TOM GABRIEL WARRIOR’S PERFORMS SUPPORT T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T KAIKKI TUSKALIVE -KEIKAT: tuska.fi/tuskalive
ELDER | HIGH ON FIRE | ORANSSI PAZUZU | THE BIRTHDAY MASSACRE | VLTIMAS THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA | WHEEL | OMNIUM GATHERUM | BLOODRED HOURGLASS LÄHIÖBOTOX | SHAPE OF DESPAIR | 1914 MARIANAS REST | HUMAVOID | DETSET | POLYMOON | ONE MORNING LEFT | VERIKALPA | ENPHIN ABSTRAKT | THE RIVET | SHEREIGN | AMOTH | ASTRALION | DENOMINATE | KING SATAN CRYPTIC HATRED | THE MIST FROM THE MOUNTAINS | REBELLIX | EDGE OF HAZE | ATLAS DEEP PURPLE SET DEVIN TOWNSEND | HEILUNG | STAM1NA | BEAST IN BLACK STRATOVARIUS | NORTHERN KINGS | SYMPHONY X | MOKOMA BARONESS | ELUVEITIE | INSOMNIUM | JINJER | SOILWORK LOST SOCIETY | BLIND CHANNEL | THE DARK ELEMENT | PERTURBATOR RED FANG | GLORYHAMMER | JOE LYNN TURNER RAINBOW & TUSKA.FI | @TUSKAFESTIVAL 109,00 € lippupalvelu
IN STASIS 15.04.22 IGNITE 25.03.22 SHADOW LAND 01.04.22 online hier erhältlich online available here online available here www.CENTURYMEDIA.com
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Pe stil en gh t, Ne rvo ch ao s, Gh ost To ast , Eu ch aris t, Aw ake Ag ain 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Re ck les s Lo ve 02 2 De sol ate Sh rin e 02 6 Da rk Fu ne ral 03 Blo od Inc an tat ion 03 4 Od dla nd 03 6 Me shu gg ah 04 6 Pö lky llä : exAn ath em a ja -An tim att ermi es, nyk yin en soo loa rtis ti Du nc an Pa tte rso n 05 2 Sa lam yh kä : Ro ug h Firs t Cu t (19 88 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ab ba th 074 Ku ud es pii ri: Ro kki -Pu pu & Ro lli-P öllö 036 026 018 046 03 M AR G AU X C H AL M EL PE TE VO U TI LA IN EN AL VIN O SA LC ED O BA R TO SZ SZ YD LO W SK I
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Edvard Hansson / Brendan Baldwin KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. Ei voi tietää. Kallisarvoinen levyhyllyni tuntui hetken yhdentekevämmältä kuin kenties koskaan aiemmin. 6.5.) MESHUGGAH Immutable TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BLOOD INCANTATION Timewave Zero VOIVOD Synchro Anarchy STONED STATUES Stoned Statues (ilm. Pohjimmiltaan niiden kappaleiden tehtävänä on kuitenkin tarjota pakoa reaalimaailmasta, vaikka ne siitä ammentaisivatkin. Tämän tekstin kirjoittamisen ja lukemisen väliin mahtuu parisen viikkoa. Käyty tulella tulta vastaan. vuosikerta Numero 200 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Kun fyysinen maailma ajaa täyttä vauhtia kohti seinää, jota monissa suosikkikappaleissa on pystytetty, tekee mieli vaihtaa biisiä. Siinä ajassa on voinut sattua vaikka mitä, toivottavasti ei entistä kauheampia. Tässä hetkessä en voi kuin jatkaa duurin parissa ja toivoa sydämeni pohjasta, että myös todellisuuden sointi palaisi lähemmäs samaa sävellajia. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 22.4.) PAHA olo helpottaa usein sillä itsellään, ja monet monituiset ahdistukset onkin hoidettu siedettävämpään kuosiin synkkää musiikkia kuuntelemalla. Raadollista kyllä karmeimpienkin asioiden – tai niiden tuottamien ajatusten – kanssa oppii ajan kanssa elämään, ja viikon hiljaisuuden jälkeen musiikki alkoi hiipiä takaisin kaiuttimiin. Uusi synkkä RECKLESS LOVE Turborider UFOMAMMUT Fenice (ilm. Niistä tosin pursusi enimmäkseen huoleton pop, raisu nuori energia, elämäniloinen hard rock tai voimaannuttava riffimyrsky, ei masennuksessa uitettu tuomio tai Desolate Shrine. Itse asiassa vapaaehtoinen (lue: työajan ulkopuolinen) musiikinkuunteluni stoppasi joksikin aikaa liki kokonaan sen jälkeen, kun idässä alkoi paukkua. 7. Sekin raja on kuitenkin näemmä saavutettavissa, etteivät synkeät sävelet enää pelaa
Minkälainen kokonaisuus on kyseessä. Miksi soitatte death metalia. Emme mieti, mitä muut siitä ajattelevat. Mikä teidät erottaa espanjalaisista. – Olemme tunteneet toisemme pitkään ja meillä on hieman erilainen lähestymistapa sanoittamiseen, mutta me kumpikin tavoitamme helposti saman kauhun ulottuvuuden. Toivottavasti sanoituksellinen yhteistyömme jatkuu tulevaisuudessa. Pestilength ammentaa sitä ja kehittää tyyliään askel askeleelta. Anonyyminä pysytteleminen on pätevä syy synnyttää kuolemaa. En todellakaan näe, että poseeraisimme kovan näköisinä jossain tyhjässä tehdashallissa. M:n ohella Pestilengthissä vaikuttaa yhtä ytimekkäästi nimetty rumpali N. – Tällä kertaa albumi repii puun, sulaneen metallin ja ihmissielun kuoliot syövyttävien maisemien läpi. Death metal on kehittynyt viimeisen vuosikymmenen aikana paljon, ja on olemassa lukuisia bändejä, jotka soittavat hyvin ja säveltävät mahtavaa musiikkia. Perustellusti kasvoton 8. Musiikin kuristavuus syntyy tekstien ja sävellysten jännitteestä. Me luomme, kehitymme ja lopulta tuhoudumme. Sanoituspuolella vaikuttaa myös australialaisen Portalin laulaja The Curator, joka lienee toiminut myös Pestilengthin suurena musiikillisena vaikuttajana. – Tämän musiikkityylin perintö on laaja. The Curator lupautui mukaan Tephra Codex -kappaleeseen, jonka sanoitukset kertovat sekä ihmisen häiriintyneisyydestä että sulan metallin yhdistymisestä ihmislihaan. Sanoitukset kieroutuvat, ilmestyksistä tulee fyysisiä ja inhimillisestä epäinhimillistä. – Genre nappasi kyytiinsä jo nuorena, ja kun se kaappaa kerran mukaansa sekä järjen että tunteen, ei ole paljon tehtävissä. – Enimmäkseen kieli ja kulttuuri. Annoimme hänelle täydellisen vapauden olla osana kappaletta, ja olen hänen panoksestaan ikuisesti kiitollinen. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN BASOM Gryphos on toinen levynne. sanelee. Espanjanpuoleisesta Baskimaasta saapuva Pestilength on nuorehko bändi, jonka erikoislaatuisessa death metalissa henkisyys ja fyysisyys sulautuvat yhteen saumattomasti. Olemme sekä espanjalaisia että baskeja ja pidämme kiinni kulttuuristamme. Miksi esiinnytte ilman nimiänne ja kasvojanne. Rujous pysyy kasassa aina viimeiseen kappaleeseen Vexediin, joka varoittaa kuulijaa seuraavasta askeleesta. Pidän paljon Viron meiningistä, ja toivottavasti pääsen vierailemaan tulevaisuudessa useammin myös Helsingissä. – Looginen jatke Eilatikille [2020], kielisoittaja-laulaja M. Näen samanlaista veljeyttä suomalaisten ja virolaisten välillä. – Meillä molemmilla on musiikillinen menneisyytemme, mutta Pestilengthin tulee puhua omaa kieltään. Visuaalisuutemme kumpuaa enemmänkin logosta, symboleista ja muusta vastaavasta. – Jotkut bändit piiloutuvat huppujen ja naamioiden taakse, koska haluavat pitää itsensä anonyymeinä ritualistisuuden vuoksi, ja se on myös meidän lähtökohtamme. Mikä hänen merkityksensä on tässä kuviossa. Olette kotoisin Baskimaasta
– Jotkin kappaleista käsittelevät yhteiskunnallisia aiheita ja monissa sanoituksissa on myös ideologisia näkemyksiä. Meistä jokaisella on omat ajatuksemme ja ideologiamme, mikä on tärkeä juttu, mutta emme ole poliittinen bändi. Kuinka meininkinne on muuttunut sitten yhtyeen alkuvuosien. – Tämä on ensimmäinen kertamme siellä, emmekä voi odottaa, että pääsemme soittamaan maailman METALLEIMMASSA maassa. Mikä meno on Brasiliassa. Tähtäimenä on tehdä yhä kaoottista ja aggressiivista musiikkia, jota levy-yhtiöt eivät määrittele etukäteen. Koko homma purkitettiin täällä Brasiliassa. – Ne eivät istu yhteen aihepiiriin, vaan päätimme kirjoittaa useista eri aiheista. – On kunnia jakaa lava Goatburnerin kanssa ja tulemme soittamaan kappaleita koko uramme varrelta. Brasiliasta Suomeen SH A LO N P H O T O S ASIAT hiertävät Euroopassa juuri nyt aika paljon. Odotamme näitä keikkoja todella paljon! 9. Tänä vuonna ilmestynyt All Colors of Darkness on kymmenes kokopitkänne. Puhut yksityishenkilönä rauhan puolesta, mutta mistä sanoituksenne kertovat. Olette olleet kasassa yli neljännesvuosisadan ja olet tätä nykyä yhtyeen ainut alkuperäisjäsen. Seisotaan siis yhdessä rauhan puolesta näiden synkkien aikojen keskellä. Mukana on yhdeksän uutta kappaletta ja kaksi coveria. Nyt olemme entistä kokeneempia ja aikuisempia, ja kappaleiden teko ja nauhoittaminen sujuu luontevasti. Kyseessä on todella suoraviivainen ja aggressiivinen albumi, joka on otettu hyvin vastaan fanien ja median keskuudessa. – Täällä on kaikki ihan kontrollissa, rumpali Eduardo Lane vakuuttaa. Asia muuttunee hieman ensi kuussa, kun bändi heittää keikat Helsingissä, Lahdessa, Tampereella ja Turussa. Soitatte huhtikuussa Suomessa. – Musiikillinen linja ei ole muuttunut, mutta tietysti olemme kasvaneet ihmisinä ja muusikkoina. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Vuonna 1996 perustettu Nervochaos on tuntematon nimi Suomessa. – Se on ihan luontevaa jatkoa aiemmalle. Kerromme muun muassa satanismista, okkulttisesta taiteesta, antikristillisyydestä, alkuperäiskansojen perinteistä, kuolemasta, splatterista, sairauksista ja ihan jokapäiväisestä elämästä. Mitä yleisö voi teiltä odottaa. Minkälainen albumi se on. Olemme sokissa ja syvästi surullisia Ukrainan sotatilan vuoksi, mutta uskomme, että musiikki voi tuoda ihmisiä yhteen ja antaa heille voimaa. Olemme pyrkineet parantamaan menoa jatkuvasti, ja mielestämme olemme myös onnistuneet siinä. – Onneksi suurin osa brasilialaisista on nyt rokotettu ja hommat ovat siirtymässä hiljalleen normaaliin suuntaan
Uskomme, että puhtaasti instumentaalisen musiikin ymmärtäminen ei ole kovin hankalaa eikä vaadi liikaa ajattelua tai vuosien musiikkiopiskelua. Mitä oikein tapahtui. – Samaan aikaan seuraamme uutisia ja nettiä jatkuvasti kehittyvästä sotatilanteesta, mikä on enemmän kuin huolestuttavaa. Deliberate Disguisesin dialogi on puolestaan Wolfgang Petersenin Päättymättömästä tarinasta, Reaper Man on täynnä otteita Terry Pratchettin novelleista, Whimperiltä löytyy pätkiä T. – Kaikki on tietysti aivan hyvin ja olemme todella innoissamme uuden levyn julkaisusta ja vastaanotosta, kitaristi Bence Rózsavölgyi vastaa rennosti. – Get Rid Ofilla käytimme H.A.L. On aika ironista, että uusi levymme Shade Without Color on paljon optimistisempi kuin edeltäjänsä Shape Without Form [2020] ja kuitenkin julkaisemme tämän uuden aikana, jolloin tuomiopäivän kello on lähimpänä keskiyötä ja kaikki näyttää epävarmemmalta kuin koskaan. Myöhemmin, kun otimme koko bändihomman vakavammin, huomasimme, että se sopii meille paremmin, joten päätimme pitää nimen. SYTYKKEITÄ Huumorista vakavuuteen Unkarilaisen Ghost Toastin nimi saattaa olla hölmö, mutta instumentaalista metallia vuodesta 2008 soittaneen bändin musiikki on täyttä asiaa. Toisaalta harva edes jaksaa kuunnella tänä päivänä tunnin levyä – ja vielä vähemmän tuplasti sitä. Moni kiinnittää nimeen huomiota, joten ehkä se jää aika hyvin mieleen. 10. UNKARIN meno on aika etäistä meille suomalaisille. Minkälainen tarina sen takaa löytyy. – Pidämme tällaisten samplejen käytöstä, koska se luo musiikkiin lisäulottuvuuden ja antaa kuulijalle mahdollisuuden löytää kappaleiden syvempi viesti. Eliotin runoteoksesta Ontot miehet ja Rejtekb?lilla käytimme osia tunnetun unkarilaisen runoilijan Ady Endren teoksesta A perc-emberkék után. Mistä niissä on kyse. S. Kuinka siellä pyyhkii. – Vaikka monet levyjen kappaleista on kirjoitettu lähes samaan aikaan, tupla-albumin teko vaati enemmän resursseja kuin meillä oli käytettävänä. 9000:n ääntä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvasta, Leadersillä on lyhyt pätkä Dyynin kirjoittaneen Frank Herbertin haastattelusta ja Acceptancella käytimme erään Jim Carreyn pitkän puheen voimakkaimpia lauseita. Ghost Toast on erikoinen nimi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, edellisen albumin ja uusimman piti ilmestyä tuplapakettina. Uuden albumin kappaleissa kuullaan puhesampleja. Rumpalimmekin vaihtui tässä välissä, mikä hidasti hommia. Ei tämä ole lopulta niin outoa. – Olemme tietoisia, että koko musiikkikenttä on pitkälti liidilaulajien dominoima ja laulut saavat eniten huomiota yleisöltä. – Kun aloitimme, pyrimme tuomaan hommaan mukaan enemmän huumoria, eli halusimme luoda jotain toimivaa, mutta humoristisella otteella, Rózsavölgyi kertoo. Miksi ette ole ottaneet mukaan laulajaa. Olette instrumentaalibändi. – Nimessä ei ollut sen kummempaa ajatusta, se vain tuli jostain ja jäi mukaan. – Mietimme sisarlevyjen julkaisua puolen vuoden välein, mutta tauko venähti lopulta lähes kahdeksi vuodeksi. Perheidemme, päivätöidemme ja muiden juttujen ohessa meillä oli aikaa ja rahaa ainoastaan yhden levyn julkaisuun. – Ihmiset odottavat musiikilta tiettyjä fiiliksiä esimerkiksi häissä, hautajaisissa tai vaikkapa jouluna, ja nämä tunnelmat välittyvät melodioiden välityksellä, joten kuulijat todellakin ymmärtävät instrumentaalimusiikkia
I Am the Void on mielenkiintoinen nimi. Mitä olet puuhastellut aikasi kuluksi, Markus Johnsson. – Edellisestä levystä on 25 vuotta, joten sekä minä että luovuuteni on kehittynyt. – Syljin öylätin suustani ja vedin viinin huiviin luullen, että se olisi hyvää, mutta se olikin jotain halpaa kusta. – Koska minulla on nyt tuo projekti, tuleva Eucharist-levy ei tule seuraamaan I Am the Voidin linjaa, vaan se tulee kulkemaan enemmän oldschoolin riffittelyn parissa. Samalla päätin, että Eucharist olisi hyvä nimi bändille, koska sillä on minulle saatanallisempi merkitys kuin voisi äkkiä olettaa! Kuluuko seuraavankin albumin tekoon neljännesvuosisata. – Keksin nimen, kun olin täyttänyt juuri 14, Johnsson sanoo. – Olen kuunnellut blackiä vuodesta 1989, ja se on ollut aina suosikkini metalligenreistä – erityisesti norjalainen musta metalli. Se on paluu juurille ja musiikillisesti lähempänä Mirrorworldsiä, mutta aggressiivisempana ja yksinkertaisempana. Itse viittaan tyhjyydellä Tiamat-jumalattareen tai ennen ajan alkua vallinneeseen pimeyteen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ysärillä melodista death metalia tehnyt Eucharist on palannut. Minusta otsikko sopi levylle hyvin ja selittää hyvin mielentilaa, johon jokaisen tulisi elämässään pyrkiä. Eucharist tarkoittaa suomeksi ehtoollista. Tällä kertaa ruotsalaisten tyylinä on black metal. Neljäs albumi on jo valmis, mutta siltä puuttuu vielä rummut, jotka tulee soittamaan Mardukin Simon ”Bloodhammer” Schilling. Kun oli aika ryhtyä luomaan albumia, minä ja Daniel [Erlandsson, rummut] päätimme, että teemme tällä kertaa synkempää tavaraa, koska kuuntelimme pääasiallisesti sellaista musiikkia. Vasta viime vuonna ostin kitaralle uuden vahvistimen ja tein Eucharistille albumin ja ep:n sekä kokopitkän uudelle black metal -projektilleni, jolla ei ole vielä nimeä, kitaristi-laulaja kertoo. – Aika menee todella nopeasti. – Se viittaa kappaleeseen, joka kertoo tarinan henkisestä matkasta, tai jopa apoteoosikokemuksesta, jossa tyhjyys voi tarkoittaa mitä vain. – Käskin tietysti vanhempiani painumaan helvettiin ja vastustelin kaikin keinoin, mutta lopulta olin niin vihainen, että päätin sylkeä sekä Jumalan että paikallisen pastorin päälle. Kuuntelen sitä todella vähän, enkä edes tiedä, miksi kirjoitin aiemmin sellaista musiikkia. Olen aika väsynyt melodiseen death metaliin, ja jo pelkkä genren nimi saa minut sairaaksi. Se oli todella inhottava kokemus, joka väritti persoonaani paljon nuoruusvuosina. Mistä muutos black metalin pariin. Hän soittaa myös aiemmin mainitsemassani black metal -projektissa. – Kun [uusi Eucharist-albumi] I Am the Void oli nauhoitettu, rupesin tekemään kokeiluja syntetisaattoreilla, ja nyt teen myös elektronista musiikkia. – Tarina menee niin, että vanhempani käytännössä pakottivat minut ehtoolliselle, vaikka perheeni ei ollut mitenkään kristillinen. Mistä se kertoo. Päätin mennä kirkkoon kantaen käännettyä ristiä kaulassani ja polvistuin papin eteen kiroten vihaani häntä ja Jumalaa kohtaan. 11. En ole säveltänyt menneinä vuosina lainkaan metallia. Se oli eräänlainen näytös lähisuvulle ja ystäville, jotka reagoisivat huonosti, jos en kävisi ehtoollisella. Myöhemmin ymmärsin, että se, kuinka silloin kirkossa toimin, yhdistyi itse asiassa pahamaineiseen noitasapattiin. Epäpyhä ehtoollinen EDELLISESTÄ levystänne Mirrorworldsistä on kulunut 25 vuotta. Mitä ajat sillä takaa. Se on enimmäkseen ambientia, mutta mukana on myös jonkin verran 1990-lukulaista acid housea, josta pidän paljon. – Suunnitelmana on jatkaa levyjen tekoa, mutta emme tee välttämättä keikkoja
Yhdistelette musiikissanne ennakkoluulottomasti eri vaikutteita. Jos se ei olisi, olisi hyvä aika pohtia, kannattaako tätä tehdä ollenkaan. Niin kutsutut levykappaleet toimivat vasta osana kokonaisuutta. Onko tekstien kirjoittaminen teille helppoa. – Kukaan meistä ei identifioidu suureksi syvälliseksi ja kärsiväksi taiteilijaksi, mutta emme ole myöskään viinalla läträäviä villejä bilettäjiä. Olemme saaneet paljon kyselyitä, milloin levy tulee, joten yleisö kaipaa sellaista selvästi. – Myös sinkuilla voi luoda uskottavaa katalogia ja syvyyttä, mutta sinkuissa on se ongelma, että yksittäisistä kappaleista ei saa aikaan isompaa kokonaisuutta. – Sillä tuntuu olevan paikkansa rockja hevimaailmassa. Sanoituksenne käsittelevät yleismaailmallisia teemoja. – Ei itsearvoisesti. Pian vuosikymmenen toiminut kotimainen Awake Again tekee kuuloistaan musiikkia. – Varhaisimmat sävellykset ovat kerinneet karsiutua matkan varrella, vaikka muutama biisi onkin saanut ensimmäiset muotonsa jo vuonna 2015. Kai sellainen on jokin merkki, että yhtye ei ole enää niin aloitteleva raakile, vaikka albumi ei ole meille välttämättömyys. Jos olemme rehellisiä ja avoimia sille musiikille, joka meistä tulee luonnostaan ulos, syntyy väistämättä jotain uutta. Minkälaista levyä yleisö voi odottaa. Lopputuloksena on ennakkoluulotonta modernia metallia. Yritämme tehdä kuuloistamme musiikkia. Se, onko se jotain merkittävästi uutta, jää yleisön päätettäväksi. Kaikki biisit eivät ole sinkuiksi soveltuvia, vaikka hyviä kappaleita olisivatkin. Kokopitkä levy tuntuu hieman menettäneen merkitystään. Kuinka tärkeää sellaisen julkaiseminen on teille. Parhaimmillaan bändissä soittaminen, säveltäminen ja kaikenlainen tekeminen on todella hauskaa. Ongelmana ei ole ollut keksiä järkevää sanottavaa, koska aiheita riittää, vaan hankaluutena on usein saada mieluinen aihe ja teksti osumaan sävellettyyn melodiaan ja rytmiin. Ehkä jatkossa kokeilemme tehdä asian toisin päin. SYTYKKEITÄ OLETTE olleet kasassa vuodesta 2013 ja pääsitte nyt Now Matter How the World Turns -debyyttialbumin julkaisuun. – Nykyään teemme ensin laulumelodiat ja -rytmitykset, ja sen jälkeen kirjoitamme tekstin melodioiden ja rytmien mukaan. – Levyn kappaleista Look Around on tekstiltään selkeästi henkilökohtaisin, ja kappale on tuntunut resonoivan hyvin vahvasti kuuntelijoissa, ehkä juuri siitä syystä. Yleisö voi odottaa monipuolista ja rajusti potkivaa vaihtoehtometallia, josta ei puutu koukkuja. Jatkossa sanoituksissa tulee olemaan varmasti enemmän henkilökohtaisia aiheita. Onko bändi teille suuri taiteellinen matka vai enemmän hauskanpitoa. – Moni haluaa ostaa fyysisen levyn, ja monet yhteistyökumppanit ovat kiinnostuneet siitä. – Kiekkoa ei voi pitää kymmenen vuoden läpileikkauksena, vaan sillä kuullaan se Awake Again, joka olemme vuonna 2022, bändi vastaa yhdessä. Onko aikeenanne tuoda metalliin jotain uutta. Rajusti potkiva vaihtoehto 12
fulfill the curse cd hooded menace’s “fulfull the curse” available again on cd and “gloom immemorial” for the first time on vinyl! mandatory for every death/doom metal maniac! finally unearthed and re-issued in the way hammerheart records do re-issues! insane high-speed technical thrash with a hint of death metal! all remastered by guitar player Jacob hansen! mandatory for any self-respecting thasher worldwide, no exceptions... www.hammerheart.com www.napalmrecords.com hammerheartrecords hammerheartrecords666 hammerheartrecords worldwide distribution through our friends from napalm records out 11 march on 2-cd/lp out 18 march on lp an absolute banger front to back! apostasy deliveres a classic south-american thrash metal album! released as a limited vinyl edition, just because we can! for fans of Kreator, sadus, ripper, sepultura, dead head and infernal majesty. Weave The Apocalypse gloom immemorial 2-lp out 25 march
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä. Broadrickin biologinen isä oli narkkari, kun taas äiti ja isäpuoli olivat viihdekäyttäjiä, jotka viihtyivät viihteellä ilmeisen hyvin. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Ennen Napalm Deathiä hänellä oli esimerkiksi meluisa sooloprojektinsa Final. Broadrickin kädenjäljestä ei voi erehtyä, vaikka estetiikka on Detroit-teknon pioneereilta opiskeltua. Punkkarivanhempien kautta tuli päihteiden lisäksi tutuksi myös musiikki. Samassa haastattelussa hän oikoo väärinkäsityksiä Godfleshin agendasta, jota on tulkittu väkivaltaiseksi, tuhoavaksi tai jopa militantiksi: ”Godflesh on aina ollut vain tietämättömyyden vihollinen.” Vanha sanonta pitää paikkansa: tieto lisää tuskaa. Koska muuten kaikki loppuu. Metallimusiikin elementtejä tarvehakuisesti hyväksikäyttävän industrial-projektin ankara paalutus ei ole ollut kaikkien mieleen. Urbaanin legendan mukaan The Rolling Stonesin Mick Jagger totesi Like Rats -klassikkokappaleen kuultuaan: ”Jos tämä on musiikin tulevaisuus, en tahdo olla osa sitä.” Helmikuussa Broadrick julkaisi JK Flesh -aliaksensa alla albumin New Religions Old Rules. Ukrainalaisten sisukkuudelle olen osoittanut kunnioitusta esimerkiksi Drudkhia kuunnellen, mutta epätoivon, ahdistuksen ja lohduttomuuden riivatessa olen palannut yhteen ikisuosikeistani: Napalm Deathin Scum edustaa itselleni säveltaiteen lakipistettä. Etenkin sen A-puoli on virheettömän suvereeni osoitus siitä, miten kirkasotsaiset teinit voivat kanavoida kollektiivisen turhautumisensa arjen yläpuolelle nousevaksi, yleväksi taiteeksi. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Ignoranssin vaarat VENÄLÄISEN panssarin vyöryessä kohti Kiovaa olen hakenut mielenrauhaa musiikista. Mutta mitäpä muuta tänä disinformaation ja polarisaation aikakautena voisi toivoa kuin omien luutuneiden näkemysten punniskelua myös muilta kanteilta, itsensä haastamista ja tervettä kyseenalaistamista. Vain yhden äärimmäisen harvinaisen singlen julkaisseesta punkbändistä on liikkunut legendoja lavalle paskomisesta lavastettuun itsemurhaan. Broadrick totesi maaliskuussa ilmestyneessä Wire-lehdessä, että hänen on pakko tehdä musiikkia, joka kuulostaa kaiken lopulta, koska sitä tehdessään hän on niin kokonaisvaltaisesti sellaisten, tukahduttavien tunteiden vallassa. Broadrick tunnetaan parhaiten lyhyeksi jääneen Napalm Death -pyrähdyksensä jälkeen perustamastaan Godfleshistä. JK Flesh vie audiaaliseen dystopiaan, jossa hiiltyneen maan keskellä on vain aaltopeltisiä halleja. Siinä on edelleen jotain taianomaista, miten Sacrificedin rupisesti kyntävien ensimmäisten sekuntien jälkeen vesikauhuisen vauhkot rummut nielevät maailmasta kaiken muun. Viimeksi mainittu teos on Thatcherin johtamassa, työttömyyden rampauttamassa Isossa-Britanniassa kirjoitettu ravisteleva manifesti, joka on näin 35 vuotta myöhemminkin piinallisen ajankohtainen. Teollisuusteknon pulssi on samanaikaisesti orjuuttava ja vapauttava, kappaleiden nimet tämän dissonanssin tutkiskelua tukevia: Brain Wash, Herd Mentality tai Others to Do Your Dirty Work. Tarinan mukaan nainen ”värvättiin” talon katolta nilkoista roikottamalla kirjoittamaan ruskeapaitojen propagandaa. Scumin A-puolella soittaa kitaraa Justin Broadrick, joka ei ollut 18 vuoden iästään huolimatta enää mikään keltanokka – missään suhteessa. Viimeksi mainitut soittivat myyttisessä AntiSocial-yhtyeessä 1970-luvun puolivälissä. Ja kaikkein kohottavinta on tietenkin Siege of Powerin vastustamaton, pysäyttämätön luumyllygroove. Hän todisti puna-armeijan raakuuksia Berliinissä ja joutui toisen maailmansodan lopuksi keskitysleirille kymmenmetristen ruumiskasojen sekaan. Koen yhä, satojen toistojen jälkeen silkkaa euforiaa, kun Multinational Corporationsin melu vaihtuu kitarankiertoon ja Instinct of Survivalin celticfrostiaaniseen riffiin. Hän jopa käsittelee tismalleen samoja aiheita kuin Napalm Deathin Scum-levyllä, vaikka keinot ovat tyystin erit. Tämän kylmäksi kovettuneen ja jopa pelottavan hahmon kammottavilla tarinoilla oli dramaattinen vaikutus Broadrickin lapsuuteen – ja miehen mukaan luultavasti myös kaikkeen hänen tekemäänsä musiikkiin. Ikuisen jäljen Broadrickiin jätti myös hänen saksalainen isoäitinsä. Kappaleen sanoman voisi tiivistää näin: on helpompi olla ajattelematta ongelmia, antaa jonkun muun tehdä päätökset ja elää kyseenalaistamatta niitä. Broadrick näki 11-vuotiaana Crassin anarkopunkmyllytystä livenä ja hurahti 12-vuotiaana Throbbing Gristlen ja Whitehousen industrialiin
Fever 333 Kvelertak British Lion Blind Channel Mokoma Me And That Man Trouble Bokassa Cleopatrick Lost Society The Raven Age Wargasm Moon Shot Sarparanta Cypher16 Ursus Factory Huora Lähiöbotox Nyrkkitappelu Foreseen Silver Bullet Stoned Statues Battledragon 2–4 JUNE 2022 Hyvinkää Airport
3. Pastassa munakoison pehmeyttä täydentävät valkosipulin, chilin ja sitruunan hapot ja potku, ja niitä voi käyttää maun mukaan ronskimminkin.” Megan tuomio: ”Pastaevääthän taipuvat vaikka minkälaisiksi, kuten tämäkin resepti hyvin osoittaa, ja yksinkertaisuus tahi vegaanisuus ei automaattisesti tarkoita mauttomuutta. Kun öljy alkaa olla kuumaa, säädä pannu keskilämmölle ja asettele munakoisokuutiot sille tasaisesti, sisäpuoli pannua vasten. Maut ovat vain erilaisia ja pitkälti tottumiskysymys. Hämmennä ja anna muhia hetki jälkilämmöllä. Riittää, kun toista puolta paistaa sen verran, että se ottaa väriä. Jos margariinia käytettiin ensimmäiseen lettuun tarpeeksi, pannun pitäisi olla tarpeeksi rasvainen ja seuraavat letut onnistunevat hieman pienemmällä rasvamäärällä. 2. Annostelun ohessa rouhi suolaa ja mustapippuria maun mukaan päälle. Harrin luonnehdinta: ”Oma kokkailu on useimmiten aika yksinkertaista. Vatkaa papuliemi käsipelillä kuohkeaksi vaahdoksi. Silppua valkosipuli ja chili valmiiksi, puolita kirsikkatomaatit. 16. Valuta pavut ja ota liemi talteen lettutaikinaa varten! Kun munakoiso on kypsää, lisää sekaan pavut ja anna paistua sen verran, että nekin saavat hieman väriä. En ole kokeillut, miten kaurajuomat sun muut toimivat, mutta luulen, että soijamaidon proteiini auttaa sitomaan lettuja hieman enemmän ja toimii siksi paremmin. Kiirettä nimittäin pitää myös Hail Conjurer-, Pussiesja Ride for Revenge -kokoonpanoissa. Jos teet makeita lettuja, soijamaito voi olla makeutettua, mutta käyttämällä makeuttamatonta taikina taipuu hyvin suolaisiinkin lettuihin. Ennen ensimmäistä lettua lisää pannulle rutkasti margariinia ja anna kuumentua erittäin kuumaksi. Näe ensimmäisen letun kanssa vaivaa, niin loputkin onnistuvat todennäköisemmin. Valuta taikinaa ohuelti koko pannun laajuudelle ja jätä paistumaan melko kuumalla. Hyvä vinkki on myös lettujen monimuotoisuus, eli käyttääkö niissä sokeria vai ei.” MUNAKOISO-PAPUPASTA (1–2 ANNOSTA) • 200 g täysjyväpastaa • pieni munakoiso (200–250 g) • 2 prk suuria valkoisia papuja • 3 rkl oliiviöljyä • 2–3 kynttä valkosipulia • 1–2 punaista chiliä • 200 g kirsikkatomaatteja • oliiveja • keskikokoinen sitruuna • mustapippuria • suolaa HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Mutta maussahan ei ollut mitään vikaa, ja hyvä vain, että kaikki aineet käytetään tarkkaan. Hyvät perusmaut ja ravitsevat vegaaniset raaka-aineet nopeasti kasaan ja huiviin. 2. HARRIN KOKATESSA SOI: Death SS – The Story of Death SS 1977–1984 (1987) ”Intensiivinen kauhuhevi toimii täyteläisen pastaruoan kanssa mainiosti.” Munakoisopapupasta ja vegelätyt Ei ihme, että viime aikoina lähinnä Hooded Menacen laulajana tutuksi tullut Harri Kuokkanen pitää yksinkertaisesta ruuasta. Käännä lettu vasta, kun siinä ei ole enää valuvia taikinakohtia. Täysjyväpasta on jo valkuaisainepitoisuutensa vuoksi lautasella harva se päivä, ja papuruokien kylkiäiseksi tulee usein paistettua lettuja, sillä papupurkkien liemi toimii kananmunan korvikkeena paremmin kuin mikään muu kokeilemani aine. Reunoilla pitäisi olla hyvä pitsireunus. Laita pasta kiehumaan ohjeiden mukaan. Täyte maun mukaan, esimerkiksi sokeria tai marjoja tai hilloa tai maapähkinävoita ja banaania. 4. 3. Sekoita paistettu seos pastan sekaan, purista sitruunan mehu ja lorauta hieman oliiviöljyä joukkoon. Sen sijaan yllättivät vegeletut, joita kohtaan oli pieniä epäluuloja lähinnä suolaliemen takia. PARAS JA HELPOIN VEGAANILETTURESEPTI (6 lettua) • 2,5 dl papulientä • 2,5 dl soijamaitoa • 2,5 dl vehnäjauhoja • ripaus suolaa • vegaanista margariinia (esim. Anna paistua rauhassa, jotta munakoiso kypsyy läpeensä. Lisää suola ja sekoita jauho hiljakseen sekaan. Lisää soijamaito sekaan koko ajan vatkaten. Lisää seokseen chili, valkosipuli, kirsikkatomaatin puolikkaat ja oliivit. Annokset ovat harvoin visuaalisesti kovin hienovaraisia tämän pastan ollessa sieltä värikkäämmästä päästä. sinistä Keijua) Tee näin 1. Lorauta pannulle öljyä kuumenemaan ja ala pilkkoa munakoisoa isohkoiksi kuutioiksi
ZOOM B6 Superläski bassosoundi, 88, 2kHz prosessointi ja 4 erinomaisesti mallinnettua DI-boksia. Valtava määrä kaappimallinuksia, mikkisijoitteluja ja lukuisia täysin ainutlaatuisia uusia efektejä. 30 vuoden kokemuksella syntyy aika hyvä työkalu. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 5” kosketusnäyttö ja efektien säätö irtopedaalien tapaan. ZOOM G6 Samat mallinnukset ja efektit kompaktissa koossa ja hinta on hämmästyttävän edullinen.. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi ZOOM G11 Zoomin uudet vahvistinmallinnukset ovat yllättävän lähellä niin alkuperäisiä kuin parhaita mallintavia vahvistimia. Looper, rumpukone ja jopa efektilenkit ulkoisille padaaleille
TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT PETE VOUTILAINEN 18. Tällä kertaa rokkarit ovat kunnostautuneet synthwaven parissa. PELIHALLIEN LAPSET Kotimaan iloisin ja energisin tukkahevin sanansaattaja Reckless Love on täällä taas
Heräsi ajatuksia, että olisi ihan kiva katsella lasten kasvamista ja olla läsnä. Kuopiolaislähtöisen sleaze-, glamja hard rockia – mitä näitä nyt on – soittavan yhtyeen hehkutettua ensiteosta seurasi kolme muuta albumia, joiden myötä on riittänyt tekemistä ja rundeja. Kaikki 80-luvun lopun totaalinen älyttömyys ja juustoisuus, mitä jengi harrasti silloin! Konseptin rakentumiseen vaikutti Hermanin mukaan etenkin tuottaja Jonas Parkkonen, joka innostui ideasta todella – Hän on sellainen multinero musan suhteen, fanittanut itsekin useita synthwave-artisteja ja käynyt niillä keikoilla, joten hän tiesi hommasta paljon jo etukäteen. Sehän on oikeasti todella synkkää ja karua kamaa! Tuossa Drivessa on vähän sellaista henkeä, ja siinä soi synthwave. Bändi sopi yhteistuumin noin puolentoista vuoden hengähdystauosta. Lähes vuosikymmenen jatkunut intensiivinen bänditoiminta oli vaatinut veronsa. – Meidän oli tarkoitus kiertää koko pallo läpi ihan huolella. Keikkoja piisasi siihen pisteeseen asti, että piti ruveta miettimään jonkinlaista lepoa. Syntikoita ja sähkörumpuja Samana päivänä tämän lehden kanssa julkaistavan viidennen Reckless Love -albumin Turboriderin piti ilmestyä alun perin jo kuukautta aiemmin, mutta julkaisupäivää lykättiin materiaalipulan vuoksi. PELIHALLIEN LAPSET ”Eräs ulkomaalainen haas tattelija sanoi, että hän on elänyt 80-luvulla nähden mitä se oli, ja me olemme enemmän kasaria kuin kasari oli!” 19. Vähän kuten Miami Vice – jengi muistaa vain ne valkoiset puvut ja Ferrarit ja miettii, että se sarja oli ihan vitsiä. Herman tajusi, että musiikki on hyvin samanlaista kuin se, mitä hän itse kuunteli lapsena ja teini-ikäisenä. Kaivauduimme tähän hommaan tosi syvälle ja käänsimme nupit tavallaan yhteentoista Spinal Tapin hengessä! Parkkosella oli vaikutusta etenkin Sedergrenin kitararaitoihin. – Tässä mä istun vuonna 2022, kaksi vuotta myöhemmin, ja lykkäämme Euroopan-rundeja edelleen. Ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole tottunut sellaiseen tilanteeseen, ettei vinyyleihin riitä muovia ja cd-levyn kansiin paperia! Turborider on bändin katalogissa jokseenkin erottuva teos, sillä levyllä on runsaasti vaikutteita vanhojen videopelien maailmasta ja synthwavestä. Tuli mieleen pelihallit, joissa kasvoin ysärillä, leffat niiltä vuosilta ja tietyt albumit kuten Van Halenin 5150 ja Judas Priestin Turbo. Siinä on terminaattorihenkeä, mutta se on paljon vakavampi. Seuraavalle vuodelle yhtye suunnitteli isompaa comebackiä, sillä debyyttialbumi täytti sopivasti kymmenen vuotta. Syksyllä 2019 nelikko oli jälleen valmis käynnistelemään koneita. – Se, ettei albumi tule suunniteltuna päivänä, on aivan järjetön juttu. Ehdimme soittaa Australiassa kolme viidestä keikasta ennen kuin kaikki meni säppiin. Levyistä viimeisin, vuonna 2016 ilmestynyt InVader, vei yhtyeen uransa mittavimmalle kiertueelle. – Kun päästää kaksi tuollaista kovaa kitaristia studioon ja toiselle on annettu tuottajan status, niin onhan se nokittelun määrä ihan järjetöntä, Herman nauraa. Alkusysäys synthwave-vaikutteiden käyttämiselle lähti Hermanin katsomasta Drive-elokuvasta. J o vuosituhannen alussa perustettu, mutta vasta vuoden 2010 debyyttialbumillaan kunnolla räjäyttänyt Reckless Love on pitänyt yllä hyvää vauhtia aina viime vuosiin asti. – Se on synkkä, noir-henkinen ja ultraväkivaltainen, ja siitä tulee vähän mieleen 80-luvun toimintaleffat. Herman – joka vaikuttaa aidosti juuri niin positiiviselta ja aurinkoiselta kuin siinä mielikuvassa, joka minulla ja monella muulla hänestä on – muistelee kiertue-elämän verottaneen siinä määrin, että kitaristi Pepe Sedergren ja basisti Jalle Verne seurasivat lastensa ensiaskelia ja -sanoja Zoomin välityksellä. Laulaja Olli Hermanista tuli isä vasta hiljattain, mutta bändin muilla jäsenillä odotti perhe kotona jo tuolloin. Levyn tekeminen oli hauskaa, mikä kuuluu laulajan mielestä myös lopputuloksessa. Välittömiä mielleyhtymiä tulee ainakin Billy Idoliin ja 1980-luvun ZZ Topiin. Turborider on ehkä metallisinta Recklessiä tähän mennessä. Vaikka levylle on haettu jossain määrin kevyemmiksi miellettäviä elektronisia elementtejä, kitarariffit ovat luisuneet täysin vastakkaiseen suuntaan. – Samantyyppisiä soundeja, Simmons-sähkörumpuja ja kaikkea tuollaista, mutta nykyaikaisempana. – Suomessa rundaaminen on viikonloppupainotteista, mutta ulkomailla menee neljästä kahdeksaan viikkoa tien päällä. Laulaja rupesi tutkimaan, mitä biisejä leffassa soi, ja löysi sen soundtrackin. Nyt se on sitten lopulta uuden albumin julkaisurundi
Taisin puhua tästä Jonaksen kanssa, ja hän otti sen tavallaan haasteena. Miten hemmetissä mä tekisin sen paremmin, kun sitä ei voi parantaa. Reckless Loven julkaisuja kaivellessa voi löytää kaksi akustista liveversiota Def Leppardin ja Thin Lizzyn biiseistä, mutta laulaja ei laske näitä vetoja varsinaisesti oikeiksi covereiksi. Eikä vähiten nimensä vuoksi. – Kaikki jakaa aina mielipiteitä, tehtiin me ihan mitä vaan. – Emme ole tehneet covereita, koska emme ole löytäneet täydellistä biisiä eikä ole ollut oikeaa fiilistä. Pari päivää myöhemmin hän tuli studiolle ja sanoi, että hei jätkät, teidän pitäisi ehdottomasti tehdä Bark at the Moon -cover. Kyseessä on tietysti cover-versio Ozzy Osbournen klassikosta. On silti ihan järjettömän hienoa huomata, että tämä on meidän nopeiten striimejä kerännyt biisikolmikko ikinä, ylivoimaisesti. – Olimme ihan halolla päähän lyötyjä, että mitä! Sehän on täydellinen, ikoninen raita. – Yhtään balladia ei löydy ja tempot on nostettu ihan tappiin. Bändi alkoi selvittää, millaisia syntetisaattoreita ja soundeja Rob Halford ja kumppanit käyttivät albumia tehdessään ja yritti järjestää samat puitteet. Aina tulee jengiltä sanomista, ja se on fakta, laulaja nauraa. – Emme ole ikinä olleet sellainen bändi kuin AC/DC, joka tekee samaa biisiä 40–50 vuotta. En haluaisi verrata meitä Judas Priestiin, sillä I’m not worthy, mutta vertaanpa nyt kuitenkin! Huomasimme, että tässä on vähän samaa henkeä, ja nörtähdimme ja friikahdimme lopulta hommaan ihan huolella. Eikä siinä mitään, rakastan AC/DC:tä ja sitä samaa biisiä! Me emme ole niin hyviä tekemään sitä, joten meidän on pakko uudistua pysyäksemme hengissä. Nyt tätä puolta on käännetty vähän enemmän esiin, niin että se oikeasti näkyy ja kuuluu. – David Lee Rothin Scyscraper-albumi on toinen näistä esikuvista. Herman kertoo yhtyeen saaneen toistaiseksi enimmäkseen positiivista palautetta. Se jakauma on vähän erilainen, sillä tietyn ikäinen jengi kuuntelee mieluummin Spotifyta ja vastaavia ja vähän eri jengi taas ostaa sen vinyylin. – Emme halua tehdä musaa, jota on tehty jo 40 vuotta sitten. – Lähtökohta oli sattuma, mutta jossain vaiheessa tajusimme, että se levy oli Priestille vähän samantyyppinen uudelleensyntymä kuin... Just Like Paradise -biisin bassosynasoundi on prikulleen sama kuin se, joka soi näissä meidän biiseissä! Turhassa retroilussa ja menneisyydessä vellomisessa ei ole laulajan mielestä järkeä. Olemme leikitelleet tällä soundimaailmalla joka ikisellä levyllämme. – Coverit ovat yleensä sellaisia ylimääräisiä bonarin bonarin bonareita, joihin ei ole tuotu mitään uutta. Juttuun piti saada jonkinlaista syvyyttä. Tässä on jotain freshiä ja uutta seassa. Se on tavallaan kulkenut mukana aina ja ollut yksi puoli Reckless Lovea. Haastatteluhetkellä fanien kuultavissa on ollut albumin kolme ensimmäistä singleä. Jotain muutakin lainattua Albumin biisilistaa katsoessa ei voi olla huomaamatta Bark at the Moon -nimistä kappaletta. – En ikinä haluaisi mitata omaa musiikkia numeroiden ja striimauksien tai myytyjen albumien kautta. En halua koskea siihen! Herman kertoo tuottajan selittäneen vartin verran, miten biisin saisi rakennettua hienosti näillä soittimilla, sähkörum”Jännä, että rumpaleilla on edelleen jokin sähköallergia, vaikka sähkörumpuja on ollut olemassa yli 40 vuotta. Miksi sellaisia tehdään. – On vähän jännä sanoa, että tämä olisi uusi tyylisuunta, sillä mun mielestä se ei ole. Meinaa tulla hiki kuunnellessa! Jotain lainattua Laulajan esille nostama Turbo (1986) on kieltämättä ensimmäinen mielleyhtymä Turborideria kuunnellessa. Yhtye suhtautuu uuteen levyyn itsevarmasti, vaikka tietää, että se tulee jakamaan mielipiteitä. – Saa nähdä, miten käy fyysisten albumien suhteen. Kitaristeilla ei ole ollut ikinä ollut samaa ongelmaa, aina on sähkö kelvannut!” 20. Ehkä joku japanilainen levy-yhtiö on pyytänyt ekstraraidan eikä bändillä ole ollut mitään hyvää omaa, joten on tehty häthätää joku b-luokan coveri, Herman nauraa. Herman kertoo biisien paukuttaneen digitaalisilla alustoilla häkellyttäviä lukemia. Jollain tavalla erilaisen soundin hakeminen tuntui yhtyeen kehityksen kannalta välttämättömältä
Itse asiassa sitä vain kasvaa sen verran vanhemmaksi, ettei pyöri enää niissä piireissä. Heidänkin vanavedessään on tullut uusia nimiä, mikä on ihan loistavaa. Se on kuitenkin niin tunnettu biisi, että jengi kyllä muistaa, miten alkuperäinen menee ja huomaa, mitä eroa näissä on. Kyllähän se tosi hyvältä tuntuu! Retro future ilmiö Tupeeratut letit, roikkuvat huivit ja vastaavat merkit ovat kuuluneet hardja glam rockiin sekä vastaaviin musiikkityyleihin aina vahvasti. Se on ihan yhdentekevä asia, kuinka isoa se on kaupallisesti tai näkyykö se mainstreamissä. Laulaja uskoo, että mainittua porukkaa on ollut Suomessa kautta aikojen ja tulee aina olemaan. Jos päättää kuunnella meidän versiota, siitä ei käy syyttäminen kuin itseään! Tvtähdet HBO:lla tammikuussa alkanut supersankarisarja Peacemaker on kerännyt kovasti hypeä Suomessakin, sillä sen 1980-luvun tukkaheviä pursuilevalla soundtrackillä on kuultu myös kotimaisia tekijöitä, kuten Hanoi Rocksia. Sen jälkeen bändi lähti testaamaan ideaa. Omanikäinen jengi taas muuttuu vanhentuessaan mukavuudenhaluiseksi eikä jaksa enää tupeerata lettiä ja laittaa pillifarkkuja kenkälusikalla jalkaan, kun on tullut vähän kiloja, Herman nauraa. Laulaja nostaa esimerkiksi sähkörumpujen käytön uudella albumilla. Yhtyettä lähestyttiin sähköpostilla ja sopimuksella noin vuosi sitten. – Jännä, että rumpaleilla on edelleen jokin sähköallergia, vaikka sähkörumpuja on ollut olemassa yli 40 vuotta. – Mietin itsekin aluksi, että ei vitussa, mutta päätimme tehdä sen kuitenkin. Tai jos joku bändin jäsen alkaa ärsyttää minua, osaan antaa hänelle tilaa olla oma itsensä ja ymmärrän olla ärsyyntymättä. – Luin sen läpi, mutta muistan oikeastaan vain kohdan ”may contain some nudity”, Herman nauraa. Yhtyeelle on buukattu reippaasti keikkoja seuraavan parin vuoden jaksolle. Sekin on aika aika älytön homma, siis glam rock, jos miettii ihan järjellä. Siis siksi, että olen ollut mukana sekä Crashdïetissa että Reckless Lovessa! En tiedä, oliko se vittuilua vai selkääntaputus, mutta ehkä hän tarkoitti sen jälkimmäisenä. Joku tuli ihan selvällä englannin kielellä juttelemaan ja kutsui minua nimellä ”godfather of Scandinavian sleaze”. Reckless Loven versiota tehdessä toimittiin toisin. It’s only rock’n’roll! Ei se pyyhi alkuperäistä maailmasta mihinkään, ja jos siitä versiosta tykkää enemmän, kannattaa kuunnella sitä. Ei ihan kovin monella faijalla ole tällaista duunia. Reckless Loven viime levyn hitti Monster kuullaan ensimmäisen kauden kutosjaksossa. – Van Halen on mun suurin vaikuttaja ikinä, ja niilläkin on ekan levyn kolmosraitana You Really Got Me, joka on coveri. – Aina tulee uusi, nuorempi jengi niissä kuteissa. Herman näkee ilmassa ehkä uudenlaisen ilmiön, jonkinlaisen 80-lukuvaikutteisen retro future -genren. Tuo kohtaus on kuulemma yksi hänen suosikeistaan koko kaudella. – On käynyt hyvä tuuri, sillä meitä on viety kuin litran mittaa pitkin maita ja mantuja. Herman näkee genren yleistilanteen hyvänä, sillä nuorempia bändejä ilmaantuu jatkuvasti. Yhteiselle taipaleelle on mahtunut monenlaisia riitoja ja kriisejä, mutta isommat konfliktit on jo nähty. – Sanottiin, että eihän tämä ole mitään oikeaa heviä tai rokkia, kun Recklessin keikkojen katsojista 80 prosenttia on mimmejä. Meni vähän alle vuosi, ja nyt se on maailman striimatuin sarja! Nyt Herman on sarjasta todella innoissaan ja tunnustautuu ”armottoman kovaksi faniksi”. Oli porukan ikä mikä hyvänsä, ainakin Reckless Loven sukupuolijakauma näyttäisi kääntyneen vuosien saatossa lähes päälaelleen. Bändillä ei ollut mitään hajua, mistä koko Peacemakerissä on kyse. On siistiä huomata, että nuorempi jengi löytää sitä samaa kulttuuria, josta on itse ponnistanut aikoinaan. – Se oli helvetin hyvä leffa, joten totesimme, että antaa palaa vaan. Tiedämme toistemme persoonien paskimmat puolet ja osaamme antaa niille tarvittaessa tilaa. En halua tehdä covereita, jotka on siellä levyn perällä vähän sivussa. Kappaleen sijoittaminen keskelle levyä selittyy yksinkertaisesti sillä, että yhtye seisoo ylpeänä oman versionsa takana. – Tämän coverin tekeminen oli jotenkin vapauttavaa, ja siitä tuli mun mielestä hyvä. Että tehtiin tällainen, mutta ei nyt puhuta siitä kenellekään! Yhtye tiedostaa, että perästä saattaa kuulua. – Täällä elää vahvasti juurtunut glam rock -kulttuuri, joka ei ole millään tavalla valtavirtaa. Alkuperäisversiossa ei ole esimerkiksi lauluharmonioita, eikä kitararaitoja ole soitettu klikkiin. Meillä on ollut sen verran hyvä suksee, että tätä hommaa on päässyt tekemään ihan elannokseen. – Kuuluin samanlaiseen porukkaan ysärin lopulla, ja jossain vaiheessa tuli fiilis, ettei tällaista kulttuuria enää ole. – Olemme oppineet elämään toistemme kanssa. Sen tekijä James Gunn oli Hermanille tuttu lähinnä Guardians of the Galaxyn käsikirjoittajana. – Se on aivan törkeän hyvin tehty ja käsikirjoitettu, ja pitäisin siitä, vaikkei meidän biisiä olisikaan mukana. Yhtyeen keikoilla kävi ensimmäisten albumien aikoihin niin paljon nuoria naisia, että teknikot jopa vitsailivat aiheesta. – Temple Balls, Shiraz Lane ja muut ovat meitä huomattavasti nuorempia, mutta eivät nekään enää uusia bändejä ole. 21. Vaikka se olisi ollut huono sarja eikä olisi menestynyt, olisi silti aika siistiä, että meidän biisi soi HBO-sarjassa. Vaikka esikuviensa tyyliin pukeutuvia nuorisoporukoita ei ehkä näe katukuvassa enää samalla tavalla kuin joskus, ilmiö ei ole kadonnut Hermanin mukaan mihinkään. Tiedän tasan tarkkaan, että moni tulee vihaamaan sitä, mutta se on vain musaa. Pienempiä haasteita tulee vastaan silloin tällöin. – Hyvää diiliä enemmän lämmitti se, että James Gunn oli itse valinnut meidän biisin ja kehui sitä ihan vilpittömästi. muilla ja syntetisaattoreilla. Se on hienoa ja arvostan sitä suuresti. Reckless Love on soittanut ja levyttänyt samalla kokoonpanolla reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Bändi sai synopsiksen kohtauksesta, jossa biisi tulisi soimaan. Aika näyttäisi hyvältä myös Reckless Lovelle. Porukka on hitsautunut niin hyvin yhteen, ettei se hetkahda pienestä. Kitaristeilla ei ole ollut ikinä ollut samaa ongelmaa, aina on sähkö kelvannut! Aiheesta käytiin Hermanin mukaan tulikivenkatkuistakin keskustelua, mutta lopulta kaikkia miellyttänyt ratkaisu löydettiin. Vittu, kun kuulostaa aikuiselta, lopetan tämän vastauksen nyt! Joo joo, tapellaan koko ajan, Herman nauraa. – Eräs ulkomaalainen haastattelija sanoi, että hän on elänyt 80-luvulla nähden mitä se oli, ja me olemme enemmän kasaria kuin kasari oli! Se on aika hauskasti sanottu, sillä halusimmekin tehdä kasarista sellaisen rikastetun version. Ei siellä ole edes rokkipoliiseja! – Ei sillä, että millään sukupuolijakaumilla olisi mitään väliä, mutta nykyään varsinkin Euroopassa keikoilla näkyy mun ikäisiä ja vähän vanhempia hevikarjuja, jotka tulevat fiilistelemään 80-luvun musaa. – Tulee mieleen yksi törkeä läppä, jonka kuulin kai viime kesänä Riff-baarissa. – Kyllä tässä on vähän jotain taikaa, kun olemme pysyneet toistemme seurassa näin pitkään
22
Ne vaativat kykyä itsereflektioon sekä ymmärrystä siitä, milloin pää kannattaa nostaa pinnalle. Olen ollut todella tuottelias ja kiireinen, mutta eri bändien kanssa. Siinä missä Desolate Shrinen viisi ensimmäistä albumia ilmestyi parin vuoden välein, uusinta on odoteltu vuodesta 2017 saakka. Voiko musiikista päätellä, millaisia ihmisiä Desolate Shrinessa vaikuttaa. Koin myös, että minun pitäisi saada myytyä ajatus levystä itselleni. POLARITEETTIEN TAIDETTA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 23. Helsinkiläinen Desolate Shrine kanavoi polariteeteiksi hahmottuvasta todellisuudestaan äärimmäisen synkkää metallia. [Edellislevy] The Deliverance of the Godless Voidin jälkeen tehdyt kappaleet eivät loppujen lopuksi innostaneet. Ihmiset, mihin niitä tarvitaan. Kun tavoitan myöhemmin Laaksosen, hän kertoo tympääntymisellä olleen osuutta asiaan. Kun Laaksoselta kysyy, tekeekö hän kantaaottavaa musiikkia, hän hymähtää seuraavansa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan toisella silmällä. Fires of the Dying World oli valmis jo puolitoista vuotta sitten, mutta julkaisupäivää saatiin odotella todella kauan. Desolate Shrine on Laaksoselle hyvin kokonaisvaltainen hanke. Kyseessä on sysipimeä suomalainen death metal -bändi. Tältä pohjalta psykologisoiminen vääristäisi kokonaiskuvaa. Siinä vaikuttavat Lauri Laaksonen, joka säveltää biisit ja soittaa kaikki soittimet, sekä laulajat Markus Tuonenjoki ja Roni Sahari. Hän kertoo tunnelmallisen taideteoksen kuvastavan kuolemisen eri tasoja, egon tai hengen ja ruumiin irtautumista. Fires of the Dying Worldin kansikuvakin on hänen luomuksensa. Laaksosella on vaikeuksia määritellä, mistä hänen taiteensa synkeys lopulta kumpuaa. Empaattinen puoleni sen sijaan ei tahdo kuullakaan mistään sellaisesta, paitsi tietysti tiettyjen hallitsijatyyppien kohdalla. – Etsin uutta kulmaa, mutta sellaista ei meinannut löytyä. Synkkyys vahvistaa Desolate Shrinen metalli on niin äärimmäisen pimeää ja raakaa, että vastaavaa kuulee harvoin, jos koskaan. Johtopäätösten tekeminen jää kirjoittajan vastuulle. Bändin kaikki jäsenet tekevät musiikkia muissakin äärimetallibändeissä, mutta Desolate Shrine on pysynyt aktiivisena vuonna 2011 julkaistusta ensialbumistaan lähtien. – Sen lisäksi bändin muut jäsenet kiersivät ja levyttivät omien bändiensä kanssa, mikä luonnollisestikin vei aikaa ja vaikutti fokukseen. Laaksonen uskoo, että voi, mutta vain osittain. The Sanctum of Human Darkness on osittain konseptilevy tästä aiheesta. Ensimmäinen nosto: valtava maa hyökkää pienempään siviilikohteita ja valheita säästämättä. Kuulokkeissa soi aikamme ääniraita, Desolate Shrine -yhtyeen Fires of the Dying World. Nimensä puolesta albumi on hyvinkin ajankohtainen, kuten uutisia katsoessamme saamme havaita. Desolate Shrine kuulostaa siltä miltä maailma näyttää. – En kuitenkaan koe järkeväksi tai kehittäväksi piehtaroida mielen pohjamudissa päämäärättömästi. Raison d’etre eli olemassa olemisen tarkoitus oli pahasti hukassa. Toisaalta minusta ei tunnu, että tauko olisi ollut erityisen pitkä. Fires of the Dying World -levyllä tarkoitus ja tyhjyys kulkevat käsi kädessä, kuin elämä ja kuolema. – En koe olevani erityisen synkkä ihminen. Olen kyllä aina tuntenut huomattavan paljon vetoa pimeyteen varsinkin taiteellisen ilmaisun muodossa, siis elokuvissa, kirjallisuudessa, maalaustaiteessa, musiikissa, tarinoissa, historiassa ja niin edelleen. No, ellei Desolate Shrine ota kantaa maailmaamme ympäröivään pimeyteen, niin ainakin se heijastaa sitä. Toinen nosto: viimeisimmän ilmastoraportin mukaan maapallon järjestelmissä on käynnistynyt peruuttamaton muutos, joka aiheuttaa luonnossa vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa. Tutkimusretket, pitkätkin sellaiset, ovat asia erikseen. Vihainen ja turhautunut osa minusta haluaisi nähdä koko epäonnistuneen lajin kuolevan sukupuuttoon. Fires of the Dying Worldia tosin on edeltänyt tavallista pidempi hiljaisuus. U utisten katsominen ei ole koskaan piristävää, mutta tätä kirjoitettaessa se on aivan erityisen masentavaa. Vapautan itseni ahdistuksesta sulkemalla vastaanottimen ja lähtemällä kävelylle pakkaseen. Nämä asiat tarvitsevat kypsyttelyä ja aikaa
Kitaran soittaminenkin oli ollut sitä ennen melko vähäistä. – Omasta puolestani sanon, että Desolate Shrinen musiikkia tehdessä täytyy olla ”normaalissa” luovassa mielentilassa. Laaksonen sanoo sen olevan ehdottomuu”Kuolema ja elämä elävät samassa todellisuudessa. Henkisyys on eri asia. Samoin rakkaus on konseptina yhdenvertainen ja samankaltainen kuin tyhjyys. Okkultisti Pekka Ervastin (1875–1934) täytyy siis olla vaikuttanut myös Cast to Walk the Star of Sorrow -biisiin. – Olen silloin tällöin koettanut kysyä, josko saisin vähän palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei, mutta yleensä vastaus on ”tee mitä tarvii tehdä”, Laaksonen naurahtaa. – Siihen aikaan äänitystekniset asiat olivat minulle mystisiä ja vaikeasti hahmotettavia. Se tekee monien asioiden hoitamisesta vaivatonta, mutta toisaalta Desolate Shrine on lähestulkoon yhden miehen bändi – laulajien panosta mitenkään vähättelemättä. Toinen albumi The Sanctum of Human Darkness (2012) on sekä bändin että monen kuulijan kirjoissa Desolate Shrinen vaikein julkaisu. Ne käsittelevät muun muassa entropiaa, kuolemaa ja elämää, mutta mitään albumin läpi leikkaavaa juonta ei ole leivottu mukaan, Laaksonen sanoo. – Ei meille riitoja taida oikein tulla. Millainen suhde sinulla on uskontoihin. Erikoinen työskentelytapa on toiminut ilmeisen hyvin, sillä Desolate Shrinen tuotanto on varsin laaja. Laaksosen mukaan ensimmäinen albumi Tenebrous Towers (2011) oli tärkeä levy, jota lähdettiin tekemään hyvin kokeellisissa tunnelmissa. Kaikkia sen ilmenemismuotoja ei tarvitse määrittää valtauskontojen dogmien kautta. Hän jatkaa, ettei myöskään tarvitse ”ulkoisia apuja” pystyäkseen luomaan haluamansa kaltaista materiaalia. Laulut on melko usein sovitettu improvisoidusti, eikä etukäteen ole päätetty, kuka vetää minkäkin osuuden. Se on ikään kuin elokuvan draaman kaari, ja annan inspiraation viedä. Toki keskittymisaikaa ja -rauhaa pitää olla, mutta en koe mielen olevan silloin mitenkään erilaisissa tai erityisissä tunnelmissa, Laaksonen kertoo. Toisaalta löytyy myös tyypillisempiä otsikoita, kuten The Dying World ja The Silent God. Levyltä löytyy muutama kappale, joiden monet elementit ovat pysyneet matkassa mukana. – Musiikkiimme puserrettu synkkyys on tehnyt minusta positiivisemman ja vahvemman ihmisen. Ervastin kirjoituksista, jossa elämä kuvattiin ”murheen tähdeksi”. Uuden albumin kappaleilla on kauniita ja kiinnostavia nimiä, kuten Echoes in the Halls of Vanity ja Cast to Walk the Star of Sorrow, My Undivided Blood ja The Furnace of Hope. – Jos mietitään uskoa tai tarkoitusta, ne ovat olemassa samaan aikaan sen konseptin kanssa, että mitään ei ole. Sessiot ovat erittäin antoisia, mutta myös kuluttavia, kun itse suorituksen lisäksi joudutaan testailemaan erilaisia lähestymistapoja ja heittämään paljon hyviä ideoita roskikseen toisten tieltä. Toinen on välitöntä tunnetta, toinen sen polariteetti, välittömän tunteen täydellinen puute.” 24. Toinen on välitöntä tunnetta, toinen sen polariteetti, välittömän tunteen täydellinen puute.” Polku päättyy, uusi alkaa Desolate Shrinen kolmikon on helppo tulla toimeen keskenään, koska lähes kaikki on lähtökohtaisesti Laaksosen käsissä. – Kappaleet ovat konseptuaalisesti löyhästi toisiinsa nivoutuneita. Jotkin kappaleet taas ovat itsessään hyviä, mutta niiden rakennuspalikat eivät silti lähteneet mukaan seuraaville levyille. Kuoleman ajatus kuitenkin tuottaa ihmisen mielessä kauhua ja kunnioitusta. – Säveltäessä minulla on päässäni kohtalaisen selkeä visio siitä, mihin suuntaan haluan työn alla olevan kappaleen menevän. Ainakaan se ei vaikuta aivan geneerisimmältä maailmanlopunmaalailulta. Sen valjastaminen musiikilliseen muotoon on auttanut minua ja meitä käsittämään ja käsittelemään ympäröiviä maailmoja ja haasteita, joita eteen tulee. Se, mikä tulee ulos luonnostaan, määrittää tunnelman, joka saa johdattaa eteenpäin. – Suhtaudun niihin instituutioina erittäin negatiivisesti. Usko tyhjyyteen on yhdenvertainen esimerkiksi Jumalaan uskomisen kanssa, koska molemmat ovat osa samaa kokonaisuutta. Mistä uusi materiaali kertoo. – Lauluja nauhoittaessa hermot välillä kiristyvät, mutta se johtuu osittain tavasta, jolla ne tehdään. Yhtyeen jäsenet ovat tekemisisissä toistensa kanssa vain ennen laulujen äänittämistä ja sen aikana. – The Silent God on saanut inspiraationsa P. Visio oli kohtalaisen selkeänä mielessä, mutta kaikki muu roikkui ilmassa. Muutama aspekti on tehnyt paluun uudella julkaisullamme, ainakin inspiraation muodossa. On vaikea kuvitella, että tällaista materiaalia voisi luoda ihan milloin tahansa. Helpompaa on ajatella, että Desolate Shrinen biisejä voisi kirjoittaa vain tietynlaisessa, pimeässä mielentilassa. Kokoonpano oli täysin auki, joten asenne oli lähinnä ”katsotaan mitä tulee”. The Silent God -kappaleessa kuolemanpelko muodostuu ihmisen mielessä ”kuoleman jumalaksi”, vaikka kuolema itse ei ole tietoinen olento. Tai sitten en vain tiedä niistä. Lainatakseni vierailevaa sanoittajaa, joka kirjoitti The Furnace of Hopen ja Halls of Vanityn tekstit: ”Kuolema ja elämä elävät samassa todellisuudessa
Sillä oman identiteetin etsintä kirkastui visioksi, jossa mikään tai kukaan ei voinut häiritä meitä. Se on enemmän kallellaan death metalin suuntaan. Desolate Shrinen tulevaisuudesta Laaksosella ei ole vielä minkäänlaista näkemystä. Sen suhteen tilanne on poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa koskaan hänellä ei ole pöytälaatikossaan riffikasaa tai biisinraakileita. – Koin että polku, jonka kulminaatiopisteitä Netherworld ja Deliverance olivat, oli kuljettu loppuun. – Olen pitänyt kunnolla taukoa. Inspiraationlähteinä oli muutama 90-luvun merkkiteos sekä Suomesta että Norjasta. Yhdessä kappaleessa oli huikea pitkä nostatus, joka ei johtanut mihinkään. Tällä kertaa ei ollut outoa tarvetta vastustaa kaikkea, joten pystyimme keskittymään materiaaliin todella tiukasti. – Ensimmäisen laulusession jälkeen laulajat totesivat, etteivät oikein uskoneet levyn materiaaliin, koska siitä ei saanut kiinni mitenkään. Mielestäni se oli oiva keskisormen nosto melodiselle ja sokeriselle ”death metalille”, musiikille ylipäätään ja varmasti myös kaikelle mukavalle. Sitten tulemmekin Fires of the Dying Worldin äärelle. Taisin olla vähän ylpeä siitä. – The Sanctum of Human Darkness oli kalibroinut kunnianhimoani ja sävellystapaani niin rajusti, että The Heart of the Netherworld syntyi vaivatta. Jos se innostuisi esiintymään, millainen esillepano olisi. Ainoa keikkamme oli siinä mielessä menestys, että se oli visuaalisesti jyrkkä. Desolate Shrine on soittanut urallaan vain yhden keikan. Olin kehitellyt ajatuksen, että haluan tehdä anti-popmusiikkia ja karsia kaiken tarttuvuuden pois ihan tietoisesti ja jääräpäisyyttäni. – Haluaisin tehdä jotain erilaista. En ole myöskään keskustellut aiheesta muiden kanssa, mutta eipä me oikein olla aikaisemminkaan tulevaisuudesta puhuttu. – Monet pitävät Sanctumia bändin parhaana levynä, mutta itse en ole sen pariin juuri palannut. The Deliverance of the Godless Void (2017) oli siitä erikoinen Desolate Shrine -levy, että se syntyi erittäin nopeasti. Jotakin mitä muut eivät ole kokeilleet… Tai edes suurin osa, sillä kaikkihan on jo tehty. dessaan ja jääräpäisyydessään niin jyrkkä levy, että mitään vastaavaa tuskin tulee tehtyä enää ikinä. Sitä tehdessä bändin yhteistyön kompastuskivet oli tunnistettu ja käännetty hyödyksi. – Biisimateriaalista pidän edelleen paljon. Valaistus näyttelisi tärkeintä osaa. Jokunen tuotannollinen asia, jotka päästin sormieni läpi ollessani todella väsähtänyt ja kypsä, hieman kirvelevät. Tein sävellykset, soitin ne itse, miksasin koko roskan ja tein kansitaiteen, ja jossain vaiheessa olin uskomattoman kyllästynyt koko levyn tekemiseen. Lähtökohtaisesti halusin karistaa pois kaiken kepeyden ja rokkaavuuden, jota Tenebrousilla vielä oli. Uudella albumilla on fokusoidumpi ja riffivetoisempi ote. Samalla se on bändin tuotannossa kaikkein selvimmin suoraa jatkumoa edeltäjästään. The Heart of the Netherworldillä (2015) asiat loksahtelivat paikoilleen nopeasti ja helposti. Valottomuudesta nyt puhumattakaan.. Mikä musiikin suunta tuleekaan olemaan, sen pitää olla itselleni hyvin perusteltu ja inspiraation on tultava kuin saavista kaadettuna. Kolmas albumi oli käännekohta. Sen Laaksonen halusi olevan jotakin ihan muuta kuin jatkoa kahdelle edeltäjälleen. Laaksosta huvittaa muisto siitä, ettei levy-yhtiö ollut järin innoissaan kuullessaan ensimmäisen uuden kappaleen olevan noin 15-minuuttinen. En koe, että meidän tarvitsisi kikkailla esiintymisasuilla tai gimmickeillä, hyvin yksinkertaisilla asioilla saisi paljon aikaiseksi
