119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. HELSINKI SUVILAHTI 30.6. APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS DEVIN TOWNSEND PROJECT SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM TRIPTYKON TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SOILWORK SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM LOST SOCIETY ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA ROTTEN SOUND AVATARIUM BATTLE BEAST BROTHER FIRETRIBE JIMSONWEED IMPALED NAZARENE BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM THE RAVEN AGE KOHTI TUHOA RATFACE PEKKO KÄPPI & KHHL DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT SLEEP OF MONSTERS THROES OF DAWN PAARA ALABAMA KUSH. 65 € 3 PV .............................ALK. 255 € VIP 1PV ..............ALK. 105 € 3 PV .............................ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. 2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK
WWW.ARISING-EMPIRE.COM WWW.FACEBOOK.COM/ARISINGEMPIRE.DE COMING SOON! THE EUROPEAN ONLINE SHOP FOR ARISING EMPIRE Inferno 11 FIN WhileSheSleeps 03-17.indd 1 02.03.17 11:25
DVD/Blu-ray features full Wacken 2016 show, “Wacken 2016: Behind The Scenes”, live footage from “Tokyo Sacrifice” and all previously released music videos for the “War Eternal” album plus a previously unreleased video. With guest appearances of Dave Mustaine (Megadeth), Max Cavalera (ex-Sepultura, Soulfly) and Randy Blythe (Lamb Of God). Scott Stapp (Creed), Ron “Bumblefoot” Thal (Guns N’ Roses) & John Moyer (Disturbed) release their highly anticipated new Hard Rock offering “The Madness”! Out March 24 th . The band’s largest and most impressive stage production to date, available on DVD/Blu-ray, audio CD, LP. Top notch stereo and 5.1 Dolby Surround, mixed and mastered by Andy Sneap (Machine Head, Kreator, Megadeth etc.). March Metal Madness Is Here! ART OF ANARCHY The Madness Out March 24 th The rock super-group Art Of Anarchy feat. STEVE HACKETT The Night Siren Out March 24 th The highly anticipated new solo album by former Genesis guitarist Steve Hackett. DEEZ NUTS Binge & Purgatory Out April 7 th Produced by Deez Nuts & Andrew Neufeld (Comeback Kid). Including the potential hit singles “No Lives Matter”, “The Ski Mask Way” and “Black Hoodie” as well as a killer cover version of Slayer’s “Raining Blood”. Guest vocals by: Jamey Jasta (Hatebreed), Scott Vogel (Terror) BODY COUNT Bloodlust Out March 31 st Rap legend ICE-T and his brothers in arms are back! After 2014’s highly acclaimed comeback album “Manslaughter”, Body Count are ready to re-conquer the American metal throne with “Bloodlust”. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. Featuring regular Hackett collaborators Roger King, Nad Sylvan, Gary O‘Toole, Rob Townsend and Amanda Lehmann as well as international guests from the USA, Israel, Iceland, Azerbaijan & Hungary. Engineered by Shane Frisby (The Ghost Inside, Bury Your Dead). Filmed with 13 cameras! Directed and produced by Patric Ullaeus (video director for Europe, In Flames, Within Temptation and many more). Mixed and mastered by Pete Rutcho (Parkway Drive, The Ghost Inside)
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Tyt är, Lan ter n, Cra ven Ido l, Tro ub led Ho rse ja Oc ean wa ke 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ch ild ren of Bo do m 02 4 On e De sir e 02 8 Th e Dil lin ge r Esc ap e Pla n 03 Ka un is Ku ole ma ton 03 2 Cu t Up 03 4 Tä tä mi nä rak ast an – art isti en lem pio he istu ott ee t 04 2 Ma sto do n 05 Pö lky llä : tuo mi ole ge nd a Lei f Ed ling 05 4 Sa lam yh kä : Be lial Ne ver Ag ain (19 93) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ay reo n 07 6 De mo t, pä äo sas sa Ma dre d 07 8 Va nh a liit to: Bo dy Co un t, ha ast att elu ssa Ern ie C 08 2 Ku ud es pii ri: Lep ää rau ha ssa , kiv ijal kaHe llsi nki 042 024 030 032 05 07 8 ER IK H AN SE N JI M M Y H U BB AR D JU H A R IM PE LA IN EN N AD I H AM M O U D A
W W W . K A U H A J O K I ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N. N U M M I J Ä R V I . 2 3 . 2 4 . F I 2 2 . K E S Ä K U U . 2 1 7 . N U M M I R O C K
Minulla tuo pukine oli KISSin T-riepu, jonka tilasin 1980-luvun alkupuoliskolla muistaakseni Suosikki-lehden mainoksen kautta, mistä lie. F I 2 2 . 2 4 . Parin muuton yhteydessä olen vienyt niitä kierrätykseen jätesäkillisiä, ja siltikin kaappini pursuavat niistä edelleen. 2 1 7 . En tiedä teistä, mutta ainakin minä tulin siitä oikein hyvälle mielelle. Musiikkidiggarin on totutusti täytynyt saada näyttää värinsä. 26.5.) DEMILICH Nespithe Ilmoita värisi SAMOIN kuin ensimmäisen omistamansa levyn, useimmat musiikinystävät muistavat taatusti ekan bändipaitansa. 2 3 . Siksipä onkin surullista lukea tämän lehden Kuudes piiri -palstalta kivijalkaliikkeensä juuri lopettaneen Hellsinki Rock Shopin perustajan arvioita, joiden mukaan nykynuoriso ei enää innostu bändipaidoista. Paita oli perkeleen ruma. Pukeudun bändipaitaan käytännössä joka ikinen päivä. OCEANWAKE Earthen CUT UP Wherever They May Rot CHILDREN OF BODOM Something Wild TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HAKEN Affinity SÓLSTAFIR Berdreyminn (ilm. W W W . Se oli valkoinen, eivätkä sen etumuksessa irvistelevät hahmot – jo maskittomat – juuri edes muistuttaneet kohteitaan. N U M M I J Ä R V I . Mielikääreisiini kuuluu myös pari tuoreempaa KISS-tuotetta, joiden grafiikka on parantunut reilussa kolmessakymmenessä vuodessa kummasti. Sittemmin hallussani on ollut hirvittävä määrä bändipaitoja, saatuja ja ostettuja. Oli se ja sama, vaikka Gene Simmons näytti enemmän naapurin nuhruiselta juopolta kuin ihailemani yhtyeen demoniselta kielitaiteilijalta. Minulla on kierrossa noin kymmenen erilaista vakiorättiä, joista vanhimmat ovat parikymppisiä – kuten vaikkapa Entombedin Tampereen-keikalta vuonna 1997 ostettu paita, jota en tosin henno enää käyttää kovin usein. Aika oli sellainen, ettei moisia asusteita tosiaankaan saanut joka nuorisovaatekaupasta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Jimmy Hubbard KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. N U M M I R O C K . Silti olin paidasta ihan jumalattoman ylpeä. Se juoruaa paljon laajemmasta laskusuhdanteesta kuin pelkästä oheistuotteiden myynnin taantumisesta: perinteisen fanittamisen inflaatiosta. vuosikerta Numero 145 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. K A U H A J O K I ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 7. K E S Ä K U U . Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. No, onneksi on meitä vanhoja naavanaamoja, niin kutsuttuja möhiksiä, jotka saattavat hyvinkin pitää bändipaitabisneksen pystyssä vielä parikymmentä lisävuotta – samankaltaisia tyyppejä, jotka kansoittavat tästä numerosta löytyvän lempibändituotespesiaalinkin
Koetteko musiikin ennen kaikkea itsenne haastamisena. Miten kuvailisit albumia. Tuskattoman luomistyön tulos SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN MATIAS NUMMELIN 8. Muodostuiko trilogiasta juuri sellainen kuin alkujaan odotitte. Oceanwaken musiikissa lyövät kättä etenkin edellislevyillä enemmän pinnalla ollut doomahtava raskaus sekä järkevissä mittasuhteissa säilyvä kokeilullisuus. Jokainen albumi onkin entistä monipuolisempi, ja ilmaisun painopiste on selkeästi vaihtunut: siinä missä Kingdomilla keskeisenä lähtökohtana oli doom metal, Earthenillä se on ennemminkin mausteen roolissa. Albumi on sovituksellisesti rikas ja kestänee sitä kautta suurtakin kulutusta, basisti Jarkko Mäkelä määrittelee. Tällainen tyylilajien harmonia ei taida syntyä ihan liukuhihnatyöskentelynä. – Totta puhuen mitään ajatusta trilogiasta ei edes ollut esikoisalbumia tehdessämme. – Se olisi tietysti ennakoitava siirto, ja miksei kiehtovakin lähtöasetelma. – Melodiat, sointukulut, kompit ja laulun rytmitykset saavat lopullisen muotonsa yleensä suhteellisen kivuttomasti. Ratkaisujen pitää kuulostaa luonnollisilta, siinä lienee se kaikkein suurin haaste. – Sovitusten, erityisesti siirtymien ja jäsentelyn, parissa tehdään hartaasti töitä, jotta päästään kaikkia miellyttävään ja saumattomaan lopputulokseen. Valtaosan ajasta toimimmekin täysin vaiston varassa ja annamme ideoiden virrata vapaasti assosioiden. – Musiikin puolesta trilogiassa on kyse myös kehityksestä, oman ilmaisun löytämisestä ja sen jalostamisesta. Sunlessia kirjoittaessa tekstien tematiikka ja sävelkieli alkoivat muodostua ikään kuin itsestään jatkeeksi Kingdomille, joten oli luonnollista täydentää kokonaisuus kolmannella osalla. Luomisen ei tarvitse aina olla tuskaa. Samaan genreen voitaneen niputtaa vaikkapa Calliston, Hanging Gardenin ja Swallow the Sunin kaltaisia, hieman enemmän mainetta keränneitä suomalaisbändejä. Jatkuvasti sävykkäämpään ja monipuolisempaan suuntaan musiikkiaan liu’uttava kotimainen Oceanwake työskentelee pitkälti vaiston varassa. Aika näyttää, mikä suunta on oikea. Earthen on myös vuonna 2013 alkaneen levytrilogianne, jonka muita paloja ovat Kingdom ja Sunless, päätösosa. Emme osaa vielä vastata. Ensimmäisellä albumillanne oli kuusi raitaa ja seuraavalla neljä, mutta viimeisin kiekkonne koostuu ainoastaan kahdesta järkälemäisestä kappaleesta. KOLMAS levynne on julkaistu. – Earthen on monitahoinen teos, joka mahdollistaa uppoutumisen sellaisella tasolla, että ei välttämättä edes tajua kuuntelevansa musiikkia. Onko seuraavana vuorossa kenties yhden biisin mittainen levy. Aivan yhtä todennäköistä silti on, että seuraava albumi käsittää 15 lyhyehköä kappaletta – tai kenties pelkkiä äänimaisemia. Kaikkein ronskeimmat metallivaikutteet saattavat olla vähenemään päin, mutta musiikki on säilyttänyt painavuutensa
O SK A R O M N E Tuskattoman luomistyön tulos UUSI levynne Revolution on Repeat on purkissa. Monia valittuja johtajia kutsutaan aluksi hyviksi, mutta lopulta asia on ihan toisin. Ihminen on liian vallanhimoinen ja itsekäs. – Vanhaa melodista rockia, doomia, 60-lukulaista garagea, punkkia, psykedeliaa, bluesrockia – ja vähän jotain muutakin. Lehdistötiedote paljastaa, että levyn sanoitukset käsittelevät ihmiskunnan virheitä ja niiden toistumista kerta toisensa jälkeen. – Katsoin elokuvan uusiksi muutamaa vuotta myöhemmin, ihan vain tsekatakseni, voisinko käyttää tuota lausetta samplena levyllä. Teimme paljon keikkoja yhdessä, kun Witchcraft-tyypit soittivat vielä Norrsken-bändissä ja minä soitin Great Mammothissa. Jos sinulla olisi kaikki valta rikkoa tämä sykli, millaisia asioita lähtisit ensimmäiseksi muuttamaan. Minulla ei ole ongelmia sen suhteen, että meitä vertaillaan noin loistaviin bändeihin. Monet niputtavat bändinne samaan ryhmään muiden ruotsalaisten retroilijoiden kuten Graveyardin ja Witchcraftin kanssa. Näetkö itse erityistä veljeyttä välillänne. Tuloksena on heittämällä yksi alkuvuoden parhaista albumeista. Juuri näinhän homma menee kerta toisensa jälkeen. – Tämä hyvä diktaattorikin rupeaisi mitä luultavimmin rakentamaan kultaista linnaa mieluummin itselleen kuin kansalleen. Miten kuvailisit sitä ihmiselle, jolla ei ole hajuakaan, minkälaista musiikkia esitätte. Tykkään kuitenkin ajatella, että Troubled Horse tekee lopulta aivan omaa juttuaan. Yksi keino syklin särkemiseksi voisi kuitenkin olla ”hyvä diktaattori”, mutta eihän sellaista olekaan. Troubled Horse on mielenkiintoinen nimi bändille. – No, olin valveilla myöhään eräänä iltana vuonna 2000, ja televisiosta tuli kauhuleffa Korppi [The Raven, 1963]. Ehkä ihan vain laiskuuttani. Koska emme lukitse itseämme mihinkään tyylilajiin, musiikistamme muodostuu tällainen sekoitus vähän kaikkea. Mistä se tulee. Erilaisten ainesten etsiminen jatkuu, ja yhdessä vaiheessa kuviin ilmestyy salamanisku, ja samalla hän sanoo: ”We need the intestines from a troubled horse.” Tajusin, että tämä olisi loistava nimi bändille, koska kohtaus oli niin hyvä. Jostain syystä päätin kuitenkin pitää Troubled Horse -nimen. – Kuten Winston Churchill sanoi: ”Diktaattorit ratsastavat tiikereillä, joiden selistä eivät uskalla laskeutua.” Jos he laskeutuisivat, heidät syötäisiin saman tien. – Mitä Witchcraftiin tulee, olemme kotoisin samasta kaupungista, Örebrosta. Tulemme siis todellakin samasta skenestä. Itse asiassa koko elokuva oli ihan paska, enkä suosittele sitä kenellekään. Sen pääosaa näyttelee Vincent Price. Ehkä kukaan ei pysty keksimään tähän ratkaisua, sillä historia saattaa hyvinkin olla tuomittu toistamaan itseään koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Kaikki käy, kunhan se on mielestämme tarpeeksi coolia, laulaja-kitaristi Martin Heppich aloittaa. – En todellakaan osaa sanoa. Ruotsalainen Troubled Horse tuo kevyesti metallilta kalskahtavan retrorockinsa ennakkoluulottomasti tähän päivään. Kun ihmisten tarpeet jätetään huomiotta tarpeeksi pitkäksi aikaa, he rupeavat kapinoimaan johtajiaan vastaan, ennemmin tai myöhemmin. Yhdessä kohtauksessa hän valmistaa juomaa, johon tulee kaikkia outoja aineksia, kuten hiuksia hänen kuolleen isänsä päästä – jota hän säilyttää jostain syystä ullakollaan. Kävi ilmi, että eihän siinä ollut mitään salamaniskua, eikä kohtaus ollut muutenkaan mitenkään hyvä. Sekoitus kaikkea coolia METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Sykli on ikuinen
Se on puhdas totuus. Todellisen pimeyden ytimessä SYTYKKEITÄ 10. – Lopettaminen ei ollut kenenkään päätös, se vain tapahtui. Henkilökohtaisesti en halua tyytyä valmiiksi pureskeltuun vaihtoehtoon, vaikka se miten helppoa olisikin. Yhdistämällä tämän maanisen studiopäiväkirjan ja rinnalla kirjoittamani syvästi ahdistuneen henkilökohtaisen päiväkirjani syntyi Inhon valtakunta – kirja, joka avaa Synkkyyden ylistyksen esoteerista maailmaa kuulijalle aivan toisella tasolla. Omaa polkuaan kulkenut Tytär on tullut tiensä päähän. – Monet ovat käsittäneet albumin tittelin väärin. Ajattelen niin, että ne, jotka osaavat sinne katsoa, löytävät jotain perustavanlaatuista, todellista pimeyttä. – Taiteemme synkkyys on rivienväleissä ja ”verhon” taakse kätkettynä. Henkilökohtaisen päiväkirjani lisäksi kirjoitin studiopäiväkirjaa levyn tekovaiheista. Kirjoitin maanisena päiväkirjaa tapahtumista ja elämänkatsomuksestani, ja sen hetkinen elämäntilanne heijastui hyvinkin vahvasti albumin tematiikkaan, vaikka koetin sinnikkäästi pitää kiinni levyn manifestimaisuudesta. – Levyn syntyaikaan elin ehkä elämäni synkintä aikaa, mihin liittyi päihderiippuvuutta, raskasta masennusta ja kaikenlaista vainoharhaa. Viimeiseksi jäävää albumia kuvataan vaatimattomasti ”synkimmäksi koskaan julkaistuksi suomalaiseksi rocklevyksi”. Olet kuvaillut albumia synkimmäksi koskaan julkaistuksi suomalaiseksi rocklevyksi. – Helppoahan se varmaan on, mutta äärimmäisen pinnallista, säälittävää ja tyhjänpäiväistä. Vain vahvimmat selviytyvät. Ja vaikka vihaankin mainitsemiani valmiiksi pureskeltuja metaforia, albumin nimi on tietyllä tavalla sellainen. Miksi synkkyyttä tulisi ylistää. – Näkökantani synkkyyteen ei ole, että ladellaan kappaleisiin rankimmat, raaimmat ja kliseisimmät kielikuvat. Mikä ajatus tämän takana on. – Levy nauhoitettiin pääosin jo vuonna 2009, jolloin bändi oli vielä hyvässä nosteessa. Tuolloin emme tienneet emmekä toivoneet albumin jäävän viimeiseksemme – tosin jokin meitä suurempi voima tämän varmaan tiesi, koska teki albumista niin vääjäämättömän lopullisen, laulaja-kitaristi Wile Iivarinen mietiskelee. Vähän kuten ihmiskunnallekin tulee käymään, se tuhosi itse itsensä jättäen jälkeensä vain hämäräperäisen ja monimutkaisen ajatusmaailman. Ihminenhän pelkää luonnostaan pimeää vain siksi, ettei näe mitä siellä on. Uuden levyn mukana tulee myös kirjoittamasi digikirja, jossa käsitellään hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Se on lähinnä naurettavaa ja valitettavan yleistä niin sanotusti raskaassa musiikissa. Se löytyy porautumalle ajatuksiin ajatuksien takana ja sitä kautta ihmisen todelliseen itseen: moraalin taakse, sinne missä ihminen on paljaimmillaan ja rehellisimmillään. Haluan tuntea jotain todellista, oli se sitten surua, onnea tai mitä tahansa. Kuinka tieto tästä vaikutti albumin valmistumisprosessiin. Eikö olisi helpompaa ja mielekkäämpää kulkea valoisalla polulla. TIESITTE ilmeisesti jo hyvissä ajoin, että Synkkyyden ylistys jää yhtyeen viimeiseksi levyksi. – Pelkästään evoluutioteoriaa tarkastellen voimme löytää todellista synkkyyttä ihmisen luonnosta. Tämän levyn nimi voisikin olla yhtä lailla Totuuden ylistys. Se on samaan aikaan täynnä ironiaa, mutta toisaalta se ei voisi kuvata levyn kokonaisuutta paremmin. Tässähän ei glorifioida synkkyyttä vaan etsitään perimmäistä totuutta. Millaisista elementeistä synkkyys teidän kohdallanne muodostuu. – Omakohtaisia päiväkirjoja en olisi voinut kuvitellakaan julkaisevani, eikä näin henkilökohtainen avautuminen ole ollut koskaan Tyttären kaltaista toimintaa. Bändin lopettamispäätöksen jälkeen ymmärsin, että kirja täytyy saattaa päivänvaloon. Minun maailmassani tämä pimeys on ihmismielen tutkimatonta aluetta
– Vaikutteeni vaihtelevat 80ja 90-lukujen death-, blackja thrash metalista vanhaan heavyyn ja progressiiviseen/psykedeeliseen rockiin. Millainen levyn syntyprosessi oli Below-esikoiseenne (2013) verrattuna. – Uskon, että kehitys on vielä mahdollista. Poussu rummuissa]. Lanternin musiikista voi löytää monia eri vaikuttajia. Paineet seuraavalle tuotokselle alkavat olla melko suuret, mutta pyrkimys itsensä ylittämiseen on meille elinehto. – Jotkut vertaavat meitä esimerkiksi Treblinkaan ja vanhaan Tiamatiin, mikä on ihan hyvä haku. – Undergroundin mittareilla alamme olla jo kohtalaisen tunnettu bändi, ja uskon Morphosisin tuovan uudenlaista kuulijakuntaa kohentuneen tuotannon ja aiempaa tiukemman kokonaisuuden ansiosta. 11. – Morphosis ei ole varsinainen konseptialbumi, mutta kappaleet muodostavat selkeän kaaren. Monipuolisuutemme vuoksi sopeudumme jos jonkinlaiseen porukkaan, mutta nykyhetken hengenheimolaisista voisin mainita Vanhelgdin ja Temiston. – Suurin ero esikoiseen verrattuna on, että kokoonpanomme on kasvanut duosta [Cruciatus ja laulaja Necrophilos] livekokoonpanostamme tuttuun viisihenkiseen formuun [J. Koetko, että bändinne on saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä, vai onko underground-linjaa vedetty ihan tarkoituksellakin. Mitä voit kertoa Morphosisin teksteistä. Bändi saattaa hyvinkin olla pysyvän kulttisuosion kynnyksellä. Black Miasma -avaus omaa keskiaikaisen, jopa ”ranskalaisen” otteen aiheeseen ruttoisine Hammer-kauhuaspekteineen. Noisehunter bassossa, St. Belial rytmikitarassa ja J. Levyn b-puoli vie kuulijan lähemmäs tuonpuoleista ja selittämätöntä, ja sanoituksissa on viitteitä jopa tiibetiläiseen Kuoleman kirjaan, Bardo Thodoliin. Lantern on ollut kasassa kymmenen vuotta. Ulkomaankeikkoja olisi hienoa päästä soittamaan enemmän, jos nyt pitää joku ”rokkitähtiunelma” keksiä, hah hah. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ TOINEN albuminne II: Morphosis on ulkona. Onko yhtyeen kehityskulku ollut sellainen kuin odotitte. – Oikealla polulla ollaan. Henkinen koti undergroundissa Kuopiolaisen Lanternin mustanpuhuva death metal herättää huomion kiehtovalla omaleimaisuudellaan. Tarkoitus ei ole pitää lyhtyä tietoisesti vakan alla, vaan annamme fanaatikkojen tulla luoksemme sen sijaan, että tuputtaisimme musiikkiamme kaikille. Kuten nimi kertoo, levyssä on kyse muodonmuutosprosessista, joka liittyy kuolemaan, olemassaoloon ja sen ihmismielen tavoittamattomissa oleviin puoliin. Hosting Yellow Fungi katsoo kuolemaa ihmiskehon hajoamisvaiheessa. Tämä pakotti meidät treenaamaan enemmän ja valmistautumaan studioon aiempaa paremmin, koska ideoita ei voinut jättää yhtä paljon improvisoinnin varaan kuin tuotoksilla, joilla soitin kaiken itse. Aika näyttää, mitä uusi levy tuo tullessaan. – Kappaleet ovat lähestymistavoiltaan erilaisia. Raakileet muotoutuivat levyn kappalelistaukseksi ja sitä kautta erillisiksi teemoiksi ja lopulta tunnistettaviksi kappaleiksi, kitaristi Cruciatus muistelee. Koimme olevamme musiikillisessa lakipisteessämme Below’n aikaan, mutta nyt onnistuimme nostamaan rimaa entisestään. Mitä nimiä lukisit samaan kerhoon kanssanne. Aluksi jo vuodesta 2007 mukana seuranneet ideat liittyivät uusiin. Cleansing of the Air käsittelee minuuden päättymistä. Avain piilee siinä, etten rajoita näkemyksiäni tai tekemisiäni hirveästi, mikä tekee musiikistani vaikeasti kategorisoitavaa. – Underground on henkinen kotini ja ainoa tuntemani tie. – Sävellyksellisesti hyvin samankaltainen
Olemme lisänneet oivan annoksen punkkimaista vittumaisuutta Saksan Poisonin ja Impaled Nazarenen varhaisten töiden tyyliin. Haluamme tehdä kunniaa heidän perinnölleen, vaikka meitä ei voi verrata heihin mitenkään. – Voimme oikeastaan muuttua miksi vain, mutta puhumme nyt enemmän pinnallisista muutoksista. – Metallimusiikissa on todella helppo soittaa tai yliajatella itsensä pilalle. Eikö Suomesta löytynyt sopivia soittajia, vai mistä tässä on kyse. Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Yliopistosta löytyi nopeasti soittokaverit, kun roikuttiin samoissa piireissä Y:n [Grave Miasma], R.C:n [Deströyer 666], Miken [Crom Dubh] ja J. Suomesta muutettuani olen ehtinyt asua Saksassa, Sveitsissä ja Ranskassa. – ”Extreme metal” on mielestäni paras kuvaus suunnastamme, koska vaikutteisiimme kuuluvat ehdottomasti ensimmäisen aallon äärimetallibändit, jotka soittivat musiikkia suoraan sielustaan eivätkä kopioineet muiden kaavoja. Millaisia aiheita käsittelet uuden levynne The Shackles of Mammonin sanoituksissa. Mielestäni tätä musiikkia pitää soittaa siksi, ettei ole vaihtoehtoa, koska on riivattu. Scourgerin [liittyi sittemmin Solsticeen] kanssa. Levyn pääteemana on ihmisen itsensä luoma Eschaton, joka oli jo esillä esikoislevyn kansikuvassa, siis helvetti. – Ei sellaista musiikkia kuin Sarcofago tai Master’s Hammer olisi, jos bändit olisivat tulleet jostain muualta tai olleet olemassa eri aikaan eri miljöössä. Levyn saatteessa mainitaan paljon old school -metallibändien nimiä – Mercyful Fate, Candlemass, Bathory... Lopulta ihmisen suurin vitsaus on ihminen. Pidätkö teitä old school -yhtyeenä. Pidän siis vanhan koulukunnan yhtyeitä todella tärkeänä vaikutteena ja inspiraationa, mutta en ikinä haluaisi kuulostaa heiltä. – Mammon, suomeksi Mammona, on ahneuden jumala tai demoni. 12. Hyvä vertailukohta on ehkä Absu, jonka perusta on aina pysynyt samana, vaikka soundit ovat muuttuneet aika tavalla. Olemme kahlinneet itsemme näihin yliluonnollisiin abstraktioihimme näkymättömillä kahleilla, kunnes räjäytämme itsemme takaisin kivikaudelle. Mitään varsinaista kaavaa meillä ei ole, ja joka biisi on oma olentonsa. Uusi levy vaikuttaa edeltävää thrashimmältä ja monipuolisemmalta. – Ehdottomasti, levy on huomattavasti aggressiivisempi. Ei siksi, että saisi kavereita, tai että on helkkarin helppo laittaa megatonneja reverbiä biisien päälle, kunnes ne kuulostavat ihan miltä ikinä haluat. – Olemme luoneet uskonnot, kidutuksen, massatapot, rituaalit ja myös rahan. Perinteitä kunnioittaen SYTYKKEITÄ JACK LATIMER Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Näetkö asian samoin. Lähti alun aihio sitten Manilla Roadista tai vanhasta Samaelista, tarkoituksena on antaa biisin luoda itsensä jammaillessa. Onko black/thrash-linjanne pysyvää luokkaa, vai koetko, että bändin musiikin olisi tarpeen tullen mahdollista muuttua paljonkin. Englantiin päädyin opiskelemaan 2004, vaikka muuton syynä oli ehkä ennemminkin Lontoon metalliskene. OLET syntyjäsi suomalainen, mutta perustit bändin Englannissa vuonna 2005. Siksi on aivan turha alkaa lavastaa jotain ainutlaatuista ja yrittää luoda alempiarvoista kopiota. – Luulisi soittajia löytyvän Suomesta runsaastikin, kitaristi-laulaja Immolator of Sadistik Wrath niittaa, – mutta en ole asunut vanhassa kotimaassani sitten vuoden 1996. – Monipuolisuus taas rakentuu eri vaikutteistamme
PIXIES USA \ ROYAL BLOOD UK ULTRA BRA Sonata Arctica \ Te?on Brothers \ Wasted \ Evelina Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet \ Ellinoora Oranssi Pazuzu \ Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani + more Parov Stelar AUT \ Rag’n’Bone Man UK Leprous NOR \ Vesala S U 16 .7 . 129 € Ennakko: Lippu.. \ Tiketti \ ilosaarirock.?/liput IMAGINE DRAGONS USA Poets of the Fall \ S-Tool \ MC Taakibörsta Pariisin Kevät \ Jenni Vartiainen + more Mew DEN \ Millencolin SWE Insomnium & \ JVG Joensuun Kaupunginorkesteri P E 14 .7 . Perinteitä kunnioittaen Nyt kolme kokonaista päivää! Joensuu 14.-16.7.2017 ilosaarirock.. THE HELLACOPTERS SWE HALOO HELSINKI! Turmion Kätilöt \ Töölön Ketterä \ Huoratron \ Gettomasa Helsinki-Cotonou Ensemble \ ¡ Lihamyrsky y Karri Koira! + more MØ DEN \ Snakehips UK Zeke USA \ Disco Ensemble Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus L A 15 .7 .. 99 € \ 3 pv alk. Liput: 1 pv alk. 69 € \ 2 pv alk
Corre ei tunnu tietävän, että punk elää ja voi hyvin, kuten se on koko ajan tehnyt. Joe Corre perusteli tempaustaan hiukan ontuen, mutta pääpointtina tuntui olevan, että virallinen punk 40 vuotta -juhlavuosi kävi hermoille ja että punk ei ole enää, mitä sen pitäisi olla. Varjoissa on aina elämää, siellä kuhisee musiikin monimuotoisuus. Menemättä syvemmälle sen pohtimiseen, mitä Corren olisi kenties kannattanut tuhoamisen sijaan memorabilialleen tehdä, takerrun hänen argumenttiinsa punkin muuttumisesta kaupalliseksi ilmiöksi. Mutta kun sen laajuuden ymmärtää, tapahtuu hienoja asioita. Esimerkki: ensin tuli hurja thrash metal, sitten se kaupallistui, sen jälkeen se ”kuoli” ja nyt se voi taas hyvin. Sex Pistols -yhtyeen edesmenneen managerin, punkin isäksikin kutsutun Malcolm McLarenin miljonääripoika se siellä kärytti läjäpäin punkhistoriaa. Ihminen saattoi oppia musiikin ennen puhetta. Näin siksi, että pinnan alla kuplii. Kun Iron Maiden täyttää areenat, Manilla Road kiskoo menemään hikisellä klubilla. Se on enemmänkin lapsen kiukuttelua, sellaista, jota tehdään hahmottamatta kokonaisuutta. Kuten totesin, sama kaava toimii kaikessa musiikissa. Punk on vielä nuorempaa. Tavallaan ymmärrän Sex Pistols -esineistöä kärventänyttä Correa. Trendejä syntyy, trendejä kuolee. Oletan, ettei Corrella ole ymmärrystä punkin monimuotoisuudesta. Aina tulee jokin juhlavuosi, toisinaan Katri Helenasta kuoriutuu hevileidi, joskus Lordi voittaa Euroviisut. Juhlavuosi on hieman hyönteisenjätöstä pienempi täplä musiikin valtavassa maailmassa. Se että 2016 oli punkin ”epäpunkmainen” juhlavuosi, ei kerro millään tavalla siitä, että punk olisi kuollut tai että sen perintö olisi jotenkin häpäisty. Siellä tehdään rohkeita kokeita, ollaan aitoja ilman alleviivaamista. Kun olemme tekemisissä musiikin kanssa, olemme tekemisissä ihmisyyden aamunkoiton kanssa. Musiikin valta-asetelmat tulevat aina muuttumaan. Emme ole missään musiikin kehityksen päätepisteessä tai huippukohdassa. On jääräpäistä vannoa vain undergroundin nimeen, mutta toisaalta umpiluupäistä jättää se huomiotta. Zen ja musiikin ymmärtämisen taito VOITA ANNALAA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja nappaat mahdollisuuden voittaa Mokoma-keula Marko Annalan tuoreen Värityskirja-esikoisromaanin. Ne ovat yhtä kaikki musiikkia ja siten sidoksissa historian ammoiseen hämärään. Se ei ole juuri mitään edes punkin maailmassa. Tätä ei ymmärrettävästi tule ajateltua aktiivisesti, kun iskee play-napin pohjaan ja skobeista kantautuu vaikkapa Dion Last in Line, Sibeliuksen Finlandia tai Major Lazerin Get Free. Se on kasvattanut uusia lonkeroita ja lokeroita. Eivät Oi Polloin, Wolfbrigaden, Riistettyjen tai Klasse Kriminalen keikat, levyt tai suosio siitä muuksi muutu, oli punkilla juhlavuotensa tai ei. Hänellä ei ole – näin oletan – kosketusta niihin punkin pohjavirtoihin, jotka virtaavat vuolaina, mutta valtavirralta piilossa. Se on luonnollista kiertokulkua. Undergroundia eivät pinnan aallonpohjat tai -harjat juuri liikuttele. Yleensä iän mukana tulee ymmärrys siitä, että asiat rullaavat koko ajan johonkin suuntaan. Maisemaa voidaan helposti laajentaa punkin lisäksi myös muihin musiikkityyleihin, sillä sama viisaus pätee niidenkin kohdalla. INFERNO-KOLUMNI TAMI HINTIKKA LONTOON Thames-joella loimotti ja savusi marraskuussa 2016. Musiikki on valtavaa, se on ihmeellistä ja moninaista. Corre tekee oletuksia punkin nykytilasta, ja minä teen puolestani oletuksia hänestä. Musiikki on ikivanhaa perua. Musiikki on suuria tunteita, mutta ei sen takia kannata polttaa päreitään, tai Sex Pistols -perintöään. Corren unohtama, miljardeja vuosia vanha Atlantiksen aikainen viisaus on seuraava: pinnan alla kuplii – aina. Cheekin puhelaulaessa stadionilla taitavat ug-räppärit vetävät street partyssa. Moni ajattelee vain palaneen kokoelman rahallista arvoa. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Hänen tekonsa on olevinaan ”punk”, mutta ei se sitä ole. Joskus sen löytäminen vaatii aikaa, täytyy löytää oikeat paikat joista etsiä, oikeat äänet joita kuunnella. Kaikki on muuttunut huonompaan, punkit takertuvat nostalgiaan, materialla on liikaa valtaa ihmiseen. Vanhan liiton death metal on nykypäivänä kovassa huudossa, mutta sekin tulee muuttumaan. ”Minä rikon mun hiekkalinnan ku toisilla on hienommat linnat, byyääähh!” Aikuisten hiekkalaatikko vain on isompi. Musiikissa sattuu ja tapahtuu. Kun Värttinä kiertää maailmalla, jouhikko soi kauniisti pitäjän kesäjuhlilla. Toisinaan pohjavärinöistä noustaan suureen suosioon, ja päinvastoin. Hyvä ettei kuningatar Elisabethillakin ole jo hakaneulaa poskessa. Se elää, kuolee, herää henkiin, muuttaa muotoaan. Olemme matkalla loputtomalla aikajanalla. Ihan hirveitä asioita moiset, ajattelee Corre, monimiljonääri. Populaarimusiikki on nuorta
+ artists tba Portit auki klo 15.00. 68 € / 73 € / 78 €. Konsertit alkavat klo 20.00. Priority-liput ( K-18 ) toimituskuluineen alkaen 109,50 €. HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. 184,76€) – 5 v. (yht. 209,56€) Su 1.10. Ma 2.10. La 1.4. 67,50 € / 72,50 € . HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput kuluineen alkaen 89,50 €. ILLAN AVAA VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. (yht. Ti 3.10. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. HELSINKI, Savoy-teatteri Liput kuluineen: permanto alk. Ovet klo 19.00. VIP-illallispaketti alk.149 € +alv 24% / hlö. TURKU, Logomo Liput kuluineen alk. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. VIP-paketit alkaen 219€ +alv24% (271,56€) Vip-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76 €) / hlö VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. 70 € / 75 € / 80 €. 209,56€) Ti 16.5. 49,50 €. j u h l a k o n s e r t t i –. 010 841 4185. TAMPERE, Tampere-talo Liput kuluineen alk. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. 67,50 € / 72,50 €. 010 841 4185. (yht. 54,50 €, parveke alk. VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö
Kyljessä toimii perussalaatti, eli kurkku, tomaatti ja jääsalaatti, tai miksei vaikka pakastevihannekset. 2. Nyt ei hienostella vaan mätetään yksinkertaisen maistuvasti. 2. Suomenkeikkaa odottaessa alkaa jo miettiä soijakastikkeen tarpeellisuutta.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Seitä soijassa Englantilaiset käyttävät perusasioista puhuttaessa termiä ”meat and potatoes”. Suomen oloihin sopisi ”potut ja kala” – ainakin jos kyse on death metalin ytimessä olevan Skeletalin musiikista tai sen rumpalin Josan annoksesta. Tämän nopeammin tai yksinkertaisemmin ei fisua voi palauttaa ruokavalioon, eikä maussakaan ole valittamista. Nasakkaa perusruokaa rikkailla mauilla. 3. Yksi vaihtoehto voisi olla simppeli kermaviilikastike, ja jos haluaa jatkaa hienostelua ilman että kokkailu menisi liian kompleksiseksi, pottumuussi sitruunankuorella ja -mehulla maustettuna toisi sopivaa lisäluksusta ateriakokonaisuuteen.” 16. Juomaksi voisi sopia valkoviini, mutta sitä nyt ei juo kuin pahimmassa krapulassa, joten suosittelen suomalaista nelosolutta paikkaamaan pippurin ja soijan tuoman janon. Lisää sekaan sulaneet, itse syksyllä kerätyt marjat sekä sokeria, vähän, koska sitä on kaupan valmisrahkoissa aina liikaa. Uunissa valmistettaessa kalapalat saa rapeammiksi helpommin, mutta tällöin soossi pitää valmistaa jollain muulla konstilla. Sekoita rahka ja maito keskenään. Laita perunat kiehumaan ja tee sillä välin salaatti sekä jälkiruoka. JÄLKIRUOKA: 1. Lounasaikaan toimii marjamehu tai vesikin.” Megan tuomio: ”Totaalisena lihansyöjänä kala on tupannut aina jäämään paitsioon, vaikkei siinä ole todellakaan mitään vikaa. JOSAN KOKATESSA SOI: Deströyer 666 – Wildfire (2016) ”Bändin nimi sopii omaan ruoanlaittotapaan kuin hauki haaviin. TARPEET • pottuja • 400 g (tai 4 kpl) Alaskan seitipaloja tai -fileetä • kunnon voita • valkoja mustapippuria • merisuolaa • soijakastiketta JÄLKIRUOKA • 200 g purkki rahkaa • 0,5 dl maitoa • mustikkaa, vadelmaa ja mustaherukkaa • sokeria • vaniljasokeria Tee näin: 1. Paista kala pannulla, ja kun se on kypsää, lisää soijakastike, suola ja pippurit. Lopuksi hyppysellinen vaniljasokeria antamaan makua. Josan luonnehdinta: ”Semiterveellinen vaihtoehto, kun haluat palautua esimerkiksi rankan festariviikonlopun jälkeen takaisin arkeen. Jos kalapalat eivät tahdo pysyä kasassa, niistä voi aivan hyvin tehdä perunoiden kanssa ”muhennosta”. Ota kala sulamaan hyvissä ajoin
