Inferno 4/2015 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

SHINING FAITH NO MORE ARCTURUS KORPIKLAANI DRUDKH TRIBULATION SVART RECORDS RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 4/2015 I HINTA 7,80 euroa
Available as: Special Edition Digipak incl. SAMAEL Original Album Collection . Out April 24th A rare classic of brutal US death metal finally returns expanded with DEMO & EP TRACKS. ESSENTIAL FOR FANS OF SUFFOCATION, DYING FETUS, INCANTATION! Available as Limited Edition Digipak / Digital Album / Gatefold 2LP (via www.CMDISTRO.com) www.CENTURYMEDIA.com. PYREXIA Sermon Of Mockery (Extended Edition) . patch, LP+CD, Digital Album OUT NOW! ODYSSEY/SCALA . Think again. Available as CD+DVD or LP+DVD. Out May 15th TesseracT‘s first live concert recorded over 42 nights throughout Europe and Russia on the Altered State World tour. NEVERMORE Original Album Collection . Out May 15th (Dead Heart In A Dead World / Enemies Of Reality / This Godless Endeavor) An album collection of the Seattle based HEAVY/POWER METAL LEGEND! Three of the most admired albums of the band at the PRICE OF ONE (!) CD album. Out May 15th (Passage / Eternal / Rebellion & Exodus) An album collection of the truly LEGENDARY BLACK METAL / GOTHIC METAL outfit! Three of the most admired albums of the band at the PRICE OF ONE (!) CD album. Featuring the return of vocalist, Daniel Tompkins. You think you know DEEZ NUTS
Bunget 074 Kuudes piiri. 38 14 22 30 TIM TR ONCK OE ESTER SEGARRA DUSTIN RABIN 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: Infernal War, Saturnian Mist, Whorion, Mind Riot, Seremonia, Famine Year 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Faith No More 020 Drudkh 022 Korpiklaani 026 Arcturus 030 Shining 034 Tribulation 038 Kamelot 046 Pölkyllä: Svart Records 050 Salamyhkä: Loud Rocks (2000) 051 Arviot, pääosassa Paradise Lost 068 Demot, pääosassa Diversion End 071 Vanha liitto: Negur
ALISSA WHITE-GLUZ (ARCH ENEMY), TROY DONOCKLEY (NIGHTWISH) AND CHARLOTTE WESSELS (DELAIN)! ! 01.05. OUT Available as LTD Deluxe Mediabook + Bonus CD w/ 15 Tracks, LTD Edition Gatefold Double Vinyl + 5 Bonus Tracks, Jewel Case and Digital Download! AN ALBUM BURSTING WITH DARK MELANCHOLY, AGGRESSIVE METAL AND SOUL-SOOTHING MELODIES! FEAT. Digipak DVD + 2-CD, LTD 3-LP TRIPLE VINYL and Download! DELUXE EMBOSSED WOODEN BOXSET LIMITED TO 666 COPIES! (INCL. OUT Available as LTD. ! 08.05. OUT ! 08.05. EXCLUSIVE MEDIABOOK DVD + 2-CD, FLAG, PENDANT) EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM! A monUmental once-in-a-lifetime event! Available as LTD Edition Digipak + 2 Bonus Tracks , LTD Vinyl and Download! Finest swedish Heavy Me tal Next Gothic Metal must-have by mastermind Morten Veland! Deluxe Box Set (LTD Edition Digipak + Poster Flag + Pendant) exclusively available via www.napalmrecords.com LIVE! 29.09 Jyväskylä / Lutakko 01.10 Joensuu / Kerubi 02.10 Seinäjoki / Rytmikorjaamo 03.10 Helsinki / Circus WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM!. OUT Available as LTD Edition Digipak, LTD Vinyl, and Download! ! 08.05
Vieläkin kauemmin lieskoissa tanssannut Miika ”Mega” Kuusinen juhlii samaan syssyyn satasia Heavy Cooking Clubinsa kera. Palautetta saa lähettää ihan milloin vain. Meilasin näissä merkeissä tilaajillemme päätoimittajan tervehdyksen ja pyysin lähettämään minulle palautetta, ihan millaista vain. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. On mahdotonta sanoa, missä muodossa Inferno ilmestyy kymmenen vuoden kuluttua – vai ilmestyykö missään – mutta tähänastinen reissu on ollut kunniatehtävä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Tim Tronckoe Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Tämä tässä on laskujeni mukaan sadas Infernon numero, jota olen ollut tekemässä. Löydyn osoitteista matti.riekki@popmedia.fi ja www.facebook.com/riekinmatti. Sadatta kertaa TULEVA vappu tarkoittaa minulle kymmentä vuotta Infernoa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ja sitten numero satayksi suunnittelupöydälle. Arvostan sitä kovasti. Siispä: tattista pöytään, tyypit. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 5 INFERNO. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. ”Hevibuumi” tuli ja meni, ja niin meni myös koko printtimedian pitkään kukoistanut valtakausi. Maailma on muuttanut menneen kymmenen vuoden aikana muotoaan merkittävästi. Ihmiset tuntuvat tietävän, etteivät paperille painetun maailman puhurit ole juuri nyt niitä suotuisimpia ja haluavat pyyteettömästi kannustaa. Availen juhlan kunniaksi päätäni normaalia lyhytsanaisemmin ja käytän merkkini kiittääkseni teitä, kaikenkarvaiset tai karvattomat lukijamme, että olette pysytelleet sivuilla. PS. Sitä onkin tullut muikea nivaska, ja mikä vielä mukavampaa, palautteen anti on ollut rakentavaa ja rohkaisevaa
Infernal War on repinyt teemoja toisesta maailmansodasta, ja pari yhtyeen jäsentä on soittanut vuosia sitten sessiomiehinä avoimesti kansallissosialistisessa Honorissa. Uusi levy Axiom tuo nopeaan ja väkivaltaiseen ilmaisuunne vaihtelua keskitempoisen death metalin muodossa. Löytyykö hyllystäsi musiikkia, joka saattaisi tulla yllätyksenä faneillenne. – Meillä on omat juttumme, työmme ja asumme eri paikoissa, mutta sekään ei selitä tätä taukoa. – Minusta käsite puolalaisesta black metal -soundista on jo kaM A CIE J MUT WIL Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ donnut. Selvä homma. – En sanoisi niin, mutta asiat vain kulkivat tähän suuntaan. Koetteko kuitenkin olevanne osa paikallista skeneä tai metalliliikettä. Kukaan ei tiedä heitä Puolassa, mutta käsittääkseni he ovat jonkinlainen kulttibändi Suomessa. Mielestäni tulos on parempi kuin koskaan aiemmin. – Siinä nyt kävi näin. – Emme ole tyypillinen bm-yhtye, siis skandinaavista vertailupohjaa käyttäen, vaan soundissamme on paljon vaikutteita vanhan koulukunnan thrash/blackistä sekä todella häijystä death metalista. Sen jälkeen olette pysytelleet varjoissa. Warcrimer, oletteko te natsibändi. Joskus 1990-luvun alkupuoliskolla esimerkiksi Behemoth, Graveland, Infernum ja Mysteries edustivat tätä linjaa, mutta nykyisin bändit ovat yksilöllisempiä. – Pitää myös mainita, että rakastan Mana Manaa! Kaverini nauhoitti minulle Complete... Pitkälti nämä faktat ovat pöyristyttäneet antifasistit, joiden mukaan Infernal War kuuluu nsbm-genreen. Sama bändi, uusi ilme 6 INFERNO. – Emme todellakaan, emme ole koskaan olleet. Teimme levyä ilman mitään paineita tai deadlineja, ja kun aloitimme säveltämään, teimme senkin huolella ja harkiten. Tarkoituksena ei ollut soittaa niin nopeasti kuin pystymme, vaan pääpaino oli hyvissä riffeissä ja sovituksissa, joten bändin perusmeininki on edelleen sama, mutta nyt se ilmenee hiukan erilaisessa muodossa. Joskus aiemmin meihin oli helppo lätkäistä kansallissosialistinen leima, koska emme olleet poliittisesti korrekteja, mutta, oikeasti... Kyllästyittekö pelkkään suoraviivaiseen mättämiseen. Aika kulkee nopeasti, eikä tälle viiveelle ollut erityisempää syytä, laulaja Herr Warcrimer tokaisee. Infernal War ei kuulosta kovinkaan puolalaiselta – siis siinä mielessä, jossa karski puolalainen black metal -soundi on opittu tuntemaan. Voisi kuvitella, että elät pelkkää metallia. – Luulen, että merkittävä osa kokoelmastani olisi sitä! Olen avoin eri genreille, ja kuuntelen kaikkea mahdollista Ultravoxista Genocide Organiin, Ash Ra Tempelistä Sonic Youthiin, Christian Deathistä Magmaan ja The Beatlesistä Einstürzende Neubauteniin. EDELLINEN kokopitkänne Redesekration: The Gospel of Hatred and Apotheosis of Genocide ilmestyi vuonna 2007. kaikki -levyn (1996) kun olin nuori, ja rakastuin bändiin täysillä. meillä on faneja ja ystäviä Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja jopa joissain Afrikan maissa. Axiom on Lähinnä Mardukin suoraviivaisempana ja vähemmän melodisena ”pikkuveljenä” tunnettu Infernal War julkaisi uuden levyn kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Emme itse kuulu mihinkään yhteisöön, sillä keskitymme vain omaan tekemiseemme emmekä välitä muista, vaikka on tietysti joitain kovia bändejä, joiden toimintaa tuemme ja fanitamme. erittäin intensiivinen, aggressiivinen ja ilkeä levy, mutta sillä on myös aiempia kiekkojamme synkempiä, hitaampia ja groovaavampia osioita. Teillä ei ole ollut ongelmia kokoonpanon tai levyyhtiönne Agonian kanssa, joten miksi uuden levyn teko kesti näin kauan. – Olisi ollut tylsää toistaa Redesekrationin ja Terrorfrontin (2005) linjaa. Itse fanitan bändejä ympäri maailman, ostan heidän levyjään ja treidailen tavaraa heidän kanssaan. Nsbm-leima ei yksinkertaisesti päde meihin, ja mitä tulee Antifa-porukkaan, he eivät ole mitään muuta kuin punikkifasisteja. Tällä kertaa musiikissa on myös monen kuulijan kaipaamaa vaihtelua
Mistä debyyttilevynne tekstit sitten kertovat. Bändi löytää paikkansa kerta kerralta paremmin, mutta lähtökohta on, että biisit toimivat ilman sinfonisia elementtejä. – Sen tarina vie kuulijan kohtaamiseen suuremman vallan kanssa, ja aallot kantavat lopputuloksen seurauksena kauas ja avaavat portteja, joita ei olisi koskaan saanut avata. – Missä kohtaa materiaalin säveltäminen loppuu, on sen ajan murhe. – Musiikki ja teema muodostuivat omalla painollaan. Värkkäilin muutamat demot mun ja Mind Riot -kitaristi Juhan [Javanainen] vanhoista ideoista, ja mieleen tuli myös Inferno Go-Go’n uudelleenjulkaisu, jota olen pohdiskellut aika ajoin. – Olemme värkkäilleet Mind Riot -demoja viimeisen vuoden aikana, mutta kyse on omasta huvista. – 1990-luvun puoliväliin mennessä grunge ja alternative rock olivat likimain tappaneet metallin, ja monet metallibändit ajautuivat tekemään kummallisia kokeiluja. Kolmannen julkaisun kirjoittamisen Kummallisten kokeilujen veneessä Portit auki vaihteen death metal, oli sekin henkitoreissaan. Debyyttilevymme Peakin [1995] video pyöri MTV:n Headbanger’s Ballissa, ja julkaisukuvio oli kunnossa. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Sama bändi, uusi ilme 7 INFERNO. Bändinne nimestä tulee mieleen yhdistelmä sanoista whore ja orion. – Ensimäistä kertaa tuo on huomattu oikein, toisin kuin Briteissä, missä oli yhdistetty “who” ja ”rion”. – Mokoma piti viime keväänä puolen vuoden breikin, joten energiaa vapautui pöytälaatikon tonkimiseen. Oliko aikeenanne tehdä tämänsuuntaista kamaa, vai muodostuiko musiikki tällaiseksi ihan itsestään. MIKSI halusitte laittaa päivitetyn version levystä ulos juuri nyt. En seuraa Suomen metalliskeneä hirveesti, saatikka tunne sieltä ketään, mutta riveihin kiinnitetyt miehet ovat halunneet paikkansa. Tuohon aikaan monet bändit etsivät uusia yhdistelmiä ja julkaisivat musiikkia genrejen väliin. – Uskon, että Mind Riot sai täyden mahdollisuuden, vaikka kakkoslevy Inferno Go-Go jäikin lanseeraamatta. Mind Riot saattaa olla tuttu nimi 1990-luvun suomalaista metallikenttää seuranneille. Mitä nimenne tarkoittaa. Ymmärrän toki, että vanhemmat kuninkaat ovat jättäneet sinfoniset elementit paikkaan, jota on vaikea ohittaa ilman että varjot seuraavat kulkijaa. Pysyykö tiukka miesrivi tukena loppuun asti, aika näyttää. Tarina on vasta alkanut ja se kirjoitetaan loppuun. – Jos tässä tarkoitetaan, että Whorion on välivaihe, kunnes löytyy jotain parempaa, en usko niin. Olet tehnyt komean uran Mokomassa, mutta haittaako sinua, että läpilyöntiä Mind Riotin kanssa ei tapahtunut. – Paluu astetta ”puhtaampaan” metalliestetiikkaan tapahtui kohdallani vasta Mokoman Kurimuksen [2003] myötä, monta oppia ja kokemusta rikkaampana. Onko kenties aika lähteä yrittämään uudestaan. Yhden miehistönvaihdoksen se on jo vaatinut. On melko epätodennäköistä mutta teoriassa mahdollista, että saamme biisit joskus muidenkin kuultaviksi! olen jo aloittanut, eikä loppua näy, päinvastoin. Siinä veneessä mekin keikuimme. Teillä on väkevää soittotaustaa muiden muassa Northerista ja Dauntlessista. Viimeiseksi jääneen Isolation-demon myötä aukesi vielä mielenkiintoisia tilaisuuksia, mutta en halunnut enää tarttua niihin. Esikoislevy The Reign of the 7th Sector myllyttää siinä määrin komeasti, että bändillä on kaikki edellytykset suurempaankin suosioon. Ihailin Annalan Markon riffikynää suuresti jo silloin, joten kutsu Mokomaan oli, jos ei unelmien täyttymys, niin ainakin askel eteenpäin. Joudun pitämään tämän suhteen verhoja edessä, sillä vastaus tulee julkaisun muodossa, jahka on nimikkolevyn aika. Bändistä ei ole kuulunut mitään sitten vuoden 1996 Inferno Go-Go -levyn, joka ilmestyi yllättäen uudestaan Sakara Recordsin suojissa. Itselleni hyvin tärkeä kasvualusta, 90-luvun LÖYSIN soundistanne nimiä kuten Dimmu Borgir, Septicflesh ja Shade Empire. Edellä mainittuja kunnioittaen, materiaali on kirjoitettu toisenlaiset tunnelmat mielessä, muun muassa Dying Fetusin, Decapitatedin ja Nilen linjoilla, kitaristi-laulaja Ep Mäkinen aloittaa. Levy edustaa bändin rockimpaa puolta, mutta on tunnistettavissa myös metalliksi. Usein kaltaisenne bändit ovat jääneet lyhytikäisiksi yhden tai kahden levyn projekteiksi. Koetko, että levy oli aikoinaan väliinputoaja näiden kahden genren välissä. Kalenterissa ja ajatuksissa oli tilaa, jotta sain uuden paketin ja masterin puuhailtua, laulaja-kitaristi Tuomo Saikkonen muistelee. – Hain toisenlaista lähestymistapaa tulkita teknistä äärimetallia. Tarinahan menettää voimansa, jos lopputulos on tiedossa. Sinfonian, rautalankapornoilun ja melodiikan taistelu kuulijan huomiosta on jatkuvaa, ja balanssin löytyminen vie aikaa. Olennainen oli sanottu ja kipinä sammunut. Nuorella suomalaisbändillä Whorionilla on kova meno päällä. Rehellisesti puhuen, näetkö Whorionin kovin pitkäkestoisena bändinä
– Kun kyse on blackistä, ei ole järkeä tehdä mitään tuttua ja turvallista. Taskussa on levydiili alan piireissä tunnetun levy-yhtiön kanssa, mutta bändi ei ala varmistelella vaan sukeltaa rohkeasti sinne, missä vesi on syvintä ja sameinta. CHAOS Magick on kappalemateriaaliltaan hieman Gnostikoi Ha-Shaitan -esikoistanne (2011) haastavampi. Punttisali menee meditaatiosta ja meditaatio sävellyksestä. Ratkaisu tuo vitusti enemmän voimaa ja alkukantaista energiaa keikkoihin, mutta kehitykseen johtaneet syyt ovat toisaalla. Kuinka vältät kyrpiintymisen musiikkitouhuun. – Minä. Burzumia, Emperoria, Cannibal Corpsea ja Bruce Springsteeniä] masteroimaan levyn, oli piste i:n päälle. Pyörität bändin ohessa levy-yhtiötä, distroa ja studiota. Joe Cockerin ja Jimi Hendrixin kanssa musisoineen rumpalin] Conrad Isodoren kera sopivan symbolisesti jouluaattona pelkillä akustisilla instrumenteilla. – Viimeinen niitti oli, kun tuli jammailtua [mm. Vaikuttavaa tilannetta säesti hänen näkemyksensä ”percussion is the first instrument, everything builds upon that”, jonka otin merkkinä. Se, kuka tai mikä kontrolloi minua, on ihan toinen juttu, mutta todellisuudessa lienen jossain paranoidin skitsofreenikon ja onnistuneen maagikon välimaastossa. Se, Mustaa metallia ja salatieteitä 8 INFERNO. – Kyrpiintymisen välttää, kun pistää välit poikki paskanjauhajiin ja löytää oikeat tyypit, joiden kanssa tekee mitä haluaa ja pitäytyy semmoisessa tekemisessä, joka kiinnostaa OIKEASTI eikä yritä miellyttää muita – tajuaa, että vastaa itse omasta itsestään. Saturnal Recordsissa en ole ainoana puikoissa, joten aikaa jää muuhunkin, koska musiikinteko on pääprioriteetti ja kaikki muu on oikeastaan tapahtunut melkein vahingossa siinä sivussa, hah. Syvyyteen vaan, ja jos sinne hukkuu, ei ollut vain tarpeeksi vahva ja näin pitikin tapahtua. Ei oikein tiedä mitä odottaa, kun tämmönen saatanallinen erikoispörinäbändi lähtee noin ison lafkan mukaan, mutta jo nyt on avautunut enemmän ovia kuin aiemman uran aikana yhteensä. Jos olisin nähnyt vuosia sitten vilauksia nykymetodeistamme, en olisi uskonut, että ne olisivat mahdollisia saati kovin terveellisiä kenellekään. – Raskas työ vaatii raskaat huvit, mutta elämä pyörii black metalin, okkultismin ja musiikin ympärillä, eikä näitä osaa enää erottaa toisistaan. Rakensimme oman studion [Blackvox], joten demottelut, reenaaminen ja lopullisen nauhoitteen tuottaminen itse mahdollistivat taiteellisen vapauden. Olette nykyisin esimerkiksi Emperoria julkaisseen Candlelightin bändi. – Kun katselee lopputulosta ja prosessia, niin hieman paradoksaalisesti aito ja rehellinen luominen tuntuu menevän kliseen mukaan, jossa ”teokset luovat itse itsensä” käyttäen taitelijoita vain välikappaleinaan. Kuka tai mikä ohjaa toimianne. Mikä taas määrittää meitä yhtyeenä ovat okkultismi, magia, satanismi ja mystiikka. – Ihan hyvillä. Haettiinko lisämiehenä mukaan tulleen perkussionistin myötä enemmän tehoa erityisesti keikoille. totaalisen hulluuden välillä. Koetko biisinkirjoitusmetodinne muuttuneen viimeisten vuosien aikana. Zetekh pyörittelee. Chaos Magickin tunnelma pyörii kiehtovalla tavalla itsekontrollin ja Suomalaisen Saturnian Mistin kurssi on kovassa nousussa. Ainoa tietoinen muutos oli tehdä kokonaisvaltaisempi levy, joka käsittäisi laajemman tunneskaalan ja musiikillisen ilmaisun, laulaja ja säveltäjä fra. – Kyllä vain. Lyömäsoitinosastonne on mennyt sitten Gnostikoin täysin uusiksi. Mitä muuta mahtuu nuoren miehen elämään. Millaisin mielin otitte Candlelightin tarjouksen vastaan. – Myös kitaristit osallistuivat sävellyksiin aktiivisemmin, ja muutenkin toimittiin yhtyeenä saumattomammin. Voodoossa on esimerkiksi riitti, jossa hakataan rumpuja niin kauan, että tolkku lähtee, joudutaan transsiin ja sitä kautta henkimaailmoihin tai jaettuun tietoisuudentilaan muiden riittiin osallistujien kanssa. Minulla on viehtymys samanismiin ja erityisesti voodoohon. että Candlelight ehdotti Tim Turanin [joka on masteroinut mm
Kuka on mielestänne historian merkittävin mystikko tai okkultisti. Onko näin. Onko pelkoa siitä, että bändi alkaa olla liian metallia kunnon hc-punkkareille. SANT TU SÄRK ÄS Energistä ja raivokasta hardcoremetallia soittava Famine Year tiukentaa linjaansa julkaisu julkaisulta. Spontaania toteutusta UUSI albumi Kristalliarkki tuo Seremonian musiikkiin entistä enemmän psykedeliaa ja kosmisia pulputuksia. Mikä on pahin epäkohta tämän päivän maailmassa, eli jos saisitte valtaa muuttaa yhden asian, mitä muuttaisitte. Paholaisen kanssa jo kolmen levyn ajan vehdannut Seremonia on vienyt menneille vuosikymmenille kumartelevaa hevirokkiaan jatkuvasti vakavampaan, psykedeelisempään ja ennen kaikkea parempaan suuntaan. LOPUN alkua -seiskatuumainen on hieman aikaisempia tuotoksianne ”sävykkäämpi”, tiukempi ja monipuolisempi. Se, diggaavatko punkkarit tai hevarit vai ei, on lopulta melko yhdentekevää. Niin sanotusti ”isoista nimistä” voisin mainita Aleister Crowleyn ja H.P. Päätättekö levynne linjan jo ennen äänitysprosessia, vai onko toimintanne enemmänkin spontaanilla pohjalla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän vasemmalla sitä alkaa olla. Näin lyhyiden ja simppelien kappaleiden säveltämisen voisi kuvitella hoituvan melkeinpä liukuhihnatyönä. Kun biisissä on vain kaksi erittäin yksinkertaista riffiä, niiden on paras olla täyttä asiaa! Sanoituksissanne otetaan kantaa maailman ongelmiin. – Maailmassa on vaikuttanut niin monta upeaa persoonaa, että yhden valitseminen on mahdotonta. Lähes kaikilla meistä on pieniä lapsia, ja väistämättäkin sitä ajattelee, minkälaiseen maailmaan he tulevat kasvamaan. – Ennemminkin homma toimii niin, että aluksi tulee tehtyä monimutkaisempia juttuja, joita sitten karsitaan ja saadaan ne kuulostamaan meiltä. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Mustaa metallia ja salatieteitä 9 INFERNO. Koetteko itse samoin. Sanoisin että jako on 70/30 – spontaanius on siis voiton puolella, basisti Ilkka Vekka mietiskelee. Kunhan talous kasvaa, kaikki on näennäisesti ok. – ”Suuret linjat” ja teemat suunnitellaan huolella, mutta itse toteutus hoituu spontaanimmin. Kaikki muut paitsi rumpali Tumppi ovat veivanneet aikoinaan metallia, ja eihän se voi olla kuulumatta, basisti Niklas kertoo. – Ainakin minä koen. Musiikkinne ja erityisesti sanoituksenne tihkuvat ajan rattaissa hioutunutta mystiikkaa, ja Kristalliarkki viitannee erääseen lestadiolaislahkolegendaan. – Me ollaan aina oltu melko metallivaikutteinen bändi, mutta Lopun alkua on kuitenkin vähiten metallinen levymme. Debyytillä oli muutenkin tiettyä pastissinomaisuutta, ja sanoitukset olivat välttämätön osa joka tarvittiin levylle. Ihmisen tekstejä tuli pohdittua jo aika paljon syvemmin. Peliä yksinkertaisilla palikoilla – Pahin epäkohta on järjetön ahneus ja itsekkyys, joka ajaa tasaisen varmasti päin helvettiä, luonnosta, ihmisistä ja siitä mihin tämä päätyy piittaamatta. Blavatskyn. Lisäksi, kun tällä kentällä pelataan todella yksinkertaisilla palikoilla, joita tuhannet bändit ovat pyöritelleet vuosikymmeniä, on haasteellista saada biiseistä mielenkiintoisia ja edes yhtään persoonallisen kuuloisia. Ei rönsyillä enää niin paljoa, vaikka me ei olla ikinä oltu mikään yhden tyylisuunnan bändi. – Takana on aika monta julkaisua, joten biisit ja ulosanti ovat tiukentuneet vuosien varrella. Vielä esikoisenne (Seremonia, 2012) aikaan sanoituksellinen maailmanne oli jokseenkin naiivia ”Riku Rinne -osaston” saatanallisuutta, mutta Ihmisen (2013) myötä meininkinne rupesi tietyllä tavoin vakavoitumaan
PS. Kaupungin vanha keskusta, French Quarter, on onneksi paljon muutakin kuin karmivan turistinen Bourbon Street tissibaareineen, rihkamakauppoineen ja läikkyneen oluen tahraamine kivetyksineen. 1600–1800-luvuilla Beninistä laivatut mustat orjat ja heidän jälkeläisensä kokoontuivat sinne laulamaan ja tanssimaan keskenään. Ajauduin aukiolle lähes puolivahingossa yritettyäni ensin turhaan sisään Saint Louis No. Peter Fonda ja Dennis Hopper kiipesivät tuohon luiden puutarhaan salaa muurin yli kuvaamaan Easy Riderin taiteellista ja ahdistunutta lsd-trippiä. Eyehategod livahti huvittavasti Suomeen reissuni aikana. He käyvät läpi maneereita ja vetävät monta settiä viikossa. Osa soittajista on rutinoituneita, helvetin taitavia mutta osittain siksi tylsiä. Osa näistä tyypeistä olisi Suomessa heti isoja tähtiä, ainakin New Orleans Swamp Donkeysin karismaattinen laulajatrumpetisti James Williams, joka siirtyi tajuttoman biisin tupakka ja trumpetti kädessään laulettuaan lavan takaosaan soittamaan tuubaa antaen tilaa banjon ja klarinetin kamppailulle. Täällä jopa Tremen nostama Kermit Ruffins vetää taksimatkan takana joka tiistaista jamiaan Bullet’s Sport Barissa. Itse palasin erittäin coolin voodoo-oppaan NU’Awlons Natescottin kanssa seuraavana päivänä koputtamaan kuningatar Marie Laveaun haudan ovea ja ihmettelemään Nicolas Cagen itselleen valmisteleman pyramidihaudan absurdismia. Kaupunki täynnä huumaavan aitoa ja esitettyä voodoota, hoodoota, jazzia, bluesia, vaikutteita Ranskasta, Espanjasta, Afrikasta ja suiston syövereistä, jälkiä hurrikaani Katrinasta ja trooppisesta auringosta. Mutta myös musiikin pariin: todellinen meininki löytyy kauempaa Frenchmen Streetiltä, missä upeat bändit soittavat toisiaan suohon niin kadulla kuin klubeilla, lähes yötä päivää. Joskus hiljaisuus synnyttää ja pitää yllä yhä uusia kerroksia helvetillistä meteliä. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Jo ennen eurooppalaisten tuloa houmas-intiaanit käyttivät paikkaa sadonkorjuuriitteihinsä. Mutta tuona ensimmäisenä päivänä, hautuumaan vartijoiden torjumana, ajauduin Congo Squarelle istumaan. Ehkä se on siksi saanut jäädä rauhaan matkamuistokojuilta ja hälinältä. Eikä välttämättä kaipaa muuta. Saint Vitus -kitaristi Dave Chandlerin talolle kävi kuulemma Katrinan kynsissä kehnosti, kellarin tulvaveteen upposi muun muassa vanhoja kelanauhoja. Kaupunki on nimittäin todellinen musiikin syntykoti ja edelleen perinteisyydessäänkin vireä. Aukio valtaa yhden osan laajempaa Louis Armstrongille omistettua puistoa, jossa sijaitsee myös gospellegenda Mahalia Jacksonille omistettu esiintymisareena ja Louisianan vanhin vapaamuuraritemppeli, Perseverance No. Reissu oli myös ensivisiittini myyttiseen New Orleansiin, jota olin ahminut etukäteen populaarikulttuurin tuotteista: Easy Rider, Elä ja anna toisten kuolla, Treme, True Detective... Onneksi saamme nauttia hänen seurastaan Suomessa jälleen kesäkuussa, vieläpä itsensä Scott Reagersin kanssa. Aukio on mielestäni kaupungin todellinen, hiukan salattu sydän. Luultavasti moni heistä tietää tien nousevan pystyyn täällä, vertaistensa joukossa. Paikka generoi jotenkin itsestään selvällä tavalla oman pyhyytensä. Musiikin hälinää ja voimaa vaikuttavampi kokemus oli kuitenkin Congo Squaren hiljaisuus. Suuntasin sivummalle, rauhallisille ja rappeutuneita parveketaloja täynnä oleville ravintolakaduille, joilta saa hyvää cajun-sapuskaa. Siten se on todellinen rituaalien kyllästämä afroamerikkalaisen musiikin kehto, bluesin kautta myös heavymusiikin syntykoti, perinteissään, tuskan jäljissään ja yhtään mistään mitään ymmärtävien kunnioittamassa hiljaisessa voimassaan yksi ilman muuta vaikuttavimmista paikoista, joissa olen vieraillut. Tuo katu on taatusti imaginaarinen kaipuun kohde, josta saavat mielessäni eniten irti epävireisesti hoilaavat Hurriganes-fanit ja ylipainoiset, sekoilevat jenkkilaumat, jotka tarvitsevat vastineen ruotsinlaivoillemme. Mietin pitkään tuota poikkeuksellista hiljaisuutta ja rauhaa, joka kunnioitti sieltä yhä ympäri maailmaa kaikuvien äänien historiaa. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. SKABA Voita Paradise Lostia! Mene nettisivuillemme skabailemaan, ja voit voittaa levyarviosivu jemme päätähden tulevan albumin T-paidalla! Osoitehan on www.inferno.fi. Hiljainen blues Kimi Kärki PASTORISMIES ESTER SEGARR A. TÄMÄ kolumni valmistui lentäessäni New Yorkin ja Tukholman välillä, paluumatkalla Yhdysvalloista kahdesta konferenssista ja yhdeltä akustiselta keikaltani. Yksi ainoa metalliklubi ei muuta sitä tosiasiaa, että täällä tehdään myös laadukasta raskasta musiikkia, varsinkin rämeeltä haisevaa sludgea. 1 -hautausmaalle. 4, jossa sittemmin esiintyivät myös mustat jazzmuusikot
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN UnleashKorpiTVCHello 04-15.indd 1 01.04.2015 11:31:45
