129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 pv alk. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS CROWBAR MOKOMA IHSAHN HALLATAR MOONSORROW LEPROUS SANTA CRUZ BEAST IN BLACK BOMBUS GRAVE PLEASURES LAURI PORRA FLYOVER ENSEMBLE TRIBULATION SHIRAZ LANE STICK TO YOUR GUNS THE CHARM THE FURY MANTAR ARION FORESEEN RED DEATH HARD ACTION ONI GALACTIC EMPIRE CRIMFALL BAEST TEMPLE BALLS TYRANTTI. 109 € 3 pv alk. 119 € TURBOVIP-LIPUT (K-18) VIP 3pv alk. 159 € (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n NORMAALIHINTAISET LIPUT 1 pv alk. 259 € VIP 1pv alk. 69 € 3 pv alk. 79 € , 2 pv alk
69 € 3 pv alk. 79 € , 2 pv alk. 119 € TURBOVIP-LIPUT (K-18) VIP 3pv alk. 159 € (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS CROWBAR MOKOMA IHSAHN HALLATAR MOONSORROW LEPROUS SANTA CRUZ BEAST IN BLACK BOMBUS GRAVE PLEASURES LAURI PORRA FLYOVER ENSEMBLE TRIBULATION SHIRAZ LANE STICK TO YOUR GUNS THE CHARM THE FURY MANTAR ARION FORESEEN RED DEATH HARD ACTION ONI GALACTIC EMPIRE CRIMFALL BAEST TEMPLE BALLS TYRANTTI. 109 € 3 pv alk. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 pv alk. 259 € VIP 1pv alk. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n NORMAALIHINTAISET LIPUT 1 pv alk
Death Alley, the Dutch powerhouse returns reinvented, reborn, and ready to take on the world with their infectious yet challenging rock n‘ roll! This is wicked psychedelic, punked-out proto-metal that refuses to play by the rules! Featuring guitar prodigy Oeds Beydals (The Devil’s Blood) & drummer Uno Bruniusson (In Solitude, Procession). www. SKELETAL REMAINS DEVOURING MORTALITY DEATH ALLEY SUPERBIA BARREN EARTH A COMPLEX OF CAGES CALIBAN ELEMENTS NAPALM DEATH CODED SMEARS AND MORE UNCOMMON SLURS KINO RADIO VOLTAIRE. “Devouring Mortality” is the band’s third studio record and first on Century Media Records offering a crushing avalanche of riffs, melodic solos, and roaring vocals. gym bag and Ltd. Santura (Triptykon, Secrets Of The Moon, Bölzer, Obscura, Dark Fortress). Mixed and mastered by V. Skeletal Remains have toured Europe several times, played high profile festivals such as Maryland Deathfest, Brutal Assault, Party.San, Hellfest, and many more. Artwork by Frode Sylthe and audio compilation by Russ Russell. Produced by Benny Richter (Emil Bulls, Moonspell) and Marc Görtz (Caliban/ Guitar) with additional input from Andy Posdziech (Any Given Day), Sebastian “Sushi” Biesler (Eskimo Callboy) and Callan Orr (Dream On Dreamer). CENTURYMEDIA .com New album of one of Germany’s most influential and internationally successful bands for modern metal. 2 bonus tracks. Produced by Pieter „Pidah“ Kloos (The Devil‘s Blood, Motorpsycho, DOOL) The highly awaited fourth full-length album of the Finnish progressive death metal supergroup! Featuring members of Kreator, Amorphis, Moonsorrow and Hamferð. INSIDEOUTMUSIC .com www. Collection-completing effort but also a challenging stop-gap between Napalm Death’s acclaimed latest release “Apex Predator Easy Meat” from 2015 and their upcoming 16th studio album, which is currently in the making! Kino are: John Mitchell (Lonely Robot, It Bites, Arena, Frost*), Pete Trewavas (Marillion, Transatlantic) John Beck (It Bites), Craig Blundell (Frost*, Steven Wilson). An unorthodox and catchy mixture of BÖC, Hawkwind, The MC5, Black Sabbath, Poison Idea & Captain Beyond. Skeletal Remains from Los Angeles, California, play old skull death metal inspired by the likes of Death, Asphyx, Pestilence, Morbid Angel, and Demolition Hammer. Also available as Ltd. CD Digipak & Patch, both incl. 13 years after the stunning “Picture” opus, UK’s progressive rock visionaries KINO present the follow-up, “Radio Voltaire”! While focussing on accessible and diverse songcraft, “Radio Voltaire” also impresses with a vast amount of diverse arrangements and moods, making it a perfect, timeless melodic prog rock album! Available as Special Edition Digipak with 4 bonus tracks, Gatefold 2LP+CD, and on all digital platforms. “Devouring Mortality” was mixed & mastered by Dan Swanö (Opeth, Dissection, Bloodbath, Marduk) and comes with impressive artwork by Dan Seagrave (Morbid Angel, Entombed, Suffocation, Dismember). Rarities and exclusive earworms spanning 2004-2016 from the whirling gene pool of noise that is Napalm Death! A total of 31 songs in a playing time of over 90 minutes, available as 2LP with A2 poster and booklet of 4 pages, as 2CD with comprehensive booklet of 36 pages or as Digital Download. CD Box Set incl. “Devouring Mortality” is available as 180 gram vinyl plus CD and poster, Special Edition CD digipak including bonus track (Cancer – cover version) & sticker set, Jewelcase CD, and on all digital platforms
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ga lva niz er, Bla ck Ro yal , Evi l Dri ve, Jar i Tiu ra, Da rk Bu dd ha Ris ing 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ba rre n Ea rth 02 2 Ka lm ah 02 4 Th e Cr ow n 02 8 To ny Iom mi – ma est ron väh em mä n tun ne tut teo kse t 03 2 Alg ha zan th 03 6 Ka me lot 04 2 Pri mo rdi al 05 Pö lky llä : rum pa li Mik a “Ka asu ” Ka rpp ine n 05 4 Sa lam yh kä : Ph en om en a II – Dre am Ru nn er (19 87) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Th e Cro wn 07 6 De mo t, pä äo sas sa Ear the ria 07 8 Va nh a liit to: Ne cro ph ob ic 08 2 Ku ud es pii ri 042 018 036 050 02 8 07 8 G AR ET H AV ER IL L TI M TR O N C KO E JU SS I R AT IL AI N EN JE N S RY D EN VE SA R AN TA
Tampere, Yo-talo 28.4. Vaasa, WS Arena 27.4. Kalmah-live 20.4. cd | lp | digital kalmah.com spinefarmrecords.com. Helsinki, Nosturi Viisi vuotta suohaudassa kypsytettyä, vanhaa kunnon melodeathia! 6.4. Oulu, Hevimesta 21.4
Kolmisen vuorokautta matkan jälkeen makasin valveilla kello puoli kolme yöllä. Eikö kuulostakin järkyttävältä. 29.3.) BLACK SABBATH Cross Purposes SWALLOW THE SUN The Morning Never Came TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BARREN EARTH A Complex of Cages (ilm. Korvani eivät ole palautuneet vieläkään, vaikka tilanne on onneksi parempi kuin syvimmässä itsesyyttelyn alhossa. Desibelirajattoman 70 000 Tonsin erityispiirteisiin kuuluivat helvetillisen kovaääniset keikat, joita tsekkasin idioottimaisuuttani ilman korvatulppia. Tunsin unettomana sängyssä pyöriessäni ja piippausta kuunnellessani pyyteetöntä katumusta sen vuoksi, että olin kohdellut työni ja koko elämäni kannalta tärkeitä instrumentteja niin kaltoin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Gareth Averill KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. Jotkut eivät kykene nauttimaan suomalaisesta erikoisuudesta, hiljaisuudesta, lainkaan, sillä päänsisäinen meteli on silloin kovimmillaan. 7. Eikä siinä vielä kaikki. En silti syytä Enslavedin äänimiestä vaan miestä peilissä. Se vasta idioottimaista onkin. Aion myös mennä kuulotestiin kunhan uskallan. Nyt minulla on painoa seuranneella viikolla tilaamani uudet tulpat – jotka muuten pysyivät korvissa koko Tampereen Klubin Hallatar-keikan. ALGHAZANTH Eight Coffin Nails (ilm. Äänenpaineen täytyy mielestäni olla sellainen, että siitä voi nauttia sellaisenaan, luonnollisen tilantunnun vivahteita aistien. Näin oli pääasiassa siksi, että olen perusluonteeltani parantumaton jäärä ja pidän ajatusta, että livemusiikkia pitäisi kuunnella rajoittimet päässä, lähtökohtaisesti vääränä. Vaatimus on useimmiten silkkaa utopiaa. Puhun kuulonsuojauksen puolesta ja käytän tulppia itsekin, mutta varsinkin ”pienissä” jäärä minussa astuu esiin ja suojaus sujahtaa taskunpohjalle pahimmassa tapauksessa kesken keikan. Olin napannut 70 000 Tons of Metal -reissulta perkeleellis-saatanallisen räkätaudin, joka teki yhdessä tuhdin jetlagin kanssa olemisesta, saati työskentelemisestä, yhtä hornaa. Korva on sama, jossa on pesinyt tinnitus nuoruudestani lähtien. 29.3.) THE CROWN Cobra Speed Venom Hiljaisuus on siunaus EN MUISTELE edellisen numeron viimeisiä taittopäiviä hyvällä. 29.3.) PRIMORDIAL Exile amongst the Ruins (ilm. Harmittaa edelleen aika vietävästi. Paitsi että aivoni elivät jenkkiajassa ja tautia pukkasi, unentuloa vaikeutti sekin, että eritoten vasen korvani tuntui paineiselta ja soi enemmän kuin normaalisti. vuosikerta Numero 156 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Olen silti tyytyväinen, ettei tilanne ole epätoivoinen, kuten niin monella musiikkialan ihmisellä
Näin teimme ennenkin, mutta nyt olemme jo oppineet siitä hommasta jotain, kantapään kautta. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN LIGHTBRINGER lisää sointiinne entisestään groovea ja murinaa. Vahvuutemme on juuri rajattomuus, ja olemme tuoneet jotain uutta ja kiinnostavaa tähän death’n’roll-kategoriaan. Kotimaisen Black Royalin debyyttialbumi murskaa ja junttaa tutuissa merkeissä, mutta omalla ilmeellä. Oma historiani raskaan musiikin kuluttajana on kuitenkin vaikuttanut isoimmin. Jos on asialleen vihkiytynyt, saattaa löytää kansitaiteistakin jatkumoa levylle. Tällä kertaa myös itse teema saneli aihepiirin josta kirjoittaa. Levyn päättävät New World Order ja Ou(t)roboros tarjoilevat perusjyrästä poikkeavia vaikutteita. Vaikka tässä pyöritään raskaassa musiikissa eikä pyörää yritetä keksiä uudestaan, olemme kuitenkin löytäneet oman ilmeemme ja soundimme. Biisien nimet viittaavat edelleen vasemman käden polulle. Sekoitus 70-lukulaista heavyä, 90-luvun deathiä ja nykysludgea antaa meille tarpeeksi raameja kirjoittaa materiaalia josta pidämme. Kuinka avoimia olette erilaisille kokeiluille, eli missä menevät Black Royalin musiikilliset rajat. – Se on teemalevy, ja sen sanoitukset koostavat yhden tarinan, joka ei ole jatkoa ep:ille. Eroottis-saatanallista rouhintaa P E E R O LA K A N E N 8. – Viehätys kulminoituu epäkohtaan, että järjestäytynyt uskonto on sortanut ja riistänyt kansakuntia tuhansia vuosia jakamalla valheita ja keräten itselleen valtaa ja rikkauksia. Mitä annettavaa Lightbringerillä on nykyiselle metallimusiikkikentälle. The Summoning -ep:nne linkittyivät toisiinsa jo pelkästään nimensä ansiosta. – Siitä mihin viime ep:llä päästiin, eli ajatuksena oli jatkaa syvemmälle biisien sisään hakemalla niihin lisää fiilistä, eeppisyyttä ja sitä kautta sisältöä, laulaja Riku Niemelä lataa. Mikä tässä aihepiirissä viehättää. – Tällaiseen visvaiseen ja raskaaseen rouhimiseen kuuluu luontevasti pirullisuus, magiikka ja eroottis-saatanallinen meininki. – Palautteen mukaan tällaista musiikkia ei tee nyt kukaan muu ja kuulostamme omalta itseltämme. – Vaikka musiikkimme on suoraviivaista, halusimme antaa sille happea lisämausteilla ja miettimällä kokonaisuutta yksittäisten biisien rakenteissa, c-osissa sekä kappaleiden välisiirtymissä. – Emme yritä päteä teknisyydellä tai instrumentaalisella lahjakkuudella, vaan tukeutumalla jo valmiiksi hyviksi todettuihin tyyleihin ja muokkaamalla niistä omanlaisemme toimivan kokonaisuuden. Myös sävellykset on tehty tämä teema mielessä ja vain tätä pitkäsoittoa ajatellen. Millaisella kaavalla lähditte työstämään levyä. – Kokeilusta hyvä esimerkki on juuri nämä mainitsemasi biisit, jotka naislaulu nostaa ihan uudelle tasolle – kiitoksia Saara Samanelle, Sapata-yhtyeen äärettömän lahjakkaalle vokalistille! Nämä biisit on tehty teemaan sopiviksi ja ne ovat levyn lopussa ehdottomia oikean tunteen välittäjiä. Kun diggaili 1980-luvun puolivälissä suunnattomasti Celtic Frostia, Possessedia, Slayeriä ja Bathorya, kaikki mustempi lyriikka on kiehtonut siitä lähtien. Asiasisältö on pääosin samasta kaivosta ammennettua, mutta Lightbringer on oma teoksensa, jonka kertomus, kappalevalinnat ja biisijärjestys on mietitty kokonaisuudeksi. Onko Lightbringer tämän hartaan ”summonoinnin” lopputulos vai ihan oma lukunsa urallanne. – Meillä ei ole rajoja, mutta tietyn karsinan sisällä me halutaan liikkua. Mielestäni ihmisrotu olisi henkisesti ja älyllisesti korkeammalla tasolla, jos jokainen osaisi nähdä oman potentiaalinsa ja sen voiman, mikä meissä kaikissa on
Bändi on perustettu vain viisi vuotta sitten, joten uranne on edennyt vauhdikkaasti. – Yksittäistä asiaa on vaikea nimetä. Toisella levyllä rähisee jo astetta valmiimpi tapaus, joka on omiaan laajemmille markkinoille. Suurin ero vanhaan on kuitenkin entistä ehompi kokoonpanomme. – Diilimme on kolmen levyn mittainen, joten tätä tehdään pidemmällä tähtäimellä sekä omasta että levy-yhtiön toimesta. Sävellyspuolelle on saatu uusia elementtejä ja tuotantopuolella on menty parempaan suuntaan, kiitos Saku Moilasen, basisti Marko Syrjälä aloittaa. Käytännössä kolme levyä tarkoittaa vähintään viiden vuoden mittaista sitoutumista hommaan, Syrjälä päättää. Oikeastaan kaikki on mennyt uusiksi. Aika näyttää, ovatko kaikki valinnat onnistuneita, mutta tässä kohtaa tuntuu ja näyttää oikein hyvältä. Kuinka kovia hevimiehiä ja -naisia Evil Drivesta löytyy. Suunta ulkomaille METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. – Se lähti lapasesta jo pitkän aikaa sitten! Levyjä löytyy tuhansittain niin cd:nä kuin vinyyleinäkin. – Uudella levyllä on parempaa oikeastaan ihan kaikki! kitaristi Ville Wiren jatkaa. Oli alusta asti selvää, että levylle halutaan mukaan myös ulkopuolisen tahon näkemys, minkä takia tuotos annettiin lopuksi Moilasen käsittelyyn. Melodeathiä soittavan Evil Driven parin vuoden takainen debyytti esitteli lupaavan suomalaisbändin. Kuinka uskaliasta oli antaa uudelle jäsenelle näinkin paljon vastuuta. – Soitto, biisit, kannet, tuotanto... Ymmärtääkseni J-P Pusalla on tosiaan ollut suuri vaikutus nykysoundiinne. Mitä teemoja Ragemakerillä käsitellään. Sävellyspuolella edettiin entistä enemmän useamman hengen yhteispanoksella, Syrjälä peesaa. Ei tullut missään kohtaa tunnetta, että tässä on uusi kaveri remmissä, vaan asiat tuntuivat etenevän omalla painollaan, Wiren kertoo. – Albumi tehtiin pitkälti tiimimeiningillä. Millaisia tavoitteita olette asettaneet. – Useammalla hevidiggailu suuntautuu tuonne kasarin suuntaan; suosikeista löytyvät Iron Maiden, Metallica ja Slayer. J-P:n myötä bändi on saanut ihan uusia ulottuvuuksia niin biisien kuin soitannollisenkin puolen suhteen. Omia ikisuosikkejani ovat KISS, Alice Cooper, Purple ja sen sukupuu, Priest, Maiden ja muu sen aikakauden materiaali. Meillä on uusi levy-yhtiö [Reaper], uusi keikkamyyjä, uusittu kokoonpano ja niin edelleen. Musiikkityylimme markkinat ovat Suomessa rajalliset, joten on mentävä sinne, missä kysyntää todennäköisimmin on, eli Saksa ja Keski-Eurooppa ovat tähtäimessämme seuraavaksi, solisti Viren maalailee. – Ehkä sitä noilla mitattuna voi sanoa, että olen kyllä musiikin suurkuluttaja ja samalla melko kova hevimies. – Varsinaista teemaa ei ole. Sanoituksissa sivutaan päivänpolttavia aiheita ja niistä kumpuavia tuntemuksia, mutta mukaan mahtuu myö ihmismielen sopukoihin uppoutuvaa pohdintaa ja tribuuttia bändin esikuville, laulaja Viktoria Viren kertoo. Keikoilla tulee käytyä kymmeniä kertoja vuodessa, niin ulkoja kotomaassa, Syrjälä kuvailee. – Kyllä me nyt selkeästi tähtäämme ulkomaille. – Moni asia on muuttunut. – Levyn äänitttäminen J-P:n toimesta oli luontevaa jatkumoa biisien demotukselle. Markolla tämä on lähtenyt vähän lapasesta, jos lasketaan levyhyllymetrejä, Wiren nauraa. The Land of the Dead -debyyttinne tekstit kertoivat informaatiosodasta ja valemedioista. JU H A -P E K K A P U SA KEHITYSTÄ on tapahtunut jokaisella osa-alueella sitten esikoisenne, mutta minkä suhteen olette ottaneet mielestänne suurimman harppauksen. Yllättävän monet metallimuusikot kertovat, etteivät he juurikaan kuuntele heavy metalia
– Halusin tavallaan testata, olemmeko kykeneväisiä MSG:tä vastaavaan musiikkiin sekä laadullisesti että soitannollisesti. Mistä lähtien olet pohdiskellut ajatusta sooloalbumista. Arvaat varmaan, että se oli tuttu fiilis, joten jostain Lontoon pimenevästä illasta napsahti päähäni biisin melodia ja aihe. – Uskoisin pohtimisen alkaneen, kun kiersin MSG:n kanssa Tales of Rock’n’Roll -kiertueella 2006–2007. – Ajatus iti kuitenkin päässäni, ja koska olen spontaanisti utelias, kysyin ystävältäni Sami Alalahdelta, innostuisiko hän tuottamaan ja äänittämään albumin. – On käsityöammatti olla rockbändissä, joten olisi hyvä, että kunkin soittajan persoonallisuus ja karisma kuuluu. Joskus tuntuu, että yleisö ei välttämättä aina ymmärrä, kuinka paljon osaamista ja oppimista musiikin tekeminen ja esittäminen vaatii. Vuodet ovat kohdelleet miestä suotuisasti, ja tällä kertaa Tiuraa kuullaan soolobändinsä keulilla. OLET tehnyt musiikin parissa pitkän uran. Kyseessä oli pitkä prosessi, joka kulminoituu King of Lionsiin, ja olen varsin tyytyväinen lopputulokseen. Loistava on myös Jaan Wessman [basso ja rummut] sekä kaikki muutkin soittajat. Kuinka helppoa tai vaikeaa oli löytää mukaan sopivat soittajat. – Porukan kasaamisen hoiti suuremmilta osin Sami. King of Lions -levyn materiaali kuulostaa perinteiseltä hard rockilta. Tiesin kyllä kaikki soittajat entuudestaan, joten oli varsin antoisaa seurata ukkojen työskentelyä. Soittajat ovat loistavia ja kykenivät heittäytymään äänitysvaiheessa siihen tunteeseen, mikä sävellyksissä on. Kaverit ovat erittäin osaavia! – Pitää mainita, että kaikki soittajat, joiden kanssa olen tehnyt ja teen tälläkin hetkellä työtä [bändeissä Stargazery ja Century Lost] ovat kyllä huipputasoa. Tunsin heti, että tämä on hyvä, loppuun tekemisen arvoinen. Esimerkiksi Yrjö Ella, soolokitaristi, on vanhan liiton mies, jonka soolokäsitys on fantastinen, joten lopputulos kääntyi väkisinkin musiikillisille juurille. Valveutunut hevirokkifani saattaa muistaa Jari Tiuran Michael Schenker Groupin laulajana. Vastaus tuli nopeasti, ja näin alkoivat levyn esivalmistelut. – Mielenkiintoinen kysymys… Onko pohdinta ja unelmointi sama asia, kysyn lisäksi itseltäni, Tiura pähkäilee. Tiesin silloisen pestini päättyvän pian, omasta tahdostani vielä, joten pyörittelin hetken tunnetta, miten ilmaista suurta kaipuuta mutta samalla ilmiselvää ja väistämätöntä eroa. Ajatus oli lähinnä, että tämä on huikeata hommaa ja teen tätä vielä omalla bändillä. En tietenkään voinut olla varma, millä yhtyeellä se tapahtuisi, vai olisiko kyseessä soolobändi. Koetko, että soololevyn sanoitukset ovat normaalia henkilökohtaisempia. Rockmusiikin käsityöläinen SYTYKKEITÄ 10. Halusin haastaa ensi sijassa itseni, mutta myös veljet täältä kotimaasta. Onko Lontoo tässä tapauksessa MSG, en tiedä, mutta tunne on edelleen sama. Oliko tarkoituksena tehdä tribuutti musiikillisille juurillesi. Asiat loksahtivat paikoilleen niin kuin ne ehkä oli tarkoitettu, vaikka en tiennyt sen tapahtuvan näin. – Minä en pysty paljon perusääntäni muuttamaan. – Kirjoittaminen alkoi London-biisistä, jonka idea tuli MSG-turneella, jolloin bändin ilmapiiri oli jotenkin jo suomalaisittainkin melankolinen. Tällä levyllä näin on, ja jos se on perinteistä hard rockia, se on hieno asia
Kuinka tosissanne olette raaputelleet levyn tekstejä. Tuskinpa tällaisella runnomisella kovin helposti mihinkään Wackeniin pääsee, mutta jos sellainen tilanne tulisi vastaan, niin pakkohan siihen olisi tarttua! – Parhaamme toki yritetään, että päästäisiin isommillekin kekkereille soittamaan, mutta tämä bändi on kotonaan undergroundissa. Kaikki mitä on tehty, on vaan sattunut eteen jossain kohdassa. – Homma alkoi mun projektina vuonna 2013. – Sanoitukset liittyvät usein tositapahtumiin, mistä ei välttämättä löydä hirveästi huumoria, mutta jos sattuu omaamaan yhtä sairaan huumorintajun kuin me, huumoria saa kyllä irti ihan mistä vaan! Levyltä kuuluu läpi suomalaisen äärimetallin perintö. Xysman ja Disgracen alkupään tuotannot on tullut koluttua läpi, Funebrea unohtamatta. Sen ensimmäinen demo ja split-ep saivat innostumaan death grindista. Toki moniin biiseihin on pistetty ripaus huumoria erilaisten sananväännösten avulla. – Äänitys tuli aika äkkiseltään, kun voitettiin Saarihelvetin bändikilpailu. Mitä bändejä laskette vaikuttajiksenne. Koti undergroundissa K E H T O V A P H O T O G R A P H Y 11. Raakaa pieksäntää jätkiltä, jotka oli suurin piirtein samanikäisiä kuin me oltiin meidän ekan demon aikoihin. – En sanoisi, että levystä oli mitään sataprosenttisen täydellistä kuvaa, mutta haluttiin kokeilla ja katsoa mitä syntyy. Kuten alussa totesit, eipä meidän ikäiset sällit hirveästi kuuntele kyseistä genreä, ja nuori ikämme on tuntunut herättäneen melko paljon huomiota. Koen, että näillä kahdella on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaikka biisien rakenteet ovat pysyneet melko samanlaisina. – En sanoisi, että meillä on ollut mitään kummempaa keskustelua tavoitteista. Mikä toimi alkusysäyksenä Galvanizerille. Sanotaanko näin, että soundillisesti meillä oli selkeä visio: haluttiin jotain aika erilaista kuin meidän ensimmäinen ep Horrid Tales of Death [2015]. – Luultavasti suurin on Necrobiosis Uudestakaupungista. Oikeastaan mä en juuri muuta kuunnellutkaan, joten siitä tuli melkoinen addiktio, kitaristi-laulaja Aleksi Vähämäki valottaa. Onko tarkoituksenanne puuhastella undergroundissa vai onko tähtäimenne korkeammalla. Siihen aikaan monet suomalaiset ekan aallon death metal -bändit alkoivat taas aktivoitua. Oltiin jo kisan aikoihin pyöritelty ajatusta ensimmäisestä albumista, ja tuon voiton jälkeen siitä tuli ajankohtainen. Myös Turun seudun skene on ollut yksi suurimmista innoittajista. – Kyllä me niitä aika tosissaan tehdään, vaikka aiheet ovat usein melko absurdia kuolemanlöyhkäistä kauhufantasiaa. Mekin kuunneltiin niihin aikoihin paljon kyseistä genreä ja alettiin löytää näitä suomalaisiakin bändejä. Saatiin palkinnoksi aloitusslotti festarilla sekä kaks kolme päivää studioaikaa Shed-studiolta. Muita erittäin tärkeitä bändejä ovat olleet esimerkiksi Lubricant, Abhorrence, Demigod ja Adramelech. Kuinka tarkka kuva teillä oli albumin linjasta studioon mennessänne. Levyn viimeisiä sanoituksia väännettiin vielä äänitysvaiheessa, mutta en koe, että viimeistely olisi jäänyt keskeneräiseksi. – Seuraavana vuonna tutustuin Viliin [Mäkinen, basso ja laulu] ja meidän musamaut kohtasivat täydellisesti, joten ei nähty muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vääntää vanhan koulun dödistä. Tälläkin levyllä on yksi biisi, Grind till… You’re Dead!, jonka sanat on vedetty melko pelleilyksi. Sanguine Vigil kuulostaa todella sujuvalta levyltä. Hädin tuskin täysi-ikäisten miekkosten Galvanizer on poikkeuksellinen albumidebytantti: bändi ammentaa suurimmat vaikutteensa modernin mekkaloinnin sijaan 1990-luvun alkuvuosien kotimaisesta murinametallista. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ IKÄISENNE jätkät eivät soita hirveästi tällaista kamaa
Jos otamme vanhan kappaleen settiin, muutamme sitä yleensä siihen sopivaksi tai sekoitamme osia toisiinsa. Vaikka kokoonpano on matkan varrella hieman muuttunut, se on ollut luonteva ja johdatuksellinen prosessi. UUDEN kaksibiisisen minijulkaisunne nimi on yksinkertaisesti II. Useita pitkäsoittoja tehnyt Dark Buddha Rising on keikkaillut näkyvästi ulkomailla, ja nykyään sen levyt julkaisee Neurosis-kytkyinen jenkkilafka Neurot. Oikea kokoonpano on se, mitä olemme nyt. Kanava tuonpuoleiseen M A IJ A LA H T IN E N 12. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Suurin osa musiikista syntyy jamittelun johdatuksella, joten varmaan se kuuluu vahvasti lopputuloksessa. – Kymmenen vuoden sykli osui sopivasti ep:n tekohetkeen, joten tätä voi pitää henkisenä jatkona I-demolle, kitaristi-taustalaulaja Vesa Ajomo vastaa. Kappaleet elävät hieman keikkasetin sisällä. Sykli sulkeutuu uudella ep:llä. Musiikissanne haiskahtaa vahva jamittelumeininki, mikä ei ole pörinähommissa suinkaan mitään ihmeellisyyttä. – Suomessa on lopulta vähän ihmisiä, joten tällaisen musiikin kiinnostuksella on rajansa, Vesa sanoo. Miltä kantilta käsittelette asiaa. Ammennatte sanoituksellista inspiraatiota buddhalaisuudesta. Lentämiseen liittyy kaikenlaista säätöä soitinten, laitteistojen ja ihmisten osalta. Sen kuvasto ja ajatusmaailma on erittäin inspiroiva lähde. Uskon, että tietynlainen musiikki ja ajatusmaailma vetää samanhenkisiä ihmisiä yhteen. – Tämä orkesteri voi avata minussa persoonan, jota mikään muu voima ei voi. Kuinka paljon kappaleenne elävät eri tilanteiden mukaan. Kuinka hankalaa tai helppoa oikean kokoonpanon löytyminen on ollut. Toki siellä keikkailuun pitää nähdä monin verroin enemmän vaivaa, ei voi hypätä pakuun treeniksen pihalla ja ajaa keikkapaikalle. Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, kun emme ole kuitenkaan sellainen bändi, joka haluaisi keikkailla kovinkaan paljon. – Minulle Dark Buddha Rising on kanava tuonpuoleiseen, laulaja Marko Neuman huikkaa sivusta. Metallimusiikin kliseearkkua oivasti kaartelevaa, psykedeeliseksikin luonnehdittavaa sludgemyllytystä esittävä tamperelaisbändi Dark Buddha Rising on päässyt urallaan kymmenen vuoden paremmalle puolelle. Onko tämä jatkoa vuoden 2007 I-omakustanteelle. Tuntuu, että yhtyeenne potentiaalinen markkina-alue sijaitsee kotimaamme rajojen tuolla puolen, mutta onko teille itsellenne väliä, missä keikkailette ja fanikuntanne sijaitsee. En kuitenkaan kirjoita sanoituksia itse buddhalaisuudesta, vaan ne ovat enemmänkin erinäisten inspiraatiolähteiden synnyttämiä visioita. – Äärimmäisen helppoa, sillä kaikki soittajat ovat aina löytyneet lähipiiristä. – Tiibetin buddhalaisuudella on osansa inspiraatiossa. Viipyilevä ja kokeilullinen, usein parikymmenminuuttisia kappaleita vyöryttävä musiikkinne kuulostaa siltä, että bändissä ei viihdy ihan kuka tahansa perushevijannu. – Ulkomaille on mentävä pakostakin, jos haluaa keikkailla enemmän
Ne inspiroivat edelleen ja kiehtovat ennen muuta kulmikkaalla ytimekkyydellään, lähestulkoon mahdottoman minimalistisella ja lapsenomaisen riemukkaalla pelkistämisen taidolla. En ota tässä yhteydessä kantaa yhtyeen päihdepolitiikkaan. Onneksi kappaleessa ei kuultu jousien sijasta säkkipilliä; kovasta yrityksestä huolimatta ideaa ei vain saatu toimimaan. Spiraali-arkkitehti VOITA STEELFEST-LIPUT! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa kahden päivän lipun toukokuiseen soittojuhlaan Hyvinkäällä. Lopulta tärkeitä ovat muistot, nauru, suudelmat ja rakkaus. Simppelin riffijuntan sijasta biisissä kuullaan monipolvisia sovituksia, mukaan lukien Iommin akustispohjainen näppäilykitara ja Will Malonen sovittamat hienot jouset. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI FRANK Anthony ”Tony” Iommi täytti 19. Juuriyhtye Black Sabbath ehdittiin kuitenkin jo haudata livebändinä, ja ilmeisesti muutenkin, eli varsinainen elämäntyö alkaa olla paketissa. Tarina kertoo, ettei Wakeman huolinut palveluksistaan lainkaan rahaa, joten sessio korvattiin oluella. Tällaiselle maailmanselitysbiisille sopii tietenkin hiukan monimutkaisempi rakenne, ja syntyihän se keskellä brittiläisen progen massiivista nousua – Sabbath Bloody Sabbathilla kuullaan myös progevelho Rick Wakemanin soittoa. Mallia voi ottaa Yhdysvalloista: Sleep-yhtye on jo laatinut Iommin riffien ympärille aivan omanlaistaan usvaista palvontaa. Kitarasoundi ei kuitenkaan, ja tietenkään, ollut sama, eikä mitään hiilipaperikopiota lähdetty loppupeleissä tavoittelemaankaan. Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi kehittää herran vaikutuksen vuoksi jonkinlainen tiukka kultti. Tämä heavy metal -kitaristeista merkittävin on myös selättänyt häntä kalvaneen imusolmukesyövän, ainakin joksikin aikaa. Heidän ansiostaan esimerkiksi Gizan sfinksin kasvot assosioituvat nykyään itselleni Birminghamin Astonista nousseisiin kasvoihin. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Tai näin tarina kertoo. Kuusi ensimmäistä Sabbath-levyä – Black Sabbath (1970), Paranoid (1970), Masters of Reality (1971), Vol 4 (1972), Sabbath Bloody Sabbath (1973) ja Sabotage (1975) – ovat peräisin hulluuden vuorilta ja sisältävät tunnetusti metallin oppivelvollisuuden kokonaisuudessaan. helmikuuta 2018 pyöreät 70 vuotta. Häntä ei tosin kuulla käsittelemällämme levyn päätöskappaleella. Olen aiemmin kirjoittanut pyrkimyksistäni noudattaa Iommiestetiikkaa mahdollisimman tiukasti Reverend Bizarren alkuaikoina: alavireessä soittaminen oli selviö, mutta tuskin olisin hiukan huvittavasti valinnut todella ohutta kielisarjaa ilman kuuluisaa tehdasonnettomuutta, joka vei 17-vuotiaan Iommin sormenpäät. Suomentelin huvin vuoksi hiukan kappaleen lyriikkaa tätä tekstiä varten, ja tajusin samalla Sapattivuosi-orkesterin jo tehneen oman luentansa siitä nimellä Kierteen arkkitehti. Häntä ovat myöhemmin hyödyntäneet muun muassa Iron Maiden, Massive Attack, Depeche Mode ja Opeth. Hulluuden velhot myyvät aikaansa minulle Jumalan lapsi auringossa istuu, antaa mielenrauhaa Kuvitteellinen viettely mustan lumen taivaalla Suru tappaa yli-ihmisen, jopa isät itkevät Taattua hevilyriikkaa, paatosta ja poetiikkaa. Perimän kuljettajia, siittiöitä! Voin kuvitella, kuinka Geezer istui puutarhassaan ja katsoi auringonlaskua. Sfinksin käpälien välissä on kosminen ovi Iommin riffien arvoituksiin. Näitä riffejä ei voi ylittää eikä kiertää, ne täytyy ottaa osaksi omaa DNA:ta. Itselleni aivan kaikki Sabbath-kokoonpanot eivät resonoi, mutta tunnen silti kunnioitusta tällaista urakaarta kohtaan. Black Sabbath saattoi iskeä mustan ja teollisen vaarnan hippiliikkeen kylkeen, mutta tässä tekstissä on hipahtavaa elämäniloa ja -janoa! Kaikista asioista, joita arvostan eniten elämässä Näen muistoni ja niiden lämmön Ja tiedän että ne ovat hyviä Mutta siitä Iommin kultista vielä: musta on uusi musta. Muutama rivi on todella kovaa kamaa, esimerkiksi tämä: Hopeiset alukset plasmamerissä, valepuvuissa Mitäs nämä alukset ovat. Perimästä puheen ollen, kappaleessa Spiral Architect, joka taitaa muuten olla lempibiisini yhtyeeltä, on käsittelyssä juuri DNA ja kenties sen suhde uskontoon, jumalallisuuteen, tieteeseen ja mediaan. Lyriikat kirjoitti, kuten niin monesti yhtyeen alkuaikoina, basisti Terence Michael Joseph ”Geezer” Butler. Hail the Almighty Riff!!! Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Tärkeintä olivat tietenkin ne riffit, jotka synnyttivät heavy metalin. Mutta he ottivat taiteellisia vapauksia, minä en. Alkutilanteesta päästään kuitenkin koko ajan parempiin fiiliksiin ja kielikuvat rönsyilevät. Seventy is one, Black Sabbath done
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 3 FIN Auri-Behemoth-LTT-Mem 03-18.indd 1 01.03.18 16:32
Leikkaa hauki paloiksi ja paista palat voissa. Lisää päälle juustoraaste ja nosta uunin lämpötila 225 asteeseen. Lisää kermaseos päälle ja kypsennä 175-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia. Paloittele pekoni ja kypsennä se pannulla. Maiken luonnehdinta: ”Tästä ei uunikala parane. 2. Notkista kerma ja ranskankerma keskenään. Reilu kymmenen minuuttia riittää. Ykkösvaihtoehtona suosittelisin Corsair Ryemageddon Single Barrel -ruisviskiä. Ruoanvalmistuksen aikana nautitaan jokin tuhti bourbon. TARPEET Tee näin: 1. Ja kun laittaa Lynyrd Skynyrdin astetta kovemmalle, alkaa käydä Jack Danielskin.” Megan tuomio: ”Kun vuoden ensimmäisessä HCC:ssa kalastettiin ja evästettiin itämaisissa tunnelmissa, näin hauen kutuajan kolkutellessa on sopivaa palata takaisin perusasioiden ääreen koti-Suomeen. Aiemmin mies on soittanut kieliä The Black Leaguessa, Faff Beyssä ja Terveissä Käsissä, nykyisellään hän tykittää toukokuussa debyyttinsä julkaisevassa Poison Whiskyssä ja viime vuonna levykantaan palanneessa Death Tripissä. Puikulapottujen keittämisessä kannattaa muistaa, että reilu kymmenen minuuttia riittää. Mausta suolalla ja mustapippurilla kypsennyksen aikana. Pilko sipuli ja kuullota se pannulla. Muukin vaalealihainen kala, kuten ahven tai kuha, käy. Ruokajuomana toimii kivennäisvesi, mieluisa lagerolut tai maito. Ota vuoka pois uunista, kun juustoraaste on saanut kauniin värin. 4. MAIKEN KOKATESSA SOI: Lynyrd Skynyrd – Nuthin’ Fancy (1975) ”Levy vie ajatukset kalaisiin jokisuistoihin ja saa asenteen kohdilleen tämän herkun nauttimiseen.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Uunihauki Cornucopia Maike Valanne on pohjoisen poika, joka tykkää Yhdysvaltain syvästä etelästä ja rock’n’rollista. Hauki tarvitsee suhteellisen vähärasvaisena kalana kaverikseen voita, eikä pekonistakaan ole ohessa haittaa, mutta maultaanhan se pesee kasvattikalat mennen tullen. Pohjoinen ja etelä yhdistyvät yksinkertaisen maukkaalla tavalla, eikä resepti vaadi kummoisiakaan kokkaustaitoja, vain hyvät luonnonläheiset raaka-aineet. Puikulat ovat herkkiä hajoamaan, jos keittää vähänkään liikaa, mutta toisaalta niistä saa herkullisen muusin, jos ei tykkää kuoriperunoista.” • haukea • paketti pekonia • iso sipuli • noin 100 g katkarapuja • 4 dl kermaa • purkki ranskankermaa • tilliä • 150 g juustoraastetta • suolaa • mustapippuria • Lapin puikulaperunoita 16. Sitä kun ei saa Euroopasta kovinkaan helposti, niin Knob Creek Rye on myös toimiva. Laita potut kiehumaan vuoan ollessa uunissa. 6. Aseta haukipalat, pekoni, sipuli ja katkaravut vuokaan. 3. Lisää sekaan tilli. 5