Pari viimeistä vuotta on ollut kuitenkin hiljaisempaa aikaa, mikä on kitaristi-perustajajäsen Lord Ahrimanille poikkeuksellista. – Vatsani vain meni jotenkin vituiksi ja siihen tuli jokin tyrä. Maailman tunnetuimpien black metal -nimien joukkoon jo vuosia sitten kivunneen Dark Funeralin suosion takaa löytyy lähes kolme vuosikymmentä kovaa työtä. Vaikka levyjen väliset tauot ovat kasvaneet vuosien varrella merkittävästi, yhtye on pitänyt nimeään esillä pitkillä kiertueilla ja uusilla musiikkivideoilla. – Korona-aika on pannut monia asioita uusiksi, ja yritämme oikeastaan organisoida kaiken uudestaan kuntoon. – Tietysti kirjoittanut uutta musiikkia, mutta myös suunnitellut okkulttisia koruja, joita olen myynyt kaikenlaisen nimmarikaman kera pienenä sivubisneksenä kotisivuillani. Se tuntuu tietysti hyvältä, mutta samalla myös hankalalta, koska olemme olleet niin kauan ilman keikkoja. VAUHDILLA TULTA PÄIN TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA BARTOSZ SZYDLOWSKI 26. Onneksi olen niitä kavereita, jotka pystyvät unohtamaan tällaiset hommat ja jatkamaan työntekoa parhaansa mukaan, vaikka herääminen aamuisin kivun kanssa onkin ollut aika tuskastuttavaa. Mitä tapahtui. Mitä olet noin konkreettisesti parin viimeisen vuoden ajan tehnyt. Olin myös pitkän aikaa helvetin kipeänä ja jouduin pieneen vatsaleikkaukseen, josta yritän hiljalleen toipua normaaliin kuntoon. Itse leikkaustoimenpide ei ollut mitenkään suuri, mutta siitä toipuminen on ottanut oman aikansa, joten täytyy olla kärsivällinen. Bändi itse vakuuttaa, että sen alkuperäinen asenne ei ole kadonnut mihinkään. V uonna 1993 perustettu Dark Funeral on kulkenut läpi uransa käytännössä ilman lepoa. – Juuri nyt on tosin aika kiireistä, ja meillä on meneillään paljon suunnitelmia kiertueiden suhteen – ehkä kuitenkin hieman aiempaa pienemmässä mittakaavassa, mies juttelee
– Tilanne on vaikuttanut soittoon siinä mielessä, että ei ole ollut kovin inspiroivaa istua alas sahaamaan riffejä, mutta fiilikset ovat vaihdelleet. – Emme tietenkään. Kukapa ei sanoisi kyllä paremmille kiertueolosuhteille tai paremmalle bändille. Pyrin aina selvittämään kaikki esteet ja puskemaan elämässä eteenpäin, ja se vie meidät mihin sitten ikinä viekään. Jos kävelee jatkuvasti samaa turvallista polkua, ei tule oppimaan mitään elämän tarjoamista haasteista ja omista virheistä, joten on parempi käydä tulta päin ja pistää asioita tapahtumaan! 27. – Ei todellakaan, eikä se katoa niin kauan kuin pysymme ”truena” itsellemme ja intohimollemme. Kun aloitte soittaa, Dark Funeral oli underground-bändi – mitä se on tietysti maailmanlaajuisen populaarimusiikin mittakaavassa vieläkin. Onko alkuperäinen henkenne ja asenteenne kadonnut. On toki ollut hienoa nähdä, että kova työ tuottaa tulosta, mutta suurin motivaatorini on ollut sisäisten demonieni ja sieluni seuraaminen. Mikäli nimikko-ep:nsä vuonna 1994 julkaisseelle Dark Funeralille olisi kerrottu tuolloin, että bändillä on vuonna 2022 takana seitsemän kokopitkää ja miljoonien fanien joukko, olisitteko uskoneet. Olen ruvennut käymään salilla pari kolme kertaa viikossa tekemässä sen mitä pystyn, joten ainoa parannuskeino on ilmeisesti kiduttaa itseään, hah hah. Se vaatii helvetisti työtä, mutta minulle tämä on elämäntapa enkä osaa tehdä oikein muutakaan. – Ihmiset valittavat aivan turhista asioista, koska teemme tätä hommaa omilla ehdoillamme ja täydellä tunteenpalolla. Pohjimmiltaan underground Kun Dark Funeral aloitti, black metal eli kulta-aikaansa. Jos yleisö pitää musiikistamme ja on kasvattanut meistä näinkin ison, olen täysin sinut asian kanssa, mutta underground-henki elää yhä vahvana sisällämme. Emme ole koskaan pelänneet uusien asioiden kokeilua. Maailmanlaajuinen skene pirskahteli vilkkaana ja klassikkolevyjä putkahteli esiin sieltä sun täältä. – Musiikkimme on kuitenkin lopulta aika primitiivistä, ja on syytä erottaa yhtyeen menestys ja tunnettuus siitä, millaisia henkilöitä me pohjiltamme olemme. – Sitä vain haluaa tulla paremmaksi kaikessa mitä tekee – mikä silloinen homma tai intohimo sattuu olemaankaan. Ihmiset unohtavat tämän usein Dark Funeralin kohdalla, koska bändi on suosittu ja meillä on paljon seuraajia vähän siellä sun täällä. Ahriman tiedostaa, että Dark Funeralin nimi on monelle black metal -entusiastille lähestulkoon punainen vaate. En ole oikeastaan koskaan täysin tyytyväinen, sillä tiedän, että homman voi tehdä vieläkin paremmin. Minulle on ollut aina tärkeää tehdä asiat haluamallani tavalla, ilman mitään rajoja tai kompromisseja, ja niin kauan kuin se henki säilyy, homma pysyy tavallaan undergroundina
– Jos joku kuuntelee Dark Funeralia vain rumpujen takia, koko musiikin pointti jää helposti huomaamatta. Kun soitimme yhdessä ensimmäiset pari viikkoa, oli todella hienoa huomata, kuinka hyvin hän istui porukkaan ja kuinka paljon hän kehittyi rumpalina tuona aikana. Monissa tapauksissa latinaksi kirjoitettu nimi on kuvannut levyn yleisfiilistä paremmin kuin minkään muun kielen sanat, Ahriman perustelee. Emme ole vielä päässeet lavalle esittämään biisiä, mutta uskon, että se saa uuden lisäulottuvuuden keikoilla, koska kyseessä on niin voimakas sävellys. Pitääkö tieto paikkansa. Olin tavannut hänet aiemmin muutamia kertoja festareilla ja muissa tapahtumissa, joten oikeastaan hän on ollut bändimme kaveripiirissä jo kauan. Nopein biisi ikinä Dark Funeralin musiikissa on ollut yleensä vain kaksi vaihdetta: hidas ja nopea. – Hän on aika paljon nuorempi kuin me muut. – Ymmärrän toki, että kun joku kuulee musiikkiamme ensimmäisen kerran, sen vauhti saattaa kiinnittää helposti huomion. Yli puolet levyjenne otsikoista on kuitenkin latinaksi. – Uudelle levylle kirjoitin jopa 300 iskua minuutissa kulkevia kappaleita, enkä saanut niitä aluksi toimimaan aivan siten kuin olin ajatellut. Jaloman kohdalta löytyy mielenkiintoinen merkintä, sillä nettitietojen mukaan mies soittaa myös ”roomalaiskatolilaiseksi black metaliksi” musiikkiaan kutsuvassa Reverorum ib Malachtissa, mikä kuulostaa Dark Funeralin saatanallinen eetos huomioiden varsin erikoiselta. Aikansa kuvat Bändin uran ehdottomiksi kohokohdiksi mainitaan usein debyytti albumi The Secrets of the Black Arts (1996) ja aikamoiseksi hittikimaraksi vuosien mittaan osoittautunut Diabolis Interium (2001). Pitääkö muuten paikkansa, että ette ole kirjoittaneet koskaan ruotsinkielistä kappaletta. Kappale oli Jannelle melkoinen pala soittaa, mutta minulla oli alusta alkaen täysi luotto, että hän kykenee siihen. Tavoitteenani ei ole kirjoittaa pelkästään nopeaa musiikkia, vaan sen tulee myös säilyttää meille ominainen synkkä tunnelma ja dynaamisuus, mikä ei ole mitenkään helppo juttu. Juttelimme yleensä musiikista, mutta puhuimme myös, että hänen nimensä on listallamme, mikäli joudumme joskus vaihtamaan rumpalia. Kun kirjoitin Let the Devil Iniä, mielessäni pyöri koko ajan, kuinka se mahtaa toimia livenä. Suoraan asiaan Dark Funeralin tyyli on säilynyt tunnistettavana, mutta bändin jokainen albumi on tuonut siihen pienen lisän. Uuden rumpalin arvoitus We Are the Apocalypse esittelee uuden rumpalin nimeltä Janne Jaloma. – Minulla ei ole hajuakaan, mistä bändistä tässä on kyse. Rumpalointi on kuitenkin täysin merkityksetöntä ilman hyvää kappaletta, joten koko homman täytyy toimia. Pitääpä kysyä asiasta. Tällä kertaa tuo lisä tuntuu oleva aiempaa groovaavampi ilmapiiri. Olinkin todella onnellinen, kun saimme Nightfall-kappaleen kulkemaan oikealla tavalla. Kolmekymmentä vuotta black metalia on todellakin pitkä aika… – Joo, jos olisin jämähtänyt sinne kolmen vuosikymmenen taakse, elämäni olisi varmaan nykyisin aika tylsää, hah hah. Löytyykö menneisyydestänne jokin albumi, jonka haluaisit pyyhkiä pois. Kun se aika sitten lopulta tuli, hän oli ensimmäinen jolle soitin. Se kulkee tempossa 292, joten kyseessä on nopein koskaan tekemämme biisi. Vaadin kovaa taitotasoa sekä itseltäni että kaikilta muiltakin jäseniltä. – Joskus menneisyydessä saatoin palata useinkin jonkin yksittäisen kappaleen tai mielestäni epäonnistuneen tuotannon pariin. Epäilen tätä suuresti, koska hän ei ole millään tavalla uskonnollinen henkilö. – On oikeastaan selvää, että jokainen Dark Funeral -biisi on potentiaalinen livekappale, koska meidän täytyy pystyä soittamaan jokainen biisi niin levylle kuin keikoillakin. Pääpaino on pysynyt selvästi vauhdikkaan tykityksen puolella, ja monet kuulijat tuntuvat muistavan mainita yhtyeestä ainoastaan sen äärinopean rumpalin – kuka pallilla on sitten kunakin aikakautena istunutkaan. – Olemme eri ikäpolvea ja meillä on täysin erilainen lähestymistapa musiikkiin, mutta tämä on ollut hyvä sauma oppia toisiltamme jotain uutta. – Esimerkiksi ensimmäinen single Let the Devil In on hyvin erilainen kappale kuin aiemmat biisimme, mutta siinä on paljon samaa kuin vaikkapa Goddess of Sodomyssä vuodelta 2001. Myös yhtyeen edeltävä albumi Where Shadows Forever Reign (2016) otettiin vastaan hyvin, ja kyseessä onkin selkeästi yksi bändin vahvimmista teoksista. Neljä vuotta sitten mukaan astunut mies ei ole profiloitunut varsinaisesti black metalin parissa, vaan on soittanut lähinnä death metalia ja hieman teknisempiä moderneja metallijuttuja. – Kyllä. Minulle on ollut aina tärkeää, ettemme hukkaa studiossa musiikkimme syvintä olemusta. – Vaikka olemme käyttäneet latinaa, emme pyri koskaan olemaan mitenkään mystinen yhtye, vaan menemme aika suoraan itse asiaan – oli kyse mistä musiikin osa-alueesta hyvänsä. – Yksi ajatuksistani todellakin oli tuoda mukaan hieman enemmän groovea, mutta säilyttää samalla perinteinen Dark Funeral -soundi, Ahriman myöntää. Ehkä jossain toisessa genressä ruotsi toimii paremmin, en osaa sanoa. – Vaikka en kirjoita enää kaikkia sanoituksia, olen sen verran vanhan liiton jätkä, että englanti on minusta se kieli, jolla itseilmaisu hoituu tässä bändissä paremmalla ja vahvemmalla tavalla. ”On oikeastaan selvää, että jokainen Dark Funeral -biisi on potentiaalinen livekappale.” 28. Miksi ette. Mutta tuohan olisi vain hyvä juttu, koska tällä tavalla pääsisimme saastuttamaan heidän albuminsa saatanallisuudella, Ahriman nauraa. Janne oli todella kiinnostunut tulemaan mukaan, joten koesoitatimme häntä ja katsoimme, kuinka homma toimii sekä soitannollisesti että henkilökemioiden suhteen. – Kyse on kokonaispaketista. – Rumpalointi on ollut meille suuri haaste alusta asti, jolloin halusimme olla maailman nopein bändi, joten lisäsin hieman vauhtia jokaiselle albumille – ja teen sitä yhä, koska pidän haasteista. Dark Funeralin kohdalla on käynyt selväksi, että ostava yleisö saa aina mitä tilaa, eli saatanallista mustaa metallia, mikä pitää kutinsa myös uuden We Are the Apocalypse -kiekon kohdalla. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki levyt on tehty aikanaan suurella intohimolla ja niin hyvin kuin silloin osasimme, joten antaa niiden olla. Se on tietysti täysin olennaista tällaista musiikkia soitettaessa. – En oikein osaa sanoa, koska jokainen levymme on oman aikansa kuva, Ahriman mietiskelee. Tai saattaahan kyse olla sellaisesta, että yhtyeessä on jotain hänen lapsuudenkavereitaan ja Janne on mukana soittamassa sessiomielessä. Rummut ovat tietysti tärkeä osa musiikkia, ja olemme onnekkaita, että meillä on ollut aina huipputason takojia. Ehkä olet käsittänyt jotain väärin, tai sitten liikkeellä on väärää tietoa..
Syntetisaattorien saattelema ambient-ep opetti jotain uutta musiikillisesta kommunikaatiosta. Se on kosmis-progressiiviselle death metal -yhtyeelle myös poikkeama. Timewave Zero on Blood Incantationille yhden aikakauden huipentuma. SUUNNITELTU IRTIOTTO TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT BRENDAN MACLEOD 30
Meemitehtailu ei Blood Incantationia häiritse, sehän vain herättää yhä uusien potentiaalisten kuulijoiden huomion. Vuotta myöhemmin mukaan liittyi kitaristi Morris Kolontyrsky ja vuonna 2015 basisti Jeff Barrett. Kitaristi-solisti Paul Riedl ja rumpali Isaac Faulk perustivat yhtyeen luodakseen lineaarisesti rakentuvia, tarttumapintansa muualta kuin toistosta ammentavia death metal -biisinjärkäleitä. Ja onhan biisejä vain kaksi. Blood Incantationin logotaide näyttää aiheuttavan aivoissa oikosulun. Faulk kertoo yhtyeen ajatelleen alun alkaen Timewave Zeroa täyspitkänä albumina. Tosin jos uusi kuulija odottaa death metalia ja aloittaa Blood Incantationin tuoreimmasta julkaisusta, odotukset jäävät vaille vastetta. Se, jossa World Wrestling Entertainmentin johtokunnan puheenjohtaja reagoi Bloodin, Incantationin ja Blood Incantationin logoihin. Videoyhteydellä tavoitettu kaksikko, sanavalmis Isaac Faulk ja hiljaisen harkitusti kommentoiva Jeff Barrett, myöntää, että ambient-julkaisu Timewave Zero on yhtyeeltä irtiotto. Kyllä, levy sisältää syntetisaattorivetoisesti rakennettua ambientia death metalin sijaan. Mitä meemeihin tulee, McMahon-vitsailu ei ole ainoa laatuaan. Meemi kuvaa kieltämättä osuvasti, miten Blood Incantationiin saattavat reagoida äärimetallin kuuntelijat, jotka nojaavat perinteisempiin populaarimusiikin biisirakenteisiin. Pinnalta toinen, syvältä sama Vaikka yhtyeen jäsenet kutsuvat Timewave Zeroa irtiotoksi, olisi virheellistä painottaa sen olevan jotain kaikin tavoin poikkeuksellista. Mutta millä äänilevytermillä tätä irtiottoa tulisi kutsua. Riedl, Kolontyrsky ja Barret muodostavat kolme neljäsosaa deathiä ja doomia yhdistävästä Spectral Voicesta, jonka kanssa Blood Incantation julkaisi 2015 splitin. B lood Incantationilla ja Vince McMahonilla ei ole mitään yhteistä. SUUNNITELTU IRTIOTTO 31. Tunnetuin yhtyeistään on kuitenkin Blood Incantation, jonka kahta albumia, Starspawnia (2016) ja Hidden History of the Human Raceä (2019), on ylistetty modernin kokeellisen death metalin merkkiteoksiksi. Blood Incantation tunnetaan yhtyeenä, jonka jäsenillä on aina käynnissä monta muutakin projektia, yhdessä ja erikseen. Mutta samaan aikaan äänite on pidempi kuin täyspitkät levymme. Riedl ja Faulk soittavat yhdessä funeral doom -yhtye Abysmal Dimensionsissä. Tai siis ep:ksi se on luokiteltu, mutta pituuden osalta luokittelu ei päde. Lopulta päädyimme kutsumaan sitä ep:ksi, se oli järkevin vaihtoehto myös levy-yhtiömme Century Median promootion kannalta. Paitsi se yksi meemi. Kun yhtyeeseen viittaa termillä progressiivinen, puhutaan enemmästä kuin vain pitkistä, hieman polveilevista kappaleista. – Olennaistahan tässä luokittelussa on, millaisen kuvan se luo äänitteestä kuulijalle. ”Kosminen” onkin syvempi kiteytys Denverissä vuonna 2011 perustetusta Blood Incantationista. Kahden ensin mainitun kuolo-orkesterin logot meemi-McMahon kykenee jotenkuten vastaanottamaan. Samalla se on kuitenkin vain keino riisua kerroksia Blood Incantationin musiikillisen filosofian ytimen ympäriltä
Yhtye improvisoi materiaalia miltei vuoden, taivaltaen pisteeseen, jossa sävellystyö saattoi viimein alkaa. Useampikin ihminen on todennut, että niin merkittävä osa meitä kuin metalli onkin, sen poissa ollessakin jäljelle jää tunnistettava atmosfääri, tunnistettava intentio. – Sanoisin silti, että monessa kohtaa me kaksi pidimme huolta rytmisestä pohjasta, ihan kuten metallibiiseissämme, Paulin ja Morrisin harmonisoidessa keskenään. – Työskentely oli intensiivistä jo improvisoidessamme. Ambienttisia häivähdyksiä löytyy jo aiemmasta tuotannosta, vahvimmin Hidden History of the Human Race -levyn viimeisestä biisistä Awakening from the Dream of Existence to the Multidimensional Nature of Our Reality (Mirror of the Soul). No, nyt meidän täytyi puhua etukäteen sävellajeista, olihan siinäkin opettelemista, Faulk naurahtaa. Death metalin saralla yhtymäkohtia löytyy niin Morbid Angeliin, Immolationiin, Gorgutsiin, Human-kauden Deathiin, Humanille Paul Masvidalin ja rumpujumala Sean Reinertin lainanneeseen fuusiopioneeri Cyniciin kuin kosmisen kuolon edelläkävijään Nocturnusiin. Kyseinen välisoitto syntyi improvisoiden, kun taas Timewave Zeron biisit päädyimme säveltämään samaan tapaan kuin metallibiisimme. Ja riittihän meillä opeteltavaa myös instrumenttien kanssa, vaikka jokaiselta synakokemusta löytyykin, Jeff Barrett kertoo. Tyylillinen irtiotto ei tuonut haasteita valittuun äänitystapaan. – Ehdottomasti. Koen itsekin, että Timewave Zero kuulostaa vahvasti Blood Incantationilta, samoilta neljältä tyypiltä kokoontumassa ja luomassa syvää kosmista ja psykedeelistä musiikillista kokemusta, Faulk sanoo. Välillä sovimme sentään sävellajin, välillä vain tuotimme vapaamuotoisesti ääntä. – Tuon biisin väliosan saaminen valmiiksi rohkaisi meitä entuudestaan suunnitelmissamme toteuttaa levyllinen ambientia. Blood Incantationin musiikki on syntynyt aiemmin Riedlin ja Faulkin voimin Kolontyrskyn ja Barrettin tultua mukaan sovitusvaiheessa. – Lopulta ehkä kaikkein rytmisimmästä elementistä vastasi Paul sekvensserikuvioillaan. Ajatus kokonaisesta ambient-äänitteestä on kytenyt yhtyeen suunnitelmissa jo vuosia. Monet rytmisemmät elementit Timewave Zerolla ovat Jeffin käsialaa, Faulk kertoo. Perinteikäs Blood Incantation on myös äänittäessään. – Valmistauduimme huolella, kokoonnuimme joka päivä studiolle treenaamaan, soittamaan kokonaisuuden alusta ”Useampi ihminen on todennut, että niin merkittävä osa meitä kuin metalli onkin, sen poissa ollessakin jäljelle jää tunnistettava atmosfääri, tunnistettava intentio.” 32. Pitkä yhteistyö mahdollistaa vähäsanaisen yhteisymmärryksen. Timewave Zerolla yhtye päästää valloilleen rakkautensa Brian Enoon, Tangerine Dreamiin ja Klaus Schulzeen. Säveltäjinä toimi nyt ensimmäistä kertaa koko bändi. Eikä rytmisyydestä puhuttaessa sovi ohittaa sitäkään, että rytmiä tuovat nytkin myös kielisoittimet, Barrett tarkentaa. Improvisaatiolla oli tärkeä roolinsa myös Timewave Zeron syntyprosessissa. Sanomatta selvä Niin kaistapäiseltä kuin se kenties kuulostaakin, Blood Incantationin ei tarvitse isommin kommunikoida death metal -biisejä rakentaessaan. – Onhan se huvittavaa. Olimme valmiit ottamaan sen roolin, mitä kokonaisuus meiltä milloinkin vaati, Faulk lisää. Blood Incantationin toiminta ei perustu impulsiiviseen spontaaniuteen, eikä ep syntynyt koronapandemian tuoman eristysajan sivutuotteena. – Omani ainakin muuttui hieman, niin muusikkona kuin säveltäjänä. Jos biisimme nuotinnettaisiin paperille, lopputulos näyttäisi melkoisen mielenvikaiselta. Niinhän me teemme death metal -sovituksissammekin. Levyn cd-versiolta löytyy puhdasta improakin, sessioissa syntynyt bonusbiisi Chronophagia, Faulk sanoo. – Kun aloimme jammailla yhdessä syntikoilla, me käytännössä opettelimme kommunikoimaan musiikillisesti keskenämme uusin keinoin. Uuden opettelua oli edessä myös sävellystyössä. Niin Starspawn, Hidden History of the Human Race kuin Timewave Zero tallennettiin koko yhtyeen soittaessa livenä studiossa. Progressiivisen rockin osalta keskeisiä vaikuttajia ovat Pink Floyd, King Crimson, Yes ja Gentle Giant, krautrockin taas Can, Faust ja Amon Düül II. Lopulta koitti aika laatia tarkempi kartta luomastamme materiaalista. Sessiot venyivät pitkiksi, kun jumituimme istumaan syntikoiden äärellä toistemme soitosta inspiroituen. Jossain kohdin Morris soitti akustista kitaraa ja Paul sähköpianoa, kun taas minun vastuullani oli mellotroniliidi. Samaan aikaan Jeff huolehti alla kulkevista väkevistä bassotaajuuksista. Emme me sellaista koskaan tee, vaan puhumme biiseistä lähinnä visuaalisin termein. Lopputuloksesta muodostui enemmän kuin osasimme suunnitellakaan, Faulk toteaa. Rakennamme mahdollisimman paljon variaatiota, mutta kykenemme silti säilyttämään tietyn tarttuvuuden, Barrett sanoo. Chakrojen taajuudella Blood Incantation ammentaa perinteestä, liikkeessä pysyttelevästä perinteestä. Toisaalta oli monia hetkiä, jolloin ilmoilla leijuviin viboihin tarttui vaivatta, joko tukien niitä jollain samankaltaisella tai tuomalla vaihtelua, dynamiikkaa. Säilyvätkö perinteisen rockkokoonpanon roolit, kun kielija lyömäsoittimet vaihtuvat syntetisaattoreihin. – Improvisaatiovaiheessa oli kieltämättä välillä haastavaa saada kiinni, mitä kukakin yrittää kanavoida. Monissa kohdin lisäsin olemassa olevien elementtien päälle melodioita, aksentoin ja korostin juttuja. Isaacin vastuulla oli myös äänityksissä käytetty gongi, kun taas sähkörumpusoundit ovat lähtöisin minun rumpukoneestani
432-taajuus kytkeytyy chakroihimme, saa kehon rauhoittumaan, voimaan paremmin. Tai sitten jostain kehnoimman kastin viihde-elokuvasta, joka käytännössä toistaisi vain yhtä alkeellista ajatusta. 33. Puhutaanpa sananen myös Blood Incantationin lyyrisestä maailmasta. Sumerilaisista tiedetään varsin vähän. – Mutta tiedämme kyllä, kun olemme siihen määränpäähän saapuneet. Kuin suuri paino olisi poistunut harteiltamme. Päivittelimme keikan jälkeen, miten voimmekin olla yhä näin rentoutuneita emmekä lainkaan hikisiä. Timewave Zero on tyystin instrumentaalinen kokonaisuus, mutta sen tunnelmasta on tavoitettavissa vahva kytkös yhtyeen käsittelemiin varhaisen Sumerin sivilisaation myytteihin. Mittavimmat matkanteot – ainakin ajallisesti – ovat Timewave Zeron 20 minuutin molemmin puolin asettuvien kappaleiden Io ja Ea ohella Starspawnin avaava 13-minuuttinen Vitrification of Blood (Part 1) ja Hidden History of the Human Racen päättävä 18-minuuttinen Awakening-nimimammutti. – Ainakin se on vapauttavaa. – Minulle rumpalina Timewave Zeron äänitykset olivat huomattavasti vähemmän uuvuttavat kuin metallisessiomme. Se on aivan toista kuin äärimetallin luoma kohotettu tietoisuus. Haluamme luoda elokuvallisen matkakokemuksen, ja paras tapa siihen on tietenkin rakentaa lineaarisia kappaleita. Jos esimerkiksi katsot elokuvaa, et näe samaa kohtausta kolmen minuutin välein. Timewave Zero tutustutti bändin yhä läheisemmin yhteen vahvuuksistaan, jokaisen jäsenen vahvaan melodiantajuun. Äänitimme ne 432 hertsin taajuudella, mikä on poikkeama modernissa musiikissa, joka soi yleensä 440 hertsissä. Faulk kuvailee levyä määränpääksi, jota nelikko ei vielä näe. Kun piiskaat itsesi keikalla uupumuksen partaalle, saavutat nautinnon, joka uskoakseni vertautuu juoksijoiden kokemaan ”runner’s high” -ilmiöön, eräänlaiseen kivuliaaseen nautintoon, Faulk analysoi. Nyt tulevaa metallimateriaalia ei ole kasassa lainkaan. – Jos ajattelee koko estetiikkaamme, niin musiikkia, tekstejä kuin visuaalisuuttamme, ei voi olla huomaamatta selkeää yhteyttä Interdimensional Extinction -ep:n [2015], Starspawnin, Hidden History of Human Racen ja Timewave Zeron välillä, Faulk painottaa. Faulk ja Barrett eivät lähde ennakoimaan, miten se saattaa seuraavalla levyllä kuulua. – Ehkä olennaisin löytö melodisuudenkin suhteen oli syvä toistemme kuunteleminen. Tyhjästä luotua Jos Blood Incantation oli uuden edessä Timewave Zeroon tarttuessaan, se on siellä myös nyt. – Nyt kuulijan matka on miltei yksinomaan musiikillinen. Ei elokuvissa ole mitään kertosäekohtauksia. Hidden History of the Human Racen biiseistä osa oli olemassa jo ennen kuin Barrett liittyi yhtyeeseen seitsemän vuotta sitten. Neljä jätkää kokoontui samaan huoneeseen soittamaan yhdessä pyrkimyksenään tavoittaa energiantäyteinen hetki ja laajentaa se ikuiseksi, Barrett luonnehtii. Voimme aloittaa puhtaalta pöydältä, ajatella bändiämme uudesta kulmasta. Faulk korostaa, että vaikka sessiot olivat puitteiltaan totutun kaltaiset, fyysisiltä vaatimuksiltaan ne olivat aiempaa lempeämmät. Faulk nyökyttelee päätään. Samalla koko tähänastisen tuotantomme väliset kytkökset ovat kuin laasti, joka pitää jokaisen tiiliskiven, jokaisen julkaisumme, paikallaan. – Jos elokuvassa olisi kertosäekohtaus, kyse olisi varmasti jostain taide-elokuvasta, joka palaisi yhä uudelleen johonkin hämmentävään hetkeen, Barrett naurahtaa. Lukuohje matkantekoon Vuosi sitten haastattelemani Cannibal Corpse -basisti Alex Webster totesi metallimusiikin yllättävyydestä puhuessaan, että jotkut kymmenistä riffeistä kappaleensa kokoavat yhtyeet menettävät äkkiä yllätysefektinsä, kun kuulija aavistaa, että pian biisi käännetään taas päälaelleen. – Timewave Zero on meille yhden aikakauden huipentuma. Emme operoi sattumanvaraisesti, Barrett kiteyttää. Heitän ilmoille ajatuksen Timewave Zeron kappalekaksikosta potentiaalisena lukuohjeena: kenties Blood Incantationin metallin äärellä hämmentyneet saavat kiinni yhtyeen lineaarisesta musiikillisesta ajattelusta ambient-ep:n kautta. Monet ovatkin kertoneet levyn saattaneen heidät rentoutuneeseen tilaan. – Ymmärrän, että jotkut eivät tavoita tapaamme tehdä musiikkia vaan morkkaavat biisejämme riffisalaatiksi tai miksi lie. – Timewave Zero vie aivan toisenlaiseen olotilaan, eikä se johdu ainoastaan siitä, että biisit ovat ajallisesti suuria, kuin laajenevia. On heitäkin, jotka karsastavat Blood Incantationia juuri tästä syystä. Hermostuttaahan se hieman, varsinkin jos levy-yhtiö alkaa pian kysellä, että koskas seuraava levy on tuloillaan, Faulk pyörittelee päätään. Mutta viis niistä, taiteestahan nyt puhutaan. Io ja Ea ovat kantaneet kaikessa yksinkertaisuudessaan halki historian lukemattomia merkityksiä. Juuri tuota yhtyeemme käsittelee, kaikkia näitä asioita ympärillämme, joille lukitsemme jonkin tietyn merkityksen, vaikka niillä on ollut aikojen saatossa monia, monia merkityksiä, Faulk kertoo. Suunnitelmissa on levy, joka tulee olemaan synteesi kaikesta, mitä Blood Incantation on tähän mennessä tehnyt – myös ambient-elementeistä. Meillä on ollut selkeä suunnitelma bändin perustamisesta saakka, mutta juuri nyt minulta löytyy käytännössä kaksi uutta riffiä, Paulilta ja Morrisilta molemmilta yksi tai kaksi. loppuun. Rumpali kokee, että entistä syvempi yhteistyö myös sävellysten suhteen on olennaisessa asemassa siinä, miten Blood Incantation voi miettiä itseään uusiksi. Ei musiikillinen muodonmuutos luonut johdonmukaisuuteemme minkäänlaista lovea. Älä käsitä väärin, rakastamme metallikeikkojen soittamista, niissä on aivan oma erityislaatunsa. Myös heidän matemaattiset ja astronomiset saavutuksensa olivat huomattavia. Sama toistui taannoin, kun soitimme levynjulkaisukeikkamme, eikä vain minulle. Nyt voin vain kuvitella, että siellä siintää jonkinlainen yhdistelmä Cyniciä, Lykathea Aflamea, new ageä, maailmanmusiikkia, progressiivista rockia, ambientia, scifiä ja elektroa. – Luetteloon voi lisätä myös live-ep:n ja splittimme Spectral Voicen kanssa, ja kokonaisuus näyttäytyy yhä yhtenäisenä. – Arvostan ajatustasi! Kun olemme puhuneet biisirakenteistamme, olemme tehneet usein vertauksia muihin taiteenlajeihin. Onko se ainoastaan kiehtovaa vai myös pelottavaa. Hänellä on lukuohjeinaan levyn kansitaide ja nimi sekä kappaleiden nimet. Aiemmin yhtye on tuonut levyilleen vuosikausia sitten syntynyttä materiaalia. Ja kuten jo Blood Incantationin kansitaiteista voi olettaa, sumerilaiset on liitetty myös maapallon ulkopuoliseen elämään. Meille itsellemme biisit ovat matkoja. En puhuisi niinkään nyanssien löytämisestä, vaan pikemminkin siitä, että loimme jotain täysin tyhjästä, otimme monotoniasta ja dronesta kaiken irti, Faulk sanoo. Toivottavasti kannamme myös kuulijamme halki noiden matkojen, Faulk sanoo. He loivat ensimmäisen kirjoitusjärjestelmän, nuolenpääkirjoituksen. Niistä muodostuu kaiken perusta, jonka päälle on nyt aika rakentaa talo. Lineaarisessa sävellystyössä ei kuitenkaan ole kyse pinnallisesta koukeroisuudesta
Silloin keskustelu pyöri bändin toisen albumin Originin (2016) ympärillä. – Yritettiin tehdä uutta levyä, kunnes tajuttiin, että se toimintatapa, johon Originilla ajauduttiin, ei vaan toimi. P aljon on vettä virrannut Aurajoessa sen jälkeen, kun viimeksi istuin turkulaisen Oddlandin herrojen kanssa alas. ULOS PIMEÄSTÄ TEKSTI VESA SILTANEN 34. Sen ja The Treachery of Senses -debyytin välillä oli vierähtänyt neljä vuotta, ja tuolloin yhtye vakuutteli, ettei kolmatta levyä tarvitse odottaa yhtä kauan. Ongelma oli siinä, että meillä vallitsi aivan järjetön demokratia. Toisin kävi. Yhtye kuitenkin ryhdistäytyi, muutti työskentelytapojaan ja synnytti Vermilion-albumin, josta tuli bändin tähän asti ehein kokonaisuus. Kesällä 2018 tuli kuitenkin totaalinen jumiutuminen ja meni vuosi niin, ettei bändissä tapahtunut mitään eikä kukaan tiennyt, tuleeko enää tapahtumaankaan, basisti Joni Palmroth aloittaa. Sitten tää biisin tuonut raukka joutui tekemään sen uudelleen ja tuomaan taas näytille, jolloin joku muu saattoi Progemetalliyhtye Oddland ajoi itsensä tilanteeseen, jossa lopettaminenkin oli jo lähellä. – Originin jälkeen tehtiin pari vuotta aktiivisesti hommia keikkojen ja kiertueiden eteen. Tai kai me tajuttiin se jo Originia tehdessä, mutta asialle ei vaan tehty mitään. Se meni niin, että joku teki biisin ja esitteli sen muille, jolloin joku saattoi sanoa, että mä en tykkää tosta tai tosta jutusta
