ALK. 99,00 € 2 PV .................. LIPUT: 1 PV PE & SU ....... ALK. 139,00 € www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 HALESTORM STAM1NA KVELERTAK CULT OF LUNA FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES SICK OF IT ALL HEILUNG BATTLE BEAST MARKO HIETALA ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOUDNESS LOST SOCIETY DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA DARK SARAH WARKINGS VISIONS OF ATLANTIS ALIEN WEAPONRY BRYMIR GOATBURNER Oc. 119,00 € 3 PV ................. ALK. ALK. 89,00 € 1 PV LA ...................
13.12.2019 14.12.2019
2CD Edition includes a bonus disc with 10 new and original songs, all packaged in a luxurious O-card with double die-cut LP specifically mastered and cut for vinyl. 1 9 W W W . The Mute Gods are Nick Beggs (Steven Wilson, Steve Hackett), Roger King (Steve Hackett) & Marco Minnemann (The Aristocrats, The Sea Within). CHECK OUT THESE NEW RELEASES! THE MUTE GODS ATHEISTS AND BELIEVERS WITHERFALL VINTAGE EP 22.03. 3 . The Circus, Helsinki. C E N T U R Y M E D I A . Features guest appearances by Alex Lifeson (Rush’s legendary guitarist), Craig Blundell (Steven Wilson), Rob Townsend (Steve Hackett) and Nick Begg’s daughter, Lula Beggs. C O M · W W W . After delivering one of the most talked about and easily best heavy metal albums of 2018 with “A Prelude To Sorrow”, dark melodic metal act Witherfall – feat. P E R I P H E R Y I V H A I L S T A N 22.03. Iced Earth guitarist Jake Dreyer and new Sanctuary-singer Joseph Michael present a special release to celebrate their first ever European tour! “Vintage” contains 40min of music featuring captivating acoustic versions of ‘Vintage’, ‘Ode To Despair’, covers of Tom Petty and Helloween, and more! Featuring stunning artwork by Kristian Wåhlin (Tiamat, King Diamond, At The Gates). Mixed & mastered by Zeuss (Queensryche, Iced Earth). 05.04.19. On tour in Finland: 29.3.-30.3. Featuring Mike Keneally as music director, Morgan Agren (Mats And Morgan, Frank Zappa, Fredrik Thordendal), Anup Sastry (Monuments, Periphery), Samus Paulicelli (Decrepit Birth, Abigail Williams), Chad Kroeger (Nickelback), Anneke van Giersbergen and many more! The Ltd. Logomo, Turku, 21.11. C O M. The 180g 2LP Vinyl Edition (incl. The first Periphery release for their own 3DOT Recordings. The new album from GRAMMY® Award-nominated quintet Periphery. empath 2 9 . I N S I D E O U T M U S I C . the album on CD) comes with etching on side D. Savoy, Helsinki (SOLD OUT), 20.11
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : An nih ilat us, Sin ma ra, Silv er Bu llet , Cu mb eas t, Wa ste of Sp ace Or ch est ra 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ba ttl e Be ast 02 5 Ev erg rey 02 8 Elu vei tie 03 2 Yn gw ie Ma lm ste en 03 6 Be lze bu bs 04 De vin To wn sen d 04 8 Pö lky llä : gri nd in iso isä Sh an e Em bu ry 05 6 Sa lam yh kä : Ma jor Lab el Wh en I Am wit h Yo u Yo u Are Saf e (20 09 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Vlt im as 07 8 Va nh a liit to: Xys ma n var ha isa jat, ha ast att elu ssa Jan i Mu uri ne n, Tep po Pu lli ja Oll i Nu rm ine n 08 2 Ku ud es pii ri 040 018 032 078 02 8 TA N YA G H O SH AU ST IN H AR G R AV E M AN U EL VA R G AS LE PIZ JA R M O KA TI LA
20.7. 18.7. 19.7. get your Tickets @ www.johnsmith.fi 18.7. 20.7.2019 Peurunka, laukaa MR SMITH’S AFTERPARTY: STEREO TERROR DJ’S DJ’S LAURA & HYRDE DJ JUSSI 69
Mietin melankolisuudenpuuskassani myös yhtä kaikkien aikojen parhaista rocktarinoista, Napalm Deathiä palloilemassa innoissaan Muumimuseossa jollain takavuosien Tampereen-visiiteistään. Miksi sitten koin selittämätöntä haikeutta, kun istuin bussissa kotiin uusi Napukka-pipo päässä ja -paita taskussa. 29.3.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT SINMARA Hvís Stjarnanna HERO DISHONEST Maailma palaa taas LADYTRON Ladytron TÄMÄ on tullut tunnustettua monesti ennenkin, mutta eipä kerta haittaa tee: olen harmittavan huono keikallelähtijä. Vaan kun Napalm Death saapuu kaupunkiin, on liikuttava. Samalla keikka oli kuitenkin bändiltä ensimmäinen todistamani, jolla arvon grindherrojen ikä alkoi, jos ei nyt niin kuulua, niin ainakin näkyä. Suunnittelen ja vatvon, mutta sitten kun konsertti-ilta koittaa, tuttu ja turvallinen kotisatama vie säälittävän usein voiton. Tässäkin on puolensa, jo ihan memento mori -hengessä: äärimmäisinkin vanhenee, ja se on ihan terveellistä tajuta. Mark ”Barney” Greenwayn takavuosina mielipuoliset mittasuhteet saanut yhtä aikaa etuja takapotkuinen lavatempoilu ei ollut enää NIIN älyvapaata, ja koko yhtye oli vähän nuupahtaneen (vaiko vasta tositoimiin lämmittelevän?) oloinen jo kiertueensa toisella keikalla. En koe mitään hankaluutta ajatuksessa, että näkisin nämä valloittavat herrat Klubin lavalla vielä kymmenenkin vuoden päästä – ja toivottavasti näen, sillä rockin maailma tarvitsee Napalm Deathiä. Tampereen Klubilla koettiin taatun tarraavaa meininkiä, kun birminghamiläisherrat pistivät tuulemaan kuten vain yksi ja ainoa Nappis voi. Ehkä selitys on niin yksinkertainen, että tutuiksi kokemiaan asioita peilaa aina itseensä, tai päinvastoin. Sitä paitsi Nappiksen setämiesmäisyydessä on jotain perin viehättävää; toisin kuin useimmille äärimusiikkia esittäville yhtyeille, sille ikääntyminen sopii. Ehkäpä haikeutta aiheuttikin etupäässä oma ikääntymiseni. ”Taiteilijat ovat tavattoman herkkiä”, tiesi Nipsukin. Tuonnempana löytyvässä Timo Isoahon mainiossa Pölkyllä-jutussa Nappisbasisti ja perheenisä Shane Embury puolestaan toteaa, että kun yksinäinen hetki kotona harvoin löytyy, hän arvostaa rauhaa ja saattaa katsella hiljaisuudessa pitkään perheensä pientä puutarhaa. Kokemus jätti siis vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Käy Muumilaaksoon NAPALM DEATH Apex Predator – Easy Meat SUR-RUR Hattarahiukset DEVIN TOWNSEND Empath (ilm. Ja onneksi liikuin, taas. Pikkuisen kokemusta haalensi myös joitakin vuosia yhtyeen livetoiminnasta sivussa olleen Mitch Harrisin uupuminen. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Tanya Ghosh KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Tietyllä tapaa se kuvastaa koko yhtyettä täydellisesti. vuosikerta Numero 167 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Vaikka korvaaja, ennen bändin keikkavaunua ohjastanut John Cooke, hoiteli kitaristintontin sinänsä hyvin, pakka vaikutti vähän vajaalta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Lopputulema positiivinen, siis. Englantilaisia lämmitelleen Rotten Soundin – joka oli niin ikään hienoa nähdä pitkästä aikaa! – Keijo Niinimaan loppukommentti, että seuraavaksi Napalm tulee ja ”poistaa teiltä kasvot” ei pitänyt aivan loppuun asti kutiaan. Entisen murhaavan Nappiksen sijaan lauteilla nähtiin jollain tapaa seestynyt, ei missään nimessä periksiantanut, mutta hivenen pehmoisempi Napalm Death. 7
Olen pitänyt tätä aina äärimmäisen tekopyhänä ja heikkona asenteena. Islantilainen black metal -yhtye Sinmara herätti pientä kuhinaa jo viiden vuoden takaisella esikoislevyllään, mutta uusimmalla tärähtää ja kunnolla. – Olemme ylpeitä albumista ja haluamme mennä jatkuvasti eteenpäin. Tuskin kuitenkaan kokopitkänä. Myyttien maailmassa V O ID R E V E LA T IO N S 8. Kappaleet vaikuttavat todella kekseliäästi sävelletyiltä, joten teittekö tällä tapaa jotain toisin. Lehdistötiedote kertoo, että uusi albumi on rakennettu seireeneistä, haamuista ja pahantahtoisista hengistä kertovien myyttien ympärille. Kuten lehtemme sivuilla on aiemminkin todettu, Islannin musiikkiskeneen liittyy yhä tietynlaista mystiikkaa, jonka takeena toimivat toinen toistaan omalaatuisemmat artistit. Arvostan paljon Ancient-levy-yhtiön bändejä sekä muita ryhmiä, jotka antavat musiikin puhua puolestaan. Mikä tekee näistä tarinoista niin merkittäviä, että päätitte kasata niistä kokonaisen levyn. Olen ehkä jäävi sanomaan mitään tuohon mystisyyteen, mutta juuri tällä hetkellä skene on hyvin näkyvillä, sillä teemme keikkoja ja kaikenlaista promotyötä, mikä tietysti poistaa osaltaan arvoituksellisuutta. – Monella bändillä on oma tyylinsä, ja mielestäni Islannin skenessä tapahtuu paljon mielenkiintoisia juttuja. Hvísl Stjarnannaa voi kuvailla melkeinpä täydelliseksi black metal -albumiksi. – Mystiikka on olennainen osa black metalia, ja uskomme, että tässä taidemuodossa on omanlaistaan pyhyyttä, jonka otamme vakavasti. Sen voima on kovimmillaan jotain tuonpuoleista ja epäinhimillistä, ja se on yhdistävä tekijä myös koko ihmiskunnan synkissä kansantarinoissa, koska ihmiset ovat olleet aina kiinnostuneita toisista ulottuvuuksista, kummittelusta ja pahoista jumalista. Haluaisitko maanne metalliskenen pysyvän tiiviisti oman porukan juttuna. – Black metalin syvimmässä ytimessä on aina täydellisen pimeyden etsiminen. – Olemme kirjoittaneet biisejä, jotka pohjaavat muun muassa skandinaavisiin, kreikkalaisiin, intialaisiin ja lähi-itäisiin myytteihin. – Olen iloinen, että kehitys kuuluu, koska se on tietysti aina tähtäimemme. Kirjoitamme kappaleet lähes aina samalla metodilla, mutta tunnelmat, joita halusimme musiikillamme hakea, ovat tällä kertaa hieman erilaisia, kitaristi Þórir Garðarsson paljastaa. Miten ihmeessä aiotte parantaa tästä seuraavalle levylle. Vaikka tyylimme kehittyy luonnollisesti, pyrimme olemaan toistamatta itseämme. Undergroundpiireissä on se huono puoli, että jos joku yhtye pamahtaa yhtäkkiä tunnetuksi, tai saa edes vähän enemmän faneja, joidenkin mielestä se ei olekaan enää hyväksyttävä. Esimerkiksi nimemme Sinmara on synkkä mytologinen olento, joka vartioi pahoja ja tuhoisia salaisuuksia, joten bändimme koko ydin lepää pimeyden ja kuolemanmyyttien ympärillä. – Meillä on edellisestä levytyssessiosta jäljellä kappaleita ja riffejä, jotka muistuttavat Within the Weaves of Infinity -ep:n [2017] materiaalia, ja ajattelimme julkaista ne jossain muodossa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN HVÍS Stjarnanna on melkoinen loikka eteenpäin sitten Aphotic Womb -debyytin (2014). Käsittelimme näitä tarinoita Hvísl Stjarnannalla hieman paremmin fokusoituneina, ja vaikka kyseessä ei ole konseptilevy, jokainen kappale kertoo elävien ja kuolleiden välisestä yhteydestä. Haluaisimme seuraavan albumin olevan iso hyppy eteenpäin, mutta kuitenkin jotain, jonka voi tunnistaa Sinmaraksi
– Vaikka projekti oli pitkä, meillä oli erittäin hyvä fiilis siitä, että biisimateriaali on tällä kertaa todellakin entistä vahvempaa. Musiikkinne on kaikkine elementteineen isoa, ja niin ovat varmaan myös haaveenne. – Totta kai! Halusimme suunnata suurimman markkinoinnin ja panoksen siihen suuntaan jo debyyttilevyllämme. Ensimmäisellä levyllään kauhusta ammentavia sanoituksia mahtipontiseen heavy metaliin sekoittanut Silver Bullet jatkaa samoissa merkeissä, mutta entistä vakuuttavampana ja itsevarmempana. Voisitko hieman avata aiheen taustoja. Mihin suuntaan Silver Bullet jatkaa tästä. Päähenkilö Lord Thomas Cliftonhall ja hänen tyttärensä Euphemia Meredith Maclean ovat keskeisiä hahmoja myös näissä hirveyksissä. – En usko, että suunta kauheasti muuttuu. – Halusimme lisätä jo valmiiksi synkkään tarinaan hieman yliluonnollisuutta ja kauhutarinoista tuttuja elementtejä. Millaisissa fiiliksissä albumi syntyi. Vaikka tarina paisui melko eeppisiin mittakaavoihin, se lähti yksinkertaisesta ideasta ihmisten pahuudesta ja siitä, mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen jotain menetettyä takaisin. Konseptialbumin tarina on osin faktaa ja osin fiktiota. Mooncultilla on käsitelty paljonkin henkilökohtaisia asioita, ja onhan se yksinkertaisuudessaan erittäin surullinen rakkaustarina. Kahdelle albumillenne kirjoitetut sanoituksenne ovat siis olleet pääosin fiktiivisiä. Yhteistyö Reaper Entertaiment Europen kanssa on lähtenyt käyntiin erittäin hyvin, ja nyt tuntuu siltä, että vuosien työ alkaa viimeinkin tuottaa hedelmää. Onko koskaan tullut mieleen kirjoittaa omasta arkielämästä ja ympäristöstä kumpuavia sanoituksia. Tällä kertaa minä hoidin säveltämisen lähes kokonaan, ja teemalevy tietysti vaatiikin erilaista lähestymistä biisien rakentamiseen, kitaristi-laulaja-kosketinsoittaja Hannes Horma vastaa. Onko näillä asioilla jokin yhteys. – Mooncultin tarina perustuu Skotlannissa vuosina 1590–1592 tapahtuneisiin North Berwickin noitavainoihin. Saksa ja muu Keski-Eurooppa lienee melodisen ja korkealentoisen metallin suurinta markkina-aluetta, ja julkaisette levynne jälleen saksalaisen lafkan kautta. Tarinoista ihmisen pahuudesta 9. – Mooncultin tekeminen oli huomattavasti paremmin suunniteltua kuin debyyttimme. Jo nyt on muutamia mahtavia juttuja tulossa keikkarintamalla, ja koko ajan tehdään työtä, että kaikki asiat kasvaisivat suuremmiksi. Keskitymme edelleen tekemään sellaista musiikkia, josta itse pidämme, ja keikkailemme mahdollisimman paljon. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUSI Mooncult on Screamworks-debyyttiänne (2016) sulavampi ja kaikilta osin valmiimpi julkaisu. – En usko, että meidän sanoitukset tulevat koskaan kertomaan naisista, moottoripyöristä ja ryyppäämisestä, mutta kyllä meillä on aina ollut mukana pohdintaa omasta elämästä ja varsinkin ympärillämme tapahtuvista asioista
Tunnettuutta toivotaan tietysti lisää, sitähän tässä on useampi vuosi yritettykin tehdä, hah hah! – Olisi hienoa saada Suomeen lisää samantyylisiä bändejä esiintymään, ja kenties jonkun muunkin järjestäjän kuin meidän itsemme puolesta. – Kyllä tässä on alkuperäiseen suunnitelmaan nähden saavutettu kaikki tavoitteet ja unelmat. Kotimaista marginaalia SYTYKKEITÄ T O M I U U SI T U P A 10. Makaabereja sanoituksia ilkeästi murisevaan death metaliin yhdistelevä Cumbeast on vuonna 2005 käynnistyneen uransa ehdottomalla huipulla. Ja tietysti kotimaalta lisää uutta verta brutaalin death metalin tai vaikka goregrindin puolelle. Rummut on jätetty luomummaksi, kitararaitoja nauhoitettiin neljä ja bassosta löytyy kahta eri soundia, joista toinen reampattuna. – Levy pitää nimensä mukaisesti sisällään erilaisia eläinaiheisia tarinoita, jotka eivät kestä päivänvaloa. – Sävellystyö ja sovitukset on tehty nyt enemmän koko porukan kanssa. Todennäköisimmin tämä liittyy siihen, että jotkut ihmiset, jotka eivät tiedä brutaalin death metalin olemassaolosta, ovat ottaneet jotkin osat sanoituksista tai kansitaiteista tosissaan. – Suomessa tämä on äärimmäisen marginaalista, mutta vaikkapa muualla Euroopassa, missä ollaan soiteltu, genrellä on paljon vankempi kuulijakunta ja bändejä löytyy huomattavasti enemmän. Onhan se toisaalta hyvä, että death metal voi olla vaarallista vielä vuonna 2019! Brutaali death metal on undergroundia kamaa. – Jaken [kitaristi-laulaja, bändin perustaja, aiempi pääasiallinen sanoittaja ja säveltäjä] lähdön jälkeen, 2017 alussa, ruvettiin puntaroimaan, miten halutaan jatkaa ja mitä tehdä eri tavalla, basisti-laulaja Iirot aloittaa. Mistä uudenlainen ryhdikkyys löytyi. Edelleen tehdään asiat niin hyvin kuin osataan, ja katsotaan sitten, mihin se riittää ja kiinnostaako ihmisiä. Millainen paikka levyn nimessä esiintyvä Gore Zoo on. Oletteko törmänneet kovinkin pahaan vastarintaan. Ja löytyy sieltä aiheen ohi yksi autoaiheinen biisikin, Autobahn Brutality. – Ainahan sitä voi haaveilla isomman bändin lämppäyskiertueesta tai jostain isosta festarista, mutta ne ovat kuitenkin yksittäisiä tapahtumia, ja jos se olisi tämmöisellä musiikilla ensisijainen tavoittelun kohde, oltaisiin aika väärillä jäljillä. Huomasin Facebook-päivityksestänne, että jouduitte selittelemään sanoitustenne sisältöä ja bändin yleistä meininkiä. Mikä on suurin toteutumaton unelmanne. Mentiin myös ekaa kertaa bändin historian aikana eri studioon nauhoittamaan, ja sielläkin tehtiin monta juttua eri tavalla aiempaan nähden. – Tässä on samaa settiä, mitä esimerkiksi Cannibal Corpse on aikoinaan joutunut käymään läpi, kun on tullut syytöksiä ja banneja sanoitusten takia. Toivotteko edes tällaiselle musiikille suurempaa tunnettuutta. Eihän me aluksi reagoitu näihin mitenkään, mutta siinä kohtaa, kun bändin jäseniltä menee keikkaa ohi Cumbeastin vuoksi ja syytetään naisvihasta ja mistä lie, meidän mielestä oli parempi vähän yrittää valottaa tilannetta. UUSI levy Gore Zoo on selkeästi jämäkintä ja parasta Cumbeastiä tähän asti. Yhdessä biisissä on mukana akustinen viulu. Syystä tai toisesta jengiä silvotaan ja tapetaan eri keinoin mutatoituneiden eläinten toimesta. – Tämä on eka kerta bändin historiassa, kun moisesta on kyselty tai syytelty
Edellisen levynsä vuonna 2002 julkaissut suomalaisbändi Annihilatus on herännyt henkiin. – Hengellisyys ja usko kielivät mielen heikkoudesta ja tietynlaisesta riippuvuudesta useimmiten sellaiseen, jonka olemassaolosta ei ole mitään näyttöä tai taetta. Sanoitusten meininki on hyvin erilainen kuin niin sanotuilla uskonnollisilla black metal -bändeillä. – Alustavasti näin oli sovittu, mutta lopulta homma kaatui tavallaan levyn tuotantoasioihin – niin koomiselta kuin se kuulostaakin, sillä eihän tässä nyt kuitenkaan mitään hifiä olla. Bestial Burst kiinnostui välittömästi, ja kun sen takana hääri tuttu mies, pääsimme sopuun nopeasti. Miten kuvio lopulta meni. – Itsestään se tulee. – Uskon varjolla on tehty niin käsittämätön määrä kaikenlaista paskaa, että todennäköisesti toista noin kuvottavaa ihmismielen ilmentymää ei ole. Kai nämä vuosittain kuunnellut sadat levyt vaikuttavat takaraivossa siihen, mitä levyillään haluaa ja ei halua kuulla, mutta lopulta pidän eniten yksinkertaisen toimivista riffeistä. Vähäisistä keikkatarjouksista olemme toistaiseksi kieltäytyneet, mutta eivät esiintymisetkään ole tulevaisuudessa täysin poissuljettu vaihtoehto. Muitakin kandidaatteja oli, mutta tutun ihmisen kanssa tekeminen on lopulta parempi päätös kuin tuntemattoman kanssa häärääminen. – Yhtye vaipui uinuvaan tilaan vähän esikoisen [Blood and War] ja sitä seuranneen splitlevyn nauhoitusten jälkeen. – Hyvältä! Uusia biisejä on valmiina reilusti, minkä lisäksi on ollut alustavia suunnitelmia tuoda vanhempaa materiaalia uudestaan esiin. Asia korostuu etenkin teistisessä uskossa. Kiekon piti tulla ulos esimerkiksi Mg?a-yhtyettä julkaisevan Northern Heritagen kautta. Tuleeko biiseistä tällaisia itsestään vai pitääkö musiikkia ohjata tietoisesti johonkin suuntaan. – Ensinnäkin pitää erottaa uskonnot uskosta. Siinä missä ensimmäinen on riippuvainen jälkimmäisestä, toinen taas ei ole niinkään riippuvainen ensiksi mainitusta. Miltä bändin jatko näyttää. Biisien treenaaminen ja tekeminen lähti käyntiin vaivattomasti. – Huomaan sekä viimeisimmän levyn että uudempien biisien kohdalla usein tiettyjä yhtymäkohtia muihin bändeihin, mikä on usein sattumaa mutta joskus tarkoituksenmukaistakin. MILLAISTA Annihilatusin elo hiljaisten vuosien aikana oli. Ei mitään hifiä Kotimaista marginaalia METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Kesällä 2016 alkuperäinen kaksikko, eli minä ja rumpali-basistimme Viha, löysi tiensä kuitenkin treenikselle. Tuomisina on albumin verran keskitempoista mustaa metallia. Nähdäänkö teidät tulevaisuudessa lavalla. Musiikkinne on suoraviivaista jyskytystä Azazelin, Clandestine Blazen ja Darkthronen hengessä. – Käytännössä nauhoituksia tehtiin jo vuonna 2017, vaikka uusimme osan tästä kaikesta keväällä 2018, jolloin levy ikään kuin löysi lopullisen muotonsa soundeineen kaikkineen. – Emme päässeet asiasta yhteisymmärrykseen ja päädyimme katselemaan muita vaihtoehtoja. Jos tavoittelen jossain kappaleessa Celtic Frostin tunnelmaa, joku toinen kuulee siinä Darkhronea. Tässä ei ole tietenkään mitään vikaa, sillä musiikki on subjektiivinen asia. Monessa tapauksessa kyse on suurella todennäköisyydellä mielen oireilusta, jopa mielisairaudesta, jota sairastaja ei välttämättä itse ymmärrä. Aivan kuten narsistisen persoonallisuushäiriön omaava ei näe ongelmaa narsismissaan tai skitsofreenikko ei välttämättä ymmärrä olevansa mieleltään sairas. Mikä hengellisyydessä tai uskonnollisuudessa hiertää eniten. Millaisella aikavälillä uusi Death from Above -levy on kirjoitettu. Vaikka yhtye ei missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut, kaikki jäsenet lähtivät ikään kuin eri teille, laulaja-kitaristi Serpent muistelee
– Kokonaisuuden vähitellen hahmottuessa meistä alkoi tuntua siltä, että teos ansaitsee tulla äänitetyksi samalla pieteetillä kuin se on sävellettykin. Kehittelimme temaattisen konseptin, jonka palasia aloimme muuttaa biiseiksi keksimiemme reunaehtojen puitteissa. Hahmot liittyvät yhteen rituaalissa ja avaavat portaalin toiseen ulottuvuuteen. Tietysti myös kokoonpanon massiivisuus antoi ihan erilaiset mahdollisuudet biisien paisutteluun ja toisaalta äänimaiseman muovailun valtavasta minimalistiseen. Saimme siis sotkettavaksemme hyvin pitkälti tyhjän taulun, Oranssissa Pazuzussakin bassoa soittava Toni Hietamäki vastaa. Oliko alkujaan selvää, että livenä toteutettu Syntheosis ilmestyy myöhemmin albumimuodossa. Syntheosis pitää sisällään jonkinlaisen tarinan, jonka henkilöinä esiintyvät Shamaani (Vesa Ajomo), Etsijä (Juho Vanhanen) ja Riivaaja (Marko Neuman). – Kolmen ideaalihahmon tai arkkityypin kohtaamisesta jonkinlaisessa unimaailmassa. Jääkö Waste of Space Orchestran taival tämän yhden projektin mittaiseksi vai aiotteko työstää jatkossa jotain vastaavaa. Kun kotimaiset Dark Buddha Rising ja Oranssi Pazuzu lyövät karvaiset päänsä yhteen The Waste of Space Orchestran merkeissä, tuloksena ei voi olla kuin jotain erikoista ja mielenkiintoista. Musiikkia tai muutakaan ei yritetty ohjailla, enkä usko, että se sopisikaan festarin ajatusmaailmaan. – Roadburnin toiveena oli audiovisuaalinen teos. Voisitko avata hieman, mistä tässä on kyse. Muuta jatkoa Waste of Space Orchestran tiimoilta ei ole ainakaan näillä näkymin luvassa. – Soitamme levyn julkaisun yhteydessä yhden keikan. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Seuraavaksi keskitymme taas omiin juttuihimme, koska molemmat bändit valmistelevat uutta matskua ja kiertueitakin on suunnitteilla. Miten tämä eroaa konkreettisimmin muiden bändienne tekemisistä. Millaisella asenteella lähditte kasaamaan sen musiikkia ja kuinka vapaat kädet teillä oli lopputuloksen suhteen. Psykedeelisiä sävyjä hohtava levy on todella massiivinen, melkeinpä näytelmällinen teos. – Syntyprosessiltaan siten, että meillä oli tarkka ajatus teemasta ja draaman kaaresta ennen kuin olimme tehneet yhtään biisiä valmiiksi. Ajatuksena oli, että koko orkesterin voima valjastetaan vain tietyissä kohdissa ja käytetään mahdollisimman paljon erilaisia soittajien ja vokalistien variaatioita. WASTE of Space Orchestran Syntheosis-teos syntyi taannoin tilaustyönä Roadburn-festivaaleille. – Ei varsinaisesti, mutta kyllä me alettiin heti alusta asti tekemään biisejä vähintään samalla intensiteetillä kuin jos olisimme olleet tekemässä uutta Oranssi Pazuzutai Dark Buddha Rising -levyä. Kokemus oli meille ainutlaatuinen, ja halusimme taltioida sen paitsi henkilökohtaisista syistä myös siksi, että löysimme projektin myötä itsestämme uusia musiikillisia ulottuvuuksia, joihin todennäköisesti kumpikaan emobändeistä ei olisi yksinään pystynyt kurottamaan. – Aika alkumetreillä päätimme, että emme halua tehdä improvisaatiopohjaista vapaalentoa vaan tarkkaan sävelletyn ja orkestroidun kokonaisuuden. Kohtaaminen unimaailmassa M A IJ A LA H T IN E N 12
FIILISTELYVIDEO: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33
Luin hiljattain Outi Poppin ja Asko Mäkelän kirjan Vanha palaa!, joka kertasi Helsingin Vanhan ylioppilastalon kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokkaan tarinan. Siellä räjäytettiin rajat ja normit. Kävin katsomassa pari päivää ennen tämän kirjoittamista alkuperäiskitaristilla ratsastavaa Sladeä, Rainbow’ta esittänyttä Joe Lynn Turneria ja Deep Purplea tulkinnutta Glenn Hughesia. Entä irvokasta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksena vuosina 1969–1993 toimineessa rakennuksessa syntyi musiikkia, tanssia, teatteria, performansseja ja taidetta, jollaista ei ollut koskaan aiemmin nähty. Uudet perustulokokeilutkin tulkittiin epäonnistuneiksi, koska niillä ei ollut vaikutusta työllisyyslukuihin, mutta kokeilussa mukana olleiden henkinen hyvinvointi kasvoi merkittävästi. Kirjoittaja on nostalgis-idealistinen kyynikko ja kapitalistinen osa-aikaoptimisti. Mutta palataanpa hetkeksi jukeboksidinosauruksiin. Rakennus on toki edelleen olemassa, mutta sen sielu on kitketty pois aikapäivää sitten. Nostalgia, kirjan tapauksessa subjektiivisesti synteettinen sellainen, on turhaa muutoin kuin eskapistisessa tarkoituksessa, mutta se ei tarkoita, etteikö historiasta kannattaisi poimia siemeniä ja istuttaa niistä uutta, entistä vehreämpää metsää. Olemme kuitenkin sosiaalisia ja vuorovaikutteisia laumasieluja, joten muistivälähdykset muovautuvat usein yhteisiksi. Kirja oli samaan aikaan äärimmäisen inspiroiva ja sysisurullinen. Tärkeän lisänsä kokonaisuuteen toi Vanhan kuppila, jonne taiteen ja politiikan eliitti keräytyi keskustelemaan kiivaasti tuopposten ääressä. Ideoita sinkoili kuin säteitä lasersodassa. Nelikymppiseltä hipiltä näyttänyt entinen Purple-tähti oli käsittämättömän vetreässä kunnossa. Mapella oli monia perusteltuja pointteja, mutta itse koen nostalgian lohdullisena: on sentään ollut aikoja, joita muistella kaiholla. irvokkuus VOITA STEELFESTIÄ! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja voita liput toukokuisille Steelfest-soittojuhlille. En ole eläessäni kuullut kenenkään osuvan niin puhtaasti lintujen taajuuksiin kohoaviin nuotteihin kuin tämän 67-vuotiaan, jota monet pitävät b-luokkaan jämähtäneenä reliikkinä. Jos tämä oli klassisen rockin herätyskokous, lähdin kotiin käännytettynä. Musiikissa piilee uskomaton määrä parantavaa voimaa. Monen mielestä liikunta ja ulkoilma tarjoavat täsmälääkkeen ahdistukseen, mutta taide seisoo niiden rinnalla. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA ”Ei ole suurempaa surua kuin kurjuudessa muistella onnellista aikaa.” – Dante Alighieri. Eiköhän anneta sille ravinteet kukoistaa. Rahan arvo nousi taiteen arvoa korkeammaksi, eikä toimintaa voitu tai haluttu jatkaa. Hänen bassonsa murisi kuin Lemmyn, ja mies lauloi kuin enkeli. Maailma muuttui. Hän kirjoitti, etteivät nuoruus, huolettomuus ja hiusraja palaa, vaikka kuinka yrittäisi integroida ajan rattaaseen pauseja rewind-nappeja. Idealismi ei kanna pitkälle ilman taloudellista tukea, mutta samalla olisi hyvä pitää mielessä, miksi raha on arvon mittari – mitä sinä haluaisit setelillesi vastineeksi. Arvokkuus vs. Se oli jotain täysin käsittämätöntä ja odottamatonta, ajan ja paikan kadottavaa. ”Raha ei oo mun valuuttaa”, lauloi Appendix, mutta mikä on sinulle arvokasta. Sen sijaan, että nuoremmista virtuooseista koostunut bändi olisi tyytynyt toistamaan lavalla pölyisiä levyversioita, tuoreet sovitukset versoilivat pitkiksi jameiksi ja musiikillisen yhteenkuuluvuuden ilotulitukseksi. Kirjaan haastatellut 120 aikalaisvaikuttajaa olivat yksimielisiä siitä, että Vanha oli uniikki instituutio, jollaista ei tule koskaan enää olemaan. INFERNO-KOLUMNI MARKUS LAAKSO MAPE Ollila dissasi edellisen numeron kolumnissa nostalgiaa. Mutta voisiko sen hengestä ottaa mallia. Ja vaikka ei olisi riittänytkään, taiteen arvo mitattiin muussa kuin rahassa. Siellä esiintyivät niin Hurriganes, Sielun Veljet (nyrkkeilykehässä), Hanoi Rocks, Lapinlahden Linnut ja Agents kuin kansainväliset tähdet Nicosta The Sugarhill Gangiin ja James Browniin. Odotukseni olivat alta nollan, mutta Slade viihdytti, Turner yllätti ja Hughes räjäytti tajunnan. Tulostavoitteet, taloudelliset realiteetit ja kapitalistisempaan suuntaan kehittynyt yhteiskunta ajoivat taiteen ahtaalle ja lopulta ulos talosta. Vaikka näkemykset saattoivat erota toisistaan radikaalisti ja kuppikuntia oli monia, Vanhan porukan me-henki oli kova. Nostalgia on perusluonteeltaan subjektiivista, koska se linkittyy yksilötason mielihyvää aiheuttaviin muistivälähdyksiin. Taiteelle riitti tilausta ja yleisöä. Taide oli arvokasta. Vaikka nostalgia on vahvasti tunnepohjainen ilmiö, se liittyy väistämättä historiaan. Ja jos puhutaan musiikista, internetin audioarkisto on laaja kuin avaruus, joten mikään ei ole yhtä helppoa kuin aikamatka minkä tahansa vuoden suosikkilevyyn. Se sai unelmoimaan taiteen seuraavasta vallankumouksesta, mutta Vanhan ajat ovat kaukana peräpeilissä – enhän itse ollut edes täysi-ikäinen kulttuurikeskuksen kulta-aikoina. Uransa ja luovuutensa huipulla vuosikausia sitten porskutelleet idolit haalistuvat keskinkertaisiksi ja taantuvat lopulta itsensä parodioiksi, jotka kiertävät muinaisen menestyksen höyryillä hamaan hautaan. Vanhalla sykki rajaton luovuus, jota ruokittiin tarjoamalla sille tilat, puitteet ja budjetit
Perusasioiden äärellä kun ollaan, on lopulta aivan sama, kuunteleeko musiikkia kasettimankasta vai tonnien arvoisella stereosysteemillä ja vinyylikieputtimella. Älä kuitenkaan paista kaalia lötköksi asti. 4. Yhdistä paistokset ja lisää currymauste. 2. Pääasia, että sielu lepää.” Tee näin: 1. 3. Toista toimintoa, kunnes masukka on täynnä. Ensiluokkaista soitantaa läpi linjan, ja vanhan liiton luonnolliset rock -soundit hivelevät hipiää. Yksinkertaiset asiat ovat usein niitä parhaita, ja tähän reseptiin on turha lisätä oikeastaan yhtään mitään, ellei ole hifistelijä. Hyppyselliset oikeanlaisia mausteita lämmittävät sielua juuri oikealla tavalla. Löytyy ihokarvoja nostattavia Coverdale–Hughes-stemmoja ja Lordin Hammond-parhautta, Blackmoren ja Paicen nerokkaan tunnistettavasta soitosta puhumattakaan. Ota vartin päikkärit päälle, ja silvuplee. Sama pätee musiikkiin. Losauta läjäke lautaselle ja annostele kirpsakkaa puolukkasurvosta kylkeen. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN TARPEET: • puolikas keräkaali • 400 g jauhelihaa • kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä • 2 valkosipulinkynttä • omaa puolukkasurvosta • mainioita mausteita kuten currya, suolaa, mustapippuria ja Sriracha hot chili -kastiketta VELIN KOKATESSA SOI: Deep Purple – Burn (1974) ”Hyvän tuulen lätty, jonka avausraita pistää asian kuin asian toimittamisen mallikkaasti alulle. Soveltuu talvisiin arki-iltamiin.” Megan tuomio: ”Vanhan kansan kaalilaatikko on mitä mainioin ruoka, ja näemmä se on mahdollista modernisoida jopa kansainväliseksi versioksi hyvin yksinkertaisin muutoksin. Haarukoi kitaan ja huuhdo oranssitölkkisellä Kukko-IPAlla. Wokkaa samuraimiekalla tahi muulla esihistoriallisella taisteluteräaseella viipaloitu keräkaali kevyesti oliiviöljyssä. Klassisen tyylipuhdas mutta monipuolinen kokonaisuus, joka ei ole väljähtynyt vuosikymmenten myötä. Spruittaa chilikastiketta niskaan niin paljon kuin paksusuolesi seuraavana aamuna kestää. Paistele rasvaista sika-nautalihaketta valkosipulin kera ja laita suolaa ja mustapippuria sekaan perstuntumalla. 16. Nälkäistä ilahduttaa, että vaiva ja kokkausaika vähenevät, eikä annos ole myöskään hinnalla pilattu. Annoksen valmistuksen ajaksi kuunteluun vinyylialbumin A-puolisko, ruokailun ajaksi B-poski.” Pirullinen kaalikärväytys The Milestonesin Veli Palevaaran bassottelemasta musiikista ja kokkaamasta ruuasta voi sanoa samat sanat: perusraaka-aineista tehtyä lunkia ja maistuvaa tavaraa aikuiseen makuun. Hämmentele alemmalla lämmöllä ja murskaa raivokkaasti sekaan kuivattuja mustatorvisieniä. Velin luonnehdinta: ”Helppo, nopeasti loihdittava ja maukas mättö, jota voi kuitenkin ahmaista runsaasti ilman suurta pelkoa jenkkakahvojen kasvusta
