärän jälkeen. Helsingin Jäähallissa oli luvassa melkoinen raskaan musiikin konsertti, sillä estradille olivat kapuamassa Painkiller-albuminsa maailmankiertueella oleva brittilegenda Judas Priest ja iltaman avausbändi, Cowboys from Hell -pitkäsoittoaan promotoiva amerikkalainen Pantera. Metallin suosio oli Suomessakin alamaissa, mutta tilanne oli silti hälyttävä – Painkiller ja Cowboys From Hell olivat toki upouusia levyjä ja kummankin klassikkostatus vasta hiljalleen hahmottumassa, mutta Nordenskiöldinka- 70 Inferno dun kiekkopyhätössä olisi pitänyt silti olla huomattavasti ahtaampaa
Eihän kukaan oikeasti tiedä, kuinka paljon siellä oli porukkaa. Tällainen kokemus taisi myös toimia melkoisena energiaruiskeena ennen Vulgar Display of Powerin nauhoituksia. – Pantera oli aivan liian raskas yhtye Music Televisionille, eivätkä radioasemat soittaneet musiikkiamme. Kieltäydyimme selväsanaisesti ja lisäsimme, ettei hänen kannata uneksiakaan tällaisesta. Sen täysin holtittoman kokoisen ihmismassan huuto kuulosti ukkosen jylinältä. Omien suoritustemme jälkeen istahdin Peterin rumpusetin taakse ja katsoin vierestä, kun nämä elämää suuremmat sarjakuvasankarit pistivät pystyyn mielettömän showspektaakkelin. Niin Pantera kuin Alice in Chains oli saanut levytyssopimuksen ja molemmat bändit olivat kovassa nousussa... Mies vakuutti, että ajat ovat muuttuneet ja Pantera on todella kovassa nousussa. – Tällä kerralla managerimme ilmoitti Megadethin haluavan meidät pitkän Euroopan-kiertueen avaajaksi. Se alkoi hahmottua loppuvuodesta 1993. Lopulta hän sai ylipuhuttua meidät, ja jo ensimmäinen keikka osoitti, että mainitut ajat ovat todellakin muuttuneet, muistelee Vinnie Paul. Olimme itse asiassa kirjoittamassa Vulgarin biisejä juuri Moskovan-keikan aikoihin. Sitten hän muutti Seattleen ja törmäsimme seuraavan kerran Foundations Forum -tapahtumassa Los Angelesissa 90-luvun alkupuolella. Bändille ei itse asiassa jäänyt vaihtoehtoja, sillä eteen ilmestyi sen verran ohittamaton tarjous. – Toimimme kiertueen lämmittelijänä, mutta meistä tuntui kuin soittaisimme pääesiintyjänä. ”Uskoimme laatuun, emme määrään” Jos eurooppalaisfanitkin alkoivat mennä polvilleen Panteran aggressiivisen groove metalin ja bändin äärimmäisen energisen liveshow’n edessä, niin Yhdysvaltojen puolella pitkään kestänyt uuvutustaistelu kaipasi enää lopullista tyrmäysiskua. Sellainen ei tullut kuulonkaan, Inferno 71. Se oli erittäin iloinen jälleennäkeminen! ”Jos mitään ruiskeita edes tarvitsimme...” Painkiller-kiertueen jälkeen vannotut valat eivät pitäneet, sillä Pantera ylitti Atlantin seuraavan kerran jo syyskuussa 1991. Siihen olisi riittänyt jo yhteistyön ensimmäinen hedelmä, kesällä 1990 ilmestynyt Cowboys from Hell. Tuntui hieman eriskummalliselta palata nuhjuisen treenikämpän sisuksiin pallon toisella puolella heitetyn maailman suurimman festivaalikeikan jälkeen, rumpali nauraa. Se oli eräs niistä hetkistä, jolloin minun piti nipistää itseäni ymmärtääkseni, että olen todella hereillä. – Henkilökohtaisesti minulla ei ollut mitään esimerkiksi grungea vastaan. – Ehdottomasti – jos mitään ruiskeita edes tarvitsimme. no, ehkä