Ei ollut pelkoa, että välit menee, Palmroth sanoo. Kukaan ei ajattele, että bändistä tulisi päätoiminen juttu, mutta tarkoitus ei ole myöskään jäädä tähän, vaan saada lisää kuulijoita ja kasvattaa suosiota. – Otettais porukkaa ulkopuolelta mukaan sen verran, mitä se vaatii. ”Varmaan ensimmäistä kertaa lopputuote vastaa täysin niitä mielikuvia ja ajatuksia, mitä lähdettiin tavoittelemaan.” 35. – Kyllähän levystä on senkin takia eri tavalla ylpeä. Myös kansitaide ja albumin musiikkivideot ovat bändin, tai tarkalleen ottaen rumpali Viitasen, käsialaa. Väitän sen johtuvan siitä, ettei Villellä ollut sellaista painetta kuin yleensä studiossa, kun tiimalasissa valuu hiekka koko ajan ja rahaa kuluu. Hän esitteli kokonaisuuden mulle, ja mä innostuin heti, että tämähän on helvetin hyvä, Ojanen kertaa. Nyt me ollaan sitten menty paljon tiiviimpään pakettiin, joka on yksi kokonaisuus, Poikonen pohtii. Ei nyt sentään ovia alettu paiskoa, me ollaan kuitenkin tunnettu Sakken ja Villen kanssa jostain rippikoulusta saakka ja Jussi on ollut bändissä jo yli kymmenen vuotta. – Ville ja Sakke kirjoittavat musiikkia koko ajan, eli materiaalista ei ole pulaa, ja nyt kun työskentelytapakin toimii, ainakin toistaiseksi, en näe mitään syytä, miksei seuraava levy tulisi nopeammin. – Kun mietin Originia, niin… Jos sen tekisi nyt uudestaan, pärjäisi ehkä puolella niistä ideoista, mitä siinä on, Ojanen tuumaa. – Nyt varmaan ensimmäistä kertaa lopputuote vastaa täysin niitä mielikuvia ja ajatuksia, mitä lähdettiin tavoittelemaan. – Juu, onhan sitä itsekin vaikea soittaa ja opetella näin pienen tauon jälkeen, heh. Miten sitten tästä eteenpäin. – Ainoa bändin ulkopuolinen henkilö siinä kohtaa prosessia oli meidän pitkäaikainen ääniteknikko, joka auttoi rumpujen mikittämisessä ja sellaisessa, Ojanen sanoo. Olisiko yhtye nyt vihdoin siinä tilanteessa, ettei seuraavaa levyä tarvitse odottaa vuosikausia. Siinä missä edellisten levyjen tekoprosessit veivät useampia vuosia, Vermilion syntyi varsin nopeasti. – Esikoinen oli tavallaan vain kokoelma kappaleita. Ojanen arvelee, että rumpali olisi muutenkin ollut aiheen suhteen hyvin varovainen. Uudella draivilla Vuonna 2003 perustetulla turkulaisbändillä on nyt siis vyöllään kolme pitkäsoittoa, jotka eroavat toisistaan hyvinkin paljon. Yhtye aktivoituu myös keikkarintamalla. Että on pianisti, saksofonisti, taustalaulajia. – Lopulta sitten todettiin, että joko pistetään homma pakettiin tai aletaan tehdä asioita ihan uudella vaihteella, kitaristi Jussi Poikonen toteaa. Mitään ei hylätä ainakaan heti. Langat omissa käsissä Pyyhettä ei heitetty kehään, vaan Ojanen ja Viitanen alkoivat tehdä musiikkia yhdessä ilman sen suurempia suunnitelmia. Se tekemisen henki oli siis ihan toisenlainen kuin ennen. Originilla oli takana tietty teema, mutta se ei välttämättä kuulunut ulos, vaan se oli sellainen sisäinen teema meille itsellemme. Ei siinä lopulta mennyt sen kauempaa, vaikka voitiin ottaa vähän rennommin eikä tarvinnut hakata miljoonaa biisiä samana päivänä, vaan voitiin hyvin jatkaa hommia vaikka seuraavana. Onhan tässä nyt tietynlainen uusi draivi päällä, Palmroth nyökkäilee. Niistä vastaa tuottajapari Carson Slovak ja Grant McFarland. – Siinä kehittyi ehkä vähän jopa sellainen koston mentaliteetti, että no, jos toi ei tykkää tästä, niin mä en sitten tykkää tosta, Ojanen myöntää. Silläkin saralla koettiin muutoksia, sillä yhtye äänitti kaiken itse. Se oli aivan järkyttävä tapa toimia. Sillä saralla Palmrothilla on yksi salainen fantasia: soittaa Vermilion alusta loppuun kuten se on levyllä. Meillä oli myös sopimus, että kaikesta, mitä toinen tuo pöytään, pyritään luomaan jotain. Työtapa aiheutti skismaa varsinkin pääasiallisten biisintekijöiden, laulaja-kitaristi Sakari Ojasen ja rumpali Ville Viitasen välille. – Siitäkin huolimatta me saatiin rummut vedettyä todella nopeasti. Ei ole uskaltanut suunnitella mitään ihan järjetöntä. Ihan ilman kommervenkkeja ei äänitysprosessikaan kuitenkaan mennyt: kun rumpuosuuksia oli tarkoitus alkaa äänittää syksyllä 2020, Viitanen tuli kipeäksi. Levy-yhtiö sanoi, että antakaa meille kymmenen biisiä, kiitos, joten sitten vaan tehtiin kymmenen biisiä. Jossain vaiheessa Viitanen esitteli Ojaselle kehittelemänsä Vermilion-teoksen, josta tuli uuden levyn ydin. Vermilion lähetettiin miksattavaksi joulukuussa 2020, ja valmis levy oli bändin käsissä helmikuussa 2021. Se oli aika tavalla erilaista kuin miten oltiin aiemmin työskennelty. Ville toki otti suurimman osan tekemisestä harteilleen, mutta on tosi hienoa sanoa, että tämä on niin täysin oma tekele, Palmroth toteaa. – Kyllähän tietyt elementit, ne ydinjutut meidän musiikissa ovat aina pysyneet samoina: Sakken laulut, tietyt sovitukselliset ratkaisut ja vaikka kitaran rooli suhteessa rytmiin. Tällä sapluunalla homma tuntui toimivan ja sanoisin, että seuraava levykin tehdään näin. Miksaus ja masterointi sentään annettiin ulkopuolisiin käsiin. – Sanotaan näin, että se on sellainen matka yksin pimeässä olemisesta, sieltä pois pääsemisestä ja lopulta yhteyden löytämisestä. Siitä hetkestä, kun Ojanen ja Viitanen alkoivat kirjoittaa biisejä, meni vain vuosi siihen, että levyä jo äänitettiin. Olisin varmaan tehnyt asian eteen jo hommia, ellei olisi tämä pandemiatilanne. Miten yhtye näkee oman kehityskaarensa, kun The Treachery of Senses, Origin ja Vermilion pannaan rinnakkain. – Kyllä kaikilla on se ajatus, että tehdään näitä levyjä kunnes ei enää pystytä. – Ville oli tehnyt sen enemmän vaan itselleen, osana sellaista henkilökohtaista prosessia. Mutta tuotannollisesti ollaan menty pitkälle eteenpäin, suuntaan joka tuntuu hyvältä. – Mun on vaikea kuvitella, että me opittais miksausta ikinä itse, mutta ehkä se kannattaakin antaa ulkopuolisille korville. sanoa, että joo mä en taas tykkää nyt tuosta. Uusi levy on hirveästi ilmavampi ja hengittää enemmän, Poikonen komppaa. – Samoin minä, joka siinä kohtaa oli eniten rec-nappia painamassa, Palmroth toteaa. Ojanen sanoo olevansa optimistinen sen suhteen, että seuraava levy tulisi mahdollisesti jo parin kolmen vuoden sisällä. Siitä oli sitten tullut tällainen viisiosainen kappale, jonka osilla oli hänelle erilaisia merkityksiä. – Jatkettiin sitten yhdessä sen työstämistä: katsottiin rakennetta, laulumelodioita, teemoja. – Kyllä se tunnelma oli pahimmillaan aika jäätävä, ja treeniksellä koettiin aika vaivaannuttavia hetkiä, kun kukaan ei vaan puhunut mitään. Että olisi sellaista soljuvuutta eikä turhia osia, Ojanen lisää. Mutta mä yritän, että se saataisiin joskus tehtyä, ainakin kerran. Haastattelupöydässä istuvat bändistä kaikki muut paitsi Viitanen, joten kappaleen taustalla oleva henkilökohtainen prosessi jää avaamatta sen tarkemmin. Julkaisu venyi lopulta vuoden 2022 puolelle muun muassa vinyylipainojen ruuhkien vuoksi
ObZen (2008) ja erityisesti Bleed-single vyöryttivät kuulijoiden tajuntaan suoraviivaisempaa metallia djentin äärilaidalta, Koloss (2012) keskittyi paljon viheliäisempään grooveen ja The Violent Sleep of Reason (2016) äänitettiin kokonaan studiolivenä lähestulkoon nihilistisen kuivalla soundilla. – Immutable-sana on kommenttimme siitä, että Meshuggah, ihan kuten koko ihmiskunta kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, muuttuu tavallaan koko ajan, muttei kuitenkaan koskaan ihan syvimmältä olemukseltaan. Emme voineet kuvitella jatkavamme Meshuggahia ilman häntä. – Tämä jakamamme päämäärä on pitänyt meidät yhdessä vuosikymmeniä, minä aikana olemme sisäistäneet omat rajoitteemme ja mahdollisuutemme bändinä yhä paremmin, Haake lisää. Nothing (2002) rikkoi rajoja kahdeksankielisillä kitaroillaan ja hidastempoisuudellaan, mikä nosti ruotsalaisten statusta Yhdysvaltoja myöten. Vai onko sittenkään. TEKST I AKI NUOP PONE N 36. – Se on haaste, koska olemme ajaneet itsemme joka levyllä uuteen nurkkaan ja joutuneet arvioimaan seuraavaksi, onko keinoa kuoleman huijaamiseksi enää olemassa. Se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, kunnes joku nosti esille Per Nilssonin [Scar Symmetry, Nocturnal Rites, Kaipa] nimen. – Jokainen levytyksemme on kartoittanut hieman eri kulmasta soundimme pinta-alaa, joka ei ole ihan loputon, jos haluamme säilyttää Meshuggahin identiteetin, Hagström sanoo suoraan. Ennen Immu tablealbum ia ei ollut lainkaa n varma a, onko tuosta nurkas ta enää ulospä äsyä. Ensimmäinen ajatus saattaa olla, miten osuva se on juuri Meshuggah-albumille. Sen sijaan, että Meshuggah olisi jatkanut samalla reseptillä, se teki I-ep:n (2004) ja Catch Thirtythree -albumin (2005) vallankumouksellisella studiotekniikalla ja Drumkit from Hell -rumpukoneella. Silmiä avaavat kriisit Viisi vuotta sitten, keskellä The Violent Sleep of Reason -albumin maailmankiertuetta, Meshuggah joutui tilanteeseen, jota se ei ollut voinut kuvitella kohtaavansa: bändin perustajajäsen, kitaristi Fredrik Thordendal kertoi jäävänsä sapatille. Meshuggahin ei ole tarvinnut tuunailla soundiaan puhtailla lauluilla, konetehosteilla, melodisemmilla kappaleilla, suoraviivaisemmilla sovituksilla tai muilla keinotekoisilla tavoilla. – Huomasimme pohtivamme, olemmeko todella Meshuggah, jos Fredrik ei ole osana bändiä. Hagström, Haake, Thordendal ja laulaja Jens Kidman ovat pitäneet yhtä vuodesta 1993, ja myös bändin tuorein jäsen, basisti Dick Lövgren on ollut djent-pioneerien matkassa vuodesta 2004 asti. – Yllätyimme täysin, kun Fredrik ilmoitti ottavansa vapaata oman studionsa rakentamiseen ja päivittämiseen, minkä hän arveli kestävän jopa pari kolme vuotta. Immutable onkin Meshuggah-kitaristi Mårten Hagströmin ja rumpali Tomas Haaken mukaan vertauskuva, jolla on kaksoismerkitys: se kuvastaa bändin ainutlaatuista jatkuvuutta ja sen jäsenten havaintoja ympäristöstään. Mårten Hagst röm ja Tomas Haake kuvaile vat Meshu ggahi n ajavan itsensä jokaise lla levyllä än tunnis tettavi en tavara merkk iensä viimei seen nurkka an. Sitten odotta matto mat käänte et saivat ruotsa laiset djentpionee rit kirjoitt amaan tähän asti arvaam attom imman album insa. Bändi ei tyytynyt edes alkuaikoinaan siihen, mitä siltä odotettiin. Bändin äärimmäisen raskaasti soiva, polyrytminen ja kakofoninen metalli on ollut sen muuttumaton tavaramerkki jo vuosikymmeniä. Miten muuttumaton Meshuggah on todellisuudessa ollut. Jo Chaosphere (1999) vei kuitenkin Meshuggahin soundia niin moderniin suuntaan, ettei vastaavaa tuotantoa kuultu muualla vuosikausiin. Se on kyennyt kasvamaan joka albumillaan hieman suuremmaksi oikomatta metalliaan ja keskittymällä riman madaltamisen sijaan ydintunnelmansa vääntelyyn. I mmutable, Meshuggahin yhdeksännen albumin nimi, tarkoittaa muuttumatonta. Läpimurtoalbumi Destroy Erase Improvella (1995) soitti bändi, jonka juuret olivat teknisyydessäänkin riffivetoisessa 1980-luvun thrash metalissa. Thordendalin ilmoituksesta alkoi Meshuggahin eksistentialistinen kriisi, jolla oli Hagströmin mukaan yllättäviä seurauksia
A N T H O N Y D U B O IS 37
”Monet Meshuggahkappaleet ovat kuin omia pieniä scifielokuviaan, mutta juuri nyt elämme maailmassa, jossa arkipäiväiset asiat ovat vielä kuvottavampia kuin mikään fiktio.” – Tomas Haake A N T H O N Y D U B O IS 38
Ensimmäinen vilkaisu Immutablen kappalelistaan sai haukkomaan henkeä: 66-minuuttinen Meshuggah-albumi. Monelle yhtyeelle tilanne ei ollut yhtä hyvä. Ironista kyllä, keikat joita teimme Perin kanssa avasivat silmämme sille, miten paljon Meshuggah meille merkitsee. – Kun kappaleita alkoi syntyä, meistä rupesi tuntumaan, että olemme tehneet joitakin intensiivisimmistä sävellyksistämme. Onko bändi menettänyt järkensä. – Olimme jo päättäneet laskea aseemme, ottaa hieman aikaa ja keskittyä mahdollisesti ihan muihin asioihin kuin bändiin. Pelkkä musiikki saa kirjoittamaan tekstejä, jotka vastaavat siihen jännitteeseen. Tiedän paljon kollegoja, jotka ovat menettäneet kokonaisen elinkeinon vuosikausiksi vain siksi, että pandemian ajoitus oli heidän kannaltaan huonoin mahdollinen. Siinä on dynamiikkaa, joka kiehtoo meitä. Se oli sitä epätietoisuuden aikaa keväällä 2020, kun kukaan ei oikein osannut arvata, mitä tulisi tapahtumaan. Yhtäkkiä mieliimme tulvi uudenlaisia ideoita vain siksi, ettemme voineet tuudittautua vanhoihin tapoihin. – On totta, että Meshuggahilla on tavaramerkkinsä, joita fanit arvostavat. Eihän kukaan pysty käsittelemään näin kieroa runttausta niin suurena annoksena. – Muutamia kuukausia myöhemmin haaste alkoi tuntua kutkuttavalta. Olimme kai unohtaneet asian hetkeksi. 39. Sanoisin, että Per teki minustakin paremman kitaristin. Elokuva on paikoin jopa kaunis ja koskettava, mutta toisaalta sairaalla tavalla karmiva, Hagström sanoo. Soundtrack-vertaus toimii: Immutablen häiriintyneistä jännitteistä tulevat mieleen kauhuelokuvat, jotka keskittyvät silpomisen sijaan niihin sekunteihin, jotka edeltävät jotain hirvittävää. Se oli aika lamaannuttavaa. Teimme pisimmän albumimme koskaan. Tällainen tunnelma on ollut Meshuggahissa läsnä aina, muttei koskaan näin suuressa roolissa. Luulenpa, että kyse oli hänellekin omanlaisestaan paineettomuudesta. – Mitä tapahtui. Kun kuulen vaikkapa Mårtenin kappaleita, ne ovat minulle hyvin inspiroivia. Versoilevaa pahaenteisyyttä Uutta musiikkia alkoi todellakin syntyä, ja luovuuden määrä tuli selväksi heti, kun Meshuggah julkaisi uuden albuminsa sisällön. Mitä jos tekisimme albumia miettimättä yhtään kiertuetta. Varsinkin Meshuggahin alkuajoilta muistan, että minä ja Mårten luimme epäterveellisen paljon kauhukirjoja. Kaikki se, mistä olin huolissani, lensi ulos ikkunasta, ja tilalle tuli ymmärrystä, miten siisti juttu Meshuggah on, kun joku muu hehkutteli sitä kaikkea tuorein silmin. – Per itse nauroi monesti, että se rundi oli paras kesätyö, joka hänellä on koskaan ollut. – Kun päätimme tehdä albumin, emme asettaneet sille etukäteen kovin monia suuntaviivoja, mutta muistan heittäneeni muille: ”Okei, tehdään tästä hieman lyhyempi albumi”, Hagström naurahtaa ja perustelee kommenttiaan sillä, että hänestä monet Meshuggah-levyt ovat olleet aavistuksen ylipitkiä. Keskityimme dynaamisuuteen, jonka avulla ne raskaimmat Meshuggah-jyräykset tuntuvat vieläkin rankemmilta. – Meitä on aina luonnehdittu kokeelliseksi bändiksi, mutta sanoisin, että jokin mikä soundistamme on uupunut tai mihin emme ole olleet valmiita paneutumaan, on levyjen sisäinen ennalta-arvaamattomuus, Hagström toteaa. Ja meidän outoja tapojamme. Se toi hänen tekemiseensä intoa ja rentoutta. Ruotsalaisten kavala suunnitelma paljastuu albumin edetessä, sillä se osoittautuu totuttuakin ovelammaksi Meshuggah-kokemukseksi. Tai edes sitä, miten kappaleet sovitetaan keikoille. Kokonaisuuden muodostuessa huomasin, että siinä on omalaatuinen, soundtrackmainen lataus. Viime aikoina olemme tehneet enemmän niin, että kirjoitamme sanat musiikin jälkeen, mikä on vain vahvistanut kokonaisvaltaista audiovisuaalista tunnelmaamme. Niistä saa visuaalisia mielikuvia ilman lyriikoitakin. Se yllätti meistä kaikkein eniten minut, juuri sen takia, että albumi kantaa läpi tunnelmakaarensa todella vahvasti, enkä lähtisi poistamaan siitä mitään. Kyse oli vain muutamista keikoista eikä sitoutumisesta mihinkään isompaan ja jatkuvampaan. – Yksi minun ja Tomasin ikisuosikeista on Jaakobin painajainen -elokuva [Jacob’s Ladder, 1990]. Kaksikko uskoo, että Immutable tulee yllättämään jopa tottuneimmat Meshuggah-kuulijat. – Halusimme löytää soundistamme jonkinlaisen äärilaidan, jossa emme ole koskaan vierailleet, Hagström luonnehtii. – Kauhu on aina ollut osa meitä. – Laajensimme käsitystä Meshuggahin tunnelmallisesta puolesta. Hagström sanoo, että niin innostavaa kuin poikkeuksellisella kokoonpanolla soittaminen olikin, kevät 2020 ja koko totutun maailmankuvan romuttuminen ajoi Meshuggahin hetkeksi taas uuteen kriisiin. – Meillä on aika visuaalinen tapa kokea musiikkimme. Keskityimme enemmän jännitteisiin ja siihen, miten suoraviivaisinkin soundimme voi versoilla useissa kerroksissa pahaenteisellä tunnelmalla. Immutablella toivomme repivämme näitä odotuksia rikki uudelleen ja uudelleen. Tiedämme tasan tarkkaan, millainen hyökkäävä polyrytminen soundi saa kuulijamme ajattelemaan, että TÄMÄ on Meshuggahia. – Muutaman pätkäkiertueen jäätyä kesken istuimme alas ja pohdimme, mitä tekisimme seuraavaksi. – Minun on myönnettävä, että olimme harvinaisen onnekkaita, koska olimme aivan edellisen albumin kiertueen päätepisteessä, kun maailma alkoi keikahtaa ylösalaisin. Hagström kertoo, ettei Nilsson ainoastaan tuonut riffeihin omaa otettaan, vaan myös tunnisti jopa sooloissa ne kohdat, joissa oli hyvä pysyä Fredrikin jalanjäljissä, aivan kuten ne hetket, joissa improvisointi omalla tyylillä oli paikallaan. Kuten kaikki tietävät, keväällä 2020 rutinoituneimmatkin bändit joutuivat pistämään suunnitelmansa uusiksi, kun maailmanlaajuinen pandemia teki kiertueista mahdottomia ja kokonaisten kulttuurialojen tulot olivat vaakalaudalla. Kun kauhua tehdään hyvin, sitä tunnetta ei voita mikään, Haake jatkaa. – Se into tarttui meihinkin. Tällaisella muuttumattomuudella on kuitenkin myös huonot puolensa, jos yllätyksistä tuleekin arvattavia. Helvetillisten studiosessioiden läpi on aina selvinnyt ajatuksella, että sieltä pääsee rundille. Fredrik on ainutlaatuinen kitaristi, mutta olemme soittaneet yhdessä niin pitkään, että ihan kuten parhaissakin avioliitoissa, myös meidän välillämme alkoi ilmetä rutinoitumista, mikä ei ole aina parhaaksi luovuudelle. – Se oli oudolla tavalla virkistävää. Kestäisikö kukaan meitä kaikkia. Tunnistettavaa riffittelyä on toki mukana, mutta dynaamisen albumin keskiössä on oudolla tavalla esoteerinen, hypnoottinen ja nyrjähtänyt tunnelma. – Olimme tunteneet hänet jo jonkin aikaa, mutta eniten meitä ahdisti se, miten kukaan muu saattoi toimia osana outoa bändikemiaamme
Olipa kappaleemme joiltain osin miten kieron kuuloinen tahansa, kaiken taustalla on aina groove, joka saa oudoimmatkin ratkaisut käymään järkeen.” – Mårten Hagström A N T H O N Y D U B O IS 40. ”Kaikessa on menty tunnelma ja groove edellä
– Heidän joukossaan on uskomaton määrä ihmisiä, jotka ovat täysin varmoja, ettei toisen maailmansodan aikaista juutalaisten kansanmurhaa tapahtunut. – Monet Meshuggah-kappaleet ovat kuin omia pieniä scifi-elokuviaan, mutta juuri nyt elämme maailmassa, jossa arkipäiväiset asiat ovat vielä kuvottavampia kuin mikään fiktio, Haake hymähtää. Ne saavuttivat minut vasta keski-iässä. Siksi kirjoitin sanoja kuten Ligature Marks ja Broken Cog. Luulenpa, että aika moni voi samastua siihen, että alamme olla enemmän koukussa ahdistukseen ja raivoon kuin onnentunteeseen. Mitä he kokisivat tärkeimmäksi. Hoemme itsellemme, että virheet tekevät meistä ihmisiä, mutta emme ihan täysin usko siihen. – Sanotaan näin, että jos The Violent Sleep of Reason oli painotukseltaan hieman enemmän Tomas-albumi ja myös Dick vaikutti levyn soundiin enemmän, nyt Mårtenin rooli on merkittävästi suurempi. Halusimme kuulla, millaisia tulkintoja eri tyypit painottaisivat. – Se on vertauskuva kaikille niille asioille, joita olen elämäni aikana sanonut, tehnyt, jättänyt sanomatta tai jättänyt tekemättä, ja kannan näiden kyseenalaisten valintojen taakkaa mielessäni yhä raskaammin ja raskaammin. Näistä henkilökulteista on tulossa yksi maailman vaarallisimmista ilmiöistä. Nämä idealistit saavat kerta toisensa jälkeen käsittämätöntä kannatusta, ja mikä erikoisinta, monet uusnatsit ovat vieläpä korkeakoulutettuja ihmisiä. Aina kun ihmiskunnan luulee muuttuneen, se taantuu uudestaan. – Vlado ymmärsi parhaiten, millä tavalla Immutablen tulee kouraista mahanpohjasta juuri oikeilla hetkillä ja miten 41. Olen huomannut, että vuosikymmenet bändielämää saivat minut väistelemään aika monia todellisia asioita. Maailman ja mielen demonit Sanoitukset eivät ole yleensä se ensimmäinen, toinen tai edes kolmas aihe, joka tulee puheeksi, kun keskustellaan Meshuggahista. En usko hetkeäkään siihen, että tässä iässä kuuluisi sanoa, ettei kadu mitään. – God He Sees in Mirrors on hyvin suora kommentti tämän hetken poliittiseen ilmapiiriin. Spekulointi saa Haaken pohtimaan bändissä pitkään yhdessä soittaneiden jäsenten keskinäisiä eroavaisuuksia. Kun saimme masterit käsiimme, kuuntelimme ne tietämättä etukäteen, mikä niistä on kenenkin tekemä. Ja niin olemme jälleen albumin nimen äärellä. – Se meistä, joka tekee kullekin levylle enemmän asioita, vaikuttaa paljon siihen tunnelmalliseen twistiin, josta olemme puhuneet. Immutable on piste, jossa Meshuggahin sanainen arkku painaa enemmän kuin koskaan: Haake ja Hagström ottavat albumilla kantaa asioihin, jotka liittyvät nykytodellisuuteen. Ideat voivat olla hyvinkin vahvoja, mutta ne lukittuvat vasta, kun muut soittavat osuutensa omalla tavallaan. – Meshuggah on aina ollut siinä mielessä studiobändi, että säveltäessämme emme lyö koskaan mitään täysin lukkoon. Teetimme levystä viisi erilaista masteria viidellä eri tekijällä. Hänen tavoitteenaan ei ole tehdä mahdollisimman kovaäänistä, vaan aidosti dynaamista soundia, jota voi kuunnella kovalla voimakkuudella. Ja he uskovat siihen itsekin. Miten ruokimme itseinhoamme ja itsetuhoisuuttamme varsinkin sosiaalisella medialla. – Toiseksi viimeinen kappale Armies of the Preposterous on sukua aiheelle. Puhumme kappaleessa äärioikeistosta ja uusnatsismista, jotka elävät ympäri maailmaa voimakkaina. Olenkin tavannut keskittää ajatukseni yhteen kappaleeseen, Hagström puolestaan kertoo. Oikeat kouraisut oikeissa kohdissa Uppoudumme Meshuggah-kitaristin ja -rumpalin kanssa yhä pidemmälle ajatukseen, mikä kaikki johti Immutablen erikoiseen luonteeseen – mikä esimerkiksi tekee siitä yhden bändin kitaravetoisimmista levyistä. – Phantoms on henkilökohtaisin kappale, jonka olen kirjoittanut koko olemassaolomme aikana, Haake kertoo. – Mårtenin tapa säveltää on juuri sitä Meshuggahia, jossa on paljon kerroksia ja jonka jännitteet rakentuvat pikkuhiljaa. Niin Haake kuin Hagström on pistänyt Immutablella teksteihinsä ennätyksellisen paljon myös itseään. Nyt olen käsitellyt näitä haamuja ja puristin kaikki ajatukseni aiheesta tähän kappaleeseen. Ihminen väittää hyväksyvänsä oman vajavaisuutensa, mutta kipuilee silti itsetuntonsa kanssa, koska ei kykene jatkuvasti ylittämään itseään. Kun tähän tuodaan mukaan tapa, jolla Dick sovittaa rytmisyyttä bassoilleen, Immutable oli jo lähtökohdiltaan tummasävyisempi, alavireisempi ja syvemmältä soundaava albumi kuin kenties mikään aiemmin tekemämme. – Ensin mainittu on synkkä, suorastaan psykoottinen kertomus siitä pimeydestä, joka meissä kaikissa elää. Kukaan, joka sanoo niin, ei tarkoita sanomaansa. Sillä ei ole merkitystä, mikä on totta ja mikä ei, vaan ainoastaan sillä, että tämä hahmo tarjoaa kansalle heimon, johon kuulua, ja äärimmäisen mielipiteen, jonka puolesta liputtaa. – Kirjoitin tällä kertaa enemmän sanoituksia kuin minulla on yleensä tapana. Hagström alleviivaa studion, miksaajan ja masteroijan merkitystä: Sweetspot Studio Halmstadissa, tuottaja Rickard Bengtsson ja masteroija Vlado Meller ovat kaikki tärkeitä palasia kokonaisuudessa. Vallanpitäjistä on tullut kansoja yhdistävien ihmisten sijaan niitä erottavia päättäjiä, joita palvotaan kuin jumalia. – Muutaman vuoden ajan minusta tuntui, että olin huutanut liian pitkään sisäänpäin. – Emme jättäneet mitään sattuman varaan. Tavallisesti sanoittaminen kestää kohdallani todella pitkään. Kyse ei ole vain Trumpista, Johnsonista, Putinista tai muista populisteista, vaan kokonaisesta ajatusmaailmasta. Ihmiskunta on muuttumaton, vaikka haluaisimme uskoa toisin. Päästin ajatuksiani ulos niin suoraan, että emmin kappaleiden julkaisua pitkään. Kuulet varmasti Violent Sleepiltä, ettei Fredrik kirjoittanut sille musiikkia. – Kaikki riippuu siitä, kuka onnistuu rakentamaan kansaa eniten kiihottavan ideologian. – Broken Cog kietoutuu hieman samanlaiseen tunteeseen. – Musiikin tunnelman alettua kirkastua Dick ehdotti tuottajaksi vanhaa ystäväänsä Rickardia, ja tuli harvinaisen nopeasti selväksi, että mies on kanssamme juuri samalla aaltopituudella. – Levyn luonteen takia emme punninneet ainoastaan sitä, miltä Immutable kuulostaa, vaan myös sitä, miltä se tuntuu, kun albumin antaa soida kaikkine kerroksineen kovalla äänenpaineella. Se kaikki on heidän mukaansa salaliittoa. Nyt Immutablella hän oli enemmän mukana käytännön asioissa, mutta Mårten esimerkiksi soitti levyn kaikki kitararaidat. Ei, vaikka bändin faktaa ja fiktiota sekoittava monisäikeinen sanasto on ollut hyvinkin omalaatuista. – Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä sentimentaalisemmaksi olen muuttunut näiden asioiden äärellä
Kumpikin hoitaa tahollaan ensin kliseen alta pois ja sanoo, että totta kai uusin albumi on bändinsä tuotannon paras. Todella keski-, jopa hidastempoinen tunnelma yhdistettynä näennäisen simppeleihin, mutta pinnan alla monisyisiin kahdeksankielisillä kitaroilla soitettuihin riffeihin on jotain sellaista, mihin oli poikkeuksellisen mielenkiintoista sovittaa rumpuja. – On valtava kunnia, että moni bändi on ottanut vaikutMakunsa kullakin teita meistä, ja meille on tultu jopa sanomaan, että kokonaisia bändejä on perustettu levyjemme takia. – Ymmärrämme hyvin, että todella moni kuuntelee nykyään levyn kokonaan ehkä pari kertaa, poimii sieltä suosikkinsa ja pistää ne soittolistoilleen, mutta teemme silti levyt vanhan liiton tapaan kokonaisuuksiksi, koska se merkitsee meille itsellemme paljon. – Jokainen meistä löytää joka levyltä jotain sellaista, mikä ei osu ihan täysin omaan hermoon, mutta on jännittävää, miten tärkeä se sama juttu voi olla jollekin toiselle. Hagström kysyy naurahtaen. – Kun kuulin ensi kertaa joitakin Jensin kokeiluja, kuten vaikkapa Broken Cogin brutaaleimpia huutoja tai hienovaraisimpia sihinöitä, ymmärsin jälleen, että Meshuggahin soundi on toden totta kaikkien osiensa summa. – Olen tyytyväisin siihen, millä tavalla Chaosphere, Nothing ja ObZen onnistuivat. Totta kai olemme tehneet aina erikoisia sovitusratkaisuja, mutta kaikessa on menty tunnelma ja groove edellä. Mikä siis on Meshuggahin salaisuus. Eikä kyse ole aina edes omista kappaleista, Haake sanoo. 42. soundillamme rakennetaan hiipivää kakofoniaa. Tämä käy ilmi, kun Hagström ja Haake kurkistavat tuotantonsa historiaan. Yksinkertainen kysymys saa haastateltavat palaamaan soundinsa perusasioihin. Luulenpa, että se kuuluu levyllä ihan kaikessa laulujen rytmityksistä sairaimpiin ääntelyihin. Olipa kappaleemme joiltain osin miten kieron kuuloinen tahansa, kaiken taustalla on aina groove, joka saa oudoimmatkin ratkaisut käymään järkeen. – Uuden levyn The Abysmal Eye on itselleni painajaismainen soitettava, koska isken aina todella lujaa enkä ole oikein koskaan päässyt kiinni minkäänlaiseen jatsahtavaan hiplailemiseen tai kepeämpään soittoon. Jos kappaleet ovat vain jonkinlaisia kikkakokoelmia tai outoilukollaaseja, ne menettävät hohtonsa noin ensimmäisen kuuntelun jälkeen. – Yksi haaste Meshuggahissa on ollut se, että alkuperäinen mielikuvamme levyjen tunnelmasta on ollut välillä niin vaikeasti määritettävissä, ettemme ole aina saavuttaneet haluamiamme asioita silloisella tietotaidolla, Hagström tunnustaa ja mainitsee samalla muutamien albumien onnistuneen silkalla sattumankaupalla. Moni on yrittänyt lähestulkoon kloonata bändin djent-soundin. Lähetimme hänelle kappaleen heti sen valmistuttua, ja Jens sai pistää kaikkensa peliin keskittyen täysillä omaan tekemiseensä. Immutable on toista maata. – Emme tee Meshuggahia sillä ajatuksella, että haluamme sokeerata porukkaa jollain vielä oudommalla. En liioittele, kun sanon tämän olevan ensimmäinen levymme, jonka kaikki Meshuggahissa allekirjoittavat täysin. Siinä mielessä olemme vanhanaikaisia. – Sellainen voi olla mielenkiintoista väliosassa tai pakan sekoittajana, mutta jos palataan taas kauhuelokuviin, yhdessäkään hyvässä leffassa ei ole pelkkää silpomista tai pelkkää odotusta. Nämä ovat vanhemmista levyistämme ne sulavimmat kokonaisuudet, joissa kaikissa on jokin oma, tunnistettava jujunsa. Groovesta ja voimasta Vuosituhannen taitteesta asti lukemattomat bändit ovat ottaneet esimerkkiä Meshuggahista. Huomaat, että jopa pinnaltaan erikoisimpien kappaleidemme takana on ihan AC/DC-tyylin 4/4-komppia, jota olemme sitten käännelleet ja väännelleet. Sen jälkeen ilmenee, että kaksikko nostaa historiasta suosikeikseen aivan eri levyt. – Tällä kertaa Jens äänitti kaikki huutonsa kotistudiollaan eikä meidän muiden kanssa Sweetspotilla. – Nothing on yksi suosikkialbumeistani juuri sen takia, mistä sitä eniten kritisoitiin. Se tietty groove ei saa kadota missään vaiheessa. Väitän tuloksen olevan paras kaikista albumeistamme. – Kokeilepa: Hajota kappaleemme osiin. Hän myöntää, että bändin tiukat studioaikataulut ovat verottaneet menneisyydessä kaikkein eniten juuri laulajan osuuksia. Violent Sleep -albumilla oli liiankin ilmiselviä sokkihetkiä, kuten aloitusraita Clockworks, joka vei outoudellaan liikaa huomiota muulta levyltä. Muutamalle Meshuggah-albumille Jensin on pitänyt suorittaa osuutensa jopa törkeän alimitoitetussa ajassa. Toisinaan se on kostautunut niin paljon, että tuosta periaatteesta olisi pitänyt kyetä tinkimään. Metallica teki toisen, kolmannen ja neljännen albuminsa melko samalla kaavalla, mutta se käsikirjoitus oli timanttisen toimiva. Mikä voisi olla sen siistimpää. Kaiken ytimessä olevan tunnelman ja suoraviivaisen grooven rinnalle Haake nostaa yhden sanan: voima. Räjäytä ne atomeiksi. – Olemme aina halunneet kunnioittaa sovittuja deadlineja ja toimittaa albumin levy-yhtiölle juuri sovittuna ajankohtana. – Kun aloitimme, ohjenuoriamme olivat levyt kuten Metallican Master of Puppets. Väittäisin, että tavoitimme näillä levyillä kaikkein parhaiten sen mielikuvan, joka ainakin itselläni oli ennen kuin olimme edes valinneet, millaisilla metodeilla niitä tehdään. – Jos olemme tarvinneet päivän tai pari lisää rumpujen tai kitaroiden äänittämiselle, se on syönyt aikaa Jensin äänityksistä, koska ne on tehty aina vihoviimeisenä. MESHUGGAHISSA soittaa viisi jäsentä, jotka jakavat saman päämäärän, mutta makueroja löytyy. – Levyn jokaisen kappaleen olemassaololle on syynsä, eivätkä ne syyt paljastu ensimmäisellä tai toisella kuulemalla. – Immutablella tärkeintä on juoni, punainen lanka. ”Te olette Meshuggah! Te olette sekopäisin bändi ikinä! Tyyppien metalli on järjettömän monimutkaista! Teette raskainta metallia mitä voi olla olemassa! Teette kokeellisinta modernia musiikkia! Olette ihan sairaita!” – En nimittäin tunnista meitä näistä luonnehdinnoista. Paitsi ehkä muusikoille, jos seassa on soittopornoa. – Pidän todella paljon siitä, miten kokeilun syvään päähän hyppääminen I-ep:llä ja Catch Thirtythree -albumilla onnistui. – Erikoiseksi asian tekee se, mitä asioita nämä ihmiset musiikissamme hehkuttavat. Kourallinen bändejä on onnistunut liki löytämäänkin Haaken mainitseman osien summan, mutta usein tuloksena on joko suoraa pastissia ilman omaa luonnetta tai niin monimutkaista kikkailua, että kappaleista uupuu se jokin. Yhtenä erityisenä onnistumisena Haake nostaa esille Jens Kidmanin laulut. Hagström naurahtaa, että siinä vaiheessa, kun musiikki muuttuu liian tekniseksi vain erikoisuuden vuoksi, osa groovesta katoaa ja tilalle alkaa tulla jotain sellaista, joka ei enää vetoa alkukantaiseen ihmismieleen. Haake sanoo arvostavansa sitä, että levyllä on vahva juoni ja sen jokainen kappale puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa. Rumpukoneita ja pitkiä kappalerakenteita myöten
