ELÄMÄ OLI RASKASTA 2001–2025. 3/2025 I HINTA 13,90 €
KUOPIOROCK.FI
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Urn , Do gja w, To nn e, De mo nic De ath Ju dg e 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ma ch ine He ad 02 2 Me ssa 02 6 Th e Ma n-E ati ng Tre e 02 8 Lau ren ne /Lo uh im o 03 2 Lu na Kil ls 03 4 Ba lan ce Bre ach 03 6 Be he mo th 04 2 Pö lky llä : pro mo ott ori Silk e YliSir niö 04 4 Sa lam yh kä : Aq ua ria Lu xae ter na (20 05 ) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Dru dkh 06 6 Ku ud es pii ri 036 018 02 8 42 03 2 SY LW IA M AK R IS & C H R IS TI AN M AR TI N W EI SS R O BE R T FR AN KO G U ILT Y VIS U AL S & LU C Y AL IE N N E VIS U AL S TR AV IS SH IN N
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI
11.4.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT IN THE WOODS… Otra (ilm. vuosikerta Numero 233 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Parikymmentä vuotta Inferno-lehteä. Ilman teitä kaikkia Infernon matka olisi ollut tuntuvasti lyhyempi. Aina kun seuraavan vuoden painopäivämäärät on ilmoitettu, kivi on vierinyt sydämeltä. Sama koskee lausahdusta ”se on täytetty”. Ajat ovat olleet pitkään sellaisia, ettei tulevaa ole osannut kuin spekuloida. Voisin naputella vaikka minkälaisen litanian asioita, joita aikani Infernon parissa on minulle antanut, mutta jätetään se muistelmiini, joita en koskaan kirjoita. 11.4.) HEXVESSEL Nocturne (ilm. Tunnelmani on luonnollisesti haikea, mutta jollain tapaa myös helpottunut. Brooklynin Pyhä Pietari kiteytti faktoista kylmimmän vuosituhannen kelmeänvihreään sarastukseen ilmaantuneella sävelteoksellaan – sillä, jossa on maailmankaikkeuden paras metalliriffi: kaikki kuolee. Mutta siinä se nyt on: täytettynä. Sen sijaan haluan toistaa otsikon sanan niin Infernon verrattomille avustajille, korvaamattomalle työparilleni Markus Paajalalle, aina tärkeille yhteistyökumppaneillemme kuin – luonnollisesti – lojaaleille lukijoillemme: Kiitos. ”SE on siinä” on sen tason latteus, ettei mokomaa saisi heitellä enää missään. Nyt siitä veistetään hautapaasi. 13.6.) TYPE O NEGATIVE World Coming Down 7. Kiitos DRUDKH Shadow Play LUNA KILLS Deathmatch MESSA The Spin (ilm. Siihen hetkeen asti voin taata vain, että kyllä maar, elämä toden totta on raskasta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 25. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
Enkä oikein hiffaa pointtia. Okei, maailmassa on miljoonia riffejä ja on vaikea keksiä mitään uniikkia, mutta uskallan väittää, että tällä suomimetallin osastolla meillä on oma sanoma. Bonuksena kävi niin, että paluu arkeen ei enää onnistunut… Ei tapahtunut oikein mitään. Nyt halusin antaa lisäpainoa sanoituksille ja pistin niihin aika paljon henkilökohtaista. Yrittämisen puutteesta minua ei voi ainakaan syyttää. Edellinen kiekko tuli Season of Mistin kautta muutama kuukausi ennen koronasulkua, ja sitten kaikki meni jäihin. Musiikin ja sanoitusten on tarkoitus viiltää tässä kontekstissa syvältä. Pääasia, että kone käy ja homma liikkuu. Oletko sitä mieltä, että äärimetallista on tullut liian esoteerista ja mystistä. Otin sen ehkä enemmän henkilökohtaisena loukkauksena, kun mielestäni yksikään biisi ei ole samanlainen. Viime vuosina on joutunut tekemään paljon kompromisseja ja valintoja. H Ä M Ä LÄ IN E N 8. Olihan siinä motivaatiossa keräilyä. Onko uudesta tuotoksesta irti päästäminen hankalaa. Koetko, että yhtye luo kuvan sinusta ihmisenä. – Jos hommat rullaisivat tasaiseen tahtiin, moni asia olisi paljon helpompaa. Demonien seurassa J. – Monilla meistä on sisäisiä demoneita ja jotkut meistä on niiden riivaamia, laulaja-kielisoittaja Sulphur avaa. – Kokonaisuus on hyvä, biisit eivät toista itseään ja tyylillisesti on paljon erilaista. Kaikkeni olen antanut. – En oikein seuraa skeneä, niin hankala sanoa. Se on yhdistelmä demonisesta liitosta ja energioista, joita me kuolevaiset voimme havaita. Yli kolmikymppinen black/thrash-veteraani Urn huutaa uudella albumillaan aiempaa henkilökohtaisemmista aiheista. Olet ainoa alkuperäisjäsen. Sanotaan näin, että kun jokainen yhtyeessä hoitaa oman tonttinsa, kaikki on hyvin. Iron Willin jälkeen suunniteltiin studiota ja albumia, mutta ne sitten jäi, kun jäi kaikki muukin. Niissä on paljon pahojakin juttuja, joita ei kannata päästää dominoimaan ja vaikuttamaan liikaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN MIHIN uuden albuminne nimi Demon Steel viittaa. Lähinnä siis energiatason ja näkymättömän maailman seikkailuja. Urn ei ole julkaissut levyjä liukuhihnalta. Urnin musiikki ja sanoitukset ovat suoraviivaisia. – Saa olla luja usko, kun tätä tekee. Sisäinen intuitio ajaa eteenpäin, meni kiville tai ei. No joo, olen kuullut kommentin ”tuttavalta”, että kaikki kappaleet kuulostaa ihan samalta. – Kun tietää mitä haluaa ja mihin tähtää, kompromisseja ei jaksa kovin pitkään. The Burningin [2017] ja Iron Willin [2019] välissä ei ollut kuin kaksi vuotta, mikä oli ihan kohtuullinen tahti. Jos ei viillä muuten, niin kitarasoolot ainakin viiltää – kokeilkaa soittaa perässä. – Tiedoksi teille, jotka etsitte tietoa ja kokemuksia: olkaa valmiita kohtaamaan ne ja osatkaa olla tasoissa niiden kanssa. – Demoninen teräs on luja, kylmä ja pisteliäs. Tämä ei ole valmiiksi pureskeltua ja kierrätettyä. – Aika vahva tuotos twistillä, jota juuri muilla Suomessa ei ole. Välillä ne johtaa johonkin parempaan, mutta ei aina. – No, enpä ole ikinä miettinyt asiaa noin. Millainen levy muuten on kyseessä. Teen mitä haluan, turha kyttäillä muiden tekemisiä
Helsingin Lepakkomiehessä. 9. – Ollaan tosiaan pidetty välillä vähän matalaa profiilia... Onko Dogjaw’lla jokin taiteellinen päämäärä vai soitatteko vain soittamisen ilosta. Seuraava keikka on 17.4. – Meidän tilanteessa on jotenkin luonnollista, että genremme on ”filthy heavy punk’n’roll”. Taustaltanne löytyy hieman erilaistakin musiikkia. Katsotaan, minkälaista musaa soitellaan tulevaisuudessa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SA M U SU N D ST R Ö M Saastaista metallipunkkia rouhiva Dogjaw on suomalaistulokas, jonka musiikki tuntuu elävän oman holtittomuutensa vietävänä. – Kyllähän me osataan kukin tavallaan olla raikulipoikia, niin kuin musiikkipiireissä usein kai on tapana. Ehkä laitettu pillejäkin pussiin ja muutama jäsenkin on tainnut vaihtua – ilman mitään draamaa, rumpali Marcus Hakkarainen mietiskelee ja palaa muutaman vuoden takaisiin aikoihin. Olette raapustaneet tekstinne suomeksi. Sen biisin voi kyllä kuulla livenä! – Onhan suomeksi kirjoittaminen paljon henkilökohtaisempaa ja jokseenkin haastavampaa, kun ei voi viljellä kaikkia kliseitä samalla tavalla kuin englanniksi. – Suomi valikoitui kieleksi melko lailla ekan duunatun biisin jälkeen, joka oli enkuksi. Samoina sekavina aikoina perustettiin black metal -bändi Houreet, jossa on kolme jäsentä Dogjawn’n nykyisestä kokoonpanosta. Kutsuttiin sinne kavereita, kuunneltiin musaa ja viihdytettiin itseämme niinä perkeleen tylsinä aikoina. Jokainen toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Ensimmäinen ep:nne Saalistaja tihkuu dekadenssia. – Soitellaan soittamisen ilosta, mutta pakko kai sitä on jotain suunnitelmiakin juonia, että hommat menee eteenpäin. Saattaahan jokunen biisikin tästä aiheesta kertoa. Ja onhan nykyään sanakirjat ja internetit. Vaikutteina ovat toimineet esimerkiksi 80–90-luvun pahuutta ammentavat metallibändit, Irwinin renttuilu ja Hurriganesin rock’n’roll-jytä. Hiipuvassa bändissä oli vaan kaks jäsentä, baarit oli kiinni eikä missään tapahtunut oikein mitään. – Oli erikoinen tunne olla ikkunattomassa luolassa läpi yön ja nousta aamulla huomaamaan, että täällähän on kevät ja aurinko paistaa tähänkin persereikään. Laulajan [Jere Lipponen] rallienglannin takia kieli vaihtui suomeksi. Siellä kellarissa me sitten kulutettiin aikaa viikonloppuisin. Joskus jamit alkoi illalla, soittajat ja soittimet vaihtuivat lennosta ja soitto loppui vasta kun aurinko oli noussut. – Meidän jengi soittelee ja kuuntelee aika paljon samanlaista musaa, mutta silti tosi erilaistakin. Onko sillä jokin erityinen tarkoitus. Onko siviilielämänne musiikkinne kuuloista ja näköistä. Miten tyylinne sai muotonsa. – Meillä oli korona-aikana puoli-ilmainen treenikämppä puolustusvoimien entisessä hallintorakennuksessa. Eli uusia biisejä, julkaisuja ja keikkoja. Metallia, jytää ja renttuilua DOGJAW on pitänyt melko matalaa profiilia. Mitäs miehiä te oikein olette. Eikä se taida olla este vieraskielisille kuunnella meteliä suomeksi, mikäli materiaali uppoaa muuten ja oikeanlainen tunne välittyy
– Kun saadaan kiertueet soitettua ja sijoitettua rahat fyysisten levyjen kustannuksiin, myös vinyyliä tulee saataville. Itsevarmaa tekemistä TONNELLA on ikää vasta puolentoista vuoden verran. – Meidän soundi ei yritä olla riippuvainen mistään, vaan meille on tärkeää kuulostaa Tonnelta, mihin ollaan päästy jo aika hyvin kiinni. Miten yhtye starttasi. Yhtye ei pidä suurempaakaan tunnettuutta huonona vaihtoehtona. Syntyikö ajatus tyylistä ennen bändiä vai vasta soittelun myötä. – Itsevarmuutta omasta tekemisestä. Sitä voi itse asiassa tilata ennakkoon meidän Mesenaatti-kampanjan kautta. 10. – Menestyminen on aina tervetullutta, mutta diy-meiningissä langat pysyvät omissa käsissämme. Me määrätään keikoilla, ja muiden on pakko tulla perässä. – Päädyin vahingossa kaljoittelemaan Johanneksen ja Valtterin kanssa treenikselle. – Kyllä ollaan, ja siihen kasvattamiseen me vapaa-aikamme käytetäänkin, Valtteri myöntää. Porukallanne on iskevä ja moniselitteinen nimi. Tyylipuhtauden vuoksi haluttiin lisätä vielä vähän Motörheadiä ja muuta ajorockia, Milja peesaa. – Päätettiin perustaa rumpalimme Johanneksen kanssa uusi bändi loppuvuonna 2023. – Mulla oli ollut nimi takataskussa jo pitemmän aikaa, mutten ollut ottanut sitä varmaan koskaan aiemmin puheeksi. Suunniteltiin, että mennään heti asiaan, eli tehdään levy ja lähdetään Euroopan-kiertueelle eikä jäädä sen kummemmin kotiin säätämään. – Mun alkuperäinen toive oli soittaa jotain hevin suuntaista, ja ehkä vähän kaikkea muutakin, Valtteri pyörittelee. – Kai sitä haluaa olla bändi, joka on omassa mielessä kuva ”täydellisestä yhtyeestä”, Milja pohtii. – Toki sitä haluaisi, että hommat kasvaisivat isommalle volyymille, Milja toteaa. Mitä se edustaa. – Yhtye oli alkujaan salainen. SYTYKKEITÄ Nuori kokoonpano Tonne astuu esiin jämäkän nimikkoesikoisensa kera. – Jep. – En ole soittanut aiemmin bändeissä, eikä se ole sinänsä kiinnostanutkaan, Milja jatkaa. Basisti Milja liittyi mukaan heti uudenvuoden jälkeen, kitaristi-laulaja Valtteri sanelee. – Johanneksellakin oli halu soittaa raskaampaa musaa. – Yleinen vitsi bändillä onkin, että päästäispä mekin Tonnen keikalle! Hah hah. – Lyhyet ja simppelit nimet toimii aina parhaiten, esimerkiksi Gobra. Musiikkinne on rakennettu muun muassa hardcoresta ja black metalista. Oletteko varautuneet siihen, että kysyntä kasvaa mittaan, jossa omat kätenne eivät enää riitä. Sen kuulee meidän levyltäkin: hirveästi ei armoa anneta, Valtteri vakuuttaa. Minkälaista sanomaa haluatte levittää. Soittelun myötä on jäänyt jäljelle hardcore ja black metal – kiistatta kaksi kovinta genreä, joiden soittamisesta kaikki meistä nauttivat. Odottelin sopivaa ja tarpeeksi kovaa bändiä sille, Valtteri kertaa. Kuulin ensimmäisiä raakileita Tonnen biiseistä, jotka oli niin kovia, että mun oli pakko opetella soittamaan bassoa ja liittyä mukaan. Emme usko, että olisimme valmiita luopumaan siitä, vaikka asuttaisiinkin suurissa kartanoissa black metal -rahoillamme. Parin jammailusession jälkeen yhteinen soundi alkoi löytyä ja idea Tonnesta ottaa suuntaa. Painotatte diy-asennetta ja levynne ilmestyy vain digitaalisesti ja c-kasettina
LIPUT JA LISÄTIEDOT: LIVENATION.FI KOMEDIAA KEVÄÄSEEN! APOLLO LIVE CLUB, HELSINKI LA 17.5.2025 LIVENATION YLPEÄNÄ ESITTÄÄ
Bileet pystyyn ABSOLUTELY Launched kuulostaa ainakin omiin korviini pieneltä paluulta perinteisempään ja suorempaan DDJ-tyyliin edellislevyn jälkeen. Kuulijatkin ovat löytäneet DDJ:n vasta kun me ollaan siirrytty pojista enemmänkin aikamieskategoriaan. – Meillä kaikilla on soittohommat pysyneet todella aktiivisina läpi koko elämän, joten en näe siinä oikein nostalgiaa. 12. – Tältä levyltä on kyllä aika kiitettävästi unohtunut kaikki alkupään bändin doom-laahaus ja psykedeliaosasto, kitaristi Toni Raukola tokaisee. – Henkilökohtaisesti tuntuu, että tämä on bändin ensimmäinen levy joka on rakenteeltaan enemmän cd-sinkkua toisen perään alusta loppuun. Onko albumi rakennettu leffoista tuttujen teemojen pohjalta. Bändillä on takana jo reilut 15 vuotta uraa. Tämän levyn voi tunkea hyvillä mielin Corollan cd-soittimeen ja lyödä shufflen päälle motarin rampilla. Miltä mielipide kuulostaa. SYTYKKEITÄ JA N T R Y G G Demonic Death Judge tekee musiikkiaan juuri niin kuin haluaa. Levyn kansikuvassa ja kappaleiden nimissä vilisee viitteitä elokuvamaailmasta. Tällä kertaa teemat ja konseptit on jätetty progemiesten liiveihin ja menty aika pitkälti fiilispohjalla. Toisistaan riippumattomia helvetin hyviä biisejä putkessa. (Metalli)bändissä soittaminen tuntuu olevan monelle jonkinlainen nostalgiatrippi ja väline nuoruusvuosien muistojen elvyttämiseen. – Siinä kohtaa päädyttiin siihen, ettei DDJ:n tarvitse olla väkisin tiettyä kamaa, koska soittajat, soundit, laulut ynnä muu saa lopputuloksen kuulostamaan aina meiltä. Onko näin myös teidän kohdallanne. Kädet on vapaat tekemään mitä vain, mikä sillä hetkellä tuntuu tälle porukalle hyvältä, ja tuloksena on ollut aika selkeä muutos tähän uuden levyn suuntaan. Absolutely Launched on suoraviivaista stoneria to the max, ja se on kyllä helvetin hyvä juttu. – Albumilla on monta jollain mittarilla jopa täysin uutta juttua tälle poppoolle, vaikkakin se kuulostaa silti täysin DDJ:ltä. Ei tämä ole mikään lätkäharrastus vaan elämätapa. – Ehkä näitä aikoja nostalgisoidaan sitten, kun soitetaan ydinlaskeumassa geigermittareiden tahdissa. Ken tietää. – Levy on rakennettu elementeistä, joiden ympärillä bändin äijät pyörii: paskoista vitseistä, huonoista kuuloista, hyvistä leffoista ja kylmistä Nobelanereista. – Tällä kokoonpanolla on soitettu yli 11 vuotta, ja kyllä me kuulostetaan tänä päivänä eniten itseltämme. Alkuaikojen sludge-laahaus vaikuttaa tänään kaukaiselta. Onko kappaleiden tekeminen tai näkemys yhtyeen musiikista ylipäätään muuttunut paljon vuosien mittaan. Eiköhän tässä maailmassa ole tarpeeksi synkkää jo muutenkin, pistetään me bileet pystyyn. Siinä kohtaa, kun albumin biisejä alkoi toden teolla rakentua, perseessä tuntui, että se haluaa päästä pyörimään. – Suurin muutos taisi tulla jonkun studiosession jälkihöyryissä, kun tajuttiin yhdessä tuumin, että on aika helvetin kivaa tehdä sellaista musaa kuin lystää parhaiden tyyppien kanssa, Raukola fiilistelee. Albumi jakautuu mielessäni musiikillisesti kahtia. Onko kokonaisuus mietitty vinyylipohjalta. Ollaan hyvin kaukana siitä, mitä bändi oli vaikka ensimmäisillä täyspitkillään
Mieleen nousevat ainakin pitkät kansijutut Arch Enemyn ex-laulajasta Angela Gossow’sta ja Amon Amarthin Johan Heggistä. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA Pudotus tyhjyyteen OLIN 20-vuotias, kun kirjoitin ensimmäiset juttuni Infernolehteen, tarkalleen sen kuudenteen numeroon. Ja Greg Mackintosh ja Nick Holmes tuijottamassa minua silmiin Helsingissä, kun Paradise Lost oli palaamassa loistoon Tragic Idolilla vuonna 2012. Että ai niin, näitä horinoita saattaa lukeakin joku! Välillä olen pelännyt, että artistien haastatteluja lukevat korkeintaan artistit itse, mutta eihän se tietenkään niin ole ollut. Painettu hevilehti ei ole ollut kaksinen bisnes koko tänä aikana, ja huonommaksi on vain mennyt. Nyt olen 43, ja tähän numeroon 233 ne jutut päättyvät. Jossain vaiheessa innostuin kirjoittamaan syväluotaavia henkilöjuttuja. Oikein säikähdin, kun viime syksynä kirjoittamaani kolumnia siteerattiin peräti Helsingin Sanomissa. Aina jutun kohteena ollut artisti ei ole inspiroinut, ja sitten on pitänyt vääntää väkisin. Nyt kun tämä alusta hiljenee, oloni on yksinkertaisesti tyhjä. Useimmiten haastattelutilanteessa on päällä vahva roolitus. Jotkut ovat osanneet kuvailla sitä kiinnostavasti, jotkut eivät. Kumpikaan ei ole oma itsensä. Nyttemmin olen keskittynyt kyselemään, millaista artistin luomistyö ihan oikeasti on. Kirjoittaminen varmasti pysyy osana elämääni, mutta ehkä teoriaopinnot ovat nyt ohi. Tietenkin matkan varrella on ollut lukemattomia muistorikkaita kohtaamisia. Devin Townsendin ryytynyt olemus Provinssissa 2006 teki surulliseksi, kunnes hän oli vuonna 2009 kuin uudestisyntynyt, veitsenterävä ja inspiroitunut itsensä. Tiedän, että olen parhaimmillani kelpo skribentti ja oikein opiskellutkin lehtialaa. Ainakin vihaamaan kirjoittamista. Rauha hänen muistolleen. Ei ainakaan rahaa. Artisti on artisti ja toimittaja on toimittaja. Kuulun siihen vähemmistöön, jota musiikin ja taiteen tekemisen prosessit oikeasti kiinnostavat. Olen kaiketi kirjoittanutkin enimmäkseen juttuja, joissa niitä avataan. Kirjoituspalkkioilla ei ole rikastunut, mutta en ole jaksanut niistä valittaakaan. Inferno-vuodet ovat olleet minulle eräänlaista teoriaopiskelua. Olen ehkä alistunut tähän asetelmaan liikaakin, mutta sellainen minä olen – minun on vaikea tuoda itseäni uusille ihmisille kovin vahvasti esille. Olen halunnut ammentaa omiin soittoja bändiponnisteluihini oppia maailman parhailta, ja haluan yhä. Pohjaton kiitollisuus päätoimittaja Matti Riekille ystävyydestä ja luottamuksesta, jota olen totisesti osannut vuosien varrella koetella. Vaikka tällaisilla kohtaamisilla voi paukutella henkseleitä, on sanottava, että hyvin harvan artistin olen tavannut oikeasti ihmisenä. Haastattelujen tekeminen on ollut siihen erinomainen keino, jota olisin kyllä voinut hyödyntää vielä paljon paremmin. 14 14. Opinko jotain. Muiden tarinoiden kirjoittamisen sijaan voisi kai kirjoittaa omaansakin. Paha kyllä se taitaa lopulta olla yksi kosmisista velvollisuuksistani tässä elämässä. Ronnie James Dionkin kanssa ehdin puhua puhelimessa vähän aiemmin. Sekin on tietysti taito, muttei erityisen palkitsevaa. Siksi se nyt kai loppuukin. Painetun Infernon tulevaisuus on ollut pitkään vaakalaudalla, arkunkansi viimeistä naulaa vailla, ja nyt kun se on lyöty paikalleen, tuntuu melkein vapautuneelta. Takana on lähes neljännesvuosisata kulttuurijournalismia ja päällimmäisenä nöyrä toive siitä, että sillä on ollut jokin arvo. Mitä jäi käteen. Jutuistani ehkä kymmenesosa on ollut omasta mielestäni onnistuneita. Toisaalta en ole tavannut kaikkein suurimpia sankareitani, ja siitä olen hyvilläni. Yllätyn kovasti, jos tilanne vielä elämäni aikana muuttuu. Onneksi jotkut artistit ovat niin välittömiä, että ovat nähneet ihmisen roolin takana. Eihän. Muita mieleen jääneitä suuren maailman nimiä ovat monta kertaa tapaamani loputtoman sanavalmis Scott Ian, erittäin ristiriitaisen vaikutelman antanut Dave Mustaine ja tietenkin supersympaattinen Kirk Hammett. Ei tätä kukaan ole pakottanut tekemään. Rockjournalismia on helppo pilkata, ja onhan se täynnä kliseitä. Mainittu Lemmy oli juuri tällainen hahmo. En tiedä, kiinnostiko sellainen lähestymistapa ketään, mutta tulipahan kokeiltua. Olen erittäin kiitollinen siitä, että sain tavata Lemmy Kilmisterin naamatusten Tampereella joulukuussa 2007. Eräs häiritsevä piirre Infernossa on ollut vuosikausia se, etten ole ollut varma, lukeeko tätä lehteä kukaan. Jonkin verran olen kirjoitellut muuallekin, mutta suoltamaani tekstiä on julkaistu määrällisesti eniten ja ajallisesti pisimpään nimenomaan Infernossa
IN PARTNERSHIP WITH L a 6 . 2 2 5 HELSINKI KULTTuURITALO. 9
Anna keitoksen kiehua viitisen minuuttia. Sekoittele. Ehtiipä sen pyöräyttää luontevasti uudelleenkin keittoa nauttiessa.” Joko-thaikanasoppa Infernon viimeiseltä ehtoolliselta ei löydy muinaista puuseppää tarjoilemassa leipää ja viiniä, vaan Post Pulsen ja Diablerien Antti Karhu mausteisine thaikkusoppineen. 4. Täydellä mahalla ja hyvä maku suussa kelpaa taivaltaa kohti viimeistä leposijaa.” TARPEET: • 1,5 l vettä • 2 kanaliemikuutiota • 400 g maustamattomia kanan fileesuikaleita • 0,5 tl suolaa • ronskisti rouhittua mustapippuria • 2 tl currya • 1/2 tl savustettua paprikajauhetta • 1 sipuli • 3 valkosipulinkynttä • 1 punainen chili • 1 rkl raastettua inkivääriä • 1 punainen paprika • 2 täysjyvänuudelilevyä • 3 hyppysellistä sokeria • 3 rkl sitruunamehua • 2 rkl kalakastiketta • ruukku korianteria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Bonuksena se saa näin influenssan valtakautena röörejä auki ja makunystyröitä hereille. Kun kana on paistunut kypsäksi, lisää pilkottu valkosipuli, chili ja raastettu inkivääri. Sekoita ja anna mausteiden pehmetä vähän aikaa. ANTIN KOKATESSA SOI: Blindead 23 – Vanishing-ep (2024) ”Tummanpuhuvan pienjulkaisun mitta ja rauhallinen tempo sopivat täydellisesti tämän sopan valmistukseen. Heitä perään kanan fileesuikaleet, sipuli, suola, mustapippuri, curry ja savustettu paprikajauhe. Säästän myös tiskissä ja hoidan kaiken yhdessä kattilassa siten, että kiehautan veden erikseen vedenkeittimessä muiden valmistelujen yhteydessä. Sopankeitosta tulee mukavampaa, kun keskittyy ensin pelkkään pilkkomiseen ja raastamiseen, eli eikun sipuli, valkosipulit ja chili paloiksi sekä kuorittu inkivääri raasteeksi. Soppaa on helppo tuunata padassa tai vaikka lautasella hienosäätämällä tulisuutta, makeutta tai happamuutta chilin, sokerin, sitruunamehun ja kalakastikkeen avulla.” Megan tuomio: ”Vaikka annoksen ainekset ovat hyvin tuttuja ja valmistuskin vallan yksinkertaista ja nopeaa, käytettyjen mausteiden yhdistelmä tarjoaa varsinaisen makusinfonian, jonka aariasta vastaa korianteri. Antin luonnehdinta ”Liharuokaa tulee tehtyä nykyään harvemmin, mutta tätä mukavan mausteista soppaa en lähde keittelemään ilman kanaa. Murenna nuudelilevyt liemeen, lisää paprikapalat ja anna kiehua 3–4 minuuttia. Pilko odotellessa ruukullinen korianteria ja lisää se soppaan viimeisellä minuutilla. Lisää kattilaan kiehautettu vesi, kanaliemikuutiot, sokeri, sitruunamehu ja kalakastike. 16. 3. Pilko odotellessa paprika ja avaa täysjyvänuudelipaketti. 5. 2. Samalla vesi ehtii kiehahtaa keittimessä. Kombinaatio on lämpimän pehmeä ja täyteläinen, joskaan ei polttava, ja tuo muuten tylsähköön kanaan ryhtiä. Sitten kattilan pohjalle öljyä kuumenemaan. Sekoita