Vaahdota sähkövatkaimella keskenään tuorejuusto, sokeri ja jauhot. Beast brownies & Herrevos cheesecake Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI TUOMAKSEN KOKATESSA SOI: Alfahanne – Alfapokalyps (2014) ”Tämä itselleni uusi tuttavuus tarttui korvaan, kun juhlimme pian julkaistavaa Forgotten Horrorin levyä Kassaran luona. Eksotiikkaa voi hakea erilaisilla makusuklailla, joista etenkin minttuversio voisi tuoda mukavaa raikkautta muuten raskaaseen makuun. Lisämakeutta beast browniet eivät minusta kaipaa, mutta kyllähän suklaamuruset tuovat oman mukavan säväyksensä makuun. 4. Taisi olla vuonna 2009, kun päätin leipoa monessakin bändissä kanssani soittavalle rumpalille, eli Kassaralle, syntymäpäiväkakun. Kun sokerissa ja voissa ei ole säästelty, hampaat alkavat sulaa jo ensimmäisen vähänkään reilumman palan jälkeen. Anna jäähtyä. TARPEET BEAST BROWNIES . Juustokakku on astetta kevyemmän makuinen, vaikka sisältää sekin toki kaloreita enemmän kuin riittävästi. 3. 3 pakettia Philadelphiatuorejuustoa . Juustokakkuja on monenlaisia, ja päädyin tekemään epätoivoisena kolme erilaista ennen kuin sain mieleiseni. 2 g leivinjauhetta . Lisää tämän jälkeen kevyesti vatkaten yksi kananmuna kerrallaan juustomassaan. Täyte: 1. 1/2 pakettia Digestivekeksejä . Lämmitä uuni 175 asteeseen. 2 rkl vehnäjauhoja . Sekoita murskaan voi ja sokeri. 230 g voita . 10 ml vaniljauutetta tai jonkin verran vaniljasokeria . Tuomas Karhunen kitaroi ja bassottelee makeissa bändeissä kuten Forgotten Horror, Jess and the Ancient Ones, Deathchain ja True Black Dawn. Säännöllisesti näitä herkkuja valmistamalla niin meijerien tulos kuin oma paino kääntyy takuuvarmasti nousuun – ja voivuoret laskuun. Lori oli käymässä luonani Ruotsissa, ja hän kun on amerikkalainen, tuli idea tehdä näitä. Taikinaa vuokaan kaataessa siihen kannattaakin lisätä oman maun mukaan esimerkiksi pieniä suklaamurusia, jotta tuotos maistuisi makeammalta. 125 g voita (sulana) . Paista noin 165 asteessa kymmenisen minuuttia. Paista noin 165 asteessa reipas tunti, tai kunnes juustokakun pinta saa väriä. Myös kyökin puolella syntyy makeaa ja tummaa jälkeä. Vaan kuka täysjärkinen niitä nyt laskee, kun herkuista on kysymys. Appelsiinitai sitruunaversiolla saattaisi saada makunystyröille mukavaa pirtsakkuutta, ja rahkatäytteiseksi versioksi muuntautuminen käynee sekin helposti, jos kaipaa vaihtelua. 4 kananmunaa . Tuomaksen luonnehdinta: ”Beast Brownies -resepti on Therionista tutun Lori Lewisin kanssa taannoin kyhätty. Juustokakun tekeminen oli vuosia sitten työn ja tuskan takana. 230 g sokeria . 3 dl sokeria . Anna juustokakun jäähtyä rauhassa vuoassaan, ja siirrä se jääkaappiin tekeytymään yön yli. Kesäinen levy.” TEE NÄIN: BEAST BROWNIES 1. Olen erittäin huono kuuntelemaan uusia julkaisuja, ja tämä olikin piristävä yllätys. Tämä versio olikin synttärijuhlilla menestys: miehet halusivat poseerata valokuvissa kakkupalan kanssa, ja naiset vaativat reseptiä.” Megan tuomio: ”Kevään ja sadannen Heavy Cooking Club -reseptin kunniaksi tarjolla on sekä mustaa että valkoista makiaa. Eipä leipominenkaan välttämättä ole kauhean vaikeaa, kuten nämäkin reseptit hyvin osoittavat. 2. 3 tl vaniljasokeria . Taputtele seos irtopohjavuoan pohjalle. 60 g Van Houten -kaakaojauhetta tai vastaavaa (ei mitään O’boy-juttuja) . TEE NÄIN: HERREVOS CHEESECAKE Pohja: 1. Voitele vuoka voilla ja vihalla. Itse asiassa on tärkeää, että brownie jää vähän raa’aksi, tai tuotos tulee muistuttamaan enemmänkin kakkupohjaa. On melkoisen merkillistä, kuinka hyvältä maustamaton tuorejuusto maistuukaan kakun päällysteenä. 1 purkki ranskankermaa . Paista uunissa 25–30 minuuttia, mutta varo paistamasta liikaa. 3. Lisää loputkin raaka-aineet sekoittaen ja kaada seos keksipohjan päälle. Jokin salainen ainesosa on kuitenkin jäänyt minulta kirjaamatta, koska nyt tulos ei ollut aivan yhtä makea ja suklainen. 2 tl sitruunamehua 12 INFERNO. Lisää loputkin aineet, sekoita hyvin ja kaada taikina uunivuokaan. 4 kananmunaa . 3 g suolaa HERREVOS CHEESECAKE Pohja: . Murskaa keksit. Sulata voi astiassa ja lisää sokeri, kananmunat sekä vaniljauute. 2 rkl sokeria Täyte: . 2. 2
Beast brownies & Herrevos cheesecake
” Finland! Finlaaaaaaand! What’s uuuup. Faith No More ei muutenkaan tee juttuja ihan tavanomaisesti. Unohtaa ei sovi myöskään huomattavia hip hop -otteita bändin We Care a Lot -ensihitillä, josta lähtien yhtye on kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini. Perseeseen asti ulottuvilla, jo harmaantuneilla dreadlockeilla (eli hiusnakeilla) varustettu 52-vuotias mies on tulla luurista läpi. Hämmennyksensekaiselta ällistymiseltä ei vältytä. Se on niin moniulotteinen, että sen ilmaisun yhdestä osasta kehkeytyi kokonainen genre, joka ehti syntyä ja kuolla yhtyeen poissa ollessa. Se on taiturimaisen vekkuli, vakava, kaoottinen ja sulava ilmiö. Syvemmät rumpujutut jäävät tällä erää kysymättä, vaikka niistä herralla olisi varmasti mielenkiintoista kerrottavaa. Taaskaan. Siis Faith No Moren riveissä. Niitä on ruodittu riittämiin Faith No Moren vuonna 2009 sangen yllättäen tapahtuneesta paluusta lähtien. Keskeytä jos alan höpöttää, muuten et saa mitään kysyttyä. Mutta nyt ei kaivella vanhoja. Faith No More edustaa parhautta. KOSKINEN KUVAT DUSTIN RABIN HÄMMENNYKSEN ASIALLA 14 INFERNO. Sen edeltäjästä Album of the Yearistä on vierähtänyt 18 vuotta. Naurua ja taukoamatonta puhetta tulee niin että korvissa surisee. Itsensä tuntien mies varoittaa heti alkuun 20 minuutin haastatteluajan käyvän helposti lyhyeksi. Bändin pari ensimmäistä levyä esimerkiksi oli omintakeista, tribaalirytmitettyä post-punkin ja metallin ristisiitosta. TEKSTI KIMMO K. – Sinä sitten liidaat. No, kysyttävää olisi vaikka kuinka, mutta koetetaan keskittyä olennaiseen. Nyt ihmetellään sitä, millainen on bändin kahdeksas levy Sol Invictus. Omaksi ja faniensa yllätykseksi bändi aktivoituu nyt myös levyrintamalle. Vasenkätinen äijähän takoo oikeakätisellä setillä, eikä ollenkaan tavanomaiseen rokkityyliin. Olen aina sairaan innoissani, kun olen yhteydessä Suomeen!” Faith No More -yhtyeen rumpali Mike ”Puffy” Bordin ei meinaa pysyä pöksyissään. Ja sitten minusta tuntuu lopuksi pahalta
”Sol Invictus ei kuulosta aiemmilta levyiltämme, koska eivät ne muutkaan kuulosta!” HÄMMENNYKSEN ASIALLA 15 INFERNO
Eikö. Mutta, anna palaa. Olen ihan tohkeissani, kun jengi alkaa saada oikeasti sen kuultavaksi. – Kun päätimme alkaa heittää paluukeikkoja, olimme vakavissamme. Kiva että palasivat, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että bändi teki sen lähinnä vittuillakseen. – Tuon sanan kanssa pitää olla tarkkana. Jos olet nähnyt minut soittamassa, missä tahansa, annan joka jumalan tipan itsestäni, ehdoitta. Faith No More on yhtyeenä konstikas ilmestys. Jossakin vaiheessa touhu alkoi siis muuttua vakavaksi. Tämä on käynyt ilmi sekä bändin keikkojen että levyjen ja toisaalta myös mediassa esiintymisen kautta. Mehän teemme itsestämme aivan pellejä vähän väliä, mutta musan suhteen olemme täysin vakavissamme. Sen levyjen kansissa voi olla omituisesti valittuja kuvia hässivistä sarvikuonoista, lentävistä polkupyöristä tai säärimeren keskellä myhäilevästä Benny Hillistä. Teimme päätöksen, jossa sitouduimme jälleen soittamaan tätä musiikkia. – Ehdottomasti. Sen me tiesimme olevan vakavaa. – Oletko kuullut sen jo. Se on arvottava määrite. Se on ollut hirmuinen salaisuus, ja vielä tosi kauan. Bändi saattaa esiintyä promokuvissa papinliperit kaulassa, pastellisävyisissä puvuissa tai ihan vaan kalsareissa. Olemme ihan saatanan tosissamme musiikkimme suhteen. Tuntemus, joka heräsi bändin paluusta lavoille, oli lähinnä idean mukana virnuilu. Silti tuskin kenellekään on epäselvää, että sisällön suhteen kyse ei ole pelleilystä – oli kappale sitten 16. Siinä piilee Faith No Moren juju ja tenho: kaikki pompöösi egoilu loistaa poissaolollaan, eikä venkoilu tunnu silti rahtuakaan päälleliimatulta. Itsemme suhteen emme ole vakavia, toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan moista. Itse asiassa tuo on varmaan paras ikinä kuulemani kuvaus siitä, heh heh! Bändi ei heitellyt paluukeikkoja hassuttelumielessä kovin kauan, ja hommassa sujahti vuosi jos toinenkin. Emme tule koskaan tekemään tätä puolivillaisesti, mitä tulee esiintymisiin
Omaksi huvikseen se höysti settiään taas uusilla covereilla, kuten itseironisesti valitulla Peaches & Herbin juustoa tihkuvalla r’n’bkappaleella Reunited. Ensin emme voineet tietää, miltä homma tuntuisi, tai olisiko siinä ylpeyttä, jännitystä ja innostusta ja rakastaisimmeko koko hommaa taas kuten aiemmin. Vaikka yhtyeen katalogi on tullut koluttua sinkkuineen päivineen läpeensä, Sol Invictus on suurelta osin tyystin ”Musiikkihan on universumi. – Tämä hiljalleen etenevä prosessi oli ainakin minulle erittäin rehellinen lähestymistapa. Ei nämä jätkät. Pojankloppi seisoo kalsareissaan ja pussi päässä. Mutta kuten aina, hullutkin ideat toimivat. – Se kortti piti katsoa omin silmin. Vain itse sen kokee oikeasti. Toisaalta, jos on FNM:nsä kuunnellut, junnaavasti puhelaulusta suureen kertsiin pamahtavasta kappaleesta huomaa ilmeiset yhtäläisyydet bändin ensimmäisiin hitteihin, We Care a Lotiin ja Epiciin. Tiettävästi uuden materiaalin tuottaminen ei temmannut Bottumia mukaansa välittömästi, eikä noin 30 tuntia vuorokauteensa mahduttavalta tyypiltä vaikuttavalla Pattonilla ollut yksinkertaisesti aikaa. Eli aikaa meni, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisimme heittäneet vielä pari keikkaa, ja se olisi ollut siinä. Aihepiiri ei määritä tyylilajia, sillä samaa teemaa käsittelee myös erittäin tykki raita Cuckoo for Caca (King for a Day, Fool For a Lifetime, 1995), jossa ei ole mitään vitsikästä. Miksemme siis koluaisi joka helvetin sopukkaa siitä – myös manalaa, heh heh!” 17 INFERNO. – Ennen levyn tekemistä meidän oli soitettava suuri määrä keikkoja, jotta tunsimme taas olevamme se sama bändi. Rakastan sitä! En tiedä kuinka se muille uppoaa, mutta itse tykkään siitä aivan sairaasti. – Meni vuoden verran tajuta tämä. Vai tuntuisiko se siltä, että joo, joo, tämä on jo tehty. Mutta vitut siitä! Itsehän siinä ollaan takahuoneruokia syömässä ja kaljoja kittaamassa. Ennakkobiisi Motherfucker ainakin on saanut paljon lokaa niskaansa. – Tämän takia minusta tuntuu vahvasti, että lopputulos on rehellinen ja kaunis. Vanha kone käynnistyy Fanien viihdykkeeksi tarkoitetuilla comeback-keikoillaan yhtye luonnollisesti soitti vanhoja biisejään. Myöhemmässä vaiheessa bändi esitti mashupeja Introduce Yourself -levyn (1987) Chinese Arithmetics -biisistä ja Lady Gagan Pokerfacesta tai Lily Allenin Fuck You’sta. Suunnilleen kaksi ja puoli vuotta vierähti siihen, että saimme asian hoitoon. – Tähän on vastattava ei. Kappaleraakileita esiteltiin hiljalleen kiipparisti Roddy Bottumille ja laulajanero Pattonille. Omaa latua, omaa laatua Uuden luominen valtavaksi paisuneen arvostuksen ja muhkean musiikillisen perinnön jälkeen voisi tuntua jopa pelottavalta... Tämänkö pitäisi vakuuttaa maailman kansa – tai edes yhtyeen fanit – siitä, että levy on kuuntelemisen väärti. Pelko on taas arvottava termi, jota pitää välttää. Musiikin tekeminen ei pelota, eikä myöskään sen esittäminen lavalla. Biisien rakentaminen alkoi Bordinin, Billy Gouldin (basso) ja Jon Hudsonin (kitara) jameista. Keikkamyyjä myy mielellään miljoona keikkaa ja manageri toitottaa sen olevan mahtavaa. Toukokuun 29. Vitsihuumori ei syö Faith No Moren uskottavuutta nimenomaan ilmaisun intensiivisyyden, kiistämättömän taidon ja yleisen vakuuttavuuden takia. Vaikka tokihan muutama dollari olisi helähtänyt musikanttien kirstuun, vaikka bändi olisi piereskellyt levyn täyteen tai lopsutellut nivaskan vanhoja biisiaihioitaan. Jotakin annettavaa. Kun uusi albumi Sol Invictus tulee toukokuun lopulla saataville, sen kantta koristaa omituinen mustavalkokuva. Huumori on oleellinen osa bändiä, eikä yhtyeestä olisi tullut ilman taustalla muhivaa omituista leikillisyyttä varmastikaan niin suosittua ja vaikutusvaltaista kuin se on. Kun keikkasuma oli purettu, yhtye rauhoittui valmistautumaan jatkoon – jos siis sellaista tulisi. Tai no, yhtyeen irtoraitojen joukosta kaivettu Das Schutzenfest on sentään ehtaa höpöä: kusinen saksalaishumppa, jolla solisti Mike Patton hölisee ja hoilottaa germaanien kieltä amerikkalaisesti murtaen jotakin paskantamisesta. Mutta ei. loungea, lattaria tai gospelia. Mutta ennen kuin uuden levyn raidat saatiin taiottua ideamaailmasta esiin ja biteiksi, yhtyeen oli tunnettava, että sillä on jotakin annettavaa. Jotakin, mikä lisäisi osia kokonaisuuteen, Mike Bordin sanoo. Oli selvää, että jos aikoisimme jatkaa yhdessä, meillä olisi oltava jotakin sanottavaa. Tämän bändin kohdalla. Ja kun bändi löytyi, se tuntui mahtavalta! Mitä enemmän soitimme, sitä vahvemmin jokaisesta meistä tuntui, että uudelleenlämmittelytouhua ei voi jatkaa pitkään. Päivä 2014 Faith No More ilmoitti kuitenkin Twitter-sivuillaan Pattonin kuvan kera, että ”on aika ryhtyä vähän luovaksi”. Toisaalta, jos se olisi tehnyt asiat bisnesmielessä järkevästi, bändi olisi varmasti kyennyt tunkeutumaan maailmanluokan eturintamaan, jokaisen huulille
En tiedä… Hassua kyllä, jutskasin juuri eteläamerikkalaisen kynäniekan kanssa, ja hän kysyi mistä biisistä diggaan eniten. Se ei kuulosta aiemmilta levyiltämme, koska eivät ne muutkaan kuulosta! Uuden levyn materiaalissa tuntuu olevan elementtejä, joita ei ole kuultu aiemmin vastaavassa roolissa. Valmiiksi pureskeltua vaihtoehtorockia on ainakin turha odottaa. – Biisien tekeminen oli pikemminkin jännittävää. Silloin keskitymme vain itseemme. Se kyllä kuulostaa FNMtuotokselta, mutta myös hyvin pitkälti aiemmin kuulemattomalta sellaiselta. Olemme sitoutuneet siihen. Muuten jätkät tylsistyvät. Siinä mielessä tuo kommenttisi on suurin mahdollinen kohteliaisuus. – Ehkä meistä on tullut parempia tekemään biisejä. Omaehtoisuus ja erilaisten näkemysten toteuttaminen on bändin ydinajatus, mutta laatu pysyy. Synkkä ja painostava Angel Dust (1992) on todellakin erilainen kuin energiaa ja iloakin pursuva läpimurtolevy Real Thing (1989). Kiitos siitä. Näin lopputuloksesta muodostuu rehellinen luonnostaan. Se on luonnonlaki. Ja siinä on mainio akkari. – Mutta ei juttu ole niin, ettemmekö piittaisi siitä, tykätäänkö musastamme. Levy kuulostaa aidosti siltä, että se on tehty bändille, ei fanien miellyttämiseksi. En voi kuvitella että oli, mutta… tiedätkö, musiikkihan on universumi. – En halua ulkoisten tekijöiden vaikuttavan lopputulokseen. Taas ilmeni rakkaus siihen, mitä hänen kajarinsa tuotti… Se tunne, kun soitamme jotakin ja huomaamme, että jestas, nyt toimii! Kaikki tämä olisi ollut mahdotonta vuonna 2009. Ei siinä ole ulkoista painetta. Ei sellaisessa ole mitään arvoa. Emme tee musiikkia, jos ihmiset eivät kuuntele sitä. Kun tekee parhaansa, se on sisäistä, se on me. Osaamme nyt kenties rakentaa myös tunnelmia, jotka hyödyntävät tuota biisinkirjoitustaitoa. Rakastan kaikkia lapsiani saman verran, mutta esimerkiksi Black Friday -biisistä pidän tosi paljon. Se oli tunteikasta ja voimallista. Bordin hykertelee, kun kuvailen levyä haastavaksi ja taiteelliseksi pläjäykseksi, jolla on tavallaan aivan omat mahtavuuden lakinsa. Tarkoituksellista erilaisuudentavoittelu ei kuitenkaan ollut. Bordin häkeltyy ja on suorastaan revetä liitoksistaan, kun kerron huomioni Matador-kappaleesta. Se kertoo, että levy on linjassa katalogimme kanssa. – Ei muutosta voi tehdä tarkoituksella. – Kuulijoiden reaktioitakaan en pelkää. Meissä on riittämiin, Bordin vakuuttaa. Sisäsyntyisyydestä ja tietystä tervehenkisestä itsensä viihdyttämisen tavoitteesta kertoo kuitenkin se, että kappaleita on moneen lähtöön. – No joo, se on yksi. – Ahhahhaaa, mahtavaa! Ei minulla ole mitään hajua moisesta, en tiedä mikä G-, H-, Ftai Q-sointu on… Mutta tuo on todella siistiä. Emme tunteneet toisiamme. Ja se on aika kovaa hommaa! Pysyvä muutos Sol Invictus on jälleen uusi luku Faith No Moren historiassa, ihan musiikillisestikin. Ei kukaan jaksa soittaa tusinaa samanlaista biisiä. Tuo on hankala kysymys. Ja jos ajatellaan The Real Thingin ja Angel Dustin välistä eroa… Naureskelimme pressissä aina, että levy-yhtiö vihaa tätä levyä! Me rakastimme sitä ja lafka vihasi. Bändissä on viisi todella erilaista yksilöä, joten on turhaa etsiä näkemystä sen ulkopuolelta. En tiedä, en ole koskaan kysynyt, oliko tuollainen tarkoituksellista. Se ei ehkä ole aina viihdyttävää tai edes sitä mitä odotat, mutta se on aina parhaamme. Mutta Angel Dust on myös kivenkova klassikko, jota arvostetaan edelleen suuresti. En voi edes ottaa niitä huomioon, vaikka arvostankin syvästi sitä, että ihmiset pitävät musiikistamme. muuta kuin olisi olettanut. – Olemme koettaneet saada kaikille levyillemme paljon variaatiota. Kuten aina ennenkin. Sen riffissä käytetyt soinnut saavat biisin viittaamaan black metaliin. – Yritämme aina antaa parhaamme. Jos erilaista ilmaisua tavoittelee tietoisesti, siitä ei tule aitoa, Bordin sanoo. Mehän olimme aikoinaan levylafkalla, ja jos heidät päästää mukaan häsläämään, on kusessa. Rakastan sitä, että ihmiset kuuntelevat meitä ja ammentavat musastamme jotakin, mutta tekovaiheessa prosessia ympäröi jonkinlainen pyhyys. Erilaisuus ei silti ole lainkaan ilmiselvää, ja Bordinin kysyessä esimerkkejä mieleen tulee vain akustisen kitaran aiempaa suurempi rooli. – Joka ainoa FNM-albumihan on ollut erilainen, eikö. Me tappelimme aina lafkaa vastaan. Sanotaan näin, että jos se on oikein, rehellistä ja orgaanista, siitä tulee ehkä erilaista. Kuinka hienoa oli palata tilanteeseen, jossa kuikuilen rumpujeni takaa Billyä tekemässä sormillaan aivan samaa kuin vuonna 1983 autotallissa. Yhdellä biisillä [Rise of the Fall] on kastanjetit, ja se on aika siisti juttu. Miksemme siis koluaisi joka helvetin sopukkaa siitä – myös manalaa, heh heh! ”Bändissä on viisi todella erilaista yksilöä, joten on turhaa etsiä näkemystä sen ulkopuolelta.” 18 INFERNO. – Miten mahtavasti sanottu. Ensinnäkin, se kertoo minulle, että levy on kannattanut tehdä, se on laadukas ja ainutlaatuinen… Sen vuoksi tuo imartelee suuresti
Olen noista levyistä todella ylpeä. Hän oli tuohon aikaan uskomattoman synkässä tilanteessa elämässään. Musan voima esittäytyy näin, se on syvempää kuin kieli. Mutta jos reagoit kappaleeseen tuolla tavoin, se kertoo minulle, että tavallaan uskot sen biisin. Se siis tempaa tunnetasolla mukaansa, ja se on mahtavaa. En katsele MTV:tä tai kuuntele radiota. Levyllä on synkkiä teemoja, kuten vaikka Matador. Jääkö Faith No More elämään. – Rakastin aikaa Ozzyn kanssa. En tosin ole varma, miten se yhteys ilmenee. Joo, jollakin tavalla varmaan, joo. – Bill esitteli sen meille palasina, ja niistä osioista muodostui tuo seitsenminuuttinen kappale. Jos minut leikkaa auki, löytää Louis Armstrongin, Robert Johnsonin, Jimi Hendrixin, Black Flagin ja Black Uhurun. Kyllä, olen samaa mieltä. Siihen reagoi noin syvemmin, eikä fiilis jää vain verbaaliselle ”tykkään/en tykkää” -tasolle. Siinä hoetaan että ”we will rise from the killing floor”. Vielä 20 vuotta ja 20 levyä. En koe dialogin tai tilanteen takia näyttelijöiden esittämiä henkilöhahmoja uskottavina. Joo, se on kelpo vertaus, vaikka soundi onkin eri. Onko uusi alku vain lyhyt pyrähdys vai onko myös jatkoa tulossa. Enemmänkin niin, että sydän jättää lyönnin väliin, henki salpautuu hetkeksi tai heppi alkaa jöpöttää, Bordin heittää. Tuohan on siis paras levyjen arvostelujärjestelmä. Vähän kuin takaisin tulevaisuuteen! – Jälleen, olen otettu tuosta. – Upeaa. Voisin nähdä lisää olevan tulossa, mutta samaan tapaan voisin nähdä myös, että lisää ei tule. Bordin on sanojensa mukaan täysin tietämätön nu-metalista, mutta on toki ylpeä, jos hän ja bändinsä on inspiroinut joitakuita tekemään jotakin – kuten esimerkiksi Kornia suunnilleen kaikki biisinsä. Eipä sitä paljon suoremmin voi enää sanoa, heh heh. Se kertoo, että musiikki iskee jotenkin tunnetasolla. Se on lahja. Alice in Chains -mies Jerry Cantrell otti Bordinin rytmittäjäkseen upealle Degradation Trip -levykaksikolleen (2002). Emme todellakaan odottaneet moista, joten se on todella arvokasta. Meistä tuli ystäviä, ja osa yhteisistä ystävistämme kuoli tuona aikana. Trion täydensi Ozzyn bändistä kaverina siirtynyt basisti Robert Trujillo. Pitkän paussin ainoan vakinaisen pestinsä Bordin teki FNM-ajoilta tutuksi tulleen Ozzy Osbournen bändissä. Tuo vastaus ei ole tällä hetkellä luettavissa korteista. Eihän ne myyneet nimeksikään, mutta ne ovat todella hyviä. – Okei... Kuuntelenkin noita kiekkoja oikeasti kotona, enkä yleensä kuuntele koskaan mitään, jota olen itse ollut tekemässä. Olimme kaikki studiossa yhdessä ja homma oli melko intensiivistä. Niissä on upean viistoja hetkiä. Sellaisia, että jos joku bisnesheppu olisi hönkinyt niskaan, niitä ei olisi koskaan syntynyt. Ei siis ihme, että mielenkiintoisia hommia riitti myös aikana, kun Faith No More ei ollut aktiivinen. Se määrittää minua ja tekemisiäni erittäin paljon. Harmi vain, että ajalta ei taida löytyä muuta taltiota kuin netistä löytyvät livepätkät. – En voi sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Pääsipä hän myös syvästi ihailemansa Black Sabbathin rumpaliksi, tuuraamaan Bill Wardia vuonna 1997. Hommasin perheen ja kasvatin lapset, joita rakastan todella. Ja tämäkin on minusta hyvä juttu. Ja vielä samaan suuntaan. Tässä on kyse kuolemasta, uudelleensyntymästä ja pelastuksesta. Sol Invictusta tuli kuunneltua haastattelun pohjiksi useita kertoja, ja nimenomaan Matador oli se kappale, joka hyppäsi aina kokonaisuudesta esiin. Tiedän, että äänitimme kasan kappaleita, joista pidän yhtä paljon kuin näistä. Bordin tuurasi David Silveiraa Kornissa vuosituhannen vaihteessa, ja voi hyvin sanoa, että bändi oli tiukimmillaan ja groovasi parhaiten juuri tuolloin. Olen Black Sabbath -mies niin läpikotaisin kuin voi. Runsaasti pystyssä jököttäviä tomeja käyttävän rumpalin otteista löytyy groovea etsimättäkin, ja jämäkkää biittiä irtoaa moneen lähtöön. Toivottavasti autoin häntä. Opin häneltä valtavasti, oikeastaan kaiken. Mutta entä sitten. Piti vain hypätä toisen tyypin nahkoihin ja tehdä sama homma alkuperäistä kunnioittaen. Mies takoi pimeyden prinssin tahtia vuosituhannen vaihteesta aina vuoden 2007 Black Rain -albumille. Ja Black Sabbathin. – Tuo todisti minulle, että pystyn tekemään erilaisia juttuja ja lähestyä asioita eri kulmasta. Se oli hieno hetki. Sekin reissu oli hieno. Hän sai myös kyseenalaisen kunnian soittaa uudelleen vanhat Ozzy-kiekot Blizzard of Ozz ja Diary of a Madman. BIITTIPEIKKO MUIDEN PALVELUKSESSA MIKE Bordin on kovan tason rumpali, jolla on todella omintakeinen tatsi. Vedimme biisin Etelä-Amerikassa, ja se tuntui hyvältä myös lavalla, joten se jäi matkaan. Niin erilaiselta FNM-levyltä kuin Sol Invictus tuntuukin, siinä on omiin korviini selkeä yhteys bändin kahteen ensimmäiseen albumiin We Care A Lotiin (1985) ja Introduce Yourselfiin. Vähän samalta se ainakin tuntuu... Tämähän on uusi alku. uudelta, tuoreelta... Siltä vaikuttaa, mutta kukaan ei taida tietää. En ajattele sitä vaan täyttyvää keikkakalenteria, joka hoidetaan seuraavaksi alta pois. Voittamattoman auringon väristyksiä Mainittu Matador on muutenkin huomionarvoinen kappale, sillä se aloitti uuden levyn tuotantoprosessin. – Rakastan Jerryä. En ollut koskaan kuullut Kornin musiikkia, ennen kuin piti opetella biisit. En sano tätä mitenkään bändiä vähätellen, mutta niin se oli. Se, että hän oli silti noin luova ja sai sen synkkyyden kanavoitua musiikiksi, oli minusta vitun sankarillista. Tai ainakin minä äänitin. Emme olleet tehneet niin aiemmin, mutta nyt olimme yhdessä työstämässä, piirissä, kasvotusten. Alkuun palaaminen jollakin tasolla on vaikeaa. – Minulla on usein samanlainen ongelma leffojen suhteen. Vaikka mainituilla laulaa Pattonin edeltäjä Chuck Mosley, meininki tuntuu jotenkin yhtä alkukantaiselta. Ihokarvat nousivat pystyyn. – Ozzyn kanssa soittaminen oli todella nastaa. En tiedä!. ja siltä, että olemme kaikki samassa veneessä ja vedämme yhtä köyttä
Siksipä otin yhteyttä bändin levy-yhtiönä vuodesta 2008 toimineen Season of Mistin promoottoriin Gunnar Sauermanniin, joka omaa hyvät ja aktiiviset yhteydet Sayenkoon. MUSIIKKI PUHUU PUOLESTAAN TEKSTI JONI JUUTILAINEN 20 INFERNO. Ukrainalainen Drudkh edustaa juuri näitä arvoja. Olen saanut kunnian tavata hänet, ja hän jopa lähetti minulle myöhemmin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan sekä paljon muuta kamaa, Sauermann sanoo. Ainoa huono puoli on hänen järkähtämätön päätöksensä hylätä haastattelupyynnöt, koska niiden välityksellä hän saisi helposti pyyhittyä kaiken paskanjauhannan ja väärät huhut Drudkhin, Hate Forestin ja hänen muiden bändiensä yltä. Turhien syytösten kohde Vuonna 2002 syntynyt Drudkh on jyrkkä bändi: ei haastatteluja, ei promokuvia, ei keikkoja. Sosiaalinen media ja keskustelupalstat tulvivat uutisia, huhupuheita ja faktoja sekä arkisia hassuttelukuvia ennen niin mystisistä taiteilijoista. Tarjolla on siis kaikkea, jonka puute kaappasi 1990-luvun puolivälin jälkeen yllekirjoittaneenkin etsimään pienimpiäkin tiedonjyviä alan lehdistä, levynkansien kiitoslistoista ja ties mistä. Päätin kuitenkin uhmata kaikkia sääntöjä ja kaivoin mutkien kautta esiin Drudkhin toisen alkuperäisjäsenen Roman ”Thurios” Blagihin (laulu ja koskettimet) yhteystiedot. No, ajat muuttuvat, mutta jotkin asiat pysyvät vuodesta toiseen samoina: rankka undergroundmetalli on ja tulee aina olemaan pohjimmiltaan oma maailmansa, jonka pariin ajaudutaan puhtaasta mielenkiinnosta musiikkia ja sen lieveilmiöitä kohtaan sekä intohimoisesta halusta löytää ”jotain syvempää”, joka pysyttelee etäällä valtamedioiden rahanhimoisista hyppysistä. – Ystävyyteni Romanin kanssa on syventynyt vuosien mittaan, ja hänen kanssaan on helppo työskennellä, koska hänen visionsa musiikin suhteen on niin selkeä. Yhtyeen johtohahmona pidetään kielisoittimista vastaavaa Roman Sayenkoa, jonka antamien lausuntojen perusteella häneen on turha yrittää ottaa kontaktia. Suuri osa metallimusiikin mystiikasta on luonnollisesti kadonnut internetin saavuttua jokaisen peruspulliaisen ulottuville. Mystiikka on määrittänyt metallimusiikkia sen alkuhämäristä lähtien. Kaikki bändistä löytyvä tieto on tiukassa, ja kun aiheesta kehtaa udella, vastaukset ovat ympäripyöreää tai ristiriitaista jaarittelua, usein jopa suoraa vaikenemista. – Roman on äärimmäisen vaatimaton, rehellinen, sivistynyt ja älykäs mies, jolla on korkea moraali. ”En aio puhua bändistä mitään”, mies vastasi suoraviivaisesti mutta kohteliaasti. Maailman pitäisi ehdottomasti kohdata mies musiikin Mitä mahtaa löytyä lähes täydellisessä mediapiilossa elävän black metal -yhtye Drudkhin takaa. Kenties kaikkein konkreettisimmin se on ilmentynyt black metalissa, jonka artistit ovat usein kätkeneet inhimilliset piirteensä kasvonaamioiden, taiteilijanimien ja muiden vastaavien ulkomusiikillisten tekijöiden taakse. Lähdimme ottamaan asiasta selvää verkosta löytyvien tiedonhippusten sekä parin välikäden avulla
Roman on paras mahdollinen puolustusasianajaja maalleen, mutta samaan aikaan hän antaa sille myös parasta mahdollista kritiikkiä. Hate Forestin sivuraiteena käynnistynyttä Drudkhia on todellakin syytelty monesta eri asiasta, yleisimmin nationalismista, koska bändi on käyttänyt sanoitustensa lähteenä pääosin vanhojen ukrainalaisrunoilijoiden kansallisromanttisia tekstejä. – Olin yhteydessä jäseniin jo heidän aiempien bändiensä tiimoilta. Monissa kappaleissa on nähtävissä teemat yksilön pienuudesta isompien asioiden äärellä; rappion syklin ja lopunaikojen melankolia sekä Ukrainan historian suuret uhraukset. Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa kuulla Ukrainan historiasta faktoja, jotka eroavat täysin siitä, mitä Puola ja Venäjä ovat syöttäneet länsimaille totuutena jo vuosien ajan. Drudkhia on syytetty näistä asioista aivan turhaan täysin tietämättömien ihmisten taholta, Sauermann vakuuttaa. Cd-sopimus oli jo tehty Supernal Musicille, joten päädyin julkaisemaan vinyylit lisenssilevyinä varsinaisen Northern Heritage -katalogin ulkopuolella. – Kävimme pitkät keskustelut ennen yhtyeen kiinnittämistä, aluksi lafkan sisällä ja myöhemmin Sayenkon kanssa. Pahaa verta lienee pumpannut myös taannoinen ”Art for White Intellectual Elite” -tekstillä varustettu bändipaita, joka ei ole kuitenkaan osoittautunut Drudkhin viralliseksi fanituotteeksi. Se on kontroversiaalinen, ehdoton ja kaikessa etäisyydessäänkin erikoisella tavalla ”kuulijaystävällinen” yhtye, jolle on selkeä paikkansa ja tilauksensa tämän päivän kalseassa ja päämäärättömässä metallitarjonnassa. – Sayenko kertoi selkeästi, kuinka näin epäilyttävä kuva bändistä on päässyt syntymään ja onnistui samalla oikomaan kaikki harhaluulot täydellisesti. Seurasin bändin tekemisiä tiiviisti, ja debyyttidemon [Scythia, 1999] jälkeen uudeksi kohokohdaksi nousi To Those Who Came Before Us -kappale vuodelta 2002. Alkuvuosien eeppisen maalailevasta black metalista Songs of Grief and Solituden (2006) neofolkahtaviin tunnelmiin ja tätä kautta parin viimeisimmän levyn napakkatempoisempiin levytyksiin edennyt bändi herätti suomalaisen Northern Heritage -levy-yhtiön omistajan Mikko Aspan mielenkiinnon jo ennen Forgotten Legends -esikoistaan (2003). Monella promokuvat, bändipaidat ja verkkosivut ennen musiikkia juoksevalla bändillä olisi paljon opittavaa näiltä vaatimattomilta, mutta musiikkiinsa sen ansaitsemalla ylpeydellä suhtautuvilta ukrainalaisilta. Yleisö odottaa muilta tiivistä selitystä asioille, joiden pitäisi olla oman tulkinnan lopputuloksia. En näkisi, että Drudkh piiloutuu yleisöltä, vaan suurin osa yleisöstä kenties haluaa piiloutua siltä, mitä bändi tarjoaa. Kokonaisteoksen kannalta voi olla haitallista, jos huomion vie tympäisevä promootiotyö, jossa keskitytään kaikkeen muuhun kuin olennaiseen. Asettaa soittimeensa sitten romuluisesti särähtelevän Forgotten Legendsin, tunnelmallisen blackin klassikoihin kuuluvan Autumn Auroran (2004), tarttuvuudellaan yllättävän Blood in Our Wellsin (2006) tai porukan uusimman tuotoksen, Ukrainan räjähdysaltista nykytilaa terävin ja hyökkäävin iskuin heijastelevan A Furrow Cut Shortin, on selvää, että Drudkh on bändi, joka kulkee kliseisesti sanottuna omaa polkuaan. Season of Mist ei tule koskaan kiinnittämään bändiä, joka omaa äärimmäisiä poliittisia mielipiteitä tai kannattaa rasismia. Se on pitänyt päänsä jopa isompien levy-yhtiöiden paineessa varsin tyylikkäästi. – Mielestäni Drudkhin levyt ovat runollisuudessaan ja monitulkintaisuudessaan sillä tasolla, että ne puhuttelevat kuuntelijaa eri tavalla kuin geneeriset haastattelut. Runollista ja monitulkintaista Kaiken poliittisen pyörittelyn ohessa Drudkh on tehnyt myös musiikkia – jo kymmenen kokopitkän levyn verran. – Ymmärrän hyvin sen inhon lähteä arkipäiväistämään bändiä tasolle, mitä moderni media haluaa tietää: teknisen suorittamisen raportointia, musabisneksen alamäen ruikuttamista ja oman aatteellisen taustansa selittämistä, vaikka kukaan ei edes haluaisi kuulla siitä skandaalinkäryisiä yksinkertaistuksia pidemmälle. takana, mutta tämä on Romanin päätös, joten antaa hänen taiteensa puhua puolestaan. Ei voi olla ajattelematta, että on ehkä eletty hetkeä, jolla Drudkhin siemenet ovat alkaneet itää. Kun sain kuulla Drudkhin materiaalia, ei ollut epäselvää, julkaisisinko bändin vinyylejä. – Yksitoistaminuuttinen, synkkä ja eeppinen veto oli pääasiassa hidasta ja tunnelmallista materiaalia. ”Drudkhin levyt ovat runollisuudessaan ja monitulkintaisuudessaan sillä tasolla, että ne puhuttelevat kuuntelijaa eri tavalla kuin geneeriset haastattelut.” Mikko Aspa 21 INFERNO. Niin ikään järkähtämättömistä mielipiteistään tunnettu Aspa kokee Drudkhin ”mediavastaisuuden” ymmärrettävänä. Yhteenveto Mikä Drudkh on sitten lopulta bändejään. – Drudkh on selvästi tehnyt parhaansa, jotta vanhat levyt ovat entistä laajemmin saatavilla ja uutta musiikkia syntyy. Hate Forestin varhaistuotanto edustaa kaikessa karuudessaan ukrainalaisen black metalin parhaimmistoa. Se toi Hate Forestista esiin aivan uuden puolen, Aspa sanoo. Vaikka tuotanto on ollut tyylillisesti melko vaihtelevaa, sen luonnonläheinen ja viipyilevä soundimaailma on pysynyt
