RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 4/2014 I HINTA 6,50 euroa
NÄMÄ LEVYT KUULUVAT ME MUTTA IHAN YHTÄ HYVIN N Valikoimat vaihtelevat myymälöittäin, www.metalmania.cd
TALMANIA-KAMPANJAAN, E VOIVAT KUULUA SINULLE.
Enthroned, Curimus, Thine, Dark Days Ahead… 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club: Sammal-jussin kasvispossuvuoka 016 Impaled Nazarene 020 Kaaoksen Ystävät 022 Vallenfyre Jason Zucco 22 026 Killer Be Killed 029 Autopsy 032 Black Label Society 036 Insomnium 044 Pölkyllä: ex-The 3rd and the Mortal -ääni Kari Rueslåtten 048 Salamyhkä: Ophthalamia - A Journey in Darkess (1994) Arild Juul 44 051 Arviot, pääosassa Vallenfyre 068 Demot, pääosassa Inkvisitor 071 Vanha liitto: Winger, haastattelussa Kip Winger 074 Kuudes piiri: W.A.S.P.-mies Chris Holmes muutti Porvooseen. Jussi Ratilainen 36 Jarkko Viitasaari 16 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm
BIG) and Paul Bielatowicz, guitarist of the band of Carl Palmer (EMERSON, LAKE AN PALMER) www.CENTURYMEDIA.com www.INSIDEOUTMUSIC.com. NEAL MORSE LIFELINE (RE-ISSUE) · Out May 16th Re-issue 2CD set with bonus disc containing 6 extra tracks! Featuring the stunning guitar work of Paul Gilbert (MR. MIASMAL CURSED REDEEMER · Out April 18th An unforgettable lesson on what pure, unaffected death metal is about: BRUTAL MUSIC WITH NO MERCY, NO REGRETS, NO RITUALISTIC BULLSHIT, NO COMPROMISES. Get prepared for total aural perversion. VINYL LP ABORTED THE NECROTIC MANIFESTO · OUT NOW! The masters of pure, unbridled, gore-ridden necro-maniacal death metal have returned with their strongest album ever. DIGIPAK CD and 180gr. Available as CD, LP and DIGITAL DOWNLOAD. With guest vocals by Vincent Bennett (THE ACACIA STRAIN) and Phlegeton (WORMED). VALLENFYRE SPLINTERS · Out May 9th SPLINTERS of death, doom, grind and crust Greg Mackintosh Vocals and Guitars (PARADISE LOST) Hamish Glencross Guitars (MY DYING BRIDE) Scoot Bass (DOOM, EXTINCTION OF MANKIND) Adrian Erlandsson Drums (AT THE GATES, PARADISE LOST, THE HAUNTED) Produced by Kurt Ballou Available as LTD
Siis PORVOOSSA! Niin käyvät kummalliseksi nämä ajat, etten ihmettelisi yhtään, jos mies muuttaisi Manseen ja soittaisi pian Popedassa. Ja nyt tämä sankari asuu Porvoossa, kuten käy ilmi lehtemme lopun 6. Ja jos kitaristi päättää jäädä Suomeen, ei muuta kuin tervejäämistä. Kun itse olin pieni pojanpallero, minikokoinen kaverini Kalli kiipeili pitkin seiniä ja niiden ryijyjä. Kyseessä eivät ole ne myöhemmin selvää jälkeä tehneet Jeff Hanneman -vainaan suojukset, vaan W.A.S.P.-yhtyeen pitkänhuiskean kitaristin Chris Holmesin polkkarit. Vaikka tokihan kunnon koviksilla on aina herkkäkin puolensa: rumpali-Johnny kiittää kansissa äitiään, ja faneillekin on suunnattu liikuttava kiitos: ”We thanks to everybody fan!” Legions lienee saanut vaikutteensa useammasta lähteestä KISSistä Acceptin ja Ozzyn kautta Motörheadiin, mutta voisinpa veikata, että bändin kitaristia on kuviteltu aika pitkälti yksissä polvisuojissa. Kitaristi James Tangayn johtama, klassisessa kokoonpanossaan lisäksi basisti Jock Fahrenheitin, rumpali Johnny the Animalin, komppikitaristi Eric Faithin sekä laulaja Tommy Hacksin sisältänyt kopla lienee ollut kovaa porukkaa. Syntyi Legions, yhtye jolle askartelin pahvista diskografiaakin, kansineen, sisäpusseineen päivineen. Tuosta tuotannosta on tallessa kaksi julkaisua, Live!!-konserttialbumi sekä ilmeisesti bändin viimeiseksi jäänyt studiolevy, Bahamalla äänitetty (”This record is recording in Bahama”, tietää takakansi kertoa), siniselle vinyylille prässätty Play the Wrong Game. Vaaleakutrisessa Holmesissa oli vaarallisuutta, joka puuttui valtaosasta tuon ajan hardja heavy rock -bändistöstä. Kovempi W.A.S.P.-diggailuni jäi koko lailla noihin 1980-luvun puolivälin vuosiin ja aikuisiällä nähdyt bändin esiintymiset ovat olleet kaikkea muuta kuin vakuuttavia, mutta Holmesilla on iankaikkisesti mielessäni pehmustettu paikka aitona oikeana hevirocksekopäänä, joka ei jakele kompromisseja. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Jussi Ratilainen Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Jotain positiivistakin sentään: rajusti vuosikymmeniä ryypännyt sälli on kuulemma tätä nykyä kuivilla, ja vaikka suoraan sanoen karsastankin ajatusta raittiista Chris Holmesista, tämä olotila miehelle suotakoon. i Matti Riekk taja Päätoimit Play the Wrong Game On käsittääkseni jokseenkin tavallista, että lapsilla on mielikuvitusystäviä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tai niin kuin Legions asian pistää: ”Good rockyear -87 & happy Christmas!” Inferno 7. Jos minulta kysytään, Tähtien sodan Chewbaccaa muistuttanut mies jätti uhkaavuudellaan varjoon myös koko muun yhtyeensä. Tästä juoruavat paitsi studiolevyn sisäpussin taatusti kokemuksesta kumpuava ”Look out of heroin!” -kehotus myös bändin julma tapa soitella livekeikoillaan puolituntisia kiitosbiisejä – aina levylle asti. piiri -palstalta. Rock’n’roll on taiteenlaji, jonka piirissä on kusetettu enemmän porukkaa kuin minkään maan tahi planeetan laki sallii, ja näin on käynyt miehen omien sanojen mukaan myös Holmesille – mikä on toki ikävää. Holmes oli lapsuudesta nuoruuteen matkalla olleelle allekirjoittaneelle kuin silta hiushevin ja Venomin vähän liiankin pelottavan kuvaston välillä, tavallaan kova kompromissi. Tukkakin miehellä oli toki isollaan, kyllä, mutta todellakin sivuosassa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Vähän toisella kymmenellä, kun paheellinen rock’n’roll oli putsannut seinät, väsäsin päässäni vallan leegion mielikuvituskamuja. Mutta ilmiselvin merkki, että asialla olivat miehet eivätkä pojat enää, ovat bändin biisinnimet: Fuck’n’roll, Iron Anarchy, Fuckcross, Rambo’s U.S.A., Master of Womans ja Mama, I Am Death kertovat karua kieltään Legionsin heavyn brutaalista voimasta
Miksi pysyvän kokoonpanon löytyminen on ollut niin hankalaa. Uusi Sovereigns-albumi kuitenkin osoittaa, että bändin ilmaisussa on tapahtunut hieman yllättäväkin ryhtiliike, sillä kiekko on väkevää ja monipuolista tavaraa, jolla Enthroned nostaa osakkeensa uuteen nousuun. Enthronedissa ei ole mukana enää yhtään alkuperäisjäsentä. Kävikö koskaan mielessä, että jatkaisitte bänditoimintaa eri nimellä. – Aiemmin homma ei toiminut, koska kaikki jäsenet eivät seisseet ideologian takana tai vain yksinkertaisesti ymmärtäneet sanoituksista mitään. Ainoa syy sanoitusten muuttumiseen tähän suuntaan on, että minusta tuli bändin laulaja. Jopa bändin viimeinen alkuperäisjäsen Sabathan oli sitä mieltä, että meidän tulisi jatkaa Enthronedina. Emme ole oikeastaan koskaan antaneet kenellekään kenkää, vaan ihmisiä on lähtenyt omasta tahdostaan. – Ei todellakaan! Tämä tuntuu haittaavan vain joitain meille tuntemattomia tyyppejä. – Haluan pitää homman rehellisenä ja bändin jäsenten tietävän missä menemme, koska muuten tässä ei ole mitään järkeä. 8 Inferno Yksi merkityksellisimmistä kehityskohteista Enthronedin musiikissa ovat olleet sanoitukset, jotka siirtyivät Tetra Karcistin (2007) myötä suoraviivaisista black metal -teksteistä kohti monisyisempiä aihepiirejä. – Seisomme yhtyeenä tämän takana ja meillä on vastuu Enthronedin musiikista, joten ulkopuolisten mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Moni syytti bändin hypänneen ”trendikkääseen” religious black metal -vaunuun, mutta Nornagest tyrmää väitteet naureskellen. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Pimeys on läsnä Belgian pientä black metal -lippua jo vuodesta 1993 heilutellut Enthroned ei ole jäänyt menneisyytensä vangiksi. – Tämä on varmaan aika rajusti sanottu, mutta se johtuu varmaan siitä, että tulemme Belgiasta. – Hah hah, ihmiset nyt puhuvat mitä puhuvat. Hommasta tuli surkuhupaisaa viimeistään sitten, kun tämä nainen päätti ilmoittaa asiasta kovaan ääneen jokaisen biisin välissä... Ennakkoluulottomasti tyyliään kehittänyt ryhmä elää juuri nyt uransa luovinta aikaa. En nähnyt mitään pointtia siinä, että laulaja huutaa ulos sanoja, joita ei ymmärrä. 1990-luvun lopun black metal -nosteessa nimeä kerännyt Enthroned on kuulunut hyvien perusbändien joukkoon, mutta ryhmä ei ole saanut tähän päivään mennessä aikaiseksi mitään todella järisyttävää. Belgialaismuusikoilla on tapana jättää bänditouhut välittömästi taakseen esimerkiksi parisuhteen myötä, mitä en ymmärrä lainkaan. – Levy on ensimmäinen Tetra Karcist–Pentagrammaton–Obsidivm -albumitrilogian jälkeen, joten pääsimme luomaan Sovereignsia eri konseptilla, mikä oli meille mieluisa haaste. Mutta, tällaistahan nyt tapahtuu varmasti kaikille.. – Albumi on kokonaisuutena ilmava ja tunnelmaltaan hypnoottinen. Olemme nykyään paljon enemmän kuin vain kalpea häivähdys menneestä, joten tästä asiasta on turha edes keskustella. – Kerran noin viisisataa kolumbialaista oli valmiina tappamaan meidät, koska keikkapaikan sähköt katkesivat emmekä pystyneet soittamaan. – Mieleen tulee myös eräs keikalle tullut nainen, joka keksi olevansa raskaana eräälle jäsenistämme. Meillä oli yksinkertaisesti selkeä visio ja päämäärä, mitä lähdimme seuraamaan ja myös onnistuimme siinä. Muutos teksteissä tapahtui vuonna 2006, kun saimme siihen viimein mahdollisuuden, mutta mielestäni se olisi saanut tapahtua jo paljon aiemmin. Muistuuko vuosien varrelta mieleen jotain erityisen hauskaa. Pimeys on vahvasti läsnä, mitä lähdimme hakemaankin levyä työstäessämme. Olet itse ollut yhtyeen matkassa vuodesta 1995. Kun entinen laulaja (Lord Sabathan) lähti bändistä, halusin kirjoittaa sanoituksia kuten olen aina halunnut tehdä, sidoksissa uskomuksiini ja ajatuksiini. Tämän vuoksi veimme myös musiikkiamme uuteen suuntaan, kertoo laulaja-kitaristi Nornagest. Heidän mielestään tämä oli meidän syytämme. Enthronedissa on vaikuttanut vuosien varrella parikymmentä muusikkoa, mikä on melko raju määrä perinteisten bändi-instrumenttien kanssa operoivalta porukalta
– Joissain biiseissä oli muita enemmän työmaata, mutta kokonaisuutena prosessi oli kivuton. Miltä orastavaan murrosikään ehtineen bändin tuore materiaali kuulostaa jäsentensä korviin. Tuloksena on kaikilla mittareilla yksi alkuvuoden parhaista metallilevyistä. Käyttäisin luomisprosessista termiä luonnollinen. Kaikenlainen turha puristaminen ja liika suunnitelmallisuus loistivat poissaolollaan, basisti Jukka Salonen muistelee. ”Spärdärikesä” oli kyllä mukavaa aikaa, eli kiitos vain kaikille osallisille. The Decline of the Western Civilization part III. – Näin olemme asian ajatelleet. Tällä kertaa ajattelimme nyökätä ihan Riku Keranen Melodista ja groovaavaa raskasmetallia esittävä Dark Days Ahead katsastaa toisella albumillaan etelän sijasta pohjoiseen. Inferno 9. – Lähtökohtana on tietysti hyvä musiikki. Jos näin on, kuinka tämä mielestänne ilmenee. tietoisesti pohjoisen suuntaan tematiikan ja jollain tasolla myös musiikin kautta. Maailma on thrash-bändejä väärällään, eikä laajan skenen kär- ryillä tahdo pysyä, vaikka yrittäisi kuinka aktiivisesti. – Suomalainen sielunmaisema ujuttautuu väkisinkin kappaleisiin mukaan jo pelkästään kulttuuriperimän kautta, mikä ei ole minusta mitenkään negatiivinen asia. Levyn nimi ei jätä pahemmin tulkinnanvaraa. Esikoisenne vilautti nimessään sanaa South ja uusimmalla esiintyy North. Millä keinoin Curimus pyrkii nousemaan esille tästä harmaasta ja kasvottomasta massasta. Kortsuja ja uusia korvapareja Vuosikymmenen verran reipasta thrash metalia takonut Curimus on kasvanut lähes huomaamatta varmaotteiseksi tekijäbändiksi. Levyn päätösinstrumentaali Varra on tästä ehkä paras esimerkki. North Star Blues on melko hyvä ajankuva juuri tästä musiikillisesta hetkestä. Onko vielä jotain, jonka olette aina halunneet toteuttaa, mutta ette ole vielä kehdanneet. Huumoripitoisesta oheistoiminnastaan huolimatta yhtye ottaa soittohommat vakavin mielin ja roisilla asenteella. Bändiltänne löytyy tosiaan kaikenlaista ulkomusiikillista hassuttelua, kuten bändin alastonkuvalla varustettuja kondomeja, netissä julkaistua joulukalenteria ja ties mitä muuta mukavaa. Pri Secco Metallia joka ilmansuunnasta Joni Juutilain Sytyttäjä en The Long Road South -debyyttinne (2012) kappaleet kirjoitettiin ymmärtääkseni melko pitkällä aikavälillä, kun taas uuden levyn biisit ovat niin sanotusti ajankohtaista kamaa. – Määrätietoiselta, röyhkeältä, vanhaa tuotantoa monipuolisemmalta ja paikoitellen jopa kauniilta, kitaristi Juha-Matti Helmi lataa. Lisäksi olemme toteuttaneet pari pientä mediatempausta näkyvyyden lisäämiseksi. Pidättekö bändinne musiikkia erityisen suomalaisena. Syntyikö uuden North Star Bluesin materiaali kovinkin kivuttomasti. Edellisellä levyllä kumarrettiin etelävaikutteita ja nyt kumarretaan pohjoiseen, vaikka musiikillinen yleisanti pysyykin samana. – Vaikeahan tiikerin on raidoistaan päästä. – Toimimme kuten aina ennenkin, eli jos kappaleen fiilis oli hyvä ja musiikki tuntui toimivalta, ei ollut mitään syytä jättää sitä käyttämättä. Onko suunnitteilla, että seuraavien julkaisujen nimissä esiintyvät kenties East ja West. – Eivät nämä ole kehtaamisesta ennenkään jääneet kiinni! Eiköhän sitä jotain jännää taas kehitellä, kunhan kukkaronnyörit vain antavat periksi studiolaskujen jälkeen. Kuivahkon metalliskenen omaavalta Loimaalta maailmalle huutava Curimus juhlistaa toisella levyllään Artificial Revolutionilla kymmenvuotista uraansa. Levytystaukoja lukuun ottamatta olemme keikkailleet jatkuvasti mahdollisimman paljon, ja tätä kautta meihin on tutustunut uusia korvapareja
Edellisestä In Therapy -levystä on aikaa kaksitoista vuotta. – Tuona aikana kirjoitimme ehkä 50–60 kappaletta, ja ainoa levylle päätynyt vanha kappale on Brave Young Assassin, joka on kirjoitettu ehkä 2003. Teitä vertaillaan usein Anathemaan ja Katatoniaan. Itse bändiä tämä ei kuitenkaan haittaa, koska heille mainetta tärkeämpää on kuulijoilta saatu kunnioitus. Moni biisi oli jo valmis, mutta suuri osa niistä lensi roskikseen 2012, kun kävin läpi synkän mutta tuottoisan vaiheen, jonka aikana DCB sai lopullisen muotonsa. Usein tragediat ovat kuitenkin niitä opettavaisimpia juttuja, joten niiden kanssa on osattava elää.. Moni melankoliseen mutta reippaasti rockaavaan In Therapyyn ihastunut luuli yhtyeen jo hajonneen, mutta porukka onkin kasassa, ja pitkän luomistyön tuloksena on syntynyt monisyinen The Dead City Blueprint -albumi. Miltä levy materiaali tuntuu tänä päivänä. Musiikin mahtavuus on kuitenkin siinä, että jokainen kuulija voi rakentaa levyn ympärille omanlaisensa maailman ja tehdä siitä oman elämänsä soundtrackin. Bändi on osoittanut ensimmäisistä demoistaan asti luovuutta ja kykyä tehdä tunnerikasta musiikkia, joka puhuttelee jokaista kuulijaa – joko hyvässä tai pahassa. – Debyytillämme puhui nuoruus ja toisella yritimme näyttää, että osaamme kirjoittaa hyviä kappaleita. – Uuden levyn moniulotteisuus ei ole ihme, sillä proge on kulkenut aina mukanamme – kuuntele vaikka A Town Like This -esikoistamme (1998) 10 Inferno – mutta nyt hommassa on enemmän järkeä. Löydätkö itse samankaltaisuuksia Thinen ja noiden bändien välillä. Kuinka Thine on mielestäsi muuttunut vuosien varrella ja millaisin mielin kuuntelet vanhoja tuotoksianne. – Uskon ja toivon, että saamme maineen sijasta samaa arvostusta, jota In Therapy toi meille aikoinaan. Voimaa vaikeuksista Ihmiselon synkissä tunnekuohuissa polskiva Thine on jäänyt rockaavan tunnelmametallinsa kanssa isompiensa varjoon. – Etenkin nykyisin olemme aika erillään muista, mutta eivät nuo vertaukset aivan perättömiä ole. Vaikka käsillä on vasta kolmas levymme, olemme olleet kasassa kauan ja kehittyneet huikeasti vuosien varrella, kitaristi Paul Groundwell vakuuttelee. Tämä kertoo, että uusi levy on syntynyt rehelliseltä pohjalta ja suoraan sydämestä, mistä olen erittäin iloinen. Proge on meillä ehkä enemmänkin taustaelementti kuin johtolanka, koska biisimme ovat aika tiukkoja ja johdonmukaisia. – Kun elämänkokemusta tulee lisää, on myös enemmän aiheita joista tehdä musiikkia. – Keskustelimme vähän aikaa sitten, keneltä me mahdamme kuulostaa, emmekä löytäneet suoria vertailukohtia. Voisimme toki kirjoittaa edellislevyn tapaan suoraviivaisia rockbiisejä, ja jopa teimmekin niin, mutta ne kappaleet jäivät lopulta pois levyltä. Kumpikin noista yhtyeistä herättää vahvoja tunteita kuulijoissa, ja toivottavasti myös meidän musiikkimme toimii samoin säilyttäen kuitenkin uniikin ilmeensä. – Uusi albumimme huokuu kokemusta ja osoittaa keitä ja missä me olemme nyt. Tunnistan niiltä kiekoilta piirteitä itsestäni, mutta ne tuntuvat koko ajan etäisemmiltä ja vaikeammilta samaistua. Työskentelitte uuden levynne kanssa niin kauan, että välissä ehti varmasti tapahtua yhtä jos toista. Vuonna 1996 nykyisen nimensä saanut Thine kulkee omia teitään. – Kun levy oli valmis, Dan (Mullins, rummut) sanoi, että biisit eivät olleet mielestäni varmaan vieläkään valmiita, hah hah. Olin loppuun asti liian pikkutarkka ja halusin hioa yksityiskohtia loputtomiin, mutta tietyssä vaiheessa oli pakko päästää irti ja toivoa parasta. Se on muisto huonoista ajoista elämässäni, enkä ole varma, tekeekö asian käsittely minulle hyvää vai ei. – Kun kuuntelen levyä, tunnen tuskaa ja välähdyksiä menneestä, mutta lopputulos on myös piristävä ja olen ylpeä musiikista
Onko synkistä aiheista suomeksi kirjoittaminen mielestäsi helpompaa vai vaikeampaa kuin esimerkiksi englanniksi. Kylmä kaunis maailma on osoitus siitä, kuinka yhtenäistä toimintamme on, sillä vastasimme tuotannosta pääosin itse. – Osa levyn biiseistä oli alkujaan sanoitettu englanniksi, mutta itse koin englannin jo aiemmin hieman etäiseksi ja aina sanotusten jälkeen jäi tunne, että jotain puuttuu. Prologi -ep:stä (1998) julkaistaan nyt uusintapainos, mutta mitkä ovat mahdollisuudet siihen, että yhtye julkaisee vielä joskus uutta musiikkia. Kannattaako elämään ja bänditoimintaan panostaminen näin synkässä maailmassa. Monet ovat jo tuominneet paluun rahastuksena, mutta suurelle osalle ihmisistä keikat ovat tulleet positiivisena yllätyksenä. Viiden keikan kevätkiertueensa Steelfestiin päättävä yhtye on jälleen radalla. Kukaan ei tiedä, mitä jatkossa tapahtuu, mutta voin sanoa, ettemme ole suunnittelemassa uutta kiertuetta ainakaan lähivuosina. Levyn sanoitukset vaikuttavat todella synkiltä ja epätoivoisilta. Millaista on tehdä settilistoja keikoille. – Toinen syy on faneilta tullut palaute ja toive nähdä MKL vielä lavoilla. – Rehellisesti sanottuna kyse on halusta päästä soittamaan. Synkkää ja kaunista Suomessa osataan mököttää. Ei päässyt ehkä niin lähelle kappaleiden ydintä kuin olisi halunnut. Vaikka tässä nyt elämän varjopuolista puhutaankin, se ei tarkoita, että kuljettaisiin kaiken aikaa keskisormi pystyssä. Ja tässä puhutaan nyt pelkästään musiikista, koska kukaan arvioijista ei ole ymmärtänyt suomea! Tunnen, että tämä on meidän voimavaramme; luoda jotain synkkää ja kaunista. Kyllä tässä tulee täytettyä kaikki tarpeet fyysisestä soitosta aina henkisen hyvinvoinnin saavuttamiseen asti. Toivottavasti kosketamme myös osaa kuuntelijoista. Jätimme pois muutamia kappaleita, jotka ovat kuuluneet settiin jo alusta, ja otimme mukaan biisejä, joita ei ole juuri soitettu livenä. MKL lopetti musiikin luomisen ja säännöllisen treenaamisen vuonna 2007, mikä johtui muun muassa ajanpuutteen tuomasta motivaationlaskusta, kitaristi-laulaja Pete Lehtinen aloittaa. Tällä kertaa kemiat tuntuvat osuvan kuitenkin niin hyvin kohdilleen, että saumoja laajempaankin tunnettuuteen on olemassa. Minä ja rumpalimme Mikko (Hautala) olemme kasvaneet sen parissa, joten välillä tulee halu verestää muistoja. – On se mahdollista, mutta mistään tämänsuuntaisesta ei ole ollut puhetta. Millaisin mielin katsotte kohti tulevaisuutta. Se kertoo jo aika paljon, kun ulkomaisissa levyarvioissakin todetaan, että levyltä on turha hakea iloisia hetkiä, koska niitä ei ole. Haminassa kaksi vuotta sitten alkunsa saanut Kaunis Kuolematon koostuu kokeneista muusikoista, joiden urat ovat jääneet piiloon suurelta yleisöltä. Kun tämä arkuntuuletusrundi päättyy, MKL palaa takaisin hautaan ja kukin meistä projektiensa pariin. Eteneekö homma oman mielen mukaan vai kuunnellaanko yleisön pyyntöjä. – Bändi on iso osa elämäämme. Bändi on valinnut suomen kielen. – Lähdimme kasaamaan settiä ajatuksella, että materiaalia olisi koko uralta. Lavalla pitää olla hyvä fiilis, joka välittyy myös yleisöön. Ajan kuluessa ajatus suomenkielisestä toteutuksesta vahvistui ja alkoi tuntua oikealta valinnalta. – Lyhyen historian omaavaksi yhtyeeksi olemme saaneet paljon aikaiseksi. – Valoisin mielin edetään, ainakin mitä bändiin tulee. – Aloin kelailla noita sanoituksia suomeksi, ja tuntui, että pääsin Inferno 11. Lähdetään matkaan suoralla kysymyksellä: miksi jo kuopattu bändi keikkailee taas. Tuntui myös pitkästä aikaa, että olin rehellinen itselleni, ja mielestäni on tärkeää, että pystyy seisomaan rehellisesti tekemistensä takana. Tämän osoittaa todeksi myös mainiolla esikoislevyllään sävykästä doom/dark metalia työstävä Kaunis Kuolematon. – Näen rikkautena, että surullisistakin asioista voi kertoa musiikin välityksellä koskettavasti. Näitä asioita ei olisi saavutettu, ellei porukka tulisi keskenään toimeen, kitaristi-laulaja Mikko Heikkilä vakuuttelee. Tietysti osa tuomitsee tällaiset paluut, mutta ei se meitä juuri hetkauta. 2010 soitimme Turussa TVO:n hautajaisissa ja seuraavana vuonna julkai- simme 14 talvea -kokoelman, joten pientä liikettä on välillä tapahtunut. – Pyysimme myös yleisöltä toiveita, joita tuli esimerkiksi Imperiumin messulaudan kautta melkoisesti, mutta tärkein kriteeri oli oma muka- vuus. – Viidestä jäsenestä kolme osallistuu biisinkirjoittamiseen, mutta kaikki sovitusprosessiin. Nyt bändi on noussut hetkeksi haudastaan ja pitää oven auki myös tulevaisuuteen. lähemmäksi sitä, mitä sanotuksiltani hain. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Mikael Soilevaara Hauta-arkkua tuulettamassa Vuosina 1993–2007 toiminut Mustan Kuun Lapset on yksi suomenkielisen raskasmetallin edelläkävijöistä
Se tarkoittaa elävää muistoa, kaikki tositelevision krokotiilinkyynelten aiheuttama kyynisyys kuolee pois ja tilalle tulee vaatimus välittämisestä. Jasonin levottomuus päättyi 5.4.2014. Sen kohtauksen voi kuvitella kuin hidastetussa filmissä, mestari Sam Peckinpahin hengessä. ”Suolan syöminen yhdessä”, kuten Aristoteles ystävyyttä määritti, vaatii juuri aikaa ja yhteisiä elämänkokemuksia, mieluiten edes joitain vastoinkäymisiä. Mutta me jäimme eloon ja muutuimme. Kuolema on metallimusiikin kanssa naimisissa monella tasolla, esteettisesti sitoutuneena ja jopa tyhjänä merkkinä. Pariisin Notre Damella roikkui neljältä aamuyöllä vain joku rapjengi, kun tutkimme koristelua. Siksi kuolema iski nyt erityisen kovaa ja jopa salakavalasti. ja ennakkok livearvioita. Vuotta aiemmin mitätön ohjausvirhe Yhdysvalloissa olisi yhdistänyt kaksi yhtyettä sotkuisella tavalla, kun kuminauhalla kiinnitetty backline olisi pyyhkäissyt pakettiauton lattialla riisisäkeillä makaavat ruhot tieltään. Uskonnollisen perheen lapsi etsi elämän merkitystä eri ideologioista, läpi oli käyty niin intialaista kattausta kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan soturikuninkaiden kristuksenkaltaisuutta. www.infern n o n a h e it o Os vyblogin, ös uutisia, le y m ät d y lö PS. Mutta nykyisin myös monesti muovista ja tylsää, tai vaihtoehtoisesti niin luotaantyöntävää ja tyylitajutonta, ettei jää jäljelle kuin inho. Myös niille, joilla ei ollut henkilökohtaista sidettä Jasoniin, juuri hänen kuolemansa tuntuu merkitykselliseltä, vaikka ihmisiä kuolee jatkuvasti kuin kärpäsiä SKABA Kimi Kärki pastorismies eri puolilla maailmaa. Eläessäsi olin sinua jatkuvasti kolme päivää vanhempi, nyt aika kerrostuu ja laskostuu. Lavalla raivoisa olemus muuttui takahuoneessa rauhalliseksi ja jopa syrjäänvetäytyväksi, mies oli aidosti sitä mitä oli. Siinä ehtii tutustua. Viime vuosina sattuneet vastoinkäymiset ja sukeltaminen kovempien päihteiden maailmaan saivat aikaan syöksykierteen, joka ei oiennut hyvien ystävien tuellakaan. Yhtye kultivoi aivan samoja 1970- ja 1980-lukulaisen doomin peltoja kuin olen itse kyntänyt parinkin yhtyeen voimalla. Jason McCash (1976–2014) oli Indianapolisista ponnistavan The Gates of Slumberin basisti. Kyseessä oli tavallaan turha ja turhauttava kuolema. Tämä on kolumni kuolemasta ja muistista. Kuljimme yhdessä lähellä kuolemaa esimerkiksi Salzburgin läheisillä alppiteillä Samhainin aikaan 2006. Oikea kuolema puhuttelee toisella tavalla, painokkaasti ja syvällisesti. Se tuntuu vatsanpohjassa, kuollut mies on monta päivää tunkeutunut ajatuksiin ja uniin. Netistä uunteluja. Sunnuntaisessa aamiaispöydässä, auringon paisteessa kimmeltävältä näytöltä lentänyt tikari. Yhdessä sureminen on osin siirtynyt sähköiseksi eikä tunne paikan rajoja. Bändi oli parhaimmillaan livenä. Tästä kertoo myös se suru, jota todella monet ovat nyt tunteneet ja ilmaisseet. t! Tapaa Ghottsiin, osallistu on ne isen Mene Infern ittaa tapaam o v it o v ja n skabaa kuun n kera touko e e ty h -y st o sä! Gh ssä Helsingis re e h p is n o S lopun o.fi. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Kuolema kulkee kantapäillämme Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä kolumni ihan muusta aiheesta, mutta hyvän ystävän menehtyminen muutti kerralla suunnitelmia. Tutustuimme yli kymmenen vuotta sitten, ja laskeskelin tässä, että olemme vääjäämättä istuneet yhteensä melkein kuukauden samoissa pakettiautoissa. Hän innostui mielellään, mutta oli myös välillä taipuvainen raskasmielisyyteen. Jason oli kolmen lapsen isä, teknisesti taitava ja tyylitajuinen soittaja sekä biisintekijä, lämmin, reilu ja todella herkkä tyyppi. Oikea kuolema kannattaa joskus muistaa ja ottaa vakavasti, kerran se korjaa sinutkin. Näin on hyvä, suruun sekoittuu selkeyttä, olo on kirkas. Hänellä oli suunnitelmia, mutta ehkä hän halusi myös lopulta luovuttaa. Lepää rauhassa, ystävä, en unohda sinua. Pääkallot, silpomiset, veri, vääntyneet raajat, elävät kuolleet, kuolleet jotka nousevat kuollakseen aina uudelleen yhä pienempinä partikkeleina… Ne eivät välttämättä merkitse mitään muuta kuin musiikillisen tyylin ilmaisua, jotain aikoinaan kapinallista ja tahallisen inhottavaa ja sokeeraavaa, länsimaisen tabun ja vieraantumisen kiistävää
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Kesäkurpitsanviipaleet kannattaa asetella hieman samalla tavalla kuin lasagnelevyt konsanaan. fi Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Sammaleinen kasvispossuvuoka Neljän vuosikymmen taakse kurkottavaa Sammal-musiikkia on luonnehdittu lämminhenkiseksi ja maanläheiseksi. Pitääkin oikein ihmetellä miksi, sillä etenkin maultaan yksinkertainen kukkakaali nousee chilillä kruunattuna annoksessa vähintäänkin puolijumalalliseen asemaan. 2. Viipaloi kesäkurpitsa ja murenna kukkakaali pieniksi, peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Megan tuomio: Pyhä kolminaisuus, kesäkurpitsa, kerma ja sinihomejuusto, on ollut aiemmin hyvinkin tuttu, kukkakaali ja chili tässä yhteydessä taas ei. Vaihtoehtoisesti voi käyttää myös valmiiksi aurajuustolla valmistettuja kermaseoksia. Kun alkaa tuoksua ja näyttää siltä, että aurajuusto ja kerma ovat harmoniassa, kaada seos mukaan vuo kaan. Auraisen kerman voi vaihtaa myös mustapippuriversioon, jos haluaa vaihtelua sillä saralla. 4. Heitä vuoka uuniin noin 40 minuutiksi ja hoida ruokailuasia pois päivä järjestyksestä hyvän seuran kera. Ainoastaan metsänaromi jää puuttumaan. Lisää suolaa kevyesti (ota huomioon aurajuuston suolapitoisuus). Nämä samat adjektiivit kuvaavat myös yhtyeen urkurin Juhani ”Jussi” Laineen vuokaruokaa. Sekoita aurajuusto mukaan mahdollisimman tasaisesti ja hämmennä jatkuvasti. Jos on tuoretta, sitä parempi. Kypsentämisaika on juuri optimaalinen jättäen erittäin mukavan ”rapean” suutuntuman kasvisten osalta.. Pilko chili ja sekoita kaikki ainekset keskenään voideltuun vuokaan. Vuoka on äärimmäisen yksinkertainen taivuttaa proteiinipitoiseksi vegeversioksi, eikä broileri tai pekonikaan varmasti väärässä paikassa olisi. Jussin oma luonnehdinta: Huolimatta siitä, että peruna on eräs kestosuosikeistani, senkin viikkokohtaisella annostuksella on rajansa. Kermaa on riskinoloisesti, mutta jos kokonaisenergiasta ei halua tinkiä sitä vähentämällä, annoksen voi aina kuorruttaa sopivalla juustoraasteella, esimerkiksi mustaleimaemmentalilla, aromien maksimoimiseksi. 3. Kaada kerma kattilaan ja lämmitä kevyesti. Hienostelijat voivat toki marinoida possua haluamallaan tavalla, vaikka au naturel -suikaleet eivät välttämättä käsittelyä tässä tapauksessa kaipaakaan. lisää reseptejä www.inferno. Kun pottu lisätään kerta toisensa jälkeen lautaselle, maan antimesta saa nopeasti kystä kyllin ja jokin vaihtoehtoinen perunankorvike rupeaa tuntumaan välttämättömyydeltä. Mausta mukaan hieman basilikaa. Tarpeet ? 1 kesäkurpitsa ? 200 g murennettua aurajuustoa ? 1 kukkakaali ? 4 dl kermaa (ei mitään kevyttä) ? 400 g porsaansuikaleita ? 1 sipuli ? 1 chilipalko (semitulinen) ? basilikaa Juhanin KOKATESSA SOI: Tom Waits – Blue Valentine (1978) ”Lätty on täydellinen arkisen stressin poistaja ja toimii taatusti joka kerta. Harvaa 'juoppoa' jaksaa kuunnella yhtä intensiivisesti.” 14 Inferno Tee näin: 1. Tuuttaa uuni lämpenemään 200 asteeseen, paista porsaansuikaleet kevyesti ja lisää hienoksi silputtu sipuli. Kasvisvalikoimasta varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi ovat osoittautuneet kukkakaali ja kesäkurpitsa, mikäli ne lytätään turkulaisittain yhteen aurajuuston kanssa