Bodom ei vain suostunut antamaan periksi. Todellisuudessa Something Wildia edelsi vuosikausia riivatun itsevarmaa eteenpäin puskemista. Saatananmoista hosumista TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ANDI BALOGH / ARCHÈ PHOTOGRAPHY 18. Children of Bodom on yksi maamme suurimmista metallibändeistä, jonka debyytti räjäytti tarinoiden mukaan bändin uran välittömään nousuun parikymmentä vuotta sitten
Jätkä on vedetty varmaan jostain pitkän matikan kurssilta suoraan kuvauksiin ja pakotettu pitämään hupparia ja aurinkolaseja, koska sillä ei ollut pitkää tukkaa. Tehtiin musaa, jossa sekoittui kaikki se, mitä ikinä siihen aikaan kuunneltiinkaan, ja pistettiin vaan biisejä kasaan. Jaska: – Pitää muistaa, miten hidasta se yhteydenpitokin oli tuolloin. Bändillä oli jo käytännössä levytyssoppari belgialaisen levy-yhtiön kanssa talvella 1996, mutta diili osoittautui täydelliseksi vedätykseksi. Se on tullut oikeestaan vastaan aina tasavuosina. Jaska: – Tämä belgialainen kaveri oli suurin piirtein ensimmäinen, joka osoitti ihan aitoa kiinnostusta meidän musaa kohtaan ja halusi julkaista levyn. Ihan pikkupenskoista asti. Nykyään vastaavat jutut tehtäisiin varmaan studiossa ja lumisateet lisättäisiin videolle myöhemmin tietokoneella. Ei sellaset lafkat käyttäny mitään sähköpostia. Onhan tässä kieltämättä tekemisen meininkiä, mutta... Eihän tossa nyt, jumalauta, ollut mitään järkeä! Alexi: – Kattokaa nyt vaikka Jannea [Wirman, koskettimet]. Haluttiin julkaista levy niin helvetin kovasti, että oltiin valmiit pistämään nimemme suurin piirtein millaseen soppariin tahansa. Laulaja-kitaristi Alexi Laiho ja rumpali Jaska Raatikainen joutuvat heti Ravintola Ilveksen pöytään istuttuaan kasvotusten menneisyytensä kanssa, kun pöydälle nostetaan Deadnight Warriors -biisin parikymppinen musiikkivideo. Rumpali viittaa mutkaan, jonka kautta Inearthedistä tuli Children of Bodom. Tasavuosia bändin syntymästä ja klassikoiksi ylistetyistä levyistä ehti kulua ennen kuin bändi päätti juhlistaa parikymppisiään kuluvan kevään rundilla. Tavallisesti tilannetta seuraisivat uuden albumin äänitykset, mutta nyt luvassa on jotain ihan muuta. Alexi: – Ollaan me tolla ajatuksella leikitty aika pitkään. Tehtiin vuosikausia duunia ja demoja homman eteen, eikä se soppari sitten lopulta irronnut ihan helpoimmalla mahdollisella keinolla. Jotain vimmattua Kun Inearthedinä aiemmin tunnettu Children of Bodom valmisteli ensimmäistä albumiaan, Suomessa elettiin metallimusiikin kannalta tyystin erilaisia aikoja kuin nykyisin. Edettiin jo tuolloin hullulla vimmalla, eikä mikään saanut pysäyttää meitä. 19. Ollaan ennemmin menty eteenpäin uusien levyjen ja rundien kanssa. Alexi: – Meille kävi samalla tavalla kuin nuorille bändeille tavallisesti. Joka kerta ollaan tultu siihen tulokseen, ettei lähdetä lypsämään anniversary-juttuja liian heppoisesti. Alexi: – Oltiin jo Something Wildin ilmestyessä tehty tätä vuosia. Jaska: – Aika harvoin 17-vuotiaista nulikoista koostuva bändi pääsee levyttämään studioon. Alexi: – Näyttämisenhalu oli ihan loputon. Jo Inearthed-aikoina me läheteteltiin demoja lafkoille helvetin aktiivisesti sopparin toivossa. Jaska: – Tämä 20-vuotisrundi tuntui nyt oikealta vedolta. Ei saatana. Jaska: – Parasta tässä on noi salaviestit! Meiltä loppui videon budjetti kesken kuvausten, joten pistettiin tonne pylväisiin ”Ewo, anna rahaa!” -viestejä ja leikattiin niitä näkymään ehkä mikrosekunnin ajan toivoen että lafka tajuaisi viestin! Children of Bodom ei ole juuri menneitä haikaillut. Näyttää ihan joltain hiphopparilta. Jaska: – Mahdollisuudet levyn julkaisemiseen ei todellakaan kasvanu puissa. Aiemmin ei olla niille oikein lämmetty, mutta parikymppisiä sopii ehkä jo juhlistaakin! Nyt alkuajoista alkaa olla jo sellanen aika, että hyvä jos niistä edes muistaa mitään. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla Amorphisin, Stratovariuksen ja Sentencedin kaltaiset bändit levyttivät kyllä ahkerasti, mutta albumin julkaiseminen ei ollut mikään itsestäänselvyys nuorelle, rajoja rikkovalle metallibändille. Alexi: – Vanhoihin musavideoihin palaa aika harvoin, mutta mimmikaveri oli löytänyt tän jostain netistä ja pakotti mut kattomaan videon uudelleen... Ei sitä tajuakaan, millaisia kakaroita me ollaan joskus oltu! Jaska: – Tääkin video kuvattiin jossain parinkymmenen asteen pakkasessa lumisateen keskellä. Käytiin vieläpä usein paikan päällä näyttäytymässä, koska ei haluttu jättää mitään sattuman varaan. P äätettyään vuodenvaihteessa I Worship Chaos -albuminsa pitkän maailmankiertueen Children of Bodom on viettänyt tovin hiljaiseloa. Hyvä jos me tiedettiin edes itse, mikä sähköposti on! Jouduttiin faksailemaan mun vanhempien duunipaikalta viestejä Belgiaan, kirjoittelemaan saatekirjeitä käsin ja toivomaan, että saadaan edes jonkinlainen vastaus. Vastaavaa on huudeltu managementin ja fanien suunnalta jo aika pitkään. Meidän ekat demot ilmesty ku oltiin jotain 13–14-vuotiaita, ja meistä kukaan ei tainnut olla täysi-ikäinen edes ekan lätyn kohdalla
Kaikki mitä haluttiin pistää levylle, pistettiin ihan varmasti sinne. Vielä varmemmin, jos se oli jonkun muun mielestä vähänkin arveluttava idea.” 20. ”Sanomista todellakin tuli! Ihan sen takia, ettei pelätty ottaa mitään riskejä
Siinähän se todellinen sekametelisopan resepti alkoi olla kasassa. On siinäkin tietenkin oma viehätyksensä, kun koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Jaska: – Kaiken päälle kannutkin äänitettiin studiossa livenä, eikä meillä ollut muutenkaan mitään käryä mistään protoolseista tai edes klikistä. Mitään ei lähdetty leikkailemaan ja liimailemaan. Kaikki mitä haluttiin pistää levylle, pistettiin ihan varmasti sinne. Alexi: – Eihän Astia mikään metallistudio ollut, mutta se sopi meidän kuvioon hyvin. Alexin ja Jaskan mukaan tämä kääntyi bändin eduksi, kun Astia ja sen isäntä Anssi Kippo toivat levylle oman kulmansa. Päätettiin maksaa omista helvetin vähistä rahoista kaikki studiokulut. Meille kelpasi kumpi vaan! Jaska: – Pahintahan olis ollu tehdä sellanen levy, joka ei olisi herättäny mitään fiiliksiä. Ei minkäänlaista filtteriä. Janne oli mun kanssa samalla luokalla ja se oli ihan virtuoosi. Alexi: – Ei me oikeastaan koskaan osattu kelailla, mitä haluttiin tämän musan olevan, tai mitä ei. Jotain arveluttavaa Varsinkin Something Wildin synasoundit ja -sovitukset herättivät kuulijakunnassa hämmennystä. Onhan ne synajutut jotain ihan muuta kuin sen aikaisessa blacktai varsinkaan death metalissa oli kuultu. Alexi: – Nimet oli siis periaatteessa jo papereissa, kun tajuttiin mihin oltiin ryhtymässä. Jaska: – Annettiin vaan palaa! Meillä ei ollut mitään estoja. Tuli se sitten pihalle tai ei. Alexi: – Ihme että me ylipäänsä löydettiin joku. Se oli ihan samaa meininkiä kuin meidän omakin. Lake Bodom, tietenkin! Janne toi biisiin ja levylle sen viimeisen latauksen tykittämällä narulle improna ihan tajuttomia sooloja. Sentään löydettiin tämä jazzäijä, jolla oli taskulaskin takataskussa ja tukka vedettynä geelillä taakse! Jaska: – Oli pakko saada mukaan joku, joka osaisi vetää ne jutut nauhalle. Alexi: – Spinefarm teki selväksi, että ne voi kyllä julkaista levyn mutta ei juuri auttaa sen äänityksissä. Se ymmärsi sekä kitaroiden, bassojen, rumpujen että laulujen päälle. Siinä oli sellanen hetki, kun kelattiin koko porukalla, että vitut: me tehdään tää levy joka tapauksessa. Oli vaan parempi, kun koko levyä haukuttiin paskaksi tai kehuttiin loistavaksi yhtä kovaan ääneen. Se oli vannoutunu muusikko ja perfektionisti. Jaska: – Se oli hitonmoinen riski, mutta samalla sellanen luonnollinen ratkaisu meille. Alexi: – Onhan siellä ihan vitun hyviä riffejä ja melodioita, mutta ei niillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Toiset ottivat erikoiset soundivalinnat ja syntikkasoolot vastaan avosylin. Epäreilusta sopparista oli ehkä päästy irti, mutta albumi oli kaikkea muuta kuin äänitetty ja uutta julkaisijaa sille ei löytynyt helposti. Anssi toi siihen vielä yhden kertoimen lisää tarkkuusnatsismia! Saatettiin soittaa samat jutut vaikka miljoona kertaa, jotta niistä tuli sitä mitä haluttiin. Se on sellaista raivoa, puuskaa ja uhoamista. Something Wild oli jo ilmestyessään nimensä mukainen debyytti, joka ei kaihtanut keinoja. Diggaili ihan kaikenlaista musaa, ammensi vaikutteita joka puolelta ja oli ihan innoissaan, kun sai fiilistellä Allun kanssa kitarajuttuja. Kaiken piti olla oikeasti soitettua ja oikein soitettua. Toinen tyyppi taas saattoi pitää riffeistä ja vokaaleista, mutta ne synajutut meni yli hilseen. Synisti Wirman löysi tiensä Children of Bodomiin vasta pari viikkoa ennen Something Wildin äänityksiä. Hakattiin siellä 20-tuntisia päiviä. Jos näkisit sen sopparin, ymmärtäisit hyvin. Samalla oltiin seottu ihan täysin deathja black metaliin. Tiedettiin helvetisti klassisesta musasta ja oltiin kukin tahoillamme soitettu sitä. Jaska: – Musta tuntui aina siltä, että astuttiin kaikille mahdollisille varpaille, koska ei vältelty mitään ratkaisuja. 21. Mutta kyllä se on niin, että me vedettiin niitä samoja juttuja narulle Allun kanssa jo paljon aiemmin. Alexi: – Uusi juttu Jannen kautta oli se, että mies pysty soittamaan myös sooloja. Jotain estotonta Äärimetallivaikutteita, klasarimelodioita ja lähes powermetallisia sooloja. Synasoittajat metallibändiin oli vähän kiven alla sillon. Stratovarius oli sairaan kova juttu siihen aikaan, ja meillä oli jopa biisi, joka oli ihan silkkaa Stratovarius-kopiointia. Jaska: – Moni on kelaillu, että ne synajutut tuli mukaan vasta Jannen liityttyä bändiin. Itse asiassa Janne on jopa saanut niistä aika monesti syyt niskoilleen. Astia ja Anssin kuviot lähti kasvamaan samoihin aikoihin kuin mekin. Jaska: – Anssi oli siihen aikaan ihan omanlaisensa kaveri studioskenessä. Kaikki biisit kulkee ihan siinä rajalla, pysyykö ne edes kasassa vai romahtaako kokonaan. Päätettiin ilmoittaa, että Inearthed on hajonnut, ja perustettiin Children of Bodom tilalle. Toiset käänsivät bändille selän niiden takia. Alexi: – Meidän kaikkien värikäs tausta vaikutti Something Wildiin alusta asti. Alexi: – Ei jengiä voi syyttää ahdasmielisyydestä. Ei kompromisseja. Jaska: – Jo ekan levyn aikoihin se meni ennemmin niin, että me vaan tehtiin ja luettiin vasta levyarvioista ja muiden kommenteista, mitä kaikkea me oikeasti ollaan sinne levylle pistetty. Alexi ja Jaska naurahtavat yhteen ääneen, ettei Janne todellakaan ollut bändiin liittyessään mikään metallimies. Ei me uskottu, että se eksyisi bändiin pitkäksi aikaa. Sellasta nuorisotalosäätöä. Vielä varmemmin, jos se oli jonkun muun mielestä vähänkin arveluttava idea. Oltiin tehty jo monta demoa itseksemme, joten harppaus kokonaisen levyn tekemiseen ei ollut mikään valtavan suuri. Alexi: – Me oltiin ihan saatanan tarkkoja kaikkien soittojuttujen kanssa. Meistä ei siihen ollut. Kaikki näkyvyys oli hyvää näkyvyyttä. Kaikkia ihmeellisiä klasariviitteitä, kasariviboja, diskosoundeja ja Miami Vice -flirttailuja. Meidän tosin piti soittaa niitä nelikätisesti kaksistaan, koska ei osattu soittaa ollenkaan! Alexi: – Sanomista todellakin tuli! Ihan sen takia, ettei pelätty ottaa mitään riskejä. Hoidettiin äänitys ja miksaus läpi verissäpäin, vaikkei edes tiedetty, kuuleeko kukaan ikinä levyä. Sen takia joku diggasi hulluna meidän synajutuista, mutta ei sitten yhtään vokaaleista. Kädet oli sidottu, mutta jotenkin oli päästävä kuviosta irti. Vaikka me saadaan nykyäänkin vaikutteita samalla tavalla joka paikasta, ihan joka ideaa ei lähdetä tunkemaan sen yhden ja saman biisin sisälle. Olihan se vähän kusetusta, mutta kerrankin noin päin! Jotain riskialtista Something Wild ei syntynyt ihan mutkattomasti tämänkään jälkeen. Bodomin ydin on aina ollut siinä luonnollisuudessa, että tehdään mitä halutaan. Se oli sellasta osastoa, että sitä oli varmasti helppo rakastaa tai vihata. Alexi: – Varattiin Astia-studio, ja meiltä meni äänityksiin ehkä se viikko tai puolitoista. Näihin aikoihin Suomessa ei ollut juuri metallille vihkiytyneitä studioita, tai edes äänittäjiä
Ei mitään ekojen levyjen jälkeen tapahtunutta olis käynyt ilman kaikkia demoja ja keikkoja. Elettiin vielä sellaisia aikoja, ettei Janne päässyt yo-kirjoitusten takia mukaan keikoille, ja mut haettiin tyyliin suoraan ylioppilasjuhlista soittamaan jonnekin Kauhajoen Casinolle. Se antoi hyvät lähtökohdat lähteä rundille kuin rundille. huhtikuuta Helsingin Circukseen päättyvän T O N I H Ä K Ö N E N Children of Bodom ensialbuminsa aikoihin: Henkka Seppälä, Jaska Raatikainen, Janne Wirman, Alexander Kuoppala ja Alexi Laiho. Se ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä. Soitettiin Suomessa kolme keikkaa kolmen päivän sisällä. Jaska: – Totta kai lafka teki ihan sairaan hyvää duunia. Vuosien työ palkittiin levyllä, ja seuraavien vuosien työ palkittiin Euroopan-kiertueilla. Alexi: – Aika monesti sitä kuulee juttua Bodomista, joka perustettiin vuonna 1997, julkaisi levyn ja oli pian maailmankiertueella. Alexi: – Sitten kun rahaa alkoi jäädä käteen, niillä rahoitettiin tulevia rundeja. Se näyttämisenhalu oli niin kova, ettei me nirsoiltu minkään suhteen. 22. Joka jätkä sai siitä käteen kolme markkaa. Maksettiin rundeja rundeilla. Siinä unohtuu, että tää bändi olemassa neljä vuotta ennen sitä. Tehtiin ihan mitä vaan! Voihan sitä stooria kaunistella sillä, että päästiin soittamaan vaikka Dimmu Borgirin ja Hypocrisyn kanssa, mutta ei niistä keikoista tosiasiassa jäänyt käteen yhtään mitään. Vaikka viivan alle jäi pahimmillaan negatiivisia lukemia, Children of Bodom jatkoi määrätietoisen itsepäisesti eteenpäin. Muistan erään keikkaviikonlopun jostain ekan levyn tiimoilta. Jaska: – Osa meistä oli niin nuoria, että asuttiin vanhempien luona. Alexi ja Jaska korostavat kuitenkin, kuinka monta vuotta kaiken eteen oli jo tehty töitä. Asiat alkoivat mennä eteenpäin, kun saatiin Nuken [Nuclear Blast] kanssa jakelusopimus Eurooppaan. Alexi: – Meidän periaate oli tehdä ihan mikä tahansa keikka tai rundi. Tosin oli siinä haasteensakin. Jotain periksiantamatonta Children of Bodomin suosio lähti ensimmäisten levyjen jälkeen monien silmissä suorastaan rakettimaiseen nousuun. Spinellä oli sellaisia kontakteja ulkomaille, mitä monella muulla lafkalla ei ollut. Eikä edes viidessä vuodessa. Jaska: – Aika monta rundia saatiin vetää ilmaiseksi ja muutamasta rundista maksaakin omista rahoistamme, ennen kuin päästiin pääesiintyjäksi Eurooppaan. Se oli ihan järjetöntä, varsinkin kun meillä ei ollut vuosiin edes manageria, mutta se oli kuin sijoitus tulevaisuutta ajatellen. Alexi: – Siinä meni vuosikausia ennen kuin alettiin tienata yhtään mitään. Näin jälkikäteen, kaikkien näiden vuosien jälkeen ajateltuna, se sijoitus todellakin kannatti! Jotain irrottelevaa Kaikkea edellä mainittua juhlistavan, maaliskuun alussa Saksasta startanneen ja 6
Jätetään puolisot kotiin, pistetään salkut narikkaan ja keikalle! Alexi: – Sitten vaan moshpitiin tai eturiviin, täysi bailaus päälle, pää auki ja seuraavana päivänä paikat mustelmilla duuniin – kuin olisi taas vuosi 1997! 23. Vedetään ehkä vähän enemmän virne naamalla ja pilke silmäkulmassa, kunhan biisit kuulostaa just siltä miltä pitääkin. Onneksi tämän rundin tarkoituskin on olla irrottelua ja pitää vielä tavallistakin enemmän hauskaa sekä yleisössä että lavalla. Ei mitään ekojen levyjen jälkeen tapahtunutta olis käynyt ilman kaikkia demoja ja keikkoja.” kevätkiertueen ei ole tarkoitus jäädä pelkäksi Something Wild -albumin lämmittelyksi. Jaska: – Lähinnä sitä miettii, miten tiettyjä juttuja pystyy soittamaan lavalla naama pokerina! Alexi: – Ei varmaan pystykään. Parikymmentä vuotta levyttäneen bändin lämmitellessä vanhimpia levyjään on odotettavissa, että vanhimmatkin fanit raahaavat itsensä pitkästä aikaa keikoille. Nyt on tullut Something Wildia luukuteltua ihan huolella ja... Alexi: – Ei sillä, että se paskaa olisi! Siinä on aitoa raivoa ja täysin suodattamatonta meininkiä. Vai muuttuuko se. Jaska: – Deadnight Warrioria ja Lake Bodomia ollaan vedetty viime vuosina muutenkin, mutta aika monet biisit oli niin outoa kamaa näiden vuosien jälkeen, että niiden pariin joutui oikeasti palaamaan. Alexi: – Pelkän ekan levyn läpisoittamisessa ei tässä tapauksessa olis kauheesti mieltä. Levy on vaan seitsemän biisiä pitkä ja se ilo on aika nopeasti ohi, joten eiköhän sinne sekaan sotketa iso liuta Hatebreederin [1999] biisejäkin. onhan se ihan saatananmoista hosumista ja polkemista! Jaska: – Välillä sitä kuunnellessa sai kelailla, että mitä helvettiä toi rumpujuttu tekee tuolla, minkä takia oon vedellyt ihme kilkutuksia mihinkin kohtaan ja mitä tekemistä suurella osalla filleistä edes on koko biisin kanssa. Jaska: – Veikkaan kanssa, että tunnelmat tulee olemaan aika erilaiset tavalliseen rundiin verrattuna. On siellä todellakin hetkensä, mutta huolestuttavaahan se olisi, jos ei tuntisi menneensä biiseissä yhtään eteenpäin. Alexi: – Helvetin hauskaa nähdä, miten se yleisöhaarukka muuttuu... Siinä unohtuu, että tää bändi olemassa neljä vuotta ennen sitä. Alexi: – Kuuntelen vanhoja levyjä joskus muutenkin, mutten ihan näin intensiivisesti. Niiden elämät on sittemmin menny eteenpäin, ja me taas ollaan vieläkin se sama Bodomi kuin aina. Jaska: – Olishan se siistiä, jos keikoille tulisi nyt kaikki perheellistyneet ja urautuneet pukumauritkin muistelemaan vanhoja aikoja. Nää levyt on niin merkittäviä monelle sellaselle ihmiselle, jotka on tutustunu niihin joskus teini-ikäisinä. Alexi ja Jaska myöntävät paneutuneensa biiseihin ja kokonaisvaltaiseen alkuaikojen settilistaan perinpohjaisesti. ”Aika monesti sitä kuulee juttua Bodomista, joka perustettiin vuonna 1997, julkaisi levyn ja oli pian maailmankiertueella
Lajityypillä on uskollinen yleisö: Erik Mårtenssonin Eclipse ei joutunut pari vuotta sitten esiintymään tyhjälle On the Rocksille. Ne katsovat Ruotsin televisiota…, laulaja André Linman aloittaa. Vielä 80-luvulla suomalaisissa rocklehdissä amerikkalaisperäisen, radioon sopivan rockin estetiikkaa ei ymmärretty eikä haluttu ymmärtää. Yksitotinen metalli tuntuu olleen suomalaisille helpommin samastuttavaa kuin estottomasti viihdyttänyt AOR tai melodinen hard rock, jotka eivät aina noudattaneet rockin autenttisuuden sääntökirjaa. Pietarsaarelainen Stormwing ja vaasalainen Wild Force olivat 1980ja 1990-lukujen taitteessa harvinaisuuksia: Wild Forcen ura loppui laulaja Christer Rönnholmin jaksamiseen, musiikillisesti sinänsä pätevä Stormwing sortui epätoivoiseen yrittämiseen. – Pohjanmaalla henkinen yhteys Ruotsiin on vahva. Vaikka Steve Lukather totesi vielä viime vuonna Helsingin Sanomien Nyt!-liitteen haastattelussa Toton olleen ”vuosikaudet toimittajien eniten halveksima yhtye”, Brother Firetribe on tehnyt melodista hard rockia menestyksekkäästi kotimaassaan. – Ehkä se vaikuttaa musiikkimakuunkin, Linman toteaa. Hard rockinsa laatu ainakin piisaa. 2000-luvulla populaarikulttuurin pirstaloituminen ja kaanonien murentuminen on tehnyt melodiselle hard rockille tilaa Suomessakin. M elodisen hard rockin kenttään on tultu Suomessa usein ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. keräsi arki-iltana Tavastialle pienen mutta kiihkeän yleisön. TEKSTI LAURI YLITALO KUVAT NADI HAMMOUDA 24. Rumpali Ossi Sivulan perustama, mainittujen lisäksi basisti Jonas Kuhlbergin sisältävä One Desire alkoi löytää muotonsa, kun esimerkiksi Ancaraa, Negativea ja Jonne Aaronin sooloMELODINEN HARD ROCK EI OLE RUOTSALAISTEN YKSINOIKEUS Olisiko One Desire viimein se suomalainen rockbändi, joka lyö läpi Ruotsissa. Vuoden 1994 suuronnettomuuden jälkeen julkaistu Estonia-single ja Mika Sundqvistin kanssa tehty Hjallis!-single edustivat kömpelöä opportunismia, väkinäistä yritystä lyödä läpi ajan henkeen mahdollisimman huonosti sopivalla musiikilla. Ja suomalaisen One Desiren debyyttialbumi on nimenomaisesti melodista hard rockia. – …ja tietävät enemmän Ruotsin kuin Suomen politiikasta, kitaristi Jimmy Westerlund jatkaa. H.E.A.T. Onko suomenruotsalaisilla luontevampi suhde amerikkalaiseen rockiin
25
Niillä syntyi levytyssopimus Frontiers Recordsin kanssa. Onko hyvälle biisille mitään muita kriteereitä kuin se, että sen pitää tuntua teistä hyvältä. Ja Ruotsissa ollaan kiinnostuneita One Desiresta: Mårten Cederbergin arvostelussa yhtyeen debyyttialbumi sai arvosanan 9,5/10. materiaalia tuottanut Jimmy Westerlund ryhtyi työstämään bändin demoja. Vaikka Hurt…. Jos ruotsalaiset voittavat jääkiekossa, ammumme ne, Westerlund nauraa. Kappaleiden pitää miellyttää ennen kaikkea tekijöitä itseään. – Ei ole, Westerlund toteaa. – Mutta en osaa sanoa, paistaako se musiikista läpi, Linman miettii. Ja miksi ei mentäisi, elämä on lyhyt, Westerlund sanoo. Seuraavaksi Westerlund suostui tuottamaan One Desiren debyyttialbumin. – Mä viihdyin trubaduurina hyvin, koska tiesin sen olevan väliaikaista. Deen Castronovon ja Doug Aldrichin Revolution Saints, Toton ja Survivorin keulahahmojen Kimball/Jamison ja Joe Lynn Turnerin Sunstorm-albumit tulevat mieleen hakematta. Jos ruotsalaiset voittavat jääkiekossa, ammumme ne.” – Jimmy Westerlund 26. Vaikka ollaankin suomalaisia. Seuraavat vuodet Linman elätti itsensä trubaduurikeikoilla. – Mä en ole ikinä tavannut ketään, joka olisi sanonut, että kyllä kaduttaa, että opettelin ruotsia. Vaikka ollaankin suomalaisia. – Mietin sitä pari päivää. – Vaimo soitti sitä autossa, että tästä tulee jotain. – Ei kieltä tarvitse tarvita joka päivä. One Desiren debyyttialbumin takana oleva Frontiers julkaisee usein erilaisia johtaja Serafino Peruginon ideoimia projekteja. Trubaduurikeikkoja André Linmanin kiinnitys laulajaksi ei ole sattumaa. – Rockista tulee se potku. ”No kyllä sen nyt kuulee, että me ollaan hurreja. Se, että biisi on hyvä ja kiinnostava, voi lähteä mistä vaan. Me ei olla sitä mieltä. Nyt One Desire tuntuu Linmanin mukaan siltä bändiltä, jonka syntymistä hän odotti. Silloin ajattelin että saatana, tästähän voi tulla jotain! Millaisen tunteen haluatte jättää One Desiren kuulijalle. Se on todella kontrapoduktiivinen asenne, koska se tekee hurreille enemmän haittaa kuin hyötyä. Levy-yhtiö totesi, että teitä on helppo lähettää mihin vain, kun osaatte kieliä. Me päätämme, miten tämä menee. Koska olen kieli-ihminen, ajattelen, että kaikki kielet ovat plussaa. Ja vaimo on kaikkein kovin kriitikko. Mitä One Desirelle antaa seikka, että olette monikielisiä. Musiikki ei saa olla liian iloista. Että tää on parasta, mitä sä olet tehnyt moneen vuoteen. Haluan lasteni oppivan kieliä, mutta en olisi koskaan päässyt mihinkään ilman suomen kieltä, Los Angelesissa pitkään asunut Westerlund toteaa. Että kaikki on hyvin, vittu elämä on parasta ja mennään ja yeah! Mä toivon, että meidän musiikki välittää sen potkun, mutta myös sellaisen suomalaisen jutun. – Sanoin, että voin tulla mukaan, jos asiat tehdään mun tavalla. – Biisi voi olla hyvä eri tavoilla, Linman sanoo. On paljon hurreja, jotka ovat liian pakkoruotsimielisiä. – Olin pari viikkoa sitten Napolissa keskustelemassa kiertueista ja muista suunnitelmista. – Sehän on asennekysymys. Miksi rockia kuuntelevan finnjävelin kannattaisi opetella edes pari sanaa ruotsia. Maailman estradit vaihtuivat pohjalaisiin ravintoloihin. Voi vittu, että mua siis vituttaa, että tein sen, Linman nauraa. Sillä sipuli. – Ainakin levy-yhtiö pitää sitä isona etuna, Westerlund toteaa. Linman oli lapsihevibändinä aloittaneen Sturm und Drangin laulaja-kitaristi. – Miten me voidaan vaatia suomenkielisiltä hyvää asennetta ruotsinkielisiä kohtaan, ellei meillä ole hyvää asennetta suomea puhuvia kohtaan. Westerlund houkutteli André Linmanin bändin laulajaksi. – Että se musa potkii, muttei ole tällaista Mötley Crüe -meininkiä. Westerlund tuotti yhtyeen kaikki kolme albumia, joista viimeinen, Graduation Day, ilmestyi vuonna 2012. – Jotkut tällaista kasarin inspiroimaa musiikkia tekevät bändit ovat todella tarkkoja, että jokaisen kertsin pitää olla se kaikkein isoin. Sattumien kautta One Desiresta tuli sellainen. Ruotsalaisyhtyeet taas ovat kunnostautuneet melodisen hard rockin tekemisessä vuosikymmenet. – Jotkut olivat sitä mieltä, että nyt on kaveri flopannut pahasti, kun se soittaa pubissa jossain Alahärmässä, Linman naurahtaa. Ja sitten kuitenkin vähän sellaisen bittersweet-tunnelman, joka tulee rakkausteksteistä, Linman sanoo. Se toimii molemmin päin, Linman päättää. Pian Linman ilmoitti eroavansa bändistä, ellei Westerlund ryhtyisi itse soittamaan siinä. Minä ja André olemme pomoja. – No kyllä sen nyt kuulee, että me ollaan hurreja. Monikielisyys ja melodinen hard rock Linman ja Westerlund puhuvat äidinkielenään ruotsia. – Mä en tajunnut sen olevan hyvä biisi ennen kuin se oli valmis, Westerlund heittää. Linman oli vasta parikymppinen. Westerlundin ja Linmanin visio on kirkas: ei kompromisseja, ei helpoilla kikoilla radiosoittoon pyrkimistä. Ajattelin, että jos me tehdään tää Andrén kanssa, me voidaan mennä ”to the top”. Linman päätti tehdä mainittuja keikkoja kunnes tietäisi, mitä haluaa tehdä elämällään. Treat, H.E.A.T., Eclipse, W.E.T., 220 Volt, Crazy Lixx, Talisman, Europe, Poodles – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Bändi hajosi lopulta vuonna 2014. Näihin verrattuna One Desire on oikea bändi. Mutta jos olisin tiennyt joutuvani tekemään trubaduurikeikkoja ikuisesti ilman, että olisin enää koskaan päässyt bändihommiin, olisin varmasti tappanut itseni. Mutta kokoonpanon oli muututtava. Westerlundilla ja Linmanilla oli jo Sturm und Drangin loppuaikoina haave yhteisestä bändistä. Meidän ei ole pakko tehdä jokaisesta biisistä Livin’ on A Prayeriä
Juuri viimeksi Kun 20 vuotta kestänyt albumien ja kiertueiden sekä niiden rajujen keikkojen tuottamien mustelmien ja murtumien kierre tulee pian päätökseensä, The Dillinger Escape Planin jäsenten on keksittävä elämänsä uudelleen. Mukana on totta kai nuoria faneja, mutta myös niitä vanhempia äijiä, jotka kävivät keikoillamme viisitoista vuotta sitten ja ovat sittemmin perheellistyneet. – On ollut hienoa huomata, miten kirjavaa yleisöä viimeisillä keikoilla käy. – Pikkuhiljaa siihen ajatukseen on herättävä, koska olen alkanut ymmärtää, että saatan soittaa näissä hienoissa maissa ja kaupungeissa nyt viimeistä kertaa elämäni aikana. Dillinger Escape Plan on keskellä fyysisesti verottavaa jäähyväiskiertuetta, jonka jälkeen 41-vuotiaan kitaristin on jätettävä tuntemansa elämä taakseen. B enjamin Weinman jaksaa hymyillä väsymyksestä huolimatta. – Oikea loppu tuntuu todella etäiseltä, koska jatkamme kiertuetta vielä vuoden loppuun asti, Ben avaa. ULOSKÄYNTI ELÄMÄSTÄ = SISÄÄNKÄYNTI ELÄMÄÄN TEKSTI AKI NUOPPONEN MIKKO PYLKKÖ (LIVEKUVAT) 28
”Egoni on pyörinyt niin pitkään tämän bändin ympärillä, että on varmasti hämmentävää etsiä itselleen uutta tarkoitusta.” 29. Olen elänyt vuosikymmeniä loppupeleissä vain itselleni. – Vanhemmuus voi olla elämän ainoa asia, joka voi kääntää egon toisinpäin. Juuri nyt horisontissa väijyy kysymys, mitä tapahtuu, kun kokonainen elämäntapa jää taakse. Kaiken informaatiotulvan keskeltä voi olla vaikea löytää jotain, jolla on oikeasti merkitystä. Tunnen jo nyt, kuinka tulen olemaan valmis heittäytymään hetkeäkään harkitsematta vaikka bussin alle pelastaakseni lapseni hengen. – Kun olemme kiertueella, tuntuu kuin olisimme merirosvoja, jotka kiertävät satamasta satamaan tekemässä tuhojaan. Juuri tämä yhteys on tehnyt yhteistyöstämme kipinöivää. Tämä elämä on vain ollut niin arvaamatonta, että se on saanut kyseenalaistamaan koko maailman ympärillämme. Niin pitkään, kunnes kaikki alkuperäinen maku oli kadonnut, eikä tilalle ollut tullut mitään uutta. Saatoin ahmia hullussa nuoruuden kiimassa tonnikaupalla uutta musiikkia, mistä vain. – Tämä elämäntapa on epäterveellistä, kuluttavaa, vaarallista ja... Ben jatkaa ylistämällä Kimbran kaltaisia artisteja, jotka kykenevät ammentamaan vielä tänäkin päivänä musiikkia kaikkialta ympäriltään ja luomaan jotain ihan uutta. Jopa kaikkein arvostetuimmilla pyhimyksillä on ego. – En silti koe, etten olisi elänyt kaikkina näinä vuosina. Olenkin huomannut viime aikoina, etten ole muuttunut 15 vuodessa ihmisenä kauhean paljon. Tämä tunne saattaa olla täydellinen vastakohta elämälle, jota olen tähän asti elänyt. Meillä kaikilla on ego. – Kimbran kaltaiset muusikot edustavat sitä, millaisena haluan nähdä musiikin tulevaisuuden. Tämän takia bändit usein kokevatkin alitajuisesti elävänsä rundeilla täyttä elämää ja olettavat, että kotipuolessa asiat pysyvät aloillaan. – Ihan samalla tavalla oma egoni on pyörinyt niin pitkään tämän bändin ympärillä, että on varmasti hämmentävää etsiä itselleen uutta tarkoitusta. – Jossain vaiheessa maailma tuntui puristuneen yhdeksi yhtenäiseksi muusiksi, jossa taide oli sitä suositumpaa, mitä enemmän se noudatti jonkinlaisia valloillaan olevia virtauksia. – Kimbran musiikkimaussa ei tunnu olevan mitään rajoja. – Tosiasiassa jatkuva tien päällä oleminen pysäyttää usein ihmisen muun elämän. – Olen myös huomannut, että maailmanmenosta irtaantuneita undergroundbändejä syntyy jälleen. Häneen ovat vaikuttaneet jopa DEP, Meshuggah ja The Mars Volta, mutta nämä vaikutteet eivät ole hänen valloittavassa popissaan mitään itsestäänselvyyksiä. Tiedäthän, ihan kuin ne olisivat tehneet musiikkia kuin keittäisivät uutta kahvia muiden bändien käyttämistä kahvinporoista, uudelleen ja uudelleen. Se oli vanhempieni musiikkia. Ne elävät syvemmällä pinnan alla, musiikin alkukantaisimmissa juurissa. – Hänen musiikkinsa on ihan eri maailmoista kuin omani, mutta meitä yhdistää arvaamattomuus ja täydellisen itselle rehellinen omaehtoisuus, joka on leimannut kaikkia tekemisiäni koko Dillinger Escape Planin olemassaolon ajan. Tyhjän hakukentän kammo Seitsemän vuotta sitten Ben päivitteli Infernon haastattelussa sitä, kuinka kulttuuri on tekemässä hidasta kuolemaa. Tämän saa huomata jo uutta musiikkia etsiessään. Suodattamatonta aitoutta Ben kertoo, että edellä mainittuun sääntöön on myös poikkeuksia: hän manageroi uusiseelantilaista laulajatarta Kimbraa, jonka rajoja rikkovan ja aidon musiikin Ben kertoo olevan juuri sitä, mitä hän on kaivannut. Koen aika usein eräänlaista ”tyhjän Spotify-hakukentän kammoa”. – Totta puhuakseni en välillä tiedä, mistä löytäisin sitä säkenöivintä musiikkia. Nyt tulen elämään toiselle ihmiselle. mainitut menevät keikalla täysin sekaisin, kun pääsevät pitkästä aikaa irrottelemaan! Ben kertoo tulleensa kiertueen aikana entistä varmemmaksi siitä, että lopettamispäätös oli oikein ajoitettu. Haluammeko olla vaikkapa tällä samalla klubilla. Se on inspiroinut minua musiikissa kaikki nämä vuodet. Jos ihmiset eivät tiedosta sen olemassaoloa, he eivät elä tässä todellisuudessa. Tuolloin kaikki uusi ja ihmeellinen oli vielä niin uutta ja ihmeellistä, ettei millään vanhalla ollut mitään merkitystä. – Jossain vaiheessa meidän oli kysyttävä itseltämme, missä haluamme olla viiden vuoden päästä. Nuorena ei olisi tullut mieleenikään uppoutua David Bowien tai The Beatlesin töihin. parasta, mitä olen ikinä kokenut, Ben sanoo. Vielä joitakin vuosia sitten amerikkalaiset bändit saattoivat yrittää tehdä väkisin pohjoismaista musiikkia omia juuriaan peitellen. Tekemässä juttuamme vielä hieman vanhempina, väsyneempinä ja hitaampina. En tiennyt bändin lopettamispäätöksen aikoihin tulevani pian isäksi, mutta se antaa selkeän suunnan tulevalle uudelle elämälleni. – Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että bändit laimenivat laimenemistaan. Elämää elämän jälkeen Kaksikymmentä vuotta Dillinger Escape Planin kaltaisen bändin jatkuvassa albumien ja kiertueiden pyörityksessä on niin pitkä aika, että sen keskellä eläneen voi olla vaikeaa kuvitella elämää ilman bänditoimintaa. – Tilanne on täysin erilainen kun parikymppisenä, jolloin minua kohti tulvi musiikkia joka puolelta. Ymmärsimme, ettei ole kellekään eduksi pitää tästä elämästä kiinni väkisin. Lopulta en voi valehdella edes itselleni, että tietäisin tämän hetken musiikista oikeasti yhtään mitään. Sen sijaan minua ympäröivien ihmisten elämät ovat menneet eteenpäin valtavin harppauksin. Jos joku uskaltaa olla vielä tänä päivänä, koko maailman tuijottaessa, aito ja ilmaista itseään musiikilla, jollaista hän oikeasti haluaa tehdä, olemme jälleen lähempänä sanan ”artisti” oikeaa merkitystä. Silloin olen irrallaan elämästäni, vastuustani ja velvollisuuksistani. Kulttuurierot eri maiden ja jopa maanosien välillä olivat supistuneet lähes olemattomiin. – Elämällä on joskus tapana järjestyä kuin itsestään. Äiti Teresalla oli ego, Ben toteaa. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa isyyttä. Tunteakseen täyttymystä ja ollakseen se mies, joka haluaa olla. Voi olla, että tässä saavutettiin jonkinlainen ähky. Nyt ihmiset voivat jälleen ammentaa enemmän aidosta itsestään. Saatan tuijottaa hakukenttää pitkään, ja mielessäni pyörivät vain ne samat nimet. – Nyt huomaan löytäväni itseni usein ”uusien vanhojen” bändien parista. Nykyään uudet bändit vaalivat omaa kulttuuriperintöään taas vahvemmin. Nyt Ben huomaa tilanteen kääntyneen toiseen suuntaan. – Nämä kysymykset saivat meidät hyväksymään sen tosiasian, että olemme saavuttaneet rajan, johon ihminen voi tällaisen musiikin kanssa yltää. Löydän uusia tuttavuuksia paljon enemmän jostain nykymusiikin historian alkuhämärästä, en niinkään tämän hetken artisteista. – Se on pelottavaa, totta kai