Se on täyslaidallinen modernia metallia, jonka suurissa tunteissa riittää tulkittavaa. Nyt käsillä on jo neljäs Louhimoeran levy, No More Hollywood Endings. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT JARMO KATILA 18. TUNTEIDEN KOKO KIRJO Noora Louhimo nousi metallikansan tietoon liityttyään Battle Beastiin vuonna 2012
TUNTEIDEN KOKO KIRJO 19
Louhimo tunnetaan Battle Beastistä, mutta hän on paljon muutakin, kuten tulemme huomaamaan. Niitä, jotka huomataan lavalla ensimmäisenä. – Unbroken kertoo koulukiusaamisesta ja siitä, mitä on olla kiusattu. Silloin aloin uskoa, että mulla voisi olla mahdollisuuksia tässä rokkihommassa. Hän oli alussa iso vaikute. Hän on eittämättä yksi maamme tämän hetken suvereeneimmista laulajista. Mutta en mä silloin teininä kuvitellut, että musta tulisi hevilaulaja, koska mulla ei ollut vielä silloin raspia. Tällaisten pohdintojen virittämänä on suuri kunnia istua alas Noora Louhimon kanssa. vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisiin. On mukana sentään yksi fantasiabiisi ja yksi historiaan liittyvä kappale, mutta niin on paljon muutakin. Oma ääni löytyy Kun Louhimo liittyi Battle Beastiin, suuri maailma ei tiennyt hänestä mitään. Battle L aulaminen on kaikkein syvin osa musiikkia. Aitoa elämää Jos uuden levyn musiikki on sävykkäämpää kuin ennen, niin ovat tekstitkin. Toki mä sain myös leikkiä omilla Bruce Dickinson-, Dioja Rob Halford -vaikutteillani. Tunteet ovat toki yhtä suuria kuin aina. Sen sijaan että keskitytään tekniseen suorittamiseen, paneudutaan siihen, mitä ollaan itse asiassa tekemässä. Kun sitten lauloin ekan oman bändini Admiral Octopusin kanssa Joplinia, mulle tuli se. Laulaja nostaa esille kappaleista kolme. Mähän olen aina opetellut laulamista niin, että imitoin toisia. Kun Battle Beast sai riveihinsä tällaisen valttikortin, oli selvää, että sitä kannattaa käyttää. Tosiasiassa hän tiesi välittömästi lähtevänsä mukaan, vaikka oli kuullut bändin musiikkia ensimmäisen kerran vasta pari viikkoa aiemmin. Tässä on harvinaista viisautta. Unfairy Tales kertoo sosiaalisen median 20. Se, että laulamisessa ääni nousee ihmisestä itsestään, on itse asiassa melko maaginen asia. Mutta sekin on tärkeää, millaista musiikkia me on alettu tehdä Bringer of Painistä [2017] lähtien. Hän toistaa moneen otteeseen, miten tärkeää hänelle on tietää, mikä kappaleen ydinviesti on ja miten biisintekijä haluaa sen tulevan ilmi. Joplin on itse asiassa vastuussa siitä, että Louhimosta tuli heavy metal -laulaja. – Olen aina ollut sellainen, että hyppään syvään päähän ja katson, pysynkö pinnalla! Aika nopeasti mä löysin oman identiteettini ja tajusin, että mä olen tässä bändissä Noora Louhimo, eikä mun tarvitse imitoida ketään. Usein puhutaan siitä, kuinka rytmi uppoaa suoraan selkärankamme primitiivisiin synapseihin, mutta väitän, että laulaminen on pohjimmiltaan vielä primitiivisempää. Se on transsendenttista toimintaa, jossa välitetään asioita, joita muilla keinoin ei voi välittää. Siinä pohditaan sitä, miten meidän tekemisiä ja näkemisiä ohjaillaan ja kuinka some on ikään kuin sokaissut meidät. Itse asiassa coverhommista hänet Battle Beastiin bongattiinkin, vieläpä Youtubesta. Louhimo pääsee briljeeraamaan nimenomaan monipuolisuudellaan. Häikäisevän taitava laulaja oli tuttu näky milloin minkäkin coverryhmittymän keulilla. Biisi oli Janis Joplinin Piece of My Heart, jonka hän lauloi niin, että palan sydämestä saattoi nähdä sielunsa silmin. Tunteet pitäisi saada aina välittymään. – Mä diggailen itse laulajista, joilla kuuluu se sielu. Louhimo kertoo, että hänellä on usein tarjota samaan kappaleeseen erilaisia vaihtoehtoja. Uuden levyn nimi on No More Hollywood Endings. Louhimo painottaa, että kun käsitellään tällaisia suuria ja aitoja tunteita, laulajan täytyy pystyä tulkitsemaan ne autenttisesti. Lapsihan kuulee äidin laulun jo kohtuun ja oppii tuntemaan äänen värin. – Jos biisintekijällä on toiveita, millainen soundi tai millainen tunne pitäisi tulla läpi, mulle on tärkeää, että pystyn toteuttamaan sen sellaisena, tai toivottavasti parempana, kuin biisintekijä on ajatellut. Bändi on aiemmin viihtynyt fantasiamaailmassa ja melko kliseisessä heavy metal -kuvastossa, mutta nyt mukaan on tullut maanläheisempiäkin aiheita. Louhimo luonnehtii, että aihealueet ovat muuttuneet. – Se on tehty bändin sisälläkin selväksi, että mun ääni on se, mikä tuo sen oman leiman tähän juttuun. Mutta siinä on myös voimauttava viesti, jossa kertoja tekee selväksi, että on päässyt asiasta yli ja elämä jatkuu. Dio ja Iron Maiden olivat ensimmäisiä suosikkeja. Että halutaan kehittää sekä biisejä että soundeja paremmiksi. Tampereella hänet tunnettiin kyllä. Se on monipuolinen, paikoin melodramaattinen, paikoin yllättävänkin vähäeleinen teos. – Olin kyllä kuunnellut heviä aina, teini-iästä lähtien. Kun Battle Beast otti Louhimoon yhteyttä ja pyysi bändiin, hän valehteli miettivänsä hetken. Ei ole ihme, että laulaminen on kuulunut erilaisiin rituaalimenoihin kautta ihmiskunnan historian. Nyt, liki seitsemän vuotta myöhemmin, Louhimo myöntää, että aluksi hieman pelotti. Tällä kertaa on keskitytty oikeaan elämään ja jopa yhteiskunnallisiin asioihin. Kun Louhimo liittyi vuonna 2012 Battle Beastiin, hän ei ollut laulanut heavy metalia lainkaan. Louhimo otti tyylikkäästi paikkansa bändin keulakuvana ja on tätä nykyä livenä maailmanluokan viihdyttäjä. Siksi laulajat ovat niin voimakkaita hahmoja. Siinä pyritään kertomaan kiusaajille, miten se vaikuttaa kiusattuun loppuelämäksi. Laulu on kommunikaatiota, jollaiseen puhuttu kieli ei koskaan pysty, kirjoitetusta tekstistä puhumattakaan. Tyylillä ei ollut väliä – niin blues, country, soul, gospel, pop kuin jazzkin lähtivät komeasti. Kuka tietää, kenties ihminen on laulanut jo ennen kuin on ollut edes kieltä. Se jättää aina vähän kylmäksi, kun joku laulaa nätisti, mutta se, mistä biisi kertoo, ei tule läpi. Suorituskeskeisessä metallimaailmassa unohtuu joskus, että hommassa on kyse tunteista ja kommunikaatiosta, ei urheilusta tai taitokilpailusta. Sitten on I wish, joka kertoo rakkaan ihmisen menettämisestä ja siitä toivosta, että olisitpa näkemässä, mitä olen saavuttanut elämässä. Sen jälkeen sitä on saanut laulaa sydämensä kyllyydestä. Tuttua turboahdettua heviäkin löytyy, mutta sävyjä on rutkasti aiempaa enemmän. – Muistan, että tykkäsin siitä ihan hirveästi, tykkäsin Niten [Battle Beastin alkuperäinen laulaja Nitte Valo] soundista tosi paljon. Se nousee laulajan sisimmästä ja koskettaa kuulijaa voimakkaammin kuin mikään soittaminen
Musta oli ihan mahtavaa, että he olivat heti innoissaan, kun mahdollisuus avautui. Suomiloven kaltaiseen tuotantoon ei mennä laulajaksi noin vain, vaan sinne piti hakea. Olen oppinut sen, että asioista voidaan keskustella, pysyä yhdessä ja kasvaa vahvemmiksi. – Ne hevimättöbiisitkin nousee paremmin esiin, kun joukossa on vähän muitakin sävyjä. Laulaja kertoo nauttivansa siitä, kun saa vetää urku auki, mutta korostaa, että nyt liveohjelmisto on aiempaa dynaamisempi. Koska Louhimon laulutaustan skaala on mieletön, elementtejä voi yhdistellä mielikuvituksellisesti myös metallisessa meiningissä. On tosi vähän asioita, mihin mä en lähtisi! Seitsemän vuotta on hurahtanut nopeasti ja opettanut paljon. Pisin ihmissuhde Louhimo sanoo valmistautuneensa koko elämänsä siihen, missä hän on nyt. Jotkut on temperamenttisia, kuten minä, jotkut taas vähän hiljaisempia. Beast -albumilla [2013] pääsin kokeilemaan, millaisia soundeja musta lähtee. Pitää vaan osata kommunikoida. Battle Beast -levyn jälkeen tuli Unholy Saviour (2015), sitten Bringer of Pain ja nyt No More Hollywood Endings. – Ensinnäkin, täähän on mun pisin ihmissuhde ikinä, jos perhettä ei lasketa. – Bändi on mun prioriteetti numero yksi. Rakkautta vain Suuri yleisö on saanut viime aikoina nauttia Louhimon osaamisesta Ylen Suomilove-ohjelmassa. – Musiikki on leikkikenttä, jolla pitää päästä ammentamaan kaikesta siitä, mitä on elämän varrella oppinut. Coverbändien kanssa soittaminen oli hienoa, mutta se ei tuntunut riittävän. On myös haus”Olen aina ollut sellainen, että hyppään syvään päähän ja katson, pysynkö pinnalla!” 21. Louhimolta kysyttiin, haluaisiko hän yrittää, ja bändikaverit näyttivät vihreää valoa. Uuden levyn nimibiisin musiikkivideo on erinomainen esimerkki tästä elokuvamaisuudesta. – Uskon, että asioilla on tarkoituksensa ja kohtalo vie tiettyyn suuntaan, jos työstää alitajunnassa jotain tavoitetta ja työskentelee käytännössä sen eteen. Pääsen tekemään monenlaista. Siksi olen niin onnellinen tästä bändistä. Haastatteluhetkellä Battle Beast treenasi mittavaa Euroopan-rundia varten. Olen aina luottanut omaan intuitiooni siitä, mihin kannattaa lähteä. Battle Beast -albumin jälkeen Louhimo löysi itsensä toden teolla hevilaulajana. Se ei ole niin yksiulotteista toimintaa kuin voisi kuvitella. – Mä ajattelin, että haluan näyttää myös muita puolia laulajana ja esiintyjänä kuin Battle Beastissä. Visuaalisuus on hänelle tärkeää ja esimerkiksi musiikkivideotuotannot ovat näin ollen lähellä sydäntä. Hän halusi jotain enemmän, ja sitä sitten siunaantuikin roppakaupalla. Louhimo on kiitollinen bändikavereilleen, koska he tukivat häntä asiassa. – Elokuvamaisuus ja tarinankerronta ovat aina puhutelleet. Vuonna 2012 hän tunsi olevansa umpikujassa kokeiltuaan kaikkea mahdollista. Olen pikkutytöstä asti katsellut Michael Jacksonin ja Queenin musavideoita ja fiilistellyt. Louhimo nauttii esiintymisestä silmin nähden. On sellainen veljesmeininki
Juurimusiikkitunnelma voi tulla Battle Beast -faneille yllätyksenä, mutta se on perinteisesti Louhimon ominta kenttää. Toki Louhimollakin on keikkapäivinä tietyt rutiinit. NOORA LOUHIMO JA KOKEMUS Tämä vuosi kuluu Battle Beastin kanssa, mutta kulisseissa tapahtuu muutakin. – Luvassa on bluesia ja countrya, sellaista juurille menevää kamaa. – Mikäs siinä, että kaikenlaisiin vierailuihin tulee kyselyjä, mutta nyt pitää jo vähän miettiä mihin lähtee, kun aikakaan ei oikein riitä. Hullu on se, joka moista vaatii. Paikalla on aina oikea bändi ja kunnon tekniikka. – Helvetisti viinaa ja röökiä, heh heh. Koin hirveästi syyllisyyttä, vaikka ei tietenkään pitäisi. Mä laitan kaiken muun duunin jäihin siksi aikaa, kun ollaan tien päällä. Oman musiikin kanssa Louhimo haluaa välttää kaikkia mahdollisia paineita. – Tämä instrumentti on sellainen, että jos mulla vaikka äänihuulet halvaantuu, siitä ei ole paluuta. Noora Louhimo Experience -niminen kokoonpano keikkailikin jonkin verran takavuosina, mutta sen ohjelmisto koostui covereista. Hän nauttii siitä, että asiat kulkevat säännöllisen kaavan mukaan. Nykyään Louhimo osaa kuunnella itseään tarkalla korvalla. Kaikki ruokkii kaikkea. Keskityn vain siihen. Kun olen kotona, teen kymmentä eri asiaa yhtä aikaa. Se on aika hyvä ratkaisu näille vuosille, kun ollaan rundilla. – Kaksi pystyin vetämään, mutta kolmantena aamuna ei tullut enää edes puheääntä. JC Halttusen ja Erkkilän Samulin kanssa tehdään nyt biisejä, ja bändissä on lisäksi Tolosen Johannes bassossa ja Raatikaisen Juuso rummuissa. On herännyt luovuutta sinnekin. Kenties jo ensi vuonna pääsemme kuulemaan Noora Louhimon ensimmäistä omaa levyä. Ja onhan Suomilovessakin kuultu särökitaraa, muiden muassa Mokoman ja Lordin soittamana. Ja jos mä esimerkiksi tiedän, että on kaksi keikkaa putkeen, niin se eka vedetään vähän säästellen. Kerran Ruotsiin oli buukattu neljä keikkaa, ja laulajalla oli jo lähtökuopissa sekä keuhkoputkenettä poskiontelotulehdus. Kun mieli haluaa laulaa mutta keho ei, siinä täytyy totella kehoa. Viimeksi meidän rumpali haastoi mut 500 eurolla samaan projektiin. Louhimoa pyydetään kaikenlaiseen jatkuvasti, ja vaikka hän usein haluaisi lähteä mukaan, realiteetit alkavat tulla vastaan. Noora Louhimo Experience on lyhentynyt työnimeksi NOEX, mutta otsikko ei välttämättä ole lopullinen. Mutta kai sieltä joku balladintynkäkin tulee. Ja kun oma soundi on sellainen kuin on, se sopii tuollaiseen bluesmeininkiin. Rundille lähtö on rentouttavaa! Sairastumisilta Louhimokaan ei ole voinut välttyä. Ei pidä leikkiä Laulajat ovat stereotyyppisesti muusikoista hankalimpia, sillä heillä on eniten syytä pitää huolta itsestään ja instrumentistaan. Nyt samalla bändillä on tarkoitus tehdä uutta musiikkia. No, itse asiassa aloitin tipattoman vuoden nyt vuodenvaihteessa. Jos lähden laulamaan kipeänä, mä osaan nykyään himmata. – Tykkään hirveästi siitä konseptista. ”Olen aina luottanut omaan intuitiooni siitä, mihin kannattaa lähteä. Biisejä tulee kuulemma sellaista tahtia, että materiaali on oletettavasti kasassa tämän vuoden aikana. On tosi vähän asioita, mihin mä en lähtisi!” 22. Louhimo tietää, miten ääni pidetään kiertueella kunnossa. Perusasiat, kuten nukkuminen, ravinto ja liikunta kantavat pitkälle. Tietenkin sen pitää kuulostaa ja näyttää siltä, että täysillä vedetään, mutta itseään ei saa rikkoa. – Siellä ei vedetä mistään prompterista, vaan se on ihan aito hetki, joka taltioidaan. Se ei ole mikään häpeä! Suomalaiset ovat aika ujoa sakkia, ja monet varmaan ajattelee ohjelmasta, että se on hirveätä lässypaskaa, mutta jos sulla on joku tärkeä ihminen ja mietit miten voisit kertoa sen, ohjelma on kaunis tapa tehdä se musiikin avulla. Ja se ruokkii myös Battle Beastiä! Olen miettinyt viime aikoina, millainen Battle Beastin seuraavasta levystä tulee. – Se on mielen lomaa. Kuten varmaan kaikilla muusikoilla, minullakin on tarve luoda musiikkia monipuolisesti. Hän korostaa, ettei halua profiloitua yhteen genreen, ja miksi pitäisikään. Siinä on kysymys lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, että voidaan osoittaa rakkautta. Yksi asia yhdistää Battle Beastiä ja Suomilovea: molemmissa on kyse suurista tunteista. Mutta toisaalta, kun sanotaan, ettei kipeänä saisi laulaa, niin ei se kyllä todellisessa maailmassa niin mene. Kaksi keikkaa piti perua. Battle Beast -fanit katsoo Suomilovea, ja Suomiloven katsojat saattaa kiinnostua Battle Beastistä. Battle Beast keikkailee ensi vuonna vähemmän, joten projektille on kenties silloin hyvä rako. Sen kummempaa rituaalimagiaa ei tarvita. Silti hän lähti reissuun. Ilmiömäinen laulusuoritus ilta toisensa jälkeen on vuosien työn tulosta. Louhimo huomauttaa, että Suomilove on aitoa laulua ja soittoa. Mulla on aiemminkin ollut tällaisia tempauksia. kaa laulaa suomen kielellä, sillä eihän ihmiset ole kuulleet mun laulavan suomeksi. – Kun sydän vereksellään lauletaan ja soitetaan, se on aina lähellä sydäntä. – Tämä on lähtökohtaisesti terapiaprojekti. Siitä voi olla hyötyä moneen suuntaan. BATTLE Beast on laulajansa tärkein asia, mutta ajatus oman musiikin tekemisestä on kypsynyt jo pitkään. Mun omat juuret on nimenomaan bluesissa
K A I S A N I E M I HELSINKI SA T SU N nml_aic_225x297.indd 1 03/12/2018 7.25. N E L O N E N M E D I A L I V E Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä n e l o n e n m e d i a l i v e . f i LIPUT MYYNNISSÄ NYT! 2 1 9 15.6. O U L U N E N E R G I A A R E E N A OULU 16.6
69 € . Fullsteam & NeloNeN media live proudly preseNt speCial Guest: NeloNeNmedialive.Fi/tHeoFFspriNG liput eNNakkooN alk . k-18
k-18 25. Lopputulokseen ja levyn saamaan hyvään vastaanottoon on tyytyväinen myös Skypen välityksellä tavoitettu basisti Johan Niemann. The Atlantic päättää vuoden 2014 Hymns for the Brokenin aloittaman trilogian, jonka toinen osa The Storm Within ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. – Emme juurikaan keskustele ennen levyn tekemistä, mihin suuntaan haluamme soundia viedä. Toki ne Evergrey onnistui luomaan henkilökohtaisista vastoinkäymisistä ja studioon murtautuneista varkaista huolimatta – tai kenties juuri niiden ansiosta – uransa vahvimpiin kokonaisuuksiin kuuluvan The Atlanticin, joka vei ruotsalaisbändin aiempaa synkemmille vesille. Aloitamme aina puhtaalta pöydältä, ja suunta hahmottuu luonnollisesti, itsestään. Erityisen ylpeä olen Tomin suorituksesta, hänen lyriikoistaan ja siitä, millä tavalla hän lähestyi lauluosuuksiaan, Niemann kehuu. – On hienoa, että kokeilimme uusia juttuja, sillä se avaa meille uusia mahdollisuuksia myös jatkossa. Vaikka The Atlantic on tunnistettavaa Evergreytä, se vie bändin aiempia levyjä tummemmille ja synkemmille vesille. YLÖSPÄIN, ETEENPÄIN TEKSTI VESA SILTANEN Fullsteam & NeloNeN media live proudly preseNt speCial Guest: NeloNeNmedialive.Fi/tHeoFFspriNG liput eNNakkooN alk . – Teimme tällä levyllä asioita, joita emme ole aiemmin tehneet. Tällä kertaa yleisviba sattui olemaan aiempaa mustempi. Englundin ohjaksissa se on pysynyt sitkeästi progressiivisen metallin kärkikastissa. R uotsalaisen Evergreyn vuonna 1995 alkaneella matkalla on sattunut ja tapahtunut, mutta laulaja-kitaristi Tom S. Jalansijaa kuninkuusluokassa ovat vahvistaneet vuonna 2014 vakiintuneen kokoonpanon kolme viimeisintä albumia, joista tuorein, tammikuussa julkaistu The Atlantic lukeutuu bändin vahvimpiin tuotoksiin. – Nämä levyt ovat Tomille hyvin henkilökohtaisia, sillä ne käsittelevät avioeroa ja rakkauden kadottamista. – Tai siis ainakin levy-yhtiömme mukaan tämä on trilogian päätös… Eihän sitä tiedä, vaikka tarina jatkuisi vielä. Oli miten oli, levykolmikko on kuitenkin osa samaa konseptia, mikä tulee ilmi Englundin sanoituksista ja kappaleiden teemoista. Laajennamme niin sanotusti musiikillista maisemaamme. Toki mukana on myös positiivisia ja kevyempiä juttuja, kuten Departure-kappaleessa, Niemann tuumaa. Pistimme itsemme likoon aiempaakin enemmän. Seuraava levyhän voi olla kvadrilogian neljäs osa, tai miksei esiosa, Niemann nauraa. 69 €
– Kahdella viimeisellä levyllä sen homman on hoitanut Jacob Hermann Göteborgin Top Floor -studiossa. Tom joutui siis aloittamaan laulamisen alusta, ja mielestäni sen kuulee ja tuntee levyltä hyvällä tavalla. Lisäksi hän on valmis raatamaan niska limassa visiomme eteen ja osaa hommansa täydellisesti. Pitkäkyntisten uhrina The Atlantic on vuonna 2010 bändiin liittyneen Niemannin neljäs Evergrey-levy. Bändi oli saanut äänitettyä kaikki rumpuja basso-osuudet sekä osan kitaroista ja lauluista, kun studioon murtauduttiin. Se on vain imartelevaa, että joku rakastaa musiikkia niin paljon, että haluaa jakaa sen kokemuksen ystävilleen. – Kun tulin bändiin, alkuperäisestä kokoonpanosta oli mukana vain Tom ja rumpali Rikard Zander. Keväällä bändi kiertää Eurooppaa, ja kesällä on festivaalilavojen vuoro. Tarvitsemme vain hyvän ääniteknikon, joka osaa mikittää soittimet ja saa niistä irti parhaan mahdollisen soundin. Yhteistyö Hansenin kanssa jatkunee siis tulevillakin levyillä. voidaan tulkita useammallakin tavalla, mikä on hienoa. – Jos tekisimme jonkin dvd:n, sen pitäisi olla vähintään yhtä hyvä kuin edellinen, mikä vaatii aikaa ja rahaa. – Suomi on ollut meille aina hyvä paikka ja viime kiertueella oli todella hauskaa. Olen todella vaikuttunut hänen työskentelystään, Niemann ylistää. Suomen klubeilla yhtye on nähty viimeksi vuonna 2015, ja Niemann toivoo bändin palaavan tervehtimään suomalaisfanejaan pian. Meillä on siis hyvä tiimi kasassa eikä mitään syytä lähteä muuttamaan kuviota. Ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä ei ole Niemannin mukaan keskustelu, mutta poissuljettua sekään ei ole. Siitä tulee hauskaa. Esimerkiksi ensimmäisellä kiertueella keikkabussiimme murtauduttiin, mikä oli todella perseestä, mutta olemme myös soittaneet esimerkiksi kahdesti 70 000 Tons of Metal -risteilyllä ja Ranskan Hellfestissä tyyliin 60 000 ihmiselle, mikä on uskomatonta. Youtubea paremman puutteessa Evergreyn kuluva vuosi menee tien päällä. – En usko, että meillä olisi tarvetta kenellekään ulkopuoliselle, sillä tiedämme mitä haluamme. Myös Etelä-Amerikan-kiertue on suunnitelmissa, ja Yhdysvalloissakin pitäisi ehtiä kääntyä. – Ihmeellistä kyllä poliisit saivat koneen takaisin, siitä iso hatunnosto! Onneksemme meillä oli lähes kaikesta materiaalista varmuuskopiot, muistaakseni ainoastaan lauluosuuksia ei ollut tallessa. Päivätöiden ja lasten hoitamisen ohella monissa sivuprojekteissa ja bändeissä vuosien varrella vaikuttanut Niemann kertoo esimerkiksi death metal -yhtye Sectun suunnittelevan uuden levyn äänittämistä. Loppujen lopuksi saimme levyn valmiiksi ajallaan. ”Levy-yhtiömme mukaan The Atlantic on trilogian päätös… Eihän sitä tiedä, vaikka tarina jatkuisi vielä. Se on sellaista progehtavaa ja doomahtavaa musiikkia. – Meillä on ollut yläja alamäkemme. Kolme viimeisintä pitkäsoittoa on miksannut Jacob Hansen Englundin ja bändin toimiessa itse tuottajina. Ei sillä ainakaan rahastamaan pysty! – Ja katsonhan minäkin livepätkiä. Mitä mieltä Niemann on. Hän hallitsee sen puolen täydellisesti, ja asiat kahden Jacobin kanssa sujuvat loistavasti. Lisäksi tulilla on uusi bändi, johon kuuluvat hänen lisäkseen Meshuggahin Tomas Haaken serkku, rumpali Fredrik Haake, sekä kosketinsoittaja Carl Westholm. – Joskus joku tulee treeneihin, että ”minulla on tässä kaksi sointua ja fiilis, katsotaan syntyykö näistä jotain”, tai sitten joku saattaa tuoda pöytään lähes valmiin biisin introineen ja kertosäkeineen kaikkineen. – Olimme onnekkaita, ettei varkaus aiheuttanut sen suurempaa viivästystä, ja levy-yhtiökin suhtautui asiaan ymmärtäväisesti. Ne ovat universaaleja, ja kuuntelija voi peilata niiden kautta myös itseään. Mitään ei ole vielä sovittu, mutta olisihan teillä esimerkiksi hyviä festareita kuten Tuska tai Nummirock, basisti heittää terveisiä promoottoreille. Joko se menee läpi sellaisenaan, tai sitten muokkaamme ja viilaamme siitä porukalla vielä paremman – vaihdamme sointuja tai sävellajia, sen sellaista. Seuraava levyhän voi olla kvadrilogian neljäs osa, tai miksei esiosa.” 26. – Hansen oikeasti ymmärtää, mitä ajamme biiseillämme takaa ja mitä haluamme niillä sanoa. En ole koskaan nähnyt vaikkapa Toolia livenä, joten minun täytyy tyytyä paskalaatuisiin videoihin Youtubessa, Niemann nauraa. Yläja alamäkiä Niemannilla tulee pian kymmenen vuotta täyteen Evergreyn riveissä. Jokaisella soittajalla on yhtä paljon sananvaltaa. Pitkäkyntisten matkaan lähti muun muassa tietokoneet ja siihen mennessä taltioitu materiaali. Älyluurien räplääminen, keikkojen kuvaaminen ja videoiden nettiin lataaminen on aihe, joka jakaa artistien mielipiteitä. Glorious Collision -levyn [2011] biisit olivat jo valmiina – minä vain tulin ja soitin bassot narulle, Niemann muistelee ja sanoo myöhempien levyjen syntyneen enemmän koko bändin voimin. – No tuota… Ei minulla ole sen kanssa ongelmaa. – Bändissä on nyt todella hyvä tunnelma ja meillä on edelleen hauskaa yhdessä. Miehen mukaan matka on ollut huikea ja aika kulunut niin nopeasti, ettei se tunnu kymmeneltä vuodelta. Muista lähitulevaisuuden suunnitelmista tiedustellessa Niemann mainitsee monien kyselevän uuden livejulkaisun perään, mutta ei tiedä, onko sellaisen tekeminen taloudellisesti järkevää. Ellemme sitten aio tehdä seuraavalla levyllä jotain täysin erilaista. – Etsimme parhaillaan laulajaa. Yksi iso takaisku The Atlanticia tehdessä kuitenkin tapahtui. Jokainen niistä on ollut omanlaisensa kokemus, ja tekoprosessi on muuttunut matkan varrella. Suunta on koko ajan ylösja eteenpäin. Laulussa on enemmän kiukkua, Niemann sanoo. Levyn työstäminen luonnollisesti seisahtui hetkeksi siihen paikkaan. Basistilla riittää kiireitä myös Evergreyn ulkopuolella. Ne eivät tunnu olevan enää yhtä kova juttu kuin joskus ennen, kenties siksi, että porukka katselee nykyään puhelimella kuvattuja pätkiä Youtubesta, Niemann tuumaa. Hän osaa kääntää musiikiksi sen, mitä yritämme sanoa, ja saa soittimet kuulostamaan todella voimakkailta
Yhdeksän hengen MYYTTISET KARKELOT TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MANUEL VARGAS LEPIZ 28. Sveitsin folk metal -ylpeys Eluveitie on uudella Ategnatos-albumillaan kirjaimellisesti puoliksi uusi bändi, joka loi mullistuksista sisuuntuneena uransa moniulotteisimman teoksen
Jos antaa heille paljon energiaa, se antaa sitä takaisin. He muodostavat pieniä heimoja, jotka pitävät yhtä. – Metalliyleisö on aina metalliyleisöä. Pidän sitä erittäin kauniina asiana. Pääsimme soittamaan lämpimissä paikoissa, kaukana täältä Keski-Euroopan näennäisestä talvesta. Bändi otti varaslähdön huhtikuussa julkaistavan levyn kiertueille soittamalla keikkoja Meksikossa, Costa Ricassa, Kolumbiassa, Chilessä ja Brasiliassa. – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun soitimme näin kattavasti uutta materiaalia jo ennen kuin ihmiset tuntevat uutta levyämme. Chrigel tosin kertoo, että Eluveitien kohdalla vastaanotto on lämmintä kaikkialla. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin rutiininomainen Eluveitie-keikka. Metalliyleisö, paras yleisö Keskija Etelä-Amerikka tunnetaan metallibändien keskuudessa mahtavina keikkapaikkoina, kiitos intohimoisten ja omistautuvien fanien. Energiat olivat läpi keikkojen mittaamattomia. Mielestämme olemme sen velkaa metalliyleisölle, joka on kaikkein parasta musiikkifanikuntaa koko maailmassa. He puolustavat suosikkibändejään henkeen ja vereen sekä tukevat suosikkejaan ostamalla heidän levyjään. Minun päässäni soi koko ajan uutta omaa musiikkiani, mikä innostaa minua valtavasti.” 29. F olk metalin suurbändeihin lukeutuvan Eluveitien alkuvuosi on ollut vauhdikas. ”Joku saattaa sanoa, että on raivostuttavaa, kun sama kappale soi päässä koko ajan. – Metalliyleisö on valtavan intohimoista väkeä. Ei tullut kyseeseen, että fanit olisivat seisoneet otsa kurtussa uusien kappaleiden aikana. – Jetlag on aina yhtä helvettiä, mutta se ei haittaa, kun viimeistä paria viikkoa muistellessaan voi vain hykerrellä tyytyväisenä, painuksissa olevaa ääntään selvittelevä Chrigel sanoo. Monet riitaisat valtiotkin voisivat ottaa siitä mallia. Jos energiaa antaa vielä enemmän, sitä saa takaisin vielä enemmän. Siinä ei ole kyse vain musiikista. Chrigel jatkaa toteamalla, että Etelä-Amerikan ristiriitaisuus ei lakkaa hämmentämästä häntä. – Periaatteenamme on ollut koko 15-vuotisen toimintamme ajan tarjota joka ilta jotain ainutlaatuista. – Pidimme tätä kiertuetta silti ennemmin talvilomana. Vaara on aina läsnä. Kaikki on kiinni omasta asenteesta. – Yhtenä hetkenä ne ihmiset ovat täynnä valtavaa elämänmyönteisyyttä, voimaa ja hymyä, ihan kuin kaikki rakastaisivat toisiaan, mutta seuraavassa hetkessä joku ammutaan kadulle keskellä kirkasta päivää, eikä kukaan reagoi siihen mitenkään. Olikin uskomatonta, miten vastaanottavaisia ihmisiä kohtasimme. Ei ole ihme, että kotoaan Zürichistä puhelimeen vastaa mies, joka on sanojensa mukaan ”väsynyt mutta onnellinen.” Hän on Eluveitien laulajana, multi-instrumentalistina ja säveltäjänä tunnettu Christian ”Chrigel” Glanzmann. Ei yhtään hullumpi pako todellisuudesta, vai mitä
Chrigel huokaisee helpottuneena kertoessaan että Eluveitien uusi aika on yllättänyt hänet itsensäkin. Jonasin [Wolf, kitarat], Alainin [Ackermann, rummut], Michalinan [Malisz, kampiliira] ja Fabiennen [Erni, laulu] piti hypätä pitkään yhdessä soittaneeseen porukkaan. Tämä on yllättävää, kun ottaa huomioon, millaisen kokoonpanomyllerryksen bändi tuli käyneeksi läpi: peräti viisi bändin yhdeksästä jäsenestä vaihtui, kun laulajatar-keulahahmo Anna Murphy lähti perustamaan oman folk rock -yhtyeensä Cellar Darlingin. ”Kun Fabienne liittyi Eluveitien laulajaksi, minusta tuntui siltä kuin olisin voittanut lotossa viidennen kerran peräkkäin.” 30. Varsinkaan upeille naisjäsenillemme ei ollut herkkua, kun hikiset äijänketaleet nojailivat heihin kylki kyljessä. – Tällaisen bändin laulajanpesti ei ole mikään yksioikoinen juttu. – Nyt olemme kuin uusioperhe, joka on onnellisempi kuin ikinä. – Alkuaikoina kutsuimme keikkojamme halailutunneiksi, koska tunnelma lavalla oli aika tiivis. Kuuluvin muutos Eluveitien riveissä on tietenkin sen uusi laulajatar, jonka äärimmäisen syvä, kaunis ja lähestulkoon Anneke van Giersbergenin mieleen tuova ääni muutti paljon koko Eluveitien soundia. Maailman ympäri kiertueillaan matkaava Eluveitie kuulostaa logistiselta painajaiselta. Jonas oli suositustensa suhteen todella hillitty ja kertoi, ettei Fabiennellä ole kokemusta bänditoiminnasta tai isoista tuotannoista, mutta kehotti minua pyytämään häneltä kappalenäytteen. Juuri kun päätin pitää taukoa asiasta, kitaristimme Jonas kertoi, että hän tuntee koulunsa kautta erään tytön nimeltä Fabienne. Joskus ihmiset vain ajautuvat erilleen, muuttuvat vuosien saatossa, tai heidän välilleen kasaantuu historiaa, joka muuttuu ylittämättömäksi esteeksi. Tarkoituksenamme ei ollut koskaan tulla pubien nurkassa soittavaksi hassuksi pikkubändiksi. Hänellä on uniikilla tavalla uskomaton ääni. Tilanne oli sama kuin olisin yrittänyt korvata rakkaan perheenjäsenen. Samaan aikaan ihmiset siellä ovat käsittämättömän kohteliaita, nöyriä ja hyvätapaisia. He repivät tukan päästä ja vaatteet päältä, jos pystyvät. Viisi lottovoittoa putkeen Eluveitien noste alkoi jo vuoden 2006 Spirit-albumilla, mutta viime vuodet ovat räjäyttäneet bändin kuulijamäärät ihan uusiin ulottuvuuksiin. Emme menneet siihen pisteeseen asti, että olisin kyseenalaistanut bändin tulevaisuuden, mutta hetken aikaa kaikki vaikutti epätoivoiselta. Siitä ollaan mustasukkaisia. Halusimme luoda alusta alkaen todellisia tuhansien ihmisten metallikarkeloita. Anna on mielestäni yksi aikamme parhaista laulajista. – Jos olisin saanut päättää, olisin tietenkin soittanut samalla kokoonpanolla koko tarinamme loppuun asti, mutta kuten varmasti tiedät, asiat eivät toimi missään ihmissuhteissa sillä tavalla. Jos kirjoitamme fanille nimmarin ja otamme yhteiskuvan, hän saattaa purskahtaa itkuun onnesta. Yhdeksänhenkinen bändi kaikkine huilisteineen ja viulisteineen ei ole varmasti helppo mahduttaa lavalle tai kiertuebusseihin. Se pistää melkein sanomaan: ”Oletko hullu?!” Tällaisissa tilanteissa saa kuvitella hetken, millaista on olla oikeasti tunnettu supertähti, Chrigel naurahtaa. Siinä yhtälössä olisi ollut todennäköisempää, että kemiat eivät olisi natsanneet. Yhtä usein löytyy oikein innokas metallifani, jonka rahkeet laulamisen suhteen eivät riitä. Hän oli tärkeä ystäväni, joten en jäänyt kaipaamaan häntä vain laulajana vaan myös ihmisenä. – Rakastan tatuointeja ja minut on peitetty niihin, mutta koen silti pelottavaksi, kun joku tulee esittelemään minulle valtavaa koko käden kokoista tatuointia naamastani. – Näin kävi tälläkin kertaa. – Soittaessamme viimeksi Intiassa ja Bangladeshissa ainoa turvallinen tapa liikkua paikasta toiseen olivat poliisien saattamat panssaroidut autot. – Kun Anna lähti bändistä kolme vuotta sitten, luulin olevani umpikujassa. – Fabienne on ollut bändissä nyt muutaman vuoden, mutta hän hämmästyttää minut yhä päivittäin, Chrigel kehuu. Laulatimme kymmeniä heistä ja yritimme tavallaan väkisin löytää ”sen oikean”, kunnes ymmärsimme, että ihan kuten parisuhteessa, oikea tyyppi ei löydy väkisin. Innokkaita ilmoittautui Australiaa ja Japania myöten. – Nykyään olemme siitä onnekkaassa asemassa, että valtaosa lavoista on suhteellisen isoja. – Aasia ja erityisesti Intia ja Japani ovat paikkoja, joissa saamme oikeasti pitää varamme. – Kävimme läpi ainakin sata laulajaa ympäri maailmaa. Usein käy niin, että uskomaton laulaja ei istu bändielämään yhtään tai saattaa jopa katsoa metallibändejä hieman alaspäin. Hulluimmat fanit haluavat jonkinlaisen muiston varsinkin naispuolisista jäsenistämme, eikä se jää vain yhteiskuviin. Kovalla energialla puhuva Chrigel vetää hehkutuksensa välissä henkeä ja kertoo sitten, että Eluveitienkin kohdalla maailmasta löytyy kolkkia, jotka vaativat äärimmäisiä toimenpiteitä. – Hauskin ääripää Eluveitie-faneissa on, että monet kuulijamme haluavat toisaalta levittää musiikkiamme kaikkialle, mutta samalla he tahtoisivat pitää bändin tavallaan omana juttunaan. – En kiellä, etteikö jäsenistön vaihtuminen olisi ollut todella vaikeaa aikaa. Se on ollut tavoitteemme siitä asti, kun pistimme bändin pystyyn. Se ei ole mikään itsestäänselvyys
