Inferno 3/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

3/2021 I HINTA 9,90 € KAUAN EVANESCENCE PAYSAGE D’HIVER BAEST NOORA LOUHIMO LYIJYKOMPPANIA. ELÄMÄ ON RASKASTA
SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,
SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,
After more than 20 years... ning sludge band. 2CD + Bluray Artbook, Gatefold 2LP + CD & Digital Album. Available as Ltd. 2CD Digipak, Ltd. got back together in the studio to record “LTE3”! Available as Ltd. Mike Portnoy (TRANSATLANTIC, SONS OF APOLLO, EX-DREAM THEATER) John Petrucci (DREAM THEATER) Jordan Rudess (DREAM THEATER) and Tony Levin (KING CRIMSON, PETER GABRIEL) ... CD Digipak, LP+CD & Poster & Digital Album. 26.03.2021 w w w.INSIDEOU T MUSIC.c om LIQUID TENSION EXPERIMENT LTE3 WITHERFALL CURSE OF AUTUMN 05.03.2021 DARK AND PROGRESSIVE MELODIC METAL! Available as Ltd. Deluxe 3LP + 2CD + Bluray Box Set, Ltd. CD Digipak, a lush Gatefold 2LP coming with a poster as well as digital album 12.03.2021 UGLY MUSIC FOR UGLY TIMES! The new album of the lengendary, genre de. EYEHATEGOD A HISTORY OF NOMADIC BEHAVIOR www.CENTURYMEDIA.com
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Evi l, Mu sta n Ku un Lap set , Eve rtu re, Ca nn iba l Ac cid en t, Slo we nya 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ka ua n 02 2 Ev an esc en ce 02 6 Lyi jyk om pp an ia 02 8 Pa ysa ge d’H ive r 03 2 Ba est 03 6 Ca nn iba l Co rps e 04 4 Pö lky llä : mu usi kko No ora Lo uh im o 04 8 Sa lam yh kä : Ga tes of Ish tar A Blo od red Pa th (19 96 ) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Ka ua n 06 8 De mo t, pä äo sas sa Ma libu Nig htm are 07 Va nh a liit to: Or de n Og an , ha ast att elu ssa Seb ast ian Lev erm an n 074 Ku ud es pii ri 036 018 022 032 044 02 6 AL EX M O R G AN ER IC RY AN AN D ER SO N KA TJ A PIH LA JA AN N A M AR IN AL EX BE R KU N
Se peittoaa kaikki sanat. Niinpä kun mietin Entombedin LG Petrovia, minulla tule ensimmäisenä mieleen muovipussi, jollaista olen nähnyt hänen moneen otteeseen kantavan. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Alex Morgan KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. vuosikerta Numero 189 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Metallimaailma menetti Petrovin poismenon myötä paljon. Mutta pinta on harhaa. Sitä paitsi muovipussi saattaa olla arvaamattoman rock’n’roll. Tätä selvemmin en osaa tuntojani sanallistaa. Joskus muovipussissa saattaa levätä suunnilleen koko boheemin rockhahmon maallinen omaisuus – tai ainakin nyt jokunen pullo kaljaa, mikä voi tarkoittaa samaa asiaa. Tuo arkinen kulutushyödyke muuttuu hänen käsissään kaiken sen vertauskuvaksi, mistä metallissa tulisi olla kysymys: Taistelusta normeja vastaan. 7. Ei vain yhden sen legendaarisimmista kurkuista, vaan suuren hahmon, joka eli kuten huusi. Käykää katsastamassa Amorphisin Esa Holopaisen Instagramista kuva, jossa Petrov ilkamoi takahuoneen kaljakaapin edessä. Ei ole hienon keksinnön vika, että sitä käytetään liikaa. Täydellisestä välinpitämättömyydestä sen suhteen, mitä sinusta ajatellaan tai millaisia signaaleja olemuksellasi tai elkeilläsi välität. Minulle Petrov signaloi, että kuolometallin mölyäminen meille siitä nauttiville oli hänen elämänsä sisältö, ja kaikki muu mahtui muovipussiin. Jos Mana Manan ja Psychoplasman Otra Romppanen, yksi maailmankaikkeuden hienoimmista kitaristeista, kantaa siinä instrumenttiaan saapuessaan tyylikkäästi myöhässä omalle keikalleen, en osaa kuvitella montaa rokkenrollimpaa asiaa. Riippuu tosin, kenen sormista sellainen roikkuu. Pussin suu auki ENTOMBED DCLXVI: To Ride, Shoot Straight and Speak the Truth CULT OF FIRE Ascetic Meditation of Death KAUAN Ice Fleet TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CULT OF LUNA The Raging River EVERGREY Escape of the Phoenix GATES OF ISHTAR The Dawn of Flames MUOVIPUSSI. Olennaiseen keskittymisestä. Voiko enää bulkimpaa ja tylsempää asiaa olla. Ja niistä pirulaisista pitäisi päästä vielä eroonkin
Minkälaisia fiiliksiä Slowenyan musiikki mielestänne välittää. – Puhuttiin Janin [Trygg, laulu ja kitara] kanssa Morbid Evilsin jälkeen, että into raskaan musiikin tekemiseen ei ole hävinnyt mihinkään. – Raskas musiikki on muodostunut itselleni vuosi vuodelta tärkeämmäksi ilmaisumuodoksi, ja raskaamman tyylisuunnan bändejä tulee kuunneltua taukoamatta, Trygg lisää. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN SLOWENYA on tuore bändi. – Tarkoituksena oli odottaa koronan yli, julkaista ep vinyylinä ja lähteä kiertueelle. – Meillä on tarkka visio siitä, mitä Slowenyan tyyli on, vaikkei sitä ole ääneen lausuttu saati paperille suunniteltu. Suomalaistulokas Slowenyan kokeilullinen doom metal soi raskaasti mutta positiivisissa merkeissä. Millaiselta pohjalta homma lähti liikkeelle. Julkaisitte Somer-ep:n ainoastaan digitaalisesti. Jan alkoi lähettää alkuvuodesta 2020 demoja, ja kevään aikana oltiin jo treenikämpällä sovittamassa ensimmäistä biisiä, rumpali Timo Niskala aloittaa. Mitkä artistit ovat vaikuttaneet teihin konkreettisimmin. – Tämä johtui varmaan myös siitä, että en ole koskaan aiemmin laulanut. Aluksi homman piti olla täysin instrumentaalista, mutta vähitellen alkoi kiinnostaa ottaa mukaan laulumelodioita – kuitenkin sellaisella etäisellä otteella, ettei laulu ole kovin isossa roolissa, Trygg jatkaa. Slowenyan musiikkia on hankala määritellä. – Lähtökohtana oli raskas, kaunis ja toiveikas musiikki, jossa pääsisi tekemään asioita perinteisen doom-kaavan ulkopuolelle. Miksi näin. Ulkomailla puhutaan usein ”suomalaisesta soundista”. Epävarmojen aikojen jatkuessa ja vinyyliprässäämöjen toimitusvaikeuksien lisääntyessä päädyttiin julkaisemaan kiekko ensialkuun digitaalisesti, basisti Tapani Levanto kertoo. – Jännää, että asia ei ole tullut ennen edes puheeksi, Levanto hätkähtää. – Jos nyt oikein kaivellaan tärkeimpiä yhteisiä vaikutteita, ne löytyvät jostain Deftonesin, Nirvanan ja muun alt-rockin suunnalta. Raskasta, kaunista ja toiveikasta T E R O N O R D LU N D 8. Ehkä se on lähinnä tuo Turun saaristo, joka on soundissamme selkeimmin läsnä. – Muuten en koe musiikkiamme raskaaksi, vaan haemme soundiimme nimenomaan kauneutta, toiveikkuutta ja avaruutta. Koetteko, että suomalaisuus kuuluu musiikissanne jotenkin. Laulujen myötä myös sävellystyö on muuttunut mielenkiintoisemmaksi ja saanut enemmän syvyyttä. Mihinkään paikkaan tai identiteettiin sitä ei ainakaan ole sidottu. – Omista vaikuttajistani voisin nostaa ainakin Primitive Manin, Thoun ja Conanin, vaikka ne eivät suoranaisesti musiikissamme kuulukaan – lukuun ottamatta matalia vireitä ja isoja kielisoitinvalleja. – Raskaus tulee matalavireisistä kitaroista, hitaasta temposta ja päälle vyöryvästä soundista, joka on ollut koko Slowenyan lähtökohtana, Levanto sanoo. Paljon on saatu mukavaa palautetta Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta, mutta yhdessäkään ei ole puhuttu suomalaisesta soundista. Uskon, että se kuuluu, vaikka päällimmäisenä soundissamme sekoittuvat Jesun ja Pelicanin tyyliset yhtyeet sekä ambientimman konemusan artistit Boards of Canadasta Brian Enoon. – Fyysinen levy on toivottavasti käsissämme, kun keikat vihdoin alkavat. – Alkujuuret löytyvät raskaan musiikin ulkopuolelta, ja meitä yhdistää loputon mielenkiinto erilaisia musatyylejä ja soundeja kohtaan, Levanto sanoo. – Voin kai vastata, että suomalaisuutta ei ainakaan ole pyritty korostamaan, jos toisaalta ei häivyttämäänkään
METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Japanin alati arvoituksellisesta metalliundergroundista nouseva Evil luottaa synkkiä teemoja käsittelevässä musiikissaan vanhoihin kunnon konsteihin. Vastaavia bändejä löytyy pilvin pimein, eikä Evilkään ole keksimässä uutta vaan hyödyntää jo käytettyjä konsteja parhaansa mukaan. Uskotko, että linjanne tulee säilymään jatkossakin tällaisena, vai onko haaveissanne tehdä joitain tyylillisiä muutoksia. – Uudelle levylle loimme hieman entistä tarttuvampia ja groovaavampia kappaleita. Kuinka vertailisit sitä melko tasan neljä vuotta sitten ilmestyneeseen Rites of Eviliin. Metallin riivaamat POSSESSED by Evil on toinen kokopitkä levynne. – Soundimme on bändin jokaisen jäsenen musiikkimakujen summa, ja itse haluan viedä tyyliämme jatkossa vieläkin likaisemman ja härskimmän black/thrashin suuntaan! Eurooppalaiselle yleisölle yhä melko tuntemattoman japanilaisen äärimetalliskenen kivijalkoina voidaan pitää muiden muassa Abigailia, Barbatosia ja Sighia, joista jälkimmäinen on tosin musiikiltaan osin hyvin kaukana siitä, mitä äärimetallilla yleensä tarkoitetaan. Mielestäni Possessed by Evil on paljon valmiimpi levy kuin edeltäjänsä. – Ensimmäinen albumimme oli tyylipuhdasta black/thrash metalia, jonka pohjana oli vanhan Sodomin ja Sarcófagon primitiivisen raju soundi, laulaja-kitaristi Ryo ”Asura” Kitamura määrittelee. Kiinnitimme myös huomiota biisijärjestykseen, jotta albumi toimisi paremmin kokonaisuutena. Vaikka uusia bändejä on runsaasti, paikallinen metalliskene on silti hyvin pieni. – Käsittelemme buddhalaisuutta ja erilaisia mytologioita paljon syvemmin kuin Rites of Evilillä. Miltä japanilainen metallialamaailma näyttää tänä päivänä. – Tuoretta energiaa puhkuvat old school -metallibändit ovat nousussa! Esimerkkeiksi voin antaa Significant Pointin, Risingfallin, Caassimolarin, Sex Messiahin, Military Shadow’n ja Hell Freezes Overin. Uskotteko esimerkiksi konkreettiseen sarvipäiseen Saatanaan. Buddhalaisuudesta löytyy paljon hyviä aiheita, ja tällä kertaa tekstit kertovat pahuudesta ja asioista, jotka muistuttavat meitä pahan olemassaolosta. Evilin sanoitukset kertovat japanilaisista myyteistä ja yhtye on kirjoittanut tekstinsä pääasiallisesti äidinkielellään. Bändinne on toiminut paikallisessa skenessä kymmenen vuoden ajan. 9. Mitä pahuus sitten oikein on. – En haluaisi puhua haastatteluissa politiikasta tai siitä, mikä on pahuutta ja mikä ei, Asura kiemurtelee. – Mielestäni likainen ja äärimmäinen musiikki kuten Sarcófago ja Sodom ovat ehdottoman ilkeää kamaa, ja palvomme ainakin sitä sydäntemme pohjasta! Evilin tyylin perustana toimii 1980-luvun alkuvuosien thrash-vetoinen musta metalli, joka kaahaa monin paikoin myös vanhakantaisen hardcorepunkin suuntaan. Sama sanoituksellinen linja jatkuu myös uudella täyspitkällä
Löytyykö albumilta jokin kappale, josta tuli mielestäsi erityisen onnistunut. SYTYKKEITÄ JU H A A LM Q V IS T OLIKO Kruunu spontaani juttu, vai onko ajatus akustisesta albumista kytenyt jo pidemmän aikaa. – Sen sijaan yksi uramme harvoista englanninkielisistä esityksistä, The Dream about a Dying Angel, on sävelletty metallityyliin. Se on levyn vanhin sävellys, mutta samalla yksi uusimmista biisirakenteen, sävelkulun ja lähes kaiken muun uusiutumisen myötä. Seuraavana vuonna syntyi akustinen Talvenranta-projekti, jonka kanssa teimme kaksi demoa, mutta emme päässeet varsinaiseen levyntekoon. Pitkän uran kruunu 10. Ensimmäisenä sinkkuna julkaistu Matkalainen, levyn avaava Kruunuinstrumentaali ja päätösraita La última playa del corazón on myös tehty akustisiksi. Se, että vierailijoita on noin monta ja heistä lähes kaikki ovat pitkien matkojen päässä yhtyeen kotikaupungista Lahdesta, teki prosessista yllättävän haastavan! – Mikäli palaamme vielä metallin pariin, se tuskin tapahtuu samalla tyylillä kuin Valo-levyllä [2019]. Siinä kummankin piti luonnollisesti laulaa osuutensa nuottien mukaan, jotta ne sopisivat yhteen. – Vierailevien instrumenttien kanssa ohjeet olivat tarkemmat, jotta ne istuivat kitaroiden kyytiin ja palvelivat kokonaisuutta. – Alkujaan ajatus tuli jäätyämme tauolle vuonna 2007. Onneksi Tero Kalliomäki on mies paikallaan, ja riitti, että kerroin vain haluavani tiettyä tunnelmaa, jonka Tero sitten toteutti hienosti. Palaako Mustan Kuun Lapset seuraavaksi niin sanottuun normaaliin ilmaisuunsa. Olimme valppaina niin omien suoritustemme kuin vierailijoiden suhteen, eikä levylle päästetty mitään, mihin emme olleet tyytyväisiä. Sävellettiinkö ne alkujaankin akustisiksi. Nyt kun olemme tehneet uuden tulemisen jälkeen kaksi ”normilevyä”, aika oli otollinen hieman erilaiselle hengentuotteelle. – Se on ollut mielessä jo reilusti yli vuosikymmenen, kitaristi-laulaja Pete Lehtinen paljastaa. Laulumelodioihin tein suuntaa-antavat sovitukset, mutta lopullisen muodon loivat vierailijat itse – poikkeuksena Ikaros, joka on Jouni Naumin ja Jenny Malmbergin duetto. Kuinka vapaat kädet vierailevilla muusikoilla oli omien osuuksiensa suhteen. – Voisin luetella ne kaikki! Laulajat ja vierailevat pelimannit loivat uskomattoman kauniita ja koskettavia hetkiä, eikä bändikään vetänyt huonosti. Voisin jopa kehaista, että Kruunu on tiukimmin soitettu albumimme. Se on merkitty uudeksi biisiksi, koska sitä ei ole koskaan äänitetty levylle. Albumilta löytyy muutama uusi tai ennenjulkaisematon kappale. Täytyy uusiutua, jotta homma pysyy mielenkiintoisena. Minä ja kitaristi Heikki [Piipari] aloimme koota ja sovittaa Kruunun materiaalia tammikuussa 2020, ja teossa menikin tavalla tai toisella koko vuosi. – Kosketus pohjaan -biisi on jo Talvenrannan ajoilta eli alun perin akustinen. Tässäkin oli eroja eri soittimien kesken, eli esimerkiksi jouhikkoa en olisi osannut ohjailla mitenkään. Kotimainen dark metal -veteraani Mustan Kuun Lapset tuo itsestään esiin harvemmin nähdyn puolen kokonaan akustisella uutuuslevyllä. – Tulevaisuus on auki, ja nyt vain nautimme työmme hedelmistä. Halu toteuttaa akustinen albumi jäi kytemään. – Melko vapaat
– Ammattitaitoisin siinä mielessä, että Nekrokluster on ensimmäinen julkaisumme, joka on nauhoitettu, miksattu ja masteroitu kokonaisuudessaan oikeassa studiossa, Kurwa Doktor, toinen laulajista, selventää. Millaiset asiat toimivat pääasiallisena inspiraationlähteenänne. Nekroklusterilta löytyy jopa muutamat meidän mittapuulla vakavat sanoitukset, hah hah! Mitä ovat hulluimmat asiat, joita keikoillanne on tapahtunut. Keikan jälkeen joku olikin luullut, että me oltiin tapettu se kani lavalla. – Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Onko Nekrokluster sitä. Tunti pari ennen tätä keikkaa oli vielä epäselvää, voiko kitaristi soittaa ollenkaan edellisillan moshpit-aivotärähdyksen jäljiltä. Tarinoita Pahkasikatodellisuudesta JOKAINEN bändi väittää uuden levynsä olevan teoksistaan se paras ja ammattitaitoisin. On ihan hyvä merkki, jos itseä alkaa oksettaa, kun kirjoittaa sanoituksia. – Periaatteessa ei, sillä minkään asian ei pitäisi olla liian pyhä tai toisaalta liian inhottava, etteikö siitä voisi kirjoittaa. – Musiikillisesti inspiraatio liikkuu jossain vanhan liiton kuolon ja grindin, crossover-moshailun ja d-beatin välillä ja laitamilla. Oletteko te sitä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Pitkän uran kruunu Visvaista vanhan koulukunnan grindcorea tykittävää Cannibal Accidentiä voisi syyttää pelkästä perseilystä, mutta touhun taustalla vaikuttaa selkeä suunnitelmallisuus. Kerran pari bodarikaveria pieksi lavalla keikkaa varten tekemäänsä mallinukkea, jonka sisällä oli kaninraato – toisen kaverin käärmeen ruokaa –, veripusseja ja niin edelleen. – Useimmissa sanoituksissa on kuitenkin ihan selkeä pointti ja sellainenkin mahtavuus kuin draaman kaari, vaikka ne näyttäisivät ulkoisesti päälleastutulta koiranpaskalta. – Ympäröivä Pahkasika-todellisuus niin tosielämässä kuin nettimaailmassa, ihmisten loputon kekseliäisyys erilaisten perversioiden suhteen sekä loppupeleissä oma ”ei häpeää” -ajatusmaailma. Onko aiheita, joita ette voisi käsitellä. Sukellatte sanoituksissanne syviin vesiin. Isältä pojalle -rallissa kävi aikoinaan niin, joten pakkohan se oli tehdä loppuun ja julkaista. Musiikki, sovitukset ja niiden toteutus tehdään kunnolla ja harkiten, ilman pelleilyjä, mutta moni asia siinä sivussa, kuten joidenkin biisien sanoitukset tai bookletien kuvitukset, voivat näyttää pelkältä keskenkasvuisten palikoiden kainalopieruilulta. On esimerkiksi syötetty persvaossa uitettua porkkanaa eturiville ja pyydetty yhtä naista tekemään verishow’ta lavalle, mutta saatukin neljä tai viisi naista sekä yksi mies ”samaan hintaan”. – Kyllä ja ei. Pääasiallisesti kyseessä on höyryjen päästely, ja se, että tehdään mitä halutaan. 11. – Mutta joo, ollaan ehdottomasti livebändi, ja näinä aikoina on vituttanut äärettömästi, kun keikkatouhut on täysin jäissä. Muutoinkin vastuu biisien tekemisestä jakaantui, kun noin puolet levyn biiseistä on lähtöisin basisti Jondomilta ja myös rumpali AlekSilava iski jokuset ideat takataskustaan. – Kitaristi-biisinikkari-perustajajäsen Kolkka on hoitanut aiemmin nauhoittelut ja miksailut hyvinkin ansiokkaasti, mutta nyt haluttiin vähentää hänelle koituvaa säätöä. – Ihan vitun kovia julkaisujahan meillä on ollut ennenkin, mutta Nekrokluster on varmasti niistä monella tapaa monipuolisin ja meidän mittapuulla eniten death metalia – tarpeellista määrää CA-tyylistä visvaa ja rosoisuutta unohtamatta. Moni pitää Cannibal Accidentiä huumoribändinä
Tehtiinkö jako ihan tarkoituksella. Mitkä bändit kuuluvat samaan tyylilajiin kanssanne. – Biisikokonaisuutta pyöriteltiin todella pitkään ja siitä oli useita vaihtoehtoja. Modernia melodista metallia soittava Everture tarjoaa hyvässä suhteessa uutta ja entuudestaan tuttua. Trivium, Bullet for My Valentine, In Flames ja Killswitch Engage ovat olleet alusta asti suuria vaikuttajia, mikä kuuluu erityisesti kahden kitaran yhteistyössä. – Tämä on aina vaikea kysymys. – Emergellä on paljon suoraa tuplabassaripaahtoa, ja suuret kertosäkeet ovat olleet alusta asti tavaramerkkimme. Musiikkinne voi laskea moderniksi metalliksi. Isoja vaikuttajia ovat myös hardja metalcorebändit, ja esimerkiksi The River Flows -kappaleeseen on saatu vaikutteita Beartoothilta. Oliko bändiin helppo löytää sopivat soittajat. Kokkola ei ole varsinainen metallimusiikin mekka. – Vasta kun biisit alkoivat saada muotonsa studiossa, huomattiin, että levyltä löytyy yllättävän selkeä jako. Paljon asioita on siis tehty oikein. Lopullisista kappaleista hiottiin yksityiskohtia kuntoon kuukausitolkulla, ja viimeisiä muutoksia tehtiin vielä albumin esituotantosessioissa. – Totta kai, kun homma saatiin viimein maaliin, rumpali Olli Vuoti innostuu. Onko bändi tyytyväinen lopputulokseen. Mielestämme tuomme kentälle jotain uutta, mitä ei voi verrata mihinkään suoraan, mutta tarjoamme silti myös jotain tuttua. Laulajaa etsittiin pari vuotta ja oltiin jo aikeissa luovuttaa, mutta saatiin sitten Jere Kuokkanen mukaan ja homma lähti pyörimään kovaa vauhtia. Albumilta tuntuu löytyvän Aja B-puoli. Päällimmäisenä on ollut ajatus, että tekisimme jatkossa biisit yksi kerrallaan sen sijaan, että kaikki kappaleet ovat työpöydällä samaan aikaan. Lisäksi Jere on aivan loistava laulaja! – Everture on saanut Spotifyssä loistavan vastaanoton ja miljoona kuuntelukertaa rikottiin jo ennen albumin julkaisua. Alkupuolella tulee peräkkäin iskeviä kappaleita, kun taas puolivälistä eteenpäin siirrytään synkempään ja melankolisempaan sisältöön. Osiensa summa 12. Kokkolalaislähtöisiä meistä on itse asiassa vain kaksi, ja loput löysivät mukaan olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Loppupuolen White Lies, Black Skies sävellettiin vain muutamaa kuukautta ennen äänityksiä. Ajatuksena oli alusta asti selkeä draaman kaari, jonka puitteissa kappaleet soljuvat hyvin yhteen, vaikka eivät liittyisi temaattisesti toisiinsa. – Keskelle jäi muutamia aukkoja, joita alettiin täyttää sopivilla biiseillä, ja esimerkiksi kolmosraita Undersky löysi tiensä levylle ihan viime metreillä. Musiikkimme on varmasti helposti lähestyttävää niillekin, joille metalli ei ole ykkösgenre. – Ne löytyivät yllättävän nopeasti, perustamisesta ei mennyt montaa kuukautta, kun koossa oli laulajaa vaille valmis yhtye. Biisit ovat siis varmasti sellaisia kuin niistä pitikin tulla! – Albumin äänitys ja viimeistely oli jatkoa ajatellen erittäin opettavainen kokemus. Mitä ovat Everturen valttikortit. – Kokkolasta tulee paljon kovia muusikoita, mutta suurimmalla osalla heistä tuntuu olevan monta rautaa tulessa ja samoja nimiä näkyy useassa kokoonpanossa. – Ehkä se on se osien summa eli vahvat melodiat, tarttuvat biisit ja tunnistettavat vaikutteet sieltä täältä. – Kyllä ja ei. Miksi ihmisten tulisi tutustua musiikkiinne. SYTYKKEITÄ H E N R I K O R H O N E N ENSIMMÄINEN levynne Emerge on juuri julkaistu. Jouduimme siirtämään julkaisuakin pariin otteeseen, ja seuraavan levyn kanssa tehdään moni asia alusta asti eri tavalla. Kuten mainitsin, biisijärjestystä hiottiin ja meillä oli muutama erilainen pohja, joiden ympärille albumikokonaisuutta rakennettiin
n i g h t w i s h . & La 29.5.2021 Uudet keikkapäiv ät! Uusia lipputyyp pejä myynnissä ! An evening with nightwish in a virtual world. c o m Pe 28. L I P U T w w w
Tämä murros on tuuppaamassa genreajattelun paristakin syystä laidan yli. Oman luonteenlujuuteni ei riitä edes avaamaan soittolistoja, joiden nimi on Paras fiilis!, Itsetunnon buustaus tai Tästä tulee hyvä päivä. Sama toimii myös toisin päin: genren on oltava pelkistys ja yleistys, mutta jos sillä yritetään kattaa liian paljon, sen antama informaatio on helposti tulkittavissa väärin. Toisekseen suoratoistopalveluiden soittolistat ovat yhä enenevissä määrin tunnetai kokemusvetoisia. Genre ei myöskään ole mikään muuttumaton vakio. Mutta kun odotukset muuttuvat, genre muuttuu. Osaanko karistaa nostalgisen lämmön rinnastaessani klassikon vuosikymmeniä myöhemmin tehtyyn taiteeseen. Siinä joutuu katsomaan totuttuja käytäntöjä uudessa valossa.” Mitä klassikkona pidetyllä albumilla olisi saatettu tehdä toisin, jos kaikki nyt käsillä oleva tieto, taito ja teknologia olisivat olleet olemassa. Atmospheric black, blackgaze, post-black vai voidgaze. Toisaalta kappaleen rivakammatkin riffit ovat väriltään melankolisia ja haikean romanttisia, minkä vaikutteiden uskoisin tulleen shoegazingin suunnalta, eli blackgazeahan tämä. Mitä enemmän näitä lokeroita maailmaan ilmaantuu, sitä merkityksettömiksi ne käyvät. Se menettää voimansa: antaa sanalla tai kahdella selkeä mielikuva siitä esteettisestä paletista, jolla pelataan. Perinteiset portinvartijat kuten musiikkikriitikot ja kaverin isoveli ovat saaneet algoritmista vastustajan, joka ei pelaa peliä reilusti. Spotify tarjoaa soittolistoja hyvinkin spesifeihin hetkiin: kirjan lukemiseen, kirjan lukemiseen chillaten, kesäiseen kirjan lukemiseen. Olisiko se mahdollisesti muuttanut lopputulosta elimellisesti, ja mihin suuntaan. (Toisaalta jokainen muusikko, joka ei tavoittele erikoisuutta, voisi mielestäni lopettaa. Olivatko soihdunkantajien edelleen vaalimat piirteet selkeitä jo silloin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Genren jälkeen HAVAHDUIN Fluisteraars-yhtyeen viimevuotisen Bloem-albumin soidessa siihen, että enemmän kuin kuuntelin itse musiikkia, mietin mitä genreä se edustaa. Minkälaisia tunteita silloin herää ja miksi. Omia kuuntelutottumuksia on myös terveellistä haastaa. Yritäpä suositella ”jotain black metalia”, kun koodinpätkä on kalastellut koko kuunteluhistorian ja tutkinut, mitä muut ovat vastaavassa tilanteessa seuraavaksi kuunnelleet. Meinasin pudota tuolilta, kun Spotifyn työntekijä latoi pari vuotta sitten tiskiin numeroita näiden soittolistojen käyttäjämääristä. Ja mitä vittua voidgaze mukamas edes on. Esimerkiksi Venomia on vaikea mieltää black metaliksi vuonna 2021. Kiusaus panna jonkun muun määrittelemän tunnetilan mukaan nimetty lista soimaan on suuri. Miten aika on kohdellut esteettisiä valintoja ja tiukkoja rajauksia. Aina tulee joku neropatti ja soittaa musiikkia tavalla, joka vaatii kriitikkoa piirtämään uuden karsinan. Miksei voisi tehdä myös toisin päin. Toisaalta kaikki odotukset ja halut pohjautuvat viittauksiin menneestä estetiikasta, joten muutos on vaivihkaista ja alagenreihin jatkolokerointi hidastaa sitä. Taatusti hedelmällisempää on kuitenkin laittaa Fluisteraarsin jatkoksi Swervedriveria, Mogwaita ja Drudkhia ja antaa kysymysmerkkien juosta korvien välissä. Selvää on, että Fluisteraars vie black metalia eteenpäin yhdistellen siihen uusia elementtejä, ja eikös se ole post-blackin kuvaus. Heidän oivalluksensa niputtaa musiikkia tunnelman tai funktion mukaan on yksi viime vuosikymmenen eniten musiikkia ja sen kuluttamista muuttaneista asioista. Sehän tarkoittaa, että tavoittelee keskinkertaisuutta tai tavallisuutta, ja sitä on tehty jo riittämiin.) Olen miettinyt paljon Rondo-lehdestä lukemaani Conrad Taon haastattelua. Se heijastaa yleisön odotuksia ja haluja tietyllä ajan hetkellä, tiettyjen muodollisten rakenteiden ja kulttuurisen kontekstin puitteissa. Opin, että sadattuhannet tekevät etätöitä tsemppi-edm:ää ja melodramaattista stadion-indietä kuunnellen. Enkä tarkoita, että pitäisi käydä hampaat irvessä läpi Hipsteribrunssisoittolista tai hakea väen vängällä ”erikoisuuden tavoittelua”. Jo valtaosa suomalaisista nauttii musiikkinsa digitaalisten palveluiden kautta. Niitä selatessa ja niiden seuraajamääriä hämmästellessä tulee mieleen vanha sanonta, jonka voisi helposti lokalisoida koskemaan soittolistoja: jos se on olemassa, siitä on tehty pornoa. Alankomaalaisyhtyeen levyn toinen kappale Nasleep, suomeksi jälkipyykki, kulkee korostetusti tunnelman ehdoilla ja siinä rakennellaan suuria kaaria, joten atmospheric black voisi olla oikea termi. Pianisti on soittanut klassisen musiikin konserteissaan rinnakkain uutta ja vanhaa musiikkia tavalla, jota on niissä piireissä pidetty rohkeana. Jon Hopkinsin ja Aphex Twinin kokeellinen elektroninen musiikki on omiaan koodaamisen taustalle. Kirjoittaja ei ole vielä löytänyt keinoa kuunnella musiikkia ja podcasteja samanaikaisesti. 14. Erityisesti yksi Taon kommentti jäi pyörimään pääkoppaan: ”Yleensä sanotaan, että uudempaa musiikkia pitää katsoa vanhemman musiikin perspektiivistä. Genrejaottelu on vaikeutunut sitä mukaa, mitä enemmän musiikkia on tehty
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. • Ableton Live -integraatio • Toimii hyvin muissa softissa • Laaja softapaketti • 3 vuoden takuu Maailman eniten myyty äänikortti. • Superhelppo asennus • Aito Focusrite -soundi • Laaja ohjelmistopaketti • 3 vuoden takuu Kokeile paikallisella kauppiaallasi! Launchkey 25 | Launchkey 37 | Launchkey 49 | Launchkey 61. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Laadukkain edullinen kontrollerikeyboard
JANIN KOKATESSA SOI: Revulsion – Revulsion (2021) ”Aivan mahtavaa oululaista death metal -roplotusta. Koostumukseltaan resepti on aika lailla perinteisen Sriracha-kastikkeen tapainen, mutta luonteeltaan huomattavasti ärjympi. Omassa taloudessa ei tarvita muita kastikkeita tai ketsuppeja, kun on tätä herkkua kaapissa. Ja kyllähän tässä uppoudutaan vieläkin syvemmälle soossauksen saloihin ja tarjotaan perusvinkkien lisäksi niin vihjauksia asiaan liittyvistä salatieteistä kuin kehotus oman makupolun etsimiseen. Tähän menee noin 45 minuuttia, josta viimeinen vartti kannen alla. Soossi on makea, ja kasvisten kevyt paahteisuus ehtii maistua hetken ennen kuin tulisuus hiipii kimppuun. Pitkäjänteistä värkkäilyä, joka pitää mielen virkeänä – ihan kuten levynteko! Pää hiessä jo odottelen, että pääsee avaamaan puutarhakauden ja duunaamaan vihdoin elokuussa uusia kastikkeita. 4. Purkita tai pullota keitos vielä lämpimänä keitettyihin eli umpioituihin astioihin ja säilytä avattuna jääkaapissa. Omaan filosofiaan ja järkeen käy, että chilit ja paprikat kasvatetaan itse siemenestä. Kaada mössö takaisin pannulle, lisää omenamehu, sekoita ja hauduttele hissukseen kasaan kunnes koostumus on passeli. Vinyylikin on tulossa. Muista, että sitä on helpompi lisätä kuin ottaa pois. Toisella kerralla osaa jo varioida mausteet ja muut ainekset omaan makuhermoon passeleiksi. Ei ole taivas eikä edes mielikuvitus rajana, kun kastiketta kokkaa. Lisää grillatut uunivihannekset sekä loput ainekset ja mausteet omenamehua lukuun ottamatta. Tarkista maku ja suola. 3. TARPEET • 10 7pot Apocalypse -chiliä • 12 tomaattia • 3 suippopaprikaa • 3 punasipulia • 1,5 valkosipulia • 1 dl tummaa ruokosokeria • 2 rkl hunajaa • 0,75 dl omenaviinietikkaa • 1,5 tl juustokuminaa • 1,5 tl korianterijauhetta • 3 tl paprikajauhetta • 1 rkl rouhittua mustapippuria • 1,5 tl karkeaa merisuolaa • 5 dl tuorepuristettua omenamehua HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN 16. Äläkä ikinä leikkaa chiliä paljain käsin, tai jos sen teet, älä ainakaan raplaa kenenkään nivusia niillä käsillä. Itse kun tekee, saa just sellaisen kun sattuu tulemaan -viisaus pätee tähänkin asiaan. Käytännössä mikä tahansa ärtsy lajike ajanee saman asian, ja esimerkiksi korvaavaa habaneroa laittaisin satsiin noin 20–25 mollukkaa. Scorchio!” Tee näin: 1. 5. Säilyvyys on jääkaapissa hyvä eli kuukausia. Säilöntään käy mikä tahansa lasipurkki kumitiivisteisellä kannella. Hurraa!” Apokalypsi – tomaattinen chilikastike Leppoisaa basismia Plan E -yhtyeessä harjoittavan Jani Lehtosaaren soittohistoriaan kuuluu ärjympääkin ilmaisua muun muassa Belialissa ja Impaled Nazarenessa. Tällä reseptillä kastiketta valmistuu litran verran, mikä määrä kestää itselläni pari kuukautta. Lohko tomaatit neljään osaan. Myös säilönnän aikana tulisuus hieman talttuu, samalla kun muut maut tasaantuvat. Janin luonnehdinta: ”Tämmöinen soossi pitää tehdä ensimmäisen kerran oikeastaan aina ummikkona. Sekoita blenderissä koko hoito tasaiseksi mössöksi ja painele se pienisilmäisen siivilän läpi, jotta saat sattumat eroteltua. Leikkaa chilit, paprikat ja sipulit vähän pienemmiksi ja paahda niihin valkosipulinkynsien kera hieman pintaa kuumassa uunissa. Chilin voimakkuus laantuu ja tasoittuu kiehutellessa. Tomaatista irtoaa runsaasti nestettä, joten sitä saa kiehautella hieman kasaan. Oma huomioni on, että soossi on parhaimmillaan noin parin kuukauden kuluttua valmistuksesta. Kaupasta löytyy kaikki ainekset helposti. Pistä ne korkeareunaiselle pannulle tai kattilaan kypsymään keskilämmöllä. Määrän voi testikeittiössä vaikka puolittaa. Itse heitän yleensä tämän töhkän pois. Näin vajaa kymmenen vuotta myöhemmin aihe on suosionsa takia ajankohtaisempi kuin koskaan. Aina kertakäyttöhanskat käytössä! Juuri tätä kyseistä chiliä ei todennäköisesti tuoreena löydä, mutta isompien nykymarkettien heviosastoilta pitäisi löytyä kaikenlaista myrkkymarjaa. Chilin kanssa kannattaa käyttää järkeä ja omaa sietokykyä. Chilisoossin pitkäjänteisessä DIY-valmistuksessa yhdistyvät rauhallisuus, tulisuus ja lopputuotteella elvistely. 2. Passaa näet ihan kaikkeen aamupuurosta lähtien.” Megan tuomio: ”Santa Lucian laulaja Mape johdatti muualta pöllimänsä habanerosoossin valmistuksen saloihin wokkauksen ohessa numerossa 8/2012. Kiehuttele miedolla lämmöllä välillä sekoitellen 40–45 minuuttia, kunnes kaikki ainekset ovat mukavan muhjuna. Tässä reseptissä käytin itse kasvatettua 7pot Apocalyse -chiliä, joka on todennäköisesti Trinidad Scorpionin ja jonkun 7pot-lajikkeen risteytys scovillien pompatessa helposti miljoonakerhoon. Sivutuotteena tulee noin desi paksua pyreetä – lähinnä siemeniä ja kuoria–, jota voi käyttää maustamiseen sellaisenaan tai uuninpellillä kuivattuna. Itse olen suosinut desin kippikansipurnukoita, joita on helppo laittaa kavereille maisteluun
JULKAIS EMME VIELÄ KAKSI ULKOMA ALAISTA ESIINTYJ ÄÄ! www.me talcapita l.fi
1 920-luvulla Neuvostoliiton pohjoiselta rannalta lähtee matkaan laivue, jonka päämääränä on tutkia Laptevinmeren saaria ja etsiä arvokkaita luonnonvaroja. 2020-luvulla Kauan-yhtye, joka syntyi Venäjällä, toimi sittemmin Ukrainassa ja on nyt asettunut Viroon, valmistautuu julkaisemaan säveltäjänsä Anton Belovin johdolla kadonneen laivueen tarinan kertovan albumin. – Yleensä, kun Kauan-albumi on valmistunut ja annan siihen liittyviä haastatteluja, olen jättänyt levyn henkisesti taakseni ja kuulen sillä vain kaikki tekemäni virheet. IKUINEN MATKA TUNTEMATTOMAAN TEKSTI AKI NUOPPONEN 18. Laivue katoaa yli vuosikymmenen ajaksi jäljettömiin. Ihan kuin olisin kokenut selittämättömän inspiraation näiden laivojen tarinan äärellä ja jokin korkeampi voima olisi kanavoinut musiikkia lävitseni. Ice Fleetin sävellykset, sovitukset ja soundit koskettavat jopa minua itseäni tavalla, jollaista en ole kokenut koskaan aiemmin. Yhtyeen kahdeksas albumi Ice Fleet koostuu yhdestä tositarinaan perustuvasta, hyytävän kauniista kappaleesta, jolla Belov tavoittaa viimein haaveensa. – Tositarina, johon Ice Fleet perustuu, oli niin vaikuttava, että se inspiroi minua tekemään musiikkia, jonka valmistuttua koin vihdoin olevani itsekin täysin tyytyväinen Kauan-albumiin, Anton Belov kertoo. – Minusta tuntuu kuin tämä ei olisi alkuunkaan säveltämäni albumi. Jäljellä on vain muutamia päiväkirjoja, lokikirjoja ja kirjeenvaihtoa. – Ice Fleet on minulle herkkä, hauras kokemus. 1930-luvulla joukko geologeja seilaa samoilla seuduilla ja löytää jäätyneen laivueen, jonka miehistön menehtymisen syy on hämärän peitossa. Kun kuuntelen näitä melodioita, koen todella raakoja tunteita, jotka ovat Anton Belov on kulkenut pitkän matkan siitä, kun hän yritti ilmaista itseään varhaisilla Kauan-albumeilla blackin, doomin ja folkin keinoin