Korpiklaani on yksi alan vanhimmista vaikuttajista, ja todennäköisesti myös ahkerin. Tuopissa ei ehdi näkyä pohja, kun hyväntuulinen keulahahmo jo saapuu paikalle farmarimallisella saksalaisautolla, takajouset pohjassa. Voi kai sanoa, että paikalla on tehty suomalaista musiikkihistoriaa. Syy tähän selviää tuota pikaa, peräkonttiin on nimittäin lastattu nuukailematta nestemäisiä eväitä. Pöytään lastataan kahvia, pullaa ja väkevämpääkin. Olen sopinut etukäteen kohtaamisen bändin primus motorin, Jonne Järvelän, kanssa paikalliseen kuppilaan Lahteen, josta on määrä jatkaa kohteeseen. Seiniltä löytyy kattavaa kuvamateriaalia Kari Tapiosta Children of Bodomiin ja Ismo Alangosta Nightwishiin. Eipä Korpiklaanikaan ole täällä ensimmäistä kertaa. Noidan tuskallinen synnytys Petraxin kodikkaasta ja rauhallisesta tunnelmasta huolimatta uuden Korpiklaani-levyn kanssa on käyty läpi Maastamme on lähtenyt maailmalle folkvaikuttein maustettua heavyä karkeasti laskien koko tähänastisen 2000-luvun. Poikkeuksellisten pelimannien porukka TEKSTI JA KUVAT AADOLF VIRTANEN 22 INFERNO. Tunnelma on vapautunut. Käännämme nokan kohti Petrax-studiota, jossa monissa liemissä keitetty tuottaja-äänittäjä Aksu Hanttu on juuri viimeistellyt tuoreen levyn miksauksia. Inferno kävi tarkistamassa bändin kuulumiset yhdeksännen Noita-albumin valmistumisprosessin kalkkiviivoilla. Maaseutumatka sujuu leppoisasti, varsinkin kun ohjaamossa soivat laulut pontikankeitosta. Perillä maaseudun rauhassa tutustumme studioon, joka on yksi Suomen pidetyimmistä. Otan sumuisena helmikuun lauantaina suunnan Hollolaan, missä Korpiklaani levy-yhtiöineen on päättänyt järjestää Noita-levyn ennakkokuuntelun ja asiaankuuluvat peijaiset
– Yhteistyö pelaa upeasti. – No enpä tiedä miten ihmeessä, mutta vitun helpostihan tämä on käynyt. Meillä on ollut hirveä tsägä noiden miehistönvaihdosten kanssa, bändi on mennyt jokaisessa muutoksessa askeleen eteenpäin, Jonne hehkuttaa. Ei me tunnettu mitään mustasukkaisuutta, koska se lähti nimenomaan siltä pohjalta, että mennään Korpiklaanin ehdoilla, ja eihän mekään nyt Poikkeuksellisten pelimannien porukka ”Soitettiin joskus intiaani reservaatissa jossain Amerikan perseessä, niin eikös sielläkin ollut jotain suomalaisia susitutkijoina.” 23 INFERNO. Esimerkiksi Antaja-biisihän lähti alun perin unessa näkemästäni vanhasta kerjäläisukosta, Jonne selventää. Samikin löytyi ihan internetistä. – Noita-levy vaati paljon aikaa, ja myös paljon bändiltä, paljon enemmän kuin oltiin suunniteltu. Kuinka näin yksinkertainen ja melko vivahteeton biisi taipui Korpiklaanin muottiin. Minkälaisia tuntemuksia tämä herätti bändin sisällä. Persoonasta se on kiinni kuitenkin. Ja huomattavasti haitaria ja viulua, yhdessä ja erikseen. Reportterit istutetaan tiukasti riviin, ja virallisempi ohjelmapuolisko alkaa tuottaja Hantun majesteettisella avauspuheella. Nokkamies irrottautui Korpiklaanin ikeestä menneenä vuonna ja julkaisi omaa nimeään kantavan soololevyn. – Hirveesti tsägästä kiinni, kyllähän Suomesta löytyy satoja soittajia, jotka ehkä tekis tämän homman paremmin kuin minä. Helpottaa mun duunia tosi paljon, kun saan Tuomaksen teksteistä fiiliksiä, joista lähden rakentelemaan biisejä. Kuinka helposti näinkin spesiaaliin bändiin löytyy soittajia. Yllätyspala on suora, pontikantuoksuinen cover Jouni Jouni eli kierrätys Billy Idolin Mony Mony -biisistä, jonka myös kotoinen Popedamme versioi 80-luvulla. Olen kyllä ylpeä, että pystyttiin tekemään vielä parempi levy, vaikka tuntui, ettei se ole enää mahdollista. Paikalle saapuu lisää toimittajia, kaukaisimmat Ranskasta asti, ja pääsemme asiaan. Noita-levylle taas on vaihtunut haitaristi, ja viisirivistä kurittaa nyt Sami Perttula. – Tällä kertaa bändiltä vaadittiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Jonne on tyytyväinen aikaansaannokseen. Itse ainakin vertailen mielelläni näitä meidän Samia ja Tuomasta Bodomin Laiho–Latvala-kaksikkoon! Jonne kehaisee. Biisien monipuoliset ja tarkastelun kestävät kansantarinat ovat tälläkin kertaa lähtöisin pääasiassa Tuomas Keskimäen kynästä. Nytkin on kuitenkin vaihdettu bändin soundin kannalta ne oleellisimmat pelimannit. isompikin savotta. Suomen rokkiskenessä on nähty eräänkin Jonnen laittavan tuosta vain yksinään haisemaan muun bändin jäädessä rannalle ruikuttamaan. Vaikka päivät olivat pitkiä, nautin kyllä suunnattomasti, että sain olla mukana tekemässä näin hienoa levyä. – Jonne lähti varovaisesti kyselemään fiiliksiä, kun hänellä oli tällaista suunnitteilla. – Kyllä nyt on sellainen olo, että on ensimmäistä kertaa kunnon ukot puikoissa.Nyt kun kuuntelit levyä, niin siellä on aikamoista tiluakin viululla ja haitarilla. – Mehän on annettu ihan täydet tuet alusta pitäen, kitaristi Cane sanoo. Vaatiihan se paljon olla samassa bussissa pitkiä pätkiä samojen naamojen kanssa, hanuristi Sami miettii. Pitää toki pystyä duunaamaan studiossa, mutta kuinka voi lähteä kuukauden rundille, onkin eri asia. Vaihtelevin vaikuttajin veivaten Jäsenvaihdoksilta ei ole vältytty, vaikka Korpiklaanin perusrunko on pysynyt suhteellisen vakaana vuodesta 2003. Se on harvinaista, että olen yhtään tyytyväinen tekemisiini, mutta nyt olen. Kolmessa vartissa Noita paljastaa monipuolisuutensa: mukana on riemua ja vakavuutta, nopeaa ja verkkaisempaa musisointia. Ennen Manala-levyä viulistin tontilla kävi kuhinaa, ja siitä lähtien bändin viulua on vinguttanut Tuomas Rounakari. Saan mielestäni biisit elämään aika hyvin niissä tunnelmissa. Aihepiirit kulkevat esimerkiksi suomalaisten tarujen, luonnon, viinan ja tietenkin noituuden parissa. Meikäkin passitettiin välillä jopa kotiin, jos päivän laulusuoritus ei ollut vaatimusten tasolla. Biisi kuin biisi muotoutuu meidän näköiseksi, kun se käy pari kertaa Korpiklaani-myllyn läpi ja saadaan meidän meininki sotkettua sekaan, basisti Jarkko Aaltonen kertoo. Yleensä kaikki hioutuu meidän tyyliin, kun päästään työstämään porukalla. Porilaisen runosielun kerrontaa kuultiin jo edellisellä Manala-albumilla sekä Jonnen viime vuoden lopulla ilmestyneellä soololevyllä. – Kyllä se siitä muotoutui. Pidän levyä ylivoimaisesti Korpiklaanin parhaana tuotoksena, tuottaja ylistää ja laittaa levyn soimaan. PA-laitteistosta raikaa Viinamäen mies -niminen avaus raita ja perään vaikka mitä. Aksu sanoi jo ensimmäisten demojen kohdalla, että nyt mennään jo ihan uusissa sfääreissä, Jonne iloitsee
aina keikoilla olla. Mehän käytiin nyt maissakin, Jamaikalla! Aika sama fiilis ku Tallinnassa. Mutta kyllä meillä vähän vähemmän tuli törpöteltyä ku ekalla vastaavalla reissulla muutama vuosi sitten. Niitä tuli kyllä kaiken kaikkiaan varmaankin nelinkertainen määrä. Yhdeltätoista tuli poliisi lopettamaan keikankin, kun siellä alkoi ulkonaliikkumiskielto varkauksien ynnä muun varalta. Mun jousikaan ei kestänyt, pelkällä puulla joutui loppukeikasta hankaamaan viulua! Glamourimpaakin menoa löytyy. Matson: – Niin, ja se keikkamestakin oli tuhoutunut täysin. Ryhmä on palannut viikko sitten Karibialta 70 000 Tons of Metal -risteilyltä, joka on maailman suurin hevifestivaali vesillä. Itse en ainakaan lähtisi suomalaisessa perjantaikunnossa kartsalle hillumaan vaikka Kolumbiassa. – Juotiin sitä yhdessä vaiheessa niin paljon, että se lähti ihan lapasesta. Jonne: – No mä olen ainakin vähän hölmöillyt siellä sun täällä! Matti ”Matson” Johansson (rummut): – Chile on ainakin sellainen, missä pelotti kun oltiin siellä ekaa kertaa. Mistäs sitten löytyy juopoin ja hulluin yleisö. Drinkit oli kyllä vähän erilaisia, ja siellähän oli niin kuumakin, että minä tuumasin, josko mentäisiin takaisin ilmastoituun laivaan. Jokuhan tuli sinne ja selosti, että kun se oli pitämässä tupareita hetki sitten, kämpästä katosi seinät. Olin muuten siellä selvin päin! ”Kun me pyöritetään persettä, yleisökin alkaa pyörittämään persettä!” 24 INFERNO. Euroopanja Amerikan-kiertueiden ollessa bändille varmaan jo aika peruspullaa eksotiikkaa on koettu muiden muassa Costa Rican, Taiwanin ja Chilen muodossa. Eikö ole huutava vääryys, että Korpiklaanilla ei ole omaa viinamerkkiä. Jonnet on Jonneja, mutta ei tämä ole mihinkään karkaamassa. – No on todellakin. Nyt en ole juonutkaan sitä aikoihin, Jonne puistelee päätään. Jonne: – Siellä neuvottiin jäämään ovenkarmin alle seisomaan, se on turvallisin paikka. Jengi jorasi ihan pähkinöinä, ja Jonnen piti keskeyttää keikkakin pariin otteeseen, kun monitorit oli jo rummuissa kiinni eikä mahduttu soittamaan. Siellä oli ollut juuri maanjäristyksiä ja vielä jälkijäristykset päällä. Johonkin varastoon oli sitten kyhätty keikkalava, ja siellä vedettiin. Mikäs festari se olikaan... Minkälainen oli tunnelma kansainvälisillä vesillä. Sen esiintyjäkaartiin pääsemisestä moni antaisi varmaan toisen kiveksensä. Ja se levyhän on helvetin hyvä! Eksotiikkaa ympäri maapallon Käymme välillä nauttimassa studion kotoisassa keittiössä pitkät lounaat, minkä jälkeen alamme puhua keikkailusta, joka on tämän orkesterin varsinainen suola. Me rynnättiin sieltä kerroksista alas, ja Jauno ja Kauno jäi sitten seisomaan siihen karmin alle kalsareissaan valkovenäläiset kourassa, kun ihmiset kadulla huutelivat run to the hillsiä. Alkon hyllyynkin pitäisi jotain saada, ehdottomasti! Onhan me tosin aikoinaan kehitelty Korpiklaani Coffee, jossa on votkaa, Jägeriä ja Baileysiä. – Erittäin hyvä krapulajuoma muuten, Sami miettii. Jonne: – Pakko sanoa, että Saksassa se on. Sitten alkoi lasimukissa kaljat läikkymään, kun oltiin hotellilla. Tuomas: – Mulla on jäänyt aallonpohjana mieleen joku punkluola Uruguayssa, mihin mahtui ehkä kakssataa ihmistä, mutta sinne tunki kuitenkin yli kolme ja puolisataa. Saa sitä Saksastakin! Jonne visioi. Erilaisia maitakin on vierailtuna jo viidettäkymmenettä. Headbangers Open Air muistaakseni. – Ajantajuhan meillä meni, kaksi keikkaa soitettiin, ekana ja vikana päivänä, Cane sanoo. – Vähän hirvitti, kun oli vielä kaksi välipäivää siinä. Ikimuistoista! Jonne: – En tiedä, mistä se porukka edes tuli sinne, kun koko kaupunki näytti ihan autiolta. Matson: – Joo, sieltä kuskattiin porukkaa koko ajan ambulanssilla pois, ja jatkuvasti kaikki kiskoi jostain omista juomasarvistaan jotain ihmeen perunakiljua ja olivat tarjoamassa sitä vähän väliä! Jonne: – Lopetin laskemisen 54:n tarjotun juoman jälkeen. Korpiklaanihan ei mukiin syljeskele, kuten ei moni muukaan suomalainen raskaamman musiikin orkesteri. Voitonhetkiä ja hienoja muistoja varmasti piisaa, mutta onko missään mennyt kaikki päin persettä tai käyty oikeissa vaaranpaikoissa. Ja lava oli sellainen neljällekin soittajalle ahdas. Tulihan siinä sitten risteilyväsymystäkin vähän podettua. Sellainen pölyinen festari, ja ei ole kyllä Nummirockin yleisölläkään mitään jakoa, kuinka päissään ne oli! Suomalaiset ei oikeasti tiedä viinanjuomisesta mitään. Perunakiljua ja perseenpyöritystä Puhutaanpa nyt sananen viinastakin. Ei ollut kaupoissa edes seiniä enää. Alkoi sataa kondensoitunutta vettä katosta ja kaikki kamat meinas levitä siihen
Ollaan vuoden 2005 jälkeen tehty kuitenkin niin paljon duunia kuin on pystytty. Jonne: – Kyllä näitä on oikeasti mukava muistella sitten vanhana. Mikä on bändin salaisuus. Japanista ja Kiinastakin alkaa löytyä, kunhan lyödään ensin talon ovet kiinni ja sitten heti täysi rähinä päälle, kun silmä välttää. Musahan pohjautuu kuitenkin 80-luvun heviin, meillähän on esikuvina nämä waspit, kissit ja semmoset. – Olen vähän odotellut, milloin se lähtee alaspäin, mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Seuraavana aamuna herätessä Lempo soi muuten päässä edelleen, Lempo soikoon. Ja koen todellakin olevani rikas tässä mielessä. Levyllähän valtaosa on sitä diipimpää, mikä on ainakin mulle ihan yhtä tärkeää. Kun me pyöritetään persettä, yleisökin alkaa pyörittämään persettä! – Meistä voi olla montaa mieltä, mutta kyllä tässä on sellainen pieni sarkasmikin aina mukana, Jonne sanoo. Bändin nimi kiinnostaa, ja kai niillä on joku kotiseutuikäväkin. Ilta on taitekohdassa, joten on aika kiittää Korpiklaania sekä muita osapuolia ja hajaantua rempseän illan päätteeksi kotimatkalle. Sami: – Se pitää sanoa, että kun suomalaisista on käsitys, että ollaan juoppoa kansaa, niin kyllä joka puolelta löytyy tarvittaessa yhtä hurjaa meininkiä. Mutta on näitä muitakin rajoitteita, perheitä ja niin edespäin. – Se, että meidän homma on jatkunut sellaisena tasaisen loivana ja kosteana nousujohteena koko ajan, Jonne sanoo. Näen tämän myllynä, joka pyörii, tiivistyy ja paranee, kun siitä lentää matkan varrella kuonaa pois. Ei pelkkä menestys voi olla loppupeleissä syy. Onko vielä selkeää maalia tai tavoitetta, joka pitäisi musiikin kanssa saavuttaa. Jotain eksoottista ja ihmeellistähän kuviossa on oltava, kun bändin tie vie miltei joka kolkkaan. Jonne: – Kiinassa oli muuten jotain Koneen hissiasentajia, jotka tuli juttusille. Perusduunareita ilmestyy keikoille, vaikkei ne olisi kuulleetkaan meistä aiemmin ja ovat sitten lopulta ihan meno päällä. Ahkeraa ja varmasti kuluttavaa puuhaa kenelle tahansa, mutta mikä tuossa kaikessa on palkitsevinta. Ja ne pitkän linjan heput, jotka on sydämellä ja tarpeesta mukana, pysyy aina kuvioissa. Tykätään herjailla ja juopotella, mutta on meissä diipimpikin puoli. Että tästä jätkästä kuullaan vielä. Vaikka ollaan kuinka menestyksekkäitä, ollaan kuitenkin aika köyhiä. Jo tässä vaiheessa, jos pamauttais ittensä hengiltä, sitä voisi rehellisesti sanoa eläneensä useammankin ihmisen edestä. Aina kun tulee biisi, sen on pakko tehdä se valmiiksi asti. Vaikkei Korpiklaani ole koskaan ollut kova keikkailemaan Suomessa, sen saavutukset ulkomailla ovat varsin upeaa seurattavaa. – Monethan huomaa vaan sen ”beer beer vodka” -meiningin, eikä monellakaan ole hajua itse bändistä. Kyllä porukka diggaa aina selkeästi siitä, että pystyy olemaan fiiliksessä mukana ja tanssimaan. – Ei ole aina rahaa maksaa laskuja. Kyllä se tarttuu. Saataisiin kiertää vieläkin enemmän jos haluttaisiin. Tällaista tyytyväisyyttä on ilo kuunnella. Soitettiin joskus intiaanireservaatissa jossain Amerikan perseessä, niin eikös sielläkin ollut jotain suomalaisia susitutkijoina. Päälle on sitten lätkitty viulut, haitarit ja muut, ja me vielä hymyillään, kun on niin mukavaa. Eikä meitä rajoiteta yhtään mitenkään, ainoastaan itse rajoitetaan itseämme ja muitakin. – Ihmeellinen nyt on väärä sana, meidän jutuista rehellisesti diggaillaan, Cane kuittaa. Älyttömiä kokemuksia on näillä kilometreillä paljon, eikä niitä tosiaan voi mitata rahassa. Sitten vasta ihmetellään, mitä sillä tehdään. Jonne: – Tällaisessa erottuukin ne jyvät akanoista, ketkä tekevät tätä oikeista syistä. Mutta tarkoitus on jatkaa joka tapauksessa ihan kiikkustuoliin asti. Sami: – Kun on opiskellut konservatorioissa, sieltä löytyy sellaisia ihmelapsia, jotka vetää hillitöntä settiä jo 16-vuotiaana. – Eiköhän se olisi se, että päästäisiin eroon rahahuolista, Jonne sanoo. Cane: – Voin sanoa 15 vuoden ystävyyden pohjalta, että Jonnella ainakin on helvetinmoinen tarve biisintekoon. Köyhiä mutta rikkaita Korpiklaanilla on takanaan yli kymmenen vuotta aktiivista keikkailua, ja pihalla on nyt yhdeksäs levy. Kiitettävästi suomalaiset osaa aina tulla keikoille, missä sitten soitetaankin. Tähän liittyy se, mitä me ollaan ihmisinä. Ja kuitenkin, jonkin ajan päästä ne saattaa kadota kuvioista täysin. – Kai suomen kieli on eksoottinen, ja sitten tuo viulun, haitarin ja hevin kombinaatio. Perusasioissa pärjääminen olisi jo aika hieno homma. Me ollaan koettu niin huikeita, järjettömän hienoja asioita keskenään, ettei rahasta väliä. Aika paljon sellaistakin, mistä ei kyllä kehdata edes puhua! Matson: – Joo tällaiset, että on ammuskeltu revolverilla Arizonan autiomaassa kaljapatterit kourassa, on vielä aika kevyttä kamaa. 25 INFERNO
Arcturus ei kuitenkaan ole mikä tahansa bändi. Kun sain osuuteni viimein purkkiin, olin jo ihan romuna ja painuin pehkuihin. – Matkustan usein kirjoittaessani niin syvälle mielen synkimpiin uumeniin, että saan Todellisuus repeää kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen liitoksistaan, kun norjalainen Arcturus hyökkää ulottuvuuteemme. – Saavutin täydellisen balanssin vallattoman improvisoinnin ja harkitun hulluuden välimaastossa, mikä toimi minulle todella hyvin. Harppaus Ottaessani puheeksi Arcturusin edellisen kokopitkän, Sideshow Symphoniesin, Vortex paljastaa olevansa edelleen albumiin monella tasolla tyytyväinen, mutta myöntää lähes samaan hengenvetoon bändin pakottaneen tuolloin musiikkia ulos hieman epäsuotuisissa olosuhteissa. – Tällä kertaa käytin kolme kokonaista viikonloppua äänityksiin. – Arcturus on meille kuin huumetta, ja siinä koukussa ei ole merkitystä, miten hyvä trippi se edellinen oli, Vortex avaa. Arcturus on aina perustunut hämmentävällä tavalla hallittuun kaaokseen. Painuin studiolle suoraan töistä, avasin oluen ja... – Levyn viimeinen kappale Bane on tässä mielessä aika omituinen tapaus, Vortex jatkaa. avasin toisen oluen... Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laulaa koko kappale yhdellä otolla purkkiin mitä äärimmäisimmällä tunteenpalolla. Tänäkin päivänä bändi osoittaa olevansa täysi muukalainen tuntemamme musiikin maailmassa. Olen koulukuntaa, jonka mielestä matkasta on osattava nauttia jopa enemmän kuin määränpäästä, ja uuden albumin tapauksessa tämä matka on ollut täydellisen nyrjähtänyt kokemus. – Kun äänitimme, kaikki tapahtui aivan liian kiireellä. Tein tätä niin kauan, kunnes viimeisetkin estot olivat kaikonneet ja hulluin mielikuvitus alkoi lentää siihen malliin, että saatoin laulaa sydämeni kyllyydestä. – Teksteissäni liikutaan usein todella heikoilla jäillä, Vortex aloittaa varovaisesti. Se on tänäkin päivänä monelle yhtä kuin albumit Aspera Hiems Symfonia (1995) ja La Masquerade Infernale (1997), mutta orkesterin taustajoukoissa ja eturivissä vaikuttanut laulaja ICS Vortex korostaa, että Arcturus ei voinut jäädä itsensä vangiksi. Luova ihminen ei ole koskaan täysin tyytyväinen luomuksiinsa, mutta uskon puhuvani koko bändin puolesta sanoessani, että uudella albumilla pääsimme kuin riivattuina jälleen sille kaipaamallemme tripille. – Voin sanoa kymmenen vuotta sitten Arcturusin vakituiseksi jäseneksi liittyneenä, että tällä ryhmällä on taustallaan täysin ainutlaatuinen historia, mutta se on ennemmin mahdollisuus kuin uhka. Aikataulut olivat kauniisti sanottuna tiukat, ja äänitin laulujani yötä päivää 12-tuntisissa sessioissa. – Silti olen yhtä hämmentynyt kuin muutkin puhuessani juuri nyt uudesta Arcturus-albumista. ja kolmannen. Voit varmaan kuvitella, miten hämmentävää oli lähteä tulkitsemaan kaikkien vuosien jälkeen hieman The Chaos Pathin tunnelmissa etenevää kappaletta, jonka sanoitukset tuntuivat kuin omien synkimpien aikojen päiväkirjojen lukemiselta. Jos mikä tahansa bändi on noussut kulttimaineeseen parikymmentä vuotta sitten luomalla käytännössä tyhjästä kokonaisen lajityypin ja työstämällä muutamia ikonisia luomuksia, uuden albumin julkaiseminen kymmenen vuotta edellisen jälkeen ei ole se kaikkein herkullisin tilanne. Sitä alkaa miettiä liikaa tekniikkaa eikä kykene eläytymään tarpeeksi. Vortex kertoo tyytyväisyys äänessään, kuinka uusi Arcturian-albumi mahdollisti viimein eräänlaisen kauhun tasapainon löytymisen. Aamuseitsemän aikaan aloin olla jo niin rapeassa kunnossa, ettei laulamisesta tullut enää mitään, Vortex virnuilee. Samaan aikaan muut valitsivat sopivat otot ja viimeistelivät osuuteni. Vortexin tulkitsemat sanoitukset on ehkä verhottu useamman kerroksen alle, mutta hän ei edes yritä peitellä tosiasiaa, että hänen koko elämänsä on luettavissa näistä teksteistä, jos niihin osaa eläytyä oikeassa mielentilassa. On tietenkin olemassa se harmaa raja, jonka jälkeen laulamalla ei saa aikaiseksi enää mitään järkevää, mutta ihan täysin selvin päin laulaminen on toisaalta johtanut kohdallani aina hieman steriileihin lopputuloksiin. Juuri nyt olemme pisteessä, että omasta maailmastamme tulee kaikkien yhteistä omaisuutta, mutta samaan aikaan taidamme jo olla matkalla muihin ulottuvuuksiin, Vortex naurahtaa. Se tuntui meistä kaikista väärältä. MIKROSKOOPPISIA MAKROKOSMOKSIA TEKSTI AKI NUOPPONEN 26 INFERNO. – Osa biisin sävellyksistä ja sanoituksista on peräisin 18 vuoden takaa, aina La Masquerade Infernalen ajoilta asti
Lopetimme soittamisen yhtä aikaa ja katselimme hiljaa toistemme typeriä virneitä, kun ”Joskus olen ihan varma, että musiikkimme kontrolloi meitä, emmekä me musiikkiamme.” MIKROSKOOPPISIA MAKROKOSMOKSIA 27 INFERNO. Arcturus oli jo varhaisimpina aikoinaan täysin irrallaan sekä ajasta että paikasta, ja vaikka elämme jo vuotta 2015, Arcturian paljastaa nopeasti bändin kieroutuneen avantgardistisen metallin olevan edelleen aikaansa edellä. Demoni Yksi asia ei ole parinkymmenen vuoden aikana muuttunut. – Olisittepa nähneet ilmeemme muutamia vuosia sitten, kun kokoonnuimme pitkästä aikaa soittamaan yhdessä, Vortex innostuu. En tiedä, tulenko koskaan olemaan täysin sinut mieleni kanssa, ja ehkä luovuuteni ajaa minua koko ajan kohti ennenaikaista hautaa. – Lähdimme vain soittamaan, ja Arcturusin taika oli välittömästi läsnä. paniikkikohtauksia, ja tässä vaiheessa ei vielä puhuta mitään musiikista. Kuolen ennemmin aikaisin ja tiedän eläneeni täysillä kuin suljen kaiken sisälleni ja kituutan kohti hidasta loppua
Kunhan tuosta päästään eteenpäin, levy vyöryy varmasti tajuntaanne vielä lähivuosien aikana, Vortex lupailee varovaisen luottavaisesti. Minulle on ihan sama, julkaisenko seuraavan levyn ensi vuonna vai kymmenen vuoden päästä. En vain osaa suhtautua siihen kovin kevyesti, koska vuodatan kaikkeen tekemääni aina koko olevaisuuteni, ja vähän enemmänkin. Kun siihen yhdistetään täysipäiväinen työ ja kaksilapsinen perhe, vuorokaudesta loppuvat tunnit ainakin kaksi kertaa ennen kuin ehdin edes huomata asiaa. Kirous Vortex palaa vaivautuneesti naurahdellen aiheeseen, kuinka hänen elämäntapansa tulee todennäköisesti johtamaan ennenaikaiseen kuolemaan. Vaikkei vuorokaudessa ole toistaiseksi sitä kaivattua 48 tuntia, Vortexin lusikka on monessa keitoksessa. Paskat. ”En tiedä, tulenko koskaan olemaan täysin sinut mieleni kanssa, ja ehkä luovuuteni ajaa minua koko ajan kohti ennenaikaista hautaa.” 28 INFERNO. Hetken mietittyään Vortex naurahtaa hiljaa ja kertoo Arcturusin soundin olevan täysi mysteeri myös hänelle itselleen. – Varsinkin viimeinen kymmenen vuotta on kulunut järjettömän nopeasti, Vortex huokaisee. Vain muutama viikko myöhemmin meillä oli jo valtaosa uuden musiikin rungoista valmiina, ja kaikki tuo syntyi siitä yhdestä ainoasta kipinästä. Tuleva albumi vaikuttaisi olevan sillä mallilla, että sitä sopii odottaa ensi talveksi. Viimeisimmät levymme ovat olleet huiman onnistuneita, ja nyt tuntuu, että luovuuden vimma tulee purkautumaan vielä äärimmäisemmin. Hyvää ja huonoa tulee aivan yhtä paljon edelleen, mutta elämän palikat ovat vain asettuneet sille mallille, etten kykene tonkimaan levyhyllyjä kolmea tuntia päivässä. Juuri nyt minulla on valmiina kuusi kappaletta, ja ne eroavat aika paljon edellisen levyn musiikista. Lopullisen käänteen antavat harvinaisen luonnollisen kuuloiset äärimetalliset purkaukset. Kolmannen kappaleen kohdalla Arcturian pudottaa esiripun lopullisesti, ja sen takaa paljastuu mahdollisesti mielenvikaisinta Arcturusia koskaan. Vortex kertoo loppukaneetiksi yrittäneensä päästä vuosia sisälle suunnitelmallisempaan tapaan julkaista musiikkia ja kiertää maailmaa – vain huomatakseen, että tällainen on suoranaista myrkkyä luovalle ihmiselle, olipa kyseessä miten järjestelmällinen persoona tahansa. Olimme ihan pieniä kakaroita, mutta kun istuimme siinä kaakaot kädessä ihmettelemässä tätä täysin määrittelemättömällä tavalla outoa musiikkia, tiesin täsmälleen sillä hetkellä, että käsitykseni musiikista on muuttunut loppuiäkseni. Nyt minun on vain taisteltava sanoitusten kanssa ja sävellettävä loput kappaleet koneellani makaavien kahdensadan riffin joukosta. Joskus olen ihan varma, että musiikkimme kontrolloi meitä, emmekä me musiikkiamme. Dimmu Borgir jäi taakse joitakin vuosia sitten, mutta Arcturusin ohella jossain taivaanrannassa pilkottavat Borknagarin ja ICS Vortexin uudet albumit. Tosielämän realiteetit eivät ole vielä tänäkään päivänä saaneet häntä luopumaan intohimostaan musiikkiaan ja luovuuttaan kohtaan. Pari vuotta sitten julkaistussa Infernon festarinumerossa Vortex varoitteli, ettei tulevalta Arcturus-albumilta kannata odottaa viitteitä äärimetallista, tai varsinkaan äärimetallista laulantaa, joka on ollut poissa bändin musiikista jo ikuisuuden. Kappaleet elävät välillä täysin omaa elämäänsä. Niinpä päädyin ääntelemään äärimmäisemmin kuin olisin ikinä uskonut. – ICS Vortex on minulle sen sijaan niin henkilökohtainen asia, että sen levyjä en halua pakottaa valmiiksi ollenkaan. – Musiikki on minulle suuren osan ajasta kirous. Toisin kuitenkin kävi. – Huomaan usein eläväni ihan omassa kuplassani, enkä tutustu enää uuteen musiikkiin läheskään niin paljon kuin haluaisin. Muutamat Arcturianin kappaleista suorastaan huusivat äärimmäisempien sovitusten ja laulujen perään, eikä siinä tilanteessa auttanut muu kuin antaa luovan hulluuden viedä mennessään. Mitä enemmän ajattelen tällaista vaihtoehtoa, sitä pahemmin tukahdun sisältä, ja jos minun pitäisi joskus tehdä musiikkia deadlineja vastaan, roikkuisin varmasti narussa nopeammin kuin arvaankaan. – Mitä tulee Borknagariin, joudun ehkä luopumaan bassotaiteiluvastuusta ja jatkamaan vain elämästä juopunutta ääntelyäni. Joskus yritin valehdella itselleni, että se on vaivalloisempaa, koska nykyään ei tule niin paljon hyvää musiikkia. Olemme onnistuneet demonisoimaan jonkinlaisia omia, pienenpieniä kosmoksiamme tämän isomman kaikkeuden sisälle, Vortex puntaroi puolivakavasti. Olen ollut aistivinani sen musiikissa hieman suurempia mullistuksia, jos vertaa parin aiemman levyn välisiin eroihin. – Itselleni Arcturus on jonkinlainen täydellisesti todellisuudesta etääntynyt mielentila, joka syntyy juuri tämän kokoonpanon soittaessa yhdessä. Sen verran tosin tunnen itseäni, että jos saisin tuplattua vuorokauden keston, käyttäisin varmaan kaksikymmentä tuntia nukkumiseen ja olisin lopulta ihan samassa tilanteessa, Vortex hekottelee. Arcturianin olemuksen tuumailu vie hänet nopeasti parinkymmenen vuoden taakse, aikoihin, joina hän sekaantui Arcturusin saloihin ensimmäistä kertaa. tiesimme sanaakaan sanomatta, että Arcturus on palannut henkiin. – Joskus näitä juttuja on vain ihan mahdotonta ennustaa! Usko pois! Jos olisit kysynyt minulta kymmenen vuotta tai viisi vuotta sitten, tai vaikka viime vuonna, uskoisinko Arcturusin venyttävän ääripäitään näin etäälle toisistaan, olisin vastannut kieltävästi, Vortex myhäilee. – Kuulin Arcturusia ensimmäistä kertaa joskus 90-luvun alussa, kun demojenvaihtelua harrastanut kaverini löi eteeni keltakantisen My Angel/Morax -singlen. – Käytän loputtoman määrän aikaa säveltämiseen ja varsinkin sanoittamiseen. Olen tavallaan edelleen sillä samalla matkalla Arcturusin syövereissä, ja myös Arcturian on itsellenikin yhtä hämmentävä kokemus kuin tuo sinkku aikoinaan. – En voisi kuvitellakaan lyöväni asioita lukkoon siten, että kertoisin nyt Arcturusin kiertävän, sitten Borknagarin, ICS Vortexin ja taas jonkin muun projektin. – Tämä kertoo ainoastaan, kuinka ennalta arvaamaton Arcturus on meille itsellemmekin