Haastan teidät kaikki tutkimusmatkalle kelttiläisen musiikin valtavirran ulkopuolelle. – Se, että päädyin soittamaan Amorphisissa, on täysin Jens Bogrenin ”syytä”, Chrigel naurahtaa. 31. Nyt otimme käyttöön päinvastaisen lähestymistavan: kun ideoita oli kasassa tarpeeksi, lukittauduimme koko yhdeksän hengen porukalla samaan paikkaan ja kaikki saivat tuoda omaa itseään musiikkiimme. Itävallasta, Ranskasta, Englannista, Irlannista, Skotlannista, Saksasta, ihan kaikkialta. Hän osoittautui myös valloittavan ihanaksi ja sydämelliseksi ihmiseksi. Olen kuunnellut paljon Kimmo Pohjosen ja Värttinän tekemisiä, eivätkä säkkijärvenpolkat ja muutkaan ole minulle ihan vieraita. Ja jos Jens sanoo näin, sen on pakko olla totta. Ategnatos onkin ehkäpä täysiverisin bändialbumi, jonka olemme ikinä säveltäneet. – Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten hyvin kokoonpanomme pelaa nyt yhteen, hän alustaa. – Muutama vuosi sitten Jens soitti minulle hädissään. Meininki on kyllä täyttä Eluveitietä, mutta aivan uudenlaisella syvyydellä. Kun Fabienne liittyi Eluveitien laulajaksi, minusta tuntui siltä kuin olisin voittanut lotossa viidennen kerran peräkkäin. Kimpassa säveltävä Mozart Uusi Ategnatos on albumi, joka kannattaa ottaa kuunteluun, vaikkei mikään Eluveitien aiemmin tekemä olisi iskenyt. Sveitsiläinen tunnustautuu myös suomalaisen folkin ystäväksi. Varsinkin kelttiläinen mytologia on aina ollut vahva osa Eluveitien ydintä, mutta Chrigel paljastaa, että yksi koko bändin historian ajan vallinnut sanoitusperiaate pääsi nyt murtumaan. Olemme tavanneet kirjoittaa tarinoita, jotka ovat historiallisesti ja jopa tieteellisesti todellisia, tai ainakin mahdollisimman lähellä myyttien todellisuutta. Myytit ovat nyt vertauskuvia itsestämme. Halusimme luoda albumin, joka syntyy orgaanisesti ja aidosti, eikä ole jonkinlainen järjellä ja järjestelmällisyydellä kasattu erilaisten osien palapeli. – Kun sävellän musiikkia, kuulen sitä päässäni valmiissa muodossa. Kaikkine instrumentteineen. Hän on ollut aina oikeassa meidänkin levyjämme miksatessaan ja äänittäessään. Uusi kokoonpano tuuletti Chrigelin mukaan myös tapoja säveltää ja tehdä albumeita. Ilo taisi olla molemminpuolinen. Ategnatosin suurelliset kappaleet rakentuvat bändisoittimien ohella viuluista, huiluista, pilleistä, harpuista ja monista muista soittimista. Samalla mies sanoo innostuvansa jatkuvasti maailmalta löytämästään musiikista ja haluavansa tehdä tulevaisuudessa lähempää yhteistyötä monenmaalaisten muusikoiden kanssa. – Muistan yhä sen hetken, kun istuimme parvekkeella viulistimme Nicolen [Ausperger] kanssa ja saimme Fabienneltä sähköpostia. – Sanotaan vaikka näin, että näistä vaihtoehdoista olen enemmän Mozart-koulukuntaa, Chrigel hekottelee. Hänellä on aivan valtava ja vaikuttava ääni, mutta emme olleet uskoa silmiämme, kun meitä odottikin aivan pikkuruinen tytöntyllerö. Chrigel kertoo, että hänen korvissaan Amorphisin melodiakieli on koko maailman mitassa todella ainutlaatuinen. – Sveitsistä kannattaa kuulostella Tritonus-yhtyeen tekemisiä, mutta jos haluatte päästä Eluveitien sydämeen toden teolla, antakaa saksalaiselle, ranskalaiselle ja brittiläiselle kelttimusiikille mahdollisuus. – Seuraavaksi Fabienne yllätti meidät tavatessamme hänet. – Amorphis on upea bändi, ja vaikka löydän tiettyjä yhtymäkohtia heidän melodiakielensä ja omani välillä, Amorphis on kehittänyt vuosikymmenten aikana ihan oman ilmaisunsa, joka koostuu yhtä lailla kansanmusiikin juurista kuin heidän omasta soundistaan. Puhuin myöhemmin Esa Holopaisen kanssa, ja puhelu meni fanipoikamaiseksi väittelyksi siitä, kumpi meistä lopulta olikaan enemmän otettu. Sen ytimessä saattavat olla riffit, melodiat ja kahdenlaisten laulujen välinen dynamiikka, kuten monella muullakin bändillä, mutta se on vasta alkua. Hän oli kuin Heidi sveitsiläisen Johanna Spyrin kuuluisista lastenkirjoista: keijukaismainen hahmo, johon oli helppoa ihastua ensisilmäyksellä. – Olemme aina ottaneet suoria vaikutteita kaikkialta kelttiläisestä mytologiasta. – The Four Wise Ones, Death of a King ja Tree of Ages ovat kappaleita, joilla oli valtava etuoikeus päästä soittamaan. Kysyessäni Chrigeliltä muodostuuko kokonaisuus sovittamisen aikana pikkuhiljaa vai kuuleeko hän päässään valmiita kokonaisuuksia, kuin Mozart ikään, mies nauraa pitkään ja makeasti. – Avainsanana oli intuitio. Ei ole olemassa toista samanlaista. – Joku saattaa sanoa, että on raivostuttavaa, kun sama kappale soi päässä koko ajan. – Suomesta löytyy hienoa kansanmusiikkia, jo vuosikymmenten ja -satojen takaa. Eluveitien musiikissa tapahtuu jatkuvasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kappaleen todellinen potentiaali olisi vielä läheskään vapautettu. Jensillä on jonkinlainen kuudes aisti sen suhteen, millaiset pienet yksityiskohdat vaikuttavat albumin soundiin suuresti. – Aiemman porukkamme kanssa olimme ajautuneet olosuhteiden pakosta tilanteeseen, jossa äänitimme yhä enemmän omillamme, ja arvostamani yhteishenki jäi ehkä uupumaan joiltain albumeilta. Se ei ole yhtään vähemmän historiallisesti vedenpitävä kuin aiemmatkaan levymme, mutta nyt kaikki kietoutuu inhimillisiin ja arkipäiväisiin tuntemuksiin, jotka määrittävät meitä ihmisinä ja ihmiskuntana. Huomasin vasta jälkikäteen, että samalla siitä tuli omalla sosiaaliskriittisellä tavallaan myös ajankohtainen levy, joten nyt teemojamme voi käsitellä kolmiulotteisesti. Chrigelin lähihistoriasta löytyy suora yhteys myös Suomen suuntaan: hän vieraili huilujensa ja pilliensä kanssa Amorphisin kahdella tuoreimmalla albumilla, Under the Red Cloudilla (2016) ja Queen of Timella (2018). Olen yksi yhdeksäsosa Eluveitiestä, ja vaikka ideani muodostavat usein kappaleiden lähtökohdat, matka valmiiseen levyyn on pitkä. Levyn luominen oli lähestulkoon henkinen matka omaan itseemme mytologian kautta. – Tämä teki musiikistamme aiempaakin täysivaltaisemman matkan meille itsellemme. Eluveitien soundin suhteen Chrigel ei kehota faneja paneutumaan ainoastaan sveitsiläiseen kansanmusiikkiin vaan ohjaa kuulijat muutamallekin maailman eri kolkalle. Minun päässäni soi koko ajan uutta omaa musiikkiani, mikä innostaa minua valtavasti. – Jens oli sitä mieltä, että oikea huilu on aina oikea huilu, ja että se toisi levylle paljon aitoa orgaanisuutta. – Ategnatos on ensimmäinen albumimme, jonka tarinoissa on mukana suoraan meitä itseämme. Kun pistimme hänen laulamansa kappaleen soimaan, kyynelehdimme hetken päästä molemmat ja huusimme yhteen ääneen: ”Hän se on! Sen on oltava hän!” Siitä ei ollut mitään epäselvyyttä. Säkkijärvenpolkat tutuksi Chrigel kertoo nauttivansa Eluveitien kanssa kiertämisestä myös siksi, että bändi on vienyt hänet monien eri kulttuurien syleilyyn, mikä on hänen mukaansa erittäin inspiroivaa. Hän kertoi, että hänellä on studiossaan tällainen pikkuinen metallibändi kuin Amorphis ja että he ovat aikeissa käyttää albumillaan kaikenlaisia huilusampleja ja muita keinoja vanhan liiton soittimien suhteen
Haastattelun lähtökohdat ovatkin ynkkämäiset. Siispä poimin kappaleen sieltä, toisen täältä ja äänitin ne muutamalla otolla. En pitänyt levyn kanssa mitään kiirettä. Malmsteenina tunnettu Stratocaster-sankari kirjoitti muutama vuosikymmen sitten joukon rajoja rikkovia neoklassisia metallilevyjä. Itse koen asian ennemmin niin, että valtaosa ihmisistä mielistelee kilpaa toisiaan ja elää siten jatkuvassa valheessa. – Ihmiset ovat pyytäneet tai suorastaan vaatineet minua tekemään tällaisen albumin jo 20–30 vuoden ajan. Lisäksi haastateltavaa on puhuteltava ”Mr. Tämä ei itse asiassa ole ensimmäinen kerta, kun Yngwie on julkaissut samantyyppisen albumin. Onkin vain yksi tapa aloittaa keskustelu, kun hotellin henkilökunta ohjaa puhelun oikeaan paikkaan. – Nyt Mascot Records ehdotti tätä levyä juhlistaaksemme yhteistyötämme, ja ajattelin, että hittoakos siinä. Paremmin Yngwie J. 55-vuotias Yngwie on vanhan liiton rocktähti, jollaisia tästä maailmasta ei löydy enää montaa. Olin juuri rakentanut huippumodernin studion ja halusin tietenkin äänittää heti jotain, mutten ollut omien sävellysteni kanssa siinä vaiheessa, että olisin tehnyt Yngwie J. Tein sitä mitä aina, eli toimin spontaanisti enkä miettinyt kauheasti etukäteen, tulenko käyttämään lopputulosta yhtään missään. Levyn teko oli ainutlaatuinen kokemus. – Ihminen, joka on yhden silmissä ylimielinen, on toisen mielestä määrätietoinen, kunnianhimoinen ja menestynyt tekijä, joka ei ole jäänyt odottelemaan, että joku muu petaa tien hänelle, juuri tennistreeneistä palannut Yngwie toteaa selvää huvittuneisuutta äänessään. Tällä kertaa hän halusi tehdä turboahdetun coveralbumin, jolla versioidaan bluesja rockklassikoita Jimi Hendrixistä The Rolling Stonesiin – ynkkämäisesti, totta kai. Mr. Yngwie J. En ole koskaan tarttunut siihen, koska minusta aika ei ole ollut oikea ja mielessäni ei ole ollut tarpeeksi montaa niin hyvää kappaletta, että haluaisin oikeasti julkaista niitä nimissäni kokonaisen albumillisen. Sellaiset muusikot eivät tee blueslevyä, jos tulevat sille päälle. Osa niistä oli tuttuja keikoiltani jo vuosikymmenten takaa, osaa en ollut soittanut koskaan aiemmin ja osan keksin ottaa mukaan vasta levyä valmistellessani. SINISIÄ SALAMOITA KELTAISESTA STRATOCASTERISTA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT AUSTIN HARGRAVE 32. Soiton on tapahduttava täsmällisesti tai haastattelu ei toteudu. Malmsteen -levyn. Kävin välillä rundilla, palasin studioon äänittämään jonkin raidan ja tein taas keikkoja. Levy-yhtiön edustaja on neuvonut soittamaan tietyn hotellin respaan tiettyyn kellonaikaan, jotta puhelu voidaan yhdistää kitaristin jättimäiseen sviittiin hotellin ylimmässä kerroksessa. Mr. – Ainoa etukäteen päättämäni asia oli se, jota ei tarvinnut päättää etukäteen: en halunnut missään nimessä tehdä tyypillistä jukeboxlevytystä, jonka coverversioissa ei olisi minkäänlaista omaa ideaa, Yngwie toteaa. Enemmän kuin coveralbumi Yngwien toteamus viittaa Blue Lightning -nimiseen coveralbumiin, jolla hän versioi monia vanhan liiton bluesja rockklassikoita. Malmsteen tekee mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa. Vuosi 2018 tuntui hyvältä ajankohdalta palata muutaman ikivihreän kappaleen pariin. Malmsteen, miten päädyitte julkaisemaan tällaisen coveralbumin juuri nyt, vuonna 2019. soundcheck. Malmsteen, onko oikukkaan ja arvaamattoman miehen maineessanne minkäänlaista perää. Yngwie on monella tapaa modernin kitarasankaruuden ruumiillistuma, mitä ei tarvitse ihmetellä, kun kuuntelee albumeita kuten Rising Force (1984), Marching Out (1985) tai Odyssey (1988). Malmsteeniksi”, koska en tunne häntä etukäteen ja etuliitteellisellä sukunimellä puhutteleminen on näin legendaarisen kitarasankarin kohdalla hyvien käytöstapojen merkki. – En oikeastaan pidä sitä edes varsinaisena albumina, vaikka se on sellaisena julkaistukin, Yngwie toteaa heti. Todellisuudessa he eivät koskaan uskalla olla sitä, mitä haluaisivat olla. – En ole nuoleskelija, tiedän täsmälleen mitä teen, en kaipaa kenenkään apua sen saavuttamisessa, olen ylipäänsä ollut oman onneni seppä enkä todellakaan aina sano tai tee sitä, mitä minun odotetaan sanovan tai tekevän. – Tekeekö se minusta ylimielisen. Malmsteen, miten suhtaudutte tähän 23 vuoden takaiseen coveralbumiin tätä nykyä. Yngwie-filtterin läpi soitetaan Jimi Hendrixiä, The Beatlesiä, ZZ Topia, Eric Claptonia, Deep Purplea ja The Rolling Stonesia, joiden kappaleet ovat saaneet vähintäänkin mielenkiintoisen, tietysti turboahdetun kasvojenkohotuksen. Nykymaailman mittapuulla varmasti. Mr. Vuonna 1996 julkaistu Inspiration-levy piti sisällään Kansasia, Deep Purplea, Rainbow’ta, Jimi Hendrixiä, Scorpionsia ja Rushia Jeff Scott Soton, Mark Boalsin ja Joe Lynn Turnerin laulamana. K un keskustelun aiheena on ruotsalaismies nimeltä Lars Johan Yngve Lannerbäck, pöydälle nousee puhujista riippumatta aina samat kaksi asiaa. – Se on eräänlainen... Sankaruuden toiselta puolelta löytyy äkkirikastunut mies, joka tunnetaan sekä fanien että toimittajien keskuudessa arvaamattomana, äkkipikaisena ja hankalana ihmisenä, jonka mielenliikkeistä ja tunneryöpyistä ei ota toisinaan mitään tolkkua
33
Yngwie alleviivaa, ettei oikeastaan käytä coverien tapauksessa sanaa ”sovittaminen”, koska omissa korvissaan hän ei sovittanut mitään uusiksi. Mr. Menen studioon, tartun kitaraan, soitan kappaleet ja tiedän sessioiden päätteeksi tehneeni parhaani. – Tiedätkö, ne syntyivät niin välittömissä tunnelmissa, etten osaa edes sanoa, miten sävelsin ne, Yngwie nauraa. Kappale on tavallaan silkkaa Rollaria, mutta harmonisemmalla twistillä. Halusin improvisoida kappaleen uudesta kulmasta, enkä siksi ajatellut yhtään, miten olin tavannut soittaa sitä. – Esimerkiksi Smoke on the Waterin [Deep Purple] ja Forever Manin [Eric Clapton] kohdalla otin vain kappaleen ydinrakenteen ja -melodian, minkä jälkeen lähdin soittamaan biisiä puhtaasti tunteella. Malmsteen, miksi Blue Lightning -albuminne rungoksi valikoitui juuri blues. Ei siis kannata odottaa liveversioni kaltaista vetoa. Saattaa olla, etten edes ajattele musiikin tekemistä kuukausiin, ja sitten sävellän levyllisen musiikkia hetkessä, ilman mitään suurta suunnitelmaa. 7,6 miljardia ihmistä on mahdotonta miellyttää, mutta tiedän tehneeni jotain oikein, jos olen itse tekemisiini tyytyväinen. Mr. Malmsteen, millaista oli säveltää kokonaan omia kappaleita näin legendaaristen klassikkojen joukkoon. – Mitä ikinä musiikillani teenkin, lähestyn sitä samalla tavalla: haluan lopputuloksen olevan niin mahtava kuin juuri tuolla hetkellä suinkin on mahdollista. En ajatellut tippaakaan, miten erilainen kappaleen ”pitää” olla tai miten erilainen se ”saa” olla. Halusin sen ehdottomasti mukaan. – Tapani soittaa on ehkä rohkea, äärimmäinen ja sisältää enemmän nuotteja kuin bluesissa kuullaan usein koko levyn mitassa, mutta jos hajotat levyni skaaloihin, sieltä paljastuu bluesin ydin. – Paint It Black oli yksi niistä kappaleista, joista levy lähti syntymään. – Kaikkia levylle päätyneitä kappaleita yhdistää tietenkin se yksinkertainen seikka, että pidän niistä kovasti. – Purple Haze taas on kulkenut mukanani koko elämäni. Se sopi minulle täydellisesti. Ne vain sattuvat soittamaan bluesia raskaammin ja nopeammin. Malmsteen, millä perusteella päädyitte valitsemaan levylle niinkin ikonisia kappaleita kuin The Rolling Stonesin Paint It Blackin, The Beatlesin While My Guitar Gently Weepsin ja Jimi Hendrixin Purple Hazen. Blue Lightningin sovitukset eroavatkin kappaleiden alkuperäisistä erittäin paljon. – En tunne paineita muiden taholta, mutta asetan niitä itse itselleni paljon. Mr. – While My Guitar Gently Weeps on hieman samanlainen tapaus. Useimmiten se parhaani sattuu myös kuulostamaan hyvältä. Se on ensimmäisiä kappaleita, joita opettelin soittamaan, ja olen esittänyt sitä keikoillani vuosikymmeniä. – No, hetken mielijohteesta syntyikin hemmetin hyvä levy, enkä sitten halunnut jättää sitä mihinkään arkistokaappiin makaamaan. Onkin täysin makuasia, pitääkö näin radikaaleja ja soittajansa näköisiä versioita hyvän coveralbumin merkkinä vai ei. Kyse oli ennemmin siitä, millä tavalla ikivihreät kappaleet soitettiin. Minun ei tarvinnut kuin ottaa kitara ja lähteä soittamaan, ja versioni oli narulla muutamia minuutteja myöhemmin. Blues on kaiken metallin alku ja juuri. Jopa niin, että ne kuulostavat monin paikoin enemmän Yngwien omilta sävellyksiltä kuin covereilta. Tämä levy on tehty vain minulle, Yngwie sanoo. Blue ”Minulle riittää Stratocasterini, pino Marshallin vahvistimia ja 120 desibeliä elävää energiaa.” 34. Bonuskappaleineen neljäntoista raidan mittaiselle Blue Lightningille päätyi myös neljä Yngwien omasta kynästä syntynyttä kappaletta: levyn nimikkobiisi, 1911 Strut, Sun’s up Top’s Down ja Peace, Please. Siten minä usein toimin. Malmsteen, missä kulkee raja alkuperäiskappaleille kunniaa tekevien ja liian pitkälle vietyjen sovitusten välillä. Omistettu yhdelle ihmiselle Kun oikeat kappaleet oli valittu, oli aika lähteä sovittamaan niitä Yngwie-uskoon. Sama pätee minuun. Biisi on korvissani epätyypillistä Beatlesiä, mutta se sitoo muutamaan minuuttiin bändin melodisen nerokkuuden. – Täsmälleen siinä, missä haluan sen kulkevan. Sen, mitä sanotaan neoklassiseksi metalliksi, uumenissa on yhä 99,9 prosenttia bluesia. 99,9-prosenttisen bluesia Blues on metallin läheinen isoisä, mutta Yngwien salamannopea kitaratulitus on päällisin puolin kaukana siitä hillityn tunteikkaasta kitaratulkinnasta, josta lajityyppi tunnetaan. Mr. Kuinka monelta bändiltä voi sanoa löytyvän paitsi kymmeniä hittejä myös kymmeniä kappaleita, joista olisi voinut ihan hyvin tulla hittejä. – Taisin vain saavuttaa oikeanlaisen bluestilan ja saada versioimistani kappaleista inspiraatiota omiin. – Tiesin voivani osoittaa tällä albumilla, että kaikki rock’n’roll-bändit Queenistä Van Haleniin ja Deep Purplesta Rainbow’hun ovat 99,9-prosenttisesti bluesia
Yngwie puolestaan on tunnettu moderneista otteistaan, mutta hän on silti verrattain luomu soittaja. Soitin erinomaisesti 80-luvulla ja tulen soittamaan erinomaisesti 2020-luvulla, enkä aio muuttaa mitään siitä, mitä teen täysin oikein juuri tällä hetkellä. Jos tekisin nyt albumin, se kuulostaisi ihan erilaiselta kuin se, jonka tekisin kahden viikon päästä. Halusin tehdä Yngwie J. ”Osaan jo kaiken, mitä kitaristin tulee osata, ja aika paljon sen päälle. Sitä ei tarvitse korjata. Saavutukseni puhukoot puolestaan.” 35. Saavutukseni puhukoot puolestaan. Soittaminen Yngwiellä on tietenkin enemmän kuin hallussa, mutta laulujen suhteen vaihtoehtoja olisi saattanut olla useampi kourallinen, mies kun on tehnyt aiemmin yhteistyötä esimerkiksi Tim ”Ripper” Owensin, Doogie Whiten, Jorn Landen, Mats Levénin ja Joe Lynn Turnerin kanssa. Saatan olla pian 56-vuotias, mutta tulevaisuudessa voin julkaista vaikka jazzalbumin, jos se sattuu juolahtamaan mieleeni. Zakk on paneutunut mallintaviin kitaravahvistimiin, ja Steve Vain keikat ovat todellisia audiovisuaalisia ilotulituksia. Viime aikoina Yngwie on esimerkiksi kiertänyt Generation Axe -rundilla, jolla ovat kitarasankaroineet myös Steve Vai ja Zakk Wylde. Mr. – Minun kohdallani intohimon säilyminen johtuu siitä, etten ole jumahtanut pelkkään kitaransoittoon. Malmsteenilta. Löysin jotain sellaista, mikä toimii täydellisesti, eikä sitä ole mitään järkeä lähteä sotkemaan millään ylimääräisellä. – Toinen tärkeä juttu on, etten mieti asioita liian pitkälle eteenpäin. Minulle riittää Stratocasterini, pino Marshallin vahvistimia ja 120 desibeliä elävää energiaa. Mr. Se ei ole rikki. – Olen tehnyt tätä niin pitkään, että voin soittaa suoraviivaista rock’n’rollia, klassista musiikkia tai vaikka bluesia ja se tulee kuulostamaan Yngwie J. Vaikka lähtisin soittamaan suoraan nuoteista, suljen pian silmäni ja soittimestani lähtee sitä musiikkia, jota kutsutte Yngwie J. Malmsteen, miten paljon treenaatte kitaransoittoa kiertueiden ja studion ulkopuolella. Siinä vain muutama niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi joka päivä. – Näiden kappaleiden sanat ovat omiini verrattuna hyvin erilaisia, ja siksi niihin oli tietysti vaikeampaa löytää henkilökohtaista rajapintaa. Olen tainnut tänäänkin käyttää aika monta kertaa sanoja ”improvisointi” ja ”spontaanius”. Malmsteeniksi. Mr. Malmsteen -levyn, ja se oli mahdollista vain, jos laulan itse. – Minun ei tarvitse treenata, koska tiedän osaavani täydellisesti sen, mitä kitarallani teen, sankari sanoo itsevarmasti. Olla menestynyt oman musiikkinsa ansiosta, tehdä elantonsa soitollaan ja nauttia siitä edelleen joka päivä, Yngwie naurahtaa. Tasainen keikkailuja levynjulkaisutahti pitää Yngwien mukavasti varpaillaan, eikä hän ole mielestään vielä lähelläkään uransa ehtoopuolta. Sähkökitara ja marsupino Yli 40 vuotta aktiiviuraa ja 50–100 keikkaa vuodessa ei ole juuri hidastanut Yngwien tahtia, ja Blue Lightning -albumikin on vain pieni siivu miehen muiden metkujen ohessa. Se ei ole koko elämäni ja minulla on muitakin intohimoja. Rakastan perhettäni, rakastan Ferrareitani, rakastan koiraani ja tenniksen pelaamista. Jokainen levyllä kuultava versio on äänitetty ensimmäisellä tai toisella otolla, eikä niitä ole lähdetty analysoimaan millään tavalla. Siksi en ole koskaan lähtenyt korjaamaan soittoani tai musiikintekotapaani. – Generation Axe -kiertueen muut kaverit ovat huikeita kitaristeja mutta periaatteiltaan täysin erilaisia kavereita kuin minä. Lopulta päätin menetellä laulujen suhteen samoin kuin kaiken muunkin: improvisoin ja katsoin miltä lopputulos kuulosti. Olen aina halunnut pitää asiat tuoreina itselleni. Generation Axe -kokoonpanossa soittavat kitaristit eroavat toisistaan paljon. – Tiedän, että laulutapani eroaa aika paljon siitä, millaisina nämä kappaleet on totuttu kuulemaan, mutta se oli koko homman juju. Tarkoitan sitä. Ja se kuulostaa siltä kuin olisin aina laulanut nämä kappaleet juuri näin. – Löysin oman soittotyylini, -tapani ja -soundini jo kauan, kauan aikaa sitten. – Erittäin hyvä kysymys... Malmsteen, miten olette säilyttänyt intohimonne kitaransoittoon läpi kaikkien näiden vuosikymmenten. – Osaan jo kaiken, mitä kitaristin tulee osata, ja aika paljon sen päälle. Eikös tämä ole tavallaan jokaisen kitaristin unelman elämistä. En puhuisi tästä sviitistä sinulle juuri nyt, jos en osaisi soittaa erinomaisesti. – Kun otan kitaran käteeni, joka kerta tapahtuu jotain uutta. Lightningin versiot ovat silkkaa spontaania minua. Malmsteen, liputatteko henkeen ja vereen vanhan liiton kitaransoiton puolesta. Mr. Minulla on ehkä tavaramerkkisoundini, mutta se ei synny kaavoihin kangistuneista rutiineista. Steve Vai luottaa jos jonkinlaisiin moderneihin kitaraefekteihin, eikä Zakk Wyldekaan varsinaisesti sylje erilaisten pedaalien päälle. Malmsteen, yllätyittekö siitä, millä tavalla lauluäänenne soi Blue Lightning -albumilla. Minä uskon yhä siihen, ettei soittoani tarvitse kuorruttaa millään
36
37
38
39
Olen luonteeltani pikemminkin laiska tyyppi, joka katsoo mielellään jotakin tylsää televisio-ohjelmaa perheen kanssa. Joo, onhan siinä perää, mutta... Hah hah!” 40. Niin, en oikeastaan pohjimmiltaan ole sellainen kaveri. ”Olen kuullut fanien, toimittajien ja kollegoiden ihastelevan kerta toisensa jälkeen, miten tuottelias ja ahkera minä olen
”So after 8 years of touring with DTP, I’ve decided to take a break from this band and focus on a number of other projects I’ve been really wanting to do for some time now”, Townsend tarinoi Facebookissa julkaistussa pitkähkössä kirjoituksessa. ”I have 4 new albums I am currently working on. t ammikuun viimeinen vuonna 2018 ei ollut suuren ilon päivä Devin Townsend Project -yhtyeen faneille, sillä melkein kymmenen vuotta toiminutta rakastettua bändiä ei yhtäkkiä ollut enää olemassa. TEKST I TIMO ISOAH O KUVA T TANY A GHOS H 41. Sitä ennen pysytään muutaman hetken verran Projectin maailmassa. Ilmoituksessa oli kuitenkin toinen puolensa, ja se sai puolestaan sooloartisti Devin Townsendin fanien suupielet kääntymään hymyyn. Ja jos Town sendiä on uskom inen, Empa th on vasta uuden aikaka uden alkupi ste. Life is short and I have a lot I need to say in some new and different avenues” -rivit kertoivat, ettei Townsendin nälkä uuden taiteen tekemiseen ole ehtymään päin. Vaikka Devin Town sendi n lukuis at soolo ja bändi julkais ut eivät ole koska an löytän eet omim pia paikko jaan ahtais ta genre istä, kanad alaisvi sionää rin tuoree n Empa th-pit käsoit on musiik illinen ilotuli tus pääse e silti yllättä mään . Pureudutaan näihin neljään albumiin ja rönsyilevästä materiaalistaan tunnetun vancouverilaisen musiikki-innovaattorin nykyhetkeen tuota pikaa
Niin, tätä listaa voisi jatkaa vielä pitkään. Yhteistyö ei (tuolloin) kestänyt kauan, sillä ”amerikkalaisen musiikkiteollisuuden vastenmielisiin piirteisiin” törmännyt Townsend havahtui siihen, että hänellä on oman uransa suhteen aivan muita aikomuksia. Vuosien varrella Townsendin taakse on jäänyt valtava määrä muitakin levytyksiä ja projekteja (Casualties of Cool ja Ocean Machine: Live at the Ancient Roman Theatre Plovdiv), tuotantotöitä (Lamb of God ja Soilwork), remiksauksia (Rammstein ja Pendulum), erilaisia vierailuja (Paradise Lost ja Gojira) ja... Että me soitamme tällaista musiikkia, meidän konseptimme on tällainen ja meidän keikoillemme ilmestyy 500–1500 diggaria joka ilta, Townsend aloittaa. Jos Townsendin lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen vaiherikkaan uran käänteet ovat edes etäisesti tuttuja, Projectyhtyeen (Townsendin lisäksi kitaristi Dave Young, basisti Brian Waddell, rumpali Ryan Van Poederooyen ja kosketinsoittaja Mike St-Jean) kuoppaaminen ei tullut lopulta kovin isona yllätyksenä, vaikka aluksi siltä saattoi tuntua. Townsendistä ei ollut establisoituneen kitaristineron apupojaksi, vaikka monelle muulle kyseinen pesti olisi ollut lottovoitto. Menneiden vuosikymmenten ahkerasta poukkoilusta huolimatta keväällä 2009 rivinsä ensimmäisen kerran kasanneen Devin Townsend Projectin luonne alkoi vuosien vieriessä vaikuttaa jotenkin... erilaiselta. Kaikki oli tavallaan hyvin, mutta minua alkoi mietityttää päivä päivältä enemmän. – Project julkaisi Transcendence-albumin vuonna 2016, ja lähdimme taas kerran tien päälle... Todisteita löytyy yllin kyllin takavuosilta. Heti 1990-luvun alkajaisiksi, kun oikeastaan kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan Devin Townsendistä, maailmanmaineeseen noussut Steve Vai kutsui hänet Sex & Religion -albuminsa ja sen julkaisua tukeneen kiertueen solistiksi. En kuitenkaan tahdo tehdä tätä koko ajan, vaan haluan ottaa iisimmin ja tehdä elämässäni muitakin asioita. Oli vähintäänkin oikeutettua alkaa miettiä sitä vaihtoehtoa, että Kanadan ”hullu professori” on viimeinkin löytänyt sen lopullisesti tyydyttävän kokoonpanon ja todellisen musiikillisen kodin. Esimerkiksi kuntoilla, joogata ja meditoida.” 42. Projectin julkaisemat seitsemän studioalbumia kävivät mainiosti kaupaksi ja konserttien lipunmyyntipisteillä riitti tungosta. ”Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saavuttanut muusikkona tietyn statuksen. Aika moni olisi ollut tyytyväinen myös ”äärimetalliyhtye” Strapping Young Ladin (1994–1998, 2002–2007) saavuttamaan menestykseen niin levymyynnin kuin keikkailunkin saralla, mutta Townsendillä oli taas kerran toisenlaisia suunnitelmia. Diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä jo 1990-luvun loppupuolella saanut Townsend on nimittäin aina osannut yllättää – joskus itsensäkin –, eikä hän ole koskaan tuntunut välittävän liikoja musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista tai artistin uran ”oikeaoppisesta rakentamisesta”. Myyn jonkin verran levyjä ja saan keikkailla eri puolilla maailmaa. Eipä siis aikaakaan, kun Strapping Young Ladin verhot menivät lopullisesti kiinni
En voi elää niin, että kierrän yhdeksän kuukautta vuodesta ja vietän loput kolme studion uumenissa. Olet varmasti puhunut aiheesta ystäväsi, Nickelback-kippari Chad Kroegerin kanssa. Minä kirjoitin lähes kaiken Projectin musiikin, ja kuten yleensäkin, kuulin päässäni lopullisen kappaleen jo kauan ennen sen valmistumista. Enkä muuten tuntenut itseäni ihan niin mulkuksi enää sen jälkeen, kun päätin maksaa Projectin herroille kolmen kuukauden palkkaa vastaavan summan ilman mitään vastinetta, eräänlaisena sovittelevana erorahana. 43. Ehkä oli, ehkä ei, en tiedä. – Lievästi sanoen! Tunsin itseni helpottuneeksi, onnelliseksi ja iloiseksi – ikään kuin koko ajan minua ahtaammalle painaneet muurit olisivat yhtäkkiä kaatuneet. En kuitenkaan tahdo tehdä tätä koko ajan, vaan haluan ottaa iisimmin ja tehdä elämässäni muitakin asioita. Nämä megasuosioon nousseet tyypit eivät voi elää normaalia elämää, sillä heidät revitään kadulla kappaleiksi. Ei hemmetti, se katkaisi selän lopullisesti ja minun täytyi viheltää peli poikki. Ylipäänsä ajatus siitä, että minusta tulisi hyvin tunnettu julkisuudenhenkilö, on aivan hirveä. – Olen tosissani. Toivoin ja toivon heidän ymmärtävän ratkaisuni ja uskon väliemme pysyvän hyvinä. Mutta kun soittaa samojen tyyppien kanssa vuosien ajan, jonakin päivänä hekin haluavat laittaa lusikkansa soppaan ja tuoda biiseihin omia puumerkkejään. Niin, en oikeastaan pohjimmiltaan ole sellainen kaveri. – Kuten sanoin, tunsin itseni helvetinmoiseksi kusipääksi, kun vetäisin maton ystävieni jalkojen alta, mutta väkisin jatkaminen ei ollut enää vaihtoehto. Totta kai minä haluaisin olla ökyrikas. Hah hah! Ei enää kompromisseja Palataan Devin Townsendin viime vuoden tammikuussa julkaisemaan kirjoitukseen ja sen kiinnostavimpaan kohtaan. Heidän pitää asua omassa kartanossa aitojen ympäröimänä, joten he ovat kuin vankeina omassa elämässään. – Bändikaverit alkoivat kommentoida kaikenlaista. – Tottahan toki. – Katso nyt minua. – Bändin jäädyttämisestä kertominen oli suunnattoman kivuliasta ja tunsin itseni täydeksi mulkeroksi, sillä yhtyeen muusikot olivat paitsi mahtavia työkavereita myös rakkaita ystäviäni. Townsend ottaa happea ja pohtii asiaa hetken. Joo, onhan siinä perää, mutta... Muuten oma mielenkiintoni lopahtaa ja tekeminen yksinkertaisesti loppuu. Bunglen. Empath ilmestyy maaliskuun lopussa, mutta muista julkaisuista ei ole ollut puhetta. Esimerkiksi kuntoilla, joogata ja meditoida. Soitetaan enemmän tuolla tavalla, tehdään kaupallisempia biisejä ja niin edelleen. Siinä olisikin levy-yhtiön markkinointipuoli ihmeissään, jos kirjoittaisin ison hittikappaleen ja minusta pitäisi yhtäkkiä muovata ”seksikäs rockkukko” tai jotain muuta sen suuntaista! Jos tienaisit oikein paljon, voisit ostaa vaikka oman saaren Karibialta tai Vancouverin edustalta. Project ei välttämättä aktivoidu enää koskaan, mutta saatan hyvinkin soittaa samojen herrojen kanssa tulevaisuudessa joissain muissa puitteissa. Ymmärrän sen täysin, sillä toimisin itse samoin. – Tiedän ilmoittaneeni Projectin jäävän lepäämään laakereillaan, mutta jos tämän hetken tuntemukseni pysyvät, bändi ei aktivoidu enää koskaan. Olen toki oppinut vuosien saatossa myös sen, ettei kannata koskaan sanoa ei koskaan, ainakaan liian painokkaasti, Townsend hymähtää. Pipopäinen, tummiin housuihin ja collegepaitaan sonnustautunut Townsend korjaa asentoaan lontoolaisen hotellin kabinetissa, siemaisee kulauksen teekupposestaan ja alkaa kääntää katsetta kohti uutta Empath-albumia. Olen 46-vuotias kalju, huonohampainen kaveri, joka on pitänyt yhtä saman naisen kanssa yli neljännesvuosisadan. Lopullisen päätöksen tekeminen taisi olla helpottavaa. Jos olen rehellinen, myös raha näytteli isoa osaa päätöksen takana. – Olen kuullut fanien, toimittajien ja kollegoiden ihastelevan kerta toisensa jälkeen, miten tuottelias ja ahkera minä olen. Empath tuntuu ainakin tällä hetkellä juuri sellaiselta. Tämä voi kuulostaa tekopyhältä paskanjauhannalta, mutta sanon silti: en missään nimessä halua, että yhdestäkään biisistäni tulee liian iso. Oliko Cherry Pie Warrantille pelkästään hyvä asia. Homma ei voi perustua siihen, että pakotan itseni työhuoneelle ja kiertueelle kerta toisensa jälkeen. Rahaa löytyy loppuelämäksi, mutta vapautta ei ole nimeksikään. – Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saavuttanut muusikkona tietyn statuksen. Olisiko Project voinut jatkua musiikillisesti, siis ilman pakottavaa velvoitetta rundata koko ajan. Mitä tapahtui kolmelle muulle albumille. – Jossain vaiheessa havahduin ajatukseen, että perkele, homma ei voi jatkua tällaisena loputtomiin. Strapping Young Lad ja DTP pääsivät parhaimmillaan todella lähelle päässäni soivaa täydellistä visiota, mutta jotkin pienet jutut tahtoivat silloinkin jäädä vaivaamaan. Pahoittelut, mutta en päästä sinua näin helpolla. Sellaisen julkaisemisen jälkeen minua revittäisiin joka suuntaan ja kaikki odottaisivat lisää täsmälleen samanlaisia kappaleita. En tahdo törmätä sellaiseen enää – haluan valmistella jatkossa kompromissittomia levyjä. Olen luonteeltani pikemminkin laiska tyyppi, joka katsoo mielellään jotakin tylsää televisio-ohjelmaa perheen kanssa. Jos jokin biisini alkaa kuulostaa ”kaupalliselta”, se on aina silkkaa sattumaa, ei koskaan tavoite tai lähtökohta. Projectin muusikot olivat palkkalistoillani ja bändin pyörittäminen maksoi viidestätoista kahteenkymmeneen tuhatta dollaria joka kuukausi. Sillä hetkellä aloin ymmärtää, että Projectin taru on väistämättä päättymässä. – Olen tehnyt näitä hommia sen verran pitkään, että minun täytyy kirjoittaa ja julkaista täsmälleen haluamaani musiikkia. Miten yhtyeen muusikot suhtautuivat päätökseesi yhtyeen asettamisesta ”määrittelemättömälle tauolle”. Tuollainen elämä olisi kamalaa, Townsend puistelee päätään. Kun artisti vihjaili työskentelevänsä neljän uuden levyn kimpussa, häntä oli helppo uskoa – vaikkapa sen vuoksi, että pitkälle samalla tavallahan käynnistyi myös Devin Townsend Projectin taival. Usko pois! Peli poikki Pysytään edelleen Projectin ytimen tuntumassa. – Hah hah! No, kyllähän myös musiikillinen umpikuja häämötti. Siinä vaiheessa, kun manageriltani alkoi tulla sähköposteja, joissa bändi haluttiin kiinnittää sille ja tälle rundille parin vuoden päähän niin... Yhtyeen ensimmäiset pitkäsoitot (Ki, Addicted, Deconstruction ja Ghost) ilmestyivät kahden vuoden aikaikkunan sisällä. Vittu, ei ja ei! Minä diggaan suurista äänivalleista ja musiikillisista kerrostumista ja haluan tehdä biisejä, jotka sekoittavat Enyan, Jesus Christ Superstar -musikaalin, Morbid Angelin, Stravinskyn, Kings X:n, Ravi Shankarin ja vaikka Mr. – Tuo on muuten totta! Puhuin paskaa. Hah hah! Uskokoon ken tahtoo. Myyn jonkin verran levyjä ja saan keikkailla eri puolilla maailmaa. – Mitä tapahtuisi jos sattuisin kirjoittamaan helvetinmoisen hitin. Sitten hän innostuu puhumaan aiheesta enemmänkin. Niinpä niin, meidän täytyi rundata aivan tolkuttomasti, ettemme joudu vararikkoon
