Inferno 4/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ANATHEMA MOONSPELL ODDLAND AHOLA SAiNT viTuS WATAiN STATuS MiNOR RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 4/2012 I HINTA 6,00 euroa lost paradise Rehellisesti
The sTunning new sTudio album! ouT april 25 Th Also available as lTd. deluxe box incl. digipak + bonus tracks + extended artwork gaTefold Vinyl · iTunes exclusiVe ediTion [+++ check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com +++] www.centurymedia.com
Testaa itse! Koko komeus kaupan hyllyllä 25.4. Trash metallia suoraan Espanjasta! Levy puodeissa 2.5. The Call "De Vermis Mysteriis on kiekko, jonka soidessa tietää, että asialla ovat miehet eivätkä pojat enää. Laulaja-lauluntekijä Lucassenin sooloalbumiteos, kertojana näyttelijä Rutger Hauer. [+++ check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com +++]. Kaikki kunnia jollekin Mastodonille, mutta tämän jälkeen sen nykymuoto kuulostaa levylautasella Totolta" Matti Riekki, Infernon päätoimittaja Julkaisu 25.4. FME:n Suomi Metal Star -voittajan, progressiivista, raskasta ja tunnelmallista metallia kaupoissa 2.5
BIRCH MAPLE VBL Specs: - 6 Ply 100% Birch Shells - High Gloss Lacquer Finishes - Steel SensiTone Snare w/ Chrome Finish - Complete with 900 Series Hardware Pack Lisätiedot ja muut värivaihtoehdot löydät osoitteesta www.pearldrum.com VML Specs: - 6 Ply MaplePly Shells - High Gloss Lacquer and NEW Artisan II Finishes - Matching Snare Drum - Complete with 900 Series Hardware Pack - New 2012 color #810 Ash Fade Tamo Nyt voit käydä vertailemassa VML ja VBL-sarjojen soundierot alla olevilla jälleenmyyjillä! Helsinki: DLX Deluxe Music / Sound-Shop Kemi: Kemin Musiikki Lahti: Keskusmusiikki Rovaniemi: Rovaniemen Musiikkimestarit Tornio: Tornion Musiikki Tampere: DLX Deluxe Music / Tammer-Piano ja Soitin Vaahtera vai koivu? Turku: F-Musiikki, Soitin Laine Oulu: Musiikki Kullas Jyväskylä: Musikantti Tuoteinfo ja markkinointi: SMI - Scandinavian Musical Instruments Oy Puh. (09) 5870456 / e-mail: smi@smi-music.com / www.smi-music.com Facebookissa: Pearl Finland
Paul Harries 40 Rod Maurice Jarno Terho 18 009Päänavaus 010Sytykkeitä: mm.Watain,Lostprophets, Unleashed,JobforaCowboy... 014Axis:Londinium&skaba 016HeavyCookingClub: Riistetyt-LazzenSalmondemon 018Anathema 022Ahola 026Moonspell 030Oddland 30 032KillDevilHill 036StatusMinor 040ParadiseLost 048Raskasfestarikesä2012 -katsauskesänsoittojuhliin 052Pölkyllä: sooloilevakitarajermu JeffLoomis 056Salamyhkä: The3rdandtheMortal -TearsLaidinEarth 36 059Arviot, pääosassaOddland 076Demot, pääosassaAsa-Noir 079Vanhaliitto: SaintVitus,haastattelussa DaveChandler 082Omanahka: rumpaloivanäyttelijä JussiLampi
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. MATTi RiEkki a aj Päätoimitt LöyDETTy PARAtiiSi KuuTISEN vuotta sitten tuli vuodatettua tällä samalla palstalla vuolaita kyyneltensekaisia kirjaimia Amorphisin uljaasti ruotuun palauttaneesta Eclipsealbumista. Levy kuulostaa siltä kuin Paradise Lost olisi syntynyt uudestaan, vaikka sitten kuolemassa. Painopaikka ArtPrint Paperi: 80 g/m2 UPM Star Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 12. Se tunne, kun vanha suosikki tulee puskista ja täräyttää kenttään tuotoksen, jonka väkevyysluokkaa ei olisi osannut etukäteen uumoilla, on helvetin hieno. Tänä vuonna on saatu nauttia taas kerran hienoista albumeista, mutta yllättämisen saralla kovimman paukun on poksauttanut kansiyhtyeemme Paradise Lost. Kuten parilta muultakin tämän lehden sivulta selviää, Tragic Idolilla Lost palailee uudemmasta tuotannostaan selvimmin niihin nuotteihin, joissa se on ollut vahvimmillaan eniten oma itsensä. Siinä on pian 25-vuotiaalle orkesterille ihan tarpeeksi. inferno 9. Tässä piilee koko jutun pointti. Se tehtävä ei ole pelkästään miellyttää kaltaisiani naavoittuneempia raskaan musiikin ystäviä vaan myös näyttää mallia. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Oma totuuteni kuitenkin on, ettei tuonaikainen Host ole oikeasti kovinkaan huono albumi. Hiuksetkin leikkasivat, saatanat. ON kovin harvinaista, että veteraaniluokan uran tehnyt yhtye pystyy hyödyntämään ässiään vajoamatta itsepetoksen tai puisevan vanhan lämmittelyn vetelään suohon. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Paul Harries Kantin ote John Miltonin teoksesta Paradise Lost. Sillä soittaa janoinen, uutta virtaa saanut yhtye, joka haluaa vielä saavuttaa. Bändi soittaa ikään kuin uudella vimmalla, ja etenkin kitaraosastossa joka on tämän yhtyeen soundin selkäruoto kuuluu, että nyt mennään eikä meinata. PARAdISE Lost on näyttäytynyt vuosien mittaan monena. Epäilyksiä on ollut, mutta mikäpä sen hienompaa kuin nakata ne takkaan; samoin kuin viime numerossa haastateltu, upeaa 2000-lukua elävä klassikkokopla Killing Joke, Paradise Lost on yhtye, jolla on tässä ajassa, näillä vuosilla ja tällä kokemuksella tasan tarkkaan oma tehtävänsä. Tragic Idol on ammattimaisen yhtyeen ammattimainen albumi, joka ei kuulosta vähääkään keikkajatkumon turvaamiseksi puserretulta rutiinisuoritukselta. Se ei vain kuulosta Paradise Lostilta vaan lähinnä Depeche Modelta. Tragic Idol on esimerkki, että homma toimii kun se "vain toimii", ja tuntemukset sen parissa ovat hyvin samankaltaisia kuin kuusi vuotta sitten Eclipseä luukutellessa. Levyltä voi halutessaan kuulla kaikuja niin Iconilta (1993) kuin seuraajaltaan, kenties mestarillisimmalta PL-albumilta Draconian Timesilta, mutta missään vaiheessa ei tule olo, että Lost kopioisi itseään turhan räikeästi. Monet muistavat yhtyeen surullisimpana ajanjaksona 1990-luvun loppupuolen hapuilut elektronisen ilmaisun maailmassa. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hynninen Sami, Hyttinen Heta, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Konttinen Marja, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Valjakka Hanna, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TilaajaPalvelU (ARK. Odotukset olivat mitä olivat, sekavia, mutta brittilegendan uusi Tragic Idol -kiekko on juuri sitä mitä bändin piti tässä hetkessä tehdä voimannäyttö, joka ei jätä sanansijaa, mikä bändi on asialla ja miksi
En oikein tiedä, miten ehdimme tehdä tämän dvd:n kaiken keikkailun keskellä. Olemme käyneet yhdessä läpi ihan uskomattomia tilanteita. Watainissa käsittelemäni asiat ovat minulle hyvin henkilökohtaisia. Uppsalassa aikoinaan aloittanut bändi sai nopeasti huomiota. Tällainen oli meille aivan uusi ilmaisutapa. Anthony Dubois viLHO RAjA LA Sytyttäjä KOLMentOiStA VuODenkRiiSi BLACK metalin ryhdikkäimpiin lipunkantajiin kuuluva ruotsalainen Watain elää juuri nyt kiireistä aikaa. Boksiversion mukana tulee kaikenlaista ekstraa kuten tuhti valokuvakirja, jossa on ennenjulkaisematonta kuvamateriaalia uran varrelta. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti... Jos olisimme tienneet, mikä kaikki tässä formaatissa on mahdollista, olisimme varmaan tehneet sen vähän eri tavalla. Se oli oikeastaan hyvin outoa. Soitimme kotikaupungissa tutuille ihmisille, mutta silti siinä oli jotenkin tavallista suurempi fiilis. Minusta tuntui keikan jälkeen siltä, että vihdoin tämä onnistui! Vihdoin me teimme tämän! dANIELSSON on oman kuvailunsa mukaan nostalginen ihminen. On ollut hienoa muistella kaikkea, mitä olemme kokeneet yhdessä. Laulaja on aivan varma, että Watain tulee jatkamaan valitsemallaan vaarallisella linjalla. Watainin oman levymerkin nimi on His Master's Noise. Watainissa on kyse äärimmäisistä tunteista ja se totta kai heijastuu kaikkeen. Äärimmäinen musiikki ja äärimmäinen imago ovat aiheuttaneet lukuisia yhteentörmäyksiä ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Kaipaan menneitä aikoja. Kun hän kävi läpi Watain-materiaalia Opus Diabolia varten, muistot tulvivat mieleen. Danielssonin mukaan kaikki aika menee tällä hetkellä Watainiin, mutta on mahdollista, että lafkan kautta tulee myöhemmin muidenkin bändien julkaisuja. Meitä voisi varmaan verrata moottoripyöräkerhoon. Opus Diabolille on taltioitu bändin juhlakeikka Tukholmasta viime marraskuulta, mutta se on myös dokumentti, jossa pureudutaan syvälle siihen, mistä Watainissa on kyse. www.templeofwatain.com. Me olemme ryhmä, jonka jäsenet merkitsevät toisilleen kaikkea maailmassa. Watain on minun tapani jakaa omia kokemuksiani muiden kanssa, mutta samalla haluan säilyttää oman yksityisyyteni. Erik Danielssonin mukaan hän on aina kokenut, että bändin tekemisillä on voimakas ja pimeä henkinen ulottuvuus. Se on vähän sama asia kuin seksi oman tyttöystävän kanssa. Sinä päivänä tapahtui niin paljon... Watain on ollut kolmetoistavuotinen kriisi kaikille sen jäsenille! Kriisi ja kaaos voivat kuitenkin olla hyvin luova tila. Opus Diaboli -dvd julkaistaan toukokuun alussa ja bändi on paraikaa Amerikan-kiertueella. WATAIN on ollut koko uransa ajan estottamasti alakerran asialla. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta. 10 inferno Watainonkanavoinutpimeydenvoimiajovuodesta1998.Opus DiabolionbändinensimmäinendvdjaHisMaster'sNoise-levymerkin ensimmäinenjulkaisu.ErikDanielssonnauttiinostalgiasta. Juhlakeikalla lava rakennettiin poikkeuksellisen komeaksi kuvausta varten, mutta Danielsson ehti keikan aikana unohtaa, että se kuvataan. Danielsson on nähnyt dvd-osuuden vain kerran. Seestymistä ei ole näköpiirissä. Jenkkikiertueen ja muutaman festarikeikan jälkeen Watain alkaa tehdä uutta levyä, mutta Danielsson ei lupaa sille mitään aikatauluja. Olen siitä hyvin ylpeä. Vielä ei ole mitään näkemystä siitä, millainen levy siitä tulee ja kuinka kauan siihen menee. Olisi mahtavaa päästä aikakoneella takaisin! Watain on ollut koko uransa ajan jatkuvassa ja osittain hallitsemattomassa liikkeessä. Se on selittämätöntä, mutta ilmeisesti se onnistui, Erik Danielsson miettii epäuskoisena. Olemme oppineet, että kiirettä ei kannata pitää. Samaan aikaan kun kirjaimellisesti saatanallinen kaaos jatkuu, Watainin jäsenet ovat entistä tiiviimpi yhteisö. Keikat ovat usein olleet vaarassa, kun joku bändin jäsen on joutunut putkaan tai sairaalaan, Danielsson kuvailee. Hyvin intiimi tilanne, josta voi kuitenkin kertoa musiikin keinoin niin, että se jättää tilaa tulkinnalle. Laulaja muistelee lämmöllä sitä, kun Watain-paitoja alkoi näkyä katukuvassa. Sen tekeminen vei helvetin kauan
Se oli meille uutta, mutta ainakaan stressi ei iskenyt, hän kiittelee. Ainahan ihmiset ymmärtävät väärin ja tekevät hätäisiä päätelmiä. Bändiä ei ole nähty Suomessa pitkään aikaan. Se on edeltäjänsä Last Look at Edenin (2009) tapaan ehtaa bluesrockia, kaukana 1980-luvun tukkahevistä. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f i WalesilainenLostprophetseiole koskaanollutoikeinmetallia,muttei puhdastapoppiakaan.Hakkausriffien jatakiaiskertosäkeidenviljelyjatkuu uudellaWeapons-levyllä. ASeetESiLLä WEAPONS on Lostprophetsin viides levy. Lavalla yhtye luottaa biisiensä voimaan. Silloin oli hyvä fiilis ja kova nälkä. www.europetheband.com inferno 11. Emme jaksa ottaa siitä enää paineita. Kun olin 14-vuotias, aloin kuunnella Peter Greeniä, Eric Claptonia ja Mike Bloomfieldiä. Olemme nykyään Joeyn (Tempest, laulu) kanssa vanhempia ja viisaampia. Edellinen The Betrayed ilmestyi 2010, ja sen tekemiseen meni aika paljon ylimääräistäkin aikaa ja rahaa. Bändi tulee 21.7. keikalle Porvoon Osla Live -tapahtumaan. Levylle tuli aiempaa elävämpi ja raaempi soundi, josta pidän erittäin paljon! Norum sanoo, että Europe on yhä sama bändi kuin 1980-luvulla, mutta paljon on muuttunutkin. Meistä tulee sitä enemmän bluesjätkiä, mitä vanhemmiksi tullaan, heh! Minä en nykyään muuta kuuntelekaan. Se on minulle yhä sitä aitoa musiikkia. Bändiltä on kuulemma mennyt kahdeksan vuotta siihen, että sitä aletaan pitää jonain muuna kuin reliikkinä menneestä. Silloin yhtye löysi Gazen mukaan oikeanlaisen flow'n. Meidän ei tarvitse tapella. Monet luulivat, että aiomme tehdä vain kertaluontoisen paluun. Olimme joka päivä studiossa keskiyöhön saakka ja olimme helvetin innoissamme. Last Look at Eden oli itse asiassa menestynein levymme heti Final Countdownin jälkeen. Lostprophets ei ole metallibändi, mutta alkuaikoina se liitettiin numetal-skeneen ja sitä pidettiin jopa rap metalina. Me vain menemme ja soitamme! Ei meillä ole hienoja pyroja eikä muitakaan temppuja, mutta meillä on paljon hyviä biisejä! www.lostprophets.co.uk Fredrik Etoall MitäEuropestatuleeensimmäisenä mieleen?Niinpä.Mielikuvistahuolimatta bändiaikookaristaa1980-luvunhaamut kintereiltään.Uusilevyonnimeltään BagofBonesjayhtyesoittaasillä pesunkestävääbluesrockia. iKäteKee BLUESiMMAkSi EuROPE tuli kaikkien yllätykseksi takaisin vähän yli kymmenen vuotta sitten ja julkaisi Out of the Dark -levyn vuonna 2004. Kun soitamme livenä, se tuntuu ihan samalta kuin 25-vuotiaana, ja sehän tässä on kaikkein hienointa. Uusin levy on nimeltään Bag of Bones. Ian Watkins ihmetteli asiaa usein haastatteluissakin, koska omasta mielestään hän on aika kaukana räppäristä. Aiomme jatkaa soittamista ja tehdä vielä monta levyä, kitaristi John Norum sanoo. Yleensä teemme kaiken kerralla, mutta nyt teimme hommia esimerkiksi viikon kerrallaan ja otimme sitten pari viikkoa vapaata. Lee Gazen mukaan bändi haluaa soittaa isoja keikkoja kaikkialla maailmassa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Bändi on tehnyt kaikki levynsä Jenkeissä aina kakkoslevy Start Somethingista (2004) lähtien. Tätä samaa luovuutta yhtye jahtaa levyillään edelleen, mutta toista Last Train Homen kaltaista hittikertosäettä ei ole tullut. Meidän on pitänyt koko ajan todistella, ettemme katoa minnekään. Uuden levyn tuotti Kevin Shirley. Kitaristi Lee Gaze kertoo, että tällä kertaa homma sujui paljon kivuttomammin. Norumin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta sitten debyyttilevyn (1983), kun bändi soitti levyä purkkiin porukalla samassa huoneessa. Meillä oli upouusi levytyssopimus ja paljon tuoreita ideoita. Teimme sen levyn oikeastaan kaksin Ianin (Watkins, laulu) kanssa. Eikä tarvitse aina olla oikeassa. Prosessi oli aika rikkonainen. Tällä tavallahan levyt tehtiin 19601970-luvuilla. Viimeksi se kävi Metallican lämppärinä Olympiastadionilla vuonna 2004. Jotkut eivät koskaan päästä Final Countdownista (1986) irti, mutta me olemme ajat sitten menneet eteenpäin
Minä ja Fredrik (Folkare, kitara) lähettelemme ideoita toisillemme ja saamme nopeasti raakileita aikaan. Kun BtD:n kiertuekiireet hellittävät marraskuussa, alkaa Black Sun Aeonin neloslevyn teko. Hommasta oli paistanut jo pitkään väkisin puurtamisen maku ja "rakkaudesta lajiin" alkoi olla vieras termi, Tuomas Saukkonen kertaa. Musiikillisesti tuntuu siltä, että Fredrikiltä eivät lopu ideat koskaan, Hedlund ihmettelee. Toisaalta uuden rumpalin myötä aukesi mahdollisuus ottaa vihdoin mukaan nopeampia elementtejä. Alamme aina tehdä uusia biisejä nopeasti edellislevyn jälkeen. Bändi on pomonsa mukaan nyt erinomaisessa keikkaiskussa. www.beforethedawn.com. Melodinen death ja black metal on ollut mulla fanituksen kohteena jo yläasteikäisestä. JohnnyHedlundjakumppanitovat puskeneetlevyjätasaiseentahtiin halkikokouransa.Odalheim-levyllä unleashedininspiraatiokipinöi edelleensammumattomana. uuteen MAAiLMAAN dEATH metalia väsymättä parin vuosikymmenen ajan tahkonnut Unleashed jatkaa Odalheimilla suoraan siitä, mihin As Yggdrasil Trembles (2010) jäi. Paljon on tullut kommenttia vanhoilta faneilta siitä, miten tervetulleita uudet tuulet ovat. www.unleashed.se Mike Sirén TuomasSaukkonenesiintyytämänlehden sivuillatämäntästämilloinminkäkinbändin kanssa.NytkyseessäonBefore the Dawn, jokaeläävaikeuksienjälkeenuuttanousua. Keikkasettiin on tehty täysremontti ja uusi levy vedetään livenä lähes kokonaan. Itse asiassa Odalheim on ollut minun kirjaprojektini nimi jo seitsemän vuotta, mutta en ole saanut sitä koskaan valmiiksi. On aina hienoa käydä tuhansien järvien maassa! Haluaisimme käydä Suomessa paljon useammin kuin olemme tähän saakka käyneet. Unleashedin energinen keikka vuoden 2007 Jalometallissa jäi vahvasti mieleen. Muutos tuntui myös kokoonpanossa. Tällä kokoonpanolla on jo alla melkein parikymmentä keikkaa, joten sisäänajo on jo tehty. Bändi on käynyt täällä sen jälkeenkin, ja Hedlundin mukaan tulee uudestaan heti, kunhan sopiva tarjous napsahtaa kohdalle. Hedlund kertoo, että musiikillisesti levy syntyi kuten aina ennenkin. Kyllä sitä ehtii taas ensi vuonna koheltaa noiden muiden projektien parissa, jollei maailma pääse loppumaan kesken kuten on ennustettu. Palaute BtD:n entistä ärhäkämmästä tyylistä on ollut lähes yksinomaan positiivista. Pitkään bändiä rotan lailla syöneet sisäiset ongelmat saatiin ratkaistua, mikä oli voitto jo sinänsä. Soittotyylin ja tekniikan uudelleen modaaminen ei motivoinut tarpeeksi ja ymmärtäähän sen. LevynnimionosuvastiRiseofthePhoenix. äRHäKKääSti VOiTTAJANTiELLä SAHAuSTA, blastia eikä lainkaan puhtaita lauluja. Unleashedin diskografiasta käy nopeasti selväksi, että tämä bändi ei ole pahemmin tarvinnut aikalisiä tai kokenut uskonpuutetta. Noin puolentoista vuoden päästä olemme valmiit aloittamaan esituotannon. Kauppista ei nähdä BtD:n keikoilla ihan hetkeen, koska mies joutui hiljattain polvileikkaukseen. Ajattelin, että voisi olla sittenkin helpompaa tehdä aiheesta levy. Saukkonen aikoo pyhittää tämän vuoden BtD:lle, mutta muutkin projektit ovat yhä olemassa. 99 prosenttia on ollut tosi hyvää palautetta ja se yksi prosentti on tyrmännyt täysin, koska puhtaat laulut uupuvat. Levy kertoo tarinan Ragnarökin jälkeisestä maailmasta. Before the Dawn jätti goottivaikutteet sikseen ja päätti keskittyä jyrkkään metalliin. Elämä on täynnä jännittäviä ja inspiroivia asioita! Viikinkiperinteet ja -arvot ovat todella hyvä opaskirja siihen. Basistiksi tuli Pyry Hanski ja rumpaliksi Joonas Kauppinen. 12 inferno Musatyylin vaihdos oli syy, miksei Atte (Palokangas, ex-rumpali) jatkanut bändissä. Johnny Hedlund kertoo, että uuden levyn teema oli tiedossa jo tuolloin. Vain vuosituhannen taitteessa levyjen ilmestymisväli kasvoi kertaalleen viiteen vuoteen. Tuuraajana toimii Ukri Suvilehto, jonka kykyjä voi hämmästellä myös De Lirium's Orderin tuoreella levyllä. Tiivistäen kysymys on siitä, kuinka Midgårdin soturit selviävät maailmanlopusta ja vievät viikinkiperinteet uuteen maailmaan, jonka nimi on Odalheim
Levyllä on paljon vapaata sooloilua, miksauksellista hortoilua ja erilaisia äänikerroksia, joista olisi tullut huomattavasti primitiivisempiä ja tylsempiä jos olisin soittanut kaiken yksin. Steel Mammothilta sen sijaan voi odottaa jatkossakin ihan mitä tahansa. Olen ollut aina kiinnostunut kansainvälisestä politiikasta ja korruptiosta. Levyn nimi kuvaa sitä, kuinka taide antaa ihmiselle vapauden sukeltaa tajunnan ja tunteiden virtaan vailla estoja. Siellä missä teatteri muuttuu oikeaksi kokemiseksi on loputon ihmeellinen pimeys, mistä ei tahtoisi palata kun on sinne kerran kurkistanut. Tai sitten tehdäänkin pelkkää pakanallista ininää kokonaan syntetisaattoreilla. Ikinä ei voi tietää kuinka äänitystilanteessa käy, mutta veikkaan että seuraava mammuttilevy on vieläkin karumpaa ja nopeampaa huutamista ja hakkaamista. Onneksi se on koko homman viihdyttävin osa. Mainittujen lisäksi bändiin kuuluvat kitaristi Al Glassman ja rumpali Jon Rice. Omasta mielestään Job for a Cowboy esittää death metalia. Alun perin lähdettiin Teemun kanssa tekemään, mutta onneksi myös Ristolta sattui löytymään aikaa ja innostusta tuutata kosketinta ja elektronista perkussiivia. Kummankin osuus levyllä on selvästi kuultavissa. Jotkut kappaleet toimivat kuulemma pelkkinä mies ja basso -versioinakin. Temaattisesti Demonocracyllä on kysymys maailman pahuudesta. Hän menetti otteensa elämästä ja tästä bändistä, Davy kiteyttää. Sitten kun löytyi vielä pehmeästi puksuttavat rumpukoneet niin alkoi kuulostaa omasta mielestä hienolta. Eihän tässä kovin merkittävää kehitystä ole tapahtunut, jos katsoo vaikka 20 vuoden taakse. Toteutuksessa oli alusta lähtien pointtina se, että että sotketaan syntetisaattorien piiputusta, fiftarikitaraa ja heavyriffejä. Meidän ensimmäinen ep:mme (Doom, 2005) oli täyttä deathcorea, mutta se oli ennen kuin oikeastaan kehityimme oikeaksi bändiksi. Se on mahtava suunta, mutta piti päästä tämä uusimman uuden aallon levykin tekemään pois kuleksimasta. Me kaikki nautimme esiintymisestä, laulaja vakuuttaa. Realistisesti ajatellen se tuskin häviää mihinkään. Aihiot olivat selkeästi enemmän New Wave kuin Metal, ja viimeisillä Steel Mammoth -levyillä ollaan painotettu ankaran punkkimetallin suuntaan. Kitaristi Bobby Thompson perusti perheen eikä voinut enää olla tien päällä jatkuvasti, kun taas basisti Brent Higgs joutui pahaan huumekurimukseen. Esimerkiksi rokkikeikkoja soittaessa voi jonkun hysteerisen junnauksen avulla päästä tilanteeseen, jossa avautuu mahdollisuus astua kauas esittämisen tuolle puolen. Davy vihaa vääryyttä, muttei jaksa uskoa minkään muuttuvan. Etenkin Schendzielosin basso on tuonut ihan uusia ulottuvuuksia soundiin. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f Tom Couture i job for a Cowboyonkolmannentäyspitkänsä äärellämonipuolisempibändikuinkoskaan ennen.Jäsenetovatvaihtuneetmuttaviha vääryyttävastaanonpysynyt. DEATHMETALiA PAHuuttA VAStAAn LAuLAjA Jonny Davy on bändinsä kanssa kiertueella jälleen kerran. Levyllä kuullaan päämiehen lisäksi Teemu Markkulan ja Risto Yli-Härsilän musisointia. Davy toivoo, että sitkeästi bändiin liitetty deathcore-leima karisisi viimein tällä levyllä. Mutta historia vain toistaa itseään. Demonocracyllä Job for a Cowboy soi entistä melodisemmin ja monipuolisemmin. www.ektrorecords.com inferno 13. Nyt kun vaalit lähestyvät täällä Yhdysvalloissa, kaikenlaisia asioita pulpahtaa pintaan. Garfield Steelillä oli levyllinen materiaalia, joka ei tuntunut sellaisenaan sopivan Steel Mammothin New Wave of Finnish Heavy Metal -maailmaan. Ex-jäsenten syyt lopettaa olivat kovin erilaiset. Se on hänelle elämäntapa, koska sillä tavalla Job for a Cowboy tienaa elantonsa. Bändi on julkaissut Demonocracynimisen levyn, jolla musisoivat uudet jäsenet kitaristi Tony Sannicandro ja Cephalic Carnagesta tuttu basisti Nick Schendzielos. Garfield Steelin aikomus on saattaa soolomateriaalia myös liveympäristöön. www.facebook.com/jobforacowboy Jukka Salminen Garfield Steel ontunnettuSteel Mammothinkeulahahmona,muttanyt tämäVillePirisenalteregohyökkäämyös soolona.DarknessFreedomillakaikuvat sähköisetrumpusounditjaheavyriffit. HeAVyRiffejä JAELEkTRONiikkAA dARKNESS FREEdOm sai alkunsa viime vuoden alkupuolella
Kaupunkiin ajava lentokenttäbussi köröttelee peltojen ja latojen ohi, tienvarsilla nousee kallioita ja kauempana humisee metsä. Me suomalaiset emme oikein luota hannuhanhiin, jotka aina onnistuvat eivätkä edes kehtaa hävetä menestystään. Göteborgista en tiedä juuri muuta kuin sen ilmeisen ja tietenkin tuiki tärkeimmän (AT THE GATES! METAL!) ja että rahtilaivoja siellä näkyy piisaavan. Taivas on usvaisen harmaa ja ainoa vallitseva äänimelu on bussin vinkkari. Tasainen "tik, tik, tik, tik", kunnes käännytään risteyksestä. RyanAir lentää sille pienemmälle kentälle, joka on yhtä pieni navettaa muistuttava tönö kuin Tampereen Pirkkalakin. Sieltä löytyy rnon nettii menepä infe a voit osallistumall skaba, johon aidan ja ate-levyn, -p istaja. a uuden viik oll tin ylpeä om appimagnee -jääka kerralla! koti kuntoon ehän on jaa osoite. Aurinko sulattaa kinoksia liikennemerkkien juurilta. Vuosi on 2012, paikkana länsimaisen sivistyneistön (vai oliko se suvaitseviston?) kehto, ja klubissa gin tonicejaan siemailevat kulttuurinystävät koputtavat meitä uteliaina olalle: "Ette taida oikein kuulua joukkoon. Vi ses. SKABA AJ Savolainen ! VoitaVeetä n. Liikennemerkit ovat samanlaisia kuin Suomessa. Kysyin takaisin, ovatko hipsterit kuulleet Ihsahnnimisestä norjalaisesta jazzmuusikosta. Pidättekö oikeasti tästä musiikista?" 11 vuotta tässä "monimuotoisessa" ja "monikulttuurisessa" kaupungissa asuneena en voi enää kuin ihmetellä, mitä nuo sanat edes tarkoittavat. Ruotsiin saapuminen on sanalla sanoen helpotus. Tiedä teistä, mutta itsessäni tämä asenne nousee helpostikin pintaan tietyn olutmäärän ylityttyä, eli toisin sanoen tämän tästä. Eivät kuulemma olleet. "But he sounds nice, we'll Google him." Ehkä vain on niin, että aidosti monimuotoinen taide voi kukkia vain aidosti monimuotoisessa yhteiskunnassa. Ja kuitenkin, ei sitä Svea-mamman helmaa kovinkaan ylös tarvitse nostaa, kun jo paljastuu, ettei eukko välttämättä mikään Miss Maailma olekaan. Maahan on ärsyttävä. control, control" kiteytti pohjoismaisen hyvinvointibyrokratian ruotsalaisella aksentilla ja sydämellä karjuttuna, ja suomalainen arvosti. PS. "Brainwashed into submission... Kun luin ensimmäisen kerran Slaughter of the Soulin sanoituksia, tunsin helpotusta. Meissä piilee vuosisatoja kytenyt ennakkoluulo ja herraviha svenssoneita kohtaan, ja siitä on kiva pitää kiinni, koska se Lontoon-kirj RiiTTA iTäkyLä eenvaihtaja suo meille arjen uhmaa ja taistelumieltä, altavastaajan kapinahenkeä. Monimuotoisuudesta tuleekin mieleeni: päädyimme muutaman ystävän kanssa tässä hiljattain illan päätteeksi bluesklubiin keskellä Sohoa. Hyvä jääkiekossa ja monessa muussakin asiassa. S .fi www.inferno , levyblogin, myös uutisia etistä löydät ja. Miten ne eivät kuristu omaan poliittiseen korrektiuteensa, hyvinvointiyhteiskuntaansa ja sosiaalidemokratiaansa, vaan onnistuvat niistäkin huolimatta luomaan monimuotoista ja laadukasta, aitoa, kaunista, synkkää ja metallista kulttuuria kellareista ja kerhotiloista aina stadioneille saakka. Tulee olemaan mielenkiintoista tarkastella Ruotsia ja ruotsalaisia paikan päällä ja tutkia, mikä niistä tekee moisia hannuhanhia ahdistuksestaan huolimatta. Kukaan ei heitä "tsit tsättiä" tuntemattomalle vierustoverilleen vaan kaikki pitävät suunsa kiinni. Tämä oli siis ainakin ensivaikutelmani, kun piipahdin Göteborgissa ensi kertaa muutamia viikkoja sitten. Suomi ei sittenkään ole ainoa steriilinpuhtoinen lintukotojunttila; Ruotsissakin osataan ahdistua. Nyt tavaroita pakatessani, asuntoa tyhjentäessäni ja viimeistä kolumniani Lontoossa kirjoittaessani totean itselleni, ettei minulla ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä Ruotsista. Menestyshän on homoa prameilua ja sitä paitsi svedupellet eivät tiedä sodasta yhtään mitään. Se tosiasia, ettei minulla ole mitään konkreettista käsitystä tulevasta kotimaastani, rupeaa värittämään tietoisuuttani, ja tähän asti 70-lukulaisen hippirockin ja melodeathin välinen, optimistista energiaa huokuva oma päänsisäinen soundtrackini alkaa tökkiä, kunnes neula nousee levyltä ja joku kuiskaa korvaani kauhuissaan: Ruotsiin. Osa meistä oli mustissa, yhdellä korkeat goottikorot, miehillä tietenkin evil kvlt -tyylin mukaiset pitkät hiukset. Sanonta "soitellen sotaan" alkaa saada uuden, varsin henkilökohtaisen merkityksen. SuiCiDenAtiOn LENTO LONTOOSTA Göteborgiin kestää vain alle pari tuntia, mutta kyseessä on kaksi eri maailmaa. n akkokuuntelu rvioita ja enn livea. Se selviää pian näkemiin, Lontoo. Bussissa kaikki istuvat hiljaa
CHECK OUT! WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW.NUCLEARBLAST.DE BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Reissussa rähjääntyneet ja särkyneet luut tarvitsevat vahvistusta ja ravinteita, mitä saa myös fisusta. Lisukkeiksi voipi varata tuoretta vihersalaattia sitruunalla kostutettuna sekä valkosipulipatonkia. Jos lompakko ei anna myöten tai ruoanlaittajassa on kalamiehen vikaa, lohen tilalle voi laittaa toki seitiä tai melkein mitä tahansa, mitä järvestä on sattunut nousemaan. Lisää kaiken päälle ruokakerma tai kasvissekoitus. Punkkuetikkaa voi käyttää säästelemättä. Kypsytä uunissa keskitasolla 200 asteessa 11.5h. Salmondemon on sopivan edullinen ja helppo ratkaisu kiireisille, varsinkin kun meidän perheessä punaista lihaa syö ainoastaan saksanpaimenkoiramme Rio." Megantuomio: "Pottu ja kalahan rakastavat suolaa, ja ilman sitä lopputulos ei maistu miltään eivätkä muutkaan mausteet pääse oikeuksiinsa. Kannattaa tutustua tuoteselosteisiin ja yrittää etsiä tietoa, mistä ja miten lohi on pyydetty. Netistä löytyy tämän lisäksi listaa uhanalaisista kaloista. Lazzenomaluonnehdinta: "Kalanrasvasta saa tarvittavaa suojaa hengityselimille, jotka joutuvat varsinkin pitkillä kiertueilla koville. 4. Laita puolet peruna-sipulisekarista vuokaan ja päälle sopivasti oliiviöljyä. Suolan käytössä ei kannatakaan ujostella, vaan ripsottaa menemään reilulla kädellä, sanovat terveysvouhkaajat mitä hyvänsä. www.inferno. lisää reseptejä fi MiikA "MEGA" kuuSiNEN tutkiva kuLinariSti yli30vuottasittenaloittaneenRiistettyjen pääjehuLazzeonvuosienvarrellanähnytja kokenutpaljonniinkeikkalavoillakuinruokakaupoissakin.Monienmielestäruoanhintaon nykyiselläänmelkoistariistoa,eikälohikaan olefileenäsieltähalvimmastapäästä. TARPEET: SALMOnDeMOn 1. 5. Lohifileeseen voi toki hieroa merisuolaa jo ennen vuokaan laittamista, jos haluaa varmistaa natriumkloridin riittävän saannin. Maustettuja kermoja käyttämällä saa vaihtelevaa lisäaromia, eikä klassinen homejuustokaan ala varmasti riidellä vuoassa toisten ainesten kanssa, kuten Homeinen Amorfish (Inferno #41, 2006) on jo osoittanut." kilo peruna-sipulisekoitusta 500800g lohifileitä paloina (ruodot pois jos on) iso punasipuli muutama valkosipulinkynsi maun mukaan sitruunamehua 46 dl kasvissekoitetta tai ruokakermaa oliiviöljyä Mausteiksi yrttisuolaa, sitruunapippuria, mustapippuria, chiliä, punaviinietikkaa ja tilliä. LAzzenKOKAteSSASOi: Amebix Arise! (1985) "Safkaa duunatessa fiiliksiä nostaa parhaiten tummansynkkä ja raskas 'juntta'. Lado lohipeti päälle. 3. Vaihtoehdoiksi sopii yhtä lailla Killing Joke tai Necrosis." 16 inferno. 2. Lisää punasipulit, sitruunamehu ja mausteet. Ruokakaupasta pyydetty lohi on sellaisenaan varsin mauton kala, mutta kermaan upotettuna sekä kunnolla pippuroituna, sitrunoituna ja sipuloituna siitä saa oikein maistuvaa pyhäruokaa. Loput peruna-sipulisekarista arkunkanneksi. Safkaa duunatessa uppoaa hyvin sixpack olutta, ruokajuomaksi valkkaria tai rajoja rikkoen punkkua. 6
TeksTi Riitta itäkylä i kuvaT Rod MauRice i www.anatheMa.ws 18 inferno
Ja jos olet kasvanut Pohjois-Englannissa, missä on valloillaan mentaliteetti, että miehenä sinun ei pidäkään tuntea mitään. Olemme kokeneet pirun paljon asioita niin yksilöinä kuin myös yhdessä. Vincent Cavanagh on kaunis, hillitty, kohtelias, musiikkia palvova laulaja. Sellaisia ne ovat, nämä liverpoolilaistyypit. "Miehenä sinun ei pidäkään tuntea Mitään. Sitä kuitenkin kokee tarpeen ilmaista tiettyjä asioita, jos olet ihmisenä herkkä. "Sisäiset maisemat" on fraasi, jonka hän toistaa muutamaan otteeseen ja niin teennäiseltä ja heppoiselta kuin moinen ehkä kuulostaakin, kukaan Anatheman musiikkia kuunnellut ei voi kiistää sitä musiikissa kaikuvaa lempeää empatiaa, jota Cavanaghin laulu ja bändin musiikki epätoivon ja murheen kolhimaa ihmistä kohtaan osoittavat. Sinun halutaan vain vetävän kännit. Varsinkin jos olet kundi. Solisti naureskelee kotikaupunkinsa machismolle hyväntahtoisesti, joskin turvallisen välimatkan päästä, Pariisista käsin, lievästä koti-ikävästä kärsien. Voit löytää itsesi musiikissa, lyriikoissa, runoudessa, taiteessa ja missä tahansa. Olemme tunteneet toisemme koko elämämme, mutta emme me istu alas ja puhu toistemme... Sinun halutaan vain vetävän kännit." S AnAthemA jatkaa siitä, mihin kuolema jää. elvitettäköön näin alkuun, että tämän haastattelun aikana ei mainita kertaakaan sanoja "metal", "doom" tai "edelläkävijä." Niin kuin Anatheman kanssa yleensä, puheenaiheet liikkuvat tunteiden ja niiden välittämisen piirissä kuinka luoda ihmismieleen sukeltavaa, syvällistä musiikkia ja pysyä tulkinnalleen rehellisenä. Jo tämä kertoo paljon siitä, minkälainen Vincent inferno 19. Me olemme syviä ajattelijoita ja tuntijoita tässä bändissä. Ja jotenkin musiikissa voi ilmaista semmoisia asioita, joista on vaikea puhua. Kuinka laulut syntyvät. On muuten aika kuvaavaa, näin sivumennen mainittuna, että tunteita ja niiden peittelyä ei ottanut esille haastattelija, vaan englantilainen alkoi itse pohtia kulttuurinsa jätkämäisyyttä. Minä ja John (Douglas, rummut, toim. "tunteista". huom.) olemme itse asiassa semmoisia toisiamme kohtaan. Se on semmoinen hälläväliä- ja olankohatuskulttuuri, jossa purraan vain hammasta ja mennään eteenpäin. Meille nimenomaan tunteet vain sattuvat olemaan hyvin tärkeitä. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Mikä musiikissa on tärkeää. Anathemasta kasvoi jo aikaa sitten "aikuistenkin" hyväksymä, tummankaunista hellää melankoliaa tulkitseva, elämän surusta ja kauneudesta laulava yhtye. Toisin sanoen hän ei ole rock'n'roll, eikä haluakaan olla