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Tasaiseen tahtiin levyjä julkaissut yhtye on jälleen kerran uuden julkaisun kynnyksellä, ja kelpaahan ”vaikeaa kahdettatoista studioalbumia”, takuuvarmasti tuttua Impaled Nazarene -levyä Vigorous and Liberating Deathiä promotoidakin. – Ei tämä vielä ole pahimmillaan, joku kymmenkunta haastattelua on vasta tullut tehtyä. V uodesta 1990 asti ydinsodasta, vuohista, perversioista ja saatanasta möykännyt Impaled Nazarene on yksi suomalaisen metallimusiikin merkittävimmistä tekijöistä. Siksipä miehet päättivät kutsua musiikkiaan nuclear metaliksi, joka pitää sisällään tunnistettavia piirteitä muiden muassa blackistä, thrashistä ja punkista. Uudella levyllä tunnutaan heittäneen vaihteeksi mustempaa vaihdetta silmään. Lehtiähän on kadonnut helvetisti viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja silloin ennen, esimerkiksi All That You Fearin aikoihin (2003) 16 Inferno lähdettiin Osmosen toimistolle Pariisiin tekemään haastatteluja, muistelee Luttinen. 22 vuotta myöhemmin sama mies kertoo olevansa huolissaan Suomen ja Euroopan unionin tilasta. Teksti Joni Juutilainen Kuvat Jarkko Viitasaari ”I was homosexual partner of Jesus Christ”, keuhkosi Mika Luttinen Impaled Nazarenen Tol Cormpt Norz Norz Norz... Nyt tuntuu aika käsittämättömältä tuo määrä, koska viime levyn Road to the Octagonin (2010) tiimoilta tuli tehtyä varmaan maksimissaan joku kakskymmentä haastattelua. Harvoin julkista tunnustusta saava ryhmä on käynyt läpi liudan henkilökohtaisia tragedioita, hakannut päätä seinään vaikeissa kiertueolosuhteissa sekä kokenut eri uskonnollisten ja poliittisten ääriryhmien konkreettiset vihanpurkaukset – vain muutamia vastoinkäymisiä mainitakseni. Kaikki muuttujat huomioiden on suoranainen ihme, että bändi on edelleen toiminnassa ja terävässä iskussa. – On tullut luettua muutama arvostelu, ja periaatteessa kaikki ovat sanoneet ihan samaa tuosta black metalista,. Omia linjoja vetäneenä black metal -bändinä aloittanut Impaled Nazarene ajautui urallaan hiljalleen pisteeseen, jossa bändin musiikillinen kategorisointi oli mahdotonta. – Se oli jotain ihan älytöntä! 28 haastattelua päivässä, kolme päivää putkeen. -esikoislevyllä. Aloteltiin joskus yhdeltätoista aamulla ja lopetettiin yhdeltä yöllä
mutta ite en oikein pysty tuota allekirjoittamaan. Vinyyliversiossa kansi pääsee varmaan kunnolla oikeuksiinsa. Jokaisella bändillä on albumi, joka ei ole hyvä, ja meillä se sattuu olemaan juuri tuo. Taulu kannessa Vigorous and Liberating Deathin kansikuvamaalaus herättää takuuvarmasti huomiota. Se oli aika erilainen, mutta se on siltikin meidän eniten myydyin levymme. – Jarva sanoi myös, että jos taulu ei kelpaa, niin heittäkää sitten roskiin! Laitoin hänelle Flaming Sword of Satanin sanoitukset inspiraatioksi, että tällaista meininkiä on luvassa. Koitapa nyt sitten ymmärtää näitä asioita. Ei kait siinä oikein muuta vikaa ole. – Totta helevetissä! Kaikki kokopitkämme ovat tulleet ulos vinyyleinä ja tulevat jatkossakin. Ehkä Kuoleman varjot ja levyn avaus King Reborn viittaavat kuitenkin black-osastolle. Inferno 17. Hän oli heti valmis, mutta sanoi samalla, ettei halua piirtää mitään, vaan maalata ensimmäistä kertaa elämässään ihan oikean taulun. no, levy ei ole ehkä niin digitaalinen kuin esimerkiksi Manifest (2007), joka on niin muovisen kuuloinen kuin voi olla. Puhuit aikoinaan myös Suomi Finland Perkeleestä (1994) todella paskana tekeleenä, mutta olet sittemmin hieman pyörtänyt puheitasi. – Mun mielestä tämä on musiikillisesti jatkoa Road to the Octagonille, mutta nyt mukana on ehkä hieman enemmän dynamiikkaa ja erilaisia nyansseja, eli levy ei ole pelkkää paahtoa alusta loppuun. Konseptina kuolema Impaled Nazarenen historiasta löytyy muutamia suomeksi sanoitettuja kappaleita, joista erityisesti Vitutuksen multihuipennus ja Nyrkillä tapettava huora ovat jättäneet karut ja pysyvät jälkensä härmäläiseen metallihistoriaan. Siitä tuli heti sellainen fiilis, että saatana, nyt lähtee! Nyt kansi ei ole todellakaan mitään Photoshopskeidaa, vaan todellakin erilainen. Mä tykkään ihan helevetisti soittaa niitä biisejä livenä, mutta levyllä ne omat vokaalit ovat aivan hirveät. – Kun muistelee, millainen levy edeltävä Ugra-Karma oli, ja sitten tuli Suomi Finland Perkele... Tällä uusimmalla on paljon eläväisempi soundi. Mitenkähän tämän nyt hienosti sanoisi... Aika pian tulikin lyhyt tekstiviesti, jossa luki: ”Hyvät lyriikat, sain inspiraation.” – Meni joku kolme viikkoa, kun tuli ensimmäinen raakaversio sähköpostiin. – Soitin Tanelle ja kysyin oisko hän kiinnostunut tekemään kannen. Olihan se pieni kulttuurisokki itsellekin. Kansikuva on siis alkujaan sellainen metri kertaa metri -kokoinen taulu. Jokseenkin saatanallisen ja psykedeelis-houreisen maalauksen takaa löytyy tuttu nimi, Taneli Jarva, joka on toiminut Sentenced- ja The Black League -yhteyksiensä lisäksi myös Impaled Nazarenen basistina, vuosina 1992–96. Kaikkihan ovat varmaan jo nähneet netissä tuon kannen, ja siitä tulee ehkä vähän sellaiset Tol Cormpt -vibat – toivottavasti ainakin. – Uskoisin, että soundit tekevät tässä paljon. – Se on levy, josta en pidä henkilökohtaisesti pätkääkään! Se on kaikkinensa epäonnistunut. Niin yleinen mielipide tämä levyn blackmetallisuus tuntuu olevan, että kait se sitten on niin. Olet sitä mieltä, että Manifest on epäonnistunut levy, ainakin soundien suhteen. Soundillisesti tämä pitää ehkä paikkaansa, koska tällä kertaa kaikki ei ole niin kompressoitua kuin muutamalla edellislevyllä. Ehkä mä en vaan niinku tajua, hah hah. – Joo, tämä mielipide on vähän muuttunut vuosien varrella
Tuleeko albumien kappalejärjestyksiä hiottua paljonkin oikeanlaisen draamankaaren saavuttamiseksi. – Joissain ulkomaalaisissa haastatteluissa kysytään yhä, että yritättekö te ihan tahallanne ärsyttää. Sananvapaus on kuollut tässä maassa. Kyseessä on siis eräänlainen konseptilevy, vaikka kappaleet eivät muodosta mitään yhtenäistä tarinaa. Se menee yksinkertaisesti sillä lailla. Sitten kun tietää mikä on b-puolen ykkösbiisi, siinä on sellainen eräänlainen kaari valmiina. – Kuolema on konseptina kaikissa levyn biiseissä, ja koko albumin idea on, että kuolemaa käsitellään eri näkökohdista. Jos se ois tämän bändin idea, siinä tapauksessa voisi tehdä tuhat kertaa hirveämpiä lyriikoita ja lyödä hakaristejä kanteen, mutta se ei todellakaan ole se pointti! – Asiat, jotka ovat mielestäni epäkohtia tässä yhteiskunnassa, aina uskonnoista ja sinisaareloista lähtien, ovat niitä juttuja joista tehdään biisejä. – Mä en ikänä kato asiaa lyriikkasidonnaisesti, vaan kuinka kappale loppuu ja seuraava alkaa. Luttinen naurahtaa ja kertoo kyseessä olleen uutislähteiden hätäilyn, mikä ei ole musiikkipiireissä lainkaan uutta. – Levyn viimeinen kappale Hostis Humani Generis, joka tarkoittaa suomeksi yhteiskunnan vihollista, on 18 Inferno Vigorous and Liberating Deathin ensimmäisessä tiedotteessa ilmoitettu kappalejärjestys muutti melko radikaalisti muotoaan lopulliselle levylle. Siinä sitä sai tuskailla, että mitenkä sanat saa laitettua järkevään muotoon. Vinyylin kautta ”Asiat, jotka ovat mielestäni epäkohtia tässä yhteiskunnassa, aina uskonnoista ja sinisaareloista lähtien, ovat niitä juttuja joista tehdään biisejä. Sitten mietitään, tuleeko siinä liikaa tykitysbiisejä peräkkäin vai onko hommassa sopivasti vaihtelua. – Ainoa kerta, jolloin olen omasta mielestäni epäonnistunut, on Rapture (1998), jolla kakkos- ja kolmosbiisit (6th Degree Mindfuck ja Iron Fist with an Iron Will) ovat aivan liian samanlaisia, mitä ei silloin aikoinaan tullut tajuttua. Oletko käsitellyt tätä teemaa sanoituksissasi. Perusidea siis on, että kaikki uskonnot yhdessä ovat ihmiskunnan suurin vihollinen, koska ilman uskontoja me olisimme varmasti paljon kehittyneempi planeetta tällä hetkellä. – Tämähän on tietysti sellainen aihe, että jos jotain erehdyt sanomaan, saat ikuisen leiman naamaasi, hah hah. – Oli suorastaan painajaismaista tehdä niitä lyriikoita, koska siinä on vain muutama rivi. Ne kappaleethan menevät ihan samalla kompillakin! Ei tahallista ärsyttämistä Olette herättäneet paljon pahaa verta vähän joka suunnassa. – Kuoleman varjot taas käsittelee aihetta eri lailla, mutta jokainen levyn biiseistä on sidottu jollain tavalla konseptiin. Tuleeko valmiin tuotoksen kohdalla koskaan oloa, että ei vittu, olisi sittenkin pitänyt pistää biisit toiseen järjestykseen. Esimerkiksi Riskiarviosta voidaan kysyä, että missä tässä on se kuolema, mutta siinä puhutaan Suomen ja Euroopan unionin kuolemasta, mikä on päivänselvä asia. Vasta sitten, kun levy oli pihalla tajusin, että ei saatana, tää kolmosbiisi olis pitänyt laittaa eri paikkaan. Pelkästään kristinuskoa ei kritisoida, vaan lyödään kaikki mahdolliset uskonnot saman termin alle. yleistermi kaikille uskonnoille. Sen jälkeen sitä alkaa miettimään ihan vinyylin kautta, kun nyt on tällainen vanaha kääpä, että mikä on b-puolen avaus. – Kaksi näistä biiseistä, Sananvapaus ja Riskiarvio, oli pakko tehdä suomeksi, koska niiden pointti oli arvostella tätä Suomen nykyistä menoa. Polttelen raakavedoksia cd-r:lle, mitä ei tee enää varmaan kukaan muu kuin minä, joka pidän Giganttia pystyssä ostelemalla kalliita levyjä. Tuntuuko siltä, että enin hässäkkä bändin ympäriltä on kadonnut ja ihmiset keskittyvät nykyisin lähinnä musiikkiin. Kuuntelen niitä hahmotelmia sitten autossa ja mietin, mikä niistä olisi kaikkein järkevin. Sitä voi nyt sitten miettiä, että onnistuiko homma niin hyvin kuin piti. Nyt pystyi käyttämään sellaisia sanoja, jotka eivät kääntyisi englanniksi mitenkään järkevästi. – Tulee, todellakin! Minähän nämä asiat lopulta päätän, ja tälle levylle mulla oli idea siitä, mikä on avausbiisi ja mikä viimeinen. Tämä ei ole mitään tahallista huomionhakua tai ärsyttämistä.. – No, toivotaan niin, Luttinen nauraa. Sillä, miten biisit loppuvat on erittäin suuri merkitys siinä, miten itse kasailen levyjä. Olet kritisoinut kristinuskoa koko urasi ajan, mutta nykyisin tämän länsimaisen valtauskonnon rinnalle on kovaa kyytiä nousemassa islam. Tämä ei ole mitään tahallista huomionhakua tai ärsyttämistä.” Hieman yli kymmenen vuoden tauko suomenkielisissä sanoituksissa kuitataan uudella albumilla peräti kolmen suomeksi karjutun kappaleen voimalla. Mä tein musiikit Kuoleman varjot -biisiin, ja kun aloin sanottamaan kappaletta, kelasin aluksi että teen sen englanniksi, mutta sitä vain ei saanut rimmaamaan ja toimimaan siten kuin olin sen alun perin ajatellut
– Niiden kanssa ei ole mitään aikatauluja, eikä siellä kyseenalaisteta mitään mitä me tehdään. Pitkän aikaa on ollut haave, että saisi toteuttaa punkkiprojektin, joka olisi niin saatanan antipunklyriikkaa kuin voi olla, ja tällä uudella levyllä sain sen viimein aikaiseksi. – Me ollaan ehkä siinä mielessä helppo bändi, ette toimitamme kaiken aina kansista lähtien valmiina suoraan lafkalle. Ovatko muut lafkat kosiskelleet teitä. TNT Tits ja mitä vittua siellä oli. – Nämä vitutuksenaiheet ovat muuttuneet enemmän henkilökohtaisiksi, kun tätä elämää tässä ympärillä katselee. Enpä edes muistanut koko saatanan Rocking Dildosia, mutta siinähän tuli tosiaan tehtyä tuota metallipunkkia antipunksanoituksilla! – Aivan järettömiä ideoita... On asuntolainat ja muut, ja samalla täytyy miettiä, miten tässä selvitään hengissä, kun uutisissa kerrotaan jatkuvasti ties mistä veronkorotuksista, eikä rahaa ole mihinkään. Inferno 19. Ihmiset ovat onneksi nykyaikana niin tiedostuneita, että pystyvät tekemään tämän. Punkkia ja saksalaisia pornolehtiä Impaled Nazarene on siitä harvinainen yhtye, että se on pysynyt koko uransa ajan saman levy-yhtiön, ranskalaisen Osmose Productionsin leivissä. Ollaan vaan menty studioon ja ne ovat lyöneet levyn pihalle. Jos kerran kansanäänestyksessä päätetään jotain, niin se myös toteutetaan. Kyllä siinä vain kyrpä kasvaa otassa enemmän ja enemmän. – Kun ikää tulee enemmän, nuo ydinsodat ja muut alkavat tuntumaan niin kaukasilta asioilta. Lafka on julkaissut vuosien saatossa Absun, Dark Tranquillityn, Enslavedin, Immortalin ja Mardukin kaltaisten äärimetallilegendojen levyjä, mutta nykyisin puljun musiikkitarjonta on todella keskinkertaista. Kun oltiin tehty Latex Cult (1996) se sanoi meille, että tehkääpä hänelle jotain punktyylistä shittiä, että hän maksaa kulut. Se on helppo lafka meille, ja me ollaan helppo bändi niille. – Suomessa ei toimi mikään! Jotain vitun nettiadresseja kerätään, ja onhan se nyt niin säälittävää kuin olla ja voi. Hervé soitti mulle, että eihän hän voi tehdä mitään haastatteluja, koska hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa koko bändiin. The Rocking Dildoshan edusti juuri tätä osastoa. Silloin kiehtoi vähän enemmän Ministryt ja vastaavat, ja niitä sitten yritettiin apinoida huonolla menestyksellä. Vedettiin se homma niin överiksi kuin sen pystyy vetämään. Sekin homma oli niin pienestä kiinni, että haluttiin tehdä musiikkivideo, mutta Osmose meinasi, että vitut. Siitähän voi jokainen muodostaa omat mielipiteensä, mutta kyllä minusta on aika surullista, että homma on mennyt tähän suuntaan. – Kaikki se, mitä silloin oli, on tullut jo tehtyä. Ei ehkä mitään maailman parhaita ideoita, mutta siinä sai ainakin toteuttaa itseään. Hervé meni tekemään itse sellaisen hienon mokan, että kertoi jollekin toimittajalle soittavansa bassoa sillä levyllä, mikä ei pidä paikkaansa, vaan Rocking Dildosissa soittaa täsmälleen sama porukka kuin Rapture-albumilla. Ja mehän tehtiin sitten. Varsinkin justiin Absencen jälkeen oli pari kolme lafkaa kiinnostuneita, mutta päätettiin kuitenkin pysyä Osmosella. Koko Euroopan unioni näyttää tuhoon tuomitulta, jos minulta kysytään. – Tämmöseksihän tämä on mennyt, ja onko se nyt sitten järkevää kehitystä. Kuinka on, onko tähän hommaan tullut koskaan tympäännyttyä niin pahasti, että tekisi mieli tehdä musiikillisesti jotain aivan muuta. Jos rikoksentekijä on ulkomaalainen, se jätetään kertomatta, mutta sitten myöhemmin se kaivetaan esiin Poliisin tiedotteista. – No, kaikki halusivat tehdä hänen kanssaan haastatteluja. Absence of War Does Not Mean Peacestä (2001) lähtien on tehty kaikki ite, eli toimitetaan valmiit masterit ja niiden ei tarvitse tehdä muuta kuin iskeä omat logot kansiin. – Osmosen kanssa ollaan niin helvetin hyviä kavereita, ettei meillä ole ollut levytyssopimusta edelliseen tai tähän uuteenkaan levyyn. Sinulla oli parikymmentä vuotta sitten pari hieman erilaista sivuprojektia eli RAISM ja Diabolos Rising. – Sehän lähti Hervén (Herbaut, Osmosen perustaja) ideasta. Yhteisymmärryksessä mennään, eli asiat tehdään niiden kanssa niin kuin tehdään, ja sillä selvä. Osmose ei ole kysellyt mitään demoja koskaan, on ollut selvää että jatketaan yhteistyötä. – Muutama joskus aikoinaan. Luttinen ei ole vaivautunut ottamaan selvää Osmosen uusista bändeistä tai julkaisuista, mutta itse levy-yhtiöstä mies puhuu edelleen hyvään sävyyn. Sanoin, että puhu vain ihan mitä saatanan paskaa haluat, kunhan pysytään vain niin sanotusti incognito-moodissa. Nimiä adressiin Olet huutanut ydinsodasta, tuhosta ja kuolemasta pian neljännesvuosisadan ajan. Riskiarvio summaa koko asian aika hienosti. Saahan niitä nimiä kerätä, mutta eihän niistä ehdotuksista tule koskaan menemään yksikään läpi. juotiin kaljaa ja selailtiin saksalaisia pornolehtiä, ja niistä otettiin ihan vitusti biisien nimiä. Saatiin kuitenkin video tehtyä ja oltiin tyytyväisiä. – Kaipa se eka levy (On Speed, 1997) myi sen verran, että saatiin tehtyä toinen (Horny Hit Parade, 1997), joka ei myynyt varmaan yhtään. – Just viime treeneissä puhuttiin, että mihinkähän helevettiin täältä muuttais. Millä mielin katselet maailmanmenoa tänä päivänä. että ”onpa pikkusen hyvä bändi Suomesta, osta levy!”. Enemmän vituttaa tämä suomalainen yhteiskunta, eikä voi kuin nauraa, kun jotkut sanovat meille, että te olette isänmaallisia patriootteja ja ties mitä. – Sananvapaus on Suomessa todella surkeassa jamassa, ja uutisia sensuroidaan tässä maassa, siitä ei pääse mihinkään. Kanada, Slovenia, Sveitsi ja Itävalta – siinä oli tällasia nimiä, joita heiteltiin ilmaan. Jos ne tarvitsevat jotain mainoslauseita, me tehdään nekin ite... Jos uutisessa lukee ”nuoriso”, niin kyllähän me kaikki tiedetään mistä porukasta on kyse. Suutari pysykööt lestissään, sanotaan näin. Nyt myöhemmin on tullut huomattua, että nuo meistä kiinnostuneet lafkat ovat menneet jo konkkaan, joten taisimme tehdä lopulta aika helvetin hyvän valinnan. Tämä on varmaan sitä kuuluisaa sananvapauden puolesta taistelua, josta jo mainittu Sananvapaus-biisikin kertoo... Näissä maissa on sellainen terve ilmapiiri, ja erityisesti Sveitsiä on pakko arvostaa, koska siellä toimii oikea demokratia ja kansan tahto
Pointti on ollut lähinnä se, että tehdään mahdollisimman omaehtoista musiikkia. Filosofiani on se, etten tee mitään supersuoraa lyriikkaa, vaan yhtäkään väärää tulkintaa ei ole. 20 Inferno Jukka kaavaili bändiä alun perin sooloprojektiksi, mistä syystä miehen nimi esiintyi aiemmin bändinkin otsikossa. Heikki: – Hyvä on sekin, että jokainen meistä on soittanut jo pitkään eri bändeissä ja tehnyt skidistä asti soittohommia. Kaaoksesta Teksti Eetu Järvisalo Kuva Reetta Ylijärvi Vahvasti grungetyylisen Loppu-debyytti rieskansa julkaissut Kaaoksen Ystävät luottaa äänitaiteessaan livemeininkiin ja ex temporeen. Siellä kun oli yksi paikan harvoja pitkätukkia, sai turpaan sen takia. Sitten tulee tällaista musiikkia, joka käsittelee eristäytynyttä meininkiä, että ”en haluaisi olla täällä”. Kappaleaiheet ovat näin ollen samaa kaliiperia. Antto: – Aivan syystä. Jukka: – Toki nimi myös sopii meidän musiikilliseen meininkiin hyvin. Heikki: – Ei kaaos meidän persoona ehkä noin muuten ole… Jukka: – Kyllähän minä vahvasti uskon entropian voimaan. Myös äänipuolelta löytyy runsaasti osaamista omasta takaa. Kaikki ei ole kiveen hakattua ja ennalta kirjoitettua, kuten meidän keikat. Missiota omin ehdoin Vaikka yhtye ottaa mielellään suosion vastaan, koko toiminta pohjaa ennen kaikkea bändissä soittamisen mielekkyyteen. Siksi jokainen tietää, millaista tämä on. Bändi on sitä mieltä, että musiikin täytyy kuulostaa ennen kaikkea ihmisten soittamalta. Kaaos on jatkuvasti lisääntyvä voima. Paikalle on päässyt rumpali Antto Tuomainen, kitaristi Heikki Kokko sekä yhtyeen sävellyksellisen ja sanoituksellisen päävastuun kantava laulaja Jukka Ruostila. Antto: – Itsehän vihasin grungea, kun se 90-luvulla tuli, koska se tuhosi kaiken hyvän musiikin kuten KISSin ja Alice Cooperin hyvien kasarilevyjen soundin – kaiken sen, mistä diggasin. Nyt grunge on ok, koska soitan sitä itsekin. Jos jossain yritetään järjestellä asioita, kaaos lisääntyy silti entisestään jossain muualla. Jonkin verran huumoriakin tietty löytyy, mikä aukeaa kuulijoille tai sitten ei. Antto: – Meillähän on sinänsä perverssi tilanne, että neljä viidestä on studioalan ammattilaisia, mikä peilaa le-. Jukka: – Se on sitä, että epäjärjestys lisääntyy jatkuvasti maailmassa. Grunge on ok N elivuotias tamperelaisbändi istahtaa alas pubissa vahvuudella kolme. Siksi monet biiseistämme ovat kaoottisia noin estetiikan puolesta. Heikki: – Sittenhän se kuvaa aivan helvetin hyvin meidän bändiä! Musiikillisesti nimi on kuvaava siinäkin, että grunge- ja alternative-vaikutteiden lisäksi kamaa on paljon monesta muustakin genrestä. Yleensä lyriikoillani on jonkinnäköinen pohja totuudessa. Jukka: – Siinä on varmaan se, että satuin olemaan herkässä iässä siihen aikaan, kun suurin grungeaalto tuli, joten se on vain aina kulkenut mukana. Kaikkihan on paskaa paitsi se, mitä itse tekee. Kyllä se varmaan teki siinä vaiheessa niin vahvan vaikutuksen, että on jäänyt muhimaan. Jukka: – Pentuna oltiin Heikin kanssa samalta paikkakunnalta, missä oli jotain neljätuhatta asukasta. Jukka: – Se alkoi sellaisena sanaleikkinä. Jukka: – Kyllä ainakin tässä vaiheessa on fiilis, että homma voi vielä kasvaa helvetisti ennen kuin alkaa millään lailla ahdistaa – näin savolaisittain vastattuna. Kun siis sävellän, en kelaile, että tehdäänpä nyt grungea, vaan biiseistä tulee sellaisia kuin tulee. Heikki: – Sovitusvaiheessa treenikämpällä alkaa musiikkiin tulla ulkoisia vaikutteita. Vaikka miehet myöntävät asian, kyse on paljon muustakin. Jukka: – Siellä on paljon sellaista synkkää grungeesteettistä meininkiä omasta elämästä ja siitä, mitä saa vierestä seurata. Kaikki tekevät määrätietoisesti duunia bändin eteen. Itsekään en esimerkiksi ollut varsinainen grungemies ennen bändiin liittymistä. Jukan organisointikyky on aika kaoottinen. Kyllähän se vitutti. Pyrkimys ei ole olla mikään ug-juttu. Heikki: – Kyllä. Meistä jokainen tulee vähän eri lähtökohdista, mikä sitten kuuluu bändin soundissa laajempana ilmaisuna. Bändi edustaa näyttävästi grungerockia, pitkälti jäsenten ulkonäköä myöten. Antto: – Mikä entropia. Kuljin pitkään lisänimellä ”Kaaos”, mistä voi kysellä perusteluja bändin jätkiltä
Jukka: – Uskomattoman kivuttomasti loksahtivat palaset paikoilleen. Bändiarkea ja kympin uutisia Hyvästä bändikemiasta kertoo, että orkesterin kokoonpano on säilynyt samana alusta tähän päivään. Jukka: – Se, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen, on parasta. Jukka: – Ei tässä tavallaan minkään tähdenlennon perässä olla. Kuherruskuukausi on käyty, ja nyt on siirrytty parisuhteen arkeen. Meillä on sen niminen kappale kuin Kaaoksen Ystävät, joka muuttuu liveolosuhteissa joka kerta. Legendaarinen rock-kuvaaja Ross Halfin & Olympus OM-D – Back (on) stage Nyt sinulla on mahdollisuus saada pala rock-historiaa omalle seinällesi! Osta mikä tahansa Olympus OM-D –sarjan kamera (alk. Vedetään niin, että jumalauta, täältä lähtee! Antto: – Siihen panostetaan, että tunnelma on levyllä ja lavalla samanlainen. Livenä kaaos pääsee parhaiten valloilleen. Musiikki on se juttu, miksi tätä tehdään, eikä mikään ulkopuolinen asia kuten ilmainen viina – niin hyvää kuin se onkin. Kampanja voimassa 3.3.2014 alkaen niin kauan kun tavaraa riittää. Heikki: – Pian tämä varmaan siirtyy siihen, että kätellään kympin uutisten jälkeen. Elävänä aidointa Miehet ovat yhtä mieltä siitä, että Kaaoksen Ystävät on aidoimmillaan ja parhaimmillaan liveolosuhteissa. Antto: – ...eikä sitä voi kuulla kuin livenä. Vedos toimitetaan jälkitoimituksena Olympus Finlandilta. Bändi arvelee löytävänsä itsensä viiden vuoden päästä ainakin baarista, mutta uskoo myös kaaoksen sanan leviävän uusille alueille ja taajuuksille. Keikoilla on alkanut käydä ihmisiä, jotka osaavat meidän sanoja ulkoa. Ollaan sen verran aikuisia ihmisiä, että saadaan hommat selvitetyksi. Muullahan ei ole väliä. Olympus OM-D E-M1 12-40mm f2.8 PRO KIT Olympus OM-D E-M5 12-40mm f2.8 PRO KIT 2199,90 € 1499,90 € Olympus OM-D E-M5 14-42mm f3.5-5.6 KIT 699,90 € Olympus OM-D E-M10 14-42mm f3.5-5.6 EZ KIT 799,90 € * Rajoitettu 100 kpl Limited Edition -erä, kuva-ala n. Sellaisetkin, jotka eivät ole meidän kavereita, heh heh. 599,90 €), niin saat kaupan päälle aidon Ross Halfinin signeeraaman Metallica-vedoksen*. Antto: – Pitkäjänteistä hommaa kun vain jaksaa tehdä, se yleensä palkitsee jossain kohtaa. Muutamat kunnon riidatkin on riidelty, mistä on selvitty. Heikki: – Näkisin, että viiden vuoden päästä oltaisiin julkaistu kolmas levy ja otettu askelia laajempaan tietoisuuteen. Antto: – Sovintoseksiä saunan jälkeen lauantaisin. Ohjeet osoitteessa: verkkokauppa.com/olympus. Antto: – Ja oikeista syistä. 15x20cm, arvo 499,00 €. Kun on monta kokkia välillä soppaa hämmentämässä, täytyy antaa tilaa. Antto: – Eikä se ole pointtikaan, vaan se, että musa on hyvää, sitä on hieno soittaa ja keikoilla on helvetin hauska käydä. Suora palaute toimii hyvin bändin sisällä. vyntekoon hyvässä ja pahassa. Seuraa kohtalainen naurunremakka, jonka jälkeen mies jatkaa vakavampana: – Kyllähän levyä tehdessä tunteet kuumenivat välillä ihan kunnolla, mikä on toisaalta helvetin hyväkin, koska se osoittaa, että panos on yhteisessä tekemisessä. Jukka: – Se on hienoa, että kaikki tekevät niin tosissaan töitä bändin eteen. Heikki: – Metodi ja estetiikka on se, että tuodaan rock takaisin suomirokkiin. Täytyy vain kliseisesti jaksaa uskoa omaan asiaan. Heikki: – Se on meidän paras biisi... Jukka: – Sen verran kauan on jo ehdittyä tahkota, että kuulijat löytävät bändiä jatkuvasti enemmän. Naisiahan grungella ei tunnetusti saa. Heikki: – Loppu on ympäröivää bonusta, joka ei ole olennaista
Kakkoslevy Splinters julkaistaan 9.5. Gregin keino käsitellä surua ja menetystä oli musiikki. Paradise Lostin kitaristin Greg Mackintoshin isä John kuoli äkillisesti syöpään vuonna 2009. Aina vain ankarammin 22 Inferno V allenfyre ei ole tyypillinen sivuprojekti, jollaisia perustetaan hyvässä nousuhumalassa. Surusta oli syntynyt läpitunkevan vahvaa musiikkia. Erityisen vahvaksi debyytin teki se, että Mackintosh lauloi itse. – Emme suunnitelleet edes keikkoja debyytin aikaan, mutta sitten löysimmekin itsemme lavalta. Vasta myöhemmin alkoi tuntua, että toisellekin levylle saattaisi syntyä ideoita. Teksti Vilho Rajala Kuvat Jason Zucco Greg Mackintosh yllätti vuonna 2011 esittelemällä uuden bändinsä Vallenfyren. Se laajentaa, syventää, jyrkentää ja ärhäköittää Vallenfyren ilmettä entisestään. Tällä bändillä on olemassaoloonsa hyvä syy. Juuret olivat tiukasti 1980–90-lukujen death metalissa, doomia ja crustia unohtamatta. Nyt Mackintosh yllättää jälleen, sillä kakkoslevy Splinters lyö edeltäjänsä laudalta komeasti. Mainittakoon, että Gregin veli Ross piirsi samasta aiheesta Seeds-nimisen sarjakuvaromaanin. Niin kuulemma yksinkertaisesti täytyi tehdä. Surusta ja menetyksestä oli veistetty kertakaikkisen jylhää ja komeaa death metalia. Hän kirjoitti biisejä, kunnes päätti kasata bändin ympärilleen. Demotimme muutaman biisin ja lähetin ne Century Medialle. Vallenfyren A Fragile King -debyytti julkaistiin vuonna 2011 ja se sai hyvän vastaanoton. He sanoivat, että tehkää ilman muuta levy. Vallenfyreen kuuluivat ensimmäisen levyn aikoihin perustajan lisäksi kitaristi Hamish Glencross (My Dying Bride), basisti Scoot (Extinction of Mankind), kitaristi. Harva ottaa death metal -laulua haltuun yhtä vakuuttavasti nelikymppisenä. Taiteellista sukua. Vai noinko helppoa se on. Oli kuulemma Mackintoshille itselleenkin hieman yllätys, että toinen levy ylipäätään tehtiin
Yleensä hänellä on asiakkaina nuoria Inferno 23. Splinters äänitettiin Convergesta tutun tuottajaguru Kurt Balloun kanssa, jonka nimi on kuumaa kamaa etenkin hardcorepiireissä. Minä vastasin, että älä huoli, tuo on erittäin hyvä syy lopettaa. – Esimerkiksi Kvelertakin debyytti (2010) kuulostaa mahtavalta. Oli mieluisa yllätys huomata, että olin totaalisen väärässä. Mahtavaa, että tällaista tapahtuu yhä. ”Yleensä kaikki metallibändien laulajat ovat joutuneet keula hahmoksi vähintään puoli vahingossa, ja vain ani harvalle se on mieluinen tilanne.” – Minä otin Kurtiin yhteyttä ja hän tiesi bändimme. Hän sanoi, ettei voi jatkaa, kun on vastuuta ja kaikkea. No, sellaisia, omanlaisiaan. Suurin ero bändin ja tuottajan välillä kuulemma oli, että Ballou ei juo lainkaan alkoholia, kun taas Vallenfyre juo. Se oli yksinkertaisesti paras, joskaan ei halvin tapa tehdä Splinters. – Kurt on minun ikäiseni mies ja melkein yhtä kyyninenkin! Hänestä oli kuulemma mukavaa, kun studiossa oli vaihteeksi tällaisia yli nelikymppisiä ukkoja, jotka osaavat nauraa itselleen. Nailsin Unsilent Death (2010) on helvetin hyvä, samaten italialaisen The Secretin levyt. – Juuri nyt sanon kaikille, että tämä on viimeinen tämän bändin levy, mutta mistä sen ikinä tietää. Toivon hänelle parasta. Unohtamatta Beastmilkin Climaxia (2013), Mackintosh luettelee. – Mully meni naimisiin! Se yleensä riittää siihen, että tyyppi lähtee bändistä. Balloun kanssa työskentely oli rentoa ja helppoa. Mully ja rumpali Adrian Erlandsson (Paradise Lost). Mackintosh hekottelee, että levy-yhtiön väkeä piti hieman ylipuhua, että koko bändi saatiin lennätettyä kolmeksi viikoksi Amerikkaan. Mackintosh ei tuntenut häntä lainkaan, mutta oli bongannut nimen monista viime vuosina ilmestyneistä hyvistä levyistä. Tässä vaiheessa terveiset CM:n moguleille: suurkiitos, että tajusitte avata rahahanat. Se tietysti mairitteli minua ja innostuin asiasta yhä enemmän. Splinters on siitä vahva todiste. Vaikka levyjä syntyy yhä enemmän ties missä kotistudioissa, mikään ei voita tilannetta, kun koko bändi on äänittämässä yhtä aikaa oikeassa studiossa. Se tehdään, mikä luontevasti tulee, mutta väkisin ei lähdetä puskemaan. Enää piti sitten sumplia se taloudellinen puoli... Minulla on paljon kavereita hardcorepiireissä, ja he ovat usein vähän... Mackintosh alleviivaa joka käänteessä sitä, kuinka epäsuunnitelmallisesti asiat ovat koko ajan sujuneet. Nyt Mully on pudonnut joukosta ja bändi on siis nelihenkinen. – Olin kuvitellut, että hän olisi tyypillinen hardcorehemmo, vähän varautunut ja omahyväinen. Perusteet budjetille Tietty rentous ja spontaanius kuuluvat olennaisesti Vallenfyreen. Tosiaan, tämä Ballouhan on yllättävän kova luu