Pohdin toki sitäkin, ymmärtääköhän tekemisiäni tällä kerralla kukaan muu. Olemme täällä yhdessä, joten emmekö voisi yhtä lailla auttaa toisiamme. Professorikin voi siis oppia jotakin uutta… – Luovuus ja hulluus ovat tunnetusti lähellä toisiaan, mutta voisiko yksikään ”hullu professori” pitää Empathin kaltaista 44. Saavutin jonkin syvemmän yhteyden uuteen materiaaliini. Olen tehnyt erilaisia harjoituksia jo useamman vuoden ajan. Negatiiviset sävyt eivät auta ketään nousemaan upottavasta suosta. Kun työskentely sitten eteni, mutkikkaimmatkin kappaleet – vaikkapa yli kaksikymmentä minuuttia kestävä Singularity – alkoivat tuntua päässäni maailman yksinkertaisimmilta ja loogisimmilta jutuilta. Kun herään aamulla, en välttämättä vielä tiedä, millaisen materiaalin pariin heittäydyn paria tuntia myöhemmin. Empath yrittää kuvata, millaista se oikein onkaan. – Kun onnistuin voittamaan meditaation avulla ne ”mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi” -epäilykset ja tilalle tuli ”anna mennä, työskentele täsmälleen oman fiiliksen mukaan” -ajatus, Empathin valmisteleminen alkoi tuntua eheyttävältä, terapeuttiselta ja parantavalta. Blastbeatin tahdittama death metal, teatraaliset musikaalitunnelmat ja vaikkapa vapaa jazz eivät yleensä mahdu samaan biisiin, mutta Empathilla se on koko homman ydin. – Taisin mainita jo meditaation. – Ideoin ja kirjoitan uusia biisejä koko ajan, ihan koko ajan. Eikö vain. Projectin soitannollisista kahleista vapautunut Townsend ratkaisi rumpuongelman perfektionistille ominaisella tavalla: hän kiinnitti Empathille kolme eri taituria. Millaisen teeman valitsit Empathin sanoituksiin. Kukin heistä tulkitsee Empathilla heille ominaisimpia tyylejä, ja usein rumpali vaihtuu yksittäisen biisin sisälläkin. Miten itse asiassa voitit albumin tekemiseen liittyvät pelot. Pää tyhjäksi Kun ryhtyy tutustumaan reilusti yli 70 minuuttia kellottavan Empathin hämmentävän runsaaseen musiikilliseen sulatusuuniin toden teolla, ymmärtää nopeasti, ettei sellaisen monumentin kasaaminen käy kädenkäänteessä. Ne ovat cooleja tyyppejä ja niiden surkeinkin levy on melkoisen kova. Elämä on joskus perseestä, mutta vähintään yhtä usein se on hienoa. Samalla ymmärsin löytäneeni jotain pitkään etsimääni ja tajusin vapautuneeni musiikintekijänä jollakin ennenkokemattomalla tavalla. Jonakin päivänä päädyn tekemään utuista poppia tai vaikka meditatiivista fiilistelymusaa. – Vaikka juuri sanoinkin ”paska”, albumilla ei kiroilla kertaakaan. Minun julkaisuni perustuvat vaistojen seuraamiseen, ja joskus levyni ovat toisiinsa nähden niin erilaisia, että kovimmatkin fanit joutuvat nieleskelemään, että tällä kerralla ei oikein lähde. Saattaa hyvinkin olla, että minun teki mieli kirjoittaa johonkin kohtaan ”fuck this shit”, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Toisin sanoen: kun Project kohtasi päätöksensä, sinulla oli neljää erilaista tyyliä edustaneita kappaleita pöytälaatikkosi päällimmäisinä ja kerroit siksi työskenteleväsi yhtä monen albumin kimpussa. Joskus minulle tulee palava halu kirjoittaa jyrkkää death metalia. Minulla on joskus vaikeuksia oman pääni kanssa. – Täsmälleen. Että katsotaanpa, millaisen avaruusnuken kanssa se kaheli tällä kerralla pelehtii. – Itse hoidin suurimman osan albumin kitaraja bassoraidoista, mutta mukaan tuli myös vierailijoita, muun muassa Steve Vai ja Frank Zappan kanssa soittanut Mike Keneally. – Valmistelin Empathia intensiivisesti noin vuoden päivät, ehkä vähän pidempäänkin. – Vaikka työskentelen intuitioon luottaen enkä juuri välitä muiden mielipiteistä, Empathin valmistelemisen alkuvaiheessa minua hirvitti. Näin sanoessani en väheksy heidän taitojaan, sillä en ole ollenkaan varma, löytyykö koko maailmasta esimerkiksi niin monipuolista rumpalia, että hän olisi pystynyt soittamaan kaikki Empathin kappaleet täsmälleen haluamallani tavalla. Epäilin itseäni ja tuskailin, että mitähän tästä oikein tulee. Aloin miettiä erilaisten uusien aihioiden äärellä, että mitäpä jos heitän vanhat työskentelytapani roskakoriin ja sovitan kaikista ideoista vain yhden albumin... – Mietipä vaikka Meshuggahia. Laulupuolelle tulitukea päätyivät tarjoamaan muun muassa Anneke van Giersbergen ja Chad Kroeger. Mutta aivan ensimmäiseksi minun täytyi voittaa pelkoni. Paskanmarjat. Jos sitten onnistun kirjoittamaan lyhyen ajan sisällä vaikkapa muutaman kovan metallibiisin, saatan aivan hyvin ilmoittaa kasaavani raskasta albumia. – Tällä kerralla tekstit ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä Empath on eräänlainen anti-itsemurha-albumi. Mietin pitkään parhaita mahdollisia rumpaleita ja poimin sitten mukaan ruotsalaisen Morgan Ågrenin, joka soittaa muun muassa progeyhtye Kaipassa, sekä amerikkalaiset Anup Sastryn [Monuments, Periphery] ja Samus Paulicellin [Decrepit Birth, Abigail Williams]. Silloin pääni yläpuolella syttyi lamppu ja Empath sai alkunsa. – Empath kertoo ennen kaikkea elämästä, niin musiikkinsa kuin sanojensa puolesta. – Olen Kanadassa asuva keskiluokkainen valkoinen mies, joten asioideni pitäisi olla mustavalkoisesti ajatellen ihan hyvin. Esimerkiksi levyn varsinaisesti avaavassa Genesis-kappaleessa kuuluu kaikkien soittoa. – En olisi voinut tehdä tällaista albumia Projectin kanssa. – Uusista biiseistä löytyy esimerkiksi äärinopeaa blastbeatiä, mutkikasta progea, pehmeitä kantrisävyjä, new age -henkisyyttä, soundtrackmaisemia, rempseitä musikaalitunnelmia ja vapaata jazzia. Elämä on myös pelottavaa, koskettavaa, kauhistuttavaa, kaunista ja vaikka mitä. Ne kaverit ovat loistavia muusikoita, mutta Empathista muovautui niin rönsyilevä ideoiden sulatusuuni ja hyvälaatuinen sekamelska, etteivät he olisi suoriutuneet näistä kappaleista kunnialla. Meditaation avulla pystyn tyhjentämään pääni kaikista ajatuksista – myös turhista epävarmuuden ja pelon tunteista. Minä. En löytänyt mitään yksittäistä hallitsevaa tyyliä, kuten vaikkapa 2014, jolloin julkaisin kantrin ja bluesin maailmasta innoittuneen Casualties of Cool -albumin. Jotkut kavereistani ovat tehneet itsemurhan ja vielä useammat yrittäneet sitä. – No, joskus suunnitelmani muuttuvat lyhyenkin ajan sisällä, Townsend naurahtaa. Vihaan sitä, että ystäväni – tai ketkä tahansa – ovat ajautuneet niin vakavaan tilaan, että he ovat valmiita tappamaan itsensä. Kaikki diggaavat Meshuggahista, eikä bändi ole koskaan julkaissut paskaa. Minun täytyy toisinaan purkaa näitä ajatuksia paperille, ja toivon samalla, että Empath onnistuisi rohkaisemaan vaikeuksissa olevia ihmisiä. Miksi ja miten päädyit tällaiseen aiheeseen juuri nyt. Minä olen nörtti ja friikki, johon monet suhtautuvat hyväntai pahantahtoisesti hymähdellen. Tällä kerralla lopullinen oivallus tuli joskus vuodenvaihteessa 2017–18 Projectin oltua jo menneen talven lumia. Sanoitusten pohjimmainen sanoma on yltiöpositiivinen: vaikka maailma olisi kaaoksessa ja tuntuisi paskalta paikalta, aina löytyy jokin keino vaikeuksien voittamiseksi. Pelkosi. – Empath ei juuri kunnioita konventionaalisen popmusiikin tunnettuja lainalaisuuksia. Albumi on omalla mittapuullanikin hämmentävän rönsyilevä ja sovituksellisesti arvaamaton, ja minua mietitytti pitkään, saavutanko pitkäsoiton suhteen omat tavoitteeni
Tämä voi kuulostaa tekopyhältä paskanjauhannalta, mutta sanon silti: en missään nimessä halua, että yhdestäkään biisistäni tulee liian iso.” 45. Oliko Cherry Pie Warrantille pelkästään hyvä asia. ”Mitä tapahtuisi jos sattuisin kirjoittamaan helvetinmoisen hitin. Ehkä oli, ehkä ei, en tiedä
”Olen 46-vuotias kalju, huonohampainen kaveri, joka on pitänyt yhtä saman naisen kanssa yli neljännesvuosisadan. Siinä olisikin levy-yhtiön markkinointipuoli ihmeissään, jos kirjoittaisin ison hittikappaleen ja minusta pitäisi yhtäkkiä muovata ’seksikäs rockkukko’ tai jotain muuta sen suuntaista!”
Yhtyeen muusikot ovat luonnollisesti aivan törkeän kovia, Townsend vakuuttaa. – Kun Project rundasi, ajatuksena ja tavoitteena oli kuulostaa livenä samalta kuin levyllä. Esimerkiksi Singularity koostuu monista suhteellisen lyhyistä mutta toisiinsa nähden aivan erilaisista osista, ja saatoin miksata yhden kahden minuutin pätkän yhden kokonaisen työpäivän aikana. – Muodostin itselleni tarkat rutiinit: heräsin varhain, meditoin, söin aamupalan ja ryhdyin työskentelemään. – Kaikenlaisiin kokeiluihin meni tällä kerralla todella paljon aikaa. Koska sellainen minä vain olen! 47. No, se sisältää kymmenen studiossa valmisteltua kappaletta, eli se ei ole mikään ”demolevy”, vaikka kansissa saattaa lukea niin. Punaisen valon syttyessä jokin ei kuitenkaan täsmännyt ja päädyin nauhoittamaan suurimman osan kitaroista kotistudiossani. – Empathin erikoispainoksen mukana tuleva Tests of Manhood -bonusalbumi... – Suurin huolenaiheeni liittyi ajan loppumiseen, sillä siinä vaiheessa elettiin jo viime vuoden loppupuolta. Fanit tulevat yllättymään niiden esiintymisten äärellä! En voi vielä paljastaa nimiä, mutta bändistäni löytyy ainakin kitaristi, basisti, rumpali, perkussionisti, kosketinsoittaja ja taustalaulajia. Toisin sanoen voimme heittäytyä improvisoimaan millä hetkellä hyvänsä, ja kaikki keikat tulevat olemaan toisiinsa nähden erilaisia. Jos olisin valmistellut Empathin kantavista ideoista useita erillisiä, johonkin yhteen tyyliin enemmän keskittyviä levyjä, siihenhän olisi mennyt vaikka kuinka kauan. Tuskinpa vain, Townsend nauraa. Olen aina väittänyt, että kaikki kappaleeni taipuvat myös akustisella kitaralla esitettäviksi, ja nythän se sitten nähdään. En tykkää tuplista, sillä niissä on aina liikaa tavaraa eikä niihin jaksa keskittyä, Townsend tokaisee. Homma ei kuitenkaan toiminut odotetusti, ja tajusin vasta silloin, etten pysty jakamaan Empathin miksausurakkaa kenenkään kanssa, Townsend sanoo. Olen löytänyt itsestäni uuden puolen taiteilijana, eikä minua taida pidätellä enää mikään. Toisin sanoen soitimme taustanauhojen päälle ja homma kuulosti komealta, mutta samalla olimme klikin ja taustojen vankeja. Townsend pääsee nimittäin yllättämään vielä kerran. Rahaa saattoi palaa turhuuksiin, mutta en voinut jättää ideoita kokeilematta. – Juuri näin. Tuleva kiertue on aivan erilainen, ja esimerkiksi taustanauhat jäävät kokonaan pois, sillä aiomme soittaa sataprosenttisesti livenä. Kun kello löi viisi, pistin tietokoneen kiinni ja käytin koko loppupäivän johonkin aivan muuhun: katsoin vaikka televisiota vaimoni kanssa tai siivosin talon nurkkia joulua ajatellen. – Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että koko Empath olisi nauhoitettu Monnow Valleyssä, sillä varsin suuri osa purkituksista tapahtui muualla, esimerkiksi Tukholmassa ja Vancouverissa. Samassa Townsendin levy-yhtiön edustaja koputtaa oveen ja ilmoittaa haastatteluajan olevan lopussa. Artistin oma tuntemus on päinvastainen. – Aloitin miksaamisen Englannissa parin kovan luokan ammattilaisen kanssa. – Soolokiertue on hieno juttu, olen haaveillut sellaisen tekemisestä jo pitkään. Hah hah! Devin Townsend palaa Suomeen marraskuussa – uuden yhtyeensä kanssa. Vastaukseni kuuluu: en voi uskoa sitä, ettet voi uskoa! Palanen kerrallaan Townsendin tuoreessa biografiassa komeilee tieto, jonka mukaan Empathin nauhoitukset tapahtuivat Walesissä sijaitsevan Monnow Valley -studion kammioissa. Miksi. Lokaatio on toiminut aikaisemmin muun muassa Black Sabbathin, Queenin, Led Zeppelinin, Iggy Popin ja Rushin musiikin ikuistuspaikkana. Tuskin maltan odottaa sitä. Minusta oli hauskaa tehdä tällainen kaupallisesti älytön ratkaisu. Aikamoista. – Silloin elettiin tammikuun alkupuolta, ja muistan kirjoittaneeni Twitteriin, että ”Empathin kuunteleminen on eeppinen kokemus – aivan kuin katsoisin Ben Hur -elokuvaa”. Että okei, millainen on tämän kohdan virvelisoundi. Yhdelle bonuslevyyn liittyvälle kysymykselle löytyy kuitenkin vielä aikaa, ja hyvä niin. Miltä sinusta tuntui, kun Empath oli viimeinkin valmis. Kitaraosuuksien purkitukseen esimerkiksi vuokrasin erään hyvin kalliin vancouverilaisen studion ja hommasin paikan päälle valtavan määrän kitaroita, vahvistimia ja efektejä. – Itse asiassa Tests of Manhood saattaa upota joillekin faneille paremmin kuin Empath, sillä kakkoslevyltä löytyy jokunen selkeä täsmähitti. Allekirjoitan tviitin edelleen täysin. Empath on siis oikeasti tuplalevy, mutta et ole pitänyt aiheesta niin sanotusti meteliä. – Viimeinkin kaikki ovet ovat auki ja voin tehdä aivan mitä tahansa. – Empathin sessioissa kuitenkin valmistui levyn ytimeen kuulumattomia juttuja, enkä halunnut jättää biisejä pölyttymään studion kovalevylle. – Freddie Mercuryn kummitusta ei näkynyt kulmilla, mutta kyllähän studiosta pystyi aistimaan legendaaristen musiikillisten siipien havinan, Townsend aloittaa. – Loppuvuoden kiertue... Ensimmäiset kuukaudet Townsend rundaa mies ja kitara -tunnelmissa, ja myös suomalaisfanit pääsevät nauttimaan kahdesta soolokeikasta, kun Townsend nousee Savoy-teatterin estradille maaliskuun lopulla. Mietin hetken verran, miten ihmeessä oikein suoriudun tästä helvetillisestä miksaushaasteesta. Jos väännän rautalangasta, niin Empathin ykköskiekko on tietynlaisella sanoitusteemalla maustettu kokonainen pääruoka ja Tests of Manhood koostuu enemmänkin yksittäisistä, Empathin ulkopuolelle syystä tai toisesta jääneistä biiseistä. – Olen saanut tuon lempinimeni erityisesti siksi, että teen usein musiikkia, jollaista muut eivät tee. – Täytyy myös huomauttaa, että kun upottaa yhdelle levylle kaikki ideat, säästyy valtavasti aikaa. Jos aloitin rumpusoundeista, työskentelin niiden kimpussa tarvittavan ajan, enkä edes miettinyt bassoa tai vaikka koskettimia. Mainittu biografia lisää Empathin miksauksen tapahtuneen ”yrityksen ja erehdyksen” kautta. – Fiilis oli kieltämättä melko erikoinen. Ihmiset paasaavat minulle, etten voi millään uskoa, että sinä todella pistät kaikki nämä ideat ja mausteet yhteen biisin. Että huh huh, tässä se nyt on... kokonaisuutta millään lailla kasassa. Nyt koko hommaan hupeni vain vuosi! Taustanauhat pannaan Devin Townsendiä ei ole nähty aikoihin tien päällä, mutta Empath-maailmankiertueen debyyttikeikat ovat tämän lehden ilmestyessä jo takana. Päällimmäisenä tunsin suurta ylpeyttä siitä, että albumi todellakin valmistui aikataulussa ja siitä tuli täsmälleen sellainen kuin halusinkin. Sitten tajusin, ettei liian isojen palojen haukkaaminen tai hätäily auta yhtään mitään ja päätin miksata yhden palasen kerrallaan. Odottakaahan vain, Townsend nauraa. Odotahan nyt. Henkilö X saattaa miettiä Empathin maailmankaikkeuden äärellä syystäkin, mitä ihmettä Devin Townsend voi tehdä tällaisen musiikillisen ilotulituksen jälkeen. Entä tomit, bassarit, pellit ja niin edelleen
Embury sen sijaan porskuttaa entiseen – tai jopa kiihtyvään – tahtiin. Pistin korkin lopullisesti kiinni, enkä ole katunut päätöstä kertaakaan. Oli hienoa, että keikkamme näytti Venomin klassiselta The 7th Date of Hell -tallenteelta, mutta joku olisi voinut polttaa itsensä todella pahasti. Napalm Death -kitaristi Jesse Pintado menehtyi maksan vajaatoimintaan 13 vuotta sitten vain 37-vuotiaana. Kyselin heiltä, jatkuuko heidän kiertueensa vai matkustavatko he takaisin Irakiin. – Äitini oli innokas musiikkifani ja katsoi Top of the Pops -musiikkiohjelman joka viikko. Palataan Suomeen – maahan, joka voitti Euroviisut hevillä. Metelöivä kummajainen Palataanpa ajassa taaksepäin ja matkustetaan Keski-Englannin teollistuneille seuduille reilun viidenkymmenen vuoden päähän. Hän seurasi televisiosta kuningattaren puheita, arvosti monarkiaa ja niin edelleen... Yksi niistä sijaitsee Klubin takahuoneessa. Ei siinä oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin kaataa juomia kurkusta alas. Joku voisi lisätä oikeaoppiseen saunakulttuuriin myös kylmän oluen, alkoholilla tai ilman. En ollut alkoholin läheinen ystävä edes nuorena, mutta 1990-luvun taitteessa, Napalm Deathin alkaessa kiertää yhä enemmän, suhtautumiseni naukkailuun muuttui radikaalisti. – Pari vuotta sitten menehtynyt isäni taas oli entinen sotilas ja todellinen patriootti. Napalm Death on eittämättä Emburyn tunnetuin yhtye, mutta häneltä löytyy pienen armeijan verran muitakin bändejä ja projekteja. Annan seuraavan ohjeen: sauno niin kauan kuin tuntuu hyvältä, pidä pieni tauko ja mene uudelleen, jos siltä tuntuu. – En sano tätä siksi, että olemme taas kerran Pohjolan perukoilla, vaan siksi, että se on totta: asiat toimivat Suomessa luvatusti ja sovitusti, ja sellainen tuntuu vuosikymmenten kiertämisen jälkeen kivalta, Embury aloittaa. Sitä kautta törmäsin esimerkiksi Led Zeppeliniin, ehkä nelivuotiaana, ja tulevaisuuteni oli sinetöity, Embury naurahtaa. Minusta sellainen oli pelkkää paskaa, ja meillä oli monia ankaria riitoja näistä aiheista. – Nepalin-tapahtumassa soitti myös eräs irakilainen bändi. TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO GRINDIN kummisetä 48. Lauteilla istuskellessani mietin, että kauankohan täällä on tarkoitus olla, Embury ihmettelee. Ilmaista juomaa oli tarjolla joka ilta, ja esimerkiksi Jessen [Pintado] kanssa oli vähän turhankin hauskaa heittäytyä kosteisiin tunnelmiin, Embury muistelee. Kaverit vastasivat, etteivät he voi palata kotimaahansa, sillä viranomaiset ovat saaneet tietää yhtyeestä. Ja maahan, josta löytyy arviolta kolme miljoonaa saunaa. PÖLKYLLÄ Shane Embury on kiertänyt maailmaa yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja soittanut siinä sivussa tuhansia keikkoja sekä kirjoittanut satoja ja taas satoja kappaleita. Enkä kyllä muitakaan prosenttijuomia. – On mahtavaa tutustua kokonaan uusiin paikkoihin, mutta niissä pitää varautua monenlaisiin yllätyksiin. Tietenkin hiljaisuudesta. P unaisen Melvins-paidan kehonsa koristukseksi ripustanut Shane Embury istuskelee Tampereen Klubin takahuoneessa. Kuka voi sanoa, ettei metallissa ole enää vaaraa. – Kävin juuri löylyttelemässä. Aloitimme keikan, ja samalla edestämme nousi liekkejä metrien korkeuteen. Mistä kahden pienen lapsen isä haaveilee tänä päivänä. – Lisäksi kiersimme usein esimerkiksi Entombedin kanssa, ja yritäpä siinä kieltäytyä, kun L-G [Petrov, laulaja] tyrkkää pullon kouraan kerta toisensa jälkeen. Soitimme taannoin Nepalissa, eikä meille kerrottu etukäteen, että lavalla on pyroja. Iloisesti tervehtivä Embury on silmin nähden hyvällä tuulella, ja Suomi on siihen osasyyllinen. Paikka on muusikolle entuudestaan varsin tuttu, sillä Napalm Death on konsertoinut yli satavuotiaan tiilirakennuksen uumenissa ennenkin. – Pysyttelen jälkimmäisessä, en ole juonut olutta noin kahdeksaan vuoteen. Shane Embury syntyi marraskuussa 1967 Broseleyn pikkukylässä, kuutisenkymmentä kilometriä Birminghamistä luoteeseen. – Sen verran ehdin läträtä parinkymmenen vuoden aikana, että 2010-luvun alkajaisiksi lääkäri huomautti, että elintapojen muuttaminen alkaa olla välttämätöntä
Sen vuoksi hän halusi meidän levyttävän Morrisound-studiolla Floridassa. Hyvä niin, sillä nämä kaksi Napalm Death -teosta ovat raivokkuudessaan ja ankaruudessaan omaa luokkaansa, eikä niiden intensiteetti ole kokenut vuosien myötä minkäänlaista inflaatiota. – John Peelin [1939–2004] merkitystä Napalm Deathille ja monille muille vaihtoehtoisille yhtyeille ei voi väheksyä, Embury toteaa. Earache Recordsin vuonna 1987 julkaisema debyyttilevytys, vähintäänkin mielenkiintoisella kitarasoundilla kuorrutettu Human Error, on tänä päivänäkin varsin reipas paketti, ja Emburyn sekopäisestä pannutyöskentelystä tulee mieleen brasilialaisen Sarcófagon samana vuonna ilmestynyt I.N.R.I. Warhammerissä rumpuja soittanut Embury tutustui Birminghamiin muutettuaan paikallisiin undergroundmuusikoihin, ja pian sai alkunsa hardcoren, punkin ja grindcoren maisemissa seikkaillut Unseen Terror. Samalla Napalm Death oli monen mielestä uhrannut itsensä ”kaupallisuuden alttarilla”. Siihen aikaan ylivoimaisesti suurimmat esikuvamme olivat Slayer ja Venom, ja niiden musaa kutsuttiin speedtai thrash metaliksi. Soitin rumpujen ohella myös bassoa ja kitaraa, ja Napalm Deathin kaverit kysäisivät, haluaisinko soittaa Scumin kakkossession – siis tulevan albumin b-puolen – bassoraidat. Tykkään Harmony Corruptionista itse, PÖ LK YL LÄ. Bändiä on kutsuttu joissain yhteyksissä Englannin ensimmäiseksi death metal -ryhmäksi. Oma ”treidaajan urani” päättyi valitettavasti ennen aikojaan, kun kasettidekkini hajosi, eikä minulla ollut varaa hankkia uutta. – Muutkin Napalm Deathin tyypit tulivat Mickin kautta tutuiksi. Vähän ajan kuluttua emme olleetkaan enää pelkkä metelöivä kummajainen vaan varteenotettava vaihtoehtoyhtye. – Pohdimme orkesterin kesken pitkään Floridaan lähtemistä, mutta päätimme sitten katsoa sen kortin. Seuraavana vuonna ilmestyneet The Peel Sessions -ep ja From Enslavement to Obliteration -kakkosalbumi eivät enää jääneet väliin. – Kyllähän Youtubestakin löytyvää Abattoir of Death -demoa voi kuvailla jälkikäteen jonkinlaiseksi death metaliksi, mutta emmehän me edes tunteneet koko termiä vuonna 1985. – Uudet tuulet olivat kuitenkin oven takana, ja törmäsin pian tape trading -kuvioissa Deathin ja Possessedin demoihin. Tosin vain vähäksi aikaa, sillä bändin päivät olivat pian luetut, Embury kertoo. – Tästä päästäänkin urani suurimpaan harmituksenaiheeseen... – Tutustuin Napalm Deathin rumpaliin Mick Harrisiin vuonna 1986, ja hänestä tuli myöhemmin Unseen Terrorin laulaja. Amerikanmeininkiä Napalm Deathin kasvava fanikunta jakautui ensimmäisen kerran jo vuonna 1990, kun yhtyeen albumi Harmony Corruption tarjosi enemmän death metalia kuin grindcorea. Vuoden 1986 elokuussa Napalm meni nauhoittamaan Scum-debyyttialbumin a-puolen raitoja birminghamiläiseen Rich Bitch -studioon ja olin paikalla koko session ajan. Embury perusti ensimmäisen huomiota saavuttaneen yhtyeensä Warhammerin 1980-luvun puolivälissä. Kovin kauan siinä ei nokka tuhissut, ja studiobudjettikin taisi olla jossakin viidenkymmenen punnan hujakoilla, Embury nauraa. – Levy-yhtiömme Earachen omistaja Digby Pearson oli solminut uudet jakelusopimukset Japaniin ja Yhdysvaltoihin. – Kun Scum julkaistiin, se sai todella hämmentyneen vastaanoton. En tänä päivänäkään tiedä, miksi kieltäydyin kunniasta, mutta päätös on vainonnut minua kaikkien näiden vuosien ajan. ”Mitä saatanan käsittämätöntä melua tämä oikein on?” kuului yleisin kommentti. Myöhemmin esimerkiksi Entombed-rumpali Nicke Andersson huomautti minulle, että olin jäänyt hänelle sen ja sen verran nauhoja velkaa. Ne räjäyttivät tajunnan. BBC:llä työskennellyt John Peel oli kuitenkin innoissaan meidän, Carcassin ja vaikkapa Electro Hippiesin materiaalista, ja samalla sana alkoi väistämättä levitä. Death metal oli kovassa huudossa, ja Morrisound oli toiminut Deathin, Cannibal Corpsen, Obituaryn, Morbid Angelin ja monien muiden kotipesänä
Näillä levytyksillä tähdet olivat varsin oikeissa asennossa. mutta kyllähän se jakoi mielipiteet rajusti. Tietenkin minäkin välitän asioista, mutta olen silti sydämeltäni musatyyppi ja jätän palopuheet muiden hoidettavaksi.” 51. – Kysymys on tosiaan varsin hankala, mutta ase ohimolla nostaisin esiin From Enslavementin. Ei onnistunut. – Olen kieltämättä melko aikaansaava tyyppi, kun jokin juttu tuntuu toteuttamisen arvoiselta, Embury myöntää. Nykyäänhän Brujeria nappaa inspiraatiota muun muassa Donald Trumpin edesottamuksista, mutta tilanne oli kovin toisenlainen joskus 1989–1994. – Hah hah! Kyselet entistä vaikeampia! No, jos joku asettelee taas tussaria minua kohti, taidan vetäistä pakasta Fear, Emptiness, Despairin [1995]. Onnea matkassa Napalm Death on Shane Emburyn bändeistä ja projekteista eittämättä pitkäikäisin, tunnetuin ja vaikutusvaltaisin, mutta mikäli äärimusiikin maailmassa jaettaisiin ”ahkerin mies” -pystejä, sellainen saattaisi hyvinkin löytyä tämän herrasmiehen vitriinistä. Etelä-Englannin Salisburyn Arts Centressä kesäkuussa 1990 ikuistettu konsertti on – taas kerran – intensiivisyydessään omaa luokkaansa. – Jotkin varhaiset sanoituksemme olivat tositarinoita meksikolaisen huumekauppiaan ja sarjamurhaajan Adolfo Constanzon elämästä. Eihän heillä ollut mitään tällaista rockbändiä vastaan, mutta meillä taisi silti olla myös onnea matkassa. Tämä hajaannus heijastui myös tuon levyn tekemiseen, eikä missään nimessä hyvällä tavalla. Kyseessä oli ensimmäinen Napalm-levytykseni, ja onhan se genrensä klassikko. Cardiacs soitti ensin, ja minähän olen aina ollut mieletön bändin diggari. Idea syntyi jo yli kymmenen vuotta sitten, kun menin erääk”Napalm Death on aina ollut poliittinen ja kantaa ottava yhtye, mutta sen viitan kantaminen on ollut Barneyn hartioilla. Brujeria on aina ollut ”äärimmäinen ääriyhtye”, joten suurimmalle osalle se on kaikin tavoin liian rankka, Embury huomauttaa. Satunnaisena tuottajana, Feto Recordsin vetäjänä ja viime vuosina myös kahden lapsen isänä kunnostautunut Embury on vuosien mittaan vieraillut muun muassa Anaal Nathrakhin, Nasumin, Meathook Seedin, Cerebral Fixin, S.O.B:n ja Sighin julkaisuilla sekä keikoilla. Youtubesta löytyvä konserttitallenne on samalla mahtava aikamatka 1990-luvun alkuhetkiin ja death metalin varhaisiin kulta-aikoihin. Tietenkin osa ihmisistä veti herneen nenään tällaisista biiseistä, mutta emmehän me missään nimessä ihannoineet tai glorifioineet näiden rikollisten touhuja. Esimerkiksi vanhojen ystävieni Mick Kenneyn [Anaal Nathrakh] ja Duncan Wilkinsin [Fukpig] kanssa perustamani Born to Murder the Worldin debyyttilevy The Infinite Mirror of Millennial Narcissism ilmestyi viime vuonna pelkästään digitaalisessa formaatissa. Jeff suuttui pahemman kerran ja alkoi karjua mikrofoniin, että perkeleen nilkki, tuo se hattu takaisin. – Tietysti oma levymerkki auttaa. Me muut halusimme soittaa vähän hitaampia riffejä, kun taas Barney tahtoi möykätä entistä rivakammin. Kysyin miten ihmeessä. – Muistuu mieleen esimerkiksi se, että meillä oli siihen aikaan managerina aikamoinen säätäjä, joka toimi myös Cardiacsin taustavoimana. Toiseksi tulee mieleen, että joku tyyppi varasti Jeff Walkerin [El Cynico] stetsonin kesken keikan. Jostain syystä emme saaneet sen sessioissa pakettia kasaan – ehkäpä sen vuoksi, että bändi oli jonkinlaisessa käymistilassa, sillä Barney [Greenway, laulaja] oli muuttanut Lontooseen muun bändin pysytellessä Birminghamin seudulla. Heidän keikkansa oli älyttömän kova, mutta jotenkin sain puristettua itsestäni energiaa vielä omaankin esiintymiseen, Embury nauraa. Entä kehnoin. Kohta meillä onkin ollut projekti pystyssä! Ero useimpiin muihin muusikoihin syntyy siinä, että sinun projektisi myös julkaisevat jotain eivätkä jää vain pelkiksi tyhjiksi puheiksi. Jeff kertoi päähineen palauttaneen tyypin todenneen, että ”lienee parempi, kun et tiedä aiheesta tämän enempää”. Toisaalta diggaan kovasti myös Utopia Banishedistä [1992], sillä levy esitteli uusia puolia – muun muassa sampleja – mutta onnistui samalla yhdistämään varhaisen tyylimme modernimpiin death metal -vaikutteisiin. Tämä on toki enemmän kuin vähän epäreilu tiedustelu, mutta mikä on mielestäsi Napalm Deathin paras albumi. Niin, siis vieraillut. Kun tämä manageri oli kerran onnistunut saamaan kamera-armeijan paikalle, hän päätti kuvata samalla kertaa kummankin bändin vedot. – Se on minun ja tuottajaystäväni Russ Russellin projekti. Omaa kieltään tästä ajasta puhuu murskaavalta soundaava Live Corruption, joka julkaistiin VHSja vinyyliformaatissa vuonna 1992. Muistan ensinnäkin sen, että naulasimme rumpalimme Adrian Erlandssonin [aka El Podrido] bassarin lattiaan, sillä se ei tuntunut pysyvän muuten paikallaan. Erikoismaininta täytyy antaa rumpali Mick Harrisille, jonka toimitus entisen salisburyläiskirkon uumenissa on suorastaan mielipuolista. Seuraavaksi lavalle kipusi vapaalla ollut poliisi – kova Brujeria-fani – ja veti aseensa esiin käskien palauttaa stetsonin. – Samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että pidän kovasti myös Enemy of the Music Businessistä [2000] ja Apex Predator – Easy Meatistä [2015]. Ei tuonut. Emburyn omia bändejä ja projekteja Napalm Deathin ohella taas ovat muiden muassa Brujeria, Absolute Power, Born to Murder the World, Insidious Disease, Lock Up, Venomous Concept ja Tronos. Emme tosin tienneet sitä vielä silloin... Miksaus tosin epäonnistui jossain määrin, sillä kitarat ovat liian hiljaisella. Usein on nimittäin käynyt niin, että olen lähtenyt Napalm Deathin kanssa kiertueelle ja törmännyt tien päällä ei-niin-yllättäen samanhenkisiin tyyppeihin, kuten vaikkapa Brutal Truthin Kevin Sharpiin ja Danny Lilkeriin tai Dimmu Borgirin Silenoziin ja Tony Laureanoon. Monet vanhan liiton Napalm-fanit puistelivat päätään, mutta kuulimme vähintään yhtä usein ”ennen en digannut teistä yhtään, mutta uusi levy on helvetin hyvä” -kommentteja. Entä millaisia olivat ”meksikolaisen” death metal / grindcore -yhtyeen Brujerian alkuajat ja erityisesti kiertueet. Kului joitakin kuukausia, ja Jeff kertoi saaneensa hatun takaisin. – Aloitanpa purkamisen vaikkapa Insidious Diseasestä ja Lock Upista. – Brujerian alkuaikoina esiinnyimme monta kertaa Meksikossa, ja keikkojemme promoottoreina toimivat usein paikalliset huumekuninkaat. – Kerran Brujeria soitti Rio de Janeirossa. Kertoisitko seuraavaksi Tronos-yhtyeestä, jonka ensilevy ilmestyy huhtikuussa. Tuntuuhan näiden juttujen muisteleminen aika hurjalta, sillä ne kaverit pistävät ihmisiä päiviltä tuosta vain, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Yhdenkin kerran meidät vietiin syömään aivan mielettömään taloon, ja meille huomautettiin vasta jälkikäteen, että palatsi oli sikäläisen kartellipomon asumus. Me vain halusimme kappaleet pois pöytälaatikosta ja julkaisimme ne ”helpoimmalla mahdollisella tavalla”
