RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 3/2015 I HINTA 7,80 euroa
bonus track), CD, 2LP (incl. RECORD RELEASE SHOW: April 2nd @ Nosturi, Helsinki www.CENTURYMEDIA.com Exclusive vinyls, bundles and more can be found in our webstore: www.CMDISTRO.com. Available as Ltd. OUT MARCH 27TH A blend of modern and traditional death metal combined with 70‘s prog rock and folk Finnish progressive death/doom metal at its best! For fans of OPETH and AMORPHIS. edition Digipak CD (incl. bonus track) & digital album
010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Barren Earth 018 Karyn Crisis’ Gospel of the Witches 020 The Man-Eating Tree 022 Apocalyptica 026 Urfaust 028 Apina 030 Venom 034 The Gentle Storm 040 Nightwish 048 Pölkyllä: metallin monitoimiturkulainen Jussi Helenius 052 Salamyhkä: Cacophony Go Off (1988) 055 Arviot, pääosassa Nightwish 071 Vanha liitto: Unleashed, haastattelussa Johnny Hedlund 074 Kuudes piiri. Mors Subita, Amoral, Oceanwake, Garden of Worm... 40 14 20 34 VILLE JUURIKK ALA JAAKKO ALATALO RAYMOND VAN OLPHEN 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Ja toden totta, monet metallibänditkin ovat alkaneet lisätä sementtisaappaissa upotetuksi luullun formaatin julkaisuohjelmiinsa, ja trendinmaku tulvahti suuhun viimeistään, kun itse Metallica ilmoitti julkaisevansa klassista demomateriaaliaan uusiksi – ensiksi vain kasettina. Aivan kuten vhs-nauhojakin. Ja mistä niitä edes sai. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Cd:n arvostus pyörii tällä hetkellä pohjamudissa eivätkä levyt kohta kelpaa edes divariin, mutta voitte olla varmoja, että parinkymmenen vuoden kuluttua, kun albumin ajatus tekee paluuta, meininki on aivan toinen. (Pornografiaahan en tietystikään kuluta, kuten ei kukaan muukaan, mutta moiseen touhuiluun suttuinen videonauha on kuuleman mukaan ainoa oikea väline. Niinpä en teekään samaa virhettä kuin vinyylin kanssa aikoinaan ja myy miltei koko cd-kokoelmaani pois kilohinnalla – ja osta samoja levyjä takaisin vuosia myöhemmin huomattavasti kovemmalla taksalla. Kun oma kuuntelukäyttäytymiseni koostuu nykyään suurimmaksi osaksi joko digilatauksista (työ) tai vinyylilevyistä (vapaa-aika), cd:n asettaminen soittimen kelkkaan tusauttaa välittömästi mieleen 1990-luvun ja niin monet antoisat hetket pikkupyörylöiden parissa. Hehkutti vinyyliä sitten kuinka valloittavaksi musadiggariformaatiksi tahansa, on myönnettävä, että cd on näppärä, kestävä ja silti myös riittävästi hypisteltävää tarjoava julkaisualusta. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 5 INFERNO. Noina ammoisina aikoina levyjen äänittäminen kavereilta ja kirjastosta oli ainoa vaihtoehto saada sitä riittävästi. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Ville Juurikkala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Vaan missähän vaiheessa ne lanseeraavat minidiscin uudelleen. Sama pätee myös vanhoihin Venom-livetallenteisiin.) Ennen kuin päädyn liian nostalgiapöhnään, on todettava, että olihan c-kasetti lopulta aivan hirvittävän epäkäytännöllinen ja vaatelias (äänipääasetukset, huoh...) formaatti. No, eihän siinä mitään. C-luokan asiaa C-KASETTI on kuulemma tänä keväänä kuuminta kamaa mitä kuvitella saattaa, eikä enää pelkästään hipsterien kynsissä. Näin kylillä kuiskuteltiin. Allerustanneenkin on paljossa kiittäminen TDK:ta, Maxellia, BASFia ja mitä-näitä-merkkejä-nyt-olikaan siitä, että sain poikasena mahdollisuuden imeä niin reilusti musiikkia sisuksiini. On hassua huomata, että myös cd:n kuunteleminen tuntuu nykyisin nostalgiselta, enkä ole huomioni kanssa yksin – itse asiassa aiheen toi ensiksi pöytään Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen, jonka kanssa höpisimme yksi konttoripäivä niitä näitä formaatteihin liittyen. Toinen oli laita kasetin – ja lp:n – paikan napanneen, Suomessa 1980-luvun lopulla voittokulkunsa aloittaneen compact discin. Tokihan kyseessä on formaatti, jonka ansiosta juurikin metalli vyöryi aikoinaan yli maiden ja mannerten. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Kelläpä juniorilla olisi ollut tarpeeksi rahaa varsinaisten levyjen ostamiseen. Kasetin nostalgia-aura on melkoisen vahva, ja kyllähän vonkuvia kassuja on mukava kelailla silloin tällöin vieläkin, ihan vain menneitä muistellessa. Jos olen elossa, nauran vuonna 2035 harmaaseen partaani hopeisessa hohteessa
eli rosoa saa ja pitääkin olla. – Bändimme on perustettu jopa hyvin pitkälti samoihin aikoihin. Tästä keskusteltiin Villen Suomalaisella melodeathillä pyyhkii hyvin. Päätimme kuitenkin jatkaa julkaisijan etsimistä, jolloin OneManArmy ilmoitti kiinnostuksestaan. Musiikistanne kuuluvat läpi parinkymmenen vuoden takaiset At the Gates ja Carcass sekä myös Arch Enemy. Tavoitteemme on tehdä itsellemme toimiva paketti, ja samalla pyritään tehtailemaan biisejä, joita ei tarvitse hävetä vanhoina päivinä. KINNUNEN Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ tarttuvuutta, ja jos pää ei nyöky tai kylmät väreet kulje, kappale joutaa roskiin. Ja kuolema. – Villen [Miinala, rummut] myötä sain enemmän kaistaa sävellyspuolella. Olette Tuomas Saukkosen (mm. Sittemmin yhtyeen kokoonpanosta on vaihtunut puolet – rumpali ja laulaja–, ja uusi levy Degeneration on debyyttiä tiukemmin myllyttävä kokonaisuus. – Itse asiassa hyvin harvoin! Ei voi edes puhua, että ”se Morssi, jolla on ovi käynyt tiuhaan”, koska molemmat on saatu osamme siitä ihanuudesta. Kippistä vaan sinne Porin suunnalle! Kumarrus 1990-luvulle 6 INFERNO. liittyessä bändiin, mutta homma on toiminut, ja myös rumpali nauttii siitä, että päästään pikemmin itse asiaan. Työskentelemme siten, että tarjoan rumpusovituksista ajatukseni, joita Ville sitten parantelee mielensä mukaan. – Tuskin tässä genressä pystyy keksimään pyörää uusiksi. Silloinen laulajamme Hape [Antti Haapsamo] taisi olla heihin yhteyksissäkin hienon bändinimen johdosta, hehe. VUONNA 1999 Haukiputaalla syntyneen Mors Subitan esikoislevy Human Waste Compression (2011) herätti pienimuotoista huomiota melodeathfanien joukossa. Jos kurkottaa stadiontasolle, kyllä siihen tarvitsee isoa osaamista ja kontakteja. Wolfheart) OneManArmy Recordsin ensimmäinen kiinnitys. Meidän ei ole sentään vielä tarvinnut hakea soittajia Kemiä kauempaa, haha. On monia yhtyeitä, jotka julkaisevat musiikkia oman levymerkkinsä kautta, ja homma tuottaa tulosta. – Me yritetään pitää homma tuoreena, mutta kumarretaan kuitenkin enemmän 90-luvulle kuin moderniin suuntaukseen. Biiseissä pitää olla sopivasti sellaista helppoa O .W . Jossain vaiheessa omat paukut loppuvat, kun perävaunussa aletaan haalaamaan tarpeeksi isoa produktiota. Biisinteko on muuttunut, sillä debyytin aikoihin minulla oli osittainen vastuu sanoista ja laulujen sovituksesta, mutta nyt voin keskittyä biisinkirjoitukseen, kitaristi Mika Lammassaari hekumoi. Nimen lisäksi myös musiikkinne ovat tyylillisesti hyvin lähellä toisiaan. Muutoin seuraa sanktioita sekä ikuinen häpeä. Niinku morsiamen asua kasattais; vähän uutta, vähän vanhaa, pikkutuhmaa reiden ympärille... Koetteko, että levy-yhtiö on tänä päivänä täysin tarpeellinen. Kyse ei ollut mistään genreklassikosta, mutta bändi osoitti kykynsä tasokkaan materiaalin luontiin. Mitä uutta tuotte tähän genreen. Loppuun voisin heittää jokerin, eli kuinka usein teidät sekoitetaan Mors Principium Estiin. – Jos puhutaan meidän kokoisten bändien realistisista tavoitteista, en sanoisi, että levy-yhtiö on pakollinen. Mahdoton munkkihan tuossa kävi, sillä Tuomaksesta on ollut korvaamaton apu ja hän on tuonut lisäenergiaa koko bändiin. Genren tunnetuimman kärjen takanakin operoi joukko vakuuttavia tekijöitä, joiden ykköstykkeihin kuuluu Mors Subita. Varsinkin digiaikaan siirtyminen on tehnyt jakelusta helpompaa. – Tuskin tuolla maailmalla on montaa menestyvää orkesteria, jolla ei olisi isompaa koneistoa takanaan. Meillä alkoi olla kaikki valmiina musiikkivideota ja kansia myöten, joten seuraava askel olisi ollut kasata julkaisusuunnitelma ja kävellä pankkiin. – Uusi laulaja Eemeli Bodde on sanoittanut ja sovittanut lauluosuudet yhtä kappaletta lukuun ottamatta. Pääasiahan on, että kappale soitetaan virheettömästi ennalta määrätyllä tavalla. – Harkitsimme Degenerationin kanssa omakustannelinjaa
Rikkaat äänimaisemat ja poikkeukselliset sovitusratkaisut kiinnostavat meitä kuitenkin enemmän kuin tasapaksu tykitys. KALLIOJÄRVI on siis palannut bändiin. Amoral-faneille on luvassa ilouutinen, sillä bändin edellinen laulaja Niko Kalliojärvi on palannut remmiin – tällä kertaa myös kitaristin ominaisuudessa. – Ajatus tuntui hyvältä: Arin [Koivunen] puhtaat laulut, Nikon örinät. – Hyvä lähtösoundi oli jo olemassa, ja siitä meidät myös toivottavasti tunnistetaan. Tänä päivänä kaikki pitäisi tiivistää kolmeen minuuttiin, mutta me luotamme, että kärsivällisiäkin yksilöitä vielä löytyy, laulaja Eero Haula sanoo. Fallen Leaves & Dead Sparrowsin (2014) linja jatkuu, mutta tulossa on aivan omanlaisensa albumi. Meidän pitäisi kai olla experimental/doom/ progressive/death/black-orkesteri, haha. Ja kirsikkana vanhan bändikaverin saaminen takaisin remmiin. Jos joku haluaa erottaa meidät postetuliitteellä perinteisemmistä doom/ death-yhtyeistä, olkoot sitten niin. Sävellyksiin tuli myös aggressiivisuutta tietäen, että Niko olisi äänessä osassa biiseistä. – Olihan meillä oma arctic-etuliite musiikillemme, mutta antaa muiden päättää, mitä musiikkimme on. Yksi soittaja enemmän. Kuinka suuri merkitys Järvelällä oli levyn loppusoundiin. – Kehityskaari on mielenkiintoinen ja ehkä jopa looginen näin jälkiviisaasti todettuna. Miksi näin tapahtui. Kysyin muilta, miltä ajatus heistä tuntui, ja kaikki innostuivat, Aria myöten. Oceanwaken sielunmaailma aukenee varmasti parhaiten albumikokonaisuuden kautta. naksi tällaisen albumin tuottajaksi. Niko, olit poissa Amoralista noin seitsemän vuoden ajan. – Tämä oli alkukesää 2014, ja uuden levyn kirjoitus oli käynnissä. Äänitykset ovat käynnissä ja julkaisua toivotaan joko loppuvuodelle tai aivan ensi vuoden alkuun. – Seurasin melko läheltä, kun Jonne työskenteli soololevynsä parissa, ja materiaali soundasi käsittämättömän hyvältä. Sitä ennen tehdään joitain keikkoja uudella kokoonpanolla, Ben päättää. Kun olette nyt tässä mallissa, onko seuraavasta levystä tulossa kaikkien aikojen progemetallispektaakkeli. Kun kokoonpano vahvistui, mietin biisejäkin siten, että käytössä olisi kolme kitaristia ja synan rooli voisi olla isompi. – Eipä se liiemmin ärsytä, mutta musiikin lokerointi on ärsyttävää puuhaa itsessään. Todella mahtavaa, että niinkin kiireiseltä mieheltä löytyi meille aikaa! UZI V AR ON LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Kumarrus 1990-luvulle 7 INFERNO. Arin liittymistä en pitänyt sokkina, kuten monet muut, koska olin bändissä TOINEN albuminne Sunless ei kuulosta ainakaan näihin korviin kovinkaan biisija melodiakeskeiseltä, vaan määrittelevä tekijä on yhtenäinen tunnelma. Siihen hän ei liiemmin puuttunut, mutta kyllähän Jonne vaikutti lopulliseen tuotteeseen aika paljon. Jo silloin olin varma, että tämä mies pitää saada meidän levylle nappuloita vääntelemään ja sormea heristämään. – Soitimme pari keikkaa, joilla Niko kävi lavalla juhlistamassa kymmenen vuotta täyttänyttä debyyttiämme Wound Creationsiä. – Kun aloin seurata metallia pienen irtioton jälkeen, tietenkin kiinnosti, mitä Amoralille kuuluu. Millaisin mielin seurailit yhtyettä tänä aikana. Keikoilla ja treeneissä palautui mieleen, kuinka iso osa Amoralin historiaa Nikon hahmo ja ääni ovat, kitaristi Ben Varon kertoo. Musiikistanne puhutaan varmaan usein post-etuliitettä käyttäen. Luvialainen tunnelmallinen doom/deathbändi Oceanwake luottaa sinnikkäästi ehjän levykokonaisuuden voimaan. – Kyllä tähän voi yhtyä. Ärsyttääkö tämä teitä, termi kun on kärsinyt melkoisen inflaation. Oletteko itse samaa mieltä. – Kyllä. Korpiklaanin Jonne Järvelää ei kuvittelisi ihan ensimmäiseksi valinVanhassa vara parempi Rikkaita äänimaisemia tottunut, että laatikon ulkopuolelta ajattelu on jees. Sama musiikillinen kunnianhimo, joka aluksi ilmeni teinien teknisenä rähinänä, tulee nyt ulos kypsemmän yhtyeen kautta. – Tiesin Nikon keskittyneen kitaraan, ja ajatus, että voisimme siirtyä kolmeen kitaraan ja vapauttamaan Masin [Hukari, kitara] ajoittain koskettimien pariin, kiehtoi
Oletteko sitä mieltä, että cd:n aika on viimeistään nyt ohi. Runsas vinyylinkuuntelu on varmasti vaikuttanut myös tapaan hahmottaa omiakin levykokonaisuuksia. On aika väsynyt stereotypia vetää tavallisuudesta poikkeavasta musiikista mielleyhtymiä huumeisiin – siitäkin huolimatta, että ne ovat olleet osa sitä kulttuuria, joka on synnyttänyt psykedeelisen rockin ja progen, joihin meidät usein liitetään. Koen, että monesti on oleellista kuunnella levy muodossa, johon se on suunniteltu, kansitaidetta myöten. viimeiset kymmenen vuotta on ollut aikaa hahmottaa tätä pelikenttää jolla nyt liikutaan, kitaristi-laulaja Erno Taipale jatkaa. Musiikkimaun laajentuminen on hidastunut suht rajusti sitten myöhäisteini-iän, joten Garden of Worm jyräsi vakuuttavasti vuonna 2010 ilmestyneellä nimikkodebyytillään. – Bändi sai tosiaan alkunsa tarpeesta soittaa suorasukaista ja puhdasta doomia. Onko tittelillä jotain syvempääkin merkitystä, vai onko kyseessä pelkkä King Crimson -laina. Sama pätee myös ”cdajan julkaisuihin”. Toiminta oli silloin enemmän projektiluontoista, mutta aika pian homma muuttui henkilökohtaisemmaksi, ja sitä myötä mukaan on soljunut uudenlaisia vaikutteita ja ideoita, basisti-laulaja Sami Harju aloittaa. – Runsaan kymmenen vuoden kuluessa bändin soundi on saavuttanut muodon, jota Idle Stonesilla kuullaan, ja kai sitä voi ihan hyvällä omallatunnolla kutsua omaperäiseksi. – Vinyylin suosimisessa on kohdallani kyse varmasti siitä, että tulee kuunneltua paljon vinyyliaikakauden musiikkia. Nimessänne on aika mukava raamatullinen tatsi. – Edeltäneiden bändiemme yhtenä polttoaineena oli halu tehdä villejäkin kokeiluja. MUSIIKKINNE kuulostaa yhä doomilta, mutta kaikkein jyrkin jyräys on hieman laantunut eikä mieleeni tule yhtään samalta kuulostavaa bändiä. – Nimen merkitystä mietittiin alussa paljon. – Kahvin voimin tätä materiaalia on kehitelty, studiossa ehkä muutaman kaljankin. – Sama juttu. – Levystä tulee vinyylin ohella myös ihan reilu painos cd:llä, Sami korjaa. Qvadrivivm-zinen Hellnumerossa avasinkin tuota nimestä helposti vedettävää raamatullista tulkintaa. Niihin löytyi inspiraatiota, kun vastaan tuli itselle uutta ja jännittävää musiikkia. Musiikistanne tulee mieleen termi psykedeelinen, mikä taas aiheuttaa suoria assosiaatioita huumeisiin. Erno, olette julkaisseet pari suomeksi kirjoitettua biisiä, mutta pääosin laulatte englanniksi. Kummankin lp:n kohdalla on jo varhaisessa vaiheessa pohdittu, miten biisit jakautuvat levyn puoliskoille, Erno jatkaa. laulettua musiikkia. Siinä oli ajatuksena viittaus käärmeen [Worm] viettelemän, perisyntiin langenneen ihmisen mielenheikkoudesta, minkä voi nähdä olevan jollain tasolla määrittelevä tila tässä maailmassa [Garden], jossa elämme, Sami mietiskelee. Tietty rehellisyys ja itselle aidon tuntuinen lataus ovat tärkeämpiä kuin kielivalinta. – Tokihan cd:n myötä on tehty paljon musiikkia, mikä ei edes istuisi vinyylille. Esimerkiksi australialaisen The Necks -yhtyeen tunninmittaisissa hypnovuodatuksissa vinyylien kääntely verottaisi huomattavasti tunnelmaa. Uudella levyllä soi hieman kevyempi ja utuisempi bändi, mutta bändin perusydin on pysynyt painavana. Miksi teette musiikkia englanniksi, vaikka olette suomalaisia. Jos olen ymmärtänyt oikein, Idle Stones julkaistaan ainoastaan vinyylinä. Garden of Worm on tajunnanvirtaa ja sähkövirtaa ilman lisäaineita. Siten on luontevaa kirjoittaa tekstejä englanniksi. Koetteko esittävänne ”omaperäistä musiikkia”. – Kai se tulee siitä, että ollaan kuunneltu pääasiassa englanniksi Puhdasta virtaa 8 INFERNO. Ei tätä kielivalintaa taidettu pohtia missään vaiheessa. Winot, ozzyt ja lieblingit ovat kaikki tunnettuja huurupäitä, mutta mikä on teidän suhteenne aiheeseen
Minkälainen paikan tilanne on todellisuudessa. – Hah hah, hyvä kysymys! Sunesu Cavalrylla [2012] olimme ehdottomasti folkvaikutteinen metallibändi, mutta jo seuraavana vuonna ilmestyneellä The Expeditionilla yritimme sovittaa kansanmusiikkivaikutteet sulavammin metallin sekaan. – Jos mietitään kaupallisesti menestyneitä yhtyeitä, niin popkaupunkihan tämä on! Enkä minä näe sitä huonona juttuna näin ”heavymusiikin edustajana”. Raskas metallijyräys ja tarttuvat kappaleet lyövät Boarin psykedeelisessä ilmaisussa kättä hyvässä sovussa. – Tulee mietittyä paljonkin, että biisi olisi ”kuunneltava”. Bonusmateriaaliksi on lätkäisty se kuuluisa ”eka demo”. Kun ei rajoita tekemisiään liikaa, se antaa mielenkiintoa musiikintekoon. – Täyteriffejä pyrin karttamaan. – Jaksetaanko siitä vielä kohkata. Minkälaisista lähtökohdista perustit bändin vuonna 2010. Kaikki jätkät tykkäävät sovitusvaiheesta, joten siihen tulee käytettyä paljon aikaa. Paremmat jutut löytyvät kuitenkin aina undergroundista, haha! LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI 9 INFERNO. – Äänityksissä meinaa mennä järki, kun ollaan tuon rumpali Kallen [Huttu-Hiltunen] kanssa suht tarkkoja soundista ja välillä hierotaan jotain muutaman sekunnin suhinaa levylle monta tuntia, haha. Yhtyeen tuorein julkaisu on uudelleenversiointi sen Blood Sacrifice Shaman -esikoisesta (2010). – Me tullaan varmasti pysymään doom/sludge/psykedeelinen rock -akselilla, mutta välillä mennään vähän krautkomppia, sitten garagerokkia ja niin edelleen. Tai jos ovat, eivät ainakaan sitä perinteistä. Ei täyteriffeille BOAR on ollut kasassa reilut viisi vuotta ja kenttämainetta on kertynyt jo varsin mukavasti. Ei tavallaan koskaan tiedä, mihin on seuraavana menossa, tai mihin päätyy. – Meillä on filosofia, että musiikin raskaus toimii tietynlaisena psykedeliana, joka antaa puitteet tehdä musiikkia genrejä liikaa kelailematta. – Luulisin, että suurimpana sykäyksenä toimivat hyvät folk metal -bändit, kuten Alestorm, Finntroll, Ensiferum, Korpiklaani ja Turisas, joiden musiikki inspiroi minua paljon, multi-instrumentalisti Tianran ”Nature Ganganbaigal” Zhang vastaa. Kuinka olette saaneet raskaasta musiikistanne näinkin kuuntelijaystävällistä. Ehkä biisinteko onkin välillä niin hidasta siksi, että äänitellään treenejä ja kuunnellaan biisejä läpi, että mikä on pielessä, jos on. – Olemme olleet kasassa viisi vuotta, ja halusin tehdä jotain merkityksellistä ja kiinnostavaa sekä bändille että faneillemme. HEIKKI R A UD ASK OSKI Aidosti omaperäiset metallibändit alkavat olla tänä päivänä harvassa. Vuoden 2010 demoamme ei ole kuullut juuri kukaan, mutta se kuvastaa hyvin lähtökohtaamme eli mongolialaisen kansanperinteen ja samanistisen rituaalimusiikin yhdistelmää metallissa. Tämä uusi levy, Veneficae, on ensimmäinen, joka äänitettiin ja tuotettiin itse, ja olen soundeihin suhteellisen tyytyväinen. Näiden harvinaisuuksien joukkoon lukeutuu mongolialaista kansanperinnettä metallimusiikkiin yhdistelevä, mainioita levyjä tiuhaan tehtaileva Tengger Cavalry. Miksi halusit laittaa juuri tämän levyn uuteen kuosiin. Täällä oli joskus pioneeri, joka kuopattiin, ja sen jälkeen tuli hevibuumin myötä uusia bändejä, mutta täytyy sanoa, että minusta ne mielenkiintoisimmat bändit eivät ole metallia. – Uudelleenäänitetyllä levyllä kuulee hyvin, kuinka soundimme on kehittynyt jopa viime vuoden Ancient Call -levyltä. TENGGER Cavalryn musiikki on todellakin jotain aivan erilaista. Uudella levyllä tämä on viimein onnistunut, ja nyt sanoisin soittavamme modernia ja raskasta kansanmusiikkia. Mukana on toFolkmetallia Kiinasta della paljon samanistisia messuja ja monenlaisia muinaisia rituaalimusiikkivaikutteita, jotka luovat metalliin sekoitettuna erikoisen ilmapiirin. Tuon termin voi tietysti käsittää monella tavalla, mutta meille se on sitä, että joka riffillä ja suhinalla täytyy olla tarkoitus. Teitä kuunnellessa tulee mielikuva, että olette avoimia kokeiluille. Oulusta jaksetaan jauhaa ”Suomen metallikeskuksena”. Jokin tolkku hommassa on kuitenkin oltava, eli missä kulkevat Boarin musiikilliset rajat. Itse tykkään, että biisissä on joku koukku, huippukohta tai loppukaneetti, kitaristi-laulaja Petri Saarela sanoo. Oletko sitä mieltä, että Tengger Cavalry on pikemminkin folkbändi metallivaikutteilla kuin toisin päin
Mitä tapahtuu festareille kymmenen vuoden päästä, kun minä ja ystäväni käymme enää Haminassa katsomassa Scorpionsin seuraavaa viimeistä kiertuetta. Festariviikonlopuista puhuttaessa telttamajoitus ei ole vaihtoehto. Eikä makkaraperunat. Paitsi että Painkiller on parempi. Se oli ensimmäinen itse ostamani levy. Kutsun nuorisoksi kaikkia alle 30-vuotiaita, koska olen keski-ikäinen. Pelottavaa tässä on se, että juuri minä olen nykyään kesäfestivaalien keskivertoasiakas. Päästäni löytyi parturoinnin yhteydessä neljä täysin harmaata hiusta. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Sanoin helmikuussa ääneen pitäväni Lapkosta. Ehkä jotain hyvää lohta. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Minä haluan oikeaa ruokaa. He eivät ole keski-ikäisiä vielä pitkään aikaan. Olen kuunnellut möykkää aktiivisesti nyt 25 vuotta löydettyäni Mötley Crüen Too Fast for Love -kasetin budapestiläisestä musiikkikaupasta kesällä 1990. Ensin luulin tämän johtuvan siitä, etten juo enää kuten ennen, mutta ei, kyllä se johtuu siitä, että olen keski-ikäinen. Keski-ikä. Minua on lakannut kiinnostamasta. Paitsi että Tuskan headliner, Alice Cooper, on muuten 67-vuotias. Kun minä olin nuori, yli kolmekymppiset festarikävijät olivat vähän noloja, sitä kun ajatteli, että niiden pitäisi olla jo jossain kylpylälomilla perheiden kanssa. Tuskan suvilahtelaisuuden sijaan minua haittaa, että Steelfest on Hyvinkäällä, koska matka sinne tuntuu kauhean pitkältä. Minä ja muut keski-ikäiset kaverini, joiden mielestä Ylen uutiset ovat uskottavammat kuin Maikkarin. Sitä minä haluan. Tiedän, että levyhyllystäni löytyvät Slayer ja Scorpions melkein vierekkäin, ja osaan suunnata siihen kohtaan halutessani kuunnella hyvää musiikkia. Etenkin, kun Steelfest on myös K18-tapahtuma, mikä olisi aiemmin ollut mukavaa, mutta nyt minua ärsyttää, että kaljanuorisoa ja minua ei erota anniskelualueen aita. Täytän kohta 36. Kyllä sitä nuorempana jaksoi istua Kaisaniemen nurmikentillä, mutta nyt iloitsen siitä, että Suvilahden vieressä on paljon parkkitilaa, koska autolla pääsee mukavan nopeasti festarien päätyttyä kotiin. Minua ei haittaa Tuskan muutto Suvilahteen. Tai siis kasetti. Provinssirockissa oli kaksi vuotta sitten viinibaari ja ravintola, jossa oli valkoiset pöytäliinat ja pöytiintarjoilu. Teemu Suominen SOBERISTI MINÄ olen keski-ikäinen. Heille Tempo of the Damned on yhtä vanha kuin Judas Priestin Painkiller minulle. Festivaalikävijöiden ikäjakauma painottuu vuosi vuodelta enemmän meihin keski-ikäisiin Santa Cruzin ikäluokan loistaessa poissaolollaan. Siksi se on pelottavaa. Keski-ikäisyyteni näkyy suhtautumisessani musiikkiin. Samalla kun festarit julkaisevat esiintyjiään kiihtyvällä tahdilla, minä mietin, että perkele, taas unohtui varata hotellimajoitus ajoissa. Minä olen tulevasta keikasta innoissani, nuoriso pysyy takuulla poissa edelleen eikä tällä menolla enää palaa. Olen sen ikäinen, että taivasalle suostun menemään ainoastaan vaellusretkillä. En ole pitänyt mustaa paitaa moneen kuukauteen. Mutta vaikka olenkin keski-ikäinen, keväällä järjestettävä Tuskajooga on minullekin vähän liikaa. Soittaako keskiikäinen Santa Cruz kenellekään, onko heillä enää festivaaleja joilla esiintyä. Se ei tarkoita, ettäkö pitäisin Emperorista vähemmän, mutta tarkoittaa, etten jaksa välittää siitä, mitä minun kuunteluni muissa aiheuttaa. Sen mahdollistaa noidankehä, jossa tapahtumat laativat ohjelmistonsa lähinnä meille keski-ikäisille, jotka niillä enää käyvät. Minulle uutta musiikkia edustaa Exodusin 2004 julkaistu paluulevy Tempo of the Damned. Nyt me keski-ikäiset katsomme, kun 15 vuotta nuoremmat yrittävät villitä yleisöä, eli meitä. SKABA Voita Nightwishiä! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan, tiedä ja olet mukana arvonnassa, jossa on jaossa Nightwishin uusia albumeja – sinkulla silaten! Osoitehan on www.inferno.fi. Ja kun me jäämme kymmenen vuoden päästä viimein kotiin, festareilla ei ehkä enää ole nuoruuttaan viettänyttä ikäluokkaa, jolle myydä nostalgiaa. PS. Harrastan sanaristikoita. Haluan palvelua ja odotan, että sadan euron festivaalilipulla saa muutakin kuin sisäänpääsyn alueelle, kovaäänistä musiikkia ja vessajonoja. Nummirockiin en lähtisi asiakkaaksi kirveelläkään, vaikka festivaalin line-up on tänä vuonna kovin vuosiin. Näytän nuoremmalta ja virkeämmältä muissa väreissä. Näin Santa Cruzin jätkät eilen Nosturin alakerran ravintolassa, ja hengästyin keskustelusta heidän kanssaan kahdessa minuutissa. Me keski-ikäiset opimme kuuntelemaan musiikkimme kasetilla. En jaksa enää metsästää innosta piukeana uutta musiikkia ja selailla levyjä Keltaisessa jäänsärkijässä. Kieltävä vastaus on pelottava ajatus, mutta silti kovin mahdollinen skenaario. Minä olen mukavuudenhaluinen keski-ikäinen. Eniten keski-ikäisyyteni näkyy festivaalikesän suunnittelussa. Sitä paitsi musta on kauhean kuuma väri kesäisin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN BPAgnosticUnleashed 03-15.indd 1 10.03.2015 11:02:47
laakerinlehti tai kaksi . reilusti sipulia . Oman maun mukaan chiliä lisäämällä kermainen keitos saa napakkaa vastapainoa.” Mausoleum Gate -rumpali Oscar Razanez osaa aukoa myös keittiön portit ja loihtia herkullista soppaa mustalaiskuningattaren vanhalla reseptillä. jokunen porkkana . lihaliemikuutio (kanatai kasvisvaihtoehtokin käy) . kymmenisen kokonaista mustapippuria . Siskonmakkara on raaka-aineena ylipäänsä kiehtova erikoisen värin ja lötkön koostumuksensa puolesta. Lisää vesi, laakerinlehti, pippurit ja liemikuutio. Kuullota aineksia muutaman minuutin ajan. Sitten valmistuksen lempparivaihe eli siskonmakkaroiden pursottelu pikku pallukoiksi keittoon. Kunhan nyt perunat ja porkkanat ovat varmasti kypsiä ja makkarat mukavan kiinteitä. Silvo sipulit, porkkanat ja perunat paloiksi ja kuumenna kattilassa tilkka öljyä. Keittele soppaa kymmenisen minuuttia, mielellään kannen alla. Toisin sanoen menen perse edellä puuhun, haha.” Megan tuomio: ”Pataruokia kehotetaan syömään talvella, mutta minä käsken vetämään soppaa keväällä, kun aurinko kuumottaa kalpeaa nahkaa ja linnut rääkyvät. On tunnustettava, että vaikka siskonmakkaraa, tuota vanhan liiton kyökkikuntien raaka-ainetta, oli toki tullut syötyä, kokannut en sitä vielä ollut. 3. 1,5 litraa vettä 12 INFERNO. paketillinen eli 7–8 siskonmakkaraa . muutama peruna . Omasta mielestäni se hakkaa mennen tullen perusmallin nakkija jauhelihakeitot. Avuttomille, laiskoille tai veitsenkäyttöä pelkääville keittoruuan valmistus on tehty vielä nykyään erityisen helpoksi, sillä pakastealtaista saa valmiita, vallan kelvollisia soppajuurespusseja – myös versioina, joissa on mukana perunatkin. Kermaa ei olekaan tullut laitettua tällaiseen soppaan aiemmin, mutta kuten tiedettyä, harvemmin sen kanssa voi mennä vikaan. Vaan jatkossa tämäkin makkarapaketti löytää tiensä ostoskoriin, sen verran maukas ja hyvää vaihtelua tarjoavaa raaka-aine on kyseessä. Eikä tarvitse kiirehtiä. Lisää kermaa oman maun mukaan – itse käytän yleensä koko kahden desin purkin ruokakermaa. Oscarin luonnehdinta: ”Siskonmakkarakeitto tuntuu olevan tosi aliarvostettu ruoka. 2. TARPEET . Anna keiton muhia rauhassa noin kymmenen minuuttia. Kädet kannattaa pitää kosteina, ettei makkara tartu sormiin. Kokonaisia pippureita on ikävä sylkeä pois, joten rouhe on käyttökelpoisempaa, ja saahan siitä makuakin irti paremmin. Ja mikä parasta, sitä löytyy lähes aina -30%-tarralla tai jopa isommallakin alennuksella! Meikäläinen on keittiössä aika suurpiirteinen kaveri, menen aika lailla intuition varassa enkä jaksa syynätä ohjeita hirveästi. Mustalaiskuningattaren siskonmakkarakeitto Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI OSCARIN KOKATESSA SOI: Goatlord – Reflections of the Solstice (1991, ei remasteroitu versio!) ”Tämä lätty on kuin siskonmakkara, hyvällä tavalla arveluttava ja jopa häiritsevä, mutta aivan helvetin hyvä!” TEE NÄIN: 1. kermaa . Kiehauta vielä kevyesti, ja ruokapa onkin valmista tarjoiltavaksi esimerkiksi patongin kanssa. Kuopiolaisen resepti on perusteiltaan sen verran kattava ja kumminkin yksinkertainen, että siihen voi valmistaa lähes keiton kuin keiton, oli aineksena sitten kala tai liha missä muodossa tahansa
JALOMETALLIMetal Music Festival August 7.-8. * ALFAHANNE JESS AND THE ANCIENT ONES * HOODED MENACE STARGAZERY * MORBID EVILS * FLESHPRESS * LORD FIST SADISTIK FOREST * MORS SUBITA * EVIL DRIVE CONSTANTINE * WENGELE * OBSCURE BURIAL ENCRYPTED * HOME STYLE SURGERY www.jalometalli.net 2 day tickets 98,50 euro M.O.D. 2015 Kuusisaari, Oulu, Finland. Mustalaiskuningattaren siskonmakkarakeitto SOTAJUMALA * TYRANEX * A.R.G
Progehan kaipaa jo nimensä mukaisesti sitä, että se saa kasvaa rauhassa! Sanat ”maanläheinen” ja ”orgaaninen” nousevat puheissa esille kerta toisensa jälkeen, pöydän molemmin puolin. Sami: – Kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että hauduttelu oli ainoa oikea ratkaisu. Levy on osoittautunut lyhyessä ajassa kaiken sen odotuksen arvoiseksi, jota pieni etsikkoaika ja laulajanvaihdos petasivat. MAASTA TULLUT, MAAKSI TULEVA TEKSTI AKI NUOPPONEN Marko: – Meistä kaikista taisi tuntua siltä, että pidimme edellisen levyn kohdalla liian kovaa kiirettä. Progressiivista metallia vai metallista progea. Kotimainen Barren Earth vaeltelee kolmannella albumillaan niin avarille lakeuksille, että lokeroinnin ja bändin jäsenten taustojen kaltaiset seikat muuttuvat lopullisesti toisarvoisiksi. Se oli se suurin syy, minkä takia annoimme tälle aikaa. Juuri julkaistu On Lonely Towers ei ole ainoastaan eräänlainen Barren Earthin jälleensyntymä. Tietenkin taustalla väijyneet laulajanvaihdokset ja levy-yhtiökuviot vaikuttivat asiaan. Laulaja Jón Aldarálla, kitaristi Sami Yli-Sirniöllä ja rumpali Marko Tarvosella ei ole syytä peitellä tyytyväisyyttään. Istuessani paikalle saapuneen Barren Earth -miehistön pöytään helsinkiläisessä ravintolassa voin aistia vapautuneen tunnelman bändin ympärillä. 14 INFERNO