”Uuden levyn The Abysmal Eye on itselleni painajaismainen soitettava, koska isken aina todella lujaa enkä ole oikein koskaan päässyt kiinni minkäänlaiseen jatsahtavaan hiplailemiseen tai kepeämpään soittoon.” – Tomas Haake M A R G A U X C H A LM E L 43
Jos bändi on Meshuggah, rumpali on Haake. Kyse on yhtä paljon siitä, mitä jätän soittamatta kuin ”Olen tuntenut Tomasin siitä asti, kun olimme kuusivuotiaita. – Toinen hyvä esimerkki on Armies of the Preposterous. Yksi yhdistävä tekijä niissä on ollut kepeys. En pystynyt kuvittelemaankaan The Abysmal Eyen soittamista muuten kuin eläimellisellä, äärirajoilla etenevällä otteella. – Heti kun kappale oli julkaistu singlenä, netti täyttyi jopa todella nuorten rumpalien soittovideoista, joita on ollut tosi hauskaa katsoa. – He saavat sen soittamisen näyttämään todella helpolta, koska heidän soitossaan ei ole sitä voimaa, johon koko oma soittoni pohjimmiltaan perustuu. En malta odottaa, tunnistavatko nuoret soittajat sen erikoisen, lähestulkoon valssaavan svengin, joka kappaleen rummuissa piilee. Sama pätee kehen tahansa bändin nykyiseen jäseneen.” – Mårten Hagström 44. – Kappaleen tempo on minulle valtava haaste, koska kaiken pohjalla on suurella vauhdilla etenevää groovea ja paljon äkkivääriä käänteitä, mutta samalla biisin tunnelma vaatii todellista raskaskätisyyttä. En halua soittaa Meshuggahissa yhdenkään muun rumpalin kanssa. Kappale on hyvä esimerkki siitä, miten monet kokevat Meshuggahin ytimen olevan kieroissa yksityiskohdissa, joita viljelemme tehostamaan tunnelmaa, mutta totuus on jossain ihan muualla. Nuorten fysiikka on totta kai ihan erilainen kuin minulla, 50-vuotiaalla rumpalilla, mutta kyse on myös siitä, että nuoret keskittyvät kappaleessa ihan eri asioihin
– Olen tuntenut Tomasin siitä asti, kun olimme kuusivuotiaita. Meshuggahin kokoonpano on niin yhteen sulautunut, ettei Hagström usko viime vuosien kokemuksista viisatuneena bändin jatkavan tuumaakaan pidemmälle sen jälkeen, kun joku ydinjoukosta päättää lopettaa. – En huomannut sitä lainkaan kappaleiden valmistuessa, enkä edes studiossa. Lyhyt vastaus on Hagströmin toteamana se, että bändin matkan varrelle mahtuu paljon aiemmin mainittujen kokoonpanoja pandemiahaasteiden kaltaisia hetkiä, jotka ovat saaneet Meshuggahin kyseenalaistamaan itsensä. Samaan en pääse edes minkäänlaista musiikkia kuuntelemalla. Pitkän studiopäivän jälkeen päässä on tunne, jota kutsumme ”aivosumuksi.” – Siihen ei auta mikään muu kuin joko todella raskastunnelmainen elokuva tai dokumentti Netflixistä tai HBO:sta, tai sitten päinvastaisesti jokin niin naurettavan kepeä komedia, että väsyneet aivot saavat vähän irrotella. En halua soittaa Meshuggahissa yhdenkään muun rumpalin kanssa. Siksi Meshuggahin soundi voi elää tätä nykyä ihan eri tavoin kuin joskus ennen. – Immutable on rytmeiltään armollisempi kuulijaa kohtaan. Ne on tehty aina tietoisina siitä, että viisikko palaa vielä yhteen. – Emme ole enää niitä nuoria jätkiä, joiden missio on soittaa mahdollisimman äärimmäistä meteliä niin kovaäänisesti ja monimutkaisesti kuin mahdollista. Matsin jälkeen olo on kaikkensa antanut. Jotenkin olemme onnistuneet keskittymään tähän musiikkiin niin lujasti, että se on pysynyt mukanamme muun elämämme käänteistä huolimatta. Raskas työ, kevyet huvit KUVITTELE työskennelleesi Meshuggahin kaltaisen musiikin parissa pitkiä päiviä, kuukaudesta toiseen, ääriraskaan metallin pienimpiäkin yksityiskohtia niin huolella hioen, että olet kuullut samat kappaleet satoja tai tuhansia kertoja. – Kaiken kruunaa, jos ehdin seuraavana aamuna ennen studio sessiota kalaan. – Ratkaisuni on pipolätkä! Totta puhuakseni olen siinä ihan paska, mutta kyllä siinä ollaan hienojen asioiden äärellä, kun keski-ikäiset ukot yrittävät jaksaa pari tuntia kuntonsa äärirajoilla. – Ei, vaikka kiertuekitaristi tai yhden säveltäjän uupuminen joiltakin levyiltä ovat osoittautuneet onnistuneiksi kokeiluiksi. – Näiden vuosien aikana olemme muuttaneet Uumajasta Tukholmaan ja takaisin, vaihtaneet basistia kahdesti, hajaantuneet tahoillemme, kokoontuneet yhteen, perheellistyneet ja eronneet. Sen jokaisessa kappaleessa on peruskomppi. Voisi kai sanoa, että tässä on täydellinen esimerkki siitä, että todennäköisyyksien vastaisesti meitä lykästi ja löysimme tälle levylle jälleen uusia puolia luonteestamme. Koen meidät eräänlaisena kollektiivina, jonka jokainen palanen on yhtä tärkeä. Mutta jaamme saman mielikuvan siitä, mitä Meshuggah voi olla ja mitä sen ei tarvitse olla. Se on täydellisintä mahdollista meditaatiota. – Minä taas olen ihan totaalisen täydellisesti koukussa suoratoistopalveluihin, olen ollut sitä jo toistakymmentä vuotta, Tomas Haake kertoo. Ja ei, en todellakaan kuuntele kalassa musiikkia, kuten olen kuullut joidenkin hullujen tekevän. Yhdestä ainoasta syystä. Kun soitimme levyä muutamille tuttavillemme, kiinnitin huomiota siihen, että rummuissa piilee eräänlainen koukku, johon albumi nojaa. – En ole koskaan varsinaisesti turtunut Meshuggahin tekemiseen, edes studiossa, mutta sen olen huomannut, että tekemämme musiikki on oudolla tavalla yhtä aikaa stressaavaa ja stressistä vapauttavaa. Hänellä on ihan oma mielenmaisemansa, joka on tärkeä osa Meshuggahia. Se ydin on muuttunut vuosien aikana paljon, ja monta kertaa, koska olemme kokeneet aika monta yläja alamäkeä, joiden varrella tämä bändi on ollut vuorollaan parasta elämässämme tai asia, jonka olemme olleet valmiit räjäyttämään taivaan tuuliin. Siinä tilanteessa, järven rannalla tai veneessä, ei tarvita mitään muuta kuin hetken rauhaa. Jossain kohtaa meille tuli selväksi, ettei mikään mainituista osasista ole Meshuggahin ydin. Kollektiivisessa mielenmaisemassa Mikä on saanut Meshuggahin pysymään niin uteliaana, että yli 30 vuotta yhdessä soittanut rivi tätä nykyä harmaapartaisia viisikymppisiä kurottaa yhä uusiin äärimmäisyyksiin. – Olen ylpeä siitä, että olemme ylipäänsä pitäneet yhtä näin monta vuotta. Sama pätee kehen tahansa bändin nykyiseen jäseneen. 45. Biitti, joka sitoo kaikkea yhteen. Ei liene yllätys, että studion ovien sulkeutuessa Meshuggahväki rentoutuu aivan muunlaisten harrastusten äärellä. – Sen jälkeen saatan mennä kotiin hoitamaan terraariossa eläviä liskojani ja laittaa soimaan vaikkapa Imogen Heapiä, joka on ollut yksi viime aikojen suurimmista suosikeistani. – Emme ole enää kuusivuotiaita. – Tämä äänenpaine on kieltämättä sellaista, että kuuden tai kahdeksan tunnin studiopäivän jälkeen tunnen purkaneeni itsestäni yhdenlaista energiaa, mutta samalla pää tuntuu häiritsevän raskaalta, Mårten Hagström naurahtaa. Jos bändi on Meshuggah, rumpali on Haake. Haake virnistää kertoessaan, että vaikka Immutablen synkkä tunnelma on paikoin lähestulkoon luotaantyöntävä, hän itse kokee sen olevan yksi helpoimmin lähestyttävistä Meshuggah-albumeista. Odotan mielenkiinnolla, millaisia tulkintoja kappaleesta kuullaan. Se on mahdollista vain antamalla adrenaliinin viedä. Olen huomannut kuuntelevani musiikkia nykyään paljon genrevapaammin kuin nuorempana, eikä ole varmasti mikään salaisuus, etten kuuntele juurikaan metallia. Niin ei ole ollut aiemmilla levyillämme. Emme edes parikymppisiä. – Nyt olen oppinut, että homma voi onnistua livenä, mutten usko vieläkään, että sävellysja studiotyö olisi toiminut ilman Fredrikin tukea. Tai sanotaan, että jos Tomas päättäisi lopettaa Meshuggahissa ja alkaa vaikka ammattikalastajaksi, en näkisi bändille tulevaisuutta. siitä, mitä soitan. Meshuggah on muuttunut eräänlaiseksi virtaukseksi, jonka suunta on ollut paikoin paljon enemmän alitajuista kuin tietoista. – Eikä unohdeta olutta! Yksi tai pari rentouttavaa sopivan leffan tai dokkarin äärellä, ja kaikki päivän aikana kerääntyneet sumut ovat hetkessä tiessään
Se oli todella hienoa. Kasaripopbändit kuten Duran Duran ja Pet Shop Boys eivät täysin vastanneet Pattersonin nälkään. Kyseisessä kaupungissa varttumisen myötä ei ollut ihme, että The Beatles ja jalkapallo olivat hänen lapsuudessaan isossa roolissa. – Tie sisäiseen rauhaan on ollut todella pitkä. Sisimmässäni oli surua, johon etsin vastauksia kapinallisesta elämäntavasta ja pullojen pohjilta, Patterson muistelee kotoaan Meksikosta käsin. – Tämä kaikki oli ihan ymmärrettävää, kun olimme ensimmäisiä levyjämme tekeviä teinejä. Ihmiset, jotka kuuntelivat Duncan Pattersonin elontiehen on mahtunut käänteitä kokonaisen eliniän edestä. TEKSTI AKI NUOPPONEN PÖLKYLLÄ Kaaoksesta RAUHAAN 46. – Olin onnellinen lapsi, kunnes vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias. Alkoholi tuli hänen elämäänsä todella nuorena, minkä yllyttämänä hän purki ahdistuneisuuttaan rötöstelyyn. – Jo 90-luvun puolivälissä pääsimme soittamaan Brasiliassa, Romaniassa, Israelissa ja monessa sellaisessa paikassa, mihin moni eurooppalainen bändi ei ollut vielä päässyt, ja mahdollisuutemme olivat taivaissa. Anathema julkaisi Serenades-debyyttinsä vuonna 1993 ja oli silloisella doom metalillaan hyvin erilainen bändi kuin toimintansa viimeisinä vuosikymmeninä. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin turhautuneen oloinen Patterson sanoo nauttineensa Anathemassa soittamisesta ensimmäisen levyn aikaan, mutta jo The Silent Enigma -albumin (1995) myötä kemiat alkoivat kuohahdella. Kaoottista. He käyttivät aina liian paljon rahaa. Erityisesti Cavanaghin veljekset olivat ihmisiä, joiden kanssa oli mahdotonta tehdä suunnitelmia. En osannut käsitellä asiaa mitenkään. En elänyt normaalia aikuisen elämää vuosikymmeniin. – Jo Anatheman ensimmäisten albumien ja kiertueiden aikana heitä sai aina odottaa, eivätkä he pitäneet koskaan kiinni suunnitelmista tai lupauksista. E nglantilais-irlantilainen Duncan Patterson syntyi Liverpoolissa vuonna 1975. He ovat aivan erilaisia kuin kukaan muu. Patterson kuvailee olleensa vuosien ajan ongelmanuori, joka oli paljon tekemisissä poliisin kanssa. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui koskettimien takana koulun juhlissa hänen ollessaan yhdeksänvuotias, mutta kesti vielä vuosia, ennen kuin Patterson löysi oman musikaalisuutensa. Olen ollut vähällä antaa periksi monta kertaa. Ailahtelevaisia alkuvuosia Musikaalinen perhe yritti innostaa nuorta Duncania soittamiseen, mutta vielä lapsena kyseessä oli enemmän pakko kuin intohimo. Se oli alkusysäys nuoren Duncanin musiikki-innostukselle. – Solmimme sopimuksen Peaceville Recordsin kanssa 17-vuotissyntymäpäivänäni, ja yhtäkkiä elin maailmassa, jossa kiertueet veivät minua kaikkialle, kukaan ei kantanut vastuuta mistään ja elämä oli silkkaa juhlaa, Patterson sanoo. Metalli ja sen yhteisöllisyys osoittautuivat eksyneelle nuorukaiselle yllättäväksi kodiksi. Sen sijaan hänen tulevaisuudelleen valoivat perustuksia Jimi Hendrixin ja Pink Floydin psykedeelisemmät soundit, ja pian hänen makunsa muovautui 80-lukulaisen äärimetallin vaikutuksesta. Patterson liittyi basistiksi brittiläiseen Anathemaan vuonna 1991, jolloin hän oli vasta 16-vuotias. Tilanne alkoi kostautua siinä vaiheessa, kun aloimme kiertää isompien bändien kanssa ja kaikkien olisi pitänyt puhaltaa yhteen hiileen. Jokin musiikissamme kosketti ihmisiä syvästi. Teininä Anathemaan liittynyt multi-instrumentalisti on tehnyt sittemmin musiikkia soololevyjensa ohella nimien Antimatter, Íon ja Alternative 4 alla, mutta sydänverellä sävellettyjen albumien syntyä ovat usein varjostaneet kitkerät epäonnistumiset. Cavanaghin veljesten Dannyn ja Vincentin perustama bändi oli vihdoin se paikka, johon hän tunsi kuuluvansa, ja muusikko myöntää yhtyeeseen liittymisen määrittäneen koko hänen elämäänsä. – Sinnittelin läpi peruskoulun ja loikkasin suoraan bändielämään, enkä oikeastaan joutunut kantamaan vastuuta asioista tai aikuistunut sillä tavalla kuin olisi ollut tarpeen. Kun yhtälöön lisättiin kaltaiseni mielialoiltaan ailahtelevainen teini, olimme joukko yllytyshulluja lapsia. Sekä omaansa että bändin. – Se oli hyvin intensiivistä aikaa. Patterson sanoo olleensa urheilullinen nuori, joka oli vähällä ryhtyä jalkapallouralle, kunnes hänen musikaalinen isänsä osti The Beatlesin Help!-klassikon
47
Emme hyväksyneet sitä. Veljekset riitelivät keskenään ja yrittivät riidellä kanssani. Turhauttavinta oli, miten lahjakkaita ihmisiä bändiin kuului. Alternative 4 (1998) on Pattersonin mukaan Anatheman alkuaikojen vahvin albumi, jolla koko joukko toimi pienen hetken ajan kuin oikea bändi. Dannyn kohdalla se tarkoitti, että hän lakkasi kirjoittamasta musiikkia. Annoin itsekin heidän tekojaan anteeksi paljon ja usein. Patterson toteaa, ettei ratkaisu ollut oikea: samat asiat ovat pulpahdelleet pintaan viime vuosinakin. Sen jälkeen Dannyn ongelmat olivat täysin toissijaisia ja äidin kuolema yhdisti veljeksiä, jotka eivät olleet vähään aikaan edes puhuneet toisilleen. – En tiedä, miten kaikki tulee päättymään, mutta sen tiedän, että sydämiä tulee särkymään. Juuri Whiten Patterson muistelee halunneen organisoida asioita ja yrittäneen omalla panoksellaan pitää Anatheman ruodussa. Keskustelimme hänen kanssaan siitä, miten hän kohteli ihmisiä ja erityisesti varattuja naisia. Anathema on jälleen hajonnut, ja se johtuu samoista syistä kuin vuosikymmeniä sitten. – Cavanaghit ovat kirjoittaneet levyilleen universaalista rakkaudesta, mutta heissä itsessään ei ole tuumaakaan rakkautta tai empatiaa. Seitsemään vuoteen mahtui ylämäkiä ja alamäkiä, jäseniä tuli ja meni ja musiikkimme muuttui monta kertaa täysin. Kuin Duran Durania ja Pink Floydia metallina. Pian taustalla muhineiden erimielisyyksien todelliset syyt alkoivat kuitenkin paljastua. – Se omituinen välitila oli kaikille kuluttavaa ja kukin meistä reagoi siihen eri tavalla. Anathema-vuosien jälkeen hän kuvailee etsineensä jotain vakaampaa. En tiedä, miten albumi saatiin äänitettyä. – Irrottauduin siitä kaaoksesta, koska en kyennyt lopettamaan sitä. – Sen sijaan, että olisimme kunnioittaneet tätä mahdollisuutta, ryyppäsimme paljon emmekä miettineet tulevaa. – Hetkessä olimme jonkinlaisen valtataistelun keskellä. Bändin tiedonannon mukaan Anathema on määrittelemättömällä tauolla, joka on koronapandemian seurausta. – Kaikki muuttui lopullisesti, kun Cavanaghien äiti menehtyi äkillisesti. – Pahinta aikaa oli The Silent Enigma. [1996]. Hetkellinen harmonia Vain 23-vuotiaana bändistä lähtenyt Patterson oli kokenut ikäänsä nähden paljon. – Meillä oli kuitenkin levytyssopimus, joten aloin kirjoittaa musiikkia levylle, josta tulisi Eternity PÖ LK YL LÄ. Pahinta oli, että hän myönsi kaiken ja vähätteli tapahtunutta. Jos olisimme olleet vakaampia, meistä olisi voinut tulla iso bändi. Ihan kuin olisimme olleet suuri osa heidän elämäänsä. Se oli aika kyseenalaisesti tehty, koska tavallaan annoin ongelman jatkua. Anathemaa, olivat omistautuneita yhtyeelle. Erotimme Dannyn bändistä. Jo vuosien ajan jatkunut häirintä olisi riittänyt, mutta sitten hän meni sekaantumaan Vincentin tyttöystävään. – Eternity ei oikeastaan olekaan metallialbumi. Siitä ja puhutusta kaltoinkohtelusta on keskusteltu useaan otteeseen sosiaalisessa mediassa, myös Pattersonin sanoin, mutta Cavanagh-leiri ei ole kommentoitunut asioita millään tavalla. Nyt näyttää siltä, ettei kukaan muukaan pystynyt siihen. Olin aina halunnut tehdä musiikkia yhdessä, mutta yrittäessäni ottaa Darrenin tilan Vincent ja Danny ajattelivat minun yrittävän vallata bändin, Patterson hymähtää. Onnistuimme tekemään aivan uskomattomia kappaleita vasemmalla kädellä. Alkuperäisen laulajan Darren Whiten lähtö vuonna 1995 oli suuri muutos. Kirjoitin valtaosan sen musiikista, ja albumi on enemmän metallisesti soitettua poppia, alternativea ja progea kuin doomia. Anathema on merkinnyt lukemattomille ihmisille niin paljon, että asioiden paljastuminen tulee olemaan monille kova paikka. Tiedän sen henkilökohtaisesti, koska olen kantanut tätä tietoa omallatunnollani yli 20 vuoden ajan. Haasteena oli, etten ole varsinaisesti metallimuusikko. Peaceville oli maksanut kalliista studiosta ja heidän arvostamansa bändi ei kunnioittanut tilannetta yhtään. – Sitten aloimme kuulla yhä enemmän puheita Dannyn käytöksestä naisia kohtaan. – Tiesin, että veriside on voimakkaampi kuin mikään, joten otin yhteyttä Vincentiin ja kysyin, haluaako hän jatkaa Anathemaa Dannyn kanssa, jos minä lähden. Siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä vastapalvelukseksi niin hyvä albumi kuin mahdollista. Hän yritti puhua meitä ympäri ja sanoi menevänsä terapiaan. Kaikki muuttui nopeasti todella vakavaksi. Cavanaghit olivat buukanneet studion, ja kun he kertoivat asiasta minulle, kysyin mitä musiikkia meidän olisi tarkoitus äänittää. Albumin musiikkia ei ollut olemassa, mutta se olisi pitänyt äänittää, ja jotenkin kitkuttelimme sen kaiken läpi. Rakastan kyllä metallin soittamista, mutten ole kovin hyvä kirjoittamaan metalliriffejä. Minulta syntyi ennemmin jonkinlaista Pink Floydin ja goottilaisen musiikin liittoa puhtaine kitaroineen. Inferno ei löytänyt Pattersonin mainitsemalle poliisitutkinnalle virallista vahvistusta. – Minua hävetti. Vuosikymmeniä jatkunut ihmisten kaltoinkohtelu ei koskaan loppunut, ja nyt Anathema on tilanteessa, jossa bändiä ei enää ole, Cavanaghit eivät ole väleissä keskenään ja tietyt tapahtumat ovat poliisitutkinnan alla. – Olin ollut niin naiivi, etten ymmärtänyt täysin mitä tapahtui, ja minun silmissäni vaikutti vain siltä, että veljekset riittelivät paljon keskenään, koska sellaisia sisarukset nyt vain useimmiten ovat, hän naurahtaa ja huokaisee. Kenelläkään ei ollut valmiina mitään. Tuhoisat sisällissodat Seuraavat vuodet osoittautuivat Anatheman alkutaipaleen luovimmiksi, mutta se oli vain tyyntä ennen myrskyä
Sen oli tarkoitus tehdä elektronista musiikkia, kiertää vain sen verran kuin hyvältä tuntuu ja keskittyä ennemmin studiotyöhön kuin ulkomusiikillisiin asioihin. Mutta samaan aikaan veljekset alkoivat levitellä haastatteluissa valheita, että bändin ongelmat olivat minun syytäni, ja olin siitä täysin tyrmistynyt. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, ettei sille voinut kuin nauraa. Hetken aikaa se tuntui eräänlaiselta luvun lopulta, rauhalta. Harmonia Pattersonin ja kaksikon toisen osapuolen Mossin välillä ei silti jatkunut pitkään. – Uskoakseni se kuuluu Madre, Protégenosilla. – Oli hienoa työskennellä Mick Mossin kanssa ja huomata, että musiikkia voi tehdä niinkin, etteivät egot ole tiellä. Arvaa mitä sitten tapahtui. – Historiani sekä edesauttoi että varjosti Antimatterin alkuaikoja. – Kasasimme bändiä Etelä-Amerikan kiertueelle, ja löysin joukon todella hyviä muusikoita. Ironista kyllä, levystä tuli yksi Equilibrium Recordsin parhaiten myyneistä albumeista. Hän halusi keskittyä uskontoon ja elämän hengelliseen puoleen. Koin että onnistuimme luomaan Lights Outilla jotain aika ainutlaatuista. Alternative 4 oli ristiriitaista aikaa. Hän oli juuri se kaveri, jonka ansiota ensimmäisen levyn promootio ja menestys olivat. Patterson hymähtelee leppoisasti, ettei hän kykenisi ikinä kirjoittamaan tällaista saippuaoopperaa ja naurahtaa, ettei millään suostunut antamaan periksi. Bändi – jos sitä sellaiseksi pystyi kutsumaan – teki kaksi albumia neljän vuoden aikana, ja epäonnekkaiden sattumien seurauksena laulaja-kitaristini vaihtui tuona aikana kahdesti. – Siihen mennessä, kun Saviour-debyyttimme [2001] alkoi olla valmis, olin irtaantunut niistä musiikkipiireistä, joihin olin kuulunut edellisen vuosikymmenen ajan, Patterson kertoo ja muistelee soittaneensa hetken ajan jopa reggaetä. Mick toi mukaan vaihtoehtorockia, minä taas elektronisen musiikin syvyyttä. Se kuulostaa aika epäkaupalliselta minimalististen, soundtrack-henkisten tunnelmien luomiselta. Yhtä aikaa huvittuneen ja turhautuneen kuuloinen Patterson sanoo, ettei enää kestänyt ajatusta uuden bändin kasaamisesta. Samalla Danny esitteli uuden tyttöystävänsä, sanoi olevansa vakavassa suhteessa ja päässeensä yli ongelmistaan. – 2000-luvun puolivälin jälkeen elin joitakin elämäni onnellisimmista vuosista. Jos olisimme olleet vakaampia, meistä olisi voinut tulla iso bändi.” Hän perusti yhtyeen nimeltä Antimatter. Heti Íonin perään syntyi yhtye nimeltä Alternative 4. ”Turhauttavinta oli, miten lahjakkaita ihmisiä Anathemaan kuului. – Päätin tehdä kaiken itse. – Saimme sovittua asiat ja teimme sopimuksia rojaltien jakamisesta. Hän oli introvertti superlahjakas pophittien säveltäjä, minä taas ekstrovertti minimalistisen tunnelmamusiikin hifistelijä. Alternative 4 sotkeutui kahden levy-yhtiön limboon, ja samalla kun lafkat riitelivät keskenään, koin että liikuimme musiikkibisneksessä todella harmaalla alueella. Juuri kun Patterson oli pääsemässä vauhtiin Antimatterin kanssa, menneisyys palasi vainoamaan häntä. – Olin säveltänyt jonkin verran Íon-musiikkia jo Antimatterin aikana, mutta ne eksoottisemmat orgaaniset soundit ja neofolk eivät istuneet bändiimme, hän muistelee 15 vuoden takaisia luovuudenpuuskiaan. Päätin lopettaa Antimatterin omalta osaltani siihen. Päiväni kuluivat erilaisia äänimaisemia etsien, ja hevoset saattoivat tulla kurkistelemaan ikkunastani kesken studiosession. Maailmamme kohtasivat täydellisesti kahdella ensimmäisellä levyllämme. Hän haaveili hittien tekemisestä. Antimatterista tuli Mickin sooloyhtye, mutta kovin menestynyttä siitä ei harmi kyllä tullut. Sitten hän halusi tehdä Antimatterista maailmankiertueita tekevän bändin. Kukaan ei markkinoinut Immaculadaa [2010], joten aloimme suunnitella pientä kiertuetta laulajamme Lisa Cuthbertin kanssa. Elektronista musiikkia, jossa pienimmilläkin yksityiskohdilla on merkitys. Tyynesti juttelevan Pattersonin kasvoille nousee merkillinen hymy, kun hän kertoo, etteivät asiat sujuneet ihanteellisesti myöskään Íonin suhteen. Muuan Mick Moss pyysi heitä kaikkia liittymään Antimatteriin. Toisaalta kukaan ei olisi ollut kiinnostunut jonkun Duncan Pattersonin elektronisesta musiikista, ellen olisi kuulunut Anathemaan. Se on yksi niistä levyistä, joilta Patterson ei muuttaisi juuri mitään. Itse asiassa hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä musiikin tai rahan kanssa. Lights Out (2003) on se Antimatter-albumi, jolle ikuistui parhaiten eletty hetki. Hän ikään kuin ryösti bändini, juuri kun olin tehnyt pitkästä aikaa jopa duokeikkoja hänen kanssaan. Kun tivasin tästä heiltä, he väittivät päin naamaani, että toimittajat olivat keksineet sen kaiken. Unohtaa muut muusikot, levy-yhtiöt, jakelijat ja kaiken sen, minkä kanssa olin painiskellut 49. Onnistuimme tekemään aivan uskomattomia kappaleita vasemmalla kädellä. – Antimatterin kiehtovuus perustui siihen, että minä ja Mick Moss teimme musiikkia hyvin eri tavalla. Biisit olivat kuin eri albumeilta. Yrityksiä ja erehdyksiä Draamaan kyllästynyt Patterson perusti sooloprojektin nimeltä Íon, jonka Madre, Protégenos -debyytti näki päivänvalon hänen Antimatterista lähtöään seuranneena vuonna. Asuin keskellä maaseutua, jonne pystytin oman studioni. Ainoa vaihtoehto oli tehdä sooloalbumi: The Eternity Suite ilmestyi vuonna 2015. – He eivät vain liioitelleet tapahtunutta vaan keksivät asioita. – Yhtäkkiä Mick halusikin tehdä valtavirtaan istuvampaa laulaja-lauluntekijämusiikkia. Eteeristä alternativea, triphopia ja ambientia. – Ensimmäinen levymme The Brink [2011], jonka tein australialaisen The Eternal -bändin Mark Kelsonin kanssa, onnistui vaivattomasti. Kaiken tapahtuneen jälkeen sellainen elämä sopi minulle hyvin. – Kaiken huippu oli, kun silloinen laulaja-kitaristimme Simon Flatley ilmoitti vuonna 2014 yllättäen, ettei halua kuulua enää bändiin. Annoin heidän jopa käyttää vanhoja soittimiani kiertueillaan ja pysyimme vielä vuosia yhteydessä. Seuraavien vuosien ajan mietin usein, onko minulla vain huonoa onnea vai olenko huono hoitamaan asioita musiikin ympärillä. Kun teimme Planetary Confinementin [2005], maailmamme eivät enää yhdistyneet, vaan levy koostui Mick Moss -kappaleista ja Duncan Patterson -kappaleista. Suljin itseni ympäröivältä maailmalta jopa niin totaalisesti, etten käyttänyt internetiä lainkaan vuosiin. Kaikki kuitattiin jotenkin virnuilemalla ja huumorilla. Siihen se vaivattomuus sitten jäikin. – Kun saimme toisen albumin valmiiksi, levy-yhtiömme perustaja lähti firmastaan. – Olin taas tilanteessa, että olin tehnyt Íonille yhdenlaista musiikkia ja säveltänyt pöytälaatikkoon jotain ihan päinvastaista, eli tässä tapauksessa alternative metalia. Jotenkin se käänne sopi käsikirjoitukseen täydellisesti. – Mick ei ottanut sitä kovin hyvin. – Teimme musiikkia, jossa olin eniten kotonani. Sain häneltä mammuttimaisen meilin, jossa hän haukkui minut, kertoi olevansa paljon parempi muusikko kuin minä ja rikastuvansa Antimatterilla joko minun kanssani tai ilman minua
– Kokeilin tehdä levyn Pledgen joukkorahoituksella ja sävelsin sydämeni kyllyydestä tyylistäni minimalistista, elektronista, akustista ja melankolista musiikkia. Musiikkia, jossa erilaiset tummanpuhuvat sävyt pilkahtelevat merkityksellisesti. Grace Road on musiikkia, jota olen pohjimmiltani aina tehnyt. Myös Grace Roadissa on kyse siitä, miten juuri tietyt asiat soitetaan oikealla hetkellä ja osuvalla tavalla – siten kuin vain minä voin tehdä ja kuten haluan juuri nyt sieluani esitellä. Oman elämäni tapahtumissa piehtaroimista ja muiden tarinoiden kuuntelemista pullojen äärellä. – Pidän musiikista, joka kuulostaa yksinkertaiselta, jopa helpolta. Pohjalta tasapainoon Loputtoman tuntuisen kivireen vetämisen jälkeen Patterson vajosi itsesyytöksiin. Juuri siksi annoin niin paljon ja niin usein anteeksi, jo Anathema-vuosinani. ”Eniten elämänmittaisen alkoholinkäytön lopettamisessa kaihertaa se, että ihmisten huono käytös ärsyttää enemmän kuin haluaisin.” 50. Moni sanoo, että AC/DC on yksinkertaista musiikkia, mutta kukaan muu ei osaa tehdä tai soittaa sitä. – Näin peilissä parrakkaan, ylipainoisen ja naamastaan punoittavan hahmon, jota en enää tunnistanut. Siinä kuuluvat aika monet eri vuosikymmenet ambientin ja elektronisen musiikin uumenista. Hän ei voinut uskoa, mihin kuntoon olin itseni päästänyt, ja se läpi yön kestänyt keskustelu herätti minut. Se kaikki johtui tukahdutetuista traumoista. Annoin kuulemma ihmisten kävellä ylitseni. – Grace Road -kappaleessa palataan kadulle, jolla asuin pienenä. Lopetin hiljalleen juomisen ja kävin ensi kertaa terapiassa. – Minulle sanottiin kerta toisensa perään, etten ole hirveä ihminen, vaan kyse on ennemmin siitä, että olen liian kiltti. Kaiken oli muututtava. Pledge oli vielä tuolloin nuori yritys, ja ennen kuin he ehtivät tilittää minulle kuuluneita rahoja, koko senaikainen versio firmasta meni jonkinlaiseen konkurssiin. Hän sanoo kokeneensa urallaan niin paljon huonoa onnea ja outoja käänteitä, ettei enää pystynyt syyttämään niistä ketään muita kuin itseään. En kuulemma osannut asettaa rajoja tai pitää kuria bändeissä, vaikka musiikki oli minun kirjoittamaani ja olisin ansainnut siitä kunnioitusta. – Ryyppäsin aamusta iltaan ja joskus illasta aamuun. Ihme kyllä nousin kuoleman partaalta onnelliseksi, lopulta perheelliseksi ihmiseksi. vuosikymmenten ajan. – Eniten elämänmittaisen alkoholinkäytön lopettamisessa kaihertaa se, että ihmisten huono käytös ärsyttää enemmän kuin haluaisin. Siitä tuli itselleni hyvin tarpeellinen terapiaprojekti, ja pian huomasin, että myös kuulijat ottivat sen omakseen. – Olin päätynyt Meksikoon ja pinnan alla kytenyt alkoholismini pääsi valloilleen. Ennen kaiken pystyi kuittaamaan muutamalla, minkä jälkeen mikään ei tuntunut enää niin vakavalta. Aloin olla todella itsetuhoisessa tilassa, kun eräs ihminen baarissa tunnisti minut, tiesi kuka olen. Kun kuuntelet Quiet Lights -kappaletta, kuulet sen tunteen, kun olin täysin toivoton enkä oikeastaan tuntenut enää yhtään mitään. Jos heräsin ennen aamukymmentä, se oli hirveää, koska baarit eivät olleet auki ja ryyppäsin aina muiden kanssa. Pohjalla ollessani kaikki nuoruuteni demonit kaivautuivat esille. – En sano, että vuosikausien ryyppäämisen lopettaminen on helppoa, mutta minulle siihen riitti yksi tapaus. – Albumi kuulostaa yhtä aikaa hyvin keveältä ja raskaalta. En saanut penniäkään. Sellaista elämäni oli muutaman vuoden ajan. Pilkkopimeää ja silti valoisaa musiikkia. Se toi musiikin takaisin sydämeeni. Se ahdisti minua, kunnes huomasin asiassa toisen puolen: sen sijaan, että olisin turruttanut itseäni alkoholilla, tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan. Yhdessä vaiheessa minulla ei ollut edes henkilöllisyystodistusta. Aloin pelata jalkapalloa ja rakentaa identiteettiäni uudelleen. – Olen pitkästä aikaa utelias ja luottavainen sen suhteen, että luova elämäni voi jatkua vielä pitkään. – Nyt kun asiat näkee ja kokee jatkuvien alkoholisumujen ja toistuvien nollausten sijaan liiankin kirkkaasti, ympäröivä epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy kärkevämpänä kuin koskaan. Pattersonin viime vuosina kulkema matka on saanut nyt taiteellisen muodon: Grace Road ei ole vain hänen toinen sooloalbuminsa, vaan kaikessa riisutussa herkkyydessään ikkuna hänen elämäänsä. – Taloudelliset asiat menivät kuitenkin täysin sotkuun. Myös studiokulut olivat minimaaliset, eikä albumissa ollut mitään riskiä. Ajoin itseni niin suuriin ongelmiin, että asuin muutaman vuoden ajan tuttavieni nurkissa