Siinä missä A Fragile King oli käytännössä Greg Mackintoshin kokonaan säveltämä ja sanoittama albumi, Splintersillä ideoita on punnittu muunkin porukan kesken. – Hänen tekemät levynsä kuulostavat siltä, että niillä ei ole käytetty mitään ylimääräistä. Alkoi tuntua siltä, että pieni vastapaino voisi olla ihan paikallaan. Sitten on biisejä kuten Scabs, joka kertoo psykologisista vaurioista, joita muut ihmiset voivat aiheuttaa. Aika näyttää, mutta sellainen ajatus meillä oli. Esimerkiksi Cattle-biisi on lähes melodiaton blastbeat-ryöpytys, kun taas vaikkapa Bereftissä on hyvinkin melodisia aineksia. 24 Inferno – Aluksi emme halunneet niitä tähän bändiin, kun tuntui siltä, että se sotkisi rajaa Vallenfyren ja Paradise Lostin välillä. En tiedä onnistuimmeko. Lähtökohta on yhä sama. Metalli tervehtymässä Splintersin väkivahva, kalmaista ja raakaa tunnelmaa henkivä old school -soundi on todella onnistunut. Biisintekoprosessi aloitettiin yli vuosi debyytin jälkeen. Balloulle pisteet siitä. Tämä ajatus vietiin Splintersillä yhä pitemmälle. Korviinpistävää on, että Mackintoshin sekunnin murtoosassa tunnistettavat kitaramelodiat ovat entistä suuremmassa roolissa. Vastahakoinen keulakuva Vallenfyren tekstit pyörivät yhä surun ympärillä, mutta eivät aivan yhtä intensiivisesti kuin A Fragile Kingillä. Vallenfyre kieltäytyy olemasta pelkkää nostalgiaa, vaikka vaikutteet ovat selvät. Mackintoshin mukaan hänen erityisosaamistaan on juuri se, miten saada perusasiat toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka nythän metalli menee taas parempaan suuntaan! Viime vuosina on ilmestynyt paljon hyviä levyjä. Instinct Slaughter käsittelee ahneutta ja korruptiota. Pidän siitä. Aghast kyseenalaistaa koko elämän. – Kaikki ovat allekirjoittaneet jokaisen jutun levyistä. Sitten meillä oli koossa vain todella brutaaleja juttuja. hardcorepunkkareita, jotka kuvittelevat breikkaavansa koko maailman tietoon tulevalla levyllään. Minä kyllä kirjoitin yhä valtaosan kaikesta, mutta nyt me seisomme selkeämmin yhdessä tämän takana, hän luonnehtii.. Luulen, että ihmiset ovat tajunneet, mistä tämän musiikin alkuperäinen voima on peräisin. Teemat ovat laajempia kuin debyytillä. Sitten on pari uskonnonvastaista biisiä ja Thirst for Extinction, jossa on kyse heikkoudesta ja tuhoisista addiktioista, Mackintosh luettelee. Uuden albumin nimiraita viittaa John Mackintoshin kuolemaan, mutta siitä näkökulmasta, miten menetys vaikuttaa Greg Mackintoshiin nyt. Myös tekotapa oli laveampi. Mackintosh sanoo, ettei hän oikein tykännyt metallimusiikista vuosikausiin, ja siksikin oli ihan luonnollista hakea vaikutteita vanhoista suosikeista. A Fragile King tuntui vielä melkein tribuutilta kaikelle sille, minkä parissa Mackintosh ja muutkin Vallenfyremiehet olivat aikoinaan kasvaneet. – Minä arvostan vanhan metallin rehellisyyttä. – Olimme hyvin ylpeitä debyytistämme, mutta nyt halusimme kehittää vähän omaakin soundia. – Bereft on myös kappale surusta
– Paradise Lostin kanssa olen tottunut siihen, että bändin päätökset eivät ole aina sen omia. asti Infernon ne kaban, jossa sijaitsevan s s a aimo latau . – En minä siihen tottunut ole. Olennaista on, että Vallenfyre ei halua tyrkyttää itseään. Emme liikaa, sopivasti. Otapas muuten yhteyttä siihen Helsingin-keikan promoottoriin! Tämän jutun kirjoittamisen aikaan kalenterissa oli ainoastaan Saksan Obscene Extreme -festari, jota Mackintosh kehuu vuolaasti, koska sitä järjestetään vähän erilaisella asenteella kuin isoja hevifestareita. Ei vaan, en halua kyynistyä liikaa. Mackintoshia ei esimerkiksi kiinnostaa alkaa maksaa siitä, että pääsisi jonkun isomman lämppäriksi. Mennään, räyhätään ja lähdetään pois. Pitää haluta Kyynisyys on käsite, johon Mackintosh palaa haastattelussa yhä uudelleen. – Katsotaan nyt millaisen reaktion levy herättää, kiinnostaako se ketään. Yleensä kaikki metallibändien laulajat ovat joutuneet siihen vähintään puolivahingossa, ja vain ani harvalle se on mieluinen tilanne. Halua oli jo debyytin jälkeen, mutta keikat jäivät harvalukuisiksi. Välillä positiivisessa merkityksessä, välillä negatiivisessa. Kukaan ei odota mitään. Ihmisten pitää haluta nähdä tämä bändi. Mackintosh rakastaa vapautta, joka Vallenfyressa on. Se on se kaupallinen aspekti. Suomessa muistetaan aina se, että Vallenfyren ensimmäinen keikka oli Helsingissä Tavastialla. On vielä epäselvää, kuinka aktiivisesti Vallenfyre tulee kakkosalbuminsa tueksi keikkailemaan. Eihän Paradise Lost mikään valtavan iso nimi ole, mutta siinäkin näkee jo sellaisen puolen musiikkibisneksestä, mitä ei haluaisi. Ehkä meidän pitäisi... Se pilaisi koko homman. ”En halua kyynistyä Vallenfyren kanssa liikaa. Hän intoilee, ettei ole koskaan soittanut siellä ja nyt vihdoin pääsee. – Emme mieti, millaisia pätkiä Youtubesta löytyy keikan jälkeen. En usko, että kukaan tottuu, paitsi tietysti jotkut glam rock -hemmot, heh heh. Millaista on ollut ryhtyä metallibändin keulahahmoksi, kun on tottunut vuosia olemaan kitaristin ja sidekickin roolissa. Se pilaisi koko homman.” – Ainoastaan lopputulos on tärkeä. Mackintosh kuvailee, että keikkailu Vallenfyren kanssa on hänelle kuin lauantai-ilta pubissa. Me pidämme siitä, siinä se! Vallenfyre auttaa minua pitämään mielessä sen, miksi teen tätä musiikkihommaa. SKABA n! u m n o o s n I lkein sanoa, e Näin voisi m oittamaan v u tu is n n o jos tissä 2.5. on palkinton ta meininkiä is e ih a m iu Insomn itteeseen Pamauta oso ja osallistu .fi o n r fe n .i w ww kalippua, ik e k y ty y lö arvontaan tuotekassia! ja ta is m a a p fanita. Päätetään itse mitä tehdään, ja tehdään se porukalla hyvin. Luulen, että joku kahdeksan viikon rundi söisi esiintymisistä sen spontaaniuden, joka niissä on ollut. – Minusta voisimme tehdä nyt pieniä kiertueitakin. Vallenfyre on kuulemma tarpeellinen keino välttää liikaa kyynisyyttä, koska mies on sellaiseen taipuvainen. Jos pystymme soittamaan edes yhden keikan kaikissa relevanteissa maissa, olen tyytyväinen
Koskinen Superbändi on konsepti, joka aiheuttaa usein kutkutuksen lisäksi huonoja väristyksiä. Vaan saako näin eklektinen rymykopla aikaan jotakin järjellistä. Killer Be Killed ei tuo juurikaan mieleen osallisten muita yhtyeitä, vaikkakin kuulostaa vahvasti osiensa summalta. Levy tihkuu aggressiota, mutta myös dynamiikkaa. Killer Be Killed saa taatusti kärsiä superbändistigmasta. Kun Troy tuli mukaan, kaikki ovet räjähtivät auki ja projektin oli annettava mennä minne se halusi. Monipuolinen DEP-solisti Puciato on näistä yksi, mutta nyt hän tahkoaa myös kitaraa. Ajelin pari kertaa Los Angelesista Phoenixiin Maxin luo, ja teimme biisejä muutaman päivän yhtä soittoa. Että jos sopii, niin ilmoittelen tuossa parin viikon päästä Maxille että olen mukana”. Tuumimme, että tällainen kahjo idea pitäisi toteuttaa. – Tunsin Daven siitä, että hän kävi Dillingerin koesoitossa. Hän on monipuolinen mutta mätkii settiä kuin barbaari. Räpeltäjiä ei joukossa ole, mutta mitään valintaprosessiakaan ei nähty. Suuri osa monipuolisuudesta kumpuaa jäsenten erilaisista, arvostetuista taustoista. – Kumpikin oli vähän, että ”en muuten vitsaillut, jos et sinäkään”. Jo vain saa. Miehet huomasivat, kuinka metallissa tehdään ulkopuolisten kanssa vain yksittäisiä kappaleita, ei niinkään albumeita. Minun ja Maxin alkuperäinen idea oli tehdä jotakin Nailbomb-tyyppistä, aggressiivista crossoveria. Minun lauluottoni jälkeen Troy saattoi hypätä koppiin, että nyt pitää koettaa tällaista, jonka jälkeen Max tai minä sai siitä kipinän koettaa jotakin toista juttua. Killer Be Killedin tarina sai alkunsa vuosia sitten, kun Cavalera pyysi Puciatoa vierailemaan Soulfly-levylle. Yhtye ei erityisesti pyri leimasta eroon, koska kun merkki on lyöty, se pysyy – vähän kuin Dillinger on iäti mathcorea, vaikkei olisikaan.. Vielä tuossakin vaiheessa ilmaisu eli vahvasti. Puciaton mukaan jäsenten roolit ovat niin tärkeitä kokonaissoinnille, että kaikkien neljän on oltava mukana, jos bändi jatkaa toimintaansa. Lisäksi hän asuu vain muutaman kymmenen metrin päässä kämpiltäni. Bändi haluaa silti toimia vanhan liiton meiningillä, jossa kaikki ovat paikalla samaan aikaan. Toiminta tosin on hankalaa. Troy toimi bändin dynaamisen ilmaisun katalyyttinä. Troy tavallaan kutsui itsensä tähän bändiin. Sanders ja Cavalera eivät tunteneet ennalta, mutta olivat jo samassa bändissä – minkä Sanders todellakin kävi ilmoittamassa Cavaleralle näiden ensitapaamisella eteläamerikkalaisilla festareilla. – Emme ole lähettäneet ainuttakaan tiedostoa. Kun bändissä on Max Cavalera (Sepultura, Soulfly), Greg Puciato (The Dillinger Escape Plan), Troy Sanders (Mastodon) ja Dave Elitch (Mars Volta), kuvio vaikuttaa kiintoisalta. Että pitäiskö tehdä, hei. ilmestyvän eponyymin debyyttilevyn perusteella annettavaa on paljon. Ja näin kävi. Lähdimme vääntämään riffejä tämä mielessä. – Lopputuloksesta kehkeytyi varsin erilaista kuin aluksi kaavailtiin. – Ei muuten, mutta logistisesti kuvio on painajainen. Autotallibändin innolla Vasta kokoonpano muokkasi bändin sellaiseksi kuin se on. Kolmisuinen riffihirviö H aastavamman ja undergroundissa lymyävän ilmaisun parista miehistönsä koonnut Killer Be Killed yllättää. Lopulta huomasimme, että laivaa ei voinut ohjata, vaan sen oli määrä ajautua paljon mielenkiintoisempaan paikkaan. Yhdessä työskentely rullasi. No, seuraava vapaa olisi syyskuussa”. – Levytyskin tehtiin suurelta osin livenä. Teksti Kimmo K. Suuri osa tästä on kolme laulajaa joka biisissä. Jos siihen bändiin on edes ehdolla, on oltava maailmanluokan rumpali. Maxilla ei taida olla edes sähköpostiosoitetta. On liki mahdotonta löytää yhteistä aikaa. Tämän bändin luonne on niin vahvasti yhteistyöhön perustuva, että meidän on oltava samassa huoneessa. Tässä kalkyylissä mukaan on siunaantunut se mystinen tekijä X. Se leimataan surutta kuulematta paskaa -periaatteella. Killer Be Killedin kohdalla ei kuitenkaan pidä paikkansa, että urillaan turhautuneet rokkarit läpsyttelevät toisiaan studiossa selkään ja myyvät sontalevyjä pelkillä nimillään. 26 Inferno – Troyn olen tuntenut vuosikausia, niiltä ajoilta kun Dillinger ja Mastodon olivat Relapsellä ja kiersimme soittamassa kuppiloissa sadalle ihmiselle. Hän saapasteli 2011 kiertueella soundcheckin aikana luokseni sillä pokeriolemuksellaan – hän on tahattomasti todella hervoton koko ajan – ja sanoi, ”haluisin muuten soittaa siinä sinun ja Maxin bändissä, ja olisi siistiä, että me kaikki laulettais. Ja toukokuun 9. Saatamme tsekkailla kalentereita, että ”joo ensi toukokuussa olisi tuossa viikko… jaa mutta Troy vie perheensä lomalle. Vain näin saadaan esiin todellinen luova energia, kun ihmiset heittelevät toisilleen ideoita
Riffin ja melodian liitto Itsensä bändiin vängänneen Sandersin basso teki Puciaton mukaan hurjan muutoksen siinä, millaiseksi bändi alkuperäisestä ideastaan muovautui. Ei tuollaisessa olisi taiteellisesti minkään sortin tolkkua. – Tämä ”superbändi” on pelkkä markkinointitermi. – Puusilmäisimmät tietysti ajattelevat, että tällainen yhtye on sekoitus Mastodonia, Dillingeriä ja Sepulturaa. Jotain vitun putkimiehiä. – Kun me kaikki laulamme joka biisissä, hommaan saa mielenkiintoisen kierteen. Diggaan siitä kamalasti, mutta luovuuteni ulottuu tuon ulkopuolelle – sama koskee Beniä (Weinman, DEP:n kitaristi). Aika naurettavaa, eikö. Puciatollakin riittää intoa riffien vääntämiseen, joskin hän louhii mieluummin doomriffin kuin dillingermäisen hämähäkkisyherön. Ei se ole pointti. Äijä vain istuu kitaran kanssa alas ja alkaa suoltaa ensiluokkaisia Arise–Chaos A.D. Totta kai! Mitä luulette meidän olevan. Koska hän on laulaja, hänen bassonpeluunsa on hyvin melodista. – Dillinger on hyvin raastavaa ja kuluttavaa sekä kuulijalle että meille itsellemme. Se kertoo vain, että bändissä on tyyppejä, jotka ovat muissakin bändeissä. Basson merkitys muodostui levyllä oleelliseksi. Jokunen biisi levyllä kuulostaa siltä, että niistä olisi helposti saanut leivottua vaikka kuinka menestyksekkäitä vaihtoehtoralleja. Puciaton mielestä olisi ollut siistiä koettaa sitä, ettei bändin kokoonpanosta olisi valunut mitään tietoa ulospäin. Kitaroiden tuplaamisen sijaan hän luo bassollaan tilaa, jonka avulla fraseeraus nousee paremmin esiin. Sen on tarkoitus haastaa kaikki osalliset. Jotain vitun putkimiehiä?” joka uuvuttaa. Tämä on uusi bändi, joka julkaisi debyyttialbuminsa. Black Sabbath, Metallica, Alice in Chains, Soundgarden… Raskaan kitarariffin päälle laulamisen ei pitäisi olla kiellettyjen asioiden listalla, mutta vitun nu-metal pilasi kaiken. Melodioista tuli oleellinen osa sointia, joskaan kiivas mäiske ja riffien moukarointi ei todellakaan jää alakynteen. Se on hyvin synkkä ja aggressiivinen tilanne ”Superbändissä on tyyppejä, jotka ovat muissakin bändeissä. Mutta ei, esimerkiksi Melting of my Marrow alkaa todella tarttuvasti, mutta sitten tulee ihmeellistä black metal -jyskettä ja klenkkaavaa mouketta. -riffejä. – Troyn ääni on myös hyvin tunnistettava. – Bändit joihin itse palaan, tekivät tuon kaiken ja yhdistivät elementtejä hyvin. Jos biisiä ei ole mahdotonta soittaa ja se ei ole hyperaggressiivinen, siitä ei ole mihinkään. – Jengi on vieraantunut siitä, että biisissä on hyvä riffi, makea rumpubiitti ja muistettava laulumelodia. Olin vaan, että haista huilu… en halua kuulla moista. Sanoitukset ovat heti sellaista sosiopoliittista paatosta. Vaikeaa tämä olisi ollut, sillä jo pelkästään Cavaleran tatsi on perin vaivatta tunnistettavissa. – Ja kyse oli juuri tuosta biisistä! Jos olisimme pysyneet siinä säkeessä ja jatkaneet samaa rataa, olisimme voineet tehdä radiohitin. Sen sijaan jatkamme karjuen ja osalla, joka kuulostaa Jesus Lizardilta. Artistilla on palo tehdä muutakin kuin yhtä ja samaa. – Max kirjoittaa mitä puhtainta thrash–crossoverkamaa. Kaiken on oltava superbrutaalia ja yliteknistä. Levy-yhtiön tyyppi sanoi juuri eilen, että olisitte muuten halutessanne voineet tehdä suorastaan massiivisen rocklevyn. Kuulostaa oudolta, kun Maxin tunnistettavan riffin päälle laulaakin Troy. Totta kai! Mitä luulette meidän olevan. – Hahhhaahhaa, tiedän! Tajuan tämän nyt! Mutta ei se ollut tietoista. Että laitamme biiseihin 20 sekkaa jokaista peräkkäin. Mutta vitut, juuri tuo tekee tästä hommasta mahtavaa! Inferno 27
INFERNO, CENTURY MEDIA RECORDS ja LIVE NATION yhteistyössä esittää KARJALAN KUNNAILTA KAJAHTAA! Melodisen death metallin terävimpään kotimaiseen kärkeen lukeutuva INSOMNIUM saattaa ulos uusimman teoksensa “SHADOWS OF THE DYING SUN” 25.4. Ole valppaana! 08.05.2014 09.05.2014 10.05.2014 JYVÄSKYLÄ - LUTAKKO JOENSUU – KERUBI HELSINKI - THE CIRCUS -S-/K18 • Ovet 20:00 K18 • Ovet 21:00 -S-/K18 • Ovet 19:00 Liput alkaen 13,50€ ennakkoon Tiketistä Liput alkaen 16,50€ ennakkoon Tiketistä Liput alkaen 16,50€ ennakkoon Lippupalvelusta www.insomnium.net
Juomme kaljaa ja viskiä, se ei ole lainkaan stressaavaa, vaikka toki otamme prosessin samaan aikaan myös hyvin vakavasti. Meillä on myös todella hauskaa studiossa. Death tun ’’tun metal K alifornialainen Autopsy julkaisi vuonna 1987 alkaneen uransa ensimmäisellä ajanjaksolla neljä pitkäsoittoa, joista etenkin kaksi ensimmäistä, Severed Survival (1989) ja Mental Funeral (1991), lukeutuvat maailmankaikkeuden kiistattomimpien death metal -klassikoiden kaanoniin. – En väsy siihen koskaan, rakastan koko prosessia. – Yritämme pitää kiinni rutiinista, että laittaisimme pihalle yhden uuden julkaisun joka vuosi. Bändin verinen, törkyinen ja kalmanhajuinen mäiske poikkesi siinä määrin sittemmin muotiin tulleesta yliteknisestä ja steriilistä death metalista, että moni jäi kaipaamaan bändiä sen siirryttyä haudan lepoon Shitfun-levyn (1995) jälkeen. Se on kiehtovaa. Kiertueilla bändiä ei enää tulla näkemään, mutta tuore Tourniquets, Hacksaws and Graves -albumi on bändin jo kolmas pitkäsoitto kolmen vuoden aikana. Inferno 29. Ei se nyt niin outoa ole, olemme pyrkineet tuollaiseen tahtiin siitä lähtien, kun aloitimme uudestaan, Autopsyn laulava rumpali, aikoinaan myös Deathissä soittanut Chris Reifert sanoo. Tuntuu upealta, kun ensin kuulee musiikin päässään ja sitten siitä tuleekin totta. Teksti Tapio Ahola kuva Courtney McCutcheon Kertaalleen jo kuopattu death metal -legenda Autopsy on ollut haudasta noustuaan ahkera. Voisin äänittää uusia levyjä vaikka koko ajan. Nyt julkaistava Tourniquets, Hacksaws and Graves on jo kolmas paluun jälkeinen pitkäsoittolevy, ja lyhyempiä julkaisujakin yhtyeeltä on ilmestynyt useampi. Autopsy ei kuitenkaan malttanut säilyä haudassaan kuin vajaat 15 vuotta, ja palattuaan kuvioihin vuonna 2009 bändi on ollut hyvin aktiivinen. Hän kertookin, että kokee edelleen nauttivansa levyjen tekemisestä
Groove metal, rap metal, nu metal, funk metal, noloja alakategorioita jotka eivät toimineet. – Vaikka en soittaisi itse, haluaisin silti kuulla mitä tapahtuu. Ja samalla tapaa Slayerin varhaisista tekeleistä voi kuulla Judas Priestin. Kun soitamme keikkoja vain vähän, se on kiehtovampaa niin meille kuin yleisöllekin. Kyse ei ole niinkään elokuvista, yleensä keksimme tarinat biiseihin itse. – Emme ole olleet kiertueella sitten vuoden 1993, ja se viimeinen kiertue käytännössä tappoi bändin silloin ensimmäisen kerran, joten kiertäminen ei tule kyseeseen. Epäammattimaista levyntekoa Chris Reifert vaikuttaa jo lyhyen puhelinkeskustelun perusteella harvinaisen mukavalta ja leppoisalta kaverilta, 30 Inferno joka puhuu paljon. ”On uskomatonta, että death metal on edelleen hengissä ja voi hyvin.” Ainoa vaihtoehto kauhu Nyt käsillä on siis Autopsyn seitsemäs pitkäsoitto, josta on vaikea sanoa muuta kuin että se kuulostaa Autopsylta. Jos olemme innostaneet joitain muita bändejä ja Autopsyn voi kuulla heidän musiikistaan, se on mahtavaa, mutta niin se vain menee. Hän kuitenkin myöntää, ettei muista paljoakaan yhtyeensä alkuajoista. Musiikki välitetään eteenpäin Autopsy on vaikuttanut lukemattomiin nuorempiin yhtyeisiin. Ja jos rehellisiä ollaan, vaikka haluaisimmekin lähteä kiertueelle, emme voisi. – Monet noista ruotsalaisista bändeistä tulivat kuvioihin vain hiukan meidän jälkeemme ja olivat kavereitamme, joten kai me inspiroimme toisiamme. Mutta, tällaiset sanoitukset siis sopivat tällaiseen musiikkiin. – En oikeastaan katso niitä nykyisin paljoakaan, sillä en oikein tykkää näistä moderneista leffoista, joista puuttuu tunnelma kokonaan. Meillä on perheet ja lapsia, emme voi sanoa heille, että ”hei, nähdään kolmen kuukauden päästä”. Death metal on kuitenkin edelleen kuvioissa mukana, ja vahvana.. – Levyä tehdessä vallalla oli vahva tunnelma, jota emme voineet itse kontrolloida ja jota olisi mahdoton toistaa. Ja se nimi on tosiaankin Autopsy – jos kirjoittaisimme jostain muusta, meidän pitäisi keksiä uusi. Luultavasti hommasta vain katoaisi hauskuus, siitä tulisi meille rutiinia. Jos alkaisimme kirjoittaa politiikasta, uskonnosta tai ihmissuhteista, se ei sopisi musiikkiin ollenkaan. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja kelasin, että alan olla jo aika kännissä, toivottavasti pystyn tähän. Tuokin näyttää, miten musiikkia välitetään eteenpäin. Esimerkiksi klassisessa ruotsalaisessa death metalissa Autopsyn vaikutus kuuluu selkeästi. Pyysimme kavereitamme mukaan studioon ja biletimme siellä aika rajusti. Aina silloin tällöin tulee vastaan uusia pätkiä jotka säväyttävät, mutta suurimmaksi osaksi nykypäivän kauhuleffat ovat tylsiä. Ei kiertueille Autopsyn kaltainen rouhea mättö on parhaimmillaan lavalla. Sanoimme vain miksaajalle, että kaikki kuulostaa hyvältä, älä tee mitään. Kyllä meidänkin varhaisista tuotoksistamme voi kuulla, millaisesta musiikista itse silloin diggailimme – siitä kuuluu Black Sabbathia, Slayeriä... Ihmiset ovat sanoneet joskus, että ”hei, te olette nyt hakeneet tällä uudella levyllä sellaista Mental Funeral -soundia”. Mutta emme me ole, koska emme pystyisi siihen. Tuttuun tapaan myös uuden levyn sanoitukset ovat kauhuelokuvahenkistä mättöä. Chris Reifert on 46-vuotias perheenisä, jolla riittää edelleen intohimoa death metalia kohtaan. – Levyn miksauskin meni niin, että pidimme siitä miltä levy kuulosti jo ennen kuin aloimme miksata sitä. Joskus kylläkin luen kirjan tai näen elokuvan ja kelaan, että tästä täytyy tehdä biisi. En muista mitä sen jälkeen tapahtui, mutta levy tuli tehtyä! Uutta Mental Funeralia Autopsyn olisi turha edes yrittää tehdä. Reifertin mukaan tällainen sanoituksellinen linja on Autopsylle ainoa vaihtoehto. Reifert toteaa kuitenkin, että vaikka toisin voisi kuvitella, hänellä ei ole pakkomiellettä kauhuelokuviin. Haluaisiko joku muka Autopsyn kokeilevan uusia juttuja. Ammatillisesta näkökulmasta tarkasteltuna meidän olisi varmaankin pitänyt. Asenteemme levyntekoon olisi voinut tuskin olla epäammattimaisempi. Mies kertoo seuraavansa nykypäivän death metal -skeneäkin edelleen innolla, sillä hän on ensisijaisesti nimenomaan musiikkifani. Cool juttu onkin juuri se, että death on selvinnyt vaikeista ajoista – kaikista typeristä trendeistä, joista piti tulla seuraava iso juttu. Hyviä bändejä on enemmän kuin koskaan, ja tietenkin myös joitain, jotka eivät ole niin hyviä, mutta on uskomatonta, että death metal on edelleen hengissä ja voi hyvin. Reifert tiedostaa asian, mutta suhtautuu aiheeseen rennosti. Mutta kyllähän ruotsalaisella death metalilla on hyvin vahvasti oma soundinsa, ja tänä päivänäkin monet bändit kaikkialla maailmassa yrittävät saada tuon saman soundin. Yhtye kuitenkin keikkailee nykyisin erittäin valikoivasti, ja pidempiä kiertueita ei ole luvassa – enää koskaan. Me välitämme omat vaikutteemme ihmisille, jotka tekevät niistä jotain uutta, ja homma pysyy liikkeellä. Jotkut bändit pystyvät siihen, me emme. Esimerkiksi Mental Funeral -klassikon teon mies kertoo olleen aikamoista sekasotkua. Muistan, kun äänitin ensimmäisen biisin lauluosuuksia. – Bändin nimi on Autopsy ja soitamme raskasta death vitun metalia, joten on vain yksi tapa tehdä sanoituksia. Vaikka levyllä on synkkä tunnelma, sen tekeminen tuntui lähinnä isoilta bileiltä. Tämä on pelkästään hyvä asia, sillä tällaista kalmanhajuista pauketta ei tee yksikään bändi paremmin. Sen lisäksi, että soitimme biiseillä, emme kiinnittäneet paljoakaan huomiota siihen, mitä studiossa tapahtui. Musiikki välitetään eteenpäin sukupolvelta toiselle. Sanoitukset ovat sitä miltä musiikki kuulostaa, ja musiikki kuulostaa siltä mitä sanoitukset ovat. Niiden täytyy sopia yhteen. Pienen miettimisen jälkeen yksittäisiä muistoja alkaa kuitenkin tulla mieleen. Aiheet vain ovat samanlaiset. – Se oli aika hullua aikaa! Olimme silloin parikymppisiä. Paljon uudelleenfilmatisointeja, jotka ovat huonompia kuin alkuperäinen, eikä minun kärsivällisyyteni oikein riitä sellaiseen. Minulla oli silloin todella huonot rummut, jotka olivat vieläpä todella likaiset. – Musiikki on asia, jota ihmiset välittävät eteenpäin
Mitään kovin suuria yllätyksiä se ei tarjoile. Kova nimi toisensa jälkeen putosi esiintyjälistalta, eikä tällainen tähtien laulu- ja leikkitapahtuma ole järin briljantti idea yleensäkään. Hän muistaa Kingin esikoisromaanin Carrien (1974) oikein, mutta väittää kirkkain silmin, että sama mies kirjoitti myös Tappajahain ( Jaws, Peter Benchley, 1974) ja Manaajan (The Exorcist, William Peter Blatty, 1971) alkuperäiskirjat. BLS ei tosin ole aiemminkaan ollut mikään maailman uusiutumisvoimaisin yhtye. ”Black Vatican” ei ole mikään metafyysinen uskonnollinen viittaus, vaan Wylden kotistudion nimi.. Wylde kutsuu minut sisään ja ottaa halausotteen. Ymmärrän eleen ystävien kesken mutta ventovieraiden välillä se tuntuu omituiselta. Kiertueen koko tuotanto, tiedotus ja toteutus hoidettiin hämmentävän rajusti päin seinää. Lähes jokainen lause loppuu maneerinomaisesti ”you know what I mean”. Näin on. Suu käy koko ajan, eikä hän oikeastaan vastaa kysymyksiin vaan hölisee mitä sylki suuhun tuo. – Tien päällä pitää keskittyä esiintymiseen. Veri tulppa pakotti perumaan keikat ja selvittämään pään. En todellakaan tehnyt riffejä varastoon neljää vuotta. Mustan jälkeen mustaa H artwall Areenan pihalla näkyy yhteensä kolme ihmistä. Sitä varten pitää panna biisintekohattu päähän, mies luonnehtii. Sen jälkeen hän vertaa itseään Stephen Kingiin. Nyt tahti on jälleen kova, mutta ilman viinaa. Black Label Societyn uuden levyn nimi on Catacombs of the Black Vatican. – Jokaista niitä teosta varten on pitänyt keskittyä ja ajatella, että nyt teen nimenomaan tämän enkä mitään muuta. Teksti Vilho Rajala KUVA Justin Reich Kitarasankari Zakk Wylde makasi viisi vuotta sitten sairaalassa. Äijähalaus. Toivon sydämestäni, että yleisö saa rahoilleen vastinetta. Kun tulin kotiin kiertueelta, vaimo sanoi, että sinulla on nyt neljä viikkoa aikaa. Max Cavalera kuuntelee iPhonellaan musiikkia, pysähtyy hetkeksi jauhamaan paskaa ja kehuu, että tämä Lost Society se vasta on kovaa rässiä. Ainoat valmiit biisit olivat Angel of Mercy ja Shades of Gray, Wylde kertoo. Itse en aio jäädä masentumaan konsertin ajaksi, vaan olen paikalla haastattelemassa Zakk Wyldea, yhtä harvoista, joka täyttää kiertueotsikon tähti-sanan tunnusmerkit. Metal All Stars -hölmöily ei näemmä kiinnosta juuri ketään, olkoonkin, että ovet avautuvat vasta kolmen vartin päästä. Onko se nyt mikään ihme. Ehkä olen liian suomalainen. Biisien muovausta Catacombs of the Black Vatican on jatkoa neljän vuoden takaiselle The Order of the Blackille. 32 Inferno Kun odottelen vuoroani, toinen täysverinen tähti haahuilee käytävällä. Pointti tulee kyllä selväksi. Kitaristi on hiukan väsynyt, mutta muuten entisensä. – Kirjoitin biisit 25 päivässä. Totta kai siinä soittelee skaaloja ja treenailee, mutta ei biisinteosta tule mitään
Ihan samaahan minäkin olen tehnyt, kun olen kuunnellut vaikka Led Zeppeliniä, mies kuittaa. Mutta kaikilla on hauskaa! Inferno 33. Tykkäsin käydä kaljalla kavereiden kanssa, tai istua viikonloppuiltaa kotona vaimon kanssa ja juoda muutama. Wylde lupaa kunnon show’n. – Se auttoi ehkä rentoutumaan, Wylde arvelee. Vedän skaaloja läpi ja kokeilen uusia juttuja. Samaa hän tekee toki yhä, mutta ilman kaljaa. Emme ole koskaan pilanneet hommia ryyppäämisen takia. Minä kuulemma voitan, koska olen viimeinen, joka on edelleen elossa! Mies myöntää, että äänestysmenestys mairittelee. – Tämä on ollut siistiä! Hyvä idea. Näin suuri nero minä olen, hän hohottaa. Wylde ei kuitenkaan liity siihen kuoroon, joka julistaa selväpäisen elämän ihanuutta. Mies arvelee, että on saanut ”tälle elämälle tarpeeksi alkoholia”. Riffejä ja ideoita pallotellaan, kunnes kappaleessa on jonkinlainen rakenne. Mutta ei siitä silloin tullut edes humalaan... Pitäisi varmaan ottaa aikaa, montako sekuntia kitaramaestron vastaukset kestävät ennen kuin hän mainitsee Led Zeppelinin, Black Sabbathin, Randy Rhoadsin tai Neil Youngin. Ongelma oli sen verran paha, että hänen pitää yhä syödä lääkkeitä. Kun bändi sulkeutuu tekemään biisejä, he yksinkertaisesti soittavat ja jamittelevat juttuja. Black Label Society on aina kuulostanut varsin jamipohjaiselta, ei liikaa mietityltä musiikilta. On ollut mukavaa soittaa jotain muuta kuin Black Label Societya. Kohta tulee 30 vuotta päätoimista kitaransoittoa tauluun, ja edelleen hän on kestomenestyjä kaiken maailman kitaralehtien greatest player -äänestyksissä. Tästä huolimatta kaljanjuonti taisi muodostua niin isoksi osaksi hänen identiteettiään, että erossa oleminen on yhä vähän vaikea paikka. Tärkeämpää on silti itse soittaminen. Mahtipontiset vertaukset tippuvat miehen suusta tuosta vain, ilman ironiaa. Ehkä hän arvelee, että on parempi olla haukkumatta koko hommaa jollekin suomalaiselle hevilehdelle. – Harjoittelen joka päivä. Tai istuskella keikkabussissa yöllä ja kuunnella Neil Youngia tölkki kourassa. – Saatamme soittaa vaikka Led Zeppelinin Black Dogia, Wylde sanoo. Sitä Wylde rakastaa yhä. Wylde on yhtyeensä ehdoton johtaja, mikä ei liene yllätys kenellekään. Toisaalta ei ole ihme, että Wylde pitää itseään kovana jätkänä. Olen tien päällä hyvien kavereiden kanssa ja saan soittaa suosikkibiisejäni. Kun kirjoitusurakka on ohi, tulee aika tyhjä olo. Hyvin hämmentävä uskonto, jossa kukaan ei tiedä missä mennään. Niitä hän viljelee soitossaan viljelemästä päästyäänkin, aina hulluuteen asti. Tuntuu oikeastaan oudolta, miten kaihoisasti hän puhuu ajoista, jolloin saattoi vielä juoda. – Black Label on uskonto. – Silloin kun vielä ryyppäsimme, kaljaa tuli välillä juotua kuin vettä. Katakombit puolestaan ovat biisejä. Wylde on keskittynyt omassa slotissaan lähinnä Black Sabbathin materiaaliin. Kirjoitan samalla tavalla kuin Neil Young, alusta loppuun. Juomiseni oli aina sosiaalista, ja kuten sanoin, emme me edes vetäneet yleensä kännejä. Jos joskus vedimme kännit, se oli vasta keikan jälkeen. Wylde ei suostu sanomaan kiertueesta mitään pahaa, vaikka syytä varmasti olisi. Monet kitaristit puhuvat usein pelkästään ”wyldeistä” kun tarkoittavat tätä tehokeinoa. – Rakastan sitä, kun kappale muovautuu ja herää eloon. – Minä olen katolilainen, joten Vatikaani on minulle henkisen elämän keskus maan päällä. Eikä hän saa juoda alkoholia, pisaraakaan. Bändin Vatikaani on studio! Musta Vatikaani tuntui hyvältä nimeltä, ja lisäksi maalasin paikan mustaksi, heh heh. Maalaan mielelläni tauluja, mutta tykkään myös kehystämisestä! Kyllä minä muidenkin ideoita kuuntelen, mutta minun tapani on ajatella aina kokonaisuutta. Täytyy ladata akkuja, olla rauhassa. Jimmy Page osaa sen taatusti edelleen! Wylde tunnetaan pinch harmonic -vingutuksista eli kotoisammin plektran ja sormen yhteispelillä synnyttämistä huiluäänistä. Kun biisissä alkaa olla lihaa luiden ympärillä, se äänitetään talteen. Vaikutteitakin haetaan. – Kaverini aina aukovat minulle päätään, että kaikki hyvät soittajat ovat jo kuolleet. Palataan vielä Metal All Stars -tunnelmiin. Kitaristin pääbändi palaa Suomeen heinäkuun alussa, jolloin se nähdään Helsingissä ja Tampereella. Tekotapa ruokkii tällaista fiilistä. – Minä olen vähän kuin Salvador Dalí. Hämmentävä uskonto Zakk Wylde joutui veritulpan takia sairaalaan vuonna 2009. On se varmaan parempi kuin Metal All Stars. Innokkuus jatkuvaan namedroppailuun on kova. Hän aloitti Ozzyn bändissä 19-vuotiaana ja on nyt 47. Randy Rhoads osasi sen. Pyrin aina siihen, mihin parhaat kitaristit ovat päässeet, eli että kitarasoolo olisi biisi biisin sisällä. – Ei se kännien vetäminen ollut minulle tärkeää. Maalaan mielelläni tauluja, mutta tykkään myös kehystämisestä!” – On tietenkin siistiä huomata, että nuoret soittajat ovat kuunnelleet minua ja omaksuneet sieltä juttuja. Vinkuu ja vinkuu Wylden ego ei vaikuta olevan pienimmästä päästä. Ja ei muuta kuin uutta riffiä kehiin. ”Minä olen vähän kuin Salvador Dalí