Suomen rajat eivät riittäneet – laulaja löytyi aina Färsaarilta saakka, kun kannuksensa Hamferð-yhtyeen riveissä ansainnut Jón Aldará valikoitui mukaan useiden hakijoiden joukosta. Marko: – Vaikka aiemmat levymme hyviä ovatkin, saattoivat ne kuulostaa silti aavistuksen varman päälle pelatuilta. Jón: – Sen verran olin kuullut tarinoita suomalaisista, että tiesin kyllä mihin olin ryhtymässä. Sami: – Halusimme vangita levylle niin paljon tätä hetkeä kuin oli suinkin mahdollista. Kun ynnäsimme tähän vielä Jónin laulujen kaikki ääripäät ja tämän luoman konseptin, aloimme kiertää kehää, jossa puolet ruokkivat toisiaan ylittämään kaikki mahdolliset rajat. Varsinkin minä ja Oppu [basisti Olli-Pekka Laine] puhuimme monta kertaa, kuinka se luova hulluus saa nyt luvan päästä kahleistaan ja ääripäät etääntyä toisistaan entisestään, kun tälle ei ole minkäänlaisia esteitä. On Lonely Towers ei tunnu yhtään palapelimäiseltä progemetallilevyltä, jolla jotain tapahtuu vain sen takia, että niin kuuluu tapahtua. Jón: – Olin valmis liittymään bändiin lähes hinnalla millä hyvänsä, koska olen fanittanut Barren Earthiä ensimmäisestä albumista lähtien. Sami: – Päästimme mielikuvituksen valloilleen. Marko: – Muistan elävästi sen hetken, kun soitatin Jónin laittamia sampleja muulle bändille ja tajusimme kertaheitolla, että tässä on meille se oikea. Huh! Sami: – Eli sanotaanko vaikka näin, että ainakaan Jónista ei tule olemaan meille haittaa. Färsaaret saattaa vaikuttaa sijaitsevan Suomesta tarkasteltuna eri puolilla palloa, mutta menneet kuherruskuukaudet ovat osoittaneet koko Barren Earth -joukolle, etteivät kulttuurierot ole lopulta kovin suuria. Jopa meille itsellemme. Maineenne siis kulkee edellänne! Siis ainakin se, kuinka ette koskaan puhu ennen kuin on pakko, ja miten huonotapaisia ja rumia juoppoja olette! Tämä ei siis eroa färsaarelaisesta mielenlaadusta lainkaan. Barren Earth ei ole jättänyt mitään sattuman varaan, vaan albumin kaikki puolet limittyvät yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Barren Earthin filosofia tavallaan keikahti juuri oikealle laidalle, ja sen kuulee kaikessa. Jonkinlainen orgaanisuus onkin levyn eräänlainen kantava teema. Silti tiesin koko ajan, ettei vain potentiaalisia olekaan. On vain se yksi, ja kun se löytyy, sen kyllä huomaa. Samalle aallolle pääseminen ei siis vaatinut kauheasti! Sain käsiini joitain instrumentaalisia versioita kappaleista, äänitin osuuteni täysin rinnoin ja lähetin ne varovaisesti bändille ”en tiedä voiko tästä koskaan tulla mitään, mutta...” -hengessä. Marko: – Kyllä se färsaarelainen kulttuuri taitaa olla aika lähellä tätä pohjoista hilpeyttä. Sami: – Laitoimme yhteistuumin kaiken peliin. Nyt kun meillä on sopimus Century Median kanssa, emmeköhän me hanki Jónille loppureissuja varten viimein sen oman kumiveneen! 15 INFERNO. Näytteitä kuunnellessa tuli vastaan tasaisesti kaikkea roskasta potentiaalisiin vaihtoehtoihin. Sami: – Viimeiset solmut aukesivat siinä kohtaa, kun Jón liittyi bändiin ja koko Barren Earthin aura kirkastui. Nytkin meillä oli musiikkivideon kuvaukset ja päätimme juhlistaa sitä, minkä myötä Jón päätyi revittelemään oikein kunnolla ja juomaan ainakin pari kolme olutta. Järjestimme Jónin itse Suomeen, ja tämän luulisi osoittavan, miten tositarkoituksella olimme liikkeellä. Marko: – Tämä vahvisti entisestään sitä ajatusta, että Devil’s Resolvesta oli mahdollista ottaa vielä lisää uskonloikkia kohti loputtomia mahdollisuuksia ja rohkeampaa otetta. Se oikea Kahdella aiemmalla albumilla (Curse of the Red River, 2010, ja The Devil’s Resolve, 2012) monipuolisesti äännelleen Mikko Kotamäen poistuttua bändin vahvuudesta moni saattoi vain arvailla, mistä Barren Earth löytäisi keulilleen äänen, jonka jänteet venyisivät kattamaan koko bändin musiikillisen paletin. Jo On Lonely Towersin nimi ja kansi huutavat, ettei sanoitustenkaan puolesta liikuta ihan metallimusiikin tavallisimmilla seuduilla. Tämä kuuluu luonnollisesti kiteytyneissä sävellyksissä. Tarina kertoo kuitenkin kahden ihmisen kohtaamisesta. Samaa ei voi tosin sanoa toisinpäin! Erämaan viimeiset Kun laulajavalinnan kaltaiset pikkuseikat oli hoidettu kuntoon, Barren Earth saattoi päästää luovuutensa toden teolla valloilleen. Ensimmäinen on yhteiskunnan hylännyt mies, joka on päättänyt syrjäytyä keskelle erämaata ja joutuu siellä villieläinten raatelemaksi. Jón: – Levy on ehkä sovitettu enemmän musiikin ehdoilla, joten ihan lineaarisesta tarinasta ei voida puhua. Toinen taas on kotoaan lähtenyt, ”Mitä sitä suotta peittelemään, että On Lonely Towers on ihan eri tasolla kaikkeen aiemmin tekemäämme nähden.” Marko Tarvonen Kaavamaisuuteen kaatuvan musiikin sudenkuoppiin putoamisen sijaan Barren Earthin voi todella sanoa kivunneen uusille seuduille. Se sai meidät kaikki hurmokseen, jonka keskellä sävelsimme ehkä huolella, mutta jätimme samalla valtavasti tilaa irrottelulle niin kitaroissa, koskettimissa, rummuissa kuin lauluissakin. Ehdokkaita tuli ympäri maailmaa, Yhdysvaltoja myöten, ja loputtomia määriä Suomesta. Se tavallinen tarina, että suurin osa sävellyksistä olisi ollut valmiina jo ennen laulajanvaihdosta, ei tällä kertaa toteutunut. Sami: – Meillä taisi olla muutamia vedoksia ennen Jónin kiinnittämistä, mutta koko Barren Earth siirtyi niin uuteen lukuun tämän vaihdoksen myötä, että oli vain luontevaa aloittaa lähes puhtaalta pöydältä
Levy elää jatkuvasti ja soitosta ei ole korjailtu oikeastaan mitään, minkä vuoksi On Lonely Towers on yksi aidoimman kuuloisista levyistä, millä olen koskaan ollut mukana. Äänimaailma on kaukana siitä puuduttavasta äänimassasta, joka tekee monista tämän päivän metallilevyistä ehkä hetkeksi komean kuuloisia, mutta saa tajunnan turtumaan jo kertakuulemalla. Väittäisin, että näistä kansista on ne tavallisimmat Katatonia-kloonit aika kaukana. Marko: – Mitä sitä suotta peittelemään, että On Lonely Towers on ihan eri tasolla kaikkeen aiemmin tekemäämme nähden. Rajallista rajattomuutta Haastatteluhetkellä kaiken kansan kuultavaksi on jaettu kaksi kappaletta, ja ainakin toistaiseksi kuulijakunta on suhtautunut näytteisiin samalla tunteenpalolla kuin bändikin. Hän uppoutui levyn maailmoihin ja työsti paljon kuvituksia, jotka voi löytää kansien ohella pitkin digipakin lehtisiä. Marko: – Olemme treeniksellä soittamisen kannalta aika vanhan liiton bändi. Jo tämä takasi sen, ettei tämän levyn kanssa tarvinnut lähteä mihinkään ”loudness wariin”! Marko: – Kaikki kunnia Dan Swanölle, joka toimii miksaajana samanlaisella bändin hereillä oloa vaativalla tavalla kuin Travis Smith kuvittajana. Valtaosa tekemisestä tapahtuu edelleen yhdessä soittelemalla, emmekä ole todellakaan kaikkein parhaita sähköpostien lähettäjiä. Maineenne siis kulkee edellänne!” Jón Aldará 16 INFERNO. Sami: – Petri ei ole mikään metalliäijä, mikä sopi Barren Earthin henkeen täydellisesti. Travis osasi vangita kansiin täydellisesti sen yksinäisen tunnelman, joka tarinamme miehen ympärillä vallitsee tämän löytäessä itsensä kuoleman kielistä keskeltä raunioita. Levyn miksaajaksi valikoituikin Petri Majuri, jonka nimi ei välttämättä kerro metallin kuuntelijoille kauheasti mitään. Jopa niin suurella, että uusien kappaleiden hehkutus tuntuu muuttuvan lähes vanhan tuotannon lyttäämiseksi. Sami:– Yritän aina jättää kaikki keskustelut ja kommentit lukematta, viimeiseen asti, mutta uteliaisuus vie aina voiton. Lopetan siinä kohtaa, kun törmään liian suuriin kritiikkeihin, suutun, kiukuttelen, menen nurkkaan ja ihmettelen ainakin hetken, menikö kaikki sittenkin pieleen. Jón: – Minulle oli jo ihan fanin näkökulmasta todella mieluisaa, että suurin osa levyn kitaroista, rummuista ja koskettimista äänitettiin livenä yhdessä soittamalla. Se prosessi oli aikamoista sekasotkua. Se ei vain toimi Barren Earthin kanssa. Ulkomaisista puhumattakaan. Marko: – Siinä on paljon sellaista 70-lukulaisen progerockkonseptin huuruista hämäryyttä, josta ei voi sanoa ihan varmasti, onko tarina totta, kuvitelmaa vai unta. Marko: – Me ei oikein Opun kanssa lämmetty ajatukselle yhdestäkään suomalaisesta metallituottajasta. Viimeisen silauksen levylle antaa sen tuotanto. ”Sen verran olin kuullut tarinoita suomalaisista, että tiesin kyllä mihin olin ryhtymässä. Travis on ehkä joidenkin bändien kohdalla hieman ennalta arvattava tyyppi, mutta se on usein kiinni tasan bändistä itsestään. Tätä ajatusta täydentävät myös Travis Smithin kansitaiteet. Tästä ne todelliset teemat lähtevät punoutumaan. Sehän on vain suuri kohteliaisuus, jos muutkin ovat tätä mieltä. Luomutehtailua Perustusten valamisen jälkeen Barren Earthin ei tarvinnut kuin antaa musiikin viedä. Sitten, kun niitä päätyy lukemaan ja löytää videon ensimmäisestä kommentista sanat ”tylsää ja geneeristä”, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa! Marko: – Yleensä luen juttuja paljon. Laulujen jamittelu ei ehkä onnistu samalla tavalla, mutta pelkkä yhteensoitto luo levylle ainutlaatuisen lujan tunnelman. Sami ja Marko kertovat levyn syntyneen kuin riivattuna, edeten määrätietoisesti ja luonnollisesti juuri niihin suuntiin, joista Barren Earthin evoluution seuraava muoto löytyi. Miehellä on aiemmin ollut yhteyksiä Michael Monroen ja Havana Blackin kaltaisiin suuntiin. Devil’s Resolven kohdalla kaikki ei vain mennyt ihan kohdilleen. Ainakin aluksi. Sami: – Vasemmalla kädellä emme ole huidelleet mitään, mutta sellaiselta dreamtheatermaiselta perfektionismiin tähtäävältä hulluudelta on koitettu välttyä. vanhempiensa kaltoin kohtelemaksi joutunut tyttö, joka löytää haavoittuneen miehen, pelastaa tämän hengen ja haluaa auttaa tätä toipumaan. Jón: – Lähetin Travisille paljon sanoituksia ja avasin niitä hänelle
Meille ei vain sovi tämä ajatusmaailma, joka pilaa monet bändit. Nyt suurin osa musiikista alkaa olla kirjoitettuna ja aloitamme äänitykset elo-syyskuussa. Taidankin sitten erota bändistä saman tien musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten! ”Sanotaanko vaikka näin, että ainakaan Jónista ei tule olemaan meille haittaa. Olemme itse todella avoimia, ja niin ovat kuulijatkin! Avoimuuden ja liian pitkälle menemisen raja on tietenkin todella häilyvä. – Laahattuamme kahden levyn ajan maailmanlopun meiningeissä olemme matkalla jonkinlaiseen uudelleenrakentamisen aikaan. Hän sitten lähestyi meitä udellen, haluaisimmeko tehdä tämän Hamferð-nimen alla. Yksityiskohdat ovat edelleen hämärän peitossa, mutta jos voit päätellä jotain tästä innostuksesta, niin emme puhu ihan tavallisesta pikkualbumista. Tähtäämme siihen, että äänitämme levyn tämän vuoden aikana ja julkaisemme sen ensi vuoden alussa. Infernon viime numerossa kollektiiviksi julistautuneen, uuden albumin juuri julkaisseen Waltarin ohella tapahtuu myös saksalaisen Kreatorin riveissä. Samilla on ollut Barren Earthin ohella useita rautoja tulessa, ulkomaita myöten. Tämä voi tarkoittaa ainoastaan sitä, että färsaarelaisella doomviisikolla on jotain salattavaa. Se, että pistetään ulos kahdentoista biisin levyjä, joilla on kolme hyvää kappaletta. – Mille [Petrozza, laulaja-kitaristi] on vielä aika alkutekijöissään levyn suhteen, mutta olemme asettaneet julkaisuajankohdaksi loppukevään 2016. – Jos olisimme vuosien varrella tehneet kuten muut sanovat tai pistäneet pihalle kaiken tekemämme, maailmalle olisi laskettu aika monta Kivenkantajan kakkosja kolmososaa, joiden takana emme olisi voineet seistä. Juuri nyt tuntuu siltä kuin Barren Earthin juuret olisivat uponneet entistä syvemmälle alkuperäiseen maaperäämme. Jos luulitte kuulleenne Kreatoria parhaimmillaan Phantom Antichristin [2012] muodossa, odottakaahan vain... Toiveenamme on julkaista levy ensi vuoden alkupuolella. Kuka tietää, ehkä muutan vielä mieleni, ja kirjasta ja levystä tuleekin yhtenäinen kokonaisuus. Marko: – Industrialissa. Asiahan on meinaan sillä tavalla, että nyt sieltä on tulossa vähintään thrash metalin kulmakivialbumi, Sami nauraa vaatimattomasti. – Itse asiassa se nimenomaan on salaisuus! En edes tiedä, miten paljon saisin puhua tästä. Sami: – Ei sitä koskaan tiedä. Se, että ollaan jumissa levyjen ja rundien syklissä. Se, ettei tajuta lopettaa paskojen levyjen tekemistä, Marko luettelee jyrkästi. Jón Aldarán äänen toisena kanavana tunnettua Hamferð-yhtyettä, Marko Tarvosen komppaamaa Moonsorrow’ta ja Sami Yli-Sirniön toistakymmenvuotisena Saksan-komennuksena toiminutta Kreatoria yhdistää ainakin yksi asia: kaikki bändit ovat juuri nyt luovuutensa huipulla. Jón: – Ei minua koneet haittaisi, pienenä höysteenä. Samaa ei voi tosin sanoa toisinpäin!” Sami Yli-Sirniö Jón: – Uskon, että Barren Earthissä on olemassa se tietty määrittelemätön sapluuna, jonka sisällä voi tapahtua ihan mitä tahansa. – Tämäkään ei vielä riitä, Jón jatkaa myhäillen. Levy-yhtiöltähän suorastaan vaaditaan albumin valmistuvan ja meitä lähtemään kiertueelle, mutta emme anna sen häiritä. Theodor [Kapnas, kitara] alkoi säveltää levyä noin vuosi sitten saatuaan eräänlaisen apurahan ”doom metal -sinfoniaansa” varten. Marko: – Selvä. Se sopii hyvin vireänoloisiin sävellyksiin, jotka ovat yhtä aikaa aiempaa mustempaa ja ”menevämpää” Moonsorrow’ta ja liikkuvat yhä etäämmälle ilmeisimmästä folkista. Vain tietty aavistus määrittelee, missä se häilyvä raja kulkee. Marko: – Vaikka ristiriitaista kommenttiakin saattaa vielä tulla, uskoisin Barren Earthin kuulijoiden olevan aika lailla sellaisia musaharrastajia, jotka oikein haluavat nähdä bändien muuttuvan ja kehittyvän paikallaan polkemisen sijaan. Moonsorrow’n puolella asiat ovat puolestaan edenneet verkkaisesti. – Olen itsekin saanut juuri apurahan kirjaa varten, ja se tulee sisältämään trilogian kaikki sanoitukset, kuvitusta sekä novelleja keskeisimmistä Hamferð-teemoista. Näillä näkymin kirja tulee ilmestymään ainoastaan fääriksi, koska tiettyjä ilmaisuja on ihan mahdotonta kääntää millekään muulle kielelle. PIDETÄÄN HULLUJA JÄNNITYKSESSÄ JARMO K ATILA HEILEM ANIA 17 INFERNO. Kun pöydän molemmin puolin alleviivataan jatkuvasti Barren Earthin rajattomuutta, ilmoille jää roikkumaan kysymys, missä se todellinen raja kulkee. – Huomasimme toistavamme liikaa kahta edellistä levyä ja päästimme irti siitä kaikesta. Viime vuonna orkesteri ilmoitti heittäneensä kokonaisen albumillisen musiikkia romukoppaan ja aloittaneensa puhtaalta pöydältä. – Ei ole mikään salaisuus, että kypsyttelemme kunnianhimoisinta albumiamme tähän saakka, Jón aloittaa ja hiljenee salaperäisesti. Jón: – Itse haluan nähdä kaikki kommentit! Siis ihan kaikki! Näin, koska tämä on ensimmäinen Barren Earth -albumini ja olen edelleen tavallaan yhtä innosta pinkeänä niin fanina kuin uutena laulajakin. – Nyt puhutaan jostain todella isosta! Albumi tulee olemaan jotain ennenkuulumatonta ja sulautuu samalla ensimmäiseltä ep:ltä asti jatkuneen trilogiamme päätösosaksi. Vain aika näyttää, mihin kaikkiin tämän maailman ääriin päädymme. Marko tunnustaa tämän olleen ainoa oikea ratkaisu. KATSEET kääntyvät ensimmäisenä Jónin suuntaan Hamferð-leirin oltua viime aikoina hieman vaitonainen. Ville [Sorvali, basisti-laulaja] on uppoutunut sellaisiin myyttisesti raamatullisiin tai jopa filosofisiin teemoihin ihmisistä keskellä maailman syntymistä
Homma tulee myös jatkumaan, sillä valmistelemme jo kahta seuraavaa levyä. – Gospel of the Witchesin musiikki on puhtaasti Daviden käsialaa. – Kun kirjoitin levylle ensimmäiset sanat, tajusin, ettei minun tulisi oppia noituudesta ja noitavainoista Amerikassa, vaan syventyä aiheeseen Italiassa. Sain valtavasti voimaa tajutessani, että olen meedio. Tätä tapahtui päivittäin, pari tuntia joka aamu. Tällä kertaa ulos ei tuutata hurjaa metallia, vaan musiikki on lähes käsin kosketeltavan aistikasta ja herkkää. Tämän myötä elämä ja kuolema aukenivat minulle uudella tavalla. – Crisis oli ensimmäinen raskaampi bändi, jossa olen laulanut. Aradian opetuksessa Mainitsit nimeltä Aradian. Tässä talossa Aradia, elävä ja tietoinen persoona ”rajan takaa”, opetti minulle muinaisia asioita henkimaailman kautta; italialaisen okkultismin historiaa, stregheriaa ja merkitystäni tässä jatkumossa. Lähdin Daviden kanssa levyntekoon Toscanaan, asuin pienessä talossa keskellä oliivipuuviljelmiä, ja sain myöhemmin tietää, että Aradia oli asunut samalla alueella. – Musiikinteko on kuin sukellus syvyyksiin: se on matka, joka vaatii omistautumista, kuvastaa ajatuksiani sekä tietouttani ja opettaa aina jotain uutta. Se ei ole mitään jammailua. Kappaleiden tuli myös sisältää paljon kuoromaisia ja mantramaisia lauluosuuksia, jotka tuovat perkussiomaista rytmiä. Olin käynyt läpi syvän asteittaisen muutoksen ja halusin omistaa maalaukseni ja musiikkini hänelle, jolta taitoni opin. Olen aistinut ”aaveita” ja ”kummittelua” pienestä pitäen, mutta vasta 2008 tajusin, että nämä ”aaveet” yrittävät saada minut ymmärtämään kuka olen. Voisitko kertoa hänestä hieman lisää. Ajan myötä opin tapani tehdä musiikkia, ja huomasin, että kuuntelin kitaroita ainoastaan niiden tunnelman vuoksi ja rytmitin lauluni rumpujen mukaan, Karyn kertoo. – Aradia on henkilöitymä, jota voi kutsua Suureksi Opettajaksi tai jumalattareksi. – En halunnut toistaa itseäni, koska olin muuttunut ihmisenä niin paljon. Kokoonpanolta ei välttämättä osaisi odottaa ihan ensimmäiseksi, että bändin debyyttilevyllä liikutaan jossain kokeilullisen tunnelmamusiikin ja kevyen doomin välimaastossa. Allekirjoitatko tämän. Monet ovat sivuuttaneet Buddhan, Jeesuksen ja Aradian totuudet niiden Crisis-bändissä vuosina 1994– 2006 huutanut Karyn Crisis on kasannut uuden yhtyeen, Gospel of the Witchesin. Gospel of the Witches on projekti, jossa vaikuttaa Karynin lisäksi hänen puolisonsa, entinen Ephel Duath -mies Davide Diso, pari Immolation-jätkää ja kaksi rivimiestä. Levy on soundtrack italialaisille noidille ja kunnioitusta muinaisille ajoille. Minulla ei juuri ollut kokemusta metallista, mutta pidin raa’asta industrialista, jonka synkkyys ja raskaus ajoivat minua hiljalleen metallin pariin. NOITUUDESTA JA SYVÄSTÄ RAKKAUDESTA TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA DAVIDE TISO 18 INFERNO. – Sanoisin, että tämä ei ole minun levyni, vaan se kertoo minun ja Daviden välisestä rakkaudesta sekä matkasta, jolle Aradia on meidät vienyt opiskellessamme universumin suuria mysteerejä. Salem’s Wounds -levyllä on muutamia todella tarttuvia kappaleita, mutta musiikki on yhtä lailla haastavaa ja moniulotteista. Hän esitteli biisejä, jotka olivat pelkkiä kitararaitoja ilman rumpuja, ja kun rupesin lisäilemään päälle laulujani, huomasin, että halusin laajentaa lauluskaalaani ja erityisesti sen feminiinistä puolta
– Kuljen aina kohti tuntematonta, mikä vaatii oppimista. Kun kuuntelee puheitasi ja musiikkiasi, vaikuttaa siltä, että olet itsevarmempi kuin Crisis-aikoina. Wolflight . Luotan kuitenkin henkioppaisiini ja suhteeseeni Davideen. – Olen kiinnostunut siitä, kuinka eri asioita tehdään ja myös nopea oppimaan. He ovat merkkejä siitä, mitä voimme oppia henkisellä polullamme... Muusikko. Olet profiloitunut muun muassa muusikkona, maalarina ja suunnittelijana. EYEHATEGOD LIVE: March 30th and 31st: Helsinki, Kuudes Linja | April 1st: Tampere, Klubi THE TANGENT A SPARK IN THE AETHER OUT APRIL 17TH TRIBULATION CHILDREN OF THE NIGHT OUT APRIL 17TH Feat. OUT MARCH 27TH Steve Hackett From the drawing board to the canvas, Hackett has fashioned a true work of art primal, savage, soothing, elegiac, evocative. Minkälaisesta musiikista koette ammentavanne vaikutteita. Noitia siepattiin, raiskattiin, vuokrattiin kristityille seksiorjiksi, vangittiin ilman syytä, kidutettiin ja poltettiin elävältä – eikä todellakaan ritualistisessa mielessä. Andy Tillison, Jonas Reingold (The Flower Kings), Theo Travis (Steven Wilson Band, Gong, Robert Fripp), Luke Machin (Maschine), and Morgan Ågren (Frank Zappa, Kaipa, Devin Townsend, Mats/Morgan Band) A unique melange of atmospheric death metal, dark rock and eldritch spirituality. Se on musiikillinen kuvaus rituaaleistamme. Monet ovat turhautuneita, koska eivät tiedä miksi kutsuisivat minua. “2015‘s ‚Album-of-the-Year‘ contender. four of their most admired albums at the price of one (!) CD album. Maalari. – Aiemmin näitä naisia ei kutsuttu noidiksi. – Bändi kuulostaa tasan minun ja Daviden elämältä. Tiedän jo olevani vahva, mutta minulla on vielä paljon työtä tehtävänä. OUT APRIL 10TH LTD. – Kuuntelen musiikkia mielialojeni mukaan, tai muuttaakseni mielialaani. He paransivat ihmisiä luonnonantimin ja helpottivat siten kovaa työtä tekevien maanviljelijöiden elämää. ja on olemassa paljon muitakin henkilöitymiä, joita voi kutsua Suuriksi Opettajiksi. bonus tracks and 5.1 mix of the album and Double Gatefold Vinyl incl. Aivan kuten arkielämässä joku päättää ruveta opettajaksi auttaakseen muita ihmisiä. Ainoana tarkoituksena oli tuoda noitien tilalle miesvaltainen uskonto. Esimerkiksi juostessani kuuntelen Between the Buried and Me’n The Parallax II -levyä, ja kun haluan meditoida tai rauhoittua, kuuntelen Wardrunaa. EDITION 4CD BOX SET incl. Monet naisista toimivat myös eri jumalattarien välityskanavina ja antoivat seuraajilleen kokemuksia korkeammasta voimasta. En kuuntele paljonkaan musiikkia, en siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan vietän yksinkertaisesti paljon aikaa kuunnellessani ympäristöäni ja kaikkeutta ylipäätään. Onko näin. Nykyisin koulutan meedioita. uskonnollisten dogmien vuoksi, mutta he kaikki syntyivät ihmisinä ja elivät erikoisia vaiheita elämissään. Keksin leikkejä naapuruston lapsille ja sain pojan roolin viidennen luokan näytelmässä. Opettaja. – En oikein tiedä, olenko koskaan tarpeeksi itsevarma. A Must for all fans of STEVE HACKETT and GENESIS! Available as Jewelcase, 1CD/1Bluray Mediabook incl. Olen myös veistänyt, maalannut, tehnyt naamioita ja ollut nahkabisneksessä. “Wolflight” is a tribute to the enduring power of art. CD! EYEHATEGOD ORIGINAL ALBUM COLLECTION . Kun minulla on jotain töitä tehtävänä, kuuntelen Triptykonia. Näin saatiin paljon tietoa parantavista kasveista, oikeaoppisesta synnytyksestä ja niin edelleen. Onko olemassa mitään taiteenalaa, joka ei luonnistuisi sinulta, ja oletko ollut yhtä luova koko elämäsi ajan. – Aradia opetti minulle myös noitarovioista, kuinka ne olivat osa kirkon tarkkaa strategiaa. – Määrittelisin itseni meedioksi ja elän kokemuksistani. Olen tehnyt niin aivan pienestä pitäen. Taiteen monilahjakkuus Jos palataan itse musiikkiin, Salem’s Woundsia on äärimmäisen hankala kategorisoida. Kun opin lukemaan, halusin kirjoittaa heti oman kirjan, ja kun opin värittämään, tein oman värityskirjani, joka myös painettiin. Uskon, että rakkaus on vastaus kaikkeen. ” Decibel Magazine www.CENTURYMEDIA.com www.INSIDEOUTSHOP.com
Bändi pääsi liikkeelle tukevalta pohjalta, mutta rumpali Vesa Ranta löytää tilanteesta myös nurjia puolia. Lisäksi Century Media päätti pistää bändirosteriaan pienemmäksi ja meidän täytyi alkaa etsiä uutta kotia. Siinä on haastetta tehdä uutta bändiä tunnetuksi, kun levy-yhtiöt ovat varuillaan eivätkä uskalla kuin pelata varman päälle. Sen pohjatyölle annettiin odottamattomien mutkien ohella aikaa myös tietoisesti. Mittavat kiertueet eivät ole nykyään mahdollisia ilman, että bändillä on takanaan siihen uskovat taustavoimat. – Vaikka miehistönvaihdokset vaikuttivat asioiden etenemisvauhtiin, teimme musiikkia viimeiseen päivään asti ennen studiolle astumista. ROHTOJA KITUK ASVUI S UU TE EN TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA JAAKKO ALATALO 20 INFERNO. Viitisen vuotta sitten ensitahtinsa löi monta astetta tavallista tulokasta mielenkiintoisempi ryhmä. Uuden solistin etsiminen kesti lähes vuoden päivät ja vaati avoimen laulajahaun, ennen kuin Kumpulainen löytyi mukaan. – Bändi sai heti alkumetreillä ihmeellisen supergroupleiman, joka vitutti rehellisesti sanottuna aika lailla, Ranta hymähtää. – Totuus on, että bändien täytyy tehdä kiertueita löytääkseen yleisönsä. Asioista puhutaan yleensä suoraan, Ranta avaa tilannetta varovaisesti. – Tuollaiset ovat levy-yhtiöiden keksimiä mainoslauseita, jotka ovat aidosti musiikkia tekeville muusikoille enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Laulajan vaihtumisen merkitystä ei voi koskaan alleviivata liikaa. – Hän omaa erittäin uniikin soundin, joten tiesimme heti, ettemme ala mahdottomaan tehtävään eli etsimään täysin samankuuloista laulajaa. Kolmas aamunkoitto Kaksi aiempaa TMET-albumia Vine (2010) ja Harvest (2011) ilmestyivät bändin itsensäkin mielestä hieman liian tiukalla tahdilla. Bändin kolmas albumi uppoutuu uuden laulajan kera entistä syvemmälle tunnelmametallin maaperään. Ei liikaa valoa risukasaan Vaikeuksista johtuva karaistuminen kuuluu In the Absence of Lightilla ennen kaikkea bändin sakean tunnelman lujittumisena. Meillä oli mahdollista luoda nahkaamme oikein urakalla. Ei olekaan ihme, että nyt päivänvalon näkevä kolmas kokopitkä In the Absence of Light osoittautuu nopeasti bändin kypsimmäksi tuotokseksi. Siksi meillä oli fiilis, että tämän levyn kanssa ei pidetä liian kiirettä, Ranta pyörittelee. Ei varsinkaan siinä kohtaa, kun bändissä ehti laulaa kahden levyn ajan Tuomas Tuomisen kaltainen persoonallinen tulkitsija. Kun bändin solisti vaihtuu, se tarkoittaa aina jonkinlaista uutta alkua. – Ehkä Tuomaksen oli Etelä-Suomen tyyppinä hieman haastava toimia pohjoisen ihmisten kanssa. – Tässä vuosien varrella tapahtui monenlaista. – Kappaleiden säveltäminen ei tosin katkennut Harvestin valmistuttua missään vaiheessa, eli käytännössä tätä uutta levyä on tehty koko ajan, kitaristi Antti Karhu paljastaa. Hänen seuraajansa Antti Kumpulainen ei kulje samoja latuja vaan luo yhtyeelle kokonaan uuden pohjavireen. On aivan kuin yhtye olisi löytänyt tiensä ”Kolmas kerta toden sanoo” on ehkä kulunut sanonta, mutta suomalaisesta melankoliasta metallinsa valanut The Man-Eating Tree ottaa sanaparren vahvasti omakseen. Ehkä hän sopii sen takia paremmin vähäpuheisten pohjoisen miesten seuraan! – Toista Tuomasta ei ole, Karhu sanoo. – Bändin sisäinen kemia on aina ollut suhteellisen hyvä. Katseet kääntyivät nopeasti, kun The Man-Eating Treen debyytin kynnyksellä ilmeni, että bändissä vaikuttaa niin Sentencedin entistä rumpalia kuin Fall of the Leafen hartaasti ylistettyä laulajaakin. – Vanha tuttu Century Media oli taustajoukoissa, mutta olisimme odottaneet hieman suurempaa panosta heidänkin osaltaan, Ranta jatkaa. Pidimme Tuomaksen persoonallista soundia yhtenä vahvuutenamme, joten halusimme, että myös uusi laulaja erottuu. Antti on persoonaltaan synkempi kaveri. Tämän ajatuksen sisäistettyämme löysimme itsemme erittäin kutkuttavasta tilanteesta. Solisti Tuomas Tuominen ja synisti Heidi Määttä erosivat bändistä
– Sain bändiltä täysin vapaat kädet sanoitusten suhteen, Antti Kumpulainen avaa. Paluu perusasioihin Vaikka musiikkimaailma on muutostilassa, The ManEating Tree ei suostu tekemään mitään vähän sinnepäin. Tai ahdistuksessa.” 21 INFERNO. vielä pidemmälle oman itsensä uumeniin. Kuten musiikissa, bändi vaikuttaa edenneen myös sanoituksissa määrätietoisempaan ahdistukseen. Mitä ne ikinä ovatkaan, sen saatte tulkita itse! Kun laulaja, synisti ja levy-yhtiö oli pistetty vaihtoon ja musiikin purevuutta vahvistettu entisestään, ajatus puhtaalta pöydältä aloittamisesta vietiin loppuun saakka: bändi päätyi hieman yllättäen Entwinesta ja Tuonesta tutun Aksu Hantun tuottamaksi. Vinyylilevyjen paluu on ollut erittäin piristävä lisä levyteollisuuteen, ja olenkin jo pitkään hankkinut kaikki levyt vinyylinä. In the Absence of Light tuleekin kaiken kansan saataville loppuun asti harkittuna kokonaisuutena. – Tärkeintä on kuitenkin tehdä musiikkia suurella sydämellä ja toivoa, että bändit ja fanit kohtaavat joko levyjen tai keikkojen äärellä, Ranta sanoo. Tai ahdistuksessa. – Aksu tuurasi rummuissa Veskua, joka oli estynyt rundista perhesyiden vuoksi. Kai tämä kääntyminen takaisin vinyyliin on kapinointia nykypäivän Spotify-suoratoistomenoa vastaan. – Aksu on todellakin armoton tuottaja, joka ei päästä puolivillaisia suorituksia läpi missään vaiheessa prosessia. – Tilanteen ei silti tarvitse vaikuttaa siihen, miltä bändit haluavat oman hengentuotteensa näyttävän. – Musiikilla menestyminen vaatii pelkän musiikin lisäksi paljon muitakin resursseja ja pitkäjänteistä työtä, Karhu jatkaa. – Ilman pimeyttä ei olisi valoakaan. – Päätimme jättää tässä kohtaa ne ”ihan kivat” sanoitukset muille bändeille, ja alusta alkaen oli selvää, että tästä tulee levy, joka ui niin sanotusti liiveihin. Jos ihmiset vain lataavat musan netistä ja käyttävät suoratoistopalveluja, tämä viesti ei koskaan tavoita edellä mainittuja tahoja. Mikään asia ei tunnu miltään, jos paistatellaan koko ajan valossa ja autuudessa. – Taisimme joskus Euroopan-rundilla yönkähmässä päättää tämän asian Aksun kanssa, Markus naurahtaa. Mikään asia ei tunnu miltään, jos paista tellaan koko ajan valossa ja autuudessa. ROHTOJA KITUK ASVUI S UU TE EN ”Ilman pimeyttä ei olisi valoakaan. Joten kyllä tällä levyllä vallitsevassa pimeydessä on valoakin, Ranta naurahtaa. Näin ollen bändin kysyntä ja markkina-arvo vääristyvät helposti. – Keräilen nykyään taas vinyylilevyjä ja pidän siitä, että minun pitää nähdä vaivaa musankuuntelun eteen. Paikkaan, jossa tunnelin päässä ei enää näy juuri valoa. The Man-Eating Tree ei ole koskaan vaipunut teemoissaan kaikkein synkimpään epätoivoon. – Työskentelen kuvataiteen parissa, joten minulle on erittäin tärkeää, että visuaalinen puoli ja musa tukevat toisiaan, Ranta myöntää. – Kumpulainen on erittäin taitava luomaan oikeat melodiat, sanat ja tunnelman kappaleiden ympärille, kitaristi Janne Markus kehuu. – Kun levy-yhtiöt saavat viestiä ihmisiltä, että bändille on kysyntää, he lataavat helpommin enemmän panoksia ja resursseja bändiin. Tai pimeydessä. – On vain hyväksyttävä, että musiikinkulutus on muuttunut, Karhu komppaa. Tai pimeydessä. Ne vain muuttuvat ja me elämme mukana. Sävy on ollut ennemminkin perisuomalaisella tavalla terveen kyyninen ja toteava. Puhumme kuitenkin hyvin inhimillisistä asioista. Gorbatshov-vodkalla on varmasti asiassa osuutensa! – Aksun kädenjälki näkyy ja kuuluu soundien lisäksi myös tuotannollisella puolella, juurikin niiden raskaiden viimeisten mehujen puristamisessa, Karhu hehkuttaa. – En haluaisi kuitenkaan aina ajatella niin, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. – Ehkä nyt levyn melodiapuolella ei ole niin paljon kelluntaa, ja sanoituksetkin saattavat olla hieman helpommin sisäistettävissä
Kahdeksatta studioalbumia juhlitaan tietenkin mittavalla maailmankiertu eella, joka alkoi kätevästi Australiasta. Bändi on kiinnittänyt kokoonpanoo nsa ensimmäisen vakituisen laulajan: huhtikuussa julkaistava Shadowmaker -albumi esittelee maailmalle Franky Perezin suoraan Hollywoodista. Apocalyptica elää jännittävää kevättä. Inferno tapasi bändin maapallon toisella reunalla. Löytöretkellä OMAAN SOUNDIIN TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT RALF STRATHMANN 22 INFERNO