ITSELLEEN USKOLLINEN TEKSTI JOONA TURUNEN KUVA JUHA RIMPELAINEN 30. Julkaisu viivästyi, koska äänitysprosessin aikatauluttaminen oli vaikeaa. Itsevarmuutta asioiden ilmaisemiseen sen kautta ei ole siksi oikein ollut. Lisäksi meidän miehistöä vaikuttaa End of Aeonissa, jolta tuli levy [Through Infant Eyes, 2016]. – Pelkkää kuolemaa ja pahuutta käsitelleen levyn jälkeen etsin sekä tietoisesti että tietämättäni ulospääsyä kaiken sen surullisuuden ja ahdistuksen keskeltä. – Sävellysprosessi oli aika kivuton. Uskon, että levyllämme on jokaiselle jotain, josta ammentaa voimia. Kolme jäsentä kirjoittaa biisejä, joten ei vaadi paljon ponnisteluja, että levyllinen kappaleita saadaan kokoon. Aiheet ovat aika ihmisläheisiä ja niihin on mielestäni helppo samastua. Se, että kokee kulkevansa elämässään eteenpäin, on myös vapautta. Kun oman tyylinsä lopulta löytää, sitä täytyy vaalia. – Meille vapauden merkitys kiteytyy siinä, että asiat tehdään kuten itse halutaan, ollaan rehellisiä itselle välittämättä muiden mielipiteistä. – Tällä levyllä pyrimme luomaan myös helpotuksen tunteita. Kaunis Kuolematon ammentaa taiteensa syvältä ja pyrkii ilmaisullaankin syviin vaikutelmiin. Levyn työnimi lunasti loputa paikkansa myös levynkannessa. En ole ikinä tutustunut suomenkieliseen lyriikkaan. Yhtyeen kitaristi-laulaja Mikko Heikkilä kertoi kokoonpanon tinkimättömästä ja tunnollisesta asenteesta uuden Vapaus-levyn kynnyksellä. Viime vuosi oli haastava kaikille ja meni kokonaisuudessaan levyn äänityksiin. Suunta oli aika selkeä. – Elämän surullisista ja vakavista asioista ylitse pääseminen voi vaatia aikaa ja voimia. Ehkä koin pieniä häpeäntunteita. Vilpittömyys vaati myös rohkeutta. – Mietin, uskaltaako kaikkea kirjoittamaani julkaista. H aminalainen death doom -viisikko Kaunis Kuolematon alkoi työstää uutta levyään pian sen jälkeen, kun esikoinen Kylmä kaunis maailma (2014) oli nähnyt päivänvalon. – Tuossa levyjen välillä olin itse vuoden koulunpenkillä ja osalle tuli perheenlisäystä. Kun olin saanut parit sanoitukset valmiiksi, kirjoittaminen alkoi tuntua aina vaan helpommalta. Vapaus koetaan eri tavoin. Kaikki ympärillä ei kuitenkaan ole pelkkää mustaa, vaikka siltä välillä tuntuukin. Epäonnistumisesta ja ahdistuksesta voi edetä onneen, tai ainakin parempaan suuntaan. Ajalle kun antaa pikkusormen, se vie koko käden, mutta ensi kerralla olemme taas viisaampia. Juuri siihen olemme tällä levyllä pyrkineet. Uusi levy on tunnelmaltaan erilainen kuin synkkä edeltäjänsä, joka alkoi ahdistaa tekijöitänsäkin
Teemme tätä, koska haluamme, ja koska se on kuolematon osa meitä. – Jokaisella on ollut useampia bändejä, joissa sisäiset kemiat ovat toimineet aina omanlaisellaan tavalla. – Meidän kokoonpanossa on aikamoinen taiteellinen kirjo, mikä helpottaa ulosantia. Yhtye on jo nyt kiitollinen saamastaan. Se mitä olemme, ja tulemme olemaan, juontuukin ehkä siitä, että ikää on enemmän kuin 20 vuotta. Tuorein teos valmistui uuden levyn kappaleesta Tuhottu elämä. Osa menneistä asioista on varmasti ollut opettavaisia. – Biisit ovat niin sanotusti tarinoita kaiken kattavasta elämän kirjosta, mikä on sellainen asia, ettei visuaalista puolta voi oikein puolivaloillakaan vedellä. Kun kuulijakunta tästä karttuu ja musiikkia julkaistaan lisää, uskon mahdollisuuksiin myös esiintymisten saralla. – Tarkoitus on ollut kertoa aroista aiheista, joita ei välttämättä pyöritellä mielessä joka päivä, mutta jotka ovat kuitenkin tosia. Taiteenlaji on sellainen, ettei se pyyhkiydy tuosta vain, tuli menestystä tai ei. – Levynkantemme on luonut serbialainen graafikko, taiteilijanimeltään Slobicus Doomicus. Villen näkemystä edellislevyn En ole mitään -videosta en olisi itse voinut edes kuvitella. – Keikka kuin keikka soitetaan tunteella ja tilanteen suomin vahvuuksin. Tästä huomaa, kuinka biisien merkitykset vaihtelevat ihmisten kesken. Periksi ei silti anneta. Nimessä esiintyvä kauneus piilee matkassa, ei saavutuksissa. Alussa mitään ei ollut kirjoitettu kiveen. On myönnettävä, että omat voimavarat eivät vain riitä. lippupalvelu. Historiamme on vielä varsin lyhyt, ja on kaunista, että on päästy tähän pisteeseen. Silloin koin musiikin ehkä paljon mielenkiintoisempana ja kokonaisvaltaisempana, cd:n kansilehtisiä myöten. – On tullut pyörittyä koko ikä kuvioissa, tavalla tai toisella, ja tullut joskus tehtyä työtä asioiden eteen enemmän kuin nykyään, loistokasta lopputulosta saavuttamatta. Kitaristimme Ville Mussalo on pääpiirteittäin käsikirjoittanut musiikkivideot ja ollut vahvasti mukana niiden ohjauksessa. Ajatus visuaalisuudesta musiikin jatkeena onkin yhtyeelle tärkeä. Kaikki tämä on kuolemattomuuden ruumiillistumaa, ja samalla vapautta kauneimmillaan. Yhtyeen jäsenet seisovat kuitenkin samalla viivalla, ja nuoruuden vaikutteille löytyy vastapainonsa. Kokonaisvaltaista taidetta Yhtyeen ilmaisukeinot kumpuavat menneiltä ajoilta. Olemme antaneet hänelle pelkän aihealueen ja kuvauksen siitä, mitä kansitaiteilta toivomme. Kokemus eletystä elämästä huokuukin meidän musiikillisessa ulosannissa. Yhteistyö on tyydyttänyt meitä enemmän kuin tarpeeksi, jo lähtökohtia ajatellen. Keikkapaikat ovat vähentyneet, bändejä on jumalaton määrä ja niitä ei yksinkertaisesti oteta soittamaan niin helposti kuin ennen. Tähän kuuluvat myös ne kansilehtiset. – Suurimmat henkilökohtaiset innoittajani – muun muassa W.A.S.P., Megadeth, Metallica, In Flames ja Type O Negative – tulevat nuoruusvuosilta. Poikkitaiteelliset visiot kehittyvät yhtyeen sisällä. Sinnikkyydessään kuolematon Vapaus tehdä asiat omilla ehdoilla ei ylety keikkarintamalle, jota hallitsevat nykypäivän realiteetit. Myös yhtyeen traagiset musiikkivideot avaavat uusia merkitystasoja. – Kuolemattomuus viittaa taiteilijasieluun, joka kulkee matkassa niin pitkään kuin meissä pihisee henki. – Kauneuden merkitys on yhtyeen moniosaisessa taiteellisuudessa sekä tavassamme tehdä kappaleita elämästä ja tuoda asioita esille, mukaan lukien tuo visuaalinen puoli
Cut Up ei ole yksi näistä yhtyeistä. – Kaikki yhtyeessä toimivat ammattimaisesti, ja jokainen meistä oli valmistautunut hyvin. Hurmeiset ja homeiset sanat syljetään Cut Upissa kahden laulajan voimin. Oli todella haastavaa saada nauhoituksiin hyvä flow. – Lähinnä kyse oli siitä, että ”normaali elämä”, eli työt, perheet ja sellainen, sekoitti hommaa. Usein studiossa oli kerrallaan vain pari bändin jäsentä. Kyseessä ei kuitenkaan ole Carcassin kuuluisaksi tekemä rääky plus mörinä -vuorottelu: sekä basisti-laulaja Erik Rundqvist – entinen Vomitory-mies hänkin – että Ruotsalainen Cut Up tarjoilee death metalinsa julmana ja sanoituksensa brutaaleina. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan, vaan tuhkasta nousi pian Cut Up, joka jatkoi sujuvasti Vomitoryn viitoittamalla brutaalilla linjalla. Heitän ilmoille olettamuksen, että debyytiltä tuttu raaka meininki jatkuu. Ei se sinänsä siltä kuulosta, mutta olemme me kasvaneet bändinä toiselle levylle. Soundia ja tyyliä on viilattu, ja Wherever They May Rot ampuu vielä tykimmin kuin edeltäjänsä, Tobias vakuuttaa. – Olemme nostaneet tasoa joka osa-alueella, niin tuotannossa, brutaaliudessa, nopeudessa kuin raskaudessakin. Stressitasotkin nousivat, ja se toi äänityksiin negatiivista energiaa. Pitkän linjan kuolettajat hoitivat homman kotiin haasteista huolimatta. – Kyllä, sanoituksissa jatketaan samoissa merkeissä. Brutaalius on koko homman avain, Tobias myöntää. – Vaikka tyyli on pysynyt melko samana, uuden levyn sanoitukset ovat jotenkin oivaltavampia ja parempia kautta linjan. Promoversiolla ei ollut tarjolla sanoituksia, mutta tittelit kuten Necrophagic Madness, Master Dissector tai Behead the Dead antavat vahvoja viitteitä tekstien sisällöstä. Rumpali Tobias Gustafsson avasi Infernolle bändinsä kakkosalbumin taustoja ja suhdettaan musiikkiin. TAPPAMISEN MEININKI TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA ERIK HANSEN 32. Wherever They May Rot jatkaa esikoiselta tuttua linjaa, mutta erojakin löytyy. R uotsalainen death metal on käsite, joka syntyi jo kahdeksankymmentäluvun lopulla, kun Graven, Nihilistin, Dismemberin ja muiden nuoriso-orkesterien reippaat soittoniekat loivat ruotsalaisen kuolosoundin. Biisinkirjoitus on myös hioutunut terävämmäksi. Se työstää perinteistä länsinaapurimme death metalia tymäkämpää tavaraa, jossa ei juuri melodioilla mehustella. Suurimmat erot ovat mielestäni tuotantopuolella, ja siinä, että uusi levy on dynaamisempi kokonaisuus. – Forensic Nightmares tehtiin alle vuosi siitä kun bändi oli perustettu. – Debyytin kanssa kaikki meni todella soljuvasti, mutta nyt oli hankalaa, se on pakko myöntää, Tobias aloittaa. Nyt ei leikitä, nyt tapetaan On bändejä, jotka luovat nahkansa lähes jokaisella levyllään ja läväyttävät tiskiin yllätyksen jos toisenkin. Ei ollut epäilystäkään, etteikö lopputuloksesta tulisi hyvä. He tulivat tampanneeksi polun, jota moni yhtye tuli sittemmin kulkemaan. Vomitoryn perustajajäsen, Cut Upin rumpali Tobias ”Tobben” Gustafsson kertoo, että uuden levyn tekoprosessi ei ollut niin helppo kuin bändi oli etukäteen kuvitellut. Debyytti Forensic Nightmares julkaistiin vuonna 2015, ja nyt paketissa on Wherever They May Rot -nimeä kantava kakkoslevy. Vuonna 1989 sai alkunsa myös karlstadilainen Vomitory, jonka kunniakas ura päättyi hajoamiseen vuonna 2013
Bändit, fanit, fanzinejen kirjoittajat, kaikki pitivät yhtä ja tukivat toisiaan. En olisi ikinä uskonut, että tykkäisin tällaisesta musiikista, Tobias naurahtaa. Uusia juttuja pitää siis silloin tällöin viilata, mutta itsekseen treenaaminen ei ole Tobiaksen juttu. Tykkään paljon esimerkiksi sellaisista artisteista kuin Rush, The Beatles, Dead Kennedys, Jimi Hendrix, Porcupine Tree, ABBA ja Joe Bonamassa, vain muutamia mainitakseni. Aivan alkuvuosina harjoittelin yksinkin, mutta nykyään soitan aina mieluummin muiden kanssa. Aivan lähiaikoinakin on löytynyt musiikkia, joka on avannut uusia polkuja. He täydentävät erittäin hyvin toisiaan, ja tämä sopii Cut Upille täydellisesti. Makaaberin death metalin parissa nimeä tehneellä Tobiaksella on hieman yllättävää kerrottavaa. Miehen oma soittotyyli on hioutunut ja asettunut uomiinsa vuosien kokemuksen myötä. – Kuuntelen enimmäkseen muuta musiikkia kuin kuolometallia. Trendejä tulee ja menee, ja jos olet mukana vääristä syistä, menet lopulta mukaan niihin. Ne tuovat mieleen sekoituksen 80-luvun tv-sarjoista, videopeleistä ja kauhuelokuvista, eli juuri niistä asioista, joista minä pidän, Tobias summaa. Juuri sellaista Cut Up on. Ne pysyvät sydämessäni kuolemaani saakka. – Metallidiggailuni perusta on kahdeksankymmentäluvulla: Iron Maiden, Saxon, Accept ja monet muut. – Erik ja Andreas tekivät uudelle levylle uskomatonta duunia tuplaörinähyökkäyksellään, Tobias kehuu. – Toivottavasti pidätte uudesta levystä, ja jos pidätte, kertokaa se meille. Siinä täytyy olla intensiteettiä, sen pitää olla epäpoliittista ja ilman turhia melodioita. – Olen löytänyt Carpenter Brutin, joka on ranskalaista elektronista musaa. Treenaaminen on oikeastaan aika tylsää, hah hah. Pitkään kuvioissa ollut muusikko löytää syyt sille, miksi ja miten hän on jaksanut takoa metallia kaikki nämä vuodet. Tässäkin tapauksessa 80-luvun kasvatti on löytänyt jotain, joka vie takaisin kultaisiin lapsuusaikoihin. – Death metal merkitsee minulle yhä paljon, vaikken olekaan tyypillinen kuolomies. Death metal on muutenkin paljon vakavammin otettavaa ja yleisesti hyväksyttävämpää kuin aikoinaan. Kahdeksankymmentäluvulla varttunut rumpali vaalii samoja suosikkeja kuin niin moni muukin ikätoverinsa. Cut Up -rumpalilla on oma tyylinsä ja omat mielipiteensä siitä, mikä tekee hyvän death metal -kannuttajan. Tobias sanoo, että skeneen on ilmaantunut varjopuolia. – Olen todella huono siinä. – Täytyy soittaa ”with balls”! Se on kaikkein tärkeintä, kun soitetaan death metalia. Tämä kaikki on toki genren luonnollista kehitystä. kitaristi-laulaja Andreas ”Björte” Björnson oksentaa matalaa örinää. Minkään maailman tekniikka tai nopeus ei peittoa kuolorumpalia, jonka soitossa on kunnolla munaa. Emme tosin tajunneet silloin sen ainutlaatuisuutta. 33. – Death metal antaa minulle energiaa ja voimantunnetta sekä kuunnellessani että soittaessani sitä. – Molemmat örisevät, mutta heillä on aivan omat tyylinsä. Kahdeksankymmentäluvun kasvatti Vuonna 1974 syntynyt Tobias palaa ajatuksissaan menneeseen aikaan. Niin se on itse asiassa aina ollut, rumpali avautuu. – Yritän silti aina kehittyä ja soittaa paremmin kuin aiemmilla levyillä. – Uudella albumilla ei ole mitään uusia tyylejä, mutta parit haastavat temput piti ottaa haltuun. Lopuksi Tobias lähettää terveiset suomalaisille faneille. Tuolloin vallitsi yhteisöllisyys, jota ei enää nykyään ole. Munaa rumpupallilla Tobias on takonut tanakkaa komppia neljällä vuosikymmenellä, eikä rauhoittumisen merkkejä ole ilmassa. Treenatessa meni muutama lisätunti, kun hinkkasin Cranium Crusherin kohtaa, jossa bassari menee kitaran kanssa samassa rytmissä. Siihen, jolloin sekä kuoloskene että soittajat olivat nuoria. – Kaikki syntetisaattorin vintagesoundit, melodiat ja muut. Siitä tuli helvetin hyvä, kun sain sen toimimaan. Tobias niputtaa debyytin ja uuden levyn erot lopuksi yksinkertaisella tiivistyksellä. Cut Up – kuten Vomitory sitä ennen – on malliesimerkki yhtyeestä, joka tuuttaa ilman vähäisintäkään armoa vuodesta ja levystä toiseen. – Koko death metal -skene oli uusi ja ainutlaatuinen. – Raskaat osat ovat raskaampia, nopeat osat ovat nopeampia. Täytyy lyödä kovaa ja soittaa asenteella. – Nyt bändien kesken esiintyy sellaista kilpailua, jollaista ei 1990-luvun alussa ollut olemassakaan. – Minusta death metalin pitää olla brutaalia, nopeaa, tarttuvaa ja tuhovoimaista. – Kiinnostus musiikkia, instrumenttiani ja ylipäätään metalliyhteisöä kohtaan ovat niitä asioita. Homma pysyy kuolona, ja kuolo julmana
Ronnie kiitti hyvästä keikasta. Löytyy myös pronssinen Ghost Brothel -sormus ja tinasta tehty vyönsolki. Otos koristaa treenikämpän seinää edelleenkin ja antaa uutta potkua toiseen tulemiseen. ”Paskapuhetta!” totesi artistikaartimme yhdestä suusta, kun utelimme, mikä mahtaa olla se rakkain bändioheistuote, joka on kuunaan taiteilijan kaappiin tai hyllylle päätynyt. 2. Kiersimme kotimaata vuonna 2010 Nicolen kanssa, ja joidenkin sumuisten hotellihuonejatkojen tuloksena haltuumme päätyi Raamattu, jonka Keijo [Niinimaa, Medeian silloinen laulaja] oli koristellut tyylikkäästi samalla tussilla jolla oli ehostanut myös hotellihuoneessa sijainneen taulun. 1. 2. Paikalla esiintyivät Dion lisäksi Asia ja Uriah Heep. Mikä oman bändisi oheistuote on mielestäsi erityisen onnistunut. 2. Niskalaukauksen onnistuneimmat oheistuotteet olivat – ja ovat edelleenkin – T-paidat eri sloganeineen. 3. Jimmy Page ja Led Zeppelin on suuria sankareita jo ihan lapsuudesta. Samuli Kuusinen (Medeia): Bison-yhtyeen tölkineristin 1. Löytyi tukholmalaisesta leffakaupasta sattumalta vuonna 2008. Samaan syssyyn pistän kuvan meikäläisen tärkeimmästä tapaamisesta idolin kanssa. Tulemme lanseeraamaan niitä tulevaisuudessakin. Kiertue oli meille ensimmäinen laatuaan ja siitä jäi erityisen hyvät muistot. Kohtaaminen tapahtui Tuskafestareilla 2004. Kyllä sie tiijät… 3. Miksi se on sinulle niin rakas. The Black League -yhtyeelle käsintehty pronssinen Utopia A.D. -laatta, jonka teki laulajamme Taneli Jarvan pikkusisko Susanna. Matkallelähtöpäätökseen vaikutti positiivisesti myös samalla kiertueella ollut maanmainio Kvelertak, joka ei vielä siinä vaiheessa ollut Suomessa pistäytynyt. 2. 3. TÄTÄ MINÄ RAKASTAN Sitä väitetään, ettei tavara tee onnelliseksi. Seppo Pohjolainen (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus): Dio-stringit 1. Tämä saa hyvälle tuulelle ja on aina kirjahyllyn päällä riemastuttamassa. Raamattu laitettiin tietysti myyntiin. Olimme katsomassa bändin keikkaa rumpalimme Jannen kanssa Tukholmassa syksyllä 2011 ja tarjosimme pojille muutamat oluet. Olimme ”lämmitelleet” Dioa päälavalla ja tapasimme pukukopin edustalla keikkamme jälkeen. Bison oli samalla eurorundilla kanssamme vuonna 2009. Rentojen kanukkien kanssa tuli vietettyä paljon aikaa kaupunkikierroksilla, kun odottelimme pääesiintyjien, The Oceanin ja Burstin, soundcheckien valmistumista. TOIMITTANUT MATTI RIEKKI JA N C A R LS SO N 34. Takaisinmaksuna tuli sitten paitoja ja kyseinen tölkineristin. Stringit on ostettu vaimolle Christmas Is Heavy -kiertueelta Jyväskylän Paviljongista 9.12.2005. Mistä, miten ja milloin sait oheistuotteen. Maike Valanne (Death Trip): Jimmy Page -figuuri 1. 3
Siispä tämä kahden T-paidan kokonaistaideteos, jossa yhtyeiden nimet ja naamat sekoittuvat, on yhdessä maailman paras bändipaita. 35. Hynninen piirsi Snaggletoothin tilalle Ilmarisen Kultaisen naisen kuvan. Kaapistani löytyy monta hienommankin näköistä Circle-paitaa, mutta tässä hommassa on kovan linjan konseptuaalinen kikostelu kohdillaan. 3. 2. Lopuksi hän kaivoi taskustaan valokopioituja mustavalkoisia Exodus-tarroja, jotka oli itse värittänyt puuväreillä. 3. Se on käsintehty, uniikki solki. Lopputulos on mykistävä. 3. Ville Pirinen (Seremonia): Radiopuhelimet/Circle-T-paitaduo 1. Kalle taiteili kyltin käsittääkseni Xysma-aiheiseen taidenäyttelyyn vuonna 2005, ja minulle se kulkeutui hyvän ystäväni kautta. Oheistuote voi olla oma itsenäinen taideteoksensa. Maailman paras bändi -kisan ykköstilan jakavat kansallisylpeytemme Radiopuhelimet ja Circle. Logo on hieno, ja niin on muuten bändin musiikillinen historiakin. Kysyin mieheltä innostusta tehdä minulle sellainen, ja Mako oli kovana musafanina täysillä mukana. Xysma merkitsee minulle henkistä tilaa, jossa pyörii yhtä aikaa letti ja perse. Kyltti toimii varjostimena, eli se tulee asettaa roikkumaan kirkkaan valon eteen, jolloin seinälle heijastuu tuo uljas logo varjokuvana. Ensimmäiseksi tulee mieleen Sami ”Albert Witchfinder” Hynnisen piirtämä Amörphis-paita. Vyönsoljen sain vuonna 2007 Mako Raumalalta ollessamme keikalla muistaakseni Mikkelissä. Merkillisin lienee Näätähihamerkki, joita valmistettiin sekä hopeanettä kullanvärisinä. Ike Vil (Sleep of Monsters): Exodus-tarra (RIP) 1. Tomi Joutsen (Amorphis): Xysma-vyönsolki ja -kyltti 1. Sitten hukkasin kassin. Tietyn tapahtumaketjun seurauksena poliisi alkoi pitää näätämerkin kantajia järjestäytyneenä rikollisjoukkona, mikä kävi ilmi, kun eräältä tuttavaltamme tiedusteltiin asiaa kuulusteluissa. Siinä yhtyy Kalevala ja Motörhead. Kiitos molemmille herroille! 2. Myöhemmin Baloff osti merkkaritiskiltä kaksi BW-paitaa, kietoi ne turbaaniksi päähänsä ja lähti kierimään jyrkkää mäkeä alas. Jo edesmennyt suuri päällikkö, Exodusin alkuperäinen vokalisti Paul Baloff, eksyi San Franciscon Maritime Hallissa takahuoneeseemme heinäkuussa 2000, kun rundasimme [Babylon Whoresin kanssa] King Diamondin lämppärinä. Tarraan kiteytyi mielessäni jotain kitkeränsuloista maisesta kunniasta, DIY-hengestä ja valitsemastamme elämäntyylistä. Liimasin tarran kassiini, mutta ikävä kyllä se oli niin huonolaatuinen, että teksti haalistui pian näkymättömiin. Baloff pisteli poskeensa voileipiä, ryysti kannusta olutta ja selitti hiki otsalla kaikenlaista. 2. Siinä on kiva kuvitus. Aivan jees on esimerkiksi Seremonian taannoinen ”hippipaita”. Solki on ollut siitä päivästä lähtien päivittäisessä käytössä ja pitänyt byysat jalassa ympäri maailmaa. Sittemmin toteemieläimen ympärille kehittyi kuitenkin oma mytologiansa. Koko läppä lähti siitä, että Ewolla [Pohjolainen, Babylon Whoresin kitaristi] oli tapana manata treenikämpällä, että ”kuka vitun näätä on taas pöllinyt piuhat” tai muuta vastaavaa. Rakkaimpia ovat varmasti ne, joita on ollut itse säätämässä. Xysma-kyltti taas on itsensä Kalle ”Heavenly” Taivaisen [Xysman basisti] tekemä taideteos
2. Kupin pelkistetyssä ilmeessä on jotain kauniin maanläheistä. Sain kupin joskus vuosituhannen alussa Spinefarm Recordsin toimistolta, kun olimme juuri tehneet sopimuksen kyseisen yhtiön kanssa ja ravasin siellä alituiseen kahvilla. Lampun oranssi väri sopi upeasti tarrojen värimaailmaan, ja onnistuin lättäämään sen paikoilleen siten, ettei jäänyt yhtään ilmakupliakaan, joten olin syystäkin erittäin tyytyväinen suoritukseeni. Toppo Koponen (Kumikameli): KISSin Rock and Roll Over -tarrasetti 1. Lempiyhtyeeni tekemän erittäin mainion levyn ensipainoksen mukana tullut tarrasetti, siksi. Ville Sorvali (Moonsorrow): Nightwish-muki 1. Diggailin, pihtailin ja sihtailin sitä viikkotolkulla miettien parasta paikkaa, missä se näkyisi kunnolla ja toisi lohtua juuri kitaransoiton aloittaneen paksulinssisen rupinaaman arkeen, ja päädyin pöytälampun kupuun. Olin aluksi, että ”vai lihanuija, heh heh”, mutta sittemmin se on osoittautunut aivan oivaksi välineeksi keittiössä. Jopa Stevie Wonder hokaa miksi! Jukka Ruostila (Kaaoksen Ystävät): Turmion Kätilöt -lihanuija 1. Vaikkei orkesteri varsinaisesti levylautasellani juuri pyörikään, niin tämä on ehdottomasti yksi parhaista omistamistani oheistuotteista. Pitkään se ei kerenny paksulinssistä rupinaamaa piristää, kun mie idiootti unohdin lampun päälle viikonlopuksi, jolloin kupu kuumeni niin paljon, että liimat suli ja tarra löytyi sunnuntai-iltana käppyrässä pöydältä liimajojot persiessään. Olin ja olen edelleenkin melkomoisen kova maskikauden KISSin diggailija. Useat lehtipihvit ynnä muut on tällä nuijittu, ja useaan otteeseen olen saanut kiitellä Turmion Kätilöitä kulinaristisista nautinnoistani. Mutta ei siitä sen enempää... Eka äänilevy oli Hotter than Hell, ja albumin Got to Choose -avausraidan alkuriffi saapi edelleen raapat tutajamaan, Parasitesta puhumattakaan! 3. En oikeastaan tiedä, miksi hommaa ei viety loppuun, vaikka paahtimon kanssa oltiin neuvoteltu asiasta. Turmion Kätilöt on muuten ollut osallisena tapahtumaketjuun, jonka seurauksena yksi orkesterimme jäsen yöpyi Seinäjoen ABC:llä. 2. Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Humppababy-hipsterit, punaiset. Sain sen joskus kymmenen vuotta sitten Levykauppa Äxän kilpailusta. Pekkahan on loihtinut valikoimaan muiden muassa porokoristeisia luutturättejä, pipoja, taskumatteja eli huikkaskiihdyttimiä, kravatteja, lippiksiä, löylymittareita, jojoja, vöitä, paitoja, huiveja, lisää pipoja ja ties mitä. 3. Meiltä on tulossa uusi sinkku ihan näillä näppylöillä, joten ehkä idean voisi nostaa uudelleen pöydälle! 36. Kaaoksen Ystävien oheistuotevalikoima ei ole mitenkään mainittava, mutta edellisen levyn tiimoilta oli tarkoitus lanseerata bändin nimikkokahvi. Eikä se ole pelkkä muistoesine, sillä toisinaan siitä on ihan vaan kiva juoda aamukahvit. Kyseinen astia on suurella todennäköisyydellä Nightwishin kolmen ensimmäisen oheistuotteen joukossa, ellei jopa ensimmäinen, tosin täysin aukotonta vahvistusta en ole tälle saanut. Harmitti ja itketti. Vähemmän onnistuneista muistan Moonsorrow’n ”pelipaidan”, jonka ensimmäinen painos oli kyllä ihan toimiva, mutta toinen painettiin jostain syystä tavalliselle mustalle T-paidalle ja se näytti todella ankealta. Löytyy humppaorkesteri Eläkeläisten monipuolisesta krääsäkattauksesta, josta vastaa moniosaaja ja tuhattaituri Pekka Jokinen. 3. Ei sinänsä bändin, mutta bänditoiminnan oheistuotteena olen säästänyt kaikki vuosien saatossa kertyneet backstagepassit, ja niistä on sittemmin saanut hyvinkin onnistuneen sisustuselementin eteiseen. Lamppu on muuten meijän kesämökillä, ja siinä kuvussa näkyy edelleen ne liimajäämät muistuttaen aina suurenmoisesta typeryydestä. 2. Tai taskumatin, jossa ei muutaman suurpiirteisen täyttökerran jälkeen ollut painatuksesta enää tietoakaan
Antti Karihtala (KYPCK): Type O Negativen None More Negative -vinyyliloota 1. 37. Metallinkierrätykseen erikoistuneen Kuusakoski Oy:n Timo Kuusakoski lahjoitti sen bändillemme espoolaisen uimahallin pukuhuoneessa. Pidin paidasta tosi paljon. Rantasen 90-luvun alussa suunnittelema klassikkopaitamme on merkittävä monestakin syystä. Mies tumppasi käteeni lehden ja poistui. Varsinaisesti rakastuin paitaan eräänä päivänä, kun ovikellomme pirahti. Lehti oli luonnollisesti Vartiotorni, ja aiheena oli saatananpalvonta. Basistimme Jaakko Ylä-Rautio sai aikoinaan palan matalaseosteista erikoisterästä, joka oli osa vuonna 2000 Barentsinmereen uponneen ydinsukellusvene K-141 Kurskin kylkipanssaria. Mukana lähti Sentencedin demopaitoja ja paljon muita klassikoita. Paita oli mukana elämässäni pitkään, vaikken sitä enää käyttänytkään haalistumisen vietyä voiton mustasta. Harvinaisuus nostaa toki boksin tunnearvoa entisestään. Ilmoitin, etteivät he ole kotona, johon mies tokaisi, että ”noh, sinä olet sen näköinen poika, että saat tämän ilmaiseksi”. Olin ollut jo pitkään hc-luokan ateisti, ja vitutti, että minut luokiteltiin palvontamenoja harjoittavaksi hihhuliksi. Kun väsäämme vielä viitisen levyä lisää, Addie tulee esiintymään isossa roolissa hologrammistadionkiertueillamme. Mieleni teki heittää kuteet päälle ja rynnätä perään tunkemaan lehti kyseisen herran... Hillitsin itseni, lukaisin hyvin yksioikoisen artikkelin läpi ja päätin jatkaa entistä vahvemmin valitsemallani linjalla uskon ja musiikin suhteen. Merkittävämpää on silti se, että paidan hahmo alkoi toistua myös muissa kuvituksissamme, ja nyt tämä myöhemmin The Adversaryksi nimetty hahmo onkin bändimme Eddie. Muistan miettineeni, onko se kovinkaan ”metal”, mutta otin riskin ja tilasin sen. Perässä tullaan! 3. Värit olivat hyvät myös luonnossa, ja demoni oli todella irstaannäköinen. Luulin, että pussi oli hyvin kiinni, mutta home vei silti kaiken. Ostin sen, kuten kaikki muutkin paitani siihen aikaan, Hoo & Peen postimyynnistä. Turkka G. KYPCK oli perustettu muutama vuosi tapaamista aiemmin, ja Timo sanoi Jaskalle, että teillä on varmasti käyttöä kyseiselle muistoesineelle. Slayer oli yksi suosikeistani jo tuolloin teini-ikäisenä. Kyseinen palanen on ollut studiosessioissa mukana siitä lähtien, ja tällä hetkellä se komeilee paraatipaikalla työhuoneeni vitriinissä. Menin ovelle, ja siellä oli vanhempi mieshenkilö, joka kysyi vanhempiani. 3. En ehtinyt saada pakettia haltuun Oulusta, joten jouduin etsimään sen käsiini loppujen lopuksi nettihuutokaupasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Aina kun arvelutti, jaksanko tehdä asioita, tai millaisella otteella ne teen, paita ja tapahtunut palauttivat minut oikeille raiteille. 2. Jatkossa ovella käyneet hörhöt saivat hieman vähemmän ystävällistä palautetta. perään. 2. Kyseinen firma oli vuonna 2000 mukana Kurskin purkutöissä Nerpan ydinsukellusveneiden purkutelakalla Murmanskin alueella Snežnogorskissa, jonne pääsy oli strategisista syistä tarkoin valvottua. Jouduin pulittamaan aarteesta muutaman kympin yli kauppahinnan. Koska en ollut ulkovaatteissa, tyydyin ”kiittelemään” ystävällistä uskonjakajaa kynnykseltä huutelemalla. Kuuden levyn boksi tuli myyntiin tuhannen kappaleen eränä Record Store Dayn Black Friday -kamppiksessa loppuvuodesta 2011. Antti Boman (Demilich): Slayerin Root of All Evil -T-paita (RIP) 1. Aivoissani leimahti viha. Typen tuotantoa miltä tahansa alustalta kuunnellessa huomaa usein hiplailevansa samalla korskeita gatefoldkansia. Kesällä 2011 tapahtuneen miehistönvaihdoksen yhteydessä Hiili [Hiilesmaa, edeltävä KYPCK-rumpali] luovutti palasen bändille niin sanotusti kiertopalkinnoksi. Toki rakkaan bändin kyseessä ollen julkaisuja ja muuta oheistuotetta on tullut haalittua jo vino pino, mutta tämä on seassa kyllä kruununjalokivi. Tällä hetkellä boksin arvo taitaa olla jo moninkertainen. Kyseinen paita pilkotti härskinvihreän sarjakuvamaisen hahmonsa vuoksi hyvin selvästi muiden paitojen keskeltä, vaikka katalogin kuvat melko pieniä olivatkin. Se ei ole ehkä kaunein paita maailmassa, eikä teknisesti upein, mutta tyylikäs old school -henkinen rätti se on. Varsinaisesti se vaihtoi hiippakuntaa kaatopaikan suuntaan, kun unohdin vuoden 2014 muutossani vaatesäkin parvekkeelle alkukevään sateisiin. Kyseinen paita oli päälläni ja pitkähkö tukkani vapaana
Sukat kuvastavat hänen huolenpitoaan: kun lähdetään humppaamaan, pidetään huoli ystävistä. Ensimmäisen kerran, kun tyttöystäväni näki D-miehen seisovan olohuoneen nurkassa, hänellä solahti herneet syvälle nenään, ja saattoi siinä ovi tai kaksikin paukahtaa. Päällimmäisenä tulee mieleen The Black Leaguen Ghost Brothel -levyn kunniaksi teettämäni pääkallosormukset, joita tosin riitti vain bändin jäsenille ja lähimmille. Ostin paidan Kausalan torilta kesällä 1985. Hän kuitenkin oppi vuosien saatossa pitämään pahviukosta, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. 2. PETRI SILAS 38. No, ostin sen kuitenkin. Löysin kyseisen memorabilian vuosi sitten Helsingin Weird Antiques -liikkeestä vihjeen perusteella. 3. W.A.S.P. Ja onhan nämä taas ajankohtaiset. Näitä ei ymmärtääkseni tullut ikinä isompaan markkinointiin. Vuosi oli muistaakseni joko 2006 tai 2007. En myöskään hallitse rokkikukkoilua. Käyttöesineeksi solki oli hintava, mutta historian ja fiiliksen kannalta mittaamattoman arvokas! Kyseessä on alkuperäinen ja virallinen vuoden 1975 Skynyrd-vyönsolki, jota on myyty ainakin bändin konserteissa Nuthin’ Fancy -albumin kiertueella. Olin aiemmin kotona ilmoittanut silloiselle tyttöystävälleni, että haluan ostaa Dimebag-pahvihahmon. Ostin sen Dean-kitaroiden maahantuojalta SMI:ltä, ja tuolloin vielä voimissaan olleen Dame-yhtyeen jäsenet kiikuttivat sen treenireissun yhteydessä Helsingistä Tampereelle. Kuuntelin bändin levyt puhki ja toljotin heidän kotivideoitansa uudestaan ja uudestaan. Viikate-yhtyeellä on aika liuta kaikenmoista fanisälää likööristä jääraappaan. Jarkko tempaisi vaatekomerosta sukat, ja otin ne fanipoikana ilolla vastaan. Kuka perkele haluaa toljottaa meidän kuvia päivittäin. Yhtyeen ensimmäinen levy, joka oli luonnollisesti c-kasettimuodossa, ei sisällä yhtään tyhjäkäyntiä. Omien T-paita-designien näkeminen esimerkiksi festivaaleilla on toki myös mieluisa merkki onnistumisesta. 3. 3. Vastikään julkaistu Silvër Horizon Off the Record -rumpunuottikirja on tietysti oma lemppari, vaikkei sitä ehkä voi laskea tähän… Ehkä mainitsenkin erityisen epäonnistuneen oheistuotteen: Poko julkaisi Diablo-seinäkalenterin vuodelle 2008. Taneli Jarva (T. Arvo (Viikate): W.A.S.P:n Animal (F**k Like a Beast) T-paita 1. Yksinkertaisesti, koska Pantera on minulle erittäin rakas bändi, ja itse asiassa teinivuosina nimenomaan Dimebagin persoona teki minuun suuren vaikutuksen. 2. Saattaa olla, että toimin väärin, tai vähintäänkin ajoitukseni oli pielessä. 2. Olin viettämässä piiiiitkää viikonloppua Jarkko ”Lepe” Petosalmen luona Jyväskylän Tourulassa muistaakseni keväällä 2003, ja puhtaat sukat oli kulutettu rallatessa. En ole ulospäin suuntautunut, seurallinen tai kovinkaan helposti lähestyttävä. Jarva & the Has-Beens): vuoden 1975 Lynyrd Skynyrd -vyönsolki 1. “Waspin eka” jatkaa taivaltaan myös perimätietona omalle jälkikasvulle. Enkä jaksa enää bilettää ankarasti. Sukat ovat kehystettynä seinällä, ja alla on Jarkon omistuskirjoitus: ”Vesalle, kun poika maailmalle ilman sukkia lähti.” 2. 3. Vesa Säkkinen (A.R.G.): Niskalaukaus-sukat 1. Heimoveljeni ja rakas ystäväni Jarkko nousi suomiviihteen keulille hienosti jynkkymetallin sanansaattajien mukana, ja tämän hän ansaitsee, joka päivä. Tätä ei ole vielä saatu laajempaan tuotantoon, eli pefletti, jossa on bändin logo, poro takajaloillaan ja teksti ”Reindeermetal”. Paita on selviytynyt yli 30 vuoden taipaleesta ällistyttävän hyvin! Täytyy ottaa huomioon, että vaatekappale oli jossain vaiheessa mutsin työpaitana, ja pesukertoja on taatusti kertynyt useita satoja. oli ensimmäinen yhtye, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tyttöystäväni ilmoitti, että sellaista ei tule, olihan meillä tuolloin rahat vähän tiukassa ja muutenkin hitusen riitaa. Pahviukon saamiseen ei liity sinänsä mitään kiinnostavaa. Aikuistuessani olen tosin joutunut toteamaan peilin edessä, että en ole lainkaan samanlainen ihminen kuin hän. Jo julkaistuista kovin oli ”comebacksinkku” joka julkaistiin c-kasettimuodossa ja sain piirtää kannet manuaalisesti. Poronormal Activity -kasetti myytiin loppuun! Heikki Malmberg (Diablo): Dimebag Darrell -pahvifiguuri 1. Sukat ovat rakkaat monelta kantilta. Oikeastaan voisi jopa sanoa, että olisin halunnut olla niin kuin tuon bändin jäsenet, ja taas kerran erityisesti Dime. Yksi siisteimmistä tuotteista on V-logosta tehty “kultainen” avaimenperä. Lynnarit kuuluvat ehdottomiin suosikkibändeihini, Nuthin’ Fancy on bändin paras albumi ja 1975 vuosi, jolloin itse tulin maailmaan