– Samasta syystä uuden albumin nimeksi tuli Ice Fleet. – Se ei olisi onnistunut yksittäisiä kappaleita tietyistä tilanteista tekemällä. – Rakastan sitä, miltä suomi tuntuu puhuttuna ja millaisia sanojen tekstuurit ovat. – Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen se, miten Moonsorrow’n Henri Sorvali saa luotua pitkistä kappaleistaan kuin kokonaisia oopperoita, joiden draaman kaari on käsinkosketeltava. Belov ei kykene pidättelemään nauruaan kertoessaan, ettei hänen suhteensa suomeen ole kuitenkaan yksioikoinen. Laula vähän mutta asiaa Ice Fleetillä suomi jää näennäisesti totuttua pienempään osaan, sillä laulujen määrä on yhdestä 43-minuuttisesta kappaleesta koostuvalla albumilla pieni. – Onneksi Sorni Nain [2015] ja Ice Fleetin sanoitukset ja ääntämykseni alkavat käydä järkeen jopa siinä määrin, että kehtaan soittaa tätä musiikkia tietoisesti myös suomalaisille. – Aivan kuten minulle merkitsee laulukielessäkin eniten tunne, sama pätee myös lauluihin. Venäläisenä hänellä on ollut uniikki lähestymistapa suomen kieleen. He kulkevat kohti tuntematonta, vailla tietoa päämäärästä. Tämä kappale ei väännä asioita rautalangasta, eikä sen pidäkään tehdä niin. Myös levyn nimellä oli tavallista suurempi merkitys, koska kaiken oli tuettava tarinan tunnelmaa. En halunnut kertoa tarinaa sillä tavalla. yhtä voimakkaita kuin puhtaimman rakkauden tunne. Ice Fleetillä sitä tapahtuu vähemmän, mutta sitäkin merkittävämmällä tavalla. Venäjäksi A on periaatteessa äännettäessä kuin suomalainen Ä, mutta jos suomessa muuttaa A:t Ä-kirjaimiksi, tai päinvastoin, saattaa muuttaa koko sanan merkityksen. Minulle suomenkieliset sanat saattavat tuntua aivan erilaisilta kuin teille suomalaisille, Belov sanoo. – Olin tutkinut pitkään alkuperäiseen 1920-luvulla matkanneeseen laivueeseen liittyviä kertomuksia ja muistiinpanoja. Kauan on kirjoittanut sanoituksensa suomeksi siitä lähtien, kun nuori Anton Belov perusti yhtyeen. – Sävellän musiikkini yleensäkin todella valmiiksi ennen kuin kirjoitan sanoja tai varsinkaan laulusovituksia. Hän sanoo, ettei toista vastaavaa kieltä ole. Puhuessaan suomen kielestä Belovin ääni täyttyy kunnioituksesta ja intohimosta rakasta äidinkieltämme kohtaan. Ennen kuin uusi Kauan-albumi on soinut sekuntiakaan, yhtyettä kuunnellut kiinnittää huomiota albumin nimeen, se kun on englantia. – Sanojen merkityksen ohella minulle merkitsee paljon se, miltä suomenkieliset sanat kuulostavat, miten ne soivat ja miltä ne tuntuvat. Halusin jättää paljon tilaa tunteelle ja tulkinnalle, jotta musiikkini olisi mahdollisimman visuaalista. Joskus kappaleet kerta kaikkiaan vaativat ihmisäänen kaltaista tekstuuria tai sanoitusten luomaa johdatusta, mutta historiassani olen kirjoittanut myös musiikkia, johon olen ynnännyt laulua vain sen takia, että musiikissa kuuluu olla laulua. Se tapa, jolla laulan, on osa minua, ja samalla osa Kauan-musiikkia. Tiesin täsmälleen, minkälaisen tarinan tulen kertomaan jo ennen kuin olin säveltänyt levylle nuottiakaan. Miltä suomi tuntuu. – Albumin mukana tulee libretto, aivan kuin oopperassa tai teatterissa, mutta sen tarkemmin en halua tarinan kulkua johdatella. – Tietyt suomen ja venäjän erot ovat silti ylitsepääsemättömän vaikeita. Vaikkapa se, miten paljon merkitystä on sillä, miten A ja Ä lausutaan. – Minulle oli kaikkein tärkeintä vangita levylle se ihan tietty tunne, kun laivueen matkustajat ovat loppumattoman tuntuisella matkalla keskellä hiljaista yksinäisyyttä. Tärkeintä on melodia ja se ihmisäänen omanlainen väri, jolla pystyn vetämään vielä sen yhden tunnistettavan pensselinvedon maalaukseen. – En tule koskaan osaamaan suomea niin hyvin, että aksenttini katoaisi kokonaan, eikä se ole tarkoituksenikaan. Voi tuntua oudolta, että venäläinen kaveri kirjoittaa musiikkia suomeksi, mutta suomi on ainoa kieli, jolla koen voivani ilmaista itseäni. Pyörittelin nimeä tovin mielessäni, kunnes ymmärsin, että ainoastaan Ice Fleet kuulostaa oikealta. Ice Fleet onkin lähes instrumentaalinen sävellys. – Koska maailmassa on vain noin viisi miljoonaa ihmistä, jotka ymmärtävät kirjoittamiani tekstejä, toivon että jo tapani heittäytyä tämän albumin lauluihin välittää sitä tunnetta, jota haluan ilmaista. Pitkän kaavan kautta Belov kertoo kokeilleensa Kauan-historian aikana sekä sävellysten että perinteisempien kappaleiden tekemistä, mutta juuri Ice Fleetin tarina vaati hänen mukaansa yhden laajan, katkeamattoman kokonaisuuden. – Päätin luottaa vaistooni täysin, enkä kirjoittanut levylle yhtään enempää sanoja kuin se vaati, Belov sanoo. Suomenkielinen sana ”laivue” ei tuntunut siltä, mitä albumi vaati. Kaiken keskiössä oli tunnetila siitä hetkestä, kun hengittää aavalla merellä jääkylmää ilmaa keuhkoihinsa, aina siihen pisteeseen, kun on menettämässä toivonsa ja tietää kuolevansa. – Toisaalta taas Steven Wilson onnistuu kerta toisensa jälkeen vangitsemaan jopa kolmen neljän minuutin kappaleeseen IKUINEN MATKA TUNTEMATTOMAAN ”Voi tuntua oudolta, että venäläinen kaveri kirjoittaa musiikkia suomeksi, mutta suomi on ainoa kieli, jolla koen voivani ilmaista itseäni.” 19. Hetken hiljaisuuden jälkeen Belov nimeää kaksi esikuvaansa sen suhteen, miten säveltää sisältörikkaita kappaleita sekä pitkän että lyhyen kaavan kautta. – Nyt käytin laulua entistä enemmän instrumenttina muiden joukossa. Halusin luoda maalauksellisen kappaleen, joka perustuu kyllä tiettyyn tarinaan, mutta jättää silti paljon mielikuvituksen varaan. Toivon, että joku muukin kokee albumin niin. Belovin kaikkensa antavan raa’at laulut ovat sitäkin voimakkaampia, kun ne toimivat eräänlaisina polveilevan kappaleen kylmiä väreitä aiheuttavina kliimakseina
– Vei vuosia, ennen kuin opin itsestäni sen, etten osaa ilmaista itseäni kovin lyhyesti. – Kun aloimme kiertää bändin [livekokoonpanoon kuuluvat kitaristi-laulaja Belovin lisäksi basisti Alex Vynogradoff, rumpali Anton Skrynnik, viulisti Anatoly Gavrilov ja kosketinsoittaja Alina Belova] kanssa enemmän vuonna 2017, kaipasimme pakettiautoon jotain muutakin tekemistä kuin tupakanpolttelun ja tarinoiden kertomisen. Ne 1920ja 1930-luvun tapahtumat antavat tietynlaisen lähtöasetelman miehistöille ja ympäristön erilaisille tapahtumille. Huomasin, että niin paljon keskittymistä vaativa asia on ainoa tapa nollata itseni siltä luomisen vimmalta, jota jatkuvasti tunnen. – Se sai minut kiinnostumaan pöytäroolipeleistä. Enemmän kuin musiikkialbumi Belovin puhuessa Ice Fleetistä suurimpana teoksena, jonka hän on tähän mennessä Kauan-yhtyeen nimissä tehnyt, hän ei tarkoita ainoastaan musiikkia. Albumin konsepti koostuu hänen mukaansa paljon laajemmasta rakennelmasta. – Huomaat sen, jos syvennyt kirjoittamaamme peliin. Jos alan puhua jostain asiasta, saatan jutustella kymmeniä minuutteja silkkaa tajunnanvirtaa pääsemättä asiaan. Erilaisia variaatioita on olemassa lukemattomia. – Kappaleeni ovat ikuisia matkoja tuntemattomaan, ja ehkä juuri siksi samastuin Ice Fleetin laivueen jäseniin. Joissakin peleissä miehistö tulee selviämään, joissakin kuolemaan, mutta olemme kirjoittaneet myös vielä mielikuvituksellisempia vaihtoehtoja, jotka tulevat yllättämään pelaajat. – Kun ynnää pöytäroolipelin Ice Fleet -kokemukseen, tulee toivottavasti tavoittamaan lopullisesti ne tunteet, joita olen pyrkinyt tälle albumille kanavoimaan. ”Vei vuosia, ennen kuin opin itsestäni sen, etten osaa ilmaista itseäni kovin lyhyesti.” 20. – Tutustuttuani pöytäroolipeleihin enemmän huomasin Ice Fleetin taustatarinan sopivan sellaiseen täydellisesti. Samalla tavalla musiikissani pitkä kaava on minulle luonnollisempi. Suoran iskevyyden pinnan alla voi tapahtua vaikka mitä. Toivottavasti Ice Fleet -albumin soidessa. paljon erilaisia tasoja. – Olen ajatellut asian niin, että Ice Fleet on kuin puu, jonka yksi oksa on musiikki, toinen ovat sanoitukset, kolmas on levyn mukana tuleva libretto ja neljäs on visuaalisuus, joka yltää paljon kansia pidemmälle. Tarinan loppu on täysin avoin, joten luomassamme pöytäroolipelissä voi tapahtua mitä vain. Belov kertoo myhäillen vielä yhdestä uudesta aluevaltauksesta, joka on merkittävä osa Ice Fleetin kokonaisuutta: Kauan rakensi albumin teeman ympärille myös kokonaisen pöytäroolipelin. Kun pelaan hyvin kirjoitettua pöytäroolipeliä, kykenen sammuttamaan luovuuteni ja antamaan mielelleni hetkeksi aikaa rauhan. Kun alan tapailla jotain melodiaa ja koen sen rakentuneen ensimmäiseen huipentumaansa, kappale kellottaakin jo kahdeksan minuuttia
Keskityin minimalistiseen, kevyeen ilmaisuun ja yksittäisiin lyhyempiin kappaleisiin. Epäilimme hetken lento-onnettomuutta, kunnes kaupunkimme läpi kulki valtava paineaalto. Työskentelin ensimmäistä kertaa ilman Dmitri Loktionovia, koska koin oppineeni kaiken haluamani häneltä ja halusin tehdä kokeiluja aivan erilaisen, kuulaamman soundin parissa. Tämä oli ensimmäinen Blood Musicin julkaisema albumi, ja sen kunniaksi onnistuin tekemään kankeankuuloisen ja etäisen levyn, joka on Tietäjän laulun ohella se levytys, jonka poistaisin Kauandiskografiasta, jos voisin tehdä niin.” Sorni Nai (2015) ”Aloin vihdoin ymmärtää äänitystekniikan mahdollisuuksia, mikä valoi minuun uskoa tehdä kunnianhimoisempaa musiikkia. Minusta tuntuu, että olin tuolloin niin lukossa, etten kyennyt ikuistamaan kokemiani tunteita aivan haluamallani tavalla, ja sen vuoksi haluaisin äänitellä näitäkin kappaleita uudelleen.” Pirut (2013) ”Olin käymässä kotonani Venäjällä helmikuussa 2013, kun äitini herätti minut eräänä aamuna ja kehotti katsomaan ikkunasta. Se murskasi tuhansia ikkunoita ja rikkoi vaikka mitä muuta. on minulle juuri sitä. Yleensä säveltäessäni kappaleita ne ovat kevyitä luonnoksia, joiden tietyt osat sovitan tarvittaessa raskaammiksi, mutta Kaiho vaati erilaista lähestymistä. Kappaleissa on silti paljon kaunista potentiaalia. Elin yhä Venäjällä ja halusin tehdä jotain paljon suurempaa kuin mihin minulla oli rahkeita. Lumikuuro (2007) ”Tämä oli aika epätodennäköinen debyytti julkaistavaksi. Albumin kaari on hauraimmillaan todella kaunis ja raskaimmillaan hyvin raaka. Oikeastaan ainoa toimiva asia levyllä ovat sen kansitaiteet.” Aava tuulen maa (2009) ”Vierailin ensimmäistä kertaa Suomessa ja tein sopimuksen Firebox Recordsin kanssa. Elämäni muuttui kertaheitolla täysin, kun muutin tyhjin käsin Venäjältä Ukrainaan. Tämä tilanne sai minut säveltämään yhden pitkän kappaleen, jonka nimeksi tuli Pirut. Se meni todella hyvin… Muistumia nimittäin epäonnistui melkein yhtä pahasti kuin alkuperäiset kappaleet. Jätin kaiken tuntemani taakseni ja kipuilin tovin kovasti yksinäisyyttäni. Olin löytänyt jostain itseluottamusta musiikin tekemiseen ja ymmärsin vihdoin, että vaikka metallimusiikki on ollut osa identiteettiäni nuoresta asti, kaikkea ei tarvitse sovittaa väkisin metalliksi. Jos se olisi lähestynyt maata vain hieman eri kulmasta, koko kotikaupunkini olisi tuhoutunut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun työskentelin pitkäaikaisen tuottajani Dmitri Loktionovin kanssa. Tarina on kotiseudullani hyvin tärkeä, ja se kosketti minua niin, että kirjoitin yhden pitkän kappaleen täynnä elämää, kuolemaa, toivoa ja epätoivoa. Halusin kertoa Djatlovin solan onnettomuudesta vuodelta 1959 ja tehdä kunniaa kaikille onnettomuudessa menehtyneille. Albumi on sekoitus folkia, metallia ja ambientia, ja levyn alussa voi kuulla löytämäni taltioinnin asteroidin törmäyksen äänestä.” Muistumia (2014) ”Halusin valikoida kourallisen vanhoja kappaleita ja tehdä niille viimein oikeutta äänittämällä ne uudelleen. (2011) ”Tiedän, että on kornia kutsua tiettyä albumia henkilökohtaisimmaksi, mutta Kuu.. Suurin osa levyn sanoituksista ei tarkoita mitään, ja tuotantokin on kauniisti sanottuna välttävää, mutta kun Solitude julkaisi sen, yllättävän moni koki levyn kiehtovaksi.” Tietäjän laulu (2008) ”Tämä pitäisi sovittaa kokonaan uudelleen. Meillä ei ollut kunnon nettiä, ei minkäänlaisia yhteyksiä länsimaihin, ja kun lopulta äänitimme levyn, se epäonnistui täysin. Halusin tehdä albumin, joka on kuin hyvästijättö lapsuudelle. Sanoitukset ovat puoliksi suomea ja puoliksi venäjää. Raskas metalli on vielä raskaampaa ja kuulas folk vielä kuulaampaa, ja mukana on ensimmäisiä yrityksiäni tehdä pidempiä kappaleita. Hetken päästä kuului kovin pamaus, mitä olen ikinä kuullut. on niin sisäänpäin kääntynyttä postrockahtavan ambientmaista musiikkia, että sen tarkoitusta voi olla vaikeaa tulkita. Albumi onnistui yllättävän hyvin.” Kun Anton Belov sävelsi ensimmäisen Kauan-albumin, hän oli vasta 14-vuotias ja eli kaukana Tšeljabinskin kaupungissa Venäjän Itä-Uralilla. Kokeilimme yhdessä paljon erilaisia syntetisaattoreita, mikä kehitti Kauan-soundia.” Kuu.. Etäisyys menetettyihin asioihin sai minut äänittämään levyn itsekseni. Taivaalla näkyi omituinen valkoinen ASKELEET KOHTI ITSEVARMUUTTA savuvana. 21. Silti muutamat ihmiset ovat ymmärtäneet sen juuri niin kuin olen tarkoittanutkin. Kuvitelkaa: 14-vuotias venäläispoika tekee ystävänsä kanssa levyllisen folkilla sävytettyä black metalia, jonka sanoitukset ovat satunnaisia suomenkielisiä sanoja peräkkäin, ja joku haluaa julkaista tällaisen albumin. Tovin kaupungin sähköt olivat poikki emmekä saaneet mitään tietoa tapahtuneesta, kunnes NASA tiedotti asteroidin törmänneen kaupungin lähistölle. Menneet kahdeksan Kauanjulkaisua ovatkin kuin pieniä askelia kohti hänen visionsa todellista toteutumista. Tein paljon maanläheisemmän albumin, eikä se kuulosta enää pakotetulta kuten edeltäjänsä. Sorni Nai oli ensimmäinen Kauan-albumi, joka perustui tositarinaan. Kuu.. Tällä albumilla koin vihdoin onnistuneeni vangitsemaan ne tunteet, joihin todella pyrin musiikissani.” Kaiho (2017) ”Reagoin voimakkaasti Sorni Nain raskauteen ja halusin tehdä täysin vastakkaisen albumin. Se on täynnä kaihoa, menneitä aikoja ja kaukaisia muistoja. Albumin nimi kuvastaa sitä tunnetta
Fallen myi maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa kopiota. Nyt ne ovat viimein saavuttaneet oman hetkensä. Lauluja meistä itsestämme meille itsellemme. – Sitä on vaikea käsittää, koska se oli yhtä aikaa ihmeellistä ja hirveää, hyväntuulinen Amy naurahtaa hiljaa. Amy kertoo, että yhä tänäkin päivänä radiossa soivat kappaleet Bring Me to Life ja My Immortal ovat kasvaneet monelle kuulijalle niin merkittäväksi osaksi heidän elämäänsä, että ne ovat paljon isompi asia kuin Evanescence. – Ne eivät ole enää vain minun tai Evanescencen kappaleita. Vuosikymmenet yhdellä albumilla Amy paljastaa, että uudella The Bitter Truthilla kuultava kappaletusina kattaa Evanescencen historiaa paljon pidemmältä ajalta kuin vain vuosilta sinfonisen Synthesis-albumin (2017) jälkeen. – Aina kun kokoonnumme yhteen kirjoittamaan, palaamme aluksi näiden luonnosten äärelle ja tunnustelemme, olisiko nyt oikea hetki niille. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NICK FANCHER, ERIC RYAN ANDERSON 22. Ne eivät ole enää meidän omaisuuttamme. Suomenkin virallisella albumilistalla se viihtyi toista vuotta käyden kaupaksi platinaan oikeuttavan määrän. Nyt olen kiitollinen, että sain kokea kaiken sen, mutta onnellinen, että se meni ohitse. K AT K E R I A TODELLISUUKSIA Amy Lee on rakentanut itsensä uudelleen useasti sen jälkeen, kun Evanescence nousi 18 vuotta sitten hetkessä maailman suurimpien bändien joukkoon. – Jotkin levyn kappaleista ovat peräisin viimeisen parin kolmen vuoden ajanjaksolta, mutta muutamat niistä ovat jopa kymmenen vuotta vanhoja. Yritin pitää tasapainon sen huuman keskellä, mutta rehellisesti sanottuna en halunnut sen jatkuvan. – Kun biisejä sitten alkoi syntyä, päästin irti ehdottomasta alkuasetelmasta. En aina ymmärtänyt, miten tärkeää on seurata tekemisestä syntynyttä inspiraatiota ja antaa itsensä reagoida siihen, miltä se tekeminen tuntuu. Silti jokin bändissä on muuttunut. – Meillä on paljon uskollisia faneja, jotka ovat kulkeneet mukanamme alusta asti, ja Evanescence on ollut tärkeä osa heidän elämäänsä vuosikausien ajan. Pian bändin ovet kävivätkin jatkuvasti. Henkilökohtaisia maailmanloppuja Ikäänsä nähden todella kokenut Amy täyttää pian 40. Ne kertovat kokonaisesta sukupolvesta ihmisiä, heidän kokonaisista elämistään. Meillä on aina ollut kappaleita, jotka eivät päätyneet jollekin tietylle albumille, mutta joita olemme vaalineet siitä huolimatta. Se on todella kaunista. Evanescence on puolestaan 25-vuotias bändi. Juuri siksi oli hienoa tehdä The Bitter Truthille uutta musiikkia, joka on tällä hetkellä vain meidän omaamme. Evanescencen musiikkivideot ja kappaleet pyörivät aikansa kaikkialla. Sitten ne saavat ihan oman elämän. Sitä on vaikeaa sisäistää, laulaja miettii. Fallenin ilmestymisen aikoihin juuri 22 vuotta täyttänyt Amy Lee on yhä hämillään siitä, miten hän selvisi niin nuorena mediamylläkästä, jonka keskelle joutui. Hän kertoo palanneensa pohtimaan vanhoja asioita uuden Evanescence-albumin ilmestymisen kynnyksellä. Ne ovat vaatineet vain hieman enemmän kypsyttelyä. Joskus en olisi tehnyt niin. Amy ei peittele sitä, että hänen maailmankatsomuksensa on muuttunut vuosien varrella, ja se kuuluu myös lyriikoissa. – Ihme kyllä voitin ne hirviöt, jotka tuolloin kohtasin, ja voin sanoa, että olen nyt artistina paljon paremmassa paikassa. The Bitter Truthin lähtiessä soimaan ensimmäisen kerran kuka tahansa Evanescenceä joskus kuullut voi tunnistaa levyn tehneen yhtyeen. Elimme huumaa, joka ei tulisi jatkumaan ikuisesti, mutta kieriskelimme samaan aikaan epävakaudessa. Ne eivät kerro enää vain minusta. E vanescencen vuonna 2003 julkaistu debyytti Fallen on yksi niistä albumeista, jotka määrittivät vuosituhannen alun modernia metallisoundia ja raskaan musiikin murtautumista laajemman yleisön korviin. Siksi levyllä on myös vanhempia kappaleita, joihin olen uskonut ja joita olen rakastanut pitkään. – Olen musiikin suhteen vähän sellainen ihminen, että määrittelen ensin sääntöni ja rikon sitten niitä, Amy nauraa. – Saatan tehdä mielessäni kartan, mitä haluan albumin olevan, mutta vuosien kuluessa olen antanut itselleni yhä enemmän vapautta lähteä sivupoluille, jos se tuntuu oikealta. – En osaa yhtään arvata, miten kuulijat reagoivat näihin sisimmästämme puristettuihin lauluihin, mutten myöskään malta odottaa, että saan vihdoin laskea ne maailmalle. Se vaikuttaa olevan sinut koko historiansa ja kaikkien aiemmilla levyillään kuultujen soundien kanssa. – Fallenin kappaleet merkitsevät minulle paljon enemmän nyt kuin ne olisivat ikinä voineet merkitä aikoinaan. Koimme, että jotkin sävellykset vaativat selvästi elektronisempaa soundia, jopa niitä jousia. Niistä on tullut jotain paljon enemmän. – Sen jättimäisimmän suosioon nousumme aikana minusta tuntui koko ajan, että minä ja koko Evanescence räjähdämme kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä. Nyt Lee on sinut menneisyytensä kanssa, mutta huolehtii raskaasti tulevasta. – Synthesis oli isoine jousineen ja orkestereineen omalla tavallaan niin raskas kokemus, että The Bitter Truthilla halusin tehdä ihan kaiken eri tavalla: keskittyä bändin omaan soundiin, ottaa pois kaiken muun ja tehdä todella raskaan ja jopa fyysisen tuntuisen, aggressiivisen albumin
– Tarkastelen asioita silti uudestakin kulmasta. – Olin debyyttimme äänitysten aikoihin parikymppinen ja yritin vasta ymmärtää, miten tehdä musiikkia ja kuka olen ihmisenä, artistiudesta nyt puhumattakaan, Amy muistelee. Mitä oikeasti haluan elämältäni. Samalla haluan kokea yhteiskuntamme sellaisena kuin se on, kaunistelematta tai liioittelematta. Olen yrittänyt kysyä itseltäni niitä oikeita kysymyksiä. Olen naurahtanut muutamaan otteeseen itsekseni, että elämmekö juuri nyt keskellä maailmanloppua. Kukaan ei voi tietää elämmekö huomiseen, joten meidän on elettävä tässä ja nyt. Olen nyt myös äiti, ja vaikka en varsinaisesti laula albumilla äitiydestä, se on yksi asia, joka muuttaa kenen tahansa perspektiiviä valtavasti. – Olen keskittynyt ajatukseen, että elämä on ihan oikeasti todella lyhyt. Tuo muutos sai minut purkamaan albumille paljon tuntemuksiani viimeisen kymmenen vuoden ajalta. – Monet albumin tunteista liittyvät minuun käsittelemässä surua ja menetystä, käymässä läpi tätä elettävää hetkeä ja kyseenalaistamassa koko olemassaoloamme. – Kansi kuvastaa sitä, että vaikka se tuntuisi miten vaikealta, haluan silti valita todellisuuden ja totuuden sen sijaan, että eläisin valheessa. – Se minä, joka olin tuolloin, on muuttunut täysin, mutta tunnistan Fallenilla laulavan Amyn yhä omaksi itsekseni. Kokemuksen syvä ääni Vuodet kuuluvat myös Amyn laulussa. – Aihe on koskettanut minuakin, ja olen ollut elämässäni tilanteessa, jossa olen valinnut tuskan sen sijaan, että olisin turruttanut itseni lääkkeillä. Jo The Bitter Truthin karunkaunis kansitaide saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mieleen nousee ajatuksia nykymaailman tavasta lääkitä ihmisiä sen sijaan, että he joutuisivat käsittelemään todellisuutta sellaisenaan. Sekä hyvässä että pahassa, Amy toteaa. Totuus sattuu, kyllä, mutta minulle on tärkeää olla rehellinen sydämelleni. ”Jättimäisimmän suosioon nousumme aikana minusta tuntui koko ajan, että minä ja koko Evanescence räjähdämme kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä.” 23. Sitä on vaikeaa kuvailla. Nämä aiheet ovat olleet tärkeä osa Evanescenceä alusta alkaen. Tein niin, koska halusin tuntea eläväni. Mitä haluan tehdä ajallani tässä maailmassa. Jos uuden albumin asettaa rinnakkain Fallen-debyytin kanssa, siltä voi tunnistaa saman Amy Leen, mutta samoin kuin koko bändin tapauksessa, jokin on muuttunut merkittävällä tavalla. Se saattaa hymyilyttää hetken, mutta on sitäkin vakavampaa. Kenen kanssa haluan viettää tämän lyhyen ajan. – Sekä tasavuodet, menneet ajat että juuri nyt tapahtuvat asiat pistävät mietteliääksi, hän sanoo. Mitä ovat ne katkerat todellisuudet, joita olet joutunut kohtaamaan ja hyväksymään viime aikoina. – Vaikeinta minulle on ollut se, ettemme elä ikuisesti ja etteivät rakastamani ihmiset ole kuolemattomia, laulaja sanoo. – Pandemia on vain vahvistanut tätä ajatusta, ja se kuuluu albumilla
Nuorena parrasvaloissa Rennosti menneisyyttään avaavan Amyn äänensävy muuttuu vakavammaksi, kun nostan esille sen, että vastaavan mittaluokan menestys on ajanut monen herkän artistin mielenterveysongelmiin tai jopa päättämään elämänsä. Suuri menestys tietenkin vain pönkitti tuota ajatusta. – Toivon nuorten ymmärtävän, että se minkä tekee netissä ja sosiaalisessa mediassa, pysyy siellä ikuisuuden. Kesti aika kauan ymmärtää, etten tiennyt sen ikäisenä mistään mitään ja annoin kaiken tapahtuneen vahingoittaa itseäni. Kun ajattelen kaikkia niitä tuntemuksia, joita koin tuolloin, ne on helppo laittaa nuoruuden piikkiin. Se osoittaa, että olin rehellinen itselleni jo vuosia sitten. Samastun voimakkaasti Billie Eilishin tarinaan. Se on otettu syntymäpäivänäni. Toivon, että heille opetetaan se hinta, joka suuresta huomiosta voi koitua heidän lyhyelle elämälleen. – Fallenin kansikuvassa olen tasan 21-vuotias. Tai koska fanit haluavat tai koska tarvitsimme rahaa. En väkisin, koska on pakko. – Luulenpa, että se kuuluu nyt tavassa, jolla tulkitsen kappaleitamme – seisoen selkä suorana sanojen ja ääneni takana. – Kaikki nuoret ovat kuin kuuluisuuksia. – Olen ehdottomasti kulkenut elämäni aikana sellaisten hetkien läpi, että en enää halunnut olla ”se tyttö Evanescencestä” tai tehdä musiikkia Evanescencelle. Sanottu saa Amyn pohtimaan, miten hän kuitenkin eli Evanescencen suurimmat menestyksen ajat nykyistä somemaailmaa hellemmässä paikassa. ”Samastun voimakkaasti Billie Eilishin tarinaan. Hänellä on yhä sama sydän. – Olin juuri valmistunut lukiosta ja aloittanut college-opinnot, kun saimme levytyssopimuksen. Siihen, miten hänet on tempaistu kotoa parrasvaloihin, Amy sanoo. Mutta se suureen maailmaan tempaistuksi tuleminen sai itse asiassa hyppäämään monen tärkeän nuoruuden oppitunnin yli. – Teen tätä taas intohimosta. Sitten debyyttimme julkaistiin, ja kas, viisi vuotta oli kulunut. Samalla kuulen uudella albumilla sen tytön, joka olin kauan sitten. Ne ovat olleet kovia kasvukipuja, hän myöntää. – Yritin koko ajan vakuutella, etten ole mikään nuori, olen aikuinen nainen, tiedän mitä teen ja kukaan muu ei voi sanoa, mitä minun tulisi tehdä. – Myöhemmin olen kokenut paljon miellyttäviä, palkitsevia tunteita, kun oikea inspiraatio on palannut ja teen tätä aidosti omasta halustani. – Vielä silloin nuoria nousi koko kansan silmätikuiksi aika harvoin, kun taas tätä nykyä tuntuu, että joka toinen nuori on jonkinlainen julkisuudenhenkilö, ainakin nykymaailman mittakaavassa, laulaja huokaa. Ehdin olla collegessa ehkä kolme viikkoa, kun olimmekin jo studiossa. Melkein kaikkien henkilökohtaiset elämät ovat nähtävillä somessa. Siihen, miten hänet on tempaistu kotoa parrasvaloihin.” 24. Kannan itseäni aivan eri tavalla kuin vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten. Nyt hän sanoo olevansa sinut kaiken uransa aikana tapahtuneen kanssa. Amy käy puheissaan läpi identiteettikriisiä, jonka Evanescencen valtava menestys hänessä aiheutti, ja jonka käsittelemiseen meni kauan aikaa. – Tälläkin hetkellä maailmassa on nuoria laulajia ja muusikoita, jotka elävät koko maailman huomion keskipisteenä. Mietin usein, opettaako se ihmisiä olemaan varovaisempia, vai altistaako se nuoret entistä rajummalle arvostelulle, itsensä kyseenalaistamiselle ja vääristyneille käsityksille siitä, keitä tai mitä heidän tulisi olla. Olen tehnyt paljon eri projekteja ja vierailuja, musiikkia elokuviin ja elänyt perheeni kanssa irrallaan musiikista. – On ratkaisevan tärkeää, ettei elämäni ole ollut enää pitkään aikaan vain Evanescenceä
SUVILAHTI HELSINKI JULY 2 JULY 4 2021 ALL TICKET CATEGORIES AVAILABLE: TUSKA.FI GET YOUR TICKETS FROM
Suomalainen kesäpäivä näytti harmaimpia puoliaan, kun iäti omilla hangillaan sivakoinut Lyijykomppania julkaisi uuden studioalbumin, uransa viidennen. – Jotkin aihioista ovat uusia, toiset paljon vanhempia. Kyseessä on myös ensimmäinen Lyijykomppanian levytys, joka on valmisteltu samalla kokoonpanolla kuin edellinen pitkä teos. Esimerkiksi Kuoleman eskadroonan riffit kulkivat mukana varsin pitkään, ja tällä kerralla niistä sitten jalostui albumin avauskappale. – Studiovelho Juha-Matti Koppelomäki toi liikuteltavan kalustonsa harjoitustiloihimme, minkä jälkeen rytmiryhmä sai keskittyä olennaiseen. Kun heidän raitansa olivat valmiina, Koppelomäki siirsi laitteistonsa Petäjävedelle. Ja niin toki tekevät kaikki muutkin julkaisumme, Moilanen sanoo. Siellä runttasimme kitarat ja laulut narun jatkoksi. Kyökki oli seinän takana, ja kahvia ja purtavaa sai aina, kun veto alkoi loppua. Lopputulos on eräänlainen sekoitus Lyijykomppaniaa ja Jethro Tullia. Lopputulos kertoi karunkauniilla tavalla Lyijykomppanian silloisesta iskukunnosta... Idea vain syntyi jostain ja siitä piti sitten valmistella kappale. EI KUN LISÄÄ KUSTA KIUKAALLE! TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA KATJA PIHLAJA 26. – Tietoja... – Liityin Lyijykomppaniaan jo 90-luvulla, mutta olin välillä pitkän pätkän poissa palveluksesta. Se kantaa otsikkoa Tarpeettomia ikävyyksiä. Jäi kaikenlainen edestakaisin ajaminen kokonaan pois, mikä vähensi äänitysstressiä kummasti. -levyn tekeminen oli kaiken kaikkiaan pirun kivaa. Kai se menee yleisesti ottaen niin, että kun istuu tarpeeksi kauan kitara kädessä ja soittaa soittamistaan, niin lopulta syntyy jotain käyttökelpoistakin, Lindström miettii. O li heinäkuun kolmastoista – perjantai, tietenkin – vuonna 2018. Vuosien saatossa soittimien rusikointi on hetkeksi tauonnut, mutta yhtä varmasti se on myös jatkunut. Siitä sävelestä puheen ollen: koska olen kömpelö rumpali, olen yrittänyt yksinkertaistaa soittoani, mutta ART:n intron bassorummun linjahan sen taas paljastaa, että hyvinpä on yksinkertaistettu. – ART-kappale syntyi hieman kaavasta poikkeavalla tavalla, sillä valmistelin tekstin ensin ja Lemmy kirjoitti sävelet vasta sen jälkeen. Tänä vuonna suomenkielisen raskaan rockin edelläkävijä Lyijykomppania täyttää neljäkymmentä, ja yhtye juhlistaa merkkipäiväänsä julkaisemalla uuden studioalbumin. – Lopullisen Lyijykomppania-muodon kappaleet saivat taas kerran treenikämpällä. Niin alakulotetulla syysviimalla kuin pikimustalla huumorilla kyllästetty levytys käänsi auki uuden sivun Lyijykomppanian libretossa, sillä kyseessä oli yhtyeen uuden kokoonpanon – rumpali Esa Moilasen, basisti Petri ”Lemmy” Lindströmin ja laulaja-kitaristi Tero Vuorisen – ensimmäinen pitkäsoitto. Biisi on instrumentaali ja erikoissoitinten osastoa edustaa koskettimilla soitettu huilu. Kerrottakoon, että biisissä kuuluva sotatorven jylhä pauhu löytyi omalta tietokoneelta, kun satuin tutkailemaan sen uumenissa lymyilevää soitinvalikoimaa. – Tuoreempaa materiaalia edustaa vaikkapa Niksejä hevosen kengitykseen, joka tuli aivan viime hetkessä... Siellä nujutessa laulut murjoutuivat sellaiseen kuosiin, ettei niille mahtanut enää mitään: ”Tällaisia näistä näköjään tuli eikä muuta voida, joten lähdetäänpä saunomaan”, Moilanen toteaa. Ja kun arkki oli kerran kovin valkoinen, ei siinä sanottavammin voinut alkaa juomaankaan! Jotain käyttökelpoista Loputtomiin liuskat eivät pysyneet lumenvalkoisina, ja huhtikuun ensimmäisenä ilmestyykin Lyijykomppanian mittavan uran kuudes studioalbumi. – Jostain ne melodiat ja riffit taas tulivat. Kun palasin bändin riveihin 2013, tunsin melkoista helpotusta tajutessani, että kynästä lähtee edelleen varsin kelvollisia jynkytysbiisejä, Lindström aloittaa. Sen otsikko kalskahti komealta: Tietoja epäonnistumisista ja päättämättömyyksistä tai väkivaltaa ja vääriä lääkkeitä. En ollut huolissani Vuorisen laulumelodioista tai muista levyn rakennuspalasista, mutta se minua hirvitti, että Moilasen alkoholistipoika joutuu taas istahtamaan pöydän ääreen tyhjän paperin ja kynän kanssa. Töiden jälkeen menimme saunaan, ja päivällisen jälkeen purimme päivän seikkailuja ja nautimme ehkä pari lasillistakin. Kirveelle käyttöä Kun ulkopuolinen tarkkailija alkaa ottaa niskalenkkiä Lyijykomppanian uudesta tulokkaasta, yksi asia tulee harvinaisen Elettiin kesää 1981, kun Haukivuoren Kantalan kylältä alkoi kantautua synkkää jynkytystä. Kun kantavat ideat olivat kasassa, Lyijykomppania kuulutettiin koolle koko vahvuudessaan. – Uuden albumin nauhoitusoperaatio hoidettiin – jos mahdollista – entistäkin simppelimmin, Vuorinen pääsee ääneen. Maaliin asti saapunutta yksinkertaistamista tapahtui silti ainakin yhdessä suhteessa. – Albumin ilmestymisestä ei ollut kulunut kauankaan, kun komppaniassa kajahti uusi käsky: ”Ei kun lisää kusta kiukaalle.” Lemmyltä alkoi tulla kurantteja demoja sillä tahdilla, että olin suorastaan kauhistua
– Levyn kannessa taas on puupölliin isketty kirves. Päihdeongelma ei ole ihmiselämän haasteissa nimittäin sieltä helpoimmasta päästä. Ennen sitä kaivaisi vaikka syvää ojaa tai tekisi pöllejä, kunhan ei vaan tarvitsisi pistää kierrekorkkeja rutisemaan. Onko kylällä jo suunniteltu syntymäpäivien viettoa. Tai sitten hän vain miettii, että kirveelle voisi olla muutakin käyttöä, Lindström sanoo. Kyseinen artikkeli käsitteli sitä, että korvaamalla viehepyydysten kelvottomat solmut kunnolla sidotuilla vältyttäisiin monelta ikävältä tilanteelta, kuten vieheen tai saaliin menetykseltä. – Tarinat kurkottavat moneen suuntaan. Takakannessa ovat tulet jo sammuneet ja pirtissä on perkeleen kylmä. Siinähän ukko sitten istua jurottaa jäätyvässä mökissä ja miettii, että pitäisikö kaataa aitaa ja tehdä polttopuita. Veljeni oli aikoinaan todistamassa biisin tapahtumia ja muisti vielä ihmisten nimetkin. selväksi: Esa Moilasen kirjoittamat tekstit ovat jälleen kerran suuressa roolissa. Siellä on yhteiskunnallisia tekstejä, joista mainittakoon vaikkapa Mummot naftaliiniin. Viime aikoinahan on kirjoiteltu ja puhuttu paljon vanhustenhoidon työntekijämäärien alimitoituksesta ja hoitopaikoissa tapahtuneista laiminlyönneistä. Millainen tarina liittyy pitkäsoiton otsikkoon ja kanteen. Nythän on niin, että kirves on niin karunkaunis esine, että sen voi aina laittaa albumin kanteen. Yksi läheinen ihminen työskentelee hoitoalalla, ja hän oli kuullut raskaan yövuoron päätteeksi, kun työkaveri oli tuskastuneena tokaissut jotain tyyliin: ”Voi vittu, kun sais nuo mummot yöksi vaikka naftaliiniin ja sitten pussin suu kiinni!” Päätin kirjoittaa aiheesta sanoituksen, ja työn äärellä nousi mieleen sellainenkin ajatus, että rokkitekstejä on joskus tehty köykäisemmistäkin aiheista, Moilanen sanoo. – Ihmeempiin juhlallisuuksiin ei taida tässä maailmanajassa olla mahdollisuutta, mutta voisihan sitä toki keittää kahvit ja kulauttaa päälle hurnakat naukut! ”Ennen sitä kaivaisi vaikka syvää ojaa tai tekisi pöllejä, kunhan ei vaan tarvitsisi pistää kierrekorkkeja rutisemaan.” 27. Biisin on tarkoitus olla viimeinen osa niin sanotusta Kantala-sarjasta, mutta katsotaan nyt... Jos muistan oikein, Vuorisen tekemän havainnon jälkeen ei tarvinnut juuri pohtia muita mahdollisia otsikoita, Moilanen kertoo. Tai no, traaginen tarinahan se on... – Mukana on myös reima juopottelulaulu Yksinäisen tähden harhailija. Varhaisiin havaintoihin lukeutuu myös se, että melko harvassa ovat ne rockyhtyeet, jotka laulavat mummoista ja töppösistä vuonna 2021. Kyllä minun sappeni niin kiehuu, kun vaikkapa mediassa esitetään joku asia ja paikalle on tilattu asiantuntija – parhaassa tapauksessa toki erikoisasiantuntija – selittämään tapausta, joka on itsestään selvä jokaiselle vähänkään järjen kanssa tekemisissä olevalle ihmiselle. Kävi sitten niin, että Vuorinen pani niteen äärellä merkille jutun, jonka otsikko kuului ”Tarpeettomia ikävyyksiä”. Vielä yksi asia: koska ensimmäiset Lyijykomppanian tuottamat sävelet kiirivät Kantalan maisemissa kesäkuun alkupäivinä 1981, nelikymppiset lähestyvät hurjaa vauhtia. – Kappale nimeltä Äänislinnan vakkamestari taas perustuu todellisiin henkilöihin ja asioihin. – Albumin kansivihkosta löytyy yhtyekuva, jossa tutkimme Metsästys ja kalastus -lehden vuosikertaa 1940-luvulta. – Levyltä löytyy myös kappale Asiantuntija. Ai että..