TARPEET
YHDESSÄ Y K S I N TEKSTI: VILHO RAJALA KUVAT VESA RANTA 18. Jäsenistöllä on tunnetusti yhteyksiä vaikka minne, mutta se ei ole relevantti asia. Barren Earth on neljännen albuminsa kynnyksellä itsenäinen yhtye. A Complex of Cages sen sijaan on
Ilmeisesti ainakin ahdistusta ja pahaa oloa, kyvyttömyyttä kohdata. Minä ja kanssamatkaajani sulkeudumme kukin omaan yksityiseen tilaamme, johon emme halua muita. Suomen kasvukäytävää pitkin kulkeva bussi on täynnä. On seestettä, menoa ja meininkiä, on ristiriitaa ja tyhjyyttä. Ehkä me emme halua kuunnella muita tai puhua omista, noloista asioistamme. Joistakin oma paha olo alkaa tuntua kotoisalta ja turvalliselta. Tällaisia pohtiessani Barren Earthin levy ehtii pyöriä kahdesti. Nämä ovat pahimmillaan kuin eroosio, hiljaisia prosesseja, jotka syövät ihmisen olemuksen perustuksia. Olen perillä ja kohtaan Olli-Pekka ”Oppu” Laineen, Barren Earthin basistin, perustajan ja kantavan voiman. M atkustan Tampereelta Helsinkiin linja-autolla. Kukaan ei ole eikä halua olla läsnä, vaikka läsnäolo on aikamme mainostetuin elämäntaito. Langanpäät yhdistyvät kuin itsestään. Sellaisella punaisella, jossa jalkatilaa on vähän, mutta jolla matkustaminen on verraten edullista. Sen musiikillinen monimuotoisuus tuntuu pelaavan yhteen ihmisenä olemisen kanssa. Ani harva puhuu mitään, paitsi tuo yksi seurue, jossa kaikki tuntevat toisensa. Minunkin korvissani on napit, joista korvakäytäviini värisee matkani aihe, Barren Earthin A Complex of Cages -albumi. Murskaavan usein ihminen päästää lähelleen ainoastaan päihteet. Häivytämme näin kuluvan hetken ja välittömän todellisuuden. Karhu ja avonainen häkki A Complex of Cagesistä voi löytää vaikka millaisia syvyyksiä, metaforia ja tunnelmia. Se eliminoi uhkista karmeimman, spontaanin keskustelun vieraan ihmisen kanssa. Mitä tästä kaikesta seuraa. Heidän kälätyksensä on itse asiassa vähän ärsyttävää. Joillekin siitä kasvaa identiteetti. Death ”Kun ei itse ole enää niin melankolinen mieleltään kuin teininä, tällainen synkistely saattaa tuntua vähän naurettavalta. Olisivat hiljaa, kuten kaikki muutkin! Yhdeksällä kymmenestä matkustajasta on napit korvilla, ruutu naaman edessä tai molemmat. Niillä siivilöidään loputkin ulkoiset ärsykkeet pois ja tilkitään näin alati pienenevän vankilasellin seinät. Haluamme pois kaikesta, lukittaudumme oman tajuntamme sisään ja ihmettelemme, kun olo ei olekaan vapaa. Mutta jos kerran vedetään överiksi, vedetään sitten kunnolla!” 19. Ihmiset istuvat ahtaasti ventovieraiden vieressä, koskettavat vahingossa toistensa reisiä takkeja riisuessaan ja nolostuvat siitä tarpeettoman paljon. Levyn teema, nimi ja kansi osuvat ympäröivään todellisuuteen kuin nyrkki silmään. Vaikka me muutamme kaupunkeihin, asumme tiiviisti, liikumme joukoittain, haluamme palveluita ja vietämme elämämme vieri vieressä muiden kanssa, me kavahdamme kosketusta ja kartamme keskustelua
Mieli voi olla aikamoinen vankila. Aldará arvatenkin inspiroitui laajentamaan kappaleen maailmaa koko levyn käsittäväksi. On bändejä, perheitä ja työelämää. Oppu Laine sanoo, että tekstit ovat bändin färsaarelaisen laulajan Jón Aldarán käsialaa, eikä niistä keskustella yhtyeen sisällä lainkaan. Laine korostaa mielellään biisintekoprosessin vapaata luonnetta. Kuten alussa todettiin, valtaosa aivan tavallisista ihmisistä sulkeutuu ulkomaailmalta omaan pieneen häkkiinsä aina kun mahdollista. – Me ollaan ihan tietoisesti lähdetty tekemään ennemmin taidetta kuin popmusiikkia. Bändin jäsenten piti lentää yksitellen miehen studiolle Münchenin lähelle äänittämään omat osuutensa. Kenenkään meistä talous ei ole millään tavalla kiinni Barren Earthistä. Barren Earthissä kaikilla on sananvalta kaikkeen. Mutta jos kerran vedetään överiksi, vedetään sitten kunnolla! Synkistely tuntuu ehkä omakohtaisesti vieraalta, mutta keskuudessamme elää ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat sumentaa ja deletoida oman kokemuksensa maailmasta, koska ovat niin ahdistuneita. Siinä ei ole mitään hassua. Biisintekijä ei ollut hengittämässä niskaan. – Meillä on joka jätkällä muitakin intressejä. Ei päsmäröinnille Vapaus oli keskeisenä teemana myös äänityksissä. Barren Earthillä on tekemisiinsä täysi luova kontrolli, jota yksikään tuottaja tai levy-yhtiö ei jyrää. Genrerajoja ei mietitä sekuntiakaan. Laine kiirehtii jatkamaan, ettei toki tarkoita, etteikö myös muissa bändeissä voisi tehdä mitä haluaa. Nyt sai keskittyä omaan suoritukseen, mikä helpotti tilannetta. Toisaalta, kun ei itse ole enää niin melankolinen mieleltään kuin teininä, tällainen synkistely saattaa tuntua vähän naurettavalta. – Se tarkoitti, että sai tehdä rauhassa. Ei yritetä tehdä death metal -hittejä, vaikka siihen olisi olemassa ehkä kaikki lähtökohdat. Taisi kuitenkin olla niin, että Laine käynnisti A Complex of Cagesin teeman synnytyksen tietämättään. Taidetta, ei poppia Levyn puhutteleva tematiikka, jylhä ja täyteläinen sointi sekä kontrastirikkaat kappaleet alleviivaavat kaikki samaa asiaa: Barren Earth tekee musiikkia omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. – Niin kauan kuin meidän biisien sanat ei kerro esimerkiksi valaan teurastamisesta, kaikki on mulle ok, hän hymähtää. Tämä on musiikkia rakastavien ihmisten yhtye. metalista progeen, kuulaaseen tunnelmointiin, täyteen rähinään ja takaisin. – Meillä on ollut alusta lähtien sellainen mentaliteetti, että tehdään juuri sellaista musaa kuin itse halutaan eikä yritetä vääntää väkisin mitään. – Teema istuu tämäntyyppiseen musaan hyvin. Tämä ei ole bändi, joka yrittää murtautua tämän hetken kuumimpaan skeneen tai etsii täydellistä radiohevihittiä. Santura oli kuulemma levynteossa mukana biisintekovaiheesta lähtien, ideoita heitellen. Asema on kuitenkin erilainen. – Olen kyllä miettinyt samaa. Me ollaan siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voidaan tehdä just sellaista musiikkia kuin halutaan. Tuottajana hääri tällä kertaa Triptykon-mies V. Vaikka kyllä me tykätään myös niistä perinteisistä melodisista death metal -biiseistä, Laine sanoo. Vaikkapa sosiaalipoliittisesti. Laine ottaa tematiikan synkkyyteen hieman etäisyyttä. Santura. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä Withdrawal-kappaleen kysymyksestä: ”How close we kept empathy, did it serve our intentions well?” Joka tapauksessa ihmisen sisäavaruuteen kurkottavat sanat saavat komealla tavalla tukea musiikista. Hän näet sanoitti kymmenminuuttisen järkäleen nimeltä Solitude Pith ennen kuin laulaja ehti tehdä ensimmäistäkään tekstiä. Bändi punnitsi sitten yhdes”Meillä on ollut alusta lähtien sellainen mentaliteetti, että tehdään juuri sellaista musaa kuin itse halutaan eikä yritetä vääntää väkisin mitään. Se vanha tarina karhusta, joka ei uskalla lähteä ulos häkistä, jossa on asunut koko elämänsä, ei ole kaukaa haettu. Ironinen puoli asiasta on se, että ihminen tekee siitä itse itselleen vankilan. Biisintekijöitä on monta, ja se on ruokkinut yhtyeen sisällä luovaa kilpailua. Asiaan liittyy paljon uuden ja vieraan pelkoa. Musiikin monimuotoisuus on peräisin tinkimättömästä taiteellisesta vapaudesta. Yleensä tilanne on ollut sellainen, että kun mä olen soittanut bassoa, Janne on tullut selittämään, miten siinä biisissä pitää soittaa. Vaikka levyllä on teema, tekstit ovat täynnä symboliikkaa ja eksistentiaalisia kysymyksiä, joita voi tulkita miten tahtoo. Ei yritetä tehdä death metal -hittejä, vaikka siihen olisi olemassa ehkä kaikki lähtökohdat.” 20. Joka päivä
Hiljalleen bändin jäsenet ovat oppineet tuntemaan toisensa paremmin niin ihmisinä kuin musiikillisestikin. Hän on se, joka on lähettänyt ensimmäiset demot muille edellisen levyn ilmestyttyä. Laine hymyilee, että antaa lafkan tehdä mitä haluaa, mutta asia korpeaa häntä silti. Vaikuttaako moinen manööveri sitten levymyyntiin, mene ja tiedä. – Meidän päämääränä on, että saadaan tehtyä keikkoja ja kiertueita. – Sana on vapaa kenelle tahansa. Silloin oli kova innostus, kun bändi oli uusi. Tämä on kuitenkin perustettu täysin kaveripohjalta. – Me oltiin kaikki ihan mykistyneitä, että ei helvetti, mihin paskaan me ollaan isketty kätemme. Nyt me ollaan tehty neljä hyvää levyä. Se oli niin kaukana siitä omasta visiosta. – Dan Swanö on hieno tuottaja ja miksaaja, mutta hänen kanssaan on tarvinnut aina vääntää aika paljon, ennen kuin on saatu halutunlaisia tuloksia, Laine sanoo. Kuulin varhaisia versioita ensimmäisen albumin biiseistä. Kun orkesterin jäsenillä on kokemusta muistakin korkean profiilin bändeistä, ei tarvitse pelätä, että bänditoiminta tuo yllätyksiä. Tämä on tarkoittanut sitä, että basisti on jättänyt päivätyönsä ja on nyt täysipäiväinen muusikko. Ajatuksena oli jo alun perin, että me tehtäisiin musiikkia kollektiivisesti. 21. Kokemus ja ikä hiovat särmiä. Bändillä oli vahva energia, mutta sen suunta oli vielä kysymysmerkki. – Hieno tarina tästä on tullutkin. Siksi meillä on niin erilaisia biisejä. Juuri nyt keikkailua vaikeuttaa aikataulujen lisäksi se, että bändille ei voi buukata noin vain vaikkapa neljän viikon headliner-rundia Eurooppaan. Laine vahvistaa, että Barren Earthissä kaikki on nyt paljon helpompaa kuin kymmenen vuotta sitten. Se ei ole pelkkää soittamista. Amorphis-pesti on sitonut Laineen aikaa ja energiaa, mikä on vaikuttanut myös Barren Earthiin. Nyt ei voi luvata, että kahden vuoden päästä tulee seuraava levy. Ja väliäkö sillä. Edellislevyllä, vuoden 2015 On Lonely Towersilla, bändi ampui itseään huolellisesti jalkaan valikoimalla singlejulkaisuiksi levyn hankalimmin lähestyttävät kappaleet. Laine painottaa, että bändi teki päätökset. Jotkut tykkää soittaa yksinkertaisempia rokkibiisejä ja jotkut monimutkaisia taidepläjäyksiä. Tarina tulee jatkumaan, mutta koska, sitä en osaa sanoa. Laine heittää, että välillä tekee mieli soittaa jazzia, välillä hc:ta ja välillä death metalia. Kokoonpano oli hieman toinen kuin nykyään. Laine viittaa kokoonpanon haastaviin aikatauluihin, joiden yhteensovittaminen ei ole kymmenessä vuodessa helpottunut, päinvastoin. Hän ei kuitenkaan halua olla valta-asemassa. Siinä mielessä me poiketaan muista bändeistä, että me saatetaan ostaa vaikka koppa kaljaa treeneihin, hengailla ja jauhaa paskaa. Ilmassa oli innostusta, joka ilmeni vähän epäselvässä muodossa. Olosuhteisiin nähden me ollaan onnistuttu tekemään yllättävän paljon. Niinpä suunnistin kuumana kesäpäivänä Jive-studiolle Helsingin Herttoniemeen ottamaan asiasta selvää. Nyt motivaatiota nosti se, että tehtiin levyä uusissa puitteissa. Matkan varrella me on käytetty tuuraajia, mutta nyt on tullut jotenkin sellainen olo, että jos me tehdään, tehdään oikealla kokoonpanolla. Pienin evästyksin sieltä alkoi tulla kelvollista tavaraa. Mä vain pistän pallon pyörimään. Mutta kyllä me etsitään koko ajan gäppejä meidän omien aikataulujen ulkopuolelta ja yritetään saada niihin jotain aktiviteettia. Century Median tiedotteissa on jo nyt lueteltu jäsenten muut bändit, ja ne voi todennäköisesti tarkistaa myös levyn kantta koristavasta tarrasta. Aldarán ja Laineen lisäksi bändiin kuuluvat kitaristit Sami Yli-Sirniö ja Janne Perttilä, rumpali Marko Tarvonen ja kosketinsoittaja Antti Myllynen. Myöhemmin kappale päätyi bändin debyyttialbumille Curse of the Red Riverille (2010), jota Laine pitää edelleen vahvana teoksena. Myös laulun kanssa on ollut tekemistä. Musiikkimaku elää ja muuttuu koko ajan. Yhtye on käynyt porukalla muun muassa Nauvon saaristossa retkeilemässä. Tarra kannessa Levy-yhtiö Century Media on saanut tällä kertaa bändiltä luvan käyttää markkinoinnissaan sanaa ”superkokoonpano”. Paikalla olivat Oppu Laine ja Janne Perttilä. Pallo pyörimään Laine on ollut halki Barren Earthin uran tietynlainen bändin selkäranka. Bändin alkuaikojen tuottaja Jukka Varmo ehdotti tuolloin jutuntekoa mystisestä uudesta bändistä, jossa oli mukana kovia tekijöitä. – Kaikki allekirjoittaa sen musiikin, mitä tehdään, ja kaikilla on sanansa sanottavana. Mun oli sitten pakko kirjoittaa Danille, että nyt pitää aloittaa alusta tämä prosessi. Täytyy ottaa huomioon eri ihmisten musamaut. – Me nautitaan yhdessä olemisesta. – Se olisikin helppoa. Jää nähtäväksi, nostaako A Complex of Cages Barren Earthin profiilia. Mutta tehtiin me sentään viime vuonna kuukauden kiertue Insomniumin kanssa ja festarikeikkoja. – Mä olen nähnyt sen yhtyeen musiikin väheksyntänä, että halutaan kertoa, missä muissa bändeissä sen jäsenet vaikuttaa. Tuottajan suurin panos on albumin soundissa. Olen kyllä sanonut jätkille, että niillä on vapaat kädet tehdä vaikka keikkoja ilman mua, kunhan hommat pysyy pyörimässä. Joka tapauksessa oli selvää, että tästä tulee niin sanotusti jotain. – Mä soitan Amorphiksessa, koska mä haluan soittaa musaa ja keikkoja, ja Barren Earthin kanssa se on aika haasteellista. Maalis-huhtikuun taitteessa bändi soittaa sentään kaksi keikkaa Suomessa, Helsingissä ja Tampereella. Kaupalliset pyrkimykset eivät ole Barren Earthin alaa, vaan musiikki. – Olen sitä mieltä, että se ensimmäinen platta on tämän uuden ohella meidän parhaiten kasassa pysyvä paketti. Harvoin ne osuu väleihin, joissa meillä olisi mahdollisuus lähteä. – Tässä yhtyeessä kaikki tyylisuunnat toteutuu onneksi aika hyvin! Täytettä kalenteriin Kelataanpa vuoteen 2009. Ja se on kyllä haasteellista, varsinkin nyt, kun Barren Earthja Amorphis-levyt tulee samaan aikaan. Harvinaisia tapauksia on syytä mennä todistamaan paikan päälle. Nyt meidän täytyy kärsivällisesti kytätä kiertueita, joille päästäisiin mukaan. Kompromisseihin ei tarvinnut taipua. Tämä lienee jokaisen soittajan perusongelma. Laine itse liittyi viime vuonna vanhaan bändiinsä Amorphisiin, jonka uusi levy Queen of Time ilmestyy toukokuussa. Minusta superkokoonpano on vähättelevä termi. sä, oliko niissä järkeä vai ei. Barren Earthillä on ollut kaikilla aiemmilla levyillään vaikeuksia löytää oikeaa kitarasoundia. Basisti muistelee hymyillen ensimmäistä yhteistyökokemustaan Swanön kanssa, kun Our Twilight -biisistä tuli ensimmäinen miksaus vuonna 2009. Laulusta vastasi Mikko Kotamäki ja koskettimista Kasper Mårtenson. Santura piti tuotannollisia lankoja käsissään, jotta bändi sai keskittyä luomistyöhön ja suorittamiseen
Tähän ei ole Antin mukaan mitään erityistä syytä. Ollaan erittäinkin tyytyväisiä. Vastaan ei ole tullut toista soista, kalastuksesta ja metsästyksestä ammentavaa death metal -yhtyettä. Suoherran palvelijat K almah perustettiin Pohjois-Pohjanmaalla Pudasjärvellä kaksikymmentä vuotta sitten, ja tyyliksi valikoitunut melodinen death metal on näytellyt pääosaa bändin jokaisella levyllä. TEKSTI EETU JÄRVISALO KUVA MIKA VALLINEVA 22. Kitaristi Antti Kokko linjaa, että teoksen tekemisestä jäi hyvä maku. Vielä uskottavammiksi teemat tekee, että bändi todella elää aiheitaan. Yhtyeen huhtikuussa julkaistava kahdeksas studioalbumi kantaa nimeä Palo. Menikö siinä neljä vai viisi vuotta tähän levyyn… Viime albumista Seventh Swamphonysta (2013) on tosiaan viisi vuotta, mikä on yhtyeen uran pisin julkaisuväli. – Kyllä bändin sisällä on ollut fiilis, että levy onnistui hyvin. Kotimainen Kalmah on aina ollut lajityypissään oman tiensä kulkija
Musiikkia tehdään ja esitetään sen ehdolla, mikä milloinkin tuntuu parhaalta. – Yritän kyllä tsekkailla bändejä Spotifysta jostain uuden metallin listalta, mutta enhän minä kiinnostu mistään. Sieltä se tulee, mieltymyksestä suomalaiseen paikannimistöön. No, Hades se varmaan on. Kalmah ei ole varsinaisesti retroiluun pyrkivä yhtye, sillä se pitää esimerkiksi levyjensä tuotannon korkeatasoisena. Sanotaan kuitenkin näin, ettei ole kerjennyt, kun on ollut parempaakin tekemistä, heh heh. Hyvä vastaisku sille, ettei saatu silloin levytyssopparia… Yksittäistä kappaletta on paha mennä sanomaan, mutta jostain syystä ylleisöön tuntuu uppoavan tuo Heroes to Us, sama juttu ulkomailla. Koko ajan tuntuu kuitenkin suosio nousevan. Se on sellaista sielunmaisemaa. – Biisejä on kyllä kehittynyt koko ajan tasaiseen tahtiin. Esimerkiksi viime vuonna poimin… oliko se nyt joku 70 kiloa hillaa, ja metsillä tulee porkattua pikisoita. Ei me toisaalta ihan jarrutellakaan vaan ollaan semmoisia kuin ollaan. Tosin eihän meillä ole koskaan ollut noin paljon Suomen-keikkoja, kun levy julkaistaan. Joku ehdotti jotain reamppausta – mitä lie tarkoittakaan, vissiin ajamista jonkin digitaalisen paskan läpi. Harrastushan tämä on. Jos ne ei riitä, niin sitten ne ei riitä. Mutta katsotaan, miten mennee. On vaikea sanoa, onko bändi kehityksen jarru vai jupisevasti mukana seilaava yksikkö. – Paha rasti. Sehän oli aikoinaan jo sillä nauhoitetulla c-kasetilla [Svieri Obraza -demo, 1999]. – Meneeköhän se virallisesti siten, että kun on 20 vuotta ekasta levystä, niin silloin voisi periaatteessa kehitellä jotain. Yhtye pitää asiat lupsakkaan simppeleinä ja langat tiukasti omissa käsissään. Pyöreiden vuosiensa kunniaksi Kalmah ei ole suunnitellut mitään erityistä. – Puolivitsillähän tuo Suoherra aikoinaan kehiteltiin. Niinpä mietittiin, josko sitä tekisi jatkossa vähän tiivistetymmällä tahdilla. Mullakin on esimerkiksi yksi nuppi ja pedaali, joilla mennään, ja Pekalla on pelkkä nuppi ilman mitään pedaaleja. Antilta on pakko kysyä loppuun, mikä on bändin ytimen parhaiten summaava Kalmah-kappale. Jossain vaiheessa, kun oli nuori ja innokas, vielä innostui metallimusiikista vähän eri lailla. – Taitaa siinä meidän levytyssopparissa toki olla taas optio. Synamies kävi myös nauhoittelemassa Kemissä, ja masteroinnin hoiti perinteiseen tyyliin Kortelaisen Ahti. ”Kun kerran aikoinaan saatiin levytyssoppari, niin samahan se on tehdä noita lättyjä.” 23. – Se oli käytännön sanelemana erilaista, että rummut ja basso äänitettiin Helsingissä, eri studioilla. Ei tarvinnut kuin laittaa piuha kiinni, ja se oli juuri sitä mitä haettiin. Ja levyn kannessahan on semmoinen pieni viittaus Suomen nykyiseen metsätalouspolitiikkaan. – Mikähän tuo olisi... Ei ole vielä inspiraatio tai kirjoituskynä tylsistynyt. Velipojalla [Pekka Kokko, kitara ja laulu] ja minulla taas ei ollut taaskaan muuta vaihtoehtoa kuin mennä Ticolle [Kemin Tico Tico -studio] tai jonnekin muualle, missä ei olla itse painamassa nappia. Sellaista siinä on haettu kautta rantain. Kaiken tekemisen taustalla kukkii pohjoispohjalainen huumori. Sieltä nämä sanoitusteemat kumpuaa. Sillä se levytyssoppari varmaan käytännössä tuli. Soista ja Suoherrasta Kalmah-haastattelua on mahdoton tehdä mainitsematta soita tai Suoherraa, jotka ovat olleet bändin tavaramerkkejä alusta alkaen – olihan yhtyeen vuonna 2001 julkaistu ensilevykin nimeltään Swamplord. Siinä oli pieni pilke silmäkulmassa, että kumarrellaan oikeasti tuonne vanhaan liittoon. Mielestäni tämä uusi sinkku [Evil Kin] on hyvä, siitähän tuli myös lyriikkavideo. Siihen me ei lähdetä, hah. Antti kertoo, että perinne on jatkumassa. Jossain Spotifyn rankkauslistallahan se on suosituin myös. Siellä me rampataan ja toimitaan. Ajateltiin, että siinä olisi aika ytimekäs suomenkielinen nimi. Eipä siinä… jauhetaan niin kauan kunnes lopetetaan. Mutta onhan nimelle periaatteessa aika hyvin taustaa. – Kyllähän me tälle Suoherrallekin mietittiin aikoinaan jotain syvällisempää tarkoitusta. Palovaaroja siellä täällä Palo kuulostaa bändin tyypillisimmät tunnusmerkit sisältävältä, tasaiselta levytykseltä. Suoherra on tavattu piipahtamasta satunnaisesti myös bändin keikoilta. – Levyn nimi tulee siitä, kun palovaaraa on vähän joka paikassa. Tosin tässä ruvetaan jo olemaan melko vanhoja, joten enpä tiedä, hah hah. Pessimismiä ja huumoria Maanläheinen, ironinen ja jääräpäinen tuntuvat osuvimmilta sanoilta kuvaamaan Kalmahia bändinä. Ollaan aiemminkin sanottu, että se on vaan bonusta, jos joku muu tykkää. Sanottiin, ettei onnistu. Melkoista saibaahan ne tuntuu olevan. Vähän me katteltiin, ettei se tarkoita millään muilla kielillä mitään idioottimaista, mutta ilmeisesti ei. Ei meillä ole tarve näyttää mittään, eikä olla mittään muuta ku ollaan. Mielestäni siinä on hyvä päämelodia, mutta eihän se mikkään kummoinen biisi ole. – Kyllä kai me melkoinen jarru ollaan. – Siinä vaiheessa, kun alkaa kuulostaa ommaan korvaan paskalta, lopetan. – Meillä on käytössä perinteiset vahvarit, mutta ei niissäkään haeta mittään ihmeellistä. Ehkä se näytti tyylisuunnan, jota kohti ruvettiin menemään. – Itellehän tätä tehdään. Harmi vaan, ettei ollut ennää analogista nauhuria. Jos musiikkimaailmasta tulee vähänkään epäilyttävä tarjous tai ehdotus, siihen ei tartuta. Antti kertoo yrittävänsä seurata uusia musiikkimaailman juttuja, mutta kokee sen haasteelliseksi. Pudasjärvellä on ihan helvetisti soita. Millään massiivisilla soitinarsenaaleilla tai tuoreimmilla studioteknisillä jipoilla ei silti operoida. Tekoprosessikin noudatti suurin pirtein tuttua kaavaa. Siinähän sitä on jo spesiaalia. Ollaan päätetty, ettei ruveta näihin kotistudiohommiin. – No, tälle uudelle levylle Ahti kaivoi jonkin helvetin vanhan Fenderin putkivahvistimen, kun tehtiin akustisempia kitaroita. Nyt ei kuitenkaan ole suunniteltu mitään. Kysymys saa miehen mietteliääksi. Kun huomioi bändin kotipaikan, suoteeman taiteellinen hyödyntäminen ei ole niinkään yllättävää. Se oli tavallaan ensimmäinen biisi, jolla me ruvettiin kohkaamaan. – Kun velipoika oli kokeilemassa ketunnaruja, se oli tullut vastaan siellä pikisoilla ja kertonut, että hän tulee Nummirockiin. Ei meillä ole kiire mihinkään. Kun kerran aikoinaan saatiin levytyssoppari, niin samahan se on tehdä noita lättyjä. Se riffihän on tehty 1990 tai 1991. Uudella albumilla on Kalmahin tyylistä poiketen suomenkielinen nimi, mikä vaatii selitystä. Jossain vaiheessa me sanottiinkin, että se on meidän henkinen johtaja – suomalaisen metän valtias. Tehtiin vanhaa liittoa samalla tavalla kuin bändiä aloittaessa, jolloin Ahti miksasi ja nauhoitti. Sitä huumoriahan me viljellään keskenäänkin, mitä siellä lavalla on – semmoista aika pessimististä
Marko nauraa. – Tehtiin Century Medialle kaks levyä, ja sen jälkeen meidän kontrahti oli... KAUKANA VITSISTÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA ROGER DUNDER 24. – Ei se nimi mikään vitsi kuitenkaan ole. Toista se oli joskus vuonna 1995, kun äiti makso kaikki laskut, ite asui kotona ja otti vaan passin ja hammasharjan povariin ja katosi pariksi viikoksi rundille. Century Media tuli just oikeeseen kohtaan. – Magnuksella [Olsfelt, basso] oli tämä titteli mielessä jo joskus Hell Is Heren [1999] tai viimeistään Deathrace Kingin [2000] aikoihin. – Sitten kun luonnosteltiin tätä uutta levyä, tehtiin heti ekana yks tärkeä päätös: me haluttiin tehdä levy kunnon studiossa. – Kyllä tässä on itekin heränny siihen todellisuuteen, että aika kauan tässä on painettu menemään. Se saa sitten joskus periä isänsä empiren! Perhe ensin ja huvit sitten. Kyllä tolla tittelillä on iso tarkoituskin, ja sen saa selville viimeistään sanoista. – Me taas ajateltiin, että vitut siitä. – Se on aika helvetin luja nyrkinisku suoraan päin näköä, vai mitä. – Kun me tultiin vuonna 2009 takasin, meille oli tosi tärkeetä kokeilla jotain ihan uutta. Ite oon tottunu siihen, että levyjä katotaan vinyylimitassa ja ne kannet on täynnä jos jonkinlaista detailia. Viime vuosina on tosin ehtinyt pysähtyä miettimään ajankulua vielä vähemmän ku alkuaikoina. Nämä tuotantoarvot mahdollistuivat reilu vuosi sitten, kun The Crown teki uutta levyä valmistellessaan eräänlaisen kotiinpaluun: lafka vaihtui Century Mediasta tutuksi Metal Bladeksi. Siellä on vieläkin töissä samaa väkee, jotka autto meitä bändin alkuaikoina ihan kaikessa. Ainakin itteä ottaa päähän, kun nykystandardi on se, että kansitaiteista näkee korkeintaan minimaalisen pienen thumbnailin jossain Youtuben tai Spotifyn nurkassa. Ei vaan saatu mitenkään tehtyä sopivaa biisiä tolle tittelille. Ennen kuin levyn musiikista puhuu kuitenkaan sanaakaan, on todettava yksi tosiasia: metallialbumille ei voi suoda juuri kovempaa nimeä kuin Cobra Speed Venom. M iten on mahdollista, että The Crownin paluusta on jo yhdeksän vuotta. Onneksi oma kolmetoistavuotias poika on myös kiinnostunut näistä metallijutuista. Eli näiden haastisten jälkeen on hyvä hakea ystävänpäiväkukat vaimolle, niin balance säilyy, Marko naurahtaa. Se ei vaatinu ihan samanlaista sumplimista! Marko kertoo bändin olevan treeniksellä ja keikoilla edelleen kuin joukko teini-ikäisiä metallihulluja. Ei haluttu palata siihen ihan samaan, mihin oltiin viis vuotta aiemmin jääty. Hämmästelemme tätä, kun yhtyeen ruotsinsuomalainen kitaristi, englannilla suomeaan terästävä Marko Tervonen vastaa Skype-puheluun keskellä ystävänpäivää. Vai löytyykö joka suunnalta täysi ymmärrys toisen leirin suhteen. Samalla bändin toinen tuleminen on kestänyt yhtä kauan kuin sen ensimmäinen aikakausi vuosina 1995–2004. Jos albumin nimi on kovimpia ikinä, samaa voi sanoa harvinaisen yksityiskohtaisista kansista, jotka tekevät otsikolle täyttä oikeutta. Tämä tuli mieleen, kun yhtye ilmoitti julkaisevansa kymmenennen levynsä. – Totta kai kaikille on tullu perhettä ympärille, ja se luo omat haasteensa. Se jäi sitten muhimaan 18 vuodeksi. Se perkeleellinen sisin! Helvetillisen komeilla kansilla, vähintään yhtä tiukalla otsikolla ja oikealla lafkalla ei tietenkään tee mitään, jos albumin sisältö ei matkaa yhtä isoilla kuolemanaalloilla. Vai puoliksi. – Nyt kun Henrik [Axelsson, rummut] liittyi bändiin, titteli nousi jotenkin taas esille. Jos reality ei oo tossa kohdassa hallussa, on parempi olla rehellinen itelleen ja panostaa vaan yhteen asiaan. – Ne kannet on sellanen pikkunen counter reaction kaikkea sitä vastaan, mitä musamaailmassa tapahtuu just nyt. Vai päinvastoin. Deathrace Kingin spirit oli vahvasti läsnä. Nykymeininki ei juuri rohkase panostamaan kansiin. Se teki kaiken alusta alkaen kynillä ja viljeli koko death waveä kuvaavan teoksen niin tuhannen täyteen detaileja, että kansi on sitä parempi, mitä isompi se on, Marko myhäilee. Kovin titteli! Kovin kansi! The Crownin uusi albumi on kaikkea muuta kuin väsyneiden perhesetien harrastelevy. Senkin vaikutelman voi varmaan saada, että tässä heitetään nyt paskaa hevikliseiden päälle. Cobra Speed Venom ei ole ruotsalaiselle The Crownille paluun jälkeinen vaikea kolmas albumi vaan se todellinen paluu. Tai vielä pahempaa on, jos perhettä pyöritetään bändin rinnalla ja skidit kasvaa isoiksi ennen kuin huomaatkaan. – Se tuntu just oikealta. Vaikka Century Media teki paljon oikeita asioita, ei tollasta kemiaa tai historiaa vaan synny muutamassa vuodessa. expired, Marko toteaa. Sen jälkeen meillä oli viimein jonkinlainen verrokki ja tiedettiin, mitä saadaan mistäkin. Välillä on aika vittumaista yrittää parsia kasaan sellanen schedule, että saadaan koko porukka vetämään treenit yhdessä. Duunipaikat antaa sulle sen viis viikkoa lomaa vuodessa, ja siinä saa sitten miettiä tarkkaan, pistääkö sen perheeseen vai bändiin. Mentiin testaamaan Studio Fredmania, äänitettiin siellä pari biisiä tällä kokoonpanolla, ja kun me kuultiin ne valmiina, tiesin heti, että nämä lähetetään Metal Bladelle. – Me ollaan onnistuttu järjestämään asiat niin, ettei perheiltä ole tullut koskaan mitään ultimatumeita. Ehkä nämä ovat niitä hevin ruuhkavuosia. Panostetaan vaikka vaan vittuillaksemme tuplasti enemmän! Sitten pistettiin Christian Sloan hommiin. – Ei tälläsen intohimon ja duunin yhdistäminen ole mikään living the dream situation. – Tärkeintä on löytää se oikeenlainen balance, you know. Tämän hintana on pakko järjestää koko elämän palapeli niin, että bänditoiminta on ylipäänsä mahdollista. Henrik sanoi, ettei tällaiselle tittelille vaan saa säveltää paskaa biisiä, joten tehtiin sitten about rajuin biisimme ikinä. – Paskin mahdollinen tulos on se, että bändiä pyöritetään väkisin perheen rinnalla ja se musa on vähän mitä sattuu. – Totta! Perkele! Ei tosin olla ehditty tehä yhtä montaa levyä tällä kierroksella, Marko huudahtaa nauraen
25