Ostin kyseiset verkkarijamssit, eli tuttavallisemmin pierusortsit, ihan itse kunniallisella 20 euron käteissijoituksella Wackenista vuosia sitten. Oltiin Swallow the Sunin kanssa vuonna 2006 Tuskassa soittamassa. Punkvuosien lempibändeistä Eput kesti loppujen lopuksi musiikillisesti pisimpään – on edelleen soitossa. 39. Nämä kaksi ovat säilyneet ylälaatikossa tähän päivään asti. 2. Tämä tuote kannustaa ja innoittaa kotistudioni kaiuttimen päällä seuranaan kaimansa Jesse ja täytetty piraija nimeltä Pentti – tuottajakolmikko siinä missä Stock, Aitken ja Watermankin. GG löysi mukaani – etsittyäni häntä pitkään – seitsemän vuotta sitten oslolaisesta Neseblod Records -kaupasta. Se pelkästään toimii paidassa tai lippiksessä, mitään sen seksikkäämpää emme tehneet. Jossain vaiheessa Joe paineli kaivelemaan laukkujaan ja toi sieltä tän demon mulle käteen. Olin ostanut aiemmin samana vuonna The Link Alive -dvd:n ja todella mielissäni, että näkee bändin livenä. Niitä ostettiin Asematunnelin krääsäkaupoista, X-Dreamsin postimyynnistä ja festivaalien myyntipisteistä. Plutonium Orangen oheistuotteista tulee mieleen muistaakseni [Juha] Raivion jossain kaukomailla teettämät käsinbrodeeratut patchit, jotka oli melkoisen spesiaaleja – ei ollut kahta samanlaista ainakaan. 3. Muutama melko komea rätti on takana, mutta ei mitään sellaista, joka jäisi omasta mielestäni elämään. 3. Tätini tuunaama Insomnium Gatherum -rässiliivi omalla koiralla! Janne Joutsenniemi (Stone): Eppu Normaali -rintamerkit 1. Onneksi onnettomuudesta selvittiin vanhakantaiseen punktyyliin lennokkiliimalla. Keikan jälkeen painelin pienessä hutikassa Marion [Duplantier] juttusille ja kirosin päällekkäistä soittoaikaa. Stonen logo, se on niin visuaalinen. Krapulainen kohtaaminen keikkareissulla johti tähän päivään jatkuneeseen suhteeseen, jonka perheemme kissaeläin Elvis Von oli tosin lopettaa noin vuosi sitten, kun hän ilmeisesti mustasukkaisuuttaan pudotti GG:n lattialle katkaisten tämän jalat. Mulla oli mun ekassa farkkuliivissä kaikenlaisia pieniä ja isoja rintamerkkejä. Pasi Pasanen (Red Eleven): Gojiran (tuolloin Godzilla) Possessed-demo (1997) 1. Tapio Wilska (Survivors Zero): GG Allin -bobblehead 1. Jätkät vielä taiteili takakanteen esimerkiksi StS-auringonnielaisukuvan, kukan, mun rumpusetin, nimmarinsa ja tekstin ”Next time!”. Harmittaa, että levyn kansi koki loppureissun aikana kovia ja raapustelut on kulahtaneet. Mario käänsi kaulassani roikkuvan passin ympäri ja alkoi nauraa kertoen halunneensa itse nähdä meidän keikan. Sörnäinen-yhtyeen ensimmäiseen T-paitamalliin olen kovin tyytyväinen vieläkin, se osui hyvin kohdalleen… Markus Vanhala (Insomnium, Omnium Gatherum): Nevermore-sortsit 1. 2. 2. Illan hämärtyessä herra Dane pönötti kuin pönöttikin lavan eturivissä moshaten ja biisimme mukana laulaen. En uskonut, vaan pistin jenkkiläisen small talk -mukavuuden piikkiin. Sittemmin kyseiset pöksyt ovat olleet mukana aina, niin yläja alamäissä, hyvässä ja pahassa, kotona sekä reissussa. Onneksi sisältö on ennallaan. 3. Kuluneet pöksynpuolikkaat ovat itselleni mukavuuden kankaaksi tullut ilmentymä. GG on aina edustanut minulle rockin alkuvoimaa, ja hänen isällinen, verentahrima katseensa potkii eteenpäin luovassa työssä. Pöksyt näkivät kerran vahingossa oikean mestarinsakin, kun hyppäsin Seattlessa aamusella keikkabussista ulos ja bussin vieressä nököttikin itse Warrel Dane, Nevermoren laulaja. 2. En tiedä, oliko tuo tosissaan, mutta kovasti asiaa manattiin. Koska hieno bändi. Ei oikeastaan mikään. No, sitten kun soittoaikataulut julkaistiin, StS-keikka oli täsmälleen samaan aikaan Gojiran kanssa toisessa päässä aluetta. En oo tähän päiväänkään mennessä onnistunut näkemään bändiä livenä, mutta ehkä vielä joskus… 3. Erityisen onnistunut oli viime klubirundille vuonna 2013 tehty paitaprintti: pääkallo, josta on isketty läpi Randy Rhoads -Jaska. Hän tiirasi minua kiireestä kantapäähän, zoomasi sortseihini ja tokaisi ylväästi: ”Dude, you’re wearing the colours!” Siinä oli vanha Nevermore-fanipoika ihmeissään, etenkin kun Dane ilmoitti perään olevansa tulossa Omnium Gatherumin keikalle ja diggaavansa bändiä niin sanotusti helvetisti. Aiemmin keväällä, kun bändijulkistuksia alkoi tipahdella, Gojira oli yksi niistä. Nämä ovat yleensä päällä keikkabussissakin, ilmaston niin salliessa. Se myikin loppuun hetkessä, ja lisää piti painaa pariinkin otteeseen
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 06.03.2017 08:37:44
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 06.03.2017 08:37:44
Bändi voi tehdä albumeillaan melkein mitä tahansa ja kiertää silti maailman ääriin isojen ihmismassojen edessä. On oltava valmis antamaan kaikkensa bändille. – Otimme vuosikausia vastaan kaikki keikkatarjoukset. Bill muistuttaa, että sen jäsenet eivät ole ihan nuorimpia äijiä. Mastodonin perustajajäseniin kuuluva kitaristi Bill Kelliher kertoo urakan johtaneen siihen, että bändi kykenee viimein tasapainoilemaan elämän ääripäiden välillä. – Sitä ajattelee helposti, että tämä bändi on kuin elämäntapa tai kuin mikä tahansa työ. Tosiasia on, että julkaisemalla pelkkiä levyjä ei tee tällaisella bändillä elantoa. Me saamme ehkä työskennellä hulluimpien intohimojemme parissa, mutta rundaaminen on silti kovaa työtä, Bill toteaa. Jotkut kiertävät puvut päällä bisnestapaamisissa, ja toiset lähtevät kuukausiksi sotimaan maapallon toiselle puolelle. K ymmenisen vuotta sitten Mastodonilta ei voinut välttyä kukaan. Olimme pieni bändi, jonka oli soitettava vaikka ilmaiseksi joka paikassa ja kasattava kuulijakuntaa pikkuhiljaa. Yhdysvaltalaisesta Mastodonista on kasvanut todellinen modernin metallin mammutti. Se vaatii tuhansia keikkoja! Se vaatii uhrauksia. Osa Mastodonin nelikosta oli lähes kolmekymppisiä, kun bändi vuonna 2000 perustettiin. Bändi oli vakiovieras monen isomman bändin lämppärinä, kiersi omillaan pitkillä kiertueilla ja vaikutti olevan etenemisensä suhteen lähes pakkomielteinen. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JIMMY HUBBARD 42. Mastodonin ruuhkaisimmat vuodet ovatkin ajoittuneet aikaan, jolloin monet muut bändit alkavat rauhoittaa kiertelyään
43
– Haluamme vangita elettävän hetken jokaiselle levyllemme, ja uusi Emperor of Sand sulkee samojen kansien väliin paljon sitä, mitä ympärillämme on tapahtunut kuluneen parin vuoden aikana. – Musiikkimme on muuttunut mukanamme. Bill jatkaa kertomalla, ettei Mastodon varsinaisesti suunnittele albumikokonaisuuksiaan. Ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että studioalbumit ja kiertueet seuraavat toisiaan. – Jos kuuntelee edellistä albumiamme, Emperor of Sand ei välttämättä vedä mattoa alta yllättävyydeltään, vaikka sillä on mukana uusia juttuja. – Kun pistimme Mastodonin kasaan, olimme persaukisia kolmekymppisiä, jotka eivät tienneet yhtään, mitä tehdä elämällään. Tavaramerkkimme on tämä kokoonpano, jolta syntyi jo vuosia sitten musiikkia, josta Mastodonin evoluutio käynnistyi. Pieniä harppauksia Vaikka Mastodonin tahti on hidastunut hieman, bändi kiertää edelleen maailmaa ahkerasti. Se loputon sludgen ja raivon määrä oli käsinkosketeltavaa. Olen vain tylsä faija! Se pudottaa aika nopeasti pilvistä, jos sinne ehtii leijailla, Bill nauraa. Aika monet bändit jäävät elämään fantasiamaailmaan eivätkä välitä yhtään, mitä kotipuolessa tapahtuu. Siihen, että kierrät maailmaa ja teet mitä haluat ja milloin haluat. – Emme todellakaan istu keikkabussissa piirtelemässä diagrammeja, joilla määrittelemme etukäteen, miten monta prosenttia progea tai rockia, huutoa tai puhtaita lauluja tai vaikka erimittaisia biisejä levyillämme kuuluu olla. Sitä lehmää olisi voinut lypsää paljon pidempäänkin, mutta jos olisimme tehneet niin, emme olisi olleet kovin rehellisiä itsellemme. – Tiedän paljon bändejä, jotka eivät sävellä kiertueilla, koska se osoittautuisi liian raskaaksi. – Juuri tällä tavalla haluamme Mastodonin musiikin syntyvän. Sen on potkittava perseelle ensimmäisestä sekunnista alkaen, sillä jos niin ei käy, riffin ei todellakaan kuulu päätyä levylle asti. Kiertueet ovat olleet merkittävä osa tuota aikaa, olemme kokeneet jälleen paljon yhdessä ja haluamme, että se kuuluu aidosti musiikissa. Jos taas levyä vertaa vaikka Crack the Skyehin tai Remissioniin, voi huomata aika nopeasti, ettemme ole todellakaan sen yhden ja ainoan luovuudenlähteen orjia. Pääsen viimein osallistumaan lasteni syntymäpäiville ja valmistujaisiin, mutta Mastodon ei kärsi tästä kaikesta ollenkaan. – Olemme nyt siitä onnekkaassa tilanteessa, että voimme kiertää vaikkapa kuukauden, olla toisen kuukauden kotona, kiertää pari viikkoa ja olla taas viikon kotona. – Kuuntelin jonkin aikaa sitten muutamia Remissionin kappaleita, pitkästä aikaa, ja huomasin, että olimme tuolloin ihan eri bändi. Itselleni musiikin kirjoittaminen on taas tapa rentoutua, joten teen sitä nimenomaan huvikseni, jopa rundilla, Bill kertoo. Eikä se olisi ainakaan minun kohdallani edes mahdollista. Vietän niin paljon aikaa kotona, että minua ehditään muistuttaa siitä, etten ole mitään rocktähteä nähnytkään. Me olemme aina tähdänneet siihen, että saamme asetettua kaiken hyvään tasapainoon. – Kun aloitimme, kukaan meistä ei osannut soittaa kovin hyvin, tai varsinkaan laulaa. Bändin onneksi säveltäminen tien päällä ei ole koskaan ollut sille ongelma. Jokainen Mastodon-albumi on edennyt tällä luonnollisella tavalla, pienin harppauksin. Saatamme pistää biisejämme päreiksi ja sovittaa niitä uudelleen, mutta sen tietyn ytimen on synnyttävä aidosti ja suodattamattomasti. Oman ihmisyyden ilmentymä Kun ihmiset muuttuvat, heidän tekemänsä musiikki muuttuu. Sen sijaan bändi antaa asioiden edetä omalla painollaan. Käymme kaikki kohti viittäkymppiä, mikä asettaa hieman realiteetteja elämään, Bill hymähtää. Emme halua elää rocktähden elämää. – Toinen vaihtoehto olisi ollut hukuttautua rockelämän fantasiaan. Kunhan annoimme mennä, huusimme päättömyyksiä mikrofoniin ja kutsuimme niitä luolamiesmäisiä sanoituksia lyriikoiksi. Albumeja yhdistävät tietyt mastodonmaisuudet, mutta tunnelma saattaa muuttua jopa peräkkäisillä levyillä merkittävästi. Moni bändi pyrkii pitämään kiinni ensimmäisen levyn utopiasta, mutta me olemme aina pyrkineet liikkumaan eteenpäin. Voin siis olla läsnä kaikissa itselleni tärkeissä asioissa. – Flirttailemme musiikissamme aina vähän joka suuntaan tajuamatta sitä välttämättä itse. Ja muutoksen voi todellakin huomata Mastodonissa, kun palaa Remissionin (2002) tai Leviathanin (2004) kaltaisten albumien pariin. Bill kuvailee kappaleiden kirjoittavan joskus jopa itse itsensä. ”Vietän niin paljon aikaa kotona, että minua ehdi tään muistuttaa siitä, etten ole mitään rock tähteä nähnytkään. – Haluamme pitää jalat maassa. Olen vain tylsä faija! Se pudottaa aika nopeasti pilvistä, jos sinne ehtii leijailla.” 44. – Se kaikki syntyy alitajunnasta. Bill myöntää, että kuvio vaatii Mastodonilta hektistä luovuutta. Vaikka joka levyllä on omat syrjähyppynsä, kuka tahansa voi varmasti tunnistaa tekemisemme Mastodoniksi ensimmäisistä iskuista lähtien. Saatan havahtua yhtenä päivänä hyvään riffiin, lähden soittelemaan sitä, jätkät tulevat ihmettelemään mitä nurkastani kuuluu, lähtevät mukaan soittamaan ja hetkeä myöhemmin mielessämme on jokin mahtava synasoundi, joka sopii tuon riffin ympärille täydellisesti. Saamme usein kuulla vasta jälkikäteen todellisia syväanalyysejä siitä, mistä kaikesta levymme on tehty, Bill naurahtaa
45
Joskus käy niin, että jokin toinen biisi kannibalisoi alkuperäisen kappaleen riffejä ja yhdestä isosta biisistä syntyykin kaksi. Nyt minun on vaikeaa tunnistaa itseäni noilta albumeilta, joten olen ehkä muuttunut ihmisenä ainakin jonkin verran, Bill hymähtää. Siis todella paljon! Minusta tuntuu joskus siltä, että olen oikea riffinarkki, koska riffejä syntyy jatkuvasti. – Olisi silkkaa hulluutta sotkea kaikkea sekavaa ja irrottelevaa iskevien biisien sekaan vain sen takia, jotta voisimme sanoa 46. Käsittelemme asioita musiikkimme kautta sen sijaan, että käsittelisimme musiikkia asioiden kautta. Ne saattavat olla ihan hyviä juttuja, mutta en valehtele itselleni, että kaikki kantrikikkailut olisivat Mastodonin juttu, Bill nauraa. – Meillä on paljon materiaalia, josta ammentaa. Tässä kohdassa on taas osattava myöntää itselleen, ettei ihan joka riffi ole välttämättä hyvä eikä kaikkea pidä tunkea levyille asti. – Tämän takia en voi ikinä luvata yhdellekään kuulijallemme, että hän pitää seuraavasta levystämme. Yhtä usein kahdesta saman fiiliksen jakavasta biisistä saattaa tulla yksi. Samaan aikaan bändi tiedostaa, että erilaisten vaikutteiden mukaan tuominen vaatii perusteet. – Tärkeintä on nimenomaan se, ettemme pyristele vastaan! Annamme kaiken vaikuttaa kaikkeen. Ei edes kutsumalla sitä soppaa progeksi! – Emme pidä edes sitä itsestäänselvyytenä, että jokin riffi kuuluu ehdottomasti johonkin biisiin. Bill jatkaa kuvailemalla Mastodonia itsekseen kasvavaksi olevaisuudeksi, jota sen jäsenet eivät edes yritä estellä. Jokainen kokemamme asia ja kaikki kuulemamme musiikki saa vaikuttaa meihin, koska se on se ainoa keino, jolla pidämme homman aitona itsellemme. Sinä aikana olemme kokeneet kaikenlaista, kiertäneet maailmaa hienojen bändien kanssa ja nähneet paljon sellaista, mitä emme olisi ikinä uskoneet näkevämme. – Olisi aika surullista kuunnella 15 vuotta vanhaa debyyttilevyä ja tajuta, ettei musiikki ole muuttunut ollenkaan. Tämä kokonaisuus on jatkanut laajenemistaan vuosia ahmaisten sisäänsä kaiken eteensä sattuvan. – Viisitoista vuotta on pitkä aika. Se on täysin kiinni siitä, mihin suuntaan kuulijan musiikkimaku on kulkenut meidän nyrjähtäneisyyteemme verrattuna, Bill naurahtaa. Ei progea progen tähden Mastodonin musiikissa mikään ei ole periaatteessa kiellettyä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaisi sitä, ettemme olisi edenneet elämissämme lainkaan. – Aina välillä minulla syntyy musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä Mastodonin kanssa. Olimmepa rundilla Iron Maidenin tai Baronessin kanssa, se vaikuttaa varmasti musiikkiimme, emmekä edes yritä estellä sitä
Kliimaksia varten saattaa olla aiheellista rakentaa tunnelmaa kaikessa rauhassa. Bill myöntää löytävänsä maailmalla julkaistavasta musiikista paljon esimerkkejä siitä, että bändit pakottavat itsensä tiettyyn sapluunaan. Metallica soittaa Metallicaa. Joskus ne on verhottu suurellisten konseptien sisuksiin, toisinaan sanoma tulee esille suoremmin. Siksi olenkin aina sanonut, ettei radiohittien säveltäjiä pitäisi ruoskia liikaa, koska heidän työnsä saattaa olla kaikkein vaikeinta! – Väitän, että kolmeminuuttisista biiseistä 99 prosenttia on huonoja. Osa biiseistämme saattaa olla todella synkkiä ja maalailevia, osa taas härskillä tavalla tarttuvia ja jopa hyväntuulisia. – Emperor of Sand on samanlainen tapaus. Otetaan vaikkapa Metallica. Se olisi itsetarkoituksellisen palapelin rakentelua eikä rehellistä musiikkia. Se on täysin alaston formaatti. – Toisinaan taas biisi vaatii liikkumavaraa. Sen yhden ydinriffin tai -melodian on oltava ihan timanttia. – Voimme luottaa siihen, että vaikka säveltäisimme kymmenen todella erilaista biisiä, ne kuulostavat silti Mastodonilta. – Sanoisin näin, että olemme tehneet kaikki ne äärimmäisen progressiiviset konseptialbumit, joita haluamme toistaiseksi tehdä. Edes viime vuonna uuden levyn julkaissut metallimammuteista suurin ei välty kyseenalaistamiselta. – Hyvän lyhyen biisin kirjoittaminen ei ole todellakaan helppoa. Tietty teema on kyllä läsnä, mutta se ilmenee niin monilla eri tavoilla, ettei kokonaisuus ole yhdelle kankaalle maalattu. Valitettavasti levystä tulee fiilis, että bändi haluaa tehdä palveluksia muille eikä seurata omia intohimojaan. Rakastan Metallicaa! Siitä huolimatta heidän uusin levynsä on samanlaista yliyrittämistä kuin monien muidenkin bändien. Käsittelemme asioita musiikkimme kautta sen sijaan, että käsittelisimme musiikkia asioiden kautta. Konseptialbumi saattaisi karsia puolet tästä monipuolisuudesta. Samalla niitä on helpompi lytätä kuin lähteä analysoimaan kymmenminuuttista biisiä, jossa jo pelkkä pituus saa antamaan riffeille paljon anteeksi. Kyseessä saattaa olla yksi riffi tai melodia, joka kantaa jo sellaisenaan tiukan biisin läpi. Maailmassa on ihan liikaa pakotettua musiikkia. Biisit ovat yksilöitä, joista muodostuu kokonaisuus. En tarkoita, ettei sellaisia kappaleita tai levyjä vielä kuultaisi, mutta juuri nyt Mastodonin musiikki vaatii lujempaa ydinlatausta. – Tietäisittepä sen kahlitsemattoman luovuuden vimman määrän, joka pääsi irti siinä vaiheessa, kun lähdimme tekemään The Hunteria ja sovimme tavoistamme poiketen, että jokainen kappale saa seistä omillaan. Jos melodia on helvetin iskevä, sitä ei tarvitse pilata venyttämällä se kymmeneen minuuttiin. myöhemmin säveltäneemme 15-minuuttisen eepoksen, jossa flirttaillaan sludgelle, rockille, countrylle, progelle ja ties mille. Sen on seisottava omilla jaloillaan. – On äärimmäisen turhauttavaa pakottaa itsensä johonkin tiettyyn tunnelmaan läpi koko albumin, jos musiikki on viemässä sinua eri suuntaan. Mastodon on aina kirjoittanut todellisista asioista. Jokainen kokemamme asia ja kaikki kuulemamme musiikki saa vaikuttaa meihin, koska se on se ainoa keino, jolla pidämme homman aitona itsellemme.” 47. Ei tarvita mitään majesteetillisen paisuteltua teemaa, jos musiikki puhuu puolestamme. Siis sellaista Metallicaa, jollaista he uskovat faniensa haluavan kuulevan. Konseptit riippakivinä Muutamia albumeja sitten Mastodon siirtyi Leviathanin ja Crack the Skyen kaltaisista monumentaalisista konseptialbumeista kokonaisuuksiin, joiden teemat olivat kantavia vain osittain. Epärehellisyyden sudenkuopat Mastodon on tunnettu viime vuosina bändinä, jonka levyillä kuullaan sulassa sovussa massiivisia eeposkappaleita ja muutamaan minuuttiin tiivistyviä ytimekkäämpiä sävellyksiä. Bill kertoo tiukkojen, lyhyempien kappaleiden kiehtovan häntä loppujen lopuksi jättimäisiä eepoksia enemmän, vaikka hän kokee molempien olevan merkittävä osa Mastodonia. Se oli aikoinaan meille valtava haaste, jota olemme oppineet hallitsemaan pikkuhiljaa. – Joskus kirjoitamme kappaleita, joiden osat suorastaan huutavat suoraan asiaan menemistä. – Voin olla täysin väärässäkin, ei sillä. – Emme ole koskaan halunneet leimautua vaikkapa poliittiseksi tai uskonnolliseksi bändiksi, joka ottaa suoraa kantaa ”Annamme kaiken vaikuttaa kaikkeen. Jos riffi on suoraan päin näköä runtattuna hyvä, se ei vaadi minkäänlaista matikkakikkailua. – Musiikki ei saa olla tekemällä tehtyä. Ihan samalla tavalla tällaisen kappaleen typistäminen väkisin tekisi sille valtavasti vahinkoa. Bill perustelee tätä sillä, että konseptialbumeista voi tulla bändille taakka. Haluamme välttää tätä sudenkuoppaa niin pitkään kuin mahdollista, jos se ylipäänsä on mahdollista. – Jos ollaan ihan rehellisiä, teimme joskus biiseistä monimutkaisempia vain monimutkaisuuden takia, eikä se palvellut sävellyksiä yhtään. Ei niinpäin, että olisi yksi valtava kokonaisuus, joka olisi pirstottu yksilöihin. – Viimeistään The Hunterista [2011] alkaen olemme liikkuneet yhä enemmän säkeistö–kertosäe-tyyppiseen perinteisempään biisiaihioon. Emperor of Sand ei ole kaavassa poikkeus. Voi olla, että se levy on juuri sitä, mitä Metallica haluaakin olla. Isompia asioita pienempään tilaan tiivistettynä
– Musiikin voima voi olla aika käsittämätön. Se on kuin eskapismia ja todellisimpien asioiden käsittelemistä samaan aikaan. Bill kertoo kykenevänsä samastumaan ihmisten kokemuksiin, koska pitää musiikkia yhtenä elämänsä tärkeimmistä perustuksista, joka on aidosti läsnä niin myötäkuin vastamäessä. Samaan aikaan Brannin [Dailor, rummut] äiti sai pahoja komplikaatioita sairaalassa ja oli vähällä kuolla. Sanoitukset syntyvät itsekseen biisien rinnalla, kunhan annamme niiden kanavoida kaikkea kokemaamme. Kuka tahansa sairastumisen ja kuoleman kohdannut saa huomata, kuinka silmiä avaavista kokemuksista puhutaan, kun koko elämä joutuu kyseenalaiseksi. Silti suurin osa meistä ei kykene pitämään tästä ajatuksesta kiinni, pidämme kuoleman kohtaamisen jälkeenkin elämää taas pian itsestäänselvyytenä. – Tiedät varmasti sen tunteen, kun vannot aina hankalan paikan tullen eläväsi tästä eteenpäin täysillä joka päivä, koska meillä on tiettävästi vain yksi lyhyt elämä aikaa tässä maailmassa. Kuolema ja menetys ovat niin universaaleja aiheita, että ne koskettavat meitä kaikkia. Samalla musiikkimme monipuolistui ja lähdimme kokeilemaan enemmän. – En voi sanoa, että olisimme miettineet laulusovituksia tai mitään muutakaan. Olemme kiertäneet viime vuosina paljon, mutta todellinen elämä iskeytyi päin vasta kiertueiden jälkeen. Samalla monet biisimme vaativat jo tuolloin melodisempaa ääntä, mutta meistä kenestäkään ei ollut edes leikkimään ajatuksella sen kokeilemisesta. Olemme ottaneet muutamia laulutunteja, avaamme äänemme ennen keikkaa ja pystymme paljon parempaan kuin vielä viisi vuotta sitten. Yritämme käyttää sen ajan ollaksemme ja tehdäksemme kaikkea sitä, mitä sisimmässämme haluamme. – Syöpä ja kuolema ovat asioita, jotka ovat ympärillämme koko ajan, mutta niistä ei puhuta kovin suoraan. ”Määrätietoinen saa olla, mutta rocktähteydelle ei ole tilaa bändissä, joka haluaa saada aikaiseksi jotain suurta. – Samalla tavalla Crack the Skye avautui kaikessa myyttisyydessään ihmisille yllättävillä tavoilla. Se on läsnä koko elämäsi ajan. Se antaa sinulle ennalta määrittelemättömän määrän aikaa vaeltaa tässä todellisuudessa. Erilaiset teemat antavat kuulijakunnalle mahdollisuuden tutkia sisimpänsä labyrintteja itse. Joskus se päättömyys johti ihan hyvään tulokseen, mutta olihan se vähän hosumista. Sillä on tiukka ote sinusta. – Jos tunnen olevani eksyksissä, palaan Metallican Master of Puppetsin, Deftonesin Around the Furin, Black Flagin Jelous Againin tai vaikka Sex Pistolsin Never Mind the Bollocksin pariin. – Elämän karu todellisuus odotti meitä kotona. Koska oli ihan pakko. Olen saanut kuulla ihmisiltä, kuinka he odottavat albumin ilmestymistä, koska pystyivät jo muutaman biisin perusteella arvelemaan, mitä levy tulee käsittelemään. – Olemme tulleet aika kauas siitä, missä olimme laulajina viitisentoista vuotta sitten. Emme ole antaneet kusen virrata päihimme, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuksia.” 48. Ensimmäiset puhtaat laulumme olivat nekin aikalailla huutamista – ehkä hieman vähemmän sekavaa sellaista, mutta vaadittiin vuosia, ennen kuin opimme miettimään lauluja enemmän. – Meidän ei edes tarvitse päättää tällaisia asioita erikseen. – Elämme aina siinä illuusiossa, että meillä on koko elämämme edessämme. – En voi kaunistella sitäkään, ettemme ole enää ihan nuoria. Saatat kadota musiikin uumeniin paetaksesi kaikkea sitä, mitä joudut elämässäsi kohtaamaan, mutta löydät vastauksen tai vähintään helpotusta samoihin asioihin musiikin syvyyksistä. Huomaan hetkessä palaavani elämän ja nuoruuden viattomuuden äärelle, mikä on parasta terapiaa mitä on. asioihin jonkinlaisen sokkiarvon takaamiseksi. Sen takia olemme keskittyneet ennemmin henkilökohtaisiin asioihin. – Tiedän jo nyt, että Emperor of Sand tulee koskettamaan monia kuulijoitamme. Mainittu murros on vienyt Mastodonia yhä musikaalisempaan suuntaan, mikä palvelee Billin mukaan bändin biisejä paljon laajemmin kuin suoraviivainen karjuminen. Siinä usein epäonnistuen. – Siinä vaiheessa, kun saimme alle tuhansia rundikilometrejä, itsevarmuutemme alkoi kasvaa. Bill Kelliher, Brent Hinds ja Troy Sanders ovat jakaneet laulajantontin eri tavoin levystä riippuen, mikä saa Mastodonin jo valmiiksi monipuolisten sävellyksellisen paletin laajenemaan entisestään. Musiikki kertoi tämän puolestamme. Kolmen äänen summa Yksi olennainen osa Mastodonin soundia on kolme laulajaa. Meidän ei tarvinnut mitenkään erikseen alleviivata, että sen teemat liittyivät Brannin sisaren itsemurhaan. Oma äitini sairastui syöpään ja kuoli siihen hyvin nopeasti. Kohtasimme paljon sairautta, ja se kuuluu Emperor of Sandillä suoraan. Kaikkia koskettava kuolema Ihmisyyden vaikeimpia koukeroita käsittelevät sanoitukset ovat tehneet valtavan vaikutuksen Mastodonin kuulijoihin. Kuolema on yksi elämämme ainoista vakioista, joten jos pystymme luomaan edes hieman lohtua tai apua asian käsittelemiseen, vaiva on sen arvoista. Myös Troyn [Sanders, basso ja laulu] vaimo sairastui syöpään ja kävi todella synkässä paikassa. Bill arvelee tämän johtuvan siitä, ettei Mastodon välttele minkäänlaisia aiheita muttei toisaalta myöskään saarnaa niistä. On vain inhimillistä kieltää oma kuolevaisuutensa, koska ihmismieli ei kykene käsittelemään tätä väistämättömyyttä mitenkään, Bill pohtii. Jos aiomme jatkaa vanhimpien biisiemme huutamista keikoillamme ja laulaa siihen päälle, meidän on kyseenalaistettava tekniikkamme. Aihe on kyllä pöydällä, mutta siitä vaietaan silti. Meistä kukaan ei halunnut ottaa laulajan hommaa, joten huusimme sitten ikään kuin kompromissina kaikki. Ihmiset kertoivat myöhemmin meille, miten levy oli pelastanut heidät jopa täydeltä itsetuholta. – Kuolema, the Emperor of Sand, on väistämättömyys. – On siis vain luonnollista, että Emperor of Sand huokuu elämän siunausta ja kuoleman kirousta, Bill huokaisee
Nyky-Mastodon ei ole huono bändi, mutta juopa Leviathanin vallattomaan hulluuteen on sapettavan leveä. Kun on bändissä, ei voi ajaa vain omaa etuaan tai antaa egonsa puskea yhteisten etujen edelle. Aika monen tuttavani avioliitto ei ole kestänyt kymmentäkään vuotta, mutta me olemme kyenneet pyörittämään tätä neljän ihmisen avioliittoa parikymmentä vuotta, Bill naurahtaa. Matti Riekki 49. Näin ollen meidän ei tarvitse riidellä juuri koskaan. – Me neljä olemme ymmärtäneet, että tässä hommassa on pidettävä pää kylmänä. Pari viimeisintä Mastodon-albumia on siis pyörinyt ohitse jälkiä jättämättä. Uskon vielä tänäkin päivänä, että tulemme pitämään tästä ajatuksesta kiinni, loppuumme asti. Vaan miten on homman laita, kun orkesteri tarjoilee kuolevaisuutta ja kuolemattomuutta käsittelevän konseptiteoksen, siis seitsemännen kokopitkänsä. Vaikka yritän muistella kuinka, en saa päätäni soittamaan yhtään bändin biisiä sitten vuoden 2009 Crack the Skye -levyn. Luotan todella paljon vaistooni, ja usein ideat muhivat päässäni vain hetken, minkä jälkeen äänitän ne tavalla tai toisella ja biisin runko saattaa olla valmis saman tien. MISSÄ VALLATON HULLUUS. Olemme alusta alkaen jakaneet kaiken neljään osaan – siitä lähtien, kun ei ollut mitään jaettavaa! Jos joku meistä säveltää jonkin levyn kokonaan yksin, teemme silti tasajaon. – Tässä on kyse kunnioituksesta ja siitä, että ymmärtää oikeasti olevansa bändissä. – Se on todella pitkä aika! Sitä ei käy kieltäminen. Jos yksikin meistä lopettaa, koko bändi lopettaa. Itse en ainakaan voi kuvitella nykyistä Mastodonia jatkuvalla huudolla huudon perään, vaikka monet kuulijat tuntuvat haikailevan sen perään. – Lauluista, jotka olivat joskus pakollinen paha, on tullut yksi instrumentti muiden joukossa. Se tuo mukanaan vapautta, josta emme uskaltaneet haaveillakaan ensimmäisten levyjen aikana. Erityisesti kitaristien välinen kemia pääsee jalustalle sen vuoksi, että heidän työskentelytapansa eroavat toisistaan täysin. Albumista on paha sanoa viidellä kuuntelulla mitään suoranaisen ilkeää, muttei se toisaalta aiheuta minkäänlaisia riemunkiljahduksiakaan. Pakko myöntää, että hän on usein oikeassa ja lyö meidät täysin ällikällä seuraavana aamuna. MASTODON Emperor of Sand REPRISE NIHKEÄÄ aloittaa arvostelu haikailemalla menneitä, mutta kun homma vain on niin, että Mastodon lupasi alkutaipaleellaan reilusti enemmän kuin kykeni lopulta tarjoamaan. – Sovimme jopa kauan sitten, että Mastodon on yhtä kuin me neljä. – En ole itse mikään soolokitaristi. Turvatyynyin varustellun mukavaan menoon on tyytyminen. Emme ole antaneet kusen virrata päihimme, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuksia. – Mastodonin periaatteena on aina ollut tasavertaisuus. Määrätietoinen saa olla, mutta rocktähteydelle ei ole tilaa bändissä, joka haluaa saada aikaiseksi jotain suurta. Kaikkien on tehtävä uhrauksia, myös yhdessä, jos aikoo saavuttaa jotakin. – Minä ja Brent teemme asiat jopa niin eri tavalla, että joskus on suoranainen ihme, että musiikkimme juttelevat näin hyvin keskenään, Bill naurahtaa. Matkalle kaipaisi enemmän vastakarvaan haraavia sattumia, ja varsin lyhykäiset rockrallit saisivat välillä kasvaa vaikka ylitsevuotavan avaruudellisesti pauhaaviin mittoihin. Jos bändi antautuisi sävelten vietäväksi seurauksista vähääkään piittaamatta, jälki voisi olla vaikka mitä. – Nykyään mahdollisuutemme ovat lähes rajattomat. Olen ladellut madonlukuja vuosien mittaan monelle yhtyeelle, mutta esimerkiksi suuri ja mahtava Metallica osoitti viime levyllään vastoin kaikkia ennakko-odotuksia selviä piristymisen merkkejä. Ristiriidat sen kuin jatkavat kalvamistaan. Viimeistään vitoslevyllään, vuonna 2011 julkaistulla The Hunterilla, yhtyeen henki alkoi kuitenkin haiskahtaa – tai oikeammin sen hengitys ei enää haissut enää oikein miltään. Kirjoittelen ennemmin isoja riffejä ja erottuvia liidimelodioita, joiden ytimessä on raskasta tunnelmaa, monikerroksisuutta ja iskevyyttä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan päällimmäisenä leijuu ajatus, että Mastodon haluaa miellyttää mahdollisimman monia kansankerroksia – totuus saattaa olla jopa päinvastainen, mutta se ei pelasta tältä tuntemukselta. Vaikka kokonaisuus tuntuu nyky-Masto-tyyliin paljon todellista mittaansa (51 minuuttia ja risat) pidemmältä, levyä on vaivatonta kuunnella – liiankin vaivatonta. – Brent taas on hieronut soolojaan ja soundejaan studioon mennessä ihan viimeisen päälle. Useimmiten me muut olemme tyytyväisiä Brentin soittoon, mutta hän jää vielä tuntikausiksi vetämään narulle vielä kovempia versioita. Neljän muusikon avioliitto Bill kertoo Mastodonin olevan sekä lavalla että studiossa bändi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Bändin varhaiset albumit, etenkin vuoden 2004 hurja valaseepos Leviathan, pöllyttivät perinteet tuntevan raskasrockin kenttää raikkautta hönkien. Bill myhäilee tyytyväisenä, kun totean Mastodonin soittaneen täsmälleen samalla kokoonpanolla peräti 17 vuoden ajan. Pidänkin siis mahdollisena, että Mastodon täräyttää vielä joskus vittuillessaan taivaan halki todellisella klassikkolevytyksellä, mutta Emperor of Sand ei ole se levytys. Tällaisessa musiikissa pystyy tekemään paljon jo kitaroilla ja satunnaisilla koskettimilla, mutta kun pistää päälle mahdollisuuden kokeilla kolmen omalaatuisen ihmisäänen kanssa, mahdollisuudet muuttuvat ratkaisevalla tavalla. Runsaasti kiertelevien bändien kokoonpanoilla on tapana natista liitoksistaan. – Samalla kun biisimme ovat menneet hieman rokimpaan suuntaan, tapamme laulaa on muuttunut. Levy ei lyö korville raisuilla iskusävelmillä, ja on pahanlaisen kuvaavaa, että sen tarttuvin raita, toisena singlenä julkaistu Show Yourself on enemmän kuin painonsa velkaa Queens of the Stone Agelle ja – ruoja paratkoon – Foo Fightersille. Tai halusi tarjota, miten vain. Saatamme kokeilla studiossa jokaista biisiä kaikkien kolmen laulamana ja valitsemme sitten otoksen, joka palvelee lopputulosta parhaiten
Se kaikki edustaa minulle elämäni syöksykierrettä, joka johti hyvistä puolistaan huolimatta lähes tuhooni. Kiertueista ja albumeista. Matkaamme viiden vuoden taakse, kesään 2012, jolloin Candlemass julkaisi viimeisen albuminsa, Psalms of the Deadin, ja julisti levytysuransa päättyvän. Sovit haastattelun, sinulle soitetaan tiettyyn aikaan, hyväntuulinen bändiläinen kertoo uusimmista luomuksistaan ja puheenaiheet vierivät luonnollisesti eteenpäin. Puoli vuotta sitten en olisi edes kyennyt vastaamaan puheluusi. – Pahoittelut jo etukäteen. Minun olisi pitänyt saada tietää tästä etukäteen, Leif tuskailee. Taannoinen loppuunpalamiseni vaurioitti minua kuitenkin niin syvästi, ettei siitä selvitä hetkessä. T avallisesti muusikon kuin muusikon jututtaminen on melko mutkatonta. Tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Bändissä ei ollut enää kyse PÖLKYLLÄ Kolmekymmentä vuotta, lähes yhtä monta levytystä ja satakertainen määrä keikkoja. Minulla on taipumista vakaviin keskittymisja paniikkihäiriöihin. – Samasta syystä olen joutunut kieltäytymään kaikesta Candlemassiin liittyvästä, Nightfall-kiertueista ja nostalgisoinneista. Ajauduimme vuosien aikana tilanteeseen, jossa ennen niin tärkeästä bändistä oli muodostunut kuin velvollisuus. En tiedä, voinko antaa sinulle tyydyttäviä vastauksia koskien kaikkea mennyttä. TEKSTI AKI NUOPPONEN Kun kynttilää poltetaan molemmista päistä... Ehdonalainen tuomio Siirtyessämme kohti The Doomsday Kingdomia Leif palaa kuitenkin itse bändin taustoihin. Ruotsalaisen Candlemassin luotsina tunnetun Leif Edlingin ura saattaa näyttää paperilla muusikon unelmalta, mutta se oli vähällä koitua hänen tuomiokseen. Samalla olimme kirjoittaneet itsemme musiikilliseen umpikujaan. Yllättävät tilanteet ovat minulle vieläkin kuin myrkkyä. 50. – Tämä kärjistyi siihen, että päätin lopettaa uuden musiikin tekemisen Candlemassin nimissä. – Olin kyllä varautunut puhumaan The Doomsday Kingdomista, mutta... Tämä saa Leifin panikoitumaan täysin, aivan kuin hänen päänsä olisi asetettu pölkylle kirjaimellisesti. Saatan kantaa tätä taakkaa mukanani koko loppuelämäni. Valotan, että Pölkyllä-palstan luonteen mukaisesti meidän tulisi heijastella Leifin elämää menneiden vuosikymmenten kautta. Leif vetäytyi jo vuosia sitten keikkailusta terveydentilaansa vedoten, minkä jälkeen kuulijakunta on voinut vain arvailla missä mennään. – Olin todella turhautunut Candlemassiin. Tilanne on täysin toinen, kun soitan muiden muassa Candlemassin, Avatariumin ja nyt The Doomsday Kingdomin henkilöitymälle, tänä vuonna 54 vuotta täyttävälle basistille Leif Edlingille. Tavallisen kohtelias vointien kyseleminen saa Leifin huokaisemaan syvään. – En tiedä... Albumeista ja kiertueista. Olen kyllä paljon paremmassa kunnossa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Leif vastaa puhelimeen kesken kotitöiden, ohjaa nuoren poikansa pois työhuoneestaan ja kertoo hermostuneesti noutavansa vettä ennen kuin aloitamme. Olen vieraantunut täysin noista maailmoista, koska en kykene palaamaan niihin henkisesti. Hetken rauhoituttuaan Leif kertoo olevansa valmis puhumaan uudesta The Doomsday Kingdom -albumista. Päätämme yhteistuumin katsoa, mihin viime vuodet summaavasta albumista keskusteleminen johtaa. Monien elämät riippuivat siitä. Ei... – Ei..
