Inferno 4/2013 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

GHOST DREAMTALE SANTA CRUZ RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 4/2013 I HINTA 6,50 euroa avasi laatikon kannen
IHMISTEN JUHLA // 14.-16.6.2013 SEINÄJOKI
Blu Ray, dVd & 2cd, as 3lP Gatefold and as 2cd! HEAVEN SHALL BURN Out: April 26 th Genre defyinG, socially aware ferocity. the dawn of a new aGe is near... Also available as: ltd. out now! The first official filming of an IcEd EARTH headline show for a dVd & Blu Ray Release! 2 ½ hours epic live show plus bonus features! Also available as limited deluxe Book edition incl. edition 2cd · lP+cd · diGital downloads · itunes exclusives Out: April 26th The brand new album from the band who supported RISE AGAINST, BAD RELIGION and SUM41. Incl. Angelo Bass · Ludwig Witt Drums. the single ?Wake Me Up? [+++ check out special and rare collector?s items at www.cmdistro.com +++] www.centurymedia.com Out now! The 8th studio album release for the band?s 20th Anniversary. Heavy Rock at its best! Also available as LTD. MEDIABOOk 2CD and GATEfOLD 2LP with 8-track bonus live disc. Spiritual Beggars are: Michael Amott Guitars Apollo Papathanasio Vocals · Per Wiberg Keyboards Sharlee D
The Ocean, Noumena, Immolation, Orchid? 016 Länsirintama & skaba 018 Heavy Cooking Club: Bob Malmströmin herraseväät 020 Ghost 024 Shade Empire 028 Sacrilegious Impalement Shade Empire 24 030 Deathchain 035 Santa Cruz 038 Dreamtale 042 Amorphis 050 Pölkyllä: doomriffittelyn mestari Victor Griffin 054 Salamyhkä: Trollheim's Grottin Blood Soaked and Ill-Fated (2003) Lauri Hämäläinen 35 057 Arviot, pääosassa Ghost 074 Demot, pääosassa Inthraced 079 Vanha liitto: Cathedral, haastattelussa Lee Dorrian 082 Kuudes piiri: hipit rautaa?. Terhi Ylimäinen 42 Mikael Eriksson 20 009 Päänavaus 010 Sytykkeitä: mm
Jonkun olisi parempi ottaa se vastaan. Inferno 9. Ennemmin meidän tulisi ihmetellä yli nelikymppisten louhivan samaa tavaraa. Kuten klisee kuuluu, tulevaisuus on nuorissa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Kansiyhtyeemme Amorphisin jäsenistä Esa Holopainen oli Karelian Isthmus -debyytin ilmaantuessa hädin tuskin parikymppinen, Tomi Koivusaari 19. Nyt kummastelemme Lost Societya veivaamassa sitä samaa musiikkia, jonka samanikäiset kaverit aikoinaan keksivät. Mistä sitten johtuu, että markkinoilla . Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Matti Riekki a aj Päätoimitt Menneisyyden varjot Alkuvuoden ilahduttavimpia levytyksiä on ollut toissa numerossamme haastatellun Lost Society -yhtyeen debyyttialbumi Fast Loud Death. Kun tuote ei myy, riskejä ei uskalleta ottaa. Mennään mieluummin sieltä, missä se makaa maassa. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hynninen Sami, Hyttinen Heta, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. Silti bändin kipuaminen valokeilaan tuntuu mukavalta ja valaa toivottavasti uskoa alan pelaajiin pudottaa panosta pöytään. Kokeneissa tekijöissä ei ole sinänsä mitään vikaa (miksipä muuten länttäisimme heitä kansiimmekaan), mutta lopullinen totuus on, ettei luottoryhmissä riitä potkua loputtomiin ja jotain omaa tarjoavien korvaajien täytyy tulla jostain. Se jos jokin on viidakonlakien vastaista. James Hetfield oli Metallican Kill 'em Allin ilmestyessä 19-vuotias, Kerry King ei edes sitä Slayerin Show No Mercyn ilmaantuessa. Jyväskyläläiset repivät speed/ thrashiään harvinaisen innokkaalla otteella ja musiikissa on imua jo ihan "omillaan", mutta silti on muistettu muistutella, että soittopelit riippuvat alle parikymppisissä nuorukaisissa. Niittasin ikämerkinnän myös omaan Inferno.fi-levyblogitekstiini, mutta vasta muiden juttuja lueskellessa aloin miettiä asiaa tarkemmin. Loppujen lopuksi siinä, että alle kaksikymppiset soittavat metallimusiikkia, ja hyvin, ei tulisi olla kerrassaan mitään merkillistä. Pohjoisempana koko Sentenced-sakki vasta haaveili baariin pääsystä, kun Shadows of the Pastin sai puodista. Ja niin edelleen. Junnuikä tapasi olla joskus metallissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Rockkenttä on täynnä ukkoja ja akkoja, noidankehä valmis. Lost Society ei ole mitenkään päin maailman omaperäisin bändi, eikä Nuclear Blast ottanut yhtyeen kanssa sopimuksen tehdessään valtavaa riskiä, niin valmis paketti heille tarjottiin. Ja sellainenhan esimerkiksi nimettömän, vieläpä menestyneistä isoveljistään omaksi hyödykseen erottautuvan bändin sainaaminen aina on. levy-yhtiöistä kaltaisiimme lehtiin ja lavoille ? liikkuu tätä nykyä niin vähän mainitsemisen arvoisia nuoria ja nälkäisiä yhtyeitä. Mieluummin pelataan varman päälle ja luotetaan joko niihin vanhoihin hyväksi havaittuihin, tasaisesti pelaaviin luottoyhtyeisiin tai niitä suoraan toisintaviin jälkeläisiin. Tämä on johtanut siihen, ettei kehitys kehity, vaan saamme kuullaksemme aina vain niitä samalta kuulostavia orkestereita, jotka matkivat joko omaa menneisyyttään tai toisiaan. Nuoruus ja vallattomuus jää kellareihin, jos niihinkään, kun ainutkertaisuuden katsotaan olevan turhan hankala aita ylitettäväksi. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Maria Eerola, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo Paperi: 65 g/m2 Solaris Brite Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 13. Kokonaan teini-ikäisistä koostuneen Death Angelin rumpali Andy Galeon veti aikakauden pohjat äänitellessään The Ultra-Violence -debyyttiä 14-vuotiaana. Kotimaan puolella Janne Joutsenniemi oli Stonen esikoisen aikaan 18, kuten myös Alexi Laiho kymmenisen vuotta myöhemmin Bodomin Something Wildilla. Jäljet johtavat totta kai huonoon levymyyntiin ja niin kutsutun bisneksen yleiseen tilaan
Toteuttamistapa sai hänet raapimaan päätään. . Studioraitoja kertyi melkein kolmesataa. . Yksi oli se, etten tiennyt yhtään, miten tällaisen levyn voisi sanoittaa. En halunnut tekstejä jostain maitovalaista, vaan aloin miettiä, että tämähän toimisi hyvin ilman laulua. Oli selvää, että musiikin pitää soljua eteenpäin yhtenä suurena kappaleena. Stapsia asia harmittaa ja hän ynnäilee, että loppuvuodesta asia voisi onnistua. www.theoceancollective.com. Jens taisi lopulta nauttia siitä, että hommassa oli haastetta. Pelagial julkaistaan sekä instrumentaalisena että laulettuna versiona. ilmestyvä Pelagial on massiivinen teos. Menin Espanjan rannikolle, missä olen tehnyt musiikkia ennenkin. Kirjoitin kaiken alusta loppuun siellä, mitä ei ole tapahtunut aiemmin. Mitään ei ollut valmiina ennalta, enkä tehnyt sen jälkeen enää muutoksia. Idea seikkailusta valtameressä on muhinut Stapsin mielessä jo vuodesta 2009. toisin sanoen meren pinnalta sen pohjaan. Halusimme, että levyn soundi muuttuu ja elää, joten Jensin piti aloittaa jokainen kappale alusta. Studioraitoja oli valtavasti ja teknisiä vaikeuksiakin ilmeni, mutta kaikki selvisi lopulta. Yritin erilaisia lähestymistapoja ja päädyin monissa 10 Inferno umpikujiin. Erikoiseen järjestelyyn on monta syytä. . Halusin aloittaa kevyesti ja kehittää musiikkia raskaampaan ja hitaampaan suuntaan. David Robinson Vilho RAjala Sytyttäjä Valtameressä on jotakin ihmismieltä ruokkivaa ja rauhoittavaa. En halunnut tehdä mitään dronelevyä. Myös vire laskee levyn mittaan ja tunnelmasta tulee klaustrofobisempi. Vesi ei virtaa lineaarisesti, eikä Pelagialinkaan kehitys ole suoraa. . Se ei ole mikään luovuuden mestarinäyte, heh! Minua kiehtoi ajatus siitä, että musiikki heijastelisi muutoksia paineessa, valossa ja virtauksissa. Kaikki oli valmista noin kolmessa viikossa. Idea oli, että laulua olisi vain loppupään raidoissa, jotta ne tulisivat kuuntelijalle yllätyksenä. Kun aloimme kokeilla laulupätkiä, niitä päätettiin lopulta ripotella sinne tänne. Mutta miksi julkaista molemmat versiot? . Mutta toisaalta laulu tuo kokonaisuuteen ihan uuden elementin, joten pidän molempia versioita yhtä hyvinä. The Ocean ei ole käynyt hetkeen Suomessa. The Oceanin Robin Staps on napannut siltä bändillensä nimen, ja uusin Pelagial-albumi vie matkalle meren pinnalta aina pohjaan saakka. Pinnanalaisesta maailmasta Huhtikuun 29. Oli epäselvää, pystyisikö hän kiertämään. Vuonna 2011 bändi otti puoli vuotta vapaata. Miksauskin on vähän erilainen, siellä on paljon enemmän tavaraa. Koska halusin! Olen kiintynyt instrumentaaliversioon. Ensin mietin, että tekisin portaattomasti hidastuvan albumin, mutta kun aloin työstää sitä, se alkoi nopeasti tuntua tylsältä. Kun musiikista alkoi muotoutua hyvin monisäikeistä ja täyteläistä, laululle ei tuntunut jäävän tilaa. Staps oli asiastaan pitkään varma. Etenkin, kun laulaja Loïc Rossetti kärsi vakavista ääniongelmista. . Hänen äänensä oli todella huonossa kunnossa edellisen kiertueem- me jälkeen. Lääkärit sanoivat, että huutaminen oli lopetettava täydellisesti joksikin aikaa. Aloitin biisinteon kesällä 2011. Se kuljettaa kuulijansa keveistä ja ilmavista tunnelmista ahdistavaan kylmään ja valottomaan tilaan . Se oli haaste, koska tunnin mittaisen biisin tekeminen on hyvin erilaista kuin viisi- tai kymmenminuuttisen. Sen aikana Rossetti parani ja ilmoitti, että haluaa kovasti olla mukana edelleen. . Jens on todella avoin kaikille ideoille. Piti palata takaisin monta kertaa. Staps naureskelee, että kun soittaa bändissä nimeltä The Ocean, on aika ilmeinen idea tehdä levy valtamerestä. . Luulisi, että tällaista eeposta tehdään pitkään ja hartaasti, mutta The Oceanin kitaristilta Robin Stapsilta homma sujui nopeasti. . Halusin että levy pysyy kiinnostavana, joten kehittelin matkan varrelle odottamattomia elementtejä. Kehitys kulkee hieman ylös alas, mutta on ihan selvää, että yleinen suunta on alaspäin. Levyn miksasi ja masteroi työn sankari Jens Bogren, jota Staps nimittää modernin metallin keihäänkärjeksi
Nyt halusimme pitää intensiteetin korkealla alusta loppuun. Hiljaisuus rikotaan 29.4., kun Death Walks with Me ilmestyy. Albumi seilaa synkissä vesissä, mutta yhtyeen pullat ovat uunissa paremmin kuin aikoihin. Jos ne ei kelpaa meille, tuskin ne kelpaa muillekaan. Kolme neljä vuotta sitten oikea vaihde alkoi löytyä. Ja kuolemaa on pohdittu myös uskontokriittisesti, eli millä tavalla kuolemasta puhutaan ja miten se vaikuttaa kulttuuriin, Savolainen kertoo. Levyn julkaisee Haunted Zoo Productions, joka on bändin ja muutaman lähipiiriin kuuluvan henkilön levy-yhtiö. kymmenen vuotta. Persoonallisuudesta on huutava pula. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f Susanna Miettinen i Ähtäriläinen Noumena julkaisi levyn viimeksi seitsemän vuotta sitten. Bändi äänitti pari promoa ja tarjoili niitä ympäriinsä, mutta järkeviä diilitarjouksia ei tullut. . Heitä on pakko ihailla, Steve Shalaty sanoo. Kingdom of Conspiracy tehtiin jälleen Paul Orofinon kanssa Millbrook Sound -studiolla. Maailma on muuttunut tosi paljon, etenkin musiikkibisnes. Mutta intoa on hyvin samaan tapaan kuin 1990-luvun lopussa! Voin kyllä suositella tätä muillekin bändeille, jos vaan perse kestää merivettä. Bändit soittavat joko retrothrashiä tai rippaavat Meshuggahia täysin surutta. Savolaisen mukaan ratkaisu on erinomainen. . Noumena pysytteli kaiken aikaa enemmän tai vähemmän aktiivisena, mutta luomistyö takkuili. . Shalatyn mukaan Orofino on niin hyvää kaveria bändin kanssa, ettei ole järkeä kokeilla mitään muuta. . Kukko ei laula käskien! Me tehtiin kyllä biisejä, mutta tultiin siihen tulokseen, ettei nää ole tarpeeksi hyviä. Samaan aikaan yhtyeen jäsenten elämässä oli perheenlisäystä, kovaa opiskelua ynnä muuta, joten ehkä siinä oli tarvekin pienelle suvantovaiheelle, Savolainen miettii. Nälkä ei kuitenkaan kadonnut minnekään. Kappaleiden osia kehiteltiin liian pitkälle ja huomattiin livenä, että biisejä ei ollutkaan niin mukava soittaa. . Tietyssä mielessä on palattu 15 vuoden taakse, kun äänitettiin ekat demot, lähetettiin niitä itse ja hankittiin kontakteja. Paul on olutasiantuntija ja hänellä on ihan valtavat valikoimat kotonaan. Belgialaisia vahvoja oluita, todella hyvää tavaraa. Majesty and Decayllä oli myös pientä soundiongelmaa rummuissa, joten tällä kertaa varmistimme, että kaikki on selkeää ja kirkasta. Entä millainen on jenkkiläinen death metal -skene Immolationin kaltaisen veteraanin korvin? . Levyn nimi antaa osviittaa, että kuolemaa ja menettämistä käsi- tellään monesta eri näkökulmasta. Historiallisia julmuuksia ja ihmiskunnan varjopuolia on käsitelty, mutta myös filosofiselta kantilta. Kesällä lähdemme kiertämään Decibel-rundille täällä Amerikassa Napalm Deathin ja Cannibal Corpsen kanssa. Ainakin kannattaa julkaista ennemmin itse kuin roikkua huonoissa diileissä. Edellinen levy Majesty and Decay ilmestyi kolme vuotta sitten. Shalatyn mukaan albumi oli ilmeeltään pikkuisen turhan progressiivinen. Sinä aikana bändi on toiminut tehokkaasti hyvässä hengessä ja julkaissut kolme levyä. Kingdom of Conspiracy on neljäs. . Grillailemme ja juomme olutta studiopäivien jälkeen. Olen kuullut hulluja tarinoita alkuajoista, kun rahoituspuoli oli mitä oli ja levy-yhtiöt kusettivat bändejä. Bob (Vigna, kitara) ja Ross (Dolan, basso ja laulu) ovat tehneet valtavia uhrauksia ja nähneet paljon vaivaa bändin eteen. Ohjat ovat nyt omissa käsissä. Kuolema kannoillani Basisti Hannu Savolainen kertoo, että Noumenan levytyssopimus Spinefarmin kanssa päättyi Anatomy of Lifen (2006) jälkeen. Toivottavasti enemmän Originin kaltaista menoa kuin The Facelessin. www.noumena.info Death metalia 25 vuotta paiskonut newyorkilainen Immolation julkaisee 10.5. Kingdom of Conspiracy -nimisen albumin. Rumpali Steve Shalaty kertoo, että ilmaisua haluttiin tällä kertaa suoristaa. Ruokaa, juomaa ja death metalia Immolation on perustettu jo vuonna 1988, mutta Steve Shalaty on ollut mukana ?vasta. Teksteihin haettiin synkkiä sävyjä. . Saa nähdä, tuleeko siellä vastaan hyviä uusia bändejä. Meillä kaikilla on italialaiset sukujuuret, joten hyvä ruoka ja juoma on parasta, mitä saattaa kuvitella. www.everlastingfire.com Inferno 11
Riffejä alkoi syntyä ja nauhoittelin niitä itsekseni. Uusi levy The Mouths of Madness sisältää vahvasti Black Sabbath -henkistä raskasta rockia. Biisit ratkaisevat ikuisesti Kitaristi Mark Thomas Baker tunsi omien sanojensa mukaan olevansa maailman huonoin kitaristi, kun The Mouths of Madnessiä sävellettiin. Albumi on Orchidin toinen, joten oli syytä odottaa helpompaa sessiota kuin debyytti Capricornin (2011) kanssa. . Onneksi meillä on hyviä kontakteja ulkomaillekin, joten todennäköisesti sinnekin päin kehitellään jotain pientä. lowburn.bandcamp.com "Vanhassa vara parempi" tuntuu olevan monen rockbändin motto näinä päivinä. 1970-luvun soundia jahdataan studioissa ympäri maailman, ja jotakin sen suuntaista haeskelee myös amerikkalainen Orchid. Nyt kun se on ohi, olen hyvin ylpeä, vaikka matkan varrella oli todella synkkiä hetkiä. Vähän samanlainen fiilis kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla. Elephant Bellissä samankaltaista rouhintaa esittänyt Mykkänen muutti kaupungista toiseen, mikä hankaloitti ?elburien? toimintaa. . Palaute on ollut muutenkin erittäin hyvää. . Takana on vasta yksi keikka. . Ei ottanut kuin sen 30 vuotta, että saatiin aikaiseksi, hah! Soaring High -ep:n fyysinen painos myytiin loppuun kahdessa viikossa, eikä lisäpainosta ole tulossa. Aloimme 12 Inferno tehdä biisejä heti Capricornin jälkeen, ja osa biiseistä on vielä vanhempaa perua. Bakerin mukaan tarkoitus oli tehdä livemäisempää ja hengittävämpää jälkeä kuin Capricornilla. Siinä myös onnistuttiin kiitettävästi. Orchid on saanut runsaasti huomiota Euroopassa, itse asiassa enemmän kuin kotimaassa. Bandcamp-suosio on myös yllättänyt todella positiivisesti. Joka jäsenellä on tietenkin taustalla tolkuttomasti keikkakilometrejä, mutta Lowburnillä on toistaiseksi hiljaisempaa. Tämä tosiaankin tuli yllätyksenä. Tarkoitus oli vain nauhoittaa kämpällä muutamat biisit ja laittaa näytille. Stonerskene on aika eläväinen taas tällä hetkellä. Olisihan sen pitänyt olla helpompaa, mutta ei se siltä tuntunut. Prosessi tuntui päättymättömältä vuoristoradalta. Riippuu siitä, miten levy otetaan vastaan. www.facebook.com/orchidsf. Meillä on tulossa nyt muutama keikka Helsinkiin, ja Lappeenrantaankin on sovittu yksi. Tavoite on saada muutama vielä lisää, mutta päätarkoituksena on keskittyä kokopitkän levyn tekoon. Katsotaan sen jälkeen, josko niitä tulisi lisää. Sitten aloin aatella, että kenes kanssa Lappeenrannassa voisi soitella. Miksi tyytyä vähempään kuin par- haimpaan, joten pyysin Henkkaa (Vahvanen) soittamaan rumpuja. Muut jäsenet ovat basisti Miika Kokkola ja kitaristi Tommi Havo. Kokkolan kanssa Mykkänen puhui bändin perustamisesta jo peruskoulun ensimmäisinä vuosina. . Viimeisten muutaman vuoden aikana on tapahtunut todella paljon. Mutta eihän tässä ole kyse soundeista tai siitä, millaisia vaatteita pitää. Kaikki palautuu aina siihen, kuinka hyviä biisejä bändillä on. Baker luonnehtii bändin musiikkia amerikkalaiseksi näkemykseksi brittiläisestä musiikista. piiri -palstalla, pt:n huom.) Bakerillä ei ole oikein mielipidettä. Jokin siinä vetoaa vanhalla mantereella paremmin kuin uudella. Kovassa huudossa olevasta retrorockskenestä (aiheesta enemmän lehden lopun 6. Rokkaavan kaman soittamisen palo ei kuitenkaan kadonnut minnekään. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Battlelore jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle, mutta laulaja Tomi Mykkänen ei halua ottaa taukoa musiikin tekemisestä. Lowburn on uusi stonerbändi, jonka esikois-ep Soaring High myytiin nopeasti loppuun. Stonerskene voimissaan Stoner rock ei ole Tomi Mykkäselle mikään uusi asia. Kun Orchidin taival vuonna 2007 alkoi, moisesta ei tiedetty vielä mitään. . Hyvät biisit kestävät aikaa. Orchid saapuu Eurooppaan albumin julkaisupäivänä ja kiertelee ympäriinsä Witchcraftin kanssa. Kaksikko ei tietenkään saavu Suomeen, mutta on toiveita, että yhtye nähtäisiin täälläkin. . Tämän rundin jälkeen kalenteri on tyhjä, mutta meidän puolestamme se saa täyttyä piankin
Jonkinasteisia neuvotteluja muutaman isommankin lafkan kanssa oli, mutta yhdellä oli käsittääkseni Teardown perustettiin jo vuonna 2001, mutta debyyttilevy Inner Distortions ilmestyi vasta viime kuussa. Joskus riittää, kun yksikin oikea korvapari sattuu kuulemaan uutta bändiä ja alkaa viemään juttua eteenpäin, mutta nykyään on niin paljon tarjontaakin. Olis kai me voitu olla itsekin aktiivisempia, mutta helposti sitä hukkuu sinne tarjonnan sekaan. Idiot Factory -nimi ei kuulemma viittaa esimerkiksi keikkabussiin vaan laajempiin yhteyksiin. . Masteroinnin hoiti Finnvoxin Mika Jussila. Materiaali on peräisin pitkältä ajalta, kuinkas muuten. . Red Eleven oli jo vähällä julkaista albuminsa pelkästään digitaalisesti, mutta Secret Entertainmentin Jaakko Tarvainen tuumasi, että levy menee siinä mallissa hukkaan. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Jyväskyläläinen Red Eleven koostuu kokeneista muusikoista. Katatonian innoittamana aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan, mutta raskas melankolia määrää edelleen. Akustisesti ja säröllä Laulaja Katja Pieksämäki kertoo, että Inner Distortionsin tekeminen oli tiukka rutistus. Musiikki rokkaa raskaasti 1990-luvun tunnelmissa, mutta tämän päivän tatsilla. Metallin ja popin välistä jonkinlainen signauskielto päällä ja toinen, ulkomainen levyfirma oli julkaissut kuluvan vuoden aikana jo viiden suomalaisen orkesterin levyt, joten ei tärpännyt sekään. Ei sitä itsekään jaksa kaikkia uusia tsekata. Miksi näin? . Mutta kyllähän keikkabussissakin on tietyntyyppistä idiotismia vahvasti läsnä, kun oikeat sfäärit tavoitetaan. ovat vaikuttaneet siihen, että saatiin vasta nyt kaikki palaset loksahtelemaan paikoilleen ja tätä kautta motivaatio kohdilleen. Tai näitä syitä meille kerrottiin, tiedä sitten, rumpali Pasi Pasanen kertoo. Hänen lisäkseen bändiin kuuluvat laulaja Tony Kaikkonen, basisti Petteri Vaalimaa sekä kitaristit J-V Hintikka ja Teemu Liekkala. Red Elevenin musiikista voi kuulla haikuja Faith No Moren ja Alice in Chainsin tapaisista bändeistä, mutta tuoreella otteella. Ehkä suurin syy ja varmasti yleisin bändejä vaivaava asia on jäsenten hajautuminen Suomen eri kolkkiin, jolloin yhdessä tekeminen vaikeutuu ja prosessit pitkittyy. Sillä kattauksella voimme kasvattaa keikkarepertuaaria aivan pirusti. Yleisölle vaihtelua, itselle vaihtelua ja kuulostaa hyvältä, mikä nottei! www.redeleven.info Jyri Kiuru Idiot Factory äänitettiin jo miltei vuosi sitten, mutta julkaisuun meni hyvä tovi. Tässä onnistuttiin mielestäni varsin mukavasti. Vaikka bändi on ollut olemassa 12 vuotta, täyspitkän tekoon ei ole aiemmin tullut ryhdyttyä. Ne kaikki www.teardownband.com. Tällainen ilmaisu ei ole muodikkainta mahdollista, ja sekin saattoi vaikuttaa diilin saantiin. . Nauhoitukset aloitettiin syksyllä jyväskyläläisellä Watercastlestudiolla. Pieksämäen mukaan syy on, että bändin musiikki toimii akustisesti. . Tuottajana toimi Soulfallenkitaristi Aapeli Kivimäki ja äänittäjänä Arttu Sarvanne. Perinteisellä tyylillä mentiin, eli vanhaa ja uutta shittiä sekaisin. 14 Inferno Halusimme että levyllä on läpileikkaus siitä, mitä Teardown on ja miltä se kuulostaa. Bändi marssi parrasvaloihin viime vuonna, mutta debyyttilevy Idiot Factory julkaistiin vasta huhtikuun alussa. Vaikka hankaluuksia on ollut, viime vuosina hommat ovat alkaneet toimia aina vain paremmin. Teardownilla on mielenkiintoinen tapa tehdä tilauksen mukaan sekä akustisia että sähköisiä keikkoja. Se kuvastaa sitä, kuinka yhteiskunta pyrkii muokkaamaan yksilöistä sokeita idiootteja, jotka eivät osaa tehdä itse valintojaan vaan menevät massan mukana. Voitte varmasti kuvitella, että tähän yli kymmenen vuoden ajanjaksolle mahtuu jos jonkinmoista tilannetta ja kommellusta. Onneksi näin, koska julkaisijanmetsästys ei näinä päivinä ole kovin helppoa.
Nyt myös iPadille. Lataa tästä
Imago, ergo sum Halpa amatööridigitaalikamerani hajosi kerran joidenkin juhlien seurauksena. Ja primitiivisellä kontaktilla tarkoitan ihan niinkin yksinkertaista ja ei-intellektuellia käsitettä kuin musiikkielämyksen kokemista. En väitä, että jokainen keikoilla kamerakännykkäänsä väsymättä ylhäällä liputtava olisi välinpitämätön itse musiikkia kohtaan. Joukossa saattaa toki olla yksilöitä, jotka oikeasti ovat aivopestyjä kuvittelemaan, että ?pics or didn?t happen. poseeraten? Internetkansan hysteerinen kuvien perään huutelu ja motto ?pics or it didn?t happen. Justin Bieber ja Metallica tuikkikoon astronomisissa tähtisfääreissä, he kun ovat jo kauan sitten ylittäneet rajan, jolta ei parinkympin paikallisklubikeikalle enää palata. Suurimmalle osalle metallibändeistä egotrippailu ei kuitenkaan sovi, johtuen pitkälti itse genren tavasta alleviivata ulkopuolisuudentunnetta, toiseutta ja myötävirtaan vastaan uimista. Rohkenen kuitenkin epäillä, että yleisin syy häpeilemättömään multimediaorgasmiin ei ole side ja rakkaus itse musiikkiin, vaan pikemminkin vanha kunnon huomionhimo. Keikka ei ole keikka ennen kuin kerrot kaikille läheisillesi eli toisin sanoen joka ikiselle 3500:lle Facebookkaverillesi, että olet siellä. Katsokaa minua, kun katson, kun kamerani katsoo, kun bändi soittaa. Haukkukaa vainoharhaiseksi ja mutiskaa foliohatuista. on nykyajan olemassaolon edellytys. alkaa hivuttautua elämän joka osa-alueelle, eikä mikään arkipäivän pieni kokemus ole enää totta saati uskottavaa, ellei siitä ole vähintään yhden Facebookstatuspäivityksen verran kuvallista todistusaineistoa. Teille onnekkaille, joita tuo ?sosiaaliseksi mediaksi. Se täytyy kokea ihan itse. Markus Paajala SKABA ! histaa p r o m A a t i v Vo nä poikia naurattaa, he o t Kyllä sii astamme llä, mitä skab ry ä k in tä it ettiin nim ne Infernon n e M . a ta it o v saattaa kin! ja tiedät sinä o.fi. n www.infern Osoitehan o , levyblogin, myös uutisia t ä yd lö tä is PS. Nyt. Juuri nyt. Muistikuvat olivat kirjaimellisesti mustan peitossa, niin kamerassa kuin takaraivossakin. tämä toki sopii. Se on kuule asioista kertominen, niiden julkinen jakaminen, kuvien ottaminen ja ympärivuorokautinen informaation levittäminen ja varsinkin katselun kohteeksi antautuminen, joka vasta tekee sinusta totta. Sama pätee musiikkiin. Ihan kuin yleisön ja Riitta Itäkyl ä Göteborgin-kir jeenvaihtaja esiintyjän välinen välitön, primitiivinen kontakti olisi vaarassa jopa hukkua. pitää paikkansa myös subjektiivisen kokemisen kohdalla. naamioitu egoimagohelvetti ei vielä ole vietellyt, selitettäköön, että ?statuspäivitys. Katsokaa, olen keikalla. Katsokaa, kun kuuntelen musiikkia. Net uunteluja. ja ennakkok livearvioita. Yleensä tämä vanha kunnon analoginen ja maanläheinen vaikutus saadaan aikaan pienillä, intiimeillä ja hienhajuisilla klubikeikoilla, mutta taitava esiintyjä ja asiansa osaava muusikko pystyy muuntamaan magiallaan isommankin salin yhdeksi yhteiseksi tilaksi, jossa modernin ihmisen pakkomielle imagoa, kuvaa, julkisuutta ja jumalointia kohtaan murskautuu musiikin painon alla. Tätä kaunista tuhoa ei edes kaikkivoipa digitaalinen media pysty tallentamaan. Imago, ergo sum. Moni artisti ruokkii omalta osaltaan tätä ilmiötä pönkittämällä imagoaan ja niin sanottua julkista kuvaansa korostamalla kuilua oman persoonansa ja kuulijoiden, ihailijoiden, fanien, välillä. Varsinaisille ?tähdille. Usein tuntuu kuin sosiaalinen media ja nykyajan pakkomielle kuvia ja imagoa kohtaan pystyvät vahingoittamaan jotakin, joka oli aiemmille sukupolville ihan oikeasti pyhää. Sitä paitsi, kännykkäkameran käyttö metallikeikalla on kuin circle pit Nickelbackin lavan edustalla: turha. Parhaat keikat ovat yhä ne, joilla tulee lämmin, joilla basso tärisee kropan läpi ja joilla musiikki ottaa vallan eikä kukaan välitä kenenkään ?imagosta. eikä edes harkitse kameran esiin vetämistä saati Facebookinsa statuksen päivittämistä. Oliko koko juhlia edes? Olinko minä edes koko pippaloissa, jos en vähintään kertonut asiasta internetissä, tai edes ottanut itsestäni kuvia julkisen vessan peilin edessä huulet törröllä ?seksikkäästi. Harvoin digitaalinen todellisuus on jäljitellyt tosielämän ja sen varsinaisen todellisuuden kulkua yhtä onnistuneesti. ?Cogito, ergo sum? ja Descartesin höpinät ovat so last season, joten ajattelun voi jo vihdoin unohtaa. Sattuneesta syystä kuvat eivät päätyneet Facebookiin kaiken kansan tihrusteltaviksi. Tarinasta seuraa pari kiperää kysymystä. Se oli kiertänyt pöydässä koko illan siirtyen vieraalta toiselle sinnikkäästi yli olutpullojen ja viinilasien, monen klikkauksen ajan, kunnes kuvareportaasin viimeiset otokset olivat kuin jostakin toisesta ulottuvuudesta näpättyjä, pimeän epäselviä, hataria todisteita illan tapahtumista
Pelissä esiintyvät aseet ja ajoneuvot eivät tarkoita että pelillä olisi yhteyttä, sponsorointia tai suositusta minkään ase- tai ajoneuvovalmistajan kanssa.. Battlefield ja Battlefield 4 ovat EA Digital Illusions CE AB:n tavaramerkkejä. Kaikki muut tavaramerkit ovat haltijoidensa omaisuutta. PROVISIONAL *Lisätietoa ennakkotilauseduista www.suomi.ea.com. Battlefield 4 julkaistaan syksyllä 2013. ©2013 Electronic Arts Inc
Jokaisella itseään kunnioittavalla muusikolla on henkilökunta, joka hoitaa kyseisen tontin. Nosta hummerit pää edellä kiehuvaan liemeen ja laita kansi kattilan päälle. Saan suurta mielihyvää varsinkin Rush of the Dead -kappaleesta . Säilytä kylmässä noin vuorokauden, niin että punssiaromit ehtivät imeytyä hummerinlihaan. 2. Halkaise ennen tarjoilua hummerit ja poista liha pyrstöstä ja saksista. 3. Paahda paahtoleivät kullanruskeiksi ja voitele runsaalla määrällä ranskalaista voita. Smakligt måltid!? Carolusin KOKATESSA SOI: Driller . Joskus.? 18 Inferno Megan tuomio: ?Tanskalainen voileipäkulttuuri on jäänyt itselläni lähinnä siivutetun ja sinapilla koristellun lenkkimakkaran asetteluksi reilulle palalle jälkiuunileipää. Kolmioleivätkin ovat aina tuntuneet jotenkin hassuilta, samaan rahaan kun on tottunut saamaan ihan kokonaisia ja väliin tungetut mähmät sotkevat vähintään sormet ja valuvat usein myös rinnukselle. myös jälkiruokaa tai lämmittelyitä varten.?. Rahapussistani ilmoille pölähtänyt kevätauringon herättämä kärpänen tosin ilmaisi, että ingen fyrk finns, eli hyvä näin. edustavalle solistille Carolus Aminoffille maistuu hummeri kera oikeanmerkkisen vuosikertasamppanjan. Tarpeet (4 annosta) ? 4 elävää hummeria (hummerit voi korvata pakastetuilla ravuilla, mikäli olet suomen kielinen) ? 1/2 l hyvää punssia, esimerkiksi Carlshamn (punssin voi korvata Jaloviinalla, mikäli olet suomenkielinen) ? 2 dl karkeaa merisuolaa ? 1 nippu kruunutilliä ? 5 l vettä tarjoiluun: ? ranskalaista voita (demi-sel) ? 8 viipaletta Fazerin valkoista paahtoleipää ? tuoretta tilliä Paremman väen punssimarinoitu hummeri Tee näin: 1. Kaada kaikki muut ainekset paitsi hummerit isoon kuparikattilaan ja lämmitä liemi kiehuvaksi. All Shall Burn (2013) ?Hummerin silpominen ja zombie thrash metal ovat kuin luotuja toisilleen. Jaa hummerinliha neljälle leipäviipaleelle, koristele tillillä ja peitä toisella leipäviipaleella. Carolusin luonnehdinta: ?Kun on jatkuvasti reissussa kiertueiden ja työmatkojen takia, on hienoa palata perusasioiden äärelle myös ruokasalissa. Keitä noin viisi minuuttia ja nosta kattila kylmään vesihauteeseen tunniksi. Kun valmistustapa on vielä varsin helppo, suomalainenkin voi yrittää antaa itsestään kultivoituneen kuvan koettaessaan vaikka tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Lyhyestä varoitusajasta johtuen hovitoimittajani tuotti pettymyksen, koska ei voinut toimittaa ensimmäistäkään hummeria. Kahden leipäpalan väliin tungettu marinoitu, tillillä maustettu vesielävä on helppo ja konstailematon välipala, joka vaikuttaa fiinimmältä kuin lopulta onkaan. lisää reseptejä www.inferno. fi Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Keskiolut ja jaloviina eivät kuulu porvaricorea esittävän Bob Malmströmin raideriin, eikä heidän ruuakseen kelpaa makaronilaatikko. Yhtyeen ?bättre folkia. Kyseinen resepti on kaikkien Bobien yhteinen suosikki, vaikka kukaan meistä ei keittiössä juuri käykään. Silloin tällöin ateria joutaa mukaan rundille take away -annoksena, sillä emme missään tapauksessa ruokailisi Suomen bensa-asemilla. Makukin on vielä ihan ok ovelimpien säästäessä ?punssia. varsinkin sen takia, että vierailen kyseisellä kappaleella. Kyllä ne puolalaiset osaa. Parempi onkin perusrehellisenä suomalaisena tyytyä rapuihin ja leikattuun konjakkiin, jolla voi muuten marinoida kokin lisäksi myös sieniä, kuten Infernon numerossa 10/2012 tehtiin