Biisit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi tuolloin Ison-Britannian Oxfordissa majaa pitäneen kitaristi Ville Frimanin kynästä. Levyn nimeksi tuli One for Sorrow, ja se osoittautui jälleen uudeksi menestyksekkääksi etapiksi Insomniumin viime vuosituhannen loppupuolelta jatkuneella uralla. Kitaraosuudet purkitettiin naapurimaan Göteborgissa, minkä jälkeen siirryttiin miksaustöihin Tampereen Fantom Studiolle. Kamerat pyörivät, kun bändissä lähes alusta asti vaikuttanut Ville Vänni punnitsi vaa’assa bändin, perheen sekä työnsä ja päätti sitten kaikessa sovussa ja yhteisymmärryksessä jättää Insomniumin taakseen. Neljä treeniä, ja sitten studioon. Levynteon edetessä keväällä 2011 bändin hyvä ystävä Jussi Ratilainen päätti käynnistää kamerat ja tallentaa muusikoiden työprosessia ja ajatuksia nauhalle. 36 Inferno. Kuten bändin tapana oli jo usean vuoden ollut, musiikkia ja kappaleiden sovituksia rakennettiin niin valtio- kuin kuntarajojenkin ylitse sähköpostin välistyksellä. Hän viittasi muun muassa siihen sitoutumiseen, jonka Insomniumin kaltainen yhtye vaatii: ”Se on joko sata prosenttia tai ei mitään.” Kameralle tallentui myös Vännin ja bändin hyvän ystävän, Omnium Gatherumista tutun Markus Vanhalan liittyminen Insomnium-remmiin syksyllä 2011. Teksti Riitta Itäkylä KUVAT Jussi Ratilainen T asan kolme vuotta sitten Insomnium oli uppoutunut viidennen täyspitkänsä äänittämiseen
Inferno 37
Meillä on nyt sitten kolme säveltäjää bändissä, eli Ville, minä ja Markus, kaikki me tehdään musiikkia. Tai no menestys ja menestys, mutta se, mihin nyt ollaan päästy tässä vaiheessa. Solisti-basisti Niilo Sevänen, joka perusti Insomniumin lukion toisella luokalla vuonna 1997, miettii bändin lähes parikymmentä vuotta jatkunutta kehityskaarta keväällä 2014. Selkeämuotoisempi melankolia ja tietynlainen ”tunteellisuus” ovat kieltämättä, yksittäisistä hetkistä huolimatta, tehneet tilaa niin sanotulle teknisyydelle. Pari viimeistä Insomnium-levyä on julkaistu lehtien jo putoillessa maahan, syksyn pimetessä, mutta Shadows of the Dying Sun uhmaa omaa nimeään ja saapuu kevään kirkkaaseen päivänvaloon. Että on pysynyt päänuppi kasassa ja säilynyt sopiva asenne tähän hommaan, että se on oikeasti kovan työn takana tämä meidän menestys. – Näin me ollaan toimittu nyt 15 vuotta, kun asutaan eri kaupungeissa ja eri valtioissakin. Kai sekin on vahvuus meillä. Ollaan päästy eteenpäin ja hommat on menneet isommaksi vähitellen. Sähköposteilla ne ideat kulkee, ja siellä kommentoidaan sitten, että ”toi nyt on ihan paska” ja ”toi pitää vaihtaa” tai ”toi on hyvä, tehdään tosta se biisi” ja semmoista. Uuden kitaristin ja säveltäjäkynän mukaantulosta huolimatta itse prosessi seurasi tälläkin kertaa Insomniumin tutuksi ja toimivaksi toteamaa kaavaa. Mökillä tietenkin, missäs muualla. Ne tuntuvat vain nyt olevan sekoitettu eri astioissa, tai pikemminkin, niitä ei ole sekoitettu yhtä pitkään kuin One for Sorrow’lla, joka oli yhtenäisempi makukokemus. – Tuolla metässä lumen keskellä, hän naurahtaa. One for Sorrow’sta, jo nyt klassikon maineen saavuttaneesta melankolisesta, Frimanin puhtaan laulun siivittämästä järkäleestä on tänään tullut kuluneeksi liki kolme vuotta. – On muutama eeppinen, pitkä ja raskas biisi, jotka lähenee jo black metalia, ja toisaalta tämmöisiä biisejä, jotka on joidenkin mielestä jo aivan liian kevyttä matskua Insomniumin levylle, liian poppiksia... – Voi olla, että kun me tehtiin tietyllä porukalla viisi levyä, sieltä tuli tietyntyyppistä matskua. – Siinä oppii arvostamaan asioita uskoakseni ihan eri tavalla kuin niin, että heti ekalla levyllä pääsis keikkumaan tuonne maailman lavoille. Syksy tuli kierrettyä Euroopassa Children of Bodomin ja Medeian seurassa, joten viime silaukset biiseille vedeltiin Seväsen mukaan myöhemmin kuin alun perin oli tarkoitus, eli vasta marras- ja joulukuun pimeydessä. Sitten kun päästään treeneihin, kaikki on jo opetellut omat osuutensa valmiiksi kotona, eikä siihen tarvitse käyttää aikaa. Sevänen lisää, että uuden säveltäjä-äänen sopeuttaminen kokonaisuuteen sujui ilman minkäänlaisia taiteellisia solmuja tai nokkakolareita. Ratilaisen kamera sammutettiin loppuvuodesta 2011 ja minidokumentti julkaistiin menneenä syksynä. – On ollut pitkä ura, todellakin. Se on tietenkin Omnium Gatherumissa tottunut siihen. Voi keskittyä valmiiseen biisiin, ja siinä vaiheessa kaikki on aktiivisia. Lisäksi psykologinen dynamiikka luonnollisesti muuttui uuden jäsenen myötä. Matti Riekki äityy Infernon nettisivujen Levyblogissaan toteamaan, että levy ”ei ole aivan niin katajainen ja sen tunnelma savusaunotettu” kuin edeltäjällä. Uutta, vanhaa ja Vanhalaa Se, mihin on päästy, on bändin kuudes täyspitkä. Monipuolisempi äänimaailma ei tässä tapauksessa siis tarkoita säröääniä saati biisien jakautumista ”vanhaan” ja ”Vanhalaan”. 38 Inferno – Markus ei tosiaan ole mikään random-tyyppi, joka on otettu kitaristiksi, vaan hänellä on tosi aktiivinen rooli. Jos ”yhtenäisyydestä” on tingitty, potkua on lisätty juuri monipuolisuuden suuntaan. Mutta meillä on kuitenkin ollut selkeästi sellainen noususuhdanne, että tämä on pysynyt tosi mielenkiintoisena. Sehän liidaa oikeastaan sitä bändiä, se on hänen musiikkiaan, ja hän otti heti ison roolin tässäkin, mikä on tietenkin hyvä juttu. eli varmaan ollaan liikuttu molempiin suuntiin. Nyt kun on uusi tyyppi mukana, joka on vielä kova ja aktiivinen kaveri säveltämään, niin kyllähän siihen sellainen uusi elementti tulee. – Oli mielenkiintoista lähteä tekemään levyä tällä kokoonpanolla ja katsoa, miten se eroaa aikasemmasta. Ajatukset kääntyvät tässä vaiheessa luonnollisesti uuteen kitaristiin ja hänen panokseensa. Shadows of the Dying Sun on kaikkea muuta kuin edeltäjänsä menestysreseptin toistoa, vaikka ainekset ovat pitkälti samat. Ettei ole ollut semmoista, että yhdessä yössä kaikki muuttuu. Yhtenäisemmän kuuloista. Sevänen kertoo Vanhalan kirjoittaneen kolme levyn kappaleista, ja miehellä on kiistaton osuus niin kitarasoundin kehittämisessä, sovituksissa kuin sooloissakin. Yhdenvertaiset puolijumalat Kun Insomnium aloitteli uraansa, vaikutteita imettiin nimenomaan kotimaisesta melodisesta metallista ja ulkomai-. Markushan otti hyvin aktiivisen roolin heti alusta asti. Sevänen ilmaisee asian niin, että ääripäitä on tällä kertaa venytetty. Rumpali-Markuskin vaikuttaa niihin biiseihin, joten kaikki pääsevät mukaan hommaan
– Niiden kanssa ollaan rundattu ja tutustuttu tyyppeihin. Niistä jätkistä näkee, että ne on väsyneitä, ne on vanhoja, eikä niitä ihan hirveästi nappaa nousta lauteille joka ilta. Sevänen vaikuttaa Kotkan kaupungin kulttuurivastaavana, eikä kokopäiväiseksi rokkikukoksi siirtyminen kiinnosta. Kaikilla on päivätyönsä, ja ”keikkuminen tuolla maailman lavoilla” on rakas, vaikkakin vakava harrastus. Tai jos pettävät, se ei johdu ainakaan fanipojan hermoista. Oikeasti tutustuttu, ja se että kaikki on oikeasti hienoja tyyppejä, on ollut tosi hieno kokemus. Rundilla saattaa olla rankkaa, mutta sydän ei hakkaa eivätkä polvet petä. Soittotaito kehittyi, biisejä syntyi ja niitä päästiin jopa äänittämään. Sinisalo, Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi (2000) – Silmiä avaava teos, ja näkökulmatekniikka on vaikuttanut omaan kirjoittamiseen. Tässäkin on käytetty ihan helvetin hyvin näkökulmatekniikkaa, ja se on jotenkin tuore, uudenlainen fantasiakirja. Olispa kiva kun olis biisejä. – Onhan se ollut mielenkiintoinen matka, Sevänen toteaa ja mainitsee erityisesti Amorphisin, Paradise Lostin ja länsinaapurin Dark Tranquillityn sekä Katatonian niinä bändeinä, joita pienenä poikana tuli ihailtua ja joihin sittemmin on saanut lähemmän yhteyden. Teki vaikutuksen. – Ei sitä ajattele, että voi vitsit, tuossa nuo Paradise Lostin tyypit nyt sitten on, keitä fanitin 13-vuotiaana. Kyllä se on koko ajan jossain taustalla mielessä, mutta sitä osaa kuitenkin olla ihan asiallisesti eikä palaa enää siihen fanipojan rooliin. Bändin maine kasvoi ensin kotimaassa ja kovan kiertämisen tuloksena myös ulkomailla. Martin, George R.R.: A Game of Thrones (1996, suom. Insomniumin erottaa monesta muusta bändistä se, ettei leivän ansaitsemista ole jätetty pelkän musiikin varaan. Luin sen varmaan jossain parissa illassa silloin kuin se suomennettiin joskus kymmenen vuotta sitten. Ja sitten kohta, että olisi kiva tehdä se demo ja nauhoittaa näitä meidän biisejä. Jos olisi silloin 18-vuotiaana päässyt kiertämään Paradise Lostin kanssa, se olisi ollut jotenkin ihmeellisempi tilanne. Doctorow, E.L.: Danielin kirja (1971) – Siinä on omalaatuinen kerrontatekniikka, saattaa ihan kesken lauseen vaihtua näkökulma, henkilö ja aikamuoto. – Rupesin lukemaan kuusivuotiaana, kun se tilattiin meille kotiin, ja lähdin myöhemmin opiskelemaan historiaa yliopistoon. Joensuulaiset lukiolaiset ovat onnistuneet nousemaan 17 vuodessa eturiviin, kulkemaan rinta rinnan yhdessä idoleittensa kanssa. Eco, Umberto: Ruusun nimi (1980) – Sekä kirja että elokuva. Pidä päivätyösi Toiveet ja haaveet kävivät kuin kävivätkin toteen, vähitellen. Viitisen vuotta bändin varsinaisen perustamisen jälkeen Insomnium teki levytyssopimuksen progressiiviseen black metaliin erikoistuneen Candlelightin kanssa ja purkitti debyyttilevynsä In the Halls of Awaitingin. Erona entiseen on, että ne nuoruuden idolit eivät ole enää puolijumalia, vaan yhdenvertaisia kollegoita. Mutta kuten sanottu, draamankaari katkeaa sitten niissä myöhemmissä kirjoissa ja menee pilalle, neljättä osaa en enää pystynyt lukemaan. Tolkien, J.R.R.: Taru Sormuksen Herrasta (1954) – Pakko mainita, koska on vaikuttanut niin paljon lapsesta asti. Kallas, Aino: Suden morsian (1928). Olispa kiva kun osattais soittaa. Perustuu tositapahtumiin, tai idea ainakin on todellisesta historiasta. Muutos fanipojasta kollegaksi on kiistämätön, joskin Sevänen huomauttaa nöyrästi muutoksen olleen mahdollista vain siksi, että menestys ei tullut kertaheitolla. Vaikka leffa on monen mielestä huono, mä olen katsonut sen pienenä niin montaa kertaa, että olen tavallaan tykästynyt siihen. Waltari, Mika: Sinuhe Egyptiläinen (1945) (Ei kaipaa edes kommenttia.) Inferno 39. Ja ne on ihan selvästi leipiintyneitä siihen hommaan. Ja sitten ABC-lukunurkka Insomniumin kirjatoukkanokkamies Sevästä inspiroineet lukukokemukset aakkosjärjestyksessä. sista eturivin melodeath- ja doom-bändeistä. no, ensin oli, että olisipa kiva kun olis bändi. Tulen ja jään laulu) – Tavallaan nyt vähän tylsä, kun on tämä tv-sarja käynnissä, mutta... En tiedä, olisiko siihen osannut suhtautua. – Kyllä mä näen selkeästi meidän vahvuutena, että meillä on normaalit päivätyöt ja normaalit elämät. Että se lähti ihan siitä. Ja onhan siinä kuitenkin Sean Connery munkkina. Tietysti se on pitkän matkan tulos, ja me ollaan kasvettu bändin mukana. Menee jatkossa aika riekaleiksi, mutta se eka kirja oli aivan helvetin hyvä. Eri tekijöitä: Otavan suuri maailmanhistoria (1983–1987), koko volyymi, 21 osaa. – Eihän silloin ollut mielessä muuta kuin että... Ja kaikki työpaikathan on sellaisia, että ajan mittaan ne alkaa puuduttaa. – Yksittäinen tarina ja kirja, joka on tehnyt suuren vaikutuksen. Että siitä on tullut työ. Valtaistuinpeli) kirjasarjasta A Song of Fire and Ice (suom. Olen tutkinut tavallaan sitä akateemisessakin mielessä, joten siitä on tullut rakas. – Mitään nimiä heittelemättä olen nähnyt aika monta sellaista bändiä, jotka ovat tehneet tätä työkseen aika kauan. Vuosia sitten Joensuussa niin sanottu urasuunnitelma perustui varsin käytännöllisiin ja nöyriin haaveisiin
40 Inferno
Klassisia isoja aiheita, rakkaus ja kuolema, semmosia siellä taustalla on. Siellä on se valonpilke jossain, joku toivo. – Tavallaan sitä ollaan tehty enemmän tai vähemmän variaatioita siitä ja menty eteenpäin, mutta onhan punaisena lankana nimenomaan se suomalainen juttu. Aika usein on myös joku rakkaustarina taustalla. Melankoliaa, surua ja kaipuuta. Mutta kyllähän ne semmoisia suomalaisilta kuulostavia mollijollotuksia on. – Mekin ollaan saatu monta viestiä, että joku on meinannut tappaa itsensä, mutta sanoo selvinneensä siitä meidän musiikin avulla. Katajainen kansa laulaa virtensä mollissa, ja niin tekee myös Insomnium. Sille annetaan uusi nimi ja se tunnetaan piireissä ”kapinallisuutena”. Se on paras mittari. – Enemmän hetkessä elämistä, mahdollisuuksien käyttämistä ja sitä, että se elämä ei mene hukkaan. Jos kuitenkin tajuaa ja kuuntelee, bändin teksteistä löytyy varsin runollisia ja monisyisiäkin havaintoja elämästä, menetyksestä ja kuolemasta. Se oikeesti näkyy lavalla, ja sen huomaa, että jätkillä on hyvä meininki, niillä on hauskaa, ne ei ole leipiintyneitä ja suorittaa, vaan oikeesti nauttii siitä hommasta. Miehen mukaan sekä debyyttilevy että sitä seurannut Since the Day It All Came Down (2004) olivat ”semmoista hakemista”. – Ei tarvitse miettiä, saako tästä voita leivän päälle, montako kappaletta tämä nyt myy ja soiko tämmöinen matsku radiossa. Riekki kokee sen jonkinlaisena katajantuoksun ja savusaunan sekoituksena. Itsetuhosta ja elämänkielteisestä nihilismistä muovaillaan metallimaailmassa usein nahalta ja niiteiltä tuoksuva mediaseksikäs ”elämäntyyli”. Itsellemme me niitä tehdään, ja just sellaista musiikkia kuin halutaan. Vaikka sekoillaan ja pidetään hauskaa, tavallaan sitä on kuitenkin esikuva... Hän ei yritä kuulostaa kovalta jätkältä saati peitellä asiallista ja vakavaa suhtautumistaan murjaisemalla sarkastisia heittoja, vaan pohtii mieluummin vastuun merkitystä. Ja jokaisesta keikasta sen kuukauden aikana jaksaa olla innoissaan, että ”jes, jes, tää on nyt niin siistii”. Sellaisia juttuja meillä usein on, että ei se ole mitään synkkyydessä rypemistä ja sitä, että vaan sirotellaan tuhkaa päälle... Nimenomaan se, että leipä ei ole kiinni bändistä, antaa mun mielestä meille vapauksia. Lähinnä biisintekovaiheessa ajattelee, mitä ne muut jätkät sanoo. Eräät suomalaisuuteen liittyvät stereotypiat, lähinnä masentuneisuus ja itsemurha, ovat kuitenkin kaukana metallin uhmailevasta machoposeerauksesta. Sevänen on hyvin nöyrä: – Mitenkään en tässä nyt halua päteä tai omaa trumpettiani soittaa enemmän kuin on tarpeellista, mutta... kun me päästään rundille, se tuntuu vähän siltä kuin lähtisi lomalle. Että minkälaista kuvamateriaalia sinne laittaa... Vuonna 2010 Insomnium siirtyi suhteellisen piskuiselta Candlelightilta suuren maailman levy-yhtiön Century Median hellään huomaan. Ihmiset ottaa niin tosissaan ja vakavissaan meidän musiikin, että kyllähän se vaikuttaa itseenkin. Joku raja Insomniumin tekstit ovat toki tärkeitä, mutta tavaramerkkiä kannattelevat tavujen sijasta nuottikulut. joku raja siinäkin on. Fanipoika oli tuolloin vielä fanipoika, ja vaikka biisejä oli opittu tekemään, vaikutteet kuuluivat – kunnes tunnelma alkoi olla kohdillaan vuoden 2006 Above the Weeping Worldin venyttäessä bändin repertuaaria näppärästä melodeathistä aidosti tunnepitoiseen, eeppisempään hehkutukseen. – Vaikket edes niin tajuaisi tai kuuntelisi, mitä siellä lauletaan, kuuluu kitaristin huomautus. Voi ihan oikeasti tehdä just semmoista mistä diggaa ja mitä rakastaa, eikä mitään kompromisseja. Mistä kansanlauluista se nyt sitten juontaa juurensa, sitä on niin hankala ruveta selvittämään. Huoma on kuulemma ollut nimenomaan hellää, eivätkä odotukset tai paineet ”noususuhdanteesta” tai ”menestyksestä” ole Seväsen mukaan kasvaneet – vaikka kaupallisuus tietenkin toimii yhtiön kuin yhtiön perimmäisenä potkurina. Katajantuoksua savusaunassa Seväsen muistellessa Insomniumin uraa taaksepäin hän tulee todenneeksi, ettei oma mittari ollut vielä nuoruusvuosina täysin kehittynyt. Siitä jaksaa oikeasti olla innoissaan. Seväsellä on aseistariisuvan nöyrä ja kiltti asenne Insomniumin suosiota, asemaa ja faneja kohtaan. – Kyllä minä ja me kaikki mietitään esimerkiksi sitä, minkälaista matskua me julkaistaan Facebookissa. – Kyllä me ollaan huomattu, että kun siellä on joku biisi, jossa on puhdasta laulua, niin jostain syystä ne ottaa sitten niitä sinkkubiiseiksi, Sevänen myöntää. ...kolmoslevyllä kuulemma löydettiin ”se oma juttu”, kuinka sitä nyt sitten ikinä kuvaileekaan. Tässä on neljä aika kovaa kriitikkoa ja kriittistä kaveria. Melodiat kertovat oman tarinansa. Monelle Insomnium-fanille elämänpelko ja itsetuho ovat hiljainen osa jokapäiväistä arkea. – Että kyllä siellä selkeästi on jonkinlainen kaupallinen ajattelu taustalla, mutta ei me olla sitä ajateltu siinä vaiheessa, kun tehdään biisejä. Ei ihan pelkkää ranteet auki -meininkiä kuitenkaan. Eihän niitä kevyesti voi ohittaa, vaan kyllä se aina koskettaa. Inferno 41
Kyllä se silloin vielä meni, ja olihan se hauskaa, mutta ei tuota nyt ihan loputtomasti jaksa. Insomnium on ehtinyt kasvaa 17 vuodessa isoksi monessa mielessä. Semmoinen iso kaveripiiri, yleensä vieläpä monikansallinen, joka on vähän niin kuin luokkaretkellä koko ajan. Ylipäänsä koko USA on ollut tähän asti Insomniumille antoisa ja avartava kokemus. Kotimaan klubikeikkojakin tullaan vetämään, näillä näkymin ainakin Joensuussa, Tampereella ja Helsingissä. Entinen fanipoika on sitä mieltä, että nyt on otettava vastuu omista fanipojista. – Yli kolmikymppisenä sitä kyllä ajattelee, että ei jaksa enää nukkua pakettiautossa. – Kai sitä jollain tasolla ajattelee, että esikuvan täytyy olla sen arvoinen, että sitä voi kunnioittaa ja fanittaa. Kun huomaa, että tämä on haastava yleisö, se pistää varmana yrittämään. On kyllä tyytyväinen siihen, että ollaan menty eteenpäin ja nyt on yleensä kivat bussit.. – Jotenkin se on siellä ok, että joku Epica soittaa samalla keikalla Insomniumin kanssa, mikä ei toimisi yhtään Suomessa. Se oli kyllä rankkaa. Onhan se parhaimmillaan ihan parasta. Paikat vaan vaihtuu ja on hieno meininki. Ansaitsemassa sitä leipää. Sevänen sanoo suoraan, että Jenkkilän koluaminen Swallow the Sunin kanssa samasta pakettiautosta käsin ei enää tänä päivänä houkuttelisi. Epican fanit selvästi diggasi meistä, ja me saatiin aina voitettua ne puolellemme sen puolituntisen aikana, vaikka alussa bändi itse ei tiennyt yhtään mitään meistä tai mitä odottaa. Insomnium tunnetaan ahkerana ja intensiivisenä kiertäjänä, ja Sevänen odottaa innolla keikkoja. Ja se pistää yrittämään. Parhaimpia ja pahimpia rundikokemuksia muistellessaan positiiviset muistot vievät selvän voiton. Vuosien saatossa ja menestyksen kasvaessa rundaaminen on helpottunut myös käytännöllisyyden puolesta. Se on tosi spesiaali juttu. Varsinkin Las Vegas, Tokio, Kiinanmuuri ja Pekingin Kielletty kaupunki ovat olleet hetkiä, jolloin entiset Joensuun pojat ovat saaneet nipistää itseään. – Se on melkein tyydyttävimpiä keikkakokemuksia, kun yleisö ei ole valmiiksi sun puolella, mutta sitten viimeiseen biisiin mennessä ne onkin. Hollywood ja New York tulevat nekin mainituiksi. Ettei nyt tee mitään aivan älytöntä, kun ihmiset seuraa ja tarkkailee, jotkut jopa tosi innokkaasti. Välillä täytyy olla duunissakin. – Ei me tietenkään voida tehdä jokaista kiertuetta jota tarjotaan, vaan mietitään aina tarkkaan, onko toi hyvä juttu, onko siitä hyötyä, kannattaako nyt lähteä tuonne vai odotetaanko, että saadaan joku järkevämpi tarjous. 42 Inferno – Sitä on hankala kuvailla sellaiselle ihmiselle, joka ei ole siellä ollut. Leipätyön ja harrastuksen yhteensovittaminen ei tosin aina ole yksinkertaista. Se on semmoinen työvoitto aina, ja kaikille tulee voittajafiilis. Tuommoinen vähän värikkäämpi paketti menee helpommin Jenkkilässä läpi. Ilosaarirock ja Tuska on sentään jo varmistettu. – Ja kiertueissahan on aina se tietty tunnelma, joka rakentuu aina hyvin nopeasti, jos on hyvä porukka, Sevänen jatkaa. Että se on hyvä juttu. Tien päällä Shadows of the Dying Sun julkaistaan keväällä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tuleva festarikesä menee suurimmaksi osaksi ohi, ainakin ulkomaiden osalta. Että tässä tehtiin nyt jotain oikeasti hyvin. Se on yhteinen kokemus ja yhteinen matka
China Mievillen kirjoja on tullut myös luettua viime aikoina lukuisten Lontooviittausten takia. Mutta en minä niitä kyllä tähän lehtihaastatteluun ota... – Totta kai nälkä kasvaa syödessä, kaikkeen tottuu ja tilanteisiin sopeutuu. Karua mutta totta. Väittäisin, että me kaikki olemme kykeneväisiä väkivaltaan ja julmuuteen olosuhteista riippuen. Ulkomailla asuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täytyy luopua suomalaisuudesta. Joskus teksti on helppo toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan, joskus käytän vain vapaata assosiaatiota ja otan suunnan, kun pääsen puusta pitkälle. Hyvä dokumentti elinkautisvangeista ja ihmisyydestä. Viimeisimmällä Britannian-kiertueella bändi sai kunnian körötellä jopa ylellisissä tunnelmissa; ennen suomalaisia kiertuebussissa oli viihtynyt itse Snoop Doggy Dogg. Tämäntyyppisessä ilmaisussa on kuitenkin niin laveat raamit, että mielelläni käytän tätä hyväkseni sen sijaan, että yritän tunkea kaiken jonkun tiukan muotin läpi. Ehkä sitä kuitenkin on luonteeltaan vähän enemmän ”maailmankansalainen”. Ottoja hiottiin ja ääniteltiin niin kauan, että saatiin priimaa nauhalle. – Ulkomailla asuminen on ollut erittäin kasvattava kokemus, ja varsinaisia suunnitelmia Suomeen palaamisesta ei tällä hetkellä ole. Dokumenteista ja kirjoista: – At Night We Fly. Ja esimerkiksi tämä 70 000 Tons of Metal -risteily, jonne kaikki haluaisi päästä soittamaan... Vuodet vierii nopeasti ihmiselläkin. – Toisaalta sitten joku Etelä-Amerikka, jossa ei vielä olla käyty. Kehittymisestä laulajana: – Eiköhän se ole sivutuote aktiivisesta keikkailusta, koska kotona en laula koskaan, enkä muutenkaan sen kummemmin harjoittele. Uusia tavoitteita toki riittää: – Me ollaan päästy eteenpäin, on tullut lisää faneja ja parempia kiertueita ja päästy uusiin maihin soittamaan. Ja niinhän se ihminen pysyy toimintakykyisenä ja ponnistelee elämässä eteenpäin ja pääseekin... Kyllä mä pidän laulamisesta ja suurimmasta häpeämisestä ja ujoudesta olen päässyt jo eroon. Inferno 43. Esimerkiksi Australia on semmoinen paikka, mihin me kaikki haluttaisiin päästä, ja nyt näyttää siltä, että se saattais jopa onnistua. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että liiallinen suunnitelmallisuus tappaa jotain tärkeää musiikista ja lyriikasta. Joskus ideat kehittyy ja muuttuu sitä mukaa, kun tekstiä syntyy. Snoopin gangsta-imago ei taida olla pelkkää imagoa, mikäli Seväseen on uskominen, ja miksipä ei olisi. Aiheita tulee mieleen ihan kaikesta mahdollisesta, mitä ympä- rillä ja omassa henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu. Ystäviä ja perhettä voisi nähdä useamminkin, mutta aika usein sitä tulee Suomessa käytyä. 17 vuotta sitten Joensuussa alkunsa saanut unelma soittotaidosta, biiseistä ja ikiomasta demosta tuntuu tänään kaukaiselta todellisuudelta. On tyytyväinen, että on päässyt tänne asti. Sitä tekstiä kuitenkin tulee pyöriteltyä päivittäin. Joskus on tullut ikävä saunaa, mutta sekin perinne on jo vähän unohtunut. Ephemeral-biisissä on selkeä vertaus päiväkorennon elämänkiertoon. Ruokakaupasta voi ostaa viinipullon ja koko maa ei ole ”suljettu” joka sunnuntai. Mies on ehtinyt asua neljänä Britannian-vuotenaan niin Oxfordissa kuin Länsi-Englannin Exeterissäkin, ja tätä nykyä hän puuhastelee evoluutiobiologiaa Lontoon Imperial Collegen leivissä. Maailmankansalainen evoluutiomies Ville Friman on paitsi Insomniumin kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja myös ulkosuomalainen biologi. Eli uusia haaveita tulee sitä mukaa, kun ne edelliset täyttyy, niinhän se elämä toimii. Ala elämään unelmia ja haaveita niistä puhumisen sijaan. Tai ainakin on semmoisia virityksiä olemassa. Ei UK missään nimessä täydellinen paikka ole, mutta itse asun tällä hetkellä täällä ennemmin kuin Suomessa. Päivätyön vaikutuksesta lyriikoihin: – Kyllä mä välillä lainaan termejä, sanastoa ja myöskin ideoita tieteen puolelta. Nauhoittaja Teemu (Aalto) ei myöskään päästänyt mua studiossa helpolla. – Kirjoista tuli juuri luettua Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Good Omens, mikä oli erittäin hyvä sekoitus draamaa, jännitystä ja huumoria. Sean McAllisterin The Reluctant Revolutionary- ja Japan: A Story of Love and Hate- dokumentit herättivät myös paljon ajatuksia; kannattaa tsekata jos kiinnostaa dokumentointi Jemenin vastikään tapahtuneesta vallankaappauksesta tai sukellus nyky-Japanin nurjalle puolelle. Ulkomailla asumisesta: – Pidän avoimesta ilmapiiristä ja siitä, että yhteiskunta ei vahdi koko ajan. Lento kestää kuitenkin vain sen kolme tuntia. Ne on tavallaan semmosia yksittäisiä juttuja, että tuonne me nyt ainakin haluttaisiin vielä mennä ja vitsit kun pääsisi vielä Brasiliaan, niin sitten voisi sanoa että kyllä kannatti ruveta soittamaan heviä. Mitä Insomniumiin tulee, bändillä ole minkäänlaisia haluja ryhtyä Snoop Doggyn kaltaiseksi sukseeksi tai, kuten Sevänen asian ilmaisee, ”Metallicaksi Metallican paikalle”. – Tutkin kokeellisesti evoluutiota mikrobeilla, lähinnä bakteereilla, kuuluu selvennys maallikoille. Mutta alkuaikojen toiveet on ylittynyt jo kauan sitten. – Ei ole hyviä tai pahoja ihmisiä, vaan erilaisia olosuhteita, jotka saavat meistä hyvät ja pahat puolet esiin. Omista teksteistään: – Kyllä kaikissa mun teksteissä on selkeä tarina. Teemu lauleskeli levylle myös hyvän määrän taustoja mun äänen tueksi, joten hänelle myös kunniaa levyn laulusoundista. – Se oli kyllä hyvä bussi! Oikeen semmoinen erityisen hyvännäköinen. Vaikka kuinka yritämme sulkea ihmisen julmuuden ja pahuuden pois näkökentästä vankiloilla ja rangaistuksilla, nämä luonteenpiirteet elävät meissä kaikissa samojen geenien kautta. – Kuski kertoi siitä aika hurjia juttuja, että mitä kaikkea se teki siellä bussissa