For fans of In Flames, At the Gates and Dark Tranquillity. BEHÖLDER IN THE TEMPLE OF THE TYRANT Prepare for a journey into the shadowed realms of epic Doom Metal with In The Temple Of The Tyrant. King Garcia creates instrumental, cinematic music that evokes red dawn skies. BLACK LODGE RECORDS KING GARCIA HAMELIN A brilliant Greek prog quartet. BLACK LODGE RECORDS CANCER INVERTED WORLD The long-awaited seventh studio album of masterful death metal savagery from the genre legends. For fans of Russian Circles, V.I.C. and Mogwai. VICISOLUM PRODUCTIONS LIK NECRO Standing loud and proud of so many imitators, Necro is the musical equivalent of a classic shock-horror movie that’’s drenched in blood and gore and packed with over-the-top extremities METAL BLADE RECORDS THERMALITY BEFORE I GET TO REST Official re-release of Thermality’’s debut album! It all began with ”Before I Get To Rest”, the start of the band’’s incredible journey. For fans of Candlemass, Momento Mori and Solitude Aeturnus. BLACK LION RECORDS METEMPSYCHOSIS S/T A must for fans of authentic, old-school metal with a personal touch! The band members have collaborated with Thyrfing, Raise Hell, Mystic Prophecy, Sins of Omission, and Siedenburgen, which has cemented their influence on the metal scene. PEACEVILLE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET
Raskaalla musiikilla ei mene uudella mantereella kovin vahvasti. – Olemme kiertäneet tätä maata vuosikausia tietoisesti ihan eri meiningillä kuin monet muut. – Kun soittaa ja viettää välipäiviä näissä pikkukaupungeissa... Hän myöntää auliisti, että mainittu strategia on taloudellisesti varsin haastava. Mutta helvetti… Siinä on kyse myös yhteyden luomisesta ja ylläpitämisestä. Emme käy vain New Yorkissa, Chicagossa, LA:ssä ja San Franciscossa, vaan menemme paikkoihin, joissa harvat käyvät. Kenties aallonpohja on kuitenkin saavutettu, ja kiertäväthän suomalaisetkin metallibändit taas Yhdysvaltoja hyvällä menestyksellä. Unatøned on bändin yhdestoista levy, ja Flynn haluaa omistaa sen kotimaansa unohdetuille pikkukaupungeille. – Kun menee tuollaisiin paikkoihin, ihmiset ovat odottaneet keikkaa viikkotolkulla, koska mitään muuta ei tapahdu. He rakastavat metallia ja menevät totaalisen sekaisin, kun keikka lähtee. Yritin eläytyä tällä levyllä siihen maailmankuvaan ja tunnelmaan. A ika monen amerikkalaisen pitkän linjan metallibändin tilanne on sellainen, että suurin suosio ja isoimmat yleisöt ovat Euroopassa. Flynn tarkoittaa juuri päinvastaista: pikkukaupunkeja ja pysähtynyttä tunnelmaa, pieniä ihmisiä pienten arkipäiväisten haasteidensa keskellä. Haluamme antaa ihmisille jotain mitä he tarvitsevat. Yksi kaikkien aikojen parhaista keikoistamme oli Oklahoma Cityssä. Robb Flynn on 57-vuotias ja luotsannut Machine Headia yli 30 vuotta. Flynn luettelee kaupunkeja ja osavaltioita jenkkityyliin: Casper, Wyoming, Spokane, Washington, Little Rock, Arkansas ja niin edelleen. Cowboyhatun alta Uudella Unatøned-albumilla on Flynnin mukaan ”amerikkalainen fiilis”. Machine Headin Robb Flynn sanoo, ettei hän ole koskaan hylännyt kotimaataan. Sitä ilmapiiriä elää ja hengittää, ja se tulee jotenkin osaksi sitä, miten näkee maailman. Kun eurooppalaiset bändit puhuvat amerikanmeiningistä, he tarkoittavat yleensä isoa soundia ja suuren maailman havinaa. Isosta kiertueesta jää toivottavasti jotain käteenkin, pienestä ei hirveästi. Machine Head on kolunnut Yhdysvallat lukemattomaan kertaan, eikä Flynn ole nirsoillut keikkapaikkojen suhteen. – Nyt teemme yhteiskiertueen In Flamesin kanssa ja sen lisäksi oman pienempien paikkojen rundin. Tässä on pitkän uran tehnyt mies, joka tuntee musiikkibisneksen metkut paremmin kuin moni muu. – Rundaaminen on nykyään järjettömän kallista, emmekä halua menettää rahaa tien päällä yhtään enempää kuin kukaan muukaan. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA TRAVIS SHINN 18. Puhuisin melkein velvollisuudesta
– Sehän oli aivan tuppukylä Oaklandin jälkeen. – Ajoin vanhojen kulmien läpi, en ollut käynyt mestoilla varmaan yli 20 vuoteen. Matka ei ollut pitkä, vajaat kymmenen mailia etelään, mutta ympäristö oli täysin toinen. Aika on ihan täysin pysähtynyt. Hänen ystävänsä korjasi hänen cowboyhattuaan ja asuu lähettyvillä. Kotitalomme oli pelkkä röttelö. Mikään ei ollut muuttunut! Kotitaloni näytti ihan samalta, entistä likaisemmalta vain. Ne ovat mädäntyneet samalla paikalla pian 50 vuotta. Tietenkin se oli yhä Bay Areaa, mutta se oli sellainen… white trash -paikka, suoraan sanoen. Flynnillä on myös henkilökohtaista kokemusta pienten kaupunkien Amerikasta, vaikkakin hän syntyi ja kasvoi Kalifornian Oaklandissa, tarkemmin sanottuna East Oaklandin väkivaltaisella ghettoalueella. Hänen vanhempansa ajattelivat, ettei se ehkä ole ihanteellinen paikka kasvattaa lapsia, joten perhe muutti San Lorenzoon. Näin autoja ruostumassa pihoihin, muistinkin jotkin niistä. Ihan äskettäin Flynn vieraili sattumalta San Lorenzossa. 19. San Franciscoon oli ehkä 40 mailia, mutta olimme siitä täysin erityksissä, omassa pikku maailmassamme. Mutta se oli melkoinen trippi. Minulla ei ole ollut mitään syytä käydä siellä ja se on aika kaukana nykyisestä kodistani. – Tällaisia paikkoja on Yhdysvalloissa paljon. Lautoja ikkunoissa ja ovissa joka puolella
– Haluan tuntea inspiraation juuri nyt. Tällä kertaa kuuntelin paljon laulaja-lauluntekijäkamaa, muun muassa Chris Stapletonia aivan helvetisti. Mutta suurin virhe, jonka tässä tilanteessa voisi tehdä, olisi yrittää vääntää samanlainen levy uudelleen. Kolmanneksi Flynn halusi viimeisen kertosäkeen olevan joka biisissä erilainen kuin aiemmat. Punaniskakliseiden määrä on hetkittäin täysin hallitsematon, eikä mitäänsanomattomia akkariballadeja jaksa määräänsä enempää. Rakastan sitä äijää! Stapleton toimittaa parhaimmillaan verrattoman laadukasta outlaw countrya, mutta tuotanto saa myös irvistelemään. Døgmatiikkaa biisientekoon Machine Head alkoi käyttää edellisellä Øf Kingdøm and Crøwn -albumilla skandinaavista ø-kirjainta säännönmukaisesti jokaisen o:n tilalla. Flynn huomauttaa, että hänellä on jonkin verran kokemusta siitä, miten päästä menestyneestä ja pidetystä albumista eteenpäin. Kyllä sitä miettii koko ajan, milloin oma vuoroni on. Se on kalifornialaiselta bändiltä vähän outo ratkaisu, joten mitä ihmettä. Amerikkalaisuuteen liittyy vahvasti myös yksi uuden levyn tekemisen keskeisistä inspiraatioista. – Se pakottaa keskittymään olennaiseen. Minä vastaan maailma Machine Head on ollut läpi uransa yhtye, jonka suuntaa on ollut hankala ennustaa. ”Olen menettänyt helvetisti hyviä ystäviäni ja äitini kuoli koronaan. – Nämä kolme juttua auttoivat minua tekemään Unatønedista todella tiiviin ja tiukan albumin. Lyhin Machine Head -levy tähän asti. Joku jätkä oli tehnyt pätkän ydinjätteestä ja siitä, että se on todella tappavaa kamaa vielä tuhansien vuosien päästä. Yli 30 vuoden mittaan on tullut selväksi, ettei Robb Flynn halua mukavoitua. Viime rundille otin kitaran messiin, ja kun kanniskelin sitä ympäriinsä, minulle tuli vähän sellainen outlaw country -fiilis. Øf Kingdøm and Crøwn oli kuulemma bändille melkoinen renessanssi. Ehkä siinä on vähän Stapletonia! Unatønedin tekstit eivät seuraile mitään suurta teemaa. – Minulla ei yleensä ole kitaraa keikkabussissa tai hotellihuoneessa. Toiseksi halusin käyttää omituisia sointukulkuja. Silti on vaikea haukkua artistia, joka kykenee tekemään kappaleita kuten South Dakota. Ulrich arkistoi ja merkitsee muistiin riffipätkät takahuonejameista ja saattaa palata niihin vuosienkin päästä. Heti bändin uran aloittanut Burn My Eyes (1994) oli melkoinen menestys. Stapletonin onnistuu saavuttaa jonkinlainen amerikkalaisuuden syvätaso, missä lienee hänen menestyksensä salaisuus. Me nyt keksimme tällaisen jutun, joka tuntui siistiltä, ja niinpä jatkamme sitä. Me vain leikimme aakkosilla samaan tapaan kuin Motörhead tai Mötley Crüe. En ymmärrä tyyppejä, jotka pystyvät palaamaan vuosien takaisiin ideoihinsa ja syttymään niistä. Hän aloittaa aina puhtaalta pöydältä. – Ensimmäisen biisin nimihän on Atømic Revelatiøns. – On kuitenkin niin, että uskonto ja rituaalit ovat todella tehokkaita säilyttämään merkityksiä. Rakastan Slayeriä, ja yksi asia, joka bändin suhteen aina unohdetaan, on heidän nerokas tapansa tehdä todella outoja sointukulkuja. Että täällä minä olen, tien päällä pelkkä kitara seuranani. Olimme taas festarien pääesiintyjänä ja sitä rataa. Jossakin somelimbossa näkemässäni haastattelupätkässä James Hetfield selitti Lars Ulrichin toimintamallia. Ensinnäkin hän halusi biisien olevan alle neliminuuttisia. Kymmenen biisiä, kaksi instrumentaalia, 41 minuuttia. Se sai alkunsa, kun selailin Tiktokia jonain sunnuntaina krapulassa. Unatønedilla Flynn asetti itselleen melkein dogmaattisia lähtöasetuksia, jotta hänen olisi pakko tehdä jotain edellislevystä poikkeavaa. Ydinjäteuskonto Kieltämättä hienoa hattuaan videohaastattelussa esittelevä Robb Flynn sanoo, ettei koskaan kirjoita kappaleita varastoon. Flynniä saattaa inspiroida mikä tahansa, kuten vaikka satunnainen Tiktok-klippi. Se kehittelee symboleja, joista ihmiset kaukana tulevaisuudessakin voivat ymmärtää, että ydinjätteiden hautapaikat ovat vaarallisia. – Øf Kingdøm and Crøwn oli upea juttu. Pakko arvostaa, tavallaan, mutta Flynnin halu olla ajankohtainen on paljon ymmärrettävämpi sieluntila. – Hah hah, kaikki pohjoismaalaiset kysyvät sitä ensimmäisenä. Miten siis varmistaa, että ihmispolvet, jos heitä vielä on, ymmärtävät vaaran. Oli vähän vaikeaa päästä käyntiin, mutta kun homma alkoi rullata, se tuntui todella hyvältä. Olen miettinyt lukemattomat kerrat biisejä tehdessäni, mitä Gary Holt tekisi. Seuraavan kerran bändi sulatti sekä fanien että kriitikoiden sydämet The Blackeningillä (2007) ja viimeksi siis edellisellä albumilla. Ja kaiken maailman black metal -bändithän tekevät u:sta v:n, tyyliin kvlt. Niinpä on kehitetty eräänlainen uskonto, ”atomic priesthood”. Kieli muuttuu jatkuvasti, eikä ole mitään takeita, että meidän aikamme kieltä enää ymmärretään. Ei kuitenkaan vielä.” 20. – Olen Bay Arean tuote, kasvoin siellä ja tunnen metallicat ja slayerit ja exodusit kuin omat taskuni
Laajassa katsannossa on kiistaton fakta, että 34 vuoden ura Machine Headin keulilla on melkoinen saavutus. Yksittäiset leijuntahetket eivät loppujen lopuksi paina paljon. Tämä on johtanut joskus aika ristiriitaisiin reaktioihin. Flynn kertoo käyneensä katsomassa hiljattain Decapitatediä ja törmänneensä ystäväänsä Mike Schleibaumiin, joka kitaroi Darkest Hourissa. Aika vaikeaa se on, koska olen 57 ja todella kaukana siitä 24-vuotiaasta kundista Oaklandin kaduilla aseiden ja huumeiden keskellä. Elämä on mitä on. Se sai huippunsa The Blackeningillä, joka oli pitkien biisien levy. Ei siinä ole mitään järkeä. – Kirjoitan musiikkia tässä hetkessä, joten musiikki on hetken kuva. – Sehän ei ole kenellekään meistä vaihtoehto, joten kysymys on ihan toivoton. Laita levy soimaan ja bootsit jalkaan!”. Olen hyväksynyt sen, ja näin on hyvä. Jossittelu on tietysti mahdollista… Mutta mitä helvettiä sekään lopulta antaa. – Elämäni on muuttunut paljon. – Eihän se auta eteenpäin, jos jää vain fiilistelemään. Mike on mahtava jätkä, juuri sellainen kaveri, jota ei näe vuosiin, mutta juttu jatkuu aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Yhdestätoista albumista puhumattakaan. Jaoimme päälavan Metallican kanssa, ja Hetfield vieläpä mainitsi meidät keikallaan. Pääsimme juttelemaan heille ja niin poispäin. Tällaiseen hetkeen ei kuitenkaan kannata jäädä lillumaan. No, hän sanoi minulle, että eihän minun tarvitse todistaa enää mitään, ja silti levy kuulostaa siltä kuin olisin yksin koko maailmaa vastaan, hah hah! Ei jäädä lillumaan Robb Flynn on ikinuori, joka sanoo ihmettelevänsä jokainen aamu, kuka tuo vanha mies peilissä on. Haluaisin pysyä kuvioissa vielä hyvän aikaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kaikki tuollainen katoaa silmänräpäyksessä. Kuuluisin esimerkki on tietysti vuoden 1999 The Burning Red -albumi, jolla piikkitukkainen Flynn räppäsi ja lauloi melodisia poppikertosäkeitä täysin kursailematta. En edes kuuntele vanhoja riffinauhojani, koska haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Supercharger (2001) jäi totaaliseksi välilevyksi, kunnes Through the Ashes of Empires (2004) aloitti uuden nousun. Keith Richards sanoi joskus, että hän on pelkkä välittäjä, jonka läpi musiikki kulkee. Kyllä sitä miettii koko ajan, milloin oma vuoroni on. Vaikka olemme molemmat Bay Area -bändejä, emme tunteneet toisiamme lainkaan. Homman motivaationa on pakko olla se itse tekeminen. Olen menettänyt helvetisti hyviä ystäviäni ja äitini kuoli koronaan. Jos olisin tehnyt niin tai näin, olisiko nyt niin tai noin. Sen Flynn tiesi jo nuorena miehenä. Jengi kyselee aina, aionko palata Burn My Eyesin fiiliksiin. Mitkä ovat sellaisia käännekohtia, joita Robb Flynn ei unohda. Suuntaa verkkokauppaan www.svartrecords.com ROKETS Bad Choices | LP/CD/Digi ”Rokets on kuin kivi, kivi on rock ja sinä haluat kiven. HAVUKRUUNU Tavastland | LP/CD/Digi Havukruunu on vapauden henki, unohduksen airut ja se sanoo teille: paetkaa, hullut! ENTHEOMORPHOSIS Pyhä Kuilu | LP/CD/Digi Entheomorphosiksen Pyhä Kuilu tuijottaa suoraan lävitsesi! Yhtyeen jäsenistö koostuu kokeneista muusikoista, joiden taustalta löytyy muiden muassa Dark Buddha Rising sekä Mr. – Pakko mainita Monsters of Rock -festari vuonna 1995. Albumi on mainettaan parempi, mutta pahaksi onnekseen myös täydellinen esitys ilmiöstä, jossa bändi on ehtinyt kerätä uskollisen fanikunnan, joka sitten pettyy suunnanmuutokseen raskaasti. Minä onneksi ajattelin jo silloin, että töitä täytyy tehdä edelleen helvetisti. En pysty mitenkään samastumaan siihen tunteeseen. Ei kuitenkaan vielä. Tekisitkö mitään toisin. Ei ole mitään vastauksia tai reseptejä, miksi jotkin jutut onnistuivat ja jotkin eivät. Se vie mihin vie. – Kyllä se tulee varmasti teksteistäkin läpi, että mietin kuolevaisuutta ja omaa paikkaani maailmassa. Peter Hayden / PH / Enphin. – Kävimme ajelulla ja soitin pari biisiä uudelta levyltä
22
Alberto oli fuusioinut progea, psykedeliaa ja funkia Glincolt-yhtyeessä, ja Rocco oli soittanut black metalia Nox Interitusissa, Sterbenzeitissa ja Thysiassa. – Ensimmäinen albumi tuntuu aina hienolta, joten ei siitä viitsi kauheasti valittaa, mutta onhan Belfry aikamoinen tilkkutäkki, Marco sanoo. Sinne jäi paljon virheitä ja kaikenlaista surinaa, korjattavia paikkoja. Belfry teki suuren vaikutuksen tuomiodiggareihin ja kriitikoihin kautta maailman. Italialainen Messa seikkailee synkeän ja raskaan rockin sivupoluilla niin vapaasti, että sen musiikki pakenee määrittelyjä. Messa haki sille vaikutteita entistä kauempaa, läntisen maailman ulkopuolelta. Yhtyeen kunnianhimo ja seikkailunhalu hehkuivat kakkosalbumilla entistä kirkkaampina. Mukana oli aiempaa enemmän vaikutteita raskaan rockin ulkopuolelta, esimerkiksi darkwavesta, post-punkista ja jazzista. Ehkä vähän liiankin nopeasti, yhtye tuumii nyt. Parhaiten muistan sen, kun kuulin Alberton soittavan soolon ekoissa treeneissämme. Juuri siksi siinä on taikaa, omanlaistaan energiaa ja uutta kommunikaatiota. Kokonaisuutena se oli edeltäjäänsä viimeistellympi ja laaja-alaisempi. Se on vahva lopun symboli ja sopii doom-levyn kuvitukseksi, mutta Messalle Belfry oli kaiken alku. P aljon onnea vaan: Messa on päässyt toiselle kymmenelleen. Kylä lakkasi olemasta vuonna 1950, kun uusi tekojärvi hukutti sen kaikki 160 taloa. Tyhjästä ilmaantuneen italialaisbändin soundi oli kiehtovan minimalistinen, spontaani, kunnianhimoinen ja tunnepitoinen. Marco muistelee, että yhtyeen perustamisen aikaan kaikki oli kovin hienoa mutta kummallista. – Minua lähinnä ujostutti ja pelotti, koska en ollut juuri laulanut aiemmin, Sara sanoo. Bändi teki kappaleet ensimmäisen vuotensa aikana ja äänitti ne nopeasti. Messan muita jäseniä en kuitenkaan tuntenut, vaikka olin nähnyt heitä baareissa ja keikoilla. Hämmentävyys johtui siitä, että soittajat tulivat uuteen doom-bändiin eri suunnista. Messan kotikaupungissa Cittadellassa oli hyvä meininki, paljon bändejä ja keikkoja, mutta oman yhtyeen alku tuntui lähinnä hämmentävältä. Mutta pidän sen raakuudesta. – Feast for Waterin tekemiseen meni aikaa, koska toimimme eri tavalla kuin aiemmin, Rocco sanoo. Uusi The Spin -albumi kuuluu karanneen 1980-luvun pimeälle puolelle. – Löysin silloin paljon uutta musiikkia ja uusia samanhenkisiä ihmisiä. Kaikki tämä alkoi kuulua Messan musiikissa avoimuutena ja kokeilevuutena. Close (2022), jonka bändi levytti suomalaiselle Svart Recordsille, tuntui olevan vielä pidempi musiikillinen harppaus. – Feast for Waterilla käytimme ensi kertaa Rhodes-pianoa, ja Closella toimme mukaan kansanmusiikkisoittimet kuten oud-luutun ja duduk-huilun. Sitä koki varsinkin laulaja, jolle Messa oli ensimmäinen bändi. Menneet vuodet Messan ensimmäisen albumin Belfryn (2016) kannessa on Curonin kirkon torni. – Messaan liittyminen tuntui hyvältä mutta oudolta, Rocco muistelee. Belfry sisältää varhaisinta yhdessä tekemäämme musiikkia. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT MESSA 23. Silloin mietin, että nyt kuulostaa hyvältä. – Emme enää tekisi levyä sillä lailla. Kitaristi Alberto Piccolo ja rumpali Rocco Toaldo liittyivät mukaan vielä samana vuonna. – Se oli tyypillinen debyytti sen suhteen, että budjetti oli pieni, studioaikaa vähän ja bändi suhteellisen nuori. Vesielementti oli läsnä myös Messan seuraavan albumin kannessa ja nimessä: Feast for Water ilmestyi vuonna 2018. – Belfryta tehdessämme olimme treeneissä lähes jatkuvasti, Feast for Waterin aikaan emme, joten biisit valmistuivat hitaammin. Belfry ilmestyi alun perin omakustanteena. Toinen albumi on monelle bändille debyyttiä vaikeampi pala, kun yhtäkkiä pitäisi nyhjäistä jostakin levyllinen uutta musiikkia. Messalle se ei ollut, väittää Marco. – Feast for Water oli helppo tehdä, koska olimme silloin niin syvällä bändin maailmassa ja sisällä uuden musiikin tekemisen prosessissa. Vanhasta elämän keskuksesta muistuttaa enää vedestä sojottava 1300-luvulla rakennettu torni. Mutta meillä oli aikaa ja käytimme sitä niin paljon kuin oli tarpeen. Laulaja Sara Bianchi ja basisti Marco Zanin perustivat yhtyeen 2014. – Koska emme halua tylsistyä emmekä toistaa itseämme, haemme jokaiselle levylle uusia elementtejä, Sara sanoo. Vaikka Messan saattoi luokitella doom-bändiksi, se luovi tyylikkäästi genrekliseiden karikoiden läpi. Alkukantaisuutta sekä vahvaa sanomisen ja soittamisen tarvetta, Sara jatkaa. – En ollut ennen soittanut tämän tyylistä musiikkia, joten kaikessa oli uutuuden tuntua. Marco oli ollut psykedeelistä garagerockia soittaneessa Sultan Batheryssa ja darkwave-goottirockyhtye The Sadessa
– Keikkoja ajatellen tämä on haastavaa matskua nimenomaan minulle, koska nyt minun pitää soittaa basson ohella syntikoita. – Kiertueiden kuluessa kävi selväksi, ettei biisien tekeminen onnistu tien päällä. Meiltä kesti kauan löytää niin terävä ja selkeä ajatus, että sen varaan kannatti lähteä tekemään levyä. Vapaus on tärkeää Messan kokoonpano ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa kertaakaan. – Päätimme tehdä kasarilevyn, mennä alueelle, jossa emme olleet aiemmin olleet. Enemmän painetta tuleekin meiltä itseltämme. Sara kirjoittaa Messan sanoitukset. Kun The Spin ilmestyy huhtikuun toisella viikolla, Messa tekee kevään ja kesän kattavan Euroopan-kiertueen. – En ole ennen kirjoittanut näin selkeää ja terävää lyriikkaa. Itse en vaihtaisi tätä elämää mihinkään. Enimmäkseen se johtui keikkailusta, joka oli lisääntynyt bändin tultua tunnetummaksi. Sara kertoo, että levyn kantavan idean keksiminen vei pitkään. The Spinin uusi elementti, tylsyyden ja toiston tappaja, on syntetisaattori. Uusi polku avautuu Messan neljännen albumin nimi on The Spin. Mutta emme voi alkaa rajoittaa itseämme, jotta ihmiset tykkäisivät meistä enemmän. Pian valitsemamme reitti avautui eteemme ja näytti itsestään uusia puolia. – Emmehän me toimi mitenkään irrallamme ympäristöstä. Siinä vaiheessa idea ei kuulu enää keksijälleen vaan koko bändille. Siihen sisältyy uuden albumin kaikki biisit käsittävä spesiaalikeikka Hollannin Roadburn-festivaalilla. – Kaikki uusi nostetaan pöydälle ja katsotaan yhdessä, mikä toimii ja mikä ei. – Kyllähän ihmisillä varmasti on tiettyjä odotuksia, kun he tulevat keikoille tai kuuntelevat musiikkiamme, Sara miettii. – Kaikella kunnioituksella kuulijoita kohtaan: meillä pitää olla mahdollisuus kokeilla uusia asioita. Saran mukaan asiassa on auttanut se, että bändin jäsenet ovat toisilleen ensisijaisesti ystäviä ja vasta sitten kollegoja. On sitä sattunut ennenkin, Sara nauraa. Laulaja jatkaa lyriikkansa heijastavan muutakin kuin hänen sisäistä maailmaansa. Ei varsinkaan Alberto, joka on pahasti koukussa kaikkeen 1970-luvulla tehtyyn. Juuri nyt olen tyytyväinen lopputulokseen, mutta kuukauden kuluttua saatan miettiä, että tuonkin olisi voinut laulaa paljon paremmin. Vitsailemme usein keskenämme, että se paras levy on edelleen tekemättä. Teimme siellä biisejä ja treenasimme puolentoista kuukauden ajan hyvin omistautuneesti. Sara naurahtaa, että toivottavasti tie jatkuu pitkään. Oli Killing Joke, Journey, Bauhaus, The Police… Yhteisiä suosikkejamme yhdistää tietynlainen synkkä tunnelma. Olen hyvin herkkä ihminen, ja minulle on luonnollista kokea asiat vahvasti ja myös kirjoittaa siltä pohjalta. Sen tosiaan voi löytää jopa The Policen joistain biiseistä. Tulevilla kiertueilla on siis oltava mahdollisimman keskittynyt ja mahdollisimman vähän kännissä, Marco sanoo. – Pidin sitä todella hyvänä ideana. Haluamme tehdä aina parempaa musiikkia sekä soittaa ja laulaa paremmin. – Löysimme musiikista tietyn polun ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin. Heitä yhdistää myös näkemys siitä, mitä Messa edustaa. Olimme paikalla joka päivä ja teimme töitä aamuyhdeksästä kuuteen illalla. Ei tämä aina helppoa ole, ei ainakaan silloin, kun on nukkunut huonosti ja pitäisi jaksaa katsella bändikavereita. – Vuokrasimme vanhan huvilan kotikaupunkimme lähistöltä. Kaikki ympärillämme tapahtuva resonoi meissä enemmän tai vähemmän. – Palaute kiinnostaa kyllä, se on yksi palanen kokonaiskuvassa. Sara kertoo, että huvilatreeneissä bändi pääsi syvälle säveltämisen ja sovittamisen maailmaan. Marco jatkaa, että päästyään pois keikkabussista bändi hankki asunnon voidakseen keskittyä olennaiseen. Hän sanoo halunneensa olla The Spinin teksteissä vereslihalla. Taiteellinen vapaus on meille todella tärkeää. Marco jatkaa, että tuo polku vei kahdeksankymmentäluvulle. Uusi Messa-biisi lähtee itämään yleensä Alberton tai Marcon riffistä, mutta siitä eteenpäin prosessi on neljän käsissä. Siinä tuli käsiteltyä kaikenlaisia ahdistuksen aiheita. – Sitä on vaikea kuvailla ja selittää, mutta tavoitteeni teki laulujen äänittämisestä tosi intensiivistä. – Tähän mennessä on tapahtunut tosi paljon kaikenlaista, kuten vakava auto-onnettomuus, riitelyä, hyvää yhteistyötä ja löytöretkeilyä musiikissa ja maailmassa. Suunta oli yllättävä, mutta siinä oli oma pimeä logiikkansa. Ei siitä pääse irti millään. Se muuttuu jokaisella levyllään enemmän tai vähemmän ja kieltäytyy ottamasta huomioon, mitä siltä odotetaan. Kuulijalle taas ei ole yhtä selvää, millaista musiikkia yhtye tekee. Välillä on käytettävä käsien lisäksi jalkoja. Se vuosikymmenhän on musiikillisesti todella monipuolinen, ja silloin tehtiin juttuja, joista kaikki bändissämme pitävät. Siitä huolimatta se taisi olla juuri hän, joka otti 1980-luvun ensimmäisenä esille. Kukaan meistä ei ole mikään kasarityyppi. Mutta meille kaikille on selvää, että jos tätä haluaa tehdä, on oltava valmis uhrauksiin. Laajempaa rundia bändi rakentelee syksyksi. Messan toinen vuosikymmen lähtee liikkeelle lupaavissa merkeissä. ”Kaikella kunnioituksella kuulijoita kohtaan: meillä pitää olla mahdollisuus kokeilla uusia asioita.” 24. Synkkyyttä löytyy siis musiikin ohella myös sanoituksista. Sara kertoo halunneensa kuulostaa The Spinin biiseissä mahdollisimman rehelliseltä