Pääroolissa: Ihminen. Sosiaaliseen mediaan ilmaantuu säännöllisesti päivityksiä, joissa kiitetään kohteliain sanankääntein ?children of Great Britainin. Musiikki oli ensin, hän painottaa heti alkuun, vastauksena kysymykseen bändin ulkoisen imagon ja musiikillisen sisällön välisestä suhteesta. Maineen myötä Ghost on saanut osakseen syytteitä muun muassa ?ulkomusiikillisesta kikkailusta. Ghostin maine ja suosio ovat kasvaneet vuoden 2010 Opus Eponymous -debyy- 20 Inferno tin julkaisun ja ?rituaalien. suorittamisen seurauksena lähes trendikkäisiin sfääreihin. Äänen omistaja ei kuitenkaan kuulosta rocktähdeltä, muttei myöskään muoviselta trendipelleltä. Mitä ei oikein pysty tekemään sa-. Hän puhuu selkeästi ja rauhallisesti, keskimääräistä rikkaampaa sanastoa käyttäen. ...liioiteltuja ja satanistisia. Tyylilaji: ironia. Drama infernalis L angan toisessa päässä, todennäköisesti jossain Glasgow?n kylmänkosteassa hotellihuoneessa, vastaa kohteliaan rauhallinen miesääni. Asia voitaneen varmistaa myöhemmin kysymällä ihan suoraan, kenen kanssa sitä on kunnia keskustella. Yksi on kuitenkin varmaa: Ghost on haastattelun tekemisen aikana Ison-Britannian kiertueella. Teksti Riitta Itäkylä KUVAT Mikael Eriksson www.ghost-official.com Arvoisa yleisö! Teatteriryhmä Ghost esittää teille Infestissumam-näytelmän. Bändi on kuitenkin alusta asti halunnut tietoisesti luoda muodon ja sisällön välisen tasapainon. . Niistä vain sattui muodostumaan sellaisia. Ghostissa ne ovat lisäksi astuneet muusikon rooliin. Kuulostaa siltä, että mies myös tietää mistä puhuu. Diabolis in pop musica . Kappaleet olivat niin... (miettii hetken) . Tunsimme lisäksi olevamme klassisen esiintymisen, oli kyseessä sitten suurieleinen rock?n?roll-show, teatteri tai elokuva, suuria ihailijoita. Se kuuluu ehkä, mahdollisesti, kenties jopa todennäköisesti pappisherralle nimeltä Papa Emeritus II, joka myös Ghost-yhtyeen solistina tunnetaan. Voi toki olla, että pehmeän maskuliininen ääni kuuluu jollekin nimettömälle ghoulille. Joku naispuolinen fani kommentoi kummissaan, että eikös Ghostin tuhmien poikien pitäisi keskittyä keikan jälkeen lihan himoihin ja kuolemansynteihin Facebook-statusten sijasta. ihanteellista omistautumista edeltävän illan ?rituaalille?. Ghoulit ovat myyttien yliluonnollisia henkiolioita, jotka lähteestä riippuen joko syövät kuollutta ihmislihaa tai imevät ihmisaivoja. ja imagopainotteisuudesta. Voi siis myös olla, että luuria pitelee joku bändin viidestä muusta jäsenestä. Mene ja tiedä. Sivuroolissa: Saatana. Wink, wink. Tyttö ei ole hekumassaan ainoa. Niinpä päättelimme tässä olevan oiva tilaisuus toteuttaa niihin liittyviä ideoita. Tehdä siis isoa show?ta. Hän puhuu musiikista, teatterista, Saatanasta ja ironiasta
massa mittakaavassa, jos sitä nyt on vain... Olemme vasta alkutekijöissä.? Inferno 21. Taitoa ei vaadita siksi, että biisi itsessään olisi mitenkään vaativa, vaan pikemminkin päinvastoin. . Riski on aina olemassa. Toisaalta, hyvin narsistisesta näkökulmasta ajateltuna, sanoisin että olkaa kilttejä ja pysykää pikku nurkkauksissanne älkääkä vain tehkö mitään tutkimusmatkoja. Vain ani harva ihminen tuntee jonkun toisen niin läpikotaisin, että pystyy arvaamaan, mitä hän tekisi tietyssä tilanteessa. Uskaliaimmat sielut kuitenkin palkittiin, ja jokainen Papa Emerituksen ?äänestäjä. Tämä loukkaa koko katolista kirkkoa. Ei ole kovin hyvä, eikä kovin hyväksi kehitykselle, jos juutut dogmaan tai tiettyihin sääntöihin, jotka sanelevat, kuinka jokin asia tulee tehdä, kuuluu selitys puhelinlinjan toisesta päästä, todennäköisesti itse Papa Emeritus II:n suusta. . Mikä onkin mielestäni varsin huvittavaa, sillä jotkut esimerkiksi luulevat nyt tietävänsä, mitä me teemme. Miten he sen voivat tietää. Mutta katsotaanpa, miten käy. Olemme systemaattisesti ja kirjaimellisesti maalanneet itsemme nurkkaan, monessa mielessä. Itsevarma ääni lisää kuitenkin, että toinen täyspitkä on tuonut mukanaan uutta ulottuvuutta sekä live-esiintymisiin että ylipäänsä koko konseptiin. Johtuen siitä, että niillä on tapana miettiä liikaa, mitä niiden esikuvat tekevät. . Joten, päätös tehtiin jo varhaisessa vaiheessa, että voidaksemme tehdä niin, tämän on oltava bändi ?ryhmä ?, jolla on hyvin vahva imago. Nimenomaan vahvan ?visuaalisen puolen. Bändi tasapainoilee psykedelian ja puhtaan popin välillä kieli keskellä suuta ja pilke silmäkulmassa, aitoa luomisen vimmaa silti unohtamatta. Kyllähän se olisi hyväksi, jos ihmiset oppisivat vähän perehtymään asioihin. Erittäin yleistä. Jättäkää se homma meille, vaatii Papa Emeritus II (?) ja naurahtaa, ajatuksesta selvästi nauttien. Makaaberia kabareeta Papa Emeritus ja huppuihin verhoutuneet ghoulit astuivat kaapuineen ja valtikkoineen maailman tietoisuuteen vasta, kun omaperäinen pimeä poppi oli jo peruuttamattomasti houkutellut viattomia kuulijoita puoleensa. Imago tuli siis toisena, mutta se kasvaa kasvamistaan. Pari viikkoa ennen haastattelua Papan ja Ghostin yhteinen paavikampanja pahoitti katolilaisten herkkiä mieliä niin Internetissä kuin kaduillakin. Kun emme itsekään tiedä! Se on koko jutun pointti. . vuoksi Ghost päättikin julkaista ensimmäiset kappaleensa MySpacen bittivirrassa ilman minkäänlaisten promokuvien tukea ja antaa musiikin puhua puolestaan. Musiikki on Ghostin tapauksessa kiehtova yhdistelmä klassista rockia, heavy metalia ja melodista poppia. sai palkinnoksi kuulla uuden Year Zero -sinkun satanistisen paaviehdokkaan ikiomilla vaalisivuilla. Kampanja oli loistava esimerkki sekä imagon ja musiikin saumattomasta liitosta että bändin makaaberista huumorintajusta. Etenkin sellaisten bändien kohdalla, jotka eivät ole kovin menestyksekkäitä. Jos sitä vastoin hoitaa hommat vähän teatraalisemmin, noita erinäisiä mahdollisuuksia pystyy tutkimaan paljon syvällisemmin. Bändi on myös tietoinen ironian ja kliseen välisestä häilyvästä rajaviivasta sekä vaarasta ylittää se. . oli Instagramissa ilmaistu reaktio lyhtypylvääseen liimattuun, tavanomaisesta normista poikkeavaan paavinkuvaan. vain jotain poikia lavalla. . Ajoittain bändin musiikillinen leikkimielisyys venyy ja saa jopa nerokkaita piirteitä, kuten esimerkiksi muutaman vuoden takainen Here Comes the Sun -cover osoittaa. Vaatii aikamoista taitoa saada George Harrisonin silloiselle mielitietylleen Patti Boydille rakkauden ensihuumassa sävelletty balladi kuulostamaan sysimustalta ylistykseltä Saatanalle, ilman että edes sävellaji vaihtuu. Kun kokee bändin soittamassa tuon kappaleen lavalla, pimeässä, huppuineen ja kaapuineen, paikallaan hievahtamatta seisten, saa samalla kunnian todistaa musiikin, teatterin, todellisuuden ja leikin välisten hämärien rajojen totaalista rikkoutumista. Kaavun hihassa on kuulemma vielä ässiä jäljellä. ?Kliseeksi tulemisen riski on olemassa. Ironia ja musta huumori eivät ole niitä kaikkein helpoimpia huumorin alalajeja, mutta Ghost taitaa ne suvereenisti. ?Mitä tämä on olevinaan. Tämä on valitettavasti hyvin, hyvin yleistä
Tekee. Koko ajan. Olemme vasta alkutekijöissä. Vihellellen kadotukseen Infestissumam on edeltäjäänsä ?vaikeampi. Per Aspera Ad Inferi (vapaasti käännettynä ?vaikeuksien kautta kadotukseen?) kertoo kuulemma tapakristittyjen itsepintaisesta ja herkullisen ironisesta tavasta toteuttaa oman pyhän kirjansa kauhukuvia. Pienellä varauksella tosin; jatkuvuus kun voidaan helposti sotkea ?jumiutumiseen?. Ghost ei peittele kunnianhimoaan, mutta on samalla kylmän tietoinen realiteeteista ja itse Ghost-konseptin mukanaan tuomista varjoista. . Muuten sinut riehtaistaan pois ja unohdetaan. Toisaalta, kuten yhä nimettömänä pysyttelevä rauhallinen miesääni puhelimessa muistuttaa, Ghost ei, ironista kyllä, viittaa kirjaimelliseen ?Antikristukseen. Siitä huolimatta, tai todennäköisemmin juuri sen johdosta, Ghost viittaa saman reseptin toistamiseen varsin suorasukaisesti ?halpana temppuna?. Bändi seurasi bisnesvainun sijasta mieluummin taiteellista vaistoaan. . tai ainakin vaativampi kokonaisuus. Toisaalta, popelementit ja Abba-vaikutteet ovat ajoittain kasvaneet, mikäli mahdollista, entistä suoremmiksi ja anteeksipyytelemättömämmiksi. Ghost on eräässä mielessä hyvinkin suoraviivainen ja kirjaimellinen ilmiö: Saatanaa palvova musta pappi ja hänen mustat joukkonsa soittavat lopunajan poppia kadotuksen lapsille. Korkeammat huiput, syvemmät dipit. Ensimmäinen albumi Opus Eponymous saavutti läpimurrollaan valtavan suosion, ja sen kaiku kuuluu yhä Ghostin liverepertuaarissa. Eikä mitään tapahdu. Ghost kiistää joutuvansa samaan ruotuun nimenomaan leikkimielisyyden ja avoimen asenteen ansiosta. Miesääni venyttää pitkään sanaa ?rakastan?. . Enkä tarkoita nyt pelkästään fyysistä puolta, vaan pidän nimenomaan ajatusten kokoamisesta yhteen ja niiden ristimistä ?albumiksi?. Infestissumam on laajempi, vaikeampi ja monisärmäisempi jatko debyytin viitoittamalla saatanallisella tiellä. Ei sitä halua päätyä yhdeksi niistä bändeistä, jotka tekevät täysin saman kiertueen, käyvät samat paikat läpi, vuodesta toiseen, kuten joka. Tai, kuten nimetön ääni langan päässä asian ilmaisee: . Mutta katsotaanpa, miten käy. . Joo, hyväntekeväisyys on hyvästä. Joten voisitteko te kaikki muut kiltisti huolehtia niistä, jotta minä voin keskittyä uraani. Äänensävyn sarkasmista ei voi erehtyä.. Joo, verot ovat hyvästä. Käytämme kai semmoista melodista kieltä, joka amerikkalainen bändi ei ehkä käyttäisi. Opus Eponymous ennusti Antikristuksen tuloa, Infestissumam puolestaan kertoo maallisesta elosta Hänen ilmaannuttuaan paikan päälle, keskuuteemme. Ritualin tai Stand by Himin kaltaisia välittömiä hittejä ei ole, ja musiikki on monessa mielessä kasvanut ulos niin sanotusta radiomitasta. Halusimme sen olevan leveämpi. Kun tekee tätä liki sata iltaa peräkkäin, voi välillä tuntea tekevänsä vain yhtä ja samaa show?ta. Tahtomattaan, tosin. Uskon läpikotaisin ajatukseen kokonaisesta levystä. Uskon levyihin. Syynä on kuulemma ?ruotsalaisuutemme tai skandinaavisuutemme?. . He saattavat pitää meistä ja ilmaantua paikalle, mutta eivät he välitä, mitä teimme eilen tai mitä teemme huomenna. Halusimme esittää jotakin, jolla on kasvupotentiaalia. Tiedän toki, että näinä päivinä, kun kaikilla on tapana omata 22 Inferno niin kovin lyhyt keskittymiskyky, täytyy luoda jotain joka vangitsee mielenkiinnon jo heti ensi kuulemalta. Ikinen. Ja ne tekevät uuden levyn, joka kuulostaa täysin samalta kuin edellinen. Bändi. On täysin hullua, kuinka monta kertaa sitä tulee nähtyä ne samat bändit. Ja ennen kaikkea edes tiedostamattaan. . Kliseeksi tulemisen riski on olemassa. Sen sijasta, että kaikki innostuvat ensi kuulemalla ja kyllästyvät jo toisella. . tai ?Saatanaan?, vaan johonkin aavistuksen verran monimutkaisempaan ilmiöön. Ghost kertoo nimittäin uudella levyllään ihmiskunnan vapaaehtoisesta, omatahtoisesta tuhosta, joka ei kaipaa minkään ulkopuolisen apua. Kyseessä on kabaree, ja Ghostilla onkin kiertävän teatterin tai sirkuksen asenne tekemisiinsä. . Mutta on muistutettava itseään, että yleisö ei koskaan ole sama, eivätkä nämä ihmiset ajattele meitä ympäri vuorokauden. Henkilökohtaisesta vinkkelistä sanottuna minä rakastan levyjen tekoa, kuuluu vastaus kysymykseen, nousevatko live-esiintymiset ja suitsukkeiden heiluttaminen joskus jopa itse musiikin ylitse. Metalli. Olemme yksinkertaisesti olemassa heille tässä ja nyt. Hän nostaa esimerkeiksi AC/DC:n ja Iron Maidenin, jotka edustavat vuodesta toiseen kestävää johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta. Mutta, ajattelimme että on silti parempi ottaa se riski ja luoda jotain, joka ehkä vaatii enemmän kuuntelukertoja ja jolla on mahdollisuus kasvaa vähitellen. Yleisö, ?children?, oppi sanat jo kolmisen vuotta sitten ja laulaa yhä mukana. Vitun
Ruotsissa, mistä olemme kotoisin, uskonnollisuus on vamma. Kaikkein suurin temppumme tulee olemaan lopettaminen oikeaan aikaan. Mutta me tarjoamme sinulle sen vaihtoehdon, ettei koko taustaamme, henkilökohtaista elämäämme ja kaikkea työnnetä kurkustasi alas. Hän lisää varsin vakuuttavaan sävyyn, ettei Ghost kuulemma tule soittamaan Infernolle tulevaisuudessa ja ?esittelemään lemmikkikoiriamme ja levykokoelmiamme. He eivät käsitä harjoittavansa tismalleen sitä, mikä Raamatussa kuvataan paholaisenpalvontana. Jos todella haluat saada selville, voit toki tehdä sen. ...pufffff! Inferno 23. Ja kuitenkin juuri tämä on luultavasti yksi tärkeimmistä kollektiivisen ahdistuksen aiheuttajista. Mitä sinun pitäisi olla, mitä sinun pitäisi omistaa. Meidät voi käsittää hyvin kirjaimellisesti pelkkänä raamatullista lopunaikaa ennustavana ?black metal. kenties jopa henkilökohtainen kiinnostus vapaa-ajattelun historiaa kohtaan...? Puhelinlinjalle laskeutuu muutaman sekunnin hiljaisuus. . Se yhdistetään jälkeenjääneisyyteen. Jäljelle jäi paljon ihmisiä, jotka eivät pysty tekemään mitään. Koska jokainen on täysin... Samanaikaisesti taustalla on kuitenkin koko ajan alitajuisempi viesti, jolla on jotain tekemistä niin sanotun henkisyyden kanssa tai joka on pikemminkin... älyllisempi tapa tarkastella maailmaa. Paholaisen paras temppu Ajatuksiaan linjan toisessa päässä ilmaiseva kohtelias herrasmies on todennäköisesti yksi Ghostin jäsenistä. He lankeavat joka ikiseen egoistiseen syntiin eivätkä näköjään malta odottaa pääsevänsä palamaan helvetissä. -aktina. Kun sinulla on jatkuva pääsy kaikkeen koko ajan, tietoa ei enää tarvitse hakea. Se tarve ja halu olla koko ajan informoitu aiheuttaa toisen tyhjiön, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä kaikkea kohtaan. Persoona, imago, maine, ulkonäkö ja kaikki median yleensä kansalle suoltama viihdejäte on tympeää ja toisarvoista. . Kyllä, kuuluu sitten painokkaan vilpitön tunnustus, ? Ghostin taustalla on suuri kiinnostus koko aiheeseen. . Ja silti he tekevät kaikkensa, maksavat täyden hinnan pääsylipusta kaikkein sisimpiin tulikerroksiin. Infestissumam käsittelee uskontoa kollektiivisena ilmiönä, ja kappaleet kommentoivat ironisella pilkkeellä hyvyyteen laiskasti luottavan ihmiskunnan sokeaa itsetuhoa. Huolimatta bändin täysin peittelemättömästä huumorintajusta (kaikki paitsi katolilaiset lienevät tähän mennessä käsittäneet kyseessä olevan vitsin?), mieleen tulee väkisinkin, että taustalla piilee jotain muuta kuin kurittomat ruotsalaiset koulupojat. Ja se on päämäärä. Kasvaa ja kasvaa, kunnes... Nimettömyytensä säilyttävä ääni puhaltaa luuriin. . Koska en ole vielä kysynyt asiasta, on myös olemassa teoreettinen mahdollisuus, että puhuja on jonkun Ghostin jäsenen serkku, roudari, näyttelijä tai glasgowlaisen hotellin repsan työntekijä. Lisäksi, mitä tulee autenttisuuteen ja aitouteen, on yksi asia, joka ihmisten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, ja se on konseptimme kaksisuuntaisuus. Elämme levollisina siinä tiedossa, että tämä ei voi jatkua loputtomiin. Eivätkä edes tajua sitä. Siksi kaltaisemme bändi vaikuttaa raikkaalta ja jännältä. Ääni puhelimessa puhuu hyvin tarkkaan ja painottaa jokaista sanaa: . Se julistaa uskovaisen epäpäteväksi edes ottamaan osaa mihinkään keskusteluun, koska häntä pidetään yksinkertaisesti hölmönä. . Miksi ihmeessä he sinne haluaisivat. Kaikki alkoi, kun tietokoneet tekivät työsi puolestasi. saati riisumaan naamioitaan televisiossa. Bändi tietää kuitenkin, että riski paljastumisesta ja valtavirran median ahneudesta vaanii jokaisen myyntiyksikön ja loppuunmyydyn rituaalin takana. Tekstien ja piruilevan imagon takaa heijastuu tietynasteinen älykkyys . ?Ihmiset eivät käsitä harjoittavansa tismalleen sitä, mikä Raamatussa kuvataan paholaisenpalvontana. He lankeavat joka ikiseen egoistiseen syntiin eivätkä näköjään malta odottaa pääsevänsä palamaan helvetissä.? . Sillä samalla sekunnilla, kun he klikkaavat jotakin. eksynyt. Kaksisuuntainen tyylilajihäiriö Debyytillään Ghost lauleskeli poprallejaan paitsi Elizabeth Bathorystä myös Nikean uskontunnustuksesta ja sen vaikutuksista ihmiskuntaan. He eivät tosin koskaan tule tunnustamaan, että he haluavat palaa helvetissä. Ghost-kollektiivi tuntuu ymmärtävän uskonnon ja uskon absurdiuden päälle. Ja jos heistä ei tule tunnettuja, rikkaita ja hyvännäköisiä, elämällä ei ole mitään arvoa. . progressiivisena ajattelutapana. . Ei ole mitään mitä tehdä. Kaikki haluavat työpaikan media-alalla, kaikki haluavat olla vapaita ja kaikki haluavat vapauden tulla miljonääreiksi. . Jos vain pelaisit korttisi oikein, tai jos vain pääsisit siihen oikeaan dokusaippuaan. Vastaukset vaikuttavat kuitenkin asiantuntevilta ja mies kuulostaa aidolta. Mielestäni monella ihmisellä on vaikeuksia löytää paikkansa elämässä, koska he tuijottavat liikaa sosiaalisen median suuntaan, jossa koko systeemi perustuu siihen, ettei kenenkään tarvitse tehdä mitään. Ghost on kuin yhä vain korkeammalle leijuva kupla. Koska heiltä puuttuu kyky ajatella. Ja tässä tuleekin yksi Ghost-ilmiön tärkeimmistä viesteistä: informaatiotulvaa voi tyrehdyttää eikä kaikkea tarvitse tietää. Ehkä itse Papa, ehkä joku ghouleista. Me annamme sinulle vaihtoehdon olla tietämättä. Mitä minä ajattelen, ja mitä oletan sinun ajavan takaa, on se, että jopa kaikkein älyllisimmissäkin satanistisen musiikin sfääreissä on pilkkua nussiva yksisuuntaisuuden virtaus, mitä itse en pidä kovin... Tai kun koneet rupesivat tekemään työt ja koko tehdasväki sai potkut. Voimme olettaa kyseessä olevan ihan ehta Ghost-muusikko. Mene ja tiedä. Kysymys kuuluu, koska se menee rikki. . Sillä kaikki uskovat voivansa olla mitä vain. Että he voivat toteuttaa itseään paitsi yksilöinä ja elämässään myös menestyä ja ansaita paljon rahaa tekemättä yhtään mitään. Miten tämä kaikki liittyy meihin, on se, että kaikki ovat niin tottuneita ottamaan vastaan informaatiota. Mutta heitä yllytetään koko ajan olemaan online-tilassa ja tarkkailemaan, mitä maailmassa tapahtuu ja katselemaan kaikkea sitä, mitä sinäkin voisit olla
Juuri nyt meidän on osattava katsoa uusien taustajoukkojen kanssa kylmästi eteenpäin ja olla murehtimatta sitä, mitä on saattanut jäädä saavuttamatta. . Ei se ole mikään salaisuus, että meistä itsestä tämä kaikki on ollut kaikkein vähiten kiinni. Sintheticin vanhimmat biisit ovat jo nelisentoista vuotta vanhaa kamaa ja tuosta alkaen bändi on tavallaan ruokkinut itse itseään. Onhan se selvää, että tällainen monen jäsenen sulatusuuni muuttuu. Sitten taas Zero Nexusta kuunnellessa huomasin Victoryn tasoisten biisien kohdalla, että en varmaan osaisi säveltää tällaisia eepoksia enää! Juhan mukaan jokainen Shade Empire -albumi on johtanut tilanteeseen, jossa ei osaa kuvitella, miten siitä pisteestä voisi jatkaa eteenpäin. Tähän aikaan kuuluu myös ihan tietoisia riskinottoja. Lähdimme tekemään levyä itse, katkaisimme vanhan levytyssopparimme kesken kaiken, signasimme Candlelightille ja otimme uuden alun levyn ympärille. Shade Empiren ympärillä on kieltämättä vallinnut omituinen aura koko bändin historian ajan. Pitäisi varmaan opetella siltä jokunen biisi settilistaan. Ylistyskuoro kehui bändiä kokeellisen äärimetallinsa viimeistenkin kahleiden murtamisesta kieroutuneen konseptialbumin voimin. Teksti Aki Nuopponen m .co | www.shadeempire ista a Aracane -uutuka eg m O n re pi Em e d Sha i vuotta, mutta sen saatiin odottaa viis än vähäksi aikaa. v ä itt ri i is ul lu n a ss ma n de u u ll u h n Suuruude a s s i n u u sulatus K uopiolainen Shade Empire räjäytti viisi vuotta sitten ilmestyneellä Zero Nexus -albumillaan pankin, ainakin pienessä piirissä. Meidän bändissä asiat on aina edenneet omalla painollaan, ja sen takia onkin vain hauskaa, kun uudesta levystä puhutaan nyt suurena comebackinä, vaikka itselle se on täysin luonnollista jatketta Shade Empiren kaanoniin. . Tiettyjä valintoja on tehty meidän puolesta, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Yhtye on parantanut menoaan joka levyllä ja kiertueitakin on tehty siellä täällä, mutta samaan aikaan on tuntunut siltä, että se suurin mahdollinen potentiaali olisi jäänyt lunastamatta. . Juuri nyt halusimme laittaa vielä aiempaakin enemmän itseämme likoon musiikkimme puolesta, minkä takia päädyimme tuottamaan ja suurimmaksi osaksi äänittämään levyn itse. Juha on hieman varovainen teemasta puhuessaan ja toteaa, että vain. . Shade Empire ei vain tee kokopitkiä toisensa perään, vaan niille todellakin vuodatetaan koko senhetkinen sydänveri. . Ekaa levyä en ole kuunnellut vuosikausiin, enkä oikein osaa palata sen pariin. Sitä on vasta nyt levyn tullessa tajunnut, että helvetti sentään, edellisestähän on kulunut yli viisi vuotta! Tämä ei ollut tietoinen ratkaisu, eikä tämä aikaväli ole tuntunut niin pitkältä. Jos nyt asettaa debyyttialbumi Sintheticin (2004) ja uuden Omega Arcanen rinnakkain, voisi helposti luulla puhuttavan täysin eri orkesterista. . Asiat riippuvat myös bändeistä itsestään, mutta Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu niitä todella raudan- 24 Inferno lujia ammattilaisia ja vähän eri laadulla asioitaan hoitavia tapauksia, mistä ei pidä kuitenkaan katkeroitua liikaa. Oppia ikä kaikki Shade Empiren jokainen levy on ollut valtava loikka edeltäjäänsä nähden. Jokainen levy on ollut sen oman aikansa huipentuma, josta on opittu paljon, ja tämän myötä seuraavan levyn kohdalla on osattu viedä tämä kaikki laajempiin suuntiin. . Tämä ei olisi muutamia vuosia sitten ollut mahdollista. Vaatimatonta neroutta Shade Empire alkoi rakennella Zero Nexusilla entistä kierompia teemoja myös sanoituksissa, eikä Omega Arcane muuta tätä näkymää ainakaan yksioikoisemmaksi. Kitaristi Juha Sirkkiä toteaa kuitenkin heti alkuun, etteivät asiat edenneet ihan näin. . Levy ei ole muhinut ihan viittä vuotta. Jälkikäteen voin helposti osoitella vanhoilta levyiltä virheitä, joista on saatu ottaa karvaasti oppia, mutta ilman tätä kasvuprosessia myöhemmät levyt eivät voisi kuulostaa itseltään. Siellä on totta kai mukana tosi vanhojakin ideoita, mutta meidän verkkaisella mittapuulla se intensiivisin aika sijoittuu parin vuoden sisään. Ajatukset on vanhojen levyjen suhteen aina vähän kaksijakoisia, Juha naurahtaa. Ilmoille jäi vellomaan arvoitus, mihin Shade Empire voisi suunnata seuraavaksi. Vastaus on Omega Arcane, Shade Empiren orkestraalisin ja suuruudenhulluin teos, jonka voisi kuvitella kypsyneen koko viiden vuoden ajan. Viihdebisnestähän tämä kaikki on, ja vaikka bändi olisi miten harmaata massaa, se voi hyvillä taustajoukoilla yltää vaikka mihin
Kukaan meistä ei taida olla niinkään virtuoosi, vaan ennemmin Shade Empire on osiensa summa, johon me kaikki vaikutetaan hyvin eri tavalla. Viimeksihän päädyimme eräänlaiseen apokalyptiseen ulottuvuuteen ja pääsimme uppoutumaan ihmisyyden eri puoliin tämän selviytymistaistelun keskellä. Monet levyn kappaleista ovat lähteneet liikkeelle hyvin suoraviivaisista rungoista tai tunnelman aavistuksista. Kuva: Shade Empire "Monet nykybändit apinoivat täsmälleen sitä saman tyylistä musaa soittavaa esikuvaansa, eikä niiltä tietyiltä mukavuusalueilta uskalleta poiketa yhtään." Shade Empire -vokalisti Juha Harju tietää, mistä tässä maailmantuhossa on lopulta kyse. . Omega Arcane jatkaa teemallisesti siitä, mihin Zero Nexus jäi. Musiikin kannalta tärkeintä tässä teemassa on, että se sisältää todella paljon voimakasta kuvastoa ja mukana on sekä nousevia että laskevia elementtejä, jolloin musiikki ja sanoitukset tukevat toinen toistaan vahvoja mielikuvia maalailemalla. Levyä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että tällaisen repivää äärimetallia ja massiivisia orkestraatioita yhdistele- vän musiikin on oltava vähintään visionäärin luomistyötä määrätietoisimmillaan. Olemme tunteneet toisemme niin kauan, että osaamme kaataa kaiken taitomme samaan sammioon, missä siitä hämmentyy tätä hulluutta. Inferno 25. Juha tyrmää ajatuksen heti alkuunsa ja kertoo Shade Empiren jujun piilevän ennemmin siinä, kuinka sen kaikki jäsenet yhdistävät hyvin erilaiset näkemyksensä yhdeksi jatkuvasti kasvavaksi luomukseksi.
Tämän bändin paras puoli on, että kaikki on mahdollista ja mikään ei ole kiellettyä." . Synistimme Olli on varmasti paneutunut Septicflesheihin ja muihin paljon enemmän, mutta itse en voi väittää uppoutuneeni tällaiseen orkesterimetalliin yhtään. On ihan totta, ettei jollain Deathchainin tuoreimmalla ole paljoakaan tekemistä sen bändin kanssa, joka teki Deathrash Assaultin vuosia takaperin, vaikka kaverit ovat pysyneet aika samoina. Kieltämättä siellä on seassa meidän mittapuulla aika rajua myllytystä, mutta toisaalta ne akustisimmat puolet luovat biiseihin aika hämäriä ulottuvuuksia. Tästä kuuluu iso kiitos orkestraatiosovituksessa valtavan avun meille antaneelle Mustosen Mikolle, joka on jostain käsittämättömästä syystä täysin tuntematon kaveri. Se nälkä tällaisen musiikin tekoon syntyi kuin sisältäpäin, ei niinkään mistään esikuvista. 26 Inferno Kenties juuri tästä syystä levyltä ei löydy palapelimäisyyttä ylitsevuotavien kuorojen tai väkisin mukaan ympättyjen vierailijoiden tavoin. Jopa levyn ja biisien pituudet ovat herättäneet keskustelua, mutta ei me itse kiinnitetty tällaisiin seikkoihin mitään huomiota ennen masterointia! Paisuttelua musiikin ehdoilla Tämä on tullut mainittua aiemminkin, mutta niin sanotussa sinfonisessa metallissa on aina vaaninut yksi paha sudenkuoppa: liian monesti tulee vastaan bändejä, jotka päätyvät vain komppaamaan orkesteria ja peittelemään massiivisilla orkestroinneilla heikkoa biisimateriaalia. Vanhoissa bändeissä huokuu vielä vaikutteita vaikka miltä suunnalta, mutta monet nykybändit vain apinoivat täsmälleen sitä samantyylistä musaa soittavaa esikuvaansa, eikä niiltä tietyiltä mukavuusalueilta uskalleta poiketa yhtään. Emme halunneet viedä hommaa vieraslaulajilla tai kuoroilla siihen pisteeseen, jossa Harju ja muut laulajat eksyisivät johonkin oopperamaisille seuduille, millä ei ole kyllä mitään tekoa tällaisten tunnelmien parissa. Emme ole laskelmoineet mitään tällaista. Ainakaan kovin tuoretta sellaista. Tietenkin joku Dimmu Borgirin Progenies of the Great Apocalypse megalomaanisine videoineen oli aikoinaan komeaa kuultavaa, mutta senkin julkaisusta taitaa olla aikaa vaikka kuinka kauan. Toista Omega Arcanea ette tule kuulemaan, sen voin sanoa kuopiolaisella varmuudella. Kuopiolaisuudesta puheen ollen, Shade Empire ei ole pitäjän ainoa bändi, joka tuntuu edenneen viime aikoina yhä kieroutuneempiin maailmoihin. Näiden sijaan Shade Empire vaikuttaa panostaneen tasapainoisuuteen, jolloin edes erikoisimpia soitinratkaisuja tai sovituksia ei ole sekoitettu joukkoon vain erikoisuudentavoittelun vuoksi. . Nyt on jälleen pakko ihmetellä, onko massaa mahdollista ainakaan kasvattaa tulevilla kokopitkillä? . Voihan se olla, että seuraava albumi äänitetään oikein punkhenkisesti ja vedetään koko levy livenä purkkiin. Ne kun eivät ole vain rauhallisesti näppäiltyjä introja, eli tyyntä ennen myrskyä, vaan sulautuvat syvälle kappaleiden olemukseen. Jo Zero Nexusin aikana keikat kuulostivat hyviltä taustanauhojenkin kera. Shade Empire on siis edennyt tinkimättömällä, kaikkensa antavalla otteella toinen toistaan parempiin albumeihin. Tämän bändin paras puoli on, että kaikki on mahdollista ja mikään ei ole kiellettyä. Juha ei löydä trendille kovin ilmeistä syytä, ellei lasketa vanhaa kunnon paikallisen juomaveden epäilemistä. . Itse asiassa Juha myöntää kuunnelleensa koko genreä todella vähän ja nostaa esille ainoastaan yhden kappaleen, joka pääsi takavuosina tekemään vaikutuksen. . Olisihan se mahtavaa lähteä edes yhden ainoan kerran kokeilemaan keikkaa oikein isojen puitteiden kera, mutta se tuskin mahdollistuu ikinä. Ehkä Kuopiosta löytyy Etelä-Suomea enemmän uskallusta tehdä sitä omaa juttua. Jos täältä meinaa ponnistaa edes Suomessa kenenkään tietoisuuteen, on parempi tehdä heti omaperäistä musiikkia, tai muuten matkustat älyttömiä matkoja turhan takia.. Taustanauhojen kanssa lavoille lähteminen on aina oma haasteensa, mutta Juha näkee aiempien kokemuksien rohkaisevan tässäkin hyviin lopputuloksiin. . Oikeasti hyvältä soundaavaa kuoroa on ihan mahdotonta saada mukaan tällaiselle levylle, mutta ei musiikkimme sellaista oikeastaan kaivannutkaan. Onhan siellä joukossa perkussioitakin bongorumpuja myöten, mutta mitkään ratkaisut eivät hypi silmille itsetarkoituksellisesti. Kuopiolaisella periksiantamattomuudella Kimurantein kysymys lienee, kuinka Shade Empire aikoo toteuttaa Omega Arcanen ulosannin keikoillaan. " Voihan se olla, että seuraava albumi äänitetään oikein punkhenkisesti ja vedetään koko levy livenä purkkiin. Juhan mainitsemat lähtökohdat huomioiden yllättävintä on kuitenkin se, kuinka Shade Empiren puolet ovat etääntyneet selvästi toisistaan: äärimetalli on melkoisen rujoa, mutta ennen kuulemattomat akustiset puolet nostavat päätään. . Pyrimme tekemään mahdollisimman tukevat taustanauhat, joiden kanssa ei tule sellaista playbackfiilistä. Ketään tuskin tarvitsee muistuttaa, mihin Deathchain, Jess & the Ancient Ones ja kumppanit ovat kyenneet tuoreimmilla julkaisullaan. Halusimme ehdottomasti ulkopuolisen kaverin auttamaan näissä asioissa, koska vaikka levyn tuottaisikin itse, näin isoihin mittoihin musiikkia kasvatellessaan voi tulla helposti sokeaksi ja olla kykenemätön ajattelemaan sellaisia ratkaisuja, joihin Mikko kykeni ihan tuosta vain. Vaikka Omega Arcanea voisi helposti vertailla Dimmu Borgirin kaltaisiin sinfonisen äärimetallin suurtapauksiin, Shade Empiren juuret eivät ole siellä päinkään. En tiedä kuuluuko se levyllä, mutta itse viihdyn nykyään paljon enemmän akustisen musiikin parissa. Omega Arcanesta puhuttaessa tullaan varmasti nostamaan jalustalle juuri sen suureellinen sinfonisuus. Kaikki on tapahtunut levyn ehdoilla. Itsehän en kuuntele esimerkiksi metallimusiikkia enää juuri lainkaan. Shade Empire vaikuttaisi välttäneen tämän kohtalon.
