3/2020 I HINTA 9,90 € TRIO NISKALAUKAUS TESTAMENT IGORRR TORCHIA HEAVEN SHALL BURN WOLF GARY HOLT. ELÄMÄ ON RASKASTA
OUT 20.03.2020 Check out also limited formats which come with the documentary “Mein grünes Herz in dunklen Zeiten” by Ingo Schmoll (MTV Europe, WDR, director of documentaries about Scorpions, Kraftklub, Donots etc.) THEY GOT LAST 3 ALBUMS IN GERMAN TOP 10, AND NOW THEY’RE BACK WITH A NEW ALBUM! www. CENTURYMEDIA .com. INSIDEOUTMUSIC .com www
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Pyo ge ne sis , So lot hu s, Ma lok arp ata n, To Co nc eal the Ho rns , Ko rgo nth uru s 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Tim o Ra uti ain en & Tri o Nis ka lau ka us 02 4 Wo lf 02 8 To rch ia 03 He ave n Sh all Bu rn 03 5 Igo rrr 03 8 Bo dy Co un t 04 6 Pö lky llä : Exo du s-n ok kam ies Ga ry Ho lt 05 2 Sa lam yh kä : Wi nte r Int o Da rkn ess (19 90 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Trio Nis kal au kau s 07 6 Va nh a liit to: Tes tam en t, ha ast att elu ssa Eri c Pe ter son 08 2 Ku ud es pii ri 038 024 018 46 082 03 SH AW N BR AC KB IL L D IR K BE H LA U TO M M I AN TT O N EN C AN D Y W EL Z M IK KO PY LK KÖ TH ER E?S BJ Ö R K
the masterful new EP by the undisputed kings of epic doom LTD DIGIPAK | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DIGIPAK | DIGITAL OUT 03.04. an all-star guestlist (Corey Taylor, Matt Heafy, Mat McNerney, Rob Caggiano a.o.)! LTD DIGIPAK | LTD GATEFOLD VINYL DIGITAL OUT 10.04. Melodic death metal from the North – a new chapter in WOLFHEART’s saga of blood and melancholy! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. AD INFINITUM presents a dark symphonic ceremony to ring in a new era! OUT 03.04. OUT 27.03. LTD DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL The exciting re-release of a unique brand of heavy psychedelic rock with folk instruments! Age of Aquarius OUT 27.03.! JEWEL CASE | LTD MEDIABOOK | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL BEHEMOTH’s Nergal delivers an Absinthe-induced dark country/ blues rock manifesto feat
En ole koskaan ollut suurensuuri Testament-fani ja olin Pakkahuoneella ensijaisesti Death Angelin ja toissijaisesti Exodusin perässä, mutta päätin antaa myös Chuck Billylle ja kumppaneille kunnon mahdollisuuden – enkä vähiten sen vuoksi, että yhtyeen nykykokoonpanossa bassottelee suuresti arvostamani Steve Di Giorgio. 10.4.) GRIMES Miss Anthropocene CASKETS OPEN Concrete Realms of Pain TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT NECROPSY Exitus-ep ORANSSI PAZUZU Mestarin kynsi (ilm. Totutusti on puhuttu, että vanhan liiton bändit tekevät uusia albumeja vain päästäkseen keikkailemaan niiden varjolla. Eivät ne biisit ole sen uumenissa turhaan. 19.4.) TORCHIA The Coven AMERIKKALAINEN metalliveteraani Testament ”joutui” soittamaan taannoisella Helsingin-keikallaan liki pelkkää ikivanhaa materiaaliaan, koska talvimyrsky piiritti bändin laitteiston Ruotsiin ja runteli thrashääjien kyvyn tykitellä pitkälti tuoreemmasta materiaalista koostuvaa normiohjelmistoaan. Tokihan artistikin ymmärtää nostalgian ja klassikkostatuksen painoarvon, mutta harvemmin niiden tehoa pääsee tarkastelemaan näin kirkkaan linssin läpi. Pian seurueemme faniosastokin joutui myöntämään, ettei keikka ollut kovin innostava. Paikan päältä Infernon nettisivuille raportoineen, lukemattomia kertoja bändin nähneen Tami Hintikan mielestä keikasta ”kehkeytyi aivan puskista kenties paras koskaan näkemäni Testament-kokemus, kiitos eritoten kappalevalikoiman”. En ollut paikalla pääkaupungissa, mutta jos silminnäkijähavaintoihin on luottaminen, The Circuksen meininki oli ollut raisu. Uusi järjestys DOOL Summerland (ilm. Tuli mieleen, kuinkahan jalka olisi noussut edellisillan biisilistan tahtiin. Meno oli kuitenkin raisua rutkasti vaisumpaa, ja meinasin torkahtaa yhtyeen virkamiesrässin tahdissa jo noin kolmannen biisin kohdalla. Itse sitä vain vetelee suoria viivoja ja miettii, että no jaa, kaipa sen kolhuisen jukeboksinsa nappuloita voisi painella innollakin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Seuraavana päivänä Tampereella yhtyeen oma arsenaali totuttuine settilistoineen oli käytössä. Myöhemmin pohdin, miten tilanne näyttäytyi bändille itselleen. 7. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Dirk Behlau KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. Mahtoiko vanhaan kajoavan erikoissetin ylivoima kamppailussa uudempia säveliä vastaan lannistaa. vuosikerta Numero 178 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Nykymaailmassa yhdenkään vuosikymmeniä sitten perustetun yhtyeen tuskin olisi välttämätöntä buukata studioaikaa, ja vain kourallisesta veteraanibändien uusia levyjä riittää kerrottavaa kavereille asti, oli niiden taustalla millaista paloa ja tekemisen pakkoa tahansa. Yllättävän harva naavapartabändi suostuu kuitenkaan taipumaan sitä tunnetuinta materiaaliaan suosiolla – kirjaimellisesti – tuuttaavaksi hittiautomaatiksi, ja useissa orkestereissa moista asiakaspalvelutoimintaa tunnutaan pitävän jopa halveksuttavana
Oletko samaa mieltä. – Nyt voin tehdä bändin kanssa aivan mitä tahdon, eikä minun tarvitse miettiä rahaa, koska lafka maksaa kuluni. – Nyt otimme lähempään katsastukseen Napoleonin valtakauden ja Ranskan siviililain, Darwinin evoluutioteorian sekä vanhanaikaisen ajatuksen siitä, että Jumala on kaiken luoja. Kerromme myös Böömin historiasta, kuten myös psykoanalyysin kehittäjästä Sigmund Freudista sekä 17-vuotiaan Mary Shelleyn ensimmäisistä yrityksistä kauhukirjallisuuden parissa, Schwartz selittää ja jatkaa: – Lapsia kohdeltiin muinoin nuorina aikuisina, ja yksi ensimmäisistä lastenkirjoista oli Jörö-Jukka [1845], jonka kirjoitti saksalainen tohtori Heinrich Hoffmann ja käänsi englanniksi Mark Twain. – En halua bändille sen suurempaa menestystä. – Muutosta yhteiskunnassa 1800-luvulla, kitaristi-laulaja Flo V. Jokaisella julkaisulla on niin nopeita biisejä blastbeateineen kuin melankolista hitaampaa kamaa... – Se, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävät meistä ja ostavat levyjä, on vain pieni positiivinen lisä. Kerron kyllä lisää sitten kun aika on oikea. Äänitit ja tuotit uuden levyn itse. Mitä kristallipallo näyttää. – Teen uutta musiikkia parhaillaan käytävän kiertueen ja tulevien festarikeikkojen ohessa, mutta en halua puhua liikaa tulevasta. – Minusta koko trilogia on kuin yhdestä isosta puusta veistetty. Filosofit ovat nähneet maailman aina eri tavalla ja olleet vapaita kirjoittamaan siitä. Voin kuitenkin kertoa, että tulossa ei ole trilogiaa 1800-luvusta. 1800-luvun tunnelmissa 8. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN UUSI A Silent Soul Screams Loud on vuonna 2015 alkaneen albumitrilogian kolmas osa. Vuonna 1991 syntynyt, muun muassa yhdeksi goottimetallin kantaisistä kutsuttu Pyogenesis oli poissa kuvioista vuosina 2002–2015. – Kahdella ensimmäisellä albumilla kävimme läpi esimerkiksi höyrykoneen valtavaa merkitystä ihmiskunnalle ja kellon keksimistä. Olisimme voineet tietysti jättää albumilta pois joitain juttuja, mutta se olisi tehnyt siitä vähemmän mielenkiintoisen, eikä musiikkia olisi voinut kutsua enää Pyogenesisiksi. Millaisia aiheita trilogia käsittelee. Se vei koko ajan enemmän aikaani, ja huomasin, että Pyogenesis hiipui samalla enemmän taka-alalle. Suomalaiselle yleisölle lähes tuntematon Pyogenesis on pitkän linjan saksalaisbändi, joka tekee vaihtoehtoista metalliaan nyt omaehtoisemmin kuin koskaan aiemmin. – Tarttuvat melodiat on yksi bändimme tavaramerkeistä. Uutuus kuulostaa uranne tarttuvimmalta albumilta. Kun kirjaa lukee nyt, se on erittäin brutaali: räätäli leikkaa peukaloitaan imevän pojan sormet isoilla saksilla, ja tulitikuilla leikkivä Laura palaa kokonaan, kunnes jäljellä on enää kasa tuhkaa. Vaikka emme kiinnostaisi ketään, jatkaisin kuitenkin musiikintekoa, joten kuka muka voisi auttaa minua tässä hommassa. Schwartz aloittaa. Mutta olet oikeassa, uusi levy on todella tarttuva. – Nämä kaikki ovat teemojamme. Miksi. Se on niin yksinkertaista. Mikä innoitti paluuseen. – Perustin 2002 Pyogenesisillä tekemilläni rahoilla oman Hamburg Records -lafkan, jonka alaisuudessa on nykyisin artisteja nuorisotalo-osaston yhtyeistä platinaa myyneisiin suurten areenoiden orkestereihin. Minulle tuli vain fiilis, että haluan kirjoittaa uutta musiikkia. Trilogian kansikuvat kuvastavat lähinnä tarinoiden mekaanista ja teknologista puolta – siis sitä mikä on helpoiten näkyvissä. Haluan toteuttaa omia fiiliksiäni, eikä kukaan muu voisi auttaa siinä, joten teen siis hommat itse
Mistä aiheista laulatte tällä kertaa. Millaisin mielin olette liikenteessä. – Käänsin tekstit myös englanniksi, koska haluan, että ihmiset ymmärtävät, mistä laulamme, Si?ák toteaa. – Koska olen suuri King Diamond -fani, olen aina halunnut tehdä konseptialbumin, joka seuraa yhtä tarinaa. Jos mennään vielä vanhempiin vaikuttajiin, nostan esiin Manowarin ja jopa KISSin Music from the Elderin. – Se henki on nyt hieman kadonnut ja monet bändit yrittävät vain jäljitellä läntistä musiikkia, mutta me tulemme juuri tuosta erikoislaatuisten itäisten yhtyeiden traditiosta. 1800-luvun tunnelmissa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUSI Krupinské ohne kuulostaa tähän saakka mahtipontisimmalta Malokarpatan-levyltä, ja sen meno lähestyy monin paikoin jopa bathorymaisia sfäärejä. En ole lähellekään yhtä hyvä muusikko kuin niiden levyjen soittajat, mutta olen vaikuttunut musiikin kokonaiskuvasta, siitä kuinka he kirjoittivat polveilevia sävellyksiä perinteisten kappaleiden sijaan. Olin vaikuttunut eräästä kirjasta, joka käsitteli näiden noitien oikeudenkäyntejä sekä noitien uskontunnustuksia, joista monet päätyivät itse asiassa suoraan sanoituksiin. – Luulen, että se, mikä teki 1980–90-lukujen itäblokin metallista niin erityistä, oli piittaamattomuus säännöistä. Slovakialainen Malokarpatan on herättänyt ihastusta omaleimaisella äärimetallillaan. Soitimme Suomessa vuoden 2018 Steelfestissä, joskaan se ei ollut valitettavasti aivan paras keikkamme, koska alkuperäinen laulajamme erosi bändistä vain hetkeä aiemmin ja meidän täytyi vetää hieman improvisoidulla kokoonpanolla. Lisäilin vain tarinaan pieniä välähdyksiä noitien ajatuksista ja maailmankatsomuksesta. – Ehdottomasti! kitaristi Adam Si?ák huudahtaa. Koetko, että musiikissanne on jotain erityisen slovakialaista. Yleinen eeppinen lähestymistapa haki paljon vaikutteita myös 1970-luvun progressiivisesta rockista, mikä on yksi suosikkimusiikkigenreistäni. Koska bändit tekivät mitä tahtoivat, se johti usein todella erikoiseen ja omaperäiseen lopputulokseen. Itäeurooppalaisessa hengessä 9. Oletteko samaa mieltä. – Musiikin voima on edelleen se kaikkein tärkein juttu, eikä meillä ole mitään sen suurempaa lavashow’ta. – Tällä kertaa kyse on konseptilevystä, joka käsittelee 1600-luvun Krupinassa toiminutta noitien joukkoa. – Malokarpatanin ydin on uusiutumisessa, vaikka pysymme uskollisina konseptillemme. Saavutte huhtikuussa Suomeen. – Alkuaikojen Bathory toimi suurena vaikuttajana edeltäville levyillemme, ja tällä kertaa inspiraatio löytyi Hammerheartilta ja Twilight of the Godsilta. Nyt meitä on jälleen viisi, joten kaiken pitäisi sujua mallikkaasti. Kolmannella levyllään bändi kuulostaa aiempaakin eeppisemmältä. Kirjoitatte tekstinne slovakiksi. – Olen aina rakastanut bändin viikinkilevyjä. Pidän koko noituusilmiötä osana elämään jääneitä esikristillisiä kultteja, jotka ylistävät hedelmällisyyttä ja käyttävät shamanistisia tekniikoita henkimaailman kanssa kommunikointiin. Uusi albumi tulee nähdä osana tätä, ja seuraava levy tulee olemaan taas jotain aivan muuta. Vaikka meillä on vaikutteita esimerkiksi Bathorylta ja Mercyful Fateltä, luulen, että kuulija voi aistia erikoisen slovakialaisen hengen musiikissamme. – Malokarpatanin saatanallinen puoli on juuri tätä osastoa – vanhaa kansanuskoa yhdistettynä eurooppalaiseen sielunelämään jonkin abrahamilaisen entiteetin sijaan
Sanoisin, että tässä on ollut kyse aivan luonnollisesta kehityksestä. Tuomion ja kuoleman välissä SYTYKKEITÄ JA M I K A LL IO V Ä LI 10. Itse nauhoittaminen sujui erinomaisesti Lauri Laaksosen ja Tommi Ilmasen vahtivien silmien alla. Minulle on muodostunut nettiselailun perusteella kuva, että Solothus on tunnetumpi ulkomailla kuin Suomessa. Oliko Realm of Ash and Blood teille sitä. Yhtyeen vertaisnimiksi amerikkalainen levy-yhtiö 20 Buck Spin antaa muiden muassa Celtic Frostin, Coffinsin, Hooded Menacen ja (vanhan) My Dying Briden. – Yksinkertaisesti sanottuna erittäin korkea. – Tuntuu, että suurimmalla osalla Suomen death metal -bändeistä on suurempi kuulijakunta ja kysyntä ulkomailla kuin Suomessa! Syytä tähän en osaa sanoa. – Meillä oli alusta lähtien palava halu soittaa erittäin raskasta perinteistä doom metalia, mutta hyvin pian aloittamisen jälkeen soundimme alkoi hitsautua kohti sitä, mitä se nykyään on, eli doomin ja death metalin ristisiitosta. – Ei oikeastaan, mureaääninen solisti Kari Kankaanpää aloittaa. Solothusin tekstit vaikuttavat usein kovin toismaailmallisilta ja vaikeasti tulkittavilta, vaikka ne edustavatkin periaatteessa melko normaalia metallisanastoa. Jos jäsenet eivät olisi tosissaan ja priorisoisi bändiä, asiat eivät etenisi mihinkään suuntaan, Kankaanpää järkeilee. Mikä on Solothusin paikka prioriteettiasteikolla. USEIN kuulee puhuttavan ”vaikeasta kolmannesta albumista”. Raskaasti möyrivästä ja synkästä soundistaan tutuksi tullut Solothus jatkaa samoilla linjoilla myös kolmannella albumillaan. Millainen fanikanta teiltä löytyy. Solothusin soundi on sellainen, että menemme tarvittaessa sulavasti kumpaan vain lokeroon, vaikka totuudessa sijaitsemme jossain näiden kahden genren välissä. Ovatko tekstinne puhdasta fiktiota. Solothusin jäsenillä on myös muita aktiivisia bändejä, joista mainittakoon Gorephilia, Sepulchral Curse ja Yawning Void. – Fanikannastamme löytyy niin doomkuin death metal -porukkaa, vähän siitä riippuen, miten kuulija musiikkimme ottaa. – Usein homma tuntuu vain menevän siihen, että jos on aktiivinen musiikin parissa, sitä tulee soitettua useammassa bändissä. Solothusin musiikillinen linja on ollut vuonna 2007 startanneen uran alusta alkaen hidas death/doom. – Sävellyspuoli otti oman aikansa, kun toisen albumin [No King Reigns Eternal, 2016] jälkeen tuli keikkailtua suhteellisen aktiivisesti, mutta Velin [Karjalainen, kitara] kynästä syntyi tasaiseen tahtiin uutta materiaalia. Henkilökohtaisesti paras keino kanavoida omia ajatuksiani on kirjoittaa ne tarinoiden muotoon. – Biisien taustalla on kohtauksia, asioita, tuntemuksia tai ideoita niin sanotusta ”oikeasta elämästä”, mutta jokainen saa tulkita sanoitukset ihan miten haluaa. Onko tyylinne ihan tarkoituksellinen veto, vai onko laahaus muodostunut linjaksenne ikään kuin vahingossa
Yhden miehen sota METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Lisätään syihin vielä halu kehittyä muusikkona ja tehdä musiikkia autonomisesti, mikä tarkoittaa, että pystyn nauhoittamaan, miksaamaan ja masteroimaan kaiken itse. – Nimi tuli aika helposti, kun mietin, millainen ihminen olen. – Biiseissä pitää olla dynamiikkaa, niissä pitää tapahtua ja niiden pitää sisältää draaman kaarta. – Olen kuitenkin rehellisesti sanottuna miettinyt, että oikeassa paikassa oikealla porukalla keikkailu voisi olla hieno asia toteuttaa, mutta se jää nähtäväksi. To Conceal the Horns on esimerkiksi Alghazanthissa ja Ghost Brigadessä soittaneen Vexdin mustanpuhuva projekti, joka syntyi henkilökohtaisesta tarpeesta. – Tarve luoda kompromissitonta musiikkia oli hautunut vuosia ja voimistunut eri bändeissä soittaessa, multi-instrumentalisti Vexd paljastaa. – Kaihoisat ja surumieliset melodiat sopivat hyvin black metaliin. Kun pitkä biisi ei tunnu pitkältä, ollaan onnistuttu jossain. Mielestäni onnistun kirjoittamaan pitkiä kappaleita niin, että ne eivät käy tylsiksi ja ala toistaa itseään. Niillä luodaan tunnelmaa, jäsennellään sävellystä ja kerrotaan tarinaa. – Teen musiikkia itselleni, ajamaan henkistä agendaani, ja teen kunniaa paholaiselle, mutta haluan tarjota jotain myös niille, jotka jaksavat keskittyä edes hetken tässä hektisessä maailmassa. – Itsekseni oleminen ja tekeminen tuntuu oikealta tavalta luoda musiikkia. Melodioistasi löytyy paikoin iskelmällisiä vivahteita. Esimerkiksi mainitsemasi suomalainen iskelmä on parhaimmillaan erittäin synkkää alkoholismin ja itseinhon syödessä haurasta taiteilijaa sisältä päin. Levysi nimi on simppelisti Purist. Biisit käsittelevät erilaisia aiheita, mutta niiden punainen lanka on oma elämäni. – Vaikka kuuntelen pääasiassa black metalia, ammentaa voi ihan mistä vaan. Miksi se perustettiin. Mitä ajat otsikolla takaa. Melodiat ovat olleet aina lähellä sydäntä, mutta niiden pitää myös palvella tarkoitusta. Ihmiset, jotka minut tuntevat, voivat varmasti allekirjoittaa minut hyvin ehdottomana, periksiantamattomana ja jääräpäisenä tyyppinä. Onko se tarkoituksellista. Pyrkimykseen viedä elämänsä läpi omaehtoisesti, elää juuri niin kuin itse haluaa ja altistua mahdollisimman vähän ulkopuolisille vaikutteille. Jos jollain bändillä on kuvassa vääränlaiset lenkkarit tai väärä kitara livenä, en kuuntele bändiä enää ikinä! – Nimellä voidaan viitata myös kompromissittomuuteen omalla polulla. En juuri viihdy ihmisten ilmoilla tai seurassa, joten bänditreenitkin tuntuvat jotenkin vastenmieliseltä ajatukselta. Synkkä musiikki aiheuttaa resonointia, ja synkkää musiikkia voi olla monenlaista. – En osaa tehdä lyhyitä biisejä, vaikka välillä yritänkin. Onko TCtH:lla mitään aikeita kasvaa ”oikeaksi bändiksi” ja lähteä esimerkiksi keikkailemaan. – Myös oman henkisyyden korostuminen ja sielun tutkiminen loivat tarpeita sanoitusten tekemiselle ja tulkitsemiselle. Minkälaisesta musiikista ammennat inspiraatiosi. Kappaleesi ovat melko pitkiä. – Bändissä soittaminen on tavallaan kompromissi, ja muistan kuinka turhautunut olin, kun tarjosin jotain riffejä, mutta vastauksena oli lähinnä epäilyksiä, että ”voikohan noin tehdä?”, ”onkohan tuo liian progee?” tai ”jos kuitenkin ton kohdan soittas tällein…”. Tuomion ja kuoleman välissä TO Conceal the Horns on vasta pari vuotta vanha projekti. Lopulta päädyn siihen, että kappaleesta tulee niin pitkä kuin tulee, jotta saan tarinani kerrottua. Ehkä kutsu oikeaan paikkaan voisi laukaista tarpeen alkaa ajaa asiaa
– Eipä oikeastaan. Bändinne perustettiin 20 vuotta sitten. – Treenaamme viikoittain, vaikka emme keikkoja enää teekään. Onko teillä aikeita juhlistaa pyöreitä vuosia jollain erityisellä tavalla. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Korgonthurus ei ole treenija keikkarintamalla mitenkään mahdottoman aktiivinen. Myös pari muuta kappaletta jätettiin pois, koska halusimme saada kokoon vahvimman mahdollisen albumin. Ainoa ero Vuohen siunauksen ja Kuolleestasyntyneen välillä on Saturnusin liidikitarat, jotka hän sävelsi itse valmiiden biisipohjien päälle, mutta muuten kappaleet ovat edelleen Corvusin ja minun käsialaa. Sitten edellisen levyn bändi on kutistunut kvintetistä kvartetiksi. – Ei niinkään tärkeää, vaan sattumaa, rumpali Kryth, toinen alkuperäisjäsenistä, avaa. – Kun aloimme säveltää uusia kappaleita Vuohen siunauksen [2016] jälkeen, huomasimme, että ulosanti oli aiempaa rumempaa ja rokkaavampaa. Korgonthurusin jäseniltä löytyy historiaa ja nykyisyyttä muiden muassa Hornasta, Searistä ja Totalselfhatredistä, joten miesten musiikilliset juuret ovat syvällä mustassa metallissa ja sitä sivuavissa alagenreissä. Juuri nyt haluamme keskittyä uuteen materiaaliin, jota alkaa olla kertynyt viimeisteltäväksi jo enemmänkin. Aiempaa rumempi ja rokkaavampi 12. – Ei ollut. Voisimme toki julkaista jonkin turhan kokoelman, jossa on treeni-, liveja demoversioita levytetyistä kappaleista, mutta en näe siinä mitään hyötyä tai järkeä. Myös Korgonthurusin musiikki on ollut alusta alkaen black metalia – toisinaan hyvin puristista sellaista. Teimme kaksi kappaletta, jotka eivät kuitenkaan päässeet Kuolleestasyntyneelle asti. Viimeisenä pudonnut kappale näytti meille tien, miltä seuraava levy tulee kuulostamaan, ja olemme jatkaneet sen viitoittamalla linjalla. SYTYKKEITÄ M A R C O M A N Z I KOLMAS albuminne Kuolleestasyntynyt palaa lehdistötiedotteen mukaan bändin alkuaikojen linjoille, minkä voi aistia myös itse musiikista. Viekö tämä jotain pois bändin sisäisestä kemiasta. Kotimaisella black metal -kentällä pyöreät kaksikymmentä vuotta toiminut Korgonthurus tekee uudella levyllään katsauksen menneeseen. Miksi juurillenne palaaminen oli tärkeää juuri nyt. Seuraavalle levylle toivomme Insanis Xulilta ja Incisuralta [basso] omaa kosketusta materiaaliin. Myös Vuohen siunauksen pohjat sävellettiin kahdestaan Corvusin [kitara ja laulu] kanssa. Mukaan on tullut hiljattain myös uusi kitaristi, suhteellisen tuntemattomassa Necrodiumissa death metalia soittava Insanis Xul. – Black metal on Saatanan musiikkia, enkä näe parempaa välikappaletta levittää sanomaamme. Mikä innoittaa teitä soittamaan juuri tällaista musiikkia. Joku saattaisi kuunnella levyn kerran läpi kuriositeettina, mutta tuskin kukaan tuollaisista oikeasti pitemmän päälle mitään saa irti. Oliko muutoksilla mitään vaikutusta sävellysprosessiin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN TestamentOranssi 03-20.indd 1 02.03.20 10:31
Kirjoittaja yrittää litkiä kauramaitoa, kuunnella vanhoja second hand -levyjään ja kierrättää kuin olisi viimeinen päivä.. INFERNO-KOLUMNI TOMI POHTO Profeetta Petrozza VOITA LIPUT STEELFESTILLE! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput Hyvinkään toukokuiselle Steelfestille. Lujuutta vahvistaa kappaleen ilmestyskirjamainen lyriikka. When the Sun Burns Red on kolmenkymmenen vuoden takainen profetia juuri tästä hetkestä: Savage heat is searing Global warming has begun Mother earth is reeling No protection from the sun Forest fires are raging While the rivers turn to ice Foolish man creating Mother nature’s cruel demise Eteläisessä Suomessa on vietetty jälleen yksi lumeton talvi. Biisiä on soitettu harvemmin livenä, mutta omissa kirjoissani kappale on bändin parhaita, ylipäänsä yksi kaikkien aikojen kovimmista thrashbiiseistä. Poliittiset johtajat joko nauroivat maidensa luonnonkatastrofeille varakkaan röhönaurun tai lensivät perheineen rantalomalle tilannetta pakoon! Kiinasta leviävät tapponuhat, ja hallitus syyttää pelon lietsonnasta. Ihmiskunnan kohtaloa kirjoitetaan juuri nyt. ”Saisiko olla ankeriasta, ole hyvä", ehdottaa dollarisilmäinen bulkkisushiketju. Kun biisin kuulee nyt, henkilökohtainen tekeminen loppuu siihen paikkaan. Kun hommasin Coma of Soulsin sen ilmestymisen aikoihin, olin huoleton esiteini. Jo kaiken tämän ajatteleminen tekee voimattomattomaksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Niin. Suurvaltioiden samansuuntainen ympäristöpolitiikka. Kuten mainitsin, myös omassa kulutuskäyttäytymisessäni on paljonkin tarkastamisen varaa. Eikä minulla todellakaan ole turvanani puhtaan omantunnon rautaseinää: seilaan itsekin samassa putousta kohti kiihdyttävässä kaislaveneessä kohtalonsa ansainneen ihmiskunnan seassa. Maapallon raiskaaminen on vuosikymmenten mittainen sikailuoperaatio. Tätäkin juttua kirjoittaessani raikaa Spotify. Winter turns to summer Then the seasons disappear No one needs a prophet To explain what’s all too clear Etelämantereella mitattiin 20 asteen lämpötiloja, ja siitä irronneet jättimäiset jäätiköt seilaavat kohta Portugalin rannikolla. Miland itse on moittinut viidettä levyään hieman hätäiseksi tuotokseksi, mutta jo avausraita When the Sun Burns Redillä ammutaan joka suhteessa kovilla. Kaikki nämä yhdessä. Lähestulkoon 30 vuotta nurin Kreatorin laulaja-kitaristi ja päälyyrikko Mille Petrozza kynäili sanoja bändin tulevalle pitkäsoitolle Coma of Soulsille. Vuodenajan lämpöennätykset paukkuvat, ja pähkinäpensaan siitepölyä on saanut aivastella jo tammikuussa. Ryhtiliikettä jumpatessani kiitän sinua, Mille, hienoista sanoistasi. Vielä on mahdollisuus globaaleihin hyviin tekoihin. Viimeisimpien tutkimusten mukaan striimipalveluiden käyttäminen kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ehkä aurinko saa vielä helottaa kellertävää valoaan. Edelleen. Ja kaverille kanssa, tietty. Joet saastuvat hapettomiksi. Päädyin seuraavaan ajatukseen: someviestintä on öyhähtänyt samalla kun maailma palaa. Kestävämpään kulutukseen kannustava ajattelu. Kuka tai mikä tuuppaisi rakkaalle pallollemme lisää kiertovuosia. Ja. Kansanliikkeet. Silmäilin lyriikoita, ja muistan silloiset ajatukseni vieläkin: Siistejä hevisanoituksia! Raekuuroja, metsät palavat, maapallo kuumenee! Vähän kuin Raamatun tekstejä tai Hollywood-leffan meininkiä! Hevilehdistä olin ymmärtänyt bändin liikahtaneen kantaa ottavampaan suuntaan, mutta kaipa tuolloin eniten viehättivät rankat sanat ja vielä rankempi ja tiukasti soitettu musiikki. Oceans overflowing Islands drowning everywhere Brasilia ja Australia palavat, mutta… Leaders wouldn’t admit it Now they’re crying in despair Vaan eipä tullut poru. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA POHDISKELIN tuossa, kuinka tiivistäisin parhaiten nykymenon. Aikamme on suuri kysymysmerkki, arvoitus, joka ei ratkea omiin nurkkiin lukkiutuvalla individualismilla vaan yhteisillä teoilla
Tonnikala kannattaa olla MSC-sertifioitua. Lähin ’suurkaupunki’ oli Pori, jossa käytiin kerran kuukaudessa kaupoissa. 4. Iltapalaksi mahantäytettä on riittämiin, ja miksipä annos ei toimisi vaikkapa pääruuan alkusalaattina. Asettele salaatti ja avokadonpuoliskot lautaselle ja annostele tonnikalaa kivien jättämiin tyhjiin koloihin. Huuhtele salaatti, kurkku, paprika ja tomaatit ja pilko ne sopiviksi paloiksi salaattia varten. Vasta viime vuonna tämä yksinkertainen resepti tuli mieleen, kun rupesin muuttamaan ruokavaliotani vähähiilihydraattiseksi ylläpitääkseni lavakuntoani. Tästä ateriasta on tullut vakioiltapalani, koska se on yksinkertainen valmistaa ja sisältää paljon terveellisiä kasvirasvoja. Näiltä kauppamatkoilta äiti toi kotiin eksoottista herkkua eli tonnikalaa ja avokadoa, joita hän nautiskeli meidän lasten ihmetellessä. Tätä ateriaa kannattaa joko valmistaa useammalle henkilölle kerrallaan tai sitten syödä muutaman päivän ajan, koska salaatti ja tonnikalapurkki riittävät pidemmäksikin aikaa.” Megan tuomio: ”Kyseessä lienee yksi HCC-historian yksinkertaisimmista aterioista, mutta mukava taustatarina ja pienet oivallukset tekevät tästäkin reseptistä kokeilemisen arvoisen, mausta puhumattakaan. 2. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN KEBUN KOKATESSA SOI: Quaeschning & Schnauss – Synthwaves (2017) ”Hienoa melodista synainstrumentaalia nykyisten Tangerine Dream -jäsenten duoprojektilta.” Äidin tonnikalaavokado ja salaatti Synamusiikkivelho Kebu nauttii kebabin sijasta mieluummin äärettömän yksinkertaisen annoksen terveellisiä rasvoja. Leikkaa avokado kahteen osaan ja poista kivi. Jos avokadot ovat kovia, niitä kannattaa säilyttää yön ajan muiden hedelmien lähellä, jolloin ne kypsyvät nopeammin. Silloin se ei ole pelkästään pyydetty vastuullisesti vaan on myös sekä laadukkaampaa että maistuu paremmalta. 3. Jos jää kaipaamaan lisää makua tai nälkä ei lähde, voi aina ripotella päälle paahdettua sipulirouhetta tai kevyesti pannulla paahdettuja cashewpähkinöitä.” 16. TARPEET • ruukku tai paketti friseetai jääsalaattia • kurkku • paprika • 1–2 tomaattia • 100 g paketti salaattijuustoa (feta-maustesekoitus öljyssä) • purkki MSC-sertifioitua tonnikalaa öljyssä • 1–2 avokadoa Kebun luonnehdinta: ”Vartuin pienessä kylässä länsirannikolla 80-luvulla. Sekoita ainekset kulhossa. Kaada feta-maustesekoitus salaatin päälle ja sekoita. Tee näin: 1
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ BELZEBUBS LOST SOCIETY DEAFHEAVEN SKYND OCEANHOARSE HEXVESSEL METAL DE FACTO HACKTIVIST MIDNIGHT DIRT MØRKET KHROMA
18
Kuudes Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -albumi on nimeltään Mahdoton yhtälö. AIKAMIEHET ALTAVASTAAJINA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TOMMI ANTTONEN 19. K aljupäitä naurattaa. Siviilissä nämä miehet (todistettavasti ainakin Infernolle haastattelun myöntäneet laulaja-kitaristi Timo Rautiainen ja kitaristi Jari Huttunen) ovat hyväntuulisia ja huumorintajuisia kavereita, joista selvästikin on hauskaa soittaa kimpassa. Trio Niskalaukauksen jynkytys on synkkää ja laulanta lopun ennustelua, mutta alakulo ulottuu vain musiikin rajoille saakka. Tässä vaiheessa Trio Niskalaukauksen tarinaa heillä on paljon yhteistä – mainittakoon nyt vaikka menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus. Viisitoista vuotta sitten nimi olisi voinut viitata bändin toimintaan, mutta ei enää: vaikka sitä ei vakavien biisien perusteella uskoisi, herroilla on hauskempaa kuin koskaan
– Olen ihminen, joka miettii, että ”voi hitto, kun pitää tää jälkiruokakin vielä syyä”. Olosuhteet ovat tavallaan entistä hankalammat, tavallaan suopeammat. – Voisi kuvitella, että meikäläinen päättää, mihin tämän hiekkalaatikon eli musiikkityylin rajat vedetään. – Tein tekstin viikossa, mikä oli [yhtyeen aiemman sanoittaja-tuottajan] Martikaisen Jarkon mielestä hämmästyttävän paljon. – Sehän menee juuri niin kuin Jukka Virtanen sanoi, että on vain istuttava alas kirjoittamaan. Ennen vanhaan en voinut käsittää, miten joku ei muka erottanut meidän kappaleita toisistaan. Se on merkittävä edistysaskel erityisesti Timo Rautiaiselle. Loppujen lopuksi tuo kaikki satoi Niskalaukauksen laariin. Joka tapauksessa se vaatii paljon istumista kitara sylissä. – Homma jatkui suoraan sillä ajatuksella, että kyllähän tässä enemmänkin uutta musiikkia tehdään, Huttunen muistelee. Trio Niskalaukaus teki syksyllä 2019 akustisen kiertueen, jonka kulissien takana selviteltiin Mahdotonta yhtälöä. Tosiaan. – Sillä lahjakkuuden ja soittotaidon määrällä, joka minulle on suotu, oli tietysti helppoa vetää Black Sabbath -riffejä, mutta samaan aikaan hevimiehen leima ahdisti. Tällä luonteella on mukava huomata, että Niskalaukauksessa soittaminen on taas tosi kivaa hommaa. Rundin päätyttyä Rautiainen kirjoitti ensimmäiset valmiit sanoitukset. Sen tajuttuani olen viimeinkin hahmottanut itselleni sopivan tekemisen tavan. – Ja ottaa vastaan tappouhkaukset, Rautiainen hörähtää. – Jos tässä jotain paineita on tai määrättyjä tavoitteita asetetaan, ne ovat peräisin meiltä itseltämme, Huttunen toteaa. – Yhtyeemme musiikkisisällöntuottajien kädet syyhysivät päästä töihin, ja omat musiikilliset ideani jäivät selkeästi hopealle, Rautiainen selittää. Minä vain siunasin ajatuksen siitä, että levy ilmestyy silloin ja silloin. Niskalaukauksen sanoitusten kirjoittaminen on nykyisin Rautiaisen tehtävä. – Ehkä ne tulivat ennen enemmän ulkopuolelta. Soittokone ei hyydy Marraskuussa 2017 julkaistu paluualbumi Lauluja Suomesta näyttää olleen alkusoitto pidemmälle kaarelle, ja juuri sellaiseksi se alun pitäen suunniteltiinkin. Ei, vaikka minäki oon ihan normaali ihminen! Rautiainen parahtaa ja saa Huttusen purskahtamaan nauruun. Ei, vaikka joulupukiksi alkaisi. Vielä Lauluja Suomesta -levyn aikaan asennoiduin sanoittamiseen aluksi väärin. Silloin päätettiin, mitkä sävellykset päätyvät levylle. Mutta jos tämä minusta olisi ollut kiinni, niin tuskin me istuttaisiin näitä haastatteluja antamassa vielä vuodenkaan päästä. – Kun soittaa päivittäin kitaraa kuten minä teen, niin välillä siitä syntyy jotakin ja välillä ei synny. Nyt olen treenatessa huomannut, että eipä sitä tosiaan aina ole varma, mihin vanhaan biisiin mikäkin osa kuuluu, Rautiainen naurahtaa. Se myrsky suomiviinalasissa meinasi jo unohtua. – Me tehdään musiikki, ja Timo kirjoittaa tekstit. Mutta ei me edelleenkään tehdä asioita puolivillaisesti eikä vasurilla vaan pieteetillä, niin hyvin kuin pystytään. Nyt käsillä on levy nimeltä Mahdoton yhtälö, joka tehtiin niin sanotusti samoilla lämmöillä. Siitä ei pääse ikinä irti. Älä kaiva täältä Lauluja Suomesta -albumin toinen single Suomi sata vuotta muistetaan siitä, että se raivostutti joitakin isänmaallisiksi itseään kutsuvia tahoja kutsumalla rasistista, itsekästä ja vihan”Edellisen levyn biiseistä Isä ei jätä tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Naurattanut Niskalaukauksen jätkiä on kaiketi aina, mutta yhteistyön hauskuuden kanssa on joskus ollut niin ja näin. Hän on levyttänyt vähemmän raskasta soolotuotantoa, opiskellut ja esittänyt kansanmusiikkia, esiintynyt televisiossa ja jopa näytellyt teatteriproduktioissa. Laulaja-kitaristi jatkaa, että ennen bändin hajoamista häntä vaivasi eniten kysymys siitä, eikö elämässä tosiaan voi tehdä mitään muuta kuin ”soittaa näitä Mummo kanasensa niitylle ajoi -biisejä”, kuten hän itse asian muotoilee. Huttunen huomauttaa, etteivät uudet ideat tule helposti tai omia aikojaan. Siitä asiasta olen oppinut paljon. Niitä laatiessaan hän teki saman havainnon kuin Huttunen säveltämisestä. – Lauluja Suomesta -levyn ilmestyttyä ei hirveästi laakereilla lepäilty biisinteon suhteen. Nykyisin hän esittää niitä taas mielellään, mutta muistaa myös, miltä aikoinaan tuntui. – Työnjakomme on siis selkeä, Huttunen kiteyttää. Kun ukoilla kerran oli hyviä ideoita ja kovasti intoa, niin eihän siihen kannata pelkästään demokratian nimissä puuttua. – Minulla pitää olla idea ja vapaamuotoinen pohjatarina, joista sitten kirjoitan sanoituksen. Täydellisyyden tavoittelukin saattaisi olla omiaan tekemään asioista ahdistavia, mutta Rautiainen sanoo oppineensa suhtautumaan asioihin rennommin. – Minulla ei ollut mitään pakkoa saada omia tekeleitäni mukaan levylle. – Ei me koskaan oltu riidoissa keskenämme, hän tähdentää. Ennen kaikkea Rautiainen pääsi tekemään muitakin mielenkiintoisina pitämiään asioita. Kun vuonna 1996 perustettu bändi lopetti toimintansa vuonna 2004, Timo Rautiainen kuoppasi menestyneimmän yhtyeensä suorastaan ilomielin. Odotin, että tekstiä alkaisi tulla ikään kuin automaattikirjoituksella, mutta eihän se niin toimi. Rautiaisen tehtäväksi jäi laulumelodioiden laatimiseen osallistuminen ja musiikillisten ratkaisujen kyseenalaistaminen. Hevimiehenä Rautiaista pidetään vieläkin, mutta Trio Niskalaukauksen eliminoimisesta koitui silti paljon etuja. Musiikkimoottoria pyörittivät Huttunen, kitaristi Jarkko Petosalmi ja basisti Nils Ursin. Soittokone oli käynnissä jatkuvasti. On tosi mukavaa, kun saa tehdä tätä, Rautiainen sanoo. Oikeasti minä olen bändissä se, joka saattaa kysyä, onko jokin uusi biisi liian tuttu ja turvallinen. Trio Niskalaukauksen kuudennella suomenkielisellä albumilla ei ole yhtään kokoonpanon keulakuvan sävellystä. Mennyt oli opettanut muusikoille sen, että kitarankauloja ja kapuloita ei kannata puristaa liian lujasti. Ainakaan raskasta rockia soittavaan bändiin ei kohdistu enää yhtä suuria menestyspaineita kuin genren kultakaudella 2000-luvun alussa. – Yritän lähestyä asioita positiivisen kautta. Ystäväni Puntti Valtonen ohjeisti minua hektisissä teatterihommissa niin, että ”ota pala kerrallaan”. – Orastavaa kyllästymistä naamoihin kyllä ilmeni. Ja eräs mies tuli kertomaan, että päätti olla ajamatta rekan alle sen kappaleen ansiosta, siis omien lastensa vuoksi.” 20. Samalla tajusin, että hups, pitäisi niitä sanojakin varmaan rustata. Kun bändi oli levännyt matalassa haudassaan vuoden 2015 lopulle asti, se alkoi olla valmis palaamaan elävien kirjoihin. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään henkilökohtaista. Ajattelin, että eipä tässä mitään maailmankirjallisuuden merkkiteoksia tehdä vaan biisintekstejä, ja ne menevät hyvin näin. Yksi nainen kertoi ottaneensa omaan isäänsä yhteyttä vuosikymmenten jälkeen kuultuaan sen. Kun lisäksi ei ajattele isoa kokonaisuutta vaan sen pienempiä osia, huomaakin yhtäkkiä saaneensa asioita valmiiksi