Kysymys on retorinen eikä äänessä ole vihjettäkään epävarmuudesta. "Turvallista paskaa", kuului kuitenkin tuomio ja kaljateltta vei voiton. Idea sinällään on se, joka imee sinut mukaansa alun perin, ja johdattaa sinne, minne sinun on kuljettava. Kun onnistut sitten toteuttamaan sen idean niin totaalisessa mielessä ja saavut täysin... Se tekee päätökset puolestasi. Ei sen ole tarkoitus sopia levykaupassa X:n ja Y:n väliin. Cavanagh on ihmisenä ja ennen kaikkea siitä, mitkä asiat elämässä ovat hänelle tärkeitä. Keikka oli kohtelias, kiltti ja tylsä. Viime vuoden kesällä se esiintyi High Voltage -prätkärokkarifestareilla ennen Slashiä ja Judas Priestiä, syrjäisemmällä pikkulavalla, kauniisti käyttäytyen ja kohteliaasti kappaleiden lopussa yleisöään kiitellen. Sen sijaan, että riskeeraisin haastattelun jo alkumetreillä, olen kaksinaamainen nynny enkä kysy suoraan "oletteko myyneet itsenne" vaan päädyn vihjailemaan. 20 inferno Voiko musiikki kehittyä kaiken suosion keskellä... Henkilökohtaisesti Anathema on saattanut minut livekeikoillaan kyyneliin asti, mutta High Voltagessa oli pakko yhtyä ystäväni armottomuuteen. Ja kun ollaan tekemisissä suuren rakkauden kanssa, muiden kulmakarvojen nostamiset tai sivupöydistä huutelut eivät paljon vaa'assa paina. On osattava päästää irti ja antaa sen viedä mukanaan, hän kertoo suhteestaan omaan taiteeseen ja tekee saman tien selväksi, kuka tässä suhteessa näyttää niin sanotusti sen kaapin paikan. puhtaalle tasolle... Mihin rummut pitää laittaa ja miten kaikki tulee orkestroida, ja ylipäänsä kaiken, mitä täytyy ottaa huomioon. Mutta toisaalta, taiteilija jatkaa mietteliäästi, ei meidän oikeastaan tarvitsekaan, koska voimme kuulla ne tunteet esimerkiksi jossain tietyssä kappaleessa, hän lisää ja kuulostaa viattomalta kuin pikkupoika. Rakkaudesta lauluun Vaikka Anathema siirtyi raskaammalta linjalta nykyiseen ilmavaan ja maalailevaan progeen jo ainakin vuosikymmen takaperin ja vaikka kumpikin Cavanaghin veljeksistä painottaa haluaan keskittyä puhtaaseen musiikkiin genremäärittelyjen sijasta, bändi tuntuu kuitenkin olevan yhä tietyllä tapaa päättämätön lopullisen menneisyydestään irti riuhtautumisen suhteen. Et ole luonut sitä jollekin tietylle markkinalle. Laulaja jatkaa hitaasti: Ulkopuoliset odotukset vaikuttavat siellä nollan verran. Eihän. Biisi kertoo sinulle kaiken. Kohteliaisuudesta huolimatta aistin, että Cavanaghilla on temperamentti ja rohkeutta ilmaista se. Et ole luonut sitä muut mielessäsi. Minulla ei totta puhuen ole pokkaa mainita High Voltage -keikkaa tai sanaa "aikuisrock" Vincentille, koska Anatheman uusimman levyn useita kertoja kuunnelleena olen vilpittömästi vakuuttunut sen arvosta ja ansaitusta paikasta kriitikoiden ylistämänä teoksena. Se on oma juttunsa ja juuri sitä, mitä sen on tarkoituskin olla, Vincent päättää sopuisasti mutta tyynesti, kuin nuorikkoonsa yhä vuosienkin jälkeen rakastunut mies ainakin. Suodatettua tajunnanvirtaa Vaikka Anathemaa voi yrittää syyttää "kaupallisuudesta" (mikäli sillä tarkoitetaan tyyneyttä ja rauhallisuutta, rähinän. eivätkö musiikillinen kehitys ja kaupallinen suosio ole ristiriidassa toistensa kanssa. Loppujen lopuksi, kaikesta päättää itse laulu. Ei se ole kaupallista ollenkaan. mikäs se sana nyt onkaan... Kunhan et vesitä alkuperäistä ideaasi, kuuluu vastaus jo ennen kuin olen saanut lauseeni loppuun. Tunteiden tärkeydestä huolimatta Anathema ei siis aina ylety omaan rimaansa. Cavanagh puhuu "ideasta" ja "musiikista" melkein kuin ne olisivat eläviä persoonia, rakkaita läheisiä, joita pitää suojella toimittajien kyynisyydeltä. Eräs allekirjoittaneen ystävistä, pitkäaikainen ja vannoutunut Anathema-fani, katseli esitystä pää kallellaan suu mutrussa niin kauan kuin pystyi odottaen menon yltyvän ja tunteiden palon roihahtavan. Aurinko porotti, yleisö taputti, Lee Douglasin neidonääni kantautui tuulen mukana nättinä ja puhtaana
Ehkä juuri tässä piilee se Anatheman "ristiriita" tuottajan osuus, puhdas soundimaailma ja tyyni tarinankerronta raa'an itseilmaisun sijasta saattavat ensi vilkaisulta vaikuttaa kaupallisuudelta, mutta ovatkin liverpoolilaisten vilpitön tapa tuoda esille sisäisiä mielenmaisemiaan ja antaa tunteillensa muoto. The Storm Before the Calm on kuin psykoosi. Christer on täydellinen tyyppi siihen. Irtautuminen kaikista tunteista. Jokainen biisi sisältää oman maisemansa. Hän tekee niin kadulla kävellessään tai kitaransa kanssa istuessaan. Vincent Cavanagh hylkää kotimaassaan suositun nyrkkisäännön, jonka mukaan rohkeutta on vetää kännit ja olla "mies". Solisti kuitenkin myöntää pitävänsä "kirkkaasta ja siististä" soundimaailmasta ja painottaa, kuinka onnekkaita he ovat löydettyään tuottaja Christer Cederbergin. Suurista tunteistaan huolimatta Weather Systems tuntuu ja kuulostaa kuitenkin hallitulta, lähes tarkkailevalta. Jos haluat kutsua jotakin musiikkia tänä päivänä progressiiviseksi, kyse on nimenomaan siitä. Voisi sanoa kyseessä olevan konseptialbumi. Ennen varsinaista äänittämistä tapahtuu se, mihin Cavanagh siis viittaa, kun hän puhuu "idean seuraamisesta". Hänellä on musiikki ja Anathema. Vincent Cavanagh, veljensä Danny ja Douglasin sisarukset John ja Lee eivät siis myy itseään markkinavoimien punaisten lyhtyjen valossa, vaan haluavat yksinkertaisesti sukeltaa "syvälle" itseensä ja "toteuttaa ideaa". Samalla kuitenkin, vaikka kyseessä ei ole perinteinen konseptilevy tällähän ei ole narratiivia tai lineaarista tarinaa , kun kuuntelen sen kokonaisuudessaan ja tarkastelen kansitaidetta, tämä tuntuu olevan yhtenäisin levy, jonka olemme tähän asti saaneet aikaan. Tämä toistoon perustuva tapa sallii idean tulla lopulta hänen lävitseen, ja laulumelodiatkin saavat sitten muotonsa nopeasti hänen kauttaan. Teet itsestäsi haavoittuvaisen ja avoimen kaikelle sille paskalle, jota yhteiskunta saattaa sinua kohti heittää... Se kuvailee, kuinka lopun lähestyessä ja irtautumisen hetkellä syntyy lähes autuutta muistuttava tila. ja useinhan se heittää. Minä olen sitten ikään kuin se olkapää, ehdotan suuntia ja voimakkuuksia. Kun menet syvälle itseesi, löydät aina jotakin uutta. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Britanniassa bändiä katsotaan yhä, jos ei nyt sentään nenänvartta pitkin, niin melko vähättelevästi ainakin. Tunteita ei niinkään kanavoida, vaan pikemminkin kuvaillaan. Vincent Cavanagh ei kuitenkaan välitä. Levy lähti liikkeelle neljästä valmiista raidasta (The Gathering of the Clouds, Lightning Song, Sunlight, The Storm Before the Calm), joista jokainen viittaa omalla tavallaan säähän ja luonnonilmiöihin kaikki muu kasvoi näistä kulmakivistä. Viime levyllä, We're Here Because We're Herellä (2010), Porcupine Treen rillipäinen neromies Steven Wilson sai Anatheman kuulostamaan melkeinpä omalta sooloprojektiltaan, ja vaikka bändi suitsuttaa yhä Wilsonin aikaansaannosta, Cederberg saa osakseen vertailuja jopa Beatlesin ja George Martinin väliseen legendaariseen symbioosiin. Anatheman musiikilliset ideat syntyvät kuulemma oikeaa aivopuoliskoa käyttäen. Metalliyhteisölle jonka musiikkimaku nyt on tunnetusti laajempi kuin tyypillisen top 20 -radiolistakuuntelijan bändi on yhä rakas, jopa nirppanokkaisessa Britanniassa ja siitä High Voltage -keikan leutoudesta huolimatta. Se on kuin panoraamavalokuva tai elokuvallinen matka, ehdotan Vincentille, joka ottaa kuvauksen vastaan nöyrän kiitollisena. puutetta), syyte kaatuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkastellaan esimerkiksi bändin toimintatapoja ja niin sanottua suosiota kotimaassaan. Avaat itsesi, ja sen tekeminen vaatii rohkeutta. Se on progressiivisen musiikin olennaisin osa. Ja niin on muuten teilläkin. inferno 21. Uusi levy palaa jälleen kuoleman ja uusiutumisen, lopun ja alun teemoihin. Se kappale on kuin rantaa vasten murskautuva aalto. Vincentin mukaan Anathema tarvitsee "suodattimen", joka jäsentää Dannyn vapaan tajunnanvirran ja Vincentin oman intuition loogiseksi kokonaisuudeksi. Kaupallisuus ei ole sillä listalla kovin korkealla sijalla, jos ollenkaan. Bändin nykyinen levy-yhtiö Kscope ei ole kaikkein rahakkain talli mutta saa Vincentiltä kehuja nimenomaan tärkeysjärjestyksensä vuoksi. Hänen tyyni luonteensa ja arvostuksensa dynamiikkaa ja sitä kohtaan, kuinka eri osat toimivat keskenään, on juuri sitä, mitä me etsimme. Hän ei itse halua määritellä bändiään, mutta levy-yhtiö tekee tämän miehen puolesta; lafka edustaa nettisivujensa mukaan "post-progressiivisia soundeja". Tuottaja on se rationaalinen elementti ja järjen ääni, jonka Anatheman kaltainen tunteita korostava bändi tarvitsee saavuttaakseen ja säilyttääkseen tasapainonsa. "Lopun Lähestyessä ja irtautumisen hetkeLLä syntyy lähes autuutta muistuttava tila." Hän auttoi meitä prosessin viimeisessä osassa, joka oli siis tämän kaiken purkittaminen. Myrskysuoja "Tämä kaikki" on Weather Systems, Anatheman yhdeksäs täyspitkä, joka jatkaa melkeinpä kirjaimellisesti siitä, mihin parin vuoden takainen kuolemasta ja toivosta huokaileva We're Here Because We're Here jäi. Weather Systems on mielikuva sisäisille maisemille, sisäisille myrskyille ja sen semmoisille. Markkinamiehistä viis, Anathemassa pitkään laulanut mies kääntää sanan "progressiivinen" meidän tavallisten kaduntallaajien kielelle ja käyttää sanaa "syvyys". Danny saattaa itsensä virran vietäväksi ja saa aikaan melkeinpä mantramaisen meiningin toistaessaan jotain pianokulkua itsekseen uudelleen ja taas uudelleen. Myrskyt ja tyvenet ovat ehkä kielikuvina hieman kuluneita, mutta Vincent kuvailee levyn kliimaksia uskottavalla vakavuudella. Valtavirran taholta, siis. Vincentin mukaan tallin bändeille ei ole yhteistä mikään tietty tyyli vaan "yksilöllisyys". No, tuo onkin täydellinen tapa kiteyttää se, hän pohtii äänessään aitoa ylpeyttä taidettaan kohtaan
näisTä lähTeisTä synTyi ahola, Joka on nyT valmis iskemään sToneface-debyyTillään vaaTivan rockkansan kimppuun. KyLLäROCKiLLe, 22 inferno EikUkOiLLE. TeksTi aki nuopponen i kUVAT saMuli kaRala i www.aholaband.coM kun TeräsbeTonimylly on lakannuT väliaikaisesTi pyörimäsTä, kulTakurkku Jarkko aholalla on olluT aikaa vaalia englanninkielisen rockin perusTuksia
Mitä Teräsbetoniin tulee, bändi on edelleen määrittelemättömän pituisella tauolla, joka tuli kyllä tarpeeseen. Toisaalta ei ollut mitenkään selvää, kenen kanssa, koska ja miten nämä biisit saavat lopullisen muotonsa. Hänen kanssaan päätimme tarttua härkää sarvista ja Antin kautta valikoituivat mukaan myös muut bändin jäsenet. Päinvastoin. Niin. Joskus riittää, että biisissä on helvetin hyvä meininki, toisinaan tarvitaan yllättäviä ratkaisuja ja aina välillä on tarpeeksi, jos kertosäkeessä on jokin törkeän tarttuva hokema! kollektiivista sooloilua Jo bändin kotisivut paljastavat, ettei AHOLA ole syntynyt yhdessä tai kahdessa yössä. Itse asiassa yhtye on kypsynyt hiljalleen jo vuosien ajan ja sen juuret juontuvat aina vuoteen 2008, jolloin Teräsbetonin leirissä kävi kaikkien aikojen kuhina. Onko kaiken ytimessä juuri se mainittu palikoiden yhteen loksahtaminen vai olisiko esimerkiksi fiilis se asia, joka on lopulta kaikki kaikessa. Tietenkin Teräsbetoni on se juttu, joka vei oman musan tekemistä aimo harppauksen eteenpäin. Musiikkia, jonka perusainekset ovat todella yksinkertaiset, mutta niistä on rakennettu tuhansia ja taas tuhansia kappaleita. Myös coverkeikkoja, etenkin Mäkelän Antin kanssa, on tiedossa ja yllätysprojekteja ilmaantuu aina. Näkisin bändin silti tulevaisuudessa lavalla. Vuonna 2008 tapahtui kaikenlaista Euroviisuja myöten, minkä seurauksena se kuuluisa tauko tuli tarpeeseen. Mitä Jarkon tekemisiin tulee, AHOLA liittyy melkoiseen joukkoon bändejä ja projekteja. Siitä hetkestä, kun tiedät osien osuvan täydellisesti yksiin ja olet luonut oikeasti helvetin hyvän biisin. Niin rajattu asia kuin aika on, Jarkko on ehtinyt hämmentää musiikkikeitostaan Teräsbetonissa, Northern Kingsissä ja eri coverbändeissä, mutta viime aikoina mukaan on mahtunut muitakin uusia aluevaltauksia. Teräsbetoni on ehkä turhanlaisesti leimattu huumoriyhtyeeksi, mutta sellaista se on. Rockmusiikissa olennaista on toisinaan myös itse bändi ja sen ympärillä oleva aura. Rockia voi olla harvinaisen vaikeaa tehdä tunnistettavasti ja omalaatuisesti vuonna 2012, mutta Jarkko Ahola ei näitä seikkoja murehdi. Vain aika näyttää, Jarkko huokaisee. inferno 23. Mikä tosiaan tekee Highway to Hellistä niin kovan rokkibiisin verrattuna moneen muuhun samoilla aineksilla tehtyyn materiaaliin. Olen kunnostautunut laulajana viihdepuolella, mikä on helvetin hienoa hommaa, kun pääsee vetämään isojen orkesterien kanssa. Kaikkia ei voi miellyttää. On usein hemmetin vaikeaa eritellä, mitkä ne kohdilleen loksahtelevat palaset ovat, mutta kun ne osuvat paikalleen, sen tietää välittömästi. Lopulta ratkaiseva naula oli Mäkelän Antti, jonka kanssa ollaan tehty paljon coverkeikkoja. Varmasti jokaisen laulajan unelmatilanne! Silläkin saralla on tiedossa materiaalia. Mutta mikä sitten tekee hyvästä rockkappaleesta hyvän rockkappaleen. Jos Highway to Hell olisi Saxonin biisi, tuskin se nauttisi sellaista suosiota, koska ei se kuulostaisi samalta. Voisin kuvitella, että joku superlahjakas ja koulutettu muusikko voisi kokea helvetin suurta ahdistusta näiden faktojen äärellä, mutta itselle homma lähtee liikkeelle jokaisen kappaleen kohdalla laadusta. Tuli tarve tehdä virkistyksen vuoksi jotain ihan muuta, ja tuolloin syntyivät myös ekat biisit, jotka on nyt kuultavissa Stonefacellä. R ock nykymusiikin laajimpia ilmiöitä
Voisin sanoa, että tinkimättömyys tulee ilmi siinä, että teemme mitä haluamme liikaa suuntia miettimättä. Jokaisen jätkän panos tekee kaikesta levyllä kuultavasta kokonaisemman, paremman ja hengittävämmän. Stoneface on puhdasveriseksi rockalbumiksi melkoisen mittava kokonaisuus. Oma vaikutukseni biisinkirjoittajana on se liima, joka tekee tästä monipuolisuudesta eheän kokonaisuuden. Tarkoituksena on tehdä keikkaa jätkien ammattien ja kiireiden suomissa puitteissa. "Joskus on vain kiva TodeTa, että nyt on bileet ja täMä Rokki on ihan vitun kovaa Musiikkia. Mukana on sekä puhdasta ikivihreää rockia että koukeroisempia teoksia. 24 inferno. Tätä levyä tehdessä huomasi, että näitä biisejä ei ole sen helpompi vetää! Mutta nyt mukana oli enemmän tunteella vedettäviä juttuja ja enemmän herkkyyttäkin. Vielä selvempää pesäeroa edellä mainittuun voi löytää lyriikoista, joiden suhteen rockmusiikki on tunnetusti kirjava jotain vanhaa, jotain uutta Jarkon mukaan AHOLAn periaatteena on yhdistää rockin aina yhtä olennainen menneisyys nykyaikaan. Sellaista täysillä vetämistä koko ajan. Jokainen soittaja tuo mukanaan uutta näkökulmaa ja otetta, mikä tekee AHOLAsta yhtyeen. Jarkko on tunnettu melkoisena äänijänteiden venyttelijänä, josta irtoaa jos jonkinlaista tulkintaa. Aluksi ideana oli tehdä selkeä rokkilevy, mutta ajan myötä myös rankempia elementtejä tuli mukaan kuin itsestään. Joitakin rokkipaloja laulaessa se meiningin välittyminen oli oleellisempaa kuin tekninen suoriutuminen. Stoneface vain vahvistaa tätä ajatusta, se kun on varsinkin Teräsbetoniin verrattuna vokaaleiltaan selvästi monipuolisempi levy. Tässä piilee meidän ja tällaisten bändien ero. Tyypit eivät tuo juttuja tähän päivään vaan apinoivat suoraan. Tämä kuuluu debyyttialbumilla sekä tietoisuutena rockin juurista että hyppysellisenä modernimpaa soundia. Tämän tiedostaen tuomme koko touhun nykyaikaan isolla soundilla ja monipuolisina biiseinä, joissa riittää kuultavaa vaativampaankin makuun. Minä ja Antti ollaan puhdasverisiä muusikoita, mutta rytmiryhmällä on oikeat ammatit, joista ne perkeleet saavat vielä kuukausiliksaakin! Nyt on sen verran ähky biisien kirjoittamisesta, että uuden musiikin sijaan keskitytään keikkailuun. Samassa saa huomata, että pois pudotettavia kappaleita olisi vaikea valikoida. Kestoa kertyy tunnin verran, ja tämän matkan varrelle mahtuu melkoisen monenlaisia kappaleita, jotka kaikki pelaavat lopulta hyvin yhteen. Joskus sanoTTavaa löyTyy enemmänkin." Nimi AHOLA viittaa suoraan nokkamieheen itseensä, mutta Jarkko korostaa välittömästi, että kyseessä on sooloprojektin sijaan ehta bändi, joka puhaltaa yhteen hiileen niin studiossa kuin lavallakin. Rock tuntuu olevan tällä hetkellä sikäli oudossa vaiheessa, että monesti siinä tartutaan menneisyyteen ja tehdään vain pastisseja eri tyyleistä. Biisejä kertyi vuosien varrella aika läjä, ja niitä ei ole tehty mitään erityistä kokonaisuutta silmällä pitäen. Rockmusiikkia ei olisi olemassa ilman sen kulta-aikoja, jolloin tehtiin kaikki se, mitä tehdään nykyäänkin rockin parissa: riffit, rytmi, asenne ja energia yhdistettynä voimakkaisiin biiseihin. Oli melkoinen helpotus kuulla valmiit biisit ja todeta, että kokonaisuus ei ole liian hajanainen. Se on vaan niin hemmetin hienoa, kun biisit heräävät eloon oikeiden ihmisten soittamina. Teräsbetoni on ollut hieno alusta äänen testaamiselle ja siellä on ollut mahdollisuuksia kokeilla vaikka mitä, mutta kieltämättä homman nimi on ollut pääsääntöisesti hevivokalisointi, joka on joskus vähän rajoittavaa. Olen usein huomannut, että mitä tahansa teenkin, sieltä paistaa läpi se oma kädenjälki
Arvostan showmeininkiä, mutta en hyvän biisimateriaalin kustannuksella. Soundgardenin paluu tuntuu jotenkin oudolta liikkeeltä, mutta odotan kyllä erittäin suurella mielenkiinnolla, miltä lopputulos kuulostaa!. Iän myötä sitä on nähnyt elämää ja siten peilannut kuulemaansa ja lukemaansa tekstiä. Me tehdään tätä eri periaatteella. Joskus sanottavaa löytyy enemmänkin. Aika monet omista vanhoista suosikeista ovat pysyneet läjässä pitkään. Suurimmat kokemukset tulevat nuoruudesta, jolloin löysi koko ajan jotain todella uutta ja hienoa. Viime aikoina olen kuitenkin diggaillut erityisesti hymyn huulille nostavaa Danko Jonesia, kitaristien joukosta Joe Bonamassaa, Black Country Communionia ja ehkäpä myös Mustachia, vaikka heidän uusin levynsä olikin pieni pettymys. Onhan noita tuttavuuksia tullut Spotifyn ansiosta enemmänkin. Monesti kukkoilut, taiteilijanimet ja rooliasut tulevat ensin musiikin laahatessa perässä, vaikka asian pitäisi olla juuri toisinpäin. En tiedä johtuuko se biiseistä vai Coverdalen uupuneesta soundista. Se on omalta osaltani ohjannut itseni kyseisiä herroja kuuntelemaan ja ottamaan vaikutteita heiltä siihen soundiin, josta minut nykyään tunnetaan. Niin erilaisia laulajia kuin joukosta löytyykin, näitä kaikkia yhdistää vähintään menestys. Nykyään lyriikat ovat todella iso juttu, vaikka lähestynkin niitä erittäin biisikohtaisesti. Samalla kertaa nousevat esille myös näiden nokkamiehien orkesterit Black Sabbathista Manowariin ja Deep Purplesta Queensrÿcheen. Miten on, Jarkko, onko rokkikukkoilu ja -patsastelu kokenut jonkinlaisen inflaation, kun joka toisessa bändissä pyöritetään jos jonkinlaista sirkusta. Stonefacellä liikutaan aika pitkälti ehtymättömän ihmissuhdekaivon äärellä, mutta mukana on kevyempääkin lyriikkaa. Legendat kaiken takana AHOLA alleviivaa sitä, että bändissä on tärkeintä aitous ja tunne turhan poseeraamisen jäädessä suosiolla muille. Rokkikukkoilussa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta siitä ei pidä lähteä liikkeelle. On levyjä, joilla sanat tuntuvat olevan mukana vain pakosta, ja levyjä, joilla sanoitukset muodostavat koko levyn selkärangan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana reunionit ovat tulleet rockmaailmassa yhä tutummaksi ilmiöksi. Jarkko myöntää, että onnistuneiden paluiden keksiminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi tehtäväksi, mutta lopulta kiikarissa on ainakin yksi toivottu sellainen. Kun Jarkko mainitsee ikisuosikkeinaan klassikkoa toisen perään, se pistää miettimään, tuleeko niitä tajunnanräjäyttäviä levyjä vastaan nykyaikana enää lainkaan. Jarkko nostaa rockhistoriasta suosikkilaulajiensa joukkoon ainakin Glenn Hughesin, Eric Adamsin, Ronnie James Dion, David Coverdalen ja Freddie Mercuryn. Vähän pelkään, että tajunnanräjäytysten ajat ovat ohitse. Sanoitukset on kyllä vaikea laji. Hahmoinahan nämä tyypit ovat aika erilaisia. Joku Whitesnake on tavallaan palannut parikin kertaa, mutta nämä viimeiset levyt ovat olleet jotenkin hengettömiä. Esimerkiksi Coverdale on vanha rokkikukko, joka tekee homman vakuuttavasti menemättä kuitenkaan ylitse. Näiden kavereiden suhteen ei ole myöskään ollut haitaksi, että he kaikki ovat laulaneet helvetin hyvillä levyillä. Oma arvostukseni lyriikoita kohtaan alkoi kasvaa vasta sitten, kun aloin niitä itse väsätä. Dio puolestaan oli herrasmies, joka sattui laulamaan helvetin voimakkaalla soundilla. Jarkko myöntää korostaneensa joskus kuuntelijana enemmän musiikillista osuutta. laji. Joskus on vain kiva todeta, että nyt on bileet ja tämä rokki on ihan vitun kovaa musiikkia. Kaikilla on tunnistettava ja vahva ääni
Tuntuu suorastaan kiroukselta tai huonolta läpältä, että kaikki pitävät aina edellistä levyämme uutta parempana. Mahtaisiko olla jopa näin, että Fernando joukkoineen on kyllästynyt jatkuvaan synkistelyyn ja goottiromantiikkaan. Päätänkin heti alkuun sohaista tikulla ampiaispesää ja kerron rehellisesti yhtyeen karismaattiselle ja syvä-ääniselle keulakuvalle Fernando Ribeirolle edeltävän Night Eternalin olevan mielestäni parempi levy. Ajan ja ikääntymisen myötä asioista muodostuu selkeämpiä. Levy on suunnitellusti yhden cd:n, Alpha Noirin mittainen, mutta saatavilla on myös erikoispainos, jonka oheen on liitetty Omega White -bonuslevy. Olemme iloisia, että ihmiset kiinnittävät huomiota tekemisiimme, mutta alusta lähtien, aina Wolfheartista saakka, porukka on yrittänyt kaikin keinoin saada meidät loukkaantuneiksi tai soittamaan juuri sellaista musiikkia kuin he itse haluaisivat meidän soittavan. Ihmiset rakastavat näitä bändejä vilpittömästi, kuten toivon jonkun rakastavan myös meitä. Monet bändit voivat julkaista mitä paskaa tahansa ja se on kuulijoiden mielestä automaattisesti puhdasta kultaa! Meidän kohdallamme asia ei ole koskaan ollut näin, mutta emme ole myöskään koskaan jämähtäneet paikoillemme tai pysytelleet tiukasti mukavuusalueellamme. Toimittajan korviin kantautui levyistä ainoastaan Alpha Noir, joka on soundinsa puolesta hieman paria edellislevyä monipuolisempi, eläväisempi ja raikkaampi. Tällä kertaa käsillä on uusi levykokonaisuus, yhtyeen kymmenes täyspitkä levy Alpha Noir/Omega White. Saamme kuitenkin enimmäkseen osaksemme varautuneisuutta, jonkin verran kiinnostusta, mutta emme koskaan tarpeeksi luottamusta. Vaikka tuntuu mahtavalta julkaista uuden levyn kaltainen monipuolinen ja eläväinen levy, tulemme aina olemaan menneisyytemme vankeja. Voisin tietysti jauhaa ummet ja lammet siitä, kuinka halusimme tehdä asiat rauhassa, kaivaa esiin inspiraatiomme ja luovuutemme, mutta, rehellisesti, olen aika väsynyt kertomaan kerta toisensa jälkeen syviä ja odotetunlaisia analyysejä levyistämme, joihin itse olemme tyytyväisiä. Biisejä hiottiin kauan ja huolellisesti, mukana on mahtavia riffejä, 26 inferno. Ehkä olemme ikuisesti tuomittuja takautuvaan menestykseen. Joskus tämän asian kertominen saattaisi jopa auttaa bändiä, mutta silloin se jätetään tietysti kertomatta. En yritä tietoisesti pyrkiä eroon luokitteluista tai kliseistä, sillä itse asiassa jopa pidän siitä, että meitä kutsutaan goottimetallibändiksi! Minullahan on edelleen pitkät hiukset, käytän kajalia ja kuuntelen usein Sisters of Mercyä, joten en ole todellakaan kyllästynyt tähän Baudelairepunaviiniromantiikka-juttuun, koska tällainen minä vain olen. Kuka tietää. kaksikymmenTä vuoTTa siTTen ensirääkäisynsä pääsTänyT Moonspell on kulkenuT läpi monivaiheisen uran Ja pysyTellyT TiukasTi porTugalilaisen meTallimusiikin keulakuvana. Olen toki kanssasi samaa mieltä, että Night Eternal on loistava levy. Suunnittelimme kuitenkin Alpha/Omegasta tähän saakka täydellisimmän Moonspell-kokonaisuuden, se on oikeastaan ainoa asia, mitä voin levystä sanoa. Olen sinut itseni kanssa, ja tämä näkyy hyvin uuden levykaksikon sanoituksissa. Ehkä seuraavan julkaisumme aikana Alpha/Omega on mestariteos. Jokaisella on ristinsä kannettavanaan ja ehkä tämä on juuri meidän ristimme. bändi saa kuiTenkin harvoin ansaiTsemaansa TunnusTusTa Ja TieTää syyn Tähän. ikuinen romantikko Moonspell on todellakin kokenut urallaan monia eri vaiheita, ja myös uusi levy lyö pari uutta korttia pöytään. TeksTi joni juutilainen i kuvaT paula MoReia i www.Myspace.coM/Moonspell maineTTaan SuuReMPi u ran alkuhetkien tummanpuhuvat ja vihaiset pienjulkaisut, intohimoa ja raakuutta tihkunut debyyttialbumi Wolfheart (1995), bändin pienimuotoisen läpilyönnin varmistaneen Opium-hittibiisin sisältänyt Irreligious (1996), kokeilullinen The Butterfly Effect (1999) ja melkoiseksi hittikimaraksi osoittautunut Night Eternal (2008) ovat kaikki päteviä esimerkkejä Moonspellin oivasta muuntautumiskyvystä. Ihmiset joko pitävät niistä tai sitten eivät, ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Kun teimme Alpha/Omegaa, olimme varmoja, että levystä tulee tarttuvin levymme tähän mennessä. Moonspellin kanssa on aina hankalaa, koska emme ole tasainen ja "luotettava" bändi, kuten esimerkiksi Edguy, Amon Amarth tai Arch Enemy
Myös sanoituksissa on käsitelty elämän eri ääripäitä ja niiden suhdetta toisiinsa, lähinnä perinteistä suhdetta elämän ja kuoleman välillä. Omega on tunnelmallinen ja kokeilullinen levy, jolta löytyy tarttuvuutta ja tiettyä vapaamielistä tummaa rockhenkeä, jota rakastamme Moonspellissä. Aihe jaksaa kiinnostaa edelleen Ribeiroa, mikä ilmenee jo pelkästään tuoreen levykaksikon nimeä vilkaisemalla. Vakavasti puhuen, Omega on Alphan musiikillinen kaksonen mutta luonteeltaan täysin erilainen. Bändissä soittaminen antaa ihmiselle tiettyjä mahdollisuuksia toteuttaa itseään, sanoitukset ovat minun alaani ja haluan keskittää aikani ja energiani niihin. Mielestäni levy toimii jo ensikuuntelulla, ja jos porukka tarvitsee useamman kuuntelun eikä viesti mene siltikään läpi, olen hieman huolissani. Omega-levy on kertoman mukaan hieman Alphaa pehmeämpää tavaraa. Olen usein kuvaillut levyä myös gladiaattoriteemalla: Alpha on kuin taisteluareena jolle astut, aistit hien, veren, kusen, kyyneleet ja toivot mielessäsi armahdusta. Jaoin sanoitukset kahtia: Alphalla ne kertovat oman maineensa puhdistamisesta, itsensä sekä rakkaittensa puolustamisesta ja vastuunottamisesta. Jos levystä käyttää sanaa pehmeä, lukijat ajattelevat, että olemme jotain vitun nynnyjä, Fernando hymähtää. Onko näin. Jonkin sellaisen kuunteleminen, joka ei iske tajuntaan heti ensimmäisellä kerralla, on ainoastaan ajanhaaskausta. Olen ehdottomasti sitä inferno "kUUnTelen mUsiikkiA päiViTTäin, mUTTA miTä TUlee rockiin jA meTAl liin, Mielestäni tilanne on huonoMpi kuin koskaan aieMMin." 27. Biisit kulkevat vahvasti Type O Negativen ja Sisters of Mercyn hengessä, ja olemme tahtoneet tehdä tällaisen levyn jo kauan aikaa, sillä olemme tehneet putkeen Memorialin (2006), Night Eternalin ja Alphan kaltaisia rankempia levyjä, joita dominoivat raskaat kitarat ja huutolaulu. Omega on puolestaan kuin eräänlainen hoitohuone, johon olen jättänyt kaiken suruni, ihmiset jotka ovat poistuneet elämästäni, salaiset toiveeni ja mietteeni. Tällaisten asioiden kanssa me perifeeriset valtiot Euroopassa joudumme tekemisiin päivittäin, aivan sama millainen historiamme, kulttuurimme, ilmastomme tai sijaintimme olisi. Se on ilmennyt erityisesti musiikissa, joka on paikoin ollut suhteellisen rankkaa ja pahaenteistä, paikoin taas höyhenenkevyttä ja unenomaista. Se fakta, että sanoitukset nivoutuvat aina noiden teemojen ympärille ainakin minun sanoitukseni. Vaikka ihmiset odottaisivat mitä, emme tule koskaan tekemään toista Irreligiousia vaikka niitäkin vaikutteita on kuultavissa erityisesti Omegalla. Taistelusta hoitoon Moonspell on ollut kautta uransa ääripäiden bändi. Sitten tajusimme, että tämä on se, mitä ME ajattelemme ja muut ovat tietysti taas eri mieltä. Levyn inspiraationa toimi tarina jenkkiläisestä jupista, joka niistää illan kokkelia nenäänsä ja palaa aamulla toimistolleen töihin luokittelemaan minun kotimaani paskaksi. Tämä johtaa kansallisen itsetunnon katoamiseen, porukka saa töistään kenkää ja kadottaa rakkauden kotimaahansa. Alphalla on vahva runollinen ilme, ja se on kuin huuto suoraan kohti kasvojasi. Mikäkö on kiehtovaa elämässä ja kuolemassa. hienoja kertosäkeitä ja selkeää kehitystä laulupuolella
Vastaaviin juttuihin tulee törmättyä aika usein. Kuinka on, Fernando, jaksaako muiden tekemä musiikki enää kiinnostaa sinua. En minä ainakaan, se on aivan varma. Välistä se kuulostaa Slayeriltä ja välistä puhtaalta gootilta. "daRk Metal ei ole huoli MattoMasti sutaistua Musiikkia, joka Miellyttää kaikkia. Esimerkiksi Orfeu Rebelden kautta opimme sen, kuinka tehdä toimivia kappaleita portugaliksi, ja Alphalta löytyykin tämän seurauksena biisi Em Nome Do Medo. Dark metal on juuri tätä! Se ei ole huolimattomasti sutaistua musiikkia, joka miellyttää kaikkia. Levy on raskas, pimeä, levoton, pelottava ja lovecraftiaaninen. Kyllä, ja jokainen projektini on tuonut jotain lisää omaan taiteeseeni ja elämääni. Odotan myös uutta Katatonian levyä, joka tulee olemaan takuulla loistava, kuten myös seuraava Triptykon. Pidätkö erilaisia bändiprojekteja tärkeänä taiteellisen luovuuden kannalta. Fernandolle dark metal on edelleen pyhä ja puhdas asia, jonka aitoudesta miehellä on oma vahva mielipiteensä. Olin esimerkiksi todella innoissani Ghostista; levyn kansikuva oli loistava, mukana oli mystiikkaa ja tietty yhteys Mercyful Fateen, mutta itse musiikki ei lopulta onnistunut vakuuttamaan aivan täysin. se on Täydellinen yhdisTelmä AsenneTTA jA TUnnelmAA, jA jUUri TäTä olemme yriTTäneeT hAkeA jokAisellA AlbUmillAmme." mieltä, että levy on enemmän kuin pelkkä bonus-cd; se on kuin kuun pimeä puoli ja tärkeä osa kokonaisuutta. Asennetta ja tunnelmaa Moonspell oli luomassa 1990-luvun alussa musiikkityyliä, jota myöhemmin alettiin kutsua dark metaliksi. En sitten tiedä, onko vika bändeissä vai minussa, mutta mieluiten palaan jo läpikotaisin tuntemani Mercyful Faten tuotannon pariin kerta toisensa jälkeen. Se on täydellinen yhdistelmä asennetta ja tunnelmaa, ja juuri tätä olemme yrittäneet hakea jokaisella albumillamme. Samoihin aikoihin tyylilajin edustajiksi laskettiin myös Samael ja Tiamat, jotka ovat nekin edelleen kuvioissa mukana ja luoneet Moonspellin tapaan vahvat ja vaiherikkaat urat. Täytyy olla todella tietoinen mitä etsii ja löytää oikeat bändit kaiken turhan hypetyksen keskeltä. Olemme erittäin kiintyneitä bändiin ja mielestämme musiikkimme on ensisijaisesti taidetta, ei viihdettä. kiinni vanhassa Useat metallimuusikot julistavat kovaan ja jopa hivenen ylimieliseen ääneen, kuinka he eivät ole kiinnostuneet lainkaan musiikinkuuntelusta, ja jos he sattuvatkin jotain kuuntelemaan, soittimessa pyörähtelevät vanhat klassikkolevyt tai einiin-metallinen musiikki. Nämä voivat olla aika suuria sanoja, mutta haluan tuoda ihmisten tietoon, että Moonspell ei ole ainoastaan bändimme muusikoiden tunteiden ja ajatusten tulos, vaan heijastus kaikesta musiikista, kirjallisuudesta ja taiteesta, jota näemme jatkuvasti ympärillämme. Kuuntelen musiikkia päivittäin, mutta mitä tulee rockiin ja metalliin, mielestäni tilanne on huonompi kuin koskaan aiemmin. Projekti jäi yhden levyn mittaiseksi, mutta tällä hetkellä Ribeiro ja kitaristi Pedro Paixao vaikuttavat myös Orfeu Rebelde -nimisessä vaihtoehtometallibändissä. Minulle dark metalin kulmakivi on Tiamatin Cloudsin ja Wildhoneyn sekä Samaelin Ceremony of Oppositesin ohella Nephilimin Zoon, joka toimii edelleen suurena inspiraationa Moonspellille. Useimmat keskustelumme bändin sisällä käsittelevät tätä aihetta, ja näemme Moonspellin yhtyeenä, jolla on muutakin merkitystä kuin lähteä kiertueelle bailaamaan. Ostin toki Opethin uusimman levyn ja diggailin siitä todella paljon, heidän musiikkinsa on lähellä sydäntäni. Olin todella vakuuttunut myös Skeletonwitchin ja portugalilaisen The Firstbornin viimeisimmistä levyistä, mutta nuokin bändit ovat olleet olemassa jo kauemman aikaa, joten varsinaisesti mitään uutta mielenkiintoista ei ole tullut vastaan. Tämä suosittu gootti- dark metal naislaulajilla ei ole koskaan kyennyt vakuuttamaan minua, sillä vaikka siinä on hyviä piirteitä, siitä on tullut ennalta arvattavaa ja taiteellisesti tyhjää. Metallin ulkopuolelta Black Mountain, Shearwater ja Mark Lanegan ovat soineet paljon. Se menee yleisölle hyvin läpi, sillä kuka mies voisi haastaa jonkun kauniin blondin tai punapään laulamassa metallia. Vuonna 1998 Moonspellin okkultistinen, pimeä ja väkivaltainen sivuraide Dæmonarch julkaisi Hermeticum-levyn, joka sai hyvän vastaanoton erityisesti pahaan goottiähkyyn turtuneilta vanhemman polven Moonspell-faneilta. Ehkä vanhat bändit ja levyt ovat vain yksinkertaisesti parempia. 28 inferno
PlayStation, PS3, PlayStation Network and the PS Family logo are trademarks or registered trademarks of Sony Computer Entertainment Inc. EA and the EA logo are trademarks of Electronic Arts Inc. © 2012 EA International (Studio and Publishing) Ltd. Mass Effect, Mass Effect logo, BioWare and BioWare logo are trademarks of EA International (Studio and Publishing) Ltd. KINECT, Xbox, Xbox 360, Xbox LIVE, and the Xbox logos are trademarks of the Microsoft group of companiesand are used under license from Microsoft. All other trademarks are the property of their respective owners.