Oululaislähtöis en The Man-Eating Treen toiminta loppui kymmenen toimintavuode n ja kolmen albumin jälkeen 2019. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA JANI MAHKONEN 26. Kovinkaan moni tuskin odotti, että bändi palaa kuusi vuotta myöhemmin parempana kuin koskaan
Sitten joku totesi lakonisesti, että ei kai siinä mitään menetetä, jos kysytään Mannea. Toisin sanoen suurin osa bändistä oli yhtäkkiä kadonnut takavasemmalle. ”Nykyisessä maailmantilanteessa on melko mahdotonta olla huoleton.” 27. Lopulta siitä tehtiin koko levyn otsikko, mutta myös Days Under the Dark oli pitkään ehdolla, Hanttu tuumaa. – Kyllä sitäkin vaihtoehtoa mietittiin. Sakke tuumasi ensin, että ei mitään toivoa. Raskaampia elementtejä The Man-Eating Treen paluu on toden teolla käsillä – ja väkevästi onkin. Millainen tarina levyn otsikkoon liittyy. – Seer valikoitui debyyttisinkuksi erityisesti sen vuoksi, että haluttiin nostaa ekana esiin räväkkä ja tarttuva biisi. Kun old school -fiiliksiä sotkettiin vähän modernimpiin ideoihin, sopivan painava soundi alkoi löytyä. Miksasin esimerkiksi To the Sinking -biisiä 22 tuntia putkeen. Eihän se ollut. Kun katsoo kappaleiden nimiä, aurinko ei tunnu paistavan pahemmin. Kun läheisiltäkin tuli vihreää valoa, lupauduin messiin, laulaja kertoo. Sieltä löytyy monenlaisia eri kipuiluja, onhan tässä nykyisessä maailmantilanteessa melko mahdotonta olla huoleton. – Samoihin aikoihin basisti Mikko Uusimaa ja kitaristi Antti Karhu muuttivat Oulusta Helsinkiin. Yhtyeen perustanutta Markusta lukuun ottamatta The Man-Eating Tree vuosimallia 2025 koostuu siis täysin uusista jäsenistä. Lisää keikkoja on luvassa syksyllä ja ensi vuonna – toivon mukaan myös ulkomailla. Se on eri tavalla tunnelmallisempaa ja maalailevampaa kamaa. Singlevalinnat tehtiin tietenkin niin, että kuulijat saisivat levystä etukäteen mahdollisimman laaja-alaisen kuvan. Niihin aikoihin Seeristä ei varmasti tullut Ghost Brigade kenenkään mieleen, joten kyllähän Mannen hieno tulkinta on se avain, joka vie mielikuvia tiettyyn suuntaan, Markus sanoo. – Night Verses -sanapari tuli jossain vaiheessa Sakelta. Samalla kuulin työn alla olleita uusia biisejä, ja nehän soundasivat oikein hyviltä. Harkitsitteko yhtyeen nimen vaihtamista. Meidän kollektiivinen fiilis alkoi laskea kovaa vauhtia, Markus kertoo. – Sain jätkiltä pitkän viestin, jossa kerrottiin bändin kuvioista. O n vuosi 2015. Erinäisten kokeilujen jälkeen rumpujakkaralle istahtaneen Hantun ja Markuksen vierelle löytyivät kitaristi Sakke Paavola ja basisti Mika Junttila. Ja toki Night Verses saa arvoisensa seuraajan jonakin päivänä, Markus päättää. Soittamisen riemua on pian tarjolla myös lavaolosuhteissa, sillä The Man-Eating Tree nähdään tulevina kuukausina eri puolilla Suomea niin klubien kuin festivaalienkin estradeilla. Rumpali Vesa Ranta puolestaan päätti lopettaa soittohommansa toistaiseksi. 11. Mutta sitten, syystä tai toisesta, suunnitelmat alkoivat kaatua ja matto vedettiin bändin alta monen asian suhteen. – Seer oli sävelletty jo silloin, kun meillä ei ollut Mannesta mitään tietoa. – Aiemmat levyt olivat monipuolisia, mutta Night Verses vie ääripäitä entistä kauemmas toisistaan. Aurinko ei paista Ikonen vastaa pääosasta Night Versesin sanoituksia. Sakke tunsi Mannen jo pidemmältä ajalta, ja tiedusteltiin häneltä varovaisesti, voisikohan Manne olla kiinnostunut. Kun 2020-luku alkoi vieriä eteenpäin, In the Absence of Lightin äänittänyt, miksannut ja tuottanut Aksu Hanttu sai vakuutettua Markuksen siitä, että The Man-Eating Treellä on vielä annettavaa. Toivottavasti myös meidän soittamisen riemu kuuluu läpi, Markus jatkaa. – Kakkossinglenä julkaistu To the Sinking on ihan toisenlainen kappale, erityisesti alkupuolensa osalta. – Ghost Brigade oli pirun kova bändi, joten sovitaan vaikka niin, että tämä on meidän kunnianosoituksemme siihen suuntaan! Aksu Hanttu nappaa puheenvuoron. – In the Absence of Light onnistui todella hyvin ja nousi virallisella listallakin topkympin tuntumaan. Olin aika lailla varma, että tämän bändin tarina on tässä. huhtikuuta ilmestyvä albumi Night Verses on nimittäin bändin diskografian kovatasoisin. Sanoitusten pohjavire on aika synkkä, sillä joku tai jotakin on nytkin aika pahasti pielessä! Kuten kymmenen vuotta aiemmin, Hanttu vastaa myös uuden The Man-Eating Tree -julkaisun äänimaailmasta. No, aikaa kului ja solistikuvion säätäminen jatkui. Kappaleet saivat kehittyä ihan vapaasti ja vaeltaa täysin haluamiinsa suuntiin. Itse en vielä tässä vaiheessa luovuttanut, ja bändiin tuli muutamia uusia jäseniä. Mutta hyvähän siitä tuli! – Olen vanhan liiton Entombed-mies, ja niin tietysti Aksukin. Tummasävyistä tunnelmallista metallia soittava The Man-Eating Tree on juuri julkaissut In the Absence of Light -albuminsa. – Näillä näkymin soitetaan uusi levy kokonaisuudessaan, ja kattausta maustetaan myös vanhoilla biiseillä. Alkuvuodesta julkaistu ensimmäinen singlelohkaisu Seer kuulostaa ainakin säkeistönsä osalta varsin paljon Ghost Brigadeltä. Levyn avaavalla lyhyellä introlla ei ollut ensin nimeä, mutta me päätettiin kutsua sitä Night Versesiksi. Oliko tämä tietoinen ratkaisu. Ulkomailta tuli hyviä runditarjouksia ja niin edelleen. Ja oikeassahan hän oli: koko juttu olisi siinä tapauksessa pitänyt rakentaa alusta asti uudestaan, Markus sanoo. – Haluan jättää runsaasti tilaa kuulijoiden omille tulkinnoille, mutta kerrottakoon sen verran, että tekstit ovat aika ihmisläheistä kamaa. Selvimmin kuulee varmaankin sen, että mukaan on tullut entistäkin raskaampia elementtejä, Markus toteaa. Mutta se taisi olla Aksu, joka totesi aika painokkaasti, ettei uuden nimen keksimisessä ole mitään järkeä. Tehtiin keikkoja esimerkiksi Swallow the Sunin kanssa ja julkaistiin The Ritual -kappale. – Ei tullut paljon säästeltyä. – Kun kirjoitin Night Versesin biisejä, minulla ei ollut sävellysten suhteen mitään tiettyjä tavoitteita. – Kun mietittiin uutta laulajaa, jostain tuli mieleen Ghost Brigadessä solistin hommia hoitanut Manne Ikonen. Jossain vaiheessa se räpiköinti alkoi kuitenkin tuntua liian raskaalta ja turhauttavalta, ja lopullinen seinä tuli vastaan vuonna 2019. Kun bändi on ollut pitkään totaalisesti poissa kehistä, ensimmäisen iskun pitää olla tappava. Kitaristi Janne Markuksen johtaman rykmentin tunnelma on korkealla. Yllättäen Ikonen suostuikin
Noora: ”Huomasin, että tutustuin Nettaan ihan uudella tavalla säveltämisen kautta. Toisinaan mua jopa jännitti, koska Netta on niin kova muija ja helvetin hyvä säveltäjä!” 28
Meillä oli heti yhteinen kieli ja ymmärrys, huumorintaju ja kaikki. Teksteissä haluttiin tietoisesti vältellä tiettyjä asioita kuten yksipuolista syyttelyä ja mustamaalaamista. – Meillä heräsi semmoinen välitön sisarrakkaus tyyliin ensitapaamisesta lähtien. Sen biisien kirjoittamisessa Noora ei ollut mukana, vaan tekstit olivat täysin Netan kynästä ja sävellykset hänen ja puolisonsa Nino Laurenteen yhteistyön tulosta. Tehdessä kehittyy, kun kaikki ei mene tuosta noin vaan. – Vaikka nykyään on kaiken maailman Zoom-meetingejä ja tuottajakin voi työskennellä etänä tyyliin toisella puolella maapalloa, niin ei se vaan ole sama asia. Italialainen levy-yhtiö Frontiers kiinnostui Smackboundista ja Battle Beastistä tuttujen solistien yhteisprojektista, ja heti alkuun kirjoitettiin sopimus kahdesta albumista. Se on jokin muu ääni kuin kummankaan meidän erikseen. Myös meidän arvomaailmat ja tämmöiset kohtaa. Nino osasi lukea tilannetta hienosti ja antoi meille tilaa aina kun aloimme keskustella jostain aiheesta, joka meidän oli tärkeää käydä läpi kahdestaan. – Meillä molemmilla on tietynlaiset temperamentit ja olemme tosi voimakastahtoisia. Miksi ei enempään, siihen laulaja kertoo syyksi aikataululliset haasteet. Valikoimme biisitkin sillä tavalla, että voimme kumpikin seisoa niiden takana sataprosenttisesti, Noora jatkaa. Se on tosi siistiä ja aika ennenkuulumatonta. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT ROBERT FRANKO 29. Biisien tekeminen oli semmoista patsaan veistämistä. Uuden Falling Through Stars -albumin yhdestätoista kappaleesta Noora osallistui kolmen tekemiseen. Lyriikoita on väännetty ja jokainen kivi ja kanto käännetty. Esikoislevy The Reckoning ilmestyi kesällä 2021. Siinä on jotain todellista taikaa, jota mikään teknologia ei voi korvata, Noora miettii. Jokainen sana ja melodia on mietitty niin, että kaikella on merkitystä. – Emme oikeastaan tunteneet toisiamme entuudestaan, mutta olimme molemmat haaveilleet salaa yhteistyöstä toistemme kanssa. Koen, että Netta on tietyllä tavalla mun sielunsisko, Noora kertoo. En osaa selittää, mutta tämä oli ihan meant to be. Tasapuolisuudesta ja -arvoisuudesta on pidetty tiukasti kiinni alusta asti, mikä on ollut tärkeää etenkin Netalle. Se on myös hyvä juttu, koska silloin joutuu vähän epämukavuusalueelle. Ihmiset ei tiedä kumpi meistä laulaa, koska kumpikin laulaa, Netta nauraa. – Puolia on aina kaksi, eikä maailma ole mustavalkoinen. Se on hyvien ystävien tasavertainen duo, jossa musiikkia tehdään yhteiset arvot edellä. Kirjoitimme lyriikat puoliksi ja lähdimme sitten kehittämään biisiä jommankumman melodiaideasta tai riffistä. Debyyttialbumi oli tutustumista ja alkavan ystävyyden hakemista, ja toisella levyllä makustellaan sitä, millaista on tehdä biisejä yhdessä. Ei välttämättä Netan takia, vaan aiheutin niitä itse itselleni. – Vaikka eka albumi oli Netan ja Ninon kirjoittama, Netta varmisti aina, että mä voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Kaikki on ollut koko ajan 50-50, mutta nyt vuorottelemme enemmän. Tämä on pelkkää harmaata, ja meidän pitää oppia olemaan kunnioittaen siellä harmaassa. Huomasin, että tutustuin Nettaan ihan uudella tavalla säveltämisen kautta. – Tällä uudella levyllä on ehkä erona se, miten osuudet on jaettu. – Noora oli meillä yökylässä, kun teimme sanoituksia. Jokaiselle jotain Noora kokee, että yhteisprojekti on ollut kaikkineen tietynlaista tunnustelua. Nino ymmärsi ja kunnioitti sitä, että meidän kahden, minun ja Nooran, energian täytyy saada elää rauhassa siinä huoneessa ja tehdä sen taika, Netta kertoo. Netta kertoo, ettei halunnut sanoittaa biisejä ainoastaan omista lähtökohdistaan, vaan hänelle oli tärkeää sisällyttää niihin asioita, joita hän oli oppinut Noorasta ja tämän ajatuksista. Ajatus musiikin tekemisestä yhdessä oli kuitenkin muhinut jo pidempään. Halusin, että hän kuulee teksteissä myös omat ajatuksensa ja oman elämänsä ja löytää sieltä samastumispintaa. En tiedä hirveästi tämmöisiä duettoja, joissa kaikki splitataan oikeasti puoliksi. Kaikkein paras tulos tulee yhä silloin, kun on samassa huoneessa toisten ihmisten kanssa ja voi jakaa energiat ja vibat. Ekalla levyllä oli enemmän sitä, että lauloimme samaa liidiä yhtä aikaa, jolloin meidän yhdistelmästä syntyi ikään kuin kolmas ääni. Yhdessä tekeminen sujui huomattavasti helpommin silloin, kun kaksikko oli fyysisesti samassa tilassa. – Vaikka mä tein sanoitustyön, Noora oli koko ajan ajatuksessa mukana. Netta on pitänyt huolen siitä, että laulamme joka biisissä kaiken tasan. – Biisit, joissa olin mukana niin melodioissa kuin sanoissakin, ovat Loud and Clear, To the Dark ja FTS. N etta Laurenteen ja Noora Louhimon yhteistyö sai alkunsa vuonna 2020, kun pandemia tyhjensi kummankin kalenterit. Toisinaan mua jopa jännitti, koska Netta on niin kova muija ja helvetin hyvä säveltäjä! – Mulla oli välillä jopa suorituspaineita. Tunnustetaan ne kivut ja tapahtumat sekä satutetuksi tuleminen ja satuttaminen, mutta ilman YHTEEN HIILEEN Laurenne/Louhimo on paljon muutakin kuin kahden hevilaulajan projekti
Noora allekirjoittaa ajatuksen. Kun rupesin miettimään omaa soololevyäni, mulla tuli aluksi kauhea tuska. Otamme biisin vastaan sellaisena kuin se tulee. kenenkään syyllistämistä. Yritän aina miettiä pintaa syvemmälle, ja juuri tämän ajatusmaailman jaamme Netan kanssa. Jos joku on vaikka tosi mulkku mua kohtaan, yritän aina miettiä, mikä tuon ihmisen taustatarina on. Tätä ennen olimme itse asiassa aina vältelleet yhteisprojektin aloittamista. Se ajatus on ehkä enemmän tuotannollinen kuin sävellystekninen, Netta sanoo. Aitoa ystävyyttä Netan ja Nooran taustalla soittaa oikeista muusikoista koostuva bändi, mutta kaksikko ei koe Laurenne/Louhimoa varsinaiseksi yhtyeeksi vaan kutsuu sitä mieluummin duetoksi tai projektiksi. Olemme kaikki tuossa mielessä niin samanlaisia. Sama luovuuden linja piti myös toista Laurenne/Louhimo-albumia tehdessä, mutta pienimuotoinen teema sille kuitenkin kehittyi. Meillä on paljon tämmöisiä keskusteluja, että käännämme ja väännämme asioita, rakentelemme niitä patsaita ja yritämme parantaa maailmaa. Noora komppaa ja toteaa, ettei kumpikaan pode huonoa itsetuntoa toisen osaamisesta. Oman puolison kanssa työskentely on hirveän opettavaista. Olemme olleet tällaisia vapaustaistelijoita pienestä asti. Mietin, pitääkö mun valita joku teema vai mitä. – Vapaus on meille kummallekin tärkein arvo maailmassa. Siinä täytyy miettiä, miten sanoa asioita olematta brutaali, miten kunnioittaa toisen rajoja ja tunteita, ja miten puhua näkemyseroista. Emme ikinä mieti biisejä etukäteen tai ruodi tulevaa inspiraatiota pienempään muottiin. Pidämme hauskaa ja nautimme siitä. Vapauden asialla Netalle Laurenne/Louhimo on ollut yhtä aikaa kahdenlainen yhteistyörupeama. – Täälläkin vapaustaitelija ilmoittautuu! Tuo on varmasti yksi syy, miksi homma Netan ja Ninon kanssa pelaa niin hyvin. – On siitä ollut puhetta, että sitten kun on aikaa. Emme vain sano, että olemme joku naisduetto, ja sitten kilpailemme koko ajan toistemme kanssa.” h o n k a l a , k o t k a 10.-12 . Moni diggailee biiseistämme juuri siksi, että niihin voi samastua, ja kaikki löytää niistä itselleen jotain. Lopulta päädyin siihen, että teen just sitä mitä multa tulee, ja semmoinen siitä albumista tulikin. Tässä yritetään opetella olemaan ihmisiä, kehittymään ihmisinä ja antamaan kaikille tilaa tuntea kaikki tunteensa, Netta sanoo. 2 02 5 30. Noora yhtyy Netan ajatuksiin tässäkin. Emme ota kantaa puoliin ja siihen mitä tapahtuu, vaan yritämme auttaa ihmisiä paranemaan musiikin avulla. Heräsi ajatus, että mitä jos tehdäänkin levystä semmoinen decades of metal -tyylinen läpileikkaus. Biiseissä on ihmisyyttä kaikista kulmista, ja niiden teemat ja tunteet ovat kaikille tuttuja. Toistaiseksi solistit eivät ole keikkailleet yhdessä esikoislevyn julkaisubileiden akustista vetoa lukuun ottamatta. 7. Siitä tulee varmasti paljon kivempi fiilis, ja siten voisi tulla parempi maailmakin. Emme vain sano, että olemme joku naisduetto, ja sitten kilpailemme koko ajan toistemme kanssa. – Tämä on ollut vahva yleisteema kaikessa mun tekemisessä, ja mulle on tärkeää pysyä riittävän objektiivisena siinä, etten ota liikaa kenenkään puolta. Esimerkiksi hän nostaa oman sooloalbuminsa, vuonna 2021 ilmestyneen Eternal Wheel of Time and Spacen tekemisen. Täällä on tilaa vaikka kenelle, eikä toinen vie sun tontilta mitään pois. Kaikilla on syynsä, eikä kukaan ole mulkku tai ihana ilman syytä. – Meille on tosi tärkeää näyttää esimerkkiä, että tuemme toisiamme aidosti ja teemme tätä rakkauden hengessä. Siellä on eri genrejä, mutta myös eri aikakausien vaikutuksia. Se on paitsi hänen ja Nooran myös hänen ja miehensä Ninon projekti. – Oon itsekin tosi analyyttinen ihminen. Emme pysty kuristaviin rakenteisiin, ja se pätee myös musiikissa. Emme analysoi ja yritä älyllistää liikaa jotain, mikä on tunneperäistä. – Tämä on ollut niin hieno prosessi ja ystävyys, joka meidän välille on syntynyt. Netta: ”Meille on tosi tärkeää näyttää esimerkkiä, että tuemme toisiamme aidosti ja teemme tätä rakkauden hengessä. Juttelimme tästä paljon ja mietimme, miten kerromme tämmöisistä kokemuksista. Se on eräänlainen trippi mun sielunmaisemiin. Mikä on ajanut hänet siihen, että hänen täytyy purkaa tuota tunnetta mua kohtaan, tai mikä minussa triggeröi sen. Tukemalla ja nostamalla toista päästään ainoastaan parempaan tulokseen! Annetaan kaikkien kukkien kukkia, ja annetaan kaikille tilaa kukkia, Netta sanoo. Emme mieti asioita mustavalkoisesti, vaan kaikki on nimenomaan sitä harmaata mössöä, Noora nauraa. Kävimme niitä läpi siltä kantilta, mitä voimme oppia. – Meillä oli jo muutama biisi, kun huomasimme, että niissä on aika laajasti viboja 70-, 80ja 90-luvuilta. – Olemme tehneet Ninon kanssa paljon biisejä yhdessä, mutta ne ovat aina menneet johonkin muualle kuin meidän omaan projektiin. Siitä tuli punainen lanka, vaikka biisit eivät olekaan samasta tuutista. Että mitäpä jos muiden morkkaamisen sijaan kannustaisimme ja olisimme kivoja toisillemme. Jos joku on vaikka tehnyt meille jotain, niin mitäköhän hän on miettinyt ja mikä kipu hänellä on ollut siinä taustalla. – Olemme päinvastoin fiiliksissä toisistamme ja toistemme osaamisesta, ja katsomme toisiamme ylöspäin. Tärkeintä tässä duettoyhtyeessämme on se, että teemme ihmisille ja itsellemme sellaista musiikkia, joka puhuttelee, Noora sanoo. – Tässä on tosi tärkeää myös se yhteishenki, energia ja rakkaus, mikä meillä on kahtena naisartistina maailmassa. Tämä on se malli, jota haluamme näyttää maailmalle
2 02 5. 7. h o n k a l a , k o t k a 10.-12
H arvoin tulee vastaan albumia, jolla näkemys, laatu ja paljon puhuttu kaupallinen potentiaali kohtaavat yhtä tymäkästi kuin Luna Killsin Deathmatchillä. Miten Luna Kills on onnistunut nostamaan rimansa näin korkealle. Mutta ymmärrän Ruutiaisen malttamattomuuden. Keväällä on luvassa keikkoja Suomessa ja Euroopassa, kesällä festareita. Laulaja Lotta Ruutiainen tietää, että totuus bändistä on vielä paljon enemmän. Deathmatch-albumi osuu modernilla metallillaan tarkasti ajan hermoon. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA GUILTY VISUALS & LUCY ALIENNE VISUALS 32. Se äänitettiin muutamassa sessiossa puolentoista vuoden aikana. Siihen nähden lopputulos on hämmästyttävän ”läjässä”. Laulaja Lotta Ruutiainen kertoo, ettei levyä tehdessä oikein ollut selvää, onko syntymässä albumi vai rivi sinkkuja. – Me ollaan aika perfektionisteja ja suhtaudutaan musiikkiin jossain määrin kilpaurheilijamaisesti. Luna Killsistä on puhuttu jo vuosia, eikä turhaan. – Me oltiin tehty pitkään pelkkiä singlejä ja tehtiin näitäkin biisejä samalla oletuksella. Sen kanssa joutuvat painimaan kaikki. Sivumennen sanoen puolitoista vuotta ei ole levynteossa tänä päivänä aika eikä mikään. Deathmatch on sen luokan teos, että on ihme, jos bändiä ei viedä pian joka paikkaan. Yleensä me tehdään vähän rivakammalla tahdilla, mutta siinä oli kaikenlaista keikkailua ja yhteistyökumppanien etsimistä. Olikin ihan mahtavaa saada suunta, että tehdään täyspitkä levy. Totta kai itse musiikki on meille äärimmäisen tärkeää, mutta me halutaan myös oppia koko ajan enemmän kaikesta tekemisestä. Luna Kills on aidosti kansainvälisen tason tulokas
– Se biisi sytytti taas sen kipinän, että tää on oikeasti hauskaa musaa. Ruutiaisen vastuulla on myös bändin visuaalinen ilme, joten hän on lievästi sanoen merkittävässä roolissa keulahahmona, biisintekijänä, tekstittäjänä ja graafisena suunnittelijana. – Meillä oli silloin aika kova kiire ja ahdistus, voidaanko me täyttää koskaan omia ja muiden odotuksia. Hän pystyy porautumaan tärykalvoon täydellä voimalla mutta osaa myös helliä. Ruutiaisen soundi on yksi mieleenpainuvimmista aikoihin. Ruutiainen työskentelee alalla, joten jälkimmäinen ruutu on hänelle sinänsä helppo. Ruutiainen on bändin luova voima yhdessä kitaristi Samuli Paasinevan kanssa. Meille on äärimmäisen tärkeää, että se säilyy! Sugar Rush tuli ja räjäytti padot, näin kliseisesti sanoen. Ja tietenkin siihen, että me halutaan pystyä aina parempaan. Jonkin verran aiheesta ymmärtävänä on sanottava, että tämä fakta nostaa Deathmatchin arvoa entisestään. Soundiestetiikka on niin tätä päivää kuin olla voi, sovitukset ovat hiottuja ja kokonaisuus erinomaisen tasapainoinen. Se on tärkeä mittari sille, miltä biisi tuntuu ja miten se toimii soitettuna. Tärkeintä on, että me itse uskotaan omaan tuotteeseemme. Kun me lähdetään kirjoittamaan biisiä, sen pitää puhutella heti jollain lailla. Luna Killsissä lyövät poikkeuksellisen hedelmällisesti kättä musiikin laatu ja sielukkuus sekä tuotannon taso ja strateginen bisnesajattelu. Ruutiainen vastaa sataprosenttisesti Luna Killsin teksteistä. Rumpali Jimi Kinnunen ja basisti Lassi Peltonen ottavat osaa prosessiin siinä vaiheessa, kun ydinkaksikko on päässyt alkua pidemmälle. Mä käytin tosi paljon aikaa sen opiskeluun, ja siitä tuli lopulta iso kulmakivi mun laulamiseen. Nyt nekin alkavat olla kunnossa. Mä haluan ilmaista tunnetta musiikin kautta, ja se on tosi iso osa mun esiintymistä ja äänenkäyttöä, että mä tiedän mistä mä laulan. Kun on tarpeeksi tietoa ja taitoa, ei tarvita suuren maailman kultasormia. Mä luulen, että he uskoivat siihen, mihin me itsekin meissä uskotaan. Yksi avainbiiseistä oli Sugar Rush, joka syntyi erityisen paineistetulla hetkellä. Näytöt ovat jo nyt todella vahvat, eikä ole pienintäkään syytä epäillä, etteikö homma toimisi myös livenä. Biisit soitetaan myös treeniksellä Luna Kills tuottaa musiikkinsa itse. Luna Kills on tottunut käymään keskusteluja, joissa bändistä haluttaisiin tehdä jotain muuta kuin se on. – Totesin jo aikoinaan tätä bändiä perustettaessa, että mun on pakko voida tuntea tekstit, että mä pystyn tulkitsemaan niitä. – Me tehtiin tätä tosi pitkään ilman levy-yhtiötä, mutta nyt se oikea on löytynyt. – Me lähdetään aina työskentelemään äänityöasemalla koneen ääressä, mutta meille on tärkeää päästä testaamaan biisejä myös treenikämpällä. Ei me lähdetä edes tekemään sitä, ellei se tunnu joltakin. Se on tuttu ja äärimmäisen turhauttava tilanne monelle uudelle bändille. Mutta se on jäänyt nyt ihan täysin pois. Deathmatchin teko ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Vaikka sanat ovat voittopuolisesti synkkiä, mukana on myös huumoria ja jopa voitonriemua. Mutta se kertoo siitä, kuinka paljon tämä meille merkitsee. Me olemme me Luna Kills on kehittänyt omaa juttuaan vuosikausia ilman taustavoimia. Ruutiainen on opiskellut laulua Kuopion konservatoriossa ja kuunnellut paljon jazzstandardeja tyyliin Sarah Vaughan, Ella Fitzgerald ja Nina Simone. – Mekin ollaan välistä ajateltu musaa vähän oudolta kantilta… Että pitääkö yrittää saada jotain radiobiisejä. Me ollaan livebändi ja halutaan pitää se aspekti mukana biisinkirjoituksessa. Siinä oli kamppailua siitä, kun tää maailma vaatii artistiudelta tietynlaisia asioita, ja jopa pieni pelko, voiko se musiikin tekemisen nautinto kadota. ”Mekin ollaan välistä ajateltu musaa vähän oudolta kantilta… Että pitääkö yrittää saada jotain radiobiisejä. – Ei mulla ollut nuorempana mitään hajua, miten se vibrato muodostetaan. Ne ovat viiltävän tarkkanäköisiä tuokiokuvia tästä ajasta, tarinoita mielenterveydestä, somesta ja digitaalisen ajan pirstaleisuudesta. Mutta se on jäänyt nyt ihan täysin pois.” 33. Me ollaan aina haluttu tehdä sellaista, vaikka jotkut biisit aika raffeja onkin. – Kaikkea visuaalista puolta on ehkä musiikkia helpompaa ajatella ikään kuin bisnesmielessä. Jälkimmäisessä on suurena apuna Ruutiaisen upea jazzvibrato, jollaista kuulee metallikontekstissa hyvin harvoin. – Se on yhtä aikaa rankkaa ja ihanaa! Jo se, että me kirjoitetaan musa ja sitten tuotetaan se itse. Deathmatchin julkaisee amerikkalainen Sharptone Records, ja bändi lähtee toukokuussa Euroopan-rundille. Mulle on luontevaa miettiä, miltä meidän bändi näyttää ja minkälainen meidän imago on