miljoonalle ihmiselle. – Radioasemien ohjelmapäälliköt nauroivat meille, mutta onneksi diehard-metallifaneja kuitenkin löytyi. Hallit olivat täynnä ja ihmiset olivat tulleet katsomaan Panteraa – ja toki vähän Megadethiäkin. Vulgar Display of Power herätti lopultakin myös eurooppalaiset fanit. Olimme todella ihmeissämme, sillä Painkiller-rundin vaisut tunnelmat olivat muuttuneet vajaassa parissa vuodessa aivan toisenlaisiksi. – Managerimme ilmoitti yllättäen, että tiedossa olisi Moskovan-reissu. – No, lensimme Moskovaan ja esiinnyimme... – Moskovan lisäksi Panteran unohtumattomimpia vetoja olivat KISSin kanssa soitetut konsertit Väli- ja Etelä-Amerikassa. En koskaan unohda omaa keikkaamme, mutta Metallican ja AC/DC:n näkeminenkin sellaisessa paikassa oli järjettömän hienoa. ”No, Tushinon vanhalla lentokentällä järjestetään ilmaiskonsertti ja teidän lisäksenne lavalle nousevat ainakin Metallica ja AC/DC.” Kaveri olisi voinut yhtä hyvin täräyttää, että teidän pitäisi lähteä soittamaan kuuhun – niin järjettömän hienolta tämä kuulosti, hymähtää Vinnie Paul. Lopulta meillä kävi tuuri, sillä Atco Recordsin a&r Mark Ross päätyi keikallemme hurrikaanin peruttua hänen lentonsa. Minua kovempaa KISS-fania ei taida ollakaan – ryhdyin rumpaliksi Peter Crissin takia – ja sitten eräänä päivänä lähdimme soittamaan heidän kanssaan pähkähulluille eteläamerikkalaisille faneille... – Monet odottivat meidän seuraavan Metallican jalanjälkiä kaupallisemmille poluille. Esimerkiksi Alice in Chains soitti metallivaikutteista grungea, ja yhtyeen kitaristi Jerry Cantrell oli itse asiassa hyvä tuttuni jo hänen Oklahoman-vuosiltaan 80-luvulta. kaan innostuneet vaan tyrmäsivät lähestymisyrityksemme kerta toisensa jälkeen. Kummastelimme, että mistähän tässä on oikein kysymys. Erilaisten medioiden nihkeyden ymmärtää, kun muistaa tuon grungen kyllästämän aikakauden hengen: metalli oli Metallicaa lukuun ottamatta äärimmäisen epäcoolia. Diggarit löysivät Panterasta uuden hengenheimolaisen, sillä mehän toitotimme jokaisessa mahdollisessa yhteydessä samaa mantraa: ”vittuun muoti-ilmiöt, Pantera tulee nyt ja aina soittamaan metallia”, Vinnie Paul hymyilee. Myöhemmin hän kertoi menneensä soittamaan pomolleen kesken keikan, että tämä bändi on kiinnitettävä välittömästi! Samalla hetkellä kun Vinnie Paul, kitaristi Dimebag Darrell Abbott, laulaja Phil Anselmo ja basisti Rex Brown rustasivat puumerkkinsä levytyssopimukseen, myös Ross ikuisti nimensä metallin historiaan. Näin Rossin kuitenkin poistuvan kesken konsertin ja mietin masentuneena, että siinä meni taas yksi mahdollisuus. Cowboys from Hell siis ilmestyi, mutta ilman armotonta keikkatahtiamme kovinkaan moni ei olisi koskaan törmännyt albumiin, muistuttaa Vinnie Paul