Sitten suunta käy massiiviselle yhteiskeikalle Marilyn Mansonin ja Deathstarsin kanssa yhdessä Sydneyn makeimmista keikkapaikoista. Istun siinä aamusella Jenkeissä, ja yhtäkkiä tietokone vihdoin piippaa ja näytöllä on neljä äijää kumartuneena kameraa kohti, alasti, ja minä mietin, mitä helvettiä, pitääkö minunkin riisua. Mietimme joka kerta asiat läpi albumi kerrallaan. Mutta siitä enemmän myöhemmin. joskus niistä tulee pysyviä. Eicca: – Katsotaan mitä kiertueella tapahtuu. Mutta sitten tuli se piste, että meillä oli niin paljon vierailevia tähtiä, todella isoja nimiä, kahden albumin verran. Eicca: – Olimme tosiaan aina vakituisen laulajan pestaamista vastaan. Tajusimme, ettei tämä ole enää kiinnostava suunta, meidän täytyy tehdä jotain uutta. Ehdin studioon sillä sekunnilla, kun Apocalyptica alkaa soittaa. Että voimme sanoa: juuri tämä kaveri on nyt sekä levyllä että kiertueella, kaikkialla. Aamuni ei ole alkanut hyvin, mutta ei kai päivä tästä voi paljon huonommaksi käydä, eihän. Miten vakituinen jäsen Franky nyt siis on. Frankyn täydellinen 23 INFERNO. Tästä onkin aloitettava. Kyllä voi. Illan keikka tuntuu hetki hetkeltä kiinnostavammalta. Vain kolmas sellonsoittaja Paavo Lötjönen katoaa jonnekin studion uumeniin. Franky: – Eurooppaan muutto on kyllä ollut jo puheissa. Yhtye kiertää mannerta neljässä kaupungissa järjestettävän Soundwavefestarin tiimoilta. On kuulemma Frankyn 39-vuotissyntymäpäivä. Bändi kuulostaa tiiviiltä yksiköltä, tunnelma on levollinen ja viihtyisä. Löytöretkellä OMAAN SOUNDIIN On synkkä ja myrskyinen aamu Australian loppukesässä. Hieno. Amerikkalaisen Frankyn ja suomalaisten kesken on vaistottavissa kasvokkain kontrasti. Eicca: – Meidän päätökset eivät koskaan ole mitään viiden vuoden ohjelmasuunnitelmia. Franky: – No jaa... Saan lähes koko bändin – Perezin lisäksi sellistit Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson sekä rumpali Mikko Sirénin – koolle komean mustan flyygelin ympärille. Ilmapiiri on rento, ja bändi tuntuu olevan keskenään kotonaan. Taksikuskikseni on valikoitunut kuusikymppinen intialainen herra, joka informoi minua heti kättelyssä, että tekee suharin hommia vain rahoittaakseen todellisen uransa lähtölaukauksen. Joka tehtiin muuten alasti. Omasta nurkastani en näe bändin tuoretta jenkkivahvistusta, mutta muun muassa Slashin sooloprojekteista tuttu Franky Perez laulaa tyylitajuisesti. Pidimme siis suljetun koe-esiintymisen. Aamuisen nettiradiokeikan jälkeen on tiedossa meet & greet paikallisen hevifanikerhon tiloissa. Franky: – Totta kai. Perttu: – Meillä oli selkeä fiilis, että tarvitsemme oman laulajan. Hauskaa. En tiennyt yhtään, mitä täällä oikein tapahtuu... Perttu: – Tiesimme kyllä Frankyn entisen bändin Scars on Broadwayn, joten olemme ilmeisesti nähneet Frankyn lavalla. Mikko: – Ja kun kävi selväksi, että Franky oli ihan omassa liigassaan, päätimme että haluamme tämän tyypin. Mutta se on sitten toinen juttu... Tunsitteko toisianne aiemmin. Olen etsinyt vakituista bändiä jo pitkään, vaikka mulla onkin ollut hienoja projekteja Losissa. Olette alasti melkoisen usein. hammasrivistö ja soljuva Hollywood-englanti erottuu vasten vaaleiden pitkätukkien rokimpaa olemusta ja tanakkaa suomalaisaksenttia. Suomalaiset remahtavat röhönauruun. Ja sehän tuossakin oli. Tekstaan bändin paikalliselle tiedottajalle salaa anteeksipyynnön samalla kun kuivattelen kenkiäni, herättelen kameraani, jonka akku on majesteettisen tyhjä, ja kuuntelen kohteliaasti, kuinka kuskini kertaa viimeisimmän käsikirjoituksensa tärkeimmät käänteet. Vain Skypessa. Olemme soittaneetkin bändin kanssa! Franky: – Minäkin olen nähnyt Apocalyptican keikalla, Area 4 -festarilla. Bändi nauraa. Franky: – Jatkuvasti. Sain puhelun ysiltä aamulla Los Angelesin aikaa, mutta Skypeni ei suostunut toimimaan. Hyvä. Ensimmäinen biisi Cold Blood on singlelohkaisu tulevalta levyltä. Sitten oli ensimmäisen Skype-puhelun aika. Eicca: – Valitsimme tiettyjen ehdotusten perusteella meitä kaikkein kiinnostavimmat laulajat ja lähetimme heille koe-ääniraidat. Hän on oikeasti elokuva-alan monitaituri. Hyvä fiilis jatkuu Nothing Else Matters -coverin ja I Don’t Care -hitin voimin. Miksi vakituinen laulaja nyt, kahden vuosikymmenen jälkeen. Että me olemme Apocalyptica, seisomme omilla jaloillamme. Muistan että istuin kirjaimellisesti lavan reunalla ja katselin heitä. Mikko: – Itse asiassa, ennen kuin soitimme ekan keikan yhdessä, emme olleet tavanneet koskaan! Oikeasti. Muukalainen Hollywoodin ihmemaasta Keikan jälkeinen haastattelukin lähtee käyntiin mukavasti. Kolmen tunnin yöunien, luvattoman aikaisen lennon ja Sydneyn aamuruuhkan keskellä kaatosateessa sompailun jälkeen olen myöhässä Apocalyptican akustiselta keikalta. Hän on niin innoissaan, että unohtaa välillä herätä vihreisiin valoihin. Oliko keikka mistään kotoisin, Franky. Ja joskus ne ratkaisut, joiden ei ollut tarkoitus olla pysyviä... Suomalaiset vaikuttavat jollain määrittelemättömällä tavalla todellisemmilta, joskin hellyttävästi kömpelömmiltä, tämän valokuvauksellisen losangelesilaisen ympärillä. Eli jollain tavalla tässä on nyt ympyrä sulkeutunut. Päivän suunnitelma on seurailla kotoisaa Apocalypticaamme yhden päivän ajan bändin Australian-kiertueella. Franky paikkaa Corey Tayloria varsin pätevästi. Mikko: – Emme ollenkaan. Mikko: – Kyllä
Ja loput teistä olivat alasti. Siksi olemme tästä levystä niin innoissamme. Lavalla No, jospa puhutaan hieman esiintymisestä. Kun mietin, että tämä on naulittava, täysin. Minä olen ihan ulapalla, ja nämä miehet ovat vain, että hei, hyvää keikkaa, jes! Suomalaisilla on taasen hulvattoman hauskaa. Mikko: – Halusimme Nickin tuottamaan alusta lähtien. Franky: – Kaikenlaista pientä meni koko ajan vikaan. Perttu: – Koska olimme tällä kertaa treenanneet niin hyvin, studiossa oli melkein sellainen olo, että esiinnymme kuin yleisölle. Kun mainitsen Apocalyptican, ihmiset tuntevat bändin, mutta puolessa tapauksista muistikuva tuntuu edelleen olevan, ”ai joo, ne suomalaiset jotka soittavat Metallicaa selloilla”. Mikään ei toiminut, kaikki meni rikki, emme päässeet soittamaan... Perttu: – Tuottaja Nick Raskulineczin panos oli huikea. Mutta ei mitään turhaa tavaraa. Franky: – Jep, lavalla. Tämä onkin seikka, jonka olen pistänyt merkille Australiassa. ”Kun kävi selväksi, että Franky oli ihan omassa liigassaan, päätimme että haluamme tämän tyypin. Mikko: – Treenaamatta kertaakaan. Perttu: – Musta tuntuu, että juuri tämä on yksi syy, miksi albumi on niin vahva. Mutta ehkä aiempien levyjen kama ei ole tuntunut niin omalta. Mikko: – Niin meillä hommat tehdään! Aidointa Apocalypticaa koskaan Miltä tuntui tehdä uutta levyä tuoreen vahvistuksen kanssa. Franky: – Tosijuttu. Eicca: – Ensimmäiset kaksi keikkaa oli onneksi pieniä, tuhannen ihmisen settejä Kanadassa. Mikko: – Jotenkin tuntuu, että olemme hieman ajelehtineet aiemmilla levyillä, ensin yhden ja sitten toisen idean perässä, ja tulos on siksi ollut vähän rampa. Joka tehtiin muuten alasti. Miltä se tuntuu. Perttu: – Niin. Eicca: – Heavy Montréal -festarilla. Tämä on ensimmäinen Apocalyptican albumi, jota on päästy tekemään ja treenaamaan laulajan kanssa. Yritimme tietenkin tehdä niistä kokonaisuuden, ja niinhän ne ovatkin, mutta ihan jo se, että vokalistit vaihtuivat joka biisin kohdalla... Mikko: – No olenhan minä siellä. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo keikalla. Etenkin tälle albumille. Franky: – Siis kuvittele. Mikko: – Ja siitä alkoi siis kokonainen kiertue. Me kaikki rakastuimme siihen jo studiossa. Eicca: – Ja enemmän todelliselta bändilevyltä myös. Sellainen WHAAOW-fiilis, joka meilläkin on edelleen. Minäkin halusin tuntea olevani festariyleisön edessä. Sovituksiin, lyriikoihin, sivumelodioihin... Se on meidän alusta loppuun. Mikko: – Tempoihin, sävellajeihin, kaikkeen. Se teki biiseistä keskenään niin erilaisia, että kun niitä vertaa tähän albumiin, tämä on selkeästi paremmin koossa. Mutta heti seuraavana päivänä soitimme 70 000 ihmisen edessä. Se keskittymisen taso on käsittämättömän intensiivinen. Nick on inspiroivin tyyppi, jonka olen ikinä tavannut koko aikanani musabisneksessä. Ei pelkästään musiikillisesti, vaan kaikki, jopa kuvitus, kumpuaa meidän omista ideoista. Cult-levystä alkaen. Miten uudet biisit ovat Australian-kiekalla lähteneet. Ilman treenejä. Mikko: – No tietenkin. Ehkä aiemmat albumit ovat tuntuneet enemmän, no, biisikokoelmilta. Siis. Levy on todella selkeä ja toimiva. Minun täytyy laittaa esiintymisvaatteet päälle ja meikata. Ja minä rakastan sitä tunnetta. Se on olennainen osa meitä. Sitten oli ensimmäisen Skypepuhelun aika. Mikko: – ...soitimme ehkä puoli biisiä ennen keikkaa, ja sillä siisti. Soitatte myös paljon vanhoja biisejä, kuten nyt täälläkin Nothing Else Matters -coverin. Franky: – Perttu uskoo tuon niin vahvasti, että hän oikeasti pukeutuu studioon. Studiossa. Perttu: – Kyllä. Siellä on Apocalyptican juuret. Perttu: – Ennen Metallicaa. No, voiko noin nyt sanoa... Levy tuntuu enemmän ”Apocalypticalta”, ehkä. Se vaikutti kaikkeen. Perttu: – Paitsi sinä. Että tämä esiintyminen jää historiaan, soitan sitä toivottavasti miljoonille ihmisille, juuri nyt. Eicca: – Eli emme saaneet treenattua missään kohtaa. Mutta se on sitten toinen juttu...” Mikko Sirén Mikko: – Ja tää keskustelu kesti viitisen minuuttia. Perttu: – Lennätimme Frankyn Suomeen pariksi viikoksi. Mikko: – Ihmiset tunnistavat sen. Perttu: – Eihän siinä ole mitään hävettävää. Ainakin omasta mielestämme. Ja heti kolmas show on ties kuinka monen kymmenen tuhannen ihmisen edessä. Perttu: – Mielettömän hyvin! Itse asiassa Shadowmaker on saanut suurimmat aplodit joka keikalla. Eicca: – Meillä on ollut oma identiteetti jo viisitoista vuotta. Tosin minä ajattelen studiossa aina, että tämä on elämäni tärkein suoritus, se on vangittava. Ja ensimmäisen keikan soundcheck meni täysin perseelleen. Ja olen ihan kauhuissani. Perttu: – On upeaa saada sellaista vastakaikua uudelle biisille. Perttu: – Se on upeaa. 24 INFERNO. Eicca: – Niin. Mikko: – Niin, kyllä. Se on ihan eri maailma. Franky: – Mikko oli. Halusin tuntea sen, mitä tunnen, kun olen valtavan festariyleisön edessä. Siinä ei ole mitään kummallisuuksia... Lukuun ottamatta näitä kavereita tässä. Hän sai meistä irti asioita, joita emme olisi ikinä tulleet keskenämme ajatelleeksi. Ja nyt kun sitä on päässyt soittamaan yleisön edessä, on mahtavaa, että heille tulee se sama tunne. Se on ainoa tilanne, jossa pelkään. Ensinnäkin, en ole ikinä soittanut sellobändissä. Mutta tuntuuko jo tämän levyn kohdalla, että bändillä on enemmän ihan oma identiteetti. Ja se on niin lumoava biisi. Ja mies osoittautui varsinaiseksi jalokiveksi
Mikko: – Perttu on maailmanmatkaajien eliittiä. Rundeilla lähinnä yksi hölkkää, toinen pelaa tietokonetta sängyssä, kolmas syö. – Tietysti nyt on jännä nähdä, mitä Frankyn kanssa tapahtuu. Eikä tule. Perttu: – Niinpä. Passeja muille kuin Mansonin seurueelle ei ole. Toisen vartin jälkeen tiedottajan hämillinen pää kurkistaa ovesta. Mutta ei minua haittaa pätkääkään, että ihmiset muistavat meidät Metallica-bändinä. Te olitte kaikki nukkumassa... Nyt kun Franky on kelkassa sekä albumilla että kiertueilla, saa nähdä. Normaalisti järjettömän yltiöpositiivinen tiedottaja kertoo minulle kauhutarinan toisensa perään tämänvuotisen festarijärjestäjän mediasotkuista, pyytelee vuolaasti anteeksi ja kieltää samaan hengenvetoon minua julkaisemasta mitään koko keskustelusta. Käy myös ilmi, että meet & greet on peruttu jo aikaa sitten tiukkojen aikataulujen vuoksi. 25 INFERNO. Mulla on ollut pitkään sellainen tunne, että Apocalyptica tunnetaan paljon laajemmin kuin meidän fanikannan koko antaisi ymmärtää. Takaovella joviaali ovimies salpaa tieni. Eicca: – Neljäs valittaa, että sillä on nälkä. Perttu: – Entinen saksalainen kiertuemanagerimme antoi meille aikoinaan nimeksi ”Apocalyptica – Maailman Tylsin Bändi”, koska emme koskaan tee mitään tyhmyyksiä. Mutta sitten halusimme mennä syvemmälle, ja Cultista lähtien olemme rakentaneet omaa juttuamme askel askeleelta. Sorry. Paikka on vieläpä kadulla nimeltä AC/DC Lane! Eicca: – Mitä, mikä on AC/DC. Tiesimme kyllä tapahtumasta. Paitsi Apocalyptica! Sitten keikalle! Toimittaja ei päässyt seuraamaan bändin kuumaakin kuumempaa arkea Australiassa sen pidempään. Jään nojailemaan tiiliseinään ja setvin vihdoin vironneen kamerani filmirullaa. Kaikki ovat käyneet siellä. – Can’t do nothing for you. Kun teimme covereita, bändi oli ehkä enemmän vain kaveriporukka, joka halusi soittaa vähän metallia. Vartin odottelun jälkeen Perttu ja Paavo ilmestyvät ovesta kujalle. Cherry Bar on kaikkien tuntema rokkibaari kaupungin keskustassa. Franky: – Cherry missä. Perttu: – EHKÄ joku ilta saatamme istua hotellin aulabaarissa ja vetäistä pari olutta, mutta siinä se. Mikko: – Sähköä. Kurja juttu, Perttu sanoo. Siis missä se voimalakatu olikaan. Sitten. Ei. Melbournessa oli kiinalainen uusivuosi ja White Night -valofestari ihan keskustassa. Haastattelu päättyy, kun yhtyeellä on kiire soundcheckiin. Mikko: – Voiko sitä syödä. Suunnistan omia teitäni keikkapaikalle, jonka edustalla istuu jo kolmelta iltapäivällä mustanpuhuvia teinejä vaihtelevissa bändiunivormuissa. Maailman tylsin bändi Mitä Australian auringossa on tullut tehtyä keikkojen lisäksi. Kuten leijonanosa muistakin päivälle suunnitelluista aktiviteeteista, uudistuneen Apocalyptican livevastaanotto Australiassa jää tältä suomalaistoimittajalta täysin näkemättä. Mikko: – Yli puolen miljoonan ihmisen festari Melbournen keskustassa. Yhtään järkevää kuvaa tästä päivästä ei ole. Perttu: – Minä olen pelannut videopelejä ympäri vuorokauden. On vaikea sanoa, kuinka paljon jutuista on totta, mutta yksi fakta pysyy. Onneksi pääsen pian bongailemaan vangitsevia tilannekuvia backstageltä ja ottamaan illemmalla toivottavasti komeita keikkaotoksia. Suomalaisen yleisön on siis muodostettava oma mielipiteensä Frankystä, Hollywoodin ihmeestä, suomalaisjäärien keskellä kotimaan kuumassa festarikesässä. Kävikö kukaan rannalla. Minultahan puuttuu vielä passi keikalle. Mikko: – Melbournessa ja Sydneyssä oli pari päivää aikaa tutkia kaupunkia. Kävittekö kääntymässä. Siellä on viimeisen viikon aikana käynyt kova kuhina, kun Soundwave-festarin starat ja paikallinen väestö kirjaimellisesti törmäilevät toisiinsa. Mutta kun meillä vaihtui laulajat, ihmiset muistivat ehkä Corey Taylorin mutta ei meitä. Se on sulaketyyppi. Kävitte nyt kai sentään Melbournen legendaarisessa Cherry Barissa. Ihmiset ympäri maailman tunnistavat biisin sieltä, toisen täältä, mutta eivät tiedä että se on MEIDÄN. Ehkä tämä albumi vihdoin yhdistää koko kuvion ihmisten mielissä. Mikko: – Ei. Apocalyptican tiedottaja on onneksi tupakkatauolla samalla kujalla ja katoaa teatteriin metsästämään kulkulupaani. Päivällisenhakureissulle suuntaavat sellistit tervehtivät maannaistaan kohteliaasti. Franky: – Mistä. Rakastaa tsekata uudet kaupungit tietokoneen näytön läpi. – Et kuulemma saanut passia
Minun pitää olla oikeassa tunnelmassa tiettyä levyä varten. Tunnelma on synkkä ja depressiivinen, mutta samalla se antaa toivoa ja voitontunnetta – vain viedäkseen kuulijan takaisin helvetin yhdeksään piiriin. Alankomaalaiskaksikko mieltää itsensä silti edelleen black metalin piiriin. – Meillä on aina ollut ambient-vaikutteita, mutta tällä kertaa ne eivät ole vain vaikutteita. Jos haluan juoda olutta kaverieni kanssa, minulla soi luultavasti Manowar, Danzig tai Hank III ennemmin kuin black metal. – Olen aktiivinen ja intohimoinen musiikinkuuntelija. Apparitions on äänitetty yhden päivän ja yön aikana Kindertranenin studiolla – jälleen kerran – Herr DeporUrfaustin päihtyneet rituaalit ovat johtaneet lähes puhtaaseen ambient-levyyn. Urfaust on jakanut mielipiteitä sekä black metalin parissa että laajemmalti reilun vuosikymmenen ajan. Black metalini kuuntelen yksin kotona, rumpali Vrdrbr kertoo allekirjoittaen tuomioni. YHDEN TÄHDEN TUNNELMIA TEKSTI JUKKA HÄTINEN 26 INFERNO. Tuoreella, lähes puhdasta ambientia sisältävällä Apparitions-ep:llä tämä korostuu. Siitä voidaan olla useimmiten yhtä mieltä, että Urfaust vaatii tietynlaisen mielentilan
Sitä ei tehty tarkoituksella, sekin oli vain seikka, joka yksinkertaisesti sopi tähän. Urfaust mielletään osaksi black metal -skeneä vaikka puristit saattavat katsella nenänvarsiaan pitkin. Ylistämme päihtymystä, mutta emme ole alkoholisteja. Äänitysten aikana palaset loksahtelivat sellaiseen asentoon, että lopputulos esittäytyi ep:n mitassa. – Emme tahdo kahlita itseämme mihinkään musiikkityyliin. – Yleensä meillä on mielessä perusideat ja antaudumme virran vietäväksi – katsomme, minne rituaali meidät kuljettaa. Olemme huomanneet, että myös suomalaiset rakastavat juomista. Intensiteetti, jonka se tuo. Välissä on ilmestynyt muutama yksittäinen kappale splitja singlejulkaisuilla. Vrdrbr lukee hengenheimolaisikseen yhtyeitä kuten Mare, One Tail One Head, Bölzer, Cult of Fire, Mgla, Archgoat ja Lugubrum. – Hollannin skene on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Fyysinen julkaisu on kokonaisuus, jolle antaa koko huomiokykynsä. Ja kaikki Mintun versiot. Kun kerran katselet kotimaanne black metal -piirejä ulkopuolelta, voit varmaankin antaa objektiivisen raportin kuulumisista... Edellisestä Urfaust-albumista on vierähtänyt viisi vuotta. Osa sikäläisistä ystävistämme tuntuu vievän sen äärirajoille annoksilla, jotka veisivät normaalin ihmisen sairaalaan. Se on aivan eri asia kuin esimerkiksi toisen bändini Hereticin kanssa. Ja aivan, eivät keikat, vaan rituaalit. – Jaa, kuinka niin. Ne tulisi kuunnella yhdessä, eikä niihin voi lisätä mitään. Silloin paiskomme black metal punkia ja ylistämme Saatanaa! Skenen ulkopuoliset. Formaateista puheen ollen, onko Der freiwillige Bettler -pitkäsoitto saamassa jatkoa pienjulkaisujen jälkeen. Yhtye viljelee viittauksia väkijuomien maailmasta, mutta kieltää kysyttäessä alkoholismin romantisoinnin. Pyrimme olemaan kokeellisia ja imemään vaikutteita kaikenlaisesta musiikista ja erilaisista tunnelmista.” 27 INFERNO. Nauhoitimme juuri materiaalia tulevaa Lugubrum-splitiä varten, eikä se kuulosta Apparitionsiltä lainkaan. On paljon bändejä, joihin ihmisten olisi syytä tutustua. Digiaikakausi ei ole myöskään nujertanut formaattiajattelua – niin singlellä, ep:llä kuin pitkäsoitollakin on edelleen oma sijansa, sanoo Vrdrbr. Mitä Deportatoriin tulee, hän on aina vastuussa äänityssessioistamme. – Apparitions on neljä kappaletta, jotka seisovat omilla jaloillaan. Tällä kertaa päädyimme täysin eri suuntaan kuin ajattelimme. Kuulostaa irtiotolta yhtyeen historiasta. Englantiin siirtymisestä on kyselty paljon. Jos yritän kuunnella musiikkia YouTubesta tai vastaavasta, keskittymiskykyni herpahtaa erittäin nopeasti. – Tunne, jonka se antaa. Emme siis etsi rituaaleja itse. Ei niinkään Alankomaissa, mutta muualla Euroopassa. – Halusimme lämpimiä värejä, sillä ne istuivat näiden äänitysten ilmapiiriin. Se vesittäisi tarkoitusperän. – Aika näyttää. Lämpimiä värejä Yhtyeellä ei ole kappaleita kirjoittaessa tiedossa, minkä mittaiselle julkaisulle lopputulos päätyy. Sen takia kaikilla julkaisuillamme on tuttuja elementtejä, mutta myös uutta. En aio mainita kaikille tuttuja nimiä, sillä uudet kokoonpanot kuten Laster, Galg, Kjeld ja Lubbert Das lyövät laudalta lukuisat muut sekä black metalillaan että luomallaan tunnelmalla. Hän tietää mitä haluamme ja miltä meidän tulee kuulostaa. Studio sijaitsee hylätyssä koulurakennuksessa, jonka suuri sali tarjoaa luonnollisine kaikuineen puitteet, joita Urfaust arvostaa. Menneisyyttämme emme toki hylkää, ja itse asiassa avauskappale The End of Genetic Circles on selvä viittaus ambient-töihimme Geist ist Teufelin (2004) aikana. Wederganger julkaisee debyyttinsa pian ja Fluisteraars toisen albuminsa. Lisäksi meillä oli mielin määrin olutta ja giniä, joilla pidimme huolta nesteytyksestä. Mistään ei kuitenkaan voi päätellä, mikä on Urfaustin seuraava askel ja suunta – ei edes bändin sisällä. Olemme jutelleet pitkäsoiton äänittämisestä, mutta minulla ei ole hajuakaan, missä ja milloin se tapahtuu. Etsittekö aktiivisesti keikkoja täältä suunnalta vai vaativatko keikkajärjestäjät teitä palaamaan. Olemme silti erittäin tyytyväisiä tulokseen. ”Emme tahdo kahlita itseämme mihinkään musiikkityyliin. Apparitionsillä ei ollut vielä muotoa Urfaustin mennessä studioon. Mikä erottaa rituaalin keikasta. Todennäköisesti palaamme ensi vuonna Suomeen tarkastamaan, maistuuko Karhu vielä hyvältä. Ja salmari, sekä se keltainen konjakinkaltainen juoma! Hitaammatkin sen tajuavat – ja yhden tähden, tietysti. Se kuulostaa helvetin raa’alta, ilkeältä ja perverssiltä! Mustavalkoisiin kansiin ja saksankielisiin kappaleidennimiin tottuneet Urfaust-fanit kokivat yllätyksen Apparitionsin ilmestyessä: kansitaidetta dominoi punainen väri, ja julkaisun nimen lisäksi myös kappaleet ovat englanniksi. Thorny Thoughts Artworkin upea maalaus sopii täydellisesti aavemaiseen tunnelmaan. – Kindertranenin soundi on uniikki, kuin suuressa kirkossa. Pyrimme olemaan kokeellisia ja imemään vaikutteita kaikenlaisesta musiikista ja erilaisista tunnelmista – kuten tähän asti. Ei tippa tapa Urfaustista puhuttaessa ei voi sivuuttaa alkoholia. Yhtye on ahkera Suomen-kävijä. – Alkoholia voi käyttää työkaluna, mutta sille ei saa antaa valtaa. Emme välttämättä kuulosta samasta puusta veistetyltä, mutta ystävyyssuhteet ylittävät musiikilliset rajat. Olemme huomanneet, ettei sellaisen suunnittelu tapahdu yhdessä illassa. Se sopii meille täydellisesti. – Meitä pyydetään useammin kuin ehdimme. Yleinen valaistuminen, jonka sen äärellä kokee. – Meitä katsotaan ehkä kuin ulkopuolisia, mutta meillä on vahvat siteet black metal -skeneen. Siteistä huolimatta, Apparitionsin myötä Urfaustilla ei ole enää juurikaan tekemistä black metalin kanssa. tatorin johdolla
Apina on neljän miehen bändi, ja kun puhutaan vaikeista asioista, koko kvartetin pitää pystyä seisomaan sanojen takana. Aiemmin Pessin tekstit sisälsivät kiperiä, kiertelemättömiä kommentteja yhteiskunnallisten päättäjien edesottamuksista. TOIMIVA YHTÄLÖ TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SAMI JÄMSÉN 28 INFERNO. Se onkin bändin kannalta paras ratkaisu, sillä kyse ei ole yksin Pessistä ja hänen lyriikoistaan. Jotta voi tehdä kunnon kertsin, pitää oikeasti ymmärtää, mitä säkeistöissä sanotaan. Levyn valmistuttua hänen pöytälaatikkoonsa jäi vielä toinen mokoma tuskaisia rooleja. Tunnetun lohkaisun mukaan mieli on kuin laskuvarjo – se toimii vain avoimena. Pessi kertoo Infektikolla kohujulkkiksesta, raiskaajasta, rikollisesta, syrjäytyneestä ja viidestä muusta traagisesta hahmosta. – Tekstin määrään nähden hankalimpia kirjoitettavia ovat kertosäkeet. Ne rivit tulevat mieleen, kun törmään johonkin uutiseen, joka saa ihmettelemään, miten helvetissä voi olla näin. Sanoittaminen on Pessille tapa hahmottaa maailmaa. Se kertoo yhdeksässä kappaleessa yhdeksän fiktiivistä tarinaa yhdeksästä eri henkilöstä. – Levyn konseptissa se kuitenkin vetää yhteen kaikki yhdeksän tarinaa. Apina edellyttää kuulijoiltaan avomielisyyttä niin musiikin kuin sanoitustenkin tasolla. Oulussa perustettu Apina soittaa kantaaottavilla teksteillä teroitettua rapmetallia. Hahmoja yhdistää ongelmiensa tiedostaminen sekä kyvyttömyys tai haluttomuus hakea niihin apua. – Teksti lähtee syntymään kahdesta tai neljästä muistilapulle kirjoitetusta rivistä. Sanoitukset ovat edelleen kantaaottavia, mutta eivät päin sylkien vaan tarinan kautta. Sylkemisestä tarinointiin Apina on toiminut viitisen vuotta, ja sinä aikana sen lyriikoiden linja on ehtinyt elää. Paria kohtaa jopa muutettiin sen vuoksi, että kaikki voivat ne allekirjoittaa. Hän sanoo tehneensä useimmat tekstit uusiksi neljä tai viisi kertaa. Infektikon teeman sitoo yhteen albumin toinen single, biisi nimeltä Oi, isänmaa! – Jos sen kappaleen kuuntelee irtobiisinä, sitä voi pitää koko kansakunnan avunhuutona, sanoo Henri ”Pessi” Pesonen, Apinan sanoittaja, räppäri ja laulaja. Sanoittamalla yritän ymmärtää ympärilläni tapahtuvia asioita. Nykyisin hän antaa mieluummin samastumispintaa kuin avokämmentä. – Rakkauselämäni ja muukin elämäni menee ihan yhtä päin helvettiä kuin muillakin taiteilijoilla, mutta Apinan biisit eivät ole sellaisten asioiden käsittelyä varten. Niitä kahta tai neljää riviä joutuu miettimään kauan. – Kyllä jätkiä kiinnostaa, mitä biiseissä sanon. Haluan antaa ihmisille mahdollisuuden ymmärtää toisten kohtaloita ja samastua niihin. Esimerkiksi Pakotettuna syntyi, kun kuulin rikollisesta, joka ei voi lopettaa rikosten tekemistä, koska muuten hänet tapettaisiin. Pessi kirjoitti valmiit, konseptiin sopivat tekstit pariinkymmeneen kappaleeseen, joista puolet pääsi Infektikolle. Lyriikoita tehdessään hän ei käänny sisäänpäin vaan katsoo ympärilleen. Yhtyeen debyyttialbumi Infektiko on teemalevy. – Tie on vienyt pois suorasta poliittisuudesta. Kirjoittaminen ei ole Pesoselle impressionistista roiskintaa
Sanotaan, että kitarabändeillä menee juuri nyt huonommin kuin rapryhmillä. Apina on välillä raivoissaan, toisinaan mietteliäs, aina humaani ja jatkuvasti altavastaajan puolella. Jotkut oululaiset bändit, kuten The Scenes ja Satellite Stories, jossa Pessin isoveli soittaa bassoa, ovat nyt hyvässä nosteessa. Vaikka Apina ei kuulostakaan viisitoista vuotta vanhalta nu-metalilta, se ei taatusti maistu kaikille. Bändin yhteisiä ihastuksia ovat Rage Against the Machine ja Hacktivist. Pessiä ei liikuta, onko rapmetalli jonkun mielestä ruma sana vai ei. Kuulun vasemmistonuoriin, joka on sitoutumaton järjestö. Ja mikä parasta, kaupungin skenessä on niin hyvä henki, että samoja naamoja voi nähdä niin räppikuin metallikeikoillakin. Joskus vuosituhannen vaihteessa täällä oli KMA sun muut, mutta ehkä niiden musa ei ollut vielä ihan valmista. Sellainen harvinaislaatuinen avomielisyys sai myös Apinan toimimaan. – Onhan Suomessa tehty rapmetallia ennenkin. – Olen itse poliittisesti aktiivinen. Luontainen yhdistelmä Kun Pessiltä kysyy, millainen musiikkikaupunki Oulu nykyisin on, hän miettii hetken, kuinka paljon sitä kehtaa kehua. Vaikka suorat viittaukset politiikkaan ovat vähentyneet, Apina on kaikenkattavassa kantaaottavuudessaan poliittinen yhtye siten kuin vaikkapa Rage Against the Machine on poliittinen. Apinan noin 22-vuotiaat jäsenet olivat lapsia vuosituhannen alussa, kun vaihtoehtometallin alavirekitarat ja sisukkaasti syljetyt raplyriikat myllersivät maailmaa yhteisvoimin. Niitäkin kuitenkin riittää, joiden mielestä rap ja metalli eivät mahdu samaan yhtälöön. Pessione-nimellä räppisooloalbumin tehnyt Pesonen näki netissä metallibändin laulajanetsintäilmoituksen ja sai päähänsä ilmoittaa näille Facebookin kautta, että laulajaa ei löydy, mutta räppäri olisi. Ensi kesänä Apina tekee jotakin, mihin harva yhtye pystyy: soittaa sekä Tuskan ja Nummirockin metallijuhlilla että hiphoptapahtuma Pipefestissä. – Tämänhän täytyy tarkoittaa sitä, että Apinalla menee hyvin huonosti!. Niin yksinkertaista se voi olla, jos mieli on auki. Apinalla ei kuitenkaan ole puoluepoliittista kantaa. Bändin sävellyksistä vastaavat kitaristi Tuomas Alfthan, basisti Aake Lämsä ja rumpali Leo Heikkilä ovat kuunnelleet enimmäkseen metallia, varsinkin Deftonesia, Kornia ja Meshuggahia. Limp Bizkit ja kumppanit tuottivat aikoinaan parantumattomia traumoja tietylle hevarija ”Apina ei ole keksinyt pyörää uudel leen, vaan uuden tavan polkea sitä.” TOIMIVA YHTÄLÖ hopparisukupolvelle. Hän sanoo, että Apinan musiikki on bändin jäsenille luontainen tapa ilmaista itseä. Pessin juuret taas ovat olleet räpissä siitä lähtien, kun sittemmin Asana tunnetuksi tullut Avain julkaisi Punainen tiili -albumin vuonna 2001. Pessillä ei ole mitään poliittinen-sanaa vastaan, kunhan ei puhuta puoluepolitiikasta. Lopulta mies päätyy vastaukseen ”Suomen kovin”. Ei Apina ole keksinyt pyörää uudelleen, vaan uuden tavan polkea sitä. Miten Apinalla menee
Tässä nykybändissä oleminen on tuntunut kuin uudelta alulta. From the Very Depths on Venomin neljästoista studioalbumi. Tuli uusia bändejä, ja kaikki kehuivat kuinka Venom on legenda sun muuta. On silti ihailtavaa, kuinka jämerästi Cronos seisoo nykyisen ryhmän takana. Aiemmat muusikot eivät muistaneet edes biisejä nauhoitusten jälkeen. Juuri nyt, vuonna 2015, Venom on vahvempi kuin koskaan. Oli vaikea löytää ihmisiä, joilla olisi aito intohimo tätä musiikkia kohtaan. En välitä, koska asia ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle, mies toteaa ärtyneesti. Kaikki hokivat ”yeah, we’re into black metal”, mutta en pystynyt pitämään kitaristeja ja rumpaleita bändissä, koska he kaikki olivat runkkareita. Hyvänä päivänä se on silti maailman parasta musiikkia. Newcastlessa vuonna 1979 perustettu Venom on laulanut helvetistä ja demoneista enemmän kuin kukaan muu. Miehet innostuivat peräti soittamaan uuden levyn alusta loppuun 70 000 Tons of Metal -risteilyllä. Asenne tuottaa myös aika kovia lausuntoja ja hillitöntä jälkiviisautta. Syy lienee siinä, että mukaan on mahtunut nippu tarttuvia biisejä, joiden puute on vaivannut paria edellistä levyä. He myös osallistuvat biisien tekoon, eivätkä vain nojaile sohvalla ja odota minun tekevän kaikkea. Se on jälleen kerran liian pitkä mutta tällä kertaa myös poikkeuksellisen elinvoimainen teos. Äärimetallin esi-isä on pysytellyt kuvioissa sitkeästi, vaikka on käynyt lähellä kuolemaa useampaan otteeseen. – Minä nimittäin olen tehnyt kaiken Possessedista [1985] lähtien. – Se oli jotain, mitä Venom ei ole tehnyt koskaan ennen. Onneksi tasapaino löytyy. Kirjoitin kaiken materiaalin ja yritin välillä kysellä muilta, onko heillä ideoita. Pelkäsin saman tapahtuvan nytkin, kun kysyin aluksi, mitä mieltä hän on siitä, että monet kutsuvat nykyistä miehistöä ”toiseksi klassiseksi kokoonpanoksi”. Ja tänään on hyvä päivä. Niin, Cronos lataa heti alkuun sellaisen määrän katkeruutta ja kyynisyyttä, että pelkään menettäneeni ajopelin hallinnan heti kättelyssä. Yksi asia ainakin tulee selväksi heti alussa: Conrad Lant suhtautuu edelleenkin intohimoisesti siihen mitä tekee. – En välitä mitä muut ajattelevat. Venom on nykyään yhtä kuin basisti-laulaja Cronos, kitaristi Le Rage ja rumpali Dante. – Käytin liian monta vuotta etsiessäni oikeita ihmisiä tähän bändiin. Cronos, tai tuttavallisemmin ilmaistuna Conrad Lant, on innokas puhuja. Voitosta voittoon Venomin klassinen kokoonpano – Mantas, Cronos ja Abaddon – piti yhtä ainoastaan neljän levyn verran, mutta Welcome to Hellin (1981) ja Black Metalin (1982) painoarvoa voi tuskin korostaa liikaa. Tämä 52-vuotias brittiherrasmies säestää selostuksiaan käheän ilkikurisella naurulla, joka rytmittää juttelutuokiota omituisesti mutta sangen sopivasti. He eivät välittäneet musiikista. – Vuodesta 2009 olemme kulkeneet voitosta voittoon. Kun miestä haastateltiin lehteemme edellisen kerran, hän otti herneen nenään ja lopetti haastattelun omatoimisesti. He eivät ymmärtäneet musiikkia eivätkä välittäneet black metalista. Heitä kiinnosti vain raha ja kännien vetäminen. Liian monet käyttävät liian paljon aikaa eri kokoonpanojen miettimiseen. Mutta heitä ei kiinnostanut paskaakaan. From the Very Depthsin palaute on ollut Cronosin mukaan hyvää. Venom itsessään ei ole erinomainen, eikä myöskään huono. Kysymys kuuluu, onko Venomilla enää mitään sanottavaa vuonna 2015. Vaikuttaa siltä, että suurin osa ihmisistä, jotka väittävät olevansa hc-blackmetallisteja, puhuu täyttä paskaa. He eivät välittäneet paskaakaan. portinvartija Syvyyksien TEKSTI MIKKO MALM KUVA ESTER SEGARRA 30 INFERNO. Venom on oma maailmansa, se on alku ja se on loppu. Voisi jopa sanoa, että Venom on tuottanut parasta materiaalia sitten erinomaisen Resurrectionin (2000). Teemme nykyään paljon enemmän keikkoja kuin ennen, ja keikoillamme käy myös enemmän ihmisiä. – La Rage, Dante ja minä olemme olleet yhdessä nyt viisi vuotta, ja on hienoa olla bändissä, jossa ihmiset rakastavat musiikkia sen itsensä takia. Nykyään voimme mennä suoraan nauhoitusten jälkeen treenikämpälle, soittaa levyn läpi ja kaikki ovat ihan innoissaan. Kaverit ovat usein paikalla studiossa ennen minua ja ovat todella innostuneita. Kunpa minulla olisi ollut tämä kokoonpano vuonna 1979 kun aloitin, olisin tehnyt paremman uran ja parempia levyjä. Tämä oli ongelma minulle vuosien ajan. He välittävät vain rahasta