si illaksi kaljoittelemaan Russellin studiolle. Millainen pitkäsoitto on luvassa. No, tiedä tuosta sitten! Kaksi keikkaa illassa ”Grindin kummisetä” Shane Embury on 51-vuotias, mutta hän ei ole miettinyt kertaakaan eläköitymistä. Levy ilmestyy vasta sitten, kun se on valmis. Mitch on rakas veriveljeni, mutta en jaksa ihan aina ymmärtää hänen päätöksiään. Myös Brexit näkyy joissakin teksteissäni. – Nyt ilmestyvä ensilevy Celestial Mechanics on ollut työn alla vuosia, ja sen ideana on risteyttää Celtic Frostin ja Mercyful Faten Satan’s Fall -kappaleen tyylisiä riffejä Voivod-henkiseen psykedeelisempään tavaraan sekä Cocteau Twinsin ja Dead Can Dancen kaltaiseen meininkiin. – Olen tätä nykyä kahden lapsen isä, ja kotona oleminen tuntuu tarpeellisemmalta kuin koskaan ennen. Brujeria ja Venomous Concept taas rundaavat Euroopassa toukokuussa. – Napalm Deathin kuudestoista albumi on myös melkein valmis, mutta se saapuu markkinoille vasta loppuvuodesta tai ensi vuoden alussa. Siinä tuleekin sitten vedettyä pari keikkaa illassa, eikä reilun kolmen viikon kiertueella taida olla kuin yksi välipäivä. Se oli mahtava kokemus, mutta kiertueen tahti tuntui oudolta, sillä keikkojen välillä saattoi olla parikin välipäivää, enkä minä oikein välitä day offeista. Se on ihan sopiva tahti, ei pääse koti-ikäväkään iskemään niin pahasti, Embury naurahtaa. Kun ollaan tien päällä, niin paahdetaan sitten vaikka joka ilta. En ole koskaan aiemmin antanut ääntäni kenellekään, sillä poliitikot ovat korruptoituneita valehtelijoita ja omaa etua tavoittelevia ”Joku Ozzy Osbourne painii tietysti täysin eri sarjassa, mutta pystyn silti samastumaan häneen jollakin tasolla. Livenä soittaminen on edelleen yhtä mahtavaa, mutta loputon matkustaminen ja läheisten luota pois oleminen tuntuu entistä haastavammalta. Livekokoonpanostamme jo pitkään syrjässä ollut Mitch Harris on soittanut kaikki albumin kitaraosuudet, mutta hän ei halunnut kirjoittaa yhtään kappaletta. Yritin sitten oluthuuruissa imitoida Tom Warriorin laulutyyliä siinä juurikaan onnistumatta, mutta Tronos sai siitä huolimatta alkunsa, Embury hymähtää. Apex Predator – Easy Meat ilmestyi tammikuussa 2015, joten julkaisujen välille jää aivan liian pitkä aika, mutta minkäpä teet. Kaiken huipuksi minun piti ryhtyä Tronosin laulajaksi, kun emme löytäneet ketään... – Napalm Death rundasi viime kesänä Slayerin kanssa Pohjois-Amerikassa. Keikkatahti saattaa tulevina vuosina rauhoittua, mutta erilaisia levyjä ja projekteja on luvassa yllin kyllin. – Napalm Death esiintyy toisinaan siellä täällä, mutta pidemmälle kiertueelle lähdemme vasta seuraavan albumin jälkeen. Ja miksi olisi – hänhän on vielä nuori mies. Nyt ne vuodet, joina paiskoin helposti sataviisikymmentä keikkaa, alkavat olla takana. – Musiikki on minun käsialaani, ja osa materiaalista on varsin kokeilevaa, ainakin Napalm Deathin mittapuulla. Entäpä tulevat julkaisut. Celestial Mechanicsin materiaali on todella vaihtelevaa ja melkeinpä jokainen biisi on oma juttunsa. sopivampaa. Esittelin aikoinaan Tronosin demoja kavereilleni ja vaadin heitä ilmoittamaan välittömästi, jos lauluni kuulostaa surkealta, mutta kaikkien mielestä hoidin homman hyvin. Se on hieman erikoinen fiilis, sillä takavuosina viihdyin tien päällä vaikka taukoamatta. – Sanoitukset ovat minun ja Barneyn tekosia. Kaveri on elänyt niin hurjan elämän, että eikö hänen pitäisi jo ottaa vähän rauhallisemmin?” 52. Sen vuoksi en oikein ymmärrä, miksi hän kiertää – tai yrittää kiertää – maailmaa vielä 70-vuotiaana. – Venomous Conceptin uusi pitkäsoitto on jo nauhoitettu, mutta sen ilmestymisen ajankohta ei ole varmistunut. Mitä lähiaikojen keikkasuunnitelmiisi sitten kuuluu. Eräs kappaleeni kertoo Väli-Amerikasta ja Meksikosta USA:han pyrkivistä paperittomista siirtolaisista ja heidän vaarallisesta matkastaan. Kuvailisin albumia eräänlaiseksi siirtymälevyksi kohti seuraavaa Venomous-kiekkoa, jolle on tulossa selvästi hitaampaa materiaalia
Kun rajat ovat kiinni, heillä on turvallisempi olo – tai niin he luulevat. Olet kotoisin heavy metalin kehdosta Keski-Englannista, Black Sabbathin kotikulmilta. Mutta oletko ikinä törmännyt tunteeseen, ettei mitään uutta synny. Hah hah! Olen todella harvoin yksin kotona, mutta joskus kuitenkin. Satun vain tietämään, miltä jumalan kosketus tuntuu”, sain soperrettua. Myöhemmin samana päivänä romahdin ja puhkesin itkemään. – Kaikki kunnia Ozzylle, ja myös hänen mahtavalle soolouralleen, mutta kokonaisuutena paras Sabbath-pitkäsoitto taitaa olla Heaven and Hell, Embury miettii. Kättelimme, aloimme jutella ja Ronnie osoittautui mahtavaksi tyypiksi. Elämä on liian lyhyt laiskotteluun! Mitäpä luulet juuri nyt: kuinka kauan aiot kiertää maailmaa soittamassa death metalia ja grindcorea. Hän myös tiesi Birminghamin eteläpuolella olevan Sparkhillin alueen, missä asun tänäkin päivänä. – Tai no, pitkään ja pitkään... Uppouduin omaan kammiooni ja ryhdyn työstämään uutta musiikkia kahta kauheammin. – Joku Ozzy Osbourne painii tietysti täysin eri sarjassa, mutta pystyn silti samastumaan häneen jollakin tasolla. – Tällä hetkellä tuoreita ideoita syntyy kovalla tahdilla. – Jokunen vuosi sitten minulla oli tunne, että sävelsydän sykkii vähän heikommin. – Ainakin hiljaisuudesta. Kaveri on elänyt niin hurjan elämän, että eikö hänen pitäisi jo ottaa vähän rauhallisemmin. Kun ryhtyy tekemään biisejä jollain oudommalla soittimella, tulee keksittyä aivan uudenlaisia juttuja. Pistin kotistudioni äskettäin hyvään kuntoon ja hankin samalla uusia instrumentteja, muun muassa koskettimet. Ei aikaa laiskottelulle Olet kirjoittanut vuosien saatossa aivan valtavan määrän kappaleita. ”Ei mikään. Olin ehkä kymmenvuotias, kun kuuntelimme kaverien kanssa Rainbow’n Stargazeriä kerta toisensa jälkeen ja riehuimme ympäri huonetta aivan sekopäisinä. Joten tuskin minun täytyy ihan lähivuosina lopettaa. En ole tainnut koskaan toipua siitä! Viimeinen kysymys: mistä haaveilet tänä päivänä. Viime aikoina olenkin työstänyt synkähköä kokeellista materiaalia, ja olen todella innoissani niistä kappaleista. Sitten se fiilis meni onneksi ohi, Embury nauraa. – Muistan ikuisesti, kun tapasin Ronnie James Dion Heaven and Hell -yhtyeen aikoihin joskus 2008. – Hei, minähän alan kuulostaa melkein Barneylta! Napalm Death on aina ollut poliittinen ja kantaa ottava yhtye, mutta sen viitan kantaminen on ollut Barneyn hartioilla. – Kukapa tietää. Tietenkin minäkin välitän asioista – juurihan meuhkasin Brexitistä –, mutta olen silti sydämeltäni musatyyppi ja jätän palopuheet muiden hoidettaviksi. Vittu mitä paskaa, Embury puuskahtaa. – Ronnie James Dio saattaa olla elämäni tärkein esikuva. Mikä on kovin Sabbath-albumi. Vaimoni ihmetteli, mikä nyt on hätänä. Silloin saatan istua ihan hiljaa ja katsella pitkään pientä puutarhaamme, Embury hymyilee. Meillä on myös viisi kissaa, eivätkä ne yleensä jätä minua rauhaan. paskiaisia, mutta Brexit-vaaleihin jopa minun täytyi osallistua… Brexitin puolesta pää punaisena huutaneet ihmiset elävät omassa pienessä kuplassaan peläten kaikkia muutoksen tuulia kuin ruttoa. Niin, mietipä, miten helppo poliitikkojen on pelotella tällaisia tyyppejä... Olen paiskannut urallani varmaan neljätuhatta keikkaa, ja tänä päivänä kehossa saattaa tuntua kevyttä kolotusta kiertueen alkupäivinä, mutta parin esiintymisen jälkeen homma alkaa sujua taas kuin parikymppiseltä. Jos tunnen jonain päivänä itseni liian vanhaksi rundaamaan, tiedän kyllä mitä teen. Mutta ei se mitään, rakastan heitä! 54. ”Joo, treenasimme Sabbathin biisejä aikoinaan Sparkhillissä, tuttu paikka”, Ronnie tuumi. Sen vuoksi en oikein ymmärrä, miksi hän kiertää – tai yrittää kiertää – maailmaa vielä 70-vuotiaana. Oma äitini on vain hieman Ozzya vanhempi, ja vaikka hän on varsin hyvässä kunnossa, en voi kuvitella häntä vetämässä kahden tunnin heavy metal -konserttia ilta toisensa jälkeen! Palataanpa aasinsiltaa vaikeiden kysymysten äärelle
Houkutus katkeruuteen on täten ilmeinen, mutta jokaisella yksilöllä ja eritoten taiteilijalla on oikeus seurata sisimpänsä sanelemaa tahtotilaa. Major Labelin 25. Sittemmin kovassa keikkakunnossa operoiva Karma, entistä elektronisempi ja ehompi Sara sekä vuosikymmen Velcran jälkeen soolouraansa starttaava Jessi Frey ovat tehneet paluun. Kappaleiden välissä heitin ilmoille toiveen, että kuulisin jonkin Major Labelin biisin. Eikä When I Am with You You Are Safen pursuamaa elinvoimaa tule kukaan koskaan viemään pois. And the Machines Will Never Wake Us (2007) oli pirteä debyytti, ja sen seuraaja oli yhtä laadukas mutta kypsempi. ELETTIIN kesää 2011. Viimeisimmät kuulumiset Major Label -leiristä sen sijaan ovat reilusti yli viiden vuoden takaa, jolloin uuden musiikin tekemisestä vielä oli aikeita. Kaksi kolmannesta Major Labelistä oli lavalla, ja muutoin mahdollisuuteni tuolloin kovassa kuuntelussa olleen yhtyeen livenä kokemiseksi olivat olemattomat. Myös omalla kohdallani Deftonesin diggailu on kelpo selitys sille, miksi miellyin Major Labeliin välittömästi. Kymmenraitaisessa kakkoskiekossa on jopa vähän konseptilevyn vikaa. Basisti Tero Saraperän ja rumpali Ilari Kivelän täydentämä jäsenistö muodostaa tyylitajuisen, tiukkaiskuisen mutta väljästi hengittävän kolminaisuuden, jonka keskiössä seisoo etuoikeutetusti Tuunela. Olin pakkautunut Korn-paitani ja ensi kertaa kunnolla pituutta kasvavan kuontaloni kanssa Pariisin Kevään keikan eturiviin. Sen ajatuksia herättävä kansitaide lavastaa leikkisästi lyriikoita, jotka sivuavat eri uskonkohteita ja lähimmäisenrakkauden muotoja kertoessaan tulkintani mukaan siitä, kuinka erinäiset hahmot tuskailevat liikkumatilansa kapeuden kanssa. Lisäksi sen voi nähdä edustavan sitä intuitiivista ja ilottelevaa, mutta samalla tummaan, puhtaaseen ja ehjään puettua energiaa, jolla kappaleet kulkevat. Eivätkä ne koskaan parantuneet: vaikkei bändin tulevaisuutta ole tähän päivään mennessä määritetty julkisesti, vaikuttaa vääjäämättömältä, että kokoonpanon viimeinen esiintyminen pääsi tapahtumaan aiemmin tuona samana kesänä. Lauluosuuksissaan hän on samastuttava, muttei juuri loista – paitsi päästäessään ällistyttävän ilmaisukykyisen kirkaisunsa ravisuttamaan tienoota. Purppura sateen läpi puskemista MAJOR LABEL When I Am with You You Are Safe ELEMENTS 2009 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Arto Tuunelan entisen pääbändin toinen, vastikään kymmenen vuotta täyttänyt pitkäsoitto omaa kerrassaan hienon, samaan aikaan henkevän ja hermostuneen auran. ALBUMIN mittaiselle vaihteluvälille mahtuvat matalavireiseen grooveen perustuva nimikkobiisi, yksinkertaisuudessaan ylväs Rain, teosmainen The Scar ja romanttinen Said the Water to Land. Vaikkei levyä voi kutsua varsinaiseksi klassikoksi, itse tiedän tuntevani oloni aina turvalliseksi sen kipinöivien sävelkulkujen seurassa. Monilahjakkuuden sävellykset, kitaratyöskentely ja tuotantoratkaisut painottavat suoraviivaisuutta, mutta myös sopivassa määrin eri sävyjä. Veljeskunnan ulosannissa on silti vaikuttavinta siinä alati läsnä oleva tarttuvuus, hurmaavinta puolestaan se aseistariisuva herkkyys ja haavoittuvuus, joka niin ikään vaikuttaa painavimpienkin tahdinlyöntien taustalla. Se on sääli, sillä vastaavasti kyseisen entiteetin ansiokkaat aikaansaannokset ovat vaipuneet unholaan. HELSINKILÄISTRIOA verrattiin aikoinaan runsaasti erääseen alan amerikkalaistoimijaan. Käytökseni tuntuu nyt lapselliselta mutta ymmärrettävältä. Vankan tunnettuuden omanneista toveribändeistä Velcra oli hajonnut loppuvuodesta 2008, Sara oli enemmän pinnalla kuin koskaan mutta särökitaroihin väsynyt ja Maj Karma oli jäävä tauolle elokuussa 2009. Tuunela ja Kivelä kuitenkin vaikuttavat löytäneen paikkansa pysyvästi Pariisin Keväästä. Vaikka kyseinen yhtäläisyys määrittää Arto Tuunelan ja kumppaneiden ensimmäisiä (ja lajissaan loisteliaita) ep-julkaisuja, yhtyeen oma identiteetti alkoi löytyä viimeistään albuminteon myötä. helmikuuta vuonna 2009 julkaistu joutsenlaulu osui raskaan kotimaisen vaihtoehtomusiikin käännekohtaan. Mikäli muistikuvani eivät petä, vastaus oli eleetön ja jälkikäteen enteellinen lausahdus ”ei me osata”. 56
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Tämän päivän kuumin raskaan laidan metallin tuottaja Jaime Gomez Arellano olisi saanut ruuvata levylle inasen murakammat kitarasoundit, mutta sekin tuntuu pikkuseikalta. Something Wicked Marches In on kiinnostava keitos kunkin jäsenensä menneisyyttä. Eikä aikaakaan, kun Vanhojen Muinaisten lonkerot alkoivat kietoutua säären ympärille. Se keskittyi neljän ensimmäisen Morbid-albumin esittämiseen. Bassoa käskyttää ja laulupuolen taitaa mies nimeltä David Vincent. Hurjat vuodet äärimetallin syvässä päädyssä saivat ex-Mayhem Rune ”Blasphemer” Eriksenin hetkeksi puhaltelemaan. Koukuilla vihjaillaan ja niitä tarjoillaan sopivissa kohdin, ja monesti kappale päätetään maukkaaseen rumputulen tukemaan tornadoriffiin. Pitkä ura kuuluisan death metal -bändin laulajana ja ennakkoluuloton taipuminen eri musiikkilajien esittämiseen todella huokuu kaiuttimista itsevarmana ja ultimaattisen vakuuttavana tulkintana. Tomi Pohto Vltimaattinen voimannäyte Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa T IN A K O R H O N E N VLTIMAS Something Wicked Marches In SEASON OF MIST ARVIOT 59. Kohta miehen ääntä kuultiin oman outlaw country -projektinsa keulilla. Esimerkkejä hienoista ideoista löytyy levyn täydeltä, mutta yksi kappale erottuu edukseen. Niin lähteekin. Eriksenin vuononkylmät riffit saavat rutkasti lisäpontta Vincentin suorastaan majesteetillisista laulusuorituksista. Sitten Vincentiä pyydettiin hyppäämään rockikoni Lemmy Kilmisterin cowboysaappaisiin rockabillyn superryhmän Head Catin solisti-basistiksi. Vincent perusti I am Morbid -livepumpun yhdessä rumpali Tim Yeungin (mies piipahti Morbid Angelissä ja soitti Illudin rummut) kanssa. Tämä kuuluu, sillä hengästyttävän intensiiviset biisit ovat järjestään hienosti sovitettuja. Hän on rumpukioskin peto. Vaan pitkällekös sitä suutari lestistään harhailee, ja kohta oli taas laikka pyörimässä. Rumpaliksi lähti Cryptopsysta parhaiten tunnettu Flo Mounier. Silti fokus pysyy tuoreen tummasävyisessä, ankarasti päälle vyöryvässä kuolometallissa. Eikä näiden herrojen kollaboraatiolta toki muuta odottaisikaan. Vltimas tarjoaa vuoden alkuun sellaiset löylyt, että nahkaa pakottaa vielä joulupöydässäkin. Suorastaan surullisen huonon Morbid Angel -paluulevynsä Illud Divinum Insanusin (2011) ja tätä seuranneen kiertueen päälle ”Evil D” päätti jättää vanhan bändinsä jälleen kerran. Levyllä kuullaan tutun voimakasta, tarkoin artikuloitua kurkkulaulua, mahtipontisen teatraalisia fraseerauksia, God of Emptiness -tyylistä syvää baritonia… vaikka mitä. ”I’ve got a little bit of a history”, Vincent tuumaa tuoreessa haastattelussa. Hän on mikkinsä takana täysin suvereeni hahmo. Lopputulos on jo nyt tämän vuoden parhaita metallibiisejä. Entäpä Mounier. Dramaturgisesti nerokkaaseen paikkaan, ”b-puolen alkuun”, jätetty puolitempoinen Last Ones Alive Win Nothing on viimeistä nuottia myöten hiottu taidonnäyte siitä, miten bändin jokainen osanen palvelee toistaan. Death metal -legenda on pitänyt itsensä kiireisenä. Niin vahvaa on näyttö. Nyt ollaan Vltimasissa, ja tällä kolmikolla luulisi lähtevän. Kappaleita harjoiteltiin tiedostojen lähettämisen sijaan viikkojen mittaisissa sessioissa Teksasissa ja Portugalissa
Empath on albumi, jolla Devin saattaa saman kappaleen sisällä julistaa rakkauden ilosanomaa aurinkoisesti hymyillen, pieraista päälle muutaman jazzrytmin tahdittamana, kirota ihmiskunnan alimpaan helvettiin tulta ja tappuraa äänessään, röyhtäistä perään ja bailata tanssilattialla kaiken päälle siten, ettei kukaan vahingossakaan saa minkäänlaista otetta mistään liian pitkäksi aikaa. ”And music. Monin paikoin jopa liiankin Deviniä. albumi on soinut edes puoliväliinsä, voi lakata odottamasta mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Kaikesta kuulee, että ukoilla on takanaan jo jokunen kilometri. Raja nerokkaan visionäärisyyden ja suuruudenhulluuden välillä on selvästikin hiuksenhieno. Merciless Savagery on bändin neljäs pitkäsoitto seitsemän vuoden sisään, ja samalla se taitaa olla sen paras. Aki Nuopponen NORDJEVEL Necrogenesis OSMOSE Norjalainen Nordjevel ei jätä agendaansa epäselväksi: kaiuttimista tärähtää hyvin perinteikästä skandinaavista black metalia, jonka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Devin on jälleen täysiverinen sooloartisti, sillä hän haluaa tehdä jotain ennenkuulematonta. Empath onkin parhaimmillaan, kun se malttaa viihtyä aloillaan edes hetken, esimerkiksi Spirits Will Collide -kappaleen tavoin. Blastiakin tarjoillaan, mutta vain mausteena. On massiivista melodista maalailua, Strapping Young Lad -henkistä kaaosrymistelyä, new age -fiilistelyä, isoja kuoroja, Annekea ja enemmän vieraita kuin tässä yhteydessä ehtii mainita. Sävelmien joukosta ei kenties löydy ainuttakaan helposti päähän iskeytyvää täsmähittiä, vaan eivät sellaiset tähän pakettiin sopisikaan. Vanhakantaisesti möyrivä, voimakkaasti matalalta öristy deah metal noudattelee nykyajan tuotantostandardeja, mutta soundissa ja otteessa on aimo annos rosoa ja repivyyttä. 1980–90-lukujen taitteessa perustettu hollantilainen Antropomorphia julkaisi esikoisensa vuonna 1998, mutta yhtye on päässyt kunnolla tekemisen makuun vasta viime vuosina. Pieniä kokeilujakaan ei karsasteta, kuten vaikkapa Luciferian Tempestin aavemainen puhdasta messuamista sisältävä loppu osoittaa. Albumilta ei puutu mitään. D E N N IS W A SS E N B U R G Haluaisin rakastaa tätä albumia, mutta vaikuttaa siltä, että Devin Townsend on eksynyt vihdoin jopa oman sietokykyni ulkopuolelle. Kertakuuntelua hartaampi panostaminen lyökin tässä tapauksessa melko varmasti leiville. Well, it’s just entertainment, folks.” Näin Devin tokaisi jo 18 vuotta sitten julkaistun Terriaalbumin kappaleessa Earth Day. Pahantahtoisesta tunnelmasta löytyy väkivallan ohella ripaus hienoisen mystistä, vaikeammin kuvailtavaa otetta. Lähes kymmenen vuoden ajan miehen levynkansia koristanut Project-liite on pudotettu pois, samoin koko projektiin kuulunut miehitys. Bolt Throwerin keskitempoisen tuplabassarijyrän ohella nousevat mieleen muutkin Hollannin klassisemman kuolon edustajat. Kun kappaleet rakentuvat kunnianhimoisen mielikuvituksellisiksi matkoiksi maankamaralta kaukaisiin galakseihin ja takaisin, on suorastaan hämmentävää, miten vähän nämä turboahdetut äänipötköt herättävät tunteita. ANTROPOMORPHIA Merciless Savagery METAL BLADE Kypsyttely ottaa aikansa. Kari Koskinen DEVIN TOWNSEND Empath INSIDEOUT Uusi aika on koittanut, ja mikään Devin Townsendin maailmassa ei ole kuten ennen. Antropomorphia tuskin tulee saamaan tälläkään julkaisulla sen ihmeemmin julkisuutta. Kappaleet etenevät riffivoittoisesti ja hienoisella melodisuudella väritettyinä. Mikään ei oikein tunnu yhtään miltään. Lähellä tajunnan räjäyttämistä käyvä, sitten musikaaliseksi hassutteluksi muuttuva sekasotku kiteytyy 11-minuuttiseen Borderlandsiin ja 23-minuuttiseen Singularityyn. Aineksista on turha hakea mitään uutta ja mullistavaa. Parhaimmillaan, ja pahimmillaan, tämä kaikki mahtuu yhden ja saman kappaleen sisälle. Devinillä itsellään on vuoroin otsa kurtussa ja kieli poskessa. Jo ennen kuin Devinin 23. Kuusiminuuttiset Genesis ja Sprite ehtivät kiusoitella makeankuuloisella osalla ehkä minuutin, kunnes mattoa vedetään taas alta. Se on sääli, sillä näissä sävelmissä olisi ainesta laajempaankin suosioon. Merciless Savageryn raitoja rakennetaan harkitusti ja sujuvasti riffistä ja rytmistä toiseen siirtyen. Siis ihan kaiken. Mies vaikuttaa noudattavan samaa periaatetta tänäkin päivänä. Albumi on Deviniä, Deviniä ja silkkaa Deviniä. Se sisältää kaiken. Tuloksena on kymmenentuhannen palan palapeli, jonka kokoaminen ei viihdytä, eikä siitä muodostu edes valmistuttuaan järkevää, tai järjetöntä, kuvaa. Etualalla pidetään tummasävyinen, ilkeältä kuulostava ja vakuuttavasti kulkeva ruhjonta
Yhtäläisyydet ovat ilmeiset, selkeää mutta sopivan retroa tuhnusoundia myöten. Nimetöntä ep:tä puffataan namedroppailemalla MC5:ia ja Grand Funk Railroadia, mikä on tietysti mediaseksikkäämpää kuin kuitata hipit mielikuvituksettomaksi Hellacopters-klooniksi. Monisyistä albumia kuvaakin parhaiten nimikkokappaleen säe ”old chlichés still remain / but I want my own endings”. Kiinnostusta ranskalaisbändin tekemisiä kohtaan se kyllä vähentää. Aki Nuopponen OSSUARIUM Living Tomb 20 BUCK SPIN Ossuarium rymistelee debyyttilevyllään synkissä hautaholveissa, joista kumisee maanpinnalle kahdeksan kappaleen verran romuluista death metalia. Levyn anti on pääsääntöisesti melko monotonista, kun sen säveletkään eivät ole tietystä taidokkuudesta huolimatta mitään päänräjäyttäjiä. Vartin karsimalla tämä olisi saattanut olla oikeasti potkivanhyvä albumi. Viikinkiajan Bathory on vahvasti läsnä. Muutamien dramaattisempien sävellysten sävelkulku ja laulutapa liippaavat liki Candlemassia, mikä ei ole huono asia. Äänitteen innoittajana on ollut mitä ilmeisimmin saatekirjeessä mainittu Bathory. Teemu Vähäkangas ELUVEITIE Ategnatos NUCLEAR BLAST Monien folk metalin suurkuluttajien ylistämä Eluveitie on ollut yksi niistä genrensä bändeistä, jotka ovat tehneet allekirjoittaneen korvaan ihan kelvollisia levyjä, mutta se viimeinen tarvittava juju on uupunut. Vilja Vainio LIK Mass Funeral Evocation METAL BLADE Tylsää, mutta tämänkin arvion voisi tiivistää lakoniseen toteamukseen ”laadukkaasta ja oppikirjamaisesti tehdystä ruotsalaisesta death metalista”. Komodor on yhtä pätevä leveälahkeisessa jammailussaan kuin mikä tahansa muukin tälle tielle lähtenyt nuori yhtye. Perusasiat toimivat hyvin, mutta mieltä jäytää ajatus, mikä saattaisi olla lopputulema, jos yhtye uskaltaisi laajentaa operoimisaluettaan hieman... ARVIOT 61. Kahdeksannella levytyksellään Sveitsin folk metal -ylpeys tuntuu saaneen bändisoittimet, viulut, pillit, liirat ja harput soimaan eeppisesti tarttuvammin ja tunnelmallisemmin kuin koskaan aiemmin. Muun muassa Hour of 13:stä tutun Chad Davisin ja Natsollin Anette Uvaas Guldbrandsenin duoprojekti ei kumartelekaan retrohenkisesti Ison-Britannian suuntaan, vaan kunnianosoitukset menevät Ruotsiin kuningaskunnan puoleen. Ajoittain päästään perinteisemmänkin doomin pariin, mutta nämä elementit ovat enemmänkin mausteita, kuten pienet folkahtavat pätkätkin. Portlandilainen kalmakopla on kasannut debyytillään vallan jämerät perusteet, joiden päälle on hyvä alkaa rakentaa lisää kerroksia ja mielenkiintoa puoleensa vetäviä yksityiskohtia. Bändiin vuonna 2017 liittynyt, varsin ”annekemainen” laulajatar Fabienne Erni tuo Eluveitien soundiin ja Chrigel Glanzmannin rähinöiden rinnalle oman täyteläisen lisänsä. No More Hollywood Endings on silti mieleenpainuva epookki, ehkä jopa yhtyeen tähänastisen uran paras tuotos. Nytkin se nostaa arvosanaa näkyvästi. suoraviivaisuus mätkii turpaan melkoista liutaa tämän päivän muka-älykkäitä esoteerisia mustan metallin taitajia. Albumi kertoo eeppistä tarinaansa oikein kääntein oikeaan aikaan. Nimikkoraidan alku muistuttaa paljon Johannes Brahmsin Unkarilainen tanssi nro. No More Hollywood Endings on yhtyeen aiempaa tuotantoa monumentaalisempi levy, joka sisältää entistä enemmän sinfonisen metallin elementtejä, kuten viulua ja muita orkesterisoittimia, sekä barokkitunnelmaa. Tarttuvasti vuoropuhelevat, tarpeen tullen myös omaa tilaa ottavat äänet yhtyvät hienosti kuoroihin, joita ei kerrankin viljellä liikaa. Soundiin, rakenteisiin, lauluun tai mihinkään muuhunkaan ei edes haluta hakea uusia kulmia. Endless Oceans of Blood voisi puolestaan olla suoraan At the Gatesin materiaalia. Yhtye ei juurikaan kiirehdi vaan luottaa pääosin keskitempoiseen ja painavaan jyräämiseen. Necrogenesis on pääosin nopeatempoinen ja ilkeästi viiltävä kokonaisuus, jonka moottorina toimii Dark Funeralin rumpalina ”suuren yleisön” tietoisuuteen noussut Nils ”Dominator” Fjellström. Se kuitenkin ujuttautuu salakavalasti pintaa syvemmälle ja ansaitsee alkureaktioon verrattuna puolikkaan pilkkomisvälineen enemmän. Living Tombissa on tietynlaista luolamiesmäistä charmia, joka tuntuu vielä muutaman kuuntelukerran jälkeen vähän liiankin yksinkertaiselta ja sitä myöten tympeähköltä. Tässä tapauksessa nuorta orkkaa jelppaa Blues Pills, joka esiintyy kokonaisuudessaan yhdellä raidalla, ja Elin Larssonin kiekaisut värittävät kolmea neljästä biisistä. Likin kolmas pitkäsoitto käy päälle tutulla kitarapörinällä ja miljoonasti ammutuin asein. Jo tällaisenaan se saattaa aiheuttaa Stendhalin syndrooman oireita kovakalloisimmille deathmetallisteille. Suoriksi vertailukohdiksi käyvät tutut nimet ruotsalaisen karumman laidan death metalin huippuvuosilta. Joni Juutilainen SABBATHIAN Latum Alterum SVART Vahvoja mielleyhtymiä herättävästi nimetty Sabbathian osaa yllättää. Dismember rutisee esillä vahvimmin. Ei millään osa-alueella. Miehen tarkka, ajoittain käsittämättömissä nopeuksissa kulkeva takominen muodostuu nopeasti levyn kantavaksi voimaksi, vaikka myös riffipuolella tarjotaan tarttuvia ja selkeästi genren keskitasoa parempia rapsutteluja. Luvattu psykedelia ei kylläkään ole vielä edennyt itämisvaihetta pidemmälle. Välillä homma toimii varsin kivasti, välillä mennään ihan tyhjäkäynnille. Kompastelulta ei näissäkään tanhuissa silti vältytä. Yhtye liukuu kauemmas juuriltaan, mutta osittainen tyylinvaihdos on tehty niin taidolla ja huolitellusti, ettei se pääse aiheuttamaan kulttuurisokkia. Antti Luukkanen BATTLE BEAST No More Hollywood Endings NUCLEAR BLAST Battle Beastin kahden vuoden takainen Bringer of Pain nousi julkaisuviikollaan Suomen albumilistan ykköseksi, eikä uutuus kalpene edeltäjänsä rinnalla. Necrogenesis onkin varsin hyvä tyyppiesimerkki siitä, mitä niin sanottu ylemmän keskiluokan perusblack tänä päivänä kuulostaa – ja tämä siis ainoastaan sanan positiivisessa merkityksessä. Necrogenesis kuikuilee uhkaavasti neljän kirveen tuntumassa, mutta näinkin tavanomaiselle levylle ei uskalla antaa aivan niin kovaa pisteytystä. Mega KOMODOR Komodor SOULSELLER On vähän juhlallista puhua ”bändi-identiteetistä”, mutta asia tulee mieleen yleensä silloin, kun sellainen puuttuu. 5 (G-molli) -teosta, ja Unfairy Talesin aloittavat kitarat soivat käytännössä kuin Bon Jovin It’s My Lifen alkusävelet. No, mikään ei oikeastaan menekään. Eräänlaista Dark Funeralin, Ragnarokin ja Urgehalin musiikillista hybridiä tarjoava Nordjevel ei ole uudistamassa black metalia, vaan tarjoaa tyylilajissa hyväksi havaittuja piirteitä omanlaisellaan otteella. Ja juuri kun on valmis lykkäämään Komodorille sille kuuluvan laatuluokituksen jostain välttävän ja tyydyttävän puolimatkasta, jullit kaivavat hihastaan kaihoisantarttuvan ja sävykkään päätösraidan 1984. 16 kappaletta ja 61 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa, eikä huilujen ja pillien yliannostukselta voi välttyä. Riffittelyssä ei ole juurikaan tilaa jamihenkiselle ilmavuudelle, vaan kitarat jauhavat suoraviivaisesti ja jopa black metalille ominaisilla sävelkuluilla. Kotiseutuna toimii luonnollisesti Tukholma ja äijiltä löytyy wanhaa kokemusta vaikka kuinka paljon, joten mikä voisi mennä vikaan. Ideatasolla tästä olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta homma jää harmillisesti tylsähkön jynkytyksen puolelle. Folk metal -allergikot tuskin tulevat pääsemään yli kaikista humppaflirteistä ja pillipiiparoinneista, mutta mitä enemmän albumia kuuntelee, sen varmemmaksi tulee, että juuri tällä Eluveitie-albumilla kaikelle on aikansa ja paikkansa. On mahdollista, että levyn vetovoima tästä hieman jopa kasvaa ajan myötä. Muutamat, ehkä tahattomat, lainat todistavat, että kaikki on keksitty jo aikaa sitten. Toinen kummallinen kulma on markkinoida uutta bändiä sillä, että levyllä vierailee koko toinen bändi. Uppiniskaisesti ytimen ympärillä pyörivät hyökkäykset omaavat raskasta ja suoraan kurkusta kiinni ottavaa iskuvoimaa. Jo Ategnatos, The Raven Hill, Black Water Dawn ja Mine Is the Fury pitävät kuitenkin huolen, että hittimateriaalia on enemmän kuin parilla aiemmalla albumilla yhteensä. Sinänsä ihan kyvykkäältä Komodor-yhtyeeltä ei löydy omaa ilmettä sitten millään, ja on makuasia, kuinka paljon siitä haluaa rokottaa. Eluveitie on löytänyt uudistuneesta kokoonpanosta tien toistaiseksi vahvimpaan albumikokonaisuuteensa. Välillä hidastellaan ja jopa herkistellään doomartefaktien äärellä. Homma toimii, mutta genren nykyaikaisissa huipuissa alkaa olla sitä rasitetta, että liian tiukka perinteissä pysyminen ja vanhojen mestarien kunnioittaminen tuottaa pääasiassa vain lisää sitä samaa. Mutta kyynisyys sikseen. Anetten eteerinen laulu tuo mukaan erilaisia kerrostumia, joten ihan apinointina tätä ei voi pitää. Kuinka paljon mielikuva bändistä olisi muuttunutkaan, jos biisi olisi isketty heti kärkeen