musiikista. Ei isoja albumijulkaisuja. – Pahimmillaan pääni oli niin loppuun ajettu, että lääkäri kielsi tuijottamasta tietokonetta, katsomasta televisiota tai lukemasta kirjoja, koska mikä tahansa liiallinen aktivointi olisi vain vetänyt aivoni entistä pahempaan solmuun. Myös Niklas oli kärsinyt burnoutista, ja albumin sanoitukset alkoivat syntyä, kun keskustelimme loputtomia tunteja yhteisestä selviytymistaistelustamme. – Sama tapahtui Marcusin [Jidell] kanssa hänen äänittäessään kitaroita. En ollut varautunut sellaiseen. – Kaivoin kaikessa rauhassa esille vanhat vinyylini, joita en ollut kuunnellut vuosikausiin. – Meitä yhdisti myös loppuunpalaminen. – En uskonut, että tällaiselle musiikille on enää mitään tilausta. The Doomsday Kingdomiksi nimetyn projektin albumin julkaiseminen ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ei mitään suurellista. Jos toivoin varhaisen Dion tyylisiä tunnelmia, sain juuri niitä. Marcus ei vain soitellut sooloja rutiinilla purkkiin, vaan halusi todella tietää, mitä musiikiltamme haluan. JB pyysi minua odottamaan puolisen vuotta, ja suostuin siihen, koska halusin hänet mukaan levylle. Siinä ei ollut jälkeäkään rutinoituneesta suorittamisesta. – Minusta tuli jonkinlainen doomin kummisetä! Kun Niklas äänitteli laulujaan, hän saattoi soittaa minulle keskellä yötä, koska halusi lähettää minulle lauluottojaan ja kuulla kommenttejani. Kesti vuosia, ennen kuin hyväksyin Candlemassin lopun ja löysin uuden kipinän siitä, että voisin nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Laulu oli täynnä aitoa intohimoa. Yritin paikata tilannetta Avatariumilla, mikä auttoi hetken, mutta sekään ei peittänyt tätä ammottavaa kuilua. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän lähetteli jälleen uusia, vielä uskomattomampia versioita. Viitisen kuukautta kului, ja sitten JB kertoi minulle, että Grand Magus tulee pitämään hänet kiireisenä vielä pidempään. Onneksi oli yksi asia, joka ei kuulunut tälle kieltolistalle: musiikki. – Kun levy-yhtiöt sitten kuulivat varhaisia demojani Bandcampistä, sähköpostilaatikkooni alkoi tulvia viestejä. Tästä eteenpäin The Doomsday Kingdomin debyytti syntyi kuin itsestään. Hän kertoo löytäneensä avun loppuunpalamiseensa odottamattomalta suunnalta. Pitkään näytti siltä, että bändi tulee jäämään terapiaprojektiksi pöytälaatikkoon. Tai jopa vuosikymmeniin! Huomasin nopeasti saapuneeni juurille, joista olin viimeisen vuosikymmenen PÖ LK YL LÄ 52. Harkitsin jopa sitä vaihtoehtoa, että uusi projektini tekisi vain levyjä ja toimisin salanimellä, Leif naurahtaa vaivaantuneesti. Se yllätti minut, koska olin tottunut olemaan vanha pieru, joka tekee musiikkia vanhojen pierujen kanssa, Leif nauraa. – En tiennyt mitä tehdä musiikkini kanssa. En odottanut levy-yhtiöiden suorastaan tappelevan tästä musiikista. Ei kiertueita. Jos pyysin ottamaan mukaan Randy Rhoadsin otetta, sain todellakin juuri sitä! Terapeuttina vinyyli Etenemme yhä syvemmälle The Doomsday Kingdomin juurille, ja rentoutunut Leif johdattaa keskustelun pidemmälle menneisyyteen. Suunnittelin korkeintaan käynnistäväni levylle kickstarterin ja julkaisevani sen omillani. Kaikki sen ympärillä vellova peitti intohimoni alleen. Se purkautui jo sävellysvaiheessa ylitsekiehuvasti. – Kuuntelin samoihin aikoihin paljon Wolfin albumeita ja havahduin siihen, että vastaus on ollut edessäni koko ajan. Hetken vaiheilun jälkeen myönsin, että musiikin on päästävä ulos. Jos se puhutteli myös muita samalla tavalla, minun oli päästettävä siitä irti. – Tarkoitukseni oli pitää matalaa profiilia. Niklas Stålvind oli loistava vaihtoehto laulajaksi. Itse asiassa Niklas oli ainoa oikea vaihtoehto tälle albumille! – Niklas äänitti demon kappaleeseen The Never Machine, ja kuultuani sen tiesin, että nyt on syntymässä jotain hienoa. Vielä viitisen vuotta sitten ilmestyi kaikenlaisia retromaisia vanhan liiton bändejä ja muita, mutta jos minun olisi pitänyt arvata, tällaiselle vanhan Black Sabbathin, Dion, Acceptin, Anvilin, Ozzyn ja NWoBHM:n katkuiselle musiikille ei olisi enää kuulijoita. Ei mitään sen kummempaa. – Alun perin olin kaavaillut tekeväni levyn Grand Magusin JB:n kanssa, mutta hänellä oli kiireitä bändinsä kanssa. Jokapäiväinen elämämme alkoi kuulua levyllä sanoitusten henkilökohtaisuutena ja halunamme äänittää koko levy kuin se olisi meidän viimeisemme. Leif jatkaa kertomalla yhä innostuneemmin, kuinka aito tunteenpalo tarttui myös häneen. Vertaistukea tunteenpalosta Pitkän hengenvedon jälkeen Leif kertoo löytäneensä avun tulpan avaamiseen ympäriltään värvättyään mukaan aidosti innostuneita ja ”tavallisesta porukastaan” poikenneita muusikoita
Useimmiten en edes tiennyt olevani stressaantunut, koska kuluttavasta elämäntavasta oli tullut ihan normaalia. – Tiedän, että ”juurilleen palaaminen” on kornia kuin mikä, mutta tunsin olevani taas se nuori kiimainen kolli, joka ei saa millään tarpeekseen näistä hämmästyttävistä levyistä. Täydellisyyttä! Leifin ääneen syttyy entistä pitelemättömämpää kipinöintiä, kun hän vertaa tilannetta vanhojen ystävien jälleennäkemiseen vuosikymmenten jälkeen. – Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin aikaa näille kavereille. Jossain vaiheessa saatoin julkaista levyjä kahden tai kolmen bändin kanssa, minulla oli tulilla kolme levyä kerralla ja toiset kolme jo suunnitteilla. Leif määrittää työskentelytapansa kaksiteräiseksi miekaksi. – Saatoin elää pienessä kämpässä Etelä-Tukholmassa täysin eristäytyneenä ja kadota kuukausiksi kiertueelle, jolla elin ihan yhtä eristyksissä. – Vaikka jokin asia olisi kutsumuksesi, siihen on osattava ottaa etäisyyttä. – Elin myös omasta mielestäni todella hyvää elämää. Sohva, albumi, sen kannet, sanoitukset ja lasillinen viiniä... 53. Musiikkia, joka on syntynyt elämäni vaikeimpina aikoina. Vanha koira ei pääse vanhoista tavoistaan kovin helposti, ja Leif alleviivaa, ettei olisi ikimaailmassa muuttanut elämäntapojaan ilman luotettavan ammattiauttajan ohjeita. – Koettakaa siis kestää. Se palaisi perusasioiden ääreen. Se on vaarallinen vihollinen, jonka läsnäoloa ei ymmärrä. Tiedäthän, sinulla on jo maanantaina edessäsi valtava pino viikon aikana hoidettavia asioita, ja rakennelma sortuu heti, jos et suoriudukaan siitä täydellisesti. En ehtinyt pysähtyä hetkeksikään, enkä edes ymmärtänyt polttavani kynttilää molemmista päistä, Leif myöntää. Pääsi käy myös intohimojasi toteuttaessasi ylikierroksilla ja saatat hukkua omaan luovuuteesi, jos et anna itsesi levätä tarpeeksi. – Kaikkein tärkein lääkärinmääräys oli se, että minun tulee keskittyä yhteen albumiin kerrallaan ja kiertää korkeintaan yhden bändin kanssa. Tämä kokemus oli täydellistä musiikkiterapiaa. Jos et lopeta nyt, sammutan sinut kokonaan.” En kuunnellut. Ette ole pääsemässä minusta eroon vielä vähään aikaan, Leif päättää nauraen. – Onneksi vaimoni pakotti minut lääkäriin ennen kuin oli liian myöhäistä. Siispä otin kuunteluun alkupään Motörhead-albumit Iron Fistiin asti, kaikki Dion 80-luvun timantit, Iron Maidenin kaksi ensimmäistä levyä, Witchfindin varhaiset luomukset, Ozzy Osbournen ensimmäiset levytykset ja monia muita tärkeimpiä levyjäni. Toisaalta huomasin myös, ettei Queensrÿchen Operation: Mindcrime puhuttele minua enää ollenkaan. Se olisi täysin riisuttua ja haavoittuvaista musiikkia. Joka kerta kun teen albumia, minulla täyttyy vähintään yksi tällainen sanelin. Olin kyllä paikalla, mutta en ollut läsnä. Se oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. – Kunhan pääsen täysin jaloilleni ja muutamme perheeni kanssa hieman rauhallisempiin oloihin, aion palata maalaamisen pariin. Voin jo nähdä itseni höperöitymässä omassa työhuoneessani maalien ja kitaroiden keskellä! – Joskus aiemmin en kyennyt liikkumaan mukavuusalueitteni ulkopuolelle, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että voisin toteuttaa itseäni haaveilemani singer–songwriter-tyylisen ruotsinkielisen albumin muodossa. Heti perään Leif yrittää toppuutella innostustaan ja muistuttaa itseään lääkärin määräyksestä: ”Yksi bändi kerrallaan. Siellä omassa kuplassani. Leif vertaa kierrettään työnarkomaniaan, jossa sisäsyntyinen paine antaa ymmärtää, että menestyäkseen on ylitettävä itsensä ja ylitettävä sitten itsensä ylittänyt itsensä, kunnes rima vain jatkaa kohoamistaan. Yllätyin todella paljon, kun löysin sieltä massiivisesta aihioiden tulvasta aivan uskomattomia kappaleita, joiden säveltämisestä minulla ei ollut enää mitään muistikuvaa. – Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun minusta aika joskus jättää, perikunnallani tulee olemaan aikamoinen työ, jos he aikovat julkaista jossain muodossa kaiken sen musiikin, jonka olen työstänyt valmiiksi asti, Leif naurahtaa. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ensin tämä näkyi psyykkisesti, ja pian myös Leifin ruumis alkoi ilmoitella sopimuksensa irtisanomisesta. Yhteen sanelimeen mahtuu noin tuhat äänitettä. Ruumiini yritti siis sanoa minulle: ”Olen nyt varoittanut sinua useamman kerran. Todellisuudessa mainittu on vain sitä kuuluisaa jäävuoren huippua. Luovuuden vimmoista syntyi albumi, sitä seurasi kiertue, työskentelin uskomattomien ihmisten kanssa ja pääsin näkemään koko maailman monta kertaa. – Stressi on vaarallista ja myrkyllistä, se luikertelee tajuntaan huomaamatta. Yksi askel kerrallaan Jo viimeisimmän vuosikymmenen aikana julkaistut kymmenen albumia kertovat omaa kieltään siitä, miten luova ihminen Leif on. – Aloin saada paniikkikohtauksia, ja verenpaineeni oli jatkuvasti yli kahdensadan. Elämäntyöstä syöksykierteeseen Ulkopuolisen silmin Leifin vuosikymmenet musiikin parissa saattavat vaikuttaa muusikon unelmalta: hänen oli mahdollista tehdä albumeita, kiertää useiden bändien kanssa ja elää muusikonelämää täysin rinnoin. ”Kaikkein tärkein lääkärinmääräys oli se, että minun tulee keskittyä yhteen albumiin kerrallaan ja kiertää korkeintaan yhden bändin kanssa." aikana etääntynyt. Lääkäri puolestaan pakotti minut pistämään kaikki bändini ja työni telakalle. Luulin, että uupumus on se normaali olotilani. – Äänitän jatkuvasti sanelimiin kokonaisia biisejä ja pieniä ideoita. En kaivannut omaa aikaa tai varsinkaan lomaa, koska tunsin eläväni niin syvällä intohimojeni parissa. – Oltuani pitkään sairauslomalla ja uppouduttuani vinyyleihini palasin myös kaikkien näiden vanhojen sävellysteni pariin. Oli hienoa huomata, että Motörheadin ensimmäinen albumi on edelleen ihan mielipuolinen. Kokonaan. Vaikka töitä olisi vähemmän, elämäänsä voi luoda kiireen tuntua, jos siitä tekee suorittamista. Kymmeniä vuosia kestänyt väkipakolla eteenpäin kulkeminen alkoi vaatia veronsa. Kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa tuntui ahdistavalta, ja minusta alkoi tuntua, että elän loputtomassa limbossa elämättä oikeasti ollenkaan. – Toinen tiukka määräys oli päästää irti kiireestä. Kymmentä julkaistua biisiä vastaan on siis olemassa aina valtava määrä julkaisemattomia. Yksi albumi kerrallaan.” Tästä huolimatta häneltä löytyy irrottelevia haaveita tulevaisuuden suhteen. Hän sai minut myöntymään siihen, että jos en nyt päästä irti kaikesta menneestä, tulen pian makaamaan kuuden jalan syvyydessä. The Beatlesiin ja Bob Dylaniin. – Kaikki se albumeilta välittyvä nuoruuden hullu into ja pitelemätön soiton kiima sai minut palaamaan samoihin fiiliksiin kuin aikoinaan. – Jossain vaiheessa työskentelin seitsemän päivää viikossa ja parikymmentä tuntia päivässä. Se on synnyttänyt toisinaan niin loputtoman sävellysten savotan, etteivät parhaat kappaleet näe päivänvaloa ikinä
Mutta se musiikillinen murhatyö, joka levylle on painettu, ratkaisee. Seitsemän demonin riivaama deliriumpultsari BELIAL Never Again LETHAL 1993 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vuosi 1993 edusti death metal -bändeille muutosten aikaa, kun black metalin toinen aalto käänsi kalvakkaat kasvonsa metallinystävien suuntaan. Kappale on edellisen demon uudelleenäänitys, mutta nyt toteutus on ruma, intensiivinen ja synkkä. Se on silkkaa death’n’rollia. BELIAL ajoi jälleen Tico Ticolle. Torttutukkaisuus on silti kaukana. Sillä soi ambienthämy ja goottirock, eikä Belial koskaan enää palannut entiselleen. Mielenkiintoista sikälikin, että katse on yhdensuuntainen kuin samana vuonna ja samalla pajalla timanttiaan hioneella Joensuun Mordicusilla. Vuoden päästä hän määräisi kokonaisen levyn äänimaailmaa. Kun basistin ja bändin voimahahmon Jani Lehtosaaren akustista kitaraa ja konemusiikkivaikutteita tipautetaan rippunen sekaan, soppa on valmis muttei yhtään sekava. Tänäänkin kuunneltuna. Pian selviää, että musiikki paikoin jopa groovaa. DEATH/BLACK-yhtye Belial oli vuonna 1993 jo paljon kokenut, vaikkei sillä ollut alla vielä yhtään pitkäsoittoa. 54. Levyltä kuuluvat ahkera treenaus ja lukuisat, muiden muassa Sentencedin ja Impaled Nazarenen kanssa soitetut keikat. Firestorm aloittaa albumin teknobiitillä. Oulussa asiaa katsottiin huomattavasti vinommasta kulmasta, kun Belial valmistautui debyyttialbuminsa äänityksiin. Ralph Manfredan kirjaimellisesti törkeän hienosta kansikuvasta tätä ei tosin voinut päätellä: siinä rintava naaras pitelee häpynsä suojana valtavaa puukrusifiksia, tietysti ”väärinpäin”. Tuo minilevy voisi olla yhtä hyvin Salamyhkän aiheena, onhan kysymyksessä kotimainen pieni suuri levytys. Niin ikään Impukoissa (nykyäänkin) kannuttavan Reima Kellokosken soitto on suorasukaisen oivaltavaa, hän saa mustan deathin keinumaan kikkailematta. Pimeän puolen kuoloa tekivät toki Nokian Convulse ja Loimaan Demigodkin, mutta Belialin äärimusta ote erotti pumpun kollegoistaan alueelle, joka ei ollut pelkästään deathtai black metalia, vaan näiden yhteensulautumaa. Mikäli helmi nimeltä Never Again ei jostain syystä löydy levyhyllystäsi, teepä asiaan pikainen korjausliike. Laulaja Koskinen varastaa silti show’n ensikättelyllä. Belialin ulkomaisia sielunkumppaneita voisivat olla Darkthrone Norjasta tai Deiciden esiaste Amon Yhdysvalloista. Kesäkuussa 1992 Kemin Tico Tico -studiolla Ahti Kortelaisen huomassa äänitetty seitsemän kappaleen kokonaisuus on tänäkin päivänä ankaraa turpaanvetoa. Uppiniskaisia, pakkasentappamia riffejä maustavat kertakaikkisen mahtavat laulut, joista on vastuussa Jarno Koskinen. ”I ask you about hatred/And how blood runs/I know something about love/And how deep it is.” Siinäpä rivejä rakkaudesta Pohjolan malliin. Tico-soundi on selkeä ja painava, kuin yhdistelmä Impaled Nazarenen Ugra-Karmaa ja Sentencedin North from Hereä. Mikä sitten tekee Wisdom of Darknessista erityisen. Elämöinnissä on vihaa, halveksuntaa ja voimaa. Vuoden 1991 Rehearsalja The Gods of the Pit -demot saivat seuraavana vuonna seurakseen Wisdom of Darkness -ep:n. Hänen ansiostaan Belial käy etukenossa suoraan päälle kuin seitsemän demonin riivaama deliriumpultsari. Nomen est omen: jo seuraavana vuonna julkaistu 3-albumi oli ihan muuta kuin raakaa kuoloa. Iso kiitos tästä kuuluu Kortelaisen tuotannolle. Miehen pahantahtoinen, pintamiksattu möyrintä on vieläkin täysin uniikki tapa tuottaa ääntä. Riffejä määrää yksin Jarno Anttila, tuo Impaled Nazarenessakin urotekoja tehnyt pellavakutri. Ulos putkahti Never Again, levy, jolla yhtye osoitti muuntautumiskykynsä. Intron jälkeinen The Invocation rysäyttää luun poikittain kurkkuun silkalla brutaaliudellaan. Moni kuoloyhtye lisäsi soundiinsa rockelementtejä, iskevämpiä kertosäkeitä tai melodisuutta. Albumi uusintajulkaistiin vuonna 2010, tosin nössömmillä kansilla varustettuna. Jälki oli omalaatuista, iskevää ja rujoa. Nämä elementit jos mitkä sopivat Belialiin kuin lonkerot Cthulhulle. Belial oli nyt yhden kitaristin bändi liidikepittäjä Jukka Valppun poistuttua riveistä. Vaan ei hätää, sitten tulee tulta niin että korvia punoittaa. Tappokompilla hakannut The Sun saa peräänsä About Love -kappaleen
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA. UUTTA METELISSÄ! facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
Ote on myös selvästi jämäkämpi kuin hivenen unettavalla 01011001:lla (2008). Kymmenisen minuuttia typistämällä tämäkin olisi mahdollista, mutta en kerta kaikkiaan osaa päättää, mihin sakset pitäisi asettaa. Kyyninen voisi väittää, että tässä kuunnellaan väkisin kakkia kullaksi, vaan minkäs teet. Tiskiin ladotaan tuttuja ayreonismeja ikään kuin todisteeksi siitä, että Ayreon on edelleen Ayreon, eikä toista vastaavaa tästä maailmasta löydy. Useimpia on kuultu jo aiemmilla julkaisuilla ja taso on huikea. huhtikuuta. Ei siitä mitään tule, kyllä pöytä pitää perata useampaan otteeseen ja ajan kanssa. Kari Koskinen The Source julkaistaan 28. Tavallaan ajatus pitää paikkansa, sillä Ayreonin äänimaisemat eivät sisällä kovin radikaaleja irtiottoja. The Theory of Everything -levyyn (2013) verrattuna progeilua on karsittu ja kitaravetoisuutta ja raskautta lisätty. Ai tuolla on tuollainenkin juttu. The Source on odotetun vaikea möhkäle nieltäväksi ja ottaa oman aikansa avautuakseen kunnolla. Värejähän tästä ei nimittäin puutu. Kappaleet latovat peräkkäin samoja juttuja, ja vaikkapa Slayerin kiekot erottaisi helpommin toisistaan. Väliäkö sillä, miten tulokseen on päädytty. Tuoreemman Ayreonin tyylinä on sulauttaa raitoja enemmän tai vähemmän yhdeksi valtavaksi massaksi, joka aaltoilee vapaamuotoisesti raskaampien juttujen, kosmisuuden ja tunnelmoinnin avarassa kolmiossa. Esimerkiksi Aquatic Race nostaa pintaan yllättävänkin raskaasti runttaavia kitaroita. Aluksi on myös vaikea välttyä ajatukselta, että ilmaisunsa rikkaudesta huolimatta Ayreon on tehnyt etenkin tällä vuosituhannella samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Raskauden, kosmisuuden ja tunnelmoinnin avarassa kolmiossa Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa LO R I LI N ST R U T H ARVIOT 57. Myös Ritchie Blackmoren vaikutus pilkahtelee siellä täällä: leppeän keskiaikaisesti viulua laulattava All that Was menisi pienellä kevennyksellä Blackmore’s Nightin kappaleesta, ja Into the Ocean tuo paikoin kovasti mieleen klassisen Rainbow’n. Soittopuolella vilisee kannuja tuttuun tapaan soittavan Ed Warbyn ohella Paul Gilbertin, Marcel Coenin ja Mark Kellyn kaltaisia konkareita. Arjen Anthony Lucassenin mestaroima Ayreon on tehnyt ilmeisesti jotain oikein. Deathcry of a Race ahtaa vajaaseen minuuttiin Jethro Tull -huiluja ja itämaista henkeä. The Source on tuttuun tapaan niin massiivinen ja täyteen ahdettu tapaus, että lyhyellä kuulostelulla haaviin jää lähinnä irtonaisia herkkuja ja paljon toisiinsa sekoittuvaa äänimassaa. Vaikka sulaminen ottaa aikansa, sitä kannattaa todellakin odotella. Miinuspuolena mieleen hiipii välillä ajatus kahden vuosikymmenen takaisista, hivenen helpommin hahmotettavista sävelmistä. Kyllä te tiedätte, ei tässä mitään kurkkuräpiköintiä tarjoilla. Levyn 17 kappaleesta lähes jokainen kelpaisi nostaa esiin oman koukkunsa ansiosta, mutta isona suupalanahan tämä on tarkoitus haukata. Hieman kuin vetelisi seisovasta pöydästä jokaista sorttia kauhealla kiireellä ja yrittäisi muistella ähkyssä ruokansa nyansseja. Kaikkia. The Dream Dissolves paukauttaa niin tyylikkäällä ja tunteikkaalla soololla, että tekee mieli rakastaa. Reilut 12 minuuttia kellottava avausraita The Day that the World Breaks Down esittelee mittavaa laulajakaartia ja ottaa luulot pois heti kättelyssä. AYREON The Source MASCOT Kerrankin tuplalevy, jota ei tee mieli puristaa väkisin yhdelle pyörylälle. Lopputulos ratkaisee. Deep Purpleakin on tullut varmasti kuunneltua. Tarinan lukuisia rooleja on tulkitsemassa naurettavan kovaa ukkoa ja akkaa, joiden nimiä on turha alkaa perata. Alun ähkyn jälkeen värikäs ja hienoisen avaruudellinen rockooppera paljastaa sulonsa, ja kokonaisuus kuulostaa näin kolmen viikon kuuntelun jälkeenkin joka kerta aiempaa paremmalta. Neljään kronikkaan jaettu tupla seikkailee tuttuun tapaan mahtipontisuuden ja suuruudenhulluuden rajoilla
Laulu on pääasiassa puhdasta, mutta mukana on myös satunnaista rääkytulkintaa. Junnuhevariryhmän selkeä ykköstykki osoitti jo poikasena itsevarmoja keulamiehen elkeitä niin esillepanon kuin etenkin laulamisen suhteen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Se ei ole melodisen rockin ja metallin sekoituksellaan lainkaan turhempi suoritus. Tällä kertaa musiikki on viety aivan uusiin ulottuvuuksiin. Oceanwake on toki aina sisällyttänyt musiikkiinsa aineksia post-rockista ja dronesta, mikä vie sen lähemmäs Callistoa ja Cult of Lunaa kuin My Dying Bridea. Mutta toivonkipinä elää. Hiljaisuuden rikkovat hennot sävelet, jotka jatkavat voimistumistaan. One Desire sen sijaan huokuu lempeää lämpöä kilometrien päähän. Metalliannoksesta voi sen sijaan vetää suuntaviivoja esimerkiksi Amaranthen, Entwinen ja Waltarin touhuihin. Yhtyeen debyyttilevystä huokuu fiilis, ettei musahommissa olla ensimmäistä kertaa. Jaakko Silvast HAVOK Conformicide CENTURY MEDIA Vaikka thrash on tiivis karsina laajennettavaksi, tehtävässä on joskus onnistuttu. Laulaja kuulostaa välistä erehdyttävästi Death Angelin Mark Oseguedalta. Parhaimmillaan albumi naittaa täydellisesti yhteen Toton tuotannollisen ja soitannollisen hienouden sekä Reckless Loven uhmakkaan vaarallisuuden. Kyseessä on orkesterin kunnianhimoisin ja samalla haastavin tuotos: levy koostuu kahdesta yli 20-minuuttisesta kappaleesta, jotka vievät kuulijan ennenkuulumattomalle matkalle. On uskomatonta ajatella, että Forces of the Northern Nightia on kasattu vuositolkulla. Sattuuhan noita, mutta tässä tilanteessa jokainen pikkuvirhe tuntuu suorastaan surkuhupaisalta. Kolmas albumi pistää, jos mahdollista, vieläkin paremmaksi. Erityisesti kertosäkeistä löytyy purkkamaista tarraavuutta, jossa on myös mukavasti kursailematonta asennetta. Säveltäjinä bändi ei vieläkään ole kummoinen, mutta ainakin he tekevät musiikkia, jota nykypäivän pari– kolmekymppisten toivoisi soittavan ja kuuntelevan. Viimeisin taitaja oli Vektor, jonka neothrash kiihdytteli ihan omassa avaruudessaan. Käytössä ovat ne kaikkein härskeimmät sovitukselliset ja soundilliset genremaneerit – toki salonkikelpoisesti toteutettuina. Ymmärrän ne vaistomaisesti, mutta en osaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. En ollut väärässä. Nykythrash on hiukan kuin Kalliovuorten herkku -pässinkivessipsit: miehekkäästä lähtökohdasta tehdään oikealla maustamisella kohtalaisesti nieltävä mutta sangen epäilyttävä uusioeines. Eero Haulan intensiivinen örinä ja kitaroiden massiiviset särövallit iskevät päin kasvoja hyökyaallon lailla – kunnes vedet tyyntyvät ja myrsky lakkaa piinaamasta matkamiestä. One Desire -levykäisen kymmenen kappaleen mitta täyttää muutenkin kaikki kunnon AOR-julkaisun laatukriteerit räväköine rockrykäisyineen ja herkkine housunkostutusvuodatuksineen. Erityisesti Falling Rainja Close Your Eyes -biisit ovat ammattijälkeä. Yhtyeen hypnoottinen death/ doom on viimeistään tässä vaiheessa murtautunut ulos sille asetetuista raameista. Sanoitukset ovat hyvin abstrakteja ja adjektiivintäyteisiä eivätkä tartu mihinkään konkreettiseen. Oceanwaken musiikki elää vastakohtaisuuksien rakentamisesta ja ylläpidosta. Pelkästään avauskaksikko Hurt ja Apologize riisuu kuulijan niin täydellisesti aseista, että asialle omistautunut tietää tulossa olevan pelkkää korvanamia. Todisteena tästä on italialaisen Frontiersin tuorein suomalaiskiinnitys One Desire. Nykyään varsinkin AOR-puolella suolletaan ulos kaikenlaisia projektikiekkoja, joista jää päällimmäiseksi mieleen pelkkä muovinen tuote. ”Bonusraitoina” käydään läpi Puritanical Euphoric Misanthropian ja Death Cult Armageddonin materiaalia, ja onpa mukaan eksynyt vuosia sitten puhki kulutettu Mourning Palacekin. Jos yhtye irtautuisi joistakin kliseisimmistä pop-ilotteluista, sävellysten koukut voisivat vielä lisääntyä. Eetu Järvisalo ONE DESIRE One Desire FRONTIERS Kun viime vuosikymmenen lopun vaasalainen nuorisosensaatio Strum und Drang vaipui jokunen vuosi sitten horrokseen, veikkailin, että yhtyeen laulaja-kitaristi-säveltäjä André Linmanista kuullaan vielä. Paketti on rakennettu paljolti Abrahadabran sekavien, sisällöltään onttojen ja mitäänsanomattomien pullistelujen varaan, ja albumilta kuullaankin vähemmän yllättäen sen jokainen kappale. Voi olla, että kyseessä on tekijöiden osalta puhdas tajunnanvirta, mutta se ei vähennä lyriikoiden arvoa tippaakaan. Mikko Malm EMBER FALLS Welcome to Ember Falls SPINEFARM Ensimmäisellä sinkullaan vuonna 2015 huomioon pompannut tamperelaisyhtye on saanut aikaiseksi debyyttipitkäsoittonsa. Tulisiko Jenkkilästä vihdoin seuraava Testament tai Anthrax. Yhtye ei pelkää mitään eikä ketään. Toinen keikka pyrkii selkeästi poistamaan yhtyeen salonkikelpoisuuden. Kalliot tuijottavat viisaina ja jykevinä. Tällaisten aikavälien luulisi hiovan timantit äärimmäisyyksiinsä, mutta totuus on valitettavasti jotain aivan muuta. A Storm Sermonista ja In Amidst the Silent Thronesista on vaikea sanoa erikseen mitään, sillä ne muodostavat hyvin tiiviin kokonaisuuden. Tämä dvd ei ole odotuksen väärti, ei oikeastaan edes lähellä sitä. On vain meren tasainen peti ja horisontissa asuva toivo. Vuoden 2012 Wackenissa kuvattu esitys sisältää saman massiivisen kokoonpanon kuin edeltäjänsä (joskin sinfoniaorkesteri on lainattu tällä kertaa Tshekeistä), mutta show’n luonne on ympäristöstä johtuen maanläheisempi ja aidompi. Silti, jollain intuitiivisella tasolla, ne puhuvat minulle. Bändi teki yhden viime vuoden kovimmista levyistä. Debyytti Kingdom (2013) oli erittäin lupaava alku, mutta toissa vuonna ilmestyneellä Sunlessilla yhtye saavutti oman sisäisen zeniittinsä. Jopa julkaisun parhaaksi anniksi nouseva puolituntinen dokumentti onnistuu hämmentämään heti alkuunsa: tekstityksiin on päässyt livahtamaan kunnon kämmi, jossa Venom ja Bathory ovat muuttuneet Demoniksi ja Batteryksi. Biisikattaus on tismalleen sama, joten yllätysmomenttia ei ole pätkän vertaa. Vaikutelmaa tehostetaan entisestään ensimmäisen dvd:n vuonna 2011 taltioidulla keikalla, jonka mukana pauhaa Norjan radion sinfoniaorkesteri massiivisine kuoroineen. Colorado osuu maantieteellisesti suunnilleen Bay Arean ja maan itärannikon väliin. Homman kuviona on tiukasti ja taiten musisoitu uusthrash, ja Conformicide jatkaa Havokin soitannollisesti pätevää mutta muistikuvia tuottamatonta levytyssarjaa. Bändin rokimmassa puolessa ja laulaja Thomas Groven tyylissä on jonkin verran kaikuja kotimaisesta Poets of the Fallista. Oceanwake on tämän hetken paras kotimainen metalliyhtye. Tuntuu kuin kyseessä olisi yksi kappale, joka on jaettu kahteen eri lukuun. Hang’ em High’n alun bassottelut tuovat mieleen Testamentin Greg Christianin vastaavat Souls of Blackin (1990) nimibiisillä. Havokissa toden totta kuuluvat niin Yhdysvaltain itärannikon hardcorevaikutteet kuin länsirannikon vanhat legendat Exodusriffittelyineen ja Araya-rääkyineen. Uuden polven rässibändit tuppaavat julkaisemaan järjestään geneeristä kamaa, jossa soitto pelaa ja soundit ovat kohdallaan. Ja niin edelleen. OCEANWAKE Earthen VICISOLUM Vuonna 2009 perustettu Oceanwake on pitänyt visionsa kirkkaana ja tuottanut laadukasta maalailevaa metallia. Plussaa tulee myös siitä, että bändi on uskaltanut kokeilla sopivasti erinäisiä täytejuttuja, kuten räppäystä ja balladeja. Bändin eponyymi debyytti tuuttaa ilmoille kermakaramellimelodioilla alusta tappiin kyllästettyä aikuisrockia asiaan kuuluvine ihmissuhdelyriikoineen kaikkineen. Liian usein musiikki onkin kuin muinaisen maalivahtivalmentajan Jari Kaarelan parta: millilleen silottelulla ei anneta rosoista vaikutelmaa. Täytyy kiirehtiä, sillä tietää, että myrsky palaa jossain vaiheessa. Vuonna 2012 perustetun yhtyeen väärentämätön aitous on ehkäpä sitä eniten kannatteleva voima. Tomi Pohto DIMMU BORGIR Forces of the Northern Night NUCLEAR BLAST Sinfonisen black metalin meganimi Dimmu Borgir on ajanpeluun mestari. Sturm und Drangin taustalla aikoinaan toimineen One Desire -kitaristi Jimmy Westerlundin ja laulaja Linmanin yhteistyö kantaa nyt sitä hedelmää, jonka merkit olivat kuultavissa rivienväleistä jo vajaa vuosikymmen takaperin. Viimeisimmästä studiolevystä Abrahadabrasta on aikaa seitsemän vuotta, ja olipa arvion alla oleva dvd:kin tekeillä arviolta viiden vuoden ajan. Kahdesta keikasta ja dokumentista koottu Forces of the Northern Night esittelee Dimmun juuri sellaisena kuin kaikki sen tänä päivänä tuntevat: mahtipontisena ja viimeisen päälle ammattitaitoisena ryhmänä, jonka soundi on melkeinpä lähempänä leffasoundtrackejä kuin 1990-luvun alun norjalaista mustaa metallia. Samassa musiikillisessa välimaastossa noukkii onnenkäpyjään denveriläinen Havok. Kappaleiden iskevyys on rakennettu elektronisuuteen ja popahtavuuteen, jotka pitävät yhtä varsin pelittävän riffija melodiakielen kanssa
Tämä on valitettavaa, sillä kaoottisuuden alta on vaikea kaivella ainuttakaan mieleen jäävää riffiä. Julkaisu vain vahvistaa kuvaa, että bändin nykymeiningistä puuttuu kaikenlainen intohimo, ja mikäli pakettia miettii fanien kannalta, on hankala kuvitella, miksi joku sijoittaisi rahansa tähän muuten kuin tavan vuoksi. Kiivas, synkkäsävyinen ja törkyisesti kiihdyttelevä death/thrash kolisee, rytisee ja paukkuu kuin favelan syvyyksissä riehuva jengitappelu. Kari Koskinen SUPREME HAVOC Disgust/Deathwish OMAKUSTANNE Ensimmäistä albumiaan valmisteleva Supreme Havoc myöntää suoraan käyvänsä läpi jonkinlaista ARVIOT 59. Melodisessa yleisilmeessä on paljon yhteistä Amorphisin kanssa, vaikka Wolfheartin musiikki on huomattavasti ripeäotteisempaa. Miehen tyylissä on parasta selkeä artikulointi, joka ei kuitenkaan verota aggressiivisuutta. Napakanmittainen levy on synkkä mutta ei lohduton. Tavallaan kyse on myös säälimättä kurkkua kuivaavasta aavikosta, jonka varrelle ripotelWOLFHEART Tyhjyys SPINEFARM Kotimaisen metallimusiikin monitoimimies Tuomas Saukkonen (muiden muassa Before the Dawn, Black Sun Aeon, Dawn of Solace) päätti neljä vuotta sitten lopettaa muut projektinsa ja keskittyä pelkästään Wolfheartiin, joka on miehen uusin yhtye. Soolouralle siirtyneen solisti W. Mikko Malm V A LT T E R I H IR V O N E N laan keitaita hivenen hitaampien ja selkeämmin rakenneltujen kohtien muodossa. Yksi kantavista elementeistä on Saukkosen murinalaulu, josta olen pitänyt kontekstista riippumatta. Tunteillakin on joskus väliä. Melodinen death metal on edelleen homman nimi. Käytännössä tämä tarkoittaa kaiutettua huutolaulua, surisevia kitaroita ja alkukantaisen raivokkaasti kolisevia rumpuja. Jos kokonaisuutta tarkastelee oikein kriittisesti, voi todeta, että Saukkonen pysyttelee kenties hieman liikaakin mukavuusalueellaan. Suorastaan Kornin alavireillä louskuvat kielisoittimet rohisevat ääriraskaina, mutta ilmavuutta ei silti puutu. Toisaalta mies osaa hommansa niin perhanan hyvin, että pienet muotoseikat eivät jää häiritsemään. Ja se totuuden torvi tuuttaa siellä täällä erinomaisen lisämausteensa synkkään liemeen. Upea testamentti joka tapauksessa. Tempoa laskiessaan Immortal Force näyttääkin tappavimmat kikkansa. Tinkimättömän hidastempoisena jyräävää ryskettä on arvostettava, vaikka painostavuus pääsee hetkittäin jopa turhankin iholle. Vahva melodisuus ja raskaasti hengittävä kokonaiskuva luovat pinnan alla väreilevän herkkyyden kanssa hienoa jälkeä. Homma käy tutun vetopasuuna kohtaa alavirerytinän -otteen mehukkain sävyin. Pikemminkin kyseessä on tasalaatuinen kokonaisuus. Joni Juutilainen TYTÄR Synkkyyden ylistys OMAKUSTANNE Julkaisemattomana vuosikausia lojunut viimeinen Tytär-albumi ansaitsee tulla julkaistuksi, vaikka fyysistä levyä ei taida kuulua kuunaan. Ensikuuntelulla levy vaikutti hieman tasapaksulta, jopa geneeriseltä. Koskinen MUTILATOR Immortal Force GREYHAZE Belo Horizonte, Cogumelo Records ja vuosi 1987. Kimmo K. Selkeys tuo ilmaisuun jämäkkyyttä ja iskevyyttä, mikä on suuri etu. Soolot raiskaavat tärykalvoja ja kiire on kova. Nämä kohdat voi toki perustella varhaisen death metalin rakenteluvaiheessa olleella alkukantaisella raivolla. Syvempi perehtyminen ja etenkin teoksen kokeminen kuulokkeiden kautta tekivät selväksi, ettei albumi ole mikään rutiininomainen suoritus. Pienen budjetin pakottama likaisuus ja tarttuvuuden kustannuksella annosteltu raivo toimisivat tässä tapauksessa parhaiten juuri alkuperäiseltä, lämpimästi rahisevalta vinyyliltä. Orkesterin kolmas levy osoittaa, että Saukkosen kyky luoda melankolisia tunnelmia ja ärhäköitä riifejä ei ole kadonnut mihinkään. Ei sääntöjä, ei armoa, ja aseetkin ovat hieman ruosteessa. Henkilökohtaisesti pidän vinyyliä jokseenkin yhtä surkeana formaattina kuin c-kasettia, mutta siltikin tämän kuunteleminen remasteroidulta cd:ltä kuulostaa jotenkin väärältä. Mitään uusia näköaloja ei aukea, ainakaan minulle. Ei siitä silti mihinkään pääse, että vaikka Mutilator on Sarcófagon, Vulcanon ja Sextrashin tapaan huomattavan raaka ja täten aivan omaa viehätystä sisältävä bändi, musiikillisesti Immortal Force jää huomattavan kauas esimerkiksi Sepulturan samana vuonna Cogumelon kautta julkaisemasta Schizophreniasta. Soundinsa omaleimaiseksi vuosien mittaan kehittänyt yhtye jättää jäähyväiset erinomaisen vakuuttavasti. Näillä määreillä julkaisun sisältöä voi arvailla jo melko pitkälle. Juuri arveltua Mutilator myös toimittaa. Nopeasti hakkaavaa virvelin ja bassorummun suoraviivaista tulitusta tarjoillaan isoja siivuja. Parilla vanhemmalla demoraidalla vahvistettu uusintajulkaisu puhaltaa Brasilian hurjien debyyttiin uutta eloa. Iivarisen monisyinen laulu kantaa synkkiä mutta tarttuvuudella kosiskelevia kappaleita mainiosti