Kyllä sen huomas jo way back lapsuudessa ja kavereissa, miten Ruotsi ja Suomi on niin lähellä ja silti niin kaukana toisistaan. Kent oli ihan omaa luokkaansa tässä atmosfäärissä. – Kyllä! Me löydettiin taas se old school -tapa tehdä asioita. – Sitten kun tehtiin Death Is Not Deadiä [2011], me alettiin kyllä treenata yhdessä, mutta suunnilleen puolessavälissä hommaa Janne [Saarenpää, rummut] päätti muuttaa Jenkkeihin. Listat ei vaan valehtele. Se sai töitä Applelta, ja siihen ne treenaamiset sitten jäi. Olin viedä asian niin pitkälle, että olisin halunnu sille biisille suomenkielisen tittelin. Kotona katottiin samat Tuntemattomat kuin Suomessa, kuunneltiin suomalaista musiikkia ja oltiin aika kaukana ruotsalaisesta traditional folkista, joten ei ole ihme, jos se melankolia elää tekemisissä vieläkin. Lopulta mies päätyy nimeämään niin ruotsalaisen kuin suomalaisen melankolian mestarit. Siihen ei vaan ole oikeaa vastausta.” Monet bändit tekee niin, ja ymmärrän kyllä miksi. Me haluttiin tehdä The Crownin kuuloinen levy. Nää jätkät on iso key factor siinä, että tän levyn sisin soi nyt niin perkeleen lujaa. The Crownin on aina tehnyt erikoiseksi myös se, ettei sen melodiakieli ole kovin ”ruotsalaista”. Me ei haluttu tehdä mitään keittiölevyä. Ei mennyt läpi, perkele! 26. Mun vanhemmat on suomalaisia, ja lähimmät kaveritkin oli siihen asti, kun olin about täysi-ikäinen. ”Et tiedäkään, miten monesti ollaan kelailtu, mikä sen Suomen ja Ruotsin eron tekee. – Suomalaisista taas Sentenced on ollut aina yksi tärkeimmistä bändeistä mulle. Kuunnelkaapa vaikka Cobra Speed Venomin tokavika raita Where My Grave Shall Stand. Cobra Speed Venomin kohdalla tästä ei tarvitse huolehtia: levy lyö itsensä suoraan The Crownin parhaiden ja ennen kaikkea tiukimpien levyjen joukkoon. Tuo kaikki on meidän selkärangassa niin syvällä, ettei sitä kannata yrittää repiä pois. Samassa pohjoisessa perslävessähän me kuitenkin eletään. Tän bändin voimavara vaan on siinä, että treenataan samassa paikassa, vedetään jutut purkkiin studiossakin yhdessä ja luetaan toistemme kasvoilta, kun homma menee päin helvettiä tai just niinku pitää. Se jos mikä paljastaa, miten iso soft spot se bändi mulle on. Marko kertookin juurtensa Suomeen olevan niin lujat, että sen pitää kuulua myös musiikissa. Vaihdeltiin faileja sähköpostitse, kasattiin biisejä näkemättä toisiamme, ei varsinaisesti edes treenattu yhdessä ja mentiin tollasen digital workingin jälkeen vaan suoraan studioon. Siihen ei vaan ole oikeaa vastausta. – Jo Doomsday Kingdomilla [2009, laulajana Johan Lindstrandin sijasta Jonas Stålhammar] tajusi, miksi koko homma ei menny ihan täysin nappiin. Tai jos on, niin siihen vaaditaan pakki kaljaa ja paljon aikaa ennen kuin aletaan olla oikeiden vastausten äärellä, Marko nauraa. Samassa pohjoisessa perslävessähän me kuitenkin eletään. Jo ensitahdit näyttävätkin deathin, thrashin, punkin ja jopa grindin raja-aitojen kaatuilevan yksi toisensa perään. Siinä kohtaa yritän aina miettiä joitain tuoreempiakin juttuja, mutta kyllähän ne noi bändit on, jotka mulla kulkee aina mukana. Markon listalla komeilivat nimet Morbid Angel, Deicide, Paradise Lost ja Type O Negative. – Tänä päivänä on aika helppoo tehdä levyjä. Sanotaan näin, että muu bändi ei jostain syystä innostunut asiasta ihan yhtä paljon. – Sanotaan vaikka näin, että jos noita kahta edellistä levyä kattoo nyt myöhemmin, me yritettiin ehkä vähän liiankin tosissaan tehdä ne ihan eri tavalla kuin yleensä. Ei vaan otettu siitä opiksi. – Kaiken huipuksi meillä on nyt taitava ja motivoitunut rumpali, joka ei todellakaan kieltäydy, jos biisi vaatii puolet kestostaan blastbeatiä. Puhumattakaan Robinista [Sörqvist], joka on niin kova lead guitarist, etten tiedä, ollaanko me itekään ees tajuttu sitä vielä. – Minä, Magnus ja Johan ollaan eletty death metalin historiaa 90-luvun alkuaikoina ja kehitetty samalla soft spot Paradise Lostin ja Type O Negativen eksoottiseen melankoliaan. Se oli ihan hullua! Markon mukaan Cobra Speed Venom suorastaan pursuaa tunnetta, että ote on nyt täysin päinvastainen. Vedettiin koko homma raakana studiossa ja soitin sitten vielä rummutkin ite. Kyllähän ne on ihan hyviä, mutta niistä huomaa harvinaisen selvästi, että tän bändin voima on siinä, että tehdään asioita oldschoolimmin. Siitä löytyi se pitkään kaivattu kutosvaihde kaikkeen. Itse asiassa mistään mitään tietämätön saattaisi helposti lyödä bändin maailmankartalla Suomen puolelle. Ei hioa paskasta konvehtia vaan kuulostaa just siltä, että me voidaan vetää samat jutut myös livenä. – Et tiedäkään, miten monesti ollaan kelailtu, mikä sen Suomen ja Ruotsin eron tekee. – Ne 10–12 ensimmäistä vuotta elämässä pistää tällaset jutut syvälle kenen tahansa veriin. Ei ihme! Sielläkin taisi meinaan olla porukassa suomalaisia juuria. Syy tähän löytyy tietysti jo bändin nykyisten ja entisten jäsenten sukunimistä. Kun mentiin studioon, me oltiin niin itsevarmoja, että haluttiin vangita the whole performance. – Multa kysytään aika usein, mikä on se influence tai inspiration, joka mua ajaa eteenpäin. Voi tehdä levyn himassa, vaikka keittiössä läppärin ääressä, jos haluaa. Melankolian maaottelu! Hieman ennen vuodenvaihdetta Marko astui samaan tilastoimisansaan kuin niin moni muukin ja julkaisi Facebookissa Spotifyn vuosilistat, jotka paljastivat hänen kuunnelluimmat bändinsä vuodelta 2017. Niistäkin löytyy odotetusti yhdistäviä tekijöitä. Kuuntelen kaikkea, mitä mulle suositellaan, mutta palaan aina näihin. – Kovin sielunmaisema ruotsalaisessa musassa ei taida löytyä metallista vaan popista
PE 08.06. S O U T H P A R K T A M P E R E . F I southpark_soundi_3_18.indd 1 06/03/2018 10.37. HELLOWEEN (GER) ACCEPT (GER) MUSTASCH (SWE) MOKOMA BEAST IN BLACK AMORPHIS LOST SOCIETY S-TOOL NIGHT NURSE GHOST (SWE) SONATA ARCTICA SANTA CRUZ BROTHER FIRETRIBE MICHAEL MONROE STAM1NA THOR (CAN) DIABLO BLVD (BEL) LIPUT: 1 PV 75 € | 2 PV 119 € | VIP 1 PV 125 € | VIP 2 PV 179 € | LIPPU.FI | TIKETTI.FI 8.–9.6.2018 TAMPERE, ETELÄPUISTO LA 09.06
Samaa ei voi kuitenkaan sanoa kaikista riffikuninkaan työstämistä pitkäsoitoista. Deep Purplesta tuttu Ian Gillan mikinvarressa julkaistu Born Again (1983) menestyi vielä kaupallisesti kiitettävästi, mutta kriitikoiden nuiva suhtautuminen, levyä seurannut kiertue Spinal Tap -hetkineen, jäsenten ongelmat päihteiden ja toistensa kanssa sekä levy-yhtiön ja manageriportaan sekoilu jättivät Iommin lopulta Sabbathin ainoaksi alkuperäisjäseneksi kantamaan heavy metalin kummisedän lippua läpi 1980ja 1990-lukujen. Seuraavassa nostamme mestarin 70-vuotisen elon kunniaksi valokeilaan joukon ei-niin-ilmeisiä levyjä Iommin pitkän uran varrelta. Black Sabbath valoi 1970-luvulla heavy metalin perustukset. päivä 1948 syntynyt Frank Anthony Iommi on riffien kiistaton mestari, joka on innoittanut monia muusikkopolvia tyylilajiin ja soittimeen katsomatta. Hän on raivannut tietä heavy ja doom metalille, stoner rockille ja grungelle Black Sabbathin alkuperäiskokoonpanon klassikkoalbumien sekä myöhemmin Ronnie James Dion kanssa tehtyjen levytysten kautta. Dion lähdettyä omille teilleen vuonna 1982 alkoivat kuitenkin vaikeat ajat. RIFFIMESTARIN VÄHEMMÄN TUNNETUT TEOT Tony Iommi on mies, jota tuskin tarvitsee tässä lehdessä esitellä. Seuraavat teokset jäävät yleensä Osbournen ja Dion kanssa tehtyjen julkaisujen varjoon, mutta nekin ansaitsevat valokeilansa – yksi enemmän, toinen vähemmän. TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT ROSS HALFIN 28. Yhtye selvisi Ozzy Osbournen potkuista Ronnie James Dion avulla saaden vahvan startin 1980-luvulle Heaven and Hellja Mob Rules -albumien myötä. Vaikka Iommi on yksi maailman arvostetuimmista ja tunnetuimmista kitaristeista, miehen pitkän uran varrelta löytyy tuotoksia, joita löytää harvoin edes miehen kovimpien fanien levyhyllystä. H elmikuun 19
Tätä ei tosin huomaa lopputuloksesta, vaan Martinin soundi natsaa musiikin kanssa täydellisesti. Albumista pitikin tulla Iommin ensimmäinen soololevy, mutta levy-yhtiön painostuksesta kanteen lätkäistiin isolla Sabbathin logo. BLACK SABBATH FEATURING TONY IOMMI The Seventh Star VERTIGO, 1986 Ensimmäinen Sabbath-levy, jolla legendaarisista kokoonpanoista oli jäljellä enää itse riffikuningas. 29. Biisitärppeinä taas mainittakoon eeppisenkomea nimikappale, Queen-kitaristi Brian Mayn soololla maustettu When Death Calls ja Nightwing. The Eternal Idol istuukin edeltäjäänsä paremmin Mob Rulesin ja Born Againin jälkeiseen Sabbath-jatkumoon. Albumilla on The Seventh Starilta tuttua melodisen kasarirockin kaikua ja kaupallisempaa soundia, mutta se ottaa myös taka-askelia, varsinkin Dion liidaamien levyjen suuntaan. Tonyt tekivät yhdessä useita mainioita levyjä, ja napakymppiin osutaan heti ensimmäisellä tuotoksella. Pelastajaksi löytyi suht tuntematon Martin, joka vetäisi omat osuutensa narulle aivan levyn tekemisen loppumetreillä. Nyt ammennetaan samasta lähteestä kuin Heaven and Hell, The Sign of the Southern Cross tai Megalomania. Tuttu kokoonpano nosti Sabbathin profiilia ja antoi piristysruiskeen myös kaupalliselle menestykselle, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi Dion lähdettyä jälleen bändistä marraskuussa 1992. Biisitärpeiksi nostettakoon mainittu No Stranger to Love, eeppinen nimibiisi, Eric Singerin rumputulen tahdissa jyräävä Turn to Stone ja kaunis In Memory. Kuunnelkaapa vaikka Nightwingiä – iho vetää väkisinkin kananlihalle ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Levyä pidetään niin musiikkinsa kuin lyyristen teemojensa puolesta yhtenä Sabbathin raskaimmista. Albumia työstettiin aluksi Glenn Hughesin tilalle hommatun Ray Gillenin kanssa, mutta epämääräiset rahasotkut ja ongelmat manageriportaan kanssa johtivat lopulta Gillenin ja rumpali Eric Singerin eroamiseen. Sen jälkeen oli aika isompien muutosten. Eniten Heaven and Hellin ja Mob Rulesin suuntaan kumartava rokkipala Time Machine lukeutuu levyn tunnetuimpiin raitoihin. Samaa monipuolisuutta löytyy vuonna 2000 julkaistulta ensimmäiseltä viralliselta Iommi-soololevyltä. Kovimmat ja puristisimmat Sabbath-fanit hämmentyivät musiikillisesta irtiotosta, mutta nimenomaan Iommin monipuolisuus sekä totutusta kaavasta ja soundista poikkeaminen ovat albumin vahvuuksia ja tekevät siitä mielenkiintoisen. Albumi erottuu Sabbath-levytyksistä kuulostaen enemmän aikakaudelle tyypilliseltä hard rock -levyltä. Näin siitäkin huolimatta, että Hughes veti Iommin sanojen mukaan levyä työstäessään kymmenen kertaa enemmän kokaiinia kuin hän tehden studiosessiosta painajaisen. Iommin terävien riffien lisäksi levyn kantavia voimia on Deep Purplessa ja Gary Mooren bändissä vaikuttanut Glenn Hughes, jonka vahva laulu taipuu hyvin albumin monivivahteiseen biisimateriaaliin. BLACK SABBATH Dehumanizer I.R.S., 1992 Dehumanizer on tässä esitellyistä levyistä ehkä kaikkein tunnetuin, onhan sillä mukana Mob Rules -albumilla vaikuttanut ja myöhempinä vuosina Heaven & Hell -nimen alla operoinut Iommi– Dio–Butler–Appice-kokoonpano. Perusasioiden lisäksi soppaa maustetaan erikoisemmilla soundeilla ja elementeillä, mistä on kiittäminen suuremman roolin bändissä saanutta kosketinsoittaja Geoff Nicholsia. Miehen keuhkoissa on voimaa, joka vetää vertoja jopa Diolle, mutta myös sopivasti ”kasaria”, joka istuu vaikkapa Kill in the Spirit Worldiin kuin nyrkki silmään. BLACK SABBATH The Eternal Idol VERTIGO, 1987 Tästä albumista alkoi Ozzyja Dioaikojen jälkeen tunnetuin, oman kannattajakuntansa kerännyt mutta edellä mainittujen varjoon jäävä aikakausi, laulajanaan Tony Martin. Viimeistään AORballadi No Stranger to Love näyttää, ettei nyt sivakoida samoja latuja kuin vaikkapa Heaven and Hellillä, vaikka esimerkiksi nimikkobiisistä löytyy tuttujakin kaikuja. Iommin riffikynä on tälläkin levyllä varsin terävä, mutta erityismaininnan ansaitsevat miehen kitarasoolot. Tästä on kiittäminen ensimmäisen Wayne’s World -elokuvan soundtrackia, jolle kappale päätyi muun muassa Queenin, Red Hot Chili Peppersin ja Alice Cooperin seuraan. Rumpali Vinny Appice seurasi myöhemmin perässä, ja näin Iommi ja basisti Geezer Butler jatkoivat Sabbath-lipun kantamista kaksin. Vauhdikkaammista ralleista ansaitsevat erityismaininnan TV Crimes ja Master of Insanity. Seuraavana vuonna Sabbath julkaisi pitkälti Headless Crossin musiikillista linjaa jatkaneen Tyr-albumin, jonka kokoonpano oli basistia lukuun ottamatta sama kuin edeltäjällään. Silti albumi usein unohtuu, kun puhutaan Dion aikaisista Sabbath-levyistä. Se on myös looginen ja tärkeä linkki kokoonpanon 1980-luvun levyjen ja Heaven & Hellin vuonna 2009 ilmestyneen The Devil You Know -albumin välillä. Myös aina yhtä coolin Cozy Powellin – joka myös tuotti levyn yhdessä Iommin kanssa – ryhdikäs ja tyylitajuinen rumpalointi ansaitsee tulla mainituksi. Levy on tyyliltään harvinaisen doomahtava. Biisi ei ole lainkaan hassumpi mutta kalpenee esimerkiksi mahtipontisen After All (The Dead) -kappaleen tai raskaasti jyräävän I:n rinnalla. Sabbathin ja Iommin jatko näyttäisikin varmasti hyvin erilaiselta ilman Martinia ja The Eternal Idolia. Ja sekös sopii Martinille, joka hoitaa tonttinsa jälleen kiitettävin arvosanoin. The Shiningia, Ancient Warrioria, Hard Life to Lovea, Scarlet Pimpernel -instrumentaalia tai Lost Foreveria kuunnellessa ymmärtää, ettei albumi kalpene yhtään Heaven and Hellin tai Mob Rulesin rinnalla. Levy kuulostaa kaikista kokoonpanoja tuottajavaihdoksista huolimatta muutenkin ehjältä kokonaisuudelta. BLACK SABBATH Headless Cross I.R.S., 1989 Headless Crossia kuvailee parhaiten sana ”eeppinen”. Tempo laahaa lyijynraskaasti useammin kuin laukkaa rivakasti
TONY IOMMI Iommi PRIORITY, 2000 IOMMIN monipuolisuudesta puhuttaessa on nostettava esiin miehen ensimmäinen varsinainen sooloalbumi. BLACK SABBATH Cross Purposes I.R.S., 1994 DEHUMANIZER antoi Iommille ja Butlerille lisää virtaa, jota riitti mukavasti pari vuotta myöhemmin ilmestyneelle Cross Purposes -levyllekin. Viiden vuoden työstämisen tuloksena syntynyt levy on edelleen tämän vuosituhannen iskevintä ja parasta Iommia. On kaunista tunnelmointia, raskasta jyystöä ja nopeaa revittelyä. 30. Hatunnosto on paikallaan myös sävellystyöhön osallistuneelle, koskettimia ja bassoa levyllä soittaneelle tuottaja Bob Marlettelle, jonka kanssa Iommi oli työskennellyt jo edellisellä soolollaan sekä Reunion-albumille tehtyjen uusien kappaleiden merkeissä. Kokonaistunnelma on Dehumanizeriin verrattuna vähemmän painostava ja groovepohjaisempi. Äänihuuliaan värisyttävät Henry Rollins, Skunk Anansien Skin, Dave Grohl, Philip Anselmo, Serj Tankian, Billy Corgan, Ian Astbury, Ozzy Osbourne, Peter Steele ja Billy Idol. TONY IOMMI & GLENN HUGHES Fused SANCTUARY, 2005 IOMMI ja Hughes lämmittelivät yhteistyökuvioitaan jo 1990-luvulla, mutta viralliseen julkaisuun asti ei tuolloin päästy. Foo Fightersin keulilla hyvin tasapaksua ja kädenlämpöistä tavaraa suoltavan Dave Grohlinkin osaaminen pääsee riffimestarin avulla oikeuksiinsa. Melko pian tämän jälkeen Sabbath teki uuden tulemisen alkuperäiskokoonpanossaan ja julkaisi kaksi uutta studiokappaletta sisältäneen Reuniontuplaliven. Maestron riffikynä on Iommi-levyn tavoin äärimmäisen terävä, ja Hughesia parempaa laulajaa tälle materiaalille on vaikea kuvitella. Mainiota albumia seurasi vuonna 1995 Forbidden, jonka tuotti rap metal -yhtye Body Countin Ernie C. Myös kappaleet Dopamine, Resolution Song, Grace ja What You’re Living For ansaitsevat erityismaininnan. Kukin laulaja istuu kuitenkin biisiinsä täydellisesti, ja heistä jokaista kuuntelisi mieluusti useammankin veisun verran. Vinny Appicen korvasi puolestaan Rainbow’sta ja Quiet Riotista tuttu kannuttaja Bobby Rondinelli. Kirsikkana kakun päällä on Hughesin sielukas tulkinta ja sessiomuusikko Kenny Aronoffin tanakka rumputyöskentely. Muita biisitärppejä ovat kaunis balladi Dying for Love, musiikkivideobiisi The Hand that Rocks the Cradle ja eeppinen Evil Eye. Billy Idolia ei ehkä äkkiseltään osaa kuvitella laulamaan doomia, mutta niin vain tämäkin on Iommin avustuksella mahdollista. Peter Steele on itsestään selvä valinta Just Say No to Lovelle, ja Anselmo vetäisee yhden komeimmista laulusuorituksistaan koskaan. Seuraavana vuonna pöytään jysäytettiin sitten tajunnanräjäyttävä pommi Fusedalbumin muodossa. Birminghamiläisessä DEP International -studiossa vuonna 1996 äänitetyt sessiot kiersivät kuitenkin bootlegpiireissä, ja ne julkaistiin lopulta virallisesti 1996 The DEP Sessions -nimellä vuonna 2004. Dion lähdettyä mikkiin palasi luonnollisesti Tony Martin. Seuraavaa ja näillä näkymin viimeiseksi jäävää Sabbath-levyä jouduttiin odottamaan aina vuoteen 2013, jolloin päivänvalon näki pitkäsoitto nimeltä 13. Päihteistä vapaa Hughes revittelee täysillä ja sellaisella tunteella, että kuurompikin ymmärtää, ettei nyt todellakaan pelleillä. Eikä soppaa hapanna edes kokkien määrä: jokaisella kappaleella on oma vieraileva laulajansa, jolle biisi on räätälöity. Laulajakaarti on laaja ja erilaiset tyylit ovat hyvin edustettuina. Lisäksi Brian May luikauttaa soolot kahdessa rallissa ja Bill Ward kannuttelee Ozzyn laulamassa Who’s Fooling Who -kappaleessa. Iommi ei toki levännyt laakereillaan Reunionin ja 13:n välisenä aikanakaan vaan pääsi vihdoin ja viimein virallisen soolotuotantonsa pariin. Peli avataan rokkaavasti I Witnessillä. Läpikotaisin mainion levyn kirkkain helmi on säästetty loppuun: eeppinen I Go Insane kuuluu heittämällä Iommin kaikkien aikojen parhaimpien biisien joukkoon esitellen hyvin tämän eri puolia ja sävyjä. Ja hieman samaan tapaan kuin The Seventh Star ja The Eternal Idol olivat kasaria, Cross Purposes edustaa soundiltaan hyvin ysäriä: Psychophobiasta tulee mieleen Pearl Jam tai Slash’s Snakepit, ja Virtual Death olisi kuin kotonaan Alice in Chainsin levyllä. Mainitut bändithän ovat ammentaneet inspiraatiota Black Sabbathista, joten näin ympyrä tavallaan sulkeutuu
Alkuperäisversion demomaisuus on karsittu pois, ja biisistä on loihdittu esille aivan eri tason kappale, joka tuntuu hieman poikkeavan levyn muusta materiaalista mutta puolustaa paikkaansa varsin komealla kertosäkeellään. Se on edelleen jotain, mitä ei oikein osaa pukea sanoiksi. Raskaampaa riffittelyä Powellin tanakasti tukemana, tunnelmointia, toisen kertosäkeen jälkeen tuplataan biitti ja pienen väliosan jälkeen paikalle ilmaantuu Brian May soittamaan komean kitarasoolon – jonka Iommi muuten soitti keikoilla nuotti nuotilta kuten May! B-puoli starttaa kovin 80-lukuisella, jopa popahtavalla riffittelyllä, mutta aika äkkiä Kill in the Spirit Worldiinkiin löytyy iommimaista ilkeyttä ja Martin kiipeää korkeuksiin, joihin ei juuri tämän levyn jälkeen enää päässytkään. T J FO W LE R JA R M O K A T IL A 31. When Death Calls alkaa hienolla bassointrolla, jonka soitinta kaikki eivät välttämättä edes hahmota bassoksi. Myöhemmin on toki selvinnyt, että olihan bändi vielä kasassa Dave Donato laulajanaan, mutta ei noista kirjoitettu LempäälänVesilahden Sanomissa. Vaikutti myös siltä, että Sabbath oli taas olemassa oikeana bändinä. Iommi oli kantanut Powellille kaksi kassillista kasetteja: ”Katsele, jos noista löytyisi jotakin.” Vaikka basistia ei löytynyt, nelikko kasasi Iommin muovikasseista lopulta täydellisen heavy metal -levyn. Tarinan mukaan Powell oli kysynyt Iommilta, olisiko tällä biisejä. Tsekkasin hieman myöhemmin myös muut Martinin laulamat Sabbath-levyt, ja Forbiddenia lukuun ottamatta ne kaikki toimivat oikein mainiosti. Lätty kolahti siltä istumalta hienojen biisien, raskaiden riffien ja upeiden melodioiden myötä – Tony Martinin jumalaisesta laulusuorituksesta puhumattakaan. Ei ollut ”ainoan oikean laulajan” painolastia ja olin vapaa diggailemaan kaikista levyistä. KASPERI HEIKKINEN: Lainasin 90-luvun puolivälissä Cross Purposesin c-kasettina Kajaanin kaupunginkirjastosta. Biisistä löytyy jopa hieman kornilta kauhuelokuvalta kuulostava, kiipparien dominoima väliosa, mutta periaatteessa varsin kliseisistä osista on kasattu jollakin tavalla hyvinkin tuoreenkuuloinen biisi. Jo ensimmäisen kitarariffin myötä nousivat karvat pystyyn ja rouhea soundi iski alitajuntaan kuin leka. Eternal on kokonaisuutena aivan ykkönen, vaikka Headless Cross ja Tyr ovat myös hyviä. KOLMEN PELIMANNIN VALINNAT Tarotin ja Lazy Bonezin Tommi ”Tuple” Salmela on The Eternal Idolin miehiä, Korpiklaanista tuttu Jarkko Aaltonen nappaa Headless Crossin ja Beast in Blackin Kasperi Heikkinen luottaa Cross Purposesiin. Tummanpuhuva kansi vaikutti kiehtovalta, joten ei muuta kuin kasetti messiin ja kuuntelemaan. Tuo oli hyvä aika aloittaa tutustuminen bändiin. Enhän minä tuolloin tiennyt, että levy oli tarkoitettu Iommin sooloksi. TUPLE SALMELA: Olin päässyt syksyllä 1987 armeijasta ja ammensin nuorena rokkarina innolla fiiliksiä, joita voisi hyödyntää omassa laulussa. Bassoa levylle soitti lopulta Laurence Cottle, joka tunnetaan paremmin jazzmuusikkona. Tony ja hänen sävellyksensä ovat juuri sitä, mikä tekee heavysta raskasta. Martin pääsi tekemään ensimmäistä omaa Sabbath-levyään eikä pelkästään laulamaan jonkun muun melodioita, ja Nichollskin nostettiin huomattavasti paremmin esille. The Seventh Star oli Hughesin laulun kanssa enemmänkin kevyt blueslevy. Aika nopeasti kävi selväksi, että minulle kyseessä on Iommin bändi ja kitarariffit ovat ”se juttu”. Oli kunnia laulaa hänelle stemmat omiin sanoituksiini. Avausraita The Shining oli juuri sitä, mitä Iommin Black Sabbath on. Powellista tuli Iommin rinnalle toinen vahva musiikillinen vaikuttaja, ja hänen näkemyksensä onkin ilmeisesti vaikuttanut aika tavalla Headless Crossin biiseihin. JARKKO AALTONEN: Kun aloin ymmärtää jotain Sabbathista ja yleensä musiikista, bändiä ei käytännöllisesti ollut enää olemassa. Melkein 30 vuotta myöhemmin diggaan levystä edelleen, eikä sen viehätys ole vähentynyt yhtään. Nappasin The Eternal Idolin vinyylinä F-Musiikista, ja muistan kuin eilisen ne viikonloput, kun kuunneltiin sitä perjantai-iltaisin täysillä edesmenneen Tarot-rumpalin Pecu Cinnarin kämpällä frendien kanssa ja nappailtiin olutta. Sitten alkoivat taas miehistönvaihdokset, mutta tällä kertaa niistä kuultiin jo Vesilahdessakin: Cozy Powell rumpuihin ja Geezer takaisin bassoon! No, Ozzyn bändi houkutti Geezeriä lopulta enemmän, mutta Powell sentään liittyi remmiin, Tony Martin säilyi laulajana ja toki mukana oli Iommin vakioaisapari Geoff Nicholls koskettimissa. The Eternal Idol olikin jo selvästi linjakkaampi kokonaisuus. Ilman hänen sävellyksiään en varmaan olisi koskaan ajatellut pyytäväni Tony Martinia laulamaan Lazy Bonezin levylle. On todella sääli, että Cross Purposes tuli pihalle täysin väärään aikaan, siis silloin, kun perinteisen hevin suosio rypi pohjamudissa. Kannessa lukee sekä Sabbath että Iommi, mutta paikoitellen oltiin aika kaukana siitä, mitä Sabbathin uudelta levyltä odotin. Viimeiseksi biisiksi on laitettu ”slovari” Nightwing, joka on sävellyksenä levyn monimutkaisin ja täynnä hienoja pikkujuttuja – kuten suhteellisen harvinainen soolo akustisella kitaralla. Black Moon ei ole peräisin Iommin muovikasseista, vaan edellisen levyn sessioista, ja oli julkaistukin aiemmin The Shining -singlen b-puolella. Sitten Devil & Daughter: basarishuffle ja jälleen komeita melodisia riffejä. Nimikappale starttaa tietysti rumpukompilla. Seuraava julkaisu onkin sitten tuohon sääntöön se poikkeus. Rytmi on tuttu Heaven and Hell -biisistä, mutta Iommi läväyttää tiskiin muutamaa kertaluokkaa kovemmat riffit. Geezer Butlerin merkitystä ei pidä tietenkään väheksyä, mutta myöhemmät vuodet osoittivat, että jos levyllä soittaa Iommi ja esittäjänä on Black Sabbath, niin kyllä se silloin Sabbathilta kuulostaa. Hienoa jälkeä mies teki tässäkin tyylilajissa – esimerkiksi Headless Crossin kitarasoolon taustalla hän poimii hienosti pari Iommin soolon likkiä ja toistaa ne kuin kaikuna perässä. Viimeisin studiolevy oli Ian Gillanin kanssa tehty Born Again
Vuoden kuluttua tuosta kaikki olikin jo varsin selvää, sillä mikään ei olennaisesti muuttunut tuona aikana, rumpali ja sanoittaja Gorath Moonthorn paljastaa. – Keskeisin syy tähän puolidramaattiseen päätökseen on, että kaikki aikataulujen yhteensovittamisesta vaihteleviin prioriteetteihin ja velvoitteisiin on tehnyt viimeisten vuosien aikana bänditoiminnasta hienoista kivireen vetämistä – ja siten myös vähemmän spontaania ja välitöntä. Moni potentiaalinen kuulija on kiertänyt Alghazanthin tuotannon näihin päiviin saakka, mutta viimeistään nyt on aika herätä – bändi kun on kahdeksannen ja samalla viimeiseksi jäävän levynsä Eight Coffin Nailsin kynnyksellä. – Vielä ei ennätetty lipua siihen tilaan, jossa bändi on olemassa vain olemassaolon takia, mutta koska tällainen olisi hyvin suurella todennäköisyydellä odottanut tuonnempana tulevaisuudessa, näin kunniallisen itsemurhan ainoana vaihtoehtona. L aadukkaasta suomalaisesta black metalista puhuttaessa muistetaan mainita esimerkiksi Hornan, Clandestine Blazen, Baptismin ja Satanic Warmasterin nimet, mutta valitettavan harvoin puheisiin päätyy jyväskyläläislähtöinen Alghazanth, jonka vuonna 1995 alkanut taival on tuottanut paikoin hyvinkin makeaa hedelmää. – Pystyn, varsin helposti. Juuri sopivaan yhdeksän kappaleen ja 51 minuutin mittaan puristettu Eight Coffin Nails kuulostaa hyvin perinteikkäältä Alghazanthilta, mutta albumi tarjoaa myös miellyttäviä yllätyksiä, lähinnä lisääntyneen dynamiikan ja vaihtelevampien kappaleiden muodossa. Se on hyvin yhtenäinen ja johdonmukainen levy, mutta samalla siinä on sopivissa määrin Kunniallinen itsemurha Yksi luku kotimaisen mustan metallin historiassa on päättymässä, kun ansiokkaan uran tehnyt Alghazanth vetää viimeiset henkäyksensä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN 32. Kun olemme joutuneet siirtymään käytännön syiden sanelemana etäsuhdemoodiin tiedostojen pallottelun ja sähköpostipohjaisen ideoinnin muodossa, tietty olennainen osanen on päässyt surkastumaan. Pystytkö allekirjoittamaan väitteen. – Tämä saattaa tulla uutisena myös muille bändin jäsenille, mutta ajatus Alghazanthin hautaamisesta nousi mieleeni ensimmäisiä kertoja jo vajaat pari vuotta sitten. Levyn musiikilliset ääripäät ovat mielestäni aika kaukana toisistaan. Ja mikäpä olisikaan parempi veto kuin ajoittaa taivalluksen päättäminen kovan levyn julkaisuun! Pohjoisessa pisteessä Kovan levyn porukka on purkittanutkin. Ehkä tämä kitka kumpuaa pohjimmiltaan siitä, että Alghazanth oli alun perin hyvin vahvasti treenikämppäsoittelusta voimansa ammentanut bändi. Musiikin korkeaan tasoon nähden vaatimattoman tunnettuuden syinä saattavat olla niin vähäinen keikkailu, esoteerisuudessaan haastavat sanoitukset, sosiaalisen median karttaminen kuin vuosien varrella epätrendikkääksi muodostunut musiikkityyli, jossa black metalia koristavat massiiviset kosketinsoitinraidat ja iskevät melodiat. Menin tuolloin vielä ajatuksella, että katsotaan nyt, miten ja mihin suuntaan hommat kehittyvät. Päätös uran lopettamisesta tuli monelle yllätyksenä
vaihtelua ja keskenään varsin erilaisia elementtejä, mikä pitää homman mielenkiintoisempana. En tiedä, ehkä tuossa on jotain perää, vaikkemme luonnollisesti ole tätä hakeneet. – Ensimmäinen julkaistu biisimme, Behind the Frozen Forestilta löytyvä Talven valtias, kantoi suomenkielistä nimeä, joten pitihän linja pitää myös viimeisen kohdalla. Nyt kun on kyseessä kahdeksas ja nimenomaan viimeinen levymme, pohjoisen symboliikka käynee varsin ilmeiseksi. – Hyvä huomio! Tämä ei ole mitenkään sattumaa vaan varsin tarkoituksenmukainen veto. Laumasieluisuus ei kuulu ainakaan paperilla tämän suuntauksen ideaaleihin” Kunniallinen itsemurha 33. Samaa tematiikkaa heijastelee myös kansikuvan kahdeksan rautanaulan lävistämän sydämen kehä. – Enemmän tai vähemmän samalla muotillahan tässä on tahkottu koko bändin historia, joten sikäli tuollainen luonnehdinta on helppo heittää ilmoille. Hänhän käytti yhtyeen ensimmäisellä demolla Behind the Frozen Forestilla (1996) taiteilijanimeä Lord Pohjoinen… – Naulankantaan, juuri tätä yhteyttä siinä on haettu. Toisaalta esimerkiksi kiekon kolmas biisi Aureate Water tuo mukaan death metalia sivuavia mausteita, joita on ollut oikeastaan vain toisella kokopitkällämme [Subliminal Antenora, 2000], joten siinä mielessä tuolla näkemyksellä on ihan pohjaa. Mitä pohjoinen tämän albumin kontekstissa edustaa. Eräs haastattelija sanoikin, että kokonaisuus kuulostaa ikään kuin kollaasilta, joka yhdistää kaikki aiemmat levymme. Albumilta löytyy pitkästä aikaa myös instrumentaalikappale, Pohjoinen, joka viitannee yhtyeen basisti-laulajaan ja toiseen perustajajäseneen Thasmorgiin. – Kun puhutaan niin kutsutusta pyhästä kehästä, joka on aika monen maagisen systeemin keskiössä, kehän pohjoinen piste edustaa keskiyötä, talvea, kuolemaa ja niin edelleen. Kyseessä on siis Thasmorgin sävellys, joka on viimeinen tälle bändille tehty biisi. Koska taipumukseni piilomerkitysten viljelyyn on lähes patologista, ehdotin nimeä Thasmorgille. Levyn teksteissä toistuu ”north”-sana, eikä tähän voi olla kiinnittämättä huomiota. Tämän kaiken kun yhdistää edellä valottamaani pohjoisen merkitykseen sekä ”Minusta kaikkien itseään kunnioittavien ja edes hitusen aitoa ilmaisunnälkää tuntevien bändien tulisi olla tässä genressä vähintään osittain yksinäisiä susia. Eräissä traditioissa tähän kehään astutaan koillispisteestä, ja kun kehää edetään auringonmyötäisesti, pohjoinen on kahdeksas ilmansuunta, joka tällöin kohdataan
– Kukin muistakoon sen siitä, mitä on päällimmäiseksi mieleen jäänyt – oli se sitten meitä mairittelevaa tai ei. Yhtä antoisaa – tai välillä yhtä raivostuttavaa paskaa – se on edelleenkin. Nykyään sitä sentään osaa keskittyä melko hyvin siihen, millä on merkitystä, eli taiteellisen ja ideologisen ilmaisun vilpittömyyteen, vahvuuteen ja siihen, mitä se itsessä herättää – vai herättääkö mitään. Onko jollain entisellä jäsenellä ollut näin jälkeenpäin ajateltuna oletettua suurempi merkitys yhtyeen uralla. – Alghazanthin toiminta on aina ollut monen toimijan summa, ja tästä näkökulmasta suonkin tuon suuren merkityksen pystin yksittäisen jäsenen sijaan sille triolle, joka jäi The Polarity Axiomin [2004] jälkeisen ”suuren puhdistuksen” myötä jäljelle: Thasmorg, Grimort ja allekirjoittanut. Hän oli nykysoundimme luomisessa hyvin keskeisessä roolissa, mutta kuten Eight Coffin Nails melko väkevästi todistaa, seinä ei tullut sävellyspuolella vastaan, vaikka mies rivistöstä pois loikkasikin. – Olemme tehneet omaa juttuamme siten kuin olemme kulloinkin parhaaksi kokeneet, emmekä ole lähteneet jolkottelemaan turhan hanakasti trendikkäiden tuoksujen perässä. Silloin takertui jopa lapsellisiin epäolennaisuuksiin, kuten vaikkapa naurettavaan ”jos ei ole maskeja kuvissa ja keikalla, musiikkikaan ei voi olla black metalia” -ajatteluun. Näetkö bändin olleen uransa aikana jonkinlainen yksinäinen susi. – Tämä homma ei ole koskaan ollut mitään yksilösuorittamista, enkä oikein osaa näin montun reunallakaan pähkäillen nostaa tällaista messiaanista hahmoa jalustalle. Tuo aika merkitsi selkeästi uutta alkua ja loimme tällä kyseisellä porukalla vankan perustan sekä tasaettä kovalaatuisemmalle Alghazanthille, jota olemme puskeneet maailmaan viimeisen neljän levyn ajan. Vielä kun saimme Ekholmin [mukana 2005–2017] painelemaan koskettimia hillityn hallitusti, palaset loksahtivat kohdilleen. – Johan tässä on kaikilla jotain muuta viritteillä ja/tai meneillään. Vaikkei enää ole aikaa, energiaa tai mahdollisuutta yhtä intensiiviseen rumpupallilla keikkumiseen kuin pentuna, tulee silti soiteltua ihan päivittäin. Luupäistä ehdottomuutta Alghazanthin Thy Aeons Envenomed Sanity -esikoinen (1999) ilmestyi parahiksi niihin aikoihin, kun niin sanottu ”majestic black metal” tai ”synablack” alkoi olla melkeinpä kirosana. Toivon mukaan joku muukin kokee samoin, etenkin näiden viimeisten levyjemme osalta. Ne vain sattuvat olemaan se instrumentti, jolla taltutan ikuiselta tuntuvaa soitonnälkääni ja toteutan tarvettani bändihommiin. Kun Alghazanth on haudassa, mistä toivoisit ihmisten muistavan bändinne. – Mennään samalta pohjalta kuin lähimenneisyyden keikoilla, eli pääasiallisesti vedetään biisejä näiltä uusimmilta, mutta kyllä sinne on ängetty mukaan ujo ripaus vanhaakin. Onko luvassa materiaalia jokaiselta kokopitkältä. Mielestäni tämä kaikki on kuultavissa varsin selkeästi Wreath of Thevetatin [2008] biiseissä. Tykkäsipä meidän tekemisistä sitten sata tai nolla ihmistä, olen ylpeä siitä, että tätä on tehty aina omilla ehdoilla ja omien mieltymysten mukaan. Paljon uutta, jotain vanhaa Alghazanth ei ole ollut keikkalavojen vakiokasvoja, vaikka yhtyeen esiintymisen lienee todistanut vuosien varrella lähes jokainen vähänkään black metalista perustava. Vaikka ne ylimaalliset kokemukset jotain uutta levyä kuunnellessa ovatkin monesta syystä johtuen harvemmassa nykyään kuin parikymmentä vuotta sitten, se euforinen ilmiö itsessään ei ole kadonnut mihinkään. Itse muistan sen paitsi henkilökohtaisena kasvukertomuksena myös useamman musiikillis-sanoituksellisen täysosuman tarjoavana aarrearkkuna, jonka äärelle on helppo palata tuonnempanakin. Millaista settilistaa olette suunnitelleet viimeisille esiintymisille. Millaisissa merkeissä bändin jäsenet jatkavat musiikillisia polkujaan. Laumasieluisuus ei kuulu ainakaan paperilla tämän suuntauksen ideaaleihin, Gorath järkeilee. Metsästän sitä edelleen toiveikkaasti uusilla levyhankinnoilla ja keikkakäynneillä. Alghazanth on kulkenut mukana merkittävän osan elämääsi. – Minusta kaikkien itseään kunnioittavien ja edes hitusen aitoa ilmaisunnälkää tuntevien bändien tulisi olla tässä genressä vähintään osittain yksinäisiä susia. Minua ei ole pelkkä rumpujensoitto kiinnostanut koskaan sen enempää. Tästä oli kiittäminen suursuosioon nousseita Cradle of Filthiä, Dimmu Borgiria ja Emperoria – sekä erityisesti näiden toinen toistaan hengettömämpiä hiilipaperikopioita, jotka kuseskelivat koko genren perustuksille sen suurempaa häpeää tuntematta. levyn että yleisesti magian kontekstissa, eipä instrumentaalin nimeksi olisi voinut muutakaan pistää. Ja jos ei koe, sitten ne levyt joutavatkin ajan ja tomun hautaamiksi. On huomattavaa, että Alghazanth katoaa kartalta juuri kun samainen alagenre tekee jälleen pientä nousua metalliundergroundissa. – Meillä oli hyvin yhtenäinen visio ja samansuuntaiset preferenssit, joiden ryydittämänä oli luontevaa ja ennen kaikkea erittäin antoisaa viedä bändiä eteenpäin. – Vaikka tässä on monessa mielessä varsin erilainen ihminen kuin se päivittäin autotallitreeniksellä möyhynnyt teini, jotkin asiat eivät ole muuttuneet juuri yhtään. 34. Omaan makuun näitä esiintyy merkittävästi enemmän näillä tuoreimmilla tuotoksilla. Mitään koko uran kattavaa settilistaa ei kannata odotella, sillä näissä hommissa mennään kuitenkin aina laatu ja toimivuus edellä. Annan tosin suuren tunnustuksen bändissä vuosina 2000–2014 kielisoittimia hoitaneelle Grimortille, joka toimi melkoisena biisinikkarina kolmella viimeistä edeltävällä kokopitkällä. Turha mustavalkoisuus on karsiutunut pois, mutta tietty black metalia koskeva ehdottomuus on edelleen yhtä luupäistä kuin muinoin. Kuinka näkemyksesi black metalista, ja musiikista yleensäkin, on muuttunut sitten 1990-luvun puolivälin. Suuren puhdistuksen tulos Metal Archives -verkkosivuston infojen mukaan Alghazanthissa on vaikuttanut vuosien varrella yhteensä 17 eri muusikkoa – eikä tähän ole laskettu uudella albumilla koskettimia soittavaa Finntrollja Moonsorrow-mies Henri ”Trollhorn” Sorvalia. – Toisaalta vieläkin saattaa jäädä joku bändi kuuntelematta, jos jokin ihan mitätön pikkuseikka ärsyttää tai haraa vastaan, joten ei tässä nyt sentään täysin aikuisia olla, hah