VUONNA 1984 kuuden biisin Rock Attack -demolla julkaisu-uransa startanneen Roughin soundi henkilöityy vahvasti laulaja Anny Wichardtiin. Keskitempoisemmat She’s a Killer ja This World Is on Fire noudattelevat levyn yleislinjaa, mutta eivät sinällään erotu massasta. Yhtyeen ainut pitkäsoitto ansaitsee kuitenkin paikkansa eurooppalaisen vanhan liiton heavyn kaanonissa. Tämän jälkeen Rough teki vielä bändin nimeä kantavan demon vuonna 1991, joskin kitaristi Portugallia lukuun ottamatta täysin eri kokoonpanolla. 52. Jo demolta löytyneet Restless Kind ja Shout It Out kulkevat kuin pikajuna, ja niiden välissä mesoava Rock Until You Drop julistaa raskaan rockin ilosanomaa Def Leppardin parhaiden päivien henkeä heijastellen. Kuten Youtubessa First Cutin audioraidan esittelytekstissä kerrotaan, bändin tunnetuimmalta kokoonpanolta yksinkertaisesti loppuivat hyvät biisi-ideat, ja Roughin ura oli käytännössä taputeltu jo vuonna 1989 – oikeastaan ennen kuin se pääsi edes kunnolla vauhtiin. Just Friends on First Cutin ainoa, aikakauden tuotantoja sovitustyylille vahvasti uskollinen balladi. Kappale ei ole albumin parhaimmistoa, vaikka esiintyi myöhemmin yhdellä levy-yhtiö SPV:n kokoelmalla. Kitaristit Rainer Portugall ja Ernst Schlafer tikkaavat kaikki genrestandardit täyttäviä riffejä tarkasti, liukkaita soolojuoksutuksia unohtamatta. Toisinaan bensaa on vain tankillinen, mutta Roughin kohdalla sillä synnytettiin jotain, mitä rehellisen heavy metalin ystävät voivat pitää hyvänään vielä näin vuosikymmeniä myöhemminkin. Hiomaton timantti ROUGH First Cut SPV 1988 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Saksan Mainzissa vuonna 1981 perustetusta Rough-yhtyeestä ei juuri löydy tietoa, ja verraten lyhyt oli bändin urakin. Rock the Gates of Heavenillä Anny Wichardt pääsee väläyttämään ensimmäisen kerran kunnolla, mikä on laulajana naisiaan. Michael Kaiserin rumputuli on suoraviivaisen tehokasta valaen yhdessä Martin Albrectin bassolinjojen kanssa biisien perustukset kuntoon. Nainen tekee bändin ainoasta albumista erittäin onnistuneen Doroja Warlock-pastissin, eikä Wichhardt häpeä yhtään perinteisen heavyn kruunaamattoman kuningattaren Doro Peschin rinnalla. Jälkimmäisessä yhtä pääroolia vetävät Matthias Ulmerin koskettimet, jotka pysyvät ajan tyylin mukaisesti introriffiä lukuun ottamatta taka-alalla. Rough oli First Cutilla levyn kansikuvaa peilaten vielä jokseenkin hiomaton timantti, vaikka silloinen Scorpions-tuottaja Dieter Dierks operoi hanikoiden takana ja teki levystä soundillisesti aikansa tuotteen. Myös Acceptin perintö on levyllä vahvasti läsnä. Toinen selkeä kiipparibiisi, levyn eeppisesti päättävä kertosäeveturi Tonight tuskin jää perinneheavyn aikakirjoihin, mutta kertoo selkeää sanomaa siitä, mihin kaikkeen Roughilla olisi lopulta ollut mahdollisuuksia. Nightmare on sävellyksenä simppeli, mutta biisin draivi on vastustamaton. FIRST Cutin myötä Roughin tie vei kiertueelle niin ikään uraansa aloitelleen power metal -yhtye Axxisin kanssa. Saksalaisviisikko pääsi avaamaan keikkoja tiettävästi myös itselleen WASPille. FIRST Cutin energia kumpuaa pitkälti tempoista ja melodioista
@episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti Kaikki elokuvista episodi.fi
Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. Selvitätkö tiesi ulos. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . TAMPERE . TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON
Bändin ura päättyi Abbathin ja sen toisen ydinhahmon Demonazin kiistoihin, joita puitiin oikeudessa saakka. Mies päätyi loppuvuoden 2019 surullisenkuuluisan Argentiinankeikan jälkimainingeissa katkolle, ja samoihin aikoihin Wallace sai bändistä monoa ja lähti niin ikään katkaisuhoitoon. Norjalainen Olve Eikemo eli Abbath Doom Occulta nousi underground-tähteyteen legendaarisesta Immortalista. Motörhead ja NWOBHM kuuluvat ehkä selkeimmin. Taitavat ihmiset kykenevät kopioimaan idoleitaan niin luontevasti, että lopputuloksena syntyy jotain ikiomaa. Bömbersiä. Tästä puolesta on pitänyt huolen Faith No Moren ja Rob Halfordin masteroijamies Maor Appelbaum. Kaksikkoa tuskin silti enää samassa kokoonpanossa nähdään. Mikäpä siinä, jos levy toimii näin hyvin. Kiistoihin oli siis saatu jonkinlainen päätös. Ei Abbathia kehtaa plagioijaksi syyttää, mutta ei tässä lopulta ihan hirveästi omaa ole. Se on ehdoton hitti, joka kiteyttää koko levyn täydellisesti. Jopa levyllä kuultava Metallica-laina Trapped Under Ice on oikein passeli veto, vaikka sekin on vedetty Motörheadmuotin läpi. Fanien kuvaamilta videoilta voi todistaa umpijurrisen Abbathin toilailua lavalla ja sen ulkopuolella. Eri sekavuustiloissa olevan Abbathin on todistettu sössöttävän milloin mitäkin ja vaikka missä. Yhtyeen kolmas albumi Dread Reaver on rakennettu selkeistä elementeistä, taatusti Abbathin oman elämän ääniraidasta, johon on otettu isot palaset blackja heavy metalia ja heitetty sekaan pari tuopillista hard rockia. Soundit ovat syvät ja eläväiset. On vaikea sanoa, sävelsikö Abbath uuden levyn selvistelykautensa aikana, mutta ainakin se on black metalin Lemmyltä tähän asti parasta kamaa. Levy kuulostaa komealta. Hauska mies – mutta onhan hänessä melko paljon klassista surullisen klovnin hahmoa. Siinä hevi kohtaa Motörheadin ja jääkylmän black metalin. Abbath on tästä hyvä esimerkki. Abbath on oman elämänsä rokkitähti. Levyn ensimmäinen sinkkubiisi Dream Cull oli ymmärrettävä valinta. Bändissä ovat jälleen myös basisti Mia Wallace – joka soittaa kuitenkin vain neljällä biisillä Abbathin hoitaessa loput – ja hieman tuntemattomampi kitaristi Ole André Farstad. Immortal teki vuonna 2018 yllättäen paluun lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen julkaisten Northern Chaos Gods -nimisen levyn ilman Abbathia. Abbath on showmies, joten musiikkinsakin pitää olla massoja viihdyttävää. Abbath ei jäänyt Immortalin jälkeen lepäämään laakereillaan vaan perusti omalla nimellään bändin, jonka kokoonpano on nyt sama kuin edellisellä Outstriderlevyllä (2019). Niko Ikonen Black metalin Lemmy viihdyttää Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ABBATH Dread Reaver SEASON OF MIST FR A N C IS C O M U N O Z ARVIOT 55. Muun muassa Before the Dawnissa soittanut Ukri Suvilehto paukuttelee levyn kannut. Tuotantoon on haettu paitsi edellä mainittua brittilegendaa myös KISSiä, Manowaria ja Bathorya. Kuka saa käyttää bändin nimeä ja niin edelleen. Dread Reaver on erinomainen levy, joka luottaa jo ennestään tuttuihin ja toimiviin ratkaisuihin. Mahtava biisi, ehkä jopa tuleva klassikko. Vähän niin kuin Norjan Azazel! Eikä tämä sekoilu ollut mitenkään ainutkertaista
Let There Be Witcheryssä ei ole Midnightin tunteville mitään uutta, mutta juuri siksi se toimii niin hyvin. Sekin soittaa tietysti melodisesta heavystä ja hard rockista ammentavaa musiikkia. Bändin musiikki on pikimustaa, lohdutonta ja ilotonta doomahtaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Okkultistista tunnelmaa tukevat paikoitellen hienot akustiset kitarat ja synat, jotka johdattavat kuuntelukokemuksen kohti kauhuleffamaisia tunnelmia. Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on profiloitunut vahvasti myös tuottajana, äänittäjänä ja Frontiers-lafkan in-house-säveltäjänä. Tämä tuottaa tasaista laatua, mutta aika vähän yllätyksiä. Jyrkän nihilististä tavaraa, joka ei juuri maailmaa tai sen ihmisiä syleile. Myös biisien nimet ovat taattua laatua: etenkin Nocturnal Molestation saisi jonkin toisen bändin levyttämänä aivan toisenlaisen kaiun. Kun kyseessä on Midnight, ties minkälaiset törkyilyt sivuuttaa arkipäiväisenä juttuna. Se vaa death metalia. Motörhead-henkistä heviä black-, thrashja speed metal -otteella soittava yhtye on yhtä tunnistettava ja omaleimainen kuin oletettu esikuvansa. Parhaita paloja on vaikea valita, sillä todella koukuttavia vetoja on lähes koko albumin mitalla. Ja sehän on. Nostalgia välittyy, muttei mitenkään ikävältä lemuten, vaan mukavasti nautintohermoja kiusoitellen. Fires of the Dying World on tunnistettavasti kotimainen teos ja samalla mystinen palapeli, josta kuulee myös ulkomaisten kärkinimien vaikutteita. Niko Ikonen DESOLATE SHRINE Fires of the Dying World DARK DESCENT Fires of the Dying World on vuonna 2010 perustetun Desolate Shrinen viides täyspitkä. MIDNIGHT Let There Be Witchery METAL BLADE Vuonna 2003 perustettu yhdysvaltalainen yhden miehen bändi Midnight on julkaissut neljä kovin kehuttua levyä. 34-minuuttinen levy on ohi niin pikaisesti, että se pyörii helposti parikin kertaa yhdeltä istumalta. Edge of Forever ei ole kyykkytavaraa, vaan ehkä hyllyn keskivaiheille sijoittuvaa laatubulkkia. Levyn alkupään biiseissä on ehkä pientä kankeutta, mutta sen vauhdikkaammat kappaleet mylvivät suorastaan mahtavan raivokkaasti. Elli Muurikainen H A N N A H V E R B E U R E N EDGE OF FOREVER Seminole FRONTIERS Laulaja-kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio on tuhannen ja yhden projektin mies. Del Vecchio on kokenut ammattimies, joka on löytänyt ajat sitten oman formaattinsa ja tapansa tehdä asioita. Seminole on kaikin puolin pätevästi tuotettua tavaraa, jota on ihan mukava kuunnella, mutta jotenkin teolliselta jälkimaulta ei voi välttyä. Tuotannollisesti levy kumartelee kohti 1990-luvun alun ruotsalaista Sunlight Studiota ja Kalifornian kuuman auringon alla lekottelevaa Morrisoundia. Nyt mies on palannut kotikonnuilleen oman bändinsä pariin. Heti kärkeen on pakko todeta, että se on myös orkesterin levyistä ehdottomasti tasapainoisin ja paras. Aivan varmasti kuluvan vuoden parhaimmistoa. Se nyökyttelee kohti 1990-luvun alkupään kuoloa, ja onpa seassa myös ritualistisempaa black metal -tunnelmaa. Viides jatkaa tuttua kaavaa aina kamalaa kotikutoista kansikuvaa myöten. Tämänkaltaisen, niin vahvasti omaa juttuaan tekevän yhtyeen ei pidäkään uudistua, jos vanha menetelmä on todettu vedenpitäväksi
Vermilion tarjoaa monitasoista tunteiden tulkintaa hyvin tiivistetyssä muodossa. Slægtin musiikissa black metal kohtaa perinteisemmän heavy metalin ja rockin. Joni Juutilainen MESHUGGAH Immutable ATOMIC FIRE Huh. Koskinen DARK FUNERAL We Are the Apocalypse CENTURY MEDIA Myönnetään, olen syventynyt Dark Funeraliin viimeksi kunnolla debyyttilevy The Secrets of the Black Artsin (1996) aikoihin. Goddess saattaa olla Slægtin uran kannalta pieni läpimurto, mutta yhtyeen tuotannosta aiemmin diggailleet tuskin ovat täysin vakuuttuneita. Vaan missä kunnossa on Dark Funeral vuonna 2022. Sen jälkeen olen tyytynyt lähinnä albumien kertakuunteluun ja ihastelemaan Nils ”Dominator” Fjellströmin naurettavan nopeaa tikkausta Hail Murderin livevedossa. Tunti ja kahdeksan minuuttia Meshuggahia on jykevä annos, mutta bändi on onnistunut viilaamaan sointinsa sellaiseen jamaan, että massiivinen kokonaisuus ei tukehduta. Etenkin hevimusiikille tyypillistä pseudoitämaisuutta henkivä Wrong Dimension on keskitempoisessa jynkyttelyssään oikeiden asioiden äärellä. Kimmo K. Kenties liiankin. Jonkinlainen vanhan Old Man’s Childin, Revealin ja Tribulationin sekoitelma kuulostaa yhä mielenkiintoiselta, ja tällä kertaa bändi on päättänyt hellittää otettaan mustasta metallista entisestään, mikä lienee kaupallisesti ajateltuna viisasta. Dark Funeral on kuin black metalin Arch Enemy – enkä tarkoita tätä vain negatiivisessa merkityksessä, sillä toteutus on kyllä kohdallaan. Osa Týrin kappaleista on vieläpä laulettu fäärin kielellä, mikä saa bändin metallin kuulostamaan stereotyyppisen vahvasti juuri skandinaaviselta. Niin satunnainen pillipiiparointi kuin myrskyävä mutta melodinen black metal taittuu Heltekvadilta luontevan kuuloisesti. Eklektisesti musisoiva yhtye tuo väistämättä mieleen Leprousin ja Pain of Salvationin kaltaiset genrejyrät, vaikkei suoraan näiltä kuulostakaan. Koko hommaa leimannut uniikkius tuntuu nimittäin hieman uupuvan. Kahdeksan studiolevyn jälkeen sellaisen tekee Týr, joka lyö äänija kuvatallenteena julkaistavalla A Night at the Nordic Housella hynttyyt yhteen Färsaarten sinfoniaorkesterin kanssa. Asenne tekemiseen on kuitenkin samanlainen. Albumilta löytyy sopivasti vähän kaikkea, mutta meininki on yhtenäinen ja kantaa mukavasti läpi keskinkertaisempienkin hetkien, jotka nekin ovat selvästi genrensä perustarjonnan yläpuolella. Meshuggah keskittyy kuulijan eksyttämisen sijaan luomaan hypnoosin hyödyntämällä toistoa ja nyansseja. Oddland on siitä jännä yhtye, että sen musiikki kurkottelee moniin eri suuntiin, mutta samalla sen sävellykset ovat äärimmäisen ytimekkäitä ja fokusoituneita, eikä niitä ole lähdetty venyttämään väkisin eeppisiin mittoihin. Pahantahtoinen tunnelma ja karkea väkivalta eivät tahdo välittyä muovin alta, vaikka blast-naputusta todellakin riittää. Muutama hitaammin maalaileva kappale ja korostetun ruotsalaiset melodiat värittävät pakettia, joka toistelee uskollisesti bändin aiempia tekemisiä. Yllättävänkin liveltä ja orgaaniselta kuulostava Goddess esittelee leikittelevää soittoa, joka on muodostunut Slægtin tavaramerkiksi. Ainoa alkuperäisjäsen Lord Ahriman piiskaa palkollisiaan päällisin puolin vimmaisiin suorituksiin, mutta tietty teollinen vaikutelma tästä välittyy. Heltekvadin ensimmäinen kokopitkä on vakuuttava näyte siitä, mitä syntyy, kun mustaa metallia lähdetään uudistamaan sen perusarvoja unohtamatta. Nykyään jokainen uskottava ja riittävästi mainetta niittänyt hevibändi tekee sinfoniaorkesterilla höystetyn livealbumin. Kari Koskinen HELTEKVAD Morgenrødens Helvedesherre EISENWALD Tanskasta tuntuu puskevan paljon mielenkiintoiselta kuulostavaa black metalia, jonka piiriin voidaan lukea myös toissa vuonna syntynyt Heltekvad. Kahdeksantoista raidan mittainen otanta Týrin tuotannosta on hiottu soiton osalta tappiinsa, ja keikka on sinällään varsin onnistunut. Keskiaikaisista teemoista innostuneen kolmikon taustalta löytyy kokemusta jonkin verran nimeä saaneesta Afskystä, joka on musiikillisesti samalla kartalla kuin Heltekvad. Vastaavia bändejä ovat musiikin puolesta myös Peste Noire ja Ungfell, joten Morgenrødens Helvedesherren yleisotetta voi kuvailla ennakkoluulottomaksi. Ei Immutable helppoa musiikkia ole, mutta yhtymäkohdat verrattain suoraviivaiseen Destroy Erase Improveen (1995) ovat ilmeiset. Mikko Malm TÝR A Night at the Nordic House METAL BLADE Färsaarelainen Týr on ollut alusta pitäen oma kiinnostava lukunsa pohjoismaisessa hevikaanonissa, eikä vähiten siksi, että yhtyeen progressiivisessa metallissa vanhat färsaarelaiset balladit yhdistyvät yleiseen pohjoismaiseen mytologiaan. Dvd-julkaisun kuvausjälki on kuitenkin turhan staattista ja yleisilmeeltään kovin riisuttua, vaikka pakettiin olisivat istuneet hyvin teatraalisemmatkin puitteet. Immutable on pituudestaan huolimatta rennompi ja helpompi sulattaa kuin mikään bändin julkaisu vuosikymmeniin – ja siksi loistava. Mukana on myös muutama instrumentaali, joista kahdella rumpuja ei kuulla lainkaan. Tällä kertaa se ei vain tunnu aivan riittävän, sillä yhtye täräyttää uransa etsikkohetkellä ”vain hyvän” albumin. Hieman alle 40-minuuttinen albumi soljuu mukavasti läpi koko kestonsa. on hyvä tuuraaja, kun pitää keksiä Eclipsen tilalle jotain muuta kuunneltavaa. Plussaa tulee myös neljään raitaan jaetun nimibiisin vahvoista Kansas-tunnelmista. Ei yllätyksiä, ei kosmeettisia virheitä – eikä myöskään juuri mitään, mikä onnistuisi rikkomaan ulkokultaista vaikutelmaa. Kitaratyön päärooli ilmenee hidasta vyöryttelyä runsaasti elävöittävissä leadeissä. Fanit tietävät mitä saavat, ja muille ei jää käteen oikeastaan mitään. Yhtye on pyöristänyt kulmiaan siinä määrin, että koko albumin kuuntelee kivuttomasti kertaheitolla, vieläpä mielellään. Levy alkaa viiteen raitaan jaetulla Vermilion-suitella, joka on kokonaisuudessaan levyn parasta antia, etenkin sen viimeinen osa Emancipator. Suiten lisäksi levyltä löytyy kolme muuta kappaletta, joista yksi on eräänlainen välisoitto. Ylenpalttinen venkurointi ja tekninen briljeeraus ovat nyt alisteisia iskevälle djent-runnomiselle ja viekkaille melodioille. Immutable on enemmän kitarakuin rumpulevy, mitä alleviivaa yleistunnelmaltaan totuttua pohtivampi ja leijuttelevampi lähestymistapa. Pääasia eli musiikki bändin kaikkine ominaispiirteineen on onneksi niin dominoivassa asemassa, että se riittää perustelemaan tallenteen julkaisemisen. Youtubesta löytyy. Uranuurtaja on hidastanut ja hellittänyt kuristusotettaan aivokurkiaisesta ja löytänyt samalla sointiinsa sitä mitä on karttanut viimeiset 25 vuotta: selkeyttä. Toivottavasti myös trion tulevaisuus on yhtä antoisa, vastaavia albumeita nimittäin tarvitaan tasoittamaan genreä sakeuttavaa kuonaa. Joni Juutilainen ODDLAND Vermilion UPRISING! Kotimainen progemetalliryhmä Oddland julkaisee kolmannen levynsä kuuden vuoden hiljaisuuden jälkeen. Todelliset kynnet katsotaan kuitenkin vasta Goddessilla, joka on yhtyeen ensimmäinen kiekko isolle Century Medialle, siis selkeästi jonkinlainen nousu kovempien sarjaan. Jaakko Silvast THE FERRYMEN One More River to Cross FRONTIERS Rautaisista tekijämiehistä koostuva melodisen metallin superryhmä The Ferrymen pitäytyy perusasioisARVIOT 57. Mikko Malm SLÆGT Goddess CENTURY MEDIA Tanskalainen Slægt on tehnyt kolmella ensimmäisellä levyllään kovaa jälkeä
Romero on uudemman sukupolven parhaita heavy-ääniä ja yksi levyn kannattelevista voimista. Joni Juutilainen sa eli melodisen metallin takuuvarmassa päädyssä. Väliosassa tehdään lyhyt hyppäys ihan aitoon progeen. Laulaja Ronnie Romero taas tunnetaan niin oman yhtyeensä Lords of Blackin kuin Michael Schenker Groupin ja Rainbow’n viimeisimmän inkarnaation keulakuvana. Vaikutteista selvimpänä kuuluu 1980-lukulainen hard rock, mutta Ghost-suodattimen läpi tungettuna. Mahtipontisiksi tarkoitetut alkusoitot voi yleensä hypätä yli, mutta Imperan avaava Imperiuminstrumentaali puolustaa eeppisillä tunnelmillaan vahvasti paikkaansa. Vastaavanlaista äkäisyyttä olisin kaivannut mukaan enemmänkin. Vaikka Ghostin occult rockista ja perinteisestä heavy metalista ponnistava alkuperäinen tyyli on muokkautunut levy levyltä liukasliikkeisemmäksi ja samalla massiivisemmaksi, Impera on tähän mennessä suurin loikka uuteen suuntaan – ja silti johdonmukaista jatkoa aiempaan. Muun muassa Ragessä sekä Axel Rudi Pellin, Yngwie Malmsteenin ja Tarja Turusen yhtyeissä rumpaloinut Mike Terrana on pitkän linjan veteraani, ja Magnus Karlsson on tullut viimeisen 14 vuoden ajan tutuksi Primal Fearin kitaristina. Sävellykset pitävät kutinsa kautta levyn ilman sen kummempia nousuja tai laskuja. Fäghringillä luonto herää henkiin keväisissä ja energisissä merkeissä. Kohtalokkaan intron jälkeen kuullaan ehkä hieman yllättäenkin levyn ilomielisin ralli Kaisarion, joka on kuin yhdistelmä David Lee Rothin soolotuotantoa ja kaikkein pop-pitoisimman laidan Rushia. Toki Karlssonin sävellyksillä ja Terranan jämäköillä täsmäiskuillakin on osansa yhtälössä. Ei muuten ihan tavallisin ratkaisu näinkin vahvasti black metaliksi identifioituvan musiikin parissa! Bhleg on hyvässä iskussa, ja levytetralogian jälkeen on hyvä lähteä kohti tulevia haasteita. Fäghring on hieno ja yhtenäinen teos, joka kuulostaa siltä kuin sen on tarkoituskin – keväiseltä. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Albumin luonnollinen soundi antaa tilaa hengittää ja tuo Bhlegin akustista puolta pintaan aiempaa enemmän, mikä tuntuu toimivan siinä missä karkeampi metallikin. FL One More River to Cross on yhtyeen kolmas levy ja jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Mikko Malm GHOST Impera UNIVERSAL Ghostin viides levy on piirua vaille täydellinen jo ensitahdeistaan lähtien. BHLEG Fäghring NORDVIS Bhlegin mielenkiintoinen projekti käsitellä neljällä peräkkäisellä albumilla neljä eri vuodenaikaa on saapunut viimeiseen osaansa. Skandifolkahtavat vaikutteet ja black metal istuivat viimevuotisella Ödhin-levyllä yhteen niin hyvin, että Fäghringin tasokkuus ei tule aivan kulman takaa. Ehkä syvimmällä kasaritunnelmissa ollaan Watcher in the Sky -biisissä, jonka voisi kuvitella vaivattomasti Rattin Stephen Pearcyn laulamaksi. Hieman aggressiivisempi City of Hate erottuu levyltä edukseen. Se on elinvoimainen ja ryhdikäs levy, joka luo tunnelmansa vaivattoman oloisesti pienillä tehokeinoilla, kuten biisien välissä kuultavalla linnunviserryksellä. Oikeastaan tuntuu, että duo on pääsemässä vasta vauhtiin, mikä tuntuu levyjensä taso huomioiden hurjalta
@soundilehti @soundilehti @soundilehti Intohimona musiikki soundi.fi
Sävelet kumpuvavat selvästi Burzumista, mutta ovat hioutuneet kaksikon käsissä norjalaislegendaa paremmalla draivilla kulkevaksi hornamaiseksi menoksi, jonka kuvittelisi istuvan hyvin myös livetilanteeseen. Tällä kertaa nämä ainekset ovat onneksi hieman enemmän lisämausteen roolissa, tukemassa äärimmäisen vaikuttavia lauluja instrumentaalimelodioita. Kyseessä on virkistävän monipuolinen ja moniulotteinen levytys, josta paistaa tekemisen ilo. Kirkkaimpina ilotteluina voisi nostaa esiin biisikolmikon R2rito, Labios Negros ja Luz Y Fer. Paint the Sky on kaikkinensa pätevästi sävellettyä ja soitettua tavaraa, jonka äärellä on helppo viihtyä. Tanakalla raskaudella ja letkeällä vipatuksella soivat kappaleet ovat vahvasti moshattavia ja tanssittavia. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia, joskaan eivät pikimustia. Moni nuoremman sukupolven hevibändi voisi opetella kikan tai kaksi tämän köörin sävellyksistä ja rustiikista tunnelmasta. Bändi välittää esikoislevyllään yllättäen hyvin pätevältä kuulostavaa suomalaista mustaa metallia. 80s rockista hyödynnetään pääosin sen dramaattisimpia piirteitä, minkä lisäksi Ghostin luontainen tummasävyisyys puskee läpi väkisinkin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Vainon musiikki on melankolista ja melodista surinaa, jossa on miellyttävällä tavalla kansallisromanttinen ilmapiiri. Erityiskiitosta sataa trumpetistille ja pasunistille, joiden hilpeät kuviot elävöittävät kappaleita oivallisesti. Jo ensisingle Divide & Conqueriin tutustumalla saa käsityksen levyn loistavuudesta. Tällä kertaa mies pääsee kanavoimaan tavallista enemmän omaa sisäistä Jon Andersoniaan, mikä on aluksi hieman hämmentävää, mutta lopulta hyvin sopivaa. Biisit ovat hivenen hidastempoisempia, mutta riffeistä löytyy tarpeeksi rouheutta ja paikoitellen jopa progeilevaa psykedeliaa, jottei vajaa 50-minuuttinen käy pitkästyttäväksi. Selkokielisemmin kyse on metallisesta hardcoresta, johon on sotkettu hävyttömän paljon skata ja meksikolaista kansanmusiikkia. Tanssija metallimusiikki paiskaavat harvoin kättä näin vaivattomasti. Mikko Malm HELL MILITIA Hollow Void SEASON OF MIST UNDEGROUND ACTIVISTS Maailman tylsimmän black metal -yhtyeen tittelistä ensimmäisillä albumeillaan tiukasti taistellut Hell Militia on palannut vuosikymmenen mittaiselta levytystauolta. Bändin kuudes kokopitkä on loogista jatkoa vuonna 2018 julkaistulle Cruel Magicille. Lalun progehevi ei seuraa genren peruskonventioita kovinkaan täsmällisesti. Kappaleet voi jaotella karkeasti kahteen kastiin, joiden antia on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. Nyt osa kaksi on viimeistelty, ja melko tutuilla linjoilla mennään. Toni Keränen VVORSE Kurjien elegia OFF Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä sisällön neo-crustiksi, mikä kuvaa hyvin yhtyeen musiikillista kehitystä kahdeksan vuoden takaisesta, hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. 8 Kalacasin kolmoslevyllä kuuluu parhaimmillaan hivelevä taito ja näkemys kyseiseen touhuun. Kolmas levynsä on bändin ensimmäinen uuden laulajan Damien Wilsonin (ex-Threshold, Headspace, Star One) kanssa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kuvaillun kaltainen musiikkisirkus kuulostaa hauskalta paperilla ja on sitä myös todellisuudessa. 1:n vuonna 2018. Vaikutteita on otettu muun muassa John Williamsin ja Hans Zimmermanin elokuvasävellyksistä. Turboahdettua ja teknistä taituruutta korostavaa progehtavaa power metalia tukevoitetaan jousilla ja muilla orkesterisoittimilla. Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde kaatamaan, elääpähän vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Rääkylaulustakaan ei ole onneksi tingitty missään kohtaa. Paussi on tuonut yhtyeen sointiin yllättäen uudenlaista puhtia. Selkeimpänä erotuksena on se, että laulajaksi on hankittu kroatialainen hevilaulannan palkkasoturi, Whitesnaken kakkossolistiksikin viime vuonna pestattu voimakasääninen Dino Jelusick. Etenkin instrumentaalinen nimiraita osoittaa, miten hienosti porukan soitto parhaimmillaan svengaa. Niko Ikonen 8 KALACAS Fronteras ATOMIC FIRE Onpas veikeää meuhkaamista. Reilun puolen tunnin kesto on täydellinen, eikä musiikki yritä olla yhtään enempää kuin on, vaan muusikot Keisanen ja Pasanen pitävät homman maltillisena ja simppelinä. Viimeiseksi asetellun Houreesta hurmioon -biisin minimalistiset koskettimetkin pääsevät hetkellisenä tehokeinona hyvin oikeuksiinsa. Suomessa osataan nämä hommat. Kehuista huolimatta Vaino ei ole tehnyt ensimmäisellään mestariteosta, mutta käsissä on selvästi huomionarvoinen debyytti. Mies kertoi jo tuolloin, että jatko-osakin oli suureksi osaksi valmiina. NWOBHM-legenda Satanin uusi levy Earth Infernal kertoo nimittäin maapallon lämpenemisestä ja ihmisen aiheuttamasta tuhosta, helvetillisestä Maapallosta. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, joiden tyyliä voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Mistään aurinkoisesta bilelevystä ei silti ole kyse. Samaisella hevireseptillä on taiottu monia maagisia levyjä, joten miksipä keksiä uutta. Eihän tämä nyt tietenkään debyyttilevy Court in the Actin (1983) veroinen ole, mutta harva bändi soittaa tällaista kasarikamaa vuonna 2022. Vaikka nautin tämän sortin riekkumisen mieluiten mahdollisimman rouheana ja rujona, bändi hoitaa leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, mikä on tässä yhteydessä kehu. Kurjien elegiassa on etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se sisältää melodista, metallista ja siistiä mäiskettä, yllättävyyteen saakka. Mega LALU Paint the Sky FRONTIERS Vivien Lalun vuosituhannen alussa perustama yhtye on aktivoitunut yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 2 INSIDEOUT Symphony X -kitaristi Michael Romeo julkaisi toisen soololevynsä War of the Worlds, Pt. Eetu Järvisalo MICHAEL ROMEO War of the Worlds, Pt. Espanjan kielellä yhteiskunnallisista epäkohdista uskottavasti räyhäävä yhtye kuulostaa jonkinlaiselta System of a Downin ja Slipknotin Meksikoon adoptoidulta hullulta lehtolapselta. Vanhan koulun hevijäärät runnovat idealistista heavy metaliaan perinteiseen tyyliin komeisiin skittakuvioihin ja ylenpalttiseen sooloiluun luottaen. Trumpetit törisevät ja lattaritanssit villitsevät mesoamisen keskellä. Hän halusi kuitenkin antaa kuulijoille kunnolla aikaa perehtyä ensimmäisen osan antiin. Soundit ovat sopivan alituotetut, joten minkäänlainen moderni digitaalisuuskaan ei pääse turhaan valloilleen. Joni Juutilainen SATAN Earth Infernal METAL BLADE Saatana välittää ilmastonmuutoksesta. Toni Keränen VAINO Metsänpeitto WOLFSPELL Keski-Suomen synkistä metsistä saapuva Vaino koostuu Ancient Obscurityn ja Tuhonsiemenen kaltaisten pienen profiilin black metal -yhtyeiden jäsenistä. Vierailijoita löytyy melkoinen läjä Steve Walshista ja Jens Johanssonista Jordan Rudesssiin ja Simon Philipsiin. Välillä fokus hieman katoaa, muttei koskaan turhan pitkäksi aikaa. Yhdysvaltojen Orange Countyssa vuonna 2003 perustetun, seitsemän latinalaisamerikkalaista sisältävän bändin musiikissa määrittyy oma genre: latin skacore. Iso hatunnosto 68-vuotiaan Brian Rossin luotsaamalle Satanille. Yhtyeen valtteina ovat tavallista korostetummat jazz rockja fuusioelementit. Tämä on perusteltua, olihan ensimmäinen WoTW aikamoinen köntti massiivista ja ylitsevuotavasti sovitettua materiaalia, jonka tyylimääritelmäksi annettiin termi cinematic metal. Metsänpeitto sisältää periaatteessa hyvin tavanomaista black metalia, mutta jokin tässä vain toimii. Omasta puolestani Wilson on tervetullut lisä ryhmän riveihin
Monumentaalisen komeista kappaleista voisi kirjoittaa kirjan. Nämä eräänlaiset demotulkinnat osoittautuivat niin hyviksi, että Lucassen halusi ne kaikkien kuultaviksi. Esimerkiksi Tony Martinin vedon Lost Children of the Universesta olisi ihan hyvin voinut nostaa pääversioksi. Bonuslevyllä kuullaan vielä samat kappaleet uusilla laulajilla. Edellisellä kahdella levyllä lauloivat kultakurkut Floor Jansen, Russell Allen, Damian Wilson ja Dan Swanö, mutta nyt jokaisella yhdellätoista biisillä on eri solisti. Välissä Arjen Anthony Lucassen on tehnyt muun muassa soololevyn ja kolme Ayreon-albumia, joten Star Onen paluun venymisen ymmärtää. Hyvää on silti kannattanut odottaa: Revel in Time on jumalainen progemetallikokonaisuus. Tämän tilan puitteissa on vain tyydyttävä toteamaan, että tähän levyyn kannattaa tutustua! Toni Keränen LO R I LI N ST R U T H ARVIOT 61. Hämmentävää on myös se, että levyn julkaisusta on jo yli kymmenen vuotta. ARJEN ANTHONY LUCASSEN’S STAR ONE Revel in Time INSIDEOUT w Star One -projektin edellinen albumi Victims of the Modern Age oli hämmentävän loistava. Mainitun nelikon lisäksi mukana on sekä vähemmän tunnettuja nimiä, kuten Brittney Slayes (Unleash the Archers) ja Brandon Yeagle (Crobot), että Joe Lynn Turnerin ja Jeff Scott Soton kaltaisia kehäkettuja