Vertai-. Debyyttilevy The Treachery of Senses osoittaa, että Oddland on todellakin tosissaan. Tuntuu, että meidän on nyt pakko hilata bändi seuraavalle tasolle, laulaja-kitaristi Sakari Ojanen sanoo. The Treachery of senses on niin väkevä debyyTTi, eTTä se nosTaa oddlandin suoraan progemeTallin mesTaruussarJaan. v uosi sitten levy-yhtiö Century Media järjesti Suomi Metal Star -kilpailun, jonka tavoitteena oli nimensä mukaisesti etsiä suomalaisesta metalliskenestä yksi tulevaisuuden nimi. Tuntuu, että se aiheuttaa vähän hämmennystäkin. Bändi keittää progen, metallin ja jonkinlaisen alternativen aineksista äärimmäisen maukkaan sopan. Lavallakin nelikko vaikutti viihtyvän. Meidän kaikkien asenne on muuttunut. Oddland voitti kisan oikeutetusti, koska se oli finalisteista eniten valmis. Palkintona oli luonnollisesti levytyssopimus Century Medialle. Soittotaidot kävivät selväksi jo kisafinaalissa, mutta bändillä on myös kyky tehdä komeasti kasvavia biisejä. Kilpailun voitti progehenkistä metallia soittava Oddland. Henkistä kasvua oli selvästi tapahtunut. Oddlandia on vaikea lokeroida. Meistä on tullut tarkempia ja ollaan vielä enemmän tosissamme kuin aiemmin, basisti Joni Palmroth jatkaa. Olin paikalla, kun finaali käytiin Finnish Metal Expossa. Se on hyvä, ettei olla ihan tusinabändi jostain tietystä genrestä. Bändillä oli sekä taitoa että näkemystä. Oddland oli keikalla sama bändi, mutta sittenkin eri. Itsevarmuus oli kasvanut, läsnäolo rennompaa ja soitto vielä parempaa. TeksTi vilho Rajala i kuva jaRno teRho i www.oddlandband.coM ovi UUTeen mAAilmAAn 30 inferno Turkulainen oddland voiTTi cenTury median bändikisan vuosi siTTen, muTTa sillä ei ole enää merkiTysTä. Tähän hommaan on tullut diilin jälkeen eri meininki. Kului vuosi ja tuli uusi FME
Palmroth haukkuu sen pystyyn. Century Media ei hellinyt Oddlandia valtavalla studiobudjetilla, vaan kaikesta piti säästää. Bändin jäsenet tuntevat toisensa hyvin. Palmroth muistaa, että mies tykästyi bändiin heti kun kuuli ensimmäisen biisin. Luulen, että sitä kuuntelee samanlaiset musiikinkuuntelijat kuin me itse ollaan. Hän olisi varmaan halunnut miksatakin levyn ja tehdä sen meidän kanssa alusta loppuun, mutta finanssiasiat eivät oikein kohdanneet, Ojanen sanoo. Jos yksikin jätkä ei ole varma, hierominen jatkuu. Siitä jäi sellainen olo, että halutaan olla parempia, basisti kertoo. 31. Tällä levyllä kaikki kertsit on nyt selkeitä kertsejä, Palmroth tuumaa. vain täydellinen kelpaa The Treachery of Sensesin kappaleet ovat peräisin debyyteille ominaisesti pitkältä ajalta. Varoitan Infernon lukijoita esimerkiksi Aisle of Arrayn kertosäkeestä. Koko nelikko on läsnä haastattelutilanteessa, kiitos nykytekniikan. Se tietenkin jännittää, diggaako tuosta nyt oikeasti kukaan. Oddland oli pitkään trio, mutta toinen kitaristi Poikonen on viihtynyt mukana vuodesta 2009. Viitasen mukaan bändi on hyvällä alulla sen kanssa. Käännekohta bändin uralla oli toinen demo Connection Critical Behind vuonna 2007. Seuraava levykin on jo pyörinyt mielessä. Oddlandin filosofiana on hieroa biisi-ideoita niin kauan, että kaikki ovat tyytyväisiä. Ei yllätä, että Oddland haluaa ennen kaikkea välttää jumiutumasta paikoilleen. Rumpuosuuksien kanssa oli paljon tuskaisempaa. Kai se oli joku merkki jostain, Palmroth arvelee. Seuraavana päivänä CM:ltä tuli ehdotus, että kelpaisiko hän miksaajaksi. luja tulee jostain grungejutuista djent-settiin, eikä me varmaan kuuluta niistä kumpaankaan, kitaristi Jussi Poikonen sanoo. "Meidän on nyt pakko hilaTa Tämä bändi seuraavalle Tasolle." - sakari oJanen Sakari Ojanen lähti demon jälkeen vuodeksi Espanjaan. Varsinkin Ojanen on tarkka siitä, että ideoiden pitää kuulostaa tuoreilta. Levyn komean kannen on tehnyt Elton Fernandez -niminen taiteilija, joka oli Viitasen löytö. Meillä oli yksi biisi, joka jätettiin tältä levyltä vielä pois. Oddland oli levynteossa jo ennen bändikisaa. Ojanen arvelee, että nyt kun yhtye pääsee tekemään biisejä alusta lähtien levykokonaisuus mielessään, tulevasta teoksesta tulee debyyttiä eheämpi. Bändi osaa loihtia biiseihinsä voimakkaita koukkuja, jotka tarraavat takaraivoon päiväkausiksi. Bändi tosin kiittelee, että lafka on tukenut sitä varsin kohtuullisesti siihen nähden kuinka tuntematon nimi on kyseessä. Bändi ei halua tehdä musiikkia, josta tulee sellainen olo, että se on tehty monta kertaa aiemminkin. Porukka ei ole vielä ehtinyt montaa haastattelua antaa. Yhtye on perustettu jo vuonna 2002. Kun me pystyttiin hinkkaamaan bassoja ja liidikitaroita himassa loputtomiin, niitä hinkattiin ihan viimeiseen deadlineen saakka, Palmroth kuvailee. Levyä nauhoitettiin paitsi Oittisen kanssa Fantom Studiolla, myös Oddland-miesten kotistudiossa. Jotenkin on helppo kuvitella, että sekä Oittinen että Swanö innostuvat juuri tämäntyylisestä kamasta. Rumpali Ville Viitanen sanoo, että taustalaulujen tekeminen oli hänen kannaltaan kaikkein miellyttävin kokemus. Rima oli äärimmäisen korkealla, mikä tarkoitti lukemattomia ottoja ja osuuksien perinpohjaista viilaamista. Tyylisuunnan löytymiseen kului vuosia, koska tällaista musiikkia ei noin vain sävelletä ja soiteta. Hän tuli vastaan Deviant Art -nettisivulla. On se nyt ihan sopuisaakin joskus, Ojanen virnistää. Mä luulen, että me halutaan säilyttää kokeilevuus, Poikonen arvelee. Biisintekovastuun kantavat Ojanen ja Viitanen, ja kritiikki on armotonta. Sehän oli meille ensin ihan läppä, että pitäiskö kysyä Swanö miksaamaan. Ja ketkä sen oikeastaan löytävät. Levyn miksasi Dan Swanö, joka antoi siitä ylistävän lausunnon levy-yhtiön markkinointikäyttöön. Biisintekoprosessi on hidas, koska rima on niin korkealla. Oddlandilla on eräs progemaailmassa harvinainen kyky. Kyllä mä uskon, että me vielä päästään Eurooppaan, Ojanen sanoo luottavaisena. Tuumaustauko tuli tarpeeseen, ja kun Ojanen palasi vuonna 2008, Oddland päätti ryhdistäytyä. Päätettiin kokeilla, saadaanko tästä oikeasti jotain kunnollista aikaan, Ojanen kuvaa. Bändillä on ollut pari viritystä jo ulkomaillekin, mutta ne ovat toistaiseksi menneet nurin. Ettei ole mitään genrerajoituksia, Palmroth arvelee. Me äänitettiin se kokonaan itse treeniksellä, eikä me silloin tajuttu äänitystyöstä mitään. Nöyryys on aina hieno piirre. inferno Tarpeellinen tuumaustauko Oddland vaikuttaa vilpittömältä bändiltä, jonka jokaisella jäsenellä on tärkeä rooli. Oddland kuulostaa raikkaalta, koska saman lajin uusia yrittäjiä on viime vuosina tullut todella vähän. Jäljellä on enää kysymys siitä, miten yleisö löytää The Treachery of Sensesin. Onneksi jätettiin, koska se oli vaikeampi kuin mikään levyn biiseistä. Joskus aiemmin Ville valitti aina kertseistä, kun se halusi, että ne olisi maailman isoimpia ja tarttuvimpia. Kun bändikisavoitto ja levydiili olivat plakkarissa, muun muassa Diablon ja Insomniumin kanssa hyvää työtä tehnyt Samu Oittinen otti yhteyttä Oddlandiin. Miehet ajattelevat ääneen, keskustelevat keskenään ja päivittävät omia näkemyksiään samalla kun puhuvat. Bändin jäsenet tunnistautuvat perfektionisteiksi, mikä kieltämättä välittyy levyltä. Kaikesta huolimatta bändi puhuu tulevaisuudesta varovaisesti. Infernossa toivotaan hartiavoimin, että kaikki tähtikuviot osuvat tämän bändin kanssa kohdalleen. Keikkasuunnitelmat ovat vielä levällään. Mä en oikein uskalla ajatella mitään, koska siinä alkaa helposti odottaa liikoja, Palmroth sanoo. Infinityniminen teos osui silmään ja lähetin sen sitten bändikavereille eteenpäin. Ei odotuksia Oddland on valmis valloittamaan maailman vahvempana kuin ehkä kukaan odotti. Se on pahimmillaan järkyttävää vääntämistä, vitullista tappelemista ja verisiä kompromisseja, Palmroth maalailee
TeksTi vilho Rajala i kUVA alex solca i www.killdevilhillMusic.coM pAnTerAn jA downin enTinen bAsisTi rex brown sAi pAri VUoTTA siTTen pUhelinsoiTon Vinny AppicelTA. Ei ole ihme, että Kill Devil Hillistä puhutaan superbändinä. 32 inferno. Nyt miestä halutaan jututtaa senkin edestä. Hän ei ollut Panterassa edes kolmanneksi kiinnostavin haastateltava, eikä sijoitus Downissakaan ollut tässä mielessä kummoinen. Appice hAlUsi brownin UUTeen bändiinsä nimelTä kill devil hill. RiFFiNJAMELODiAN R ex Brown, 47, ei ole mikään suupaltti. Vinny Appicen katalogiin kuuluvat Black Sabbath, Dio, Ozzy Osbourne ja Heaven & Hell. Kill Devil Hillissä soittavat Brownin lisäksi rumpali Vinny Appice, kitaristi Mark Zavon ja laulaja Dewey Bragg. Zavon ja Bragg ovat verraten tuntemattomia nimiä, mutta Appice ja Brown ovat metallimaailman raskasta sarjaa. Puheenaiheena on Kill Devil Hill, joka julkaisee debyyttilevyn piakkoin. En millään jaksaisi enää odottaa julkaisua! Meidän piti lykätä sitä pari kuukautta, kun piti äänittää vielä yksi biisi, Brown juttelee paksulla Teksas-aksentilla. VOiMAA Levy ilmestyy toukokuun lopussa. Rex Brownin cv:ssä komeilevat Pantera ja Down. Kenties mies ei ole oikein tottunut haastatteluihin
Meillä ei ole tarvetta elää menneisyydessä. Minulla ja hänellä on tietty yhteys, koska tulemme molemmat etelästä. Se on niin vahva, että se jopa paikoin kannattelee Kill Devil Hillin debyyttiä yksinään. Kill Devil Hill tosiaan nähtiin jo viime vuonna kiertueella Pohjois-Amerikassa. Kun Kill Devil Hillin levyä kuuntelee, on pakko ihmetellä, miten Bragg ei ole päässyt tätä ennen kunnon bändeihin. Helsinki, täältä tullaan! Puhdasta magiaa Kill Devil Hill oli alkujaan Appicen ja Zavonin yhteinen projekti. He ovat yhä bändin pääasiallinen biisintekijäkaksikko. Emme missään nimessä soita Panteran tai Sabbathin covereita. Zavon oli aiemmin tehnyt joitakin demoja Dewey Braggin kanssa. Dewey on todella lahjakas jätkä. Mies käväisi Pissing Razorsissa kymmenen vuotta sitten, mutta muuten on ollut hiljaista. Bändi on hiottu hyvään iskuun ja levy on hemmetin vahva, Brown kehuu. Vietin viime vuonna pitkiä aikoja Kaliforniassa ja teimme myös paljon keikkoja. Olemme käyttäneet paljon aikaa siihen, että meistä on tullut oikea bändi. Brown kehuu, kuinka kokoonpano on kuluneen puolentoista vuoden aikana hitsautunut yhteen ja muodostunut tiiviiksi jengiksi. Ensimmäisellä keikalla meillä oli vielä vähän pulaa omista biiseistä, joten soitimme Lady Evilin, koska se on minun suosikkibiisini. Alusta asti oli selvää, että nelikko ei halua ratsastaa menneisyyden menestyksellä. Se oli ainoa kerta. Kun Mark. Braggin ääni on nimittäin vahva. Vaikka KDH:n kalenterissa on tälläkin hetkellä vain jenkkikeikkoja, Brown lupaa tuoda ryhmän myös Eurooppaan ja Suomeen
Silloin ei ollut vain oikea aika. Olen edelleen hyvissä väleissä kaikkien muidenkin Down-jäsenten kanssa. Pyysin häntä kerran aiemmin yhteen projektiini soittamaan ja hän suostuikin, mutta se projekti ei koskaan lähtenyt toimimaan. Ne harvat, jotka ovat päässeet jo lukemaan otteita kirjasta, ovat kuulemma pitäneet sitä erittäin kiinnostavana ja vaikuttavana. Hän oli jo laulanut osan levyn biiseistä nauhalle ennen kuin keikkailimme, mutta halusi sitten itse vetää ne kiertueen jälkeen uusiksi. Olemme erittäin hyviä ystäviä. Suuri osa kamastahan kuulostaa aika 70-lukulaiselta, mutta uudella soundilla tietenkin. Tärkein syy Down-eroon oli nimenomaan Kill Devil Hill. Monen muun bändikaverinsa Anselmo on pystynyt ylipuhumaan selväksi. Mark keksi nimen. Basistin oman todistuksen mukaan hän on nyt kaikin puolin kunnossa eikä viinakaan ole ongelma. Minä en ole hermostuvaa tyyppiä. Olen tuntenut Vinnyn vuosikausia. Siihen me pyrimmekin. 34 inferno. Kirja ei ollut alun alkaen Brownin oma idea, vaan kustantajan. Hän luonnehtii bändiä musiikilliseksi matkaksi, jollaista ei ole kokenut aikoihin. Tapasimme jo joskus 1990-luvun alussa. Brownin ja Downin tiet erosivat vuosi sitten. Hän ei kuitenkaan halunnut hypätä kyytiin suin päin, koska tuoreessa muistissa oli aiempi epäonnistuminen. Basistin mukaan Bragg on kehittynyt Kill Devil Hillin aikana valtavasti. "olemme sopineeT philin (anselmo) kanssa, etteMMe puhu toisteMMe asioista enää Mitään julkisesti." soitti Vinnylle demoja, joilla Dewey lauloi, Vinny sanoi heti, että tämän jätkän me tarvitsemme, Brown kertoo. Jo neljä uutta biisiä on valmiina seuraavalle levylle. Anselmo kävi läpi rankan selkäleikkauksen vuonna 2005 ja jätti ryyppäämisen sikseen. Minä kyllä otin niihin kantaa ja niitä viilattiin paljon. Minun roolini on ollut aiemmissakin bändeissäni puuttua yksityiskohtiin. Kuten todettua, Brown ei Pantera-aikana juuri tehnyt haastatteluja ja oli muutenkin bändin hiljainen jätkä. Kiertäminen teki hänelle hyvää. En tiedä vielä sivumäärää, mutta varmaan se on 90 000 tai jotain, heh heh. Merirosvojen rommikätkö Kill Devil Hill on saanut puolessatoista vuodessa paljon aikaan. Olen kirjoittanut jälleen viimeiset kaksi viikkoa, joten pidän juuri nyt pientä breikkiä ja olen lasteni kanssa. Suurin osa biiseistä oli jo olemassa, kun Rex Brown liittyi mukaan. Merirosvot saivat Karibianmerellä brittiläisistä laivoista saaliiksi rommia, joka oli niin vahvaa, että sen sanottiin tappavan paholaisen. Olemme sopineet Philin kanssa, ettemme puhu toistemme asioista enää mitään julkisesti. Basistia ei kuulemma hermostuttanut edes ennen ensimmäistä keikkaa. Anselmo antoi basistin eron jälkeen amerikkalaiselle High Times -lehdelle haastattelun, jossa kertoi, että ainoa ongelma hänen ja Rex Brownin välillä on se, että Brown ei pysty lopettamaan juomista. Kirjaprojektista tuli kuulemma paljon isompi kuin hän alun perin luuli. Raskaimmillaan bändi jyräilee Panteran ja Sabbathin hengessä, mutta kevyimmillään yhtye kykenee yllättävän iisiin ja rentoon groovailuun. Ehdotuksen saatuaan hän ajatteli, että voisi kai niistä ajoista jotain kertoakin. Nyt Brown halusi käydä treenikämpillä soittamassa biisejä läpi porukalla ennen kuin teki mitään päätöksiä. Olen kirjoittanut kuin hullu, ja välillä pitää ottaa etäisyyttä, basisti sanoo. Yhtyeen taas nimi liittyy 1700-luvun merirosvoihin. Merirosvot kätkivät saaliin Kalifornian dyyneihin, joita sitten kutsuttiin nimellä Kill Devil Hill. Siellä on todella hyviä koukkuja ja melodioita, mutta myös erittäin vahvoja riffejä. Brownin mukaan yhtyeessä vallitsee terve itsevarmuus. Projekti sai alkunsa jo puolitoista vuotta sitten. Se oli aika siistiä. Siitä tulee Panteran tarina minun näkökulmastani. Se on kaikki totta, Brown painottaa. Brown tuli mukaan porukkaan vasta, kun kaikki muut jäsenet olivat jo koossa. Nelikko on nyt intoa ja luovuutta täynnä. Brownilta ilmestyy tänä vuonna kirja nimeltä Official Truth, 101 Proof: The Inside Story of Pantera. Brown sen sijaan sairastui vuonna 2009 haimatulehdukseen, ja Anselmo pelkäsi jutun mukaan, että Brown vielä kuolee viinaan. Brownin mukaan hänestä tuntuu siltä kuin Kill Devil Hillillä olisi jokin suurempi merkitys. Ilmestymisajankohta ei ole vielä selvillä, mutta materiaali alkaa olla kasassa. Se oli heti puhdasta magiaa! Oli helvetin siistiä tajuta, että tämä homma toimii. Olimme heti samalla aaltopituudella. Livenä KDH on basistin mukaan erittäin dynaaminen ryhmä. Appice lähetti hänelle nipun biisejä tsekattavaksi ja basisti innostui niistä heti. Olemme kiertäneet yhdessä ja tulleet aina hyvin toimeen. Me treenasimme paljon ja tiesimme, että tämä homma toimii. Panteran tarina kirjaksi Brownin pitkäaikaisin bändikaveri sekä Panterasta että Downista on Phil Anselmo
Työmoraali oli korkealla. Kappaleet mäjähtävät vasten naamataulua yksi toisensa jälkeen, aivan kuten levyn kansikuva demonstroi. Dimebag Darrellin riffikäsi oli tuohon aikaan maagisimmillaan. Me tiesimme mitä olimme tekemässä. Jos haluat kokeilla onneasi, lisätiedot ja ohjeet ovat osoitteessa panteramusicvideo.blogspot.com. EDGUY·TRIVIUM·BEHEMOTH·OVERKILL NAPALM DEATH·HATEBREED·SUICIDE SILENCE MOKOMA·INSOMNIUM·SAINT VITUS·ARCTURUS BARONESS·SWALLOW THE SUN·ANIMALS AS LEADERS LOCK UP·TEXTURES·SKELETONWITCH·SUIDAKRA PROFANE OMEN·THE MAN-EATING TREE AMORAL·METSATÖLL·HORNA DEMIGOD·A.R.G.·WINTERWOLF·VICTIMS·UNKIND·AFGRUND FINAL ASSAULT·FOR THE IMPERIUM·JESS & THE ANCIENT ONES CORPSESSED·INFERIA·VORUM·ONE MORNING LEFT BOB MALMSTRÖM·RAMIN KUNTOPOLKU LISÄÄ TULOSSA. WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI MEGADETH·MINISTRY LAMB OF GOD·APOCALYPTICA SONATA ARCTICA SABATON·EXODUS ENNAKKOLIPUN HINNAT: 3PV 115, 2PV 90, 1PV 65 (+ MAHD. Etenkin Phil Anselmon suoritus levyllä hakee yhä vertaistaan. Tiesimme, mihin suuntaan meidän piti musiikkiamme viedä. Emme antaneet minkään haitata bänditoimintaa. Brown kertoo, että bändi osasi odottaa haltioitunutta vastaanottoa. Levyn kovuuden ytimessä on timanttinen biisimateriaali. Olimme tehneet satoja keikkoja ja aistineet fanien reaktioita. VulgarDisplayofPowerjulkaistiin25.2.1992. Brownin mukaan Panteran elämä oli tuohon aikaan hullua, minkä voi päätellä myös Vulgar Video -tallenteelta (1993). Vulgar lisäsi tuntuvasti aggressiokierroksia kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä Cowboys from Hellistä. Oli ihan sama mitä teimme bändin ulkopuolella, mutta mikään ei saanut vaikuttaa bändiin negatiivisesti. Kaiken sekoilun keskellä koko nelikko halusi antaa musiikille ja bändille kaikkensa. Koko prosessi oli todella helppo. Piss ei oikein sopinut levylle, joten pilkoimme sen osiin ja käytimme palasia muualla, Brown muistelee. Vulgar Display of Powerista julkaistaan juhlapainos toukokuun puolivälissä. Me tiesimme, millainen levy meillä oli käsissä. Yleensähän kaikki aina sanovat, että hyvältä kuulostaa, mutta niiden jätkien leuat putosivat oikeasti lattiaan. Levylle tulee myös bonusbiisi, aikoinaan Vulgarin studiosessioissa hyllytetty Piss. Monta yksittäistä huippubiisiä kyllä saatiin, muttei enää yhtä vahvaa levykokonaisuutta. Se oli hyvin luovaa aikaa. Olimme Skid Row'n kanssa kiertueella ennen kuin Vulgar ilmestyi, ja muistan hyvin kun soitimme levyä heille. Vulgar oli Panteralta niin kova suoritus, että yhtä tasaisen tappavaan jälkeen se ei enää myöhemmillä levyillään pystynyt. Basisti toistaa kolmeen kertaan, kuinka Vulgar-kausi oli"hienoa aikaa". Pantera oli 1990-luvun alussa niin järjettömän kova bändi, että on taatusti ollut koko elämää määrittävä kokemus olla osana sitä. Olin unohtanut sen biisin ihan täysin! Me käytimme siitä ainakin yhtä riffiä myöhemmin. TOIMITUSKULUT) ENNAKKOLIPUT: TIKETTI & LIPPUPALVELU LIPUT PORTILTA: 3PV 130, 2PV 100 1PV 75 (MIKÄLI JÄLJELLÄ) 29.6.-1.7.2012 SUVILAHTI, HELSINKI · LIPUT MYYNNISSÄ NYT.. Seolihetiilmestyessäänmelkoinen menestyseikäoletähänpäiväänmennessä menettänyttippaakaantehoaan. PAnteRAn TäySOSUMASTA 20VUOTTA REx BROWN muistaa, että Panteralla oli kirkas näkemys siitä, millaisen levyn se halusi Vulgar Display of Powerista tehdä. Pissistä tehdään myös video, johon bändi on pyytänyt faneja lähettämään kuvamateriaalia
Myös Ouroborosin 36. Torsti teki tosin itsekin erittäin hyvää jälkeä, pisti Ouroborosiin aikaa ja vaivaa enemmän kuin tavallaan olis ehkä odottanutkaan, kosketinsoittaja Jukka Karinen kehuu Ouroborosin äänittänyttä ja miksannutta jyväskyläläisen Studio Audion Torsti Spoofia. Rukkaset kurkelan johannalta Ouroborosin synnyttäminen ei sujunut niin yksinkertaisesti kuin päälle päin voisi kuvitella. Ouroborosin tuotanto oli pitkälti meidän omissa käsissä, vaikka toki kuunneltiin vinkkejä, mitä Torsti äänitysvaiheessa antoi. Torsti vaati helvetin kovaa laatua, ja muun muassa bassoraidat jouduttiin vetämään uudestaan, koska hänen mukaansa ne eivät soineet kunnolla. Kappaleita sovitettiin hiukan lisää studiossa, mutta muuten tykitettiin suoraan, ja siksi se on ehkä Dialogia yhtenäisempi levy, arvelee Status Minorin perustaja, kitaristi Sami Saarinen. muTkia löyTyy enemmän Tai vähemmän molemmisTa. Ouroboros sävellettiin kertalaakista, kaikki oli uutta, biisit tehtiin tosi nopeassa tahdissa. Levyjä ilmaantuu markkinoille vuodessa vain muutamia, mutta niiden taso on yleensä pirun kova ja tarttuvuus huippuluokkaa. Samaan aikaan kuitenkin Status Minorin laulajalla Markku Kuikalla oli omat kiireensä Thaurorodin kanssa. Hyvästä esimerkistä käy tamperelainen, kohta kymmenen vuotta täyttävä Status Minor. TeksTi jaakko silvast i www.statusMinoR.coM pari sanaa rakkaudesTa inferno mikä olisikaan parempi aihe progemeTalliTeemalevylle kuin parisuhde. Dialogilla sekoitettiin päällekkäin paljon uutta ja vanhaa materiaalia. Sen vuonna 2009 julkaistu Dialog-debyytti herätteli isoja lupauksia sävellyksillään ja bändin soittotaidolla. Tamperelainen status MinoR TieTää, miTen Tehdään TarTTuvaa "salkkarimeTallia". P rogressiivinen melodinen metalli, nimenomaan puhtaasti laulettuna, on yksi matematiikkahevin alalajeista, jossa suomalaisedustus on harvassa. Levyn biisit olivat käytännössä valmiina ennen Dialogin ilmestymistä, ja nauhoitushommiin päästiin jo vuoden 2010 alkupuolella. Tuotannon tasossa oli toivomisen varaa, mutta sekin on ryhdistynyt uudella Ouroborosilla. Myös kakkoslätyn biisimateriaali on edeltäjäänsä iskevämpää. Jämäbiisejä, jotka tehtiin levylle tavallaan uudestaan
Jos tohon mennään, voidaan tehdä siitäkin jokin teema, Saarinen innostuu. itsekin yhtä vaikea Sami Saarisen mukaan Status Minorin progressiivisuus sai alkunsa genreen liittyvästä haasteellisuudesta. Meillä ei kai ollut nimeä riittävästi. Ouroborosin sanoittanut Karinen päätti kertoa yhden parisuhteen elinkaaren kerrankin syvällisesti alusta loppuun. Että biisi on biisi, eikä sinne lennosta vaihdu mitään ukkonooa-kohtia. Ovathan bändin etukirjaimet S ja M. Eihän Lionilla ole Suomessa mitään massiivista verkostoa, mutta jossain Japanissa meininki on ilmeisenkin hyvä, Saarinen arvelee. Onhan Dream Theater genren kovin bändi. Joko siihen omaan mahdottomuuteensa tai sitten musiikillisiin erimielisyyksiin. Mekin ehdittiin jonkin aikaa hakata päätä seinään, mutta jotain on saavutettu ja ylipäätään saatu matskua julki. Olen muuten piilotellut meidän lyriikoihin suoria Dream Theater -viittauksia, kuten heidän biisiensä nimiä. Kyllähän sitä parisuhderuikutusta on sanoituksissaan monella muullakin bändillä, tai ei oikeastaan muuta olekaan, mutta ei tällaista kokonaisuutta, Karinen pohtii. Vaikka eihän meidän musa edes ole enää tällä hetkellä niin progea. Sitten jutun ingressissä mainittuun parisuhdeteemaan. Meillä olis kyllä suunnitelmissa tehdä näitä lisää, tai itse asiassa kolmannen levyn eteen on jo jotain tehtykin, Saarinen valottaa. Mistähän muuten mahtaa johtua, että suomalainen prog metal -karsina on niinkin kapea. Pointti oli kuitenkin, että kerrankin käsittelisin aihetta oikein syvällisesti, koska siihen oli nyt aikaa koko levy yhden biisin sijasta, Karinen toteaa. meidän levyä olis saanut Alankomaista ihan kaupastakin. Kannujen taakse löydettiin Suomen tämän hetken yksi lahjakkaimmista ja työllistetyimmistä takojista, Rolf Pilve, ja bassoon Eero Pakkanen. Jos tykkäisin sarjasta, olisin tuosta kommentista ihan innoissani, Saarinen myöntää nauraen. Vaikka onhan ne hauskoja tietysti sellaisetkin kappaleet, Saarinen myöntää. Kyseltiin muidenkin yhtiöiden kiinnostusta, mutta Lionin diiliä parempaa ei muualta tarjottu. Se on varmaankin ainoa syy, miksi "jos olis sillä Meiningillä, eTTä TäsTä piTäisi saada elanTo, hoMMa loppuis ihan heti." potki itseään perseelle, että haluais soittaa samalla lailla ja olla yhtä vaikea (naurua). Niin, levykaupasta vai vaikkapa pornokaupasta. Eihän me tietoisesti ketään kopioida, mutta kaikki kuunnellut levyt jää aina alitajuntaan. Niitä voi kuunnellessa etsiä ja löytää, Karinen paljastaa. Sekä Saarinen että Karinen kertovat fanittavansa New Yorkin ukkojen tekemisiä. Hommaan tuhraantui aikaa useita kuukausia. Mietin, että vois kirjoittaa ja kuvata yhden parisuhteen elinkaaren. Mehän kyseltiin aika monia naislaulajia, ihan (Lacuna Coilin) Christina Scabbiaa myöten, ja aika isosta katraasta pääsimme lopulta valitsemaan. Anna löydettiin vahingon, tuurin ja yhteisen tutun kautta. Meillä ei ole todellakaan mikään kiire. Yhtyeen demovaihe oli päättynyt. Ouroborosilla jätettiin biiseistä pahimpia kohtia pois ja tehtiin niistä mukavampia soittaa. Seuraavan levyn kannessa onkin sitten piiska ja nahkalakki, Karinen virnuilee. Tai sitten niitä alkaa kyllästyttää se pään seinään hakkaaminen, kun ymmärtää, miten vaikeata tällaisella musalla on saada aikaiseksi yhtään mitään, Karinen näkee. Ratkaisuun ajoi hänen mukaansa kunnianhimo kirjoittaa teemalevy tässä vaiheessa omaa musiikillista uraa. Niin, voisiko tätä kuvailla nyt sitten "salkkarimetalliksi". Tehdään seuraavakin levy ihan rauhassa, vähemmän se silloin tuntuu pään seinään hakkaamiselta, Saarinen päättää. inferno Smell the Glove Sami Saarinen perusti Status Minorin vuonna 2002. naisvokaaliosuuksien esittäjää etsittiin kissojen ja koirien kanssa. En tosin edes katso sitä sarjaa, Karinen vastaa. Suomi ei ole muutenkaan paras maa tälle musalle. Varmaan molemmista. Johanna Kurkelaakin muuten kysyttiin, mutta se ei vastannut mitään. Kun meille tarjottiin diiliä Lionilta, mukaan tuli miehistönmuutoksia, ja mullakin oli kiireitä Thunderstonen kanssa, joten jouduttiin odottelemaan ensimmäistä levyä pari vuotta, Karinen selventää. En väitä, etteikö Salkkareissakin käytäis näitä juttuja oikein syvällisesti läpi. Jos hän nyt sattuu näkemään tämän haastattelun, niin Johanna, me ei enää tarvita sua, Karinen naureskelee. Nopeasti ympärille kasaantuivat kiipparisti Karinen ja laulaja Kuikka. Synnytystuskien helpotuttua bändi julkaisi ensimmäiset ep-äänitteensä vuosina 2006 ja 2007. Tämä on otettava sellaisena mukavana harrastuksena, jossa on jo päästy aika pitkälle. Voi kai sen niinkin sanoa (naurua). Tietysti jos löytyis joku iso lafka, joka haluais käyttää muskeleitaan, niin nykyinen yhtiö ei silloin olisi paras vaihtoehto, hän lisää. Lopulta bändi yhytti mukaan sveitsiläisen folk metal -yhtyeen Eluveitien Anna Murphyn. On niitä bändejä täälläkin, mutta ne ehtivät hajota ennen kuin mitään suurempaa tapahtuu. Progebändien musa kuulosti alkujaan siistiltä siksi, että se oli niin vaikeeta. En tosin tiedä, mistä kaupasta, Karinen jatkaa. Suomalaiset progebändit tekevät yleensä sen yksi kaksi levyä ja häviävät sitten. Euroopasta en sen tarkemmin tiedä, mutta olen kuullut, että 37. Niistä viimeisin, Blinded-single herätti Status Minorin levy-yhtiön, ahvenanmaalaisen Lion Musicin mielenkiinnon. Siinä voi sadetakkimies ostaa levyn epähuomiossa ihan senkin takia (naurua). Ouroboros heijastelee selkeitä kuulokuvia esimerkiksi genrelegenda Dream Theaterista. Alkuunsa mies jammaili kahdestaan bändistä sittemmin jo eronneen, nykyisin muun muassa Crystalicissa, A.R.G:ssa ja Corpsetissa vaikuttavan rumpali Timo Hanhijoen kanssa. Toivottavasti se nyt uppoaa mahdollisimman monelle ja joku jopa ajattelis, että hei, täähän voisi olla mun stoori. Jos olis sillä meiningillä, että tästä pitäisi saada elanto, homma loppuis ihan heti, Karinen uskoo
Paradise Lost näyttää Tragic Idolilla, että kolmastoistakin levy voi nousta tuotannon ykkösketjuun. Nick Holmes ja Greg Mackintosh halusivat, että levy kuulostaa Paradise Lostilta. TeksTi vilho Rajala i kUVAT paul haRRies i www.paRadiselost.co.uk 40 inferno. oman itsensä ytimessä Voiko bändi olla parhaimmillaan 24 vuotta perustamisensa jälkeen
inferno 41
"Halusin pureutua Paradise Lostin soundin ytimeen." - Greg Mackintosh 42 inferno
Kun kuuntele vanhaa metallia, kitarat täyttävät aina ne kohdat, joissa ei ole laulua. Century Median tiedotusta Suomessa hoitava Taija Holm tuo Nick Holmesille sen seitsemää sorttia minttupastilleja, mutta laulajan harmiksi brittiläistä Smint-merkkiä ei alepoista löydy. Niinpä hän ilmestyi paikalle joka päivä myöhemmin ja myöhemmin, laulaja hymyilee. Olimme miksausvaiheessa, kun Kreatorin Mille Petrozza tuli Fascination Streetille vetämään lauluja. Olen Helsingissä EMIlevy-yhtiön tiloissa Kaapelitehtaan vieressä. Koskettimien on käynyt vähän kuin naislaulun. Niin käy Nick Holmeskin, mutta hän ei vaikuta vanhentuneen 1990-luvun jälkeen lainkaan, ennen kuin panee silmälasit nenälleen. Kyse on siitä, että idoli on yleensä kunnioitettu hahmo, mutta kun pintaa vähän raaputtaa, sieltä paljastuu rumia asioita. Liidikitaraa riittää, ja Mackintoshilla on tunnetusti yksi maailman parhaista liidikitarasoundeista. Finnish Metal Expo alkaa huomenna, ja Paradise Lostin pääkaksikko on jo paikalla. Levyä kuunnellessani silmäilin sisäkantta ja mietin, että nämä jätkät ovat taatusti tosi kovia. Se on niin kova, että A-B-vertailu Draconian Timesin kanssa osoittaa sen painivan samassa sarjassa. Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, Holmes selittää. Nykytuottajat turvaavat mielellään selustansa ottamalla esimerkiksi kitaroista talteen pelkän signaalin re-amppausta varten. Bändi on nimittäin "palannut omalle tasolleen" jo monta kertaa 2000-luvulla. Palataan siihen absurdiuteen. Siinä se. Tuottaja Jens Bogren on tehnyt fantastista työtä. Sen bändi itsekin on saanut kokea, kuten pian käy ilmi. Se on tolkuttoman tyylikäs, painava ja ryhdikäs albumi, jolla yhtye kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään. Paradise Lost on tehnyt uuden levyn nimeltä Tragic Idol. Absurdiahan tämä on, eikä mitään muuta. Kun olin 13, ostin Draconian Timesin (1995) pelkästään The Last Timen kertosäkeen perusteella. Faith Divides Us, Death Unites Us -levyllä (2009) soitti vielä sessiomies Peter Damin, vaikka Erlandsson ehti liittyä bändiin ennen levyn julkaisua. Tragic Idol -nimi ei kuulemma viittaa kumpaankaan kaksikosta. Draconian Times on säilyttänyt näiden korvien välissä asemansa yhtenä kovimmista levyistä. Kolme tuntia aiemmin minä tein lähtöä tamperelaisessa huoneistossa, jonka seinällä killuu kehystetty Draconian Times -kansikuva. Myöhemmin sekin on osoittautunut kelpo teokseksi. Nimi on ollut olemassa reilusti yli vuoden. Vaikutelma korostui Gregor Mackintoshin kohdalla, mutta tietenkin myös Nick Holmesin hahmosta välittyi aikamoista karismaa. Greg Mackintosh on pitkän tukkansa kanssa yhtä vaikuttava hahmo kuin aina. Tragic Idol on ensimmäinen PL-kiekko, jolla Adrian Erlandsson soittaa rumpuja. One Second (1997) puolestaan oli ilmestyessään kenties suurin koskaan kokemani musiikillinen pettymys. Parran harmaantuminen paljastaa, että mies käy jo viidettäkymmenettä. Näiden päätösten seurauksena Tragic Idol kuulostaa niin täysiverisesti Paradise Lostilta, että sitä tekee mieli kuunnella käsi lipassa kunniaa tehden. Holmes jatkaa, että viime numerossa haastateltu Bogren on rock'n'rollin vastakohta, koska hän suhtautuu tuotantotyöhön kuin normaaliin päiväduuniin. Kun Greg Mackintosh kavereineen julkaisi viime vuonna mahtavan Vallenfyre-levyn, tuntui ettei Paradise Lost voi millään yltää yhtä jylhiin fiiliksiin. Kyllä hän sen lopulta taisi ymmärtää, kitaristi virnistää. Adrian odotti tämän levyn tekemistä varmaan kaikkein eniten, Holmes kertoo. koskettimet hiiteen Jos ollaan ihan rehellisiä, minulla ei ollut Tragic Idolille kovin suuria odotuksia. Kitara- ja laulumelodiat kantavat vastuun Tragic Idolin syvästä fiiliksestä, mutta avausbiisi Solitary Onessa kuullaan vienoa pimputustakin. Bändin piti ensin vakuutella häntä omista visioistaan. Kappas, tämähän kuulostaa... Halusin pureutua Paradise Lostin soundin ytimeen ja tehdä levylle kunnon kitarasovitukset, Mackintosh kertoo. 1980-luvulla naislaulu kuulosti metallissa mahtavalta, mutta nykyään kaikki käyttävät sitä, Holmes säestää. Me olemme vain traagisia, Mackintosh lohkaisee. Tuli helmikuu 2012 ja Tragic Idolista tarjottiin ensimmäisiä kuulokuvia. Holmesin suorituksessa on enemmän fiilistä kuin aikoihin. Hän vihasi aloittaa aamukymmeneltä. Jo kuuntelu numero yksi sai veren kiertämään. Paradise Lostin paluu, osa 5 Vaikka tunne on aito ja rehellinen, tuntuu hiukan typerältä hehkuttaa jälleen Paradise Lostin uutta levyä. Muutama hyvä biisi, kiva tuotanto, Nick Holmesilta vähän väkinäinen laulusuoritus. Tässä ne kovat jätkät nyt istuvat ilmielävinä. En halunnut koskettimia uudelle levylle ollenkaan, koska olimme jo vieneet sen homman niin pitkälle kuin pystymme, Mackintosh sanoo. Mackintosh kielsi tämän Bogrenilta, koska halusi purkkiin vain aidon suorituksen. Tai miten sen nyt ottaa. inferno 43. Synkkää ja raskasta metallia tavalla, jonka vain tämä bändi osaa. Paradise Lostilta! Eikä tippaakaan väkinäiseltä, ei edes Nick Holmes! Levylle ei ole väännetty mitään instant-hittejä, vaan vahvoja ja tarkoin mietittyjä sävellyksiä