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA VIN VALENTINO 34. – Meillä on oma äänimies ja teknikko, me kuljetaan autolla, johon mahtuu koko porukka, ja yhteiset reissut ovat sellaisia, että niitä odottaa koko viikon, koska tietää, miten hauskaa siitä tulee. Ollaan mekin ajateltu, että pitäisikö meidän olla enemmän kuin nuo tai tuo. Ei pidä turhautua, ellei saa vaikka jotain isoa lämppärirundia tai pääse soittamaan isoissa paikoissa. Se on ollut mukana äänittämässä uuden levyn jokaista instrumenttia ja tietää, miten tällaisesta musasta saa tehtyä ison ja iskevän kuuloista. – Meidän itsevarmuus, rohkeus ja oman jutun tekeminen ei ole syntynyt hetkessä. Sen kansi eroaa genren totutuimmasta linjasta, eikä levyn musiikkikaan ole yksitotisesti metalcorea. Paasonen virnuilee, että edellisen Abyzmal-albumin (2023) kohdalla tuli kokeiltua kaikenlaista. Oma juttu Save Our Soulsilla kuuluu itsevarmuus. On käyty paljon ulkomailla ja nähty kaikenlaista, minkä ansiosta me tiedetään, miten tärkeää vuorovaikutus yleisön kanssa on ja miten paljon merkitsee, että oikeasti antaa lavalla kaikkensa. – Me ehkä voitettiin skaba jo kuusi vuotta sitten, mutta ollaan menty paljon eteenpäin siitä, millainen lavabändi me oltiin silloin. Paasosen mukaan levyllä kuuluu rentous. Oman tekemisen mielekkyys on Korhosen mukaan kokonaiskuvassa piste i:n päälle. Kaiken tuon myötä ensimmäisen ja toisen levyn välinen rako venyi melkein kolmeen vuoteen. Sitten meistä alkoi tuntua, ettei tämä taida olla sitä, mitä me ollaan hakemassa. – Vain tekemällä tulee rutiinia. Pitkällä opintiellä Jutun alussa viitattu opintie on isossa roolissa myös soundissa, jota kuullaan Balance Breachin kolmannella albumilla Save Our Soulsilla. Jos kaksikko haluaa antaa nuorille bändeille jonkin vinkin, se on tässä: keikkailkaa, keikkailkaa, keikkailkaa. – Rami Nykänen ymmärtää tätä kaikkea. Kaksikko hymähtelee, että heidän piti ”käydä” rapakon takana asti toteamassa, että oikea kaveri oli lähellä. Tuottaja Nykäsen kanssa bändin oli mahdollista tehdä albumia kaikessa rauhassa ja omassa tahdissaan, mikä kuuluu hiottuna kokonaisuutena. Se haluaa olla Balance Breach. – Minä olen meistä se, joka korostaa, miten tärkeää on katsoa myös taaksepäin, vaikka tähtäin olisikin tulevassa, Paasonen sanoo. Tämä ja moni muu kokemus on tehnyt Balance Breachistä entistä määrätietoisemman. Vedettiin johto seinästä ja etsittiin uusi miksaaja. – Meillä on hetkiä, että me ikään kuin palautellaan itsemme oman juttumme äärelle, jos joku meinaa innostua liikaa jostain toisesta bändistä ja ollaan vähällä tehdä asioita kuten joku muu, Korhonen naurahtaa. Nykymuodossaan kymmenen vuotta toiminut Balance Breach tietää mitä haluaa: Se ei halua olla kuin muut. Bändi tietää, mitkä ovat sen kappaleiden keskeisimmät elementit, ja on täysin varma siitä, miten aineksia painotetaan oikein. B alance Breachin moderni metalli kantautui moniin korviin vuonna 2019, kun yhtye voitti Tuska-Torstai-bändikilpailun ja pääsi soittamaan kyseisellä festarilla. Nyt bändi tietää mitä haluaa ja tekee niin kuin tahtoo, mutta harha-askeliakin on otettu. – Me ollaan opiskeltu koko Balance Breachin olemassaolon ajan niin bändin sisäistä kuin sen ja tuottajan välistä vuorovaikutusta. Oppirahat tuli maksettua kirjaimellisesti: amerikkalaismiksaajat pidättivät puolet maksusta eli koko ennakon. – Kyllä me sen myötä tajuttiin, että asiassa kuin asiassa pitää olla alusta asti oikeiden tyyppien perässä. Pikkuhiljaa on edetty varmempaan suuntaan sen suhteen, miten meidän pitää toimia. Vääränlaisella tuotannolla juuri se oleellisin on mahdollista kadottaa, Korhonen sanoo. Kuusi vuotta myöhemmin laulaja Aleksi Paasonen ja kitaristi Terho Korhonen hymyilevät kaikelle kokemalleen. – Siellä taisi olla liian isot nimet tekemässä ja niille taisi olla aika sama, minkälainen lopputuloksesta tulee. Ei kannata yrittää saada ketään vaikka miksaajaksi pelkän nimen perusteella, Paasonen jatkaa päätään pudistellen. Ryhmällä oli jo tuolloin vuosia takanaan, mutta pisin opintie oli vasta edessä. Kannattaa ottaa kaikki irti jokaisesta pienestäkin keikasta ja nauttia tunnelmasta, oli jengiä sitten kourallinen tai satamäärin, Paasonen sanoo. Nyt ollaan hyvällä tavalla laput silmillä ja keskitytään omaan juttuun. Sitten se meni kunnialla maaliin. – Merkityksellisin juttu voi olla vaikka jokin riffi, kitaraliidi tai rauhallinen osio kaiken taustalla. Onhan se nyt helvetin siistiä, kun voi vetää arkiviikon jälkeen sen supermiehen viitan päälle ja irrottautua kaikesta viettämällä makean keikkaviikonlopun hyvässä seurassa. – Sen levyn päällä istuttiin pitkään johtuen miksauksesta, jota yritti ensin tehdä eräs amerikkalainen kaksikko. Paasonen jatkaa, että bändi miettii tätä nykyä jo kappaleita tehdessään, miltä biisejä tuntuu soittaa, millaista niitä olisi vetää livenä ja mitä bändi halua yleisössä tapahtuvan keikoilla. Paasonen muistuttaa, että yhtye teki jo debyyttinsä Nykäsen kanssa. Tätä ajatusta jatkaessaan Korhonen korostaa bändin energistä live-esiintymistä, jossa ei voimaa säästellä. Meistä tuntui, että levy pitää saada oikeisiin käsiin
– Terho oli äänittänyt demon, jossa oli kappaleen aloittava kliini kitaramelodia, ja siitä se lähti, Paasonen kertoo ja jatkaa, että jo intron tunnelmasta pystyi aistimaan Balance Breachin dna:n. Just to Lose It All on mainio esimerkki siitä, miten pitkän tien moni kappale on käynyt läpi. Me halutaan, että jokaisella osalla on paikkansa. Kaikella on oltava merkitys. – Balance Breachin ydin on tällaisissa jutuissa. – Rakensimme kappaleen porukalla, mutta se tunne säilyi. Samalla äärimmäisimmänkin ulosannin laulurytmitykset saavat ansaitsemaansa tilaa ja pitkin albumia maltetaan myös rauhoittua. ”Nyt ollaan hyvällä tavalla laput silmillä ja keskitytään omaan juttuun.” 35. – Siellä on hyviä esimerkkejä siitä, että annettiin levystä tulla just sellainen kuin haluttiin. Haluttiin, että intron jälkeen kappale hyökkää ja siinä on sekä paatosta että raskautta, mutta vastapainoksi myös osioita, joissa on eräänlaiset ambient-kitarat vahvistamassa tunnelmaa ja dynamiikkaa. – Me ollaan puhuttu monesti röyhkeydestä ja rohkeudesta. Save Our Soulsilla on panostettu paljon riffeihin ja melodioihin. Siksipä levyllä on vaikka ambientmaisia taustoja, juuri sellaisia kuin halusimme. Vaikkapa Million Miles Away on jopa vähän popahtavaakin meininkiä, ja annettiin sen mennä loppuun asti sellaisena, Korhonen lisää. Pitää olla uskallusta mennä aika törkeälläkin tavalla päätyyn asti ja korostaa biisien ytimiä, Paasonen jatkaa. Me ei perusteta kappaletta vain johonkin tiettyyn osaan ja tehdä loppuja olankohautuksin. Ei pidä miettiä, että musan pitää olla jotain tietynlaista metalcorea
”Uskallan väittää, että jos kaiken maailman somehuutelijat oikeasti vaivautuisivat lukemaan sanoituksiani, he saattaisivat tajuta, että tarinani ovat kaukana primitiivisestä provokaatiosta – sitäkään unohtamatta.” 36
Nergal joukkoineen saapuu esiintymään Helsinkiin huhtikuun lopulla, ja toukokuun alkupuolella on uuden studioalbumin vuoro. Lienee turvallista sanoa, että The Shit Ov God lukeutuu samaan kastiin. – Mietin ensin, että nimeäisin albumin bändin mukaan, mutta jätin idean naftaliiniin. Sen suoruus saattaa pelottaa, puistattaa tai hämmentää. – Levyllä on sen niminen kappale, ja sen päätyminen otsikoksi oli hyvin tietoinen ratkaisu, Nergal painottaa. – Mutta elämä jatkuu. Behemothin laulaja-kitaristi ja pääasiallinen biisinikkari Adam ”Nergal” Darski tuntuu olevan oma itsensä: suorapuheinen ja suodattamaton. Ja jos kolmannentoista levyn kirous ei iske päälle, lisääkin on luvassa. Vaikka Behemoth olisikin eeppinen otsikko, sekään ei ehkä olisi maailman kekseliäin! Millainen tarina The Shit Ov God -nimeen sitten liittyy. Fanit kommentoivat minulle jatkuvasti, miten järkälemäinen ja eeppinen kokonaisuus se on, nimeään myöten. En enää kuollaksenikaan muista sen nimeä, mutta heidän albuminsa otsikko oli The Shit Ov God.” Jonkun mielestä nimi saattaa olla naurettava, kun taas toinen näkee sen nerokkaana. Olen kuullut lukemattomia kertoja niin fanien, kollegoiden kuin muidenkin tyyppien suusta lauseita kuten ”Edellinen levynne, se joku Love ja Dark, on mahtava” tai ”Nergal, uusi albuminne, jonka nimeä en osaa sanoa, on todella hyvä”. Uskallan väittää, että jos kaiken maailman somehuutelijat oikeasti vaivautuisivat lukemaan sanoituksiani, he saattaisivat tajuta, että tarinani ovat kaukana primitiivisestä provokaatiosta – sitäkään unohtamatta. Surutyöni on edelleen kesken, ja To Drown the Svn in Wine on ehdottomasti yksi jutuista, joiden avulla olen prosessoinut asiaa – enemmän tai vähemmän tiedostamatta. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA SYLWIA MAKRIS & CHRISTIAN MARTIN WEISS 37. – Nykyään The Satanistia pidetään Behemoth-klassikkona. ”Nergal, vautsivau, satanisti! Olisit nyt edes keksinyt jotain vähän omaperäisempää!” No, nimi ei ehkä ollut kovin kekseliäs kaltaiseltani henkilöltä, mutta yksikään bändi – tai ei ainakaan mikään isompi nimi – äärimetallin historiassa ei ollut käyttänyt sitä. Onko vaikkapa I Loved You at Your Darkest todella liian vaikea nimi muistettavaksi. – The Shit Ov God on tietenkin ärhäkäs sisäänheittonimi, mutta silmiinpistävän otsikon takaa löytyy paljon asiaa. Ne ovat muutaman viikon päästä syntyvän poikani sydänääniä. Eipä ole tullut moista otsikkoa aiemmin vastaan. Kun Behemothia tullaan joskus hamassa tulevaisuudessa muistelemaan, The Shit Ov God lienee yksi ensimmäisiä mieleen nousevia asioita. Sen ymmärtäminen nosti kaikki ihokarvani pystyyn. – Niin joo... Eräs merkityksellisimmistä biiseistä on vähän yli kolmeminuuttinen repäisy To Drown the Svn in Wine, joka alkaa eräästä runosta lainatulla lauseparilla ”O Captain! My Captain! / Your fearful trip is done”. lannistavaa. Käytän sen myöhemmin, tai jätän kokonaan väliin. Yksi juttu on kuitenkin varma: se ei jätä kylmäksi. Oletko huomannut, että uuden levyn alussa oleva intro sisältää sydämenlyöntejä. Kun sain kappaleen valmiiksi, tajusin sen kertovan pari vuotta sitten menehtyneestä isästäni. The Satanist piti siis valjastaa käyttöön. – Kun aloin valmistella pian ilmestyvää levyä, halusin tehdä jotain yhtä puhdasta kuin The Satanistilla. The Satanist tuntui jo tekovaiheessa aivan erityiseltä, minkä takia halusin viedä sen maaliin kaikin tavoin äärimmäisellä tavalla. – Nimenomaan. – U usi Behemoth-albumi on paikoin todella, todella henkilökohtainen. Se tuntuu toki hienolta, mutta en ole suinkaan unohtanut, miten huvittuneita ja väheksyviä reaktioita levyn otsikko aikoinaan nostatti. En muistaakseni ole kertonut näiden sydämenlyöntien tarinaa aiemmin julkisesti! Ennen kuin ehdin onnitella tulevasta perheenlisäyksestä, Nergal hyppää reilut kymmenen vuotta sitten julkaistun The Satanist -albumin äärelle. – The Satanistin jälkeen julkaistujen levyjen nimet ovat I Loved You at Your Darkest ja Opvs Contra Natvram. Kun sen kansi oli aikoinaan työn alla, vein taiteilija Denis Forkasille omaa vertani, joka sekoitettiin kannen maalaamisessa käytettyyn väriaineeseen. Pidän melko todennäköisenä, että vaikkapa kolmenkymmenen vuoden päästä joku sanoo: ”Taannoin oli tämä bändi Puolasta. Hah hah! Behemoth-fanien kevät näyttää vähemmän varjoisalta. Ja mikä olisi äärimmäisemmin minua kuin vereni. No, olipa niin tai näin, päätin jättää ”haastavat otsikot” taakse ainakin tässä vaiheessa. Ei tarvinne alleviivata, miten älyttömän isoja juttuja nämä ovat minulle. Se on ollut hieman..
Kun riipun löysässä hirressä vuosikausien ajan, se rassaa henkisesti. En ole ihan niin rikas, etteikö minulla olisi näille rahoille muutakin käyttöä! – Jos katsoo näiden oikeusjuttujen määrää, joku voisi tulla siihen päätelmään, että olen aivan helvetin vaarallinen ihminen. – Voin myöntää ilman mitään ongelmia senkin, että tämä on rasittavaa ja uuvuttavaa. Ollaanpa silti realisteja: mitkään isommat asiat eivät taida oleellisesti muuttua ainakaan minun elinaikanani, Nergal puuskahtaa. Kun jokin oikeusaste tekee vapauttavan päätöksen, siitä tietysti valitetaan, sillä opponenttini haluavat ajamilleen asioille maksimaalisen näkyvyyden. Jos ja kun voitan jonkin tapauksen, saatan saada jotain takaisin, mutta korvausten hankkiminen saattaa olla taas uusien vääntöjen takana. Tuttua kamaa. Tämäkin tapaus eteni oikeuteen, ja tilanne on edelleen auki – ja tulee todennäköisesti olemaan vielä pitkään. Jos heitän karkean arvion, jokainen oikeustaistelu on tullut maksamaan minulle tuhansia euroja – enimmillään ehkä parikymmentätuhatta. Siis loppujen lopuksi. – Yksi oikeustapaus saatiin juuri päätökseen. Yhtä usein hänet on todettu syyttömäksi. Kuulostaa pattitilanteelta. Muutaman kuuntelukerran perusteella 34-vuotias äärimetallin majakka loistaa raivokkaammin, puhtaammin ja armottomammin kuin aikoihin. Mikä oli oma tavoitteesi levyn suhteen. Mikä minä olen ja mitä teen. En tosiaankaan koe The Shit ov Godin olevan minkäänlainen retrolevy, enkä tietenkään koskaan lähtisi tarkoituksella tavoittelemaan vaikkapa Pandemonic Incantationsin [1998] aikakauden tunnelmia. Miten se voi olla vaarallista ja uhkaavaa vuonna 2025. Julkaisin joskus seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten sosiaalisessa mediassa kuvan, jossa esittelin Triptykonin Tom Fischeriltä saamaani taideteosta. – Toisessa kuvassa pidin jalkaani neitsyt Mariaa esittäneen maalauksen päällä, mikä oli liikaa tietyille ääriuskonnollisille tahoille. Niin ei tule käymään, sillä taistelen ilmaisunja sananvapauden puolesta loppuun asti. Olen muusikko ja kerron vapaamielisistä ajatuksistani taiteen avulla. Entä mitä se kertoo vastapuolen uskomusten vahvuudesta – anteeksi, hauraudesta. Se on niin loputtoman absurdia. Ollaanpa silti realisteja: mitkään isommat asiat eivät taida oleellisesti muuttua ainakaan minun elinaikanani.”. Olen hirvittävän kyllästynyt tähän hölynpölyyn. Onhan se toisaalta kovin imartelevaa, että rock’n’roll on edelleen vaarallista! Tuli palaa The Shit ov God on taatusti vaarallisen kuuloinen albumi, ainakin tottumattomissa korvissa. Vaikka parin edellisen Behemoth-levyn kokeellisempia sävyjäkin kuullaan, materiaalin pääpaino on nopeassa hurjastelussa. – Voisin tietenkin olla julkaisematta provokatiivisia kuvia, mutta sitten he olisivat onnistuneet vaimentamaan minut. Pian sain kuulla, että minut on haastettu oikeuteen uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta. Loppuun asti Puolasta tuskin löytyy kovin montaa henkilöä, jotka olisi haastettu oikeuteen jumalanpilkan tai vastaavan syyn takia yhtä usein kun Nergal. Se tuntui yhtä aikaa täysin uskomattomalta ja täysin loogiselta. Ymmärrän silti hyvin, mistä nämä mielipiteet ja kommentit kumpuavat. Ja taloudellisesti. – Monet albumin kuulleet ovat todenneet ”vanhan Behemothin tulleen viimein takaisin”. Jos olemme ikinä harrastaneet sellaista, ne ajat ovat takanapäin. Siinä ristillä riippuva Jeesus oli muotoiltu falloshahmoiseksi. Uusi levy saattaa hyvinkin olla sekoitus kaikkia Behemothin ”Taistelen ilmaisunja sananvapauden puolesta loppuun asti. Kukaan ei luonnollisestikaan halua luovuttaa ja antaa toisen voittaa. – En todellakaan yrittänyt keksiä pyörää uudelleen
Tiedän kyllä, ettei tämä ole joidenkin tosihahmojen mielestä mikään todellinen black metal -rundi, mutta moiset mielipiteet eivät kiinnosta minua pätkän vertaa. – Otetaanpa vertaus Deiciden suunnalta: Legion on mahtava levy, mutta sen taltioiminen studiossa tai esittäminen livenä ei välttämättä ole ollut kovin kivaa. – Halusin tehdä asiat uudella tavalla, ja pistimmekin koko paletin uusiksi. – Metallica on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta en jaksa kuunnella heidän uusimpia levyjään alusta loppuun. Behemoth on elossa ihan helvetin vahvasti, Nergal nauraa. – Kyseessä on Behemothin suurin pääesiintyjäkiertue ikinä. Itse asiassa minulla on uusia biisejä mielessäni jo nyt. Koko ajan tulee armotta turpaan. En toki toivo sitä, sillä tunnen olevani täynnä virtaa. – Satyricon taas... – Olen pirun ylpeä rundin kattauksesta. Ja katso: omissa korvissani levyn kitaraosuudet ovat intensiivisempiä ja tiukempia kuin koskaan ennen. Fiilistellään enemmän eikä tuoda laulua mukaan niin nopeasti kuin yleensä. Se järjestettiin erikoisessa vuoristolokaatiossa, missä tunsi olevansa aivan omassa maailmassaan. Aivan kuten Rotting Christ, se on legendaarinen yhtye. niin, hauskaa. Eihän esimerkiksi Once Upon the Crosskaan ole mitään lomailua, mutta kuulen siellä erilaista soittamisen riemua. Ihan mieletöntä. – Rakastin työskennellä Etelä-Saksassa. levynne. Olen melkein viisikymppinen, mutta tuli palaa sydämessäni. Aivan sekaisin Ennen kuin neljästoista Behemoth-teos jonakin kauheana päivänä ilmestyy, yhtyeen kalenteriin ehtii tulla merkintä jos toinenkin. Taisit nähdä heidän esiintymisensä Itävallan House of the Holy -tapahtumassa. Eivät tietenkään. – Vaikka kappaleiden kirjoittaminen perustuu lähes yksinomaan intuitioon ja spontaaniuteen, mielessäni oli silti muutamia selkeitä suuntaviivoja. Pienimmätkin keikkapaikat vetävät sisuksiinsa kolmetuhatta ihmistä. – Kun aloimme katsoa uusia kappaleita, sanoin bändikavereilleni, että meidän pitää tehdä biisejä, joiden soittaminen on... – Joten kyllä, tämä on maailmanhistorian mittavin black metal -kiertue. Arvaapa kahdesti, aionko olla paikalla.. Rotting Christ on ollut yksi suosikeistani jo Thy Mighty Contractin [1993] ajoista, ja olen erittäin iloinen heidän mukanaolostaan. Sen ansiosta The Shit Ov God soundaa Behemothilta, mutta uudella kierteellä ja tuoreilla vivahteilla. Olin aivan sekaisin – toki myös alkoholin takia, mutta pääosin Beheritin ansiosta. Pitkäaikainen yhteistyökumppaninne Daniel Bergstrand on vaihtunut toiseen ruotsalaiseen, Jens Bogreniin. Inferno nauhoitti rummut Fascination Street -studiolla Örebrossa, kun taas bassot ja kitarat tehtiin The Church of Soundilla Münchenissä. The Shit ov God on niin tehokas ja iskevä 37-minuuttinen, että ehkä joku jopa panee sen soimaan saman tien uudelleen! Lisää numeroita pöydälle: The Shit ov God on 13. Lvciferaeon on hyvä esimerkki. Siis hemmetti, jo 15 sekuntia on pitkä aika. Halusin mennä siihen suuntaan. – Elämme Tiktok-aikakautta, jossa kaikki on nopeaa ja pinnallista. Olin itse asiassa aika yllättynyt, että he suostuivat lähtemään kiertueelle kanssamme – siis soittamaan ennen meitä. Onneksi suostuivat, sillä nyt illan kattaus on ihan omaa luokkaansa. Tärkein oli varmaankin tämä: I Loved You at Your Darkest ja Opvs Contra Natvram olivat hieman kokeellisempia ja progressiivisempia Behemoth-teoksia, mutta nyt aikomuksenani oli säveltää vähän suoraviivaisempi albumi. Siihen nähden nelisenkymmentä minuuttia on tietenkin ikuisuus, mutta metallilevyksi The Shit Ov God on silti varsin lyhyt. Seuraavaksi ohjelmassa on iso Euroopan-kiertue, joka saapuu Helsinkiin 22. Että hemmetti, nyt nautitaan. huhtikuuta. Kun Beherit nousi lavalle ja näin heidät ensimmäisen kerran livenä, se oli jotain aivan järisyttävää. Ja hauskempi! Mitä tarkoitat. Se on juuri sitä, mitä haimmekin. Tämän kokoluokan black metal -pohjaista rundia ei ole taidettu nähdä koskaan ennen. Beherit esiintyy Puolan Mystic-festivaalilla kesällä. – No, jos olemme sopivan epäonnisia, tämä on viimeinen Behemoth-albumi. Kun kehittelin sen blastgroove-riffejä, olin aivan haltioissani. – Kyllä. 80 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa. Lvciferaeon kestää vähän yli neljä minuuttia, ja sen ensimmäiset 45 sekuntia koostuvat pelkästä soittotykityksestä – ja se on meidän kontekstissamme pitkä aika. Olin siellä pari viikkoa ja pystyin keskittymään albumin tekemiseen sataprosenttisesti, ilman pienimpiäkään häiriötekijöitä. Se on varsin maltillinen määrä. Onneksi seuraava rituaali on jo kulman takana. Keikoista puheen ollen: Beherit, eräs kaikkien aikojen suosikeistasi, palasi lavoille viime vuonna. Kertoisitko hieman tästä ratkaisusta. Puolan-konserttiin on myyty jo kuutisentuhatta lippua, Nergal luettelee. Se on niin pirun intensiivinen teos, ettei sen parissa voi hengähtää missään vaiheessa. – Jens Bogren äänitti, miksasi, tuotti ja masteroi albumin. aikakausia, mutta samalla se on pirun elinvoimainen albumi. Albumilla on kahdeksan kappaletta. Onko tällä erityistä merkitystä sinulle. – House of the Holy oli aivan mieletön. Siis aivan erityisen hauskaa. Olin kuin munkki, toistin samat jutut päivästä toiseen ja omistauduin musiikille ja äänityksille aivan täydellisesti. – Kertoo jotain Beheritin vaikutuksesta, että käytin 90-luvulla vähän aikaa taiteilijanimeä Holocausto, tietenkin Beheritin Nuclear Holocausto Vengeancen innoittamana, Nergal heittää
”Kun kokoonnumme yhteen alalla työskentelevien vanhojen ystävieni kanssa ja muistelemme menneitä, mieleeni tulee aina vain se, että olen nähnyt aika paljon asioita ja nauttinut niistä jo niiden tapahtuessa.” K U V A : T E R H I Y LI M Ä IN E N 40