Ennen Niskalaukauksen luonnon tuhoutumisesta kertovat kappaleet tuntuivat futuristisilta ja epätodellisilta. Iät ja ajat Kun muutama Trio Niskalaukauksen soittaja vielä tänä vuonna viettää synttärinsä, yhtyeen jäsenten keski-ikä nousee viiteenkymmeneen vuoteen. Ja eräs mies tuli kertomaan, että päätti olla ajamatta rekan alle sen kappaleen ansiosta, siis omien lastensa vuoksi. Haluaako Trio Niskalaukauksen yleisö kuulla uusia kappaleita vai keskittyä sen klassikoiden fiilistelyyn kuten vaikkapa The Rolling Stonesin fanikunta tekee. – Että sellainen poikabändi, Huttunen lausahtaa. Trio Niskalaukaukselle olivat jo uran alkuaikoina tyypillisiä sanoitukset, joissa käsiteltiin ekokatastrofia. – Toki sitä toivoo, että vaikka Vuoden pisin päivä saisi jonkun perumaan itsemurhasuunnitelmansa, tai että mikä tahansa muu kappale vaikuttaisi maailmaan jotenkin positiivisesti, mutta en minä silti sitä ajatellen kirjoita. Sen voisi kaivosyhtiökin uskoa. Sellaisia kappaleita Mahdottomalla yhtälöllä ovat läheisen itsemurhasta kertova päätösraita Vuoden pisin päivä ja levyn positiivisin kappale Elämänohje. Ja kyllä se kirjo siitä sitten laajenikin, Rautiainen kertoo. Rautiainen naurahtaa pettyvänsä, ellei kukaan närkästy siitä. – Katastrofin laajuus on sitä luokkaa, että siitä pitäisi puhua joka paikassa koko ajan niin kauan, että ihmiset alkavat oikeasti tekemään asialle jotakin. – Kun aloin käydä teksti-ideoitani läpi, siellä oli pelkkää maailmanlopun pällistelyä. – Edellisen levyn biiseistä Isä ei jätä tuntuu olevan ihmisille tärkeä. – Vuoden pisin päivä on sanoitettu suremaan jääneen omaisen äänellä. Kun lakataan ajattelemasta omalla järjellä ja lähdetään sokeasti seuraamaan helppoja ratkaisuja tarjoavaa johtajaa, siitä ei hyvä seuraa. ”Oi, mestari” -hokemalla briljeeraava painajaismainen biisi saattaa olla tällä kierroksella se kalikka, joka aiheuttaa älähtelyä. Huttunen, Ursin ja Petosalmi ovat 1970-luvun puolivälin lapsia, ja rumpali Seppo Pohjolainen ja Timo Rautiainen ovat lähempänä kuuttakuin viittäkymmentä. – Se on laaja käsite. Se on vähän jäänyt harmittamaan, ettei meillä ollut pokkaa painattaa niitä ”Äitis on kovempi kuin Isis” -paitoja, joita suunniteltiin. Hänen elämänsä on hyvällä mallilla, mutta tämän ikäisenä tulee joskus mieleen, että olisinpa ymmärtänyt tämänkin asian jo kolmekymppisenä. täyteistä käytöstä häpeälliseksi. Rockmusiikilla siis voi kuin voikin yhä ravistella kansaa, kun oikein tuelta tähtää. Kaikkiin ääriliikkeisiin liittyy aina vaarallista fanatismia. Nuoruus ja nuoriso ilmiöinä syntyivät 1950-luvulla, kun yhteiskuntien kehitys jätti kansalaisille pelivaraa lapsuudesta aikuisuuteen siirtymisen taitteeseen. Ja tärkeä kai se Suomi sata vuotta -kappalekin on, koska se sai eräät imaisemaan porot sieraimiin. Rautiainenkaan ei lähde nimeämään laulun aiheeksi yhtä tiettyä henkilöä. – Kolarissa on Hannukaisen kylä, jonne suunnitellaan Euroopan toiseksi suurinta avolouhosta. Kyse on yhtä Halla-ahoa laajemmasta ilmiöstä. Elämänohje taas on suunnattu ihmisille, joilla on lapsia. Kannattaa käydä Hannukainen Mining -yhtiön kotisivuilla tutustumassa asiaan. – Mutta ainakin jokainen osaa sanoa tässä iässä asiansa, jos jotain sanottavaa on. Ympäristöasian alleviivaaminen ei ole mulle mikään itsetarkoitus, mutta kun tilanne on tämä, niin miksipä en siitä kirjoittaisi, Rautiainen sanoo. Mahdoton yhtälö -levyn kappaleista Vaarallista ryhmää tuntuu inspiroituneen kohusinglen kirvoittamasta palautteesta ja sen taustalla olevasta ilmiöstä. Paikallisen mytologian mukaan Saivojärven pohjan alla asuu rinnakkaismaailmassa Saivon kansa, joka jo kerran on sanonut, että älä kaiva täältä. Onko uusilla kappaleilla edes mahdollista vaikuttaa. Vahvin aihepiiriin liittyvä kannanotto löytyy kappaleesta Hannukainen. Sitä projektia voisi verrata luonnonja vesistönsuojelun kannalta ladatun haulikon ojentamiseen päiväkoti-ikäiselle lapselle. Tuli vähän hätä, että jostakin pitäisi kaivaa muitakin kiinnostavia aiheita. Rockmusiikki tuli suosi21. Rautiainen kokee olevansa kotonaan ”totisen torvensoiton” alalla, mutta lisää, ettei tee sanoituksia suoranaisesti vaikuttaakseen johonkin. Se jää nähtäväksi, mutta ainakin Lauluja Suomesta -albumilta löytyi kuulijoille tärkeitä kappaleita. Sellaisia löytyy myös Mahdottomalta yhtälöltä, mutta maailman tila on muuttanut niiden sävyn kauhealla tavalla ajankohtaisemmaksi. Nyt taas puhutaan, että miksi nämä näin besserwisseröivät. Yksi nainen kertoi ottaneensa omaan isäänsä yhteyttä vuosikymmenten jälkeen kuultuaan sen. Hän kirjoittaa lyriikkaa, koska laulettuun musiikkiin tarvitaan sitä. Trio Niskalaukaus ei ole koskaan tehnyt biisejä kepeistä asioista. Eipä sillä, aiemmassa tuotannossa olisi saattanut olla aihetta aivan vastaaviin reaktioihin, jos silloin olisi voinut vouhottaa somessa, Rautiainen sanoo. Kirjoitin sen omaa poikaani ajatellen. – Mestareita mahtuu maailmaan, Huttunen huomauttaa. Eivät tunnu enää. – Politiikan ja uskonnon piiristä löytyy erilaisia mestareita. Poliittisten aiheiden lisäksi Niskalaukauksella on ollut tapana laulaa asioista, jotka puhuttelevat henkilökohtaisella tasolla. – Aikoinaan jotkut olivat vähän vaivautuneita, että miksi nämä tällaisista asioista laulavat. Jotkin asiat olisivat olleet helpompia, jos olisi tiennyt, millä korteilla täällä pelataan. Sama tarina kuitenkin toistuu niin monessa muussakin vastaavassa tapauksessa. Sillä tarinalla on ihan tietty esikuva, mutta sitä en halua paljastaa. Bändissä on viisi aikuista miestä
tuksi samoihin aikoihin kiinnittyen osaksi nuorisokulttuuria. Siinä, miten se kehittyy, ei ole enää mitään uutta. Trio Niskalaukaus voi soittaa rockia yhtä hyvin tai paremmin kuin ennen, mutta siihen musiikkimaailmaan, jonka bändi vuonna 2004 jätti, ei ole enää paluuta. 57-vuotias Timo Rautiainen pohtii, että totta toinen puoli. Yhtäkkiä idolit olivatkin kollegoja, jotka kyselivät kuulumisia. Kaikki se oli mulle silloin niin uutta, etten voinut käsittää, mikseivät Ismo Alanko ja Tuomari Nurmio edes käyneet siellä festaribäkkärillä, missä missit ja jääkiekkoilijat bilettivät. Toisaalta yleisökin on muuttunut. Ja se kaikki on ollut pelkkää plussaa.” 22. Odotin kovasti, että pääsen ison festarin backstagelle. – Sitä ei tajuakaan, miten pitkä on se aika, joka me oltiin poissa. Ja se kaikki on ollut pelkkää plussaa. – Nykyään Timo on ainoa, joka elättää itsensä pelkästään taiteella. – Muistan, kun me soitettiin ensimmäisen kerran Ruisrockissa. Se kuitenkin on varmaa, että aika jättää jälkensä. – Sellaiseen ajatteluun on ikä tuonut järkeä. – Me on sovittu, että nyt asiat sanotaan ääneen. – Rockista on tullut perinnemusiikkia. Se vähentää paineita. Tässä iässä, eli lähestulkoon eläkeiässä, voin todeta, että olen ihan varmasti saanut jo kaiken, mitä näillä taidoilla voi suomalaisesta musiikkimaailmasta irti saada. Koiran kuolinkellot Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ei laadi enää ahdistavia (ja todennäköisesti toimimattomiksi osoittautuvia) pitkän aikavälin suunnitelmia. Samaa kehää kierretään ja samoja vanhoja asioita nostetaan esille. Me on opittu puhumaan. Hän jatkaa kokevansa, että vuosien karttumisesta on ollut paljon hyötyä. – Ennen orkesterin viidestä jäsenestä neljä eli musiikilla ja se viideskin otti aina välillä virkavapaata bändin vuoksi, Huttunen sanoo. Ei se ole nuorison musiikkia ainakaan Suomessa, jossa esille mahtuu aina vain yksi iso asia kerrallaan. Mutta jos jätetään nuoruuden ihannointi sikseen, mitä väliä iällä lopulta on. En ollut enää kovin nuori mies, mutta siihen saakka olin ollut musadiggari, joka oli seissyt yleisön seassa tsuumailemassa idoleitaan. Toisin kuin ennen, Trio Niskalauksen kaltaisella bändillä ei ole nykyisin mitään asiaa vaikkapa Ruisrockiin. Oli sellainen olo, että kaikki pitää saada ja menon pitää jatkua tällaisena loputtomiin. Tästä taustasta johtuen musiikkipiirien maailmankuvaan on edelleen sisäänrakennettuna näkemys siitä, että iäkkyys ja populaarimusiikki ei ole yhtä hyvä yhdistelmä kuin nuoruus ja populaarimusiikki. Vuoden päähän bändi sentään näkee. Bändillä on edelleen suuri rooli jäsentensä elämässä, mutta yhtä kokonaisvaltainen se ei ole. Vanhaan aikaan bändissä soittaminen oli elämän tärkein asia ja kaikki tapahtui nopeasti. Mutta se asia on pysynyt aina ennallaan, että vaikka bändillä olisi nimeä ja historiaa, niin se ei riitä mihinkään, jos sen uusi musiikki on paskaa. – Ja nykyäänhän tässä bändissä on lupa sanoa, jos jokin sävellys tai sanoitus tosiaan on paskaa, Rautiainen lisää. Ihan ”Tässä iässä, eli lähes tulkoon eläkeiässä, voin todeta, että olen ihan varmasti jo saanut kaiken, mitä näillä taidoilla voi suomalaisesta musiikkimaailmasta irti saada. Ennen keikoilla kävi paljon kaljuja miehiä, nykyisin naisia on enemmän ja ikähaitari on leveämpi, Rautiainen sanoo
Siinä olisi ollut aivan uusi tulokulma vanhaan palaamiseen. 23. Trio ei ole edelleenkään kolmihenkinen: Jarkko Petosalmi (kitara), Seppo Pohjolainen (rummut), Timo Rautiainen (kitara ja laulu), Jari Huttunen (kitara) ja Nils Ursin (basso). Ikävä kyllä kolmelle viidestä ne vaatteet eivät enää mahdu. Katsotaan, kuka lähtee ekana, Huttunen sanoo. – Paluun aikaan vuonna 2017 kaikki bändissä varmaan miettivät, että milloin honeymoon loppuu ja kaikkia alkaa vituttaa. – No, eipä maalailla piruja seinille. Toisin oli muinoin. Ja voi hyvin olla, että sen jälkeen Niskalaukaus suunnittelee taas jotakin uutta. Altavastaajana on hyvä olla. Vuonna 2004 ilmestynyt toinen saksankielinen Trio Niskalaukaus -albumi Hartes Land onnistui hyvin, ja bändi keikkaili Saksassa Nightwishin kanssa. Hyi, ne bajamajat ja kaikki... Ei meidän tulevaisuudessa mitään uhkakuvia näy, joten miksipä bändi ei jatkaisi. Naapurissa asui metsämies, jolla oli ajokoira, joka eli pihalla häkissä lämmitetyssä kopissa ja haukkua luskutti yökaudet. – Muistin tositarinan nuoruudesta. Meillä ei ole mitään valmiita karttoja tai pakkoa päästä mihinkään. Me vähän ideoitiin, millainen se keikka voisi olla. Ehdotin, että voitaisiin pukeutua samoihin vaatteisiin kuin sen levyn keikoilla aikoinaan. En maininnut jätkille koko tarjouksesta kolmeentoista vuoteen. Hän katsoi ensin telkkarista joulurauhanjulistuksen ja haki sitten koiran, haulikon ja lapion ja lähti metsään. Mutta niin sitä vain vielä viime syksyn akustisella kiertueellakin ällisteltiin, että hommahan toimii helvetin hyvin, tekeminen laajenee eikä vieläkään harmita yhtään. ensimmäiseksi edessä on albumin julkaisukiertue. – Tuossa äskettäin kahvitellessa tuli puheeksi, että syksyn klubikeikoilla voisi soittaa Itku pitkästä ilosta -levyn kokonaisuudessaan. Sanoittamisvaiheessa se toi Rautiaisen mieleen joululaulut ja hän alkoi kirjoittaa tekstiä siltä pohjalta. – Me jatketaan tätä varmaan niin kauan, että ensimmäinen kuukahtaa. Ja mikä tärkeintä, hymyt nousevat silmiin asti. Rautiaisen mielestä nykytilanne on pieni ihme. Toinen loppuvuodelle hahmoteltu suunnitelma liittyy kappaleeseen, joka jäi yli Mahdoton yhtälö -albumilta. – Voi jumalauta sun kanssas! Saatanan jäärä! Huttunen soimaa. Meidän ei tarvitse konsertoida Hartsulla tai valloittaa Saksaa. Yhtenä jouluaattona metsämies ilmeisesti kyllästyi haukkumiseen. Vastahan me oltiin lopetettu! Ja eihän sitä muutenkaan mihinkään Wackeniin huvita mennä. – Itse olin ensin eri mieltä, kunnes myöhemmin huomasin, että eihän se olisikaan sopinut. Jonkin ajan päästä mies palasi kotiin haulikon ja lapion kanssa. Kulttimaineen avaimet olivat ihan käden ulottuvilla. Ja sitten nauru raikaa taas. – Ei tullut mieleenkään, että olisin lähtenyt sinne. – Herrat olivat sitä mieltä, että se biisi ei sopinut tälle levylle, Rautiainen kertoo. Kyseessä on muusta materiaalista poikkeava sävellys, jonka tunnelma muuttuu loppua kohden täysin. Se on kyllä harmi. Hirtehisestä tarinasta, jossa joulukellot saattelevat koiran viimeiselle matkalle, on jo kaavailtu joulusingleä. Sen jälkeen olisi mahdollista ja jopa suotavaa reagoida jotenkin siihen, että Itku pitkästä ilosta -albumin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Mutta, mutta… – Kun me lopetettiin 2004, meitä pyydettiin soittamaan heti seuraavan kesän Wackeniin, siis sille valtavalle hevifestivaalille, Rautiainen kertoo
– Aluksi meni kolmisen vuotta kirjoittaa biisit. 20 sekunnin katsomisen jälkeen tajusin, että minun on saatava tämä tyyppi bändiimme! Trendeistä viis F eeding the Machine -nimeä kantava levy ilmestyi pahaenteisesti perjantaina 13. Puhelu sekoitti pakkaa entisestään, sillä myös Holmgren ilmoitti jättävänsä bändin. mutta meiltä puuttui vielä kaikki Simonin kitarat, emmekä olleet lähelläkään miksausvaihetta. Puolet bändistä oli lähtenyt, eikä levy ollut vieläkään valmis! Kaksikko Stålvind–Johansson päätti keskittyä täysillä uuden albumin tekoon ja miettiä kokoonpanoratkaisuja myöhemmin. Mutkia ja muutoksia Studio valmistui, ja Feeding the Machinen nauhoitukset aloitettiin joulukuussa 2018. Yhtyeen toinen kitaristi Simon Johansson rakensi samaan aikaan studiota, jossa Wolf tulisi äänittämään albumin. Rakentaminen osoittautui yhdeksi suurimmista hidasteista. – Sen keikan jälkeen meitä oli jäljellä enää kaksi tyyppiä. Wead oli maininnut Wolfin etsivän myös basistia, mutta ei uskonut Egbergin olevan sopiva siihen hommaan. Kävi ilmi, että Weadin bändikaveri Pontus Egberg tunsi Kolebergin lapsuudesta asti. – Näin videon Pontuksesta vetämässä jotain King Diamondin biisiä kotonaan. – Hän ei tahtonut jättää meitä pulaan, mutta oli tehnyt päätöksensä. Erinäiset sattumukset lykkäsivät julkaisua jatkuvasti. Seuraavat ongelmat odottivat jo nurkan takana, kun Wolfissa vuodesta 2007 vaikuttanut basisti Anders Modd ilmoitti osuutensa purkitettuaan, että on päättänyt lähteä bändistä. Egberg oli asiasta toista mieltä ja kaikkien yllätykseksi todella innoissaan Wolfista. – Hän ajatteli, että vitut siitä, ja päätti rakentaa toisen studion! Siitä tuli todella upea, ammattimainen ja suuri, mutta jumalattoman kallis. päivä maaliskuuta. Modd jätti yhtyeen kesken äänitysten, mutta lupasi hoitaa tulevan kiertueen ja kesän festivaalikeikat. Egberg tiesi kertoa, että tämä on aivan mahtava rumpali ja vieläpä bändiä vailla. Suurin osa lauluista oli äänitetty, Perinteisen hevimetallin uuden aallon pioneeribändeihin kuuluva Wolf on julkaissut viimein kahdeksannen studioalbuminsa. – Lähdimme kiertueelle maaliskuussa, ja hän soitti minulle vain pari viikkoa aiemmin. Stålvind soitti rumpali Richard Holmgrenille pari päivää ennen viimeistä festivaaliesiintymistä ja kysyi, pitäisikö heidän tehdä jotain erityistä Moddin viimeisen keikan kunniaksi. Aloitin normaalin päivätyön elättääkseni perheeni ja työskentelin 40 tuntia viikossa, mikä rajoitti aikaani. Fanit ovat odottaneet uutta materiaalia pitkään, ja Stålvindin mukaan levyä on työstetty kaiken aikaa vuodesta 2014. Studio valmistui, mutta onni ei kestänyt pitkään. – Simon piti vain viisi vapaapäivää kahden vuoden aikana! Nyt kaikki on hyvällä mallilla, joten seuraavan albumin julkaisun ei pitäisi todellakaan viedä näin paljon aikaa. Uuden rumpalin etsiminen tuli kuitenkin puheeksi miesten hyvän ystävän, King Diamond -kitaristi Mike Weadin kanssa. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT THERE?S BJÖRK 24. – Hän ehdotti meille Johan Kolebergiä, jonka oli nähnyt soittavan todella vakuuttavasti joissain bileissä. – Simon aloitti rumpujen äänittämisen, mutta sai häädön melun takia! Stålvind nauraa. Matka ei ole ollut helppo, mutta yhtyeen perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen, kitaristi-laulaja Niklas Stålvind, seisoo teoksen takana ylpeänä. Andy oli hyvä ystäväni, mutta en usko hänen aivan ymmärtäneen, millaiseen tilanteeseen hän pisti meidät
Sadasta tyypistä ehkä kymmenen oli Wolfista kiinnostunutta porukkaa, joka oikeasti tiesi kuka olen. – Olen vähän surullinen, että vanhat tyypit lähtivät, emmekä käyttäneet heidän äänityksiään, joihin he panostivat ja käyttivät aikaansa. Ne ovat meille käyttäjille ilmaisia palveluita, mutta me olemme niiden valuuttaa. Tämä oli silti sekä bändin että fanien kannalta ainoa järkevä vaihtoehto. – Tämä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. – Olin nuorempana mukana todella typerissä jutuissa, mikä on kummitellut mielessäni aina. Minun oli kuitenkin pakko käydä kaikki pyynnöt läpi, sillä osa tyypeistä oli oikeita faneja. Egberg ja Koleberg tapasivat tuolloisen Wolf-kaksikon pari viikkoa myöhemmin, ja jätkät tulivat mainiosti juttuun. Minun olisi pitänyt mennä psykiatrin juttusille jo kauan sitten, nokkamies nauraa. Tuotamme niille vitusti rahaa, ja ne vaikuttavat ajatuksiimme ja käytökseemme. – En halua kuulostaa epäkunnioittavalta vanhoja jäseniä kohtaan, mutta Johan ja Pontus tekivät albumista ainakin minulle erityisemmän. Stålvind harmittelee miehistönvaihdosta, mutta ei jää murehtimaan menneitä. – Se oli kaiken vaivan arvoista, sillä se vain tuntui niin oikealta. – Facebook ja Google omistavat nykyään suurin piirtein koko maailman. Siitä syntyi levyn teema. Loput olivat täysin tuntemattomia ihmisiä, joille Facebook oli ehdottanut minua kaveriksi. Kun tapasin heidät, tiesin välittömästi, että tässä on uusi kokoonpanomme. Stålvind kertoo biisien kirjoittamisen auttaneen joidenkin vaikeiden asioiden käsittelyssä. 25. Kaiken lisäksi uusi basisti ja rumpali eivät halunneet olla mitään palkattuja muusikoita vaan bändin täysipäiväisiä jäseniä. Minusta tuntui, että biisit löysivät vihdoin kotiin. Tulevan albumin rumpuja bassoraidat oli jo äänitetty vanhojen jäsenten kanssa, mutta nyt ne päätettiin taltioida uudestaan. – Yhtenä iltana minulla meni tunti hyväksyä kaikki saamani kaveripyynnöt. Kantaa ottavia aiheita Feeding the Machine käsittelee asioita, joita Stålvind on pitänyt sisällään jo pidemmän aikaa
Hän uskoo silti, ettei suurin osa yhtyeistä ehkä edes tiedä heidän raivanneen aikoinaan genrelle tietä. Yritän kirjoittaa biisejä siten, että kuuntelija voi tulkita ne omalla tavallaan. Kippari naureskelee kertoessaan, että alkuaikoina osa metallijournalististeista yrmisteli Wolfille ja kirjoitti bändin olevan kymmenen vuotta aikaansa jäljessä. Ne vetivät hardcorea ja kaikkea tuohon aikaan suosittua musiikkia. Minulla on hemmetisti inspiraatiota, joten jatkan kirjoittamista kiertueen jälkeen. Teillä on myös meihin verrattuna todella mielenkiintoinen musiikkiskene. Stålvind intoutuu muistelemaan menneitä. Tämä on sitä musiikkia, joka meistä kumpuaa ulos, kun kirjoitamme biisejä! Stålvind ei halua ottaa liikaa kunniaa pioneerimaineestaan. – Metallimusiikki on ajatonta. Toivon, että tämä on ensimmäinen monista kiertueistamme, ja olen yhtä utelias tulevan suhteen kuin kuka tahansa! Albumin ensimmäinen promokiertue oli suuntautumassa Britteinsaarille ja Keski-Eurooppaan, joten kysyn, olisiko bändiä mahdollista nähdä myöhemmin myös Suomessa. Vasta nyt aloin miettiä asiaa. Mitä vittua oikein tapahtui. Luulen kuitenkin, että jos me emme olisi tehneet sitä, joku muu olisi. – Olemme kääntäneet tämän bändin kirjassa uuden sivun. Tämän lehden julkaisuhetkellä parin viikon pätkä alkaa olla jo lähes paketoitu. Emme ole kovinkaan iso juttu Ruotsissa – meillä on faneja, mutta vedämme pienillä klubeilla muutamille todella innostuneille tyypeille. En pysty istumaan alas ja keskittymään kirjoittamiseen jossain keikkabussissa, vaan minun täytyy olla kotona omassa rauhassani. Laulaja-kitaristi suhtautuu Feeding the Machinen mahdolliseen suosioon terveen realistisella varauksella. Vaatimaton uranuurtaja Perinteisellä 1980-lukuhenkisellä metallilla tuntuu olevan vuosi vuodelta enemmän sekä kysyntää että tarjontaa. Olen tietysti iloinen, että niin kävi. Ruotsin metallifestareilla kaikki on niin valtavirtaa, mutta Suomessa niillä on paljon outoja bändejä, joista osa ei välttämättä ole edes metallia. Uusia alagenrejä tulee jatkuvasti, joten se on myös koko ajan monipuolisempaa. – Minulla on valmiina kolme biisiä, ja muilla jätkillä on joitakin ideoita. Olette paljon avomielisempiä! Susilauma aikoo jatkaa keikkailua mahdollisuuksien mukaan mutta työstää jo seuraajaa uudelle albumilleen. Tietysti toivon, että uudet biisit otetaan hyvin vastaan, mutta jokaisella keikalla on aina joku tyyppi huutamassa meitä soittamaan sitä ja tätä ja tuota biisiä. Emme voi vetää kaikkia Wolf-klassikoita, sillä niitä on jo liikaa! Stålvind nauraa. Albumi on minulle hyvin henkilökohtainen, mutta uskon, että ihmiset voivat samastua siihen. ”Olemme kääntäneet tämän bändin kirjassa uuden sivun.” 26. – Meillä on uusi bändi sekä studio ja Simon tuottaa kaiken, joten pitäisi olla todella helppoa äänittää seuraava levy sitten, kun meillä on kymmenen biisiä kasassa. – Emme tehneet niin, koska ajattelimme, että siitä tulisi trendikästä. Me ilmestyimme soittamaan aitoa hevimetallia, ja ihmiset nauroivat meille! Eivät siksi, että olisimme olleet tyhmiä, vaan koska he olivat niin järkyttyneitä, että joku teki vielä sellaista! – Nykyisin on täysin normaalia tehdä tällaista musiikkia, mutta silloin sitä ei edes ajateltu! Meni vuosia, että tästä tuli juttu. Tammikuun loppupuolella Stålvind totesi aiheesta näin: – En odota paljoa, mutta olen todella innoissani päästessäni taas kiertämään. – Kirjoitin biisejä siihen aikaan, kun mediassa alkoi näkyä teloitusvideoita ja uutisissa kerrottiin ihmisten polttamisesta elävältä. Se ei ole sellaista kuin Saksassa tai Espanjassa, missä ihmiset ovat aivan sekaisin! – Kontaktimme Suomeen ovat hieman huonot, mutta yritämme vedellä naruista ja päästä taas keikalle sinne! Olen aina viihtynyt Suomessa ja tykkään siellä soittamisesta. Miten olin niin tyhmä. Teos on myös hyvin yhteiskuntakriittinen ja uskonnonvastainen. – Mutta me olimmekin kymmenen-viisitoista vuotta aikaamme edellä! Olimme tavallaan pioneereja, mutta toisaalta emme, sillä todelliset pioneerit ovat Iron Maiden, Black Sabbath ja sellaiset bändit. – En tahdo ottaa kunniaa siitä, että soitan musiikkia, josta pidän! Sellainen ei ole kovin maailmaa mullistavaa. Nykyään lajityypin yhtyeitä pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella, mutta vuonna 1995 perustettu Wolf oli ensimmäisiä ”uuden ajan” bändejä, jotka soittivat konstailematonta heviä Iron Maidenin, Judas Priestin ja Acceptin hengessä. Meitä on neljä jätkää, jotka ovat todella motivoituneita työskentelemään yhdessä. Yhtye soittaa nyt ensimmäistä kertaa uudella kokoonpanollaan. Haastatteluhetkellä Wolf on julkaissut levyltä vain singlen Midnight Hour, joka on saanut faneilta loistavan vastaanoton. – En tiedä yhtään, tulevatko ihmiset tykkäämään levystä. – Lakaisin asian maton alle ja yritin unohtaa sen kaiken. Nokkamies kertoo, että osa nuoremmista bändeistä osoittaa Wolfille kunnioitusta. – Olimme joskus vuosituhannen vaihteessa keikalla Tukholmassa, ja samassa tapahtumassa soitti pari muutakin kellaribändiä. Sitä on ollut olemassa neljä-viisikymmentä vuotta ja sillä on silti suurempi yleisö joka vuosi. – On hienoa saada huomiota siitä, että olimme yksi tämän tyylilajin ensimmäisistä bändeistä. On tietysti hienoa, etteivät ihmiset ole unohtaneet meitä! Nöyrällä asenteella eteenpäin Maaliskuun alussa Wolf lähti uuden albumin tiimoilta Euroopan-kiertueelle Grand Magus lämppärinään. Yhtyeen edellinen albumi Devil Seed ilmestyi vajaat kuusi vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että ihmiset hehkuttavat bändin ”viimeinkin palanneen”. Se sai minut todella vihaiseksi ja turhautuneeksi, ja tästä aiheesta syntyi biisi Mass Confusion. Minä tahdon vain mennä eteenpäin ja tehdä uutta musiikkia. – Se on todella outoa, sillä olen keskittynyt kaiken aikaa vain ja ainoastaan Wolfiin! Sitä paitsi on bändejä, jotka hajoavat ja kasaavat itsensä uudelleen lyhyemmässä ajassa... Levy-yhtiöt haluavat todella tuoda esiin sen, että me toimme tämän jutun pinnalle. – Suunnittelemme keikkoja Norjaan ja Suomeen. Homman ei todellakaan pitäisi viedä kuutta vuotta, kunhan vain saamme biisit tehtyä! Se voi tosin viedä hieman aikaa, jos meille tarjotaan keikkoja ovista ja ikkunoista, sillä en osaa kirjoittaa biisejä ollessani kiertueella. Uuden albumin biisit eivät ikinä tunnu oikeilta ennen kuin niitä soittaa keikoilla ja näkee yleisön laulavan mukana
– Sitä mukaa, kun uusia kappaleita syntyi, tiedettiin, millaisia ralleja albumi kaipaa. – Varsinkin valinta Infernon vuoden kotimaisten levyjen sijalle seitsemän oli meille helvetin iso juttu. Melodista death metalia soittava Torchia on ihanteellisessa tilanteessa. The Covenista rakennettiin tietoisesti samanlainen monipuolinen ja ytimekäs kokonaisuus kuin edeltäjästään. Bändin nimi ja musiikillinen linja olivat toki tuttuja jo muutamaa vuotta aiemmin julkaistuilta demoilta, mutta vasta ensimmäinen kokopitkä näytti, mihin kvartetin kyvyt todella riittävät. – Meillä oli tavoitteena tehdä todella kova – ellei vuoden kovin – metallidebyytti. Bändillä on alla yksi lähivuosien parhaista kotimaisista metallidebyyteistä, ja sen kakkosalbumi nostaa yhtyeen takuulla aiempaa korkeammalle jalustalle. Vaikka tavoitteet olivat korkealla, vastaanotto yllätti todella positiivisesti, kitaristi-säveltäjä-sanoittaja Ville Riitamaa paljastaa. Keskiössä death metal Monen muun esikoisalbumin tapaan myös Of Curses and Griefiltä löytyi tuoreen biisimassan ohesta vanhaa omakustannemateriaalia uudelleensoitettuna, joten levy ei edustanut tekijöilleen sitä kaikkein ajankohtaisinta musiikkia. Suunta kohti kuolemaa TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA MIKKO PYLKKÖ 28. Tiedettiin myös, että nyt ollaan löydetty se soundi, jota kannattaa lähteä tutkimaan pidemmälle, laulaja Edward Torchia jatkaa. – Villellä on loistava taito kirjoittaa biisejä levyn tarpeeseen, Edward iskee väliin. Uuden The Coven -albumin kohdalla tilanne on toinen. – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jouduin rypistämään vuodessa kokonaisen levyllisen biisejä, mutta onneksi kirjoitusprosessi sujui aivan samalla tavalla kuin ennenkin – lähinnä synkkinä sadepäivinä ukkosen jyrähdellessä, Riitamaa kertoo. T amperelaislähtöisen Torchian Of Curses and Grief -esikoinen (2017) iski päälle melkeinpä yllättäen. Of Curses and Grief ei ollut missään nimessä kaupallinen megamenestys tai suuri kansainvälinen läpimurto, mutta bändi pääsi iskemään kiilansa tiukasti kotimaisen melodisen ärjyilymetallin kentälle, jota Children of Bodomin, Mors Principium Estin ja Omnium Gatherumin kaltaiset nimet olivat miehittäneet vuosikaudet
– Kappaleen hyytävä ja jäinen tunnelma antoi sille työnimen Jäämaa, jota emme halunneet enää lopulta muuttaa, Riitamaa paljastaa. Mikäli touhu ei menisi missään vaiheessa liian yksinkertaiseksi, uuden levyn tekstien kuvaillaan elävän ”melankolisen noitamaisessa ympäristössä”, mikä synnyttää yhdessä musiikin kanssa ”tarinoita varjojen maailmasta.” – Okkulttiset teemat ovat yksi osa maailmaa, jota elämme Torchian kautta. On sanomattakin selvää, että The Covenin julkaisua edeltävä pohjatyö on mainiolla tolalla, mistä on kiittäminen erityisesti Hiilesmaan kädenjälkeä. Parit uudet biisit ehdittiin jo kokeilla Talvihelvetissä ja yleisö selkeästi mieltyi niihin, joten odotukset levyn vastaanotolle ovat korkealla. Arkitodellisuuden yli Torchia eroaa monesta muusta saman tyylilajin bändistä siinä, että sanoitusten teemoista voi löytää paljon okkulttisia ja esoteerisia viitteitä. Tämä on poikkeuksellista musiikkityylissä, jonka sanoitukset tuntuvat olevan hyvin usein pelkkää täytettä ja pakollista hölynpölyä ilman minkäänlaista aitoa intohimoa ja kirjoittajan omien ajatusten esilletuontia. Autopsy-koulukunnan puristisimmat death metal -diggarit tuskin löytävät Torchian musiikista tarttumapintaa, mutta avoimin mielin äärimusiikkia tutkiville albumi antaa paljon tutkiskeltavaa. Onneksemme me ollaan kuitenkin muodostettu porukka, jossa kaikki ovat valmiita kuolemaan metallin puolesta. Biisistä löytyy myös lämmin puoli, jonka kukin voi etsiä sanoituksista. – Meille metallimusiikissa on kyse arkitodellisuuden ylittämisestä, joten kappaleissamme kuljetaan aina vieraissa maailmoissa ja ollaan tekemisissä tuntemattomien voimien kanssa. – Edellisen levyn työskentelystä ja vastaanotosta jäi hyvä kokemus, joten oli luonnollista katsoa, mihin suuntaan Hiilesmaa veisi kakkoslevyn soundia, Riitamaa kertoo. – Nyt kun emme ole enää debyyttikategoriassa, tavoitteena täytynee olla vuoden kovin metallialbumi, Edward päättää vaatimattomasti. Levy-yhtiö vaihtui pienestä kotimaisesta Concorde Musicista hieman isompaan italialaiseen Rockshotsiin, jonka muihin artisteihin kuuluvat muiden muassa suomalaiset Everfrost, Metal De Facto ja Unshine. Onko biisin kielivalinnalla jokin erityinen merkitys. – Itse asiassa The Covenilla taitaa olla vain yksi biisi, jossa kertoja ei kuole, Edward pähkäilee. Millaisia odotuksia olette asettaneet The Covenille. – Keväällä on luvassa hyviä keikkoja kotimaassa, muun muassa Vornan kanssa, ja isoja juttuja ulkomailla. – Kaikkein eniten tässä toki odottaa, että pääsee soittamaan sen biisejä livenä! Riitamaa huudahtaa. Bändi ei ole ollut aiemminkaan aivan genrensä inflameseintä ”pehmo-osastoa”, mutta The Coven tuntuu vievän musiikillista linjaa vielä pykälän verran tujumpaan suuntaan. Riitamaan kynäilemät tekstit eivät ehkä ole metallimusiikin klassikko-osastoa, mutta niissä on riittävästi tulkinnanvaraa, omaleimaisuutta ja tietynlaista ytimekkyyttä istuakseen hyvin yhteen bändin sävelmien kanssa. The Covenilla kuljemme noitien kanssa käsi kädessä kohti kuolemaa ja kärsimme sitä edeltäviä vaikeita aikoja, Riitamaa avaa. Kuolema on siirtynyt melodisessa death metalissa taka-alalle, ja me tuomme sen takaisin asioiden keskiöön, Edward sanoo. Se on meidän kirouksemme! Edward tokaisee. – Hiili ymmärtää orgaanisen soundin päälle, ja meille oli tärkeää, että hän on tuottanut metallilevyjen lisäksi monia rockklassikoita, Edward kehuu. – Tälle bändille on jouduttu uhraamaan ja omistautumaan lähes kohtuuttoman paljon. 29. – Päätin siis kirjoittaa biisin suomeksi, sillä kuolettavasta ja loputtomasta talvesta on luontevaa kirjoittaa omalla äidinkielellään. – Se on aivan oikein kuultu! Yksi tämän levyn kirjatuista tavoitteista oli kulkea death metalin suuntaan niin biiseissä kuin soundeissakin. The Coven kuulostaa jo ensikuulemalta odotettua deathmetallisemmalta kokonaisuudelta – siis melodisen deathin puitteissa. Toisinaan kuulee tarinoita jopa demotason yhtyeiden sisäisistä ristiriidoista, mikä tuntuu marginaalisen äärimusiikkityylin parissa oudolta. ”Jos se johtoajatus pysyy, se jyrää kaiken alleen ja menee eteenpäin kuin liekehtivät vaunut.” Metallibändin pyörittäminen ei ole taloudellisesti mikään kultakaivos ja monet bändit ovatkin hajonneet tai riitautuneet viime vuosina puhtaasti raha-asioiden takia. Albumin tuottajana ja miksaajana toimi esikoislevyn tapaan muun muassa Apocalyptican, HIMin ja Sentencedin kanssa työskennellyt Hiili Hiilesmaa, ja masteroinnista on vastuussa esimerkiksi Behemothin, Kreatorin ja Metallican levyiltä tuttu Ted Jensen. – Pitkän linjan tuottaja osaa haastaa bändiä tekemään rohkeita ratkaisuja ja poikkeamaan tietyistä alan standardeista, minkä kuulee varmasti Torchian molemmilla levyillä. Siltä löytyy sopivissa mittasuhteissa sekä melodista suoraviivaisuutta että oivasti kappaleiden sisään ujutettua haasteellisuutta, mikä povaa albumille kuin albumille lähes poikkeuksetta pitkää elinikää. Kuinka paljon talouspuolen asiat vaikuttavat Torchian toimintaan. – Vanhan kuolometallin ystävinä toki tiedetään, että musiikkimme on vielä kaukana genren alkulähteestä, mutta rakkaus aitoa death metalia kohtaan tulee aina kuulumaan vahvasti Torchian musiikissa. Albumilta löytyy mukavana yllätyksenä myös yksi suomeksi raakuttu kappale – bändin uran ensimmäinen laatuaan. Vuoden kovin metallialbumi Torchian uudella levyllä vaikuttaa nimekäs taustajoukko