Levyllä täytyy olla jotain sellaista, joka saa ihmiset sanomaan: ”Vau, enpä osannut odottaa tuota!” Se ei saa olla vain levy, joka kulkee kappaleesta toiseen. Siellä pitää aina olla jotain erilaista. ”Vaikuttaa siltä, että suurin osa ihmisistä, jotka väittävät olevansa hcblackmetallisteja, puhuu täyttä paskaa. Että olisi sellainen biisi, jossa olisi melodista laulua. – Soittelimme ja kokeilimme eri juttuja, mutta minulla ei ollut sanoituksia, joten aloin vain puhua jotain musan päälle. Menolippu helvettiin Toden totta, From the Very Depths tuntuu tihkuvan voimaa ja energiaa, jollaista yhtyeen musiikista ei ole tavattu vähään aikaan. – Venomin täytyy aina olla ristiriitainen. Yhtye jammaili nyt biisejä tehdessään enemmän kuin koskaan ennen. Yksi levyn suosikeistani, hitaasti groovaava Smoke, syntyi juurikin jamittelun tuloksena. Olen tehnyt sellaista aikaisemminkin, mutta en koko kappaleen mitassa. Muut innostuivat ja olivat sitä mieltä, että olisi hienoa jos levyllä olisi biisi, jolla laulettaisiin jotain muutakin kuin vain ”yääärrrrghhh!!!” (naurua). He välittävät vain rahasta.” 31 INFERNO
”Minun käy joskus hieman sääliksi nyky nuoria. Tiedustelenkin, mitä mieltä hän on nykyään noista levyistä. Soolobändi oli siinä mielessä välttämätön sivuaskel, että se sai miehen tajuamaan, mistä Venomissa oli kysymys ja mitä se ihmisille merkitsi. He halusivat tehdä jotain erilaista, mutta minä sanoin ei, Venom on black metalia. Monet näistä nuorista kavereista eivät tiedä, mistä tämä kaikki on alkanut. Me olemme vieläkin rock’n’roll-bändi, mutta emme siinä mielessä kuin Elvis Presley tai Bill Haley tai muut 50-luvun orkesterit. Jotain sellaista, joka olisi saanut kritiikkiä osakseen, jos olisin tehnyt sen Venomin kanssa. Sääli, etteivät muut ajatelleet samalla tavalla. Myös kommunikointi on helpompaa triona. – Otin yhteyttä heihin ja sanoin, ”hei, emme ole soittaneet yhdeksään vuoteen yhdessä, mitä jos kokeiltaisiin vielä?”. Lemmy puhuu usein Joe Cockerista ja muista, jotka vaikuttivat häneen aikoinaan. Artistin tulisi aina kehittää musiikkia eteenpäin. Mekin möimme sielumme paholaiselle, mutta teimme sen eri tavalla. Siitä tuli idea Death of Rock N Rolliin. Palasin bändiin sata prosenttia vahvempana, ja minulla oli nyt parempi ymmärrys siitä, mitä Venom oli. He eivät ymmärrä historiaa. – Kokeilimme toista kitaristia ja kosketinsoittajaa Cast in Stonen [1997] aikoihin, mutta triossa on sitä jotain. Cronos paljastaa, että kyseinen biisi on kirjoitettu jo At War with Satanin (1983) aikoina. Monista moderneista metallibändeistä ei voi sanoa samaa. Jotain hohtoa Venomissa on vielä on. Voimme vain mennä studiolle jammailemaan ja katsoa mitä tapahtuu. Smoken edeltäjä ja sen musiikillinen vastapari, Death of Rock N Roll, muistuttaa räyhäkkyydessään ja sanomaltaan itse Black Metalia. Paras koskaan Asioiden arvoa ei koskaan tajua ennen kuin ne menettää. Vaikka modernilla metallilla on hyvätkin puolensa, joskus se rock’n’roll-elementin ja grooven puuttuminen harmittaa... Sen ei pitäisi olla niin, mutta siltä se kuulostaa. Kun Cronos kuuli, että muu miehistö Mantasia ja Abaddonia lukuun ottamatta oli jättänyt Venomin eikä yhtye ollut aktiivinen, hän ehdotti paluuta yhteen. – Jokaiselle muusikolle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin hän haluaa kokeilla erilaisia ideoita. Outoa kyllä, Cronos jättää mainitsematta vuoden 1987 Calm Before the Storm -levyn, jolla yhtye ryhmittyi nelihenkiseksi ensimmäistä kertaa. Ne ovat niin voimakkaita. Jos ajattelee vaikka Dave Grohlia, joka julkaisi Probot-levynsä noin kymmenen vuotta sitten [Cronos esiintyy levyn avausraidalla Centuries of Sin], hän teki saman, mutta vain toisinpäin. Trio vain jotenkin toimii. Näistä levyistä en lähde kyselemään, mutta Cronosin kaksi sooloa, Dancing in the Fire (1990) ja Rock n’ Roll Disease (1991) kiinnostavat sitäkin enemmän. Myöhemmin kaksikko lähti Cronosin soolobändiin, kun tämä erosi Venomista väliaikaisesti. Uusin levy on paras, ja sitä rataa. He eivät ymmärrä historiaa. Kunhan eivät ota neljättä jäsentä. Mantas korvattiin peräti kahdella kitaristilla, Mike Hickeyllä (joka soitti myöhemmin myös vuoden 2006 Metal Blackillä) ja James Clarellä. Jotain hyvin erilaista verrattuna Venomiin, ja jälleen kerran jotain hyvin ristiriitaista. Venomissa ja esimerkiksi Mötörheadissä on hienoa se, että rockin historia elää musiikissanne edelleen. – Siihen aikaan kaikki sanoivat, kuinka Venom oli jotain erilaista ja luonut uuden musiikkityylin, uuden genren. Laulaja Tony ”Demolition Man” Dolanin aikaisten Venom-levyjen (Prime Evil, 1989, Temples of Ice, 1991, ja The Waste Lands, 1992) mainitsematta jättäminen on ymmärrettävämpää, vaikka tällöinkin mentiin kahden kitaristin turvin. Samoin kävi Cronosille. Epäpyhä kolminaisuus Siinä missä kaikkien suurten maailmanuskontojen dogmaattisessa ytimessä on ajatus kolminaisuudesta, joka toimii niin ylhäällä kuin alhaalla, Venomin ydin on saastaisempi ja huomattavasti lihallisempi. Se kuulostaa raskaammalta kuin neljän tai viiden hengen bändi. Emme siis tavanneet pirua tienristeyksessä, niin kuin se musta kaveri [viittaus faustilaiseen legendaan, jonka mukaan blueskitaristi Robert Johnson olisi myynyt sielunsa paholaiselle]. Se ei ole vain mainospuhetta ja saa musiikinkin kuulostamaan paremmalta. Se antoi perspektiiviä. Vaihdoin kitaristin ja rumpalin, minkä jälkeen kesti kaksi albumia, Metal Blackin ja Hellin [2008], löytää miehistö, joka on mielestäni paras Venom-kokoonpano koskaan. He eivät ymmärrä Led Zeppeliniä, Freetä, Bad Companya tai Deep Purplea.” 32 INFERNO. Ja se on jotakin, mitä taiteilijan kuuluisikin tehdä. Pidettäisiin treenit ja katsottaisiin, onko taika vielä jäljellä. He eivät ymmärrä Led Zeppeliniä, Freetä, Bad Companya tai Deep Purplea. Olen aina rakastanut Rushia, Mötörheadia ja muita vanhan koulukunnan kolmen miehen bändejä. Puhumattakaan vielä vanhemmista bändeistä, kuten The Who ja The Rolling Stones, joiden parissa minä kasvoin, Cronos toteaa painokkaasti. Ihmisistä, jotka soittivat rock’n’rollia, mutta hieman eri lailla, auttaen sitä kehittymään. – Minun käy joskus hieman sääliksi nykynuoria, jotka kuuntelevat sentyyppistä musiikkia. – Cronos-projekti oli minulle mahdollisuus kokeilla erilaisia lauluideoita, käyttää koskettimia ja akustisia kitaroita. – Jos luet sanoituksia, siellä sanotaan ”we met the devil at the gates”. Tämä hämmästyttävän intuitiivinen itsevarmuus on tarttuvaa lajia ja sitä on pakko ihailla. Levy-yhtiötä kehuttiin ja Suomeen luvattiin tulla, jos huolitaan. – Aivan oikein. – Oli hyvä päästä vähäksi aikaa pois Venomista ja tehdä jotain muuta. Se ei ollut mitenkään pois Foo Fightersilta, hänen piti vain saada metallilevy pois sydämeltään. Kaikkea muutakin keskusteltiin. Foo Fighters soittaa hyvin suosittua popmusiikkia, mutta Dave halusi tehdä levyn, joka on todella raskasta eikä niin suosittua. Emme menneet tienristeykseen, vaan suoraan helvettiin (naurua). Mutta ilman heitä meitä ei olisi olemassa. Yhtye aloitti aikoinaan kvartettina mutta vakiintui trioksi, kunnes palasi taas hetkeksi neljään henkeen. Siinä ei puhuta kirjaimellisesti rockin kuolemasta, vaan siitä, kuinka se on kehittynyt
OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN YHTEISTYÖSSÄ: Nummirockiin on aina mukava palata. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. Illan hämärtyessä ja esiintyjien lopetellessa settejään toisten bileet vasta alkavat: leirintäaluehan on mitä otollisinta maaperää uusien tuttavuuksien hankkimiseen,tai vanhojen kavereiden sielunmaisemiin syventymiseen. “ “ LAURA VÄHÄ-HYYPPÄ, JUONTAJA
”En uskonut palaavani lavoille enää koskaan.” Arjen Lucassen 34 INFERNO
Olen niin ujo ja itsekriittinen esiintyjä, että keikat eivät tulleet kyseeseen. – Viime Ayreon-albumin jälkeen uppouduin tavalliseen tapaani studioni uumeniin ja halusin tehdä jotain erilaista, Arjen aloittaa. Se oli kuin riisuttua orkesterimusiikkia. Elettiin aikaa, jolloin Arjen teki kaikkensa peitelläkseen vallitsevaa masennustaan ja sairauttaan, joka oli viedä tältä koko elämänhalun. Pian kiinnostus meitä kohtaan alkoi kasaantua, ja kun sähköposteja alkoi tulvia, se oli jo liikaa Arjenille. Voin kiittää Annekea, joka oli se ainoa ihminen, jonka kanssa saatoin kuvitella tekeväni tämän. Oli päivänselvää, että se naislaulaja olisi Anneke. – Aluksi ehdotimme pientä promootiokiertuetta. – Aluksi harkitsin sekä miesettä naislaulajaa. Aika pian ratkaisu alkoi tuntua jotenkin ennalta arvattavalta. – Nyt soitettujen keikkojen myötä on sanottava, että jännitin itsekin tätä kaikkea ihan turhaan. – Se piti tehdä viekkaasti, Anneke nauraa. Nämä akustiset, intiimit ja hurmokselliset keikat ovat osoittaneet entistä vahvemmin, että tämä on kuin tähtiin kirjoitettua! Sattumien summa The Gentle Storm, Arjenin ja Anneken yhteistyön hedelmä, kuulostaa heti ensimmäisellä kuulemalla projektilta, joka on kypsynyt todella pitkään. Joskus käy niin, että jokin suurempi voima ohjaa kuin toisilleen luodut muusikot löytämään toisensa. Melko tarkalleen kahdeksan vuotta sitten tapasimme Ayreon-luotsi Arjen Lucassenin kanssa Stream of Passionin keikalla Nosturissa. – Näin painajaisia! Minulle kiertueet eivät ole mitään herkkua. Anneke ei kuitenkaan antanut periksi, ja kiitos tämän uskomattoman levyn, mieleni alkoi avautua ja tajusin katuvani loppuikäni, jos en nyt kohtaa pelkojani, haasta itseäni ja tee tätä, Arjen kertailee. Totuus on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellisempää, sillä Nosturinhetkeen johtaneet tapahtumat saivat alkunsa alle vuosi sitten, kun Anneken mainitsemat tähdet asettuivat oikeaan asentoon. – Tein muutamia demoja, joissa soivat vain jouset ja basso. Elämän pohjakosketukset ovat kaukana takanapäin, ja nyt Arjen on lyöttäytynyt yhteen The Gatheringistä ja soolotuotannostaan tunnetun Anneke van Giersbergenin kanssa. – Ainoa ehtosi taisi olla, ettei sinulle kerrota kiertueiden päivämääriä ennen kuin on ihan pakko, Anneke huomauttaa hymyillen. Molemmat ovat yhtä hymyä kertoessaan juuri alkaneesta akustisesta kiertueestaan, jonka keikat ovat Arjenin ensimmäisiä sitten edellisen Nosturin-vierailun. – Totta puhuakseni en muista tuosta kiertueesta paljoakaan, Arjen toteaa. Koko juttu vaati vielä sen viimeisen kipinän. Se ei voinut olla kukaan muu! Raskaamman puolen mieslaulajaksi oli yhtä itsestään selvä valinta Russell Allen. Kuka tahansa muu olisi saanut kuulla kieltävän vastauksen. Tämä heijastui vuosia eteenpäin myös Arjenin musiikkiin, joka luisui Ayreonin, Guilt Machinen ja Star Onen merkeissä yhä synkemmille ja raskaammille suunnille. Monitaituri Arjen Lucassenin ja laulajatar Anneke van Giersbergenin kohdalla The Gentle Stormiksi nimetty luovuuden liitto johti heidät seilaamaan akustisemman ja metallisemman musiikkimaailman moniin ääriin. Tähtiin kirjoitettua TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TIM TRONCKOE JA RAYMOND VAN OLPHEN 35 INFERNO. – Se oli niin vaikeaa aikaa, etten uskonut palaavani lavoille enää koskaan. Sitten ujutin mukaan ajatuksen muutamien akustisten kappaleiden soittamisesta, ja Arjen taisi olla varovaisen suostuvainen tähän. Kuin kohtalon siivittämänä Anneke oli täsmälleen samoihin aikoihin miettinyt omalla tahollaan, että nyt olisi täydellinen hetki tehdä yhteistyötä Arjenin kanssa. Äänimaailma alkoi kasvaa, ja lopulta sain idean albumista, jolla kuultaisiin sekä akustisia että hevimpiä sovituksia samoista sävellyksistä. Helmikuussa 2015 löydän samaisen Lucassenin jälleen Nosturista, mutta tällä kertaa hänellä on syytä iloita. Arjenin kaipaama kipinä oli siis vain yhden puhelinsoiton päässä
The Diaryn teeman siemen oli siis rakkaustarinassa, mutta pian tarina sai ympärilleen aitoa historiaa, kun albumin haluttiin kietoutuvan ainakin osittain todellisiin tapahtumiin 1600-luvun loppupuoliskolla. – Anneke on ainoa laulaja, jonka saatoin kuvitella laulamaan levyn molemmat ääripäät, Arjen kiirehtii jatkamaan. Sain Arjenilta joitakin varhaisia demoja, ja hän varoitteli jatkuvasti, kuinka musiikki on aika erilaista mihinkään aiemmin tekemäänsä verrattuna. – Kerroin Arjenille haluavani viimein tehdä kokonaisen albumin yhdessä. Voisi kai sanoa kliseitä välttelemättä, että me vain täydensimme toisiamme, Arjen toteaa ja vaihtaa nopeasti katseita Anneken kanssa. Arjen ja Anneke innostuvat kehumaan toisiaan kilpaa. Vain Anneken äänestä löytyy sitä kuulasta herkkyyttä ja massiivista syvyyttä, joka saattoi puhaltaa tämän musiikin eloon. Ihan suotta! Se musiikkihan oli jo tuossa vaiheessa mahdottoman valloittavaa, Anneke hihkuu. – Vaikka kappaleet ovatkin samoja sekä akustisemmalla että raskaammalla versiolla, nämä ovat kuin eri levyjä. Arjen ei meinannut kyetä peittelemään innostustaan kertoessaan, että hän on jo työstänyt ideaa laulamastani levystä. Kohtalo astui jälleen kuvioihin, kun apuja löydettiin yllättävältä suunnalta. – Levyn teon vaiheisiin ei kuulunut yhtään ristiriitoja tai väittelyä. Ihan suotta! Se musiikkihan oli jo tuossa vaiheessa mahdottoman valloittavaa.” Anneke van Giersbergen ”Sain Arjenilta joitakin varhaisia demoja, ja hän varoitteli jatkuvasti, kuinka musiikki on aika erilaista mihinkään aiemmin tekemäänsä verrattuna. Kuin hetkessä keksimme, että 1600-luvun Hollannin kultainen aika merenkäynteineen olisi jotain aivan täydellistä! Faktaa vai fiktiota. – Arjen haaveili alusta asti, että kappaleet voisivat olla sanoituksiltaan Hollantiin jääneen vaimon ja merille lähteneen miehen toisilleen kirjoittamia kirjeitä. – Jos Arjenilla oli jokin ajatus, innostuin siitä ja ehdotin jotain lisäystä, mistä Arjen sai vain lisää tuulta purjeisiin. Ihan suotta! Se musiik kihan oli jo tuossa vaiheessa mahdottoman valloittavaa.” Anneke van Giersbergen 36 INFERNO. Molemmat hehkuttavat vuorollaan, kuinka nyt syntynyt The Diary -albumi on yksi luonnollisimmalla ja kivuttomimmalla tavalla syntyneistä levyistä, joita kumpikaan on ikinä ollut tekemässä. Koko teemakin syntyi, kun ehdotin kaiken pohjaksi rakkaustarinaa ja Arjenin mielestä musiikissa oli mahdollisuus sijoittaa tarina oikeaan historiaan. – Me vain istuimme alas ja ideoita alkoi tulvia, Anneke jatkaa. Olen itse toisinaan hieman liiankin pikkutarkka ja en ollut ihan ”Sain Arjenilta joitakin varhaisia demoja, ja hän varoitteli jatkuvasti, kuinka musiikki on aika erilaista mihinkään aiemmin tekemäänsä verrattuna
Nyt en voinut kuin toivoa, että valovoimainen Anneke veisi kaiken huomion pois minusta. – Pyysin apua opettajana työskentelevältä veljeltäni, ja tästä ne yhteensattumat taas alkoivat, Arjen myhäilee. Jo pressikiertueella on ollut hauskaa huomata, kuinka Rock Hard -lehden tyypit hehkuttavat levyn akustista ja folkkilehden toimittaja taas hevimpää versiota. Arjenin ja Anneken alkaessa pikkuhiljaa valmistautua illan akustiseen duokeikkaansa samojen luonnehdintojen voi sanoa sopivan myös meneillään olevaan kiertueeseen. – Minä olisin itse ollut täysin patalaiska näiden juttujen kanssa, kun taas Anneke oli ihan väsymätön! Jos Anneke lauloi linnuista, hänen oli pakko saada tietää, elikö näitä lintuja jo tuohon aikaan ja kappaleen tapahtumapaikalla. – Tämän albumin kanssa olen löytänyt sisäiseni rauhan, vaikken osaa arvata, miten minun tai Anneken fanit tulevat siihen suhtautumaan. – Kuulimme tositarinan aluksesta nimeltä Merchant, joka lähti merille Hollannista vuonna 1666, ja pakkohan tarinaan oli tarttua jo vuosiluvun takia, Arjen virnuilee. – Siis niin kauan kunnes levy on valmis. Runsaan melodiakielen ohella albumilta löytyy myös kirjavaa rytmiikkaa, temporatkaisuja ja sovituksia, jotka saattavat kuulostaa monien korviin hämmentävän omaperäisiltä. Tämä professori ei ollut ainoastaan kiinnostunut auttamaan meitä, vaan hän oli myös ihan hullu Ayreonin ja Anneken musiikin fani! Ensimmäinen tapaamisemme olikin silkkaa nimmareiden kirjoittelua! Tasapaino alkoi löytyä kuin itsestään, ja vaikka Arjen kertoo suuren osan sävellyksistä syntyneen jo ennen kuin teemasta oli aavistustakaan, eksoottisiakin melodiakieliä sisältävät sävellykset osuivat sitä hämmentävämmin yksiin tarinan kanssa, mitä valmiimmaksi albumi hiljalleen rakentui. – Veljeni kertoi tutustuneensa professoriin, joka on kirjoittanut kirjan täsmälleen tästä aiheesta tutkimalla Britanniasta löytyneitä satoja vuosia vanhoja kirjeitä. Yksityiskohtien oli oltava täysin kunnossa, Anneke täräyttää määrätietoisesti. Tämä täyttää salit nopeasti maassa kuin maassa. – Kappale Shores of India oli olemassa alusta alkaen, mutta voi luoja sitä tunnetta, kun ymmärsin tämän itämaisen sävellyksen osuvan yksiin Merchantin Intian kautta kulkeneen reitin kanssa. – On täysin ironista, että huolettomasti tekemäni sooloalbumi myi moninkertaisesti yli odotusten! Tämä on täydellinen esimerkki siitä, kuinka pakottamatta tehty aito musiikki löytää kuulijansa ja kuinka meidän tulisi keskittyä nauttimaan siitä kuulijakunnasta, jonka olemme onnistuneet haalimaan. Saatan soittaa jonkin riffin ja yrittää ohjelmoida siihen rumpuja, minkä jälkeen ihmettelen pitkään, kun jokin komppi ei sovikaan riffien rytmiin, ja pian tämä on yhtä leikkailua ja liimailua. Se ei ole saanut liiemmin etukäteishuomiota, mutta kaksi aidosti läsnä olevaa muusikkoa voi saada lavalla aikaan pieniä ihmeitä. Arjen myöntää kuitenkin välittömästi, ettei tällä ole niin minkäänlaista käsitystä tekemistensä todellisesta luonteesta. – Yleisö on täynnä niin hymyileviä naamoja, etteivät nämä keikat tunnu edes keikoilta. Aidolla intohimolla tehdyt albumit, oikeasti hankkimisen arvoiset kokonaisuudet ja tietynlainen maanläheisyys takaavat sen, että ihmiset haluavat tukea sinua, Arjen järkeilee. En vain voinut päästää irti siitä ajatuksesta, että väritämme todellisuutta. Mikä voisi olla parempaa kuin avata ihmisten korvia odottamattomille suunnille. – Näkisittepä minut säveltämässä studiossani. Siitä on kaikenlainen musiikillinen nerokkuus todella kaukana, kun en periaatteessa edes ymmärrä, mitä olen tekemässä! Myrskyä tyynen edellä The Diaryn luomat tunnelmat ovat olleet poikkeuksellisia myös levyn syntymisen jälkeen. 37 INFERNO. – Yleisesti ottaen omien levyjeni myynti ei ole laskenut yhtään, vaikka viimeisin Ayreonin albumi myikin vähemmän kuin sitä edeltänyt 01011001 -albumi. Arjen on siis itse omien luomustensa suurin kriitikko, ja tämä ajatus vain vahvistuu, kun keskustelu kääntyy Ayreonin edelliseen albumiin The Theory of Everythingiin. – Yleensä pidän työstämääni musiikkia maailman parhaana juttuna, Arjen pyörittelee. – Osasin kyllä odottaa innostunutta vastaanottoa, Arjen hymyilee, – mutta silti nämä keikat ovat olleet hämmentävän lämminhenkisiä. Ne ovat kuin suuria sukukokouksia, joissa koko Ayreon-perheesi pääsee kerrankin näkemään itse isännän elävänä. Lopulta olen saanut huomata olevani itse se ainoa tyyppi, joka ruoskii minua soittovirheistä! – Silti teet sitä illasta toiseen, täysin väsymättä – vaikka joka ilta käy niin, että yleisö ottaa meidät avosylin vastaan, ja jos mokailemme, siitä seuraa vain hyväntahtoisia aplodeja! Anneke huudahtaa. Alan miettiä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla, ja kun julkaisun aika viimein koittaa, yhdeksän hyvää arviota ei merkitse mitään, jos yksi kriittisempi osuu yksiin omien epävarmuuksieni kanssa. Utelen Arjenin mielipidettä liiankin kauhisteltuihin levymyynteihin ja ylistän samaan hengenvetoon hänen tapaansa pitää huolta, että tämän kaikkien julkaisujen erikoisversiot ovat kuin kultaa fanikunnalle. Sen monimutkaiset kappaleet jäivät monille etäisiksi, eikä teemakaan osunut välttämättä kaikkien makuhermoon. varma, oliko tuollainen kirjeenvaihto 1600-luvulla edes mahdollista. Arjen kertoo levyn julkaisun odottelun ja arvioiden lukemisen eronneen ratkaisevalla tavalla siitä, mitä tämä on kokenut aiempien luomustensa kanssa. Kun valmis musiikki lähtee levy-yhtiölle odottamaan puolen vuoden päästä tapahtuvaa julkaisua, itseluottamukseni alkaa vajota. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että ihmiset pitivät siitä levystä vähemmän. Puhumattakaan Cape of Stormsista, jossa on paljon vaikutteita Game of Thrones -sarjan musiikista, eikä Afrikan myrskyisille niemimaille olisi voinut kuvitella parempaa sävellystä. – Niin sanoitusten kuin musiikinkin yksityiskohdissa, Anneke kiirehtii tarkentamaan. Levyn kauneus piileekin sen yksityiskohdissa. Olisin pelännyt lähteä isoille keikoille bändin kanssa, mutta ainakin olisin ollut silloin vain yksi soittaja muiden joukossa
Da Dani niel el FF.,., ppro rodu duct ct m man anag ager er er ggggguuuuuui uiiii uitttttttttta ta taaaaaaa tttta taa tt rr Inferno.indd 1 03.02.2015 11:50:49
Da Dani niel el FF.,., ppro rodu duct ct m man anag ager er er ggggguuuuuui uiiii uitttttttttta ta taaaaaaa tttta taa tt rr Inferno.indd 1 03.02.2015 11:50:49
TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT VILLE JUURIKKALA 40 INFERNO. Muun muassa bändin uran pisimmän kappaleen sisältävä Endless Forms Most Beautiful -levy saattaa saada kuulijansa näkemään maailman uusin silmin, tuumaa Nightwishin laulaja Floor Jansen
41 INFERNO
Our Decades in the Sun tuntuu olevan kyseisen tematiikan kiteytymä. Julkaisua ympäröinyt nettivuotoskandaali ja siihen liittynyt sanailu sosiaalisessa mediassa todistivat entisestään, että uuteen levyyn on ladattu paljon tunteita sekä bändin että fanien keskuudessa. – Kappaleessa lauletaan siitä, kuinka kertoja vilkuttaa joka kerta hyvästit, kun vanhemmat ovat lähdössä – ja voi että sen laulaminen oli vaikeaa! Minulla oli nyrkinkokoinen pala kurkussa ja aluksi laulamisesta ei tullut mitään. Inferno oli paikalla jo Endless Forms Most Beautifulin kuuntelutilaisuudessa tammikuussa 2014, ja sen perusteella voi luvata, että luvassa on yllin kyllin myös raskaampia ja dramaattisempia sävyjä. elsinkiläisen hotellin aulabaariin on kokoontunut kolme Nightwishin jäsentä. Olen onnellinen, että teimme niin, sillä esimerkiksi Elánin säkeistöt ovat äärimmäisen kaunista tavaraa, Holopainen erittelee. Moni nettikommentoija kiinnitti nopeasti huomiota siihen, että Élan on soundeiltaan varsin keveä. Se johtuu varmasti siitä, että minulla oli hyvin onnellinen lapsuus. Niiden asioiden muisteleminen auttaa minua ihan päivittäisessä elämässä, ja saan niistä ajatuksista 42 INFERNO. Jotain Jansenin omistautumisesta uuteen yhtyeeseensä kertoo, että hän muutti viime vuonna Suomeen synnyinmaastaan Hollannista. – Kokeilimme joihinkin kappaleisiin myös oopperamaisempaa tulkintaa, mutta se ei kuulostanut hyvältä. Holopainen on aiemminkin puhunut siitä, kuinka lapsuus ja viattomuus sekä toisaalta viattomuuden menetys ovat innoittaneet häntä musiikintekijänä. Kolmantena haastatteluun osallistuu Floor Jansen, jo yhtyeen historian kolmas pääsolisti, joka pääsee nyt ensimmäistä kertaa esittelemään taitojaan Nightwishin studiolevyllä. Myös se huomattiin, ettei Jansen vedä koko kappaleen aikana niin sanotusti täysillä, kuten hänen aiempien bändiensä After Foreverin ja ReVampin yhteydessä on totuttu kuulemaan. – Olimme tarkkaamon puolella kuuntelemassa ja kappale pyöri jo, mutta laulua ei alkanutkaan kuulua. – Viattomuus on minulle todellakin voimakas inspiraationlähde. Hän tuli kuvioihin vuonna 2012, kun edellinen laulaja Anette Olzon erotettiin pikatoimenpitein yhtyeestä. Sanoin äänittäjälle, että taidan kuulla nyyhkytystä, Marco puolestaan naureskelee. Kosketinsoittaja Tuomas Holopainen on paikalla itseoikeutetusti, onhan hän perustajajäsenenä ja pääasiallisena biisintekijänä yhtyeen selkeä keulahahmo. Sanoin äänittäjälle, että taidan kuulla nyyhkytystä.” Marco Hietala Herkkää tulkintaa Endless Forms Most Beautifulia on odotettu kuumeisesti, ja jännitystä lievennettiin kuluvan vuoden helmikuussa, kun levyn ensimmäinen single Élan julkaistiin. ”Olimme tarkkaamon puolella kuuntelemassa ja kappale pyöri jo, mutta laulua ei alkanutkaan kuulua. Kappale on rakkaudentunnustus jäsenten vanhemmille, ja tämä seikka toi Jansenin tulkintaan yhden tunnekerroksen lisää. Lisäksi en ollut kuullut kovinkaan paljon Floorin herkempää tulkintaa ReVampissä tai After Foreverissä, joten halusin todellakin kokeilla myös sitä puolta. Erityisen hauraankaunis hetki levyllä on balladi Our Decades in the Sun. Se oli heidän ensimmäinen vierailunsa täällä, ja nykyäänhän en näe heitä yhtä usein kuin aiemmin, Jansen muistelee. Basisti Marco Hietala on yhtyeen toinen soololaulaja ja esimerkiksi Endless Forms Most Beautifulista tehtyjen YouTubeminidokumenttien perusteella varsin aktiivinen hahmo studiotyöskentelyssä. Sekin kävi selväksi, että Jansen laulaa monessa kappaleessa herkällä otteella ja täyttä voimaa käytetään vain valikoidusti. – Vanhempani olivat vierailulla Suomessa ja tein lauluosuuteni kappaleeseen sinä päivänä, kun he olivat lähdössä takaisin Hollantiin. Jansen, samoin kun jo vuodesta 2007 asti sessiojäsenenä mukana ollut multi-instrumentalisti Troy Donockley, liitettiin Nightwishin täysjäseneksi lokakuussa 2013. Ei kannata tehdä jotain vain sen vuoksi, että pystyy siihen. Jansen asuu tätä nykyä Joensuussa. On tarkoitus puhua yhtyeen kahdeksannesta studioalbumista, tämän Inferno-numeron kanssa samana päivänä ilmestyvästä Endless Forms Most Beautifulista. Se ei tuntunut oikealta, muotoiltakoon se vaikka niin. Jo ennen tätä oli käynyt selväksi, että yhtye alkaa työstää seuraavaa levyään kesällä 2014. Keikkakokemusten lisäksi fanit saivat kuultavakseen ja nähtäväkseen uudistuneen Nightwishin livetoimintaa Showtime, Storytime -cd/dvd:n muodossa marraskuussa 2013. – Jotkin kappaleet ja osat yksinkertaisesti vaativat pehmeämpää lähestymistä
Jälkikäteen ajatellen olin hyvin malttamaton ja halusin imeä kaiken sisääni yhdellä kertaa. Tällä kertaa Holopainen oli tehnyt Hietalan ja äänittäjä-miksaaja Tero Kinnusen kanssa alustavat demot ennakkoon kevään aikana, joten yhtye siirtyi harjoitteluvaiheen jälkeen suoraan äänityksiin. Hietala kertoo, että instrumenttiraitojen tallennuksen jälkeen ja lauluosuuksiin päästyä homma hoidettiin eri tavalla kuin aiemmin. Lopulta Jansen muutti Suomeen, ja parin päivän päästä hän olikin jo muiden jäsenten kanssa harjoituksissa mökkiympäristössä. Kiitos! Luomista keskellä luontoa Yhtye aloitti Endless Forms Most Beautifulin kappalemateriaalin harjoitukset Itä-Suomen järvimaisemissa kesäkuussa 2014. Olen kirjoittanut omat sanoitukseni ja lähestynyt kappaleita ihan eri kulmasta. Nyt keskityimme yhteen kappaleeseen aina sataprosenttisesti. Pitää kuunnella ja omaksua kappaleet ja eri osat vähitellen, antaa sen kaiken upota kunnolla mieleesi. Se synnytti hienon ideoinnin virran. – Jätkät olivat jo treenanneet keskenään, ja instrumentaaliharjoituksia oli tarkoitus vielä jatkaa. – Minun ei ole koskaan pitänyt opetella musiikkia tällä tavalla. Aiemmin niitä on tehty sekaisin ja samaan aikaan on ollut prosessin alla useita keskeneräisiä kappaleita. Myös lyriikat ja niiden ymmärtäminen vaati aikaa. Hän saattaa yhtäkkiä pysäyttää muun tekemisen ja vetäytyy bassonsa kanssa muutamaksi minuutiksi soittamaan ja päästelemään outoja lauluäännähdyksiä, ja kohta hänellä onkin hieno harmonialinja kokeiltavaksi, Jansen lisää. Jotakin puuttui. – En ole todellakaan tehnyt koskaan aiemmin levyä kesäleirillä keskellä suomalaista luontoa. Ne olivat ihan ookoo, mutta eivät lopulta pureutuneet kunnolla tarinan ytimeen. Keskustelimme myös paljon harmonioiden tekemisestä, muutimme sovituksia lennosta ja niin edelleen. voimaa vaikeina aikoina. Kuusi viikkoa kestäneiden harjoitusten jälkeen siirryttiin suoraan levytysvaiheeseen, yhä mökkitiloissa. Mutta eihän se niin toimi. – Olimme Floorin kanssa samaan aikaan laulamassa ja saatoimme vaihtaa paikkaa mikin takana saman biisin aikana. Tein kappaleesta kaksi erillistä versiota, enkä ollut oikein tyytyväinen kumpaankaan. Jansen oli puolestaan kevään aikana tutustunut materiaaliin silloisessa kodissaan Hollannissa. Evoluution voima Sanoitukset ovat antaneet ajattelemisen aihetta muillekin kuin Jansenille. – Teimme tällä kertaa aina yhden kappaleen mahdollisimman valmiiksi asti ja siirryimme vasta sitten seuraavaan. Our Decades in the Sun on tehty sen vuoksi, että vanhempamme tietäisivät, kuinka paljon heitä rakastamme, Holopainen kertoo. Nyt sanat olivat valmiiksi paperilla ja niiden rinnalla pianolla soitetut laulumelodiat. – Marcon aivot toimivat erikoisella tavalla. – Olin kuin tulisilla hiilillä, kun sain Tuomaksen demot kuultavakseni ensimmäisen kerran. Sitten sain Marcolta levyn hänen riffija kertosäeideoistaan, ja sieltä löytyi kappaleen kertosäe. Nauhoitimme myös alkupään kesäharjoituksia yhdellä mikillä hänen työnsä tueksi, Holopainen kertaa. Demoja on aiemmin työstetty jo pelkästään Pipin [Williams, yhtyeen pitkäaikainen orkesterisovittaja] vuoksi, mutta tällä kertaa lähetin hänelle omat demoni, joiden pohjalta hän alkoi tehdä orkesterisovituksia. Mielestäni se kuuluu valmiilla tuotoksella, Hietala täydentää. – Olemme aiemmin tehneet täydelliset demonauhoitukset koko yhtyeen voimin, mutta tällä kertaa hyppäsimme sen vaiheen yli. Näinä mielensä pahoittamisen luvattuina aikoina sekin on aiheuttanut kuhinaa tietoverkoissa 43 INFERNO. Jo ennakkoon on kerrottu, että levyllä käsitellään muun muassa elämän synnyn sekä evoluution teemoja ja että vierailevana kertojaäänenä toimii aikamme ehkä kuuluisin evoluutiobiologi, tieteen popularisoija Richard Dawkins. Tosin toivon, että siihen olisi ollut mahdollisuus jo aiemmin, koska tämä on erinomainen tapa levyttää, Jansen ylistää. Mutta kun olin ollut viisi minuuttia treenitilassa, halusin jo ehdottomasti mennä mukaan laulamaan, ja niinpä jatkoimme kappaleiden työstöä laulujen kanssa. – Kappaleen teema oli tosin niin tärkeä ja erityinen, että minulla oli todellisia vaikeuksia toteuttaa sitä musiikillisesti. – Suora siirtyminen harjoitteluvaiheesta levyttämiseen varmisti sen, että treenien loistava groove siirtyi levylle asti. On oma prosessinsa tuottaa niistä palasista toimiva lauluosuus. Minulla oli todella kiire päästä viimein laulamaan uutta Nightwish-materiaalia
44 INFERNO