Juuri ilmestynyt Time to Tell on täysin akustinen. Kotoisaa melankoliaa The 3rd and the Mortal syntyi vuonna 1992 kahden soittoporukan fuusiosta: Kari ja kitaristi Finn-Olav Holthe musisoivat aiemmin samassa yhtyeessä ja kitaristi Trond Engum, rumpali Rune Hoemnes sekä kitaristi-kosketinsoittaja Geir Nilsen toisessa. En aina tiennyt, mitkä tarut olivat totta ja mitkä legendaa. Se ällistyttää ja imartelee yhä. – Melankolia ja surullisuus ovat aina kiehtoneet minua musiikissa ja muussa taiteessa. Soitin ja lauloin useissa bändeissä ennen The 3rd and the Mortalia. Suurin osa bändeistä treenasi samassa hylätyssä tehtaassa. Hän on julkaissut metalliuransa jälkeen viisi soololevyä, joiden tyyli on vaihdellut folkista kokeellisempaan ja koneellisempaan ilmaisuun. Meillä ei ollut hajuakaan siitä, millainen vaikutus levyllä tulisi olemaan myöhemmin. Pikkutyttönä Karilla oli tapana improvisoida lauluja tilanteesta kuin tilanteesta. Silloin ne kaikki tuntuivat todellisilta, Rueslåtten muistelee. Vuonna 1973 syntynyt Kari musisoi metallibändeissä jo varhaisteininä, mutta halusi hankkia myös klassisen laulukoulutuksen, sillä klassinen musiikki kiinnosti siinä missä modernikin. Kevyesti konehöystetty synkähkö folkpalanen löytyy äänitteeltä Demo Recordings (1995). Hänellä oli myös tapana laulaa folklauluja metsästä ja metsäneläimistä. – Laulu ollut aina pääinstrumenttini. Rueslåtten ei tiedä, paljonko täyspitkä ja sitä ennen ilmestynyt Sorrow-ep (1994) ovat myyneet, mutta hän ei. Trondheimissä oli mahtava skene niihin aikoihin. Vaikka Rueslåtten jätti metallimusiikin vuonna 1995, eikä The 3rd and the Mortalin mestarillinen debyytti Tears Laid in Earth (1994) noussut koskaan kaupalliseksi menestykseksi, solisti loi bändeineen viitekehyksen naislauluvetoiselle tunnelmametallille, jonka taiteelliset meriitit kaikuvat vahvoina tänäkin päivänä. Aarioiden ja oopperan opiskelu oli vaikeaa, koska olin huono lukemaan nuotteja. Musiikkimme oli fuusio noista. Piano-opinnoista oli hyötyä, kun rupesin säveltämään omia biisejä. – Ensimmäiset musiikilliset muistoni liittyvät isääni. Vaikkei kukaan muu ollut tehnyt tällaista, ajoin itsepäisesti läpi ajatusta, että meille ei tule mieslaulua ja aiomme olla ylpeitä siitä. Soitin itse asiassa kitaraakin jossain metallibändissä, mitä en voi uskoa nyt, Rueslåtten nauraa. Hänen ensimmäinen varsinainen sävellyksensä oli nimeltään The Gathering. Kari kertoo viisivuotiaan poikansa kolailevan kinoksia parhaillaan. Doomahtavan melankolisia tunnelmia maalaillut musiikki ja samanhenkiset soittokaverit olivat niin lähellä 19-vuotiaan laulajan sydäntä, että yhtye tuntui kodilta. Talvi on ollut leuto Norjassakin, mutta viimeisimmän viikon aikana Rueslåttenien pihamaa on muuttunut keväänvihreästä talvenvalkoiseksi. Vastakohdat tasapainottivat toisiaan. Opettelin soittamaan pianoa 17-vuotiaana, koska halusin päästä yliopistoon opiskelemaan musiikkia. Palataanpa kuitenkin hetkeksi alkulähteille. Muusan paluu T rondheimissä sataa lunta. Palaset loksahtivat paikoilleen kuin itsestään. Sävellän aina pianolla. Lue, kuinka Tuomas Holopainen palautti palveluksen. 44 Inferno – Warlockin Doro Pesch oli ensimmäinen musiikillinen sankarini, ja innostuin myöhemmin Tori Amosista. Hänen entinen bändinsä The Third and the Mortal toimi innoitteena Nightwishille, The Gatheringille ja lukuisille muille. – Melkein kaikilla metallibändeillä oli mieslaulaja ja naisosuudet olivat vain kuorrutus kakun päällä. The 3rd and the Mortalin musiikkia on kuvailtu progressiiviseksi doomiksi, mutta aikaansa edellä olleessa mollileijailussa on piirteitä muualtakin. Ajan hammaskaan ei ole järsinyt ilmavasti hengittävää äänikuvaa. Melodiat ovat kauniita ja mieleenpainuvia, Rueslåttenin lämpimänkuulas tulkinta saa seireenitkin vaikenemaan, sävellysten tunnelma on murheellinen mutta voimakas ja raskaammat kompit sekä särökitarariffit näyttelevät vain sivuosaa kokonaiskuvassa. Hän kertoi minulle tarinoita, joita hänelle oli kerrottu lapsena maaseudulla. Hänen vanhempansa eivät olleet sen kummemmin musikaalisia, mutta isälle oli tärkeää, että perinnelaulut siirtyvät sukupolvelta toiselle. Menin usein kirjastoon kuunteleman luureilla, miten jotkut jutut lauletaan. Tein heti selväksi, että aion laulaa omalla äänelläni ja tyylilläni enkä huutaa. Teksti Markus Laakso Kuva Arild Juul Jumalaisen kaunis, poikkeuksellisen lahjakas ja alati hymyilevä Kari Rueslåtten palasi musiikin pariin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Yleensä Skype-haastattelut toteutetaan puhelumuodossa, mutta tällä kertaa artisti väläyttelee kuuluisaa hymyään työhuoneessaan liikkuvan kuvan kera. Osa soittajista pitivät riffipohjaisesta metallista, jotkut progemmasta ja tunnelmallisemmasta musiikista. Me halusimme naislaulun pääosaan
Suunnittelin viettäväni Lontoossa vuoden ja äänittäväni levyn, mutta siellä vierähti lopulta kolme vuotta. Kaikki tai ei mitään Kun Rueslåtten lähti kolme albumia sittemmin julkaisseesta The 3rd and the Mortalista, hän halusi luoda oman musiikillisen universuminsa, joka pohjasi hiljattain päätään nostaneeseen elektroniseen musiikkiin. Kun lopetin, päätös oli yhtä vahva. Tapaaminen oli hyvin inspiroiva. Välit ovat yhä lämpimät. Hän teki pari vahvasti folkvaikutteista levyä Sonylle, mutta kypsyi levyyhtiön ja tuottajien tapaan kertoa artistille, kuinka niitä pitäisi tehdä. – Se oli pieni projekti, josta kasvoi iso, hän sanoo varovaisesti. Se tuntuu hyvältä, Rueslåtten hymyilee.. Hän ryhtyi opiskelemaan psykologiaa ja keskittyi äitiyteen. Rueslåtten sai tekstiviestin tutulta promoottorilta 25.8.2012. Musiikin ohjelmointi oli melko uutta vuonna 1999. Osa porukasta tahtoi tehdä kokeellisempaa tavaraa, eikä ei-melodinen musa ole minun kuppini kuumaa. Stormin Nordavindistä (1995) kasvoi kulttiklassikko, mutta levyn julkaisun aikoihin Rueslåtten halusi pestä kätensä koko äänitteestä, sillä Satyr oli muuttanut Oppi Fjellet -biisin tekstin lopun vahvasti antikristilliseksi. Olen aina ollut määrätietoinen, joten koska en saanut heitä taipumaan, ajattelin, että minun on parempi lähteä omaan suuntaani. Autan heitä ymmärtämään, että heidän täytyy myös kyetä tekemään hyviä päätöksiä, olla ystävällisiä kollegoille ja välttää konflikteja. Eli pyrin saamaan heidät tietoiseksi siitä, millainen vaikutus heillä on alaisiinsa ja mitä hyvä johtajuus vaatii. Juuri siksi Kari päätti ottaa Tuomakseen yhteyttä ja kysyä, kiinnostaisiko tätä soittaa pianoa paluulevynsä The 3rd and the Mortal -lainassa Why So Lonely, joka on Holopaisen lempikappale. – Tears oli folkvaikutteinen. Laulaja tunsi itsensä petetyksi, sillä hän oli suostunut projektiin vain sillä ehdolla, etteivät lyriikat olisi poliittisesti tai uskonnollisesti latautuneita. Harvahkoista keikkareissuista hän muistaa lähinnä sen, että vuokraauton valot osoittivat aina yläviistoon, koska takakontti oli pakattu niin täyteen raskasta laitteistoa. Se kiehtoi minua. Opin paljon erityisesti Martin Edeniltä, joka on työskennellyt Björkin kanssa. Se oli surullista meille kaikille, Kari kuiskaa. Hän kysyi, olenko lopettanut musiikinteon. – Olen on/off-tyyppi: jos rupean tekemään jotain, teen sen täysillä. Kun tapasin Tuomaksen keikan jälkeen, hän oli mukava, ystävällinen ja maanläheinen. Konsertti oli ilmiömäinen. Kesken kirjoitusprosessin Satyriconin Satyr ja Darkthronen Fenriz pyysivät häntä osallistumaan folkkia ja metallia naittaneeseen hankkeeseen nimeltä Storm. Hänen erikoisalaansa ovat johtajuus- ja organisaatiokehitys. Pidän melodisesta musiikista, jossa on selvä rakenne. – Autan yliopistopomoja olemaan parempia johtajia. Koska konsepti kuulosti mielenkiintoiselta, Kari lupautui mukaan. He ilmeisesti pitivät siitä, että ulkomainen tyttö halusi oppia ”miesten maailman” asioita, joten he suostuivat. He saattavat olla niin syvällä tutkimuksissaan, että johtamistaidot jäävät vähemmälle huomiolle. – Koska halusin enemmän kontrollia, minun oli pakko opetella äänitystä, ohjelmointia ja studiotekniikkaa. Se oli ollut valtava osa naisen elämää lapsesta lähtien. Päätös oli vaikea, koska olimme läheisiä keskenämme. Musiikki ei kuitenkaan jättänyt muusikkoa rauhaan. – Pidin ideasta tehdä perinteikkäitä norjalaisia folkbiisejä ja metallia. Hän näkee entisiä bändikavereitaan melko usein, sillä suurin osa heistä asuu Trondheimissa. Se oli tärkeä kasvukausi henkilökohtaisellakin tasolla, mutten tekisi sitä uudestaan. Minusta tuntui tapaamisen jälkeen, että hän inspiroi minua aloittamaan musiikin uudestaan. – Ajattelin ensin, etten ole enää musiikin kanssa tekemisissä, joten sori vaan. Päätin lopulta lähteä. Rueslåtten ryhtyi kirjoittamaan biisejä soolodemolleen heti erkaantumisen jälkeen. Hän pakkasi laukkunsa ja suuntasi Lontooseen. Kun puhuin Anetten kanssa aiheesta, hän vakuutti, ettei äitiys sulje musiikkia pois. En olisi pystynyt tekemään mitään puoliteholla, joten lopetin täysin. Minulla oli vain 46 Inferno muutama nimi paperinpalasella. Tuomas sanoi, että The 3rd and the Mortal oli inspiroinut häntä perustamaan Nightwishin. Hän työskentelee tälläkin hetkellä Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston henkilöstöhallintoyksikössä senior advisorina. Soitin heille ja sanoin, että haluan oppia äänitetuotantoa, milloin voimme tavata. Viestissä sanottiin, että Nightwish soittaa tänään Trondheimissä ja Tuomas Holopainen, yksi maailman tunnetuimmista The 3rd and the Mortal -faneista, haluaa kutsua Karin vieraakseen. Vastasin, että olen. Ei se minua enää haittaa, hän kommentoi tänään. Lopetusta seurasi identiteettikriisi. Kipinä – tai ainakin yksi niistä – palata musiikin pariin singahti yllättävästä suunnasta. Yksin, ilman kontaktiverkostoa, ystäviä tai perhettä. – Siitä on jo kohta 20 vuotta. Tykkäsin molemmista musiikkityyleistä muutenkin. Kari loi uraa psykologina. Hän kysyi, miksi. – En voi uskoa, että lopetin joskus musiikinteon! Pääni on täynnä ideoita, enkä malta odottaa uusien biisien tekemistä. Olen siitä erittäin kiitollinen, Rueslåtten sanoo liikuttuneena. Sen sijaan, että olisi suunnannut syvemmälle musiikin maailmaan, hän päätti jättää bisneksen kokonaan. Yhteistyön hedelmät on kuultavissa ylistetyllä Time to Tell -paluualbumilla. Rueslåtten olisi halunnut keskittyä debyytin vahvuuksiin ja hioa musiikillista ilmaisua eteenpäin seuraavalla levyllä, mutta muut jäsenet suuntasivat toisaalle. ”Vaikkei kukaan muu ollut tehnyt sellaista, ajoin itsepäisesti läpi ajatusta, että bändille ei tule mieslaulua ja aiomme olla ylpeitä siitä.” muista saaneensa niistä kruunuakaan rojalteja. Vaikka hän koki päätöksen tarpeelliseksi, hän tunsi itsensä petturiksi. Kun Rueslåtten oli julkaissut Lontoo-kautensa jälkeen Pilotin (2002) ja Other People’s Storiesin (2005), häntä pyydettiin tuottamaan muita artisteja ja kirjoittamaan heille biisejä. No… Jätin musiikin, koska halusin aikaa lapsilleni ja perheen kasvattamiselle. Päätimme tehdä vain yhden albumin, ja sen teimme. Jengi kyseli, voisinko soittaa vain vähän, vaikka yhden konsertin
ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ. TOSITARKOITUKSELLA. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
Bändissä vaikutti jäseniä useista sen ajan undergroundpiirien kuumimmista yhtyeistä kuten Dissectionistä, Mardukista, Edge of Sanitystä ja Swordmasterista. Jossain vaiheessa luovutinkin yrittämästä päästä kiinni albumin hämyisään hörhöilyyn, kunnes keskityin jonkin ajan päästä kuuntelemaan levyä uusin korvin. Musiikista kuulee, että tekijät ovat Black Sabbathinsa kuunnelleet, sillä kyseisen yhtyeen henki ja 70-luvun ote ylipäänsä ovat levyllä vahvasti läsnä. Bändin esikoisjulkaisu lukeutuu kirjoissani niihin levyihin, joihin on vienyt kauimmin aikaa päästä sisälle. On silti vähän niin ja näin, kuinka paljon luokitteluilla ja määrittelyillä viitsii vaivata tämän yhtyeen kohdalla päätänsä. Levyllä pyrähtelee kaikenmoisia tehokeinoja, kuten helistimiä, outoja monologiosuuksia, naisääntä ja erilaista vokaaliefektointia. Levy tarjoaa nimensä mukaisesti matkan pimeyteen, joskaan ei ihan sellaiseen, jota olisi osannut ensimmäiseksi odottaa. 1990-luvun alun Tukholma ja sen lähialueet toimivat melkoisina runsaudensarvina metallimusiikille, erityisesti black- ja death metal -tyylisuuntauksille. A Journey in Darkness oli ensimmäinen osa tarinalle, joka eteni kronologisesti kolmen albumin verran. Lopulta se alkoi kuin alkoikin raottaa salaperäisyyden verhoaan ja paljastaa sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti synkänmelankolisia puoliaan, joihin rupesi tuntemaan yhä enemmän vetoa. Vaikka kaksi kitaraa olisi ehkä ollut täyteläisempi ratkaisu, onnistutaan yhdelläkin liidailemaan, liruttelemaan ja hämyilemään simppelillä mutta pirullisen rokkaavalla tavalla. Sen lisäksi olettaisin hänen antaneen bändille hyviä vinkkejä saada musiikkiin synkkiä 70-luvun rockin viboja. Yhtye on kategorisoitu yleisesti black metalin alle, ja täytyyhän se myöntää, että albumin yleistunnelma on sanoituksia myöten musta – tätä Shadow’n eli Jon Nödtveidtin erinomaisen raaka vokaalisuoritus vain alleviivaa. Niin ikään mielenkiintoinen seikka on bändin nimi, joka tarkoittaa IT:n itsensä luomaa synkkää, paholaismaista fantasiamaailmaa, johon bändin jokaisen levyn sanoitukset pohjautuvat. Kaiken kaikkiaan Ophthalamian debytointi on mainio näyttö IT:n häiriintyneen salaperäisistä aivoituksista, mielikuvituksesta ja silloisesta mielenmaisemasta. Levyn booklet osaa kertoa, että julkaisun varhaisin materiaali on peräisin jo 80-luvun lopusta. Voi olla, että osasyy albumin hämärään viehättävyyteen piilee studiovelho ja multi-instrumentalisti Dan Swanössä, jonka Unisound Studiolla levy on äänitetty – kuten niin moni muukin 48 Inferno ajan metalliklassikko. Vaikka olen sitä mieltä, että bändin jokainen levy sopisi tälle palstalle, yhtye oli ensisoitollaan, ideansa alkulähteillä kaikista salaperäisimmillään ja kiehtovimmillaan. Mies on myös soittanut albumille, muiden muassa kosketinosuuksia. Teksti Eetu Järvisalo Ophthalamia A Journey in Darkness Avantgarde 1994 Eksyneen mielen maailmoissa Muiden muassa Abruptumista tutuksi tullut Tony ”IT” Särkkä oli aikoinaan Ruotsin black metal -piirien eriskummallisimpia säveltäjäpersoonia. Itse metallisuus jää paikoin varsin taka-alalle, mutta eipä se tunnelmaa syö. Bassokin möyrii mukavan painokkaasti. Jotain kertoo sekin, että IT kirjoittaa levyn saatetekstissä albumin olevan omistettu Mayhemin Euronymousille ja Deadille. Kummallisia olivat myös kyseisen herran bändien julkaisut, joista Ophthalamian debyytti on jäänyt outolintuna ja kaikessa salamyhkäisyydessään mieleen ehkä parhaiten. Synkästä äänitaiteesta kiinnostuneiden ruotsalaisnuorukaisten pääyhtyeiden ohessa skenestä pöllähteli ilmoille kaikennäköisiä sivuprojekteja, joista Ophthalamia oli yksi. Ehkä juuri pitkän kypsyttelyn ansiosta levyn aavemainen melodiakieroilu ja mustan melankolinen depressiomaalailu kuulostaa teemoineen niin valmiilta ja ainutlaatuisen viekoittelevalta.
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
JALOMETALLI Metal Music Festival ...and many more to come... 8 -9 of August 2014 Oulu Finland th th 2 day tickets 90 € Accommodation available at Sokos Hotel Arina and Cumulus www.jalometalli.net
Ja vaikka jokaisella kappaleella on oma yksilöllinen ilmeensä, Splinters säilyy ilahduttavan yhtenäisenä kokonaisuutena, joka ei puuduta kuulijaansa missään vaiheessa. Moni on ehtinyt tuomita bändin vanhojen kehäraakkien terapiaprojektiksi, mutta näillä miehillä on aidosti paljon annettavaa metallimusiikille! Splintersin mustanpuhuva jylhyys ja selittämätön karisma puhuvat omaa kieltään, mutta aika helvetin hyvästä yleiskuvastakin huolimatta tuntuu siltä, että Vallenfyren kovin pommi odottaa vielä tuloaan. Vaikka Splintersin rakennuspalikat on hakattu murskaksi jo parikymmentä vuotta sitten, Mackintosh kavereineen kykenee puristamaan sorasta kasaan puhtaan ja säihkyvän timantin. Pelkäksi mättämiseksi albumi ei jää, vaikka yleisilme on tiukahko ja monin paikoin jopa vaarallinenkin. Joni Juutilainen Splinters julkaistaan 9.5. Jason Zucco Mustanpuhuvaa jylhyyttä, selittämätöntä karismaa Vallenfyre Splinters Century Media Arvosteluasteikko lyhyesti: Paradise Lostin kitaristin, tässä yhteydessä myös laulavan Greg Mackintoshin, My Dying Briden kitaristin Hamish Hamilton Glencrossin, Doomin basistin Scootin sekä tuhannen ja yhden bändin rumpalin Adrian Erlandssonin Vallenfyre nykäisi uransa käyntiin kolmen vuoden takaisella A Fragile King -kiekolla. Bändin death metal on vanhaa, sen doom metal on vanhaa ja hardcore/punk vanhaa, mutta miehillä ei ole tarvetta lähteä alleviivaamaan old school -meininkiä. Vaan nytpä lähtee raskasta doom/deathiä pommittavan kvartetin musiikki aivan toiseen malliin! Kenties turhankin radikaalisti hitaiden ja nopeiden biisien välillä vuorotellut esikoinen tuntuu Splintersin käsittelyssä melko heppoiselta ja kärjistäen sanottuna demomaiselta tekeleeltä, joka tuskin tulee kestämään ajanhammasta kovinkaan kunniakkaasti. Huomio kiinnittyy Vallenfyren laajentuneeseen skaalaan, joka pysyttelee kuitenkin tiukasti tuttujen genrerajojen sisällä. Puoli kirvestä lisää pisteytykseen ei voisi olla yhtään lähempänä. Välillä laahustetaan ihan tosissaan leuka kiinni lattiassa, eikä odotettuja Paradise Lost -linjan itkumelodioitakaan ole unohdettu. ”Vanhoilta ukoilta” löytyy mestariteos keskiverto vielä yllättävästi potkua ja energiaa, mistä kertoo jo levyn käynnistävä, julmaa d-beatiä esittelevä Scabs-kappale. Niin kliseiseltä ja loppuunpureskellulta kuin kuulostaakin, musiikki vaikuttaa tulevan esiin luonnostaan ja ilman turhia puristeluja. Juuri kun musiikki on repimässä mukanaan syvälle suohon, jostain ilmestyy pelastava käsi ja riuhtoo takaisin maanpinnalle. Se upposi tässä taloudessa kovista ennakkoodotuksista huolimatta neutraaliin ”aivan hyvä” -kategoriaan. Vallenfyre tuntuu saaneen juonenpäästä kiinni oikein kunnolla. pohjamutaa Inferno 51. Monella tuoreella metallilevyllä hyvää jälkeä tehneen Converge-mies Kurt Balloun luoma luonnollisesti jyräävä soundimaailma on särmättömiksi hiottujen metallilevyjen aikana miellyttävää kuunneltavaa. Tämä on hieno esimerkki levyn monipuolisuudesta. Tämän päivän Vallenfyren kenties suurimmaksi valttikortiksi muodostuukin musiikin ajattomuus, joka pääsee Splintersillä todelliseen kukoistukseensa
Mars Red Sky on genressään (mikä se nyt sitten lopulta onkaan) siitä erikoinen tapaus, että kolmikon musiikkia on äärimmäisen helppo lähestyä. ”Se jokin” uupuu. Epica The Quantum Enigma Nuclear Blast Ei voi kuin ihmetellä, mitä Epicalle on viime vuosina tapahtunut. Tai no, mikäli pidät sekä punkista että Fakta hommasta, pidät todennäköisesti myös Koljosen Tiekiistasta. The Quantum Enigmaa on kyllä mukava kuunnella, mutta levyltä ei tee edes mieli nostaa esille yhtäkään yksittäistä täkyä esittelemään Epican parhaita puolia. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka rytkettä maustetaan teknisesti silvotuilla riffeillä ja kulmikkaammilla rytmeillä, kappaleet ovat tästä huolimatta, tai juuri siksi, turhan lähellä toisiaan. Eetu Järvisalo Mars Red Sky Stranded in Arcadia Listenable Psykedeelisesti trippailevaa, mutta tiukasti maan pinnalla pysyttelevää stoner/doom-lanausta annosteleva Mars Red Sky nautiskelee naavapartapiireissä kovaa suosiota. Ja sehän on passeli paketti tällaista huumoripitoista menomusaa. Palikat kuulostaisivat olevan aika hyvin järjestyksessä, vaikkei yhtye kykene tarjoamaan mitään erityisen säväyttävää tai mullistavaa. Tällä kertaa ”se jokin” on yhtä kuin huikeat ja mieleenpainuvat sävellykset. Pidin bändiä sen alkuaikoina lupaavana tapauksena, joka kuitenkin alkoi lunastaa potentiaaliaan vasta hyvän The Divine Conspiracyn muodossa, ja jos totta puhutaan, kuutisen vuotta sitten julkaistu Design Your Universe on aivan omalla tasollaan koko Mark Jansenin luotsaaman poppoon tuotannossa. Turha soitannollinen suorittaminen ja pakonomainen rankistelu ovat genren sisällä jo niin arkipäiväisiä asioita, että hyvät ja pelkistetyt kappaleet kuulostavat... Ranka Maailman ainoan Fakta homma -punkyhtyeen uusin kokopitkä ei ole pituudella pilattu, sillä koko komeudella on mittaa vain noin parikymmentä minuuttia. Hommalla on myös toinen puolensa. Azziard ei yllä täydelliseen suoritukseen, mutta yhtyeellä on selvästi hyvä meininki tekemisissään, mikä saattaa johtaa jatkossa vielä tätäkin kovempaan lopputulokseen. Osassa kappaleista on annettu ihan kunnollakin tilaa kevyemmille hahmotelmille, mikä tuo ilman muuta monipuolisuutta albumin yleisilmeeseen. Kahden ylempänä mainitun bändin ystävät voivat kuitenkin lisätä arvosanaan reipasta lisää, sillä toteutus on mallikkaasti kohdallaan. Siinä missä Iron Maidenin Aces High käynnistyy Winston Churchillin puheella, aloitusbiisi Ei siis Heka starttaa ”Aulis Kaakon” vastaavalla. Mars Red Skyn musiikissa doomin raskaus, stonerin letkeä rullaavuus ja muinaisen happorockin mystiset sivujuonteet istuvat sulassa sovussa yhteen. Tämä ei ole ihme, sillä bändi tuo musiikissaan oivasti esiin vanhojen aikojen havinaa moderneissa viitekehyksissä. Death metal -vaihdetta silmään iskiessään Azziard on parhaimmillaan, mistä kertoo etenkin levyn viimeiseksi raidaksi jätetty Digression, jolla bändin monipuolisuus pääsee esiin kunnolla. Ryhmän toinen kokopitkä on periaatteessa erittäin tyypillistä death/black metalia, mutta porukka on saanut puristettua albumille tunnelmalatauksen, joka kantaa pitkälle. Eetu Järvisalo Azziard Vésanie tä triolta. Mukana on vauhdin lisäksi enemmän rentoutta ja Radiopuhelimethenkistä svengiä. Suoraviivaisemmat osiot ja huutolaulu sen sijaan nojaavat kovasti The Hauntedin laulajan Marco Aron vanhan bändin Face Downin suuntaan. Täyteläisestä ulosannista huolimatta musiikin pohjalla on selvä poprockpinta, jonka päälle on mukava istahtaa ja antaa bändin sujuvan soiton viedä mukanaan. Omiin korviini yhtyeen paukutuksessa on kuultavissa paikoin piirteitä vanhasta Amoralista sekä myös jollain tapaa ruotsalaisen The Crownin metallisesta vyörytyksestä. Yhtyeen klassiset piirteet ovat löydettävissä, mutta jollain tapaa metallisen rujoilun ja koskettavan meloharmoniakaunistelun yhdistelmä näyttäytyy tällä kertaa suurempana kuin aiemmin. Äärimakeana esimerkkinä tästä toimii uskomattoman upea ja päähän soimaan jäävä The Promethean Song, joka on samalla levyn paras kappale. Bändin riffitarjoilu, hakkaava thrash metal -pauke ja raskastelu saavat pään heilumaan kivasti, mutta ei energisimmällä teholla. Uudempana elementtinä on keskitytty enemmän kuoro-osuuksiin, mikä poikiikin mukavasti. Itse rallit ovat yksinkertaisia ja rivakoita rypistyksiä, joissa on kuitenkin pientä melodiantynkää, ja kaikesta kuulee, etteivät asialla ole mitkään aloittelevat aulikset. Kuvittelin sen olevan Epican todellinen alkuräjähdys, jonka jälkeen tultaisiin kuulemaan lukuisia mestarillisia levytyksiä. Meshuggahia lainataan rajusti ja lähes jokaisella minuutilla. Jo edellinen levy III karisteli ilmaisusta rajuimmat hardcoret, ja sama kehitys jatkuu. Yhtyeen kakkoslevy luottaa asennemetallisen riffittelyn, tunkkaisesti pyörittelevän grooven ja osin myös modernin thrashin voimaan. Painitaan sarjassa ”hyvää keskitasoa”. En julista albumia yhtyeen parhaaksi, mutta hienoa ja tunnistettavaa jatkumoa bändin valmiiksi upealle levytysuralle se edustaa. Kaiken kaikkiaan ihan asiallisella otteella ja meiningillä äijien metalli pauhaa. Kasassa on albumi, jota ei voi moittia tai ylistää erityisesti mistään, jolloin bändi on palannut juurilleen – keskinkertaisuuteen. Mortis Humanae Tami Hintikka Suhteellisen tuntemattomista ranskalaismuusikoista kasattu Azziard on mielenkiintoinen bändi. Näin, koska yhtyeen musiikista nykyään kuuluvat vaikutteet olivat tuolloin hädin tuskin syntyneet. Aki Nuopponen Curimus Artificial Revolution Freezing Penguin/Svart Loimaalainen räyhääjäkvartetti Curimus tuuttaa kakkosalbumillaan ilmoille modernintuoksuista death/thrash metalia. Vahvat soundit ja terävästi pinnalla soiva basso kuulostavat myös herkullisilta. Ovathan yhtyeet edelleen kaksi omaa entiteettiänsä, mutta ei voi kieltää, etteikö nykyään molemmissa orkestereissa vaikuttavan Markus Vanhalan tunnistettava kitarointi olisi lähentänyt yhtyeitä rutkasti. Tämä on lähes jokaisen nykylevyn synti, mutta Forgeryn käsissä vaikutteista on muovautunut liiankin tutun oloista tavaraa. Laulaja-kitaristi Koljosen karheassa ulosannissa ei juuri variaatiolla pelailla, mutta ”Hansun” ja ”Pirren” taustalaulut tuovat puuhaan mukavaa raikkautta. Ei tässä kuitenkaan lopulta mitään niin mieleenpainuvaa ole, että bändi erottuisi kunnolla edukseen kaltaisistaan. Pitkästä aikaa voin yhtyä siihen, mistä monet ovat bändiä syyttäneet. Kokonaisuutena levy olisi ollut paremmin kotonaan 90-luvulla. Näin etenkin biisissä Veke on aina Veke, jonka hyvällä sykkeellä etenevä groove edustaa levyn parhaimmistoa. Kari Koskinen Insomnium Shadows of the Dying Sun Century Media On hauskaa, kuinka yhteen Insomnium ja Omnium Gatherum tuntuvat kasva- van. Tai noh, Meshuggah perustettiin jo 80-luvun lopulla, mutta Forgeryn omaksumat palaset on napattu myöhäisemmiltä ajoilta. Soittotaitoa piisaa, mutta sävellyksistä olisi toivonut jäävän enemmänkin mieleen. The Quantum Enigmaa kuunnellessa kaikki perusasiat vaikuttaisivat olevan kunnossa. Joni Juutilainen Koljosen Tiekiista IIII K.A.A.K.K.O. Vaikutteissa sinänsä ei ole mitään vikaa. On hyvä, ettei bändi ole tyytynyt paahtamaan pelkällä klassisella rässiaggressiolla, vaan myös melodiaa kelluu räimeen taustalla sopivin mää52 Inferno rin. Haluaa sitten puhua Omsomniu mista tai ei, bändi on uutukaisellaan vireessä. no, yksinkertaisesti hyviltä. Oliko Design Your Universe sitten jonkin sortin vahinko. Atmosfääriluku melodioineen pyörii eeppisissä, paikoin taivaallisissakin lukemissa. Musiikin ja huumorin yhdistäminen on aina riskaabelia puuhaa, mutta jotenkin se onnistuu täl- Forgery With These Fists Battlegod Olisi mielenkiintoista tietää, miltä tämä norjalainen bändi kuulosti ensidemollaan vuonna 1991. Bändin soittotaito on kehittynyt 13 toimintavuoden aikana siihen pisteeseen, että Vésanien kappaleet kulkevat eteenpäin varmasti ja määrätietoisesti. Yhtye näyttää tyylilleen epätavallisesti pystyvänsä myös semiäärimmäistempoissa liikkuviin kappaleisiin, kuten mainio Black Heart Rebellion osoittaa. Viimevuotinen Ephemeral-ep enteili jo mestariteosta, muttei tämäkään julkaisu jätä kylmäksi. Vai onko Mark Jansenin selvästi kokeellisempi MaYaN vienyt sittenkin sen suurimman kipinän. Stranded in Arcadialta puuttuu nimittäin vaarantunne, juuri se pirullinen ja vaaniva raskaus, joka on lyönyt monel-. Simone Simons ei ehkä veny ihan aiempien levyjen suoritustensa tasalle, mutta perustukset ovat kohdillaan: sopivasti suoraviivaista sinfoniaa, kourallinen kiemuraa ja teknisyyttä sekä tämän päälle hieman melodista tarttuvuutta pitämään kaikki kasassa. Vésanie on pirteä tapaus kaiken äärimetallisotkun seassa, sillä levyn sisältö on selkeää ja toimivaa. Bändillä on myös hallussaan kyky kirjoittaa hyviä ja kompakteja kappaleita, joten Stranded in Arcadian parissa viihtyy tovin jos toisenkin. Lauluosastokin edustaa aika lailla genren perusstandardia, thrashille ominaisine yhteishuutoineen kaikkineen
Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa on ehditty seikkailla yhden demon, täyspitkän ja splitin verran. Mielenkiintoinen joskin aivan peruspalikoista kasattu yhdistelmä. Kenties näin löytyisi voimaa ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävän kylmää hyrkanialaista terästä. Mega Loudblast Burial Ground Listenable Ensimmäisen demonsa jo vuonna 1985 julkaissut ranskalainen Loudblast on omalla sarallaan todellinen pitkän linjan puurtaja. Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma, vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Näköetäisyydellä kuitenkin piipahdetaan, sillä parhaimmillaan Burial Ground osuu todella kovaa. Esimerkiksi päätösraita The Path osuu melodisen ja eeppisyyteen taipuvaisen death metalin ytimeen. mestariteos keskiverto pohjamutaa Ester Segarra Arvosteluasteikko lyhyesti: Mayhem Esoteric Warfare Season of Mist le pörinäklassikolle leimansa. Borys Crossburnin (!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän, samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa. Kavereiden musiikista ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin, Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin rujompaa rokkaavuutta uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä toteutettuna. Bändin muut tunnistettavat elementit eli Attilan vähintään omanlainen vokalisointi ja Necrobutcherin taustalla kummitteleva basso ovat nytkin hyvin läsnä. Kitaraosastolla on jälleen tapahtunut vaihdosta, mutta hyvin tuntuvat uudeltakin herralta synkät kieroilujyystöt irtoavan. Ennen seuraavaa tuotosta porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika. From Dried Bones on tarttuva ja yksinkertaisen tehokkaalla kitarakuviolla pelaava keskitempoinen runttaus. Bändin melodiantaju koristaa tylsempiäkin raitoja, mutta noin kolmannes materiaalista jää silti täysin värittömäksi. Levy on kaikin puolin ihan kelpo esitys synkänkolkkoa ja pimeää tuomiopäivän äänitaidetta kaiken nähneeltä ja kokeneelta black metal -orkesterilta. Joni Juutilainen Barbarian Faith Extinguisher Doomentia Aivan täysin ei mene ymmärrykseen, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Yhtye onnistuu vielä vanhassa iässä langettamaan pimeyttä maailman päälle ihan kelpoisesti. Murskaavat soundit ja miehekäs korinalaulu auttavat kuitenkin pahimpien karikoiden ylitse. Thrashin kanssa Loudblastilla ei ole nykyään paljoakaan tekemistä. Total Metalin kaltaiset, vahvoja assosiaatioita sisältävät kappaleennimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä ja näiden sekaan ympättyjä, hilpeähenkisiä pilipalimelodioita. Burial Groundin tuhdisti vääntävää groova- usta voisikin kuvailla lähinnä Amon Amarthin ja Six Feet Underin välimuodoksi ripauksella napakampaa kiihdyttelyä. Biisit eivät todellakaan noudata liian tavanomaisia sävelrakenteita. Kari Koskinen Kari Rueslåtten Time to Tell Despotz Otin The 3rd and the Mortalista ja Stormista tutuksi tulleen norjalaislauInferno 53. Nopea riffinrunnomiskaahaus sekä eriskummallisempi hämärtely luovat sen verran mustasävyistä ja mielenvikaista ilmapiiriä, ettei levyn joistain ratkaisuista rehellisesti tiedä, mitä ihmettä niistä pitäisi ajatella. Viime levyyn verraten jälki on hieman kliinisempää, mutta teknisyyttä tunnutaan taas lisänneen bändin Chimera-albumin (2004) tapaan. Eetu Järvisalo Kääntöpuolelta löytyy sitten paikallaan polkevaa hajutonta möyrimistä, keskinkertaisia teflonriffejä ja yksinkertaisesti sanottuna puhdasta täytemateriaalia. Death ja thrash metalin parissa uraa puskenut bändi ei ole noussut koskaan eturiviin, eikä niin tapahdu tälläkään kertaa. Levyn sisältö on nimensä mukaisesti melkoista salasodankäyntiä. Rumpali Hellhammerin nopeutta, soittotaitoa ja tyylitajua ei voi ihailla liikaa, mutta omaan korvaani rumpusoundi on välillä turhankin muovinen, siloteltu ja rumpukonetta muistuttava. A Bloody Oath junttaa niskalihakset remonttiin, ja parhaimmillaan väännössä on voimaa kuin lyijylastissa kiitävässä junassa. Yksi metallimaailman mustimpia, kiistellyimpiä ja värikkäimmän historian omaavia norjalaisbändejä tekee paluun levykenttään seitsemän vuoden jälkeen. Toisaalta, onko tuota nyt pakko aina niin synkkänä olla..