JALOMETALLI 2013 2-day tickets pre-sale 85e www.lippupalvelu.fi
On vain paskaa ja hyvää musaa, teennäistä ja rehellistä. Sanoisin, että tunnetaso ratkaisee. . Minua ei kiinnosta, millaisia reaktiota se herättää, jos teen über-erikoisen ratkaisun biisiin vain sen reaktionhaun takia. Ehdokaslista ei kasvanut isoksi, bändin asettamista vaateista johtuen, ja lopulta valinta oli helppo. Omistautuneisuus on meille lähtökohta ja Shatraugin lausunto helppo allekirjoittaa. Tuolloin moni kyseenalaisti valintamme, mutta me näimme kyvyt ja loppu on historiaa. 28 Inferno Yhtyeen musiikki on kuulostanut korviini tavanomaista paremmalta black metalilta, mutta sitä ei voi kutsua kovin omaperäiseksi. Näkemystä omaava artisti saa aikaiseksi omankuuloi sensa biisin vaikkei ähräisikään viikkoja pikkujuttujen kimpussa siinä pelossa, että sattuisi soittamaan jonkin soinnun samoin kuin joku muu 30 vuotta sitten, Wrathprayer jatkaa. . Sen sijaan lahtelaisbändi luottaa kuulijoiden kykyyn ajatella omilla aivoillaan. Vapaan ajattelun puolesta T asaista nousua suomalaisen black metalin kärkikastiin tekevä Sacrilegious Impalement on erikoisessa tilanteessa, sillä bändi on viimeistellyt kolme kokopitkää levyä ja jokaisella niistä laulaa eri henkilö. Cultus Nex -debyytillä (2009) vakuuttanut Kaosbringer ja erityisesti Exaltes Spectresillä (2011) julmasti mylvinyt nykyinen The Crescent -solisti Hellwind olivat miehiä paikoillaan. Heh, meillä oli "Billy Idols" -tyylinen koelaulanta . -tyy-. Blackissä tärkeää on niin aatteen, hengen kuin kapinankin välittyminen. Edelliseen Infernoon haastattelemani Hornan Shatraug sanoi seuraavaa: ?Itselleni musiikillinen omaperäisyys ei ole koskaan ollut black metalissa niin tärkeää kuin hengen välittyminen musiikin myötä.. Mikä on näkemyksenne Sacrilegious Impalementin musiikin omaperäisyydestä ja sen tarpeellisuudesta? . Satunnaisesti heitellyt kitarasoolot vievät mielikuvia jopa thrashin pariin, vaikka yhtye räimiikin yhä nopeaa blackiä. Von Bastardin mukaan muusikot ovat itseoppineita ja tiukka yhteensoitto on kovan treenauksen tulosta. . Mitä musiikkiin tulee, korvalta on tullut opeteltua ja joitain tabulatuureja tsekkailtua. . Jos huomaa fiiliksissään säveltäneensä jonkin klassikon uudelleen, kannattaa siirtyä vaikka kiduttamaan haitaria marketin edustalle. kuka vetää eniten aineita ja omaa siemennestettään voittaa. Uudella Lux Infera -levyllä laulava Wrathprayer löytyi mukaan Exordium-bändistä ja miehen tulkinta on odotetusti huipputasoa. . Ei vaan, kun laulajanvaihto tuli eteen, mietimme muutamaa eri vaihtoehtoa. Teksti Joni Juutilainen | www.sacrilegiousimpalement.com Kapinahenkinen Sacrilegious Impalement ei saarnaa eikä tuputa sanomaansa. Yksi yhteen -rippaaminen on jo toinen juttu, varsinkin, jos läpi haisee täysi kunnioituksen puute ja motivaationa on päteä ja päästä vetämään karvahumppaa. Mikä vitun terssi? Bändissä on tapahtunut soitannollista kehitystä, ja uusi levy on hieman edellistä suoraviivaisempi ja terävämpi viitaten enemmän Cultus Nexin suuntaan. En voi tarpeeksi korostaa itseopiskelun ja kehittymisen tärkeyttä, oli asia mikä hyvänsä. Näkisin, että ilman kapinaa black metal ei ole blackiä vaan saarnaa, ja pelkkä saarnaaminen ilman kyseenalaistamista ei ole black metalia, Von Bastard sanoo ja lisää: . Kun lauluja tehdään niin että hiki haisee ja räkä lentää, siinä on omaperäisyys aika toisarvoista. Omaperäisyys blackissä särähtää korvissa suvaitsevampana ilmaisuna paskasta tai oudosta. Emme ilmoittaneet hakevamme ketään, mutta saimme yhteydenottoja aina Italiaa ja Turkkia myöten, kitaristi Von Bastard kertoo. . Aiemmin olimme samassa tilanteessa, kun Hellwind tuli mukaan. En viitsi ajatella, kuinka joku voisi soveltaa musiikin teoriaa tai käytäntöä meihin, varsinkaan ?ei näin voi tehdä
2pv alkaen 95,50. Kirkko on Suomessa suht impotentti mutta silti relevantti vastustuksen kohde siinä missä muutkin vapaan ajattelun vastustajat. NIGHTWISH ³ KING DIAMOND TESTAMENT ³ BOLT THROWER KREATOR ³ AMORPHIS ASKING ALEXANDRIA STAM1NA ³ SOILWORK THE DILLINGER ESCAPE PLAN WINTERSUN ³ IHSAHN AMARANTHE ³ ABHORRENCE WE BUTTER THE BREAD WITH BUTTER ³ VON ³ URFAUST BLACK CITY ³ BARBE-Q-BARBIES DR. Mutta he, jotka etsivät, saavatkin sitten avaimet löytää jotain suurta. . Paidan voi kokea vastalauseena muslimikulttuurissa jossain määrin esiintyvälle naisten alistamiselle. Tämä porukka voi omata kyvyn itsenäiseen ajatteluun ja jättää homman, jos tuntuu että ollaan tekemisissä itselle sopimattomien asioiden kanssa. Islam on kuitenkin pysynyt tabuna, eikä uskontoa uskalleta kritisoida kuuluvasti. Mikä on ajanut teidät tälle linjalle ja koetteko mielipiteiden esittämisen helpommaksi maskien ja pseudonyymien takaa? . LIVING DEAD! ³ LEPROUS TORTURE KILLER ³ DE LIRIUM?S ORDER KUOLEMANLAAKSO ³ WHISPERED LOST SOCIETY ³ SANTA CRUZ BLOODRED HOURGLASS ³ SEREMONIA RATFACE ³ TOMBSTONED CUT TO FIT ³ BALTIMOR ³ DEATH HAWKS DARK BUDDHA RISING ³ KHROMA lisää tulossa... 28.-30.6.2013 SUVILAHTI, HELSINKI Liput tiketistä, www.tiketti.fi: 1pv alkaen 62,50. Täydellisen vastauksen saamiseksi pitäisi kysyä Hellwindiltä, joka loi Blessed to Resistin sanat ja paitadesignin. Mutta, maskit ja pseudonyymit tässä tai koko asiassa. Jos se kuulostaa hyvältä, se on hyvä. . Kristinuskon pilkkaaminen on ?niin ysäriä. . nimi muutettu . Biisi kertoo Islamin kyseenalaistamisesta ja vastustamisesta, mikä ei saisi olla hyssyttelynaihe siinä missä mikään muukaan. luulee löytäneensä jotain, joka oikeuttaa friikkaamaan ja sekoilemaan tosissaan hankkien ansaitsematonta huomiota taidemuodolle ja sen parissa työskenteleville, Wrathprayer järkeilee. . Sisäinen palo, Lux Infera! Von Bastard jatkaa. Whispered & dAUNTLess La 27.4.2013, PRKL-CLub Liput: .7. Emme tähtää pelkkään teknisen taidon hiomiseen, vaan menemme pidättelemättä eteenpäin. Kuinka suhtaudutte blackiin taiteenmuotona. "Pienen piirin herkuksi" tämä jää, tuli tätä vaikka televisiosta prime time -aikaan, koska massoilla ei ole edellytyksiä haastaa itseään ajattelemaan muuta kuin että kävisikö jääkaapilla mainoskatkolla. 3pv alkaen 119,50? Liput Lippupisteestä, www.Lippu.fi: 1pv alkaen 63,50. Paitaa on mennyt esimerkiksi Israeliin, Turkkiin ja Saksaan, joten hyssyttely taitaa olla vain suomalainen tapa! . Ylistys naisille Bändi on antanut ilmi olevansa islaminuskoa vastaan, minkä huomaa vaikkapa Blessed to Resist -paidasta, jonka selässä hunnutettua naista vedetään hirttoköyteen ja hihassa kuunsirppi ja tähti jäävät kieltomerkin peittoon. Islaminvastaisuus on nostanut päätään black metalissa, mistä esimerkkeinä muiden muassa Ayat, Halla ja Taghut, jotka ovat ottaneet näkyvän islaminvastaisen linjan. . eikä herätä juurikaan tunteita tai järkytystä sananvapaassa Suomessa. 3pv alkaen 120,50? www.tuska-festival.fi PRE liin. . Ei. 2pv alkaen 94,50. Toisaalta se voi saada kipinän syventyä aiheeseen, jos on löytänyt jotain sen arvoista. . Mikä vitun terssi. Joskus olen kuullut sanottavan, että ?tähän tulee terssi jos teet näin, ei näin voi tehdä?. Emme kuitenkaan suostu profiloitumaan pelkäksi anti-islambändiksi, vaan spektrimme on laaja, Von Bastard sanoo. . Enemmän huolettaa, että Severi Sekakäyttäjä . Toisilla se syttyy roihuun, toisilta se jää huomaamatta. En ole huolissani, että joku diggaa vaikkei tavoittaisi sitä mitä artisti edustaa. Uskon, että jokaisella on sisimmässään kipinä. Missionamme ei ole kalastella tai käännyttää ihmisiä. Suodaan se löytämisen ilo jokaiselle itselleen. Me ennemminkin ylistämme naisia ja kannustamme heitä itsenäiseen ajatteluun ja elämään. Onko parempi, että musiikki jää pienen piirin herkuteltavaksi vai onko missionanne levittää sanomaa suurelle kuulijajoukolle? . + narikka LiPut ainoastaan oveLta
Teksti Vilho Rajala | www.deathchain.com Deathchain on saanut valmiiksi jo kuudennen albuminsa. Ritual Death Metalilla näyttäytyy entistä moni-ilmeisempi, vakavampi ja synkempi Deathchain. Inspiraatiota on haettu muinaisesta Mesopotamiasta, sivilisaation kehdosta. "Itsen" kehitys on tärkeintä. polulla Vasemman käden 30 Inferno
Ritual Death Metalilla ollaan jälleen askel pidemmällä kuin kolmen vuoden takaisella Death Godsilla. . Like Worms upon the Landsissä kuullaan miehen kuuluisaa ?rekkamiehenääntä?. . Samalla itseymmärrys paranee ja mahdollisuudet alkavat hahmottua. Pikkuhiljaa tajuaa, että elämää ei kannata tuhlata. Deathchainin kaksi ensimmäistä levyä (Deadmeat Discpiles, 2003 ja Deathrash Assault, 2005) esittelivät yhtyeen, jonka musiikki oli konstailematonta, suoraviivaista ja sisälsi rutkasti mustaa huumoria. Meidän meininki ei ole aina toiminut lyriikoiden puolesta ihan vakavalta pohjalta. Hyvä, että tuli tuoretta näkemystä mukaan. Erilaiset vaikutteet ruokkii kokonaisuutta. Ritual Death Metal äänitettiin Ruotsissa Necromorbusstudiolla, jossa pääjehuna häärii Tore Stjerna. Deathrash Assaultilla tehtiin sitten turboahdettua versiota siitä ekasta levystä. Cult of Deathistä lähtien on parannettu hyvin harppauksin soundillisesti ja musiikillisesti. Se on hyvä vaan. huom.) pitkältä ajalta. K un ikää karttuu, ajatukset alkavat monesti hieman selkiytyä. Hirveällä raivolla ja vimmalla mentiin. Nuorempana se oli enemmänkin sitä perinteistä, että kunhan päästään viikonloput rälläämään ympäri kyliä ja paukuttamaan kannuja. Hän oli sitä mieltä, että meidän on järkevintä mennä sinne, koska silloin hän voi parhaiten tehdä sen mitä itse osaa, eikä tarvitse ruuvailla muiden nauhoituksia. Ei rajoituksia! Vaikka puhutaan death metalista, me ei ajateltu, että nyt pitää tehdä death metalia. Joskus aiemmin lienee Deathchainin kohdalla ollut näin. Joni Juutilainen kehui Ritual Death Metalia viime Infernon neljän ja puolen kirveen arviossaan runsain sanakääntein ja mainitsi, että mukana on selvää black metal -vivahdetta. Corpse myöntää asian. . lähtökohdat olivat ne perinteiset. Henkilökohtaisesti meikäläiselle tämä oli helpoin studiosessio ikinä. Luomistyö jatkui aina studiosessiota edeltävälle viikolle saakka. . Meillä oli tavoitteena vetää livemeiningillä, eli ei miljoonaa kertaa uusiksi, vaan mahdollisimman paljon ykkösottoja. Hän halusi olla mukana ruuvaamassa soundeja alusta asti. Corpse on tottunut ottamaan Deathchainissä sen roolin, että hän valvoo studiosessioita alusta loppuun. Sitä ymmärtää paremmin, mitä haluaa elämässään tehdä ja millainen ihminen olla. Vielä suurempi kehitysaskel oli sanoitusprosessi. . Se oli kaikki, mitä siltä toivoi. Se on aina hyvä, kun ei ole liikaa aikaa, vaan pitää kirjoittaa suoraan tajunnasta paperille ja studioon. "Viikkoa ennen studioon lähtöä levy-yhtiöltä tuli maili, että emme voikaan ottaa teitä. Vuoden 2007 Cult of Death aloitti kehityksen, joka on jatkunut levy levyltä. Aijaijai, kylläpä kelpaa! Tuo pätkä on itselle ihan mieletön juttu. Muinaisten kanavointia Ritual Death Metalin sanoituksiin haettiin inspiraatiota tuhansien vuosien takaa, muinaisesta Mesopotamiasta. Corpsen mukaan se toi uuden ilon kitarankaulalle, kun samasta kohdasta lähteekin erilainen ääni kuin ennen. Kun biisit kuunteli nauhalta, huomattiin, että onhan siellä vivahteita muihinkin genreihin. Tällä kertaa ei tarvinnut muuta kuin käydä itse suorittamassa se mitä piti. . Siinä oli kaikki mitä sille hommalle pystyttiin antamaan. Sen jälkeen oli luontevaa, että yhtyeen kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Hänhän on soittanut Satyriconissa sun muissa. Deathchainin . Ritual Death Metalilla meininki on hyvin toisenlainen. Kitaristi Corpse kuvailee kehitystä biografiassa siten, että ?nauru lähteen ympärillä on kuollut?. . Ei pelätty. Ei lähdetty tekemään mitään tiettyä, vaan annettiin tulla vapaasti. Muutama kimppakeikka on soitettu ja L-G:n kanssa kuppia kumarreltu. Khaosiin ja kahta vuotta myöhemmin kitaristi Bobby Undertaker Cultiin. Oli kyllä ihan helvetin sweet kirjoittaa tekstiä, kun tiesin että L-G tulee vetämään sen nauhalle. Sieltä ne onneksi löytyi selkärangasta. Levyllä vierailee Entombedin L-G Petrov. Steelfestissä kysyttiin, että tuleeko vetämään ja mies sanoi, että ehdottomasti, Corpse kertoo. Vaikka Petrovin rooli tuntuu vähäiseltä, Corpsen mukaan juuri kyseinen tekstinpätkä on äärimmäisen tärkeä. . Minä siihen, että ahaa, olipas hienoa!" Deathchain halusi ruuvata Death Godsin jälkeen virettä hieman alaspäin. Yhteistyö aloitettiin jo Death Godsilla, mutta silloin vain miksaus- ja masterointivaiheessa. . Siinä missä parikymppisenä ei kiinnosta juuri mikään muu kuin kaljanjuonti ja kekkulointi, myöhemmin elämä alkaa tuntua paljon moninaisemmalta. Ei ollut syvempää tarkoitusta kuin olla ?metal?. Jo silloin juteltiin Toren kanssa, että jatketaan hänen kanssaan. Our Lady Under the Earth oli ensimmäinen demotettu kappale. Toivon mukaan myös soitannollisesti. Corpsen mukaan aiemmassa tuotannossa on viittailtu Lovecraftiin Inferno 31. Koko ajan se oli takaraivossa, että kun muut projektit loppuu, päästään taas tekemään Deathchainiä. Ruotsalaisvahvistuksia Ensimmäiset Ritual Death Metalin demot syntyivät pari vuotta sitten. aluksi Winterwolfin . Teemoissa on tapahtunut kasvua, mikä johtuu omasta henkisestä kehityksestä. Palataan ensin alkuun. Vuonna 2006 laulaja vaihtui Rottenista K.J. Kakkoslevyn jälkeen tuntui, että ei ole enää järkeä tehdä samanlaista enää. Bändi on kehittynyt alkuajoista siinä mielessä paljon, hän sanoo. Deathchainin musiikissa on nyt rutkasti enemmän vivahteita, syvyyttä ja ilmettä. . Oli hyvä porukka ja runsaasti palavaa soittointoa. . Meidän yhtyeen oraalitaiteilija tuntee Victorin (Brandt, Entombedin basisti, toim. Meillä oli tarkoitus nauhoittaa tämä levy jo aiemmin, mutta lykkäyksiä tuli kaksi kertaa. On se nyt ihan luontevaa, että reilussa kymmenessä vuodessa tapahtuu jotakin kehitystä. Kolmen vuoden taukoon ei liity mitään dramatiikkaa, vaan kuudes levy oli tuloillaan kaiken aikaa. . Tuska-viikonlopun jälkeen kun oli äänitykset, oli aika isokin pelko perseessä, että mitähän helvettiä tästä tulee, kun oli kaiken juonut päästään pois. Kaikki sinne vaan, vaikka kuinka rivoa tai härskiä tulisi. Ekaa levyä kun tehtiin, meininki oli se, että kunhan vaan päästään treenikämpiltä eteenpäin
Mutta ei haittaa, hyvä näin. Corpse tunnetaan myös Jess and the Ancient Onesista, joka julkaisi viime vuonna debyyttilevynsä. Me kyllä kommentoidaan toistemme tekemisiä, mutta ei puututa niihin millään tavalla. Kyllä sieltä vihkon sivuilta on löytynyt lyriikkaan rivejä. Mutta palataan Mesopotamiaan. Se on se kaljanjuontikulttuuri ja party on -meininki vielä niin voimissaan. Ainakin yleisöprofiili on muuttunut alkuajoista. . Aikeissa ei ole ottaa mitään jättiläisenaskelta, mutta eteenpäin mennään pysähtymättä. . Ei ole mitään syytä mennä sorkkimaan, koska Cult tekee niin hienosti ja viimeisen päälle, ettei niistä ole koskaan ollut mitään sanomista. Viisituhatta vuotta sitten ihmiselämä oli hyvin toisenlaista kuin nykyään. Tämä nykyinen mieletön kulutuskulttuuri on lähtenyt täysin käsistä. Varmasti tehdään tyylipuolella vielä jyräkämpiä ratkaisuja kuin nyt. Niitä aspekteja me haluttiin tutkia ja katsoa, mitä tulee esille. Tutkiminen tapahtuu visualisoimalla, meditoimalla, opiskelemalla ja yleisesti itseään kehittämällä. Toinen diggaa vanhaa ja toinen myös uutta. Se on joku kutsumus, mikä on jäänyt itselle. Siinä huomaa sen eron. Corpse korostaa, että kun pääsee oikeaan tilaan, kaikki syntyy lopulta helposti. Muinaiset mesojumalat ajatteli, että ne herää eloon kun niille antaa funktion ja tarkoituksen ja energian. Niinpä nämä ihmisyyden arkkityyppiset luomukset on olemassa alitajunnassa. Corpsen mukaan ei voi puhua mistään ohimenevästä vaiheesta vaan loppuun asti kuljettavasta polusta. . Aiheesta on toki tehty paljon historiallisia ja Nilehenkisiä kappaleita, mutta meillä oli mielessä enemmän itsetutkiskelu. Ilmaisu pysyy kyllä särövoittoisena, mutta tempot tulee tippumaan todella paljon, ei kokonaisvaltaisesti mutta biisikohtaisesti. ?Se, mitä nykyihminen voisi mesopotamialaisilta oppia, on vanha kunnon rakkaus.? . Kun alkaa ajatella asiaa, niin jos opiskelee filosofiaa, eihän siinä pelkkää Jungia lue, vaan lukee myös Platonia ja Nietzscheä ja valikoi sieltä ne asiat, jotka kuuluu itselle. Seikkailut. Viime levyn aikaan kuulin 30?50-vuotiailta, että olivat alkaneet tykkäillä enemmän. Sitä nälkää ei ehkä tällä hirveästi ruokita, mutta ne löytää omat juttunsa sitten jostain muualta. Hajontaa siis on. Siinä missä Joni Juutilainen arvosti Ritual Death Metalia korkealle, Kaaoszine antoi sille arvosanan 5/10. . Sinne tulee myös enemmän trippailevia kohtia, Corpse arvailee. Yhtyeelle itselleen on hyvin epäselvää, miten paljon sillä on kuulijoita. Ennen on tietysti ollut askeettisempaa, mutta on myös osattu toimia niin, ettei pelkästään tuhota vaan myös luodaan ja vaalitaan. Itsen kehittäminen on pääasia ja sitä jatketaan viimeiseen asti. Katse tulevaan jonkin verran, mikä on herättänyt nälän sukeltaa sivilisaation kehtoon. . Tässä on kyse samankaltaisesta asiasta. Rajoittamattomuus ja pelottomuus ovat tärkeitä asioita luomistyössä. Hän pitää unipäiväkirjaa, joka on tärkeä apu tekstejä miettiessä. . Se ykseys, miten on osattu toimia luonnon ja maailman kanssa, on ollut vähän fiksumpaa kuin nykyaikana. Unimaailmasta täytyy tehdä itse omat tulkinnat, miten se toimii ja miten sen näkee ja kokee. Siinä on historiallinen aspekti, että se on sivilisaation kehto ja periaatteessa myös ensimmäinen ylöskirjattu uskonto. Puhtaaksikirjoitusprosessi vie eniten aikaa. Corpsen lisäksi Deathchainille tekee tekstejä toinen kitaristi Cult. . Tällä levyllä on kolme minun ja neljä Cultin tekstiä. Minä tein vähemmän kuin yleensä. Se, mitä nykyihminen voisi mesopotamialaisilta oppia, on vanha kunnon rakkaus, Corpse pohtii. Deathchain on astunut polulle, jolta ei ole paluuta. Ihan nuoria ei ehkä niin kiinnosta tällainen syvällisempi metalli. Corpse korostaa vasemman käden polun prinsiippejä, eli unityöskentelyä ja rituaalimagiaa. Miksi se on niin voimakas inspiraationlähde? 32 Inferno Corpse kertoo, että mielessä on jo seuraava levy. Sotainen laji me olimme silloinkin, mutta moni muu asia oli toisin. . Mutta siinä on myös se, että mesopotamialaisissa myyteissä on monenlaisia jumaluuksia. Deathchain ei ole ensimmäinen eikä viimeinen metallibändi, joka sukeltaa kaksoisvirtojen maahan
Se oli ihan inhimillinen. On tullut vietettyä laatuaikaa oikein opiskelumeiningillä. Nyt keikkakalenteri on huomattavasti tyhjempi. Sitä kohti on ruvettu jo työskentelemään ja kappaleitakin on jo. Työ ei koskaan lopu. Demilich Jess and the Ancient Ones Levy-yhtiöhätä Ritual Death Metalin julkaisee Svart Records. Jos olisi tullut kymmenenkin henkeä enemmän, olisi ollut aika haastavaa. Se on oikein sweet, 44 neliötä ja oma sisäänkäynti. Muutamaa asiaa lukuun ottamatta. . Aiemmin Deathchain on ollut Dynamic Artsilla ja Cobralla ja oli kuulemma menossa ?monikansalliselle multikorporaatiolevy-yhtiölle?, mutta toisin kävi. . Minä siihen, että ahaa, olipas hienoa! Meillä alkaa viikon päästä studio ja jostain pitäisi repiä aika monta tonttua rahaa, että saadaan maksettua se. Autonkin saa ajettua sisälle lastausta varten. Kämppä sijaitsee vieläpä samassa rakennuksessa, jossa Deathchainillä oli aikoinaan aivan ensimmäiset möykkäystilat. . Se on ruokkinut kaikkia bändejä. Tuleva Jess and the Ancient Ones -levy on jo mielessä. . On ollut tässä kuukauden paussi. Helmikuussa Corpse oli asiasta huomattavan skeptinen, mutta sai myöhemmin hyödyllisen kontaktin äidiltään, keltäs muulta. Viikkoa ennen studioon lähtöä levy-yhtiöltä tuli maili, että emme voikaan ottaa teitä. Kyllä ne kännikeikat on nähty . Itse sitä vetää samalla katse lattiaan ja pää heilumaan -meiningillä. Jess and the Ancient Onesin kautta olen innostunut kitarasta enemmän kuin moneen, moneen vuoteen. En tiedä, onko poraaja jäänyt ryyppyputkelle vai mikä on meininki. Monella lafkalla on tullut oltua, ja Svart on ensimmäinen, joka on pitänyt kaiken mitä on luvannut. Rakennus joutui jyrän alle ja sen paikalle rakennetaan asuntoja rikkaille. Hautajaisissa esiintyivät kaikki bändit ja keikat striimattiin suorana nettiin. Soitin, esittelin ja myin idean Svartille, ja onneksi he ostivat sen. Svart-diili on kenties osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että kiinnostus ulkomailla tuntuu nyt olevan kovempaa kuin ennen. Vedot löytyvät yhä YouTubesta. Corpsen mukaan tapahtumassa oli hyvä meininki ja sopivasti porukkaa. . Muutenkin Coprse kiittelee lafkan toimintaa. . Kaikki on hoitunut todella helposti. Sinne pitää joku imuputki laittaa vielä ja timanttiporaria on odoteltu kuukauden päivät. Ei meidän kokoisella bändillä ole järkeä olla joka viikko jossain nakkikojun edessä jytisemässä. Keikkoja on myös jouduttu perumaan terveydellisistä syistä, mutta jotakin on sentään tulossa. Nyt on puhuttu, että mukavuudenhaluisina vanhoina ukkoina halutaan tehdä vaan pieni pätkä vuodessa. Myös paikan päällä oli yleisöä. Markus Laakso muunlaisissa musiikillisissa yhteyksissä avaavat ovia myös Deathchainissä. . Muuten se on säilynyt suhteellisen samanlaisena, paitsi että yhtä humalassa ei enää mennä lavalle. Kakkoslevyn aikaan pyörittiin viisi viikkoa Destructionin ja Candlemassin kyljessä, ja se oli oikein sweet reissu. Pikkuhiljaa kovennetaan hiillosta. En tiedä koska mennään studioon. Niin pitkästä en nyt haaveile, mutta parin viikon pätkä olisi mukava käydä heittämässä. Harju Paluu juurille Helmikuussa Kuopiossa pidettiin suuren luokan hautajaiset, kun Deathchainin, Demilichin, Jess and the Ancient Onesin, Winterwolfin, Blind Men of Doomin, Standard Whoren, Aben Erikois Housu Miesten ja Cypher Acidin yhteinen treenikämppä jouduttiin haikein mielin jättämään taakse. Kävisi nyt poraamassa sen reiän, niin päästäisiin soittamaan. Inferno 33. Toki soundillisesti ja soitannollisesti on tarkempaa, ja nykyään kaikki laulaa, eli saadaan kunnon ryhmä huutamaan voimakohtia. Corpse olisi valmis lähtemään ulkomaillekin. . Se on ollut osittain tietoinen ratkaisu. . Se oli juuri sopivasti täynnä. Se ei ole sama tila, vaan aivan uusiksi laitettu. Se on vaan se raha, mikä meitä vaivaa. Vaikka Deathchain on monella tavalla kehittynyt ja muuttunut bändi, livenä meininki on yhä suurin piirtein samanlaista kuin alussakin. Loistava lafka! Ei voi kuin ihailla Tomin (Pulkki) ja Jarkon (Pietarinen) jaksamista, miten ne kaksistaan pystyvät pyörittämään tuollaista imperiumia. Veikkaisin että hullujenhuoneen ovia kolkutellaan jossain vaiheessa, jos hommia tulee vielä kahdelle miehelle kovasti lisää. Vuosia sitten Deathchain kiersi ympäri Suomea intensiivisesti. ja kuultukin nauhalta. Ei kiitos enää. Winterwolf feat. Ah, niin ihanaa! Ei tarvi kantaa Marshallia niitä perkeleen rappusia enää yhtään kertaa. Haastattelun aikaan uudelle kämpälle ei ollut vielä päästy. . Nyt me odotetaan uutta kämppää. Ensinnäkin biisinkirjoitustapa on saanut hyvän muutoksen. Katsotaan löytyykö siihen tietä. Muutetaan takaisin juurillemme. Yhdessä vaiheessa me kierrettiin kaikki perkeleen kaukalot idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Ehkä loppuvuonna, ehkä ensi vuonna
CRASHDÏET . la 55,50e | Päivälippu 8.6. la 55,50e www.sauna-open-air.fi Alueella Poppamies FoodVillage. TAMPERE : LATEST BOOKINGS R A T S R E P U S E R O C D R A H EGOKILLS . MET A L F E S T I V A L 8.-9.6.2013 . OMNIUM GATHERUM & MORE Toimituskuluineen alk. Toimituskuluineen alk. Toimituskuluineen alk. 2 pvän Festivaalilippu 102,50e | Päivälippu 8.6. RATINA FESTIVAL PARK . NIGHTWISH ? ? CHILDREN OF BODOM SABATON STAM1NA HATEBREED . OPETH VOLBEAT . LOST SOCIETY . FINNTROLL BLOODRED HOURGLASS
Minulla oli itse asiassa jo silloin kouluaikana sen niminen bändi kuin Santa Cruz. Parkkonen perustivat helsinkiläisen Santa Cruzin vuonna 2007. Teksti Toni Keränen | KUVAT Lauri Hämäläinen | www.santacruz.fi Alexi Laihonkin ylistämä hard rock -ryhmä Santa Cruz toteuttaa tinkimättömästi omaa visiotaan. Debyyttilevyn julkaisseilla nuorukaisilta löytyy asenteen lisäksi myös nöyryyttä. Nuoret ja rauhattomat K itaristi-laulaja Arttu ?Archie. On kaiken maailman sleazyhellejä ja roxyblibstickejä, ja sellainen on niin käytetty juttu tässä genressä. Nimen tarina ulottuu kuitenkin pidemmälle. . Kuosmanen ja kitaristi Joonas ?Johnny. Jo silloin syntyi visio bändistä ja ala-asteen luokan karttapallosta osui siisti nimi silmään, Archie kertoo. Jälkeenpäin nimi on saanut analyyttisempääkin merkitystä. . Välissä on ollut muita erinimisiä, mutta mielen pohjalla oli aina, että sitten kun tulee se The Bändi, sen nimeksi tulee Santa Cruz. Inferno 35. Santa Cruz, se on paikannimi, mutta kuulostaa silti jotenkin freesiltä. . Minulla on ollut se mielessä viitosluokalta saakka, kun Iron Maiden, Def Leppard ja Mötley Crüe ja muut alkoivat soida levylautasella
Ihan kipeä stadionmeininki. Johnny oli vastannut aiempien nauhoitteiden. Tilannetta katsottaisiin vuoden lopussa uudelleen. . Ahkeralla tahdilla tehdyt vauhdikkaat keikat olivat tälläkin kertaa avainasemassa. Ei kiirehditty asiaa ja kirjoitettu sopimusta wcpaperirullalle On the Rocksin vessassa, kuten jotkut ovat oikeasti tehneet, Archie sanoo. Suomen rickrubinit Tinkimätöntä asennetta yhtye osoitti myös levynsä esituotantovaiheessa. Kaverit tulivat keikan jälkeen moikkaamaan. Tommi siirtyi On the Rocksiin ja ehdotti meille vastaavanlaista vakioklubia kuin Steel Pantherilla on ollut eri Los Angelesin rokkibaareissa. Suominen oli vitun kännissä, ?te olette Shuomen Skid Row?, Johnny naureskelee. Yhteydenpito jatkui ja Euge kehotti Santa Cruzia tekemään lisää kappaleita. Sitten kun taas verrataan vaikka kotimaiseen Reckless Loveen, meillä ei ole sillä tavalla iloista meininkiä. Archie ja Johnny haluavat kuitenkin painottaa, ettei yhtyeen tuotanto ole yksi yhteen esikuvien kopioimista. . Vähitellen noste johti oikeanlaisten kontaktien syntyyn. Hyvin soitettuja, hienoja kitarasooloja. Vedetään klubia pari kertaa kuukaudessa ja kesällä kerran viikossa. Ekalla demollamme taas jokaisesta biisistä kuuli, mistä se on saanut vaikutteensa. . Jos meitä vertaa vaikkapa johonkin Crashdietiin, tuo on ihan totta. Skeittasin paljon pikkukaiffarina ja löysin aluksi punkin, pistolsit ja clashit. Tommi näki meidät ensimmäistä kertaa livenä, kun soitimme pari vuotta sitten Tuskan jatkoklubilla Bäkkärillä. Hän oli silloin vielä (ja nykyisin taas, toim. Siellä on kitarajutuista lähtien paljon uusia ratkaisuja. Halusimme, että kaikki nyt varmasti tietävät, mihin ovat laittamassa nimeään alle. Spine on tarpeeksi pieni yhtiö ja siellä on myös vielä nykyisinkin töissä Eugen (Valovirta, A&R, tuttu myös muun muassa yhtyeistä Godsplague ja Suburban Tribe) kaltaisia todellisia rokkiäijiä. huom.) siellä töissä ja siitä yhteistyö alkoi. . Avainsanana on hard rock, ei vaikkapa sleaze metal tai muu katurottameininki, Archie kertoo. . Varsinkin ruotsalaisbändit ovat viime vuosina kunnostautuneet ammentamalla vaikutteita samoista lähteistä, mutta Santa Cruzin levy soi hyväntuulisemmin ja rokkaavammin. Emme ole mitään kovin vihaisia kavereita, emme halua purkaa musiikissamme koko maailman angstia. Olen todella kiitollinen siitä rypistyksestä. Siinä oppi tosi paljon, enemmän kuin vastaavalla määrällä treenejä ikinä, Archie sanoo. . Rock'n'roll kiteytyy sen ajan hard rockiin tosi hyvin. Vahva visio "Me ei kirjoitettu sopimusta wc-paperi rullalle On the Rocksin vessassa, kuten jotkut ovat oikeasti tehneet." Ruotsalaisia rempseämmin Santa Cruzin tuore debyyttilevy Screaming for Adrenaline vie kuulijan vahvasti 1980-luvulle ja Los Angelesin näyttävään hard rock/heavy metal -skeneen. Bändin onneksi vakavin kiinnostuja oli Spinefarm. . Silti sillä on ison Universalin kontaktit, Archie analysoi. . Länsinaapurissa referenssit otetaan yleensä Rattin ja WASPin kaltaisten metallisempien tukkahevibändien tuotannosta. . Eihän levykään kuulosta 1980-luvulla tehdyltä. Crashdietista tuli sellainenkin mieleen, että ne ottavat kaikki juttunsa jostain aiemmasta. Sitä katsottiin kahden asianajajan kanssa läpi puoli vuotta ja kirjoitettiin alle vasta vuodenvaihteessa. Vitun tykkiä musaa. Jostain se hyvä musiikki on löydettävä ja meille se on löytynyt 80-luvulta, Johnny aloittaa. . Veimme kaikkien aikojen ensimmäisen demonkin Spinelle, henkilökohtaisesti. Sitten, kun kuulin WASPin Mean Manin ja Mötley Crüen Kickstart My Heartin, homma alkoi olla kohdillaan, Archie muistelee. 36 Inferno Santa Cruz alkoi saada jo parissa vuodessa mainetta varsinkin nuoren Helsingin rokkipiireissä. Meillä oli kuitenkin antaa juuri valmistunut ep Anthems for the Young 'n' Restless kuultavaksi, ja viikon päästä tulikin jo viestiä, että tulkaahan kirjoittamaan diiliä. Vanhoista pelottelujutuista viisastuneella yhtyeellä ei ollut kuitenkaan mitään kiirettä allekirjoittaa sopimusta. . Soitetaan oma setti ja lopussa joku frendi on mukana soittamassa lainaraitoja. Vuoden 2011 helmikuusta marraskuuhun kestäneen kiinnityksen aikana lavalla vieraili Barbe-Q-Barbiesin Niki Rockin ja Private Linen Sammy Aaltosen kaltaisia nimiä. . . Käytännössä homma meni niin, että Euge ja Teemu (Suominen, ex- label manager) tulivat katsomaan Rocksinkeikkaa kesällä 2011. Yksi keskeisistä uran vauhdittajista on Archien mukaan ollut Bäkkäri- ja On the Rocks -baareissa puuhaillut Tommi Niemi. . Kyllä meilläkin on tykkiä kamaa, mutta esimerkiksi juuri Crashdietilla on sanoituksissakin todella diippiä kamaa, paljon diipimpää kuin millään niiden esikuvalla. . Meidän vaikutteet tulevat ehkä enemmän sieltä kasarin loppupuolelta. Isot kertsit. Samaan aikaan meillä oli paljon keikkoja muuallakin, noin 70?80 vuoden aikana, Johnny kertoo. Lopulta levy-yhtiöiden suunnastakin alkoi ilmetä kiinnostusta. Imago kohdillaan, jätkät ei näytä roudareilta. Mietimme jo vuosia sitten, että se olisi loistava vaihtoehto. Me taas haluamme pitää tyylin tuoreena ja elinvoimaisena eikä ratsasteta jollain valmiilla jutuilla. Archie ja Johnny ovat kummatkin syntyneet vuonna 1992, kun Sunset Strip -skene oli jo hyvää vauhtia kuolemassa grungen vyörytyksen alle ja Santa Cruzin suuren innoittajan Guns N' Rosesinkin ura vähitellen kääntymässä sekaville poluille. Sitten tuli skeittivideoiden kautta Maiden ja Metallica ja kaikki perushevijutut. Anteeksi, kun vanha setä kummastelee, mutta kuinka kummassa näin nuoret kaverit ovat löytäneet kasarirokin ilot?
Mihin tämä näkemys perustuu? . Kun on kuitenkin välineet tehdä mieleistään, Johnny analysoi. . Popin saralla on jotain tyyppejä, joilla on omaa ilmettä. Omiin kokemuksiin ja siihen, että on tutustunut ihmisiin. Kyllä, oikeesti. On tärkeää, että kun on oma visio, sen voi myös toteuttaa. äänittämisestä ja miksaamisesta, eikä bändi ollut valmis luopumaan ainakaan kovin helpolla päätöksentekijän asemasta. . En minä tiedä, voiko sitä painaa. Ainakin lauluja olisi mukava saada tuottamaan joku ulkopuolinen, Archie pohtii. Tässä vaiheessa olisi tietenkin mielenkiintoista tietää, kuka se nimettömäksi jäänyt tuottaja oli, jonka kanssa yhteistyötä kokeiltiin. Tämä on totta, varsinkin rockpuolella. Osataan ehkä tehdä hyviä kopioita muiden jutuista, mutta ei saada aikaiseksi mitään omaa. Monella maailmanluokan tuottajalla keskeistä on kuitenkin se, että niillä on se selkeä oma soundinsa. Archie on samaa mieltä. . Yksi juttuhan oli, että Mike Clink (muun muassa Guns N' Rosesin Appetite for Destructionin tuottaja) oli ollut kiinnostunut tekemään meidän levyä, Johnny pudottaa. Tässä vaiheessa on pakko varmistaa, ettei kysymys ole heitosta. . Siitä otetaan taas herneet nenään. Mitä se haittaa? . Lopulta se oli kuitenkin fyrkkakysymys, olisi aika kallista lennättää koko bändi Los Angelesiin levyttämään. . Katsotaan, kuinka ensimmäinen levy lähtee vetämään. Jos toiselle levylle saataisiin jotain tuollaista. Sillat palavat perässä. On päässyt näkemään tyyppejä, joista on pienenä ajatellut, että onpa kovia jätkiä. Kun pääset siihen skeneen, tajuat, että kyse ei ehkä olekaan niin kovista tekijöistä, Archie kertoo. . Ehkä se on parempi tehdä itse kuin yrittää kertoa jollekin muulle, miten se pitäisi tehdä. Sen jälkeen lähdimme jatkamaan omin voimin, Archie sanoo. . Rockpuolella ne, jotka kutsuvat itseään tuottajiksi, ovat... . Ne esittävät tuottajaa, mutta oikeasti ne tulevat leikkimään studiolle jotain Rick Rubinia, Johnny jatkaa. Varsin kovia sanoja. Emme ole vielä missään. Kysy kolmannen levyn jälkeen, Johnny ehdottaa. Mutta eihän se ole vittuilua, jos toteaa, että homma ei toiminut ja sillä selvä. . Haluan olla ystävällinen kaikille, ettei kenellekään tule sellainen fiilis, että ?vittu nuo jätkät on perseestä, en hanki niille keikkaa?, tai jotain vastaavaa.. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä sopimusta mietittäessä oli, tuleeko levylle joku tuottaja, joka tekee joka kappaleesta jotain pop-pastisseja, Johnny kertoo. . Joo, mutta jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa pitää olla vielä varovainen tällaisten hommien suhteen. ...epäonnistuneita rokkitähtiä. Levy-yhtiö ehdotti yhtä tuottajaa ja kävimme kokeilemassa hommaa kevätkesällä 2012, nauhoitimme pari kappaletta. Euge oli laittanut viestiä ja Clink oli vastannut, että kiinnostaa, laittakaa lisää biisejä ja lisätietoa tulemaan. Archie kuitenkin arastelee. . Kävi nopeasti selväksi, että homma ei toimi. Minä en näe, että Suomessa olisi tuotannollista ammattitaitoa tällä hetkellä. Ei viitsi vielä tässä vaiheessa lähteä kusemaan kenenkään muroihin.