Hän on lukenut biisiin sekä kaksi omaa tekstiään että evoluutioteorian kehittäjän Charles Darwinin (1809–82) Lajien synty -teoksen lopetuksen. Meillä oli myös pitkiä keskusteluja esimerkiksi uskonnon ja evoluutioajattelun välisestä hankauksesta, Jansen kertoo. Valmiita tuotoksia voi kuunnella hetken, mutta sen jälkeen se on harvinaista. Ja USA:n väestöstä yli 40 prosenttia ei usko evoluutioon! Joten levyllä on kyllä paljon ajattelemisen aihetta. Vaikka Holopainen on kertonut, että kyseessä oli yhtyeen tähän mennessä helpoin levytys, yksi suuri draama koettiin nytkin. – Dawkins on arkkityyppi englantilaisesta herrasmiehestä. Miksausvaiheessa sitten päätimme, mitkä puheosuudet sopivat parhaiten kappaleeseen. Evoluutiotematiikka tiivistyy ennen kaikkea levyn päätösraitaan, 24 minuutin kestollaan Nightwishin historian pisimpään kappaleeseen, The Greatest Show on Earthiin. Hahto ottaa Nevalaisen paikan Palatkaamme vielä Endless Forms Most Beautifulin tallennusvaiheisiin. Prosessin jo päästyä alkuun yhtyeen rumpali Jukka Nevalainen ilmoitti vetäytyvänsä syrjään. Hän oli äärimmäisen ystävällinen ja lisäksi erittäin hyvin valmistautunut. Hänen puheosuuksiensa nauhoitukset tehtiin viime lokakuussa, Holopainen kertoo. – Teimme muutamia yhteishaastatteluja ja minulla oli viimein mahdollisuus soittaa hänelle kappale valmiina. – Prosessi ei varsinaisesti muuttanut omia käsityksiäni, mutta nyt yksinkertaisesti tiedän enemmän asioista. Se oli tavallaan hyvin imartelevaa, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Jotain Oceanbornia en ole kuunnellut alusta loppuun vuosikausiin – ehkä en jopa koskaan sen ilmestymisen jälkeen.” Tuomas Holopainen 45 INFERNO. Ja me olemme täydellisesti päätöksen takana. Pitää jättää tilaa tulkinnalle – sekä laulajalle että myöhemmin kuuntelijoille, Holopainen painottaa. Dawkinsin tekstit olivat siinä suurimpana inspiraationa. – Siltikään en ollut ennen tätä ihan täysin tiedostanut esimerkiksi sitä, kuinka paljon vielä 2000-luvulla on ihmisiä, jotka kiistävät kokonaan evoluution. Syynä olivat vuosia jatkunut vaikea unettomuus, siitä seurannut uupumus ja kyvyttömyys osallistua yhtyeen toimintaan täysipainoisesti. En uskonut siihen, en tuntenut kirkon piirissä mitään, en ymmärtänyt, miksi olin siellä. Tiesimme, että Kaitsu on helvetinmoinen rumpali ja mukava jätkä. Vaikka Jansen, Hietala ja Holopainen sekä muutkin jäsenet keskustelivat levyn yleisistä teemoista, mitään lyriikoiden yhteistä lähilukua ei suoritettu. – Evoluutio on minulle totuus. Toisaalta tiesimme tavallaan jo nauhoitusvaiheessa, mitkä osuudet olivat parhaita, ja ne päätyivätkin lopulta levylle. – On muistutettava, että levy ei ole mikään tieteenjulistajan käsikirja. Samassa yhteydessä kerrottiin, että Nevalaista paikkaa hänen ystävänsä, muun muassa Wintersunista, Swallow the Sunista ja Rotten Soundista tuttu Kai Hahto. Toisaalta kävin kirkossa, koska muutkin kävivät. On pakko tiedustella, millaisin ajatuksin Holopainen lähti tällaisen möhkäleen tekemiseen. – Minä en ainakaan halua käydä tekstejäni läpi tarkalla kammalla ja selittää joka sanan ja lauseen merkitystä. Ehdotin yhteistyötä ja homma oli kerralla selvä. Se sisältää tieteestä inspiroituneita tarinoita, joita kuunnellessa on silti tarkoitus nauttia ja viihtyä. – Halusin yksinkertaisesti kirjoittaa maapallon lajien evoluutiosta. Kun pääsimme ”En kuuntele levyjämme juuri koskaan. Oli myös kiinnostavaa huomata, että olimme yhtyeen sisällä valmiiksi maailmankatsomuksellisesti samoilla aaltopituuksilla. Hietalalla on aiheeseen vielä tähdellistä lisättävää. Jansen kertoo, että evoluution perusteet on opetettu myös hänelle jo peruskoulussa, aivan kuten Suomenkin koululaitoksessa. Näin, vaikka tiede on todistanut nämä asiat. – Tekstien aiheet saivat minut ajattelemaan ja myös selvittämään asioita. ja pannut monet ”fanit” kyseenalaistamaan Nightwishkuuntelunsa. Jo ajatusleikkinä tuntui kutkuttavalta mennä historiassa aivan Maan syntymiseen asti ja tehdä kappale 4,6 miljardia vuotta kestäneestä elämän kehityksestä. Juuri tällä kappaleella kuullaan Dawkinsin ääntä. Hänellä oli paljon teksteihin liittyviä muistiinpanoja koskien painotuksia, taukojen paikkoja ja niin edelleen. Se ei ole jotain, mitä ihmiset ovat vain keksineet omasta päästään, vaan se on tieteellisen menetelmän luoma teoria ja todistettua faktaa. – Lähetin noin vuosi sitten kirjeen Dawkinsille, ja hän vastasi hyvin pian, muistaakseni parin viikon sisällä. Holopainen kertoo tavanneensa Dawkinsin uudelleen Lontoossa haastattelua edeltävällä viikolla. ”Dear sir, you should have sent this to me immediately.” Kerroin, että halusin esitellä hänelle kerralla koko paketin, eli levynkannet ja lyriikat kansivihkossa ja niin edelleen. Yhtye tiedotti asiasta ulkopuolisille elokuun 6. Lopulta ymmärsin, ettei se ole minun juttuni. – Siinä vaiheessa ajattelin, että turbulenssin määrä on Nightwishissä vakio, Holopainen muistelee. Hän oli vilpittömän otettu lopputuloksesta. Lisäksi siellä oli tekstejä muun muassa Nightwishiltä, Walt Whitmanilta [kirjailija, 1819–92] ja Thomas Huxleylta [biologi, 1825–95]. – Teimme noin 30 erilaista sitaattiottoa hänen kirjoistaan. päivä. Ja vielä lopettaa tarina jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, Holopainen kertoo. – Jukka valitsi itse Kain korvaajakseen
– Levyllähän on kolme kappaletta, joissa ei ole ollenkaan orkesteria. Hän ei kerta kaikkiaan kestä enää kysymyksiä aiheesta, Holopainen kertoo. Bändifiilistä vai ei. Teimme levyn, seuraavaksi on kiertueen vuoro ja sen jälkeen jatkopohdintojen, Hietala täydentää. – Emme antaneet hänelle oikeastaan mitään erillisiä ohjeita. – Toisaalta olisi hyvin epäreilua komentaa Kaitsua soittamaan kuin Jukka. – Ja niin kauan kuin musiikki on sävelletty niin, että siellä on myös jousisoittimia, kuoro-osuuksia ja muita vastaavia, aiomme käyttää aitoja, äänitettyjä orkesterisoittimia. Mutta koska meillä on tällä hetkellä mahdollisuus ja resurssit tehdä levyjä myös ison orkesterin tukemana ja se vieläpä kuulostaa pirun hyvältä, haluan ainakin nyt käyttää sitä mahdollisuutta, Holopainen erittelee. Kaitsu soitti rummut sisään kahdessa päivässä, ja siitä eteenpäin kaikki sujuikin todella vaivattomasti, Holopainen lisää. Siellä täällä on paljon tilaa erilaisille kokeiluille ja poikkeuksellisille jutuille, Jansen analysoi. Sen voisi toteuttaa niin, että korvaisi orkesterisoitinten osuuksia niillä soittimilla, joita meillä on bändinä käytössämme. – Esimerkiksi Imagenaerumiin verrattuna biisit ovat varmasti kompaktimpia. – The Eyes of Sharbat Gula -instrumentaali on myöskin varsin epätavanomainen sävellys. – No, tuolta osin on siis kyse The Greatest Show on Earthistä. En näe periaatteellisesti mitään syytä, miksi se ei voisi tapahtua. lopulta soittamaan hänen kanssaan, kaikki palaset loksahtivat kohdalleen varsin helposti, Hietala kertoo. Fantasioista todellisuuteen Making of -dokumenteista käy ilmi sekin, että yhtyeen luottostudiomies Tero Kinnunen ei juuri kuuntele Night”Monien aiempien Nightwish levyjen kohdalla kuulija on voinut upota erilaisiin fantasiamaailmoihin. Esimerkiksi My Waldenissa on kesken kappaleen selkeä tempomuutos, eikä Our Decades in the Sunissakaan ole mitenkään normaali kappalerakenne. Se olisi sama kuin käskisimme Floorin laulamaan osansa Anetten tavoin. – Meillä oli lopulta vain kuusi päivää aikaa harjoitella Kaitsun kanssa, mutta hän toteutti heti osansa Nightwishiin sopivasti, tietyllä omalla tyylillään maustettuna. Edellä mainituissa making of -dokumenteissa käy muun muassa ilmi, että Pip Williamsin johtamista orkesterinauhoituksista toimitettiin parhaimmillaan yli 600 ääniraidan kokonaisuuksia yhtä kappaletta kohden. – Mehän teimme täysin päinvastoin [julkaisemalla Élan-singlellä version, jossa ei ole ollenkaan bändi-instrumentteja], Floor reagoi. Tai tarkemmin sanottuna Edema Ruhissa ja My Waldenissa ei ole ollenkaan, ja Élanilla on hyvin vähän, Holopainen huomauttaa. Tällä hetkellä Jukka ei ole kovin halukas puhumaan aiheesta, eikä hän tullut esimerkiksi mukaan levyn ennakkokuunteluihinkaan. Holopainen on puhunut, kuinka Endless Forms Most Beautifulin soundiin lähdettiin tavoittelemaan niin sanottua bändifiilistä ja kappalerakenteisiin suoraviivaisuutta. Se on yksinkertainen ja koko motivaatio asian takana, Hietala linjaa. – Itse asiassa tuossa haastattelijan ajatuksessa saattaisi olla ideaa. Kosketinsoittaja jatkaa, että uusien kappaleiden rakenteet itsessään saattavat olla hieman viimeaikaisia levyjä yksinkertaisempia. Mikä sitten on Hahton virallinen status Nighwishissä. Ne sadat raidat levittäytyvät 25 minuutin ajalle eivätkä kaikki soittimet tule samalla voimakkuudella, joten ei siinä ole mitään ristiriitaa tässä suhteessa, Holopainen aloittaa. Joten vastaus alkuperäiseen kysymykseen on siis ”ei” ja ”kyllä” ja ”ehkä”, Holopainen summaa naureskellen. – Kyllä, se on hyvinkin mahdollista. Nyt olemme luoneet tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitse erikseen stressata tai edes miettiä asiaa. Hän tekee kiertueen kokonaisuudessaan, ja sen jälkeen, noin kahden vuoden päästä, arvioimme tilanteen uusiksi. Olisi silti mielenkiintoista kuulla vaihtoehtoisia miksauksia vaikkapa uusimman levyn kappaleista, ilman orkesteria. Pois lukien tietenkin levyn viimeinen kappale. Siinä onkin ainakin tiettyyn mittaan asti onnistuttu. Tällä kertaa levy antaa mahdollisuuden upota myös jokapäiväisen elämän ihmeellisyyteen.” Floor Jansen 46 INFERNO. Katsomme, mitkä Jukan tunnelmat ovat sillä hetkellä. Kuinka tällöin voidaan puhua bändifiiliksestä. Onko hän varsinainen jäsen vai tuuraaja. Kun jätkä tulee mukaan kuvioihin, onhan hänen annettava toteuttaa myös omaa tyyliään, Hietala toteaa. Kyyninen sivustaseuraaja saattaisi silti esittää kyseenalaistavia lausuntoja. Kaitsulle tuntui olevan hyvin selvää, kuinka soittaa Nightwishissä. – Kai on sijaisjäsen. Se saattaisi olla ajatus, jonka voisimme toteuttaa jossain vaiheessa tulevaisuudessa, mutta en osaa sanoa milloin, Hietala innostuu. Mutta olisiko esimerkiksi mahdollista, että Nightwish tekisi levyn ilman orkesterisoittimia. – Jukan unettomuus on vakava terveydellinen ongelma, ja mikään määrä julkista puhetta ei muuta tilannetta paremmaksi. – Olen osittain eri mieltä. – Ja kun levyä kuuntelee kokonaisuudessaan, niin kyllähän yhtye on siinä koko ajan etualalla, Hietala tukee
– Minulla tuli tuosta kylmiä väreitä. Miten on asianlaita yhtyeen jäsenten kohdalla. Vielä varsinaisten studioja miksausvaiheitten jälkeen pitää tarkistaa massatuotantoon menevä versio ja niin edelleen. Tiedämme, mikä kappaleen osa tulee seuraavaksi, mitä kaikkia soittimia kuuluu milläkin hetkellä ja niin edelleen. Jotain Oceanbornia [1998] en ole kuunnellut alusta loppuun vuosikausiin – ehkä en jopa koskaan sen ilmestymisen jälkeen, Holopainen kertoo. Lopullisen valmiina levy tuntuu hyvältä hetken aikaa, Hietala kertoo. Tämä levy saattaa inspiroida ihmisiä tutkimaan todellisuutta uusin silmin. Se on tavallaan surullista. – Minä en ainakaan kuuntele levyjämme juuri koskaan. – Vaikkapa muurahaisten hyörimisen seuraaminen voi olla loputon hämmästelyn kohde. Silloinkaan emme tosin kuunnelleet levyjä kokonaisuudessaan, vain yksittäisiä kappaleita, Holopainen kertoo. Valmiita tuotoksia voi kuunnella hetken, mutta sen jälkeen se on harvinaista. Toivoisin todella voivani kuulla Nightwish-levyn tietämättä siitä mitään ennakkoon. Tällä kertaa levy antaa mahdollisuuden upota myös jokapäiväisen elämän ihmeellisyyteen, Jansen pohtii. Hienosti kiteytetty. Dark Passion Playn [2007] The Poet and the Pendulum olisi yksi niistä kappaleista, joita todella haluaisin tulkita, mutta lista on pitkä, Jansen sanoo. wishin levyjä sen jälkeen, kun ne ovat valmistuneet. – Kuuntelimme kesäleirillä tosiaan joitain vanhoja kappaleita sillä korvalla. – Minähän voisin esittää keikalla minkä tahansa Nightwish-kappaleen, rakastan niitä kaikkia. Mysteeri on kadonnut jo kauan sitten. – Monien aiempien Nightwish-levyjen kohdalla kuulija on voinut upota erilaisiin fantasiamaailmoihin. – Toisaalta, tiedämme aivan liikaa materiaalista, jotta siitä voisi aidosti nauttia. Valintojen tekeminen on hankalaa. 47 INFERNO. Seuraavan kiertueen settilistaan on harkittu vanhoilta levyiltä joitain kappaleita, joita ei ole soitettu aikoihin tai jopa koskaan aiemmin. – Tekovaiheessa jokaista albumia pitää kuunnella läpi monta kertaa. Entä onko kolmikolla Endless Forms Most Beautifulista mielen päällä jotain sellaista, mitä haastattelija ei ole tajunnut udella. Holopainen vaikuttuu solistin sanoista. Elämästä löytyy ihmeitä, kun vain osaa katsoa oikealla tavalla
Black/death metal -yhtyeen demokasettia levitettiin maailmalle kaikkiaan 800 kappaletta. Vuodesta 1992 alkaen Helenius oli aktiivinen toimija metallin tape trading -skenessä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PETRI VILÉN HEITETÄÄN TITTELIT POIS 48 INFERNO. Näitä hommia ei pidä tehdä siksi, että voisi sanoa olevansa jotakin. Seuraavassa bändissä, Primitivessä, hän lauloi parikymmentä keikkaa ja levytti Reactions-ep:n. Jussi on ollut bändeissä ja töissä levykaupassa, järjestänyt tapahtumia ja kirjoittanut musiikista. Bändi soitti puolenkymmentä keikkaa, yhden ensimmäisen Tuskan ensimmäisenä bändinä. Hänellä oli kasetinvaihtokavereita eri puolilla maailmaa Islannista Costa Ricaan. Kun Luciferase alkoi hiipua 2000-luvun puolivälissä, Helenius päätyi pahamaineisen Hellboxin jäseneksi. Vuonna 1998 ruotsalainen Black Mark julkaisi Crimson Midwinterin ainoan albumin, Random Chaosin. Hellbox-miehistöllä toteutettiin Bathory-tribuuttikeikka, jonka tuotot menivät hyväntekeväisyyteen. Omaa materiaalia soittavien bändien lisäksi Helenius on laulanut Slayer-covereita The Slaytanicsissä ja klassikkothrashiä Bay Area Teutonicsissa. Vanhan koulun thrashiä soittava Axegressor perustettiin vuonna 2006. Turun metallipiireistä tuttu Jussi Helenius on sellainen tyyppi. – Myynneistä ei ole mitään havaintoa, mutta sen ikäisenä oli siistiä olla samalla lafkalla Bathoryn ja Edge of Sanityn kanssa. Turussa vuonna 1977 syntynyt Helenius oli lapsi 80-luvun hard rock -buumin aikaan. Musiikin piti olla aina vain rankempaa, ja äärimmäisyys viehätti myös ulkomusiikillisissa jutuissa. Alla on aina ollut yhtye tai pari. Progemmat riffit miellän soittokohdiksi, joihin ei tule laulua. Bändeissä Kun aletaan puhua bändeistä, Helenius tekee selväksi, ettei ole muusikko. Crimson Midwinterin jälkeen Helenius vaikutti noin vuoden ajan toimineessa Deathimagessä, joka teki muutaman keikan. – Kaveri voitti sen paikallisradion kilpailussa. Vuotta myöhemmin koottiin Cannibal Accident, studioprojekti, josta tuli vahingossa keikkaileva grindbändi. Kulttuuri tarvitsee ihmisiä, jotka tuottavat sitä sielunpalolla, joka erottaa harrastuksen elämäntavasta. Se on leimannut bändejänikin. Nimityksiä hän ei silti kaipaa. Joissain Luciferasen keikoissa oli ihan pointtiakin. – Olen keikkaillut ja äänitellyt Suomessa kauan ja paljon. Soitettiin Tuskan jatkoklubilla ja Therionin lämppärinä. Axegressorin kolmas albumi Last ilmestyi viime kesänä. Underground tuli tutuksi fanzinejen ja demojen kautta. Keikoilla Helenius on järjestänyt paljon metallitapahtumia. Promoottori-sanaa hän kuitenkin vierastaa, kun ei ole mikään lankojenvetelijätyyppi. Hän on edelleen sillä tiellä. Huhtikuussa on edessä yhtyeen toinen Euroopan-kiertue. Venom-coverbändinä aloittanut Hellbox jatkoi konstailematonta linjaa omilla biiseillä. Ihmettelin, että mikä sellainen voi olla, en ollut edes nimeä kuullut. – Sitten mua pyydettiin Luciferaseen, jonka death metal tuntui kiinnostavalta. – Tittelit ovat liian virallisia. Ensimmäinen hänelle tärkeä metallialbumi tuli genren obskuurista päästä: saksalaisen Running Wildin Port Royal (1988). Jatkossa olisi kiva päästä näkemään enemmän muiden maiden meininkiä. Levyä diggaan vieläkin, vaikka sille jäikin mokia. – Olen laulajana ja sanoittajana helvetin simppeli ja suoraviivainen. Heitetään siis tittelit pois. Sellainen osaisi tehdä biisejä jollakin soittimella, kuten triangelilla. 1990-luvun alussa Helenius löysi death metalin, ja meininki meni ehdottomaksi. Oli mikä oli, Jussi on laulanut bändeissä 16-vuotiaasta. Annetaan tekojen puhua puolestaan. Se sopi Jussille. Vuonna 2003 me tehtiin split-ep Exit Woundsin kanssa. Punkmetalli, grind ja thrash ovat vanhan koulukunnan musaa. – Tunnen kuuluvani old school -osastoon vähintään parin genren kautta. Seuraavaksi tulivat bändit, joissa Helenius on edelleen. – Äänitin sitä kaikille kaseteille, joilla ei ennestään ollut örinäbändejä. Tuntui siistiltä, että oli bändejä, joita kaikki muut eivät kuunnelleet. Ensimmäisenä oikeana bändinään hän pitää 1994 perustettua Crimson Midwinteriä
49 INFERNO
– Toivottavasti se oli Quorthon, koska se kuulemma pani joskus kavereitaan antamaan puhelinhaastatteluja. Jussin äiti ja isoäiti ovat äidinkielenopettajia. Heleniuksen omassa kokoelmassa on noin 11 000 äänitettä. Running Wildia haastatellessa Heleniuksen elämän metalliympyrä sulkeutui, ja Martin Walkyierin kanssa keskustellessa pääsi puhumaan sanoittajaesikuvalle. Vuonna 1999 Helenius liittyi West Coast Holocaust -yhdistykseen. Kirjoittamassa Rocktoimittajaksikaan Heleniusta ei arvaa nimittää, vaikka on hän tehnyt näitäkin hommia. ”Eihän tässä ole järkeä, jos työn ja palkan suhdetta katsotaan. Bukarestin meikä. Se ei kuitenkaan aina realisoitunut lipunmyynnissä. Niin perustettiin Turun Levykauppa Äx, joka täytti äskettäin kymmenen vuotta. Oli tietenkin siistiä päästä katsomaan bändejä ilmaiseksi. – Ensimmäisellä WCH-keikalla – silloin tosin toimittiin vielä Lyhyt elämä lapselle ry:n nimellä – mentiin perse edellä puuhun ja lyötiin päätä seinään. – Idiooteiksi. Oppirahat tuli maksettua. Ensimmäisen oikean työpaikkansa Helenius sai toisesta kaupasta, Turun legendaarisesta Kane Recordsista. – Yksi kaveri osasi atk-nörtteillä, joten me perustettiin nettilehti Metal Elite. – Olen tehnyt keikkojen järkkäämisessä vaikka mitä: liimannut julisteita, ajanut autoa, majoittanut bändejä, hommannut lentoja ja niin edelleen. Kirjoitin myös haastattelujuttuja. – Axegressorin keikalla Romaniassa tapasin yhden jannun, joka on järkännyt siellä keikkoja yli kaksitoista vuotta. Viimeinen bändi ehti soittaa vartin, kun huvilupa loppui. Helenius tilasi ensimmäiset fanzinet Rumban ilmoituspalstan kautta. Ei tuolla ole merkitystä siihen, onko tyyppi hyvä työntekijä tai kova musadiggari, mutta tuntuu se silti vieraalta. Kiinnostus kieleen ja kyky käyttää kynää on tullut osin verenperintönä. – Omistaja tuli töihin pitkän viikonlopun jälkeen ja sammui saman tien vessaan – onneksi housut jalassa. Parin viimeisen kiertueen kulut oli kuitenkin maksettava henkilökohtaisella pankkilainalla. – Ensimmäiset keikat järjestin Primitivessä ollessani Turun vanhalla TVO:lla ja Tunalla eli Turun nuorisoasemalla. Mutta ei se siihen kaatunut. Pienlehtien välissä oli flyereita, joista saattoi tilata lisää zinejä, ja niin tie undergroundmediaan aukesi. Mutta tärkeimpiä ovatkin ne pienet jutut. Olen saanut pari sellaista työhakemusta, jossa hakija kertoo niin ja niin monen tuhannen biisin musiikkikokoelmastaan. Se alkoi vituttaa itseä, ja peli piti puhaltaa poikki. Hän kuvaa tekemisiään asiallisesti hoidetuksi undergroundtoiminnaksi. – Ikinä en ole oikeita töitä tehnyt. WCH järjesti Turun seudulla paljon tapahtumia, kunnes lopetti toimintansa vuonna 2011. – Muiden kiireiden takia en pystynyt pitämään kiinni deadlineista. Mun piti alkaa töihin, vaikka en tiennyt mistään mitään. Se oli kuin mun peilikuva. Levykaupassa olen hengaillut, kuunnellut musaa High Fidelity -tyyliin, hän naurahtaa sarkastisesti ja jatkaa sitten vakavissaan: – Teen levykaupassa töitä niin kuin muutenkin musahommissa. Sitten eka asiakas tuli sisään. Vinyylejä löytyy noin kolmetuhatta, cd-levyjä kuutisentuhatta ja loput ovat kasetteja. – Undergroundyhteyksistä on ollut hyötyä kaupan palveluille ja valikoimalle, Helenius sanoo. No, kukaan ei voi toisinkaan todistaa! Metallista kirjoittaminen jäi muutaman aktiivisen vuoden jälkeen. Tekemällä se pikkuhiljaa valkeni, miten hommat hoidetaan. Bassokaappi puuttui, ja miksaaja heitteli voltteja ympäri salia ilman paitaa ja tuhannen päissään. Mieleenpainuva ensikosketus levykaupan arkeen tuli kauppaopiston työharjoittelussa. – Tein Suelle aika paljon festarija keikkaraportteja. Silloin pitäisi järjestää muitakin kuin oman lempimusiikin keikkoja. Sitten Levykauppa Äxän Jyri Lipponen otti Heleniukseen yhteyttä ja pyysi tätä Turkuun perustettavan kaupan myymäläpäälliköksi. Sitä tehtiin noin vuosi. Levykaupassa Jussi Helenius elää myymällä musiikkia. – Eihän tässä ole järkeä, jos katsotaan työn ja palkan suhdetta. – Äänilevyjä on turhaa glorifioida liikaa, mutta katson niitä kyllä old school -kulmasta. Hän ei ole halunnut tehdä tapahtumien järjestämisestä itselleen ammattia, koska se olisi edellyttänyt kompromisseja. – Suen porukat olivat suositelleet mua Lipposelle. Rakkaudesta lajiin tehty kulttuurityö on kasvattanut laajan kontaktiverkoston. Helenius kirjoitti jonkin aikaa myös Quadriviumiin, ja vuonna 1999 hänestä tuli Suen avustaja. Sitä vain maksoi vuokraa kuukauden myöhässä niin kauan, että tilit oli tasattu. – Joskus piti maksaa keikkapalkkiot oman asunnon vuokrarahoilla. – Osittain niiden kytkösten ansiosta esimerkiksi äärimmäistä underground black metalia on nähty Suomen virallisella listalla. Elämäntapa ei palkitse rahalla, mutta muuten kyllä. WCH:n toiminta pyöri omillaan viiden tai kuuden vuoden ajan. Sellainen tekee hommasta mielekästä. Enemmän kuin tarvitsisi. Sanoituksia Jussi on kirjoittanut kymmenvuotiaasta lähtien. Kun oman lehden teko alkoi kiinnostaa 90-luvun lopulla, internet oli jo tehnyt kopiokoneista tarpeettomia. Mutta tärkeimpiä ovatkin ne pienet jutut.” 50 INFERNO. WCH:n backline on nyt Metallihelvetin käytössä, ja Helenius on edelleen mukana keikkakuvioissa. Myös Bathoryn legendaarisen luotsin jututtaminen jäi mieleen. Sanohan lopuksi, miksi sinun kaltaisiasi ihmisiä saa sanoa, kun tittelit eivät kerran käy. 2000-luvun puolivälissä Suomessa jylläsi metallibuumi, jonka myötä yllättävätkin bändit saattoivat nousta levymyyntilistoille. Oli kivaa, kun TVO oli täynnä Skepticismin faneja, tai kun kaverit hehkuttivat, kuinka siistiä on, että me hommataan niiden lempibändi Katatonia Suomeen. Hän on Turun Levykauppa Äxän myymäläpäällikkö, vaikka sekin nimike kalskahtaa turhan viralliselta
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI WWW.ME TELI.NET METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI
Debyytin ja Go Offin välissä sekä Friedman että Becker ehtivät julkaista omat soololevynsä, joilla saatiin tyydytettyä pahimmat egoiluhimot. TEKSTI KIMMO K. Näin oli nimenomaan kakkoslevyllä: debyytti Speed Metal Symphony (1987) oli alkujaan Friedmanin sooloprojekti, jolle Shrapnel-lafkan pomo ehdotti miehen aisapariksi demokasasta bongaamaansa 16-vuotiasta Beckeriä. Suurelta osin instrumentaalinen debyyttilevy on itsetarkoituksellisen tilulilun juhlaa, jopa siinä määrin, että kiekkoa tituleerataan tänäkin päivänä yhdeksi kovimmista shredding-albumeista. Between the Buried and Me’n kaltaiset kunnianhimoiset äärimetallibändit ovat Cacophonylle äärettömästi velkaa. Levyn leiskuva ote, jota kitarat tietenkin johtavat kuin kaksi kuningasta, on sen valtti. Eräänlainen Cacophony-reunion tapahtui viime vuonna, kun Becker sävelsi kitaraosuuksia Friedmanin Infernolevyn Horrors-raidalle. Skaaloja lurautellaan, mutta maukkaasti ja tyylillä. Yksi olennainen tekijä Cacophonyn soinnissa on muu bändi. 52 INFERNO. Meno on varsin rapsakkaa ja yllättävänkin raskasta – todella kauniita sävelkudelmia unohtamatta. Poikkeuksiakin löytyy, ja Cacophonyn toinen levy on niistä ehdottomasti parhaasta päästä. Rytmiryhmä räimii villisti ja homma menee välillä ylisoiton puolelle, mutta rytinästä ei tingitä. Beckerin kitaristinura jäi lyhyeksi tämän sairastuttua täydellisen halvauksen aiheuttavaan ALS-tautiin, mutta mies tekee silti yhä musiikkia. Riipivä ulosanti nostaa meiningin tavanomaista progekitarointilevyä intensiivisemmäksi. Friedman ja Becker päästivät vauhtiin myös basisti Jimmy O’Shean ja vimmaiset rummut levylle takoneen Deen Castronovon. Kun hienosti sävelletyt, monipuoliset ja yllättävät biisit saavat voimallisen luomuilmaisun, jälki on jopa uraauurtavaa. Jopa levyn seesteisemmät hetket, kuten tunteikas Floating World, saavat höystettä räväköistä rumpufilleistä, jotka moni tuottaja olisi raakannut pois armotta. Kipakka Sword of the Warrior menee miltei kuolometallista. Kaksi instrumentaalia – sekoilusta seestyneeksi kasvava nimikappale sekä herkkä Images – ovat hienoja, mutta tuntuvat jäävän laulettujen biisien jalkoihin. Sanoitukset voivat kohdakkoin vähän hymyilyttää, mutta Marrino keuhkoaa ne sen verran vakuuttavasti, etteivät höpölyriikat paljon haittaa. Raskasta fuusiojatsia lähentelevä meno kuulostaa hämähäkkiriffeineen, vahvoine rytmityksineen ja haastavine sovituksineen nykykorvinkin hyvin modernilta. K OSKINEN CACOPHONY Go Off! SHRAPNEL 1988 Tilutusta biisit edellä Kitaralevyt ovat ”tavalliselle” musankuuntelijalle lähtökohtaisesti aika tuskallisia tekeleitä. Kahdeksan biisin kokonaisuus toimii alusta loppuun. Black Catin mittava rymistely ja Sword of the Warriorin vauhdikas tykitys ovat jämäkän aloituskaksikon, X-Ray Eyesin ja E.S.P:n, ohella levyn parasta antia. GO Off! on biisipainotteisuudestaan huolimatta kitaristien levy. CACOPHONY lakkasi olemasta pian Go Offin julkaisun jälkeen, kun Becker rekrytoitiin David Lee Rothin bändiin ja Friedman Megadethiin. Kitaraniekkojen yhteispeli on huikeaa ja kaksikon sinne tänne loihtimat harmoniat erityisen tyylikkäitä. Go Off! kuulostaakin bändilevyltä, jonka keskeisessä asemassa ovat sävellykset ja riffit. Debyyttilevylläkin mukana ollut laulaja Peter Marrino vetää ärhäkällä soundilla jossakin melodisen laulun ja karjunnan välillä operoiden. Levy ansaitsisi tosin paremman miksauksen, siitä kuulisi mielellään sävykkäämpään ja jykevämpään kuosiin muokatun version. CACOPHONY oli nuorten kitaristileijonien Marty Friedmanin ja Jason Beckerin bändi. Rähinää ja ryskettä riittää, eikä rosoinen äänimaailma tee levystä ainakaan helpompaa. Ähkyä ei tule, vaan kitarointi on kohdakkoin jopa vähäeleistä. Levyn tarttuvin ja radiokelpoisin biisi Floating World on tunnelmallisesta melodisuudestaan huolimatta varsin vankkatekoinen kipale. Kitaristien sliipattua studiokettuilua on maailma pullollaan, tällaista rähisevästi tykitettyä sankaruutta vain vähän
Tilutusta biisit edellä Suomen suurin musiikkilehti. www.soundi.fi
Vaikutelmaa ei helpota, että instrumentaali Eyes of Sharbat Ghula leikkaa levyn päättävän The Greatest Show on Earth -järkäleen ikään kuin omaan nurkkaansa. Niistä kasautuu torni, jonka varjoon on helppo sukeltaa. Ei sen päällä tai mitenkään irrallaan, vaan nimenomaan osana. Plus tietty vähän ylimääräistä. Kyvykkääksi revittelijäksi tiedetty nainen ei ehkä esittäydy niin raisuin yksilösuorituksin kuin olisi odottanut, mutta toisaalta Jansenin ääni soi heti startista erottamattomana osana NW-kokonaisuutta. Kaikki kuolee, levyn päätöskappale muistuttaa, mutta antaa ymmärtää Dawkinsin sanoin, että kunkin meistä vääjäämätön poismeno tarkoittaa jo sinällään lottovoittoa, sillä ilman kuolemaa ei ole elämää – ajatus on totta kai pohjimmiltaan asiaa, mutta taopa se osaksi niin sanottua maalaisjärkeä. Kolmospaikalta aukeava avaussingle, seesteisempi Elán, aiheutti irrallaan epäilyksiä, että Nightwish olisi hylännyt raskauden, mutta huoli on turha – albumilla orkestraatioista riisuttu biisi tasapainottaa levyn alkupään täpötäyden jyräävää menoa. Myös basisti Marco Hietalan laulu pysyy aiempaa tiukemmassa lieassa ja rakentaa tasapainoista kokonaisvaikutelmaa entisestään. Moni yrittää, mutta kukaan muu ei osaa kuulostaa samalta. Vaikka pidin Nightwishiin aimo annoksen Abbaa tuoneen Anette Olzonin kuulaankirkkaan pirtsakasta äänestä, Floor Jansenia ei voi pitää muuta kuin yhtyeen tähän asti onnistuneimpana solistivalintana. Ketään tuskin yllättää, että Endless Forms Most Beautiful tarjoaa yllin kyllin kumpaakin osastoa. Tai no, ehkä välillä vähän Metallicaa. Kappale vaikuttaa muutenkin levyltä käsin huomattavasti paremmalta kuin autoradiosta kompressorin läpi pakotettuna. Lisäkuuntelujen myötä kumpikin vaiva helpottaa, ja kokonaisteokseen alkaa osata suhtautua omana, menneestä irrallisena olionaan, jonka parissa viihtyy jo pelkästään sen luoman ainutlaatuisuuden tunteen vuoksi. Jälleen on edetty vaikeuksien kautta voittoon. Itse musiikkiin tultaessa irtobiisit ja niiden osat iskevät kerrasta, mutta kokonainen albumi tuntuu ensikuunteluilla toivottoman hahmottomalta. Holopainen on luonut Nightwishillään melodisen metallimusiikin kertomukseen kokonaan oman lukunsa. Kelluimme jossain Karibian maagisen tähtitaivaan alla tammikuussa 2012, kun kättelin Tuomas Holopaista ja onnittelin pyyteettömästi yhtyeensä tuoreesta Imaginaerum-albumista – se kun kuulosti päässäni täsmälleen siltä, mihin Nightwishtirehtööri oli koko siihenastisen uransa tähdännyt. Esimerkiksi kummankin edeltäjälevyn avaussinglet, Dark Passion Playn Amaranthe ja Imaginaerumin Storytime, ovat tarttuvuudessaan huikeita popmetallikappaleita ja iskevät minuun edelleen. Tähän asti olen pitänyt eniten kahdesta viimeisimmästä albumista, joilla ei ole ollut juurikaan tekemistä oopperan kanssa. MATTI RIEKKI Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa OMAN TORNINSA HUIPULLA NIGHTWISH Endless Forms Most Beautiful SONY VILLE JUURIKK ALA 55 INFERNO. Jotain siihen suuntaan. Pidän tiettyyn pisteeseen asti myös yhtyeen suurellisuuden avaruuksiin ampuvasta mahtipontisuudesta. Jo yksistään tässä 24 minuuttia syövässä päätösteoksessa on pureskeltavaa tavanomaisemman pitkäsoittolevyn verran. Kun kulloinenkin kuuntelu huuhtoutuu albumille nimen antaneen Darwin-sitaatin myötä menneisyyden aaltoihin, olo on paitsi hivenen melankolinen myös… toiveikasko. En ole ollut koskaan mikään fanaattinen Nightwishmusiikin diggari, mutta osaan kyllä myöntää, että Holopainen taitaa melkoisen monta asiaa sangen hyvin. Niin varmasti onkin, mutta ainakaan mies ei kierrätä kuin itseään. Ja sitä Abbaa. Tornin huipulla on kovin vähän tilaa. Evoluutiobiologian rocktähden Richard Dawkinsin puheella avautuva, olemassaolomme kimurantteihin teemoihin paneutuva albumi ottaa luulot pois jo kättelyssä, kun Shudder Before the Beautiful tarjoilee kaikki Nightwish-rakennelman peruspalikat hopealautasella. Levyn arvottamista vaikeuttaa myös se, että useampi sen kappaleista luo ensialkuun fiiliksen, että eikös tämä melodia ja tuo riffi ole jo piirtynyt Holopaisen sulkakynästä useampaan kertaan. Lopulta se osoittautuu paitsi pitäväksi lenkiksi Amaranthen ja Storytimen aloittamassa ketjussa myös yhdeksi bändin kahdeksannen levyn avainkappaleista. Täytyy kysyä Holopaiselta tästä merkillisestä tunteesta tarkemmin, kun seuraavan kerran törmäämme. Syntyjä syviä historian aamuhämäristä tulevaisuuteen tutkivan biisin meno on vähän kuin Pink Floydin viimevuotisella finaalilevyllä: tämän tästä tulee tunne, että reseptissä taitaa olla vähän liikaa juustoa, mutta lopulta mausta päättää kuitenkin tykätä. Tuosta 70 000 Tons of Metal -risteilyn hetkestä on nyt kulunut neljättä vuotta enkä ole tavannut miestä sen koommin, mutta uusi kädenpuristus lienee paikallaan