The Shadow Theory -album illa liikutaan sekä ihmism ielen että melodis en metallin syvässä päässä. TEATRA ALINEN TRAAG INEN ROMAN TTINEN TOIVEI KAS TEKSTI AKI NUOPP ONEN KUVAT TIM TRONC KOE 36. Mitä vanhem maksi yhdysva ltalaine n Kamelo t tulee, sitä tumme mpaan virtaan sen musiikk i kulkee
Thomas: – Teimme tätä albumia noin vuoden ajan, mutta nyt ei kyllä tunnu alkuunkaan siltä. Ilmassa on poikkeuksellista rentoutta. Tuntuu mukavalta todeta, että tämä on ollut Kamelotille ihan uudenlainen luku sen historiassa. Jo huhtikuun alussa ilmestyvän Kamelot-albumin nimi antaa ymmärtää, että sillä liikutaan asioiden vähemmän valoisilla puolilla. Varjojen valtakunta The Shadow Theory. Tommy on uskaltautunut haastamaan sekä itsensä että muut tässä bändissä ja ottanut juuri oikeanlaisen roolin musiikissamme. Musiikkimme ei ole koskaan ollut toivotonta, sillä jaksamme edelleen uskoa ihmiskuntaan.” 37. Thomas: – Nyt kun mietin näiden kolmen albumin kaarta, en olisi voinut käsikirjoittaa tätä paremmin. L evy-yhtiö Napalm Recordsin Berliinin-pääkallonpaikalta voi löytää tammikuisena keskiviikkopäivänä kaksi tyytyväistä miestä. Tommy: – Tämä albumi on matka ihmismielen syvyyksiin. Kaksikko alkaa puhua päällekkäin ihmetellessäni, eikö albumin tekeminen ole uuvuttanut kumpaakaan. Tiesimme täsmälleen, mitä halusimme tehdä. Tommy: – Astuin aikoinaan bändiin, jolla oli vankat perustukset, valtava perintö ja uskollinen fanikunta. Kun aloimme säveltää yhdessä, huomasin kuitenkin saman tien, että puhumme erilaisista taustoistamme huolimatta täysin yhteistä kieltä. Thomas: – Minusta tuntuu kuin olisimme tehneet tätä yhdessä jo paljon pidempään. Tommy ja Thomas virnuilevat toisilleen ja täydentävät toistensa lauseita kuin vanha pari levyn teemasta kertoessaan. Thomas: – Kuvailisin viimeistä vuotta määrätietoiseksi ja itsevarmaksi prosessiksi, jossa emme joutuneet miettimään enää yhtään sitä, mihin tämä bändi kykenee ja mihin ei. Se olisi saattanut olla pahimmillaan painajaismaista. Se perustuu psykologiseen teoriaan, jonka mukaan jokaisen ihmisen sisimmässä on pimeyttä emmekä ole koskaan täysin sinut näiden synkimpien puoltemme kanssa… ”Niin toteavilta kuin nämä teemat saattavatkin kuulostaa, kaiken takaa löytyy Kamelotin tavaramerkki, valo tunnelin päässä. Tommy: – Olemme kehittäneet viime vuosina niin selkeän käsityksen toistemme työskentelytavoista, että albumien tekeminen tuntuu käyvän vain mukavammaksi. Harva 27-vuotias bändi voi todeta käyneensä läpi näin onnistuneen renessanssin – vieläpä uuden laulajan kera. Tommy: – Emme tosiaan tunteneet toisiamme kovin hyvin, kun liityin Kamelotiin. Totta kai meillä oli jonkinlainen aavistus toisistamme ja olimme kiertäneet yhdessä, mutta ei kiertueen aikana voi sanoa tutustuvansa kehenkään kunnolla. Jos katsotte kolmea tuoreinta albumiamme, voitte varmasti huomata, ettei Kamelot polje paikoillaan. Kamelotin perustajäseniin kuuluva yhdysvaltalaiskitaristi Thomas Youngblood ja bändissä nyt kolmatta levyään laulava ruotsalainen Tommy Karevik myhäilevät albuminsa kannen yksityiskohdille sen parimetrisen banneriversion edessä
Thomas: – …ja jos ei ole rehellinen itselleen, pimeys saattaa ahmaista sisuksiinsa kokonaan, jolloin elää koko elämänsä kieltäen itsensä, olematta kokonainen. Tommy: – Aloitimme tästä ajatuksesta, ja se loi koko albumille synkän olemuksen. Löysin itsestäni todella helposti omaan kuoreensa sulkeutuvan ihmisen. Viime vuosina olen seikkaillut paljon gootimman ja industrialimman musiikin saloissa, mikä on vienyt minut HIMin ja Nightwishin kaltaisten suomibändienkin pariin. Musiikkimme ei ole koskaan ollut toivotonta, sillä jaksamme edelleen uskoa ihmiskuntaan. Esimerkiksi Kevlar Skin voisi olla tiukassa metallisuudessaan 90-luvun Judas Priestiä, kun taas The Proud and the Broken on kaksiosainen, aavistuksen proge ja ennen kaikkea kaunis sävellys. Ihan sama, miten pieni tai suuri asia on, märehdin asiaa liian monesta kulmasta. Thomas: – Kobra and the Lotus oli kiertänyt Once Humanin kanssa. Niiden pinnalla oli selkeitä koukkuja, mutta alta löytyi paljon eläviä sovituksia, jotka jättivät kappaleisiin runsaasti pureskeltavaa. Tommy: – Tämä tummalla tavalla teatraalinen, traaginen ja romanttinen lähestymistapa edustaa paremmin niitä ihmisyyden sisimpiä, joita haluamme juuri nyt heijastella. Thomas: – Oma varjoni on ehdottomasti liika ajattelu. Makuuhuoneen tapettien värin valitseminen tai vaikka lapseni nimeäminen saattavat pistää minut ihan samanlaiseen tunteiden sekamelskaan. Emme kuitenkaan halunneet luoda konseptialbumia, kuten Silverthorn [2012] oli, joten emme kirjoittaneet tarinaa tiettyjen hahmojen ympärille… Thomas: – …vaan teema toimii eräänlaisena tunnelmallisena kehyksenä, jonka sisällä kukin kappale heijastelee näitä näkemyksiä eri kulmista. Näiden kahden pään välissä on Shadow Wall, eli savuverho, joka vie uskontojen ja sotien tavoin huomion pois tärkeistä asioita. Olen aika klassinen yliajattelija ja -analysoija. Keikan jälkeen sävelsin 38. Huomasin itsessäni puolia, joita en ole tiedostanut koskaan niin syvästi, eikä se ollut kovin mieluisaa. Kun soitimme Iron Maidenin lämppärinä, Kobra oli yksi laulajistamme, ja hän kysyi, haluaisimmeko Laurenin tulevan mukaan. Laajin näistä on Shadow Empire, päällimmäisin kerros, johon kuuluu koko yhteiskunta, joka määrittää meitä ihmisinä. The Shadow Theoryn kohdalla tummamelodisen metallin uumenista voi löytää yhä progressiivisempia ja jopa industrialpitoisia sävyjä. Thomas: – The Shadow Theoryn sanoisin sen sijaan olevan Kamelotin ensimmäinen ”enemmän on enemmän” -albumi. Tämä saattaa loukata muita syvästi. Tommy: – Haven [2015] oli hieno askel eteenpäin ja onnistuimme säveltämään kappaleita, jotka olivat suoraviivaisen iskeviä, mutta samaan aikaan teatraalisia ja jopa haastavia. Mustat ja valkoiset sävelet Myös Kamelotin musiikki on edennyt jatkuvasti tummasävyisemmille poluille. Tuossa vaiheessa olin jo kuullut hieman Once Humania ja ajatus kuulosti mahtavalta. Olemme aina pitäneet asiat virtaviivaisina, mutta tällä albumilla on tavallaan enemmän kaikkea. Kun asiat ja tunteet käyvät liian todellisiksi, olivat ne sitten hyviä tai ikäviä, suljen helposti muut ihmiset läheltäni, koska en kykene käsittelemään niin voimakkaita tilanteita. Thomas: – Kun aloimme päästä sisään The Shadow Theoryn teemaan, tiesimme haluavamme säveltää sen rinnalle tähän asti tumminta, raskainta ja monipuolisinta Kamelotia. Jos taas hyväksyy nämä puolet itsestään, voi oppia elämään niiden kanssa ja olla paljon voimakkaampi olento kuin ikinä ennen. Albumin melodiakieli liikkuu hyvin kaukana vuosituhannen taitteen power metal -Kamelotista. Jos kerran kaikilla ihmisillä on synkät puolensa, tiedostivat he niitä tai eivät, niin mitä ovat Tommy Karevikin ja Thomas Youngbloodin sisimmän synkimmät varjot. – Niin toteavilta kuin nämä teemat saattavatkin kuulostaa, kaiken takaa löytyy Kamelotin tavaramerkki, valo tunnelin päässä. Mielestäni saavutimme sen. The Shadow Theory vie kuulijan teemansa vaatimalle matkalle mustasta valkoiseen. Kamelot-albumeista on liki mahdotonta puhua mainitsematta niiden vierailijoita. Koko albumin mitassa ihmisyydestä oppii koko ajan enemmän. The Shadow Theorylla kuullaan Once Humanista tuttua Lauren Hartia ja Beyond the Blackissä laulanutta Jennifer Habenia. Thomas: – Vanhojen albumiemme melodiat ovat hyvin klassista metallia, mutta ne eivät ehkä edusta ihan sellaista musiikkia, josta pidän juuri nyt. Tommy: – Hämmensin sanoituksillani jopa itseäni. Syvällä sen sisällä on Shadow Key, me ihmiset, joilla on pieni valta vaikuttaa suuriin asioihin. – Kokonaisuudessaan Shadow Theory perustuu kolmeen elementtiin. Avatessaan teemaa yhä syvemmältä Thomas muistuttaa Kamelotin toiveikkaasta periaatteesta
Sascha kehui jatkuvasti Jenniferin kykyjä ja työmoraalia, joten päädyimme kirjoittamaan ihan tietoisesti kappaleen Jennifer mielessä. Riippuu täysin siitä, miltä kannalta asiaa katsoo ja mihin kiinnittää huomiota. Kymmenen vauhdikkaan power metal -albumin tekeminen olisi ollut varmasti mukavaa hommaa, mutta uskon, että juuri tapamme tehdä itsemme näköistä musiikkia vetoaa ihmisiin. Ihmiset suorastaan janoavat kuulla tuoreimpia sävellyksiämme. Koko kulttuurin ja melodiakielen luulisi olevan ihan erilaisia. Ihmishengen arvo on minusta mittaamaton, mutta todellisuudessa se vaihtelee eri puolilla maailmaa mielettömän paljon. – Tietenkään kaikki kokemani asiat eivät ole mieltä ylentäviä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen pyrkinyt pääsemään irti tästä tavasta. MindFall Remedyn ja tiesin heti, että Lauren olisi täydellinen osa sitä kappaletta. Thomas korostaa kulttuurierojen mielenkiintoisuutta ja kertoo huomanneensa ihmisten jakavan tietyt piirteet ympäri maailman. Siksi olen pyrkinyt tutkimaan kaupunkeja ja ennen kaikkea tutustumaan ihmisiin, joilta voin oppia paljon myös itsestäni. Tommy taas on nuorempi, kasvanut Ruotsissa ja löytänyt metallin paikallisen popin ja melodisemman musiikin kautta paljon myöhemmin. Se on eräänlainen Kamelotin raskauden uusi lakipiste. Havenin kiertueella huomasin jo ensimmäisillä keikoilla, että ihmiset osasivat muutaman viikon vanhan albumin kaikki sanat ulkoa. ”Jos Skandinaviassa tapettaisiin lapsia koulun pihalla, se olisi suuri ja vavisuttava uutinen kuukausien tai jopa vuosien ajan. – Tämän ”työn” valtava etuoikeus on päästä kiertämään maailmaa. Kun kuuntelen nyt lopputulosta, se on kuin Phantom of the Opera Kamelotin hengessä! Uutuudenviehätys Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Kamelot elää juuri nyt uransa parhaita aikoja. Voi olla, että sävelsin sen hieman alitajuisesti häntä ajatellen, kuka tietää… Oli miten oli, dynamiikka Tommyn ja Laurenin välillä on täydellinen. Sanon aina, että sinä et selvästikään tunne oikeita skandinaaveja tai yhdysvaltalaisia! – Maailma on jännittävällä tavalla valtava ja hyvin pieni yhtä aikaa. Tulette näkemään materiaalia backstageltä, haastatteluja, matkustusta ja tietenkin lavamenoa kokonaisuutena, jonka parissa todellakin viihtyy! Thomas hehkuttaa. – On aina yhtä mahtavaa tajuta, että Insomnia, Liar Liar tai Sacrimony pistää fanit ihan sekaisin. – Hämmennyksekseni olen tajunnut, että varsinkin ruotsalaiset, suomalaiset, hollantilaiset, yhdysvaltalaiset ja kanadalaiset ovat sielunmaisemaltaan hyvin lähellä toisiaan. Tämä on ollut tasaista ylämäkeä, joka on vaatinut paljon itsensä ylittämistä ja fanien voittamista puolelleen, yksi kerrallaan, Thomas sanoo. Yhdysvalloissa samanlainen uutinen syntyy vasta sitten, kun lapsia kuolee parikymmentä kerralla. Asiaa ei sovi yleistää liikaa, mutta minusta tuntuu, että tietynlaiset arvot ja suhtautuminen itsensä ilmaisemiseen ovat hyvin samanlaisia. Thomas kertoo yllättyneensä, miten läheisiä hengenheimolaisia pohjoismaalaiset ja pohjoisamerikkalaiset ovat. Thomasin toteamus saa Tommyn nauramaan päätään pudistellen ja avaamaan omia kokemuksiaan. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mistäpäin maailmaa kukin on peräisin. – Kaikki tämä perustuu siihen, kuinka paljon olemme työskennelleet asioiden eteen. Se oli ihan käsittämätöntä! Pian Kamelotin live-energialla päästään herkuttelemaan myös kotikatsomoissa, sillä bändi valmistautuu julkaisemaan uransa toistaiseksi definitiivisimmän blu-ray/dvd-paketin. Karkeat kulttuurierot Thomas kertoo ottaneensa viime vuosina tietoiseksi tavoitteekseen päästä aitoon kosketukseen Kamelot-kiertueiden varrelle osuvien maiden ja niiden kulttuurien kanssa. – Olemme aina pyrkineet kunnioittamaan perintöämme mutta olemaan samalla rehellisiä itsellemme. Tämä on muuttanut hänen elämäänsä tien päällä. Tommy: – Tuottajamme Sascha [Paeth] on työskennellyt myös Beyond the Blackin kanssa. Voimme soittaa kiertueella viisi kuusi kappaletta uusimmalta albumilta, eikä kovin moni fani ole pettynyt. Kaikkea sitä, mistä on tavallaan tietoinen, mutta jonka suhteen sulkee silmiään arkisessa elämässään. Sitä ei pidä jättää vain klubien uumenien tutkimiseen. Kun lähtee kiertämään katuja vaikkapa Riossa, näkee ensin ammuskelua, sitten lapsia leikkimässä roskilla, taloja joissa ei ole ikkunoita ja silkkaa kaaosta. Emme silti ole tasa-arvoisia. En halua jättää mitään sattuman varaan. Tiedän paljon bändejä, jotka ovat saaneet liian paljon liian aikaisin. – Jos yliajattelemiseni on joskus eduksi, niin tällaisten pakkausten kanssa. – Kun Tommy liittyi bändiin, ajattelin ettei meillä ole välttämättä kauheasti yhteistä. – Siitä tulee massiivinen kokonaisuus! Emme tahdo tehdä vain tavallista keikkapakettia, vaan haluamme, että fanimme pääsevät oikeasti mukaan Kamelotin kiertueelle. – Päästessäni ensimmäisiä kertoja maailmankiertueelle juhlin ja kiersin kaupunkeja innoissani. Monet jäävät loukkuun tiettyyn tyyliin, laiskistuvat, menettävät intonsa musiikkiin ja ovat pian kuin haamuja soittamassa niitä samoja kappaleita uudelleen ja uudelleen, vuosikymmenten ajan. Tillburgin-keikkatallenne tulee olemaan paljon enemmän kuin livelevy. – Loppupeleissä hyvä ihminen on hyvä ihminen ja paskiainen on paskiainen, asuipa hän sitten Euroopassa, Amerikassa, Aasiassa tai missä tahansa, tai olipa hän rodultaan tai ulkonäöltään mitä tahansa. Sen jälkeen minuun iski pimeä keskiaika, jolloin en välittänyt poistua kiertuebussista muualle kuin lavalle. Harva selviää siitä aidosti luomisvimmaisena. Yhdysvalloissa samanlainen uutinen syntyy vasta sitten, kun lapsia kuolee parikymmentä kerralla.” 39. Kun Kamelot kiertää maailmalla, tuoreimmilta levyiltä poimitut kappaleet saavat haltioituneen vastaanoton. – Jos Skandinaviassa tapettaisiin lapsia koulun pihalla, se olisi suuri ja vavisuttava uutinen kuukausien tai jopa vuosien ajan. Olen ihan eri sukupolvea, vartuin Yhdysvalloissa isosiskojeni musiikin parissa – Bostonia, Kansasia ja ties mitä progerockbändejä kuunnellen – kunnes löysin klassisen ja lopulta metallin. Emme ole koskaan tehneet yhtä tiettyä hittilevyä tai edes -biisiä, joka olisi räjäyttänyt suosiomme kertaheitolla taivaisiin. Tommy kertoo olevansa erityisen iloinen laulamiensa levyjen herättämistä tunteista. – Minulle naureskellaan usein, että eivätkö skandinaavit ole aivan liian introvertteja tekemään musiikkia suupalttien yhdysvaltalaisten kanssa. Tuntuu kammottavalta huomata, että joissakin kulttuureissa hirvittävimmätkin asiat ovat normalisoituneet. Kun jonkun yksilön kanssa löytää tietyn yhteyden, sitä ei voi oikein pistää sanoiksi. Yhtyeen tuoreimmat albumit Tommy Karevikin kanssa kuuluvat bändin historian parhaisiin, ja myös keikat ovat tehneet selväksi, että osaset ovat paikoillaan. Emme todellakaan. Se tulee summaamaan kaiken sen, millaiseksi Kamelot on näiden vuosien aikana kasvanut. En halua elää sellaisessa kuplassa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.03.2018 15:17:42
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.03.2018 15:17:42
Kerrottuani nämä asiat ääneen Alan Averill vaikuttaa vetävän henkeä. Elettiin aikaa, jolloin sosiaalinen media teki läpimurtoaan, metallimusiikki eli kenties koko historiansa suurellisimpia aikoja ja levymyynti oli vasta laskunsa loivassa alussa. Tai ainakin kauempana siitä väistämättömästä päämäärästä, johon ihmiskunta oli jo kulkemassa. Sitten hän alkaa kerrata itsevarmasti niitä tosiasioita, jotka ovat monelle Primordialin kokoluokan bändille arkipäivää. Länsimaisella sivistyksellä ja irlantilaisella Primordialilla on edessään sama kohtalo: kumpikin on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa keskellä mahdottomaksi pirstaloituvaa maailmaa. Tuolloin maailma, ja varsinkin Primordialin maailma, oli hyvin erilainen. K eskustelimme viimeksi Primordialissa jo 27 vuoden ajan laulaneen Alan ”Nemtheanga” Averillin kanssa melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT GARETH AVERILL 42. Primordial oli murtautunut vuonna 2007 julkaistulla To the Nameless Dead -albumillaan kulttimaineesta laajemman metallikansan tietoisuuteen, mikä nosti bändin hetkeksi tasaisemmille rundeille ja isommille lavoille
43
Sen romanttisemmaksi tämä ei muutu, ja sen romanttisemmaksi tämän ei tarvitse muuttua. – Musiikkiala on täysin rikki. – Tämä bändi on aina tehnyt omaa juttuaan omassa ”ylhäisessä” yksinäisyydessään, jossain kaiken taustalla. Puhuttiin ajan kanssa tasaantuvasta tulonjaosta ja että oikeus toteutuu sitten, kun palvelut pääsevät jaloilleen. – Primordial teki musiikkia ja kiertueita tappiollisesti koko 1990-luvun ja 2000-luvun alun. Onneksi meidät kaiketi luetaan sellaisiin bändeihin, jotka tekevät edelleen merkittävää musiikkia, koska vedämme keikoille kohtuullisia määriä väkeä. Averill korostaa huvittuneesti, ettei ole missään mielessä katkeroitunut muttei näe myöskään mitään syytä lähteä peittelemään sitä, millaisessa maailmassa bändit nykyään elävät. Sittemmin levymyyntimme ei ole noussut tai laskenut, olemme tehneet joitakin kiertueita ja myöntäneet itsellemme tämän kaiken järjettömyyden. Se on tehnyt promoottorien elämästä yhtä helvettiä. Ei. – Muistatko, mitä luvattiin toistuvasti, kun striimauspalvelut tekivät tuloaan. Sitä saattaa saada juuri ennen keikkaa tekijänoikeusjärjestöltä ilmoituksen uusista maksuista, jotka on maksettava tai muuten koko keikka perutaan. Primordialin kokoisen bändin kohdalla merkitsee paljon, jos joutuu lyömään kiertueen hinnaksi viisinumeroisen lukeman nelinumeroisen sijaan. – Samaan aikaan lentojen hinnat ovat moninkertaistuneet. Ei ole liioiteltua sanoa, että Irlannista lensi kymmenen vuotta sitten Keski-Eurooppaan kolmanneksella nykyisistä hinnoista. Eikä tule ikinä tapahtumaan. – Varsinkin Espanja, Kreikka, Ranska ja Italia sekä muutamat muut maat keksivät myös koko ajan uusia keinoja verottaa muusikoita. Kymmenisen vuotta sitten oli hetki, jolloin saatoimme tehdä tätä nollatuloksella. En 44. Se oli sitä hieman jo kymmenen vuotta sitten, mutta nyt se on niin kappaleina, ettei kukaan oikeasti tiedä, mistä suunnasta palasia lähtisi parsimaan yhteen, Averill toteaa tyynesti. Ihminen on olento, joka ei lopulta päästäkään irti vauraudestaan. – Meille tilanne on vielä suhteellisen helppo, koska takanamme on yli 30 vuoden historia ja uskolliset kuulijat. Tapahtuiko tätä
Eikä totta vie tee sitä nytkään. Primordial ei ole varsinaisesti koskaan elänyt mitään rokkitähden unelmaa. Taistelemme perheenjäsenten ennenaikaisten kuolemien, sairauksien, riippuvuuksien, alkoholismin, rahan, ihmissuhteiden ja töiden kanssa, ihan kuten kaikki muutkin. Se on syntynyt hetkessä, koska sen on ollut pakko syntyä hetkessä. Halusi asian sitten myöntää itselleen tai ei. Ihminen on olento, joka ei lopulta päästäkään irti vauraudestaan.” 45. Primordialin ydin piilee siinä, että vaikka henkilökohtaisissa elämissämme ”Muistatko, mitä luvattiin toistuvasti, kun striimauspalvelut tekivät tuloaan. Myöhemmin se vahingoittaa kaikkia muita. Emme ole voineet suunnitella albumia tai tulevaisuuttamme juurikaan, koska emme kykene tietämään, onko tätä bändiä edes olemassa puolen vuoden kuluttua. Elämä on Primordialin kohdalla myötätuulia ei ole koettu edes paperilla menestyksekkäimpinä aikoina. Parikymppisenä koko elämä saattaa pyöriä oman itsen ympärillä. Ei. Ikääntyminen ja elämän vakiot eivät ole olleet varsinaisesti eduksi Primordialin kaltaisen bändin selviytymistaistelulle. Averill naurahtaa kevyesti todetessaan, että myös uutta Exile amongst the Ruins -albumia edelsi nippu vaikeita kuukausia. – Elämän tosiasiat ovat viimein tavoittaneet meidät. Silloin saa olla vähän mulkku ja itsekäs. – Tämän vuoksi Exile amongst the Ruins on jopa aiempaa spontaanimpi albumi. – Kulunut puolitoista vuotta on ollut Primordialin elämässä ihan helvetillistä aikaa. – En yritä kaunistella sitä, että homma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi, mitä kauemmaksi siitä huolettoman oloisesta parikymppisen elämästä etääntyy. Meillä on ollut taloudellisia ongelmia, henkilökohtaisia ongelmia ja niin paljon vaikeuksia oikeastaan ihan kaiken kanssa, että meidän viiden saaminen samaan paikkaan samaan aikaan tuntui usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Jos bändi on koko ajan veitsenterällä ja treenien tai äänitysten järjestäminen tapahtuu lähes pakottamalla, onko koko bänditoiminnassa enää mitään mieltä. Tapahtuiko tätä. uskalla edes ajatella, millaista painajaista tämä on aloittelevalle metallibändille. – Oikeastaan tämä on harvinaisen yksinkertaista. Eikä tule ikinä tapahtumaan. Puhuttiin ajan kanssa tasaantuvasta tulonjaosta ja että oikeus toteutuu sitten, kun palvelut pääsevät jaloilleen
Primordialin musiikista on aina voinut käyttää sanoja intohimoinen, välitön ja rehellinen. Voin sanoa, että Primordial nousee sitä korkeammalle, mitä alemmas se lyödään. Sivuaskel kohti loppua Primordialin lähestymistapa uuteen albumiinsa oli Averillin mukaan ”varsin irlantilainen”. tapahtuisi mitä tahansa, voimme luottaa siihen, että tunnemme intohimoa bändiä kohtaan. Uudella levyllä se kuulostaa edelleen itseltään, mutta kuten Averill kertoo, yhtye on ottanut varsin rohkeita sivuaskelia.. Primordial ja Enslaved voivat soittaa samankokoiselle yleisölle samalla lavalla samana viikonloppuna, mutta erona on, että Enslaved tekee sillä valtion tukea myöten rahaa ja me emme. – Jossain vaiheessa me vain päätimme, että vitut kaikesta: joko teemme albumin tai sitten Primordial kuolee sitä yrittäessään lopullisesti. – Helpoksi tätä ei ole tehty. Olisi hauskaa jutella sävellystai studiosessioista, joissa kaikkien kemiat osuvat yksiin ja visiomme musiikista on täysin harmoninen. Elämän muuttuessa monimutkaisemmaksi syvimmät intohimomme muuttuvat yhä selkeämmiksi. Nyt jokainen albumimme, kiertueemme, treenimme ja studiosessiomme on tulosta loputtoman oloisesta taistelusta, jonka jälkeen suussa maistuu veri. Kaikki mitä Primordialissa tapahtuu, tapahtuu irrallaan koko muusta raastavasta elämästä. Nyt tämä filosofia kärjistyi äärimmilleen, kun koimme, ettei meillä ole mitään hävittävää. Kahdeksan vuotta sitten Primordialin rumpali Simon Ó Laoghaire tuli erotetuksi väliaikaisesti bändistä liian kosteat kiertueet kiteyttäneen Ateenan-keikan seurauksena. Kun teemme musiikkia, teemme sitä suurella tunteella. Kun palaamme kotiin, palaamme kokopäivätöiden pariin ja Primordial joutuu väistymään. Tämän pohjakosketuksen jälkeiset ajat toisen rumpalin kanssa vahvistivat Nemtheangan mukaan käsitystä siitä, että Primordialin sielu on viisiosainen kokonaisuus, joka tulee kuolemaan yhden jäsenen poistuessa yhtälöstä. Taistelemme lujasti pitääksemme bändin hengissä ja meille on sattunut viime vuosina niin paljon kaikenlaista, että se on vain vahvistanut kaikkia näitä tunteita. – Emme lähteneet varaamaan isoa studiota pitkäksi aikaa ja kasaamaan valtavaa painetta siitä, että meidän tulisi saada levyllinen materiaalia valmiiksi muutaman viikon sisällä ja tyytyä sitten siihen, mitä kalliin studiojakson aikana on syntynyt. Ei ole liioiteltua puhua entistä lujemmasta ”kaikki tai ei mitään” -asenteesta. Tosiasiassa suhtaudumme musiikkiin niin henkilökohtaisesti, että tappelemme ihan koko ajan. – Primordial ei ole ennenkään ollut bändi, joka tuottaa musiikkiaan liikoja tai tekee sitä liukuhihnalta. Emme lähettele edes biisi-ideoita digitiedostoina tai vaihtele juurikaan meilejä. – Myönsimme tuolloin itsellemme, että elämme tätä bändiä yhdessä ja tulemme myös tappamaan sen yhdessä. Sen sijaan varasimme pienen studion ja teimme levyä lyhyissä viikonloppujaksoissa. Silti se elää koko ajan meissä. Päätimme tarttua albumiin siten kuin se olisi viimeisemme. Veikkaan, että se kuuluu myös musiikissa, hyvällä tavalla. Se ei varsinaisesti helpota yksityiselämää. – Primordialin ollessa tauolla emme tapaa toisiamme ollenkaan. – Olisihan se mukavaa tienata bändillä elantonsa tai edes sen verran, ettei tarvitsisi huolehtia verissäpäin joka päivä, onko bändillä huomista. Vuodatimme albumille kaiken sen, mitä meille oli tapahtunut
Se on Primordialia. No, sanotaan vaikka näin, että jokaisella on oikeus omaan tulkintaansa, mutta päätelmä ei voisi olla juuri kauempana todellisuudesta. Averill tarkentaa nopeasti, että kyse on uskontoja laajemmasta ilmiöstä, joka pyrkii viemään ihmiskunnan evoluution uudelle tasolle mutta tekee sen inhimillisyyttä karsimalla. Miehet eivät saa olla miehiä, naiset eivät saa olla naisia, lapset eivät saa olla lapsia, aikuiset eivät saa olla aikuisia ja kaikki rajat pyritään murtamaan. kuin mitä olen kirjoittanut ikinä ennen. – Ihmiset näkevät joka paikassa juuri sitä mitä he haluavat nähdä, Averill hymähtää. – Koko maailman tasa-arvoistamisesta ja yhdenmukaistamisesta on muodostumassa kiihkomielinen uususkonto. Aihe on tietenkin valtava, varsinkin kun en lähtenyt lähestymään sitä niin sanotusti oikeasta tai vasemmasta näkökulmasta. Se kanavoi eurooppalaisen sivistyksen loppua monesta kulmasta. Ei sen enempää eikä vähempää. Epäinhimillisyyden hyväksyminen Exile amongst the Ruinsin sanoitukset ovat herättäneet voimakkaita tunteita jo ennen kuin albumi on ilmestynytkään. – Muutama päivä sitten ajauduin baarissa väittelyyn vieraiden ihmisten kanssa. – Noin puolet albumista saattaa kuulostaa hyvin vieraalta Primordialiksi. Yksi puoli levystä on jotain paljon... Nyt on hyvä, jos villitys kestää kaksi kuukautta. – Tiedät varmasti, miten nämä asiat etenevät sosiaalisessa mediassa. Jos tutkii historiaa, voi huomata, että kaikki ihmiskunnan pienet maailmanloput ovat alkaneet vastaavien ilmiöiden lievemmistä muodoista. Primordial ei ole koskaan ollut minkäänlaisen ”miltä meidän pitää kuulostaa” -ajattelutavan orja, mutta nyt päästimme irti kaikesta suunnitelmallisuudesta ja annoimme vain mennä. Niin pitäisikin. Kirjoittaapa sinne ihan mistä tahansa aiheesta, kestää vain muutaman minuutin, että joku onnistuu rakentamaan aiheesta todella huteran aasinsillan maahanmuuttoon, pakolaistilanteeseen ja rajojen sulkemiseen. Pystyin aika nopeasti lukemaan ”Primordial ja Enslaved voivat soittaa samankokoiselle yleisölle samalla lavalla samana viikonloppuna, mutta erona on, että Enslaved tekee sillä valtion tukea myöten rahaa ja me emme.” 47. Olemmeko yhä omistautuneita tarkoituksellemme. Kaksikymmentä vuotta sitten jokin villitys kesti kaksi vuotta ja unohtui sitten. – Säveltäessämme kysyimme itseltämme paljon kysymyksiä, joita bändit usein pelkäävät kysyä. – Ainakin murto-osa ihmisistä on alkanut kaivata jälleen musiikkia, joka merkitsee oikeasti jotain. Kuulostammeko elävältä. Sen sijaan sävy on eräällä tavalla kylmä ja luovuttanut. Nyt huomasimme eräänlaisen menneisyyden taakan pudonneen harteiltamme. Kärkkäimmät kuulijat ovat päätelleet albumin käsittelevän väsymykseen asti vatvottua siirtolaisuutta. Villitykset ovat muodostuneet yhä kertakäyttöisemmiksi. Kun saimme albumin valmiiksi ja kuuntelin sen kokonaan ensimmäistä kertaa, aistin musiikissamme jotain ihan uutta. Tämä puoli etääntyy aika kauaksi siitä, mitä meiltä on totuttu kuulemaan. Keskustelut käydään tunteella, ja päätös lopullisesta kannasta on jo tehty ennen kuin todellisia keskusteluja on edes käyty. Toisaalta Alestorm myi vähän aikaa sitten täällä Irlannissa kaksituhatta henkeä vetäviä klubeja täyteen, mikä sotii täysin tätä ajatusmaailmaa vastaan. Antisosiaalinen media Oman osansa Averillin turhautumisesta saa sosiaalinen media, joka ei ole hänen mukaansa niinkään ihmiskunnan kaatopaikka vaan edustaa täsmälleen sitä, missä lajimme menee tällä hetkellä. – Toiselta puoleltaankaan levy ei ole niin vihalla ja raivolla kyllästetty kuin jotkin Primordial-albumit. Albumilla on kappale, joka kertoo meren virtauksista, ja mukana on muitakin elementaalisempia tekstejä, jotka koskettavat luonnonvoimia ja suhdettamme siihen. – Laulajana pystyn tarkastelemaan näitä asioita hieman muita paremmin, koska en käsittele mitään instrumenttia, ellei ääntäni sitten halua laskea sellaiseksi. Kymmenen vuotta sitten oli tilausta tällaiselle aallolle, ja nyt tilanne näyttää lupaavasti samalta. – Ei vaadittu kuin albumin nimen julkistaminen ja muutama irrotettu rivi singlekappaleiden lyriikoista, kun sain jo kuulla kunniani siitä, että julistamme nyt maahanmuuton tuhoavan maailman. Primordial kuulostaa nyt elinvoimaisemmalta kuin aikoihin. Siihen kohtaloon verrattuna teen ihan mielelläni levyjä, jotka saavat yhdestä paikasta 5/5ja toisesta 1/5-arvioita. Näin pitkän ajan jälkeen on usein vaikea astua ulos itse luomastaan kuplasta ja tarkastella itseään objektiivisesti. – Kuulostammeko edelleen siltä, että tarkoitamme tätä. – Kuulostaako tutulta. Ihmiset haluavat käännyttää kaikki muut omaan tiettyyn versioonsa tasa-arvosta ja yhdenmukaisuudesta. Onko meillä vielä jotain sanottavaa. – Se, mitä kuulet albumilta, on sekä olosuhteiden pakosta että hetken vimmasta syntynyttä, suodattamattominta Primordialia sitten 90-luvun varhaisten aikojen. Se on sitä, mitä me olemme. – Albumilla ei ehkä ole kaikenkattavaa teemaa, mutta monet kappaleet ajelehtivat samankaltaisten aiheiden parissa. – Olen puhunut tästä albumista nyt muutamien ihmisten kanssa ja huomannut, että he kaikki sanovat samaa: se ei teeskentele mitään. Samalla kaiken todellisen merkitys tuhoutuu. Onko musiikkimme yhä viriiliä meille itsellemme. Jos menee jollekin festarille, voi todistaa sitä iloa, että vitsibändit vetävät paikalle ne kaikkein suurimmat yleisömäärät. Bändin tunnistaa kyllä, mutta tunnelataus on nyt hyvin erilainen. Albumi viestii, että maailmanloppu on tulossa ja vaikka taistelemme yhä sitä vastaan, olemme hyväksyneet väistämättömän tuhon ja annamme sen tapahtua. – Euroopassa leviää sairaus, joka vie asioita näennäisesti tasa-arvoisempaan ja rauhallisempaan suuntaan, mutta samaan aikaan maailma on epätasa-arvoisempi ja rasistisempi kuin ikinä. – Mainitunlaisen musiikin voi sivuuttaa olankohautuksella. Ihmiskunta pyrkii saavuttamaan maailman, jossa ei ole identiteettiä, sukupuolta, valuuttaa, maita, kansallisuuksia, kansanperinteitä, kieliä tai mitään, mitä kohtaan tuntea jotain. Averill alkaa avata albumin konseptin sävyjä, joissa piilee samankaltaista jakautumista kahteen eri ulottuvuuteen kuin levyn musiikissakin. Uusi albumimme toteaa kylmästi, että olemme taatusti lähempänä ihmiskunnan loppua kuin koskaan aiemmin. – Olemme päättäneet tarttua jokaiseen vanhaan arvoon, perinteeseen, uskomukseen, periaatteeseen ja tuntemukseen yksi kerrallaan, leimata ne vanhanaikaisiksi ja hankkiutua niistä eroon keinolla millä hyvänsä. To the Nameless Dead -albumin jälkeen Primordial olisi voinut nostaa suosiotaan helpoilla kompromisseilla, mutta uusi albumi osoittaa, että bändi haluaa tehdä yhä kertakäyttömusiikkia kantavampaa jälkeä. runollisempaa..