”Jos en vuoda verta ja kärsi taiteeni takia, ja vielä tärkeämmin, jos ei se tule sydämestäni, koko työ olisi sekä turhaa että pelkkää keskinkertaista hevonpaskaa.” 30 INFERNO
Kirjan toinen painos myy aivan pian loppuun. – Mutta kyllä, kukaan vähänkään toimivia aivosoluja omistava ihminen ei voi mitenkään välttää ymmärrystä elämän päättymisestä ja sen lopullisesta turhuudesta. Syy avoimuuteeni on vilpitön haluni tietää, uskooko Niklas oman innoituksensa kuitenkin kumpuavan tästä meille yhteisestä lähteestä – vaikka katsommekin asiaa vastakkaisilta puolilta. Mutta mieluummin hän puhuu musiikistaan, hyvin huolellisella englannilla. Niklas ei ole koskaan peitellyt mielenterveysongelmiaan ja ollut aina avoin satanistisesta vakaumuksestaan. Mies itse ei ymmärrä, miksi mikään tästä on ihmeellistä. Kaksi vuotta tästä varhaisteinin bändi julkaisi ensimmäisen tuotoksensa, Submit to Self-Destruction -ep:n (1998). Niklas Kvarforth perusti Shiningin 12-vuotiaana. Eikä hän yleisesti ottaen pidä kuuntelijoistaan. Suurin osa ihmisistähän ei lue edes tiedotteita, mikä on jo itsessään surullista. Sehän olisi pelkkää helmien heittämistä sioille, ymmärräthän. Kaikki päättyy Uudentyyppisten fanien tavoittelu ei kuitenkaan tarkoita materiaalin keventämistä. Pois turvalliselta tieltä Niklas puhuu usein kuolemasta – kuuluisimmin itsemurhasta. Kysyn uuden albumin sanoituksista, joita ei valitettavasti tule promolevyn mukana. Onko levy ehkäpä suorastaan rauhaisampi kuin jotkin yhtyeen aiemmat. Yritämme ehdottomasti muuttaa tämän asianlaidan. Minun oli pakko tehdä se, koska verkossa levisi kaikenlaisia Google-käännöksiä. – Julkaisin muutama vuosi sitten kirjan, jossa on käännökset kaikista lyriikoista, jotka olen Shiningille kirjoittanut. Oman inspiraationi alkuperä on pyhä ja sinun ei. Tämä tarkoittaa tietenkin paljon keikkailua ja työtä. Tai ylipäätään ihmisistä. Levyn henki on kolea mutta varsin unenomainen. Onneksi meillä on vihdoinkin osaava ja rehellinen keikkamyyjä, joten olemme nyt hyvin lähellä sitä, minkä haluamme saavuttaa. Kuuntelijan johtaminen, Niklasin sanoin, ”vääriin päätöksiin” on voitto. Tietysti vasta aika näyttää, onnistummeko vai emme. Shining on itsemurhametallin käsitteen lanseeraaja – eikä edes puoliksi leikillään. Toisaalta, koska astun usein metaforien ja vertauskuvien alueelle, sanat voivat ajoittain vaikuttaa unenomaisilta. En siis usko, että moni edes harkitsisi sanoitusten lukemista, vaikka levy-yhtiömme olisikin liittänyt ne levyn oheen. Mutta mukavaa että mainitset asiasta – useimmiten toimittajat eivät tunnu ajattelevan tällaisia asioita. Hän kieltäytyy myöntämästä, että musiikin taustalla olisi uskonnollinen sanoma. – Laajemman arvostuksen ja uusien alueiden valloitus on luonnollisesti siis tärkeysjärjestyksessämme korkealla. Yhdeksän vuotta myöhemmin nuori mies jakeli verisiä partaveitsiä teineille metallihistorian pieneksi legendaksi muodostuneella keikalla Ruotsin Halmstadissa. Sitten istun alas ja alan työstää käännöksiä kolmatta varten. Ihmisen kuolevaisuus ja elämän näennäinen merkityksettömyys ovat valtavia kysymyksiä, joiden kanssa jokainen meistä kamppailee ainakin joskus. Totta kai arvostamme sitä mitä meillä jo on, mutta ei olisi paljon järkeä vain jatkaa samalla linjalla. – Minun innoitukseni ei voi tulla mistään ”jaetusta” lähteestä. Inferno jututti ruotsalaisen Shiningin luotsia Niklas Kvarforthia, jonka mukaan IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends on yhtyeen väkivaltaisin albumi. – Ironista kyllä, nämä ovat ehkä väkivaltaisimmat ja vihamielisimmät sanoitukset, joita olen koskaan kirjoittanut. Mies tunnetaan itsetuhon vankkana puolestapuhujana: ”itsemurhametalli” on miehen vuosia sitten lanseeraama termi musiikilleen, jonka lohduttomuus on hänen mukaansa todella johtanut fani-itsemurhiin. Etenkin uuden levyn nimi on tehnyt minuun vaikutuksen. Itsemurhametallin isä palaa hyisellä yhdeksännellä levyllään. Uudelta levyltä Niklas toivoo yhtä asiaa: kuten kuka tahansa taiteilija, hän haluaa sen saavuttavan laajemman kuulijakunnan kuin koskaan. Tavoitan hapuilevalla ruotsin kielen taidollani virkkeen sieltä ja toisen täältä. ”Kaikkea kuolemaa täytyy ylistää” TEKSTI SALLA HARJULA KUVA ESTER SEGARRA 31 INFERNO. Eli jos sanoitukset todella kiinnostavat, kannattaa pistää tämä korvan taakse. – Shiningilla on ollut viime aikoina vaikeuksia tavoittaa ihmisiä äärimetalliyhteisön ulkopuolelta. Niklas tyrmää ajatukseni suorilta. Myönnän Niklasille suoraan, etten jaa miehen elämänkatsomusta. Tai metallimusiikista. Lyriikat tuntuvat sopivan tunnelmaan. Nimi on kaunis ja totta: jokainen meistä, kaikki ympärillämme, kaikkialla, päättyy
Hän myös kokee sävellystyön enemmän tuskallisena kuin vaikkapa vapauttavana tai terapeuttisena elämyksenä. Se on klisee, koska se on totta. Muutaman viime vuoden aikana yllättävän moni metallialbumi on kuitenkin löytänyt tiensä sydämeeni. Mutta minä oikeasti vihaan sellaista. Vastaus osoittautuukin herkulliseksi näin suomalaistoimittajalle. – Ymmärrän kyllä täysin, että nykyään täytyy tehdä jatkuvan levymyynnin laskun takia jotain ekstraa, erikoisversioita levyistä ja mitä lie. Shining tekee mielellään yllättäviä covereita: bändi on versioinut muun muassa Poets of the Fallin ja Kentin tuotantoa. En kuitenkaan arkaile erilaisten musiikkityylien tuomista sävellyksiini, jos ne sitä vaativat. Miksi tämä biisi. Oletko nykyään itsevarmempi laulaja. Yksi syy tähän on, että koen ettei minulla vain ole oikeita sanoja pystyäkseni puhumaan tällaisista asioista muiden kuin sisarteni ja veljieni kanssa. Yhtyeen taustalla ei ole koskaan ollut egoistinen oman navan tyydytyksen tarve. Suomalainen Shining Uudella levyllä kuuluu paljon vaikutteita myös ankarimman black metalin ulkopuolelta. Se oli myös erittäin tervetullut ele, koska kärsin juuri silloin todella pitkittyneestä writer’s blockista. Bändissähän soittaa nykyään kaksikin suomalaista, rumpusetin takana kun istuu lahjakas Rainer Tuomikanto. Innoittaako häntä siis lähinnä muiden kuolema, ei niinkään hänen omansa. – Oikeasti pidän kyllä metallista, mutta harva metallibändi saavuttaa koskaan sen korkean tason, jota itse vaadin musiikilta. – Raikku on ollut bändin jäsen nyt kolmisen vuotta. Ne kokevat, että niiden täytyy tarjoilla sama paketti aina vain uudelleen. Ja siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran sävelsin musiikkia joka vaati jotain muuta kuin perusärjymistä... – Sain kappaleen pääriffin Eugelta [Valovirta, bändin suomalainen kitaristi] suunnilleen vuosi sitten. – Kaikkea kuolemaa täytyy ylistää! Itsemurha, ja ylipäätään itsetuhoinen käytös, on helppo ymmärtää, jos on ihminen, joka etsii vapautusta musiikin välityksellä. Sehän on jo melko lähellä yhtyeen omaa areenaa, eikö vain. – Shiningilla ei ole koskaan ollut uskonnollista motiivia. Olin yllättynyt, koska tämä oli käytännössä ensimmäinen kerta, kun kukaan bändin jäsen on tehnyt mitään sellaista. Mutta ajan kuluessa opin tietenkin koko ajan enemmän siitä, miten tällaiset esteet voitetaan. – Minulta puuttuu edelleen itseluottamusta puhtaan materiaalin suhteen. Valitettavasti levy-yhtiömme erehtyi lähettämään ne toimittajille levyn mukana. Tällä kertaa vuorossa on versio Rammsteinin Ohne Dich -biisistä. Tästä syystä voimme ehkä saavuttaa enemmän kuin muut, musiikillisesti ja muutenkin. He voivat tehdä saatanan työtä suuremmalla mittakaavalla, ja itse voin keskittyä vähemmän hengellisiin keinoihin saavuttaakseni päämääräni. Esimerkiksi uusin Mayhem, Alfahanne, Dødheimsgard, Behemoth, Beherit ja Mysticum on jokainen ylittänyt kaikki odotukset, joita minulla näille bändeille aiemmin oli. Ja se on paljon se, jos mietitään kenen kanssa minulla on ollut etuoikeus soittaa – sellaisten mestarien kuin ”Jos Euge Valovirtaa ei olisi, tätä albumia ei olisi.” 32 INFERNO. Oma suosikkibiisini levyltä on Människotankens vägglösa rum. Miten suomalaisvahvistukset ovat sopineet joukkoon. Mitä nämä päämäärät sitten ovat. Ei ainakaan vielä vuonna 2015. Minä olen ainoa uskovainen koko bändissä, ja tästä syystä kokisin jumalanpilkaksi sen, jos uskonnottomat työskentelisivät saatanan palveluksessa. Vaikka Niklasin innoitus on yliluonnollista syntyperää, Shining ei ole hänen mukaansa satanistinen bändi. No, tietyllä tavalla he tietenkin jo palvelevat saatanaa, mutta niin sanotusti silmät kiinni. – Tosin, täytyy myöntää, että olen viimeisen vuoden aikana ajoittain saavuttanut tietyn puhdistavan mielentilan työni kautta. Se on nykyajan yhteiskunnan surullinen todellisuus, kun kaikki pitää saada heti nyt. Eugen ideat saivat lopulta minut säveltämään uudestaan. Hän yllätti minut kirjoittamalla useamman biisin, joiden hän ajatteli voivan sopia Shiningin maailmaan. Useimpien muiden bändien ongelma on, että ne haluavat pysyä turvallisella tiellä. Siitä en halua puhua avoimesti, enkä yritä johtaa ihmisiä siihen suuntaan. – Kuoleman ja saatanan palvominen taas on hengellinen asia. Jos en vuoda verta ja kärsi taiteeni takia, ja vielä tärkeämmin, jos se ei tule sydämestäni, koko työ olisi sekä turhaa että pelkkää keskinkertaista hevonpaskaa. Niklas on aiemmissa haastatteluissa maininnut, ettei suuremmin välitä metallimusiikista. Jätän uskonnollisen sanoman mieluummin toisille kulteille, kuten vaikkapa Watainille tai Archgoatille. Minusta albumin pitäisi puhua yksin puolestaan. Ei siinä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin tarttua toimeen. Tämä on asia, josta Niklas on kaiken ääneen sanomansa perusteella hyvillään. Mutta en luota siihen, että tämä tapahtuisi enää koskaan uudestaan, ja uskon, että juuri se erottaa Shiningin muista. Hän on kiistatta paras rumpali, jonka kanssa olen koskaan soittanut. En koskaan vajoaisi niin alas, että alkaisin vain tehtailla saman levyn uudestaan ja uudestaan. Toisin sanoen, jos Eugea ei olisi, tätä albumia ei olisi. Musiikin kautta on todistettavasti helppo pakkosyöttää tällaisia ajatuksia toisten mieliin. – Ensinnäkin, tuo cover ja Black Industrial Eleven ovat pelkkiä bonusraitoja. En voisi koskaan tehdä mitään sellaista vain fanien miellyttämiseksi, tiedäthän. Miksi bändi siis on ollut olennainen osa miehen elämää 12-vuotiaasta lähtien. Myös puhdasta laulua kuullaan, vaikka Niklas kuulemma aikoinaan ujosteli sen yrittämistä. Ja nyt jotkut tuntuvat luulevan, että kumpikin kappale on osa albumia. – Shining aloitti metallibändinä ja todennäköisesti pysyy aina metallibändinä. – Tässä minun täytyy viitata yhteen elähtäneeseen kliseehen: kaikki suuri taide kumpuaa kärsimyksestä. Vaikka ymmärrän ekstrojen markkinointiarvon. Mutta miksi ylipäätään tehdä musiikkia, jos se tuottaa vain tuskaa. Pyydän Niklasta kertomaan kappaleesta jotain – ihan mitä vain. Tämä on ollut huono juttu, koska niin kuin jo sanoin, ihmiset ovat yleensä liian helvetin tyhmiä lukemaan tiedotteita
Keikkailuhan on usein kuolettavan tylsää; busseissa ja karuissa takahuoneissa päivät pitkät istuskelu ottaa helposti henkisesti koville. Miten mies kuluttaa aikaa. Suoraan sanoen en pidä sitä millään lailla äärimmäisenä tekona. Entä se kuuluisa partaveitsien jakelu keikalla. Kun Euge ilmestyi ensimmäisen kerran sijaiseksi jollekin suomalaiselle keikalle, hän toi mukanaan todella homon ”hevikitaran” eikä Gibsoniaan. Ei sillä ole väliä pitkällä tähtäimellä. Tärkein tarkoitusperä on pyrkimys tiettyyn mielentilaan. Sitten on niitä, joilla on ollut muita velvollisuuksia ja kiinnostuksenkohteita. Bändin jäsenten elämänfilosofiat taas eivät kiinnosta minua paskaakaan, kunhan he tekevät mitä haluan. Pyydän Niklasta kertomaan Shiningin tavallisesta kiertuepäivästä. – Ennen kulutin aikaa juomalla, mutta jouduin miettimään prioriteettejani uusiksi sen jälkeen, kun loukkasin selkäni viimeisimmällä Razors Across Europe -kiertueellamme. Tällaisia muusikoita on yllättävän vähän. Minusta on täydellisen hämmentävää, että vielä vuonna 2015 joku pitää sitä järkyttävänä. Osaako mies arvioida, miksi näin on. – Sitten on lauma ihmisiä, joiden mielestä kanssani on vaikea työskennellä. Sitä en salli. Tämän olen joutunut oppimaan vaikeimman kautta Shiningin kahden vuosikymmenen aikana. Kiitos, Niklas Kvarforth. Nykyinen rivistömme on pysynyt vakaana jo melkein kolme vuotta, mikä on uusi ennätys. Liika sosialisointi ei pitemmän päälle tee hyvää sellaiselle ihmiselle kuin minä. Ehkä norjalaisen Shiningin saakin sekoittaa jatkossa suomalaiseen versioon ruotsalaisen sijasta. – Heidän täytyy pystyä soittamaan sävellykseni. Ja kyllähän sitä silloin tällöin tapaa kiinnostavan ihmisen, tai jonkun jolla sattuu olemaan juuri oikeat vaatteet juuri oikeaan aikaan... Mutta Raikulla on hämmästyttävä lahja yhdistää kaikki se, mitä rakastan näiden rumpalien eri tyyleissä, ja se on vittu ilmiömäistä! – Euge taas, no, kuten jo sanoin, ilman häntä tätä albumia ei olisi. Partaveitsi kouraan Lopuksi on nostettava esiin Shiningin keikkahistoria, josta löytyy mielenpainuvia urotöitä tavallista keskivertobändiä enemmän. Ensinnäkin, bändissä on tullut ja mennyt useita muka-kovia tyyppejä, jotka ovat juosseet karkuun heti kun paska on iskenyt tuulettimeen. Ja sinä päivänä, kun tämä tyyppi seisoo lavalla ja tarjoilee aivoituksiaan, kaikki ovat jo unohtaneet minun pienen laupeudeneleeni, joka tuli jostain vitun kummallisesta syystä pahamaineisen kuuluisaksi kahdeksan vuotta sitten. Onko tekojen taustalla jokin sanoma. Hengailemalla bänditoverien tai ystävien kanssa vai omiin juttuihin keskittyen. Jouduimme sen takia perumaan useamman konsertin, mukaan lukien Suomen. Ludwig Witt [Grand Magus], Hellhammer [Mayhem], Richard Schill [The Unguided] ja Uruz [ex-Shining]. Toiseksi, ja tämä oli usein varsinkin aiempien vuosien riittien taustalla, sillä keinoin voin vaikuttaa kuuntelijaan/katsojaan, eli saan hänet tekemään kaikki ”väärät” valintansa aivan itse. – Sehän on oikeastaan itsestään selvää. Juomisesta lukemiseen Shining on vuosien varrella kokenut lievästi sanoen useita miehistön uusiutumisia – tietenkin vakiona pysyvää Niklasta lukuun ottamatta. On todellakin olemassa sellainen asia kuin liika huono julkisuus. Onko soittotaito ainoa kriteeri, vai onko myös persoonien tai näkemysten yhteensopivuudella merkitystä. Mitä bändin jäseniltä sitten vaaditaan. Joskus on kärsittävä pystyäkseen aiheuttamaan kärsimystä muille. Mutta yleisesti ottaen ei. – Jotkut alan ihmiset saattavat tehdä tällaisia asioita markkinointimielessä, mutta minä en. – Toisinaan vietän aikaa bändin jäsenten kanssa, mutta en niin usein kuin ennen. Varmasti Niklas tietää ja ymmärtää, että kyseessä on melko tyrmistyttävä suoritus suurimmalle osalle metallifanienkin yhteisöstä. Mutta tekoihin on kaksi syytä, jotka riippuvat täysin ajasta ja paikasta. 33 INFERNO. Pitemmän päälle kaikki on helpompaa, jos tulemme toimeen keskenämme. Jos saisin itse päättää, en osallistuisi minkäänlaiseen sosialisointiin muutaman liittolaiseni pienen piirin ulkopuolella. Mitä luonteisiin tulee, asia on tietenkin eri. Ja minusta ne ovat jokseenkin kummallisia, mutta myös varsin huvittavia. Tuntuuko hyvältä, jos joku tulee kehumaan viimeisintä levyä tai keikkaa. Ja haluan tähdentää, että tätähän ei tapahdu joka keikalla. Ehkä kohta on aika muuttaa maata kokonaan. – En käytä mitään sosiaalista mediaa tai muutakaan, joten en edes ole tietoinen tällaisista reaktioista. Shiningin täytyy olla jokaiselle jäsenelle ehdoton ykkösasia. Hän toi viimeisen silauksen jo valmiiksi perverssin skitsofreeniseen asetelmaan. Fanien kanssa puhuminen, mediavelvollisuuksien hoito ja keikkailu ovat kuitenkin välttämättömiä pahoja, kun tekee sitä mitä minä teen. – Meille tulee juttelemaan kaikenlaista tyyppiä, mutta en nauti siitä lainkaan. – Meillähän on nykyään myös suomalainen agentti, ääniteknikko ja nettikaupan pitäjä. Entä miltä miehestä tuntuu fanien kanssa seurustelu. Mitä tuohon sitten sanoisi. Tuo kai jo sanookin kaiken. Ja silloin tällöin tapaan jonkun, jonka satun tuntemaan keikkakaupungissa, mutta tosiaan... – Kiitos. Tästä syystä uskon, että pidämme yhtä vielä pitkälle tulevaisuuteen – mutta koputan puuta. Vai onko tämä kenties sittenkin laskelmoitua sokeeraustaktiikkaa. Siitä en pitänyt. Niklas on esimerkiksi nähty lavalla viiltelemässä ja polttamassa itseään useammin kuin kerran. – On ihan sama mitä me teemme, jossain kellarissa on aina joku kakara, joka suunnittelee jotain niin vitun äärimmäistä, että emme edes osaa kuvitella sitä vielä. Joten nykyään lähinnä luen ja yritän pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta. Mutta jos tätä virhettä ei lasketa, Euge oli kuin se viimeinen puuttuva rengas
Yhtyeen kitaristi, aiemmin myös Enforcerissa ja Repugnantissa soittanut Adam Zaars kertoo, että bändin tavoitteena oli tehdä levy, joka olisi kokonaisuus, ei pelkkä kokoelma kappaleita. Emme kuitenkaan suunnitelleet sitä niin, että ”tähän tarvitaan hidas biisi” tai mitään vastaavaa. Dynamiikan vuoksi levyn lopullinen biisijärjestyskin on tärkeä. ILKEÄÄ TUNNELMAA TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA LINDA ÅKERBERG 34 INFERNO. – Halusimme, että levyllä olisi jonkinlainen jatkuvuus biisien välillä. Ehkä selkein vertailukohta bändille ovat Dissectionin (jonka viimeinen levy Reinkaos on Zaarsin mielestä kaikkien aikojen paras ruotsalainen metallialbumi) kaltaiset, black metaliin päin kallellaan olevat yhtyeet, joilta löytyy melodioita, mutta harvinaisen synkkiä ja ilkeitä sellaisia. Joskus tuollaisten asioiden miettiminen voi myös antaa uutta kipinää luovuuteen. – Mietimme sitä paljon. Tasapainoinen kokonaisuus, jolla olisi alku, keskikohta ja loppu. Levyn dynamiikka syntyi melko luonnollisesti. Yksi tällaisista bändeistä on Ruotsin keskiosasta Arvikasta tuleva Tribulation, joka on julkaissut juuri kolmannen albuminsa The Children of the Night. Melodia tulee ensin Tribulation on sangen omaleimainen tapaus ruotsalaiseksi death metal -bändiksi. Maasta on tullut viime vuosinakin lukuisia uusia bändejä, jotka ovat ammentaneet maan metallimusiikin mittavasta perinnöstä, muodostaneet siitä oman näkemyksensä ja tuoneet parhaassa tapauksessa seokseen jotain selkeästi omaakin. Tasokkaat ruotsalaiset metallibändit näyttäisivät olevan ehtymätön luonnonvara. Perinteisestä svedukuolosta yhtyeen erottaa melodioiden tärkeä osuus, mutta Göteborg-koulukunnan bändien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Emme tosin toimi niin, että tekisimme levyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisenä ja viimeisen viimeisenä, joten se voi olla melkoista palapeliä. Pelkäksi Dissection-kopioksi Tribulation on kuitenkin liian omaleimainen. Yksi levyn kiintopisteistä, Melancholia-kappale, on hyvä esimerkki Tribulationin vahvuuksista: kappaleesta löytyy terävän riffittelyn ohella tummasävyinen, hyvin Neljän yön lapsen muodostama Tribulation kirjoittaa kolmannella albumillaan vahvan tumman luvun ruotsalaisen metallin historiaan. Usein jo biisien tekovaiheessa alkaa kuitenkin valjeta, mihin kohtaan kokonaisuutta biisi sopisi
Olin koko ajan vähän epävarma sen kanssa, mutta nyt kun levy on valmis, se on yksi suosikeistani. Zaars toivoo, että bändi pääsisi uuden levyn tiimoilta Suomeenkin. mieleen jäävä melodia. ILKEÄÄ TUNNELMAA. Aluksi nimi tuntui todella isolta kliseeltä, ja sitähän se taitaa ollakin, mutta viikon verran asiaa punnittuani se alkoi käydä järkeen. – Itse asiassa se oli alun perin tyttöystäväni idea. Biisi rullaa siinä määrin luontevasti, että tuntuu yllättävältä kuulla, että sen synnyttäminen oli kovan työn takana. – Luulisin, että tulemme jatkamaan sillä tiellä, jolla nyt olemme. Se ei sopinut minnekään sillä levyllä ja tuo biisi taisi olla yksi viimeisistä tälle levylle tekemistämme, joten siinä tosiaan meni vuosia. – Tuon biisin säveltäminen kesti kaikkein pisimpään. Julkaisimme toisen levymme Invictus Productionsin kautta, koska se tuntui siihen aikaan oikealta. Oli melko luonnollista puhua nyt Century Median kanssa, koska halusimme tehdä jotain isompaa. Ei mikään omaperäisin valinta, mutta Zaarsin mielestä nimi puolustaa paikkaansa. Nimen täytyy olla hiukan abstrakti, jotta se edustaisi koko levyä eikä esimerkiksi vain yhtä ainoaa biisiä. Yritämme tarjota joka kerta jotain enemmän, Zaars vakuuttaa. Isompi levy-yhtiö parantaa myös keikkailumahdollisuuksia, ja toukokuussa on luvassa Euroopan-kiertue Melecheshin ja Keep of Kalessinin kanssa. He tekivät parhaan tarjouksen, mutta olen myös ollut heidän kanssaan yhteydessä pidemmän aikaa ja tunnen heidät. En vielä tiedä, mitä on luvassa, mutta voit olla varma, ettemme tule jäämään paikoillemme. Totta kai nimestä löytyy myös yhteys imagoomme, joka on aina ollut yhteydessä vampirismiin. Jokainen keikka on samaan aikaan helpompi ja vaikeampi kuin edellinen. Siihen henkilöön on silti helppo päästä kiinni, koska se on hyvin luonnollinen. En tiedä miksi, ehkä kyse on kontekstista. Laajennettu minä The Children of the Night on askel eteenpäin myös sikäli, että siinä missä yhtyeen aikaisemmat levyt tulivat ulos pienempien yhtiöiden kautta, uuden albumin julkaisee metallijätti Century Media. Odotan tulevaa innolla, sillä olen jo inspiroitunut tekemään seuraavan levyn. – Lavalla sitä on eräänlainen laajennettu versio itsestään. – Meille keikoissa ei ole kyse pelkästä musiikin soittamisesta. Jos tekisimme niin, pitäisin sitä epäonnistumisena. En ole ihan varma, mistä kappale tuli, mutta siinä taitaa olla hiukan Jethro Tullia. Se alkoi tuntua jotenkin vähemmän kliseeltä. – Olimme jutelleet heidän kanssaan jo ennen toista albumia, mutta päädyimme silloin toisenlaiseen ratkaisuun. Muut jätkät tunsivat samoin, Zaars sanoo. – Meillä oli kyllä muitakin työnimiä, mutta mikään niistä ei tuntunut kuvaavan kokonaisuutta. Lopuksi Adam Zaars kertoo, että Tribulationille on tärkeää pysyä liikkeessä. Levyn nimi The Children of the Night on luonnollisesti peräisin Bram Stokerin Dracula-kirjasta. Sen melodia on peräisin jo ajalta ennen toista albumiamme [The Formulas of Death, 2013]. – Biisi on meille erityinen, sillä se oli mukanamme koko ajan
Inferno.indd 1 07.04.2015 13:28:47
Inferno.indd 1 07.04.2015 13:28:47
”Olen skandisoundin valtava fani! Joey Tempest teki sen minulle tutuksi Europen alkuaikoina, ja olin myös suuri Ahadiggari. Pidän suuresti melodisesta ja harmonisesta maailmastanne, joka on teille ehkä itsestään selvyys, mutta minulle se on jotain todella eksoottista, vielä tänäkin päivänä.” 38 INFERNO
Itse musiikki, sanoitukset, kannet, levyn erikoisversiot, kuvitukset ja ihan kaikki on tehty niin viimeisen päälle kuin tällä porukalla ikinä kykenemme! Olen joskus lähtenyt juttelemaan levyistämme, vaikka minulla on ollut niiden suhteen jotain hampaankolossa, mutta nyt voin kerrankin vain nojata taaksepäin ja sanoa rehellisesti olevani tyytyväinen kaikkeen. On kulunut kymmenisen vuotta siitä, kun yhdysvaltalainen Kamelot irtautui lopullisesti power metalin tyypillisimpien maneerien ahtaudesta ja lähti seikkailemaan täysin omille seuduilleen. Liike on johtanut albumi albumilta mielikuvituksellisemman melodisen metallin kirjoon. Huomasin olevani ihan yhtä innoissani musiikista kuin toimittajatkin, ja sain tuntea itseni vähän omahyväiseksi, kun hehkutin omia tekemisiäni vähän liiankin innokkaasti, Thomas nauraa. Pitkä ura ei näy parikymmentä vuotta Kamelotia luotsanneessa kitaristi Thomas Youngbloodissa lainkaan tyypillisesti. Mies nimittäin hehkuttaa viime päivien kokemuksiaan jopa voimakkaammalla innolla kuin monet ensilevynsä julkaisseista nuorukaisista. Edes kymmenen albumin tuotanto ei saa häntä nostamaan itseään minkäänlaiselle jalustalle. – Kaikki tähän mennessä kuultu palaute on lämmittänyt sydäntäni mielettömästi, sillä emme jättäneet tällä kertaa mitään sattuman varaan. Meillä oli nyt kieltämättä tavallista vahvemmin sellainen tunne, että olemme saamassa aikaiseksi jotain aivan erityistä. Se oli valtava kohteliaisuus! En ole vielä tähänkään mennessä uskaltanut ajatella, että Kamelot voisi joskus olla vaikuttaja toisille bändeille. En voi kuvitellakaan hienompaa asiaa kuin tajuta löytäneeni vuosien varrella niin oman melodiakielen, että se kuulostaa vain meiltä itseltämme. Thomas kertoo jännittävänsä levyn vastaanottoa edelleen yhtä paljon kuin bändin alkuaikoina. Tämä valkeni minulle vahvasti eilen, kun olimme Berliinissä levyn ennakkokuunteluissa ja kuulin levyn pitkästä aikaa kokonaan. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOHN MCMURTRIE, TIM TRONCKOE 39 INFERNO. – Huomaan vasta nyt olleeni täysin tämän levyn tekemisen pauloissa viimeisen kuuden tai kahdeksan kuukauden ajan. – Samaisissa kuuntelusessioissa sain käsiini erään saksalaisen bändin ensilevyn, jonka toimittaja hehkutti olevan hyvinkin lähellä Kamelotin henkeä
Ryntäsin hyräilemään sen kännykkäni äänitallentimeen, ja kun myöhemmin kuuntelin melodiaa kotona, koko kappale syntyi välittömästi. – Itse olen sen soundin valtava fani! Joey Tempest teki sen minulle tutuksi Europen alkuaikoina, ja olin myös suuri A-ha-diggari. Hetken aikaa elettiin tilanteessa, jossa osa kuulijakunnasta oli täysin hämillään, voiko bändi edes jatkaa tällaisen hetkellisen maailmanlopun jälkeen. – Tapahtunut oli vielä isompi piristysruiske koko Kamelotille kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella, Thomas riemuitsee. – En missään vaiheessa menettänyt uskoani siihen, etteivätkö asiat tulisi järjestymään. Eksoottinen Skandinavia Viime vuosien tärkein mullistus Kamelotille oli bändin kasvoiksi vakiintuneen norjalaisen Roy Khanin eroamispäätös. Kun Kamelot vahvisti aiemmin Seventh Wonderissa laulaneen Tommy Karevikin liittymisen bändiin, fanit saattoivat huokaista helpotuksesta ja tulevaisuus alkoi näyttää jopa entistäkin paremmalta. Luotto Kamelotin tilannetajuun ei kuitenkaan kärsinyt. Avoimista odotuksista huolimatta uusi Haven-albumi pääsee silti jopa yllättämään, ja Karevik lunastaa viimeistään nyt paikkansa Kamelotissa parhailla laulusuorituksillaan ikinä. Tiesin jo uuden laulajan löydettyämme, että nyt bändille tulee tapahtumaan jotain todella hienoa, mutta se Tommyn ensimmäinen keikka... Kamelot on kuitenkin musiikkia, jossa biisit ja melodiat määrittelevät koko soundin, ja kun Tommylla sattuu vielä olemaan pohjoismaisena laulajana hieman samanlaista paikallista särmää kuin Roylla, tämän laulutyyli osui luonnollisella tavalla yksiin musiikkimme kanssa. Se antoi heti suunnan koko albumille.” 40 INFERNO. – En tiedä, johtuuko se kiertueista vai itsevarmuuden vankistumisesta, mutta Tommyn paletti on vielä laajempi kuin osasimme odottaa! Ehkä Tommy koki itsensä Silverthornilla liian uudeksi jäseneksi, eikä hän uskaltanut lähteä revittelemään ihan täysillä. Se tapahtui Tshekeissä 30 000 ihmisen edessä eikä todellakaan ollut mikään pikkujuttu, mutta Tommyn luja itsevarmuus asetti sävyn koko Kamelotin tulevaisuudelle. Uudessa vara parempi Moni osasi odottaa kiertueiden tuovan Tommy Karevikin äänialaan uusia puolia. Pidän suuresti melodisesta ja harmonisesta maailmastanne, joka on teille ehkä itsestäänselvyys, mutta minulle se on jotain todella eksoottista, vielä tänäkin päivänä. Vielä vuonna 2012 ilmestyneen Silverthorn-albumin kohdalla Tommyn laulutulkinnat eivät päässeet täysin kahleista. Kärkkäimmät kielet arvelivat bändin jopa tähdänneen siihen, että Tommy kuulostaisi mahdollisimman paljon edeltäjältään, mutta Thomas heittää tällaiset salaliittoteoriat nopeasti romukoppaan. – Kaikenlaisia juorujahan sitä liikkuu, vaikka meillä onkin aika myönteisesti ajattelevia kuulijoita. – En tiedä, koetteko te paikalliset tuota skandisoundia samalla tavalla kuin minä, Thomas hymähtää. Jos kuuntelette Haveniä, niiden ”Päässäni alkoi soida jonkin keikan yhteydessä Fallen Starin päämelodia