PASI LEHTONEN THEORIES Regression METAL BLADE Grindaukseen pohjaavassa äärimetallissa ero keskinkertaisuuden ja todellisen raivon välillä ei ole välttämättä kovinkaan suuri. Tohtori Koiran otteista ja etenkin matalaotsaisen näppäristä sanoituksista tulee mieleen Ne Luumäet, mikä ei ole lainkaan paha juttu. Ehkä siinä on jotain enteellistä, että yhtye on ehtinyt tässä vaiheessa esiintyä jo Suomenkin pienemmän profiilin soittotapahtumissa. Ihan en kyllä ymmärrä, kuka on se henkilö, joka haluaisi poistaa Anneken tästä yhtälöstä. eikä kellään ulkopuolisella ole ollut munaa lausua, että nyt vähän itsehillintää, tytöt ja pojat. Homman nimi on tykittää rässilaukan sekaan melodisia riffejä, joihin laulaja Mick murisee ja laulaa omat tulkintansa. Rock & A Tide muistuttaa The Rolling Stonesin vastenmielisimmästä ajanjaksosta, kun mukavuudenhalu oli tappanut kunnianhimon. koska oli pakko. Sinnittelin... Iloisen vilpittömällä hartaudella ja eksoottisilla barokkisoittimilla vedetyt folklaulelmat olivat yksinkertaisesti liikaa huonosti varautuneelle löytöretkeilijälle. Silti Torture Tactics lupaa enemmän kuin antaa. JONI JUUTILAINEN NO RETURN Fearless Walk to Rise MIGHTY Neljännesvuosisadan tahkonnut ranskalaisviisikko täräyttää yhdeksännellä kokopitkällään hengästyttävän death/ thrash-paketin. Olisiko uusia biisejä kannattanut sittenkin pantata vaikkapa tulevaa kokopitkää varten. Suurin osa levystä on punkasteikolla maltillisella tempolla raavittua räminää. No, jos jotain erityisen positiivista on keksittävä, niin kyllä Resistance nykykuntoisen Hauntedin pieksee. ANTTI LUUKKANEN NITROVOLT Dirty Wings MAUSOLEUM Osuvalla nimellä ei päästä maaliin asti, mutta hyvän startin se antaa. Kuusi ensimmäistä lyhyenläntää kappaletta on välimallin tuuttausta ilman sen kummempaa tarttumapintaa, neljä viimeistä puolestaan ”vanhoilta julkaisuilta” esiin nostettuja bonusraitoja, aivan kuin asiat olisivat kahdessa vuodessa muuttuneet. Ei sille mitään voi, että fyysistä väkivaltaa synkeän tunnelman sijaan painottava turpaanveto tarvitsee tuekseen onnistuneet soundit. Ja Anneke teki taikansa. Tohtori Koiran tapauksessa rajoja ei rikota, tai edes juuri hätyytellä, vaan meno on vanhan liiton peruspunkeroa kiljunkatkuineen kaikkineen. Resistance myllyttää musiikkiaan mielipuolisella raivolla, mutta ep:ltä haiskahtaa läpi hieman juostenkustu meininki. Touhussa on siksi ehtaa otetta, että kaikenmoinen soitannollistuotannollis-sävellyksellinen hifistely on kaukana. Ratkaisu haiskahtaa auttamatta siltä, että kaksi arvostettua artistia on käynyt käsi kädessä studioon... Jos jättisuksee sattuisi nasahtamaan kohdalle, niin siinähän riittäisi Perfect Blue Skyn uransa alkumetreillä nähneillä ylpeiltävää. Kohta tunnustin itselleni, että kyllä, myös Arjenin sävellystyö on laatukamaa. Nyt hän on selkeä sivuosanesittäjä. Plussaa tulee myös riffit hyvin pinnalle nostavista kitaroista, jotka eivät edes yritä mallintaa klassisen ruotsisoundin sinänsä mukavia rutinoita. KARI KOSKINEN TOHTORI KOIRA Mitä sieltä tulee BLAST OF SILENCE Punk on rajaton riemu. SALLA HARJULA THE RESISTANCE Torture Tactics EAR Entisten In Flames -kitaristien Jesper Strömbladin ja Glenn Ljungströmin sekä The Haunted -huutaja Marco Aron tähdittämä Resistance survoi luuta kurkkuun todella väkevällä Rise from Treason -ep:llään (2013) ja pian tätä seuranneella Scars-kokopitkällään. THE GENTLE STORM The Diary INSIDEOUT Myönnetään, lähdin tutkimusmatkalle Anneke van Giersbergenin ja Arjen Lucassenin uuden projektin uumeniin valmistautumatta. Theories onnistuu löytämään moderniin deathgrindiinsa sen ylimääräisen vaihteen. Kyse on pikemminkin soiton hektisestä arvaamattomuudesta, joka on hallitusta terävyydestään huolimatta epätavallisen päällekäyvää. No, onhan Emeraldilla toki niitäkin, mutta kokonaisuus hakeutuu useampaan suuntaan. Vaikka levy on täynnä hienoja kappaleita, kuten Stronger than Ever ja Paint Your World, lopussa melodisista riffeistä tulee ähky. Tosin, jos tulee olo, ettei kaksoiskappaleista vain saa tarpeekseen, niin albumista on saatavilla erikoisversio, jossa tuplaan on lisätty vielä toinen tupla kera instrumentaalisovitusten. Meininki on suoraviivaista turpaanvetoa vailla turhaa toistoa tai melodisia kikkailuja, joten periaatteessa kaikki on paremmin kuin kohdillaan. On hienoa nähdä, että konsepti toimii edelleen. Mainostettuihin hippiprogevaikutteisiinkin päästään – niinkin selvästi, että samassa taloudessa asuvalta Pink Floyd -fanaatikolta meinasi revetä Gospel of the Wavesin kuultuaan pelihousut. Nämä kokeneet germaanit tarjoavat rockinsa juuri sellaisella energialla kuin nimensä antaa odottaa. Pahimmillaan levy on umpigeneeristä ja tuiki turvallista läpisoittelua. The Gatheringin kuningatar ja Ayreon-säveltäjävirtuoosi yhteistyössä oli kuitenkin ajatuksen tasolla kiinnostava konsepti. Riffien kyljessä soitetaan myös melodioita, mutta nämä eivät laimenna vaarallista yleiskuvaa lainkaan. Näin ei tapahdu niinkään nopeuden muodossa, sillä kolmeminuuttisiin Viherpoliitikoille landepaukkujen näkökulmasta keljuileva Vihreät on kiivaudessaan levyn lakipiste, mutta myös nimikappale Mertarannalta lainattuine titteleineen on rautaa. Olennaisin kiinnekohta vanhoihin hyviin aikoihin taitaa ollakin, että yhtyeen ensimmäisessä livekokoonpanossa soitti pari Janis Joplinin Big Brother Holding Companyn jäsentä. Soolot kirskuvat, sylki lentää ja mukana on aimo annos punkkia ja speedmetallista riffittelyä. Australialaisesta laululintusesta (Jane Kitto) ja ruotsalaisesta hampuusirokkarista (Pna Andersson) muodostuva Perfect Blue Sky markkinoi musiikkiaan 60ja 70-lukujen psykedeelisillä vaikutteilla. Tammelan punkit leipovat kumminkin sen tason taidolla ja asenteella, etteivät Paska renkutus -aloitusbiisin itseä dissaavat höpöilysanoitukset oikein pidä paikkaansa. Vaikka Kitto ei ole solistina mikään sensaatio, hänen yhtyetoveriaan raikkaampaa tulkintaansa olisi kuunnellut reippaasti enemmänkin. Regressionillä naputtava virveli sisältää juuri oikean määrän napakkuutta ja painoarvoa. Salavihkaa etenkin biisien melodiat alkoivat viehättää hämmentynyttä korvaa. Tämä jää kuitenkin täysosumaa lähentelevän siivutussession ainoaksi puutteeksi. Esimerkiksi Kingdomissa Anderssonin laulusoundi on niin pakotettu, että muka-miehekäs biisi tuupertuu kaikkine Nickelback-maneereineen turvalleen. Minuutin tunnelmointi-intron jälkeen taakse ei juuri katsota. Vaikka olen varmasti viimeinen tyyppi neuvomaan konkareita, kultainen lause ”vähemmän on enemmän” voisi tehdä seuraavasta tuotoksesta vieläkin napakamman. Yksitoikkoisen tasaisena huutona sujuvat lauluraidat sen sijaan kaipaisivat enemmän vaihtelua – ajoittainen mörinä ei anna vielä tarpeeksi väriä. Lopulta kuuntelin lempeää myrskyä suorastaan mielelläni: biisit ovat kieltämättä kauniita. Ja lopetin siihen – melkein. Jukolauta, tässä levyssä on todellista tuhovoimaa! Toinen tärkeä seikka löytyy äänimaailmasta. Hänen jumalainen lumonsa on kuitenkin parasta tässä päiväkirjassa. Neljäntenä kuultavan Abortive Crescentin vimmattu alkuriffittely antoi itselleni viimeisen niitin. Levyn parasta antia ovatkin ne pikaisimmat rallit, joissa meno yltyy varsin oivalliseksi. Yritin. Varauksetonta kiitosta levy ei tosin vieläkään saa. Aloitin tuplan akustisella puolella. Kyseessä on ep, vaikka biisejä on kymmenen. Dulcimerit, käyrätorvet ja sekalaiset jousisoittimet rumpusetillä ja sähkökitaroilla painotettuina tuntuivat vain hivenen vähemmän hölmöiltä. Tämä konseptihan havaittiin hyväksi Ruotsissa jo 1990-luvun alkupuolella. Pariisilaisten kokemus kuuluu soitossa, joka on tiukkaa alusta loppuun. Homma tuntuu menevän niin, että mitä enemmän kipaleessa on vauhtia, sitä parempi on biisi. Kyseessä on kuitenkin käytännössä sama levy kahteen kertaan – vaikka kuinka erilaisina sovituksina. Resistance ammentaa inspiraationsa väkivaltaisesta hardcoremetallista ja perinteisestä ruotsalaisesta death metalista. Yleisvire pysyy kuitenkin vankasti rockin puolella, joskin mahtuu blastaamisen ohella myös juoksukomppia ja kuolometallisempaakin vääntöä. Kohdakkoin biisit muistuttavat takavuosien ramopunkkarien menoa selkeästikin, mutta Tohtori Koiralla on kuitenkin oma, asiallisesti räkäisempi ja räyhäkkäämpi otteensa. KOSKINEN PERFECT BLUE SKY Emerald SCARECROW Olemme jälleen sen perustavanlaatuisen ongelman äärellä, että itse artisti ja kuulija kokevat säveltaiteen eri tavalla. KIMMO K. In Flamesistä nyt puhumattakaan. Rumpali varioi tärinäänsä kiitettävän paljon, ja nakutuksessa on oikeasti räjähtävää tuntua. Bändi ujuttaa tykityksen sekaan kitarasooloja ja hitaampia, tunnelmoivia väliosia. Uusimmallaan bändi tuntuu pelaavan aikaa. Toinen puoli kertasi samat biisit metallisina sovituksina. 56 INFERNO
Extinct muuttaa vihdoin tilanteen. Levy on hevi, kiero ja ilkeä protoilunnälkäisten ja tahmadoomittelijoiden neurosysteemiä hivelevä teos. ANNIKA BRUSILA BULLDOZING BASTARD Under the Ram HIGH ROLLER Tämän siitä sitten saa, kun laittaa samaan huoneeseen muutaman saksalaisen, olutta ja nipun Motörheadin, Venomin ja Tankin levyjä. Mutta yhtä hyvin voi nauttia basson ja rumpujen yhteisleikistä, Serpent Venomin nerokkaasta sävelkulusta tai Skinnedin ja Time Bombin ketteryydestä. Fernando Ribeiron kohtalokkaan matala ääni toimii upeasti esimerkiksi tarttuvissa kertosäkeissä. Tyyli on seilannut levottoman epätasaisena, ja todelliset onnistumiset ovat olleet harvassa. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Röyhkeästi rokkaavaa ja hieman karkeasti soitettua rasvaheviä. Se onnistuu nivomaan omat vahvuutensa yhdeksi tiukaksi kokonaisuudeksi, jossa gotiikan dramaattisuus lyö kättä häpeilemättömien popkulkujen kanssa. Kelpo kulutusrockia sieltä skaalan vauhdikkaammasta päästä. TAMI HINTIKKA vaihteista käytetään lähinnä nelosta ja vitosta. Turbonegron ja Zeken henki elää vahvasti. Sabbathin vaikutus on ilmeinen, mutta viidentoista biisin demonauhoituksen jälkeen ymmärtää, kuinka suuri merkitys Pentagramsoundissa on myös esimerkiksi Blue Cheerillä ja Sir Lord Baltimorella. KARI KOSKINEN BEDEMON Child of Darkness (from the Original Mastertapes) RELAPSE Nyt jos koskaan ollaan doomin alkuräjähdyksessä. Levyn päättää veikeän pirullisesti keinuva ”chanson” La Baphomette. Jokainen biisi ei ole täysi kymppi, mutta välipalatkin ovat erittäin nautinnollisia ja nimibiisin tai Medusalemin kaltaiset kuningasrallit kuulostavat niiden rinnalla entistäkin paremmilta. Under the Ram on kelpo kiekko, mutta myös valitettavan helppo unohtaa. Tuon täysosuman jälkeen bändi ei ole oikein tiennyt mitä edustaisi. Jokunen selkeä melodia ja raikas soolospotti virkistää ilmettä kummasti. Kämäisyys on ensiluokkaista, ja hommasta välittyy vimma ja eläytyminen. Laulukuvioiden toistuvuudesta voisi jurputtaa. Niin sujuvasti kuin tätä kuunteleekin, useammatkaan kuuntelut eivät paljasta todella kovan luokan killereitä. Esimerkiksi levyn päättävä Once the Dust Has Settled on aivan suoraa toisintoa Tankin materiaalista. Soundiin on jätetty rosoa, ja laulaja Iron Kommander äijäilee Cronosin hengessä röyhkeästi. Tällä kertaa on löytynyt balanssi, jossa ärjympi ilmaisu ja pehmeämpi puoli lipuvat toisiinsa kietoutuneina. Jos sivuuttaa pari pakollista balladia, kappaleet ovat modernin jämäköitä rockviisuja, tyypillisellä scorpionsmaisella tatsilla toki. Raakuutta, dynaamisuutta, bluesia ja maanisuutta. Irtonaisen röyhkeällä ja sikamaisesti silmille kaahaavalla asenteella saa kuitenkin paljon anteeksi. Kappalemateriaali on reilun rokkaavasti etenevää goottisykettä, jonka avainsanoja ovat korvamato ja -karkki. Toimii toki näinkin, vaikkei tällä näytöllä vielä eturiviin rynnitä. Nyt kuulostaa siltä, ettei Moonspell yritä olla väkisin mitään. Autotallitaltioinnin soundi on tekoaikansa mukainen, nelikymmenvuotinen. KARI KOSKINEN SCORPIONS Return to Forever SONY Eläkkeellä oloon kyllästyneellä Scorpionsilla on kova halu osoittaa, että se haluaa edelleen rokata: levyn 12 biisiä kertoo yhtä lukuun ottamatta enempi vähempi rockin soittamisesta ja tien päällä olemisesta. Bändin toinen pitkäsoitto ei ole pelkkää kohkaamista, ja biiseihin on rakenneltu aika mukavasti koukkuja. Meiningissä on mukana myös Pentagram-biisien raakileita. Eikä pelkästään siinä, vaan myös 1970-luvun alun hevipsyken kultasuonessa. Kyllähän tämä hauskaa on, sitä ei käy kieltäminen. Kovimmillaan Nitrovoltin soitto suorastaan lentää, eikä toteutuksessa ole vikaa muutoinkaan. Resepti ei ole järin omaperäinen, mutta Bulldozing Bastard pysyy pinnalla tarttuvan riffittelynsä ansiosta. Kokoelmaa on saanut vuosien saatossa bootleg-cd:nä ja -vinyylinäkin, mutta oli korkein aika tehdä siitä kunnon dokumentointi. Tämä esi-Pentagram-kokoonpano loi jo tuolloin omat tavaramerkkinsä: tamppaavan ponnekkaan, pantterimaisen doomrytmin, repivät raavintariffit ja Lieblingin pääsiäisnoitamaisen laulutavan. Miehen vihaisenkuuloinen örinä taas tuo mukaan raakaa näkökulmaa, joka tasapainottaa maailmanluokan hittimelodioita. MOONSPELL Extinct NAPALM Portugalilaiset goottimetallistit räjäyttivät pankin vuoden 1996 Irreligiouslevyllään. Instrumentaali Axe to Grind ei ole pelkästään levyn outosoundisin veto vaan myös edellä aikaansa. Sekin häiritsee, että esikuvien kunnioitus lipsuu osin lähes plagioinnin puolelle. En tullut testanneeksi, mutta promille tai pari nostaisi tämän varmasti kelvosta hyväksi
Kakkoslevyn ennakkomaistiaisena julkaistut We Are the Ones to Fall, Wasted & Wounded ja My Remedy ovat osoittaneet, että tällä kertaa Santa Cruz sekoittaa keitokseensa myös uuden vuosituhannen muotisoundeja. Pahin esimerkki tästä on kökköä junttariffittelyä ja ylikiristettyä laulua tarjoava Move. tä biiseistä kelpaisivat taatusti useammallekin jo mainetta saavuttaneelle rokkiretkueelle, mutta Scorpionsilta saa ja etenkin pitää vaatia enemmän. Kuivan kauden päättävä albumi ei kuitenkaan tule muuttamaan asetelmia: Acid King on ja pysyy paatuneiden alan jermujen suosiossa, mutta hyvän päivän pörisijöille juttu tuskin aukeaa vieläkään. Return to Forever on takuuvarma, mutta samalla hititön levy. Se on oikein ookoo. ELEVEN SEVEN Jenkkiläisen nu-metalin toiseen aaltoon sijoittuva Papa Roach aiheuttaa allekirjoittaneelle hämäriä muistikuvia 2000-luvun alusta, jolloin kappaleet kuten Between Angels & Insects ja Getting Away with Murder pyörivät tiuhaan radiossa. Tokkopa tällainen levy olisi aikoinaankaan niin ihmeelliseltä kuulostanut, 2010-luvusta puhumattakaan. F.E.A.R. Kappaleista voisi silti mainita hyvässä minkä tahansa. Ja kuten niin monen muun ”vanhan legendan” comeback-albumit, myös Shoot the Messenger on aika heppoinen tapaus. Reilussa maailmassa yhtye painisi samassa sarjassa edellä mainittujen kanssa, mutta sen klassisen jonkin puute on jättänyt Acid Kingin korviaan myöten undergroundiin. MEGA SANTA CRUZ Santa Cruz SPINEFARM Kovaa vauhtia kansainvälistä uraa tekevä helsinkiläinen Santa Cruz julkaisee toisen levynsä. Loistava pelinavaus Screaming for Adrenaline (2013) oli suurimmaksi osaksi metallisella otteella soitettua katuViisi vuotta sitten ilmestynyt Sting in the Tail oli ihan kelpo kiekko ja tätä edeltävä Humanity: Hour I (2007) oikeinkin hyvä, mutta Return to Forever vajoaa 2000-luvun avanneen Unbreakablen tasolle. Varsinkin riffit ja kitarasoolot ovat yhä hyökkääviä ja raivokkaita, mutta kertosäkeissä mennään jo lähelle 30 Seconds to Marsin tyylistä messiaanista maailmansyleilyä. F.E.A.R. Sen myötä yhtye on modernisoinut tyyliään selkeästi. Lori S:n riffit ovat haastavampia kuin Sabbath-aidan matalimman kohdan ylittäjillä, liidit kosmisia ja vaikerrus jostain tuolta. Papa Roachin kaltainen moderni jenkkirock ei ole allekirjoittaACID KING Middle of Nowhere, Center of Everywhere SVART Acid King soi huuruisemmin kuin Orange Goblin, rullaavammin kuin Electric Wizard ja ilmavammin kuin Ufomammut. Ainakin se vaatii vielä lisää totuttelua. TONI KERÄNEN EVIL Shoot the Messenger MIGHTY Tanskassa kulttistatuksen saavuttamiseksi riittää näemmä yhden 30 vuotta vanhan ep:n julkaiseminen. Siihenpä tietoni oikeastaan jäävätkin. Toisaalta esimerkiksi uuden levyn symbolikannesta voi helposti hakea viitteitä Led Zeppelinin suuntaan. Myös woo-ooja nana-naa-tyyppiset yhteislauluelementit ovat lisääntyneet. Monet näisrockia, josta kuului varsinkin Guns N’ Rosesin vaikutus. Kappaleissa on myös juuri oikea määrä tarttuvuutta, vaikka raskauden ja ilmavamman ilmaisun välinen tasapaino ei olekaan aina niin optimaalinen. Oikeaoppinen muotokieli on toki lähes kohdallaan, mutta erityisesti sitä pilaa yritys kuulostaa samaan aikaan sekä perinnetietoiselta että modernilta, lämminhenkiseltä ja rajulta, niin soundeissa kuin sävellyksissä. Kunnioitettavat puoli vuosisataa saksalaista hard rockia maailmalle tutuksi tehneet miehet eivät ole osanneet värkätä umpisurkeita levyjä. Varsinaisia biker stoner -anthemeita, kuten edelliset levyt aloittaneet 2 Wheel Nation ja Electric Machine, ei löydy. Eikä jälki ole luokatonta nytkään, olivat kyseessä sitten bändin omat, Rudolf Schenkerin tai Klaus Meinen kynäilemät rallit, tai ulkopuolisten säveltäjien teokset, joita levyn kappaleista on lähemmäs puolet. Itse olisinkin toivonut, että yhtye olisi ammentanut vaikutteita enemmänkin juurevasta 1970-luvun soundista ja muokannut sen pohjalta jonkin täysin omaperäisen uuden luomuksen. MEGA PAPA ROACH F.E.A.R. Näin ei ole käynyt, vaan nyt saadaan ajanmukaista, äärimmilleen hiottua ja energiajuomalta haiskahtavaa popmetallia. Laulua lukuun ottamatta kaikesta vastuussa oleva Freddie Wolf on haukannut liian ison palan, ja kokonaisuutta leimaavat yliyrittäminen ja kelvollisista lähtöasetelmista huolimatta puolivillaiseksi jääneet biisit. Luottotuottaja Billy Anderson ei yritä tehdä murskausennätyksiä, vaan pitää homman rouheana mutta power triolta kuulostavana. Papa Roach on keskittynyt tuottamaan modernia, semiraskasta amerikkalaista rockia, joka on jossain määrin sukua Linkin Parkille. Intron ja outron väliin soitettu paketti on yhtenäinen matka, jolla maisema vaihtuu kahdeksan minuutin välein. Middle of Nowhere, Center of Everywhere on se hetki, kun amerikkalaisen moottoripyörän jyrinä yhdistyy Gibsonin murinaan, happo alkaa kolista ja istuja satulassa on yhtä tien ja taivaan kanssa. JUKKA HÄTINEN 58 INFERNO. Kaikki on toteutettu äärimmäisen hyvin, ja hommasta aistii myös intohimon ja nautinnon. Santa Cruzin äänitorvet ovat puhuneet, kuinka yhtye ei halua pitäytyä vain yhdessä muotissa ja mahdollisuudet ovat auki joka suuntaan. Maan kevyehköksi jääneen hevihistorian huomioon ottaen tämä ei ole sinällään yllättävää. Vaikkapa siinä mielessä kuin Deftonesilla. Valittu tyyli ei vain ole sellainen, joka tuottaa kaikkein suurimpia nautinnon väreitä tässä arvioijassa. Muun muassa Ozzy Osbournen, Slashin ja Five Finger Death Punchin kanssa työskennellyt Kane Churko on tuottanut levylle tuhdin äänimaiseman, joka takaa levyn maistumisen jo pelkästään ääniteknisessä mielessä. on varsin yllätyksetön levy, mutta taitavasti tuotettu kokonaisuus, joka soljuu mukavasti ja jättää jopa muistikuvia. Tässä mielessä bändi onkin sanojensa mittainen. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta se jokin on helppo nimetä: kalifornialaisbändi ei ole julkaissut uutta levyä. on yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto, ja sen merkittävin muutos on rap-elementtien puuttuminen
Jos haluaa rentoutua aivot narikassa, tämä menee helposti taustalla. MEGA IAN PAICE’S SUNFLOWER SUPERJAM Live at the Royal Albert Hall 2012 EAR Ian Paicen vaimoineen kuratoiman Superjam-konseptin kuvioon kuuluu läjä enemmän tai vähemmän legendaarisia rockhahmoja jamittelemassa klassikkobiisien ihmemaailmassa. Myös koko soittajakaartin meuhkaama Smoke on the Water on sähellyksineenkin aika riemukas. ja D.R.I. Kuten aiemmillakin Eclipse-levyillä, myös Armageddonizella pullistellaan tarttuvilla melodioilla, stadionluokan kertosäkeillä, rikkailla soundeilla ja tappiinsa huolitella tuotannolla. Vaikka sieltä täältä joutuu skippaamaan kipaleen, lämminhenkinen illalliskonsertti on ihan kuunneltava. Molempien puoliskojen avaukset, Kuolemalle ja Ei koskaan, tiivistävät tarttuvimmin, mistä bändin sludgesta ammentavassa doomailussa on pohjimmiltaan kyse. Kappaleiden rakenteet eivät myöskään ole aivan suorinta ja ennakoitavinta sorttia. Toteutus on hiottu ja nykyaikainen, mutta siihen on jätetty sopivasti myös rosoa ja eloa. Living Dead! tykittää esikuviensa hengessä löyhästi zombieteemaista crossoveria. Sitten avataan hanat ja kaaos pitissä on valmis. Kovin jenkkihenkisiä mielikuvia. Miscreants, Ego ja The Final Step ovat pirullisen onnistuneita näytteitä pahansuovasti jyrsivästä raskaudesta. Pinnalle nousevat melodiat ja soolot voi laskea yhden käden sormilla. Tällä kertaa mukana on väkeä Alice Cooperista Bruce Dickinsoniin ja Uli Jon Rothista Brian Mayhin ja John Paul Jonesiin. Erityisesti hitaammin liejussa vääntävät raidat ovat herkullisia. Vaikka takana on jo toistakymmentä vuotta ja miltei yhtä monta julkaisua, Lähdön Aika tuntuu löytäneen oman tyylinsä, jolla se erottuu muista kollegoistaan edukseen, vasta nyt. JAAKKO SILVAST APOPHYS Prime Incursion METAL BLADE Kokeneita ukkoja hollantilaisista kuolobändeistä sisältävä Apophys on esikoisellaan aivan valmis. Perusmallinen, joskin monipuolisesti sekä tylyn että teknisemmän death metalin keinoja hyödyntävä vyörytys käy lopulta pipoon. Mörinää ja miehekästä mättöähän tässä siis palvotaan, mikä on aivan oikein. Voisipa myös sanoa, että yhtye ei kuulosta toisella täyspitkällään aivan niin tinkimättömältä kuin ennen. Introna tarjoillaan elokuvasamplea sekä keskitempoista ja alati kiihtyvää riffittelyä March of the S.O.D:n hengessä. Jos ulosantia pystytään tästä vielä hiukan omin keinoin jalostamaan, mahdollisella kolmosella noustaan jo parhaimpaan viidennekseen. Osataan sitä Ruotsissakin. Kuvasto ja kappaleet ovat täynnä kasaria, scifiä sun muuta sellaista, jota tietty sukupolvi muistelee nostalgisella lämmöllä. Aiempaa selvästi perusteellisempi valmistautuminen demotuksineen ja oikeiden ammattimiesten valitseminen työstövaiheisiin kantaa hedelmää, sillä yhtyeen painava junttaus on mielenkiintoisempaa ja vakuuttavampaa kuin koskaan ennen – ilman että bändi olisi menettänyt mitään identiteetistään. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Kokonaisuus kuulostaakin aluksi sekavalta. Omaa kapeahkoa tyylilajiaan piiskaava soitto ja murea soundipuoli irtoavat esimerkillisesti. Biisivalikoimassa on pari Cooperin omaa raitaa, Rothin Scorpionsille tekemä upea Sails of Charon sekä Zeppeliniä, Purplea, Whota, Thin Lizzyä – ja Level 42:ta! Cd:lle tästä komeissa puitteissa saalistetusta spektaakkelista on mahdutettu oleellisimmat osat. Keskivertoa rikkaammin kiharoivat riffit sisältävät sen sijaan pirusti kuunneltavaa. Onneksi myötähäpeältä vältytään. Myös viihdearvo on kuvan kera korkeampi, pelkkä musiikillinen anti näet kuulostaa kohdakkoin vähän lörpäkältä. Bandanat heiluvat, moshaus on kovaa ja riffejä sahataan nivelet sauhuten. Siinä missä radioiden soittolistoilla jyllänneet nimet kuten Europe – ja nykyään myös H.E.A.T – ovat (tai alkavat olla) tuttuja myös suurelle yleisölle, tunnettuustasoa alempaa löytyy useita päteviä pitkänkin linjan tekijäryhmiä. Ei kenties omaperäisyyden tai klassikoksi nousevan biisimateriaalin suhteen, mutta nämä kriteerit jäävät haaveeksi useimmilta muiltakin. Jammaileva ja rennohko ote välittyy kuvahavaintojen myötä kotiin saakka paremmin, eikä pientä hölmöilyä tai räpellystä jää kauheasti tuskailemaan. Myös Sotajumala tulee mieleen. Jenkkihenkisen armottomasti ruhjova death metal poraa kalloja Morbid Angelin ja Deiciden tienoilla. Välispiikit ja muutama kipale on jätetty dvd:n lisukkeiksi, ja kokonaisuus onkin kuvamuodossa ehjempi. Ja tekee sen vieläpä varsin lujaa. sekä uudemmista vaikkapa Municipal Waste. KOSKINEN DR. KARI KOSKINEN LÄHDÖN AIKA II RÄMEKUUKKELI/RUSTO-OSIRIS/ DOOMED TO MISERY Lähdön Aika se vain paranee julkaisu julkaisulta, vaikka kyllähän neljä vuotta sitten bändiltä ensimmäisenä arvostelemassani seiskassa oli toki aika tavalla varaakin. LIVING DEAD! Crush the Sublime Gods CENTURY MEDIA Crossoverinsekaisesta thrashistä tulevat ensimmäisinä mieleen S.O.D. Kun lava on täynnä ammattilaisia, jälki ei ole edes vasurilla vedettynä pahaa haparointia. Kaksi kitaraa ei ole pelkkä koriste, sillä omille kanavilleen jaetut keppimiehet soittavat paljon toisistaan poikkeavia kuvioita. Kappaleisiin on hiipinyt aiempaa enemmän karskin yksinkertaista melodisuutta, joka sekä alleviivaa tehokkaasti että tarjoaa sopivaa vastapainoa alati painostavasti läsnä olevalle ahdistuneisuudelle. Cooperin rähisemät School’s Out ja Elected kuulostavat vakuuttavasti Cooperilta itseltään. KIMMO K. Mutta ei kyllä parhaimmillaankaan yhtään enempää. Armageddonizea voisi haukkua harmittomaksi sapluunarockiksi, mutta levyn musiikki taitaa olla siihen aivan liian tarttuvaa. Pääkallonaamareissa esiintyvä Dr. Näistä yksi on laulaja-kitaristi Eric Mårtensonin kipparoima, vuonna 1999 perustettu Eclipse, joka lyö tuoreimmallaan pöytään vahvoja ja tasalaatuisia, genren itsestään selvimmille maneereille uskollisia ässäbiisejä. Joskus tätäkin tarvitaan. Muutos on kuitenkin toteutettu charmantisti ja ehdottomasti hyväksi orkesterille. neelle sitä ihanteellisinta genreä, mutta tälläkin musiikilla on funktionsa. Myös sulavasti soittava bändi saa skeptisemmänkin kuulijan taatusti korvanalkkiin. Illan kohokohdaksi leiskahtaa upeilla Gillan-karjahduksilla höystetty, Jones– May–Paice–Dickinson–Brian Auger -miehityksellä vedetty Black Knight. MIKKO MALM ECLIPSE Armageddonize FRONTIERS Länsinaapurissamme on aina ymmärretty hyvän AOR:n ja hard rockin päälle. Kappaleet rakentuvat tutun ja turvallisen intro– säkeistö–kertosäe–soolo-perustuksen varaan, mutta liekö muuhun edes tarvetta
JONI JUUTILAINEN VON HERTZEN BROTHERS New Day Rising SPINEFARM Suomalaisen progerockin ikuinen tulevaisuudenlupaus pukkaa kuudetta levyään. Oikein valituilla sinkkusiivuilla veljeksillä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet valloittaa huomattavasti vankempi jalansija brittimarkkinoilla – ja kuka tietää vaikka jopa Jenkeissä. TAMI HINTIKKA 60 INFERNO. Tälle on myös perusteensa, sillä hollantilaiskaksikon ilmaisu on hyvinkokeilullista, arvaamatontakin, mutta myös tasaisesti laadukasta ja persoonallista. Täysimittaisen levyn verran materiaalia sisältävä ep on sen luokan trippi jonnekin tuntemattomaan, että oikeassa mielentilassa julkaisu uppoaa kuulijaan kuin veitsi lihaan. Ungod liikkuu samoilla vesillä kuin Odium (1993) ja sitä aikaisemmat tuotokset. Nopeimmat rytistykset ovat asia erikseen, mutta esimerkiksi melodisemmin ja laulujen osalta puhtaammin kulkevat No Way Out ja Another Life voisivat olla lähes suoraan Suikkarien 80-luvun kiekoilta. Feel Sorry for the Fanaticin (1996) kevyempi ja kokeilevampi linja on unohdettu, eli hommelin nimi on selkeästi sahaava death metal, jossa voi kuulla bändin oman tuotannon lisäksi kaikuja esimerkiksi Deathin kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Rumpupornoilu, yllättävät väliosat tai muut vastaavat eivät kuulu Morgothin ilmaisuun, vaan tässä edetään keskitempoisen tuplabassarijyräyksen turvin välillä nopeammissa, toisinaan hitaammissa tunnelmissa käyden. 46 minuuttia sujahtaa vaivattomasti, kun mukaan sovitellaan myös melodioita ja keskitempoisempaa jytää. Crush the Sublime Gods paljastuu alun ahtaamisen jälkeen kuitenkin yllättävän monipuoliseksi levyksi. Ungod on vanhan liiton kuoloa, mutta ei sieltä visvaisimmasta päästä. Viime vuonna kuolleen The Devils Blood -mies Selim Lemouchin muistolle omistettu ep tuo Urfaustista esiin jälleen yhden uuden puolen. Varsinkin Trouble edustaa helposti potentiaalisinta suomalaisen rockin vientituotetta pitkään aikaan. Viimeistään aavemainen, yli 22-minuuttinen päätösraita The River todistaa, että bändi on tätä linjaa jatkaessaan lähellä tehdä jotain todella merkittävää. Ihanien veljesten aiemman kiekon menestys erityisesti Brittein saarilla on asettanut tälle tuotokselle varovaisen suuret odotukset. Erinomaiseksi ei aivan taivuta, sillä ne todella ikimuistoiset raidat jäävät tasaisen vahvasta vuoristoradasta puuttumaan. Tyylilajien tietysti kuuluukin vaihdella, kun puhutaan progemmasta tavarasta, mutta tie nimibiisin hard rock -kaahauksesta Black Rainin haikeisiin tunnelmiin ja siitä Dreamsin kevyeen rallatteluun ei vain tunnu ihan loppuun asti mietityltä. Viihdyttäväähän tämä silti on, ei siitä pääse mihinkään. Kyseessä on kelpo paluukiekko, joka tarjoilee kuulijalle niin sanotusti rehellistä turpaanvetelyä. KARI KOSKINEN URFAUST Apparitions VÁN Kovaa tahtia julkaisuja puskeva Urfaust on yksi tämän päivän kuumimmista black metal -nimistä. Joukosta löytyy jopa pari puhdasta kitaraa laulattavaa instrumentaalia, ikään kuin nyökkäyksenä perinteisen italokauhun suuntaan. Kun vaikkapa Love Burns kasvaa komeaksi soittimilla ilotteluksi, on sääli, että solistin instrumentti ei pysy ihan perässä. Vaikka välistä tuntuu, että Urfaust on nostettu sittenkin hieman turhan korkealle jalustalle, Apparitions pyyhkäisee kaikki epäilykset kerrasta helvettiin. Oli melkoinen yllätys, ettei levyllä laulakaan Marc Grewe, joka oli äänessä yhtyeen synnystä aina viime vuoden comeback-seiskatuumaiseen asti. Levy ei kuitenkaan tunnu erityisen tiiviiltä kokonaisuudelta. Myös biisien laatu on epätasainen. Tällä kertaa miehet riivaavat itsestään esiin vahvasti ambientmaista kamaa, jonka sekaan on upotettu kuin huomaamatta bändille ominaisia metallivaikutteita. Eniten hämmästyttää silti, kuinka paljon bändi kuulostaa vanhemmalta Suicidal Tendenciesiltä. SALLA HARJULA GEHENNAH Metal Police METAL BLADE Muutaman kokopitkän ja kasan pienjulkaisuja 90-luvulla aikaiseksi saanut MORGOTH Ungod CENTURY MEDIA Saksalaisen kuolometallin pioneeribändi palaa pitkäsoittokantaan lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Von Hertzenin perheen musiikillisista ansioista ei ole kellään nokankoputtamista, mutta allekirjoittanutta on aina hieman harmittanut laulajaksi valikoituneen Mikon ohut soundi ja kapeahko ääniala. Asiaa ei vaikeuta, että Jäger kuulostaa paitsi Greweltä, paikoin myös Chuck Schuldinerilta. Nokkamiehenä toimiikin multakurkku nimeltä Karsten ”Jagger” Jäger, joka ottaa tonttinsa haltuun oikein hyvin. Mukana on muutama loistelias biisi. Osittain odotukset myös lunastuvat
Kake löytyy osoitteesta www.kake.fi Suomen kätevin TV-OPAS on täällä!