Sitten kaikuvat taistelun äänet, ja kaiken luulee olevan ohi. transitiovaihetta. Willettsin tulkinta on miksattu tarkoituksellisesti pintaan. Tätä on death metal. Se on samaan aikaan surumielinen, raskas ja toivoa herättävä. Ensin soitettiin vanhoja klassikoita covereina, sitten alkoi syntyä omaa materiaalia. Siitä alkoi syys. Bändi osoittaa pikkujulkaisullaan hallitsevansa kummankin genren perusteet, mutta ei sen enempää. Deathwishissä on laskettu tempoa entisestään, tuplattu kesto ja ujutettu mukaan enemmän sävyjä, jopa Black Sabbathin hengessä. Aloituskappale Incineration Initiator agitoi periksiantamattomalla otteella ja antaa hyvän kuvan siitä mitä tuleman pitää. Menneessä ei vellota, vaikka keinot ovat perinteiset. For the Fallenin äänimaisema on erittäin painostava. Se mikä on nyt, on menetyksen hinta nykyisyydessä. Tuttuus ei sinällään haittaa, mutta turvallisuus ei ole tämänkaltaisessa musiikissa minkäänlainen etu. Levyn tuotantojälki on tosin perusnecrosuhinaa laadukkaampaa. Corrupted System, Resistance… Maininta taantumuksesta, ja vanhat punkkarit tunkevat keskarin sieraimestasi sisään. Ryhmä täydentyi Benediction-basisti Frank Healyllä ja Cerebral Fix -kepittäjä Scott Fairfaxillä. Levy pureutuu suoraan lihaan ja tajuntaan, tai kuten Lauri Tähkä lauloi aikoinaan: ”Kiihkeyttä kuumaa/hulluutta huumaa/sait mut tuntemaan.” Kiihkeä levy aloittaa ja lopettaa vahvasti. Mitä vielä: epilogi marssii rauhallisen raskaasti kuin Dan Seagraven upean kansikuvan hautajaissaattue. Bändiä kiinnostaa paiskoa punkkia d-beatillä, mutta möyrimisen suuntaan ollaan ilmeisesti kuitenkin hidastamassa. Ensiksi on ihmeteltävä seikkaa, että Andy Whale ei ole soittanut aktiivisesti yli 20 vuoteen. Mega ACRIMONIOUS Eleven Dragons WORLD TERROR COMMITTEE Kreikkainen Acrimonious esittää hypnoottista mutta armottoman raakaa black metalia. Levyn päättää Last Words, luonnollisesti. Hän päätti perustaa Memoriamin kouluaikojensa ystävän, Bolt Throwerin alkuperäisrumpalin Andrew ”Andy” Whalen kanssa. Sitten arvostusta herättää Willettsin ulosanti, joka on satojen keikkojen käheyttämä. Tomi Pohto G O B IN D E R JH IT TA ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kappalekaksikosta siitä kärsii pahemmin juuri hitaampi Deathwish, joten jotain tarvitsisi tehdä, mikäli tähän suuntaan ollaan todellakin menossa, ja vielä pitkässä mitassa. Resepti on onnistunut, joten mitäpä sitä turhaan ylimääräisiä mausteita lisäämään. Yhtye itse mainitsee vaikutteikseen muun muassa vanhan Samaelin ja Dissectionin, joiden läsnäolo kieltämättä kuuluu – jälkimmäisen mustanpuhuvat melodiat ovat ehkä se läpitunkevin elementti. Konkreettisen tauon tarjoaa myös levyn puolivälissä esiintyvä Kaivalyainstrumentaali, joka viettelee kuulijaa melankolisella otteellaan. Taustalla sota voi olla vielä todellisuutta, mutta ehkäpä se on vain ote toisesta ajasta. Punkkirymistely Disgust rullaa vaivattomasti, vaikka jarrupedaali painetaankin lattiaan sen keskivaiheilla. Eleven Dragons on jämerä opus, joka pitää kutinsa kautta linjan, vaikka ei loppujen lopuksi tarjoa kovinkaan paljon vaihtelua. Ehkäpä melankolisia hetkiä olisi voinut ripotella reilun tunnin mittaiselle levylle hieman enemmänkin. Avasin läppärini selatakseni viimeisimmät otsikot. Yhtyeen satanismi vaikuttaisi olevan Watainin tapaan teististä lajia, mikä ei ole ainoa bändejä yhdistävä tekijä. Meno on sekä ärjyä että leppoisaa, mikä johtuu osaltaan korviamiellyttävän lämpimästä ja pyöreästä äänimaailmasta. Tässä me olemme. Uutinen iski arkisena, toteavana, lopullisena: Bolt Throweria ei enää ole. Lyyrinen ilmaisu, soundimaailma ja yleistunnelma omaavat hyvin paljon samoja piirteitä. Ilmassa oli jo aavistus saapuvasta talvesta, vaikka auringonkajo antoi lämmöllään toivoa pidentyneestä kesästä. Ottakaamme se avosylin vastaan. Nyt rumpu saa iskua kuin …For Victoryn (1994) aikaan. Viimeinen esitys Thaumitan Crown lisää aggressiivisen pauhun sekaan hieman tunnelmointia, joka antaa mahdollisuuden hengähtää hurjan matkan jälkeen. Bändillä on paljon yhteistä myös maanmiestensä Rotting Christin varhaisen tuotannon kanssa. Yhteistyön hedelmänä kuullaan nyt For the Fallen, ”Kaatuneille”. Memoriamin voisi helposti olettaa olevan kevytBolt Throweria, mutta se on kaukana sellaisesta, häpäisystä. Kuoleman läpiajama kalsea säie valoa. Brittideathin suuryhtye ampui viimeiset kunnialaukauksensa ja laittoi torrakot komeroon rumpali Martin Kearnsin liian aikaisen menehtymisen vuoksi. Mikko Malm MEMORIAM For the Fallen NUCLEAR BLAST Se oli kuulaan syyskuun viilenevä ilta. Tuosta teille kunnon riffit, tuosta painostavat väliosat, tuosta sodan irvokkuutta kuvaavat rivit. Eräänlaisen jakomielisyyden oireet ovat kuultavissa selkeästi kahden biisin pienipainoksisella kassu-ep:llä, jolla ostetaan selvästi aikaa. Solisti Karl Willettsin rintaan jäi kytemään vanha polte
Soundit ovat selkeät ja keskinkertaisen toiWWW.ARISING-EMPIRE.COM WWW.FACEBOOK.COM/ARISINGEMPIRE.DE WWW.SHARPTONERECORDS.CO WWW.FACEBOOK.COM/SHARPTONERECS COMING SOON! THE EUROPEAN ONLINE SHOP FOR SHARPTONE RECORDS AND ARISING EMPIRE Inferno FIN IMMI-Loathe 03-17.indd 1 02.03.17 14:43. Ei ihan. Takovat rässikompit, deathmetallinen tasatykitys ja tummankiero kitarointi käskyttävät. Siksi onkin mukava todeta, että kahdesta jäsenestä koostuvan Lanternin synkähköä ja rujoa kuolometallia luukuttaa varsin mielellään. ARVIOT LANTERN II: Morphosis DARK DESCENT Kuopio on tullut tunnetuksi yhtenä kotimaisen metallin mekoista. Eradicate... Bändi tulee Saksasta ja julkaisee esikoispitkänsä, eli sikäli voi antaa hieman liekaa. Kymmenvuotiaan yhtyeen toisella albumilla raikaa vanha liitto, jota peittää hämyinen utu. Ei olekaan ihme, että tunnin ja vartin mittainen keikkatallenne on melkoista modernin metallin, nirhaavien riffien, venkoilevien melodioiden ja tunnelman juhlaa. Tämän välipalan jälkeen jäämme odottelemaan bändiltä sitä kaikenkattavaa liveja dokumenttipakettia. Niin paljon kuin WhiteGluzin äänestä levyllä pidänkin, As the Stages Burn vahvistaa kokemiltani keikoilta syntynyttä käsitystä siitä, ettei mimmi ole ihan vahvimmillaan pitkillä kiertueilla. Hyvässä tai pahassa. IRON SHIELD Raivostuttavaa yrittää keksiä sanottavaa levystä, joka ei anna mitään aihetta sanomiseen. Aki Nuopponen RAVAGER Eradicate... Kiekko sutii niin keskellä kaikkia mahdollisia mittareita, että minkäänlaista persoonallisuutta tai särmää on mahdotonta löytää. As the Stages Burn näyttää ja kuulostaa komelta, mutta itse keikka tai varsinkaan dvd:n bonusmateriaalit eivät tule karkottamaan jatkossa pölyjä sen kotelon päältä. Yleisö syö bändin kädestä biisi toisensa jälkeen Arch Enemyn saavuttaessa klubiluokan intensiivisyyttä vastaavan meiningin jopa massiivisimmalla lavalla. Annihilate... Ei tätä jaksa edes halveksia. Hämärtyvä saksalainen kesäilta päästää Arch Enemyn komean valoshow’n oikeuksiinsa, ja kun settilistassa kuullaan 15 biisin mittainen läpileikkaus bändin tuotannosta, keikan jälkeen huomaa olevansa enemmän kuin kylläinen. Exterminate... Soitosta puuttuu thrashille vaadittava napakka terävyys. on totaalisen olematonta ja helposti sivuutettavaa standardirässiä, jonka perusriffit eivät anna aihetta jatkotoimenpiteisiin. Jos perusasiat olivat kunnossa jo debyyttialbumi Below’lla (2013), visio ei ole hukassa tälläkään kertaa. Aivan viime aikoina korviini ei ole kuitenkaan kantautunut tuoreempia bändivirityksiä Savosta päin. Toinen pohtimisen paikka on livetallenteen kyseessä ollen perustavanlaatuinen: onko kyseessä yhden katsomiskerran ilo vai jotain sellaista, jota tulee pyöriteltyä jatkossakin. Kaikesta päätellen paketti on jo keikkaosuutensa perusteella viiden kirveen arvoista murhaa. Mielen sopukoista ryömii pinnalle ainakin sellaisia jenkkivaikuttajia kuin Morbid Angel, Possessed ja Malevolent Creation. Levyllä on aavistuksen verran liikaa viipyilyä, jonka tilalle toivoisi enemmän riffipaahtoa, siinä kun jätkät vaikuttavat olevan omimmillaan ja terävimmillään. Annihilate... Exterminate... Eivätköhän lisävuodet ilmaisua vielä väritä, vaikka eipä se tässä hetkessä paljoa lämmitä. Tämä käy ilmi esimerkiksi ralleista Black Miasma ja Lucid Endlessness. Pulmiksi osoittautuvat edelleen ehkä turhankin kova luotto kyseisiin perusasioihin sekä täysin tyhjentävien momenttien uupuminen. Eetu Järvisalo ARCH ENEMY As the Stages Burn CENTURY MEDIA Kun Arch Enemy nousi viime vuonna Wacken Open Airin päälavalle, bändillä oli taustallaan koko 21-vuotisen uransa paras albumi War Eternal, keulillaan jopa edeltäjäänsä kovempi mörisijä Alissa White-Gluz ja riveissään kaksi metallimaailman kovimpiin kuuluvaa kepittäjää, Michael Amott ja ex-Nevermore-riffikone Jeff Loomis. Parhaimmillaan ääni on viiltävää mörinää, mutta keikan edetessä se taantuu pahimmillaan väkinäisen ohueksi räyhäämiseksi. Festarikeikaksi Wackenin puitteet ovat enemmän kuin kunnossa. Ja tämähän on vielä täydellistä surkeuttakin suurempi synti. Kumea örinätulkinta ja melodialiikkeiden tritonus luovat kaiken päälle sopivan tuonpuoleisia fiiliksiä
Yhtyeen neljäs levy on johtopäätös trilogiasta, jonka finaalina toimi Archdimension Now (2014). PH on karsinut post-lähtöisestä metallistaan pahimmat dronehuuruilut ja pörinät ja antanut tilaa vapaammin hengittävälle ambienssille. Ranskalainen Necroblood kulkee hyvin pitkälti samojen vaikutteiden alla, joskin bändin biisit ovat selkeästi death-painoitteisempia. Merkittävin muutos on, että kappaleiden kestot ovat lyhentyneet rajusti. Kyseinen avausraita Looking Back at Mr. PH:n on onnistunut säilyttää oma tunnistettava äänimaisemansa. Laulajan vaivalloinen kärinä on heikkoa. Eternal Hayden edustaa niin menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Tämäkin arvostelu oli pakko kirjoittaa levyn soidessa, sillä viimeisen kappaleen päätyttyä muistiin ei jäänyt mitään. Levy jättää mieleen tyhjää. Yhtye ei kykene pitämään avausraidan kiihkeyttä yllä koko aikaa, vaikka muitakin hyviä sävellyksiä, kuten Retaliation ja Necromantic Ways, löytyy. En ole vielä varma löydösteni tosiluonteesta, mutta tiedän, että olen saapunut jonkin kiehtovan äärelle. Muutamasta täyteraidasta huolimatta Luciferian Goath Ritual on ihan kohtuullinen pelinavaus. Siinä missä Goath harrastaa korkealta kulkevaa kirkunaa, Necroblood möyrii pääosin viemäritasolla. Peter Hayden, tuo kummajainen kotimaisella raskaan musiikin kentällä, tottelee nykyään nimeä PH. Saksalainen Goath on selkeästi riffipainoitteisempi ja tempoiltaan hieman vaihtelevampi. Pintapuolisesti tarkasteltuna Eternal Hayden vaikuttaisi olevan yhtyeen tähän asti helpoiten lähestyttävä levy, mutta luulen, että asia ei ole näin yksinkertainen. Levyn aloittaa väkevällä johtoriffillä varustettu All Becomes Nothing, joka lienee albumin tarttuvinta antia. mivat, mutta niistäkin on puunattu tarvittava rähäkkyys. Kolmas D-bändi, joka on läsnä, on tietysti Deicide. Kari Koskinen GOATH Luciferian Goath Ritual VÁN RECORDS NECROBLOOD Collapse of the Human Race SPIKEKULT RECORDS Vuorossa on kaksi debytanttia, jotka edustavat hyvin pitkälti samaa musiikillista linjaa eli raakaa ja vauhdikasta death/black metalia. PH Eternal Hayden SVART Mr. Yhtyeen musiikissa kuuluvat selvästi Desasterin ja Deströyer 666:n kaltaiset yhtyeet. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Siinä missä edellinen levy koostui kahdesta noin tunnin mittaisesta kappaleesta, tällä kertaa ainoastaan yksi esitys kestää yli kymmenen minuuttia. Sekä jenkkien että germaanien klassikoista inspiraatiota ammentavat kappaleet sekoittuvat toinen toisiinsa. Eiköhän tässä ole haaskattu kaikkien aikaa jo ihan tarpeeksi. Se pyrkii nousemaan uudelle henkiselle tasolle, ikään kuin Keterin tuolle puolen. Yksittäisistä indekseistä saa paremmin kiinni kuin koskaan aikaisemmin, mutta kokonaisuus kätkee sisäänsä esoteerisia salaisuuksia, joiden sielulähtöinen tendenssi saa ajatukset virtaamaan. Melodisuus ja jopa tarttuvuus ovat albumin hyveitä, mutta täytyy todeta, että orkesteri ei ole missään nimessä luopunut juuristaan tai kääntänyt takkiaan. Kumpikin on myös ilmaisussaan avoimen saatanallinen. Tämä merkitsee uutta vaihetta bändin uralla. Peter Hayden toimii ikään kuin venytettynä introna koko levylle. Ei yhtään mitään
Aika näyttää. Kaksi tasavahvaa yhtyettä, jotka joko saattavat löytää itsensä tai sitten hukkua lopullisesti massaan. Pienen hetken kestävän korvien totuttamisen jälkeen ne muuttuvat hyväksyttäväksi esimerkiksi oman äänen hakemisesta. Rennohko on myös soundiosasto. Harvemmin hardcoressa tai punkissa minkäänlaisia kikkailuja tai irtiottoja kuullaan, eikä ole niin väliksikään. ARVIOT Collapse of the Human Race on jossain määrin tasapaksua mättöä, mutta toisaalta se on myös tasainen kokonaisuus. Legacy of Fearin 13 biisiä ovat sen verran lyhyitä ja napakoita, että 12-tuumainen pyörii normaalia nopeammin. Chicagolaiset eivät hienostele vaan jyräävät menemään debyytillään keskitempoisen mehevästi. Yhtyeen mättämä d-beat ei ole läheskään nopeinta ja räväkintä lajissaan. Syitä tälle ei tarvitse pahemmin miettiä bändin kuudetta kokopitkää kuunnellessa. Kuulijan kannalta olisi toivottavaa, että yhtye tajuaisi suoraviivaistaa ilmaisuaan, mutta pahoin pelkään, että materiaali on menossa aina vain sakeampaan suuntaan. Ylimääräinen turboahtaminen loistaa poissaolollaan, ja äänimaailma on ilmava kuin 20–30 vuotta sitten tehdyillä äänitteillä parhaimmillaan. Mega HETROERTZEN Uprising of the Fallen LISTENABLE Chilestä lähtenyt mutta sittemmin ruotsalaistunut black metal -yhtye ei ole juuri parrasvaloissa paistatellut. Ripeääkin tempoa löytyy, mutta vanhan koulun tyyliin, eli turhalla blastailulla ei anneta tekorajua vaikutelmaa. Hetroertzenin musta metalli on hyvin yleistä tämän päivän kamaa, jossa mystiikka ja syvä omistautuminen lusiferiaaniselle magialle näyttelevät suurta osaa. Mikko Malm BEAR MACE Butchering the Colossus OMAKUSTANNE Rehellistä vanhan liiton death metalia, ja peräti Trumplandiasta. Onneksi heidän edustamansa tyylisuunta ei elä omaperäisyydestä tai persoonallisesta ilmaisusta, vaan asenteesta ja ilkeänhikisestä tunnelmasta. Tämä ei ole näissä piireissä todellakaan mikään yllätys, mutta välistä sitä kaipaa ihan rehellistä ja simppeliä vanhan koulun black metalia ilman turhia koukeroita. Riffejä lainataan välillä aika huolettomasti esimerkiksi Deathiltä ja Deicidelta, mutta hyvinhän tuo rullaa näinkin. Uprising of the Fallen ei ole varsinaisesti mitenkään huono albumi, mutta tämän yhtyeen kohdalla tuntuu siltä, että vahva ideologia kiilaa komeasti itse musiikin eteen. Tämä yhdistettynä sisällön peruskauraiseen olemukseen ei haittaa kuuntelunautintoa millään tavalla, mutta vuositasolla tarkasteltuna levy jää lopulta pelkäksi mukavaksi välipalaksi. Uprising of the Fallen on hyvin tehty levy, mutta tällaisesta tavarasta ei vain saa enää oikein mitään irti. Bear Mace ei ole alansa valio, mutta silti kaikin puolin kehityskelpoinen porukka. Hetroertzenin tuoreelta levyltä tätä kamaa ei juuri löydy. Teemu Vähäkangas DISPAIR Legacy of Fear RAWMANTIC DISASTERS/URINAL VINYL/NUCLEAR FEAR/FIGHT/NOISE OF HELL/PSYCHEDELICA Konstailematon ja mustavalkoinen. Tämä adjektiivikaksikko putkahti ensimmäisenä päähän Dispairin vinyylialbumia pyöritellessä. Omaperäisyydestä pisteitä ei sen sijaan voi pahemmin antaa. Se painuu hitaasti mutta varmasti sitä lähemmäs unholaa, mitä pidemmälle vuosi kuluu. Omanlaisensa kepeys ja yksinkertaisuus korostuvat entisestään selkeiden joskin asiaankuuluvien diskanttisoundien ansiosta. Joni Juutilainen. Uusi värillinen vinyylimatto tarjosi kontrastia kokemukselle. Niin musiikissa kuin sanoituksissakin voi havaita kaikuja Dischargen tuotannosta, vaikka ulosanti ei ole kummallakaan saralla yhtä tiukan tinkimätöntä. Musiikillisesti jauhetaan keskitien mäiskettä, josta saattaa löytää viitteitä useaan eri suuntaan, mutta pääosin kokeilullinen ilmaisu lepää jossain Mayhemin ja Deathspell Omegan tietämillä. Bolt Thrower -tyylinen, sopivan rento soittotarkkuus tuo poljentoon tarvittavaa groovea. Luupäinen perinnetietoisuus on erittäin kunnioitettava arvo, etenkin nykymaailmassa, jossa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä elämystä ja ärsykettä on tarjolla koko ajan, joka digituuttia myöten
Avausbiisi Aktavas polkaisee levyn käytiin hyvin. Brett Campbell osaa olla laulaessaan jokseenkin vilpitön ja lempeä, mutta on valinnut yleisilmeekseen raivostuttavan, vibratoilla revittelevän korkeaäänisen haukkomisen, joka muistuttaa kuolontuskissaan piehtaroivan marttyyrin äännähtelyä. Anodnatiusista puuttuu vetovoimaa. Kondur herättää kysymyksen, mitäköhän helvettiä kappaleessa tapahtuu. Severed Monolith jalostaa bändin debyytin brutaalia, armottoman nopeaa ja hämmästyttävän sutjakkaasti etenevää death metalia vielä pykälän pidemmälle. Kokonaisuudesta on lopulta vaikea löytää mieleenpainuvia riffejä, jolloin melodioista kauneimmatkin kokevat eräänlaisen inflaation. Kari Koskinen ANCESTRAL Master of Fate IRON SHIELD Vuosikymmenen kypsyttely ei ole tuonut italialaisten vauhtivoimailuun ainakaan omaperäisyyttä. Tunteettomuudesta yhtyettä ei voi syyttää, mutta materiaalin kurinalaisempi suodatus ja asettelu olisi tuonut maukkaamman lopputuloksen. Coverina vedelty Helloweenin Savage paljastaa loput vaikutteet. Huippuhetkiksi nousevat komppiensa puolesta leukoja rikkova Hellfire sekä keskitempoista mehustelua ja nopeampaa kuolovyörytystä kiireettömästi kehittelevä Black Horn. Ohuehko kitarasoundi, korkealta kailottava laulaja ja sympaattisen käppäinen sivumaku sisältyvät luonnollisesti pakettiin. Tarjolla on siis koruttomasti päin näköä iskevää, melodista ja vauhdikasta power metalia, joka paikkailee omaperäisyyden puutetta energisillä biiseillä ja suoraan sydämestä irtoavalla vimmalla. Biisi voisi olla Kummelin Gerhard Rihmakallon kynästä. Ilmaisun varmuus ja napakkuus taas ovat sitä mitä kelpo italopowerilta odottaakin, vaikka bändin kakkoslevyn soundi on hivenen pohjoisempaa sorttia. 1960ja 1970-luku haiskahtavat vahvasti, mutta raskaita elementtejä on vain nimeksi. Heartlessin taikinaseosta on leivottu osin raikkaalla otteella saamatta aikaan kypsää herkkua. Nykymalliin lähes tukkoon ahdettu soundi on sekin hieman keskivertoa rankempaa työtä, eikä tästä nyt muutoinkaan kehtaa isompia valittaa. Heartless-opuksen pohja on doomin perinteikkäässä musertavuudessa ja melodisuudessa, minkä lomaan on ripoteltu modernia, päälle vyöryvän likaista sludgea sekä ajatonta, pohdiskelemaan pysähtyvää progea. Jälkimmäiseltä löytää parhaimmillaan Bolt Throwerista muistuttavaa jyrää. Näistä mikään ei ole varsinaisesti huono juttu, vaan ne ikään kuin kuuluvat asiaan silloin kun heviä soitetaan viikset vipattaen. Kari Koskinen PALLBEARER Heartless NUCLEAR BLAST Yhdysvaltainen Pallbearer on ehtinyt kolmanteen pitkäsoittoonsa. Passavas on puuduttavaa kuunneltavaa. Laulajan puhdas, korkealta vetävä nuotti pelaa hyvin yhteen levyllä vierailevan Fabio Leonen kanssa, mutta itse musiikissa on vanhemmasta Blind Guardianista muistuttavaa särmää. Joona Turunen ANANDA MIDA Anodnatius GO DOWN Italialaiskuusikko häröilee vahvasti psykedeelisen progen maailmassa. Pasi Lehtonen SCREAMER Hell Machine HIGH ROLLER Kansikuvan pantteria esittävä piirros paljastaa ruotsalaisten intohimot yhdellä vilkaisulla. GOREPHILIA Severed Monolith DARK DESCENT Hartaudet hemmettiin ja rituaaleista viis: Gorephilian uutukainen tarjoaa mitä tervetulleinta vastapainoa laahustamiseen ja messuamiseen kyllästyneille. Välillä blastataan kuin Dragonforce ikään, ja riffittelyssä on reippaan thrashmetallista otetta. Mitään kikkailua tai tauotonta blastia ei kuitenkaan tarjoilla – vaikka soitto toimii poikkeuksellisen tehokkaasti, etualalla on tylysti päin näköä pieksävä luolamieshenkinen kuolema. Tunnin kestoon yltävällä teoksella onkin ylipituutta ainakin sen laahaavalta tuntuvan päätöskolmanneksen verran. Poukkoilevuutta voisi karsia, läppäriffit voisi jättää soittamatta ja raskautta lisätä. Kappale on raskas, mutta viimeistä minuuttiaan lukuun ottamatta myös varsin tylsä ja antiklimaattinen päätös muutoin niin tehokkaasti pätkivälle, väkivaltaiselle levylle. Koskettimet ja orkestraatiot on unohdettu tykkänään, mikä tuntuu peräti raikkaalta. Vauhti on usein suorastaan kaamea mutta pohjavire silti erittäin synkkä. Soittopuoli on hanskassa, mutta useimmat biisit poukkoilevat sinne tänne vailla punaista lankaa. Yksittäisistä suorituksista Mark Lierlyn hippimäisen hajanainen rumputyöskentely ei anna sopivaa potkua muulle kokoonpanolle. Laulajista, Oscarde Bertoldista ja Filippo Leonardista, tulevat mieleen Chris Cornell ja Mikko Von Herzen. Rakennelmien pidentyessä ja koskettavien harmonioiden samalla vähetessä sävellykset muuttuvat hahmottomaksi massaksi. Kauneusvirhekin mukaan on pitänyt valitettavasti ahtaa. Vanhaa brittiheavyä ja Iron Maideniä on tullut taatusti kuunneltua, ja kaipuu NWoBHM:n kultavuosiin on vahva. Noin muutoin bändi karttaa sekä Ruotsin että muun Euroopan selkeimpiä kliseitä ja pohjaa mättönsä jenkkikuolon äärimmäiseen tylytykseen. Sitten tapahtuu jotakin. Ehkäpä italialaiset tietävät jotakin, mitä Härmän juntti ei vain ymmärrä. Jos levyn nimi on vaikea lausua, bändikin vie korkealentoisiin sfääreihin vaihtelevalla menestyksellä. Kymmenminuuttinen Crushed Under the Weight of God on hitaammin vyöryttävä, osin Sotajumalan mieleen tuova kivisempi vetäisy, joka ei sisällä tarpeeksi hyviä riffejä ja ideoita kantaakseen edes puolta mitastaan. Levyn anti painottuu sen alkupäähän, jonka suhteellisen kompaktit kappaleet ovat sisällöltään sopivan ennalta arvaamattomia. Riffit ovat poikkeuksellisesti peesaajan asemassa, sillä polttoaineena toimii nopeutta monipuolisesti varioiva rumpali Kauko Kuusisalo, jonka murhaavasti kulkeva tulitus ajaa kappaleita myrskystä toiseen. Kaikkiaan toivoa hellästi maalaava ja nöyrempi, tosin korniutta lähenevä herkistely kuulostaa yhtyeen melodramaattista ja rouheaa rehentelyä huomattavasti aidommalta: riisuttu mutta hallittu ote riisuu ajoittain myös kuulijan. Tämä on niitä harvoja selkeästi suomalaisia sävyjä, joita kiekolta on bongattavissa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Pisteet myös erinomaisista soundeista, joihin on jätetty reilusti luonnonmukaista lämpöä ja dynamiikkaa. Kakkosbiisi Lunia on varsin pätevää tunnelmointia
Miehen räkäisenraspinen kurkkulaulanta toimii kuin junanvessa. Kovasta tasosta johtuvaa musiikin yllätyksettömyyttä voitaneen pitää pienenä miinusmerkkinä, mutta näin hyvin ruhjovan ilmaisun edessä moista ei tule pahemmin ajateltua. Vaikka olin riisunut usein debytanttien kohdalla käyttämäni silkkihansikkaan ja tartuin Metal of Sataniin rautaisella kouralla, ei auta kuin myöntää bändin olevan valmis suurempiin kuvioihin. Levyltä löytyy myös kappale nimeltä Denim and Leather. Trio ei ole ottanut uusia tyyliharppauksia suuntaan tai toiseen, vaan jatkaa raskaalla garagerockin taonnalla. Tami Hintikka HABITUAL SINS Personal Demons PURE STEEL Amerikkalaisyhtye vakuuttaa läväyttämällä eetteriin tasokkaan ja nostalgisen ensilevytyksen, joka kumartaa vahvasti King Diamondin suuntaan. Kappaleiden osumatarkkuus on ihailtava, eikä täytebiisejä juuri kuule. Ninni Heinonen SATAN’S FALL Metal of Satan UNDERGROUND POWER Satan’s Fallin ensimmäinen demo ilmestyi digitaalisesti heti vuoden 2016 alussa. Yhtyettä seuranneille ei liene yllättävää, että sen kahdeksas täyspitkä pärähtää käyntiin kappaleella nimeltä I Gotta Rock. The Shadow Archetype miellyttää kuolokorvaa, muttei posauta paikkoja tuusan nuuskaksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaisi lisää, kuten myös sitä vaikeasti määriteltävää riffikäden kiimaa. Groovea ei puutu, sillä Matthew Bizlian, Steve Pollickin ja Jim Dofkan trio kahlitsee täydellisesti bändisoitannan ilon. Screamer ei kenties ole alansa energisin porukka ja puolet kappaleista kaipaisi potkua takalistoonsa, mutta se toinen puolisko on opiskellut perinteikkään koukkuheavyn opit oikein kuuliaisesti. Mega HELÉN Helén SVART Hexvessel-yhtyeen Kimmo Helén on tehnyt ensimmäisellä soololevyllään lähes kaiken itse. Nousukiito sen kuin jatkuu ja täyspitkähän se on herroilla mielessä, mutta julkaistaan nyt vielä yksi ep ensin. Habitual Sinsin ensipuraisu on onnistunut, ja jatkoa voi odottaa vesi kielellä. Hyviä melodioita ja laulukuvioita riittää roppakaupalla, ja vaikkapa ilmavanhaikea Lady of the Night ajaa asiaansa oikein vakuuttavasti. Levy on täynnä potentiaalisia radiohittejä tarttuvine riffija laulumelodioineen. Intensiteetti on usein staattista, mikä jättää tunteiden läpinäkymättömyyteen yhdistettynä dynaamisuuden pitkälti tyylivaihtelujen varaan. Tämä on melkoisen harvinaista pääosin nuoruudesta ja vitaaliudesta elävissä äärimetallipiireissä. Kappalevetoisuus on synnyttänyt progea, folkia ja metallia yhdistelevän, laadullisesta epätasaisuudesta huolimatta kokonaisen teoksen. Monotonisella rytmillä lausutut säkeet toimivat, mutta melodisempi puoli jää tulkinnaltaan hataraksi tai ääntä heikosti hallitsevaksi hapuiluksi: identiteetti on jossain Joa Korhosen ja Herra Ylpön jäljittelyn välimaastossa. Nimensä bändille antaneen raspikurkun ääni on aina ollut miellyttävä ja tunnistettavan uniikki. Ainoa ongelma on kappaleiden samankaltaisuus, eikä hyvien biisien seasta löydy yhtäkään todellista tajunnanräjäyttäjää. Yhtyeellä oli heti startissa vahva ja määrätietoinen ote, mikä kuului sopivan vähäisellä käppäfactorilla ja mystiikalla varustetussa, vauhdikkaassa back to the 80s -heavyssä. Youtubesta löytyvä sinkkulohkaisu I Pray for You ei ole levyn parasta antia, ja suosittelen varsinkin Kinkun faneille kappaleita Down Here in Sodom ja Kiss of Shame. Kevään mittaan se sai virallisen julkaisun kaikissa relevanteissa fyysisissä formaateissa. Evocation on paiskinut joka levyllään melko hyvin toimivaa death metalia, mutta persoonallisuus on loistanut poissaolollaan. Neljätoistabiisinen Demonization on oivasti rakennettu levy, jonka materiaali kulkee sujuvasti ääripäästä toiseen, aina nopeimmasta tykityksestä äärihitaaseen doomiin. Levy ei ole mitenkään yllättävä veto mutta iskee taidokasta kipinää kuin pahainen pätsi. Matti Kärjen ja Tomas Lindbergin antien sekoitukselta kuulostava laulu alkaa kuitenkin levyn edetessä hieman menettää tehoaan. Aloitusraidat Alive ja Monte Carlo Nights onnistuvat luomaan nostattavia viikonlopputunnelmia, ja levy toimittaa asiansa muutoinkin ihan mukavasti. Ryhmä on ollut aktiivinen siitä lähtien, ja nyt tarjolla on sen viides pitkäsoitto. Kirkkaat ja melodiset kitarariffittelyt kannattelevat levyä jyräävien rumpupoljentojen päällä kiitettävästi, eikä laulaja Bizlialta puutu äänijänteitä. Uutta levyä on työstetty pitkä tovi, ja tällä kertaa soundipuoleen on saatu sellaista raakuutta ja rosoa, jota viime levylle kaivattiin. Orgaanisuus luisuu välillä epäpuhtauksien myötä huolimattomuudeksi. Kaikki vain yksinkertaisesti toimii. Tämän jälkeen laulaja on vaihtunut At the Gates -huutaja Tomas Lindbergistä entiseen Brutal Truth -karvaturriin Kevin Sharpiin, jonka ilmaisu tuo Lock Upin sointiin edeltäjäänsä tummempaa, julmempaa ja punkahtavampaa otetta. Viime kerralla peräänkuuluttamani vahvistuminen kuuluu myös laulajan äänenkäytössä, joka tavoittaa ylempiä rekistereitä kiljaisuineen entistä varmemmin. Mikäpäs siinä, jos energiataso ei kerran lähde laskusuuntaan reilun 20 vuoden urankaan jälkeen. Danko Jones ei näytä pienintäkään väsymyksen merkkiä, päinvastoin. Kappaleilla on yksinkertaisten rakenteiden ansiosta selkeä kaari ja suunta. Lock Upin kaikilta osin laadukkaasta menosta on hankala keksiä mitään erityistä sanottavaa. Joni Juutilainen EVOCATION The Shadow Archetype METAL BLADE Tämä ruotsalainen kuolometalliyhtye toimi ensin vuosina 1991–93 ja teki paluun vuonna 2005. Edellisestä levystä, Necropolis Transparentista, on aikaa kuutisen vuotta. Myös laulaja Tjompen rääkymäisesti raakkuva örinä putoaa hyvin muuhun maisemaan. Niin menevä draivi kuin nykyisissä biiseissä onkin, niiltä jää kaipaamaan demon vähäisesti käytettyjä rauhallisen usvaisia osuuksia. Löytyypä joukosta myös klassisempaan rockiin taittavia näytteitä, kuten Revolution ja Success in Bed, joita on ilo kuulla punkahtavan nykyrockin välissä. Yhteen nivoutumisen myötä kunnianhimo ja osaaminen ovat kasvaneet, ja niin tekee myös julkaisu: biisimäärä on kasvanut yhdellä, tuumakoko puolestaan viidellä yksiköllä. Vaikka Personal Demons kuulostaa vahvasti nostalgiamatkalta, siinä on raikas tuulahdus tuoreempaa soundimaailmaa. Levyn ääripäitä edustavat aavemaisen mekaaninen, riitasointujen kansoittama ja koukkuinen rytmisyys sekä mullantuoksuinen, naiiveissa näppäilyissään mitäänsanomaton himmailu. Tunnelmaa luodaan vaihtelevasti heavyn juuria unohtamatta, ja varsinkin soolojen tiukkuus on upeaa kuultavaa. Kari Koskinen LOCK UP Demonization LISTENABLE ”Nimimiesten terapiaprojektina” tunnettu Lock Up on vääntänyt hurjasti grindaavaa death metaliaan pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Bändin tyyli ei ole muuttunut miksikään, mutta keikkojen ja treenauksen myötä sen musiikki ei kuulosta vain tuotannollisesti jämäkämmältä, vaan on sitä myös soitannollisesti ja sävellyksellisesti. Ongelmana on lähinnä se, että maanmiestensä Enforcerin ja kotimaisen Rotörin debyyttikiekkoja ajatellessa Hell Machine tuntuu hieman laiskalta. Kokonaisuus on silti erityyppiset hetket huomioiden sommiteltu, ja kohokohdat (Uusi olento, Lystia, Lopussa) jakautuvat tasaisesti. Dismember ja At the Gates ovat paiskanneet kättä kautta linjan. Soitto on lockupmaisen tiukkaa, ja erityisesti 43-vuotias rumpali Nick Barker tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Menneisyydestä löytyy todella tuima Pleasures Pave Sewers -esikoinen (1999), jonka raivokkaassa syleilyssä ihminen tuntee konkreettisesti oman kuolevaisuutensa. Laulajana Helén etsii vielä ääntään. Niitä palauttelemalla tuleva albumi saattaisi asettautua paremmin kaipaamaani monipuoliseen tasapainoon. Monitaiturin kunnianhimo ei aina näy, sillä tylsiäkin ratkaisuja löytyy läpi linjan. Sanoitukset – joissa luonto on puhdas pahuuden sykkiARVIOT 65. Helénin elokuvamusiikkiakin käsittävä kokemus kuuluu taidossa sovittaa luonnollisen avaria mutta yksityiskohtaisen syviä äänimaisemia, joiden yössä ilakoivat urkujen, jousien ja puhallinten välähdykset sekä rumpujen vaistomainen kuume. Sama meno jatkuu myös The Shadow Archetypella, joka on kuitenkin parannus turhan puhtoiseen Illusions of Grandeuriin (2012). Evocation jaksaa jatkaa taistelua, ja sen death metal putoaa varmasti kaikille ruotsalaisesta kuolosta pitäville. Missään ei ole varsinaisesti mitään vikaa, päinvastoin: riffit ja melodiat soljuvat sujuvasti, on nopsaa ja hitaampaa menoa ja touhussa rehellisen tekemisen henki. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan pirun viihdyttävää perusrockia, joka pistää menojalan vipattamaan ja mielen halajamaan keikkatunnelmiin. Arvatkaapa vain, pääseekö tuo edes näköetäisyydelle Saxonin vastaavasta veisusta. Lauri Kujanpää DANKO JONES Wild Cat AFM Hikeä ja rockräimintää Kanadasta
”Kulutuskuoloksi” kutsuminen vaikuttaa äkkiseltään rumalta, mutta Cut Upin kunniaksi on sanottava, että äijät tekevät sinänsä varsin V IN C E E D W A R D S CMX:n Aionia, vaikkei ole yhtä uskalias tai virheetön. Ohimeneviä puhtaita kitaroita ei löydy, ja hitaammin jurnuttavat osuudet ja melodiatkin ovat aika vähissä. Uhka vai mahdollisuus. Bändin meininki ei ollut alkujaankaan mitään kovin rupista möyrintää, mutta uudelleenmasterointi takaa, että biisit soivat entistäkin selkeämmin. Kari Koskinen SUICIDE SILENCE Suicide Silence NUCLEAR BLAST Deathcorejyrä tekee nu-metal-levyn, ja tuottajana häärii Ross Robinson. Doris ja Silence ovat pehmeä lasku, jolla bändi tekee pesäeroa menneisyyteen. yllätyksettömän tykityksensä oikein vakuuttavasti. Uusi suunta on otettu, mutta tällä kertaa bändi ei osu napakymppiin. Paikoin hipaistaan Voivodia, ja otteesta ja uskalluksesta hiipii mieleen Disharmonic Orchestra. Ja aivot ymmärtävät, että nyt on tiukkaa mutta rentoa tavaraa ämyreissä. Swallow This on ennen kaikkea korkealaatuista ”Sarsass”-pohjaista, rokkihöysteistä deathgrindia, joka on jatkojalostettu hienolla tavalla. Levy on varsin hämmentävä kokonaisuus. Suicide Silence on kuin kauhuleffa, jossa on painostavan viihdyttävät hetkensä. Parhaiten tätä voisi kuvailla kuolometalliseksi versioksi Slayerin luupäisemmästä materiaalista. Nookleptia jatkaa sulavasti demon linjoilla, joskin mukaan on löytynyt kikka tahi pari lisää. Maalitauluna olivat etenkin moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 2012 kuolleen Mitch Luckerin korvanneen Eddie Hermidan laulut. Soundimaailma on rennonkirkas, mikä sopii erittäin luontevasti yhtyeen idearikkaaseen tykitykseen. Pasi Lehtonen itselleni mitään. Se on varsin hyvä näyte, että bändin repertuaarista löytyy muutakin kuin mättöä. Örinä on karkeaa, komppi liukas ja sooloissa viljellään piikkilankaa. Monipuolinen, kolkkotunnelmaisuudessaan samalla yhtenäinen ja uhkaavan voiman läsnäoloa huokuva levy muistuttaa LUBRICANT Swallow This SVART Nokia yhdistyy monen mielessä kännyköihin, autonrenkaisiin ja kumisaappaisiin, mutta siitä voi tulla mieleen myös outoilevaa kuolometallia esittävä kvartetti. Tunnelma on kuin Cannibal Corpsella, paitsi että painotus on äärimmäisen taidokkaiden kielisoitinten sijaan Tobias Gustafssonin sutjakkaassa rumputulessa. Tiukkaa asiaa alusta loppuun. Helén pui hallinnan menettämistä vieraantuneisuuden inhimillisin äänenpainoin. Kovimmat puhdasoppisuuden kannattajat saattavat nikotella puhtaiden laulujen, puheosuuksien tai viimeistään Aku Ankka -äänien kohdalla, mutta näitä ihastuttavia kappaleita ei kannata jättää väliin niiden takia. Riffit tarraavat otteeseensa, jalka vipattaa ja matala örinä plus korkea rääky -laulukombinaatio räjäyttää iskevät kertosäkeet korvakäytäviin niin että tärykalvo tietää olevansa olemassa. Vain pelkkää keskitempoisen groovaavaa, nopeaa tai vielä nopeampaa mättöä. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Cut Upin toinen pitkäsoitto on Vomitoryn myöhäisempään materiaaliin verrattuna hitusen härskimpää, suoraviivaisempaa ja yksioikoisempaa tavaraa. Rock ja kuologrindhommat ei ole läheskään aina kaunis yhtälö, mutta edellä mainittujen ohella ”voitelijat” hoitavat – tai hoitivat – homman maaliin huippusuorituksella. Etenkään, kun pari yhtyeen jäsentä päätti perustaa uuden yhtyeen, joka kuulostaa Vomitorylta, mutta ei pääse aivan samalle tasolle. Bändin fanit järjestivät somessa melkoisen paskamyrskyn ennen kuin albumia oli edes julkaistu. Listen ja Hold Me Up Hold Me Down ovat sen sijaan melkoista sekametelisoppaa. Conformity on mahtipontinen balladi. Lubricantin musiikki ei lokeroidu ihan helpolla, mutta nimet Carcass ja Xysma antanevat hienoista vihjettä, missä mennään. Joona Turunen CUT UP Wherever They May Rot METAL BLADE Valittelen Vomitoryn hajoamista varmasti täältä ikuisuuteen. Tämä ei kuulosta millään lailla ruotsalaiselta, mikä on varsin piristävää. Nokialaisnelikon 1990-alun tekemiset on nyt pakattu samoihin kansiin, eli vaikeasti saatavilla olevat Swallow the Symmetric Swab -demo (1992) ja Nookleptia-ep (1993) ovat kaikkien käsillä. Swallow-demo on alusta loppuun nerokasta ja hyvin sovitettua rokkaavaa blastausta, joka pitää kuulijan hereillä. En voi essä ihmisen sisällä tai sinetöidessä ulkopuolelta tämän kohtalon – tukevat musiikillisia teemoja banaaliuden heikentäessä ilmaisuvoimaa. Nyt kun itkut on saatu itkettyä, kehtaa hieman kehaistakin. Ei sillä, että Vomitoryn levyilläkään olisi isommin himmailtu, mutta Cut Up ei harrasta sävytystä senkään vertaa. Itsekkäänä ihmisenä en voi hyväksyä erään aikamme parhaan death metal -bändin kuoppaamista ilman pakottavaa syytä. Vaikka Hermida hoitaa leiviskänsä mallikkaasti, fanien pettymys ei ole tuulesta temmattua: yksikään levyn yhdeksästä kappaleesta ei nouse Suicide Silencen parhaimmistoon
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Musiikki on suoraviivaista, ajoittain jopa vanhaan thrashiin pohjaavaa tykitystä, ja sanat on riisuttu turhista okkulttisista korulauseista. Energiakin on hurja, semminkin kun biiseissä on riittävästi ytyä, jotta niitä voi kuunnella ihan oikeasti. Perushommatkin tuntuvat kulkevan jotenkin ihmeellisen takkuavasti eikä Black Path lähde lentoon oikein missään vaiheessa, vaikka muutamia ihan hyviäkin raitoja kuullaan, kuten vauhdikkaasti tikkaava Hellhunts. Selkeä ulosanti on Arvasille paras mahdollinen ratkaisu, sillä yhtyeen rahkeet eivät riitä yhtään pidemmälle. I Didn’t Lie But I Know That I Should Have nousee myös levyn parhaimmistoon. Avausbiisi A Day on Which No Man Was Born osoittaa, että bändi taitaa kuulaat melodiat ja asteroidinraskaan riffittelyn. Mieleen tulee edellä mainittujen bändien lisäksi Type O Negative. Ice-T:n johdattaman rapmetallikoplan kolmannella tulemisella tähdet tuntuvat olevan vihdoin kohdillaan. Sen pohjalle olisi ollut hyvä rakentaa toimiva levy, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Myös All Over Nowhere jää levyn muiden biisien varjoon. Tarttuvuus ja melodiat ovat kohdillaan. Johtobiisi No Lives Matter mätkii (kansaa)kiihottavasti, ja coverjatkumoon tungettu Slayerlainapotpuri Raining in (sic) Blood/ Postmortem on varsin vakuuttava repäisy. -cover Evil klaarataan odotettua paremmin. Ja mikä parasta, levy vain paranee kuuntelukertojen myötä. Kuulijasta tulee Hulk. Karjalaiselta lainattu päätöskappale Maailman kallein kaupunki ei lähde lentoon. Ice-motherfuckin-T:n sylkemä sanojen tonava on vakuuttanut aina, mutta nyt bändin mäiskekin on samalla levelillä. Jos jotain positiivista on löydettävä, niin albumin soundimaailma on mukavan orgaaninen ja tukeva. Bändin juuret juontavat aina vuoteen 1993 saakka, mutta kuluneet vuodet eivät ole onnistuneet hiomaan timanttia puhtaaksi. 1990-luvun alun debyytillään bändi oli uranuurtaja yhdistäessään metallia ja räppiä, mutta ihan täysin homma ei tuolloin vielä vakuuttanut. Kun naittaa Soundgardenin meiningin ja Kyussin viimeiseksi jääneen levyn, ollaan lähellä Wayfarerin mielenmaisemaa. Myös viimeiseksi jätetty Mercyful Fate ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Bloodlustilla ei ehkä ole niin kovia kärkiraitoja (Talk Shit, Get Shot ja Institutionalized) kuin edeltäjällään, mutta hyvää paskaa bändi tuuttaa silti. 2000-luvun puolella ilmestynyt neloslevy Murder 4 Hire oli suorastaan karseata kuultavaa, mutta edellinen Manslaughter ja kuudes kokopitkä Bloodlust ovat silkkaa asiaa. VOID CRUISER Wayfarer ARGONAUTA Helsinkiläinen avaruusstonerpoppoo jatkaa Wayfarerilla siitä, mihin edellinen Overstaying My Welcome (2015) jäi. Levyn kovimmaksi biisiksi kipuaa Seven Years Late. Täysosuma on todella lähellä, mutta J. Pasi Lehtonen ARVAS Black Path MIGHTY Neljännellä levyllään metelöivä norjalaisbändi luottaa melko perinteiseen black metal -kaavaan. Levyn tempo ei kasva punknopeuksiin, mutta hitaasti hyvä tulee. Arvasin musiikki on ainoastaan negatiivisella tavalla amatöörimäistä ja pohjimmiltaan ihan helvetin tylsää. Bändi myllertää pomppumetallista crossoveriaan teknisesti ja tuotannollisesti viimeinkin sillä tasolla, että energia välittyy kotikuunteluun asti. Joni Juutilainen BODY COUNT Bloodlust CENTURY MEDIA Meiningin voi sanoa olevan aika pitkälti kohdillaan, kun musiikin voimasta tuntuu saavan kyvyn kävellä seinien läpi