Edguy ei unohda myöskään tuttua hauskuttajanrooliaan, ja yhtyeeltä sulattaa myös Rock Me Amadeusin kaltaisia räpäytyshumppaoutoiluja paremmin kuin oikeastaan keneltäkään muulta. Vaikka uusiutuminen on poikaa, tällaisille sukkelasti jauhaville ja iloisesti melodioiville biiseille on aina tilausta power metalille vihkiytyneiden levylautasilla. Eetu Järvisalo Gamma Ray Empire of the Undead Ear Gamma Ray on Edguyn lisäksi toinen germaanimelometalliorkesteri, joka kykenee tekemään uutukaisellaan selkeän ryhtiliikkeen muutamaan aiempaan levyynsä verrattuna. Toisaalta, Love Tygerin, Do Me Like a Cavemanin ja nimiralli Space Policen hard rock -orientoituneen kepeään käsittelyyn on helppoa heittäytyä. Levy on yhtä aikaa vauhdikas, helposti lähestyttävä ja jännittävän äkkiväärä vailla suoranaisia hutilaukauksia. Loppuvuodeksi Suomeenkin klubivedoille rantautuvalla Edguylla on Space Policella keikkatilanteeseen monta hyvää uutta täsmä-ässää. Space Policen avaava Sabre & Torch ja myöhempänä kohkaavat The Realms of Baba Yaga ja Shadow Eaters edustavat pitkäsoiton perinnetietoisinta laitaa. Tuore albumi antaa kuitenkin bändin diskografiaan kosolti uutta pontta. Empire of the Undeadin myötä Gamma Ray on jälleen mielenkiintoinen Jaakko Silvast seurattava. Ordog Trail for the Broken Violent Journey Karheaa doomdeathiä pohjoisesta. Lopullinen 11 kappaleen kokonaisuus vahvistaa viimeisteltyine miksauksineen ja yltäkylläisine soundeineen aiemmat havainnot oikeiksi. Luulen, että tee54 Inferno mana on ollut tällä kertaa käydä kunnolla läpi laulajan elettyä elämää ja tuntoja sen varrella, mihin levyn nimikin hieman viittaa. Nopeutta ei puutu Seveniltäkään, mutta rallin melko ilmeetön taonta antaa esimerkin Empiren tasapaksummasta puolesta, Pale Riderin ohella. Laulajan anti ja taustasoittajien kevyet harmonioinnit kantavat varsin mukavasti koko levyn mitalla. Alkuun varoitettakoon herkimpiä lukijoita, että albumilla ei ole mitään tekemistä metallimusiikin kanssa. Alex Kuehr Edguy Space Police – Defenders of the Crown Nuclear Blast Powerlähettiläs Edguy valahti kahdella aikaisemmalla levyllään Tinnitus Sanctusilla (2008) ja Age of the Jokerilla (2011) jokseenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi perustason suorittajaksi. Vaikka kyse oli vielä viimeistelemättömästä pitkäsoitosta, kiekko huokui jo tuolloin aiempaa terävämmän ja sopivasti uusiutuneen sävelkynän tuomaa voimaa. Manööverit ovat selkeästi tehneet yhtyeen musiikista tuoreemman kuuloista, mikä on hyvä asia jatkoakin ajatellen. Samaa kaistaa kaahaavat jatkossa myös levyn nimikappale, yhtyeen perinteistä sävellyksellistä linjaa noudatteleva Master of Confusion sekä aavistuksen kokeellinen I Will Return. Jaakko Silvast lajattaren uuden soololevyn työn alle silkasta mielenkiinnosta. Jo kappale yksin on myöhempien aikojen Iron Maiden -leimastaan huolimatta riittävän hyvä syy albumin poistamiseen levykaupasta. Bändi myös työsti uusia kappaleita enemmän yhdessä treenikämpällä. Kappaleet soivat haikeankauniina, levollisina ja surullisina mutta myös jollain tapaa lohdullisina. Yhdettätoista studiolevyä työstäessään Gamma Ray joutui pakostakin luopumaan aiemmista levyntekorutiineistaan kotistudion tuhoutumisen myötä. The 3rd and the Mortalia ja Rueslåttenin ”jäävuoria sulattavaa” ääntä hehkuttava Tuomas Holopainen on mahtanut olla innoissaan päästessään soittamaan kyseisen yhtyeen kappaleen, Why So Lonelyn, uudelleentulkinnalle. Vaikka artistin edellisestä julkaisusta on ehtinyt kulua yhdeksän vuotta, naisen syvänheleä ja tunteikas ääni kuuluu säilyneen hyvin ja tunnistettavana sekä vähintään arvokkaasti vanhentuneena. Kuulin Empire of the Undeadin lähes kokonaan ensimmäisen kerran tammikuussa Hampurissa järjestetyssä ennakkokuuntelutilaisuudessa. Avalonia peesaava Hellbent pistää raivokkaalla yleisilmeellään ja energisellä soitollaan kunnolla vauhtivaihteen silmään. Sävellys oli autenttinen alakulokauneuden helmi jo alkuperäisellä esityksellä, mutta lyhyempi ja mahtipon- tisempikin versio nostaa ihokarvat pystyyn kiitettävästi. Tämä levy sopii kuunneltavaksi pimenevinä iltoina täydessä hiljaisuudessa. Kymppiratainen elää ja hengittää monisyisenä, kertosäkeiltään tarttuvana ja ennen muuta mainiosti kitaroituna kokonaisuutena, joka summaa saksalaisbändille ominaisia sävellys- ja sovitusratkaisuja laidasta laitaan. Gamma Ray tekee rohkeasti avatessaan Empiren kymmenen minuuttia pitkällä kerronnallisella Avalon-teoksella, jollaisia bändiltä ei ole tähän mennessä totuttu kuulemaan. Kyseessä on liki tunnin pituinen matka elämän harmaasävyisiin syövereihin.. Äsken mainitun lisäksi nautittavia hetkiä tarttui kappaleista Paint the Rainbow Grey ja Wintersong
Ohjeistusta on näemmä noudatettu, sillä Welcome to Hell istuisi mukisematta vuoden 1980 tunnelmiin. Welcome to Hell on miellyttävä, mutta samalla myös paljastava kiekko. Biisivalinnat ovat tietenkin ”hauskasti” ei-metalliviisuja. Puhtaat vokaalit ja levyn musiikillinen tarjonta ylipäätään tuovat aika ajoin vahvasti mieleen brittidoomin sävyjä, kuten My Dying Briden. Kollega- ja aikalaisbändi Hellin uudempaan materiaalin verrattuna Sparta on huomattavasti rokimpi ryhmittymä. Sisters of Mercyn Temple of Lovesta saadaan sentään jotain irti, mistä suuri kiitos hyvälle alkuperäisversiolle. Kappaleet ovat suoraviivaisia ja kulmiltaan hyvin rosoisia. Mikäli nykypäivän death/grindmuottiin pakotetut sekalaiset ja yllätyk- Tami Hintikka Sparta Welcome to Hell High Roller Parit singlet 1980-luvun alussa julkaissut Sparta jäi ohimeneväksi tuulahdukseksi NWoBHM:n myrskyssä. Tekemisen meininki välittyy, mutta järin kunnianhimoista yhtyeen musiikki ei ole. Haparoivalla äänellä vetelevä laulaja sujahtaa välittömästä niin sanottuun käppäkategoriaan. Ei näillä näytöillä aivan mestaruussarjaan ole asiaa. Merkillepantavaa on sekin, että paluu suoritetaan alkuperäisessä miehityksessä. Sovitukset ovat osin tönkköjä, ja Dream of Evilin soitto tuntuu menevän välillä vähän sinnepäin. Soldier of Fortune on kertakaikkisen hieno vetäisy. Nyt tarjolla on lainakappaleita koko kiekon mitassa. Nämä saksalaiset metallihumoristit menevät uudella levyllään vielä sorkanaskeleen pidemmälle. Tuplakitarat soivat raikkaasti ja kotikutoisella rakkaudella vellovasta heavystä irtoaa heti sympatiaa. Taannoin julkaistu varhaiset demot ja muut äänitykset sisältänyt kokoelma poiki kuitenkin sen verran kiinnostusta, että vanhat patut kaiveltiin taas nauhoituspuuhiin. Soundeissa on nykyajalle ominaista terävyyttä, mutta äänimaailma on kauttaaltaan paljas ja karkea. Vieläkään. Kari Koskinen. Arrow käy turhan lähellä Hawkwindin Motörheadia, ja Rock’n’Roll Rebelin kertosäe on kuultu tuhansia kertoa muissakin yhteyksissä. Moderneja sävyjä sävelmissä ei ole. NoiseArt Mitä saadaan, kun soitetaan modernia äärimetallia vuohinaamarit päässä ja annetaan biiseille nimiä kuten Cemetery Goats, Goat on the Water tai When a Goat Loves a Woman. Muut älkää vaivautuko. Arvosteluasteikko lyhyesti: Bändin musiikissa on kaikki edellytykset toimia, mutta valitettavasti tarttuvuutta saa hakea paikoin ihan tosissaan. Normaalioloissa sisäpiirin treenikämppävitsi, mutta tässä tapauksessa levyttävä bändi. Näin levyltä ja siisteillä murskasoundeilla vitsi ei kanna juuri mihinkään. Albumia kuunnellessa oli mukava huomata sen paranevan loppua kohden. Rehellisen omapäisestä lähestymistavasta täytyy antaa pointsit, mutta vähän turhankin kuivaksi tönkköilyksi meno ajoittain muuttuu. Kuka haluaa kuulla ZZ Topin Gimme All Your Lovingin guttural-laululla kuorrutettuna. Levy-yhtiö ilmoitti julkaisevansa materiaalin vain, jos se noudattaa vanhaa hyvää henkeä. keskiverto pohjamutaa Materiaali on Angel of Deathiä ja vanhoista palasista kasattua Arrow’ta lukuun ottamatta täysin uutta. Tunnelma on kuitenkin kohdallaan ja hyviä hetkiä löytyy runsaasti. Vaikkeivät bändin neljännen kokopitkän tummapohjainen alakuloisuus ja harmaa pessimismi viekään täysin mukanaan, asiansa levy kyllä ajaa. Kiekkoa leimaakin tietty hyväntuulisuuden ja lämminhenkisyyden aura. Eetu Järvisalo Milking the Goatmachine Greatest Hits – Covered in Milk mestariteos settömät hassuttelucoverit ovat juttusi, tässä saattaa olla levy juuri sinulle. Kieli-instrumentit soivat karkeasti ja kevyitä melodisuuksia kutomalla, samalla kun koskettimet puhuvat taustalla selkeästi omaa melankolista tarinaansa. Kappaleessa I Ceased to Dream koetaan albumin upein ja nostattelevin hetki, jollaisia olisi levylle mielellään suonut useammankin. Enimmäkseen puhtaalla mutta myös kuolotyylillä tapahtuva englannin lausuminen on hyvin suomalaismurteista, mikä kuulostaa pienen alkusärähdyksen jälkeen oikeastaan melko sopivalta. Vuohimasiinan lypsäjät jyräävät alleen niin Billy Idolin, Boney M:n, Green Dayn kuin Alphavillenkin. Kokemusta löytyy siis peräti 35 vuoden ajalta, tai oikeammin sanottuna sitä löytyy vain 35 vuoden takaa. Viikonloppuna treeniksellä pienissä kaljoissa kenties monikin. Ikään kuin kellarista ei olisi noustu vieläkään
Skaala on ilahduttavan laaja – omassa ahtaassa karsinassaan toki, mutta levyltä löytää tasapainoisessa suhteessa sekä nopeaa blast-kaahausta, tuplabasarien turvin juoksevaa keskitempoista jyrää että hitaampaa ruhjomista. Mikko Malm Jaakko Silvast Impaled Nazarene Psygnosis Vigorous and Liberating Death Human Be[eing] Osmose Dooweet Psygnosis pyrkii tekemään vapaata musiikkia ilman rajoja ja standardeja. Vaikka kappaleet ovat pitkiä ja tekniikkaa täynnä, ne soljuvat hyvin. Vaikka eipä tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla. Levyn kohkaus on kunnioitettavan iän saavuttaneella bändillä tälläkin kertaa varsin väkevää.. Vaikka orkesteriin voi lätkäistä Avainlippu-merkin, viisikko kuulostaa kaikessa rokkaavanletkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin, ja vallan hyvin saavutettu sellainen. kaikkiaan hyvin hengittävän kokonaisuuden. Jälkimmäisen diggailussa on menty jopa niin pitkälle, että When War Brings Glory (Cenotaph 666) on nimeään myöten aivan täydellinen Bolt Thrower -tributointi. Ruotsalaiset kaasut eivät bändin musiikissa liikoja haise, mikä on vaihteeksi vain positiivista. Levyltä on vaikea löytää vikoja, ja ainoa mikä tulee mieleen on, että tietyt efektit ja loopit tuntuvat olevan kappaleissa hieman eksyksissä. Tasaisen raakana käyvä örinä istuu synkeään sävelmaailmaan mainiosti. Erityisesti Drowning-biisin Mortal Combatista lainatut ”finish him”ja ”flawless victory” -pätkät pistivät hymyilyttämään. Epäilenpä vielä, että livenä, muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti vielä enemmän myyty näille kappaleille. Kari Koskinen The Milestones Higher Mountain – Closer Sun Turenki Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava, edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan, mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka. Kappaleet hyödyntävät sekä Incantationin kaltaisen jenkkikuolon pohjattoman mustaa brutaaliutta että Bolt Throwerilta tuttua riffivetoisempaa pikkumelodista vyörytystä. Acrane Impurity Rites on epäomaperäinen, mutta toimivasti kasattu paketti death metalin synkeämpää laitaa. Mitä tulee tapaan, jolla yksittäiset kappaleet ja kokonaisuus on rakennettu, bändillä on hyvin paljon yhteistä The Oceanin kanssa. Medusa’s Child on neljännellä albumillaan melkoisen puuduttava ja ideaton ilmestys, joka ei kykene genren peruskliseitä parempaan suoritukseen. Kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali jäävät kelpo alun jälkeen uupumaan, mutta levy tarjoaa silti kerta toisensa jälkeen vallan miellyttävän ja kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen. Vaikka yhtye ei vie kokeellisuuttaan toisella täyspitkällään täysin hulvattomiin sfääreihin, se on onnistunut luomaan mielenkiintoisen ja kaiken Jo aimo läjän ihmiskuntavastaisia julkaisuja ulos tuutannut black metal -kollektiivi näyttää, että vieläkin löytyy paukkuja ja vanhaa räkäistä asennetta. Mitä tulee Medusa’s Childin saksalaisuuteen, yhtyeeltä voisi toden totta odottaa muutakin kuin lähinnä italialaisen divisioonatason powerlätkytystä. Mutta ei Human Be[eing] silti ihan jokamiehen musiikkia ole. Mega Medusa’s Child Damnatio Memoriae Pure Steel Se, että bändi tulee Saksasta ja soittaa heavy/power-sekoitteista melodista metallia, ei ole minkäänlainen menestyksen tae. Bändin soittajisto sentään suoriutuu osuuksistaan kelvollisesti, mutta laulaja Crow’n tekemiset antavat suurimmalta osin inhorealistisia väreitä. Kiihkeät blastbeatit, polyrytmiset riffikudokset, tunnelmalliset näppäilyt ja elektroniset äänimaisemat kulkevat sulassa sovussa. Vaikka edellä mainitun Oceanin nerokkuuden astetta ei vielä saavuteta, veikkaanpa että se on vain ajan kysymys. Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sen verran läm56 Inferno minhenkisiä ja jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Human Be[eing] on vahva kokonaisuus nuorelta orkesterilta, jolla on varmasti annettavanaan vielä paljon enemmän. Lukuisat puhesamplet luovat hienolla tavalla mystistä dramaturgiaa. Tässä siis ääripäät. Erittäin miellyttävä uusi tuttavuus. Erinomaiset soundit ja pahaenteisen julma tunnelma kannattelevat keskinkertaisempiakin osuuksia. Onkin sääli, että Milestones ei ole saanut pitkähköstä urastaan ja varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta, jonka se ehdottomasti ansaitsisi. Decapitated Christ Arcane Impurity Ceremonies FDA-Rekotz Neljä pitkäsoittoa kuudessa vuodessa julkaissut Decapitated Christ rakastaa vanhakantaista death metalia. Damnatio Memoriaella on mittaa tunnin ja kuudentoista biisin verran, mutta lopputulos on sävellyksellisesti köyhä ja tuotannoltaan vajaa. Berzerkermäisen ultranopeiden kaahausten ja elektronisten downtempochillausten välinen polku on pitkä ja kiemurainen. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock’n’rollissa. Napakymppejä ei ammuta, mutta kahdeksikkoa nakutetaan vakuuttavalla tarkkuudella. Mikäli tällä levyllä on hienoja lyyrisiä tarinakokonaisuuksia, ne menevät kuin lapsi pesuveden mukana. The Milestonesin Etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille
Keskivaiheilla levy meinaa menettää otteensa ja tarttumalankansa pahastikin liian tyhjänpäiväisiin ratkaisuihin, mutta onneksi meno paranee loppua kohden huomattavasti melkeinpä joka osa-alueella. Yhtyeen paiskonta on modernia ja äänimaailma täyteläisen tikkiin ruuvattu. Ainakin allekirjoittaneen henkilökohtaiselle toivelistalle jää ensimmäisenä tyylin kiinteyttäminen; melankolian ja eteerisyyden lisääminen ja vastaavasti turhista amerikkalaisvaikutteista luopuminen. Myös heti perässä seuraava Pro-Mia tunnelmoi alkupuoliskollaan mukavasti. Riffiratkaisuista, rumpuvyörytysten tukemista tremoloraastatuksista ja sovituksista ylipäänsä löytyy ihan hyvällä prosentilla mieleen jääviä koukeroita. Voisi sanoa, että tällä hetkellä Morganatics on parhaimmillaan riisutuimmillaan. Panu Koski Saint of Disgrace Unhola Omakustanne Nuoren hyvinkääläisbändin debytointi kajauttaa ilmoille metalcorevivahteista melodista death metalia. Kolmantena kuultava Fade Away lyökin sitten mainitut ja kaivatut määreet tiskiin. Raita onnistuu muistuttamaan jopa kotimaan tositoimijaa ShamRainia. Touhussa ei ole ylimääräistä mystiikkaa tahi helvetin erikoisia ja monumentaalisia kap-. Suosittelen kuulokekuuntelua. Etenkin albumin pelastava viimeinen kolmannes on jo mallikasta sävellystyötä, jota olisi toivonut kuulevansa koko levyn mitalta. Jos edellislevyn äkäisyyskertoimissa saavutettiin paikoin bändin kulta-aikoja, nytkään ei ole sen puoleen urputtamista, vaikka aavistuksen rutiininomaisempi paketti tämä on. Albumin avaava The Great Deceiver hämmentääkin kuulostamalla kaikkea muuta kuin melankoliselta ja eteeriseltä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat nimiraita Unholan onnistuneet sovitukset kuorokertseineen. Kaunis Three-Leaf Clover Girl puolestaan kohoaa herkän naislaulun avittamana muutaman sentin maanpinnan yläpuolelle. Etenkin albumin suomen kielellä pauhatut rallit liikkuvat melko huvittavalla tasolla. Kyllähän tämän tahdissa kelpaa päätä hakata, olutta kumota ja moshpitissä hosua. Cassien maalaileva tunnelmointi on sävyltään valoisaa, ja dynaamista musiikkiaan on helppo lähestyä. Eetu Järvisalo The Morganatics Never Be Part of Your World M&O Ranskalaisen The Morganaticsin lehdistötiedote puhuu melankolisesta ja eteerisestä rockin ja metallin rajalla kulkevasta ilmaisusta. Never Be Part of Your Worldissä on toki pariisilaista tyyliä, mutta ilman nipottamista ei tällä kertaa selvitä. Terävää tarttuvuutta ja monipuolista linjaa kykenee löytämään vain osasta kappaleista – onneksi silti suuremmasta osasta. Eetu Järvisalo Cassie Old Light Omakustanne ”We are Cassie, a post-rock/indie band from southern parts of Finland. Nuoruuden raivolla jyrätään, paikoin onnistuneestikin. Bändin räyhäkkään kantaaottava yleismeininki on aina nostanut itselle pienoisen hymyn huulille, ja niin myös tällä kertaa. Our music consists of big sounds and even bigger feelings.” Näin kertoo juuri kolmannen virallisen tuotoksensa julkaissut Cassie kotisivuillaan, eikä valehtele pätkääkään. Pitkälti samalla kaavallahan rypistykset kulkevat, mutta mikäs siinä, jos resepti toimii. Yhtyeelle ominaisesti lyhyet, turhista tilpehööreistä vapaat kappaleet kuulostavat raa’an livemäisiltä ja punk-otteisilta. Avauskappaleessa ääninäytteensä käy tosin antamassa myös Calliston Jani Ala-Hukkala, jonka rouhea huuto tuo hyvää kontrastia Thurénin herkemmälle tulkinnalle. Pikemminkin kappaleesta tulee mieleen jokin suosittu moderni amerikkalainen toimija. Kokonaisuus jättää kuitenkin maun, että aggressio olisi voitu kanavoida vieläkin hedelmällisemmin. Bändi on kuitenkin ehtinyt kehitellä tyyliään jo sen verran pitkään, ettei albumin keskisormi pystyssä etenevä paiskominen kuulosta miltään muulta kuin yhtyeeltä itseltään. Samalla tuotantopuolta saisi vielä puunata, levyn mittaa tiivistää ja englannin lausumista harjoittaa. Pelkkä raskas turpaanveto ei kuitenkaan riitä, jos musiikillinen ideapankki taantuu köykäiseksi. Albumi soi parhaimmillaan silloin, kun ei tyydytä noudattamaan pelkkää metalcoremaista raskasmurjomiskaavaa, vaan keskitytään enemmän tunnelma- ja melodiapohjaiseen runnomiseen. Sanoisin, että bändi on musiikillisesti lähellä Medeiaa, gojiramaisilla vokaaleilla. Cassie erottuu lukemattomien postrockbändien joukosta edukseen lähinnä sillä, että tyylilajille ominaisen, surkeasti uikuttavan (ja kertsissä karjuvan) miehen sijaan laulupuolesta vastaa erinomaisen äänen omaava Sofia Thurén
Simppelin tehokkaalla suoralla kompilla keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka molempien taustalta löytyy samanlainen, likainen ja ahdistava jurnutus. Näköjään varsin ansiokas nippu karskisti rokkaavaa melodista heviä. Dan Swanön äänittämän kiekon soundimaailman kitaroissa on yritystä hyvään möyryyn, mutta kokonaisuus jää demotasolle – silleen huonolla tavalla. Kyseessä on eräänlainen ”skandinaavinen garage kohtaa southern rockin” -kombinaatio. Monsters on optimaalinen sekoitus raskaan rockin eri vivahteita. Niin kovasti tökkii välillä, ettei mitään rajaa.. Tämän perusteella yhtye on joka saralla huomattavasti mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanansäilällä sivaltamallani seiskalla. Ysäri-Metallicasta ammentavat Dropzone ja Childhood Dreams edustavat levyn tanakinta laitaa, kun taas uuden aallon brittiheviä simuloiva Control ja suoraviivainen Say Hello ovat kertosäkeidensä puolesta tarttuvinta tavaraa. Statement Monsters Mighty Music paleviritelmiä, vaan Old Light on koottu selkeistä elementeistä, jotka kohtaavat toisensa suotuisissa merkeissä. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivasti painostavaa pimeyttä 58 Inferno Mitä saadaan, kun läjä tanskalaisia äärimetallisteja päättää palata nuoruuden maisemiin ja työstää vanhan koulukunnan hevijyystöä. Rumpali tuntuu olevan komppeineen aivan erityisen hukassa. Asenteen puolesta yhtye liikkuu samalla linjalla myös Black Label Societyn kanssa. Mainio kappale, joka puolustaa paikkaansa splitin avaajana mukinoitta. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneesti epäselvän ja karskin ulosannin takia. Joni Juutilainen Frogskin/ Lähdön Aika Split 82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli Niin Frogskin kuin Lähdön Aika on hidastellut urallaan ja musiikissaan kymmenisen vuotta, joten pikkukiekon kollaboraatio on varsin luontevaa. Tinkimätön ja jo siksi arvostettava DIY-undergroundjulkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä. Mikko Malm ja inhoa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun kolmen vuoden takaiselta seiskalta, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi, linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi. Se rokkaa ja mättää, mutta muistaa välillä myös hidastella. Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Painavimmat riffit tuovat mieleen Panteran ja Metallican. Monsters on kaikessa ensyklopedisyydessään herkullinen kokonaisuus, josta ei erity epämääräistä pastissintuoksua. Pari tasapaksumpaa rallia on loppuun eksynyt, mikä ei hirveästi haittaa. Kaunis ja koskettava Dad (Dikke) pyyhki pöydän. Laulutkin jäävät kauas Carcassin sairaasta korinan ja murinan kombinaatiosta. Levy on hyvin laadittu. Lähellä ollaan jo nyt. Kääntöpuolella Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla -biisi sopii teemaltaan kokonaisuuteen, sillä tässäkään biisissä ei näy valoa tunnelin päässä. Toisaalta yleisilme on lähempänä Scorpionsia ja D.A.D:tä. Kuten huomaatte, vähän kaikkea löytyy, mutta se ei onneksi tee pakasta sekavaa. Jo 1989 perustetun Golemin vuoden 1996 debyytti on melko päämäärättömästi seilaavaa Necroticism– Heartwork-akselin Carcass-kopiota, jonka ei voi sanoa kestäneen kovin hyvin aikaa. Mega Golem Eternity – The Weeping Horizons/2nd Moon FDA Nyt olisi tarjolla saksalaista kuolomusaa suoraan 1990-luvulta, ja ihan kahden albumin verran. Kovin massiivista tunnettuutta tällaisella musiikilla on hankala saavuttaa, mutta genrensä parhaimmistoon Cassiellä on kaikki edellytykset. Pojat ovat varmasti tehneet parhaansa, mutta ”Raadon” jämälaarin pohjalta löytyviä kuvioita kummempaan ei vain nousta. Crawlingin soldieroffortunemainen vaeltelu puolestaan heittää hienosti peliin hitaampaa vaihdetta. Yhtyeellä on selkeästi omanlaisensa, vaikeasti määriteltävä soundi, joka kulkee vahvana lankana läpi levyn
Myös yhtyeen musiikillinen identiteetti tuntuu olevan pahasti hakusessa. Mikko Malm pohjamutaa Epitaph Downstone Omakustanne keskiverto MyCall Äksönin kehdossa turhaumien kautta siinnyt Womack jynssää katurockilta haiskahtavaa stonerpärinää mainiolla asenteella ja vähintäänkin kelvollisella otteella. Ihan Itä-Berliiniä rakennus ei kuitenkaan ole. Inferno 59. Koskinen Ensimmäisellä kansainväliseen jakeluun yltäneellä albumillaan rouheasti hardrockaava King of Trolls on oikeinkin pätevä norjalaiskuusikko. Tami Hintikka Ranger Shock Skull Ektro ”Don’t believe the hype”, lauloi Public Enemy vuonna 1988. Vuokraasunnoksi Lost Forever//Lost Together on passeli valinta, asuntolainaa kannattaa vielä miettiä. Pasi Lehtonen Downstone King of Trolls The Cave Harvoin kuulee mainittavan Van Halenin, Racer X:n, Marvin Gayen ja Miles Davisin samassa yhteydessä. On selvää, etteivät nämä niittinahkaiset vauhtimuusikot yritä jäädä historiaan persoonallisina uudistajina. Jos melodiat ja tehokeinot ovat täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, kappalekaksikko ei häviä sille kuin korkeintaan p-karvan verran. Hype-allergisten olisi syytä noudattaa neuvoa Rangerin tapauksessa ja ottaa asioista selvää itse. Ratkaisu ei tässä tapauksessa liene hassumpi, sillä suurin osa kappaleista on uudempien palojen ohella mukanalaulettavan svengaavia ja muutoinkin huolettomia. ”Apathty is our new messiah” kuvastaa vahvasti englantilaisten mielenmaisemaa. Potentiaaliset aihiotkin onnistutaan tuhoamaan soitannollisilla mauttomuuksilla ja kehnolla äänimaisemalla. Mukana on myös neljä muutaman vuoden vanhaa stygeä. Se myös kärsii perinteisestä stonervaivasta: livenä savuisissa tunnelmissa tanakasti potkiva ja riehaannuttava meininki ei mojauta kotioloissa kuuppaan vastaavalla teholla. Forssalaisnelikko meuhtoo fiilis edellä, mutta biiseissäkin on ideaa. Seinät ovat tummanpuhuvat, eikä luonnonvaloa pääse sisään liiaksi. Ja tämäkin pitkälti siksi, että nyt bändiltä olettikin saavansa laatua. Jaakko Silvast Nocturnal Breed Napalm Nights Agonia Norjalaisen thrash/black-bändin kone on käynyt kierroksilla vuodesta 1996 alkaen, ja pykälässä jököttää viides studiolevy, joka jatkaa yhtyeelle tuttua ja varmaksi käynyttä linjaa. Keskitempoisesti rytistelevä levy on tunnelmaltaan ehkä hieman bändin aiempia levyjä vakavahenkisempi, mikä ilmenee etenkin erittäin melankolisessa nimikkobiisissä. Bändin jykevä soitanta kaipaisi maskuliinisempaa tulkitsijaa. Porukan ulkomusiikillisiin ratkaisuihin voisi sen sijaan kommentoida, että heittäkää nuo typerät turkikset, maskit ja taiteilijanimet helvettiin ja olkaa kuten ikäisenne rockjäärät. Kun kerran musiikki on näin uskottavaa, olkaa tekin. Jos luomus on päältä päin vaikuttava, sisätilat eivät oikein vakuuta. Muun muassa nämä nimet kuitenkin kerrotaan vaikutteiksi Downstonen promosaatteessa. Raskauden rinnalle on tuotu keventäviä elementtejä syntikka- ja jousimattojen muodossa. Kuolemanvakava metallisynkistely ei ole Nocturnal Breedin ominta alaa, mutta tunnelmanvaihtelut levyn sisällä tuovat tarvittavaa dynamiikkaa, mitä on selkeästi lähdetty hakemaankin. Tämä fakta ei kuitenkaan tee niistä yhtään sen parempia levyjä. Kun ei oikein tiedä, mitä yhtye on musiikillaan halunnut sanoa tai tavoitella, on hankala arvioida, kuinka hyvin siinä on onnistuttu. Nocturnal Breedistä on huokunut melko roisi biletysmeininki, minkä ansiosta porukan musiikkia ei ole osannut ottaa koskaan turhan vakavasti. Tasapaksuus on sinänsä pätevän levyn kompastuskivi. Soittotatsi on jämäkästi kohdallaan, ja rullaava meno äityy hetkittäin ihan digattavaksi. Kovaan ytimeen valettu metallirunko on varma valinta. Golemin kaksi ensimmäistä kokopitkää on kiinnostava otanta saksalaisen kuolometallin vähemmän tunnetusta historiasta. Etuna ja haittatekijänä on Janitor Muurisen ja John Garcian tapaan kuulaasti laulava Hönö, jonka nuottiviivasto on piirrelty vähän omissa fiiliksissä. Livenä ei varmasti haittaa tippaakaan, mutta levyltä vähän riipii. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle. Perustukset ovat kunnossa. Vaikka laulajatar Tyrannizer ärjyy ja kiljuu antaumuksella, kitarakuvioissa ei mennä yksinkertaisimman kautta eikä niin kutsuttua uskottavuuttakaan puutu, Storming Evil ei riuhtaise hiuksista ja pakota moshaamaan. Keikkaolosuhteissa aineisto on varmasti silkkaa rautaa, mutta tallennemuodossa osumia taulun keskiön tienoille kirjataan pari kolme. Täydellisesti fengshuit eivät ole kohdillaan, koska tietyt väri- ja sisustusratkaisut pistävät harmittamaan. Kitaravallit eivät kestäisi edes kymmenen hengen talonpoikaiskapinaa. Se lupaa myös modernia metallia yhdistettynä soul-lauluun. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja mennä turpasaunan jälkeen hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness -mlp:tä ja (toukokuun puolivälin jälkeen) Shock Skull -seiskaa varten. Mega Nocturnal Storming Evil High Roller Germaanit paahtavat 80-lukulaista germaanirässiä 2000-luvulla. Yhtyeen musiikki ei ole uus-thrashin räkäisintä eikä väkivaltaisinta laitaa, muttei missään nimessä myöskään siistiä ja melodista, speed metaliin kallellaan olevaa sahausta. Soolot kyllä räjähtelevätkin, vähän sinne tänne, eikä sivullisilta uhreilta näin ollen voida välttyä. Tarjolla on täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashiä niin kuin sitä tavattiin tehdä aikoinaan, genren kulta-aikoina. Niissä on todellista vauhdintuntua ja plektran sulamisen meininkiä. Womack ei yritäkään tehdä mullistavaa musiikkia, ja se kuuluu Prehabilla hyvällä tavalla. Julkaisun tärkein merkitys on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Soundit jäävät myös vähän vaivaamaan, ne kun ovat melkein liian ”lempeät” näin rajulle tavaralle. Strippareita lavalla, humalaista sikailua ja kuivahkoja thrashmetallipastisseja – tätähän yhtyeen toiminta tiivistettynä on, eikä Napalm Nightskaan vyörytä korville kovinkaan sivistynyttä kulttuurielämystä. Kiekko on esimerkillisen vaivaton ja läpsii poskille rönsyilevänä kokonaisuutena. Silti laulu on ainoa hyvä elementti tällä levyllä. Pauliina Kupiainen on ihan kelpo vokalisti, vaikka hänen suoritustaan kampitetaan jatkuvasti englannin kielioppia koettelevilla sanoituksilla ja kauheilla miesstemmoilla. Avaaja Storm from the Graves sekä juuri ja juuri kasassa pysyvä päätösraita Ruthless Darkness edustavat levyn toimivinta kärkeä. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä tulee Rangeriin. Tämä ei kuitenkaan ole pois mainiosti soittavan bändin omasta tekemisestä. Laulaja Sam Carter potee ilmeistä maailmantuskaa, koska mies on joka kappaleessa itkupotkuraivarin partaalla. Kaikin puolin ilmaisu ei kuitenkaan vielä kuki. Sovituksiin on saatu sentään hitusen enemmän järkeä, ja esimerkiksi kitarasoolot ovat mietitymmän oloisia, paikoin jopa hienoja. Tami Hintikka mestariteos Architechts Womack Lost Forever//Lost Together Prehab Omakustanne Brightonin arkkitehdit ovat toteuttaneet kolmannella kokopitkällään mahtipontisen luomuksen. Puhutaanpa siellä myös kitaravalleista ja räjähtävistä sooloista. Kaikin puolin ammattimaisesti asiansa toimittavan yhtyeen uutukaisella on satsattu hyvin tehtyihin ja monipuolisiin biiseihin, mikä on aina hieno juttu. Levy on kokonaisuutena sekava, eikä siltä tunnu löytyvän soitannollisesti, sävellyksellisesti tai sovituksellisesti yhtäkään johtolankaa. Ranger jatkaa seiskallaan sekä musiikillisesti että julkaisupoliittisesti samaa tinkimätöntä linjaa kuin täysien pisteiden debyyttiminillään. Keikalla Nocturnal saanee nyrkit ja tuopit ilmaan, mutta levyllä jäädään ”ihan jees” -osastolle. Vuodesta 1997 asti thrash-retroillut remmi sylkee perinnetietoista alan me- tallia vanhojen saksalaisten pioneerien hengessä – meno tosin uhkaa jäädä hieman hengettömäksi. Dead Man Talking- ja C.A.N.C.E.R -biisien jykevä, alavireinen riffittely pistää nyökyttelemään. Perinnetietoisen, bluespohjaisenkin melodisen rockin avuja viljellään koko yhdentoista kappaleen mitalla, ja suurin osa kappaleista on tuoretta materiaalia. Nimikappale taotaan kalloon ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan, eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna juuri tasoitusta. Kimmo K. Arvosteluasteikko lyhyesti: 2nd Moon (1998) on esikoista kypsempi tuotos, mutta kovin persoonattomaksi ja mitäänsanomattomaksi senkin meininki jää. Sävellyksellisessä ja tuotannollisessa mielessä levylle on tarjonnut ison avun ex-Europe-kepittäjä Kee Marcello. Mikään silti nosta kappaleita unohduksen suosta, jonka syvyyksiin ne ovat armotta tuomitut. Mannhain ja vanhan Kyussin ristisiitokselta kuulostava kahdeksanbiisinen on kuitenkin alallaan ihan pätevä levy