Raskassoutuisena valuvan musiikin mystinen vääjäämättömyys ja paino huokuu hämmästyttävää varmuutta ja voimaa. Muistin albumin paljon huonommaksi kuin se lopulta oli, mutta ei tämä vieläkään hirveästi mieltä lämmitä. Mieleen ei tule suoranaisesti yksikään toinen bändi, mutta sen otteet ovat jossakin Napalm Deathin hitaimpien goottijurnutusten, Godfleshin sekä Celtic Frostin ja Triptykonin leikkauspisteen tietämillä, vielä synkän post-rockin suuntaan tähyillen. Hell Militian takaa löytyy kovia kehäkettuja Antaeusin, Temple of Baalin ja Vorkreistin tasoisista tunnetuista ranskalaisbändeistä, mikä myös kuuluu yhtyeen rujossa ja takuuvarmasti elämän pimeällä puolella liikkuvassa mustassa metallissa. Se on luonteva jatke Jacob’s Ladderille (2012), mutta kääntää samalla kurssia hitusen mielenkiintoisempaan suuntaan. Plague God on erittäin vakuuttava viiden biisin albumi, joka nousee tekijöidensä yläpuolelle. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan. Tunnelmissa on harvinaisen paljon synkkää musertavuutta, olipa laulu sitten eläimellistä karjuntaa tai sävykkäämpää ilmaisua. Yli 20 vuotta sitten perustetun Hell Militian on hankala kuvitella tekevän enää huippujulkaisua, joten Hollow Void saattaa hyvinkin jäädä bändin uran kohokohdaksi. Puolet yhtyeestä on Amenrasta, kitarassa on Neurosisin Scott Kelly ja rummuissa Iggor Cavalera. Elli Muurikainen E-L-R Vexier PROPHECY Vexier on yksi niistä levyistä, joiden mikä tahansa yksittäinen biisi kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa meno taantuu tasaisen harmaaksi massaksi. Sääli, sillä bändiltä olisi toivonut kuulevansa säväyttävämpiä suorituksia. Albumilla on pistetty uusiksi ainakin Dave Paddenin lauluosuudet, biisijärjestys ja rumpuraidat. Joni Juutilainen ANNIHILATOR Metal II EAR Kanadan kovimman rässibändin sooloprojektikseen muuttaneella Jeff Watersilla on hämmästyttävä kyky tehdä valintoja, joita kuulija ei voi käsittää. Uudella versiolla noin 90 prosenttia näistä suorituksista on alennettu taustalauluiksi. Isossa kuvassa kyse on kuitenkin yhä genren perustavarasta, eikä aina sanan positiivisessa merkityksessä. Nelikon tuottama raskaanmusta aines on erittäin vakuuttavaa. ABSENT IN BODY Plague God RELAPSE Projektibändihän tämä on, mutta sen debyyttialbumista kuulee, että kuvio on muhinut kunnolla. Asia selvä. Tehtävässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään levyn sisältämistä elementeistä ei onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä, eikä siinä näin ollen onnistu kokonaisuuskaan. Santuran (Triptykon, Dark Fortress) tuhdeilla murjontasoundeilla varustettua, tunnelmallisesti tarinoivaa lanaamista. Koskinen tyeen historian unohdettavimmista levyistä. Tarjolla on bändin aiemmilta levyiltä tutun luottomiksaajan V. Siitä ei puutu aggressiota tai synkkyyttä, muttei myöskään sävykkyyttä tai surullista mietteliäisyyttä. Kummankaan viimeksi mainitun ominaistatsi ei ole esillä, mutta jos bändi menee tsekkaukseen tunnettujen hahmojen takia, niin hyvä – syytä nimittäin on. Osaltaan tämä on koko post-metal-genren ongelma, vaikkakin E-L-R on istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon. Mega KUOLEMANLAAKSO Kuusumu SVART Kotimaisen kuolodoomin painava nimi Kuolemanlaakso palaa levykantaan kahdeksaksi vuodeksi venähtäneen julkaisutauon jälkeen. Esimerkiksi Couple Suicide ja Haunted toimivat hyvin. Block taas on äärimmäisen osuva valinta hommaan, sillä hän on suurin piirtein yhtä tylsä kuin tämä levykin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista toisiin siirrytään saumattoman tyylikkäästi, oli biisin mitta sitten yli tai alle kymmenen minuuttia. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailut yhdistettynä eteeriseen kaiutettuun lauluun on taas hyvin tyypillistä post-metalille. Trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta, siis doomia, mutta ei siinä kaikkein perinteisimmässä mielessä. Löytyypä seoksesta vielä paikkapaikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Kimmo K. Vexier on hyvin toteutettu yritys edustaa useita eri asioita ja olla enemmän kuin osiensa summa. W IL LI A M LA C A LM O N T IE / SI M O N K A LL A S / SV E N H A R A M B A ŠI . Mukaan on otettu Slayerin vanha pannumies Dave Lombardo ja Iced Earthin vuosi sitten jättänyt laulaja Stu Block. Kiinnostavimmat vedot ovat silti Romeo Delight ja Heavy Metal Maniac – kyllä, ne Van Halenin ja Exciterin biisit. Ratasta ei lähdetä keksimään vieläkään uusiksi, vaan musiikin pääpaino on hyvin suoraviivaisessa tykityksessä. Alkuperäisteoksella kuullaan lukuisia vierailijoita Angela Gossow’sta Anvilin Lipsiin. Jossakin määrin bändi kuulostaa 1990-luvun death metal -tekijöiden doomista, industrialista ja ambientista intoutuneelta offshootilta. Niistä viimeisin on päätös äänittää uudelleen yksi yhARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Kukaan ei tiedä. Hollow Void on tasavahva levy, jonka synkkyys tuntuu läpitunkevalta. Mitä vikaa Mike Manginin vanhoissa paukutuksissa oli. On levyllä sentään onnistumisiakin
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Aihe istuu levyn kalseaan ja hyhmäiseen ilmapiiriin hyvin. Niko Ikonen sesti edeltävällä Tulijoutsen -levyllä (2014). sisältää mystistä ja tunnelmallista musiikkia syvimmässä, mustimmassa muodossaan. ACHERONTAS The Seven Tongues of ?????. Ravenfieldin toinen levy sisältää kaihoisaa ja synkkää melankoliaryöpytystä, josta voi vetää yhtäläisyysmerkkejä niin Paradise Lostin, Sentencedin kuin Katatoniankin Levyn sointi on yhtyeen kuuloinen, mutta siihen on tuotu monta sävyä lisää. The Seven Tongues of ?????. Soundit ovat kaikessa selkeydessään tätä päivää, mutta eivät tylsällä tavalla modernit tai pelkästään kovilla ahtopaineilla jytisevät. Jos bändin edellislevyt olivat teemoiltaan ja tunnelmiltaan melko syksyisiä, uutuudella pureudutaan talviseen kärvistelyyn. ZAZEN SOUNDS Kreikkalainen Acherontas syntyi vuonna 2007 laveylaista okkultistista black metalia soittaneen Stutthofin raunioista. Sen verran vimmaista Chemiciden pieksentä on, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. On myös pelkästään hyvä, että vaikka kaiken tekemisen perusta on vahvasti 1980-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan sieltä edes tuotannollisia arvoja. Sorcerer on kävellyt röyhkeästi omaa teististä polkuaan välittämättä tuon taivaallista muun maailman virtauksista. Toisaalta taas soitto ja sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, eikä maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista löydy mistään kohtaa. P. Säveltäjä Markus Laakso ja kumppanit ovat liikkeellä selvästi kokeilevammin, mutta tällä kertaa ei osuta kunnolla maaliin. Toki tästäkin levystä voi kaivaa esiin erilaisia vaikutteita, mutta eipä se ole järin hedelmällistä, sillä Acherontas seisoo tukevasti omilla sorkillaan. Mega RAVENFIELD Pain ALSTER Saksalaisilla tumman rockin tulkeilla ei ole kivaa, ja he haluavat pitää huolen, että muillakaan ei ole. Jos atmosfäärissä voitetaan, sävellysten iskevyydessä hävitään valitettavan paljon. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionistä sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti. Kappaleissa tarvotaan, pohditaan ja kypsytellään välillä onnistuneestikin, mutta pääasiassa sävelet ovat liian hahmottomia ja jopa monotonisia. Entinen nimi oli ehkä liiankin provosoiva, ja tietenkin bändiä syytettiin natsismista. Eetu Järvisalo CHEMICIDE Common Sense RIPRIDE Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Antichristin Sinful Birthistä vajaa viisi vuotta ja Demoniacin So It Goesistakin reilu vuosi. Nyt on jälleen uuden nahanluonnin aika: Acherontas nousee kirkkaista liekeistä. Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella laulusta riffeihin. Acherontas on kuulostanut aina hyvin epäkreikkalaiselta, eikä uutuuslevy ole poikkeus. Raskaimmissa vyörytyksissäkään ei ole lähellekään samaa tarraavaa imua kuin Uljas uusi maailma -debyytillä (2012) tai erityiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Tämän genren julkaisuista löytyy vastaavanlaista intensiteettiä hyvin harvoin. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi siitäkin, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Infernaalisen kuuma levy. Acherontas sukelsi kohusta välittämättä yhä syvemmälle ortodoksiseen saatananpalvontaan ja mustien mysteerien syövereihin. Lyriikoiden inspiraationa on käytetty maailmaa 500-luvulla piinannutta kymmenvuotista talvea. Levy on sävelletty seitsemälle pimeyden jumalalle ja niiden hallitsemille erilaisille helveteille. Se on julistavaa paatosta, infernon rikkikatkuja ja viiltäviä riffejä suoraan Kreikan sydänmailta Ateenasta. Bändin nokkamies V
Hardenedin avaava Dreamchaser, ensimmäinen sinkku The Road Song ja kutosbiisi Signs of Life ovat välittömiä hittejä, ja sen raskain tuuttaus Allies/ Enemies peesaa tarttuvuudessaan kärkikolmikkoa. Troublessa nimensä luonut laulaja jatkoi tutulla linjalla, ja Wagnerin valittavan laulun taustalla kulkee ilmavasti rokkaava doom-jytistely. Vuonna 2014 perustetun yhtyeen debytointi on niin keskinkertaista kamaa, että heikompaa hirvittää. Tällaisessa musiikissa kuuluu olla autenttisuutta, eikä virheitä tule pelätä ottaa osaksi tunnetta. Hetkittäin vaikuttaa siltä kuin yhtye saisi juonen päästä kiinni, mutta pian se on taas hukassa. Aivan kelpoja, osin vallan hyviäkin biisejä Wagner vähän virttyneesti, mutta kohtuullisella tunteella tulkitsee. Vaikka levyä on valmisteltu useampi vuosi, se kuulostaa harmittavan raakileelta. Näissä kuvioissa vajarit ovat yleensä paremmat kuin överit ja nälkää on hyvä jättää, mutta muutama kertosäeveturi lisää olisi vain parantanut kokonaisuutta. Maalailevampi One by One on puolestaan levyn kirkkain näyte Rough Grind -miehistön taidosta luoda kiinnostavia melodiakulkuja. Yksi timmisti sovitetun ja tasapainoisesti soitetun Hardenedin erityispiirteistä on sen seitsemän biisin lyhyenläntä mitta. Osa jutuista tuntuu kuitenkin aika hätäisesti narulle sipaistuilta, ja lopputulos kuulostaa lähinnä hyvälaatuiselta esituotantovaiheen demolta. Sanoituksetkin ovat jotain, mitä kenenkään yli kaksikymppisen ei pitäisi päästää suustaan. Kimmo K. On valitettavaa, että albumista ei ole majesteettiseksi jäähyväishalaukseksi, vaan se jää vähän uupuneeksi kädenpuristukseksi. Yhtye on parhaimmillaan, kun se yrittää rokata. suuntaan. Levyn voi oikeastaan summata kolmeen kantavaan teemaan: uprisingrecords.de Buy at targetshop.dk Tersivel "To The Orphic Void" Post-metal for fans of The Ocean, Enslaved, Gojira & (early) Opeth OUT NOW As I May "Karu" Modern Finnish melodic metal for fans of In Flames, Oceans & Avenged Sevenfold OUT NOW Oddland "Vermilion" Progressive metal for fans of Tool, Leprous & Pain Of Salvation OUT NOW ARVIOT. Kaikki toivo ei ole siis menetetty. Heavy rock on kaikkinensa läpeensä koluttu karsina, mutta Rough Grind tuo siihen osaltaan uutta eloa pienillä mutta merkityksellisillä omaperäisyyksillä. Soundeissa, sovituksissa ja suoritteissa niin rumpujen kuin laulunkin osalta kuuluu demomaisuus. On sinänsä yllätys, että ilmaisu on niinkin tutun kuuloista, sillä miehen olisi voinut odottaa tekevän omillaan akustisempaa tai muuten vuosikymmeniä tarvotusta tyylistä poikkeavaa kamaa. Jos en olisi kuullut tämäntyyppistä musiikkia koskaan, bändi menisi ihan täydestä. Levyn kerronnallisempi päätös Last Thing You’ll Ever Hear puolestaan tiivistää bändin vision uskaltaa olla riittävän erilainen. Koskinen ROUGH GRIND Hardened INVERSE Laukaalaisen Rough Grindin toinen pitkäsoitto nappaa allekirjoittaneen listoilla vuoden 2022 ensimmäisen positiivisen yllättäjän tittelin. Ehkä kultahippu löytyy vielä jonain päivänä. Mutta kun tietää paremmista vaihtoehdoista, levyn kuunteluun on vaikea löytää syitä. Mainittujen yhtyeiden iskuvoimaa sillä ei tosin ole. Jaakko Silvast CRYPTWORM Spewing Mephitic Putridity ME SACO UN OJO Jos hyvän death metal -levyn tekemiseen riittäisi raskas luupääriffittely, brittiläisellä Cryptwormilla olisi muumiot hyvin uunissa. Ideat ja sovitukset alkavat olla kohdillaan, mutta yleinen viimeistely ja muhkeutus odottavat. End of Green -nokkamies Michelle Darknessin tuottama Pain ei ole aivan kelvoton tekele, mutta melko tasapaksua jöötiä se tarjoilee. No, taustalla on tuttuja hahmoja ja suutari pysyi lestissään loppuun saakka. Mikko Malm ERIC WAGNER In the Lonely Light of the Mourning CRUZ DEL SUR Syksyllä 2020 edesmennyt doom-legenda sai sooloalbuminsa valmiiksi muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Nyt on tuotekehittelyn ja reflektion aika
Tällä kertaa yhtyeen sielunmaisema tuntuu tosin olevan aiempaa synkempi ja tujumpi. Soundit ovat kotikutoiset, jos eivät suorastaan huonot. Vinyylimittaan paukutetut raidat eivät kanna aina, sillä esimerkiksi näytteenä jaettu Shadow of the Impaler on sävellyksenä aika tyhjää paukuttava esitys. Äärimmäisen yksisävyinen örinä puuduttaa jo noin biisin jälkeen. Spewing Mephitic Putridity on vanhan liiton kuoloa tusinariffeillä ja korkeintaan menettelevällä toteutuksella. Myös Orion’s Beastin voimakkaat laulukuviot toimivat kylmäävällä teholla. Eikö laulajasta oikeasti ole saatu tämän enempää irti. Onneksi teos kestää vain puoli tuntia, sillä siihen mennessä kaikki luut on koluttu läpi. FRIENDS OF HELL Friends of Hell RISE ABOVE Aikoinaan Electric Wizardissa rumpaloineen Tas Danazogloun ja Jondix-nimisen kitaristin alullepanema, laulaja Sami Hynnisen ja basisti Taneli Jarvan täydentämä Friends of Hell on napannut nimensä ja vaikutteensa alan klassikoilta. Kun kuuntelun makuun on päässyt, levy ei lähde kovin helposti soittimesta. Parhaimmillaan levy on silloin, kun yhtye tyytyy demppaamaan yksinkertaista perusriffiä. Perinteistä doomia St. Esimerkiksi Into My Coffinin melodiat ja rytmikäs kertosäe ovat hyvinkin tarttuvaa sorttia. Onneksi paremmin toimivaa rytkettäkin riittää. Solaciden dark/black metal ei ole alansa äärilaitaa, vaan bändi koristelee musiikkiaan esimerARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Serpent SOLACIDE Fall from Eternity SATURNAL The Finish Line -ensialbumillaan (2016) hyviä näytteitä antanut lahtelaisbändi jatkaa siitä mihin mainitulla levyllä jäi. Hakoteille taasen mennään, kun koukeroisuutta lisätään. Kari Koskinen kiharainen riffittely, raskas skebasoundi ja yksiulotteinen murinalaulu. Kun rymyryhmä on näinkin karskia kaliiberia, kuviosta ei synny mitään kilttiä ja turvallista. Vitusin ja tietysti myös Witchfinder Generalin malliin rouhiva kiekko nousee lopulta pinnalle Hynnisen eläytyvän ja tunnetta välittävän laulun voimin. Ennen ysäriä tämä olisi voinut kohottaa kulmakarvoja, mutta ei enää tässä vaiheessa. Ilmaisu kallistuu raskaan ja osin myös rokkaavan doomin puoleen, eikä palasia ole lähdetty kiillottamaan liiaksi
Saksalaismiehistön uudistunut, eteerinen ja viipyilevämpi ote on ajoittain lähempänä modernia pohjoismaista doomia kuin aikaisempaa svedu-death-trippailua, mikä on omaperäisyysasteikolla hyvä juttu. Oli tempo hidas tai rivakka, homma on kuin mauttoman purkan jauhamista. Se havainnollistuu selvästi uuden W-levyn erilaisuudessa edeltäjäänsä No (2020) nähden. Joni Juutilainen DESERTED FEAR Doomsday CENTURY MEDIA Tämän albumin tuotanto on hyvä esimerkki siitä, että överit eivät aina ole paremmat kuin vajarit. Riffit ovat fillerien juhlaa muutamilla valopilkuilla siellä ja täällä – tosin nekin unohtuvat hyvin nopeasti. Toki kyseinen paisuttelu menee aika kivasti samaan pakettiin musiikin kanssa. Kaiken kaikkiaan vahvaa osaamista. Sellainen ei ole tarpeen, sen verran tyylikkäästi sovitettuja sävellykset ovat. Kädenlämpöistä keskinkertaisuutta on sen sijaan tarjolla reilusti. Kyseinen kappale onkin taiten koostetun albumin kiistaton zeniitti. Mikko Malm WARPATH Disharmonic Revelations MASSACRE Maailmaan mahtuu monta Warpath-nimistä rässiorkesteria. Mikään ei varsinaisesti sytytä tai ole erityisen hyvin. Helposti korvakuulolta otettavissa sanoituksissa palvotaan tietysti sarvipäätä ja meininki on kaikilta osin stereotyyppistä tämän päivän Suomi-mustaa. Levy alkaa eittämättä raskaasti, ja savun hälvettyä startti osoittautuu kiekon parhaaksi osuudeksi. Teemu Vähäkangas BORIS W SACRED BONES Ensikosketukseni japanilaiseen Borisiin oli yhtyeen viides levy Akuma no Uta (2003). Se ja parin maneerin yliviljely alkavat hiljalleen ärsyttää. Loppulevyllä samaan raskauteen ei enää palata, mutta onneksi sävellykset ovat alkupuolta kiinnostavampia esimerkiksi Old Projectorin Angelo Badalamenti -tunnelmillaan. Ei varmaan tarvitse kertoa, miksi. Osan ajasta se kuulostaa siltä kähinältä, jota irtoaa krapulaisen aamun ensimmäisen röökin jälkeen. Vaikka sen hc/stoner/drone-ristisiitos teki kovan vaikutuksen, en ryhtynyt seuraamaan bändin uraa systemaattisesti. Naissolistin naukuvassa soundissa on jotain todella raastavaa. Sylvainen laulu on yksi levyn vahvimmista myyntivalteista. Saattaa toki olla, että on kyse ominaisuudesta eikä huonoista otoista. Aina riffimateliaali ei herätä kuitenkaan sen suurempaa tunnetta ja kokonaisuus jää vähän tylsäksi, vaikka kappaleet pysyvät järkevissä mitoissa. Tämä totaalisesta taiteellisesta vapaudesta kiinni pitävä kokeilullisuus on leimannut Borisin koko uraa. Deserted Fearin melodisessa ja mahtipontisessa death metalissa kitarat ruhjovat alavireessä ja harmoniat ovat synkeitä, tasaista basaripoljentoa unohtamatta. Hänen äänensä taipuu moneen, oli sitten kyse demonisesta rääynnästä tai enkelimäisistä harmonioista. Ainakin kliseiden ja latteuksien lista on mittava aina lain väärästä puolesta korttitalojen sortumiseen. Bändi on parhaimmillaan lyödessään silmään maalailevan vaihteen, enkä pitäisi lainkaan pahana, vaikka keskinkertaisimmista black metal -kliseistä päästettäisiin jo hiljalleen irti. Väljän blackgaze-nimikkeen alle luontevasti tipahtava musiikki sisältää monia kiehtovia elementtejä. Biisintekotaidoissa ei ole mitään moittimista, ja ne taidot on otettu tosissaan käyttöön, sillä havaittavissa on selkeää hittihakuisuutta. Sen jälkeen on jäljellä 13 muuta mitäänsanomatonta rässirunttausta, jotka eivät ärsytä tahi ihastuta. Soittopuolen osalta tämä on, ellei nyt omaperäisintä, niin ihan kuunneltavaa vanhan liiton tyyliin tehtyä heviä. Sanoitukset voisi ehkä sivuuttaa, mutta mikään ei pelasta suorastaan karmeita laulusuorituksia. Seuraava suurempi kiinnostus heräsi, kun Boris teki musiikin Jim Jarmuschin The Limits of Control -elokuvaan (2009). Ne kuulostavat aivan hyvältä siihen saakka, kun laulaja avaa suunsa, eli noin puoli minuuttia. Välillä iskee silkka tylsistyminen. Biiseissä on sama toistuva ongelma. Suositellaan Emma Ruth Rundlen ja Deafheavenin ystäville. Suurempaa hurmioitumista syntyy vasta, kun The Fallen -biisin särökitarat ja rummut vyöryttävät ilmoille alkukantaisia riffejä ja feedbackiä. Kuten saimme vuoden ensimmäisestä Infernosta lukea, W on eräänlainen seesteinen vastareaktio tai kolikon toinen puoli Nolevyn raivolle. Teki mieli lopettaa kuuntelu siihen. W:n neljä ensimmäistä kappaletta leijaillaan läpi muun muassa ambientin ja elektronisen musiikin keinoja yhdistäen. Serpent SANHEDRIN Lights On METAL BLADE Vuonna 2015 perustetun yhdysvaltalaistrion kolmannen albumin ensimmäinen biisi alkaa riveillä ”dead of winter 2020 / a plague is on the rise”. Hänen temppelinsä varjoissa on terhakas ja melodinen levy, joka kuulostaa siltä kuin Goats of Doom, Horna ja Sielunvihollinen olisi puristettu samaan pakettiin. Lisäksi levyn päätyttyä päällimmäinen fiilis on yhä vitutus avausraidasta. Laulusuoritusten suhteen mennään särötetyn efektoinnin myötä vähän deathcoremaisen tekorankkuuden puolelle. Tosin se, mikä voitetaan omaperäisyydessä, hävitään ehkä tarttuvuudessa. Massiivisen soundin turvaamiseksi kaikki taajuudet on ruuvattu siinä määrin tappiin, että äänimaailma tuntuu jopa tukahduttavalta. Shepherdin lisäksi levyllä kuullaan rumpali Dorian Mansiaux’ta, joka hoitaa hommansa rennonjämäkällä otteella, sekä viulisti Lambert Seguraa ja sellisti Patric Urbania, jotka soittavat Everything Must Come to an End -biisillä. Tymäkkä tuotanto vakuuttaa ensimmäisen pyöräytyksen verran, mutta sen jälkeen levyn pariin palaaminen lähinnä väsyttää. Karjunta ja tukevat soundit saattelevat sävellyskatraan läpi yksinkertaisesti tylsästi. Vyöllä on nyt seitsemän kokopitkää, mikä ei ole yhtyeen 30 vuoden uraan nähden ihmeellinen saavutus. Välissä oli ehtinyt ilmestyä yhdeksän levyä, joiden tyyli kurotteli useaan eri suuntaan. Tämä veteraanitapaus tulee Saksasta. Jonkinlainen moinen on kuitenkin tehdä vuosikymmen toisensa perään näin yhdentekevää meuhkausta. Hienoja sovituksia ja ”vähän käytettyjä” riffejä. Aesthusin eduksi on laskettava, että kyseessä on yhtyeen debyyttilevy, mistä johtuen musiikin kasvottomuutta voi katsoa osin läpi ARVIOT 67. kiksi akustisin kitaroin ja puhtain kuorolauluin. Dim Moonlightina aloittaneen yhtyeen ura ulottuu vuoteen 1996, joten Solacidelle soisi sen odotetun huippuosuman. Elli Muurikainen AESTHUS Hänen temppelinsä varjoissa PURITY THROUGH FIRE Kuten moneen kertaan sanottua, suomalainen black metal on maailmalla kovassa kurssissa. Eikä hän ole huono soittajakaan, vaikkei sinänsä mitään virtuoottista esittelekään. Musiikkinsa haasteellisuus käynee kuitenkin jatkossakin menestyshalujen edellä – kuten tietysti kuuluukin olla. Ryhmä tuntuu etsivän tummanpuhuvalla ilmaisullaan jatkuvasti uusia polkuja. Lyriikkapuolella lennetään muutenkin varsin matalalla, mitä nyt korvakuulolta pystyy analysoimaan. Menestys poikii aina myös lieveilmiöitä, ja sellaisiksi voidaan laskea Aesthusin kaltaiset yhtyeet, joiden musiikilla ei ole periaatteessa mitään omaa annettavaa. Toni Keränen SYLVAINE Nova SEASON OF MIST Laulaja-multi-instrumentalisti Kathrine Shepherd on toiminut Sylvaine-nimen alla kymmenisen vuotta. Solacide on parhaimmillaan huipputason bändi, mutta vastapainoksi Fall from Eternityltä löytyy tyhjänpäiväistä läiskyttelyä, mikä vaivasi osaltaan myös The Finish Linea. Sana ”progressiivinen” esiintyy usein Solaciden yhteydessä, eikä sitä käy kieltäminen. Ei tätä huonoksi voi sanoa, äärettömän intohimottomaksi kylläkin. Klassisen koulutuksen saaneen naisen neljäs soololevy tarjoaa niin eteeristä post-rockia, ambient-tunnelmointia kuin räväkkää black metaliakin
Yhtyeen debyyttilevy esittelee sylin täydeltä räyhäkkäitä riffejä ja avaria melodisia teemoja. Ei ole yllättävää, että albumin parhaaksi kappaleeksi kasvaa sen viimeinen raita, hitaasti ryömivä Tyhjyys, ikuinen kuolema, jolla bändi antaa ensimmäiset pienet näyttönsä omaleimaisuudesta. sormien. Whales Don’t Fly osaa säilyttää tarvittavan intensiteetin, eikä kuulija pääse kyllästymään pidempienkään raitojen äärellä. Soitannollisesti pätevällä porukalla on saumoja vaikka mihin, minkä vuoksi yhtyeen nykyinen meininki tuntuu potentiaalin tuhlaukselta. Kopla tahkoaa jyrkkää groove thrashiä, joka hehkuu erittäin vankkaa asennetta. Erikoisuudentavoittelusta ei ole kyse, mutta bändin omalaatuinen toiminta johtaa ihmeen mielenkiintoiseen lopputulokseen. Paikoitellen kuuluvat myös esimerkiksi Down ja Prong, eli yhden ladun taktiikalla yhtye ei perässähiihtele. Tästä on hyvänä esimerkkinä 11-minuuttinen nimibiisi, joka esittelee yhtyeen eeppisempää puolta. Muutenkin yhtyeen tekemisestä huokuu tasapainoisuus. Joni Juutilainen WHALES DON’T FLY The Golden Sea RAGING PLANET Portugalilainen Whales Don’t Fly soittaa moneen suuntaan viittoilevaa thrash-henkistä progemetallia, josta tulevat mieleen Devin Townsendin, Opethin ja Gojiran tekemiset. Luulenpa, että tästä orkesterista kuullaan vielä – siitäkin huolimatta, että sillä on elämää typerämpi nimi. Toisaalta esimerkiksi Mountain Peak osoittaa, että yhtyeeltä onnistuu äkäisempi ja suoraviivaisempikin ilmaisu. Bändi pistelee helposti kantapäihin ja niskalihaksiin käyvää mäiskettä, jossa on myös sen sortin twistiä, että touhu jää musiikillisesti mieleen. Asiat ovat siis kohdillaan, etenkin kun kappalemateriaali on vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Pikemminkin se mesoo vimmatusti eri latujen välisillä umpihangilla. Mikko Malm TYHJÄ Valtakunta HUMANITYS PLAGUE Edesmenneestä The Republic of Desiresta tuttujen miesten Tyhjä on LAST PISS BEFORE DEATH LPBD RAGING PLANET Portugalilaiskvartetin debyyttialbumi on varsin valmista kauraa. Kimmo K. LPBD kutkuttelee aivoja ja ruumista jännittävällä tavalla. Bändi tuntuu löytäneen äänensä ja tyylinsä jo tässä vaiheessa, sen verran varmaotteisesti se runnoo menemään. Toivottavasti jatko tuottaa paremman tuloksen. Hallitut ja hillityt koskettimet on sovitettu äänikuvaan taitavasti, ja niitä tuodaan etualalle ja siirretään taaemmas juuri oikeissa paikoissa. Vaikka yhtäläisyytenä Cavalera-veljeksiin on vain kielitausta, meiningissä on jotakin samaa niin tunnelatauksen kuin ennakkoluulottoman ulosanninkin osalta. Vaikka kokonaisuus on tehty meininki edellä, sovitukset ja riffien käsittely ansaitsevat erityistä huomiota. Bändin onnettomasta nimestä huolimatta Last Piss Before Deathin tsekkaamiseen annettakoon suositus, jos vähän tavanomaisesta poikkeava myllyttely kiinnostaa
Muutama parempi melodia siellä täällä muistuttaa, että hyvää kannattaa kopioida. Kollaasimainen muotokieli on hallussa, mutta sisällön suhteen Animals as Leadersillä on välillä yllättävän vähän varsinaista sanottavaa. Sävellysten kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin, myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Sen aggressiivisimmat rähinät aiheuttavat välillä lähes vaivaantuneisuutta, sillä yhtyeen parhaat temput tuntuvat irtoavan perinteisen progressiivisen metallin parissa. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisten kappaleiden tunnelma laajenee entisestään. A. Pääjehu Chris Achelousilta ei ole huono ratkaisu sekään, että sanoitusten aiheeksi on valittu R. Osa biiseistä pysyy selväpiirteisinä melkein koko mittansa nytkyvän muljuttelun toimiessa lähinnä mausteena. Se on kuin umpisurkea demo, joka on pyritty paketoimaan hienosti. Noh, maailma on täynnä paskaa, eikä tämä kikkare sen määrää muuta – mitä nyt on tuotettu taas lisää tarpeetonta muoviroskaa. Koskinen CRYPTIVORE Celestial Extinction BITTER LOSS Vanhoilta kelpaa kopioida, kunhan mausteet ovat omia tai edes tuoreita. Våndarr pitää esikuvinaan Venomia, Celtic Frostia ja Bathorya, mutta eipä tällä esityksellä päästä edes nuuskimaan mainittujen bändien hikisiä keikkakuteita. Mutta tarvitseeko sen toisaalta edustaakaan. Änkytysriffiä, rytmiä ja kuviota sisältävissä kappaleissa on tavallaan jopa liikaakin substanssia. Näköalatonta ja muilta, paremmilta bändeiltä kopioitua kamaa, joka herättää lähinnä vitutusta. Tumma örähtely jeesii ponnetonta rumputulta, ja kitarat puhuvat ruotsikuolon kieltä kasvottoman kloonin lailla. Serpent ACHELOUS The Icewind Chronicles NO REMORSE The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Sanoma ihmiselämän turhuudesta ja mitättömyydestä istuu tämän päivän maailmanmenoon täydellisesti ja iskee Paavo Alanderin suomeksi rääkymien sanoitusten ansiosta suoraan tajuntaan. Puolituntinen Celestial Extinction haiskahtaa yllätyksettömästi Entombedin, Edge of Sanityn ja muiden veteraaninimien jäämistöiltä vailla omia ideoita. Tyhjän toinen albumi on suoraviivaista pommitusta, joka ei edusta musiikillisesti mitään kovin mielenkiintoista tai vallankumouksellista. Jo ennen kiekon lopetusta on selvää, että vaikka levyä on helppo kuunnella, sillä ei ole varsinaisesti mitään omaa annettavaa tai isoja herkkupaloja pudotettavaksi. Bändin neljäs levy toARVIOT 69. Levy alkaa lupaavasti, mutta into tapetaan varsin pian, kun selviää, että aloitus on parasta ja loppumäki lasketaan varatankilla. Valtakunta manaa ihmisrodun ylimielisyyden syvimpään mahdolliseen suohon ja antaa tämän kuulua soitossaan, joka ei ole varsinaisesti massoille suunnattua tavaraa. Toisinaan pistetään silmään hieman kireämpää äärimetallivaihdetta, mutta pääpaino on selkeästi tunnelmallisemmassa materiaalissa. Ällistyttävä tekninen ote yhdistettynä matemaattisen raskaslyöntiseen Meshuggahmyllerrykseen on ihan parasta, mutta toisaalta meno on kiusallisen täydellistä opistomusikanttien kikkailua. Lopputuloksena on (huonolla tavalla) kaoottista ja kliseistä larppimetallia. Eli: Animals as Leaders on yhä upeaa, mutta myös ankaran turhauttavaa kuunneltavaa. Tai siis musiikki, jota kutsutaan tarkemman termin puutteessa black metaliksi. Yhtäältä yhtyeen progressiivisia sävyjä omaava death doom kurkottelee varhaisen Opethin ja Katatonian suuntaan, toisaalta sen soinnissa on rutkasti vaihtoehtoista melankoliaa, josta tulee mieleen Anatheman 2000-luvun tuotanto ja Thinen melodinen synkistely. Napataan palanen Iron Maideniä, heitetään sinne tänne Dissectioniä ja muita maanmiehiä sekä erilaisia black metal -legendoja ja laitetaan pata porisemaan. Siitä löytää reippaasti vaikutteita muun muassa Emperorilta ja Mayhemiltä, mutta seassa on myös rutkasti death metalia sekä ripaus modernimpaakin metallirytmittelyä. Jos Celestial Extinction olisi jäätelö, sen maku olisi vanilja, eikä se enää riitä. Soundit ovat vanhaa liittoa, ja niillä pallotellaan keskitempoista jyräystä tyyliuskollisesti mutta äärimmäisen epäomaperäisesti. On vaikea keksiä, miksi tätä levyä haluaisi kuunnella vapaaehtoisesti. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia. Tyhjän säveltaide vaikuttaa viistävän Norjan suuntaan. Teknisinä palasina päälle vyöryvät osat muodostavat aika vaikeaselkoisia kokonaisuuksia. Kimmo K. Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Into ja kunnianhimo kuuluvat kaikkialla, mutta perusmallin täkkätä-täkkätä ei vain kanna voitokkaasti läpi kokonaisuuden. Bändi onnistuu tekemään myös melodisesti kutsuvaa materiaalia, ja pahimpien mindfuck-kohtien äärelläkin on tavallaan viihdettä kerrakseen. Yhtyeen neljäs albumi jatkaa matkaa haasteellisen äärimetallin parissa. Lisukkeeksi heitellään yhdellä sormella soitettua, eeppiseksi miellettyä syntikkaa ja fiilistellään sinne päin soitetuilla liideillä. edennyt toiselle albumilleen, jolla pauhaa synkältä ja hyökkäävältä kuulostava black metal. Mormânt de Snagov on pisteessä, jossa sen toivoisi hiukan suoristavan linjaansa ja keskittyvän siihen, mikä yhtyeen musiikissa on oikeasti olennaista. Kaiken pitäisi siis olla oikein hyvin, mutta kun ei ihan ole. Ja miksi ihmeessä kaiken tyylilajisotkun sekaan on tungettu tönkkö coveri Sentencedin Bleedistä. Läpi levyn kuuntelunautintoa nimittäin nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Joni Juutilainen ANIMALS AS LEADERS Parrhesia SUMERIAN Suhtautuminen instrumentaalisen djent-jazz-trion tekemisiin jatkuu kahtiajakoisena. Muutoin jatkossa mennään metsään ja kovaa. Perinteisehköä black metalia annostellut Rise from the Void -esikoinen (2010) oli lupaava julkaisu. Niko Ikonen SOLILOQUIUM Soulsearching NATURMACHT Ruotsalainen Soliloquium on mielenkiintoinen tapaus. Paikoitellen informaatioähky äityy suorastaan kiusalliseksi. Turkulaisten uusin tuotos on kuitenkin valitettavasti yhtyeen tähän asti heikoin. Sittemmin bändin polku on poukkoillut odottamattomasti, mutta jälkeenpäin katsoen reitti sen uusimmalle albumille on ollut johdonmukainen ja osin ehkä suunniteltukin. Sanoituksissa jolkotellaan ilmeisesti Tolkienin ja Moorcockin luomien fantasiamaailmojen liepeillä. Joni Juutilainen CIRKELN A Song to Sorrow TRUE CULT Nuoren ruotsalaisen yhden miehen bändin kakkoslevy on sellainen sillisalaatti muilta pöllittyjä riffejä ja ideoita, ettei Våndarrin melko olemattomilta vaikuttavia sävellystaitoja voi kuin ihmetellä. Musiikin kuunteleminen muistuttaa pikemminkin monimutkaisen koneen toiminnan seuraamista eikä hienon masiinan tuotosten erinomaisuuden ihailua. Mega MORMÂNT DE SNAGOV Exquisite Aspects of Wrath PEST Progemetallia ja mustempia sävyjä vuodesta 2008 sekoittanut Mormânt de Snagov on lähinnä edesmenneestä Fall of the Leafestä tutun Miska Lehtivuoren hengentuotos. Aussibändi Cryptivore ei tällaisista ohjeista välitä, vaan on lähtenyt kopeloimaan debyyttilevyllään surutta vanhojen ruotsalaisbändien hautoja kalmiston kalmaisimmasta päästä. Perusmenollekin on kysyntänsä, ja Valtakunta vastaa tähän tarpeeseen. Perin raskassoundinen levy ei ole ihan pelkkää djent-nykimistä ja polyrytmistä stackien säpistelyä. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään ensitahdeista lähtien, mutta vähänkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin
Niko Ikonen MAULE Maule GATES OF HELL Maulen perushevi ei petä. Lienee turha sanoa, että musiikin laatu on huipputasoa, ja heti avauskappale World Serpent (Devourer of Dreams) kertoo, että nyt mennään eikä leikitä. Jos jossain sisälläsi asuu se pieni nahkaliivinen olento, joka pitää moottoripyöristä, typeristä fantasiatarinoista ja armottoman raivokkaista kitarasooloista, olet kuin tehty tätä levyä varten. Enemmän tulta ja rikinkatkua. From Wounded Soil on vahva näyttö osaavalta bändiltä. Bändin jätkät ovat juuttuneet tuijottamaan tähtiä ja haaveilemaan. Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Jos yhtyettä pitäisi verrata Iron Maideniin, se on ehdottomasti lähempänä Di’Annon kuin Dickinsonin keulittaman kokoonpanon musiikkia. Mikko Malm AETHYRICK Pilgrimage THE SINISTER FLAME Kotimaisen Aethyrickin neljäs täyspitkä jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin tuotokset. Black metal on nykyään todella tukkoinen genre. Tutut temput soivat myös In Aphelionin ensimmäisellä kokopitkällä. Tuntuu, että kaikessa on valittu se kuuluisa keskitie. Ydinperheen viehätys on siinä, että vaikka bändi on hyvin perinnetietoinen, se vähät välittää kaikenlaisista raja-aidoista. Jo nimikappaleen tyylikirjo on varsin lavea, ja myöhemmissä, jopa kymmentä minuuttia lähentelevissä raidoissa haetaan haastavampien tahtilajien ja erikoisten sovitusratkaisujen kautta tyylipalettiin lisää vaihtelua. Ghost Toast on selkeästi pyrkinyt venyttämään ilmaisuaan uusiin suuntiin, mutta halunnut myös säilyttää vanhat hyveet. Kanadalainen jytäorkesteri on imenyt itseensä niin maanmiestensä Exciterin dramaattista innostusta kuin Liege Lordin energistä melodisuuttakin. Hieman rouheammalla ja rajummalla tuotannolla Pilgrimagen biisit nousisivat paremmin lentoon. Rikkokaa se muotti, ammentakaa syvemmältä melankoliasta; kammottavasta kuolemasta ja mätänevistä ruumiista. Seuraavaksi pitäisi tehdä jotain yllättävää. Levyn tunnelmat vaihtelevat kiitettävän paljon, aina mustanpuhuvasta ärjyilystä ja kiukkuisesta rähinästä leppeän aurinkoiseen akkarirallatteluun ja pianoherkistelyyn. Tämä albumi on kuin elokuva suoraan unien kätköistä, alitajunnan muoto. Diaspora puolestaan ilmaisee tuntonsa keskitempoisessa murjotusrockformissa. In Aphelion kuulostaa paljolti Necrophobicilta, mutta se puhkuu sisimmästään myös Watainiin ja moniin muihin ruotsalaisiin black metal -yhtyeisiin viittaavaa rikinkatkua. Soulsearching on hieman rujo reunoiltaan ja romuluinen rakenteiltaan, mutta siinä on jotain viehättävää. Elektroniset äänimaisemat ovat tällä kertaa enemmän pinnassa, kuten myös kosketinsoittaja János Puskerin soittamat sello-osuudet, jotka tuovat levylle tarvittavaa lämpöä. Periaatteessa yhtyeellä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitavat kuitenkin olla monelle liikaa. In Aphelion on parhaimmillaan aivan tajuttoman kovaa menoa, mutta ehkä hippunen omaperäisyyttä olisi tehnyt lopulta hyvää. Yhtyeen kolmatta albumia kuunnellessa on helppo ymmärtää, miksi niin on käynyt. Laulaja-kitaristi Jakob ”Riddle of Steel” Weel ei ole mikään oikeaoppinen kiljukaula, vaan hänen äänessään on juuri sopiva annos karheutta ja raa’an eläimellistä elämänvoimaa. Kaikkinensa tasavahvaa käsityötä. dellakin tuntuu nimensä mukaiselta etsintämatkalta tai introspektiolta. Ärinä ja melodinen laulu toimivat oivallisesti, ja riffeissä on varsin mukavasti tarttumapintaa. Tällaisenaan levylle kertyy kestoa lähes tunti, enkä olisi pitänyt lainkaan pahana, vaikka albumi olisi julkaistu pelkästään kuuden uuden kappaleen mittaisena – biisien keskipituudet kun huitelevat kuuden minuutin tuntumassa. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Nyt ne vain soljuvat ja soivat, ja seuraavaksi ne ovatkin jo unohtuneet. Kimmo K. Edellinen Älä tee mitä pitää (2018) oli bändin ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa. Uskon, että meno petraantuu jatkossa silläkin saralla. Koskinen IN APHELION Moribund EDGED CIRCLE Yli 30-vuotisen uran tehneen Necrophobicin kitaristi Sebastian Ramstedt on tuottelias mies, joka tuntuu taitavan melodisen black/ deathin teon suvereenisti. Vuonna 2008 perustettu yhtye sekoittaa säveltaitaiteessaan liukasliikkeistä progressiivista metallia, kansanmusiikkia, ambientia, jazzia ja soundtrack-tunnelmia. Tyylillisen monipuolisuuden ja tarttuvuuden yhdistäminen haastavampaan otteeseen on albumin valtti, mutta osalle kuulijoista se saattaa olla myös ylivoimainen este. Ehkä vilpittömyys ja aitous kolahtavat. Orkesterin viides levy jatkaa hyvin pitkälti samoilla urilla kuin edeltäjänsä Shape Without Form (2020), vaikka on tunnelmaltaan hiukan erilainen ja vaihtelevampi. Lievä progressiivisuus ja folkahtavan mustametallinen pohjavire höystävät monipuolista ja kunnianhimoista menoa vahvasti. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja tuulettanut siinä samalla koko genreä. Mikko Malm TRAUMA FIELD From Wounded Soil OMAKUSTANNE Trauma Field pistelee nasevaa melodeathiä, jossa on mukavasti eeppisyyttä ja dynamiikkaa. Siinä missä tarina etenee alussa enemmän tai vähemmän brutaaleissa merkeissä, nelosbiisi Missing Pieces esittelee pehmeämpää tulkintaa – kyseisessä kappaleessa lauluista vastaa mainion Wolverine-orkesterin Stefan Zell. Ennen kaikkea yhtye tekee niin musiikilliset kuin tekstilliset asiat omalla tavallaan. Näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. On ikävä todeta näin ammattitaitoisesti tehdyn levyn kohdalla, ettei keskinkertaisuus riitä. Pois ei voida sulkea myöskään brittiläisen uuden aallon merkitystä ja vaikutusta, mutta se lienee jo itsestäänselvyys. Mikko Malm YDINPERHE Kymmenen välivuotta HAKANIEMI HARDCORE Ydinperhe on noussut vajaassa 15 vuodessa lähes kuin varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Eivätpä kaksikon sävellykset ole kuitenkaan juuri vuoden 2018 debyytistä muuttuneet. Danny ”Danzo” Gottardon ja Justin Walkerin yhteispeli soolokitaroiden varressa aiheuttaa nautinnollisia väristyksiä, eivätkä myöskään basisti John ”King of Bones” Maulen ja rumpali Eddie ”Doomin” Riuminin suoritukset jätä kylmäksi. Loistavia bändejä on iso läjä, keskinkertaisia järjetön määrä ja surkeita vielä enemmän. Neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen. Jyväskyläläisviisikko on jo kolmannessa albumissaan, mikä kuuluu vankkana osaamisena tuotantoja toteutussektorilla. Bändin julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Albumin päättävä nimikappale päättää teoksen synkkiin, mutta ihanan haikeisiin hautajaistunnelmiin. Moribund ei ole valitettavasti täysin uutta kamaa, vaan neljä levyn kappaleista on kuultu jo aiemmin julkaistuilla demolla ja ep:llä. Tähän sentimenttiin voisi oikeastaan tiivistää koko arvostelun. Synat ovat ehkä hitusen pienemmässä roolissa kuin aiemmin, mutta muuten tämä on tuttua ja ehkä liiankin turvallista tavaraa. Mega GHOST TOAST Shade Without Color INVERSE Kokeilevaa instrumentaalista kitaramusiikkia soittava Ghost Toast menisi kai sujuvasti jonkinlaiseen post-lokeroon, mutta totuus on, että unkarilaiskvartetin musiikki on aivan liian laaja-alaista moisen letargisen leiman lyömiseen. Kahdesta mysteerihahmosta koostuvan bändin black metal on kallellaan melankoliaan ja eeppisyyteen, joskin seassa on myös raivoisampia hetkiä
G E N E A M B O NAPAKAT 71. Vio-Lence. Joni Juutilainen TAUMEL Now We Stay Forever Lost in the Space Together TONZONEN Taumelin tummasävyisen jazzahtava tunnelmointi tuo tavallaan mieleen toisen saksalaisyhtyeen, mainion Bohren & Der Club of Goren, vaikka mainitut eivät ihan samalta kuulostakaan. Tapio Ahola DARK SANCTUARY Iterum AVANTGARDE Dark Sanctuarya voisi kutsua toisen ranskalaisbändin Elendin goottisiskoksi. Uusi ep tykittää vanhan mallin hengessä ja Sean Killian ääntelee persoonallisella tavallaan, mutta sävellystyö ei ole timanttista. Sen verran vimmaisella otteella tässä silti piiskataan, ettei minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa synny. Tami Hintikka MORGUL BLADE Fell Sorcery Abounds NO REMORSE Perinteitä kunnioittavaa heavy metalia veivaavan philadelphialaisryhmän debyytillä soivat klassiset, genren historiankirjoihin tallennetut kuviot. On sääli, että Aegrus sivuutetaan usein kotimaisesta black metalista puhuttaessa. Serpent GHOST IN THE MACHINE Journey to the Otherwise SLIPTRICK Ghost in the Machine luonnehtii musiikkiaan rocktronicaksi. Villisti repivän nimikkoavauskappaleen ja sitä seuraavan seesteisen Moonlit Coffinspiritin väliin mahtuu paljon, mutta Aegrusin linjaa voi pitää yhtenäisenä. Nyt bändi on tehnyt selkäpiitä riipivän paluun 12 vuoden hiljaiselon jälkeen. Yksi niistä on Vio-Lence, joka saapui bileisiin hieman myöhässä, mutta teki kasarilla persoonallista jälkeä. Biisit eivät vain innosta. Niko Ikonen ULTRA SILVAM The Sanctity of Death SHADOW Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme. Tämäntasoisten julkaisujen myötä asian luulisi hiljalleen muuttuvan. Mitään uutta ei keksitä, mutta levy toimittaa asiansa ja saa pään nyökyttämään hyväksyvästi. Taumelin elokuvallinen, hitaasti etenevä musiikki on niin vähäeleistä, että se vaatii kuulijan täyden keskittymisen ja mielellään yöllisen kuunteluajankohdan. Toteutuksen heikkouteen levy ei kaadu, sillä soitto, laulu ja tuotanto ovat vähintäänkin kelvollista. Hevi ja sen perusasiat – toimii aina vaan! Tami Hintikka VIO-LENCE Let the World Burn METAL BLADE Bay Area thrash on käsite, jonka alle mahtuu monta enemmän tai vähemmän legendaarista nimeä. Oikeissa olosuhteissa se vie kuitenkin tehokkaasti tummiin tunnelmiin. AEGRUS The Carnal Temples OSMOSE Kovat näytöt viimeisimmällä albumillaan In Manus Satanasilla antanut kouvolalaiskokoonpano pitää liekkiä yllä ep:llä, joka tarjoaa 25 minuutin kestollaan hyvää vastinetta rahalle. Ei koukkuja, ei hyviä melodioita, ei kelvollisia riffejä. Soundi on onneksi jykevä ja soitto timmiä. Vaikutteet on imetty äärimetallin alkuhämäristä, ja samassa paketissa räyhätään niin kuolon, grindcoren, thrashin kuin rupisen punkin keinoin. Aivan puhdasoppista meno ei ole, sillä bändi hyödyntää puhtaiden ohella myös kärisevää rääkylaulua, jota ilmankin olisi pärjännyt. Länsinaapuriemme kakkoskiekolla saisi olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden unohtaminen nostavat levyn keskivertoa paremmaksi genrensä edustajaksi. Kummankin riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavyä, eikä vain melodioissa. Kolmibiisinen Iterum on sykähdyttävän surumielinen ja haikeansynkkä tunnelmapala, joka onnistuu herättämään suoranaisen himon uutta täyspitkää kohtaan. Mega MORTAR Trapped in a Rotten World NECROLYTIC EFFLUENCE / NEGATIVE WORLDVIEW Rouheanrapealla soundilla murjovan, simppelin tarttuvasti riffittelevän intropalan jälkeen korville ryöpsähtää ehtaa ikivanhan liiton death metalia. Tapio Ahola SPECTRE Drifter DYING VICTIMS Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden siAegrus. Journey to the Otherwise sisältää keskitien rockia ajoittaisilla metalli-, industrialja konesävyillä, ja vieläpä harvinaisen yhdentekevää sellaista. Kumpainenkin ammentaa kappaleensa synkeästä neoklassisesta musiikista, mutta Dark Sanctuary nojaa tuotannossaan enemmän goottilaisiin tunnelmiin. Fell Sorcery Abounds laukkaa vakaan päättäväisesti ja eeppisyysvaihdettakin lyödään silmään tarpeen tullen. Kun soundimaailmakin on sopivan tanakka, niin mikäs tässä. Musiikkityylinä on yhä laadukkaasti toteutettu black metal, joka kuulostaa etenkin laulujen ja melodiamaailmansa ansiosta tyylipuhtaasti suomalaiselta. Metallin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, ainakaan soundin puolesta, mutta levyn ilmapiiri on ajoittain hyvinkin raskas. Trapped in a Rotten World on kaunistelematonta ja suoraviivaisen aggressiivista nuijimista, joka pitää yllä vanhojen hyvien aikojen liekkiä. Vaikka jonkinlaista paluuta on tehty, levymittaan ei ole sittemmin päästy. Pariin otteeseen kahden miehen projekti onnistuu herättämään kuulijan mielenkiinnon, mutta tällaisia hetkiä on aivan liian vähän. Genrenimitys on tuore, mutta muuta uutta bändi ei sitten olekaan keksinyt. Blastiakin väläytellään. Tällainen rujon huutoörinän kuorruttama silottelematon paahto ei ole suurten massojen musiikkia, mutta alan ymmärtäjille se antaa turpasaunaa koko rahan edestä. Doom jazzia tosiaankin. Vaikka bändin parhaimmistosta ollaan kaukana, kokonaisuus kallistuu selkeästi voiton puolelle. Sitten homma lässähti ja yhtye kuopattiin jo 1990-luvun alkupuolella. Täydellistä pimeiden öiden musiikkia
Sign of Metal sisältää melkoista riekuntaa, eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se tuppaa sään. Pääasiassa rivakalla tempolla etenevä hyökkäys mukailee länsinaapurimme kuolotraditiota, mutta alan terävimmästä kärjestä jäädään reilun mitan päähän. Tämä on murinaa myöten tomuista ja multaista ajoa, jossa elävät olennot ovat vain tiellä. Meno on enemmän rennon lennokasta kuin supermurskaavaa tai synkkää. Äänimaailmassa on rapsakkaa orgaanisuutta, örinä on ärisevää mallia ja musiikissa mennään esimerkiksi Death Breathistä tutuissa tunnelmissa. Ei tässä tosin mitään genren merkkiteosta ole varmaan yritettykään. Tami Hintikka KANTAMUS Sun paras ei riitä koskaan SUSPECTED OF ARSON Sludge-hommissa on oltava vakuuttava. Luomusoundeilla – etenkin basareissa on ihailtava töminä – ryyditetty death metal seikkailee jossain rivakasti grindaavan Malevolent Creation -osaston sekä rauhaisammalla kaasulla murskaavan riffityksen maisemissa. Sen verran samaa henkeä unkarilainen Atrox Trauma debyytillään tarjoilee. Ehdottomasti tarkastamisen arvoinen lyhäri kaikille, jotka vaativat T E E M U M Y Ö H Ä N E N Swansong. Mega CRYPTUM Vile Emergence CALIGARI Neljän biisin ja piirun alle kuudentoista minuutin pikkukiekko esittelee uuden polven jenkkikuoloryhmän kunnon vuosimallia 2022 – ja kuntohan on vallan mainio. Teemu Vähäkangas ABRASIVE Edge of Darkness RTM-PRODUCTIONS Vanhan liiton visvaisella gore-kuololla tykittelevä yhtye on jonkinasteisesta tavanomaisuudestaan huolimatta varsin riemastuttava ilmestys. Ikään kuin erilaisten elementtien jäsentäminen johdonpeittämään heavy metalista ammennettuja nyansseja. levylautasella. Kimmo K. Väliin jytkytellään lähes maailmanluokan tyyliin, sitten humpsahdetaan aloittelevan demobändin hapuiluun. Kimmo K. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Jyrkkää paalutusta on rakenneltu hartaasti, ja meininki on vahvasti palapelimäistä, kun osat ja tempot vaihtuvat aika estottomasti. Ranskalaisyhtye kuuluu siis siihen nykypäivän bändikatraaseen, jossa black metal -sävytteistä musiikkia maustetaan hyvinkin popahtavilla sävyillä. Yhden yli 20-minuuttisen kappaleen sisältävä ep kuulostaa pahimmiltaan siltä kuin erilaiset ideat olisi vain heitetty kasaan miettimättä liiemmälti niiden yhteensopivuutta. Koskinen HEXHAMMER Sign of Metal OMAKUSTANNE Hexhammerin metallin painopiste on siirtynyt entistä lähemmäs punkkia. Rosoisella otteella temmotun toisen täyspitkänsä sisällön voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi. Silppuisten biisien kokonaisuudesta on haastetta saada kiinni, mutta jotenkin touhun reima lennokkuus ja omaehtoisuus silti viehättävät. Tästä olisi puristanut tuhdin ep:n. Mega UNDER THE CHURCH Total Burial PULVERISED Kirkon alta kuuluu jälleen kummia, kun Ruotsin tekijämiehet päästävät death metalinsa valloilleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote on, että se onnistuu ähertämään kuulijasta osittaisen niskalenkin. Vaikka biisikaksikko on hyvä, siinä ei ole selkeää hittipotentiaalia. Ilmaisu on sinänsä ihan jees, mutta ylitulkinta ja tekotaiteellisuus ritisevät sen verran pahasti hampaissa, että tavoiteltu vereslihaisuus ei tunnu aidolta. Kun helposti pureksittavan kuolon nälkä yllättää, Total Burialin pyöräyttää vaivatta useammankin kerran. Tami Hintikka ATROX TRAUMA On the Line of Nothing and Something WORMHOLEDEATH Max Cavaleran tuotokset ovat mitä luultavimmin pyörineet tiiviisti death metaliltaan tummaa hometta kiillotetun muovin sijaan. Will Spectren visiot saattaisivatkin toimia paremmin pidemmässä mitassa. Spectren 1970-luvulta tuoksahtavan kaihoisa hard rock on pelkistettyä, mitä Drifter-biisin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia. Kantamuksen meininki on tavallaan kohdillaan, mutta niin naiskuin miespuolisen solistin laulu tökkää aika pahasti. Onneksi jyrinä on kelpoa, ja instrumentaalibiisi Mies seinän sisässä on kiemuroivine riffeineen jo todella hyvä. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan. Parin biisin akuankkakaakatukset naurattavat, vaikka ei ehkä pitäisi. Jotain samaa on myös levyn kulmikkuudessa, eli jälki on epätasaista. Koskinen MOONWORSHIPPER 13 Fullmoon Nights of Doubt HYPNOTIC DIRGE Lehdistötiedote vertaa Moonworshipperiä niin Shiningiin kuin Lana Del Reyhinkin. Olisi tämän tosin voinut tehdä paljon paremminkin. Musiikissa on vahvaa rytmiikkaa ja tiukkaa asennetta, mutta turhan yksinkertaiset ideat ja kulmikkaat sovitukset heiluttavat korttitaloa. Vile Emergence on täyttä kuoloasiaa, jota ei lähdetä laimentamaan kummemmilla koukuilla tai herkkumelodioilla. Myös Oranssin Pazuzun mieleen tuova En pääse pois on varsin ookoo ja sen raaka laulukin tuntuu luontevalta. Nelikon modernisoitu death/ thrash nojaa varsinkin hardcoremaisissa pätkissä nyky-Cavaleraan laulutyyliä ja rytmityksiä myöten. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa. Ei tämä unohtumattominta kuoloa ole, mutta esimerkillisen saastaista ja piittaamatonta rähistelyä kuitenkin
Saharan stoneroinnin hapokas monimuotoisuus ja elävyys nostaa kolmosalbuminsa varsin viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Ainoastaan yhden kappaleen mittainen Dusk Boreal on paitsi edeltäjäänsä kunnianhimoisempi myös ennen kaikkea musiikillisesti selkeämpi ja vaihtelevampi teos. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Jos levy olisi jaettu useampaan biisiin, siihen olisi helpompi tarttua. Pitkiä jamihenkisiä pätkiä tasapainotetaan rujommalla, jopa garagemaisella ilmaisulla. Teemu Vähäkangas VONÜLFSRËICH The Cult / Dusk Boreal FALLEN TEMPLE Yhden albuminkin tehnyt, mutta lähinnä ep-levyjen parissa toiminut oululaiskaksikko ei täräytä tälläkään kertaa ulos pitkäsoittoa, vaan lähestyy kahden viimevuotisen kasettijulkaisun cd-uusintapainoksilla. huomio kiinnittyy trion luontevan rohkeaan lähestymistapaan. Musiikki polveilee vapautuneesti ja vaivattoman tuntuisesti. Erityisesti veto tuo esiin kaksikon musiikillisen maailman värikkyyden ja tietynlaisen hulluuden, jollaista suomalaisilta on totuttu kuulemaan. Omaperäisyyden puutteen voi antaa debyyttilevylle anteeksi, joten pistetään nimi mieleen. Välistä kuuluu varsin tuttuja kitarakulkuja ja sävelrakenteita, jotka tuovat mieleen southern rockin ja bluesahtavan esimetallin ikonit sekä jopa Rushin, mutta ote on silti riittävän omintakeinen. Ja kyllähän tässä Neigen ja muiden blackgaze-pioneerien pelikirjaa seurataan, joskaan ei rystyset valkoisina. Kuulija ajattelee Alcestia jo ennen kuin on kuullut albumista nuottiakaan. Eteeristä tunnelmointia, blastbeatejä ja kaihoisia melodioita on kuultu tällaisilla levyillä ennenkin, mutta Galasson mainitsema intohimo ja selkeä vilpittömyys välittyvät. 21-minuuttinen matka esittelee Vonülfsrëichista monia puolia ronskista black metal -raavinnasta akustisiin kitaroihin ja bathorymaiseen eeppisyyteen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Maanläheistä linjaa vetävällä Vonülfsrëichilla on oma ote, ja olisi mielenkiintoista kuulla, mitä miehet saisivat aikaiseksi uudella täyspitkällä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tapio Ahola SWANSONG Winter Maiden OMAKUSTANNE Kuopiosta korahtaa, kun melodeath-kopla Swansong töräyttää debyytti-ep:nsä ilmoille erittäin roisisti ääntelevän solistinsa Jemiinan myötävaikutuksella. Toiseksi Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kimmo K. Neitosen toimitus on vahvaa rähjäystä, jossa äänihuulille ei anneta armoa. Joni Juutilainen mukaiseksi kokonaisuudeksi olisi kuulijan tehtävä. Oikein lupaavan oloinen projekti. Hiukan muhkeammalla soundilla ja pienellä lisäsaastalla homma alkaisi olla jo erinomaisella tasolla. Miekkoset eivät tunnu ujostelevan yhtään. Black Garage Blackthrash!!!!! -huudahduksella koristeltu The Cult lämää korville rujohkoa mustaa meteliä, joka liikkuu jossain Celtic Frostin, Darkthronen ja Förgjordin tietämillä, mutta näyttää itsestään myös persoonallisen puolen. Ukkelit hoilailevat satunnaiset taustamelodiat, mutta suurimmaksi osaksi tarttuvuus kaivellaan asiallisista riffeistä ja leadeistä. Kappaleista etenkin ytimekkäästi nimetty avaus Oulu Finland Fuck Off iskee karkeudellaan, mutta myös neljä muuta biisiä ripottelee mielenkiintoisia näyttöjä matkansa varrelle. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tapio Ahola SAHARA III: Hell on Earth HELTER SKELTER Ensimmäisenä iskee korville rouhea basso, joka jyrää röyhkeästi vähän turhankin pinnassa. Koskinen NOIRCURE Kyrie AVANTGARDE Italialaisen Noircuren ainoa jäsen Raffaele Galasso sanoo pyrkivänsä yhdistämään kaksi intohimoaan, black metalin ja shoegaze / new wave -musiikin. Tietysti se vaatisi myös killeribiisin tai pari, mutta näillä näytteillä moiseen on ihan hyvät rahkeet. Kokeneiden tyyppien parivuotias bändi on kolmen biisin perusteella oikealla polulla. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi
– Pupun mehuhetki -niminen biisi esimerkiksi viittaa Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki -biisiin. 6. Numminen. – Ei se bändielämä siis pelkkää auringonpaistetta ole kirjoissakaan, mutta en mä tiedä, tarvitseeko näitä hahmoja viedä ojanpohjalle asti, koska nämä ovat kuitenkin loppupeleissä lastenkirjoja, hah hah! Kirjojen yksityiskohtaisesta kuvituksesta vastaa Paula Mela, Leppäsen vaimon tuttu. Kirjoissa näkyy myös Leppäsen oma historia useissa bändeissä. A. – Kyllä Rokki ja Rolli kohtaavat jo ensimmäisessäkin kirjassa vastoinkäymisiä, ja toisessa osassa Kirotut Lokit -bändi joutuu ihmettelemään, onko lokkien ylle langetettu oikeasti kirous. ROKKI-PUPU ja Rolli-Pöllö -teoksissa Leppänen nitoo bändielämän riemukkaiden lastenkirjojen muotoon. Jo siinä vaiheessa mulle oli selvää, että ensimmäinen kirja kertoo siitä, kun kaverukset valmistautuvat ensimmäiseen keikkaan, toisessa kirjassa päästään kiertueelle ja kolmannessa jo levyntekoonkin. – Sloveniassa oli sellainen pikkukylä, jossa oli tosi pieni keikkapaikka. Ne on ihan oikeita rokkibiisejä, eikä niistä ole lähdetty tekemään mitään lastenmusaa. Siitä asti homma on toiminut hienosti niin, että annan hänelle referenssejä siitä, minkälaisia hahmojen olisi hyvä olla ja millaisia yksityiskohtia niihin sopisi. Kun saavuimme keikkapaikalle ja roudasimme soittimia sisään, meidän kosketinsoittaja kysyi: ”Cool! Is this the backstage?” Hänelle tokaistiin: ”No. Siellä on myös MäyräAntero niminen hahmo, joka on tietenkin kuin M. PIIRI AKI NUOPPONEN U Z I V A R O N 74. Kirotut lokit -bändissä on kitaristi nimeltä Splash, ja kaikki kuulee jo nimestä, kuka on sen esikuva, joten pitihän sille sitten silinteri piirtää. Kirjasarja on pullollaan vastaavia viitteitä todellisiin rockbändeihin ja -hahmoihin. – Toisesta kirjasta voisin mainita todellisen tapahtuman vuosia sitten, kun mentiin ekaa kertaa ulkomaille Turun Romantiikka -bändimme englanninkielisen vastineen Turku Romantic Movementin kanssa. Tänä keväänä ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, syksyllä on luvassa toinen ja seuraaviakin kirjoja on jo suunnitteilla. – Esimerkiksi Rolli-Pöllöllä oli aluksi vähän vääränlainen hattu ja lähetin Paulalle kuvan Gunnareiden Izzy Stradlinista. Sanoin, että kaikki rokkarit tietävät, mikä on Izzy-lätsä, joten piirretään Pöllöllekin sellainen. Mä itsehän en osaa piirtää edes kissaa takaapäin, mutta neuvoa osaan kyllä! – Lähetin kässärin Paulalle, joka oli siitä tosi innoissaan. Eläimellisiä rokkisatuja Tosielämän rokkari ja kirja-alan sekätyöläinen Pete Leppänen on päättänyt pistää kymmenien vuosien kokemuksensa muusikkona kansien väliin, muttei ihan odotetuimmalla tavalla. – Oon pohtinut tätä hommaa jo ainakin 15 vuotta. – Paulan jälki on sellaista tosi old school -kuvitusta, vähän kuten vanhoissa Uppo-Nalle -kirjoissa, ja tiesin heti, että nyt on oikea tekijä kirjoihin. – Tosi moni on sanonut, että nämä jutut toimisi hyvin myös animaationa. – Mulla on kolmevuotias tytär, enkä jaksa lukea sellaisia lässyttäviä lastenkirjoja kovin montaa kertaa. Siitä asti, kun keksin ensin Rokki-Pupun ja sitten Rolli-Pöllö tuli rinnalle, vuosien aikana esimerkiksi Turun Romantiikkaja Huuto!bändeissä soittanut Leppänen muistelee. This is the venue.” Se oli oikeasti huoneen kokoinen paikka, jossa bändi vei tilasta puolet ja yleisö puolet. Kirjojen hahmot ovat siirtymässä luonnollisesti myös soivaan muotoon. Jos oikeat yhteistyökumppanit löytyvät, sekin tullaan tekemään ihan samalla idealla, niin että tuloksena olisi aidosti koko perheen rokkikokemuksia. – Yksi idea näissä kirjoissa on, että mun kaltaiset rokkifaijat ja rokkimutsit voisivat innostua niistä yhtä paljon ja ihan eri tavalla kuin lapset, jotka eivät varmasti tajua läheskään kaikkia yksityiskohtia. Kirjoittaja pitää tärkeänä, etteivät lastenkirjat aliarvioi lapsia. Oon kyllä huomannut, että lapsikin ymmärtää valtavan nopeaa tahtia koko ajan enemmän. Liikkuvaa kuvaakin saattaa olla luvassa. – Muistan, kun aloin hahmotella kirjojen Pöpelikkölän kylän hahmoja, ja mulla oli vuosikausia kirjoitettuna muutaman rivin mittainen aloituskohtaus. – Ollaan tehty vanhan bändikaverin Ramin ja Barbe-QBarbiesin rumpalin Niina Klemetin kanssa jo muutamia biisejä Rokille ja Rollille. Leppänen naurahtaa, etteivät satuhahmot tule kyntämään kirjoissa ihan syvimpiä rockkliseiden syvyyksiä
rerecords AF_AD_Inferno_070322 .indd 1 AF_AD_Inferno_070322 .indd 1 09/03/2022 06:54 09/03/2022 06:54. OUT OUT 25.03 25.03 Modern US Thrash Metal for fans of Lamb Of God and Machine Head feat. frontman Richie Cavalera The Godfathers of Skacore – with an innovative mix of System Of A Down, Slipknot and others! OUT OUT 08.04 08.04 Exclusive editions and merchandise: www.atomic. CD Digipak | Colored 2LP | Cassette | Digital Swedish extreme tech-metal pioneers MESHUGGAH return with their ninth studio manifest „Immutable“ INCITE WAKE UP DEAD CD Digipak | Colored Vinyl | Digital 8 KALACAS FRONTERAS CD + Bonus DVD | Colored Vinyl | Digital OUT 01.04. rerecords | www.instagram.com/atomic. re-records.com www.facebook.com/atomic