– Matkustin ensimmäistä kertaa nightlinerissa 15-vuotiaana. He kertoivat etsivänsä lafkalleen promoottoria ja arvelivat minussa olevan ainesta hommaan. – Minulla oli poikaystävä, joka soitti valtavan suositussa saksalaisessa rockpoikabändissä. Vielä tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan harkinnut alaa vakavasti. Pesti johti promoottorinhommiin varsinkin amerikkalaisten punkja hardcore-bändien kanssa, kunnes muutama vuosi myöhemmin Silke yllätettiin taas: hänet haluttiin kykyjenetsijäksi BMG:lle. Kielletyn rockin kutsu Ei ole sattumaa, että Silke päätyi tekemään intohimoja elämäntyötään musiikin parissa. Varsinkin raskas rock veti puoleensa – myös siksi, että se oli kiellettyä. N imi Silke Yli-Sirniö ei ole välttämättä tuttu kaikille tämän lehden lukijoille, mutta sen pitäisi olla. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TERHI YLIMÄINEN JA SILKEN ARKISTO PÖLKYLLÄ PRO sanan kaikissa merkityksissä 41. – Sain valtavan ennakkomaksun ja tehtävän etsiä nousevia kykyjä. – Sen sijaan lähdin seikkailemaan puoleksi vuodeksi New Yorkiin ja päädyin jotenkin esiintymään musiikkivideoissa, Silke nauraa viitaten muun muassa KISSin All Hell’s Breaking Loose -pätkään, jonka voi löytää Youtubesta. – Muistan yhä hyvin, kun pääsin mukaan todella suuriin kuvioihin työskennessäni vähän myöhemmin HIMin kanssa. – Perustin oman firmani Tough Enough Promotionsin, joka on toiminnassa vielä tänäkin päivänä, 32 vuotta myöhemmin. Ja kyllä, minusta AC/DC:tä voi hyvin sanoa metallibändiksi, hah hah! Vanhempien vastusteluista huolimatta ei kulunut kauankaan, kun Silke sai ensimmäiset kokemukset elämästä, joka veisi hänet myöhemmin mukanaan. Silke löysi itsensä yhä uudelleen berliiniläisen levy-yhtiön konttorilta ihmettelemästä, miten hauskalta ja samalla vaativalta työ musiikkibisneksessä vaikutti. Bändillä oli meneillään Promoottori on se yhteyshenkilö median ja bändien välillä, joka muun muassa organisoi kaikki haastattelut, joita olette Infernonkin sivuilta lukeneet. Minulla oli kuitenkin aikamoinen levy kokoelma, ja AC/DC oli bändi, joka mullisti maailmani lopullisesti, nauravainen Silke muistelee. – Kun kuulin Highway to Hell -levyn ensimmäistä kertaa, ajattelin heti: ”Kyyyyllä! Tätä minä haluan tehdä!” Se on yhä kaikkien aikojen suosikkimetallialbumini... Viimeisen 20 vuoden aikana hän on järjestänyt lehtemme sivuille satoja haastatteluja. Hän on toiminut suuren saksalaisen levy-yhtiön Nuclear Blastin edustajana Suomessa, ja onpa Silkellä merkittävä osansa myös HIMin menestyksessä. – En saanut käydä nuorena konserteissa, koska vanhempani eivät sallineet sitä. He eivät saavuttaneet maailmanlaajuista suosiota, mutta kiersivät paljon Saksassa, Espanjassa ja Italiassa. Olin ihan hämmentynyt, että mitähän siihen työhön oikeastaan kuuluu. Saksalaislähtöinen Silke Yli-Sirniö on piinkova alan ammattilainen, jolla on ollut 30 vuoden ajan suuri rooli suomalaisessa metallissa. Infernolle Silke on ollut vakaa yhteys lehden ja bändien välillä. En ole koskaan käynyt mitään bisneskouluja tai muutakaan, ja koen, että tämä on monin paikoin ala, jossa opitaan teorian sijaan tekemällä. Berliiniin palattuani tein paljon dj-keikkaa, ja niinhän siinä kävi, että ensimmäinen levy-yhtiöni tyypit palkkasivat minut dj-tiskin takaa. Kukaan ei kuitenkaan synny ammattilaiseksi. Viimeisen Inferno-lehden myötä on paikallaan antaa Silken kertoa elämästään ja elämäntyöstään. Suomesta tuli paljon bändejä, jotka kiinnostivat myös Saksassa. Miten saksalainen Silke rakastui niin kovasti Suomeen ja suomalaiseen musiikkiin, että muutti tänne pari vuosikymmentä sitten. Saksan Braunschweigissa syntynyt Silke on niitä musiikkialan tekijöitä, jotka varmistavat, että bändit ovat keikoilla, festareilla ja promootiota tehdessään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Henkilönä, johon sekä bändit, levy-yhtiöt, media että muut yhteistyökumppanit voivat luottaa. Hän on se henkilö, joka pitää bändeistä ja artisteista huolta kaikkein hektisimpienkin promomylläköiden keskellä. Jo nuorena musiikki kiehtoi häntä enemmän kuin mikään muu. Tätä nykyä Silke tunnetaan alallaan todellisena ammattilaisten ammattilaisena. – Sotkeennuin musiikkihommien moniin eri puoliin. Elettiin 90-luvun alkua, ja Suomi astui mukaan elämääni ensimmäistä kertaa. Siitä alkaen olen ollut eräänlainen freelancer. Vanhempani eivät todellakaan pitäneet siitä, mutta kiertue-elämä, kaikki keikkoihin liittyvä ja musiikki ylipäänsä imaisivat mukaansa välittömästi, kun pääsin jyvälle niistä
Esimerkiksi Hybrid Children, Suburban Tribe ja Kyyria, jota Silke niin ikään manageroi, tulivat tutuiksi. – Siinähän me sitten tutustuimme, ja kävi ilmi, että he tarvitsivat kansainvälisen managerin. Kaikkialla tapahtui jotain koko ajan, oli Finnish Metal Expoa ja muita tosi erikoisiakin tapahtumia, Silke sanoo nostalgiaa äänessään. Kaikesta piti siis tehdä todella hallittua kaaosta, hah hah! Suomen syleilyssä Silke muutti Suomeen vuonna 2005 alkaessaan edustaa jättimäistä Nuclear Blast -levy-yhtiötä maassamme. Vaikka musiikkibisnes on bisnestä, Suomessa mukana on aina sopivasti viatonta tekemisen iloa ja aitoa yhteisöllisyyttä. Musiikkiporukatkin ovat kuin suurta perhettä, kaikkialla on tuttuja kasvoja ja ihmiset haluavat auttaa toisiaan aidosti. Lordi voitti Euroviisut, uusia bändejä riitti ja metallibaareja oli kaikkialla. se kaikkein hulluin aika, maailmanvalloitus, Silke sanoo. Se oli hetki, kun huomasin, että asiat on suunniteltava huolella eikä bändien kanssa voi juhlia ihan joka päivä aamuun asti. Isoja tv-ohjelmia kaikkialla idästä länteen, paljon haastatteluja, erilaisia edustusjuttuja ja kaikkea hullua. Suomalaisten bändien kanssa työskenteleminen sai Silken huomaamaan, että monet ulkomailla suositut yhtyeemme eivät vetäneet täällä kovin kummoista yleisöä. – Aijaijai! Festareita oli niin paljon enemmän, Ankkarockiakin vielä järjestettiin. Se ei ole ollut myöhemminkään helppoa, mutta tuolloin se oli vielä erityisen haastavaa. Suomalaismuusikot eivät voi kävellä markettiin rauhassa, koska saksalaiset fanitytöt piirittävät heidät heti tai jopa muuttavat Suomeen näiden bändien takia. Koin aina hyvänä juttuna, että Suomessa kaikki tuntevat toisensa. Se, että kun tämä päällisin puolin juro kansa näyttää tunteensa, on tosi kyseessä. Ajoitus oli sikälikin loistava, että 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomessa elettiin niin sanottua hevibuumia. – Suomalainen metalli oli 90-luvulla isossa nosteessa, ja siinä vaiheessa, kun PÖ LK YL LÄ. – Ne olivat hyviä aikoja, erityisesti siksi, että ovet suomalaisille bändeille olivat auenneet. Niin suuri voima suomimetallilla on Saksassa! Kaksikymmentä vuotta sitten eestaas reissaaminen sai riittää ja Silke asettui Suomeen. – Pitää ymmärtää, että hysteria suomalaisten bändien suhteen oli, ja on tavallaan yhä, ihan mieletöntä. – Olin jo muuttanut Suomeen, kun yksi Nuclear Blastin perustajista soitti minulle ja kertoi, että heillä voisi olla käyttöä erilliselle promoottorille Suomessa. – Oli Inferno ja Soundi ja Hamara ja Rytmi ja Rumba ja Sue ja Miasma… ja saatan unohtaakin jotain. Kaikkialla maailmassa alettiin janota lisää ja lisää suomalaista musiikkia. Se puhelu tuli kyllä ihan oikeaan aikaan. Olin ennen kaikkea iloinen kaikkien puolesta. Puhumattakaan siitä, miten monet radiokanavat, nettisivut ja jopa televisio-ohjelmat tekivät juttuja metallimusiikista. – Monet suomalaiset melodiat ja jutut olivat keskieurooppalaisille jotain niin eksoottista mutta samalla riittävän tuttua, että se iski heihin ihan täysillä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa yksi promohenkilön kaoottisimmista työmaista, festariviikonloppu. Näin Kingston Wallin livenä, tutustuin suomalaisiin ja olin ihan äimistynyt kaikesta ja kaikista Suomessa. Suomalaisten korvissa ne samat jutut kuulostivat ehkä korneilta, Silke arvioi. Suomalainen aitous oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Kävi niin, että kun bändi kiersi siellä, Kärtsy sairastui ja viimeistä keikkaa piti siirtää, joten majoitin osan bändistä välipäivien ajan. Muutamaa kuukautta myöhemmin, vuonna 1993, matkustin Suomeen, koin ensimmäisen Ruisrockini ja kirjoitin sopimuksen Waltarin kanssa. 2000-luvun lopussa niin moni suomalainen bändi sai levytyssopimuksen ja pääsi kiertämään maailmaa, että minulle riitti paljon töitä. Kysyntä oli niin kova, että Silke järjesti Saksassa muutamia minifestareita, joilla esiintyi pelkästään suomalaisia bändejä. Erityisenä osallisena tähän oli Waltari-yhtye, jonka kitaristin Sami Yli-Sirniön kanssa Silke päätyi toviksi naimisiin asti saaden näin nykyisen sukunimensä. – Se oli unelmahomma. HIM ja Nightwish löivät todella läpi, alkoi tapahtua paljon asioita. Mutta mitä sellainen tarkalleen ottaen tekee. – Aina kun olin Tavastialla, muusikot ympäröivät minut ja kertoivat, että he haluavat soittaa ulkomailla. – Olin koko ajan Tavastialla katsomassa keikkoja ja tutustumassa ihmisiin. Ensin oli HIM, Nightwish, Bodom ja muut. Kun nyt keskustelemme viimeisen Inferno-lehden sivuja varten, tilanne ei voisi olla erilaisempi kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän kertoo matkan tuohon pisteeseen alkaneen jo 1990-luvun alussa. – Waltarin ensimmäinen levy julkaistiin Roadrunnerin kautta ja sai aika paljon huomiota Saksassa. – Peli oli ihan erilaista kuin aiemmalla urallani. Lensin jatkuvasti Suomesta Saksaan ja Saksasta Suomeen, ja niin minusta tuli jonkinlainen linkki Suomen ja Saksan välillä, Silke sanoo iloisesti. Hallittua kaaosta Silken toimenkuvaan on viitattu jo useamman kerran sanalla promoottori
– Varsinkin HIM-ajat olivat uskomattomia. Tätä jatkuu kolme tai jopa neljä päivää! Olitpa sitten muusikko, promoottori, bändin tiimissä, kiertuemanageri tai vaikka lehdistön edustaja, musiikki on kaikille myös intohimolaji. Nämä ennakkohommat jatkuvat festariviikkoon asti, Silke kertoo. Minulla on ollut parhaimmillaan puolentusinaa bändiä per päivä huolehdittavanani. Se luo rockelämästä kaiken irti ottamisen ja vastuun kantamisen välille häilyvän rajan. – Lopulta minulle sanottiin, että tämä on tulevaisuus, hanki se helvetin Spotify, ja ammattini takia minun oli sitten pakko. Sitten on niitä iltoja, joiden seurauksena kärsitään tunteesta, jota kuvaavan sanan opin vasta Suomeen asettuessani: morkkis. Kyse on siis tasapainoilusta: kaikki tehdään äärimmäisellä ammattimaisuudella ja täsmällisyydellä, mutta samalla voimme irrotella bändien kanssa. Sanottu saa Silken pohtimaan, miten pitkälle hän on lopulta työläisperhetaustastaan ponnistanut. Jos nämä hommat loppuvat, ainakin hän tietää ottaneensa kokemastaan irti kaiken. – On festareita ja keikkoja, kun kaikki menee täydellisesti. Abbath keuhkosi, että Michael Jackson on kuollut! Hermostuin, että onpa aika paska vitsi. Avainsanoja ovat Tuska 2009 ja yhtye nimeltä Immortal. Japani oli hänelle ihan sama kuin olisin ollut Kuussa, joten hänen tyttönsä oli päässyt aika pitkälle! Silke vetää hymyillen henkeä ja kertoo sitten, mitä kaikkea hänen työhönsä voi oikeasti kuulua. – Olen ollut aina todella voimakkaasti striimausta vastaan, ja olin alalla varmaan viimeinen, tai vähintään toiseksi viimeinen, joka asensi Spotifyn, Silke sanoo. En ole ikinä antanut itseni unohtaa, että tämä on ollut etuoikeus ja minulla on käynyt myös tuuri.” 43. En ole ikinä antanut itseni unohtaa, että tämä on ollut etuoikeus ja minulla on käynyt myös tuuri. – Kyllä! Voi kyllä. Mutta Jackson oli kuollut oikeasti. Kaikki Silken kokema ja näkemä ei kestä päivänvaloa, mutta hän ei selvästikään arkaile kertoa tarinaa, jossa hän itse on se tyyppi, joka innostui hieman liikaa. Silke on joutunut seuraamaan sivusta, miten bändien tulovirrat levymyynneistä ovat ehtyneet, keikkailun merkitys on kasvanut ja lähes kenelle vain voi käydä niin, että viivan alle jäävät lukemat muuttuvat miinusmerkkisiksi. Kun kerroin missä olen, hän ei meinannut uskoa millään. En keksi ihan äkkiä muuta, mitä voisin tehdä. – Abbath oli ihan pitelemätön! Hän tilasi huoneeseen salmaritai fisushotteja tarjottimen toisensa perään. – Heräsin huutoon. Pian tiedän myös päiväjakauman. Immortalilla oli keikka samana iltana, ja Abbath vaati minua hankkimaan hänelle valkoiset hansikkaat. Kyllä minäkin olen joutunut miettimään, mitä teen sitten, jos nämä työt loppuvat. En pitänyt siitä aluksi lainkaan, mutta nyt olen jo vähän antautunut sen helppoudelle ja jopa pidän siitä. Edelleenkään en kykene kuitenkaan allekirjoittamaan sitä, että striimauksista maksettavat tulot lähes ohittavat artistit. Se päivä oli ihan hirveä, ja sanoin itselleni: ”No more shottirallis during festivals!” Ala jatkuvassa murroksessa Yli kolmenkymmenen vuoden aikana Silke on nähnyt musiikkialan muutokset vinyylistä cd-aikoihin, levymyyntien huipun, taistelun piratismia vastaan, striimipalveluiden nousun ja viimeksi kuvioihin hiipineen tekoälyn vaikutuksen. – Kaikki alkaa kuukausia, jopa yli puoli vuotta ennen Tuskan kaltaista tapahtumaa. – Festariviikonloppuun kuuluu paljon velvollisuuksia, mutta usein bändit haluavat myös juhlia, enkä minäkään välttele illanistujaisia. – Kun kokoonnumme yhteen alalla työskentelevien vanhojen ystävieni kanssa ja muistelemme menneitä, mieleeni tulee aina vain se, että olen nähnyt aika paljon asioita ja nauttinut niistä jo niiden tapahtuessa, Silke sanoo. Olen jo näinkin vanha ja tehnyt tätä koko ikäni. – Bändien määrä vähenee, joten miksi pr-tiimin pitäisi olla niin suuri. – Edes minä itse en ole millään tavalla turvassa, hän huokaisee ja kertoo tarkoittavansa sitä, että musiikkialalta leikataan väkeä jatkuvasti, ja toisin kuin 2000-luvulla, promoottorikaan ei voi olla lainkaan varma työnsä jatkuvuudesta. Silken elämäniloisessa luonteessa on se hyvä puoli, että hän on aina osannut tarttua hetkeen. Niihin on suhtauduttava kuin jokainen niistä olisi viimeinen, ja tuttujen näkeminen on aina älyttömän hauskaa, Silke hekottaa. Minun on varmistettava, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan antamassa haastatteluja soundcheckin, ruokailun ja keikkojen keskellä. – Kaisaniemen Tuska-festarien aikoihin kaikki bändit yöpyivät Presidentti-hotellissa ja juhlia riitti. ”Mikä voisi olla hienompaa kuin reissata ympäri maailmaa ilmaiseksi, tai siis saada siitä jopa palkkaa. Bändejä julkistetaan pikkuhiljaa ja kartoitan, miten moni edustamani bändi on mukana. Jokainen festari ja keikka tuntuu aina ainutlaatuiselta tapaukselta. Siitä se alkaa. En yleensä pidä niistä, mutta lähdin mukaan leikkiin ja sammuin. – Kun olin ensimmäistä kertaa Japanissa, soitin isälleni Saksaan. Minulla on aina Tuskassa värikkäitä tyyppejä huolehdittavanani, mutta kun mukana on sellainen hahmo kuin Abbath, mitä vain voi tapahtua. Näin joku pomo jossain saattaa ajatella, tai tehostaa kuvioita muuten vain. Mikä voisi olla hienompaa kuin reissata ympäri maailmaa ilmaiseksi, tai siis saada siitä jopa palkkaa. Matkustin bändin kanssa kymmeniätuhansia kilometrejä Japania ja Los Angelesia myöten. – Ensimmäisenä festaripäivänä olen alueella jo ennen porttien aukeamista
Kyseessä on maailman synnystä kertova rockooppera, jonka jokainen kappale on osa kosmista myyttiä. 44. Kitaristi Leo Gomesin, synisti Alberto Kuryn ja rumpali Bruno Agran säveltämä Luxaeterna on sinfoninen ja naurettavuuteen asti pompöösi 74-minuuttinen eepos. Bändin tapa hyödyntää duurisointuja on kaunis ja viaton – disneymäinen – eikä sen sinfonisuus kuulosta eeppiseltä sotaleffalta. Levy esimiksattiin ja lähetettiin Japanin levylafkoille toiveena hankkia lisärahoitusta viimeistelyyn. Samaan aikaan Etelän ristin alla Rio de Janeirossa kyhäsi esikoisalbumiaan Uirapuru, Japanin import-listalle nousseella Here Comes the Life -ep:llään kulttimainetta saanut yhtye. Lopputaistelussa Gaiasta tuli silti Maan valtiatar. Täällä bändistä kuultiin luultavasti vasta Timo Tolkin Revolution Renaissance -bändin Trinityn (2010) myötä. Lajin suomalaisjätti Stratovarius eli kaaosvaihetta tehtaillen vähän outoja biisejä ja vielä oudompia lööppejä. Tästä skismasta pahan voimat saivat tilaisuuden kylvää ihmisten keskuuteen Vihan, mistä närkästyneinä Iankaikkiset rankaisivat Gaiaa muuttaen jumalattaren ihmiseksi. Rikollisesti unohdettu genrehelmi AQUARIA Luxaeterna SCARECROW 2005 TEKSTI MAPE OLLILA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Maailman synnystä kertova rockooppera Rio de Janeirosta. Orkestroinnit eivät tuuttaa Rhapsody-tyyliin eivätkä edusta genressä yleistä barokkihenkistä dimija dominanttisointujen vuorottelua, vaan ovat dynaamisia, majesteettisia ja elegantteja. LÄHES vuosikymmenen Euroopan ja Japanin listoilla sekä festarien päälavoilla juhlinut power metal alkoi menettää vuonna 2005 suosiotaan. Samalla bändin nimi vaihtui brasilialaista laululintua tarkoittaneesta Uirapurusta mystiseksi Aquariaksi. No mikä ettei. Eteläamerikkalaisille faneille se jäi, ehkä liian samankaltaisuuden vuoksi, Angran varjoon ja eurooppalaisille miltei tuntemattomaksi. Solisti Vitor Veigakin on vahva, yksi genren tunnistettavimmista. Kansikuvan taiteili muun muassa Marvel Comicsille kuvituksia tehnyt italialainen Roberto Campus, ja logon piirsi maineikas Eric Philippe. Aquarialla orkesteri ei ole taustapauhua vaan olennainen osa musiikin kudosta ja elokuvallista syvyyttä. Tässä luomiskertomuksessa Iankaikkiset loivat Maan ja sen emon Gaian. MARRASKUUSSA 2005 ilmestynyt Luxaeterna on rikollisesti unohdettu genrehelmi, luomakunnan ja luonnon kauneutta ylistävä visionäärinen teos, jonka biisit kytkeytyvät toisiinsa sekä musiikillisesti että tarinallisesti. Bändi jatkaa yhä, joskaan ei kovinkaan aktiivisena. Diili napsahti Edguyn ja Sonata Arctican japsiyhtiöltä Avalon/Marqueelta. SUURI satu vaati parhaan mahdollisen tuotantotiimin. Ihmisten tahdonvapaus arvelutti Iankaikkisia, jotka jättivät asemansa puolesta pelätessään ihmiset ilman Varjelusta. Minusta se on yksi kaikkien aikojen parhaista power metal -albumeista, jota seurasi lähes yhtä upea Shambala (2007) ja – bändin jo rajusti uusiuduttua – paluulevy Alethea (2020). Aquaria on väliinputoaja. Jenirahoitetun levyn miksasi ja masteroi power metal -tuottajien huipulle noussut Sacha Paeth omassa Gate Studiossaan Saksan Wolfsburgissa. Tulevat suurnimet Sabaton ja Powerwolf olivat vasta irtautumassa lähtötelineistään. Kitarat taltioi Ricardo Nagata Angra-kitaristi Rafael Bittencourtin valvonnassa. Levyllä rumpaloi jo Aquarian jättänyt, mutta sen ekojen levyjen kirjoittamisessa ja sovituksissa keskeinen tekijä Bruno Agra. Musiikillisesti se sijoittuu Stratojen ja Angran kulta-aikojen välimaastoon, mutta erottuu niistäkin lutusella valoisuudellaan, kotimaansa etnovaikutteilla, monipolvisilla sävellyksillään, omaleimaisilla orkesterisovituksillaan ja moniäänisillä kuoroillaan. Levy äänitettiin São Paulon Creative Sound Studiossa arvostetun Philip Colodettin (Kamelot, Krisiun, Rhapsody) komennossa. Gaia puolestaan loi elämän ja ihmiskunnan, jolle hän antoi vapaan tahdon ja kyvyn ilmaista itseään. Tuo esikoinen, Luxaeterna, saattaa sisältää – ihan irvailematta – maailman Disney-henkisintä elokuvallista power metalia. Genren kuivan kauden aikana sen eturivin yhtyeistä oikeastaan yksikään ei julkaissut vahvimpia levyjään. Stemmalaulu ja moniääniset kuorosovitukset korostavat sävellysten dramaattisuutta ja kerroksellisuutta
Drudkhin tunnusomaisen soundin viimeistelevä tekijä on laulaja Thurios (Roman Blagih), jonka tulkinta onnistuu puistelemaan joitakin liskoaivojeni perimmäisiä kammioita kerta toisensa jälkeen. On vaikea kuvitella, että kukaan sopisi paremmin tähän äänimaisemaan. Uuden albumin tunnelma on koleampi ja lohduttomampi kuin edellisillä levyillä. En aio verrata albumia mihinkään väsyneeseen sipuliin, vaikka aina paljastuu uusia kerroksia ja näkökentän huomaa sumentuneen kyynelistä. Mielikuvissani olen aina yhdistänyt bändin erityisesti syksyyn, mutta nyt pystyn liki haistamaan pakkasen. Tähän valon ja pimeyden ikuiseen tanssiin kiteytyy jotakin hyvin olennaista elämästä. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta joistakin kappaleista kuultava raastava kaipaus kohti juuria on kuristanut kurkkuni umpeen useammin kuin kerran. Hyisemmän lisäksi henki on vihaisempi, mikä ei tunnu vallitsevat olosuhteet tietäen mitenkään yllättävältä. Vaikka Drudkhin musiikin pohjasävyissä on aina kuulunut kaiho ja melankolia, tällä kertaa kuoppa tuntuu syvemmältä. Olen kuunnellut levyn kymmeniä kertoja, ja tuntuma vain paranee joka kierroksella. Valon ja pimeyden ikuinen tanssi Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa DRUDKH Shadow Play UNDERGROUND ACTIVISTS Drudkhilla on upea, omaleimainen ääni, joka kaikuu tälläkin albumilla niin että sydäntä repii. Tulivärit ovat kuihtuneet ja talven vääjäämätön läheisyys levittää kalseat helmansa. Parhaimmillaan hän tuntuu seisovan menneen ja nykyisen välisenä porttina, jonka suulla puhuvat edesmenneiden henget. Bändi itse kertoo albumin olevan oodi vastakohtaisille voimille: valo vasten varjoa, hiljaisuus vasten myrskyä, elämän ja kuoleman sykli. Uutta musiikkia luodessaan bändi on toiminut samalla aktiivisesti Ukrainan puolustuksen tukena ja kerännyt esimerkiksi merchandise-myynnillä varoja lääkintätarvikkeisiin, droneihin ja muihin rintamalla tarvittaviin varusteisiin. Vaikka kriisi voi toimia katalysaattorina monenlaisissa luovissa prosesseissa, koko elämää ravisteleva katastrofi tiputtaisi useimmilta kynän kädestä. Slava Ukraini! Heroiam slava! Jonna Ikonen ARVIOT 47. Shadow Play on vuonna 2003 debyyttinsä Forgotten Legendsin julkaisseen Drudkhin kolmastoista täyspitkä, ja heidän kohdallaan asia on mielestäni juuri näin. Siitä saakka lempi on roihahtanut joka kerta uudelleen ja uudelleen päästessäni yhtyeen tuoreen levyn kimppuun. Viimeksi henkeni salpasi edellinen täyspitkä All Belong to the Night (2022), joka rysäytti ensisoitosta suosikkilistani kärkijoukkoihin. Minulle yhtyeen kappaleissa kiteytyy kaikki se, mistä hyvässä musiikissa on kyse: bändi herättää sisälläni jotakin, joka johdattaa peruskysymysten ja alkukantaisimpien tunteiden – myös niiden kaikkein kipeimpien – äärelle, välillä hellästi kädestä pitäen, toisinaan niskasta retuuttaen. Rakastuin bändiin kuultuani Autumn Auroran (2004). Kaltaiselleni metsäläiselle bändin luonnosta, kansantaruista, runoudesta ja kotimaataan kohtaan tuntemastaan rakkaudesta ammentava tuotanto kolisee kautta linjan. Harvassa ovat artistit, joiden diskografiasta ei löydy ensimmäistäkään keskinkertaista teosta. Tuntuu käsittämättömältä, että niin kaoottisessa tilanteessa on mahdollista tehdä näin erinomainen albumi. Loistava teos