Se antoi heti suunnan koko albumille. No, onhan se niin, että korvaamalla laulajan täsmälleen saman äänialan omaavalla tyypillä suorastaan kerjää kielteistä vertailua. Näissä tapauksissa Iron Maiden teki esimerkillisesti niin, että he pitivät kiinni omasta linjastaan ja etsivät uutta väriä uralleen, jonka kariutuminen turhautti varmasti paljon. – Sanotaanko näin, että Black Sabbath -suosikkialbumini on Heaven & Hell, ja vasta Ronnie James Dio teki minusta todellisen bändin fanin! Van Halenin tapauksessa Sammy Hagarin liittyminen bändiin muutti sen soundia ehkä erilaiseksi, mutta törkeän tarttuvuutensa ansiosta se iski itseeni jopa aiempaa paremmin. Ryntäsin hyräilemään sen kännykkäni äänitallentimeen, ja kun myöhemmin kuuntelin melodiaa kotona, koko kappale syntyi välittömästi. Nyt Thomas kertoo lähestyneensä säveltämistä hieman toisenlaisesta tulokulmasta. – Tarvitseeko minun edes mainita Iron Maideniä ja Blaze Bayleyä tai Judas Priestiä ja Tim Owensia. – Vaikka jaksan aina välillä varoitella ihmisiä tekniikan kehittymisestä, minun on oltava myös kiitollinen siitä, Thomas kertoo hymyillen. Tilanteita, joissa bändien laulajavaihdokset ovat vaikuttaneet aluksi katastrofeilta mutta kääntäneet lopulta kurssin jopa aiempaa paremmalle mallille. – Koko Haven sai alkunsa siitä, kun päässäni alkoi soida jonkin keikan yhteydessä Fallen Starin päämelodia. Alamme miettiä vastaavia tapauksia rockin historiasta. Bändi on julkaissut levyjä tasaiseen tahtiin, muutaman vuoden välein, ja soittanut samalla lukemattomia kiertueita. Se oli mahtavaa! Vaikka edellisen levyn ilmestymisestä oli kulunut vain kuukausia, homma lähti Havenin kohdalla aika nopeasti käsistä, kun kiertueet saivat mielikuvituksen räiskymään ja muutamasta melodiasta alkoi täysi luovuuden vyöry. Judas Priest taas... 41 INFERNO. – Kaikki riippuu siitä, miten asiat hoidetaan ja millä asenteella keulakuvaa lähtee vaihtamaan, Thomas tuumii. Eikä pidä unohtaa AC/DC:tä, joka teki Bon Scottin kuoltua mahdottomasta mahdollisen jatkettuaan Brian Johnsonin kanssa täsmälleen siitä, mihin he Bonin kanssa jäivät. Thomas löytää vuosikymmenten varrelta sekä hyviä että varoittavia esimerkkejä. matalimpien baritonimaisuuksien ja korkeimpien venyttelyjen luulisi pistävän luun kurkkuun kaikille, jotka epäilivät miehen kykyjä, Thomas nauraa hyväntahoisesti. Luovuuden vyöry Kamelot on ollut jo 20 vuoden ajan todellinen melodisen metallin uurastaja. – Tällä kertaa keskityimme keikoilla vain niihin itseensä, ja vaikka kiertueet venyivät useammalle vuodelle, emme kiertäneet kerralla kuukautta pidempään. Kun noilta pätkiltä palasi kotiin, pää oli aina täynnä vaikka millaisia ideoita
Olisittepa nähneet Alissan reaktion! Puhelun päätyttyä hän loikki varmaan metrejä ilmaan silkasta riemusta! Tiedämme jo nyt, ettei Alissa voi kiertää kanssamme enää yhtä paljon, mutta oli kieltämättä mahtavaa kuulla, ettei hän ole jättämässä Kamelotia kokonaan. – Aluksi ei ollut edes mikään itsestäänselvyys, että Alissa laulaisi levyllä asti. Tämä tarve syntyi vasta siinä vaiheessa, kun viimeistelimme kappaleita Liar, Liar ja Revolution. Periaatteemme on ollut edetä musiikin ehdoilla. Niiden vieminen keikoille oli aika haastavaa, varsinkin Tommylle, joka oli vasta liittynyt bändiin. – Löysimme The Black Halolla todellakin tietyn kultaisen keskitien, ja se onkin todella tärkeä albumi meille. Havenilläkin Delainistä tutun Charlotte Wesselsin ja nykyisen Arch Enemy -ärjyjä Alissa White-Gluzin panokset ovat vain luonteva osa albumia. Se keskittyy vahvuuksiimme eli vahvoihin melodisiin teemoihin, mieleenpainuviin kertosäkeisiin ja kamelotmaisiin tunnelmiin. Jos satumme tarvitsemaan siihen vaikkapa koko orkesteria tai vain akustista kitaraa ja laulua, tuemme kappaletta juuri näillä aineksilla, emmekä lähde tekemään mistään suurta vain pröystäilläksemme massalla. Haven on tässä mielessä ihan toista maata. Paperilla tämä kuulostaa tutulta monien mahtipontisempien bändien suhteen, mutta Kamelotin tyylitajua alleviivaa se, kuinka bändi on onnistunut pitämään suurimmatkin sinfonisuudet tasapainossa sävellysten kanssa. – Alissa on ollut tärkeä osa Kamelot-perhettä jo pitkään, ja olimme jopa todistamassa sitä hetkeä, kun häntä pyydettiin kesken kiertueen Arch Enemyn laulajaksi. kainalojuttu) selvää eroa power metalin normeihin ynnäämällä pakkaansa roiman annoksen progressiivisia, teatraalisia ja jopa sinfonisia aineksia. – Silverthornia tehdessä yritimme kyllä keskittyä musiikkiin täysillä, mutta mullistukset veivät huomiota myös muualle, Thomas kertailee. Värikkyyttä teoksen ehdoilla Kamelot teki viimeistään kymmenen vuotta sitten julkaistulla The Black Halo -albumilla (ks. Ne kappaleet suorastaan huusivat Alissan... Alissan suoritukset sopivat jollain sairaalla tavalla täydellisesti näiden kappaleiden tunnelmaan, ja lopulta ripottelimme 42 INFERNO. huutoa. Thomas kertoo avoimesti, että Silverthorn syntyi uuden laulajan kiinnittämisen aikoihin alitajuisen varovaisissa tunnelmissa, kun taas Havenin kohdalla koko bändistä suorastaan huokui valtava itseluottamus. Myöskään lukuisat Kamelotin levyillä vierailleet muusikot eivät ole tuntuneet päälleliimatuilta. – Silverthornin kappaleista tuli lopulta hieman liiankin monimutkaisia. Tiedän, että aika moni muusikko sanoo samaa, mutta meille tärkeintä on tietynlainen tunneskaalan kaikkien laitojen korostaminen
Se kontrasti on tärkeä osa Kamelotia ja luo valtavasti mielikuvia, että me hyväksymme ihmisyytemme kaikki ääripäät.” 43 INFERNO. Thomas myöntää olevansa itsekin lähes täysin koneiden orjuuttama, vaikka yrittääkin taistella ajatusta vastaan jatkuvasti. Kaipasimme vielä hieman kuulaampaa ääntä duettokaveriksi Tommylle, ja Charlotte oli tuolloin Delain-kiertueella ja onnistui kuin ihmeen kaupalla löytämään studion jostain päin Kreikkaa. ”Meille on erittäin tärkeää, että jos puhumme vihasta, meidän on puhuttava myös rakkaudesta, tai jos mukana on surua, mukana on oltava myös iloa. Nopea tutustuminen Havenin teemoihin osoittaa, etteivät aiheet ole todellakaan kevyitä. Koko tunnekirjon äärellä Konseptialbumeihin panostanut Kamelot on nyt summannut samojen kansien väliin tavallista enemmän erilaisia tuntemuksia. Haven matkaa moniin suuntiin aina suurimmasta epätoivosta suoranaisiin riemuvoittoihin. Kappaleen sävy on aika jyrkkä, mutta jos sanoituksiin paneutuu enemmän, sieltä löytää kyllä lopulta myös lohduttavaa sanomaa. Periaatteena realismi Useassa kappaleessa tulee esille teknologian niskalenkki ihmiskunnasta. hänen taustalaulujaan hieman laajemmallekin, koska hänen äänensä sopii täydellisesti yhteen Tommyn kanssa. Itse asiassa sanoitukset etenevät jopa niin vakaville vesille, että Haven on kirkkaasta kannestaan huolimatta monella tapaa Kamelotin tähän asti synkin ja toteavin albumi. – Keskellä levyä kuullaan esimerkiksi kappale End of Innocence, joka ei ole kovin omaperäisesti nimetty biisi, mutta en voinut kuvitellakaan kutsuvani sitä millään muulla nimellä. Se kontrasti on tärkeä osa Kamelotia ja luo valtavasti mielikuvia, että me hyväksymme ihmisyytemme kaikki ääripäät. – Koko levy rakentuu sekä musiikillaan että sanoituksillaan tietynlaisen dynamiikan ympärille. – Charlotten mukaan pääseminen taas oli pieni ihme. Olen itse ihan yhtä syyllinen tähän kuin kaikki muutkin. Tiedostamme kyllä ympäristöongelmien, sotien ja nälänhädän vaikutukset tulevaisuuteemme, mutta olemme niin kiinni omissa pienissä elämissämme, ettemme tule koskaan tekemään mitään todellista tuhomme estämiseksi. Kappaletta pohjustetaan Ecclesian poikakuoroilla, ja itse kappale kertoo katolisen kirkon hyväksikäyttämistä lapsista ja siitä, kuinka he joutuvat elämään koko elämänsä näiden ihmisten tekojen kanssa. – Havenin kauneus piilee siinä, että sen teemoja voi tulkita todella monilla tavoilla, ja tätä on tapahtunut jopa bändin sisällä, Thomas hehkuttaa. Meille on erittäin tärkeää, että jos puhumme vihasta, meidän on puhuttava myös rakkaudesta, tai jos mukana on surua, mukana on oltava myös iloa. – Fallen Star puolestaan on eräänlainen kannanotto siihen, että maailmamme tuhoutuu koko ajan emmekä tee asialle juuri mitään. Tommy oli yrittänyt monta kertaa laulaa kappaletta yksinään, mutta jossain kohtaa tuli selväksi, että duetto tulee toimimaan tässä tapauksessa paremmin
Olen itse sen verran vanhan liiton kaveri, että minua pelottaa ajatella, millaisia niistä ihmisistä tulee, jotka syntyvät tähän tablettitietokoneiden, kännyköiden ja internetin maailmaan, Thomas huokaisee. – Kuulijakuntamme on edelleen se tärkein polttoaineemme. – Olin aiemmin tänään ravintolassa, ja siellä erään perheen lapset huusivat täyttä kurkkua ruokatilauksen jälkeen, koska halusivat pelata pelejä ja katsoa piirrettyjä tabletilla siihen asti, kun ruoat saapuvat. Ne ovat yhteisiä tapahtumia, joissa juhlistamme elämää musiikin kautta. Mutta kuinka kauan. Voit varmasti kuvitella, miten paljon luovuudenvimmaa se ruokkii, kun saa kuulla keikoilla ihmisiltä, kuinka täydestä sydämestämme tekemämme musiikki on vaikuttanut heidän elämiinsä. – Koen asian niin, että musiikista tulee levynjulkaisusta eteenpäin jotenkin yhteistä ja universaalia. Se tuntui jo todella nyrjähtäneeltä. Perhe on paras Monet bändit kokevat jatkuvan kiertueiden ja levytysten kierteen uuvuttavana, mutta Thomas näkee asian eri tavalla. Kamelotin tapauksessa luovuus ruokkii kiertueita ja kiertueet luovuutta symbioottisella tavalla, eikä kumpikaan tulisi toimeen ilman toisen olemassaoloa. En ikinä kyllästy innostuneen ihmisjoukon edessä soittamiseen ja ihmisten kanssa juttelemiseen, vaikka kiertäisin vielä kymmeniä vuosia. Ne tarinat ovat usein niin aitoja ja täynnä tunnetta, että se pistää todella nöyräksi. Ihmiskunta on menossa jatkuvasti syvemmälle suuntaan, jossa me kaikki kärsimme adhd:stä. Olen yrittänyt opetella ulos älypuhelimista, koska jossain vaiheessa huomasin olevani tekemisissä yhä useampien kanssa mutta näkeväni todella tärkeitä ihmisiä yhä harvemmin. – Vielä tällä hetkellä teknologian hyvät puolet menevät huonojen edelle. Thomasin ilme vakavoituu välittömästi, ja hetken hiljaa ympärilleen katseltuaan mies huokaisee syvään. Tämän näkee varmasti parhaiten keikoillamme, joilla en koe bändin vain soittelevan biisejä yleisölle. Kaiken on oltava saatavilla heti, nopeasti ja vaivatta, eikä minkään eteen pitäisi joutua tekemään yhtään mitään. Puhuimmepa miten synkistä aiheista tahansa, sen voi tehdä mieltä ylentävillä ja toiveikkailla tavoilla. Tiedän, että on kornia sanoa näin, mutta koen ihan aidosti, että me kaikki olemme yhtä perhettä. Vastuullinen omasta tahdostaan Utelen Thomasilta esimerkkiä jostain erityisen voimakkaita tunteita herättäneestä fanitarinasta. En tiedä. Niin syvissä vesissä kuin Kamelotin teemat ja musiikki liikkuvatkin, bändin kenties tunnistettavin tavaramerkki on ollut aina, kuinka kaikkein tummanpuhuvimpienkin tunnelmien keskeltä voi löytää pilkahduksen valoa. – Niin kauan kuin Kamelot on ollut olemassa, olemme olleet todella läheisiä faniemme kanssa, ja sen takia en osaa oikein edes kutsua fanejamme faneiksi. – Kamelotin tärkein periaate on, että ihmisten tulisi tuntea levymme kuultuaan olonsa paremmaksi kuin ennen sitä. Tiedän, että joillekin kuulijoiden tapaaminen tai vaikka Facebook-keskusteluihin osallistuminen on ihan pakkopullaa, mutta minulle se on todella tärkeä osa Kamelotia. Bändi on ollut vuosikaudet läsnä kuulijoidensa keskuudessa, enemmän kuin valtaosa muista maailmaa kiertävistä bändeistä, ja läsnäolon ympärillä on aina vallinnut silkka aitous. Tämän ei tarvitse tarkoittaa, että teemme vain iloisia rallatteluja ja tungemme päämme hiekkaan sulkien todellisuuden silmistämme ja korvistamme. Mihin taisi mennä peräti kymmenen minuuttia. Kamelotin kohdalla kyse ei ole vain tavallisten meet & greetien järjestämisestä. 44 INFERNO. – Jos en haluaisi jakaa musiikkiani ja elämääni faniemme kanssa, voisin ihan hyvin jurottaa kotona ja äänitellä musiikkia vain omaksi ilokseni, Thomas naurahtaa
The Black Halo laajensi Kamelotin soundia myös rohkeampiin vierailijoihin, joiden joukossa kuultiin Epican Simone Simonsia ja vielä yllättävämmin Dimmu Borgirin Shagrathia. Toisinaan jopa niin pitkälle, että musiikkia on osoiteltu syylliseksi itsemurhiin, tai ainakin sen viimeisen kipinän antajaksi. No, sanotaan vaikka näin, että se tuntuu yhtä kiusalliselta kuin vanhojen koulukuvien selaaminen. Muistan erityisen hyvin sen hetken, kun Epica soitti ensimmäistä kertaa lämppärinämme. Monet bändit kirjoittavat avoimesti toivottomuudesta, itsemurhista, väkivallasta ja kaikenlaisista ihmiskunnan varjopuolista. – Itselleni The Fourth Legacy [1999] oli ensimmäinen tärkeä käänne Kamelotin uralla, ja The Black Halo oli ehdottomasti se toinen. – Uskokaa tai älkää, monet painostivat meitä nimeämään levyn Epican [2003] kakkososaksi! Se oli aivan kammottava ajatus. Toisin kävi, kun Shagrath tuli paikalle ihan siviileissä ja osoittautui huippumukavaksi herrasmieheksi, joka teki hommansa täydellä ammattitaidolla. Ystäväni, olet aina ajatuksissamme, Thomas viittoo. ”LUOJAN KIITOS LEVYN NIMEKSI EI TULLUT EPICA II!” 45 INFERNO. Luojan kiitos levyn nimeksi ei tullut Epica II! Thomas ei myönnä kuuntelevansa Kamelotin vanhoja levyjä kovin usein, mutta kertoo palanneensa niistä vanhimpienkin pariin viime aikoina tulevien kiertueiden settilistoja suunnitellessaan. En tiedä, istuisimmeko edes tässä, jos en olisi ajanut väkisin The Black Haloa levyn nimeksi. Kuolema on muutenkin asia, joka saa aina avaamaan hetkeksi silmänsä ja näkemään asioita uusilla tavoilla. Joskus levyjen kuuntelu tekee itseeni todella suuren vaikutuksen, koska en enää kykenisi säveltämään sellaista musiikkia! Jos taas kuuntelen varhaisimpia levyjämme... Kamelot oli luottanut edellisillä levyillään pieniä syrjähyppyjä lukuun ottamatta power metalin tuttuihin vahvuuksiin vauhdikkaine melodisuuksineen ja tuplabassareineen. Rockmusiikki ja kuolema ovat kietoutuneet yhteen. Bändi oli jo ehtinyt kypsään kuusi albumia julkaisseen bändin ikään, mutta vasta seitsemäs albumi The Black Halo esitteli sen yhtyeen, jonka maailma tuntee lajinsa huippuna tänäkin päivänä. Ei olekaan ihme, että monet kuulijoistamme nimeävät juuri jälkimmäisen tärkeimmäksi levyksemme, ja toisaalta jotkut kertovat meidän etääntyneen liikaa juuristamme juuri tuolloin. Ehdin kuulla noin puolet keikan ensimmäisestä kappaleesta, ja olin välittömästi ihan varma, että meidän on saatava tämän bändin mimmi laulamaan levyllämme. – Yksi rankimmista jutuista liittyy itse asiassa Suomeen, Thomas aloittaa varovaisesti. Kävimme tapaamassa häntä sairaalassa, ja hän nautti todella paljon konsertistamme ja... – Espoossa asui eräs ystävämme, joka päätyi sairautensa vuoksi pyörätuoliin, ja avustimme häntä usein pääsemään erityisjärjestelyillä keikoillemme. Olen aina vihannut bändien hittilevyjen jatko-osia, varsinkin jos ne ilmestyvät kaukana toisistaan. Taisin odottaa studioon maskit päässä liukuvaa, niiteillä peiteltyä pelottavaa black metal -hirviötä. – On olemassa tietynlainen vastuun aste. – Pystyn hyvin palaamaan jonnekin The Fourth Legacyn tai Epican aikoihin ja löytämään sieltä edelleen kipinän, jonka takia ne levyt aikoinaan sävellettiin. Nämä ovat sellaisia hetkiä, jotka vaikuttavat sinuun ihmisenä ja tietenkin sitä kautta myös musiikkiisi. Thomas hiljenee hetkeksi, nielaisee, kohottaa katseensa ylöspäin ja jatkaa. Koko se värimaailma antoi jonkinlaisen omituisen tuntuman, millaisia tunnelmia levyllä tultaisiin kuulemaan. Kuten moni tietää, tämä johti pitkään yhteistyöhön Simone Simonsin kanssa, Thomas hymyilee. Tarkoitan, että olemme aina vältelleet sanoituksissamme tiettyjä synkimpiä ja suoraviivaisimpia ääripäitä, emmekä puske kitkerimpiä äärimmäisyyksiä liian suoraan päin näköä. – Tällaisia hetkiä ei vain unohda. Helloweenin Keeper of the Seven Keys -albumien kohdalla homma pysyi vielä kasassa, mutta huonoja esimerkkejä on olemassa ihan liikaa. – En puhu tästä kauhean usein, mutta juuri nyt täällä Helsingissä ollessani koen, että hän ansaitsee kaiken kunnioituksemme. – The Black Halolle saatiin suuntaa niinkin erikoisella tavalla kuin aika varhaisessa vaiheessa syntyneiden kansitaiteiden kautta. – Juuri ennen The Black Halon säveltämistä olimme kiertäneet Epican kanssa. Pienet asiat saattavat vaikuttaa paljon albumien lopulliseen ilmeeseen, ja Thomas ei meinaa kyetä pidättelemään virnettään kertoessaan tärkeästä tienhaarasta The Black Halon lopullisen muodon suhteen. Minulla oli joitakin ajatuksia tulevan levyn visuaalisen ilmeen suhteen, ja kerroin niistä Derek Goresille, joka loihti aika nopeasti lähes valmiit luonnostelmat kansista. – Shagrathin tapaaminen oli ikimuistoinen hetki! Oma käsitykseni Dimmu Borgirista oli täsmälleen sama kuin kaikilla muillakin bändin kuulijoilla. Me käsittelemme kyllä synkkiä aiheita, mutta kuten sanoin, pyrimme aina jättämään oven auki myös toivolle. Vuosi 2005 oli Kamelotille monella tavalla käänteentekevä. Muutamia päiviä tuon keikan jälkeen hän menehtyi ja oli lopulta toivonut tulevansa haudatuksi Kamelotpaita päällään. THOMAS kertoo muistavansa nuo kymmenen vuoden takaiset ajat yksityiskohtia myöten ja vertailee levyn aikaista hurmosta juuri nyt Haven-albumin ympärillä vallitseviin tunnelmiin. Olen edelleen yhteyksissä hänen vanhempiensa ja perheensä kanssa. Kamelotille levy oli jopa niin tärkeä, ettemme olisi todennäköisesti jatkaneet bändinä enää kovin pitkään ilman sitä. The Black Halo toi mukaan aimo annoksen maalailevampia ratkaisuja. Kerran soitimme Helsingissä ja hän pääsi vielä mukaan keikalle, vaikka alkoi olla jo melko huonossa kunnossa
Laadukkaat vinyylilaitokset ja obskuuri musiikki kiehtoivat kumpaakin keräilijäluonnetta. Niin se alkoi. Vuonna 2009 Pietarinen ehdotti Pulkille pienen pöytälaatikkofirman perustamista turkulaisen kulttibändin Deluxe-albumin vinyylipainoksen tekoa varten. Pulkista ajatus oli hyvä. Ruskeista pahvilaatikoista ja äänitteitä notkuvista hyllyistä rakennetun labyrintin uumenissa voi vain todeta, että vinyyli toden totta on jälleen kuvioissa. Pulkki sanoo, että vinyylin uusi tuleminen oli Svartillekin yllätys. Sen varrelta löytyvät myös Svart Recordsin tilat. Vinyylijulkaisuissaan sekä laatuun että määrään satsaavan yhtiön takana ovat Tomi Pulkki ja Jarkko Pietarinen. Svart Records on kasvanut kuudessa vuodessa arvostetuksi levymerkiksi. Kun Svart lähestyi Spinefarmia ostaakseen ensimmäisen julkaisulisenssinsä, Pulkki ja Pietarinen saivat kuulla, että niitä oli saatavilla enemmänkin. 2010-luvun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mitä digitalisoitunut maailma ei osannut odottaa. Tänä aamuna toinen Svartin päämiehistä, Jarkko Pietarinen, keskittyy kiireisten paperitöiden tekoon. Vinyyli on myynyt tähtitieteellisesti ja kaadettu cd:n tieltä niin rajusti, että se ehdittiin jo julistaa kuolleeksi. – Sitten me taidettiin perustaa se firma, Pulkki sanoo. Oli muutettava isompiin tiloihin. Kaikki alkoi Xysmasta. Musiikillista asiantuntemusta ja intohimoa kuitenkin oli. – Me käytiin hakemassa viisinumeroinen laina, ja pankissa kysyttiin, että oletteko te pojat tosissanne. Ja sitten ”se mopedi lähti käsistä”, kuten Pulkki sanoo. Tomi Pulkki puolestaan antautuu Infernon haastateltavaksi. Se oli erinomainen ensimmäinen yhteistyökumppani ja otti Svartin heti vakavasti. Se kulkee ohi goottilaistyylisen Mikaelinkirkon ja Port Arthurin kodikkaiden ja tyylikkäiden puutalokortteleiden. Alussa me puhuttiin itsekin niin kuin pankissa oli sanottu, että ”ei tästä pojat mitään tule, menkää oikeisiin töihin”. Muovin ylösnousemus Svartilla työskentelevä Kerttu Vauras esittelee Svartin varastotilat. Kun Svart oli julkaissut muutaman levyn, pöytälaatikko kävi ahtaaksi. Julkaisutahti oli niin rivakka, että vuotta myöhemmin varastotilaa tarvittiin enemmän. Häntä puolestaan kiinnosti Reverend Bizarren vieminen vinyylille. – Vaikka Spine oli jo silloin suuren Universalin omistuksessa, siellä oli edelleen rento meininki. Yhtiö vuokrasi toimitiloikseen pienen kellarinnurkan. Jos vinyylialbumi osaisi puhua, se voisi hyvällä omallatunnolla viljellä kliseetä ”elämäni on ollut yhtä vuoristorataa”. Turun Puutarhakatu on pitkä tie, varsinkin räntäsateessa. Silti tässä vielä sinnitellään. Oikeastaan se oli hyvä kysymys. Eikä pelkästään sinnitellä. Ei monikaan senkokoinen yhtiö olisi jaksanut kuunnella kahden turkulaisen hiihtäjän selityksiä. Deluxe-vinyylikin tehtiin lopulta, mutta se ei ollut Svartin ensimmäinen eikä kahdeksaskymmenes julkaisu. Svart alkoi panostaa tasokkaisiin uudelleenjulkaisuihin. Svart ei ole kultakaivos, mutta siitä on tullut globaalisti arvostettu ja merkittävä levy-yhtiö, joka julkaisee sekä vanhaa että uutta musiikkia. Alkoi vinyylibuumi. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LANCE KOOMA MUSTAA KULTAA 46 INFERNO. – Meillä molemmilla oli silti aika pitkään muitakin töitä. Pietarisella ja Pulkilla ei ollut aiempaa kokemusta levyjen julkaisemisesta
47 INFERNO
Jos meitä halutaan haastatella, minä olen useammin äänessä, Pulkki kertoo. Kummallakin on veto-oikeus, eli jos toinen ei halua, niin sitten ei julkaista. Se, että asiat alkavat tapahtua, vaatii usein mielipuolista halua ottaa riskejä. Tietenkin meillä on jotain julkaisuja, joista jompikumpi ei piittaa. – Me ei mietitty mitään buumeja, kun Svart perustettiin, mutta pian alalla alkoi näkyä liikehdintää. – Vinyylibuumi on tavallaan näennäinen ilmiö. Svart tuntuu satsaavan sekä laatuun että määrään. – Taloudellista puolta ei kannata miettiä liikaa. Kirjat ovat Svartille ainakin toistaiseksi poikkeuksia julkaisusäännöistä. Monet levyt jäivät kauppoihin makaamaan. Ajatuksesta levyksi Pietarisen ja Pulkin lisäksi Svartilla on kaksi työntekijää hoitamassa käytännön logistiikkaa. Toivotaan, että levyt tulevat painosta ajoissa. – Me kammoksutaan sellaista toimintaa, johon eräät nimeltä mainitsemattomat ulkomaiset yhtiöt ovat sortuneet. Yhtiön julkaisutyyli kumpuaa Pulkin ja Pietarisen keräilijätaustasta. – Jos jotain kiinnostavaa kirjallisuutta tulee vastaan, voidaan julkaista. – Me ollaan opittu olemaan tekemättä kaupallisia itsemurhia. Chioreanun teoksen lisäksi Svart on julkaissut Istenfanzinen jutuista kootun antologian. Yleensä ne eivät tule. – Ne alkoivat julkaista vinyylillä melkein mitä tahansa. Vaikka aiheesta ”äänilevybisneksen tulevaisuus” on käyty lukemattomia toiveikkaita paneelikeskusteluja, se on edelleen huolestuttavasti hämärän peitossa. Sitä ei kuitenkaan listi vinyyli vaan internet. Firman perustajien työnjako on sellainen, että Pietarinen hoitaa toimistohommat ja Pulkki julkisivun. – Jarkko vie paperit kirjanpitäjälle ja maksaa laskut. Svartin kokemuksen mukaan kaikenlaista diggarimusiikkia, jolla on omistautunut kuulijakunta. Erimielisyyksiä ei juuri ole. Siitä on nyt palattu vähän varovaisempaan linjaan. Se tekee useita julkaisuja per kuukausi. Myyntiluvut ovat moninkertaistuneet kymmenessä vuodessa, mutta kun kehitys lähti liikkeelle nollan tienoilta, ei siitä hirveän isoa lukua tule. Sillä on sopimukset kolmestasadasta uudesta nimekkeestä. Mustasta muovimassasta voi erottua vain laadulla, ja juuri siihen Svart on pyrkinyt satsaamaan. Pannaan ääni ja kuva pakettiin ja lähetetään ne painettavaksi. Muun muassa Mayhemille ja Hexvesselle kuvituksia tehneen romanialaisen taiteilijan Costin Chioreanun taidekirja on tullut painosta. – Monet ihmettelevät tätä julkaisutahtia, Pulkki sanoo. Svartille saapuu poikkeuksellinen lähetys: lavallinen kirjoja. – Kaikenlainen 1960–70-lukujen tavara melkein missä tahansa genressä toimii. Normaali 4–6 viikon odotusaika venyy silloin 10–15 viikkoon. Kunkin julkaisuprojektin koordinoi se, jota kyseinen materiaali kiinnostaa enemmän. Kun myyntiluvut nousivat, moneen kansainväliseen toimijaan iski vauhtisokeus. Vinyylilevyt ovat niche-tuotteita, joita painetaan nyt enemmän kuin aikoihin. Teetetään vinyylimasteri. – Kyllähän joku meidän levy saattaa yhtäkkiä myydäkin 1 500 kappaletta, mutta pääsääntöisesti myynti on noin viidensadan tienoilla. Esimerkiksi Peacevilleltä me saatiin oikeudet vain puoleen niistä levyistä, jotka oltaisiin haluttu julkaista. Myös isot yhtiöt heräsivät huomaamaan vinyylin paluun. Vinyylilevyjen valmistus on kallista ja niitä myydään niin vähän, että mikäli Svart julkaisisi vain muutaman levyn vuodessa, sillä ei eläisi. Hankitaan kansimateriaalit ja uutta sisältöä niihin ja palkataan graafikko tekemään kannet. Ne panevat julkaisuja ulos yhdellä ja samalla sapluunalla, tekevät vinyylimasterin cd:stä ja suurentavat cd:n kannet Photoshopilla. – Levyn ostajan on saatava rahalla muutakin kuin vinyylilevy. Svart kuitenkin tietää jotakin tulevaisuudestaan. ”Se, että asiat alkavat tapahtua, vaatii usein mielipuolista halua ottaa riskejä.” 48 INFERNO. – Tokihan jotain Paroni Paakkunaisen freejazzia menee kaupaksi vain rajallisia määriä. Tahdin salaisuus Svartin ensimmäinen julkaisu, vinyylipainos Calliston Providencestä ilmestyi aika tarkalleen kuusi vuotta sitten. Folk, jazz, punk ja metalli, varsinkin undergroundimpi ja vaihtoehtoisempi metalli. Markkinoidaan ja tiedotetaan. Mutta ei sitä tarvitsekaan mennä meidän koneistolla enempää, koska me hoidetaan edelleen melkein kaikki asiat itse. Julkaisun pitää olla äänenlaadullisesti ja kansien puolesta kunnossa. – 1960–70-lukujen kotimaisissa julkaisuissa on vielä monissa eri genreissä jäljellä tavaraa, jolla on relevanssia ulkomaillakin. Tämän haastattelun aikaan käyttöön otettiin kataloginumero 392. Siksi pitää tehdä kolmesta viiteen julkaisua kuussa ja pitää vanhemmat julkaisut liikkeellä. Minä kirjoitan lehdistötiedotteet ja hoidan levyt maailmalle sovittuun aikaan. Aikaisemmin kuin koskaan ennen. – Mutta jotta tätä toimintaa voi pyörittää työkseen, pitää olla tarjolla laaja katalogi. – Vinyylibuumin negatiivinen puoli on, että kaikkien tehtaiden kaikilla tuotantolinjoilla on jatkuvasti ruuhkaa. Varsinkin Record Store Dayn alla tehtaiden kanssa toimiminen on yhtä helvettiä. Uudelleenjulkaisun tie kauniista ajatuksesta äänilevyksi menee suurin piirtein näin: Hankitaan oikeudet julkaisuun ja tarvittavat äänimateriaalit. Cd myy edelleen enemmän kuin vinyyli. Materiaalin on oltava mahdollisimman laadukasta. Siis sellaisia levyjä, joita ei pyöritellä päivittäisten askareiden taustalla vaan joiden kuuntelu vaatii harrastuneisuutta. Mitä sitten kannattaa julkaista. Mutta on siinä ihan tarpeeksi ihmettelemistä, kun julkaistaan 80 levyä per vuosi. Siitä huolimatta nyt on cd:n vuoro kuulla kuolinjulistuksensa. Joku siellä keksi kesken neuvottelujen, että vinyyli tulee takaisin. Itse en ole jaksanut kuunnella kaikkia Jarkon doomjuttuja, eikä Jarkko varmaankaan ole kuunnellut joitain omituisia jazzlevyjäni. Tänä vuonna kesäkuun julkaisuja piti laittaa painoon maaliskuussa