Monilla suilla todisteltiin, kuinka nyt kuulostaa niin Paradise Lostilta, että! Levy onkin vahvempaa tekoa kuin edeltäjänsä ja sisältää muutaman tähtihetken, mutta pramea samettikotelokaan ei auta nostamaan sitä klassikkosarjaan. Hänen mukaansa bändi keskittyi sillä biisinte-. Bändi sai kyytiin taitavan kaverin nimeltä Lee Morris, joka viihtyi porukassa kahdeksan vuotta. Jostakin syystä tulee mieleen, että Mackintoshin Vallenfyre-kokemus olisi ollut osaltaan vaikuttamassa Tragic Idolin ryhdikkääseen ilmeeseen. Bändi ja tuottaja Rhys Fulber olivat vähän umpikujassa sen kanssa, ja Fraser pelasti tilanteen. In Requiem (2007) oli ilmestymisensä aikaan PL:n lupaavin levy 1990-luvun jälkeen. Niinpä Tragic Idol pääsi iskemään täydellä voimalla pimeästä kulmasta. Vuoden 2005 Paradise Lost antoi aluksi ymmärtää suuria, mutta jäi lopulta alaviitteeksi. Kun he kuulivat että soitamme levyn, he ostivat heti lipun, Mackintosh ihmettelee. 44 inferno Tunnen paljon ikäisiämme ihmisiä, joihin Metallican Master of Puppets (1986) on tehnyt samanlaisen vaikutuksen. Studiossa hän viihtyi. Tuottaja Simon Efemey joi iltaisin kanssamme muutaman kaljan ja saimme viettää studiossa niin paljon aikaa kuin halusimme. Holmesin mielestä MTV:n Headbanger's Ball -ohjelmalla oli tähän aivan ratkaiseva vaikutus. Nick Holmesin otsa kurtistuu yhä, kun puheeksi tulee Host-levy. Sen jälkeen oli helpompi keskittyä Paradise Lostin ydinsoundiin. Se oli vain pakko tehdä, Holmes sanoo. Kuolinvuoteellaan ihminen on rehellisimmillään. Paradise Lostista tuntui Draconian Timesin jälkeen siltä, että tämä metallihomma on nähty. Mackintoshin mukaan se vaikutti korkeintaan epäsuorasti. Silloin musiikkiteollisuudella oli vielä rahaa. Sekä biisi että video uppoavat suoraan selkäpiihin ja hermokeskuksiin. Faith Divides Us, Death Unites Us ennemmin laski laatukäyrää kuin nosti sitä, vaikka silläkin on paljon ymmärtäjiä. Uuden levyn kantavana teemana on rehellisyys. On tietenkin siistiä, että meidänkin levymme on voinut olla niin tärkeä, Holmes jatkaa. Keikoille tuli jotain pankkiireja, jotka sanoivat, etteivät he ole kuunnelleet Paradise Lostia tai edes metallia sen levyn jälkeen. Myös Holmes nostaa sen yhdeksi suosikeistaan. Pohjatyö DT:n menestykselle oli tietenkin tehty jo Iconilla (1993). Se oli aikaa ennen internetiä, joten jos pääsit telkkariin, pääsit kaikkialle. Minä en usko katumukseen, mutta jos minua joku asia vaivaa, se on se, etten ollut kotona tarpeeksi kun lapsi oli pieni, Mackintosh sanoo. Se sai paljon huomiota siksi, että se oli meiltä selkeä paluu metallimusiikkiin. Draconian Timesin menestys oli kitaristin mukaan ennen kaikkea ajoituskysymys. Sitä luulisi, että jotkut asiat jäävät lapsuuteen, mutta eivät ne jää, Holmes tuumaa. Ennen ei ollut nettiä Viime vuonna Paradise Lost juhlisti Draconian Times -levyään näyttävästi kiertueella ja juhlajulkaisulla. Holmes ja Mackintosh yllättyivät siitä, kuinka keskeinen ja jopa ainutkertainen levy DT on monille ollut. In Requiem on paljon riffipainotteisempi levy, Mackintosh analysoi. Joidenkin mielestä jo Symbol of Life oli metallia, mutta eihän se ole. Ennen Erlandssonia bändissä soitti Jeff Singer, joka jätti homman lastensa takia. Minun elämässäni ei ole ollut montaa yhtä kamalaa asiaa. Se auttoi minua ymmärtämään sen, millaisia vaikutteita Paradise Lostissa ei pidä olla. Kiertäminen ahdisti Mackintoshia niihin aikoihin, koska hänellä oli kotona pieni lapsi. Muistan, kun olimme Ruotsissa soittamassa ja yhtäkkiä biisi vain pysähtyi täyteen hiljaisuuteen, Mackintosh jatkaa. One Secondilla (1997) lähdettiin elektroniselle tielle, jolla päädyttiin paljon pitemmälle kuin kukaan arvasi. Pieni pala tähteyttä Holmes ja Mackintosh puhuvat urastaan rehelliseen sävyyn, vailla kaunistelua, katumusta tai katkeruutta. Kitaristi antaa levyn hyvästä soundista krediittiä miksaaja Mike Fraserille. Holmes muistaa, että studiolla oli tenniskenttä ja uima-allas. Koskaan ei voinut tietää, kuinka paljon keikoille tulisi väkeä. Kun esimerkiksi Puolassa oli yhtäkkiä 3000 ihmistä, olihan se aikamoinen yllätys, Mackintosh muistelee. On kumma juttu, miten paljon artistit antavat arvoa klassikkolevyjensä ajoitukselle. Tragic Idolin ensimmäinen videobiisi on nimeltään Honesty in Death. Iconin biisit soivat siinä jatkuvasti. Fanit ja mediakin tyrmäsivät Hostin (1999) elektronisen popin täysin, joten bändi palasi vähin äänin kitaramusiikin pariin. Believe in Nothing (2001) on tuskin kenenkään mielestä kovin hyvä levy, mutta Symbol of Life (2002) on monelle merkittävä teos. Paradise Lost on etsinyt itseään uransa varrella odottamattomista paikoista. Se on varmaan jaloin mahdollinen syy lähteä bändistä. Viime numerossahan Meshuggahin Tomas Haake arveli, että Destroy Erase Improve (1995) ilmestyi juuri oikeaan aikaan. Epärehellisyys opitaan jo hiekkalaatikolla, ja olen huomannut, että maailma on oikeastaan vain iso hiekkalaatikko. Keikkailu oli Mattille liikaa, koska hän ei kestänyt paineita. Draconian Timesia edelsi yksi bändin vaikeimmista paikoista koskaan, nimittäin alkuperäisrumpali Matthew Archerin erottaminen. Kaksikon mukaan alkuperäisen Draconian Timesin tekeminen oli hauskaa
"Epärehellisyys opitaan jo hiekkalaatikolla, ja olen huomannut, että maailma on oikeastaan vain iso hiekkalaatikko." - Nick Holmes inferno 45
Kansikuva näkyy joka paikassa, keikkajulisteissa, taustalakanoissa ja tietenkin T-paidoissa, Holmes jatkaa. Olin niihin aikoihin aivan täysi kusipää, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään. Kun lähdimme EMI:ltä, olimme yhtiölle velkaa kolme miljoonaa Saksan markkaa. Levy miksattiin uusiksi kolme kertaa, koska bändi tai levy-yhtiö kumpikaan ei tiennyt, mitä tässä nyt oikein haetaan. Vaikka olisin käyttäytynyt kuinka huonosti, kaikki olivat seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut! Siinä vaiheessa kun asiat alkoivat mennä huonosti, ihmiset yhtäkkiä katosivat ja jäljelle jäivät vain oikeat ystävät. 46 inferno Kaiken tämän seurauksena bändi oli Believe in Nothingin aikaan sekaisin kuin seinäkello. Mackintosh kertoo, ettei bändi välittänyt levyn huonosta vastaanotosta lainkaan sen ilmestymisen aikaan. koon paljon enemmän kuin yleensä ja levyllä on muutama kaikkien aikojen PL-biisi. Jos siis unohdetaan tämä heavy metal -kuvio ja ajatellaan vain biisejä. Kansikuvaksi tuli lopulta poikkileikkaus minun päästäni, Holmes heittää. Kai se nyt hiukan kuuppaa sekoittaa, kun kaikki tulee kuin manulle illallinen. Tiedä vaikka myös Tragic Idolin kansi päätyisi vielä roikkumaan kämppäni seinälle.. Olemme saaneet liian monta ehdotusta, jotka saavat ajattelemaan, että koiranikin pystyisi parempaan! Valnoir oli Century Median Jens Prüterin ehdotus. Kansikuva pomppaa kolmen edellisen PL-levyn yhtenäisestä tyylistä komealla tavalla edukseen. Paikka oli täynnä indiejätkiä, eikä meitä edes kiinnostanut kuunnella. Kansikuvista puheen ollen, Tragic Idolin kannen on taiteillut pariisilainen Valnoir, joka on viime vuosina työskennellyt Alcestin, Ulverin ja Laibachin kanssa. Tajusimme, että olimme väärässä porukassa, koska Hostista huolimatta olimme yhä metallijätkiä, Holmes jatkaa. Laulajan mukaan kliseet rocktähteydestä pitivät hänen kohdallaan paikkansa. Ne olivat outoja aikoja. Tiesimme, ettei se varmaan hirveän hyvin läpi mene, mutta oli kieltämättä yllätys, ettei se mennyt juuri ollenkaan. Vaikka sinun sukupolvesi on varmaan viimeinen, joka yhdistää kansikuvan ja musiikin tiiviisti toisiinsa, kansitaiteella on yhä paljon merkitystä, Mackintosh sanoo. Krapula seurasi vasta pari vuotta sen jälkeen. Holmesin mukaan bändi on kyllästynyt tekemään töitä silkkaa bulkkia suoltavien firmojen kanssa. Tiesimme jollain tavalla, ettei se elämä kauaa kestäisi. Me olimme vieläkin krapulassa Hostista. Hostin aikaan bändillä oli sopimus EMI:n kanssa ja miehet pääsivät maistamaan isoja ympyröitä. Sen myös kuulee. Mehän olimme isolla lafkalla! Joimme joka päivä, lentelimme ykkösluokassa paikasta toiseen ja pidimme hauskaa. Muistan kun olimme Lontoossa jossain firmassa tsekkaamassa ideoita levyn kansikuvaksi. Bändi tutustui hänen töihinsä ja kuuli, että hän pitää Draconian Timesista
Tärkeintä on, että ovat mukavia jätkiä, ja uskon että ovat, Holmes jatkaa. inferno Suomibändit ja Paradise Lost 47. On sanomattakin selvää, että sekä Insomnium- että Swallow the Sun -miehistöissä Paradise Lost nauttii arvostusta. Kiinnostavaa oli sekin, että Vallenfyre soitti ensimmäisen keikkansa ikinä Helsingin Tavastialla. Usein tulemme parhaiten toimeen juuri suomalaisten kanssa. Sanoin, että jos tiedät jonkun, joka haluaa järjestää keikan, käske ottamaan yhteyttä. Paradise Lost soitti vuonna 2008 peräkkäisinä iltoina Hampurissa HIMin lämppärinä muuten ja ensimmäisenä iltana yleisöstä huudettiin kyllästymiseen asti Icon-levyn Colossal Rainsia. Nick Holmes kertoo, ettei ole erityisen innostunut Nightwishin musiikista, mutta kun PL lämmitteli bändiä Amerikassa Dark Passion Play -kiertueella vuonna 2007, hän tykästyi kyseisen levyn biiseihin kovasti. Mackintoshin mukaan kyse oli yksinkertaisesti siitä, että ensimmäinen tarjous tuli täältä. Se on pakopaikka ja henkireikä. Musiikillisesti he ainakin sopivat meille hyvin. Trendi jatkuu myös tänä vuonna. Mackintoshin mukaan kaikkia ei voi miellyttää millään. Suomalaisbändit jäävät kuulemma kovalla prosentilla Paradise Lostin pysyviksi kavereiksi, toisin kuin monet muut. Siellä lämppärinä toimii puolestaan Swallow the Sun, joka on vetänyt muutaman yhteiskeikan PL:n kanssa jo aiemmin. Mackintosh ajatteli, että jos sitä noin kiivaasti pyydetään, mikä ettei. Tiedämme aina, että meillä on tämä siisti juttu, vaikka kaikki muu elämässä olisi pelkkää paskaa, Holmes sanoo ilman vähäisintäkään ironiaa. Me treenasimme sen seuraavaksi illaksi. Se pyysi yleisöä lähettämään "täydellisiä" settilistoja, jotta bändi voisi sitten katsoa niistä, mitä kappaleita kannattaisi soittaa. Siitä puhumattakaan, että Paradise Lostista on aina tykätty Suomessa. Amorphis, The 69 Eyes... Haastattelun aikaan tietoa Swallow the Sun -kiertueesta ei vielä ollut, mutta Insomniumia Holmes ja Mackintosh kehuivat estoitta. Kului viikko ja sain puhelinsoiton, kitaristi kertoo. Kun sitten soitimme sen, yleisö oli hiirenhiljaa. Me asumme jopa eri puolilla maata nykyään, mutta olemme silti kavereita, Holmes sanoo. "Olin Hostin aikoihin aivan täysi kusipää, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään." - Nick Holmes Harrastus ja henkireikä Paradise Lost on jäsenilleen yhä harrastus, 24 yhteisen vuoden jälkeenkin. Kun yhtye saa Britannian kierrettyä, se jatkaa keikkailua Manner-Euroopassa. Ymmärrän hyvin, että jotkut ihmiset tuhoutuvat, kun saavat liian paljon liian nopeasti, Mackintosh sanoo. Usein on niin, että jotakin vanhaa harvinaisuutta vaativa äänekäs joukko on selvä vähemmistö koko porukasta. Matkaseurana on Insomnium. Kukaan ei tuntenut sitä! Greg Mackintoshin mukaan Paradise Lostin kiertuekaverit jäävät harvemmin pysyviksi kamuiksi, paitsi suomalaiset bändit. PARAdISE LOST on uransa aikana kiertänyt suomalaisten bändien kanssa monet kerrat. Kolmentoista levyn katalogi tarkoittaa entistä vaikeampaa settilistan tekemistä. Kun Draconian Timesin juhlakiertue ja -julkaisu ovat tuoreessa muistissa ja Tragic Idol on niin kertakaikkisen vahva levy, on mahdollista että Paradise Lostista kiinnostuu nyt suurempi määrä ihmisiä kuin pitkään aikaan. Yleensä kun lapsia tulee, vanhat ystävät erkaantuvat toisistaan. Sinä vaikutatkin enemmän kuusikymppiseltä, Mackintosh naljailee. Bändin jäsenet juttelevat kuulemma keskenään enemmän leffoista ja uusista bändeistä kuin Paradise Lostista. Swallow the Sunin Mikko Kotamäen mukaan 1990-luvun alun "mökötysbändien" vaikutusta StS:in tekemisiin on mahdoton kiistää. Kaksikko on oppinut rocktähtikokemustensa jälkeen, että on parasta olla rehellinen, ystävällinen ja tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Insomniumin Niilo Seväselle Icon oli ensimmäinen omilla rahoilla ostettu c-kasetti. Yksi suomalainen kaveri oli sitä mieltä, että Vallenfyren pitäisi soittaa keikkoja. Minusta ei tunnu yhtään siltä, hän hymähtää. Britit ja suomalaiset ovat perinteisesti tulleet hyvin toimeen, liekö sitten alkoholilla osuutta asiaan. Kun biisit kuulee joka ilta, niihin pääsee aika hyvin sisälle, hän hymyilee. Laulajan mukaan musiikki pitää nuorena. He ovat yhdessä kasvaneita kavereita, jotka bändi on pitänyt yhdessä. Niiden läpikäymiseen meni ikuisuus ja lopputulos oli sama setti, jonka olisimme soittaneet muutenkin, Holmes nauraa. Bändi teki pienen sosiaalisen kokeen Draconian Times -juhlakiertueella. Tämän lehden ilmestyessä bändi kiertää Isoa-Britanniaa perinpohjaisemmin kuin muutamaan vuoteen. Settilistoja tuli viitisensataa. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat tavallisia ja kunnollisia nelikymppisiä miehiä. Sillä tavalla kaikki sujuu parhaiten. Greg Mackintosh kertoo, että Paradise Lostin on jostain syystä aina ollut helppo kiertää suomalaisbändien kanssa. Paljon hyviä kitaramelodioita! Se on oikeastaan niin hyvää musiikkia kuin sen tyylinen kama voi olla, kitaristi sanoo
j e ai k Tä stet ka y ss ä, f ht ä j es ä s uh tar uu lat ita ri aik rjo sta ajä nta eli S rje nä au sty yt na k s tää O es k pe sä oh n ! ta Ai lai ria se e n i tä lu ll pa ä k av er a lt t a a. I än e, tä, nf ys lo m er tä uh is no vi ii sä k en ja p osa äi ha n j är V a. 48 inferno Su F es t om k juhl ari os at t, ea i sä tä järj nuo rö hä es e ki na te l ta st tä äv ra is än ä tu illa jä n lev t ll m an ied een usi a s oi il iki uv lla ok n en li se ja a s sta mm elä m ur n ise sii e. a R f e A S t S A R K iK e A S ä 2 S 01 Tu le Te m va eT ke ksTi vi al sä lho lin T Raja im arJ la ku iä o vaT M aa aRk Ja m us pa u paaja lJ uTa la o m n pie ia i n so iä Ja . 2
Kahden päivän liput ennakkoon 35 euroa. Lippuinfoja ei ollut julkaistu, kun lehti meni painoon. ilosaarirock, joensuu, 13.15.7. Aina aurinkoisessa ja sympaattisessa Ilosaarirockissa soivat tänä kesänä raskaasti amerikkalaiset Against Me! ja Rival Sons, brittiläinen Pulled Apart by Horses sekä ruotsalainen Nasum, jonka keulilla nähdään Keijo Niinimaa. 34. Nimeään myöten metallisen kevätjuhlan esiintyjäkaartin kärkinä ovat ruotsalaiset The Crown ja Entombed sekä norjalainen Taake. Suomesta tapahtumaan ei ole vielä buukattu pienempiä bändejä, ainoastaan Amorphis. Kotimaasta Ruissalossa nähdään alan lippulaivat Nightwish ja Children of Bodom sekä Apocalyptica, Michael Monroe ja Stam1na. Pääsylippu kolmeksi päiväksi irtoaa ennakkoon 89 eurolla. Kotimaisista nimistä Laulurinteellä mellastavat Swallow the Sun, Children of Bodom, Stam1na, Viikate, Apocalyptica, Hebosagil, Oranssi Pazuzu ja tietenkin Insomnium. Ilosaarirock järjestetään jo 41. Tarkemmat tiedot osoitteessa www. Lisää Sonisphere-infoa osoitteessa fi.sonisphere.eu. Ruisrock, Turku, 6.8.7. Ruissalon festivaaliveteraani on tavannut haalia ohjelmistoonsa metallia hyvin vaihtelevasti, ja tänä vuonna tätä osastoa on poikkeuksellisen vähän. Kahden päivän ennakkolippu maksaa 48 euroa. Lisätiedot osoitteessa www.nummirock.fi. Sonisphere Festival, Helsinki, 4.6. Yksipäiväisenä Helsingissä jatkava, nyt neljättä kertaa järjestettävä Sonisphere on saanut haaviinsa saman vonkaleen kuin vuonna 2009. steelfest.fi. Suomalaista metallia roimitaan Provinssissa ainakin Nightwishin, Stam1nan ja Amorphisin voimin. Ilosaarirockin sivut osoitteessa www.ilosaarirock.fi. inferno Provinssirock, Seinäjoki, 15.17.6. Provinssi on keskittynyt raskaaseen musiikkiin viime vuosina vaihtelevasti. Nummirockin ohjelmisto on perinteisesti painottunut kotimaisiin nimiin, niin nytkin. Kolmen päivän lippu maksaa ennakkoon 115 euroa. Steelfest Open Air, Hyvinkää, 18.19.5. Tämän vuoden festaritulokkaan järjestäjiä haastateltiin Infernon sivuille jo viime vuoden puolella. Metallica on tapahtuman itsestään selvä yleisömagneetti, mutta myös Machine Head (US), Gojira (FR) ja Ghost (SE) ovat onnistuneita kiinnityksiä. Tervehenkisesti jyrkkälinjaisella festarilla kotimaista osaamista edustavat muun muassa Impaled Nazarene, A.R.G., Enochian Crescent ja Deathchain. Suvilahdessa nähdään kotimaisista akteista muun muassa Swallow the Sun, Apocalyptica, Sonata Arctica, Insomnium, Mokoma ja Profane Omen. Jyrkän sivut osoitteessa www. Kotimaasta mukana ovat muun muassa Brüssel Kaupallinen, Burning Point, Domination Black, Faff-Bey ja Kilpi. Kahden päivän lippu ennakkoon 75 euroa, perjantaisten Sulo- ja Töminä-klubien liput erikseen. kertaa järjestettävästä Provinssista kiinnostuneet suunnatkoot osoitteeseen www.provinssi.fi. jyrkkä Rock Festival, Pudasjärvi, 6.7.7. Kolmatta kertaa järjestettävä Jyrkkä esittelee paitsi komean rivin kotimaisia raskaita nimiä myös kaksi ulkomaanvierasta. Mustainen bändi vieraili Tuskassa viimeksi vuonna 2010. Raskaan rockin ystävien ainoita ulkomaisia syitä suunnata Turkuun ovat ruotsalaiset Mustasch ja Refused sekä amerikkalaiset Rival Sons ja Suicidal Tendencies. Tänä vuonna tarjonta on jo nyt houkuttelevampi kuin parina aiempana, kun amerikkalaiset Slayer, Mastodon, Rise Against, OFF!, Kyuss Lives! ja Eagles of Death Metal saapuvat Seinäjoelle. 49. Kolmen päivän liput 115 euroa. Perinteisesti komea ulkomaisten artistien lista näyttää tänä vuonna muutoin tältä: Lamb of God (US), Arcturus (NO), Ministry (US), Trivium (US), Edguy (GER), Overkill (US), Napalm Death (UK), Exodus (US), Hatebreed (US), Saint Vitus (US), Baroness (US), Behemoth (PL), Sabaton (SE), Suicide Silence (US), Animals as Leaders (US), Lock Up (UK/SE), Textures (NL), Victims (SE), Skeletonwitch (US), Metsatöll (EST) ja Suidakra (GER). jyrkkafestival.com. Nummirock, Nummijärvi, 21.23.6. Raskaat juhannusjuhlat pidetään Kauhajoen Nummijärvellä jo 26. Suomalaisniminä nähdään muun muassa Ghost Brigade, Shear ja Bob Malmström. Kolmen päivän lippu ennakkoon 115 euroa. kerran. Ennakkolippu maksaa 79 euroa. Muun muassa Swallow the Sun, Stam1na, Before the Dawn ja Viikate ovat mukana tekemässä tästäkin juhannuksesta ikimuistoista. Myös norjalainen Mayhem on kiinnitetty kattaukseen. Lisää tietoa osoitteessa www.tuska-festival.fi. Tammerforce Metalfest, Tampere, 7.9.6. Saksalainen Freedom Call saapuu kesäkuun alussa YO-talolle. kerran. Itänaapurista Jyrkkäkoskella vierailee D'Airot, saksasta puolestaan Hellride Acoustic. Ulkomailta luonnonhelmaan saapuvat amerikkalainen Fear Factory sekä ruotsalaiset Sabaton ja Sparzanza. Mukana on myös itse Blaze Bayley, joka esiintyy kotimaisen Coverslavesin keulalla. Lisätiedot osoitteesta www.ruisrock.fi. Tuska Open Air, Helsinki, 29.6.1.7. Suomalaista metallikansaa jo viidettätoista kertaa hellivä Tuska on saalistanut tulevalle kesälle Sonispheren ja Provinssin tavoin yhden Big Fourista, nimittäin Megadethin
Qstockissa nähdään ulkomaanelävistä ainakin ruotsalaiset Arch Enemy ja Amaranthe ja tanskalainen Black City. Bändi vieraili juhlilla myös vuonna 2008. Lipunmyynti alkaa 30.4., hinnoista tiedo50 inferno Dark River Festival, kotka, 17.18.8. Jo yhdeksättä kertaa Karhulan Honkalassa mekkaloitava Dark River tarjoaa tänäkin kesänä laatua. Ulkomaita edustaa virolainen Metsatöll. Nettisivut osoitteessa www.mtr.fi. Elmusrock, Pyhäjärvi, 21.7. Pyhäsalmen suurlavalla juhlitaan heinäkuussa kolmen vuoden ikäinen pikkufestari. Tulevana kesänä mukana ovat jenkkiläiset Sacred Reich ja Marky Ramone's Blitzkrieg sekä norjalaiset Turbonegro ja Satyricon. Festarin kotisivut osoitteessa www.elmusrock.fi. Porispere, Pori, 3.5.8. Porilaisten kapinaliikkeestä syntynyt festari debytoi viime vuonna. Kahden päivän lippu ennakkoon 45 euroa. Suomalaista äärimmäisyyttä edustavat muun muassa Charnel Winds, Jess And The Ancient Ones, Forgotten Horror ja Swallowed. Muuta infoa odotellaan vielä. Festarin nettisivut osoitteessa http://www.kymidarkriver.com. Kahden päivän liput ennakkoon 65 euroa. Kolmen päivän liput ennakkoon 79 euroa. Suomea edustavat muun muassa Gorem, Convulse, Baptism ja Merging Flare. Tarkempi esiintyjälista ja muuta infoa osoitteessa www.tuhdimmattahdit.fi. on haalinut joka vuosi Visulahteen jotakin raskasta yleisöä kiinnostavaa. Paikalle saapuvat Deicide (US), Municipal Waste (US), Iced Earth (US), Iron Savior (GER), Gehenna (NO), Gorguts (CA), Coroner (CH), Crimson Glory (US), The Devil's Blood (NL), Year of the Goat (SE), Septicflesh (GR), Nekromantheon (NO), Heathen (US) ja Toxic Holocaust (US). Kahden päivän lippu maksaa ennakkoon 32 euroa. Kotimaasta tarjolla ovat muun muassa Michael Monroe, Blake, Stam1na, Kotiteollisuus, Insomnium ja Ensiferum. Kotimaisista nimistä Kirjurinluodolla nähdään muun muassa Stam1na, Amorphis ja OZ. Qstockin sivut osoitteessa www.qstock.org. Tuhdimmat Tahdit, Nokia, 27.28.7. Nokialla räyhätään jo kolmatta kertaa kotimaisin voimin. porispere.fi. Qstock, Oulu, 26.27.7. Kuusisaaren Qstock viettää kymmenvuotisjuhlia. Esiintymässä ovat muun muassa Sonata Arctica, Convulse, Turmion Kätilöt, Ajattara ja Battle Beast. Tänä vuonna Mikkelissä rouhii Inferno #95:n kannessakin poseerannut ruotsalainen Meshuggah. Kahden päivän liput 75 euroa. Inferno ei vastaa esiintyjämuutoksista. Todellisena herkkupalana loistaa ruotsalainen Freak Kitchen. Kahden päivän liput ennakkoon 75 euroa. Kotimaisista mukana ovat muun muassa Swallow the Sun, Ghoul Patrol, Domination Black, Before the Dawn ja Kaihoro. Kotimaisista raskaista nimistä festari esittelee vahvan line-upin: Swallow the Sun, Apocalyptica, Radiopuhelimet, Sonata Arctica, Before the Dawn, Viikate, Stam1na ja Michael Monroe. Hammer Open Air, Lieto, 20.21.7. Metallin äärilaitaa kolmantena peräkkäisenä kesänä Lietoon houkutteleva Hammer Open Air tarjoaa tänäkin vuonna komean listan kansainvälisiä esiintyjiä: EyeHateGod (US), Deströyer 666 (AU), Asphyx (NL), Assaulter (AU), Root (CZ), Gehennah (SE), Bestial Mockery (SE), Necrophobic (SE), Portrait (SE) ja The 11th Hour (NL). Suomea edustavat muun muassa Constantine ja Lovex. Festarin kotisivut osoitteessa www.jurassicrock.fi. jalometalli, Oulu, 10.11.8. Oulun metalliprofiilia kesästä toiseen korkeana pitävä Jalometalli järjestetään nyt jo yhdennentoista kerran. Lisäinfoa osoitteessa www.jalometalli.net. Myötätuulirock, vantaa, 3.4.8. Vuodesta 1997 järjestetty Myötätuulirock on profiloitunut koko ajan enemmän metalliseen suuntaan. Festari on joka kesä tarjonnut jotakin myös raskaalta rintamalta, niin tälläkin kertaa. Festarin nettisivut osoitteessa www. Lippu maksaa ennakkoon 25 euroa. Tai paljon mistään muustakaan. jurassic Rock, Mikkeli, 10.11.8. Muinaisen Dinosaurockin innoittamana vuodesta 2007 järjestetty Jurassic Rock. Hakunilaan saapuvat tänä vuonna ulkomailta ainakin brittiläinen Skindred ja ruotsalaiset Amaranthe ja Engel. Tarkemmat tiedot osoitteessa www.sacrifice.net/hammer. tetaan vielä huhtikuussa
2N MEROA U UN A KO T I I N K AN N E www.hifimaailma.fi/tarjous Puhelimitse numerosta 010 778 6400, arkisin 8-16 TT
TeksTi vilho Rajala i kuva daniel ZetteRstRoM i www.jefflooMis.coM OMiLLAAN k itarataituri jeff Loomis julkaisi ensimmäisen soololevynsä Zero Order Phasen neljä vuotta sitten. Laulajina kuullaan Christine Rhoadesia ja yllättäen vanhaa Emperor-miestä Ihsahnia. Hän teki kyllä erinomaista työtä. ViRtuOOSi nevermore oli olemassa 18 vuoTTa. Jeff Loomisin historia on ollut yllättävän tiiviissä yhteydessä Megadethiin, vaikkei mies ole koskaan Mustainen bändissä soittanut. Etenkin The Queen teki häneen vaikutuksen. Hän on kuulemma paitsi hyvä kaveri myös Loomisin naapuri. Tämä kaveri ei kaTsele peruuTuspeiliin. kilpailujen kautta kuuluisuuteen Jeff Loomis syntyi syyskuun 14. Vanhemmat tukivat hänen harrastustaan kaikin keinoin. Brian May oli ensimmäinen tärkeä vaikuttajani. Tästä huolimatta kitaransoitto on Plains of Oblivionilla pääroolissa. Alun perin ajattelin tehdä toisen instrumentaalilevyn, mutta sitten tuli mieleen, että olisi jännittävämpää saada laulajia mukaan. Niinpä on hauskaa, että uudella levyllä vierailee peräti kaksi entistä 'Deth-kitaristia. Nuoren lahjakkuuden annettiin kehittyä ja kukoistaa. Rummut levylle soitti Dirk Verbeuren, jonka ammattitaitoa ja kykyä ottaa monimutkaisia kokonaisuuksia nopeasti haltuun Loomis ihailee syvästi. nyT Warrel dane Ja Jim sheppard ovaT perusTaneeT sen esiasTeen sancTuaryn uudesTaan, muTTa jeff looMis Tekee musiikkia omalla nimellään. Biisin piti alun perin olla instrumentaali, mutta jossain vaiheessa tuli mieleen, että siitä tulisi laulun kanssa raskaampi ja tunnelmaltaan synkempi. Hänellä on hyvä tekniikka ja aivan oma tyylinsä. Tällä kertaa mukana on myös laulua. Tuottajani Aaron Smith keksi Ihsahnin ja minä otin yhteyttä levy-yhtiöön, josta sain hänen sähköpostiosoitteensa. Friedmanhan asuu Japanissa, Loomis huomauttaa. Kitaristi esitti hänelle itse alkuperäiset ideat rumpusovituksiksi, mutta huomasi pian, että rumputaiteilijan kannattaa antaa toteuttaa itseään. Lopputulos on noin 8020 hänen edukseen. Tykkään Chris Polandin soolosta erittäin paljon, koska se erottuu selvästi. Herkässä kymmenen vuoden iässä hän teki löytöjä isänsä levykokoelmasta, jossa oli vahva edustus 1970-luvun rockia. Siinä vaiheessa en muuta tehnytkään kuin treenasin. päivänä vuonna 1971. Sillä tavalla levystä tuli monipuolisempi, Loomis virkkoo. Megadeth-kitaristit eivät suinkaan olleet äänityksissä fyysisesti läsnä, vaan homma hoitui netin kautta etätyönä. Ihsahn kuulemma tykästyi biisiin heti ja kirjoitti siihen tekstitkin. Ihsahnin tähdittämä Surrender-biisi on sangen mielenkiintoinen veto. Levyllä vierailevat entiset Megadeth-kitaristit Chris Poland ja Marty Friedman sekä independent-kitaristi Tony MacAlpine. Nämä jätkät vaikuttivat minun soittooni aikoinaan todella paljon, joten oli äärimmäisen siistiä saada heidät tälle levylle. Jos vanhempani eivät olisi tukeneet minua, en varmasti soittaisi tänä päivänä tällä tavalla. 52 inferno. Vasta kun kuulin Brian Mayn kitaransoittoa, kiinnostuin kitarasta uudella tavalla. Isällä oli vanha akustinen kotona ja aloin opetella soittamisen perusteita sillä. Nuori Jeff treenasi sen kanssa jo aivan tosissaan, ja kun hän oli 14, hän sai Fender Stratocasterin. Aloin ottaa osaa kitaransoittokilpailuihin ja pian huomasin, että voitan niitä, Loomis naurahtaa. Mukana on Nevermoressakin loppuvaiheessa käväissyt Attila Vörös. Plains of Oblivion on toinen sooloteos. Vuotta myöhemmin Loomisin isä osti pojalle halvan sähkökitaran. Loomis tietää, että näin ei suinkaan ole kaikissa perheissä ja on syystäkin kiitollinen. Loomis nostaa Polandin suorituksen Continuum Drift -biisissä yhdeksi suosikeistaan. Loomisin ensimmäinen instrumentti ei ollut kitara vaan rummut. Loomis kehuu tuottaja Smithiä moneen otteeseen
inferno 53