tenkin kanveesiin mäjäyttävän tappokoukun uupuminen. Grateful Dead erottuu joukosta maanisilla puhepätkillään. Binary Musicillä se on ehkä longarin painavimmin humppaava Julia. Binary Music lentää heti lähdöstä ja nimibiisistä valtameren toiselle puolen, Kalifornian aurinkoisiin maisemiin, ja heittää kuulijan keskelle kasarikuvastoa ja -fiiliksiä. Esimerkiksi mainittu Destination: Unknown kätkee sisälleen hämmentävän lattaristi funkahtavan väliosan, jolla ei ole niin minkäänlaista tekoa muun levyn kanssa. En saa Deadistä minkäänlaista otetta. Yksinkertaista ja synkästi sykkivää, mutta häiritsevällä tavalla. Aki Nuopponen MISERY INDEX Rituals of Power SEASON OF MIST Death grind on hankala kestävyyslaji – siinäkin mielessä, että jos vyöllä on viisi kelpo levyä, kuudes pitäisi toteuttaa vähintään yhtä väkevästi. Ehkäpä levyn makoisan surunuottiset kitarasoolot ovatkin se kasvattajaindeksi, jolla albumi saa lisäarvoa tulevaisuudessa. Vastaavia rönsyilyjä löytyy levyn varrelta jos jonkinlaisia, joten yllätyksettömäksi orkesteria ei ainakaan voi kutsua. Nimibiisin lisäksi suoraviivaisemmat Tears of Gaia, Nothing Personal, Dangerous Grounds, Queenin teatraalisuudella kujeileva Queen of the Prom ja aavistuksen överi Love Songs virittävät korvakäytävät taajuudelle, joka vie kuulijan jenkkiläisten televisiosarjojen ja vanha kunnon popromantiikan ytimeen. Misery Indexin, tuon jenkkikuolon vahvan perussuorittajan, eduksi laskettakoon, että yhtye malttaa pitää asiat mukavan yksinkertaisina. Nimibiisissä viimein heittäydytään, puristien kauhuksi, sillä kalloon paiskotaan hardcorea vanhaan Katatoniaan (!) sotkevin voimakeinoin. Perusasioiden äärellä runttaukset ja huudatukset groovaavat melko vietävästi. Tällä kertaa mennään mies ja koskettimet -hengessä. En tiedä, johtuuko se latinoverestä vai mistä, mutta yhtye on päättänyt sotkea kappaleidensa seARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Homman niitiksi vielä Totoorientoitunut To Have and to Hold, ja asia on pihvi – rapeilla ranskalaisilla. Perinnettä ymmärretään, kunnioitetaankin, mutta oma rouhea ääni säilyy. Kappaleiden kirjo on aivan liian tasalaatuinen ja mustavalkoinen. Näistä kaikkivoipaisista aineksista leivottu kymppiraitainen on täyttä asiaa. Kari Koskinen DESTROYERS OF ALL The Vile Manifesto MOSHER Kerrankin metallibändi on osannut nimetä kappaleen sopivan itseironisesti: portugalilaisen Destroyers of Allin uuden albumin nelosraita Destination: Unknown kuvastaa sattumalta täysin sitä, missä bändi menee juuri nyt. Baltimoressa ei näemmä ole osattu päättää. Yhtä tiukkaa paahtoa alusta loppuun. Piet Sielckin johtama porukka on aina erottunut maanmiehistään tunnistettavalla soundillaan ja uskomattoman tarttuvilla melodioillaan. Toistoa on liikaa, eikä hypnoottisuus toimi näillä soundeilla samalla tavalla kuin vaikkapa Circlen levyillä. Kaikki kymmenen biisiä ovat ihan kivoja, mutta yksikään niistä ei erotu edukseen. Parhaimmillaan fiilikset lähestyvät The Thing -soundtrackin tunnelmia, mutta valtaosaltaan Dead kuulostaa siltä kuin koskettimista olisi paineltu mitä ensimmäisenä mieleen juolahtaa. Mennäkö vain täysillä seinää päin vai Napalm Deathin ysäriaikojen tyyliin sivukujan kautta gruuvaillen. Saatetekstissäkin mainitaan, että kyse on primitiivisestä, jopa demomaisesta musiikista. Nyt kun death metal ja grindcore tekevät vahvaa uutta tulemista, joukosta erottautumiseen vaaditaan erityislaatuisia onnistumisia. Kalifornia, rakkaus ja ikuinen kesä – here we come! Jaakko Silvast M IC H A E L P A LA C E kaan niistä täysin irrallisia juttuja. Tomi Pohto JUSSI LEHTISALO Dead RUTON Minulla on ollut jo vuosikymmenet pehmeä kohta Lehtisalon tekemisiä kohtaan, eikä se kovetu vielä tämän hudin takia. Eniten tässä häiritsee tietty kesken jättämisen fiilis. Jokaisella itseään kunnioittavalla AORlevyllä on myös naisen mukaan nimetty laulu. Nyt olisi kaivattu saPALACE Binary Music FRONTIERS Ruotsalaisen multi-instrumentalistin Michael Palacen nimikkobändin kakkosella tuoksuu vahvasti 1980-luvun Yhdysvallat. Kari Koskinen IRON SAVIOR Kill or Get Killed AFM Pitkälle saksalaisen voimametallin historiaan juurensa ulottava Iron Savior on mahtava bändi. Tässä tapauksessa olisin silti nauttinut turpaanvetoni ihan rehellisesti päin näköä. Kappaleessa on jopa jotain kertosäkeeksi kutsuttavaa, mutta muutoin Dead avautuu hyvin vaikeasti. Kiillota buutsisi, pidä kiinni aurinkolaseistasi ja korkkaa yksi huurteinen. Sen ei tarvitse sulloutua nahkaansa luodessaan modernien ratkaisujen nykytysriffikerhoon tuhansien kollegojen seuraan. Rituals of Powerin suurin ongelma on kuiVanhakantaisen ruotsikuolon ystäville Mass Funeral Evocation on varmasti kuolaamisen arvoinen tapaus, mutta vaikea tätä on pitää varsinaisesti tarpeellisena julkaisuna – nautittavana ja erittäin toimivana kylläkin, mikä on toki enemmän kuin mihin suurin osa muista yrittäjistä kykenee. Syntikoista on haettu epätanssittava syke, jonka päälle näppäillään säästeliäästi annosteltuja kuvioita ja maisemia. Jos The Vile Manifestolla olisi maltettu pysytellä levystä leijonanosan valtaavalla modernihkon death metalin ja teutonithrashin turvallisella tiellä, Destroyers of All olisi voinut napata pistetililleen puolikkaan kirveen enemmän. Tämä teos on kuitenkin valitettava floppi. Riffissä saa kuulua rehdisti Bolt Thrower. Joka tapauksessa Dead on yksi maestron heikoimmista julkaisuista koskaan. Kirkasta soundia, Miami Vice -melodioita, peukkubassoa, tukkahevisooloa, puhdasta korkealentoista laulua ja tarinoita rakkaudesta
On toki parempi kopioida itseään kuin muita, mutta ei tätä voi enää katsoa läpi sormien. Levyn mitassa se alkaa kuitenkin muuttua monotonisuudeksi, joka saa musiikin tuntumaan ajoittain turhan aneemiselta. Yhtye on porskuttanut vuodesta 1996 julkaisten kymmenen uniikkia pitkäsoittoa, joista lähes jokainen on suorastaan loistava. Albumin tyylikkäässä kannessa liihottelee rajuilmassa kukas muu kuin itse siivekäs lonkerosuu, Chtulhu. Levystä saa varmasti paljon irti, jos bändi on täysin uusi tuttavuus. Otetaan esimerkiksi nimikkoraita. Uutukaisen rinnalla lähinnä demolta kuulostavalla Aphotic Womb -esikoisellaan (2014) vielä linjaansa hakenut viisikko on tänä päivänä vakuuttava tekijä, jonka mustaa metallia voi kutsua kaikilta osin omaperäiseksi. Liian usein kuulostaa myös siltä kuin rumpali soittaisi aivan eri biisiä kuin muu bändi. Joku progenarkkari voi hyvinkin nauttia matkasta, jota taitetaan hyvin tutunnäköisellä ja -kuuloisella progevaunulla, mutta mitään sen enempää on turha odottaa. Albumin kahdeksan kappaletta ovat toisiinsa nähden todella erilaisia, ja juuri kun meinaa päästä jonkin tunnelman sisään edes vähän, se hajotetaan. Vannoutuneelle fanille Kill or Get Killed on kuitenkin kuin mikrossa lämmitetty kahvi. Suurin ongelma on, että Iron Savior kuulostaa liikaakin itseltään. Kahdeksan kappaletta piirun päälle viiteenkymmeneen minuuttiin, eikä siinä ole mitään liikaa tai liian vähän. Kitaratyöskentely on suurimmaksi osaksi pätevää mutta pohjimmiltaan melko mitäänsanomatonta puuhastelua, mihin biisit Hex ja Scarecrow tekevät mieluisan poikkeuksen. Jo ensimmäiseen kertosäkeeseen tultaessa on löytynyt selkeitä mielleyhtymiä biiseihin Titancraft ja Eye to Eye. Ottaahan sitä, jos muuta ei ole, mutta ei siitä tule hyvä mieli. Lovecraft -kuoloa. Joona Turunen CREA Dwarves & Penguins STUDIO CONNECT Jos on koskaan miettinyt, miltä 1970-luvun kulta-aikojen Pink Floyd olisi kuulostanut, jos sen sävellystaito ja levyjen tuotanto ei olisi ollut ihan tunnetulla tasolla, Crealle kannattaa antaa mahdollisuus. New Moon ei ole kehno julkaisu, mutta ennen seuraavaa tuotostaan siitä vastaavan kolmikon kannattaisi ehdottomasti hioa keskinäistä kemiaansa ja kirkastaa visiotaan. Enemmän tomuisilla kuin kirkkailla soundeilla tuettu myllytys alkaa avautua kunnolla vasta usean pyörityksen jälkeen. SULPHUR AEON The Scythe of Cosmic Chaos VÁN Nyt on hyvää H.P. Mikäli sanat eivät örinän takaa aukea, biisien nimet kertovat missä mennään: Yuggothian Spell, The Summoning of Nyarlathotep ja sitä rataa. Niistä kaikilla on läsnä bändin tuttu ja turvallinen tavaramerkkisoundi. Tami Hintikka SE B A ST IA N FR E IT A G manlaista heittäytymistä kuin edellisen albumin Titancraftin kappaleessa Seize the Day. Elli Muurikainen SUPERLYNX New Moon DARK ESSENCE Superlynx on vuodesta 2013 toiminut oslolainen doomorkesteri, joka julkaisee New Moonin myötä toisen täyspitkän levytyksensä. Albumi suorastaan pursuaa hieman hupsuja teemoja, antiklimaattisia kertosäkeitä, demomaisia kitarasooloja ja pastissin pastissia milloin mistäkin progerockbändistä. The Scythe of Cosmic Chaos on levy, jota ei pureskella kerralla mauttomaksi ja sylkäistä pois, vaan sen hulluuden syövereihin vajoaa ajan kanssa ja antautuen. Solisti Pia Isaksen luottaa monista kanssasisaristaan poiketen ilahduttavasti vähäeleisempään ja silti vaanivan oloiseen äänenkäyttöön. Yhtyeen suunta vaikuttaa kaikkinensa epävarmalta, etenkin mitä tulee sävellysten sisäisiin tunnelmanvaihdoksiin. Eternal Quest on kuin Condition Red uusilla sanoituksilla, ja sama meno jatkuu koko albumin. Sulphur Aeon on kolmannellaan täysosuman äärellä, vaikka levy ei kertakuuntelulla siltä vaikuttanutkaan. Mitä pidemmälle levyä kuuntelee, sitä enemmän tuntuu, että kyseessä on jonkin sortin kokoelma. Avausraita Cult of Starry Wisdom vilauttelee kolkkoa goottilaulua, mutta se jää vain mausteeksi, sillä asian nimi on death metal sen monissa muodoissaan. Niin ikään mainion Almyrkvin parissa operoivat Sinmara-musikantit ovat pienen maan metalliskenen kenties kirkkaimpia helmiä, mistä odottamattoman tyrmääviä näyttöjä antava Hvísl stjarnanna antaa loistavan esimerkin. Pink Floyd on etunenässä, mutta onpa melodioihin ja harmonioihin eksynyt myös Yesiä ja jopa U2:sta, eikä erityisen mairittelevalla tavalla. Sen jykevien vallien ja ilmavampien säkeistöjen välillä seilaavasta, psykedeelisiäkin vivahteita vilisevästä ilmaisusta välittyy vahvasti valon ja pimeän leikistä sekä luonnon ja universumin aistimisesta ammentava tematiikka. Säkkipimeän tunnelman seassa vaeltelevat sävellykset ovat erikoisella tapaa kokeilullisia ja jopa progressiivisia, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Sinmara on saanut kiinni siitä luovuuden punaisesta langasta, jota genrensä grand old band Mayhem on hakenut koko kuluvan vuosituhannen ajan. Aki Nuopponen SINMARA Hvísl stjarnanna VÁN Misþyrmingin, Sinmaran ja Svartidauðin kaltaiset uudemman polven black metal -nimet ovat nostaneet islantilaisen metalliskenen koko maailman tietoisuuteen, eikä aivan sattumalta, sillä yhtyeiden soundissa on monen kuulijan etsimää selittämätöntä omaleimaisuutta ja pohjoista eksotiikkaa. Kuusi kappaletta hieman päälle 42 minuuttiin iskevä Hvísl stjarnanna on tasapainoinen luomus, jonka alkuun tasapaksultakin vaikuttava olemus avaa itseään hiljalleen, jokaisen kuuntelukerran myötä, kunnes edessä hohtaa albumillinen black metalia, jollaista ei tule vastaan aivan joka käänteessä. ARVIOT 63. Esimerkiksi Mephitic Haze ja Crimson Stars ovat lähestulkoon täydellisiä biisejä. Ei Dwarves & Pengvuins silti ole mikään katastrofi. Kappaleissa on reilusti pituutta ja osasia, ja kaikki tulisesta blastista jylhään hitauteen soljuu täydellisessä sopusoinnussa. The Scythe of Cosmic Chaos on saksalaisen Sulphur Aeonin kolmas kokopitkä ja jälleen askel parempaan yhtyeen laadukkaassa diskografiassa. Sulphur Aeon(kin) ammentaa sanoitustensa sisällön kyseisen otuksen mukaan nimetystä mytologiasta. Levyllä soi synkeä kuolometalli, jota väritetään juuri oikeaan aikaan iskevillä kitaramelodioilla ja paikoin black metalin suuntaan kurkottavilla, tarttuvilla riffeillä. Aiemmin ei ole tuntunut, että orkesteri toistaisi itseään, mutta nyt se hetki on koittanut
Hollantilaisbändiä markkinoitiin jo muinoin intensiivisenä thrashporukkana, mikä perustuu siihen, että bändin vuonna 1991 julkaistulla debyytillä vauhtia piisaa vimmatusti. Ilmankos. Musiikillisesti Besta käy välillä lähellä punkimpaa Napalm Deathiä, ja muutkin Shane Emburyn bändit tuoksahtavat. Juna ei hyydy missään vaiheessa ja joka käänteen takana odottaa jotain mielenkiintoista. Iso ero on sen sijaan tarttuvien riffien puute. Ja onhan Dead Head kasassa tänäkin päivänä, vieläpä tässä kokoonpanossa. Sen biisien vaihtelu ja koukuttavan riffitulen monipuolisuus puskevat esteet sujuvasti tieltään hyvään vauhtiin päässeen circle pitin tavoin. Joni Juutilainen FOREVER STILL Breathe in Colours NUCLEAR BLAST Tasaisen varmaa jälkeä läpi vuosien luonut Within Temptation yllättää julkaisemalla uransa särmättömimmän albumin, joka tuntuu poimineen bändin tuotannosta kaikki onnettomimmat kertosäkeet, synasoundit ja elektroniset tehosteet. Soundeista puheen ollen on pakko ottaa esille se, että The Feast Begins at Dawnin leimallisin piirre on sen ohkainen, väärällä tavalla käppäinen tuotanto, joka tuo kyllä biiseihin selkeyttä mutta vie myös tehoja. Hostile Defiance on jotain sukua Kreatorin nykylinjalle, jossa aggressio ja maistuvat melodiat lyövät ylävitosia. Antti Luukkanen BESTA Eterno Rancor LIFEFORCE Vuonna 2012 perustettu portugalilaisnelikko vääntää ankarasti grindaavaa punkhenkistä murjontaa. Etenkin The Festering -demolla albumin biisit potkivat toisessa potenssissa. Aki Nuopponen DEAD HEAD The Feast Begins at Dawn HAMMERHEART Dead Head on tuttu nimi 1990-luvun demoskenestä ja pienlehdistä, mutta ensikosketus venyy nippa nappa luotettavan muistin mukaan näihin päiviin uudelleenjulkaisun merkeissä. Myös uusi levy ja sen nimibiisi starttaavat samalla reseptillä: niskasta vahvan otteen nappaava kitarasaha, napakat rumpufillit, ja ei muuta kuin saman tien rässilaukkaan. Hostile Defiance ei juuri käy tyhjää, vaan koko ajan sattuu ja tapahtuu. Forever Still jumittaa nimensä mukaisesti paikoillaan tilassa, jossa kertosäekeskeiseltä levyltä ei löydy yhtäkään hyvää kertosäettä, ja tunnelmametallin syvyyksissä, jossa tunnelma ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Karu vertailukohta tarjotaan kuulijalle liiankin helposti, sillä tuplalevyksi venytetyn julkaisun bonuksena kuultava demomateriaali on huomattavasti tymäkämpää. Soitto on raakuudestaan huolimatta tarkkaa, ja soundit ovat sopivan tanakat. Nämä ominaisuudet saavat muistelemaan kaiholla Sadusin iättömän nerokasta Illusions-debyyttiä, vaikka Dead Headin ulosanti on paria pykälää sisäsiistimpää. Tami Hintikka E V G E N Y LA W N O M O R E SO O FF Kuusi vuotta nykyisellä nimellään toiminut Sinmara on nostanut vuoden 2019 parhaiden black metal -albumien riman niin korkealle, että sen ylittämiseen tarvitaan jo klassikkotason onnistuminen. Sanoista en toki ymmärrä mitään, mutta levyn kannen perusteella sillä tarjotaan asiaankuuluvan kriittistä yhteiskunnallista sanomaa. Aikalaisistaan tuttuja bändille olivat varmasti myös Dark Angel ja aika tavalla samanlaista eurothrashsoundia edustanut tanskalainen Invocator. Paitsi että Breathe in Coloursista ei vastaa Within Temptation, vaan tanskalainen Forever Still. Laulaja ja perustajajäsen Mem V. Exumerin thrashissä on ollut alusta pitäen muutakin kuin silkkaa väkivaltaista tuuttausta, vaikka vauhtia on piisannut. Peruspalikat ovat hallussa, mutta sävellyskynää pitää vielä teroittaa. Joku progehousu voisi väittää, että vauhtia on liikaakin suhteessa siihen, että se väkisinkin yksipuolistaa soundia levymitassa. Kaahaus on päätöntä, soolot pirskahtelevat tykityksen lomaan lyhyinä ryöppyinä ja meno on pirullisen takakireää basisti-laulaja Tom Van Dijkin kärinää myöten. laiskojen synasamplejen umpikujaan, metalli on aika kaukana. Exumer on monipuolinen mutta ei temppuile eikä töksäyttele. Ellei ihmeitä tapahdu, EXUMER Hostile Defiance METAL BLADE Saksathrashin pioneeri iski instrumentit naftaliiniin vuonna 1991 mutta palasi takaisin kehiin kymmenisen vuotta sitten. Mutta kun se ei soi kovin nätisti poppina tai rockinakaan, eikä varsinkaan gootahtavana alternativena, jollaiseksi bändi musiikkiaan luonnehtii. On yksi asia tehdä levystä tahallaan teollisenkuuloinen, mutta jos siinä jäädään puolitiehen, maton alta soivien puuroisten kitaroiden ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Liikutaanpa levyn onttoihin uumeniin tuotanto edellä. Biisit ovat alle parin minuutin rykäisyjä, eikä niitä olisi kannattanut siitä kyllä venyttääkään. Levyllä on 16 portugaliksi rähistyä kappaletta, ja valittu kieli sopii tällaiseen tavaraan hyvin. Jo edellinen The Raging Tides oli veteraanilta vahva näyttö, ja uusi levy jatkaa samaa hyväksi todettua linjaa. Juuri tätä parempaa esimerkkiä nykymetallilevyjen soundien valjuudesta ei voi löytää. Besta tarjoilee ihan mukavia kitarajuttuja ja reipasta menoa, mutta ei mitenkään mieleen jäävästi. Bändin näennäisesti paras puoli onkin laulajatar Maja Shining, jonka äänestä löytyisi särmikkyyttä, jos sitä ei lytättäisi riffivallien alle. The Feast Begins at Dawnin esiin kaivaminen on perusteltua sekä materiaalin vahvuuden että aikalaisdokumentoinnin merkeissä. Steinin ulosantikaan ei ole kovin kaukana Mille Petrozzan vastaavasta, vaikkei veny aivan yhtä rääkyisäksi. Ei sillä, että Forever Stillin tarvitsisi metallia ollakaan. Exumer onnistuu lataamaan thrash metaliinsa pakottamatonta vanhan liiton intoa kuulostamatta kopiolta 1980-luvun itsestään. Tavallaan niin, mutta pinkeä naputus tekee Dead Headistä ainakin jossain määrin persoonallisen
Ja silti sen kovimmasta ytimestä jää ärsyttävästi puuttumaan sellainen iskevä sisältö, joka lunastaisi muuten vakuuttavan ulosannin. Jos debyytti oli vielä melko suoraviivaista folkahtavaa rockia ja metallia, nyt tyylipaletti on laajentunut huomattavasti. Musiikki on muodollisesti kaikin puolin pätevää. LAPPEENRANTA 2.–3.8. / KOUVOLA 19.–20.7. / JYVÄSKYLÄ 9.–10.8. Uutuusalbumi muistuttaa lähestulkoon jokaiselta elementiltään paitsi bändin omasta myös muiden yhtyeiden tuotannosta. Viidellätoista raidallaan albumi on jo sinänsä pitkä, mutta halukkaille löytyy vielä yhdeksän remixiä sisältävä erikoisversio. Laulut eivät jää pystyyn kuten pitäisi, vaikka adrenaliinitaso hieman nouseekin. Lähes 20 studioalbumia julkaisseen yhtyeen kohdalla se ei ole sinänsä ihme, vaan lähinnä pettymys. Tyyliuudistuksen myötä aiemmat folkelementit on laskettu minimiin, mikä pyyhkii viimeisetkin assosiaatiot jäsenten edelliseen yhtyeeseen. Uutuus vaikuttaisi olevan puhdas konseptialbumi, jonka kappaleet on nimetty ytimekkäästi eriasteisten kuolemistuntemusten mukaan. Black Mass onkin enemmän liikaa räksyttävä sekarotuinen piski kuin tappamaan jalostettu, napakasti aroista paikoista pureva sotakoira. Vuonna 2017 julkaistu debyyttipitkä nosti yhtyeen saman tien suuremman yleisön tietoisuuteen ja keikkalavoille ympäri maailman. Albumin alkupäässä materiaali tuntuu purevan paremmin, kun sävellyksistä ei yritetä tehdä liian suuria ja kompleksisia. Esimerkiksi käy Morning Star, joka kuulostaa saaneen inspiraationsa Ghostin kappaleesta Monstrance Clock, joka on julkaistu ruotsalaisyhtyeen albumilla Infestissumam (2013). / RAUMA 5.–6.7. Vilja Vainio CELLAR DARLING The Spell NUCLEAR BLAST Sveitsiläisen folk metalin suurnimestä Eluveitiestä vuonna 2016 irtautunut kolmikko Anna Murphy, Ivo Henzi ja Merlin Sutter ei ole jäänyt jahkailemaan. Maan terävimpien kärkipelaajien takaa löytyy kuitenkin myös tasapaksuutta. Uusi levy on edeltäjäänsä verrattuna kappalemäärältään lähes kaksinkertainen, mutta muuten juuri mikään ei ole muuttunut. Debyytillä jäi harmittamaan ajoittainen tyhjäkäynti ja yhtenäisyyden puute, eikä näistä ongelmista ole päästy vieläkään. Valitettavasti jopa niinkin taattua, että se alkaa häiritä. Vaikka levyä kuuntelisi miten päin, kappaleiden palaset ja tunnelmat eivät loksahda aina saumattomasti yhteen. KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI RH ENTERTAINMENT PROUDLY PRESENTS FESTIVAALIEN ISÄNTINÄ JONE NIKULA JA MARKO HIETALA WWW.RH-ENTERTAINMENT.FI (DK) (U.S.A) (U.S.A) (UK) (SWE) (UK) 12.–13.7.2019 TAMPERE RATINANNIEMEN FESTIVAALIPUISTO SAUNAOPENAIR.FI PE 59,90 € | LA 69,90 € | 2 PV 109,90 € VIP PE 139,90 € | VIP LA 149,90 € | VIP 2 PV 279,90 € LIPUT MYY: 1 PV 39,90 € / 2 PV 69,90 € VIP 1 PV 109,90 € LIPUT MYY:. Eetu Järvisalo SOEN Lotus SILVER LINING Jos järjestäisimme progemetallin Suomi–Ruotsi-maaottelun juuri nyt, arkkivihollisemme veisi voiton rakkaasta kotimaastamme miten tahtoo. Kaikkiaan albumin kuunneltuaan tuntuu siltä, että sama levy on pyörinyt soittimessa jo vähän liian monta kertaa. Eikä siinä vielä kaikki: heti intron jälkeen alkava levyn nimikappale on rätväkkää ja rullaavaa remellystä, jonka vaikutteet teutonithrashin kolmelta suurelta käyvät hyvin selviksi. LAHTI 12.–13.7. Mega BLUTENGEL Un:Gott OUT OF LINE Saksalaisen Blutengelin edellinen studioalbumi Black ilmestyi kaksi vuotta sitten, minkä jälkeen tuottelias yhtye on ehtinyt julkaista myös pari livealbumia. Voivodin nimikappaleesta pöllitty kertosäe taas on hyvin todennäköisesti tribuutti, ja onpahan jenkkiläiseksi lopulta paljastuva trio kuunnellut myös Motörheadinsa ja tämän perilliset. Un:Gott on taattua Blutengeliä. Ehkä kolmannella kerralla. Teemu Vähäkangas BLACK MASS Warlust IRON SHIELD Mielikuvat saksalaisuudesta ovat vahvat, alkaahan albumi Aatusedän paasauksella sodan ääniin yhdistettynä. Albumi on alusta loppuun samaa laiskaa, ysäriviboilla varustettua vaihtoehdotonta goottisynapoppia, joka on rakennettu muutamien tarttuvien lauserakenteiden varaan. Se sisältää juuri oikeanlaista rienaavuutta, rosoa ja vimmaisuutta, eikä biisejä tai pituutta ole liikaa. / ROVANIEMI 26.–27.7. Bestan kohtalona lienee jäädä tyypillisen mukavaksi välimallin myllääjäksi. Sveitsiläiskolmikko on yhä täynnä osaamista ja luovuutta, joka kyllä välkähtelee, mutta ei vieläkään kanavoidu koko potentiaalissaan. / OULU 28.–29.6. Warlust on helppoa eikä ollenkaan vastenmielistä kuunneltavaa, mutta sen myös unohtaa saman tien levyn loputtua. / JOENSUU 16.–17.8. KUOPIO 14.–15.6. Nyt julkaistava kakkosalbumi tulee tuskin hidastamaan tahtia. Malliesimerkeiksi voisi nostaa veisut Death, The Spell ja Burn. Sävellyksiin on tuotu kuuluvaa painotusta esimerkiksi progressiivisen ja klassisen rockin suunnasta
Toteutusta ei voi moittia, mutta kokonaisuus kuulostaa silti enemmän häiritsevän hajanaiselta kuin ilahduttavan monipuoliselta. Siis jos kysytään bändiltä itseltään. Hommassa on runsaita kuoroja ja sävelkulkuja myöten niin väkevä Therion-viba, että joidenkin kohtien luulisi olevan suoraan Christofer Johnssonin sävelkynästä. Toinen levyn pienoisista ongelmista on sen laajahkolla skaalalla liikkuvat biisit. Tykimmin jytäävän No Soul/No Control ja Going Home -avauskaksikon lisäksi levyltä löytyy niin torvisektiolla, uruilla ja pianolla väritettyä kevytrockia, jamaikalaisesta musiikista vaikutteita ottanutta rakkauden pohdintaa, machoilua kritisoivaa ränttätänttää kuin kepeää kapakkabluesiakin. Dramaattisen melodisen metallin, jopa powerin, kentällä tähän saakka telminyt viisikko tamppaa nyt kepeän popisti ja diskosti. Tami Hintikka tuolloin paljon kiinnostavampia. Ep:n aloittava Church of Iron on kaikessa humppamaisuudessaan silkSoen on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa, eikä bändi tunnu vieläkään olevan matkalla oikein mihinkään. Jopa liiallisessa määrin. Mega THE BLACK WATER PANIC PROJECT Kvlt of Iron OMAKUSTANNE The Black Water Panic Project on valmis murtautumaan industrial metalin maailmaan ja varsinkin Keski-Euroopan markkinoille. Peli avataan Bal-Sagothin mieleen tuovalla introlla, joka kulkee lentävän syntikkamaton ja tarinaa selittävän kertojaäänen turvin. Siis onhan levyn neljällä raidalla tietty metallinen pohjavire, mutta kappaleet ovat kuin Beast in Blackiä ilman tuplabassareita ja Accept-riffejä. Ancient Bards on kulkenut levy levyltä kohti yhä mahtipontisempaa ja monipuolisempaa ilmaisua. ANCIENT BARDS Origine (The Black Crystal Sword Saga Part 2) LIMB Italia, power metal ja ”Muinaiset bardit” on pelonsekaisia epäilyksiä herättävä kombinaatio. Lotus kyllä sisältää Martin Lopezin tunnistettavan kiehtovaa rummuttelua, napakan riffin siellä ja viiltävän kertsin täällä, mutta tunnelmat jäävät paria biisiä lukuun ottamatta kovin ohuiksi. Aki Nuopponen SEBASTIEN Behind This World PRIDE & JOY Tšekkiläisen Sebastienin tuore minijulkaisu hämmentää. Hauskaa sinällään, että Fight for Love -raidalla vierailee BiB-vokalisti Yannis Papadopoulos. Jos unohdetaan oletusgenre, Behind This Worldin kappaleet eivät ole yhtään pöllömpiä. Yksi Originen ehdottomista vahvuuksista on sen tasapainoinen monimuotoisuus. Debyyttialbumin puolivillaisista Tool-viboista on sentään päästy, eikä Soen oikeastaan kuulosta miltään muulta kuin itseltään. Levyltä ei nouse hittejä, mutta kun sillä ei ole ainuttakaan hutia, lopputuloksena on hieman alle tunnin mittainen huikea matka miekkojen ja lohikäärmeiden maailmassa. Ensimmäinen varsinainen kappale Impious Dystopia tuo välittömästi mieleen oopperametallin pioneeriyhtyeen Therionin. Vaaran merkit leijuvat ilmassa, mutta ällös peljästy. Rehelliseen isoäiti-ikään ehtinyt ikirokkari on yllätyksekseni julkaissut melkoisen määrän levyjä tasaisesti jokaisella vuosikymmenellä, vaikka sittemmin tahti on ymmärrettävästi hiipunut, jo ihan musiikkibisneksen ja kulutustottumusten muutoksen myötä. Isot kuoro-osuudet nostavat musiikin majesteettisuustasot korkeuksiin, joihin ei peruspowerilla yllä. On vaikeaa osoittaa suoraan, miksi Soen ei ota tuulta siipiensä alle. Kaikesta vain jää uupumaan se viimeinen mieleenpainuva potku. Vika piilee siinä, ettei Soenin oma soundi soi kovin ikimuistoisesti. No Control on osattu täyttää hyvällä boogiella, joka tekee kuuntelukokemuksesta vallan letkeän ja vaivattoman. ”Mustan kristallimiekan saagan” ensimmäinen osa, debyytti The Alliance of the Kings (2010) oli vielä aika puhdasta voimametallia, mutta uutuudella ollaan rikkaan ja eri lajeja hämmentelevän keitoksen äärellä. Näin setämiehenä musiikkiinsa tutustuminen on alkanut kiinnostaa enemmänkin, mutta on tunnustettava, että olen kuunnellut Lea Lavenin kerrassaan mainiota On ja ei -coveria vuodelta 1973 enemmän kuin Suzin alkuperäistä ja kenties tunnetuinta Can the Can -kappaletta. Laulut kulkevat pääasiassa Sara Squadranin johdolla, mutta uuden kitaristin Simone Bertozzin örinät maustavat Ancient Bardsin musiikkia aivan uudella, aiempaa aggressiivisemmalla tavalla. Jaakko Silvast SUZI QUATRO No Control SPV Suzi Quatro oli 1970-luvun alkupuolella kuuma, nahkahaalareissa bassoa soittava rokkimimmi, jolla oli useampikin hitti. Mielikuvia noista ajoista on säilynyt näihin päiviin asti, vaikka hiekkalaatikkoleikit olivat ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Levyn soundit tosin ovat melkoista höttöä, mikä langettaa koko kakun päälle muovisenkolkon ja hiukan halvan kokonaisvaikutelman. On pelottava ajatus, että tällekin muutaman Puolan zlotyn industrialpiereskelylle löytyy taatusti kuulijansa. Mahtava ja mahtipontinen levy kulkee vaivattomasti läpi koko kestonsa, vaikka menoa maustetaan pienillä progehtavilla osilla siinä missä eeppisillä maalauksillakin. Tai sitten on vain niin, että setämiestasoni ei ole vielä tarpeeksi korkea
Hymyillä pitäisi enemmän, ja kvartetin kymmenen kappaletta saavatkin suupielet mukavasti korviin. Turku Logomo Istumapaikoilla 29.11. Kappaleiden nimet ja sanoitukset liikkuvat muutoinkin vesirajan alapuolella. Ouluhalli 8.12. Se on levyn vahvinta osa-aluetta ja uusi elementti verrattuna edellisen solistin Alex Hofmannin perinteisempään kuoloörinään. Pasi Lehtonen LEVEL FIELDS 1104 PURE STEEL Vanhan Queensrÿchen ja ylipäätään raskaan, melodisen ja progressiivisen metallin ystävät: korvaa suipulaksi. Saako tästä pitää. Yhtyeen tummasävyinen ja hienoisesti kikkaileva heavy on jykevää ja tarttuvaa tekoa. Levytyksen muihin biiseihin ei ole panostettu senkään vertaa. Kakkoskappaleen pöristelyn jälkeen levy lyö eteen vielä parin raidan verran yhä vetelämpää ja vetelämpää älämölöä, joka herättää valitettavasti jatkuvasti voimakkaampia mielikuvia siitä, miten saksalainen metalliyleisö bailaa sen tahtiin innosta pinkeänä. Lahti Halli 23.11. Kouvola Lumon Areena 30.11 LAPPEENRANTA KISAPUISTON JÄÄHALLI 1.12 MIKKELI SAIMAA STADIUMI 4.12 JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI AREENA 5.12. To Idiot pistää levyn mallikkaasti nippuun juuri kun kuulija alkaa tottua armottomaan myllytykseen. Helvetinmoista hässäkkäähän tämä on, alusta loppuun, mutta esimerkiksi Orgyn räjähtävä kaoottisuus osuu maaliinsa. Erikoisin ja myös hölmöin veto on levyn loppupuolella kuultava lyhyt ReMarquezable, jonka railakas voimalaukka kuulostaa levyn muuhun antiin verrattuna täysin irralliselta. Reilut kaksitoista minuuttia kuluu sutjakasti, ja kolmikymppisiään viettävän bändin levyä voi suositella grindin ystäville – ei mitään uutta ja mullistavaa, mutta tasaisen tappavaa jälkeä. Porn to Be Wild ja Pet Sementary herättävät mielensäpahoittamisen aikakaudella kysymyksiä. Mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta tyylikirjo toimii vahvasti edukseen, ja nuoteista kuulee, että näitä juttuja on maltettu peräti kypsytellä. Aki Nuopponen INFERIA Dickstroyer OMAKUSTANNE Lahtelaisen pornogrindin veteraanin ep alkaa Heath Ledgerin Jokeri-monologilla. Biiseissä saisi olla huomattavasti enemmän koukkuja ja tylympää terävyyttä, sillä tasaisen hyvä yleistunnelma ei jätä riittävästi muisteltavaa. Varsinaista tuomionlukua Level Fields ei kuitenkaan esitä. Siis mikäli nauttii halvoista kone-efekteistä, huumorimusiikkimaisista kertseistä ja uhoasennetta pursuavista sanoituksista. Kari Koskinen FALLUJAH Undying Light NUCLEAR BLAST Fallujah taiteilee progressiivista ja teknisesti jyräävää death metalia. Pintahaavoissa on toki vieMICHAEL BOLTON MICHAEL BOLTON MICHAEL BOLTON KE 11.12 TURKU LOGOMO TO 12.12 HELSINKI KULTTUURITALO LA 5.10 OULU CLUB TEATRIA SU 6.10 TURKU LOGOMO MA 7.10 TAMPERETALO KE 14.8 TAMPERETALO PE 16.8 OULU CLUB TEATRIA FEATURING CHRIS WHITE, FORMER MEMBER OF DIRE STRAITS PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ JAKOBSTADS CENTRALPLAN JAKOBSTADS CENTRALPLAN JAKOBSTADS CENTRALPLAN PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ Kello/Klockan: 16–01 Liput/Biljetter: 69,90 € Golden Circle: 89,90 € (limited edition) VIP: 149,90 € pe 2.8 Naantali SUNFEST la 3.8 Oulu CLUB Teatria 21.11. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy monilla muoveilla esiintyneen Alan Techhion hienoon lauluääneen, josta löytyy voimaa kuin muinaisesta Geoff Tatestä. 39,90 € (SIS. 1104 on hieno ja sopivasti omintakeinen julkaisu. ARVIOT kaa hittimateriaalia. Kaksitoistavuotiaan bändin neljännellä kokopitkällä ei soi untuvikkoporukka vaan erittäin soittotaitoinen kopla, joka osaa myös säveltää. Tampere Pakkahuone LIPUT ALK. Avauskappale Dead Foreskin Mask heittää surutta lihamyllyyn. Jani Huttusen korinat ja ördäykset ovat asiaankuuluvan muhjuisia, ja Kalle Lindfors pitää rummuillaan levyn ruodussa. Vaikka ilmaisun tyyli ja tematiikka puhuttelevat, levy ei selviä maaliin puutteitta. Yhtyeen tunnistaa amerikkalaiseksi metalcoreen viittaavasta runttaamisesta ja käskyttämisestä, jotka eivät kuitenkaan hypi häiritsevästi silmille. Tämä luo välittömiä mielikuvia Queensrÿchen suuntaan, vaikka itse musiikki liikkuu jonkin verran raskaammilla ja myös doomahtavammilla vesillä. Albumi esittelee myös yhtyeen uuden laulajan, Antonio Palermon, kiukkuisen ja äänijänteet kireänä tikkaavan hardcoreäänen. klo 19:00 Tampere-talo 12.12 JOENSUU AREENA 14.12. Tyyliskaala on varsin laaja eikä aina kovin yhtenäinen. Turku Logomo Seisomapaikoilla 24.11. Debyyttinsä julkaiseva Level Fields on bändinä nuori, mutta takaa löytyy rutkasti kokemusta, mikä myös kuuluu. HELSINKI HARTWALL ARENA 21.12. Levyn äänimassa tarjoaa kulmikasta raskautta, jyräävää runnomista ja atmosfääristä maalailua, jotka muodostavat kiintoisan keitoksen. PALVELUMAKSUN) OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM WWW.RH-ENTERTAINMENT.FI. Myös irtonaisempaa ja rokkaavampaa menoa tapaileva keskitempopala Womb to Tomb jää sisällöttömäksi puolikkaaksi, mutta muutoin 1104 on kauttaaltaan varsin vakuuttavaa tekoa. klo 15:00 Tampere-talo 8.12. 1104 onkin parhaimmillaan aivan helvetin hienoa musiikkia, jolle ei löydä suoraa vertailukohtaa muualta. Ihme ja kumma, mutta bändi tavoittaa oikeat tunnelmat lähinnä hitaammin ottein, jolloin myös hienot kitarasoolot ja -melodiat nousevat paremmin esille