Tällä jengillä on nyt ehditty tehdä Epsilonin jälkeenkin joku 45 keikkaa, käyty Venäjät ja Italiat. World Changed Forever on musiikillisesti polveilevampi ja ilmeikkäämpi, koska levyn tarinallinen teema vaati sitä. . Bändi julkaisi levyn jälleen itse. Yhteys eristykseen Teksti Vilho Rajala kuvaT Eric H. Keränen sävelsi osan materiaalista tällaisista lähtökohdista. . Smith-Fielding, Alexander Khoroshilov (live) www.dreamtale.org M 38 Inferno elodista power metalia pian viisitoista vuotta maailmaan saattanut Dreamtale on paininut halki uransa miehistönvaihdosten kanssa. Kyllä siinä porukka hitsautuu. sekä hahmotteli, millaisen biisin tarinan mikäkin osa kaipaisi. Etenkin laulajat ovat vaihtuneet tiuhaan, mutta World Changed Forever on jo kolmas peräkkäinen Erkki Seppäsen laulama albumi. Muutenkin porukka on sama kuin Epsilonilla (2011). Seppäsen mukaan on selvää, että porukan pysyvyys on vaikuttanut positiivisesti yhtyeen tekemisen laatuun. . Toivoin salaa siihen vähän epätalemaista biisiä, joka olisi hiukan polveilevampi, koska sii-. Epsilon oli aika suoraviivaista poweria. Seppänen lähti kirjoittamaan albumin tarinaa ja teki ?työstölyriikkaa. Olen hirveän tyytyväinen siihen, millainen esimerkiksi Island of My Heart -biisistä tuli. Siellä on nyt intro ja outro, ja ne biisit, jotka Rami (Keränen, kitaristi) on säveltänyt teksteihin, ovat omanlaisiaan. Aiemmin luomistyö on mennyt niin, että Keränen tekee musiikin ja Seppänen tekstit. Tällä kertaa kokeiltiin toisenlaista lähestymistapaa. Jos bändikemiassa on jotain ongelmia, viimeistään Venäjällähän ne ilmenee! Siellä on aina vähän haasteellisia tilanteita, laulaja virkkoo. Epsilonilla palaset loksahtivat monella tavalla kohdalleen, joten siitä oli helppo jatkaa. Kotimaisen Dreamtalen kuudes kokopitkä World Changed Forever on puhdas teemaalbumi. Ei siitä suoraan puhuttu, mutta tämä levy kaipasi elokuvamaisempaa lähestymistä
Kulomaan Jussi teki laulutuottajana helvetin hyvää duunia. Tässä bändissä on livenä paljon muutakin kuin kikkeliheviä. Ne ottivat yhteyttä jo Epsilonin aikaan, mutta silloinen diili ei oikein tyydyttänyt. Tässä on mukavan skitsofreenisesti voinut eläytyä erilaisiin ajatuksiin. Tää on ensimmäinen oikea teemalevy, jonka olen itse kirjoittanut. Mukana on melko eksoottisiakin paikkoja, kuten Konnevesi. . Siinä tuli pieni konflikti kotimaankeikkojen kanssa. Piti miettiä, lähdetäänkö käymään pienellä miinusbudjetilla Japanissa vai hoidetaanko rundi Suomessa. Ainakin basisti Hännä (Heikki Ahonen) oli lomallaan tekstejä lukenut ja väitti, että se kyllä toimii tämmöisenään. Faneja pitkin maailmaa Timo Tolkki teki Dreamtalen kanssa yhteistyötä jo Differencen (2005) aikaan. Vaikka Kurskilla (Seppäsen toinen bändi, toim. huom.) on ollut levyillä teemoja, niissä ei ole ollut kronologista tarinaa. Tarinassa on monta päähenkilöä. Saari on osa Andamaanien saaristoa ja sitä kansoittavat sentinelit, joka on yksi maailman eristäytyneimmistä kansoista. . mutta heitä kyllä löytyy kaikkialta. . Se alkoi kiehtoa mua. Aika nopeasti alkoi tuntua, että siitä saisi irti enemmänkin. Kyse ei siis ole mistään fantasiamaailmasta. Genreen vihkiytyneillä on jonkunlainen tietoisuus meistä. Missiona livekeikat Japanilainen Marquee/Avalon-yhtiö on julkaissut Aasiassa Dreamtalea alusta asti, mutta bändi ei ole koskaan päässyt Japaniin keikoille. Eristäytyneen saaren kansa saa vieraakseen laivalla seilaavia ihmisiä, jotka koettavat selviytyä hengissä ja toimivat keinoja kaihtamatta oman etunsa mukaisesti. Konseptin hiomisessa riitti työtä, mutta kokonaisuus hahmottui lopulta helposti. . Ja sellainen se onkin, vaikka Rami väittää tietenkin, ettei hän mitään sellaista ajatellut. Julkaisukuvio on Suomessa sama kuin Epsilonilla, eli bändi julkaisee levyn itse. Mä toivon, että IceWarrior rikkoisi jäätä siellä hiukan, ja ilmeisesti siellä on saatukin jonkin verran huomiota. Ensin näytti siltä, että tulee ihan kuollut ilta, ei ketään missään. Mutta sitten sinne tuli ihan hyvin jengiä ja pari tyyppiä Saksasta asti meitä katsomaan. Mitään suurta sanomaa tarinaan ei ole kätketty. . Tuorein mahdollisuus olisi ollut toukokuussa, mutta ei onnistunut. . livenä paljon ?Tässä bändissä on eliheviä.? muutakin kuin kikk nä kerrotaan synopsis koko tarinasta. Mutta ne löi pöytään sellaisen tarjouksen, ettei tällainen persaukinen bändi voi kieltäytyä! Bändi tekee kevään mittaan pari lämppäyskeikkaa, mutta omillaan yhtye on elementissään. Eikö levy-yhtiöitä kiinnosta? . Meillä on nyt levy-yhtiö Saksassa. Torinossa Italiassa oltiin keikalla pienehkössä hevibaarissa, jossa oli edellisellä viikolla ollut Di?Anno. Se oli ihan selvä parannus Epsilonista, Seppänen kehuu. Tolkin kanssa oli miksausapuna kosketinsoittaja Aleksi Kaasalainen, joka opiskelee alaa itsekin. vielä . Dreamtale soittaa pitkän puolentoista tunnin setin aina kun siihen on mahdollisuus. . Oikean soundimaailman etsimiseen kului hetki, vaikka edellislevy oli referenssinä helppo lähtökohta. . On vielä epäselvää, kuinka hyvin se avautuu näillä eväillä. Ei ole ollut tarvetta saarnata, vaan kerrotaan tarina muutamasta eri lähtökohdasta. Levyn bookletissa tarinaa avataan lyhyillä tekstinpätkillä hahmottamisen helpottamiseksi. . Päätettiin, että kokeillaan syksyllä uudestaan, vaikkei ole mitään takeita onnistuuko. Japanilaisyhtiöllä on ainakin luottoa bändiin, koska uusimman levyn se osti kuulematta demoja. Keväällä kierretään siis Suomea. Myöhemmin he tarjosivat vähän parempaa sopimusta. Mutta miksi Suomessa mennään yhä omin voimin. Keikkoja on kalenterissa toistakymmentä. Mun ymmärtääkseni IceWarrior on aika pieni yhtiö, mutta heillä on kuitenkin jakelu kaikkialla Euroopassa. Ja yksi italialainen tyyppi, joka vetää oman bändinsä kanssa YouTube-videoilla meidän biisejä. On hieman erikoista, että vaikka on käyty Italiassa ja Venäjällä, sellainen melometallin perusmaa kuin Saksa on toistaiseksi jäänyt väliin. . Tiedeyhteisö väittelee siitä, pitäisikö heihin ottaa kontaktia, koska he eivät halua kontaktia. Epsilonin aikaan tehtiin kolmen biisin promolevy, jota heiteltiin joka paikkaan. Nyt hän miksasi World Changed Foreverin ja soitti soolon levyn Japanin-version bonusbiisiin. Kitaraäänitykset hoidettiin omin päin, mutta rummut ja laulut purkitettiin tamperelaisella MSTR-Studiolla. . Hehän ovat heitelleet helikoptereita kivillä ja ampuneet nuolilla. Se oli mulle iso missio kun liityin mukaan, että livehomma saadaan toimimaan niin, että ihmiset tajuaa, ettei Suomessa ole toista tällaista bändiä. Inferno 39. Venäjällä ja Japanissa on erikseen omat lafkat, kuten ennenkin. . Ilmeisesti Dreamtalella on vähän erilaista matskua kuin Tolkin omissa proggiksissa, koska siellä on aika paljon raitoja, kuten taustalauluja ja kiippareita. Dreamtalen levy julkaistaan siis Suomessa, Euroopassa, Venäjällä ja Japanissa. Meillä oli vain yhdet edes hiukan varteenotettavat neuvottelut, joten tällä kertaa ei edes kyselty. Ja kun juttelee muiden bändien kanssa, joilla on levy-yhtiö, niin itsehän nekin kaiken maksaa, heh. Saarelaisten seikkailut World Changed Foreverin tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen. Mä olen kerran käynyt samassa paikassa akustisesti, ja se on kyllä aika pieni. Kolme tärkeintä hahmoa ovat arkkipahis, joka saa palkkansa, naiivi nuori optimisti, joka saa viimeisen sanan, sekä synkempi kaveri, joka menettää uskonsa ja tappaa itsensä. Seppäsen tarinassa ympäristökatastrofit ovat jo tapahtuneet ja eletään eräänlaisia lopunaikoja. Seppänen muistaa, että edellisessä haastattelussa (numerossa #87) kitaristi Seppo Kolehmainen mietti, että Dreamtalella ei ole hirveästi faneja . Seppänen sai idean Jared Diamondin kirjasta, jossa kerrotaan Pohjois-Sentinelin saaresta. Euroopassa homman hoitaa nyt IceWarrior Records
Music is Our Passion www.thomann.de
Lamaantunut, synkkä ja iloton 90-luku. Esa Holopainen: . levyn on tuottanut Peter Tägtgren. Kitaristi Esa Holopainen toteaa Tägtgrenin olevan tuttu jo lähes 20 vuoden takaa: 90-luvulla Amorphis kiersi yhdessä Hypocrisyn kanssa, ja vuosien mittaan Tägtgren on kosiskellut Amorphista levyttämään omistamaansa Abyss-studioon. Varsinainen askel otettiin kuitenkin vuoden 2012 Finnish Metal Expossa. Myrskylä tosin huomauttaa ryhmän pitävän sisällään ihmisiä, joihin syrjäytymisen käsite ei kansantajuisesti ymmärrettynä sovi. Näitä ovat esimerkiksi ?tulottomat taiteilijat?, kategoria, johon myös 1990-luvulla uransa startanneen Amorphisin jäsenistö on kuulunut. Kun Amorphis julkaisi debyyttialbuminsa Karelian Isthmusin 1992, Suomi oli vajonnut syvimpään lamaan. Ei sitä lamaa varhaisaikuisena edes tajunnut. Tilastokeskuksen Pekka Myrskylän ?Hukassa . Työttömiä oli pahimmillaan puoli miljoonaa. Uusi albumi Circle näyttää, ettei syrjäydy. onhan noita I stumme laulaja Tomi Joutsenen ja kitaristi Esa Holopaisen kanssa Eerikinkadun Corona-baarissa. Jörn Donner totesi A-studion raportissa: ?No, me ollaan suoraan sanoen kusessa.. On lounasaika, kukaan meistä ei tilaa alkoholia. Asiat oli päin helvettiä ja kauheasti siitä puhuttiin, mutta se ei vaikuttanut meidän kotiympäristöön. Kalevala on työnnetty taustalle, särökitarat tuotu eteen. Ja mehän taas päinvastoin saatiin levysopimus. Me lähdetään Amerikkaan! Mutta palaamme lamaan tuonnempana. Ei savua ilman tulta Jonkin oli muututtava. Circlellä niistä irtauduttiin jo ensimmäisessä ideointipalaverissa. Amorphisin 11. 1986 vapautetut rahoitusmarkkinat ja Neuvostoliiton hajoaminen 42 Inferno olivat ajaneet talouden kriisiin, markka oli devalvoitu. Sitä ajatteli, että tässähän menee hyvin. Tomi Joutsen: . Siitä se keskustelu heräsi. Se on Savonlinnan, Raision tai Kemin verran porukkaa. Keskiolutbaareissa tarjoiltiin yläosattomissa, kuselta maistuvan kotiviinin tekeminen oli yleinen harrastus. Mitä ne siellä kitisee, saatana. Amorphis oli nauhoittanut Eclipsestä (2006) lähtien levynsä Nino Laurennen Sonic Pump -studiolla. Joutsenen ja Holopaisen on vaikea uskoa tekevän samanlaista temppua. Tämä on selviytymistarina.? Jos Circlen päähenkilö selviääkin koitoksistaan ja onnistuu ehkäisemään oman syrjäytymisensä, todellisuus on monelle piikikkäämpi ja vittumaisempi. Jostain toisesta ajasta lähetetään opas hänen luokseen. He ovat rockmuusikoiksi kovin säädyllisen oloisia ihmisiä. Uuden Circle-levyn tiedotteessa yhtyeen kappaleet sanoittava taiteilija Pekka Kainulainen kuvailee albumin tarinaa seuraavasti: ?Tarinan kertoja on saanut syntymässään huonot kortit. Itsensä ulkopuoliseksi kokeva, erittäin potentiaalinen syrjäytyjä saa onnettomuuden kautta, kriisin jälkeen yhteyden sisäisiin voimiinsa. keitä ovat syrjäytyneet nuoret??-analyysistä selviää, että on 25 000 ihmistä, jotka ovat kadonneet kokonaan tilastojen ulkopuolelle. Ja aikataulut sattuivat Tättärän kanssa natsaamaan hyvin. Marco Hietala tuotti Tomi Joutsenen laulusosuudet, levyjen kannet teki Travis Smith. Se oli aika ihmisraunio meidän sessioiden jälkeen.. Vaikka olihan sillä Hypocrisyn levyä, Painin keikkoja ja muuta samaan aikaan. Kalevalaisen Suomen menneisyydestä hän löytää oman henkisen heimonsa ja löytää sen voiman, jonka avulla pystyy kääntämään tuhoon tuomitun elämänsä suunnan. Se niistä taiteilijamyyteistä. Ravintolan omistaa Aki Kaurismäki, joka on kaupungilla kiertävien huhujen mukaan kadonnut elokuviensa kuvauksista useiksi päiviksi. Hän saa mahdollisuuden vaikuttaa omaan elämäänsä, muuttaa kohtaloaan. Joutsen toteaa, että jo vuoden 2011 Beginning of Timesilla takaraivossa kyti halu rikkoa vakiintuneita käytäntöjä. Tägtgrenin ja Holopaisen yhteishaastattelussa nousi esiin kysymys, haluaisiko Tägtgren tuottaa Amorphista. Esa: . Teksti Lauri Ylitalo | Kuvat Markus PAajala, Terhi Ylimäinen | www.amorphis.net Suomimetallin legenda halusi irtautua tutuista resepteistä
?Asioita peilaa omien muksujen kautta, jotka ovat päiväkodissa ja koulussa ja ihmettelevät, että mikä tää iskän duuni on. Se on päivät kotona, mutta viikonloppuisin sitä ei näy.? Esa Holopainen Inferno 43
Kitarasoundit on selvästi raskaammat. Kun tehdään demoja itse kunkin sävellyksistä, ne kappaleet ei muutu koskaan temaattisesti kauheasti, mutta jokainen soittaja tuo paljon asioita mukanaan. Kun mennään studioon, se on aina hyvin selvää, mitä purkitetaan. Petterihän on tehnyt yleensä älyttömän tiukkaa ja tunnistettavaa soundia. Ei se kauhean monimutkainen paletti ole. Se on soittanut iät ja ajat bändeissä ja lähtenyt tekemään hommaa enemmän siltä pohjalta. Amorphisin suurehkoa peruskokoonpanoa maustavat myös Circlellä vierailevat muusikot, muiden muassa pilliekspertti Sakari Kukko sekä sellisti Tuukka Helminen. Laulajinahan ne ovat ihan erilaisia, Marco laulaa kuin enkeli ja Petteri vetää sillä viskibassollaan. Tomi: . Vaikka sävellysten maailmat ja sointukulut ovat tuttuja, kertosäkeet ovat levyn avaavasta Shades of Graystä alkaen teräviä. Ei Petteri ole samalla tavalla muusikko-muusikko. Petteri ei halunnut kuulla yhtään biisiä etukäteen. Ruuvia on kiristetty, mutta levystä ei lähdetty tekemään liian turboahdettua. Kuulijalle Tägtgrenin työ välittyy melodioina ja hengittävänä kokonaisuutena. Toki introja ja outroja saattaa kehittyä, mutta biisit eivät juuri muutu. Tomi: . Sovitukset yhtye hioo kokoon demovaiheessa. Viisi viikkoa kestäneiden nauhoitusten aikana Tägtgren sai keskittyä siis puhtaasti ääneen. Esa: . Se on vaan semmoista layereiden kasaamista.. Jotenkin pitää organisoitua, eikä kavereiden sohvalla nukkuminen tässä mittakaavassa toimiessa onnistu.? Tomi Joutsen veltää stemmoja paljon päässään valmiiksi. Tuolla on rummuissa Led Zeppelin -henkeä. Mutta kyllähän se työskentely oli erilaista kuin Marcon kanssa. Jokaisella meistä on omat vahvuusalueensa ja tonttinsa. Mulla ei ole kokemusta semmoisesta työskentelystä, että annettaisiin tuottajalle aihioita, joista se sitten tekisi omannäköisiään. Marcolla on myös teoria todella hyvin hallussa, se esimerkiksi sä44 Inferno ?Romanttinen kuva taiteilijasta, joka nakkaa paskat kaikesta ja tekee vain taidetta, semmoiseen ei nykymaailmassa pysty hyppäämään. Prosessi saattaa kuulostaa monimutkaisemmalta kuin onkaan. Petteri halusi tehdä levyn juuri päinvastoin kuin ihmiset odottaisivat. Circlen materiaali treenattiin ja demotettiin kasaan basisti Niclas Etelävuoren ja rumpali Jan Rechbergerin 5K-studiolla. Petterin kanssa niitä tehtiin enemmän kokeilemalla, että toimisiko joku juttu. Kuunteluväsymys ei iske yhtä helposti kuin edellisten Amorphis-levytysten kohdalla. Holopainen toteaa, että Amorphisin tapauksessa tuottajan vastuulle jää nimenomaan soundien rakentaminen. Siellä ei tapahdu enää mitään järjetöntä säveltämistä. Kun kokonaisuudetkin ovat kunnianhimoisia, onko levyjenne tekeminen legopalikoiden siirtelyä? Esa: . Jotain rumpuottoja tuli hiottua, mutta ei sovituksissa tapahtunut mitään järisyttävää. Kyllä Tättärä oli enemmän team leader ja coachaaja kuin että olisi ruvennut säveltämään tai arraamaan biisejä uusiksi. Se halusi äänittää isot, akustiset kannut ja tehdä orgaanisen levyn
Kyllä mä olen netissä tosi paljon. Tosin niissä jonoissa kävi aika paljon Kallion rokuja ja dokuja. Tomi: . Voisi sanoa jopa, että kaupunkeja lopetetaan siksi, että työt loppuvat. Ja tietoyhteiskunnan dominointi ärsyttää, kaikki vaan jumittavat himassa koneella. Joskus tietenkin miettii kaikkien vanhempien tavoin, että mitähän noista tulee. Mä oon tuli. Kertoo aika hyvin siitä tilanteesta. Muusikoille se on aika normaali elämäntilanne. Toisaalta te olitte aika nuoria. Esa: . Niclas savu. Leipäjonoista Facebookiin Lamasta me lähdimme, lamaan me palaamme. Santeri on pahanhajuinen ilma. Koivusaaren muistelevan säännöllisesti tapausta 90-luvulta. Mutta on tulevaisuus niistä itsestäänkin kiinni. Kuitenkin tämä ammatti vaatii absoluuttista heittäytymistä taiteen pariin, mikä varmaan koskee ihan kaikkia taiteilijoita. Onhan se sosiaalista elämää olla siellä koneellakin, mutta pelkään, että pihaleikit ja yleinen hengailu jäävät neljän seinän sisälle. Paitsi Oppu (ex-basisti Olli-Pekka Laine, toim. Ja esimerkiksi uskovaisten saatanalliset mikrosiruvisiot, onhan ne jäätäviä. Samaan aikaan Koivusaari keräili yksiöstään tyhjiä pulloja ostaakseen tupakkaa. . Ehkä se ahdistaa siksi, että tiedän, miten addiktoivaa se on. Veikkaan, että lähestulkoon kaikki, jotka on käyneet tämmöisen uran läpi, ovat joskus olleet samassa tilanteessa. Ne kääräisivät sitten Koipparille jonkun sätkän. No ihan tosi paljon (naurua). Onhan se karmaiseva ajatus. Suhtaudutko isänä optimistisesti tulevaisuuteen vai jännittääkö, millaiseen maailmaan lapsesi joutuvat? . Ne olivat kelanneet, että sehän on varmaan miljonääri. Mitkä teidän tonttinne ovat? Tomi: . Toisaalta on vaikea nähdä, että elämä maapallolla kestäisi enää hirveän kauan tällä tavalla. Itsensä uhraaminen kuuluu pelin henkeen. En tee siellä mitään muuta järkevää kuin katselen jotain... Inferno 45. huom.) kyllä aikanaan haki. Tomi: . Veikko Hurstin leipäjonosta ei ole onneksi tarvinnut hakea leipää. Mä yks päivä kuuntelin Radio Deistä juttua pedon verkosta ja mikrosiruista, aika diippiä kamaa. En tietenkään usko siihen. Koippari on vesi. Nyt nuorten on hankalampi ja hankalampi työllistyä ja saada koulutusta vastaavaa työtä. Kyllä meillä meni tosi monta vuotta, joiden aikana moni bändin jäsen . Amorphis oli lamasta toipuvassa Suomessa rocklehtien otsikoissa myyntilukujensa ansiosta. Siellä se oli kuitenkin pumminut röökiä. Esa Holopainen kertoo kitaristi Tomi ?Koippari. Toivottavasti eivät rupea peilaamaan mun tekemisiä omiinsa, vaan hankkivat kunnon duunit. Tomi: . Jotkut frendit bongasivat sen grillijonosta. Mutta silloin oltiin tosiaan nuoria. Jos oli nälkä, pystyi menemään vanhemmille syömään. Mutta onhan se pelottavaa, että ihminen tavallaan menettää vapautensa ottamalla kaikki mahdolliset etukortit ja käyttämällä sosiaalisia medioita. Ei mua sinänsä jännitä. Oliko siihen aikaan vielä leipäjonoja? Esa: . Kalliossa oli. Toimeentulo pitää pyrkiä turvaamaan, ettei tarvitse heti 17-vuotiaina potkia lapsia pois himasta. Itseäni ahdistaa lasten vuoksi vähän kaikki, mikä maailmaan liittyy. Työpaikat karkaa, kun tehtaat siirtää tuotantoa Kaukoitään ja halpamaihin. Se huolestuttaa omien lasten suhteen. Muistan, miten Koivusaari oli joskus käymässä Lohjalla, olisko ollut Protected Illusionin kanssa soittamassa siellä. kävi fattan luukulla hakemassa rahaa. Joka paikkaan jää jälkiä. Käytätkö itse sosiaalista mediaa? . Esa on maa. minä mukaan lukien . Jos tuommoinen tilanne koituisi nelikymppisenä, sehän olisi aivan eri asia. Totta kai pakko olla optimistinen
Mulla on Facebook-tili, jota en edes käytä hirveästi. Onhan se turvallista naputtaa kotona sitä tietokonetta, mutta tavallaan elämä ja virheiden tekeminen ulkomaailmassa jää samalla. Onhan se ihan saatanan orjuuttavaa. Tomi: . Esa: . Olettavat, että siellä pitäisi roikkua koko ajan. Pornoa? Tomi: . Facebook-yhteiskunta on ahdistava. Ollaan vaan himassa koneella. Sisällä vai ulkona? Jos yhtenä . No pornoa. aikuiselle ehkä jopa tärkeimpänä . Silti tulee päivittäin oltua ainakin pari tuntia netissä. Esa: . Sen vanhan maailman menettäminen, missä leikit sallitaan ja ollaan yhdessä ja tehdään kaikkea kivaa, unohtuu. Tällä hetkellä kieltoja tulee hirveästi, hyysääminen pelottaa. Kadulla näkee ihmisiä älypuhelimet kädessä, Facebookissa 24/7. Ammattiin kuuluvat sidosryhmät, tässä tapauksessa levy-yhtiö ja management. Tomi Joutsen toteaa vastuullisuuden tulevan vastapainona vapaudelle ja mahdollisuudelle toteuttaa unelmia. 46 Inferno ?Olen sanonut luottavani siihen, että jos on tarpeeksi lahjoja ja tekee hommaa tarpeeksi kauan, joku löytää aikanaan varmasti. Mutta kyllä sitä epäilee, kun katsoo Venäjän betonilähiöitä tai Rio de Janeiron slummeja. Ei pahvilaatikosta saa rakennettua kauhean hyvää kitaraa.? Tomi Joutsen. Amorphis on jäsenilleen ammatti. yhteiskunnassa kiinni olemisen mittana pidetään säännöllistä työtä, Holopainen ja Joutsen ovat siinä kiinni suurimmassa määrin. Ihmiset eivät viitsi lähettää sähköpostia vaan ilmoittavat laittavansa Facebookin kautta viestiä. Lapsilla pitää olla puuhun kiivetessä turvavaljaat ja kypärä
Kyllähän me maksetaan veroja ja käytetään yhteiskunnan palveluita. Me ei eletä vain yhdessä pikku laatikossa Pohjolan nurkilla. Tomi: . Että on yksi juttu, joka ei ole suunnattu tietylle ryhmälle. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten ennustanut, että asiat ovat 2013 näin, en olisi uskonut. Huikea polarisaatio on ainakin tapahtunut, ääripäät ajautuvat koko ajan etäämmälle... Tomi: . Toisaalta Suomikin globalisoituu, ihmiset matkustavat ja ovat paljon poissa kotoa. Mä en ole seurannut sen kummemmin Niinistön teesejä. Työmme muoto määrittää meitä ja suhdettamme yhteiskuntaan, halusimme tai emme. Katsotteko te ammattimaisina rockmuusikoina yhteiskuntaa sisä- vai ulkopuolelta? Esa: . On ilmeisesti kaivattu puoluetta, joka on selkeästi jotain mieltä. Ehkä se sitten houkutteli ihmisiä. Esa: . Politiikkaa ei tule hirveästi seurattua. Paitsi välillä tulee ihmeteltyä persujen sekoilua. Se kertoo myös yhteiskunnan huonoudesta, että joissain maissa joutuu lirvauttamaan esimerkiksi tullissa massia tiskin alta. Siinä on paljon samaa kuin rockmuusikkouteen perinteisesti liitetyssä romanttisessa vapauskäsityksessä. Sen sijaan yhteiskunnan rakenteet ymmärtävät usein huonosti poikkeuksellisia työsuhteita. Verottajan suhtautuminen esimerkiksi laskuttaviin muusikoihin on ollut nihkeää, sillä virallisen tulkinnan mukaan muusikko on vähemmän yrittäjä kuin rakennusmies. Jos ihmisillä on paha olla, sehän on hirveän helppo ja herkullinen tilanne mässäillä. Olivat varmaan huumesotaan menossa. Tomi: . Kun et yhtäkkiä ymmärräkään paikallista kieltä, niin tajuaa millainen se tilanne oikeasti on. Jamusta on kiva nähdä, miten ihmiset yrittävät selviytyä köyhissäkin maissa. Samalla toiset menevät armeijan autojen ja konekiväärien kanssa siitä ohi.... morjens. Inferno 47. Tai tällainen esimerkki kuin Teuvo Hakkarainen. Se on makea tunne. Kaikki yhteiskuntaluokat tulevat kuitenkin keikalle samaa asiaa varten, nauttimaan siitä musiikista. Toimittajat kysyvät usein, mitä neuvoja nuoremmille soittajille voisi antaa. Tomi Joutsen muistelee junamatkaa Pietariin: kun rocklaulaja katselee junan ikkunasta suunnitelmatalouden aikaan rakennettuja elementtilähiöitä, usko omiinkin sanoihin on koetuksella. Tomi: . Ajatus on tuttu. Siinä tulee omaan elämään kummasti uutta perspektiiviä. Ei se leipä helpolla kenenkään pöytään tule. Esa: . On se semmoista sekoilua. Estivätkö Niinistön ja työryhmän ideat lastenne syrjäytymisen? Esa: . Olen sanonut luottavani siihen, että jos on tarpeeksi lahjoja ja tekee hommaa tarpeeksi kauan, joku löytää aikanaan varmasti. Paikallinen promoottori yrittää pitää jotain nyrkkipajaa pystyssä, tekee voitavansa ja jengi tulee katsomaan keikkaa. Sen on tajunnut, että Suomessa on niin pienet markkinat, että jokainen taiteella elävä varmasti joutuu tekemään kovan työn lyödäkseen läpi. En ihmettele, jos ulkomaantoimittajat tarttuvat persuhommaan. Ei sille hahmolle voi kuin nauraa, vanhaa kunnon humppalähetystavaraa. Mexico Cityssä joku tuli sanomaan, että ihmishenki maksaa siellä 20 euroa. Siitä mä olen tyytyväinen, etteivät persut ole hallituksessa, vaan jäivät opposition lehtereille huutelemaan. Arvot ja rock Onko ammattimuusikkous kirkastanut tai muuttanut arvojanne? Tomi: . Ja arvostan kyllä ihan tavallistakin työtä. Ja sitten se on pitkiä periodeja poissa. Yrittäjyydestä, omasta työstä laskuttamisesta ja sitä kautta työnjohdollisen oikeuden omiin käsiin ottamisesta on tullut tavallinen työnteon tapa esimerkiksi media-aloilla. Mutta kyllä sitä epäilee, kun katsoo niitä betonilähiöitä tai Rio de Janeiron slummeja. Ei pahvilaatikosta saa rakennettua kauhean hyvää kitaraa. Esa: . Se on päivät kotona, mutta viikonloppuisin sitä ei näy. Olihan siitä paljon puhetta, että puolueet ovat lähestyneet niin paljon toisiaan, että niitä on vaikea erottaa. Ihan sama oletko köyhä, keskiluokkainen tai rikas, voit nauttia siitä. Nimenomaan elintasoerot konkretisoituvat keikkaillessa nopeasti. Ei tässä enää sillä tavalla erotu joukosta. Tomi: . Onhan tässä ammatissa epätavalliset työajat. Siinä oppii itsestäänkin melko paljon, kun tajuaa, että on muitakin kansoja kuin suomalaiset. Jotenkin pitää organisoitua, eikä kavereiden sohvalla nukkuminen tässä mittakaavassa toimiessa onnistu. Mitä mieltä olitte Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita -kampanjasta. Itse istut neljän tähden hotellissa ja mietit, että onpa semisti vahvaa tämä cappuccino. Hotellin vieressä ei ollut heti mitään ghettoa, mutta siitäkin ajoi läpi poliisisaattue. Ja presidentinvaalit olivat muutenkin niin mustavalkoiset. Toisilta onnistuu nopeammin, toisilla menee 30 vuotta. Ehdin kuitenkin olla kymmenen vuotta tavallisissa duuneissa ennen Amorphista. Se on toisaalta viihdyttävää, mutta jos ääripäiden ehdotukset menevät poliittisesti läpi ja vaikuttavat oikeasti yhteiskuntaan, se on hälyttävää. Tomi: . Semmoinen romanttinen kuva taiteilijasta, joka nakkaa paskat kaikesta ja tekee vain taidetta, semmoiseen ei nykymaailmassa pysty hyppäämään. Isket vaan siihen väliin ja haet pahoinvointiin syytä esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta, mikä ei kuulu yhtään siihen, miten yhteiskunta voi. Kyllä ne syyt on muualla. Olen miettinyt sitä monta kertaa. Vähän saattaa home haista, kokolattiamatto repsottaa ja tapetit repeillä, mutta meininki on kova. Esa: . Esimerkeiksi nousevat Etelä-Amerikan katulapset sekä venäläiset lähiöt, joiden Esa Holopainen kuvailee olevan ?hillittömiä merihakoja?. Esimerkillinen oikeistoehdokas ja vihreä homoseksuaali. Vastakkainasettelu oli herkullinen. Se, että bändin mukana on päässyt matkustamaan... Matkailu oikeasti avartaa, se ei ole tuulesta temmattu lause. Matkustamista ja maailman katsomista voi suositella ihan kaikille. Tätä peilaa omien muksujen kautta, jotka ovat päiväkodissa ja koulussa ja ihmettelevät, että mikä tää iskän duuni on. Myös erilaiset turvaverkot, esimerkiksi työttömyyskorvaus ja toimeentulotuki, soveltuvat hankalasti yhteen epäinstitutionaalisten työsuhteiden kanssa. Mun mielestä Niinistö on ihan hyvä presidentti. Aikamoisia tyyppejä on mennyt läpi. Yksi auto oli käppäinen pick-up, jonka lavalla istui jätkä konekiväärin kanssa. Se korruptio joskus ihmetyttää. Silloin ajatteli, että nuo ovat rocktähtiä, niillä on varmaan hienot asunnot ja paljon rahaa. En tiedä, onko se varsinaisesti muuttanut, mutta arvostan tätä tilannetta paljon. Ei se tee tyhmemmäksi, se on hyvällä tavalla nöyryyttävä kokemus
Wandererissa päätetään luopua tärkeistäkin asioista.? Narrow Path ?Lähtee räväkästi liikenteeseen kelttipoljentoisella melodialla. Kolmijakoinen rallattelumeininki, musiikillisesti aika hilpeää. Tässä palataan jollain lailla henkiseen kotiin. Ei kaikkein ilmeisin single. Se voi vertauskuvallisesti liittyä omaisuuteen, pelkoihin, työhön tai vaikka parisuhteeseen. Ehkä Pekka kokee saaneensa yhteyden kalevalaisiin esi-isiin.? New Day ?Päivä alkaa kirkastua. Tässä alkaa toivoa, että tarinalla olisi onnellinen loppu, eikä se ainakaan päättyisi kuolemaan. Tässä ei onneksi käynyt niin. Black metal -korinan tekeminen tuntui aluksi vähän oudolta, mutta ihan luontevasti se tuli ulos. Jenkit oli olleet kiinnostuneita Nightbird?s Songista, Englannissa oli kelattu Enchanted by the Moonia. Elokuvallinen, kaunis loppu.?. Kertosäe iskostuu varmasti muutamalla kuuntelulla päähän. Pekan alkuperäisen runon nimi on Miksi minä. Jokainen voi itse pähkäillä, mitä se tarkoittaa, onko se fyysinen tai henkinen paikka. Suomalainen maisema, merta, kalliota, metsäpolkuja.? Hopeless Days Amorphis nauhoitti Circlelle 14 kappaletta, joista varsinaiselle levyille päätyi yhdeksän. Vaikka Pekka Kainulaisen runot muodostivat kirjoitusvaiheessa teemallisen kokonaisuuden, tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä. Circle Tomi Joutsenen sanoin Shades of Gray ?Me haluttiin avata levy energisellä kappaleella, josta saa heti käsityksen, missä mennään. Jos miettii albumin nimeä, se tiivistyy aika hyvin tässä.? Nightbird?s Song ?Black metal -laulu oli Peterin (Tägtgren) ajatus. Tietääpä ainakin, että levyllä on leveyttä, eikä se ole yhden biisin varassa. Itse ajattelin, että nämä voisivat olla elämän varrella tapahtuneita juttuja, lapsuuden muistoja tai jonkun tärkeän ihmisen sanomia asioita. Tässä kappaleessa pimeys laskeutuu.? Mission ?Snoopy (rumpali Jan Rechberger, toim. Pitkissä nuoteissa kuuluu, miten niissä kitaroissa on munaa. Sanojen puolesta tässä maalaillaan tarinan maisemaa. Tarina alkaa auringonlaskusta ja päättyy uuden päivän kajastukseen. Kappaleessa on kaikki ne elementit, mitä Amorphisilta on totuttu viime vuosina kuulemaan: raskasta riffiä, örinää ja puhdasta laulua. Circlen päähenkilö kohtaa henkisen oppaansa. Sanoista voisi kuvitella näiden oppaiden olevan ihan fyysisiä henkilöitä. Ajattelin, että Peter olisi itse voinut vetäistä kirkunat, se on kuitenkin kova luu siinä hommassa. Mua pelottaa, että jos lähtee liikaa hassuttelemaan, syntyy jokin todella korni idea, jota kaikki muut diggaavat. Harmi, että tempo on niin hidas, että tätä on varmaan vaikea tanssia. Helposti lähestyttävä kappale, tarttuvia kitarajuttuja. Niitä lähtee helposti seuraamaan likaa, jolloin melodian muodostaminen on hankalaa. Tässä ne pidettiin aika simppeleinä, yritettiin saada säkeistöön hyvä flow. Hopeless Days on ehkä yllättänyt ihmiset. Tarinan päähenkilö jättää elämästään turhat murheet pois ja vuosikausien taakka katoaa. Löyhä henkinen yhteys Kalevalaan.? Into the Abyss ?Mulle laulajana erikoiset rytmit ovat hankalia. Mulla oli siihen monimutkaisempi ja maalailevampi idea, mutta Peterin käsissä kertosäkeestä tuli ruotsalaisempi ja hittihakuisempi. Hyvällä tavalla perinteinen Amorphiskappale. Peter on aika pitkälti kertosäkeen takana. huom.) tarjoilee suuresti rakastamaani diskokomppia. Siinä on ihan kusessa, joutuu päivästä toiseen kuuntelemaan juttua, joka ällöttää ihan älyttömästi. Se on hyvä, koska tuottaja otettiin sen takia, että se tuottaa ja tuo ideoita. Hieno soolovuorottelu kiipparilla ja Esan kitaralla.? Enchanted by the Moon ?1990-luvun vaikutteet kuuluvat, Paradise Lost tulee mieleen. Hidasta ja raskasta. Sanoissa on itsesäälissä kieriskelyä, mikä on varmasti tuttua kaikille suomalaisille miehille, ellei ole sitten joku positiivisuuspilleri syötynä. Tarinan päähenkilö saa ensimmäisen kontaktin muinaisiin sotureihin, jotka auttavat tätä elämän varrella.? The Wanderer ?Tätä tullaan varmasti soittamaan jonkun verran lautehilla. Wanderer soi päässä aika valmiina jo ennen levyntekoa. Loppumetreillä kappaleen örtsyosasto editoitiin pois, ja Pekan runosta jäi muutama oleellinen rivi käyttämättä: ?Muinaisten soturien joukko / ilmestyi sisimpääni / tekivät leirin sieluuni / piirin sydämeni ympärille.. Tarttuva 48 Inferno ?Me ei oikein osattu nimetä sinkkubiisiä tältä levyltä, joten toivottiin, että levy-yhtiöltä tulisi jokin ehdotus. muttei liian imelä melodia
Opettelin sointuja, biisirakenteita ja niin edelleen. Tuntui upealta saada kokoon ensimmäinen ihan oikea bändi. Olin aina haaveillut sellaisesta, siitä että voisin toteuttaa päässäni kuulemani soundin todellisuudessa. Death Row toimi vuosina 1981?83 ja keikkaili lähinnä kotiseudullaan, Washington DC:n alueella. Innostuin 1970-luvun rockista, kuten Led Zeppelinistä, Steppenwolfista, Alice Cooper Groupista, Mountainista, Queenin ensimmäisistä levyistä... Teksti Tapio Ahola | www.in-graved.com Parhaille muusikoille ei riitä, että vain soittaa soitintaan. Doomlegenda Pentagramissa kepittänyt, nyttemmin omaa In-Graved-yhtyettään johtava Victor Griffin on mies, joka haluaa saada kitaransa itkemään. Riffimestari Jumalan armosta V ictor Griffin vaikuttaa puhelinkeskustelun perusteella yllättävän fiksulta ja skarpilta kaverilta. Elämäntavat eivät ole olleet Pentagram-leirissä, jossa Griffin vietti vuosikausia, terveimmästä päästä. Lopulta osasta bändiä muotoutui Death Row. Kyseessä oli Griffinin ensimmäinen vakavampi yhtye. . Griffin kuitenkin myöntää, että hänen oma suhteensa levyyn on tänä päivänä melko etäinen. . Kotona oli aina kitaroita, joten aloin opetella soittamaan itsekin. Kun olin yhdeksänvuotias, sain ensimmäisen oman kitarani, joka oli vuoden 1951 Gibson. Vakavasti nuorukainen alkoi kiinnostua musiikista teiniiässä, kun oma musiikkimaku alkoi kehittyä. . Bobby hankki lähtöni jälkeen bändiin uusia jäseniä, mutta se kokoonpano ei tainnut toimia muutamaa kuukautta pidempään. Kuten Bobby Lieblingistä kertovan Last Days Here -dokumentin nähneet tietävät, mies kärsi vuosikymmenten ajan pahasta huumeongelmasta. Tulimme heti hienosti toimeen keskenämme, ja kun homma toimi musiikillisestikin, otimme hänet bändiin. Joe taas tunsi Bobbyn (Liebling, laulu). Totta kai arvostan sitä, että monet pitävät sitä doom metalin klassikkolevynä. Laitoimme bändin pystyyn basisti Lee Abneyn kanssa, mutta meillä ei ollut rumpalia. Kun sitten vuonna 1988 sain tilaisuuden muuttaa Los Angelesiin, päätin jättää DC-seudun taakseni. Keikkailimme noihin aikoihin paljon, mutta oikeastaan aina samalla pienellä alueella. Pentagram oli Bobby Lieblingin jo 1970-luvulla perustama yhtye, joka alkoi 1980-luvun koostumuksessaan soittaa sekä vanhan bändin biisejä että kokonaan uusia ralleja. Epävakaata touhua Pentagramin vuonna 1985 julkaisema nimetön debyyttialbumi, joka ilmestyi myöhemmin uudestaan nimellä Relentless, on kiistaton doom metal -klassikko. Isäni ja hänen kaverinsa soittivat minulle klassista musiikkia ja kantria . Mielestäni olen kehittynyt noista päivistä valtavasti. Kakkosalbumi Day of Reckoningin (1987) jälkeen Pentagramim toiminta hiipui. . Hank Williamsia, Johnny Cashia ja vastaavaa. Emme ottaneet hän- 50 Inferno tä bändiin heti, mutta lopulta olimme vakuuttuneita hänen groovestaan. . Tätä on kuitenkin miehen kanssa jutellessa mahdotonta huomata, sillä hän puhuu paljon ja selkeästi, eivätkä vuosikymmenten takaisetkaan asiat ole unohtuneet. Musiikki oli olennainen osa Victor Griffinin elämää jo nuorella iällä. . Itse kuitenkin kuuntelen levyä todella harvoin, jos koskaan. Keikoilla kävi kyllä paljon väkeä, mutta asiat eivät menneet siitä huolimatta eteenpäin. Emme saaneet tukea oikeastaan mistään. Varmasti hyvin pitkälle tämän. Minusta on hienoa, että levy on kestänyt ajanhammasta. Lopulta bändistä muotoutui Pentagram. Toiminta ei ollut vielä siinä vaiheessa kovin vakavaa, soitimme lähinnä covereita, Sabbathia ja Mountainia, ja paria omaa biisiä. Siskoni seurusteli noihin aikoihin Joe Hasselvanderin kanssa, ja kun kuulimme että Joe soittaa rumpuja, pyysimme häntä kokeilemaan soittamista kanssamme. Hiukan myöhemmin aloin tehdä omia biisejä, ja kun kuulin Black Sabbathin ensimmäisiä levyjä, homma meni kokonaan uudelle tasolle. Ensimmäinen bändi laitettiin pystyyn koulukavereiden kanssa.