Kuinka ollakaan, pestin sai toinen Nevermore-mies Chris Broderick. He aikovat tehdä levynkin, ja se on ihan hieno juttu heille. Hänellä oli silloin kädet täynnä Zero Order Phasen ja Nevermoren kanssa. Bändin alkuajat olivat hieman tahmeita. Kotisohvalle jääminen ei kiinnostanut. Soitan kyllä tunnin tai kaksi joka päivä. He keksivät sen jostain ja ottivat yhteyttä minuun. Hän kuuli, että Megadeth etsii kitaristia Jeff Youngin tilalle ja lähti koesoittoihin. Loomisin mukaan hänelle oli Nevermoren jälkeen selvää, että hän haluaa jatkaa musiikin tekemistä mahdollisimman nopeasti eri ihmisten kanssa. Bändi kävi Euroopassa vain kahdesti, mutta ehti sentään esiintyä Tuskassakin vuonna 2010. Silloin aloin soittaa 7-kielisellä kitaralla ja löysimme oman soundin. On hyväksi kuunnella monenlaista musiikkia ja avata mielensä, tutkia musiikkimaailmaa. Tuo bändi oli nimeltään Sanctuary, josta hieman myöhemmin kehkeytyi Nevermore. Minulla oli niihin aikoihin ollut jo muutamia bändejä ja teimme demojakin, mutta pääsin kunnon bändiin vasta kun täytin 19. Olin tietenkin erittäin otettu. Ne ovat olleet levyntekokiireiden takia tauolla. Teimme hyviä levyjä ja tapasimme paljon hyviä ihmisiä. Brian May, Eddie Van Halen ja Randy Rhoads ovat kaikki mahtavia soittajia omalla tavallaan. Niinpä ei yllätä, että hän haluaisi kehittyä sivusuunnassa myös muiden tyylilajien taitajaksi. Jos hän olisi jatkanut bändissä väkisin pitempään, voi olla, että välit olisivat kiristyneet tarpeettoman paljon. Kuten todettua, Loomisin ja Megadethin tiet ovat ristenneet sittemminkin. Maailma on täynnä hyviä makuuhuonekitaristeja, mutta bändissä soittaminen on ihan eri juttu! Ovi kiinni ja toinen auki Loomis ei ehtinyt soittaa Sanctuaryn kanssa kuin yhden keikan. Teininä hän treenasi parhaimmillaan jopa yhdeksän tuntia päivässä, mutta miten on nykyään. Signaturemallin suunnittelu oli yksi siisteimpiä kokemuksiani ikinä. Kitaristi kehuu aitoon jenkkityyliin Schecter-kitaravalmistajan maasta taivaaseen, se kun on tehnyt hänelle signaturemallin. Mustaine kehui nuoren miehen soittoa ja käski jatkaa treenaamista, mutta ei voinut ottaa 16-vuotiasta kaveria bändiin. Soitin heidän kitaroillaan jo ennen kuin sain sponsoridiilin. Loomis on omassa soittotyylissään yksi kovimmista kepittäjistä. Onhan se nyt selvää, että Loomisin kaltaista kitaristia ei löydetä pystymetsästä. Rumpaliksi tuli ensin Mark Arrington ja muutama vuosi myöhemmin Van Williams. Meillä oli Nevermoren kanssa hyviä aikoja. Loomis, laulaja Warrel Dane ja basisti Jim Sheppard halusivat soittaa metallia. Motivaatio-ongelmat alkoivat kasaantua. Hän oli tietenkin täysin oikeassa. Hän tekee soolobändinsä kanssa keikkoja ja pyrkii tuomaan sen Eurooppaankin. Luulen, että keskityn sellaiseen seuraavaksi. Avaraa mieltä tarvitaan Tarvitseekohan sitä nyt erikseen mainita, mutta soittajana Loomis on aivan virtuoosimainen. Hän on tehnyt myös opetustyötä ja julkaissut kitara-dvd:n Guitar World -lehden kautta vuonna 2010. Kun Megadethissä oli jälleen kitaristinpaikka auki vuonna 2008, Loomis olisi voinut hypätä halutessaan kyytiin. Olisi siistiä pystyä soittamaan eri tyylejä. Ihmiset ovat kiinnostuneita soolokamastani, mutta minusta tuntuu, että lopulta haluan tehdä laulettuja biisejä. Tykkään paljon jazzista, mutta sellaista soittoa ei oteta haltuun ihan parissa päivässä. Minä puolestani keskityn tähän soolojuttuuni täysillä. Kitaristi puhuu koko ajan varmana tietona, että Nevermore on hajonnut, vaikka Dane ja Sheppard eivät ole asiaa virallisesti vahvistaneet. En olisi ikinä uskonut, että saan moisen kunnianosoituksen. Bändi hajosi sisäisiin ristiriitoihin. Hän jopa tavaa valmistajan nimen varmistaakseen, että se menee oikein. Loomis on yhä puheväleissä kaikkien Nevermore-jäsenten kanssa. The Obsidian Conspiracy -levyn (2010) aikaan alkoi sitten olla vähän kommunikaatio-ongelmia, Loomis kertoo. Dane ja Sheppard ovat nyt perustaneet Sanctuaryn uudestaan. Toinen keskeinen neuvo kuuluu, että nuorten kitaristien pitää etsiä soittokavereita. Koetan pitää lihakset vetreinä ja pikkaustekniikan kunnossa. Loomis muistaa, että palaset loksahtivat kunnolla paikalleen vasta vuoden 2000 Dead Heart in a Dead Worldillä. Nevermoresta ei koskaan tullut mitään jättinimeä. Sen jälkeen saattaa olla uuden bändin aika, mutta katsotaan nyt. Lopulta Loomis ja rumpali Van Williams lähtivät bändistä. Tänä päivänä Loomisin pääfokus on biisinteossa, ei niinkään soittotekniikassa. Loomiskin soitteli porukassa puolisentoista vuotta sitten muutaman keikan. 54 inferno. Edellisetkin levyt olivat olleet ihan hyviä, mutta tuolla löysimme kunnolla itsemme, Loomis miettii. Loomis suunnittelee aloittavansa taas opetushommat. Tärkeintä on pysyä sellaisessa vireessä, että pystyn soittamaan omat biisini. "Jos vanhempani eiväT olisi TukeneeT minua, en vaRMasti soittaisi tänä päivänä tällä tavalla." Vuonna 1988 Loomis teki erään kuuluisan tempauksen. 1990-luvun alussa seattlelaisbändit valloittivat musiikkimaailman, ja kitaristi Lenny Rutledge olisi halunnut kuljettaa Sanctuaryä siihen suuntaan. Monet oppilaani kuuntelevat vain jotain tiettyä musaa. Niinpä he perustivat Nevermoren vuonna 1992. Juuri nyt Jeff Loomis ei halua suunnitella mitään liian pitkälle. Hänen tärkein neuvonsa nuorille soittajille on se, että musiikillista tajuntaa on hyvä laajentaa. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu, hän filosofoi
Suurimman menetyksen se koki, kun Rueslåtten siirtyi Stormin kautta soolouralle. Nimenomaan se tekee sovituksista kylläisiä ja äänimaisemasta ilmavan: pienistä osasista on koottu suuria kokonaisuuksia, joissa jokaisen instrumentin rooli on yhtä tärkeä ja ainutlaatuinen. Vokalistin etunimi saattaa aiheuttaa harhaanjohtavia mielleyhtymiä, mutta kyseessä ei tosiaankaan ole raumalainen metsuri, vaan yksi metallin historian kuumimmista misukoista, jonka ääni sulattaa vuoria. kaunotar ja hirviö -lähestymistapaa, eli käytti kuulaan naislaulun ja örinän kontrastia tehokeinona, mutta nämä norjalaiset ammensivat magiansa yksinomaan seireenimäisen tulkinnan ja metsäestetiikan välisestä harmoniasta. Storm oli Darkthronen Fenrizin ja Satyriconin Satyrin folkprojekti, jonka taival jäi yhden albumin, Nordavindin (1995) mittaiseksi. Metallin pariin viisivuotiaan Agnes-tytön äiti tuskin tulee palaamaan.. Levy on yhä yksi suosikeistani, ja ilman sitä Nightwishiä ei varmasti olisi olemassa." Nightwish myy miljoonia, mutta The 3rd and the Mortal jäi pienten piirien kuriositeetiksi mutta onneksi vaikutusvaltaiseksi sellaiseksi. BäNdI muutti tyyliään Tears Laid in Earthin jälkeen avantgardistisempaan ja jazzahtavampaan suuntaan. The Gathering, Theatre of Tragedy, Lacuna Coil, Nightwish ja Within Temptation sun muut iskivät peesiin, mutta kiilasivat kaupallisessa mielessä kauas edelle. Rueslåtten opiskeli myöhemmin paitsi tuottajaksi Lontoossa, myös luonnontieteiden maisteriksi Oslon yliopistossa, jossa hän työskentelee nykyään psykologian professorina. Moni bändihän hyödynsi noihin aikoihin ns. Seos koostui hidastempoisesta mollileijailusta, haikeista melodioista, My Dying Bride -henkisistä riffeistä sekä Rueslåttenin äärimmäisen kauniista klassisavantgardistisesta laulusta. Kappaleet nojaavat hiljaiseen hiimailuun, eikä kiekolla juuri rymistellä. Nelikielisen varteen pestattiin myöhemmin Bernt Rundberget. Merkittävimmäksi raidaksi kohoaa Why So Lonely, jonka Tuomas Holopainen on nostanut suosikkibiisilistansa neljännelle sijalle Nightwishin verkkosivuilla (ja Tears Laid in Earthin vitokseksi albumien sarjassa). TeksTi MaRkus laakso THE 3RD AND THE MORTAL Tears Laid in Earth (1994) voices of wondeR Kari Rueslåtten, nainen jonka ääni "sulattaa vuoria". tRAAgiSenKAuniStA MetSäeStetiiKKAA THE 3Rd ANd THE mORTALIN debyytti Tears Laid in Earth (1994) on rikollisen aliarvostettu albumi. En juksaa hirveästi, jos väitän, että koko lajisuunta sai alkupotkunsa nimenomaan tästä kiekosta ja sitä edeltäneestä Sorrow-ep:stä (1993). Raitoja ei ole ladottu kasakaupalla päällekkäin, vaan kukin soittaja toimittaa vain sen minkä kappale vaatii. YHTYEEN kahden ensimmäisen julkaisun yhteydessä näkee usein käytettävän termiä "atmospheric doom", mutta se on vain puoli totuutta. Kappaleessa kiteytyvät The 3rd and the Mortalin debyytin parhaat puolet: kauneus, haikeus, tyyneys, kaipuu, tarttuvuus, koskettavuus ja tunnelmasta toiseen leijaileva biisirakenne, josta Holopainen on selkeästi ottanut oppia säveltäjänä. Karin viimeisin soololevyn Other People's Stories julkaistiin vuonna 2005, eikä seuraajaa ole ainakaan toistaiseksi suunnitteilla. Särökitarat ovat sivuosassa, ja välillä kappaleet liitelevät hyvinkin kauas metallin tunkkaisista lokeroista. Ei käy silti kiistäminen, etteikö levy olisi synkkä ja raskas omalla traagisenkauniilla tavallaan. 56 inferno Jos Tuomas holopainen ei olisi koskaan kuulluT the 3Rd and the MoRtalin eleganTTia esikoisTa, nighTWish olisi saaTTanuT Jäädä perusTamaTTa. Musiikillisesti Tears Laid in Earthin taika perustuu ennen kaikkea vangitseviin sävellyksiin ja täyteläisiin sovituksiin. Hän kommentoi Why So Lonelya Kerrang!-lehden verkkosivuilla seuraavasti: "Kun kuulin tämän biisin radiosta, löysin samalla naissolistit metallimusiikissa. Siitä ei koskaan muodostunut myyntimenestystä, mutta sen vaikutus naislauluvetoisen tunnelmametallin kehitykseen on ollut mittaamattoman suuri. Yhtye otti missiokseen kipata kaikkien jäsentensä luovat energiat samaan pataan ja kehittää oman uniikin äänimaisemansa, joka ei tunne rajoja. The 3rd and the Mortal perustettiin tuntemattomien mutta lahjakkaiden muusikoiden, Rune Hoemsnesin (rummut), Finn-Olav Hoelthen (kitara), Geir Nilssenin (kitara), Trond Engumin (kitara) ja Kari Rueslåttenin (laulu ja koskettimet) toimesta Trondheimissä vuonna 1992
· Yli 200.000 eri viikkokävijää, yli 1.500.000 näyttöä. Lähde kanssamme viihteelle! | www.popdigital.fi verkkoyhteisö on syntynyt.. · Saman asennemaailman omaava kohderyhmä. UUsi elokUvan ja mUsiikin · 10 verkkosivustoa
Jo ensimmäinen kuuntelu teki selväksi, että Oddlandin kuuleminen livenä ankeissa olosuhteissa oli vasta alkua. Seuraan skeptisesti Finnish Metal Expossa Century Median järjestämän Suomi Metal Star -kilpailun finaalia. Juuri tästä pisteestä alkoi tarina, kun törmäsin Oddlandiin ensimmäistä kertaa noin vuosi sitten. Mutkat eivät ole mukana vain kiemurtelun ilosta ja niitä uskalletaan vetää tarpeen tullen suoraksikin, minkä myötä Oddlandin sydän piilee ehdottomasti nimenomaan biiseissä. Lavalle kipuaa itselleni ennakkoon tyystin tuntematon orkesteri, joka kantaa nimeä Oddland, ja tämä bändi soittaa progressiivista metallia otteella, joka jää koko FMEviikonlopun kohokohdaksi. Helmikuu 2011. Jarno Terho sydän biiseissä Suomi ei ole proge- eikä progemetallimaa. Kappale oli Above and Beyond, joka on myös The Treachery of Senses -debyytin aloitusraita. Luulin jo hetken bändin kadonneen kokonaan, mutta sitten korviini osui ensimmäinen näyte tulevalta albumilta. Nyt onkin pantava sormet ja varpaat ristiin, ettei tämän bändin tarina tule jäämään yhteen levyyn. En ole kuullut vuoteen mitään koko Oddlandistä tai tulevasta levystä. Bändin soundista voi kyllä löytää halutessaan vaikka hyppysellisen Meshuggahia, hitusen Pain of Salvationia ja vaikka vähän Devin Townsendiakin, mutta halut vertailulle hälvenevät nopeasti, kun tästä kaikesta muodostuu ihan oma soundinsa: Oddlandin soundi. The Treachery of Senses ei ole ainoastaan paras suomalainen progemetallialbumi ikinä; sillä ei ole mitään hävettävää edes vertailussa moniin ulkomaisiin kollegoihinsa. Itse asiassa maastamme tulee rikollisen vähän näihin lokeroihin luettavissa olevia bändejä. Vaikka varsinkin monisävyisesti itseään ilmaisevasta laulajasta huomaa bändin suomalaisuuden, Oddlandin soundi on jo elävänä sitä luokkaa, että täysin asioista pihalla olevana veikkasin yhtyeen olevan kotoisin jostain ihan muualta. Sitten tapahtuu jotain. Yhtyeet vaikuttavat olevan niitä demobändejä, joilta vain puuttuu "se jokin", jotta niistä tulisi koskaan mitään. Helmikuu 2012. Viimeistään tässä vaiheessa karisevat ne viimeisetkin epäilykset, jotka kokopitkän suhteen vallitsivat. Vaikka Oddlandin musiikki on kaikkea muuta kuin helposti pureskeltavaa, se kaikkein tärkein asia on kohdillaan. mestariteos keskiverto Maaliskuu 2012. Albumista muodostuu melkoinen paketti, ei ainoastaan kieroon kasvaneita ja muhkeita riffejä, vaan myös melkoisen hienosti kasvavia kappaleita, jotka antavat sijaa myös harmonisemmalle tunnelmoinnille ja ennen kaikkea suurille kertosäkeille, jotka tuntuvat osuvan biiseissä kerta toisensa jälkeen juuri oikeaan paikkaan. Ja mikä parasta, äärimmäisen ytimekkäät sävellykset pysyvät sisältöönsä nähden tiukoissa mitoissa, eikä niitä ole lähdetty venyttämään muodikkaan ylipitkiksi. Levyltä voisi nostaa ylös melkein minkä tahansa yksittäisen tittelin ja kertoa, kuinka voimakkaita fiiliksiä se herättää. Käsissäni on viimein The Treachery of Senses kokonaisuudessaan. Levystä on paljastunut jatkuvasti uusia puolia, ja tuntuu siltä, että sen parissa tulee viihtymään vielä pitkään. Kaltaiseni progefriikin silmissä tämä on tietenkin suorastaan hävytöntä, ja kysyntä suomalaiselle progelle on ollut niin suuri, että sitä on saanut kaivella niin sanotusti maan alta. Pelkäsin ehkä hieman, että Oddland perustaisi musiikkinsa liian paljon äkkiväärälle rymistelylle ja liian vähän melodisuudelle tai puhtaammille tulkinnoille, mutta kuinka väärässä olinkaan. Jos kunnianhimoa ja tyylitajua riittää tähän malliin, uskon bändin yltävän vielä todella pitkälle. Huhtikuu 2012. Näin vahvaa debyyttialbumia ei ole tullut vastaan pitkään aikaan. Aki NuoppoNeN Oddland The Treachery of Senses Century Media Arvosteluasteikko lyhyesti: pohjamutaa Inferno 59
Ydinhahmo Tommy Victor tuntuukin pääasiassa keskittyneen rooliinsa Danzigin kitaristina. Prong teki parikymmentä vuotta sitten todella kiinnostavaa vaihtoehtometallia vähän eri kulmasta lähestyen, Helmetin ja Fugazin hengenheimolaisena. Rumaa musiikkia rumilta miehiltä. Out to Dien kahdeksan biisiä kellottaa vaivaiset 34 minuuttia, mutta vaikutus näkyy enemmän kiteyttämisen taitona kuin ostavan yleisön ylenkatsomisena. Karkeammin venytettynä voisi sanoa, että levy on kuin kollaasi Nevermoren biisien koukeroisimmista instrumentaaliosuuksista, jotka suorastaan pursuavat vauhtia ilman minkäänlaisia hengähdystaukoja, ja sooloja viljellään niin nopeasti vingutellen, että lähes jokaisen biisin jälkeen huomaa ihmettelevänsä, mitä juuri oikeastaan tapahtui. De Vermis Mysteriis on kuulkaas vakuuttava levy. Puoli tuntia kompromissitonta metallia riitti silloin, kun alan perusteoksia piestiin ulos puolentusinaa vuodessa, ja niin sen täytyy riittää nytkin. Ärjysti tarttuvat melodiat ja iskevänsävykäs kitarointi kajahtelevat kuin kunnianpäivinä. Levyksi, joka vaikutti jo aluksi melko hyvältä, mutta kypsyi pitkässä juoksussa Anatheman tuotannon parhaaksi albumiksi ja kasvoi jopa käsittämättömän koskettavaksi hengentuotokseksi. Tämä saattaa heijastella sitä, kuinka bändi itse on kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa, mikä purkautuu musiikillisesti kuin rakkauden tunteena, niin runolliselta kuin tämä kuulostaakin. Tällä kertaa albumilla on mukana lauluakin. Harva näiden jannujen ihailemista thrashklassikoista on päässyt yhtä pitkälle ilman lussuuntumista. Mikko kuroNeN irOn maiden En Vivo! eMi aura nOir Out to Die indie Tönkköä ja tunkkaista The Mercilessiä lukuun ottamatta levy levyltä parantanut Kohta 40 vuotta hevimetallin ilosanomaa julistanut brittilegenda on saavuttanut ja näihin päiviin asti säilyttänyt mammuttimaisen statuksensa ennen muuta laadukkuudellaan. Laadun vaaliminen näkyy myös Iron Maidenin viimeisimmällä julkaisulla, En Vivo! -keikkatallenteella Santiagon Estadio Nacionalista, missä bändi esiintyy reilun 50 000 eteläamerikkalaisen fanin edessä. Bändi versioi Whose Fist Is This Anyway -klassikkoaan Revenge Served Coldilla saaden aikaan onnistunutta jumppaheavyä. Carved Into Stonella yhtye jatkaa näiden parhaiden levyjensä uomassa, ja hyvä niin. Voimalla puskeva draivi etenee mielettömällä energialla. Jonkun pitäisi roudata nämä karskit Suomeen soittamaan, tai edes tietyömaalle kalliota murentamaan. Kutsukaa katkeraksi puristiksi tai menneisiin haikailevaksi faniksi, jos haluatte, mutta jopa Ihsahnin tasoinen laulaja ja varsinkin Nevermoren 60 Inferno Kaikki kunnia kuulukoon Alternative 4:n ja Judgementin kaltaisille klassikkolevytyksille, mutta Anatheman parin vuoden takainen ja sitä ennen pitkään muhinut nimihirviölevy We're Here Because We're Here osoittautui julkaisuvuotensa suurimmaksi kasvajaksi. Levyistä ja yksittäisistä biiseistä voidaan olla montaa mieltä, mutta tuotannollisilta puitteiltaan, työmoraaliltaan ja asenteeltaan Iron Maideniin ei ole koskaan tarvinnut pettyä. Näin tarttuvat riffit laittavat suoremmankin ihmisen naamalle hullun naurun. Miten vaan, mutta tämä alavireinen ja karvaisen testosteronin täyttämä rujoryhmä puree tärykalvoja siinä määrin julmasti, että jotenkin tämä tuhovoima pitäisi valjastaa. Nyt päällä tuntuu olevan äkäisempi ja teknisempi vaihe. Persoonallinen ote on komeasti esillä ja biisit toimivat mainiosti ihan bändivetoisena mäiskeenä. Konstikkaammassa savotassa Apollyonin, Blasphemerin ja Aggressorin rintamuksissa sykkivä kieroilun sydän pääsee oikeutetummin esiin, siitä todisteena vaikkapa Withheldin ja Fed to the Flamesin jumalaiset introriffit. Yhtye poimii levylle ilmaisunsa parhaat elementit ja lisää niihin vielä modernin metalliotteen. Perään räjähtävä Spiritual Rights esittelee bändiä nopeimmillaan ja parhaimmillaan. Oltiin tulossa yhä lähemmäs pistettä, jossa hevi on pelkkää vimmaa, jonka tuhoteho määritellään vittumaisessa asenteessa, tapporiffeissä ja kahden sanan huutokertseissä, ei helposti poimittavissa genrepiirteissä à la black sitä ja thrash tätä. Nämä tuplabassarilouskuttelut ovat levyn ankeinta antia, mutta ne eivät onnistu latistamaan väkivahvaa tunkiMMo k. Aura Noirin levyt käyvät sen kuin lyhemmiksi. Hengästyttävän raskasta painolastia levyn puolivälissä halkova Samsara voisi olla Black Sabbathin instrumentaali, ja toki isukin vaikutusta on muualtakin kuultavissa. Jäljelle jää vain syvä tyytyväisyys Anatheman tarjoaman, monien tasojen läpi kuljetun matkan jälkeen. Ryminä on melkoinen, mutta tarina kulkee raskaasta väännöstä huolimatta rullaavasti eteenpäin. Yksi asia tältä levyltä nimittäin puuttuu. Annoin Anatheman edelliselle albumille sen ilmestyessä neljä tähteä, ja vuoden lopussa luin sen täysillä pisteillä vuoden parhaisiin levyihin. Intohimoisesti laulanut Warrel Dane oli äärimmäisen tärkeä osa Nevemorea, siitäkin huolimatta, että Jeff Loomis on käsittämättömän hyvä moderni kitaristi ja hieno säveltäjä. Kuten vanhemmillakin levyillä, osa keskitempoisesta vääntämisestä sotkee samassa kuopassa turhankin hartaasti. koskiNeN nelmaa. "maailman rumin trio" (aina vain käsittämättömämpiä nämä lafkojen myyntipuheet) ylsi edellisellä Hades Rise -repäisyllään jo hiivatin herkulliseen sotkuun tervaista mustaa tappoa ja vanhan maailman protoheavyä. Jeff Loomis keskittyy nyt soolouraansa semi-instrumentaalisten levyjen merkeissä. Silti Plains of Oblivion kuulostaa aivan turboahdetulta ja laulujen verran karsitulta Nevermorelta. Tiedän jo nyt, että Weather Systemsin kanssa tulee käymään samoin, joten pihtailu sikseen. Aki NuoppoNeN PrOng Carved into Stone spV anatHema Weather Systems KsCope JeFF lOOmis Plains of Oblivion Century Media Jeff Loomis on lähtenyt Nevermoresta. Tarina kertoo, että biisit voivat kertoa vaikka mistä instrumentaalisestikin, mutta Jeff Loomis on jostain syystä sysännyt melodisemman lahjakkuutensa taka-alalle ja keskittyy vain runnomaan täysillä läpi levyn tuplabassarien jatkuvan komppauksen ryydittämänä. Aki NuoppoNeN koihin kasvattelemalla tätä tunnelmakirjoa kappaleiden edetessä maalauksellisesti yhä suuremmiksi, kunnes teos ei kaipaa enää yhtäkään siveltimenvetoa lisää. Ja fanaattisen sellaisen, sillä kyseessä oli ensimmäinen metallikeikka kyseisen areenan historiassa. Bändi osuu arimpiin paik- No niin, tällaista kamaa on odotettu! Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen comebackinsa jälkeen Prong on julkaissut pari industrialsävyistä levyä, joiden menestys ei ole varsinaisesti päätä huimannut. Kappaleet saattavat alkaa vain pianon tai kitaran ja Vincent Cavanaghin tulkinnalla, ja Anathemalla on upea tapa luoda jo näillä keinoilla taianomaisia tunnelmia. Vaikka Maiden-miehistö on jo ikääntynyt (bändin nestori Nicko McBrain. Hieman kuin Crowbar, mutta ylimääräisellä vaihteella ja rumpufilleihin tykästyneellä rumpalilla. Olivat sävellykset sitten instrumentaalisia tai eivät, mukana on nippu huikeita palasia ja niiden yhdistelmiä, mutta ei kovinkaan montaa oikeasti hyvää biisiä. Beg to Differ (1990) ja Prove You Wrong (1991) ovat erinomaisia levyjä, ja Ministry-vibainen Cleansing (1994) on pätevää kamaa myös. De Vermis Mysteriis kuulostaa maansiirtokonetta kuskaavalta Motörheadilta ja alas rinnettä vyöryviltä kivilohkareilta. HigH On Fire De Vermis Mysteriis Century Media Matt Pike ja kumppanit painavat edelleen samalla rähjäisenraskaalla otteella. Myös Anatheman luomissa tunnelmissa on jotain ainutlaatuista. Aloituskipale Eternal Heat on blastauksineen kiivainta Prongia ja ottaa ansiokkaasti löysät pois heti kättelyssä. Weather Systems jatkaa monin tavoin edeltäjänsä linjalla. Toisaalta tätä voidaan verrata perusteellisesti kalloon porautuvaan vasaraan. kAri koskiNeN Dreaming Neon Blackilläkin taannoin kuultu Christine Rhoades vain alleviivaavat sitä, mikä oli jo ennestään tiedossa. Nykymusiikin suosiman synkistelyn ja murheen keskeltä Anathema erottuu yhtyeenä, joka korostaa inhimillisyyden monia eri puolia, mutta alleviivaa ennen kaikkea jonkinlaista tyytyväistä autuutta. Pisteet Apollyonille ja Aggressorille siitä, että he pystyvät viskaamaan bunkkeriin uusia tuoksuja vielä viidennelläänkin. Mainittava hekuman hetki on myös hitaammin liihotteleva, miltei grungesävyinen nimikappale. Materiaali on laatuisaa. Prong tarjoaa jykevyydessään miellyttävän omaleimaista rytkettä tasan itseltään kuulostaen. Lee Douglasin roolia on kasvatettu entisestään ja Anathema osoittaa jälleen olevansa lyömätön lauluharmonioiden ja -duettojen luomisessa, minkä ohella myös albumin tuotanto näyttää, kuinka nykymusiikissa on vielä sijaa dynaamiselle ilmaisulle ja hellävaraisuudelle. Anatheman progressiivinen alternative rock jatkaa nyt jalostumistaan ja korostaa bändin parhaita puolia jopa vielä aiempaa paremmin. Jeff Loomis on jättänyt menneet taakseen ja keskittyy aivan uudenlaisen musiikin luomiseen puhtaalta pöydältä. Komeasti lirkuttavilla pyörresooloilla koristeltu The Grin from the Gallows on kiihdyttelyn keskelle juntattu ylväs keskitempomausoleumi Blood Unityn malliin, lauluosuuksiltaan asiaankuuluvasti vakuuttavinta särökähinää Tom G Warriorin tällä puolen. Riffejä, sooloja ja soundeja myöten
Telochin melankolinen normijyräys tarvitsisi ehdottomasti lisää kiinnosta- Thrash-blackin puolelta on kuultu jo niin ruma määrä bändejä, että harvempi jaksaa enää innostaa. Vuodet tuntuvat hidastaneen ainoastaan bändin kitaristitrion kahta vanhinta, Dave Murraya ja Adrian Smithiä, jotka eivät enää juoksentele ympäri lavaa Steve Harrisin tai Bruce Dickinsonin tavoin tai pelleile Janick Gersin lailla. Pitkälti tästä johtuen linjoja on helppo vetää muutamiin ruotsalaisiin vakavamman ilmeen black metal -tekijöihin, kuten esimerkiksi Ondskaptiin. Paikoin kuvaa näytetään kolmesta kamerasta yhtä aikaa, mikä on pääsääntöisesti toimiva ratkaisu. Diagnosisin ruhjovanraaka vyörytys on tehnyt tilaa hienostuneemmalle kuolettamiselle. Onwards to the Pits on kauttaaltaan raakaa mutta harkiten koostettua rytinää, joka sekoittelee vanhaa Sodomia, Viiden vuoden levytystauon ja lähes täydellisen miehistöremontin jälkeen julkaistava Veniversum tekee selvää eroa pariin edeltäjäänsä. Esillepano on vain entistä kypsempää. Uudet jäsenet hoitavat hommansa moitteetta, ja erityisesti rumpali Ukri Suvilehto ompelee aika käsittämättömiä kuvioita. Vauhti on kauhea, ja aloitusraita Deaththrashig Sacrifice tykittää lähes koko kestonsa pelkän blastkompin turvin. Yhtyeen vahvuudet ovat vähemmän yllättäen sanoituksellisella ja ideologisella puolella, joka kykenee vakuuttamaan itse varsinaista soitto-osastoa paremmin. Samaan nousevaan kotimaiseen black metal -porukkaan muiden muassa Charnel Windsin, Saturnian Mistin ja Vergen kanssa kuuluva Teloch raastaa tutuista aineksista melko perinteistä perusblackiä ilman kummoisia musiikillisia yllätyksiä. Vernin tanakka, biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Oman alansa parempaa laitaa. kAri koskiNeN Overkill The Electric Age nuClear blast Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna Overkillin ura ei ole ollut 2000-luvulla kovinkaan ihmeellinen, mutta kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisastenkivi tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eivätkä kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrashveteraanit ole vanhentuneet ja löystyneet parissa vuodessa tippaakaan, sillä porukan 16. Poikkeuksena on kuusiminuuttinen Seduced by the Flames, joka mehustelee pahaenteisen melodisuuden ja hitaansynkeän ilkeilyn nimissä. Yksitoikkoiseksi tai puuduttavaksi meno ei hyydy, sillä riffit ovat yksinkertaisesti hyviä ja kitaroihin on istutettu myös melodiaa. Juha Kupiaisen persoonalliset melodiat ja soolot sitovat ilmaisun menneisyyteen, ja kyllähän biisit muutoinkin saman säveltäjän hengentuotteiksi tunnistaa. Laulut ovat vesikauhuista rähinää läpitunkevin Schmier-kiljahduksin, mikä istuu meininkiin yllätyksettömän toimivasti. Duona operoiva norjalainen Deathhammer osaa kuitenkin säveltää, ja kolmeviisseiskan ohella panoslaatikosta löytyy muitakin kaliibereja. Bändillä on edelleen taito tehdä kepeän oloisesti rullaavia vauhtiveisuja Inferno 61. The Final Frontier World Tourilla Iron Maidenin keikkasetti oli sopiva sekoitus uutta ja vanhaa. Lars Eikindin pariin otteeseen vierailemat puhtaat laulut kuulostavat irrallisilta ja pakonomaiselta sävykirjon tavoittelulta, mutta muutoin käsissä on aika jäätävän taidokkaasti tehtyä teknistä death metalia. Sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä En Vivo! on teknisestikin ottaen kuranttia tavaraa. Dvd:n ekstroista löytyy muun sälän ohella puolitoistatuntinen dokumentti massiivisen maailmankiertueen järjestelyistä ja etenemisestä vuoden 2011 ensimmäisen legin osalta. Veniversum on niin huolellinen ja yksityiskohtien täyttämä rykäys, että puutoslista jää auttamatta lyhyeksi. En Vivo! ei yllä livetallenteena Iron Maiden -katalogissa legendaarisen Live After Deathin (1985) tai fanien keskuudessa suositun Rock in Rion (2002) rinnalle, mutta tulee biisiensä ja meininkinsä puolesta hyvänä kolmosena. albumi The Electric Age on pirun energinen ja hyväntuulinen pläjäys. Eihän tässä kalma enää haise senkään vertaa kuin ennen, mutta kuolonkaipuusta kärsivät addh-insinöörit kiittävät senkin edestä. Pakollisten legendanumeroiden (The Trooper, Iron Maiden, Fear of the Dark...) lisäksi paino on vuoden 2010 The Final Frontier -albumissa. Tämän jälkeen kuvioon astuu niin sanottu thrashkomppi, josta ei loppulevyn aikana liikoja lipsuta. Eläköönhuuto kotimaiselle osaamiselle! kAri koskiNeN ikiaikaista Destructionia ja primitiivistä thrash-blackiä melodiseen heavyyn ja nykyaikaisen tiukkaan tulkintaan. Epäinhimillisen tarkka ja kylmästi nakuttava tikkaus sekä rumpu- että kitarapuolella on tuonut mukaan vaikeasti määriteltävää futuristisempaa otetta. Esimerkiksi Obscuran ystäville tämän pitäisi olla jokseenkin varma nakki. D. He tyytyvät vain soittamaan tarkasti ja esiintymään hillityn coolisti. On hienoa todeta, että Bobby "Blitz" Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa, eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki, D. Kuten nähdyillä keikoillakin, dvd:llä uusista kappaleista vetoavimmiksi osoittautuvat apokalyptinen When the Wild Wind Blows sekä mehukas puolihituri Coming Home. Siinä missä Diagnosis (2007) vei De Lirium's Orderin teknistä death metalia brutaalimmille ja rumemmille uomille, Veniversum edustaa huomattavasti siistimpää jälkeä. Kiinnostava fanin näkökulmasta, mutta turhan yksitotinen keskivertokatsojalle. JAAkko silvAst de lirium's Order Veniversum dlo produCtions via ideoita soitannolliselle puolelle, jotta yhtyeen musiikki toimisi kokonaisvaltaisemmin. JoNi JuutilAiNeN deatHHammer Onwards to the Pits Hell's Headbangers telOcH Descent-Ascend desCending towards daMnation Telochin kolmen vuoden takaisen Morbid Prayer -debyyttikokopitkän ja tätä edeltäneen Towards Perdition -demon (2007) missanneena uuteen ep-julkaisuun on helppo tarttua tuorein ja ennakkoluulottomin korvin. Kiitosta myös siitä, että vaikka mättö on ottanut askeleen brutaaliudesta puhtaamman urheilun puolelle, viimeisen päälle viilatussa ja selkeässä soundissa on edelleen myös raskaasti murjovaa munaa. Osittain meno tuo mieleen ruotsalaisen Wolfin melodisen heavy metalin, mutta paria pykälää räyhäkkäämmin toteutettuna. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Janica Lînn täyttää kesäkuussa 60) ja nähnyt kaiken moneen kertaa, se tykittää settinsä ilmoille edelleen hirmuisella intensiteetillä