Nyt ei pääse vahingossakaan syntymään virhetulkintaa, että kyseessä olisi huumoriporukka. Kitarat soivat mureasti, ja laululle annetaan paljon tilaa. Vain Red Elevenin voi laskea haastajaksi tällä areenalla. Yhtye todella ruhjoo menemään, ja esimerkiksi 12-minuuttisen Black Snow’n kuunneltuaan kuulijan tajunta on verisillä mustelmilla. Pitkälti laulaja Aksu Hantun sävellys- ja sanoitusurakoinnin varaan pystytetty yhdeksän raipan rankaisura-. Turhapa sitä on salaillakaan, sillä näin uskottavasti grungen raskaampaa laitaa on näillä main sahattu vähemmän. Ja samalla päästään eroon myös nimen tanssilava-artistin mielikuvasta. Kahden äänen yhteistyö toimii hyvin, eikä inhimillisempikään komponentti äitelöi vaikutelmaa missään vaiheessa liikaa. Erityisen kovassa kuosissa olevat kireät, millepetrozzamaiset laulut saavat toivomaan koko levyltä tiukempaa yleisilmettä, mutta tälläkin kertaa on tyytyminen hieman keskitasoa parempaan suoritukseen. Tulokset ovat äärimmäisen vakuuttavia. Synkkyys on tiheää edelleen, mutta nyt bändi kuulostaa arvaamatonta debyyttiä jäsennellymmältä ja monisyisemmältä. Debyytin rusentavaa eläimellisyyttä siinä ei ole, mutta Tom Warrior joukkoineen on edennyt musiikillisella taipaleellaan pisteeseen, josta on hyvin laaja näköala. Suurelta osin postmetalliksi miellettävissä oleva levy välittää todella vahvoja viboja. Viimeistään orgaanisesti luikertelevat sovitukset ja vapaamuotoinen soitto tekevät Melana Chasmatasta tuhovoimaisen mutta erittäin nautinnollisen. Koneet käyvät myös lainaamassa sopivaa tarttumapintaa kaiken myllytyksen keskelle. Vähän keskiviivan jälkeen on piirretty Raja, jotenkin kovin Mokomalta maistuva puolittainen tyven. Esimerkilliset soundit ja tyylikäs soitto – monipuolisen ja liki kauttaaltaan erinomaisen biisimateriaalin lisäksi, siis – tekevät Melana Chasmatasta huikean teoksen. Omin päin tehdyksi projektiksi Lopun vahvuuksia onkin poikkeuksellisesti juuri tuotanto. Oman materiaalin lisäksi levylle on poimittu The Prodigy -laina Piina (alun perin Breathe). Tätä vaikutelmaa korostaa levyn hippusen liian pitkä kesto, jota puolestaan alleviivaa parhaiden vetojen sijoittaminen levyn alkuun. Ester Segarra juuri Ruostilan tumma ja kantava ääni on edelleen yksi bändin tunnistettavimpia elementtejä. Käskevään isäntä- ja äijälauluun vatkataan harkitusti kevennykseksi tahratonta ilmaisua. Kimmo K. Avausraitakin tosin loiventuu lyijynraskaaseen leijailuun, jota on yhdeksän biisin kokonaisuudessa paljon. Joni Juutilainen Kaaoksen Ystävät Loppu Rytmi-tuote Kaaoksen Ystävät on tiputtanut solistinsa Jukka Ruostilan nimen yhtyeen edestä, mikä viisasta olikin. Äänitteen pisin pala on myös yksi mielenkiintoisimmista esityksistä. Kuolonpyörän sanoituksissa käsitellään muun muassa tähän hetkeen tarttumista sekä suomitaan yhä ahdistavammaksi käyvää holhous- ja kieltoyhteiskuntaa. Kaaoksen Ystävistä tullaan tuskin koskaan puhumaan ilman viittauksia Alice in Chainsiin. Mistään arvonalennuksesta ei silti ole kyse, sillä Nyt kolmannen kerran koittava Tuoniilmiö räiskii silmille ja korville suomeksi laulettua ja kuolemalta löyhkäävää rähinämetallia, joka ei ole kuitenkaan ravistanut melodisuutta yltään kokonaan. Järisyttävän raskasta mutta herkullisen soljuvaa jyräystä höystää satunnainen metallinpurske ja toisaalta hyvinkin eteeriset osiot. Sen luulisi takaavan, että ainakin muusikot itse ovat jälkeen tyytyväisiä. Levy alkaa luulot pois -henkisesti puoliväkinäisellä äärimetalliryskeellä. Neljän vuoden takainen debyyttilevy Eparistera Daimones oli eläimellisen synkkää lunastusta, eikä peruskuvio ole muuttunut radikaalisti. Antti Luukkanen Tuoni Kuolonpyörä Playground Triptykon Melana Chasmata Century Media Celtic Frostin uuden tulemisen jatko-osasta omilla jaloillaan seisovaksi ilmiöksi kasvanut Triptykon syventää kakkoslevyllään ilmaisuaan esimerkillisesti. Siinä tosin saattaa olla myös bändin ongelma: mitä kauemmas Kaaoksen Ystävät erkaantuu alavireisistä kitaroista, sitä tavanomaisemmaksi se latistuu. Nopean möyryämisen lomassa ei olisikaan sijaa hienostelulle tai tekomakealle hymistelylle. Suomeksi lauletut tekstit ohjaavat kokonaisuutta vielä sopivasti suomirockin suuntaan, jolloin herkkähipiäisimmät eivät ehdi huutelemaan kopiointisyytöksiään. Erittäin lupaavien pikkulevyjen jatkeeksi ilmestyvää esikoisalbumia on työstetty oman porukan parissa hissuksiin. Ja hyvä niin, sillä hitaasti moukaroiden bändi takoo mustaa taivaankantta todella vaikuttavasti. Koskinen 60 Inferno Napalm Nights on odotetunlainen ja jokseenkin yllätyksetön julkaisu ikuiselta perussuorittajalta
71€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT: Oikeudet muutoksiin pidätetään. K K Ä RI & TAVASTIA,RVAVINTOLA KOMPPI IRGIN OIL. PETER HAYDEN • CHURCH OF THE DEAD CUTDOWN • PSYKOANALYYSI • ALTAIR • CANNIBAL ACCIDENT • SHEAR • ARION • MANALA COMEDY PRESENTS: STAND UP -KOOMIKOT ALI JAHANGIRI • IDA GRÖNLUND • ROBERT PETTERSSON SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. PHILIP H. T KLUBIT TUOSK2AN VIRALLISET 6.6.–SU BAR BÄ ON THE ROCKS 29.6. ANSELMO & THE ILLEGALS • DEVIL YOU KNOW • TURMION KÄTILÖT • INSOMNIUM • ENSIFERUM • ORPHANED LAND METAL CHURCH • WE CAME AS ROMANS • POISONBLACK • LOST SOCIETY • BATTLE BEAST • TANKARD HAMFERÐ • DIESEAR • EGO FALL • POWERWOLF • NAILS • SANTA CRUZ • BEASTMILK • AMORAL • RANGER • SPEEDTRAP • AMENDFOIL • MR. 98€,1 PÄIVÄ ALK. 122€, 2 PÄIVÄÄ ALK
Parhaimmillaan Kuolonpyörän pinnoissa on sirkkelimäistä viiltovoimaa. Kaiken kruunaa Jarkko Aholan sielukkaasti mylvivä ääni, joka hakee vertaistaan Suomen rajojen sisältä. Still Metal alleviivaa Manowar-henkisellä kompillaan ja kuorohuudoillaan sekä uhoavilla lyriikoillaan otsikkonsa sanomaa. Toivottavasti suuri yleisö löytää AHOLAn, sillä näin tyylikkäitä raskaan rockin ryhmiä ei tule vastaan alituiseen. Akustisten kitaroiden ja perkussioiden varaan rakennettu levy sisältää ainoastaan yhden seitsemänosaisen kappaleen, jonka kuunteleminen yhdeltä istumalta tuntuu aluksi haasteelliselta, mutta yllättävän nopeasti 37 minuuttia kuitenkin kuluu. Levy leikitteli monenlaisilla tyyleillä melodisesta poprockista ja jopa iskelmävaikutteista modernin kuuloiseen hard rockiin – usein yhden ja saman biisin sisällä. Kun tähän lisää tanakan soundimaailman, vertailukohdaksi nousee vaikkapa nykyinen Europe. Mieleni karkaa Holdstockin Ryhopen metsään, jossa kymmenet ja yhä kymmenet imagot syntyvät maa-. Kansilehdessä todetaan, että levy on miksattu sinnepäin ja masteroitu epäkaupallisesti, minkä kyllä kuulee. Panu Koski Roitotuli Moloslehdon henkimaailma Omakustanne Roituli on tamperelainen kahden miehen kollaboraatio, jonka musisointi on hyvin pitkälti improvisoitua. Tug of War ei ole varsinaisen irtiotto Stonefacen tyylistä tai suoraa paluuta Jarkko Aholan uran alun tunnelmiin, mutta hieman raskaampaan suuntaan silti mennään. Se itse asiassa voisi jopa kärsiä moisesta. Harri Hinkka AHOLA Tug of War Playground Teräsbetonin myötä maineeseen nousseen Jarkko Aholan vuonna 2008 perustaman AHOLA-yhtyeen vuoden 2012 debyytti Stoneface saattoi yllättää. Road of Creationin riffistä olisi tyytyväinen itse Tony Iommikin. Onneksi myös Stonefacellä esitelty ylväs, mutta samaan aikaan ilmava melodiakäsitys on yhä läsnä. Yleistunnelma oli Teräsbetonin täsmäheviä kevyempi ja notkeampi. Tämä on teokselle kunniaksi ja kiitokseksi, sillä harva pystyy samaan. Mutta emme anna sen häiritä, duon metsäfolk kun ei soonisia hienosäätöjä kaipaa. Dog puolestaan hönkii ja pullistelee Whitesnaken tonteilla kerrassaan hykerryttävästi. Musiikillisesti Roitotuli tuo mieleen Tenhin, mutta Tomi Stenroosin humalainen laulu ja shamanistinen brutaalius luo tunnelmallisia mielikuvia myös varhaisesta CMX:stä. Mololehdon henkimaailma huokuu muinaista kaihoa ja melankoliaa, jota on vaikea purkaa sanoiksi. Toni Keränen 62 Inferno kennelma on sangen tasapainoinen
The Life and Times of Scrooge jättää silti pelkkänä äänilevynä tyhjän päälle. Muutama valonpilkahdus silti löytyy; kunpa The Inner Godsin, Fading Awayn ja Never Let Me Downin kaltaisia goottihittejä olisi löytynyt enemmänkin. Jos jokin ohje pitäisi tulevaisuutta ajatellen antaa, sanoisin, että doomia hiljaisemmalle ja laulua kovemmalle. Levy pohjaa vahvasti klassiseen musiikkiin ja orkestraatiokudelmiin, ja Holopainen on maustanut sen raitoja monin eri sävyin, välistä vyöryttäen, välillä perin herkästi tunnelmoiden. Sävellyksellisen suurteoksen maalauksellisessa ja moniulotteisessa syleilyssä on musiikin luomisen näkökulmasta hirmuinen määrä taitoa ja näkemystä, jollaiseen ei ainakaan tässä maassa ole metallimuusikon tekemänä aikaisemmin törmätty. Laulaja Jamie Hope luovii kaikki mahdolliset laulutyylit enkelilaulusta kuolonkorinaan. Juuri näiden kolmen aktin asuttamaa tummaa rajamaastoa kyntää Blood Runs Deep toisella täyspitkällään. silti aiheuttaa, muutenkin kuin nostalgiamielessä. En ole käynyt Moloslehdossa, mutta olen varma, että se voittaa Omenahotellin. Yksi selkeä särö löytyy: siinä missä vokalisti Stefan Vidan karhea ja hieman yksinuottinen laulu toimii tietyissä hetkissä, se käy koko levyn mitassa puuduttamaan. Minä uskon siihen henkeen, joka voi kahlitsemattomana ilmaista mitä suurimpia totuuksia ja toimia välittäjänä elementaaristen voimien välillä. En tarkoita pelkkää levynkansitaidetta, vaan esimerkiksi valkokankaalla tai televisioruudulla samaan aikaan pyörivää kuvakavalkadia. Hieman kömpelöltä örinän ja koskettimien symbioosi näin jälkijättöisesti arvioituna tosin kuulostaa. Bändi edustaa tyylipuhdasta metalcorea, eivätkä Adelaiden ukot ole seitsemässä vuodessa sapluunaansa juuri muutelleet. Levy vakavoituu erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen selkeästi, mikä on albumin draamankaaren kannalta ymmärrettävää ja auttaa pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Silti koko genre kaipaisi jotakin uutta. Bach in His Favourite Disco Drink Tonight Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka ärsyttää jo lähtökohtaisesti useampia kuin riemastuttaa. Säväreitä Always... Kaikki peruspalikat ovat kasassa, mutta jotain puuttuu. Esimerkiksi sovitukset sujuivat hämmentävän hyvin nauhoitusketkellä juniori-iässä olleilta, mutta jo tuolloin lahjakkailta muusikoilta. Tällaisenaan albumi on hukkaan heitetty suuruus – valitettavasti. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta, että tiukkapipoisimmat musadiggarit, genrestä riippumatta, tuskin vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan. Mega Tuomas Holopainen The Life and Times of Scrooge Nuclear Blast Fanaattisena Walt Disney -tuotannon ystävänä tunnettu Nightwish-liideri sai varmasti mitä halusi sarjakuvahahmo Roope Ankan elämästä ammentavalla The Life and Times of Scrooge -soololevyllään. Liekö sattumaa, että 1990-luvun alkupuolella samankaltaisella, mutta silti täysin omalla saralla seilannut Nylon 66’ers tuli sekin Turusta, aivan kuten 2010-luvun lasermetalsoturijoukko Nightsatankin. Jaakko Silvast The Gathering Always... Peaceville Siihen nähden, kuinka hartaasti tätä levyä aikoinaan odotettiin, on hämmästyttävää, kuinka se on jäänyt unohduksiin sekä The Gatheringin oman tuotannon että genren kehityshistorian joukossa. Kokonaisuutena Beloved on hyvin tuotettu, soitettu ja napakka metalcorepläjäys. Pasi Lehtonen Blood Runs Deep Into the Void Bret Hard Kerrankin mainoslause pitää paikkansa: suositellaan Paradise Lostin, Katatonian ja Type O Negativen ystäville. Vuonna 1992 eteeristä naislaulua ja yleisilmettä dominoivia syntikoita ei metallin parissa juuri kuultu. Ajan hammas on nakertanut vallankumouksellisena ilmestyessään pitämääni Gatheringin ensialbumia jonkin verran, mutta kuten sanottua, astetta sofistikoituneempi ja kevyempi goottivaikutteinen metalli oli tuolloin vasta tulossa. Musiikkiin on hirmuisen vaikea päästä sisään, ja joka kerta albumin, tai pohjamutaa oikeammin teoksen, kuultuaan mieleen jää lähinnä vaikutelma ylipitkästä Nightwish-keikkaintrosta. Mikko Malm I Killed the Prom Queen Beloved Epitaph Australialaispumppu laittoi soittimet narikkaan seitsemisen vuotta sitten, mutta palaa parin miehistönvaihdoksen jälkeen takaisin ruotuun. Levy on äänitettykin Studio Fredmanilla Frölundassa, missä ovat käyneet kaikki merkittävät melodeathbändit parinkymmen vuoden ajalta. I Killed the Prom Queen tuntuu jämähtäneen keskikaistalle näiden kahden tyylilajin väliin. Joku voisi moittia teosta liiankin kotikutoisen kuuloiseksi ja ilmaisultaan horjuvaksi (mikä on toki tietoista itse yhtyeen puolelta), mutta minä en. J.S. Näin ollen tietyt kappaleet menettävät sitä voimaa, jota niissä olisi voinut potentiaalisesti olla. Kyllähän tällä levyllä haiskahtavat vahvasti skandinaaviset vaikutteet. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia. Melankolista maisemaa ja painokkaita kitaroita on siis luvassa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen tappio. Luulisi, että coremiehet uskaltaisivat ammentaa kymmenessä vuodessa vaikutteita muualtakin kuin hardcoresta ja metallista. Into the Void on kokonaisuutena hivenen laiskanpulskea ja tasapaksu. Roope-levy toimisi takuulla huomattavasti paremmin, jos sen voisi kokea yhdessä varta vasten rakennetun visuaalisen elementin kanssa. Arvosteluasteikko lyhyesti: ilman kosmisesta kollektiivisesta alitajunnasta. Mikko Malm KivesKives J.S. Hardcorerunttausta ja breakdowneja höystetään melodisemmilla osiolla ja jousisoittimilla. Levyn taustajoukoissa häärii Soilworkin nokkamies Björn Srid, joka käy myös tiputtamassa laulut kappaleessa Calvert Street. Täytyy muistaa, että yhtye löysi tyylinsä varsinaisesti vasta Mandylionilla (1995), jolloin Anneke van Giersbergen. Sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rockprogehassuttelu on satunnaisine Nintendo- mestariteos keskiverto piipityksineen pahuksen hyvin tehtyä ja ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Saumattomasti toinen toistaan seuraavat, pääosin pelkin instrumentein toteutetut osaset muodostavat eheän kokonaisuuden. Samalla normalisoituminen, siinä määrin kuin se KivesKivesin tapauksessa voidaan määritellä sellaiseksi, vähentää otetta kasseista, ja paineet purkautuvat hieman ennenaikaisesti. Eivät kumminkaan onneksi reisille. Niin kuin yhtyeen jäsenet hihanuoteissa itsekin muistelevat, vasta Paradise Lostin edellisenä vuonna ilmestynyt Gothic oli se julkaisu, joka nosti doomahtavan death metalin aivan uusiin sfääreihin luoden lopulta oman genrensä
Saksaksi huudetut sanoitukset ja kirpaisevat melodiat saavat tukea hyvästä tuotannosta, mikä luo levylle juuri oikeanlaisen ilmapiirin. Kovasti hehkutellun raakuuden kanssa on vähän niin ja näin, sillä musiikki on päällisin puolin melko puhtoista, mutta kuitenkin niin kovin synkkää ja painostavaa. otti vetovastuun laulusta. Ajoittain levyltä huokuu myös tietynlainen pastissinomaisuus, vaikka vaikutteet on otettu haltuun sinänsä taitavasti. Pääosin tunnelmat liikkuvat kuitenkin raskaammissa tunnelmissa. Erityisesti levyn Snuff-aloituspuolikas iskee oikein kunnolla, kun taas Hiroshima-osion turhankin blackmetallinen yleisilme tuntuu paikoin puuduttavalta. takoo kolmannella täyspitkällään varsin asiallisen kuuloista dark metalia maanmiestensä Septic Fleshin ja Rotting Christin hengessä. Kellarisoundeilla Snuff // Hiroshima kuulostaisi suomeksi sanottuna paskalta. Jotta yhtymäkohdat olisivat vieläkin ilmeisempiä, kitaroiden tuotannossa on mukana Rotting Christissa vaikuttava George Emmanuel. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeaa kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon. Porukan melankolinen, black metal -sävytteinen metallirokkailu on nimittäin juuri sitä, mitä kaiken kenkiintuijottelun seassa toivoisi kuulevansa. Siksipä ei olekaan sattumaa, että mukana on ensin mainitusta orkesterista Chris Antoniu orkesteriosuuksien sovittajana ja Fotis Benardo tuottajana sekä vierailevana kitaristina. Yleiskuvaltaan albumi jää selkeästi plussan puolelle. For Bidensin luciferiaaninen uho ja intensiivisyys tuovat ajoittain mieleen myös Behemothin, vaikka ilmaisu ei ihan niin äärimmäistä olekaan. Bonuslevyn vaihtoehtoinen miksaus on turhimpia ekstroja miesmuistiin. Opus lunastaa kaikesta huolimatta paikkansa omassa karsinassaan, siksi ammattimaista ja iskevää äänikudosta se sisältää. Yhtye pystyisi varmasti tuottamaan paljon seikkailullisempaakin materiaalia. Usein sorrutaan myös musiikillisesti turhan konventionaalisiin ratkaisuihin. Fäulnis Snuff // Hiroshima Cold Dimensions Hieman turhaankin dsbm-genreen (siis depressive suicidal black metal, mikäli on epäselvää) tyrkätty saksalainen Fäulnis on kolmannella levyllään kovassa vedossa. Mahtipontisesti pauhaava, kolmiosainen Clamor Luna -teos lienee albumin komeinta antia. Fäulnisilla on homma vahvasti hanskassa. Kappalemateriaali on kautta linjan varmaotteista ja laadukasta, vaikka tietyt sovitukselliset kömpelyydet haittaavatkin kokemusta hieman. Vielä debyytillä tuolloisen kakkossolistin Marike Grootin klassista laulua kuullaan ennemminkin mausteena Bart Smitsin kantaessa päävastuun korinalaulusta. Eipä lainkaan hassumpi suoritus entuudestaan täysin tuntemattomalta saksalaisporukalta. Antti Luukkanen W.E.B. Bändin musiikissa on selittämätöntä vetovoimaa, mistä johtuen levyn pariin on tullut palattua useammin kuin kymmenen kertaa. For Bidens No Regrets Kreikkalainen W.E.B. Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli annettua Inferno #101:ssa kolme ja puoli kirvestä, eikä Joni Juutilainen C M Y CM MY CY CMY K 64 Inferno. Musiikillisesti Fäulnis liikuskelee jossain Bethlehemin ja Lifeloverin tietämillä, mutta kuulostaa tästäkin huolimatta ihmeen omaleimaiselta. Mikko Malm Doro Powerful Passionate Favorites Nuclear Blast Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro-albumi, vaan alun perin lokakuussa 2012 ilmestyneen, naisen toistaiseksi tuoreimman Raise Your Fist -levyn uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perustelevat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Tumman melodraaman sekaan on heitetty moderneja industrialsävyjä sekä rokahtavampaa ilmaisua, jolle hard rock -sooloilukaan ei ole vierasta
Noh, koska Doro. Mikko Malm Pantera Far Beyond Driven (20th Anniversary Edition) Rhino Vuonna 1994 julkaistu Far Beyond Driven on yksi heavy metalin kiistattomista klassikoista, ja sen sanotaan ole- keskiverto pohjamutaa van raskain levy, joka on koskaan mennyt USA:n Billboard-listan ykköseksi. Mega Subliritum Downfall Battlegod Harvassa ovat hetket, joina kuulee nykyään säädyllisesti toteutettua ja autenttista melodista death metalia. Death of a Sunin ja Managing Evilin kaltaiset täysosumat ovat näissä korvissa puhdasta kultaa. Toivonsa menettäneille katsastamisen arvoinen tapaus. Norjalaisorkesteri yhdistää varsin sutjakkaasti varhaisen At the Gatesin ja Dissectionin polveilevaa tunnelmallisuutta sekä kahden ensimmäisen levyn aikaisen Dark Tranquillityn melodista iskuvoimaa. Levy on sisällöltään suht kelvollisesti perusteltu, sillä vaikka sen viisi lainabiisiä on julkaistu aiemmin, siltä löytyy myös viisi julkaisematonta kappaletta. Nyt levyä kunnioitetaan 20-vuotisjuhlajulkaisulla, mutta paketti olisi voinut olla juhlavampikin. Riffit ovat hurjia ja elinvoimaisia, vokaalit sopivan hyytäviä, eivätkä melodiset soolot kavahda edes neoklassisia heavy-vaikutteita. Pantera luotti nytkin Terry Daten tuotanto-osaamiseen, ja joukkue loikin yhteistyössä täysin omanlaisensa soundin. Soitannollisesti yksikään versioista ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekevät niistä vallan kelvollisia. Ja mikä tärkeintä, yhtye ei tingi myöskään raaemmasta ilmaisus3:47 PM mestariteos ta, vaan säilyttää väkevän intensiteetin alusta loppuun. Etumus jäykistyy ja kostuu etenkin Led Zeppelin -klassikon ”never, never gonna leave you, babe” -kohdassa noin kymmenessä sekunnissa. Tämä on ennen kaikkea kitaralevy. Ihana nainen. Arvosteluasteikko lyhyesti: mieli ole siitä muuttunut. Phil Anselmon laulutyyli siirtyi tyystin karjunnan ja death metal -vaikutteisen örinän puolelle, eikä This Loven ja Hollow’n kaltaisia puhtaasti laulettuja kappaleita enää kuultu. Tummasta tulokulmasta genreä lähestyvä Subliritum onnistuu tässä varsin mallikkaasti. Rummut ja kitara ovat hallitsevassa asemassa, ja juhlajulkaisulla bassoa on taidettu tuoda vähän enemmän pintaan ja yleistä sointia syventää. Mukana seuraava Far Beyond Bootleg – Live from Donington ’94 -ekstralevy on suhteellisen turha. Merkittävää eroa alkuperäiseen on kuitenkin aika vaikea löytää. hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 Näkemys KISSin Only You’sta on sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin Saksan taskuvenus ei saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä. Kaikuisa ja meluinen yleissoundi on todellakin levyn ni-. Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista, etunenässä rohkeasti valitut Babe I’m Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are On) ja ei niinkään yllättävä, lässy mutta aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Pantera päätti tiukentaa Vulgar Display of Powerin (1992) jälkeen linjaansa vielä entisestään. Downfall voi tietysti ärsyttää joitakuita, mutta sen sisältö kumartaa modernista äänimaailmasta huolimatta sataprosenttisesti vanhan koulukunnan arvojen suuntaan. Ja mikä tärkeintä, se on metallilevy eikä raskailla kuorrutuksilla naamioitu pophapatus. Nämä ovat eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä, perushyvästä It Still Hurts -balladista, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti, muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues. Esimerkiksi Far Beyond Drivenin aloitusraita Strength Beyond Strength tuntuu jopa itsetarkoituksellisen runnovalta, vaikkei tietenkään nykymittapuulla mitenkään erityisen äärimmäiseltä. Egyptin suhteen Doron tulkinta ei häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäisversiolle. Puhtaita lauluja ei kuulla lainkaan, ja koskettimiakin on käytetty varsin minimaalisesti. Doro <3
On vaikuttavaa, kuinka vaivattomasti punkmainen räyhäkkyys on onnistuttu upottamaan kaiken suurellisen tunnelmoinnin ja melodioiden keskelle. Levy sisältää tyylittelyjä hyvin pitkälti joka lähtöön. Panu Koski men mukaista bootlegtasoa, ja ilman kuvan tukea on vaikea eläytyä sinänsä tiukkaan livetunnelmaan. Levyn päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun La Maritza -hitistä on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin toteutukseltaan. Onhan levy itsessään lähes täysien pisteiden arvoinen kokonaisuus. Aluksi ajattelin, että kyseessä on vähän turhankin sekalainen paketti, mutta vielä mitä, levy vain paranee loppua kohden. Hemmot palaavat rehvakkaasti areenalle kantaen All the Shades of Darkened Light -nimistä valonlähdettä. Toni Keränen 66 Inferno Scarecrow Amores de Vampiros tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle. Free Spirit All the Shades of Darkened Light Carpel Free Spiritin viiden vuoden takainen Pale Sister of Light -debyytti oli lyömätön kokoelma mieleenpainuvia ja kaunispiirteisiä kappaleita. Vuonna 2014 porukalla on arsenaalissaan kaksi hienoa levyä, jotka ovat molemmat mainioita lisäyksiä kenen hyvänsä melomyhäilijän hyllyyn. Juhlajulkaisuun olisikin toivonut jotain aidosti uutta lisämateriaalia, vaikkapa jatkoa yhtyeen viihdyttävälle dvdtuotannolle. Jahka se saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, jälki olisi entistäkin kauhistuttavampaa. Platta on kaikesta iskevyydestään huolimatta myös jonkin verran debyyttiä hitaammin avautuva – mutta yhtä kaikki tyylikäs ja tarkkaan harkittu. Levyn kolme yli kymmenminuuttista, teosmaista kappaletta nivoutuvat saumattoman hienoksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. 82 Records/Devils Shitburner/ Mega Horror-Shop Nux Vomica Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilightleffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Mielikuvitus nimittäin laukkaa sovituksissa ja sointukuvioissa mitä mainioimmalla ja osin kylmiä väreitä antavalla tavalla. Monitulkintaisesta nimestään huolimatta äänitteellä keskitytään viihdyttämään kuuntelijaa, ei kannattelemaan maailman huolia. Eetu Järvisalo. Bändi on luonut hyvin dynaamisen ja varsin vangitsevan tekeleen, jonka pariin kelpaa palata. Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä. Tässä muodossa pakettia ei voi suositella kovin innokkaasti edes vannoutuneimmille faneille, vaikka julkaisu kannattaa toki hankkia siinä tapauksessa, ettei alkuperäistä levyä löydy hyllystä. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer and Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia, melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka tempaavat mukaansa lähes väkisin. Koskettimien tukema tunteikas keskitys säteilee ympärilleen hyvää oloa ja miellyttävää nostalgiantunnetta. Parhaimmat värinät albumi antaa, kun heittäytyy täysin sen vietäväksi eikä keskity muuhun. On melodista tunnelmointia, pitkiä kypsyttelyhetkiä, punkkia, hardcorea, black metal -tyylistä artikulointia ja vaikka mitä. Konsepti ei ole sinällään mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisin- Nux Vomica Relapse Amerikan Portlandin alamaailman crust/metal-rähinöitsijöiden bändin mukaan nimetyllä albumilla liikutaan mukavan korkeissa, paikoin jopa erinomaisen synkeissä ja psykedeliankatkuisissa sfääreissä. Soundi on hieman ensilevyä kevyempi, kirkkaampi ja kliinisempi. Lujimmin puristaa The Dew of the Rose, mutta esimerkiksi Hysteria ja Living Tattoo koskettavat nekin syvältä. Scarecrow’lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä hyvin omaa juttuaan. Kärsivällinen valmisteluvaihe on kannattanut. Mahtipontisista, käsiin ja jalkoihin tiukasti tarraavista kertosäkeistä ei ole tälläkään erää puutetta. Vaikka vuorossa on vasta toinen täyspitkä pätkä, yhtyeen historia alkaa jo 1990-luvun alkuvuosista. Sanity Is for the Passive tarjoaa rähisevän ja sludgemaisen rykäisyn, mistä siirrytään Reelingin komeasti eeppisen nostattelun kautta levyn päättävän tunnelmapläjäyksen, Choked at the Rootsin syvälle sukelteleviin hahmotelmiin ja riipaisevan leijaleviin tunnelmiin. Aurinko paistaa siis jälleen melodisen hard rockin ystäville
UUSI KOFF ROCK NYT KAUPOISSA! KAUPOIS www.koff.?