Materiaali tarjoaa melko klassista black metalia esimerkiksi Taaken ja Tsjuderin hengessä ja toimii milteipä joka osa-alueellaan. Nimibiisin äärimmäisen simppeli kuorohuutokertsi tosin jää aavistuksen verran paremmin mieleen, kun (Got No) Control taas tykittää himpun tanakammin. Albumin kymmenestä kappaleesta iskevintä jylyä tarjoavat biisit Dopamine, Sanctuary ja Eyes Like the Sun. Kyseisen herran luovuus kesyttömän ja sulavan mustan metallin luomisessa onkin ollut kovalla tolalla. Fen sekoittaa jälkimustaa ja kenkiintuijotusta samanhenkisellä otteella kuin edesmennyt amerikanserkkunsa Agalloch. Siirtyminen Rovaniemeltä enemmän kohderyhmää sisältävään Helsinkiin ei tunnu tehneen kolmikosta etelän veteliä. Niin myös nyt. Fenin post-black soi orgaanisen ja maanläheisen kuuloisena. The Backstabbers onkin kovan paikan edessä, mutta suoriutuu epäluuloista huolimatta oikein hyvin. Tami Hintikka THE BACKSTABBERS Borderline OMAKUSTANNE Actioneli ketjulompakkorock on pirun haastava genre. Bändi on julkaissut viidessä vuodessa yhtä monta pikkujulkaisua ja todistaa viimeistään nyt osaavansa asiansa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kolmannella albumilla soi yhä ilkeä ja tarttuva, mutta myös uusia mustan sävyjä saanut akti. Iskut napsuvat kohdilleen jopa hämmästyttävän hyvin, ja yleistunnelma on taatun norjalainen – kylmä, kiero ja helvetillinen. Kokonaisuutena levyssä vetoaa sen kursailematon ja tasapainoinen sointi, jossa on kaahausta ja hidastelua oikeissa paikoissa. Yngwie ei feidaa – paitsi parissa biisissä ja tosi pitkään feidaakin – mutta coverlevy Blue Lightningissa ärsyttää suunnattomasti kaksi asiaa, joista kumpikaan ei kenties ole suoranaisesti Ynkän vika, vaikka mies levyn tuottaja onkin. Stone and Sea tarjoaa tasaisen laadukkaan otannan Fenin osaamisesta. Rääky hoitaa mustan puolen. Eetu Järvisalo FEN Stone and Sea EISENWALD Jos ollaan tarkkoja, tämä kolmen biisin pikkusoitto on uusi julkaisu vain ep-muodossa, sen kappaleet kun ovat peräisin vuoden 2016 splitiltä Sleepwalkerin kanssa. Norskeilta tämä taittuu, aina vain. Fen ei junnaa tyhjäkäynnillä tai vain junnaamisen itsensä vuoksi, vaan osaa kaihoisan kasvattamisen jalon taidon. Alle kolmiminuuttiset repäisyt eivät juuri toisistaan eroa, mutta mitä väliä, kun mukana on kaikki olennainen eikä mitään liikaa. Se ei sisällä yhtään veretseisauttavaa huippukohtaa mutta on koko kestoltaan imuvoimaista tunnelmointia. Stone and Sea on yhtä kuin päälle seitsemään minuuttiin venyvät Tides of Glass ja The Last Gravestone sekä alle neljän minuutin instrumentaaliherkistelynimikappale. Yhtyeeksi Blodhemniä ei varsinaisesti voi kutsua, sillä sen kaikesta musiikista on aina vastannut yksi mies, pseudonyymiltään Invisus. Stone and Sea on helppoa kuunneltavaa myös niille, joilla ei ole muuten malttia lähteä post-hommien vietäväksi. Musiikki sopii hyvin siihen Ison-Britannian itärannikon luontoon, josta yhtye imee inspiraationsa. Pääsyitä tähän on kappaleiden lisääntynyt monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Jos poppoo onnistuu tässäkin, se virvoittaa henkiin vuosituhannen vaihteen aikaa ja pakottaa nostamaan hattua. BLODHEMN Mot ein evig ruin SOULSELLER Parilla oikein kirpeällä black metal -kiekolla pelinsä vuosikymmenen alussa avannut norjalaisbändi palaa julkaisurintamalle viiden vuoden tauon jälkeen. Eetu Järvisalo hätyksensä, mutta ne eivät riitä yhtyeen lajityypin raskaassa sarjassa. Seiskan kappalekaksikko on juuri oikealla lailla konstailematon, tiukka ja vauhdikas tempaisten mukaansa puoliväkisinkin. Mega YNGWIE MALMSTEEN Blue Lightning MASCOT Joskus on mahdotonta kuunnella levyä, jos jokin sen yksityiskohdista ärsyttää suunnattomasti, kuten vaikkapa jokaisen biisin loppuminen fade outiin. Uskaltaisin jopa väittää, että syöttö on oivaltavuudessaan vahvempaa kuin koskaan ennen. Siinä pitäisi osata tehdä räväkkiä ja yksinkertaisia biisejä, jotka paitsi rokkaavat ja rollaavat myös tarttuvat takuuvarmasti oikeisiin paikkoihin. Albumi pitää tasonsa hienosti, mutta poikkeuksellisen siistiä revittelyä ja repimistä kuullaan ralleissa Det gjekk ein faen ja Østfront. Musiikki tulee kuin usvan takaa, ja etenkin herkänohuet puhtaat laulut tukevat tätä tunnelmaa. Kappaleissa maalataan laajalla liikkeellä, ja vaikka blasteja kuullaan, kovin aggressiiviseksi meininki ei missään vaiheessa etene. Toivottavasti Fallujah moninkertaistaa tarttuvuuteensa tulevaisuudessa, sillä bändillä on siihen kaikki eväät. Kun tunnelma ja koukut ovat tätä luokkaa, pöydällä on vuoden tähän asti paras mustan metallin julkaisu yhdessä maanbändinsä Drottnarin uutuuden kanssa. Seuraava haaste on tehdä täyttä asiaa sisältävä täyspitkä albumi
Kimmo K. Tämän lissabonilaisryhmän debyyttikokopitkän julkaisee nimittäin kyseisen orkesterin päävampyyrin Fernando Ribeiron Alma Mater -lafka. Kolumbialainen Sol de Sangre versioi Entombedin Revel in Fleshin ja Unleashedin Before the Creation of Timen, jotka kulkevat espanjaksi nimillä Festin de la Carne ja Antes de la Creation. Nytkin löytyy pieni Ruotsi-yhteys, sillä kappaleet on masteroitu Tukholman Fascination Street -studiolla. Niistä ei jää käteen mitään. Koskinen OKKULTIST Reinventing Evil ALMA MATER Kun puhutaan Portugalista metallimusiikkimaana, ensimmäisenä huulille nousee Moonspell, eikä tämä kerta tee poikkeusta. Coverluennat puolestaan ovat mukavan rentoja, oli kyseessä sitten kahdella raidalla edustetut Deep Purple ja Jimi Hendrix tai Beatles, Rollarit tai ZZ Top. Kumpikin taituroidaan sooloja myöten oikeaoppisesti. Levyn tahtiin voi nyökytellä hyväksyvästi, mutta sen suurempaa liikettä se ei saa aikaan. Ei mitään uutta, mutta mikäs tässä, kun kerran maistuu. Laulajatar Beatriz Mariano kärisee vatsanpohjasta asti, mutta levyn edetessä ulosanti jää korkeintaan keskiverroksi. Saakeli että korpeaa jo kakkosbiisissä, ja Purple Hazessä pistää jo vihaksi. Maestro tuntuu leiponeen sooloja aika rennolla kädellä, eli ihan joka tilutus ei ole aivan täydellinen. Etenkin Festin de la Carne kulkee laulukieltä lukuun ottamatta alkuperäistä kunnioittaen. Jos nämä itselleni liki ylitsepääsemättömiksi kuunteluesteiksi muodostuvat seikat pystyy ohittamaan, levy on yllättävänkin asiallinen. Soolot kuuluvat, mutta melkeinpä kaikki muu on yhtä muusia, pinnassa lopsahtelevia rumpuja lukuun ottamatta. Espanjaksi vedetyt lauluosuudet antavat tulkinnoille kivan eksotiikkalisän ja tuovat hieman uutta kulmaa muuten orjallisesti alkuperäisiä jäljentäviin biiseihin. ARVIOT Ensinnäkin soundimaailma on todella rasittavan sohjoiseksi miksattu ja masteroitu. Espanjalainen Pánico al Miedo on samoilla linjoilla ja tulkitsee Deathin Pull the Plugin (Desconéctame) ja Pestilencen Twisted Truthin (Verdad Vil). Okkultistin saatekirjeessä tiputellaan kovia verrokkeja tyyliin vanha Morbid Angel, Death ja Dismember. Vaikka Reinventing Evil paljastuu ihan kelvolliseksi death metal -levyksi, esikuvista ollaan valovuosien päässä. Sooloa kappaleisiin solahtaa enemmän kuin tavallisen kitaristin pokka sallii, mutta enemmän on enemmän -periaatteella operoivan Yngwien kohdalla se kuuluu asiaan. Uusia omia biisejä levyllä on neljä, ja ne ovat oikein kelvollisia. Tiedätte varmaan. Soundiosasto on selkeä, mutta särössäkin löytyy. Rumpuihin liittyykin se toinen rasite: herra kannuvelho tahkoaa läpi koko levyn samaa perunaämpärifilliä, sopi se kappaleeseen tai ei. Tami Hintikka SOL DE SANGRE / PÁNICO AL MIEDO La Senda de la Muerte WAR ANTHEM Tässäpä veikeä pikkujulkaisu, jonka kaikki neljä kappaletta ovat covereita. Se on tavallaan aika hienoa. Metallinen bassomurina antaa tukevan pohjan kuololle, joka vaihtelee rivakan ravauksen ja keskitempoisen murskan välillä. Tami Hintikka DEMON HEAD Hellfire Ocean Void SVART Nimikirjaimien takaa toimivien tanskalaismuusikoiden Flemming. Tässä ei ole MA:n kieroutta, Deathin taituruutta eikä Dismemberin tarttuvuutta. Pánico al Miedo ei jää pekkaa pahemmaksi, vaan toimittaa Deathja Pestilence-tribuuttinsa maaliin mallikkaasti. Periaatteessa toimii, mutta käytännössä ei. Sol de Sangren ruotsikuoloissa on autenttinen soundi, eikä ihme, sillä vedot on miksannut Tomas Skogsberg Sunlightissaan ja masteroinut Dan Swanö Unisoundstudiossa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että Reinventing Evilin biisit eivät ole riittävän hyviä. Musiikissa seilataan kuolon ja rässin rajavyöhykkeellä, ja sitä vaivaa sama tauti kuin Marianon ääntä: yritys on kova, mutta lopputulos laiha. La Senda de la Muerte ei toden totta ole maailmaa mullistava levy, mutta se toimii erittäin mukavasti, jos tahtoo pienen annoksen tuttua klassikkokuoloa hivenen uudella vivahteella
Koskinen DETHONATOR Race Against the Sun: Part One PAVEMENT Brittiläisen heavy metalin vuosikymmeniä kestänyttä rappiota on hankala ymmärtää. Jo aloituskappaleessa kuuluvat Troublen valitARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Kimmo K. Viikinkimetalli luokitellaan usein powerin lähisukulaiseksi, mutta Týrille ominaisesti Hel on suurelta osin lähempänä folk metalia ja progea. Kuten tapana on käydä, myös tämä albumi monotonisoituu loppua kohden, mutta tylsäksi se ei silti muutu. ”Nyt on kova!” sitä huudahtaa, kun albumi starttaa Gates of Helillä, jonka lisäksi mahtavia ovat esimerkiksi kakkosraita All Heroes Fall ja myöhemmin kuultava Sunset Shore. Parhaimmillaan bändi jyskää eteenpäin varsin vastustamattomalla sykkeellä, A Flaming Sea tästä kärkiesimerkkinä. Yhtye kuulostaa vahvasti 2010-luvun jytisevältä ja retroilevalta okkultistirockilta vaikkapa Beastmilkin tapaan. TÝR Hel METAL BLADE Färsaarelainen viikinkimetallibändi Týr julkaisi albumeita tiuhaan tahtiin vuodesta 2006 alkaen, kunnes vauhti tyssäsi vuoden 2013 Valkyrjaan. Kuuden vuoden odottelun jälkeen yhtyeeltä saadaan tiukka uutuusalbumi Hel, jonka nimi merkitsee fääriksi ei enempää tai vähempää kuin kuolemaa. Meno on kaikuisaa ja tömpsyvää, ja vahvasti ilmaisua johdattavan M.F.L:n laulun taustalta paljastuu hienoja tekstuureja niin kitaroista kuin koskettimistakin. Miten on mahdollista, ettei maa, joka oli yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä raskaassa rockissa ja metallissa 1960-luvun lopusta 1980-luvun puoliväliin, ole pystynyt tuottamaan 30 vuodessa montakaan edes hitava doom, Joy Divisionin post-punk, uuden aallon brittihevi ja Danzigin huhuileva kummitusrock. Vaikka hoilottava laulu käy pidemmän päälle raskaaksi eikä levy tempaa täysin mukaansa, kokonaisuus on mielenkiintoinen. Vilja Vainio den ytimestä on jokseenkin hankala saada otetta. Biisit ovat tietynlaisesta selkeydestään huolimatta sen verran toismaailmallisia ja viistoja, että niiT IM T R O N C K O E K E V IN N IX O N Rasmussenin masterointiin asti omatoimisesti puuhastelema albumi on erikoinen tapaus. Eikä levyltä löydy löysää vetoa. Albumi on sekä soitollisesti että laulullisesti naseva ja viimeisen päälle optimoitu. Monimuotoisesti tumman rockin ja melodisen heavyn perinteeseen tukeutuvan yhtyeen kolmannen albumin meno on näkemyksellistä ja varmaotteista, joskaan ei niin erikoista kuin ilmeisen myyttiseksi rakenneltu tuotantoprosessi koettaa esittää. Týr on yhä omalla (s)fäärillään. Bändin sointi on toisaalta Svartin julkaisukatalogissa kuin nenä päässä, mutta se karttelee selkeitä genremäärityksiä flirttaillen eklektisesti sinne tänne. Kappaleet muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen, vertailukohtaa vailla olevan kokonaisuuden, jonka menneisyyden sankaruuksia huokuvaan sointiin on helppo unohtua. Hellfire Ocean Voidin kappaleet ovat kohtalaisen tarttuvia, mutta ne eivät iske tajuntaan kaivatun lekan tavoin
Verkkaisesti laahustavat, hetkittäin laahaavatkin biisit ovat sinänsä kiinnostavia; kitarapainotteisia ja sopivasti kulmikkaan jähmeällä tavalla progressiivisia. Kari Koskinen IN SHADOWS AND DUST Enlightened by Darkness REDEFINING DARKNESS Lupaavia näyttöjä edeltävällä A Fleur de Peau -kokopitkällään (2017) antanut Stephane Tirionin sooloprojekti on palannut entistäkin synkemmät eväät säkissään. Materiaali on myös hivenen värikkäämpää, mistä kertoo peräti yhdeksän minuutin korville venyvä Slaugher of Innocents. Kunhan malttaa sukeltaa tarpeeksi syvälle, pinnan alta löytyy onneksi myös hyvällä tavalla tuttua Papa Roachia. Genre huomioiden kumpikin ominaisuus on ihan ok. Tirion saa leivottua aineksista omanlaistaan musiikkia, jonka sisällä mustat ja kuolot menevät niin hyvin sekaisin, että on oikeastaan mahdoton sanoa, miltä suunnalta bändi lopulta napsii ne olennaisimmat vaikutteensa. Doom/deathin tuomiota sarallaan sinänsä hyvin välittävät biisit uppoavatkin varmasti monelle raahustelusta pitävälle. Auton ikkunat vain auki ja lämmin tuuli hulmuttamaan harventuneita haituvia. Tunnelman puolesta mieleen tuleekin paikoin todella elävästi esimerkiksi Muse. Laulu tuppaa jäämään aika yksioikoiseksi. Vaikka levyn biisit ovat kauttaaltaan tasalaatuisen hyviä ja kokonaisuutta kannattavia, pikkuhittipotentiaalia omaavan When Lucifer Fell -avauskappaleen kaltaisia raitoja saisi olla useampia. Moitteita saa lauluosasto. Vilja Vainio RAVAGER Thrashletics IRON SHIELD Eradicate... God Disease esittelee debyytillään juuri sitä sarkaa, josta en suomikuolossa nykyään välitä: hyvin pitkälti yhden ajatuksen ympärillä pyörivät kappaleet eivät pelaa kekseliäillä riffeillä ja mielikuvituksella, vaan kaiken alleen hautaavalla synkeällä tunnelmalla. Kimmo K. Koskinen GODSLEEP Coming of Age THE LAB / THREECHORDS Kreikkalaisten kakkoslevy pistää haikailemaan kesää ja tien päälle pääsemistä. Bändi groovaa harvinaisen irtonaisesti, basso tukee rumpuja tiukasti ja rullaa silti rennosti. Exterminate... En tiedä, miksi God Disease on hylännyt pienjulkaisuillaan läsnä olleet nopeammat hetket käytännössä tyystin, mutta minut se saa hylkäämään bändin luultavasti lopullisesti. Teemu Vähäkangas PAPA ROACH Who Do You Trust. Rankan piinaavasta taustaräppäyksestä ja koneella muunnetusta puheäänestä saatetaan yhä siirtyä heleään kitarointiin, mutta vaihtelut eri elementtien välillä eivät ole yhtä kahtia jakautuneita kuin ennen. Musiikkinsa on joka tapauksessa pysynyt kirkasotsaisena ja suurimmilta osin hyvinkin traditionaalisena, vaikka kappaleista voi tarkemmalla korvalla kuunneltuna löytää vaikutteita niin powerista kuin modernimmasta metallista murahteluineen. Nelikko on keksinyt varsin sopivan sekoituksen raskaamman stonermoukaroinnin ja kulkevan desert rockin väliltä. Kuolemanpalvontaa kyllä riittää, mutta muodonmuutos 1990-luvun alkupuolen levytyksistä nykyaikaan on monin paikoin varsin hurja. En minä jaksa, en ole jaksanut enää hetkeen. Dethonator on surkeassa tilanteessa hyvinkin ilahduttava valopilkku. Riffittely on tyylitajuista ja ajoittain oikein mukaansatempaavaa. Parhaiten kolahtaa perinteisiä Papa Roach -panoksia moniin muihin musiikkityyleihin yhdistelevä Not the Only One, mutta se ei ole nimensä mukaisesti suinkaan levyn ainoa kuuntelemisen arvioinen kappale. Bändin perusmallinen, kiivaasti tikkaava thrash metal ei ole millään muotoa omintakeista, mutta vanha ruuvi on väännetty mukavan tiukalle. Ja kas kas, kyllähän Thrashletics on selkeä parannus aivan jokaisella osa-alueella. Hieman päälle puoleen tuntiin mahtuu monenlaista menoa, mutARVIOT 71. Jopa genrensä sisällä geneerisenä ilmestyksenäkin albumilta löytyy useita taidokkaasti koottuja kappaleita, jotka sijoittuvat pääasiassa sen alkupuolelle. Siinä missä debyytti ei onnistunut sävelpuolella lainkaan, Thrashletics sisältää koukkupitoista poljentaa jo melko mukavasti. Jenkkija sakuthrashin vikkelää riffittelyä toistava kaahaus ei ole kaoottista tai edes kovin ryöpsähtelevää, vaan rässikomppia poljetaan lähes konemaisen tarkasti ja enimmäkseen ilman ylimääräistä kikkailua. Levy avautuu lupaavasti kulkevalla raskaalla riffittelyllä, ilman turhia mutkia keskitempoisesti runtaten, minkä päälle kitarat puhuvat surumielisiä melodioitaan. Orkesteri kunnioittaa perinteitä myös niin rumalla kannella, että se alkaa olla lähes komea. Harppaus kahden vuoden takaisesta pelinavauksesta on kuitenkin huomattava. Neljännen albuminsa julkaissut porukka ei sekään tosin sisällä mitään untuvikkoja, bändi kun on julkaissut jo ennen nykymuotoaan kaksi levyä eri nimellä. Kuulas ja surumielinen hoilotus tuo etäisesti mieleen Ozzyn, mutta lähinnä turhauttavalla tavalla. Ilmaisun syvyys ja tekninen taito -akselilla bändin ulosanti painottuu fiilispuolelle. Yhdeksänbiisinen on kohtuullisen ”helppoa” kuunneltavaa, sillä varsinainen asia lätkytellään korville ilman kummempia kiemuroita. Erityisen möyheville taajuuksille bändi pääsee instrumentaaliksi kasvavan Karma Is a Kidin riffirullien pyörittelyssä. Kireästi päästelevä laulaja ja esikoista napakampi soundi kertovat, että studiossa on oltu ilmeisesti tosissaan. Melodiakulkujen monipuolistaminen olisi kohottanut levyn yleisilmettä huomattavasti. Pitkäsoitto on tyyliltään virtaviivaisempi kuin kaksi edeltäjäänsä, eikä sen julkilausuma ole siksi yhtä läpitunkeva. Näitä ilmankin olisi tosin pärjännyt vallan hyvin, ilmaisunsa kun on tarpeeksi monipuolista jo lähtökohtaisesti hyvine melodioineen ja sopivan simppeleine kertseineen. Vaikka Amie Makrisilta lähtee sopivaa rosoa ja vähän viekoittelevampaakin otetta, naisen laulumaneerit tulevat nopeasti tutuiksi ja melodiakulut ovat aika samankaltaisia. Albumi tuntuukin ensikuulemalla lähinnä hämmentävältä, jopa tylsältä, koska sen odottaa koko ajan repeävän johonkin suuntaan. Tuotannollinen omatekoisuus kuuluu tyylilajille ominaiseen lo-fi-homeisuuteen, mutta jättää toivomisen varaa soonisen iskevyyden osalta. Avausraidassa on edes jossain määrin liikkeen tuntua, ja myös nelosbiisi King of Maggot Crawling Flesh tuo touhuun eloa, mutta kokonaisuutena Drifting Towards Inevitable Death raahaa perässään melkoista kivirekeä. Kari Koskinen DEEP XI Mountain of the Dead PIKI Stonerin ja doomin sekaista heavyä veivaava helsinkiläisyhtye debytoi useamman vuoden tekemisen jälkeen tavallaan osaavasti, tavallaan demomaisesti. Joku voi jo arvatakin, mistä tässä on kyse. Fuzzia tai pörinää ei säästellä, mutta niitä ei toisaalta vedetä överiksikään. dasta kasvusuhdannetta esitellyttä tulokasta. Suomalainen death metal on mennyt viime vuosina totaalisen väärään suuntaan. Synkeää raskautta ja kuolemaa tarjoileva Drifting Towards Inevitable Death on korviini liian puuduttavaa, liian yksipuolista ja ennen kaikkea aivan liian hidasta valitusta. Kyllähän tässä tehdään varmasti juuri sitä, mitä halutaan ja miten halutaan, mutta itse tekisi mieli vedellä bändiä ympäri korvia. Ravagerin tekninen osaaminen ja tuotantopuoli alkavat olla siinä kunnossa, että parannettavaa jää lähinnä sävellyspuolelle. Nuotteja etsivä laulu on kuitenkin aika vaikeaa sulatettavaa, eikä ilmaisu palvele kappaleiden eittämätöntä potentiaalia. Kahdessa vuodessa voi oppia yhtä sun toista, jos vain löytyy halua. Mega GOD DISEASE Drifting Towards Inevitable Death F.D.A. (2017) vastaanotti allekirjoittaneelta sen verran rajua pakkasta, että saksalaisille pitää antaa uusi mahdollisuus. Kuolemaa matalalta maalaava örinä toimii, ja selkeässä soundimaailmassa on vakuuttavaa raskautta. Kyllä vain, Godsleep porhaltaa niin aavikolla kuin syvällä avaruudessakin. Että nyrkit ylös savesta, piristäviä peliin ja liikettä jäseniin. Coming of Age on pienistä miinuksistaan huolimatta positiivinen yllätys ja suositeltava tuttavuus kyseisen genren tutkijoille. Ihme kyllä raita kantaa mittansa ja sisältää myös levyn parhaat sahailukohdat. Annihilate... ELEVEN SEVEN Kalifornialaisyhtyeen uutuusalbumilla on isketty silmään entistä suurempi rockvaihde, joka luo kokonaisuuteen uudenlaisen flow’n ja koherenssin. Ja kyllähän kaksi levyä vaativa, ilmeisen tarinavetoinen lähestymistapa on sekin kaikuja menneiltä ajoilta. Toivon mukaan arkkienkelin kunniaksi veisataan yhtä ilahduttavia hymnejä myös vuoden loppuun luvatulla kakkososalla. Levyä on vähän kiusallista kuunnella, sillä biiseissä ja yhtyeessä on selkeästi ainesta, mutta musiikin ilmiasu ei palvele sitä riittävän hyvin. In Shadows and Dustin tyylilaji on kiehtova sekoitus vanhan koulukunnan ruotsalaista death metal -murinaa ja black metalia. Tästähän osaa jo tykätä. Albumin päättävässä nimikappaleessa on kuitenkin selkeästi enemmän ryhtiä, kaksiäänistä laulua myöten, joten jos homma on kehittymässä siihen suuntaan, tervehdimme yhtyettä jatkossa ilolla
Instrumentaalit kaipaisivat pientä koukkua tai käännettä. Jo avausraita Can’t Out Run the Sun rakentuu hypnoottisten rumpukuvioiden ja maltillisesti soljuvien kitaramaalailuiden varaan. Guerrilla Funkissa fanit pääsevät nopeasti jyvälle Bjorkille tunnusomaisesta groovesta. Frozen Land jakautuu kuitenkin sävellysten osalta kahtia. Jaakko Silvast LA SS E N IE M I ta suurimman huomion vie albumin keskivaiheen vihainen tykitys, joka kulminoituu Looking into the Voidin ja Deathlike Silencen kaltaisissa hyvinkin onnistuneissa kappaleissa. In Shadows and Dustin materiaalin nousujohde on tasainen, joARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Bändin soitto kulkee, ja italialaislaulaja Tony Meloni (!) osoittaa vakuuttavasti, miten uusklassista kikkeliheviä vedetään oikeaoppisen korkealta ja kovaa. Joni Juutilainen BRANT BJORK Jacoozzi HEAVY PSYCH Aavikkorockin coolein hemmo on julkaissut soolomateriaalia tiuhaan tahtiin, mutta suurin osa Jacoozzin materiaalista on reilun yhdeksän vuoden takaa. Mies on soittanut rummut, kitarat, bassot ja perkussiot itse, ja kymmenen kappaleen kokonaisuus henkii vahvasti erinomaisen Jalamanta-debyyttialbumin (1999) viboja. Bändin nimeä kantava kymppiraitainen on tehty genre huomioon ottaen todella tyylikkäästi. Mexico City Bluesin seesteisyys ei puhuttele, mutta Black & White Wonderlandissä on eri lailla vetovoimaa. Levyn edetessä tulee selväksi, että Kalifornian aavikoiden paahteessa marinoituneen multi-instrumentalistin ei ole pakko luoda nahkaansa, vaan mies loistaa spontaanilla jamittelulla. Pasi Lehtonen TRAUMA As the World Dies PURE STEEL Haudasta ongitut keskinkertaisuudet eivät useimmiten kuulosta kovin relevanteilta myöhempinäkään päivinään. Timanttikertsit tiskiin, ja latu on auki ihan minne vain. Jenkkimallista powerin ja perinteisemmän heavyn sekoitusta mättävä Trauma tekee asiassa sikäli kivan poikkeuksen, että bändi ei kuulosta myöskään väsyneeltä. Ensinnäkin yhtyeen taito tehdä tiiviitä kappalekokonaisuuksia, introja, säkeistöjä ja c-osia on debytantiksi huikealla tasolla. ten projektilta saattaa tulevaisuudessa pamahtaa se todellinen huippulevy. Tälläkin aloituksella Frozen Landin tie seuraavaksi 1990-luvun loppupuolen Stratovariukseksi ei ole paljosta kiinni. Melodinen ja miedosti progressiivinen metalli nojaa pitkälFROZEN LAND Frozen Land MASSACRE Kotoinen power metal -lupaus julkaisi debyyttilevynsä kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden loppumetreillä. Niistä löytyy myös edellisen albumin kohdalla peräänkuuluttamaani tarttuvuutta. Soundissa on iskua, ja riffejä kaavitaan myös perinnelaarien ulkopuolelta. Sellaisen Bjork jemmaa loppuun, kun hän intoutuu laulamaan ja kysyy osuvasti: Do You Love Your World. Toisaalta kaikki edellä mainitut ovat palasia, jotka lähtökohtaisesti viimeistellään ja pistetään säihkymään Mount Everest -tason kertosäkeistöillä. Suurimmalta osin juuri ja juuri keskitasoa. As the World Dies on yllättävän modernilta ja jykevältä kuulostava kiekko. Kun levyn viimeistelypuolella on häärinyt sellaisia genreen vahvasti liitettäviä hahmoja kuin Stratovarius-kitaristi Matias Kupiainen ja masterointivelho Mika Jussila, albumin soundikin on kuin power metalin oppikirjasta. Yritystä on älyttömästi, mutta valitettavasti kuti jää usein piippuun ja kliimaksi vaiheeseen. Harmi vain, että Frozen Landin kertsit ovat noin Haltin korkuisia
Tässä pelissä ei riitä pelkkä paholaismaisuus, vaan se pitää osata tarjota kiinnostavasti. Lisäksi inspiraation puute on akuutti. Trauma on toimiva yhdistelmä metallin eri tyylisuuntia, ja vaikkapa From Here to Hell on suorastaan erinomaisen tarttuva rykäisy. Siinä on groovea sekä sopivan rentoa ja elävää otetta, mutta ei mitään kummempaa, mitä ei olisi tehty jo niin moneen kertaan aiemmin. On nimittäin niin, että eräs sittemmin edesmennyt basistisuuruus napattiin Traumasta erään sittemmin maailman suurimmaksi metalliyhtyeeksi nousseen bändin riveihin. Vaikka albumilla on tunnelmanluonnin saralla hetkensä, sovitukset ovat kaksijakoisia: mellotron tuo lisäarvoa, mutta välillä rummut luottavat liikaa tomien taputteluun hämmentävästi huippukohtia jarruttaen. Ichor on koko matkaltaan oikein kelvollista tummaa paahdetta, mutta vain Deity palauttaa raivoamisen alun tasolle ja Doom Upon Doom… yrittää vielä herätellä. Tunneja ikivihreätasolla kappalemateriaali ei kuitenkaan pääse kolmosta pidemmälle. Greg Christian lienee useimmille tuttu Testamentin pitkäaikaisena basistina, mutta mielenkiintoisin yksityiskohta kertoo samalla jotain Trauman ikävuosista. Sitten repsahtaa, eikä alamäkeä voi välttää. Kari Koskinen THRONUM VRONDOR Ichor (The Rebellion) PULVERISED Thronum Vrondorin edellinen levy ilmestyi vuonna 2009, ja sittemmin belgialainen black metal -duo on kasvanut trioksi. Projektilla on taskussaan liuta temppuja riivatuista riffeistä täyteen pysähtyneisyyteen ja toivonjulistuksiin asti, mutta kappaleissa jämähdetään liian usein jonnekin ääripäiden välille. Joona Turunen SONS OF MORPHEUS The Wooden House Session CZAR OF REVELATIONS Nimensä mukaisesti mökkeilysessioissa äänitetyn neljännen Sons of Morpheus -tuotoksen kiehtovalla tavalla pahaenteinen mutta letkeä instrumentaalialoitus Doomed Cowboy lupailee paljon, mutta sen myötä mielentila asettuu jatkoa ajatellen oudolla tavalla vääränlaiseksi. On kuin Tarantinolle ominaisella nyrjähtäneellä tavalla käynnistyvä western muuttuisi tavanomaiseksi toimintapläjäykseksi, jonka tähtenä on supersankarihöttöfilkkojen jatko-osissa itsensä tunnetuksi tehnyt nuoremman sukupolven näyttelijä. Yhtään kokonaisvaltaista onnistumista nimikkeiden alta ei kuitenkaan paljastu. Ja kuten kaikessa yksinkertaisiin perusarvoihin luottavassa musiikissa, ihan ki. The Well -intron jälkeen puskee A Symbol of Acrimony, joka toimii joka osa-alueella: on kieputtavan nopeaa rumpuja riffityötä, harkittuja ja toimivia tempovaihdoksia ja perusraakkumisen lisäksi miehekkäästi ja voimalla iskevää mahtipontista puhdasta laulua. Myös The Drift ja Chasm omaavat miellyttäviä melodianpätkiä. Jo vuonna 2017 valmistunut ensituotos Birth of the Marvellous on lähinnä moderniksi progeksi luokiteltavissa oleva teemalevy, joka tähtää ihmiskuntaa jakavien uskonoppien yhteensaattamiseen. Paitsi että materiaali on laadultaan keskimäärin heiveröistä, alun hieman häiritsevät Katatonia-kaiut ovat pientä loppupuolella ilmenevään Toolin kanavoimiseen nähden. Bändin psykedeelisiä ja bluessävyjä sisältävässä stoner rock -jytässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Häpeilemätön vastakohtien vuorottelu voisi toimia tehokkaammin, mutta aivan ensin kehotan pohtimaan, mistä löytää oma ilme ja siten myös terävämpi sävelkynä. Tami Hintikka SERMON Birth of the Marvellous PROSTHETIC Tämä brittitulokas on päättänyt jäädä koostumukseltaan anonyymiyden verhon taa, kenties musiikkiinsa pesiytynyttä mystisyyttä korostaakseen. ti laulaja Donny Hillierin kimakkaan ulosantiin, joka tuo kovasti mieleen Agent Steelissä kiekuneen Bruce Hallin suoritukset. Alalla on aivan riittämiin yrittäjiä, ja kopiohemmot painuvat unohduksen suohon, mikäli ovat sieltä koskaan edes nousseet. Siinäpä mielenkiintoinen tarina yhtyeestä kynäiltyyn kirjaan, jota ei kuitenkaan taida olla koskaan tulossa. Kuulija lihakoukutetaan välittömästi. Aivan levyn viime minuuteilla kierrätetään vielä The Descendin ideoita, mikä vain vesittää niiden kiehtovuuden suomatta sitä temaattisesti hienoa loppuvaikutelmaa, jota on selvästi haettu. Sermonissa on kunnianhimon merkkejä, mutta sen sisäiset voimasuhteet ovat vielä vinksallaan. Ichor liikkuu siistin mustan metallin maisemissa, hieman samoilla varjoisilla vasemman kouran poluilla kuin maanmiesyhtye Enthroned. Avausbiisi The Descendin riffi ei ole kummoinen, mutta se kiemurtelee korvienväliin vastaansanomattomasti
Vaikka kehuttavaa on hankala löytää, on sanottava, että Inferitvm ei ole täysin tuhoon tuomittu tapaus. The Grimoires on teemalevy, jonka jokainen kappale kuvaa jonkinlaista loitsukirjaa, eli mukana ovat muun muassa joka kodista löytyvät Clavicula Salomonis ja Malleus Maleficarum. Halutessaan Mother of Millionsin soundista voi löytää yhtymäkohtia Leprousin, Pain of Salvationin ja miksei myös Hakenin suuntaan, mutta Artifacts tarjoaa mainittuja tummanpuhuvampaa, viipyilevämpää ja hienovaraisempaa rakentelua vailla kiirettä mihinkään muualle kuin korkeintaan kuulijan tajunnan uumeniin. Tästä on elävä osoitus kolmanteen albumiinsa kypsynyt Mother of Millions, joka onnistuu tiivistämään 44 minuutin mittaan vangitsevimpia progetunnelmia vähään aikaan. Selkeästi sylttytehtaalla haahuileva albumi tuo tyylillisesti mieleen lähinnä Ancientin, Dimmu Borgirin ja muinaisen Moonspellin kaltaisia melodisen mahtipontisia black metal -nimiä, mutta tyhjänpäiväiset kappaleet, ohuet soundit ja paikoin kovin kankealta kuulostava soitto eivät vakuuta. Aki Nuopponen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Joopa joo. Mega INFERITVM The Grimoires INVERSE Hieman harvinaisemmasta black metal -kohteesta, Espanjan Mallorcalta, saapuva Inferitvm soittaa toisella levyllään musiikkia, jota kuvaillaan lehdistötiedotteessa ”nopeaksi, raa’aksi ja yksityiskohtia tihkuvaksi”. Erilaisten eritteiden ja nautintoaineiden hajuisessa kuumassa keikkaluolassa livevolyymillä tuutattuna The Wooden House Sessionin materiaali olisi puolet toimivampaa. Artifactsin mielenkiintoisen konseptin pääosassa ovat monikerroksiset koskettimet ja pianot sekä George Prokopioun syvältä riipaiseva ääni, mutta kun Mother of Millions päättää kasvatella äänimaisemaansa vielä kitaroilla ja orkestereilla, puhutaan harvinaisen tyydyttävästä progekliimaksista. Puitteet ovat periaatteessa kasassa, paikoin ihan hyvinkin, mutta sisältö kumisee tyhjyyttään. Rock’n’roll herää usein elämään livenä silloinkin, kun levyllä laahustellaan puolikuolleena. Se mikä soundin omaperäisyydessä paikoin hävitään, otetaan takaisin pysähdyttävällä tunnelmalla, joka saa Mother of Millionsin jokaisen hienovaraisimmankin eleen ja Prokopioun laulaman sanan tarttumaan. MOTHER OF MILLIONS Artifacts VICISOLUM Osataan sitä progemetallia tehdä Kreikassakin. Joni Juutilainen TRYER Ei kuole koskaan SUICIDE Tamperelaisnelikon neljäs käy päälle kiukkuisen ampiaislauman van ja hyvän ero on hiuksenhieno. Vielä kun mukaan lasketaan noin tunnin kesto, kuunteluprosessi tuntuu kamalimmillaan melkeinpä kärsimykseltä. Vikaa ei kuitenkaan ole pelkästään intron ja levynkannen luomissa valheellisissa mielikuvissa, vaan myös itse pihvissä. Aihepiiri on mielenkiintoinen, mutta Inferitvm ei saa potkittua hommaa oikein minkäänlaiseen lentoon – ei sanoituspuolella eikä musiikillisesti