Sanokaapa, mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan... Raskaus on lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa, ja kummatkin ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. The Night of Delusionsin kohdalla on ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy metalista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. koskiNeN. Harmi vain, että laulu on yksitoikkoista ärjyntää, jota höystetään korkeintaan ajamalla se särkijän läpi. Muutamat pienet poikkeamat sääntöön tekevät terää, mutta rehti irtiotto kunnon laahustelun tai rivakan pyrähtelyn merkeissä piristäisi pakettia kummasti. Ilolla voikin todeta, että edellä mainitut elementit ovat nousseet Ouroborosilla vähintään potenssiin kymmenen. Niitä lupauksia heitettiin lähinnä sävellysten monipuolisuuden sekä melodian- ja dramatiikantajun näkökulmasta. Tämä ei missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä, läpikotaisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen materiaali kauttaaltaan on, aina visuaalista ilmettä myöten. Vaikka levyllä on jonkin verran variaatiota, kokonaisuus on turhan puuduttava mälli kerralla kuunneltavaksi. Ouroboros on prog metal -levyksi uskomattoman helposti lähestyttävä, vaikka biisit ovat pullollaan matemaattista mutkaa ja muuta nokkelaa. Ep on myös äänimaailmaltaan erittäin onnistunut; leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on yhtyeelle omiaan. Tämä seikka, muutamien Ouroborosilta heijastuvien kuulokuvien lisäksi, saa Status Minorin muistuttamaan itseään Dream Theateria. Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia, mutta keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyiseen tunnelmaan saa aikaan hyvän aikamatkan 30 vuoden taakse, jolloin hevissä oli vielä usein läsnä edes pieni vaaran ja jännityksen tunne. Eikä se ole laisinkaan huono asia. JAAkko silvAst 16 Deep Cuts from Dark Clouds relapse evil-lÿn The Night of Delusions iron on iron Alan miesten ja naisten keskuudessa on puhuttu mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä jo pidempään, mutta aiemmin yhtyeen perinneheviä ei ole voinut kuulla kuin keikoilla. Ripauksella suomalais- Jo yli 20 vuotta toiminut 16 onnistui nostattamaan edellislevyllään Bridges to Burnillä kulmakarvoja (post)hardcoressa liekitetyllä sludgeräimeellään. Evi Virtanen ta melankoliaa maustetut hienot molliviritelmät esimerkiksi levyn päättävässä Sail Away -massiivissa ovat haikeudessaan kovin vetoavia. Meno on tasaisen jyräävää, groove on sopivan jähmäkkä ja riffeissä on ytyä kiitettävästi. Hyvä tosin näinkin. Kappaleet ovat hallittuja kokonaisuuksia vailla turhaa hosumista tai progen soittamista pelkän itseisarvon vuoksi. Joka tapauksessa, Evil-Lÿn onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWoBHM:n vuoteen 2012. MegA status minOr Ouroboros lion avausraita Come and Get Itin tapaan. Pienjulkaisua voi suomia suuremmin ainoastaan siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Levy kuulostaa kaikin puolin ryhdikkäämmältä kuin edeltäjänsä, mikä lienee tulosta luontaisesta kehittymisestä, kovasta työmäärästä ja bändin hitsautumisesta yhteen. Monipuolisuuden äärilaitoja edustavat raskaassa sarjassa painiva Smile sekä herkkä ja aistikas balladi Flowers Die. Tamperelainen Status Minor onnistuu lunastamaan parin vuoden takaisella Dialog-debyytillään antamansa lupaukset komeasti. Ouroborosilla on myös makoisia kertosäkeitä alkaen levyn avauskaksikosta The Wind ja Hollow. Ryhmyisen kitaravallin ja mehukkaasti poksuvien rumpujen muodostaman äänimassan tenho on kiistaton. MegA Harvoin sitä kuulee näin hyvää suomalaista progemetallilevyä tai suomalaista progemetallilevyä ylipäätään. Rivakalle etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypilliseen tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, ja esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon. 62 Inferno The Electric Agen ainut pieni kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Losilaisbändi mylvii kieltämättä todella maukkaan kuuloisesti. Klassiseen 40 minuutin lp-mittaan lyhennettynä intensiteetti olisi vieläkin hurjempi ja nautittavampi. Niin mukavaääninen hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, pieni äänijänteiden ekstravenytys toisi lisää vibaa kuuntelijan punttiin. Lyriikoiden puolesta kyse on konseptilevystä, mikä sekin liputtaa vahvasti yhtenäisen kokonaisuuden puolesta. Kaiken lisäksi Ouroboros on melodisesti erittäin kiinnostava tapaus. 16 on silti vankka suutari omassa kapeahkossa lestissään. Sama peli jatkuu kuudennella kiekolla, mutta silmäviikset eivät kohoa juurikaan lähemmäs hiusrajaa. Yksittäisinä kokemuksina viisut riemastuttavat, mutta kymmenen biisin puitteissa tempo ja ryskytyksen muoto pitäytyvät varsin orjallisesti karsinassaan. Kaiken päälle Status Minorissa ihastuttaa soittajiston kovuus ja se, miten he ovat yhdessä onnistuneet kasaamaan bändin, joka saa aikaan näin hyvää ja korkealaatuista melodista kikkaheviä. Tarttuvuudesta ei siis ole tietoakaan, eli eipä tässä liiemmin kosiskelusta tai itsensä myymisestä pääse syyttämään. Kun mielleyhtymät bändin soinnista asettuvat Melvins Clutch-akselilta hiukan varhaisemman Neurosisin suuntaan, potentiaalia isompaankin diggaamiseen olisi. Viiden biisin minijulkaisu onkin tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun avausraidaksi. Deep Cuts from Dark Clouds on ehdottomasti hyvä levy, mutta erinomaiseksi liian yksiulotteinen. kiMMo k
Powerista ei paljon pääse puhumaan, ja määräävä funktio on herra G:n kitarointi, jossa riittää potkua niin riffikuin soolo-osastolle. Bändin toukokuun loppupuolella julkaistava seiska on varsin tanakkaa tekemistä. Tämä bändi kun pystyisi taatusti kovempaankin. Esimerkiksi kotikutoisen sähköisesti raivoava Skullfist Emperor on vähän liiankin härski tapaus. On erityisen hienoa, että yhtye ei häpeile menneisyyttään, vaan kykenee ammentamaan nuoruusvuosiensa tekeleistä raakuutta sekä ahdistusta ja yhdistämään niitä uskottavasti yli nelikymppisten miesten elämänkokemukseen. JoNi JuutilAiNeN na kulkeva Darkness Freedom esittelee syntetisaattorien, pehmeästi sykkivän rumpukoneen ja kokeellisen häröilyn muodostamaa lsd-matkailua. Darkness Freedom ei nimittäin omaa kavereita, vaan levy kiitää omassa levottomassa ja taatusti omanlaisessa avaruudessaan. Kamaa löytyy typeryyksistä (alun Wall of Sound) kerrasta vakuuttaviin raitoihin (tarttuvat nimiraita ja The Undying Fire), ja kokonaisuudesta jää koppaan hieman hömelö fiilis. Kaikkein konkreettisimmin se vaikuttaa gootahtaviin doom metal -klassikoihin luettavien Iconin (1993) ja Draconian Timesin (1995) yhdistelmältä päivitetyllä soundilla ja jopa hitusen koukuttavammilla kappaleilla. Kokonaisuudesta en tajua mitään, joten olen pakotettu nauttimaan yksityiskohtien rikkaudesta ja estottomana palavasta musiikillisesta hulkAri koskiNeN luudesta. Firewind Few Against Many Century Media garField steel Darkness Freedom KarKia MistiKa / super Metsä / tosi raju Steel Mammothin laulajan soololevy huitelee nyt meikäläiseltä vähän ylitse. Ei muussakaan toiminnassa ole varsinaisesti vikaa, mutta näiden kahden kaverin show'han tämä uhkaa olla. Powervaikutteilla silattu perushevi ei ole varsinaisesti se meikämatin mielilaji, mutta jokin tässä poppoossa vain tuppaa kiehtomaan. Levyn avaava biisinelikko on niin mykistävää tavaraa, että totaalisen mestariteoksen merkit leijuvat ilmassa ensimmäiset parikymmentä minuuttia. Tämä oli erään aikakauden päätös, jonka jakajana toimi uuden, aikuistuneen ja ei-niin-metallisen Lostin esitellyt konehöysteinen Host-albumi (1999). Nuclear Ritualin aikaisen Steel Mammothin, Hawkwindin ja Eurythmicsin rokkaavana sekoitukse- Nykyisen Ozzy-kitaristin Gus G:n pomottama kreikkalaisyhtye on allekirjanneen levyhyllyssä melkoinen harvinaisuus. Tragic Idol on siitä hieno levy, että sen voisi huoletta sijoittaa melkeinpä mihin tahansa vaiheeseen bändin uralla. Paradise lOst Tragic Idol Century Media Kuten niin monen muunkin kohdalla, myös minulla kiinnostus Paradise Lostia kohtaan päättyi One Second -levyyn (1997). Paradise Lost on ikäänsä nähden erittäin vakuuttavassa kunnossa ja saanut aikaiseksi helposti yhtyeen tuotannon kärkikahinoihin kipuavan levyn. Metallista ja nopeaa punkraastoa ei kannata odotella. Juustohommatkin on osattava. MAtti riekki. Kyllähän levy myös rokkaa ja kirkkaassa soundissa on energialatausta, mutta ei tämä kyllä meikäläisen marinadiaivoille aivan aukea. Kuten edeltävä Days of Defiance (2010), Few Against Many on biisiensä puolesta epätasainen kokonaisuus, jonka parhaista paloista syntyy imakka soppa, mutta nahkoineen höyhenineen en tätä suihini hotkisi. Stereokuvaan on jaettu lämpimän psykedeelisiä ja elektroniikkaa pulauttelevia efektejä takavuosikymmenten malliin. Persoonallinen kansitaide ja musiikki istuvat apokalyptisen ja pilke silmäkulmassa tehdyn New Wave of Finnish Heavy Metalin linjaan, mutta yllätys on silti melkoinen. Eritoten vuonna 2008 julkaistu Premonition-platta pyöri aikoinaan taajaan. Pakko se on myöntää, että herra Ville Pirinen on saanut Risto Ylihärsilän ja Teemu Markkulan tuella aikaiseksi taas uuden luvun suomimetallin uuteen painokseen. Jotain se kuitenkin kertoo, että vaikka melodia on kuin mahtipontisimmasta euroviisusta, peli kulkee. Tämän jälkeen levyn iskupotentiaali tasaantuu lopun kuuden kappaleen ajaksi perusvarmaksi mutta huomattavasti keskivertoa laadukkaammaksi Paradise Lostiksi, mikä tarkoittaa raskaiden riffien, kyynelkanavia kutkuttavien melodioiden ja musertavan yleistunnelman hallittua yhdistelmää. Toinen valtti on tuttuun tapaan solisti Apollo Papathanasio, jonka raspia sisältävässä äänessä on poikkeuksellisen paljon ytyä. Tragic Idolilla veroja palautetaan takaisin kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Uuden vuosituhannen levyihin on tullut tutustuttua hieman huolettomammalla korvalla, ja muutamaa yksittäistä hittiä lukuun ottamatta levyt ovatkin jääneet melko valjuiksi tekeleiksi
Vaikka monet melodiat ja yksityiskohdat tuntuvat aluksi liiankin tutuilta, Arjenin tunnistettavista puolista ne parhaat osaset nousevat tämänkin edelle. Harjaantumattoman korviin Cattle Decapitation on eittämättä sitä samaa mölinää, mutta asiaan perehtyneet voivat bongata levyltä pirusti yksityiskohtia, mielenkiintoisia sovitusratkaisuja ja epäinhimillisen tiukkaa soitantaa. Tarinamaisissa kappaleissa on mukana ehtaa sielua, valloittavia melodioita ja hienoja tunnelmia, joita orgaaniset soitinvalinnat, analogisynat ja Arjenin omat vokaalit siivittävät miehen metallisempia paatoksia kepeämmille linjoille.. Puhtaalla raivolla ja hurjalla asenteella mäiskityssä materiaalissa ei juuri hienostella, ja soittotaidollisesti bändi on melko kehnolla tasolla nykypäivän standardeja käyttäen. Soundit ovat keskivertoa jenkkikuoloa kirkkaammat ja hyvin erottelevat. Monipuoliset äärimetallilaulut vakuuttavat etenkin murhaavan vihaisen örinänsä puolesta, ja pariin otteeseen huomaa yllättyvänsä, että ai, näinkin death metalia voidaan soittaa. Tähän kysymykseen on nyt luvassa vastaus, kun Arjen lyö pöytään sooloalbumin. Hienoa ja ehdottoman kompromissitonta rätinää omalla näkemyksellä vahvistettuna. kAri koskiNeN 01011001-albumin (2008) tunnelmallisemmille maalailuille. Lost in the New Realm keskittyy muutaman Arjen Lucassenin viimeisimmän albumin metallisemman linjan sijaan miehen tavaramerkkityyleistä rauhallisempaan, kosketinvetoisempaan, koneellisempaan ja jopa folkimpaan soundiin. Tyyliin A Living, Breathing Piece of Defecating Meat -nimiset kappaleet hakevat aiheensa ihmisen typeryydestä, eikä leikkuria totisesti säästellä. Mättö on kulmikasta, törkeän brutaalia ja sanoisinko jopa lievästi progressiivista. Aseet ovat perussettiä, mutta bändin grindaavassa death metalissa on ollut aina oma juttunsa. On myös pakko antaa pientä kritiikkiä levyn bonusmateriaalista, joka on parin livebiisin sijaan koko Scum-levy demoversiona! Paketti sisältää siis yhteensä 56 kappaletta, ja kun demotukset eivät juu64 Inferno arJen lucassen Lost in the New Realm insideout Kuinkahan moni Arjen Lucassenin tekemisiin Ayreonin tai vaikkapa Star Onen merkeissä sekaantunut on kysynyt itseltään vuosien varrella seuraavan kysymyksen: miten pitkälle Lucassenin säveltäjänlahjat yltävät nykyään, jos tämän albumilla ei kuullakaan kahtakymmentä vieraslaulajaa ja -soittajaa. Matthew Zinke cattle decaPitatiOn Monolith of Inhumanity Metal blade naPalm deatH Scum earaCHe rikaan eroa alkuperäisestä levyversiosta, on jälleen kerran syytä miettiä, mitä helvetin järkeä näissä bonusmateriaaleilla sotketuissa uusintajulkaisuissa oikein on. JoNi JuutilAiNeN Ensikosketukseni Napalm Deathiin sain alle kouluikäisenä silloisten seinänaapurieni soittaessa päivästä toiseen stereoissaan Scumia (1987) ja From Enslavement to Obliterationia (1988) ihan vitun kovalla. Noin minuutin mittaiset grindcorepyrähdykset surahtelevat edelleen mehukkaasti, mutta totuuden nimissä on sanottava, että levy ei yllä bändin tuotannon kärkipäähän, jonne on kieltämättä melkoista tunkua etenkin uuden vuosituhannen levyjen muodossa. Teknisen ylinopeussuorittamisen ja hitaamman ruhjomisen vuoropuhelu huutaa korvat tukkoon tälläkin kertaa. Kasvissyöjämättö hoituu puolentoista vuosikymmenen kokemuksella. Biisirakenteet vaikuttavaksi aluksi satunnaisilta, eikä saman riffin parissa viihdytä pitkään. Monolith of Inhumanity sisältää kaikki edellislevyillä tutuiksi käyneet tyylikeinot. Levyt kuulostivat omien Rölli-kasettien ohessa hämmästyttävän kaoottisilta, ja nyt, 25 vuotta myöhemminkin Scumin kohkaaminen nostaa samoja tunteita pintaan. Ensimmäinen levy keskittyy kokonaan Arjenin omiin tuotoksiin. Toki raskaampiakin vaiheita löytyy ja kovin aurinkoisissa teemoissa albumin futuristinen teema ei liiku, mutta levy on silti selvästi sukua Ayreonin The Dream Sequencerille (2000) ja Nämä vahvasti eläinmyönteiset ja ihmisvastaiset jenkkihirmut ovat kaupan päälle vielä vegetaristeja, joten bändillä on ainakin oma selkeä agendansa
Winon vokaaleissa on myös tuttu aavemainen sävy ja rytmitykset juuri niin kuin pitääkin. Tuttua minimalistista Black Sabbath -henkistä riffittelyä Dave Chandlerin ääripörisevällä kitarasoundilla. Monin muin osin äänite jättää aiheuttamatta reaktioita suuntaan tai toiseen. 2LP (GREY VINYL) EDITION EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA: WWW.NAPALMRECORDS.COM! the birth of a heavy metal legend! limited edition first pressing digipack includes bonus track! OUT 25.04.2012 limited gatefold LP edition available exclusively via www.napalmrecords.com OrDEr ONLINE TO rECEIvE Our LATEST 18-TrACK COMPILATION CD: www.NAPALMrECOrDS.COM fACEBOOK.COM/ NAPALMrECOrDS DOwNLOAD ThE frEE NAPALM APP fOr BOTh IPhONE AND ANDrOID!. Matkamuistona Tokyon-ajoiltaan Luley on liittänyt levylle rankennetun uusintaversion alun perin vuonna 1980 julkaistusta Tokyoraidasta. Riippuu siitä, miten nykyaikaiselta musiikkinsa haluaa kuulostavan. saint vitus Lillie: F-65 season of Mist Uskaltaisin väittää, että tätä tuotosta on melkoisen moni karvanaama odotellut, onhan herrojen edellisestä studioäänit- teestä kulunut 17 vuotta. Turhan taajaan viljelty keskitempo vie biiseistä draivia, eivätkä riffitkään ole aivan terävimmillään, kuten esimerkiksi edellisellä The Truth Inside the Dying Sun -levyllä oli. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Toisella levyllä puolestaan vuorottelevat Arjenin omat kappaleet ja coverit, joiden joukosta löytyy kaikenlaista aina Pink Floydista Frank Zappaan. Nyt se loppuu ikään kuin kesken, reilut 34 minuuttia ja viisi oikeaa biisiä on aika vähän. Palikat ovat kutakuinkin tutuilla paikoillaan. Livin'in the Night, Mountain of Love ja Higher kevystelevät viihdyttävällä tavalla. Mitä näiden vuosien aikana on sitten tapahtunut. Ennaltaarvattavuuden varjo pitäisi pystyä mitätöimään räiskyvillä ilotulitteilla, mutta tähän ei Today's Tomorrow kykene venymään, vaikka luontevalta kuulostaakin. Itse asiassa tuntuu, että ei juuri mitään, sillä tässä on ensi soinnusta lähtien täysin tunnistettava soundi ja meininki. ED. Lost in the New Realm onnistuu monella tapaa siinä, missä Guilt Machine -albumi On This Perfect Day (2009) epäonnistui, ja tuloksena on kuin koko Arjenin musiikillisen historian eri puolet yksissä Aki NuoppoNeN kansissa. luley Today's Tomorrow aor HeaVen Today's Tomorrow näet viittaa kintaalla nykykotkotuksille ja jyrää vanhan liiton väylällä. Jotkut asiat vain pysyy ja jopa paranoo. teeMu vähäkANgAs am i BlOOd Existence of Trauma a1 MusiC St. Kolmannesta puhumattakaan. Mucus -nimellä aloittanut pitkän linjan kotimainen metallijyrä palaa muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen parrasvaloihin. DIGIBOOK + SLIPCASE INCL. Tämän ansiosta kakkoskiekko ei tunnukaan bonuslevyltä, vaan ehdalta osalta kokonaisuutta, joka osoittautuu lähtökohtiinsa nähden odotettua kantavammaksi tapaukseksi. Eivätpä Saint Vitusin studiotuotokset ole koskaan olleet hirveän pitkiä, mutta nyt vaikkapa levyn päättävän neliminuuttisen feedbacksurinan olisi voinut korvata vielä yhdellä oikealla biisillä. Yllättävää on se, kuinka hyvin nämä Arjenin soundiin sovitetut coverit sopivat sekä tunnelmaltaan että teemaltaan albumin muihin sävellyksiin. Menneitä muistellaan aivan konkreettisestikin. Käteen jää jälleen kerran perusvarmaa, turvallista keskitien melodista rockia, joka täyttää satunnaisen musiikkityhjiön mutta johon ei pääse syntymään sen vakavampaa suhdetta. pANu koski Saksalaisyhtye Tokyossa 1980-luvulla laulanut ja kitaran kera otellut sekä sittemmin Craaftissa vaikuttanut Klaus Luley jatkaa AOR-taistelua vielä vuosikymmeniä myöhemmin. LTD. Kuinka relevantista tavarasta on kyse. Myös vokalistilegenda Scott "Wino" Weinrichin paluu mikin varteen on erittäin miellyttävä asia, kun edellisestä laulamastaan Saint Vitus -äänitteestä on aikaa peräti 22 vuotta. THE BONUS ALBUM "OMEGA WHITE" AND ELABORATE DOUBLE COVER ARTWORK! DELUXE EDITION INCL. Valitettavasti sävellykset eivät yllä laulujen tasolle. DIGIBOOK AND "MOONGRAM" PENDANT, AS WELL AS THE LTD. Miehen laulusoundi on kertakaikkisen mahtava. Jos haetaan kotimaista vastinetta James Hetfield -soundille, vastaus on Janne Kerminen. Oikeastaan vain Winon säveltämä välisoitto Vertigo ei ole sitä tyypillisintä Saint Vitusta. Koskettimet ja piano kuitenkin tuovat biiseihin hienoa lisäväriä. EVERY SONG A JEWEL; EVERY SONG A STRONGHOLD! OUT 25.04.2012! LIMITED EDITION 2CD DIGIBOOK + SLIPCASE ALSO AVAILABLE AS A LTD. Jos jostain pitäisi erityisesti kitistä, niin levyn pituudesta. Jokaisessa biisissä on tähtihetkensä, mutta kokonaisuutena homma tökkii. Eritysmaininta pitää antaa Henry Vasquezille, sillä hänen bonzomainen rumpalointinsa antaa kummasti lisää ilmaa ja groovea biiseihin. Pelkäsin pahinta, mutta täytyy todeta tyytyväisenä, että vanhoilta jääriltä saatiin oikein onnistunut doompläjäys, herrojen huuruisista elämänvaiheista huolimatta
Kaikkein kiehtovinta Dezperadozissa ovatkin yhtyeen lyriikat, joiden olettaisi iskevän ainakin villin lännen faneille. Urkujen vedossa on jamimaisimmillaan kevyttä Doors-henkeä, mellotronit soivat kuin Pink Floydin korskeimmassa käsittelyssä ja puhaltimista tulee tietenkin mieleen King Crimson. Perustajahidalgo Kevin Heybournella on viimeiset kolme vuotta ollut jälleen uusi rytmiryhmä apunaan, ja hyvinhän tuo leiviskänsä AASB:llä hoitaa. Entistä keveämpiä ja letkeämpiä osia piisaa, kiire ei ole sitten mihinkään. Soundiltaan The Black Chord on vanhakantaisen rockmusiikin ystäville silkkaa korvanektaria. Vahvuus on hoilaushakuisissa kertosäkeissä, kitaroiden menevissä melodiakudelmissa ja ohuessa synataustoituksessa. Nyt sandiegolaisbändi on päättänyt keskittyä kompaktimpaan ilmaisuun. Levymitta on tippunut liki 80 minuutista kolmeen varttiin, mutta tehopaketoinnilta aineksensa space rockista, 70-luvun psykedeliasta ja patinoituneesta progressiivisesta hevistä keräävä tuotos ei tunnu. NWoBHM-jäärä on siitä huolimatta jaksanut potkia tutkainta lähes taukoamatta, 1980-luvun alun muutaman vuoden tauosta ja 1990-luvun jenkkiintymisen tuottamasta hyytymisestä piittaamatta. Tästä perinteestä pidetään kiinni edelleen, kertsien osalta välillä onnistuneemmin (Gebura), välillä rasittavammin (Into the Dark). Angel Witchin tavaramerkkeihin ei alun pitäenkään kuulunut uuden aallon brittihevin vaarapitoisemman ja törkyisemmän sektorin kyntäminen. Vuodesta 2000 käynnissä ollut viimeisin reunion kulminoituu nyt ensimmäiseen studioalbumiin yllättävänkin asialliseen malliin. Länkkärimetallia soittavia bändejä taitaa olla tällä pallolla yhtä paljon kuin merirosvometallia soittavia. Muun muassa pyssysankari Wild Bill Hicockin väitetään kaatuneen sellainen kädessään. Siksi kai Dead Man's Handkin unohtuu helposti, sillä vaikka levyllä soitto soi tarkasti ja Alex Kraftin kitara möy-. Tunnelmointiin pohjaava bändi saattaisi joutua asian kanssa ongelmiin, Astralle kehityskulku sopii ainakin toistaiseksi. Mikko kuroNeN dezPeradOz Dead Man's Hand draKKar HellvetrOn Death Scroll of Seven Hells and Its Infernal Majesties Hell's Headbangers Vahvasti NSBM-skeneen linkittyvän Nyogthaebliszin miehistöstä koottu kaksimiehinen Hellvetron murahtelee debyytillään loitsunsa manalan syvimmistä kammioista. 66 Inferno Sodom-miesten Alex Kraftin ja Tom Angelripperin vuosituhannen vaihteessa perustama crossoverbändi on ehtinyt urallaan jo neljänteen koetinkiveen. Astra tekee asiansa niin hartaasti, että rinnalla The Mars Voltan uusvanha häröprogeilu tuntuu melkein vitsiltä. Vuonna 2006 Dezperadoz julkaisi konseptilevyn seriffilegenda Wyatt Earpistä. Kappaleista mehevimmät ovat rakennetuimman oloiset: alkuun tiheine harmonioineen hyökkäävä Dead Sea Scrolls, loppuun ovet tuimankylmästi säppiin lyövä Brainwashed. Yksinkertainen, hidastempoinen ja minimalistinen ilmaisu tuo mieleen lähinnä Necros Christosin sekä monella tasolla myös Drawing Down the Moonin (1993) aikaisen Beheritin. Vaikka Astralla ei ole tapana kaupustella soittotaitojaan toiminnallisen progen tapaan, komeilla loungetunnelmilla käynnistyvä ja niistä krapulaiseen kosmoksen jyrähtelyyn etenevä nimibiisi sisältää soitannollisestikin aika jännittävää matkustelua. Kitarankäyttö on hentoa mutta soundiltaan ihailtavan laveaa. Paljon on kuitenkin vielä tehtävä, mikäli Hellvetron aikoo saada aikaiseksi jollain tasolla aidosti merkittävää ja puhuttelevaa musiikkia. JoNi JuutilAiNeN Astra onnistui yhdistämään eteerisyyden ja mahtipontisuuden huikealla tavalla vuoden 2009 kauneimpiin pitkäsoittoihin lukeutuneella The Weirdingillä. Dead Man's Handillä jatkuu Dezperadozin perusidea naittaa hevirokkia ja westernhaikuisia, lap steel -kitaralla ja banjolla loihdittuja sointuja lännenelokuvien hengessä. Mitään soitannollista virtuositeettia on turha odottaa, sillä yhtye keskittyy selkeästi synkän ja painostavan tunnelman luontiin, missä se myös monilta osin onnistuukin. Laulua levyllä on selvästi vähemmän kuin edeltäjällään, mikä vie bändiä jossain määrin goblinmaisiin tunnelmiin. As Above, So Below ei ole räjähtelevä paluu kukkulankuninkaiksi, kun ei niitä kuninkaita koskaan oltukaan, mutta häiriöittä välittyvällä nälkäisyydellä ja hyvällä perustekemisellä nyky-Witch peittoaa kohtuullisen vaivatta muun muassa parit viimeiset Saxon-levytykset, ajan Ghost-ilmiöistä puhumattakaan. Mikko kuroNeN astra The Black Chord rise aboVe Vanhakantaista death/black metalia esittävä bändi on panostanut selkeästi levynsä sisältöön, sillä albumi sisältää selkeän teeman ja kappaleissa tuntuu olevan harkintaa. Suorimmassa kappaleessa Driftissä laulu hieman häiritseekin, pintatason balladilössöily ei oikein istu yhtyeelle. The Black Chord koskee edeltäjäänsä suoremmin järkeen kuin tunteeseen: jos avauslevyllä upposi haluamattaankin melodioiden toistuvaan kauneuteen, nyt ihailu kohdistuu monitaitoiseen biisinrakennuskykyyn. Kummassakaan genressä operoivat orkesterit, ehkä Running Wildia lukuun ottamatta, eivät ole jääneet mieleen kappaleistaan vaan imagostaan. Toivottavasti tästä lähtee uusi uljas nousu, vaikkei levy aivan täysosuma olekaan. JANNe toloNeN angel witcH As Above, So Below rise aboVe Angel Witch on ollut tähän asti yhtye, joka muistetaan tasan yhdestä teosta, reilun kolmenkymmenen vuoden takaisesta vallattomasta esikoislevystään. Jos Am I Blood olisi jenkkibändi, se olisi varmasti tehnyt kohtuuhyvän ja tunnetun uran. Tuore Dead Man's Hand on sekin länkkärimeiningille uskollinen. Nyt bändi on kotimaassaankin valitettavan harvojen tuntema akti. Noin 25 minuuttia kestävä kokopitkä antaa Hellvetronista valitettavan tasapaksun ja yksitoikkoisen kuvan. Keikkojen navakka meininki ei ole lumetta. Niin sanottu kuolleen miehen käsi tarkoittaa pokerikättä, jossa neljä korttia ovat mustat ässät ja kahdeksikot
Ja vielä kun ideat ovat köyhiä, ei hyvää päivää. Kaikki elementit ovat kovin heppoisia. Albumin aloittava ja ambientisti lainehtiva nimikappale johdattaa syvälle armolliseen unohdukseen. Ei todellakaan pysty tajuamaan, miksi tämä orkesteri on niin suosittu kotimaassaan. Vaatimattomimmillaan AWitN taas jää taustamusiikinomaiseksi tihkusateeksi ilman kauttaaltaan kastelevaa vaikutusta. Sävellykset, sovitukset ja itse biisit ovat tusinatavaraa. Tyylilajina keikkuu harvemmin kuultu progressiivinen thrash metal, joskin thrashistä on nykyisin jäljillä lähinnä nopeasti purevat riffit. To Forgetin suruliputus vie kuin huomaamatta mukanaan. rii ilkeänraskaasti, neljätoistaraitaisen kappaleet eivät ole sieltä tarttuvimmasta päästä. Hitaammat paatostelut tuovat jossain määrin mieleen Puolan-akselin, esimerkiksi Behemothin. Syvissä ja usein sakeissa vesissä uiva äänite pitää parhaimmillaan esimerkiksi hyvin kauniilla All My -raidalla kuuntelijan sangen tiukasti akustisessa koukussaan. Tosin kun matsku ja laulu natsaavat toistensa Norjan bläkkisstaran Samothin uusin veto on edennyt kakkospesälle asti. Tässä tapauksessa ratkaisu toimii hyvin, sillä uusioversioiden hiotumpi toteutus nostaa musiikin hienoudet kunnolla pintaan. kAri koskiNeN To Forget exile on MainstreaM A Whisper in the Noise on vokalistimulti-instrumentalisti West Thordsonin ja viulisti-vokalisti Sonja Larsonin muodostama amerikkalaisalakuloakti. Nimenomaan nämä laahaavammat ja uhkaavamman oloiset rykäisyt kuten Haunting Ground ja Death by Nature edustavat levy parasta antia. Tiedä sitten, kuinka paljon tätä on hinkattu protoolsilla, mutta taiturimaisessa soitossa on myös groovea, mistä esimerkkinä hienosti jytäävä Shades of Doom. Lyömäsoittimia sysitään taustalle, ja kuuntelija ohjataan pääasiassa pianon ja jousisoittimien määrittämän soundin äärelle, jonka pinnalla Thordsonin ja silloin tällöin Larsonin hauras laulu väreilee. Melanko-olioille tätä avainsanakseen eteerisen saavaa ja minimalistiseen ilmaisuun viehättynyttä tallennetta saattaa suositella. Siinä missä varsin vakuuttava debyyttialbumi oli välillä hyvinkin thrashiä, linja on muuttunut tällä levyllä enemmän semimelodisen deathin ja black metalin suuntaan. Kertooko se sitten jotain fransmannien musiikkimieltymyksistä ylipäätään. Kaikki kovin heppoisesti. Of This Sorrow -kappaleen lopussa odottavalle kahdeksanminuuttiselle, vaimealle luonnonäänimaisemalle on vaikea keksiä pätevää tarkoitusta. Intersections ei sisällä uutta materiaalia, vaan kokoelmahengessä uudelleenäänitettyjä biisejä väliltä 19871994. pANu koski tHe wretcHed end Inroads CandleligHt etHs 3. season of Mist Kotimaassaan Ranskassa huippusuosittu ETHS yrittää nyt läpimurtoa kansainvälisesti. Marginaalinimeksi jäänyt saksalainen Mekong Delta on puskenut vastatuuleen jo vuodesta 1985. Tyylilajista riippumatta soitossa on omaleimaista teknisyyttä, ja etenkin rumpalin kannuttelussa on persoonallinen ote. Erittäin heikko esitys. JANNe toloNeN a wHisPer in tHe nOise Enpä muistaisi toista vastaavaa pumppua kuulleeni. Ah, meinasi aivan unohtua. Tämä on sääli, sillä voisin kuvitella esimerkiksi rankemman Nevermoren ystävien pitävän tästä kovasti, vaikka aivan yhtä sulavia melodioita tarjolla ei olekaan. Ei tule onnistumaan, sori. Vauhtia kyllä riittää, mutta sekä soittoa että soundipuolta voisi kuvailla hienostuneen jämäkäksi ja herrasmiesmäisen siistiksi. Valitettavasti materiaalin taso laskee loppua kohden, mutta ensimmäinen puolisko on silkkaa hurmiota ja kikkakolmosten runsaudensarvea. Ankaraa paahtoa ja teknisempää otetta löytyy myös, mutta linja on enemmän painostavaan tunnelmaan panostava.. Naisvokalisti laulaa kauniisti, huutaa ja örisee. Rauhallisemmin kulmitteleva The Healer edustaa levyn progressiivisinta ja tunnelmallisinta laitaa, kun taas Innocent tykittää turpaan perusteellisemmalla otteella. Mutta minä en olekaan lännenelokuvien ystävä. JAAkko silvAst mekOng delta Intersections spV kanssa yhtä lailla kökösti yhteen, niin mikä ettei. Jos vedellään matalalla vireellä basarien tahtiin rytmittäen lähes koko albumi läpi, lopputulos ei voi olla kovin kummoinen. Tehokkaimmillaan intensiivisessä kuulokekuuntelussa iltahämärän jälkeen
Saksalaisen Secrets of the Moonin kohdalla odotteet täyttyvät varsin mukavasti, joskaan maitohapoitta ei päästä maaliin tälläkään kertaa. Upeimmin tämä esiintyy Serpent Messiah -kappaleessa, joka on kaikkinensa perin imakka esitys. Mistähän tuo mahtaa johtua... Verta, tulta ja kuolemaa tihkuva spektaakkeli muistuttaa, että Watainin sisällä elää edelleen vahva antaumus ja tunteenpalo. Oliver Teichen secrets OF tHe mOOn Seven Bells propHeCy Kun metallilevy starttaa kirkonkelloilla, ilmassa on tavallista enemmän odotusta. Toteutus on tarpeeksi selkokielistä ja suoraviivaista, jotta viesti menisi mahdollisimman hyvin perille. 68 Inferno. Materialismin pauloihin jämähtäneen bändin julkaisut ovat sisältäneet pahimmillaan törkeät määrät krääsää, ja myös Opus Diaboli on tarjolla kaikkein kovimmille faneille dvd:n, kaksi cd:tä, kaksi lp:tä ja kirjan sisältävänä boksina. Aivan, en minäkään. Ilmavuus on asiaa raskaimmissakin jutuissa, vaikka maailma nyt loppuisikin. Seven Bellsin materiaali harppoo miltei tuomiotaajuuksilla matelevasta raskastelusta black metal -rappausten kautta kiivaisiin thrashpurkauksiin, ja erilaisten elementtien vaihtelu toimii sangen luontevasti. Kaikkein tärkein, eli itse dvd on koostettu kasaan kuitenkin koruttomasti ja ilman ylimääräisiä täytteitä. Kuulijaystävällisestä mitastaan huolimatta vähän epätasainen tuotos. teeMu vähäkANgAs watain Opus Diaboli His Master's VoiCe Muistatko nähneesi joskus aidosti hyvän black metal -dvd:n. Fiilikseltään ja soundeiltaan platta on tarvittavan rujo, mutta tehokkaimman vaihteen SotM pistää silmään lisätessään mustaan messuunsa kohtalotyyppisiä melodioita. Jopa nerokkaalla tavalla Tukholmassa kuvatun keikan, historiikin ja yhtyeen ideologian yhdistävän kertomuksen katsastaa läpi mielenkiinnolla, ja 90 minuuttia kuluu kuin siivillä. Säästeliäisyys on toki hyve, mutta kyseinen viisu pistää miettimään, millaista jälkeä orkesteri saisi aikaiseksi, jos se tinkisi hieman enemmän lyijystä kauneuden ehdoilla. Secrets of the Moon on sekä tunnelmassa että nuoteissakin rutkasti velkaa Tom G Warriorin tekosille, eikä bändi pääse stigmastaan oletettavasti ikinä. Sama pätee biisien mitoitukseen; on totta, että moni asia menee paremmin perille kun sitä jankkaa aikansa, mutta pieni typistys ei ainakaan haittaisi. Boksi on luonnollisesti painokseltaan rajoitettu ja "äärimmäisen harvinainen". No, kova bändi tämä on näinkin. MAtti riekki Debyyttiin kun vertaa, niin nyt vähän notkahti, vaikka ei tätä huonoksi voi sanoa missään nimessä. Yhdeksi maailman suosituimmista tummemman polun metalliryhmistä nousseen Watainin kohdalla odotukset dvd:n tason suhteen olivat jopa keskimääräistä alempana, mutta itse lopputulos yllättää positiivisesti. Miehet tuntuvat olevan tosissaan asiansa kanssa, ja tämä ilmenee kaikessa, mitä dvd tuo ilmi. Eikä sitä edes yritetä, Celtic Frost- ja Triptykon-mies kun on kanssatuotellut tätäkin levyä. Jälki on vakuuttavaa ja bändi esitellään katsojalle erittäin suotuisassa valossa