Miksi. Reilut 15 julkaisua myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa Paysage d’Hiver on vakiinnuttanut paikkansa undergroundissa. Ne kuvastivat Wintherrin rakentamaa kuvitteellista maailmaa, jonne tavallisella kuolevaisella ei ollut asiaa. – Minun täytyy kertoa alkuun hieman tästä prosessista, multi-instrumentalisti aloittaa. Geisterin teemaa voi luonnehtia paremman termin puutteessa paranormaaliksi, eivätkä arkijärjen tavoittamattomissa olevat kokemukset ole Möcklillekään aivan tavattomia. – Geisterin ensimmäiset kolme ja viimeiset kaksi sävellystä ovat melkeinpä yksi yhteen samanlaisia kuin miten ne tuolloin nauhoitin. Mikäli paranormaaleilla kokemuksilla tarkoitetaan esimerkiksi esineiden liikkumista itsekseen, en ole kokenut mitään sellaista. – Koko albumi on rakennettu Sveitsin Lötschentalissa syntyneen Tschäggättä-kasvonaamiokultin ympärille. – Yritin saada sävellykset kuulostamaan siltä, millaisia ajatuksia puiset Tschäggättä-naamiot mielessäni herättävät, eli musiikista muodostui todella suoraviivaisen raakaa sekä rumpuja bassovetoista. Levy on konseptinsa osalta kaikkein ”maallisin” jakso Paysage d’Hiverin tarinassa ja tulee todennäköisesti myös säilymään sellaisena, joten sen tuli kuulostaa hieman tavallista karkeammalta ja maanläheisemmältä. Pois mukavuusalueelta Syy siihen, miksi tavoittelin yllättävänkin kohteliaaksi ja yhteistyöhaluiseksi osoittautunutta Wintherriä haastatteluun, on projektin toinen virallinen kokopitkä levy Geister, joka edustaa Paysage d’Hiverin tuotannossa totuttua ”metallisempaa” ja ronskitunnelmaisempaa tavaraa. Geisterin sanoitukset on kirjoitettu tällä kertaa Bernin alueella asuvan muusikon paikallisella murteella. Albumin tarinassa Wintherrin julkaisuilta tuttu hahmo The Wanderer, Vaeltaja, joka elää Paysage d’Hiverin luomassa lumisessa ulottuvuudessa, ottaa kenties ensimmäistä kertaa kontaktia kuolevaisten ihmisten maailmaan – joskin hiukan eriskummallisella tavalla. Se teki vain yhden demon [Repugnance], joka oli minulle melkoinen pettymys, joten aloin tehdä spontaanisti kappaleita, jotka syntyivät kahden tuotteliaan illan aikana. – Koen myös itse valveunia silloin tällöin ja olen niin sanotusti avoimin aistein toismaailmallisten juttujen suhteen, mutta en ole minkään sortin selvänäkijä tai muuta vastaavaa. Geisterin musiikki on Wintherrin mittapuulla erilaista kuin aiemmin. Kylmää ja toismaailmallisen hypnoottista black metalia yli 20 vuotta tehnyt Paysage d’Hiver on pysynyt salaperäisenä projektina, jonka olemassaolon ainoa tarkoitus on ollut tyydyttää tekijänsä taiteellisia ambitioita. Olen pitänyt sitä aina täydellisenä konseptina black metal -albumille tai jopa -bändille. – Jos totta puhutaan, olin tämän albumin kanssa aika kaukana omalta musiikilliselta mukavuusalueeltani ja koko luomisprosessi oli siksi todella mielenkiintoinen. Yhtä suurta TARINAA TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA HANNES BAR 28. Myös taustalaulut ovat noilta ajoilta. Jo cd-r-muodossa ilmestynyt ensimmäinen demo Steineiche (1998) onnistui missiossaan loistavasti. – Albumin tarinassa Vaeltaja kokee valveunen, jossa hän näkee ”aaveita”, jotka ovat siis meidän todellisuutemme ihmisiä. Tällä kertaa oli ihan luontevaa karsia ”tunnelmallisia elementtejä”, koska homman tuli nyt vain kuulostaa tällaiselta. Talvimaisema) oli alle parikymppisen Tobias Möcklin (alias Wintherr) päässä herännyt ajatus black metal -projektista, joka välittäisi muutamia vuosia aiemmin ilmestyneiden genren klassikkolevyjen autiota ja kylmää tunnelmaa entistäkin hyytävämmin. Se nauttii väkevää kulttisuosiota alagenren alagenressä, jonka lukuisista yrittäjistä vain aniharva on päässyt lähellekään Möcklin kykyä luoda täydellisesti tämän todellisuuden kahleista irtautuvaa mustaa metallia. – Vuonna 2008 Fribourgista ilmaantui bändi nimeltä Tschäggättä, joka otti teeman haltuunsa. – Minusta oli mielenkiintoista ottaa vanhat lauluraidat mukaan, joten äänitin liidilaulut uusiksi ja jätin vanhat huudot taustalle. Syy tähän löytyy teoksen sanoitusten aihepiiristä. S veitsissä vuonna 1997 syntynyt Paysage d’Hiver (suom. Mietin aihetta jo parikymmentä vuotta sitten, mutta koska en saanut sitä sopimaan Paysage d’Hiverin maailmaan eikä minulla ollut aikaa muille projekteille, jäin odottelemaan, että joku muu tekisi sen. Kokeilin vain, miltä kappaleet kuulostaisivat laulun kanssa, ja koska minulla ei ollut laulumikrofonia, päädyin huutamaan pätkät kuulokkeiden kautta. Olen kuitenkin saanut valveunien kautta yhteyden vuosia sitten kuolleeseen läheiseeni. Paysage d’Hiverin maailman ja ihmisten välinen kontakti tapahtuu näiden valveunien sekä ihmisten suorittamien rituaalien – kuten tämän aiemmin mainitun kasvonaamiokultin – kautta. Kahden maailman kohtaaminen Geister tarkoittaa suomennettuna aaveita tai kummituksia. Tuntiin oli puristettu kolme kappaletta, joiden herättämät lohduttomat mielikuvat ikuisesta talvesta ja loputtomasta pimeydestä olivat aivan muuta kuin aikakauden genrelle tyypillisiä, usein ”pakon edessä” tehtyjä säätiedotuksia. Myös lähes kaikissa muissa kappaleissa – paitsi Andersissa – on jäljellä jokin riffi noista sessioista
”Mielestäni demot ovat aina olleet välittömämpiä ja tunnelmallisempia julkaisuja kuin viimeiseen asti hinkatut studioalbumit.” 29
Paysage d’Hiver jos mikä ansaitsee siis kulttibändin määritelmän. ”Paysage d’Hiver on minulle enemmän taideprojekti kuin mitään muuta.” 30. Minä näen ne niin kuin ne ovat: yksittäisinä lukuina suuressa tarinassa. Homma saattaa kaivata pieniä taukoja silloin tällöin – kuten kävi Das Torin [2013] jälkeen –, mutta seuraava albumi on jo tekeillä ja tulee olemaan taas jotain aivan erilaista. Nykyisin nuo julkaisut on saatavilla myös vinyylinä ja cd:nä, joten minun ei ole enää järkevää jatkaa ”demojen” tekemistä. Se tuntuu herättäneen hämmennystä sekä fanien että toimittajien keskuudessa. Vapaata energiaa Paysage d’Hiverin tuotantoon syvemmin tutustuessa on helppo huomata Möcklin mieltymys viipyileviin tunnelmiin, ajoittain jopa jumittavaan toistoon ja transsinomaiseen fiilikseen, joka toteutuu joko säröisen metallitakomisen tai kylmänrauhallisen ambientin kautta. Mielestäni demot ovat aina olleet välittömämpiä ja tunnelmallisempia julkaisuja kuin viimeiseen asti hinkatut studioalbumit. Summat tuntuvat Möcklin täydellisen epäkaupalliset lähtökohdat huomioiden käsittämättömiltä. Teen vain parhaani, että saan valjastettua nuo energiat sävellysten muotoon. Musiikillani ei ole koskaan ollut tarkoitus saavuttaa minkään sorttista kaupallista menestystä, eikä tule koskaan olemaankaan. Totuuden nimessä on sanottava, että usein lähes puolituntisia raitoja kuunnellessa tulee ajatelleeksi, mahtaako taiteilijan ainoana tarkoituksena olla pelkkä ”materiaalin tuottaminen materiaalin vuoksi”. Kun kanavat ovat auki ja energiat voivat virrata vapaasti, annan kaiken tapahtua itsestään. Teen mitä minun täytyy ainoastaan itseni vuoksi, ja Paysage d’Hiver on minulle enemmän taideprojekti kuin mitään muuta. Halusin myös kuvastaa näitä aaveita, koska ne ovat Vaeltajan näkökulmasta selkeästi aivan toisesta maailmasta kotoisin. Useissa tapauksissa asian voisi tiivistää huomattavasti kompaktimpaankin mittaan. Projektin musiikki onkin helppo jakaa kolmeen osaan: metalliin ja ambientiin sekä näiden yhdistelmään. – Im Waldin [2020] syntyprosessin aikaan virtaus oli niin voimakas, että käytin sen hyödykseni ja viimeistelin samaan syssyyn Geisterin materiaalin, joka on odottanut valmistumistaan jo niin monta vuotta. Muutaman sadan kappaleen painoksina julkaistut nauhat ovat vaihtaneet Discogs-verkkosivuston mukaan omistajaa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) lähes 200 euron hintaan. – Vanhojen Paysage d’Hiver -kasettien ei kuitenkaan ollut tarkoitus herättää mitään huomiota levy-yhtiöissä, joten siinä mielessä ne eivät täytä klassisen demon määritelmää. Seuraajien fanaattisuus ja kiinnostus musiikkia kohtaan on lyönyt ällikällä myös itse muusikon, joka on päässyt toteuttamaan varsinaista ”oikeaa bändipuoltaan” satunnaisesti keikkailevassa kolmihenkisessä Darkspacessä. – Rehellisesti puhuen en juuri välitä termeistä, ja minusta on huvittavaa, että ihmiset kiinnittävät asiaan niin paljon huomiota. Pystyn tietysti ohjailemaan asioita tiettyyn pisteeseen asti, mutta usein minulla ei ole aavistustakaan, mistä ideani kumpuavat. Annan intuition kuljettaa energiaa vapaasti, mutta käytän ajatustani ja harkintaani ohjatakseni sen musiikilliseen muotoon ilman, että häiritsen energian vapaata kulkua. – Ensimmäiset seitsemän demojulkaisua ilmestyivät alkujaan ainoastaan cd-r-muodossa tai kasettina, eikä niitä masteroitu tai hiottu muutenkaan mitenkään, joten ne olivat aivan selkeästi demotavaraa, Wintherr valistaa. Minkälaisena näet taideprojektisi jatkon. On kuitenkin huomattavaa, että vasta kaksi viimeisintä julkaisua, Im Wald ja Geister, määritellään virallisesti kokopitkiksi albumeiksi. – Koska se sopii täydellisesti Tschäggättä-teemaan ja sen rujouteen. Kunnianosoitus undergroundille Paysage d’Hiver on julkaissut vuosien varrella suuren määrän musiikkia. Wintherrin oman Kunsthall-pienlevy-yhtiön kautta ilmestyneet demoteokset ovat olleet lähes poikkeuksetta noin tunnin mittaisia spektaakkeleita, eikä pidä unohtaa myöskään muun muassa Drudkhin ja Lunar Auroran kanssa tehtyjä splittikiekkoja, joilla on oma paikkansa ja mittansa Paysage d’Hiverin ansiokkaassa diskografiassa. Paysage d’Hiver on jatkuva tarina, eikä sillä, mitä teosta kutsutaan demoksi ja mitä albumiksi, ole mitään merkitystä. Mikäli musiikilleni olisi keksittävä jonkinlainen menestyksen mittari, toivoisin sen toimivan inspiraationa mahdollisimman monelle ihmiselle. – Minulla on ajatus ainakin kahdesta seuraavasta albumista, mutta täytyy katsoa, mitä sen jälkeen tapahtuu. – Olen ollut menestyksestä todella yllättynyt. – Kun perustin Paysage d’Hiverin, halusin sen olevan elinikäinen projekti, ja toivottavasti pystyn pitämään kiinni tästä suunnitelmasta. Minulle ne ovat olleet aina täyspitkiä albumeita, mutta demomuotoisia sellaisia, sekä soundillisesti että esteettisesti. Geister ei edusta Paysage d’Hiverille mitään ”uutta tyyliä”, vaan se on ainoastaan yksi jakso tarinassa. Pelkkä taideprojekti Paysage d’Hiverin mystinen ja etäinen habitus on herättänyt alusta asti black metal -fanien mielenkiinnon, ja erityisesti bändin alkuvuosien demokasetit olivat aikansa undergroundissa haluttua tavaraa. Tunnen kuitenkin ehdottomasti, että homma tulee vielä jatkumaan. – Tunnen itseni enemmänkin välityskanavaksi kuin varsinaiseksi säveltäjäksi. – Ne julkaisut olivat tavallaan kunnianosoitukseni black metal -undergroundille. – Kyseessä on periaatteessa oman mieleni ja intuition täydellinen balanssi
TEKSTI VESA SILTANEN KUVA ANNA MARIN 32. Jo kolme vuotta myöhemmin se julkaisi Danse Macabre -debyyttialbuminsa Century Median kautta. ÄÄNENSÄ LÖYTÄNEET Baestille tärkeintä on rakkaus death metaliin, jonka soittamisen pitää olla ennen kaikkea hauskaa. Toinen pitkäsoitto Venenum seurasi perässä vuotta myöhemmin, ja nyt päivänvalon on nähnyt kolmas albumi Necro Sapiens. Olennainen osa oman soundin löytymistä ja esille tuomista on se, että toisin kuin aiemmat levyt, Necro Sapiens on pistetty purkkiin täysin luomusti yhteissoiton voimin. T anskalaisen Baestin perustukset valettiin vuonna 2015. Julkaisutahti on ollut hurja, mutta bändi on onneksi myös kehittynyt ja kypsynyt samaa tahtia. – Olemme mielestäni löytäneet ominaissoundimme ja saavuttaneet sen pisteen, että kaikki mitä teemme kuulostaa Baestilta, meiltä itseltämme, kitaristi Lasse Revsbech toteaa videopuhelumme alkuun
Tuntuuko valitsemanne polku teistä koskaan rajoittavan tekemisiänne. – Meidän tapauksessamme rajoista on mielestäni vain hyötyä ja ne voivat myös ruokkia luovuutta. Niitä sitten pyöritellään, kehitellään ja sovitellaan koko porukan voimin treenikämpällä, jonne yhtye kokoontuu joka maanantai – ja perjantai, kun sävellysprosessi on kunnolla päällä. Meillä ei siis ollut yhtä paljon aikaa työstää levyä, Lasse tuumaa. Mutta kuten Mattias totesi, tärkeintä on, että soittaminen on hauskaa. Mutta sanoisin, että Venenum oli kokonaisuutena haastavampi tehdä, varsinkin sävellyspuolella, kun sekä minusta että Mattiaksesta [Melchiorsen, myös videopuheluun osallistuva yhtyeen basisti] tuli niihin aikoihin isä. Se oli älyttömän hauskaa, Lasse toteaa haikeana. – Jaa-a… Sitä on vain nojannut siihen, mistä diggailee ja mikä tulee luonnostaan. – Minulle on jäänyt elävästi mieleen se, kun soitimme Abbathin kanssa Budapestissa. ”Jos jokin riffi saa koko porukan hymyilemään ja kaikilla on hyvä fiilis, se on siinä. Miten asianlaita oli Baestin kohdalla. Jätimme myös klikin pois, eli biisit kuulostavat tismalleen siltä, miltä Baest kuulostaa livenä. – Minulle se, kun sai kuulla joka ilta LG Petrovin tarinoita, oli yksi kuukauden mittainen kohokohta, Mattias nauraa. Viimeksi soitimme pikkuisessa vinyyliliikkeessä, johon mahtui 50 henkeä. Toki otamme vaikutteita myös muualta, ja mielestäni olemme oppineet vuosien varrella tuomaan niitä paremmin soundiimme. Yhtye on päässyt kiertämään monien esikuviensa kanssa ja nähnyt maailmaa muun muassa Abbathin, Decapitatedin, Entombed A.D:n ja Abortedin kanssa. Sebastian tuli treeneihin, että ”minulla olisi tällainen juttu, teidän pitäisi oikeasti kehittää siihen jokin riffi”. Hauskanpito edellä Baestin musiikki syntyy yleensä Lassen tai toisen kitaristin Svend Karlssonin riffien pohjalta. Jos alkaa kurkotella liikaa joka suuntaan, siinä voi olla liikaa pureskeltavaa, Lasse pohtii. Keikkapaikkamme oli A38, vanha irtolastialus, joka on ankkurissa joen varressa. Näiltä reissuilta on jäänyt mieleen paljon hyviä muistoja. – Moni bändi treenaa ja työskentelee nykyään etäyhteyksien päässä, mikä on omalla tavallaan ihan hienoa, mutta siinä ei ole sitä old school -fiilistä jota tavoittelemme. – Tälle levylle esimerkiksi rumpalimme Sebastian [Abildsten] toi ensimmäistä kertaa rumpuidean, jonka pohjalta syntyi lopulta levyn päätösraita Sea of Vomit. Sinne me sitten pakkauduimme soittokamoinemme. Vaakakupissa painaa toki se, että levyn julkaisua jouduttiin lykkäämään eikä bändi pääse keikoille, mikä on kova isku Baestin kaltaiselle yhtyeelle, jolle keikkailu on elintärkeää. Svend oli ikään kuin hänen pieni sätkynukkensa. Anselmo ja kumppanit rundaavat erityisen Pantera-setin voimin, mistä tanskalaiset ovat enemmän kuin innoissaan. Lassen mukaan on ensiarvoisen tärkeää, että biisejä kirjoittaessa jokainen jäsen saa äänensä kuuluviin. Tahdomme vain tehdä hyvää death metalia, ja varsinkin tällä levyllä halusimme keskittyä meininkiin ja hyviin melodioihin. Se on hyvän biisin mittari.” 33. – Emme ehkä ole musiikillisesti kovin lähellä toisiamme, mutta Panteralla ja varsinkin bändin kotivideojulkaisuilla on ollut iso vaikutus siihen, miten tuomme itseämme esille ja millaista energiaa haluamme välittää. Se on hyvä ohjenuora: jos jokin riffi saa koko porukan hymyilemään ja kaikilla on hyvä fiilis, se on siinä. Mayhemin Attila oli maisemissa ja halusi tulla moikkaamaan Abbathia. Death metaliin liittyy paljon lainalaisuuksia, niin sanottuja oikeita ja vääriä tapoja tehdä asioita. Istuskelimme ahtaassa takahuoneessa, kun yhtäkkiä alkoi kuulua askellusta – tik-tik-tik-tik – ja Attilan pää ponnahti esiin porrasaukosta. Se on hyvän biisin mittari. – Nyt meihin kohdistuu toki paljon enemmän odotuksia. Jahka korona sen joskus sallii, Baestin on tarkoitus lähteä tien päälle ja suunnitelmissa on muun muassa kiertue Phil Anselmo & The Illegalsin kanssa. Koronasta on siis ollut jotain hyötyäkin. Keikkamuistoja Sen lisäksi, että vielä varsin nuori orkesteri on ehtinyt julkaista jo kolme pitkäsoittoa, sillä on takana runsaasti keikkakilometrejä. – Genesis-kappaleen taas rakensi käytännössä Mattias. Lisäksi kiersimme paljon, muun muassa Decapitatedin kanssa. Baestin musiikki on mureaa kuoloa, jossa vanhan liiton jyrien vaikutus kaikuu vahvana mutta freesillä otteella. Mikä on yhtyeen tuoreuden salaisuus. – On bändejä, joille on tärkeintä tehdä aina äärimmilleen vietyä musiikkia – mikä on myös ihan okei, nautin sellaisistakin bändeistä –, mutta me emme yritä olla rankkoja pelkän rankkuuden vuoksi. Ennen piti odottaa, että jokainen saa oman instrumenttinsa purkkiin, eikä se ole yhtä inspiroivaa. Seuraavat pari tuntia me sitten jauhoimme vain sitä – ensin lisäsimme Svendin riffin, mikä taas toimi yhdessä yhden vanhan riffini kanssa. Asumme kaikki lähellä toisiamme ja kokoonnumme yhteen säännöllisesti, eli toimintamme muistuttaa siinäkin mielessä vanhoista hyvistä ajoista. – Treenaamme biisit joka tapauksessa kunnolla ennen studiota, joten tuumimme, miksemme saman tien vangitsisi sitä energiaa, joka meillä on livesoitossa. Jokaisen riffin täytyy saada innostumaan, Mattias tuumaa. – Meillä on ollut tapana soittaa julkkarikeikka levykaupassa, mitä emme voi nyt tietenkään tehdä, ja se harmittaa suuresti. – Emme ajatelleet bändiä perustaessa asiaa sen enempää, koska koko homma syntyi rakkaudesta death metaliin. Rakastamme sitä bändiä, joten tuo kiertue on meille todella iso juttu, Mattias toteaa. – Viime vuonna emme voineet keikkailla, joten meillä oli paljon enemmän aikaa biisien tekemiseen, eli siinä mielessä uusi oli ainakin paljon helpompi, Mattias komppaa. – Pantera on kulkenut meidän kaikkien mukana niin kauan kuin olemme musiikkia aktiivisesti kuunnelleet. Se oli todella sen arvoista, ja on mahtavaa, kun pääsee kuuntelemaan valmista lopputulosta heti biisin soittamisen jälkeen. Haluamme oikeasti säveltää kimpassa sen sijaan, että yksi tyyppi toisi kaiken valmiina muille, Lasse tuumaa. Hän ja Svend istuivat alas, ja sitten Mattias alkoi ohjailla, mistä ja millaisista paloista se koostuu. Kiertueeseen kuuluu keikkoja myös Venäjällä, ja olenkin kuvitellut meiningin samanlaiseksi kuin Moskovassa vuoden 1991 Monsters of Rock -keikalla, Lasse naurahtaa. ”Oletteko jätkät nähneet Abbathia?” Se oli aika koominen ja jotenkin sarjakuvamainen hetki, kun kaksi black metal -legendaa etsii toisiaan ympäri laivaa, Lasse hekottelee. Soitamme musiikkia, jota oikeasti haluamme, ja jota on hauska soittaa. Koronan hopeareunus Monesti puhutaan vaikeasta toisesta levystä, ja myös kolmatta pidetään haasteellisena. ”Nyt tulee tämä riffi, sitten tämä riffi tähän”, Lasse nauraa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 09.03.2021 07:51:53 09.03.2021 07:51:53
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 09.03.2021 07:51:53 09.03.2021 07:51:53
36
Nyt yli kaksi miljoonaa levyä myynyt death metal -jättiläinen on saanut valmiiksi viidennentoista pakettinsa Uuden Cannibal Corpse -levyn kansi on yksi sen kammottavimmista. Ystävällinen, asiansa selkeästi ja analyyttisesti esittävä keskustelija. Biisien tehtävä on olla raskaita ja yhä tarttuvampia. Ainakaan, jos hänen kohdallaan pitää paikkansa, että kun perin juurin rauhalliset ihmiset raivostuvat, he todella raivostuvat. Sama logiikka auttoi vuonna 1988 perustettua Cannibal Corpsea. ”Mitä enemmän / nostatte kohua / sitä enemmän / lapsenne rakastaa mua.” Eppu Normaalin varhaisklassikko Rääväsuita ei haluta Suomeen viittasi Sex Pistolsin peruttuun Suomen-keikkaan. Sillä perin juurin rauhallinen Alex Webster on. Mutta kun republikaanisenaattori Bob Dole paheksui vuonna 1995 julkisesti Cannibal Corpsea – ja samalla lukuisia hip hop -akteja – hän osallistui tahtomattaan halveksumiensa artistien promoamiseen yhä suuremmalle yleisölle. asetelmasta, että aggressiivisen musiikin takaa löytyy seesteisiä muusikoita. En haluaisi olla paikalla, kun Webster näkee punaista. Hän toivoo kykenevänsä jonain päivänä reagoimaan pahimmissakin tilanteissa tyynesti. Samaan aikaan yli 30 vuotta brutaalia death metalia tahkonnut Alex Webster sen kuin seestyy. Vastikään juoksulenkiltä kotiutunut, toista kahvikupillistaan viimeistelevä herrasmies on mitä erinomaisin esimerkki siitä klassisesta TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT ALEX MORGAN 37. Enkä tarkoita, että yhtyeen menestys olisi musiikin sijaan kohujen ansiota. D eath metal -Gandhi. Kitaristiksi pestattu luottotuottaja Erik Rutan suitsii yhtyettä yhä vimmaisempiin suorituksiin. Kuin Gandhi. Cannibal Corpsen basisti Alex Webster on takavuosina kertonut, että häpeää tilanteita, joissa menettää malttinsa
Cannibal Corpsen keikkasuosikkien joukkoon on noussut hitaammin ruhjovia kappaleita kuten Scourge of Iron, Evisceration Plague ja edellisen Red Before Black -albumin (2017) kiertueen keikkojen avausbiisi Code of the Slashers. Websterin mukaan yhtyeen tulee tunnustaa ensisijainen tehtävänsä. Kahden hatun Rutan Cannibal Corpsen viriiliyteen vaikuttaa myös ensimmäinen miehistönvaihdos sitten vuoden 2005, jolloin jo levyillä The Bleeding (1994) ja Vile (1996) soittanut kitaristi Rob Barrett palasi yhtyeen riveihin Jack Owenin väistyttyä. Koska biisi niin vaatii Olivat Mazurkiewiczin aivoitukset mitkä hyvänsä, Violence Unimagined on osuva otsikko – siksikin, ettei yhtye edelleenkään tingi intensiivisyydestään. – En lähtisi nopeuttamaan noita biisejä, sillä se heikentäisi niiden tehoa. Joku toinen biisi voi olla todella hankala soittaa ja selviydymme siitä juuri ja juuri, mutta meidän on selviydyttävä, koska biisi niin vaatii. Jokainen meistä kehittyy soittajana edelleen, mutta Paul on tehnyt viime vuosina ja etenkin uudella levyllä isoimman työn. – Erik on loistava tuottaja ja loistava kitaristi. Ja lopultahan teknisyys ja nopeus ovat vain keinoja päämäärän saavuttamiseen. Pidän siitä myös juuri tuosta mainitsemastasi syystä, mehän olemme jo kuvitelleet valtavasti väkivaltaa edellisillä neljällätoista levyllä. Rutan on paitsi ansioitunut tuottaja myös arvostettu metallikitaristi. Tuon päämäärän voi saavuttaa monin tavoin; soittaen jotain hidasta ja melko simppeliä, jotain todella nopeaa ja mutkikasta tai jonkinlaista edellä mainittujen yhdistelmää. – Jep, niin olemme. On mahtavaa saada nuo elementit osaksi Cannibal Corpsea. Myös muusikkona Rutan on niin kovatasoinen kuin death metal -yhtye vain toivoa voi. Mutta en tiedä, oliko Paulilla tuo taka-ajatus. Kun lajina on death metal, joka pyrkii pysyttelemään aidosti brutaalina, on ensiarvoisen tärkeää, ettei soiton taidokkuus ole pois aggressiivisuudesta. Onneksi me olemme. – Tuottajana hän puskee meidät aina parhaisiin mahdollisiin suorituksiin, hänelle ei kelpaa mikään vähempi kuin täydellinen. Webster nauraa. Monesti vaikeimmat tekemäni biisit ovat hankalia samasta syystä, hitaammin soitettuna ne eivät olisi haastavia. Joskus kun kamppailemme pitkään jonkin todella vaikean osan kanssa, meille saattaa tulla houkutus kelpuuttaa kelvollinen otto ja siirtyä eteenpäin. Paul [Mazurkiewicz, rumpali] keksi levyn nimen, enkä voi tyhjentävästi vastata hänen puolestaan, mitä hän mahtoi ajatella. Kun yksi jäsen poistuu ja toinen tulee tilalle, musiikkimme ”Jos levy numero viisitoista vihjaa sisältävänsä jotain, mitä me ja yleisömme emme ole osanneet aiemmin kuvitella, se toivottavasti herättää mielenkiinnon.” 38. Barrettin korvaajaksi vuonna 1997 tullut, myöhemmin tämän kanssa rinnakkain Cannibal Corpsessa soittanut kitaristi Pat O’Brien ajautui vakaviin ongelmiin virkavallan kanssa 2018. Hän vain vastaa, että okei, kokeilen, palataan asiaan muutaman viikon päästä. En keksi toista tuottajaa, jolla olisi yhtä laaja kokemus myös muusikkona. Hän korostaa, että levyt ovat ikuisia, ne on tehtävä kunnolla. On aika vaikuttavaa, että Paul soittaa nyt viisikymppisenä haastavampia juttuja kuin koskaan ennen. Kun teemme biisejä, esittelemme Paulille ideoita jotka ovat – no, todella vaikeita. Webster on tyytyväinen, että Cannibal Corpsessa on nyt tunnistettava vivahde Rutan-soundia. Oman, vuodesta 1997 toimineen death metal -yhtyeensä Hate Eternalin ohella hän on soittanut muutamaan otteeseen kuolopioneeri Morbid Angelin riveissä. Jos levy numero viisitoista vihjaa sisältävänsä jotain, mitä me ja yleisömme emme ole osanneet aiemmin kuvitella, se toivottavasti herättää mielenkiinnon. Rummut on fyysisesti vaativin instrumentti. Sen sijaan se kiristi otettaan entisestään. Sellaisen se sai, eikä ketä tahansa, vaan yhtyeen kiertuekitaristina 2019 toimineen, Kill-albumista (2006) alkaen kaikki Cannibal Corpse -levyt A Skeletal Domainia (2014) lukuun ottamatta tuottaneen Erik Rutanin. Murskaavin raskaus asustaa usein vahvoissa hitaissa kitarariffeissä. Jos asiaa katsoo vain teknisestä näkökulmasta, noita biisejä on helppo soittaa, mutta ne kuuluvat ehdottomasti parhaidemme joukkoon. – Eikä se ole mikään pikkujuttu. Kaikilla levyillä, joilla hän on soittanut, ja kaikissa biiseissä, jotka hän on tehnyt, on hänelle ominaisia juttuja, jotka tunnistaa, jos tuntee hänen tyylinsä. Alex hei, nimihän on paradoksi! Mitä väkivaltaan tulee, te olette melkoisen mielikuvituksekkaita. – Uudelle levylle tekemäni biisi Surround, Kill, Devour oli temponsa vuoksi todella vaikea soittaa. Jokainen jäsen bändissämme on aina ollut tervetullut osallistumaan biisien tekemiseen. Webster korostaa, että kehitys on kuultavissa ennen kaikkea Mazurkiewiczin työskentelyssä. – Ja meidän ensisijainen tehtävämme on soittaa ihan helvetin raskasta, äärimmäisen aggressiivista death metalia. Joku totesi osuvasti, että jos Cannibal Corpsen rumpalina olisi joku teknisesti notkeampi muusikko, kuten Derek Roddy tai George Kollias, eihän siitä tulisi yhtään mitään. Huhtikuussa julkaistava albumi kantaa nimeä Violence Unimagined. Muutkin tuottajamme ovat tehneet hienoa työtä, mutta Erikistä tekee oman lukunsa se, että hän on työskennellyt sekä tuottajan että muusikon roolissa. Ja päämäärä on helvetillisen raskas biisi. Jos joku meistä kirjoittaa yksinkertaisen biisin, joka on yhtä kaikki raskas ja iskevä, otamme sen ilomielin vastaan. Hiljalleen muulle yhtyeelle – Barrettille, alkuperäisjäsenille Websterille ja Mazurkiewiczille sekä vuonna 1995 Chris Barnesin paikan solistina ottaneelle George ”Corpsegrinder” Fisherille – kävi selväksi, että se tarvitsi uuden vakituisen kitaristin. Mazurkiewiczin soitosta ei puutu vimmaa, kumpuaahan se vanhakantaisesta thrash-pieksännästä. Taannoin sosiaalisessa mediassa keskusteltiin äärimusiikkirumpaleista. Eikä Cannibal ole Rutanin ensimmäinen Corpse, sillä 1990-luvun alkupuolella hän toimi thrashimmin deathiään sävyttäneen Ripping Corpsen kitaristina. En suostunut hidastamaan Surround, Kill, Devouria, se vaati tiettyä tempoa. Me kaikki muut innostuimme nimestä. Selviydyimme biisistä, mutta töitä se teetti. Ja kun asiaan palataan, hän on ottanut ideamme haltuun. – Hän on niin kokenut muusikko, että hänelle on muodostunut oma tunnistettava tyylinsä. tunnistettavan raivokasta kuoloa. Hate Eternalissa hän on pukeutunut sekä tuottajan että muusikon hattuun, kuten nyt myös Cannibal Corpsessa, Webster sanoo. Sitä kautta jokaisen persoonallisuus, jokaisen tyyli, on muotoutunut osaksi soundiamme. Erik ei suostu sellaiseen. Hän on todella kova tekemään töitä, ja niin tulee olla sinunkin, jos aiot työskennellä hänen kanssaan
Alex Webster.