Hetken hengähdettyään Weichert muuttuu hieman pohdiskelevammaksi. 97 minuuttia Albumi, kiertue, albumi, kiertue, albumi, kiertue ja päälle vielä albumi ja tietenkin kiertue. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Asunderin vuonna 2000, ja nyt bändi on vanhempi kuin sen monet esikuvista olivat debyytin ilmestymisen aikoihin. Jos taas sattui hyvä päivä, saatoin viettää vuorokauden studiossa. tapahtui! – Ei Heaven Shall Burn vieläkään ole mikään Devin Townsend, emmekä halua pistää yhteen kappaleeseen kahtasaTOTUUS JA TEHTÄVÄ Heaven Shall Burn piti vuoden levytystauon, ja albumi– kiertue-rutiinin rikkominen sai saksalaisten luovuuden pulppuamaan toden teolla. Tämä kaikki vain... Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun puhutaan metallimusiikista. Weichertin mukaan toinen ratkaiseva inspiraation sytyttäjä ja samalla avain albumin mittaan on monipuolisuus. Tämä järjestely ei olisi vielä pari vuotta sitten ollut mahdollinen, Weichert iloitsee. Jos vaikkapa minulle osui huono päivä, en säveltänyt mitään. – Puhuimme juuri siitä, että meidän tulisi juhlistaa 25-vuotisiamme jotenkin. – Se tuntuu ihan hullulta! En voi uskoa, että olemme kulkeneet jo näin pitkän matkan, kitaristi Maik Weichert naurahtelee epäuskoisesti. – Levyltä löytyy tosiaan hieman deathiä, blackiä, metalcorea, melodista heavyä, power metalin vivahteita ja tunnelmointia, joka flirttalee jopa goottimetallin suunnalle. Oli mukavaa antaa musiikin virrata ihan vapaasti. – Epäilin aluksi itsekin, että ratkaisu voi laiskistaa meitä, mutta meille kävikin päinvastaisesti. – Jo niin yksinkertainen asia kuin keikkatauko oli valtava mukavuustekijä. Se taitaa kuulua musiikistamme, koska uuden levyn ensimmäiset videot ovat herättäneet valtavasti intoa Amerikassa ja Isossa-Britanniassa. Studio, joka oli ollut meille joskus painajaismainen paikka, muuttui todelliseksi paratiisiksi. H eaven Shall Burn on pian neljännesvuosisadan ikäinen bändi. – Toisaalta olen todella ylpeä siitä, että olemme jatkaneet näin kauan. Täällä samoja bändejä kuunnellaan uskollisesti vuosikymmeniä. Lopputuloksena on 97-minuuttinen tupla-albumi Of Truth and Sacrifice. Rapakon takana saatetaan olla tänä vuonna innostuneita death metalista ja ensi vuonna taas power metalista. Heaven Shall Burn halusi rikkoa kaavan, ja tulokset ovat sen mukaiset: bändi vietti studiossa vuoden, minkä tuloksena syntyi peräti 97 minuuttia kellottava tupla-albumi Of Truth and Sacrifice. – Olemme onnistuneet säilyttämään tekemisen nälän, ja haluamme yhä kokeilla uusia asioita. Loputtoman oloinen kierre on saanut monen pitkään jatkaneen bändin leipääntymään, ja pahimmissa tapauksissa tiukat deadlinet ovat pakottaneet yhtyeet kirjoittamaan musiikkia vaikka väkisin. Heaven Shall Burn päätti olla kahlitsematta itseään mihinkään tiettyyn metallin tyyliin. Hän jatkaa kertomalla, että tasavuodet ovat nousseet bändissä esille viime aikoina. Minusta tuntuu, että ne bändit ovat yhä samanikäisiä kuin aloittaessamme! Meistä itsestämme on vain tullut jossain välissä keski-ikäisiä. – Emme sopineet edes levyn julkaisupäivää, ennen kuin se oli täysin valmis. Taisimme käydä läpi jonkin sortin kahdenkympin kriisiä! – Kun ajattelen 20-vuotiaita bändejä, mieleeni tulee ensimmäisenä Metallica, Slayer, Iron Maiden ja kaikki muut idolimme, jotka käynnistivät uransa joskus 80-luvulla. – Minusta on aina tuntunut, että Briteissä ja Yhdysvalloissa metallin aallot ovat paljon trendimäisempiä kuin täällä Keski-Euroopassa tai vaikka siellä Pohjolassa. Jos bändielämää on joskus verrattu avioliittoon, niin ne ovat sukua myös tässä mielessä: moni bändi hajoaa heti ensimmäisiin ongelmiin tai vastoinkäymisiin. Kun mitään ei pakotettu, musiikkia alkoi syntyä hullulla tahdilla. Nyt meidän ei tarvinnut roudata pelejämme ja vehkeitämme vaikkapa festarille ja rakentaa studio jälleen uudelleen sen jälkeen. Minusta tuntuu, ettei muusikoilla ole enää oikein pitkäjänteisyyttä rakentaa pitkää uraa. Kansia myöten. Jätimme pari vuotta sitten kaksikymppisemme väliin, emme järjestäneet mitään erityiskeikkoja tai muuta, koska jo pelkkä ajatus sai meidät tuntemaan itsemme vanhoiksi ukoiksi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CANDY WELZ 30
TOTUUS JA TEHTÄVÄ ”Heaven Shall Burnin imago on aina ollut se, ettei Heaven Shall Burnilla ole imagoa.” 31
Sen sovitusja melodiamaailma on meille jotain ihan uutta. Etiikasta, moraalista ja ihmisarvosta. – Tämä asia on muuttunut Heaven Shall Burnin elinaikana paljon. Internet, jonka luulisi laajentaneen ihmisten näkökulmia, onkin ajanut heidät yhä syvemmälle omaan nurkkaansa. Sortoa vastaan Tupla-albumin mitassa ei voida puhua mistään ihan kevyestä konseptista. Emme ole koskaan tehneet mitään näin elektronista, ja tässä konemetallijyräyksessä myös laulajamme Marcus [Bischoff] venyttelee äänestään ennenkuulemattomia jänteitä. – Jos haluaa saada mielikuvan siitä, miten monipuolisesta albumista on kyse, kehotan kokeilemaan viittä hyvin erilaista kappaletta. – Expatriate on levyn kokeilevimpia kappaleita, ja jos lähtisimme tekemään uutta levyä nyt, saattaisimme hyvinkin tehdä jotain sen tyylistä vaikka albumin verran. Jos haluaa pitää jotain näkemystään todenmukaisena, vaaditaan vain muutaman sekunnin googlaus, ja löytää taatusti sivustoja, jotka komppaavat sitä ja esittävät sen kaiken ainoana oikeana totuutena. Emme taitaisi edes kyetä sellaiseen musikaalisuuteen, mutta päätimme kuitenkin tehdä täsmälleen sitä, mikä milloinkin sattui huvittamaan, vaikka se tarkoittaisi silkkaa konemetallia. Jos ne kaikki kolahtavat, uskon että koko levy toimii. taa raitaa täyteen viittäsataa genreä. – Sen sijaan Truther on ihan toista äärilaitaa: alle kolmeminuuttinen räväkkä äärimetallikappale, joka sisältää jopa black metalin ja grindin kaikuja ja tekee taatusti jyrkän sanomansa hyvin selväksi. Siellä nurkassa on mukava olla, kun omia myrkyllisiä arvoja ei tarvitse kyseenalaistaa ja löytää halutessaan vahvistuksen kammottaville ajatuksilleen. Kaksi levyä ja 19 kappaletta on jättimäinen määrä pureskeltavaksi, ja vaikka Weichert alleviivaa Of Truth and Sacrificen luonnetta albumikokonaisuutena, hän on valmis nostamaan muutamia levyn ääripäitä maistiaisiksi. – Weakness Leaving My Heart on albumin päättävä kahdeksanminuuttinen, josta voi käyttää luonnehdintoja ”herkkä” ja ”kaunis”, jotka eivät ole tavallisesti ne ensimmäiset sanat, jotka Heaven Shall Burnistä tulee mieleen. – On todella hämmentävää, miten helppoa nykymaailmassa on pönkittää omia näkemyksiään ja elää harhakuvien kuplassa. Heaven Shall Burn lähtikin haastamaan itseään toden teolla myös teemallisesti. Jo vaikutus yhteen elämään voi muuttaa paljon asioita.” 32. – Lopuksi on mainittava tietenkin La Résistance. – Of Truth and Sacrifice kysyy kuulijalta, mitä totuus nykyään tarkoittaa, Weichert kertoo. On käsittämätöntä, että maailma on vuonna 2020 rasistisempi ja epätasa-arvoisempi kuin koskaan, ja samalla ihminen pitää itseään sivistyneempänä kuin ikinä. Teemaa avatessaan jopa hieman kiihtyvän Weichertin ääni muuttuu yhä vakavammaksi, kun hän nostaa esille sen, miten suuressa mittakaavassa totuuksia halutaan muunnella ja peitellä. – The Sorrows of Victory on soundiltaan metalcoremaisempaa Heaven Shall Burniä, mutta sen sovitus flirttailee progemetallisemmille suunnille ja se on kulmikkaimpia teoksiamme ikinä. – En puhu nyt vain politiikasta tai vaikkapa uskonnoista vaan asioista, joiden ei pitäisi mielestäni olla mitenkään epäselviä. – Kun levyn konsepti syntyi, tiesimme sen vaativan paljon lihaa luiden ympärille, eikä tällaista albumia lähdetty todellakaan tekemään vain kolmen vartin mittaisella metalcorepommituksella. ”Jos edes yksi ihminen päätyy kyseenalaistamaan vinoutuneet käsityksensä maailmasta albumimme ansiosta, se on vaivan arvoista
Se on jaettu kahteen itsenäisesti toimivaan levyyn, joten sen voi kuunnella myös kahdessa osassa. – Ihmisiä tapetaan totuuden peittelemiseksi. – Saksassa asioista keskustellaan ja taistellaan jatkuvasti, mutta kaikkialla ihmisoikeuksien kaltaisia asioita ei uskalleta edes ottaa puheeksi. Se kuulostaa kyllä todella hyvältä, kun jokin sen biiseistä tulee vastaan jollain suoratoistosoittolistalla, mutta entä levykokonaisuus. – Mietimme biisijärjestystä ja esimerkiksi kappaleiden välisten taukojen kestoa todella huolellisesti. Olisin todennäköisesti ylpeä vain siitä, että olemme pitäneet ulkoisesta tyylistämme kiinni kaikki nämä vuodet. – Dokumentti paljastaa, miten paljon olemme uhranneet elämästämme tämän bändin eteen, mutta samalla myös sen, miten paljon se on avannut silmiämme todelliselle maailmalle. Nämä toimittajat eivät välttämättä palaa kotiin elossa, jos heidän versionsa totuudesta ei ole edullinen näille hallitsijoille. Pohtiessaan tietä, joka on johtanut Heaven Shall Burnin tupla-albumin vaatimaan itsevarmuuteen, Weichert löytää vielä yhden tärkeän opin, jonka bändi sisäisti muutama vuosi sitten. – Halusimme kuitenkin avata sitä, millaisia ihmisiä Heaven Shall Burn -nimen takaa löytyy. Imagona imagottomuus Maik Weichert, jos matkustaisit ajassa vuoteen 1998, jolloin Heaven Shall Burn julkaisi ensimmäisen ep-levynsä, ja antaisit itsellesi Of Truth and Sacrificen kuultavaksi, mitä 22 vuotta nuorempi minäsi tuumaisi siitä. – Voin sanoa, ettemme olisi ikimaailmassa voineet tehdä tätä albumia vielä kymmenen vuotta sitten, Weichert hekottelee. Emme kuunnelleet häntä. Aluksi olimme nuoria maailmaan turhautuneita miehiä, ja nyt olemme keski-ikäisiä, maailmaan vielä enemmän turhautuneita miehiä, joten siinä mielessä bändi ei ole muuttunut. Teimme dokumentin, joka kertoo periaatteessa uuden levyn tekemisestä, mutta se on vain kehys. Jos edes yksi ihminen päätyy kyseenalaistamaan vinoutuneet käsityksensä maailmasta tämän albumin ansiosta, se on vaivan arvoista. – Olin nuorena metallin suhteen todella ehdoton. – Luulenpa, että tyrmäisin albumin täysin, pitäisin sitä liian tarttuvana sell-out-levytyksenä, kitaristi nauraa. Kaiken piti olla tosi äärimmäistä, rajua, raskasta ja totista. Se on mielestäni yksi taiteen tehtävistä: ravistella ihmisiä näkemään, mikä heidän ympärillään on tärkeintä ja mitkä asiat heidän asuttamassaan maailmassa ovat vääristyneitä. – Ai niin, ja sitten on Insomnium! Rakastan sitä bändiä. – Kun olimme nuorempia, halusimme peitellä vaikutteitamme vaikka väkipakolla, koska pidimme ”täysin omalta itseltään kuulostamista” jonkinlaisena päämääränä ja itseisarvona. Se on ollut tarpeen, jotta Of Truth and Sacrifice kantaisi koko 97-minuuttisen kestonsa ajan. Jos totuuden verhot raottuvat hieman, olemme toteuttaneet tehtävämme. Olen todella ylpeä siitä, että levy ei räjäytä tajuntaa, siis ainakaan väärällä tavalla. En usko, että kukaan kuuntelee sitä sellaisena. Aivan kuten emme halua olla jumissa vain saksalaisessa melodiamaailmassa ja levyltä löytyy paljon sekä itää että länttä, tässä kappaleessa on kuultavissa pohjoisia tuulia Insomniumin viitoittamassa hengessä. Maailmassa on paikkoja, joihin toimittajat uskaltautuvat astelemaan tarkoituksenaan paljastaa kaikki se sorto, johon paikalliset hallitsijat syyllistyvät. – Se on tämän musiikin tehtävä. Totuus ja sen kyseenalaistaminen on melkoinen aihe, ja siitä kirjoittaessa on pidettävä varansa, ettei päädy itse alleviivaamaan omaa näkemystään ainoana totuutena. Children of a Lesser God on eräänlainen kunnianosoitukseni Insomniumille. Tue tokaisi vain: ”Tiedän.” Hah hah! Kymmenen vuotta vanhempi Heaven Shall Burn kuunteli tuottajaansa – ja myös kokeneempaa itseään. Tupla-albumin kylkiäisenä julkaistaan puolentoista tunnin dokumentti nimeltä Mein grünes Herz in dunklen Zeiten (”My Green Heart in Dark Times”), jolla Weichert ja kumppanit antavat bändilleen todelliset kasvot. – Heaven Shall Burnin imago on aina ollut se, ettei Heaven Shall Burnillä ole imagoa, Weichert hymähtää. – Kun teimme Invictus-albumia [2010], olimme täysin itsepäisiä musiikkimme ja levyn tuotannon suhteen. Jo vaikutus yhteen elämään voi muuttaa paljon asioita. Joskus myös sillä on merkitystä, mitä levyllä tapahtuu, kun se ei edes varsinaisesti soi, Weichert avaa. – Myönsin vasta viime vuonna Tuelle, että hän oli oikeassa. Kehyksen sisällä tarkoituksenamme on antaa ihmisille mahdollisuus oppia tuntemaan meidät ihmisinä ja tutustua arvoihimme. Tue Madsen, joka tuotti myös uuden levyn, varoitteli meitä jo tuolloin siitä, että albumin on annettava hengittää ja että soundimassaa on yksinkertaisesti liikaa. Hyvä jos mukana sai olla melodioita. – Tiedän, ettei tämä teema tule olemaan mieluisaa luettavaa kaikille, ja hyväksyn sen vaaran, Weichert sanoo. – En ollut silloin kovin musikaalinen, joten en varmastikaan ymmärtäisi Of Truth and Sacrificea. – Emme ojenna albumilla vastauksia vaan esitämme kysymyksiä ja pyrimme saamaan ihmiset ajattelemaan itse. Uudella levyllä Protectorin kitarasooloissa kaikuu vanhan liiton In Flames, useissa sooloissa on haettu jopa soundillisesti Iron Maidenin tuplakitaroiden tavaramerkkejä ja annan vaikutteiden kuulua muutenkin juuri siten kuin kukin kappale oikeasti vaatii. Ja levystä tuli tunnin mittainen järkäle! – Se albumi on masteroitu aivan liian kovaääniseksi. 20 vuoden oppikoulu Weichert nauraa pitkään ja sadattelee jotain selvällä saksan kielellä, kun hän myöntää bändin oppineen ajan kanssa musikaallisemmaksi, mutta vähintään yhtä tärkeä oppitunti on lusittu albumien viimeistelyn suhteen. – Emme ole ehkä enää nuoria, mutta niin kauan kuin meillä riittää näin paljon intoa rikkoa rajojamme ja kokeilla uusia asioita, Heaven Shall Burn tulee varmasti jatkamaan intohimoprojektinamme, joka ei tunnu ikinä työltä. Jos minulle olisi annettu kuultavaksi albumi, jossa on mukana jousia ja elektronisia juttuja, olisin varmaan olettanut, että vanhempi minä on tehnyt levyn dollarinkuvat silmissään. Afrikassa ja Lähi-idässä halutaan opettaa lapsille ja nuorille tiedettä, mutta vanhoilliset terroristijärjestöt ovat valmiit tappamaan nämä ”vääräuskoiset” opettajat uskonnon varjolla. – Emme pukeudu lavalla vampyyreiksi tai viikingeiksi, laskeudu keikkojen alussa paikalle avaruusaluksella tai polta noitia osana show’tamme. – Nyt annan tribuutin kuulua niissä kohdissa, joissa se on tärkeää. Weichert kertoo lopuksi toivovansa, että dokumentista tulee vain Heaven Shall Burnin välitilinpäätös, ja että hän voi viiden vuoden päästä muistella tupla-albumia yhtenä bändin uran tärkeimmistä virstanpylväistä. – Kun katson uraamme taaksepäin, olen ylpeä siitä, että joku tarttui musiikkiimme jo ensimmäisellä ep:llämme, että Century Media signasi meidät Antigone-albumin [2004] myötä ja että saimme tehtyä Iconoclastin [2008] kaltaisen läpimurtoalbumin, jonka Endzeit-hitti riitti jo yksinään viemään meidät suuremmille areenoille. – Of Truth and Sacrifice on miksattu ja masteroitu jokaisen kappaleen tyylin ehdoilla, ja uskon sen pysyvän mielenkiintoisena läpi koko kestonsa. 33
l i p p u . w i t h s p e c i a l g u e s t s T i c k e t s f r o m 3 7 , 5 € | w w w . f i THU 30.4.2020 He l s i n g i n Jä ä h a l l i , Bl a c k B ox fullpage_TK_blackbox_INFERNO.indd 1 19.2.2020 14:10:03
Serre päästi hulluimmat visionsa irti, ja Igorrrin levyillä kohtaavat äärimetalli, barokkimusiikki, breakcore, trip hop ja kaikki maan ja taivaan väliltä. Serre nimeää esikuvikseen yhtä lailla Frederic Chopinin ja Johann Sebastian Bachin kuin Cannibal Corpsen, Aphex Twinin ja Portisheadin. – Siksi Igorrr on niin monenlaisten osien summa. Tämän työskentelytavan merkitys on kuitenkin mittaamaton. – Musiikin tekeminen on ollut minulle aina tapa ilmaista, kuka olen ja miksi, ja jos lähtisin rajaamaan sitä mistä tahansa syystä, se olisi vain itseni huijaamista, Serre toteaa. Olipa se miten epänormaalia tahansa. Uusi Spirituality and Distortion -albumi kätkee sisuksiinsa jopa aiempaa laajemman paletin kokeiluja. Päätin jo vuosia sitten, etten rajaa itseäni mitenkään vain sen takia, että musiikin pitäisi noudattaa joitakin normeja. I gorrr sai alkunsa viime vuosikymmenen lopussa, kun aktia tänä päivänäkin luotsaava Gautier Serre päätti, että haluaa bändiensä rinnalle projektin, jossa hän saa päättää kaikesta itse. Aluksi kaikki lähti tiettyjen kappaleiden äänittämisestä yhdessä, koska tulisimme esittämään niitä keikoillakin bändinä, ja pian poikkeuksesta oli tullut uusi normi. Igorrrin ainoa normi on minä. Jo tämä ajatus teki suuren eron Igorrrin ja Serren aiempien bändien välille. – Soittajat kuten Laure Le Prunenec [klassinen laulu], Sylvain Bouvier [rummut], Nils Cheville [klassinen kitara], Antony Miranda [sitar], Erlend Caspersen [basso] ja Laurent Lunoir [laulu] ovat kaikki aivan uskomattomia muusikoita, joita ilman Igorrr ei todellakaan kuulostaisi siltä, miltä se nykyään kuulostaa. Ranskalainen Igorrr lunastaa uhkauksensa oikeasti. Suuria kontrasteja Jotkin yhtyeet muuttuvat suoraviivaisemmiksi siinä vaiheessa, kun studioprojektista tulee livebändi. JININ JA JANGIN TÖRMÄYS TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SVARTA PHOTOGRAPHY 35. Oletko lukenut bändien hehkutteluja siitä, että heidän uusin albuminsa rikkoo kaikki mahdolliset genrerajat, mutta homma onkin jäänyt vain pintaraapaisun tasolle. Igorrrin tapauksessa on toisin. Ei ainakaan siinä mielessä, jollaisiksi bändit yleensä mielletään. – Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut, että teen yhä kaiken musiikin itse, mutta jossain vaiheessa huomasin haluavani mukaan itseäni taitavampia soittajia, Serre kertoo. – En siis sanoisi, että Igorrr on vieläkään bändi
Kyse on aina siitä, että löytää oikean tavan ilmaista itseään, ja minä olen valinnut oikeat soittimet, koska haluan soittooni fyysisyyttä ja sen tietyn inhimillisen tekijän. Niiltä voi löytää syvällisen, lähestulkoon henkisen musiikillisen kokemuksen, jossa itämaiset melodiat, tiibettiläiset perinnesoittimet ja ajattomat ihmisäänet yhdistyvät brutaaleihin rumpuihin ja kitarariffeihin, ja sitten nämä ääripäät keskustelevat keskenään. – Kaikkien tekemisteni ytimessä ovat kontrastit, vastakohdat ja kaikki sävyt niiden välillä, Serre sanoo. ”Kukaan ei ole aina vain iloinen, vihainen, nostalginen tai surullinen vaan tuntee monia asioita yhtä aikaa, ja siitä Igorrrissa on kyse.” 36. – Synestesia [yksilön aistien sekoittuminen] leimaa kaikkia tekemisiäni, ja näenkin mielessäni värimaailmoja, jotka haluan saavuttaa musiikillani. Kun olimme tien päällä Savage Sinusoidin [2017] jälkeen, ymmärsin lopullisesti, että voin tehdä millaista musiikkia ikimaailmassa haluankin. Ideat laitetaan pöytälaatikkoon odottamaan sitä hetkeä, kun on aikaa tehdä jotain uutta ja erilaista. Sen toteuttaminen livenä on haaste, muttei minkäänlainen mahdottomuus. – Annan ääriesimerkin: aloitin Downgrade Desertin säveltämisen yli kymmenen vuotta sitten, ja nyt se on mukana uudella albumilla. Riskejä ei juurikaan oteta, innovaatioita ei tehdä ja bändit haluavat taata itselleen tasaisen leivän tasaisilla levyillä, jotta he pystyvät tekemään kiertueita. En usko, että tätä värien ja niiden aiheuttamien tunteiden arkkitehtuuria on mahdollista avata kenellekään, jolla ei ole synestesiaa, mutta toivon, että siitä syntynyt musiikki aukeaa muillekin jollain eri tavalla. – Uuden tekemiseen liittyy aina riski, mutta kuulijat kyllä haistavat sen suurimmalla intohimolla tehdyn musiikin. – Kuunnelkaapa Downgrade Desert, Overweight Poesy ja Himalaya Massive Ritual. – Muusikot julistavat tekevänsä mitä haluavat, mutta he eivät kuitenkaan tee niin. Spirituality and Distortion, eli suomalaisittain ”Henkisyys ja vääristymä”, kuvastaa jo nimenä rajoja rikkovaa dualismia, joka on ollut tärkeä osa Igorrin soundia läpi sen tuotannon. Igorrr ei ole kanava vain yhdelle tai kahdelle tunnemaailman ääripäälle, vaan pyrin tekemään tästä musiikista yhtä inhimillistä kuin olen itsekin. Internetin mahdollisuuksista huolimatta monet muusikot eivät tohdi julkaista valtavirrasta erottuvia töitä, ja samalla monet kuulijat ovat ikään kuin ansassa oman mukavuusalueensa sisällä. – Sävellän valtaosan musiikistani oikeilla soittimilla, kuten kitaralla ja pianolla, mikä tekee tällaisen musiikin tekemisestä haasteellista, Serre pyörittelee. Eikä sitä aikaa tule välttämättä olemaan ikinä. Serre haluaa täsmentää, ettei rajojen rikkomisen tule olla myöskään itseisarvo. – En ymmärrä, miten on mahdollista, että meillä on maailmanlaajuiset työkalut levittää musiikkia, mutta se on johtanut vain siihen, että iso osa julkaistavasta musiikista kuulostaa samalta, Serre ihmettelee. Tehkää OIKEASTI mitä haluatte! Serre kertoo olevansa harmissaan siitä, että oikeasti uskaliaan musiikin etsiminen on nykyään entistä työläämpää. Kun sävelsin uusia kappaleita, en miettinyt teknistä toteutusta mitenkään. – Ei erikoisen musiikin tekeminen vain erikoisuuden takia ole tietenkään mistään kotoisin, jos se ei ole aidosti sitä, mitä muusikko haluaa tehdä. Annoin niiden mennä juuri niin hulluun ja syvään päätyyn kuin halusin. – Igorrrin vieminen lavalle olisi hyvinkin saattanut suoristaa musiikkiani, mutta oikeasti siinä kävi päinvastoin. Väärin. Olisin varmasti voinut työskennellä sen parissa vielä toiset kymmenen vuotta! – Sitten taas Hollow Tree on erittäin monikerroksinen kappale cembaloineen kaikkineen, ja sävelsin sen muutamassa viikossa, koska tiesin sen yhden ja ainoan asian, johon kappaleessa pyrin. Halusin tavoittaa juuri tietyn värin ja tietyn sävyn. – Kun valtava äänimassa kohtaa minimalismin ja kauneus kauheuden, se on kuin jinin ja jangin törmäys, ja uskon saavuttaneeni tällä albumilla musiikkini rohkeimmat ja aidoimmat ääripäät. Tunteiden kaikki kerrokset Igorrrin hullun luonteen huomioiden moni on olettanut, että sen levyt ovat silkkaa nykyaikaisten samplejen, plugarien ja syntikoiden avulla syntynyttä tietokonemusiikkia. Kontrasti pian seuraavan death metalin kanssa tuntuu aluksi mittavalta, kunnes kuulija huomaa, että nämä kaksi maailmaa ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka ne on tulkittu erilaisilla musiikin kielillä. Se on sama kuin tavanomaisen musiikin tekeminen väkipakolla. – Samaa voi sanoa Nerbous Waltzista, joka vaikuttaa alkuun hyvin kevyeltä ja barokkimaiselta kokemukselta. – Tiedän, että tälläkin hetkellä on paljon muusikoita, joilla on mielessään tonneittain upeita ja innovatiivisia ideoita, mutta ne eivät sovi heidän leipäbändilleen, jonka on pakko kiertää. Mitään helppoa erilaisten osien yhteensotkemista Igorrrin kappaleiden synnyttäminen ei kuitenkaan ole, ja Serre kertoo biisien syntyvän yhtä usein intuitiivisesti kuin vuosikausien hieronnalla. Serren henkilökohtainen tavoite säveltämisessä eroaa yllättävällä tavalla useimmista hänen kollegoistaan. Osa kansasta kaipaa valmiiksipureskeltua musiikkia, mutta taiteellekin on oikeasti aina tilaa. – Kun pistän soimaan jonkin soittolistan, kuulen samoja riffejä ja soundeja uudelleen ja uudelleen, ja mikä pahinta, nykyään ei ole mitään väliä, tuleeko bändi Amerikan länsirannikolta vai kaukaisesta idästä: ne kuulostavat samalta. – Tietenkin teen levyjen äärimmäisimmät noiseviimeistelyt koneilla, tai vaikka sitten lisäämällä kasibittisyyttä, kuten Cannibal Corpsen Corpsegrinderin laulamassa Parpaingissä. – Haluan ilmaista musiikillani koko elämää: kukaan ei ole aina vain iloinen, vihainen, nostalginen tai surullinen vaan tuntee monia asioita yhtä aikaa, ja siitä Igorrrissa on kyse
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ GAAHLS WYRD VLTIMAS ORANSSI PAZUZU RADIOPUHELIMET ALIEN WEAPONRY BLOODRED HOURGLASS LÄHIÖBOTOX BEYOND THE BLACK SURVIVORS ZERO CRIMSON SUN KOHTI TUHOA SMACKBOUND VORNA
”Se, että minä olen IceT ja laulan metallibändissä, saattoi herättää joidenkin mielenkiinnon 90luvulla, mutta Bloodlustin ilmestyessä minusta tuntui, ettei moni levyn hehkuttaja edes tiennyt, kuka vittu IceT on!” 38
Otetaanpa siis yhteys rapakon taakse ja annetaan Ice-T:n ja basisti-säveltäjä Vincent Pricen kertoa, mikä saa 1970ja 1980-luvuilla nuoruuttaan eläneet ukot kirjoittamaan vihaisempaa musiikkia kuin valtaosa tämän hetken parikymppisistä. Kun raplegenda Ice-T puhuu, häntä kuunnellaan. Kun Suvilahdellinen ihmisiä huusi Ice-T:n sanoitusten mukana, Body Count vaikutti itse asiassa olevan ajankohtaisempi kuin koskaan. Jo Body Countin nimikkodebyytti ja sen tunnetuin kappale Cop Killer olisivat riittäneet takaamaan Ice-T:n luotsaamalle bändille tukevan paikan metallin historiankirjoissa, mutta yhtyeen oman historian tärkeimmät luvut on kirjoitettu vasta 2010-luvulla. Vuonna 2020 Body Count on täysiverinen bändi, joka näyttää asenteellaan ja osaamisellaan kaapin paikan kaiken maailman pyrkyreille. Siinäpä ajatus, joka oli varmasti pirun kutkutteleva jo vuonna 1992, kun Body Count julkaisi ensimmäisen albuminsa. Verenhimoisella asenteella TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT DIRK BEHLAU, MARKUS PAAJALA 39. Yhtyeen viides albumi Manslaughter (2014) esitteli Body Countin uuden, raskaamman ja hyökkäävämmän soundin, mutta Bloodlust (2017) löi tiskiin vielä kovempia panoksia. Ilmeisesti aiemmin päivällä on sorruttu moisiin huteihin. Kaiken järjen mukaan 62-vuotiaan Ice-T:n johtaman bändin pitäisi olla urallaan jo jäähdyttelyn puolella, mutta suomalaisetkin saivat huomata Tuska-festareilla kesällä 2018, että bändi on kaukana eläkkeestä. Vuonna 1992 yhdysvaltalainen Body Count oli yhtä kuin raplegenda Ice-T riimittelemässä metallikappaleiden päälle. Mitä momentumin jälkeen. Body Countista oli tullut ehta bändi, jonka levyillä soivat kivitalonkokoiset riffit, ja jonka sanoituksissa Ice-T otti entistä tiukemmin kantaa tosielämän kiemuroihin. – En lähde takomaan nyrkkiä rintaan ja sanomaan, että olisimme lähteneet tekemään Carnivorea täydellisen itsevarmoina tai varsinkaan ylimielisesti, vaikka saavutimmekin viime levyllä momentumin, Ice sanoo. I ce-T metallibändin keulilla. Linjalla odottavaa Ice-T:tä ei kuulemma kannata herroitella ”Mr. Eikä ajatus ole menettänyt hohtoaan vuoteen 2020 tultaessa. Ice-T on toki tunnettu suorapuheisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan, mutta varoittelut tuntuvat vahvasti liioitellulta siinä vaiheessa, kun mies tokaisee hyväntuulisesti ”What’s up Aki, my man in Finland?” ja toteaa, että on mahtavaa päästä puhumaan Body Countista ja sen uudesta Carnivore-albumista. Juuri ennen puhelun yhdistämistä levy-yhtiön edustaja antaa muutamia ohjeistuksia, jotta haastateltava pysyy taatusti hyvällä tuulella läpi keskustelun. T:ksi” tai heittää "rentoa" läppää ”my niggaa” tai muita vastaavia tv:stä tuttuja sanontoja viljelemällä
Icen äänessä yhdistyy nyt brutaali voima ja kokemus, you know. Halusimme pistää kaiken peliin ja katsoa, onko meille vielä tilausta. Bändi ei ole ollut vain Ice-T:n metallihommista 90-luvulla kiinnostuneiden nostalgiatrippi, vaan musiikkinne on tavoittanut yllättävän paljon myös nuoria. Carnivores, you know?” 40. – Seurasin Body Countin tekemisiä tiiviisti ja läheltä jo tuolloin, ja kun liityin mukaan vuonna 2001, halusin viedä koko homman seuraavalle tasolle. – Varjopuoli oli tietenkin se, että Bloodlust oli pystyttävä jotenkin ylittämään. Jos tiedät mitä tarkoitan. Moshpiteissä pyöri enemmän niitä, jotka eivät olleet edes syntyneet 90-luvulla kuin heitä, jotka olisivat olleet keikoillamme jo aikoinaan, räppäri hämmästelee. – Aloin miettiä asioita yhä enemmän niin kuin olisin bändin tuottaja. Se ei ole muuttunut, että yksilöt ovat viisaita, mutta ihmiskunta on itsetuhoinen lauma eläimiä. – Kiinnitin joskus huomiota siihen, että Ice kuulostaa usein muiden biiseillä vieraillessaan vieläkin paremmalta kuin Body Countissa. Siinä on Body Countin todellinen momentum. Yleisö teki selväksi, että he haluavat lisää. Ei ihmisen vallanhimo tule häviämään minnekään. Se oli tunnustelua. Nyt bändi halusi vangita Body Countin oman soundin itsenäisemmin. Teimme koko levyn viime vuonna tiiviissä sessioissa huhtikuun ja marraskuun välisenä aikana ja halusimme vangita hetken. Emme miettineet, sopiiko jokin erilainen biisi levylle vai ei. Ei ainakaan Body Countin tyylistä bändiä. Ihmiset kiinnostuivat bändistä vain sen takia, että Ice oli mukana siinä. – En usko, että Body Count olisi kantanut kovin pitkälle, ellemme olisi alkaneet keskittyä Manslaughterista alkaen täysin biiseihimme, omiin vahvuuksiimme ja siihen valtavaan energiaan, joka tässä kokoonpanossa vallitsee. – Jos totta puhutaan, Body Count on nyt täysin eri bändi kuin 90-luvulla. Bloodlustilla Body Count työskenteli tuottaja Will Putneyn kanssa saaden muutamiin kappaleisiin vetoapua Soulflyn Max Cavaleralta ja Lamb of Godin Randy Blythelta. Bloodlustilla kyse oli biisipohjaisesta levystä, jonka teimme yhdessä bändinä, ja resepti toimi hyvin. Jos et ole vielä kyllästynyt siihen, että puhun seuraavasta tasosta, niin jumalauta Ice on tällä levyllä sillä seuraavalla tasolla! – Kuuntele vaikka. Kaikenlaisessa metallissa, mitä tyyppi on tehnyt, Vincent pyörittelee. Hän käyttää toistuvasti sanaparia ”seuraava taso” ja myöntää avoimesti, ettei kovempiin tuloksiin tähtääminen ole aina ihan helppoa. yhden kikan juttu. Olimme menettäneet paljon jengiä vanhasta kokoonpanostamme ja halusimme kokeilla, onko meillä vielä kuulijoita. – Olemme nyt entistä avarakatseisempia sen suhteen, mitä kaikkea Body Count voi olla. Rasismia vastaan voi taistella, mutta se vain muuttaa muotoaan. Body Count oli bändi, jossa Ice-T laulaa metallia. Ei vitussa kuulosta. Jopa käsittämättömän paljon. – Muistan hyvin sen hetken, kun Ice pyöritteli tätä samaa luonani Los Angelesissa. Laskin käteni hänen olkapäälleen ja tokaisin itsevarmasti: ”Don’t worry, man! I’ve got it.” Tuolla hetkellä tiesin, mitä meidän on tehtävä eri tavalla. Ice kuulostaa vihaisemmalta ja aggressiivisemmalta kuin monet ensimmäisiä levyjään tekevät parikymppiset metallilaulajat. Kuulostaako Ice-T mielestäsi kuusikymppiseltä äijältä. – Se, että minä olen Ice-T ja laulan metallibändissä, saattoi herättää joidenkin mielenkiinnon 90-luvulla, mutta Bloodlustin ilmestyessä minusta tuntui, ettei moni levyn hehkuttaja edes tiennyt, kuka vittu Ice-T on! He olivat vain pyöritelleet jotain soittolistaa suoratoistosta ja törmänneet helvetin hyvään metallibändiin! Biisit edellä. – Teimme biisejä verenhimolla ja verenmaku suussa, kuten levyn teemaan hyvin sopii, Vincent naurahtaa. Bändi, joka treenaa ja säveltää biisit yhdessä, ja tekee ennen kaikkea helvetin hyviä biisejä, jotka Ice sitten laulaa. – Halusimme, että Carnivore on yhtä aikaa yhtenäisin ja monipuolisin albumimme eikä vain nippu erilaisia biisejä, ei mikään kokoelma. – You know, Manslaughter oli paluualbumimme. Siinä oli kuitenkin yksi pieni ongelma: Ice asuu New Jerseyssä ja muu bändi Losissa, joten halusin tuoda Icen tiiviimmin levyntekoon. Body Countin keskeisiin biisintekijöihin yhdessä Ice-T:n ja alkuperäisen kitaristin Ernie C:n kanssa kuuluva Vincent kertoo olevansa kunnianhimoinen muusikko, joka ei tyydy ”oikeastaan mihinkään”. – Kelatkaa, mitä saavutimme Bloodlust-albumin myötä! Tavoitimme kokonaan uuden sukupolven faneja ja olimme Grammy-ehdokkaana, mikä tarkoitti tietenkin esiintymistä gaalassa. Mikä ON tästä seuraava taso. En voi uskoa sitä itsekään. Halusin, että Body Countista tulee bändi. Ja itse asiassa se on täysin eri bändi kuin viime vuosikymmenen alussa, basisti sanoo. – I know, right. Cop Killer oli vavisuttava kappale täynnä rockin vaaraa ja Body Countin ensimmäinen levy jotain ihan uutta, mutta samalla se oli eräänlainen... – Älä ymmärrä minua väärin. ”En usko että ihmisten alkukantainen halu tappaa toisiaan katoaa ikinä. Kuusikymppinen on uusi parikymppinen Body Countiin vuonna 2001 liittynyt Vincent Price tietää täsmälleen, millainen tienhaara on johtanut yhtyeen sille tasolle, josta Ice-T yllä tarinoi. Nyt on taottava kuumaa rautaa ja aivan helvetin lujaa. Jos Manslaughter oli meidän Beneath the Remainsimme [1989] ja Bloodlust oli Arise [1991], Carnivore on Body Countin Chaos A.D. [1993]. Tilausta Body Countille on todellakin ollut. Tämä ratkaiseva liike kuuluu Carnivorella kirjaimellisesti Ice-T:n rajuissa laulusuorituksissa. – Vastaanotto heitti bensaa liekkeihimme, ja meillä oli parikymmentä biisiaihiota kasassa jo pian Bloodlust-kiertueiden jälkeen. Ei niin toivotonta tosielämää Body Countin soundi on ehkä muuttunut metallisemmaksi ja riffivetoisemmaksi, mutta yksi asia pysyy: Ice-T antaa yhä ihmisten ja ihmiskunnan kuulla kunniansa. Six Feet Under... Lopulta annoimme vain mennä ja toimimme kuten aina: teimme metallia, joka kiinnostaa meitä itseämme. Slayer... Matkustimme hänen luokseen, demotimme paljon kappaleita ja hän kirjoitti lauluosuuksiaan ja sanoituksiaan treenien aikana, mikä teki Body Countista vielä enemmän bändin. – Jumalauta ne kiertueet olivat mahtavia! Se oli kuin adrenaliinipiikki! Lähdimme tekemään Bloodlustia isolla energialla, ja sillä hetkellä, kun kiersimme festareita sen levyn myötä, tiesimme että siinä on meidän hetkemme. Ilman kuulijoita ei ole bändiäkään. Ice Pick... Se oli aikamoinen rypäs siihen nähden, että ennen rundia emme sitoutuneet millään tavalla jatkamaan Body Countia sen jälkeen. Sallitko Sepultura-vertauksen. – Nyt ehdimme panostaa laulusovituksiin enemmän ja äänitimme monia juttuja studiolivenä