Eeppistä ja mahtipontista menoakin on tarjolla, kuten komeassa The Dressissä, joka on toinen levyn kahdesta yli kahdeksanARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Messa on onnistunut nostamaan tasoaan pienin muutoksin yhden pykälän ylemmäs. Samat elementit ovat mukana nytkin, mutta eri tavalla syötettyinä. Lajitovereistaan Messan erottaa solisti Sara Bianchin, joka leikkaa terävästi tummasävyisen musiikin läpi. Siinä missä edellislevy Close (2022) oli yli tunnin megalomaaninen järkäle, 41-minuuttisella The Spinillä ilmaisua on tiivistetty ja ruuvattu astetta rokimpaan suuntaan. Norjalaisten kaksi ensimmäistä albumia Heart of the Ages (1995) ja Omnio (1997) ovat antaneet suuntaa niin monelle kokeilullista metallia soittavalle minuuttisesta kappaleesta. Soitannollinen ja sävellyksellinen anti on laatuluokkaa, mutta tällä kertaa kokonaisuudesta ei erotu piinkovia täsmähittejä. saattaa hyvinkin olla yksi äärimetallin aliarvostetuimmista yhtyeistä. Glasgowlaisten melodisesta death metalista ja metalcoresta koostuva seitsemäs albumi jatkaa eläväisillä kierroksilla. En tiedä, lauletaanko biiseissä suurista muinaisista, kuumeisista rituaaleista ja mielenterveysongelmista, mutta aina niistä voi vähintäänkin haaveilla. Raa’an brutaali doomahtava kuolemamättö Kari Kankaanpään armottomalla örinällä on päällystetty perinteisemmillä liideillä, hevimmillä riffeillä ja poikkeuksellisen kauniilla skittasooloilla, joista tulevat mieleen ruotsalaislegendat Dissectionista Katatoniaan ja Edge of Sanityyn. Jos suunta pysyy samana, kunnon tajunnanräjäytys on vain ajan kysymys. Korjausliikkeitä on kuitenkin tällä laatupohjalla helppo tehdä. Muut pysyttelevät pääosin neljän ja viiden minuutin välimaastossa. At Races onnistuu jopa tanssittamaan rempseällä post-punk/goottirock-otteellaan. Vesa Siltanen BLEED FROM WITHIN Zenith NUCLEAR BLAST Skotlannin nummilta hyökkäävä viisikko on osoittanut 20-vuotisella urallaan jatkuvasti enemmän vetoavan väkevyyden ymmärrystä. SEPULCHRAL CURSE Crimson Moon Evocations DARK DESCENT Turkulainen death metal -bändi Sepulchral Curse osoittaa kasvamisen ja kypsymisen merkkejä kolmannellakin lätyllään. Eetu Järvisalo IN THE WOODS… Otra PROPHECY In the Woods... Puhuttelevat tunnelmat ovat yhä läsnä, mutta musertavin iskukyky ei ole seurannut mukana. Tämä on tehnyt Messalle vain hyvää, ja kappaleet tarttuvat kuulijaan aivan uudella, entistä voimakkaammalla otteella. Levyn keskipaikkeilla meininki muuttuu harmillisesti hieman tasapaksuksi, mikä syö kokonaisuuden tehoa jonkin verran. Päränänkälän hieno levy! Niko Ikonen paleissa on aiempaa enemmän teknisyyttä, kuten erinäisiä modulaatioita ja soolo-osuuksia. The Dressiin kiteytyy hyvin Messan monet puolet melodisesta riffittelystä ja eteerisestä tunnelmoinnista raskaaseen pauhuun, ja kaikki on loistavassa tasapainossa. Loppua kohden päästään onneksi taas nauttimaan mielenkiintoisemmista poljennoista ja omituisemmista fiilistelyistä. Bändi pleittaa poikkeuksellisen toimivan aterian raskasta ja helvetillistä metallia, jonka pimeästä syvyydestä pilkottaa yllättävän kaunis melankolinen valo. Myös eeppisyyttä on kasvatettu esimerkiksi runsaammilla kuoroosioilla ja hämärillä sampleilla. Todennäköisenä syynä tähän on ilmaisun painopisteen liikkuminen kohti massiivisempia ja kerroksellisempia metallitunnelmointeja. Levyä kuunnellessa mieleen nousevat lovecraftilaiset kosmiset kauhut, Chulhun jättilonkerot ja erilaiset kammottavan surkeat ihmiskohtalot. Bändi on ottanut askeleen eteenpäin ja pari takaviistoon. Tuhdilla raskaudella lyövissä kapMESSA The Spin METAL BLADE Italialaisen Messan musiikki on pohjimmiltaan raskassoutuista doomia, jota höystetään erilaisin maustein kuten psykedelialla ja jazzilla. Yhtyeen viime levyllä Shrinella (2022) puhutteli tehokkaan grooven, sujuvan teknisyyden ja kuulaan atmosfäärisyyden liitto
Bändin moderni black metal on kylmää, vihaista ja kohtalaisen rivakkaa. Niitä on tosi vaikea erottaa toisistaan. Seuraan silmämuna kovana. Edeltävä Diversum (2022) oli loistava levy. Viimeiset kolme biisiä eivät ole huonoja, mutta ilman niitä – siis ep-mitassa – Vigilhunter olisi alusta loppuun pelkkää murhaa. Teemu Vähäkangas TUMENGGUNG Back on the Streets JAWBREAKER Tumenggung on melkoisella todennäköisyydellä ensimmäinen indonesialainen heavy metal -yhtye, jota pääsen kuuntelemaan. 1000 Tons of Metalin ja Symphony of Haten tyyliset kappaleiden nimetkin kaipaisivat hiukan enemmän pohdintaa. Voisi sitä kutsua metallisemmaksikin, mutta luonnehdinta ei tee bändin kokonaissoundille täyttä oikeutta. Kristiansandilaiset kuulostavat yhä vain itseltään. kuulostaa uransa kulun tulokselta. Ihan samaa sujuvuutta ei ehkä ole onnistuttu saavuttamaan, ja osa kappaleista on vähän kulmikkaampia ja töksähtelevämpiä. Laulukieleksi on ymmärretty valita yksinomaan englanti, kun debyytillä mentiin välillä indonesiaksi. Yhtyeen debyyttilevy iskee turpaan lujaa ja armotta. Toni Keränen EVERLORE Hope and Turmoil OMAKUSTANNE Jyväskyläläinen Everlore palaa pitkäsoittoparketille viisi vuotta eponyymin ensiteoksensa jälkeen. Varmaa kuitenkin on, että vaihtelua löytyy tälläkin kertaa. Vaan mitäpä sitä suotta koukeroita ja rönsyjä lisäämään, jos vähemmälläkin pärjää. Levy alkaa enteilevän intron jälkeen jämäkästi potkivalla Capital of Painillä vain jatkaakseen hieman teknisemmin ja keskitempoisemmin paahtaavaan Torture Divineen. Mape Ollila BENEDICTION Ravage of Empires NUCLEAR BLAST Birminghamissa vuonna 1989 perustettu Benediction ei pärjännyt alkupään levyjensä ajoittain kömpelöllä death metalilla sujuvammin sukkuloineille kilpakumppaneilleen. Uusi rytmiryhmä ja mikin varteen palannut Dave Ingram nostivat bändin profiilia huomattavasti. Maan musiikkitarjoilun kuluttaminen on jäänyt muutenkin minimiin. Back on the Streets soi puolestaan kirkkaasti, ja esimerkiksi Living on the Edgeen on saatu ujutettua nokkela tunnelmaa vaihtava sävellysratkaisu. Laulu on melko monotonista rääkynää ja soitto äärimmäisen timmiä. Levyä vaivasivat kuitenkin tuhnuiset soundit ja tietty amatöörimäisyys. Vierailevina ääninä ovat Taaken Hoest ja Von Hellreich. Bändi ei harrasta pelkästään vanhan kierrätystä, vaan mukaan on lyöty vähän ”modernimpaakin” groovea. Joni Juutilainen TORMENTOR TYRANT Excessive Escalation of Cruelty EVERLASTING SPEW Helsinki–Järvenpää-akselilla vaikuttava Tormentor Tyrant runnoo brutaalia death metalia hyvin pitkälti Deiciden ja Cannibal Corpsen malliin. Mikko Malm NATTVERD Tidloes Naadesloes SOULSELLER Doedsamiralin (Nordjevel) ja Atyrin (A.U.G.E.) sekä muutaman muun Bergenin skenehemmon bändi Nattverd on tehnyt tiuhaan tahtiin jo viisi levyä. Yhtyeen biisinkirjoituspuoli ammentaa niin Ensiferum-tyyppisestä sankarimetallista (Warrior Hearts, Wilderness) kuin vanhan liiton Saksa-powerista ARVIOT 49. Keskimäärin pari-kolmeminuuttiset biisit eivät turhia hidastele tai laahaa, vaan menevät useimmiten suoraan asiaan. Meno on pysynyt aika pitkälti samana. Vielä kun niihin ja muuhunkin tuotantoon saataisiin mukaan pari astetta enemmän omaa ääntä, Tumenggung voisi yltää hyvinkin merkittäviin saavutuksiin. Kestollakaan ei juuri juhlita, sillä levy kellottaa noin Reign in Bloodin verran. Panzan uusin projekti, jossa hän paitsi laulaa myös kitaroi kompit ja soolot, on vuosikausia vakan alla piiloteltu italialaisyhtye Vigilhunter. Alkuperäinen kitarakaksikko Peter Rew ja Darren Brookes pistelee pätevää vanhan koulun death metal -riffiä. Disconnected, Titan Glory, Shadow Rider (Vigilante) ja Sacrifice for Love ovat silkkaa aikaa uhmaavan jenkkipowerin juhlaa. Niin tai näin, Ingramin matalat murinat ovat edelleen mahtavasti rytmitettyjä ja sovitukset muutenkin maittavia. Bändi jäikin sitten lähinnä divarisarjaan puuhastelemaan. Soolot lähtevät sähäkästi. Ja sillähän pärjää! Mehevästi tuplatut laulut ja vimmaisesti sahaavat kitarat ovat kuin akuuttia akupunktiota jäätyneelle keholle. Maan bändit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tasapaksuja ja melko lailla samasta puusta veistettyjä. Ellei Diversum olisi iskenyt tajuntaani niin kovaa, Otra puhuttelisi takuulla aivan eri malliin. Vigilhunter kuitenkin pystyy tätä parempaan. Hauska yksityiskohta on, että levyn kärkeä edustava Engines of War on riffiensä ja kokonaisuuden puolesta melkein kuin edeltävän levyn vahvin edustusbiisi Stormcrow. Kyseessä on hyvä albumi, mutta kenties vanhojen kettujen musiikilliset konstit ovat hieman hiipumaan päin. Raidat on suorastaan nuoltu puhtaiksi, eikä missään ole mitään ylimääräistä, ei säröjä tai mokia. Oikeastaan Tidloes Naadesloes kiteyttää hyvin norjalaisen nykyblack metalin alennustilan. Uuden laulajan Arto AlaSeppälän esittelevä Hope and Turmoil on edeltäjäänsä tummasävyisempi ja ehkä sisällöltään polarisoituneempi. Toisen kolmanneksen lopussa sävellyskynästä loppuu kuitenkin muste. Välillä kuullaan tietenkin myös hitaampaa melodista himmailua. 40-minuuttisen albumin alkupuoliskolla idolit, erityisesti 1980-luvun lopun Queensrÿche, kuuluvat niin vahvasti, että vaikka Vigilhunterin debyytti on vahvasti pastissimaista menoa, se saa suremaan Queensrÿchen nykytilaa. Musiikissa yhdistyvät progressiivinen ja maalaileva rock, ajoittaiset black metal -kärinät ja bändin selittämätön oma ilme, jollaista ei rakenneta pelkkiä kuluneita genrejä apinoimalla. Vaikka kaikki biisit eivät ole helmiä, hymy nousee huulille väkisinkin. Nattverd tuntuu hengettömältä kuin cd-levyissä käytetty polykarbonaattimuovi – eikä se edes loista iloisesti sateenkaaren väreissä. bändille, ettei niiden määrää uskalla lähteä arvioimaan. Varsinkin laulaja-kitaristi Arif Ramadhan loistaa kuusikielisen varressa. Tarkempi selvittely paljastaa, että jo ensimmäisellä Soul of Steel -levyllä oli sävellykselliset kohokohtansa. Levyn ainoa selkeä miinuspuoli on sen mitta – mieluustihan tätä olisi kuunnellut pidempäänkin. Albumi jättää ristiriitaiset tuntemukset. Saattaisi luulla, että tarjolla olisi länsi kohtaa Kaukoidän -tyyppistä vaikutteiden sekamelskaa, mutta yhtyeen toinen levy sisältääkin varsin tyylipuhdasta 1980-luvun heviä. Mikäli promokirjettä on uskominen, nyt muut jäsenet ovat lähteneet tai saaneet monoa, eikä bändissä soita enää kuin mainitut kaverit. Bändi lunastaa kovat odotukset – ainakin levyn puoliväliin saakka. Tympeän harmaa eloton massa on vallannut maan. Saatekirje pudottelee Judas Priestin ja Dokkenin kaltaisia verrokkeja, ja sitä itseäänhän tämä onkin. Levyn soundit ovat modernin puhtaat, tarkat ja sliipatut. Vuonna 2020 julkaistu Scriptures oli siihen nähden yllättävän väkevä näyttö. Molemmat ovat erittäin tarttuvia tapauksia, joten haitanneeko tuo mitään. Toivottavasti olen väärässä. Pienesti progen US power metalin ystävien kannattaa siis olla kuulolla. Otra liikkuu selvästi samoissa maisemissa, mutta on ytimeltään hitusen tummempi ja kolkompi. Paljolti melodisen power metalin sarkaa kyntänyt albumi oli kohtalainen pelinavaus, mutta polvi ei ole hirvittävästi pojasta parantunut. Ravage of Empires on niin soundillisesti kuin materiaalin puolesta aika suoraa jatkoa edeltäjälleen. Niko Ikonen VIGILHUNTER Vigilhunter HIGH ROLLER Kun ennestään tuntematon yhtye listaa vaikutteikseen Queensrÿchen, Crimson Gloryn ja varhaisen Fates Warningin, ja sen keulilla laulaa Hittenin Alexx Panza, voi olla varma, että nyt vedetään kireästi ja korkealta. Vuoden 2025 In the Woods... Excessive Escalation of Cruelty on mukavan ärhäkkä ja sotaisa paketti vanhan koulukunnan death metalia
Jälkimmäistä tukevat hyvällä oraalla oleva sävellysten laatu ja soittajiston ammattitaito. Bändin tunnuspiirteisiin kuuluvat suoraviivainen mutta tyylitajuinen riffittely, massiiviset stemmalaulut ja Danny Rexonin raspinen mutta melodinen laulusondi, joka tuo biiseihin passelin annoksen vaaran tuntua. Kaikuja ”aikuisemmasta” Stonesta ja Diablosta on havaittavissa, mutta ei millään tavalla häiritsevästi tai jäljitellysti. Otteet ovat inhimilliset mutta erittäin pätevät. Yhtye varmasti pitää tekemisestään, mutta asia ei välity jäykästi laukkaavasta ilmaisusta. Jälki on vakuuttavaa ja sopivan monipuolista. Erityismaininta annettakoon korkeasta taitotasosta ja maltista olla alleviivaamatta sitä soitannollisella elostelulla. Välillä meno on jopa rokkaavaa, toisinaan taas raskasta moukarointia. Jaakko Silvast IMPERISHABLE Swallowing the World HAMMERHEART Levy-yhtiön saatesanat lupaavat suuria: ”This album isn’t just a nostalgic dive; it’s a reinvention of Swedish death metal’s most melodic side, set to make its mark on the modern scene.” Valitettavasti göteborgilaisten kakkoslevy kuulostaa nimenomaan nostalgiatripiltä länsinaapurin 1990-luvun melodödöskeneen. Nimenomaan kotoinen tekeminen hehkuu silti ihmeellisen vahvasti. Stadionkertsit tarttuvat korvaan kuin purkka mokkanahkaiseen hapsutakkiin. FREEDOMINATION Until the Lights Go Out OMAKUSTANNE Hyvin tehdylle ilmaisuvoimaiselle pikametallille on aina tilausta. Eetu Järvisalo CRAZY LIXX Thrill of the Bite FRONTIERS Viime vuonna aika erikoisen Two Shots at Glory -kokoelman kötöstänyt Crazy Lixx palaa ruotuun ekalla täysin uutta matskua sisältävällä pitkäsoitollaan sitten vuoden 2021 Street Lethalin. Pitkälle toistakymmentä vuotta operoineen yhtyeen debyyttialbumi on verrattoman oivaa metallia, jossa kuuluu kansainvälinenkin perimä. Imitointi on tuottanut historiassa paljon pätevääkin tribuuttituuttausta. Mikä ei ole 1980-luvun Amerikkaa, on saman aikakauden Englantia, pientä Iron Maiden -triARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Genreuskollisista ja näennäisen harkituista kappaleista puuttuu into ja riskinotto, minkä vuoksi muisteltavaa ei pahemmin jää. Tällaisenaan levy jättää joka tapauksessa paljon terävöitettävää. Jokainen bändi päättää itse, millainen leikkikenttä sille riittää. Joe Elliottin ja Vince Neilin välimuodolta kuulostava, ääntämyksellisesti tahallisen avoin laulu on tyylipuhtaan laiskaa, ja sen päällä lepää koko rennon melodinen hard rock -paketti. Freedomination kaiuttaa otteillaan perinnetietoista vauhtimetallia, jossa on melodiaa, riffiä ja variaatiota – sekä paljon kaivattua aitoutta. En väitä, että yhtye tietoisesti jäljentäisi At the Gatesin, In Flamesin, Dismemberin ja vastaavien pioneeriorkkien tyyliä. Levyä ei ole viilattu kuoliaaksi tai muokattu konemaiseksi, vaan osaava ja inhimillinen tekeminen kuuluu upealla tavalla. Menossa on kiitettävästi tarttuvuutta, hyökkäävyyttä ja selkeyttä. Jokunen kelpo melodiakulku siellä ja ärhäkkä riffipätkä täällä ei pelasta kappaleita valahtamasta keskinkertaisuuteen. Mukana on myös kerronnallisempaa tuotantoa jylhien Kingdom of Onen ja Infernon tapaan. Kimmo K. Sunset Stripillä kirjoitetulta kasariactionleffan soundtrackiltä kuulostava ruotsalaismusiikki kanavoi Mötley Crüen, Def Leppardin ja Bon Jovin kaltaisten suuruuksien henkeä, mutta nykyaikaisella tuotannolla. Imperishablen melodiakylläinen räime edustaa kuitenkin väsyttävän kaavanmukaista pauketta. Koskinen (Burn the Skies). Mitään ei keksitä uudelleen. Everlore on ottanut askeleita eteenpäin, mutta jatkossa bändin kannattaisi miettiä ainakin sitä, luottaako se tuotantopuolella enemmän käpistelevän rosoiseen juurihevisoundiin vai genressä vallalla olevaan tappiinsa prosessoituun ja koneellistettuun, sanalla sanoen modernimpaan ilmaisuun. En myöskään julista, että sellainen olisi väärin. Melodisuus on riffien, kitaraliidien ja sopivan rouhealla tavalla toteutetun laulun osalta erittäin vahvaa
Kaikki kuorrutetaan luonnollisesti ehdalla Sunlightsoundilla. Tiukemmalla sovittamisella ja yliLIK Necro METAL BLADE Edellinen Misantropic Breed kolahti sen verran lujaa, että pistin Necron pyörimään innolla. Miehistö on toki monissa liemissä uitettu – kokemusta on esimerkiksi Bloodbathista, Katatoniasta ja Gravesta –, ja kun taitoa piisaa, voi tehdä mitä vain ranteet rentoina. M IC H A E LA B A R K E N SJ Ö buuttia myöten. Ja eipähän tarvinnut pettyä. Välistä maltetaan edetä rauhallisemmin, tai siis hitaammin, mitenkään rauhallista tai levollista tämä sirkkelinsurina ei ole. Samalla linjalla mennään, niin tason kuin tyylin puolesta. Varhaisen Paradise Lostin ja vanhan Katatonian malliin soivat surusävelet ovat sinällään kelvollisen kuuloisia, mutta ylikorostetut örinät häiritsevät toisinaan kuuntelukokemusta. Äärirajoilla ajoittain ehkä, mutta jokseenkin rennon oloisesti, groovaten. Vaikka melodioidenkin kanssa leikitään rohkeasti, Lik ei lipsahda liiallisuuksiin. Toisin sanoen: mitä lähempänä Katatoniaa, sen parempi. Raskas Rotten Inferno antaa osviittaa, että herroilta käy sujuvasti myös hitaampi ja uhkaavampi vyörytys. En ole kategorisesti niitä vastaan, mutta hienovaraisempi ja asteen verran monipuolisempi lähestymistapa olisi ehkä paikallaan. Vauhti on välillä hirmuinen, mutta levy ei synnytä vaikutelmaa, että sillä mentäisiin jotenkin hampaat irvessä. Mape Ollila SAWOL Thresholds of the Unseen, Book I: The Abyss OMAKUSTANNE Helsinkiläinen Sawol repii kuulijan sydänlankoja rajunkauniilla death doomin ja goottirockin sekoituksella. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Se sisältää paljon hyviä ideoita, mutta ne tuntuvat olevan parahultaisesti pitkin levyä. Kattauksen parhaat biisit ovat niitä reippaimpia: ruotsalaisiskelmältä kuulostava Midnight Rebels määrää, ja kovaa ajavat myös Final Warning ja Stick It Out. Lik ei yritä keksiä mitään uutta vaan pyöräyttää lihamyllyyn klassisia paloja Entombedilta, Dismemberiltä ja muilta vanhan ajan ruotsikuolon kuninkailta. Sawol on parhaimmillaan tunnelmallisemman ilmaisun äärellä, ja etenkin silloin, kun se yrittää päästä Brave Murder Dayja Discouraged Ones -levyjen tunnelmiin. Turha sokerikuorrutus vetistäisikin ihanan liejuisen death metal -mutakakun. Kahteen ”kirjaan” (The Abyss ja The Unfolding) jaettu Thresholds of the Unseen on vähän ristiriitainen tapaus
Silloin Enslaved, Satyricon, Emperor ja vastaavat norskilegendat tekivät nuorten miesten raivolla musiikkia, jota ei ehkä soitettu hirveän ammattimaisesti, mutta siitä huokui aitous ja omistautuneisuus. Vaikka jotkin osat soundimaailmasta raastavat hermoja, albumi kuulostaa vilpittömältä tilinteolta tekijänsä tunteista: kivusta, katkeruudesta ja kaipuusta johonkin jo kadonneeseen. Ärhentelevään mylvintään on haettu muitakin sävyjä, mutta ei ihan riittävästi tai täysin onnistuneesti. Kylläpä lämmittää vanhan mieltä, kun löytää nykypäivänä näinkin erinomaisia uusia bändejä kiikkustuolissa kuunneltaviksi. Itse levy on kuitenkin kaikessa jykevyydessään vaikuttava. Lauluista pääosassa on rääky, mutta paikoitellen urfaustmainen hoilaus ja ulina muuttavat tunnelman juuri passelin reteäksi. lidércharang PULVERISED / ME SACO UN OJO Jos yrittää lausua unkarilaisten kakkoshengentuotteen nimeä, sössötykseksihän se menee. Enimmäkseen tumma folk soi sumuisen harmaana ja levollisena kuin Tenhi. Toivottavasti Soerd jatkaa valitsemallaan tiellä eikä muuta musiikARVIOT. Sanoituspuolella mennään paikoitellen aika nolostuttavasti esikuvien lyriikkavihkoja mukaillen. Suosittelen levyä vain suuntauksen paatuneimmille kuluttajille. Myös riffipuolella on hyvä meininki ja sopivan simppelit kitarakuviot tuntuvat rullaavan hyvin. Ahdistus ja melankolia kulkevat käsi kädessä, katse kääntyy kaihoisana menneeseen ja toivo kärvistelee niukin naukin hengissä. Meno on raskassoutuista runttaamista, jossa riffit ovat raskaita ja tempot verkkaisia. Toni Keränen WŸNTËR ÄRV. Kalmaisimmillaan duon vanhakantaisuudesta kumpuava kiivastempoinen myllytys on vakuuttavan julmaa. Jos kokonaisuutta määrittelee etupäässä death metal, levy saa kruununsa doom-osuuksien jylhyydestä. Kimmo K. Erityisen merkillepantavaa on paitsi mielipuolisesti takovan rumpalin syvyyksistä kumpuava murahtelu, josta on turha yrittää erottaa sanoja, myös kappaleiden rauhoittavat lopetukset. Valoisimmillaan akustisen kitaran johtama musiikki heläjää Appelé à l’Abîmessa, jonka moniäänisissä kuoroissa liikutaan jo jossain Adiemusin ja Eran new age -hommien suunnilla. Henkilökohtaisesti siinä tökkää kuitenkin jokin. Raskaan rockin alalaji, jossa olisi hurjasti potentiaalia, mutta joka on vajonnut maneeriensa vangiksi. Koskinen EPICA Aspiral NUCLEAR BLAST Sinfoninen metalli. Soerdista tulevat mieleen edellä mainitut bändit, mutta tallinnalaisnelikko onnistuu tekemään silti täysin omaa juttuaan. Ajatus lepää kansanmusiikkiperustaisen black metalin, kuten Kveldssanger-ajan Ulverin, Empyriumin ja Agallochin maanläheisyyttä tihkuvassa tunnelmassa, kunnes zeniä järkyttää nokkahuilu, tuo itse Perkeleen keksimä soitin, joka kuulostaa epävireiseltä silloinkin, kun sitä soittaa osaava ihminen. Merkittävintä – ja Epican kannalta raskauttavinta – on kuitenkin se, ettei kaiken mahtipontisuuden ja sinällään komeiden soundien seasta tahdo löytyä kunnon kappaleita. Sous l’Orage Noir L’Astre et la Chute ANTIQ Ranskalaisen multi-instrumentalistin Wÿntër Ärv?in (Hardiesse, Vintergeist, Aorlhac, Belore) kolmas dark folk -soolotyö on mietteliäs matka taiteilijan tietoisuuteen. määräisen läskin poistamalla olisi saatu aikaan paljon hyvää. Laulun ilmiasuna on pääasiassa miehekäs iskulauseiden ärjähtely. Hanuri toimii aina. Tempojen tippuessakaan jälki ei ole mitenkään kaunista ja kivaa. Mape Ollila ROTHADÁS Töviskert... Ehkä turhan vahvasta maskuliinisuuden hajusta erottuu jonkinlainen mallin mukaan tekemisen tuoksu. Syntikat soivat sopivan retrosti, ja löytyypä levyltä myös jonkinlaista hanuria. Aika ajoin rohkaistun katsastamaan, mitä genren alla tehdään, mutta varsin usein saan vetäytyä pettyneenä pois. Biisien perustat ovat kunnossa ja soitto soi kuten pitääkin. Tyyli on valittu, mutta voisihan sitä vähän omaperäisemminkin hyödyntää. Yli kuusiminuuttinen The Grand Saga of Existence on varmasti tekijöidensä mielestä levyn monumentaalinen mestariteos, mutta senkin prameat maneerit jättävät aika kylmäksi. Laulun kanssa on vähän enemmän haasteita. Epican kahdeksas levy ei onnistu mainittuja välttämään, eikä bändi sitä tietenkään haluakaan. Mikko Malm BLACK .44 Bloodlines INVERSE Suomalaisyhtyeen estetiikan tunnistaa: Black .44:n ronskisti äijäilevä grunge-groove-stoner-moukutus vie tunnelmat vuosituhannen alkuvuosiin, jolloin vastaavaa tarjontaa tuntui pulpahtelevan esiin runsain mitoin. Soundit ovat muhjuiset ja suttuiset, riffit tutun oloisia ja meininki muutenkin mukavan lämmintä. a kísértés örök érzete... Mega SOERD Keldrikojast SIGNAL REX Vuonna 2021 perustettu virolaisbändi Soerd pistää tanhuten sen verran väkevää old school black metalia, että sinkoaa kuuntelijansa suoraan jonnekin ysärin alkupuoliskolle. Nykyaikainen sinfoninen metalli on paljossa velkaa Nightwishille, varsinkin oopperamaisen naislaulun sekä tietyntyyppisten melodioiden ja staccato-henkisten jousiratkaisujen osalta. Laahustelevaisesta otteesta huolimatta homma ei tahmaa, vaan junttaava svengi pitää karvaisen murjonnan liikkeessä. Darkness Dies in Light rullailee sentään suhteellisen mukavasti, ja Obsidian Heartin dramaattisessa kertosäkeessä on havaittavissa aitoa tunteenpaloa. Levyn päättävässä Az örök isten Luciferissa Rothadásin osaaminen kiteytyy parhaiten: alun pahaenteisyyttä huokuvasta hidastelusta jatketaan täyteen vauhtiin kiihdytettyyn väliosioon, josta aletaan himmailla Bolt Thrower -vibaisesti kohti yllättävän eeppistä päätöstä. Bloodlinesilla on pintapuolisesti oikeinkin hyvä meininki