VISIONS SHOW WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI WWW.TIKETTI.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. 100€ 1 PÄIVÄ ALK. LIVING DEAD! MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K KYLMÄ SOTA RED MOON ARCHITECT APINA ADAMANTRA MORS SUBITA SHIRAZ LANE SPAWN FROM DECEIT MORTUS CREPUSCULAR ETERNAL DUSK GREY YVAEH BLAST MYSTIC TRIANGLE METAL DARK SIDE OF THE MIME MANALA COMEDY PRESENTS: ROBERT PETTERSSON UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI! UUSI!. 125€ 2 PÄIVÄÄ ALK. 155€ UUSI! MOKOMA ARCHITECTS LOUDNESS BLOODBATH NE OBLIVISCARIS ENFORCER AT THE HOLLOW TRYER EINHERJER BLUES PILLS WARMEN THE SIRENS GHOST BRIGADE KROKODIL BOMBUS SOTAJUMALA ALFAHANNE ATOMIROTTA DR. 70€ TUSKA TURBO VIP -PAKETIT MYYNNISSÄ NYT! 3 PÄIVÄÄ ALK. 255€ 1 PÄIVÄ ALK
Rap metalin funkkaava ja toisaalta perinteiseen heavy rockiin kallellaan oleva riffittely oli alkanut korvautua alavireisyydellä, riitasointuisuudella ja jopa death metal -vaikutteilla. Yllättävän vähän niitä on tullut vastaan. Sen ideana oli pistää yhteen raskaan rockin ja hip hopin artisteja coveroimaan jälkimmäisten tunnetuksi tekemiä kappaleita. Sevendustin ja Xzibitin What U See Is What U Get on vieläkin hengettömämpi. Nu metal puolestaan jatkoi voittokulkuaan, mutta vaipui lupaavista lähtökohdistaan huolimatta nopeasti muutaman tempun generoituneeksi liejuksi – usein rapin ja metallin liitoksi, jossa kuului vain huono rap ja huono metalli. Tässä musiikillisessa ympäristössä julkaistiin syyskuussa 2000 tekstimme varsinainen kohde, kokoelmalevy Loud Rocks. Haepa kuultavaksi vaikkapa Led Snooppelin 2008-niminen teos. Levyn Soundiin 10/2000 arvostellut Antti Luukkanen esitti lievää kritiikkiä, sillä hänen mukaansa Morello oli kaivanut kappaleelle ”parit vähän turhankin tutut kikat”. Ehkä, mutta jos kikka on toimiva, miksi sen jättäisi käyttämättä. Kumpikin kuulostaa nolostuttavan päälleliimatulta. Kid Rockin syksyllä 1998 julkaistu Devil Without a Cause alkoi hitaan alun jälkeen myydä kuin häkä. LOUD Rocks tuli ja meni eikä tuntunut saavan juuri huomiota. Myös Tom Morellon (RAtM) kanssa toteutettu Wu-Tang Clan -pala Ain’t Nothing Ta Fuck Wit on energinen rypistys. Only When I’m Drunk on jo valmiiksi hauska juopottelukuvaus, mutta Crazy Town saa mukaan takakenoisen voimakasta funk rock -henkeä. Oikeastaan herkullisimmin sekoittelu toteutuu nykyisessä mashup-kulttuurissa. Levyn kolmas Wu-Tang-kierrätys ei ole yhtä mehukas. Iskutuksiin perustuva bänditausta on yksinkertainen, mutta mukaan on ujutettu myös tehokkaita koukkuja ja dynamiikkaa. USA:n Billboard 200 -listalla se käväisi sijalla 108. YouTubesta löytyy monia hulvattomia hip hop/ metal -yhdistelyjä, jossa niputetaan kummankin maailman parhaat puolet. Hieman samaa oli kokeiltu jo vuonna 1993 Judgment Night -soundtrackilla, mutta silloin originaalisävellyksin. Tällaisia kahden maailman kohtaamisia kuulisi silti mielellään vielä nykyäänkin. Esimerkiksi Euroopan puolella vähemmälle huomiolle jääneen 311:n eponyymi kolmas albumi (1995) myi kolme miljoonaa kappaletta. Vuonna 1987 ilmestyi puolestaan Anthraxin rap-parodia-ep I’m The Man ja 1991 Public Enemyn kanssa tehty Bring the Noise -versiointi. Anthraxin Scott Ian on nimennyt Rage Against the Machinen rap metalin varsinaiseksi keksijäksi. 1990-luvun kuluessa oli kehittynyt myös rinnakkainen tyyli, jota ryhdyttiin kutsumaan nimellä nu metal. Toisaalta levyllä on paljon myönteisiä yllätyksiä, niistä suurimpana ällötysbändi Crazy Townin yhteistyö Tha Alkaholiksin kanssa. Myös muutoin hajuton ja mauton Incubus kyhää Big Punin Still Not a Playeriin ilmavan ja kiihkeän toteutuksen. 50 INFERNO. Ideaa kehiteltiin pidemmälle seuraavilla levyillä, ja se saavutti kaupallisen huipentumansa Aerosmithin kanssa toteutetussa Walk This Wayssä vuonna 1986. For Heavens Sake on saanut kylkeensä Tony Iommin ylijäämävarastosta löydetyn riffin ja Ozzy Osbournen laulaman kertosäkeen. Vuonna 2000 levyä oli mennyt jo seitsemän miljoonaa kappaletta. Samana vuonna julkaistiin Black Sabbathia ja Led Zeppeliniä lainaileva, Slayerin Kerry Kingin kitarointia sisältävä Beastie Boys -debyytti Licenced To Ill. Los Angelesissa vuonna 1987 perustetun yhtyeen ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1992. Kuitenkin esimerkiksi vuodesta 1986 asti toimineen newyorkilaisen 24-7 Spyzin esikoislevy Harder Than You (1989) on läpi kestonsa kirskuvien funk metal -riffien ja rapin naittamista. Yksi varhaisimpia esimerkkejä on Run-D.M.C:n debyyttilevyn (1984) Rock Box -single, jolla riimitellään selkeän hard rock -riffin päälle. Rage Against the Machinen lisäksi 1990-luvulla toimi muun muassa Shootyz Grooven, Hard Corpsin ja 311:n kaltaisia räppimetalliyhtyeitä. TEKSTI TONI KERÄNEN ERI ESITTÄJIÄ Loud Rocks SONY/LOUD 2000 Hoppia rokaten Voiko levy jolla esiintyy Crazy Town olla hyvä. ONKIN oikeampaa sanoa, että rap metal syntyi ja kehittyi useiden erillisten ja toisaalta keskenään risteävien prosessien myötä. Kyllä voi. Kokonaisuudella on muutama muukin raita, joka näyttää paperilla paremmalta kuin miltä lopputulos kuulostaa. NIMEKÄS kavalkadi aloitetaan viisaasti kovassa nousussa olleen System of a Downin ja hip hop -suuruus Wu-Tang Clanin kollaboraatiolla. Shame on a Nigga on saanut varmaankin häveliäisyyssyistä lyhyemmän nimen Shame, mutta itse toteutuksessa ei ole merkkiäkään nolostelusta. Static-X ei yllättäen saa yhdessä Dead Prezin kanssa jälkimmäisen hienoon Hip Hop -anthemiin elämänmakua. HIP hopin ja raskaan rockin liitolla on pitkä historia
Kun Holmes korisee puolivälin tuomiotaajuudet avaavassa Beneath Broken Earthissä ylistystä tyhjyydelle, sen tuntee pernassa asti. MATTI RIEKKI The Plague Within julkaistaan 29.5. Päinvastoin: meno on parhaimmillaan aivan helvetin synkkää ja surullista, pettymyksen vereslihalle hiertämää. Otin uutiset Paradise Lostin ”paluusta vanhaan” vastaan ristiriitaisin tuntein. studiolevy, joka on paitsi ”raikas” poikkeama totutusta myös löysät pois -tyyppinen rykäisy jatkoa ajatellen. Vielä kun sekä kitaristi Greg Mackintosh että laulaja Nick Holmes on saanut tukahdutettua raaemman ilmaisun janonsa, ensimmäinen Vallenfyren ja toinen Bloodbathin parissa, liike tuntui hivenen… turhalta. Pieni epätasaisuus kokonaisuutta vaivaa, ja ainakin rokkaavan Cry Outin olisin tiputtanut levyltä kokonaan, se kun poikkeaa muusta materiaalista jo liiankin kanssa. Vaivaantuminen, saati myötähäpeä, ei kuitenkaan hiivi liiveihin missään vaiheessa. Yhtäältä ajatus päivitetystä Gothic-menosta tuntui valloittavalta, toisaalta yhtyeen edellinen albumi, vuonna 2012 julkaistu Tragic Idol oli omassa myöhempien aikojen lostmaisuudessaan niin loistava levytys, että hurmalle olisi halunnut jatkoa. Ellei nyt loppuraportin, niin ainakin vahvan välitilinpäätöksen makua tässä on. Seuraavassa numerossa yhtyeen haastattelu. Hivenen ristiriitainen on lopputuotekin. Tämä lienee tarpeen, jos albumi starttaa No Hope in Sight -nimisellä biisillä. Kiristetyssä lohduttomuudessa on viidettäkymmenettä käyvien, arvatenkin sangen lupsakkaa ja turvattua elämää elävien goottikuolometallistien tapauksessa myös vaaranpaikkansa. On totta, että The Plague Withiniltä löytyy musiikillisia muistumia niin Gothicin, sitä seuranneiden Shades of Godin ja Iconin kuin jopa Lost Paradise -debyytinkin ajoilta. Levyn vanhahtava, orgaanisen oloinen soundi alleviivaa vaikutelmaa. Toisaalta, näinhän on ollut jollain tasolla aina. Siirtymä uudesta vanhaan ei olekaan musiikillisesti niin raisu kuin olisi odottanut, ja ennen kuulumatonta albumilla on oikeastaan vain yhden biisin mustemmalle metallille flirttailu. Itse asiassa koko levy tuntuu hieman kuin kuvajaiselta ajoista, jotka eivät koskaan palaa – synkeältä oodilta sen tunnustamiselle. Laulut tasapainottelevat raakojen ja puhtaiden osuuksien välillä, mutta raskaimpana punnuksena soi kireä kärinä, joka sopii levyn pirtaan mainiosti. Muiden muassa Ghostin ja Cathedralin kera aiemmin työskennelleen Jaime Gomes Arellanon näkemys sulattaa edellisen kiekon Jens Bogren -tykityksestä liiat rasvat, ja jäljelle jää tukeva luuranko, joka tanssii haudoilla lonkat kolisten. Holmesin ärjyminen tehostaa oivasti albumin totuttuakin nihilistisempää lyriikkatarjoilua, hänen tulkintansa kun on tehokkaimmillaan todella katkeran ja elämään väsyneen oloista. Lostin ailahdelleen katalogin jatkona seisoo joka tapauksessa kelpo 14. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa OODI TYHJYYDELLE PARADISE LOST The Plague Within CENTURY MEDIA ESTER SEGARR A 51 INFERNO. Rajuinta eroa kaivertaakin Holmes, levyllä kun kuullaan raainta laulua sitten edellä mainitut albumit synnyttäneen 1990-luvun alkupuoliskon
Havenille on kuitenkin sävelletty suoraviivaisempien kertosäebravuurien (Fallen Star, Insomnia, Veil of Elysium, My Therapy, Liar Liar) lomaan tunnetilasta toiseen luovivia erilaisuuksia, kuten industrialhenkisesti pumppaava Revolution ja herkänpolveileva Under Grey Skies, joka on eittämättä yksi vuoden 2015 metallihitureista. Myös Karevikin ja Weisselsin yhteispeli on veretseisauttava. Alkuaikojen tarttuvasta yksinkertaisuudesta ei ole jäljellä juuri mitään. Tuolla kappaleella sovituksellisten ja melodisten hienouksien kirkkaimmiksi tulkeiksi nousevat Kamelot-vokalisti Tommy Karevikin lisäksi Nightwishpillipiipari Troy Donockley ja Delainääni Charlotte Weissels. Biiseistä toimivat parhaiten aloituskolmikko Kohu, Kuka pelkää. Vuosikymmenen alussa narinaani vastattiin ja bändi laittoi miehistönsä remonttiin. Ei liian usein eikä liian harvoin. Totta on, että albumin äänisäädöissä olisi ollut tiukentamisen varaa, mutta se ei onneksi pilaa yhtyeen oraalla olevaa uraa eikä ota mitään pois tonttinsa hallitsevilta soittajilta. Tulos kuulostaa tutulta mutta silti hieman erilaiselta. Paras lopetus ik... Riffeissä on hienoista teknisyyttä, ja kappaleet ovat kulmikkaam52 INFERNO. JAAKKO SILVAST SIX FEET UNDER Crypt of the Devil METAL BLADE Aikoinaan jaksoin marista Six Feet Underin tekevän samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. TONI KERÄNEN SEREMONIA Kristalliarkki SVART Näin tehdään levyjä. Tulevaisuudessa bändillä ei voi olla muuta tavoitetta kuin tehdä koko levyllinen samanlaisia huippubiisejä. Rumpujen sekolaation, lakonisen laulun, huilun ja tajuntaalaajentavien kitaroiden lisäksi kuullaan myös kiippareita ja saksofonia, joita soittavat vierailijat, muiden muassa Okke Komulainen ja Sami Sippola. Syrjäytymisestä ja Suomen nykytilasta kertovien sanoitusten yhteiskuntakritiikki on varsin tyypillistä nuorten miesten uhoa, mutta kielellistä lahjakkuutta löytyy sen verran, ettei myötähäpeä pääse vaivaamaan. Kahdeksan biisin mittainen The New Kingdom on nippu pääasiassa keskitempoisia, perinnetietoisia melodisen heavy metalin ralleja, joissa painetaan pia kuin koskaan ennen. Jotain on matkalla kuitenkin kadonnut. Huomio kiinnittyy myös rumpuraitoihin, jotka taikoi yhtyeen jo jättänyt Erkka Närhi. Ukon korkealta ja kovaa mutta tarvittaessa myös ronskisti rappaava ääni suo Perpetual Ragen ulosantiin ne korvinkuultavimmat melodiakoukut. Samankaltaisilla poluilla jatketaan, mutta suunnat ovat mielenkiintoisempia ja maisemat jylhempiä. Kyllähän tästä vanhaa grooveakin löytyy ja Barnesin äänessä on edelleen hohtoa, sanoivat muut mitä tahansa. En äkkiseltään muista, olisiko Donockley vetänyt pääbändinsä levylle ikinä noin tunteikkaita lurituksia. Levyn avaavasta Desert of Dreamsistä tai kolmosbiisi Iconista saa useamman toistokerran jälkeen halutessaan todella sitkeän korvamadon. Bändi valittelee saatekirjeessä miksauksessa kohtaamiaan vaikeuksia. Nopean ja aggressiivisen takomisen sekä hidastempoisten tunnelmointien yhteispeli toimii läpi koko levyn. Yhtyeen potentiaali oli selvästi kuuluvilla jo Meidän, minun -demo-ep:llä vuonna 2011. Ahkera keikkailu on tuonut lisää tiukkuutta ja itsevarmuutta, ja debyytillään Apina on jo valmis yhtye. Yhtye ei useinkaan alleviivaa melodioitaan, vaan ne kulkevat mukana vaivihkaa ja iskevät jatkuvasti syvemmälle kuulijan tajuntaan. The New Kingdom palkitsee lopulta ahkeran kuuntelijan. Perusvarmaa, mutta pitkän päälle yllätyksetöntä. Progemetallibändi Seventh Wonderissa biisintekijän ja laulajan kytäyttä höyryä ensimmäisestä nuotista viimeiseen iskuun – jopa siinä määrin, että sävellysten keskinäinen kontrasti on jäänyt turhan suppeaksi. Kokonaisuus on kuin monta väriä yhdellä siveltimellä maalattuna, ja tuo sivellin maalaa vaikuttavaa kuviota. Edellinen Silverthorn (2012) vedettiin vielä vanhoilla pohjilla, ex-solisti Roy Khanin perinnöllä. Uutuus uhkuu tunteenpaloa, joka välittyy, vaikkei sanomaa suoraan ymmärtäisikään. Itse lyriikoiden sisältö jää tälläkin kertaa arvoitukseksi ja musiikki puhuu puolestaan. Todella hienolla kansitaiteella varustetun Crypt of the Devilin soundit ottavat takapakkia Death Ritualsin (2008) rosoisempiin maisemiin. Ovelat rytmitykset, kipeät sävelkulut, puhe ja huijaava lämpö toimivat, mutta mukana on hervotonta ylitouhottamistakin. Persoonallisesti rohiseva multaturpa Chris Barnes on edelleen herra talossa, mutta sekä soittoettä sävellysporras on vaihtunut ainakin osittain jokaisella julkaisulla. Korpelalaisuus-liike uskoi 30-luvulla Kristalliarkin noutavan lahkolaisensa luvattuun maahan, ja kyllä tällä psykedelian määrällä halutessaan (t)ripille pääsee. levyn viitekehys on sama, jota yhtye on noudattanut ja kehittänyt käytännössä vuoden 2001 Karma-levystä lähtien. Laulaja Thuriosin primitiivisenä mörisevään mylvintään on löytynyt kireämpää ilkeyttä ja vihaisuutta, joilla mies sylkee ukrainankielisiä sanojaan. En ihmettelisi, vaikka näitä veisuja ei soitettaisi pahemmin keikoilla, sillä koukkuja ei tahdo löytää aivan parilla pyörityksellä. DRUDKH A Furrow Cut Short SEASON OF MIST Ukrainalaiset julkisuudenkarttajat palasivat Eternal Turn of the Wheel -pitkäsoitollaan (2012) metallisemman ilmaisun pariin pienen harha-askeleen jälkeen. Vaikka yhtyeen soundit ovat lipuneet alkuaikojen hyvinkin ”luonnonläheisestä” maailmasta kohti terävämpää ja erottelevampaa äänimaisemaa, hommassa on silti luomukosketus. aina marisemassa. ANNIKA BRUSILA PERPETUAL RAGE The New Kingdom OMAKUSTANNE Kuopiolaisen Perpetual Ragen debyytillä jyllää vahva ja määrätietoinen tekemisen meininki. Drudkh on pitkien biisien ja kuvioiden bändi, joka luo tunnelmia mutta ei tuputa niitä väkisin. Närhin paukutus on paikoittaisesta ylisoittamisesta huolimatta genressään keskivertoa monipuolisempaa ja siksi eloisampaa. Oululaisbändi ei tunnu juuri kyseenalaistuksista välittävän, vaan tekee omaa juttuaan intohimolla. Hyvä niin. Vokalisti Pessin ilmaisussa saattaa olla jopa parasta hänen melodinen laulunsa, jossa on voiman lisäksi myös lämpöä ja sametinpehmeyttä. Vaikka referenssit ovat kuultavissa, myös yhtyeen oma tyyli on löytynyt. TAMI HINTIKKA APINA Infektiko SAKARA Apinan yhteydessä on ehditty pohtia moneen kertaan, voiko rapriimittelyn ja metallikitaroiden yhdistelmä olla enää nykypäivänä millään tavalla mielekästä. Onni on kuitenkin bändin vokalisti, joillekin myös Ultimatiumin keulilta tuttu Tomi Viiltola. Ukko on nimittäin tehnyt jälkimmäisen riveissä levykaupalla aivan Cannibal Corpselta kuulostavaa mättöä, joten nykyinen yhteistyö entisen CC-laulajan kanssa tuntuu peräti huvittavalta. Löytyy akustisia osioita, boogieta, punkin suhruutta, duumahtavia roikkuja, kirskuvuutta ja johnluriemaista outojazzia. Kriitikot... Se on yhtä synkkää, depistä ja kuolemaa kaveeraavaa riitasointujen ja happojen ilotelmaa kuin ennenkin, mutta svengin määrä on aiempaa tuotantoa moninaisempi. Bändi esitti perusaineista kasattua keskitempoista kuoloaan kuin death metalin AC/DC. Seremonian kolmas albumi on mainio yhdistelmä kylmyyttä, viiltävää apeutta ja notkeaa jytää. Kielisoittimet kurnuttavat nykypäivän vaatimusten mukaisesti vieläkin alavireisemmin kuin Kornin ja Rage Against the Machinen kaltaisilla esikuvilla, ja soittajien taitotaso on selvästikin keskimääräistä parempi. Kenties se AC/DC-vaihde pitäisi pistää seuraavalla kiekolla taas pykälään. Vaikka musiikki on entistäkin haastavampaa, samalla se on myös persoonattomampaa. Kamelotin 1990-luvun alkuvuosina startanneen uran 13. Jöötifiiliksiä voi perustella osittain vahvalla kitaravetoisuudella. Uskallan väittää, että suurin syy Havenin monipuolisuuteen löytyy nyt toisen levynsä bändissä laulaneesta Tommy Karevikista. Kuulostetaan omalta itseltä mutta uusiudutaan riittävästi. Kitaristi ja primus motor Thomas Youngbloodin loihtimat runsasmelodiset ja dramatiikkakylläiset sävellykset, konstailemattoman puhdas tuotanto ja rumpali Casey Grillon takapotkuiset kuudestoistaosabassarikompit edustavat Havenilläkin niitä bändin repertuaariin vakiintuneita tavaramerkkejä. ja Oi, Isänmaa! sekä loppupuolelta löytyvä nimibiisi, josta on havaittavissa samankaltaisuuksia levy-yhtiötovereihin Stam1naan ja Mokomaan. Crypt of the Devil sotkee paletin taas kerran. Tällä kertaa biisivastuussa on Municipal Wastestä ja Cannabis Corpsesta tuttu Phil Hall, mikä sulkee ympyrän ainakin puoliksi. Tämä kriitikko tosin karsisi Suljettu-kappaleen kaltaiset kevyemmät tuotokset pois, ne kun viistävät liian läheltä keskinkertaista suomiräppiä. KARI KOSKINEN KAMELOT Haven NAPALM Floridalaislähtöinen sinfonisen epiikkametallin suurlähettiläs on luonut tuoreimmasta hengentuotteestaan uransa taiteellisesti kunnianhimoisimman ja biiseiltään monipuolisimman albumijärkäleen. Erityispisteet saavat Mustan liekin mainio groove, Kristalliarkki I:n pitkä tarinanmaalailu sekä omituisella nopeudella ryntäilevä lopetusbiisi, joka katkeaa tyystin kesken
Levy tuntuu jakautuneen kahteen osioon: alkupäästä löytyvät tiiviit, humppailevat muutaman minuutin folkrallit ja loppupuolelta maltillisempaa, tarinallista menoa. Taitavasti soittava bändi ehtii rakennella ideoitaan, eikä niistä todellakaan ole puutetta. Kunhan levyjä tehdään ja keikkaa soitetaan, nimi pysyy ihmisten mielissä. Pahimmat uusiutumisen tarpeetkin huudeltiin jo aiempien levyjen aikoihin. Menossa ovat oleellisia pitkiä rakenteita hyödyntävät massiiviset kokonaisuudet. MATTI RIEKKI KOTITEOLLISUUS Kruuna/klaava JOHANNA Kotiteollisuus on päässyt jo aikaa sitten suomirockin suurten joukkoon. Ne tarttuvat, jyräävät ja kiehtovat monimutkaisuudellaan luoden samalla ympärilleen harvinaisen tanakan tunnelman. Sen levyt ovat olleet hyviä, mutta sisältäneet pääosin suurelle yleisölle kelpaamatonta, tasan omilla pelloillaan kuokkivaa jamittelua. Rouhea soundipolitiikka ei lopulta juurikaan haittaa, kun selvän saa kumminkin erinomaisesti. Therapyn neljästoista albumi on paluu yleisöystävällisempään materiaaliin. Niin kauan Aaltosen kädenjälki on tosin Kotiteollisuuden levyillä ja keikoilla kuulunut, että tokkopa tällä muutoksella on konkreettista vaikutusta yhtyeen soundiin. Tämän jäämistön koostaminen ja julki saattaminen on espanjalaiselta Xtreem Musicilta hatunnoston, kumarruksen ja pokkauksen arvoinen kulttuuriteko. Koukuin varustetut popkertosäkeet yhdistyvät vailla saumoja melskaavaan, ajoittain metallisen raskaaksi äityvään perustaan, ja vaikka bändi antaa nykyajalle hieman siimaa, esittäjästä ei jää epäilyksiä. JAAKKO SILVAST KORPIKLAANI Noita NUCLEAR BLAST Yksi kotimaan nimekkäimmistä, metsäisimmistä ja tuotteliaimmista pelimanniorkestereista on pitänyt poikkeuksellisen pitkän julkaisuvälin, kolme vuotta. Sanoituksista vastaa edellislevy Manalan tapaan suomalaiseen muinaisuskoon vihkiytynyt Tuomas Keskimäki. Pilli on pajusta tehty-, Lempoja Kylästä keväinen kehto -biisit saavat homman sellaisiin kantimiin, joissa sen toivoisi pysyvän. Keikoilla bändi on sentään vedellyt vanhoja hittejään, ja parin livehavainnon perusteella vieläpä perhananmoisella vimmalla. Pisin raita Within Six Walls on yli kymmenminuuttinen spektaakkeli, ja muutenkin mennään keskimäärin kuuden minuutin paikkeilla – ilman hetkenkään tyhjäkäyntiä. Silti materiaali on niin mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, että biisejä on rullattava kerta kerran perään. Jos yhtyeeseen tutustuminen on pakko aloittaa jostain ”uudesta” levystä, niin melkeinpä sitten tästä. Jos yhtyettä on seurannut viime vuodet vain satunnaisesti, tällaiseksi bändi olisi viime vuosina ollut helppo yleistää. Kun perusta on kunnossa, sokkelin päälle on helppo kasata rakennusharkkoja. Mukana ovat liki kaikki bändin demot. Nyt bändi on tehnyt omia rutiinejaan ravistellakseen historiallisen muutoksen ja vakinaistanut Miitri Aaltosen pysyväksi jäseneksi. Niin kauan kun Jonne Järvelä hoilottaa, joikaa ja ärisee tyylilleen ominaisesti, kaikki on korvessa hyvin. Levyn ensimmäinen kuulokuva säikäytti pahanlaisesti. Vinyylimittainen Disquiet on kaikkineen oikein mukavaa kuunneltavaa – etenkin vanhalle fanille, mutta miksei myös Therapy?-untuvikolle. Eikä kyse ole siitä, etteikö Kotiteollisuus osaisi tehdä astetta hienoArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 53 INFERNO. EETU JÄRVISALO THERAPY. Niiden perusteella Oppression oli jo ennen ep-julkaisuaan sekä teknisesti että ilmaisultaan erittäin valmis ja omailmeinen yhtye. Disquiet AMAZING RECORD Jo neljännesvuosisadan pyristellyt pohjoisirlantilaiskokoonpano on taistellut koko uuden vuosituhannen 1990-luvun menestystään vastaan, tai tältä ainakin tuntuu. Yhtyeen soundi on edelleen helposti tunnistettavissa. Muutamalla näppärällä melodialla, poikkeuksellisen miehekkäällä riffillä tai näennäiseltäkin tuntuvalta sovitusratkaisulla rappaus lähtee keskimääräistä komeammin. Folkmetallinen kansanperinnerieha soi kuitenkin tutuilla nuotituksilla. OPPRESSION Scars 1988–1990 XTREEM Siitä lähdetään, että tämän helsinkiläisbändin jäämistöstä koostetun levyn aloittava biisikaksikko, ainoa virallisesti julkaistu materiaali, on suomimetallin ehdotonta parhaimmistoa. Tässä mielessä uusi levy on melko tavallinen Korpiklaani-pyöräytys. Ja aikansa kuvahan tämä on. Seuraavaksi kaivetaan bändi haudasta, eikös juu. Nuo loistavat biisit ovat samaan aikaan mitä iskevintä progea, doomia, kuoloa ja vauhtimetallia. A Majesty, A Joker ja Alone ovat pyörineet päässä ja soittimessa sen 25 vuotta, eikä kummankaan kappaleen tenho ota laantuakseen. Hanuristin verran vaihtunut yhtye pureutuu uutukaisellaan muinaissuomalaiseen noitakäsitteeseen. Kotiteollisuuden onnistumisen juju on yksinkertainen: kuinka hyvin se saa biisinsä rullaamaan. KIMMO K. On vähintäänkin jännittävää jäädä odottamaan, mitä Kamelot tekee seuraavaksi. Tältä levyltä löytyy näitä kaikkia. Sulateltavaakin on rutkasti, mikä on osin tunkkaisilta äänitaltioilta entistäkin vaativampaa. Tavanomainenkin on toki ollut tällä yhtyeellä varsin viihdyttävää kuultavaa, sanoituksineen päivineen. Jos Manalalla testattiin hieman synkempiä kaikuja, nyt rosterissa on jälleen enemmän räiskyvää humaltumista ja rai rai -mentaliteettia. KOSKINEN kynsä osoittaneella tukholmalaispalomiehellä on ollut pari viime vuotta aikaa sopeutua uuden työnantajansa musiikillisen maailmaan, mikä kantaa nyt runsasta ja maukasta hedelmää. Singlemaistiainen Emmauksen tiellä on KT-asteikolla juuri klassinen ”tyttöjen biisi”, jonka tekstistä tulee mieleen, että Sotakoira-sessioissa on kuunneltu liikaa Viikonloppuisää. Mutta ei parane olettaa liikaa. Bändin julkaisuilta on aina löytynyt kestokappaleensa, mutta myös osuus yllätyksettömämpää kliseerilluttelua. Levyjen vastaanotolla ei ole pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna lopultakaan suurta merkitystä. Alavirekitarat, Sinkkosen jyhkeänjähmeä rumputuli ja Hynysen kapean rekisterin tulkinta ovat tuttuja miltä tahansa aiemmaltakin albumilta. Biisit ovat yksinkertaisesti loistavia. Albumi on kokonaisuutena isoilla kierroksilla ärjyvää moottorinrääkkäystä
Blues Pillsin keikka kuitenkin toimii, sillä se antaa aidon kuvan yhtyeen soundista. Mistään tylsästä läpiluennasta ei ole pelkoa. Mukaan liittynyt kosketinsoittaja tuo hommaan mehevyyttä, ja solistin vedoissa on hyvää irtonaisuutta. Suoria vaikutteita ei pomppaa ainakaan äkkiseltään vastaan. ANTTI LUUKKANEN BLUES PILLS Live NUCLEAR BLAST Blues Pills on Nuclear Blastin katalogissa mielenkiintoinen anomalia. EETU JÄRVISALO VESA MUHONEN 54 INFERNO. Hiljaa hyvä tulee, jälki on nimittäin melko hiotun ja omintakeisen kuuloista. Yhtyeen 60-lukulainen psykerock ei maistunut väljähtäneeltä retroilulta, vaan siitä paistoi läpi aito rakkaus tuon ajan musiikkia kohtaan. Ja se soundi on hikinen, svengaava ja helvetin hyvä. Larssonin joplinmainen heittäytyminen biisien syövereihin tekee vaikutuksen, eikä muuta bändiäkään voi juuri moittia. lä kertaa aivan suotta. Puhtaasta laulusta ja ördäämisestä koostuva tulkinta toimii niin ikään hienosti. Onpa kerrassaan hirmu-upeasti alkanut kotimainen metallivuosi. Etenkin kitaraja laulumelodiapuolella on joitakin erittäin siistejä ja raikkaita hetkiä. Ydin aukeaakin sitä enemmän, mitä useammin kuulija palaa albumin kameleonttimaisen moniväriseen maailmaan. Malmöläisten parin vuoden takainen debyytti ei suuremmin raotellut monen muun bändin jo avaamia ovia, eikä sitä tee tämä kakkonenkaan. Kenties ”CMX:n Shaman’s Prayer kuolometallina” -määritelmä antaa osviittaa levyn höyryisestä yleisilmeestä. Monikansallisen yhtyeen soulahtava hippirock kun ei sovi modernin metallin lippulaivan brändiin kovinkaan hyvin. Vaikka yhtye on demotellut kymmenen vuoden ajan, ensimmäinen kokopitkä on tosiasia vasta nyt. Swallowedin muserruksessa on vahvasti toismaailmallinen tuntuma, jollaisen luomiseen tarvitaan väkevä oma näkemys ja ennen kaikkea kyky toteuttaa se. Analoginen nauhoitus on myös hatunnoston arvoinen, ja lavalla homma toivottavasti sytyttääkin paremmin. Vidunder yrittää kyllä, biisit ovat vauhdikkaita ja soitto pelaa. Ja että se yksi pakollinen misujenkeruuslovarikin piti tunkea mukaan. Laulajatar Elin Larsson on ehkä tärkein elementti yhtyeen viehätysvoimassa. Puolivälissä levyä tyhjänpäiväinen renkuttaminen herää eloon ja nousee hetkeksi toiselle tasolle teatraalisissa, 80-lukulaisittain progehenkisissä ja hyvin myrskyävissä The Owlissa ja In and out of Windissä. Pliis. Viime vuoden toukokuussa järjestetyltä Freak Valkey Festivalilta taltioitu livelevy korostaa orkesterin vahvuuksia studioäänitettä paremmin. On parempi olla kunnolla hyvä, huono, erikoinen, outo tai jännä, mutta hajuton keskitie ei hirveästi jaksa hetkauttaa muita kun itse tekijöitä. Siinä AC/DC kohtaa suomalaisugrilaisen maanisuuden useammallakin kierteellä. Sanoituksellisesti mennään korkean pohtivissa, utopistisissakin ajatelmissa, joiden ympärys täyttyy miellyttävän oivaltavilla sovitusratkaisuilla. Ei sukupuolensa, vaan taidokkaan tulkintansa vuoksi. Levy LUCIDITY The Oblivion Circle INVERSE Jyväskylästä kantautuu kiehtovasävelistä progressiivisen ja melodisen death metalin yhdistelmää. En ole kovin suuri livelevyjen ystävä, varsinkin kun monet bändit korjailevat varaisempiakin ralleja. Vaikka levyn runsaasti vaihtuvia elementtejä on ajoittain vaikea sisäistää, kokonaisuus pelaa yhteen moitteetta. Tempot liikkuvat joka paikassa blastin ja hitaan vellomisen välillä. Myös psyykeleijailua löytyy. Onnistumisten skaala ulottuu tyrnävästi alavatsaan kajauttavasta Leiki kuollutta -avauksesta aina nimikappaleen moniulotteiseen tulkintaan. Blues Pillsin debyytti aiheutti viime vuonna melkoista hypetystä, eikä tältuotoksiaan studiossa. Kitarasoolot ovat noin yleisesti mallia ”Bill Steer Carcassin ekalla”. MIKKO MALM VIDUNDER Oracles & Prophets CRUSHER Sveduista tursuaa seitkytlukuvaikutteisia pastisseja jo kyllästymiseen asti. Yhtye onnistuu hyökkäävän ja kaihoisan välillä tasapainottelevan äänikuvaston luomisessa. Taidokkaan varmat hahmotelmat vievät kuulijan maailmaan, jossa hän viipyy vaivatta koko kuuntelukokemuksen ajan. Vaan muut mukamaskovat mukamasrokkailut sitten harmittavatkin sitäkin enemmän. Modernia kikkailumetallia ei olla lähelläkään, mutta kikkaa, jippoa ja yllätystä on tarjolla esimerkiksi normista poikkeavien komppien ja varoittamatta hyökkäävien kitaraviiltojen muodossa. Lunarterial ei päästä helpolla, vaan pakottaa mustaan pyörteeseen. Kappaleissa on yhdistelty sopivissa määrin sekä alkuperäistä tulkintaa että jamittelua. Yltäkylläisen tarjonnan keskellä kannattaisi yrittää erottua. Levyn kaikkensa antavat lauluosuudet ovat virkistävää kuultavaa ja istuvat täydellisesti omannäköiseen, psykedeelisen oloiseen death metal -kaaokseen. ANNIKA BRUSILA SWALLOWED Lunarterial DARK DESCENT Kotimainen death metal -duo tarjoilee esikoiskokopitkäänsä – ja millainen levy se onkaan! Lunarterial meinasi saada ”perus old school” -leiman jo ennen kuultelua, mutta vaikka vanhaa koulua löytyy aimo annos, sana ”perus” on aika kaukana tästä sekoituksesta
YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI MUKANA MYÖS -FINALISTIT:. KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI
MIKKO MALM PROWLER Stallions of Steel PURE STEEL Voimiensa tunnossa jylläävä NWoBHMrenessanssi kukkii niin hyvässä kuin pahassa. Pari tykkirallia olisi tehnyt terää. Särövallia ja mäiskettä isketään peliin tuon tuosta, mutta Atem hallinnoi vellontaa teemasta ja tunnelmasta toiseen hyvin luontevasti. Koukuttavia biisejä yhtye osaa kyllä tehdä, ja se edustaa selkeästi power metalin raskaampaa ja suoraviivaisempaa laitaa. Periaatteessa bändin biisien kaava on edelleen täysin sama. Genren lukuisten rautaisten äänitteiden viereen mahtuu myös niitä vähemmän mairittelevia viritelmiä. Aloituskappaleen kaikuisasti leijutteleva ulosanti aaltoilee hienosti. Todella kiinnostava teos. Myös säästeliäästi käytetyt, mutta sitäkin tehokkaammin päähän iskeytyvät melodiat pääsevät esille aiempaa selkeämmin. saa arvoisensa lopun 25-minuuttisen Libations-järkäleen ja etenkin sen hapokkaiden loppumetrien myötä. PASI LEHTONEN ATEM Nouse kauas pimeyteen OMAKUSTANNE Mikäli saatetta on uskominen, pohjoisesta tulevan Atemin taru juontaa parinkymmenen vuoden taakse. Time and Trauman resepti ei ole juuri muuttunut debyyttialbumi Bitterness the Starilta (2002). MEGA SHADOWBANE Facing the Fallout PURE STEEL Saksalainen debytantti kutsuu meininkiään ”post-apocalyptic power metaliksi”. Näköjään ikävä ja naisenkipeys seuraavat mukana vanhemmallekin iälle. TAMI HINTIKKA FAMINE YEAR Lopun alkua MAKE A DIFFERENCE, BUILD A PIPE BOMB/IF SOCIETY Helsinkiläisellä Famine Yearillä tuntuu olevan käytössään melkoisen ihmeellinen runsaudensarvi, josta se ammentaa kovatasoista kamaa julkaisu julkaisulta. Riffeissä on asiaankuuluvaa tanakkuutta, ja niistä löytyy myös thrashille ominaista rypistystä. JAAKKO SILVAST 36 CRAZYFISTS Time and Trauma SPINEFARM Alaskalainen nelikko on julkaissut levyjä tasaiseen tahtiin miltei pari vuosikymmentä. Solistin ilmaisu tuo mieleen Jarkko Martikaisen pitkälinjaisesti myhäilevän baritonin. Lopun alkua -7” ei tee poikkeusta, sillä kaikki sen yhdeksän kappaletta aiheuttavat taattua aggressioiden purkautumista yhdessä tahdottomien pakkoliikkeiden kanssa. Tai sanotaan näin, että kuoret ovat kuin perinteisessä heavy metalissa kuuluukin, mutta sisältö kaikuu tyhjyyttään ja henki löyhkää jokseenkin teennäiseltä. Siis siihen asti, kun raaka rähinä iskee päin pläsiä ja laulu siirtyy korinaformaattiin. Ja kun aloitetaan saumattomasti kappaleesta toiseen etenevällä konseptialbumilla, kyse ei ole ihan perushommista. Todella karheasta rytinästä samettisesti liukuvaan liitoon vaihteleva ilmaisu tenhoaa ihmeen voimallisesti. Lienee lopulta kuulijasta kiinni, milloin konvehti muuttuu paskaksi, mutta saksalaisdebytantti Prowlerin debyytillä haisee ja maistuu vahva ”käsityön” leima. Anchoragen poppoo luottaa omaan linjaansa, eikä uutukaiseen ole syytä jättää tutustumatta, jos aiemmat levyt ovat toimineet. Famine Yearin kuuntelu nostattaa odotukset yhteiskuntarakenteiden romahtamisesta ja maailmanlopusta entistäkin korkeammalle. Eikä koollakaan tunnu olevan mitään väliä, sillä vuonna 2013 ilmestynyt Ja kaiken kruunaa kuolema -täyspitkä oli alusta loppuun ihan yhtä timanttia kuin vuotta aiemmin ilmestynyt Tervetuloa tilastoihin -seiska. Bändin metallinen post-hardcore oli aikaansa edellä vuonna 2002 ja toimii edelleen vuonna 2015. Keskiössä on edelleen laulaja Brock Lindow’n melodramaattinen laulu; äänen tunnistaa välittömästi ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Tällä pienjulkaisulla painopiste on kuitenkin siirtynyt pois tiukimmasta, osin grindcorea lähestyneestä rypistyksestä kohti punkkia. Tunteellisuus ei tosin ole levyn kompastuskivi, vaan biisien tasapaksuus. KIMMO K. Ensilevynsä julkaiseva yhtye ilmoittaa edustavansa progevaikutteista suomimetallia, mutta omiin korviini tämä on lähimpänä kunnianhimoista post-metalia. On tietysti makuasia, toimiiko dramaattinen tulkinta suhteellisen raskaan riffittelyn kanssa. Tästä toimii parhaana esimerkkinä julkaisun päättävä kahden ja puolen minuutin eepos Ristilläroikkuja, joka on kaikessa kylmäävässä lohduttomuudessaan edeltävältä ep:ltä löytyvän Huominen-kappaleen veroinen hitti. Tarjolla on sanoituksia myöten helvetillisen nasevaa, intensiivistä d-beatiä hyödyntävää hardcorea, jossa on vahva metallinen ote. Facing the Fallout on taidolla ja pieteetillä valmistettua melodista metallia, jonka kaikki palikat ovat asiaankuuluvilla paikoillaan. Vaikka mittatikkuja löytyy Neurosis-perimän puitteista, Atemin touhu on omintakeista. Rähinää riittää, mutta liitäminen ja orgaaninen svengi ovat alati matkassa. Asennetta kyllä löytyy, eikä hyvällä tavalla notkuva käppäisyyskään haittaa, mutta Stallions of Steelillä ei ole oikeasti mitään sävellyksellisesti kiinnostavaa. KOSKINEN 56 INFERNO. Sunnuntaiillan krapulamorkkiksissa parhaiten pärähtävät räväkästi tunnelmasta toiseen siirtyvä Swing the Noose ja naislaululla höystetty Marrow. Nyt jo ennestään ytimekkäät kappaleet tuntuvat groovaavan ja hengittävän aiempaa paremmin ilman että antaisivat yhtään enempää armoa. Ei paljon mitään, eikä luonnehdinta tuo siihen sinällään mitään omaperäisiä piirteitä. Tietty raakuus välittyy, monessakin mielessä, mutta se luetaan polttavaan intensiteettiin yhdistettynä ehdottomasti yhtyeelle eduksi. Vielä ei hätyytellä genren kärkinimiä, mutta alku on hyvin lupaava. Mitä se kertoo musiikista. Lukaksen ja Markuksen kitaravuoropuhelut ovat maukkaita, ja vokalisti Stefan osoittaa myös olevansa mies paikallaan
Stoneghostilla tuntuu olevan homma lapasessa jo nyt. Levy on soitoltaan ja varsinkin soundeiltaan suhteellisen mukiinmahtuvaa puhtaasti vokalisoitua voimametallia, mutta vika löytyykin sävellyksistä. Steriilit melodiat eivät väräytä mitään elintä, eikä astetta ronskimpi murjominenkaan synkennä mieltä lainkaan. Oma juttu on hallussa, ja kädenjäljen tunnistaa välittömästi. Ruuvia kiristettiin taas inasen Open Hostilitylle, jonka saatavuus on ollut niin ikään haastavaa. Keitokseen on lyöty progressiivisia elementtejä, jotka olisi voinut korvata koukuttavimmilla melodioilla – siis viihdyttää kuulijaa yhtyeen itsensä sijaan. Erityisesti rumpalin nakutusta on ilo kuunnella, ja tummasävyisen raskas soundi kelpaisi suoraan vaikkapa Vaderin tai ysärikuolon klassisemmille kiekoille. Minkäänlaista kehittymistä ei ole siis tapahtunut. Hyvältä kuulostaa. Nykypäivän laulajalle tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että repertuaarista löytyvät niin mörinät, rääkäisyt kuin puhtaat laulutkin. Yksi kovimpia kipaleita on Raynardine, jonka luulisi herättävän pittaajat. Soitto on mukavan irtonaista, ja kaikesta paistaa läpi vahva old school -asenne. Korjausliike tulee onneksi heti perään, sillä Funeral March on yksi viime aikojen parhaista death metal -kappaleista. PASI LEHTONEN UNLEASHED Dawn of the Nine NUCLEAR BLAST Täysi tusina pitkäsoittoja on kunnioitettava saavutus death metalia soittavalta yhtyeeltä. Die Eviliä voitaneen suositella esimerkiksi Destroyer 666:n ja Nifelheimin ystäville. Mukava joskaan ei täysin pakollinen lisä. Tarttuvimmat jipot ja persoonallisimmat riffit löytyvät maltillisemmin vääntäviltä siivuilta. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto on tasaisen tappavaa tavaraa, joka ei anna eikä pyydä armoa. Vuonna 1988 ilmestynyt Violent Restitution päätti kanadalaisten Executioner’s Song -debyytistä (1985) alkaneen viiden kovan levyn putken. The Marshall Arts–Hypertension -kaksikko potkaisee thrash-sahauksen heti alusta täysille kierroksille, eikä bändi hellitä ennen kuin kaikki 14 mottia ovat pinossa. Sävellykset kuulostavat oppikirjamaisilta, mutta ne on tehty ilman selvää käsitystä siitä, kuinka teoria tulisi soveltaa käytäntöön. Aloitusraita A New Day Will Rise on autopilotilla rymisteltyä keskitempomättöä, jossa ei ole sen paremmin kunnollista melodiaa kuin riffiäkään. The Bolt Thrower on nimeään myöten varsin selkeä tribuutti brittiläiselle vanhan liiton jyrälle. Sama ärhäkkä pieksentä jatkuu, mutta aivan yhtä vesikauhuista se ei ole, eikä soundeihinkaan ole saatu tuotua edes uudelleenkäsittelyn myötä riittävästi tymäkkyyttä. Let Sleeping Beasts Lie on bändin oma Planet Caravan. Rumpukoneen tympeä nakutus ja ohuehkot soundit yhdistettynä samasta massasta entistä pienemmin variaatioin louhittuihin biiseihin tekevät albumista selvästi kolmikon heikoimman. Osa riffeistä menee sellaisen herkuttelun puolelle, että lippu A-sarjaan kurkkii kalmiston takaa. Melodisen doomahtava Sleeper aiheuttaa kylmiä väreitä. Puolalaisille ominaiseen tapaan myös muusikot osaavat asiansa. Vähemmän kunnioitettavaa on se, että ruotsalaisen Unleashedin äänimaisema on polkenut paikallaan vuosikaudet. Jo jatko-opintoihinsa ehtineiltä musikanteilta odottaisi enemmän. Se kuitenkin rassaa, että näitä tuoreimpia kiekkoja on vaikea erottaa toisistaan. Tätä puolta voisi kehittää pidemmällekin. Luksusta puolestaan tuo kuusi erilaista versiota albumin kappaleista. Levy huokuu nousuhumalaista testosteronia. Juuri sellainen, jollaista ennakkokuuloinen ja epäileväinen voi akateemiselta metallilta pessimistisesti odottaa. Tällä kertaa rytinä on hieman bassovoittoisempaa, mutta vähäisellä säröllä pelaavat kitarat ja hieman ponnettomasti nakuttavat rummut ovat suoraa jatkumoa edellisille pitkäsoitoille. Tämä on sikäli hyväksyttävissä, että bändin esittämälle viikinkikuololle on vaikea löytää suoria verrokkeja. Vahvasti kaiutetut laulut tuovat hyytävää tunnelmaa räkäisten riffien luodessa omaa apokalyptistä hehkuaan. Ei olekaan mikään ihme, että bändi löi pillit pussiin julkaisua seuraavana vuonna – vain palatakseen yhteen viisi vuotta myöhemmin keskinArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Where Churches Once Burned ja Land of the Thousand Lakes ovat jo lähtökohtaisesti mielenkiintoisia nimiä. Parhaimmillaan meininki on melodisemmissa ja hieman hitaammissa osuuksissa, sillä soolot ja melodiat irtoavat virkeästi. Juuri tällainen intensiivinen myllytys onkin Razorin ominaisin tavaramerkki, vaikka meno ei tarjoa enää aivan yhtä tehokasta tarttumapintaa kuin aiemmat levyt. Bändi ei änge breakdowneja väkisin joka kipaleeseen, eikä niitä tarvitsekaan olla joka bändillä. Jälkimmäisen vetävä riffittely nousee yhdeksi levyn kohokohdista. MEGA STONEGHOST New Age of Old Ways MASCOT Stoneghostia ei uskoisi äkkiseltään sumujen saarelta ponnistavaksi bändiksi: Itä-Lontoon miesten ensimmäinen kokopitkä on vahvasti Pantera-vaikutteista metallia. In Darknessin kaltaiset hitaammat raidat tuovat esille bändin kyvyt luoda rytmisesti rikasta ja erinomaisilla sooloilla varustettua murskaamista, joka ei paljasta kaikkea heti ensimmäisellä kuuntelulla. Pahansuopa, ilkeä ja vilpittömästi kuolemaa palvova hitaampi raita, jonka rytmeissä ja melodioissa on käytetty muutakin kuin keskikaljaa. Keulamies Jason Smith hoitaa leiviskänsä kuitenkin hyvin. Control All Delete ei sekaannu omaan pikkunäppäryyteensä tai yritä haastaa kuulijaansa epätoivoisesti musiikillisella jargonilla, mutta sen perinteistäkin perinteisempiä elementtejä niin lauluja sovituspuolella sisältävä doom-death on kaikin puolin innotonta ja laiskaa. Tylsimmissä kohdissa jauhetaan blastiä keskinkertaisen riffin päälle, tai toistetaan kappaleen nimeä kertosäkeessä ilman, että mitään varsinaisesti tapahtuisi. JAAKKO SILVAST EMBRIONAL The Devil Inside OLD TEMPLE On jokseenkin mänttiä jauhaa heti ensimmäisessä kappaleessa niin onnetonta riffiä, että kuulijalla herää epäilyksiä säveltäjän mielenterveydestä. Ranskalaisryhmän viimeisin ei lipeä irvikuvaksi tai laimeaksi pastissiksi ja levyllä on omat uniikit ansionsa, mutta niiden esiin kaivaminen on tuskallisen pitkäveteistä. Harppaus kohti perinteisempää heavyä olisi varmasti hyvä ratkaisu. KARI KOSKINEN ELTHARIA Innocent DOOWEET Patonkimaan powerpoppoo on toiminut jo vuodesta 2001, mutta julkaissut vasta kaksi levyä. MIKKO MALM WARDENCLYFFE Control All Delete VÁN Kitaristi-laulaja Jacob Nordangårdin tohtorinväitöskirjan soundtrackin luomisesta käynnistyneen Wardenclyffen virallinen esikoisjulkaisu on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta yllättävän haalea tuotos. Erinomaisuutta The Devil Inside ei hätyyttele, sillä mukana on muutama yksioikoisempi täyteraita. Hyviä kappaleita löytyy kuitenkin oiva nippu. Toivottavasti kehitys jatkuu nousujohteisena. Dawn of the Nine tarjoaa yhtyeen faneille aivan varmasti juuri sitä mitä he haluavat. Aivan samalle tasolle Embrional ei toisella pitkäsoitollaan enää yllä, vaikka pariin otteeseen päästään aika lähelle. Kakkosäänite Innocentia ei vuosikymmenen mittainen haudutusaika liene paljon parantanut. Control All Deletellä pääsee läpi genren perusopinnoista, mutta korkeintaan tyydyttävällä arvosanalla. Ja mikäs siinä, vanhat tuulet yhdistettynä nykypäivän meininkiin toimii varsin mallikkaasti. Sitä seuranneet Shotgun Justice ja Open Hostility (1990, 1991) eivät nekään olleet mitään rapaa, mutta tuuttaus oli aiempiin liki-klassikoihin verrattuna selkeästi tasapaksumpaa. Heittämällä levyn viihdyttävimpiä vetoja. Melodioilla silattu, huoliteltu death metal toimii kokonaisuutena varsin hyvin. Kokonaisarvosanaa laskevat vielä astetta tylsemmät biisit. Violent Restitution on ehditty julkaista cd:nä useampaan kertaan, mutta nyt levy on masteroitu kahden seuraajansa tavoin uusiksi ja mukavina bonuksina tarjotaan neljä hurjalla vimmalla vedettyä julkaisuvuoden liveraitaa. Julmaa ja samalla sävykästä rankaisua. SATAN’S WRATH Die Evil METAL BLADE Kreikkalainen Satan’s Wrath soittaa 80-lukulaista death/black/thrash metalia, jossa voi kuulla niin Venomin, Possessedin kuin Bathorynkin perinnön. Shotgun Justicen ”deluxe reissue” puolustaa paikkaansa edeltäjäänsä paremmin, levystä kun ei ole otettu ilmestymisensä jälkeen uutta cd-painosta. KARI KOSKINEN RAZOR Violent Restitution Shotgun Justice Open Hostility RELAPSE Kahdeksantoista vuotta sitten julkaistun tympeähkön Decibelsin seuraajaa odotellessa on hyvä palautella Razoria farkkuliivijannujen ja -mirkkujen mieliin. Kokonaisuudesta kuulee vielä Morbid Angelin vaikutuksen, mutta aika persoonallisella otteella tässä mennään. Vimmainen energia ja miellyttävän räkäinen ulosanti ovat selkeästi Satan’s Wrathin vahvuuksia
KIMMO K. Hyvähampaiselle melodiselle hard rockille on aina kysyntää, eikä tämä levy ole siihen nälkään hullumpi vaihtoehto. Hyvää soittoa, monipuolisuutta ja laajaa tunnelmaskaalaa musiikiltaan etsivän kannattaa tarttua Minskin uusimpaan, sillä levy iskee varmasti kuulijakuntaan yli edellä mainittujen keinotekoisten genrerajojen. Mitään mieleenpainuvaa tämä ei tarjoa. Taitavaa progea vanhan Genesisin ja ikivanhan Pink Floydin kimuranteimmista vaiheista uuttamalla luulisi tulevan sangen mielenkiintoista tavaraa. Lopputulos ei edusta suoraan mitään genreä, mutta tolkuttoman hyvältä se kuulostaa. Tulisi ehkä, jos sävellyksissä olisi jonkin sortin pää tai häntä. Yhdysvaltalaisbändi hallitsee tunnelmapuolen erinomaisesti. Laajasta ilmaisustaan huolimatta bändillä olisi edelleen hiukan varaa venyttää musiikkinsa ääripäitä, jolloin yhtyeestä voisi käyttää huoletta ilmaisua ”tyrmäävä”. Ei mies kuitenkaan huono laulaja ole. kertaisen Decibelsin myötä. The Crash and the Draw ei ole maailman omaperäisintä kamaa, mutta Minsk saa musiikkinsa kuulostamaan siltä, että jokainen nuotti raavitaan esiin syvältä sydämen syövereistä. Toki kitaroissa on edelleen säröä ja rummutkin takovat tanakkaa komppia, mutta ilmaisu on useita kertaluokkia sävykkäämpää ja pehmeämpää. Peräti kahdeksan ekstraa on tämän setin parhautta: neljä aiemmin julkaisematonta biisiä vuoden 1990 lopulta raakoina treenikämppäversioina potkii paremmin kuin yksikään varsinaisen levyn raidoista, vaikkei puolessa näistä ole edes lauluja. Nyt on osoitettu toteen käsittämättömästi harhailevien sävelkulkujen ja hahmottomien sovitusten voima. Mukana ei ole laulua lukuun ottamatta mitään äärimmäistä, ellei sellaiseksi lasketa rohkeaa ja hämmentävän hyvin onnistunutta tyylien sekoitusta. Uusimmallaan käydään läpi melkoinen skaala eri tunteita aina murskaavimmasta aggressiosta keveimpään euforiaan. Vuoden parhaita kiekkoja, aivan varmasti. Soolotyöskentely on henkeäsalpaavan komeaa, ja tunnelma on ikään kuin mietteliään vapautunut. Mutta levy on niin perkeleellisen koukeroinen esitys, ettei siitä ota selkoa mistään kohdin. Tribulation naittaa nämä sävyt omaan death/black-taustaiseen paatokseensa hämmästyttävän sutjakkaasti. KOSKINEN TRIBULATION The Children of the Night CENTURY MEDIA Ruotsalainen Morbus Chron heitti kahleensa nurkkaan taannoisella Swevenalbumillaan. Vaikka bändi on vilautellut ajoittain keskivertoa terävämpiäkin kulmahampaita, Minskin hakema linja tuntuu asettuvan uomiinsa kunnolla vasta nyt. Yleiskuva pysyttelee tasaisesti jossain pahaenteisen painostavuuden tietämillä, mikä tekee 75-minuuttisesta albumista suhteellisen raskaan mutta lopulta myös palkitsevan kuunteluelämyksen. Violent Restitutionilta löytyvän Taste the Floorin sanoituspätkä ”I’m not as young as I used to be, but I’ll still be thrashing at a hundred and three (you’ll see!)” toimikoon edelleen mottonani. Sietämättömältä. Saumoja ei kuule, ellei niitä ala väkisin etsiä. The Horror -debyytin (2009) kuolettavasta törkyilystä ei ole nimittäin jäljellä juuri muuta kuin rähinälaulu. Maanmiehensä Tribulation tekee kolmannella levyllään saman liikkeen, mutta ote on vieläkin radikaalimpi. Lopulta Season Changesin kuunteleminen tuntuu samalta kuin vetäisi saunan päälle paljaalle nahkalle karhean villapaidan. Päinvastoin, se on kunnianhimoinen ja taitava, soundaa vieläpä mukavan viiksekkäältä. Sekava piipaa plingplong -kitarointi äityy riivaamaan tervettä mieltä. Nyt nuotit seuraavat toisiaan täysin satunnaiselta vaikuttavalla logiikalla. Näillä kohtuullisen selväpiirteisillä raidoilla helsinkiläisyhtye kuulostaa miellyttävästi vanhalta popsävyiseltä Rushilta. Perinteinen musta rähinäkuolema vaihtui huomattavasti omaleimaisempaan ja määritelmistä vapaaseen sairasteluun. Tämä ei tarkoita, että Discordian neljäs levy olisi huonosti tuotettu, soitannollisesti vaatimaton tai muuten kökkäri. KARI KOSKINEN TONY MILLS Over My Dead Body BATTLEGOD Shy’n ja TNT:n riveistä tutun laulajan tuorein soololevy tarjoaa hulppean annoksen energistä hevirokkia. Levy on saanut inspiraationsa miehen parin vuoden takaisesta sydänkohtauksesta, jonka yhteydessä hän ehti käydä kuoleman porteilla. Pakko päästä pois. Millsin hieman kireäksi taipuva jollotus aiheuttaa ajoittain pientä närästystä, mutta onneksi kaikkeen tottuu. Nopeaa mättöä ei ole mukana lainkaan. Mukana on myös lämpimän psykedeelistä vivahdetta, ja kappaleiden sovitukset toimivat uskomattoman hienosti. MEGA DISCORDIA Season Changes 3RD ATELIER Mainitaanpa heti kärkeen, että puolet arvosanasta koostuu levyn aloittavasta nimikappaleesta ja päättävästä Random Heartsista. Muuten lähestytäänkin sitten ykköstä. Levyn sointi on ilmava, ja kappaleet saattavat viettää pitkiäkin pätkiä vailla säröä. Luovaa ja omaperäistä. JONI JUUTILAINEN 58 INFERNO. Biisienkirjoituksessa ovat olleet apumiehinä Henning Ramseth (Ram-Zet) ja Robert Sall (Work of Art, W.E.T.), jotka ovat Millsille selkeästi toimivia kumppaneita. Keskitempoiset kappaleet maalailevat ahdistukseensa runsaasti melodioita ja hienovaraisia yksityiskohtia kutovia koskettimia. Hienoa mutta kamalaa. Tilalle on kaavittu vaikutteita kaukaa menneisyydestä. MIKKO MALM MINSK The Crash and the Draw RELAPSE Mielikuva Minskistä jonkinlaisena kokeilullisen ja tunnelmallisen sludgen bsarjalaisena on pinttynyt päähäni suhteellisen tehokkaasti. Pisteet siitä, että Discordia on onnistunut tekemään täydellisen kuuntelukelvotonta musiikkia ilman että homma menee soitannolliseksi runkkaamiseksi. Pink Floydia on varmasti kuunneltu, kuten aimo läjää muitakin menneiden vuosikymmenien maagikkoja. Miksi levy aiheuttaa puistatuksia. Muu paletti on vedetty lähes täysin uusiksi. Myös levylle asti päässeiden kappaleiden instrumentaalidemoversiot ovat kaikin puolin tykimpiä. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja kivi sai jatkaa vierimistään. Over My Dead Body on monipuolinen kokonaisuus, joka yhdistelee 80-lukulaista AOR:ää modernimpaan rynkytykseen
KOSKINEN DEAD LUCKY Sons of Lazarus DR. Save Me -biisi kiinnostaisi tämän puolen edustajana varmasti monia satunnaiskuulijoita radiosta soitettuna, mutta levyn osana se lähinnä rasittaa. Parhaimmillaan bändi tuntuu olevan silloin, kun se ei ilmaise asiaansa Nickelback-osaston kaihoisalla tunneväristelyllä. Yritystä piisaa ja onnistumista on havaittavissa monin kohdin. Kivijalka toimii, ja Kyle Luckyn asiaankuuluvan räkäinen ulosanti nivoo levyn hyvin yhteen. Vahvasti 90-lukulaiselta heavyltä tämä tietysti haiskahtaa, niin hyvässä kuin pahassa. On grungesävyä, vähän Helmet-otetta ja sitten vielä nyökkäys Xysman suuntaan. Näistä julleista ei saa unelmavävyjä tekemälläkään. SIXFORNINE Sixfornine NO REGRETS Ateenalaisen Sixforninen ulosanti on aika erikoista progen ja louhinnan synteesiä, joka kohtaa melodioilla kosiskelevan popheavyn. TD-25-sarja on suunniteltu rumpaleille, jotka vaativat soittimeltaan ammattiluokan soundeja, intuitiivista käytettävyyttä ja luonnollista soitettavuutta. Ideoita on ja dynamiikka pelaa – joskin, kun mennään liki Mudvaynemeiningillä, rähinä on kohdakkoin miltei ylilyövää. Sepulturakin lähti todelliseen nousukiitoon, kun toi metalliinsa brasilialaisia soittimia ja vaikutteita. Naisten tehtävä on mennä polvilleen rokkarien edessä, kuten Favorite Kind of Women antaa ymmärtää. Jämäkämmin paukkuva, enemmän progeilevaan leijuntaan kallistuva materiaali toimii kokeneempienkin kuulijoiden korvissa varsin kohtuullisesti. Niinpä kuitenkin jäi yhtyeen toinen, vuodelta 1995 peräisin oleva levy lafkalimbon ikeeseen, ja yhtye itse hyytyi pian sen perään. MUSIC Eteläafrikkalaisviisikon ideologisina ja musiikillisina isähahmoina ovat varmasti toimineet Lemmy Kilmister, Glenn Danzig ja Joshua Homme. Albumin puolivälin Prowler ja Live Fast, Die Last ovat takuuvarman nopeaa ja äänekästä rockia. Tämä tekee ulosannista tietysti kiinnostavaa, mutta ehkä esimerkiksi räjähtävästi runttaava aloituskappale Sweet Melancholy toimisi paremmin ilman kantripoljennolla rapsivaa b-osaa. luonnollisen soittotuntuman omaavat kalvolliset padit, lyöntikohdan tunnistava virveli sekä autenttinen VH-11-hi-hat. Biisipuolella on muutamia aika outoja sovituksia ja hämmennystä herättäviä osioita. KIMMO K. Olisi mielenkiiltoista kuulla, miltä dead Lucky kuulostaisi, jos bändi ujuttaisi kappaleisiinsa paikallisia elementtejä. PASI LEHTONEN MIND RIOT Inferno Go-Go SAKARA Mokoma-mies Tuomo Saikkosen bändi oli vaihtoehtoheavyineen aikoinaan vallan lupaava ilmiö. Rumpusettien ja soundien muokkaus omiin tarpeisiin sopivaksi on helppoa ja nopeaa. Kapkaupunkilaiset luottavat volyymin, vittumaisen asenteen ja viskin voimaan. Mind Riot olisi voinut kehittyä tämän levyn perusteella menestyksekkääksikin ilmiöksi, mutta yhtye taisi olla asialla liian myöhään ja liian aikaisin. Omailmeisyyttä tuo myös Saikkosen sinällään asiallinen laulu, joka ei vain ole kyllin väkevää ja värikästä räjäyttääkseen pankin. Testamentinomaiseksi tuotokseksi tehty demoraita Isolation on mukana bonuskappaleena, ja sen jykevä tarvonta vetää vertoja Life of Agonyn tarttuvalle demppijuntalle. Erinomaisesta TD-30:sta peräisin olevat edistykselliset SuperNATURAL-äänet mahdollistavat mahtavan soittokokemuksen kotona ja studiossa. Dynaaminen, ilmeikäs soitettavuus ja näppärä kustomointi Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. KOSKINEN ANAL VOMIT Peste Negra, Muerte Negra GATES OF HELL Eteläamerikkalaisesta black/death/ thrashistä väännetään usein hyväntahtoista vitsiä, sillä bändien alkukantaisessa härskiydessä ja väkivaltaisen musiikin kaoottisessa kohkauksessa on usein ”jotain ihan vitun siistiä”. Paketti pysyy kasassa aika tukevasti, riffit ja jämerä yleisote pitävät homman kuosissa. Mainion kuuloinen levy on kokonaisuutena hiukkasen tasapaksu, mutta yllättävän positiivisesti siihen silti suhtautuu. Levyn ongelma on, että bändi kumartaa esikuvilleen liikaakin. Sixfornine ei esitä mitään mullistavaa, mutta asiallista ja kivasti koukeroista menoa kuuntelee joka tapauksessa sujuvasti. Nyt levy kaivetaan uusintajulkaisuna esiin ilman kaupallisia odotuksia. Periaatteessa kuvio pelaa komeasti, semminkin kun soundit ja soitto toimivat eikä biiseissäkään ole varsinaista vikaa. Muita tärkeitä ominaisuuksia ovat mm. KIMMO K. Tämä totuus tuli huomattua jälleen kerran kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini perulaisen Anal Vomitin Demoniac Flagellations -esikoisen