41
42
Aivan kuten Carnivore kertoo tarinan jonkun kertojan näkökulmasta, Cop Killer oli kirjoitettu poliisintappajan vinkkelistä, mutta tämä osa taiteesta menee jengiltä yhä ohi. Ihmisillä on tapana joko kyynistyä tai pehmentyä keski-iän pahemmalla puolella. – Minusta on tärkeämpää, millaisia ihmisiä päästämme omaan kuplaamme ja miten käytämme pienen aikamme tällä pienellä pallolla yksilöinä. On asioita, joiden suhteen pidän periaatteistani kiinni hamaan loppuun asti, mutta joskus avoimuus on hyvästä ja se on myös muuttanut kantojani. – Periaatteeni on sanoa, miten asiat mielestäni ovat, mutten ole jumahtanut ajatuksiini. – Minä olen Ice-T, ja Ice-T ei kumartele tai mielistele ketään, you know. Ihmiskunnan toimissa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse selviytymisestä. Ei ihmisen vallanhimo tule häviämään minnekään. Jos lukee Carnivore-kappaleen sanoitukset, ja tarkoitan että oikeasti LUKEE ne eikä vain tartu muutamaan irralliseen riviin, voi ihan varmasti huomata, mitä sanon: ihminen on tämän planeetan pahin petoeläin, ja on ihan sama syökö muutama yksilö pelkkää selleriä, se ei muuta ihmiskunnan verenhimoista luonnetta. – Vakavasti puhuen... Provoja, kohahduksia ja luetun ymmärtämistä Carnivore-levyltä todellakin löytyy kantaaottavuutta. Minulla on tapana ottaa äänimaailmasta paljon tilaa, ja jos en kokisi että tarvitsen sitä, se tarkoittaisi, ettei minulla olisi enää mielestäni mitään sanottavaa. – Se oli ihan vitun typerä kommentti minulta, hah hah! Siihen kannattaa varautua, kun puhuu Ice-T:n kanssa. Sen voi varmasti kuulla levyiltä, joilla laulan. Myös metallissa on tilaa toivonpilkahdukselle. Carnivoren aiheuttamaa mielipahaa ei voi mitenkään verrata siihen, millaisen reaktion Cop Killer -kappale sai aikaan 1990-luvulla, mutta sekin on silti paljon enemmän kuin mitä moni muu bändi saa nykyään aikaiseksi. On olemassa sellainen asia kuin tarinankerronta, you know. Metallin on oltava suoraa, kaunistelematonta ja rehellistä, muttei ääliömäisen paatoksellista ja saarnaavaa. Katson paljon uutisia, luen asioista eri näkökulmista ja olen kiinnostunut keskustelemaan niistä. Sen nimikkosingle sai jopa aikaiseksi pienen kohahduksen, kun kappaleen sanoituksiin ja lehdistötiedotteeseen tartuttiin kovalla kädellä. – Se ei tarkoita, että tuomitsen ihmisyyden alimpaan helvettiin. Ihminen pitää itseään eläimiä ylevämpänä olentona, mutta oikeasti olemme eläinten alapuolella kaikessa muussa paitsi nokkimisjärjestyksessä. Rasismia vastaan voi taistella, mutta se vain muuttaa muotoaan. Mielestäni ihmiset esittelevät mustavalkoisia ääripäitään nykyään enemmän kuin aiemmin, mutta todellinen ihmisyys kaiken takana ei ole muuttunut miksikään. Olemme eliö, joka syö elämää huvikseen. – Mutta se todellisuus. Se ei ole muuttunut, että yksilöt ovat viisaita, mutta ihmiskunta on itsetuhoinen lauma eläimiä. Olemme eliö, joka syö elämää huvikseen. Ihmiskunnan toimissa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse selviytymisestä. Jos ajattelemme liian isoa kuvaa, kaikki voi vaikuttaa toivottomalta. Olemme tämän planeetan ainoa eliö, joka tappaa huvikseen. On kuitenkin tosiasia, että kun tekee aggressiivista metallibiisiä ja hakee inspiraatiota, tällaiset riffit eivät varsinaisesti pakota kirjoittamaan iloisista asioista. Carnivores, you know. Ihmiskunta kyllä pitää ihan itse huolen siitä, että kirjoitettavaa riittää. – Kun puhut Ice-T:lle, voit olla ihan varma, että puhut ennen kaikkea sanoittajalle ja vasta sitten muusikolle, jos tiedät mitä tarkoitan, Ice toteaa ja selvittää ääntään. Jos luotamme siihen näkymään, maailma on yhtäältä käsittämättömän hirveä ja toisaalta käsittämättömän kaunis paikka. Ice nauraa pitkään kertoessaan, että toisinaan hän provosoi tahallaan, toisinaan taas ei. – Jengi tuntuu unohtavan, että vaikka esimerkiksi minä laulan todellisista asioista, se biisien tekstien tyyppi en välttämättä ole minä. – Eivät kaikki Body Countin tekstien asiat ole välttämättä tapahtuneet juuri minulle tai ihan hiljattain, mutta ne ovat silti todellisuutta. Se tuli selväksi jo silloin, kun julkaisimme Cop Killerin. Vitut. – Moni metallibändi on unohtanut koko metallin ja rockin idean ja yrittää jotenkin varoa ja mielistellä kaikkia. – Olemme eläimiä. – En etsi kenenkään hyväksyntää. Vaikka maailma on nykyään täynnä kaiken maailman väärinkäsittäjiä, en näe mitään syytä pehmentää sitä, miten asiat mielestäni ovat. Jos biisi ”Olemme eläimiä. – Tiedän, ettei jengi aina hoksaa tätä eroa. Saatan heittää ärsyyntyneenä mitä sylki suuhun tuo ja vastata tyhmään kysymykseen yhtä tyhmästi, Ice hekottelee. – I don’t know, man. Allekirjoitan tämän. Ihminen pitää itseään eläimiä ylevämpänä olentona, mutta oikeasti olemme eläinten alapuolella kaikessa muussa paitsi nokkimisjärjestyksessä.” 43. Jos joku sanoo minulle, etten ymmärrä vittuakaan jostain laulamastani asiasta eikä osaa itse argumentoida sitä yhtään sen paremmin, en anna kommentille enää minkäänlaista painoarvoa. – Slayerin Tom Araya sanoi joskus, että ”jos ette kuule mitä sanon, miten voitte kuulla mitä sanon?”. Ice hymähtää sanoessaan, että suurin osa hänen suosikkimetallibändeistään kirjoittaa biisiensä lyriikoiksi täyttä ”metal nonsensea”, ja hyvä niin, mutta hän ei ole koskaan kokenut sitä omaksi jutukseen. En usko että ihmisten alkukantainen halu tappaa toisiaan katoaa ikinä. Ennen kuin ehdin alustaa asiani loppuun, laulaja keskeyttää... Itse asiassa mikään ei herätä minussa niin paljon fiiliksiä laidasta toiseen kuin ihmisyys. Kun kirjoitan Body Countille, asenteenani on peittelemätön verenhimo. Se käsitettiin niin, että minä, Ice-T, yllytin ihmisiä tappamaan poliiseja. Haluan saada muut ajattelemaan, ja haluan, että muut saavat minut ajattelemaan. – Metalliyleisö kyllä huomaa, jos kirjoittaa hevonpaskaa. Se on ristiriitaisuudessaan kiehtova juttu. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Ice-T:n sanomiset musiikissa tai haastatteluissa saavat ihmiset varpailleen. Voimme keskittyä pieneen osaamme ottamalla kantaa omilta paikoiltamme. Kohu johtui siitä, että Ice-T julistaa kappaleessa ihmisten olevan petoeläimiä ja totesi tiedotteessa kaikenlaisten kasvisruokavalioiden olevan vain itselleen valehtelemista ja itsepetosta. Onko maailma muuttunut paremmaksi vai huonommaksi paikaksi niistä ajoista, kun julkaisit ensimmäisiä albumeitasi 80ja 90-luvuilla. Olemme tämän planeetan ainoa eliö, joka tappaa huvikseen. Joskus pistän mukaan vähän värikynää tehdäkseni asiani selväksi, mutta useimmiten sitä ei tarvita. – Käsittelemme asioita aika paljon ruutujen välityksellä, kuvittelemme, että maailma on sellainen, millaisena sen näyttäytyy puhelimien tai tablettien kautta. Ihmisluonto ei tule muuttumaan
– When I’m Gone on erilaista Body Countia, ja jos joku kokee sen sotivan bändin ydinajatusta vastaan ja olevan joten”Rap ja metalli ovat molemmat ulkopuolisten musiikkia. – Kun Nipsey kuoli, hänen kunniakseen järjestettiin valtava muistokonsertti, jossa oli mieletön määrä jengiä. Heti kun joku menehtyy, kaikki alkavat kaivata häntä, haluavat kertoa miten hieno ihminen hän oli ja miten paljon he häntä rakastivat. Riveistämme on kuollut paljon jäseniä. – Edes Body Countin olemassaolo ei ole mikään itsestäänselvyys, you know. Sanotaan näin, että jos biisi oli viisikymppinen ilman häntä, hänen kanssaan siitä tuli täysi satanen. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta minä kysyn When I’m Gonen sanoituksissa, miksi emme voi oppia antamaan kunniaa lähimmäisillemme heidän eläessään. Ongelma on, että olen itsekin ihminen ja osa ihmiskuntaa. Ei. Se on ihan tavallista. Ne ovat niitä maailmoja, joihin ajaudutaan, kun ei koeta kuuluvansa niihin ihan tavallisimpiin lokeroihin.” 44. – Siinä vaiheessa, kun Ice-T:n moottoriturpa vaimenee tai menettää teränsä, Ice-T lopettaa uransa. – Jos lukee Body Countin sanoituksia, ei jää varmasti epäselväksi, että hyökkään jatkuvasti ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan. Piste. When I’m Gone on ensimmäinen kerta, kun Body Countin albumilla kuullaan naislaulua. – Niin. Amy oli juuri menettänyt tapaturmaisesti tärkeän lähimmäisen, joten When I’m Gone on meidän molempien puolesta todella raakaa, aitoa ja peittelemätöntä tunnetta suoraan sisimmästämme. – Amy viimeisteli kappaleen voiman. Siksi sanoitukseni eivät ole kaikkien muiden osoittelemista sormella, vaan puran When I’m Gonen kaltaisiin teksteihini myös omia virheitäni. Laulaja ei säästele sanojaan, kun hän kehuu kappaleessa kuultavan Evanescence-laulajatar Amy Leen panosta. Vedot kuten Another Level ovat harvinaisen voimaannuttavaa metallia, joka välittää kuulijaan räjähtävää energiaa. When I’m Gone -kappale on omistettu edesmenneelle räppärille Nipsey Husslelle, ja biisi kyseenalaistaa ihmisten tavan paljastaa tunteensa läheisilleen vasta kun he ovat poissa. Pidämme elämää itsestäänselvyytenä, ja syyllistyn samaan itsekin, vaikkei todellakaan kannattaisi, Ice sanoo. Kävikö edes murto-osa heistä hänen keikoillaan aiemmin. Heti biisin kuultuani huudahdin Jameylle: ”This shit is dope!” – Hatebreed on tehnyt paljon hemmetin aggressiivisia ja voimakkaita biisejä, eikä Jameyn kirjoittamaan vetoon ollut vaikeaa kirjoittaa sanoituksia. Kitaristimme D-Rock menehtyi syöpään, alkuperäinen basistimme Mooseman ammuttiin, rumpalimme Beatmaster V kuoli pitkäaikaiseen sairauteen [leukemiaan] ja moni muu on kokenut kaikenlaista. Voimasta ja kunniasta Ice-T on ehkä suorapuheinen ja alleviivaa sanoituksissaan ihmiskunnan älyttömyyksiä, mutta Carnivore-albumin päällimmäinen tunnelma on kaikkea muuta kuin pyyhe kehään -tyyppinen. Lyökää luu kurkkuun epäilijöillenne ja huutakaa kaikille niille paskahousuille: ”Fuck that bullshit! I can do this!” Jos aggressiiviset kärjistykset ja tärkeileviä ihmisryhmiä vastaan hyökkäilemiset eivät vielä yllätä, Body Count paljastaa Carnivorella myös uuden, pehmeämmän puolensa. – Yeah, man! Sanoin ihan samaa Jamey Jastalle, kun hän kertoi, että hänellä on biisi, joka on kuin tehty Body Countille. Kun joku on poissa, on liian myöhäistä. Valoin kappaleen täyteen sanomaa, että meidän kaikkien tulisi uskoa itseemme ja pyrkiä saavuttamaan elämässämme se seuraava taso, jota oikeasti tavoittelemme. – Älkää lannistuko! Älkää antako epäilijöiden lannistaa teitä! Onnistuminen jossain kunnianhimoisessa tavoitteessa vaatii rahtusen onnea, mutta ei ole mikään tuulesta temmattu sanonta, että jokainen meistä on oman onnensa seppä. kuten Carnivore saa jonkun kohottamaan kulmakarvojaan ja jopa vittuuntumaan vähän, valitsen sen vaihtoehdon milloin tahansa ennemmin kuin sellaisten nuoleskelevien sanoitusten kirjoittamisen, jotka eivät liikuta ketään
– Molemmissa vallitsee yhteenkuuluvuuden tunne, uskollisuus ja ”do it yourself” -talkoohenki. Piste, Ice toteaa. Body Count on bändi, joka on syntynyt Motörheadin, Black Sabbathin ja Slayerin kaltaisten bändien vaikutuksesta, emmekä näe mitään syytä peitellä sitä. Maailmassa on paljon bändejä, jotka eivät juuri puhu esikuvistaan. Ace of Spadesin asema metalliklassikkona tuskin on epäselvä kenellekään, mutta sinultahan löytyy myös yhteistä historiaa Lemmyn kanssa. vitut siitä! Todelliset fiilikset, laidasta toiseen, OVAT ehtaa Body Countia. Lemmy oli jo tuolloin valtava rockikoni. Kun pääsin hänen kanssaan samalle aallolle, olimme kuin veljekset. kin nössö kappale, niin... – Emme salaile vaikutteitamme muutenkaan. – Sen jälkeen ahmin Blue Öyster Cultia, Mott the Hooplea, Black Sabbathia, Def Leppardia, Suicidal Tendenciesiä, Dead Kennedysiä, Black Flagiä ja lopulta Slayeriä, joka kantautui korviini joskus 80-luvun puolivälissä, kun kaverini Rick Rubin päätyi tekemään albumia heidän kanssaan ja sain käsiini varhaisia Slayer-levyjä. Vitut. – Kyllä. Molemmissa pidetään lujasti yhtä. Halusimme tehdä kunniaa esikuvillemme, jotka ovat niitä todellisia metalli-ikoneita. – Suurin haaste Ace of Spadesissä oli, pystynkö laulamaan sen! Mielestäni suoriuduin kelvollisesti. En tiedä millaiset vittuilut olisin saanut kuulla Lemmyltä asiasta, mutta ehkä hän olisi valehdellut, että se meni ihan hyvin, hah hah! 45. Kumpikin voi nousta aina välillä mainstreamiin, mutta ne eivät katoa mihinkään, vaikka valuisivat taas undergroundiin. Jos kuulut toiseen skeneen tai pidät yhdestä, et voi kuulua toiseen skeneen ja pitää toisesta. Hän ei tuntunut edes ihmiseltä. – Jo debyytillämme There Goes the Neighborhood oli silkkaa Black Sabbathia ja Cop Killer Motörheadiä, ja teimme sen selväksi haastatteluissa. Siksi levyillämme on mukana näitä covereita. Kumarrus molemmille skeneille Body Count on antanut sekä rapettä metalliesikuviensa kuulua albumeillaan, ja Icen äänessä kuuluu selvää huvittuneisuutta hänen kertoessaan, kuinka nämä kaksi maailmaa eivät kuulu joidenkin mielestä vieläkään yhteen. – Tähän olisi siistiä keksiä jokin hurja tarina musajengisodista, mutta paskat, ei sellaisia ole, Ice sanoo lopulta. Ilman Motörheadia ja Lemmyä ei olisi olemassa Body Countia tai minua metallilaulajana. Voin sanoa, että kun joku serkuistani esitteli joskus 70-luvulla minulle Jimi Hendrixin ja kuulin sen jätkän soittoa, siinä ei ollut millään skeneillä tai genreillä mitään väliä. En osannut edes arvailla, miten hän tulisi suhtautumaan minuun, kolmekymppiseen räppäriin Los Angelesista. Hän oli elävää rock’n’rollia. – Tiedän, että jengi haluaa yhä asettaa räpin ja rockin jotenkin vastakkain. Aina sanavalmis Ice miettii poikkeuksellisen pitkään, kun kysyn, miten paljon metallija rapmaailmat eroavat toisistaan. Haluan antaa kunnioitukseni rapja metalliskenejä kohtaan näkyä levyillämme. Ne ovat niitä maailmoja, joihin ajaudutaan, kun ei koeta kuuluvansa niihin ihan tavallisimpiin lokeroihin. – Sain työskennellä Lemmyn kanssa vuonna 1994, kun teimme Airheads-elokuvaan biisin Born to Raise Hell. – Rap ja metalli ovat molemmat ulkopuolisten musiikkia. Biisin vääntäminen oli sen jälkeen mahtava kokemus, enkä ole jättänyt kunnioitustani Lemmyä kohtaan epäselväksi. Oli rockin ja räpin välillä todellista vastakkainasettelua tai ei, Ice-T:llä on melkoisen ainutlaatuinen kulma kumpaankin skeneen, mies kun on kiertänyt maailmaa sekä räppärinä rapfestareilla että metallilaulajana metallifestareilla. Olen huomannut, että kummassakin porukassa on aika paljon ajattelevia ihmisiä, jotka miettivät asioita tarkasti, mutta suhtautuvat niihin silti suurella tunteella. – Aluksi ajattelin, että Lemmy suorastaan vittuili minulle, mutta pian huomasin, että se oli hänen tapansa heittää virne suupielessä läppää ihan kaikista ja kaikesta. Bloodlustilla Body Count tributoi Slayeriä Raining Blood – Postmortem -coverkaksikolla, ja Carnivorella bändi tekee kunniaa Motörheadille ja edesmenneelle Lemmy Kilmisterille. – Totta kai tietyt jutut kuvastossa, imagossa, sanomassa ja muussa ovat erilaisia, mutta nehän ovat näkemyksellisiä asioita, joiden alla vallitsee samanlaiset tinkimättömät periaatteet
Tänään lavalle ei kipua Ison Omenan aikoinaan vallannut klassikkotrio, mutta ei Testamentin, Death Angelin ja Exodusin tähdittämässä kattauksessakaan ole suurempaa valittamista. – Jos pohjoisen lämpötila on tullut miellyttävänä yllätyksenä, niin myrskyinen meri oli jotakin aivan päinvastaista. Okei, bussistamme saattoi leijailla kannabiksen tuoksua – ruohoahan voi ostaa joistakin Kööpenhaminan osista ihan vapaasti –, mutta emme olleet tuomassa mitään rajan yli. Olen ollut ankarien rajuilmojen riepoteltavana aikaisemminkin, mutta tämä oli tuhat kertaa pahempaa. Mies kertoo olleensa suihkun alla vielä viisi minuuttia sitten, mutta bändejä varten lämmitettyyn saunaan häntä ei kuulemma saa kovin helpolla. – Samalla täytyy sanoa, että olen todella yllättynyt, miten lämmintä Suomessa on näin helmikuussa. no, aivan liian tarkasti saapuessamme Tanskasta Ruotsiin. Tiukassa soittokunnossa olevan Exodusin kokoonpano on käynyt vuosikymmenten saatossa läpi monia remontteja, mutta mukana ovat edelleen kitaristi Gary Holt ja rumpali Tom Hunting. PÖLKYLLÄ Gary Holt on thrash metalin 30-vuotisen historian tärkeimpiä biisinkirjoittajia ja kitaristeja. Hypätään saman tien kolmekymmentäviisi vuotta eteenpäin Tampereelle. – Tykkäsin ihan pienenä Lynyrd Skynyrdistä ja monesta muusta klassisesta amerikkalaisesta rockyhtyeestä, sillä veljeni luukuttivat niitä bändejä koko ajan. Teini-iässä innostuin Motörheadin, Iron Maidenin ja Judas Priestin kaltaisista uusista brittibändeistä, ja se oli totaalista menoa, Holt sanoo. Hänellä oli viisi vanhempaa sisarusta, joten vipinää ja vilskettä riitti, ja musiikkikin soi taukoamatta. Venomin Witching Hourin, Slayerin Hell Awaitsin ja Exodusin Strike of the Beastin päätyttyä allekirjoittaneen tunnelma oli vähintäänkin vaikuttunut. O li 1980-luku, ja Sky Channel näkyi Suomessa vain satelliitin välityksellä. Pimeyden voimia Gary Holt syntyi San Franciscon pohjoispuolella San Pablossa toukokuun alussa 1964. Matka Tukholmasta Helsinkiin kesti yksitoista tuntia, ja jossakin vaiheessa laivan runko rymisi ja rutisi siihen malliin, että aloin oikeasti valmistautua paatin uppoamiseen. Ja sieltä se tulee, kun jaksaa odottaa aikansa: ”Walking down the backstreets / The noon is full and high / You feel your body start to sweat / Someone’s about to die.” Holt, Hunting, laulaja Steve ”Zetro” Souza, toinen kitaristi Lee Altus ja basisti Jack Gibson pistävät parastaan, ja Strike of the Beastin riffimyrsky kuulostaa ihan yhtä iskevältä kuin kolmekymmentäviisi vuotta sitten. – Ymmärrän hyvin, että suomalaiset diggaavat saunomisesta, kun täällä on monesti aika viileää. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MIKKO PYLKKÖ, MARKUS LAAKSO Kolmen rakkauden MIES 46. Se oli kaikkiaan ihan saatanan pelottava kokemus! – Tämänkertainen Skandinavian-vierailu ei mennyt muutenkaan putkeen, sillä meidät tutkittiin... Ei enempää paahdetta Kuusi tuntia aikaisemmin Tullikamarin tunnelma on huomattavasti säyseämpi. Bay Area -veteraani Exodus on riffejä rakastavan muusikon elämäntyö, mutta lähes kymmenen vuoden jäsenyys Slayerin riveissä teki hänestä kuolemattoman. No, tullimiehet halusivat joka tapauksessa kiusata pitkätukkia, ja siinä he todellakin onnistuivat. Olin valmistautunut luut ja ytimet jäätävään pakkaseen, mutta täällähän on plusasteita! Tämän sanottuaan Holtin naama vääntyy kohtalaisen ilkeännäköiseen irvistykseen. Tuona iltana New York sai melkoisesta musiikillisesta moukarista, kun Slayer ja Exodus sekä amerikkalaisyhtyeiden suurena innoittajana toiminut pohjoisenglantilainen Venom nousivat vuorotellen Studio 54 -keikkapaikan estradille. Mielessä oli vain yksi kysymys: mitä helvettiä minä juuri näin ja kuulin. The Ultimate Revenge on taltiointi huhtikuun alkupuolelta 1985. Minä taas olen asunut Kaliforniassa koko ikäni, ja San Franciscon seudullakin on useimmiten niin mukavat kelit, etten kaipaa yhtään enempää paahdetta elämääni. Inferno on sopinut haastattelusta Gary Holtin kanssa, ja kitaristi astelee paikalle sovitulla hetkellä hiukset märkinä. On ihan tavallinen tiistai, mutta illan hämärtyessä Pakkahuone alkaa täyttyä karvaisista metallipäistä. Televisiokanavasta tuli jokaisen pennin arvoinen viimeistään sillä hetkellä, kun Sky Channelin rockvideoihin keskittynyt musiikkiohjelma esitti kolme lohkaisua Combat Tour Live: The Ultimate Revenge -vhs:ltä
Kolmen rakkauden MIES M IK K O P Y LK K Ö
Slayer ei sitten laittanutkaan töherryksiä naamoihinsa ja Bay Arean yleisö otti heidät saman tien omakseen. – Pleasures of the Flesh [1987] ja erityisesti Fabulous Disasterin [1989] The Toxic Waltz, joka oli hymnimme thrashfaneille Metallican Whiplashin tapaan, nostivat suosiotamme nopeasti. – Exodusista Metallican riveihin alkuvuodesta 1983 vaihtanut Kirk Hammett opetti minulle monia juttuja, ja kirjoitin hänen kanssaan myös ensimmäiset riffini. – Rakastin San Franciscon ja 80-luvun puolivälin tunnelmaa. Eräänä iltana estradille nousi Los Angelesin pahamaineisessa Huntington Parkissa vuonna 1981 perustettu Slayer. Palataan Slayerin maailmaan vähän myöhemmin, mutta pysytellään tässä vaiheessa Exodusin nopean mutta varsin lyhyeksi jääneen nousukiidon äärellä. Se kappale päätyi osaksi yhtä kitaraani. Mesta sijaitsi maaseudulla, ja kutsuimme sinne kavereitamme kyläilemään tuon tuostakin. – Seitsemäntoistavuotiaana. – Slayer paiskasi Ruthiesissa ainakin pari keikkaa keväällä 1984. Mutta kuten niin usein, bändin kasvava menestys ei tarkoittanut meidänkään kohdallamme pelkästään hyviä asioita, Holt toteaa. Suostuin ilomielin, enkä ole koskaan katunut päätöstä. Meidän piti siis keksiä jotakin rankempaa ja rajumpaa, ja Venom saapui keskuuteemme kuin taivaan lahjana. Welcome to Hellin äärellä oli helppo tajuta, mitä meidänkin pitää tehdä. Toisaalta taas: jos kehitykseni olisi jatkunut vähänkään samalla tahdilla myöhemmin, nykyäänhän minun pitäisi olla Steve Vai potenssiin kaksi, Holt nauraa. – Muistan eräänkin kerran, kun kuuntelin Black Sabbathin Master of Reality -albumia kaverini luona. Ei hassumpi suoritus! – Sanotaan nyt vaikka niin, että minä ja kitara tulimme alusta asti hyvin toimeen, ja jostakin syystä opin varsin nopeasti, mitä minun piti kuusikielisen kanssa tehdä. Viimeistään silloin tajusin, että Losista tulee kaiken sonnan lisäksi myös kovia bändejä ja mainioita tyyppejä. Yhteistyön kipakka hedelmä Bonded by Blood ilmestyi huhtikuussa 1985. Hänen lähtönsä oli minulle kova kolaus, vaikka saimmekin PÖ LK YL LÄ M IK K O P Y LK K Ö. Megadethin, Possessedin, Deathin, Dark Angelin ja myös suomalaisen Ozin kanssa työskennellyt newyorkilainen Combat Records -yhtiö nappasi Exodusin talliinsa vuonna 1984. Exodusin oli alun perin tarkoitus julkaista Impaler, mutta jouduimme luopumaan ideasta, kun Kirk hyödynsi samoja riffejä Metallican Trapped Under Ice -biisissä. Toisin sanoen pidimme joka ilta aivan armottomat bileet, mutta jollakin ilveellä saimme levyn materiaalin läjään. Aloin soittaa niin paljon kuin pystyin, ja vain puoli vuotta myöhemmin, jossakin vaiheessa vuotta 1981, minua kysyttiin Exodusin riveihin Tim Agnellon paikalle. Sitten nappasimme hieman happoa ja laitoimme vinyylin soimaan. Esimerkiksi Impaler-niminen biisi syntyi, kun heittelimme kaikenlaisia ideoita toisillemme. Pimensimme huoneen niin tehokkaasti, ettei yksikään valonsäde päässyt sisään. – Thrash metal oli meidän juttumme, ja siitä ajatuksesta syntyi me vastaan muut -fiilis. Ja rakastin Paulia! Hän oli toki aikamoinen sekopää, mutta hyvällä tavalla, sanoo Holt viitatessaan yhtyeen entiseen laulajaan. Vielä silloin yhtyeen jäsenet käyttivät meikkejä, mutta viesti kulkeutui heidänkin korviinsa ennen esiintymisiä... Esimerkiksi Judas Priest oli älyttömän kova bändi, mutta myös vanhempamme saattoivat diggailla siitä. – Kaupungin ja lähiseutujen [Bay Area] thrash metal -skene oli vertaansa vailla, ja uusia kovia bändejä tuntui putkahtavan esiin joka toinen viikko. Ehkä ne ottivatkin! Milloin ryhdyit soittamaan kitaraa. Aloin kehitellä uusia juttuja kovalla vimmalla, ja heti ensimmäisinä kokonaisina kappaleina sävelsin Strike of the Beastin ja No Loven. Ruthie’s Innissä esiintyi myös muiden kaupunkien yhtyeitä. – Tämä on tietenkin hieman paradoksaalista, mutta pian sen jälkeen, kun allekirjoitimme sopimuksen maineikkaan Capitol Recordsin kanssa, alkoi Exodusin alamäki. Kuusi kuukautta tapailua ja saman tien bändiin Kirk Hammettin aisapariksi. – Pidimme armottomat after show -bileet Slayerin hotellilla, ja yhtyeen muusikoista tuli saman tien hyviä kavereitani. – Kun Kirk vaihtoi leiriä, minusta tuli Exodusin pääasiallinen biisinkirjoittaja. Ruthie’s Inn -klubi oli kaikkein tärkein paikka, ja kävinkin myöhemmin lohkaisemassa palan sen puisesta lavasta, kun paikkaa alettiin purkaa. Paljon myöhemmin julkaistun Blood in, Blood out -albumin (2014) nimikappaleessa lauletaan ”tonight we’re gonna fight like it’s 1985” ja ”tonight we’re gonna rage and make Paul Baloff proud”. Jo ennen kuin nauhoitimme Capitol-debyyttimme Impact Is Imminentin [1990], Tom Hunting joutui poistumaan yhtyeestä sairastumisen vuoksi. – Nauhoitimme albumin materiaalin Prairie Sun -studiolla San Franciscon lähettyvillä. Se oli ihan perkeleen pelottava ja vaikuttava kokemus, ja minusta tuntui oikeasti siltä, että pimeyden voimat ottavat minut haltuunsa. Nimittäin se, että San Franciscon metalliskene on hyvin avoin ja ystävällinen, mutta yhdestä asiasta ei kuitenkaan pidetä: losangelesilaisen glamskenen mieleen tuovista meikkipelleistä
– Tunsin Paulin hyvin, eikä hän olisi ikipäivänä halunnut bändin uran päättyvän hänen kuolemaansa. Sitten, vain puoli vuotta Chuck Billyn [Testament] ja Chuck Schuldinerin [Death] syöpähoitojen rahoittamiseksi järjestetyn Titans-hyväntekeväisyyskonsertin jälkeen, Paul Baloff sai aivoinfarktin ja menehtyi, Holt muistelee. – Hämähäkki puri Jeff Hannemania alkuvuodesta 2011, ja hän sai streptokokkibakteerin aiheuttaman vakavan tulehduksen. – Henkilökohtaisesti minulla oli tuolloin paljon muuta ajateltavaa. Exodus on minun bändini ja rakas musiikillinen kotipesäni, mutta valitettavasti en pystynyt olemaan ”kotona” vuosikausiin, kun Slayer vei minut maailmaan ääriin kerta toisensa jälkeen. Silloin tapahtui muutenkin kaikenlaista outoa... Meidän piti siis keksiä jotakin rankempaa ja rajumpaa, ja Venom saapui keskuuteemme kuin taivaan lahjana. Silti Tempo of the Damnedin seuraaja Shovel Headed Kill Machine ilmestyi jo syksyllä 2005. Emme varsinaisesti lyöneet nyrkkiä pöytään ja päättäneet hajota, mutta... – Force of Habit ei ole ehkä kokonaisuutena Exodusin uran huippuhetki, mutta se ei myöskään ole mikään pohjakosketus, ja monet sen riffeistä toimivat loistavasti tänäkin päivänä. Millainen Slayerin sisäinen tunnelma viimeisenä keikkailtana Los Angelesin The Forumissa marraskuun lopulla 2019 oli. – En kadu yhtäkään Slayerin matkassa vietettyä hetkeä, mutta täytyy silti sanoa, että Kingin ja Tom Arayan päätös jäähyväiskiertueesta ei ollut omalta kannaltani pelkästään huono uutinen. Samalla tuurauspestini sai hieman jatkoa, ja lopulta soitin Slayerissä yli yhdeksän vuoden ajan. Kun soitin setin päättäneen Angel of Deathin sooloa viimeisen kerran, taisin tirauttaa samalla pari kyyneltäkin. Onneksi sain kelkan kääntymään ennen kuin mitään oikeasti peruuttamatonta tapahtui. Kerry King otti minuun yhteyttä ja kysäisi, voisinko toimia Slayerin toisena kitaristina Jeffin toipumisen ajan, Holt muistelee. Muistan vilkaisseeni Slayer-veljiäni juuri ennen lavalle nousemista, ja mehän näytimme kollektiivisesti siltä kuin olisimme menossa omiin hautajaisiimme... Minun ja vaimoni ensimmäinen lapsi syntyi 1990-luvun puolivälissä ja viihdyin oikein hyvin kotioloissa. Vuonna 1992 ilmestynyt Force of Habit runnoi eteenpäin vähän hitaammin, raskaammin ja kokeellisemmin – erityisesti yksitoista minuuttia kestäneen Architect of Painin osalta. – Olin niin täynnä pyhää kiukkua muun muassa kokoonpanosekoilujen takia, että päätin puskea vaikka kiviseinän läpi. Pyhää kiukkua Pienistä valonpilkahduksista – Holt, Hunting ja Baloff kasasivat yhtyeen vuonna 1997 lyhyttä kiertuetta varten – huolimatta Exodus pysytteli vuosikausien ajan telakalla. Let There Be Bloodin tarkoituksena ei ole syrjäyttää Bonded by Bloodia, vaan muistuttaa metallifaneja siitä, miten hyviä ne biisit ovat. No, tavallaanhan me olimmekin! – Ei lopullisia jäähyväisiä tullut juurikaan mietittyä viimeisen rundin aikana, mutta totuus iski sitäkin kovemmin The Forumissa. Perimmäinen syy oli tietenkin huumeidenkäyttöni, joka oli karkaamassa lopullisesti käsistä. Niin, bändi yksinkertaisesti vaipui hiljaiselon maailmaan, kun mitään ei oikein tapahtunut. Talvella 2011 alkunsa sai puolestaan vuosien mittaiseksi venynyt tapahtumaketju, jossa oli lopulta hyviä ja vähän huonompiakin puolia. – Kyse oli mahtavasta bändistä ja ”maksimissaan muutamasta kuukaudesta”, joten vastasin tietenkin myöntävästi. Mutta kuten varsin hyvin tiedämme, thrash metalin yleinen suosio oli alamaissa 90-luvun alkupuolella, minkä takia Force of Habit on mennyt monilta täysin ohi. Jos vampyyri tarvitsee verta elääkseen, niin minä tarvitsen sitä fiilistä, kun saan kirjoitettua ”Esimerkiksi Judas Priest oli älyttömän kova bändi, mutta myös vanhempamme saattoivat diggailla siitä. Laulaja Souza lähti ryhmästä ovet paukkuen, ja pitkäaikainen kitaristi Rick Hunolt jätti homman perhesyiden takia. Se instrumentti tulee pysymään kokoelmissani hamaan loppuun asti! Sinulla on kuulemma varsin runsaasti kitaroita. – Totta kai tiesin, että varhaisen thrashklassikon uusi versio nostattaa pulinaa, mutta päätin olla välittämättä muiden mielipiteistä. Aluksi kaikki vaikutti olevan oikein hyvin, mutta sitten yhtyeen kokoonpano levisi taas kerran käsiin pahemman kerran. Rakastin isyyttä ensimmäisestä hetkestä lähtien, eikä maailmalla remuaminen tuntunut enää elämäni ykkösjutulta. – Katkeransuloinen lienee osuvin termi. – Talvella 2004 ilmestynyt albumi sai mainion vastaanoton, ja lähdimme tien päälle täynnä intoa. Kiinnitin bändiin laulaja Rob Dukesin, kitaristi Lee Altusin ja rumpali Paul Bostaphin ja sävelsin albumillisen materiaalin nopella tahdilla. Vuonna 2008 ilmestyi Bonded by Bloodin uudelleennauhoitus Let There Be Blood. Toisaalta soittaminen on valtavan suuri osa minua, enkä missään vaiheessa miettinyt lopettavani bänditouhuja kokonaan. ESP on nykyinen soitinvalintani, mutta eräs kaikkien aikojen suosikkikitaroistani on The Toxic Waltz -videollakin näkyvä punainen Jackson. – Myöhemmin samana iltana pyysin Kerryn, Tomin ja Paulin [Bostaph, Slayerin rumpali] nimikirjoitukset lavalla käyttämääni kitaraan. Vuonna 2001 alkoi kuitenkin tapahtua: bändi kokoontui yhteen elokuussa järjestettyä Thrash of the Titans -konserttia varten, ja samalla muusikot alkoivat pohtia myös uuden studioalbumin tekemisen mahdollisuutta. Myös Hunting oli yhtäkkiä poissa – taas kerran hermostoon liittyvän sairauden pakottamana. Sitten aloin valmistella Tempo of the Damnedin materiaalia. tilalle taidokkaan John Tempestan. Miksi päätitte julkaista sen. – Ilmassa oli paljon hyviä merkkejä... Mutta Paulin poismeno oli niin kova isku, etten saanut pariin vuoteen aikaiseksi mitään järkevää. No, se vaihtoehto ei olisi johtanut mihinkään hyvään. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että se ratkaisu pelasti Exodusin taas kerran, sillä mikäli olisin jäänyt murehtimaan... Levymme eivät enää myyneet entiseen malliin, kiertueita ei ollut tarjolla ja erilaiset päihteet alkoivat hallita elämää yhä vahvemmin. – Lukeekohan vaimoni tätä lehteä, Holt nauraa. – Kai minulla ainakin sata kitaraa on. Samalla levy oli kunnianosoitus Paul Baloffin elämäntyölle. Esimerkiksi sellaista, että Capitol pisti meidät kiertueelle toisen kiinnittämänsä yhtyeen – Red Hot Chili Peppersin – kanssa, emmekä olleet sillä rundilla ihan oikeassa paikassa. Welcome to Hellin äärellä oli helppo tajuta, mitä meidänkin pitää tehdä.” 49. Ne riffit... Ne ovat erityisessä varastossa, ja siellä on paljon muitakin soittamiseen ja kiertämiseen liittyviä esineitä ja muistoja. – Asiat johtivat toisiin... Kuinka paljon. Jeff tuli välillä parempaankin kuntoon, mutta niinhän siinä sitten valitettavasti kävi, että hän menehtyi keväällä 2013. Jos riffisuoneni ei joskus tunnu aukeavan, niin yleensä sen Jacksonin esille ottaminen auttaa