Olemme koukussa siihen helppoon vihantunteeseen, jonka voimme saavuttaa verkossa, jossa voimme vihata ihan mitä tai ketä tahansa oikein luvan kanssa. Terve järkeily ja kantojensa perustelu oli heille täysin vieras asia. – Kyllä. – Muistatko vielä ajan, kun kukaan ei ollut kiinnostunut politiikasta. Ei lähimainkaan. – Ihmiset ovat tottuneet hakkaamaan oman mielipiteensä näppäimistöllään oman pienen yhteisönsä kuplassa, jossa valtaosa ajattelee täysin tai lähes samoin kuin he. Mikä ympärillämme on ajanut meidät siihen, ettemme saa vastaavaa mielihyvää enää mistään todellisesta. Miksi alleviivaamme vain onnistumisiamme emmekä juurikaan epäonnistumisiamme. – Jokainen voi kysyä itseltään, miksi vaaditaan sosiaalisen median kaltainen kanava ja sitä kautta saatua huomiota, jotta voi ylipäänsä tuntea yhtään mitään. Länsimaissa monien ihmisten elämä on tehty jo niin helpoksi ja itsestään selväksi, että haemme uusia lähteitä tunteille epätoivoisista paikoista. – Toinen ääripää on, että maalailemme elämistämme niin ruusuista kuvaa, ettei se voi mitenkään olla todellista. Me olemme koukussa sometykkäyksiin. Nyt kaikilla on yksi äärimmäisen vahva kanta ihan mihin tahansa poliittiseen asiaan, ja useimmiten nimenomaan turhautumisen ja raivon kautta. Tai sille, että pariskunta postailee vain suhteensa hyvät puolet julkisiksi. ”Ihmiskunta pyrkii saavuttamaan maailman, jossa ei ole identiteettiä, sukupuolta, valuuttaa, maita, kansallisuuksia, kansanperinteitä, kieliä tai mitään, mitä kohtaan tuntea jotain. Vaikuttaa siis siltä, että ihmiset ovat jääneet koukkuun tähän helppoon tapaan tulla hyväksytyksi, saada huomiota ja pönkittää huonoa itsetuntoaan niin, etteivät he eivät joudu olemaan tekemisissä minkään todellisen kanssa. Hänen mukaansa todellisia tunteita ja aitoa identiteettiä ei pääse enää syntymään, koska ympäröivä maailma viestii yrittävänsä antaa kaikkien olla keitä haluavat mutta puristaa samalla koko ihmiskuntaa yhteen muottiin. Silkan raivon vastapainona sosiaalinen media on Averillin, aktiivisen Facebook-käyttäjän, mukaan täynnä koukuttavaa tekomyönteisyyttä. Jos meinaa löytää jotain aitoa, on kaivettava syvältä. Ihmiset ovat jääneet koukkuun omaan hyperseksuaalisuuteensa ja aikuinen moraali on korvautunut lapsellisen uhriutuvalla ajattelumallilla. Väkinäinen kaikkien heimo Averill löytää vastauksen kysymykseensä ja syyn todellisten tunteiden ja sivistyksen katoamiselle siitä kulttuurista ja taiteesta, jota koemme ympärillämme koko ajan, keskellä arkisinta elämäämme. Miehet eivät saa olla miehiä, naiset eivät saa olla naisia, lapset eivät saa olla lapsia, aikuiset eivät saa olla aikuisia ja kaikki rajat pyritään murtamaan.” 48. Vihan kautta. Yhä useammat eivät saa vastaavaa mielihyvää mistään muusta kuin tykkäyksistä ja ihasteluista, joita kerätään koko ajan epätoivoisemmin, koska niiden määrän on vain kasvettava. – Eikä somevihaan tarvita edes politiikkaa. Jyrkimmän vihamme vastapainoksi haluamme alleviivata oman elämämme erinomaisuutta. – Sosiaalisen median misantropian ydin on se, ettei kukaan enää ymmärrä toistensa pointteja. Tämä ei poikkea mitenkään siitä, kun koe-eläimet palkitaan laboratorioissa dopamiinilla ja ne jäävät siihen koukkuun. Syvintä vihaa tai hurmoksellisinta tyytyväisyyttä. Nyt jokaisen ruudun takana elää tasa-arvoon pyrkivä pikkupoliitikko, joka ajaa omaa etuaan ihan samalla tavalla kuin päättäjätkin. niistä tyypeistä, etteivät he olleet suurin piirtein ikinä väitelleet naamatusten kenenkään sellaisen kanssa, joka on jostain asiasta täysin eri mieltä heidän kanssaan. Kun he tyrmäävät toisten musiikkimaun, ulkonäön, pukeutumisen, vanhemmuuden tai vaikka sitten ruokatottumukset, se on ainoa hetki päivästä, kun he tuntevat todella elävänsä. Tästä saadut tykkäykset ovat eräänlaista eskapismia. Ihmiset hyökkäävät vieraiden ihmisten kimppuun mistä tahansa puhuttaessa. – Jos menee elokuvateatteriin ja käy läpi sen kahdeksan suosituinta elokuvaa, ne koostuvat piirretyistä, supersankarileffoista ja pikkutuhmailusta. – Vai keksitkö muuta syytä sille, että nuori nainen postaa joka päivä kuvan itsestään samasta kulmasta ja sama hymy kasvoillaan. Kukaan ei edes yritä ymmärtää, kun kaikki oma kiihkoilu ja tunne menee järkevän keskustelun edelle. Jos selaa suosituinta musiikkia, se on samojen ihmisten samoilla säännöillä tuottamaa liukuhihnatavaraa. Siellä he saavat muodostaa rauhassa kuvitelman, että heidän kantansa on kaikkein järkevin, kun heidän näkemyksiään pönkitetään ja kukaan ei kyseenalaista heitä
PRIMORDIALIN sanoitukset ja teemat eivät jätä epäselväksi, että niiden kirjoittaja on paneutunut kirjallisuuteen, historiaan ja politiikkaan. Tai vaikka kertoa, ettemme ole edistyneet kovin kauas siitä, kun Galileo Galilei naurettiin ulos tiedekunnista heliosentrisyysteoriansa kanssa ja tuomittiin faktoista huolimatta jumalanpilkkaajaksi. TUSKAA 49. HENTA .. Jos tätä jatketaan samaan tahtiin, nuorilla tai vähän vanhemmillakaan ihmisillä ei ole enää mitään keinoja löytää omaa identiteettiään. Kyse ei ole edes aatteesta, vaan epätoivoisista yrityksistä löytää jokin yhteisö johon kuulua, koska terveitä sellaisia ei enää ole olemassa. Voin ottaa vielä kantaaottavamman asenteen ja pyrkiä saarnaamaan minusta itsestään selvien asioiden puolesta, pyrkiä estämään tai ainakin siirtämään ihmiskunnan loppua hieman omalla panoksellani. Kaikesta taiteesta on viety tunne. En jätä kiinnostavaa teosta lukematta vain sen takia, etten ole lähtökohtaisesti sinut tai edes samaa mieltä aiheen kanssa. Todellisuudessa olemme jo nyt ihmiskunnan raunioilla ja etsimme yhä epätoivoisemmin keinoja paeta niiltä. Laajimpiakin aiheita puristetaan nettiyleisön luettavaksi kelpaavaan muotoon. – En tiedä. Kärsin kuitenkin tästä väistämättömyydestä sitä vähemmän, mitä enemmän siitä tiedän. – Samaan aikaan häiriötekijöiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti ja tietotulva on liiankin välitöntä. – Yuval Noah Hararin Sapiens, Marcus de Sautnoyn What We Cannot Know, Christopher Clarkin The Sleepwalkers ja Lucius Annaeus Senecan Letters from a Stoic ovat olleet teoksia, jotka ovat herättäneet ajatuksia ja vaikuttaneet myös uuden Primordial-albumin tematiikkaan. He kertovat ”outoustalouden” keinoin, kuinka moraali edustaa sitä, miten haluaisimme maailman toimivan, mutta taloustiede kertoo, miten maailma tosiasiassa pelaa. Se, mikä alkoi joskus Star Warsja Marvel-nörttien marginaalisesta nurkasta, taputellaan kaikelle kansalle sopivaksi kasvottomuudeksi. A .. Onnistuuko tämä ikinä, vaikka tekisin yksittäisen ihmisen näkökulmasta mitä tahansa. Levittin ja Stephen J. Siitä huolimatta monet lukevat vain itseään miellyttävät tai hirvittävät otsikot ja jakavat väärää tietoa eteenpäin ilman kriittistä silmää. Tätä lähestymistapaa voisin suositella aika monelle. Ja kun lopulta jäämme hyökyaallon alle, on liian myöhäistä. Vai mitä sanotte siitä, että on olemassa yhteisöjä, jotka oikeasti uskovat maan olevan litteä. Ja olenko ylipäänsä oikeassa näkemysteni kanssa. Pidittepä sitten heavystä tai punkista, hiphopista tai reggaestä, tai vaikkapa glamistä tai dancestä, halusitteko te, että kaikki nämä alakulttuurit hyväksytään ja rakastamasi alalaji nousee koko maailman ihailemaksi stadionmusiikiksi. Averill pahoittelee monologiksi paisunutta avautumistaan, mutta kertoo heti perään, mikä ihmisten paradoksaalisessa itsensähuijaamisessa eritoten puistattaa. Vastaavia esimerkkejä on paljon. Tärkeintä on puhdistaa omat ajatukset tunteista. Kapinaa ei ole enää olemassa, eikä kukaan saa ravisteltua maailmaa ja sitä kautta itseään mitenkään. Kun haluamme tietoa, haluamme sen puristettuna vaivattomimpaan ja helpoimpaan mahdolliseen muotoon, joka löytyy tietenkin verkosta. Nuoret pukeutuivat ja käyttäytyivät tavoilla, joilla he saivat kapinoida vallitsevaa mallia vastaan. Ennen ahmin tusinan kirjaa kuukaudessa, nyt käytän saman ajan verkossa hakaten päätäni seinään, kun yritän käydä ”keskusteluja” ventovieraiden kanssa. Alan Averillin tekstit ovat aina uppoutuneet aiheidensa pintaa syvemmälle. Hyvin kirjoitettu ja perusteltu kanta on jotain sellaista, mikä laajentaa omaa näkemystä terveellisellä tavalla. Kaiken muusautuessa yhdeksi massaksi voimakkaita alakulttuureja ei enää pian ole. Lopulta Averill naurahtaa ja kertoo löytävänsä vastaavanlaisen nihilistisen kulman lähes kaikkeen. – Ennen tämä tapahtui alakulttuurien kautta. Tai sitten elokuvastudiolla tajutaan, että scifinörttejä on valtavat massat, ja ne alkavat tuottaa massiivisia määriä fan service -tyyppistä mittatilaustyötä. Jopa tunteminen on pakotettu normeihin, joista ei saa poiketa. Huomaan muuttuneeni ihan yhtä keskittymishäiriöiseksi kuin monet muutkin. – Loppujen lopuksi olen silti vain metallibändiin laulaja. Joka puolella alleviivataan, että kaikki pitää hyväksyä sellaisina kuin he ovat. Nyt kulttuurit yrittävät viedä koko ihmisyyden. – Ihmisen keskittymiskyky on kaventunut internetin ja sosiaalisen median myötä niin ailahtelevaiseksi, että tuntikausiksi kirjan ääreen istuminen tuntuu monelle ventovieraalta ajatukselta. – Valtavirta valitsee yksi kerrallaan jonkin marginaalisen ilmiön, imaisee sen sisuksiinsa, pureskelee sen kaikille sopivaksi puuroksi ja sylkäisee ulos sellaisessa muodossa, joka saa meidät uskomaan, että liputamme jonkin alakulttuurin puolesta, vaikka todellisuudessa isot tekijät päättävät tarkalleen, mistä milloinkin pidämme. Nyt muinoin lujasti kantaa ottaneesta genrestä on tullut kaiken kansan bilemusiikkia, joka ei edusta mitään. Teinit haluavat olla kusipäitä. – Olemme matkalla suuntaan, jossa kulttuuri katoaa pikkuhiljaa, hän murahtaa. Dubnerin Freakonomics on yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen lukenut. Näemme jo kaukaa tsunamin vyöryvän meitä kohti, luemme menneistä tsunameista kirjoista ja jaamme siitä yksitoikkoisia artikkeleita netissä, mutta kaikesta paasauksesta huolimatta seisomme silti tuijottamassa sen lähestymistä. – Teini-ikäiset ovat kusipäitä. – En ole itsekään enää samanlainen lukija kuin joskus aiemmin. Minä olin teini-ikäisenä kusipää. – Steven D. – Aikuiset ihmiset etsivät heimojaan käsittämättömistä paikoista. Hän toteaa tämän olevan melko väistämätöntä, jos tarkastelee maailmaa oikeasti avoimin silmin. Nämä kirjat ajautuvat parhaimmillaan kauas oman ymmärryskykyni ulkopuolelle, mutta olen aina pyrkinyt pitämään itseni vireänä lukemalla jopa fysiikkaan ja matematiikkaan liittyviä asioita. Averill kertoo olevansa edelleen äärimmäisen tiedonjanoinen ihminen. TIETO VA .. Tuo sai minut paneutumaan yhä enemmän antropologisiin ja poliittisiin teoksiin, jotka eivät edusta lainkaan omia näkemyksiäni. No ette helvetissä! Ei kaikesta pidä tehdä harmaata ja hyväksyttävää. Haluamme erottua, löytää itsemme ja peilailla kokonaiskuvaa yhteenkuuluvuuden kautta. Silti hän myöntää ajautuneensa varsinkin lukemisen suhteen samaan sudenkuoppaan kuin valtaosa nykyihmisistä. – Ajatelkaapa omaa nuoruuttanne. Käytän paljon aikaa ihmiskunnan eri puolten analysoimiseen, lukemiseen ja nykyaikaiseen tiedonkeruuseen, mutta en voi väittää, että ymmärtäisin tätä kaoottista kokonaisuutta yhtään muita paremmin. – Kun marginaalisia alakulttuureja ei enää ole, ihmiset eivät löydä omaa ”heimoaan” johon samastua. – Kun 1990-luvulla heavy ja grunge oli lypsetty kuiviin, levy-yhtiöt löysivät räpin, etsivät muutaman tuoteihmisen ja alkoivat keksiä traagisia tarinoita neljästi ammutuista köyhistä artisteista. Se vie meitä eteenpäin yksilönä. – Olemme karkottamassa itsemme omasta sivistyksestämme ja sokaisemassa itsemme omalla ylimielisyydellämme niin pahasti, että koemme tämän kaiken älykkyytenä, kehityksenä ja maailmanparantamisena. Esitimme miten kehittynyttä ja älykästä rotua tahansa, haluamme silti tuntea kuuluvamme johonkin. Todellinen tunne jää jonnekin matkan varrelle. Tiedämme sen tapahtuvan, mutta sen sijaan että tekisimme asialle mitään todellista, kirjoitamme siitä Twitteriin ja nautimme ylemmyydentunteesta, kun olemme kantaneet kortemme kekoon. – Voin aina maalailla maailmanlopun kuvastoa sen tosiseikan äärellä, että historia toistaa itseään ja ihmiskunta ei todellisuudessa viisastu virheistään. He haluavat aiheuttaa pahennusta ja löytää siten itsensä. Kirja perustelee kaiken kylmästi numeroin
Palatkaamme niihin hiukan myöhemmin. Se oli hirveimpiä vuosia, mitä minulla on ollut. Kaasu ei tiennyt lähtönsä jälkeenkään HIMin lopettamisaikeista ennen kuin asiasta ilmoitettiin julkisesti. Oireet eivät ole uusiutuneet. – Olen ollut hirveän vähän kontaktissa heihin eroamiseni jälkeen, ihan viime aikoihin asti. Paluu timpuriksi. – Ennen sitä veteli vähän putkimiesmeiningillä. – Meillä oli yhteinen treenis Amorphiksen kanssa, joka oli myös treenaamassa levyään varten. Vaikka miehen tyylikirjo on ollut laaja, yhden tietyn hevigenren soittajaksi hän ei luultavasti lähtisi. Mitä nyt silloin tällöin näkee tuolla jossain, niin ollaan vähän juteltu. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT JUSSI RATILAINEN Taistelusta toiseen 50. Ei olisi kannattanut. Sitten tuli sellainen hirveä taistelufiilis, että näytän kaikille. Lääkäri sanoi, ettei saa koskaan soittaa kipua vastaan. – Siinä meni yhdeksän kuukautta, että olin sataprosenttisesti takaisin kunnossa. Kaasu hankkiutui kipujen vuoksi hoitoon, ja paljastui, että hänen molemmissa käsissään on rasituksesta johtuva penikkatauti. Mieleen nousee kysymys, tiesikö tai aavistiko Kaasu HIMin olevan uransa ehtoopuolella, kun hän ilmoitti lähdöstään alkuvuodesta 2015. Seuraavaa HIM-levyä ei kuitenkaan enää syntynyt, ja Tears on Tape (2013) jäi sekä Kaasun viimeiseksi HIM-pitkäsoitoksi että yhtyeen joutsenlauluksi. – Kyllä sitä silti huomasi, että pelko karisee vähitellen pois, kun sai luvan mennä parin kuukauden jälkeen vetämään varovaisia harjoituksia ja pystyi vähitellen soittamaan kovempaa ja kovempaa. M ika Kristian Karppinen alias Kaasu alias Gas Lipstick on rumpali, jonka suuri yleisö tuntee parhaiten siitä, että hän soitti rumpuja Ville Valon johtamassa HIM-yhtyeessä vuosina 1998–2015. – Mistään sellaisesta ei ollut mitään puhetta. Ruotsi kutsuu HIMin jälkeen tulevaisuus oli siis avoinna, mutta vähitellen alkoi taas tapahtua. – HIMillä oli vikat treenit ja Amorphis oli tulossa seuraavana päivänä. Minulla on timpurin paperit, mutta ei niitäkään hommia pysty tekemään, kun on kädet kipeänä. En edes skautannut tai kysellyt mitään mahdollisista pesteistä muissa yhtyeissä. Olen kuitenkin ihan tietoisesti halunnut pitää vähän etäisyyttä. Olen sellainen periaatteiden mies, että kun ollaan yhä bändissä, silloin ei katsella muualle. Lääkäri sanoi, että kyllä sinä paranet, ei hätää. Nykyään, kun alkaa pitkissä treeneissä tuntua käsissä, pidän tauon. Kaasu kertoo, että hän hyppäsi love metal -suuruudesta lähtiessään aivan tyhjän päälle. HIM-pestin loppuaikoihin liittyy myös yksi Kaasun uran suurimmista vastoinkäymisistä. Yksi merkittävistä tapauksista oli se, kun PÖLKYLLÄ HIMistä tutuksi tullut Mika ”Kaasu” Karppinen on pienen tauon jälkeen ajankohtainen useankin yhtyeen rumpalina. Mies on ollut biisinkirjoittajan roolissa useammassakin yhtyeessä, ja hänen henkilöhistoriastaan löytyy muutenkin laaja lista bändejä. Ero bändistä tapahtui ilmeisen ystävällisissä merkeissä, ja syynä oli lähinnä se, että Kaasu tahtoi uusia haasteita ja mahdollisuuksia osallistua itse kappaleiden tekemiseen. Mutta totta kai siinä tulee varsinkin alussa pelkoja, että mitä jos tämä on tässä. – Minulla ei ollut mitään tietoa tulevaisuudesta. Kaasu on kuitenkin osannut varoa enemmän. Olimme sovittamassa erästä biisiä ja se oli jo melkein valmis, kun käsiin alkoi sattua. Sanoin, että paskanmarjat, vedetään vain. Noiden tapahtumien jälkeen olen tehnyt puolenkymmentä levyä ja soittanut noin parisataa keikkaa, ja kaikki on mennyt hyvin. Olimme sopineet, että kumpikin yhtye soittaa aina viikon kerrallaan ja sitten vaihdetaan vuoroa, Kaasu muistelee. Minulla oli selkeä visio, että alan katsella uusia projekteja vasta sitten, kun olen sanonut viimeisen sanani ja poistunut HIMistä. Kohta tulee viikko huilia, sitten ehtii lepäämään. HIM jatkoi Kaasun erottua vielä hetkisen, ja lopullinen naula yhtyeen arkkuun lyötiin viime vuodenvaihteen perinteisellä Tavastian-keikalla. Siinä vaiheessa oli vielä sellainen kutina, että seuraava levy olisi tulossa niin nopeasti kuin mahdollista, Kaasu valottaa. Päinvastoin, siinä ryhdyttiin jo pikkuhiljaa suunnittelemaan uutta levyä ja Villellä oli jo muutamia biisejä valmiina. Yhtye oli valmistelemassa materiaalia mainitulle Tears on Tape -levylle syksyllä 2011, kun rumpali loukkasi tärkeimmät työkalunsa, kätensä
Imagine-kappaleeseen tein jo tosin laulumelodiamuutoksen kertosäkeeseen. Sillä kokonaisuudella oli kuusi biisiä. Juha on ollut suosikkisäveltäjäni jo vuosien ajan, ja olin varma, että tiedossa on jälleen todella hyvää musiikkia. – Kappalemateriaali oli tosiaan jo valmiina, kun liityin mukaan. PÖ LK YL LÄ. Raivion ja Kaasun lisäksi yhtyeen varsinaisessa kokoonpanossa vaikuttaa Amorphisin laulaja Tomi Joutsen. Työskentelytapa on kuitenkin hyvin harvinainen. – Oscar oli soittanut rummut sessiohengessä, jotta projekti pääsee eteenpäin. Videoartistimme Dan Lind teki videoita käsittääkseni puolentoista vuoden ajan. Saman tempun ovat tehneet muun muassa Dave Grohl Killing Joken vuoden 2003 nimikkolevylle ja Bobby Rock Vinnie Vincent Invasionin vuonna 1986 ilmestyneelle debyytille. Tai siinä vaiheessa oli vielä kuvitelma, että se on kokonainen levy. Niistä kappaleista kuuluu, että kompit vähän vaihtuvat kesken biisin ja noin. Jokainen rumpujensoitosta vähääkään ymmärtävä tajuaa, että valmiiden äänitysten päälle paukuttaminen ei ole mikään helppo tehtävä. Kyseessä oli Echoes of an Ugly Past, joka on lopullisellakin levyllä ensimmäinen varsinainen kappale. Hän on kyllä tosi hyvä rumpali, oli vain huonosti valmistautunut. Yksi haaste oli kuitenkin vielä tulossa. Sanotaanko näin, että jos olisi parikymppinen, muutamassa yhtyeessä soittanut kaveri, tuollainen ei välttämättä onnistuisi. – Niclas oli säveltänyt seuraavalle levylle pari uutta kappaletta. Sellaista pientä pääsin jo sorvaamaan. Eihän siinä, teimme sitten ne valmiiksi asti. Doomia moneen lähtöön We Sell the Deadin lisäksi Kaasu on ajankohtainen ylistetyn Hallatar-yhtyeen vuoksi. – Kun ryhdyimme sorvaamaan levytyssopimusta Ear Musicin kanssa, huomasimme sopimusteksteissä lukevan, että levyllä pitää olla minimissään 45 minuuttia musiikkia. helmikuuta ilmestynyt debyytti Heaven Doesn’t Want You and Hell Is Full sai lopullisen muotonsa. – Laitoin niin sanotusti nimen hattuun, kun yhtye etsi uutta rumpalia. Kävin äänittämässä Sonic Pump -studiolla kolmen kappaleen rumpuvideon, miksautin sen hyvin ja lähetin In Flamesille. He kuitenkin päätyivät kiinnittämään bändiin amerikkalaisen Joe Rickardin, joka soitti sessiopohjalta jo Battles-levyllä. Se on niin pitkä prosessi. Niclas on kuitenkin sanonut, että seuraavalle levylle he ottavat minut ilman muuta mukaan sävellystiimiin. Ilmeisesti Tomilla oli samanlainen tilanne, että hän suostui mukaan ilman mitään kuuntelukokemusta. Kun Kaasu lähti HIMistä, hän siis toivoi pääsevänsä yhtyeeseen, jossa saisi osallistua myös säveltämiseen. – Vastasin saman tien kyllä, kuulematta nuottiakaan. Juha soitti minulle ja kertoi, että hän on säveltänyt Aleahille levyllisen kappaleita ja haluaisi minut mukaansa. Se oli kuitenkin lopulta hyvin mielenkiintoinen sessio. – Se on kyllä oma taiteenlajinsa. Itse alkaa olla sen verran rutinoitunut tyyppi, että se onnistuu. Sanoin, että mikäs siinä, laita musiikkia tulemaan. We Sell The Deadin kohdalla tämä ei ole vielä onnistunut. Kyseessä oli ryhmä, joka tultaisiin tuntemaan nimellä We Sell the Dead. Mukaan tulivat intro The Body Market ja kaksi uutta kappaletta, Imagine ja Leave Me Alone, joiden myötä 23. Kyseisellä äänityksellä rumpuja soitti Oscar Nilsson, jonka pääpesti on puolestaan Niclas Engelinin moninaisen bändikatraan Engel-yhtyeessä. Ja niiden kuuden kappaleen mitta oli reilut 30 minuuttia. – Pääsin ensimmäisen kappaleen loppuun ja soitin heti takaisin, että olen mukana. Tykästyin todella paljon sekä itse kappaleeseen että Apollon [Papathanasio, tuttu erityisesti Spiritual Beggarsista ja Firewindistä] lauluääneen. He olivat ehtineet jo äänittää levyllisen verran musiikkia. Ongelmana oli kuitenkin, että Oscarilla oli ollut vain kaksi päivää aikaa harjoitella kappaleita eikä hän ollut saanut niitä kunnolla haltuun. Kyseessä on Swallow the Sunista tunnetun kitaristin Juha Raivion projektibändi, jonka viime lokakuussa ilmestynyt No Stars Upon the Bridge -debyytti on eräänlainen muistokirjoitus Raivion edesmenneelle rakkaalle Aleah Starbridgelle. melodisen death metalin ruotsalaislegendan In Flamesin ja rumpali Daniel Svenssonin tiet erkanivat loppuvuodesta 2015. – Kitaristi Niclas Engelin kuitenkin otti myöhemmin yhteyttä ja sanoi, että tykkää soitostani tosi paljon. – Niclas sanoi, että rummut pitäisi soittaa uudelleen, muuten levy olisi ihan valmis. – Hallatar-kuviot tulivat eteen suunnilleen samoihin aikoihin We Sell the Deadin kanssa, reilu vuosi sitten. Niihin ei valitettavasti enää ehditty tehdä samanlaisia animoituja videoita kuin muihin kappaleeseen. Samalla mies kertoi, että hänellä olisi toinenkin bändi kehitteillä, olisinko kiinnostunut. Niinpä menin studioon ja äänitin rummut viimeisenä instrumenttina sisään
Levy-yhtiöhän tässä täytyisi saada ensin. Yhdet treenit, ja se oli oikeastaan siinä. Vähän pomppumetallin suuntaankin mennään. Siinä on vähän Biohazardia, Helmetiä ja Prongia, ja kaikkea tällaista. Myös rokahtavampi Bendover on jossain Kaasun lukuisista pöytälaatikoista. Aloimme miettiä, että jos lähettelemme aluksi sellaista vähän paskasoundista demoa yhtiöille, se jää aika pahasti jalkoihin. Ne ovat riffejä ja laulumelodioita myöten minun tekemiäni. Siinä ei kauan kestänyt, kun yhteissoitto ja groove loksahtivat kohdalleen. Olen vastannut vähän siihen tyyliin, että miksi minun pitäisi tehdä sellaista, kun olen jo soittanut HIMissä.” 53. Tunsitte siis Juhan kanssa jo entuudestaan. Varmasti menee vielä jonkin aikaa, että pääsee sen kimppuun. Tyyliin ”levy on tässä, tehdäänkö diili”. – Tässä saattaa tulla aikatauluongelmia, kun on näitä muitakin juttuja, mutta se oli niin hyvänkuuloista musaa, että päätin lupautua mukaan. – Sillekin on levyllisen verran matskua. Valmiina olisi muistaakseni 17 uutta kappaletta. Vanhojen kaverusten groove Helmikuussa tuli tieto, että Kaasu on mukana vielä yhdessä superkokoonpanossa, Flat Earthissä. Pasiin ei ole ollut oikein kontaktia moneen vuoteen. – Pojat kysyivät minua mukaan ihan sessiopohjalta, avuksi demolle. Tässäkin kokoonpanossa soittaa bassoa Niclas Etelävuori. En vain ole kokenut biisejä omikseni, ne eivät ole olleet tarpeeksi vahvoja. Se sessio meni niin hyvin ja meillä oli sen verran hauskaa, että he pyysivät minua varsinaiselle levyllekin. Nyt se on enemmän New York -hardcoren oloista. ”Minua on pyydetty sellaisiin täysin HIMiä kopioiviin bändeihin. Slipknotilla oli muutamia hyviä biisejä, mutta muuten minusta ei tullut nu-metal-fania. Eli tyylipaletti on laaja, mutta ihan Waltarin kaltaista ”tehdään mitä vain” -meininkiä se ei ole. – Sitä yhtyettä ei ole tosiaan lyöty missään vaiheessa kuoppaan. Kun saamme ennen kesää levyn valmiiksi, katsellaan kuvioita vähän enemmän. Minua on esimerkiksi pyydetty sellaisiin täysin HIMiä kopioiviin bändeihin. Kaasu kertoo, että tällä nimettömäksi jäävällä bändillä ei ole vielä levytyssopimusta tai konkreettista toimintasuunnitelmaa. Ehkä nekin saadaan tehtyä joku kaunis päivä levylle asti. Flat Earthin varsinaista perustamisajankohtaa on vaikea määritellä. Ehkä siellä on vaikutteita myös Heaven & Helliltä. Debyyttilevy on haastattelua tehtäessä äänitysvaiheessa. Tietyllä tapaa se on grungahtavaa rockia olematta silti grungea. Mutta tästä kuullaan sitten jossain vaiheessa. Meillähän on toinenkin bändi Juhan kanssa. – Eli olemme kokeilleet vähän kepillä jäitä. En tiedä yhtään, olisiko hän jossain vaiheessa valmis tekemään toisen levyn. Siitä ei viitsi hirveän paljon vielä tässä vaiheessa kertoa, mutta siinä on mielenkiintoinen kokoonpano ja olemme säveltäneet muistaakseni viisi tai kuusi biisiä. Bändin muita jäseniä ovat HIM-kitaristi Mikko ”Linde” Lindström, Amorphisista viime vuonna eronnut basisti Niclas Etelävuori ja Polanski-yhtyeessä mainetta kerännyt Anttoni ”Anthony” Pikkarainen. Niin kuin ehkä tiedät, suomalainen skene on aika pieni. – Tulevalla levyllä on kaksi kappalettani. Laulusta puolestaan vastaa Ajattaran Pasi Koskinen, entinen Amorphis-mies hänkin. Nykypäivänä taitaa olla aika yleistä, että yhtyeet tekevät valmiin levyn omalla kustannuksellaan ja tarjoavat sitä sitten levy-yhtiöille. Joo, nyt selvisi sekin, eli nu-metal-tyyliseen yhtyeeseen en luultavasti lähtisi mukaan. Linden kanssa olimme 16 vuotta HIMissä ja Nikun kanssa viitisen vuotta Kyyriassa. Toisaalta välillä tulee mieleen Opeth tai Amorphis ja mukana on pientä psykedeliaakin. Helmikuussa oli ne kolme Suomen-keikkaa, ja kesällä on luvassa ainakin Tuskan ja John Smith -festivaalin keikat, jotka on jo julkistettu. Minulla sattui olemaan yksi biisi, joka sopi yhtyeen linjaan, ja sitten sävelsin toisen ihan varta vasten tälle levylle. Samalla bändi kerää joukkorahoituskampanjalla varoja sen kustannusten kattamiseen. Vuoden 2005 Roll Over! Play Dead! -levystä jäi sellainen olo, että se oli vähän tyylitön. – Päädyimme siihen, että tehdään levy itse ja yritetään saada masterdiili jonkin yhtiön kanssa. Osaa hän on yrittänyt saada Amorphikselle, mutta ne eivät ole menneet läpi. – Juu. – Biisejä on valmiina, ja kunnon demo pitäisi tehdä jossain vaiheessa. – Niku on tehnyt niitä biisejä pikkuhiljaa monta vuotta. Täytyy oikein miettiä, tämä onkin tosi hyvä kysymys… Onko tullut tarjouksia, joista olet kieltäytynyt, kun tyyli ei ole miellyttänyt. Tätä projektia aloimme säätää jo yli kolme vuotta sitten, Kaasu paljastaa. – Hallatar taas on sellainen kokoonpano, että sen tiimoilta ei ole tarkoitus varsinaisesti rundata, ainakaan hirveän paljon. En ole oikein koskaan kokenut, että nu-metal olisi ollut musiikkiani, se meni vähän ohi. Siitä ei oikein voinut sanoa, minkälaista musiikkia se oli. Se on Hallattaren tavoin doomia, mutta enemmän vanhaa koulukuntaa, aika Candlemass-henkistä. Pomppia voi monella tavalla Eikä tässä vielä kaikki. Kaasu on siis soittanut hyvin monentyylisissä bändeissä, eikä tässäkään ole lueteltu kuin osa hänen ryhmistään, joista osa on yhä kasassa. Tyyli on hieman muuttunut. – Sen yhtyeen kappaleet olemme tehneet Juhan kanssa puoliksi. Kaasun mukaan esimerkiksi vuonna 2004 Utopia Sadistica -levyn tehnyt death grind -yhtye To Separate the Flesh from the Bones on yhä ainakin idean tasolla kasassa. Flat Earthin kohdalla Kaasun toive omien sävellysten soittamisesta pääsee toteutumaan. – Ei varsinaisesti niin. Suurin piirtein kaikki tuntevat toisensa. – Se onkin hyvä kysymys. Olen vastannut vähän siihen tyyliin, että miksi minun pitäisi tehdä sellaista, kun olen jo soittanut HIMissä. – Aa, en oikeastaan tiedä. Kuulen siinä ehkä vähän Faith No Morea, mutta myös Alice in Chainsiä. Lähetimme kyllä sitä aiemmin mainittua demoa muutamaan paikkaan, mutta se olisi saanut olla vähän parempi. – Bändin tyyliä on vaikea määritellä. Niistä kappaleista on tehty vain pikainen demon demo, johon olen ohjelmoinut rummut ja siihen on soitettu kitarat ja bassot päälle. Näitä yhtyeitä on nyt turha nimetä, ne ovat olleet sellaisia vähän pienempiä bändejä. Onko jokin raskaan rockin tyyli, jota et ehdottomasti haluaisi soittaa. Kun nyt 90-lukulaisesta pomppumetallista tuli puhe, niin nu-metalhan kaappasi sen tyylisen jutun, Biohazardin ja Faith No Moren meiningin, ja vei sen vähän eri suuntaan… – Kyllä, totta joo. Meillä on myös niin pitkä yhteinen historia, että sekin vaikuttaa. Tulimme nopeasti siihen tulokseen, että lähetämme yhtiöille valmiinkuuloisen tuotteen. Milloin levyn on tarkoitus ilmestyä. Oikeastaan se on ihan suoraa hatunnostoa Candlemassille
Hevimaailman keskisarjan nimien joukko lisääntyi laulaja Ray Gillenillä (Black Sabbath, myöhemmin Badlands) ja kitaristi Scott Gorhamilla (Thin Lizzy). Hän oli kuitenkin osallistunut sekä Psycho Fantasyn että Awakeningin tekemiseen. Levyn kruununjalokivi on alkupuolen Did It All for Love, jonka viime vuonna kuollut John Wetton (King Crimson, Asia) laulaa silkan sydänveren voimalla. Mel Galley kuoli ruokatorven syöpään vuonna 2008. Levyn ainut kauneusvirhe on, että Gillenin tulkitsemat kolme varsin samanlaista kappaletta on sijoitettu peräkkäin levyn loppupuolelle. Muukin ryhmä oli ansioitunutta kaartia. Kolmella biisillä kitaroi Queenin Brian May. Verrokkeja voi hakea Journeystä, Sammy Hagarin aikaisesta Van Halenista ja vaikkapa Def Leppardista. Ykkösen tavoin nytkin kyseessä oli teemalevy. Superbändi saavutti korkeimman lentonsa silti vasta toisella levyllään, Phenomena II: Dream Runner -mestariteoksella. Myös tuotantojälki oli hiotumpaa ja isomman kuuloista. Olisi pitänyt olla muuallakin maailmassa. Tässä lajissa Dream Runnerin kappaleet ovat parasta A-luokkaa, genrensä kermaa. Musiikkikin oli siirtynyt varsin sävyttömän jyrähevin puolelle. Dream Runnerin magia oli kuitenkin haihtunut, ja jälki oli jo liiankin aikuismaista ja turvallista. Pian mukaan tuli Metal Hammer -lehden perustaja Wilfried Rimensberger, joka toimi eräänlaisena projektijohtajana. Pääosan laulupuolesta hoiti Trapezen lisäksi Deep Purplessa ja Black Sabbathissa vaikuttanut Glenn Hughes. Vuonna 2013 ilmoitettiin, että Phenomena esiintyisi seuraavan vuoden Sweden Rock -festivaalilla. 54. 2000-luvun puolella ilmestyi kolme albumia Tom Galley the creator of Phenomena -otsikon alla (Psycho Fantasy, 2006, Blind Faith, 2010, ja Awakening, 2012). Ne eivät kuitenkaan olleet teemalevyjä, eikä Rimensberger ollut mukana kuvioissa. Jos näin tapahtuu, toivottavasti comeback tehdään tarpeellisella määrällä paneutumista, resursseja ja miehistöä. Gillen-vainaan kappaleista parhaiten iskee kahdeksantena kuultava Move – You Lose!. Musiikillinen ilmastokin oli jo tyystin erilainen. VAIKKA useimpien osallistujien taustat olivat rouheassa hardja heavy rockissa, (alkuperäisen) Phenomenan tyyli oli aina siloteltua ja vahvasti kosketinsoittimiin nojautuvaa AORja popheviä. PHENOMENA oli enemmänkin konsepti kuin perinteinen rockyhtye. Menevämmällä osastolla ovat Hughesin tulkitsemat Surrender, Hearts on Fire ja Double 6, 55, 44…, jotka sopisivat nimiään myöten minkä tahansa Rockyelokuvan treenijaksoon. Tämän jälkeen ei ole näkynyt juurikaan Phenomena-aiheisia uutisia, mutta huhut ovat kertoneet Tom Galleyn ja Wilfried Rimensbergerin suunnittelevan projektin paluuta. Mukana olisivat muun muassa Hughes, Murray ja ruotsalaisvahvistuksena Europen John Norum. Mukaan alettiin kerätä monenlaisia tekijämiehiä, ja vuonna 1985 ilmestyi lupaava debyytti, nimeltään yksinkertaisesti Phenomena. VUONNA 1993 ilmestyi vielä Phenomena III: Inner Vision, jolla silläkin oli hetkensä. Suurin sävellysvastuu oli Tom Galleyllä, ja instrumenteissa olivat muiden muassa Mel-veljen tavoin Whitesnakessä soittaneet rumpali Cozy Powell ja basisti Neil Murray. Keikka peruttiin. Puoli vuotta ilmoituksen jälkeen tiedotettiin, että festivaalien kanssa sopimuksen tehnyt taho ei omistanutkaan oikeuksia Phenomena-brändiin eikä kaikkia sovittuja artistejakaan olisi saatu mukaan. Superkonseptin mestariteos PHENOMENA II Dream Runner ARISTA/BMG/RCA 1987 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Whitesnakestä, Black Sabbathista ja Thin Lizzystä tutut tekijämiehet kokoontuivat yhteen ja tekivät yhden 1980-luvun komeimmista AOR-levyistä. Kappale oli hitti Etelä-Amerikassa. Menetetty rakkaus raastaa sielua, ja kaiken kruunaa Gorhamin lyhyt mutta äärimmäisen tyylitietoinen soolo. Sen perustivat vuonna 1984 veljekset Tom ja Mel Galley, joista jälkimmäinen oli kerännyt mainetta soittamalla Whitesnakessä ja Trapezessa. Kappaleet tulivat entistä enemmän Galleyn veljesten kynistä ja koukkuihin oli panostettu ensimmäistäkin albumia voimakkaammin
HIGH SCHOOL DrOPOUTS • JESS & THE ANCIENT ONES • JOOSE KESKITALO • JUULIA KArINA • K-X-P • KYNNET • LITKU KLEMETTI • M • MAIJA VILKKUMAA • MArA BALLS • MMSP NELLI MATULA • PASTOrIPIKE • PIMEYS • PIrULAINEN • rUUSUT • SAMULI EDELMANN & OrKESTrA SUOrA LÄHETYS • SANTA CrUZ • SCANDINAVIAN MUSIC GrOUP • SONATA ArCTICA STIG DOGG • THE COMEDIANS • TUOMArI NUrMIO & LUUPÄÄT • TÖÖLÖN KETTErÄ VILMA ALINA • YArI + paljon lisäyksiä luvassa! kaikki lipputyypit myynnissä nyt! provinssi.fi/liput #provinssi VOLBEAT DK • PROPHETS Of RAGE us • tHE OffSPRING us RuN THE JEwELS us • BIffY CLYRO uK • tHE SOuNDS sE CHEEK • fRENCH MONTANA us • ANTTI TuISKu #PROVINSSI • PROVINSSI.fI. ARCH ENEMY sE • ASKING ALEXANDRIA uK • ATOMIROTTA • BASEMENT uK DISCO ENSEMBLE • EVELINA • JENNI VARTIAINEN • JVG • LAuRI TÄHKÄ MESHuGGAH sE • MOKOMA • NOAH CARTER DK • OLAVI uuSIVIRTA PARIISIN KEVÄT • PIKKu G • PVRIS us • PYHIMYS • REINO NORDIN • STAM1NA SuPERORGANISM uK • THE HuNNA uK • VESTA • VON HERTZEN BROTHERS aleksanteri hakaniemi • BLIND CHANNEL • CIrCLE • EEVIL STÖÖ X KUBE • ENSIFErUM ErJA LYYTINEN • GETTOMASA • HAVE YOU EVEr SEEN THE JANE FONDA AErOBIC VHS
Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, numeroimaton istumakatsomo 79,50 €. Liput kuluineen alk. S P E C I A L G U E S T. To 15.11.2018 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00. Pe 20.7. 49,50 €. 59,50 €. L a 21.7. Liput kuluineen alk. TAMMISAARI, STALL RSPARKEN Portit auki klo 15.00. Liput kuluineen alkaen 49,50 €. Pe 2.11.2018 HELSINKI, Savoy-teatteri Klo 19.00. HAMINA, Bastioni Portit auki klo 17.30. to 29.11.2018 helsinki, Kulttuuritalo pe 30.11.2018 sein joki Areena La 1.12.2018 Areena oulu Hki klo 19.00, SJK ja Oulu klo 20.00. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, priority ( K-18 v.) 89,50€