Nämä ovat biisejä, joiden ideointi on lähtenyt käyntiin erilaisista rytmijutuista. Yhtäkkiä saimme viestin, että tulkaapa käymään lähistöllä sijainneen levy-yhtiön toimistolla. Me vastasimme, että painukaa helvettiin. Tekisitkö tänä päivänä mitään toisin Far Beyond Drivenin suhteen. – Kun pääsimme paikan päälle, East Westin presidentti aloitti juhlallisen puheen: ”Hyvät herrat, Far Beyond Driven on noussut suoraan Yhdysvaltain listaykköseksi, ja platinaraja on jo niin lähellä, että ojennamme teille platinalevyt jo nyt.” Tuijotimme toisiamme ja pudistelimme päitämme epäuskoisina. Phil Anselmo oli Panteran laulaja, ja mielestäni laulajan täytyy kirjoittaa omat sanoituksensa – vain silloin tekstien tulkintaan tulee tarpeeksi sielua. 72 Inferno Far Beyond Driveniltä löytyy myös kokeiluja – muun muassa kitaravireiden suhteen. Että tässä se hetki nyt on, olemme listaykkösiä.. Sitten lepohetki päättyi ja uppouduimme isäni omistaman nashvilleläisen studioon uumeniin vuoden 1993 loppupuolella. Hyödynsimme Far Beyondin nauhoituksissa myös erilaisia vintagekamoja ja vanhoja hyväksi havaittuja kikkoja – käytin esimerkiksi bassorumpujen pedaaleissa hopeakolikoita omaperäisen soundin luomiseksi. – Meille oli buukattu loppuunmyyty keikka New Yorkin Roseland Ballroomiin, ja olimme jonkin ajan päästä lähdössä soundcheckiin. Dime oli puolestaan äärimmäisen innokas uusien juttujen testaaja – jos hän sai käsiinsä jonkin uuden laitteen, hän ryhtyi heti miettimään, soveltuisiko se Panteran käyttöön. ”Tässä se hetki nyt on, olemme listaykkösiä” Far Beyond Driven ilmestyi mittavan markkinointikampanjan tukemana 22. Phil sai siis kirjoittaa Panteran puitteissa mitä hän ikinä halusi. Hän tuumi heti, että tuohan on mahtava rytmillinen aihio ja alkoi soittaa Becomingin riffiä. Esimerkiksi Good Friends and a Bottle of Pills -kappale on herättänyt runsaasti hämmennystä vuosien mittaan. Sen oli määrä päätyä Black Sabbathia kunnioittavalle Nativity in Black -pitkäsoitolle Megadethin, Sepulturan, Faith No Moren ja Type O Negativen tulkintojen seuraksi. Päädyimme lopulta Planet Caravaniin, Vinnie Paul kertoo. Se tuntui aluksi rajulta pettymykseltä, mutta sitten tajusimme Planet Caravanin toimivan mainiona Far Beyond Drivenin päätösbiisinä. Se oli Panteran toiminnan lähtökohta – me uskoimme laatuun, emme määrään. ”1990-luvulla suurin osa levyyhtiöistä ohjeisti suojattejaan, että kirjoittakaa ensin viisikymmentä biisiä ja sen jälkeen me valitsemme niistä kymmenen parasta. – Emme juurikaan, sillä Panterassa kaikilla jäsenillä oli oma tontti. – Tiesimme hyvissä ajoin, ettemme halua versioida War Pigsiä, Iron Mania tai jotakin muuta tyypillistä Sabbathstandardia. Far Beyondin biiseistä vaikkapa Becoming sai mausteita whammy-pedaalista. – Pidimme noin kuukauden hengähdystauon Vulgarin tiiviin maailmankiertueen jälkeen. Me vastasimme, että painukaa helvettiin. Kummastelimme, että mitähän tämä merkitsee, Vinnie Paul muistelee. – Jossittelu on turhaa, sillä albumia ei voi enää tehdä uudelleen. – Olen erityisen ylpeä muutamista Panteran kappaleista, ja Becomingin lisäksi tähän kategoriaan kuuluu muun muassa Primal Concrete Sledge. Keskustelitteko aiheesta yhtyeen kesken. – No, coverin nauhoitusten jälkeen meille selvisi, että Panteraa julkaisseen East Westin ja tribuuttilevyn ideoineen Sonyn sukset olivat menneet pahan kerran ristiin eikä versiotamme julkaistakaan Nativity in Blackillä. maaliskuuta 1994. En koskaan kuuntele Panteran levyjä ja mieti, että perkele, tuonkin olisi voinut tehdä toisella tavalla, rumpali painottaa. Pian