Mikä on muuttunut rundaamisessa vuosien varrella eniten. Viime kuukaudet ovat olleet työntäyteisiä, ja tarkoituksena on kirjoittaa albumin materiaali valmiiksi kevään kuluessa. Instagram on tietenkin yksi sosiaalisen median alustoista, mutta en ole koskaan kokenut, että se olisi niin vihamielinen paikka kuin vaikkapa Facebook... En ihan ymmärrä, miten pystyimme ryyppäämään niin paljon, mutta tilanne on nykyään aivan toisenlainen. Kiertueella ollessani kaipaan läheisiäni aivan valtavasti, mutta minkäpä teen, kun rakastan palavasti myös Exodusta ja thrashriffien sahaamista. Vati nurin Slayer-pestin päättyminen muutamia kuukausia sitten ei ole tarkoittanut sitä, että Gary Holt olisi ottanut viime ajat iisisti. – Jos muistelen Exodusin kollektiivista alkoholinkäyttöä tuolla rundilla, niin mehän kumosimme varmaankin neljä pulloa Jägermeisteriä jokaisena iltana, ja siihen päälle tuli tietenkin vielä hirveä määrä kaljaakin. Ja sitten on luvassa lisää kiertueita. Se oli niin hupaisaa, että minua nauratti vielä oman keikkamme alkaessakin. Kyse on minun elämäntyöstäni, ja aion pitää siitä jatkossa helvetin hyvää huolta! ”En kadu yhtäkään Slayerin matkassa vietettyä hetkeä, mutta täytyy silti sanoa, että päätös bändin jäähyväiskiertueesta ei ollut omalta kannaltani pelkästään huono uutinen. – No, sehän riippuu täysin omista aikatauluistani, Holt sanoo naurun tauottua. Osa meistä oli soutavinaan, osa heilutteli suuria juomasarvia ja niin edelleen. Exodus on minun bändini ja rakas musiikillinen kotipesäni, mutta valitettavasti en pystynyt olemaan ’kotona’ vuosikausiin.” M A R K U S LA A K SO 50. Olin ensin vahvasti ajatusta vastaan, mutta nykyään julkaisen kuvia ja tarinoita oikein mielelläni. – Vaimoni patisti minut aikoinaan avaamaan oman tilin. Päinvastoin. Blood In, Blood Out -pitkäsoitto ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, ja se on aivan perseestä. – Tuoreemmista tarinoista tulee mieleen Slayerin jäähyväiskiertueen toiseksi viimeinen USA:n-osuus, kun rundasimme Amon Amarthin, Lamb of Godin ja Cannibal Corpsen kanssa. Mutta sen tiedän sataprosenttisen varmasti, etten enää koskaan hylkää Exodusta niin kuin tein 2010-luvulla. – Painotan sanoja ”meidän täytyy”, sillä minua suoraan sanoen vituttaa, että Exodusin aikataulut ovat venyneet pahemman kerran Slayer-kiertueiden vuoksi. mahtavia kitarajuttuja! Palataan tien päälle: mikä on hauskin rundin viimeisen keikan pila, jossa olet ollut osallisena. Niin kauan, kun pysyttelen postauksissani erossa politiikasta ja uskonnoista, kaikki on ihan hyvin. Tuntuu siltä, että osa jengistä elää omaa elämäänsä näiden äärimmäisen turhien julkkisten kautta, ja sellainen on aivan saatanan järkyttävää. Hah hah! Kaikki tämä on tullut selväksi myös Instagram-tililtäsi. Samaan aikaan rakastan vaimoani syvemmin kuin koskaan, ja lisäksi tyttärelläni on kaksi pientä lasta, joiden kanssa touhuaminen on aivan mahtavaa. – Niinpä! Kuten kaikki nuoret muusikot, minäkin rakastin rundaamista takavuosina yli kaiken, mutta nykyään tien päälle lähteminen nostaa mieleen vähän kaksijakoisia fiiliksiä. Alleviivaan nyt sitä, etten vihaa Kardashianeita tai halua kenenkään pistävän heitä päiviltä. – Joskus oma vatini menee nurin ja haluan kertoa seuraajilleni jotakin vähän vakavampaa. Kun Amon Amarth oli viimeisen keikkansa loppupuolella, nousimme isolla porukalla heidän estradiaan koristaneen ison viikinkilaivan päälle. Kun fyysiset levyt eivät enää käy kaupaksi entiseen malliin, Exodusin kaltaisen thrashbändin on pakko kiertää enemmän ja enemmän. Mutta he ovat minulle metafora nykymaailman meiningistä, ja sitä minä vihaan – sellaista meininkiä, Holt sanoo. – Valtavat ihmismassat seuraavat Kardashianin perheen sekoiluja televisiosta ja tykkäävät heidän turhamaisisen typeristä selfiepäivityksistään. Menemme studioon kesällä, sillä meidän täytyy saada uusi levy ulos loppuvuodesta. – Olen kirjoittanut jo pitkään uutta Exodus-levyä, josta on tulossa aivan hemmetin raskas ja rankka paketti. Tämän maailman tyhmimmän ja turhauttavimman meiningin minä haluaisin tappaa, todellakin. – Tähän on helppo vastata: juopottelen nykyään paljon aikaisempaa vähemmän. Kreatorin Sami Yli-Sirniö ja Ventor [Jürgen Reil] ilmestyivät harva se ilta takahuoneeseemme kyselemään bileiden perään, ja sitten taas mentiin, Holt naurahtaa. Esimerkiksi vuonna 2010, kun teimme Thrashfest-kiertueen Kreatorin kanssa, sen aikana tuli ryypättyä kaksin käsin. Gary, listaltani löytyy vielä yksi kysymys: jos Slayer tekee jonakin päivänä comebackin, niin kuin 99,5 prosenttia yhtyeistä jossakin vaiheessa tekee, nähdäänkö sinutkin lavalla. Onneksi kaikki rakastavat esimerkiksi Caturday-kuvia! Kill Kardashians -jutuista joku saattaa toki pahoittaa mielensä. – Jos Exodusilla on meneillään hiljaisempi kausi ja kyse on oikeasti muutaman kuukauden pestistä, niin miksipä en hyppäisi kelkkaan
Siinä on samaa tuhontäyteistä luonnetta kuin sveitsiläisesikuvillaan. Kotimainen Svart Records julkaisee Into Darknessin toukokuussa uusiksi demomateriaalilla varustettuna. INTO Darkness onkin lähes kaiken velkaa Tom G. 52. Mikäli Winterin ainokainen haluttaisiin typistää mahdollisimman suppean leiman alle, sen musiikkia voisi kuvailla death metaliin dipatuksi Celtic Frostiksi. Silloin newyorkilaiskolmikko Winter julkaisi ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa Into Darknessin, ja tuiverrus oli tuimaa. Into Darkness on aikalaistensa joukossa outo siivekäs. Laulaja-basisti John Almanin örinöissä ei pelailla nyansseilla, vaan homman nimenä tasapaksu ja -vahva julistus. Kaikenlainen tarttuvuus loistaa poissaolollaan. Kaikenlainen romanttinen samettia ja punkkua -herkistely on puolestaan muserrukselle aivan vierasta. Ajatuksia, ahaa-elämyksiä, ideoita ja virityksiä treenikämpillä. Yksi raskaan suunnan pioneerilevyistä ilmestyi kuitenkin seuraajansa varjoon jääneenä vuonna 1990. Sen sijaan ne vyöryvät päälle kuin myrskyisän tummat pilvimassat, kaiken peittävänä majesteettisena harmautena. Lähdetään liikenteeseen vaikka siitä, että vuonna 1988 perustettu Winter on saanut nimensä brittiläisen synkistelycrustyhtyeen Amebixin kappaleen mukaan. Ennen Winteriä kukaan ei ollut tehnyt vastaavaa punkin, kuolon ja doomin armotonta ja näkemyksellistä hybridiä. Kaikkiaan trio on levyllä kypsä, kekseliäs ja ajaton, eli Into Darkness on arvostetun asemansa ansainnut. GENRET alkoivat saada alagenrejä, mutta vielä vuonna 1990 moni nyt itsestään selvä suuntaus oli vain alkeellista pulputusta brutaalimman keilauksen alkulimoissa. Winter maalaa kiireetöntä äänimaisemaa hitaasti, synkillä väreillä ja pitkillä vedoilla. Kuulostaa kenties sekavalta horinalta, mutta antakaas kun avaan asiaa hieman. Warriorin ja kumppanien 1980-luvun alkupuolen hommille. Into Darknessilla luodaan valtavia tunnelmia hitaalla tempolla, aavemaisen mausteen antavilla koskettimilla ja Stephen Flamin matalalta murisevilla kitaroilla. Tätä on lohduttomuus. Se on vaikka mitä, mutta ei suoraan mitään. NYKYVINKKELISTÄ silmäiltynä on vaivatonta havaita, että raskas musiikki oli kolme vuosikymmentä sitten yhdessä taitekohdistaan. Vaan eivät yhteydet jää biisin titteliin, sillä Winterin musiikissa on kunnon annos vanhan liiton ”hitaan hardcoren” henkeä, sellaista painostavaa ja synkeää fiilistä. Nyt pusketaan sekä armoa että valoa vailla. Vuotta 1991 voidaan pitää hyvällä syyllä yhtenä metallimusiikin laadukkaimmista ajanjaksoista, jona rakasta Tellustamme hellittiin järjenvastaisella määrällä huippulaatuista, uraauurtavaa ja/tai käänteentekevää musiikkia. Se karttaa selkeitä leimoja, mutta pitää silti sisällään eri metallitraditioiden osasia. Into Darknessin kappaleet eivät pistä jalkaa naputtamaan eivätkä saa laulamaan mukana. Kannen mustavalkoinen rauniokuva pakolaisineen on tasan yhtä iloluontoinen kuin levyn sisältämä ydintuhon jälkeinen musiikillinen maisema. Winter vei hitauden, painostavuuden ja tuomiollisuuden kuitenkin aivan uusiin syvyyksiin. Bathory veti eeppisyysvaihteen silmään, ja Celtic Frost oli jo menetetty tapaus. Vanhan liiton heavyn ja niin kutsutun hiusmetallin 1980-luvun kultaja stadionajat alkoivat olla vääjäämättä ohi. Speed ja thrash metal joutuivat antamaan tilaa entistä tylymmille musiikillisille tuulille, kun muutaman vuoden undergroundin varjoissa väijynyt death metal puski voimalla esiin mylläten äärimetallikentän marssijärjestyksen uusiksi. Timanttiset Coma of Souls ja Rust in Peace soivat kuin thrashin viimeisinä taisteluhuutoina ennen sen hetkellistä hiipumista ja tempojen laskua. Sekä kuoloa että tuomiota löytyy todella isolla kouralla. Aistit etsivät haparoiden toivoa, jota ei ole. Levyllinen lohduttomuutta WINTER Into Darkness FUTURE SHOCK 1990 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Yhdysvaltalainen Winter julkaisi 30 vuotta sitten valottoman mestariteoksen, jonka vaikutus on suuri mutta tunnettuus heikko. Into Darkness on päälle 45 minuutin mitallaan ja seitsemällä biisillään todellinen junnaavan toivottomuuden monoliitti. Into Darknessia pidetään usein yhtenä ensimmäisistä death doom -levyistä, eikä syyttä
NMM.FI ...AND ONE HELL OF A GOOD TIME! TICKETS OUT NOW! 18 20 ARTISTS / 2 STAGES / EXPO AREA / FOOD & DRINKS / VIP AREA
Elämme epävarmuuden ja pinnallisen totuuden jälkeistä aikaa. Syksyllä 2017 ilmestyneellä Lauluja Suomesta -levyllä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus tarkasteli suomalaisen ihmisen taivallusta leipäjononäkökulmasta. Kuten Niskalaukaukselta osaa odottaa, kuuntelijan tumput pudotetaan myös silkalla puhuttelevuudella. ”Näytä! Meille! Tietä!” huutaa komeasti kajauttava mieskuoro. Jos muistaisimme kohdata, huomaisimme, että pintaa ei tarvitsisi välttämättä raaputella liikoja. Puhutaan sitten trumpilaisista, Isisistä, vanhoillislestadiolaisista tai mistä tahansa modernin ajan mansonismista, kyseessä on monella tasolla vavahduttava kappale. Mahdoton yhtälö ei ole pohjimmiltaan pelkkää tarkkanäköistä toruntaa, vaan pikemminkin kuin rakastavan isän ankara mutta ymmärtävä puhuttelu. Elämänohje-kappale on malliesimerkki siitä, ettei uskottava taide tarvitse rakennuspalikakseen monitulkintaisuutta. Levy kuulokkeissani aamukuudelta katson, kun sade muodostaa horisontaalisia juovia bussin ikkunaan samalla, kun suolatippa tekee poskelleni vertikaalisen vastaavan. Hieman rauhallisempi julkaisutahti tekee bändille pelkästään hyvää. Mahdoton yhtälö on yksi Niskalaukauksen parhaista levytyksistä. Lisäksi pidän siitä, että mullikuoro voidaan toteuttaa raikkaasti puhtain kurkuin. Elämämme on seurausta pienten tekojen sarjasta. Vuoden pisin päivä on mitä kunnioittavin laulu henkensä riistäneelle tärkeälle ihmiselle. Timo Rautiainen yksinkertaisesti taitaa laadukkaanluontevan kertovan lyriikan: ”Sattuma se täällä määrää… rakasta, ja muista se kertoa.” Se on sillä selvä. Kielletään tosiasioita, keksitään hulluja vaihtoehtotodellisuuksia ja uskotaan niihin isolla porukalla. Onneksi joillain hahmoilla on kiihtyen huohottavassa virtuaalitodellisuudessa vielä kumisaapas syvällä turpeessa. Koskettavin hetki jätetään tyylikkäästi viimeiseksi. Tomi Pohto Merkittävää musiikkia Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS Mahdoton yhtälö SAKARA T O M M I A N T T O N E N ARVIOT 55. Uskallan väittää, että jos yksi rokkikappale saa tällaisiin aatoksiin, puhutaan merkittävästä musiikista. Eikä sovi sivuuttaman myöskään asfalttikoneen lailla painavien soittajien ansiokasta panosta. Kertojahahmot käyvät karhunpainia päänsisäisten ääntensä ja tekojensa seurausten sisällissodassa. Bändin toiminta on vuosien ystävyyden ja yhteishengen kiistatonta lopputulemaa. Nyt puhuvat niin sisäkuin ulkohorisontit, ja panoraama piirtyy yhä tylympänä. Sanomattomia suurimpia sanoja, huoneen täydeltä loputtomiin kaikuvia konditionaaleja. Kappaleisiin on saatu höngittyä juuri oikeanlainen tenho, ja maestro Rautiaisen tenori kaiuttaa kuuntelemaan pakottavat lyriikkansa komeasti. Presidentti tilaa murhakäskyn kesken illalliskutsujen, ottaa belfien ja sukeltaa sitten murekkeeseensa. Levyn raskaimmassa palassa Vaarallista ryhmää seistään keskellä tahdottomien ja alistuneiden fanaatikkojen ryhmää. Mahdoton yhtälö laajentaa perspektiiviä
CASKETS OPEN Concrete Realms of Pain NINE Ihmisen kärsimys ja elämäntuska saavat jälleen uuden soundtrackin. Sitten on niitä hetkiä, joita edes Marko Annalan levy levyltä parantuva ääriäänenkäyttö ei täysin pelasta. Huomaan jatkuvasti sen, että yhtyeen halu rikkoa tuttua kaavaa on olemassa, minkä kuulee muutamalla kappaleella joka levyllä, mutta tietynlainen mukavuudenhalu ja rutinoituneisuus pitelee bändiä hieman aloillaan. Nyt on innostuksen vuoro. Kontrastit ovat niin rajuja, että kyseessä lienee bändin tietoisesti omaksuma juttu. Ihmissokkelo on parhaimmillaan äärimmillään. Tässä ollaan ilmeisen tosissaan. Caskets Openin neljäs levy, reilut kolmevarttinen Concrete Realms of Pain rykii ilmoille tutulta kuulostavan sekoituksen Reverend Bizarren ja Count Ravenin innoittamaa doom metalia, Carnivorelta ammentavaa luupäistä hardcoremättöä ja liejuisella pörinäbassolla vääntävää ahdistusta. Skaala on karkea ja se viedään usein ääripäästä toiseen hyvinkin yllättäen. En kuitenkaan haluaisi, että Mokomasta tulee oman tiensä AC/DC, koska aistin bändissä potentiaalin vielä parempaan. Ja ne hetket ovat niitä, kun Mokoma kuulostaa liiaksi Mokomalta. Arvostan syvästi sitä, että Mokoma tekee mitä huvittaa. Keskivertoa ilkeämpi ja rehellisesti triona loihdittu soundi, tietty nihilistinen ehdottomuus ja perinteisemmän doomin melodiantaju lyövät kättä totisella ilmeellä. Kuka tietää. Kovaa kotimaista osaamista, joka kuulostaa selkeistä vaikutteistaan huolimatta melko lailla vain itseltään. Parhaimmillaan oikeinkin hyvin. Erot levyjen välillä piilevät yksityiskohdissa. Joskus viisikko tekee perus-Mokomaa hivenen liukuhihnamallilla, toisinaan taas sävelten välissä on tiukempaa konseptisementtiä. Bändillä oli jo lähtökuopissa hallussa kaikki mainion heavy metalin elementit: tuoreus, juuri sopivan laadukas tuotanto ja erittäin hyvä kappalemateriaali. Aki Nuopponen WOLF Feeding the Machine CENTURY MEDIA Vuosituhannen taitteessa levytyskantaan päässyt Wolf onnistui iskemään heti alussa kiitolliseen saumaan. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä on silkkaa kimakan ja kitaramelodioita pursuavan hevin kiimaa. Ja kuitenkin Mokomalta toivoisi jotain enemmän. Syyttävä sormi on ”yhden riffin nu-metallillaan” selvästi haastanut bändiä uusiin kulmiin, samoin kuin levyn polveileva nimikkokappale, raaemmin metallinen Leikin loppu ja hämmentävällä melodisuudella kyllästetty Vuoret, huolet. Bändin melodisesta metallista thrashpurskahduksiin ja sattumanvaraisiin moderneihin metallisuuksiin ulottuva tyyli on ollut sama Kurimuksesta (2003) alkaen. Raastavan hidas ja hienoisesti melodinen tuomionluku kääntyy hetkessä raivopäisempään piiskaukseen. Tiedäthän ne turhankin kurimusmaiset thrashit malliin Ilmoitusluontoista asiaa, ne tutulla Mokoma-soundilla nykivät riffit tyyliin Tuhat ei riitä ja mokomamaisempaakin mokomamaisemman balladin Toinen ihminen, jonka hienot sanat lukisi ennemmin vaikka runona. Siksi haastankin Mokoman istumaan peilin eteen, katsomaan itseään silmiin ja kysymään: Onko tuttu, sujuva ja takuuvarma sitä, mitä bändi haluaa tehdä. Ehkäpä bändi haluaa tehdä juuri tätä, mitä siltä kaikkein luonnollisimmin syntyy, mutta itse kuulisin seuraavaksi sellaisen levyn, joka ei ole rutinoituneen päiväduunin tulos, vaan luovien ihmisten täysin kahleeton teos. Jotain erityisen totista ja vastaansanomatonta tässä taas kerran on. Levyn päättävä Huomenna voikin olla niin -biisi on ehkä tunnelmaltaan tutumpaa Mokomaa, mutta sillä päästään puhtaasti kaunis sävellys edellä maaliin asti. Kari Koskinen MOKOMA Ihmissokkelo SAKARA Entten tentten! Mokoma on siitä harvinainen bändi, että tunnen lopen kyllästyväni siihen noin joka toisen levyn kohdalla, mutta innostun lopulta aina uudelleen. Yli vuosikymmenen kokemus ja useampi pitkäsoitto antavat kivulle eväät, joita ei kehtaa kyseenalaistaa. Arvostan myös sitä, että Mokoma pyrkii vangitsemaan musiikkiinsa hetken. Vai olisiko hyvä ottaa askel taaksepäin, muodostaa tulevalle levylle taiteellisesti kunnianhimoisempi konsepti ja hioa siitä kaikessa rauhassa vaikkapa bändiä tuorein korvin kuuntelevan tuottajan kanssa silkkaa timanttia. Tavallaan kaikki on hyvin. Arvostan bändin valtavaa ammattitaitoa tehdä perusreseptillä takuuvarmaa jälkeä. Arvostan sitäkin, että yli sata kappaletta julkaissut bändi on vieläkin kiinnostunut haastamaan itseään, ainakin puheen tasolla. Tosin ei niin pinkeän. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56
Slayer nykäisi kitarakassiensa vetskarit lopullisesti säppiin, ja Metallican nokkamieskään ei tunnu enää jaksavan loputonta kiertämistä kiisselittä. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, sitä seurannut Low (1994) modernisoi yhtyeen soinnin, jota se on varioinut vain hillitysti myöhemmillä julkaisuillaan. Ensin assosioin Practice What You Preachiä (1989) Eliran Kantorin takuu-upean kansitaiteen vuoksi. Ensinnäkin levy on temaattisesti sidoksissa miehen synnyinseuduille Uruguayhin, minne musiikki ohjaa ajatuksia. Pelkästään sen varjolla ei kuitenkaan pötkitä pitkälle. Kari Koskinen SOLOTHUS Realm of Ash & Blood 20 BUCK SPIN Kotimainen death doom -ryhmä Solothus yhdistää musiikissaan lajityypin amerikkalaisen ja brittiläisen tradition sekoittaen siihen vielä aimo tujauksen supisuomalaista hautajaismeininkiä. Onneksi kokonaisuus jää vielä helposti plussan puolelle. Toteutus on kuitenkin modernin ajan tuotosten mukaista, eikä se ole välttämättä pelkästään hyvä asia. Raitoja on täysi tusina, ja useimmat niistä katkaistaan ennen neljän minuutin rajapyykkiä. Käpän ja särmän ystäville Wolf soi jo aivan liian kaukana, mutta viimeistellympää ilmaisua arvostaville Feeding the Machine on puriste täynnä mielihyvää. Viiden miehen käsissä syntyy lopulta odotettua omaleimaisempaa musiikkia, ja bändi saattaa tuottaa aikansa kypsyttyään jotain todella mielenkiintoista ja erilaista. Yhtyeen neljännellä albumilla on 12 biisiä, joista lähes kaikki ovat liki viiden minuutin mittaisia – pisimmät kellottavat yli seitsemän. Levyn omintakeiselle soundille on vaikea keksiä vertailukohtia, ja ainoa samoilla taajuuksilla työskentelevä yhtye, joka tulee mieleen, on brittiläinen Meads of Asphodel. Testamentilla on ollut viime vuodet riveissään alan lujin rytmiryhmä: rumpali Gene Hoglanin ja basisti Steve Di Giorgion avut yhdessä ja erikseen eivät vaadi kertaamista. Realm of Ash & Blood nojaa arkaaiseen estetiikkaan ja perinteisen heavy metalin ajattomaan ideaaliin. Pelin nimenä on kiemurainen kuolo vanhan liiton hengessä. Levyllä on muutama mieleenpainuva ralli, kuten Mountains of Death ja Path of Glory, mutta bändin tulisi todella, todella hioa biisinkirjoitustaan. Soundi ja soitto on jo niin kulmistaan pyöristettyä, että pientä santapaperia jää kaipaamaan. Kuuden vuoden tauon jälkeen pitkäsoittokantaan palaava yhtye on yhä varsin rautaista sorttia, mutta tuoreus ja osa nuoruuden energisyydestä on auttamatta mennyttä, mitä kompensoidaan entistä ytimekkäämmällä sävellystyöllä. Onkin hauska havaita, miten vaivattomasti yhtye kykenee siirtymään yhden raidan aikana räkäisistä riffitulituksista aina akustiseen pelimannitunnelmointiin ja sielua hiveleviin kitaraliideihin asti. Siinä on samaa röyhkeää asennetta ja energiaa kuin varhaisen Venomin ja Bathoryn äänitteillä, mutta toisaalta musiikista löytyy niin kansanmusiikkivaikutteita, progressiivista rockia kuin maidenmäisiä kitarailottelujakin. Krupinské ohne ammentaa voimansa itäeurooppalaisesta folkloresta ja heavy metalin ikiaikaisesta ytimestä, mikä tekee siitä paitsi vastustamattoman myös jollain tapaa ajattoman. Hommasta haiskahtaa kuitenkin hieman liiallinen varman päälle ottaminen, mikä kostautuu muutaman todella keskinkertaisen kappaleen muodossa. Jälkimmäinen liimaletti vetäiseekin suorituksen, jota kelpaa kuunnella jo ihan sinällään. Joni Juutilainen POWER THEORY Force of Will PURE STEEL Vuonna 2007 perustettu pennsylvanialainen voimametallibändi on lähtökohtaisesti potentiaalinen tapaus. Ei ole ikinä hyvä asia, jos levyn soidessa tulee fiilis, että kuuntelisi mieluummin jotain muuta. Sitäkin enemmän ilmaisussa kuitenkin taiteillaan kulmikkaan progressiivisten metallija rockelementtien kanssa. Vauhtia ja voimaa riittää, mutta kappaleet ovat enimmäkseen mitäänsanomattomia. Sovitusten kesyttömässä möyrinnässä ja salaperäisesti trippailevassa riipimisessä päästäänkin ilman muuta myös uusien tuulten äärelle. Turvallinen ja melko yllätyksetön, mutta hallinta kuitenkin. Uljaasti tittelöity Titans of Creation on eräänlainen paluu siihen Testamentiin, jota kuulimme viimeksi vuoden 1992 The Ritualilla. Sitten on näitä Testamentin kaltaisia, hevosen annoksen speedpistosta annostelleita porukoita, joiden vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Kappaleet ovat keskitempoisia, ja Billy laulaa melodisella tyylillään. Mikko Malm WHITE STONES Kuarahy NUCLEAR BLAST Opethin basistilta Martín Méndeziltä pukkaa soolodebyyttiä, ja heti nimekkään Nuclear Blast -lafkan alla. Jotain jää pahasti puuttumaan, eikä mielenkiinto vain riitä koko 57-minuuttisen mitalle. Levy jää plussan puolelle, mutta jättää avoimessa kimuranttiudessaan jonkin verran sulateltavaa ja informaatioähkyä. Aina kun edetään yksi askel, otetaan kaksi taaksepäin. Kaikki viisi kappaletta puolustavat paikkaansa kokonaisuudessa. Elli Muurikainen TESTAMENT Titans of Creation NUCLEAR BLAST Olemme saavuttaneet pisteen, jossa Bay Arean thrashveteraaneilla alkaa kumi pykiä. Mikko Malm MARRAS Where Light Comes to Die SPREAD EVIL MIMORIUM Blood of Qayin SPREAD EVIL Muiden muassa Förgjordissa, Mimoriumissa ja Vargravissa kokemusta keränneet miehet ovat lyöneet mustat ideansa yhteen bändissä, jonka ensimmäisellä levyllä soi odotetusti melankolinen black metal. Ja nimenomaan kokonaisuutena yhtyeen hämyisä keitos tulee nauttiakin. Vaikka projektilla ei ole Méndezin mukaan mitään tekemistä Opethin kanssa, itse löydän progeosuuksista paljonkin miehen pääbändiä. En tunne bändin aiempaa tuotantoa, mutta Force of Willin perusteella Power Theory on tylsimpiä power metal -bändejä, joita olen ikinä kuullut. Pääosin nopeasti tykitellyt kappaleet ovat kirpeitä ja sujuvasti kulkevia paloja, jotka on kursittu kasaan ilman sen kummempia vippaskonsteja. Hitikkyyttä ei voi kieltää. Korkealta ja kovaa kulkevaa, sopivasti vanhan brittiheavyn parempia puolia jalostavaa meininkiä, jonka purkittamisessa ei menty vielä sieltä, missä kaikki on millintarkasti kohdallaan. Martaan tyyli on onneksi jotain muuta kuin osiensa summa, eli yhtyeen musiikki ei kuulosta todellakaan soittajiensa muiden bändien yhdistelmältä. Kappaleet ovat edellislevyä (Nordkarpatenland, 2017) huomattavasti seikkailullisempia ja polveilevempia. Tusinaan ahdettu koukkukavalkadi kuljettaa toinen toistaan vetävämpiä melodioita ja iloista kitaratyöskentelyä. Where Light Comes to Die onnistuu olemaan samaan aikaan sekä rosoinen että kaunis, ja sen rakenteissa elää mielenkiintoinen aggression ja seesteisyyden balanssi, jota haetaan myös muutamalla välisoitolla. Ja laulaja Chuck Billyhän lupailikin vanhan Testamentin ystävälle mukavia aikoja. Eetu Järvisalo MALOKARPATAN Krupinské ohne INVICTUS Slovakialaisen Malokarpatanin black metalin ja perinteisen heavyn yhdistelmä on oudolla tavalla sekä hyvin primitiivistä että hienosyistä. Mutta kun ne eivät ole. Toivoisin yhtyeen tuleville julkaisuille jonkinlaista linjakkuuden ja selkeiden huippukohtien hiomista. Spitting Firella kuullaan Iron Savior -kultakurkku Piet Sielckiä, mutta edes hän ei kykene pelastamaan tilannetta. Tämä on sinänsä sopivaa, sillä omaan makuuni bändin ARVIOT 57. Titans of Creation on – ajan retrohengen nimissäkin – näiden kahden levyn tyylillistä jatkumoa. Mimoriumilla on homma hyppysissään, mutta todellisen shokkiefektin aiheuttaakseen bändin tulisi keksiä jotain täysin uniikkia. Mikäs siinä, jos kappaleet ovat onnistuneita. Toisen levynsä julkaissut Mimorium hakee puolestaan inspiraationsa selkeästi 25 vuoden takaisesta skandinaavisesta mustasta metallista, erityisesti Ruotsin suunnalta. Solothus ei tyydy vain laahustamaan tai olemaan brutaali sen itsensä vuoksi, vaan heittää estottomasti sekaan myös hieman kevyempiä ja rokkaavampia elementtejä. Musiikillinen linja kuitenkin pitää, ja tunnelma säilyy ehjänä läpi levyn. Voi herranen aika sentään! Mitä musikaalisuutta! Mitä näkemyksellisyyttä! Hoglan taas tyytyy säestämään, toisaalta hyvä niin. Jätkät osaavat soittaa ja laulajaakin sietää kuunnella, eli perusasiat ovat hanskassa. Luomun ja karhean kuuloisessa dödismyllerryksessä tehdään jonkin verran kunniaa Floridan death metal -skenen edustajille kuten vanhalle Morbid Angelille. Kari Kankaanpään syvä ja multainen örinä aiheutti aluksi hieman ristiriitaisia tunteita, mutta tarkemman kuuntelun seurauksena on todettava, että se luo kappaleisiin aivan oman tasonsa. Méndezin luomus ei ole silti onneksi pelkkää Opethin ideoilla ratsastamista. Salamien sijaan yhtyeen otteista paistaa määrätietoisuus ja oman tyylilajin äärimmilleen viety hallinta. Todisteeksi käyvät röyhkeästi viljellyt kitarasoolot ja hieman vauhdikkaammat riffipoljennot. Samalla kaikki on liiankin täydellistä
Hollantilaisen Doolin vuonna 2017 ilmestynyt Here Now, There Then on yksi täyden satsin ansainneista harvinaisuuksista. Kuuletko, Jens Bogren. Aiemmat kytkökset The Devil’s Bloodiin alkavat jäädä myös biisitasolla pikkuhiljaa taustalle, vaikka samoista lähtökohdista ammentaminen tulee varmasti kuulumaan Doolissa aina ja ikuisesti. Debyytille petasi tien edeltävänä vuonna julkaistu mestarillinen joskin merkillinen 12-tuumainen sinkku. Yhtye ottaa rohkeasti kantaa niin totuudenjälkeiseen aikaan kuin ympäristöuhkiin. Niin ihastuttava kuin Summerland onkin, niin ajatuksena kuin musiikiltaan, se tuntuu kiusoittelevan enemmän kuin lopulta antaa. Melodeath-, hardcoreja thrashmurjontaa maustavat industrialja jousisovitukset. Debyytillä kuului lähes käsinkosketeltavan vahva maaginen ja mystinen tunnelma, joka on nyt osittain poissa tai mukautunut eri suuntaan. Siispä toiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Kakkoslevy ei ala himmaillen vaan lataa suoraan tauluun Children of a Lesser Godilla. puolestaan mahtipontisinta, mitä bändiltä on kuultu. Ratkaisu tuntuu alkuun erikoiselta, vaikka levyn titteli tarkoittaa suomeksi kukkaa ja kansikuva on sinänsä täysin looginen. Levyn musiikki on kaikessa raukeudessaan ja valoisuudessaan nimensä mukaisesti kesäisempää, vaikka ilmapiiri on edelleen kaikkea muuta kuin kepeä. Pasi Lehtonen FLUISTERAARS Bloem EISENWALD Hollantilaisen black metal -trion kolmannen studiolevyn kansi iskee silmään rohkeudellaan: kuvassa esiintyy kaunis kukkaketo kirkkaana kesäpäivänä. Levyn tuotti kitaristi Eric Peterson yhdessä Billyn kanssa. March of Retributionin tunnelmointi avaa ykköslevyn, joka rullaa hienosti Übermachtiin saakka, mutta My Heart and the Ocean on keskinkertainen veto. Harmi vain, että biiseistä uupuu lähes järjestään se iskevin koukku. Tuplalevy on rohkea veto, joka alkaa natista mahtipontisuutensa alla. Todennäköisempää kuitenkin on, että lähes täydellisen julkaisun jälkeen pelkkä maallinen kovuus ei enää vain riitä. Elementit ovat tuttuja, mutta bändi saa revittyä niistä toimivia kappaleita. Marcus Bischoffin karjumisessa säksättävien syntikoiden seassa riittää sulateltavaa. Fluisteraarsin musiikki ei ole koskaan edustanut black metalin jyrkintä laitaa, vaan bändi on pyrkinyt viemään meininkinsä tietynlaisen hienostuneen post-black-muoDOOL Summerland PROPHECY Lähemmäs 20 vuoden Inferno-aktiivipalveluksen aikana olen antanut alle yhden käden sormien verran vitosia. Extpatriate on deathmausteet ovat aina tuntuneet väkinäisiltä tilkkeiltä. Bändi kypsytteli ideoitaan kaikessa rauhassa, ja lopputuloksena on freeseintä HSB:tä vuosikausiin. Olisko ulkopuolinen korva tuonut asiaan muutoksen. Titans of Creation on selkeä sisarlevy Low’lle, mikä on ihan okei, sillä Testament voi tehdä 12. studiolevystään vuonna 2020 sellaisen. Of Truth and Sacrifice jyrää kuitenkin määrätietoisesti kuin panssarivaunu ja pitää otteessaan. Nyt ilmestyvän kakkoslevyn kohdalla yritettiin puolittain samaa kikkaa, tosin sillä erotuksella, että paria tuumakokoa pienemmän vinyylisinglen A-puoliskolla oli Killing Joke -cover, jota ei vähemmän yllättäen löydy Summerlandiltä. La Résistance on hämmentävä diskoinferno. Bändi on selkeästi sijoittanut kokeilevammat ja brutaalimmat kappaleet kakkoslevylle. On mahdollista, että suurempaan valaistumiseen vaaditaan huomattavasti enemmän aikaa ja paneutumista. Tuleeko rautaa niskaan enemmän kuin on tarpeen. Jalantamppaajat uupuvat, mutta tunnelma on voittoisa. Tomi Pohto HEAVEN SHALL BURN Of Truth and Sacrifice CENTURY MEDIA Odotukset ovat pelonsekaiset, kun saksalaiset täräyttävät tasapaksun Wandererin (2016) jälkeen puolitoistatuntisen tuplalevyn. Suoraviivainen ja melodinen ote on vanhan liiton Testamentia. Mega N O N A LI M M E N vonkin, että kuulemme tässä tulevan suunnan
37,50€ | K-18 | OVET 19:00 TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT -IN ASSOCIATION WITH K2 AGENCY LTD. 23.4.2020 HELSINKI TAVASTIA TICKET PRICE STARTING AT 16,50 € | FROM THE DOOR 18 € DOORS 20.00 | AGE LIMIT 18 GREY BEARD AND TUSKALIVE PROUDLY PRESENT TUSKALIVE & GREY BEARD BY ARRANGEMENT WITH K2 AGENCY PROUDLY PRESENTS TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T SUPPORT 30.3.2020 HELSINKI | TAVASTIA LIPUT ALK. 37,50€ | K-18 | OVET 19:00 31.3.2020 TAMPERE | PAKKAHUONE LIPUT ALK
Hitaat tempot pysyvät kelvollisesti hallussa, ja menossa on ideaa kohdakkoin ihan mukavasti. Kirjoitettu kiteytyy upealla tavalla esimerkiksi levyn nimikkokappaleessa. Koskinen TULUS Old Old Death SOULSELLER Vuonna 1991 uransa aloittanut Tulus kuuluu Khold-sivuraiteensa kanssa valitettavan harvinaiseen muhevan grooven kuljettamien black metal -yhtyeiden joukkoon. Myös tunnelmanvaihdokset kirskuvimmasta ryöpytyksestä maalailevimpaan hämyisyyteen toteutetaan yhtenäisesti. Bändi kuitenkin väistää puuduttavuuden suon taidokkaan vapautuneella nyanssileikittelyllään ja jämerällä, kuulijan pihteihin saavalla tarttuvuudellaan. Mistään nössöilystä Bloemilla ei ole kuitenkaan kyse, sillä Fluisteraars on pohjimmiltaan aivan ehta metallibändi. Pitkiä avosointuja höystää sentään melodioita kutova leadkitara, ja niissä kohdin homma tuntuu hetkellisesti jopa hyvältä. Puolimelodisesti karjuen vedetty laulu tuo mieleen emohommat ja on siksi bändin heikoin elementti. Raskaat kitarariffit saavat seuraa utuisista pianomelodioista ja elektronisista äänimaisemista. Alavireinen raapiminen, tamppaava groove ja huuruinen psykedeliankäry soljuvat kappaleissa sulavana tajunnanvirtana. Eetu Järvisalo Fluisteraarsin musiikissa on paljon hienoja juttuja, jotka luovat mielikuvan siitä, että bändi saattaa tehdä vielä huippujulkaisun. Niiden, joiden DEMONIC DEATH JUDGE The Trail SUICIDE Kymenlaaksosta kantautuu jälleen rosoista ja likaista pörinää, kun sludge/stoner-partio Demonic Death Judge julkaisee neljännen albuminsa. Vaikka laulu menee läpi seulan, bändi kuulostaa paremmalta säkeiden ja kertsien ulkopuolisissa osioissa. Sooloja yhtye ei harrasta, vaan pyrkii pikemminkin tietynlaiseen symbiosiin. Kimmo K. Monesti levyllinen möyrivää sludgea saa minut vähintäänkin hieman nikottelemaan. Orkesterin soitossa on jammailun tuntua, mutta se kuulostaa silti tarkkaan sävelletyltä. Näin kokonaisvaltaiseen ja monipuoliseen lopputulokseen en muista yhtyeen aikaisemmin kyenneen, joten levy on kohotettava bändin tähän asti parhaaksi. Hienoa työtä. Mikko Malm AN EVENING WITH KNIVES Sense of Gravity ARGONAUTA Triolla on jämäkkä mutta vähän kolho ote, jopa post-metaliksi. Unkarilaiskvartetin musiikki on samanaikaisesti hyvin teknistä ja tunnelmallista. Hämmentävän yksitotisen laulun aikana meininki kuitenkin jähmettyy ihmeellisellä tavalla yhdentekeväksi. Bloemin sisältö on mukavasti soljuvaa ja kitaravetoista musiikkia, jota kuunnellessa vallitsee miellyttävä kiireettömyys. Ghost Toastin musiikki ei ole erityisen monimutkaista, mutta siitä löytyy rutkasti nyansseja, ja yhtyeen luoma äänimaisema on huolella suunniteltu. Joni Juutilainen GHOST TOAST Shape without Form INVERSE Hullunkurisesti nimetty Ghost Toast soittaa varsin näppärästi tin läpi, mikä hioo sävellyksistä ne kaikkein terävimmät reunat. Lopputulos ei säväytä sen kummemmin suuntaan tai toiseen. etenevää instrumentaaliprogea. Ehkä albumin nimi viittaa juuri tähän. Jos bändi on kyennyt parhaimmillaan varsin ravistelevaan junnaamiseen, transsitiloja väläytellään nytkin mainiosti. Shape Without Form on mallikkaasti toteutettu kokonaisuus, joka ei pullistele turhia vaan antaa niin itselleen kuin kuulijalle tilaisuuden hengittää ja kasvaa. Bloemkin jää keikkumaan aivan neljän kirveen tuntumaan, joten hollantilaisporukan voi sanoa onnistuneen hyvän ja tasapainoisen levyn luonnissa. Vuodesta 2009 toimineen yhtyeen uutuudella on aiempaa enemmän katkuisia sävyjä, mutta ummehtunut ydin on tismalleen sama. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Nopeaakin tykitystä löytyy, mutta yhtye on kyennyt leipomaan albumista erikoisella tavalla rauhoittavan kokonaisuuden, mikä ilmenee parhaiten viisibiisisen levyn keskivaiheille tyrkätyllä Euwige Ram -kappaleella ja sitä seuraavalla Vlekillä. Yhtye tavoittelee ilmaisussaan genren myyttistä viisastenkiveä eli Suurta Tunnetta, joka jää kyllä saavuttamatta. Asiaa ei mainittavasti auta aineksiinsa nähden liian pitkiksi venyvät kappaleet, joiden rytmit eivät yllätä ja sävelkulut ovat vähäeleisiä. Pintapuolelta vaikutelma on ihan ok, mutta säveltasolla albumi on vain kohtuullinen