Yliaktiivinen melodeath/thrash/liekkihiharock-jamboree on edelleen maansa hienoimpia hevijulkaisuja ja määritti lopullisesti The Crownin suunnan. The Crown starttaa silloin veekasinsa ja nielaisee harventuneet tukat hulmuten moottoritien. Levy oli nimeltään Deathrace King. Viimeksi onnistuttiin Crowned in Terrorilla (2002). Vaan kyllähän jolppi taonnan taitaa, jopa niin, ettei muutosta biografiaa tarkistamatta edes huomaa. Alkuperäisrevohkasta ovat mukana myös basisti Magnus Olsfelt ja kitarataituri Marko Tervonen. Välistä korvaan särähtävät Heath Ledgerin Jokeri-maneerit. Lindstrand esittelee taitojaan monipuolisesti. The Crown on taas se snagarin arveluttavin nahkaan, hihamerkkeihin ja pulisonkeihin sonnustautunut öykkärilauma. Silloin mikrofoniin sylki Tomas Lindberg ja albumi sai ekstra-annoksen ruutia. Pari levyä on hoitanut taas originaalisolisti Johan Lindstrand. Crown of Thorns siellä kehitteli omaa näkemystään melodeathistä. Nimikiistan päätteeksi The Crowniksi lyhentynyt titteli enteili muutoksia myös musiikillisesti. Biiseissä on tuttua ytyä ja imua, riffeissä tarttuvuutta ja soitannassa lihaisuutta. THE CROWN Cobra Speed Venom METAL BLADE Ruotsissa päätettiin laittaa piste 1990-luvun loppupuolen surulliselle metallikompuroinnille. Mutta pienistä viis, vaikka pienissä tämä varmaan toimisi parhaiten. Entäpä Destroyed by Madnessin Kreatorin Storming with Menacelle oppipoikamaisesti kumartavat fraseeraukset. Mies oli kioskinsa takana kuin supermies, joka kykenee kaikkeen. Kipakan kitaroinnin kiemuroita säestäneen Janne Saarenpään rumputyöskentely oli korviinpistävän ilmiömäistä. Pian Trollhättanista alkoi kuulua metallista kalketta, eikä se kantautunut Saabin tehtaalta. Tähän hetkeen tarvitaan juuri tämän energiatason julkaisua. Pelikortit on saatu hirvittävän vaiheilun päätteeksi järjestykseen, ja Cobra Speed Venom – jolle voi jo myöntää vuoden levytittelin arvonimen – soi vapautuneen tiukasti. Niinpä peililasien takaa voi huoletta huudella ”Iron King of Satan’s magic” -tyylisiä ajatelmia ja heilauttaa keskaria vahvistukseksi. Juice lauloi, että ”maaliskuussa tuuli kuivaa kyyneleen”. Kumma kun ei lähtenyt lentoon. Tomi Pohto Rautaiset terveiset Trollhättanista Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa R O G E R D U N D E R ARVIOT 57. Tiedätte kun kuulette. Sen jälkeen mentiin jotenkin väkisin vääntäen. Sitten vaihtui miehistö ja bändin nimikin Dobermannin kautta taas The Crowniksi. Bändin metallikeitokseen oli sekoittunut mojova lasti death’n’rollia, ja lajin huipputuotos esiteltiin maailmalle vuonna 2000. Harmikseni kannuja ei määrää enää Saarenpää vaan penkillä istuu Henrik Axelsson -niminen hahmo
Vahvanrosoisella punktatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta kaikki tarpeellinen nasevia kitarasooloja ja väkisin tarttuvia kertosäkeitä myöten löytyy. Meno on startista tanakkaa, kun nimibiisi lähtee rivakkaan naputukseensa ilman ennakkovaroituksia. Jälki on niin hyväntuulisen riehakasta, että jopa kyyninen, rockin kuolemaan lähes uskova kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera kuuntelukerta toisensa jälkeen. Yli vuosikymmenen levytystauonkin jälkeen asia käy täysin selväksi avauskappaleesta lähtien. Strokirk ei häikäise, mutta miehen kuivakka rähinä istahtaa luontevasti yhtyeen tummanpuhuvaan kuolometalliin, josta thrashkään ei ole kaukana. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vereslihaa löytyy, ja hyvä niin. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium, jonka tymäkän rytistyksen suunta on selkeästi sekä eteenettä ylöspäin. Levyn teon aikaan vielä kaksikZEKE Hellbender RELAPSE Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisin perustein ”turboahdetuksi”. Hautajaisyön menossa on ainesta, ja hetkittäin mäiske jopa tempaa mukaansa. Mark of the Necrogram on rapeaäänisen keulamiehen toinen Necrophobickokopitkä ja ensimmäinen sitten vuoden 1993 The Nocturnal Silence -debyytin. Zeken remmiahdetun rockpunkin rinnalla useimmat yrittäjistä jäävät haistelemaan pakokaasuja lähtöviivalle. Kimmo K. Ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Joakim Sterner takoo ryhdikkäästi ilman sirkustemppuja, vanhan liiton hengessä. NECROPHOBIC Mark of the Necrogram CENTURY MEDIA Vuodesta 1989 mustaa kuoloa takonut ruotsalaisyhtye tarjoilee kahdeksannen pitkäsoittonsa. Koskinen MIMORIUM Incipit Chaos HEATHEN TRIBES Suomalaisen black metalin arvostus eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, sillä se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Soitannollisesti ja soundeiltaan levy on luonnonmukaista ryskintää, eli ilmaisua ei ole kvantisoitu kuoliaaksi. Suomen kielellä kuolonkatkuiseksi ördätty rässipaukutus on ihmeen kiintoisa lähtökohta. Mark of the Necrogram on hieman laimeaan Womb of Lilithuun (2013) verrattuna selkeä ryhtiliike. Pintaan miksattu örinä kaappaa huomion, etenkin kun hämmästyttävän ymmärrettävästi artikuloituja sanoja jää kuuntelemaan helposti. Mark of the Necrogram ei kasva elämää suuremmaksi levyksi, mutta täräyttää suloisen myrkyllisen ja väkevän satsin mustaa kuolemaa. Zeken herrat osoittavat Hellbenderillä lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin reilun minuutin mittaisia rokkirepäisyjä. Laulaja Anders Strokirk oli poissa vahvuudesta 20 vuotta. Harmi vain, ettei yhtye saa hommasta aivan kaikkea irti. Black metalin ja deathin rajapinnassa liikkuva räyhäys johdattaa kuulijan yhä syvemmälle synkkään maisemaan. Sen perusteet ovat pitkälti länsinaapurimme 90-lukulaisessa black metalissa, ja meno on pääosin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaa. Ja kun loput 14 biisiä paiskotaan reiluun 20 minuuttiin samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä, kokemus on kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas. Tällaisenaankin bändi hörähdyttää korvia, mutta astetta viimeistellympänä meno voisi olla oikeasti tappavaa. Joka kantilta homma ei silti ole jiirissä: pitkänpuoleisiksi venähtäviä kappaleita olisi voinut tiivistää ja niiden instrumenttikohtaisia sovituksia selkeyttää. Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi. Tami Hintikka HAUTAJAISYÖ Matkalla kohti hautaa INVERSE Kun homman nimi on death ja thrash, vaan ei varsinaisesti death thrash, ollaan mielenkiintoisen äärellä. Incipit Chaos -debyytti on eheä kokonaisuus. Kitaratyöskentely koukuttaa paitsi tarttuvilla sahaushommilla ja viiltävillä melodioilla myös yllättävän tyylikkäillä sooloilla, jotka pehmentävät ja monipuolistavat raastoa laimentamatta sitä piiruakaan. Taustalla paukkuvat biisit ovat aivan kelvollista perusrässiä, joka on paikoitellen jopa mukavan kipakkaa ja himpun verran omailmeistäkin
Nytkään ei kursailla, pikemminkin crustaillaan. Levy oli kuin sotatantereella käytävä koruttoman surullinen hautajaisseremonia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa. Siinä on orgaaninen juuri. Instrumentaali Pohjoinen säkenöi sekin seassa oivasti tehden tietä To Flames the ARVIOT 59. Jaakko Silvast HOLY LIFE I.O.B.W. Silti bändi keikkuu vielä rajapyykillä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät, jääkö Mimorium kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko se niiden ylle nykyistä kirkkaammin roihuten. Eniten hämmästyttävät biisien pitkät kestot. Mega MEMORIAM The Silent Vigil NUCLEAR BLAST Kun telaketjuihin on tarttunut mutaa vuosikymmenten ajan, lienee turha alkaa jynssäyshommiin. Musiikista saati soittotaidosta homma ei jää kiinni. OMAKUSTANNE Ruisleipäja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo Holy Lifen syksyllä 2016 julkaistun ensimmäisen ep:n kohdalla, eikä mikään ole juuri muuttunut. Holy Life parantaa tekemistään kuin sika juoksuaan ja alkaa olla kansallisella tasolla melko varteenotettava tulokas. Panoramaviisikon otteissa kuuluu väärentämätön ammattilaisasenne, ja sävellykset koukuttavat niin melodioiltaan kuin riffeiltäänkin keskivertoa väkevämmin. Kappalemateriaali on tiukasti sävellettyä, sovitettua ja soitettua ja sisältää riittävästi koukkuja tehdäkseen levystä keskivertoa mielenkiintoisemman. Mikäli Random Eyes -levyt kolahtivat, Panoraman melodinen hevi on niille luontaista jatketta. Selkeinä vetureina toimivat etukäteen julkaistut videokappaleet, nimibiisi ja Heart Has Been Broken, mutta albumi ei onneksi lepää pelkästään näiden kahden kappaleen varassa. Ukot ovat sen tason tekijöitä, että rauta olisi varmasti pysynyt lämpimänä rauhassakin sulatellen. Ukko osaa periaatteessa hommansa ja on värittänyt laululinjansa isolla skandinaaviaksentilla, mutta jostain syystä Parrasin osuuksia ei ole nostettu niin pintaan kuin tällaisilla levyillä yleensä. Suomessa Palin tunnetaan parhaiten Random Eyes -yhtyeestään, ja onpahan mies ehtinyt vaikuttaa viime vuosina kansainvälisemmissäkin melodisen metallin ryhmissä, kuten Adagiossa ja Magic Kingdomissa. Eikun kakkosta silmään ja takaisin taistoihin. Skenen kantaisiin kuuluvan Karl Willetsin kähinä on menettänyt entisestään mureuttaan. Memoriam lataa uutta panosta putkeen. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, vaikka kyntöasetukset pysyvät päällä. Nyt reippaat parikymmentä vuotta toiminut yhtye sovittelee nuoraa kaulaan, mikä on asianhaarat huomioiden oikea liike: väkisin vastavirtaan räpiköiminen on harvoin tuottanut musiikkihommissa mitään hyvää. Hostin yhteydessä mainitaan usein goottirock, mutta sitä levy ei edusta, vaan kaikessa soi raskaudesta riisuttu viileä pop. Tehokeino tai ei, veto jättää ilmaan kysymysmerkin, olisiko albumi vieläkin iskevämpi jos laululle olisi annettu enemmän tilaa. Vaan yhtyepä osaa myös kelvollisen hevimetallin takomisen. Levy ei ole kovin debyyt ti ikinä, mutta se on oikein pätevä kättä pidempi, kunhan bändi saa kaiken muun markkinoinnista keikkamyyntiin uomiinsa. Harva raskaan laidan bändi välttyi uusilta tuulilta, ja muutoksen koki myös tämä brittiläinen melankometallin pioneeriyhtye. Biisien äänimaailmat ovat kuin eri studiossa tuotettuja. Sanoituksissa kähistään maailman eriarvoisuudesta ja siitä, kuinka vihalla otetaan keskusteluista kuristusote. Se on yksi etappi bändin pitkällä ja polveilevalla polulla. Tami Hintikka PANORAMA Around the World ROCK OF ANGELS Panorama on urugualaissyntyisen, jo vuosia sitten keskisuomalaistuneen laulajan Christian Palinin tuorein viritys. Vuosi sitten julkaistu For the Fallen osoittautui mureaksi death metal -legendojen kuolodebyytiksi. Hyvin tehdyistä perusasioita on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuu olemaan, ja todelliset elämykset syntyvät usein pienistä ja arkisista asioista. Se on osoitus Paradise Lostin muuntautumiskyvystä ja musiikillisesta monipuolisuudesta. Onko yhtyeellä ollut liiankin hoppu saattaa pihalle uutta materiaalia. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maankamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Levyn soundissa oli punkkia suoraviivaisuutta, eikä pulttikaan ollut pudonnut kauas tykistä. Kitarasoundi on death metal -levylle yllättävänkin ohkainen. Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavan stoner rockin hengessä, kun taas Hail Selfissä hidastetaan tutumpaan lanausvauhtiin. Aikoinaan Host oli takinja selänkääntäjien levytys, mutta nyt sitä kuuntelee eri korvin. Yhtä kaikki, jos genre vähänkään puhuttelee, Barbarians in Black on jo melodioidensa puolesta suotavaa katsastettavaa. Ehkä näillä kilsoilla on tarpeen alkaa peilata moniongelmaisen maailman aiheuttamaa harmitusta kuulijakunnallekin. Levyn soundi on ysärimäisen säksättävä ja massiivisen sijaan pienimuotoinen. Jo pelkästään näillä taustoilla Panorama luo tietyt odotukset, jotka lunastuvat Around the Worldillä mallikkaasti. Tomi Pohto ARMORED DAWN Barbarians in Black AFM Sãopaulolainen viikinkimetallibändi on sen verran eksoottinen ilmestys, että se saa palstatilaa jo pelkällä olemassaolollaan. Miksi joukkoon on jäänyt hahmotelmamaiselta kuulostavia kohtia, kuten vaikkapa nimibiisin intro. Panoramassa Palinin rikostovereina häärivät ex-Amoral-ukko Ben Varon, sveitsiläiskitaristi Sammy Lasagni ja -rumpali Philipp Eichenberger sekä monessa liemessä keitetty basisti ja tuottaja, saksalaisissa Unisonicissa ja Pink Cream 69:ssa komppaava Dennis Ward. Suunta on hyvä, joskin täysin uutta Willetsin musiikillisessa elämässä. Vaan viimeisellä julkilausumallaan sitä piisaa. Mega ALGHAZANTH Eight Coffin Nails WOODCUT Yleisesti ottaen en ole suurensuuri suurellisen mustan metallin ystävä, mutta kotimaisen Alghazanthin tuotanto on uponnut minuun jostain syystä vaivatta. Laulaja Eduardo Parrasin leiviskä jää tälläkin levyllä hiukan hämärän peittoon. Jaakko Silvast PARADISE LOST Host NUCLEAR BLAST Olipa kerran 1990-luku ja sen mukanaan tuomat musiikilliset vaikutteet. Asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin, ja tällaisenaan pidemmistä kappaleista jää harmittavan keskeneräinen jälkimaku. Albumi on hyvää ja helposti toistoja keräävää kuunneltavaa. Host on levy, jota ei fiilistellä mosh pitissä vaan tanssilattialla. Suomalaissyntyinen kitaristi Timo Kaarkoski lienee ainakin osasyyllinen Armored Dawnin genrevalintaan ja siihen, että yhtyeen toinen levy kuulostaa toden totta melkoisen skandinaaviselta. kona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja albumin miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, lopputulos on kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton. Depeche Moden hengessä sykkivä Host ei sisällä superhittejä, mutta siltä löytyy monia koukuttavia onnistumisia – esimerkiksi upea Year of Summer, jonka kitaroissa on curemaista monikerroksellisuutta. Holy Life osaa ja haluaa rokata nyt aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan radikaaleja irtiottoja. Poissa ovat mureat kitarat ja niiden kohtalokkaan jylhät kuviot, Nick Holmesin örinäinen kärinä sekä lyijynraskaan syystaivaan paino. Potentiaali on joka tapauksessa kova. Ehkä tämä on tarkoituksellista, mutta ratkaisu ei avaudu minulle. Tämä porukka olisi totta vie hienoa nähdä keikoilla, joilla veri punnitaan lopullisesti. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu takaavat onnistuneen päätöksen. Vuonna 1999 julkaistun Hostin esittäjä on kaukana siitä 2010-luvun Lostista, joka runnoo synkeää kuolotuomiota. Se on levy, joka piti tehdä. Tiukempi tuotanto olisi tehnyt The Silent Vigilille kummia. Ja vaikka soundi on runsas ja majesteettinen, meno ei tunnu lainkaan dimmuborgirilta. Vaihtelevuus on albumin ilmiselviä valtteja, mutta kokonaisuus ei äidy missään vaiheessa sekavaksi vaan sen eri säikeistä punoutuu vahva hirttoköysi. Niiden tilalla kuuluu kevyt, elektroninen ja urbaani musiikki. Yhtyeen kahdeksannen albumin naulat isketään oikeisiin kohtiin, oli kyseessä sitten tujusti tikkaava mätäntä tai kirpeänkaunis melodisointi – eritoten jälkimmäinen palsta versoo nyt uljaasti. Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleen vallan tymäkkää, mutta jos esikoisen pienenä ongelmana oli samasta halosta veistetty materiaali, halkaisukirves on nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin
Sitten onkin jumalattoman hyvä puhaltaa kynttilä kokonaan sammuksiin. Bändi nimeääkin nyansseikseen muun muassa doomin ja ambientin. Tami Hintikka linen lähestymistapa on kaksiteräinen miekka: yhtäältä se korostaa levyn transsendentaalista tunnelmaa, toisaalta sen tylsimpiä ja tympeimpiä osuuksia. Ja jos siloposkinen nuori poika -look on taakse jäänyttä elämää, ikä kuuluu ja näkyy pelkästään kasvaneena karismana. The Snake King sisältää kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningiä, joka siirtyilee kepeästä bluesrockista poppiin ja takaisin. Joona Turunen VOJD The Outer Ocean HIGH ROLLER Peter Stjärnvind on tehnyt nimensä Entombedin, Mercilessin ja Nifelheimin kaltaisten bändien riveissä. Parhaimmillaan yhtye on nostatuksissa, joissa yhdistyvät mammuttimaisen musertavat soinnut ja valittavan voimalliset liidit. Kari Koskinen RICK SPRINGFIELD The Snake King FRONTIERS Sekä popmaailmasta että tv:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on ollut vanhoilla päivillään todella aktiivinen. Ilmavasti soivat, hienoilla melodioilla väritetyt kappaleet rokkaavat klassisessa hengessä. Laulaja-kosketinsoittaja Labes C. A Ring of Blue Lightia leimaa laiskahko tekeminen, eikä siltä löytyvien tyylikeinojen kirjo pääse liikkeiltään turhan matelevassa lopputuloksessa lopulta oikeuksiinsa. Surumielinen viulu ja simppelin alakuloisina maalaavat koskettimet laskevat huntunsa metallisen tuomion päälle. Yhtyeen instrumentaaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Skaala ulottuu blueshenkisemmästä tunnelmoinnista hikisempään rytkeeseen, ja koukkuja riittää käytännössä koko levyn mitalle. Pahaenteisen kummitusmainen tunnelma on läsnä alusta asti. Kappaleiden tai kokonaisuuden merkittävä tiivistäminen auttaisi jo paljon. Levyllä ei ole varsinaisia kohokohtia, mutta ei aallonpohjiakaan. Mega SKELETAL REMAINS Devouring Mortality CENTURY MEDIA Kun laulaja-kitaristi Chris Monroy päästää tukahtuneen huutonsa ABYSMAL GRIEF Blasphema Secta TERROR FROM HELL Vuodesta 1996 laahannut italialaisryhmä tuuttaa viidennen kokopitkänsä. Pitkälti sludgesointiseen tunnelmametalliin luottava yhtye kuulostaa enimmäkseen melko monotoniselta mutta osaa olla halutessaan myös monipuolinen. Matti Riekki HEMELBESTORMER A Ring of Blue Light VÁN Belgialaisista konkareista koottu Hemelbestormer saattaa ilmoille toisen kokopitkänsä. Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mitta, josta tyylillisesti muusta annista poikkeamaton päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa kymmenen minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä neljä. Albumin koostumuskin on normista poikkeava: levyllä on kuusi biisiä, joista yksi on intro, yksi instrumentaali ja yksi Evol-cover. Nelikko loihtii kammiostaan vanhakantaista doomia, joka pölähtää ilmoille kuin savu alkemistin laboratoriosta. Molemmat yhtyeet sulattavat vanhempia rokkikuvioita hitusen tuoreemmalla energialla ja lopputulos on kieltämättä varsin tenhoava. Blasphema Secta lumoaa hiljalleen tomuisella loitsimisellaan. Necrothytus antaa musiikille viimeisen silauksen persoonallisella tulkinnallaan, jossa rouhea protoörinä ja pirulliset kuiskaukset sekoittuvat puhtaaseen lauluun. Yhtyeen visio ei ainakaan kärsisi pienestä ryhdikkyyden ja eläväisyyden lisäyksestä. Ilmaisussa piilee metka ristiriita: kappaleet ovat kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan lähes vastustamattomia, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka Bruce Springsteen osaa luoda samankaltaisessa tyylijajissa mestarillisesti. Stjärnvindin kynäilemissä sävelFlesh -päätöslauselmalle, jonka lopussa ei loista valkoinen valo. Lähinnä rumpuhommia hoidellut veteraani osoittaa nyt olevansa kova äijä myös kitaristina. missä ei ole periaatteessa mitään konkreettista vikaa. Uutena alkuna esiteltävä The Outer Ocean on aivan silkkaa klassista rockia hienoisella autotallipuristuksella terävöitettynä. Muutoin albumi on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, muttei ole myöskään tyhjänpäiväisen ärsyttävää. Kovasti tuttu ja sinänsä yllätyksetön, mutta silti toimiva ja tarttuva. Huuli pyöristyy lähinnä siksi, että materiaali on kauttaaltaan kuin The Hellacoptersin myöhäisemmiltä levyiltä peräisin. Vaikka Riku on tehnyt aiemmin lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapoprockia, 20. Kun soitto on joko epämääräistä herkistelyä tai pelkkää pörisevää puurtamista, sillä on puolestaan valitettavan vähän annettavaa. Kyseessä on tasaisen laadukas vanhan koulukunnan kauhudoomkiekko. Yhtäläisyyksiä Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja vahvasti uskonnollissävytteisiä tarinoita, joista ei puutu huumoriakaan. levynsä siirtymä bluesahtavan ilmaisun pariin ei tunnu millään muotoa radikaalilta liikkeeltä. Kaikenlainen moderni jämäkkyys on poissa, ja nyt pelataan vanhojen kauhuleffojen usvaisessa maastossa, jossa tunnelma on yksityiskohtia tärkeämpää. Tässä tapauksessa metalli tarkoittaa luomuisenpehmeää soundia, joka voisi olla vuosikymmenien takaista. Black Trip -nimellä vuosituhannen alusta toiminut VOJD soitti aikoinaan selvästi heavympää laukkaa, mutta nimen vaihtumisen myötä on remontoitu myös musiikkia
ARVIOT 61. Lyhyesti: ideatasolla tässä ei ole mitään omaa. Debyytillä ja cd:ltä numero kolme löytyvällä seuraajalla, Scandinavian Jawbreakerillä (1993), jatkettiin pitkälti minin linjoilla d-beat-paukutuksen kadotessa entistä kauemmas taka-alalle. Samalla se on erinomainen johdanto crust/d-beat-meininkiin, joka kuulostaa edelleen sekä sanoituksellisesti ajankohtaiselta että musiikillisesti armottomalta. ilmoille ensi kertaa, ölähtelynsä on helppo sekoittaa alan legendaan Martin van Druneniin. Joona Turunen ERI ESITTÄJIÄ Real Delusions – Finnish Speed & Thrash Metal Explosion 1987–1991 SVART Ei kahta sanaa, etteikö kyseessä olisi loistava ja arvokas kulttuuriteos. Ainoa alkuperäisjäsen on Eternal Tears of Sorrow’sta ja Wolfheartista tuttu kitaristi Mika Lammassaari. Tomi Pohto ANTI CIMEX Victims of a Bomb Raid DISSONANCE Jos kuvittelet, että sveamammanpoikia ei ole koskaan kenkuttanut ja maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluontoista Abbaa ja Sabatonia, Anti Cimexin koko diskografian (livelätyt pois lukien) kattava kolmen cd:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Myöskään tunnelma ei pääse kasvamaan mitenkään kummoisiin mittoihin: paitsi että kappaleista ja niiden kuljetuksesta paistaa pienoinen keskeneräisyys, dynaamisuus on saatu vaikuttamaan tukkoiselta soundaavalla levyllä varsin näennäiseltä. Vaikka skenessä tuli elettyä itsekin, koko Suomen kattavaa tietämystä ei saanut haalittua noin vain. Kitarasoolot ovat suoraan James Murphy -oppikirjasta. Rock’n’Roll Machine repii edestään keskinkertaisuuden verhot, ja bändi palaa näyttämölle röyhkeämpänä ja elinvoimaisempana kuin koskaan. Tyypit ovat instrumenttiensa mestareita, mutta nypläilyyn ei sorruta. Vaikka kaikki esittäjät ovat tavallaan samassa veneessä, tyylien ja laadun kirjo on melkoinen. Real Delusionsin esittäjistä suurin osa on levyttänyt, mutta mukaan on kaivettu myös ihan rehellistä lo-fi-tasoista demomateriaalia. Affasia ei pue melankoliaansa erityisen ennennäkemättömiin vaatteisiin. Noah Cabiton murina ei petä eikä säväytä. Kalifornian Whittierissä vuonna 2011 perustettu Skeletal Remains julkaisee kolmannen albuminsa. Vaikka kumpikin sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuu nauttivan arvostusta, ne eivät ole lajinsa kovimpia merkkipaaluja. Real Delusions on rupineen ja känsineenkin mahtava pintaraapaisu harvinaisen viriilistä musiikillisesta aikakaudesta. Vaikka bändi hajosi pian kakkoslevynsä jälkeen, osalla miehistöstä oli vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissä. Ensiaskeliaan ottavan viisikon työ jää vielä puolitiehen, mutta jatkoa ajatellen on lupaavaa, että rajoittavana tekijänä on pikemminkin liika huolimattomuus ja epävarmuus kuin esimerkiksi osaamattomuus. Kaikilta osanottajilta ei ole edustettuna edes se äänitysteknisesti tai sävellyksellisesti edustavin esitys. Kyseessä on yhtyeen kahdestoista levy, ja toinen solisti Anthony Madsen-Sylvesterin aka Duke of Nothingin kanssa. Vuonna 1986 julkaistulle nimettömälle minialbumille (jota on joissain yhteyksissä kutsuttu Criminal Trap -nimellä) bändi siivosi hitusen soundiaan ja otti lisävaikutteita metallin puolelta, hieman d-beat-legenda Dischargen malliin. Yhdysvaltalaisten doompainotteinen, deathja goottitehokeinoilla maustettu ilmaisu muistuttaa lajitovereistaan kenties eniten samalta maaperältä operoivaa Novembers Doomia. Eritoten Adam Coffmanin piano-osuudet eivät tahdo löytää paikkaansa äänimaisemassa vaan jäävät irrallisiksi kuriositeeteiksi. Thrashja speed metalin hyöky 1980ja 1990-lukujen taitteen Suomessa oli voimakas, ja kokoelma luotaa aikakauden skeneä 20 kappaleen voimin. Tämä ja aikoinaan äänitysteknisesti ilmeisen haasteellinen paahto saavat aikaan kirjavan soundin. Välistä tykityksessä on vanhan Pestilencen makua, sitten kaahataan keskitempoisesti kuin Spiritual Healingin aikainen Death konsanaan. Carcassin Bill Steer mainitsi joskus, että blastauksen säännösteleminen on taitolaji. Kokoelman kakkos-cd:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Swedenin yhtye julkaisi vuonna 1990, mitä ennen se oli ehtinyt hajotakin pariksi vuodeksi. Näiden jälkeen kiinnostus yhtyeeseen hieman lopahti. Miellyttäviä yllätyksiä löytyy useampiakin. Kansikuvassa maailmanloppu tulee Dan Seagraven kynästä. Kyllä, nyt ollaan perusasioiden äärellä. Teknisesti homma oli hallussa, mutta aika moni yhtye olisi tarvinnut paremman laulajan. Kun Dan Swanön vääntämät sounditkin ovat enemmän kuin kohdillaan, kappaleet saadaan kuulostamaan tuoreilta. Molempia vaivaa monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää korvia hivenen enemmän. Ensimmäisellä ep:llään Anarkist Attackillä (1982) Anti Cimex köpöttelee neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, ja jo tässä piilee oma äkäinen viehätyksensä. Tietenkään tällaisen kokoelman ei ole tarkoitus olla parhaiden suoritusten kavalkadi, mutta tavallaan olisin kaivannut nimenomaan sitä ykkösnyrkkien tykitystä. Tästäkin nivaskasta yllättävän iso osa on outoja tai vain nimeltä tuttuja esityksiä, joten levy tarjoaa asiaan kohtuullisesti vihkiytyneillekin mielenkiintoista sisältöä. Monia loistavia levyttäneitäkin yhtyeitä jäi vielä ulos, eli jatko-osia odotellaan kiinnostuksella. Mukana on törkeän kovaa kamaa, mutta myös vähemmän loistavaa myllytystä. Yhtyeeltä löytyy tukku mallikelpoisia joskaan ei missään määrin mullistavia melodioita. Alla jauhava kitarariffi on kuin suoraan Deiciden debyytiltä. Nyt julkaistava kolmas pitkäsoitto kertoo varsin maltillisesta julkaisutahdista, johon lienee osasyynä bändiin vuosien aikana useasti osuneet jäsenvaihdokset. Näihin aikoihin bändit tekivät ahkerasti demoja, ja aika iso osa yhtyeistä pääsi tai lähti omin voimin myös levyttämään. Tähän kun lyödään päälle glamrockia, synthwaveä ja kasariheviä, paketti on valmis. Turbonegro osui 1990-luvulla napakymppiin kahdesti, Ass Cobraja Apocalypse Dude -levyillä. Bändin kolmoskiekko on otteiltaan ja soundiltaan hyvin moderni. Vaan olihan tuossa varaakin, ja lopputulos on edelleen melko tykki. Mega AFFASIA Adrift in Remorse TRANSCENDING Affasia debytoi neljän kappaleen ep:llä, joka kumartaa murhetunnelmaisen metallin puoleen. Käytännössä alkukantaisen hikinen räkärock on siis yhdistetty stadionluokan mahtailuun. Joka sekunnista huokuu syvä ymmärrys vanhan liiton death metalia kohtaan. Tässä kohtaa kuolokolmikolla on vielä pohtimista. Kokis esittelee joitain harmillisen loistavia biisejä: miksei näillä näytöillä päässyt kiinni kunnon levydiiliin, kansainväliseen levitykseen ja globaalin vauhtimetallin isoon kelkkaan. Yhtye osaa myös nimetä kappaleita, hyvinä esimerkkeinä omat suosikkini Hot for Nietzsche, Skinhead Rock’n’Roll ja John Carpenter Powder Ballad. Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys genrelleen, ja nyt julkaistava boksi opastaa vasta-alkajia ja verestää skeneveteraanien muistoja. Kudonnasta löytyy kuitenkin muutama tumma pilkahdus, jotka todistavat, että yhtyeellä on kykyä sykähdyttää. Kaksi viimeksi mainittua ovat kaikessa repivyydessään niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä, ettei moni yrittäjä ole päässyt vieläkään edes lähelle. Koskinen TURBONEGRO Rock’n’Roll Machine UNIVERSAL Norjalainen death punk -akti on keskuudessamme uusine pitkäsoittoineen kuuden vuoden tauon jälkeen. Biisit ovat aiempaa jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Laajasta skaalasta huolimatta Turbonegro onnistuu kuulostamaan vain ja ainoastaan itseltään. Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass -ep:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet, ja samaa menoa jatkaa Victims of a Bomb Raid -pikkulevy (1984). Kimmo K. Kyseessä on bändin ensimmäisen ison puulaakin tuotos, ja pojilla tuntuukin olevan näytön paikka. No siksi, että se ei kerää ajanjakson parhaita bändejä ja niiden tykeimpiä biisejä. Toisaalta useampi esitys on sen verran raastavaa tai omintakeista rutuutusta, että menestys olisi tuskin ollut millään muotoa realistista. Mikko Malm MORS SUBITA Into the Pitch Black INVERSE Aggressiivista mutta melodiapainotteista deathja thrash metalia jyystävä oululaisbändi on perustettu jo vuonna 1999. Mutta kuten Gruesomenkin, Skeletal Remainsin voi laskea death metalin perimmäisiä arvoja kunnioittavaan, lähes pastissinomaiseen ja siksikin koukuttavaan uuden polven kastiin. Pohjalta löytyy kuitenkin kaksi peruspilaria: The Stooges ja The Who. Albumi on melkoinen jukeboksi, joka tarjoaa vaikutteita suunnalta jos toiselta. Vähäeleinen, matala ja pääosin miellyttävä laulu lainaa sopivasti miehen kollegoilta, mutta horjuu vielä komeankohtalokkaan tyyneyden ja huomaamattoman ohueksi jäävän ujostelun välillä. Miksikö tämä ei sitten ole täysien pisteiden kiekko
Kuten asiaan kuuluu, huuru ja sekoilu ovat edelleen vahvasti menossa mukana. Näistä aineksista koostuu oivallinen kymmenen biisin paketti, josta on tullut haaveiltua Monster Magnetin kohdalla verrattain pitkään. Tällä kertaa biisit ovat kuitenkin todella terävällä kynällä laadittuja. Pääasiassa ilmaisu painottuu kevyemmän hard rockin puolelle. Kunpa sävellykset olisivat päässeet samalle tasolle. Wyndorf upeasti soittavine yhtyeineen on tehnyt erittäin onnistuneesti sen, mitä pomon mukaan oli tarkoituskin: hyvää fiilistä tursuavan, etukenoisesti rockaavan levyn. Progressiivisuuttakin löytyy, mutta hyvin maltillisin kääntein. Kimmo K. Eetu Järvisalo EYNOMIA Break Free PURE LEGEND Jenkkiläinen Eynomia soittaa sinfonista hard rockin ja metallin sekoitusta. Kappaleet kuulostavat rujoilta, raskailta ja äkäisiltä hyvällä määrällä groovea. Queensrÿche lienee lähin vertailukohta. Levyn ytimessä on Stooges/MC5-pohjainen garagepaahto, eli tempo on mukaansatempaavaa ja meno energistä. Kuulaat melodiat höystävät pakettia ihan maukkaasti. Tavallaan Mindfucker tuntuukin selvältä jatkolta esimerkiksi 20 vuoden takaiselle Powertripille. Mitään erityisen omaperäistä tai loppujen lopuksi mielenkiintoistakaan levyllä ei kuulla. Äänite on tyylillisesti sopivan vaihteleva tuoden mieleen bändin 90-luvun klassikkolevyt. Kaikkiaan levy taipuu modernin metallin saralla valitettavan keskivertoon suoritukseen. Ei täysin kelvoton tekele, melko hajuton ja mauton kylläkin. Jo pelkkä soundimaailma palvelee paremmin tätä osastoa. Ei olisi ihme, vaikka Wyndorf olisi ottanut kyseiseltä tykkilevyltä askelmerkkejä – uutukaisessa on paljon samaa niin jäntevän levykokonaisuuden kuin ulosannin iskevyydenkin osalta. Toisaalta yhtye tekee edelleen hyvää jälkeä myös hapokkaammin ja vähemmällä remuamisella. Jostain syystä en kuitenkaan välty tuntemuksilta, että levyä vaivaa amerikantauti. Ainahan bändin levyillä on ollut vähintään kourallinen mahtavia kappaleita, mutta tällä kertaa niistä osuu liki jokainen. Kestävimmät biisikokonaisuudet ovat kerrasta tarraava nimikkoralli ja ajatuksella polveileva päätöskappale The Void. Mikko Malm MONSTER MAGNET Mindfucker NAPALM Dave Wyndorfin 1980-luvun puolelta tahkonnut space rock -kopla on tavannut tehdä hyviä tai loistavia levyjä, ja Mindfucker solahtaa loistavien puolelle. Uskoisin, että näin korkealla tuotannolla ja soittotaidolla rahkeita olisi riittänyt parempaankin. Paahtaminen ja Eemeli Bodden vihainen ärjyntä on paikkapaikoin liiankin ilmeistä. Kun vaivattomasti puskeva kokonaisuus on vielä tyylillisesti sopivan vaihteleva ja fiiliksiltään monipuolinen, voisi puhua miltei täydellisestä onnistumisesta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Raskaampi rankistelu jää puolestaan vähän ponnettomaksi. Myös räyhäävä hardcorepaiskonta nostaa ajoittain päätään. Break Freen suurin ansio on Phyllis Rutterin laulu, joka on täynnä elämää ja voimaa. Sävellykset eivät erotu toisistaan riittävästi, jotta mieleen jäisi muutakin kuin hetkellisiä namukoukkuja ja -tunnelmia. Kuten yhtye itsekin kuvailee, ”Detroitia” löytyy nyt paljon – tiukkaa otetta piisaa, ja sehän passaa erinomaisesti
Kahdessatoista kappaleessa on jokunen liikaa eikä muutama pääkoppaan liiman lailla tarttuva riffikään olisi pahitteeksi, mutta kokonaiskuva puhuu sitkeästi onnistumisen puolesta. Jos ei mukamas ehdi kuunnella koko teosta, nämä kaksi kappaletta ovat vajaan vartin mitassaan loistava tiivistelmä sen annista. Tämän genren ongelma on mielestäni muutenkin se, H E N R IQ U E G R A N D I IN SHADOWS AND DUST A Fleur de Peau OMAKUSTANNE Ranskalaisen Stephane Thirionin nelisen vuotta sitten startannut sooloprojekti on pysytellyt nimensä mukaisesti ”varjoissa ja tomuissa”, vaikka historiastaan löytyy epäilyttävän nopealla tahdilla julkaistut kaksi levyä ja ep. Eteenpäin vain! Joni Juutilainen MERZBOW Chant (2) SUN/MOON Japanilainen noiselegenda Merzbow on kiistatta genrensä vaikutusvaltaisin artisti. Musiikin suhteen riskinotto kuitenkin kannattaa – voi löytää vahingossa jotain kiinnostavaa. Yhtäkään huonoa hetkeä saati biisiä en löydä, joskin sitä kuuluisaa kikkailua on ajoittain omaan makuuni hieman liikaa. Jokainen uudelleenkuuntelu tuo esiin jotain uutta, ja puolen tusinan kerran jälkeen voisin nimetä lähes minkä tahansa kappaleen suosikikseni. Arvostan Merzbow’ta artistina hyvinkin suuresti, mutta Chant soveltuu kotikuunteluun melko huonosti. Harmoninen Infinite Nothing kiihtyy loppua kohden, ja sen huipentuma päättää koko albumin. Levy sisältää kaksi parikymmenminuuttista teosta, jotka tuuttaavat kuulijan korviin mieletöntä soonista kidutusta ja desibelirunkkausta. Kokonaisuus kuulostaa kuitenkin hyvältä myös ilman sen tarkempaa taustojen syynäämistä. Välit ovat kuitenkin pysyneet ilmeisen hyvinä, ja War Horns -kappaleessa kuullaankin Loureiron kitarasoolo. Tarttuva kertosäe jää päähän pitkäksi aikaa, ja täysin erilaiset laulajat täydentävät toisiaan hienosti. Thirionin näkemys soittamastaan musiikista on monilta osin oikeaoppinen ja mies vaikuttaa lahjakkaalta muusikolta, mutta meiningissä on vielä hiomista. ominaisista pienistä köpsähdyksistä, meiningissä on kieltämättä potentiaalia. Vuonna 1980 nauhalooppien parissa aloittanut artisti on sittemmin rönsyillyt moniin eri suuntiin ja lisännyt palettiinsa aineksia niin konkreettisesta musiikista, äärimetallista kuin found sound -ideologiasta. Megadeth on pitänyt Angran pitkäaikaisen kitaristin Kiko Loureiron viime vuosina varsin kiireisenä, joten mies ei ole mukana tällä albumilla. Black Widow’s Web, jolla kuullaan peräti kahta vierailevaa solistia – Arch Enemyn Alissa White-Gluzia ja brasilialaista poplaulajaa Sandyä – on ehdottomasti yksi albumin kohokohdista. Vuonna 1956 Masami Akitana syntynyt mies on tunnettu musiikkinsa lisäksi eläinja ympäristöaktivismistaan, vegaaniudestaan ja straight edge -elämäntavastaan. Vaikka In Shadows and Dust kärsii vielä nuorille sooloprojekteille ANGRA Omni EAR Tämä powerja progemetallia yhdistelevä brasilialaisyhtye oli minulle ennen tätä arviota täysin tuntematon suuruus. Aiemmin olen yrittänyt kiertää progemetallin kaukaa, ja tämä on todennäköisesti ensimmäinen lajin albumi, jonka pystyin kuuntelemaan loppuun saakka – vieläpä monta kertaa! Ehkä jatkossa täytyy pitää silmät ja korvat auki genren suhteen… Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Fabio Lionen kajauttaessa tapansa mukaan kovaa ja korkealta voisi melkein erehtyä luulemaan, että levylautasella on nykypäivän Rhapsodya. Kahdeksan ja puoli minuuttia kellottava Omni – Silence Inside sekä hieman lyhyempi instrumentaali Omni – Infinite Nothing päättävät albumin mitä parhaimmalla tavalla. Jokaiselle luulisi löytyvän jotain. Kyseessä on scifiteemainen konseptialbumi, joten lyriikat ovat tavallista enemmän avainasemassa. Bändin yhdeksäs täyspitkä alkaa varsin vaikuttavalla power metal -tykityksellä, jota ei kuulla albumilla juuri enempää. Vaihtelua riittää: on teknistä kikkailua, pianomelodioita, folkhenkeä ja vaikka mitä. Epäilykset materiaalin kehnosta tasosta karisevat kuitenkin nopeasti kolmatta albumia kuunnellessa. Hänen tuotantonsa kattaa yli 300 levytystä Chant (2) ilmestyi alun perin vuonna 1985 rajoitettuna kasettipainoksena. Tuutista jysähtää pääosin vauhdikasta äärimetallipommitusta, jota hallitsevat erityisesti black metal ja tätä tukeva kuolometallinen äänimaisema. Lehdistötiedotteessa yhtyettä pistetään samaan sarjaan Entombedin, Graven ja Dismemberin kanssa, mutta tämä on vain puolet totuudesta