Kymmenminuuttisen eepoksen tunnelmat muljahtelevat aivan toisiin ulottuvuuksiin, kun malttaa odottaa hetken. Pidemmän kypsyttelyn jälkeen tarjottimelle lyödään kakkoslevy, jonka saatekirje kertoo maistuvan erityisesti Mastodonin, Baronessin, Gojiran ja Intronautin ystäville. Yhtyeen musiikki on kierohkoa mutta suoraviivaisesti etenevää raskasta rockia. Kokonaisuuden erikoislaatuisuus aiheuttaa kuitenkin hiukan hajanaisen yleistuntuman. Kitaristi-kiipparistikaksikko Niko Löfmanin – joka myös laulaa ja bassottelee – ja Lassi Enquistin masinoima projekti on todella laadukas. Niko Ikonen ROBIN MCAULEY Soulbound FRONTIERS Muun muassa McAuley Schenker Groupin keulakuvana tunnetuksi tulleen veteraanilaulajan Robin McAuleyn neljäs soololevy Soulbound sisältää heavy metalilla maustettua melodista hard rockia. Mikko Malm TELEPATHY Transmissions PELAGIC Puolalaisen Turekin veljeskolmikon Piotrin, Albertin ja Krystianin kiaan huumeteknoksi tai kikkailevaksi jatsiprogeksi ainakaan vielä parin seuraavan levyn aikana. Ensin mainittua edustavat mainio The Best of Me ja Bloody Bruised and Beautiful, jälkimmäisestä käy esimerkiksi äitelän juustoinen Crazy. Koskinen CRYPTOSIS Celestial Death CENTURY MEDIA Onpas kiehtovasti riipivää meininkiä! Vuodesta 2020 toiminut Cryptosis lyö pöytään futuristissävytteisen seoksen progressiivista thrash-, deathja black metalia. Vaikka McAuleyn ääni on 72-vuotiaaksi kovassa kunnossa, sävellykset eivät aina edusta parasta A-ryhmää. Vuosina 2013–2020 nimellä Distillator perinteistä teutonista thrash metalia takonut yhtye on tullut kauas juuriltaan. Jaakko Silvast AITHEER The Serpent ROCKSHOTS Nyt on tarjolla sen verran moniulotteista ja ennakkoluulotonta menoa, että arvosana ei oikein korreloi levyn laatutason kanssa. Ice War on ollut alusta asti yhden miehen, Jo Steelin, eksklusiivinen temmellyskenttä. Albumi tarjoilee tasaista suorittamista niin hyvässä kuin pahassa. Kahdesta jälkimmäisestä en niin tiedä, mutta mainittujen georgialaisbändien inspiraatio kyllä kuuluu. Omaperäisyydellä ei juhlita, mutta Soulbound kelpaa taustalle setämiessunnuntai-iltoihin. Parhaimmillaan liidellään vanhan MSG:n tunnelmissa, huonoimmillaan uidaan todella keskinkertaisissa AOR-vesissä. Näinä aikoina sitä alkaa kaivata musiikkia, joka lohduttaa enemmän kuin innovoi. Feel the Steel on siihen verrattuna pelkkää rasittavaa läpsyttelyä. Nimikappale tuo mukaan vielä mustan lunastuksen sävyä ja yhdistää sitä lievästi djenttaavaan klenkkariffiin. Joka tapauksessa albumi on kaikessa omituisuudessaan erilainen ja mieleenpainuva. Albumin tiiviimmin muotoiltu jatko sulaa helpommin, vaikka kerronnan sävy vaihtelee kovasti. Seitsemän pitkäsoittoa sekä lukuisia sinkkuja ep-julkaisuja vuosikymmeneen on suoritus, jolla sävellysten taso kokee pakostakin inflaation, mutta luulisi samassa ajassa jotain myös oppivan. Oivaltavasti syöksevä teknisyys taas muistuttaa esimerkiksi Deathistä ja Vektorista. Onneksi soitto sujuu paremmin kuin hyvin, mikä kompensoi asiaa hieman. Mastodon-vaikutteet paistavat läpi heti avausraita Swirling Towards the Lightilta, joka lähentelee jo pastissin rajoja. Mielleyhtymät ovat kuitenkin ohkaisia yhtyeen rohkean omaperäistä ja tutkivaa musisointia kuunnellessa. Sessiomuusikoiden avulla toteutettu debyyttilevy on uskalias ja hämmentäväkin kokonaisuus. Law murjoo keskitempoisemman progemelokuolon maisemissa – pianoineen kaikkineen. Ylevästi melodisen ja synkkyydessäänkin valovoimaisen musiikin purevimmat hetket tarjotaan kappaleissa The Silent Call, Reign of Infinite ja In Between Realities. Jahka yhtye saa riisuttua suorimmat lainaukset esikuviltaan ja tuotua lisää omaa ilmettä ja näkemystä peliin, niin johan lähtee. Hullut räksytyshuutolaulut on miksattu aivan pintaan ja ne peittävät lähes kaiken muun. Reilun puolituntisen levyn mittakin yllättää tyylilaji huomioiden. Vaikea sanoa, missä kohtaa prosessia Jo Steelin itsekritiikki on pettänyt pahiten, mutta mies pystyisi paljon parempaankin. En tiedä, mitä on tapahtunut sitten bändin kolmoslevyn, vuonna 2019 julkaistun All Shall Return to Chaosin, mutta ainakin tuotannollisesti on menty perse edellä aleppon mäntyyn. CALYCES Fleshy Waves of Probability OMAKUSTANNE Vuonna 2018 perustettu Calyces on Ateenasta käsin maailmaa valloittava progemetallija post-metal-yhtye, jonka debyytti Impulse to Soar julkaistiin 2020. Insanity Cult on erikoisempi black metal -sotku totaalista madnessia – etenkin laulujen osalta – sekä yllättävän melodista ja eeppistä kitarointia. Vesa Siltanen INSANITY CULT Kathodos ORDER OF ANTINOMIANISM Melkoista ug-ajoa Kreikasta. Levyn arvoituksellinen eeppisyys viistää norjalaiseen sinfoniseen black metaliin kuten Limbonic Artiin. Tuotanto tosin tuntuu hieman täyteen ahdetulta, eivätkä kappaleet oikein hengitä kunnolla. Vauhtiin päästyään Calyces sekoittaa onneksi soppaa sen verran, että levy alkaa kuulostaa muultakin kuin esikuviensa Temu-versiolta. Ilmeikäs raivokkuus, terävä raskaus ja elokuvallinen toismaailmallisuus fuusioituvat vahvoja mielikuvia kirvoittavalla tavalla. Ja laulut ovat vieläpä täysin luomua. Alankomaalaisten kummittelemaan jäävä kakkoalbumi jättää arvosanaan vielä kasvunvaraa. Feel the Steel ei kuitenkaan lunasta käytännössä millään osa-alueella. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Niko Ikonen ICE WAR Feel the Steel HOOKED ON METAL Kanadan Ontariosta tuleva juuriheviyhtye Ice War esittelee uutta musiikkia uunituoreen yhdeksänraitaisen voimin. Biisit ja riffit vievät kuulijan norsecoreen ja jopa suomalaisiin tunnelmiin, mutta muuten lätyllä on niin kotikutoinen meininki, ettei voi kuin arvostaa. Varsinaisen aloituskappaleen The Dance of the Twinsin tykittelypitoiset ensiminuutit antavat väärän tai ainakin liian yksiulotteisen kuvan ilmaisusta ja dynamiikasta. Silti erittäin positiivinen yllätys. Soulbound ei ole jännittävä saati ihmeellinen levy, mutta se tarjoaa tarpeeksi herkullisia hetkiä, jotta kuunteleminen tuntuu mielekkäältä. Kimmo K. Kaukana ollaan esimerkiksi vuoden 2020 Defender, Destroyer -levyn jämäkästä tuotannosta ja useammasta ässäbiisistä. Mielipuolista menoa, jota joko vihaa tai nauttii luonnollisena osana kreikkalaista black metal -mystiikkaa ja käppää. Kitaristit lurittelevat sormet solmuun saavia kuvioita basistin ja rumpalin pitäessä varsin maukkaan paketin kasassa ja jämäkkänä. En osaa sanoa, ketä tällainen soundimaailma palvelee ja onko nauhoituksiin menty treenismeno paras meno -asenteella, mutta ainakin levy erottuu massasta. Battle vestissäni on Ice Warin hihamerkki, mutta nyt mietin, pitäisikö se poistaa. Vuonna 2015 perustetun aktin albumeita on leimannut aiemminkin vahva kotikutoisuus, mutta Feel the Steel on selkeästi Ice Warin tähän mennessä huonoin suoritus. Calycesin perustukset ovat kunnossa ja bändissä on vahvaa potentiaalia. Lopuista viidestä kappaleesta kolme on pelkkää akustista kitarointia, joka kuulostaa varsin hienolta. Nykyisessä moniulotteisemmassa muodossaan bändi on mustia syvyyksiä ja dystooppisia dekadensseja tehokkaasti ilmentävä kone. Insanity Cult uppoaa kreikkalaiseen kaanoniin erittäin hyvin, vaikkei neljännellä levyllään maan kärkisijoja tavoittelekaan. Alkuun moinen genretrippailu epäilytti, mutta yhtyeellä on haastava visio hienosti hyppysissään
TI 24.09.2024
Yhtyeen kolmannen albumin supisuomalainen mutta kansainväliseltä kuulostava melodinen rikkaus, sävellysten dynamiikkakirjo ja Julius Vetämäjärven levy levyltä ilmaisuvoimaisemmaksi kehittyvä ulosanti nostavat lappilaisnuorukaiset pakkotutustuttavien bändien lyhytlistalle. Transmissions on kvartetin neljäs kokopitkä. la. Levyllä porhalletaan sujuvasti punkpopista taiderockiin ja aavikon kautta takaisin perinteisempään pöristelyyn. Siitä pitävät huolen niin maukkaat melodiat, haikeudesta melankoliseen raskauteen kantavat dynamiikkavaihtelut kuin soundtrackmäinen tulokulma. Red Fang on tehnyt yhtälöstä helpommin lähestyttävän, ja kappaleiden pituudetkin ovat pysyneet Nomeansnota kuunneltavimpina. Vahva suositus kaikille suurten tunteiden ja laajojen kaarien instrumentaalimusiikin ystäville. Vaikka suurimmat kylmikset jäävät tulematta, Transmissions on tyylikäs ja väkevä kokonaisuus. Mape Ollila sekä brittikitaristi Richard Powleyn vuonna 2011 perustama Telepathy soittaa muun muassa Deftonesin ja Vangelisin innoittamaa tunnelmallista ja pääosin instrumentaalista post-metalia ripauksella synthwaveä ja post-punkia. Tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan, sinemaattisesta maalailusta raskaiden kitaravallien vyörytykseen. Heittäydynpä saman tien senkin verran kerettiläiseksi, että I Am Your Godin mustanpuhuvassa melodisessa kekseliäisyydessä ja suoraan riveleihin kiinni rynnivässä aggressiivisuudessa soi paljon samaa kuin Dissectionissa – ja sitä myötä nuoressa Children of Bodomissa. Tosifaneille tervetullut tuotos, bändiä tuntemattomille vähän turhan härö kokonaisuus. Portlandin pörinäpojat julkaisevat 20-vuotisen uransa kunniaksi erikoisuuskokoelman, jolle on kerätty 26 kappaleen verran demoharvinaisuuksia, covereita ja ennen julkaisematonta materiaalia. Teemu Vähäkangas CRADLE OF FILTH The Screaming of the Valkyries NAPALM Cradle of Filthiltä ei osaa odottaa enää oikein mitään. Rovaniemellä saattaa silti olla muhimassa tavallistakin merkittävämpi keitos. Kaikesta välittyy täydellisen omapäinen asenne musiikin tekemiseen. I Am Your God on valmis pirusti kotimaan lavoja isompiinkin kehiin. Vesa Siltanen RED FANG Deep Cuts RELAPSE Olihan kahlaamista! Ei kuitenkaan pahassa mielessä, onneksi. Kuten lajityyppiin oleellisesti kuuluu, Telepathy osaa pitää otteessaan pelkän musiikin voimalla. Deep Cutsilla tosin yleisöä kosiskelevampi asenne on heitetty laariin ja romuluista musiikillista ristiretkeilyä piisaa. (Trinity) OUT OF LINE Mistä Suomelle seuraava metallimusiikin vientiässä, kun nykyinen 1970ja 1980-luvuilla syntynyt sukupolvi siirtyy syrjään. Yhtye teki kaiken olennaisen vuoteen 2000 mennessä, ja uransa on ollut sittemmin lähinnä itsensä toistamista pienillä variaatioilla. Bändi on laulaja Dani Filthin show – etäisesti A M Y B A R R Y SM IT H I AM YOUR GOD . Vain oma hitti, Lake Bodom, Downfall tai vastaava isomman maailmalle ponnistuksen perälauta, puuttuu. Olen kuulevinani vahvaa hengenheimolaisuutta edesmenneeseen Nomeansno-orkesteriin, jonka jättämää musiikillista tyhjiötä Red Fang osittain täyttää. Massiivinen kokonaisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka moneksi tämä lähinnä stoner-bändiksi luokiteltu porukka taipuu. Samaisesta syystä on kuitenkin vaarana, että levy vain soljuu läpi korvien sen ihmeempiä muistijälkiä jättämättä. Transmissionsin voi hyvin kuvitella soivan jonkin cyberpunk-elokuvan tai -pelin taustalARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Sanoivatpa naavaparrat mitä tahansa, ainakin suomalaisen melodeathin tila on näyttänyt nuorempienkin bändien osalta hyvältä jo jonkin aikaa. Jo pelkästään aloitusraita Antidoten jylhä bassosoundi, kulmikkuus, rautainen rytmiikka ja laulumelodiat ovat tästä hyvä esimerkki
Ennakko-odotukset eeppisyydestä kuitenkin murenevat, kun folk-osuus tarkoittaakin pääasiassa Sophie Christensenin tinapillin dominoimia kelttimelodioita aika tavanomaisten melodödösointukiertojen, tuplabasarimyräkän ja röhinälaulun päällä. Biiseistä löytyy death doomia, neo-folkia, indua, black metalia, post-hommia, dronea, ambientia, tuskaista laulantaa ja mielikuvituksellisia sävellysratkaisuja. Niin tuppaa käymään ajoittain, mutta en minä siitä itseäni liiaksi soimaa. Tanakasti ja kirkkaasti soiva kokonaisuus saattaa olla parhaalta kuulostavaa Filthiä koskaan. Kanadalaisen Grave Insanityn toinen pitkäsoitto edustaa juuri sellaista tekemistä, josta ei nouse esiin mitään, mihin tarttua isommin. Hieman harhaanjohtava genremääritys ei tarkoita, että Valhaloren toinen pitkäsoitto (jonka mukana tulee uusintapainos vuoden 2017 omakustanne-esikoisesta Voyage into Eternitystä) olisi mitenkään huono, päinvastoin. Levyn kansikin on kuin Lifeloverin Pulverissa, mutta kukkakedolla makaa alaikäisen tytön sijasta verinen mies. Edeltävästä Existence Is Futilesta on lähes neljä vuotta, joten uutta levyä on ollut aikaa hioa. Ratkaisu on täsmälleen oikea. Hieman tuhnuisesti soivat rummut ja tummasta tummaan risteilevä sävyasteikko eivät astu naapurin tontille. Levy lässähtää hieman loppua kohden, mutta se ei menoa juuri haittaa. Kari Koskinen E EL LM MU U R RY Y::N N K KE ES SÄ ÄN N F FE ES ST TA AR RIIM MA AT TK KA AT T SWEDEN ROCK, HELLFEST, ROSKILDE FESTIVAL, AUGUSTIBLUUS, WACKEN OPEN AIR & BRUTAL ASSAULT ELMU.FI/MATKAILU ARVIOT 57. Kaikki tämä tekee lopputuloksesta vaivattomasti kuunneltavan, eikä missään ole isommin vikaa. Vain yksi kappale, päätösbiisi Fused with the Soil, ylittää kolmen minuutin rajapyykin, ja sekin vain yhdellä sekunnilla. Helvetin syvyyksiä tavoittelevat, suomikuolostakin vaikutteita saaneet melodiat sekä pahaenteisesti vääntävät riffit kanavoivat vanhaa kuolometallia autenttisesti ja uskollisesti. Laulajallakin on asianmukaisesti paha olla. Kokonaismeininki on kuitenkin niin vastustamattoman tehokasta, ettei tästäkään levystä voi olla pitämättä. Todella paljon. Brisbanelaiskuusikko marssittaa estradille hevibändisoittimien lisäksi sellon, mandoliinin, huilun ja muita pillejä. This Is Not Lifelover on jonkinlainen itsetietoinen manifesti, jolla alleviivataan projektin irtiottoa entisestä bändistä, vaikka on selvää, että kyseessä on melko samantyyppinen juttu. Screaming of the Valkyries osoittautuu alun tylsyyden jälkeen hetkittäin jopa koukuttavaksi kiekoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etteivät yhtyeen kappaleet tai riffit ole ylettömän omaperäisiä tai mieleenpainuvia. Beyond the Stars on kokonaisuutenakin miellyttävän tasavahva, vaikkei mitenkään erityisen merkittävä levy. Esimerkiksi Lachlan Neaten äänen toista äärilaitaa esittelevä Wayfarer on näteimpiä aikoihin kuulemiani balladeita, ja Aetherinstrumentaali nostaa lähes tipat silmiin. Pari bändin jäsentä oli jo perustanut Ritualmordin vuonna 2007. Nyt ei tuhrata aikaa turhiin koristeluihin. Musiikillisesti soudetaan äärimmäisen masentavilla vesillä. Niko Ikonen GRAVE INSANITY Carnage Gathers INVICTUS Arvosteluhommat voivat olla raskaita, jos tekstiin on vaikea keksiä järkevää sisältöä. Musiikista löytyvät bändin kaikki tavaramerkit, mutta kuusikko kuulostaa tällä kertaa odotettua vahvemmalta. Viihdyttävälle ja hyvin tehdylle äärimetallille on kuitenkin aikansa ja paikkansa, ja sen tarpeen Screaming of the Valkyries täyttää moitteetta. Joni Juutilainen GATES TO HELL Death Comes to All NUCLEAR BLAST Nuorissa on vielä voimaa! Yhdysvaltain Louisvillestä tuleva Gates to Hell paiskoo metallin ja hardcoren ristisiitosta sellaisella voimalla ja asenteella, että saattaisi hirvittää, jollei ihastuttaisi niin paljon. tutulta kuulostava entiteetti jostain kaukaa menneestä. Mape Ollila RITUALMORD This Is Not Lifelover UNJOY – ART & RITUALIA Kokeellinen black metal -bändi Lifelover haudattiin vuonna 2011, kun sen säveltäjä-laulaja-kitaristi B veti vahingossa reseptilääkeöverit ja kuoli. Kun yhtye saa aikaiseksi vielä muutaman Weeping in Painin kaltaisen täsmärytistyksen, voidaan alkaa ounastella nousemista mestariluokkaan. Toni Keränen VALHALORE Beyond the Stars ROAR/RPM Australialainen Valhalore identifioituu eeppiseksi folk metal -bändiksi mutta yhdistelee käytännössä melodista death metalia ja poweria. Randy LeBoeufin tuotantojälki on kirkkaampi ja iskevämpi kuin omakustanteena ilmestyneen nimikkodebyytin (2022). Olisi ollut mahtavaa, jos sen reippaammasta tarjonnasta olisi erottunut jokin bändin omimman ytimen kiteyttävä signature-biisi. En löydä sävellyksistä yhtään elementtiä, jonka turvin levyn pariin tulisi palattua. Kun Lifelover veti jossain itsemurhahumpan ja paskaisen crust black metalin subuisissa äänimaailmoissa, Ritualmordista tulee ennemminkin mieleen dsbm:n itsetuho. Niihinkin saadaan tiivistettyä uskomaton määrä musiikillista informaatiota. Syystä tai toisesta tunnen kuitenkin oloni hyvin kyllästyneeksi. Mitään järkevää ei tapahtunut vuosikausiin, kunnes projekti polkaistiin taas käyntiin vuonna 2020. Carnage Gathers luottaa kaikuisaan ja matalalta murahtelevaan soundiin. Ensimmäiseksi albumilta tulee korville sen mainio äänimaailma. Dynamiikkaa löytyy, ja lähes tunnin mittainen albumi paranee loppua kohden. Tätä lajia tehdään nimittäin nykyään paljon. Arki pyörisi ilman kuudettatoista Cradle of Filth -levyäkin. Tällainen brutaalin päädyn death core on monesti parhaimmillaan parin minuutin hyökkäyksinä. Yhtyeen toisellakin levyllä huomio kiinnittyy ensimmäiseksi kappaleiden pituuksiin. Tunnetason vertailukohdaksi nousee Burn the Priestin esikoislevy
Siinä missä Harakiri on suoraviivaista katkeransuloista purkautumista, Karg tuottaa pelkistetympää ja karumpaa tuskaa – yhtyeen nimi muuten tarkoittaakin saksaksi karua. Mikko Malm HEXECUTOR ...Where Spirit Withers in Its Flesh Constraint DYING VICTIMS Ei käy kieltäminen, etteikö Hexecutorilla olisi pokkaa tehdä mustennettua thrashiään yleisestä linjasta monin tavoin poikkeavalla tavalla. Koglerin sisäisen tuskan määrän täytyy olla valtava, niin paljon miehen molemmat bändit ovat julkaisseet raastavaa musiikkia viime vuosina. Ja arvatkaapa missä lätty on nauhoitettu ja miksattu. Machine Dialectics ei ole keskittymishäiriöisten musiikkia vaan vaatii oikean ajan ja paikan avautuakseen kunnolla. Kitaristin virkaakin hoitavan Jey Deflagratörin rakkimainen räksytys ja korkeilla kierroksilla käyvä räy häkäs reuhaaminen ovat genren peruskauraa. Törkeän kova kiekko. Karg on koruttoman depressiivisellä post-blackillään ilmiselvä sukulaissielu Harakirille, toisinaan liiaksikin. IMPURITY The Eternal Sleep HAMMERHEART Voi löyhkäävä surströmming sentään. Lumovoimaista ja tenhoavaa musiikkia. Ysärin grungealbumeista muistuttavalla rosoisella soundilla soivassa levyssä on parhaimmillaan Harakirin primitiivistä kauneutta. Riipivä melodisuus ja kouraiseva melankolia pääsevät huippuhetkiinsä kappaleissa Schnee ist das Blut der Geister ja Y?gen. Kargin yhdeksäs levy on koruton mutta voimaannuttava teos. Mies ei ole kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen. Joku voisi huudahtaa, että tekisivät edes omaa kamaa. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä. Niko Ikonen Tranquillitystä. Mutta minäpä totean, että kyllä tämä on ihka omaa materiaalia, vaikka yleisfiilis onkin ehkä napattu vanhoilta sotaratsuilta. Eetu Järvisalo MITOCHONDRIAL SUN Machine Dialectics OMAKUSTANNE Kansitaiteilijana ja graafisena suunnittelijanakin tunnettu kitaristi Niklas Sundin teki merkittävän peliliikkeen noin viisi vuotta sitten ilmoittaessaan eroavansa Dark ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Hekuman vastapainoksi joistain biiseistä löytyy hieman puuduttavammin jumittavia sointukiertoja. Kun oman eksoottisen lisänsä musiikkiin tuo vielä laulukielenä käytetyn ranskan sorahKARG Marodeur AOP Itävaltalainen Michael Kogler on tullut tunnetuksi Harakiri for the Sky -yhtyeen laulajana. The Eternal Sleep on bändin debyyttikiekko, joka olisi voinut tulla ulos vuonna 1991 tai 1992 – mutta kuitenkin ennen Wolverine Bluesia. Tyyli on selvä: soundi on tyly ja meininki brutaalia sekä groovaavan melodista. Synkän scifielokuvan soundtrackiltä kuulostava Machine Dielectics on nostalginen sukellus vintagesyniin ja lapsuuden mielenmaisemiin. Levyltä on paha nostaa esiin yksittäistä raitaa, sillä se loistaa parhaimmillaan kokonaisuutena. Voiko ruotsalainen death metal olla aidompaa. Dystooppisten kaupunkimaisemien ja hiljaisten aavikoiden estetiikkaa projisoivat sävellykset tuovat mieleen niin Vangelisin kuin Dead Can Dancenkin. Eikä tämä mikään sataprosenttinen Entombed-pastissi ole, vaan biiseistä voi löytää myös muita aikansa mestareita Dismemberistä Graveen ja Carnagesta Desultoryyn. Vuonna 2019 perustettu Mitochondral Sun on dark ambient -sooloprojekti, jonka kolmas levy on askel hieman minimalistisempaan suuntaan. Vuonna 2021 perustettu Impurity soittaa ysärin alun ruotsidödöä Entombedin malliin niin autenttisesti, että vuosikymmeniä on vaikea erottaa toisistaan. Nyt on nimittäin sellainen retropommi, ettei paremmasta väliä. Sen lisäksi mies on ollut aktiivinen vuodesta 2006 toimineella sooloprojektillaan, joka toimii nykyään bändinä. Mittaviin kappaleisiin seesteisyyttä tuova polveilevuus perinnehevistä kumpuavine yltiömelodisuuksineen on sen sijaan yllättävää. Hienovaraisesti kerrostetut äänimaisemat ja melodiat kietovat kuulijan salakavalasti pauloihinsa. Hyvä toki meille kuulijoille. Bändien ahdistuneista tunnelmista löytyy silti eroja. No Sunlightilla Tomas Skogsbergin toimesta, ja Dan Swanö on viimeistellyt paketin masteroinnillaan