Inferno 51
He ovat mukavia tyyppejä ja tekivät tuon levyn kanssa mahtavaa duunia. Sitten kuulimme, että Peaceville-yhtiö halusi julkaista kaksi ensimmäistä levyämme uudestaan, ja he kysyivät samalla, voisimmeko tehdä kokonaan uuden albumin. Niinpä kasasimme bändin uudestaan alkuperäisellä kokoonpanolla ja teimme uuden levyn. Pian yhtyeen taival kuitenkin katkesi taas. . Minusta alkoi tuntua, että kuljin polkua jota olen kulkenut ennenkin, joten homma tuntui vain ajanhaaskuulta. Muuta tekemistä löytyi In-Graved-nimisestä uudesta yhtyeestä, jossa Griffin laulaa ja soittaa kitaraa. 52 Inferno . David Gilmour voi saada yhtä nuottia venyttämällä aikaan enemmän tunnetta kuin joku tyyppi, joka sahaa otelautaa edestakaisin huippuvauhtia. Minusta parhaat kitaristit ovat sellaisia, jotka osaavat laittaa kitaran itkemään. Soundiin Griffin kertoo kiinnittäneensä aina paljon huomiota. . En kuitenkaan kuuntele enää liiemmin kovin raskasta kamaa. Monet doombändeistä tuntuvat vieläpä käyttävän sellaista keksihirviö-laulutapaa, eikä se oikein ole minun juttuni. Sitten minulla on modifioitu Laneyn vahvistin, jossa gainia on siloteltu ja bassotaajuuksia vahvistettu. Victor Griffinin soitto ja sävellykset ovat vaikuttaneet paljon koko doom metal -genren kehitykseen. Tällä hetkellä yhtye on telakalla. Vuonna 2010 Griffin palasi Pentagramiin vielä kerran. . Kitaransoiton tarkoitus on saada koko bändi kuulostamaan paremmalta.? takia koko Pentagramin uraa on leimannut epävakaus: kokoonpano on muuttunut taajaan, ja bändi on hajonnut ja kasattu uudestaan monia kertoja. Yhden paluistaan Pentagram teki 90-luvulla, kun bändiltä ilmestyi kolmas albumi Be Forewarned (1994). . Annoin elämäni Jumalan käsiin, ja se pelasti minut alkoholilta. Mielenkiintoinen yksityiskohta levyssä on, että sen on julkaissut Euroopassa suomalainen Svart Records. . Käytän yleensä vain todella vähän säröä. Itse olen aina ollut aika tarkka siitä, että soundi on oikea. Homma kuitenkin alkoi kasvaa, ja kun huomasin että Bobbylla meni paremmin eikä minulla siis ollut sillä hetkellä muita bändejä, suostuin jatkamaan. Olin siinä vaiheessa ollut ulkona musiikkikuvioista jo muutaman vuoden. En välitä teknisesti taitavista kitaristeista, tai mistään muistakaan soittajista, jotka vain soittavat massiivisia sooloja ilman tunnetta. He laittavat vain piuhan sisään ja ovat tyytyväisiä. Hän tuli uskoon. . kamaa, joka on yhtä lailla raskasta, mutta jossa on ehkä hiukan toisenlainen ote biisintekoon. Bobby soitti minulle ja kysyi, voisinko tulla paikkamaan kiertueelle. Olin jo luovuttaa, kun Tim (Tomaselli) soitti meille, ja sitten saimmekin bändin käyntiin varsin nopeasti. Griffinin muiden yhtyeiden tavoin perinteistä doomia veivannut Place of Skulls julkaisi neljä pitkäsoittoa ja nipun pienempiä tuotoksia. Vuonna 1995 kokeilimme vielä jatkaa uusitulla kokoonpanolla, mutta senkin kanssa kohtasimme isoja ongelmia, etenkin alkoholin ja huumeiden kanssa. Olen vanhan koulun mies, pidän siitä kun raskaiden riffien päällä lauletaan melodisesti.. Tapasin tyypit muutama vuosi sitten Helsingissä, kun olimme siellä keikalla Pentagramin kanssa. Tuon jälkeen olin kolme vuotta ilman minkäänlaista bänditoimintaa. Muutenkin homma alkoi muistuttaa hiukan liikaa edellistä kertaa: keikkailimme aina vain samoissa paikoissa emmekä saaneet kiertuetukea. Teimme Last Rites -levyn, mutta sitten hommat alkoivat mennä taas huonompaan suuntaan. Monet sanovat, että soundi lähtee sormista, ja onhan sekin totta, osittain. Tiedän monia kitaristeja, joille on samantekevää mitä kamoja he käyttävät. Tarkoituksenani oli pistää pystyyn uusi bändi Death Row -basisti Leen kanssa, mutta oikean rumpalin löytäminen oli vaikeaa. Kun tuli sitten aika valita eurooppalainen julkaisija In-Gravedin albumille, joku ehdotti minulle Svartia, ja se oli oikeastaan aika helppo valinta. Kaikki on sujunut heidän kanssaan hienosti. Kitara itkemään Kitaristina Victor Griffin on enemmän riffimestari kuin mikään tiluttelija. Itse olen kuitenkin käyttänyt tuhansia dollareita siihen, että olen kokeillut erilaisia laitteita soundin luomiseen. Olen ollut diggaillut viimeiset viisi kuusi vuotta bluesimpaa musiikkia . Ehkä tässä on kyse vain vanhenemisesta. Kenelläkään soittajista, joita kokeilimme, ei ollut oikeaa groovea hommaan. Olin tehnyt akustisella kitaralla uusia biisejä, jotka olivat aika lailla erilaisia kuin aikaisemmin tekemäni jutut, etenkin sanoituksellisesti. Toisaalta olen kiinnostunut uudelleen monista vanhemmista, kaikkein varhaisimmista vaikutteistani. Emme oikein tulleet toimeen keskenämme. Mielestäni hyvä kitaristi osaa kuljettaa musiikissa tunnetta, tekninen taituruus ei ole lainkaan niin tärkeää. Kitaransoiton tarkoitus on saada koko bändi kuulostamaan paremmalta. Arvostan sitä, että ihmiset sanovat saaneensa jostain vanhasta jutustani vaikutteita, ja aina silloin tällöin tulee vastaan bändejä, joissa nuo vaikutteet voi myös kuulla. Hän korostaakin fiiliksen merkitystä musiikissa. . Soittelin kyllä itsekseni, mutta lähinnä akustista kitaraa. Lopulta Griffin laittoi kasaan uuden yhtyeen, avoimesti kristillisen Place of Skulls -kokoonpanon, jossa hän huolehti kitaroinnin lisäksi myös laulamisesta. . Samaan aikaan perheessäni sattui kuolemantapaus, minkä jälkeen minulla ei ollut enää motivaatiota jatkaa bändissä. Uusille poluille Pentagramin hajottua toistamiseen Griffinin elämässä tapahtui suuri muutos. He halusivat julkaista Pentagramin livelevyn, minkä he sitten tekivätkin (Live Rites, 2011). ?Mielestäni hyvä kitaristi osaa kuljettaa musiikissa tunnetta, tekninen taituruus ei ole lainkaan niin tärkeää. Noista lähtökohdista lähdin sitten kasaamaan bändiä. In-Gravedin nimetön debyyttialbumi ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa. Hän kertoo kuitenkin olevansa nykyisin melko huonosti perillä koko doomskenestä. . Tein sen kiertueen, mutta tarkoitus ei ollut jäädä bändiin
Veljesten ja kitaristi Tristin rinnalle pestattiin Nuclear Korpse (Deathchain, Jess and the Ancient Ones jne.) ja Aleksi "Ruho" Munter (Swallow the Sun), eli kovan luokan tekijämiehet. Debyytin perinteisempi kiippariosasto vaihtui teollisempaan äänikartastoon, puhtaat mieshoilailut tippuivat kelkasta ja tuotanto oli kuin eri planeetalta. Korvista valutetaan vuoroin hunajaa ja verta. Teksti Markus Laakso Trollheim's Grott Bloodsoaked and Ill-Fated Woodcut 2003 Trollheim's Grottin pahansuopa kakkosalbumi Bloodsoaked and Ill-Fated täytti juuri kymmenen vuotta. Tämä johtunee osittain siitä, että synista rakennettiin "mahdollisimman kreisinkuuloisia instrumentteja särkijän läpi soitettuna", kuten Jämsén asian ilmaisee. Vaikka Trollheim's Grott ei ole julkaissut mitään kymmeneen vuoteen eikä sitä ole nähty vuosiin lavoillakaan, kulisseissa on tapahtunut aina, kun aikaa ja innostusta on riittänyt. Mustaa huumoria vilisevät tekstit ja hullun tohtorin leikekirjasta napatut kosketin- ja 54 Inferno konesoundit symbolisoivat osuvasti syndikaatin omintakeista haista vittu -asennetta ja taiteellista periksiantamattomuutta. Sanoituksissa nuollaan sieniä, neuvotaan olemaan tallomatta mustia kukkia, työskennellään leikkausveitsikaupassa ja ollaan riippuvaisia myrkkyruiskeista, eli vähät välitetään normistoista. Syvä misantropia ryöpytetään tajuntaan salakavalasti: dehumanisointitrippi tarjoillaan iskevien riffien, nokkelien hokemien, persoonallisten tuotannollisten ratkaisujen, pikimustan huumorin, ilmeikkään rumputyöskentelyn ja Spellgothin harvinaisen kipakan käskytyksen muodossa. Trollheim's Grottin perusti rumpali TrollN, joka tottelee Deathchainissä ja Forgotten Horrorissa nimeä Kassara. Ja Trollheim's Grott julkaisi mestarillisen kakkosensa. On enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että savolaismetallimuusikot soittavat lukuisissa levyttävissä kokoonpanoissa. Basisti Trolldröm poistui takavasemmalle ja kosketinsoittaja H.G.G. iso osa Kuopion tämänkin hetken tunnetuimmista retkueista . Kakkoslevyllä esiintyi aivan toinen bändi. Kirjaimellisestikin. Mitä ikinä onkaan luvassa, toivottavasti ennakkoluulottomuus, rohkeus ja kokeilunhalu säilyvät mukana, sillä ne erottavat Trollit ryppyotsaisten harmaasta massasta.. äänittivät debyyttinsä samana vuonna. Bizarre Troll Technology -debyytti (2001) esitteli ihmiskuntaa vihaavan trollisyndikaatin kärpässienikuvastoineen, mutta musiikillisesti levy ei ollut kovin mieleenpainuva eikä omaperäinen. Harva paikallinen metallibändi oli päässyt retostelemaan levytyssopimuksella, mutta nyt niitä allekirjoitettiin kynät suhisten. On hauska kelata jälkikäteen, että Deathchain, Shade Empire, Turmion Kätilöt ja De Lirium's Order . Hän on kipparoinut yhtyettä vuodesta 1997 saakka yhdessä veljensä Spellgothin (Turmion Kätilöt, Horna jne.) kanssa. Bändi hioi konseptiaan neljän demon ajan ennen kuin se kiinnitettiin Woodcutille. Teollisuuskorske ja säksätys ovat Addicted to Lethal Injectionsia, tyylipuhdasta industrialbiisiä lukuun ottamatta sivuosassa. Sienieuforia muuttuu sienipilveksi. Levyn äänittänyt ja miksannut Sami Jämsén muistelee studiosessioiden olleen helvetin hauskat ja täynnä luovaa hulluutta. Ideoita lenteli ympäriinsä ja suurin osa niistä päätyi nauhalle. Kaupungissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää äärimetallijulkaisusaralla sitten Beheritin Drawing Down the Moonin (1993), mutta yhtäkkiä joku sohaisi ampiaispesää. Bändillä oli jo albumillinen materiaalia demottuna, mutta veljekset tulivat siihen tulokseen, etteivät biisit edusta oikeaa tyylisuuntaa, joten koko rieska lensi romukoppaan. Spellgothin mukaan TrollN on ottanut sävellysvastuun kolmannelle albumille, ja bändiliideri on suunnitellut soittavansa suurimman osan instrumenteista itse. Bloodsoaked and Ill-Fated pesi Bizarre Troll Technologyn jokaisella osa-alueella: se oli ilkeämpi, kylmempi, rujompi, teollisempi, harkitumpi, ammattitaitoisempi, iskevämpi, kekseliäämpi, tiukempi sekä paremmin soitettu ja tuotettu. Levy on äänimaailmansa osalta kirkas mutta sopivan vittumainen. Void teki itsemurhan. Liekö kyseessä kovin kotimainen mustaa metallia ja industrialia naittanut kiekko koskaan? Syndikaatin sienipilvitrippi Vuonna 2003 Kuopiossa räjähti. Ajan hampaalla on tapana järsiä teollisuusmäiskettä karummin kuin perinteisempää äärimetallia, koska synteettiset soundit kehittyvät nopeammin kuin "ajattomat analogiset", mutta Bloodsoakedilla käytetyt ratkaisut puolustavat paikkaansa tänäkin päivänä. Julkaisuaikataulua on turha spekuloida tässä vaiheessa, mutta tavoitteena on kuulemma polkaista äänitykset käyntiin kuluvan vuoden aikana. Nähtäväksi jää, mitä vuosikymmenen mittainen julkaisutauko ja toisissa bändeissä aktiivinen soittaminen on tehnyt tämän porukan luovuudelle
Päätösbiisi Monstrance Clock puolestaan muistuttaa tunnelmaltaan hyvin paljon King Diamondin soolotuotantoa. Ghost on onnistunut luomaan levyn, joka pakottaa äärellensä kerta toisensa jälkeen. Koskettimien rooli on kasvanut aiempaa isommaksi ja Papa Emeritusin vokalisointi saanut uusia ulottuvuuksia. Infestissumam luo oman todellisuutensa todellisuuden sisälle. Mikael Eriksson puu ja hedelmä Ghost Infestissumam Universal Arvosteluasteikko lyhyesti: Ruotsalainen okkultistisen hämyrockin sanansaattaja jatkaa uskollisesti saatanallista polkuaan tarjoten jälleen laadukkaan paketin herran sanaa. Ja jokaisella kuuntelukerralla siitä löytää jotain uutta. Kolme (intron jälkeistä) ensimmäistä biisiä edustaa hieman riffivoittoisempaa ja suoraviivaisempaa linjaa, kun taas levyn puolessa välissä yhtye ottaa kolmen kappaleen tripin hieman kevyemmille ja tunnelmallisemmille vesille. Ghuleh/Zombie Queen alkaa hitaasti haikean piano kadenssin varaan rakennetulla kellunnalla, kunnes muuttuu hevirokkaavaksi rautalankapopiksi. Infest issumam tarjoaa myös rakkautta ja lämpöä, vaikka kaiken alla kuiskii vihjaus siitä, että tummemmat päivät ovat edessäpäin. 1970?80-luvun heavyaihiot kertovat hippiliikkeen kuoleman jälkeisestä ajasta, siitä kun pössyttelevät pitkätukat olivat vaihtuneet kokaiinia ja piriä diilaaviksi kovanaamoiksi. Vaikka Ghost on laskettu osaksi modernia occult rock -aaltoa, se on todellisuudessa kaikkien trendien ja karsinoiden ulkopuolella. Se on Vesimiehen aika tiivistettynä kymmeneen indeksiin. Parhaat mahdolliset suositukset siis. Se on Jim Morrison, se on Pronssikirkko, se on Lavey ja Alamo. Psykedelia tarkoittaa sielulähtöistä, ja sielua Ghostin musiikissa on, olkoonkin että se on myyty Saatanalle. Onneksi kuitenkin musiikillinen sisältö on vahvaa ja todistaa yhtyeen olevan muutakin kuin pelkkä pelleryhmä. Infestissumam esittelee entistä monipuolisemman ja eläväisemmän Ghostin. Idolatrinen leppoisa hämyily vaihtuu jouhevasti Depth of Satans Eye -biisiin, josta löytyy niin sabbathmaista jykevyyttä kuin mercyfulfatemäistä kieroutta. Toisen tripletin viimeinen esitys Body and Blood on ehdottomasti levyn popein ja tuo mieleen niin Beach Boysin kuin Simon and Garfunkelinkin. Viimeinen tripletti palaa hieman rokkaavampaan ja suoraviivaisempaan osastoon. Monenlaisia ulottuvuuksia ja henkisiä tiloja sisältävä kappale on kiistatta levyn paras. Orkesterin musiikki on kiehtova sekoitus 1960-luvun psykedeliaa ja 70?80-lukujen heavy rockia. Mielessä pyörii kirjo nimiä, joista vahvimpina sykkivät Roky Erickson, Mercyful Fate ja Blue Öyster Cult. Ghostin ylimystinen imago pääkallomaskeineen ja paavinhiippoineen sekä totaalinen anonymiteetti saattavat äkkiseltään haiskahtaa kompensaatiolta. Year mestariteos keskiverto Zero kuulostaa puolestaan Abban ja Boney M:n raiskaamalta saatanalliselta diskoheviltä. Kieroa karnevaalitunnelmaa välittävä sinkkubiisi Secular Haze on hyvä valinta edustamaan levyä, sillä siitä löytyy hypnoottisuutta, kieroutta ja tarttuvuutta juuri oikeassa suhteessa. Infestissumam on nerokkaasti rakennettu kokonaisuus. Se koostuu kolmesta tripletistä. Se on puu ja se on hedelmä. pohjamutaa Mikko Malm Inferno 57
Jos levyn yleistä tunnelmaa pitäisi kuvailla elementtien kautta, sanoisin että Circle resonoi vahvasti maan kanssa. Soisiko soittimessa emocore. Levy on selkeästi tarttuvampi, melodiat ovat folkpainotteisimpia ja mukaan on hiipinyt myös paljon kelttivaikutteita. Homma on hiottu niin hyvään kuosiin, että valitettavaa ei jää kuin itse kappaleista, joita on pari liikaa, sillä musiikki rupeaa toistamaan itseään melko nopeasti. Mikäli hyvän ensilevyn putkauttanut Artificial Heart kykenee jatkossa piiskaamaan itsestään irti enemmän The Tempestin kaltaisia purkauksia ja saa kappaleidensa sovituksiin monipuolisuutta, saattaa suomalaista melankoliaa valua maailmalle myös tässä muodossa. Joni Juutilainen Dreamtale World Changed Forever Secret Door Tamperelainen Dreamtale on kuin HK:n Sininen. Tietysti luonto on aina ollut vahvasti läsnä Amorphisin tuotannossa, mutta tällä kertaa bändi näyttää juurtuneen maan multaan ja metsien siimekseen. Levy alkaa parhaalla mahdollisella tavalla, kun Shades of Grayn itämainen riffittely kohtaa Joutsenen tavallista ilkeämmän kärinän. Levyn tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa eristyneellä saarella asuva kansa kohtaa joukon ulkomaailmasta tulleita merimiehiä. Bändin soittojälki on tarkkaa ja kirkasta, biisikokonaisuudet selkeitä ja vokalisti Erkki Seppäsen korkealentoinen ja karhea ääni ehkä kaikkein omaperäisimmillään. Mukana on myös nykyään muodissa olevaa konehöystöistä melotamppausta (esimerkkinä Join the Rain) viestinä musiikillisesta avarakatseisuudesta. World Changed Forever esittelee maalailuja siitä, kun Ilmestyskirjan ennustukset käyvät toteen. Vaikka Amorphis on tehnyt Joutsenen aikakaudella takuuvarmaa laatutyötä, se on sortunut toistamaan jossain määrin liiankin uskollisesti hyväksi havaittua kaavaa. Etenkin Narrowpathissa mennään reippaasti nummien yli ja kauas pois. Tällä kertaa tarina ei ole niin Kalevala-vetoinen kuin aikaisemmin vaan kertoo epäonnisten tähtien alla syntyneestä miehestä, joka lähtee samanistiselle matkalle etsimään itseään. Volbeat kuulostaa edelleen äärimmäisen Volbeatiltä, eikä levy varmasti käännä vihaajien päitä, mutta ainakin Michael Poulsenilla vaikuttaa riittävän edelleen nälkää. On suorastaan sääli, että vanhojen Volbeat-levyjen tasapaksuuden sijaan Outlaw Gentlemen & Shady Ladies on kaksijakoinen tapaus. Näiden kahden esityksen jälkeen saapuva Wanderer tuntuukin tätä taustaa vasten hieman laimealta perussuoritukselta. Ei yhtye ole keksinyt tälläkään kertaa pyörää uudelleen, mutta pienillä lisämausteilla kappaleisiin on saatu uudenlaista raikkautta. To Beast or Not to Beast on Lordin raskain ja ennen kaikkea biiseiltään onnistunein levy. Albumin parhaiden kappaleiden keskellä. Pelkän kansitaiteen muodostamat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta, eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Pelkään pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa. Mega Volbeat Outlaw Gentlemen & Shady Ladies Vertigo Jatkuvassa nousukiidossa elänyt Volbeat on hehkuttanut viidennen albuminsa ulkomusiikillisia tekijöitä etukäteen niin paljon, että itse musiikki on tuntunut jäävän sivurooliin. Siinä missä Väinämöisen tarinaa mukaileva Beginning of Times (2011) oli ehkä orkesterin tähän asti kunnianhimoisin tuotos, Circlellä vedetään mutkia hieman suoremmiksi. Kadavar Abra Kadavar Nuclear Blast On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista, tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. On puhuttu äärimmäisemmästä Volbeat-levystä, King Diamondin vierailusta, bändin kitaristiksi loikanneesta ex-Anthrax-kepittäjä Rob Caggianosta ja sanoitusten 58 Inferno teemoista, joiden on luvattu olevan yhä mielenkiintoisempia. Vaan miten käy itse musiikille, joka on jakanut kuulijakunnan vihaajiin ja faneihin? Ensitahdeista alkaen on selvää, että Outlaw Gentlemen & Shady Ladies on monipuolisinta Volbeatiä tähän asti. Kappaleiden varrelta voi löytää bändin tavaramerkiksi noussutta rockabillysvengiä, mutta hieman yllättäen isompi pääpaino tuntuisi olevan raskailla ja melodisilla riffeillä sekä hivenen bändin peruskaavoista irtiottavilla rockbiiseillä, joissa kuullaan lauluvierailijoiden ohella jos jonkinlaisia soittimia. Tehokas kertosäe ja c-osan koukuttava kitaravälike kruunaavat biisin. Abra Kadavar on levy, jonka kaltaisen Black Sabbathin kesäkuussa ilmestyvän 13-albumin toivoisi olevan. Tätä aihetta on viime vuosina koluttu yhden jos toisenkin metalliyhtyeen tuotoksissa, mutta kyllä joukkoon aina yksi elokuvallisempikin näkökulma mahtuu. Levyn miksauksesta on ollut vastuussa muuan Timo Tolkki, mikä todennäköisimmin selittänee World Changed Foreverin tietyt soundilliset yhtymäkohdat takavuosien Stratovarius-leytyksiin. Jaakko Silvast Amorphis Circle Nuclear Blast Amorphisin yhdestoista albumi lyö pöytään asteen verran suoraviivaisempaa menoa. Kun yhtälöön lisätään nuoret muusikkojäbät, sliipattu tuotanto, popmainen tarttuvuus ja sydänsuruista kertovat sanoitukset, saamme aikaiseksi emocorea, jota tämäkin bändi lopulta edustaa. Musiikkityyliä suuremmaksi yllätykseksi muodostuu tosiasia, että levyä ymmärtääkseen sielustaan ei tarvitse etsiä aikaa sitten kadonnutta teiniikää, vaan bändin musiikki käy päälle ihan ehdan metallin tavoin. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan mainitun kaksikon tuotannosta lainattua, kun mukaan ripaus hawkwindmäistä psykedeliaa sekoittamalla on saatu luotua tutuista aineksista jotain uutta. Levyn yhdeksän kappaletta rullaa mainiosti mukavasti polveilevista biisirakenteista huolimatta, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei ole kysymys, kappaleiden pohjavire on kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, levyltä ei löydy etsimälläkään varsinaisia vikoja. Aivan timanttisia viisuja Kadavar ei osaa vielä tehdä, mutta sen sävellykset alkavat olla pelottavan lähellä klassikkoja. Raskaasti riffittelevä sinkkubiisi Hopeless Day tarjoaa puolestaan sopivassa suhteessa raskasta riffittelyä ja kaunista laulumelodiaa. Circle on parista rutiinisuorituksesta huolimatta väkevä kokonaisuus ja mielestäni tasapainoisin ja vahvin suoritus sitten Eclipsen (2006). Kevyempi Mission lisää koukuttavuuskerrointa johtomelodiallaan. Kummankin kohdalla kuluttaja tietää taatusti, mitä saa, ja laatu on tasaisen hyvää. Dreamtale ei ole luopunut kuudennellaan agendasta tehdä pesunkestävää ja genren perinteisiin maneereihin ankkuroitua germaanivaikutteista power metalia . ja hyvä niin. Ääriesimerkkeinä mainittakoon juuri runsaasti huomiota saaneiden vierailijoiden kappaleet. Näistä King Diamondilla vahvistettu Room 24 saattaa olla parasta Volbeatiä ikinä, Sarah Blackwoodin tähdittämä The Lonesome Rider hyvinkin sitä huonointa. Aivan yhtä äärimmäisiin notkahduksiin levyn varrella ei sorruta, mutta Volbeat onnistuu yhä pahemmin tavoitteessaan herättää tunteita vetämällä tyylikirjollaan maton alta heti, kun jokin kappale alkaa oikeasti viedä mennessään. Aki Nuopponen Artificial Heart A Heart Once Lost Spinefarm A Heart Once Lostia kuunnellessa tulee miettineeksi, miltä tuntuisi olla viisitoistavuotias juuri tänä päivänä. Miehet seilaavat merillä ympäristökatastrofista seuranneita sotia ja nälänhätää paeten. Tarinavetoisuudesta huolimatta jokainen esitys seisoo myös tukevasti omilla jaloillaan. Mikko Malm Lordi To Beast or Not to Beast Sony Olen toivonut jo vuosikymmenen ajan, että Lordi julkaisisi todella hyvän levyn. Mikä olisikaan hauskempaa kuin nähdä näin voimakkaan visuaalisen annin kasanneelta bändiltä isoja rockkeikkoja, sivuprojekteja ja oheissälää oikeasti vahvan musiikin siivellä? Nyt yhtye on askeleen lähempänä sitä musiikillista osumaa. Sakemannien tyyli on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua. Yhtye tekee toisella täyspitkällä julkaisullaan melkoisen taikatempun, sillä näin autenttisen hienosti mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa tulee vastaan harvoin. Räpättäisikö suupielessä huulikoru. Roikkuisiko kyljystukka toisella puolella naamaa? Tuskinpa, sillä Keski-Pohjanmaalla sellaisia jätkiä lyödään kyselemättä nyrkillä nenään. Niin sanottua nuorisometallia soittava kotimainen Artificial Heart niputetaan levy-yhtiön toimesta metalcoreksi, joka oli kova juttu joskus 2005. Käytännössähän tämä tarkoittaa räyhäkästä laulua, etäisesti thrashistä muistuttavaa riffittelyä, melodisesta perusheavysta napattuja melodioita ja puhtaalla äänellä laulettuja kertosäkeitä
C-osassa kappale muuttuu hitaaksi pianobluesfiilistelyksi, jota seuraa Amottin jumalainen kitaralead. Vaikka orkesteri ei ole uudistunut mitenkään radikaalisti, sen 70-lukulaiseen hard rockiin on tullut yhä enemmän sävyjä 80-luvun heavy metalista, mikä kuuluu muun muassa lisääntyneinä tuplakitaraharmonioina. Perinteistä hard rockia soittava yhtye jäi vuoden 2005 Demons-levyn jälkeen useamman vuoden tauolle, kunnes aktivoitui uuden levyn muodossa vuonna 2010. Jälki on selkeää ja tarpeeksi tuhtia, mutta ylinopeudella kaahaavien blastausten voima jää näillä tuotantoarvoilla vielä hieman hakuseen. Kireänräkäisesti sylkevä laulaja kuuluu myös paketin vahvuuksiin. Kuin vapaaksi rock-kaavan esteistä. Suunta on nyt ehdottomasti oikea, siitä ei ole epäilystäkään, mutta jollain tavalla Lordin tulisi saada paletti vieläkin lujemmin yhteen, ennen kuin voidaan puhua aidosti täysin omilla jaloillaan seisovasta rockalbumista. mestariteos Voices From the Human Forest Create a Fugue of Imaginary Rain Candlelight levyn armottomalla tamppauskompilla ja tamburiininhelinällä. että biisit yltäisivät vielä kahlitsemattomampaan estottomuuteen. Levyltä löytyy muutoinkin viitteitä Emperorin suuntaan, erityisesti sovitusten osalta. Puhtaita mies- ja naislaulujakin kuullaan sopivasti Peter Benjaminin raakaa kärinää tasapainottamassa, mutta mitään avantgardepaskaa tältä levyltä on turha odottaa, sillä turpaan tulee käytännössä tauotta! Voices on kasannut todella tyrmäävän debyytin. Tästä bändistä kuullaan vielä. Kari Koskinen Rob Zombie Venomous Rat Regeneration Vendor T-Boy Muistini mukaan Rob Zombien piti jättää musahommat vuoden 2010 levynsä Hellbilly Deluxe Vol 2:n myötä ja keskittyä kauhuleffojen tekoon. Vaan eipä näin käynytkään. Crawlin alkumurjonnat on napattu suoraan Napalm Deathin Taste the Poisonista, mutta muuten menossa on kiitettävästi myös omaa otetta. Detonaten thrashvivahteinen kiivas riffittely ja Investspendlendin lopun metallisenraskas murjonta toimivat ääripäinä mätössä, jonka kotikutoisuus on selvästi kuultavissa. Ennen kuin innostutaan liikaa, Lordin parhaasta albumista puhuminen ei kuitenkaan tarkoita ihan täysosumaa. Levy ei jakaannu ihan yhtä selvästi osumiin ja huteihin kuin aiemmin, vaan siitä muodostuu hyvässä mielessä bändin tähän mennessä tasaisin albumi. Ehkä jopa liiankin vaivattomasti. Hetkittäin sitä huomaa toivovansa, että ne raskaimmat riffit olisivat vieläkin raskaampia, tarttuvimmat kertsit tarttuvampia, törkeimmät kasariviitteet törkeämpiä, kauhutunnelmat yhä hyytävämpiä ja . Keskeisenä elementtinä ovat toki sotilaallista keskitempoa jytkäävät rummut ja jämerän matalaotsaiset kitarariffit, siis siellä itInferno 59. Onneksi, sillä zappamaisella kannella siunattu Venomous Rat Regeneration Vendor on riemastuttava mäjäys juurikin sitä hyvän meiningin paalutusta, mitä mieheltä on parhaimmillaan kuultu. Pääriffi on silkkaa rautaa. Tervetuloa takaisin. Mikko Malm Purge Of Venom Veni Vidi Veneni Omakustanne Olen tainnut mainita ennenkin, että Death Toll 80k:n taannoisen debyytin jälkeen grindista meni meikäläisellä hetkeksi maku. Albumi on sekä hienostunut että täysin mielipuolinen ja erittäin vihamielinen teos, mutta levyn lopullinen muoto hahmottuu vasta levyyn kunnolla syventyvän kuulijan silmissä ja korvissa. Joni Juutilainen Vanhojen mestarien vaikutus on helposti kuultavissa, ja kyllä tästä myös yllä mainitsemani Death Toll 80k:n henkeä löytää. Levy on niin hyvä, että se on jopa äijän soolouran paras kokonaisuus. Jätkien DIY-hengessä kasaama esikois-ep kerää reilun kahdeksan minuutin ajalle sen verran kiivasta ja genre huomioiden jopa monipuolista raivoamista, että jatkoa sopii odotella mielenkiinnolla. Homman nimenä on kiivas, tiukasti soitettu ja punkhenkinen grindcore. Kolme entistä Akercocke-miestä on laittanut kasaan bändin, joka kuulostaa Akercockelta. Ei se silti White Zombie -klassikko Astro Creep 2000:lle pärjää. Levy tarjoaa herkkua harvinaisen kattavasti. Tärkein on kuitenkin hallussa jo nyt, sillä mielenkiintoiselta kuulostava biisimateriaali on täysin valmista tavaraa. Turn the Tide jatkaa samaa linjaa, kunnes uuden aallon brittihevin tyyliin riffittelevä Sweet Magic Pain rikkoo kaavan. Soundien tietty likaisuus kuuluu sekin asiaan, mutta rumpujen osalta iskua voisi olla enemmänkin. Pääosin tolkuttoman hakkauksen voi muotonsa puolesta laskea black metaliksi, mutta mukana on paljon vaikutteita myös death metalista ja grindcoresta, joten täysin tyylipuhtaasta blackistä ei Voicesin kohdalla ole kyse. Kovimmillaan Voices on järjetöntä kamaa, sillä esimerkiksi Endless-kappale on kovin raita, jota Emperor ei koskaan saanut aikaiseksi. ennen kaikkea . Otteissa on rivakkuutta, ja materiaali on ainakin Zombien mittapuulla tyylillisesti monipuolista ja musiikillisesti rikasta. Apollo on laulajana jostain Gillanin ja Coverdalen välimaastosta ja asteen verran monipuolisempi jollottaja kuin edeltäjänsä. Albumin ensimmäinen puolisko, eli kuusi ensimmäistä esitystä, on puhdasta jumaluutta. To Beast or Not to Beast soi läpi kestonsa lähes huoletta. Hellow Sorrowin päämelodiasta tulee puolestaan mieleen muinainen Cutting Crew -klassikko (I just) Died in Your Arms. Puolenvälin jälkeen meno alkaa muuttua epätasaiseksi. Yhtään varsinaisesti huonoa kappaletta levyltä ei löydy, pari hieman löysempää vetoa kylläkin. Tässä vaiheessa vokalisti JB oli jättänyt bändin, ja Return to Zerolla lauleskelikin uusi mies, nyttemmin entinen Firewind-solisti Apollo Papathanasio. Tämä levy on jäänyt allekirjoittaneelta väliin, mutta Earth Bluesin perusteella Spiritual Beggars vaikuttaisi olevan yhä edelleen kovassa iskussa. Ja täytyypä sanoa, että Mike Amott on kyllä riffijumala, olipa musiikillinen konteksti sitten mikä tahansa. Wise as Serpent korkkaa keskiverto pohjamutaa Ester Segarra tuntuu siltä kuin bändi olisi pidätellyt itseään aiemmin ja vapauttanut vasta nyt kahleistaan raskaamman, synkemmän heavyn ja sen sopivan härskisti tarttuvan rockin ytimen, joka bändin olemuksessa on vaaninut aina. Se, mitä järkeä tässä tempauksessa on, jää arvoitukseksi, mutta itse yhtyeen musiikki ampuu niin tulisesti korville, että Voicesin olemassaolo on perusteltua. Levy on tuttua kauraa Akercocke-faneille, sillä Voices toimii lähes täysin samalta pohjalta mutta on musiikkinsa suhteen suoraviivaisempi, nopeampi ja väkivaltaisempi. Arvosteluasteikko lyhyesti: Aki Nuopponen Spiritual Beggars Earth Blues InsideOut Vaikka Mike Amott tunnetaan parhaiten Carcassin ja Arch Enemyn riveistä, myös hänen perustamansa Spiritual Beggars on ehtinyt parinkymmenen vuoden ikään. Mitä täydellisyyteen enää voisi lisätä? Vuonna 2005 perustettu kotimainen Purge Of Venom onnistuu kuitenkin elvyttämään hiipunutta intoani. Dead End Town on vain tylsä, ja Freedom Song sekä Legends Collapse ovat turhan varman päälle vedettyjä. Nämä pienet kauneusvirheet eivät lannista kuulijaa turhan paljon, siksi mallikas kokonaisuus Earth Blues loppujen lopuksi on
Myös Helloween ja varmasti myös Tarot ovat vaikuttaneet yhtyeen melodisen heavyn syntyyn. Joissain kohdassa olin kuulevinani myös ripauksen Blue Öyster Cultin laulumelodioita. Soulhealer on hyvä bändi, mutta jätkät operoivat kuluneella ja niin viimeisen päälle moneen kertaan tehdyllä alueella, että maailmanvalloitushommat voi suorilta unohtaa. Ehkä eläkepäivien aika ei olekaan vielä. Kari Koskinen Appendix Extraneus Propaganda Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkon diskografi- Soulhealer Chasing the Dream Pure Legend Kotimaisen Soulhealerin ukot eivät ole enää mitään teinipoikia, mutta unelmista ei luovuta. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen kohdalla, joiden yli 12 minuutin yhteiskeston aikana alkaa laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa. Levyn kasarihenkinen ja miellyttävä soundi on ammattimaista työtä, eikä toteutuksessa ole tällä kertaa mitään valittamista. Yleisote on kuin gorillan juoksua: romuluista tömistelyä, joka on samaan aikaan hauskaa ja vähän pelottavaa. Hyvä meininki ja mekaaninen groove on läsnä, eikä jossakin vaiheessa synkistelyyn lopsahtaneella Zombiella ole nyt syytä mököttää. Japsibonarien mukanaolo on edes jotenkin perusteltua, mutta noin muuten bonusraidat ovat luvattoman väsynyttä ylijäämämatskua ja/tai tylsiä covereita. Jos Insurgent koostuisi kolmen uuden raidan ohella täysimittaisesta, samanlaatuisesta livetaltioinnista, kyseessä olisi järjettömän kiivas paketti. Nyt riemu jää puolinaiseksi, mutta seuraavaa pitkäsoittoa voi taas odotella hyvillä mielin. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan. Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä suuremmiksi. Mega Pensées Nocturnes Nom d'Une Pipe! Way to End Way to End palaa blackinsä kanssa perinteisemmälle linjalle, vaikka jonkinmoiseksi avantgardehölinäksi tämäkin bändi lienee luettavissa. Various Shades of Blackiltä jää ainoana asiana mieleen levyn tapahtumarikkaus. Meno on ehkä pinnallista, mutta toimii höyryveturin lailla. Nimeämispolitiikkakin on hersyvää: raskassoutuisesti tamppaava avauskappale Teenage Nosferatu Pussy vetää pohjat, Ging Gang Gong De Do Gong De Laga Raga edustaa toista äärilaitaa. Levystä ei yksinkertaisesti tajua mitään! Tätä musiikillista friikkisirkusta on hankala kuvailla, mutta kuvitelkaa kuuntelevanne Arcturusin La Masquerade Infernalea (1997) absinttipäissänne 1900-luvun alkupuolen pariisilaisen tivolin karusellissa, niin homman ydin saattaa hieman hahmottua. Puhdasta taidepaskaahan tämä siis on, ei sille mitään mahda. Insurgent Metal Blade Vihdoinkin! Niin tehokkaalla kädellä kuin saksalainen Dew-Scented onkin modernia death/thrash metalia vääntänyt, parilla edellisellä levyllä bändi on alkanut toistaa pahasti itseään. Kiinnostavin anti on kuitenkin kolme uutta nauhoitusta, joista yksi on erinomaisesti toimiva Incubus-coveri. Mielenkiintoista on nimenomaan se, että kaksi uutta veisua on sävelletty vihdoinkin uuteen muottiin. Sanoitusten laatija osaa joko asettua pelottavan hyvin päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Bändin omakustanteena julkaistu debyytti The Kings of Bullet Alley (2011) esitteli rivakkaa ja nälkäisesti rokattua melodista heavyä. Siis tähän asti. Kimmo K. Tanakimmillaan Soulhealer riffittelee kuin Accept konsanaan. Pure Legend sisältää kuitenkin paljon tarttuvaa ja selvästi puhtaasta rakkaudesta tehtyä melodista heavyä, joka saa tukevaa vetoapua Jori Kärjen genrelle hieman epätavallisesta miehekkäästä laulutyylistä. Kyllä näillä näytöillä pitäisi saada fanikanta rakennettua, vaikka genren historiassa ei uutta sivua käännetäkään. Kari Koskinen 60 Inferno. Kappaleet ovat aiempaa raskaampia, hitaampia ja niissä on edelliset kiekot huomioiden yllättävänkin orgaanista otetta. sensä Zombien puolimelodisen ärjynnän taustalla. Vaivattomasti potkiviin kappaleisiin on saatu rutkasti tarttuvuutta näillä kapoisillakin konsteilla. Koskinen Hero Dishonest Alle lujaa If Society Samu Puuronen Alle lujaa onnistuu kuulostamaan samaan aikaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi jokin vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä purskeina vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeenomaisesti sätkivä hardcore on silti selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Biisit toimivat pääsääntöisesti erittäin hyvin, mutta tunkkainen ja demomainen tuotanto paljasti, että taival on vielä alussa. Tarotin Janne Tolsan nappuloima Chasing the Dream hautaa esikoisen lastentaudit. Sandoval, jonka puhtaat laulut ovat parasta mitä tällä levynkuvatuksella on tarjota. Various Shades of Black Joni Juutilainen Les Acteurs de L'Ombre Dew-Scented Harvemmin (ei koskaan) tulee törmättyä musette black metal -genreen, ja ranskalaisen Pensées Nocturnesin uusimman levyn perusteella tämä on ainoastaan erinomainen asia. Yhtyeen edeltävä Grotesque-levy (2010) napsi kovia arvosanoja ympäri Telluksen ja oli kieltämättä mielenkiintoinen ja kiero levytys, mutta uusimmallaan bändin mopo keulii suoraan ryteikköön. Miehistöä on vaihdettu kuin sukkahousuja, mutta raivolla kaahaava mättö ei ole muuttunut miksikään. Mitä nyt kappaleet eivät ole nousseet enää vuosituhannen alun tasolle. Tätä taustaa vasten sälävälityö Insurgent vaikuttaa lupaavalta. Syy ei ole suinkaan bändin taidottomuudessa vaan sen musiikillisessa järjettömyydessä. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen. Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Debyytin täysin puskista tullutta iskuvaikutusta ei voi kuitenkaan toistaa, eikä näin toisella kerralla anneta enää mitään anteeksi. Onneksi sen ihmeempään häpeämiseen ei ole tarvetta. Ilmassa on jatkuvasti liikettä, mutta mistään ei tahdo saada tukevaa otetta edes siksi aikaa, että levyn sisältö kävisi jollain tavalla selväksi. Törkeän informaatiotulvan taakse on ilmeisen helppo piilottaa sävellysten köyhä sisältö. Way to End ei ole aivan maailman heikoin bändi, mutta eipä musiikissaan mitään kuunneltavaakaan ole. Onkin suorastaan irvokasta, että levyn parhaaksi palaksi jää viimeiseksi jätetty nimikkokappale, jonka pelastaa vieraileva vokalisti N. Levyltä löytyy seitsemän kireää livevetoa sekä Invocationin (2010) ja Icarusin (2012) digipak-/japsibonukset. Välissä on monsteria ja lusiferia ja friikkejä, eli teemat ovat tutussa scifihorror-kuosissa. Ei kai Zombie-levyltä tämän enempää olisi voinut toivoa, semminkin kun jokainen miehen sooloista on ollut odotuksiin verrattuna enemmän tai vähemmän pettymys. Bändi tietää mitä tekee. Myös riffittelyssä on sellaista synkkää imua, jota bändiltä ei ole totuttu kuulemaan. Aivan kuin kaksi vuosikymmentä täyttänyt bändi olisi kasvanut nuoruuden vauhtisokeudesta brutaaliksi ja karvaisemmaksi mutta entistä voimakkaammaksi mieheksi. Uusien vetojen puolesta arvosana voisi olla helposti korkeampikin