Miehen vastuulla on toisen kitaran lisäksi tuotanto ja miksaus. Hattua pitää nostaa taidokkaista kertosäkeistä, joissa harmoniat sulavat hienosti yhteen, sekä rytmikkäistä kitarariffeistä ja melodioiden monipuolisuudesta. Gravityssä on eniten hittiainesta – runttaavat kitarat ja kuulautriaismaiset melodiat pistävät pään nyökkäilemään. Basisti Tapio Wilskan eroon johtaneet syyt pidetään edelleen salassa, mutta muutoin tiedossa on mainio määrä informaatiota, ajatuksia, arkistokuvia ja -videoita sekä useampia livenäytteitä uran eri vaiheilta. Joona Turunen ARVIOT 69. Jos etsii letkeästi groovaavaa perusrockia, tämä on erinomainen lähtöpiste hakumissiolle. Synkkä jynkytys, uppiniskaiset herrasmiehet, Jaloviina ja kuolema. Levy on meille retroileville musiikkifaneille raikas tuulahdus entisaikojen mahtavuudesta. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha, eikä nostalgia-aktiksi taantumisesta ole pelkoa. Etenkin levyn ryhdikkäällä ensikolmanneksella on voimaannuttavalla kertosäkeellä varustetun Heavy Wavesin kaltaisia kappaleita, joiden melodinen voima maalaa taivaalle tähdistä kirkkaan kevätyön. Vahvemmat tunne-elämykset jäävät muiden bändien tarjoiltaviksi. Monen biisin koukut juurtuvat mieleen ensikuuntelulta, ja melodioiden ja riffien mukana tekee mieli hyräillä melkein saman tien. Parhaimmillaan Once Human on kuin Lamb of Godin ja Meshuggahin symbioosi. Evoluution huomaa etenkin Lauren Hartin lauluista, nainen kun kuulostaa äkäiseltä kuin mikä. Vaikka tyylillä toteutettua vaihtelua löytyy rutosti, annos tuppaa olemaan armottomuudessaan turhankin tuhti. Päätösbiisi Passenger jää pelkääjän paikalle. Toisella albumillaan trion panos on myös soundillisesti kuin genrensä tunnetumpien edustajien muodostama lintuparvi. Muun muassa Machine Headissä häärinyt Logan Mader toimii jälleen jokapaikanhöylänä. Koskinen ONCE HUMAN Evolution EAR Once Human julkaisi The Life I Remember -debyyttinsä parisen vuotta sitten, ja Evolution jatkaa pitkälti siitä mihin esikoinen jäi. Omat raidat ovat alusta loppuun kovaa valuuttaa. Tai sitten, kuten Moilanen sanoisi, saattaa tietysti olla niinkin, että puhun roskaa. Viimeinen voitelu (1996) on yksi alansa parhaita levytyksiä, ja yhtye on edelleen kuvioissa – joskin lienee monille tuttu vain bändinä, jonka riveistä Timo Rautiainen nousi suurempaan suosioon. Tuike ehtii sammua levyn keskivaiheilla ja palaa loppupuolella enää ajoittaisena katuvalojen himmeytenä. Vaikka In Droves on osin räiskyvä ja rento, sitä leimaavat toisiaan pidättelevät ratkaisut. Nykyisellään yhtye on persoonaton eikä liihottele laadullisesti mielleyhtymiensä tasolla. Kappaleissa virtaa läpi linjan piristettä, joka kunnianhimoisemmilla otteilla tuskin jalostuisi villiinnyttäväksi viinilasilliseksi, makeaksi teekupposeksi kesken nuoruudentäyteistä yötä nyt kuitenkin. Tahti on rauhallinen, ja herrasmiehet ovat jämäköitä. Soundit ovat enemmän nykyaikaa, ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Ei ihme, että Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut Heaven Bledin myötä myös keikkailemaan. Happy People ei kuitenkaan tunnu useamman kuuntelun jälkeen yhtään sen kovemmalta kuin ensikohtaamisella. Kimmo K. Levyn tunnelma on sekä energisen toiveikas että lannistuneen kaihoisa. Dark Matter tykittelee kaikilla sylintereillä, ja Killers for the Curen riffittelyt toimivat. Kari Koskinen FREEDOM FUEL Happy People SECRET Suomalaisia rokkijääriä väärällään oleva kokoonpano tarjoaa juuri sitä mitä Blaken, Spihan ja Speciesin entisiltä jäseniltä odottaa. Tujakampaa poljentoa vaaditaan lässähtävien ja melodioiltaan samankaltaisten sävellysten pelastamiseen, mutta harvassa ovat Just My Luckin pääriffin kaltaiset ässät, puhumattakaan niiden sulavasta sijoittelusta. Upea kitarasoolo nostaa karvat pystyyn, ja Eddyn laulu on rautaista. Tämä ei ole ollut välttämättä täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä tuo miinusta. Bändin toimintaa pitkään seuranneena saatoin ahmia dvd:n suurella mielenkiinnolla. Moilanen itse esiintyy hieman hermostuneesti, mutta miehen selkeää ilmaisua ja silmissä piilevää pilkettä on erittäin mukava seurata. Drainin kaltaiset koukeroriffittelyt jäävät hieman suutareiksi. Lauri Kujanpää HOBBS’ ANGEL OF DEATH Heaven Bled HIGH ROLLER Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittu, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettu. Soitto, sovitukset ja tuotanto ovat kohdillaan, mutta jotenkin biisit eivät tartu päähän. Kompastuskivi on kuitenkin sama kuin debyytillä: tarttuvuuden puute. Musiikki on selkeästi vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, vaikka osa sen intensiteetistä ja sävyistä on modernimpaa perua. Onnistumisen kuulee niin ilmaisun äärilaitoja myöten kipakassa thrashkoohotuksessa, seesteisemmissä melodiaosioissa kuin raskassoutuisessa vaaninnassakin. 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä on julkaissut tätä ennen ainoastaan kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. Basson esille nosto on tuotannollisesti onnistunut, mutta kokonaisuus on liiankin kohotettu ja huoliteltu. Sladen ja T-Rexin jalanjäljissä kulkeva levy on kolmekymmentä vuotta myöhässä mutta hyvin tervetullut lisä nykyiseen äänitemaailmaan. Salla Harjula BLACK MAP In Droves LONG BRANCH Black Map on eräänlainen Yhdysvaltain indieja alternativepiirien superkokoonpano: soittajia on muun muassa uinuvasta Dredgistä ja entisestä Farista. Toimii varmasti myös illanviettolevynä jonkin muun aktiviteetin taustalla. Toteutuksesta vastaavat Pekka Lampinen ja Antti Eskelinen, jotka ovat tehneet dokumentin Mikkelin ammattikorkeakoulun opinnäytetyönä. Vajaan tunnin mittainen Heaven Bled on täynnä ehtaa ja todella räväkkää rässiä. Viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta (1997) kuvitti yhtyeen Rautiais-ajan tekemisiä, mutta Ensimmäiset 35 vuotta pistelee kronologisesti pakettiin koko tarinan. Mustaine–Blythe–Cavaleraosaston vierailut eivät tuo kappaleisiin välttämättä ihmeemmin plussaa, mutta fiittailu kuuluu asiaan. 1990-luvun loppupuolelta vuoteen 2002 porukka ehti makoilla haudassakin, eivätkä jäsenistönvaihdoksissa ole tahtoneet pysyä perässä edes internetin metallitietokannat. Lyijykomppanian tekemisiin on tullut suhtauduttua aina tietyllä hartaudella ja vakavuudella, sillä tiedossa ei ole leikkejä, pelleilyä tai perseilyä. Kulmikkaan säröisyyden ja heleän välkehdinnän välillä seilaavista kappaleista huokuu yhtyeen sisäinen hauskanpito ja varmuus. Bändi pärjää kuitenkin omillaankin erinomaisesti. Muutenkin bändi tarjoilee teknistä death metaliaan terävästi. Kitarat sen sijaan surisevat selkeinä ja ärhäkkäinä ison plussan arvoisesti laulun raivotessa päin kuulijaa. Nostalginen miksaus antaa levylle kultaisen kosketuksen, ja voi pojat, miten kaunista kuultavaa se on, alusta loppuun. Ihan varmuuden vuoksi. Vaivattoman tahtilajikikkailun lisääminen ja äänimaailman rikastaminen piristäisi popnumeroiden myötä latistuvaa menoa. Asia on kuitenkin niin, että Lyijykomppaniaa me saamme syyttää kaikesta. Pasi Lehtonen EDDY MALM BAND Northern Lights NO REMORSE Kohtuullisen tuntemattoman ruotsalaisen pioneeriyhtyeen Heavy Loadin laulaja julkaisee kymmenen kappaleen verran soolomateriaalia, jossa on nostalgian ruosteinen vivahde. Itsevaltias Hobbsin kiukku ei ole laantunut vuosien saatossa mihinkään, mikä kuuluu niin herran lauluissa kuin biiseissä. Etenkin alkuun homma tuntuu lähtevän tymäkästi. Mukavat 104 minuuttia kellottava dokumentti on sikäli koruton, että levyllä ei ole edes valikkoja. Mega LYIJYKOMPPANIA Ensimmäiset 35 vuotta RAM DISC Kahdeksankymmentäluvun alussa perustettu Lyijykomppania on suomeksi lauletun raskaan musiikin pioneeri. Makuasioita ehkä, mutta toivoisin kokopitkän levyn syvenevän lähemmän tutustumisen myötä. Joukkoa alusta asti luotsannut rumpali Moilanen käynnistää tarinoinnin välittömästi, ja ääneen pääsevät Rautiaisen ohella lähes kaikki muutkin entiset ja nykyiset jäsenet. Erityisesti raskaamman ääripään tarjonta on paikoin kovin pakolla kyhättyä. Umpisuomalainen oman tien kulkeminen, tietty tekemisen kurinalaisuus ja turhan lässytyksen puuttuminen välittyvät hienosti. Hyväntuulinen aloituskappale Saturday Night tarjoaa Thin Lizzy -henkistä menorockia ja lupaa levyltä paljon. Ja jos onkin, se on sävyltään niin jumalattoman mustaa, että silmukka kannattaa tehdä valmiiksi joka tapauksessa. Tällaista toivoisi kuulevan enemmänkin. Debyyttilevy on täynnä hyvin rullaavaa bluesheviä. Riffiaines on luvattoman kulunutta, eikä sielukkuutta pursuava ja epätasainen laulusuoritus sovi välillä lainkaan junttaavampiin kohtiin
Otetaanpa vaikkapa Remain Violent. Pian Reality Illusionin huomaa olevan harvinaisen mukaansatempaavassa tasapainossa groovaavan melodisen metallin ja progekoukeroiden kesken. Damnation Planin vahvuudet kuuluvat läpi koko albumin. Siihen Woe to the Vanquishedistä ei WARBRINGER Woe to the Vanquished NAPALM Kalifornian Venturan sodantuojien aihepiireiksi luetellaan sota, väkivalta ja kuolema. Warbringer tekee monta asiaa oikein. Jesters of Destinyn kakkoslevy on omituinen ja hajanainen viritelmä, mutta tavallaan sen pitääkin olla sellainen. Eihän näillä keitteillä metsään mennä. DAMNATION PLAN Reality Illusion INVERSE Vuonna 2004 perustettu Damnation Plan oli vähällä räjäyttää progemetallipankin jo neljä vuotta sitten julkaistulla The Wakening -debyytillään. Jo nämä vahvuudet veisivät Damnation Planin pitkälle, mutta kun kaiken päälle lyödään (ex-MyGrain) Tommy Tuovisen ja (ex-Kiuas) Asim Searahin kaltainen laulajakaksikko, albumin käyrä nousee entisestään. Tai mennään, mutta ponuhommat mielessä. Kimmo K. Koskinen YLEISLAKKO Hyvästi kauniit poutapäivät BLAST OF SILENCE Neljä vuotta sitten ilmestynyt Maailmanpolitiikan arkipäivää oli tien. Kumpikin kuuluu maamme kovimpiin metalliääniin sekä aggressiivisissa mylvinnöissä että puhtaissa eläytymisissä. Tätä seuraava Shellfire on vanhalle Agent Steelelle nyökyttelevä speed pala, jonka väliosassa on Alice in Hell -ajan Annihilatorin melodiaa. Kyllähän salakavalasti tajuntaan lymyämään jääneen debyytinkin hienouden ymmärtämiseen meni aika monta vuotta. Aloituskappale Fire in the Six Foot Holessa on ainesta, mutta täyteen mittaan se ei kasva. Bändi on edelleen omaehtoinen ja omintakeinen ilmiö, ja sellaisena erittäin sympaattinen tapaus. Vaan kun Circle-miehet alkoivat vokotella Jesters-johtohahmoja Bruce Duffia ja Ray Violetia levyilleen ja nämä suostuivat vieläpä coveroimaan itseään, oli kai vain ajan kysymys, milloin bändiltä saataisiin uuttakin materiaalia. Reality Illusion on parasta melodisesti tarttuvansorttista progemetallia maastamme aikoihin! Aki Nuopponen vielä ihan ole, sillä homma menee turhan usein ilmaan paiskomiseksi. Viides levynsä ei esittele nyanssirikkaita linjanmuutoksia, vaan kuulija teloitetaan heti alkuun ilmatorjuntatykillä. Vanhasta muistuttaa eniten My Card, Sir ja etukenoisesta saksofonihardrockauksesta sekoiluksi mureneva, lopussa itsensä keräävä Chalk Outline. Viimeistään nyt, toisella kokopitkällä, bändin palikat osuvat täysin kohdilleen. Vaikka levyllä on hyviä hetkiä – jännittäviä melodioita, vahvoja rytmejä ja kosolti ideoita – se ei yllä mitenkään samaan mestarillisuuteen kuin vuoden 1986 Fun at the Funeral. Levyllä on ehdottomasti ansionsa, eikä hutiksi lukeudu kuin ehkä tarkoituksellisesti väkinäisen ilomielinen päätöskappale Happy Ending, jos sekään. Siinä on kunnollinen, tarttuva riffi sekä iskevä kertsintapainen, ja biisiä ympäröi jykevänpuristava ote. Ja hienoja kitarasooloja! Mutta juttu on siinä, kuinka tämä kaikki kootaan yhteen aikaa kestäväksi kokonaisuudeksi. Katse on kuitenkin kohdennettu oikeaan suuntaan. The Sorrows that Refuse to Drown on vanhakantaisessa omailmeisyydessään mielenkiintoinen ja mieltä ylentävän hämärä heavy rock -kiekko. Ensimmäisenä korviin pistävät nevermoremaisesti rullaavat raskaat riffit ja heti perään tarttuvasti lentävät leadit. Törkythrash on komeasti hallussa. Kenties parhaiten yhtye onnistuu vaivattomasti rullaavassa, viiston beatleäänisessä popraidassa Flesh Paradessa. Siinäpä perusainekset väkevän thrashin tykittämiselle, minkä tiesi jo Saksan Sodom. Sävellysten suhteen yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan odotusten tasolla – mukana on samaa biisiä kahtena versiona, parikin lyhyempää välisoittomaista raitaa ja lainaveto, Screaming Lord Sutchin ’Til the Following Night. Keskitemporallissa tehdään kaikki oikein, nimestään lähARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Tomi Pohto JESTERS OF DESTINY The Sorrows that Refuse to Drown EKTRO Johan edellislevystä ehtikin vierähtää kolmisenkymmentä vuotta. Maailman ensimmäisen vaihtoehtometalliyhtyeen toinen varsinainen kokopitkä jatkaa bändin linjakasta hulvattomuutta kuulostaen edelleen ihastuttavasti (ja paikoin erehdyttävästi) Spinal Tapiltä. On rempseää tulitusta, raskaita väliosia, melodiaakin
Verkkaista tahtia on ARVIOT 71. Eetu Järvisalo VICINITY Recurrence MIGHTY Norjalainen Vicinity ehti kypsytellä progemetalliaan seitsemän vuoden ajan ennen 2013 ilmestynyttä debyyttiään. Revolution on Repeat on tasapainoinen ja ennen kaikkea viihdyttävä kokonaisuus, joka pitää otteessaan koko kestonsa. Krux, Candlemass ja Avatarium ovat selkeästi saman äijän visioita, vaikka bändien väliltä löytyy toki hienoisia sävyeroja. Esimerkiksi Track 7 on Sabbathja Pentagram-henkisillä riffeillään kenties albumin jykevintä antia. Mikko Malm PATRIA Magna Adversia SOULSELLER Edellisessä numerossa tuli ylistettyä kotimaisen White Deathin debyyttiä ja julistettua se vuoden kovimmaksi bm-julkaisuksi. Albumi jatkaa enemmän tai vähemmän vauhdikkaissa merkeissä, kunnes hidastaa puolenvälin jälkeen hieman tahtiaan. En voi silti välttyä ajatukselta, että nämä sävelmät olisi voinut aivan hyvin julkaista Candlemassin tai osin myös Avatariumin nimissä. Bändin kakkoslevy edustaa ajoittaisesta yksitotisuudestaan huolimatta vahvaotteista ja asiansa hallitsevaa doomahtavaa death metalia. Matka jatkuu muun muassa Celtic Frostiin ja vanhempaan Katatoniaan viittaavalla raskaspainoisella doomja death metalilla. Suoraviivaisemmillaankin kappaleissa on selkäpiihin hiipiviä melodioita, joita alati läpitunkevan raivokas ote vain korostaa. Ei Magna Adversia sentään johtopaikkaa lappeenrantalaisilta vie, mutta jaetulle ykköstilalle se hieman yllättäenkin änkeää. Asiaa korostaa sekä vahvasti tummamielinen soitanta että laulaja-kitaristi Sami Iivosen karskilla äänenpainolla huudetut lyriikat. Kriittisestä asenteesta ei ole tingitty, mutta nykyinen biisien ja sanoitusten yhdistelmä on aiempaa tavanomaisempi ja sitä myöten myös tylsempi. Bändi tuijottaa menneisyyteen mutta ei jumitu siihen. Paikoin jäin tosin toivomaan pääasiassa tasaisen jyristelyn ja yksittäisten iskuriffien sekaan erottuvampia musiikillisia hyppäyksiä. Tunnelma on raskas, harras, melodisesti alavireinen ja aina välillä – kuten vaikkapa The Spectren hienosti leikittelevässä väliosassa – jopa yllättävän raikas. Troubled Horse jakaa myös yhteistä historiaa Witchcraftin kanssa, sillä rumpali Jens Henriksson ja kitaristi John Hoynes olivat mukana jälkimmäisen alkutaipaleella ja basisti Ola Henriksson soittaa bändissä nykyäänkin. Duon black metal ei ole tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan eläimellisen raivokasta ja rienaavan suoraviivaista, vaan niin musiikki kuin sanoitukset ovat huomattavasti monitasoisempia ja sivistyneempiä. Kitaristina toimii Avatariumaisapari Marcus Jidell, rummuissa on pisimmän päivätyönsä Narniassa iskenyt Andreas Johansson ja laulupuolesta vastaa Wolfin teräskurkku Niklas Stålvind. Siinä missä Avatariumin kaksi erinomaista kiekkoa huokuivat vanhan mestarin uutta inspiraatiota, The Doomsday Kingdomin kappaleista ei välity suuri oivallus vaan turvallinen ja luotettava ammattitaito. Ennen oli paremmin, mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Nyt ollaan isojen miesten tuskan äärellä, mistä on hilpeys kaukana. The God Particle vuorottelee raskaasta tuomiosta herkänilmaviin osuuksiin erittäin vakuuttavasti. Kappaleiden melankolisuus, rivakka tempo ja tyylikkään yksinkertaiset riffit viittaavat vahvasti skandinaaviseen mustan metallin perinteisiin. Sittemmin monikaan asia ei ole muuttunut, ainakaan paremmaksi, ja tämä kuuluu myös turkulaisten neljännellä albumilla, jonka nimikin kertoo toivon heittämisestä romukoppaan. niin musiikiltaan kuin teksteiltäänkin kerrassaan hykerryttävän tarkkanäköinen punkjulkaisu. Levy starttaa väkevästi ”jos Hellacopters soittaisi Painkilleriä” -henkisellä tamppauskompilla ja esittelee pian tehokkaan johtoriffin, joka koukuttaa kuulijan välittömästi. Se myös keskittyy politiikan ja sen tekijöiden suomimisen sijasta enemmän ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja huomioihin ihmisten käyttäytymisestä. Yleislakon hienoutena tapasi olla omanlaisensa musiikillinen ilkikurisuus, joka muodosti tiukkoihin kannanottoihin yhdistettynä kiehtovan kontrastin. Lopputulos on kaikessa monipuolisuudessaan luonnollisen soljuva mutta silti perinteitä kunnioittava, eikä se sorru missään vaiheessa ärsyttävään kokeellisuuteen. Nyt bändi kuulostaa astetta aggressiivisemmalta. Mega CATALEPTIC Forward ARCHAIC SOUND Kuusi vuotta sitten julkaistulla debyy tillään jykevän ja uskottavan kuuloista synkkyyttä luonut Cataleptic on ehtinyt toiseen kokopitkäänsä. Edling on Edling on Edling, oma luotettava ja samalla myös yllätyksetön itsensä. Toteutuksessa on onnistuttu nitomaan nämä piirteet varsin toimivaksi massiiviseksi tunnelmaksi. Nyt se kuulostaa osittain taantuneelta ja jopa muottiinsa pakotetulta. Leppoisa Desperation taas sekoittaa bluesvetoiseen hard rockiinsa hentoja Fairport Convention -vaikutteita. Yhteisestä historiasta ja vaikutteista huolimatta Troubled Horse keskittyy selkeästi enemmän rokkaamiseen, ja laulaja-kitaristi Martin Heppich on huomattavasti ilmaisuvoimaisempi solisti kuin Magnus Pelander. Hattua täytyy nostaa myös onnistuneesta Warren Zevon -cover My Shit’s Fucked Upista, joka saa aina hyvälle tuulelle. Levyn päättää utuisenmelankolinen Bleeding, joka on hieno epilogi mainiolle albumille. Esikuvia ei silti voi mainita nimeltä ensimmäistäkään. Mega THE DOOMSDAY KINGDOM The Doomsday Kingdom NUCLEAR BLAST Leif Edlingin eri bändien vertaaminen Candlemassiin on laiska joskin ymmärrettävä ratkaisu. Neljästä kymmenminuuttisesta lohkareesta koostuva kokonaisuus ei ole kevyttä kuultavaa vaan alas painavaa vyöryttelyä. Pommi jää silti putoamatta. Juuri monipuolisen ja heavy metaliin nojaavan laulupuolen ansiosta The Doomsday Kingdom onnistuu rakentamaan itselleen edes jossain määrin omaa nurkkausta. Viisi kuuntelukertaa putkeen päivittäin lähes viikon ajan ilman kyllästymistä ja alati uutta löytäen kertoo jotain levyn tasosta. Kyllähän nämä kappaleet hyviä ovat, siitä ei pääse mihinkään. Mutta niin vain lämmöstä ja valostakin voi kummuta haikeaa kylmyyttä ja intensiivistä pimeyttä, minkä brasilialaisen Patrian kuudes albumi osoittaa. Kelpaahan sekin! Kari Koskinen TROUBLED HORSE Revolution on Repeat RISE ABOVE Troubled Horsen toisen aallon retrorokki on keskivertoa mielenkiintoisempaa. Albumin kokonaisvaltainen painavuus, kolkkous ja jyrähteleväisyys ovat levyn päällimmäisimmät elementit. Aiemmin bändi esitti asiansa ennakkoluulottoman riehakkaasti ja kertoi vapautuneesti, mikä mieltä kulloinkin painoi. Uusin lisäys listaan on The Doomsday Kingdom, jonka sävellykset osuvat hyvällä prosentilla Edlingin yli kolme vuosikymmentä muovaamaan sapluunaan. Yhtye on kotoisin Örebrosta, josta ovat lähtöisin myös genren suosituimmiksi nimiksi nousseet Witchcraft ja Graveyard. Tämä ei tarkoita, että materiaalin taso laskisi. Toivon mukaan ikääntyminen ei ole kyynistänyt tai laiskistanut herroja, sillä epäkohtien osoittamiselle ja keskisormen heristelylle on aina tarvetta. Yhtyeen ulosannissa on vahvaa tuttuuden tunnetta, mutta myös tiettyä arvaamattomuutta, joka saa sen erottumaan muista 70-luvun ilmaisua kanavoivista yhtyeistä. Yksi kaksikon suurimmista vahvuuksista on kuitenkin ilmiömäisyyttä lähentelevä kyky luoda ja sovittaa saumattomasti yhteen temponja tunnelmanvaihdoksia orkestraatioineen sekä elementtejä jopa eri musiikkityyleistä. See You Tomorrow on kauniisti tunnelmoiva instrumentaali, The Never Machine taas oivasti riffittelevää doom rockia
Niin bändin kuin levy-yhtiönsä uskosta tulevaan antoi osviittaa mainitun kappaleen julkaisu fyysisenä tuotteena, mukaan lukien 12-tuumainen vinyyli, jonka kääntöpuolelta löytyi riisutumpi tulkinta samasta kappaleesta. Lauri Kujanpää MANTAR The Spell NUCLEAR BLAST Mantarin tuore ep jatkaa samalla linjalla kuin kaksi aiempaa pitkäsoittoa, eli kyseessä on kolme kappaletta sisältävä julkaisu täynnä raskaasti möyrivää mutta rokkaavaa black metalia. The Final Standissä on puolestaan ihan mielenkiintoinen kertosäe. Mega jatkettu toisenkin albumin kohdalla neljän vuoden leipomisella. Edellä mainittua singleä lukuun ottamatta Here Now, There Then ei sisällä kerrasta tajuntaan uppoavia kestohittejä. Myös musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy enemmän kuin kotitarpeiksi. Vicinityn kappaleet edustavat laitaa, jolta kaikki moderni progemetalli monien korvissa kuulostaa: fiiliksettömiä melodioita ja riffejä jonossa. Ainoa mielenkiintoinen asia on laulaja Juan Ricardon äänijänteet, jotka venyvät hurjiin korkeuksiin esimerkiksi kappaleessa Throne of Poseidon. Osa niistä yltää suorastaan loistavalle tasolle, mutta Vicinityltä puuttuu vielä sävellyksistään se juju, joka rakentaisi tämän kaiken keskelle luonnollisesti eläväisen draaman kaaren. Valitettavasti Wretch on julkaissut 11 kappaletta tuiki tavallisen tylsää heavy metalia. Raskaita ja tummia säveliä toki löytyy, kun tunne sitä vaatii, mutta säästeliäästi käytettynä. Yhtyeen musiikkia kuvaillessa ei voi olla mainitsematta nokkamiehensä poismenon myötä kuollutta ja kuopattua The Devil’s Bloodia – eikä vain siksi, että Doolin rytmeistä vastaava kaksikko kuului myös edellä mainittuun bändiin, sillä Ryanne van Dorstin ääni ja laulutyyli luovat melkoisen vahvat mielleyhtymät Farida ”The Mouth of Satan” Lemouchiin. NONA LIMMEN ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Vaikka albumiin ei ole ollut mahdollista tutustua kuin varsin rajallinen aika, on helppo aistia sen ansaitsevan täydet pisteet. Yhtye kumartaa liikaa esikuvilleen eikä pysty löytämään kappaleidensa kirjoittamiseen yhtäkään persoonallista näkökulmaa. Laulumelodiat tuovat mieleen Leprousin, Communityn ja Borknagarin, mikä luo jo yksinään levylle tunnistettavan tunnelman. Vuonojen maa on leimannut metallinsa, varsinkin progemman sellaisen, ominaisella soundillaan, joka on läsnä myös Recurrencella. Siinä se. Edellisestä ja ainoasta kerrasta, kun olen antanut saman pistemäärän, on 13 vuotta. Aki Nuopponen WRETCH The Hunt PURE STEEL Wretchiä esitellään pioneeriryhmäksi Yhdysvaltojen Clevelandistä. Perinteisen heavy metalin kuten Iron Maidenin, Judas Priestin, Helloweenin ja Acceptin jalanjäljissä kulkeva poppoo on julkaissut useita albumeja, mutta ainakaan uusin niistä ei tarjoile musiikillisia elämyksiä. Sillä on ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta omat näkemyksensä ja ääni niiden toteuttamiseksi. Dool ei yritä millään muotoa riistää The Devil’s Bloodin musiikillista perintöä vaan on koettava pikemminkin perinteenjatkajana ja soihdunkantajana. Sääli vain, ettei sitä tunnista ollenkaan Vicinityksi. Edelleen 5/5 tasoa sekin. Pyörää ei voi keksiä uudestaan, mutta sitä voidaan muokata haluamansa näköiseksi. Lisäksi siltä löytyy seitsemän mihinkään tiettyyn aikakauteen selkeästi viittaamatonta kappaletta, joiden juuret ovat kuitenkin jäljitettävissä 70-luvun rockin eri genreihin. Mantar on yhdistänyt musiikkinsa aineksia niin sludgesta, perinnehevistä kuin black metalistakin, ja äkkiseltään yhtyettä voisi kuvailla jonkinlaiDOOL Here Now, There Then PROPHECY Kerrassaan huikealla Oweynagat-biisillä viime vuonna yllättänyt, ennestään täysin tuntematon Dool latasi esikoiselleen kertaheitolla melkoiset odotukset. Ja jos molemmat yhtyeet taitavat äärimmäisen kiehtovan melankolismystillisen tunnelman luomisen, Doolin lähestymistapa on näistä ilmavampi ja valoisampi. Muuten tämä b-luokan kitaratilutushevi on liian monesti kuultua ja liian huonosti tehtyä. Bändistä tulee mieleen kahden markan Kai Hansen -coveryhtye, jonka soitto ja laulu toimivat mutta sisällöllinen anti on täysin turhaa
Ne säntäilevät sinne tänne pysähtyen välillä paikoilleen, ja juuri kun luulet saavasi niistä kiinni, jänö ryntää taas pakoon pää viidentenä tassuna. Esimerkiksi kitaristi-laulaja Micah on kaukana korkealta ja kovaa -koulukunnan jollottajista omaten hieman raspisemman äänen. Jossain Motörheadin ja Acceptin välimaastossa liikkuva poppoo yrittää rakentaa riehakasta rocklevyä hurjalla punkasenteella siinä kuitenkaan onnistumatta. Aion seurata orkesterin tekemisiä jatkossa tarkkaan, siksi vakuuttava teos on kyseessä. Vuosikymmenen kokemuksella soiva heavyn ja powerin sekoitus on yksinkertaisesti todettuna jämäkkää ja pirullisen tarttuvaa. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splitti julkaisu kuitenkin on, että oman säkkini pohja alkaa tulla vastaan. The Universe by Ear on täydellinen osoitus haahuilusta, joka tulisi jättää treenikämppien jamitteluihin. Hiplaamista ei harrasteta, vaan soundi on tuhti, riffeistä löytyy potkua ja osaava laulaja toimittaa loput. Age of Vril sisältää jo enemmän jippoja, mutta vasta nimibiisi räjäyttää niin sanotusti potin: Okoi Jonesin (Bölzer) laulusuoritusta hyödyntävä kappale lienee levyn tarttuvinta antia, mutta ei missään nimessä kevyintä. Outrobiisi Dream2 on melodisen riipivä lopetus, jonka kaltaista äänimaalailua olisi kaivannut levylle enemmänkin. Toivottavasti seuraavalta levyltä löytyy yhtä laadukkaita esityksiä. Striker on helppo niputtaa heavy metalin tuoreempaan aaltoon, joka on tuottanut viime vuosina Enforcerin ja Ramin sekä hieman aiemmin Wolfin kaltaisia yhtyeitä. Skulthor Ebonblade on tasavahva kokonaisuus, vaikkakin muutamat sen kappaleista ovat hieman liikaa samasta puusta veistettyjä. Esimerkiksi kappale Worlds End on sinällään kohtuullisesti sykettä nostava ralli mutta kuulostaa liikaa huonolta Motörheadiltä. Toiseksi viimeinen raita, lähes kymmenminuuttinen Witches of Dreadmoor, tuo mieleen jopa sellaisen kuluneen sanan kuin ”eeppinen”. Loppua kohden korvien puutuminen jatkuu, ja yksinkertaiset imurikitarat ja tylsä karjunta saavat aikaa syvän huokauksen. Hienoja koukkuja ja laulukuvioita ripotellaan koko levyn mitalle, ja meininki on kaikin puolin toimivaa. Slave Hands mahduttaa omaan puoliskoonsa vain yhden kappaleen, jolla on kestoa lähes saman verran kuin kääntöpuolella yhteensä. Lopetus ei levyä pelasta, sillä albumin sisältö jää varsin tyhjäksi ja persoonattomaksi. Pest Crusade aloittaa varovaisesti mutta viekoittelevasti. Jos omistat avoauton ja haluat lähteä kaasuttelemaan stetsoni päässä kesän kuumentamille asfalttiteille, Vulgar Devils voi olla juttusi. Kaikin puolin lupaavan kuuloista materiaalia. Coverina päästellään Ozzy Osbournen Desire, joka istuu bändin oman materiaalin joukkoon oikein mainiosti. Jos muutoksella tarkoitetaan selviytymistaistelua läpi loputtoman puuduttavan albumin, se on oikeassa. Sahauksen ja blastbeatien sekaan on ripoteltu piristävinä elementteinä juuri sopiva määrä vaikutteita perinARVIOT 73. Maailma on avoin, mieli korkealla, askel kevyt ja illalla taatusti bileet. Cicutoxinin puolentoista ja kahden minuutin välissä poukkoilevat viisi biisiä muistuttavat rusakon jahtaamista. Skulthor Ebonblade on rehellisen viihdyttävä paketti perinneheviä, joka ei ole jumittunut tyylilajin väsyneimpiin kliseisiin. Laulaja Dave Overkillin edellinen yhtye Destructor niitti paikallista mainetta Clevelandissä, ja nyt on – laulajan omien sanojensa mukaan – aika kääntää uusi sivu. Parhaat numerot osuvat alkuja loppupäähän: intron jälkeen saapuva I, Destroyer ja sitä seuraava Into the Maelstrom ovat kerrasta kolahtavia täsmäiskuja, kaksi viimeistä kappaletta taas luonteeltaan hieman tuumailevampia. Mitäänsanomattomien rallatusten joukosta on vaikea löytää sitä kuuluisaa kultahippua, mutta neloskappale Bleeding in the Blur on hauska yritys tehdä Marilyn Mansonin kaltaista kauhurockia – varsinkin bassolla lätkytelty välisoitto on groovaava. Esimerkiksi koskettimet soivat ajoittain hentona taustahuminana, ja Martin Björklundin (Månegarm) viuluakin on käytetty hyvällä maulla. Lauri Kujanpää TEMPTATION’S WINGS Skulthor Ebonblade OMAKUSTANNE Jenkkiläinen Temptation’s Wings tahkoaa debyytillään jykevää heavyä vahvalla true metal -painotuksella. Ehkä tämä onkin sen tarkoitus. Mega THE UNIVERSE BY EAR The Universe by Ear CZAR OF CRICKETS ”Missä väitettiin, että alkuräjähdyksiä voi olla vain yksi. Kappaleita on turha eritellä sen kummemmin. Levyn nimikkokappaleessa on jo yritystä, ja se onkin levyn ainoita onnistuneita menopaloja. Aki Nuopponen CODE ORANGE Forever ROADRUNNER Amerikan Yhdysvalloista kajahtaa öriöriä, kun Code Orange julkaisee kolmannen kokopitkänsä. seksi yhdistelmäksi Melvinsiä ja Darkthronea. Forever on hyvä levy repimään lopullisesti korvasi irti ja tuhoamaan aivosolusi. Bändi ei löysäile missään vaiheessa, mutta intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla silti selkeästi enemmänkin. Yhtyeen debyytti vuorottelee enemmän tai vähemmän onnistuneesti raaemman mätön ja melodisemman ilmaisun välillä. Mikko Malm STRIKER Striker RECORD BREAKING Saatekirje väittää Strikerin olevan Kanadan nopeimmin suosiotaan kasvattava heavy metal -bändi. Nyt, vuonna 2017, The Universe by Ear todistaa tämän teorian vääräksi räjäyttämällä universumin uuteen uskoon 13,8 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen.” Näin julistaa sveitsiläisbändin levy-yhtiö sen nimikkoalbumin saatekirjeessä ja uskoo ilmeisen aidosti siihen, että ozzymaisella nasaalilaululla varustettu psykedeelinen progerock tulee muuttamaan käsityksemme musiikista. Näin ei ole bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä. Temptation’s Wingsin kaikki palaset eivät ole vielä oikeilla kohdillaan, mutta lähtökohdat ovat erittäin suopeat. Vierailevina ääninä kuullaan puolestaan Nephenteä (Netherbird) sekä Alexandra ”Lalla” Moqvistia. Kevyempiä aineksia käytetään vain, jos ne palvelevat jollain tavalla itse sävellystä. Nimikkobiisi täräyttää heti luulot pois ja antaa suunnan levylle: nyt mennään raskaasti ja kovaa. Se on musiikkia, jota on kiva laittaa soimaan heti lauantaina herättyään. Kari Koskinen VULGAR DEVILS Temptress of the Dark PURE ROCK Vulgar Devils -trion debyytti on vahva kumarrus 80-luvun heavy metalin suuntaan. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludgejurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat ovat pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan. Tuskin tällä omaa sivua Galaktisesta Ensyklopediasta revitään, mutta vahva mainita irtoaa varmasti. Iron Maiden, Judas Priest ja muut klassikot on kuunneltu, ja vaikutteista on jalostettu hieman modernimmin tuotettua, energisesti soivaa heavyä. Tämä sopii hyvin yhteen levyn astetta karkeamman, sludgemaisen soundimaailman kanssa. Pienenpieni kohderyhmä arvostanee tätä kymppituumaista luultavasti enemmän kuin minä. Mikko Malm CICUTOXIN/SLAVE HANDS Split RÄMEKUUKKELI Rämekuukkelin hanska täyttä undergroundia edustavan julkaisupolitiikkansa suhteen pitää, mikä on sinällään todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Kappaleissa kuuluu vahvasti persoonattomuus, ja Overkillin Lemmy-apiointi on suoraan sanottuna raastavaa. On vaikea uskoa, että näin päämäärättömälle riffittömien riffien ja melodiattomien melodioiden massalle löytyy kuulijakuntaa mistään, kun yhtye ei onnistu edes trippailemaan kovin kosmisesti. Sanoitukset ovat hyvin genreuskollisia koostuen fantasiasta, viikingeistä, myyteistä ja legendoista. Positiivista on, että Wormwood pitää kiinni black metal -juuristaan eikä lähde missään vaiheessa turhan siirappiselle linjalle. Lauri Kujanpää WORMWOOD Ghostlands: Wounds from a Bleeding Earth NON SERVIAM Ruotsalainen Wormwood kanavoi melodisella pakanametallillaan hyvin vahvasti vanhan Enslavedin, Amon Amarthin ja Einherjerin tuotantoa. Aktiivisesti kiekkoja julkaissut ryhmä on päässyt nyt viidenteen pitkäsoittoonsa. Kappale on viekas yhdistelmä ilkeää tunnelmaa, satyriconmaista riffittelyä ja murskaavaa pimeyttä. Hardcorea mäiskivä ryhmä tarjoaa tuiki tavallista mättöä ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Yhtyeen äänimaisemassa kuuluu eritoten Manilla Roadin ja Cirithin Ungolin vaikutus, eli musiikista löytyy myös hieman kieroa otetta. Bändissä on munaa eikä levyllä ihan vesilintua tarvitse nakata, mutta meno on keskivertoa isolla K:lla