Useammassa kuin yhdessä rallissa (Civilized Evil, Metaphor, Don't Act Surprised) on suorastaan käsittämättömän hyvä sovituksellinen draivi, mutta tällaisessa musiikissa se ei yksin riitä. Oldiet on äänitetty nykytyyliin uusiksi, ja mikäpä siinä. Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja doomisti etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä, herkänraskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissä amigon moni- puolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin. Samaan katajaan kapsahtaa myös nelisen vuotta sitten uudelleen komerosta kaivetun, Reecen Accept-"uran" jälkeen pariksi vuodeksi kasatun Bangalore Choirin kakkonen. Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen mutta tasainen kokonaisuus ei nouse genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen tarkemmalla korvalla seurattaMegA vien bändien listaan. BangalOre cHOir Metaphor Metal HeaVen rockia ja AOR:ia, jonka suurin ansio on biisimateriaalin svengaavuudessa. Oiva paketti tutustumiseen, jos nimi on jäänyt jostain syystä oudoksi. World Chaos, Reborn Dogs ja vaikkapa Corroded Dreams rähjäävät kyllä esimerkillisesti, mutta klassikkoasemaan nousevat purkaukset jäävät vähemmälle. Varsin verevästi bändi hommansa hoitaa. Metaphorilta puuttuvat ennen muuta ässäbiisit, joita tarvitaan varsinkin silloin, kun soittajisto, vokalisti Reecestä puhumattakaan, ei yllä biiseissä minkäänlaisiin erityissuorituksiin. Holy Moses seisoo tukevin koivin ykkösdivarin eturintamassa, joten helppohan tätä on edelleen diggailla. Hulvattoman pitää uraa juhlistetaan paketoimalla 20 vanhaa suosikkiraitaa ja kaksi linjaan istuvaa uutta vetoa tuplalevyn mitalle. Parhaiten tätä voisikin kuvailla energiseksi ja keskivertoa tarttuvammaksi b-luokan kulutusrässiksi. Ikinuoren Sabina Classenin rähjäys toimii edelleen, ja kiivastempoisena käyvät kappaleet luukuttavat vihaansa tarttuvan riffittelyn avittamana. Roskaa levyltä ei kuitenkaan löydä, ja tymäkässä soundissa on ripaus vanhaa, rosoista henkeä. Yhtyeen notkea, harmiton ja vaaraton AOR saa lanteet liikenteeseen jo ilman sitä ensimmäistäkään keskiolutta. JAAkko silvAst Kovastipa on yhden levyn (Eat the Heat, 1989) Acceptissa laulanut David Reece koettanut saada viime vuosina uraansa uuteen nousuun. Bändin tyylikirjo on ollut aina suhteellisen kapea, eli esimerkiksi Kreatorin edustamasta tyylikirjosta jäädään varmasti tarkoituksella kauas jälkeen. Nyt jyrätään kunnolla raskain käsin myös soundillisesti, ja osin yllättämäänkin pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan peruslanaukseen. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Opus Diabolia uskaltaa suositella varauksetta Watainin tuotantoa tuntemattomille, ja erityisesti niille, joille black metal ideologioineen on pysytellyt mysteerinä tai pelkkänä keskenkasvuisten teinien pelleilynä. JoNi JuutilAiNeN HOrn OF tHe rHinO Grengus dooMentia Jos kahden vuoden takainen Horn of the Rhino -debyytti oli varsin rauhallista mutta jokseenkin yllätyksetöntä perussludgea, bilboalaiset ovat laittaneet selkeän rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Uusi rumpali nakuttaa kannunsa erinomaisen liukkaasti, joten siltä kantilta nämä vedot ovat osittain jopa alkuperäisiäkin kovempia. Horn of the Rhinon rujo mutta samalla lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa. Tältäkin kokoelmalta käy kuitenkin selville, miksi bändi ei noussut koskaan germaanithrashin ehdottomaan etulinjaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt debyyttisoolo Universal Language oli sisällöltään tylsä ja mitäänsanomaton. Kaikesta huolimatta Bangalore Choir olisi varmasti viihdyttävää kokea livenä. Metaphor on yhdentoista kappaleen yhdistelmä perinnetietoista hard HOly mOses 30th Anniversary: In the Power of Now spV Että yli kolme vuosikymmentä olisi jo näilläkin saksalaisilla takana. kAri koskiNeN Tiedät kyllä paikan! www.hellsinkishop.com
Kiitosta levy ansaitsee hyvästä tuotannosta ja potkivasta soundimaailmasta, mikä ei ole omakustanteen kohdalla aina mikään itsestäänselvyys. Spawn of Possession kuuluu selkeästi onnistujaporukkaan, sillä bändin touhussa säilyvät vielä selvä järki sekä suunnitelmallisuus, ja hämmästyttävä soittoteknisyys toimii ainoastaan tehokkaana koneena itse musiikille. Pää irtoaisi, jos olisivat saaneet aikaiseksi vielä pykälän verran parempia kappaleita. JoNi JuutilAiNeN wOrtH tHe Pain No Rest No Peace poolside nO One is saFe Strike First Strike Hard poolside Väkevällä DIY-pohjalla toimiva Poolside Records muistuttaa, että ulkomaillakin kovin suosittu suomalainen hardcore toimii edelleen aktiivisena kotimaamme tunkkaisissa kellareissa. Bändin debyyttilevy To the Bitter End (2008) oli omalla sarallaan kohtuullisen kova jyräytys, mutta uusimmallaan bändi tuntuu toistavan itseään liiankin kanssa. Jos Bal-Sagoth yhdistelee nerokkaasti metallin eri genrejä omaksi sinfoniseksi sopakseen, Enthring ei kykene samanlaiseen johdonmukaisuuteen sävellyksissään. Kyllä, tuplabassarit jauhavat joko rivakkaa täsmätykitystä tai laukkakomppia kitaroiden sahatessa, tiluttaessa tai taikoessa kaiken jytkytyksen päälle melodialinjoja kilvan koskettimien kanssa. Kolmannella levyllään meuhkaavan bändin miehistöllä on siinä määrin väkevää taustaa teknisen death metalin saralla, että epäonnistuminen tällä tasolla ei tulisi kuuloonkaan. Potentiaalia ja lahjakkuutta löytyy. Samoilla linjoilla esimerkiksi Decrepit Birthin, The Facelessin ja Psycropticin kanssa tempova yhtye yhdistelee erittäin sulavasti kovaa soittotekniikkaa raakaan death metaliin. Trion 90-lukulaisen, osin doom-elementtejä sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä, melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu ainoastaan musiikin tasolla, ei tunnepuolella. Vokalisti vetää tietysti korkealta ja kovaa. Silti se on aivan liian geneeristä ja yllätyksetöntä erottuakseen, Ja uskokaa, tällaisia bändejä on genren Euroopan-karsina jo ennestään pullollaan. Kevätaurinko helottaa täydeltä terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa samanaikaisesti ämyreistä. Göteborgilaismiekkosten tekemisissä ei ole peruslähtökohdiltaan mitään vikaa. Tekninen death metal on erittäin herkkä musiikkityyli, jossa onnistujien ja epäonnistujien välinen ero on häviävän pieni. Näkemystä ja persoonallisuutta kaivattaisiin kuitenkin lisää. Mikko MAlM. Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä, mutta tätä amerikkalaiset eivät pysty ensijulkaisullaan juurikaan muuttamaan. Kahdella vokalistilla maustettu raskas ja suurimmilta osin hyvinkin väkivaltaisen metallinen hc luottaa sekin perusasioihin, mutta bändin energisyys ja varmaotteisuus puhuttelevat kuunteluker70 Inferno ta toisensa jälkeen. Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo Obsidiumista ole tämän tahtotilan muuttajaksi. MegA Helsinkiläisen Enthringin debyyttilevy ei tuulta purjeisiinsa puhaltele. Hurjaa kyytiä tarjoava No One Is Safe vakuuttaa valmiudellaan ja on kansainväliselläkin mittapuulla katsottuna kovassa kunnossa. Ensiferumin reipashenkisestä perinnöstä muistuttava musiikki onnistuu ajoittain tempaamaan mukaansa, mutta hieman sekavan ja sillisalaattimaisen kuvan levy itsestään antaa. Jo kymmenisen vuotta kovaa työtä paiskinut lappeenrantalainen Worth the Pain sijoittuu hardcorensa kanssa keskitempoiseen ja raskaaseen, reippaasti metallilta tuoksahtavaan sarjaan, jota edustavat esimerkiksi tunnetummat ulkomaalaisbändit Earth Crisis ja Madball. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä. Materiaali on toki edelleen pätevää, mutta jatkuvien junttausriffien seassa toivoisi kuulevansa enemmän vaihtelua ja yllättäviä käänteitä. Yhtyeellä on silmää myös rohkeille käänteille, mistä kertoo esimerkiksi Resist Forever -kappaleen suomeksi heitetty räppiosuus, joka iskee kieltämättä täysin puskista. Huonoja ne eivät varsinaisesti ole, eikä soittotaidossakaan ilmene puutteita, mutta punainen lanka ei hahmotu aina kovin helpolla. sPawn OF POssessiOn Incurso relapse Ruotsalaisbändin luikertelu ja peippailu pistää pyörittelemään päätä epäuskoisena. Chronicles of the North on oikeinkin vahvasti perinteitä kunnioittavaa powermättöä. Ihme kyllä, porukan mopo pysyttelee varsin hyvin lapasessa, eikä hommaa keulita nurin liialla kikkailulla. Silent Chanterin ja Mellowheartin tapaisia täsmäiskuja tarvittaisiin enemmän. Siinä missä black/death/power metal -kombinaatiota hyödyntävät fantasiametallikeitokset saavat välillä hymyn suupieliin tarttuvuudellaan, tämä bändi saa saman suun nykimään toivottoman tasapaksulla tuuttauksellaan. Tämän bändin tekemisiä kannattaa seurata jatkossa erityisellä tarkkaavaisuudella! JoNi JuutilAiNeN Pohjoismaiseen mytologiaan hurahtaneet saattavat saada Chronicles of the Northin sanoituksista hiukan lisäsärvintä leivän päälle, mutta siihen levyn ansiot sitten jäävätkin. JAAkko silvAst entHring The Grim Tales of the Elder oMaKustanne OrdO OBsidium Orbis Tertius eisenwald last kingdOm Chronicles of the North liMb Ruotsalaispoweristien nimi ja debyyttilevyn otsikko kertonevat varmasti jo itsessään, mistä musiikista tämän bändin kohdalla on kyse. Debyytillään räyhäävä No One Is Safe sen sijaan hyökkää kimppuun lähes häkellyttävällä raivolla. Orbis Tertius on julkaisu, josta ei löydy aitoa tunteenpaloa tai luomisentuskaa, ainoastaan genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia ratkaisuja
Ei Enthroned kahden vuosikymmenen kokemuksellaan norsecorea puhtaasti jäljennä, mutta aika lähelle päästään. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa at vance Facing Your Enemy afM Sehän pukkaa jo yhdeksättä kokopitkää näiltä Saksan melodisen metallin veteraaneilta. Pitkään on At Vance saanut tahkota voimallisen ja uusklassisen hevinsä kanssa juurikin siinä genren terävimmän kärjen takana, ja saa varmasti Facing Your Enemyn jälkeenkin. Ja mainittakoon, että levyn nimibiisi olisi kepeämmällä kädellä soitettuna oikeinkin kelpo AOR-ralli hittikertseineen kaikkineen. Facing Your Enemyn monipuolisuutta alleviivataan myös siirappisella Don't Dream -slovarilla ja akustisesti tunnelmoivalla Things I Never Neededillä. 1981 on loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä teos, varsinkin jos 80-luvun uusi aalto on lähellä sydäntä. Mikko MAlM Vaikea Obsidiumin perusmallikkaasta black metalista on sen enempää innostua, vaikka biisejä ei skippailla tarvitsekaan. Dusk... Avausbiisi Heaven is Calling ottaa nimittäin luulot pois rivakalla tykityksellään. Nämä raidat paljastavat voimallisempien veljiensä ohella At Vancen nykyisen vokalistin Rick Altzin äänen karismaattisuuden mielestäni parhaiten tähän asti. JAAkko silvAst ta eipä postpunkpiireistä ole tullut muutenkaan mitään pavarotteja. Kolmibiisinen ep ei turhia kiirehdi, vaan biisien seassa on paljon hiljaista tyhjäkäyntiä, mikä luo musiikkiin kieltämättä erikoisen ja omalla tapaa pelottavankin ilmapiirin. Pääosissa paistattelee At Vancen perustaja, kitaristi Olaf Lenk, jonka demppikäsi ja soolosormet ovat edelleen tiukassa kunnossa. Ainakaan ei ole suorituspaineita. Subside on omalla sarallaan varsin lupaava pelinavaus. Kiekolla on paljon myös perusrehellistä hard rock -menoa keskivertoa paremmin koukuttavien Fear No Evilin, Tokyon ja Eyes of a Stangerin tapaan. Muille rienaajille selvennettäköön, että harvemmin sitä Belgiasta näin norjalaista mustaa metallia on tullut. Sanoitukset romahtavat välillä totaalisen ankeuden suohon, eivätkä musiikilliset aihiotkaan aina välty pastissisyytöksiltä. Jos nämä levyt maistuivat, kauppaan sopii painella tälläkin kertaa. Kitaristi-laulaja Michael Aroian on välillä maneereissaan rasittava, mut- Vanhoille faneille heti kärkeen tiedoksi, että Tetra Karcistin (2007) ja Pentagrammatonin (2010) linjoilla jatketaan sekä musiikillisesti että soundillisesti. Progressiiviseksi punkrockiksi musiikkiaan mainostava Elsewhere kuulostaa kummalliselta yhdistelmältä Rushia, Policea, Televisionia ja Duran Durania. Edellä mainittu starttiralli edustaa levyn loppupuolen Fame and Fortune -raidan ohella Facing Your Enemyn powereinta laitaa. Toimii, mutta onhan tätä nyt ennenkin kuultu. Rumpali pistelee blastiä henkensä edestä, ja laulaja ei rähinästä erkaannu. Subside relapse elsewHere 1981 Miss CasHew Bostonista ponnistava Elsewhere on pyörinyt kuvioissa jo 18 vuotta, mutta 1981 on vasta heidän kolmas pitkäsoittonsa. Silti ei käy kieltäminen tämän tuoreimman kaksitoistaraitaisen tymäkkyyttä. Jostain syvästä, pimeästä ja kylmästä paikasta kumpuava murinalaulu ja parisen tonnia painavat riffit eivät nekään tee musiikista yhtään sen aurinkoisempaa. Soittokin pelaa tiukasti yhteen. Puolet australialaisen, aikoja sitten kuopatun diSEMBOWELMENT-kulttibändin miehistöstä sisältävä Inverloch jatkaa odotetuilla linjoilla ryömien ja madellen äärimmäisen hitaissa ja raskaissa tuomiotunnelmissa. Ja paljon. kAri koskiNeN entHrOned Obsidium agonia inverlOcH Dusk... Homman nimenä on ytimekäs ja nopeasti kaahaava perusmallin black metal, jota sävytetään kylmillä kitaramelodioilla ja ohimenevästi myös eeppisemmällä tunnelmalla hieman Immortalin malliin. Ajoittain orkesteri saa aikaan varsin tarttuvaakin menoa, jossa yhdistyvät raaka energisyys ja hallittu melodisuus. Tulevalta kokopitkältä toivoisi löytyvän päätöskappale Shadows of the Flamen kaltaisia monipuolisia teoksia, joissa haikea me- MUSTASCH REFUSED THE MARS VOLTA KATSO KOKO OHJELMA, TUOREIMMAT FESTARIUUTISET JA SKABAT NETISTÄ! CHILDREN OF BODOM SUICIDAL TENDENCIES WWW.RUISROCK.FI LIPUT MYYNNISSÄ : RIVAL SONS APOCALYPTICA NIGHTWISH HERRA YLPPÖ & IHMISET STAM1NA... 3 PÄIVÄÄ ........................115 2 PÄIVÄÄ PE-LA/LA-SU ...100 1 PÄIVÄ PE/LA/SU ...........70 + mahdolliset toimitusmaksut
Levy ei sisällä varsinaista hittimateriaalia What Do You Want?- ja Young and Restless -raitoja lukuun ottamatta, perushyvää ja juurevaa rytkettä kuitenkin. Musiikki ei edusta esimerkiksi My Dying Briden suosimaa melankolista ja melodista death/doomia, vaan kyse on pykälän karkeammasta runttaamisesta. Levy on myös mukavan kirkassoundinen. Orkesterihan perustettiin jo 1980-luvun alkuhämärissä, ja yhtye keikkaili joitakin vuosia hyvällä menestyksellä, nauhoitti pari omakustannedemoa, mutta ei kuitenkaan onnistunut lyömään hard rockillaan läpi parrasvaloihin, sinne Deep Purplen, Bon Jovin, Whitesnaken ja Europen rinnalle. Kaunista työtä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Tuore äänite huokuu sävellyksiltään vahvaa 30 vuoden takaista rocknostalgiaa kitaroiden kiehuessa, urkujen messutessa, pianon pimputtaessa ja kirkasäänisen Whiten revitellessä parastaan. Vanhan brittiläisen hard rockin ystävät, ei muuta kuin käykää kimppuun! JAAkko silvAst deatH Vivus! relapse Siinä missä Human- ja Individual Thought Patterns -levyjen (1991, 1993) taannoisiin uusintapainoksiin oli panostettu oikein remiksausta ja lisälevy- 72 Inferno. Juurevuudesta toimivat esimerkkinä ensisijaisesti Graniten hiukkasen luomut soitinraidat, joita ei ole suotta viilattu tappiinsa. Tempot ovat pääasiassa hitaat, mutta hetkittäin riffipainotteiset kappaleet intoutuvat nopeampaankin laukkaan. sOrrOw Hatred and Disgust / Forgotten Sunrise Metal Mind Tässäpä oiva ja erittäin paikallaan oleva uusintajulkaisu kaikille jenkkimallisen death/doomin ystäville. Nätin digipakin mukana seuraavat saatesanat ja sanoitukset, ja koko kauneus on silattu dynamiikan säilyttävällä esimerkillisellä remasteroinnilla. Vaan tässäpä sitä olisi, ja nyt korvat hörölle! Hatred And Disgust / Forgotten Sunrise (1992/1991) paketoi samoihin kansiin Sorrow'n koko tuotannon eli yhden pitkäsoiton ja ep:n kahden vuosikymmenen takaa. Ajoittain meininki lähestyy Leprosyn aikaista Deathiä tai Autopsya, joten kyse ei loppujen lopuksi ole niinkään doomista vaan pääosin hitaasti tuskastelevasta, rumasta kuolometallista. Vanhan liiton rumiluksille tämä onkin aivan pakollista tsekattavaa. Eipä auta kuin hymyillä. kAri koskiNeN lankolia ja rujo murskaus kohtaavat toisensa suotuisissa merkeissä. JoNi JuutilAiNeN dOOgie wHite & la Paz Granite Metal Mind Monessa liemessä keitetty skottivokalisti Doogie White (Yngwie Malmsteen, Rainbow, Cornerstone, Tank) on kaivanut naftaliinista sen ensimmäisen varsinaisen bändinsä La Pazin. Molempia julkaisuja koristaa ajan jenkkikuololle ominainen tuhti ja synkeä soundi, jonka päällä laulaja Andy Marchionen örinät levittävät synkkää sanomaansa. Sorrow on nimittäin liitänyt alta tutkan käytännössä syntymästään asti, eikä yhtyeen levyjä ole ensipainosten jälkeen julkaistu käsittääkseni koskaan uudestaan. Toisaalta, Graniten kappalemateriaali selittää osaksi sen, miksei La Paz lyönyt aikoinaan läpi. Melankoliaa tässä ei ole, vaikka melodioita hyvin harkitusti käytetäänkin. Nyt La Paz ottaa vihdoin virallisen hahmon. Kokonaisuutta ajatellen lähin vertailukohta taitaa olla samoihin aikoihin toiminut Winter, mikä kertonee alan miehille jo kaiken tarpeellisen
Kakkoslevyllä makaava Live in Eindhoven '98 julkaistiin alun perin rajoitetusti vain postimyynnin kautta, ja levyn myyntituloilla oli tarkoitus kerätä rahaa Chuckin hoitokuluihin. Biisiä ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Niistä kaksi, vuonna 1995 alun perin ulostunut soolodebyytti Shine On ja vuoden 2004 K2-levytys Melon Demon Divine näkevät nyt uuden päivänvalon yhdessä Marcellon Europen aikaisten hittien kanssa uudelleen masteroituna. Sitä vahvistaa osaltaan albumilla rumpuja soittava Ruotsin Tuomas Saukkonen, Snowy Shaw. Kolmas Kee Marcellon Reduxjulkaisuista on omistettu pääasiassa miehen Europen aikaiselle materiaalille, muutamalle Easy Action -raidalle ja parille soolospotille, joista koskettavin on Gary Mooren muistolle omistettu Hammers Heart. Ruotsin hard rock -ylpeys Europe oli julkaissut samana vuonna läpimurtolevynsä The Final Countdownin, mutta menettänyt sen jälkimainingeissa kita- ristinsa John Norumin. -levyä enemmän, mutta kokonaisuutena jälki on niin sanotusti bonusraitakamaa. Tälläkin levyllä avaintekijä on kappaleiden hyvä ja notkea liike. Tasaisesti uran varrelta koostettu 13 biisin settilista on hyvä katsaus eri aikakausiin, ja livelevyksi meiningissä on harvinaisen onnistunutta paikallaolon tunnelmaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa jä myöten, kahden livelevyn uusintajulkaisut käsittävä Vivus! on selkeästi halvempi paketti. Hyvä raitahan tuo, poljennoltaan letkeä mutta sanoitukseltaan korni. us Viihdekesk sä Tulenliekis Perjantaina 25.-26.5 . Stam1na Jare&V Jäikö Joku infernon numero lukemAttA? Ruoska illeGalle eft One Morning L So Long Sisters www.liekkirock.fi The Landline Kohderyhmä Telaketju feat. Mielenkiintoinen tapaus on myös levyn avaava Redux: Europe -kappale, joka Marcellolta tilattiin aikoinaan Euroopan Unionin perustamisen juhlistamista varten. Death kun on kyseessä, musiikki ja soitanto ovat Vivusilla kauttaaltaan lähellä täydellisiä. Tärpiksi ja esimerkiksi nostettakoon kiekon menevintä laittaa edustava If. Melon Demon Divine todistaa myös kiistatta Marcellon osaavuuden ja monipuolisuuden kuusikielisen varressa. Mainittakoon myös, että Individual Thought Patternsin uusintajulkaisulta löytyy bonuksena var- sin kohtuulliselta soundaava livekeikka vuodelta 1993, mutta settilistan, aggression ja fiiliksen puolesta Live in L.A. Paketoinnin vaatimattomuus (vain saatesanat, ei muuta infoa, kuvia tai bonuksia) ei kuitenkaan anna periksi loistokasta arvosanaa. kAri koskiNeN kee marcellO Redux: Shine On Melon Demon Divine Europe geM Ludvikalaissyntyinen Easy Action -bändin kitaristi Kee Marcello sai loppuvuodesta 1986 elämänsä tilaisuuden. Ensimmäiseltä levyltä löytyvä Live in L.A. Edetäänpä julkaisunumeroinnin mukaisessa järjestyksessä ja nakataan ensiksi soittimeen bonuksineen neljätoistaraitainen Shine On. Biisit on kirjoitettu singer/songwriterlähtöisesti, minkä myös kuulee bändin takaa. Levy on kepeydessään ja maanläheisyydessä äärimmäisen helposti lähestyttävä ja sen miellyttävän lämmin henki syleilee kuulijaa kiireestä kantapäähän, tanssittaen, pohdiskellen ja kaihoten. Uusintajulkaisuista raskain on Melon Demon Divine, joka kuulostaa edellä mainittuun luodaten paikoin modernilta amerikkalaiselta vaihtoehtometallilta ja sitä kautta hiukan grungehaikuiseltakin kokonaisuudelta. Marcellon mukaan tämä suurten levy-yhtiöiden grungemaniasta aiheutuneesta vitutuksesta ammentanut kiekko on pullollaan äärimmäisen svengaavaa poppia ja rockia. Kumpaakaan liveä ei ole sen ihmeemmin käsitelty remiksaamisesta puhumattakaan. Soundi on kaikuisa mutta tarpeeksi erotteleva ja siinä on tylyä potkua. Bassoa löytyy Live in L.A. Europen vaivuttua horrokseen vuonna 1992 Marcello lähti omille teilleen ja on sen jälkeen julkaissut soolona ja K2projektillaan kolme kokopitkää albumia. seisoo Deathin livetaltiointien ykkösenä täältä ikuisuuteen. Hätiin kutsuttu Marcello viihtyi Europen riveissä lopulta kahden studioalbumin ja kaikkiaan kuuden vuoden ajan. on raaka ja halvalla taltioitu klubilive vuodelta 1998, ja se on otettu pöydästä sellaisenaan. Cat Cat Movetron Pandora Viikate Lauantaina. Jos näitä ei vielä hyllystä löydy, bändin ystäville hankinta on pakollinen. Pienen painoksen julkaisu saa nyt laajemman uusintakierroksen, vaikka soundiensa puolesta kyseessä ei ole mikään tuotantojäljen riemuvoitto
Joku Operator näyttää jo itsessään kuin musiikkivideolta. Leikkaus tuo liikkumattoman bändin ja yleisön vuorovaikutustilanteeseen korvaamatonta elävyyttä. Oman maan kirjafestivaaleilta alkanut, Suomeenkin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa rysähtänyt lykantrooppinen herraseurue osoitti hallitsevansa itsensä ja äänipäästönsä fantastisesti. Ensimmäistäkään varsinaista virhesuoritusta ei maallikko havaitse, laite- ja miesvahvuuden puskeman toisennuksen hallinta on häkellyttävää tasoa, vaikka A Cold Kissin saisikin yhä soittaa hitampaan tahtiin. Siitä huolimatta kenties paras ja kaunein digiajan livejulkaisu. Mikko kuroNeN. Soundi on tarkka ja erotteleva, biisilista muutamaa vetoa Helsingin-keikkoja tuuheampi ja hiukan eri järjestyksessä. Kahdeksanpäinen yhtye on silkka kone. Toisin kävi. Keikan avaavan The Moon Piecen aikana lavalla näkyy vain katosta köyden varassa riippuva mies turkiksessaan. Kuva ei kestä kuin muutaman minuutin, mutta luo häirinnällään oikeat raamit esitykselle. Esteenä oli paitsi yhtyeen suuri toiseus, myös se että Ulver ei ollut yhtye vaan projekti, joka jatkui muutoksen ehdoilla. Lopussa tulevan The Leg Cutting Piecen aikana turkismies nousee lavalle kahden puun päällä, nyt alastomana ja hauraana, ja tekee jaloilleen sen mihin kappaleen nimi viittaa. Kun varsinainen musiikkiesitys käynnistyy, oppii pian, että taustakankaalta poimitun kuvamateriaalin ja bändiseurannan ristisyöttö on maagisen tarkkaa ja hienovaraista. Kesällä 2010 Oslon kansallisoopperassa taltioitu puolitoistatuntinen on suvereeni sinetti onnistumiselle. Audiovisuaalinen anti on kuvaukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvankäsittelyltään loistokasta laatua. Lars K. Mikään ei todistanut sen puolesta, että Kristoffer Ryggin valikoiman joukkion karisma tai soittotaito riittäisi kantamaan lavalla musiikin konstikasta garderobia riittävällä ylväydellä. Nenä on kestovalehtelun tuloksena mallia Pinokkio, suusta vuotaa tummaa verta. Ei encoreja, ei ekstroja. Garmin ääni ei piirry esiin yhtä huumaavana ja soundista uupuu viimeinen jylisevä laveus, mutta eipä tätä livenä vaan taltiointina arvioidakaan. Lande ulver The Norwegian National Opera K-sCope Norjalaista metallin ja elektronisen musiikin kameleonttia saatiin vokotella yleisön eteen pitkään, yli viisitoista vuotta. Tavattoman vahvan konsertin jälkeen symboliikasta repii tahtomattaankin irti vaikka mitä
Levy osoittaa todeksi, että pyörää ei tarvitse aina keksiä uudelleen päästäkseen eteenpäin. JoNi JuutilAiNeN Lähes mielipuolisen härskistä underground black metal -tarjonnastaan tunnettu Puola on kyennyt tuomaan esiin myös musiikillisesti korkeatasoista blackiä, josta yhtenä parhaista näytteistä on toiminut vuonna 2000 alkunsa saanut Mgla. Yhtye teki vaikutuksen jo neljä vuotta sitten ilmestyneellä Groza-kokopitkällään, mutta vasta nyt tekijäkaksikon mustanpuhuvat kemiat alkavat kohdata kunnolla. clintOn walker Highway to Hell: Bon Scottin elämä ja kuolema guMMerus Alkujaan kahdeksantoista vuotta sitten Australiassa julkaistu auktorisoimaton elämäkerta maanosansa verevimmästä rock'n'roll-menninkäisestä ei ole ruudintäyteisestä aiheestaan huolimatta teos sieltä dynamiitin sähisevästä päästä. 350-sivuiselta kirjalta menee pitkälti toistasataa sivua päästä siihen, mistä kaikki suuren yleisön silmissä lähti, AC/DC:n syntyyn. Levytyssessioista puhutaan harmillisen vähän, ehkä koska AC/ DC-koneiston osaset eivät ole haastatteluja kirjaa varten suoneet. Walker luo oivallista ajankuvaa selvittäessään australialaisen musiikkielämän ja yhteiskuntajärjestyksen koukeroita. Eteen eksyy välillä mainioita tilannekuvia ja kaskuja yhden miehen baa- rina rälläävästä laulajasta, mutta suurimmaksi osaksi vuodet 197480 ovat nimien, paikkojen ja päivämäärien tervaista vyöryä. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Europe-levyllä Marcellon tunnetuimman bändin hitit on soitettu, osittain sovitettu ja tuotettukin uudestaan. Alkuun selvitetään uutterasti Ronald Belford Scottin historiaa: Skotlannin Kirriemuirista lähdetään kuusivuotiaana Melbourneen, skottiaksentti säilyy, poika soittaa rumpuja, jää pienikokoiseksi (165 cm), saa kunnon kotikasvatuksen mutta tykkää tapella, joutuu lastensuojelulaitokseen, hakkauttaa käsivarsiinsa ajalle harvinaisen monta tatuointia, ryhtyy poikapopbändi The Valentinesin solistiksi ja päätyy lopulta Fraternityhippiprogebändin keulille. Perinpohjaisuus tekee luettavasta kuitenkin ajoittain pitkäpiimäistä, kun sekä tehokas tarinankuljetus että itse kohdehenkilö jäävät rönsyjen varjoon. Mikko kuroNeN Nyt lehtipisteissä! www.episodi.fi. With Hearts Toward None on tanakka paketti laadukasta ja taatusti asialleen omistautunutta black metalia. Tämä saattaa kuulostaa lähtökohtaisesti arveluttavalta, mutta kitaravetoisina ja reilunrosoisina biiseissä on virkistävää uutta henkeä ja niitä kuuntelee Europe-diggarina oikeinkin mielellään. Australialaisen DIYmusiikkijournalismin dynamo Clinton Walker (s. Mikäpä muu asian hallitsemisessa auttaisi kuin päihteet, Scottin kohdalla viina, pilvi ja piri, joista ensin mainittu ottaa lopulta hengen. Harva bändi onnistuu luomaan black metalin kliseitä pyörittelemällä näinkin syvälle sieluun tarrautuvaa musiikkia. AC/DC-vuosista kertoessaan Walker taipuu rockbiografioiden uuvuttavimpaan syntiin eli kertaamaan kaikki kiertueet ja kissanristiäiset kronologisesti. Selvästi huomaa, että tekijän tavoitteena on perinpohjainen historiankirjoitus. Myös tämä levy todistaa Marcellon kitaroimisen ohella erittäin päteväksi ja melko mittavan äänialan omaavaksi laulajaksi. JAAkko silvAst mgla With Hearts Toward None nortHern Heritage Mglan musiikissa ei ole periaatteessa mitään sensaatiomaisen erikoista tai mielenkiintoista, mutta sen jääkylmässä, kasvottomassa ja täysin toivottomassa maailmassa on jotain ainutlaatuisen ravisuttavaa. Välillä ihannoiden, välillä ymmärtäen tulkitusta kohteesta muodostuu se tavallinen rocktaiteilijakuva: sisältä herkkä mies hakee rakkautta ja rauhoittumista muttei osaa tai halua päästää irti toisenlaisesta imagostaan yhä suositummaksi käyvässä äijärevohkassa. 1957) ihannoi asioiden kontekstoimista niin paljon, että on miltei ihme, ettei kirjassa ruodita vaikkapa Jack Daniel's -tislaamon historiaa tai Scottin kunnioittaman Alex Harveyn urakulkua