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
Hidastelun ja dramaattisen raskassoutelun ystävät ovat todennäköisesti eri mieltä, ja heille suosittelenkin tätä varauksetta. Tietenkin trioa pitää verrata ilmaisussaan oikeasti julmaan Shellaciin, joka on genren ehdottomia kulmakiviä. Tällä bändillä on erittäin omaperäinen soundi. Salla Harjula että musiikki on parempaa livekokemuksena kuin yksin levyltä nautittuna. Edelliseen kokopitkään (Winter, 2016) verrattuna biisien rakenteet, melodiat ja sanoitukset ovat kypsyneet ja hioutuneet kaikin puolin. Ja vaikka Sooma on kopla oppipoikien oppipoikia, sen otteissa on kiitettävää räjähtävyyttä, joten lopputulema on vähintäänkin räväkkä. Levyn sävellys-, soittoja tuotantopuoli on huomattavan korkeatasoista, ilmeisesti pitkälti bändin liiderin, rumpali-tuottaja Dobber Beverlyn ansiosta. Noise rockin ja punkahtavalla otteella temmotun vaihtoehtorämistelyn tenho on aina vähintään kohdillaan, kun napakasta paketista löytyy kulmikkuutta ja äkkivääryyttä sekä isoa mökää ja reuhtomista. Nyt löytyy. Se on samaan aikaan sekä tumma että kuulas ja täysin ainutlaatuinen lähinnä sopraanoilla kyllästetyillä naishevilaulajamarkkinoilla. D A N IE L C O LV IN ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Minulle Oceans of Slumberin omaperäinen soundi on jotain, josta en vain jaksa oikein innostua. Biisit ovat pitkiä, hitaita ja polveilevia. Jokaiseen levyarvioon kuuluu kuitenkin teknisten seikkojen lisäksi se kuuluisa fiilis, ”se jokin”, joka riippuu usein yksilöllisistä mieltymyksistä. Tyydyn tällä kertaa vaistooni. Samaan syssyyn voi tiputella Fugazin kaltaisia paahtajia, joten nuori kolmikko on hyvässä putkessa. Ensin pitäisi löytää ne kriteerit, joiden pohjalta toimia. Siinä kuuluvat doomvuosien Anathema ja Paradise Lost, mutta mukaan on heitetty hippunen Nevermorea ja ehkäpä maustetta Ihsahnin soolomateriaalin simppelimmästä päästä. Omaan korvaani nämä elementit yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka on hieman kömpelö ja päämäärätön. Koska levyn sisältö on niin hahmotonta ja abstraktia, sitä on hankala arvottaa mitenkään järkevästi. OCEANS OF SLUMBER The Banished Heart CENTURY MEDIA Joku toinen arvostelija antaisi Teksasin doomprogeyhtyeelle varmasti paremman arvosanan, ja koen asiasta hieman syyllisyyttä. Mikko Malm SOOMA Sooma HOLY FAIL Tiukkuutta ja asennetta puskee kiitettävästi, kun sveitsiläistrio Sooma latoo tiskiin ensilevynsä. Bändin laulajalla Cammie Gilbertillä on yksi nykymetallin vahvimmista äänistä
Currentsissa on nimensä mukaisesti tämänhetkistä maailmaa osuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Sillä osastolla tässä genressä on tietysti helppo jättää homma soitannollisen ilkamoinnin jalkoihin, eikä Soomakaan selviä koko levystään puhtain paperein. Ennen kaikkea albumi on taiteelliset ambitionsa kasassa pitävä progealbumi, jollainen ei ole tänä päivänä itsestäänselvyys. Levyssä viehättää eniten sen musiikista välittyvät maanläheiset tunnelmat yhdistettyinä laajasti itsetutkiskeleviin sanoituksiin. Myös maukkaan selkeästä ja jytäävästä äänimaailmasta on annettava krediittiä. Tämä on tietysti mitä ihanteellisin tilanne tulevaisuuden julkaisuja ajatellen, joten pidetäänpä bändin nimi yhä tiukasti muistissa ja toivotaan parasta. Soitto on monin paikoin tekniseksi luonnehdittavaa, mutta kokonaisuuteen sopimattomat kikkailumeiningit ja muut outoilut on onneksi karsittu hyvien ja pohjimmiltaan melko suoraviivaistenkin kappaleiden tieltä. Kokemus kuuluu vivahteikkaassa ja monipuolisessa sävellystyössä, jolla jäädään vahvasti voiton puolelle. Eetu Järvisalo MORMÂNT DE SNAGOV Depths below Space and Existence PEST Entisen Fall of the Leafe -basistin Miska Lehtivuoren kipparoima Mormânt de Snagov juhlistaa kymmenvuotista uraansa. Yhtyeen esikoispitkän markkinoinPAARA Riitti VICISOLUM Kakkosalbuminsa julkaiseva helsinkiläisporukka Paara on kiintoisa ilmestys. Tarttuvuutta on kuitenkin riittämiin, etenkin kun laulumelodioihin on panostettu monessa biisissä selkeästi enemmän kuin tässä osastossa on tapana. Lähimmäksi täysosumaa pääsee tarttuvan jykevä ja moni-ilmeinen As the Black Horde Storms. Koskinen IN VAIN Currents INDIE Norjalaiset ovat pysytelleet viime vuosina progressiivisen metallin valokeilassa Borknagarin, Enslavedin ja Leprousin kaltaisten bändien myötä. Ytimeltään bändi edustaa mustaa metallia, mutta ilmaisusta erottuvat folkelementit ja muut yllätykselliset tehokeinot tekevät lopputuloksesta hyvällä tavalla erikoisen. Kappaleista vakuuttaa etenkin varsinainen avausraita Never Speak Aloud, mutta mikä parasta, albumi kykenee säilyttämään hyvän tasonsa ilman mainittavia notkahduksia. Ihan untuvikkoporukasta ei ole kyse, sillä jäsenistöstä löytyy kytköksiä Shape of Despairin ja The Crescentin kaltaisiin alan bändeihin. Ja mikäs on juhlistaessa, kun bändi onnistuu uusimmalla kokopitkällään paremmin kuin kahdella aikaisemmalla. Kimmo K. Bändin progeilmaisun pohjana on blackja death metalin rujous. Eriasteiset tunnelmoinnit ovat hienossa harmoniassa ärhäkämmän paahdon kanssa. Mormântin musiikissa on paljon hienoja ja omaperäisiä piirteitä, mutta kaikesta kuulee, että kovempaakin voisi lähteä. Yhtyeen musiikillinen linja on lähinnä black metalia, joka edustaa genrensä tarttuvampaa ja sävykkäämpää laitaa. Aluksi elementtien yhtälö tuntuu jokseenkin sekavalta, mutta lisäkuuntelut tuovat punaisen langan paremmin näkyviin. Albumi tuntuu paranevan piirun kuuntelu kuuntelulta, vaikka tasapainoiset sävellykset eivät lopulta yllä ihan korkeimpaan huippuun. Yhtyeellä tuntuu olevan sen verran kykyä ja ideoita, että jatkossa siltä voi odottaa erinomaista materiaalia. Lyyriseltä pohjalta kappaleet makaavat synkissä kotimaisissa kansantaruissa ja kummitustarinoissa. Kuoro-osuuksiin on saatu tulitukea esimerkiksi bändeiltä Moonsorrow ja Swallow the Sun. Saralla yrittää parastaan myös vuonna 2003 perustettu, nyt neljännen täyspitkänsä julkaiseva In Vain. Rinnalla vaikuttaa keveämpi laulutulkinta, jota nostatellaan jylhillä, hieman viikinkimäisillä kuoroilla ja joikaamisilla. vasti tutkiskeleva teema, joka on saanut ympärilleen varsin sopivat nuotitukset. Neljästä pitkästä kappaleesta koostuva levy sisältää uudenlaista mustaa visiota, joka pitää mielenkiinnon yllä. Kokemuksesta kertoo myös rohkea vierailijoiden käyttö atmosfäärin kasvattamisessa. Joni Juutilainen GODS OF SILENCE Neverland ROCK OF ANGELS Gods of Silence on yksi sveitsiläisen melodisen metallin sanansaattajista. Riitti on etenkin syväkuuntelussa kiinnostava, mukavan arvaamaton ja salamyhkäinen kuuntelukokemus. Eetu Järvisalo Energiaa ja tunnetta piisaa, kohdakkoin biisejäkin. Turkulaisbändin musiikki ei ole tajunnanräjäyttävää, mutta varma suorittaminen ja kovalla intensiteetillä kulkeva soitto riittävät vakuuttamaan. Sooman touhu ei ole vielä erityisen omintakeista, mutta ainahan räy häkästi paukkuvalle kitararämistelylle on paikkansa
Soundit hipovat täydellisyyttä, ja laulaja Gilbi Meléndez laulaa kuin pirullinen enkeli. Mikko Malm ATARAXY Where All Hope Fades DARK DESCENT Espanjalainen Ataraxy kyntää toisella täyspitkällään doomsävytteisen death metalin hedelmällistä maaperää. Kaipuuseen vastaa onneksi 12-minuuttinen päätösraita, joka onkin parasta mitä levyllä on tarjota. Kiitos vaan. Täten ilmeisesti materiaalin työstön keskeisimpänä pontimena ollut aspekti ei tunnu nousevan mielekkääseen rooliin. 16,50€ (ovelta 20€) | 2 päivän lippu alk. Ryhmän ilmaisu ei ole mitenkään omaperäistä, vaikkei kyllä kehnoimmastakaan päästä. Yhtye ei kuitenkaan putoa itse death doom -genreen, sillä musiikin pääpaino on varhaisen ysärikuolon rivakammassa tamppauksessa. Yhtye on myös vaihdellut kokoonpanoaan tai yhteistyökumppaneitaan tämän tästä. Teemat ja imago hohkaavat okkultista auraa, mikä on tietysti nykypäivänä hyvin yleistä. Hieman Dream Theaterin ja Avenged Sevenfoldin sekoittamassa nuottimaailmassa seikkaileva yhtye osaa tehdä melodisia raapaisuja, jotka hemmottelevat kuulijaa. Näin ollen ei oikein voi välttyä ajatukselta, että King Buzzo ja Dale Crover pitävät homman kiinnostavana itselleen soittokavereita vaihtamalla. Esimerkiksi Agains the Wall -kappaleen kaunis särötön kitarasoundi tai Full Moon -biisin diskobiitti ovat jotain varsin erilaista ja saavat kyynisen toimittajan hymyn korviin. Jos yhtyeen alku on näin kova, jatkolta voi odottaa jotain todella mullistavaa. Myös matalampi rekisteri järisyttää mukavasti. Heti intron jälkeisestä aloituskappaleesta käy selväksi, että kyseessä on erittäin laadukas teos. Mikko Malm MELVINS Pinkus Abortion Technician IPECAC Melvins on toki bändeistä mahtavimpia, mutta se myös koettelee kestävyyttä. Ehkä raskaampaa, hitaampaa ja tunnelmallisempaa puolta olisi voinut tuoda esille vähän enemmän. Tämä kaikki olisi toissijaista, jos sävellykset eivät toimisi. Kaksi sanaa: mahtavaa tavaraa! Neverland on esikoistäräytykseksi helvetillisen laadukas, sopivasti omintakeinen ja koukuttava albumi, jonka kuuntelemista suositellaan jokaiselle melodisen metallin ystävälle. ARVIOT nissa on selvästi käytetty mielikuvitusta, sillä toimittajanrenttu sai levyn mukana yhtyeen nimikkokondomin ”Thanks for Coming” -toivotuksella. 2000-luvulla, ja etenkin 2010-luvulla, levyjä on tullut niin rivakkaan tahtiin, ettei meinaa perässä pysyä, vaikka touhua fanittaisi kuinka. Tällaisenaan albumi on pidemmän päälle hieman puuduttava. 27,50€ (ovelta 35€). The Wine-Dark Sea on mielenkiintoinen levytys, joka ei kuulosta retrohakuisuudestaan huolimatta samalta kuin muu vastaava tarjonta. Lauri Kujanpää THE OSIRIS CLUB The Wine-Dark Sea INDIE The Osiris Club on hyvin mystinen orkesteri, jonka musiikki on yhdistelmä beatlesiaanista psykedeliaa, progea, post-punkia ja heavy rockia. Miehen monipuoliset äänijänteet erottavat hänet kollegoistaan – ylä-äänet lähtevät äärimmäisen puhtaasti ja keskimatala raspi toimii kuin nyrkki naamaan. Unenomaisessa (tai painajaismaisessa) Island of Stonessa mikinvarressa vierailee Kristoffer ”Garm” Rygg, joka tuo kappaleeseen oman persoonallisen visionsa. Eroavaisuudet eivät ole suurensuuria, kyseessä on kuitenkin yksi ja sama orkesteri, mutta levylle on osattu hakea tätä kautta mukavasti vaihtelua. Aiemmin mukana on ollut kahta kitaristia ja kahta rumpalia, joten loogistahan tuo. Levytetyssä muodossa tuplavahvistettu pohjajyrinä ei ehkä pääse esiin niin vahvasti kuin olisi tarkoitus. Välillä yhtye kuulostaa siltä kuin Black Sabbath soittaisi King Crimsonia, toisinaan taas varhaiselta Killing Jokelta. Tällä kertaa Melvins esiintyy kokoonpanolla, jossa on kaksi bassoa. Edellä mainitun kappaleen lisäksi suurimman vaikutuksen tekee eeppinen päätösraita Winter’s Night on Sentinel Hill, joka kietoo kuulijan hiljalleen tummanhellään syleilyynsä. Siitä ei ole pienintäkään huolta. Levyn soundimaailmaa ei ole taottu vain yhdestä muotista, vaan tuntuu siltä kuin jokaiselle kappaleelle olisi virkattu oma persoonansa. 31.3.-1.4.2018 Tampere, Yo-talo SaariHe?vetti Ennakkoliput: 1 päivän liput alk
Kari Koskinen BLACK LABEL SOCIETY Grimmest Hits SPINEFARM Ozzy Osbournen legendaarisen kitarasankarin Zakk Wylden lempilapsi on päässyt urallaan pyöreisiin lukuihin, kymmenenteen albumiinsa. Riffit ovat välillä melko käppää, mutta hyvääkin louhintaa löytyy, The Master of Mayhem hyvänä esimerkkinä. Kitaristi Akira Takasaki on ryhmän ainoa alkuperäisjäsen. Autenttisen puhdasta ja lyijynraskasta heviä tarjoillaan kahdeksan raidan vinyylimitassa. Myös Mercyful Fate ja Danzig näyttelevät oman osansa, mutta päärooli lankeaa ehdottomasti Tony Iommille. Vaikka allekirjoittanutkin osaa arvostaa Wylden tekemisiä ja useita loistavia levytyksiä, Grimmest Hits ei juuri säväytä. Raskaimmillaan kuullaan speed metal -tamppausta, mutta tämä aspekti on vähemmän dominoiva. When the Stars Are Alright vaikuttaa raskaudelta raskauden vuoksi, ilman kappaletta kannattelevaa sisältöä, mutta hyvät hetket jäävät voitolle. Yksikään kappaleista ei pääse bändin top 100 -listalle, joten kyse ei ole kovin keskeisestä teoksesta. Soundi on melko karkea ja kokonaisuus vaikuttaa aluksi hieman demomaiselta, mutta toisaalta siinä on myös oma vahva viehätyksensä. Bändin massiivisen tuotannon osana se on kuitenkin jälleen yksi vahvistus sille, että Melvins on maailman mainioimpia yhtyeitä. Ihastuin aikoinaan Primordialin tuottamaan paatokseen ja tunteidenpaloon, mutta tällä levyllä tuntuu, että tuo nuotio alkaa olla hiipumassa. Päräyttävimmät kohdat muistuttavat Nilesta. Vaikka levyllä hakataan päätä seinään vanhan ajan hengessä, meno voisi olla vieläkin raivokkaampaa ja hullumpaa. Albumin sanoituksellisena pääteemana on elämän nurja puoli lasten silmin käsiteltynä, ja melankolisen brutaali lähestymistapa tarjoaa tähän asianmukaisen äänimaiseman. Kymmenen kappaleen albumi jää kaipaamaan jännitettä ja dynamiikkaa. Suhteellisen asiallista musiikkia kylläkin. Muutoksen tuuliakin alkoi havaita. Rise to Glory ei ole tässä suhteessa poikkeus, mutta levy on silti perhanan nautinnollista kuunneltavaa. Toisaalta niiden katseleminen voi olla hypnoottisen kaunis matka haiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Materiaali perustuu, yllätys yllätys, yksinkertaisesti junttaaviin riffeihin, Hyvällä peruspaukutuksellaan Melvins tekee aina vähintäänkin kelvollisen levyn. Albumin soundimaailma on hyvin tasapainoinen ja selkeä. No More Secretsillä bändi vilauttaa teknistä taituruuttaan. Räyhääminen on pääsääntöisesti varsin thrashiä, kun taas vaikkapa The Triumph of Pain edustaa melko puhdasta black metalia. Levyltä löytyy niin svengaavampaa hard rockia kuin Judas Priest -henkistä tykittelyä, mikä on tässä yhteydessä varsin optimaalinen yhdistelmä. My Iren introfiilistelyt ja levyn päättävän Awakeningin melodinen piano-outro tuovat lyijynraskaaseen kokonaisuuteen hieman lohtua. Vain kekäleet hehkuvat. Eeppisiä lukemia tavoitteleva päätösraita The Hangman herkeää melodisemmille vesille, mutta enimmäkseen riffit jauhavat pölyisiltä huonekaluilta tuoksuvaa raskautta. Pasi Lehtonen MONOTHEIST Scourge PROSTHETIC Floridalaisen Monotheistin debyyttilevy levittää kristillistä sanomaa progressiivisen death metalin keinoin. Biiseistä jää vähän hajanainen vaikutelma, tai tarkemmin ottaen niistä ei jää mieleen juuri muuta kuin se, että kovaa mennään. Vaikka levyn aloittavalla Nail Their Tonguesilla pistetään vielä blastaten, yleistempo ja tunnelma on jotenkin rauhallisempi, levollisempi. Kappaleet ovat tuttuun tyyliin varsin pitkiä. Nemtheangan tulisieluinen tulkintakin on vaihtunut vähän maltillisempaan ulosantiin – vaikka ei mies päästä itseään helpolla edelleenkään. Ensipyörityksillä levy tuntui jotenkin tylsäntasaiselta ja laimealta, mutta ajan myötä minimalistiset melodiat ja hitaat biisien kasvatukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Niin – siihenkö tämä levy meitä valmistaa. Oulussa vuosikymmenen alussa perustettu, nelikymppisten jermujen käskyttämä Wolfshead ymmärtää tämän muitta mutkitta, joten panokset on suunnattu hyvien sävellysten suuntaan. Debyyttipitkänsä on Black Sabbathia ja NWoBHM:ää naittava annos raa’an silottelematonta heavy metalia. Ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Peso, johtaa joukkojaan tiukalla tatsilla. Valtaosa kappaleista on kuitenkin onnistuneita ja niiden jännite riittää loppuun asti. Mukana on muutama coverveto – esimerkiksi Beatlesiä ja Butthole Surfersia – ja tukku ihan päteviä omia biisejä. keuteen ja luopumiseen. Liekö syynä se, että kaikki yhtyeen jäsenet eivät ole uskossa. Teemu Vähäkangas LOUDNESS Rise to Glory EAR Japanilainen pitkänlinjan heviryhmä palaa levytysrintamalle neljän vuoden tauon jälkeen. Vaikka pohja on kristillisyydessä, Monotheist vaikuttaisi pitävän asiansa melko maltillisella ja ei-tuputtavalla linjalla. Niin nytkin. Vuonna 1981 perustettu, pitkästi kolmattakymmentä levyä julkaissut orkesteri on käynyt läpi lukuisia kokoonpanomuutoksia, mutta on säilynyt rumpalinvaihdosta lukuun ottamatta vakaana koko 2000-luvun. Lauluraidoista ja asenteesta voi haistella myös vanhaa Venomia – minkä bändi myöntää auliisti itsekin. Vaikutteet ovat moninaiset, mutta paketti pysyy kasassa varsin hyvin. Tempo tuntuu välillä vähän karkailevan, mikä lienee laskelmoitu tehokeino. Kitarasärötkin ovat hillitympiä. Omapäinen linja pysyy ja soitto soi tiukankireänä. Rise to Glory on tasalaatuinen annos ammattitaidolla ja antaumuksella taottua melodista heavy metalia, jota on helppo kuunnella ja josta on helppo nauttia. Teemu Vähäkangas WOLFSHEAD Leaden ROCKSHOTS Vanhan liiton raskaiden palvomisessa ei kannata laskea omaperäisyyden varaan. Grimmest Hits ei ole kokoelmalevy, vaikka nimestä voisi niin luulla, vaan 12 uutta kappaletta sisältävä kokonaisuus. Koskinen NECRODEATH The Age of Dead Christ SCARLET Vuonna 1984 perustettu italobändi Necrodeath uskoo asiaansa ja vääntää sitkeästi, vaikka on jäänyt vain pienen piirin tietoisuuteen. Loudness ei lähde leikkimään raamiensa ulkopuolelle vaan tekee sitä mitä parhaiten osaa eli tarttuvia ja iskeviä metalliralleja. Kuulostaa paperilla pirun hyvältä, eikä bändi petä levylautasellakaan. Komeaa laulua ja eläytymistä piisaa koko levyn mitalta, mutta jatkuvan julistamisen tilalle on tullut jonkinlaista surumielistä seesteisyyttä. Kepittely kulkee. Mikko Malm REJECT THE SICKNESS The Weight of Silence MIGHTY Belgialaiskvintetti heittää yläfemmat melodeathlegendojen At the Gatesin ja Dark Tranquilityn kanssa ja sekoittaa näitä uudempien deathcorejyrien kuten All Shall Perishin runttaukseen. Pelkkää mättöä levy ei silti ole, vaan joukkoon tummaan mahtuu tunnelmointia näppäilymelodioista ja koskettimista lähtien, tosin varsin epäsovinnaisella tavalla toteutettuna. A.A. Mikko Malm PRIMORDIAL Exile amongst the Ruins METAL BLADE Suomessa varsin tiiviisti vierailleen Primordialin uutuus ei tuottane faneille pettymystä, sillä bändi kuulostaa yhä tismalleen itseltään. Scourge on mainio kokonaisuus, mutta muutamia sen mutkista olisi voinut hieman suoristaa eikä hienoinen editointikaan olisi tehnyt pahaa. Kimmo K. Parin biisin voimakkaasti kaiutetut kitarat tuovat mieleen pieniä Amorphisviboja, mutta ennen kaikkea ne luovat ilmavuutta. Death metal -entusiastit voivat siis huokaista helpotuksesta, sillä Stryper-henkistä manowarismia tai Mortificationin imelää paatosta ei ole luvassa. Leaden ei ole levy nykyaikaisen sävytyksen ja puunatun yleisilmeen ystäville. Propsit siitä, mutta omille makuhermoilleni tästä löytyy nautintoa vain ajoittain. Rise to Glory ei ole ollenkaan huono lisä yhtyeen diskografiaan. Vaikutteet ovat parhaiten sopusoinnussa True Naturessä, joka tarjoaa koukuttavine lauluineen tarttumapintaa, vaikka blastaus ja paahtaminen on väännetty tappiin. The Hangmanin ohella myös tunnelmia nostattava Division of the Damned on silkkaa heavyn juhlaa. Kohkaaminen myös kuuluu asiaan, kun homman nimenä on likaisenrähjäinen black/thrash metal. Tällä kertaa melodiat ja kitarakuviot eivät ole niin loistavia, että ne jaksaisivat kantaa läpi kaikkien kappaleiden, eli muutamista kohdin löytyy tarkoituksetonta tyhjäkäyntiä. Vaikea kuvitella, että toistakymmentä levyä vääntäneet miehet jättäisivät tuotoksilleen pikku hömppäilyä vahingossa. Jos joku jaksaa kuunnella levyn ilman haukottelua, se on suuri ihme. Ensimmäisenä tulevat mieleen varhainen Opeth ja päinvastaista sanomaa levittävä Akercocke. Bändi vastaa hiljaisuuden taakkaan huudolla. Veteraanibändit kärsivät kuitenkin samasta ongelmasta: kun vuodet vierivät, on entistä vaikeampaa keksiä mitään uutta tai yrittää peitota klassikkolevynsä
Melodisesti ”huhhahhei ja rommia pullo” -tyyppiseen perintöön pohjautuva levy ei hirmuisesti sytytä, vaikka merihenkinen öyhötys on tavallaan ihan hauskaa. Jossain Motörheadin, Hellhammerin ja Dischargen välimaastossa kulkeva ryhmä ei jää vatvomaan vaan laittaa ison vaihteen silmään jo kättelyssä. Tai no, eipä tässä muuta superia ole kuin Mastodonin laulaja-kitaristi Brent Hinds ja Toolrumpali Danny Carey. Levyn onnistuu olla rajatussa tyylilajissaan yllättävänkin monipuolinen kokonaisuus. Kimmo K. Lauri Kujanpää ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Grimmest Hits on tasapaksu levytys yhtyeeltä, jolta odottaisi paljon enemmän. Koskinen ROTTING CHRIST Their Greatest Spells SEASON OF MIST Kreikkalainen äärimetallilegenda Rotting Christ on käynyt 30-vuotisella urallaan läpi monia vaiheita. Careyn rumputaituruus ei juuri tule esille, joten progeaspektikaan ei pääse kiihottelemaan. Muutamat southern-balladit tuovat tasapaksun jöötin kuuntelemiseen mukavaa kimmoketta, mutta nekään eivät pysty pelastamaan kokonaisuutta. SEPTIC TANK Rotting Civilisation RISE ABOVE Entisten Cathedral-miesten Lee Dorrianin ja Gaz Jenningsin Septic Tank perustettiin jo vuonna 1994, mutta bändi jäi lopulta hyllylle. Muutoksista huolimatta bändi on onnistunut säilyttämään oman identiteettinsä ja juurensa. Their Greatest Spells on tuplakokoelma, joka sisältää 32 tuttua esitystä sekä ennen julkaisemattoman I Will Not Serve -raidan. Alkukantaisella black metalilla aloittanut yhtye siirtyi hiljalleen kohti melodisempaa goottimetallia, kunnes vaihtoi tyylinsä multikulttuuriseen äärimetalliin, jonka puitteissa orkesteri toimii edelleen. Vanha sotaratsu heräsi kuitenkin eloon, ja 24 vuotta myöhemmin vuorossa on yhtyeen debyytti, jonka musiikkia yhtye kuvailee ”metallic hardcore thrashiksi”. Esimakua koettiin vuonna 2013, jolloin yhtye julkaisi neljä kappaletta sisältävän The Slaughter -ep:n. Biisit ovat varsin yksinkertaisia, vahvojen sävellysten sijaan yhdellä kahdella simppelillä riffillä junnaavia mölistelyjä. Konseptia pidemmälle kypsyttelemällä tästä olisi ehkä saanut elähdyttävämmänkin kokonaisuuden. Paketti pysyy kasassa, mikä ei tietysti ole näillä ukoilla ihme. Kyseessä ei ole mikään laiskasti kasattu rahastuskokoelma vaan oikeasti tarkoitustaan palveleva antologia. Mikko Malm LEGEND OF THE SEAGULLMEN Legend of the Seagullmen CAROLINE Mastodon-leirin liepeiltä pukkailee taas superbändiä. Vahva merimiesmäisyys tuoksahtaa, mutta ei mitenkään erityisen innostavalla tavalla. Hiukan yli puolituntinen Legend of the Seagullmen ei ole tyystin epäonnistunut projektilevy, mutta se tuskin yltää nimekkäimpien tekijöidensä merkkiteoksiin. Erityisesti rumpujen osalta harmillisen suttuisen kuuloinen levy on jokseenkin epäedustava. Jenningsin ja Dorrianin lisäksi orkesterissa vaikuttavat tuottajana tunnettu rumpali Jaime Gomez Arellano ja Repulsionista tuttu basisti Scott Carlson. Rotting Civilisationilla viihtyvät sulassa sovussa niin Digging Your Own Graven tyyppiset rokkaavat esitykset kuin Fuckedin kaltaiset, grindcoreksi yltyvät biisitkin. Onkin vähän sääli, että paperilla mielenkiintoinen kuvio tuntuu käytännössä pikemminkin lässähtävän kuin ihastuttavan. Muut hahmot ovat tuntemattomampia, tekijämiehiä tosin hekin. Bändin ”genre destroying”ja ”cinematic psychedelic rock” -määrein hehkuteltu ulosanti on määriteltävissä lopulta ehkä hiukan laimeammin. Noviisikin saa kerralla E ST E R SE G A R R A Wylden persoonalliseen lauluääneen sekä tuhansia kertoja kuultuihin kitarasooloihin. Tämä soppa on syöty niin useasti, että tylsyys meinaa iskeä jo levyn puolivälissä. Paketti on varsin kattava ja sisältää esityksiä tasapuolisesti yhtyeen jokaiselta albumilta. Zakk Wyldelta luulisi löytyvän elementtejä, jotka koukuttaisivat kuulijansa ja saisivat karvat kohti taivasta – valitettavasti yllätykset loistavat poissaolollaan
Vielä kun musiikki iskee tismalleen oman makuhermoni napakymppiin, erittäin positiiviseksihan tämä taas kääntyy. Mikko Malm SAMMAL Suuliekki SVART Seitsemänkymmentäluvulle tähyilevää suomenkielistä hissutteluprogea soittava turkulaisviisikko on löytänyt itselleen erittäin kapean mutta lojaalin markkinaraon, jonka raameissa se pystyy varmasti porskuttamaan menestyksekkäästi niin kauan kuin tekijöillä riittää intoa ja hinkua. Yhtye pyrkii kanavoimaan tiettyjä jo edesmenneitä suomalaisia sanoittajasuuruuksia ammentaen samalla protoprogetunnelmia maailmalta. Salla Harjula THE UGLY Thanatology VICISOLUM The Uglyn nimi ei kerro soittamastaan musiikista yhtään mitään, mutta kun tiskiin lyödään sanat Tukholma, black metal, Dissection, Watain ja Marduk, tuomiopäivän kellot alkavat kilkattaa toden teolla. Esimerkiksi melodioilla kyllästetty A Re-Imagining on hieno ”Iron Maiden ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Joni Juutilainen KILL RITUAL All Men Shall Fall DISSONANCE Kill Ritual petraa laulajaosastolla huomattavasti muutaman vuoden takaiseen The Eyes of Medusa -albumiin verrattuna. Bändi tahkoaa yrmyä stop-and-go-myllytystään niin vimmaisella ja intensiivisellä otteella, että sitä kuunnellessa ei voi kuin valua mahlaa. Näin muodoin loistavaan musiikkiin siunaantuu omaa ilmettä, ja se on yhtyeelle todellinen riemuvoitto. Soundit ovat uskomattoman tykit ja soittotatsi on harvinaisen jämerä. Save Yourself on Watson-show, joka tuntuu munaskuissa asti. Täysistä kirveistä Feel Great jää juuri tribuuttituoksahduksensa vuoksi, vaikka alusta loppuun loistavaa musiikkia tarjoaakin. Mikään levyn yksittäinen biisi tai elementti ei jää lähtemättömästi mieleen, vaikka kokonaisuutta kuunteleekin erittäin mielellään. Hienointa levyllä on sen pehmeä ja orgaaninen äänimaailma. Se teki homman jopa niin tarkasti, että yksittäisten biisienkin esikuvat oli helppo paikantaa. Haluaisin todella pitää tästä albumista, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Tässä on saavutettu täydellinen napakymppi, ja jo pelkästään se tekee Suuliekistä aidon kuuntelunautinnon. WRONG Feel Great RELAPSE Wrongin kohdalla on edelleen ristiriitainen olo: bändi ammentaa ulosantinsa tismalleen Helmetin kahden ensimmäisen – ja loistavan – levyn menosta. Neljästä rivimiehestä ja Mardukin rumpalista Fredrik Widigsistä (joka jätti bändin Thanatologyn äänitysten jälkeen) kasattu porukka kaahaili edeltävällä Decreationillä (2015) kohtuuttoman heikoissa merkeissä, joten uusimmaltaan ei uskaltanut odottaa liikoja. Vaikka kyseessä on tavallaan hiilipaperikopio, bändi tekee homman niin upeasti, että kunniaa on annettava isolla äyskärillä. Debyytillään Wrong tahkosi Helmetiä yksi yhteen. Jos vertailukohdaksi nostetaan aiemmin mainitut ruotsalaisosaajat, Uglyn osaksi jää peesailla isompiensa taustajoukoissa. David Reed Watsonissa on Bruce Dickinsonin voimaa, Layne Staleyn grungevärinää ja Mike Pattonin ilmeikkyyttä. Biisit on äänitetty studiolivenä, ja tavoitteena on selvästi ollut niin lempeänluonnollinen soundi kuin ikinä mahdollista. Wrong kuulostaa täydellisesti rasvatulta, kummallisia metalliobjekteja vääjäämättömällä höyryllä takovalta koneelta. Pettymys on tästäkin huolimatta suuri, sillä yhtyeen päällisin puolin pätevä musiikki kumisee edelleen tyhjyyttään, eikä levyssä ole oikein mitään, mistä ottaa kiinni. Osumatarkkuus on oikeinkin hyvä, vaikka Suuliekki ei tuo pöydälle mitään erityisen omaperäistä, saati parannuksia klassikkoesikuvien kamaan. Kimmo K. Sinänsä laadukas biisimateriaali jää kuitenkin loppujen lopuksi hieman yhdentekeväksi. Tällä kertaa bändi tekee periaatteessa saman, mutta etääntyy suorista biisimallinnuksista ja laajentaa autenttista tatsia jopa hiukan erilaiseen materiaaliin. Hyvät kappaleet ratkaisevat näissäkin hommissa, joten jos Ugly meinaa tästä vielä nousta, biisikynän on terävöidyttävä huomattavasti. Koskinen laajan ja monipuolisen katsauksen orkesterin tuotantoon
Selkeimmin se kuitenkin kuuluu keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiseltä ja iskevältä ilmaisulta. Pasi Lehtonen ENSLAVED Hordanes Land BY NORSE Viikinkimetallin pioneeri Enslaved syntyi osaksi norjalaista black metal -skeneä, mutta sanoutui irti sen tunnustuksellisesta sanomasta ja otti sen sijaan käyttöön kansallismytologisen kuvaston, joka ammensi vanhoista taruista ja legendoista. OMAKUSTANNE Fosforosin kakkos-ep:llä on ikää jo vuoden verran, mutta undergroundpiireissä satsataan harvemmin promootioon ja yritetään maksimoida ennakkohype. Johnny Gioelin hieno ääni kantaa tätäkin kiekkoa, ja kyllähän Pellin teoksia kuuntelee mielellään näin parin vuoden välein. Intro, yhdeksän varsinaista kappaletta, karvan alle tunti. D.E.M.I.S.E. Mega. Sittemmin Emperorista tunnetuksi tullut rumpali Trym Torson päristää settiään perin kohkaavalla otteella, mutta pahus soikoon sitä intensiteetin määrää, joka miehellä on hallussaan. Koskettimia käytetään maltillisesti ja tyylitajuisesti lisämausteena, niin kuin kaikkien pitäisi näissä yhteyksissä tehdä. Mikko Malm AXEL RUDI PELL Knights Call SPV Axel Rudi Pellin levytysuralle voisi nauraa, ellei tietäisi miehen olevan saksalainen ja täysin vakavissaan. Kun metallivaikutteisiin lisätään alternativeja grungepöhinät, punaista lankaa on vaikea löytää. Parhaimmillaan Axel Rudi Pell osaa hommansa todella hyvin: The Wild and the Young on hienolla kitarakoukulla varustettu rokkipala, joka on tosin kuultu bändin uralla jo useasti ennenkin. Se mikä hävitään teknisyydessä, voitetaan alkuvoimaisessa enegiassa. Mukana on myös perinteinen ylistys rockille, joka on tällä kertaa poikkeuksellisen väsynyt. Yhtye runnoo kuusi biisiä rujonmureaa death metalia, jonka taustalla kaikuu vahvasti punkhenkinen tatsi. ja Judas Priest kohtaavat Faith No Moren” -energiapläjäys. Tätä taustaa vasten vuosikymmenten täydellinen jääräpäisyys ja oman materiaalin häpeämätön kierrättäminen alkaa tuntua jo peräti hyvältä. Hordanes Land -ep oli yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, joka ilmestyi ensin toukokuussa 1993 ja muutamaa viikkoa myöhemmin splittinä Emperorin kanssa. Kari Koskinen FOSFOROS D.E.M.I.S.E. Bändin ammattitaitoisesti soittama melodinen hard rock jytkyttää tutun laiskalla, mutta kuitenkin omalla tavallaan hyvinkin tunnelmallisella nuotilla. Jos vanhempi materiaali kiinnostaa, vuosituhannen taitteen julkaisut ovat huomattavasti mielenkiintoisempia. Filis on rento, keskitempoinen ja kieltämättä myös kovin yksipuolinen. ei houkuttele millään muotoa luokseen. Eeppisenmustaa tunnelmaa tarjoava opus kannattaa ottaa haltuun viimeistään nyt. Jos sanoitukset ovat luokkaa ”raise your fist in the air, shout it out loud, long live rock, united we stand together”, menoa olisi syytä ryydittää edes kertaluokkaa terhakammalla potkulla. Hordanes Land ei ole täydellinen levy, mutta se ansaitsee kulttistatuksensa yhtenä norjalaisen black metalin avainjulkaisuista. Pikemminkin se tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoitettava, mutta oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtova ja voimaannuttava. Vähemmän on enemmän -periaate voisi toimia, kun kaikki kappaleet kellottavat introa lukuun ottamatta yli neljä minuuttia. Bändin itseään plagioivasta mutta kieltämättä hyvin tunnistettavasta tyylistä osaa jopa nauttia, vaikkei levyjen pariin enää palaisikaan. Terävöittämällä ja tiivistämällä levy olisi timanttikastia. By Norse on nyt julkaissut 25 vuotta täyttävän levyn uudelleen digitaalisesti sekä 12-tuumaisena vinyylinä, jonka päivitetystä bookletista löytyy muisteloita ja aikalaisten kommentteja. Sävelmien ja soundien erot ovat jo niin mitättömiä, ettei moisia tahdo huomata edes tosissaan kaivamalla. Kovat laulut eivät kuitenkaan pelasta jokseenkin sekavaa albumikokonaisuutta. Osin moisen huomaa biisien lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Koominen latteus ilman kunnon taustaa on vain koominen latteus. Tämänkin arvion voisi tiivistää toteamalla, että tarjolla on jokaista yksityiskohtaa myöten sitä samaa kuin edellisilläkin levyillä. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään ole hirmuinen hätä, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Keikka on tälle kokemukselle kuitenkin todennäköisesti levyä toimivampi formaatti