Klassiset Slayer-soolot ovat aina tervetulleita. Se on tärkeää. Ja siis kyllähän myös Robin sooloissa on aina selkeä suunta ja rakenne. Minun ja Robin biiseissä ei tapahdu sellaista yhtä usein. kokee pieniä muutoksia. Webster painottaa, etteivät mainitut kuulosta Cannibal Corpselle soitettavaksi lahjoitetuilta Hate Eternal -biiseiltä vaan ovat ”full on Cannibal”, mutta Rutan-twistillä, jollaista ei Websterin tai Barrettin biiseistä löydy. ”Ensisijainen tehtävämme on soittaa ihan helvetin raskasta, äärimmäisen aggressiivista death metalia.”. – Ehdottomasti! Eivät yksityiskohtaisemmin rakennetut soolot meille ihan uusi asia ole, mutta Erik on johdattanut meitä yhä pidemmälle siihen suuntaan. Myös hänen lead-osuutensa, joita on myös joissain minun ja Robin biiseissä, ovat omanlaisiaan: synkkiä ja aggressiivisia, melko villejä mutta tarkasti rakennettuja. Miten tuon twistin sanallistaisi. Bound and Burnedin sekä ensimmäisenä singlenä julkaistun Inhumane Harvestin soolot ovatkin Cannibal Corpselle jotain uutta. Kaikkia kitaristeja tuollainen ei kiinnosta, ja mikäpä siinä. Siitähän bänditoiminnassa on kyse. Klasarin pimeä puoli Erik Rutanin kädenjälki kuuluu kirkkaimmin kappaleissa Condemnation Contagion, Ritual Annihilation ja Overtorture, jotka kitaristi sävelsi ja sanoitti. – On paljon helpompi bongata nuo jutut kuunnellessa kuin puhua niistä – mutta yritän parhaani! Erik käyttää paljon oktaavisointuja, ja usein hänen biiseissään kitaristit soittavat miltei koko ajan toisistaan eroavia juttuja. – Kuten sanoin, hänellä on oma tyylinsä, emmekä halua millään tavoin tukahduttaa sitä. Tietenkin on bändejä, jotka nojaavat yhteen biisintekijään, mutta meillä jokaisella on tilaa jättää kädenjälkensä. Molempien soolot ovat ikään kuin biisejä biisien sisällä. Hänen sävellyksissään ja sooloissaan on läsnä ikään kuin klassisen musiikin pimeä puoli. Kyllä minäkin tykkään vanhan koulun kampisooloista
Mies onkin varsin tyytyväinen Violence Unimaginedin bassosoundiin. Mitä pidemmälle kohti kesää mennään, sitä rankempaa on seisoskella koko päivä mustissa farkuissa. Tällaiselle vanhan koulun bändille se oli kieltämättä outoa. Toivottavasti matkustaminen on taas turvallisempaa, jahka seuraavan levymme aika koittaa. – Äänitin sekä suoran että overdrive-kanavan kautta, ja lähetin molemmat Erikille. Meillä kaikilla oli todella hauskaa. Websterin mukaan Barrett otti virkaiältään vanhempana kitaristina tavallista keskeisemmän roolin biisinteossa. Sehän se termi on, kun puhutaan sanasta, jonka kirjainten järjestys on sama etuja takaperin. Mutta jos käyttää suoraviivaisempia rakenteita, pystyy yllättämään kuulijansa. Jos tekee kahdenkymmenenviiden riffin biisin, osavaihdot eivät lopulta yllätä kuulijaa, koska hän tottuu siihen, että biisi pyörähtää joka käänteessä päälaelleen. Me kolme pääasiallista biisintekijää muodostamme toimivan yhdistelmän, biiseistämme rakentui monipuolinen levy. 41. Jos biisinteko olisi yhden jäsenen varassa, monipuolisen levykokonaisuuden rakentaminen olisi paljon vaativampi savotta. – Ystävyys ei aina tarkoita, että yhteispeli toimii myös yhtyekontekstissa, etenkään kiertueilla, kun käytännössä asutaan yhdessä bussiolosuhteissa. Treenasimme yhdessä, otimme toistemme tekemät biisit haltuun. Kun koitti aika ottaa puheeksi Rutanin liittyminen vakituiseksi kannibaaliksi, kumpikaan osapuoli ei epäröinyt. Websterille Cannibal Corpsen tehtävä on luoda paitsi mahdollisimman raskaita myös tarttuvia ja persoonallisia äärimetallikappaleita. Tai siis muut pääsivät, Webster ei. – Tarkoitukseni oli palata huhtikuussa levyn äänityksiin. Riffit itsessään voivat olla hyvinkin monimutkaisia, mutta kun ne sovittaa kokonaisuudeksi, jossa on juuri sopivasti toistoa – ei liikaa, mutta ei liian vähänkään – koukuttaa kuulijan sortumatta liian simppeleihin ratkaisuihin. Tarttuvaa biisiä rakentaessaan Webster panostaa huolelliseen sovittamiseen. Ja vaikka kaikki onnistui erinomaisesti, olisin toki ollut mieluummin paikan päällä, en vain äänittääkseni omat osuuteni vaan saadakseni seurata toisten työtä. Uuden kitaristin kolmen biisin ohella levy sisältää neljä Websterin ja neljä Barrettin sävellystä, joista osan on sanoittanut Mazurkiewicz. – Erikin Mana-studio sijaitsee Tampa Bayn alueella Floridassa, samalla seudulla, missä muut bändin jätkät asuvat. Ja nehän saavat tehdä aivan niin kuin haluavat, minä en ala laatimaan sääntöjä kenellekään. Yleensähän meillä ei ole asiaa studiolle ennen äänitysten alkua, mutta nyt pääsimme sinne käytännössä milloin tahansa. Erik raivasi kalenterinsa tyhjäksi voidakseen keskittyä työskentelemään kanssamme. Vai käytänkö väärää termiä. Rutanin soveltuvuus Cannibal Corpseen ei silti ollut itsestäänselvyys. Emme tietenkään hae vain yksittäisiä iskubiisejä vaan tasavahvaa levyä, ja sellaisen onnistuimme tekemään. Siitä oli iso apu äänityksiin valmistautuessa. Ei studio ihan heidän kotikulmillaan ole, mutta tarpeeksi lähellä, että Paulin oli mahdollista matkustaa sinne ja työstää rumpuosuuksiaan yhdessä Erikin kanssa. Mutta tarttuvia tuollaiset biisit tuskin ovat. – Jotkut bändit vievät rakenteet ihan avantgardeksi, biiseissä on kolmekymmentä riffiä eikä juuri lainkaan toistoa. Ymmärtääkseni hän käytti vain suoran kanavan äänityksiäni ja veti ne suosikkibassokaappinsa kautta käyttäen Darkglass X7 -pedaaliani. Hoidimme myös promokuvat alta pois samalla reissulla. Alex Webster myöntää, että nyt kun luottotuottajasta tuli myös kitaristi, Cannibal Corpsen voi sanoa toimivan taas vahvemmin DIY-pohjalta. Erik Rutan. Erik totesi heti, että okei, mukana ollaan. Webster on äänittänyt sivuprojektiensa bassoja kotistudiossaan, joten täysin uuden edessä hän ei poikkeusolojen vuoksi ollut. Websterillä, Barrettilla ja Rutanilla on omat erilaiset tunnusmerkkinsä, mitä tulee sovituksiin. Et, osuit aivan oikeaan. Tämä ei ole hankaloittanut Cannibal Corpsen toimintaa lainkaan – ennen kuin nyt, koronapandemian myötä. – Rob tekee joskus biiseistä ikään kuin palindromeja. Mutta Robin biisit ovat todella väkeviä, se on selvä. Hänen bassoaan kuullaan myös Rutanin melodista progressiivista metallia soittaneen Alas-sivuprojektin demolla (1996). – Tällainen toimintahan on monille yhtyeille ihan tuttua. Haasteista viis, lopputulos kuulostaa mahtavalta. Mutta jo lähtöä tehdessäni tajusimme, että pandemia oli pääsemässä valloilleen niin pahasti, että minun olisi viisainta pysytellä kotona. Kun huomaa biisin etenevän niin, että kuulija luulee tietävänsä, mitä on luvassa seuraavaksi, on oiva hetki heittää kehiin jokin outo, yllättävä riffi. Basisti on asunut vaimonsa kanssa jo pidempään Portlandin lähellä Oregonissa. Termi, joka liitetään usein yhtyeiden demonhuuruisiin alkuaikoihin. Niin tärkeää kuin soittokyvyn ylläpito onkin, biisintekotaitojen hiominen on vielä tärkeämpää. Jos katsot tarkkaan joitain vanhoja kuviamme, näet että hikoilemme. Ratkaisee vain, miten ne sovittaa yhteen. Webster kiersikin Alasin kanssa, mutta ei soittanut ainoaksi jääneellä Absolute Purity -albumilla (2001). Jos ottaa promokuvia Floridassa, se kannattaa tehdä alkuvuodesta, kun ei ole vielä niin kuumaa ja kosteaa. Tee-se-itse. – Olin maaliskuussa 2020 Floridassa. Mutta kaikkihan sujui aivan loistavasti. – Studiolla on todella hyvä rumpusetti, jolla Paul pääsi tällä kertaa myös demottamaan biisejä. Toista tarpeeksi, älä liikaa Siirtymän luonnollisuus kiteytyy siihen, että Violence Unimaginedin kappaleista miltei kolmasosa on Rutanin käsialaa. – Robilta syntyi melkoisia hittejä, kuten levyn avaava Murderous Rampage, Inhumane Harvest ja Follow the Blood. Hän soitti bassoa Hate Eternalin ensidemolla (1997) sekä Fury & Flames -albumilla (2008). – Jos on viisi keskenään toimivaa riffiä, ei välttämättä tarvitse enempää. DIY. Eivätkä ne lopulta ole yllättäviäkään. VANHA KOULU, UUDET OPIT Webster tunsi Rutanin yhtyetoverina jo ennen kuin tämä lyöttäytyi mukaan Cannibal Corpsen kiertueelle 2019. – Se oli luonnollisin mahdollinen siirtymä
Violence Unimaginedin kannessa ei jätetä mitään vihjailun varaan, mutta luottotaiteilija Vincent Locken kädenjälki onnistuu kuitenkin yllättämään: yli kolme vuosikymmentä toimineen yhtyeen uuden levyn kannen ei odottaisi olevan yksi sen karmaisevimmista. Nimi jättää paljon tulkinnanvaraa, sen pohjalta voi tehdä ties millaista jälkeä, kunhan se on erittäin väkivaltaista. Webster halusi Surround, Kill, Devour -biisiin tuplabassarikompin, jollaiset ovat tutumpia power metalista ja klassisemmasta heavy metalista. Saimme häneltä neljä kansiehdokasta, ja valitsimme tämän, ehdottomasti verisimmän. Sitten taas Erikillä on oma otteensa tähän hommaan. Hän kertoo mieltyneensä 7/8-tahtilajiin, jonka käyttöön häntä on inspiroinut ennen kaikkea kanadalainen progressiivisen rockin mammutti Rush, jonka mittava taival päättyi taannoin rumpali Neil Peartin poismenoon. Se on yksi kaikkien aikojen metallilevyistä, sovituksiltaan täydellinen. Jokaisesta yhteistyöstä kantaa mukanaan tuliaisia, jotka kasvattavat omaa työkalupakkia. Vince on huikea taiteilija, eikä meidän ole koskaan tarvinnut juurikaan ohjeistaa häntä. Uudelle levylle on uinut vaikutteita myös suoraviivaisemmasta metallimusiikista. Uuden levyn kappaleista erityisen kuvaavasti on nimetty Slowly Sawn. Yksi biiseistä, joista sain tuon komppi-idean, on Halfordin Handing Out Bullets. Klassinen esimerkki tästä on varhaisveisu Hammer Smashed Face, jonka intro kuulostaa siltä kuin kasvoja tosiaan vasaroitaisiin murskaksi. – Tapani tehdä biisejä on saanut vaikutteita monista eri musiikkityyleistä, kuten myös kaikilta muusikoilta, joiden kanssa olen työskennellyt niin Cannibalissa kuin sivuprojekteissanikin. Ajattelin, että olisi kiinnostavaa kertoa tarina uhrin näkökulmasta. Voimametallia lainaamassa Webster rakentaa yllätyksellisyyttä biiseihinsä tahtilajeilla pelaillen. Se on opettavaista kamaa, samoin kuin Rush ja oikeastaan mikä tahansa kuuntelemani progressiivinen kama, kuten myös funk. Ymmärtääkseni Paul vain lähetti Vincelle levyn nimen ja pyysi häntä tekemään muutaman kansiehdokkaan. Esimerkiksi Ritual Annihilation onnistuu olemaan tarttuva biisi, vaikka vielä sen lopussa esitellään aivan uusi riffi. – Olen metsästänyt paljon fuusiojazz-kamaa, ennen kaikkea bändejä, joissa on kovat basistit – aika lailla kaikissa niissä on – ja joiden soinnissa on raskaampia sävyjä. Minun biisirakenteeni ovat perinteisempiä, olen ammentanut vuosien saatossa inspiraatiota sovituksiin muun muassa Slayerin Reign in Bloodista. Power metalissahan tuo on ihan peruskauraa. Kun progekompin päällä soi matalavireinen death metal -riffi, lopputulos ei kuulosta progelta. Cannibal Corpsen hurmeinen kansitaide on päätynyt takavuosina sensuurin kynsiin. Voi toki olla, että jossain vanhassa biisissämme on jo tuollainen komppi, enkä vain muista sitä. Se on minun biisini, ja sen riffit kaipasivat juuri tuollaista tekstiä. Suoraviivainen aloitusriffi todella sahaa, eikä kiirehdi sahauksessaan. Mutta se on. – Rumpukompeissa on mahtavaa juuri tuo: voi ottaa kompin jostain toisesta metallityylistä tai musiikkityylistä, joka ei ole metallia lainkaan, ja lyödä päälle todella raskaan riffin. Työskentely Ron Jarzombekin kanssa Blotted Science -bändissä oli tärkeä oppimiskokemus, samoin Conquering Dystopia -jutut Jeff Loomisin ja Keith Merrow’n kanssa. Kansista kauhehin Cannibal Corpsen kansitaide on yllättänyt eniten silloin, kun se on ollut ylettömän brutaalin sijaan vihjailevampaa. Nyt se tuleekin vasta kolmosella. Vaihtoehtoisen kannen luulisi menevän läpi kaikissa niissä levykaupoissa, joita nyt yleensäkään on enää pystyssä. Ne auttavat kuulijaa kuvittelemaan poloisen uhrin, jota sahataan palasiksi hitaasti, päivä toisensa jälkeen. Okei, eihän se power metalia ole, mutta klassista heavyä kuitenkin. Ratkaisee vain, miten ne sovittaa yhteen.” 42. Etenkin uuden oppiminen rytmiin liityvissä asioissa on vaikuttanut suuresti tapaani tehdä biisejä. En tosin ”Jos on viisi keskenään toimivaa riffiä, ei välttämättä tarvitse enempää. – Sekin on häiritsevä, mutta ei lainkaan niin karmea ja loukkaava kuin virallinen kansitaide. Biisin keskellä sahaus hidastuu entisestään, ja kuulostaa kuin sahaaja todella ottaisi aikansa. Mutta harjaantunut korva tunnistaa, että nämä kaverit ovat kuunnelleet Rushia tai Dream Theateria. Mutta normaalisti pistäisimme tuollaisessa tempossa virveliniskun ykköselle tai kakkoselle. – Aivan. Ruotsalaisen Jonas Hellborg Groupin E-albumi 1990-luvun alkupuolelta on huikea, Hellborg soittaa levyllä yhdessä Jens ja Anders Johanssonin kanssa. Yhtye ennakoi myös Violence Unimaginedin verikekkerien herättävän paheksuntaa ja tilasi Lockelta myös vaihtoehtoisen kansitaiteen. Uskoisin senkin juontavan Erikin mieltymyksestä klassiseen musiikkiin. Kaikki musiikki, jolle altistuu, liukenee osaksi omaa persoonallista ilmaisua. Yhtyeen repertoaariin mahtuu kappaleita, joissa musiikin ja sanoituksen yhteys on poikkeuksellisen selkeä. Levy pursuaa hienoja bassojuttuja, rumpujuttuja, kosketinjuttuja. – Eihän Surround, Kill, Devourin kertosäkeen tuplabassaritempo täysin uusi juttu meille ole, samaa vauhtia löytyy biiseistä kuten Sentenced to Burn. Ennen kaikkea siksi, että silmittömän verilöylyn keskiössä on pieni vauva. – Se on rujo. Robin biisit rakentuvat välillä noin, biisit alkavat ja päättyvät samalla riffillä. – Olet aivan oikeassa
Kahdella uusimmalla levyllä on joitain biisejä, jotka ovat toki aggressiivisia mutta eivät erityisen synkkiä, esimerkiksi aiemmin mainitsemani Surround, Kill, Devour. O’Brien vapautettiin 50 000 dollarin takuita vastaan. – Kieltämättä kahdella uusimmalla levyllä thrash-juuremme kohtaavat death metalin selkeimmin sitten alkuaikojemme. Silti sekä Kreator että Anthrax lokeroitiin thrashiksi, Death deathiksi. Olemme päätyneet ikiaikaiseen keskusteluun siitä, mikä yhtye 1980-luvulla pohjimmiltaan edusti mitäkin oraalla olevaa genreä. Yksi herkullisimmista meemeistä asetti vierekkäin kongressitalon käytävällä möykkäävän Schafferin ja Walmartin pihassa syli pehmoleluja täynnä myhäilevän George ”Corpsegrinder” Fisherin. TAPAUS O , BRIEN 43. Helmikuussa 2020 sosiaaliseen mediaan ilmestyi Cannibal Corpse -fanin yhteisselfie O’Brienin kanssa. Kaikkihan me rakastamme Dark Angeliä, etenkin Darkness Descendsiä. Me tarjoamme positiivisen tavan purkaa turhautumia, vapauttaa energiaa. tiedä, miten ihmeessä hän muka selviää kertomaan koettelemuksestaan. Tylyä kuolometallia pari toki edustaa, mutta se soi ilmavammin kuin edeltäjänsä A Skeletal Domain, joka on Gallery of Suiciden (1998) ohella Cannibal Corpsen diskografian pimeintä äärtä – mikä ei ole moite. – Jokainen levymme on parasta, mihin kulloisenakin aikana pystyimme, ja edustaa sitä, millaista kamaa halusimme sillä hetkellä tehdä. Edessä saattaa olla entistä thrashimpiä tai synkeämpiä levyjä, kukapa tietää. Äärimetallin alkuhämärän analysointi Alex Websterin kanssa ansaitsisi aivan oman juttutuokionsa. Nyt siihen ei suoda aikaa. Sekavana tavattu O’Brien pakeni virkavaltaa naapuriinsa, työnsi naapurin tieltään ja hyökkäsi puukko kädessä kohti poliisia, joka taltutti hänet sähkölamauttimella. Sen laannuttua pelastustyöntekijät löysivät kodista huomattavan määrän aseistusta: haulikkoja, puoliautomaattiaseita, konepistooleita, käsiaseita, jopa liekinheittimiä. Totta onkin, että uuden levyn ja edeltäjänsä Red Before Blackin yhteys on selkeä. – Poliittisten haasteidemme selättäminen on tärkeää. Kuvaa horjutti joulukuussa 2018 uutinen yhtyeen silloisen kitaristin Pat O’Brienin pidätyksestä, syinä poliisin väkivaltainen vastustaminen, murto ja pahoinpitely. Toivottavasti kaikki voivat hypätä mahdollisimman pian turvallisesti moshpitiin. – Ritual Annihilation käsittelee ymmärtääkseni viikinkien uhrirituaaleja. Deathin Scream Bloody Goren ja Kreatorin Pleasure to Killin välillä on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Tämän kaiken lisäksi löytyi kolme pääkalloa. Kenties seuraava haastattelija pääsee jututtamaan sekä death metal -Gandhia että tämän koiraa. Mutta niin on myös ajatella välillä muutakin, urheilla, kuunnella musiikkia. Erik Rutan rikastutti jo ensimmäisellä Cannibal Corpse -levytyksellään myös yhtyeen sanallista antia. Epäpoliittisuuttaan aina korostanut Cannibal Corpse henkilöityy etenkin aina yhtä seesteisiin alkuperäisjäseniin Alex Websteriin ja Paul Mazurkiewicziin. Juuri tuollaiset levyt meitä aikoinaan inspiroivat: pari ekaa Kreatoria, pari ekaa Sodomia, varhaiset Dark Angelit ja Slayerit. – Biisini Cerements of the Flayed, jonka Paul sanoitti, on samanlainen tapaus. Kaksikossa on suoranaista rentoutta, mihin vaikuttaa yhtyeen thrash metal -juurten nousu kuuluville. Kuulen joissain Robin biiseissä Dark Angel -vaikutteita. Jo riffejä tehdessäni mietin, että näissähän on hautajaistunnelmaa. Oli tai ei, hyväksyn sen. Sen jälkeen hänen vaiheistaan on kerrottu julkisuuteen hyvin vähän. Webster naurahtaa. Elävät kuolleet, kannibalismi ja sarjamurhaajat ovat Cannibal Corpsen peruskuvastoa, josta ei ole syytä luopua. – Haarat olivat silloin niin lähellä juurta, ettei niiden välillä ollut kovinkaan suuria eroja. Samaan aikaan O’Brienin koti tuhoutui tulipalossa. On mahdotonta olla vihainen mistään vietettyään tunnin pitissä. Aihe on erittäin väkivaltainen, emmekä ole koskaan aiemmin ammentaneet siitä. Niin ei tee Alex Webster nytkään, sen sijaan hän korostaa O’Brienin merkitystä biisintekijänä ja muusikkona. Tietenkin myös varhainen death metal kuten Possessed. Enhän minä itse ole niissä myllännyt enää aikoihin, mutta parikymppisenä ne veivät minusta kaikki mehut monikertoihin. Olipa kerran äärimetalli Violence Unimagined edustaa Alex Websterille selkeää jatkumoa suunnalle, johon Cannibal Corpse on musiikkiaan viimeiset vuodet vienyt. Se kertoo siitä, miten joku haudataan elävältä jonkun toisen nahan sisään. Webster korostaa, että yhtye hamuaa aina myös uusia aiheita, kunhan ne soveltuvat otsikon ”kauhu” alle. – Hän tuli muistuttamaan, että on seuraavan haastattelun aika. ”IN A WORLD of Jon Schaffers, be a Corpsegrinder.” Capitol Hillin tammikuisten levottomuuksien jälkeen meemitehtailu Iced Earth -kitaristi Jon Schafferin ympärillä villiintyi. Cannibal Corpse osoitti tukensa O’Brienille, muttei ole entisen kitaristinsa edesottamuksia sen koommin kommentoinut. Uusissa promokuvissamme hänellä on Dark Angel -paita, enkä tiedä, onko se sattumaa. Websterille Cannibal Corpse on yhä positiivisia energianpurkauksia mahdollistava, poliittisuudesta vapaa vyöhyke, jonka kaikki väkivalta on kuvitteellista. Kateeksi käy. Erikin biisit ovat uuden levyn pimeintä päätyä, mikä johtuu hänelle ominaisista, todella kolkoista mollisoinnuista. Websterin selän takana pilkahtaa valkea häntä, kenties kultaisennoutajan. Salaliittoteorioista poliittista polttoainetta ammentava Schaffer oli näet kongressitalon hyökkääjien joukossa. Kreator oli tuolloin ehdottomasti lähempänä Deathiä kuin vaikkapa Anthraxin Among the Livingiä. Meemi kehottaa kulkemaan Fisherin valitsemaa tietä. Hän näkee sille tilausta etenkin kotimaassaan, jossa jakautunut kansakunta sinnittelee pandemian keskellä. Mutta kutsui tuota kamaa millä termillä tahansa, se pysyy mukanamme aina. Se teki hyvää. Itse tykkään kovasti myös Leave Scarsista
Annoin tulla kaikkea sitä, mikä on ikinä inspiroinut mua. Hetken päästä Noora myöntää tehneensä yhden periaatepäätöksen: hevimetallia albumilla ei kuulla. – Ei musiikkia kuitenkaan tehdä pelkästään itselle. Aloin kerätä Spotifyhin soittolistaa, jäsentelin asiaa sillä tavalla itselleni. – Kyllä tämän levyn tekeminen oli itselleni arempi kokemus kuin minkään musan aiemmin. – Mulla on jo Battle Beast, ja lisäksi ollaan tekemässä Netta Laurenteen kanssa pian Laurenne & Louhimo -albumia, joka on heviä senkin edestä. Helpottuneen oloinen Noora sanoo olevansa levyn suhteen itsevarma, mutta jännittävänsä silti sen vastaanottoa. – Sinne kerääntyi aerosmithit, pinkfloydit, arethafranklinit ja muut elämäni tärkeimmät musajutut. Mun pää räjähti heti! Se oli upea hetki! Noora hehkuttaa. – Mähän kävin läpi ihan hirvittävän identiteettikriisin ennen kuin löin lukkoon sen, teenkö soololevyä alkuunkaan, ja jos teen, millainen siitä oikeasti tulee, Noora kertoo. Nimeä ei vielä ollut olemassakaan. Käännyin Juusoon päin ja kysyin, minkä nimen se biisille antaisi. Puheääneltäänkin raspikas ja vahvan oloinen laulaja huokaisee, ettei hänen sooloalbuminsa luonne ollut mikään itsestään selvä juttu, vaikka hän oli haaveillut sellaisen tekemisestä yli kymmenen vuotta. Täällä Noora kertoo teille bluesin, rockin, countryn, progen ja funkin voimalla, miksi hän on juuri se ihminen kuin on. – Soolo sai sitten luvan olla ihan kaikkea muuta, ilman että hevi velvoittaa tai leimaa albumia millään tavalla. – Meillä oli treenit Samulin ja rumpali Juuso Raatikaisen kanssa, ja sessioiden jälkeen Samuli pisti demon soimaan. Näin jälkikäteen on helppoa sanoa, että oli parempi mennä täysillä päätyyn asti kuin tehdä heviä ja pistää vähän kokeiluja sekaan. Battle Beastin laulajana Noora on totuttu näkemään rooliasujen koristamana keulahahmona. Hän vaikuttaa olevan valmis kertomaan kaiken siitä tiestä, joka on johtanut hänen ensimmäiseen soololevyynsä. – Oon tehnyt elämäni aikana kaikenlaista musiikkia. Tuskailin pitkään, että jos mä teen soolon, mitä niistä kaikista tyyleistä lähden sillä toteuttamaan. – Hevi ei ole sillä tavalla verissäni, että multa syntyisi hevibiisejä kovin helposti. N oora Louhimo säihkyy intoa ja itsevarmuutta astellessaan helmikuisena tiistaina haastattelupöytään. Nuorempana oli coverbändiä melkein joka genrelle, enkä ole koskaan asettunut mihinkään tiettyyn lajiin. Juuso kohautti Tervetuloa Noora Louhimon maailmaan! Täällä, Battle Beastin raspiäänisen laulajan sooloalbumin ulottuvuudessa, kaikki on mahdollista. Siinä osassa hän kyllä laulaa vertauskuvien kautta myös itsestään, mutta Noora Louhimo Experience -sooloprojekti menee tässä paljon pidemmälle. Sen listan synnyttyä olin yhtäkkiä täysin varma siitä, etten aio rajoittaa sooloani millään tavalla. Kun heittää itsensä henkisesti näin alasti, ei voi kuin toivoa, ettei se heittäytyminen mene albumin mitassa ainakaan ihan metsään. Kaikkea musaa, josta oon saanut eniten fiiliksiä ja joka on muuttanut mun elämääni tavalla tai toisella. Koska onhan sooloalbumin nyt keskityttävä johonkin! – Jonain yönä Battle Beastin rundilla kieriskelin punkassani miettien tätä asiaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ROBERT FRANCO PÖLKYLLÄ TRIPPI päänsisäiseen universumiin 44. Rakastan ja oon hyvä tulkitsemaan sitä, mutta haluan olla täysin rehellinen myös sen suhteen, etteivät ne biisit tule multa kuin apteekin hyllyltä. – Melkein kiljuin siinä, että ”mikä tän biisin nimi on?!”. Sitä toivoo osaavansa sanoa haluamansa asiat haluamallaan tavalla ja tahtoo jakaa muillekin ne levylle kanavoidut fiilikset ja elämänvaiheet Koko elämän kaikki värit Pitkään ajatuksen tasolla työn alla ollut sooloalbumi nytkähti tärkeän askeleen eteenpäin, kun Noora kuuli biisintekokumppaninsa Samuli Erkkilän luonnoksen levyn nimikkobiisistä
– Halusin, että ihmiset kokee olevansa matkalla mun sisimpääni ja kohtaa sillä reissulla kaiken sen, mitä mä oon ollut, oon nyt ja ehkä tuun olemaan. – Laulujen aiheet kumpuavat kyllä minusta, mutta kyllä nämä ovat ihan yhtä paljon Samulin ja Pekan kappaleita kuin minun. Siitä on löytynyt vuosien varrella kaikkea syvimmästä turhautumisesta isoimpaan onneen, Noora hymyilee. – Visuaalinen puoli on mulle tosi tärkeä. Se tietynlainen äärettömyyden psykedelia on läsnä koko levyllä. Ensimmäinen vilkaisu levyn kansiin saattaa nostattaa kulmakarvoja ja herättää mielleyhtymiä, että Noora lähtenyt tekemään melkoista konseptialbumia kuvitteellisista aiheista. Meistä kolmesta muodostui niin huippu trio, että se vuorovaikutus oli kuin telepatiaa. Tiesin, että haluan tuoda levylle paljon itseäni, mutta mulle oli alusta asti selvää, että haluan pukea sen kaiken teemaan. Piece of Your Love on se kohta levyllä, kun mun suojat on täysin alhaalla ja kerron avoimesti mun yksinäisyydestä ja herkkyydestä, jotka on iso osa sitä mitä mä olen. Oon aina ollut avaruushullu, joten halusin päästää ihmiset universumiini myös visuaalisesti. Siten mulla on tällekin kuulijalle jotain tarjottavaa. – Halusin kanteen kaikki ne sateenkaaren värit, koska levyllä on läsnä ihan koko mun elämäni skaala. Osaan meinaan myös nauraa itselleni! Tässä biisissä mä hekottelen sille, että miksi mä oon aina se viimeinen ja miksen mä koskaan löydä ketään, mutta vinkkaan samalla silmää, että eiköhän ”se joku” vielä löydy. Kuin telepaattista vuorovaikutusta Vaikka Nooran uusi albumi on hänen ensimmäinen soololevynsä ja julkaistaan hänen nimellään, laulaja korostaa erityisen paljon koko levyn tehneen porukan merkitystä. Mä PÖ LK YL LÄ. Veljensä Pekan kanssa hän on jakanut lähes koko elämänsä. Levyn nimi avasi mun mielessä tähtiportin muihin maailmoihin, ja pian tiesin, millaisen henkilökohtaisen avaruusseikkailun haluan tehdä. – Oon levyllä henkisesti tosi alasti. – Mulle oli alusta asti selvää, etten halua tehdä levyä yksin, koska olin varma, että jos löydän oikeat tyypit mukaan, he auttavat ja rohkaisevat mua tuomaan itseni paremmin esille, Noora sanoo. Noora kuvailee levyään sanalla trippi: sooloalbumi on scifi-teemainen matka hänen päänsä sisäiseen universumiin. Levyä kuunnellessa tulee kuitenkin selväksi, että länkkärimäisen scifi-kuvaston yhdistävä tekijä on nimenomaan Noora itse. – Me luotetaan toisiimme niin paljon, että voidaan väitellä ja riidellä ihan mistä tahansa. Albumi ei hänen mukaansa olisi sellainen kuin on ilman Samuli Erkkilää ja levyn visuaalisuuksista vastannutta Pekka Louhimoa. Joku Piece of Your Love kiteyttää kaikki mun elämäni erotilanteet. – Olen luonut maailmani sisälle kuvitteellisen scifi-stoorin ja ajatellut niin, että vaikkei joku tykkäisi tästä musiikista ihan täysin, sen teema saattaa kolahtaa. Jossain biisin ja sanojen keskellä kerron, miten vaikeaa mun on ollut löytää sellaista elämänkumppania, joka ottaisi mut ihan tällaisenaan ja pystyisi seisomaan rinnallani siitäkin huolimatta, että elän tällaista outoa muusikonelämää. – Se että on itsevarma ja tietää mitä tekee, ei tarkoita, ettei voisi olla herkkä ja kaivata tukea ympärilleen. – Sitten mukana on biisejä kuten Last in Line, joka on kuin mustaa huumoria ja itseironiaa samasta aiheesta. – Joskus musta tuntuu, ettei ihmiset uskalla lähestyä mua ja että mut koetaan jotenkin pelottavaksi, vaikka oon omasta mielestäni tosi helposti lähestyttävä ja sosiaalinen. olkapäitään ja tokaisi: ”Eternal Wheel of Time and Space tietenkin.” Huudahdin saman tien: ”No niin tietysti!” – Siitä se vyyhti alkoi purkautua. Jo biisejä tehdessäni näen ihan tietynlaisen visuaalisuuden ja tarinan päässäni, minkä avulla on helpompaa luoda kappaleelle tarinamainen draaman kaari. Erkkilän Noora on tuntenut yli 15 vuotta
Sinut itsensä kanssa Noora on vaikuttanut Battle Beastin keulilla äärimmäisen itsevarmalta ja voimakkaalta ihmiseltä, varsinaiselta heavy metal -hahmolta, joka on valanut kuulijoihinsa varmuutta luottaa itseensä. – Toi kuulostaa näin sanottuna tosi lässynläältä, mutta sitähän ne ihanimmat asiat elämässä on! Elämässä on tärkeintä antaa rakkauden virrata itseensä ja itsestään eikä antaa kenenkään lytätä sitä, mitä oikeasti haluaa olla. Silti kaikkein traumaattisin kokemus toisen lyttäämisen ja kiusaamisen suhteen oli se, kun sorruin yhden ainoan kerran olemaan itse se kiusaaja. – Tykkäsin biisin demosta, mutta olin saanut kirjoitettua siihen vain kertsin sanat, enkä löytänyt millään sitä tarpeellista tunnesidettä. Oon niin temperamenttinen ihminen, että mun kanssa on välillä vähän väiteltäväkin, mutta kun höyryjä päästellään ja lopuksi halataan, syntynyt musa on ihan varmasti parempaa kuin koskaan. Se äänitys oli mulle kuin transsia ja kirkasti lopullisesti, minkä takia olin sooloalbumia tehnyt. Jos niin oikeasti tapahtuu, siis mun omastakin mielestä, se vain kasvattaa ja opettaa. – Koko albumi sai viimeisen tärkeän osan, kun me kirjoitettiin biisi yhdessä niin, että säkeistöt on kuin meidän toisillemme kirjoittamia kirjeitä. Näin sain vangittua levylle senkin sanoman, miten tärkeitä läheiset ihmiset mulle on ja miten suuri rooli heillä on ollut mun elämän myötäja vastamäissä. Mun musa koskettaa mua, mutta ei se välttämättä kosketa kaikkia muita. Mulla oli hirveä paine siitä, että mistä biisi edes kertoo, Noora sanoo. Mun metodi on ollut se, ettei kukaan saa yrittää rikkoa mua, ja jos haluan oikeasti pistää lyttääjilleni ärsyttävimmällä mahdollisella tavalla vastaan, olen ihan yliystävällinen niitä kohtaan. – Musassa pitää tajuta oikeasti se, miten subjektiivista se on. – Oon aina kokenut tietynlaista alemmuutta siitä, etten mä ole mikään oikea muusikko, koska mä en osaa soittaa mitään muuta instrumenttia kuin suutani. Vaikka olisi kuinka varautunut Nooran selväksi tekemään seikkaan, että albumi kattaa melkein hänen koko musiikkimakunsa, moni yllättyy taatusti Eternal Wheel of Time and Spacen yhdentoista kappaleen aikana. – Ihan levyn tekemisen loppupäässä mua vaivasi, että se tarvitsee vielä ihan tietynlaisen grande finalen. Sekä vahvuuksiensa että demoniensa. Kaikkien niiden vaikutteiden ja fiilisten kautta, jotka on olleet läsnä mun elämässä. – Sitten melkein nauratti, miten ratkaisu oli koko ajan ihan mun edessä. Noora korostaa itsensä kohtaamisen tärkeyttä. Huikkasin sitten jonain iltana saunomisen lomassa Samulille, että levyn loppuun tarvitaan jotain ikuisen oloista. Sehän on ollut mun esikuva aina! Se on meistä sisaruksista se tyyppi, joka esitteli mulle Iron Maidenin ja Bruce Dickinsonin ja oli SE perheen heavy metal -laulaja. Oon ollut ennemmin suuruudenhullu kuin varovainen, ja sen seurauksena oon aina mennyt täysillä syvään päätyyn, Noora hekottelee käheästi päätään pudistellen. Aivan näin letkeää tekemistä kaikkien kappaleiden säveltäminen ei ollut. Mun on voitava syleillä musaani täysillä. – Se kokemus kuuluu tällä levylläkin, jonka perimmäinen sanoma on se, että ihmisten on hyvä oppia tietoisesti pitämään pintansa, puolustamaan itseään ja heikompiaan. – On ollut ihanaa, että levyä on saanut tehdä kuin perheen kesken. Ihan sama, vaikkei jokainen ääni osunut nuottiin tai rosoa jäi mukaan. haastan heitä ja he haastavat mua. Säveltämisen, sanoittamisen, laulamisen ja visuaalisuuksien ohella Noora Louhimo Experience on ollut Nooralle hyppy musiikkibisneksen käytännön puoliin. Esille nousee levyn päättävä seitsenminuuttinen proge-eepos Coda, jota Noora ylistää vuorovaikutuksen kiteytymäksi. Sooloalbumin myötä hän kertoo näkevänsä tämän puolen itsessään entistä paremmin. – Löysin itseni muusikkona, joka haluaa koota ympärilleen hyviä tyyppejä ja löytää heidän kanssaan tavan, jolla voin ilmaista itseäni kaikkein aidoimmin. Se tulee olemaan osa mun identiteettiä elämäni loppuun asti, mutta sitä on myös tärkeää käsitellä, Noora toteaa. Sillä tavalla näytän, ettei kukaan voi mulle mitään. Jotain sellaista kuin Pink Floy din The Great Gig in the Sky. – Multa on aina puuttunut terve itsesuojeluvaisto. ”Oon aina kokenut tietynlaista alemmuutta siitä, etten mä ole mikään oikea muusikko, koska mä en osaa soittaa mitään muuta instrumenttia kuin suutani.” 47. Hän on ollut mukana tekemässä kaikkea sitä, mitä vaaditaan sävellettyjen kappaleiden tuomiseksi levykauppoihin asti. On bluesia, rockia, funkia, jazzia, countrya ja jopa progea. Kun kuulin sen demon, mä vaan itkin, itkin ja itkin, että miten mä voin olla niin onnekas, että joku ymmärtää niin suurpiirteisestä kuvailusta just sen, mitä mä haluan tällä musiikilla saavuttaa. Soolon ansiosta mä vihdoin tajusin, että kyllä, mä olen ihan oikeasti muusikko ja taiteilija, vaikka se mun artistius onkin erilaista kuin millaiseksi olen sen itse joskus mieltänyt. – Halusin sen välittömän fiiliksen mukaan biisiin ja äänitettiin mun kaikki laulut kahdella otolla, joista toinen on mukana kappaleessa sellaisenaan. Itse oon jälkimmäisen tyylinen ihminen, ja se saa kuulua levyllä. – Se oli pahimmillaan niin rajua aikaa, että oon ollut asian suhteen tosi itsetuhoinenkin. – En oikeastaan välitä epäonnistumisesta. Me kerrotaan toisillemme, mitä toinen merkitsee, mitä toiselta on oppinut ja miten esimerkiksi Pekka on aina valanut muhun uskoa, ettei mun pidä antaa kenenkään sammuttaa sisäistä liekkiäni. Sellaista, joka antaa ymmärtää, että tämä matka on vasta alussa. Musta on tullut tällainen oikeudenmukainen naarasleijona, joka on heti puuttumassa epäoikeudenmukaisuuteen, ja kannustan kaikkia tekemään samoin. – Samuli otti heti kopin, ja kun oltiin jammailtu alun kitaranäppäilyä yhdessä, Samuli sävelsi biisin loppuun. Sen kuului olla just sitä hetkeä ja tunnetta, ja voit varmasti kuulla palan mun kurkussa ja itkun biisin lopussa. – Ääniteltiin albumia Hankasalmella Samulin lapsuudenkodissa, ja porukassa tekeminen johti monesti siihen, että jokin ihan pienenpienen oloinen fiilis tai idea kasvoi uskomattomiin mittoihin, Noora kertoo leveästi virnistäen. Jollekin Metallica on maailman tärkein bändi, eikä mikään muu kuulosta miltään, ja toiselle uppoaa vähän kaikenlainen. – New You valmistui ihan viimeisenä, koska siitä uupui koko ajan ”se jokin” enkä saanut sitä millään toimimaan. Kaiken sen tekemisen keskellä olin jo melkein unohtanut, miten loistava muusikko mun veljeni on. Tunne on mulle musassa kaikki kaikessa. – Jos teitä kohdellaan kaltoin, taistelkaa vastaan ja pitäkää kiinni siitä, mitä te oikeasti olette. Noora kertoo, että hammastakin tuli purtua. Jos taas vaikka tän soolon eka sinkku olis flopannut ja ihmiset olisivat haukkuneet sen ihan paskaksi, se ei olisi muuttanut mun omaa mielipidettä musasta, jota diggailen itse joka tapauksessa täysillä. Mukana on vallattomasti kaikkea, mitä Nooralta voi odottaa, ja vielä enemmän. Kun New You sitten valmistui, mä olin täynnä sellaista voimaa, että tunsin kykeneväni ihan mihin tahansa. – Mähän olin yläasteen loppuun asti tosi pahasti koulukiusattu
Sivuutettavaa coveria lukuun laskematta albumi on lähes muotopuhdas melodeath-levytys. Tukholman vanhan liiton kuolo oli kokenut muutamassa vuodessa merkittävän evoluution. Se on kuin viimeinen sinetti deathin ja blackin välimaastoa koluavalle tuotokselle. Mutta kuten ylinopeuttakin, melodiaa oli mukana vain mausteeksi. Raikas henkäys kuolemaa GATES OF ISHTAR A Bloodred Path SPINEFARM 1996 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Ruotsalaisen Gates of Ishtarin taival oli lyhykäinen mutta sitäkin kiivaampi. Johan oli Ahti-herra leipaissut taas levylle hyvät äänet! Yhtä komeimmalta soundaavista Tico-äänitteistä kelpaa soittaa yhä millä voimakkuudella hyvänsä, ja aina kuulostaa hyvältä. Se on kuin oppikirjaesimerkki siitä, kuinka biiseistä heitetään menemään kaikki turha ja täytetään tila iskevällä ja vihaisella kuololla. Ahti Kortelaisen luotsaamalla Tico-Ticolla oli ehditty kesäkuuhun 1996 mennessä äänittää painava kasa laatumetallia. Livakat riffit pyörivät kohti kuin naaman irrottava jääpuhuri, ja sooloissa on isosti tunnetta. Jokaisessa biisissä oli iskevä pääriffi, ja kappaleet olivat taloudellisesti sovitettuja ja aggressiivisia death metal -tykityksiä, jotka hohkasivat kylmää black metal -blastia. Eikä ruotsalaisten debyytti poikennut linjasta. Rumpali Oskar Karlssonin soitto on nopeaa ja juuri sopivan teknistä. Heppu hoitaa tonttinsa jämäkin ja tiukasti riffiä mukailevin ranneliikkein. 48. Norrbottenin Luulajassa pantiin neljän teinivesselin toimesta alulle pumppu nimeltä Disrupt. Ehkäpä luulajalaisten fyysisen sijainninkin vuoksi Gates of Ishtarin ensimmäinen levy päätettiin kuitenkin purkittaa Suomen Kemissä. Näistä sietää nostaa esille etenkin Dan Swanön Unisoundissaan vuonna 1997 äänittämä The Dawn of Flames. Uunista tuli mainiosoundinen neljän biisin Seasons of Frost -demo. Mies ei sorru kikkakomppeihin vaan homma pidetään napakasti komennuksessa, vaikka aika ajoin kuullaan ovelia fillinapautuksia. Mikael Sandorf loistaa mikkinsä takana tyypin artikuloidun rääkylaulun puhkuessa voimaa ja kylmää tulkintaa. Ehkäpä Göterborgin At the Gates, tuolloin jo hyvän tovin laatulevyjä julkaissut, melodista death metalia kierteellä veivannut ryhmä oli tehnyt selvää jälkeä pohjoisen jäppisten kuuloelimille. Ihka ensimmäinen oma äänite oli ollut vaatimattomammin äänenpainoin soiva nuokkarilivetallenne, ja nyt porukka koki olevansa valmis tositoimiin. Gates of Ishtarin lyhykäinen mutta sitäkin kiivaampi taival päättyi siniseen nuottiin, kun ensimmäisellä levyllä loistanut rumpali Oskar Karlsson menehtyi sydänkohtaukseen 39-vuotiaana vuonna 2016. Nyt kuulijaa ei jyrätty kumoon Boss HM2 -vallilla, vaan käytössä olivat himpun verran sofistikoituneemmat aseet. Babylonian pahiskuningattaren Ishtarin cv teki poikiin vaikutuksen, ja nimen alkuun iskettiin sanapari ”Gates of”. VUOTEEN 1992 mennessä länsinaapurimme death metal -aalto oli pyyhkimässä jo Perämeren korkeudella. Uusi kitaristi Mikael Jutenfelt kasvatti yhtyeen viisikoksi. Samalla meni vaihtoon bändin nimi. Porukka treenasi määrätietoisesti, ja vuonna 1995 oltiin valmiita äänittämään kunnon debyyttidemo. GATES of Ishtar ei viihtynyt Spinellä kauan. Mikael Sandorf on nykyisin luulajalaisen melodeath-bändin The Duskfallin laulaja-kitaristi. Demo päätyi suomalaisen Spinefarmin tarkkakorvaisen metallisosaston tutkaan, ja bändi solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa Riku Pääkkösen luotsaaman helsinkiläisfirman kanssa. Levyn voima piilee kuitenkin kerrassaan oivallisen kitarakaksikon Andreas Johanssonin ja Tomas Jutenfäldtin työskentelyssä. Kortelainen ei ole unohtanut myöskään basisti Niklas Svenssonia taka-alalle pomputtelemaan. Silti lätyn kesto jäi hieman alle puoleen tuntiin, ja albumin päättäjäisiksi päätettiin kietaista kuoloversio W.A.S.P.-hitti I Wanna Be Somebodysta. Levyltä on hankalaa nostaa esiin yhtään yksittäistä biisiä, niin kompakti kokonaisuus se on. A Bloodred Path sisälsi kaikki ensidemon biisit ja viisi uutta sävellystä. Jos death metal -yhteydessä voi käyttää sanaa ”freesi”, se kuvaa vuosimallin 1996 Gates of Ishtaria. Kasetti esitteli valmiin, iskukykyisen ja erittäin hyvin instrumenttinsa taitavan melodeath-bändin. Bändi koki miehistönvaihdoksia ja vaipui sitten hiljaiseloon. Maanmiehistään bändi oli lähempänä Dissectioniä kuin yhä hunajaisemmaksi käyvää In Flamesiä. On ihailtavaa, kuinka valmis yhtye oli jo varhaisessa vaiheessa uraansa. Bändi kirjoitti uuden sopimuksen saksalaisen Invasionin kanssa ja äänitti sille seuraavana kahtena vuotena kaksi tasavahvaa, muttei kuitenkaan aivan debyytin veroista levyä. TUOHON aikaan lähes jokainen melodeath-retkue päätyi äänityshommiin Studio Fredmanille Göteborgiin
ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Selvitätkö tiesi ulos. Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TAMPERE
facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti. INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.