Arpeutuneen ihon ja mustuneen mielen takana sykkii vieläkin rakastava sydän. 18, la 10 . 15 www.facebook.com/Musamaailma . Yhtye palaa viiden vuoden tauon jälkeen mahtipontisempana ja brutaalimpana kuin koskaan. Omega Arcane tarjoaa varsin hengästyttävän paketin progressiivisesti kieppuvaa äärimetallia, joka ei aukea helposti mutta koukuttaa silti omalla tavallaan lähes välittömästi. Loppujen lopuksi orkestereilla ei ole kuitenkaan hirveästi yhteistä, ainoastaan tavassa sovittaa musiikkia. 18, la 10 . Ehkä ne keskeisimmät teokset ovat levyn puolessavälissä käynnistyvä 13-minuuttinen Disembodiment ja päätösinstrumentaalina toimiva 12-minuuttinen nimibiisi, joihin kiteytyvät levyn tematiikka ja syvin olemus. Shade Empire luo musiikillisia kuvia keskiverto pohjamutaa järjestäytyneestä kaaoksesta. Vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa. Mega Shade Empire Omega Arcane Candlelight Sinfonisesta ja industrialmausteisesta metallista tunnetun Shade Empiren neljäs täyspitkä näkee vihdoin päivänvalon. Biisit ovat onneksi nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-luvun levytysten malliin. Appendixin hardcorepunk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. 720 60 660 . Sävellyksellisesti Shade Empire pelaa ihan omassa liigassaan. Levy toimii ennen kaikkea kokonaisuutena, vaikka tietyt esitykset loistavatkin kirkkaammin kuin toiset. 09 . jos mukaan ei lasketa ?vihainen kun koira, yhteiskunnan orja?- tai ?eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa? -tyylistä riimittelyä. Massiiviset mestariteos orkestraatiot ovat varsin soundtrackmaisia ja luovat yhdessä kylmien industrialmaisemien kanssa mielikuvan eeppisestä scifitoimintaelokuvasta. Sinfoninen black metal on termi, jonka alla on tehty toinen toistaan keskinkertaisempia levytyksiä. Avoinna ark. Puh. 15 KIVIJALK A ROCKS! parasta palvelua ce. 10 . 09 . Dramaturgisesti Omega Arcane on rakennettu esimerkillisesti, ja edellä mainittu sinemaattisuus luo levylle yhtenäisyyden tunnun ja kokemuksen alla kytevästä, nimettömästä narratiivista. Shade Empiren rakentama maailma on kylmä ja synkkä. Ja mikä tärkeintä, orkestraatiot ovat olennainen osa sävellyksiä eivätkä kuulosta päälleliimatulta korvakarkilta. Jos johonkin pitäisi verrata, niin ajoittain kappaleista tulee mieleen Dimmu Borgirin 2000-luvun tuotanto, etenkin kolme viimeisintä levyä. Toisaalta ne kertovat myös toiveikkuudesta ja siitä, että kaiken rumuuden keskeltä on löydettävissä vielä kauneutta. 5627 1240 . Tuhon ja rappion merkkejä näkyy kaikkialla. Arvosteluasteikko lyhyesti: an kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti, jolta ei ole jäänyt elämään suuremmin kuin sen nimikappale? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamalla menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältäneen studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle. Vuoden takainen Albumiklassikotsarjan keikka Tampereella ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa Poripunkkareiden kunnosta. Tempo on intensiivinen, vaikka välillä maltetaan hidastaakin. Avoinna ark. Jyväskyläläinen Dead Cult Diaries ei kulje ensimmäise- PARANSIMME MAAILMAA! MUSAMAAILMAN UUSI UPEA VERKKOKAUPPA ON AVATTU! www.musamaailma.fi Rekisteröidy kanta-asiakkaaksemme ja olet mukana tarjouspostituksissa. Rekisteröitymällä sinulla on myös mahdollisuus osallistua kilpailuihimme, joissa on aina mahtavia palkintoja. MUSAMAAILMA since 1985 MUSAMAAILMA OUTLET Ohrahuhdantie 2, Hki, Itä-Pakila . Meininki oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä, toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei ole läheskään niin onneton kuin etukäteen pelkäsin. 16 kappaleen joukkoon ei ole saatu luotua klassikkohittejä, mutta eipä sieltä löydy hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi . www.facebook.com/ESPFinland kauppa on auki 24 h P www.musamaailma.fi face-to-fa P MUSAMAAILMA RETAIL Malminkatu 16, Hki, Kamppi . Puh. Shade Empiren lähestymistapa on kuitenkin omaperäinen ja aidosti kunnianhimoinen. Tarmokkaana ja iäti vahvana. Mikko Malm Dead Cult Diaries The World Is Too Small Warner Poppia, rockia ja metallia on sotkettu keskenään ennenkin. 10 . Silloin tällöin kuuluva yksinäinen piano, kaihoisa nuotiokitara ja sentimentaaliset jousiteemat ovat ikään kuin muistoja, vanhoja kuvia ajasta jolloin kaikki oli paremmin
Laulajatar Emmykin on oikein pirtsakka ja reippaan oloinen tapaus mutta ei pääse oikein missään vaiheessa levyä revittelemään. Tummasävyistä ja tarttuvaa. dimaailmasta, johon korva saattaa vaatia hieman tottumista. Uusintajulkaisun bonuksilla on lähinnä kuriositeettiarvoa, kaksi puolituntista livetaltiointia ei näet tarjoa laatua soundien eikä kuvan puolesta. Bonusbiisit ovat kiva mutta ei millään tavoin mullistava lisä. Lisukkeista huolimatta tätä voi pitää yhtenä parhaista industrial bm -levyistä kautta aikain. Kari Koskinen Serpent Vicious Rumors nä valitsemallaan tiellä, mutta kuin varmuuden vuoksi se on päättänyt olla nappaamatta mukaansa parhaita puolia yhdestäkään lokerostaan. Pitkin albumia voi löytää äärimmäisen kertosäekeskeisiä biisejä, joista voisi välillä luulla, että biisit itse asiassa koostuvat vain kertosäkeistä toistensa perään. esimerkiksi The Hanging Tree ja The Butterfly Man . Ugly Noise sen sijaan kuulostaa vapautuneelta, ilmavalta ja melodisesti yllättävänkin rikkaalta. Hemmetti! Väitän, että ensimmäiset seitsemän kappaletta on kokonaisuutena sykähdyttävintä metallia, mitä olen hetkeen kuullut. Mitä tulee rokkaavuuteen ja metallisuuteen, jälkimmäistä on mukana vain laimeiden pastissien muodossa, ja jos puhutaan rokkaavuudesta, vaadittavaan grooveen ei päästä tällaisella laahaavuudella. Lisäksi yhtyeen tapa käyttää koskettimia on kaikessa rohkeudessaan suorastaan nerokas. Michael Eimer Flotsam and Jetsam Ugly Noise Metal Blade Kolme vuosikymmentä päätään seinään hakanneen Flotsam and Jetsamin speed/ thrash-juurista ei ole nykyisin jäljellä käytännössä mitään. Levyn päättävä KISS-cover Strange Ways on myös todella jäykkä ja tunnelmaa latistava veto, ja laiskasti jurnuttavassa Eternallyssa toimii vain kertosäe. Potentiaalista keikkamatskua löytyy ainakin railakkaasti kaahaavien D Blockin ja Black X Listin muodossa. Juuri tuolta ajalta on peräisin myös Mysticumin ainutlaatuinen debyyttilevy, joka jäi harmillisesti (ainakin toistaiseksi) bändin ainokaiseksi. Mysticumin tuotoksia on julkaistu uudestaan ja uudestaan eri versioina. Nyt levyn saa viimein remasteroituna ja varustettuna kahdella bonusraidalla sekä dvd:llä, joka kattaa kaksi vhstasoista livetallennetta. Mysticumia voisi luonnehtia industrial black metalin pioneeriksi. Pitkän kokemuksen kuulee sulavista sovituksista, pienistä rikastavista yksityiskohdista ja vaivattoman monipuolisesta sävellystyöstä. Biisit ovat tiiviitä ja ne erottaa helposti toisistaan. Thrashin raivoa yhtyeen soundista ei löydä senkään vertaa. Ja se on kuulkaa hieno juttu, vaikka tämän arvion jälkeen uskottavuuteni metalliarvostelijana lieneekin joidenkin silmissä mennyttä. jätetään tällä kertaa soittamatta, mutta kaikkea ei tietysti yhteen konserttiin mahdu. Kovaa heviä! Jenkkien klassiset voimailijat ovat edelleen hämmästyttävän kovassa vedossa. Vicious Rumors jaksaa kantaa Helstarin ohella heavy/power metalin raskastekoista lippua ilman, että ikä vaikuttaisi liikoja painavan. Viime vuonna julkaistu tanakka Live You to Death paljasti, että kuntoa riittää vielä yleisönkin edessä. Ugly Noise toimii kuitenkin juuri pehmeämpää puolta korostaessaan. Ugly Noise sen sijaan kuulostaa aidolta, luomisen tarpeesta synnytetyltä heavyltä. Alleviivatut kertsit ovat toki raivostuttavan tarttuvia, mutta toisin kuin popissa parhaimmillaan, ne unohtuvat lähes saman tien. Dime Store Prophet puolestaan jyrää yksinkertaisen riffinsä voimalla niskat kumoon vahvemmaltakin kaverilta, joten ilahduttavan pirteää nyrkinpuimista riittää kyllä mukavasti. Vicious Rumors vuonna 2013 kuulostaa itse asiassa hämmästyttävän paljon Ripper Owensin aikaiselta Judas Priestiltä, mutta samaan aikaan sekä rennommalla että rankemmalla otteella soitettuna. Black Sabbathin Iron Mania lainaava nimikappale soutaa Kari Koskinen Arena Rapture Metal Mind Tervetuloa Raptureen. Pituutta esiintymisellä on silti vähintään kohtuullisesti, tasan kaksi tuntia. On kiinnostavaa seurata uuden vokalistin Paul Manzin selviytymistä Arenan vanhemmasta materiaalista, ja kunnialla mies tästä epäkiitollisesta tehtävästä suoriutuukin.. Levyn kylmä, koneellinen ja epäinhimillinen anti on raakaa, luonnotonta ja pahantahtoista. Kyseessä on kaikkiaan niin tolkuton parannus 90-luvun huumepäissään tuotettuihin roskalevyihin, että huh. Jos mättöpuolen ja riffitykityksen lähes totaalinen sivuuttaminen ei ole ajatuksena kauhea, suosittelen tutustumaan. Riffeissä on sellaista mustuutta ja hyytävyyttä, jota ei löydy valtaosasta alan levyjä. Toisin kuin useimmilla rumpukonelevyillä, Mysticumin tapauksessa koneiden ylilyöty nakutus on vain plussaa. Kyseessä ei tällä kertaa ole BioShock-pelin vedenalainen kaupunki vaan Arenan konserttitallenne. marraskuuta 2011 ikuistettua neoprogeshow?ta, jonka kuvallinen anti jää väkisin mahtipontisen musiikin varjoon. Tarjolla on parinkymmenen kappaleen verran kertausta Arenan 1990-luvun puolivälissä startanneelta uralta. Niin kuin Rapture-nimestä voi päätellä, painopiste on brittien tuoreimmalla The Seventh Degree of Separation -älpeellä, mutta luonnollisesti mukana on poimintoja sieltä täältä yhtyeen julkaisuhistoriasta. Moni suosikki . Yhtyeen viimeisin vierailu dvd-areenalle tarkoittaa Puolassa 10. Näistä jälkimmäinen sekoittelee jenkkipoweriin Judas Priestiä ja King Diamondia suorastaan herkullisella vetävyydellä. Loput viisi vetoa heiluu heikon ja kohtalaisen välillä, mutta 40 minuuttiseksi tiivistettynä Ugly Noise olisi varmasti vuoden parhaimpia heavykiekkoja. Demomaisen Dreams of Deathin (2005) jälkeen olin valmis hylkäämään bändin lopullisesti, ja Coldin (2010) jätin tyystin välistä, mikä taisi olla vakava virhe. Ugly Noise kiihdyttelee muutamaan otteeseen hivenen reippaammin, mutta eivät nämäkään kohdat enää speedin merkeissä juokse. Teollinen, elämänmuodoista karsittu vihamielisyys jyllää kautta levyn keston. Tähän nähden Electric Punishment ei ole aivan yhtä tiukka paketti, sillä biisien joukkoon mahtuu myös muutama täyteraita. Ihmekös tuo, sillä livelle oli valikoitu parempia paloja kolmen vuosikymmenen mittaisen uran varrelta. Aloitusraita I Am The Gun raahautuu kuusi minuuttia varsin heppoisin ideoin, ja Together We Unite yrittää luoda nimessään kuvattua henkeä lapsekkaan veltoin eväin. Riffien varaan musiikkia ei rakenneta, vaan tärkeimmäksi tekijäksi nousee laulaja Eric A.K., jonka tulkinta on vahvaa ja tunteikasta. Väkinäisesti juuriaan haistelemalla tulos olisi ollut luultavasti raivoltaan puolitehoista ja keinotekoista sontaa. Miinuksia tipahtaakin lähinnä vain ohuesta soun- raskaammalla vaihteella, jota jämerät soundit oivasti täydentävät. Ne parhaimmat äänijänteiden venyttelyt jäävät varmasti kuulematta. Tässä ovat silti ne albumin parhaat puolet. Laulaja Brian Allenin kireänkirkas ulosanti ei vaikutelmaa ainakaan vähennä. Dead Cult Diariesin biiseissä on paljon tahmeasti tarttuvaa vetovoimaa, mutta jopa kappaleiden tempoissa tunnutaan pidättelevän jotain paljon menevämpää. Nyt isompaa vaihdetta silmään, vauhdikkaampaa rokkaavuutta biiseihin ja vähemmän muottiin puristettua tarttuvuutta sekaan, niin eivät mene hyvät biisiaihiot hukkaan! Aki Nuopponen 62 Inferno Mysticum Electric Punishment SPV/Steamhammer In the Streams of Inferno Peaceville Norjalainen black metal eli kultakauttaan käytännössä koko 1990-luvun, mutta erityisesti tuo aika kulminoitui vuosiin sen alun ja puolivälin tietämillä
Orkestraalinen djulottuvuus nousee kaiken keskiöön, mikä on toisaalta kunnioitettavaa mutta ei kaikin puolin jaksa vakuuttaa. Pääasiassa vankemmalla miehistöllä taotut Venomin Warheadin kaltaiset kappaleet kuulostavat bändin touhuun vihkiytyneelle aika odotetun kaltaisilta. Myös Melvins Liten läskibassokokoonpanoa kuullaan, ja hyvä niin: tomwaitsmäisesti vedetty Divinen Female Trouble kuulostaa mainiolta. Oudompiakin nimiä 13 kappaleen joukossa on, mikä on oiva juttu ja nostaa itse asiassa levyn ihan kohtuulli- mestariteos seksi. Anna myös murisee, mutta Angela Gossow ei saa hänestä vakavasti otettavaa haastajaa. Julkaisun ?järki. Varsin avoimin mielin valitut kappaleet, tyylillinen vaihtelu sekä Scott Kellyn ja Mark Armin kaltaisten vierailijoiden tuomat lisämausteet tekevät kokonaisuudesta tempoilevan ja epätasaisen. Kokonaisuus on kaoottinen ja sekava, mutta omalla kierolla tavallaan laadukas. Mieluummin Rantoun tulisi pysyä vain heleässä tulkinnassa. Bändi seikkailee varsin laaja-alaisesti modernin metallin sokkeloissa. Nyt jokerikortti napataan covervalintojen pakasta. Suurta kummeksuntaa levy ei kuiten- kaan herätä, vaan on selkeästi helposti lähestyttävin Melvins-albumi. Ei yhtye silti ihan suorin vartaloin etene. Sävellykset ovat ihan ok -tasoa ja kitaristit nakuttavat tarkasti hyvillä soundeilla. keskiverto pohjamutaa Ei Larcenysta oikein mitään pahaa sanottavaa löydy, mutta ei tässä minkään mullistavan äärelläkään olla. Janne Tolonen Arsonist Lodge Iankaikkinen, pysyvä, muuttumaton pimeys Hammer of Hate Diabolus Sylvarum -niminen turkulaismies on työskennellyt Arsonist Lodgensa parissa kymmenen vuoden ajan ilman turhaa kiirettä, sillä käsillä on yhtyeen ensimmäinen kokopitkä levy. Tyylillisesti bändi esittää varsin tyypillistä suomalaista black metalia, mikä ilmenee jo Finlandia-hymnin melodian pohjalle rakennetusta introbiisistä, joka on varmasti omiaan vavahduttamaan äärioikeistolaisviitteitä joka puolelta löytäviä nihkeilijöitä. Konsertin lisäksi ntsc-formaattisella levyllä on lyhyt haastattelu kosketinsoittaja Clive Nolanin ja rumpali Mick Pointerin seurassa, 20-minuuttinen bootlegtasoinen livelisä (joka harmillisesti toistaa pääesiintymisen settilistaa) ja hiukan pikkusälää. Rapture on hyvä esimerkki varman päälle toteutetusta musiikki-dvd:stä; mitään vikaa puristeessa ei ole, mutta yhtä hyvin siitä voisi ensikatselun jälkeen jättää yllätyksettömän kuvan pois ja keskittyä kuuntelemaan pelkkää kaunista, taivaallisen pompöösiä ja tunnelmallista ääniraitaa. Ei aivan yhtä hurmoksellista kuin osa ryhmän studiotuotoksista, mutta turvallinen valinta Arena-fanille. Panu Koski Melvins Everybody Loves Sausages Ipecac Töminää, kolinaa ja alkukantaista meteliä vuosikymmenet suoltanut Melvins jaksaa yleensä yllättää. Koskinen Larceny My Fall Saol Saksalainen Larceny demppaa toisella julkaisullaan kielet taipuisiksi. Naislaulajalla varustettu modernia metallia soittava akti osoittaa taitonsa ja kykynsä mallikkaasti. Homma toimii. Larcenyn salainen ase on laulaja Anna Rantou, jonka heleä ääni toimii vahvana kontrastina bändin rässähtävään soitantaan. Poliittista sanomaa Arsonist Lodgen musiikista on kuitenkin turha etsiä, sillä musiikki on lähtökohtaisesti saatanallista, kuten black metalin kuuluukin olla. Verkkaisissa merkeissä kulkeva levy kärsii tasapaksuudesta, sillä kokonaiskuva jää ilman kaipaamaansa kliimaksia, ja lopulta käsillä on vain keskinkertainen levy, jonka parhaimmat elemen-. piileekin vissiin bändin monipuolisuuden esittelyssä . ja kuulijan musiikillisen pinnan venyttelyssä. Yllättävänkin uskollisesti alkuperäisversioita noudattelevien kappaleluentojen tyylivalikoima noudattelee sumeaa logiikkaa. Mukana on muutama varsin riemukas ralli . joten fani pysyy tyytyväisenä. Kimmo K. esimerkiksi taannoin keräilysinkkuna ilmestynyt, Ram Jamin tunnetuksi tekemä, kiihkoisasti moukiva Black Betty . Arvosteluasteikko lyhyesti: Tallenteen ääni on joko Dolby Digital 5.1 tai 2.0, kuva 16:9
-huutoineen vallan järisyttävää menoa. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys. Mega Guns of Glory On the Way to Sin City Pure Rock Lappeenrantalaisella Guns of Glorylla on nuoreksi bändiksi rockinpalikat hyvässä järjestyksessä. Mortal Kombat: More Kombat -kokoelmalta napattu Drug ja Showgirls-leffan soundtrackilta löytyvän Hollywood Babylonin longer intro mix ovat armottomia techno/dance-jytiä. Guns of Glory ei ole lähtenyt pelaamaan liian varman päälle tai seikkailemaan erikoisuudentavoittelun parissa. Mainitun suoran apinoinnin välttelemisen ohella se kaikkein oleellisin: jos nykyään on mahdollista julkaista albumi näin suoraa rockia ilman, että kolmen biisin jälkeen haluaa kaivaa jonkun dinosaurusbändin klassikkolevyn hyllystä tämän sijaan, jotain on tehty oikein. Levyltä ei välttämättä nouse esille ihan hullunhyviä superhittejä, mutta kuuluisalle skip-nappulallekaan ei tule Doralba Picerno tit ovat erittäin toimivat puhtaat laulut introssa ja levyn nimikkokappaleessa. Albumia kuunnellessa jääkin mielikuva, että Arsonist Lodge voisi toteuttaa musiikkiaan mahtipontisemmankin kaavan mukaan! Muutamista makoisista riffeistä ja yleisestä meiningistä haiskahtaa vahvasti läpi, että yhtye rouhinee livenä levyformaattia paremmin, joten Arsonist Lodgea ei tule tuomita täysin tämän kokopitkän perusteella. Killing Joke The Singles Collection 1979?2012 Spinefarm Killing Joke on kulkenut koko 35-vuotisen uransa ajan täysin omia polkujaan. Postpunkleiman alle usein sijoitettu yhtye on vuosien aikana sisällyttänyt musiikkinsa aineksia niin goottirockista, synapopista, industrialista kuin heavy metalistakin. Killing Joke ei ole koskaan sopinut mihinkään tiettyyn musiikilliseen karsinaan, ja vaikka ryhmä on tehnyt hyvin erityylisiä levyjä, se on silti kuulostanut vain ja ainoastaan itseltään. Tosi friikeille on luvassa myöhemmin 34 levyn Superdeluxe Edition -boksi, joka sisältävät kaikki sinkut b-puolineen erillisinä levyinä. Mikko Malm käyttöä. Kitaravetoiset biisit rullaavat tarttuvasti eteenpäin ja sanoitusten aiheet tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä. Mikä sitten erottaa Guns of Gloryn muista aikamme tuoreista rockbändeistä. Kyseiseltä levyltä lohkaistut Exorcism, Millenium ja Pandemonium edustavat raskaampaa ja hypnoottisempaa Killing Jokea. Ison osan tunnelmasta tekee myös ensi kertaa karismaattisen äänen omaavan keulamiehen Georg Neuhauserin rinnalla viehkosti vokalisoiva Clémentine Delauney. Tämän bändin kun saisi joskus Suomeen. Jaakko Silvast The Fall of Every Season Amends Grau 1990-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauluilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Niin harvinaista kuin se onkin, Guns of Glory ei kuulosta suoraan miltään näistä esikuvistaan. Se on onnistunut sekoitus rockin perinnön eri puolia tavalla, jossa kaikenlaiset kopiobändipuheet voidaan unohtaa saman tien. Yllätyksiä albumilla ei ole tiedossa. On the Way to Sin City on kursailematonta ja rehellistä rock?n?rollia. Niille, jotka eivät ole yhtyeeseen tutustuneet, suosittelen tätä pakettia erittäin lämpimästi. Joni Juutilainen Serenity War of Ages Napalm Tänä vuonna täyden vuositusinan virkaikään ehtivä itävaltalainen Serenity ei osoita neljännellään taantumisen merkkejä, mitä tulee yhtyeen loihtiman sinfonisen dramatiikkametallin laadukkuuteen. War of Ages polkee ja polveilee keskitempoisen melodiametallin maisemissa kuin kala vedessä. Jos haluaisin, voisin luetella heti kärkeen vaikka kymmenen tunnettua hard rock -bändiä, jotka tulevat ajoittain mieleen On the Way to Sin Cityä kuunnellessa. Toisaalta esimerkiksi uusimman MMXII-teoksen toinen sinkkupala In Cythera on omissa kirjoissani yhtyeen parhaita popbiisejä. Kolmesta levystä viimeinen sisältää ennen julkaisemattomia biisejä ja versioita vanhoista kappaleista. Suurta roolia orkesterin omaperäisyydessä näyttelevät nokkamies Jaz Colemanin esoteerinen habitus sekä pääosin okkultismiin ja yhteiskunnalliseen kritiikkiin keskittyvät sanoitukset. Kronologiseen järjestykseen koottu Singles Collection esittelee hienosti yhtyeen kehityskaaren, oli kyse sitten Nervous Systemin ja War Dancen kaltaisista suoraviivaisista aggressiokimpaleista tai Love Like Bloodin ja Kings and Queensin tyylisistä goottipop-paloista. Vuoden 1994 Pandemonium-albumi palautti metallista raskautta yhtyeen soundiin. Absolute Dissent -sessioista napatut Timewave ja Feast of Fools kuuluvat myös levyn ehdottomiin helmiin. Ensimmäisen pureva thrashriffittely ja jälkimmäisen kevyesti jousitettu säröpoppi toimivat kuin häkä. The Singles Collection tarjoaa hyvässä suhteessa jotain niin uusille kuin vanhoille faneille. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuutto uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle. Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä mainitut, isoiksi kasvaneet nimet ovat siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti 64 Inferno progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsin pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu. Neljässä runsasmelodisessa alakulokappaleessa kuullaan niin mureaa murinaa, puhdasta tulkintaa kuin mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovat jokaisessa biisissä samat, herkänhienoja melodioita täynnä olevat yksilöt ovat kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla. Amends on samaan aikaan sekä vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin että ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. 2000-luvulla yhtye lisäsi sekä tempoa että säröä; Hosannas from the Basements of Hell -levyn nimisinkku on ?go psycho. Sen sijaan On the Way to Sin City rullaa läpi kestonsa tasaisen vahvasti. Vaikka ei puhuttaisikaan unohtumattomasta rocklevystä, joka tulee jäämään tehosoittoon ikuisiksi ajoiksi, tulen taatusti tsekkaamaan Guns of Gloryn livenä sopivan tilaisuuden tullen. Keikoilla meno tuskin on ainakaan levyn meininkiä huonompaa! Aki Nuopponen The Ocean Pelagial Metal Blade Nostanpa heti aluksi kissan pöydälle: The Oceanin Precambrian-tupla-cd (2007) on tämän vuosituhannen paras metallilevy. Tälle megalomaaniselle mestariteokselle yhtyeen johtohahmo Robin Staps haali ympärilleen kymmeniä muusikkoja ja antoi luovuutensa virrata vapaana luoden teemallisen musiikkikokonaisuuden planeettamme synnystä.. Serenityssä on musiikillisesti hyvin paljon samaa kuin yhdysvaltalaisessa Kamelotissa, mutta väitän, että nykyisellään vuoristovaltion viisikon tekemiset ovat tampalaiskollegoiden vastaavia mielenkiintoisempia. Tässä(kin) genressä elintärkeät kertosäkeet ja ylipäänsä melodiakoukut eivät ole sitä luokkaa kuin esimerkiksi huikealla kakkoslevyllä Fallen Sanctuarylla (2008), mutta War of Ages on silti sävellysten sulavuudessaan yhtyeen kärkialbumeita
Tämä ei tarkoita, että muut progeilevat mikä-lie-corebändit olisivat huonoja, vaan The Ocean on yksinkertaisesti kaikkia muita valovuosia edellä. Pelagialia kuunnellessa tulee miettineeksi, miksi esimerkiksi Devin Townsend on nostettu kultajalustalle metallipiireissä, vaikka Stapsin visio, lahjakkuus ja panostus musiikkiinsa, aina visuaalisesta puolesta lähtien, on vähintäänkin samaa tasoa. Tämä yhtye ansaitsisi oman arvosteluasteikkonsa. Joni Juutilainen Iced Earth Live In Ancient Kourion Century Media Yhdysvaltalainen Iced Earth on niitä bändejä, jotka ovat etenkin viime vuosina nauttineet ihan mukavasta sukseesta mutta ovat silti edelleen musiikkiinsa nähden aliarvostettuja. Arvosteluasteikko lyhyesti: Kolme vuotta myöhemmin The Ocean julkaisi toisiinsa nivoutuneet Heliocentric- ja Anthropocentric-levyt, jotka käsittelivät astetta universaalimpia ja korkealentoisempia aihepiirejä. Pimeässä illassa kehittyvä tunnelma on harras ja paikallinen yleisö osoittaa arvostusta asiaankuuluvalla tavalla. Iced Earthiltä löytyy laadukkaita livetaltiointeja enemmänkin, mutta Live in Ancient Kourion puolustaa paikkaansa ennen kaikkea siksi, että Dystopialla (2011) mukaan tullut laulaja Stu Block pääsee näyttämään, millainen mato hän on mikrofonin varressa. Yhtye on kaikkensa velkaa Candlemassille, Celtic Frostille ja hieman myöhempien aikojen Entombedille, mutta tekee kaiken niin hyvällä maulla, että yhtyeen debyyttiä ei käy syyttäminen pelkästä plagioinnista. Tanakalla äänimaailmalla tahkottu levy levittää kolkkoa tunnelmaansa ruton tavoin. Tärkeimmän asian painotuksen jälkeen keskiarvon voi lukea ylempää. keskiverto pohjamutaa Seuraavaksi sitten se pitkää uraa luotaava perusteellinen dokumentti, niin ei pitäisi olla faneilla enää valittamista. Iced Earth on elämänsä kunnossa. Kari Koskinen Damnations Hammer Disciples of the Hex I Hate Vasta viitisen vuotta tahkonnut brittiporukka tekee kaikin tavoin kunniaa 1980-lukulaiselle raskasmetallille. Kameroita hyödynnetään sopivasti eikä leikkaus aiheuta epilepsiaa. Jep, mielipiteitähän nämä, mutta Live in Ancient Kourion muistuttaa taas kerran siitä, kuinka tolkuttoman hienoa melodista ja hienoisesti progressiivista voimametallia yhtye on jo yli kaksi vuosikymmentä tehnyt. Kuusituhatta vuotta vanha amfiteatteri Kyproksella tarjoaa oivat puitteet peräti kahden ja puolen tunnin keikalle, jossa tykitetään biisejä koko uran varrelta lähes katkeamattomana virtana. Se saa useimmat kekseliäät ja uudistushaluiset bändit, kuten esimerkiksi Mastodonin, kuulostamaan kohtuuttoman laimeilta ja tasapaksuilta porukoilta. Ei sooloja tai ylipitkiä välispiikkejä, mestariteos vaan täyttä musiikkia vailla oikeastaan ainuttakaan heikkoa hetkeä. Kolme ensimmäistä kappaletta kärsii pyro- ja savukoneiden pamauksista, jotka on nostettu miksauksessa liian pintaan, mutta muutoin 5.1-vaihtoehdon tarjoava ääniraita ei jätä toivomisen varaa. Ja onhan tämä kuitenkin bändin ensimmäinen joka suhteessa ammattimaisesti taltioitu ja täysmittainen (ja hieman ylikin) keikkaveto. Bonuksina on valokuvagalleriaa ja pinnallista mutta hyväntuulista dokumenttia kiertueen kulusta, bänditoiminnasta ja keikan tallentamisen valmisteluista. Vanhasta kauhukirjallisuudesta kahmitut teemat siirtyvät musiikilliseen muotoon vaivatta, ja yhtyeen musiikissa on ajatonta julmuutta ja karismaa, jollaista monen nykybändin on hankala tavoittaa. Damnations Hammerin ongelmana pysyttelee kappaleiden yksiulotteisuus, sillä monipuolisemmalla biisimateriaalilla levy olisi avannut salansa kuulijalle tätäkin paremmin. Ja tekee tämän kaiken kuin mitään genremääritelmiä ei olisi koskaan ollutkaan. The Ocean on kyennyt luomaan oman eloisan soundinsa jo aikoja sitten. Skaalaa ja energiaa löytyy kiitettävästi. Huippu-. Uudella Pelagial-levyllä palataan jälleen maanpinnalle, tai pikemminkin sen alle, sillä nyt bändi pulahtaa syvälle valtamerten syliin. Yhdentoista biisin mittainen levy aloittaa matkansa kevyesti veden pintakerroksista upoten kappale kappaleelta syvemmälle pimeyteen ja paineeseen. Vajaan tunnin mittaisella matkalla bändi rouhii itsestään esiin progressiivista hardcoremetallia, doomia, grungea, klassista musiikkia ja rockia. Bonuksille kakkosta, mutta keikalle voikin tarjota lähes täydet pisteet
Se kuuluvin, Muirin laulutyö, on tuttua itseään ja hyvä niin. Vaikka To Reap Heavens Apart sisältää sinällään varsin muotopuhdasta tuomiomusiikkia, hieman kasvottomaksi kokonaisuus jää. 13 on yllätyksettömästi jälleen kerran hieman erilainen ST-levy. Monipuolisuutta olisi kaivattu tempoihin ja yllätyksellisyyttä sointurakenteisiin. Kyseessä on nimittäin lyhyellä monologilla varustettu puoliinstrumentaali, joka ei oikein pääse oikeuksiinsa levyn kontekstissa. Jotain vanhaa, paljon lainattua ja sitäkin enemmän mustaa. aivan kuin 1980- ja 90-luvuillakin. Suicidal Tendencies on palannut hyvissä merkeissä. Joni Juutilainen Teardown Inner Distortions omakustenne Jyväskylässä majaa pitävä tunnelmametalliakti julkaisee debyyttinsä monen vuoden soittokokemuksen karaisemana. Bändin soitto pelaa pirun komeasti yhteen, ja levy on juuri niin täynnä yhtyeen kuuloista soittoteknistä neppailua kuin arvata voi. Vaikka tyylikirjo eri biisien välillä on paikoin huikea, levy on ehtaa Suicidalia ja yllättävänkin yhtenäinen teos. Tuossa mielessä uutukaisen nimi onkin oivallinen, ja viittaahan se kuluvaan vuoteenkin osuvasti. Soundit voisivat olla timanttisemmat, vaikkei niitä huonoiksikaan voi sanoa. Silti albumi myös yllättää, se kun on myös osittain paluuta vanhaan. Kiekolta löytyy reilun grooven lisäksi vahvoja thrashviboja, kikkailevaa soittoa ja funkille flirttailua. Varmuutta ja tatsia löytyy roppakaupalla. Processionissa on potentiaalia, mutta sen pitäisi saada tekemisiinsä hieman enemmän potkua ja pyrkiä eroon geneerisimmistä jumitusmaneereista. Mikko Malm Entrails Raging Death Metal Blade Hyvät asiat vaativat kypsyttelyä. 1990-luvun alussa perustettu Entrails ei saanut aikoinaan aikaiseksi mitään pysyvää, mutta uuden tulemisen jälkeen bändi on pyöräyttänyt pitkäsoittoja tiivistä tahtia. Raging Death on kolmas levy kolmen vuoden sisään, ja tyylinä on välittömästi tunnistettava ja perinteitä kunnioittava ruotsalainen death metal. Tuttu särösoundi on paikallaan ja kappaleet ovat silkkaa kuolemanpalvontaa 80?90-lukujen taitteen hengessä. Ei ylenmääräistä blastaamista tai sokerisia melodioita, vaan rehevää örinää ja perusasioista ammentavaa alkukantaista mättöä tummasävyisillä kuvioilla ja vetävällä groovella. Ehkä palat loksahtavat täydellisesti kohdilleen jo seuraavalla älpyllä ja mestariteos on valmis. Jos Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) oli niin biisillisesti kuin tuotannollisesti täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa, kahden väli-ep:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness on lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä, Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin, siinä missä esikuvansa albumista alkoi tasainen, hajoamista kohti viettävä alamäki. Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, kappaleista jäi puuttumaan se hillittömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön riffien ja kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä todellisia klassikoita. Sitä on rutkasti. Mikko Marjakangas Procession To Reap Heavens Apart High Roller Suicidal Tendencies 13 Suicidal Orchid Äänekkään ja ajattelevan, kovasanaisenakin tunnetun Mike Muirin luotsaama Suicidal Tendencies on kulkenut pitkän matkan 1980-luvun alun skeitticoresta. Punkahtavasta ilmaisusta kohti crossover-thrashiä liikkunut ja sittemmin groovailevan ja funkahtavan metallin pariin siirtynyt ST on ollut aina omintakeinen bändi. Muidenkaan bändin jäsenten toiminnasta ei löydy moitteensijaa. Syy, miksi Inner Distortions ei ole viiden kirveen albumi, löytyy sävellyksistä ja "siitä jostakin". Pahimmillaan homma menee ajoittain imitoinnin puolelle. Täysin toivotonta tekelettä Procession ei silti ole päästänyt käsistään. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paitsi muutoksia myös notkahduksia. Yhtyeen edellisestä kokopitkästä on ehtinyt vierähtää peräti 13 vuotta. Sapatti ei onnistunut täysin uudistumaan, mutta amerikkalaiset ovat monipuolistuneet ja löytäneet jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara- ja bassokuviot sekä rytmikikkailut on edelleen lainattu lähes suoraan Iommi?Butler?Ward-kolmikolta. Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu, aina soundeja myöten, istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Tähän Teardown ei vielä aivan yllä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö bändissä olisi potentiaalia. Intron lisäksi levyltä löytyy Death Minstrel, joka on kaunis ja tunnelmallinen esitys, mutta sen funktio jää vähän hämäräksi. Nimibiisi on hieno yhdistelmä perinteistä heviriffittelyä, tarttuvia kitaramelodioita ja raskasta tunnelmaa. Birminghamin nelikon vaikutusta on edelleen mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy esikuvien tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessiä paremmaksi. Janne Tolonen Mega Serpent raitoja, kuten erinomainen Serpent's Wrath, mahtuu toki mukaan parikin kappaletta, mutta kokonaisuutta olisi saanut laventaa enemmänkin. Disciples of the Hex on kova levy, mutta Celtic Frostin To Mega Therion (1985) nosti riman niin korkealle, että käytännössä erittäin hyvilläkin vertaislevyillä on usein kohtalona jäädä siihen kuuluisaan lapsipuolen asemaan. The Mouths of Madness Alun perin Chilestä kotoisin olevan, nykyään ruotsalaistuneen Processionin eeppinen doom metal tuo välittömästi mieleen Candlemassin. Pelkästä reviirinhaistelusta ei Teardownia voi syyttää, omaakin on matkassa runsaasti. Miehen hieman kimakka, paikoin hyvinkin nopeatempoinen ilmaisu toimii edelleen . Kilpailu genren sisällä on niin rajua että "sitä jotakin" täytyy omata, jotta erottuisi edes jotenkin massasta. Katja Pieksämäki hoitaa tonttinsa laulajana oivallisesti ja ammattitaidolla. Myös Death and Judgementin hypnoottinen teatraalisuus ja jälleen kerran mainiot melodiat toimivat hienosti. Hivenen keskinkertaisen otteen lisäksi yksi levyn suurimmista vioista on varsinaisten kappaleiden vähyys. Albumin kuudesta ohjelmanumerosta ainoastaan neljä on varsinaisia biisejä termin konventionaalisessa merkityksessä. Myös My Dying Bride ja While Heaven Wept pyörivät mielessä, mutta kyllä Ruotsin doompioneerien vaikutus puskee kaikkein vahvimmin läpi. Selkeä käsitys siitä, millainen oman tyylin tulisi olla, on vuosien varrella muotoutunut kristallinkirkkaaksi. 66 Inferno Nuclear Blast Tyylillisesti liikutaan The Gatheringin ja Paradise Lostin merkkaamissa maastoissa. Ainoa tästä vuosituhannesta muistuttava seikka
Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa. Tämän sortin tuomionjulistus nojaa edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin, eikä bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua tai oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Asiallinen toteutus ja väkivaltainen ote viihdyttävät aikansa. Kari Koskinen Chaos Invocation Black Mirror Hours Flagellant Maledictum World Terror Committee Ruotsalaista black metalia Saksasta? No, mikä ettei, kunhan homma on hoideltu yhtä hyvällä maulla, antaumuksella ja ammattitaidolla kuin Chaos hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 Invocationin taholla. Tulta ja tulikiveä syöksevä Black Mirror Hours etenee vahvasti Necrophobicin, Watainin ja muiden vastaavien bändien viitoittamaa tietä, eli kyseessä on melodista ja nopeaa blackiä, jossa osansa on myös jylhillä kuorolauluilla. Ajan hengelle ominaisesti mukana on myös syvä uskonnollinen vivahteensa. Meininki on paikoin aivan loistavaa, ja levyn viimeiset kappaleet, kuten huikea päätösbiisi Into the Living Darkness, ovat aivan omaa luokkaansa, mutta kun pimeyttä vyörytetään niskaan 68 minuuttia, kuulijan sietokyky alkaa olla koetuksella. Black Mirror Hours kannattaa kuitenkin ehdottomasti huomioida, sillä levy on kova näyte omassa genressään eikä häviä vertailussa ilmeisiin esikuviinsa. Mikäli Chaos Invocation kuulosti ruotsalaiselta, samaa voi sanoa myös Flagellantista, joka sentään on ruotsalainen yhtye. Arvosteluasteikko lyhyesti: löytyy todella massiivisesta soundista, mutta noin muuten mennään ruotsikuolon ammattimaisen lämmittelyn hengessä. Entombedia tervehditään ehkäpä liiankin likeltä, sillä Chained and Dragged nyysii Sinners Bleedin mosh-kohdan lähes suoraan. Näitä julkaisuja tulee ja menee sen ihmeempiä jälkiä jättämättä. Joni Juutilainen Mourning Beloveth Formless Grau Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana. 1990-luvun alusta asti toiminnassa ollut mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doomdeathporukka Mourning Beloveth vahvistaa tätä käsitystä. Formless ei kuulosta juurikaan erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellet- keskiverto pohjamutaa tyä kuusi, mutta cd:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14-minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Tätä samaa 3:47 PM pullaa on työnnetty ulos jo vuositolkul- mestariteos la paljon paremmin tehtynä, ja ainoat huippuhetket Flagellant lyö kuulijan korville levyn viimeisellä kappaleella Thirteen Cauldrons Boililla, jonka rosoinen thrashvaikutteisuus tekee hyvää yhtyeen perusmätölle. Levyn päättävä The Cemetery Horrors lainaa Left Hand Path -kappaleen kosketinosuutta myös suhteellisen röyhkeästi, joten ainakin esikuva tulee häpeämättä selville. Biisit itsessään eivät nouse klassikkojen tasolle niin millään, mutta kyllä näillä eväillä useimmat nykybändit ohitetaan. Massiivisen pitkät biisit, raskas ja hidas lanaus sekä melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless. Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Yhtyeen tuhoisa black metal ei kuitenkaan tavoita toivottuja sfäärejä, sillä Maledictum on yksinkertaisesti pitkästyttävä levy. Flagellantilla on homma päällisin puolin kohdillaan, mutta kappaleista ei jää käteen yhtään mitään. Kappale lienee kuitenkin alkujaan Hexagon-yhtyeen tekosia, joten täysin puhtain paperein tästäkään ei selvitä. Olen varma siitä, että Maledictumia ei muistella vuoden 2013 parhaista black metal -julkaisuista puhuttaessa, vaikka levy ei varsinaisesti mitenkään pohjattoman huono olekaan. Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti, että tämän kaltaiset perushyvät levyt pystyvät enää harvemmin lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi. Mega