Kaikin puolin teknisempi albumi ei omaa samaa energiaa ja elinvoimaa kuin debyytti, mutta on yhtä kaikki varsin pätevä todiste Omenin senhetkisestä luomiskyvystä. Nyt Metal Blade on päättänyt julkaista orkesterin kolme ensimmäistä levyä mid price -hintaisina uusintapaketteina. Warning of Danger (1985) korotti panoksia ja lisäsi soppaan enemmän progressiivisuutta ja maidenmaisia kitarakuvioita. Bonukseksi tyrkytetään tällä kertaa Terminationin liveversiota. Jo Vertigon, Hurtin ja The Downfall of Edenin kaltaiset tiristykset osoittavat herra Mårtenssonin riffikynän terävyyden, kaverin laulajankyvyistä puhumattakaan. Loppujen lopuksi Wormwood ei onnistu tuottamaan mitään äärettömän persoonallista, mutta on toisaalta omaksunut edustamansa genren perusteet kiitettävän hyvin. Jaakko Silvast nehevistä ja hard rockista. Yhdentoista kappaleen kokonaisuus on laadultaan edeltäjiensä kaltainen eli melodioiltaan rikas ja tuotannoltaan tarkan puleerattu. ECLIPSE Momentum FRONTIERS Melodisen raskaan aikuisrockin saralla niin W.E.T.-projektiryhmässä kuin omassa Eclipse-yhtyeessään kannuksia hankkinut ruotsalaisveijari Erik Mårtensson on jälleen tonteilla. Ensimmäinen on mielenkiintoinen kuriositeetti, jälkimmäinen taas melko turha. Hurja tuplabassariralli voidaan kai luokitella jonkinlaiseksi protopower metaliksi. Mikko Malm OMEN Battle Cry Warning of Danger The Curse/Nightmares-ep METAL BLADE Ehkä hieman obskuuriksi nimeksi jäänyt jenkkiveteraani Omen teki 1980-luvun alussa erittäin puoleensavetävää ja kiihkeää heavy metalia. Mikko Malm M A T S V A SS FJ O R D ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Hienoja hetkiä koetaan niin loistavien melodisten kitarakuvioiden varassa kulkevan nimikappaleen, speed metal -henkisen Terminationin kuin tunnelmallisen päätösraidan, Hell’s Gaten, parissa. Ei siltikään, vaikka kyseessä on yhtyeen tähänastisen uran soitannollisesti paras levy – ja sama pätee äänimaisemaan. Väkevä aloitusraita Death Rider, hilpeänvauhdikas Be My Wench ja uhmakas päätös Into the Arena ovat vain muutamia esimerkkejä levyn iskuvoimasta. Debyytti Battle Cry (1984) tarjoaa hieman (mutta vain hieman) käppäistä ulosantia, mutta on kaikessa energisyydessään silti yhtyeen paras levy. Tämä ei kuitenkaan ole tippaakaan pois levyltä itseltään. Uudella versiolla on mukana myös kaksi bonusvetoa, Torture Me ja Battle Cry’n liveversio vuodelta 1986. Kivijalka on valettu, nyt on aloitettava itse rakentaminen. Kaikkinensa levy rullaa mainiosti, mutta jo vuosia Eclipsen musiikkiin koukuttuneelle Momentum ei tarjoa yllätyksiä tai aiempaa terävämpiä tärppejä. Kolmas pitkäsoitto The Curse (1986) sisältää sekin loistavia esityksiä, mutta kokonaisuus ei jostain syystä ole niin iskevä. Parin viime vuoden aikana Suomenkin kesäfestareilla nähdyn tukholmalaiskvartetin vuoden 2012 Bleed & Scream ja etenkin toissavuotinen, kauttaaltaan upea Armageddonize asettivat kuitenkin laulaja-kitaristi-säveltäjä Mårtenssonille melkoisen musiikillisen riman. Myös tällä levyllä nimibiisi on täyttä rautaa. The Cursen mukaan lyöty Nightmares-ep (1987) sisältää kaksi uutta ja kolme vanhaa raitaa. Yhtye hajosi neljännen levynsä Escape to Nowheren (1988) jälkeen, kunnes palasi takaisin kuvioihin vuonna 1996. En tiedä, mitä ihmettä ruotsalaisessa juomavedessä on, mutta eurooppalainen AOR/hard rock -skene olisi kovin paljon köyhempi ilman länsinaapurimme perinteitä ja niistä häpeilemättä ammentavia tekijämiehiä. Se ylittyy Momentumilla vain osittain. Uudet kappaleet Nightmares ja Shock Treatment ovat nopeita ja aggressiivisia speed metal -ralleja ja ihan kohtuullisen hyvä lisä yhtyeen repertuaariin. Eclipsen kutonen lyö nimensä mukaisesti löylyä yhtyeen meneillään olevalle nousukiidolle. Levyt sisältävät uudet julistemuotoon painetut bookletit, joista löytyy sanoitusten ohella kitaristi Kenny Powellin ja tuottaja-miksaaja Metoyerin mietteitä levyjen teosta. AC/DC-cover Whole Lotta Rosie on puolestaan melkoinen turhake. Anthraxin mieleen tuova thrashvaikutteinen Bounty Hunter ja tehokkaan kertosäkeen omaava Eye of the Storm kuuluvat myös levyn helmiin
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
– …lopettamaan soittamista tai tekemään ennalta arvattavaa settiä. Biisintekoprosessissa on mukana aika vahvasti kaikki neljä jäsentä, eikä kenenkään ideoita tyrmätä täysin. – …valikoitui, koska se näytti hyvältä paperilla. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Bändin jonnekin post-rock/ metal-karsinan nurkille sujahtava tyyli on miellyttävää kuunneltavaa. – …emme sovi niin helposti mihinkään tiettyyn kategoriaan, mutta koemme sen myös yhdeksi suurimmista vahvuuksistamme. Vaihtelu kelpaa, synkistelyä kun tulee joka tuutista riittämiin muutenkin. KEIKALLA OLEMME... Musassa on pohjana AC/DC:n tyylistä rokkia, mutta messissä myös Megadethin ja Anthraxin koukeroista rässiä ja ehkä jopa Black Sabbath -tyylistä jamittelua. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ... – Kesällä 2009 Leprassa saunassa. Vuodesta 2012 ollaan jauhettu nykyisellä kokoonpanolla. – …olemme ahkeria työskentelemään, innokkaita soittamaan ja musiikkimme on kehittynyt julkaisu julkaisulta. – …jonkinasteisessa transsissa, emmekä ehkä täysin tiedosta, mitä ympärillämme tapahtuu. Biisinelikko tuo mieleen Tankardin 80-luvun vauhdikkaimmat ilottelut, joskin huomattavasti tiukemmalla otteella. Uskalletaan myös sanoa toisillemme, jos joku idea on suoranaista shaibaa. Äkäinen death metalin ja grindin sekoitelma lyö turpaan armotta, ja bändin soittamista kuuntelee innolla. Mitä isompi, sen parempi. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Tähän on suhteellisen vaikea vastata, sillä meillä on vaikutteita klassisesta rockista moderniin metalliin, mutta emme kuulosta täysin miltään muulta bändiltä. Vain yhden kitaran voimin toimiva ryhmä on osannut jalostaa simppeleistä aineksista ehkä vähän aiempaa sävykkäämpääkin kamaa, mutta pääpiirteittäin homma hyökkää edelleen suoraan naamalle, kuten lajissa toivottua onkin. – …niin, että joku meistä tuo biisitai riffi-idean ilmoille, ja siitä se vaan alkaa kasaantumaan yhteissoiton kautta. TYÖMME JAKAUTUU... Olemme tosin kuulleet yleisön puolelta olevamme lavalla energisiä ja kenties jopa yllättäviä. BÄNDIN NIMI... Bändi on hioutunut soittonsa puolesta huomattavan tarkaksi ja groovaavaksi. DEMOT AADOLF VIRTANEN MADRED Driver Lappeenrantalaisen Madredin musiikki on jalostunut pikkuhiljaa tyylipuhtaaksi riemuthrashiksi, sen verran iloluontoista ja rokkaavaa on meininki tuoreella demollaan. Parilta keikalta on kuulemamme mukaan lähtenyt ihmisiä ambulanssilla pois pitissä pyörimisen jäljiltä. Äijä on äkäisempi kuin pääministeri Sipilä, jolta on kysytty pientä lisävalaistusta Terrafame-kuvioihin. – Huuteli soittaa rokkia, mutta kelailtiin, että AC/DC on tehnyt sen homman jo liian hyvin, joten päädyttiin soittamaan rokkaavaa rässiä. Haaveena olisi päästä vetelemään enemmän keikkaa ulkomailla, ja se tuntuisi helpommalta, jos olisi levy-yhtiö turvana. Päätösbiisinä kuultava yllättävä lainapala Rockin’ All Over the World on kokenut muodonmuutoksen originaalista pykälän verran elävämpään suuntaan. Brutaalisti kurluttavan Riku Saressalon epäinhimillinen toiminta jaksaa ällistyttää tälläkin kierroksella. Samaa voi sanoa laulaja-kitaristi Hurskaisen ulosannista, joka on harvinaisen riehakasta ja erityisesti tämän malliseen thrashiin sopivaa, hienosti nuottiinkin osuvaa, jopa. Vahvan melankolian siivittämät biisit ovat kerrassaan kauniita, ja vaikkei bändi heittäydy mitenkään MILLOIN. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... Hankala homma. Ainakin 17-vuotiaana. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …luultavasti jonkinasteiselta rundilta. Madred KUUKAUDEN BÄNDI 76. Kiekko soundaa sopivassa suhteessa vanhalta ja modernilta, ja äänimaailma sopii bändin musiikkiin täydellisesti. Tasalaatuista kamaa pihalle puskenut orkesteri ei petä tälläkään kertaa. www.facebook.com/imadred HABANEROT DEVENIAL VERDICT Soulthirst Kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään päässyt helsinkiläinen Devenial Verdict saa aina hyvälle tuulelle, niin kuin rupisen mätön pitääkin saada. Hampaitakin taisi joltain mennä rikki. MIKSI. www.facebook.com/DevenialVerdict OWLER Soil Reilut pari vuotta vanhan oululaisbändin pullat ovat hyvin uunissa
Kolmen biisin tuotos sisältää raskasta ja harrasta meininkiä. www.facebook.com/terhenetar THE OVERTHROWN Primus Inter Pares The Overthrown on helsinkiläinen, viime vuonna perustettu ryhmä. Kaikesta hyvästä huolimatta tarttumapintaa ei löydy vielä tarpeeksi. Yleisen äkäisyyden ja selkeästi keskimääräistä kovempien soittotaitojen myötävaikutuksesta voimme katsoa kuitenkin luottavaisesti Rhotiden tulevaisuuteen. www.facebook.com/syskofrenia STONEGAZER MDRM Entuudestaan tuttu StoneGazer jatkaa äijämäisen tiensä tallaamista. Sopivan rouheiset alaviresoittimet rakentavat tarvittavan tukevahkon äänimaiseman, ja riffipuolelta löytyy kivankirjavaa ja monipuolista tarkasteltavaa. www.rhotide.com TERHENETÄR Metsänhenkien tanssi Mikkeliläinen Terhenetär jatkaa tiukasti linjallaan, kuten folkbändin pitääkin. Maaliinsa osuvat sävellykset ovat upeasti runnovia ja kaikin puolin miehekkäitä. www.facebook.com/verjagen REVULSION Last Echoes of Life Oululaisen Revulsionin edellisestä julkaisusta on kulunut vuosia, mutta myllyt pyörivät jälleen. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI erityisen aggressiiviseksi, tunnelmat on saatu mukavan raskaiksi ja painostaviksi. Hieno ryhtiliike! www.facebook.com/RevulsionFin JALAPEÑOT SYSKOFRENIA Kasvoton kaupunki Suomenkielistä taidepoppia jazzmausteilla. Vaativa soitanto groovaa, ja materiaali on yksiulotteisuudestaan huolimatta virkeää kuunneltavaa mukavine pikkujippoineen. Bändin leipälajina on aika puhdasoppinen doom metal, joten kiirettä ei pidetä itse musiikissakaan. Paikoin häiritsevästi nuotista eksyvä, lausunnaltaan ontuva englanti on huono elementti lajissa kuin lajissa, ja siihen soisi kiinnitettävän enemmän huomiota. Tämä on harmi, sillä kyseessä on selkeästi osaava ryhmä. Ihan yhtä vakuuttavaan ja maskuliiniseen ulosantiin StoneGazer ei kuitenkaan kykene. Seasta löytyy räävitöntä blastbeatiä, utuisten suomaisemien leijuntaa, ehtaa kaskipeltojen kutsua ja perinteistä ”jos metsään haluat mennä nyt” -maustetta. Bändi tuntuu soveltavan thrashin ja death metalin oppeja, mutta toisaalta se sotkee sekaan mahtipontisuutta ja teatraalisuuttakin. Hiukan Machine Headin malliin murskaava jyräys on mukavaa kuunneltavaa ja bändi tietää selkeästi mitä tekee. Soittopuoli toimii musiikkiopistopohjaisella ryhmällä itsestäänselvyytenä. Tämä kielii siitä, että kappalemateriaalin kanssa on päädytty tälläkin kertaa liian tasapaksuun lopputulokseen. Musiikillisesti sävellykset kasautuvat rumpujen, basson ja puhaltimien varaan, mihin ei kumma kyllä tule kiinnittäneeksi huomiota. Biisit ovat pitkänpuoleisia mutta jaksavat pitää sitkeästi kiinnostusta yllä. Bändin groove on mahtavalla tolalla ja orkesteri soundaa asiaankuuluvan vanhahtavalta, mutta kuitenkin myös modernilta. Tämähän voi tosin olla katsantokannasta riippuen onnistunut ja järkeenkäypäkin ratkaisu. Eipä oikeastaan tule mieleen osa-aluetta, joka aiheuttaisi erityistä moitetta. Pitkäsoittoa on saatekirjeen mukaan luvassa, joten kahteen näytebiisiin ei tarvinne tyytyä kauan. Kuuden biisin debyyttijulkaisu sisältää vielä muotoaan hakevaa polveilevaa thrashiä sekalaisin vaikuttein. Poikkeuksellista osaamista poikkeuksellisessa karsinassa, siis. Monipuolisuus on toki valttia, eikä bändi tarjoa moninaisuudestaan huolimatta mitään sillisalaattia. Jopa valitettavan tasaisena. Pienoinen yllätyksettömyys saattaisi alkaa rasittaa pitkäsoittomitassa, mutta ep-koossa bändi pyyhkii pöytää komeasti. www.facebook.com/owlerband VERJAGEN Slaughterhouse Blues Tiukkaa julkaisutahtia pitänyt kouvolalainen Verjagen on kovassa tikissä. www.facebook.com/theoverthrownband THE LONE MADMAN Dreary Task Dreary Task on vuonna 2014 perustetun The Lone Gunmenin debyyttijulkaisu, joten metkuja on hiottu tovi. Debytoivaksi artistiksi esitys ei ole kuitenkaan hullumpi. Bändin vauhtikin on kasvusuunnassa, mutta työskentelytarkkuus ei ole onneksi tippunut pätkääkään. www.facebook.com/fearrageband OPPRESSIVE Justified for Blood Oululainen Oppressive on edennyt neljänteen julkaisuunsa. Sanoitusten puolesta biisit sopivat palstalle mainiosti – liian toiveikkaita tai iloisia tunnelmia ei käsitellä – ja tulkinta on kaunista ja vaikuttavaa. Aukottomasti rakennellut biisit sisältävät voimallisia riffejä, räyhäkästä kurkkulaulua ja mietoja melodioita sävytteeksi. Bändin suoltama musiikki on pysynyt laadultaan tasaisena. Rakennuspalikat ovat siis moneen korvaan sopivia. Paikoitellen jämäkkä meno tuo mieleen Blaken moukaroinnin, osittain hiukan samantyylisen laulutyöskentelyn myötävaikutuksesta. Orkesterin perehtyneisyydestä ja ilmiselvästä vaivannäöstä on pakko tarjota ihaileva hatunnosto. Laulutoiminta on kautta linjan vakuuttavaa, oli se sitten puhtaankuulasta tai armottomaan korinaan kääntyvää sorttia. Sen verran harvinaista materiaalia demopinossa, että koetetaanpa. Soundipolitiikkakin on ruuvattu niin tanakalle ja ihmisystävälliselle tolalle, että tekisi mieli puhua maailmanluokan tuotannosta. Tiukka ja lennokas soitto on sujuvaa kuunneltavaa. Enemmän ei ehkä aina olekaan enemmän. Nelly Söderströmin kynästä pursunneet biisit ovat melkoisen äkkivääriä, ehdottoman omaleimaisia ja myös tarttuvuuden suhteen hyvällä tolalla. Myös melodiantaju tuntuu olevan verissä, joskaan se ei ole seikka, jolla bändi pyrkii pätemään. Liekö muuten ensimmäinen kitaraton demo palstalla ikinä. Bändin soitto on hyvällä tolalla, ja monimutkaisemmatkin kappalerakenteet tuntuvat sujuvan mallikkaasti. Sävellykset ja soitto ovat hyvällä tolalla, ja homman ärsykkeenä toimii lähinnä laulupuoli. www.facebook.com/StoneGazer FEARRAGE Resistance Fearragen groove on hyvällä mallilla. Raskassoutuiseen musiikkiin sopisi eittämättä myös hiukan raskaampi soundimaailma. Bändi soittaa hyvin ja rullaavasti, mutta demon kaksi biisiä saavat mukavasta kipakuudesta huolimatta aikaan oudon efektin: kappaleet vaikuttavat näännyttävän pitkiltä, vaikkei niillä ole mittaa kuin perusmalliset neljä minuuttia ja risat. Vaikka biiseissä on tarttuvaa tavaraa, esimerkiksi maittavia melodioita ja muitakin persoonallisia kiinnekohtia, suurin osa materiaalista tuppaa menemään liian tasapaksuna toisesta korvasta ulos. Aleksi Huhta osaa kaiken kurnutuksesta kärinään upeasti, ja muutahan tämä bändi ei tarvitsekaan. Näin on nytkin, joskin pikkuhiljaa jää vaikutelma, että taiteellisesta runsaudensarvesta on tehty jo vähän turhankin laveita kaatoja soppaan. Kaikki on sovitettu taidolla ja hyvällä näkemyksellä, joten on pakko nostaa hattua, vaikkei kohderyhmään kuuluisikaan. Tällä kertaa death metal -vaikutteet ovat jääneet vähemmälle ja tykitys keskittyy enemmän thrashin alueelle, joskin varsin raskassoundiselle sellaiselle. Näin voisi olla, sillä pakkaa sekoittaa läjä erilaisia, mukiinmenevän oloisia laulutyylejäkin. Julkea death metal on edelleen bändin laji, ja meiningin aistii selkeästi kiristyneen. Soittimissa on kitaroiden lisäksi kaikkea nokkahuiluun asti. Biisit kellottuvat kymmenen minuutin pintaan, eikä tapahtumakirjo pääse varsinaisesti päätä huimaamaan. Tuotantopuolelle soisi vieläkin raskauttavampia menetelmiä, ja lisäksi meininki on jätetty turhan rosoiselle tolalle. Rokkaavaa ja räävitöntä death metalia suoltavan bändin soundi on persoonallinen ja uhkaava. www.facebook.com/oppressivefi PERUSPAPRIKAT RHOTIDE Downfall Joensuulaisen Rhotiden musiikkia ei ole helppo tunkea mihinkään lokeroon. Pääpaino on raskaissa kitaroissa, vaikka kosketinkuorrutettakin on pantu sekaan värittämään maisemia. Tätä alleviivaavat niin ikään turhan tasapaksut joskin positiivisessa mielessä täysillä vedetyt lauluosuudet. Otto Timonen on jälleen mies paikallaan: tällaiseen materiaaliin yhtä hyvin sopivaa rääkyääntä saa hakea, ja miehen ääntelyn voikin nostaa merkittäväksi vaikuttajaksi kokonaisssoundiin. Ehdottoman mukavaa ränttätänttää silti parin tuopposen äärellä nautittavaksi. Tamperelaisviisikon stoner rokkaa tanakasti lajin perusmetkujen turvin, eikä muuta toki tarvitakaan. Edellisellä julkaisullaan bändi vaikutti idearikkaalta ja ennakkoluulottomalta. Persoonallisuutta mahtuisi peliin enemmänkin, mutta näin nuoreksi bändiksi ollaan hyvässä jamassa. Kovempaa biisimatskua kehiin, ja sarjanousu on taattu. www.facebook.com/thelonemadmanofficial 77. Kuten aiemmin jäätiin toivomaan, kokoonpano on vakiintunut ja Last Echoes of Lifella ei ole tarvittu lainalaulajia. Näistä aineksista olisi saanut ehkä pienellä järkeistyksellä kaksikin julkaisua
Ernie C:n mukaan se ei ole pelkkä piirre vaan suorastaan velvollisuus. Siis sikäli, että molemmilla on puhe rasismista ja poliiseista ja sellaisista asioista. Mutta ei tässä ole toisaalta vielä paljon aikaakaan kulunut. – Joo, mä sanoinkin Icelle, että me ilmeisesti tehdään neljännesvuosisadan välein levy, joka on tosi tiukasti ajassa kiinni, kitaristi Ernie C naurahtaa. Ennen pitkää joku ampuu takaisin, ja niin on jo käynytkin. Ehkä vielä ei kannata sanoa, onko koko maa mennyt aivan sekaisin. Bloodlustilla Ice-T:n katujätkän huutolaulu ja Ernie C:n raskaat riffit ovat kuin turboahdettu tulkinta bändin alkuaikojen soundista. Elvis teki tätä ja meidän kuuluu tehdä tätä. Bloodlustin ensimmäinen single No Lives Matter kommentoi maailmanlaajuista huomiota saanutta ilmiötä, jossa räjähdysherkän ilmapiirin pelottama amerikkalainen poliisi ampuu aseetonta ihmistä ikään kuin kaiken varalta. Ne ammuskelevat ihmisiä ihan miten lystää. Mutta tottahan se on, että meidän uusi presidentti on vinksahtanut tyyppi, joka nousi valtaan pelkoäänillä. Kyse ei ole siitä, että Body Count olisi muuttunut ajanmukaiseksi – sen sijaan aika on alkanut jäljitellä Body Countia. Täältä kaukaa katsellen meininki näyttää entistä villimmältä. – Bloodlust ilmestyy maaliskuussa, niin kuin meidän eka albumikin 25 vuotta aiemmin, ja oikeastaan kyseessä on ihan sama levy. Niin voi aivan hyvin käydä. Se, että Body Countin laulunaiheet tuntuvat nyt ajankohtaisilta, ei kerro hyvää maailmanmenosta. Ice, Ernie ja kumppanit ovat kirjoittaneet samoista aiheista kaikki kuusi albumiaan, mutta vasta Bloodlustilla heidän bändinsä kuulostaa yhtä relevantilta kuin vuonna 1992 sen debyytin ilmestyessä. – On se villiä, joo. Tulenarkaa materiaalia Body Count on Bloodlust-albumillaan ajan kohtaisempi kuin aikoihin. Bändin väkivaltainen ja urbaani soundi kumpuaa siitä hymyt hyydyttävästä Amerikasta, jossa liipaisinsormet kouristelevat, poliiseja ja rikollisia on vaikeaa erottaa toisistaan ja hyvinvointi on rikkaiden etuoikeus. – On hyvä, että säkin tiedät siitä. Biisi on kuin 2010-luvun versio Body Countin tunnetuimmasta ja kiistellyimmästä protestilaulusta, vuonna 1992 julkaistusta Cop Killeristä. – Cop Killer kertoi poliisiväkivallan aiheuttamasta kostosta, ja nykyään poliisit ovat vielä hullumpia kuin silloin. Rock’n’rollin kuuluu rokata systeemiä, siis heiluttaa valtarakenteita. Tää on kuin joku epidemia. Ernie C toteaa, että hyväksi metallibändiksi kehittyminen vaatii aikaa. Body Count on pohjiaan myöten poliittinen bändi, joka kirjoittaa kantaaottavia lauluja. Kun kuuntelee peräkkäin sen ensimmäisen ja uusimman albumin, vuosien vaikutusta ei voi olla huomaamatta, ja se on kohteliaisuus. Uutisia amerikkalaisista tragedioista, mielenosoituksista, vastamielenosoituksista ja koston kierteestä kuulee Pohjoismaissakin. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 78. Dylan teki tätä jo kauan sitten, samoin Hendrix, jonka juttu oli sodan vastustaminen. Mä olen musta mies, joten on paljon todennäköisempää, että mut tappaa Los Angelesin poliisi. Poliisintappajat ja tappajapoliisit Biisiensä ikuisuusaiheista huolimatta Body Count ei polje paikallaan. VANHA LIITTO Y hdysvalloilla on monet kasvot, ja Body Count on sen rumimpien ilmeiden peili. Ernie C:n ja Ice-T:n bändi testaa valtarakenteiden kestävyyttä suorilla sanoilla. – Totta kai se on tärkeää. Maailman pitää saada tietää, mitä täällä tapahtuu. Millainen ilmapiiri presidentti Trumpin Yhdysvalloissa on. Sen takia mä en tajua, miksi mun pitäisi pelätä meksikolaisia, maahanmuuttajia ja muslimeja, kuten mulle nyt kerrotaan. Ikävä kyllä täytyy todeta, että Tracy ”Ice-T” Marrow’n ja Ernie ”Ernie C” Cunniganin johtaman yhtyeen kuudes albumi Bloodlust on erinomainen ääniraita tälle ajalle. – Joo, samoja teemoja tässä pyöritellään, Ernie myöntää. Se ajaa agendaansa usuttamalla ihmiset toisiaan vastaan
Body Countin soundi syntyi, kun meidän instrumentit pantiin yhteen. Mutta ei me silloinkaan varsinaisesti yritetty mitään, väännettiin vain kamat täysille. – Me soitetaan Cop Killer jokaisella keikalla, se on meidän tunnusbiisi. Resepti on edelleen sama, vaikka miehet ovat vaihtuneet. Manslaughterista [2014] tuli hyvä. Biisin pelättiin kiihottavan väkivaltaisuuksiin poliiseja vastaan. Kun me oltiin rundilla Avenged Sevenfoldin kanssa, jotkut skidit tulivat kehumaan, että ”se Cop Killer on makee, teidän kannattaisi julkaista se”. Eikä se kovin kaukana totuudesta olekaan, jos nuorimmilta faneilta kysytään. Kun Cop Killer julkaistiin, siitä nousi aikamoinen kohu. Niille Cop Killer oli vain hyvä biisi. Seurasi paheksuntaa, boikotteja ja jopa mellakoita. – Body Countista on ollut vuosien varrella erilaisia variaatioita, ja me on tehty hyviä ja ihan hyviä levyjä. Tuntui melkein kuin olisi ollut tekemässä taas ekaa levyä. Ernie C:kin vertaa bändin myöhempiä levyjä debyyttiin useammin kuin taitaa itsekään huomata. Me ollaan naurettu sitä usein Icen kanssa. Ne luulivat, että Manslaughterin Talk Shit, Get Shot oli meidän eka single! Me oltiin, että ei jumalauta jätkät, te olette cooleja! Niillä ei ollut mitään havaintoa meidän historiasta. Silloin bändi tuntui taas uudelta ja henki oli mainio. Tulenarkaa materiaalia – Kun me tehtiin eka albumi, me haluttiin olla metallibändi, mutta siitä tuli enemmänkin punklevy. ”Rock’n’rollin kuuluu rokata systeemiä.” 79. Tämä tuntuu hassunkuriselta niistä, jotka muistavat vuoden 1992. Body Count on kasvanut ensimmäisen albuminsa ja Cop Killerin varjossa
– En mä ollut ainoa, joka kuunteli rockia, mutta muille se oli enemmän huvittava kuriositeetti. – Me tehtiin sama juttu kuin Manslaughterin aikaan: hommattiin talo, kasattiin kamat ja alettiin soittaa, treenattiin pitkiä päiviä. Tuliko Bloodlustista sitten Manslaughterin toisinto. Sitten yksi frendi ehdotti, että tsekkaas sellainen bändi kuin Led Zeppelin ja ojensi mulle kasetin. Jokaisen kotikulmilla tapahtuu mitä tapahtuu, ja siellä sitä vain eletään. Hänestä tuli rokkidiggari kitaran ansiosta. Will Putney tuotti Bloodlustin niin kuin Manslaughterinkin. Kun kerron lapsilleni juttuja kouluajoiltani, ne eivät meinaa uskoa niitä, tai eivät ainakaan osaa suhtautua. Ne jutut ovat niin paljon tilanteista ja olosuhteista kiinni. – Manslaughterin jälkeen me kierrettiin Eurooppaa ja Amerikkaa, ja viime kesä meni Bloodlustin biisien tekemiseen. Ernie C on identiteetiltään ensisijaisesti kitaristi. – Ei sentään. Kaikkein siisteintä oli, kun Iommi toi yhtenä iltana studiolle sen kitaran, jolla oli soittanut Iron Manin levylle. Kitaristi South Centralista Body Count on julkaissut 25-vuotisen levytysuransa aikana vain kuusi albumia. Se oli oikeastaan aika erikoista. – Mä asun perheeni kanssa mukavalla ja turvallisella seudulla. Se pitää kuunnella alusta loppuun, niin kuin meidän eka albumi tai joku rockooppera. Toki myös huonoja. Nykyisin Ernie C:n elämä on kovin toisenlaista. Paljon parempi kuin se, että lähetellään faileja ympäri maata. Meidän huudeilla ammuttiin ihmisiä, mutta ei se tuntunut kovin kummalliselta. Kaverien kesken Alkuperäinen Body Count vaikutti jengiltä, joka oli syntynyt kotiseutunsa karuista olosuhteista ja sanomisen tarpeesta. Ernie C komppaa, ettei tosiaankaan ollut. Ernie C kuitenkin vakuuttaa, että Body Count on täysipäiväinen työ. Bloodlust on musikaalisempi levy, koska me ollaan soitettu paljon parin viime vuoden aikana. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut, mistä on kotoisin. Mutta ei sitä koskaan tiedä. Sepulturan Derrick Green kertoi äskettäin Infernossa, ettei rockin kuunteleminen ollut yleistä afrikanamerikkalaisten nuorten parissa. – Kaipasin enemmän tilaa ilmaista itseäni. Yksi syy verkkaiseen tahtiin on ollut se, että sooloura ja näyttelijäntyöt ovat vieneet Ice-T:n aikaa. Mulle se oli ihan puhtaasti musaa, jota mä kuuntelin jatkuvasti. – Sabbathin sessioissa oli hienoa, että sain hengailla ja soitella Tony Iommin kanssa. Musiikki oli kuitenkin se tie, joka sopi mulle ja mun kavereille parhaiten. Ernie C, Ice-T ja muut Body Countin alkuperäisjäsenet kasvoivat Los Angelesin South Centralissa. No Lives Matter on hyvä sinkkubiisi, mutta mä pidän Bloodlustia kokonaisuutena. Zeppelin, Deep Purple ja muut kolisivat. Mutta eiväthän ne asiat sinänsä ole miksikään muuttuneet. Ice tuli kuuntelemaan, millaisia riffejä me oltiin saatu aikaiseksi, ja alkoi kirjoittaa. Siinä oli koolla iso pala rock’n’rollin historiaa! Tykkäsin myös siitä, että Cozy Powell soitti Forbiddenilla rumpuja, sehän oli yksi maailman parhaita rumpaleita. Siinä musassa ei kuitenkaan ollut kovin paljon sellaista soittoa, joka mua olisi kiinnostanut. Mä innostuin kitaristeista, kuten Al Di Meolasta ja John McLaughlinista. Ernie C ei silti halua mehustella ajatuksella, että musiikki olisi pelastanut hänet miltään. Me vedettiin Raining Blood, koska se on metallin Stairway to Heaven, ja Postmortem, koska ne kaksi kuuluvat yhteen. Ice on edelleen mukana Kova laki -sarjassa, mutta me treenataan silloinkin, kun meidän laulaja on kuvauksissa. Nyt, kun me ollaan taas näin aktiivisia, Body Count vie paljon aikaa. Me tykätään Willistä. Bloodlust-albumin palonarka materiaali sai alkunsa talossa, jonka bändi vuokrasi biisien kirjoittamista ja treenaamista varten. Parliament/ Funkadelic oli ainoa, josta sain jotain irti kitaran kantilta. Niihin aikoihin, 70-luvulta 90-luvulle, seutu tunnettiin kovaotteisten katujengien kuten Cripsin ja Bloodsin verisenä taistelutantereena. Se oli hyväksi havaittu tapa toimia. Me ollaan oltu kavereita jotain 40 vuotta, Ernie C sanoo. – Se oli aika kummallista ja tarpeetonta, Ernie C muistelee. Kiertuetta varten pitää soittaa paljon, että kaikki hienosäädöt saa kohdalleen. Musahan ei ole enää niin tulenarka juttu kuin silloin. Jenkeissä on aseita joka paikassa. Mutta me tehdään edelleen tulenarkoja biisejä. En ole varma, olisiko mun mielenlaadullani edes ollut asiaa niihin kuvioihin. Hän pyöritti jonkin aikaa Masters of Metal -nimistä bändiä ja teki studiotöitä. Aika moni tuttu liittyi jengiin ja päätyi mullan alle tai linnaan. Saa nähdä, miten Bloodlustin kanssa käy. Se on tehnyt meistä paremman bändin. – Me soitettiin sitä biisiä ainakin vuosi ennen kuin kukaan alkoi vouhottaa siitä, joten kohu oli pelkkää politiikkaa. Millaista oli elää South Centralissa crack-kaupan käydessä kuumimmillaan. – En mä tiedä… Olihan mulla kaikenlaisia mahdollisuuksia. Hän äänitti aikoinaan demoja Stone Temple Pilotsille ja Rage Against the Machinelle ja tuotti jopa Black Sabbathin paljon parjatun Forbidden-albumin. Hänen tunnetuin roolinsa on etsivä Odafin ”Fin” Tutuola suositussa tv-sarjassa Kova laki: Erikoisyksikkö. Se on alle kolmekymppinen jätkä, joka soittaa kitaraa. Jonkun nekin pitää kirjoittaa. On mukavampaa räimiä kitaraa ja antaa jonkun toisen ohjailla. Se perustettiin ystävyydelle. Me muuten tehtiin sille versiot parista Slayerin biisistä, Ice rakastaa sitä bändiä. Ernie C:llä on ollut Body Countin hiljaiselokausien aikana omat hankkeensa. Ja se, kun Jeff Beck ja Brian May tulivat moikkaamaan Tonya. Jokaisen kotikulmilla tapahtuu mitä tapahtuu, ja siellä sitä vain eletään. Ne varmasti vaikuttivatkin musiikkiin, mutta Body Count käynnistettiin silti paljon lämpöisemmässä hengessä. Tää on meille oikea tapa tehdä levyjä. Siinä missä moni nuori kiinnostuu kitaransoitosta rockin kautta, Ernie nousi samaan puuhun perä edellä. Mä soitin sinä iltana sen riffin varmaan miljoona kertaa sillä soittimella! – Mutta sen projektin aikana mä huomasin, etten tykkää olla tuottaja. – Olihan se rankkaa seutua, mutta kun siellä asui, sitä ei miettinyt. VA NH A LI IT TO ”Olihan South Central rankkaa seutua, mutta kun siellä asui, sitä ei miettinyt. Yleensähän kuunneltiin samaa musaa kuin kaveritkin. Siitä se lähti. – Mä tutustuin Iceen jo koulussa. Meidän huudeilla ammuttiin ihmisiä, mutta ei se tuntunut kovin kummalliselta.” 80. – Kun mä aloin harrastaa kitaransoittoa, treenasin ensin joitain r&b-juttuja
– Se kävi tosi mutkattomasti. Pisimpään Ernie C on tuntenut Dave Mustainen. Mieti, millainen ilmapiiri Amerikassa ja koko maailmassa on. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Me jäätiin juttelemaan ja tutustuttiin. Miehet tutustuivat vuonna 1988, kun Megadeth teki kolmatta levyään eikä Body Countia ollut vielä olemassa. Kun tuntee toisen näin hyvin, siitä on etua biisien tekemisessä. Max veti Cop Killerin meidän kanssa, ja keikan jälkeen me kutsuttiin se treeneihin. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kerran joku lähetys piti viedä Mustaine-nimiselle tyypille. Levyllä vierailevat entinen Sepultura-mies Max Cavalera, Lamb of Godin Randy Blythe ja Megadethin Dave Mustaine. Sean. Me suunniteltiin silloin jopa, että minä ja Ice vierailtaisiin Megadethin levyllä, mutta se ei toteutunut. Alun perin Body Countia ei pitänyt koossa yksin Ernie C:n ja Ice-T:n välinen side. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tällä alalla melkein kaikki on monimutkaista ja vaatii paperitöitä. Mä tiedän, mitä Ice meinaa, kun se kirjoittaa tekstejä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. Ernie C:n mukaan Body Countin nykyinen kokoonpano on omalla tavallaan vahva. Eihän tää tietenkään ole sama Body Count, joka me perustettiin vuonna 1990, mutta tääkin tuntuu kaveriporukalta. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Alkuperäisestä jengistä ovat jäljellä enää Ice, Ernie ja samplevastaava Sean E. Sydämellinen 57-vuotias kitaristi lopettelee puhelun kaikkea hyvää toivotellen ja palaa vielä hetkeksi olennaiseen. Se on paras kiertue, jolla mä olen koskaan ollut. Muut alkuperäisjäsenet – rumpali Victor Ray Wilson eli Beatmaster V, basisti Lloyd ”Mooseman” Roberts III ja komppikitaristi Dennis Miles eli D-Roc the Executioner – olivat saman Crenshaw High Schoolin kasvatteja. Juan liittyi bändiin vähän ennen Manslaughter-levyn tekemistä. Nyt on oikea aika tehdä tällaista musiikkia. Kun mä menin sen luo, mä tunnistin sen ja kysyin, että ”ootsä Megadethissä?”. Sekin on mun frendi ja tuli käymään studiolla. Beatmaster V:n ja D-Rocin vei syöpä. Se oli viimeinen pala, joka tähän peliin tarvitaan. Iggy Popin bändissäkin soittanut Mooseman käveli sattumalta keskelle aseellista välienselvittelyä ja kuoli Los Angelesissa vuonna 2001. Ei tarvinnut säätää managerien kanssa tai allekirjoittaa sopimuksia, mikä on tosi harvinaista. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Ensin mainittu lähti 1990-luvun lopulla, jälkimmäinen vuonna 2004. – Bloodlust tuntuu oikeanlaiselta levyltä tähän aikaan. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Me ollaan joskus keikkailtu Maxin kanssa. Body Count saattaa olla maallikon silmissä rapstara Ice-T:n sivuprojekti, mutta alun alkaen se oli ystävysten ja entisten koulukavereiden rokkibändi. Bloodlustin sessioissa kaverisuhteet olivat pelissä muutenkin kuin bändin sisällä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. – Me on kuljettu rinta rinnan kaikki yläja alamäet, häät, avioerot ja lasten syntymät. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Ernie jatkaa, että vaikka vieraat ovat sinänsä hieno juttu, parasta oli, miten he tulivat mukaan. Homma hoidettiin kaverien kesken. Se tuli katsomaan meidän keikkaa Arizonassa, jossa me treenattiin Bloodlustin biisejä. Me ollaan ystäviä, ja me kaikki ollaan sitä mieltä, että tää tuntuu oikealta. Sama juttu Randyn kanssa. Nykyisin noiden nelikymppisenä kuolleiden miesten saappaissa seisovat basisti Vincent Price, rumpali Ill Will ja komppikitaristi Juan of the Dead. Lollapalooza oli aikoinaan vastaava hyvä kokemus, vähän kuin joku hippien kokous. Bloodlustin tekemisen aikaan mä heitin Mustainelle Twitterissä, että tule vieraaksi Body Countin levylle. Sehän tuli. – Mä olin silloin kuriirihommissa, toimitin paketteja ihmisille. Nykyisin keikkarintamalla on kankeampi meininki. Pian Body Count painelee taas sen rintaman etulinjaan, mutta sitä ennen Ernie C:llä on monta haastattelua annettavanaan. – Vince on soittanut bassoa mun kanssani jotain viisitoista vuotta, ja Will tuli rumpuihin kai nollayhdeksän
– Suurin haaste on saada asiakkaita edes käymään liikkeessä. – Tarkkoja suunnitelmia ei vielä ole, mutta tarkoitus on katsoa, pystyykö edes verkkokauppaa enää pyörittämään niin, että kulut saisi maksettua. Silti aina silloin tällöin tulee uusia bändejä kuten Lost Society, jolta kaikki haluavat ottaa haltuun T-paitaa, lippistä ja patchiä. Kaikki kaupankäynti keskitetään nyt suurin kauppakeskuksiin, ja harva jaksaa lähteä kävelemään pidemmälle, Jan sanoo. MAALISKUUSSA 2017 Hellsinki Rock Shop joutuu sulkemaan Helsingin Albertinkadulla sijaitsevan myymälänsä, eikä verkkokaupan toiminnankaan jatkuminen ole enää itsestään selvää. Hellsinki Rock Shop on yrittänyt kaikkensa. Levykauppojen, keikkojen ja Hellsinki Rock Shopinkin asiakaskunta koostuu Janin mukaan yhä iäkkäämmästä väestä. Musiikin merkitys on muuttunut, ja varsinkin nuoret hakevat yhä enemmän niitä yhden hitin ihmeitä. – Kyllähän me aiemmin mainostettiin todella paljon alan lehdissä ja muualla, mutta sekin oli lopetettava jossain vaiheessa, kun siihen ei riittäneet enää rahat eivätkä mainokset tuoneet lisää asiakkaita myymälään. Toki netti ja sitä kautta koko maapallo on kivijalan kilpailija. Pienen erikoisliikkeen on lähes mahdotonta selviytyä siellä. Ilmiölle on monia syitä, mutta puhtaasti kivijalkakaupan näkökulmasta Jan on todistanut ison muutoksen kuluttajien tottumuksissa. – Myymälään ei juokse enää juuri lainkaan niitä kymmenvuotiaita poikia, jotka haluavat Iron Maiden -paidan. – Kauppakeskusten ongelmana taas ovat liian korkeat vuokrat. Kuluneet seitsemän vuotta ovat olleet alamäkeä, Jan Carlsson huokaa. Jos ennen pidit bändin musiikista, fanitit sitä ja ostit bändin levyn, menit keikalle ja ostit sen paidan näyttääksesi myös muille, mistä tykkäät, ja tukeaksesi suosikkibändiäsi. Asiakkaista valtaosa on yli 30-vuotiaita. Ennuste oli oikea. Kun kivijalka murtuu 6. Harva maksaa musiikista tai siihen liittyvästä oheismateriaalista enää mitään. Nykyään suurin osa nuorista ei elä siinä todellisuudessa, jossa musiikista tai mistään siihen liittyvästä on maksettava. Tämä ilmiö ei varmasti luo kovinkaan paljon uusia faneja, Jan miettii. – Totta kai mainonta on tärkeä osa kokonaisuutta, mutta jos niitä maksavia asiakkaita ei ole tarpeeksi toiminnan pyörittämiseen, sekään ei tee autuaaksi. – Koko musabisnestä vaivaa sama ilmiö. Nuoremman polven käsitys fanittamisesta on erilainen. Nyt musiikkia kuunnellaan suurimmaksi osaksi randomilla ja soittolistoilta, jolloin jokainen vakiokuuntelussa oleva biisi on pahimmassa tapauksessa eri esittäjän tekemä. Spotify ei luo faneja, ja kaikki perustuu fanittamiseen. Myöskään uusia fanituotteisiin vihkiytyneitä bändejä ei ilmaannu entiseen malliin. Kauppaa on tuotu esille sosiaalisessa mediassa ja olemalla näkyvästi läsnä keikoilla ja festareilla. – Yksi merkittävä syy on musiikinkuuntelun siirtyminen digitaaliseen striimaamiseen. Verkkokauppa tulee jatkamaan eloaan, mutta se suorastaan huutaa lisää asiakaskuntaa. Vielä kahdeksan vuotta sitten kauppa kävi erittäin hyvin ja asiakkaita riitti jonoksi asti. – Toinen asia on, että aika moni tekee musiikkia kuunnellessaan samaan aikaan jotain muuta, joten musa on yhä enemmän taustalla. Vuonna 2013 Hellsinki Rock Shopin perustaja Jan Carlsson ilmaisi tällä samalla palstalla huolensa levyja bändituotemyynnin jyrkästä laskusta, jonka hän ennusti heijastuvan pian myös kivijalkakauppojen toimintaan. Levykaupat lopettavat, keikkapaikat sulkevat oviaan ja nyt myös me joudumme lopettamaan. Nuorempi sukupolvi on opetettu alusta asti Spotify-palveluun. – Enää ei ole selkeitä menestyjiä, kuten vaikka Iron Maiden, Metallica, Slayer ja Motörhead. Sitä kautta musiikki on ”ilmaista” hupia. PIIRI AKI NUOPPONEN MARKUS PAAJALA 82. Verotuksen takia on hankalaa kilpailla vastaan hinnoilla. Jan kertoo aistineensa koko musiikkikulttuurissa muutoksen, joka ei välttämättä näy vanhempien fanien ostokäyttäytymisessä. Albumin merkitys on vähenemässä, mikä on mielestäni erittäin ikävä asia. Jos homma saadaan jotenkin jaloilleen, toki jotain uutta voi olla tulossa. Jan ei osaa sanoa, mitä Hellsinki Rock Shopille tapahtuu maaliskuun jälkeen
c O m U U S I y l I S t e t t y A l b U m I !. 3 . m A S t O d O n r O c K S . K A U P O I S S A J A S P O t I f y S S A 3 1
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 3 FIN DimmuBorgir 03-17_BACKCOVER.indd 1 02.03.17 15:01