Levyn kansi muistuttaa kirkuvine neonväreineen eräänlaista 2010-luvun versiota Sex Pistolsin Never Mind the Bollocksista. Nyt keskiössä on Kingston Wallin soitto. Mutta ei mene kauan, kun trion intensiivisyys tarttuu ruudun toisellekin puolelle. Fuck ’em All-, 666 Drunks & Rock n’ Rollja Piss Off, I’m Drinking -nimiset kappaleet kertovat olennaisen. Vaikka 9:ltä ei löydy selkeitä hittejä, Fortíð on löytänyt oikean tien, joka kantaa toivottavasti pitkälle. Kokonaisuus on jouduttu hahmottamaan sellaisesta materiaalista, jota on tuskin alun perin suunniteltu julkaistavaksi. JONI JUUTILAINEN NASTY Shokka BDHW Belgian hardcore/slam-nelikko julistaa saatekirjeessään tekevänsä vittumaista musiikkia vittumaisessa maailmassa. EETU JÄRVISALO FORTÍÐ 9 SCHWARZDORN Viidennelle levylleen ehtinyt Fortíð starttasi uransa varsin komealla Völuspá-levytrilogialla, mutta näiden perään ilmestynyt Pagan Prophecies (2012) oli pieni pettymys. Välillä jää leipälapi ammolleen, kun bändi saa maagisimman vaihteensa silmään. Enää ei yksinkertaisesti riitä, että tyydytään palvomaan ja hiihtämään valmiiksi raivattuja latuja. Motörheadit ja Venomit on kuunneltu, ja kaikki huokuu 80-lukua niin kuin vain mahdollista. Yhtäältä kyseessä on ylitsepursuava Pandoran lipas, josta voi pulpahtaa esiin melkein mitä tahansa. Kaikesta päätellen tarkoitus on ollut tallentaa albumille täysin sama meininki kuin alan uranuurtajien klassikkolevytyksillä ja välittää vähät muusta. Ulkomusiikillisesta seikoista on pakko mainita suhteellisen sekava ja täyteen ahdettu kansitaide, joka näyttää lähinnä siltä kuin joku olisi oksentanut paperille. Mutta se onkin sitten oikeasti merkittävä arkistolöytö. ANTTI LUUKKANEN 62 INFERNO. Kappaleet ovat maksimissaan kolmen minuutin mittaisia, kaljanhuuruisia ja anarkistisia rynnistyksiä, joissa ei ole keksitty pyörää uudelleen millään mittarilla. Riffit on tehty ilmiselvästi moshpitissä mellastavia miekkosia silmällä pitäen. Koko paketista huokuu, ettei bändi halua miellyttää ketään. Basso on miksattu lähes kuulumattomiin, ja riffit jäävät jotenkin munattomiksi, kun alarekisteri ei anna riittävästi tulitukea. Uusimmallaan bändi saa jälleen juonenpäästä kiinni, ja Fortiðin pakanablack soi komeampana kuin aikoihin. Itse sisältö ei onneksi kuulosta siltä. Lähdetään nyt vaikka siitä, että ruotsalainen Sorcerer tekee esikoisellaan niin rajusti Candlemassilta kuulostaKINGSTON WALL Kingtime SVART Aatokset Kingston Wallin massiivisen tupla-dvd:n äärellä ovat ristiriitaisia. Tai no, oikeastaan aivan kenelle tahansa yhtyeeseen koskaan hurahtaneelle. Kuinka paljon tällaiselle sitten voi antaa pisteitä. Yhtyeen sisäpiiriin kuulunut Hannu Lappalainen dokumentoi, kuinka Sami Kuoppamäen soitto on juuri niin ällistyttävää kuin useat rumpalituttavani aikoinaan keuhkosivat, ja Petri Walli on todellakin yhtä kitaransa kanssa. Kingtimen ensimmäisen levyn sisältämä livekavalkadi saa kerta-annoksena ähkyn partaalle, mutta niin koukuttavaa tavara on, ettei keskenkään malttaisi jättää. Ehkä siis onkin parempi, ettei kuvauksessa ole minkäänlaisia huomion sivuun kiinnittäviä hienouksia. Usein yhdellä kameralla kuvatut livepätkät ovat suttuisimmillaan kuin minkä tahansa yhtyeen arkistojäämiä. Ota tai jätä, mutta et ole olemassa, jos et ole Nastyn moshpitissä pyörittämässä tuulimyllyä. Alku vaati totuttelua. Toisaalta julkaisu on kasattu 20 vuotta sitten toimintansa lopettaneen yhtyeen vanhoista kotivideojäämistöistä. Ansiot tulevatkin lähinnä kumartelemattomasta asenteesta. Kaikki tämä tapahtuu ilman pienintäkään yritystä totutusta poikkeamisesta. Kingtime soveltuu täydentäväksi oppimääräksi Suomen parhaalle rockelämäkerralle, Viljami Puustisen Kingston Wall – Petri Wallin saagalle. III: Fall of the Agesin (2010), joka onnistui viihdyttämään hyvän kokonaiskuvansa lisäksi myös mainioilla yksittäiskappaleilla. Jukka Jyllin tärkeäksi tehtäväksi jäi pitää kiska pystyssä stoalaisella tyyneydellä. 9 on suhteellisen massiivinen levy, jolta olisi voinut karsia hieman ylimääräistä. Ja se on – niin kuin hyvin tiedämme – seuraamisen arvoista. Siltikin albumi on ehjin Fortíðkokonaisuus sitten Völuspá pt. Lippismiesten asenne on kohdillaan, mutta levy ei ole kokonainen täysosuma. Draamankaarta on tällöin vaikeampi piirtää. Kyllähän tätä nousukänneissä kuuntelee – aina siihen asti, kun olut loppuu. ruotsalaisryhmä on aktivoitunut taas. Legendaarisiksi tituleerattujen Freak Out -klubien hienous ei välity aivan kotoa käsin, ja kakkoslevyllä sijaitsevat muutenkin julkaisun miinuspuolet. PASI LEHTONEN SORCERER In the Shadow of the Inverted Cross METAL BLADE Joidenkin mielestä niin sanottu name dropping on halpa keino arvostelun rakentamiseen. Liekö miehillä pilkettä silmäkulmassa, mutta molemmat osuvat pitkälti oikeaan. Solisti Matthi kähisee saksalaisella aksentilla persoonallisesti. Ensimmäinen huomio levystä on sen avara ja jopa hieman progen suuntaan kurkotteleva äänimaisema. Yhtye on kuulostanut toki aiemminkin Enslavediltä, mutta nyt bändi tekee näin paikoin hyvinkin paljon, vaikka ei yllä taitotasoltaan ja biisinkirjoitustaidoltaan samalle viivalle. Soundit ovat kotikutoiset, hyvässä ja pahassa. Nyt kuullaan pitkästä aikaa täysi levyllinen uutta matskua. Kitara puskee riffiä ja sooloa toisensa perään, solisti räyhää geneeriseen malliin ja rumpali takoo rässikomppia minkä kerkeää. Oikeastaan vain vuodelta 1992 peräisin oleva Petri Wallin haastattelu on (todennäköisesti leppoisasta tunnelmastaan johtuen) täysosuma. Fortíð nojaa kuitenkin edelleen selkeästi black metaliin, mikä on hyvä ratkaisu. Pelin nimi on vanhan liiton punkahtava, kaikelle vitut haistattava black/thrash metal ja black’n’roll. Bändistä tulee mieleen hardcorepumppu Rise of the North Star, joskin sillä on vielä jonkin verran verran matkaa ranskalaisten tarttuvuuteen. Ainoana rakennuspalikkana kyllä, vaan kylläpä tuolle on aivan selvä paikkansakin. On kuitenkin fakta, ettei yksikään ralli jätä sellaista muistijälkeä, että levyn pariin kokisi tarvetta hakeutua säännöllisesti
Taltiointien tekninen taso vaihtelee 80-luvun värisevästä vhs-sutusta ja volyymimurskasoundista 2010-luvun modernisti miksattuun monikameratouhuun. Solitude Aeturnus on toinen vahva verrokki, joten mitään uutta tässä ei kehitellä. Ehkä helvetillisesti pärisevä äänimaailma ja pimeästä puhkipalaneeseen hyppivä vhs-kuva tuovat vanhempiin pätkiin hulluutta, joka puuttuu ammattimaisemmista nykypätkistä. Jokainen raita ei jätä itsestään kummoisia muistikuvia, mutta muutamaan otteeseen onnistutaan lähes nappiin. Bändi riipii rähisevää rässipaahtoa ankaralla sahausmeiningillä ja ärinällä, joten menonsa ei ole järin siloteltua tai tarttuvaa. vaa matskua, että olisi hullua jättää tämä mainitsematta. Kokonaisuus on tyylikäs ja kypsä, vaikka materiaali ei kanna aivan koko tunnin mittaa. Hyvin tuotettu kiekko painottaa genren jylhempää ja eeppisempää puolta. Vaan kas, Salem’s Wounds onkin oikein pirullinen kiekko! Tokihan siltä kuuKEITH H YDE PENTAGRAM All Your Sins PEACEVILLE Kantta koristavan hautakammion oveen on photoshopattu teksti ”Video Vault”. Vaikka levystä ei voi leipoa mitään klassikkoa, kiivaamman piiskaamisen tiukka yleisote, meiningin riehakkuus ja siellä täällä korviin nappaavat melodiat nostavat Violence Academyn kelpo vauhtimetallikiekoksi. MEGA AKARYN CRISIS’ GOSPEL OF THE WITCHES Salem’s Wounds CENTURY MEDIA Jotkut muistanevat vielä vuonna 1993 perustetun Crisisin, jonka keulahahmo Karyn Crisis herätti esimerkiksi Terrorizerin sivuilla ihastusta huomattavan epänaisellisella ääntelyllään. KIMMO K. Kannettavat videokamerat eivät tainneet vielä 1970-luvulla pyöriä, ainakaan bändin kaveripiirissä. Tuolloin taival katkesi lyhyeen, nyt yritetään uudella voimalla, eikä tulos ole lainkaan väsynyt. Erityisesti laulumelodiat ovat täynnä haikeasti maalailevia koukkuja. Nyt mennään eikä kauheasti mietitä. KOSKINEN ARSKA & HAKKAPELIITAT Rock for North THIS MEANS WAR/HAKKAPELIITTA IRONBIRD Pentagrammi & tursaansydän VAINOVALKEAT/HAKKAPELIITTA Ari Honkosen 25 vuotta jatkunutta periksiantamattomuutta musiikin maailmassa on pakko kunnioittaa. Alkuaikojen Stonea puolimelodisine lauluineen muistuttavat biisit (Unknown Abyss ja Speed of Death) tuntuvat tarttuvan tajuntaan parhaiten, osittain hitaamman yleistemponsa ansiosta. Katsantokannasta tai biisistä riippuen tämän voi kokea joko negatiivisena köpöisyytenä tai positiivisena alkuvoimaisuutena. Ironbird-bändin tuotos on sooloa jämäkämpi ja metallisempi, vaikka levyjen toteutus ja tuotanto on hyvin pitkälti samankaltaista. In the Shadow of the Inverted Cross on asiaankuuluvan melankolista ja raskaan surumielisesti laahustavaa doomia. Onneksi kiivaan rappaamisen kaverina on myös rapsakkaa rymyriffiä, muuten tulisi ähky. Forever My Queen, 20 Buck Spin, Sign of the Wolf tai Live Free and Burn toimivat vuosikymmenestä riippumatta. Havainnoista positiivisimpia ovat yhtyeen hirmuisen tanakka soitto ja hyvä soundimaailma. Pysyviä elementtejä ovat Bobby Lieblingin ääni, mulkosilmät ja härski lavakeekoilu sekä Victor Griffinin autoritäärinen kitarasoundi ja olemus. VILLE PIRINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 63 INFERNO. Sekä tietysti se, että Pentagramilla on Black Sabbathin ohella maailman parhaat riffit ja biisit. Kahden dvd:n paketista löytyvien keikkataltiointien aikahaarukka on 1984– 2014. Alkuaikojen black-, heavyja doom metalista on siirrytty määrätietoisesti kohti kansallisromanttista ”hakkapeliittarokkia”, jota tämäkin kaksikko pienehköin vivahde-eroin edustaa. Biisien ytimessä on juurikin rässäämisen riemu, ei niinkään säveltaiteellinen finesse tai sovitusten sulavuuden aikaansaama nyanssien harmonia. Karheasta räimeestä tulee mieleen 90-luvun manselegenda Prestige, niin hyvässä kuin pahassa. Hienossa Last Days Here -dokumentissa Bobby Liebling kaivetaan lähes kirjaimellisesti haudasta, johon hän on tuona aikana itsensä narkannut. Millään kokoonpanolla ei ole saavutettu suurempaa mainetta, vaikka tokkopa sitä on edes haluttu tai odotettu. Arskalle kättä lippaan sinnikkyydestä, vaikka musiikkinsa ei edelleenkään tee muutamista kelpo kappaleista huolimatta suurempaa vaikutusta. Sama linja ongelmineen ja hyvine puolineen jatkuu B-siivulla. KARI KOSKINEN MY FUNERAL Violence Academy OMAKUSTANNE Maamme rässikunto on vakaalla tasolla, kun näin tanakkalaatuista kamaa tulee tarjolle jo omakustanteina. Itsensä ilmaisemisen pakottava tarve on synnyttänyt vuosien varrella muiden muassa Morningstarin, Minotaurin, Heathen Hoofin ja Kalevalan Viikingit sekä edelleen aktiiviset Kareliaanin, Ironbirdsin ja Arska & Hakkapeliitat -yhtyeen. Rallienglannilla vedetty Midnight Lion ei kestä kuuntelua, mutta Suomes’ on woimaaja Kalevan soturi -biiseissä primitiivinen lähestymistapa kuuluu osin jopa kiehtovana aitoutena ja väkevyytenä. Selväksi tulee, että Pentagram on ollut aikoinaankin vastaansanomattoman karismaattinen keikkajyrä, jonka biisimateriaalilla on pieni ihme, että laajempi tunnustus on antanut odottaa itseään. Vaan eipä ole edes tarvis, sillä vuonna 1988 perustettu Sorcerer on hallinnut oman linjansa jo varhaisilla demoillaan. Biisipuolella saisi olla osin hiukan enemmän tarttumapintaa, vaatimustaso kun on tällä saralla nykyään kova. Tätä elettäni ei pidä kuitenkaan sekoittaa oikean käden kainalon tuuletukseen, eikä siitä ole kysymys näissä julkaisuissakaan. Vuosien 1996–2010 väliltä ei löydy materiaalia. Epicus Doomicus Metallicus (1986) ja Nighfall (1987) puskevat läpi lakkaamatta. Kuten kaikkia muitakin Honkosen tekemisiä, myös Rock for North -sooloalbumia kuvaa parhaiten adjektiivi ”kotikutoinen”. Toki jyväskyläläiskopla on hionut teräänsä vuosikymmenen, mikä kuuluukin otteista. Levyllä on pari instrumentaalia per puoli, ja sen tunnelma on osin myös tästä syystä piirun verran sooloa vahvempi. Viime vuonna neidon ääntä kuultiin Ephel Duathin riveissä, ja tulos oli kuuntelukelvotonta teflonsotkua. Nyt estradille astuu Gospel of the Witches, ja koskapa mukana on myös Ephel Duathin kitaristi Davide Tiso, en aloittanut kuuntelua järin luottavaisin mielin. Biisimateriaali on sanoitukset mukaan lukien selvästi tasalaatuisempaa ja tyylitellympää, vaikka melodiakulut ja aihepiirit kumpuavat hyvin pitkälti samoista lähteistä
Hyväksi on laskettava, että Galar tarjoaa miellyttävän nostalgiatripin menneisiin vuosiin ja tekee sen ajoittain jopa erittäin hyvin. Ja mikä parasta, tällä kertaa laulettavana on myös melodisempia koukkuja. Galar kuulostaa niin norjalaiselta kuin voi. Kaikki lähtee hyvin tunnistettavalla värillä. Viisikymppinen Roger Miret sylkee terhakkaa yhteiskuntakritiikkiä yhtä navakasti kuin ennenkin, mutta enemmän pettyneen aikuisen kuin päämäärättömästi vittuuntuneen punkkarinuorukaisen sävyyn. Ephel Duathin päämäärättömästä haahuilusta ja musiikillisesta mössöstä on jäljellä vain etäinen haju. Ratkaisu tehoaa, vaikka punk ja hardcore eivät taida enää ollakaan muotia. Tutun vihaisen ja taatun kantaaottavan bändin soundi on punkimpi kuin ehkäpä vuosikymmeniin. Livenä Ross ottaa paikkansa myös basson varressa, ja vierelleen mies saa kitaristi Bob Vignan. Synkkää ja kutsuvalla tavalla masentavaa. Tänä päivänä kiekkoa vertailee väkisinkin jo aiemmin mainittujen bändien teoksiin – ainoastaan positiivisessa valossa. Yhteistyökin tuntuu sujuvan sutjakammin kuin isojen herrojen luvat Ephel Duathin viimeiseksi jääneen levyn sävyt, mutta ote on selkeästi mystisempi ja samalla selkeämpi. Levy on äkäinen, lyhyt, ankara. Perkele. SALLA HARJULA 64 INFERNO. Karynin ääni on edelleen varsin karkea ja aivan uskomattoman taipuisa. Kokonaisuuden valossa hienoinen linjattomuus kuitenkin kostautuu, ja teokselle on eksynyt myös pari täyterallin tunnusmerkit täyttävää vetoa. Mitäpä sitä enempää selittelemään. JONI JUUTILAINEN HAAPOJA/ DEPHOSPHORUS Collaboration 7 DEGREES/HANDSHAKE INC/NERVE ALTRA Viime aikoina on puhuttu paljon Suomen lainasta Kreikalle, mutta musiikin puolella lainausta tapahtuu molempiin suuntiin. Aloituksen hienoisen vesittämisen uhalla on kuitenkin sanottava, että levystä tihkuu läpi tietty nostalginen lataus. De gjenlevende on yhtyeen levyistä kuitenkin raivokkain ja monipuolisin, joten Galarin suunta on selkeästi nousujohteinen. Mutta se on myös vapaamuotoista, ajelehtivaa, rituaalinomaista tai peräti saatanallista. Salem’s Wound kuulostaa eräänlaiselta musikaaliselta painajaiselta; raskaalta särökitaroiden, kiemurtelevien melodioiden ja arvaamattomien kappalerakenteiden muodostamalta matkalta mielen pimeyteen. Pikaryöpytys takaa välittömän mielialankohotuksen kenelle tahansa. Immolationin ystäviä kiinnostanee, että taustamörinöistä vastaava Ross Dolan kuuluu myös Gospel of the Witchesin livemiehitykseen. AGNOSTIC FRONT The American Dream Died NUCLEAR BLAST New Yorkin hc-jäärät jaksavat jatkaa. Skaalaa löytyy karkeasta piikkimatosta enkelimäiseen lauluun. Jämäkkä soundi, mielenkiintoinen instrumentaatio ja viekoittelevat kappaleet luovat yhdessä sen verran omaperäisen albumin, että tästä saattaa kasvaa vielä vaikka mitä. Tiiviistä kokonaisuudesta on vaikea poimia poikkeuksellisia kohokohtia, mutta kiireiselle työssäkäyvälle perheenisälle tehokas ilopilleri on vaikkapa minuutin mittainen Police Violence. Mutta jos nyt tulee vaikka pelkän teinivuosien nostalgian takia ikävä tuimaa mesontaa, tämä on levy, jonka voi hyvillä mielin pistää paahtamaan kajareista. Onneksi! Crossover-legendan uusin toimii helvetillisen tehokkaasti. Erityisesti yöllä tunnelma on vahva. Viesti kiteytyy rallissa Old New York, jossa haikaillaan ”maailman mahtavimman kaupungin” menneisyyteen. Yhtye osaa yhdistellä eri genrejä taitavasti omannäköiseksi sopakseen, ja monipuolinen kokonaisuus takaakin mielekkään kuuntelukokemuksen. KARI KOSKINEN AIRSTREAM Kingdom of Isolation METALVILLE Ruotsalaisen Airstreamin progressiivisilla vivahteilla maustettu AOR-vaikutteinen hard rock on tyylikkäästi toteutettua ja tarttuvaa. Operettimainen heavyeepos kuulostaa Savatagen, Queenin ja Meatloafin kummalliselta mutanttilapselta, mutta jotenkin se vain toimii. Se kuulostaisi norjalaiselta, vaikka laulaisi laulujaan jollain muulla kielellä ja riisuisi musiikistaan metallielementit, mistä on kiittäminen hyvinkin tutulta kuulostavaa melodiamaailmaa. Vaikka sitten espoolaisen omakotitalosi pellavantuoksuisesta makuuhuoneesta käsin, minuutin spurteissa. Miksei myös Queensrÿche. Tässä on luonnollisesti sekä hyvä että huono puolensa. Raskaimmillaan siitä tulee mieleen niin Savatage, Rainbow kuin Europekin (mukana vierailevana kitaristina on itse Kee Marcello). Osta, kuuntele, kapinoi. Tämä lienee säveltäjien ammattitaitoa. MIKKO MALM GALAR De gjenlevende DARK ESSENCE Norjalaiset ovat mestareita melodisen, ylvään ja kansallisromanttisen black metalin saralla, mistä ovat parhaita esimerkkejä Borknagarin, Ulverin ja Windirin 90-lukulaiset julkaisut. Huono puoli taas on musiikin epäomaperäisyys, jota yhtye yrittää tasoittaa käyttämällä aitoja jousija puhallinsoittimia. Niidenkin merkitys jää kokonaiskuvassa ainoastaan kosmeettiseksi. Mikäli tämä albumi olisi julkaistu vuonna 1996, De gjenlevendestä puhuttaisiin yhtenä genrensä klassikoista. Perinteisempien hard rock -esitysten seasta nousee esiin yksi selkeä helmi, Oh, Mother, Oh Father. Kovia miehiä ja kovia mimmejä, ei mitään bulkkikamaa. Siellä kun kaikki oli aidompaa! Äkinä kaiken keskiluokkaistumisesta voisi helposti iskeä keski-ikäistyneen orkesterin omaan nilkkaan, mutta tämän levyn kohdalla huoli on turha. Kappaleista löytyy popsensibiliteettiä, dramatiikkaa ja virtuoosimaista soittoa. W .CR AIG Osin ilmaisu on melko perinteistä ja jopa synkeän popahtavaa. Jossain näiden levyjen tietämillä pyöriskelee myös kolmannen kokopitkänsä julkaissut Galar
Waltari elää kaikkien näiden vuosien jälkeenkin aivan omaa elämäänsä eikä anna minkään tai kenenkään määritellä itseään. Keskittymällä näennäisen kakofonian seasta alkaa löytyä riittävissä määrin myös tinkimätöntä tarttuvuutta. Vielä enemmän huvittaa se, että kaiken sekametelisopan alla on myös oikeasti hyviä kappaleita. Kummallakin bändillä on tiukka musiikillinen ydin, mutta sen laajentamisessa ja ääripäiden tehokkaammassa hyödyntämisessä vielä lipsutaan. MEGA WALTARI You Are Waltari RODEOSTAR Helpoista luokitteluista kaukana pysytellyt pitkän linjan kotimainen kuriositeettiyhtye on aina yhtä mielenkiintoinen tapaus. Molempien musiikki kuulostaa aluksi sekavalta selkiintyen kuuntelukertojen myötä kaoottiseksi, piinaavaksi ja äänekkääksi hybridiksi eri genrejä. Waltarin kohdalla on erittäin hankala havaita tosissaan tekemisen ja parodioinnin rajaa. Kerrassaan mainio siirtyminen alun pienestä kohti suurempaa. Rikkautta ja mitä erilaisimpia härpätyksiä löytyy, jos mahdollista, vielä runsaammin kuin ennen. Vaikka osa sarkastisista sekoboltsikehitelmistä ei voi olla lyömättä yli, homma hoidetaan kokonaisuudessaan varsin maukkaalla tarttuvuuskertoimella. Valley of the Snake on aito, vahva ja ytimekäs kokonaisuus. Vauhdikkaan avauskaksikon jälkeen tunnelma jäädytetään puolivälissä kiekkoa painavammaksi ja tummemmaksi, kun taas loppukolmannes palauttaa lämmön ja valon sekä ruumiiseen että sieluun. Tämän julkaisun valossa tulevaisuus näyttäytyykin yhtyeelle samaan aikaan sekä loistavana että tuntemattomana. Pahvikansiin pakattu tupla-cd sisältää musiikkia yhteensä yli 80 minuutin verran, ja tuhti kansilehtinen tarjoaa sanoitusten lisäksi myös englanniksi selkeyArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 65 INFERNO. Tai viikinkimetalliksihan tätä vissiin täytyy kutsua. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, eroavaisuudet yhtyeiden välillä ovat yllättävän pienet. Yhtyeen musiikkihan on keitos heviä, progea, poppia, crossoveria, industrialia, crustia, elektroa ja ties mitä. Sidettä on lujitettu entisestään lainaamalla kaverille sekä biisi että muusikoita tämän tulkitsemiseksi. Haapojan suurelta osin vauhdikas mekkalointi kuulostaa riivatulta ja riitaisalta, mikä ei tee siitä kovinkaan helposti sisäistettävää. Yhtyeen kameleonttimaiselle muuntautumiskyvylle täytyy nostaa hattua. Yhtymäkohtia mainittuun genrepioneeriin löytyy. Dephosphorusin määrittelemä ”astrogrind” on sekin intensiivistä, mutta julkaisukumppaniaan helpompaa ja selkeämpää. Esimerkiksi vaihdos koomillisen veijarimaisesta kantrijolkotuksesta mättävään death metal -rytyytykseen ei voi olla herättämättä hilpeyttä. RUBY THE HATCHET Valley of the Snake TEE PEE Johan meinaa alkaa housunetumus pullottaa ja heti perään kostua, kun Ruby the Hatchet polkaisee esikoistäyspitkänsä käyntiin Heavy Blanket -biisillä. Melko perusteelliseksi julkaisuksi osoittautuva Aldaf ?ðr ok munka dróttinn on yhtyeen kolmas levy ja samalla sen kunnianhimoisin tuotos. Vetää suorastaan hirtehiseksi, kuinka paljon materiaali poukkoilee tyylilajista toiseen. Kieroutta ja räävitöntä riekkumista toki löytyy, mutta riffimylly jauhaa metallisia perinteitä enemmän kunnioittaen tasaisesti ja tehokkaasti, jopa sludgeen päin viittaillen. Albumin vahvuuksia on myös sen kuuden kappaleen laaja skaala, sillä yhtye osaa olla hippimäisen kepeä ja maalaileva mutta myös raskaasti Black Sabbathin hengessä rullaava ja salatieteitä julistava. Pohjalla on rujoa hardcoremaista tulkintaa, mutta grind tai thrash eivät nekään ole täysin vieraita elementtejä, bläkysävyistä puhumattakaan. Kunnioitettavaa. Sen häröilevä omaleimaisuus sekä ärsyttää että riemastuttaa kummallisella tavalla. Bändi ammentaa inspiraationsa muinaisesta skandimytologiasta, kirjoittaa laulunsa muinaisella islannilla ja soittaa – yllätys, yllätys – eeppistä black metalia. MEGA leikeissä, mistä todisteena kolmen eri lafkan julkaisema kollaboraatiovinyyli kotimaisen ja kreikkalaisen bändin välillä. Onhan tätä vanhan ajan psykedeelistä huuruiludoomia viime vuosina kuultu, mutta näin hurmaavaan, samalla sekä letkeään että jyräävään poljentoon en muista törmänneeni sitten vuonna 2008 ilmestyneen Jex Thothin debyytin. Bändissä vaikuttaa tätä nykyä neljän soittajan sijasta seitsemän, mikä ei voi olla kuulumatta. EETU JÄRVISALO ÁRSTÍÐIR LÍFSINS Aldaf ?ðr ok munka dróttinn VÁN Islantilais-saksalainen Árstíðir Lífsins vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta. Timanttisen alun jälkeen meno muuttuu pelkästään kultaiseksi, mutta levyn draamankaaren kannalta tämä on onnistunut ratkaisu. Myös Ruby the Hatchet hyödyntää hienosti naissolistinsa Jillian Taylorin korvakäytäviä hivelevää ja viettelevää ääntä sekä urkujen ulinaa tummasävyisessä maailmassaan, joka sijaitsee jossain nykyajan tuolla puolen. Vaikka kesto jää alle puolen tunnin , komeisiin kuoriin pakattu lp on kaikkinensa haasteellinen paketti. Skitsofreeninen sekavuus voi kuitenkin toimia vangitsevana elementtinä niille, joiden ei pidä saada heti kaikkea tässä ja nyt
Rankempi tulitus on vienyt tilaa tunnelmallisemmilta kuljetuksilta, joita niitäkin yhä löytyy. Musiikkinsa on ehtaa mustaa metallia, joka etenee usein jopa hiukan kaoottisena ja ehdottoman vauhdikkaana. On selvää, ettei taitava kolmikko ole lähtenyt hakemaan hittilevyä, eikä tämä sellainen olekaan. Immortal-vaikutteinen mutta omannäköinen musta metalli kulkee vaivattoman oloisesti ja helponkuuloisesti osasta toiseen. Syitä on tasan kaksi: Neljä enemmän tai vähemmän tasavahvaa studiokiekkoa on lähde, josta ammentaa yhden rautaisen rocksetin verran. Busukit eivät sentään soi, mutta duo käyttää luontevana osana musiikkiaan melkoisen kattavaa joukkoa erilaisia perinneinstrumentteja. Yksi yhtyeen vahvoista puolista on rumpali Incubusin tyylitaitoinen kannuttelu. INQUISITION Invoking the Majestic Throne of Satan / Magnificent Glorification of Lucifer SEASON OF MIST Uudelleenjulkaisujen sarja jatkuu yhdysvaltalaisen black metal -duon toisella ja kolmannella albumilla. Niin hyvin ja vahvalla visiolla toteutettu teos kuin onkin, pienellä soundiH.E.A.T Live in London GAIN/SONY Vuodesta 2008 runsasmelodisen aikuisorientoituneen hard rockin ilosanomaa jauhaneen H.E.A.T:n oli aikakin purkittaa keikkalevy. Se on toki sisällöltään dynaaminen ja kaikessa kerronnallisuudessaan elokuvamainen, mutta koska kyse on musiikista, on myönnettävä, että kappalemateriaali itsessään ei ole aivan täyttä priimaa. Toisekseen, kuten suomalaisetkin saivat viimeksi helmikuussa Tampereen Pakkahuoneella todeta, H.E.A.T on mahtava liveorkesteri. Malliesimerkki selkäpiissä tuntuvasta maalaamisesta on May the Rays of the Fullmoon Shine Upon Us. Levyn avausbiisi I See, the Sea! ja sen lopettava kappalekaksikko Alexandros – Ode A’/ Ode B’ kehystävät albumin kiehtovasti ja tarttuvasti, kuin hyvän tarinan konsanaan, ja tällainen Gods of War – at War ehdottomasti onkin. Soundimaailma on enemmän pehmeä kuin kylmänraaka, mikä pitää osaltaan yhtyeen loitolla jäisimmästä sirkkelöinnistä. Lontoossa (ja jälkiäänityksineen myös Manchesterissä) nauhoitettu Live in London esittelee tukholmalaisviisikon sävellyksellistä tuotantoa edestä ja takaa yhteensä 15 raidan verran. Árstíðir Lífsinsinsillä on tämän asian kanssa vielä petrattavaa. TAMI HINTIKKA MACABRE OMEN Gods of War – at War VÁN Black metalinsa kuunnelleelle Macabre Omenin kotimaa olisi sokkotestissä kohtuuhelppo arvata jo pelkän avauskappaleen perusteella, sen verran tunnistettavan helleeninen ote sillä on. Inquisition tekee periaatteessa levystä toiseen ”samaa biisiä”, eli suuren mittakaavan tyylimuutoksia ei kuulla, hiuksenhienoja eroja kuitenkin. Hän tekee pienillä teknisillä ratkaisuilla biiseistä mielenkiintoisempia. JONI JUUTILAINEN GUST AF SANDHOLM ANDERSSON 66 INFERNO. Vaikutelmaa korostaa entisestään pääjehu Alexandrosin korkeuksissa hoilottava tuskainen rääkynä, josta ulvova myllärikin olisi kateellinen. Bändin kakkonen ja kolmonen ovat ainutja omalaatuisia matkoja tummiin syövereihin. Magnificent Glorification of Lucifer (2004) on Inquisition-asteikolla melkoinen harppaus niin soundillisesti, laulullisesti kuin tyylillisestikin – mutta ei välttämättä kaikilta osin kohti parempaa. Onneksi kreikkalaiset eivät syyllisty minkäänlaiseen halpaan pillipiiparointiin. Mikäli vertailukohdaksi ottaa vaikka Moonsorrow’n albumijärkäleet, suomalaisbändi eroaa muista saman genren edustajista siinä, että se tekee pitkistäkin kappaleista mielenkiintoisia. Kitarat pörisevät puuroutuen kovimmissa blastbeattakomisissa. Bändi vetää tyylikkäästi, tarkasti ja hirmuisella draivilla. H.E.A.T on ollut tällä vuosikymmenellä genressään kova nimi, mutta pikkuhiljaa bändi alkaa tunkea itseään laajemmankin yleisön tietoisuuteen. Tavanomaisesta black metal -tulkinnasta ei silti ole kysymys vieläkään. Bändiä tulee pakostakin verrattua vajaat 30 vuotta sitten läpimurtonsa tehneeseen Europeen. Grönwallin ei tarvitse jarrutella, ja hyvä niin, sillä tämä nostaa tämän tallenteen arvoa vielä yhdellä pykälällä. Kaiken kuorruttaa tuttuun tapaan laulaja-kitaristi Dagonin persoonallinen pulputus, joka kuulostaa paikoin niin väsyneeltä ja nasaaliselta, että jopa äärimetalliin vihkiytyneen voi olla vaikea ohittaa sen huumoriarvoa. Kunnianhimolla on kuitenkin hintansa, sillä pitkäkestoinen paketti on kova pala purtavaksi. Melodioissa ja eri osuuksissa on myös aimo annos kiehtovaa pakanallista eeppisyyttä, eivätkä tempotkaan huitele aina maksimissa. Äänimaailma on huomattavasti raskaampi ja väkevämpi, muttei missään nimessä kristallinkirkas. Kymmenen vuoden kypsyttely on tosiaankin kannattanut, vaikka samoista aineksista olisi ollut mahdollista luoda vieläkin huikeampi musiikkieepos. JAAKKO SILVAST tetyn tarinan, mikä tulee kieltämättä tarpeeseen. Bändiltä puuttuu vielä se oma The Final Countdowninsa, mutta kertosäehirmut kuten 1000 Miles, Living on the Run, A Shot at Redemption ja (edelleenkin ärsyttävän vahvasti Barbra Streisandin Woman in Love -iskelmän mieleen tuova) Mannequin Show ovat hyviä astinlautoja seuraavalle tasolle. Ennen muuta esiin kampeaa yhtyeen tiukka keikkakunto. Tämän ansiosta pitkähköt ja haasteelliset biisit pitävät mielenkiintoa yllä vaivattomasti. Erityisesti kakkosalbumilla Incubusin tekemiset pääsevät hyvin esille – paljolti kiitos levyn soundimaailman. Dagonin äänikin on lipunut laiskanpehmeästä raakkumisesta julistavampiin ja rääkyvämpiin sfääreihin. Tulta johtaa vuoden 2012 Address the Nationistä asti mukana ollut laulaja Erik Grönwall, joka on paljon muutakin kuin pelkkä takavuosien Ruotsin Idols-kisan voittaja. Kakkoskiekko Invoking the Majestic Throne of Satan (2002) jatkaa melko samoilla mystisillä poluilla kuin vuoden 1998 debyyttikin, mutta melodiat ovat entistä mehukkaampia ja biisit parempia. Kiireestä kantapäähän uskottavan rockkukon äänen kantavuus ja erityisesti kestävyys on suorastaan ällistyttävä