Siltä löytyvät kaikki yhtyeen musiikin peruspiirteet, eikä keskimäärin kolmeminuuttisten kappaleiden rutistuksessa ehdi tylsistyä, mistä on kiittäminen kaikessa simppeliydessään iskeviä sävellyksiä. Old Old Death on nimestään huolimatta eloisa ja lämminsointinen albumi, joka nappaa mukaansa hyvällä energialla. Livelevyt kertovat parhaimmillaan kappaleista jotain uutta ja näyttävät bändin ulosannin tuoreena, raakana ja raivokkaana. Toinen tuleminen koitti vuonna 2014, ja sittemmin homma on sujunut ilmeisen hyvin. Puhkisoitettua Phobiaa ilman olisi pärjätty, ja uuden tuotannon hitaammat palat kuten Fallen Brother tai Satan Is Real jäävät jotenkin puolitiehen. Yhtye julkaisi yhden kunnon tykittelylevyn vuonna 1986, lyhensi sitten nimensä Mindlessiksi ja siirtyi kaupallisemman hard rockin pariin. Millen täydellä tunteella vatsanpohjasta lähtevässä äänessä ei ole enää entisaikojen ilkeää rääkyä, ja näin livejulkaisulla se korostuu liikaa. Säälin Millen kurkkua. ARVIOT musiikillinen pohja löytyy pikemminkin vanhasta rockista kuin modernista äärimetallista. Aivan debyyttialbumin meininkeihin ei enää kyetä, mutta biisit ovat slovareita myöten erittäin mieleenpainuvia ja iskeviä. Useassa eri formaatissa julkaistava London Apocalypticon on tuoreempaan Kreator-tuotantoon keskittyvä kokonaisuus, joka on kiva lisä fanien levyhyllyyn, mutta muille suosittelen vaikka Dying Aliven (2013) hankkimista. Kaikenlaisia väsyneitä comebackejä on nähty jo riittämiin, eikä tämä bändi onneksi kuulu siihen sarjaan. Porukka hajosi toisen levynsä jälkeen 1990-luvun koittaessa, ja ensimmäinen paluu nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin. Se ei ole aivan niin terävä teos kuin alkupään kappaleet antavat odottaa, mutta kiekkoa voi joka tapauksessa pitää hyvänä julkaisuna näinkin vanhalta yhtyeeltä – useimmat ikätovereistaan kun ovat painuneet jo manan majoille tai ajautuneet liian kauaksi musiikillisilta alkulähteiltään. Bändi on pitänyt koko uransa ajan kiinni alkuperäiskokoonpanostaan. Tami Hintikka MINDLESS SINNER Poltergeist PURE STEEL 1980-luvulla perustetun ruotsalaisen kulttihevibändin historia on vähintään mielenkiintoinen. Yhtye on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen, sekä vanhan että uudemman tuotantonsa osalta. Kreatorin uusi live on näiden puolien kombinaatio, mutta plussalle jäädään reilusti. Soundit ovat luonnollisesti terävät ja jykevät, mikä on yhtäältä hyvä, mutta toisaalta se haukkaa hieman pieksämisen tehoa. Pleasure to Kill lähtee lähes samalla rivakkuudella ja pidäkkeettömällä raivolla kuin studiolevyllä. Toisaalta ne voivat lässäyttää biisit ja paljastaa yhtyeen heikkoudet, jotka peittyvät keikkatilanteessa yleisen hurmoksen ja riehumisen taakse. Poltergeist on uudemman aikakauden Mindless Sinnerin toinen levytys. World of Madness lainaa Black Sabbathin Children of the Graveä vähän liian näkyvästi, mutta muut biisit ovat hyvin autenttisia, ajattomia metallianthemeita. Vuosituhannen lopulla hyvää jälkeä tehnyt norjalaistrio on julkaissut levyjään sittemmin todella verkkaiseen tahtiin, ja edeltävästä Olm og bitteristä on ehtinyt kulua jo kahdeksan vuotta. Joni Juutilainen KREATOR London Apocalypticon – Live at the Roundhouse NUCLEAR BLAST KILL EACH OTHER NOW! Rauhanmies Millen käskytyksille saa taas hymähdellä oikein kunnolla. Kokeilu ei kestänyt muutamaa vuotta pidempään, eikä uutta materiaalia syntynyt. Tulusin kohdalla vuosien kulumisesta ei ole kuitenkaan haittaa, sillä yhtyeen musiikki on hyvin ajatonta ja Old Old Death olisi voinut ilmestyä melkeinpä missä vaiheessa bändin uraa tahansa. Ryhmä jatkaa tyylilleen uskollisena paukuttaen kunnon vanhan liiton heviä, ja huonommilla soundeilla tämä 49-minuuttinen voisikin mennä lähes täydestä kasarijulkaisuna. Tappaminenhan se on aina mielessä, mutta kuunnellaan nyt ensin. Elli Muurikainen. Turha kikkailu on jätetty sikseen, ja kappaleet ovat täyttä tavaraa. Kohokohdiksi nousee aloituskaksikko Poltergeist ja Heavy Metal Mayhem sekä päätösraita Roll the Dice
Onneksi kyseessä on albumin sekavin kappale, ja bändin riffit ovat muutenkin satunnaisesta kikkailusta huolimatta verrattain simppeleitä. Synkistelyyn ei taivuta vieläkään, mutta esimerkiksi Angel of Dawn on yhtyeen totuttuun linjaan nähden jopa tummanpuhuva. Bändi vastasi koviin odotuksiin, ja albumi on ehdottomasti otsikkonsa ansainnut. No hitto vie, siltä vaikuttaisi. Siinäpä ne tyylilliset suuntaviivat tulivatkin, mitä nyt tekninen speed-thrash jostakin Vio-Lencen suuntamilta voidaan lisätä yhtyeen vanhimpien biisien kylkeen. Onnistuuko sama temppu toistamiseen. Riehakas sinne tänne sinkoilu korostuu entisestään, kun debyyttilevyn perään on lisätty pari sitä edeltänyttä demoa. Porukka on tämän hetken kiinnostavimpia uusia bändejä ja sietäisi totisesti päätyä suuremman yleisön tietoon. Toisaalta vääjäämättä etenevä mutta jotenkin arvaamaton ja pidäkkeetön meno on myös ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa. Bändi näytti kyntensä jo debyyttialbumillaan, mutta vuonna 2018 ilmestynyt kakkosjulkaisu Rise oli kaikin puolin täydellinen paketti. Kohdakkoin hyvinkin raskas mörssäys ja reimat temponvaihdokset miellyttävät varsin paljon, vaikka sovitukset kaipaisivat tiettyä linjakkuutta. Osat vaihtelevat hitaasta sointujyrästä progekikkailun kautta ryöpsähtelevään blastaukseen, joten pureskeltavaa riittää. Viiden kirveen arvoisen suorituksen biisit pyörivät yhä tuoreessa muistissa, joten jätkillä on nyt näytön paikka. Ylenpalttista optimistisuutta on hillitty, mutta vain aavistuksen verran. Napakka mutta eläväinen soitto ja Obituaryn debyytistä muistuttava, ihanaisen köppänästi jyskyvä soundimaailma pitävät levyn selkeästi pinnalla. Osa materiaalista on silti helpommin sulateltavaa kuin kerrassaan katkonainen Nothing (Psychosomatic Insanity): neliminuuttisessa kappaleessa on laskujeni mukaan 13 toistaan seuraavaa osaa, joiden vaihdoista puolessa yhteissoitto taukoaa. Etenkin kuolon vanhan liiton tutkimusmatkailijoille tämä on erittäin suositeltava julkaisu. VIOGRESSION Expound and Exhort HAMMERHEART Ysärin taitteen kuolometallibändi Viogression jäi väliinputoajaksi, vaikka siitä olisi saanut hiomisella ja näkemyksellä kovan kisaajan (tai ehkä seuraajan) ensivaiheen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Vaikea tästä kivenkovaa kadonnutta genreklassikkoa on jälkikäteen leipoa, vaikka touhusta paistaa tuttuuden lisäksi yllin kyllin omalaatuisuutta. Kokonaisuus peilaa yhtyeen vauhdikasta kehitystä ja ilmaisun muutoksia mielenkiintoisella tavalla: Perception Blurilla (joulukuu 1989) bändi soittaa vielä enemmän thrashiä kiljahtelevin lauluin, kun taas Executionillä (huhtikuu 1990) ollaan jo selkeämmin kuoloon kallellaan, vaikka ote on verrattain kireä. Ajatus uudesta levystä siis jopa pelotti hieman. Kaikki 12 biisiä ovat ehtaa The Unityä eli kunnon meininkiä aivan hemmetin mieleenpainuvilla kertosäkeillä. Koskinen A LE X A N D E R M E R T SC H Deathille ja Obituarylle – tai varhaisemmassa vaiheessa tehdyn tyylivalinnan perusteella jopa Atheistille. Molempien materiaali on hyväsoundista ja kuuntelemisen väärtiä, vaikka yhteys Expound and Exhortiin onkin kohdakkoin aika etäinen. Levyä ja biisejä katkovat eriskummalliset välikkeet, ja kappaleiden rakenteet ovat pahimmillaan melkoisia leikkaa–liimaa-palapelejä. Elli Muurikainen Milwaukeelaisyhtyeen debyyttipitkäsoitto Expound and Exhort (1991) on jo itsessään tyylillisesti hajanainen. Perinteistä heavyä ja power metalia sekoittava ryhmä on raivannut tiensä positiivisuutta huokuvilla sanoituksilla ja nousutahtisilla melodioilla, eikä hyvää kaavaa muuteta turhaan kolmannellakaan levyllä. Ehkä tämä on todellisen läpimurron hetki. Kimmo K. THE UNITY Pride SPV/STEAMHAMMER Entisistä Love.Might.Kill-muusikoista sekä Gamma Ray -parivaljakko Henjo Richteristä ja Michael Ehréstä koostuva The Unity jatkaa muutama vuosi sitten mainiosti alkanutta uraansa. Koukkuja on kuin hyvin varustellussa kalastustarvikeliikkeessä, ja osa kitarasooloista voisi olla suoraan Gamma Rayn kunnian päiviltä. Kakkoslevyllään Passagellä (1992) Viogression jatkoi samaa rataa ankeammalla tuotannolla, mutta katosi sitten yli kahdeksi vuosikymmeneksi
Koskinen ARVIOT 63. Kari Koskinen DRAGONLORE Lucifer’s Descent IRON SHIELD Jenkkiläinen Dragonlore esittää vimmaisella debyytillään röyhkeästi pullistelevaa tosimetallia, josta ei puutu sotureita saati lohikäärmeitä. Jaakko Silvast INVICTUS The Catacombs of Fear FDA Näillä japanilaisilla ei ilmeisesti ole googlaustaito hallussa, sillä Invictus-nimisiä yhtyeitä löytyy metallin parista tukkukaupalla, ja suurin osa niistä on vieläpä tätä tapausta vanhempia. FORMOSA Danzer Zone METALVILLE Kasarille kuikuilevia yhtyeitä löytyy etenkin hard rockin puolelta niin paljon, että keskinkertaisella suorituksella ei herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa. Radiosingleä haikailevat joutuvat pettymään, sillä kolme kappaletta ja 45 minuuttia kielii siitä, että avaruuslordit suhtautuvat kappaleisiinsa jameina. Rush of Death kaipaa melodista tarttuvuutta, mutta toisaalta sen rikkaus löytyy polveilevien sovitusten ja taidokkaiden soittosuoritusten puolelta. Omaperäisyyttä levylle ei ole ripoteltu, sillä tyyli on apinoitu tuotantoa myöten amerikkalaisilta edeltäjiltä. Bändin otteissa saisi olla enemmän hyökkäävyyttä, ja yleissoundikin kaipaisi rosoa ja visvaa. Smolski yhtyeineen tikkaa läpi levyn hirmuisella energialla ja kekseliäillä sävellyksellisillä juonenkäänteillä, suurta määrää dramatiikkaa unohtamatta. Japsi-Invictus on tosin yksi niistä harvoista tällä nimellä paiskatuista, joiden tyylilajina on ehta vanhanaikainen death metal. Materiaalille voi hakea verrokkeja esimerkiksi Iced Earthin tuotannosta. Viides raita Hand of the Gypsy seilaa puolestaan hieman tunnelmallisemmille vesille. Vanhat kikat on jalostettu vuosien varrella lukemattomiksi timanteiksi, vaan sepä ei tunnu saksalaista Formosaa pelottavan. Sävelmien laatu ja tarttuvuus eivät kuitenkaan yllä esikuviensa tasolle, mikä ei ole ihme. Jenkkibändin kolmannessa albumissa on monin kohdin ainesta. Dragonlore luottaa puhtaasti noitien, barbaarien ja lohikäärmeiden symboliseen voimaan. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto tuoksuu miedosti hieltä. Astetta raskaampi ja eeppisempi raita omaa manowarmaista käskevyyttä, ja sen lopussa kuultavat harmoniakitaramelodiat ovat kuin suoraan Iron Maidenin kultakauden tuotannosta. Erotteleva, muhkea ja suhteellisen moderni tuotanto on hyvin istuva univormu, joten mikäpä tässä on marssiessa. Sanoitusten puolesta yhtye syleilee avoimesti heavy metalin eskapistista ydintä ja antaa piut paut kaikille sosiopoliittisille agendoille. Bon Jovi, AC/DC ja muut klassikot on tullut kuunneltua, ja tuttuja kikkoja voi bongailla sieltä sun täältä. Nuorehkojen sällien yritys on kovaa ja rietastellakin tekisi mieli. Päätösraita Driving Out of Demonsissa on sentään vähän yritystä. Kyseessä on yksi levyn parhaista esityksistä, kun taas sitä seuraava Saved by Love kuuluu niistä tympeimpiin. Tankki etenee taistelusta toiseen tasalaatuisen murskaavasti, eikä tantereelle jäädä ihmettelemään turhia. Nasaali laulu vie tunnelmat Mötley Crüen tienoille. Historian valossa hommat eivät ole menneet aina aivan putkeen ja välillä sihti on ollut alun perinkin täysin pielessä, mutta yritys on ollut tanakkaa. Meno on jopa niin perinteistä, että osa soitosta on monen 80-lukulaisen klassikkobändin lailla rehdisti velkaa thrash metalille. Kari Koskinen TEMPLE OF VOID The World that Was SHADOW KINGDOM Death doomia jyystävä viisikko tekee hommansa tomerasti, mutta kummempia muistijälkiä jättämättä. Meininki on usein aggressiivista ja nopeatempoista, joskin hitaampiakin kohtia mahtuu mukaan. Serpent THE SPACELORDS Spaceflowers TONZONEN Saksalaistrio päättää Spaceflowersilla tripin, joka alkoi Liquid Sunja Water Planet -albumeilla (2016/2017). Muutenkin levy alkaa puolenvälin jälkeen selvästi nuupahtaa, mikä on todennettavissa Lord of Illusionin kaltaisista ilottomista hölkistä. Kimmo K. Bändin debyytti on soundeja myöden raakile ja kuulostaa eräänlaiselta harjoitustyöltä. Puolituntinen onkin kuin hieman pitkäksi venytetty demo. Selkeästi rakennetut kappaleet, levyn äänimaailma ja sotahommien ympärille keskittyvät sanoitukset ovat aivan selkeää Bolt Throwerja etenkin Hail of Bullets -palvontaa. Perusasiat ovat hyvin kohdallaan, mutta sen syvemmin soitto ei vie mukanaan. Päätöskappale Cosmic Trip on muhkea, itämaisilla melodioilla flirttaileva 25-minuuttinen järkäle, ja jo intron unenomainen maalailu saa hymyn huulille. Hazi Wettsteinin kitara seikkailee kaikuja delay-pedaalien maailmassa rumpali Marcus Schnitzlerin ja basisti Akee Kazmeierin pitäessä pakettia kasassa hypnoottisine kuvioineen. Mörssäys on toki jykevää, ja solistihepulla ovat viemärihommat asiallisesti hallinnassa. Pasi Lehtonen SCALPTURE Eisenzeit FDA Saksalaiset omaavat kokemusta raskaan sotakoneiston ja tehokkaan toiminnan saralta. Ei tämä kehno teos ole, harmittavan epätasainen kylläkin. Se ei kuulosta erityisen melankoliselta, mutta on kaukana flower power -söpöilystä. Näin simppeleitä riffejä ei taida saada toimimaan kuin Kirk Windstein, eikä hänkään aina. Biisi etenee alun viipyilevästä tunnelmasta tarttuvampaan lopetukseen. The Catacombs of Fear on levy, joka on yhtä helposti kuunneltavissa kuin unohdettavissa. Riippuu kai kuulijasta, miten hyvin autourheilutematiikka istuu metalliyhtyeen sanoituksiin, mutta ainakin musiikilliselta sisällöltään Rush of Death on vauhdikas tapaus. Kokonaisuus ei kuitenkaan yllä riffien, rytmien tai yleismenonkaan osalta kovin mukaansatempaavaan ilmaisuun, kunniakkaasta yrityksestä huolimatta. Silti jotakin olennaista jää puuttumaan. Parhaimmillaan Scalpturen tykit ampuvat kuitenkin aika isolla kalibeerilla. Tietty jähmeys niin sävelkynässä kuin soittokäsissäkin pidättelee menoa kiusallisesti. Mikko Malm ALMANAC Rush of Death NUCLEAR BLAST Valkovenäläiskitaristi Victor Smolskin luotsaama monikansallinen Almanac on power metal -kentässä mielenkiintoinen tuttavuus. Scalpture rusikoi keskitempoista death metaliaan sellaisella teutonivimmalla, että ainakaan ohjastajassa ei ole vikaa. Tuplabassarien päällä kulkevien telaketjujen murske ja laulajan Martin van Drunenia jäljittelevä keuhkoaminen ovat tuttua tavaraa. Kallistuminen doomiin selittää puutteet osaltaan, mutta käytännössä Temple of Void on hidasta deathiä, joten kunnon jyräsoundi tehostaisi keskivertoriffien tehoa ainakin sen verran, että menosta saattaisi jopa miedosti diggailla. Kelpo ideoita ja ihan hyviä riffejä on ripoteltu sinne tänne eikä levyn kuuntelu edes ärsytä, mutta vain kolmoseen asti taipuvalla vaihteistolla ei haasteta ketään. Paha vain, että soundissa ei ole tarpeeksi potkua, eikä sävelmienkään teho kanna kovin korkealle. Bolt Throweria, Asphyxiä ja vastaavia vanhan kaartin raskastumputtajia arvostava yhtye kuulostaa paitsi toki silkalta death metalilta myös vähän kepoiselta. Smolskin sävellystyylille uskollisesti kyse on tummanpuhuvamman laidan power metalista, jossa ilkeästi viiltävät riffit kiemurtelevat raskaasti junttaavan kompin päällä. Hitaammat kappaleet tavoittelevat sodan epätoivoa ja synkkää melodiaa. Kolmikko maalailee kosmista instrumentaalijamittelua kolmen kappaleen verran välillä psykedeelisiin sfääreihin äityen. Avausraita Spaceflowers tasapainoilee hienosti duurin ja mollin välillä. Joe Lawsonin kireästä ylärekisteristä tulee vahvasti mieleen Rob Halford, eikä Judas Priestin iskusävelistä olla muutenkaan kaukana. Kappale on nautinnollista vastalääkettä ajassa, jossa kaikilla tuntuu olevan kiire, mutta kukaan ei pysähdy kysymään, miksi. Frau Kühnes Kosmos -biisi on tempoltaan levyn nopein, ja Schnitzlerin menevä hi-hat tekee kappaleesta jopa tanssittavan. Välillä ammutaan ohitse, mutta aika usein kuti myös osuu. Nopea mättö ja erityisesti blastit pidetään selvässä vähemmistössä. Kelvollista ja helposti nautittavaa korvaushoitoa, kun aito asia on jo taistelukentiltä poistunut. Munapussien suojissa haudutettu melodinen ilonpito ryöstää alan klassisia nimiä, ja lopputulos liikkuu mukiinmenevän ja tunkkaisen välillä. Self-Schism runttaa jo liki asiallisesti, ja melodinen Leave the Light Behind huuruaa orastavan kiinnostavasti. Bändin koukuista ja erityisesti soiton kiimasta puuttuu se kiilusilmäisen mielipuolinen ja nälkäinen draivi, jonka voimin suuret muinaiset tekivät aikoinaan nimensä. Massiivisia historiallisia teemoja kahdella edellisellä levyllään käsitelleen yhtyeen uutuus näet sukeltaa lyriikoillaan kilpa-autoilun vauhdikkaaseen maailmaan (maestro Smolski valotti kyseistä teemaa Inferno #177:n Lukupiiri-jutussa). Levy alkaa melko vauhdikkaissa merkeissä neljän ensimmäisen kappaleen edustaessa enemmän tai vähemmän tykitysosastoa
Yhtyeen ilmaisu edustaa melodödiksen keveämpää laitaa, jota höystävät industrialja -popvivahteet. Uutuus ei ole sävellystensä puolesta pöllömpi. Vaikka Prometheusilta löytyy hyviäkin ideoita, niitä ei riitä tupla-albumin tarpeiksi. Simppelisti nimetty #13 jatkaa blueshaikuisella, kitaravetoisella hard rockillaan Gotthardin nykylinjaa. Igorrrille asetetut odotukset ovat uuden albumin kohdalla korkealla, ja Gautier Serren kipparoima bändi saa ne monilta osin myös lunastettua. Deep Purplensa aikoinaan hyvin opetellut yhtye on edelleen kaikin puolin vauhdikkaassa kuosissa, vaikka retkue tuskin tulee enää yltämään 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen melodisiin mestariteoksiinsa Homeruniin, Lipserviceen, Domino Effectiin ja Need to Believeen. Myös tuotanto on onnettoman vaisua ja soundi kolkko. Neljäkymmentä minuuttia tasavahvaa suorittamista muutamalla huippuhetkellä rikastettuna. Ei, vaikka kyseessä on tupla-albumi ja jonkinlaista teemaakin näyttäisi puskevan. Eetu Järvisalo JA N N E P A P P IL A GOTTHARD #13 NUCLEAR BLAST Kotimaassaan alati suosittu sveitsiläinen hard rock -pioneeri sen kuin porskuttaa, vaikka vyöllä on jo kolmetoista kokopitkää albumia. Bändin neljännellä levyllä soi kylläinen väripaletti melodista death metalia, ja bändi maalaa korkealentoista atmosfääriä miellyttävän tasapainoisesti. Coverversio Abban S.O.S.-biisistä ei tosin olisi ollut kokonaisuuden kannalta mitenkään välttämätön. Raskasta painamista ja eloisasti kuorrutettua melodiakirjoa naitetaan tavalla, joka saa parhaimmillaan kihelmöimään. Avausraitana rouhiva Bad News, moni-ilmeinen 10 000 Faces sekä rennonletkeät Better than Love ja Save the Date pitävät genreliekkiä yllä mainiosti, vaikka Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN TurmionKa?tilo?t 03-20.indd 1 02.03.20 11:35 ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Yhtye yrittää höystää tasapaksua lanaustaan viululla ja jopa saksofonilla, mutta mikään ei tunnu auttavan. Jaakko Silvast SUBTERFUGE Prometheus PURE STEEL Subterfugen alan standardeja noudatteleva deathmausteinen progemetalli ei pääse nostattamaan kovin suuria aaltoja. Näin käy ainakin upottavan sävykkäässä Lifelong Tragedyssä ja puhuttelevasti julistavassa Born Hollow’ssa. Jatkuvasti ammattitaitoisemmalta kuulostava musiikki on entistä paremmin soitettua, mistä on paljolti kiittäminen Serren tapaa ottaa muusikoistaan niin sanotusti kaikki irti. Ajoittaisia ärinöitä ja riffimyllytyksiä enemmän bändi luottaa voimakkaan kuulaaseen laulantaan, sokerisilla melodioilla leikittelyyn ja pauhaavaan mahtipontisuuteen, jonka saralla ukot pistelevät menemään hyvillä koukuilla ja juonilla. muu osa levystä vähän yksipuoliselta ja pitkähköltä kuulostaakin. Prometheus tarjoaa enimmäkseen tylsän ja innottoman kuuloista melodista metallia. Mikko Malm IGORRR Spirituality and Distortion METAL BLADE Omalla käsittämättömällä linjallaan jo 15-vuotisen uran tehnyt ranskalaisryhmä Igorrr löi itsensä kunnolla läpi kolmen vuoden takaisella Savage Sinusoidilla – mikäli näin marginaalisen musiikin kohdalla voidaan edes puhua minkäänlaisesta läpilyönnistä. Feminiinisempää puolta edustava Kinga Lis (myös viulu) on ihan mukiinmenevä solisti ja tuo kokonaisuuteen tarvittavaa tasapainoa. Massiivinen kokonaisuus sisältää aivan liikaa tyhjäkäyntiä, jotta siitä jaksaisi innostua täysin rinnoin. Puolitoista tuntia tätä antia puuduttaa sitkeimmänkin nörtin, eikä kotiin jää paljon kirjoitettavaa. Kahden laulajan käyttö tuo hieman vaihtelua, vaikka Mateus Drzewickin örinät eivät niin mieltäylentäviä aina olekaan. Miehen raspisessa puhtaassa rekisterissä on tosin jotain outoa viehkoutta. DEAD END FINLAND Inter Vivos INVERSE Helsingissä vuonna 2010 pystytetty Dead End Finland on edennyt valitsemallaan taipaleella määrätietoisesti ja laatu edellä. Bändin metallileikittely tuo mieleen ainakin kotimaiset MyGrainin ja Diablerien sekä ruotsalaisen Soilworkin, mutta kokonaisuus on silti selkeästi bändin kuuloinen. Kaikkiaan onnistunut teos
Vaikka barokkimusiikin, salamannopean äärimetallin, klassisten vaikutteiden ja kokonaisuutta entisestään murtavien breakbeatien ristitulessa on ehkä hankala hahmottaa yleiskuvaa, touhun pohjalta paljastuu kuin paljastuukin lopulta selkeä johdonmukaisuus. Nyt harpataan satojen vuosien aikamatka taaksepäin. Tomi Pohto TORCHIA The Coven ROCKSHOTS Tamperelaisrykmentti on herättänyt kiinnostusta kaarnoittuneissakin korvissa, ja italialaislafkan julkaisemaa toista levyään kuunnellessa tämä huomionarvoisuus käy ilmi mukavasti. Niistä viimeisimmän meno ei juuri poikkea 30 vuoden takaisesta murjomisesta sen enempää soundien, tyylilajin kuin välisoittojenkaan suhteen. Ihan kiva ratkaisu, mutta levyn perusongelmaa ei sillä korjata. Kipakkasoundinen levy piiskaa armottomasti, eikä kärinästä örähtelyyn siirtyvä Edward Torchia anna tippaakaan siimaa melodisuudelle. Toimivaan death metaliin vaaditaan muutakin kuin rujoa tyylittelyä ja kykyä kopioida jo aiemmin tehtyä. Laulanta on sukua dm-tyyliä edeltävälle varhaisthrashille, mikä toki sopii vanhan liiton henkeä kunnioittavalle orkesterille. Ennen kaikkea on mutaista kitarointia ja epäinhimillistä ärjyntää. Bruun viskaa sähkösoittimet vuonon laelta ja hihkaisee kunnes kaiku vastaa. Samassa linjassa ovat orgaaniset soundit, jotka ovat kuin keskisormi genren modernille muovitukselle. Bruun käyttää ääntään vaivattoman monipuolisesti, ja rempsakkaammatkaan kansanrallit eivät käänny rasittaviksi. ARVIOT Spirituality and Distortionin rakennuspalikat ovat sen verran omituisia, että albumista ei ota selkoa vielä kymmenenkään kuuntelukerran jälkeen. Serpent MYRKUR Folksesange RELAPSE Vaikka vain kuolema on totta ja ydintuhon jumalat määräävät pelin säännöt, Amalie Bruun tanssahteli keveästi back metal -yrmyjen lakisäännöstön yli. Sitten yksinäinen viulu säestää varmasti surullista kertomusta. Monimuotoisuus on ehdottomasti yhtyeen hyve ja pitää homman mielenkiintoisena. Kuin kerrassaan upean kansikuvansa nuotintaen Folkesangella kudotaan kepeänraikasta kuunneltavaa. Eikä se ollut monen varjoissa kulkijan mieleen. Igorrrin neljäs studiolevy on luonnollisesti hämmästyttävä teos, mutta bändiltä odotti kieltämättä tätäkin rajumpaa uusiutumista. Kuten otsikkonsa kertoo, Folkesange on kansanmusiikkia asiaan kuuluvin soittimin toteutettuna. On kontrastia luovaa puhepätkää ja pianonpimputusta. Kyllä tämän soidessa kehtaa kevättä odotella. Torchiassa on mielenkiintoista, että bändiä on hankala sulloa yhteen tai kahteenkaan genrelokeroon, vaikka pääpiirteiltään sen musiikin voi hahmotella death thrashiksi. Informaatioähky on joka tapauksessa lähellä, etenkin kun koko albumi on aika tiukasti samankaltaista monimuotomenoa, jossa ei paljon kaasujalkaa höllätä. En ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä. Hetkittäinen hitaampi ja selkeämpi black-death-runnonta tuntuu miellyttävältä hengähdystauolta loputtomalta vaikuttavan tuplabasGet the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN TurmionKa?tilo?t 03-20.indd 1 02.03.20 11:35. Pehmeäsoundinen akkari ja sutirummut saavat helmat keinumaan. Joni Juutilainen EXHUMATION Eleventh Formulae PULVERISED Indonesialaiskaksikko on jyrsinyt vanhakantaisen death metalinsa parissa rapiat kymmenen vuotta, minä aikana listalle on kertynyt kolme täysimittaista levyä. Debyytti M (2015) ja etenkin sitä seurannut Mareidt (2017) tuntuivat suorastaan leikittelevän skandinaavisella musiikkiperinnöllä. Mieleen juolahtaa monin paikoin, että homma saattaisi toimia jopa paremmin kaikista ”ylimääräisistä kiemuroista” riisuttuna. Meiningissä on klassista isojen kaarien tuplakitarointiheavyä, black metalia, kuoloa ja thrashiä, jopa kikkeliheviä. Se nimittäin piilee kappaleissa ja sävellyksissä, jotka ovat mukiinmeneviä mutta helposti ohitettavia. Levy on tuotettu erinomaisesti, ja etenkin kuuloketilassa Bruunin ääni kuljettaa jäisten merten taa. Selvää oli, että Myrkur tekisi mitä huvittaisi. Yllättävän hyvin erityisesti kitaraleadien muodossa esiintyvä melodisuus ja tarttuvuus silti istuvat moniulotteiseen ilmaisuun. Samalla se vaatii kuulijalta kykyä vaihtaa tunnelmasta toiseen, mikä käy välillä haastavaksi
Toisaalta levyn musiikki ei ole myöskään aivan yhtä iskevää ja helposti sulavaa kuin Civil Warin täsmäheavy. Sitä ovat tietysti jo itse sävellyksetkin. Nyt hyökkäävät, vaativat ja todella paljon soittoa sisältävät kappaleet ryöpyttävät korville niin paljon ankaraa myllytystä, että mieleen jää oikeastaan vain kitaraleadien soljunta. Riffit ovat hauskoja ja iskuvoimaisia, ja melodioista löytyy rutkasti tarttuvuutta. Adventure One on kovin demomainen aloitus roolipelihevin parissa. Morgana Lefayltä kuulostava tuhdimpi riffittely kohtaa eurohenkisemmän voimailun, ja mausteeksi on heitetty rehdisti ysärille kurottavia koskettimia. Laulaja Jonny Petterson vetää väkivahvaa joskin hieman tasapaksua örinää, kitaroissa murisee tietysti HM-2soundi ja rumpalin blastit ovat ysärin alusta tuttua seminopeaa sorttia. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Ingrimmin eduksi on todettava, että yhtye pitää ilmaisunsa ryhdikkäänä eikä ole uponnut turhan syvälle folk metal -suohon. Kappalerakenteet eivät seuraa kuluneimpia linjoja, ja dynamiikkaa löytyy power metaliksi reilusti. Bändi luottaa kotimaansa kuolotradition konsteihin ja levyn on miksannut Tomas Skogsberg Sunlightinsa uumenissa, eli voimme arvata soundimaailman sävyt ennalta. Että näin turvallista ja tuttua tuplabassarilaukkaako tässä pitäisi sietää. Sanoisin, että imagosta ja keskiaikateemasta huolimatta yhtye on musiikillisesti lähempänä Acceptia ja Running Wildia kuin Eluveitieta tai Korpiklaania. MBR on hoksannut taikoa teokselle juuri tarpeeksi vaihtelua ja yllättäviä juonenkäänteitä, jotta kuulijan mielenkiinto säilyy. Choirs of the Fallen on synkeää jyräystä, jonka paletista on viskattu kaikki kirkkaat värit pohjattoman mustaan kuiluun, mitä nyt jokin kitarasoolo välkkyy välillä pimeässä. Pitkän linjan ropettajalle konsepti on enemmän kuin kiehtova – ovathan sekä hevi että erilaiset roolipelit kulkeneet mukanani jo 1980-luvulta lähtien. Synthwave kasvoi suosioonsa nopeasti, mutta pikaisesti se saavutti myös tietynlaisen saturaatiopisteensä. Kelvot soundit ja korkeinWOMBBATH Choirs of the Fallen SOULSELLER Jo vuonna 1990 perustettu ”Kohtukylpy” oli ensimmäisen aallon ruotsalaisen dödsmetallin möyryttäjiä, ja samalla reseptillä pusketaan myös 2020-luvulla. Keskiaikaista tunnelmaa luodaan kampiliiran ja säkkipillin avulla, mutta niitä käytetään hillitysti ja hyvällä maulla. Kimmo K. Kunhan tästä pääsee ylitse, levyn hillitöntä koukkutsunamia alkaa vähitellen arvostaa. Jopa niin reilusti, että Abba-henkistä poprallattelua hakeva Killer without a Gun herättää lähinnä raivoa. Kari Koskinen MASTER BOOT RECORD Floppy Disk Overdrive METAL BLADE Master Boot Record on yhden miehen projekti, jonka elektroninen metalli ottaa vaikutteita niin chiptunesta, demoscenestä, videopelisoundtrackeistä, Bay Area -thrashistä kuin perinnehevistäkin. Toisella soololevyllään ukko tekee mitä parhaiten osaa. Se ei sisällä mitään piilotettua tai tulkinnanvaraista. Yhtyeen seitsemäs levy edustaa vanhan koulukunnan melodista metallia, jossa panostetaan sirkustemppujen sijaan laadukkaisiin sävellyksiin. Ei tällä kuuhun mennä, mutta ihan mukavasti levyn äärellä viihtyy. Julia Winkin viulu on hiukan suuremmassa roolissa, mikä ei haittaa, sillä hänen soittonsa luo melodiamaisemaan omanlaistaan syvyyttä. Soundi ja tyyli on paljas ja koruton. Mikko Malm THRONE OF IRON Adventure One NO REMORSE Muun muassa Game of Thronesista ja Dungeons & Dragons -roolipelistä innoitusta saanut Throne of Iron lähestyy fantasiapelejä ja niiden teemoja perinteiseen heviin nojautuen. NILS PATRIK JOHANSSON The Great Conspiracy METALVILLE Muun muassa Wuthering Heightsin ja Sabatonista irtautuneen Civil Warin solistina tunnettu Nils Patrik Johansson on laulaja, jonka äänessä on munaa. Parilla ensimmäisellä kuuntelulla rymistely kuulostaa kuitenkin jopa tylsältä. Biisien ytimestä hahmottuu yllättävän tavanomaisia riffejä ja sovitusratkaisuja, joita soitannollinen kuorrutus onnistuu paikkaamaan vähintäänkin kohtuullisesti. Floppy Disk Overdrive on suhteellisen pitkä (68-minuuttinen) levy sisältääkseen tämän sortin tykitystä, mutta yllättävän vaivattomasti se kantaa kestonsa. On hauska idea sekoittaa perinnehevi peleihin, mutta nyt tunnutaan menneen into osaamisen edellä. Miehen tulkinta on persoonallista, vahvaa ja samalla myös sen verran erikoista, että karsastajiakin varmasti löytyy. Wombbathin neljäs levy on juuri sellaista konstailematonta ja rehellisen jääräpäistä death metalia, jota haluaa aina tasaisin välein lyödä koneeseen ja heittäytyä kunnon junttaamisen vietäväksi. Esimerkiksi Elite Tauren Chieftain on bändinä huomattavasti toimivampi paketti. No, onneksi genrestä löytyy muutamia laatuakteja, joiden joukkoon Master Boot Recordkin kipuaa. Yhtye huilasi lähes pari vuosikymmentä, mutta kitaristi ja ainoa alkuperäisjäsen Håkan Stuvemark päätti kymmenisen vuotta sitten, että oli aika herättää vompatti horroksesta. Tami Hintikka INGRIMM Auf Gedeih und Verderb HARDY ENTERTAINMENT Saksalainen keskiaikametalli on sanapari, jonka luulisi soittavan varoittavia hälytyskelloja, mutta Ingrimm suoriutuu toimestaan yllättävän puhtain paperein. Kun jenkkibändin esikoinen lävähtää soimaan ja kitaroiden rinnalle nousee haparoiva hevilaulu, olo on kuin nopat sohvan alle pudottaneella pelaajalla. Voimalla ja vakaumuksella päästelty melodinen heavy/power täyttää konseptilevyn Olof Palmen murhasta, ja tapahtuman merkeissä sävelletty musiikki soi yllättävänkin raskaasti. Mitä äänimaisemaan tulee, se on keskivertoa synthwave-teosta vivahteikkaampi ja monipuolisempi. Eiväthän ne aitoa asiaa korvaa, mutta toimivat tässä kontekstissa vallan erinomaisesti. Se jää kuitenkin levyn ainoaksi selkeäksi epäonnistumiseksi. Mikko Malm saripapatuksen ja skankvihmonnan seassa. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Anonyymina pysyttelevä herra on vääntänyt kaiken kasaan pelkästään syntikoita käyttäen, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus, sillä kitaroihinkin on saatu synteettisyydestä huolimatta aimo annos säröä ja räväkkyyttä. Perusasiat ovat siis kunnossa. Coven on kiintoisa ja kunnianhimoinen albumi, joka kaipaisi tämän kuulijan kuulokulmasta lisää dynamiikkaa. The Great Conspiracy ei ole likimainkaan yhtä haastava ja eeppinen kuin Wuthering Heights parhaimmillaan. Bändi kompastuu kuitenkin liian pitkiin ja mielikuvituksettomiin kappaleisiin, joten genren kärkipäähän ei ole tällä suorituksella asiaa