Tuo luomus tuntui uppoavan varsin monelle, muttei tehnyt utuisella otteellaan sen suurempaa vaikutusta allekirjoittaneeseen. Omaan tutkaani yhtye työntyi edellislevynsä Kaihon (2017) myötä. Ice Fleet on niin ikään tunnelmoiva ja toismaailmallinen, mutta myös tarraavampi teos. Kyseessä on konseptilevy, joka eläytyy sata vuotta sitten tutkimusmatkalle lähteneen neuvostoliittolaisen laivueen surulliseen ja kovin salaperäiseen kohtaloon. Albumin komein ja samalla raskain anti puolestaan osuu sen keskelle, akselille Maanpako–Kutsu–Raivo. Ice Fleet todella herättää henkiin tematisoimansa historiallisen onnettomuuden. Yhtye sai alkunsa 2000-luvun puolivälissä Venäjällä, paikantui välillä Ukrainaan ja on nyt päätynyt Viron kamaralle. Sekään vähä ei tunnu välttämättömältä, varsinkin kun sävellyksiä tukemaan on laadittu varsin tyhjentävä englanninkielinen libretto eli tekstimuotoinen selonteko tarinasta. Albumi täyttää perimätiedon jättämät aukot kuvitelmin ja vaikutelmin, jotka tekevät tapahtumasta myyttisen ja säilyttävät siihen sisältyvän murheellisuuden. Joona Turunen Traagisuuden tavoittavaa tulkintaa Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KAUAN Ice Fleet ARTOFFACT A LE X B E R K U N ARVIOT 51. Bändinsä ansiosta hyvin nuorena levyttämään päässyt Belov on kerryttänyt nimikkeelle kunnioitettavan mittavan diskografian, joka on esitetty suurimmaksi osaksi suomen kielellä. Arktinen tunnelma on vahva alusta loppuun, vaikkakin viime hetkillään levy osoittaa huipentumisen sijaan hieman väsymisen merkkejä. Vaikka esimerkiksi ranskalaiskollega Alcest nousee albumin mittaan mieleen toistuvasti, yleisesti ottaen yhtyettä voi kiitellä omaehtoisuudesta. Sen sijaan sanoitta esitettyihin heleänharmonisiin lauluosuuksiin kätkeytyy kyllä oma taikansa. Se kuvastaa – monessakin mielessä – aavalla merellä seilailua, jonka aikana aistit valtaava raikkaus vuorottelee sopivassa määrin aallokon ankaran kiivauden kanssa. Suomenkieliset, yhtäällä raivokkaat ja toisaalla rauhalliset laulut ovat selvästi sivuosassa. Anton Belovin kipparoima post-metal-bändi Kauan ei ole taustoiltaan kovinkaan tyypillinen tapaus. Kitaroiden ja koskettimien taitavalla yhteispelillä on saatu aikaan sekä kuulaanherkkää että karunjylhää kauneutta, mikä ilmentää hienosti toivon ja toivottomuuden toisiinsa sulautumista. Vaikka lopullinen, kouriintuntuva hukkumisen tunne jää uupumaan, tällä kertaa Kauan kykenee pääsemään hyvälle kosketusetäisyydelle kuulijastaan. Yhtenäinen musiikkiteos on pilkottu seitsemään eri kappaleeseen
Siinä missä edellinen pitkäsoitto Oulu Kodex (2018) sisälsi ainoastaan yhden 42-minuuttisen kappaleen, jatko-osalla on menty toiseen suuntaan ja tehty ytimekkään suoraviivaisia rokkiralleja. Biisit on kyllästetty riffejä ja sooloilua myöten melkoisella kitarailotulituksella, ja musiikki tihkuu muutenkin kiimaista tekemisen meininkiä. Tuotanto on viilattu viimeisen päälle, ja muillakin osa-alueilla suoritetaan taidokkaasti. Yhtye kerää sympatiapisteitä myös kliseisellä kappalenimistöllä (Night of the Axe, Deathrider, Danger Zone) ja laulajan vahvalla aksentilla. Tupla-albumiksi paisunut 14-raitainen on peruspuitteiltaan hyvinkin geneeristä sinfonista metallia. WHITE VOID Anti NUCLEAR BLAST Borknagarista ja Solefaldista tuttu norjalaismuusikko Lars Are Nedland kokeilee siipiään rokimman ilmaisun parissa. Eetu Järvisalo JØ R N V E B E R G the Sea, kaihoisa I Still Remember tai folkiksi äityvä Dancing tärpeiksi ja nupit kaakkoon. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Etenkin bändin viimeisin kiinnitys, rumpali Merijn Mol, takoo kuin nimekkäämpikin tekijämies. Vuonna 1995 perustettu yhtye erottui jo aikoinaan sillä, että bändissä oli kolme basistia muttei lainkaan kitaristia. Ja homman nimihän on vanhan koulukunnan vauhdikas heavy metal, joka hivuttelee kiivaimmillaan kohti speed metalin vauhtilukemia – aivan kuten Acceptin Fast as a Shark lähemmäs 40 vuotta sitten. White Voidin debyytillä soi 1970-luvun värikkään progerockin ja 1980-luvun peräänantamattoman hard rockin liitto, jota ryydittää flirttailu esimerkiksi bluesin ja popin kanssa. Ei siksi, että se olisi sävellyksenä millään muotoa klassikko, vaan koska se kiteyttää heti kättelyssä kupletin juonen ja saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Kaikki Loudnessin 1980-luvun levyjä kuunnelleet tieIMPERIA The Last Horizon MASSACRE Monikansallinen sinfoniaja goottimetalliyhtye Imperia on edennyt kuudenteen pitkäsoittoonsa. Mana Manan, 500 kg Lihaan ja Kauko Röyhkän henkistä mielenmaisemaa psykedeelisellä ja raskaalla tvistillä kyntävä Oulu Kodex II on suositeltava tutustumiskohde kaikille kokeellisen rockin ja kotimaisen undergroundin ystäville. Runsaasti käytetyt torvisoittimet tuovat oman perverssin kiehtovan lisänsä yhtyeen absurdin futuristiseen rockmusiikkiin. Levyn alkupuolen sovituksista löytyy hieman loppupäätä hunajaisempaa kerrontaa ja sointunavigointia. Plan E on osoittanut, että bassolla kyllä pärjää, kun osaa asiansa. Jaakko Silvast SIGNIFICANT POINT Into the Storm DYING VICTIMS Japanilaisen Significant Pointin ensimmäisen täyspitkän käynnistävä Attacker on lähes täydellinen aloitus. Nedlandin lisäksi albumilla soittaa sillä kuultaviin tyyleihin kuten bluesiin ja elektroniseen musiikkiin erikoistuneita musikantteja. Oulu Kodex II on yhtyeen toinen kokonaan suomeksi esitetty levy ja samalla yhtyeen kepein tuotos. Yrlundin leiviskästä huolimatta Imperia ei ole Suomessa likikään niin tunnettu kuin se voisi olla. Starlight, The Flower and PLAN E Oulu Kodex II SOLARDISK Suomalainen underground-kulttinimi palaa kehiin muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Vaikka levy luovii absurdisti ja leikittelee kontrasteilla, sitä on miellyttävän ilmavassa soundissaan yllättävän helppo lähestyä. Kappaleet kutovat Nedlandin tunnistettavan ylväästi kajahtavan laulun johdolla vetoavan tutkiskelevaa äänikuvastoa. Imperia on myös tehnyt genressään laadukkaita äänitteitä, eikä The Last Horizon tee poikkeusta jatkumoon. Imperia kannattaa ottaa haltuun viimeistään nyt, sillä The Lost Horizon on näinkin mittavaksi kokonaisuudeksi erittäin helppo lähestyttävä. Kauttaaltaan rempseä Into the Storm on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Muuten levy soljuu kuunneltavana kokonaisuutena ilman mainittavia tason heilahduksia. Härmässä on perinteisesti löytynyt korvaa juuri tämäntyyppiselle naislauluvetoiselle melodiselle heville. Kirkkaimmaksi tähtihetkeksi kohoaa härnäävän tarttuva kakkoskappale There Is No Freedom But the End. Suomalaisittain Imperian kiinnostavuutta lisää bändissä käytännössä alusta asti vaikuttanut metallimusiikin monitoimimies, kotimaassamme lähinnä speed metal -reliikki Prestigestä tunnettu kitaristi Jan ”Örkki” Yrlund. Siitä kuulee, että tekijät ovat mukana täydellä sydämellä ja kaihtavat kaikenlaista Excellaskelmointia. Myös Yrlundin kuusikieliskuviot nostavat The Last Horizonin monipuolisuutta asteen parin edestä. Heidän suorituksensa esimerkiksi pidemmissä soolo-osuuksissa ja maalailevissa taustaharmonioissa tuovat levylle rutkasti lisäväriä ja ammattimaisuutta. Avainosassa siihen uppoutumisessa ovat saumattomat tunnelmanvaihdokset rockpoljennon, kimurantimman trippailun ja unenomaisen leijailun välillä
Vuosina 1994– 2000 purkitettu osuus on periaatteessa mielenkiintoista tavaraa, mutta päälle parikymmenminuuttinen annos tällaista kamaa ei ehdi jättää pysyviä jälkiä. Kun bändi malttaa hidastaa tempoa ja satsata hitusen enemmän melodioihin You’ve Got the Powerin tapaan, yhtäläisyydet mainittuun japanilaismetallin pioneeriin eivät ole mitenkään vähäiset. Mikko Malm tävät tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Niitä olisi hyvin voinut korostaa enemmän. Siksi onkin harmi, että laulut on miksattu ajoittain liian taka-alalle. Ensinnäkin lyriikat sopivat musiikkiin ja soljuvat vaivattomasti ilman myötähäpeän tunteita. Mega MINUTIAN Magical Thinking SECRET ENTERTAINMENT Kotimaisen Minutianin kolmas täyspitkä sisältää progressiivista rockia ja metallia, joka on velkaa lähinnä toisen ja kolmannen aallon progenimille. Yhtyeen toissa vuonna ilmestynyt nimikkodebyytti osoitti lupausta, mutta viimeistään Orjaplaneetta todistaa, että bändillä on taitoa, näkemystä ja ennen kaikkea palavaa intohimoa lajia kohtaan. Vexi Salmen Topille kynäilemiin sanoihin ”en purjeita mä reivannut / vaan syöksyin myrskyihin” kannattaa tässäkin tapauksessa uskoa. 1990-luvun alusta asti toiminnassa olleen Temple of Tiermesin takaa löytyy legendaarisesta Unholysta tuttu Jarkko Toivonen. Komean teoksen päättää eeppinen nimikappale, joka tuo levylle juuri sopivasti hieman koukeroisempia sävyjä. Joni Juutilainen LIQUID TENSION EXPERIMENT Liquid Tension Experiment 3 INSIDEOUT Superyhtye Liquid Tension Experiment on ryhmä, jota on helppo vihata. TYRANTTI Orjaplaneetta PLAYGROUND Tyrantin klassinen nahkahevi ei juuri vaivaudu peittelemään vaikutteitaan, ja miksi pitäisikään. Levy toimii hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka heviin suhtautuisi vakavasti, sen kuuntelu on ennen kaikkea helvetin hauskaa. JO E L H A U T E C O E U R Askessa ja aiemmin Vornatissa soittaneen Niko Thomassonin hengentuote 5217 käy asiaan hieman edeltäjäänsä ”metallisemmalla” otteella, mutta välittää näennäisesti samanlaista kamaa – aina jostain kellarin syvyyksistä kaikuvaa soundimaailmaa myöten. Turhanpäiväiseen instrumenttihiplailuun ei ole sorruttu, vaan kaikki palaset istuvat kokonaisuuteen nätisti. Näin teki Bestial Burst, joka laittoi samaan pakettiin kotimaiset kokoonpanot, jotka eivät ole pitäneet aiemmilla tekemisillään itsestään tarpeetonta meteliä. Kuvasto on teatraalista ja dramaattista, mutta sehän kuuluu asiaan. Minutianin modus operandiin kuuluu selkeästi laajempien kokonaisuuksien painotus yksittäisten taidonnäytteiden sijaan. Stemmoja, harmonioita ja tuplauksia on käytetty varsin kekseliäästi, mikä tuo laulumelodioiden ja sävellysten luiden ympärille oikeanlaista lihaa. Parasta Tyrantissa on asenne ja vallaton energisyys. Siinä tiivistyvät kaikki ne ARVIOT 53. Kolmevarttiseen kokonaisuuteen ei liiemmin huteja saati tyhjäkäyntiä mahdu. Se jos mikä kertoo tyylitajusta ja taidosta. Homman perustana on tummasävyinen ambient, jonka matalat taajuudet tärisyttävät sisuskaluja ja utuiset äänimaailmat luovat aivokoppaan pahaenteistä usvaa. Judas Priestin, Iron Maidenin ja varhaisen speed metalin marinoima musiikki on perinteikästä muttei missään nimessä elähtäneen kuuloista. Yhtye on puristanut levylle olennaisen ydinmehun ilman sen kummempia krumeluureja, mikä tekee kuuntelukokemuksesta helposti soljuvan ja äärimmäisen miellyttävän. Magical Thinking on täysipainoinen joskin hieman yllätyksetön kokonaisuus, jonka parasta antia ovat selkeästi laulut ja niiden sovitukset. Mikäli haastavan ja lähes muodottoman dark ambientin parista nyt on tarkoitus mitään sävellyksellisesti mielenkiintoista löytääkään. Magical Thinking ei edusta kovin maagista ajattelua, ainakaan mitä tulee musiikin omaperäisyyteen, mutta mukavan annoksen hyvällä maulla toteutettua progerockia se kyllä tarjoaa. Soittamisesta nyt puhumattakaan. Suomeksi laulavista heviyhtyeistä on viime vuosikymmeninä ilmaantunut lähinnä varoittavia esimerkkejä, mutta Tyrantti saa homman toimimaan. Siinä missä Temple of Tiermes on ansainnut natsansa jo vuosia kestäneellä undergroundtyöllä, 5217 tuntuu enemmän projektiluontoiselta ja yksinkertaisesti tylsemmältä. Mikko Malm TEMPLE OF TIERMES / 5217 Esoteric Ambience BESTIAL BURST Korona-ajan voi käyttää hyödykseen vaikka julkaisemalla levyllisen esoteerista rituaaliambientia. Yhtyeen dna:ssa on selkeästi jälkiä Marillionista, IQ:sta ja Fates Warningista
Yhtyeen toinen levy toimii perusvarmalla linjalla, vaikka ehkä asteen skarpimmin kuin lupaava debyytti Trail of Consequence (2019). Koto on taitava kitaristi, ja miehen riffit ovat samaan aikaan mukavan polveilevia ja iskeviä. Hyvällä syyllä voidaan puhua hypestä. Etenkin orkestraaliset osaset tuovat sävellyksiin hieman erilaista kulmaa, vaikkeivät sinällään mitään uutta ja erikoista sisälläkään. Nyt ei synkistellä vaan pidetään goresti hauskaa ja annetaan kaikkien kukkien kukkia. MASTORD To Whom Bow Even the Trees INVERSE Muun muassa Kaihoroja Malpractice-miehistä koostuva Mastord esittää klassista 1980–90-lukujen vaihteen progressiivista metallia, josta kuuluu läpi niin Fates Warning kuin varhainen Dream Theaterkin. Levy alkaa hektisellä Hypersonicilla, joka on veteraanimiehiltä vaikuttava suoritus, mutta vasta seuraava kappale Beating the Odds tarjoaa tarttumapintaa mieleen iskostuvilla melodisilla teemoillaan. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Ensimmäiset kaksi levyä ilmestyivät 1990-luvun lopulla ja menivät kivasti läpi turboahdetun instrumentaaliprogen ystäville. Aika kului, kunnes miehet päättivät lyödä hynttyynsä jälleen yhteen reilut 20 vuotta myöhemmin. Euroshima on kotikutoinen teos niin hyvässä kuin pahassa. Suurimman vaikutuksen tekevät kuitenkin mehukas sovitus jazzia ja läntistä taidemusiikkia populaaristi yhdistelleen George Gershwinin Rhapsody in Blue -teoksesta sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä sisältävä päätöskappale Key to the Imagination. Mikko Malm SANGUISUGABOGG Tortured Whole CENTURY MEDIA Hämäperäinen nimi, kunnon suttulogo, yksi demo alla. Ensimaistiaisena tarjoiltu The Passage of Time ei sekään ole hullumpi. Toimettomat kädet eivät näköjään aina tee paholaisen työtä, sillä vaikka korona-aika on ollut etenkin esiintyvien taiteilijoiden kohdalla enimmäkseen synkkää, se on innostanut monia lahjakkaita muusikoita käyttämään vapaa-aikansa uuden musiikin luomiseen. Vaikka kaikki tähän asti kirjoitettu saattaa sotia ajatusta vastaan, Mastord ei ole mikään hiilipaperikopio, joka tyytyisi lämmittelemään vanhoja aihioita. Vaikka ulosanti on karskia ja härskiä, bändin touhuissa on hieman samaa kepeyttä kuin 1980-luvun thrash-meiningeissä. Kotokin musiikki on progressiivista ja teknistä thrash metalia, joka liikkuu jossain Megadethin, Testamentin ja Annihilatorin välimaastossa. Tami Hintikka KOTOK Euroshima KOTOXIK To/Die/Forista, Malpracticestä ja Omnium Gatherumista tuttu kitaristi Joonas Koto on pukannut ulos ensimmäisen soololevynsä, joka on sitä ihan kirjaimellisesti, sillä mies vastaa itse kaikista instrumenteista ja myös laulusta. Kyllä on. Hyvässä siinä mielessä, että levy on tekijänsä vision mukainen eikä kompromisseja ole tehty. Matalalta murisevat kitarat louhivat ja rouhivat luolamiesriffejä kuin huomista ei olisi, mutta ei tässä pelkästään nuijita kuulijaa monotonisesti pääkoppaan, vaan kuvioissa vilisee myös oikeasti näppärää keihästystä. Mutta onko ohiolaisnelikosta muuhun kuin hassuttelemaan somessa, poseeraamaan ”nopeet” nenällä ja puskemaan merkkaria pihalle. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kipakankireästi napsuvaan virveliin, jonka soundi antaa muutoin mudassa ryömivälle mössäykselle veikeää ryhtiä ja eloa. Sen tavassa säveltää, sovittaa ja yhdistää eri elementtejä on selkeästi omaa otetta. Siinä faktoja kuolometallimaailmaa ravistelevasta uudesta tulokkaasta, jonka ympärillä kuhisee ja kunnolla. stereotyyppisset aspektit, joita virtuoottiseen instrumentaalimusiikkiin yleensä liitetään. To Whom Bow Even the Trees on hyvällä tavalla vanhanaikainen levy. Laulupuolella luotetaan viemärihirviötyyliseen, suoliston syövereistä pulpahtavaan kommunikointiin, jota maustetaan paikoitellen sikaa teuraaksi -osaston tulkinnalla. Rytmiset ratkaisut muistuttavat puolestaan ajoittain hyvin paljon Toolista. Banaalia tiluttelua on yhä tarjolla yllin kyllin, mutta nyt myös itse sävellyksiin on satsattu kunnolla. Mike Portnoyn, John Petruccin, Jordan Rudessin ja Tony Levinin ansiot musiikkimaailmassa ovat kiistattomat, ja kukin on instrumenttinsa suvereeni taitaja. Sopii mukavaksi jatkopalaksi Petruccin viime vuonna ilmestyneelle soololevylle Terminal Velocitylle. Onneksi kyseinen seikka ei haittaa kuuntelukokemusta turhan paljon, siksi laadukkaita itse sävellykset ovat. Tämäntyylistä ensimmäisen aallon progemetallia kuulee nykyään yllättävän harvoin, eikä välttämättä edes tyylin veteraanien suunnalta. Päällisin puolin kirveellä veistetyn oloinen hakkuu on syvemmin tarkasteltuna notkeaa junttaa ja kekseliästä kuoloa, vaikka mitään uutta ei ollakaan luomassa. Näin tälläkin kertaa ja vieläpä oikein kelvollisin lopputuloksin. Ainoa kritiikin kohde on hieman liian ohut tuotanto. Tuloksena on ryhmän tähän asti paras ja fokusoitunein levy. En tarkoita, että soundimaailman pitäisi olla modernin turboahdettu, mutta asteen verran tuhdimpi äänimaisema ei olisi pahitteeksi. Sanguisugabogg tasapainottelee huumoriryhmän ja vakavasti otettavan death metal -yhtyeen välisellä kiikkerällä raja-aidalla
Joissain juoksujalkaisemmissa riffeissä on tunnistettavissa vanhakantaista Megadethiä, mutta muutoin Cryptosis on löytänyt aika hyvin oman polkunsa. Sanoitusten tutkiminen vahvistaa mielikuvan. Kari Koskinen MARIANAS REST Fata Morgana NAPALM Kotkalaisen Marianas Restin melodinen death doom on ollut perusluonteeltaan hyvin arktista ja merellistä, eikä yhtyeen kolmas levy tuo muutosta kaavaan. Äijän eduksi on luettava, että pelkän tilun varassa raitoja ei kannatella. Muuten instrumenttipuolessa ei olekaan valittamista. Elli Muurikainen KANKAR Dunkle Millennia EISENWALD Ennen tämän ensimmäisen täyspitkänsä julkaisua Kankar on ehtinyt hioa tyyliään viiden vuoden ja yhden ep:n verran. Itse asiassa ilmaisu on enimmäkseen hyvinkin musikaalista, melodista ja edes jossain määrin järjellistä. Albumi on täynnä täydellisiä keikkabiisejä, kunhan bändi vain pääsisi joskus soittamaan niitä livenä. Musiikillinen pohja perustuu yhä raakaan rässäykseen, mutta tunnelmaa on pyritty laajentamaan progressiivisen ja futuristisen ilmeen lisäksi myös synkeillä sinfonisilla elementeillä. Kitaristi ei valitettavasti tuo biisiin mitään ihmeellistä, eikä hänen tyylinsä tai panoksensa ole niin erottuva, että tietämätön edes huomaisi ulkopuolista tekijää. Teknisyys ja taitojen esittely ei ole onneksi pääosassa vaan soljuu mukavasti musiikin mukana. Vaan siinä missä mainitut loistobändit kurottelivat lopulta varsin rohkeasti myös kauas tyylinsä keskeisten piirteiden ulkopuolelle, Pupil Slicer tyytyy pieneen aitaukseensa, jossa se potkii, lyö ja hakkaa päällään samoja seiniä alusta loppuun. Mikko Malm ORDEN OGAN Final Days AFM Ei ole uutinen, että saksalaiset osaavat tahkota hemmetin hyvää power metalia, joskaan nämä veikot eivät edusta sitä tavallista osastoa, joka tiivistyy kovaa ja korkealta kiekumiseen sekä lohikäärmeen kanssa miekkailuun. Beach omaa myös haluja taitojensa esittelyyn ilman ikäviä rajoitteita, joten soololevyhän sitä pitää julkaista. Kylmä on ja vituttaa kuin Immortalin levyillä konsanaan. Teemu Vähäkangas PUPIL SLICER Mirrors PROSTHETIC Lontoolaisleirissä on vissiin kuunneltu Dillinger Escape Planiä ja Convergeä ja lähdetty rakentelemaan siltä pohjalta omaa kiipeilytelinettä kulmikkaan mathcore-tykittelyn aktiviteettikentälle. Musiikillisesti ollaan tosin aivan eri suunnalla; yhtyeen post-vaikutteinen tuomionjulistus on pikemminkin sukua vanhalle Katatonialle, Cult of Lunalle ja kotimaiselle Oceanwakelle. Brothers of Metal -yhtyeen Ylva Erikssonin vahvistama Alone in the Dark -duetto sen sijaan toimii todella hyvin tasapainottavana ja rauhallisena hetkenä paukutuksen keskellä. Terhakka avausbiisi Flow Irreversible, hikistä aggressiota ja intensiteettiä puhkuva Fuel for War sekä Megadethin Hangar 18 -biisiä tyylikkäästi lainaileva nimikappale ovat selkeästi sadon hehkeintä antia. Syventävää sävytystä on haettu blastpyrähdyksistä sekä ajoittain puhdastakin laulua ärähtelyn vastapainoksi sisältävästä tunnelmoinnista. Yhtyeen hypnoottiset riffit ovat kuin massiivisia jäälauttoja, jotka ajelehtivat hitaasti hyisen meren pinnalla. Onhan sekin toki jotain, ja esimerkiksi yöllisenä taustamusiikkina A View from the Inside omaa ansaitun paikkansa. Kimmo K. Vaikka olen kuullut tällä saralla huonompaakin, konekomppien kliinisyys ei oikein palvele levyn biisejä. Mega CRYPTOSIS Bionic Swarm CENTURY MEDIA Hollantilaistrio toimi aiemmin Distillator-nimellä perus-thrashiä räkyttäen, mutta parisen vuotta sitten nimi muuttui ja soittoon tuli rutkasti uusia sävyjä. Soitto ja rähinä toimivat jo nyt oikein mainiosti. Tällaisessa musiikissa riffin tai rytmin kiehtovuus on kuitenkin oleellista, ja bändi tuntuu jäävän vähän liiaksi äkkiväärien osien ja sovitusten pauloihin, iskevyyden kustannuksella. Koto osaa tehdä mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia sävellyksiä, joissa riittää koukkuja ja kommervenkkejä. Pahassa siksi, että tein itse ja säästin -metodi ei aina tuota optimaalista lopputulosta. Yleisilme ei ole kova ja nopea, vaan pikemminkin pehmeä ja miedosti aistikas. Dunkle Millenniasta löytyy kunnianhimoista ja vahvaakin näkemystä, josta ei kuitenkaan saada irti läheskään kaikkia tehoja. Levyllä kuullaan myös kahta vierailijaa, joista tunnetumpi, Firewindkepittäjä Gus G, lurittaa Interstellarkappaleen soolon. Kappaleet rullaavat sujuvasti ja väliin melko hengästyttäväänkin tahtiin. Sebastian Levermannin johtaman porukan levyillä on kuultu ennenkin massiivisia produktioita, suuria orkestraatioita ja mahtipontisia sävellyksiä, mutta yhtyeen seitsemännellä albumilla tätä kaikkea on enemmän kuin koskaan aiemmin. Kitarasahaus on ajoittain niin kipakkaa, että omakin ranne alkaa krampata myötätunnosta. Koskinen ENFORCED Kill Grid CENTURY MEDIA Uudelta mantereelta tarjoillaan rivakkaa crossover thrash -kurittamista. ARVIOT 55. Ensilevyllä yli-innokkuus on ehkä luontevaa – edellä mainitut bändit muistaen –, mutta Pupil Slicerin olisi syytä etsiä mäiskeeseensä hiukan selväpiirteisyyttä ja tasapainoa. Kitaristien korvissa levy kuulostaneekin paikoin jopa henkeäsalpaavan taidokkaalta, mutta näin epäonnistuneena muusikkona en löydä kiekolta ensimmäistäkään tarttuvaa kappaletta. Ei sitä muutoin Whitesnaken ja Wingerin riveihin pääsisikään. Melko tuoreen, vuodesta 2016 toimineen kollektiivin kakkosalbumi on anniltaan oppikirjamaisen hyvää jauhamista vanhan liiton hengessä mutta modernilla näkökulmalla. Ymmärrän kyllä ratkaisun käytännöllisyyden, eikä se onneksi tee albumista täysin kuuntelukelvotonta. Raidat ovat täynnä taiturimaista kieltenkäyttöä ja otelaudalta sinkoilevia sateenkaaria. Aluksi Fata Morgana vaikuttaa hieman yksitotiselta kokonaisuudelta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa pinnan alla piilevät tasot ja nyanssit. Vaikka riffimateriaali ei ole keskimääräisesti mitään erityisen priimaa, vakuuttava sovitustyö ja vimmainen ulosanti pitävät kuulijan mielenkiinnon yllä kutakuinkin koko levyn mitan. Miehet ovat kovia pelimanneja, ja heiltä lähtee sujuvasti niin aggressiivinen takominen kuin kikkailuosastokin. Kitaran sielunelämään perehtyneille tässä on polku jos toinenkin seurattavaksi, mutta perinteisessä mielessä levy ei tarjoa paljoakaan mistä puristaa. Ja voi pojat, kyllä sillä sitten soolotellaankin. Mikko Malm REB BEACH A View from the Inside FRONTIERS Reb Beach on kova, vuosikymmenten uran tehnyt kitaristi. Tunnelma ja sen rakentaminen on Marianas Restille kaikki kaikessa, ja yhtye osaa yhdistää kauneuden ja brutaaliuden tavalla, joka tuottaa hypnoottisen lopputuloksen. Tästä on vaikea pistää paremmaksi. Satunnaiset nytkyttelykohdat toimivat hyvin, mutta parhaat jutut ovat niitä ilmaisullisesti selkeimpiä. Dunkle Millennialle onkin onnistuttu löytämään oma selkeän monimuotoinen ilme, mutta silti levy jää kiikkumaan merkillisen hahmottomuuden ja mukaansa vain melkein imaisevan kiehtovuuden välimaastoon. Vaikka biisien rajat hahmottomuuteen saakka hälventävä kollaasimaisuus kuuluu hommaan, kappaleista olisi kiva kyetä hahmottamaan edes jonkinlaisia kokonaisuuksia. Kunnon riekkuminen puolustaa aina paikkaansa, mutta jokin raja siinäkin, tai ainakin se vaatii kontrastiksi jotakin muuta. Osaltaan tämä johtuu liiankin lyhyeksi jäävistä kolmen neljän minuutin kappaleista, jotka tuntuvat loppuvan jopa töksähtäen ennen kliimaksin saavuttamista. Trio on tyylilajissaan aivan osaava, ja onhan roisissa riekkumisessa kiitettävästi vimmaakin. Ohjelmoidut konerummut esimerkiksi latistavat muuten hyvää tunnelmaa väkisinkin. Saksalaisduon ote black metaliin on tuotannollisesti korvia hellivän ilmava, mutta bändi onnistuu kuulostamaan myös rouhealta ja räväkältä. Kymmenestä biisistä ainakin seitsemän on varustettu todella mieleenpainuvalla kertosäkeellä, jonka saa pelkästään kappaleen nimen lukemalla soimaan päässään välittömästi. Final Days nousee paitsi ryhmän hienoimmaksi teokseksi myös vuoden tähänastisten julkaisujen kärkipaikalle. Hienoja kuvioita voi toki arvostaa jo itsessään, mutta levyn loputtua siitä ei tahdo muistaa kuin miellyttäväksi puunatun äänimaailman sekä loputtomia melodioita ja kiemuroita lurittelevan kitaran. A View from the Inside on siinä mielessä tyypillinen kitaralevy, että kaikki huomio annetaan jatkuvasti laulavalle kuusikieliselle. Futuristista teemaa korostetaan konemaisilla äänillä sekä ajoittain jopa autotunella, joka on tässä tapauksessa ihan hyväksyttävä elementti. Mitenkään jääkylmää tai repivää sen musiikki ei ole, mikä johtuu pitkälti hitaan ja keskitempon välimaastossa etenevästä pakanahenkisen rokkaavasta lähestymistavasta
Eetu Järvisalo Virginialaisyhtyeen ennakkoluuloton ja energinen vyörytys muistuttaa paljon mainion maanbändinsä Power Tripin kommelluksia. Taas yksi syy lisää ikävöidä keikkoja. Vaikutteiden kuuluminen ei kuitenkaan haittaa, sillä bändi paiskoo kappaleensa hymyn suupieliin tuovalla jämäkkyydellä. Soittoja tuotantopuoli on luonnollisesti kohdillaan. Yllättävin valinta on silti Fightin kiukkuinen huutolaulukin muistuttaa paljon jälkimmäisen Max Cavalerasta. Bändille ominaiseen tapaan myös sen kolmannella kokopitkällä on vähemmän kappaleita kuin normimittaisella albumilla yleensä, vain kuusi. Vähemmän yllättäen idea paisui tuplalevyksi, vaikka rehellisyyden nimessä biisit olisi saanut ahdettua yhdellekin kiekolle. Äijät luennoivat Judas Priestin, AC/DC:n, Krokusin ja Twisted Sisterin kaltaisten bändien ihanuudesta. Riehakas, hyväntuulinen ja erittäin viihteellinen. Molempien yhtyeiden elinvoima perustuu tehokkaan vikkelästi myllyttävään thrash-riffituleen ja lekan lailla päähän lyövään tarttuvuuteen. Myös Fastway, Sweet, Cheap Trick ja BachmanTurner Overdrive nostetaan esille. Koukuttavat, adrenaliinilla kyllästetyt rypistykset yksinkertaisesti pakottavat moshaamaan ja takomaan nyrkkiä. Originaaleja kunnioittavana coverlevynä No Cover on silti jokseenkin niin hyvä kuin mihin konsepti antaa mahdollisuuden. Edeltäjänsä Smokeless Fires tuntuisi vetävän ainakin toistaiseksi pidemmän korren, mutta tällaisen musiikin kohdalla vain aika näyttää. Herkkiä kitaramelodioita ja blastbeatiä kuullaan ajoittain peräti samassa biisissä. Sanoitukset käsittelevät muun muassa rakastamisen vaikeutta, elämän pimeitä hetkiä ja muita synkkiä aiheita. Totta puhuen ei paljoakaan, sillä vaikka esimerkiksi Holiday in Cambodia ja Sheer Heart Attack on sovitettu alkuperäistä kulkevampaan muottiin, versiot pidetään varsin uskollisina ja turvallisina. Välillä messutaan WASPia, Ozzya, KISSiä ja tietysti Def Leppardia. Parhaimmillaan No Cover olisi varmasti bileiden taustamusiikkina, sillä tarjolla olevien melodioiden ja riffien laatu on lähes kauttaaltaan silkkaa riemuvoittoa. Elli Muurikainen ELLEFSON No Cover EAR Korona teettää, eikä se väärin ole. Mitä tästä sitten jää päähän. Klassikkobändeistä Enforcedissa kuuluvat suuresti esimerkiksi Slayer ja vanha Sepultura. Siirappinen Beth ja Nazarethin Love Hurts erottuvat joukosta, mutta pääosin tunnelma pysyy hyvin samankaltaisena. No Cover kulkee kuin sen kannen Def Leppard -debyyttiä tributoiva rekka. Ellefson on noukkinut vierailijoiksi niin massiivista ryhmää, että yksittäisiä nimiä on turha alkaa tiputella. 19 kappaletta ja 77 minuuttia on joka tapauksessa kunnioitettavan tukeva satsi, jonka parissa ei käy aika pitkäksi. Cult of Firen kaksi ensimmäistä täyspitkää, Triumvirát ja Ascetic Meditation of LUNAR SHADOW Wish to Leave CRUZ DEL SUR Vuonna 2014 perustettu saksalaisyhtye tuo kovin tervetullutta vaihtelua nykymetallin valikoimaan. Enforced painottuu kaksikosta aavistuksen enemmän ensiksi mainittuun, mutta onnistuu pitämään kesyttömän kuuloiset rallinsa vivahteikkaina. Yhtyeen ominaissoundi on haikea ja jopa melankolinen, mutta myös yllättävää vaihtelua löytyy. Kari Koskinen VLADIMÍR PAVELKA Spomienky BEYOND EYES Vladimír ”Infernal Vlad” Pavelkan kädenjälki oli 2010-luvun alkupuoliskolla vakuuttavaa. Juuret ovat vanhan liiton heavyssä, mutta vaikutteita on poimittu lukuisista eri suuntauksista. Kahdeksanminuuttinen avausbiisi Serpents Die on täyttä asiaa, mutta vielä pidempää lopetusraitaa olisi voinut kuroa tiiviimmäksi. Knox Colbyn ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Kovin syvälle levyn parissa ei kuitenkaan pääse, sillä loppupeleissä kyse on vain jäljitelmistä. Hyvin lyhyessä ajassa oman tunnistettavan soundinsa luonutta ryhmää on vaikea verrata tyylillisesti mihinkään toiseen bändiin. Ei sekään väärin ole. Juuri niitä asioita, joista tämäntyyppisen musiikin olettaakin kertovan. Kohteeksi valikoitiin Ellefsonin ja laulaja Thom Hazaertin nuoruusvuosien suosikkeja sekä jokunen kierrepallo. Nailed to the Gun, joka toimii erinomaisesti. Kun materiaali toimii näin hyvin levyllä, lavalla uskoisin sen olevan jo lähes tappokamaa. Megadethin riveistä tunnettu David Ellefson on aktivoitunut myös soolorintamalla, ja ukko sai bändinsä esikoispitkää valmistellessaan idean kokonaisen coveralbumin tekemisestä. Wish to Leave on tunnepitoista pimeän ja sateisen syyspäivän musiikkia. Usko kuitenkin kun sanon, että asialla ovat tekijämiehet. Kokonaismittaakin on vain hieman yli puoli tuntia. Ja vieläpä hyvin tutulla sapluunalla tehdyistä sellaisista