Viitisen vuotta kasassa ollut helsinkiläinen hard rockin sanansaattaja Santa Cruz koostuu parikymppisestä kollikvartetista, joka ratsastaa 1980?90-lukujen tukkaheviosaston kiiltävien buutsien ja hapsurotsien jäljissä. Ja jotain todella, todella ärsyttävää. IKKILLYK on näin persoonallisilta muusikoilta yllättävän harmaa ja yllä68 Inferno. Erityismaininta täytyy myöntää todella kovatasoisesta kitaroinnista, jollaista ei pääse usein debyyttilevyillä todistamaan. Santa Cruz on vahvimmillaan kovatempoisissa bilebiiseissä, ja vahvimmaksi vedoksi nousee Let?s Get the Party Started, jossa yhdistyvät hyvän hard rockin peruselementit; toimivat huudatukset, tarttuva kertosäe ja laadukkaat kitarasoolot. Toimivia asioita ovat energia, tekninen osaaminen sekä rehellinen, koreilematon asenne. Bändin rauhallisempaa ja akustisvoittoista tunnelmointia olisi suonut kuulevansa lisääkin, siten Harasai pystyy näyttämään taitonsa paremmin kuin raa?assa runttauksessa. Katatonia meets brutality, siinä selkeä suunta Harasaille. Tämä on myös ainoa selvempi miinus, sillä kappaleiden tasalaatuisuudesta huolimatta laajempi tyylipaletti voisi murtaa bändin suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Persoonallisesti ja tunteella laulava Stefan Berglund on edelleen yksi yhtyeen soundin tunnistettavimmista elementeistä. Doomainia kuunnellessa käy taas kerran selväksi, että Candlemassia on tullut aikoinaan kuunneltua. Svart Crown kyntääkin pitkälti samoja peltoja kuin edesmennyt Zyklon, Myrkskog, Mindgrinder, Gehenna ja Behemoth, joten kyse ei ole aivan helpoimmasta genrestä. Profane rytisee ja paukkuu parhaimmillaan todella väkevästi, mutta yhtyeen musiikkia vaivaa edelleen tietynlainen hengettömyys, jota on onneksi saatu hieman karsittua tuhdimman soundimaailman avulla. Useammalla In Utero: A Place of Hatred and Threat -kappaleen kaltaisella dynaamisella moukarilla Svart Crown olisi pommittanut jopa kirveen verran kovempaakin! Profane ei ole huippulevy, mutta se vie bändiä paljon eteenpäin ja muistuttaa, että pitkäjänteinen työ todella kannattaa. Joni Juutilainen WÖYH! IKKILLYK Kaskelotti WÖYH!, eli kaverien kesken se Antti "Stam1na" Hyyrysen ja Jussi "YUP" Hyyrysen kimppabändi, on mielenkiintoinen tapaus. Erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Psychotic Kingdom esittelee bändin, jolla on sävellys- ja sovituskykyjä. Vielä ne eivät ole aivan huippuluokkaa, mutta matka kärkikastiin on nytkähtänyt käyntiin. Carnage Carnivaliin (2008) verrattuna melodioiden merkitystä on kuitenkin selvästi lisätty. Musiikillisesti projektilla ei ole mitään tekemistä kummankaan orkesterin kanssa, mutta samaan aikaan molempien biisinikkarien ulosanti on niin tunnistettavaa, että jossain vaiheessa mainittujen bändien osaset ovat levinneet ensin hajalleen ja kehittyneet sitten uudelleen muotoon, jossa on jotain kovin tuttua ja jotain uutta. Ahdistavuus on tehnyt tilaa mahtipontisemmalle ilmaisulle. Nyt biiseissä on vielä liikaa tuttuja sävelkulkuja. Tässäkään tapauksessa ei voi sanoa mitään huonoa, mutta se kuuluisa jokin puuttuu. Kappaleet heiluvat tälläkin kertaa ikään kuin jatkuvasti kuningasidean kynnyksellä. Täysin oman, ainutlaatuisen soundin löytäminen on nyt kuitenkin se kaikkein tärkein tehtävä. Näitä bileitä hallitsevat kuitenkin melankolia ja surumielisyys. Vajaan parin viikon mittaisen kuuntelun jälkeen Doomain vaikuttaa edelleen kiehtovalta ja kuuntelua kestävältä levyltä, jonka melodioista paljastuu alati uutta ihastelevaa. Jens Sjöberg Kari Koskinen Bändillä riittää omiakin lahjoja, ja niitä toivoisi hyödynnettävän jatkossa paljon enemmän. Loistomelodian kantama The Evangelist ja puhtaita kitaroita tyylikkäästi käyttävä Barren Lands nousevat lähimmäksi täyden kympin teosta. Violate & Create ryskii hetkittäin kuin Candlemassin Black Dwarf konsanaan, mutta noin muutoin biisejä ei levitellä kovin monipuoliseen muottiin. Santa Cruz Screaming for Adrenaline Spinefarm On ilahduttavaa huomata hard rockin tehneen paluun kotimaahamme nuoren polven voimin. Bändi saa viimein hartaasti työs- tetyn debyyttinsä kaiken kansan kuultavaksi. Ensi nuoteista lähtien on selvää, että levyllä mennään todella vahvasti Guns N' Rosesin ja erityisesti Appetite for Destruction -albumin (1987) kaiuissa. Tämä muuttuu lopulta häiritseväksi, sen verran selvästi useammassa veisussa kopioidaan Gunnarien riffejä. Myös laulajan välillä kovinkin selkeä Axl Rose -apinointi ei kanna hedelmää saadessaan vokalisti Archien kuulostamaan ainoastaan väärällä tavalla takakireältä. Memory Garden Doomain Metal Blade Harvakseltaan levyjä julkaiseva, laatuunsa nähden valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Memory Garden jatkaa tutuin kuvioin. Taitoa on ja se kuuluu. Soittotaidoista tämä ei jää kiinni, näkemystä ja rohkeita ratkaisuja vain lisää kehiin. Tämän ansiosta Doomain on aiempaa tarttuvampi ja helpommin omaksuttava levytys. Vielä. Janne Tolonen Svart Crown Profane Listenable Pian kymmenvuotiaan ranskalaisbändin matka käynnistyi kahdella sysipaskalla albumilla, ja uuden levyn kohdalla yllätys on varsin mieluinen, sillä Profanea voi pitää selkeänä edistysaskeleena yhtyeen haparoivasti alkaneella uralla. Bändin kehnosta nimestä on helppo vetää johtolankoja skandinaaviseen black metaliin, mutta totuus ei ole näin mustavalkoinen, sillä musiikissa on mukana myös runsaasti death metal -vaikutteita. Enemmän rohkeutta bändin oman äänen käyttöön. Sanna Mustonen Harasai Psychotic Kingdom Quality Steel Saksalainen Harasai takoo toisella julkaisullaan monipuolista dödistä antaumuksella. Omaa sävyä mukaan tuodaan melodioiden ja heavymausteiden muodossa. Doomain on nimensä mukaisesti tummasävyiseen ja tanakan keskitempoiseen raskasteluun nojaava kiekko. Peukutettavan arvoista on myös keskittyminen musiikkiin meikeille ja hiuslakalle vihkiytymisen sijaan
Koskinen Rejected South Karelia Night Business City Viidentoista vuoden treenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta ei ole mennyt lappeenrantalaisella Rejectedillä hukkaan. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa on jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua. Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se parhaimmillaan voi. Katse on kuitenkin eteenpäin, ja ilmaisuun on jälleen saatu lisää monipuolisuutta. Massiiviset, jylhät kuviot ja hidas maalailu ovat suuremmassa roolissa kuin edellisellä Majesty and Decay -levyllä (2010). Kyllä, juuri tässä piilee se ero ärsyttävän mukavekkulin kohelluksen ja kaikessa hulluudessaan tajuntaan iskevän meuhkaamisen välillä. Aki Nuopponen Black Lizard Black Lizard Soliti Kotimainen indieilmiö vahvistaa osaltaan maamme vaihtoehtoskenen uskottavaa ja kansainvälisesti varteenotettavaa osastoa. Kiekot soitetaan likipitäen samalla tyylillä, samalla rakenteella ja aika pitkälti myös samoilla soundeilla ajasta ikuisuuteen. Studiolevyillä kappaleet ovat kuitenkin joka kerralla uusia. Suuria yllätyksiä simppeleistä kitarakuvioista ei löydy, mutta valituilla konsteilla pelataan taitavasti. Tässä seurassa Black Lizardin ei tarvitse hävetä, vaan ei se varsinaisesti joukosta edukseenkaan erotu. Melodiat ja rytmit limittyvät liki hypnoottiseksi kudelmaksi. Nyttemmin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin seiskalla, joka edustaa kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punkrockia. Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Pientä, mutta kuitenkin. Tupla-dvd sisältää kaksi keikkaa. etenkin yhtyeen kitarasoundi . Ilmaisuun ja eritoten lauluun kaipaisi ajoittain lisää ytyä, tällaisenaan meno tuntuu pidemmän päälle vähän turhan flegmaattiselta kenkientuijottelulta. Black Lizardin psykedeelisesti liitävä debyytti on leijailevasta surinasta pitäville ehdottomasti suositeltava tekele. Jos edellä mainittujen nimien kohdalla lyö tyhjää, tätä kautta voi avautua portti hienoon musagenreen. Levy äänitettiinkin Berliinissä, eli kansainvälinen ulottuvuus on siinnyt jo luonnostaan. Bändin suriseva kitara-arsenaali, jankkaavat rytmit ja kuiskaileva laulu tuovat mieleen menneisyyden mestareita aina My Bloody Valentinesta The Jesus & Mary Chainiin. Arvosteluasteikko lyhyesti: tyksetön albumi. Seassa on kyllä leikkisiä riffejä ja yksittäisiä hauskoja kohtia saksofoni sooloja ja pitkiä instrumentaalisia polkuja myöten, mutta jotenkin tämä kuulostaa vetelältä versioinnilta siitä kaikesta, mitä samat tekijämiehet ovat saaneet aikaiseksi aiemmin. Sen eturintamaan yhtyeellä on vielä hiukan matkaa, mutta varteenotettava tekijä se on näine hyvineenkin. Kimmo K. Ehtona tosin on, että joka keikalla esittävät iänikuiset ja pitkitetyt medleyt heivattaisiin mäkeen kokonaisten biisien tieltä, eikä niitä biisejä tarvitsisi aina niin pirusti myöskään venyttää. Tietysti, jos vanhojen kipaleiden treenaus soittokuntoon ei kiinnosta ja fanit maksavat vuodesta toiseen kuullakseen samat sävelmät, niin minkäs sille mahtaa. ja voimaa toden totta piisaa. Tami Hintikka Axel Rudi Pell Live on Fire SPV/Steamhammer Olen oppinut hyväksymään, että Axel Rudi Pell ei muuta enää tyyliään. Sitä sen sijaan en jaksa enää sietää, että saksalainen kitarasankarimme on päättänyt keskiverto pohjamutaa vetää livekeikkansa lähes samalla setillä vuodesta toiseen. Mitä Axelin viime vuosien runsaita livetaltiointeja on tullut vilkuiltua, niin Strong as a Rock, Mystica, Fool Fool, Tear Down the Wall, Rock the Nation ja muutamat muut on ilmeisesti niitattu settilistaan pysyvästi. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle pistäisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Samaa rataa edetään seuraavaan aaltoon, eli Raveonettesiin ja Black Rebel Motorcycle Clubiin. Kyseessä ei ole mikään mestariteos mudassa ryömiminen, vaan jatkuvasti terävänä ja ryhdikkäänä pysyvä kuolorunttaus. Nuoren nelikon meininki . Kelpo biisejä, mutta Axelin materiaali on niin tasaista kautta uran, että bändi voisi halutessaan soittaa vaikka kolme täysin eri veisuista koostettua settiä, eikä laatu kärsisi lainkaan. Pistäkää tämän jälkeen soimaan IKKILLYK. hurmasi Brian Jonestown Massacre -höyryäjä Anton Newcomben, joka jeesailikin debyyttilevyn tuotannossa. Etenkin sinkulan nimiraita hyvillä melodioilla ja sooloilla varustettuna kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset ovat jo nyt aistittavissa. Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alkaa tapahtua pientä lurpahtamista, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. Instrumenttiosasto toimii kuin paraskin väkivaltakoneisto, kun Steve Shalatyn rumpukuviot marssivat ryhdikkäiden riffien kanssa samassa tahdissa, ja kokonaisuus tulittaa löysät pois. Immolation on kaaoksen mestari, joka osaa puskea taivaalle tummia pilviä ja pyörittää niitä synkällä myrskyllä. Kingdom of Conspiracyn selkeänjykevä soundimaailma antaa kekseliäälle death metalille oivan alustan näyttää koko voimansa . Liki parituntinen klubiveto Kölnistä on näistä kattavampi, mutta lyhyemmällä. En tiedä, mihin suomenkielisillä sanoituksilla on pyritty, mutta jo ne yksinään saavat myötähäpeämittarin värähtelemään. Lopulta kasassa on vain läjä sotkuisia kappaleita, jotka eivät tartu eivätkä revi. Joku on joskus kysynyt minulta, mikä tällaisessa musiikissa tekee eron tekotaiteellisen tyhjän kikkailun ja oikeasti vallattoman hulluttelun välillä. Kysymykseen on vaikea vastata sanoin, joten on tavallaan hyvä, että joku vastaa siihen musiikilla! Kuunnelkaapa vaikkapa muutamia YUP:n alkuaikojen kaheleimpia levyjä. Kuunnelkaa tähän perään Stam1nan parhaita tuotoksia. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus. Mega Immolation Kingdom of Conspiracy Nuclear Blast New Yorkin death metal -jyrän vuosirenkaat karttuvat, mutta meno pysyy julmana. Laulaja-basisti Ross Dolanin kontekstiin nähden selkeästi lausutut murinat ja Robert Vignan hullut kitaravinguttelut ovat tuttuun tapaan paikallaan, ja menon tunnistaa muutenkin heti tutuksi Immo-kuolometalliksi. Onneksi tuoreimman Circle of the Oathin pari kappaletta antaa Live on Firen julkaisulle pientä lisä-arvoa, ja näistä levyn nimikappale osoittaa jopa uudistumista
Kun bändi ei yritä peitellä musiikkiaan millään ylimääräisellä, riffien ja biisien keskinkertaisuus paljastuu armottomasti. Läpitunkevalla vimmalla Amaranthe The Nexus Spinefarm Amaranthen toinen hakkauspakkaus on väärällään melodista, väsymättömästi päin näköä puskevaa revittelyä, jossa kierroslukumittari osoittaa säännöllisesti punaista. Charlie Bauerfeindin miksaamat äänet toimivat molemmissa loistavasti, mutta sekä kuvanlaatu että horjuva kuvaus jättää ensimmäisessä toivomisen varaa. Arvosana tipahtaa vanhan fanin näkökulmasta, ja siinä on toistosta aiheutunutta rasitetta. En minäkään. Pinnalla välkehtii Elize Rydin intohimoinen ilmaisu, tarvittava äijäkontrasti luodaan Andreas Solveströmin metalcoreärjynnällä ja silta näiden kahden välille rakennetaan Jake E:n perinteisemmin äänityökaluin.. Puhumattakaan kovista biiseistä. Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa, ja kaksikon Steve Ramsey?Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita ja riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Sillä asiat ovat periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta levy unohtuu jälleen saman tien päätyttyään. Muutamassa vuodessa luulisi tapahtuneen enemmän, mutta bändi pitää itsepäisesti kiinni omista hyveistään ja paheistaan. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytminen perusta on lähes karu, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuva. Life Sentence on OZin, toisen lähes unohduksiin jääneen legendan, Burning Leather -comeback-kiekon (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Vimmattu thrash/deathkatkuinen metalli ei ole menettänyt itsestään selvää tarttuvuuttaan, mutta toisaalta bändi ei ole nähnyt tarpeelliseksi kehittää soundiaan juuri yhtään. Tämän ratkaisun tekee erikoiseksi se, että levy kuulostaa debyytin tavoin enemmän kelvolliselta demolta kuin ehdottoman valmiilta ja kaikki bändin aseet paljastavalta kokopitkältä. Tavallaan My Funeralille tekisi mieli antaa kiitosta kursailemattomuudesta, bändi kun ei ole selvästikään lähtenyt harrastamaan kikkailua, jota se ei koe omakseen. Susanna Miettinen Satan Life Sentence Listenable Saatana on herra! Ainakin näin on lähes kaikille niille NWoBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satan-esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee. Mega Rock of Ages -festarivedolla on energisempi meininki. Uudemmat ihastelijat voivat tosin aloittaa livekunnon tarkistamisen ihan hyvin tästäkin, sillä livematskua on yli kolme tuntia, ääni toimii ja bonuksena tulevat maestron haastattelut ovat vuoroin sekä viihdyttävän sekavia että informatiivisia. 70 Inferno Vanhempia dvd-kiekkoja ei tarvitse tämän jälkeen enää hankkia, ellei nyt aivan toivottomasti bändin pehmeän melodisesti tunnelmoivaan ja mahtipontiseen hard rockiin/heavyyn hurahda. Seuraavalle livepläjäykselle settilista uusiksi, niin jaksan minäkin vielä innostua. Kari Koskinen Cult of Erinyes / Zifir Split Tanquam Aegri Somnia Belgialaisen Cult of Erinyesin ja turkkilaisen, lehdistötiedotteessa yhdeksi parhaista ei-eurooppalaisista black metal -yhtyeistä mainitun Zifirin yhteistyön hedelmä jää hieman vähemmän yllättäen keskivertosuoritukseksi. Pari vuotta sitten ilmestyneellä A Place to Call My Unknown -levyllä itsestään lähinnä jonkinmoisen postblack-kuvan antanut CoE soi tällä splitillä paljon odotettua rajumpana ja pimeämpänä. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselleni juuri siinä piilee koko homman viehätys. Yhtye on myös nostanut tasoaan, joten kolmibiisinen purkaus on erinomaista luokkaa. Niklas Kvarforth kutsuisi Zifirin takaa löytyvää duoa todennäköisesti black metal -mongoloideiksi, sillä yhtyeen musiikki myötäilee hyvin pitkälti vanhan Shiningin linjoja. puhumattakaan omalaatuisesta, lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Ruotsalaisten moderni, videopelimäisen mielikuvan piirtävä scifipuriste yhdistää melodisen metallin ja radioystävällisen popin sellaisella suvereniteetilla, että kilpailu kalpenee silmissä. Sekstetin hyperaktiivinen, syvälle koskettimiin kastettu futuristinen melometalli on loppuun asti tuotettua ja viimeisteltyä. Kyseessä sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion, aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Head -debyytti Lightining to the Nations. Liiallinen kliinisyys ja muovisuus onnistutaan väistämään, vaikkakin hiuksenhienosti. Määrätietoisesti kolmen ja neljän minuutin välille puristetut pop-palat ovat niin energisiä, että kuuntelijapolon arjessa ehtyneet akut latautuvat täyteen pikavauhtia. Ennenaikaisesti harmaantunut hiuspehkokin saa kirkuvaa neonväriä joukkoonsa. Huomattavimman korvatillikan tässä liiveihin uivassa rytäkässä antaa Amaranthen kolmikomponenttilaulu. Zifirin muka-radikaali soundi ja heikkotasoiset kappaleet saattaisivat juuri läpäistä suomalaisen demobändin laatuseulan, joten heidän osuutensa splitillä on täysin turha. Kolme kirvestä lähtee lähinnä Cult of Erinyesille, joka olisi voinut julkaista nämä biisit vaikka ihan omana ep:nä. Kunhan jätkien seuraava kokopitkä jatkaa samaa linjaa, yhtyeen nimi saattaa nousta syystäkin monen black metal -fanin huulille. Joni Juutilainen My Funeral Thrash Destruction Violent Journey ja energisellä suoraviivaisuudella voidaan rynniä tiettyyn pisteeseen asti, mutta tämän jälkeen tarvitaan jo lihaa luiden ympärille. Aki Nuopponen System Annihilated Furor Discouraged Klassisella tavalla näyttäviin ja ajattomiin kansiin pakattu Furor saa odottamaan levyltä, jos nyt ei mahdottomia, niin ainakin jotain merkittävää. Pettymys on huomattava, kun ruotsalaisnuorten soittimista purkautuu täyslaidallinen arkipäiväistä huutometallia. Yhtye istuu hyvin samaan porukkaan muiden muassa Calibanin ja Heaven Shall Burnin kanssa, joten ruotsalaisille tyypillinen huikea melodiantaju puuttuu musiikista käytännössä täysin. Valitettavasti. Syytä ei tarvitse hakea kaukaa, kun soittimeen iskee kakkoskokopitkä Thrash Destructionin. Raskaassa riffirouhinnassa on kieltämättä paikoin koukkua, mutta mitään mieleenpainuvaa Furor ei genressään edusta. Promokuvien perusteella System Annihilatedin jätkät ovat vielä melko siloposkisia, joten yhtyeen omaleimaisuus ja musiikin monimuotoisuus saattavat ottaa tulevaisuudessa vielä pitkän ja arvaamattoman harppauksen eteenpäin. Soittoteknisestihän bändi on jo täysin valmista kamaa. Joni Juutilainen Kuinka moni muistaa muutaman vuoden takaisen Carnal Obduction -debyytin, jolla jyväskyläläinen My Funeral nousi parrasvaloihin suomalaisella äärimetallikentällä. Käsittämättömämpää on kuitenkin, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua jäi. Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin ovat sataprosenttisen ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia . Tämä kaksikko on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset. On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan-nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä legendaarisimmalla kokoonpanollaan, jolla se teki myös debyyttinsä. Homman nimi on death/ thrash metal ja sillä selvä, mutta juuri tässä piilee myös yhtyeen suurin haaste
! Heroic Fantasy Power Metal from alestorM Mastermind chris Bowes! Von Hertzen Brothers Nine Lives Universal Kotimaisen progen kuninkaat ovat päätyneet viidennen pitkäsoittonsa kera syvemmälle sävyihin. ! Visit our online store with oVer 15.000 items ? special editions, cds, Vinyl, dVds, merchandise: www.napalmrecords.com! download the free napalm app for both iphone and android!. Toisaalta vähänkään kyynisempi metallinvartija tuntee varmasti pahoinvointia mainitunkaltaisen siirapin valuessa väärään kurkkuun. The Nexus on viihdevarmaa, mukaansa kaappaavaa, liiman lailla tarttuvaa ja suorastaan hengästyttävää popmetallia, jolla on jo monimuotoisuutensa vuoksi huomattavaa potentiaalia saavuttaa niin sanotun suuren yleisön suosio. Panu Koski Funeral Oratorium Grau Funeral ei ole ehtinyt julkaista reilussa kahdessakymmenessä vuodessa kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista miehistönvaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä Tragediesensijulkaisua voidaan pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuu siitä, että levy julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan. Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai kohoamista varsinaiseen hyvyyteen. Levyn aloittaa tarttuvan rockin kautta asiaan menevä Insomniac, jonka myötä kuulija hämmästyy, miten paljon Mikko Von Hertzen voi yllättäen kuulostaa Chris Cornellilta. One May Never Know?sta muotoutuu yksi levyn timanttisimmista veisuista; progen kasvattaessa otettaan kuulija havaitsee biisissä myös The Doorsin kaikuja. Levyn päätösraita Prospect for Escape kasvaa massiiviseksi balladiksi, ja si- LTD First Edition 6-Page Digipak incl. Download exclusively available via www.napalmrecords.com! out now ! An infernal masterpiece of epic & deadly art! Take part e ldwid in the wor al first Met hunt: treasure city.de www.atro m/ .co Facebook fficial yO cit Atro LTD First Edition 6-Page Digipak incl. Jatkossa bändin toivoisi haastavan itsensä vieläkin rohkeammin, sillä hullua energiaa ja taitotasoa tuntuu löytyvän riittämiin. Tuskinpa There's No Glory in Space -biisin kertosäkeen laulurytmitysten samankaltaisuus 2 Unlimitedin No Limit -mestariteokseen (1993) on vahinko, mikä kertoo jotain olennaista Nothing More to Eatin meiningistä. Joni Juutilainen on 6-Page LTD First Editi Bonus Tracks! Digipak incl. Bonus Track! LTD Vinyl incl. Razorbladen tai Electroheartin kaltaisten pomppulinnapoppailujen luulisi liikuttavan niitäkin, jotka suhtautuvat tapapenseästi raskaaseen musiikkiin. Monissa paikoin musiikissa on havaittavissa samaa henkeä kuin Kvelertakilla, mutta helsinkiläiset tykittävät sanottavansa esiin huomattavasti norjalaisveljiään suoraviivaisemmin. NMtE on onnistunut saamaan raivon, huumorin ja luovuuden hyvään balanssiin, joten debyyttilevyä voi pitää tältä osin onnistuneena. Urkumatot ovat säännöllisessä käytössä, ja tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että köörein vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa. Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin, lopputulos on hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Treasure Hint!* LTD Blood Red Vinyl + Download exclusively available via www.napalmrecords.com! *Only the Limited Edition Layout includes a clue to a secret location/treasure! out 26.04. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita, ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on hiukan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää -toivekonsertissa Oratoriumia olisi tosin mukava kuulla. Mega Nothing More to Eat Nothing More to Eat Blood, Zombies & Metal! Horror Armageddon! We're Having a Blast Ties kuinka mones viiden viime vuoden aikana syntynyt suomalainen hardcorebändi lisäilee kiukkuisen ja paikoin hyvin groovaavan d-beatmäiskeensä sekaan grindcoresta tuttuja nopeita blastbeatpyrähdyksiä. Yhdistelmä ei ole erikoinen, mutta monilta osin toimiva. Nothing More to Eatin eduksi on luettava sen ennakkoluulottomuus, sillä yhtye ei ole jäänyt turhaan genrensä vangiksi. Osaavan bändin määritelmänä voi pitää sitä, että sitä on mahdotonta vertailla täydellisesti muihin, vaan bändi on aina enemmän kuin vertaustensa summa. Ihmeellisen veljestrion ominaisuuksiin näyttää sisältyvän käsittämättömän musiikillisen lahjakkuuden lisäksi myös ominaisuus onnistua jokaisella levyllään ja tehdä se kerrasta toiseen eri tavoin. Siinä missä edeltävällä Stars Alignedilla (2011) mentiin suoraviivaisempaan suuntaan, Nine Livesilla lähdetään syville vesille monen eri elementin kautta. 2 wnload LTD Vinyl + Do acks!) Tr s nu Bo 3 (incl. able via ail av ely siv exclu rds.com! co re lm pa www.na Re-Release of the Classic Horror Metal M osh album! out 26.04. Hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka tuo etenkin Oratoriumilla ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden, mutta ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa. Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästä biisistä on mittaa yli kymmenen minuuttia
Erityisen harmilliseksi asian tekee se, että kohteena oleva henkilö tunnetaan poikkeuksellisesta tarkkuudestaan ja omistautumisestaan. Nine Lives on asteen eteerisempää ja herkempää 72 Inferno materiaalia kuin edeltäjänsä, ja samaan aikaan tinkimätöntä rockia. Von Hertzen Brothers on täydellinen musiikillinen kameleontti, joka tekee mitä haluaa ja onnistuu siinä. Hiukan perehtyneemmät ovat jollain tasolla selvillä myös Pagen intohimoisesta ja asiantuntevasta suhteesta bluesiin ja rock and rolliin sekä todellisesta pioneerityöstä kitaroiden ja etenkin rumpujen mikittämisessä ja studiotuotannossa. Tätä taustaa vasten debyyttinsä julkaiseva Icons of Brutality on ankara pettymys. Sen ohella, että levy kuulostaa yksioikoiselta, riffpuolelta ei jää mieleen kuin muutama hassu kuvio. Ei tästä kyllä jälkipolville kertomista jää. Kari Koskinen Ocean Chief Sten I Hate Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta sisävesilaivurit kuljettavat reilun vuosikymmenen kokemuksella järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen.. Tämäkin oli omiaan lisäämään epäluuloisuutta ja näin estämään tiedotusvälineiden pääsyn Pagen elämään. Miehen julkisen olemuksen ytimen voi referoida miltei parilla lauseella ja muutamalla klassisella valokuvalla. ja kaiken edellä mainitun veljekset kietovat omaan perusosaamisensa, loistavaan progen ja rockin liittoon, joka täydentyy timanttisilla laulustemmoilla sekä koko bändin teknisellä yksilöosaamisella. Ikävää on myös se, että bändi on panostanut pelimerkkinsä ruotsalaisen vanhan liiton kuolometallin apinointiin. Joitakin lauseita joutuu kelaamaan pariin kertaan ennen kuin merkitys todella aukeaa. Samoin erinäiset seksuaaliset hurjastelut sekä kiinnostus huumeisiin ja salatieteisiin toistuvat yleensä hänen nimensä yhteydessä. Tämä ei missään nimessä merkitse puisevuutta, pikemminkin eräänlaista jatkuvaa flow?ta. Kiistatta vuoden kovimpia kotimaisia kiekkoja. Sanna Mustonen Regarde Les Hommes Tomber Regarde Les Hommes Tomber Ladlo Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä, ainakin ajatuksen tasolla, ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen. Yhtyeen luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta mukana on yhtä lailla melankolisen synkkää doompohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Siltikin, tämä on ennen kaikkea kirja musiikki-ihmisille, etenkin musiikin parissa itse työskenteleville. Juuri muuta tietoa ei sitten olekaan saatavilla. Led Zeppelinistä on toki kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja, mutta yhtyeen perustaja, kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja on pysynyt ihmeellisellä tavalla hämärän peitossa. Tuntuu siltä kuin hänen vuosistaan studiomuusikkona ja The Yardbirdsin jäsenenä tiedettäisiin suhteessa enemmän kuin jättimäisen suosion vuosista Zeppelinissä. Jimmyn taidokas kitarointi ja tyylillisesti monipuolinen ja vivahteikas sävelmaailma ovat tuttuja ilmiöitä valtaosalle. Kaiken jälkeen on pakko todeta, että levylautasella pyörii yksi kotimaan kovimmista ja osaavimmista bändeistä. Yksinkertaisen metal-genremääritteen eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei aiheuta allergioita. Niin hyvin kuin paketti on jo esikoisella kasassa, helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus ei syvene sellaisille tasoille, joille tämänkaltaisen musiikin pitäisi päästä. Kun kuvioon lisätään vielä luontainen taipumus sulkeutua omiin maailmoihin ja oloihin, ollaan tilanteessa, jossa Brad Tolinskin tuore teos avaa vuosikymmeniä suljettuna pysyneen portin kätkettyyn valtakuntaan. Kuten kirjasta käy ilmi, tämäkään yhteys ei syntynyt helposti, vaan Page rajasi keskustelujen aihepiirit jo etukäteen tiukasti musiikkiin. Aivan kuin sitä lajia ei olisi jo tarpeeksi. 1980-luvun lopun primitiivisempää svedudeathiä palvova toteutus on kyllä nätisti kohdillaan. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla olisi jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet onnistua. Mega Icons of Brutality Between Glory and Despair Cyclone Empire Hollantilainen death metal nauttii mielikuvissani suurta arvostusta. Asphyx, Pestilence, Sinister... Brad Tolinski Jimmy Page . Kirja koostuu esitteleviä kappaleita lukuun ottamatta haastatteluista, jotka vieläpä etenevät enimmäkseen selkeällä kysymys? vastaus-rakenteella. Suomenkielinen kieliasu on ikävässä ristiriidassa tämän kanssa. Moitteita täytyy antaa myös köyhästä ulkoasusta, mutta näistä puutteista huolimatta on selvää, ettei tätä kirjaa voi olla suosittelematta kaikille Zeppelin- ja Page -faneille . Väliin on ripoteltu kommentteja varsin laajalta spektriltä aiheeseen liittyviä henkilöitä, ja heidän mukanaolonsa jäsentää ja rytmittää kirjaa erinomaisesti. Valitettavasti kuitenkin näyttää siltä, ettei tätä suomennettua laitosta ole oikoluettu lainkaan, niin tasaiseen tahtiin tekstissä vilisee erilaisia lyöntivirheitä ja puutteellisia lauseita, jopa muutama ylimääräinen sana. Rakenne lisää lukukokemuksen jouhevuutta. ja muillekin: Jimmy Page on yksi tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista tekijöistä koko rockmusiikin historiassa, ja hänen elämäänsä ja taiteeseensa tutustuminen on todellista yleissivistystä. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Samalla saa rautaisannoksen tietoa koko tyylisuunnan alkulähteistä ja kehityksestä bluesista heavy rockiin. Sami Hynninen tä ennen bändi yhdistää World Without Youn aloittavan munkkikuoron Black Hearts Cryssa kuultavaan irlantilaiseen soundiin . Yksinoikeudella Minerva Kustannus Vaikka jokainen rockmusiikin harrastaja tuntee nimen Jimmy Page, hän on jäänyt useimmille meistä aidosti etäiseksi ja mystiseksi hahmoksi. Luonnollisesti osansa saavat erilaiset kitarat, viritykset, efektit, vahvistimet, soitannolliset esikuvat, tyylisuunnat ja lukuisat studiosessiot kuten myös ulkomusiikilliset visuaaliset tekijät, joilla niilläkin on suuri merkitys Pagen tarinassa. Kirja todellakin imee mukaansa, eikä sen lukemista malta lopettaa. Tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. Vokalisti elämöi kurkkunsa tärviölle ja kitarasoundilla halkoisi paksummankin kallon. Muutamassa biisissä Icon of Brutality löytää toimivan peruskuolon salat. Unleashed by the Carnifex ja notkeasti jyräävä Battalion 666 murskaavat ja hakkaavat tehokkaan yksinkertaisesti, mutta kaksi kolmasosaa levystä kuulostaa siltä kuin biiseihin olisi survottu ensimmäisenä mieleen tulleet ideat. Rumpalin ideaköyhyys ja mieltymys hitaasti hakkaavaan blastaukseen käy korvien päälle. Satunnaisesti biiseistä löytää vetävää groovea, ohimeneviä melodioita ja pikaisesti pinnalla käyviä sooloja. Tylyhkö ulkoasu miellyttää myös korvia, mutta irrallisia kohtauksia lukuun ottamatta Between Glory and Despair tarjoaa lähinnä sitä samaa vanhaa perusmurjomista korkeintaan kohtalaisin ideoin väritettynä. Pagen merkitys äänen tallentamisen ja tuottamisen saralla tulee kertakaikkisen selväksi. Page sulki lehdistön ja muun median täysin tietoisesti ulkopuolelleen. Led Zeppelinin alussa saama kohtelu ja arvostelu oli varsin raakaa. Kyllähän te tiedätte. Vaikka kaiken musiikkia ja äänitysprosesseja koskevan tiedon suorastaan ahmii sisäänsä, voidaan onneksi todeta, että kirjan kuluessa Page hiukan höllentää periaatteitaan ja pieniä hitusia myös muista elämänalueista, jopa siitä paljonpuhutusta okkultismista, käsitellään