Lopputulos on niin astraalinen, että sille on vaikea keksiä lajia. Defiled on soundejaan myöten valmista kauraa, joten viimeinen silaus vaatiikin enää stabiilin kokoonpanon ja maailma on auki. www.MyspAce.coM/revulsioNfiN natiOn desPair: exitium Mundi Nation Despairin tuotanto on ollut laadultaan nousujohteista, ja tasokkuuden lakipiste alkaakin jo häämöttää. Hyvä näin. www.MyspAce.coM/psychopArAlysis viiden vuoden päästä meidät löytää... ...kiertueelta ympäri Eurooppaa ja levy-yhtiöltä, joka uskoo ja panostaa meihin täysillä. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Bathory, Death, Dissection, Kamelot ja Septicflesh. emme ikipäivänä tule... ...tekemään asioita niin, etteivät ne tunnu meistä hyvältä tai oikealta. Eipä saanut aikanaan Obituaryn Tardynkaan, eikä haitannut päänheilutusta ollenkaan. Emme halua mennä siitä mistä aita on matalin, vaan haluamme kehittyä niin musiikillisesti kuin elävässä elämässäkin niillä eväin, jotka meillä on. lOst sOciety: Demo 2011 Lost Society muistuttelee nuoruusvuosista maistuvalla tavalla. Lisäksi muinaisgermaaninen pakanuus ja mytologia sekä kauhuromanttinen kirjallisuus ovat aina olleet lähellä sydäntä. Keskitempoinen ja -tekninen materiaali on yksinkertaisuudessaan toimivaa kuin se kuuluisa junanvessa, tätä halonhakkuuta luulisi ymmärtävän vaikka minkälainen juntti. Näin kappaleet saavat lopullisen muotonsa. esille. Deathin tyyliin tästä löytyy osaamista erilaisten osasten soljuvaan niputtamiseen ja upeiden kokonaisuuksien muodostamiseen. Kolmosbiisillä Vihan polku esitellään suomenkielistäkin lähestymistapaa, mikä tuntuu hiukan turhalta, vaikkei lyriikoissa sinänsä vikaa olekaan. Oululaisorkesteri esiintyy ilman vakituista laulajaa, mikä toki vähän häiritsee. Kurkkuaan ovat onneksi kurittamassa kovat alan miehet Risto Kurimus ja Iiro Kosonen, joten vokaalipuoli on aika herkkua kuunneltavaa ja kuriositeetti jo sellaisenaan. Toimivat karjuntalaulut pitävät yllä brutaalia puolta, eikä pehmeitä arvoja viljellä juuri lainkaan. Suomen kieli on veikeä elementti, joskaan lausunnasta ei saa suureltakaan osin selvää. Yksityiskohtaisuudestaan huolimatta bändin musiikki vyöryy monumentaalisuudessaan yli kuin mikäkin helvetin metallimatto. Laskeuma murjoo niin mallikkaan matalalla ja selkeästi kitara- ja basso-osastolla, että oikein korva lepää. (Psychoparalysis) soittaa persoonallista ja poikkeuksellista deathiä. Kurimuksen pääbändin Napoleon Skullfukkin materiaalia paikoin muistuttava kuolo on simppeliä, nautinnollisen pehmeäsävyistä alaviremuhennosta, jossa on kuitenkin iskevyys avainasemassa. Ville Vuorinen deFiled icOn: Laskeuma Johan jyrähtää. Yhtä hyvinhän voisi jäädä himaan kuuntelemaan levyä kaljakeissin kera. miksi? Kaikilla meistä on sisäinen palo tehdä tätä mitä teemme musiikkia, josta itse pidämme. Pyrimme tuomaan biiseihimme nyansseja, joita ei studioäänitteisiin pysty. Livetilanteissa pyrimme myös kuulostamaan kokonaisuutena raaemmalta kuin studioäänitteillä. Melodioita sopivasti viljelevät sävellykset uhkuvat synkkyyttä ja kuolemaa huomattavasti enemmän kuin väinämöismeininkiä. Black metal -vaikutteet ovat ilmeiset, samoin fantasia-vastaavat. Vaihtoehtoisesti bändin nimen voi ymmärtää mustana jumalana, joka meidän tapauksessamme viittaa perverssimpään näkemykseen muinaisgermaanisen mytologian Lokesta, joka on monien lyyristen sisältöjemme keskeisin protagonisti. ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... ...mielestämme toisimme modernimpaa ja synkempää substanssia muinaismytologioita ja -kulttuureja ammentavan raskaan musiikin kentälle. Tämä maininta siksi, että vanhempi Amorphis pilkistelee myös siellä täällä. Musiikkimme tekeminen on meille luonnollinen tapa ilmaista itseämme näistä lähtökohdista. Revulsionin death metal on laadukasta ja jäykkää. My metal, death metal. www.defiledicoN.coM KuuKauden bändi: AsA-nOIR milloin ja miten? Ensimmäiset hengenvetonsa projekti otti vuonna 2004 Ilen (rummut) ja Villen (kitara) toimesta 90-luvun norjaskenen innoittamana. Vaikka tällä kertaa on mukana vähän pehmeämpiäkin arvoja, bändin iskevyys on säilynyt hienosti. Rakenteellisesti bändiä voisi verrata Opethiin, joskin sävelpuolella meininki on aika erilaista. Uskomme, että meillä on paljon tarjottavaa sävellysteknisesti nyt ja tulevaisuudessa. Harrikat: (PsycHOParalysis): escalation Nyt on melkoisen hienoa death metal -osaamista. Sankariperäistä meininkiäkin voi haistella helposti, samoin kuin progemaista polveilua. Tietysti keikkojakaan ei ole koskaan liikaa. keikalla olemme... ...keskittyneitä fokusoimaan oman energiamme tunnelman ja hyvän fiiliksen luomiseen. Vuonna 2010 projekti näytti varsinaiset elonmerkkinsä, kun nykyinen kuusihenkinen yhtye sai erinäisten yhteyksien kautta muotonsa. Osa ansiosta kuuluu myös loistaville soundeille. Tässä auttaa myös pieni ajoittainen keskitempoilusta poikkeilu. Melodioiden runsaus ei vähennä tuhoavuutta, ja kaiken lisäksi kaikki on tehty teatraalisuudestaan huolimatta varsin persoonallisella tavalla. Seinäjokelainen Defiled Icon pistää tauluun death metalin aakkoset tavalla, jota edeltänyt Mätä ruumis -demo enteili. Oikeaa revontulten soundtrackia, sitä tämä on! www.MyspAce.coM/AsANoir suurin ongelmamme on, että... ...taloudellinen tilanteemme äänitteitä sekä muita oheismateriaaleja varten voisi olla parempikin. Bändin soitto ja sävellykset ovat aiemminkin olleet mainiolla tolalla, mutta nyt hemmotellaan korvia vieläkin intohimoisemmalla otteella. Kultaista 80-lukua tyylillään hyväilevä demo tuo mieleen Metallican, Death Angelin, Iron Maidenin ja monet muut avainyhtyeet, joilla moni neljääkymmentä ikävuotta hipova hea- työmme jakautuu... ...siten, että sävellysten aihiot lähtevät pääosin kitaristeiltamme Villeltä ja Juhalta, mutta jokainen tuo kuitenkin biisejä treenatessa omat näkemyksensä 76 Inferno. Lyriikoiden teko sen sijaan pyörii pitkälti rumpalimme Ilen ja vokalistimme Henkan käsissä. revulsiOn: Defiled asa-nOir: Reforming Heathen Origins Tämä taideteos mykistää. Kiekko soundaakin aivan järjettömän komealta. Pyrimme tuomaan sävellyksissämme esille niin uutta kuin vanhaakin metallin eri genreistä. Kerrassaan upea esitys, tämäkin vipsahdus mukaan lukien. www.NAtioNdespAir.coM Bändin nimi... ...on sananväännös, jonka punaisena lankana on jumalhämärä jumalten tuho. Siitä alkoi pitkä ja hidas tie, jonka aikana vaikutteet alkoivat musiikkimaun avartuessa siirtyä pois mustasta metallista ja oman tien etsiminen otti ensimmäiset askeleensa. Moniulotteiseen tekeleeseen on saatu upotettua monenlaista sävyä. On kuin kuuntelisi melodisen death metalin keulakuvista ehkä sitä jalointa, Hypocrisyä. Oman näkemyksemme mukaan paletti on tylsä, jos bändi kuulostaa täysin identtiseltä livenä ja äänitteellä
Jos debyytti on tätä tasoa, on helppo hahmottaa Kailon kaikuvan kauas vaikkapa Provinssirockin tapaisilta suurfestareilta, joilta osaava indiemusiikki löytää aina jalansijaa. www.MyspAce.coM/kAiloMusic graven asPect: eksyneiden unia Graven Aspect tarjoilee neljän biisin sekoitelman raskaita black metal -sävyisiä tunnelmia. Jos demolla esiintyvistä kohokohdista saisi rakennettua yhtenäisemmän tyylisuunnan, alettaisiin olla jo ratkaisun ytimessä. demOJen tOimitusOsOite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, rengastie 49, 37630 Valkeakoski vykuulija on lähes väkisinkin starttaillut. Soitto ei puhaltele yhteen hiileen toivotusti, mutta tavoitteet ovat korkealla. Orkesteri esittelee muodollisesti päteviä sävellyksiä ja osaa pukea epätoivon nuoteiksi mallikkaasti, mutta jokin vaivaa. Sekaan on siunaantunut varsin upeita riffejä ja ideoita, jotka kieltämättä saavat kuulijan kaipaamaan laulajaa mukaan palettiin. Hankala tästäkään on selkeää suuntaa hahmottaa. Jää kaksi vaihtoehtoa. Yhden miehen yritteliäisyydestä erityismaininta, mutta eipä tämä tarjoa taiteellisesti tarkasteltuna mitään poikkeuksellista tai sen kummemmin kiinnostavaakaan. www.MyspAce.coM/ofghost inFirmitas: beyond The sun Infirmitas on kolmihenkinen kokoonpano, joka veivaa instrumentaalimusiikkia vaihtuvalla tyylillä. Vaikkei koskettimia käytetä, nyansseja on saatu esimerkiksi akustisilla kitaroilla ja puhtailla moniäänilauluilla, mikä tuo toivottua väriä rähinän ja särömaailman sekaan. Äkkiseltään voi todeta, ettei materiaalillakaan vielä isompia rajoja ylitellä. Lisää pökköä pesään, maailmaan mahtuu vielä ääntä, vaikka kuinka. www.Mikseri.Net/MANAgeMeNt rOitOtuli: Hauras Roitotuli pistää oitis täyspitkänsä perään tulille kolmen biisin ep:n. Bändin soitto sooloiluineen on varmalla pohjalla, samoin vokalisti Francettin korskea huutoäänityöskentely. Sopivin melodioin etenevästä raskasmetalliesityksestä kuultavat läpi alan kulmakivet, mutta myös modernia kosketusta löytyy. www.hwdubANd.coM aadOlF virt anen DemonI mOPedit: susiHavaintO: Promo 2011 Kailon tavoin pinkan kevyimmän pään antia. Mahdollista jatkoa seuraten. www.fAcebook.coM/roitotuli eradicatiOn: The Way Lovers Do Kotkalainen Eradication on ollut taas tuottelias ja saanut aikaan suodatettavaa. Ei toki aivan tätä päivää tämä esitys, mutta olivathan asiat hyvällä tolalla silloin muinoinkin. Metallinen puoli keskittyy jonnekin tanakan thrashin, progen ja death metalin välimaastoon. Kappaleiden pitkä kesto häiritsee toisinaan, mutta taitaapa olla aikakauteen kuuluva asia sekin. Soundeiltaan tekele on kelvollinen ja erottelukykyinen. Ensi alkuun mieleen tulee viikinkivaikutteinen ja raskas jyräys, mutta koneessa on myös progressiivisia osasia. Taitava bändi todellakin, niin soittotaidoltaan kuin biisiensä rakentelunkin puolesta. Räkäistä konerumpua, räkäistä kitarasoundia, räkäistä laulua ja perusmallista kaaosta. Kahdeksan biisin esitys ei jätä mieleen paljoakaan. Bändin sekava sanoma oli odotettavissa jo edeltävän tekeleen perusteella, joten si- Inferno 77. Eniten ihastelua saa kuitenkin osakseen soitto, joka on musikanttien 15 ikävuoteen nähden varsin tarkastelukelpoista. Tässä osoitteessa se on selkeästikin vokalisti Stenroosin ylitunteellinen työskentely, joka on samalla kuitenkin bändin leimallisin elementti. Promon viisi biisiä taiteilee kantaaottavalla tavalla poprockin, punkin ja vähän rankemman heavyn puolella. Nimi tuntuu vaihtuvan joka julkaisulle, mutta meininki ei. Nostalgista. www.MyspAce.coM/lostsocietyfiNlANd bändin soundista, ja ehkäpä sävellysja melodiapuolelle voisi kaivata vähän enemmän koukkua ja draamankaarta. Kepeydestä huolimatta raskauttakin löytyy, mikä ei tarkoita kuitenkaan muurinkokoisia särövalleja. Melankolinen ja hidasteleva raskasmetalli on huolellisen ja mietityn oloista kauneutta. 11 rykäisyä sisältävä tekele ei taaskaan uppoa mihinkään musiikilliseen laariin. Jonkinmoisella tuottamisella ja yleisellä varmuuden keräämisellä voisi olla positiivisia vaikutuksia. Tarttuvuutta se kuitenkin kaipaisi, sitä kun tarvitaan ilman ylimääräisiä nokkeluuksiakin. Overtaken vanhaan liittoon pohjautuva mätke on tutuista ja turvallisista perusarvoista kasattua taidokasta kaahausta. Huutamalla ja melodisesti hoidetuista vokaaleista varsinkaan jälkimmäinen ei herätä täyttä luottamusta. Päämääristä on vaikea tehdä selkoa, mutta hyviä ideoita tuntuu pursuilevan latteasta tuotannosta huolimatta tuon tuosta. Laulaja remmiin ja ideoiden tiivistelyä, voisi lähestulkoon käskeä. www.Mikseri.Net/Artists/?id=133493 misery management: Demo 2012 Joensuulaisen Misery Managementin kannattaisi miettiä äänityspuuhia jossain muualla kuin kotona. Hommaan pitää saada vielä enemmän järkeä ja logiikkaa. Muutamaa etäisesti toimivaa kitaraideaa lukuun ottamatta tässä doom metalin ja ties minkä epämääräisen sekoitelmassa ollaan vielä aika kaukana toimivista biisikokonaisuuksista. Joko tähän sisältyy oikeasti joku ultimaalinen nerous, johon ei nyt vaan hoksottimien toiminta riitä, tai sitten tämä on yksinkertaisesti puppua. www.erAdicAtioNbANd.Net Overtake: One Finger salute Nimikkeet lupailevat thrashinkaikua, eikä turhaan. Teeskentelemätöntä touhua, mistä plussaa. www.MyspAce.coM/susihAvAiNto kääntyä parhaassa tapauksessa bändin eduksi, sävellyksillä ei kuitenkaan tässä vaiheessa pankkia räjäytetä. Volumet yhteentoista käännettynä homman saa pelaamaan muutenkin. Upeaääninen Sariina Tani tekee luonnollisesti suuren osan Human waste disPOsal unit: Garage Unleashed the Anger Tyylien sekamelskat ovat yleensä haastavia kaikille osapuolille. Suomalaiseksi Kailoa on vaikea mieltää, sen verran poikkeuksellinen se on. Ilmaakin tässä kymmenen biisin tekeleessä on, välillä uhkaa mennä jo turhankin häröilyksi. Persoonallisuutta on mukana huomattavasti, ja vaikka naislauluvetoisia vastaavia akteja on liikkeellä paljonkin, orkesteri ei kuulosta juuri mitenkään tutulta. Aivan ässäbiisejä ei vielä kuitenkaan löydy muiden puitteiden ollessa aika kohdillaan. Samaa lo-fi-tavaraa tunkee edelleen autotallista mustan metallin ja yleisen sekavuuden hengessä. For Those Left Behindin biisit vaativat keskimääräistä enemmän perehtymistä. Ensimmäisenä bändissä on helpointa ihastua laulaja-kosketinsoittaja Milja Mäkelän viattomaan ääneen, sen jälkeen kautta linjan esiintyviin vietteleviin melodioihin. Eräänlaista jäykähköä ja ahdistavaa raskasta rockiahan tässä väännetään eli suomalaisuutta perinteisemmillään. Mutta ei armoa. Suomen kieltäkin kokeilevan bändin musiikkityyliä on hankala lokeroida, mutta suomalaiselta lopputulos kuulostaa. Sävellykset ovat yksinkertaisia ja oivaltavia, mutta selkeästi isoille areenoille kuviteltavia. Human Waste Disposal Unit ei tee poikkeusta. Tunnelmointia voisi sotkea soppaan ehdottomasti enemmänkin, ryhmällä kun tuntuu olevan sekin tarvittaessa hallussa. Se toinen puoli taas kuulostaa Dead Kennedysiltä, joka on löytänyt Fear Factoryn kitarakamat soosipäissään. Tai ainakin parempi toteutus, jota kotikutoiset soundit torpedoivat vielä tällä erää. www.MyspAce.coM/grAveNAspect OFgHOst: Veins Ofghost on entinen File of Ghosts, joka siis oli ennen Kummituskansio. Orkesterille rytmiryhmineen pitää kyllä nostaa vilpittömästi hattua, että nämä yleensä malttavat opetella biisejään ja irrallisia kuvioitaan, vaikkeivät ne liity toisiinsa tai mihinkään mitenkään. Pelkästä örinästä on helppo diggailla myös herkemmissä osuuksissa. www.kAtyri.coM nOdding sky: For Those Left behind Nodding Sky on turkulainen debyyttijulkaisuaan tarjoileva ryhmittymä. Vahvanpuoleinen aloitus, joka jättää vilpittömän mielenkiinnon. www.reverieseNd.Net kätyri: The Demoted Ones Kätyrin alaa on melodioissa kylpevä death metal. Tyhjäkäyntiäkin löytyy, ja hienoista tunnelmista huolimatta ei jää päähän oikeastaan muuta kuin yleinen sekavuus. Bändin nuorekas ulosanti pelaa kireitä vokaaleita myöten kuin rasvattu, ja myös biisien kanssa ollaan täysin asiassa kiinni. Jälki ei ole hullumpaa, vaikkei alavireillä pelaillakaan. Hyvistä ideoista huolimatta aika käy välillä pitkäksi. www.overtAke.fi kevarit: kailO: eP 2012 Kailo on ehkä pinkan popeinta antia mutta laatunsa puolesta mainitsemisen arvoinen. Kaksikon heavy metal ei pääse lainkaan oikeuksiinsa soundeilla, joita saisi aikaan vanhalla kasettimankalla. Tämä voi reveries end: beneath the silent shades Vuoden ikäinen Reveries End on debyyttijulkaisullaan varsin mainiossa vedossa. Bändin drive on kohdallaan, ja tuotantoa kohentamalla samoista sävellyksistä saataisiin kenties vielä enemmän irti. www.NoddiNgsky.Net tä tulee käsiteltyä ennakkoasentein. Monenlaista mahtuu mukaan, vaikka pääasiassa edetään progeilevalla laidalla. Tehoa ja soittotaitoa on kyllä yllin kyllin, eikä toisinaan puuttuva suuntakaan hälvennä tätä tosiasiaa. Myös thrashin pauloihin ajoittain lankeava orkesteri jättää kolmella biisillä hajanaisen kuvan. Sinfonisimmillaan bändi on parhaimmillaan, melodianrakentelukykyä todellakin piisaa. Sen verran monenlaista tyylilajia kolutaan, että bändiä on täysin mahdotonta verrata mihinkään. Jokin bändissä jää häiritsemään, vaikkei biisien puolesta tökkäisekään
Uudistunut Ajattoman rockin musiikkilehti UUdistUnUt Rytmi seuraa musiikin ilmiöitä menneiltä vuosikymmeniltä tähän päivään. Ota uusi Rytmi omaksesi! lehtipisteissä! Nyt www.rytmi.com. Rytmi keskittyy areenoilla ja stadioneilla viihtyviin legendoihin ja näitä haastaviin uusiin tekijöihin rennosti, viihdyttävästi ja elämyksellisesti
Lopulta saimme sitä kautta punkjengin arvostuksen, ja monista heistä tuli fanejamme. Inferno "They sAy my songs Are mUch Too slow / bUT They don'T know The Things i know", lAUlAA sainT viTus born Too lATe -AlbUminsA nimikkokAppAleellA. Sain Vitus tuli alun perin Los Angelesista, kaupungista joka tuli 1980-luvulla tunnetuksi kokonaan toisenlaisesta musiikista. Hengenheimolaisia löytyi lopulta varsin yllättävältä taholta. Alkuaikojen toiminta oli melko vaatimatonta. Se oli hienoa aikaa, Dave Chandler muistelee nyt. Niin myös Saint Vitus, jonka bändissä edelleen soittavat Dave Chandler (kitara) ja Mark Adams (basso) perustivat vuonna 1978 Tyrant-nimisenä. Ei yleisö punkkeikoillakaan aluksi meistä aina pitänyt, mutta me emme välittäneet siitä ja teimme vain omaa juttuamme. Emme soittaneet koskaan covereita, aloimme heti tehdä omia biisejä. Kokeilimme alkuvaiheessa yhtä laulajaa, ja jossain vaiheessa lauloin itse, kunnes löysimme Scottin (Reagers) bändiin. 1980-luvun LA-skene vihasi meitä, emmekä mekään heistä pitäneet. TeksTi Tapio ahola i kUVA audry JarreTT i www.myspace.com/sTviTus K Tuomion kantaisät aksi Black Sabbathista innostunutta, high schoolia käyvää kaveria päättää perustaa bändin. On helppo kuvitella, että karun näköisten miesten soittama hidas, raskas ja raaka musiikki ei sopinut yhteen paikallisen tukkahevipuudelirock-skenen kanssa. Emme sopineet siihen juttuun oikeastaan millään tapaa. Kaikki oli ihan uutta emme olleet soittaneet koskaan aikaisemmin yhdessäkään bändissä. siTAATTi sUmmAA hyVin AmerikkAlAisTen doom meTAl -pioneerien UrAn. 79. Päädyimme soittamaan paljon keikkoja punkbändien kanssa. Vuonna 1980 vaihdoimme nimen Tyrantista Saint Vitusiksi, sillä Tyrant-nimisiä bändejä oli muitakin. Keikkailimme lähinnä kotibileissä ja ihmisten takapihoilla, kunnes aloimme saada keikkoja klubeiltakin. Näin ovat saaneet alkunsa lukemattomat yhtyeet. Ei todellakaan. Löysimme Armandon (Acosta, rummut) lehti-ilmoituksen avulla
Koko skene oli sairaassa tilassa, emmekä tulleet enää bändin sisälläkään toimeen keskenämme. Levyn saama vastaanotto ei päätä huimannut. Vastasin vain, että "ei hajuakaan, mutta kuulemma me soitamme sitä", Chandler nauraa. ja jota nykyään voidaan kuulla suomalaisvetoisen Lord Vicarin laulajana. Yhteinen ystävämme toimitti meille nauhan Winon silloiselta bändiltä Obsessedilta. Emme oikeastaan saaneet koskaan minkäänlaista palautetta. Vanhat fanit tuovat keikoille jälkikasvuaan, ja jotkut sanovat, että "vanhempani kuuntelivat Born Too Latea koko ajan kun olin lapsi". Pillit pussiin Wino viihtyi yhtyeessä Born Too Laten Jälkeen vielä kahden levyn ajan. Roadrunner kuitenkin sanoi, ettei demo kuulosta tarpeeksi Saint Vitusilta. Olen aina pitänyt levyn biiseistä, mutta itse levystä en ole pitänyt koskaan. Yritimme ihan tarkoituksella tehdä jotain erilaista, mutta se oli loppujen lopuksi virhe. Vuonna 2003 yhtye teki yhden keikan Born Too Late -levyn kokoonpanolla. Omat suosikkini ovat viimeinen levymme Die Healing, jolla on paras tuotanto, ja debyyttialbumimme, joka äänitettiin käytännössä livenä. Tiesimme koko ajan, että se jäisi viimeiseksi levyksemme. Aluksi oli tarkoitus, että olisin laulanut sillä itse, mutta Scott otti yhteyttä ja sanoi, että hän haluaisi laulaa. Se oli todella turhauttavaa aikaa. Keikkajulisteessamme luki "the godfathers of doom metal", ja menin sitten kysymään keikkajärjestäjiltä, että mikä ihmeen "doom metal". Oikeastaan muistan edelleen, kun kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan doom metalista. Ennen levyntekoa Saint Vitusissa koko sen uran ajan soittanut Armando Acosta jätti bändin. Musiikkimme sanottiin olevan liian hidasta ja tylsää. Siksi onkin ollut yllättävää huomata, miten tänä päivänä meillä on paljonkin faneja. (Children of Doom) -levyn (1992). Chandlerilla ja kumppaneilla meni kuitenkin kauan, ennen kuin he edes kuulivat termistä doom metal. Ongelma on ennen kaikkea tuotannossa, se on liian siisti ja siitä puuttuu alapäätä. Viisi vuotta myöhemmin sama porukka lähti kokonaiselle paluukiertueelle. Pian basistimme Mark tuli kysymään minulta, että mikä tämä juttu oikein on. Soitimme keikoilla yhtä uutta biisiä, Blessed Nightia, ja ihmiset tuntuivat tykkäävän siitä. Dave Chandler kertoo pitävänsä sitä edelleen jonkinlaisena harha-askeleena. Ensimmäinen Winon kanssa tehty albumi on vuonna 1986 julkaistu Born Too Late, jota monet pitävät edelleen bändin uran ykkössaavutuksena. Yhtye pestasi kuitenkin Acostan paikalle Henry Vasquez -nimisen kannuttajan, ja tämän kanssa tehty Lillie: F-65 on ensimmäinen Saint Vitus -albumi seitsemääntoista vuoteen. Kelasimme, että tämähän kuulostaa hyvältä, ja järjestimme tapaamisen, kun olimme keikalla itärannikolla. Se ei ole kuitenkaan oma suosikkimme. he sanoivaT, eTTä 'hei, Tehän soiTaTTe siTä'." Mikä ihmeen doom metal? Nimettömän debyyttialbuminsa Saint Vitus julkaisi 1984. En oikeastaan edes kuunnellut liiemmin musiikkia tuona aikana. Isältä pojalle Saint Vitus ei kuitenkaan malttanut pysyä kuopattuna ikuisesti. Born Too Late on ainakin ehdottomasti suosituin levymme. Levyistämme oli aina vain pari arvostelua lehdissä, ja nekin olivat kielteisiä. Olin niin kyllästynyt kaikkeen, että hajoamisen jälkeen en edes ottanut kitaraani laatikosta viiteen vuoteen. Tuntuu siis siltä, että Chandler ja Saint Vitus ovat viimein päässeet nauttimaan siitä arvostuksesta ja huomiosta, joka sille kuuluu. Roadrunnerin palaute otti minua päähän miten niin emme kuulosta Sain Vitusilta, mehän olemme Saint Vitus! Kirjoitin sitten nopeasti biisit Die Healingille. Se kaikki on totta kai todella imartelevaa. Teimme Children of Doomin jälkeen vielä kahden biisin demon Chrisin kanssa Roadrunner Recordsille. Tämän jälkeen Scott Reagers lähti bändistä, ja tilalle tuli bändin kenties legendaarisin laulaja, myös muun muassa The Obsessedista ja Spirit Caravanista tuttu Scott "Wino" Weinrich". Bändi on nyt esillä enemmän kuin koskaan, ja monet nuoremmat bändit nimeävät Saint Vitusin vaikuttajakseen. Se oli marraskuussa 1989, kun olimme toista kertaa kiertueella Euroopassa. Chandler kertoo olevansa erityisen innostunut bändin vedosta ensi kesän Tuskassa, sillä yhtyeen viimevuotinen keikka Nosturissa on jäänyt miehen mieleen mahtavana kokemuksena. Tuollaisia kommentteja on aina mukava kuulla, sillä silloin kun lopetimme, tuntui siltä kuin kukaan ei olisi välittänyt hiukkaakaan. Ei ollut oikein mitään syytä jatkaa. Pitkään terveysongelmista kärsinyt rumpali menehtyi lopulta marraskuussa 2010. Kiertueen aikana heräsi myös idea uudesta albumista. Myös monet sanoituksissa käsitellyt teemat, ihan jo levyn nimestä lähtien, menivät hyvin perille. Tämän jälkeen mikin varteen tuli ruotsalainen Christian "Chritus" Linderson, joka oli aiemmin laulanut Count Raven -yhtyeessä 80 Inferno. He sanoivat, että "hei, tehän soitatte doom metalia". Vaikka Chandler kertoo Saint Vitusin toimivan nykyisin päivä kerrallaan -hengessä, bändissä soittaminen on tällä hetkellä melkeinpä hauskempaa kuin koskaan nähdäänhän yhtye ensi kesänä monella eurooppalaisella metallifestarilla. Tänä päivänä Sain Vitusta pidetään yhtenä doom metalin kantaisistä. Siinä on parhaat biisit, yksinkertaisia riffejä ja perusasioita. Meillä oli Winon kanssa yhteinen ystävä, joka oli kuullut huhua, että Scott oli lopettamassa. Acostan poismeno oli kova isku bändille . Chris palasi sitten Ruotsiin. Meitä kutsuttiin monissa lehdissä doom metalin isiksi. Noihin aikoihin tape trading -kulttuuri oli vireä eihän silloin ollut mitään internetiä tai vastaavaa, paras tapa levittää musiikkia oli äänittää sitä kaseteille ja lähettää kasetteja postissa. Niinpä sitten ajattelimme, että kai sitä voisi sitten saman tien tehdä kokonaisen albuminkin. Chritusin kanssa Saint Vitus teki ainoastaan yhden albumin, Don Dokkenin tuottaman C.O.D. Olimme todella yllättyneitä jo ensimmäisellä reunion-keikallamme vuonna 2003, kun ihmiset tuntuivat muistavan meidät ja välittävän siitä mitä teemme. Se tuntui hyvältä idealta, siinä oli kyse tavallaan ympyrän sulkeutumisesta. Kai sitä silti voisi sanoa, että Born Too Late on se kaikkein olennaisin Saint Vitus -levy. Nykyään keikoillamme käy monenikäistä jengiä. C.O.D:n jälkeen Saint Vitus teki enää yhden levyn, Die Healingin (1995), jolla kuultiin jälleen alkuperäislaulaja Scott Reagersiä. "keikkAjUlisTeessAmme lUki 'The godfAThers of doom meTAl', Ja menin siTTen kysymään keikkaJärJesTäJilTä, eTTä mikä ihmeen 'doom meTal'. Die Healingin jälkeen Saint Vitus sitten pistikin pillit pussiin, kaikkensa antaneena ja melkoisen pettyneenä. Samalla kokoonpanolla tehtiin toinenkin levy, Hallow's Victim (1985)
Hinnat sisältävät ALV 9 % maksaa postimaksun Tilaajapalvelu 03 4246 5302 avoinna ma-pe 8-16 TILAUSHINNAT Inferno ilmestyy 10 kertaa vuodessa 12 kk kestotilaus 54,80 euroa 12 kk määräaikaistilaus 60,00 euroa Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. Myös internetin kautta voi tilata lehtiä, www.inferno.fi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Viestin hinta on 0,95 euroa. Kustantaja: Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki Faksi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajan tilaajanumero. OSOITTEENMUUTOS Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Voit tilata myös puhelimitse numerosta 03 4246 5302. inferno kesto pekka pikametallimies voittokuja 3 00100 helsinki Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. 09 4369 2409 Sähköposti: inferno@popmedia.fi www.inferno.fi Tilaa inferno! Kestotilaus, 10 numeroa 54,80 Määräaikaistilaus, 10 numeroa 60,00 Osoitteenmuutos (laita uusi osoite lahjatilauksen saajan kohtaan!) Nimi: ________________________________________________________________________ Lähiosoite: ________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: __________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________ Sähköposti: ________________________________________________________________ Allekirjoitus (huoltajan, mikäli tilaaja alle 18-v.): _____________________________________ Nimenselvennys ja päiväys: _____________________________________________________ Mikäli tilaat lahjaksi, täytä lahjatilauksen saajan yhteystiedot: Nimi: _______________________________________________________________________ Lähiosoite: __________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: ___________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________ Sähköpostitilaukset osoitteeseen tilaajapalvelu@popmedia.fi tai sähköisellä lomakkeella osoitteesta www.inferno.fi. Pop Media Oy:n tilaajapalvelu on avoinna ma-pe 8-16. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Osoitteita voidaan käyttää suoramarkkinointiin. Pop Media Oy Tunnus 5012555 00003 VasTausläheTys. Hinnat sisältävät ALV 9 % KESTOTILAUS Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. mme j maa lkaisu alliju meT Tilaa inferno 10 laa hTava Ti o 54,u8e0a n m ro Tilaa inferno TeksTiviesTillä! Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi numeroon 172 33. esim
Luotto tekijään on tärkeää, ja Jukin kohdalla se vahvistui, kun kaksikko oli istunut aikoinaan tuntitolkulla miettimässä Jussin vasemman käsivarren alaosaan kuvaa tuloksetta. Tarkoitus on jatkaa heti, kun kipu hellittää. Mandilla oli perhostatuointi, ja kun hän lähti, mä ajattelin, että mun pitää tehdä myös sellainen. Se on samalla kunnianosoitus mun isälle ja äidille, Lampi herkistyy. Mä myös kasvatin pienenä perhosia maalla. Siinä tapauksessahan jalat olisivat oikein hyvä paikka myös. Se on Mitjan suunnittelema kuva, ja isällä ja pojalla on samanlaiset. Sen tehnyt Tatz Down Tattoon Juki Ropponen on tehnytkin mulle kaikki kuvat sen jälkeen. Se oli tehnyt mun syntymäpäivän ja nimikirjainten pohjalta ihan helvetin hyvän kuvan, Jussi muistelee. Mitjan perhosessa on taas seitsemän pääkalloa, kun osaa katsoa oikein. Halusin mukaan John Henry Bonhamin symbolin Zeppelinin levyltä, ja sen ympärille tehtiin kuvitusta. Kaikki luulot karisivat hyvin, kun makasi kolmatta tuntia aloillaan ja joku nakutti kainalon sisäpintaa. Toinen niistä on omistettu Jussin pojalle Mitjalle, toinen edesmenneelle tyttärelle Mandille. Kun ilmakehä voi pahoin, perhoset voivat pahoin. Mä olin jo sitä mieltä, että lähdetään baariin ja otetaan viikon päästä uusiksi, mutta yhtäkkiä Juki kysyi mun syntymäpäivää. Markus Paajala "suomen suurin tamburiininsoittaja" Jussi Lampi haluaa nähdä tatuointinsa ilman peiliä. Heta HyttI nen Perhosmies ja BaTman Jussi LammeLLa oli vuonna 1996 yksinkertainen päämäärä: tatuointi pitäisi saada. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa hän paineli Duck's Tattoon Diego Casagranden pakeille ja tuloksena oli vasemman olkapään tribaali. Sen jälkeen se piirteli jotain 20 minuuttia ja tuli takaisin, että "mites tää?". Jos otan tatuointeja, mä myös haluan nähdä ne. Raavaan miehen rintaa koristaa kaksi perhosta. Perhoset kertovat miten maailmassa menee. So last season, Jussi höröttää. 82 Inferno. Ja sen alla ranteessa on Lappajärven postinumero, osaavat sitten aikanaan lähettää kotiin. Tähän on tulossa vielä Jokerin naama ja teksti "Why so sad?". Aivan tuore kaupungin silhuetti ja Batman-logo ovat vielä rupivaiheessaan. Ne ovat enemmän. Jussi toteaa, että perhoset ylipäätään eivät ole "vain" tyttöjen juttuja. Ei... Jostain kylppärin peilistä katsominen ei käy mulle ollenkaan. Vaikka kuva-ala kasvaa, selkä on ja saa olla "nakuna". Sieltä löytyy hänen nimikirjaimensa, jos osaa etsiä. Vaikka Jussi olikin ensikokemuksen jälkeen vakaasti sitä mieltä, että tämä harrastus oli tässä, silloinen tyttöystävä osasi ennustaa tulevan. Sen jälkeen tiesi todellakin, mistä lajista on kyse, Jussi naurahtaa. Jussin oikeassa kädessä on sydän, jonka sisällä lukee Mandi. No kun toinen olkapää oli vapaana, se piti kuvittaa tasapainon vuoksi. Yksi kuva on tällä hetkellä kesken; vasemman käden Batman/ Gotham City -spektaakkeli. Sen kuvan alla oleva Zeppelin-velho on siinä siksi, että tuo bändi oli aikoinaan syy, miksi aloin soittaa rokkia
Ankara pakanapiiskaus olis niinku pelin henki 9.5.. VANHAT JÄÄRÄT eiVÄT ANNA peRiksi. KILLING JOKE NYT KAUPOISSA MMXII ELI SOPIVASTI ENNEN MAAILMANLOPPUA EHTII OSTOKSILLE SUE: 9/10 · SoUndi: 4/5 · inFERno: 4,5/5 The Weight of oceans Ahhh... Maltillisilla progehöystöillä kuorrutettua, doomiin päin kumartelevaa deathia! Syvyyksistä sitä ihmettelemään nousevat, suuret muinaiset lonkero-otukset liikkuvat ja käyvät hyvin pyydyksiin. IN MOURNING 18.4. PÕHJAST Thou Strong, Stern Death Jopas on helvetin kylmä ja raaka tuuli kun tuolta Eestin suunnalta puhaltaa