KIMMO K. Etenkin The Mirror Black on sellainen suoritus, että hiki nousee pintaan. Sepulchral Cursen ensirykäisy on juuri sitä mitä odottaa: keskitasoa parempaa death metalia, joka antaa mukavan esimaun tulevalta kokopitkältä. Valitettavasti levy on osittain aika raskassoutuinen, muutaman täyteraidan sisältävä teos, joten on paha pistää varauksetonta ylistystä. MEGA TRAUMA Rapture and Wrath PURE STEEL San Franciscosta lähtöisin olevan Trauman suurin meriitti lienee, että edesmennyt Cliff Burton soitti bändissä ennen Metallican riveihin siirtymistään. Aivan samaa ei voi sanoa ryhmän ensimmäisestä pitkäsoitosta. MIKKO MALM ENTHRONE THE UNBORN LXXVIII 57 Enthrone the Unborn kertoo esittävänsä ”melodista death metalia omintakeisella keravalaisella otteella”. Nelibiisinen ep on suhteellisen tanakkaa pommitusta, joka ei mykistä omaperäisyydellään. JONI JUUTILAINEN MACHINA Hellbound Heart OMAKUSTANNE Machina on uusi orkesteri, jossa vaikuttavat edesmenneestä Agnus Deistä tuttu kitaristi Marko Kinnunen ja Myonin entinen laulaja Sami Huotari. Bändi yrittää selkeästi kaikkensa, mutta jostain syystä musiikkinsa ei vain onnistu pitämään kuulijaa otteessaan. Kaikenlainen väkinäisyys ja yliyrittäminen loistavat poissaolollaan, ja yhtye on setääntynyt varsin kunniakkaasti. Pehmoisen lämpimillä soundeilla pelaava Wonder Days peilaa sanoineen ja otteineen menneisyyttä ihan häpeilemättä, ja hyvä niin. Lausahdus lienee tarkoitettu humoristiseksi, mutta siihen kiinnittää huomiota väkisinkin, sillä bändin musiikissa ei ole oikeastaan mitään omaleimaista. Tulevaisuudessa bändiä kuulisi mielellään hieman monipuolisempana ja yllättävämpänä, sillä tuplamäärä vastaavaa tuuttausta saattaisi vetää kuulijan maitohapoille liian nopeasti. LXXVIII on hyvin soitettua ja tuotettua, mutta harmittavan kasvotonta huttua, joka taittuu taustamusiikiksi lähes huomaamatta. MIKKO MALM SEPULCHRAL CURSE A Birth in Death CHAOS AND HELL Pikainen vilkaisu Sepulchral Cursen esikois-ep:n kansiin kertoo, että tältä bändiltä ei kannata odottaa modernia death metal -hapatusta. Disciplinen ytimessä on 1990-luvun loppuvuosien ”erikoisblack” Satyriconin Rebel Extravaganzan, Dødheimsgardin 666 Internationalin ja muiden vastaavien kokeilullisten albumien linjoilla. Kyseessä ei varmasti ole pääasiallinen vaikute, assosiaatio kun syntyy lähinnä samanlinjaisista laulumelodioista. Silti sen zeppelinihtävä klassinen rock toimii tällaisessa lungimmassakin muodossa, joten mikäs on lopettamispuheita pyörtäessä. Yhtyeen elonkaari oli varsin lyhyt. Turkulaisporukan kuolometallia on dipattu kunnolla sameissa undergroundliejuissa, mutta yhtyeen musiikista löytyy myös kuuntelijaystävällisempi puoli. Täytyy vielä erikseen kehua solisti Huotaria, jonka tyylistä olen pitänyt Myonin ajoista lähtien. Hellbound Heartilla ei keksitä uutta vaan luotetaan perusasioihin. Modernilta kalskahtava soundi vaikuttaa konemaisen kylmältä, mikä on omiaan etäännyttämään kuulijan, mutta Enthrone the Unbornin suurin kompastuskivi on kuitenkin tarttuvien biisien puute. Nyt levy jää historiankirjoihin vain yhtenä vuoden 2015 mielenkiintoisimmista black metal -julkaisuista. Miltä Trauma sitten 30 vuoden levytystauon jälkeen kuulostaa. Miehen laulussa on voimaa ja syvyyttä, mikä nostaa kappaleet aivan uudelle tasolle. Machina soittaa kosketinvetoista melodista metallia, josta tulee toisinaan mieleen hiukan raskaampi ja suoraviivaisempi Sonata Arctica. Vika saattaa toki olla myös kuulijassa, mutta tuskin olen kovin väärässä, jos sanon, että tätä levyä ei muistella kovin suurin ylistyssanoin enää kymmenen vuoden kuluttua. Viime vuodesta yhtyeessä vaikuttaneet kitaristi Kurt Fry ja basisti Steve Robello tuntuvat sopivan porukkaan mainiosti, soittotaidoissakaan ei ole valittamista. Kuunnelkaapa vaikka hienosti tunnelmaa kasvattava The Lost Aeon. Enthrone the Unborn ei ole täysin toivoton tapaus, mutta eipä porukan musiikilla olla lähelläkään tyylilajin kärkikahinoita. Sillä välin aion kuunnella vielä kerran Helloweenin ja Dion välimaastossa sijaitsevan hienon päätöskappaleen, Pillar of the Sunin. Tuskin vuodenkaan. Mutta odotetaan. Disciplinestä olisi kovin mukava tykätä, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Huippulaatuinen laulaja Donny Hillier on kokoonpanon ainoa alkuperäisjäsen, vaikka rumpali Kris Gustofsoninkin voisi melkein sellaiseksi laskea. en ja sovitusten viilauksella levystä olisi saanut puristettua todellisen timantin. Ote on edelleen jämäkkä, mutta ei mitenkään erityisen sähköinen, eli energiataso on ikään nähden kohdillaan. Vaikka homma lähti 90-luvun alussa liikkeelle vauhdilla, mitään massasuosiota Thunder ei koskaan saavuttanut. Tätä ei kai saisi sanoa ääneen, mutta levyä kuunnellessa tulee ikävä lukuisia saman genren ruotsalaisbändejä. Biisit ovat ihan kivaa perusboogieta leppoisan hard rockin ystäville, vaan eipä kipaleista jää juuri mitään mieleen. Rapture and Wrath sisältää peruskelpoa perinnemetallia muutamalla helmellä varustettuna. Perinteistä heavy metalia soittanut yhtye ehti tehdä vain yhden levyn, Wall of Painin (1998), jonka jälkeen se katosi pohjoiselta metallikartalta. Agnus Dei -yhteydet eivät lopu tähän, sillä bändin rumpali Petteri Lammassaari on toiminut yhdessä Kinnusen kanssa Machinan sanoittajana. KOSKINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Walking to Deathin suomeksi huudetut marssitahditukset on toimiva temppu, ja bändiltä toivoisi lisää samanlaista omaperäisyyttä. Bändin pienjulkaisut ovat olleet genressään varsin hyviä ja lupaavia tuotoksia. Omaa – tai sitten vaikka sitä keravalaista – ilmettä tarvittaisiin lisää ja oikein kunnolla. Wrathage tekee periaatteessa kaiken hyvin, mutta Disciplinen yleiskuva jää kovin latteaksi. Kaikki palikat ovat loksahtaneet nätisti oikeille paikoilleen, eikä kokonaisuudesta löydy turhan paljon moitittavaa. Pelkällä outoilulla ei kuitenkaan pötkitä pitkälle jos iskevät biisit puuttuvat, ja juuri tämä meinaa nousta Disciplinen suurimmaksi ongelmaksi. Nyt tuntuu siltä kuin yhtye yrittäisi kulkea esikuviensa jalanjälkiä, mutta tekee kaikkensa, että ei kuulostaisi niiltä liikaa. Eikä tässä vielä kaikki, sillä levyltä löytyy myös coverversio Agnus Dein Molten Lead -biisistä. Paketin hankinta-arvoa lisännee vuoden 2013 Wackenissa taltioitu livelevy, jolta löytyy muistin virkistykseksi myös niitä yhtyeen tunnetumpia kappaleita. Raskaat riffit, tarttuvat kiipparikuviot ja laulumelodiat muodostavat kauniin liiton, jonka pohjalle on hyvä rakentaa laadukasta biisimateriaalia. Taitaa olla näitä sävelkulkuja kuultu jo aiemminkin. Ihan samoille energiatasoille ei ylletä, mutta sitä ei liene reilua odottaakaan. Melodiat ovat toki taidokkaita, mutta valuvat harmillisen vaivihkaa ohi korvien. Varsin napakka debyyttilevytys. Albumin kappaleet ovat kuin teflonia, eikä biiseistä saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi. Speed-henkistä heavy metalia soittanut yhtye julkaisi kaksi demoa ja yhden pitkäsoiton vuosina 1981–85, hajosi sitten, kunnes palasi haudasta 2013. Eritoten laulaja Kari Kankaanpään ehkä jopa liioitellunkin matala ja monotoninen murina on varmasti omiaan jakamaan mielipiteitä, mutta bändi korvaa vajavaisuuksiaan suhteellisen hyvillä kappaleilla. JONI JUUTILAINEN WRATHAGE Discipline MAA Oululainen Wrathage on työstänyt blackin suuntaan kallellaan olevaa äärimetalliaan jo vuodesta 1997. Ehkä seuraava julkaisu paljastaa jotain vielä suurempaa. No, aika pitkälti samalta kuin Scratch and Scream -debyytillään. JONI JUUTILAINEN THUNDER Wonder Days EAR Ainakin toista comebackiään vetävät brittihardrockarit ovat jo varsin veteraani-ikäisiä, mutta setärock taipuu hyvin harmaahapsisenakin
Ideat on kuitenkin tungettu debyytille vielä liian hallitsemattomasti. Jälki on pätevää melodista death/doom metalia. Pinnalta katsottuna ongelma on se, että bändin tarjoamat kuviot eivät ole niin helposti sulavia ja välittömästi tarttuvia kuin isommilla ja helpommin omaksuttavilla nimillä. Kärsimätön kaveri ei kenties jaksa odottaa avautumista, vaikka syytä olisi. Melodiakuljetukset, polveilevat riffit ja deathmetallisempi hakkaaminen vaihtelevat vivahteikkaasti mutta vähän turhankin ailahtelevasti. KARI KOSKINEN ANDSOLIS Vigil QUALITY STEEL Debytoiva saksalaisbändi seilaa tarinallisesti etenevässä progressiivisessa metallissa. Loch Vostokin LOCH VOSTOK From These Waters VICISOLUM Kaipa siihen on syynsä, että lukuisia pitkäsoittoja julkaissut bändi huitelee vielä 15 vuoden jälkeenkin vankasti ANGRA Secret Garden EAR Brasilian melodisen voimametallin pioneerien kahdeksannella ollaan bändille uuden ja musiikillisesti mielenkiintoisen aikakauden äärellä. Albumista jää kuva, että bändillä on varastossa hyvää matskua, joka vaatisi enemmän oikeinasettelua. Mukaan on ahdettu itse asiassa lähes kaikkia yleisimpiä metallityylejä ilman, että vaikutelma olisi lainkaan tönkkö. MIKKO MALM RED MOON ARCHITECT Fall PLAYGROUND Kouvolalaisyhtyeen voi sanoa lunastavan kakkosalbumillaan odotukset, jotka sille asetettiin ensilevynsä jälkeen. Osan Secret Gardenin ykköslauluista vetää kitaristi Bittencourt, joka hänkin onnistuu vahvasti. Sinällään biisi rullaa brassitekijöiden käsittelyssä raikkaan mutkattomasti. Warrioria muistuttavasta örinästä. Yli kaksi vuosikymmentä kentällä riehuneen Angran tekemiset on aikaisemmin jaettu kahteen aikakauteen solistiensa mukaan. Löydettävissä on bändien kuten Borknagar ja Enslaved henkeä. Iskevyyttä se silti vielä tarvitsisi. Nyemban sanoitukset pohjautuvat afrikkalaiseen folkloreen, mikä on mukavaa vaihtelua usein antiikkisiin metaforiin juuttuneessa metallimaailmassa. Mainittakoon, että Secret Garden on Angran aiempaa diskografiaa myötäillen teemalevy. Botswanasta tuleva Skinflint ei ole hullumpi introduktio afrikkalaiseen skeneen. Kappaleen yhteensopivuudesta bändin omien sävellysten kanssa voi olla montaa mieltä. Sävellyksiltään tuore Secret Garden on kunnianhimoinen, mahtipontinen, oivaltava ja rohkea. Olkoonkin, että kouvolalaisten ilmaisu lepää selvästi lanaavammassa doomissa. Perusrehellistä tukutukua ryydittävät lukuisat progressiivisiksi äityvät biisirakenteet, jotka ovat omiaan syventämään ja elävöittämään kokonaisuutta. Mies komppaa ihailtavan ennakkoluulottomasti kitaravelhojen, bändin perustajiin kuuluvien Kiko Loureiron ja Rafael Bittencourtin, aivoitusten taustalla. Vaikka levy on olemukseltaan hieman romuluinen, se on kaikessa alkukantaisuudessaan perin viehättävä. Myöskään The Wizard and His Hound -biisin Celtic Frostin ja käppäbluesin sekoitus ei lämmitä mieltä. Jälkimmäisen hieman monotoninen sävy rupeaa pitkällä tähtäimellä puuduttamaan. Bändin korinaa ja naislaulua yhdistelevä surussa ja harmaudessa kahlaaminen muistuttaa tunnelmallisessa raskaspainoisuudessaan länsinaapurin Draconiania. Seassa on toki paljon hyvääkin sovitusjälkeä. JAAKKO SILVAST HENRIQUE GR ANDI 68 INFERNO. tutkan alla. Siksi en ymmärrä, miksi The Police -laina Synchronicity II on upotettu levyn puoliväliin, keskelle kokonaisuutta. Melodioista ja kappaleista löytyy raikasta ja yllättävää omaperäisyyttä, vaikka lähisukulaisia on helppo nimetä. Lopputulos on rikasta, sopivan haastavaa ja alun jälkeen myös tanakasti tarttuvaa progerähinää. Pieniä koukkuja kudotaan lähes koko matkan mitalta. Epätoivoja pessimismikuvaston sävelja sanoitusmaailmassa heiluu ja kertosäkeet ovat parhaimmillaan kuin Soilworkin parempaa työtä. Näiden ruotsalaisten tapauksessa kyse ei ole huonoudesta, mutta markkinoinnin suhteen tilanne on hankalampi. Ennen nykyistä pestiään Lione on ollut omimmillaan Rhapsody of Firessa, Labyrinthissä ja Vision Divinessa. Livenä miestä on tullut nähtyä myös teoriassa samaan genreen laskettavien Kamelotin ja Gamma Rayn keulilla, mutta niillä tonteilla hän on ollut pelkkä paikkaaja. Toki kyseiseltä mantereelta löytyy bändejä, mutta tarjonta on aika suppeaa ja täysin ug-pohjaista. Powerja fantasiametallin jokapaikanhöyläksi jo pidemmän aikaa laskettu laulaja Fabio Lione on mielestäni juuri sopiva ukko Angran uudeksi ääneksi. Yhtyeen Iron Maiden -henkinen heavy metal saa mielenkiintoisen silauksen kitaristi-laulaja Giuseppe Sbranan lähinnä Tom G. Matemaattisimmissa osissa loistaa Angran uusi nuori rumpalikyky Bruno Valverde, jolla ovat kapulat ja pedaalit totisesti hallussa. Kotimaan puolelta ensimmäisenä hyppää mieleen viime vuonna debytoinut Kaunis Kuolematon. Laulu vuorottelee ärinän ja korkeudessaan klassisemman hevilaulannan välillä. André Matosin ja Edu Falaschin aikaisten levyjen takana on omat kannattajakuntansa, mutta avoimempi kuulija on voinut heilata bändin laadukkaan, lattarirytmimausteisen powerin nimeen huoletta läpi katalogin. From These Waters paljastuu nimittäin perin anteliaaksi ja palkitsevaksi kiekoksi. Säkeistöissä tykitellään kuin At the Gates ikään. EETU JÄRVISALO SKINFLINT Nyemba PURE STEEL Afrikkalaista metallia tulee vastaan harvoin. Progressiivinen melodinen death metal on nimittäin jo lähtökohtaisesti hankala genre. Vaikka kyse on progesta, tunnelma on eriskummallisine jippoineen ja vaihdoksineen hieman vaikeasti tarttuva
Mitään ainutlaatuista tahi erityisen muistettavaa se ei tarjoa. EETU JÄRVISALO JORN LANDE & TROND HOLTER Dracula – Swing of Death LEVEL 10 (RUSSELL ALLEN & MAT SINNER) Chapter One SWEET & LYNCH Only to Rise FRONTIERS Bram Stokerin 118 vuotta sitten julkaistu Dracula on eittämättä yksi viktoriaanisen kauhukirjallisuuden jykevimmistä klassikoista ja genren perusteoksista. Mukana ovat myös Primal Fear -miehet Randy Black ja Alex Beyrodt. Mielenkiintoisimmat vedot löytyvät poikkeuksellisesti levyn loppupuolelta. Jos melodramaattisuus puistattaa, suosittelen pidättäytymään rockmusiikin kuuntelusta ylipäätään. Kaikkiaan ei lainkaan hassumpi esitys. Sweet on mainio laulaja ja lahjakas muusikko, eikä Lynchinkään ansioita voi vähätellä, mutta sille ei voi mitään, että Only to Risea kuunnellessa meinaa päästä haukotus. Koskettimilla tämä puoli pelaa mallikkaasti. Level 10 onnistuu nousemaan tasokkaalla biisimateriaalillaan ja ammattimaisella toteutuksellaan selkeästi tavanomaista projektibändiä kiinnostavammaksi tapaukseksi. Tunnelmalliset ja osin psykedeelisetkin syntikkamaalailut koristavat synkeää kokonaisuutta upeasti. Osaan kappaleista, esimerkiksi niiden kitaramelodioihin, toivoisi jotain lisämaustetta. Musiikista tulee jossain määrin mieleen Allenin Atomic Soul-debyytti (2005), mikä ei ole huono suositus, sillä kyseinen levy on ainakin omasta mielestäni Allenin pätevintä soolo-osaamista. Michael Sweet (Stryper) ja George Lynch (Dokken) ovat hekin tehneet kimppalevyn, mutta liekö tuo niin tarpeellista. Erittäin nautinnollinen levy osoittaa suurta potentiaalia ja toivonkin, ettei orkesterin tarina jää vain yhden luvun mittaiseksi. Vaikka Chapter One sisältää myös voimametalliaineksia, ne ovat pikemminkin jenkkiläisen kasaripowerin kuin modernin hapatuksen linjoilla. Levyn haastavamman alkupuolen jälkeen mennään oikeastaan jatkuvasti parempaan suuntaan. Swing of Death on kaikin puolin tasaista laatutyötä. Tummasävyinen hard rockin ja raskaamman heavyn yhdistelmä toimii, eikä teemaa ole lähdetty paisuttelemaan sen kummemmin musiikin kuin tekstienkään puolesta yli äyräiden. Teknistä toteutusta ei voi moittia. Tuotanto ja soitto on jämäkkää ja suoraviivaista, mutta ei tuplabassareihin nojautuvaa rynkytystä, vaan selkeästi ilmavampaa flow’ta sisältävää menoa. Norjan menestyksekkäimpiin ja lahjakkaimpiin heavylaulajiin lukeutuva Jorn Lande ja Euroviisuistakin tunnetun hupailuhard rock -bändi Wig Wamin kitaristi Trond Holter ovat lyöttäytyneet yhteen ja laatineet klassikkotarinan pohjalta konseptilevyn, joka ei jätä kylmäksi. Only to Rise edustaa kevyemmän linjan hard rockia, vaikka välillä käydään myös raskaammillakin vesillä. Toisessa kitarassa taiteilee Roland Grapow (exHelloween, Masterplan) ja koskettimissa Italian ihme Alessandro del Vecchio (Edge of Forever). Sinfoniseksi ei äidytä, vaan luotetaan pääosin tanakkaan jytään ja makeisiin melodioihin. MIKKO MALM. Purplemainen hard rock on selkeästi levyn määräävin elementti. Lukuisia elokuvasovituksia poikinut opus loi pohjan modernille vampyyrifiktiolle, jonka hedelmistä nauttii tällä hetkellä panseksuaalinen Twilightnuoriso. Anti ajaa asiansa hyvin ja genrelle ominaisesti, tosin paikoin vähän liiankin totutusti. Oman sukupolveni juttu oli Francis Ford Coppolan Dracula-versiointi, joka tarjosi ala-astelaiselle Keanu Reevesin puunaamaisuudesta ja karusta brittiaksentista huolimatta koko rahan edestä värisyttävää viihdettä. Lynchin neoklassista osaamista esittelevä, tehokkaalla kertosäkeellä varustettu September ja rainbowmaista tanakkuutta osoittava Strength in Numbers ovat huippubiisejä, joiden kaltaisia olisi toivonut siunaantuneen levylle enemmänkin. Level 10 on turboahdettua power metalin, hard rockin ja AOR:n yhdistelmää. Only to Rise on helppoa kuunneltavaa ja menee hard rockin ystävällä mukiinmenevänä taustamusiikkina. Myös Russell Allen (Symphony X) ja Mat Sinner (Primal Fear) ovat ryhtyneet yhteistyöhön, eivätkä hekään vallan heppoisin tuloksin. Vaikka vampyyrihevissä on eittämättä kornitkin puolensa, niihin tarttuminen olisi varsin tosikkomaista ja pikkusieluista. Jämäbluesriffien kaatopaikalta on haettu aihioita nuottitolkulla, eivätkä Sweetin pökkelöt sanoituksetkaan lämmitä. Kaksikko onnistuu ottamaan parhaat puolet edellä mainituista ja sulattamaan ne maistuvaksi kombinaatioksi. nuokkuu oikein mielellään, ilman ikävystymistä. Levy kuulostaa hyvältä, eivätkä muidenkaan soittajien, basisti James Lomenzon ja rumpali Brian Tichyn, osuudet töki
Silti se on myös paikoin tolkuttoman hauska umpikarulla pohjoisella tavalla.” – Apu ” Täältä Pohjoiseen on a) jokaisen Sentenced-fanin lukemistoa, ja b) jokaisen hyvistä bändielämäkerroista pitävän ihmisen ”must read”.” – Susiraja Metal Club. JUROJEN MIESTEN KERTOMAA www .lik e.fi ” Täältä pohjoiseen on varmasti pakkohankinta kaikista kirjakammoisimmillekin Sentencedfaneille; suosittelisin sitä myös jokaiselle kiertämistä aloittelevalle bändille.” – Kaaoszine.fi ” Täältä pohjoiseen on täynnä viinaa ja vitutusta, angstia ja alakuloa
Moni kalmakokoonpano vaihtoikin lajinsa mustaksi metalliksi, mutta Unleashed pitäytyi uskollisesti tyylissään. Bändin nyt 46-vuotias basisti-laulaja Johnny Hedlund muistelee: – Kaikki juontaa juurensa sen ajan olosuhteisiin. Vaikuttavaan 26 vuoden ikään ehtinyt Unleashed on malliesimerkki tästä. 71 INFERNO. Moni tämän lehden lukija tietää, että death metal eli ja elämöi lujaa länsinaapurissamme 1990-luvun alussa. Piirit olivat pienet, mutta ihmiset sen sisällä sitäkin motivoituneempia. Unleashed erottui muista aikalaisottelijoistaan erilaisessa sanoituksellisessa lähestymistavassaan. Koska olimme aloittaneet niistä lähtökohdista, emme halunneet pettää ihmisiä olemalla yhtäkkiä jotain muuta. Bändi pysyy uskollisena juurilleen, mutta elää samalla tässä hetkessä täysin siemauksin. Unleashed DEATH METAL VICTORY TEKSTI EETU JÄRVISALO KUVAT SOILE SIIRTOLA Musiikissa, ja elämässä ylipäänsä, selviävät yleensä parhaiten ne, jotka uskovat itseensä ja osaavat nähdä tulevaisuuden mahdollisuuksina. Viikinkiaiheet ja pohjoismainen mytologia eivät yleensä näytelleet kuolometallissa juuri minkäänlaista osaa, toisin kuin black metalissa
Ainakaan se ei ole koskaan vaikuttanut Unleashediin pahalla tavalla. Monet eivät katsoneet tätä meininkiä hyvällä, mutta ne jotka pitivät siitä, pitävät vieläkin. Ei haikailua Huhtikuun lopussa ilmestyvän Dawn of the Nine -levyn myötä tusinan albumia julkaisseen Unleashedin – ja Hedlundin itsensä – kehnoin ajanjakso sijoittuu miehen sanojen mukaan 1990-luvun puoliväliin, jolloin tuulet eivät olleet metallibändeille otollisia. Koska esi-isäni olivat viikinkejä, minulle oli hyvin luonnollista kiinnostua juuristani, itsestäni. Kouluni historiankirjoista en oppinut mitään, joten rupesin etsimään tietoa omin avuin. Kunnioitusta ei paljon herunut, sen voin sanoa, Hedlund naurahtaa. Skenen sisällä Kanssakäyminen ja ajatustenvaihto pienen mutta kuohuvan metalliskenen sisällä oli 90-luvun alussa hyvin vilkasta. – Joillekin metallipäille oli hieman vaikea ymmärtää tätä juttua, koska he olivat tottuneet bändeihin kuten Guns N’ Roses. Seuraavaksi black metal alkoi ottaa aihealuetta omakseen, mutta kukaan ei ollut tehnyt vastaavaa death metalissa. Yhtäkkiä sitten keksin, että aihepiiri voisi olla siistiä esitellä death metalin kautta. Ehkä jopa Metallica, jos olivat oikein rajuja, heh heh. Myimme myös fantastisen paljon ”Tiedän monia, jotka sanovat, että musiikinlatausteollisuus on pahaksi bändeille, mutta itse en ajattele asiaa niin. Aloimme tehdä tätä vuonna 1989, koska mitään vastaavaa ei ollut markkinoilla. Suurimmat alkuaikojen ongelmat liittyivät Hedlundin mukaan keikkojen vähäisyyteen ja sopimusten laatimiseen. – Skene oli yksinkertaisesti niin pieni. – Siinä osassa Ruotsia, jossa asuimme, ei ollut ketään, joka olisi kunnioittanut tai tukenut tämänkaltaista musiikkia. Viikingeistä taas ei kyennyt löytämään mitään. Oli hyvin hankala motivoida joku organisoimaan keikka, jolle tulisi korkeintaan 50 ihmistä. Tunsin luultavasti kaikki tai vähintään isoimman osan Tukholman death metal -ihmisistä. Moni on sanonut, että musiikistamme löytyy blackin kaltaista otetta, ja olen ihan okei asian kanssa. Tästä syystä jokainen näistä pienen piirin bändeistä halusi palavasti tien päälle tapaamaan ihmisiä, joille he olivat lähettäneet kirjeitä tyyliin vuoden päivät. – Suurin vahvuutemme oli ehdottomasti, että olimme äärimmäisen motivoituneita. Skene oli kaikkiaan niin alkutekijöissään. Siksi sanoin jätkille, että mennään ja kokeillaan moista. Muinaisskandinaaviset aiheet alkoivat kiinnostaa Hedlundia jo varhaisessa vaiheessa. – Olimme kiertäneet turvatusti jo kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Oma ongelmansa oli myös päästä tekemään kelvollinen levytyssopimus siinä kohtaa, kun tajusimme, että haluamme tehdä tätä ammattitaitoisemmin ja lähteä kiertueelle. – Kun meni Ruotsissa kouluun, oli pakko lukea kaikenlaista uskonnollista tavaraa. Esimerkiksi black metal on meille kuin veli, sisko tai serkku. Tähän aikaan tienasimme kiertueella kuitenkin hyvin vähän, huolimatta siitä, että soitimme runsaslukuisille yleisöille. – Olimme niitä harvoja, jotka tulivat hyvin varhaisessa vaiheessa ilmoille death metal -levyn kanssa – yhdessä bändien kuten Dismember, Entombed ja Grave kanssa. – Luulen, että Heavy Loud oli ensimmäinen hevibändi Ruotsissa, joka soitti metallia viikinkiteemoilla. Eteenpäin vieväksi voimavaraksi Hedlund näki asennoitumisen. Ajattelen sen vain lukemattomina mahdollisuuksina, joita meillä ei ollut nuorina.” Johnny Hedlund 72 INFERNO. Kaikki, jotka tulivat rakastamaan musiikkiamme, kuuluivat nimenomaan metalliskeneen. He olivat siis ihmisiä, jotka lukeutuivat jo entuudestaan ystäviimme. Perehtymiseen oli kuitenkin ryhdyttävä käytännössä täysin omin päin. Oli hyvin voimallinen tunne, kun pääsi näkemään ne ihmiset, jotka olivat kiinnostuneita tämänkaltaisesta musiikista. on nimenomaan death metal -yhtye, ja niin kauan kun toimimme, tulemme soittamaan samanlaista musiikkia. Uskon, että vastaanotto ja kohtelu oli kaikilla death metal -yhtyeillä aika lailla samaa. – En kuitenkaan usko, että ajatus vesittyy, jos ottaa vaikutteita toisen genren yhtyeiltä. On aina mielenkiintoista kuulla asianomaisilta itseltään, millaisina he näkivät äärimetallin hurjat vuodet
– Tänä päivänä on helpompaa olla ammattilainen ja tehdä hyvä levy – juuri sellainen kuin haluaa. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Hedlundin mukaan Unleashed elää tällä hetkellä uransa parasta aikaa. Myös festareilla soittaminen on paljon hauskempaa nykyään, koska kaikki on niin ammattimaista. Hedlund kieltää yksikantaan haikailevansa menneiden perään. Finanssipuoli on kunnossa, ja olemme tulleet etevämmiksi tekemään sopimuksia levy-yhtiöiden, promoottoreiden ja tuotefirmojen kanssa. Viiden vuoden kuluttua ei ehkä enää edes ladata musiikkia, koska internet ei tule näyttämään samalta. – Tämä johtuu nimenomaan siitä, että olemme halunneet olla death metal -bändi. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Meillä on ollut aina tällainen tapa edetä, ja se on yksi syistä, miksi olemme vielä tässä. Tällaisena paljon kiertävän yhtyeenä näitä asioita oppii arvostamaan. Luulen myös, että säveltämämme kappaleet ovat vahvempia kuin ennen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – En ole missään nimessä nostalgiatyyppi. Jos vuosi olisi esimerkiksi 1994, moisesta ei olisi tullut mitään. Death metal -bändi ei tao juuri rahaa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Ainakaan se ei ole koskaan vaikuttanut Unleashediin pahalla tavalla. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Olen luultavasti innostuneempi juuri nyt! Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Jos haluan musiikin soundaavan juuri tietyllä tavalla, se on mahdollista. Kaikki etenee niin pirun nopeasti, että se on uskomatonta. – Se oli luultavasti huonointa aikaa elämässäni. Niinpä meillä on ollut pakko pitää huolta siitä, että jokainen työskentelee yhtyeen eteen. Toki nautin menneiden muistelusta, mutta rehellisesti sanottuna katse on suunnattuna täysin tulevaisuuteen, mitä erilaisimmille festareille ympäri maailman. Monet metallimuusikot kokevat asiat päinvastoin. albumeita, mutta emme saaneet koskaan juuri yhtään rahaa silloisen levy-yhtiömme takia. – Kun puhumme uudestaan vuoden tai kahden kuluttua, asiat ovat muuttuneet taas huomattavasti. – Kyse ei ole vain haastatteluista, vaan myös esimerkiksi bänditavaran myynnistä ja nettisivumme ylläpidosta. En usko, että tämäntapaiselle innostuneisuudelle vetää vertoja edes se, jota tunsimme alkuaikoina. – En usko, että meillä on ollut koskaan parempi tilanne kuin nyt. Unleashed on toiminut koko uransa ajan poikkeuksellisen tuotteliaana ja vähillä miehistönvaihdoksilla. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Näin positiivinen asenne nykyaikaa kohtaan on merkillepantavaa. 10 numeroa/12kk 69,90. Elän täysin tässä ajassa, ja tällä hetkellä olen esimerkiksi innokas kuulemaan palautetta uusimmasta albumistamme. On niin paljon asioita, joita pitäisi tehdä. On siis fiksua, että kullakin yhtyeessä on näkemys ja jokainen myötävaikuttaa asioihin. Olemme jakaneet saman vision ja tulleet inspiroituneeksi oman tyylimme kehittämisestä. Luulen silti, että on lopulta vain hyvä, että homma on vehreämpää kuin ennen. Ihmiset osaavat alalla hommansa paremmin, mikä auttaa paljon. – Tiedän kyllä monia, jotka sanovat, että musiikinlatausteollisuus on pahaksi bändeille, mutta itse en ajattele asiaa niin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Ajattelen sen vain lukemattomina mahdollisuuksina, joita meillä ei ollut nuorina. On myös ollut tärkeää, että jokaisella jäsenellä on määräysvaltaa. Ei ollut varaa ostaa edes kunnon mikrofoneja tai vahvistimia, mikä oli jo naurettavaa. Sitä se muusikkona olo on: talousasiat on yritettävä pitää kunnossa. Olemme tulleet paremmiksi myös levyjemme tuottamisessa, missä nykytekniikka on auttava tekijä. Tätä samaa ilmeni varmasti jokaisella tuohon aikaan. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero
Keinot vaihtelevat jatkuvasti. – Välitöntä rikastumisen vaaraa ei ole, mutta viimeiset vuodet olen tehnyt pelkästään näitä hommia. Keränen muistuttaa, että huonosta päivästä saattaa tulla myös viimeinen työpäivä. Muusikoista ja kollegoista on tullut ystäviä, joihin pidetään yhteyttä myös keikkojen ulkopuolella. Kitarasta ja laitteistosta lähtevän soundin on miellytettävä myös miksaajaa. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin palveluammatista. Amorphisin Esa Holopainen revittää Tuskassa pari kesää sitten. Se vaikuttaa suoraan myös bändien käyttämiin taajuuksiin. Kulttuurialalle tyypillisesti myös teknikon työ on pätkätyötä. – Jokaisella bändillä on omat erikoisuutensa. Loppujen lopuksi kyse on siitä, että olen artistien apuna onnistuneen keikan takaamiseksi. Moniin asioihin ei ole oikeaa tai väärää tapaa, ainoastaan lopputulos ratkaisee. Välillä on aikaa myös turisteilulle, mutta usein paikallinen tunnelma välittyy ainoastaan auton ikkunasta. – Kaikilla on oma tapansa toimia. Kitarateknikko huolehtii, että instrumentilla on hyvä soittaa. 74 INFERNO. Stressiä helpottavat huolellinen valmistautuminen ja työkaverit, joiden apuun voi luottaa silloin, kun tapahtuu jotain odottamatonta. Mieleen jääneistä keikoista Keränen mainitsee Amorphisin viimekesäisen esiintymisen Olavinlinnassa. – Tärkeintä on luottamus: artistin on voitava olla varma, että ennalta sovitut asiat ovat lavalla odottamassa ja ojennettu kitara on vireessä. – Vaikeinta kiertäminen on kovaa koti-ikävää potiessa, mikä saa ajan kulumaan tavallista hitaammin. Kiireessä virheiden mahdollisuus kasvaa. Pyrin valmistelemaan keikat samalla tavalla paikan koosta ja yleisömäärästä riippumatta. Töillä on myös taipumus kasaantua. Esimerkiksi Lordin keikoilla vaihdan myös kitarasoundit, jolloin Amen voi keskittyä täysin soittamiseen ja itse show’hun. Ne eivät ole aina itsestäänselvyyksiä. Ongelmat ovat samat kuin muissakin freelancertöissä: kun jonkun duunipätkän saa sovittua, melkein saman tien saa ruveta stressaamaan seuraavasta. Parhaat jutut ovat niitä, joita ei aamulla herätessä olettanut tapahtuvaksi. Monet bändit ovat liikkeellä samaan aikaan, joten kaikkia tarjottuja töitä ei ole mahdollista tehdä. Keikkapäivänä kitarateknikko roudaa, pystyttää ja testaa kitarakaluston. – Äänen on kuuluttava, totaaliseen katastrofiin ei keikkatilanteessa ole varaa. Sillä on kuitenkin mahdollista tulla toimeen. Viime vuosina pääasiallinen työantaja on ollut Amorphis. Keikan aikana on huolehdittava instrumenttien vireistä ja ratkaistava ongelmatilanteet. Ongelmat alkavat yleensä silloin, kun iskee liian itsevarma olo. Silloin kaikki on yleensä mennyt suunnitelmien mukaan. Vuosien mittaan muistikuvat yksittäisistä keikoista hämärtyvät. Myös samojen naamojen katseleminen viikkotolkulla saattaa venyttää hermoja. Mistä erottaa hyvä kitarateknikon. Mutta joskus öisin bussin punkka saattaa tuntua oikealta sarkofagilta. – Nykyään iso osa työstä on langattomien laitteiden kanssa pelaamista. Ilmassa on paljon tietoliikennettä. Päivän festivaalireissu Keski-Eurooppaan venähtää helposti 18-tuntiseksi työrupeamaksi. Vaikka työ sisältää kantamista, fyysisesti merkittävimmäksi stressitekijäksi Keränen toteaa väsymyksen. – Henkinen kasetti on koetuksella jatkuvasti, muistettavia asioita saattaa olla jokaista keikkaa kohti satoja. Kiertäminen on jatkuvaa rutiinien toistoa: asiat tehdään keikasta toiseen samassa järjestyksessä, usein samalla aikataululla. – Paras kiitos on, ettei kukaan kommentoi keikan jälkeen teknisiä asioita. Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Lopputulos ratkaisee HEIDI P AA JALA Keränen toteaa, ettei vertaus aseenkantajaan ole kaukaa haettu. Vikojen ja varaosien metsästäminen on rutiinitoimintaa. Parasta työssä ovat kuitenkin ihmiset. Aikaavievintä on kuitenkin ylläpito, kielten vaihtaminen, kitaroiden säätäminen ja huoltaminen. Ensimmäiset pedaalilaudat tuli kasattua teini-iässä. Jokainen soittaja on oma tapauksensa, ja uuden kitaristin soittotyylin, soundin ja persoonan omaksuminen vie aikaa. Vaikeuksia tien päällä tuottavat esimerkiksi kaluston jatkuvasta liikuttelusta johtuva laiteviat. Bloodpitin keikkailun hiivuttua Keränen päätyi CMX:n backlineriksi ja paitamyyjäksi. Itse yritän pitää riman korkealla joka ilta. AIKOINAAN tamperelaisessa Bloodpitissä aktiivikeikkailun makuun päässyt Keränen sanoo olleensa soittamisen ohella aina kiinnostunut laitteistosta. Keikkapäivinä voi keskittyä itse duuniin, jolloin se ei yllätä. Yhdenkin unohtaminen saattaa pilata koko päivän. Mitä kitarateknikko tekee työkseen. – Perusasiat, kuten syöminen, nukkuminen ja peseytyminen korostuvat. Myös psykologista pelisilmää on syytä olla. Muun muassa Amorphisin kitarakalustosta vastaava Aleksi Keränen kertoo. Kaikesta huolimatta joskus löytää itsensä jamaikalaisesta vesiputouksesta tai venäläiseltä punkklubilta
100€ 1 PÄIVÄ ALK. VISIONS SHOW lisää tulossa WWW.TIKETTI.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. LIVING DEAD! MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K KYLMÄ SOTA RED MOON ARCHITECT APINA ADAMANTRA DARK SIDE OF THE MIME WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI. 70€ MOKOMA ARCHITECTS LOUDNESS BLOODBATH NE OBLIVISCARIS ENFORCER AT THE HOLLOW TRYER EINHERJER BLUES PILLS WARMEN THE SIRENS THE SWORD GHOST BRIGADE KROKODIL BOMBUS SOTAJUMALA ALFAHANNE ATOMIROTTA DR. 125€ 2 PÄIVÄÄ ALK