Keltanokkaista kaartia siis pukkaa, mutta pelinavaus ei ole aivan heikko. Uuden ep:n ulkomusiikillisina inspiraationlähteinä ovat toi. Suoraviivaisemmat rymistelyt kuulostavat Helstarin jenkkipowerilta, kun taas kimurantimpaa ja tunnelmallisempaa laitaa haetaan vanhan Iced Earthin tienoilta. Koko levyn mitassa anti jää kuitenkin vielä vajaaksi. Hieman sinnepäin kulkeva laulu alleviivaa yhtyeen kokemattomuutta ja toteutuksesta kuultavaa epävarmuutta. Tällaisen musiikin parissa onnistuminen on hankalaa hommaa, eikä Live Suffer Die kykene puhkumaan laiskaan ilmaisuunsa minkäänlaista energiaa. ARVIOT taan mukiinmenevät riffit ilman hyvää laulua ja hyviä sävellyksiä eivät kanna kovinkaan pitkälle. Serpent LIVE SUFFER DIE A Voice from beyond Death MORIBUND Yhdysvallat on niin sanotun bedroom black metalin luvattu maa, ja samaan konerumpujen ja laiskasti surisevien kitarariffien kerhoon uppoaa myös entuudestaan täysin tuntemattoman Live Suffer Dien viimeiseksi jäävä – musiikista vastaava Lance Gifford nimittäin menehtyi viime syksynä – tuotos. Seuraavalla levyllä kolahdus saattaa olla jo varsin kova. Kappaleista kuulee kuitenkin selkeän melodiantajun ja ikään kuin puhkeamaisillaan olevan inspiraation, joiden voimin levyä kuuntelee mielellään useammankin kerran. Vaikutteet ovat vankkaa tekoa ja bändi osaa niitä jossain määrin myös soveltaa, mutta ensimmäisellä kierroksella kuulokkeilla kuunneltuna vaikutelma on valitettavan demomainen. Killing Time ei ota vaikutteitaan niinkään Saksasta, vaan melodinen heavy ryskii lähinnä rapakontakaisten oppien mukaisesti. Käppä ei ole tällä kertaa etu ja ammattimaisempi ilmaisu palvelisi pakettia paremmin. Soundi on tylsähkö, hieman lattea ja persoonaton, eikä soitossa ole sen paremmin tyylin vaatimaa hurmioitunutta energiaa kuin viehättävää tunnelmallisuuttakaan. Kyllä tätä kuitenkin mieluummin kuuntelee kuin partywipen kohtaa. Muistiin jää hyvillä aineksilla pelaava mutta vielä omaa paikkaansa hakeva ryhmä, jonka nimi kannattaa painaa mieleen. Kari Koskinen LYCHGATE Also Sprach Futura DEBEMUR MORTI Muun muassa Esotericin, Macabre Omenin ja The Onen jäsenistä koostuvan Lychgaten avant gardistinen black/doom/ death-hybridi kätkee sisäänsä moninaisia elementtejä niin musiikillisesti kuin konseptuaalisestikin. Erityisesti Lörd Matzigkeitusin laulujen hehkutetaan olevan ”niinku sairainta kamaa ikinä”, mutta eipä miehen suoritus eroa alansa keskiluokasta käytännössä mitenkään. Toisella yrittämällä ja kovempaa soitettuna osakkeet ottavat kuitenkin reipasta nousua. Albumi iskeytyy selkeästi itsetuhoisen ja kärsimystä hehkuvan black metalin piiriin, eikä tule kovana yllätyksenä, että kiekon kohdalla mainitaan esimerkiksi Bethlehemin Dictius te Necare ja Silencerin Death, Pierce Me. Ehkä tätäkin levyä kuitenkin tarvitaan mittapuuksi sille, mikä genressä on oikeasti hyvää. Parhaimmillaan yhtye on tuplakitaramelodioita viljelevässä ja kohtalokkaampia tunnelmia tarjoavassa Hangmen Also Diessa. Käteen jää heikkotasoinen teos, jonka musiikilliset arvot ovat kaukana siitä, mitä synkältä ja itsetuhoiselta black metalilta voi parhaimmillaan odottaa. Puhtaammat näppäilyt ja eeppisemmät fiilistelyt taipuvat vaivatta kymmenen minuutin tuolle puolen. Joni Juutilainen VERITATES Killing Time PURE STEEL Grave Diggerin riveissä parisen vuotta rummutellut Marcus Kniep edustaa saksalaisen Veritasin nimekkäintä ukkoa. Kun mukaan ahtaa vielä ripauksen Iron Maidenin melodisuutta, yhtyeen debyyttipitkä alkaa olla kuvailtuna. Viisi pitkää kappaletta matelee ohitse paikoin lähes rasittavan raskassoutuisesti, mutta aivan toivottomaksi levyä ei uskalla haukkua, sillä riffeistä meinaa löytyä hetkittäin jonkinlaista tarttuvuutta
THANATOS Violent Death Rituals LISTENABLE Hollannin pitkäikäisin äärimetalliyhtye voi 36 vuotta syntymänsä jälkeen erittäin hyvin. Niin paljon kuin tunnenkin viehätystä levyn vauhdikkaampaa materimineet muun muassa Fritz Langin Metropolis-elokuva ja Stanislav Lemin Golem XIV -kirja. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Niin kitarakuin rumpukuvioissa on näkemystä ja pientä kivaa koukkua. Degen van Lichtin määrittävin tekijä on musiikin alakuloisuus, jota alleviivataan solisti T:n lohduttomalla kärinälaululla. Turian kolmas levy on periaatteessa ihan hyvää kamaa, mutta albumista ei tahdo jäädä useammankaan kuuntelukerran jälkeen mieleen yhtään mitään. Gebédin kuivakanäreä örinä pitää huolen, että homma pysyy aggressiivisena eikä hometta pääse kasaantumaan. Violent Death Rituals on bändin suppean mutta tasalaatuisen diskografian seitsemäs pitkäsoitto. Kokonaisuus kaipaa selkeästi lisää vaihtelua ja monipuolisuutta. Mielenkiintoinen välipala. Pelkästään jälkimmäinen kertoo siitä, että Turia ei lähesty sävellyksiään aivan tyypillisimmän Venomkaavan kautta. Yhtye ei edelleenkään päästää kuulijaa helpolla, mutta tällä kertaa keinot hämmentää ovat hieman erilaiset. Onpa musiikissa samoja sävyjä myös Hollannin kenties tunnetuimman tummemman puolen metalliartistin Urfaustin kanssa. Levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, vaan jokainen pala on loksautettu harkiten kohdilleen. Bändin progressiivinen metalli on hyvin lähellä Symphony X:n ja Dream Theaterin riffikimaroita, vaikka soolojen suhteen ollaan ehkä hieman säästeliäämpiä. Saa nähdä, mihin suuntaan seuraavalla pitkäsoitolla on edetty. Degen van Lichtillä soi eeppisehkö moderni musta metalli, jonka vertailukohdiksi nousevat helposti Fluisteraarsin ja Lasterin kaltaiset bändit. Also Sprach Futura kuulostaa hivenen suoraviivaisemmalta ja raskaammalta kuin edellinen pitkäsoitto The Contagion in Nine Steps (2018), joka oli hyvin kokeellinen ja progressiivinen teos. Thanatos on aina jäänyt hieman maanmiestensä Pestilencen ja Asphyxin varjoon, mutta aivan suotta. Levyn soundi on raskaudesta huolimatta kirkas ja erotteleva, mikä palvelee monipuolista ja kipakkaa rässimausteista kuoloa mainiosti. Yhtyeen voisi heittää ensikuulemalta jopa depressive suicide black metal -alagenreen, mutta Turian tapauksessa partaterät eivät taida heilua aivan alan tunnustetuimpien bändin malliin. Bändin julkaisutahti on ollut suhteellisen kova, sillä käsillä on jo sen kolmas kokopitkä levy, jonka on syytä odottaa nostavan yhtyeen taas vähän korkeammalle jalustalle. Joni Juutilainen BORN IN EXILE Transcendence ART GATES Barcelonassa vuonna 2012 perustettu Born in Exile osoittaa toisella levyllään olevansa ammattitaitoinen ja osaava ryhmä, jolla ei ole pulaa hyvistä sävellyksistä. Viimeistään Violent Death Ritualsin pitäisi nostaa bändi ansaitsemalleen jalustalle. Tami Hintikka TURIA Degen van Licht EISENWALD Vasta kuusi vuotta kasassa ollut Turia lukeutuu kotimaansa Hollannin nousevan black metal -kentän kuumimpiin nimiin. Totuttuun tapaan mukana on kunnon kahmalo thrashin terävyyttä, mikä kuuluu esimerkiksi ryhdikkäänä etenemisenä ja keskivertoa kekseliäämpinä riffeinä. Lychgate tosin on lähestymistavaltaan asteen verran teknisempi ja variointiin taipuvaisempi. Ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja-kitaristi Stephan Gebédin päälliköimä ryhmä on osannut loihtia levyllisen juuri oikealla tavalla riveleistä tarraavaa death metalia. Musiikillisesti liikutaan hyvin pitkälti Deathspell Omegan ja Blut Aus Nordin viitoittamalla tiellä. Paikoin esittäytyvät eksoottiset melodiamaisemat tuovat mieleen myös Myrathin
Kamara osaa onneksi välttää ankeat paatoksen karikot navigoiden niissä kohdin energisemmille vesille. Nordlige Rúnaskog sisältää niin raaempaa ja primitiviisempää shamaanipoljentoa kuin eteerisempää ambientmaalailua. Seoksessa sinällään ei ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion vahva visio tekee sen musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion. Mega KAMARA Vallan huoneissa OMAKUSTANNE Vankalla bassaripapatuksella rullaava Uljas maailma lähettää ep:n nasakasti liikkeelle. Toki bändin ensilevytyksen uudelleenlämmittely Tämäkin vielä menee Rautiaisen laulupanoksen myötä ympyrää sulkevaksi sylttytehtailuksi. Vaikka hommassa kuuluu etenkin kuulaasti kajahtavan laulun kautta timorautiaismaisuus, se ei näyttäydy aiheesta innostumattomallekaan esteenä. Olisi ollut mukava kuulla ensimmäinen hyvä Svarttjern-albumi, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Musiikki kuulostaa yksinkertaisesti aidolta ja rehelliseltä. Jo alkumetreillä käy kuitenkin selväksi, että albumi törmää jälleen Svarttjernin perisyntiin eli täydelliseen mitäänsanomattomuuteen. Empire of the Void on tasaisen varma kokonaisuus, jonka äärelle on helppo vaipua, etenkin jos sää on syksyinen tai talvinen. Äärimetallielementeistä muistuttaa enää lähinnä harvakseltaan tiputeltu rääkylaulu, joka on melkoisessa kontrastissa pääosin varsin sävykkään sävellystyön kanssa. Biisi on onneksi sen verran jämäkkää menoa, että eipä sitä Niskalaukaukseksi luule. Pakahduttavan kaunis ja massiivinen kappale tuo mieleen Ghostin mystisemmät raidat, ja lopputulos lähentelee täydellisyyttä. Yhtye myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. no, keskinkertaiselta. Kokemus kuuluu, ja soittopelien tapaan myös kappaleet pysyvät oivasti hallinnassa. Kelpo tavaraa, mutta kasvunvaraakin löytyy. Se tulee iholle. Kokonaisuutena ongelmaksi jää kuitenkin vaihteita liian usein vaihtava koneisto, joka vetelee punaista lankaa biisien sisällä miten sattuu. Äijän käsistä irtoaa näkemyksellä sekä puhdasta että särötetympää kudontaa. Mikko Malm TETHRA Empire of the Void BLACK LION Italialaisen Tethran goottisävyinen death/doom tuo mieleen yhtäältä jenkkipioneeri Novembers Doomin ja toisaalta maanmiestensä Novembren musisoinnin. Kamaran perusaskellus vie synkän jynkytyksen sijaan enemmän Acceptin tontille, joskin menossa on monipuolisesti häiveitä niin power metalista, thrashistä kuin kuolometallistakin. Huippu koetaan levyn päättävän liki yhdeksänminuuttisen Sanctum Sanctorumin parissa. Soundissa on paljon samaa, mutta kaikki on viety entistäkin pidemmälle. Yhtyeen kolmannen levyn tärkein valttikortti on ehdottomasti kaihoisat melodiat, joista voi aistia kaikuja myös vanhasta Amorphisista. Kimmo K. Bändiä luotsaava Robert Andersson jatkaa joka tapauksessa Morbus Chronin testamentiksi jääneen kiekon jäljillä. Sen osoittaa esimerkiksi David Bowie -klassikko Space Oddity, josta yhtye on muokannut täysin omannäköisensä version. Minua noise rockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä en ole koskaan jaksanut kuunnella. Ensimmäisten kuuntelujen aikana syntyvä vaikutelma jostain todella kovasta jää kuitenkin lunastamatta. Intron jälkeen alkava Cold Blue Nebula vakuuttaa murheellisella johtoriffillään välittömästi, ja sen jälkeen saapuva kolmiosainen Gravityteos sukeltaa yhä syvemmälle melankolian syövereihin. Yleensä coverit ärsyttävät, mutta tällä kertaa niin ei käy, sillä kappale tuntuu nivoutuvan osaksi levyä ja sen teemoja. Tethra osaa luovia väkevissä tunnelmissa ja on omassa karsinassaan yllättävänkin monikasvoinen peto. Puhkikuluneella True Norwegian Black Metal -sloganilla kaupiteltu Svarttjern on edustanut sitä käytännössä koko 17-vuotisen uransa. Erikseen täytyy mainita Kakophonixin sellotaide, sillä hänen soittonsa on paikoitellen jopa riipaisevan kaunista. Death metalia ilmaisussa ei juurikaan ole, vaan Sweven-levyllä vahvasti mukaan astunut pro gressiivisuus on noussut pinnalle. Kun myös terävät ja ilmavat soundit ovat just eikä melkein kohdillaan, on täysin perusteltua puhua vuoden tähän asti kovimmasta yllättäjästä. Melodinen, koukeroisesti etenevä ja tunnelmallisia maisemia maalaileva metalli toimii lähinnä yksittäisinä osasina, ei niinkään niiden summana. Kari Koskinen OSI AND THE JUPITER Nordlige Rúnaskog EISENWALD Osi and the Jupiter on laulaja-multi-instrumentalisti Sean Kranzin ja sellisti Kakophonixin muodostama pakanafolkryhmä. Kokonaisuutta ei pelasteta edes Exodusin Bonded by Blood -coverilla, joka sekin kuulostaa ainoastaan... Shame Is Just a Word kuulostaa kitaravetoiselta mustalta metallilta, joka tuo mieleen aikamoisen nivaskan muita alan artisteja, joten omaperäisyydestä ei näy häivähdystäkään. Transcendence ei tyydytä progesaati metallinälkääni kaikilta osin, mutta toisaalta se ei sisällä myöskään mitään varsinaisen kehnoksi luonnehdittavaa. Mikko Malm SVARTTJERN Shame Is Just a Word SOULSELLER On tuskin olemassa tylsempää musiikkityyliä kuin keskinkertainen black metal. Koskinen SWEVEN The Eternal Resonance VÁN Rähäkkää ja vanhakantaista death metalia uransa alkupuolella soittanut Morbus Chron siirtyi loppua kohden yhä progressiivisemmille vesille. Omaleimaisuudesta ja haastavuudesta homma ei totisesti jää kiinni. Nimihirviö-ep paljastuu heti alkutahdeistaan lähtien vakuuttavan angs tiseksi ja repivän äänekkääksi tapaukseksi. Osa melodioista on suorastaan järisyttävän kovia, ja myös suoraviivaisemmin rähisevät kohdat kuulostavat usein varsin hyviltä. Mielenkiintoinen tapaus yhtä kaikki. Veikeästi rullaavissa kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisella paikallaan, ja biisien parista minuutista lähes neljään venyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Etenkin napakampi mäiske pätkii komeasti, kun taas hitaampi Vastakuva jää energisen mättämisen välissä vähän paitsioon. Entistä erikoisemmat melodiat, riffit ja kappalerakenteet pistävät huulta pyöreäksi, sillä jotenkin tämä tekisi mieli lukijoita varten lokeroida. Riffit ovat iskeviä ja laulumelodioissa on tarttuvuutta. Aitaa ylitellään lähinnä sen korkeimmasta kohdasta, ja kaikki onkin periaatteessa kierosti kohdallaan. Jälleen kerran selviää, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on. Oikeastaan voisi sanoa, että Svarttjern on kuin hieman rujommalla otteella toteutettua Old Man’s Childia ilman mieleenpainuvia melodisia koukkuja. Kantamuksen ote kyseiseen genreen ei ole puhdasoppinen, ja juuri siksi bändi kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta. Sitä ei käy kiistäminen, etteikö Andersson olisi kova ukko kitaransa varressa. Vuonna 2014 julkaistu Sweven jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi, mutta tarina jatkuu nyt uudella nimellä. Joni Juutilainen KANTAMUS Mun herkkyys ajaa pahatkin pois SUSPECTED OF ARSON Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamusbändistä vie todella syvälle lepikkoon. Ohiolaisakti ammentaa inspiraationsa germaanisista ja skandinaavisista myyteistä, kun taas musiikki asettuu samalle janalle Wardrunan, Heilungin ja Of the Wand and the Moonin kanssa. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta suomimetallista, jonka jälkijunassa matkasi jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää. Mikko Malm AGARWAEN Dottore I OMAKUSTANNE Kotimainen albumidebytantti syöksyy heti lähdössä tulta päin julkaiARVIOT 69. Hyväsoundinen ja asiallisesti esillepantu pikkulevy on ehdottomasti tarkistamisen väärti niillekin, jotka eivät tavanomaisesta fennohevistä niin perusta. Albumilla on sydän eikä sen veri ole hyytynyttä. Klassisen heavy metalin ja Jyväskylä-hevin synteesinä paukkuva 20-vuotias hankasalmelaisbändi onnistuu toimissaan oivasti. Tai vanhalla, miten sen nyt ottaa. aalia kohtaan, täytyy tunnustaa, että suurimman vaikutuksen teki leprousmaisesti tunnelmaa hiljalleen rakentava The Lighthouse of the Haunted Keeper – erittäin tyylikäs veto, joka osoittaa, että yhtye kykenee ilmaisemaan itseään myös hieman hillitymmällä tyylillä. Bändin viidennellä levyllä on periaatteessa ihan hyvät lähtökohdat, sillä esimerkiksi Carpathian Forestissa ja Ragnarokissa vaikuttavilta miehiltä löytyy soittotaitoa ja tuotantojälkikin on genrensä parempaa laitaa. Osi and the Jupiter on onnistunut tavoittamaan kolmannella levyllään jotain ikuista ja ajatonta, eikä sen pakanahymneissä ole lattean appropriaation makua
semalla kunnianhimoisen paketin sinfonista ja elokuvallista black metalia, jota kutsutaan yhtyeen taholta kieltämättä osuvasti horror metaliksi. Valitettavasti kokonaisuutta ei voi kehua yhtä varauksettomasti. En tarkoita nuottien määrän lisäämistä, vaan sitä, millä asenteella ne toimitetaan. Tälläkään kertaa ei totisesti kuulla perinteistä raskasta rockia tai metallia. Useamman kokin mukanaolo lienee nytkin pääsyitä levyn riikinkukkomaiseen kirjavuuteen. Koskaan ei ole voinut tietää, millaisella alternativeja crossover-tivolilla yhtye yllättää kuulijansa seuraavaksi. Käytännössä kappaleet eivät kuitenkaan ole niin puhuttelevia kuin niiden toivoisi olevan. Silti The Dark Delight on entistä fokusoituneempi kokonaisuus. Waltarin 14. WALTARI Global Rock METALVILLE Jo yli 30-vuotias helsinkiläisbändi on opittu tuntemaan kunnioitettavan kierona ja kameleonttimaisena oman tiensä kulkijana. Yhtyeen musiikki ei ole koskaan ollut kovinkaan helposti lokeroitavaa, mikä lienee syynä siihen, ettei se ole koskaan noussut stadionbändien luokkaan. Mikko Malm THERAPY. Toisinaan myös artikulaatio on vähän epäselvää, jolloin osa riffeistä jää hieman ponnettomiksi. Viime levyllään You Are Waltarilla (2015) seitsenhenkiseksi paisunut yhtye jatkaa samalla kokoonpanolla. Levyn neljä viimeistä kappaletta, jotka ovat inspiroituneet suoraan Jauhiaisen lapsen syntymästä, ovat selkeästi albumin parasta antia. Major label -huumaa kesti neljän levyn ajan, kunnes Therapy. Agarwaenin jälki on tosin vielä verrokkeihinsa peilattuna amatöörimäistä. Bändin johtohahmon Vrykon visio kantaa varsin mukavasti, ja muun muassa Voidfallenista ja Torchiasta lainattujen muusikoiden soitto kulkee mallikkaasti. Yleensä toki riittää, että levytyssopimuksen omaava bändi tekee riittävän hyviä biisejä. Eetu Järvisalo M IT JA H A R V IL A H T I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Dottore I on rakennettu selkeästi kokonaisuudeksi, josta on hankala irrottaa yksittäisiä kappaleita. Kahdeksan biisin mittainen levy kuljetaan läpi monenlaisia fiiliksiä välittäen. Jaakko Silvast JARI JAUHIAINEN Satu OMAKUSTANNE Mikä onkaan parempi syy palata soittoharrastuksen pariin kuin oman lapsen syntymä. Greatest Hits on suorasukainen kokoelma, joka sisältää yhtyeen 12 suurinta brittilistahittiä, mutta konsepti sisältää pienen tvistin. Greatest Hits (The Abbey Road Session) MARSHALL Vuonna 1989 perustettu Therapy. Levyt olivat toinen toistaan puleeratumpia ja yllätyksettömämpiä, mutta seitsemännellään Dynazty on aiempaakin melodisempi ja hiihtelee entistä enemmän maanmiestensä Amaranthen avaamilla pop metal -laduilla. Vuoden 2014 Renatusalbumillaan rokimpaa kurssiaan raskaammaksi ja progressiivisemmaksi korjannut ruotsalaisviisikko jauhaa nyt neljättä kertaa peräkkäin vahvasti konehöystöisen melodisen metallin parissa. Agarwaenin avaus on laimeasti sanottuna ”ihan jees”, mutta uskon, että Vryko musikanttijoukkoineen saa puristettua bändin jo tekeillä olevalla kakkoslevyllä itsestään esiin hitusen ammattitaitoisempaa jälkeä. Sävellysten päävastuu on kuitenkin yhä bändin velmuilevalla kikkarapäällä, laulajaalkuperäisjäsen Kärtsy Hatakalla. Levyn nimi kuvaa mielestäni hyvin sen sisältöä ja erityisesti asennetta. Asiaa alleviivaa myös levyn runsas, eri tyylilajien laulajista ja soittajista koostuva vierailijakaarti. Etenkin serenadimainen An Endless Lullaby ja tyylikkäästi fiilistelevä Dreaming osoittavat, että kyseessä ei ole mikään lahjaton kaveri. painui 2000-luvun alussa takaisin undergroundiin palauttaen samalla rujomman kulman musiikkiinsa. Totuus kuitenkin on, että tämäntyylistä musiikkia ei voi olla vertailematta paljon suuremmilla resursseilla toteutettuun kamaan. Lähtöhtia ei siis ole moittiminen, siksi rehellisestä lähteestä tyttären mukaan nimetyn levyn bluesja hard rock -vaikutteinen instrumentaalimusiikki kumpuaa. Myös satrianimaisen ankeat konerummut latistavat melko pahasti tunnelmaa, vaikka ymmärrän niiden käytön mielekkyyden. Tunnelma vaihtelee aggressiivisuudesta herkkään fiilistelyyn ja sitä kautta tietynlaiseen hulluuteen, joten homman pitäisi olla tuttua tavaraa Carach Angrenin ja Shade Empiren kaltaisista yhtyeistä kiinnostuneille. Kyseessä on bändin vanha tuttu, sillä herra tuotti viimeisimmän Cleave-albumin lisäksi edellä mainitun Troublegumin, Semi-Detachedin (1998) sekä High Anxietyn (2003). Mutta onko tässä säästetty väärässä kohtaa, mene ja tiedä. Kaupallista suosiota tosin saatiin maistaa Troublegum-levyllä (1994), joka myi maailmanlaajuisesti miljoona kappaletta. Tosin bändi on hieman entrannut meininkiään uuden vuosikymmenen kunniaksi. Joni Juutilainen DYNAZTY The Dark Delight AFM Tukholmalainen Dynazty ei ole suotta lähtenyt purkamaan vakaita musiikillisia perustuksiaan. Miehen johdolla bändi pomppii härskisti musiikkityylistä toiseen genrerajoista vähät välittämättä. levy on hieno ja omaehtoinen osoitus bändin loppumattoman tuntuisesta inspiraatiosta. on yksi vaihtoehtorockin kovimmista työmyyristä. Erottuvimpina kimaroina näyttäytyivät sulavasti vuoropuheleva Skyline, takuuvarma menopala The Way ja koominen elektrokantri Going Up the Country. Vaikea sanoa, kuinka pitkään Dynazty kykenee kasvamaan saman musiikillisen kaavan turvin. Kappaleet on nimittäin nauhoitettu uudestaan nykytrion soittamina Abbey Road -studiolla tuottaja Chris Sheldonin valvonnan alaisuudessa. Renatusta seuranneet Titanic Mass (2016) ja Firesign (2018) ikään kuin lipuivat edeltäjänsä vanavedessä samaan luonnolliseen suuntaan. Jauhiaisen kunniaksi on sanottava, että hän on tyylitajuinen ja maltillinen kitaristi, vaikka tietyissä kohdin kaipaisin touhuun hieman lisää röyhkeyttä. Kaukaakin raskaan rockin ulkopuolelta estoitta ammennetut elementit painottavat, kuinka rock voi olla muodoltaan kaikille kuuluvaa globaalia sanomaa. Näin kävi Jari Jauhiaiselle, joka tarttui kitaraan 20 vuoden tauon jälkeen ja päätti ryhtyä tekemään musiikkia tyttärensä inspiroimana. Vaikka jokainen kappale ei kohoa aivan yhtä kiinnostavalle tasolle, levy saa hyvälle ja osin huvittuneellekin tuulelle
Bändi ei ole pahemmin harrastanut kompromisseja vaan on aina luottanut omaan ilmaisuunsa, jossa sekoittuvat iloisesti niin popit, rockit, punkit kuin metallitkin. Transsimaista hypnoosia tarjoava Teethgrinder, kepeää melodisuutta esittelevät iskusävelmät Nowhere ja Screamager, autotallirokkaava Stories sekä kipeänkieron johtoriffin omaava Church of Noise ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka lahjakkaasti erilaisiin muotteihin rockmusiikki Therapyn käsissä parhaimmillaan vääntyy. Kokiksen ensimmäinen cd sisältää Dischargen klassikkorykäisyjä kuten Never Again, State Violence / State Control ja Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing. Mikko Malm CANDLEMASS The Pendulum NAPALM Loistavalta Door to Doom -pitkäsoitolta (2019) yli jäänyt Pendulum saa oman julkaisunsa, ja valitettavasti aika turhaan. Kakkoslevyltä löytyy liveä, demoversiota, remixiä ynnä muuta. Kappaleet aiheuttavat puutumuksen tunnetta myös keskinäisellä samanlaisuudellaan. Jokunen välisoitto mukaan, ja siinähän ep jo onkin. Kompletistille tämä on tietysti pakkohankinta, kasuaalimpi doomailija ei jää mistään oleellisesta paitsi. Therapy. Jamie Smithin ärinöihin puutuu varsin nopeasti, eikä miehen puhtaistakaan ole paljon apua. Biiseistä Diane on kokenut ehkä kovimman muutoksen, sillä Infernal Lovelta (1995) löytyvä dramaattinen jousisovitus on vaihtunut konstailemattomaan bändiversioon, joka vie esityksen lähemmäksi Hüsker Dün alkuperäisesitystä. ARVIOT Mitään massiivisia uudelleensovituksia ei ole tehty, ja biisien elementtejä on pikemminkin karsittu kuin lisätty. ei kenties ole maailman suurin yhtye, mutta se on löytänyt rockmusiikin kartalta oman mukavan saarekkeensa. Mikäli tahtoo napsia kerralla tukun legendaarisia muutaman lauseen manifesteja, tässä on mainio kiekko sekä bändin tuotantoon tutustujille että vanhoille Dis-faneille. Kaksi laserlevyä ja päälle 50 biisiä. Atarka omaa potentiaalia, mutta vielä toistaiseksi se jää lunastamatta. Keinuvasta yleistunnelmasta tulee mieleen hieman Gojira ja miksei Mastodonkin. Biisi on kuin Leif Edlingin tulkinta miehen sielua piinaavan Black Sabbathin Symptom of the Universesta. Kappaleen rooli olisi omiaan bonusbiisinä tai kokoelman lisukkeena, eikä parissa niin ikään yllättävän sabbathiaanisessa demobiisissäkään ole syytä suurempaan suitsutukseen. Kyseessä on varsinainen vastakohtien levy, jossa horjahdellen eteneLIPUT MYYNNISSÄ NYT! 01.11.2020 ÄÄNIWALLI HELSINKI WITH SPECIAL GUEST ACROSS EUROPE TOUR 2020 A L L T H I N G S L I V E F I N L A N D P R E S E N T S I N A S S O C I A T I O N W I T H V A I N P R O D U C T I O N S , D E C I B E L T O U R I N G & H A R D I M P A C T M U S I C. Ei levyn anti nyt varsinaisesti huonoa ole, mutta yhtye on tehnyt niin paljon kovempia, tarttuvampia, raskaampia, koskettavampia ja kunnianhimoisempia kappaleita, että tällaisten perusrallien äärellä ei voi innostua kuin korkeintaan miedosti. Kimmo K. Ensimmäinen levy on kuitenkin aina ensimmäinen levy, joten optimismille on vielä tilaa. No on joo, mutta ihan selvä ylijäämämateriaalin tuoksu tästä välittyy. Käsiteltävä kokoelma on pistämätön todiste siitä, että halutessaan orkesteri osaa tehdä helvetillisen tarttuvia kappaleita. Koskinen ATARKA Sleeping Giant OMAKUSTANNE Heavy metalin syntysijoilta Birminghamistä tuleva Atarka soittaa modernia, viimeisen päälle optimoitua äärimetallia. Siinäpä hardcorepunkin suurinta ja kauneinta niin että riittää. Paljon on kähvelletty myös klassisen melodeathin laarista. Mikko Malm DISCHARGE Protest and Survive: The Anthology BMG Voisi tietysti kysyä, mihin maailma tarvitsee taas uutta d-beatin luojien kokoelmaa, niitä kun on vuosien saatossa siunaantunut melkoinen rivi. Paikoitellen Sleeping Giant tarjoilee ihan asiallistakin menoa, kuten vaikkapa mukavan notkeasti riffittelevän Tollund Manin. Mutta eipä kysellä, vaan törkätään play pohjaan ja volat äärikaakkoon. Debyyttilevyltään voi aistia vivahduksia deathistä, groove metalista ja erilaisista core-pohjaisista keitoksista. Die Laughingissa tosin vierailee kitaraja lauluhommissa Manic Street Preachersin iki-ihana James Dean Bradfield
Muutama instrumentaalikin jaksaa pitää mielenkiinnon yllä kelvollisesti, soitto kun rullaa komeasti. Lähtökohtaisestikin sekalainen kokonaisuus on toki hajanainen, mutta silti kyseessä on ihan mielenkiintoinen katsaus kulissien taakse. Voisin kuvitella, että bändillä on edelleen oma tilauksensa ainakin Keski-Euroopan metallifestarien kakkoslavoilla. Kimmo K. Vaikutelma on ärjy, mutta tähänkin raitaan on saatu mukaan bändille ominaista melodisuutta. Etenkin yhtyeen varhaistuotantoa kuunnellessa kannattaa muistaa ajallinen konteksti ja Dischargen käsittämättömän suuri vaikutus niin punkin kuin metallin kehitykseen. Näillä eväin jopa yli kahdeksanminuuttinen 206 Motives pitää vaivatta otteessaan. Koskinen ASKE Vuohi BESTIAL BURST Jo vuonna 1991 perustettu Aske edustaa kotimaisen mustan metallin todellista alamaailmaa, bändi kun on julkaissut pitkän uransa aikana ainoastaan nipun demoja ja muutamia muita pienjulkaisuja. Kuinka ollakaan myöskään Vuohi ei sisällä uutta musiikkia, vaan kyseessä on vuonna 2016 ilmestyneen demon uudelleenjulkaisu kolmella bonusbiisillä jatkettuna. Kokonaisuutena Necropsyn voi tunnustaa tekevän erittäin verevää vanhan liiton kuolometallia, jossa on kiitettävästi monimuotoisuutta ja tarttumapintaa. Kauhuja esoteriakirjallisuudelta, vanhoilta vesimyllyiltä ja hulluuden rajoilla taiteilevalta mielisairaalapotilaalta tuoksuva yhtye ei laahusta laahustamisen ilosta vaan ymmärtää tarjoilla kuulijalleen ärsykkeitä. Norrhemilla ei ole tarjottavana mitään mullistavaa, mutta hyvälle peruskamalle on aina tilausta. Sille on näet kerätty 15 näytettä bändin myöhemmästä arkistomateriaalista – laajemmin eri aikaukausien pöytälaatikkotavaraa on julkaistu jo neljän Archives-paketin verran. Koitos on onnistunut albumi, jonka kuuntelu muodostuu odotettua vaivattomammaksi ja miellyttävämmäksi. Norrhemin ilmaisusta kuuluvat läpi monet bändit Moonsorrow’sta Limbonic Artiin, mutta kukaan tuskin voi väittää turkulaisporukan olevan kopio jostain aiemmin kuullusta. Laulajapoliittinen etsikkovaihe piti sisällään myös puolimyyttiset sessiot, joissa Jag Panzerin Harry ”The Tyrant” Conklin kävi vetämässä Riotin keulilla kaksi biisiä. Osa tarjonnasta on soundillisesti viimeistelemätöntä, mutta mitään pahasti suhisevia pahvilaatikkodemoja ei onneksi ole mukana, vaikka kohdakkoin mennään vähän lo-fi-hengessä. Kari Koskinen NORRHEM Koitos SPREAD EVIL Pakanallisen black metalin parissa muutaman julkaisun ennen Koitosta tehnyt Norrheim on pitänyt suhteellisen matalaa profiilia, vaikka etenkin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Vaienneet voittajat olisi voinut nauttia tasonsa puolesta suurempaakin suosiota. Koskinen DISBELIEF The Ground Collapses LISTENABLE Kolmikymppisiään viettävä saksalaisviisikko ei vain luovuta. Jaggerin mörinä on mukavan mureaa ja sopii musiikin taajuuksiin mainiosti. Mukana on myös demoja Mooren varhaisista sessioista. Tami Hintikka RIOT Rock World METAL BLADE Jos Riotin vaiherikas ura kiinnostaa hieman pintaa syvemmältä, tämäkin julkaisu puolustaa paikkaansa. Perinteinen melodinen doom sen sijaan on oma lukunsa, sillä alan bändeiltä löytyy useimmiten ymmärrystä vanhakantaisen heavy metalin värimaailmasta, vaikka nuotit kenties hieman verkkaisemmin soitellaankin. Raskasta jyräämisARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kahleista karannut pakkopaitapotilas on läsnä etenkin laulussa. Riehakkaasti kulkevan Witchfindersin jälkeen kaasujalkaa lasketaan kuitenkin jo perinteisemmän melodisen doomin tienoille. Varsin yksinkertainen riffittely perustuu vahvaan rytmiikkaan muistuttaen jossain kohtaa Hypocrisystä ja toisaalla Amon Amarthista. Joni Juutilainen vät vuoden 1977 demovedot kohtaavat napakat ja tuliset 2000-luvun riuhtaisut. Black metalin toisen aallon henki on siis vahvasti läsnä, eikä alkukantaisuudesta tingitä tippaakaan, mikä koituu osaltaan myös albumin kohtaloksi. Aika tasaista lanaus on toki yhä, mutta heikkoja hetkiä levyltä ei varsinaisesti löydy. Kelpo rallit Medicine Man ja Magic Maker ovat mukana kahteen kertaan, siis myös Tony Mooren laulamina. Live long and prosper! Teemu Vähäkangas CARDINALS FOLLY Defying the Righteous Way RAFCHILD Allergiani hitaasti raahustavaa doom metalia kohtaan tuppaa vuosien saatossa vain yltymään. Aivan silkkaa laahustelua pikkulevy ei sentään sisällä, vaikka kipakammat piiskaukset puuttuvat. Muu materiaali on vaihtoehtoisia versioita tai outtakeja, jotka ovat sinällään ihan päteviä. Bändin vanhojen levyjen ongelmana oli tasapaksuus, mutta nyt parissa biisissä on oikeasti pientä korvamadon poikasta. Erityisesti funeral doom ja vain ryömintään luottava death metal nostavat sisälläni vääränlaista raivoa. Ote on samalla sekä sävykäs, tarpeeksi monipuolinen että karkea. Pisteet lähtevät pääasiassa kolmelle bonuskappaleelle, joista erityisesti vahvasti Archgoatilta löyhähtävä Goat Worship on kaikessa luupäisessä junttauksessaan kova veto. Defying the Righteous Way toimittaa juuri sitä, mihin bändissä aikoinaan ihastuin. Musiikissa on tietty vaarallisuuden ja hallitsemattomuuden tunne. Suomalainen Cardinals Folly on osannut painottaa oikeita asioita erityisesti muutamilla tuoreimmilla kiekoillaan. Yksinkertaisen toimivat laululinjat ja lyhyt kitarasoolo sekä melodiat ja etenkin mielenkiintoa ylläpitävät temponvaihtelut tekevät kappaleen, jossa tapahtuu yllättävän paljon ilman että vaikutelma olisi sekava. Rock World painottuu vaiheeseen, jossa bändi siirtyi klassisesta heavystä vauhdikkaamman metallin sävyttämään ilmaisuun, eli 1980-luvun loppupuolelta 1990-luvun alkuun. Tempo nousee humppalukemiin, ja asiallisesti hölkkäävä Butcherado toimii sekin komeasti. Kaverin puhdas ja teknisesti hieman epämääräinen laulu saattaa repeytyä koska tahansa kohti hulluuden vuoria, eikä perinteisiä sääntöjä todellakaan noudateta. Asken primitiivinen musiikki on melkoisen rujoissa merkeissä köpöttelevää kolinaa jostain alkuaikojen Beheritin ja Darkthronen 1990-luvun alun klasikkojulkaisujen välisestä limbosta. Jopa doomin puolelle äityvä mörssäys on lyijynraskasta, mutta eloisaa melodisuutta annosteleva kitaratyö raikastaa ilmaa kiitettävästi. Keskitempoinen, melodisenpuoleinen death metal soljuu kaiuttimista massiivisena ja ajoittain jopa varsin musertavana. Tulkinnassa on eloa, inhimillisyyttä ja jotain, mikä kertoo, että mikrofonin varressa ei heilu kuka tahansa tauski. Alkulähteistä kumpuavalle black metalille ja tällaisille ”kulttijulkaisuille” on toki aikansa ja paikkansa, mutta Asken perimmäinen mahtavuus ei välity minulle saakka. Kakkosraita Deranging the Priest saa puolelleen jo pelkällä nimellään. Aloitusraita Stars Align Again kertoo kikkojen pysyneen osapuilleen ennallaan, mikä ei todellakaan haittaa. tä tasapainotetaan Downista muistuttavilla groovaavilla pätkillä, joihin on ujutettu mukaan thrashin estetiikkaa, ja välillä jopa yllättävän heleillä kitaramelodioilla. Mikko Kääriäisen ääni vaati aikoinaan oman totuttelunsa, mutta nykyään se on sulautunut ehdottomaksi osaksi Cardinals Follyn perinteikästä mutta tunnistettavaa soundia. Kolmannen kappaleen kohdalla käy jo hämmästelemään, ollaanko tässä tekemässä speed metal -versiota doomista. Bändin toinen kokopitkä jatkaa yhtyeelle ominaisella linjalla tarjoten suhteellisen simppeliä ja suoraviivaista black metalia, jota koristellaan minimalistisilla ja yleisilmeeseen hyvin sopivilla kosketinsoittimilla. Ja miksipä pitäisikään, kun oma polku on löytynyt. Soundimaailma kirkaskahtelee kivasti korvaan ollen myös riittävän raskas ja rouhea. Yhdestoista Disbeliefalbumi tuo eteen tunnistettavan äänimaailman, bändi kuulostaa juuri itseltään. Black Sabbathin kanssa leikittelevä raita pitää sisällään rokkaavasti etenevää riffiheviä, jossa puhdas laulu antaa paikoin tilaa rehelliselle rähjäämiselle. Joni Juutilainen NECROPSY Exitus XTREEM Viime vuosikymmenen alussa kunniakkaasti haudasta noussut vanhan liiton dödöbändi ruhjoo nelibiisisellään hidasta ja raskasta myllerrystä, jossa on voimallista tanakkuutta kerrakseen. Aivan törkeimmästä kierrätyksestä Vuohen kohdalla ei ole kuitenkaan kyse, sillä alkujaan kaseteilla julkaistuja kappaleita on remasteroitu hieman ”kuuntelijaystävällisempään” muottiin. Suomeksi käristyt sanoitukset kertovat pääosin nykymaailman rappiosta, pohjoisesta verenperinnöstä ja uskontojen mädännäisyydestä, mikä on peruskauraa black metalissa, mutta Norrhemin kielivalinta antaa teksteille hieman lisäpontta. Exitus on painavaa ja väkevää menoa eikä vähäisimmissäkään määrin tissienläpsyttelyä. Bändi ei kaihda melodista tarttuvuutta, mikä on Koitoksen kohdalla erityisen positiivinen piirre – melodinen sävykkyys ei nimittäin tarkoita automaattisesti löysää ilmaisua. Kimmo K