Ällistyttävintä on havahtua seikkaan, että vaikka John Carpenterin minimalistinen lähestymistapa sävellyksiin on pysynyt alkuajoista saakka identtisenä ja vaikka hän, jos ei nyt suoranaisesti lainaa, niin ainakin varioi aiempia teoksiaan, levy kuulostaa silti tuoreelta ja vain omalta itseltään. Herra Dirkschneider on tehnyt Acceptista lähtönsä jälkeen pitkän ja kunnioitettavan soolouran, joka tosin näki musiikillisesti parhaat päivänsä jo muutama vuosikymmen sitten. Jälleen järkevän mittaiseksi jätetty albumi on joka tapauksessa stoner-kentällä oikein ilahduttava tuulahdus. Live in Bulgaria AFM Heavy metalin ajanlaskun mukaan liki iäisyyden kehissä heilunut Udo Dirkschneider palaa soolobändinsä kera liveäänitekantaan – jo seitsemättä kertaa U.D.O:n nimissä. Ephemeraldin esikoinen on varsin ehjä paketti väkevää, näppärän taidokasta ja raikkaan sinfonisella atmosfäärillä kyllästettyä metallia. Muhevaa riffiä ja painavasti svengaavaa otetta löytyy keltä tahansa, mutta rapsakasti tarttuva laulumelodia näihin yhdistettynä luo ihmeen mukaansatempaavan kombinaation. Pavelkan soolomateriaalia alkoi syntyä vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta vasta nyt sitä on kasassa täysi levyllinen. Yhtye kunnioittaa genren perusolemusta eikä tempoile siitä eroon väkisin, mutta onnistuu myös tuomaan mukanaan tuiki tarpeellista omaa otetta ja sen myötä oleellista mieleenjäävyyttä. Teemu Vähäkangas U.D.O. Jotkin ideat ja kitarajutut kuulostavat vähän kevyen oloisesti väsätyiltä, mutta kun koko bändi lähtee jyräämään täydellä voimallaan, moinen tunne häipyy. Kimmo K. Mega MEMORIAM To the End REAPER Reippaalla tahdilla uusia levyjä suoltanut Memoriam tuntuu luottavan itseensä. Vaikka suuri osa materiaalista on tutun turvallista keskitempoisesti jyräävää death metalia, esimerkiksi Each Step One Closer to the Grave on oikeastaan jo ihan doomia ja Mass Psychosis menee yllättäen Godfleshille kylään. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tässä kohtaa tuulen suunta muuttuu ja biisit alkavat olla epämääräistä sillisalaattia. Tähän To the End kompastuu. Toki U.D.O. Kaiken kaikkiaan Live in Bulgaria käsittää 24 varsinaista raitaa. Loput biisit ovat periaatteessa samaa herkkua, mutta ne eivät onnistu nousemaan aivan yhtä erinomaiseen liitoon. Bolt Throwerin äänenä tunnettu Karl Willets on iskussa, karjunnassa eivät kilometrit kuulu. Eetu Järvisalo JOHN CARPENTER Lost Themes III: Alive After Death SACRED BONES Mestarillisilla elokuvillaan ja sävellyksillään 1970–1980-lukujen taitteen molemmin puolin kannuksensa ansainnut John Carpenter on keskittynyt varttuneella iällään musiikin tekoon. Sen vetävimmät hetket ovat hyökyaallon tavoin allensa jättävä No Fall Is Too Deep ja kihelmöivän kauniisti purjehtiva tunnelmapala All There Is. Olo on kuin katselisi menneiden aikojen kellertäviksi kuluneita valokuvia, joihin ei ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä. Levyn loppupuolella panssaridivisioona unohtuu kaljalle tai tupakkitauolle. Lopputulos onkin pitkälti keitos yhtyeen jäsenten vaikutteista ja aiempien bändien tyyleistä virkeän omannäköisesti toteutettuna. Mega ACID MAMMOTH Caravan HEAVY PSYCH SOUNDS Kun bändi on varustettu tällaisella nimellä, meiningin on parempi olla hapokasta ja tömistävä kunnolla. Kuten erinomaisella kakkosalbumilla Under Acid Hoofilla (2019), kolmannella levylläänkin on viisi muhkeaa kappaletta, jotka edustavat enemmän aavikon paahtoa kuin avaruudellisia happokylpyjä. Smith ei ole eilisen teeren poikia hänkään, mikä kuuluu tarkassa ja eläväisen rullaavassa soitossa. Soundit ovat onnistuneet, selkeät ja raskaat. Uhkaavuus on painostavuuteen saakka läsnä juuri tässä ja nyt, tai korkeintaan aivan nurkan takana. Kappaleissa kuultavat kissan kehrääminen, lintujen sirkutus ja laineiden liplatus ovat kieltämättä sympaattisia yksityiskohtia, joilla on pyritty syventämään lämminhenkisen levyn tunnelmaa entisestään, mutta niistäkin huolimatta kaikki kuulostaa turhan haalealta. Udo Dirkschneider jatkanee rakastamansa työn parissa todennäköisesti hautaan saakka. Albumin kaikki kulmat eivät kuitenkaan ole vielä teräviä, vaan mukaan mahtuu tylpempääkin osuutta. Pientä närää aiheuttaa myös levyn aavistuksen liian kaikuisa äänimaailma, joka meinaa mössöytyä nopeimmissa tykityksissä. Tätä olettamusta vahvistaa alun Weeping Ghostin teemaan palaaminen loppupuolen The Dead Walkissa. Musiikissa elää toki Bolt Throwerin perintö, mutta yhä vähemmässä määrin ja Memoriam seisoo sinänsä tukevasti omilla jaloillaan. Huomaan saavani mielleyhtymiä esimerkiksi Northerin, Wintersunin ja Mors Principium Estin kaltaisiin nimiin. Pitkä on virsi, mutta nuorista miehistä koostuva bändi naulaa biisit tarkasti ja pieteetillä. Nyt kokonaisuus jää epätasaiseksi ja valitettavan hailakaksi. Mukana on myös erottuvia sävyjä black ja folk metalin suuntaan. Laimeita ovat myös levyn tuotannolliset arvot, erityisesti kitaroinnin osalta. Andrew Whalen rummuissa korvannut Spikey T. Tästä bändin on joka tapauksessa erittäin hyvä lähteä kasvattamaan täyttä potentiaaliaan. Viime vuosien livetallenteilla päähuomion ovat silti poikkeuksetta vieneet legendaarisimmat Accept-kappaleet ja vanhemmat U.D.O.-hitit. Nautitaan legendan tekosista niin kauan kuin se on vielä mahdollista. Balanssi on hyvin kohdillaan. Samaa voi sanoa Cult of Firen ”sisarbändin” Death Karman debyytistä The History of Death & Burial Rituals Part I (2015), joka sekin on omalaatuinen yhdistelmä blackja death metalia. Niin ne vievät Live in Bulgariallakin, vaikka merkittävässä osassa ovat myös viimeisimmän studiolevyn Steelfactoryn (2018) kappaleet. Koskinen ARVIOT 57. Hivenen hämmästyttävää on kuitenkin huomata, kuinka hienosti Lost Themes III: Alive After Death -kokonaisuus toimii ilman elokuvakytköstä. Levyn ehdottomia vahvuuksia on myös taidokkaasti laadittu, draaman kaarta korostava kappalejärjestys, jota on mitä todennäköisimmin mietitty jo sävellysvaiheessa. Vanha pöytäsirkkeli itse toimittaa ja artikuloi arvolleen sopivasti äänellä, joka ei ole enää yhtä vahva kuin takavuosina, mutta kestää näköjään vielä pidemmänkin rääkin. Reilussa viidessä vuodessa on syntynyt perhepiirin avustuksella kolme Lost Themes -nimikkeistä albumia, jotka ovat maestron ensimmäisiä ei-soundtrackejä. Lepsut, välillä vähän omituisetkin riffit valtaavat alaa ja biiseistä häviää jännite lähes täysin. Harmi, sillä alku oli hyvinkin lupaava ja viidestä ensimmäisestä biisistä tehty miniälppäri olisi todella kova. Räväkimmillään musiikista löytyy selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä miehen pääbändien melodioihin, vaikka yleisote ja tunnelma ovat lähempänä Alcestin Souvenirs d’un autre monde -levyn (2007) herkistelevää haaveilua. Sillä bändi antaa pirteän kuvan visiostaan, jonka ydinilme koostuu sinfonisesta ja melodiarikkaasta death metalista. Levyn tekeminen on epäilemättä herättänyt tekijässään vahvoja muistoja, mutta kuulijalle ne eivät välity kuin puolittain. on suoltanut tasaisen vahvoja levyjä aina näihin päiviin ja osunut toisinaan kultasuoneen muutaman yksittäisen biisin osalta. Puhtaasti instrumentaalinen Spomienky on teemaltaan aikamatka luojansa lapsuuden onnellisiin maalaismaisemiin. Kolmosalbumi lupasi parempaa, ja tämä neljäs tuntuisi tarjoavan takuumureaa mätkettä sellaisen ystäville. Tamppaavat rytmit yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja hypnoottisiin pimputuksiin onnistuvat luomaan elokuvamaisia mielikuvia. Samat jipot ja kuviot on kuultu näissä yhteyksissä moneen kertaan aiemminkin, vain innovatiivisempina. Etenkin Vesa Salovaaran jylhissä puhtaissa lauluissa kuulen selviä kaikuja Norjan Borknagarista. Death, olivat lähestymistavaltaan uniikkeja teoksia, eivätkä pelkästään bändin kotimaan Tšekin black metal -historian valossa. Sävellykset edustavat äreässä vyörytyksessään ja melodiakielen melankolisessa katkussaan tunnistettavaa suomalaista metallia. Jälki on paikoin hyvinkin vakuuttavaa Memoriamin puskiessa päälle kuin se kuuluisa panssaridivisioona. Tähän ei yksikään renessanssia elävän synthwave-genren artisti pysty, vaikka suurin osa heistä on ammentanut inspiraatiota nimenomaan Carpenterilta. Ei ole yllättävää, että miehen sävellystyyli on pysynyt nykyaikaan hienoeleisesti päivitetystä soundista huolimatta täysin tunnistettavana ja niin rautaisena, ettei ajan hammas ole siihen pystynyt. Jaakko Silvast EPHEMERALD Between the Glimpses of Hope INVERSE Muun muassa Vornaja Frosttidekytköksinen Ephemerald pukkaa pihalle debyyttipitkänsä. Onneksi näin on. Lupaavan debyytin jälkeinen kakkoslevy oli tosin melkoista bulkkia ja pettymys. Tiedä sitten, onko osasyynä kuvioon se, että kreikkalaisbändin kitaristi-laulajan aisaparina toimii tämän isäpappa. Ikään kuin nelikolta olisi loppunut tyystin jaksaminen ja järkevät sovitusideat. Nimi on silti aivan osuva. Aloituskappale Berserkerin perusteella Acid Mammothista innostuu yllättävänkin kovasti
Railakas ja räväkkä ote pysyy hallussa ja mäiskeen riemu on käsinkosketeltavaa. Asiassa on varmasti auttanut, että bändin uusin jäsen on rumpalilegenda Marco Minneman, jonka tarkkakätinen groove nostaa kappaleet uudelle tasolle. Bonuksena on Ignorancekappaleen ensimmäinen versio. Samalla ne osoittavat, miten väkevä ja vimmainen yhtye muuntuu niin sanoituksiltaan kuin musiikiltaan moniulotteisemmaksi ilman että sen sisin murenee. Loistavia levyjähän nämä ovat, ja kuuluvat ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan rässihahmon kokoelmaan. Aivan neljän kirveen tietämissä siis pyöritään. Aloitusbiisi Death Squad (jonka Sodom kopioi niin ikään loistavaksi Agent Orangeksi) on varsinainen mosh-anthem. Vaikka soundi on iso ja tunnelmat ovat eittämättä valtavia, bändin kokonaismeininki on miellyttävällä tavalla simppeli ja paikoin hyvin tarttuva, mistä esimerkkinä vaikkapa napakka The Silent Solace. Teknisemmät aihiot ja virtuoosimaiset soolotkin sujuvat mallikkaasti ja vieläpä hyvän maun puitteissa, sävellyksiä palvellen. Peruspohjana on tavanomaista kaiPERENNIAL ISOLATION Portraits NON SERVIAM Espanjalaisen Perennial Isolationin sinnikäs työ tunnelmallisen black metalin parissa tuottaa jokseenkin yllättäen tulosta. Kolmas levynsä osoittaa, että orkesterin progressiivinen power metal ei ole kadottanut teräänsä vaan pikemminkin hioutunut entistä tiukempaan muotoon. The American Way hidastaa tahtia, ja reipasta skank-vihmontaa kuullaan jopa vähänlaisesti. Ignorance (1987) on paljastunut vuosien mittaan yhdeksi kovimmista thrash-albumeista. Joni Juutilainen SACRED REICH Ignorance / Surf Nicaragua / American Way METAL BLADE Hiljan mukavan pätevästi palanneen thrash-koplan klassikkolevyt julkaistaan taas uudelleen, ja ehkä siihen on syynsä. Äärimmäisen tarttuvalla kertosäkeellä varustettu As I Lie Awake, eeppinen progeteos ...and They All Blew Away sekä melankolisen kaunis päätöskappale Long Time ovat vain muutamia huippukohtia kaikin puolin laadukkalla levyllä, joka tuntuu paljastavan itsestään uusia puolia jokaisella kuuntelukerralla. Jopa hieman sargeistmaisella riffillä kulkevalla Autumn Legacy Underlying the Cold’s Caressilla käyntiin polkaistava albumi sisältää hyvin tehtyä ja tuotettua kamaa. Ilottelun puolelle heilahtava nimikappale ja Draining You of Life ovat aivan totaalista päällikköhommaa. Samalla American Waystä (1990) välittyy, että näiden levyjen kokoonpanon tie oli sitä myöten kuljettu. Rytmien, bassarilotkottelun sekä entistä enemmän laulumelodioiWITHERFALL Curse of Autumn CENTURY MEDIA Nyt kun Iced Earthille kävi hullusti, on hyvä että kitaristi Jake Dreyrilla on jotain mihin nojautua. Witherfall on kotonaan niin tiukkojen thrash-riffien, akustisten tunnelmatuokioiden kuin maailmaasyleilevien melodioiden parissa, mikä tekee sen musiikista moni-ilmeistä ja dynaamista. hoisaa mustaa metallia, josta kuuluvat odotetusti läpi Agalloch, Alcest ja Harakiri for the Sky – siis ainoastaan positiivisessa mielessä. Neljä studiobiisiä – toimiva Black Sabbath -laina War Pigs mukaan lukien – saa täydennystä parista ensilevyn liveluennasta. Portraits ei ole napakymppilevy, mutta se on kylliksi hyvä kokonaisuus kiivetäkseen genrensä kärkipäähän. Surf Nicaragua -ep (1988) esittelee yhtyeen soitannollisesti ja soundillisesti parhaassa kuosissaan. Neljännellä levyllään tahkoava bändi onnistuu tuoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Miehen oma yhtye, vuonna 2013 perustettu Witherfall onkin elinvoimaisempi kuin koskaan. Mikko Malm ST E P H A N IE C A B R A L maan usein kovin pitkästyttävältä tuntuvaan musiikkityyliin tarvittavaa suoraviivaisuutta ja selkeyttä. Curse of Autumnilla on löydetty täydellinen tasapaino eri elementtien välillä ja saatu luotua tehokas draaman kaari, joka tekee kokonaisuudesta erittäin soljuvan ja miellyttävän. Portraitsin sävellykset ovat eloisia ja paikoin hyvinkin kipakkatempoisia, mikä erottaa Perennial Isolationin monesta muusta saman alan yrittäjästä
Levyn yleisilme on melkoisen rujo ja ahdistava, eikä välistä sekavan oloinen soundimaailma tee sitä yhtään kuuntelijaystävällisemmäksi. Tarjolla on sopivasti vähän kaikkea, eikä bändi keskity suoranaisesti mihinkään genreen. No, liian hiotusta kokonaisuudesta ei ole silti kyse, vaan levyn tunnistaa black metal -albumiksi, vaikka ei tietäisi musiikkityylistä juuri mitään. Hänen keulittamansa The Pretty Reckless on saavuttanut kohtalaisesti menestystä ainakin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Vaikka kappaleissa on pyritty pitämään yllä vaihtuvuutta, kuulijasta tuntuu, ettei levyllä tapahdu oikein mitään. Nimikappale ylistää kiihkeän rockelämän ihanuuksia ja esittää vienon toiveen kaatumisesta saappaat jalassa. Teemu Vähäkangas THE PRETTY RECKLESS Death by Rock’nRoll CENTURY MEDIA The Grinch -elokuvasta ja Gossip Girl -tv-sarjasta tuttu Taylor Momsen jätti näyttelemisen 17-vuotiaana ja päätti alkaa laulaa ja soittaa rokkia. Seuraava Only Love Can Save Me Now on hieman tuumailevampi, mutta myös painavammin riffittelevä esitys. Alku lupaa hyvää. Oman mausteensa biisiin tuovat Soundgarden-miehet Kim Thayil ja Matt Cameron. Envenom ei nouse kovasta yrityksestä huolimatta siivilleen vaan jää sekavaksi räpistelyksi. Musiikki on hyvin tehtyä ja tuotettua, mutta siihen olisi kaivannut lisää hikeä ja vääntöä. Solbrudin musiikki kulkee viipyillen ja pitkiä linjoja hakien, mutta yhtyeeltä löytyy tarpeen tullen kipakampaakin otetta. den varaan rakentuva levy on toki edelleen erinomainen, mutta aika on pureskellut sitä ehkä kolmikosta eniten. Riffillisesti Age of Woe pyörii vahvimmin death’n’rollin maailmassa. Joni Juutilainen AGE OF WOE Envenom LIFEFORCE Kansainvälisen miehistön omaava Age of Woe tuntuu vetelevän monista naruista. Parhaat paukut on sijoitettu selkeästi levyn alkupäähän. Albumilla on muutama mukiinmenevä biisi, mutta myös paljon melkoisen mitäänsanomatonta toimintaa. Loppua kohden ote valitettavasti laimenee ja tuotoksesta jää jotenkin lepsu vaikutelma. Momsen siteeraa sujuvasti rockelämään liittyviä kliseitä, mutta vaaran tuntu ei vain pääse syntymään. Liven soundimaailma on kohdillaan, ja paikoin sen parissa jopa unohtaa kuuntelevansa keikkataltiointia, mistä tulee hieman kaksijakoinen fiilis: kannattaako ylipäätään julkaista livealbumia, joka kuulostaa ”liian hyvältä” eikä välitä autenttista keikkafiilistä. Solbrudin tuotantoon tutustuneille albumi antaneekin paljon pisteytystäni runsaammin. Julkaisuista on turha kaivella laveampia bonuksia, ja niitä janoavien kannattaakin etsiä käsiinsä vähän vanhempia uusintapaketteja. Vaan onpahan hyvää musaa taas helpommin tarjolla. Kimmo K. Edes hiljattain bändiin liittyneen Keijo Niinimaan murinat ja karjunnat eivät auta. Löytyy vaihtelua alataajuuspörinästä crust-pärinään. Syynä on levyn tietynlainen uraauurtavuus: 1990-luvun metalli-ilmaisu kallistui todella vahvasti rytmien rynkyttelyn suuntaan, ja kallistelee edelleen, joskin kymmenenteen potenssiin kiristettynä. Kööpenhaminalaisessa vesitornissa rykäisty hieman päälle tunnin setti koostuu pääosin pitkistä kappaleista, joiden keskimitta huitelee kymmenen minuutin tietämissä. Momsenin ääni toimii tämänkaltaisessa musiikissa hyvin, eikä bändin musisoinnissakaan ole moitittavaa. Vuonna 2009 perustetun yhtyeen neljäs levy sisältää vahvoilla popmausteilla varustettua semirouheaa hard rockia, joka on parhaimmillaan ihan mukaansatempaavaa ja tarttuvaa. Kappaleessa on juuri oikeassa suhteessa iskuvoimaa ja kepeyttä, ja se sopii täydellisesti singleksi. Kolmas kappale, Tom Morellon eklektistä kitarointia sisältävä And So It Went, saa vielä puhtaat paperit, mutta sen jälkeen raidat alkavat tipahtaa ihan kiva – tylsä -akselille. Mikko Malm WWW.NUCLEARBL AST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Hellow-PF 03-21.indd 1 Inferno FIN Hellow-PF 03-21.indd 1 02.03.21 10:43 02.03.21 10:43. Vahvoina lisukkeina löytyy sludgeilua, doom-hidastelua ja postblack metalia surumielisillä melodioilla. Levende I Brønshøj Vandtårn on pätevä keikkajulkaisu, mutta sen kappaleista saisi takuulla irti enemmän, jos ne tuntisi etukäteen. Levyn perimmäinen ongelma on, että se on liian särmätön oikeuttaakseen raflaavan tittelinsä. Terhakkaimmat riffit näemmä vapautettiin levyn alkupuolella. Koskinen SOLBRUD Levende I Brønshøj Vandtårn EISENWALD Rapiat kymmenen vuotta toiminut Solbrud edustaa itselleni tanskalaisen black metalin tuntematonta puolta, mutta tuore livelevynsä kertoo, että kyse ei todellakaan ole aivan amatööriporukasta
Korona-aikojen synnyttämät, miesten omissa pikku kammioissa taltioidut versiot käyvät läpi bändin uraa alkuajoista asti. Kun albumin nimenä on Kuninkaallinen tuhoaja, on tietenkin vähintä saada kuulla sen mukaista materiaalia. Luennat eivät ole erityisen riisuttuja, sillä perinteisten instrumenttien sekaan on istutettu muun muassa selloa, klarinettia, mandoliinia, banjoa ja huilua. THE CROWN Royal Destroyer METAL BLADE Viime vuonna kolmikymppisiään viettänyt Trollhättanin rautainen vauhtihirmu on kymmenennellä levyllään erittäin kireässä kunnossa. Tästä ei tämän lajityypin mättäminen paljon parane. Progressiivinen rock pehmeän popahtavalla nuotilla taipuu tähänkin muotoon kieltämättä mukavasti, mutta silti kyseessä lienee pitkän uran päätepisteenä keikkuva, korostetusti vain vanhoille faneille suunnattu testamentti. Lyömäsoittimetkin ovat vahvasti mukana kuvioissa. Erittäin maukasta tulta ja tappuraa totisesti tarjoillaankin, mikä ei ole ollut suinkaan aina selviö. Uuden materiaalin suhteen bändi ei tosin ole vieläkään aktivoitunut, vaan tarjolla on akustiseen muottiin SAGA Symmetry EAR Taannoin hienon livelevyn julkaissut Saga on yhä erittäin hyvässä soitannollisessa vedossa. Melkein väittäisin, ettei bändiltä ole kuultu yhtä järeää ja pistävää kokonaisuutta sitten klassikkolevy Deathrace Kingin (2000). Eetu Järvisalo sovitettuja tulkintoja vanhoista kappaleista. Oitis ei tunnu siltä, että yhteinen sävelemme olisi kehittynyt syvemmäksi tunnesiteeksi, joten ranskalainen pianocore ei välttämättä väräyttele Pohjolan asukin sisäistä kannelta toivotulla tavalla. Yli neljän ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kun pianolla ja rummuilla sekä pääosin raivoisalla emo-karjunnalla paiskotaan menemään kunnolla paatostaen, lähestymistapa on kiintoisa. Vaikka yhtye ei ole koskaan nojannut sähköiseen raskauteen, miedosti särötetyt, pykälän tukevammat originaalit ovat kuitenkin bändin ensisijaisia valttikortteja. Väitteen vakuudeksi voisi nostaa vaikka biisikolmikon Let the Hammering Begin!, Glorious Hades ja Full Metal Justice, joka välkehtii timanttisen ärhäkällä raskausja tarttuvuuskertoimella. Vaan kuten bändin taannoin arvioidun debyyttilevyn Amenin (2010) uusintajulkaisun tapauksessa, yhtye tuntuu jäävän soonisesti vajaaksi, vaikka kokoonpanolla on nyt uusi rumpali ja syntikkabasID A K U C E R A vuosikymmenen mittaista uraa juhlistava Symmetry näyttää sekin, että ukkojen hyppysissä asuu näkemys ja tunne. The Crown on saanut aikaiseksi upean levyn, jossa on sopivasti yhtyeen alkuaikojen kiimaa ja tuoretta intensiteettiä. Kovan lopputuloksen takeena on bändin teräksinen yhteissoitto, ja erikseen on hehkutettava Johan Lindstrandin alkuaikojen loistossaan myrkyttävää aggres siivista ärinää. Kari Koskinen MY OWN PRIVATE ALASKA Let This Rope Cross All the Lands AWAL Otin tämän eepeen arvioitavaksi, koska ensikosketukseni bändiin oli paitsi rasittava myös kiinnostava. Kyseisissä biiseissä, ja pitkälti muissakin levyn kappaleissa, yhdistyvät nätin monipuolisesti death/thrash-hybridi, punkin räyhä ja grindin hyökkäävyys. Helposti nautiskeltavat kappaleet ovat kuin esimerkki positiivisesta ja lämpimästä hyväntuulisuudesta. Tyyli tuo usein mieleen Jethro Tullin akustisemmat tunnelmoinnit, mikä on pelkkää plussaa. Kaikesta kivastaan huolimatta Symmetry antaa vaikutelman hieman turhasta joskin erittäin hienosti toteutetusta välityöstä. Soundi on runsas, ja erityisesti laulaja Michael Sadler tuntuisi olevan elämänsä vedossa. Ruotsalaisbändin äkäisesti kaahaileva death/thrash soi bändin tyylille uskollisesti, mutta myös tuhoisammin kuin pitkään aikaan
Massiivisen kokoelman äänityksiin on osallistunut kahdeksan vuoden aikana 186 muusikkoa ja kaksi koiraa (!) kahdeksasta maasta ja viidestä maanosasta. Biolume Part 2 ei ole täysin epäonnistunut levy, se kun tarjoaa parhaimmillaan varsin koskettavia tunnelmia. Avauskappale, massiiviset 20 minuuttia kestävä Dawn-Bringer toimii yllättävän hyvin läpi koko kestonsa. Lauluun on saatu dynamiikkaa ja sävyjä. Yllätys toimii, ja polveileva riffittely nostaa kappaleen heittämällä levyn kärkihetkiin. Omituista bändin kappaleissa on kuitenkin niiden sovitukset. Viisi levyä ja hulppeat 126 kappaletta onkin melkoinen paketti kahlattavaksi, mutta prosessi on tyydyttävä ja oudon kiehtova. Myös soundipolitiikka on toisinaan vähän turhan kämäinen ja väärällä tavalla kotikutoinen. Skaala on niin sanotusti mieletön. Tällä kokoonpanolla mentiin pari vuotta, kunnes rytmikitaristi Harri Mönttinen liittyi joukkoon vuonna 1992. Kanadalaisten sekametelikeitoksessa on kuitenkin sen verran makoisia sattumia, ettei tätä voi huonoksikaan moittia. Biisit ovat melkoisen pitkiä, kun ottaa huomioon, että vaihtelua ei ole hirveästi. Tarttuvuutta ja iskevyyttäkin löytyy, samoin siistejä juttuja useammalla rintamalla. Riffittelyssä on ripaus modernia Carcassia. Verrokeista huolimatta viisikko kuulostaa kuitenkin itseltään. Sillä on annoksensa tämän vuosituhannen Dimmu Borgirin mahtipontisuutta ja Enslavedin progressiivista jylhyyttä. Osaset eivät kuitenkaan tunnu keskustelevan keskenään juuri lainkaan, joten tilkkutäkkituntemus on vääjäämätön. Pelkällä rääkymisellä tästä ei saisikaan irti oikein mitään. Kun kappaleissa on kohdakkoin aivan selkeää ideaa, bändin omaleimainen potentiaali alkaa hahmottua. Utbyrd tuntuu panostavan musiikkinsa ulkoiseen laatuun, mikä ilmenee hyvänä soittotaitona ja tuotantona. Kimmo K. Siihen kuuluivat rumpali-laulaja Kimmo Lukkari ja basisti-laulaja Henri Heikkinen. Lupaan tsekata bändin tekemiset jatkossakin, vaikka lopputulos ei jaksa vieläkään täysin miellyttää. Huonoa taas se, että kun ei ole ketään ulkopuolista kritisoimassa, kunnianhimoonsa on helppo kompastua. Mikko Malm DEPTHS OF HATRED Inheritance PROSTHETIC Kun on kosolti taitoa ja ideoita, olisi hirmu hienoa saada musiikin muutkin aspektit samalle tasolle. Silti musiikki kaipaisi täyteläisempää ilmiasua ja tulkinnallisesti laveampaa muotoa, jotta päästäisiin eroon sitä edelleen vaivaavasta kuriositeettimaisuudesta. Vuonna 1990 orkesteri kasvoi trioksi, kun kitaristi Mika Korhonen liittyi mukaan. Parhaimmillaan Dis Pater on niin sanotusti asian ytimessä, mutta sataviisi minuuttia kellottava tuplalevy on aivan liikaa tällaista musiikkia. Meininki on sopivan raskasta black metal -faneille, mutta yhtyeen teatraalisessa lähestymistavassa (sinfonisista osioista on vastuussa Carach Angrenin Clemens ”Ardek” Wijers) on piirteitä, joiden kuvittelisi kohtaavan kevyemmästäkin musiikista innostuvien mieltymykset. Hyvää on se, että miehellä on selkeästi kunnianhimoinen visio, jota hän pyrkii toteuttamaan ilman kompromisseja. Miten käy nyt. Kaikki kokoelman kappaleet eivät ole parasta A-ryhmää, mutta vaivannäöstä täytyy nostaa hattua, sillä Valepuvuissa toimii hyvänä katsauksena paitsi Mustelman musiikkiin myös yleisemmin kotimaisen undergroundmusiikin historiaan ja nykytilaan. Vaikka Varskrik on toteutettu pätevästi, Utbyrdin menosta huokuu hieman ponneton keskinkertaisuus, joka valitettavasti vie albumilta parhaan pinnan. Jos kokoelma jotain osoittaa, niin ainakin sen, että Mustelman vapaasti assosioiva taidepunk tuntuu vääntyvän vaivattomasti moneen muotoon. Vuotta myöhemmin yhtye joutui auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena kitaristi Korhonen kuoli ja basisti Heikkinen invalidisoitui niin pahasti, ettei pystynyt enää soittamaan. Mutaisemman ryöpytyksen ystäville meno saattaa olla jopa liian sisäsiistiä ja ennalta arvattavaa. Joni Juutilainen MIDNIGHT ODYSSEY Biolume Part 2: The Golden Orb I, VOIDHANGER Australialaisen Tony Parkerin alias Dis Paterin sooloprojekti Midnight Odyssey sisältää yhden miehen makuuhuoneprojektien hyvät ja huonot puolet. Onnettomuus tyrehdytti Mustelman luomisvoiman melko pahasti, vaikka yhtye päättikin jatkaa toimintaansa uudistuneella kokoonpanolla. Jotakin jännää tässä selkeästi on. Jos Terveet Kädet, Kansanturvamusiikkikomissio, Sielunveljet tai varhainen CMX on sydäntäsi lähellä, Mustelma on tutustumisen arvoinen yhtye. Teemu Vähäkangas PLAGUE WEAVER Ascendant Blasphemy OMAKUSTANNE Kanadalaisen Plague Weaverin debyytti kumartaa syvään Rotting Christin ja Varathronin kaltaisten kreikkalaislegendojen suuntaan, mutta toisaalta helvetillis-perkeleellinen melodiamaisema vinkkailee myös Dissectionin puoleen. Aiemmin tuskastuttanut erikoisuudentavoittelu jää tällä kertaa vähemmälle, ja biiseissä on tutun väkinäisyyden lisäksi ihan oikeasti hyviä aineksia. Koskinen UTBYRD Varskrik PETRICHOR Ensimmäistä kertaa vuonna 2017 ilmestynyt Utbyrd-esikoinen kuulostaa melko stereotyyppiseltä norjalaiselta äärimetallilevyltä. Kappaleiden yllättävät lopetukset alleviivaavat mainittua: biisit päättyvät yhtäkkiä, ilman tunnetta minkään sortin konkluusiosta. Urbyrdin ensimmäistä kertaa fyysisesti ilmestyvä debyytti on ihan mukiinmenevä suoritus, mutta ”pakollisen uusintajulkaisun” sijaan olisi ollut mukava kuulla, miltä ilmaisuaan kypsytellyt bändi kuulostaa tänä päivänä. Välistä pintaan nousevat vahvasti Morbid Angelin Domination-levyn tunnelmat, joita täydennetään nilemäisellä eeppisyydellä ja veikeiden itämaisten sävelkulkujen käytöllä. Sitäkin toki kuullaan, mutta myös kaivattua selväpiirteisempää laulua löytyy runsaasti. Mukana ovat esimerkiksi Jarkko Martikainen, Villu Tamme, Hot Kommunist, Kiasma, ARD, Zahir, Ikuinen Vaiva ja tuttua jäsenistöä yhtyeistä Terveet Kädet / Lapin Helvetti, Eläkeläiset, Merging Flare, Rattus, Radiopuhelimet, Pertti Kurikan Nimipäivät, Sadistik Forest ja Ydinperhe. Ambient-sävyillä varustetun viikinkiajan Bathoryn hengessä kulkeva musiikki kärsii vääränlaisesta ylenpalttisuudesta. Vaikutteet on osattu suodattaa taidolla ja tyylillä omien ideoiden joukkoon. Keskitempoisissa ja painostavimmissa pätkissä bändin musiikki muistuttaa hivenen kotimaisen Deathchainin lopunaikojen teoksia. Myös itse juhlakalu osallistuu esityksiin Mustelma plays Mustelma -nimellä. Seuraavana vuonna sai muotonsa sotkamolaisyhtyeen ensimmäinen duokokoonpano. Orkesteri tasapainoilee taitavasti kiihkeän blastin ja ritualistisemman ARVIOT 61. Jatko on baestiliaisittain tutumpaa osastoa, ja viisikko vääntää death metaliaan kaikkia perinteitä kunnioittaen. Kulttuurin monitoimimies, muiden muassa Ikuisesta Vaivasta ja Hot Kommunistista tuttu Mikko Nissinen päätti kasata tribuuttilevyn, joka käsittää yhtyeen tuotannon kaikki kappaleet. Osat vaihtuvat aika radikaalisti tyylistä toiseen, mikä nyt ei välttämättä ole huono asia. Kuusiminuuttinen Genesis on aika yllättävä aloitus vanhakantaisesti progehtavine riffeineen. Myös levyn päättävä melankolinen synapop-pala When the Fires Cool osoittaa, että Midnight Odysseyssa on potentiaalia. Bändin toivoisi valitsevan puolensa – ollako tätä rohkeammin mahtipontinen vaiko perinteisemmin black metal –, sillä nykyisellään homma jää kellumaan ikävästi limboon. Levyltä löytyy niin hc-punkkia, teknoa, nuhjuista indie folkia, industrialia, death metalia, perinneheviä, vaihtoehtorockia kuin diskoakin. Mikko Malm BAEST Necro Sapiens CENTURY MEDIA Tanskalaisnuorukaisten ensimmäinen levy oli sangen kova näyttö, mutta kakkoslätyllä vähän notkahti. Riffit ja ideat eivät ole aina niin timanttia, että ne kantaisivat koko matkan, ja niinpä joihinkin biiseihin kertyy tyhjäkäyntiä. Necro Sapiens sisältää taidokkaasti tehtyä death metalia, jota alleviivaa tasapainoisen hillitty äänimaisema. Onneksi näin ei käy kaikkien kappaleiden kohdalla, ja esimerkiksi levyn nimikkobiisi tai vaikkapa Goregasm kulkee vankalla otteella ja sopivalla vimmalla. Kimmo K. Koskinen ERI ESITTÄJIÄ Mustelma valepuvuissa – In Disguises – Tribuutti Mustelmalle 1989–1993 LONGKILLAH Free punk -yhtye Mustelman syntyhistoria ajoittuu vuoden 1988 jouluun, jolloin sen ensimmäinen kappale Lasse sävellettiin. so. Vaikka musiikki on monimuotoista, sanoituksista voi paikantaa absurdin ja abstraktin punaisen langan, joka toimii siteenä esitysten välillä. ”Johan tässä muutama minuutti tykiteltiin, olisko tää tässä nyt?” Kokonaisuus jää tyylillisesti melko hajanaiseksi ja sovituksiltaan viimeistelemättömän tuntuiseksi. Depths of Hatredin kiivaan mättöpitoinen melodeath on ensiluokkaisesti toteutettua – siis jos sillä tarkoitetaan modernisti huippuunsa viilattua soundipolitiikkaa ja millintarkkoja soittosuoritteita
Tämä on toki kuulijan korvassa, mutta jatkossa sekaan voisi kenties heittää röyhkeämmin melodiaa, esimerkiksi kitarasoolojen muodossa – jotain, mikä lisäisi viimeisen (liha)koukun jo valmiiksi ansiokkaaseen kuoloon. Mississipissä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Jossakin vaiheessa mölyäminen alkoi kuitenkin maistua. Revulsion yhdistelee kuolometalliperinteen eri osasia sujuvasti ja punoo ne nätisti yhdeksi tummana soljuvaksi virraksi. K:n komennuksessa kulkeva albumi on kunnianhimoinen teos, jonka soundissa on jotain hyvin ranskalaista. Plague Weaver on kaivanut sävellyksistä oleellisen ydinmehun eikä ole lähtenyt säätämään yhtään sen enempää. Itse kuulun niihin, jotka eivät alkuun ymmärtäneet yhtyeen kulttimainetta. Yksi miehen salanimistä oli Johannes Climacus, mikä selittänee albumin simppelin otsikon. Hieman alle 40-minuuttinen levy ei ole pituudella pilattu, ja hyvä niin. Kohautin olkapäitäni ja jätin tyypit pyörimään refloihinsa. Revulsionin esikoinen on joka tapauksessa mainiosti maistuvaa death metal -myräkkää, jota voi suositella kaikille alan ymmärtäjille. Kun siihen päälle lisätään täysi hittivapaus sovituksissa ja vihamielisessä ulosannissa, yhtälö ei ole kovin helppo. Luultavasti (tai toivottavasti) kukaan ei halua kokea sitä sekavaa elämää, jota tämä kokoonpano on myrskynnyt läpi. Aggressiiviset blastit, hitaammat maalailut, Morbid Angel -tyylin riffittelyt ja bassokuviot, koko hoito saa ansaitsemansa huomion. Mikko Malm EYEHATEGOD A History of Nomadic Behavior CENTURY MEDIA Tätä levyä on odotettu taatusti monessa osoitteessa. Omintakeisen nytkyttelyn ja jopa autistisen Sabbath-riffittelyn yhdistäminen ei kuulosta paperilla kovin lupaavalta. Ascendant Blasphemy osoittaa, että Plague Weaverissä on potentiaalia, joka vain odottaa täyteen liekkiin leimahtamistaan. Mutta niillä eväillä sitä väkevää sludgea väännetäänkin. Siinä missä bändin kolme ensimmäistä albumia haki inspiraationsa psykoaktiivisia aineita tutkineen neurobiologi Henri Laboritin työstä, Johannes ammentaa tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin kirjoituksista. Tämä ei ole selkeästi joko vanhaa liittoa tai modernia junttausta, vaan ajattoman ärhäkkä death metal -paketti, josta ei puutu terävää kitaratyötä, oivaltavaa rumputulta tai voimallista mörinää. A History of Nomadic Behavior pursuaa Eyehategoodin peruselementtejä – rämeistä sludgeilua ja Dischargedia kunnioittavaa rujoa runnomista, eristäytyneisyyttä ja ahdistusta, sisäisiä demoneja ja niiden kanssa rimpuilua niin sanoituksellisesti kuin musiikillisesti. Muiden muassa Merrimackistä ja Vorkreististä tutun A. Vaikka levyn yleisilme on suoraviivainen, se ei onneksi ole yksiulotteinen, vaan esimerkiksi mustanpuhuvan hienovaraiset kitaramelodiat tuovat kappaleisiin ilmavuutta ja vaihtelua. Sitä odotellessa käsiään kelpaa lämmitellä tämänkin nuotion loimussa. virtasikin vettä seitsemän pitkää vuotta, ennen kuin New Orleansin pahan olon suurlähettiläät saivat valmiiksi seuraavan… hmm, oksennuksensa. Kyseessä on paitsi sopivan karski ja murea myös selkeä ja erotteleva kokonaisuus, joka antaa tilaa kaikille instrumenteille ja nyansseille. Teemu Vähäkangas DECLINE OF THE I Johannes AGONIA Ranskan mielenkiintoisen black metal -kentän haasteellisempaa osastoa edustava Decline of the I kuulostaa neljännellä kokopitkällään odotetun vaikeaselkoiselta ja paikoin itsetarkoituksellisenkin hankalalta. Tami Hintikka rummutuksen välissä luoden sävellyksiin varsin herkullisia dynaamisia kontrasteja. Pahan olon suurlähettiläät eivät vaikuta vieläkään voivan kovin hyvin. Homma osataan ja maltetaan pitää napakkana, eli kappaleita ei ole erehdytty riskeeraamaan liialla pituudella. Levyn soundimaailma ansaitsee oman erikoismainintansa. Vähintäänkin rankan elämän eläneen, kuoleman porteilta palanneen Mike Williamsin vittumaista elämöintiä ja väliin epärytmistä käninää kuunnellessa ihmettelee, mikä piru tässä bändissä oikein viehättää. Vaan joillekin se on ihana, jopa vapauttava. Näin levyltä kuunnellen tarjolla onkin turvallinen trippi turvattomuuteen. Suuri osa mielikuvasta johtuu varmasti yhtyeen ”ranskalaistyylisestä” tavasta käyttää erilaisia sampleja, jotka tuoREVULSION Revulsion TRANSCENDING OBSCURITY Vuodesta 2005 rymistellyt kotimainen kuolopartio täräyttää vihdoin tiskiin esikoispitkäsoittonsa, joka on koko kymmenen kappaleen ja 37 minuutin mitaltaan väkevää todistusta