Yhtye onnistuu kuitenkin varsin hyvin, vaikkei luksusristeilyn laatutasoa vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief! Mega Devil Gather the Sinners Soulseller Nyt on piru merrassa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä. Mega ID: Exorcist Ungrateful Death Inverse Melodista deathcorea, melankolisia fiilistelyjä ja äärimetallisempia purkauksia. Tarkemmin sanottuna samainen piru on ollut valloillaan 60-luvun lopusta alkaen, sillä norjalaisen Devilin messuaminen kumpuaa Black Sabbathin alkulähteiltä saakka. Arvosteluasteikko lyhyesti: Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva, toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville. Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone-, jopa stonersävyjä sisältävä, massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Convergemaisesti särötetyllä huutolaululla sekä satunnaisilla hitailla ja death metal -vaikutteisilla biiseillä ei mennä pitkälle, kun perusmättö on pelkkää tylsää perusmättöä. Abandon All Life -levyn kaltaisia julkaisuja kuunnellessa osaa arvostaa aidosti puhuttelevia ja omaperäisiä grindcorebändejä, jotka taitavat olla nykyisin laskettavissa yhden käden sormilla. Joni Juutilainen Seal of Beleth Slow Music for Dead People omakustanne Kolme miestä ja duumi. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Raskaimmat riffit ja corehenkiset huudot kietoutuvat vahvasti kiinni puhtaasti laulettuihin harmonioihin ja koskettimilla vahvistettuihin utuisuuksiin. Jos Ungrateful Deathin pirstoisi täysin osiin, ID: Exorcistin ei voi sanoa olevan vahvimmillaan yksittäisissä riffeissä tai melodioissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa ensin mainittua kaksikkoa alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. mestariteos keskiverto Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, minkä ansiosta useimmat albumin pitkistä kappaleista kantavat loppuun asti. Niiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset. Neljän perusaineksista koostetun, näinkin massiivisen ja mittavan teoksen säveltäminen ja näistä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei ole helppoa. Levy on jopa yllättävän tyly, ja lähes jokaisen rujomman modernin metallilevyn taustapiruna hääräävä Converge-ukko Kurt Ballou on saanut Nailsin kuulostamaan todella raa'alta ja hysteeriseltä. Harmi vain, että Nails ei osaa kirjoittaa hyviä kappaleita, eikä sen vihaisuuskaan pelasta bändiä uppoamasta harmaaseen keskikastiin. Vielä parin vuoden takaisella debyytillään Devil kumarsi enemmän punkahtavan soundin suuntaan, mutta nyt palvotaan okkultistista rockia ja alkukantaista doomia tavalla, joka ei kaipaa liian alleviivattua psykedeliaa. Devilin soundi on kaunistelemattoman alkukantaista. Onkin hieman hämmentävää, ettei bändin luomiin tunnelmiin kaipaa yksittäisten osien ilmiselvimpiä kiintopisteitä. ID: Exorcist on parantanut vahvuuksiaan jokaisella julkaisullaan, ja Ungrateful Deathin kohdalla ei enää tarvita paljon lisää särmää, että voidaan puhua aidosti lujasta kokonaisuudesta. Aki Nuopponen. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan . ID: Exorcist ei pelaa ainakaan var- pohjamutaa man päälle yhdistellessään ryminässään sekä pohjoista että länttä. Bändin hyvin erilaisten ääripäiden yhteentörmäyksessä luotetaan vahvasti tunnelman vetoavuuteen. unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta Fast Music for Slow People - sloganista väännetty levynnimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmänkankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään. Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Joakim Transgrud luotsaa bändiä nasaalein tulkinnoin, hypnoottisen hitaat riffit karkaavat lennokkaimmillaankin korkeintaan keskitempoisuuteen ja orgaaniset soundit pitävät huolen siitä, ettei albumilla ole 2000-luvun metallikultakorville mitään annettavaa. Me muut voimme antautua rupisten riffien ja leijuvien kitarasoolojen vietäväksi kaiken kuulostaessa kumman tutulta ja silti niin tarttuvalta. Gather the Sinners saattaa olla helposti sivuutettava albumi varsinkin modernin okkultistisen rockin ylitarjonnan ja vanhojen klassikkolevyjen varjolla. Devil ei kieltämättä keksi pirullisen raskaan rockin pyöriä uudelleen, mutta jossain bändin häikäilemättömän suoraviivaisen pörinän keskellä sitä vain huomaa huojuvansa mukana ja antavansa merkityksettömien sivuseikkojen olla. Lajin taatuimmat tavaramerkit on puristettu yhteen kursailemattomaan pakettiin. Aki Nuopponen Nails Abandon All Life Southern Lord Jos on olemassa metalligenre, joka polkee pahemman kerran paikoillaan, sen on oltava grindcore. Nihkeilijä voisi tuomita tällaisen yhdistelmän täysin tuhoontuomituksi, mutta hyppysellisellä tyylitajua Ungrateful Deathista kasvaa luonnollisen kuuloista raskasta tunnelmametallointia. ID: Exorcist ei luota kaavoihin, joissa asennemetallista riffittelyä kyllästettäisiin puhtaasti lauletuilla kertosäkeillä ja rivakammilla juoksutuksilla. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia. Myös sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin, ilman että eksyttäisiin harhaoppineisuuden pariin. Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kulkevat. Ainoa aidosti edistysmielinen levy vuosiin oli Liberteerin huikea Better to Die on Your Feet than Live on Your Knees (2012), mutta muutoin genre jauhaa samaa myllyä bändi toisensa jälkeen. Nailsin parikymmenminuuttinen kakkoslevy Abandon All Life on täynnä etukäteen luvattua raivoa ja vihaa
Hyvää soittoa, taitavasti tehtyjä biisejä ja soundaakin vallan hienolta. Hassua sinänsä, kuinka oman soundin bändi on saanut aikaiseksi, vaikkei sinänsä mitään niin omaperäisistä teekään. Onhan noita toki erilaisia Apulantajohdannaisiakin, mutta nyt mennään kitarapuolella niin alhaisissa merkeissä, että voidaan puhua jo metallista. Vahvat vokaalisuorituksethan tällainen tuho vaatii, ja mikin varressa ärjyvä Mika Glad hoitaakin homman kotiin vakuuttavasti asiallisella brutaaliudella. with Thoughts of Rain Pakan psykedeelisimmästä pläjäyksestä vastaa tällä kertaa Black Adder. Musiikillista pesäeroa sentään löytyy, vaikkakin Inthraced on soitannollisesti vallan perkeleen kova ja vikkelä. Esimerkiksi Keep of Kalessin ja Dissection. . Omaperäisyyttä voisi vielä vähän toivoa, mutta ärhäkkyyden puolesta ja sen avulla liikutaan jo kärkikahinoissa. Kuukauden bändi: www.facebook.com/Killmosphere INTHRACED Milloin ja miten? Työmme jakautuu... . Bändi soittaa upeasti ja laulut stemmoineen ovat silkkaa nannaa, mutta ehkä jonkinlaista kasvuvaraakin jää. ...niin, että Tommi säveltää kappaleet ja musiikilliset sovitukset hoidetaan bändin kesken. Miksi? . ...energisiä. Ja myös isompi paasaaminen aiheesta turhaa. Bändi on soitannoltaan taitava ja eläväinen, ja sen runttaamista kuuntelee mielellään. Bändin musiikki on viehättävä sekoitus panteramaisen asenteellista rynkytystä, rokkaavaa asennetta, melodioita ja tarttuvuutta. ...sekaantumaan eläimiin. ralla turpaanvedolla. Parilla kitaralla saa melodiapuolelle varmasti riittävästi sykettä, kunhan vain osaa. ...olemme levy-yhtiöiden puuttuva palanen. Bändin nimi... . Vaikka vastaavilla aineksilla on tehty upeaa nykymatskuakin, nimenomaan vintagemenolla erotutaan nyt upeasti edukseen. Biisit syntyvät hitaasti ja niitä hiotaan pitkään. Keikalla olemme... Viiden vuoden päästä meidät löytää... Emme ikipäivänä tule... . Wintersuniin tekisi mieli vetää paikoin pieniä vertailuja tunnelmien suhteen, mutta tässä saadaan fiiliksiä aikaan huomattavasti yksinkertaisemmilla ratkaisuilla ja suo74 Inferno Suurin ongelmamme on, että... . nakin tässä osoitteessa. Bändissä on samantyylistä raikkautta kuin Children of Bodomissa debyyttinsä aikoihin. Seos on vain hyvällä tavalla raikas. ...vuonna 2008 laulaja-kitaristi Tommin ja kitaristi Peten toimesta. Bändi tunnettiin aluksi Instinctinä, ja 2010 julkaistu Through the Storm -ep jäi viimeiseksi äänitteeksi sillä nimellä. Bändi osaa luovia taidolla läpi vaikeiden ja kimuranttien sävellystensä, joten eihän tässä voi kun nostaa hattua. Edes suomen kieli ei aiheuta kummempaa kummastelua vaan soljuu nätisti esityksen lomassa. Ehkä jo ensi kerralla? www.drawnawake.com Human Waste Disposal Unit: New Beginning Nyt menee monipuoliseksi, kuten olettaa saattoikin. Haluttiin soittaa ja toteuttaa itseämme musiikin kautta. . Vuonna 2012 päätimme vaihtaa nimemme. . Biisit ovat onnistuneita ja monipuolisia kudelmia, joten kaikki on oikein mallillaan. http://soundcloud.com/blackadderfin Drawn Awake: Reflection Tamperelainen Drawn Awake iskee yllättävän pian mukiinmenevän Circleep:nsä perään, ja ihan samoin kujein. Huolellisesti valmistettu, ruotsalaisvaikutteita pursuava melodinen metallimyrsky osaa edelleen viehättää, mutta ehkä jo vähän puuduttaakin. Kahta kitaraa osataan hyödyntää sopivasti täydentävillä menetelmillä, mikä tuo aina lisää maistuvuutta. Orkesterin suuntaus nojailee enemmänkin progen vanhempiin arvoihin, mikä on omalla tavallaan piristävää. Sen piti olla jotain sellaista, mitä muilla ei ole. Inthraced: The New Beginning Joensuulainen Inthraced iskee puun takaa ja lujaa. Biisit kuulostavat myös, kumma kyllä, oudon rockmaisilta siihen nähden, että kielisoitinpuoli on vallan perkeleellinen raskas ja teknisyyttäkin löytyy läpi linjan. Inthraced kuulosti ja näytti paperilla niin hyvälle, että päätyi bändin nimeksi. Asennetta, teknisyyttä ja melodiaa pursuavat biisit ovat perusmalliseen rokkikaavaan sovitettuja, eikä liika näprääminen tällaiseen äijäilyyn mitään lisää toisikaan. Vaikka Reflectionin biisinelikko kestää kaiken kriittisen tarkastelun, omaa saisi olla seassa enemmän. Keikoilla pidetään hauskaa ja pölistellään tukkaa. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Ansaitsemme levytys sopimuksen, koska... . Jimmy Wastedin toimintamallin voisi kiteyttää kahdella sanalla: tunteella turpaan. www.jimmywasted.com Sykäys: Eksynyt Varsin vahva aloitus näinkin nuorelta kokoonpanolta. Vesannolta PohjoisSavosta ponnistava Human Waste Disposal Unit vaatii pitkäsoittonsa analysointiin kaikki lisämuistit ja hoksottimet, eihän tästä muuten tolkkua ota. Bändin soitto on tasokasta ja toteutus asiallista ja osaavaa, esimerkik-. Suurimmat vaikutteet tulee pitkälti Norjan ja Ruotsin rajojen sisäpuolelta. Viehätystä ei ole lisätty esimerkiksi muodikkailla puhtailla vokaaleilla, vaan homma etenee pelkän ärinän voimin, ja mainiosti eteneekin. ...ei tarkoita mitään. Vauhti ei luonnollisesti päätä huimaa, mutta huikea tajunnanvirta huolehtii siitä puolesta onnistuneesti. Biisimateriaali on kautta linjan tarttuvaa ja hittipitoista, sopivasti rokkikaavaan mahtuvaa suitsutusta. Tämä auttaa huomattavasti myös musiikin tarttuvuuden suhteen, The New Beginning on näet taiteellisuudestaan ja virtuoosimaisuudestaan huolimatta harvinaisen helppoa kuunneltavaa. Pienoiseksi epäkohdaksi voi nostaa luonnollisesti sen, että tämä kaikki on tehty jo ajat sitten. Jos bändi itsekin toteaa vaikuttajiensa koostuvan Mastodonin, Deathin, Alice in Chainsin ja Devin Townsendin tyylisistä artisteista, on sanomattakin selvää, että tähtäimet ovat korkealla. Genremääritelmät on myös syytä unohtaa, bändi kun kuulostaa yhtä aikaa vaikkapa death metalilta, jonkinlaiselta alternativerockilta, matematiikkamusiikilta ja onnistuu kaupan päälle jättämään muistikuviakin mielen sopukoihin. Mukavan happoisella fiiliksellä etenevä taidepläjäys vaatii kärsivällisyyttä, mutta ainahan sitä tällaiseen pitää löytyä. Varsinaisia isänmaantoivoja, voisi sanoa. www.facebook.com/inthraced Tulipunaruusut Killmosphere: Killpoint 1 Kun bändi mainitsee vaikuttajikseen sellaisia akteja kuin Pantera, Megadeth, The Haunted, In Flames, Sepultura ja Sentenced, mielenkiinto herää ai- Black Adder: Black Crows in the Sky... Yritämme hoitaa keikat nöyrällä mutta itsevarmalla asenteella. ...olemme perfektionisteja. Bändin soitto on sulavaa ja tarkkaa, vaikka musiikki luo muusikoille vaatimuksia keskivertoa enemmän. Menneen vuoden syksyllä perustettu Sykäys soittaa suomirockia niin raskaasti, että moiseen törmää harvoin. ...toivon mukaan kiertueelta jostain päin maailmaa. . Bändi osaa sulattaa mustat sävyt, arktisuuden, aggression, suvannot ja melodiat yhteen upeasti mässäilemättä liiaksi millään niistä. New Beginning pitää kuulla itse. www.hwduband.com Jimmy Wasted: Demo 2012 Jimmy Wasted on piristävä poikkeus suomen kielellä operoivien bändien seassa. Oululaisen Killmospheren musiikissa risteytyvätkin varsin hienosti kaikki mainitut, ja omaakin näkemystä on toki vähän seassa
Laiskasti lönkyttelevä biisikavalkadi on säveltensä puolesta ihan mainiota peruskauraa, mutta siinä se sitten onkin. Kaikessa koukeroisuudessaan ja selkeän osaamisen äärellä homma menee enemmänkin joka suuntaan rimpuilevaksi heti-mulle-kaikki-tännenyt-sähläämiseksi, vaikka kunnon johdonmukaisuutta ja selkeitä biisejähän tässä kaipaisi. www.facebook.com/hiidenhauta Rikkaruohot Jürgen Jürgensen: Marauders Jürgen Jürgensen julistaa aatesuuntaansa rockin ja bluesin avulla. Jürgenismin mukaan miehet ovat syntyneet tasavertaisina ja ansaitsevat naisen. Perushyviä biisejähän nämä ja myös asiansa osaava yhtye, jonka tarvitsee ehkä keksiä vielä jotain konkreettisempaa, tai ainakin syventää ilmaisuaan valitsemallaan linjalla. www.mindmirror.info Antabus: Antabus Reaction Tämä Antabus ei onneksi aiheuta voimakasta pahoinvointia nautittaessa. Bändin vanhan liiton thrash metal saa nimittäin hyvälle tuulelle ja heiluttamaan päätä. Alkupäähän on saatu loihdittua jossain määrin iskevyyttä, joka katoaa viemäriin lähinnä turhan hitaan ja yksitotisen menon mukana. Viemäriäänellä suoritetut vokaalit sopivat toki aina kuvaan, kuten nytkin. Vokalisti Kirjava örisee ja murisee ja viskoo sekaan kunnon raakkuääntä, joka elävöittää muutoin yksitotista äänimaisemaa. Ponnettomuus vaivaa esitystä, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi lyödä armottomasti vasten kasvoja, ja tämä ilmenee myös puoliponnettomissa ärinävokaaleissa. joskin se on myös selkeästi pakan kovin biisi. Bändi soittaa hyvin, eikä riffipuolellakaan esiinny pahemmin tyhjäkäyntiä. Airdash-tyylinen puhdas laulu sopii sekin pakettiin hyvin luoden mukavasti omaa soundia bändille. Lajina on moniulotteinen metalli, jossa melodiat kohtaavat vaihtelevan aggression ja laulupuoli hoituu naisäänipohjaisesti. Naislaulua, perusärinää, koskettimia ja monenlaista dramatiikkaa piisaa, mutta kovin sekaviin tunnelmiin kaikki lopulta päätyy. Eräänlainen yksiulotteisuus vaivaa, vaikka genre onkin mahdollisuuksiltaan kohtuullisen rajoittamaton. Ehkä enemmän raskaan ja painostavan rockin puolella operoiva mutta metallisia ilveitäkin häikäilemättä viljelevä akti vilauttelee osaamistaan neljällä biisillä ja jättää hyvän jälkimaun. Jürgenismistä on siis miehen helppo pitää. Trion musiikkia voi luonnehtia tanakaksi äijärockiksi, sellaiseksi sopivasti hienhajuiseksi, tinkimättömäksi raskasteluksi. Mitään erikoisen uutta ei Antabus Reaction tuo, mutta sitä vanhaa sitäkin enemmän. Koukeroisemmilla kuvioilla MindMirror esittäytyy ihan edukseen, vaikkei varsinaista hittimatskua vielä olekaan. Pääasiassa puhtaasti laulava neitokainen örähteleekin sinne tänne, mutta vakuuttaa parhaiten naisellisimmillaan. Monipuoliset biisit ovat hyvin rakennettuja, toimivia kokonaisuuksia, mutta tarttuvuutta niissä saisi olla vielä lisää. Tyylihajonta jää myös vähän turhan levälleen. Bändin soundi on asiallisen tukeva ja laulajabasisti Pentikäisen mylvintä toimii sen päällä saumattomasti. Orkesterilta löytyy selkeästi hyviä ideoita, kuten myös maukkaita ja asiaankuuluvan kylmiä melodioita. Hiukan kökkö soundimaailma kuuluu kuvaan, soundit ovat ihan ehtaa kasaria, kliseisessäkin mielessä. Väkevän kitaratyöskentelyn ohella hienointa seurattavaa on vokalisti Tonin monipuolinen ulosanti, kaikki kun tuntuu onnistuvan herkästä himmailusta huutoon. Jürgensenin raspilaulantaa myöten, mutta todellinen kipinöinti jää nyt valitettavasti kokematta. www.myspace.com/jrgenjrgensen Vulvarine: Labyrinth of Souls Vulvarine koluaa 1990-luvun death metal -laareja, jotka on kyllä koluttu kohtuullisen tyhjäksi jo ajat sitten. Demojen toimitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski si laulustemmojen suhteen. Ei sillä, tämäkään ei peitä sitä tosiasiaa, että sävellyspuolella tarvittaisiin kipeästi kynänteroitusta ja yleisestikin mennään liiaksi taitojen ylärajoilla. Mutta entäpä se musiikki sitten. Bändi soittaa tanakasti ja tarkasti, kuten viisi vuotta vanhalta bändiltä toki voi odottaakin. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan, ja bändi kuulostaa ainakin studiopuuhiin täysin valmiilta. Suorimmillaan riffimaailma ja biisien tunnelma muistuttaa edesmenneen Sentencedin viime hetkien tekeleitä, ehkä vähän häi- ritsevästikin. Äkkiväärät kitararatkaisut ja kiva yleinen poukkoilu on sopivan järjellistä, ja myös tarttuvuutta on saatu mukaan esimerkiksi melodioiden muodossa. Orkesterin soittoa kuuntelee mieluusti ja yksinkertaisista palikoista kasatut biisit ovat luultavasti omiaan livekäyttöön, jossa tämän sortin musiikki muutenkin on parhaimmillaan. Jotain uniikkia esitykseen jää kuitenkin kaipaamaan. larihammarberg@gmail.com Fire for Hire: Demo 2012 Jyväskyläläinen Fire for Hire rymistelee debyytillään kiimaisen sonnilauman tavoin. Yritystä kyllä piisaa, orkesterihan on varsinainen riffisinko. Jürgenismin mukaan kaikki miehet tarvitsevat myös elääkseen toimeentulon ja olutta. Jostain tehoa ja vääntöä lisää, please. vulvarineband@gmail.com Destractive: Gospel of Warheads Helsinkiläisen Destractiven pauhussa yhdistyvät thrashin nopeus ja yleinen tohina, death metalin rouheus ja pai- AADOLF Virt anen Demoni koin myös mustemmat sävyt. Ränttätänttäähän tässä soitellaan, ja vaikutteita voi aistia AC/DC:stä ja rockin erikoisbändeistä. Vaikka rankkaa ja maistuvaa kitarointiakin löytyy, homman ainoa kuriositeetti tuntuu tällä kertaa olevan vokalisti Dani V:n karkea tulkinta, joka luo bändin soundista valtaosan. Ensimmäiseksi julkaisuksi vallan mainio ja taidokas esitys kuitenkin. www.senseoffall.com MindMirror: Wither Seinäjokelainen MindMirror soittaa hyvinkin perisuomalaista melodista metallia. Bändi rokkaa sen mitä tarvitseekin ja soundaa hyvältä vokalisti Rütger R. Biisipuolella mennään oletetuilla metkuilla ja kuvaavaa onkin, että viimeisenä esitettävä Metallican Hit the Lights sopii sekaan isommin runnottuna . Eipä bändin yhteissoittoakaan voi moittia, se on vaativuudessaan hyvin hanskassa. Vähän turhan paljon sisältöä tähän viiden biisin esitykseen on rehellisesti sanottuna tungettu, niin biisien rakenteiden kuin instrumenttienkin suhteen, mutta aivan toivottomalle tolalle ei silti mennä. Biisipuolelle vielä hiukan lisää terävyyttä ja asetelmaan pikkuisen yleistä vihaisuutta, niin ollaan vielä vakuuttavammalla pohjalla. Mainio alkupala. www.mikseri.net/fireforhire Hiidenhauta: Surma saapuu suota myöten Hiidenhauta saa aikaan vahvoja mielikuvia sekä lyriikallaan että folksävytteisen tummalla, ehkä jopa mustalla metallillaan. Vokalisti Anni ei edusta erityisesti mitään totuttua naistyyliä, mikä on sinänsä hyvä. Bändi ei päästä biiseineen helpolla, mutta antaa varmasti tarttumapintaa monenlaisille diggareille, kunhan vain malttaa perehtyä. www.facebook.com/bulletcontrol Sense of Fall: Unchain Hämeenlinnalaisen Sense of Fallin alkuräjähdys on tapahtunut jo vuonna 2008, mutta ensimmäinen äänite on käsillä vasta nyt. Gospel of Warheads olisi myös aika lailla tuotantoteknisten parannusten tarpeessa, soundien ohuus ja vaisuus haittaavat jo ihan selkeästi kuuntelunautintoa. Pelkkä äkäisyys ja nuottien runsas määrä ei kanna kovin pitkälle. destractive@gmail.com Sinners of Zion: Limbo Sinners of Zion esittää industrialhenkistä ja huomattavan raskasta mättöä. Koneita ja särökitaraa ei ole säästelty, ja bändi soundaa mukavan futuristiselta ja alan diggarille varmasti varteenotettavalta vaihtoehdolta. Neljään minuuttiin kompaktisti mahtuvat biisit rokkaavat ja sykähdyttävät ihan kiitettävissä määrin, eikä tällainen konsepti voi vikaan oikein mennäkään. Bändillä on tähän kulutettuun kategoriaan selkeästi omaa tarjottavaa, mutta se ei pysty vielä valjastamaan voimiaan optimisuoritukseen. www.thevice.nu Inferno 75. Tartuntapinnat jäävät biiseissä turhan niukoiksi, ja muutaman toimivan iskuriffin seasta mieleen jäävät oikeastaan vain sinänsä maukkaat ja asianmukaisesti kaiutetut kunnon kasarisoolot. Bändin yksinkertaisen ja sävyttömän jyystön parissa viihtyy aluksi, mutta sitten iskee auttamatta tylsyys. Pettymys onkin, että Deathspells & Rosesilla biisit eivät lähde lentoon ollenkaan samaan malliin. Kerrassaan groovaavaa ja sykähdyttävää. www.facebook.com/pages/ Sykäys/182955258511366 Päivänkakkarat Bullet Control: Desire Aika lailla alternativea suuntausta tarjoilee Bullet Control. Aineksia olisi vaikka mihin, mutta loppujen lopuksi myös biisimateriaali jää varsin valjuksi ja ruutilataus tältä osin vähäeleiseksi tussahdukseksi. Hyviä sävellyksellisiä hetkiä on kourallinen, joten eipä heitetä kirvestä kaivoon. www.sinnersofzion.com The Vice: Deathspells & Roses Länsinaapurista, tarkemmin Tukhol mas ta tarjoillaan räkäistä katurockia. Bändissä oli aistittavissa jo edellisen ep:n tiimoilla tarvittavaa asennetta ja ainakin ulkoisesti lajiin vaadittavaa uskottavuutta. Miehellä tulee myös olla myös oikeus määrätä stereoidensa volumetasosta. Pää kolmantena jalkana etenevät biisit sisältävät kyllä runsaasti kaikenlaista, mutteivät mitään erityisen mieleen jäävää. Marauders sisältää persoonallista mutta toisaalta kovin vaaratonta ja yllätyksetöntä musiikkia
EASTWAY LIVE PROUDLY PRESENT 14.-15.6.2013 STADIN KESÄN AVAUS ROCKLEGENDAT BRYAN STATUS ADAMS QUO + supports + supports KAISANIEMEN PUISTO, HELSINKI KAISANIEMEN PUISTO, HELSINKI Liput toimituskuluineen alkaen 72,50? Liput toimituskuluineen alkaen 58,50? Perjantai 14.6.2013 klo 16 - 23 Ei ikärajaa Lauantai 15.6.2013 klo 15 - 23 Ei ikärajaa VIP-paketit nyt myynnissä! Myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi | 010 841 4185 www.rockinhellsinki.fi (matkapuhelimesta 8,28snt/puh + 17,04snt/min, lankapuhelimesta 8,28snt/puh + 5,95snt/min) www.eastway.fi 0600 414 505 (1,75?/min+pvm)
Doom on musertavaa mutta samaan aikaan mieltäylentävää. Cathedralin perustivat Napalm Deathin klassisilla alkupään äänityksillä räyhännyt Dorrian ja Carcassin roudari Mark ?Griff . Kun olin henkisesti täysin romuna, kuuntelin Troublen Skull-albumia. Doomkentän ulkopuolelta tullut Swans järisytti: Raping a Slave -biisin kuunteleminen sai minut tuntemaan itseni nollan arvoiseksi. Kappale tyhjensi inhimillisistä tunteista aivan tyystin. . Koskinen | www.cathedralcoven.com Brittiläinen doomilmiö Cathedral herätti metalli skenessä aikoinaan innostusta ja hämmennystä. Uutta ilmaisua luonut bändi sai seuraajia ja joutui itse tyylillisen aallokon riepoteltavaksi. Testamentiksi jää yhtyeen kymmenes levy The Last Spire. Tuomiokirkon kaiut hiljenevät L ee Dorrian on doom-mies. Se ei ole iloinen levy, mutta toimii huonojen fiilisten manaajana. Ihastuin doomissa siihen, että sen avulla ihminen saadaan tuntemaan itsensä arvottomaksi. Teksti Kimmo K. Pitkä ura oli yllätys, etenkin kun yhtye pääsi tavoitteeseensa jo tehdessään ensidemonsa. Inferno 79. Mukaan liittyi heti myös Acid Reign -kitaristi Garry ?Gaz. Jennings. Griffiths. Tyylin syvältä kouraiseva tenho piilee sen lopullisuudessa. . Liki neljännesvuosisadan tuomiontoitotuksen jälkeen loppu tuntuu Dorrianista hyvältä
Niin kuin kävi, on hyvä. Olimme räkänokkaisia vauhtimusiikin soittajia, eikä meillä ei ollut samaa musiikillista kaliiberia kuin Troublella. Nuclear Assaultin Dan Lilker oli oleellinen tekijä doomharrastuksessani ja Cathedralin synnyssä. Löydettyään toisensa kaksikko alkoi viedä hommaa musiikillisesti vauhdilla eteenpäin. Bändiä ei vielä syntynyt, mutta hengenheimolaisia alkoi löytyä yllättäviltä tahoilta. . Materiaalia oli tolkuttomasti ja hylkäsimme hirveät määrät valmiita kappaleita. Monet pitävät sitä parhaana albuminamme, mutta sen teko oli yhtä painajaista. Tuohon aikaan oli vaikea löytää kourallista ihmisiä, jotka diggasivat doomista, saati sitten siitä innostuneita muusikoita. Kun hänen ja Gazin yhteistyö alkoi todella kantaa hedelmää, homma lähti miltei jo käsistä. Adamin kirkas, bluesimpi ote ja Gazin mutainen ja raskas ote kyllä täydensivät toisiaan hienosti. Adam (Lehan, Acid Reign -kitaristi) oli ollut bändissä kolmisen viikkoa ennen ekan demon äänityksiä. Hän toi Forestille pari upeaa biisiä. Hän tavallaan saatteli meidät yhteen. . nyt vain tempomittarin toisessa äärilaidassa. . Kehitys oli ehkä liiankin nopeaa. Ensimmäinen rumpalimme itse asiassa nukahti kerran kesken biisin. . ?Aluksi soitimme todella hitaasti. Demommekin olivat jotain kolme kertaa alkuperäisiä versioita nopeampia. Sanoisin että fokus katosi kolmannen levyn (Carnival Bizarre, 1995) jälkeen. Osansa lienee silläkin, että alkuperäisjäsen Griff ei enää ollut mukana, vaan kitaristit hoitivat bassoraidat. . Voi olla, että tuo kolmas Acid Reign -mies (Ramsey Wharton, rummut) sai sen aikaan... Se oli turhan iskevää ja liian rockia. Todellinen mestariteos on silti homeisen musertava debyytti Forest of Equilibrium (1991). Alkoi ilmaantua bändejä, jotka ottivat nimensä biiseistämme, kuten Ebony Tears ja Ashes You Leave. Pidin luojan lykkynä, että mukana oli edes Frozen Rapture. . Luova hulluus kiteytyi Statik Majik -ep:llä (1993). Gaz puolestaan oli tavannut Griffin Candlemassin keikalla, jolla tämä oli kaupannut hänelle zineään. Vauhtiveikot löytävät jarrun Cathedral tuli perustetuksi tavanomaisissa merkeissä: tuhannen tuiskeessa Carcassin keikalla. . Aamulla oli järkyttävä olo, mutta ajatus doombändistä vaikutti yhä hyvältä. . En oikein pitänyt siitä groovemeiningistä. Tuotantokin masensi: kuulostimme heavy metal -yhtyeeltä. Paskaiset demomme soundasivat minusta paremmilta. Ei ole siis ihme, ettei Dorrian pidä muhkeasti rockaavaa kakkoslevyä Ethereal Mirroria (1993) erityisen suuressa arvossa. Soul Sacrifice -ep (1992) oli mateluvauhtiin tottuneille yllätys. . Ensimmäinen rumpalimme itse asiassa nukahti kerran kesken biisin.? . Siinä oli liikaa biisejä ja outoilua, sellaista turhaa odotetunkaltaista odottamatonta.. Menneitä ei kannata harmitella, koska jos ei olisi tehnyt aikoinaan niin kuin teki, nykyisyys olisi erilainen. Homma meni koko ajan naurettavammaksi taiteellisesti. Olimme asiasta jotenkin häpeissämmekin, joten soitimme niin hitaasti kuin pystyimme. Käänsimme heikkoutemme eduksi. Huomasimme että toimimme ainakin katalyyttinä. Perinteisemmin ilmaisevia genretovereitaan jyrkempi ote herätti kiinnostusta ja oli suuri osasyy doomin äärilaidan kehitykseen. . Samalla, kun bändin kokoonpano vakiintui basisti Leo Smeen ja rumpali Brian Dixonin myötä, kiintopiste hälveni, ainakin muutaman levyn ajaksi. . Se itsellenikin aikamoinen sokki. Vihasin aikanaan Soul Sacrificea. Supernatural Birth Machine (1996) oli jo yhtä harhailua. Vaikkakin myönnämme auliisti, että joitakin asioita olisi ehkä kannattanut tehdä toisin, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. Koukataan ennen kyseenalaisia vaiheita 25 vuoden taa. Silloin äärimmäisestä vauhdista tunnetussa Napalm Deathissä mesoamiseen kyllästynyt, Pentagramia ja Troublea diggaillut Dorrian sai ensi kertaa päähänsä perustaa doomyhtyeen. Demommekin olivat jotain kolme kertaa alkuperäisiä versioita nopeampia. Griff, alkuperäinen basistimme, hoiti Carcassin groteskeja diaheijastuksia. Se oli onni onnettomuudessa, koska kun vedimme hidastelun äärimmilleen, loimme oman soundin. Yhtyeen 30 iskun minuuttivauhtia viilettävällä ensidemolla (julkaistu In Memorium -ep:nä) homma on jo uo80 Inferno massaan. Mikään ei suoranaisesti kaduta. Sillä on yksi yhtyeen parhaita kappaleita (Cosmic Funeral) ja massiivinen doomeepos, 23-minuuttinen The Voyage of the Homeless Sapien. Kappaleista ilmenee myös bändin letkeä ote tekemisiinsä: harvoin doomlevyllä on kuultu tavanomaisten mellotronin ja tamburiinien lisäksi ksylofonia, guiroa, handclapseja ja hervottomia ?boom chicka boom chika wow wow wow? -huutoja. Sokeudesta tarkkanäköisyyteen Static Majikin yhdenlaisen taiteellisen ääripisteen jälkeen yhtyeen, Lehanin ja Ramseyn tiet erosivat. Hän oli hyvä kaverini, diggasi doomista ja tiesi Acid Reignissä soittavan Gazinkin olevan alan miehiä. Hän teki myös Under the Oak -doomfanzinea. Ehkä myös koimme Cathedralin olleen aliarvostettu, mutta en minä sitä murehdi. Kakkosta silmään Debyytin jälkeen alkoi tapahtua kummia, kun levyllä soittanut jenkkirumpali Mike Smail vaihtui. Ja tuotanto oli liian siistiä. Tässä vaiheessa Cathedral oli kuitenkin liekeissä. Se kiersi Black Sabbathin kanssa ja materiaalia syntyi. Nappiksen koesoittoihin eksynyt Mike Amott hengaili Dorrianin kanssa pari viikkoa kuunnellen tämän silloista cd-kokoelmaa, Black Sabbathin kuutta ensimmäistä levyä. Tämä johti siihen, että roiskimme biisejä kasaan studiossa. Aluksi soitimme todella hitaasti. Kombinaatio oli täydellinen. Oli ihme, että saimme jengin edes kasaan. Reipastahtisesta soitosta tunnettujen heppujen uusi yhtye oli sekin äärimmäinen
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi.. Pidin pääni väkisin, ja teimme levyn näkemykseni mukaisesti. . Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaa Inferno! . inferno kesto pekka pikametallimies metallitie 5 10100 metallila 25 Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Se on kuin Forestin kannen toinen puoli: Forest on maalauksen valoisa puoli, tämä se synkkä. Lopettamispäätös teki hyvää musiikillisesti. Dorrian naurahtaa ja sanoo haluavansa kaksi. . Garden of Unearthly Desires (2005) on pätevä, mutta outo The Guessing Game (2010) olisi jäänyt huonoksi testamentiksi. Viimeiselle levylleen bändi sai puristettua itsestään irti viimeiset mehut. Hmm, vaikea sanoa. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tarjous on voimassa 31.12.2013 saakka. Uutteessa on kaivattua ytyä, ja vivahteitakin löytyy. . Last Spire on hyvä päätösluku urallemme. Olemme joskus tehneet hommia liiankin letkeästi. Tuossa vaiheessa kunnianhimo oli kateissa. Touhu oli itseriittoista soittelua, joka ei vienyt bändiä mihinkään. Noihin aikoihin maailmalla möyrysi stoner rock -aalto, jonka vietäväksi myös Cathedral tahtomattaan joutui. Caravan Beyond Redemptionia (1998) tehtäessä menin suoltamaan sanoituksia kymmenen minuuttia ennen niiden äänittämistä. 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa . Ei siinä hirveästi hempeillä. Kun tietää tekevänsä jotakin viimeistä kertaa, ei voi ajatella että tehdään sitten ensi kerralla paremmin. . Joskus yrittää taas liikaa ja päätyy kuulostamaan siltä kuin ei välittäisi lainkaan. Oli hirveä urakka saada jätkät vakuuttuneiksi. Touhu löpsähti jälleen itseriittoiseen uomaansa. Ethereal Mirroria muistuttava VIIth Coming (2002) on kuitenkin aidosti hyvä levy. 2001 ilmestynyt Endtyme on todellista doomia, raskasta ja hidasta . Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. . Ennen Endtymea bändissä oli massiivinen riita. Eli 99 prosentin todennäköisyydellä näin ei käy. 10 numeroa 59,40 ? Tee tilaus tekstiviestillä (tilaus laskutetaan erikseen) Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi ja ikäsi numeroon: 17233 esim. Ehkä harkitsemme, jos Black Sabbath saa Bill Wardin houkuteltua takaisin ja pääsemme kiertueelle heidän kanssaan. Eikä jatkanut. The Last Spire on fokusoitunut mutta rento levy. Halusin hajottaa koko kuvion täysin. Meitä koitettiin tunkea tuohon stonerlokeroon, koska ammensimme samasta 70-lukulaisesta Sabbath-lähteestä. Stonerjengi valitti, että ei tämä mitään stoneria ole, ja olin iloinen: ei taatusti ole, kiitoksia havainnosta! Mutta kai siitäkin skenestä silti joku meidät löysi, ainakin bändillä meni ihan hyvin 90-luvun lopussa. Vaikka levyillä on Dorrianinkin mukaan hetkensä, yhtye ei voinut jatkaa näin. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat . Luulisin, että emme olisi keskittyneet siihen näin tarkasti. kuten sitä edeltänyt vääntö bändin ja Dorrianin kesken. . Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Tämä on sellainen kuin toisen levymme olisi pitänyt olla. Liekö levystä tullut yhtä ponteva, ellei sen olisi jo tekovaiheessa tiedetty olevan viimeinen ponnistus? . Heitin veto-oikeuden pöytään: joko tehdään levy yhden kirkkaan vision mukaan tai ei enää mitään. Jätin jopa koko bändin ennen kuin menimme studioon. Onneksi skenessä oli otollisia kuulijoita, joita eivät haitanneet edes heppoiset biisit. . 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Heitimme viimeiset keikat vuonna 2011 ja sen jälkeen olemme keskittyneet vain tähän viimeiseen albumiin. Candlemassin Leif Edling kertoi ehkä olevansa valmis pyörtämään päätöksensä levytysuran lopettamisesta jos joku tarjoaa miljoonan. Viestin hinta on 0,95 euroa. Hinnat sisältävät ALV %. Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tuo taistelu oli niin väsyttävä kokemus, että sen jälkeen lysähdin taas takapenkille ja annoin kavereiden ohjata. 12 kk kestotilaus 59,40 euroa . 00100 Helsinki Fax. Emme olisi voineet jatkaa niin nihilistisellä ja itsetuhoisella linjalla kuin debyytillä, mutta tässä on jotakin samaa
Moderni ei niinkään. Ilkeämpi voisi kysäistä kummankin yhtyeen äärellä, miksi kuunnella moista ?matkimista?, kun ne alkuperäiset levytkin ovat edelleen soitettavissa. Bluess Pillsin tyyli edustaa 60-luvun lopun San Franciscon kukkaislapsisuuntaa, Kadavarin luolamieslook on vaarallisempi mutta varsin tanakasti ?hip. Olemme vain muusikoita, jotka pitävät pitkistä tukista ja retrosta pukeutumisesta. Emme ajattele asiaa sen pidemmälle. No entäs se päihdepuoli. Elin vastaa kuten nuoren ihmisen kuuluukin. . . Olen joka tapauksessa varma, että tilanne ei ole sama kymmenen vuoden päästä. Ruotsalais-amerikkalais-ranskalainen kvartetti, myöhemmin tänä vuonna esikoisalbuminsa tarjoava Blues Pills imee Kadavarin tavoin vaikutteensa 1960?70-luvuilta, mutta siinä missä sakemannit palvovat Sabbathia, Pentagramia ja Hawkwindiä, monikansallinen ryhmä on enemmän Fleetwood Macin, Led Zeppelinin ja Janis Joplinin helmoissa. Parikymppisistä jäsenistä koostuvan Blues Pillsin solisti Elin Larsson ei osaa oikein määritellä, mikä heidän musiikissaan on uutta ja mikä vanhaa. Harmikseni en älynnyt kysyä, millaisin miettein nainen odottaa brittilegendan tulevaa paluualbumia, mutta Tigerin kera olin enemmän kartalla. . Totuudellisuus ja rehellisyys. Pidän myös pasifismin ajatuksesta, heh. Josko tämä tekee minusta hipin. Soitamme kuitenkin ennen muuta musiikkia, josta itse pidämme. Myös Tigerille tuottaa vaikeuksia tehdä suoraa jakoa uuteen ja vanhaan. Kadavarin musiikki on hänen mukaansa luontainen sekoitus hyviksi havaittuja asioita. . Pari tuoreempaa alan bändiä vastaa. Groovy, man? Trendistä puhuminen on useimmiten hieman riskialtista, kysymys kun on näkökulmasta, jonka jokainen suhteuttaa tavallaan. Musassa olisi luultavasti samantyyppinen fiilis, mutta vanhan koulun soundi kuljettaa musiikkiamme täydellisesti. Sama koskee soittimia ja laitteita, joita käytämme . Seassa lienee myös viittauksia uudempaan musaan. Mitä tulee biisinkirjoitukseen, olemme todella selväpäisiä. En muista edes, milloin otin viimeksi kaljan treenitiloissamme, Tiger sanoo. ei kaikki ole 40 vuotta vanhaa. Kuulostaisitteko kovinkin erilaiselta, jos käyttäisitte pelkästään uusia vehkeitä? 82 Inferno . Onkin hankala sanoa, onko viime vuosina virinneen, häikäilemättä vuosikymmeniä taaksepäin katselevan rocksuuntauksen yhteydessä aihetta puhua trendistä vaiko ei. Bändejä tuntuu joka tapauksessa piisaavan, ja levy-yhtiöt etsivät juuri nyt hanakasti soittajia, joiden lahkeet ovat leveää mallia. No, en oikein tiedä, mies pyörittelee. Blues Pillsin ja Kadavarin palvomista levyistä harva on syntynyt ilman savujen ja kemikaalien myötävaikutusta, mutta näin pitkälle vaikutteiden ei myönnetä kantavan. . sekin. Kuinka hippejä te nyt sitten oikeassa elämässä olette? . Todennäköisesti. Ehkä kyseessä on antiteesi nykyiselle musiikkimaailmanmenolle. Näin he huomaavat, kuinka suurenmoista se vanha tavara on, mutta osaavat samalla erotella vaikutteemme ja oman panoksemme musiikistamme. Kuten promokuvista selviää, kumpikin yhtye näyttää suoraan aikakoneesta reväistyltä. Linda Akerberg Nathini Erber Kadavar Blues Pills TEKSTI Matti riekki Vanhoihin konsteihin luottavaa hipahtavaa retrorockia puskee nyt ovista ja ikkunoista, trendiksi asti. Tiger heittää vastaan. Elinin mukaan hänen bändinsä ulkoasussa ei ole kyse ideologiasta. . Tykkään pukeutua näin, myös kameran ulkopuolella. Tigerista jokaisen tulisi kuunnella sen kummemmin pohtimatta mitä lystää, Elin taas kertoo Blues Pillsin rohkaisevan ihmisiä kuuntelemaan heitä innostaneita bändejä. . En ollut elossa silloin aikoinaan, mutta olen ymmärtänyt, että musiikki ja huumeet kulkivat käsi kädessä. Elin kertoo innoituksensa klassiseen rockiin heränneen toden teolla, kun eräs koulutovereistaan tutustutti hänet Black Sabbathin ensimmäiseen albumiin. Viimeiset 15 vuotta on yritetty kuulostaa puhtaammalta, paksummalta, täydellisemmältä ja mitä lie kuin kukaan muu. Uskon, että ainakin jotkut ovat kyllästyneet tähän. Näin arvelee juuri Abra Kadavar -kakkosalbuminsa julkaisseen saksalaisyhtye Kadavarin rumpali-puuhamies Tiger. . Toisaalta, perusasioihin on luotettu jollain tavalla aina. . Emme tarvitse huumeita musantekemiseen. Vai puskeeko. Haluamme musiikkimme olevan todellista, ja ehkä tässä on suurin yhtäläisyys vanhojen bändien kanssa. En odota liikoja, mutta tsekkaan sen ehdottomasti ja toivon kuulevani hyviä riffejä.. En tosin tiedä, olemmeko trendin alussa vai lopussa, sillä tyylisiämme bändejä on ollut pitkän aikaa. Sitä ei kuitenkaan peitellä, että vaikutteet tulevat aikamatkan takaa.
Inferno - FIN - AmorphisOrchid 04-13_Layout 1 03.04.2013 15:48 Seite 1 CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!