Saint Vengeurin debyyttialbumi tarjoilee tavallaan näitäkin, mutta ensi kuulemalla sain kirjoitettua ylös vain ”Perturbator sienissä”. Hateful Draugar from the Underground on erittäin hyvä debyyttilevy, mutta klassikon aineksia siinä ei ole. Paluun jälkeiset levyt Forever Black (2020) ja Dark Parade (2023) ovat osoittaneet, että uuden materiaalin suhteenkin on vielä annettavaa. Lopputulemana on audioesitelmä huonosta tripistä, eikä se valitettavasti ole niin kiinnostava kuin toivoisi. Biisit eivät käy tylsiksi, vaan mukana on roppakaupalla variaatiota, vaikkakin melko kliseisessä ja tutussa muodossa. Tästä julkaisusta voi lämpimästi suositella dvd-versiota. Jonna Ikonen TOWER Let There Be Dark CRUZ DEL SUR Kolmas albumi Let There Be Dark on vuonna 2015 perustetun Towerin tähän mennessä raskain, metallisin ja kiivain julkaisu. Mega SAINT VENGEUR Sex and Repression in Higher Society I, VOIDHANGER Synthwaveä ajatellessa miettii tavallisesti auringonlaskun sävyjä, Blade Runnerin dystooppisia kaupunkikuvia ja verisiä välähdyksiä kasarin splattereista. Toni Keränen ARVIOT. Tuotanto on vanhakantainen ja selkeä, joskaan tuskin orgaaninen. Losangelesilaisyhtyeen kivijalkana on edelleen perinnemetalli, mutta aiemmasta tuotannosta tutun, aavistuksen rokkaavamman Cirith Ungol -tyyppisesti eeppisen tarinankerronnan sijaan rätkytellään lähes thrash-tempoon. Kappaleidensa osalta 40-minuuttinen on sen verran sillisalaattia, ettei teoksia oikeastaan liimaa koherentiksi kokonaisuudeksi mikään muu kuin solisti Sarabeth Linden. Mainitut elementit ovat ikään kuin läsnä, mutta niitä rikotaan kaikenlaisella uhkaavahkolla pörinällä ja nytkeellä. Live at Roxy -uutukaisella yhtye tuuttaa jääräpäisyyttään alleviivaten koko Dark Paraden sekä tunnetuimpia kulttiklassikoitaan. tava ärrä, yhtyeen kolmoskiekossa on paljon mihin tarttua ja teoriassa ihastua. Vuonna 1971 perustettu, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin debyyttilevynsä Frost and Firen julkaissut kalifornialaisbändi on tehnyt mielenkiintoisen uran, jota on leimannut tiukka omaehtoisuus. Haluaisin tykätä tästä enemmän, ja toivon, että nuori muusikko Herman Pa?kow löytää tukevammin oman polkunsa ja näyttää minulle tulevaisuudessa närhen munat. Voimakkaalla paatoksella ja haavanlehden lailla lepattavalla vibratolla laulava Linden onkin elementti, joka tekee muutoin aika samantekevästä Towerista persoonallisen – ja lähes sietämättömän. Vaikutelma on kaoottisempi ja pahaenteisempi kuin vaikkapa Kavinskyn, Carpenter Brutin tai muiden genren lippulaivojen musiikissa, mutta tunnelmia ei malteta luoda loppuun asti. Melojytkeen sijaan Hersir soittaa ysärin alun norjalaistyylistä black metalia Darkthronen, Isengardin, Satyriconin ja vaikkapa Immortalin hengessä. Kokonaisuus on harmillisen sirpaleinen, kuin irrallisia katkelmia, joista puuttuu yhdistävä pääjuoni. Lopputulos on puolivelttoa eeppisyyttä, ja biisien tarinallisuuskin herää henkiin vain osittain. Tämä ei kuitenkaan vie mitään pois kitaristipari James Danzon ja Zak Penleyn tyylikkäistä kitarakudelmista, joita kuuntelee mielellään. Hoilotus ei todellakaan hyväile korvaa, ja kun laulaja toisinaan vielä kiekaisee esimerkiksi soolojen perään vain koska pystyy, hampaita narskutellessa alkavat amalgaamit irrota. Bändi on saanut aikaiseksi vihaisen ja helvetillisen tunnelman, mutta jonkinlainen viimeinen silaus puuttuu. Ennen tosiaankin oli paremmin. Skittaja synamelodioista on toki kuultavissa se imelä ruotsalaismauste, jonka voi löytää esimerkiksi Diabolical Masqueraden, Dark Funeralin ja vastaavien ruotsibändien synkeistä herkuista. Jälleen kerran fiilistelevämmät ja hieman herkemmät kohdat toimivat paremmin kuin perinteisempi black metal -osasto. Käytännössä bändi yrittää haukata liian suuren palan, sillä sen musiikki ei ole riittävän reuhtovaa muttei myöskään kunnon melodioilla kyllästettyä. Miksi toisaalta mennä rikkomaan hyvin toimiva kaava. On riemastuttavaa, miten tiukasti ryhmittymä tykittää 20 kappaleen kokonaisuuden kuuluisan hollywoodilaisklubin lavalla. Bändi oli doomia ja poweria jo ennen kuin termit kunnolla vakiintuivat, ja soitossa on säilynyt alkukantainen voima. Niko Ikonen CIRITH UNGOL Live at the Roxy METAL BLADE Jos jokin yhtye on true, niin Cirith Ungol. Äkäisen levyn yllättävän monipuolisissa rääkylauluissa on myös pienoista Aldrahn-fiilistelyä huutolaulun ja messuamisen muodossa. Taltiointi on tärkeä: yhtye ilmoitti viime vuonna jättävänsä keikkailun. Mape Ollila HERSIR Hateful Draugar from the Underground DARKNESS SHALL RISE Domgårdin Grim Vindkallin vuonna 2016 perustama ruotsalaisdebytantti ei kuulosta perinteiseltä Göteborg-bändiltä. Varsinkin laulaja Tim Bakerin lavaolemus on vangitseva. Toiminta ei ole mitään liehuvalettisen ja lihaksikkaan heviuroksen kukkoilua, vaan farkkutakkinen Baker seisoo lähinnä paikallaan pystyen silti kanavoimaan jotain syvältä tulevaa heavy metal -magiaa. Yhtye palasi keikkalavoille vuonna 2015 lähes neljännesvuosisadan tauon jälkeen. Jonkinmoiseksi leikkikaveriksi levystä on, mutta jos löytyy kanttia kuunnella oikeasti rajua blackin sävyttämää rässinpieksentää, ei muuta kuin Desasterin tasan 20 vuotta sitten ilmestynyt Angelwhore soittimeen. Paperilla sellainen keitos kuin witch house music, dark synthwave ja industrial black metal kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta tulos jää ikävän haaleaksi
Ratkaisu tuo levylle oman uniikin soundinsa ja pikantin makunsa. Heidän ansiostaan seinälippujen ja farkkuliivien myynti pysyy tasaisen varmana ja elämänkatsomus sopivan kapeana. Erinomainen kiekko. Erikoista on sekin, että yhtye operoi ilman kitaroita, joskin basso on ajettu melkoisen säröfiltterin läpi. Olenkin harmitellut basson jäävän alakynteen tämän päivän metallimusiikissa. Abysmal Rites on monotoninen sanan parhaassa merkityksessä. Haudantakaiset laulut ja multaiset riffit painavat kuulijan pään välittömästi maankamaralle, sinne missä asuu nöyryys. Restoring the Primordial Order on looginen ja pätevä jatko-osa yhtyeen murskaavalle ensilevylle, ja jossain määrin uutuus pistää jopa sitä paremmaksi. Kari Koskinen LADY BEAST The Inner Alchemist DYING VICTIMS Luoja siunatkoon saappaiden nuolemiseen mieltyneitä konservatiivihevareita. Mikko Malm Kuuntelua erinomaisesti sietävä albumi onnistuu myös tärkeimmässä, eli itse sävellykset ovat pitkälti priimaa. Innokkaimmat fetisistit voivat tietysti vetää The Inner Alchemistin kannesta jos jonkinlaisisa johtopäätöksiä, mutta eipä anneta sen häiritä. Sen transsiin ajavassa riffittelyssä on outoa hypnoottista viehätystä, jota ei ole kovin helppo selittää. Kaikin puolin nautinnollinen kokonaisuus, josta kuuluu tekemisen ilo. Miellyttäviä tuplakitaraharmonioita esittelevä Starborn ja tymäkkä Crone’s Crossroads ovat teoksen parasta antia. Mutta kuka kesyttäisi naispedon, mies kun ei voi luonnolleen mitään. Monesti kuulluista aineista on kasattu erittäin maukkaita riffejä, groovea ja pahaenteisen pimeää melodiaa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Immolationin synkeää tunnelmaa Covenantin aikaiseen Morbid Angeliin sekoittava Inherited Tendencies for Self-Destruction on erinomaisesti tuotettua ja hienosti soitettua perusmättöä. Restoring the Primordial Order esittelee tamperelaisen sludge/doomjyrän entistä raskaammmassa ja likaisemmassa muodossa. Sveitsiläisbändi yrittää kovasti, mutta laihaksi jää, vaikka kuinka herkästi hönkisi, EMBRIONAL Inherited Tendencies for Self-Destruction AGONIA Puolalaisten neljäs pitkäsoitto vaikuttaa alkuun peruskuololta ilman selkeää omaa väriä, ja tarkempi kuuntelu vahvistaa vaikutelman. Toimitus on tiukkaa, soundi lämmin ja avara, eikä touhussa ole synteettistä makua. Mikko Malm LAST LEAF DOWN Weight of Silence LIFEFORCE Tunnelmallisella shoegaze-post-rockilla pitäisi saada välitettyä sitä tunnetta. Mitään uutta yhtye ei esittele, mutta se ei varmaan ollut tarkoituskaan. ABYSMAL RITES Restoring the Primordial Order WORMHOLEDEATH Kotimainen Abysmal Rites teki kovan vaikutuksen kahden vuoden takaisella Nihilism Is Realism -debyytillään, mutta tällä kertaa meno kuulostaa vielä ilkeämmältä. Etenkin hitaasti möyrivä päätösbiisi Ancient Race on päräyttävää kamaa. Eipä siinä mitään, hyviä tulenvartijoita tarvitaan aina. Parin vuosikymmenen kokemuksella operoiva Embrional piiskaa usein nopeatempoista death metaliaan vaivattomalla otteella. Pennsylvaniasta tuleva Lady Beast tuuttaa levyn täydeltä perinteistä heavy metalia hieman ärjymmillä speed-vaikutteilla. Silti mieli haluaa toistakymmentä pyöritystä myöhemminkin lisää. The Inner Alchemist tarjoilee perinteisen hevin ystäville tasaisen varmaa tykittelyä. Deborah Levine tuo lihaksikkaan kitaroinnin lomaan feminiinistä mutta väkevää laulutulkintaa ja onkin hurjien riffien lisäksi yksi levyn avaintekijöistä. Levyltä ei välttämättä osaa erotella klassikkotasolle nousevia yksittäisiä hittejä, mutta tekemisen perustaso pysyy kauttaaltaan niin nautittavan korkeana, että selkeiden piikkien puuttuminen ei harmita
18.–20.7.2025 • JOENSUU SHABOOZEY US • THE HU MN ALEX WARREN US • ABREU • APULANTA ARTEMAS UK • CASKETS UK • ENDSTAND GASELLIT • HALOO HELSINKI! J. KARJALAINEN • JENNI VARTIAINEN KAIJA KOO • MIRELLA • NOVA TWINS UK PETE & BAS UK • SEXMANE • TURISTI AARO630 • AHTI • ANTTI AUTIO • AVERAGEKIDLUKE BATTLESNAKE AU • BEE • BENJAMIN • EDICTI EGE ZULU • GOOD BOYS • GRANDE MAHOGANY HUGO • JAAKKO KULTA • KORELON • LINDA LYTTÄ & TOHTORI GETTO • MARISKA • MICHAEL MONROE NYRKKITAPPELU • OLGA • SARA • SARA BEE • SENYA SWALLOW THE SUN • VESTERINEN YHTYEINEEN VON HERTZEN BROTHERS + LISÄÄ TULOSSA! Kaikki lipputyypit nyt myynnissä! HANKI LIPPUSI: TICKETMASTER.FI
Se ei tarkoita, etteikö levyssä olisi ainesta, sillä biiseissä on kyllä ideaa. Informaatiota on siis tarjolla runsaasti, mihin nähden bändin ydinhahmon, kitaristi Tristan Aumanin luoma melodinen ulosanti kannattelee kuuntelukokemusta erinomaisesti. Leper Colonyn toinen pitkäsoitto jatkaa samoilla linjoilla kuin parin vuoden takainen eponyymi debyytti. Modernin napakalla tuotannolla siunattu kiharainen soitanta on monilta osin harkitun ja kiinnostavan kuuloista. Parin päivän tauon jälkeen panin albumin uudestaan pyörimään, ja yllättäen ensitunnelmat alkoivat palata eikä levy tuntunutkaan niin tasapaksulta. Hieno kappale muutenkin. Vahvasti 90-lukulainen soundimaailma on kiinnostavuudeltaan ja innovatiivisuudeltaan mallia peruskoululounas, toimiva ja riittävä. Progressiivisesti mäiskivän koplan meno on silti ehdottoman kannatettavaa. Those of the Morbidin yhdeksän veisua rouhaistaan hitusen päälle puoleen tuntiin, mikä on juuri sopiva mitta tälle osastolle. Puikoissa on kaikin puolin taitava ja kokenut rykmentti, jolla on haastavien sointuskaalojen hallinnan lisäksi tyylitajua. Leperin keulilla örisee kokemuksen raastavalla rintaäänellä entinen Morgothmies Marc Grewe, jonka voimakasta tavaramerkkimurinaa on aina ilo kuunnella. Muhevan raskas soundimaailma tosin pitää pesäeron selkeänä. Niissä kitaristien tyylitaju ja Lundgrenin tarinankerrontataidot pääsevät esille paremmin kuin aika mielikuvituksettomaksi jäävissä kaahailuissa. Tekniikka ja uskallus on jo nyt hallussa, mutta ilmaisun ydintä pitäisi vielä terävöittää. Toisin kuin monet synkkyydessä vellovat sludgeilijat, Raging Speedhorn antaa tilaa bailaamiselle ja jopa hyville fiiliksille. Earthbreakerin parasta tarjontaa ovat sen eeppisemmät palat kuten Millions of Heroes ja Lord of the Wasteland. Parhaimmillaan Voidgerin visiot kiteytyvät herkemmissä ja fiilistelevämmissä osuuksissa. Leprakolonnan death metal ei – yllätys, yllätys – jätä suurta jälkeä genren historiankirjoihin, mutta edustaa Roggan runsaan tuotannon kärkikastia. Teos on iskevä, mutta se ei niittaa koko mitaltaan yhtä tehokuittaisi kitaranäppäilyt läpimäriksi delaymeressä ja rynkyttelisi vähän särötettyjä kahdeksasosia. Levyn päättävässä eeppisessä A Story in Redissä Grewe revittelee todella upeasti ja suurella tunteella. Biisien sisällä tapahtuu vaikka mitä, mutta perussapluuna pysyttelee aika yhdenlaisena. Jos bändikuvien sumuisilla mättäillä pälyilevistä villapaitaniekoista ei olisi havaintoa, voisin vannoa, että rumpuraidat on väsännyt joku asiasta vain etäisesti hajulla oleva hahmo ihan ehdalla markan rumpukoneella. Nössöily ja varovaisuus olisi kuitenkin syytä häätää oitis, jotta toteutus tukisi ideaa edes joltisenkin optimaalisesti. Mape Ollila SOMETIME IN FEBRUARY Where Mountains Hide INSIDEOUT Pohjois-Carolinan instru-progedjent-trio pistelee toisella levyllään nuotteja järjestykseen taiten. Ei Archaic Dance of the Winds huono ole, mutta eipä se myöskään eroa massasta. Ongelmaksi, jos sellaista nyt haluaa etsiä, muodostuu tempoilu melodioiden ja kerronnallisuuden kustannuksella. Vasta muutaman vuoden toiminut bändi voi hyvinkin äityä vielä todella koviin suorituksiin. Tämä on death metalia perusmallissa, jonka keskeiset rakennusainekset on löydetty Pohjoismaista ja Keski-Euroopasta. Paikoitellen tempo lienee turhankin reipas ja rokkaava tosisynkistelijöiden makuun. Tämä on jo itsessään iso kehu, asiaa kun ei voi pitää teknisja progesävytteisen musiikin tekijöillä itsestäänselvyytenä. Vaikka joku tietämätön voisi muuta luulla, laulajalla on kuolohommissa suuri merkitys. Vaikka koko albumin mitalta ei jaksa innostua täysillä, kelpo raitoja löytyy riittävästi. Kahden karjujan vuoropuhelu tuo kaivattua vaihtelua. Levy on sävellyksellisesti aivan asiallinen, mutta taltioidussa ilmaisussa on mukana liikaa muovia ja teennäisyyttä. Koskettimien ääressä vierailee sessioukkoja niin Kamelotista kuin Symphony X:stä. Musiikista tulevat mieleen hieman modernimmat bändit, Harakiri for the Sky ja vastaavat jurnuttajat, mutta seassa on myös muun muassa Drudkhille ominaista melankoliaa ja Ellendelle tyypillisiä eeppis-melodisia fiiliksiä. Metalliseen sointiin upotetut keveämmät melodiasuvannot, eksoottiset akustiset rämpyttelyt ja popvetoiset puhtaat laulut rikastuttavat tuimaa tunnelmaa. Koskinen ALLEGAEON The Ossuary Lens METAL BLADE Fort Collinsissa Coloradossa majaansa pitävä Allegaeon edustaa uudemman polven tekniikkajyräystä. Panteramainen groove ja rytmittely yhdistettynä yksinkertaisiin Sabbath-henkisiin riffeihin tuottaa mainiota rytkettä. K:n tai Danko Jonesin biisi. Laulun ohella ankeuttavana tekijänä on rumpujen soundillinen ja tyylillinen nihkeys. Vuodesta 2008 toimineen yhtyeen seitsemäs kiekko on tapahtumarikas kokonaisuus melotechiä eli melodista ja teknistä death metalia. Täpliä ja taukoja on viivastolla tiheään, ja tahtilajimerkinnätkin vaihtelevat tämän tästä. Laulun tunteikkuus tuntuu väkinäiseltä ja kaiho loppumaisillaan olevasta melankoliatuubista väkisin puristetulta. Esimerkiksi DOA:ssä on bensanhajuista aavikkostonerointia, ja Coming in Hard voisi olla vaikkapa Andrew W. Näppäränäppinen kitaristipari Kai Stringer ja Peter Moog kutoo ihan kiehtovia ssommitelmia, ja biisirakenteissakin on miedosti kiinnostavaa vaihtelua. Kimmo K. Brittisludgen edelläkävijänä pidetty kuusikko tietää mitä tekee ja tekee sen yhä sangen mallikkaasti. Tami Hintikka MENTALIST Earthbreaker PRIDE & JOY Entiseen Blind Guardian -rumpaliin Thomen Stauchiin ja kireä-ääniseen tukholmalaislaulajaan Rob Lundgreniin henkilöityvä power metal -ryhmä Mentalist rapsuttelee neljännellään hieman edeltäviä levyjään kipakammin. Weight of Silence on genressään perustasoinen rivijulkaisu. Äkkiväärät käänteet eivät anna sointukuluille tilaa ja vievät niiltä elinvoimaa vähän suotta. On ehkä hieman epäreilua nipottaa kehnosta soundimaailmasta tyypeille, jotka elävät keskellä sotaa, mutta rehellinenkin on oltava, muutenhan jäljelle ei jää mitään. Levy ei ole millään mittarilla huono, mutta 52 minuuttia on pitkä mitta albumille, jota ei kanna sen enempää melodiamaailma kuin laulajan karismakaan. Albumi on hiukan ylimittainen ja kokonaisuutena aika raskas pala nautittavaksi. Osa kappaleista käväisee keveämmilläkin taajuuksilla. Teemu Vähäkangas U KRONAKH Archaic Dance of the Winds ARCHIVIST Artem ”Voidger” Kilka perusti U Kronakhin vuonna 2020 säveltääkseen ylistyslauluja rakkaudelleen Karpaateille. Koskinen RAGING SPEEDHORN Night Wolf SPINEFARM Tämän levyn kuuntelukaari oli vähän poikkeuksellinen. Leper Colony veistelee vanhan liiton henkeä hönkivää kuoloa, jonka parissa viihtyy jokainen, jonka sydän sykähtelee vaikkapa edellä mainitulle Morgothille. Kun aidosti korvaan tarraavat melodiset koukut puuttuvat, enimmäkseen ylihektiset kappaleet eivät kuitenkaan onnistu vangitsemaan kuulijaa. Ensikuuntelulla tuntui että lähtee, mutta uusinnat laskivat kierroksia reilusti. Tuotanto on melko raakaa, etenkin rumpujen osalta, jotka naksuvat biisien päällä epämukavasti. Kimurantin hämmentävästä seoksesta löytyy sukulaisuutta ainakin bändeihin Ne Obliviscaris, Fleshgod Apocalypse ja Mors Principium Est. Niko Ikonen LEPER COLONY Those of the Morbid TESTIMONY Liukuhihnakuolon kruunaamaton kuningas ja miljoonan bändin mies Rogga ”Hernerogga” Johansson on täällä taas. Parhaimmillaan ihan pätevää tunnelmointia, mutta se keskitympeä mätke ei vain jaksa innostaa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Black ja death metalia sekä pakanallisempia tunnelmia sekoittavan bändin kolmas levy on melko peruskauraa, eikä makuuhuoneen suuntaan kulkeutuvilta ajatuksilta voi oikein välttyä. Kimmo K
FATLIZARD.BEER
Laulut on jaettu kaikkien jäsenten kesken, ja ne jatkavat musiikin leijailevaa tunnelmaa. Yksittäisiä kappaleita ei tee mieli nostaa esiin, sillä Discpline on tasavahva kokonaisuus. Laulaja John Yelland on varsin vakuuttava ja osaa eläytyä tarinoihinsa juuri sopivalla tavalla. Monumentin kruunaavat 42-päinen kuoro sekä eräs genren dynaamisimmista ja taitavimmista laulajista, Sara Squadrani. Yllätys onkin suuri, kun Artifexeepos alkaa häpeilemättä Nightwishin End of All Hopen teemasta muistuttavalla kuorolla. On ryhdytty soittelemaan saunaillan päätteeksi, ideoita on alkanut pulputa ja ydinkaksikon ympärille on lopulta muodostunut bändi. Mikko Malm HEADPHONE JACKS Discipline INVERSE Helsinkiläisen Headphone Jacksin lähtökohdat musiikintekemiseen kuulostavat juuri oikeilta. Se saattaa kuulijan The Black Crystal Sword Sagan fantasiamaailmaan jatkamaan Origine-albumin (2019) tarinaa. Eetu Järvisalo BEHÖLDER In the Temple of the Tyrant BLACK LION Jenkkiläinen Behölder soittaa musiikkia, joka ammentaa vaikutteensa niin eeppisestä doom metalista, synkästä powerista kuin perinteisestä Dungeons & Dragons -kuvastosta. Huuruisen laidan stoner ja hippimäisin grunge ovat läsnä. Välillä kuuluu myös krautrockin toisteisuus ja etenkin laulumelodioissa Kingston Wallin vaikutus. Ancient Bardsin ukkoja soittaa muun muassa Wind Rosessa, Ne Obliviscarisissa ja jumalaisessa Two Steps from Hellissä, joten soittotaitoa piisaa. On varmasti hyvä valinta, ettei vuoden 2022 avaussingleä, poukkoilevampaa Lucid Dreamiä, ole otettu muiden sinkkujen tavoin kokopitkälle. Biiseissä on pitkiä pakottomia kaaria ja jamihenkisyyttä – ei kuitenkaan siinä mielessä, että sooloiltaisiin taitojen rajamailla, vaan siten, että tehdään vaiston varassa yhteistä kudelmaa. Tyylikirjo on varsin laaja, mutta kappaleiden yhteisenä nimittäjänä on tietty ilmaisun vapaa virtaavuus. kaasti. Ancient Bardsin magnum opus on elämisen ja musiikin riemua pärskyvä kirkasotsaisen eskapismin ja sinfopowerin juhla. In the Temple of Tyrant on täynnä hittejä. Kyse ei ole missään nimessä kompastuskivestä, mutta jonkinlaista lisävahvuutta ja rohkeutta tälle osastolle vielä toivoisi. Asiassa auttanee yksinkertaisesti yhteisen puurtamisen jatkaminen ja oman ilmaisun hierominen. Yhtyeen debyyttilevy tarjoilee jylhää ja raskasta paahtoa, joka resonoi alan klassikkojen kuten Candlemassin, Solitude Aeturnusin ja Sorcererin ystävissä. Artifex ei leiki. Toni Keränen ANCIENT BARDS Artifex LIMB Italialainen Ancient Bards on lataillut akkujaan ja julkaissut kuuden vuoden aikana vain jokusen sinkun. Jos ette usko, kuunnelkaa vaikka candlemassmäistä raskautta ja jylhyyttä huokuvat A Pale Blood Sky ja Into the Underdark tai mystistä tunnelmaa puskeva Draconian. Massiiviseksi orkestroitu 63-minuuttinen vangitsee kuin Hollywoodepookki, jonka kaikki tunteet ovat suuria ja aitoja. Biiseistä löytyy niin elokuvallista balladia ja puhdasta klasaria kuin blästiä ja örinääkin. Ehkä voimme puhua jopa diomaisesta transferenssistä. Mape Ollila INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA: ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Paketti on melkein koossa. Fantasiakuvasto sulautuu vaivattomasti osaksi Behölderin lyyristä maisemaa. Levyn kaahaavampi ja brutaalimpi alkupää jää oivaltavammin väritettyyn loppupuoleen nähden hieman varjoon. Pari viimeistä kappaletta, Wake Circling Above ja Scythe, ovat synkeässä imaisevuudessaan albumin parasta antia. Päämaagi on kuitenkin synisti-säveltäjä Daniele Mazza, jonka johdolla on luotu teos, joka saa minut lähes lupaamaan, etten enää ikinä vitsaile italopowerista – ainakaan ennen kuin Fabio Lione mölisee taas jonkun bändin levyn pilalle. Muusta orkesterista etenkin Matt Hodssonin kitarailottelua on nautinnollista kuunnella
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
PIIRI AKI NUOPPONEN TÄMÄN palstan ideana on ollut kysyä suoria kysymyksiä epäsuorista aiheista. Siitä hetkestä, kun luova ihminen on niin auki, että hän saa minutkin avoimeksi, tai päinvastoin. Olin kirjoittanut vain rajattomaan verkkoon enkä miettinyt koskaan sen kummemmin juttujeni todellista muotoa. Vasta Infernoon kirjoittaessani tuo tie todella avautui. Lyhyt vastaus on, että se on merkinnyt kaikkea. Auki 6. Nämä keskustelut toivat paljon perspektiiviä myös omaan menneeseen elämääni. Viimeisen Infernon kohdalla kysyn itseltäni: Miten paljon tämä lehti on merkinnyt yhdelle ihmiselle, itselleni. Se on vaikuttanut elämääni niin paljon, ettei mikään siinä olisi samoin ilman tätä oppia. Kiitos päätoimittaja Matti Riekki, kaikki Inferno-kollegat, bändit, muusikot, levy-yhtiöiden ihmiset, muut yhteistyökumppanit ja taittajamme Markus Paajala, joka on antanut haastatteluilleni sielukkaan visuaalisen sydämen. Kyse saattaa olla yhdestä ainoasta sitaatista keskellä massiivista haastattelua. Tuon matkan aikana eräs itselleni merkittävä asia loksahti päässäni kohdilleen. Kiitos kaikille, että olette tehneet tämän mahdolliseksi. Olin 24-vuotias, kun mailasin alkuvuodesta 2010 päätoimittaja Matti Riekille, että Korroosio.fi-webzineni on saavuttanut loppunsa ja haluaisin kokeilla Infernoon kirjoittamista. kuva yllä). Se tuntuu yhä kuin SIGTRYGGUR ARI JÓHANSSON 6. Hänen raadolliset kertomuksensa avasivat silmiä. Kyse on vuorovaikutuksesta, keskustelusta. Aloin mennä yhä useammin haastattelutilanteisiin jopa ilman aiheen aihetta. Infernossa 8/2020 Amaranthe-laulaja Elize Ryd avasi minulle elämäänsä naisena kulttuurija musiikkimaailmassa. En voi vähätellä mitenkään, miten uskomatonta on ollut jakaa pitkiä keskusteluja King Diamondin, Tony Iommin, Bruce Dickinsonin, Rob Halfordin tai vaikkapa Ice-T:n kanssa ja löytää ihminen myös näiden muusikkohahmojen takaa. Puhuin ensin JP Leppäluodon (4/2019) ja myöhemmin Ari Koivusen (6/2022) kanssa heidän suhteestaan alkoholiin. Numerossa 7/2020 Deep Purplen laulaja Ian Gillan totesi minulle, että ihmisten pitäisi tehdä asioita miettimättä yhtään, onnistuvatko he niissä, koska liikaa lopputulosta pohtimalla jää kokematta kaikenlaista. Ne ovat olleet oppitunteja elämästä. unelta. Infernossa 3/2017 Candlemass-kippari Leif Edling kertoi minulle burnoutistaan. Kiitos sinulle, lukija. Hauskaa on ollut myös se, että vaikka olen ollut lähes koko elämäni aikamoinen optimisti, Primordialin Alan Averillin maailmanlopun tarinoinnit tai At the Gatesin Thomas Lindbergin johdatukset pessimistiseen filosofiaan ovat ladanneet minuun kyynisyyden ja toivottomuuden sijaan aiempaa enemmän positiivisuutta. Viitisentoista vuotta sitten kysyin Anneke van Giersbergeniltä, pitääkö hän haastattelujen antamisesta. Se pelasti minut burnoutilta. Meidän ihmisten suurimpia haasteita keskinäisessä olemassaolossamme on kommunikaation puute ja kykenemättömyys empatiaan. Esimerkkejä löytyisi huima määrä lisääkin. Ilman sinua mikään mainitsemani ei olisi ikinä ollut mahdollista. Tuo sivulause sai minut heivaamaan jäykät kysymys–vastaus-rungot Infernon haastatteluista. Anneke vastasi, ettei ehkei niinkään rutiininomaisista haastatteluista, hyvistä keskusteluista kylläkin. Kymmenen vuoden ja 115 Piirin aikana olen jututtanut tälle sivulle kaikenlaisia musiikkialan ammattilaisia ja myös ihmisiä alan ulkopuolelta. Keskustelemaan ihmisten kanssa. Opin häneltä niinkin yksinkertaisen asian, että itsensä voi polttaa loppuun myös mieluisia asioita tekemällä. Siksi aloin ottaa 2000-luvun alussa selvää, miten luovien ihmisten mieli toimii. Ihailin esimerkiksi Vilho Rajalan, Riitta Itäkylän ja Toni Keräsen tekstejä, koska niistä paistoi läpi paitsi rakkaus lajiin myös humaani lähestymistapa artisteja kohtaan. Vasta alkukankeuden hävittyä aloin oppia musiikista ja ihmisyydestä. Infernon ja näiden haastattelujen ansiosta olen oppinut kuuntelemaan ja olemaan auki. Kesti vuosia, ennen kuin aloin saada otetta siitä, miten kertoa tiukkojen merkkirajojen puitteissa tarinoita ihmisyydestä. PIIRI AKI NUOPPONEN 66. Tiesin jo todella nuorena, ettei minulla ole luovuuden lahjoja. En tiennyt lehtiin kirjoittamisesta mitään. Haastattelut eivät ole olleet minulle vain rupattelua uusista levyistä. Numeroa 10/2024 varten matkustin Sólstafirin vieraaksi unelmieni maahan Islantiin (ks