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.. facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti
Veteraaniukkelien aavistuksen kankeaa soittoa, jotenkin helpon tuntuisia biisejä ja hiukan liikaa hajanaisuutta. Erityisen linjakkaaksi albumi ei tällä paletilla rakennu, ja hätäisempi voikin pitää kokonaisuutta vallan hajanaisena. Decline of the I:n viisi pitkää kappaletta ei ole genrensä heikointa tarjontaa, mutta itse en vain tunnu saavan touhusta täysillä kiinni. Aika hienosti itsekseen puuhailusta virinnyt lumipalloefekti on näemmä toiminut. Bändin otteet ovat kiitettävän napakat, ja terävämmällä fokuksella ilmeisen ansiokkaasta materiaalista päästäneen uuttamaan makoisaa mahlaa. Tyylillisesti levy on vähintäänkin monimuotoinen. WHEEL Resident Human OMN LABEL Suomalais-englantilainen progressiivisen metallin tulokas herätti taannoin kiinnostukseni jämerällä ja näyttävällä live-esiintymisellään. Ilman niitä kokonaisuus kuulostaisikin hyvin karulta ja kuivakalta. Selkeimmin tämä tulee esiin voimaannuttavassa Hanging on by a Threadissä, jonka lopussa Alice tervehtii kuulijaa omalla nimellään ja sanelee itsemurhia estävän auttavan puhelimen numeron. Koskinen ALICE COOPER Detroit Stories EAR Ensi kuulemalta Cooperin kunnianosoitus Detroitille ja sen musiikilliselle perimälle on vähän nahkea. Joni Juutilainen BYRON The Omega Evangelion GOATMANCER Kotoinen Byron debytoi varsin monipuolisella tyylikirjolla ja vakuuttavalla tatsilla. Niissä ilmaisun ääripäät, soljuva eteerisyys ja päällekäyvä raskaus, kertovat väkevästi samaa tarinaa. Nyt kauhurockin isosetä ei piiloudu roolihahmojen maskien taakse vaan on oma itsensä. Antoisimmilleen bändin luovuus puhkeaa levyn pidemmissä teoksissa, Dissipatingissä ja Resident Humanissä. Hengeltään yhtye osuu melko lähelle Soenin ja Leprousin kaltaisia nykyprogemetallin nimiä. Tässä vaiheessa paketti tuntuu kuitenkin olevan vielä jokseenkin levällään, mikä tekee albumista aika hankalasti hahmotettavan. Tyytyväisenä voi myhäillä, että samankaltaista vahvaa tekemistä on päätynyt myös levylle. Myös laulussa kuullaan montaa erilaista lähestymistapaa heleästä neitolaulusta ukkelihoilotukseen ja ärinästä alarekisteritoitotukseen. Kaikki yhtyeen toisella täyspitkällä kuulostaa erittäin valmiilta ja taidokkaalta. Tämä onkin ainoa seikka, joka syö muutoin maukkaasti polveilevaa menoa hieman. Hiljalleen lisää kierroksia lyövät kappaleet pysyvät eheinä, vaikka välillä heittäydytään hitusen yksitoikkoisemmalle jammailuvaihteelle. Metallipainotteisuuden lisäksi levyltä löytyy rokimpaa otetta Von Hertzen Brothersin malliin. Biiseistä löytyy monenlaista ilmaisua shuffle-puksutuksesta pianodoomiin, goottimetallista sludge-vyörytykseen ja maidenmaisen etukenoiseen kitarailotteluun, jonka äärellä bändi tuntuu olevan parhaimmillaan. Ihmekö tuo, kun hahmoja löytyy Hornasta, Battleloresta ja Church of Voidista, jonka rumpalin Johannes Lahden projektista koko bändi lähti vaivihkaa liikkeelle. Kimmo K. Sävellysten suoraviivaistaminen olisi siis paikallaan. Eetu Järvisalo vat albumille virkistävää monipuolisuutta. Miljardivuotiaanakin hämmästyttävän vireän Vincent Fournierin katalogin mitalisijoja tässä ei toki hätyytellä. Graafisesti näyttävä kokonaisuus on myös tuotannollisesti mukavan viimeistelty – ja samalla sopivan viimeistelemätön. Heikoimmatkaan hetket eivät vie huomiota pois kaikkinensa kiinnostavasta levystä, joka jättää vielä myös kasvupotentiaalia. Levyssä on tyylistä riippumatta lupaavaa meininkiä ja biisien rakentelussa selkeästi ideaa. V IL LE JU U R IK K A LA ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Myöhemmin samat seikat kääntyvät positiivisiksi ja paljastuvat albumin olemassaolon perimmäiseksi oikeutukseksi. Kolossaalisiinkin mittoihin kasvavat sävellykset nykivät, vyöryttävät ja herkistelevät parhaimmillaan korvaa hivelevällä dynamiikalla. Tietty raaka pohjavire ja sopivan huomaamaton hiomattomuus on levyn uskottavuudessa pieni mutta oleellinen nyanssi. Silti Detroit Stories tuntuu varsin raikkaalta ja rehelliseltä albumilta, jollaista Cooperilta ei ole kuultu. I Hate You’ssa bändi luettelee toisilleen näiden vihattavia puolia aivan railakkaasti. Nimilistailusta huolimatta Wheelin voi sanoa käyskentelevän varsin omanlaisellaan, salaperäisellä ja mielikuvituksellisella leikkikentällä
Kärinälaulu, maltilliset tempot ja hyvät kitaramelodiat vievät ajatukset Bethlehemiin ja jopa Katatonian alkuaikojen tuotoksiin, mutta Irrlicht ei yllä aivan vertaisjulkaisujensa tunnelmarikkauteen. In the Days of Whore on mielenkiintoinen esikoinen, jonka rakenteissa kuuluu kokemus. Bändin taiteellista irtiottoa voi pitää joka tapauksessa onnistuneena. Sadonkorjuun aika ei ole vielä, vaikka itäminen on hyvällä mallilla. Ja mitä enemmän seikkaan alkaa kiinnittää huomiota, sitä enemmän myös verkkaisen ja keskitempon välimaastossa turvallisesti kulkevilta sävellyksiltä alkaa kaivata jonkinlaisia irtiottoja, vaikka tyylilaji itsessään ei niitä edellytäkään. Joni Juutilainen SERVANTS TO THE TIDE Servants to the Tide NO REMORSE Saksalainen Servants to the Tide soittaa uljaasti pauhaavaa eeppistä doom metalia, josta löytyy niin paatosta, painavia tunnelmia kuin hieman kauneuttakin. Homma saattaakin toimia seuraavilla julkaisuilla odottamattomalla tavalla. Mikko Malm MOUNT MARY Mount Mary AINOA Jo kotimaisen Mount Maryn esikois älpeen ensitahdeista käy selväksi, että yhtyeen musikanteilla ei ole takanaan vain rutosti kilometrejä vaan myös niiden mukanaan tuomaa taitoa ja näkemystä. Nyt on laskettu tempoja ja panostettu tunnelmaan, mikä on lähtökohtaisesti positiivinen juttu. Yöaika on myös melkoinen irtiotto yhtyeen debyyttilevystä Taivaspaikasta, joka oli melko paljon aggressiivisempi ja metallivaikutteisempi. Edellä mainittujen vaikutus kieltämättä kuuluu, muttei onneksi mitenkään huonolla tavalla. Wehrbeinin lauluihin tosin kaipaisi ajoittain jonkinmoista lisäpotkua. Saksalaisbändi on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan ajoittain hyvilläkin levyillä, joiden joukkoon voidaan lukea myös Irrlicht. Vaikka kaikkia laatikoita en vielä uskallakaan ruksata, Servants to the Tiden ensilevy täyttää alan harrastajan perustarpeet kiitettävästi. Mega ZARATUS In the Days of Whore VÁN Kawirin, Thou Art Lordin ja Varathronin kaltaisissa kreikkalaisen äärimetallin kivijaloissa vaikuttaneet muusikot lyövät hynttyyt yhteen ja tuovat esiin musiikkia, jollaista kokoonpanolta ei osannut ennakkoon odottaa. Ammattimaisesti suorittavien miesja naislaulajien tyyli istuu kuhunkin kappaleeseen passelisti. Kiekko antaa ajoittaisia välähdyksiä siitä, että duolta voisi irrota vielä pirusti kovempaakin materiaalia. Osa sävellyksistä tosin erottuu vangitsevuudessaan selvästi edukseen. Letkeän mutta tanakan soitannon päällä Maria Hännisen kelpaa käyttää sielukasta ääntään. Vaikka Detroit Stories ei ole varsinainen mestariteos, sen arvo on hyvässä ja aidossa fiiliksessä. Yhtyeen soitannollisesti rikas, vähän varttuneempaan makuun parhaiten soveltuva klassinen ja osin bluessävytteinen rock on tukevasti kiinni paitsi menneisyydessä myös nykyhetkessä. Kunhan luova energia saadaan fokusoitua paremmin, hyvä tulee. Te taotte taivaankantta, Velodromi ja Assasiinin puutarhassa ovat loistavia sävellyksiä, mutta kokonaisuutena Yöaika on turhan sillisalaattimainen mennäkseen täysin ihon alle. Ennen muuta albumi yllättää täysiverisellä akustisuudellaan. Animist-nimisen henkilön hengentuotos on käynnistetty vasta vuonna 2019, mutta Mossweaverillä soi lyhyestä urasta huolimatta harkitulta kuulostava musiikki, joka uppoaa parhaiten postblack metalin karsinaan. Luvassa on siis kaihoisia melodioita, pitkiä instrumentaaliosuuksia ja satunnaisia äärimetallipurkauksia, jotka eivät vaikuta olevan kokonaisuudessa aivan täysin paikallaan. Mossweaveriltä ei löydy unohtumattomia sävellyksiä, mutta kokonaiskuva on sen verran mallikkaasti balanssissa, että varsinaisia irtiottoja ei jää kaipaamaan. Väkevimpiä tunnelatauksia antavat esimerkiksi Peikonmieli, Aaria ja Saatto. Toivottavasti seuraavalla levyllä uskalletaan lyödä hieman isompaa vaihdetta silmään. Zaratusin debyytti kuulostaa siltä kuin 1990-luvun Arcturus olisi sattunut syntymään helleeniselle maaperälle. Mikä on myös helppo kuulla. Joni Juutilainen OLD GROWTH Mossweaver SUPREME CHAOS Jostain päin Saksan metsiköitä saapuu yhden miehen projekti, jonka musiikin kerrotaan ammentavan ideansa luonnosta, erämaista, samanismista, alkukantaisuudesta ja muinaisista riiteistä. Old Growthin esikoinen on hyvä julkaisu, mutta sen suurempaa tunnettuutta näillä otteilla on turha odottaa. Levy koostuu vain puoliksi uudesta materiaalista, ja sen toinen puolisko käsittää vanhempien sävellysten uusia luentoja. Koko touhun ydin tiivistyy upeasti yli kymmenminuuttisessa Nochpäätöskappaleessa, joka määrittelee pitkälti sen, mistä Nocte Obductan musiikissa on ollut aina kyse. Kyseessä on tummapintainen ja raskaahko levy, joka osoittaa kokeilullisena yhtyeenä tunnetun Nocte Obductan äärimetallisen puolen, vaikka musiikissa on yhä paljon vaihtoehtoisiakin elementtejä. Joni Juutilainen MUSTAN KUUN LAPSET Kruunu INVERSE Vuodesta 1995 tunnelmallisen melankolista, black metaliin kallistuvaa ilmaisua tarjoillut Mustan Kuun Lapset julkaisee seitsemännen albuminsa. Pidän kyllä kaikesta oudosta ja kierosta, tai suorastaan suosin sellaista, mutta tässä tapauksessa alan epäillä, onko outoilu hieman liian itsetarkoituksellista. Nocte Obducta on onnistunut rakentamaan vanhoilla päivillään ehjän albumin, jonka pariin ajautuu usein huomaamattaan. Siinä missä orkesterin alternative-höysteinen hevirockin ja hämyprogen yhdistelmä tuottaa parhaimmillaan varsin mielenkiintoisia tuloksia, yhtä usein se aiheuttaa myös hämmentäviä hetkiä. Kun hivenen takakireältä vaikuttavan Mount Maryn päästäisi kunnolla irti ja aikuismaisen tarkka harkinta antaisi hitusen enemmän tilaa nuoruuden energiselle spontaaniudelle, kasvaisi niin kohdeyleisö kuin lakoamisprosentti. Mikko Malm ARVIOT 65. Post-blackin nimissä julkaistaan nimittäin huomattavasti vakuuttavampaakin materiaalia. Irrlichtiltä löytyy oikeassa suhteessa sekä varmuutta että uhkarohkeutta, ja ne myös kuuluvat lopputuloksessa. Irrlichtin sisällä on jotain selittämättömällä tavalla levotonta, joka luo ympärilleen epämiellyttävän ja uhkaavan, mutta samalla myös kiinnostavan ilmapiirin. Tämä jos mikä on aidon ajattomuuden merkki. Toisaalta levy muistuttaa myös black metalin sisällä (ainakin periaatteen tasolla) elävästä ilmaisunvapaudesta ja individualismista: Zaratus vaikuttaa todellakin tekevän sitä, mitä sisimmässään tahtoo. Bändin metallisilta levyiltä tutut kauniinkaihoisat ja harmoniset sävyt ovat pääosassa, ja rauhaisan tunteikkaasti seilaava maalailu onnistuu vetoamaan ihan mukavasti. Ideoiden puutteesta tai näköalattomuudesta tätä orkesteria ei voi syyttää. Luonnonläheinen fiilis puhuttelee läpi albumin, ja on helppo ymmärtää kiekon olevan Animistille ikään kuin initiaatiorituaali – jonkinlainen sulautuminen luonnon kanssa. Laulajan ammattitaitoa ihastellessa huomaa kuitenkin kaipaavansa vähän rajumpaa revittelyä, johon hänen palkeensa taatusti riittäisivät. Yhtyeeseen kuuluvat myös laulaja Stephan Wehrbein (Screaming Souls) ja rumpali Lucas Freise (Eyes Wide Open), jotka hoitavat hommansa ihan mallikkaasti. Tiedossa on siis ennakkoluulotonta ja niin sanotusta normaalista irtautuvaa black metalia. Silti musiikin pohja on rakennettu selkeästi perinteiden varaan, ja Zaratusin soundissa on tyylipuhdas kreikkalainen ote. Kielisoittimista ja koskettimista vastaava Leo Rubinstein (ex-Craving) perusti yhtyeen alun perin tribuutiksi doom-sankareilleen Atlantean Kodexille, Solsticelle, While Heaven Weptille ja Candlemassille. Albumin 48 minuuttiin mahtuu monenlaista menoa, mikä saa paatuneimman äärimetallipuristin pyörittelemään päätään. Kimmo K. Vanhojen kipaleiden versioinnit tuntuvat toimivan hieman uutta materiaalia paremmin. Sovitusten toimivuudessa on avainosassa bändin ja vierailevan muusikkoryhmän hyvin pelaava yhteys ja yhteishenki. Koskinen NOCTE OBDUCTA Irrlicht (Es schlägt dem Mond ein kaltes Herz) SUPREME CHAOS Mukavat 13 albumia tehnyt Nocte Obducta on tuomittu dark/black metalin ikuiseksi keskiraskaan sarjan nimeksi. Eetu Järvisalo KIRKKOKAHVIT Yöaika INVERSE Kirkkokahvit on omituinen yhtye, josta ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Ja siinä, että Cooperin kaltainen vanha kettukin voi ja uskaltaa tehdä jotakin vähän höpsöä, kuten aurinkoisen Our Love Will Change the Worldin. Orkesteri on osannut napata kirsikat kakusta ja yhdistellä influensseja toisiinsa mielekkäällä tavalla siten, että sekoitus kuulostaa, jos ei nyt omaperäiseltä, niin ainakin omavaraiselta. Tästä johtuen levy ei yllä aivan neljään kirveeseen
Mielleyhtymät ovat siis hyvät, vaikkei Mos Generator nen yhtye, joka on keksinyt yhdistää doomin, post-rockin ja kenkiintuijottelun pilvissä liihotteleviin puhtaisiin lauluihin, mutta kombinaatio on joka tapauksessa freesin ja innostavan kuuloinen. Viisibiisinen paketti sisältää varsin mainiota aavikkorockia, jossa on sielua, rosoa, vaihtelua ja tarttuvuutta. Mielenkiintoinen tapaus! Joni Juutilainen TURBULENCE Frontal FRONTIERS Libanonilainen progemetallikopla yllättää kakkoslevynsä oivallisuudella. Tempo pidetään kiivaana, ja tuntuu kuin bändi kävisi päälle ihan koska vain. Fuusiojatsahtavat sävyt otetaan vastaan ilolla, samoin positiivinen perusvire. Jotakin samaa tässä kieltämättä onkin, mutta Turbulencen otteissa on enemmän herkkyyttä ja ilmavuutta, vähemmän opistomuusikon pakonomaista mailanpuristelua. Yhtä mukaansatempaavaa, selvästi analogisille arvoille kumartavaa, mutta myös nykymenon päälle ymmärtävää äänimaailmaa tulee vastaan harvoin. Ratkaisu on mystinen, sillä eeppistä doom metalia haluaisi kuulla hieman pidemmissä annoksissa kuin seiskatuumaisella. Suzi Quatro. Templeä on hankala lokeroida, mutta on varmaa, että asiasta kiinnostuneille albumista riittää ammennettavaa takuulla vuosiksi eteenpäin. In the Electric Mist on kestänyt aikaa paremmin kuin odotin, mutta esikoisen varjossa se kuulostaa edelleen sekä turhan linjattomalta että vaisulta. Kimmo K. Kontrastia tarjotaan, ja albumin kirkasotsainen monipuolisuus on oikein toimivaa. Slowenya ei taatusti ole ensimmäiSlowenya. Mos Generator. Koskinen GODSEND In the Electric Mist PETRICHOR Godsendin gootahtavan letkeä ja lämminhenkinen debyytti As the Shadows Fall (1993) oli kovimman doom-kiimani aikaan minulla ahkerassa kuuntelussa. Trion rouheasta menosta tulee etäisesti mieleen hitaammin junnaileva Fu Manchu ja hetkittäin myös hämmentävästi kotoinen Radiopuhelimet, ehkä eniten pääjehun laulun takia. Modernia melodista kiippariprogea kompleksisilla rytmityksillä, tomeralla kitaroinnilla, kiemuraisilla SCALD There Flies Our Wail! HIGH ROLLER Pari vuotta sitten henkiin herätetty venäläinen yhden albumin ihme on katsonut parhaimmaksi tiedottaa paluustaan ja uudesta laulajastaan ep:llä. Adamantis. Komeaa soittoa ja monipuolista laulua kuuntelee mieluusti. Tämän esityksen perusteella sankarin viitta jää kaappiin odottamaan lunastajaansa. Kimmo K. Muun muassa tummanpuhuvan post-metalin ja psykedeelisen rockin maisemissa kulkeva Temple lataa reilusti yli tunnin mittaansa sekä ilmavaa utuisuutta että kiireettömän toiston kautta ilmenevää, yllättävääkin tarttuvuutta. Mega SLOWENYA Somer KARHUVALTIO Ensin on kehuttava soundia: kun turkulaisbändin debyyttiminari vilauttaa alapäätään, edes jonkinlaiset äänentoistolaitteet omaava kuulija pomppaa kattoon. A-puolen nimibiisi on moneen kertaan kuultua hidastelua vailla minkäänlaista yritystä kulkea rinta rottingilla uudisraivaajien polkuja. Kokonaisuuden sävykirjo on varsin lavea ja homma hoidettu terävällä näkemyksellä. Terrordome. Sama linja jatkuu kääntöpuolen uudelleenäänitetyllä vanhalla biisillä, jonka perimmäinen tarkoitus lienee esitellä nykyisen ja edesmenneen solistin eroja. Kerrassaan kiehtova uusi tuttavuus. Groovesta tai iskevyydestäkään ei ole pulaa, kappaleet kun on taltioitu tuoreeltaan livenä. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Koskinen MOS GENERATOR The Lantern ARGONAUTA Tämä pienlevy on vähän erikoinen tuotos, kyseessä on näet uudelleen miksattu kooste yhtyeen ensimmäisestä albumista The Vault Sessionsista (2007). kuulosta suoranaisesti kummaltakaan. Mega TERRORDOME Straight Outta Smogtown SELFMADEGOD Puolalaisnelikko pistää päälle sen verran kovan old school thrash -pyörityksen, että olo on kuuntelun jälkeen kuin tornadossa kyläilleellä. Viehätys ei jää sointipintaan. Aggressiivisuudesta huolimatta sanoituksissa ja sovituksissa on havaittavissa ilkikurista otetta ja suosovituksilla ja pitkillä biiseillä on helppo verrata Dream Theateriin. Veil of Secrets. Mainio levy antaa aiheen asettaa yhtye lähempään tarkasteluun. Matti Riekki WOLVENNEST Temple VÁN Persoonallista linjaansa vuodesta 2015 vetänyt Wolvennest on belgialainen kollektiivi, joka luottaa musiikissaan vapaaseen ajatteluun. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu seuraajansa oli sen sijaan pettymys. Musiikillinen kehitys oli muuttanut yhtyeen ilmaisua laveammaksi ja leijuvammaksi, vaikka kitarat siellä täällä vielä vähän murisivatkin
Kaupan päälle laulajan epävireinen hoilotus alkaa hiljalleen käydä hermoille. Teemu Vähäkangas ADAMANTIS Far Flung Realm CRUZ DEL SUR Yhdysvaltalaisen Adamantisin viime vuonna omakustanteena julkaistu debyyttipitkäsoitto saa eurouusinnan, ja hyvä niin. Tami Hintikka SUZI QUATRO The Devil in Me STEAMHAMMER Leppoisan joskin hajanaisen ja liian lepsun No Controlin (2019) jälkeen rokkaava isoäiti napakoittaa otettaan. Vuonna 2020 perustetussa bändissä on vahva projektin maku, mutta itse musiikki on täysin valmista ja näkemyksellä toteutettua melodista doom metalia. Teemu Vähäkangas MP Bursting Out (The Beast Became Human) RELICS FROM THE CRYPT Jos sivistyksessäsi on MP:n kokoinen aukko ja teutonihevin nälkäsi on kyltymätön, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla hommaamalla uusintaversion yhtyeen esikoisalbumista vuodelta 1986. Valitettavasti näillä eväillä ei päästä hirveän pitkälle, hyvät riffi-ideat kun on kaluttu varsin nopeasti loppuun. Jo reippaan neljännesvuosisadan operoinut ruotsalaiskopla osaa asiansa. Kokonaisuus näyttäytyy moniulotteisuudessaan positiivisena, vaikka ei tästä kadonneeksi kuruununjalokiveksi ole. Fiilistele tätä yliampuvaa tikkausta nyt sitten. Neljätoista kappaletta samanlaista myllytystä on tosin vähän liikaa kovemmallekin thrasherille. Mihinkäs se pappi lipereistään pääsisi. Alataajuuspörinää, vaikeroivaa laulua, humehentuoksuista psykedeliaa ja raskasta riffittelyä, eli yleensä ottaen ihan pätevät eväät kunnon tuomiopäivänmaalailuun. Koskinen NAPAKAT 67. Ja että lopputuloksesta voi tykätä ainoastaan toinen sakemanni. Mutta niin oiva kuin Earthrise onkin, samalla baanalla ajetut kilometrit kuuluvat myös lievänä automaattiohjauksena, joka ei esittele järin uskaliaita kuvakulmia. Taidokasta perusveivausta kuuntelee aina mielellään, mutta ei tässä välttämättä ole ainesta pidempään tehokuunteluun. Melodic Passion sisältää kepeäsoundista, pääosin vauhdikasta ja nimensä mukaisesti yltiömelodista poweria sekä perinteisempää bluesvetoista hard rockia. tään musiikin kaikkivoipuutta, kuten myös yläkerran isännän. Cosmic Reaper on onnistunut yhdistämään jylhään riffittelyynsä sopivasti 70-lukulaista ilmavuutta ja progressiivisuutta välttäen tylsät junnaukset, joihin monet nykydoomaajat helposti uppovat. Justin Obornin vaikerointi pysyy sentään suurimman osan ajasta nuotissa. Toivon mukaan vanha kehno tritonus aseenaan tunkeutuu Suzin sydämeen jatkossa entistäkin syvemmälle. Bändi tuntuu panostaneen tekniseen osaamiseen, nopeuteen ja täydelliseen tuotantoon ja jättäneen biisien tekemisen toisarvoiseksi. Tiivistämisellä lopputulos olisi jämäkämpi. Kimmo K. Jaakko Silvast THORIUM Ocean of Blasphemy EMANZIPATION Alun perin vuonna 1999 julkaistu tanskalaiskiekko sisältää kuolomäiskettä, jossa on sävyjä Atlantin kummaltakin puolelta. Bändin juuripower tekee häkellyttävän positiivisen ensivaikutuksen. Edeltäjiään joka suhteessa ”vakavammin” tehdyn levyn tenho ei juurikaan ole haalistunut, vaikka se vaatii avointa mieltä ja jonkinmoista ymmärrystä saksalaisuudesta. Mega THE QUILL Earthrise METALVILLE Jos 70-lukulaisittain möyhentävä raskas buugi on kuosissaan, soundit ovat kohdillaan ja tarttuvuutta löytyy niin laulusta kuin kitarakuvioista, ei voi mennä pahasti vikaan. Levylle on saatu suuria surun sävyjä, mutta viimeinen kananlihaefekti jää toistaiseksi uupumaan. Koskinen CHRISTIAN LILJEGREN Melodic Passion MELODIC PASSION Kristillisen heavy metalin suuruuksiin kuuluva ruotsalainen Christian Liljegren on heittänyt bänditouhut hetkeksi syrjään ja ryhtynyt sooloilemaan. Lyriikoissa ylistesoundilla Thorium iskisi ehkä kovemmin, mutta lievässä käppäisyydessä on myös tenhonsa. Teemu Vähäkangas DIE APOKALYPTISCHEN REITER All You Need Is Love (XX Anniversary Edition) NUCLEAR BLAST Kahden ensimmäisen Die Apokalyptischen Reiter -albumin kohdalla ei voinut välttyä ajatukselta, että ainoastaan saksalainen voi keksiä yhdistää folkjollotteluja ja sokerisia kosketinkuvioita ärhäkästi kulkevaan death metaliin. Vanhan liiton heavy metalista pitävien kannattaa ottaa Adamantis lämmöllä vastaan. Samaa ei voi sanoa kummastakaan The Ancient Calling -splittiseiskan kappaleesta. Dead Poetry tunteilee My Dying Briden ja Theatre of Tragedyn viitoittamalla melankolisella ja kynttilöillä valaistulla polulla. Vilpoisempi skandidödö pienillä mustan metallin vivahteilla yhdistyy Floridan hiiltävään menoon ihan mielenkiintoisesti. Tuotanto on nykystandardein joltisenkin karua, joskin selkeää ja ilmeisen orgaanista. Periaatteessa levyssä on aivan kelvollista ainesta, jos nyt ei mitään erityisen omalaatuista. Myös brantbjorkmainen kevyempi stonerjammailu ja psykedeelinen tyylittely tuovat raskaamman pörinän keskelle kaivattua vaihtelua. Jaakko Silvast 1782 From the Graveyard HEAVY PSYCH SOUNDS Hautakivet kaatuilevat ja noidat lentelevät ilkeästi nauraen pimenevällä myrskytaivaalla. Se tuo vastapainoa kevytbluesille ja kuuraa My Heart and Soul -jouluslovarin imelyydet korvista. Liljegrenin ansioiksi on todettava ahkera työnteko ja kirkkaasti keskivertoa parempi melodiantaju, mutta Melodic Passion on valitettavasti kertakäyttökamaa. Lopun viisi laimeaa livebonaria tylsistyttää ja venyttää muuten nasevaa kokonaisuutta. Tältä porukalta voi odottaa vielä paljon. Biiseissä on koukkua ja paikoitellen jopa vahvaa ördä-along-fiilistä. Tuoreemman tulokkaan Synteleian ote Stellar Return -biisissä on kaikessa perinnetietoisuudessaan selkeästi vakuuttavampi, vaikka väkevyyttä ei löydy siitäkään. Riffeissä on jytyä ja soitossa tarvittavaa letkeyttä. Mistress of the Night on alun kuoro-osuutta lukuun ottamatta vallan tunnelmaköyhä veisu, jonka riffittely on silkkaa pastissia Rotting Christin alkuajoista. Ihan ok -tason perusriffeihin on tietenkin blastattava osapuilleen 300 iskua minuutissa. Verrokkina toimikoon Acceptin Breaker – Restless and Wild -levykaksikko, vaikka materiaali ei nimikappaletta lukuun ottamatta aivan samalle tasolle ylläkään. Gamma Rayn, Helloweenin ja Running Wildin varhaisvuosien tonteilta ammentavan Far Flung Realmin draivi ja energia on runsaan vastaansanomatonta. Sekään ei auta, että hetkittäin levy kuulostaa siltä kuin se olisi tehty Garagebandillä. Soitto kulkee moitteetta, ja vaikka riffimateriaali on tasoltaan aika vaihtelevaa, yleisilmeen ankaruus pitää kokonaisuuden nautittavana. Oikein lupaavaa debyytti. Koskinen VEIL OF SECRETS Dead Poetry CRIME Entinen Tristania-solisti Vibeke Stene laulussa, monen yhtyeen mies Asgeir Mickelson rummuissa, kitarassa ja bassossa, sessiojäsenet viulussa ja örinässä. Soitto on ylvästä, ja biisit ovat sopivan napakoita ja melodisia. Jylhemmällä ranaisia kunnianosoituksia vanhoille crossover-nimille. Mega COSMIC REAPER Cosmic Reaper HEAVY PSYCH SOUND Pohjois-Carolinasta tuulahtaa tuoreesti, vaikka perinnetietoisesta doom metalista puhutaan. Mega NECROTTED Operation: Mental Castration REAPER Useamman levyn vääntänyt saksalaisbändi tykittelee niin sanotusti sikana. Kimmo K. Levyn musiikillinen skaala on edelleen laveahko, ja vaikka kovin jytämeno on olematonta, albumilta löytyy hyvällä ja tanakalla boogiella varustettua menoa. Kimmo K. Italialaistrion Black Sabbathin, Electric Wizardin ja Saint Vitusin palvonta ei yritäkään luoda mitään uutta. Meno on etenkin rumpujakkaran tienolla niin hulvatonta, että homma alkaa naurattaa. Tasavuosiensa kunniaksi uusion saava All You Need Is Love muutti jossain määrin mieleni. Mega FUNERAL STORM / SYNTELEIA The Ancient Calling HELLS HEADBANGERS Funeral Stormin edellinen, vuonna 2017 ilmestynyt yhteisjulkaisu Celestial Riten kanssa oli hyvä osoitus helleenisen black metalin nykytilasta, ja kaksi vuotta myöhemmin seurannut täyspitkä oli sekin laadukas
Varsin hiotun kuuloiset biisit eivät tunnu vierastavan tyylillisiä syrjähyppyjä, eikä pieni räpäytyskään ole tilanteen salliessa mahdottomuus. Sopii toivoa, että bändi saa pitkäsoittonsa haaveillusti ulos kuluvana vuonna – avoautoiluun soveltuvien kelien vielä vallitessa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …lopettamaan kovaa duunia kohti menestystä ja isoja lavoja! Malibu Nightmare KUUKAUDEN BÄNDI HARRI SÄYNEVIRTA MALIBU NIGHTMARE With You Nyt on niin mahtavaa kasarirockia, että havaijipaidat esiin vaikka hampaat vähän kalisevatkin. Vielä ei ole tullut vastaan varsinaisesti mitään isompia ongelmia. Raahen terästehtaalla vuonna 1999 alkunsa saanut bändi pysyttelee lyriikoissaan edelleen jossain määrin tehdasympäristössä ja erilaisissa arjen käänteissä. – Bändi perustettiin maaliskuussa 2020. www.facebook.com/malibunightmare YLENNYKSET AJATUSRIKOS Maailman nielemä Turkulainen Ajatusrikos on groovaavan räppimetallinsa kanssa raikas tuulahdus. Soinniltaan Kuåna ei ole raskainta metallia, mutta alavireistä möyryä piisaa sen verran, että pelkästä rockistakaan on paha puhua. Kaikin puolin taitavan, revontulia nuoteillaan sylkevän yhtyeen soisi kasvavan oikean bändin mittoihin. Pian oli jengi kasassa, ensimmäiset treenit pidetty ja ekat omat biisitkin tehty. Toisinaan tämä jalo soitin jää lopullisessa kuvassa valitettavan taka-alalle, mutta tässä tapauksessa se louhii kaikkea muuta kuin piilossa. Tony kyseli vanhoilta soittotutuilta, kiinnostaisiko heitä liittyä bändiin. BÄNDIN NIMI… – …tarjoaa hitusen Kaliforniaa ja kumartaa myös rockin uranuurtajan Hanoi Rocksin suuntaan. www.facebook.com/ajatusrikos 68. Pääosin kitaroilla melodioitua kaihometallia suoran huudon kera on tehty pilvin pimein, mutta Downcasted onnistuu erottumaan seasta edukseen. Mutta onpahan aikaa hioa uutta ohjelmistoa ja tehdä esituotantoa tulevaa albumia varten. Albumin tuotantokin on varsin ammattimaista, ja korvia hivelee erityisesti basso, joka on saatu möyrimään raskaiden kitaroiden ohella todella murealla soundilla. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että ekat biisit tehtiin koronakevään 2020 aikana, jolloin joltain bändin jäseneltä tuli riffi-idea, josta Tony demotti jonkinlaisen demoversion. Liekö sitten pohjoisen asemapaikan ansiota, mutta kaksikon musiikki kuulostaa todellakin siltä, pohjoiselta siis. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …keikkabussin kyydistä matkalla kohti seuraavaa keikkapaikkaa, joka voisi olla esimerkiksi Barcelonassa. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …korona aiheuttaa hankaluuksia keikkailun osalta. Vuonna 2019 perustettu ryhmä olisi meiningin perusteella valmis isommillekin lavoille. DEMOT AADOLF VIRTANEN DECEDENT Kadotus Jyväskylä death metal! Itsetietoisen oloinen otsikko lupaa paljon, ja lupaus myös lunastetaan harvinaisen hienosti. Murskaava soundi, jämäkkä soitanta ja vanha kunnon viemäriörinä. www.facebook.com/ Downcasted-113078197196225 KUÅNA Uuden ajan muistomerkki Kolmivuorometallia Raahesta. Meidät voi bongata myös Suomen festarilavoilta. KEIKALLA… – …annamme aina kaikkemme, ja olemme saaneet paljon kiitosta energisestä livemeiningistä. Kitaristi Tony ja rumpali Tero olivat fiilistelleet jo pari vuotta aiemmin rokkibändin perustamista ja ideoineet biisejäkin yhdessä. Bändi on soitannollisesti kyvykäs, mutta pelaa loppujen lopuksi melko yksinkertaisin metodein. Suomeksi oksennetut sanoitukset jäävät pitkälti selvittämättä, mutta sillähän ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Joensuulainen Malibu Nightmare on perustettu vasta hiukan ennen koronan rantautumista maahamme, mutta kaikki natsaa jo nyt kuin pilottilasit Tom Cruisen naamaan Top Gunissa. Näin karuilla eväillä riffikynän on oltava huipputerässä, ja tässä keississä se todellakin on. MIKSI: – Tony oli käynyt katsomassa Michael Monroen keikkaa Kerubissa ja päätti, että nyt tai ei koskaan pistetään pystyyn Joensuun kovin rokkibändi. Onhan rockin ja oman musan soitto parasta ikinä! JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Esikuviksi on mainittu muun muassa Van Halen, Gunnarit ja The Hellacopters, mutta yhtä ja tiettyä ei ole. Downcasted toimii duona, mutta kuulostaa aivan kypsältä ja täysvaltaiselta bändiltä. Maailman nielemä on jämäkkä kokonaisuus, jonka tekemisen voi helposti kuvitella olleen hauskaa. Myös koskettimia käytetään estottomasti, mikä on ehdottoman hyvä lisä. Vaikkei ääniteknisesti mennä läpeensä priimalla laadulla, niinkin olennaiset jutut jäävät lopulta sivuseikaksi, kun ajattoman musiikin parhaus jyllää. Kadotus ei sisällä turhia sooloja tai mieleenpainuvia melodioita, mutta silkkaa tappoa löytyy senkin edestä. Tasapoljentoisen ja reipastahtisen ilottelun tarttuvuus on omaa luokkaansa, ja talvinen mutrusuu vääntyy tämän tahdissa hevosenkengälle väkisinkin. Ilman heitä moni maailmanluokan rokkibändi olisi jäänyt syntymättä. Kitarabattlet ja Eemelin rokkikukkoilu kruunaavat show’n! ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …musiikkimme ansaitsisi päästä koko maailman tietoisuuteen! Tavoitteemme on nousta joku päivä Keski-Euroopan keikkalavoille ja levytyssopimus olisi oivallinen askel kohti sitä. Slagmen-nimellä kiitosta keräillyt ryhmä on vaihtanut nimensä Kuånaksi ja esityskielensä ensimmäiseen kotimaiseen. Olkoon syynä sitten vaikka musiikkinsa poikkeuksellisen onnistuneet pakkasvaikutteet. Treeneissä muokattiin biisejä koko bändin voimin. Ja tietenkin alkavan tehdä sitä kaikkea, mitä oikean bändin kuuluu. Kantaa ottavat sanoitukset papatetaan ja tiuskitaan intensiivisesti rullaavien riffimattojen päälle, eikä lopputulos nolota isompienkaan rinnalla. Bändin jäsenet kuuntelevat monenlaista musaa, ja sen oma tuotanto onkin käynyt läpi vahvan sulatusuunin ennen ulostautumistaan. Laulajamme Eemelin kontolla on ollut sanojen ja melodioiden kirjoittaminen. Death metalin ystävät, ottakaahan hatsit! decedentband.bandcamp.com DOWNCASTED EP2020 Rovaniemi ei ole tainnut koskaan kärsiä varsinaisesta ryysiksestä raskaimman sarjan bändien suhteen. Vuonna 2017 perustettu Decedent tarjoaa tylyintä kuolojyskettä, mitä on hetkeen tallustellut vastaan. Eipä sitä muuta tarvitsekaan. Bändi soundaa vain itseltään, ja soitossa kuuluu pitkä MILLOIN JA MITEN. Tyly ja rullaava meno tempaa lajiin vihkiytymättömänkin välittömästi mukaansa