tajusimme, että tässä on eräs levyn avainbiiseistä. Far Beyond Drivenin sanoitukset olivat aikaisempaa henkilökohtaisempia. Kovat kaupalliset tavoitteet tyydyttyivät jo ensimmäisen myyntiviikon aikana. – Liian monet tunnustetut muusikot ovat tavoissaan kapea-alaisia eivätkä suo itselleen uusien asioiden oppimisen riemua. – Niihin aikoihin digitaalinen studiotekniikka oli vasta hahmottumassa ja meidän piti todellakin soittaa kaikki ne levyllä kuuluvat jutut, eikä se ollut helppoa. Kenelläkään ulkopuolisella ei ollut pääsyä studioon, sillä halusimme työskennellä täydellisesti ulkomaailmasta eristyneinä. – 1990-luvulla suurin osa levy-yhtiöistä ohjeisti suojattejaan, että kirjoittakaa ensin viisikymmentä biisiä ja sen jälkeen me valitsemme niistä kymmenen parasta. Sataprosenttinen Pantera-klassikko Becoming on käsittääkseni myös eräs omista rumpusuosikeistasi. Olimme jo päättäneet levyn nimen olevan Far Beyond Driven ja tämä lause potki meitä eteenpäin, Vinnie Paul kertoo. Sävelsimme esimerkiksi Far Beyondille yksitoista kovinta mahdollista juttua, jonka jälkeen levyn materiaali oli kasassa. ”Panteran uran äärimmäisimmän albumin” työstäminen käynnistyi kuitenkin musiikillisesti varsin seesteisissä tunnelmissa, sillä ensin bändi ikuisti Planet Caravan -lainan. Sävelsimme esimerkiksi Far Beyondille yksitoista kovinta mahdollista juttua, jonka jälkeen levyn materiaali oli kasassa.” sillä aikomuksenamme oli kirjoittaa Panteran uran äärimmäisin albumi ja jonkinlainen Vulgar Display of Power 2.0 – siis kaikilla tasoilla vieläkin kovempi kiekko. Soitin Becomingin aloittavaa rumpukomppia eräänä päivänä, ja Dime ilmestyi treenikämpälle..
09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Ennen vetoa fiilis oli sellainen, ettei kukaan voi tulla katsomaan meitä. Loppujen lopuksi keikasta tuli eräs Panteran historian unohtumattomimmista, Vinnie Paul hymyilee. Sitten nousimme lavalle ja... Minun ja Dimen tavoitteena oli tehdä Panterasta heavy metalin Rolling Stones – bändi, joka jatkaa ikuisesti. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Muistan päivän kuin eilisen, sillä se oli Panteran debyytti Donington Parkissa. Kovimmille joutui Phil Anselmo, jonka vakavat selkävaivat johtivat ensin kipulääkekoukkuun ja myöhemmin heroiiniaddiktioon. Kun saavuttaa jotakin tuollaista vuosikausien armottoman kiertämisen jälkeen ja vieläpä Far Beyond Drivenin kaltaisella albumilla, niin... Jos bändi rundaa seitsemän vuotta 200–300 keikan vuosivauhdilla, niin melkoisesta ”yhden yön ihmeestähän” silloin puhutaan! Far Beyond Drivenin remasteroitu 20-vuotisversio on juuri ilmestynyt. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – En halua velloa menneisyydessä, mutta Panteran loppuvaiheet vetävät mielen matalaksi. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Se oli tyypillinen brittiläinen kesäpäivä – eli siellä siis satoi kaatamalla, eikä lämpöasteitakaan ollut liikaa. – Vedenjakajaksi myöhemmin osoittautuneen Far Beyondin maailmankiertue toimi Panteran saattohoidon alkuna. Ymmärrän toistuvat comebackhuhut, mutta en todellakaan suosittele lyömään vetoa Panteran paluun puolesta. – Kyllä vain, hyvältähän se tuntui! Muistan myös, miten ihmeissään valtavirran musiikkimediat olivat kanssamme. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Esimerkiksi Zakk Wylde on ilmoittanut montakin kertaa, että hän tulee toimimaan Panteran kitaristina, jos bändi aktivoituu vielä jonakin päivänä. – Pantera teki hienon uran, enkä halua sotkea bändin perintöä – siitäkään huolimatta, että yhtye on tänään suositumpi kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi Billboard-lehti teki meistä silloin jutun ja heidän otsikkovalintansa oli ”Overnight Sensation: Pantera”. voi pojat! Paikalla oli monta kymmentä tuhatta ihmistä ja isot moshpitit pyörivät siellä täällä. Miltä tämä kuulostaa. Dime oli Panteran sielu, eikä kukaan voi koskaan korvata häntä. Se oli silloin, ja nyt on nyt! Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Niin ei valitettavasti käynyt. The Great Southern Trendkill (1996) ja Reinventing the Steel (2000) ovat ihan hyviä levyjä, mutta edellisten tasolle ne eivät nousseet, rumpali sanoo. 00100 Helsinki Fax. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Rhino Records nimittäin julkaisee vuosikertapainoksia joka tapauksessa ja minulle on erittäin tärkeää, että Panteran fanit kokevat itsensä tyytyväisiksi näilläkin kerroilla. Pienistä ongelmista koostui lopulta valtava virta, joka vei yhtyeen mennessään. – Kuten jo sanoin, Pantera ei käytännössä purkittanut ylimääräisiä kappaleita studiossa, mutta onneksi arkistoista löytyy kaikenlaisia nauhoituksia näiden uusintajulkaisujen maustamiseksi. Olisiko silloin pitänyt itkeä vai nauraa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Zakk on hyvä ystäväni, mutta me emme koskaan keskustele Panterasta, Vinnie Paul sanoo. 10 numeroa 59,90 ”Se oli silloin, ja nyt on nyt” Doningtonin sateisessa keikassa on tänä päivänä nähtävissä jotakin symbolista, sillä uransa huipulle nousseen Panteran oma taivaskin oli kovaa vauhtia täyttymässä tummista pilvistä. Paketista löytyy myös taltiointi Monsters of Rock -festivaalilta kesältä 1994
Niinpä rumpalin osuus Slayerin kiertueiden tuottamasta potista jäi vuonna 2011 Lombardon mukaan 67 000 dollariin. – Suhdeluku vaikuttaa uskomattomalta, Swallow the Sunia manageroiva Juha Ruusunen toteaa. Se, kuinka paljon per keikka saa, on heidän välisensä sopimus ja riippuu tietysti bändin saamasta keikkapalkkiosta. Oli mikä tahansa tilanne, rahaa pitäisi tulla tuon hintaluokan bändissä huomattavasti enemmän. Lombardon mukaan 90 prosenttia Slayerin tuloista jää manageriportaan haltuun. Yleensä bändit pääsevät niistä keskenään sopimukseen. Joku muu selitys asiaan on oltava. Sanoisin, että jatkaa rummuttelua ja keskittyy olennaiseen.. Ruusunen kaipaa lisää dataa ja suhtautuu skeptisesti suuren rockhuijauksen mahdollisuuteen. Kai siellä taustalla on muitakin asioita, joiden vuoksi rumpalintontti on ollut Slayerissä viime vuosina tuulinen paikka. Joku muu selitys on pakko olla, Ruusunen toistaa. Markus Paajala Lauri Ylitalo piirittäjä Onko Slayeriä kusetettu. Tuloksena oli sähköpostitse saapunut ilmoitus siitä, ettei Lombardo soita Slayerin tulevalla kiertueella. Lisäksi Karjalainen muistuttaa