Niillä raikaa ehta bändisoitto. Soundi onkin kaikkinensa hyvä. Sen kuin tekee simppelisti tarttuvan riffin, lyö tarpeeksi voimaa kertsiin ja viimeistelee kaiken melodisella soololla. Teemu Vähäkangas REDWOLVES Future Becomes Past ARGONAUTA ”Tämä on albumi sinulle, joka pidät Led Zeppelinistä, Deep Purplesta ja Thin Lizzystä”, lupailee levy-yhtiö. Albumikokonaisuus jättää vielä vähän toivomisen ja monipuolistamisen varaa, mutta Redwolvesin säkillinen vanhoja jekkuja kuulostaa jo nyt paremmalta kuin monien bändien lasti uusia. Pääpiirteittäin resepti on siis totutun toimiva, mutta erityispiirteitäkin löytyy: äänite tarjoaa heti alkajaisiksi kenties koko yhtyeen uran tiivistahtisinta tikkausta, ja myöhemmin vastaan tulee paitsi melko harvakseltaan kuultuja taustakuoroja myös ainutkertainen synalla vedetty ambient-osio. Vaikka melodiat nappaavat välillä mukaansa, Tryer ei päästä kuulijaa helpolla. Nyt ollaan kaukana leppoisista aavikkorocktunnelmista. Pasi Lehtonen BUCKCHERRY Warpaint CENTURY MEDIA Sitä luulisi, että AC/DC-tyylisen suoraviivaisen rock’n’rollin tekeminen on helvetin helppoa. Pituus myös alleviivaa sitä, että Drudkh pelaa yhä tarpeeksi kovalaatuisilla panoksilla tehdäkseen Summoning the Rainin veroisia pienoismestariteoksia, mutta ei aivan yllä siihen, koska ei malta olla rönsyilemättä. Toisaalta lähes jokainen kappale ilmaisee halunsa tienraivaajaksi. Sen todellakin kuulee kunnianhimoa uhkuvissa kappaleissa, joista on hankala lähteä nostamaan yksittäisiä kohokohtia. Future Becomes Pastilla uskalletaan paitsi iskeä riffiä päin näköä myös pysähtyä fiilistelemään. Golden Horse ja His TwentyFourth Spring ovat hieman muuta materiaalia edellä, mutta otos on kaikkinensa niin mainio, että sen saattaminen yksiin ja samoihin kansiin on perusteltu ratkaisu. Bändi lainailee vaikutteensa suoraan ja häpeilemättä Moonsorrow’n ja Finntrollin kaltaisilta kestomenestyjiltä. Tällä kertaa eri yhteyksistä peräisin olevat esitykset synnyttävät eläväisemmän mutta silti varsin eheän kokonaisvaikutelman. Biisinippu on peräisin kolmelta eri split-levyltä, jotka julkaistiin vuosina 2016–2017. Vaikka Drudkhin viimeaikaiset pitkäsoitot eivät ole juuri antaneet valittamisen aihetta, ne ovat toisinaan tuntuneet liian tasaisilta. Kokemus ei onneksi ole yhtä tuskallinen, vaan välillä kovastikin nautinnollinen. Jonkun olisi aika tarjota bändille asiallista levytyssopimusta ja entistä tanakampaa tuotantojälkeä. Aki Nuopponen DRUDKH A Few Lines in Archaic Ukrainian SEASON OF MIST Ukrainan lahja melankoliselle mustalle metallille hellii kevään kunniaksi fanejaan kuuden kappaleen kokoelmalla. ARVIOT lailla. Levy alkaa Coman pehmeillä melodioilla, ja sitten bändi kiihdyttää riuskempaan riffittelyyn. Wolfhorden musiikillisten esikuvien jättämä vaikutus saattaa häiritä joitain kuulijoita, mutta yhtyeen omatkin jalat kantavat tarpeeksi pitkälle. Towards the Gates of Northin (2016) omanlainen innokkuus saa väistyä kokeilullisuuden ja moninaisuuden tieltä. Tarjolla on jälleen vuonoittain kiihkeää kitaravallia, haavoja suolaavia harmonioita ja kärsimykseen kairaavaa karjuntaa. Biisijärjestys noudattaa kronologiaa, mikä on sinänsä harmi, sillä se voisi olla draaman kaarta ajatellen loogisempikin. No mikä ettei! Jo muutama ensimmäinen kappale osoittaa, ettei tanskalainen Redwolves ole ehkä maailman omaperäisin orkesteri, mutta se on onnistunut vangitsemaan levylleen suuren osan vanhan liiton rockin sydäntä. Livenä Tryer lienee viehkeän vimmainen tapaus. Melkeinpä täysin puhtaiden laulujen varassa kulkeva Hounds of Perdition on esikoiseen verrattuna todella erilainen levy, mutta muutos tuntuu luontevalta ja takuulla bändiä itseään miellyttävältä. Jussi Kaholan laulut vaativat vähän totuttelua, mutta kun alkujärkytyksestä selviää, ylärekisterihuuto alkaa toimia. Secret Placessä ja Blessissä on virkistävän räyhäkästä autotalli-treenikämppätunnelmaa. Joni Juutilainen FUCKIN HANDS Hellhole Blues OMAKUSTANNE Temmeksen nelikko tarjoaa sohjoisen stoner-doom-sludgemuhennoksen pohjoispohjalaisella melankolialla höystettynä. Joona Turunen WOLFHORDE Hounds of Perdition INVERSE Jos on olemassa sellainen musiikkigenre kuin eeppinen suomimetalli, toisen levynsä julkaissut Wolfhorde istuu sen piiriin täydellisesti. Jonkin sortin lisäarvoa tuo Convergesta tunnettu Kurt Ballou, joka on vastannut levyn miksauksesta. The Underworldin tempoa olisi voinut laskea laahaavimpiin tunnelmiin, ja Hellhouse Bluesin syntikat eivät oikein istu kokonaisuuteen. Kaiken kaikkiaan levystä jää kuitenkin miellyttävän tervainen maku, ja helvetinkolossa muhii lupaava bändi. Ehkäpä näemme keikalla. Tryerin pohjat tulevat melodisesta skeittipunkista, ja lisävaikutteita napsitaan sujuvasti niin hc:n, metallin kuin perusheavynkin puolelta. Bändi tuntuu menevän riffit edellä ja esittelee Last Wordsissä kelpoa Orange Goblin -henkistä myllyttelyä sekä temponvaihdoksia. Religionsin runnominen ei uppoa enää samalla tavalla kuin alkupään kappaleet. Kuunnelkaapa vaikkapa aloitusraita Plutocracy, levyn keskeltä löytyvä Fenris tai maltillisemmin rakentuva The Pioneer. Niinpä tekelettä sopii tyrkyttää yhtyettä vain satunnaisesti katsastavienkin korville. Joissain piireissä tätä kutsutaan kaiketi sävellystaidoksi. Jos pitäisi arvata, veikkaisin Redwolvesin äänittäneen albuminsa livenä studiossa. Jos Redwolves olisi julkaissut mainitunlaisia sinkkuja 1970-luvulla, bändistä puhuttaisiin varmasti vielä tänäkin päivänä. Yllättäviä käänteitä ja pientä kikkailua piisaa, muttei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Yleensä ottaen räimintä on kuitenkin sen verran hardcorea, että monelle metallipuritanistille touhu lienee liikaa. Monilta tämän päivän bändeiltä unohtuu ehta bändisoitto, tai ainakaan se ei kuulu studioalbumeilla. Ja hardcorella tarkoitan tässä nimenomaan tempoa ja asennetta, soittotaitoa herroilla kyllä piisaa ja osumatarkkuus on siten kovalla tasolla. Nyt maalaillaan isoja kuvia kangasta säästämättä, ja alkujaan hieman turhan vaisulta vaikuttanut kokonaisuus on rakennettu täyteen pieniä jippoja, jotka aukeavat kuulijalle vain ajan kanssa. Sävellykset ovat tavallistakin pidempiä, mikä tuo säännöllisistä rytminvaihdoksista huolimatta niihin vähän pitkäveteisyyttä. Pah, siihenhän kykenee kuka tahansa, jolla pysyy kitara kädessä, vai mitä?. Totaaliset korvakäytäviin pureutuvat kunkkuriffit jäävät kuitenkin odottamaan seuraavaa kertaa
Kiitos ja hyvästi. Mastordin taustalta löytyy ”Karhulan mafian” kokoonpanoja Total Devastationistä Kaihoroon ja Manitouhun, ja on hienoa huomata, että viimeksi mainitussa vaikuttaneen Markku Pihlajan laulukunto on jonkinmoisen tauon jälkeenkin varsin toimiva. Pakkohan se on myöntää, että tiukalla soundilla rokkaava levy lyö pöytään 12 kappaleen aikana pari tiukasti paiskovaa riffiä ja muutaman ison kertosäkeen. Projektilla ei ole vain yhtä solistia, vaan biisejä vetävät enemmän tai vähemmän tunnetut laulajat. Heistä nimekkäimpiä ovat Tim ”Ripper” Owens, Chuck Billy ja Todd La Torre, kun taas loput eivät sano mitään. Ei Warpaint mitään rock’n’roll-jätettä ole. Nyt soi Metallica-riffi, johon sotketaan Trivium-melodiaa, väliin lyödään Lamb of God-väliosa ja koko paketti ”kruunataan” The Black Dahlia Murder -kitarasoololla. Myös Harbinger kuulostaa omakustanteelta, jonka tekijät ovat treenikämpällä jammaillessaan kuuroutuneet musiikilleen ja kuvittelevat sen olevan ainutlaatuisinta ikinä. Toisaalta pienet mausteet muutamista ärjylauluista paikoittaisiin bluesfiiliksiin ja hard rock -haikuihin rikastavat kokemusta. Jaakko Silvast Jopa mainittu tiukimman sortin rockin kantaisä on tehnyt joukon jäykempiä albumeja, mutta jenkkiläinen Buckcherry näyttää levyllään numero kahdeksan, miltä oikeasti pökkelö AC/DC saattaisi kuulostaa. Miinuksista puhuttaessa albumin aavistuksen laiska yleisilme jättää kaipuun johonkin hiukan räväkämpään. Levyltä voi pistää soimaan vaikkapa End of Existencen tai Better of Withoutin ja alkaa kerätä listaa. Ei todellakaan. Joka tapauksessa on selvää, että Trail of Consequence kuuluu vuoden 2019 kiinnostavimpien ensilevytysten joukkoon. Trail of Consequence ei ehkä pärjää niiden koukuille, mutta korkealle kurottava tyylitaju ja laatutietoisuus kantavat Mastordin avausta koko sen mitan. Hämmentävää kyllä Nuclear Blast on nähnyt tarpeelliseksi napata bändin rosteriinsa viisi vuotta sen jälkeen, kun se julkaisi omakustannedebyyttinsä Shadowsin. En siis todellakaan osaa kertoa levyn taustoista mitään. Lähinnä kappaleissa Warpaint ja Bent. Kymmenen raidan kirjosta ehdottomasti hirveintä on Alice in Chains -cover Junkhead, joka on suorastaan puuduttavaa kuultavaa. Promotiedote keskittyy kertomaan referaatin miehen elämäntarinasta sekä luettelemaan kaikki yhtyeet ja albumit, joilla hän on vaikuttanut. Yksi kappale kertookin varmaan siitä, mitä tämä projekti on tekemässä: Waiting to Die. Aki Nuopponen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. MASTORD Trail of Consequence INVERSE Pitkäsoittodebytantti Mastord ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan Suomessa väännetään verraten vähäiseen yhtyetai julkaisumäärään määrään nähden vähintäänkin hyvää progemetallia. Lopputulos on kuin rutiköyhän miehen Avantasia. Kanadalainen Arrival of Autumn vaikuttaa tarttuneen haasteeseen. Josh Toddin nasaaliakin nasaalimpi ääni alkaa kyllästyttää jo levyn puolivälissä, mutta onneksi bändi tekee parhaansa pelastaakseen levyn. Vahvasti tarinalliset lyriikat vain alleviivaavat kappaleiden kiehtovuutta. Oma suosikkini niistä on neljän päivän pesti Testamentin livekokoonpanossa. Yhtye luettelee tiedotteessaan pitkän listan sen soundiin vaikuttaneita bändejä, ja litanian luettuani ymmärrän lopullisesti, mistä albumissa on kyse: kaikesta muusta paitsi Arrival of Autumnista. Solistit eivät tätä debyyttilevyä pelasta, sillä biisit ovat tylsiä ja kokonaisuus on yhtä sillisalaattia. Levy soi sujuvasti, mutta siltä ei voi haistaa tai maistaa hikeä, eikä levy näin ollen jätä jälkeensä edes pientä muistoa. Progea ja rässiä kyllä löytyy, mutta voimametallia saa etsiä mikroskoopilla. Musiikillisesti ja soundien puolesta Trail of Consequence astelee pääosin vuosituhannen taitteen Dream Theaterin poluilla, eikä siinä mitään, tuolloinhan genresuuruus teki useamman levyn verran kovaa jälkeä. Kolmannenkaan kuuntelukerran jälkeen mieleen ei jää yhtään mitään. Tuntikausia kestävän shakkiturnauksen katsominen olisi mielenkiintoisempaa kuin tämän kuunteleminen. Soiton ja tuotannonkaan laadusta homma ei jää kiinni. Drover on kiistämättä taitava kitaristi, mutta biisinikkarina hän on kaikkea muuta kuin ruudinkeksijä. Yhtye on kasattu kitaristi Glen Droverin ympärille. Nopea nettivierailu paljastaa syyn siihen, miksi kaikki muu levyllä kuultava on lähinnä ankeaa kopiota jonkun toisen simppelistä nerokkuudesta: mainitut biisit ovat levyn singlet, joihin on selvästi isketty kaikki paukut. Levyllä on muutamia hyviä hetkiä, mutta ne ovat ohikiitäviä eivätkä kanna sen pidemmälle. Aki Nuopponen WALLS OF BLOOD Imperium METALVILLE Ihan ensimmäisenä mainittakoon, että tämän bändin musiikin markkinoiminen power metalina on niin harhaanjohtavaa, että se on samalla viivalla huonekaluliikkeiden alennusmyyntien kanssa. Elli Muurikainen ARRIVAL OF AUTUMN Harbinger NUCLEAR BLAST Onko mahdollista luoda yhden albumin mitassa täydellinen oppikirja siitä, miten tehdään kasvotonta metalcorea nollakarismalla. Se on niin peruskamaa kuin olla ja voi. Levyn jokainen biisi on massiivinen ja kokonaisvaltainen teos, jonka äärellä riittää punnittavaa, makusteltavaa ja ihmeteltävää. Kotkalaisnelikon uudella viisiraitaisella asioita lähestytään runsauden näkökulmasta
Sanotaan vaikka niin, että vastaanotto oli varautuneen hämmentynyt. – Kun Heikki kuuli Vesan todella murealta soundannutta säröbassoa, niin eihän se ollut uskoa korviaan. Varsinaisen juhlistuksen aika koittaa ensi syksynä, kun Svart Records julkaisee Xysman varhaisvuosiin pureutuvan kattavan vinyyliboksin. – Xysma soitti ensimmäisen keikkansa 26. maaliskuuta 1989. Vuodenvaihteessa 1988–89 Repulsesta tuli Xysma ja sikäläisen raskaan musiikin historiankirjoituksessa käännettiin uusi lehti. – Varhainen Napalm Death ja Carcass ovat ilmeisiä vertailukohtia, mutta kuuntelimme muitakin alan bändejä, muun muassa sveitsiläistä Fear of Godia, englantilaista Sore Throatia ja hollantilaista Lärmiä. 78. Muistan eräänkin illan Auran panimolla Dismemberin kanssa, kun paikalle ilmestyi porukkaa Helsingistä asti. Vain muutama päivä debyyttikeikan jälkeen oli vuorossa toinen neitseellinen kokemus: ensimmäinen sessio oikeassa studiossa. VANHA LIITTO 1 980-luvun loppupuolen raskas suomalainen musiikki. Paikka oli Jyrkkälän nuorisotalo Turussa, ja meidän lisäksemme estradille nousivat ainakin Turun Tauti ja Picnic Kidney. Mietipä tätä: lähtevätkö hesalaiset nykyään Turkuun katsomaan jotain demobändejä, Pulli nauraa. huhtikuuta, Pulli kertoo. – Niin kuin tuolloin oli tapana, törmäsin Napalm Deathiin, Carcassiin, Deathiin, Morbid Angeliin ja kumppaneihin tape trading -kuvioissa. Jos suoristetaan mutkia hieman, sillä tarkoitettiin Zero Ninen, Peer Güntin, Stratovariuksen ja Backslidersin kaltaisia perinteisestä hard rockista ja heavy metalista innoittuneita yhtyeitä. – Bändihommien alkuvaiheessa materiaali oli jonkinlaista punkin ja hardcoren sekamelskaa. Repulse ei esiintynyt elävän yleisön edessä – ainakaan muusikoiden muistikuvien mukaan –, mutta Xysma ei jäänyt pelkäksi treenikämppäprojektiksi. – Paikanvalinta oli silkkaa sattumankauppaa. Jälkimmäisessä toimi kitaristina Olli Nurminen, josta tuli Xysman jäsen seuraavana syksynä, Muurinen kertoo. Selasin Soundi-lehden ilmoituksia, huomasin MR-studion mainoksen ja soitin sitten sinne. Vaikka en tiennyt hommista yhtään mitään, MR:n hinta-laatusuhde vaikutti olevan kohdallaan ja päätimme nauhoittaa demon siellä. Miten yleisö otti vastaan Suomen ensimmäisen grindcoreyhtyeen ensimmäisen keikan. – Kohta demon nauhoittamisen jälkeen Repulse alkoi kuulostaa tyhmältä nimeltä ja menin kirjastoon tutkimaan englanninkielistä lääketieteen sanakirjaa – tietenkin Carcassin innoittamana. Pian törmäsin sanaan ”xysma”, ja homma oli sillä selvä. – Jengi istui lattialla, Muurinen aloittaa ja jatkaa: – Keikka löytyy Youtubesta, ja kuuluuhan sieltä taputuksia ja satunnaista jee jee -huutelua. Lähinnä me melusimme meluamisen riemusta, sillä emme osanneet juuri soittaa. – Maailmasta ei silloin löytynyt rajumpaa musiikkia, ja sellainen kiehtoi nuoren miehen mieltä. Sattumankauppaa Repulse nauhoitti ja julkaisi ainoan ”melko virallisen” kasettinsa marraskuussa 1988. Toki esimerkiksi Napalm Deathin Scum oli lähes kaikkien siihen törmänneiden mielestä pelkkää sietämätöntä meteliä, ja tämä oli omiaan lisäämään intoamme. – Nauhoitimme Swarming of the Maggots -demon Akaan MR-studiolla 1. Mutta ei mennä sinne asti ihan vielä. Youtubesta löytyvä kymmenminuuttinen On a Cartrip in Sweden -demo paljastaa, että punk/hc-vaikutteet olivat hiljalleen jäämässä primitiivisen grindcoren varjoon. Ei mikään ihme, sillä eihän paikalle tullut jengi ollut nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa. Metallipuolelta esimerkiksi Sepulturan Morbid Visions oli kova, Muurinen luettelee. Kun Muurinen, Pulli ja Iitti saivat kamansa pystyyn ja alkoivat soittaa, MR-studion ääniteknikko Heikki Peltonen oli pudota jakkaraltaan. Maailman turuilla puhalsivat kuitenkin jo huomattavasti nopeammat ja raskaammat tuulet, ja ne rantautuivat pian myös Suomeen. Varhainen Napalm Child -nimi vaihtui nopeasti Repulseksi, mutta perustaja Jani Muurinen ei ollut tyytyväinen tähänkään otsikkoon. Oma fiilis oli heti sellainen, että tällaista musaa pitää tehdä itsekin, laulaja-kitaristi Muurinen aloittaa. Että nyt on löytynyt oma heimo ja muut voivat painua helvettiin, Pulli toteaa. Muurinen löysi soittokavereiksi basisti Vesa Iitin ja rumpali Teppo Pullin. – Skene oli silloin nopeassa muutostilassa ja Turun-keikoilla alkoi pian olla ihan hyvä meininki. Aurinkoinen Naantali osui erään synkän ja rankan puhurin reitille, minkä seurauksena seutukunnasta löytyi pian uusi yhtye. Että mitä täällä tapahtuu, ei näin voi tehdä! Kohta Heikki jo pirautteli joillekin TEKSTI TIMO ISOAHO MUSABÄNDI, jolla on oma groove Suomen innovatiivisimpien musiikkipioneerien joukkoon lukeutuvan Xysman ensimmäisestä keikasta ja debyyttidemosta tulee tänä keväänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta
Treenasimme ahkerasti, soittotaito kehittyi ja biisien mitta alkoi kasvaa, Pulli kertoo. Today’s Waste hyppäsi tuleen ensin ja niiden demo oli valmis ehkä tunnin päästä. 79. Sieltä löytyi sopivan edullinen treenikämpän ja studion välimuoto. Mielenkiintoisinta oli, että tilauksia tuli myös paikoista, joita en tiennyt olevan olemassakaan – esimerkiksi Arubasta. Esimerkkinä voi mainita päätöskappale Cranial Cradlen, Muurinen sanoo. kavereilleen, että tulkaa nyt jumalauta kuuntelemaan, täällä väännetään ihan mieletöntä kamaa, Pulli muistelee. – Entangled in Shredsin tekstin taas kirjoitti Carnagessa, Furbowlissa ja Arch Enemyssä laulanut Johan ”Liiva” Axelsson. Meillä meni studiossa kaksi päivää, Pulli nauraa. Julkaisun nimeksi tuli Above the Mind of Morbidity. Jos katsotaan otsikoita suomeksi, niin vaikkapa ”Höyryävien ruumiiden paratiisi” ja ”Sikiösohjo” kertovat jotakin tuon ajan ajatusmaailmasta, Muurinen hymähtää. – Kun aloimme nauhoittaa lauluosuuksia, Peltonen innostui esittelemään efektejä, joilla örinä saatiin kuulostamaan viemäriltä. Myös korkeammat Carcass-tyyliset ärinät ja korinat muuttuivat mielenkiintoisen kuuloisiksi, kun niihin laittoi vähän efektejä. Ollin liittymisen myötä bändi otti valtavan kehitysaskeleen, Muurinen sanoo. – Kävimme myös katsomassa Morbid Angeliä Ruotsissa, ja ainakin Amorphisin – tai Abhorrencen – herroja oli mukana. Demo alkoi levitä maailmanlaajuisen kasetinvaihtoverkoston kautta. – Menimme Saloon bussilla. Nurmisen pestaaminen tapahtui eräänä lokakuisena maanantaina. Myös Xysman kokoonpano koki muutoksen. Janilla ei ollut tupladekkiä, joten sen ei tarvinnut osallistua tähän urakkaan, rumpali hymähtää. – Altars of Madness oli kieltämättä kova vaikuttaja siihen aikaan, Nurminen vahvistaa. – Kun jostakin tuli tilaus, kopioin demon c-kasetillle ja lähetin toivottuun osoitteeseen. Teje oli buukannut samalle päivälle myös turkulaisen Today’s Wasten studiosession, ja mietimme hetken, kumpi aloittaa. Jo saman viikon perjantaina oli luvassa ensimmäinen esiintyminen Tampereen Tullikamarilla. Mies innostui uudesta tulokkaasta ja päätti julkaista Xysman minialbumin. Alkujärkytyksen jälkeen studioisäntä lämpeni Xysman touhuille. – Kohta postia alkoi saapua joka puolelta maailmaa aina Australiaa ja Afrikkaa myöten. Vajaan parinkymmenen kappaleen ja seitsemäntoista minuutin mittainen Swarming of the Maggots miksattiin kaksi viikkoa myöhemmin. Olli oli paljon parempi soittaja ja vetänyt tahollaan pidempiä biisejä, Deathin covereita ja niin edelleen. – Piti opetella melkein kolmekymmentä kappaletta muutamassa päivässä, joten olihan siinä muistamista. – Esimerkiksi avausraita Foetal Mush oli tehty jo ennen Ollin liittymistä, mutta joihinkin muihin kappaleisiin hän ehti kirjoittaa uudenlaisia, ainakin Carcassista ja Morbid Angelistä vaikuttuneita vaikeampia riffejä. Eipä aikaakaan, kun kirjeitä ropisi jo niin paljon, että homma alkoi melkein vituttaa. Above the Mind of Morbidityn sanoitusten idea oli simppeli. – Olli Nurmisesta tuli Xysman kitaristi syksyllä 1989, ja minä aloin pelkästään laulaa. Joku sanoisi, että laulun muunteleminen meni överiksi, mutta ei kai nyt sentään... Niiden piti olla ”mahdollisimman brutaalit”. Yhtyeen repertoaariin ei kuulunut esimerkiksi soittimien viritys, sillä sellainen olisi ollut liian mainstreamiä, Nurminen muistelee. Saattaa olla, että minun piti myös kysyä vanhemmiltani lupa lähteä Tullikamarille, sillä olinhan tuolloin kypsässä viidentoista vuoden iässä! Comebackin ”tilaaman” minialbumin nauhoitukset tapahtuivat varsin pian Tampereen-keikan jälkeen, heti uuden vuosikymmenen alkajaisiksi. Kaikki aika meni demojen kopioimiseen! Studion taikapölyä Asioita alkoi tapahtua kiihtyvällä tahdilla, ja seuraavaksi Swarming of the Maggots päätyi Turussa vaihtoehtoista Comeback-levykauppaa pyörittäneen Teje Caldenin ulottuville. Se lähetti kirjeen, että tässäpä on biisin sanat, käyttäkää ihmeessä! Xysma nauhoitti Above the Mind of Morbidityn Salossa nuorisotalo Kiffarin uumenissa. – Demolla ei ole varsinaisesti sanoituksia, mutta Aboven biiseihin tekstit tuli jo tehtyä. Trey Azagthoth puri itseään keikalla käteen, ja me ihmettelimme, että ”vittu, aikuinen mies puree itseään”, Pulli nauraa. – Muistan olleeni kateellinen uransa juuri aloittaneelle Rytmihäiriölle, sillä ne tekivät jonkun 18 biisin demon parissa tunnissa. – Ryhdyimme työstämään uusia kappaleita kovalla innolla
Kuivaa murinaa, siihen kaikua... Jos innostuimme jostakin hyvästä musiikista – vaikka Helmetistä –, niin se todennäköisesti kuului pian omissa biiseissä, Nurminen sanoo. Kitaristi törmäsi Above the Mind of Morbidityn soundin salaisuuksiin vuosia myöhemmin. En ollut koskaan ennen käynyt studiossa, joten minulla ei ollut nauhoitushommista mitään hajua. En koskenut vahvarissa yhteenkään säätönappulaan, joten soundi oli se mikä se oli, Nurminen nauraa. Kuten aikaisemmin demolla, myös minialbumin laulusoundi on varsin raju. Jos Swarming of the Maggots oli grindcorea ja Above the Mind of Morbidity soi grindin ja death metalin sekoituksena, niin Yeah oli jo aikamoinen musiikillinen sulatusuuni. Osuivatko hampaat mikrofoniin tai jotakin. Että kerrankin jotakin muuta kuin pelkkää Entombed-soundia ja -kopiointia! VA NH A LI IT TO 80. – Välillä laulusta kuuluu outoja ääniä. – Aloin oppia, että maailmassa on muutakin kuin heviä. Kytkin sitten kitaran pieneen Fenderin vahvistimeen ja alettiin veivata. Ne kopioivat sitä eteenpäin, joten kohta musiikki oli kaikilla halukkailla, paljon ennen vinyylin ilmestymistä, Nurminen lisää. – Erityisesti Sabbath Bloody Sabbath -albumin hyväntuulisuus iski kovasti näihin aikoihin, Muurinen vahvistaa. Muistan, kun kytkin kitarani vahvariin ja aloin hakea soundia. Nopeassa musiikillisessa muutostilassa olleelle Xysmalle puoli vuotta merkitsi kutakuinkin ikuisuutta. Jarkko soittaa nykyään muun muassa The Flaming Sideburnsissä, mutta 1990-luvun alussa hän oli salolaisen God’s Lonely Menin rumpali. Lisäksi laulusoundi on tuplattu, eli siellä on örinää ja kihinää päällekkäin, solisti kertoo. – Kun Above lopulta ilmestyi, Yeah-pitkäsoiton biisit olivat jo pitkällä. – Yeah on selkeä siirtymävaiheen julkaisu. – Teje ehdotti Sunlightia, ja sehän kuulosti mahtavalta idealta, sillä Entombedin ensimmäinen albumi oli ollut kovassa kuuntelussa, Pulli sanoo. Että tällainen legendaarinen paikka tällä kerralla, Nurminen nauraa. – Emme näihinkään aikoihin pitäneet itseämme minkäänlaisena puhtaana metallibändinä. Ajattelimme lähinnä, että Xysma on... – Mukanamme oli kitara ja basso, mutta muut kamat olivat valmiina paikan päällä. – Kun kappaleet oli vedetty, muistan meidän keskustelleen tarkkaamossa sen karmean diskanttisuhinan äärellä, että pitäisi saada vähän raskaampaa soundia, Muurinen lisää. Dismemberin Matti Kärki kertoi myöhemmin, että he olivat Tukholmassa kuunnelleet Abovea ja miettineet päänsä puhki, että miten Jani tekee tuon äänen. – Tuli käytyä harva se päivä Comebackissä kysymässä, milloin se levy tulee, mutta Teje ei saanut sitä millään julkaistua, syystä tai toisesta, Pulli sanoo. Studio oli pystytetty tukholmalaisen kerrostalon kerhohuoneeseen, ja siellä oli sähkörummut ja joku transistori-Marshall. Teppo esitteli esimerkiksi [Led Zeppelinin] Houses of the Holyn, ja No Quarterin hienouden äärellä oli räjähtää pää. – Tutustuin Helsingissä Jarkko Jokelaiseen, ja hän ilmoitti meidän vetäneen Kiffarilla heidän kamoilla ja säädöillä. – Lapsellinen ja naiivi ajatus oli kai jotenkin sellainen, että biisien ylle laskeutuu studiossa taikapölyä ja musa alkaa soundata murskaavan hyvältä. musabändi, joka tekee kaikenlaista musaa. – Se kuulostaa brutaalilta, koska se on niin selkeä. Myös levyn nimi ja kansi olivat tietoisia irtiottoja kaikenlaisesta pääkalloja ja mädäntyneitä ruumiita -meiningistä. – Kun saavuimme Sunlightille, ”maailman kovin” ei tullut mieleen. – Olimme Sunlightissa maanantaista torstaihin, ja Kärjen Matti toimi tulkkina, sillä emme osanneet ruotsia emmekä oikein englantiakaan. – Kyllästyimme odottamaan ja nauhoitimme Abovesta kasettiversiot kaikille kavereille. Parempaa rollia Vuoden 1990 alkajaisiksi nauhoitettu Above the Mind of Morbidity -vinyyli ilmestyi vasta seuraavana kesänä. Jos pitää nostaa esiin Yeahin suurin vaikuttaja, vaihtoehtoja on yksi: Black Sabbath. Sunlightin studioteknikko Tomas Skogsberg kääntyi Kärjen puoleen ja hämmästeli, että mitä helvettiä, näillä hulluilla suomalaisilla onkin oma juttu. Joku biisi saattaa olla silkkaa Sabbathia, kunnes yhtäkkiä tulee nopea ryntäyskohta ja sitten palataan taas Sabbathin tai 70-luvun progen tunnelmiin. Xysma nauhoitti Yeah-albumin Tukholman Sunlight-studiossa. Jos meillä sattui olemaan joku keikka, niin minialbumin biisejä ei huvittanut enää soittaa, rumpali muistelee. Että tämä juttu pitää ottaa jotenkin haltuun, Nurminen kertoo
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Jos olisin mennyt vetämään Yeahin mitä vittua -breikkejä jonkin muun bändin kanssa, niin eihän se olisi lähtenyt yhtään, Pulli huomauttaa. Entombed oli soittamassa, ja Nicke [Andersson, rumpali] ja LG [Petrov, solisti] seurasivat lavan sivulta meidän keikkaa. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Että koko homma on mahdollisimman ”anti-musaopisto”, mutta silti se jytää ja jyrää eteenpäin, Muurinen päättää. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Entombed toki groovasi hienosti, mutta kyllähän myös Xysman groove oli omaa luokkaansa – se oli ehkä ruotsalaiskollegoita kulmikkaampaa, mutta silti. Yleensähän tämä kunnia ojennetaan Entombedin Wolverine Bluesille, joka ilmestyi vuosia Yeahin jälkeen. Jonkinlainen groove alkoi väkisinkin löytyä, Nurminen pohtii. Lisäksi Xysman materiaalin oli mahdollista toimia vain tässä kontekstissa ja tällä kokoonpanolla. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Paiskasimme coverina KISSin Parasiten, ja Nicke sekosi siinä vaiheessa ihan täysin. Boksin sisältö tarkentuu tulevien kuukausien aikana. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Laatikon sisuksista löytyy myös kattava kirjanen ja mahdollista bonusmateriaalia. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Meidän juttu kumpusi soittotaidottomuudesta ja musiikin teorian tietämättömyydestä. Niin, ehkä Nicke oivalsi tuona päivänä, että death metal -bändi voi tehdä tällaisiakin juttuja. – Ehkä me keksimme death’n’rollin ytimen, mutta täytyy myöntää, että Entombed taisi rollata paremmin kuin me, Nurminen sanoo ja jatkaa: – Muistan hyvin Hämeenlinnan Giants of Rock -festivaalin kesällä 1992. Että ”saatana, tämä on oikeasti maailman siisteintä”... – Treenasimme monta kertaa viikossa. Palataanpa vielä tuon ”rollin” äärelle. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Työmoraali oli kova, eikä harjoituksia yleensä peruttu, vaikka joku olisi ollut helvetinmoisessa kuumeessa. – Ehkä me tavoitimme jotakin Hurriganesin rempseästä meiningistä. Siitä puheen ollen: pidättekö te Yeahiä maailman ensimmäisenä death’n’roll-albumina. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80. – Aiheesta saa toki keskustella, mutta itse en ala väittämään juuta enkä jaata, Muurinen sanoo. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Naulan kantaan! Svart Records julkaisee Swarming of the Maggots -demon, Above the Mind of Morbidity -minialbumin sekä Yeahja First & Magical -pitkäsoitot sisältävän vinyyliboksin ensi syksynä. Vedon jälkeen se tuli hehkuttamaan suu vaahdossa, että ”jumalauta jätkät, te vedätte täällä pokerinaamalla vanhaa KISSiä death metal -faneille”
On siis hyviä ja ei-niin-mairittelevia klippejä, mutta artistit ovat hyväksyneet tämän – se on nykyaikaa. Uskoisin myös yleisön huomanneen eron! – Myös Cirque du Soleil on toivonut samaa. Eivät he huvikseen kiellä asioita. Ansku kuitenkin kertoo, että useimmiten rajoite liittyy show’n kokonaisuuteen, eikä kyse ole artistien starailusta tai halusta pilata kenenkään keikkakokemus. KUVAILTU tuntuu nyt kaukaiselta menneisyydeltä ja sytkärit ovat korvautuneet älypuhelimien valoilla. – Etenkin artistit, jotka panostavat vahvasti visuaalisuuteen osana kokonaiselämystä, ovat toivoneet, että yleisö ei kuvaisi keikalla ollenkaan vaan keskittyisi konsertista nauttimiseen. On helppo ajatella kyynisesti, ettei kieltoja kuitenkaan uskota ja niiden noudattamista on lähes mahdotonta valvoa, mutta yllättäen Ansku kertoo ihmisten olleen useimmiten hyvin ymmärtäväisiä. – Esimerkiksi Steven Wilson on esittänyt muutamissa viime konserteissaan toiveen, että konserttia ei kuvattaisi, ja onhan se fiilis keikalla ollut aivan erilainen. Jos konsertista poistetaan henkilö, se on yleisesti johtunut eskaloituneesta häiriökäyttäytymisestä, ei kuvaamisesta. PIIRI AKI NUOPPONEN Muistatko vielä ne ajat, kun seisoit keskellä yleisöä metallikonsertin hitaan kappaleen aikana ja ympärillesi syttyi kynttilämeri, kun bändin laulaja kehotti ihmisiä nostamaan sytkärinsä ilmaan. Toisinaan tämä tarkoittaa täyttä kuvauskieltoa. – Niin kuin tapahtumissa aina, järjestyksenvalvojien tehtävänä on huomioida, että annettuja ohjeistuksia turvallisuuden ja tapahtuman luonteen suhteen noudatetaan sekä varmistaa muun yleisön onnistunut konserttikokemus ja turvallisuus. Näin tapahtui pääosin yleisöä itseään ajatellen, etteivät ne peittäisi muiden näkyvyyttä ja häiritsisi yleisön konserttikokemusta. – Pääosin yleisö kunnioittaa artistin toiveita, mikä on todella ilahduttava huomata. Siinä pohjalla on ihan turvallisuussyyt, sillä kameroiden salamavalot voivat heikentää ja vaarantaa akrobaattien keskittymistä suoritukseen. Totaalinen kuvauskielto voi tuntua melko äärimmäiseltä ratkaisulta. Runsaasti keikkoja Suomessa järjestävän Live Nationin markkinointivastaava Ansku Karlbom vahvistaa, että älypuhelimista on muodostunut viime vuosina häiriötekijä. – Tablettien yleistyminen johti jossain vaiheessa siihen, että tietyt artistit kielsivät niiden tuomisen konserttiin. Kuten kaikissa asioissa, kokonaiskontekstista irti otettu lause, hetki tai klippi voi luoda vääristyneen kuvan kokonaisuudesta, Ansku muistuttaa. Pääasiassa yleisö kunnioittaa annettuja ohjeita. 82. Valonlähteen muutos itsessään ei olisi mikään mullistava asia, mutta samat älypuhelimet saattavat tätä nykyä peittää puolet näkökentästäsi koko keikan ajan, koska moni haluaa ikuistaa keikan kuviksi ja videoiksi. Youtube on täynnä laadultaan vaihtelevia keikkavideoita kokonaisista älypuhelimilla kuvatuista keikkataltioinneista muutamien sekuntien pätkiin, ja eritoten lyhyet klipit saattavat Anskun mukaan olla karhunpalvelus artistille. Älypuhelinten käyttö on mennyt kuluvan vuosikymmenen aikana niin pitkälle, että joskus konserttijärjestäjien on puututtava asiaan – esiintyjien toiveesta. – Se, mikä tuntuu omasta mielestä harmittomalta videonpätkältä, saattaa kääntyä lopulta omaa suosikkiartistia vastaan, vaikka ajatus videoiden kuvaamisessa olisi pohjimmiltaan hyvä. – Jos artisti esimerkiksi laulaa yhdessä hetkessä epävireisesti, se ei tarkoita, että epävireisyys olisi ollut läsnä koko esityksen. – Koen, että älylaitteet eivät ole rasite niinkään järjestäjän näkökulmasta, vaan yleisölle itselleen, Ansku toteaa. Yksi video voi antaa ymmärtää, ettei artisti ole edustavassa kunnossa, vaikka todellisuus olisi ihan toinen. – Älypuhelinten yleistyminen on vaikuttanut siten, että osa yleisöstä saattaa keskittyä enemmän keikan kuvaamiseen muistelotarkoituksessa ja somea varten kuin itse esiintymiseen, jolloin monien muiden ja samalla myös kuvaajien itsensä konserttielämys saattaa kärsiä ja häiriintyä. Seuraavaksi selfietikut olivat varsinkin tiettyjen musagenrejen fanien juttu, ja ne kiellettiin turvallisuuden ohella samasta syystä. Älypuhelin taskuun! Keskity keikkaan! 6
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN BB-COB 03-19_BACKCOVER.indd 1 27.02.19 12:22