Viimeiseksi paketti pistetään treeniksellä kasaan ja tarkistetaan, että kaikki toimii. Tyylisuunnaksi on valikoitunut amerikkalaistyylinen punk, ja meininkiä voi luonnehtia riemukkaaksi. Aluksi meinasin heittää hanskat tiskiin äänitteen ohuenoloisen soundimaailman vuoksi, mutta korvien ja pään totuttua meininkiin esiin alkoi kuoriutua vähintäänkin asiallisia kipaleita. Bändi toimi muutaman kuukauden kolmikkona, mutta toukokuussa 2014 remmiin saatiin toinen kitaristi Lauri. Isoin uudistus livepuolella on, että kaikki jäsenet on valjastettu vähintään taustalaulujen vetämiseen ja näin esityksiin on saatu taas uutta kulmaa. Teresa Banksin Suomi– Espanja–Italia-kokoonpanorakenne kuuluu, bändi kuulostaa nimittäin kansainväliseltä – ja muutaman vuoden iästään huolimatta myös aivan konkareilta. DEMOT AADOLF VIRTANEN on saatu aikaan varsin murskaavia tunnelmia, mikä osoittaa taitoa siinä missä nopeiden kuvioidenkin hallinta. Nyt kun keikkoja on takana pian 30, esiintymiseen on saatu enemmän varmuutta ja viihdyttävyyttä. Upeaa ja kyvykästä louhimista ilman turhia kumarteluja! www.facebook.com/eartheriaband NAHKAHOUSUT (ÖLJYTYT) ABHORDIUM: Omega Prayer Salolainen Abhordium on vakuuttanut palstallamme aiemminkin. Paremmalla tuotannolla harrastelijamaisuuden kajon saisi todennäköisesti kitkettyä pois. Bändin riffimaailma on huomattavan raskas, mutta pääpaino on kuitenkin lähes järjettömässä kielisoitinnäpräämisessä. Laaksosen vimmainen ärjyntä lisää esityksen raivokkuutta entisestään, ja aavemaiset taustalaulut alleviivaavat riivattua tunnelmaa. – Bändin perustaminen oli kaikille aika selvä homma, oltiin kuitenkin soiteltu vuosia tahoillamme, käyty keikoilla ja diggailtu musiikkia. Jossain vaiheessa huomattiin, että omista biiseistä löytyy paljon potentiaalia ja niistä voisi pitää joku muukin. Yhtyeen soitto on hauskankuuloista mutta tiukkaa roiskintaa. Yhdelläkään bändin pelimannilla ei ole takuulla helppoa, mutta silti kuuntelukokemus on yllättävän levollinen, vaikkakin melkoisen leuat loksauttava. KEIKALLA OLEMME... Joka suhteessa monipuolista biisikatrasta sisäistäessä saa raapia päätä tovin jos toisenkin, eikä kyllästymistä tarvitse todellakaan pelätä. Kyllä me koetaan, että bändillämme on paljon tarjottavaa metallimaailmalle. Vaikutteet eivät ole välttämättä ilmiselviä, biisit kun pyritään hiomaan selvästi omantyylisiksi. – Bändi perustettiin virallisesti Porissa vuoden 2014 alussa, kun Mikko ja Janne alkoivat soittaa laulaja-kitaristi J-P:n kanssa hänen pöytälaatikkoonsa kertyneitä biisejä ja heittivät coverit lopullisesti sivuun. Uuden julkaisun myötä promohommat ovat lähteneet lentoon huomattavasti paremmin ja kiinnostusta on herännyt laajasti. TYÖMME JAKAUTUU… – …niin, että J-P säveltää ja sanoittaa käytännössä valmiin kappaleen, ja muut soittajat tekevät siihen bassot ja rummut. Vauhti on tällä kertaa monin paikoin hillitympää, mikä ei kuitenkaan vähennä pirullisuuden tuntua, pikemminkin päinvastoin. Eartheria KUUKAUDEN BÄNDI pureksittavaa piisaa näinkin. Erilaisia vaihtoehtoja oli noin 25, ja päädyttiin tähän, koska se tuntui hyvältä kielen päällä. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …erityisesti alkuvaiheessa oli hieman hankalaa tavoittaa laajempaa yleisöä. Orkesterin musiikillista linjaa on viilattu pari pykälää mustempaan suuntaan jylhän ja teknisen death metalin toimiessa pohjana. Omaa soundia viedään toki koko ajan eteenpäin, ja valmistumassa olevat biisit on taas viety sekä soitannollisesti että erityisesti laulullisesti pykälää pidemmälle. Tähtäin asetettiin alusta asti siihen, että väkevän treenaamisen ja biisienteon jälkeen kivutaan keikkalavoille. Sävellyksiin ja kappalerakenteisiin ei yleensä tule enää tässä vaiheessa paljoakaan muutoksia, ja myös sanoitukset ovat hakeneet lopullisen muotonsa. Sävellyspuolella mennään erityisen vahvoissa kantimissa. Simppeleillä riffeillä EARTHERIA Awaken the Sun Vuonna 2014 perustettu Eartheria on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja nälkäinen orkesteri. Jokaiseen niistä on sävelletty pari koukeroista ja erikoista riffiä, joten jokaiselle pitäisi löytyä jotakin kiinnostavaa. Vaikkei suomen kieli osu hevihommissa aina maaliinsa, tällä kertaa sanoituspuolikaan ei närästä. Hyvää soittoa, hienoja melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä makustelee mielellään. Erityisesti kaksi viimeksi mainittua on vaikuttanut tähän uuteen julkaisuun, ja bändin tyyli onkin mennyt huomattavasti tummempaan, monimutkaisempaan ja tunnelmallisempaan suuntaan. Porilaisnelikon taitavuus on tasolla, jota pääsee harvoin tällä palstalla todistamaan. www.maaband.com TERESA BANKS EP Tässähän onkin monikansallinen orkesteri. Upea bändi! www.facebook.com/Abhordium M.A.A Uusi päivä Oululainen M.A.A operoi hieman poweriin päin kallistuvan metallin parissa. www.facebook.com/teresabanksband MILLOIN JA MITEN. Toki jos hinnasta sovitaan, Jazzorganisaatio voi ottaa yhteyttä ja järjestetään ensi kesän kinkereille vähän spesiaalimpi näytös. Palaute erityisesti ulkomailta on ollut häkellyttävän hyvää ja uusia kuuntelijoita on löytynyt todella paljon. Pelkkä suora huuto (paria poikkeusta lukuun ottamatta) on toimiva ratkaisu, sillä 76. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …löysimme Awaken the Sunin kautta oma tyylin ja soundin, joille löytyy maailmanlaajuista yleisöä, ja olemme kaikin puolin valmis paketti. Teknisillä taidoillaan ja silkalla ilkeydellään pätenyt ryhmä lähestyy jälleen täyspitkällä julkaisulla, ja mikäs siinä, koko biisikatraan mitalla tuntuisi näet piisaavan painavaa asiaa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …soittamaan Pori Jazzeilla. – …pitäneet alusta asti mielessä, että pöytään lyödään sata prosenttia ja annetaan rahalle vastinetta. Toivottavasti myös kaikennäköiset festarilavat, kiertueet ja klubikeikat kuuluvat arkeemme säännöllisesti. Edes huomattavan pitkät biisit eivät kyllästytä, kun nuotit osuvat kohdalleen. Awaken the Sun -levyn kansitaiteen myötä nimi ja yhtyeen visuaalinen maailma lyövät hienosti kättä. Laulupuolellakin on pientä horjuntaa ja tarpeetonta pidättyväisyyttä, mutta ainekset täydelliseen soundiin ovat kutakuinkin hallussa. Myös poikamainen laulanta ja lukuisat stemmaköörit sopivat musiikin virtaviivaiseen ilmeeseen paremmin kuin hyvin. Uuden päivän kolme biisiä ovat tarttuvia tunnelmapaloja, joiden parissa viihtyy. Biisimateriaali ja taidot piisaavat parempaankin. BÄNDIN NIMI… – …oli yksi niistä, joita olimme keksineet potentiaalisten sellaisten listalle. MIKSI. Vertailua voisi halutessaan harrastaa jonnekin Offspringin suuntaan, mutta bändin soundi on niin räjäyttävän raikas ja elämänmakuinen, ettei verrokin etsintää koe tarpeelliseksi. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Eniten bändin soundiin on vaikuttanut uudehko death metal ja erityisesti sen teknisempi osasto: Sylosis, Mastodon, Stam1na, Rivers of Nihil ja Gojira. Soundipuolelle on puolestaan värkätty koruttoman apokalyptinen maisema – harvoin kuulee näin upean tuhovoimaista äänimaailmaa. Kahden kitaran mahdollisuudet on hyödynnetty hienosti ja niiden kuvioista löytyy paljon bongattavaa. Äärimmäisen melodiset biisit vääntävät pääkopan positiiviselle tolalle vaikka keskellä kylmintä talvea. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – Määrätietoisesti pyritään eteenpäin, joten toivottavasti olemme vähintään lyöneet pihalle timanttisen debyyttialbumin jonkin levy-yhtiön kautta. Tämän jälkeen kokoonpano on pysynyt muuttumattomana. Kriteerinä oli myös, että googlaustulos ei tuottaisi miljoonia osumia ja nimi olisi melko yksinkertainen. Death metalia ja modernia thrashiä progressiivisella otteella sekoitteleva ryhmä kuulostaa sävellyksillään omaperäiseltä, jopa futuristiselta
Trio Niskalaukaus -coverointi Alavilla mailla iskee aivan puun takaa. Modernimman death metalin jälkiä seuraava nelikko vetää jälleen tutulla asenteella ilman kummempia kliimakseja. Muutama omalaatuinen kommervenkki sekaan on saatu, mutta pääosin bändin metkut ovat jo liiankin kulutettua sorttia. Hyvänä esimerkkinä on päätösbiisi Saturation Point, jolla bändi ylittää sinfonisuudessaan paikoin itsensä kuulostaen jopa uniikilta. Raskaus on edelleen läsnä, ja tanakan pohjan päälle kudotut kaunosävelet köörilauluineen on ruuvattu mukavan omalaatuiselle tolalle. Naislaulajavoimin toteutettu, melodiaa tulviva ja kaunis sävelryöppy ei vertaudu mihinkään alan toimijaan vaan etenee omalla stailillaan. The Third Inclusion on nimensä mukaisesti bändin kolmas julkaisu, jonka tyylilajina on instrumentaalisesti toteutettu metalli. thevaleofficial.bandcamp.com/releases JJ CORPORATION The Third Inclusion Sonkajärvellä vuonna 2003 perustettu JJ Corporation ei ole helpolla tiellä. Kokonaisuus on niin moniulotteinen ja mieletön, ettei siitä selviä kertakuuntelulla. Hauska yksityiskohta on, että kaikki ep:n raidat on nimetty sen mukaan, mitä viiniä kutakin kappaletta työstäessä on nautittu. Vaikka bändillä on soitto ja ilmeinen tavoitekin hallussa, biiseihin jää kaipaamaan lisää luonnetta ja draaman kaarta. Taidokas, mehukkailla melodioilla elosteleva orkesteri jäi mieleen tarttuvilla biiseillään ja upealla soundillaan. Melko perinteisen kitaramelodioita viljelevän thrashin lisäksi matkassa on yllättävää herkkyyttä. www.facebook.com/OfOriginsOfficial FARKUT (STRETCH-MALLI) EEVA Mielen puolivaltias Lappeenrantalaisen Eevan lähtömainingit ulottuvat yli kymmenen vuoden taakse. www.facebook.com/ovdeth KOURISTUS Demo 2017 Kouristus on tamperelainen vauhtiryhmä, joka kohkaa pikaisesti ja rouheasti grindmeiningillä. oenos.bandcamp.com 77. Tarkastelukelpoisista soundeistakin huolimatta yleisilme on auttamattoman laiskahko ja kuiva. Laulutyylinä toimii tasapaksu korina, joka käy puuduttamaan tyylillisestä sopivuudestaan huolimatta jo puolivälissä esitystä. Sopivan kimuranttien riffien ohella painuu mieleen jokunen tarttuvanpuoleinen kertosäe, mutta kokonaisuus jää vielä valitettavan tasapaksuksi. Instrumentaalimusiikin kohdalla voi toisinaan käydä niinkin, että nykytekniikka lähtee lapasesta ja ihmismäisyys kadotetaan samassa tohinassa. Kitaroilla ja koskettimilla on runsaasti kerrottavaa, ja nuotitusten puolesta ei löydy moitteen sijaa. Suosittelen parin vuoden kypsytystä pimeässä kellarissa. Nelijäseniseksi vakiintunut orkesteri on jalostanut suomenkielisestä metallistaan itsensä näköistä, ja viiden biisin esitys vaikuttaisi myös mukavan monipuoliselta. Biisit ovat moitteettomalla tolalla ja yhtye tietää suuntansa. Runsaiden koskettimien ja kitaroiden kyllästämät biisit ovat kunnianhimoisia ja soitannollisesti päteviä. Näillä perusasetuksilla, pienellä sävellyskynän teroituksella ja vähän laveammalla väripaletilla luulisi saavan aikaiseksi vaikka mitä. Bändin soitto on kuitenkin vakaata ja vakuuttavaa, eikä soundissakaan ole valittamista. Niin kuin oikeastaan koko esitykseenkin. Viininpunaiseen kuoreen pakattu nelibiisinen teos sisältää yhden brittimiehen instrumentaalimusiikkia raskaalla kädellä ammennettuna. Tai ainakin jonkin sortin tuottaminen ja uudelleensovittaminen olisi lähes pakollista. Myös kiippariosastolla tapahtuu paljon. Ep:n tyyli sijoittunee jonnekin postrockin, doom metalin ja muun hitaan pörinän alueelle. Nelijäseninen, erityisen elinvoimainen orkesteri ei arkaile heittäytyä sen kummemmin raivokkaaksi kuin hempeileväksikään, mikä on hyvä osoitus ennakkoluulottomuudesta. Näillä eväin yhdessä ja erikseen rakennetut tunnelmat kestävät kuuntelua kerran jos toisenkin. Varsinkin kitarasooloja on taidokkuutensa puolesta ihasteltava. Sävelmiin on saatu lisää melodioita, ehkä jopa folkvaikutteita. Biisikolmikon pääpaino on raskaassa ja vähävauhtisessa riffirunnonnassa, jota maustetaan kitarameloidioilla. Uudemmanmallisesta death metalista ja progemaisista otteista rakentuvat biisit kuulostavat omaperäisiltä ja hyvällä tavalla rajattomilta. Myös soundien puolesta jää vielä toivomisen varaa. Vaikka materiaali on johdonmukaista, biiseissä on ”tilanne päällä” lähes koko ajan. kouristus.bandcamp.com OENOS Nero I EP 2017 Palstalle mahtuu yksi yrittäjä Suomen rajojen ulkopuolelta. Painavan kitaran, basson, rumpujen ja pianon avulla rakennellut synkeät tunnelmat jäävät valitettavasti aika miedoiksi. Tunnelma on kuitenkin mainittavan raskas, mitä tukee kiekon rouhea soundi. Näin tuoreen tapauksen kohdalla on helppo uskoa epäkohtien hioutuvan aikanaan. Luonnollisesti katse kääntyy soitintaituruuteen, jota saakin ihastella jokaisen instrumentin kohdalla. Kaunisja hentoääninen Rebecca selviää lauluistaan, mutta paikoin tulee fiilis, että laulantaakin on yksinkertaisesti liikaa. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI FORTE RUIN Rebuild the Machinery Lahtelainen Forte Ruin oli jo debyyttijulkaisullaan valmis bändi. On myös harvinaista, että Of Origins ei vaikuta hiihtävän kenenkään perässä vaan etenee aivan omaehtoisesti – minne nyt sitten onkin menossa. Sinällään varsin brutaalinkuuloinen kurnutusmainen laulutyöskentely korostaa mattomaista yleistunnelmaa ja alkaa pitemmän päälle puuduttaa. Pientä raakilemaisuutta on vielä ilmassa, mutta Eevan pullat ovat mukavasti uunissa. Pientä rivakkuutta esittelevä kakkosbiisi, italialaissävytteinen Brunello di Montalcino, jää mieleen pirteimpänä. Kotimainen kielemmekin on sorvattu tunnelmaan sopivalle mallille. Soitto sujuu tiukoissa puitteissa, mutta kiihkeimmillään meininki alkaa äityä niin mystiseksi, että ex-ministeri Lindénin matka Ugandaan kalpenee rinnalla. Uudistunut tyyli ei ole hullumpi. Saattaahan yhtye pötkiä pitkälle näilläkin eväillä, mutta jään kaipaamaan jotain omaperäisempää ja repäisevämpää. Basisti-laulaja Riku Kirvesniemi ansaitsee erikoismaininnan: mieheltä käy upeasti useampikin laulutyyli, joista karjunta lienee vahvinta tonttia. Omaperäisyydestä bändiä ei pääse silti vieläkään syyttämään, sillä modernin melodisen metallin esikuvat kuuluvat läpi selkeästi. Melodioita mausteiksi viljelevä runnonta on rokkikaavan mukaista riffitalkoota, ja melko yllätyksetöntä sellaista. Vielä jää mietityttämään, mihin tällaisilla näkemyksillä yllettäisiin laulajan kanssa… VERJAGEN Under a Dread Captain’s Orders Kouvolalainen Verjagen on palstalle entuudestaan tuttu kokoonpano. Vaikkei hieno sävellys istu The Valen rosteriin saumattomasti (esityskielensäkään puolesta), se alleviivaa karua ja kansanomaista tunnelmaa, jonka ydintä Autumn in the Valley selkeästikin pyrkii hipelöimään. Hauskaa räimintää, mutta sormi ei välttämättä hakeudu play-nappulalle ihan heti uudelleen. Demo käsittää viisi biisiä, joiden esittämiseen menee alle viisi minuuttia, joten kyllästymisen vaaraa ei pitäisi olla. Ep:n monipuolisuus ja arvaamattomuus on kiehtovaa, etenkin kun ottaa huomioon, että jäsenistö koostuu hädin tuskin parikymppisistä nuorista miehistä. www.facebook.com/eevaband THE VALE Autumn in the Valley Overnizer-nimellä aiemmin tunnetun tamperelaisbändin suunnitelma on huikea: uudistusten jälkeen olisi tarkoitus ulostaa kuluvan vuoden aikana viisi julkaisua. Samaan biisiin saattaa mahtua tyyliä jos jonkinlaista, mutta homma pysyy äkkivääristä näkemyksistä huolimatta kasassa. www.averlanche.com OVDETH Tempest Calm Cold Helsinkiläinen OvDeth sekoittelee erilaisia deathja black metalin metkuja, muttei pääse asettumaan oikein kumpaankaan laariin. Ongelmana on kuitenkin jonkinmoinen yliyrittäminen. Kiekko soundaa lyijynraskaalta, mikä onkin minimikriteeri näin yksinkertaisilla riffeillä ja vähäisillä tunnelmanrakennusaineksilla. Muilta osin kiekko on omaan makuuni turhan jälkibitterinen. Paikoin jää kysymysmerkki, onko itse bändikään riffiensä tasalla, joskin suttuinen tuotantokin vaikuttaisi vähän rajoittavan tolkun saamista. Kyseessä on kuitenkin debyyttijulkaisu, joten eipä heitetä toivoa aivan vielä. www.facebook.com/ForteRuinOfficial OF ORIGINS Days Turkulainen Of Origins on perustettu vuonna 2015, mutta bändi vaikuttaa kaikin puolin kypsältä. Nappiosumiin ei kyetä, mutta ilmassa on piristäviä tuulia. Päällimmäisenä erottuu kitaraosasto, joka sisältää paljon herkkumelodioita sekä runsasnuottisia ja tyylitajuisia sooloja. Raskaalta mutta tunkkaiselta soundaava demo on vihainen ja hyökkäävä, kuten tyylisuunta huomioiden suotavaa onkin. Biisimateriaali on kuitenkin poikkeuksellisen hyvää eikä erottuisi nuotitustensa perusteella alan huipuista kerrassaan mitenkään. Löytyy räyhää, vauhtia, suvantoja ja jopa perusrockista lainattuja ratkaisuja. Vasta päätösbiisi Neverborn antaa ymmärtää, että bändistä löytyy tarvittaessa vähän kuivempaakin ruutia. www.facebook.com/verjagen RIKKINÄISET VERKKARIT (JARRURAIDALLA) AVERLANCHE The Machinery of Life Helsinkiläinen Averlanche on viime vuonna perustettu tulokas melodisen metallin saralle. Ovathan nämä djenttaavat kitarat melodiakuorrutuksineen ja puhdas/ örinä-laulukombinaatioineen toki hienoja rakennusaineita, eihän niitä muuten käytettäisikään. Pisteitä myös siitä, että kaikki tavara on soitettua ja elävänkuuloista
Kauppias kertoi, että nämä ovat demoja bändeiltä, jotka eivät ole vielä julkaisseet mitään lafkojen kautta. Niitä kyllä kuunneltiin, mutta etsimme samaan aikaan jotain äärimmäisempää. Moni muistelee varmasti myös Edge of Sanityn, Unleashedin, Therionin, Hypocrisyn ja Tiamatin varhaisia vaiheita. Siihen asti kaikki oli pyörinyt Venomin, Bathoryn, Metallican ja Slayerin ympärillä. Alamaailman portit auki Joakim Sternerin ja hänen kanssaan Necrophobicin perustukset valaneiden David Parlandin, Stefan Harrvikin ja Stefan Zanderin yhdistävänä tekijänä oli juuri äärimmäisemmän metallin nousu. – Ei kestänyt kauaa, kun olimme ihan sekaisin Sepulturasta, Morbid Angelistä, Nihilististä, Mayhemistä ja kaikesta muusta, mitä saimme kasettikopion kopion kopiona käsiimme. Myös kasetit erosivat kaikista tavallisesti ostamistamme levyistä. Demojen vieressä taas oli norjalainen Slayer Magazine -fanzine, johon kirjoittivat ihan tavalliset metallifanit. Osa muusikoista jopa uskoo tähän. – Minulta kysytään joskus, mitä ajattelen ruotsalaisen death metalin vallankumouksesta 90-luvun taitteessa. – Deathja black metal oli kuin tehty niille nuorille, joiden mielestä vanha heavy ja varsinkin punk alkoivat olla jo vähän edellisen sukupolven juttuja. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JENS RYDEN SAATANAN VOITTO KUOLEMASTA 78. Joakim kertoo, että soittajia bändiin olisi löytynyt helposti, mutta hän koki suhtautuvansa musiikkiin eri tavalla kuin muut. Jostain levykaupan pölyisestä nurkasta oli ehkä saattanut löytää Possessedin levyn. Entombed. Yksi Heavy Sound -kauppareissu oli Joakimin mukaan erityisen käänteentekevä. Kuitenkin on yhtä totta, että syntynyt soundi oli useimmiten sattumien summaa. Ihan kuin olisi nähnyt alamaailman porttien aukeavan edessään. Halusimme tehdä synkempää metallia kuin yksikään bändi ikinä ja löytää omat keinomme sen saavuttamiseksi. Jos minun pitäisi nimetä jokin tapahtumasarja, jonka seurauksena Necrophobic syntyi, se oli juuri tämä. – Menimme ihan sekaisin! Oli siis mahdollista kuulla julkaisematonta metallia! Mitä helvettiä. Ne maksoivat ihan helvetisti, mutta niiden ostaminen oli ainoa vaihtoehto, jos mieli saada käsiinsä sairaimpia uusia kiekkoja, joilla tyydyttää loputon metallinnälkänsä. Vuonna 1989 perustettu, Slayerin samannimisen kappaleen mukaan nimetty yhtye erosi monista aikalaisistaan viheliäisen melodisuutensa ja blackmetallisen luonteensa ansiosta. On totta, että äärimmäisempi metalli alkoi syöstä 80ja 90-lukujen taitteessa perinteisempää heavyä ja rockia vallasta myös täällä Ruotsissa. Lehti näytti melko käppäiseltä ja kotikutoiselta. Tietty eristäytyneisyys kuuluu myös bändin ainoan alkuperäisjäsenen, rumpali Joakim Sternerin puheissa. He toivat maahan levyjä ympäri maailman. Kysyn aina: ”Mistä vallankumouksesta?” En koe vieläkään, että on olemassa jonkinlainen kaikki nämä bändit yhteen sitova käsite. – Silmiini pisti lehti jossain kassan takana olevalla hyllyllä, ja sen lehden vieressä oli nippu kasetteja. Ahdas Tukholma Äärimetalliaalto pyyhkäisi nopeasti varsinkin Tukholman ja sen lähiseutujen yli. Uusia rujompia bändejä löytyi koko ajan, ja ne syrjäyttivät nopeasti vanhat. Olimme varmaan 15–16-vuotiaita, emmekä olleet ikinä nähneet mitään vastaavaa. Kasettienvaihto oli paljon kiehtovampaa kuin tavallinen levykaupassa käyminen. Kun kaivaa vieläkin syvemmältä, löytää Carnagen, Seancen, Cemetaryn ja Mercilessin kaltaisia bändejä, mutta yksi jää usein mainitsematta vielä tässäkin kohtaa: Necrophobic. Nihilist. Grave. Tähän on syynsä. En koe, että olemme osa jotain tiettyä Tukholman soundia. VANHA LIITTO K un ajattelet ruotsalaista vanhan liiton death metalia, mitkä bändit tulevat mieleesi ensimmäisenä. – Kun halusimme ostaa metallilevyjä, ainoa vaihtoehto oli mennä Heavy Sound -levykauppaan. Dismember. Kun mies aloittaa Necrophobicin ruumiinavauksen, hän valitsee sanansa todella tarkoin. Ihan kuin ihmisillä olisi ollut täysin määrätietoinen tavoite luoda ”uusi uniikki soundi” ja kirjoittaa metallin historiankirjoja uusiksi. Ja miten se eroaa vaikkapa floridalaisen metallin aallosta samoihin aikoihin. Jenkkilästä puhumattakaan, Joakim sanoo. Synkän sanoman julistaminen on ruotsalaisen Necrophobicin kahdeksannella albumilla vasta alussa. – Olen huomannut, että ruotsalaista death metalia on romantisoitu jälkikäteen jonkinlaisella yhteisöllisyydellä ja suunnitelmallisuudella
– Se soundi oli liima, joka sitoi koko ”genren” yhteen kaikkien korvissa, eikä muulla tuntunut olevan mitään merkitystä. – Jossain vaiheessa tuntui siltä, että joka vitun jätkä soittaa ainakin kolmessa eri bändissä, Joakim hymähtää. Väitän, että vähemmän itsestään selvät olosuhteet olisivat synnyttäneet paljon monipuolisempia bändejä, Joakim arvelee. Ne kuulostivat ihan samalta, koska samat tyypit soittivat niissä samalla tavalla. Kaikessa on puolensa... Onko parempi, että kaikki levyt kuulostavat vähän paskalta... – Bändejä oli treenaamassa joka kellarin nurkassa. Varsinkin 80-luvun puolella harvalukuiset suomalaiset metallibändit tyytyivät äänittämään levynsä kaikelle muulle kuin metallille vihkiytyneillä studioilla. – Antikristillinen ja satanistinen elämänkatsomuksemme on tuskin jäänyt keneltäkään huomaamatta, Joakim toteaa. ”Meille ei riittänyt se, että joku osasi hakata kitaraansa aggressiivisesti tai öristä rumasti. Ehdoton ideologia Ulkopuolisuuden ohella Joakimin puheissa toistuu Necrophobicin ydinkohtana ideologia, jonka laatu selviää, jos tutkii bändin sanoituksia vähänkään pintaraapaisua syvemmältä. Teimme näin musiikillamme alusta alkaen, mutta otti peräti neljä levyä ennen kuin Tomas ja Sunlight jättivät Tukholman. – Niin. – Meille ei riittänyt se, että joku osasi hakata kitaraansa aggressiivisesti tai öristä rumasti. Mutta älä ymmärrä väärin. Tämä musiikki ei saanut olla kenellekään vain harrastus tai jonkinlainen väliaikainen rooli. Tämä musiikki ei saanut olla kenellekään vain harrastus tai jonkinlainen väliaikainen rooli.” VOITTO 79. Siinä vaiheessa, kun saimme mahdollisuuden äänittää ylipäänsä mitään yhtään missään, Sunlight oli ensimmäinen tavoitteemme. En halunnut olla osa jotain ryhmää tai jengiä, joka soittaa viiden samanlaisen bändin hupailuiltamia. vai ihan samalta. Necrophobicissa oli jo ennen bändin nimeämistä kyse siitä, että kaikkien piti jakaa tietty visio musiikissa ja sanoituksissa. Suomessa tilanne ei ollut ihan näin hyvä. Sen jälkeen olimme jälleen hieman enemmän ulkona muiden kuvioista. Necrophobicissa oli jo ennen bändin nimeämistä kyse siitä, että kaikkien piti jakaa tietty visio musiikissa ja sanoituksissa. Usein ylistetty Sunlight-studion ja Tomas Skogsbergin yhdistelmä saa Joakimiltakin kiitosta, vaikka hän sanoo, että pesäeron tekeminen myös siihen oli välttämätöntä. – Ideologiaamme kuului ennemmin erottua ja tuhoutua kuin hukkua massaan ja tuhoutua vähän hitaammin. Kaikki halusivat sen soundin viimeistään siinä vaiheessa, kun siellä oli äänitetty varhaisia Treblinkan, Nihilistin ja Graven levytyksiä
Suosio tuntui merkitsevän joillekin paljon. – Tämä ideologia on karsinut taitavimpiakin soittajia joukostamme. Ne ovat jo sen luokan lopullisuuksia, ettei niistä selviä parhaalla tahdollakaan. – Debyytti on aina debyytti. Mutta tulen aina VA NH A LI IT TO 80. Sitä kiihkoa ei unohda koskaan! Ei ole mitään paskapuhetta, että bändien ensimmäiset levyt tai demot ovat parhaita. En tiedä siitä, mutta levy toteutti sanomansa täydellisesti. Vaikka ne tekisivät myöhemmin miten hyviä levyjä, halu räjäyttää koko maailma pakkautuu siihen ensimmäiseen. Sitä ei voi toistaa ikinä sen jälkeen. Riivatut rituaalit Tänäkin päivänä Necrophobicista puhuttaessa tapetille nousee ensimmäisenä bändin vuonna 1993 julkaistu debyytti The Nocturnal Silence, jonka soundi erosi monista samoihin aikoihin julkaistuista levyistä todella paljon. Miehitys Joakimin ympärillä on vaihtunut usein, ja liikenne bändissä on ollut myös edestakaista. Jos meinaa soittaa tässä bändissä ja tehdä niin rehellisesti, on oltava valmis tunnustamaan Saatanan läsnäolo kaikessa ihmisyydessä. Se on ihan roskaa. Myös Joakim muistelee albumia edelleen ainutlaatuisena kokemuksena. Toisin kuin nyt digiaikana, senaikaisilla budjeteilla ei noin vain lähetty pakittelemaan ja tekemään kaikkea uusiksi. Kaikkia tämän bändin jäseniä on yhdistänyt uskontojenvastainen näkemys ja halu purkaa ihmiskuntaa riivaavaa itsetuhoisuutta musiikin muotoon. Osalle se on vain kirjoittelua ja viihdettä, osalle taas jotain paljon enemmän. On Darksidella hetkensä. – Se oli ensimmäinen kerta, kun vietimme vähän pidemmän ajan studiossa. – Saan kuulla toistuvasti, miten paljon se levy on merkinnyt 90-luvun death metalissa rypeneille ihmisille. Minulla oli mielessäni paljon voimakkaampi ja monitahoisempi soundi, mutta kaikki meni pieleen. Neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu Darkside ei herätä Joakimissa aivan yhtä lämpimiä tuntemuksia. Sen masterointi vain meni ihan päin helvettiä. Kun nämä seikat nousevat esille, Joakimin äänensävy muuttuu varautuneeksi – aivan kuin hän kokisi tarpeelliseksi korostaa, ettei kaikki johdu vain hänestä. Ymmärrän sen ihan hyvin. Joku totesi heti koulun loputtua, että alkaa elämään aikuista elämää ja musahommat saavat jäädä. Siinä ei ollut kyse vain muutamien sessioiden tuloksista, vaan albumi lähes kirjoitti itse itsensä. Joku toinen sai lapsia jo nuorena, eikä isän sopinut vetää mitään ”lapsellista saatananpalvontaheviä kellarissa”, kuten eräs tyttöystävä taisi asian muotoilla. – Meillä oli kasassa aihioita monelta demolta. Yksin tämä seikka sytytti meidät ihan mielipuoliseen luomisvimmaan, hän muistelee. – Aina välillä mietin, missä levyn alkuperäinen masternauha on ja arvuuttelen, voisiko sille tehdä jotain. – Jo alkuaikoina metalli oli monelle kaverilleni vain vaihe. – On myös ollut tilanteita, että jokin muu bändi on kiinnostanut Necrophobicia enemmän, kanssamme soittamisesta ei ole saanut tarpeeksi rahaa tai ei ole päässyt tekemään ”uraa”, kun yleisömäärät eivät 90-luvulla nousseetkaan nousemistaan. Saimme Sunlightin käyttöömme kahdeksi viikoksi. Sitten on tietenkin väistämättömiä juttuja, kuten Davidin [Parland] kuolema tai Tobiasin [Sidegård] joutuminen kiven sisään. Hyviä kappaleita, hyvä tunnelma ja joitakin kieroja melodioita. – Tietty kuvasto ja sanasto tulee aika automaattisesti tämän musiikin mukana. Sille ei voi mitään, ettei näitä näkemyksiä voi juuri peitellä tai pitää osana jonkinlaista roolia. – En tiedä, onko olemassa kovin montaa bändiä, jotka pystyvät pitämään kokoonpanonsa kasassa koko elinkaarensa ajan. Sitä on kuin riivattu. Minulle kerrotaan vieläkin, että teimme jotain sellaista, mitä muut eivät olleet tehneet. Meidän oli vain nieltävä tulos ja elettävä sen kanssa. Kohdallamme kyse ei ole kuitenkaan ollut mistään vittumaisen diktaattorin ylivallasta, Joakim korostaa
Vaikka ne tekisivät myöhemmin miten hyviä levyjä, halu räjäyttää koko maailma pakkautuu siihen ensimmäiseen. – Koko levyä määrittää se, että Sebastian ja Johan [kitaristit Ramstedt ja Bergebäck] palasivat takaisin bändiin. Pitkästä aikaa Necrophobicin albumin voi sanoa olevan metallille omistautuneiden ihmisten metallille omistautuneille ihmisille tekemä levy. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Kukin näistä levyistä on varma askel kohti puhdasta Necro phobicia. Kun soitamme jälleen tällä porukalla, lavalla on neljä metallia elävää tyyppiä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”Debyytti on aina debyytti. tähän asti. Uutta keskittymistä. Se lopullinen liekki uupui. Ehkä se on niin hyvä juuri siksi, hah. samaan lopputulokseen: se ei olisi aitoa. Levy vaikuttaa uuden luvun alulta. Kun nostan 1990-luvun Necrophobic-tuotannon rinnalle 2000-luvun albumikolmikon Hrimthursum, Death to All ja Womb of Lilithu, Joakimin maltillisen äänensävyn joukosta kuultaa jopa hienoinen ylistys. Siitä syntyi uutta energiaa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tälle levylle en kirjoittanut mitään. Tämä valjastui helvetin voimakkaaksi levyksi, Joakim toteaa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. enkä black metalia... Sitä on kuin riivattu. En ole enää sama ihminen kuin tuota levyä tehdessäni, enkä voisi mitenkään palata siihen mielentilaan. Ei vain jengiä, joka soittaa keikat läpi. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Uutta motivaatiota. Sitä on vaikeaa määritellä itse, mutta nyt kun katson noita kolmea levyä, en näe death metalia... Sen voi aistia levyltäkin. – Olimme taantuneet hetkeksi aikaa eräänlaiseksi zombilaumaksi. Näen rituaalinomaisia purkauksia, jotka ovat sinetöineet inhimillisyytemme epäinhimillisyyden levyille! Kohti lopullisia syvyyksiä Juuri julkaistu Mark of the Necrogram, bändin kahdeksas albumi, on osoitus tähän asti äärimmäisimmästä Necrophobic-soundista. Necrophobicin keikoista tuli jälleen rituaaleja. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Sitä ei voi toistaa ikinä sen jälkeen.”. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Ei mitään ylimääräistä. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Jokainen levymme heijastelee senhetkisen kokoonpanomme kollektiivisia tuntemuksia siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. – En ole koskaan ollut tämän bändin pääsäveltäjä, mutta olen kirjoittanut musiikkia ja sanoituksia jokaiselle levyllemme... Sitä kiihkoa ei unohda koskaan! Ei ole mitään paskapuhetta, että bändien ensimmäiset levyt tai demot ovat parhaita. Siitä on hyvä jatkaa. Hetken muiden panosta hehkutettuaan Joakim nauraa ensimmäisen kerran koko kolmen vartin puhelun aikana ääneen löytäessään vielä yhden syyn sille, minkä vuoksi Mark of the Necrogram tiivisti bändin ideologian niin hyvin. Näen ne eräänlaisena kolmikkona. – Vaikka soitan itse tässä bändissä, olen sitä mieltä, että nyt kaikki se levyjen välissä vaivannut epämääräinen paska jätettiin jotenkin taakse. Sotkisin varmasti levyn hengen täysin. – Necrophobic saavuttaa tällä albumilla lopullisempia syvyyksiä kuin aiemmin
– Toinen suuri haaste on kynäruiskumaalaaminen, varsinkin jos halutaan maalata kitaran runkoon suoraan tietty kuva sellaisenaan. Soittajalla on myös usein todella yksityiskohtaisia referenssejä, joissa riittää tunnustelemista. 82. Pelkästään materiaalien hinnat ja tekijöiden määrän tippuminen on kuitenkin kasvattanut hintoja roimasti. Hän tietää materiaaleja, mikrofoneja ja yksityiskohtia myöten täsmälleen mihin tähtää. He ovat keräilleet näitä kautta aikojen. ESP on tehnyt vastaavaa yhteistyötä suomalaismuusikoiden kanssa jo pitkään. Toiveet saattoivat olla hyvin yksityiskohtaisia. Saarikon mukaan suomalainen kantasuosikki on Alexi Laihon mallisto, ulkomaisista taas Metallican kielisoittajien kitarat. – Jopa Suomessa on ESP Custom Shop -soittimien keräilijöitä, ja on muutamia ihmisiä, jotka omistavat 50–100 kitaraa tästä mallistosta. Musamaailman sivujen tai ESP:n katalogin perusteella voisi arvella, että kaiken kansan saatavilla on vain muutamien artistien nimikkosoittimia. – Jos siis näette jonkin erityisen mieluisan ESP:n soittimen suosikkibändinne musiikkivideolla tai vaikka keikalla, se on tilattavissa ESP:n kautta. Jos joku haluaa tilata vain yhden kitaran, se onnistuu kyllä. Se oli niin pientä työtä, että esimerkiksi lavassa olevaa maisemaa ei uskoisi kynäruiskumaalauksella tehdyksi. Emme ole koskaan lähteneet rakentamaan soittimia minkään tietyn kaavan mukaan, Saarikko avaa. – Kyllä sen huomasi, että varsinkin rockissa ja metallissa asiat olivat isollaan. – Suomen osalta historian täytyy alkaa jostain 90-luvun loppupuolelta, jolloin teimme ensimmäiset mallit Children of Bodomin kanssa. PIIRI AKI NUOPPONEN Soitinvalmistajat ovat tehneet jo pitkään yhteistyötä muusikoiden kanssa loihtimalla heille toinen toistaan komeampia nimikkosoittimia. Sen vuoksi Custom Shop -tilauksia tuli aika paljon. – Yhteistöihin on ollut yhtä monta lähestymistapaa kuin yhteistöitä on ollut. – Joissakin tapauksissa taas vaihtelemme muutamia sanoja artistin kanssa ja kuuntelemme todella tarkasti, millaista soundimaailmaa hän on hakemassa. Saarikko korjaa, että tilanne on todellisuudessa ihan toinen. – Useimmiten yhteistyötä haluava soittaja on valtavan tietoinen siitä mitä haluaa. Saarikko myöntää vuosikymmenen takaisen ”hevibuumin” näkyneen myös soitinten myynnissä. – Ihan alkuaikoina, kun näitä Custom Shop -kitaroita tehtiin vähemmän, varsinkin otelautojen inlayt olivat usein asia, jonka suhteen artistit heittivät suuria haasteita valmistajalle. Pelimannien näköisiä soittopelejä 6. Kitarat eivät ole vain muusikoiden työkaluja, vaan parhaimmillaan suoranaisia taideteoksia. Tällaiset yksityiskohdat ovat usein niitä helppoja asioita. MUSAMAAILMAN perustaja ja toimitusjohtaja Kai Saarikko kertoo Infernolle, miten bändien ja kitaranvalmistajan välinen yhteistyö etenee firmansa maahantuoman ESP-kitaramerkin tapauksessa. Ne olivat hurjia metallivuosia, suomalaiset bändit kulkivat isosti maailmalla ja heidän kitaroitaan valmistettiin todella paljon. Osan niistä voi saada omakseen kuka tahansa. Aika pian sen jälkeen tuli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Sitten lähdemme valitsemaan omalla asiantuntemuksellamme kaulaja runkopuita, kaulan leveyksiä ja kaarevuuksia sekä nauhojen kokoja. Aluksi soittimia tehtiin vain muusikoita ajatellen, mutta pian ESP alkoi vastata valtavaan kysyntään antamalla kenelle tahansa mahdollisuuden ostaa Signature-malliston soittimia. Tähän mennessä olemme kuitenkin saaneet toteutettua kaikkein villeimmätkin toiveet niin yksityiskohtaisesti, että kitaran valmistuttua on saanut itsekin hieraista vähän silmiään, että onko tämä soitin ihan oikeasti olemassa! – Tuorein esimerkki on Alexi Laihon kitaran uusin versio, johon kynäruiskumaalattiin uusimman Bodom-albumin kansi. – Alkuaikoina näiden ESP Signature -sarjojen hinnat olivat oikeastaan aika edullisia käsityönä valmistetuiksi soittimiksi. Sanoisin, että heti näiden yhteistöiden jälkeen kysyntä alkoi kasvaa
. VIP ARTISTS: ANTONY PARVIAINEN TRIO FEAT. . M O R E T O B E A N N O U N C E D !. MARCO HIETALA & JP LEPPÄLUOTO 20.-21.7.2018 LAUKAA, PEURUNKA # S U O M E N R O C K E I N F E S T A R I W W W . F I VARMISTA PÄÄSYSI SUOMEN ROCKEIMMALLE FESTIVAALILLE JA OSTA LIPPUSI HETI! . J O H N S M I T H
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 3 FIN Dimmu-Amorphis 03-18_BACKCOVER.indd 1 01.03.18 16:10