yhtyeiden sisäisten tuloerojen olevan yleisiä. Lombardon mukaan bändin tuottamasta 4,4 miljoonasta dollarista vain 400 000 päätyi Slayerin jäsenille. Yleisimmin silloin, kun rahaa on vähän. – Silläkin on varmaan henkilökohtaisia asianajajia, niin kuin jenkkityyliin kuuluu. – Jos puhutaan bändien sisäisistä diileistä, tapauksia tulee ehkä kerran vuodessa tai kahdessa. Hyvä soittajahan se on. Oikeuteen ei yleensä mennä, vaan sovinto löytyy jollain muulla tavalla. Jos joku mokaa tien päällä tai muuten sattuu ja tapahtuu, ne asiat selvitellään. Ruususen mukaan raha-asiat ovat yleisesti ottaen ainoa seikka, joista bändeissä oikeasti riidellään. Ruusunen arvioi, että Slayerin management ja keikkamyyjä lohkaisevat livetoiminnan liikevoitosta 10–20 prosentin siivun kumpikin. Mutta kun on rahasta puhe, riitatilanne on hyvinkin mahdollinen. Slayer soittaa jäähalleissa, mutta Classic Rock Magazine laski Lombardon keskimääräiseksi keikkapalkkioksi 745 dollaria. Onko 745 dollarin keikkapalkkio normaali korvaus jäähallitason bändissä soittavalle palkkasoturille. Kun kaikki ei menekään kuin Strömsössä ja rahaa ei tule tarpeeksi, tai niin paljon kuin on oletettu, luvattu ja toivottu, erimielisyys kulminoituu riidaksi. 74 Inferno Liiketaloudelliselta kannalta Lombardo on Kerry Kingin ja Tom Arayan Slayeriin palkkaama muusikko, ei yhtyeen liiketoiminnan osaomistaja. Juha Ruusunen, minkä ohjeen haluaisit antaa Dave Lombardolle vastaisuuden varalle. – Se tuossakin paistaa läpi. Vetikö joku välistä. Kusettajan hommat loppuvat lyhyeen. Ruusunen muistuttaa keikkailun olevan kallista puuhaa. Dave Lombardo kertoo Facebook-sivuillaan havahtuneensa Slayerin raha-asioiden tilaan viime vuonna. Kansainväliseen musiikkiteollisuuden toimintamallit tunteva juristi Kari Karjalainen puolestaan toteaa raha-asioiden setvimisen olevan sopimusten allekirjoittamisen jälkeen harvinaista. Juokseviin kustannuksiin, henkilökuntaan, kiertueinfraan ja muuhun on mahdollista upottaa laivalastillinen dollareita. Myöhemmin kannuttaja kertoi Irlannissa pitämällään rumpuklinikalla esimerkin Slayerin keikkailun tuotosta vuodelta 2011. Eihän riitaisa bändi pysty toimimaan kovin hyvin. Yleisesti ottaen, pelkästään keikoilla soittava palkkarumpali, joka ei tee biisejä, saattaa tienata paljon vähemmän kuin muut artistit. – Säveltävien ja sanoittavien taiteilijoiden tulokehitys on pidempikestoisempaa ja vakaampaa kuin jäsenillä, jotka lähinnä osallistuvat keikkailuun. Kun bändi aloitti helmikuussa treenaamisen tulevia Australian-keikkoja varten, Lombardo ehdotti Tom Arayalle ja Kerry Kingille yhtyeen liikeasioiden uudelleenjärjestelyä. Liiketaloudellisista seikoista johtuva välirikko ei ole rockmaailmassa harvinaisuus. – Ei missään nimessä. Kun tämä vähennetään tuotosta, miljoonia dollareita on silti kulunut johonkin. Ammattilaisilla kyseessä on pitkäaikainen elanto ja tulevaisuus. – Kusettamisen kanssa ollaan alalla aika varovaisia. Slayerin rumpupallilla tärisi, kun rumpali Dave Lombardo tuli julkisuuteen bändin raha-asioiden kanssa. – En usko niin räikeään kusetukseen enkä siihen, että sellaisen kanssa olisi eletty koko kalenterivuosi