Emme ikipäivänä tule... Yhdessä sovitetaan ja treenataan. – ...tarpeeksi moni rässijorma ei vielä tiedosta olemassaoloamme! Keikalla olemme... Ilmoituksia laiteltiin Muusikoiden.netiin ja myllytettiin kaveripiirissä. Kehitystä ja kasvua on luvassa, se tulee näkymään seuraavalla kiekolla. Abstraktin sinfoninen metalli on raastavaa ja kaunista yhtä aikaa ja vakuuttaa kuulijan välittömästi jokaisella sävelellään. – Panteralle lämpeävät kaikki, Jesse nauttii paljon Megadethistä, Lauri ja rumpali-Pete syttyvät Helloweenille, Aapo ja Petteri van- 68 Inferno novat Sodomin nimeen. Näistä sitten koetetaan leipoa omaa sekasoppaa. Kokoonpanoa täydennettiin syksyllä Petteri Milanin tullessa rumpuihin. Työmme jakautuu... – Loppukesästä 2012, kun Jesse Kämäräinen pohti, että bändiä pitäisi saada läjään. Piiristä vastasikin samaa ikää oleva Lauri Huttunen, jonka Jesse oli tavannut yhteisten tuttujen kautta. Inkvisitor: Delirious Tales Se on taas vaihteeksi kaivettava farkkuliivit komeron perältä. – ...siten, että Jesse ja Lauri tekevät biisejä, Aapo sanoittaa, mutta myös Jesse osallistuu teksteihin, yleensä omiin biiseihinsä. – ...tekemään mitään coresekoilua. Jos vaikutteiksi mainitaan Dimmu Borgir, Dissection ja Arcturus, näitä voi myös seasta löytää, mutta tarvittava oma juttukin on aistittavissa. Sinällään nimellä ei ole mitään elämää suurempaa merkitystä, paitsi latteille livebändeille suoritettava puhdistus. Bändin nimi… – ...pyöri Jessen päässä jo vuonna 2008. www.facebook.com/inkvisitorband Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Runsailla tuplabasareilla ja niin sanoituilla kummitusuruilla päästään usein jo riittäviin tuloksiin, mutta Abstraktin musiikista on löydettävissä paikoin jo aivan kuningasluokan melodiakulkuja.. Täydelliset miehet Abstrakt: Obsidian Erittäin vaikuttavaa helsinkiläistä synkistelyä täysmittaisen omakustanteen merkeissä. – Inkvisitor on olemassa ensisijaisesti halusta soittaa sydäntä lähellä olevaa musiikkia. Miksi. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Kunnon vanhaan thrashiin pohjaava Inkvisitor mättää menemään siihen malliin, että hymy nousee suupieliin estottomasti. Huumorilta ja kompastelultakaan ei täysin vältytä, mutta bändi on helppo ottaa vakavasti, tekemisen meininki ja into kun on käsinkosketeltavissa. Mukana on toki omaakin näkemystä, ja kohtuudella myös tähän päivään sijoittuvaa teknistä kikkaa. – ...työstämässä toista tai kolmatta albumia ja valmistelemassa Euroopan- ja Jenkkilänrundia. Suurin ongelmamme on, että... On vaikea sanoa, mikä bändin erottaa vastaavien thrash-yhtyeiden sankasta joukosta, mutta väkipakolla vispaava pää ei valehtele. Bändi tähtää kovan livebändin maineeseen, joten tavoitteena on runsas keikkailu. Uusia biisejä on jo hyvä nippu valmiina! Viiden vuoden päästä meidät löytää... Biisit tuovat suloisesti mieleen mopoaikojen deathangelit ja tankardit ripauksella Kreatorin melodiamaailmaa. – ...mukana täysillä! Pyritään rokkaamaan kympillä ja toimittamaan biisit osoitteeseensa. Alkukeväästä Petteri Huikkonen saapui bassonvarteen, ja loppukeväästä 2013 saatiin Aapo Vuori vokaaleihin. – ...osaamme tehdä hyviä biisejä, rokata livenä ja olemme valmiita tekemään asian eteen töitä. Laurilla oli muutama oma biisi, ja entisen bändin ollessa toisessa kaupungissa päätettiin ruveta vääntämään yhdessä Jyväskylässä. ”Managerinpestiä” hoitaa Jesse. Kuukauden bändi: Inkvisitor Milloin ja miten
www.pakanakansa.com vinaisempaa. Energiaa ja yritystä kuitenkin piisaa. Romuluisessa ulosannissa melodiat ja miesmäinen runnonta yhdistyvät aika perinteisellä mallilla, mutta kuitenkin omalla tyylillä. Mielikuva Entombedista soittamassa Maidenia ei ole kovin kaukaa haettu, varsinkin kun laulupuolella operoidaan aika räyhäkkäällä otteella. www.facebook.com/blateofficial Pakanakansa: Kone Kotka–Joensuu-akselilta rymistelevä Pakanakansa on kiistatta kasan taiteellinen kummajainen. Vaikka omalla saralla kylvetäänkin onnistuneesti, vaikuttaa siltä, etteivät ääripäät sekoitu enää niin saumattomasti – ovatko esimerkiksi perheasioista ammentavat lyriikat ja hentoinen poplaulanta jo hiukan kaukana musiikin melko julmetusta ja raskaasta yleisilmeestä. Itsensä kuuloinen ja polveileva bändi kuulostaa kolmella biisillään ehkä turhankin monipuoliselta, mutta ehdottoman mielenkiintoiselta. Demojen toimitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski Tekemisen meininki välittyy, ja kutakuinkin nappiin tuotetun Obsidianin parissa todellakin tuntee viihtyvänsä. www.facebook.com/Athorial Dö: EP 2014 Dö taitaa nyt viitata enemmänkin ruotsalaiskieliseen hengityksen loppumista määrittelevään termiin kuin oman kielemme lyhenteeseen dieselöljystä. Suomeksi naislauluin, ja muutenkin puoliksi naisvoimin, esitetty rock on riffiensä puolesta metallia, kun melodioiden merkeissä voitaisiin edustaa paikoin jopa kansanmusiikkia. Biiseissä sekoittuvat nasevasti Amorphis-tyylinen kansalliskaiho, mustempi metalli ja myös suoranaiset ”jos metsään haluat mennä nyt” - vaikutteet. Niin hurja ja vakuuttava kuin bändi onkin, kasvottomuus muodostuu edelleen ongelmalliseksi. Mukavan kylmää meininkiä joka tapauksessa. Doomin ja stonerin välimaastossa raskasteleva helsinkiläistrio lataa tiskiin puolisen tuntia kestävän kolmen biisin ep:n, jossa möngitään verkkaisesti kuin mönkijäsafarilla ikään. Eli raskassoutuisen folk metalin voimin paukutetaan edelleen. Kielikin käy ajoittain poskessa, mutta vakavuus edellä mennään. Jo vuonna 2001 perustettu rymistelijä nojaa vanhoihin perusmetallipilareihin aina Iron Maidenista Metallicaan, kuitenkin lähinnä 1990-luvun death metal -soundeilla. Valkea valtakunta on kuitenkin jo askel raikkaampaan suuntaan (tai hyvällä tavalla tunkkaisempaan), eikä kumpikaan sen biisi ole varsinaisen kehno. www.nothingremainsband.com Aadolf Virta Demoni nen Athorial: Valkea valtakunta Athorial jatkaa suomenkielisen thrashin parissa, ja sehän taipuukin äkäiseen malliin. Räyhäosastoa ja mukaansatempaavaa raivoa löytyy onneksi riittämiin, ja pakettia voi sanoa kuitenkin monipuoliseksi. www.facebook.com/doofficial666 Oppressive: Delusion of God Melodisen thrashin merkeissä toimiva Oppressive tarjoaa pienehkön notkahduksen oululaismetallin kovaan tasoon tottuneelle. Levymittaa täyttämään näistä ideoista ei vielä ole. Kunnon tuotannolle käännettynä ja hiottuna Mind Over Matterin voisi lukea suorilta maailmanluokan musiikiksi. Ehkä pienoinen takapakki, mutten silti heittäisi kirvestä kaivoon. Vahvasti melodisoidut kitarariffijuhlat kuulostavat mukavan tutuilta, mutta myös sopivan ilmavilta ja uudenraikkailta. www.facebook.com/oppressivefi Inferno 69. www.strappad.fi Among the Prey: My Demons Yhden miehen visiosta sikiävä Among the Prey kumartelee musiikkinsa puolesta länsinaapuriin päin. Huolellisen oloisesti mietityt tarinat välitetään kuulijalle edelleenkin rouhean miesmurinan ja heleän naislaulun voimin, joista jälkimmäistä käytetään vähän turhankin säästeliäästi. Ajan hengen mukaisesti laulut koostuvat örinän ohella puhtaasta joikaamisesta, joka ei vakuuta aivan yhtä voimakkaasti kuin mainittu rosoinen puoli. Hommaa on ruuvattu kipakkuuden suhteen vieläkin tiukemmalle, mutta eipä pelkkä soittotaito riitä aina palkintopalleille pääsyyn. Järin persoonalliseksi bändiä ei silti vieläkään tohtisi väittää. Lajissa on ilmeisen hankalaa erottua, mutta eiköhän sammalmättään alla ole vielä tilaa. Runsasmelodiset biisit ovat kuitenkin riittävän omaperäisiä ja hyvällä näkemyksellä toteutettuja tartuntapaloja. Pikkuviilaus tuotantopuolella voisi terästää, mutta nythän tämä on toisaalta sopivasti punk’n’roll. My Demonsin sointi on raskas kuin synti, ja pääjehu Iiro Kuntsin raakalaismainen korinalaulu panee lisää uhkaavuutta pakettiin. Runsaista koskettimista tulee tosin ähky, ihan kaikkea kun ei olisi pakko vedellä kitaran perässä vaikka uskaltaisikin. Mikäpäs siinä, näiden kahden biisin perusteella ei tarvitse häpeillä ainakaan sävellysten puolesta. Vaan eiköhän tällainen aina paikkansa kuulijakartalta löydä. Laulupuolella käytettävä korinatyyli on sentään voimallisimmillaan ihan siedettävää sorttia. Biisit ovat pidemmänpuoleisia tunnelmallisia laahauksia, joissa tapahtuu paljon, mutta kuitenkin melko simppeleissä, hiukan saranoiduissa kehyksissä. Vaikka teos on laitettu pystyyn hieman projektiluontoisesti, Among the Preyllä on takana nälkäinen kokoonpano maailmanvalloitusta silmälläpitäen. Modernin metallin teknisempään päähän sijoittuva rytistely ei muistuta juuri mitään tunnettua aktia, mutta suomen kielen käytön myötä Kahlekuningas jättää tuttuja mielleyhtymiä. Vaikka bändi sotkee musiikkimääreisiinsä jopa stonerin, tuotakaan puolta ei heti hoksaisi. Metallilaariinhan tämä vaivatta uppoaa, vaikka toisaalta intensiivinen laulupuoli voisi olla yhtä hyvin lainassa pop-osastolta. Riffeissä löytyy paikoitellen mukavan patinoituneita vaikutteita, mutta yliyrittäminen painaa loppusaldon miinukselle. Biiseissä ei ole juurikaan ilmaa, mutta hienoa riffittelyä ilman kummempaa yliyrittämistä voi kyllä arvostaa. www.facebook.com/amongtheprey Blate: Mind Over Matter Alternatiivista metallia Stadin kulmilta. Jatkoa odotellessa. Kokonaisuudessa haisevat Amerikka ja stadionit, sen verran isolleen bändin yleisilme ja soundi kääntyvät – siitäkin huolimatta, että kyseessä on demo, minkä kyllä huomaa. Vimmaisimmillaan laulaja-basisti Leväsen naamaa lähestulkoon odottelee moikkaamaan kaiuttimista, sen verran raivokasta kiljuntaa miehestä irtoaa. Isoksi plussaksi laskettakoon, että nuottiinhuutokin tuntuu luonnistuvan, mikä sävyttää Strappadin musiikkia ratkaisevasti. Runsasriffiset ja melodioita pursuilevat biisit eivät tee ärjylauluineen pesäeroa vastaavilla ilveillä tunnetuiksi tulleisiin suomalaisbändeihin, mikä nyt toki vähän latistaa, kaikesta tasokkuudesta huolimatta. www.facebook.com/apusyhtye Kaarnekorpi: Aaltojen ylle Kaarnekorpi ei paljon linjaansa tarkistele, ja tässä tyylilajissa se onkin har- Suotana: Forgotten Soil of This Land Vuonna 2005 perustettu Suotana pitää majapaikkaansa Rovaniemellä, joten eipä ihme, että biiseissä haisee vahvasti Napapiiri. Jo niillä päästään toisinaan hyville arvosanoille, mutta nyt soitannollinen horjahtelu ja muhjuinen soundimaailma jättävät tunnelmat kylmiksi. Hienoa kitarointia ja hyvää soittoa muutenkin, jokaisella sektorilla. Biiseissä on tapahtumaa lajin keskitasoon nähden runsaanpuoleisesti, mutta biisien venyessä kymmenen minuutin päälle alkaa jo väkisinkin hapuilla skipnappulaa, satunnaisista piristävistä sävyistä ja hyvästä paikoittaisesta väännöstä ja aggressiosta huolimatta. Hrr. Ja vaikka on mainiota, ettei bändiä tarvitse vertailla In Flamesiin sen kummemmin kuin suomithrash-yhtyeisiinkään, emme pääse onnittelemaan metallikentän taiteellisesta uudistamisesta. Suomalaisen metallin mallikäyntikortiksi bändi olisi vaikutteineen vallan mainio, sen verran arktista ja haikeaa on meininki. Käytetyistä aineksista saisi löysät poistamalla ja ruuvipuristimessa käytettynä varmaankin ihan maukkaan ep-mittaisen julkaisun. Vanhan liiton thrashin ja death metalin katkuinen paahto ei tunnu pysyvän lapasessa. www.abstrakt.fi Strappad: Kahlekuningas Haminalainen Strappad futaa jo debyyttijulkaisullaan kiitettävällä voimalla. Biisimateriaalin puolesta jää tällä kertaa tasapaksumpi maku, joskin biisit ovat tällaisenaankin reippaasti keskitasoa parempia. Noh, vinoilu sikseen. Tämänkin puolesta liikutaan jo niin omintakeisilla vesillä, että olkoon tämä sitten leikkisästi ilmaistuna pakanakansanmusiikkia. Häpeilemättömillä popvaikutteilla kuorrutetut nokkelahkot metallibiisit ovat edelleen taidokkaasti esitettyjä, hienoja kokonaisuuksia. Yhdeksän biisiä käsittävä täyspitkä suoritus sisältää monenlaista näkemystä pätien kuitenkin pääasiassa melodisella metallilla modernein maustein. Hyviä ideoita ja maukkaita melodioita löytyy, mutta myös auttamattoman tylsää riffittelyä ja tyhjäkäyntistä köpöttelyä. Bändi esittelee jo ensijulkaisullaan hienon persoonallista ja sykähdyttävää melodista maalailua. www.facebook.com/clandestinefinland Apus: Idyllit ja Kulissit Apus jatkaa valitsemalla tiellään. www.facebook.com/Suotanaband Kuulat sekaisin Nothing Remains: World of Error Kajaanilainen Nothing Remains ei päästä helpolla. www.kaarnekorpi.fi Raakaa voimaa Clandestine: The Battle of Your Life Karstulalainen Clandestine on selkeästi senior-mallinen, mikä kuuluu niin soitossa kuin sävellyksissäkin
Kun esimerkiksi Ratt- ja Kix-yhtyeiden levyjä tuottanut Hill työskenteli vuonna 1985 nuoren ja nätin Fiona Fla- naganin kakkoslevyn Beyond the Palen parissa, sessioissa olivat mukana sekä Kip Winger että nuori kitaristi nimeltä Reb Beach. Mukaan saatiin Cooperin yhtyeen kosketinsoittaja Paul Horowitz (myöhemmin Taylor) sekä Dixie Dregs -rumpali Rod Morgenstein. Ennen kuin kaksikko päätyi lopulta samaan yhtyeeseen, Kip ehti toimia esimerkiksi Alice Cooperin basistina (sekä kiertueilla että levyillä Constrictor ja Raise Your Fist), ja Cooperin jätettyään mies alkoi tehdä toden teolla musiikkia Beachin kanssa. Maailman aliarvostetuin yhtye. 1980-luvun alussa nuori Kip muutti New Yorkiin, pääsi kiinni studiomuusikon hommiin ja tuottaja Beau Hillin suojelukseen. – Rebin kitarassa luki isolla hänen nimensä, ja ajattelin, että onpa leso kaveri. Inferno 71. Teksti Harri Hakanen Amerikkalaisen Wingerin jäsenten soittotaito ja kunnianhimoiset kappaleet eivät riittäneet, kun vihamiehiksi ryhtyivät Beavis & Butt-head. Y hdysvaltain Denveristä kotoisin oleva Kip Winger tutustui rockmuusikon uraan jo varhaisteininä soitettuaan molempien isoveljiensä kanssa Bloodwood Creek -yhtyeessä. Homma oli kasassa, kun yhtyeen nimi vaihtui – Alice Cooperin ehdotuksesta – Saharasta Wingeriksi. Mutta nuo olivat vain ensivaikutelmia; muutaman päivän kuluttua olimme jo kavereita, Winger kertoo. Näiden kahden yhteistyö ei alkanut auvoisissa tunnelmissa, muistelee Kip Winger nykyisestä kotikaupungistaan Nashvillesta käsin. Reb puolestaan piti minua syrjäänvetäytyvänä, hiljaisena nörttinä. 20 vuoden takaisesta suosion äkkiromahduksesta toipuminen jatkuu ja parempia päiviä on edessä
Winger päätti kuitenkin pitää kiinni Beau Hillistä, ja maailmanlaajuisesti kaksi miljoonaa kappaletta myynyt debyytti sai saman miehen tuottamana jatkoa kesäkuussa ”Väitän, että suuri yleisö on niputtanut meidät samaan kastiin Poisonin ja muiden kasaribändien kanssa edes kuuntelematta, millaista musiikkia teemme. Levyjämme myytiin paljon, mutta nopea suosion romahtaminen nollasi tilanteen. Yksi viimeisistä 80-luvun melodisen hevin menestyjistä yhdessä Slaughterin tai Skid Row’n kanssa kohtasi vielä tänäkin päivänä kohtuuttomalta tuntuvaa kritiikkiä ja vastarintaa. Winger palasi lopulta yhteen ja kiertueelle vuonna 2001 julkaistun kokoelmalevyn tiimoilta, mutta studioon yhtye pääsi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Olin kuitenkin oppinut Beaulta jo niin paljon, ettei soundiamme voi pitää hänen aikaansaannoksenaan. Innostunut vastaanotto ja hyvä bändikemia ovat saaneet yhtyeen jatkamaan uraansa: vuonna 2009 julkaistu Karma ja juuri ilmestynyt Better Days Comin’ -levy esittelevät musiikillisesti edelleen vahvan, monipuolisen ja muutenkin hyvässä hapessa olevan nelikon, jossa Beach–Morgenstein–. Wingerin kakkosalbumi In The Heart of the Young ylsi niin ikään platinamyyntiin, ja vaikka levyn suurin hitti Miles Away oli melko perinteinen rockballadi, levy sisälsi myös tarttuvia rockralleja ja aiempaa enemmän kunnianhimoista ilmaisua: yli viisiminuuttista Rainbow in the Rose -kappaletta pidetään edelleen yhtenä Wingerin uran hienoimmista hetkistä. Wingerin soundi oli hitusen aiempaa suoraviivaisempi, ja vaikka levyllä oli vielä muutama Down Incogniton kaltainen mainio hard rock -biisi, aika oli ajanut yhtyeen ohi. Viimeiset 20 vuotta olen yrittänyt palauttaa uskottavuutemme ja todistaa ihmisille, että teemme oikeasti hyvää musaa.” 72 Inferno 1990. Suuri yleisö tunsi Wingerin hitit, kuten Seventeenin ja Headed for A Heartbreakin, mutta debyyttiä tarkemmin kuunnelleet huomasivat, että kyseessä oli enemmän kuin taas uusi tukkahevibändi, jolle ulkonäkö oli soittotaitoa ja hyviä biisejä tärkeämpää. Ei radiosoittoa, ei keikkoja – niinpä yhtyeen jäsenet päättivät jäädä määrittämättömän mittaiselle tauolle vuonna 1994. Viimeiset 20 vuotta olen yrittänyt palauttaa uskottavuutemme ja todistaa ihmisille, että teemme oikeasti hyvää musaa. – Täytyy muistaa, että kun ryhdyimme äänittämään ensimmäistä levyämme, olin työskennellyt Beaun kanssa jo vuosia. – Rehellisesti sanottuna en koe meidän koskaan breikanneen kunnolla. Kohtalona grunge ja piirrossarja Melodisen kasarihevin ystävät eivät muistele hyvällä sitä, mitä rockmusiikissa tapahtui 90-luvun alussa. Yksi sarjan hahmoista, nössö Stewart-poika piti päällään Winger-paitaa ja sai kuulla jatkuvaa kuittailua Beavis ja Butt-head -kaksikolta. Mutta ei mennä asioiden edelle. Beau on lahjakas tuottaja ja vaikutti varmasti paljon siihen, miltä vaikkapa Ratt kuulosti. Vuonna 2006 julkaistun IV-levyn myötä Winger aktivoitui jälleen keikkailemaan ja saapui jälleen kerran myös Suomeen, tällä kertaa Helsingin Nosturiin. Sain puhelinsoiton ystävältäni, joka työskenteli tuolloin levy-yhtiössämme. Kip Winger muistaa hetken, jolloin suosio valkeni hänelle: – Se tapahtui vasta joskus vuoden 1989 loppupuolella. Viimeistään piirrossarjan myötä Wingerin fanittamisesta tuli täydellisen epäcoolia. Moni muukin asia oli muuttunut: Paul Taylor oli lähtenyt yhtyeestä ja levyn tuottajana toimi Beau Hillin sijasta Mike Shipley. Winger-debyytti julkaistiin elokuussa 1988, mutta menestys ei tullut yhdessä yössä. Kakkoslevyn myötä Winger hakeutui myös USA:n ulkopuolelle ja esiintyi jopa kaukaisessa Suomessa soittamalla Scorpionsin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa tammikuussa 1991. MTV oli jo esittänyt videoitamme ja radiot alkaneet soittaa sinkkujamme ahkerasti. Kun asiat alkoivat rullata, nousimme suosioon todella nopeasti – yhtä nopeasti ja lujaa tulimme sieltä alas, Kip muistelee. Wingerin muusikot olivat oikeasti kovan luokan soittajia, ja bändin musiikissa oli genrelle epätavallista haasteellisuutta ja alusta asti tunnistettava soundi – jonka synnyssä tuottaja Beau Hillin rooli oli kuitenkin yllättävän pieni. Kun Winger julkaisi kolmannen albuminsa Pullin vuonna 1993, grunge oli tullut jäädäkseen. Toki bändiä oli jo aiemminkin murjottu Kip Wingerin komean ulkonäön tai tämän nuoruuden balettiharrastuksen vuoksi, mutta lopullinen niitti oli Mike Judgen luomus, Music Television -kanavan mainio piirrossarja Beavis & Butt-head, jossa Winger-yhtyettä pilkattiin avoimesti. Väitän, että suuri yleisö on niputtanut meidät samaan kastiin Poisonin ja muiden kasaribändien kanssa edes kuuntelematta, millaista musiikkia teemme. Olemme takuulla maailman aliarvostetuin ja väärinymmärretyin yhtye, Kip Winger sanoo ja nauraa päälle. Demo Anthology -levyllä (2007) kuultavat alkuperäiset demoversiot olivat minun tuottamiani, ja niistä kuulee, että Winger-soundi oli jo olemassa. Hän totesi puhelun alkuun, että ”man, you guys are huge!”. Yhdysvaltain luoteisrannikolta alkoi puhaltaa hyytävä tuuli, joka hönki kerralla kumoon kokonaisen genren, jonka edustajat eivät ehtineet vaihtaa hihattomia toppejaan flanellipaitaan tarpeeksi nopeasti
Bändi ei tuo juhlakiertuettaan tällä kertaa Pohjolaan, sen sijaan Kip lupaa tulla syyskuussa Suomeen muutamalle akustiselle soolokeikalle ja uskoo seuraavan Winger-studiolevynkin ilmestyvän jo parin vuoden sisällä. Jos olen rehellinen, olisin ihan tyytyväinen jos voisin vain keskittyä musiikin opiskeluun koko loppuelämäni. Olen opiskellut klassista säveltämistä yli 15 vuoden ajan. 00100 Helsinki Fax. Levy syntyi hyvin luonnollisesti, koska meidän ei enää tarvitse todistaa mihin pystymme muille kuin itsellemme. – Olen melkoinen teorianörtti ja minua kiinnostaa se, miten musiikki toimii. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Olen halunnut säveltää isolle orkesterille 16-vuotiaasta. Winger-kolmikkoa täydentää yhtyeen livekokoonpanossa jo 90-luvun alkupuolella vaikuttanut John Roth. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Ilmeisesti Winger-jäsenyys tuntuu tänä päivänä mukavammalta kuin 25 vuotta sitten. Tietenkin teemme myös kaikkea tuota, mutta oma tavoitteeni on vain ja ainoastaan olla mahdollisimman hyvä muusikko. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tiedämme, että olemme itse omat vahvuutemme. – Jos levymme myyvät paljon ja keikoilla käy paljon väkeä, se on aina mukavaa, mutta mitä tulee musiikin luomisprosessiin, se todella on paljon hauskempaa kuin aikaisemmin! Bänditouhussa ja musiikkibisneksessä musiikki on aina ollut ainoa asia, josta todella välitän. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Einojuhani Rautavaara rocks Jokainen Wingerin jäsenistä on ollut haluttu muusikko myös yhtyeen ulkopuolella (Reb Beach esimerkiksi on ollut Whitesnaken jäsen vuodesta 2002 lähtien), mutta harva tietää, että Kip Winger on tätä nykyä myös niin sanotun vakavamman musiikin säveltäjä. Viime vuonna Christopher Wheeldonin balettiin Ghosts sävelletty musiikki on kuitenkin saanut suitsutusta ympäri maailmaa. Näytteitä musiikista ja sen arvioita löytyy Kip Wingerin kotisivuilta. Kyse ei ole herran rakastamasta progressiivisesta rockista vaan ehdasta klasarista. Hän on ehdottomasti yksi suosikkisäveltäjistäni ja tekee käsittämättömän hienoa musiikkia! Vaikka Kip Wingerin ura klassisen musiikin parissa on ajallisesti pitkä, hänen sävellyksiään on toistaiseksi kuultu vain vähän. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Viittaamme levyllä yhtäältä usein koko yhtyeen historiaan, toisaalta se on vankka näyttö nykyenergiastamme. Noin 35-vuotiaana, samoihin aikoihin kun ensimmäinen vaimoni menehtyi, ryhdyin opiskelemaan säveltämistä useiden yksityisopettajien avulla. Olin itseoppinut muusikko, en käynyt musiikkiopistoja ja osasin hädin tuskin lukea nuotteja, joten nuorempana saatoin vain haaveilla moisesta. En tee musiikkia myydäkseni ihmisille levyjä, T-paitoja tai vip-passeja. – Uusi levymme osoittaa hyvin, mistä tässä bändissä on kyse. Musiikki edellä Winger on tehnyt tänä vuonna 25-vuotisjuhlakeikkoja yhdessä alkuperäisen kosketinsoittaja-kitaristin Paul Taylorin kera. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Päätin, että opettelen tarvittavat tekniikat ja keinot synnyttääkseni muodoltaan pidempää musiikkia. Tiedätkö muuten suomalaisen nykymusiikkisäveltäjän nimeltä Einojuhani Rautavaara. Ja tulemme edelleen hyvin toimeen keskenämme. En ole sillä tasolla, jolla haluaisin muusikkona olla, ja on todella turhauttavaa tajuta, ettei aika riitä kaiken tarpeellisen oppimiseen. Musiikki oli minussa, mutten tiennyt kuinka saisin sen ulos itsestäni
Ja täällä ne ovat vieläkin. – Siinä oli sellainenkin koukku, että mä en tiennyt mistään muusta kuin näistä sovituista keikoista. Nyt Holmes on tehnyt neljä keikkaa Baton Rogue Morguen kanssa. Langan päässä oli Holmes vaimoineen. Ja se onnistui. Kyllästyin ilmaiseksi soittamiseen ja siihen, että minua huijataan koko ajan. Holmes itse toteaa muuttaneensa Eurooppaan yksinkertaisesti työn perässä. Sitten alkaa helvetinmoinen häslinki, säätö ja meteli, joka loppuu noin puoli yhden aikaan yöllä, De La Rogue nauraa. Sähköpostissa oli päivä ja kellonaika, jolloin Chris on lentokentällä. Siksi muutin Eurooppaan. Soitin WASPissa, totuin siihen paskaan ja Blackie Lawlessiin. – Mäkin luulin sitä vitsiksi. Millaista Etelä-Kaliforniassa ja Los Angelesissa asuminen on Suomeen verrattuna. On kai oma vikani, etten pitänyt asiasta huolta. – Nimeni on levyissä, mutta rahaa ei tule. Eikä se välitä kyllä mistään muustakaan, paitsi omasta jutustaan. Mietin että mitä helvettiä, missäköhän se meinaa asua. Mutta tosissaan ne olivat, De La Rogue naurahtaa. Onneksi Chris ei juo. Osaan sopimuksista kirjoitettiin sanktiopykälä sen varalta, ettei luvattu amerikkalainen koskaan saavu paikalle. – Haluaisin saada rahaa biiseistä, jotka olen tehnyt. Miksi W.A.S.P.-kokoonpano vaihtuu muutaman vuoden välein. Minusta ei tulisi kovin hyvää rap-artistia, Chris Holmes nauraa. Kun Baton Rogue Morgue esiintyi viimeksi Yhdysvalloissa, De La Rogue päätti pistää lapsuuden idolilleen Facebook-viestin. Onko sinulla vielä jotain haaveita rockmusiikin suhteen. Holmesin mukaan hänet on merkitty sopimuksissa säveltämästään materiaalista huolimatta sessiomuusikoksi. – On ollut kyllä aikamoista. Ja olen sopeutuvainen ihminen. Vehkeistä, soundeista, kaikesta mikä liittyy soittamiseen. – Jos olet muusikko, älä luota kehenkään. Sen jälkeen kun W.A.S.P.-yhtyeen ja Holmesin välit viilenivät 2000-luvun alussa, kitaristin bändiviritelmät ovat valuneet hiekkaan. En tiedä millaista täällä on talvella, mutta sehän selviää sitten. Joten totun mihin vain. – Kaliforniassa on hirveä kilpailu, kaikki vihaavat toisiaan. – Porvoo on vähän kuin Los Angelesia ympäröivä vuoristo. Eihän niillä mitään mestaa ollut, joten ne tulivat tänne meitsille. Tänä päivänä Holmes vaimoineen asuu Baton Rogue Morgue -kitaristi Domino De La Roguen omakotitalon yläkerrassa Porvoossa. – Chris on ehkä hauskin ikinä tapaamani tyyppi. Istuttiin jo autossa ja mä heitin jenkkityylisen läpän, että jos joskus olette Suomessa tai Skandinaviassa, niin ottakaa yhteyttä. Kukaan ei yksinkertaisesti uskonut, että Chris Holmes olisi tulossa ihan oikeasti paikalle. En halua enää koskaan työskennellä sellaisten ihmisten kanssa. WASPin energia lavalla tuli minulta. Voi jumalauta. Chris Holmes ei ole ensimmäinen rockmuusikko, jonka tie on noussut pystyyn Yhdysvalloissa. – Eihän mekään tiedetty miten tässä käy. Kukaan ei voi keksiä sellaisia juttuja. Jos tää meno on tällaista selvin päin, voin vain kuvitella, mitä se olisi jos se joisi. Jari Koskela Chris Holmes (vas.) ja Domino De La Rogue. Lopulta vuonna 2013 Holmes ilmoitti muuttavansa Eurooppaan, alkuun Suomeen. En mä sitä sen enempää ihmetellyt vaan kävin hakemassa Holmesin ja sen vaimon kentältä. – Ne nousevat seitsemän aikaan aamulla. Tykkään soittaa itse ihan oikeita sointuja, Holmes nauraa. Chris halusi katsoa kaikki meidän Youtubessa olevat videot ja juteltiin niitä näitä. Suomessa ihmiset ovat todella mukavia. Yksi omakustannelevy on sentään syntynyt. – Jotenkin hommat ja henkilökemiat toimivat. Ja haluan tehdä omaa musaani. – Ei Amerikassa ole enää rockskeneä, rocklehtiä tai radio-ohjelmia. Euroopassa ollaan vielä kiinnostuneita soittamastani musiikista. Todella aito ihminen. Alkuun Holmesin ja Morguen keikkoja oli hankala saada myydyksi. Kaikki muu on sille ihan epäolennaista. 74 Inferno Muutaman kuukauden kuluttua porvoolaisen tatuoijan puhelin soi. Sitten luin Metal Sludgesta tai joltain muulta jenkkisivustolta Chrisin muuttavan Suomeen. Lauri Ylitalo piirittäjä I wanna be porvoolainen Chris Holmes on se kitaristi, joka puristi I Wanna Be Somebody -videossa oluttölkin palasiksi, piti polvissaan jääkiekkosuojia ja oli Blackie Lawlessin ohella W.A.S.P.yhtyeen näkyvin hahmo. Ja kohtele ihmisiä niin kuin haluaisit itse tulla kohdelluksi.. Jos Baton Rogue Morgue saisi keikat järjestymään, Holmes tulisi Suomeen. Mitä haluat sanoa lukijoille. Ja siellä se seisoi, De La Rogue kertoo. Olisi kiva tavata. Enkä käytä taustanauhoja. Kaikki lähti harmittomasta yhteydenotosta. Keksitään jotain, buukataan vaikka keikkoja kimpassa. Moni sen ystävä on sanonut, että sitä on helppo käyttää hyväkseen ja tää bisnespuoli on vaikea sille, koska se ei välitä siitä eikä tajua sitä. Koska ihmiset kyllästyvät tyhjiin lupauksiin. Miten tähän päädyttiin. Viime vuodet raksahommilla itsensä elättänyt Holmes sanoo, ettei ole hyötynyt esimerkiksi W.A.S.P.-levytyksistä taloudellisesti mitenkään. Millaisia kämppiksiä Chris Holmes ja vaimo ovat. Aika loppui kesken, kello alkoi olla kolme aamuyöstä ja seuraava keikka oli San Diegossa
YHTEISTYÖSSÄ: OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.. 19.20.21.KESÄKUU.2014.NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN LISÄÄ BÄNDIJULKISTUKSIA TULOSSA..