COMING UP ON HAMMERHEART RECORDS: MAlEvOlENT CREATION retribution 2-cd/lp/2-lp/mc TROUblE the skull 2-cd/lp/mc/digital DEAD HEAD kill division 2-cd/lp/digital www.HAMMERHEART.COM www.HAMMERHEARTSTORE.COM order our releases, exclusive vinyls, merchandise and hundreds of distributed titles direct from our online store! F facebook.com/hammerheartrecords d instagram.com/hammerheartrecords666 ù youtube.com/hammerheartrecords DISTRUbUTED by CRAfT CRAfT boxset with 5 high quality Picture-lP’s and a poster! OUT APRIl ON 5-PICTURE-lP bOxSET vOMITURITION A lEfTOvER Much sought-after album of the lost finnish Death Metal act! OUT APRIl ON CD/lP/MC HOODED MENACE NEvER CROSS THE DEAD It is time to celebrate with the Dead again! OUT NOw ON CD/2-lP/MC/T-SHIRT/lONGSlEEvE COllISION THE fINAl kIll Aggressive Grindcore and Thrash Metal crossover! OUT APRIl ON MCD/MlP/MC/DIGITAl vIOGRESSION ExPOUND AN ExHORT Great early 90’s Death Metal! OUT NOw ON 2-CD/lP/MC/DIGITAl fUNEbRE CRANIAl TORMENT OUT NOw ON lP/MC vIlE STENCH Of THE DECEASED OUT NOw ON lP DARk fUNERAl DARk fUNERAl OUT NOw ON lP/MC TROUblE PSAlM 9 OUT IN MAy ON 2-CD/lP/MC/DIGITAl
Teemu Vähäkangas KING DUDE Full Virgo Moon VÁN Laulaja-lauluntekijä helvetistä on palannut alkuaikojen riisutumman ilmaisun pariin. Vaikka levyä ei voi kutsua epäonnistumiseksi, olisin mielelläni nähnyt Cowgillin vievän yhtyesoundiaan pidemmälle, joten lievän pettymyksen jälkimakua ei voi täysin välttää. Mitasta huolimatta biisien jännite kestää yllättävän hyvin. Siinä missä edellinen albumi Music to Make War to (2018) esitteli vähän laajempaa instrumentaatiota ja loungesatanismin oireita, Full Virgo Moon on johdonmukaisemmin lähempänä varhaista dark folk -estetiikkaa. Tosiasiallinen syy pienlevyn julkaisuun lienee takoa jo mukavasti lämmennyttä rautaa ja ostaa lisäaikaa kakkosen tekemistä varten. Kaksi uutta biisiä, Manilla Road -lainaversio sekä yhtyeen ainut demo osoittavat hyvin, mistä bändi on lähtenyt ja mihin se on päätynyt. Jyräävät deathmetalliset pätkät toimivat, kun taas bläkkishenkiset hetket tuntuvat vähän teennäiseltä uhoamiselta. Jälki on terävää ja perinteitä kunnioittavaa: löytyy sekä isoa balladia ja tiukkaa Judas Priest -rytistystä että äkäistä power metal -henkistä ravia ja mahtipontista kertsiä. Noitien kolmas ei mullista genreä mutta ojentaa kuulijalle hyvää, tuttua ja turvallista. Ehkä tässä ei oikeasti ollakaan niin kauhean tosissaan. Mega EARTH ROT Black Tides of Obscurity SEASON OF MIST Australiasta tuleva Earth Rot tarjoaa rujohkoa ja lähes äärimmäisyyksiin menevää mustanpuhuvaa death metalia. The Cape of Stormsin välikohdassa puolestaan hypätään jammailemaan Skid Row’sta muistuttaen. Jälkimmäisen puolivälissä käynnistyvät jamittelusessiot herättävät aluksi epäilyksiä, mutta yhtye onnistuu säilyttämään soittonsa konsistenssin. Mikko Malm DWAAL Gospel of the Vile DARK ESSENCE Miellyttävän raskaat pörinäsoundit saattelevat kuulijan norjalaiskuusikon maailmaan, joka on synkeä, laahaava, sludgehtavan postmetallinen ja aavistuksen Amenran tyylinen. Levyn soundit ovat tiukat kuin rokkarin nahkabyysat. Tami Hintikka GRAVE BATHERS Feathered Serpent / Death Hand SEEING RED Jenkkibändi Grave Bathersin debyytti seiska sisältää kaksi kappaletta, joista Feathered Serpent pohjaa riffinsä ja groovensa selkeästi Sabbathin Lord of This Worldiin ja Death Hand on astetta vauhdikkaampi ja hapokkaampi ralli. Kiirettä ei tunneta, ja kappaleiden mitat pyörivät kymmenen minuutin molemmin puolin. Mikko Malm Burning Witches. BURNING WITCHES Dance with the Devil NUCLEAR BLAST Vasta viisivuotias sveitsiläinen heavy metal -yhtye on jo kolmannessa levyssään. Siviilissä Thomas Jefferson Cowgillinnä tunnettu King Dude on aina tiennyt, mitä sävellykset vaativat toimiakseen. Vankoista lähtökohdista ja Sarah Annin pätevästä tuomioluvusta huolimatta bändiltä puuttuu kuitenkin edelleen sellaista eeppisyyttä ja voimaa, että sen syleilyyn haluaisi heittäytyä tosissaan. PIKATUOMIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Ensimmäiseksi kokopitkäksi oikein hyvä näyttö. Miehistö onnistuu luomaan välillä varsin väkevän ja painostavan tunnelman, mutta behemothmäisiin ulottuvuuksiin ja toisaalta Belphegorin paatokseen on vielä matkaa. Tällä kertaa levyltä uupuu rytmiryhmä ja asiat esitetään pääasiassa kitaran, pianon ja laulun välityksellä. Vaan mikäs siinä, kun kuuden biisin albumimittainen minari on täynnä relevanttia sisältöä. Teemu Vähäkangas SMOULDER Dream Quest Ends CRUZ DEL SUR Vuosi sitten ensilevynsä pukannut Smoulder kertoo runollisesti päättävänsä tuoreella ep:llään yhden aikakauden. Esitykset ovat ihan kelpoja, mutta niiden perusteella on vaikea arvailla ryhmän todellista potentiaalia. E N D R E LO H N E Dwaal. Uusi laulaja Laura Guldemond on tuonut mukaan entistä enemmän ilmeikkyyttä ja jopa raakaa ilkeyttä. Oma nöyrä toiveeni on, että yhtye pysyttelisi jammailun sijaan riffien äärellä
Meksikolaisen Profantorin neljännellä levyllä on riittämiin täysiveristä thrashkohkaamista, ja F.D.A. Lihaisaa on myös Muscipula-yhtyeen debyyttijulkaisun anti. Delta Force II:n lanseeraama ”kehitysmaahevi” on terminä riemastuttava, aivan kuten kyseistä lajia tyypillisesti edustavien välija eteläamerikkalaisten bändien musiikillinen riehakkuuskin. Alkupuoliskon biisit ovat kuitenkin liiaksi muutaman tempun brabantinhevosia, mitä niiden reilusti yli viiden minuutin keskipituus vain korostaa. Mikko Malm NECROPHILIAC No Living Man Is Innocent XTREEM Necrophiliac sai jonkinmoisen legendastatuksen vuonna 1992 julkaisulla debyytillään. Perusasiat kuten musiikillinen linja on saatu timmiin kuosiin, mutta silti porukka tuntuu haukanneen Cursed to the Pyrella hivenen liian suuren palan. Muutamista mukavasti rullaavista hetkistä huolimatta meno on jäykkää, mielikuvituksetonta ja jopa tylsää. Fallenin kiivastempoinen ja kumeasoundinen rytyytys on kuitenkin siinä määrin päämäärätöntä hosumista, että hittejä ei tule. Särötetyt ja suoraan maan ytimestä kumpuavat örinät ovat jo niin hillitöntä osastoa, että niistä alkaa nauttia. Edenin parasta antia ovat viimeksi mainittuun karsinaan istuvat biisit, ennen muuta Insomnia, joka tuo kutkuttavalla tavalla mieleen varhaisvuosien Helloweenin. E N D R E LO H N E PIKATUOMIOT 75. Bändin meininki on muotopuhdasta ja siinä on tiettyä iskevyyttä ja tarttuvuutta, mutta lopputulos on hieman liian kliininen ja sisäsiisti. Soittoon on pyritty saamaan Deathiä matkien teknisesti haastavia elementtejä, mutta kun samaa virtuositeettia ei löydy, lopputulos on aika tönkkö. uskoo sen vetovoimaan julkaisemalla albumin uusiksi kaksi vuotta alkuperäisversion jälkeen. King Dude. Speed metalille kumartavat tempot ja sähäkät riffit peittoavat helposti levyn jälkipuolen tylsänpulskan perushevijunttauksen. Teemu Vähäkangas RUIN LUST Choir of Babel 20 BUCK SPIN Ruin Lustin kolmas levy aiheuttaa pikaromanssin, joka alkaa avauskappaleessa mutta lerpahtaa jo ennen seuraavan loppua. Kolme kappaletta sisältävä kasetti on suositeltavaa tavaraa likaisen, hikisen ja kieron musiikin ystäville. Mega CONJURING FATE Curse of the Fallen PURE STEEL Conjuring Faten perushevi askeltaa tuttuja polkuja. Silti siitä löytyy outoa svengaavuutta, joka tekee kokemuksesta entistä kipeämmän. Totaalinen tympääntyminen vain kasvaa ylipitkän levyn loppupuoliskolla, jonne on sijoitettu sen pisimmät vetäisyt, mukaan lukien sovitustajun ulottumattomiin karannut yli kymmenminuuttinen päätösbiisi. Manowarin jalanjäljissä muutenkin kuin kansitaiteen puolesta tamppaava Shadow Rising on kymmenen biisin kattaus puuduketta. Vuosi 1991 meni jo. Jaakko Silvast SLAUGHTER MESSIAH Cursed to the Pyre HIGH ROLLER Slaughter Messiah on valmistellut täyspitkän julkaisua toistakymmentä vuotta tarjoten tänä aikana kaksi demoa ja kolme ep:tä. Ei tästä paljon silti jää kotiin vietäväksi. Hasswutin musiikki on yhdistelmä modernia elektroindustrialia ja Rammstein-henkistä Neue Deutsche Härteä. Death metalia hieman rajummista yhden yön jutuista pitäville. Bändi ammentaa aineksensa suurimmaksi osaksi uuden aallon brittituuttauksesta ja yhdistää siihen hieman modernimpaa runttausta. Mega STORMBURNER Shadow Rising PURE STEEL Ruotsalaisen Stormburnerin debyytti on malliesimerkki massaan auttamattomasti hukkuvasta perushevilevystä. HASSWUT Atomkrieg ART GATES ”Industrial music for industrial people”, kuului motto aikoinaan, mutta sittemmin sillan ali on ehtinyt virrata paljon vettä. Hyvin pian sen rusikoinnin tehon huomaa kuitenkin hiipuvan liian kaoottiseen melskaamiseen, vaikkei levyllä ole mittaa viittä biisiä ja puolta tuntia enempää. Homman nimenä on perinteisen hevin ja juuripowerin ristisiitos. Jaakko Silvast PROFANATOR Fallen F.D.A. Mikko Malm INVICTUS Eden IRON SHIELD Invictus-nimisiä metalliyhtyeitä näkyy Metal Archives -nettitietokannan mukaan löytyvän maailmasta kymmenkunta. Onhan nämä laulelmat kuultu jo tuhanteen kertaan. Tämä muutaman vuoden ikäinen saksalainen lienee niistä nuorin. Vuonna 2005 Belfastissa perustettu ryhmä rokkaa toisella täyspitkällään tutusti ja turvallisesti ja uskaltaisinko sanoa tasapaksusti. Meininki on kivaa, soitto sujuu ja laulaja Tommy Daly osaa asiansa, vaikka vähän särmätön onkin. Sen ronskisti möyryävä sludgehenkinen death metal löyhkää suolta ja rämeiköltä. Laulut ovatkin sitten jotain aivan toismaailmallista. Mahdolliselle seuraavalle albumilleen hurriviisikon on syytä etsiä sävellyksistään punainen lanka. Atomkrieg on ajoittain ihan viihdyttävä ja miedosti kiihdyttävä, mutta sen tiukka formaatissa pysyttely tekee kappaleista keskenään liiankin samankaltaisia. Mega MUSCIPULA Little Chasm of Horrors CALIGARI Dionaea muscipula eli tuttavallisemmin kärpäsloukku on ainoa Dionae-sukuun kuuluva lihansyöjä kihokkikasvien heimossa. Mikko Malm SlaughterMessiah. Saa olla aika kova Human-fani, että tästä saa puserrettua irti isompia ilon kyyneliä. Jenkkinelikon syvältä luolastoista kohti maankamaraa nouseva sotapeto vaikuttaa aluksi julman kiinnostavalta vastustajalta. Soitannollisesti ja soundillisesti ei tehdä mitään väärin, mutta iänikuiset taisteluaiheet ja metallimusiikin kaikkivoipaisuuden ylistäminen eivät tarjoa Stormburnerin käsittelyssä mitään uutta. Nelisen vuotta sitten uudelleen aktivoineet Espanjan herrat vääntävät edelleen jenkkiläisen death metalin pioneerien suuntaan kumartelevaa perinteistä perusjyrää ilman sen suurempaa tunteenpaloa tai omaa otetta. Loppupuoliskolla kikkoja alkaa löytyä enemmän, mutta nekään eivät onnistu nostamaan levyä hyvää keskitasoa korkeammalle. Belgien mustasävytteinen heavy/ thrash käy hyvillä kierroksilla ja rullaavuuttakin löytyy
Setin edetessä yhtye esittää pari uudempaakin numeroa, mutta lopuksi laulaja Chuck Billy, kitaristit Eric Peterson ja Alex Skolnick, basisti Steve Di Giorgio ja rumpali Gene Hoglan palaavat perusasioiden äärelle. VANHA LIITTO E erie Inhabitants, The New Order, Practice What You Preach, Into the Pit, Raging Waters, The Haunting... Niinhän me teimmekin, mutta tiukalle se meni, sillä merellä oli valtava myrsky ja moni laivavuoro oli peruttu kokonaan, kitaristi kertoo. 76. Thrash metal -pioneeri Testamentin romuluinen konsertti Helsingin The Circuksessa on edennyt kuuden numeron verran, ja tähän mennessä kaikki yhtyeen esittämät biisit ovat peräisin 1980-luvulla julkaistuilta pitkäsoitoilta. Ja tuskin kitaristi on ehtinyt istahtaa alas, kun hän on jo kertomassa edellisillan konsertista. Testamentin, Exodusin ja Death Angelin Euroopan-kiertue kantaa otsikkoa The Bay Strikes Back 2020. – Onhan se hämmentävää tajuta, ettemme ole koskaan aikaisemmin tehneet yhteiskiertuetta. Ja mikä olisi ylipäänsä ollut se toinen vaihtoehto. Tai no, ehkä he vain halusivat varmistaa, ettemme särje heidän vehkeitään, Peterson nauraa. – Maailmanhistoria tuntee muutamia metallimusiikin epäpyhiä pesäkkeitä. Kitaristin kipparoima thrash metal -legenda puolestaan täyttää pian neljäkymmentä, mutta eläköitymissuunnitelmat loistavat täydellisellä poissaolollaan. Se on sitä erityisesti siksi, että olen tuntenut Exodusin ja Death Angelin herrat 80-luvun alkupuolelta. No, ainakin vanhan liiton Testamentin ystävät saivat pääsylippurahoilleen täyden vastineen.... Noin kahdeksantoista tuntia myöhemmin tummatukkainen Peterson istuskelee Tampereen Pakkahuoneen backstagellä. Aallot olivat julmettuja ja paatti heittelehti merellä kuin vaivainen lastu. Testamentin soittolaitteistoa ja lavarekvisiittaa kuljettaneen rekan oli määrä seilata Itämeren yli toisella laivalla, mutta kyseinen alus jäi ruotsalaiseen satamaan. Onneksi kiertuekumppaniemme Exodusin ja Death Angelin tyypit ovat pitkäaikaisia ystäviämme, joten saimme lainata heidän instrumenttejaan ja vahvistimiaan. Yksi sellainen oli Birminghamin kaupunki 70-luvun alkupuolella, kun taas Norjassa alkoi tapahtua 90-luTEKSTI TIMO ISOAHO Hyvien tyyppien kokoontumisajot Äskettäin Suomessa kahdesti konsertoineen Testamentin perustaja Eric Peterson rakastaa heavy metalia noin puolen vuosisadan kokemuksella. Yli kolmenkymmenen vuodet takaiset klassikot Over the Wall ja Disciples of the Watch päättävät intensiivisissä tunnelmissa alusta loppuun edenneen konsertin. Kaikki mahdolliset ovet ja räppänät ovat visusti kiinni, mutta Hoglanin rumputeknikon soundcheck kuuluu silti varsin napsakasti takahuoneen perukoille asti. no, ei nyt ihan lottovoitolta, mutta todella helpottavalta kuitenkin. Vanhan liiton fanien peukut sojottavat tanakasti kohta kattoa, mutta tuoreemman Testament-materiaalin ystävät lienevät hieman kummissaan. – Kun Helsingin-keikkaa alettiin pystyttää, meillä ei ollut oikein mitään. Tarkoituksenamme oli hypätä laivaan Tukholmassa ja ottaa suunta kohti Helsinkiä. Ei soittimia, ei edes esiintymiskuteita. – Kun sitten lähdimme vesille, aloin toivoa, että meidänkin matkamme olisi peruttu. Lopulta menin hyttiini kuuntelemaan Mayhemin uutta albumia ja odottamaan matkan loppumista. – Paiskasimme mainion keikan Oslossa Rockefeller Music Hallissa ja lähdimme ajamaan Ruotsin halki. Napina ja kolina eivät tunnu millään tavalla haittaavan aina yhtä hyväntuulista ja puheliasta Petersonia. Helsingin-keikalla lavan molemmat sivustat olivatkin täpösen täynnä, kun rakkaat kollegamme halusivat nähdä, miten suoriudumme keikasta lainakamoilla. Tietenkin koko keikan peruminen. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun nämä kolme San Franciscon lahden alueen, Bay Arean, kasvattia rundaavat yhdessä. Täytyy myöntää, että Helsinkiin pääseminen tuntui... – Meidän oli pistettävä settilista uusiksi, sillä normaalisti käytämme keikan aikana kolmessa eri vireessä olevia kitaroita, mutta nyt meillä oli mahdollisuus soittaa biisejä vain yhdestä vireestä. Eihän niistä ajoista ole kuin vaivaiset neljäkymmentä vuotta, Peterson hymähtää
– Jos joku olisi sanonut tuolloin, että perustamasi yhtye lähtee jonakin päivänä kiertueelle Black Sabbathin kanssa, en olisi välttämättä uskonut. Molemmat pitivät musiikista, ja faijalla oli esimerkiksi Ufon, Led Zeppelinin ja Black Sabbathin pitkäsoittoja. Enhän minä olisi uskonut edes sitä, että olen elossa vuonna 2020!” Testament ensialbuminsa The Legacyn (1987) aikoihin San Franciscon lahdella sijaitsevalla Alcatrazin vankilasaarella. vun sarastaessa. – Synnyin vuonna 1964, ja isäni ja äitini olivat vain parikymppisiä minut saadessaan. Kun mietin asiaa nyt, elämäni virta taisi löytää uomansa jo silloin. Pahaenteiset äänet tuntuivat pelottavilta, mutta halusin siitä huolimatta kuunnella levyn alun uudelleen ja uudelleen. 80-luvun alkupuoli taas oli Ison-Britannian – siis New Wave of British Heavy Metalin – ja Bay Arean voittokulkua. – Asuin nuorena Berkeleyn pikkukaupungin laitamilla, ja lähistöllä oli yksi sarjakuvia ja musiikkia kaupannut puoti. Mutta niin me vain rundasimme yhdessä kesällä 1992! Milloin aloit ostaa omia levyjä. – Ostin Maidenin juuri ilmestyneen debyytin näkemäni julisteen ja levyn kiehtovan kannen perusteella, eikä minun ”Jos joku olisi tullut selittämään Ruthiesin baaritiskillä shotteja kumonneelle Ericille, että sinun yhtyeesi kiertää maailmalla vielä vuosikymmeniä myöhemmin Death Angelin ja Exodusin kanssa, olisin nauranut todella makeasti. Eric, jos muistelet hieman varhaisvuosiasi, niin miten ylipäänsä ajauduit raskaamman musiikin pariin. 77. Jos mietin ensimmäistä musiikkiin liittyvää muistikuvaa, mieleeni nousee Sabbathin debyyttilevyn käynnistävä salamointi, kirkonkellot ja yleinen aavemainen tunnelma. Olen kiittänyt monet kerran onneani siitä, että satuin elämään San Franciscon laitamilla juuri oikeaan aikaan! Pelottavia ääniä Palataan Bay Arean maineikkaaseen kasariskeneen tuota pikaa, mutta pakitetaan ensin 1970-luvulle. Kun löysin sinne ensimmäisen kerran ehkä 16-vuotiaana, sarjikset eivät herättäneet kummoistakaan mielenkiintoa, mutta seinällä olleet Judas Priestin ja Iron Maidenin julisteet kiinnostivat sitäkin enemmän
– The Legacy -debyyttimme ilmestyi keväällä 1987. Se niitti kehuvia arvosteluita ja kauppakin alkoi käydä mukavasti: ensimmäiset satatuhatta kopiota menivät nopealla tahdilla. tarvinnut katua vähäisillä rahoilla tekemääni hankintaa. Enhän minä sitä tietenkään kuudentoista ikäisenä ymmärtänyt, mutta tuolloin elettiin uudenlaisen, rankemman metallin historiallisia syntyhetkiä. Among the Living -kiertueen avausyhtyeen pesti toi Testamentin myös Manner-Eurooppaan. Lienee sanomattakin selvää, että olimme onnemme kukkuloilla, sillä kaikki unelmamme tuntuivat käyvän toteen. Skenetoiminnan keskus oli mainio musiikkiluola Ruthie’s Inn, jossa paikalliset ja vähän pienemmät muualta tulleet yhtyeet soittivat. Eikä mennyt aikaakaan, kun monikansallinen Atlantic Records kiinnitti Testamentin. – Zetro lähti myöhemmin Testamentista liittyäkseen Exodusin riveihin, ja esimerkiksi rumpalit Paul Bostaph ja John Tempesta ovat vaikuttaneet useissa Bay Arean yhtyeissä, Peterson selittää. Minulla oli onnea, sillä löysin melko pian samanhenkisiä kavereita ja perustimme Legacy-nimisen bändin vuosien 1982–83 vaihteessa. Kaikki bändit – edellä mainittujen lisäksi muun muassa Possessed, Vio-Lence, Forbidden ja tietenkin Los Angelesista kulmakunnalle muuttanut Metallica – tunsivat toisensa, ja muusikoiden kesken syntyi pian myös hupiprojekteja. – Ei mennyt kauankaan, kun ryhdyin haaveilemaan oman yhtyeen perustamisesta. Aloin vierailla kaupassa melkein päivittäin, ja pian omistaja alkoi huikata jo sisään astuessani, että ”Englannista saapui juuri postipaketti, tulehan vilkaisemaan”. Yksi niistä oli punkhenkinen Spastik Children, jossa vaikuttivat Metallican James Hetfield ja Cliff Burton sekä Exodusin Gary Holt ja Paul Baloff. Jos aihe kiinnostaa, niin Murder in the Front Row -dokumentti ja -kirja pureutuvat aiheeseen vähän tarkemmin. Minun lisäkseni mukana olivat Alex Skolnick, rumpali Louie Clemente, basisti Greg Christian ja laulaja Steve ”Zetro” Souza. Olimme pikkuisen yli parikymppisiä metallifaneja, ja yhtäkkiä Atlantic löi nenän eteen diilin ja ilmoitti, että nimituottaja Alex Perialas [Metallica, Anthrax, Overkill] odottaa teitä Pyramid Sound -studiolla New Yorkin osavaltiossa. Seuraavaksi levy-yhtiö kustansi meidät tien päälle ja rundasimme ympäri Yhdysvaltoja Among the Living -albumin julkaisseen Anthraxin kanssa. Jotakin Bay Arean bändien läheisistä tunnelmista kertoo se, että monissa eri ryhmissä on vaikuttanut samoja muusikoita. Siellä saattoi olla vaikkapa Venomin Welcome to Hell, Angel Witchin nimetön debyytti tai Ravenin Rock Until You Drop. ST E P H A N IE C A B R A L 78. – Kun San Franciscon alueen thrashskene alkoi muovautua 80-luvun alussa, mukana oli ehkä viisikymmentä tyyppiä. Kun Metallica löi isosti ja ansaitusti läpi Master of Puppets -klassikolla vuonna 1986 ja Exodusin rattaat rullasivat Bonded by Bloodin (1985) rasvaamina, levy-yhtiöiden uusia lahjakkuuksia haravoineet katseet suuntautuivat San Franciscoon. – Se oli ihan uskomatonta. Sitten meitä oli kaksisataa ja vähän myöhemmin kaksituhatta. Kun vaikkapa Forbidden tai Possessed nousivat lavalle, meininki yltyi aina todella hurjaksi. – Kun selvisi, että pääsemme rundaamaan Eurooppaan, minulle olisi yhtä hyvin voitu ilmoittaa, että te muuten lähdette VA NH A LI IT TO Testament vuonna 2020: Gene Hoglan, Steve Di Giorgio, Alex Skolnick, Chuck Billy ja Eric Peterson. – Kun skene kasvoi, syntyi uusia keikkapaikkoja ja pääsin näkemään livenä muun muassa Mercyful Faten, Motörheadin ja Deathin – Chuck Schuldinerhan asui Kaliforniassa ennen muuttoaan Floridaan. Enhän minä olisi uskonut edes sitä, että olen elossa vuonna 2020! Unelmat toteen Mennäänpä kohti varhaisen Testamentin maailmaa. – Tämä on kliseisesti sanottu, mutta jos joku olisi tullut selittämään Ruthiesin baaritiskillä shotteja kumonneelle Ericille, että sinun yhtyeesi kiertää maailmalla vielä vuosikymmeniä myöhemmin Death Angelin ja Exodusin kanssa, olisin nauranut todella makeasti
Päätimme saman tien julkaista keikasta myös ep:n, ja Live at Eindhoven kuvaakin sen ajan livetoimitustamme varsin hyvin. Studiotyöskentely oli jo varsin tuttua ja saimme albumin nopeasti kasaan, Peterson muistelee. Hah hah! Kohti death metalia Nykyään klassikoiksi luettavilla The Legacyja The New Order -levytyksillä uransa käynnistänyt Testament jatkoi studioalbumi ja maailmankiertue per vuosi -tahdilla vielä Practice What You Preachin (1989) ja Souls of Blackin (1990) ajan. Niin, ja maistelemaan kaikkia mahtavia eurooppalaisia mallasjuomia. Palasimme Pyramid Sound -studiolle jo loppuvuodesta 1987, ja Alex toimi taas homman päällepäsmärinä. Kesällä 1999 julkaistiin The Gathering, joka osoittautui aikamoiseksi pommiksi. – Ei minusta tuntunut siltä, että meillä olisi ollut mikään erityinen kiire. Olin itse innostunut Emperorin ja Dimmu Borgirin kaltaisista yhtyeistä, minkä kuulee albumin materiaalista varsin selvästi. Music Television pyöritti videoitamme ja levyn myyntimäärä nousi nopeasti yli kahteensataantuhanteen kopioon. Hän kuunteli biisien demoversiot ja vastasi saman tien myöntävästi. The Ritual -pitkäsoitto (1992) ja sen Testament grungen kurimuksessa vuonna 1992: Eric Peterson, Greg Christian, Chuck Billy, Louie Clemente ja Alex Skolnick. Mutta kun kirjoittaa musiikkia ensisijaisesti itselleen, ei pysty ihan aina miellyttämään kaikkia! Testamentin suosio kynti alamaissa, mutta bändi ei siitä suuremmin välittänyt vaan ryhtyi valmistelemaan seuraavaa albumia. Testamentin maineikas kakkoslevy The New Order ilmestyikin vain vuoden päivät debyytin jälkeen. Käytännössä kaikki suosikkibändini tulivat vanhalta mantereelta, enkä voinut oikeasti uskoa, että pääsen näkemään omin silmin Birminghamin, Lontoon, Hannoverin ja Kööpenhaminan kaltaiset suosikkibändieni kotikaupungit. Vietimme paljon aikaa tien päällä debyyttilevymme jälkeen, mutta kirjoitimme samaan aikaan myös uutta musiikkia. Tuohon aikaan oli tapana, että bändit eivät juuri pitäneet taukoja. Viime vuosituhannen viimeinen vuosikymmenen oli tunnetusti vaikeaa aikaa niin Testamentille kuin lukemattomille muillekin metallibändeille. Näihin aikoihin yhtyeeseen liittyi myös pitkäaikainen kuuhun. Kun Dave Lombardon rumpalikseen pestannut yhtye repäisi pitkäsoiton käyntiin hienolla D.N.R. Kiertuetarjouksia ei enää tullut mistään, ja musiikkiteollisuus vihasi metallia ja rakasti grungea... Kollektiivinen fiiliksemme oli varsin matalalla, mutta emme silti luovuttaneet, vaikka lähellä se kieltämättä oli, Peterson toteaa. Kiertueet kasvoivat ja meininki oli paikoin todella villiä niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. Jos Testamentin urasta julkaistaan joskus vuosien kuluttua kirja, saatan uskaltautua kertomaan 80-luvun lopun hurjista ajoista seikkaperäisemmin, mutta vielä tässä vaiheessa joudun sulkemaan suuni. (Do Not Resuscitate) -rallilla, vakuuttuneita olivat niin vanhat kuin uudet Testament-fanit. – Meidät buukattiin yllättäen myös Dynamo Open Air -festivaalille, kun Agent Steel joutui perumaan esiintymisensä. Seurannut studioalbumi Low kertoo jo nimellään yhtyeen tunnelmista vuonna 1994. – Itse rakastin Demonicin rajuutta ja synkkyyttä, mutta albumi oli ymmärrettävästi vähän liian tuhti pala esimerkiksi The Ritual -levyyn ihastuneille Testamentin ystäville. VA NH A LI IT TO johtosingle Electric Crown yrittivät vielä päästä Metallican hallitsemille valtavirta-apajille, mutta suuri yleisö ei innostunut. – Kirjoitin Demonicin jälkeen D.N.R:n sekä Fall of Sipledomen ja keksin tiedustella Dave Lombardon kiinnostusta. – Metallican toimintatavat ja samalla ongelmat olivat vähän toisenlaisia kuin meillä, Peterson naurahtaa. – Kun aloimme tehdä Demonicia [1997], bändin sisällä oli sellainen fuck the world -tunnelma. – Alex ja Louie jättivät yhtyeen The Ritualin jälkeen, ja päätimme samalla yhteistyön pitkäaikaisen managerimme kanssa. Siinä missä Demonic lähestyi death metalia, Metallica vuosimallia 1997 flirttaili Reload-albumillaan esimerkiksi southern rockin kanssa. – The New Order nosti meidät kokonaan uudelle tasolle. Nykyään on mielenkiintoista katsoa, mitä 1980-luvulla esiin nousseet thrashbändit tekivät 1990-luvulla. 80
Kuluvan vuoden osalta Testamentin suunnitelmat ovat selvillä: luvassa on kiertämistä kiertämisen jälkeen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ystäväni Steve Di Giorgio, ja päätimme antaa levylle otsikon The Gathering, sillä albumi tuntui ikään kuin hyvin tyyppien kokoontumisajoilta. – No, yksi asia on harvinaisen varma: emme ole jäämässä eläkkeelle vielä pitkiin aikoihin! ”Koko lehden sivumäärä ei riittäisi, mikäli palaisin Testamentin kaikkien 2000-luvun alkupuolen mutkien pariin.”. Sen jälkeen alan kuunnella hienoja levyjä, eikä yleensä mene kauankaan, kun joku kiinnostava riffi tai melodianpätkä alkaa soida päässäni. Vanhojen biisien tuoreita versioita tarjonnut First Strike Still Deadly -pitkäsoitto julkaistiin syksyllä 2001, mutta varsinainen uusi studioalbumi ilmestyi – hämmentävää kyllä – vasta keväällä 2008. Nyt käsillä on yhtyeen kolmastoista studiolevytys Titans of Creation. Helppoa ja hauskaa ”Uudestisyntyneen” Testamentin 2000-luku ei lähtenyt The Gatheringin ansioista huolimatta käyntiin toivotulla tavalla. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Tavoitteeni oli kirjoittaa modernia thrash metalia vanhan koulun hengessä. – Jatkamme rundaamista myös ensi vuonna, mutta tarkemmat aikataulut ovat vielä avoinna. – Kotitalossani on miesluola, joka on täynnä on vinyylejä, pienoismalleja, julisteita, kitaroita ja niin edelleen. – Uudemmista albumeista olen intoillut erityisesti Taylor Swiftin ja Opethin viimeisimmistä, ja nimenomaan in Cauda Venenumin ruotsinkielisestä versiosta. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tallennan oivallukset aina puhelimeeni, enkä ole ainakaan toistaiseksi kadottanut luuriani. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kun pääsin vauhtiin, Titansin biisien kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa – ehkä helpompaa ja hauskempaa kuin koskaan ennen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Jälkikäteen oleellista on ainoastaan se, että saimme rivimme lopulta järjestykseen ja Nuclear Blastin julkaisema The Formation of Damnation palautti yhtyeen metalliselle maailmankartalle. Vuoden 2022 osalta en osaa sanoa vielä mitään varmaa, mutta bändin perustamisestahan tulee sen lopulla kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Paluualbumi on saanut seuraa Dark Roots of Earthistä (2012) ja Brotherhood of the Snakestä (2016). Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Hah hah! Haluaisitko kertoa, mitkä levyt olivat tehokuuntelussa, kun hahmottelit Titans of Creationin materiaalia. Myös Scorpions on eräs suosikkiyhtyeistäni, ja palaan heidän vanhojen julkaisujensa äärelle tuon tuostakin. Lämmittelen aina ennen esiintymistä, eikä ole mitenkään harvinaista, että tajuan vahingossa tapailevani jotakin tasokkaan kuuloista tuoretta ideaa. Entä sitten. Minussahan virtaa isäni puolelta vähän ruotsalaista verta, ja ehkä siinä on syy, miksi Livets trädgård ja muut iskevät englanninkielisiä biisejä paremmin. – Kuten aina, Mercyful Faten Don’t Break the Oath ja Melissa ovat listalla, sillä niiden tunnelma on edelleen aivan omaa luokkaansa. – Hahmottelen uusia ideoita myös tien päällä. Vetäydyn sinne iltaisin ja saatan avata jonkin pullonkin. Bostonin debyyttilevy, Judas Priestin Unleashed in the East ja Ufon Force It olivat myös esillä. Ehkä me keksimme jotakin siihen liittyvää, Peterson aprikoi. – Koko lehden sivumäärä ei riittäisi, mikäli palaisin kaikkien 2000-luvun alkupuolen mutkien pariin, Peterson nauraa
– Voin kertoa, että on olemassa aika monia musiikin lajeja, joilla lähteä pyrkimään parrasvaloihin, eikä kotikutoinen black metal varmasti ole niiden joukossa! Rajuimpien kommenttien kääntöpuolella Myrkurin musiikki nousi kuin nousikin epätodennäköiseen suosioon. Se vei Bruunin moneksi vuodeksi tien päälle ja huomion keskipisteeksi. Moni ei varmasti ollut kuunnellut sekuntiakaan Myrkur-albumeita, mutta heillä oli valmis mielipide niistä ja minusta. Itsensä kyseenalaistaminen sai Bruunin pohtimaan juuriaan ja ihmisyyttään. 6. Hän kertoo olleensa monesti lähellä loppuun palamista ja vältelleensä itsensä kohtaamista. – En kuulunut metallipiireihin, enkä tiedä kuulunko vieläkään. Se tuntuu samalta kuin nykyinen tapa lukea vain otsikot ja reagoida heti. NYT Myrkur-kuulijat saavat luvan varautua johonkin aivan erilaiseen: Folkesangen on täysin akustinen albumi, jolla ei ole mitään tekemistä metallin kanssa. – En keksinyt ainuttakaan syytä, miksi olisin tehnyt niin, koska Myrkur on yhtä kuin minä ja Folkesange on yhtä paljon osa minua kuin aiemmatkin Myrkur-albumit, Bruun summaa. – Aiemmat albumini heijastelivat alitajuntani demoneita ja painajaisia, mutta nyt tein tietoisen matkan juurilleni. – En paneutunut itseeni kohdistuneisiin kommentteihin juurikaan, mutta tiedän kyllä, mistä niissä on kyse. – Folkesange on toiveikas välirauha itseni kanssa, ja olen sillä läsnä alastomammin kuin koskaan ennen musiikkini kautta. Olitko missään vaiheessa aikeissa julkaista levyn omalla nimelläsi sen erotessa täysin aiemmista Myrkur-albumeista. – Puolet albumista on pohjoismaisia perinnekappaleita minun tulkitseminani, puolet taas omia sävellyksiäni. – Minusta tuntuu, että aiheuttamani reaktio oli eräänlainen kiteytymä siitä, miten ihmiset reagoivat asioihin nykyään. Mikseivät isätkin. Se aika koitti nyt, koska viime vuodet ovat olleet melko... Mitä kielteisemmät tunteet valtaavat heidän mielensä, sitä kovaäänisemmin heidän on päästävä julistamaan. – Yhtäkkiä olin vastuussa pienenpienestä elämästä, ja äitiyteen valmistautuessani jouduin kyseenalaistamaan sen mitä olen. Kärkkäimmät vastustajat pitivät Bruunia jonkin sortin pyrkyrinä, joka ei tehnyt musiikkiaan vilpittömästi. Näissä tilanteissa on tärkeää löytää tasapaino: ei voi enää elää yhtä vapaasti itselleen kuin ennen, mutta ei tule myöskään elää ainoastaan lapsen kautta. Lapseni elämän kannalta oli todella tärkeää, että käsittelin ne asiat. Juuri tässä Heilung-yhtyeen Christopher Juulin kanssa tuotettu Folkesange astui mukaan kuvioon. Vasta raskaus ja äidiksi tuleminen toivat muutoksen. Ilman häntä en olisi siihen välttämättä kyennyt. Nyt ajateltuna en ollut lainkaan valmis kaikkeen siihen kiertueiden ja haastattelujen pyöritykseen. Sisäinen välirauha Amalie Bruun keskittyi black metalia ja synkkää folkia yhdistelleen Myrkurin parissa vuosikaudet musiikkiinsa, mutta äitiys 34 vuoden iässä sai hänet kyseenalaistamaan koko elämänsä. Folk on alkukantaista musiikkia, kuin suhteemme luontoon: etäännymme usein omasta luonnollisimmasta ihmisyydestämme, ja kansanmusiikki on hyvä tapa ymmärtää itseämme ja alkuperäämme. Tämä jaottelu auttoi minua löytämään rauhan etsikkovuosien jälkeen, Bruun kertoo. Tämän ymmärtäminen rauhoitti minua. – Olin aina pitänyt itseäni empaattisena ja epäitsekkäänä ihmisenä, mutta vasta pientä lasta hoitaessani ymmärsin, että olin itsekkäämpi kuin olin kuvitellut. Ihmiset kertoivat aina, että vanhemmuus muuttaa ihmistä, mutten uskonut että näin paljon. Bruun on tehnyt urallaan monenlaista musiikkia indiepoppia myöten, mutta vasta blackmetallisemmat Myrkur-albumit M (2015) ja Mareridt (2017) herättivät äärimmäisempää vastakaikua. – Tunnen olevani täysin eri ihminen kuin vuosi sitten, ja uskon, että aika monet äidit ymmärtävät, mitä tarkoitan. intensiivistä ja raskasta aikaa minulle heittäydyttyäni täysin Myrkurin maailmoihin. PIIRI AKI NUOPPONEN SH A W N B R A C K B IL L 82. Ihmiset tuntuvat etsivän vihattavaa vain sen takia, ettei mikään muu saa heitä tuntemaan mitään. Tiesin vain, että raaka metalli ja synkkä folk olivat omiaan heijastelemaan senhetkistä alitajuntaani, joten loin sellaista musiikkia. – Olen suunnitellut Folkesangea jo vuosia, mutta se odotti oikeaa aikaa. Siinä kaikki, Bruun toteaa. Olin kasvotusten menneisyyteni, itsetuntoni ja traumojeni kanssa
lippupalvelu All Rights Reserved FULL 3-DAY LINEUP: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM: VIP-TICKETS 1 DAY from 179€ 3 DAYS from 279€ TICKETS 1 DAY from 99€ 2 DAYS from 129€ 3 DAYS from 159€ PERTURBATOR HIGH ON FIRE WOLFHEART VESPERITH HUMAVOID B Y R E Q U E S T
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Nightwish 03-20_BACKCOVER.indd 1 02.03.20 09:33