Kun Vihreä kirja -biisin kaltaista salakavalaa tarttuvuutta saadaan mukaan enemmän, lyyti alkaa kirjoittaa entistä vahvemmin. Ryhmä kertookin välttelevänsä tiukkaa lokerointia, ja esimerkiksi solisti Rautiaisen lahjakkaan melodisen karjunnan pystyisi kuvittelemaan varsin monenlaiseen menoon. Vuonna 2019 perustetuksi bändiksi Saints of Insanity esittää kuitenkin erittäin lupaavaa jyräystä, ja tuotantopuoli tukevahkoine kitarasoundineen on oikein korvanmukaista rouhimista. Sävellyksellisesti jää kuitenkin vielä toivomisen varaa. Vikkeliä jäsenpareja tavataan kaikista soittimista, ja persoonalliset biisit taipuvat ryhmän käsissä nätisti muotoonsa voimakkaan räyhä laulun nitoessa paketin kasaan. Sävellyspuolelle kaipaisi kuitenkin lisää jytyä, nyt uhataan jäädä vielä kertakäyttöviihteen tasolle. Suosikkini lienee Peltosaaribiisiin rääytty ”ei mua kiinnosta vittuakaan mikään” -rivi, joka hyytyy kesken kaiken pelkäksi puheeksi kuin esityksen yleisvaikutelmaa alleviivatakseen. Noitavasaran musiikki on suomiheavyn ja -rockin karsinassa todellakin omalaatuista, mutta bändi saa lisätä ruutia, tyyliä ja tarttuvuutta, jollei mieli jäädä pienen piirin harrasteluksi. Musiikki taas kuulostaa aika lailla siltä, miltä mainittu lyhyt bio antaa ymmärtää, eli hauskanpitoahan tämä taitaa pitkälti olla. Bändillä on suorastaan hurmaavaa yritystä, mutta puolitiehen jäädään vaikka kuinka kaunistelisi. Musiikillisessa mielessä esikuvien vilkkaus ja viisaus jäävät kaikilta osin saavuttamattomiin. Kotioloissa rumpukonein toteutettu ep on kaikkineen julmettua raatelua. Jonkinmoista coregrindia ja perkeleenmoista kaaosta edustava bändi on puristanut tuotoksensa kohtuullisen tiukkaan pakettiin: neljä biisiä reilunmittaisine introineen ja outroineen kellottaa vain reilun kymmenen minuuttia. Mikä ei sekään toki ole aina huono vaihtoehto. Laulut ja erilaisia ongelmia pursuilevat sanoitukset sopisivat mainiosti kaikenlaiseen punkmäiskeeseen. www.facebook.com/thedeclawed IRTISANOTAAN NOITAVASARA Nature Morte Noitavasara on eteläpohjalainen nelikko, joka on sorvannut ep:llisen kotimaamme kielellä esitettyä sekaheavyä. Hengästyttävästä suorituksesta soisi jäävän enemmän korvien väliin. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com kokemus. Yhtyeen musiikissa thrashinroiske sekoittuu sopivasti death metalin kantikkuuteen, ja mikä parasta, riffikynänvedot ovat oikein teräviä. Biisit oikeuttaisivat tällä sektorilla ehkä vieläkin hurjemman revittelyn. www.youtube.com/watch?v=1jSvh-YWMY8 69. www.facebook.com/unhoped SAINTS OF INSANITY Get Away / Reason for Hate Saints of Insanity esittää vantaalais-järvenpääläistä groove metalia tukevimmillaan. www.facebook.com/BKWards1 THE DECLAWED Howls Kotkassa alkuvuonna 2020 ensirääkäisynsä päästänyt The Declawed on kiinnostavan omalaatuinen tapaus. Eritoten laulupuolen jollottelu ja yleinen tulkinnan puolivillaisuus jäävät häiritsemään. Pieni lisägroove ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Ilkeän, kuolonvoimaa pursuavan biisikolmikon seasta löytyy myös upea cover Slayerin Altar of Sacrificesta. Vuonna 2012 perustetun yhtyeen innoittajana ovat toimineet Iron Maiden ja Y.U.P. Raivokasta ja tiukkaa soitantoa löytyy, kuten hyvin pitkälle samassa sarjassa painivaa laulutyöskentelyäkin. Itse biisi on eittämättä hyvä, ja niitä saisi olla enemmänkin. Jälkimmäisen taas voi bongata kappaleiden lievästi polveilevista kertomuksista, jos niin haluaa. Soundi on selkeästi omalaatuinen ja meluisa metkuilu omanlaistaan muutenkin. www.facebook.com/noitavasara NECROCOUGH Manmilk Necrocough tulee Turusta ja julistaa kaikkea muuta kuin joulurauhaa. Tällainen vakioreseptitavara toimii aina, perinteisen kalakukon tavoin. Tarttuvaksi sitä voi luonnehtia vielä sitäkin vähemmän. Vaikkei kyseessä ole mikään maailman tiukin rokkibändi, se on selvästi hionut touhuaan ennen naruttamista. Luenta on huomattavasti tanakampi kuin alkuperäinen ja sopii bändin materiaalin sekaan saumattomasti. Jotain kumman viehätystä orkesterin erikoisessa sokkeloinnissa kuitenkin on. Tällaisen musiikin kulta-aikana nimekäskin akti saattoi kuulostaa hiukan ”inhimillisemmältä”, toisin kuin tänä päivänä. Myös soundimaailma natsaa ja Ihmispalapeli on luonnollisen oloista kuunneltavaa. Bändin edesottamukset ovat ronskit ja isälliset päälle 13 vuoden kokemuksella. Varsinaisen kauniiksi Howlsin musiikkia voi sanoa melodisuudestaan huolimatta vain hetkittäin. Lupaavaa menoa, vaikkei tasavahvasta suorituksesta vielä varsinaisia hittejä erotukaan. Kun päälle vielä soitetaan mitä sattuu ja lauletaan miten sattuu, niin mitäpä jää viivan alle. Ongelma ei ole osaamisessa, bändihän kuulostaa täydelliseltä, vaan enemmänkin oman jutun puutteessa. Ja kun ne lätkäistään kohtuullisen tanakalle metallialustalle, saadaan metkankuuloinen yhdistelmä. Konsepti on joka tapauksessa kutakuinkin valmis ja pitkäsoitto pistetty pihalle perustellusti ja oikeaan aikaan. I Surrender on suoraviivainen, rakkausvaikutteisen oloinen melodinen pläjäys niin sanotusti kaikilla mausteilla. Syystä tai toisesta tätä tulee kuunnelleeksi silkkana rockbändinä, vaikka itse soitto on aika metallista. Hard rockia punkasenteella paiskova nelikko sekoittelee surutta useita tyylejä välillä onnistuen, välillä vähän ärsyttäen – tai oikeastaan aika paljonkin. Vaikka rima on selkeästi korkealla ja askelkuviotkin oikeansuuntaiset, lopputulos jää niin aggression kuin biisimateriaalin suhteen vielä peränpitäjäksi. Välillä totaalisen kaaoksen seasta löytyy jotain yritystä jonkinlaisen riffin muodossa, mutta seuraavassa sekunnissa homma leviää taas suuntaan jos toiseenkin. Kaoottista mutta tiukkaa hyökkäystä kuuntelisi mielellään vaikka pitkäsoitolta, joka on muuten tätä kirjoitettaessa tekeillä. www.facebook.com/positiivinenongelma JEEJEE N’ THAT’S IT Demo 2020 Tampereen opiskelijaporukoissa viime vuosikymmenen alkupuoliskolla perustettu bändi jää mieleen ainakin nimensä puolesta. Demon kuuntelu käy työstä särön tunkeutuessa läpi koko lailla kaikesta. Ensin mainittua bändin musiikista on hieman haasteellisempi löytää muutamaa kitarakulkua enempää. Kaikenlaisesta negatiivisesta polttoainetta kerännyt neljän biisin pläjäys esittelee melko vaikeasti liikkeiltään ennustettavan bändin, joka on paitsi vihainen myös taitava. Lyhyestä virsi kaunis, muttei tällä kertaa ihan niinkään. Kotikutoisuuden tunnelma ja rosoisuus sopivat tuotteeseen. www.facebook.com/Slagmen RUJO KATRAS Ihmispalapeli Jyväskyläläinen Rujo Katras soittaa tukevaa ja raivokasta thrash-tyyppistä paukutusta. Suttuisa tuotanto vesittää yleisvaikutelmaa, mutta sopii toisaalta moiseen sohimiseen mainiosti, joten olkoon. Selkeästi ennakkoluuloton ja tinkimätön oman tiensä kulkija. open.spotify.com/ artist/3Xlbd4vTbCVzWEIzTvjEgW BACKWARDS I Surrender Savon sydämessä Kuopiossa jo vuonna 1986 perustettu Backwards voi hyvinkin olla palstan kautta aikain vanhin bändi. Tiukkasoittoinen ja alavireinen mekkalointi perustuu pitkälti esikuviinsa, joista mainittakoon vaikkapa Five Finger Death Punch ja Slipknot. Peltosaari on kuitenkin pakollinen stoppi, kun maakuntamatkailu on jälleen suositeltavaa. Manmilkistä on lähes mahdoton löytää isompia musiikillisia kliiimakseja, mutta onpahan melkoinen pyrähdys www.instagram.com/necrocough POSITIIVINEN ONGELMA Kaikkea kivaa Positiivinen Ongelma yhdistelee musiikissaan punkin ja metallin melko hyvällä onnistumisprosentilla. Reilummalla ripauksella omaperäisyyttä Saints of Insanitystä saa varmasti vielä kiinnostavamman lajityyppinsä edustajan. Laulupuolta lähestytään kiitettävän monipuolisesti eri kulmista, ehkä jopa liiankin huomiota herättävästi. Hurjaakin hurjemmasta menosta tuntuu kuitenkin puuttuvan punainen lanka, ja demosta jää aika sekava ja mitäänsanomaton jälkimaku. Hillittömän rääkynän oheen on saatu niin komeita murinoita, että niiden on tultava maan alta. www.facebook.com/thesaintsofinsanity ALTAR OF DESPAIR Reign Infinite Kahdesta, välillä kolmestakin jäsenestä koostuva Altar of Despair paiskaa kuudella biisillä, jotka eivät jätä kuulijaa kylmäksi. www.facebook.com/rujokatras JATKOSOPIMUKSELLE UNHOPED Total Fucking Death Varkautelaislähtöinen Unhoped on nimennyt demonsa reteästi, mutta on siihen varaakin. Soittonsa suhteen huomattavan tarkka bändi on perustettu jo vuonna 2013, joten ei ihme, että metkut alkavat olla hallussa. www.facebook.com/JeeJeeNThatsit ALKOHOLIMYRKYTYS Riihimäki Overdose Riihimäkeläistä punkahtavaa grindia neljän jannun voimin jo vuodesta 2019. Vaihtelevasti aktivoitunut keski-ikäisten miesten orkesteri soittaa melodista hard rockia, jonka voisi helposti kuvitella nauhoitetun 1980-luvulla. Ryhmä käyttää brutaalit elementit hienosti hyväkseen ja tuottaa jäsenten parinkymmenen vuoden keski-ikään nähden todella varttunutta menoa. Orkesteri roiskii soitollaan vähän sinnepäin, mutta se ei näissä geimeissä haittaa. Samoin hauskuus, mikäli tarkoituksena on olla hauska. Vaikka bändi sanoo ottavansa vaikutteita vanhasta norjalaisesta black metalista nykypäivän suomimetalliin, bändistä ei tule mieleen kerrassaan mitään tuttua. Kielisoitinten hallinta on erinomaisella tolalla, kolkot riffit ja sooloasteikot lähtevät nimittäin kuin pyssyn suusta
– Tämä on aina ollut enimmäkseen minun juttuni, mutta en sanoisi meitä projektiksi. Erittäin mukava keulakuva tuntee varmasti historiansa, mutta tuntuu kuin mies vähättelisi yhtyeen menneisyyttä. – Jossain välissä oli todella pitkä tauko, kun bändi oli käytännössä hajonnut. Päinvastoin nauramme ja teemme pilaa toisistamme kaiken aikaa! Inspiraation lähteillä Kun puhutaan esikuvista ja vaikutteista, Levermann kertoo Metallican …And Justice for All -albumin ”herättäneen hänessä jotain” jo hyvin varhain. – Vuonna 1996 bändi oli tavallaan olemassa, mutta olimme 15-vuotiaita pentuja. Satun olemaan perfektionisti, joten kaikki, mitä olemme ikinä tehneet, on ollut parasta, mihin olemme sillä hetkellä pystyneet. Kasasimme yhtyeen uudelleen tehdäksemme Valen vuonna 2008. – Yksi isäni suosikeista oli The Hollies. Tätä nykyä laulaja on paitsi yhtyeen pääasiallinen biisinikkari myös sen ainoa alkuperäisjäsen. – Emme ole mitään typeriä egoilijoita. – Bändi on ennen kaikkea minun lapseni, enkä ole ikinä halunnut tehdä siitä kaupallista tuotetta. Laulajan kotona kuunneltiin paljon 1950ja 1960-lukujen popmusiikkia. Niillä ei tosin ole mitään tekemistä sen bändin kanssa, joka meistä tuli vuonna 2008. Millainen on nykyinen suhteesi Valeen ja Easton Hopeen (2010), jotka erottuvat hieman bändin myöhemmästä tuotannosta. VANHA LIITTO O rden Oganin juuret ulottuvat Vanha liitto -palstan kirjoittamattomat säännöt täyttäen aina vuoteen 1996. He olivat puhtaan yhteislaulannan kuninkaita! Kuuntelin sellaista musiikkia siitä asti, kun olin parivuotias, ja sillä on ollut minuun suuri vaikutus laulujen työstämisessä. – Olemme ehkä tummasävyisin, raskain ja riffipainotteisin power metal -bändi, jos sille linjalle lähdetään. 70. Käsite ”ei mitään” voi olla hyvin laaja. – Hauskoina ja hyväntuulisina kavereina teemme toisinaan myös iloisia biisejä, joilla viihdytämme yleisöä keikoillamme. Meidänkin kappaleissamme on ollut sellaisia, mutta yleisesti ottaen ääneni on paljon matalampi kuin suurella osalla genren laulajista. – Kun on kyse laulujen sovittamisesta, kuoroista, päällekkäisistä lauluista ja muusta sellaisesta, suurin inspiraatio tulee lapsuudestani. Minulla on ympärilläni oikeat tyypit ja olemme loistava tiimi. Monet kappaleemme ovat hyvin melankolisia, pimeitä ja surullisia, ja mielestäni se erottaa meidät muista genren bändeistä. Erityisesti James Hetfieldin ääniala ja laulutyyli kiinnittivät nuoren miehen huomion. Mestari Levermann näkee kuitenkin asian hieman toisin. Levermann kertoo, että Orden Oganissa on alusta asti ollut kyse hänestä ulos tulevasta musiikista. – En ole ikinä tykännyt korkeista ja superpuhtaista lauluista, joita power metalissa yleensä kuulee. Mies kuvaileekin porukkaa ”mitä rennoimmaksi, ystävällisimmäksi ja eniten jalat maassa olevaksi bändiksi”. – Teimme noina vuosina kolme demoa. Tietysti levy-yhtiön, keikkamyyjien, fanituotekaupan ja muiden osapuolien kautta liikkuu ihan sievoisia summia, mutta en näe meitä silti bisneksenä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN Sataprosenttisesti sydämestä Sebastian ”Seeb” Levermannin johtama Orden Ogan on kivunnut vuosien saatossa melodisen metallin kovimpien tekijöiden joukkoon. Onko kyse jopa enemmän henkilökohtaisesta projektista kuin varsinaisesta bändistä. – Laskemme Orden Oganin historian alkaneeksi vuodesta 2008, kun debyyttimme Vale julkaistiin. Sitä ennen olimme koululaisia, jotka hengailivat treenikämpällä syömässä pitsaa ja sellaista, mies nauraa. Levermann kertoo arvostavansa bändinsä muusikontaitoja, ja bändin puolestaan arvostavan hänen taitojaan säveltäjänä ja tuottajana. Paras kaverini osti rummut ja yritti opetella soittamaan, eli ei voi sanoa, että silloin olisi tapahtunut mitään. Levermann perustelee lausuntoaan sillä, että albumi oli yhtyeen ensimmäinen levy-yhtiön julkaisema teos. – Tiedätkö, kukaan ei ole kysynyt tuota koskaan aiemmin! Minun täytyy ihan miettiä, mitä sanoisin. Jokaisella Orden Oganin albumilla on jonkinlainen punainen lanka, vaikka yhtye ei laske niitä debyyttiään lukuun ottamatta varsinaisiksi konseptialbumeiksi. Käytämme melodioita ja harmonioita luomaan erilaisia tunnelmia. – Erittäin hyvä, sillä tein nuo levyt enimmäkseen itseäni varten. Vuosien 1997–1999 välille sijoittuvien demojen lisäksi katalogista löytyy vuonna 2004 julkaistu, yleisesti täyspitkänä albumina pidetty Testimonium A.D., jota Levermann ei mainitse sanallakaan. Musiikkinsa puolesta Orden Ogan edustaa enimmäkseen power metalia, vaikkei asia ole niin mustavalkoinen. Menestyksen takana on levykaupalla loistavia sävellyksiä, rentoja tyyppejä ja äärimmäisen korkealle asetettu rima
– Olimme kirjoittaneet kaksi ensimmäistä biisiä, kun tajusimme, että niiden melodiat ja harmoniat tuovat mieleen lännenelokuvat. Esimerkiksi Dawn of the AI käsittelee tekoälyn maailmanvalloitusta ja It Is Over kertoo viimeisistä hetkistä ennen asteroidin iskeytymistä Maahan. Mukana laulavia faneja katsellessa heräsi ajatus omasta kiertueesta pääesiintyjänä. Levermann kertoo käyttävänsä sanoituksissa usein metaforia ja kaksoismerkityksiä luodakseen tarinoista täysin erilaisia kuin miltä ne päällisin puolin vaikuttavat. – Olemme käsitelleet maailmanlopun jälkeisen jäämaailman, suon ja kummituscowboyt. – Olemme bändi, joka yrittää pysyä mahdollisimman lähellä yleisöä, joten tapaamme porukkaa keikkojen jälkeen aina kun se on mahdollista. Todellisuudessa se kertoo henkilöstä, joka tuntee olevansa jatkuvan suorituspakon alla muiden ihmisten valtavista odotuksista johtuen. – Heart of the Androidin ajattelisi olevan kappale tekoälystä tai robotista, joka on tarpeeksi sivistynyt ollakseen tunteellinen, elävä olento. Pidimme ajatuksesta, joten päätimme tehdä koko albumin samaan tyyliin. Kitaristin lähtö oli kova paikka Levermannille, joka kertoo miesten olleen hyviä ystäviä yli 15 vuoden ajan. Mitä teemme seuraavaksi. – Totta puhuen meillä oli myös December-niminen kappale tappajaviruksesta! Biisi syntyi jo vuonna 2019, mutta se päätettiin jättää pois levyltä, ymmärrettävistä syistä. – Olisimme voineet tehdä sen jo aiemmin, mutta emme halunneet olla bändi, joka keikkailee hyvin pienillä klubeilla, joille kukaan ei ilmaannu paikalle. Yhtye lähti ensimmäiselle headliner-kiertueelleen Gunmen-albumin myötä. – Musiikki on eräänlainen pakokeino todellisuudesta. On mahtavaa kuulla ihmisten kertomuksia siitä, kuinka suuri merkitys musiikillamme on ollut, tai miten se on auttanut heitä vaikeiden aikojen yli. Yksi kysymys nousi esille toistuvasti fanien kanssa jutellessa. Ei olisi reilua, että ihmiset joutuisivat kuulemaan jälleen aiheesta, joka on muutenkin jatkuvasti mielessä. – Kaikilla muilla levyillämme on vain jokin yhteinen teema. Laulaja nostaa esimerkiksi vuonna 2017 ilmestyneen, upeasti menestyneen Gunmen-albumin. Bändin uusin julkaisu, maaliskuun puolivälissä ilmestynyt Final Days oli erilainen tapaus. Menemmekö avaruuteen. Bändi antoi Kerstingille aikaa ja yritti löytää tilanteeseen ratkaisun, mutta lopulta oli vain yksi vaihtoehto. – Black Holen voisi kuvitella kertovan mustista aukoista ja avaruudesta, mutta oikeasti se käsittelee sitä, kun masennus vetää siitä kärsivän ihmisen kuvainnollisesti maahan. 71. Kun sata tyyppiä kysyy, haluammeko mennä avaruuteen, se alkaa tuntua jonkinlaiselta ennustukselta! Aluksi Final Daysin piti olla konseptialbumi, jonka jokainen biisi kertoo eri tavoin ihmiskunnan tuhoutumisesta. Muutosten tuulia Soittaessaan vuonna 2015 Powerwolfin ja Hammerfallin lämppärinä Orden Ogan huomasi tulleensa todella tunnetuksi. Asia, josta voi nauttia, ja jonka parissa voi rentoutua. – Hänellä oli yksityiselämässään asioita, jotka hankaloittivat kaikkea tekemistämme. – Mukana olivat Rhapsody of Fire ja Unleash the Archers, joista kumpikaan ei ole erityisen pieni bändi! Kiertueen jälkeen kaikki oli valmiina seuraavan levyn kirjoittamista varten, mutta bändin ja sen kitaristina vuodesta 2007 toimineen Tobias Kerstingin yhteiselo alkoi takkuilla
Tämä ehdotti Patrik Sperling -nimistä hahmoa. 72. – Jotain tapahtui, enkä saanut siitä enää haluamaani soundia. Rumpali Dirk Meyer-Berhorn sai laulajan uskomaan, että biisit ovat hyviä, ehkä jopa parhaita siihen asti. Totesin, että tämä on aivan paskaa, aloitetaan alusta. Jälkeenpäin olen ollut todella iloinen, että hän sai minut muuttamaan mieleni! Kerstingin korvaajan löytäminen osoittautui haasteelliseksi tehtäväksi. Yhtye soitti ensimmäiset keikat ilman basistia ja Levermann keskittyi laulamiseen. – Prosessi oli lopulta aivan kammottava! En ole taikauskoinen, mutta tuntui siltä, että jokin paha voima yritti estää meitä tekemästä levyä! Yhtye kohtasi laulajan sanoin ainakin 15 erilaista ongelmaa, joista jokainen hidasti prosessia viikolla. Tuolloinen basistimme Niels [Löffler] sattuu olemaan aivan mahtava kitaristi, joten oli ilmeistä laittaa hänet sivuun bassosta ja kitaran varteen. – Soitin silti 99,9 prosenttia Final Daysin kitararaidoista. – Kaverini kertoi, että hän näyttää aivan nuorelta Zakk Wyldeltä, soittaa aivan kuin Zakk Wylde, on suuri Orden Ogan -fani, asuu puolen tunnin päässä kotoani, on mahtava tyyppi ja työskentelee kitaransoitonopettajana, joten hänellä on aikaa lähteä kiertueelle. Minun piti miksata kaikki biisit uudelleen kuulostamaan samalta kuin jo julkaistu singlemme, ja jouduin tekemään sen täysin puhtaalta pöydältä. Levermann oli samaa mieltä. – Ihmiset näyttivät pitävän siitä todella, ja pian crew’mme, media, fanit ja jopa Powerwolfin tyypit tulivat sanomaan, että meidän pitäisi jatkaa niin, että minä vain laulan. – Soitin Patrikille, ja hän vain nauroi, mistä olin hyvin hämilläni. – Emme halunneet perua esiintymistämme, joten minä vain lauloin. Mikrofoneja, rumpujen osia – jopa lautanen! Ei kukaan hajota lautasia normaalisti! Myös Levermannin studiolla ilmeni teknisiä ongelmia. Ei aikaakaan, kun palautetta alkoi sataa. Ensimmäinen single Dawn of the AI julkaistiin viime vuoden heinäkuussa. Pian sen jälkeen miksausohjelma sanoi sopimuksensa irti. Sopivaa tyyppiä ei tuntunut löytyvän, kunnes Levermann sai puhelun kaveriltaan. Menetin motivaationi täysin ja menin jopa niin pitkälle, että lähes hyllytin kaikki uudet biisit, mitä olimme saaneet valmiiksi. VA NH A LI IT TO – En halunnut hänen lähtevän, ja se masensi minua kovasti. Pestin sai Steven Wussow Xandria-yhtyeestä, jonka kanssa Orden Ogan oli kiertänyt aiemmin. – Emme soita progressiivista, teknistä death metalia, mutta biisimme ovat silti aika kinkkisiä. Soittaminen tulee aina olemaan osa elämääni, mutta tuntuu vain hyvältä, kun minun ei tarvitse tehdä sitä enää lavalla. – Dirk kannusti minua tuottamaan biisit ja kirjoittamaan sanoitukset. Etenkin, kun Tobin sooloissa on melkoista tilutusta! Tarvitsimme kitaristin, joka kykenee sellaiseen, ja joka ennen kaikkea sopii letkeään porukkaamme. Pitkä ja kivinen matka Final Daysin äänitykset alkoivat loppuvuodesta 2019. Hän kertoi tienneensä sen puhelun tulevan ennemmin tai myöhemmin ja suostui pestiin välittömästi. Kitaroiden purkittaminen vei pari viikkoa, ja kun palasin omalle studiolleni, häiriöääni oli totta kai tiessään. Ensimmäisenä paketoitiin rummut ja kuorolaulut, ja vielä viime vuoden alussa kuviot näyttivät selkeiltä. Tilanne kuulosti lottovoitolta, mutta ensin kitaristiehdokasta piti jututtaa. – Patrik tuntui ainoalta oikealta tyypiltä bändiin. Haaverista toipuessaan nokkamies joutui hyvästelemään kitarin kolmeksi kuukaudeksi ja opettelemaan soittamisen osittain uudestaan. Sen piti olla periaatteessa mahdotonta, enkä edes tiedä, miten onnistuin! Kun covid-19 alkoi levitä, bändi oli kohdannut jo liikaa vastoinkäymisiä yllättyäkseen. – Kitarastani kuului kummallista hyminää, enkä saanut ongelmaa korjattua, joten jouduin äänittämään osuudet toisella studiolla. – Kitarointi ja laulaminen yhtä aikaa on ollut minulle aina helppoa, mutta tunsin silti olevani parempi laulaja, kun pystyin keskittymään siihen täysillä. – Rumpuja äänittäessä jouduin käymään musiikkiliikkeissä viitenä peräkkäisenä päivänä, sillä jotain hajosi jatkuvasti. Kokoonpanomuutokset lisääntyivät kertarysäyksellä, kun siihen asti laulaja-kitaristina toiminut Levermann mursi peukalonsa kaksi viikkoa ennen vuoden 2019 ensimmäistä festivaalikeikkaa. Löffler siirtyi kitaraan pysyvästi, joten bändi tarvitsi enää uuden basistin
Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Bändit soittavat lavalla tyhjille saleille. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Ehdin kokea sellaista vuosien ajan, enkä todellakaan halua sitä enää! Levermann nauraa. Sen sijaan mietin, mitä voimme tehdä. – Suurin osa viime vuonna katsomistani striimeistä sai minut vain surullisemmaksi tilanteesta. Ei enää tyhjiä saleja Miltä tuntuu julkaista albumi tilanteessa, jossa sitä ei ole mahdollista lähteä promotoimaan kiertueelle. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % – Ajattelimme vain: ”Jaha, maailmanlaajuinen pandemia! Mitähän seuraavaksi?” Ennen pitkää aika loppui kesken, ja elokuulle 2020 kaavailtua julkaisua oli pakko lykätä. Alun perin elokuulle 2020 buukattu kiertue siirrettiin ensin tämän vuoden keväälle ja hiljattain vielä vuodella eteenpäin. – Pääsemme takaisin perfektionismiini. – Levy-yhtiön tyypit vihjasivat, että joskus 80 prosenttia on aivan riittävä panostus, Levermann huokaa. Olemme tehneet hyvää työtä ja haluan kuulla fanien reaktioita. Solisti kertoo yhtyeen miettineen striimikeikan vetämistä, mutta ajatus vaatii vielä sulattelua. Ehdin kokea sellaista vuosien ajan, enkä todellakaan halua sitä enää!”. Emme voi keikkailla, mutta en ole luonteeltani tyyppi, joka jaksaa valittaa ja vinkua. Monet bändit suunnittelevat uutta levyä, mutta eivät halua äänittää sitä nyt, kun kiertueelle ei ole lähtemistä. Oikeita keikkoja joudutaan odottamaan vähintään ensi vuoden helmikuuhun asti. Levermann pohtii, että ihmiset viettävät aikaa kodeissaan ja tekevät etätöitä, joten heillä on aikaa ja kiinnostusta kuunnella uutta musiikkia. Kiertueelle pääseminen olisi tietysti taloudellisessa mielessä kannattavaa, mutta päällikön mukaan kyse ei ole vain siitä. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Jos asiat jatkuvat tällä mallilla pidempään eikä meillä ole mitään muuta tekemistä, aloitamme seuraavan albumin kirjoittamisen. – Ei tarvitse erikseen sanoa, että toivomme vain parasta ja odotamme, että tilanne paranee. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Keikan järjestäminen vaatisi joukkorahoituksen, eikä laulaja pidä ajatuksesta. – Työskentelen omalla studiollani tuottajana, tapaan paljon ihmisiä ja näen kaikenlaista. – Se tuntuu kerjäämiseltä. En todellakaan voi julkaista mitään puolivillaista, vaan levyn täytyy olla sataprosenttisesti sitä, mitä haluan sen olevan. Levermann ei aio jäädä tuleen makaamaan. En ikinä tekisi niin tavallisen studioalbumin kohdalla, mutta tässä tapauksessa näen sen mahdollisuutena. – Jos soittaisimme striimikeikan, sen täytyisi olla hyvin poikkeuksellinen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Uuden kokoonpanon myötä olemme todella motivoituneita, joten seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa neljää vuotta! ”Suurin osa viime vuonna katsomistani striimeistä sai minut vain surullisemmaksi tilanteesta. Bändit soittavat lavalla tyhjille saleille. Henkilökohtaisesti en ymmärrä tuota näkökulmaa. – Levy on valmis, joten haluan sen ulos ja ihmisten saataville. Meillä on ideoita, mutta katsotaan nyt
– Olen aina kirjoittanut musiikkia pianolla ja akustisella kitaralla, ja on täysin valituista soittimista tai tuotannosta kiinni, millaisilta kappaleeni lopulta kuulostavat. – En siis kysynyt itseltäni, miksi juuri minä, vaan hyväksyin asian aika vähäsanaisesti. RONNIE Atkinsillä diagnosoitiin vuonna 2019 vakava keuhkosyöpä. Ronnie valitsi toisenlaisen asenteen. Se ei ole riffivetoinen heavy metal -albumi, vaan suoraan sydämestä puristettua melodista rockia. [Pretty Maids -synisti] Chris Laney oli nämä kappaleet kuultuaan sitä mieltä, että biisit on ehdottomasti äänitettävä. Päätin suunnata sitä kohti. Sen sijaan, että olisin viettänyt kuukauden hänen kanssaan kahden, jouduinkin olemaan tovin yksin. Kaikkien hoitojen toimittua hetken aikaa ja saatuani syövästä puhtaat paperit mieleni täyttyi elämänSooloillen syöpää vastaan Pretty Maids -laulaja Ronnie Atkins teki sooloalbumin, jonka lähtölaukauksena toimi kuolemanvakava sairaus. – Muistan, kun kerroin uudesta diagnoosista pojalleni, ja hän ryntäsi käymään luonani, mutta pystyimme juttelemaan vain talomme ulkopuolella emmekä voineet edes halata. Se on melankolinen albumillinen peittelemätöntä minua, mutta huomaan nyt, että albumi puhkuu myös aitoa toivoa. Juuri kun Ronnien syövän oli todettu olevan remissiovaiheessa ja hän huokaisi helpotuksesta, painajainen alkoi uudelleen: noin vuosi sitten syövän kerrottiin palanneen ja siirtyneen lopullisen oloiseen neljänteen vaiheeseen. – Levyn teon edetessä en tiennyt, olisinko elossa, kun se julkaistaan. Nauravainen Ronnie kuvailee uutta musiikkiaan hyvin intuitiiviseksi kokemukseksi, joka kirjoitti melkeinpä itse itsensä – vaikkei hän edes tiennyt albumia äänittäessään, tuleeko se koskaan valmiiksi. Luulin jo olevani varautunut kaikkeen, mutta uusi diagnoosi oli hirvittävä pudotus. Sain jotain aivan muuta ajateltavaa ja samalla tavan kanavoida kaikkia tuntemuksiani musiikkiin. – Aluksi panikoiduin täysin, mutta sitten päätin nauttia täysin rinnoin jokaisesta päivästä, joka minulle siunaantuu. – Minua on puhuttu sooloalbumin tekoon vuosikymmeniä, mutten ole kaivannut sellaista itse, Ronnie naurahtaa. Se riippuu kipujen määrästä ja siitä, miten kroppa reagoi saatuihin hoitoihin. Olen polttanut tupakkaa 35 vuotta ja nauttinut osuuteni viinasta. PIIRI AKI NUOPPONEN TA LL E E SA V A G E 74. ilolla. – Myös ennuste vaikuttaa. Olen ollut onnekas, koska kemoterapia ja sädehoidot eivät ole aiheuttaneet minulle suuria oireita. 6. – Olen kirjoittanut elämäni aikana paljon seksistä, huumeista ja rock’n’rollista, linnoista ja lohikäärmeistä, mutta One Shot on kaikessa rehellisyydessään sitä, missä olen juuri nyt, 56-vuotiaana syövän kokeneena ihmisenä. Siitä muodostui minulle todella tärkeä levy. Minun kohdallani statistiikat olivat todella huonot, mutta tunnelin päässä oli pieni valonpilkahdus. – Kukin reagoi syöpään omalla tavallaan. – Minulla oli Pretty Maids, Nordic Union ja Avantasia, joten en kokenut sooloalbumia tarpeelliseksi. – Olen aina kirjoittanut musiikkia, joka ei ole sopinut minkään bändini tyyliin. Tunnemyrskyt saivat Ronnien luovuuden laukkaamaan odottamattomalla tavalla: hän päätti tehdä sooloalbumin. Moni saattaisi menettää tässä vaiheessa toivonsa. Viattoman oloisesta sooloabumista tuli todellista musiikkiterapiaa. Asiassa ei auttanut, että diagnoosin ajoitus oli vähintään hirvittävä: juuri kun Ronnie olisi kaivannut ympärilleen kaikkia läheisimpiä ihmisiään, heidän tapaamisensa oli koronan takia mahdotonta. – Olimme myös säästäneet vaimoni kanssa pitkään Sisilianmatkaa varten, ja sellainen irtiotto olisi ollut jotain täydellistä. Paljon elämää bändinsä keulilla kokenut laulaja lähti taisteluun sairautta vastaan ja otti siitä hetkeksi niskalenkin. En ole ollut mikään puhtoinen pulmunen, Ronnie kertoo. Se oli yksi elämäni hirvittävimmistä hetkistä. Syöpä oli kaikessa kaameudessaan se asia, joka herätti nyt tai ei koskaan -tunteen. – Olen onnekas, että olen yhä täällä, ja toivon onnea riittävän niin, että saan vielä esittää näitä kappaleita teille. Ronnie muistelee yllättyneensä itsekin, miten paljon häneltä löytyi taistelutahtoa. Tein kappaleita sillä ajatuksella, että nämä ovat hyvin todennäköisesti viimeiset sanani ja kuin testamenttini koko maailmalle. Jos ihminen saa yksitotisen diagnoosin, jonka mukaan hän tulee kuolemaan pian eikä mitään ole tehtävissä, se murtaa varmasti kenet tahansa. – Osasin odottaa syöpädiagnoosia jo silloin, kun hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkäriin oireiden vuoksi. Nyt valitsin Pretty Maidsiin verrattuna toisenlaisen tien. – Oli kammottavaa olla siinä tilassa täysin yksin, Ronnie huokaa. – Chris on tapaani henkeen ja vereen kasariukkoja, ja annoimme One Shotin mennä täysillä siihen suuntaan. – Lämpenin pikkuhiljaa ajatukselle, ja kun Chris teki ideoistani valmiita demoja, innostuin toden teolla
/NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. „The last musical legacy of ex-Children Of Bodom guitarist and frontman Alexi Laiho, who not only enriched but defined melodic death metal“ DIGIPAK | VINYL | DIGITAL LTD DELUXE BOX EDITION AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 23.04