Mukana oli vanhaa Sepultura-coveria ja vimmaista metallipieksäntää, mutta ennen kaikkea hyviä biisejä. Suffocationin, Decapitatedin ja Sotajumalan hengessä hienoisen teknisesti muriseva death metal käyttää värityksenä thrashille ominaista lennokkuutta. KARI KOSKINEN ROYAL THUNDER Crooked Doors RELAPSE Olen tavattoman väsynyt, että kaikki vähänkään menneisyyteen liittyvä niputetaan mitään tarkoittamattoman retronimikkeen alle. Time Distortion ei kuulosta aivan loppuun asti viilatulta levyltä, vaan ikään kuin valmiin tuotoksen hahmotelmalta. Tämä on tietysti suurempi ongelma meille menneisyydessä eläville. Tylyjä riffejä ja monipuolista rumputulitusta sahaava Subordinates of the Mechanism hyökkää päälle heti avausraidallaan. Määritelmä ei tarkoita käytännössä mitään, ainakaan superin osalta, mutta Dream Theaterin vaikutuksen levyltä voi kuulla. Sittemmin Anal Vomitin tuotokset ovat menneet ohi korvien, mutta Peste Negra, Muerte Negraa pyöritellessä käy ilmi, että yhtyeen ominaissoundi on säilynyt. Kas, sisältäni konservatiivin löysin. Royal Thunderin kakkoskokopitkää kuunnellessa älyän, että silläkin termillä ja tarkoituksellisen tuhnulla ajatusmallilla on merkityksensä. Toisaalta bändi ei malta täysillä uppoutua haastamaan itseään, eikä kuulijan imaiseva progetrippiäkään pääse näin ollen syntymään. Syvältä Amerikan Atlantasta tuleva porukka kurkottaa menneisyyteen, mutta sen soisi sukeltavan sinne kunnolla eikä silaavan hyppyään nykyajan tasapäistävällä soundimaailmalla. KARI KOSKINEN 60 INFERNO. Ilmaisu ei ole yhtä kimuranttia tai metallista, mikä on sikäli jännää, että soundista tulee pariin otteeseen läpi myös Testament. Ravage Machineryä ei arvaisi heti suomalaiseksi bändiksi. Tuloksena syntynyt debyyttipitkä ei ole huono, mutta kulmistaan vielä aika terävä ja kokonaisuutena hieman jalostumaton näyttö ysärihenkistä progerockin ja kevytmetalllin sekoitusta. Tyylillisesti kulman takana oleva Baroness saa houkuteltua värikkäällä soitollaan kelkkaansa paljon helpommin. Keulilla keuhkoavan Miny Parsonzin ääni sortuu yliyrittämiseksi, kun Josh Weaverin kitaranrääkkäystä on suitsittu. Ehkäpä nihkeyteni kumpuaa siitä, että levyä on aika vaikea asettaa suoraan mihinkään valmiiseen sapluunaan. Tästäkin huolimatta bändi hakkaa edelleen suurimman osan genrensä yrittäjistä. Suoraviivaista crustpunkBändin nimi ei lupaillut liikoja, mutta itse musiikki oli genrensä viitekehyksessä puhdasta priimaa. Melodioita ja sooloja käytetään jonkin verran, mutta synkeiden tunnelmien sijaan tapetilla on verinen nyrkki ja miehekäs, myös groovea sisältävä nopeatempoinen mättö. Soundit ovat sopivan muhkeat, ja voimakas örinä edustaa alansa parempaa laitaa. Debyyttialbumi CVI:stä (2012) muistan pitäneeni, vaikka ihmettelin jo silloin, kuinka jytäboogie maittaa progressiivisilla työkaluilla asennettuna. Grungen, hard rockin ja progen yhdistelmä on tarpeeksi haastava ilmankin. Wheel of Mind vierailee sen verran reilusti Low-kappaleen maisemissa, että kyseessä on oikeastaan jo ryöstö. Tarttuvuutta kaivattaisiin lisää. Peruskivi, puolet kitaroista ja kaikki sävelmät toimitetaan patonkimies Roo Chapusin näpeistä, kun muut muusikot edustavat impivaaralaista osaamista. REIGN OVER OBSCURITY Time Distortion MAD GUITAR Ranskalais-suomalaista yhteistyötä. Ei sillä, että siihen olisi edes tarvetta. Kovin kummoisia krumeluureja levyltä ei kuitenkaan löydä. Anal Vomit on edelleen iskussa, mutta kovin terä on kadonnut meiningin ”ammattimaisuuden” myötä. ANTTI LUUKKANEN UHRIT Uhrit OMAKUSTANNE Ensimmäinen vilkaisu helsinkiläisen albumidebytantin harmaasävyisiin kansiin tuo mieleen mainion suomalaisbändin, Unkindin. Tai sitten siitä, että kokonaisuus on hyvistä ideoistaan huolimatta jotenkin munaton. Bändi hallitsee soittimensa, mutta tuotantopuolelle jää vielä parantamista. Hyvä melodia siellä ja kelpo riffi täällä, mutta ote lipsuu silti. Yhtye itse kutsuu musiikkiaan ”progressiiviseksi super-rockiksi”. Vuosikymmenen mittaisen puurtamisen jälkeen esikoisensa julkaiseva Ravage Machinery vakuuttaa myös. Pehmeältä soundaavaa kiekkoa on helppo kuunnella, mutta materiaali ei ole kovin mieleenpainuvaa. Myös monipuolisesti puhtaiden ja ärinän välimaastossa seilaavat laulut jättävät toivomisen varaa. Nyt on edetty vielä piiru modernimpaan suuntaan. Biiseissä suositaan edistyksellisyyttä tarttuvuuden sijaan, joten kiinnekohtien löytämiseen tarvitsee opaskoiraa. Koukkuja ja päähän jääviä riffikimppuja rakennellaan sen verran hyvällä prosentilla, että debytanteilta olisi paha vaatia enempää. Bändin soittotaito on jo suht kovalla tasolla, mikä vie ehkä hitusen porukan rähjäistä viehätystä, mutta on tietysti omiaan edesauttamaan monipuolisempia kappaleita. Pelkkä taitavuus ja asenne eivät vie nyt minnekään, kun Royal Thunder ei saa vakuutettua matkan päämäärästä. Laulaja-basisti Possessorin tulkinnalle on annettava erityistunnustus, miehen sekopäisessä huutamisessa yhdistyvät räkäisyt ja korahtelut ovat näet huikeaa kuultavaa. JONI JUUTILAINEN RAVAGE MACHINERY Subordinates of the Mechanism OMAKUSTANNE Taidan olla onnekas kaveri, sillä viime aikoina eteeni tulleet omakustanteet ovat olleet poikkeuksellisen laadukasta työtä
2015 Kuusisaari, Oulu, Finland. JALOMETALLIMetal Music Festival August 7.-8. www.jalometalli.net 2 day tickets 98,50 euro M.O.D
kia veivaava Uhrit ei yllä musiikillisesti aivan samalle tasolle, vaikka omaakin osittain samoja piirteitä. Materiaali vaihtelee lähes huomaamatta Compassin letkeästä rokkailusta Man Cave – We Will All Dien kaoottiseen rimpuilun kautta Effort & Grace (2 Inches Too Shortin) melankoliseen tunnelmointiin, eikä musiikki kuulosta missään välissä teennäiseltä tai pakotetulta. SWM on heikkouksineenkin vahvaa näyttöä. Livetoiminnastaan tuli mieleen kulta-aikojen Metallica, ja myös pitkäsoiton materiaalista ilmenee tavallaan samantyyppinen raskauden ja karhean melodisuuden yhdistelmä. Kokeneen bändin tyylilaji ja soundi on lähes just eikä melkein kohdallaan, mutta itse musiikki tuppaa jäämään kauttaaltaan vähän turhan ohueksi. Kun biisitkin ovat pääsääntöisesti vähintään kelpoja, debyytin voi lukea varsin lupaavaksi. Rentokiller on saanut aikaiseksi erinomaisen kiekon, mutta vuonna 2000 perustetun bändin ura tuntuu vasta startanneen, joten kapasiteettia löytyy varmasti tätäkin kovempaan levyyn. Jäljet johtavat suoraan sylttytehtaalle, sillä kaksi jäsenistä (Marko Partanen ja Toni Siira) lienevät puhtaasti täkäläistä alkuperää. JONI JUUTILAINEN OVENIZER SWM OMAKUSTANNE Kelpo ottein möykkäävä tamperelaisbändi debytoi moniulotteisesti jysäytellen. KIMMO K. Käytännössä tämä tarkoittaa tuon aikakauden kevyen progesti polveilevaa, huuruisempaa heavy rockia, josta ei pomppaa esille selkeitä vaikuttajia, vaikka saate nimeääkin kovasti tunnettuja tekijöitä. Yhtyeen voikin heittää huoletta samaan laatikkoon Breachin, Ninen ja Refusedin kanssa, mikä kertonee jotain bändin monipuolisuudesta ja tasokkuudesta. Laulajatar Jenna huutaa selkeästi mutta vihaisesti ankeita sanoituksia, jotka pureutuvat suomeksi esitettynä paikoin jopa valitettavan syvälle kuulijan kipupisteisiin. Humankaamos on lähes kymmenen vuoden kypsyttelyn tulos, ja huolellisen työn jälki on helposti huomattavissa. Junttaaminen on yhtyeen perustuslain ensimmäinen pykälä. Uhrit yrittää tuoda musiikkiinsa omaa ilmettä maustamalla sitä vierailevalla viulistilla, joka onkin omiaan tuomaan kaiken saatanallisen ahdistuksen keskelle lisämelankoliaa. Sen verran tyyli tempoilee, että yhtyeen ilmaisun selkein hahmo jää kirkastumatta. Loistavuuteen ei ole välttämättä pitkä matka, mutta jonkin sortin valaistumista reissu vielä vaatii. Heviä tämä on, ja yhtye esittää asiansa tomerasti pommittaen. Rentokillerin musiikki kuulostaa kuitenkin puhtaasti ruotsalaiselta ”uuden vuosituhannen hardcorelta”, jossa melodiset ja jopa hieman kokeilullisetkin jutut toimivat oivasti yhteen perinteikkäämmän riehunnan kanssa. Hyvästä yrityksestä huolimatta on ikävä huomata, että levyn kappaleet ovat lopulta melkoisen tasapaksua mössöä, josta on hankala löytää mitään uutta tai erityisen mielenkiintoista. Asiallisesti tuotettu kiekko potkii tomerasti, ja soitossa on kiitettävästi asennetta. Yhtye ottaa kuitenkin aineksia taikajuomaansa aika monesta sammiosta, ja vaihtoehtometallinen paalutuskone on aika monella rekisterikilvellä varustettu. KOSKINEN MIRROR QUEEN Scaffolds of the Sky TEE PEE Kreisorista Mirror Queeniksi nimensä muuttaneet nykiläiset sekä näyttävät että kuulostavat – ja todennäköisesti myös haisevat ja maistuvat – 70-luvulta. JONI JUUTILAINEN ERIK HAR ALD 62 INFERNO. Aika iso osa annista on peräisin vaihtoehtometallin peruslinjastolta, eivätkä monimuotoisuudet sinällään hätkähdytä, mentiin sitten thrash-, blacktai post-metalin puolelle. Olkoonkin että groovemetallinen moukutus väijyy mukana koko ajan. Jamittelulla vaikuttaisi olevan merkittävä osa bändin sävellysprosessissa. Yksitoistabiisinen kulkee eteenpäin suht rivakasti, ja bändi on miettinyt selvästi linjaansa ennen studiosessioita. Vaikka yhtye viihtyy jamitustilanteissa varmasti hyvin, mukaansatempaava vaRENTOKILLER Humankaamos KAMARILLO Ruotsalainen post-hardcorebändi Rentokiller nimeää levynsä Humankaamokseksi, yhden biiseistään Sielun kaamokseksi ja kirjoittaa saatekirjeensä selvällä suomella. Uhrien ensimmäinen levy on perushyvää kamaa, jonka pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan jotain kestävämpää ja omaperäisempää
Ilmaisullisesti mennään edelleen raikkaassa ja maanläheisessä progerockissa. Siinä se on vieläpä hyvä. Grimmin satuja epäilemättä tukka pystyssä ja huonot housussa runsaasti kuunnelleiden jannujen trippailulla on oma selvä suuntansa, mutta matkan päämäärää ei koskaan saavuteta. Bändi on tästä ylpeä. Mahtavia yksityiskohtia on jaeltu lähes jokaiselle raidalle, mutta alusta loppuun mukanaan vieviä biisejä voisi löytyä enemmänkin. Espanjalainen Gathering Darkness piiskaa brutaalia death metalia päällisin puolin aivan kelvollisesti. Scaffolds of the Sky kurkottaa kuuseen vain kapsahtaakseen katajaan, joskaan ei pää kainalossa. Oman maansa äärimmäisen musiikin reviirillä bändi onkin jo selkeä alfa. Keskinkertaisuus on vahvasti läsnä. Tämän porukan tekemisiä kannattaa seurata jatkossa erityisellä tarkkaavaisuudella, vaikka post-black ei olisikaan ihan sitä ominta alaa. Kyllähän maailmaan mahtuu kepittäjiä, mutta harvempi osaa luoda näpeillään jotain selkeästi muista erottuvaa. SALLA HARJULA SAMMAL Myrskyvaroitus SVART Parin vuoden takaisella eponyymillä esikoissoitollaan miellyttänyt turkulaisyhtye tulee taas. Levyn toimivimman biisin suorastaan hyräilyttävä riffi on kiinnostavasti suomalaisen kitaristin Euge Valovirran käsialaa. Kanadasta tuleva Tyrants Blood on valikoinut ilmaisukseen death ja black metalin kaoottisen hybridin. Tällä kertaa sekä kiehtovassa että puuduttavassa mielessä. ANTTI LUUKKANEN GATHERING DARKNESS/ TYRANTS BLOOD The Light Won’t Save You HECATOMBE Väkisinkin tulee mieleen, että split-ratkaisuun on päädytty, koska omat rahkeet eivät riitä pitkäsoiton kannattelemiseen. Etenkin alkupään kompleksisemmat progehäröilyt sisältävät kohtia, jotka tekevät musiikista ajoittain hankalasti kiinni otettavaa. Albumi käynnistyy erikoisesti ruotsin kielellä tulkitulla Stormvarningveisulla, jonka idea jää hieman epäselväksi. Amerikkalaiset deafheavenit ja liturgyt ovat jo tuttua kauraa, mutta genren toistaiseksi vakuuttavimman näytön antaa esikois-ep:llään tahkoava liettualainen Au-Dessus. Gravitationistä tulee hyvälle, jopa nostalgiselle tuulelle, ja sen voi uskoa hakeutuvan soittimeen myöhemminkin. Viilattavaa löytyy lähinnä kokonaisista kappaleista. ja näin pitääkin. Molempien ongelma on siis sama: kumpikaan ei edusta alansa surkeinta räpeltämistä, mutta riffeistä ei löydä mitään, jonka pariin palata. En ole varmaan koskaan sanonut näin, mutta välillä liiankin helppoa. Sacral Ragen esikoinen tekee juuri tämän, ja nimenomaan kitaramelodioiden, riffien ja erikoisesti poukkoilevien rytmien suhteen. Se on rentoa ja kivaa, mutta samalla myös yhdentekevää. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 63 INFERNO. Sävellykset ovat pääosin hyvin loppuunsaatettuja. Joskus vuosikymmen sitten, pahimmissa stonerpäissään, näitä b-sarjalaisiakin tuli seurattua. Valitettavasti levy ei ole läheskään niin omintakeinen, kokeellinen tai kunnianhimoinen kuin tekijät (sekä kuulija) haluaisivat sen olevan. Sikäli tälle tehotriolle on nostettava lakkia pelkästä sinnikkyydestä. Bändi on melodiantajultaan ajoittain jopa loistava, ja meiningistä hohkaa vakava paneutuminen itse tekemiseen, joka johtaa hyvään lopputulokseen. Teos kuitenkin onnistuu Shiningin uskollisille faneille ehkä ratkaisevimmassa suhteessa: sen lohduttoman musta tunnelma ja käsinkosketeltava epätoivo välittyvät kuulijalle viiltävinä. Sanoitukset ovat luonnollisesti melko teennäistä sössötystä, mutta hyvillä ja ehjillä biiseillä pelastetaan todella paljon. Tuhdit ja synkeät soundit antavat tukea julmasti murjovalle mätölle, joka pyörii tyylilleen uskollisesti keskitempoisen riffittelyn ja blast-kaahauksen välimaastossa. Ei sillä, alleviivatun simppeliä ja harmitonta rockia bändi on halunnut vetää alun alkaenkin. Tylsistyttää. KARI KOSKINEN PSYCROPTIC Psycroptic PROSTHETIC Tämän australialaisen kuolojyrän soisi löytävän tiensä teknisen death metalin ystävien laajempaan tietoisuuteen myös Euroopassa. EETU JÄRVISALO THE ATOMIC BITCHWAX Gravitation TEE PEE Vähän kuin jo kuopatun Gallery of Mitesin, myös Atomic Bitchwaxin pääasiallinen tarkoitus on ollut toimia Monster Magnetin farmijoukkueena. Pakkasenkolea albumi on vivahteikkaampi kuin moni genrensä edustaja ja nousee myös bändin omassa biografiassa esiin positiivisella tavalla. Teoreettiset mahdollisuudet suursuosioon menivät jo ajat sitten. JONI JUUTILAINEN SACRAL RAGE Illusions in Infinite Void CRUZ DEL SUR Kitaristi Marios P saakoon kehunsa heti kärkeen. Aika harva tuon ajan pumpuista jaksaa enää puskea kamaansa edes alan sisäpiiriläisille. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilta yhtyeiltä löytyy runsaasti kokemusta sekä nykyisestä että miehistön entisten bändien riveistä. Kaikkiaan bändin toinen täyspitkä on hyvin tehtyä, rehtiä ja autenttista progea. Människotankens vägglösa rum tuo hämyiseen tunnelmointiin toistuvasti vaipuvalle albumille ryhtiä juuri oikeassa kohtaa. Tästä eteenpäin sovitukset ja sanoitukset tarjoavat kuitenkin tutun kotimaista, arkista allegoriaa ja luonnonläheistä tematiikkaa. Bändi taitaa yhä lajityypin vanhakantaiset salat, vaikkei itselleni aivan yhtä mielenkiintoisesti kuin ennen. Omassa pikku lokerossaan Atomic Bitchwax on edelleenkin parempaa keskitasoa. Halusi faktoja tulkita miten tahansa, soittamisen tarkoituksettomuuden voi aistia levyltäkin. Au-Dessusin linjaa on melko vaikea määritellä, mutta lähimmäksi varmaan osutaan, jos puhutaan melankolisesta ja progressiivisesta blackistä. KARI KOSKINEN AU-DESSUS Au-Dessus WITCHING HOUR Post-black (tai hipsteriblack) on ilmeisesti suunnattu ihmisille, jotka pitävät black metalista musiikillisesti mutta karsastavat tyylille ominaista saatanallista sanomaa sekä ulkomusiikillisia piirteitä. Rosoisen ja kirskuvan soitannan kitaraja urkuvoittoisesti ulostuvat soinnut ovat mukaansatempaavia ja hyvin älyvapaita. Levyn päättävä kymmenminuuttinen psykedeelinen instrumentaalitaiteilu Herätkää! kruunaa paketin sen komeimpana kappaleena. Levy sisältää kamaa, jota alan kokeneet kehäketut vetävät selkärangasta. Toista on albumin loppupuoli, joka osoittaa, että haikeammat sovitukset toimivat yhtyeellä yhä hienosti. Kunhan vain muistaa sen olemassaolon. Riffittely on intensiivistä, ja vedot ovat todella helppoa kuunneltavaa. Jotkin kappaleenosat vaihtuvat kuitenkin vähän epäloogisesti. Se tuskin on nostamaan omaa kunnianhimoa, kun tämän viimeisimmänkin kokoonpanon ykkösprioriteetti on kulkea Dave Wyndorfin kiertuekaravaanissa. pauden tunne ei onnistu välittymään yhtä vahvana levyltä kuulijalle. Mausteena luikautellaan sooloja ja lyhyitä melodianpätkiä. Vinyylin ostaja saa kaksi ekstrabiisiä, joista toinen on Rammstein-cover Ohne Dich. Asennetta ja energiaa on saatu tällekin puoliskolle, mutta demomainen toteutus ja koukkuvapaat kappaleet eivät jaksa innostaa. Käytettyjä eväitähän tässä vedellään, mutta lievästi tekninen ote ja huima kitaristi auttavat asiassa kummasti. Kokonaisuus on tehokkaampi ilman niitä – mutta toisaalta tämä kiekko on luotu rahisemaan vanhalle levylautaselle. Bändin ilmaisu on yllättävänkin valmiin kuuloista ja musiikillisesti mielenkiintoista. MEGA SHINING IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends SEASON OF MIST Ruotsalaisen Niklas Kvarforthin yksinvaltiaan ottein luotsaama Shining tuo yhdeksännellään itsemurhametalliinsa elementtejä pahaenteisen utuisesta ambientista progempaan populaarimusiikkiin. Ep on varsin kova näyttö vasta vuoden ikäiseltä yhtyeeltä. Tätäkin puutetta paikkaillaan hurmioituneella soitolla ja vilpittömän riemukkaalta kuulostavalla otteella. Korkea falsettilaulu on muutamaan otteeseen niin läpitunkevan kimeää, että hymyilyttää. Tietynlaista raakilemaisuutta korostaa sekin, että instrumentaaleja mahtuu joukkoon tälläkin kertaa reilunlaisesti. Omaperäisyysaste on pyöreä nolla. Myös muu miehistö hallitsee asiansa, joten Kreikan pojat ovat päässeet hyvää vauhtiin heti debyytillään. Muutoin yhtyeen perinteistä ammentavan vauhdikas heavyn ja jenkkimallisen powerin sekoitus ei ole aivan klassikkotasoa. Tasmanian pikkuruiselta saarelta ponnistavan nelikon voimaintunnosta kertoo kai jotain jo se, ettei kuudetta levyään tarvitse edes erikseen nimetä. Opusta kuunnellessa sielun huurtaa karu kohvajää... Onpahan kuitenkin riemukkaasti ja kovalla energialla veivattua ilottelua Mercyful Faten, Agent Steelin, Judas Priestin ja monien muiden hengessä. Tämä käy kirkkaasti esille sekä levy-yhtiön kaunopuheisesta tiedotteesta että Kvarforthin henkilökohtaisista puheista
Enää ei jää kaipaamaan kuin viimeistä tajunnan räjäyttävää niittiä. Moottori ottaa vauhtia biisi biisiltä, kunnes on jättänyt puolivälissä kiihdytyskaistaa kisan tusinanimet taakseen. Mutta kyllä tämä nytkin tehoterapiasta toimistohelvetissä käy. Mies istuu melodiapuhtoisella, tunteellisella ja uskottavan vivahteikkaalla ulosannillaan bändiin upeasti. Kotimaisen Whorionin esikoinen oliJykevääkin jykevämpi kiekko käynnistyy kuin huolella öljytty automaattivaihteinen Hummer: itsevarmasti mutta hivenen verkkaisesti kiihdyttäen. Nykyisin Urfaust-vahvisteinen Heretic tulee tuskin koskaan nousemaan genressään millään tavoin erityisen merkittäväksi tekijäksi, mutta nykyisellään bändin musiikkia kuuntelee ihan mielellään. Tuolloin yhtye ei osunut lähellekään maalia, mutta tuoreimmalle ep:lleen Heretic tuntuu skarpanneen huomattavasti. Eiköhän tämän julkaisun parissa maistu mallasjuoma jos toinenkin. SALLA HARJULA HERETIC Alive under Satan VÁN Hollantilaisen black’n’roll-bändin kovaa kulttimainetta tuli ihmeteltyä viimeksi porukan edellislevyn Angelcunts and Devilcocksin (2013) kohdalla. Yhtäältä kuulija saa juuri sitä mitä odottaa, ja etenkin karmaisevan kauheana työpäivänä korvanapeista kuunneltuna levy tuottaa syvällistä mielihyvää – kuten eräällekin arvostelijalle saattoi pariinkin otteeseen käydä. Alive under Satan ei ole livelevy, mutta tunnelmaltaan se on energinen ja erityisen rock. Pieni roso, karkeus ja aggro tekisivät kokonaisuudelle ihmeitä. JONI JUUTILAINEN WHORION The Reign of the 7th Sector OMAKUSTANNE Taitaa olla harmageddon jo nurkan takana, kun joku kehtaa julkaista omakustanteena näinkin väkevää tavaraa. Entäpä uusi laulaja. Muusikkojen taidot ovat genrelle tyypillisesti ilmeiset, mutta soitannan ja musiikin tekemisen ilo tästä – samoin genrelle tyypillisesti – jotenkin hieman puuttuu. Asiassa ei ole mitään väärää, koska Heretic vaikuttaa tekevän yksinkertaisesti viihdyttävää musiikkia. Levy saa kriittisen miinuksen aivan liian pönäkästä miksauksesta. Tällä on puolensa ja puolensa. Albumi on kuin tyhjiöpakattu härän ulkofilee: julmetun mehevistä aineksista on imetty tehokkaasti kaikki ilma ja hukattu samalla ratkaiseva elämänmaku. Tasapaino tuntuu löytyneen myös laajan tunnekirjon tulkitsemisessa. Musiikki vilisee melankoliaa, kauneutta, lohduttomuutta ja haikeutta. Tällä kertaa ilmaisussa painottuu kuitenkin hämyisämpi puoli. Tällä menolla siihen on kaikki saumat. Tuottaja on vaihtunut Hiili Hiilesmaasta Aksu Hanttuun, joka on tehnyt äänipuolella loistavaa työtä. Pidin kovasti Tuomas Tuomisen äänestä, mutta bändi on tehnyt Antti Kumpulaisen kohdalla juuri oikean valinnan. Levyn soundi on niin miellyttävän pehmeä kuin napakkakin. Kuusi ep:n seitsemästä kappaleesta on uudelleenäänityksiä vuoden 2009 Gods Over Humans, Slaves under Satan -levyltä. Hieman päälle pariminuuttiset kappaleet täyttävät paikkansa, ja yhtyeen päivitetty meno kuulostaa luontevammalta kuin aikoihin. Tunnelman puolesta hypitään vaivatta mitä erilaisimmissa tasoissa. Tunnelma seilaa selvästi aiempaa tummasävyisemmissä vesissä. Levy on tiivistä vyörytystä alusta loppuun. Jos Harvest oli selvä kehitysharppaus debyyttilevy Vinesta (2010), nyt yhtye on saanut aikaan parhaan ja tasavahvimman tekeleensä. THE MAN-EATING TREE In the Abscence of Light RANKA KUSTANNUS Mainion oululaisbändin kolmosrieskaa saatiin odotella tovi. Harvest-albumin (2011) jälkeen laulajan ja synistin vaihdoksen läpikäynyt yhtye makaa tyyliltään edelleen tunnelmallisessa metallissa. Tyylilajin suhteen verrokeiksi on helppo heittää ne perinteiset motörheadit ja venomit. Mukana on nyt yhtyeelle epätyypillistä rujoutta ja jopa kitaristi Antti Karhun örinätulkintaa. EETU JÄRVISALO JAAKK O ALA TAL O 64 INFERNO. Toisaalta tiivis ei ole pelkkä kehusana, mitä tulee soundiin. Kiukkuinen Ideals That Won’t Surrender potkii kuuntelijaa päähän jo täydellä voimalla
Levy kellottaa napakat 35 minuuttia, mutta informaatiota survotaan korville helposti tunnin edestä. Samalla satanistiset ja antikristilliset sanoitusteemat saivat väistyä historiallisten aiheiden tieltä. Pikaisesti tarkasteltuna ulkokuori onkin oikeanlainen, mutta sen alta ei tahdo löytyä oikein yhtään mitään. Parhaimmillaan levyltä voi kuulla Anathemalle ominaista tunteenpaloa. Kokonaisvaikutelma on aluksi kaoottinen, mutta mielenkiinto herää jo ensimmäisellä kuuntelulla. Kanadalaisella Alcoholatorilla on kakkoskiekollaan tarve perustella olevansa ihan oikea, tiukka thrash-retkue. Luvassa on hengästyttävä matka halki legendojen ja muinaisten valtakuntien, josta ei puutu vauhtia ja melodraamaa. Pohjana toimii teknisesti sävytetty kiivastempoinen death metal, jonka kylkeen ahdetaan sinfonista paisuttelua, melodioita ja jylhää dramatiikkaa. Mainitaan nyt vielä eläimellisellä otteella nakuttava rumpalikin, että asia tulee varmasti selväksi. Tunnelma sinänsä on kautta linjan varsin hauras ja unenomaisen haavoittuvainen. Code ei ole nimittäin ensimmäinen bändi, joka muuttaa ilmaisuaan parin levyn välillä black metalista pehmeämmin surisevan tunnelmoinnin suuntaan. Olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä asiaansa perehtynyt tuottaja saisi näistä aineksista irti. Puitteet ovat nyt kohdillaan. Outoilua karsimalla ja biisirakenteita suoristamalla Coden aivoituksista saisi luultavasti nautiskelua isommankin yleisön tarpeisiin. Enemmän on enemmän. Tuotannollisissa ja teknisissä asioissa Whorionin ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla, pätkän vertaa. Joskus on tuntunut, että bändi yrittää aivan liikaa, eikä iskevyyden ja mahtipontisuuden välistä tasapainoa ole aina löydetty. On nimittäin niin, että The Reign of the 7th Sector on hengästyttävän vaikuttava debyytti. Isoa meininkiä! Vertailu Septicfleshin ja Fleshgod Apocalypsen kaltaisiin bändeihin antaa jotain osviittaa tarjolla olevasta paisuttelusta. Loppua kohti mitta alkaa tulla kirjaimellisesti täyteen, kun veisuille kertyy minuutteja vähintäänkin se neljä, pahimmillaan viisi. Josko meininki kääntyisi seuraavalla levyllä uuteen nousuun. Mättö ja raastavat säröt on siis siirretty paitsioon. Bändiä on helppo kiittää siitä, että taustalla pauhaavat orkestraatiokuviot eivät noudattele aina kappaleen linjoja vaan maalailevat usein aivan omia taulujaan. Kuolometallisesta raskaudesta ei kuitenkaan tingitä, ja Anssi Kipon hoivissa mestaroitu maailmanluokan soundi täyttää jokaisen läven. Riffit ja osiot vaihtuvat hengästyttävää tahtia, ja soittopuolella ei todellakaan luoteta minimalismiin. KARI KOSKINEN ALCOHOLATOR Escape from Reality HIGH ROLLER Todellisuuspakoahan viinanjuonti useimmiten tapaa olla, vaikka karu arki iskee synkeän huomisen seuratessa yleensä päälle kahta kauheammin. Sisällön heppoisuus, tai pahimmillaan sen puute, ei häiritse suuremmin klassista vinyylimittaa noudattavan kiekon alkupuoliskolla, jolla kappaleet pysyttelevät ytimekkäinä ja keskimäärin reilusti alle neljän minuutin mittaisina. Pirullisen kova yllätys. Yhtye on levyttänyt 2000-luvulla kovin verkkaisesti, edellisestä Rubiconalbumista kun tulee jo yhdeksän vuotta. KARI KOSKINEN SLEEPING WITH SIRENS Madness EPITAPH Kotimaassaan kohtuullista menestystä niittänyt Sleeping with Sirens seikkailee jossain Therapyn, My Chemical Romancen ja Linkin Parkin välimaastosANCIENT RITES Laguz MASSACRE Belgian isoin ja tunnetuin metallibändi aloitti 1980-luvun lopulla suoraviivaisella black metalilla, mutta siirtyi myöhemmin eeppisen pakanametallin pariin lisäten musiikkiinsa yhä enenevässä määrin orkestraatioita. Vyörytyksen potentiaali ja sävykirjo avautuvat kuitenkin vasta useamman kuuntelun jälkeen, ja siinä vaiheessa pikkusormi on lopullisesti mennyttä. MEGA CODE Mut AGONIA Muutos rähinän ja post-rockin välillä on ilmeisesti pienempi kuin päältä päin näyttäisi. Itse musiikki tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Mutta vaikka Ancient Rites on muuttunut vuosien mittaan melodisemmaksi, se ei ole tinkinyt raaemmasta ilmaisusta, vaan on onnistunut säilyttämään musiikissaan myös bm-juurensa. Whorion on kuitenkin kertaluokkaa kuolometallisempi ja tavallaan myös tylympi. Bändin biisit rullaavat yleisesti ottaen ihan nasevasti ja rivakasti. si maailmanlopun taustalle juuri sopivaa rankaisua, joten antaa tulla vain. Mut sisältää paikoin hyvinkin koskettavaa tunnelmointia, melodioita ja laululinjoja, mutta niistä ei ole saatu kasattua kovin koherenttia pakettia. Bändi ei kuulemma edusta Tankardin tapaista pilerässiä, mutta kolmikon taiteilijanimet Oli Whiskey, Matt Butcher ja Phil Macht kertovat omaa kieltään bändin asenteesta, musiikillisista vaikuttajista puhumattakaan. Tiiviit 35 minuuttia kellottava Mut pyrkii sydäntäsärkevään herkkyyteen, mutta bändin taidot eivät anna hyvistä ideoista huolimatta periksi kantavan kokonaisuuden luomiseen. MIKKO MALM Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 65 INFERNO. Nyt kun Bal-Sagothkin on määrittelemättömällä tauolla, Laguz kelpaa täyttämään tyhjiötä paremmin kuin hyvin. Escape from Reality muistuttaakin enemmän tympeää laskuhumalaa kuin riemukasta nousukänniä. Tiukkojen albumikokonaisuuksien kasaaminen ei ole ollut Ancient Ritesille mikään itsestäänselvyys. Bändin soundi ei ole sitä nykyaikaisinta digitaalimössöä, vaan siinä on mukana hyvällä tavalla brutaalimpaa ja luonnollisempaa otetta. Laguz on orkesterin kuudes levy, ja vaikka se ei avaudu ihan heti, loppujen lopuksi kyseessä on varsin mallikas kokonaisuus. Kitaroiden alavireinen soundi herauttaa kuolat suupieleen, ja vahvasti ärjyvä laulaja osaa myös hommansa. Mieleen ei kuitenkaan tahdo jäädä yksittäisiä kappaleita, sillä kokonaisuus on kummallisen sekava. Toivottavasti seuraava levy ilmestyy ennen vuotta 2024
Shankle osaa kyllä tiluttaa, mutta harmi kyllä sävellystaito ei ole aivan samalla tasolla. Enemmän nykyajassa kiinni olevat tietävät toki miehen mittavan uran sarjakuvien ja levynkansitaiteen parissa. Vilpittömimmin iskivät nimikertomuksen kovin todentuntuinen tapahtumaketju, jossa olisi monelle bläkkistuhmeliinille mietittävää, sekä mainittu, hulvattomasti skenestä droppaamista käsittelevä Death metal. Tämä asenne on sikälikin herkullinen, että se luo hauskaa läpivetoa hevikuvastosta tutun piirrosjäljen ja hahmojen ulkonäön välillä. Onhan tämä sokeroitua ja sliipattua musiikkia, mutta ilahduttavan monipuolista sellaista. Ekstrana on myös demo Liturgy of Impurity (1992), mutta se tarjoaa yhdestä eksklusiivisesta kappaleestaan huolimatta lisäarvoa vain kovimmille faneille. ANTTI LUUKKANEN sa (tai jotain). No, onneksi laulun ja lyriikat voi suosiolla unohtaa, kun voi keskittyä soitinpornoon. Myös uskontoa, työelämää ja klassisia länkkäritarinoita sivutaan. Madness on yhtyeen neljäs levy, ja vaikka siinä on paljon ärsyttäviä piirteitä, kyseessä on silti tehokas ja iskevä poprocktuotos. Death metalin, yhden hillittömimmän kertomuksen, bensa-asemalla hengaava bändiliideri on kuin ilmetty 1990-luvun Paul Speckmann. Bändin esikoispitkä Sermon of Mockery (1993) kuulostaakin monella tavalla Effigy of the Forgottenin sisarlevyltä. TONI KERÄNEN DAVID SHANKLE GROUP Still a Warrior PURE STEEL David Shankle muistetaan parhaiten pestistään Manowarin kitaristina. Ainoa asia, joka aidosti häiritsee, ovat ne hyvän popin kiviriippana kulkevat hardcoreörinät, joita ilmankin pärjäisi ihan mainiosti. Laulajaksi on pestattu rasittavan kuuloinen Warren Halvarsson, jonka keskinkertaisuus on mykistävää. The Day Is My Enemylle on nauhoitettu oikeaa kitaraa vain yhdelle kappaleelle, Rok-Weiler-nimen saaneelle rymistelylle. Still a Warrior on tekniseltä toteutukseltaan kelpo laatua, mutta itse laulut eivät puhuttele saati laulata. Mitään todella yllättävää ei silti kuulla, eikä tämä jauhava, bassopitoinen big beat -soundi järkytä aidosti enää vuonna 2015 ketään. Bonusmateriaaliksi isketty Hatredangerdisgust (1995) on vieläkin kovempi tapaus. Kuvat ovat pelkällä mustavalkojäljelläkin näyttäviä ja yksityiskohdiltaan rikkaita. Minkäänlaista korvin kuultavaa remasterointia ei ole tehty. Yleistunnelma on tuttuun tapaan voimakas, uhkaava ja hieman vinksahtanut – kaikkea tätä nostalgisen filtterin läpi. MIKKO MALM THE PRODIGY The Day Is My Enemy TAKE ME TO THE HOSPITAL/COOKING VINYL Konemusiikin legenda The Prodigy on ollut lähes koko uransa myös rockpiirien suosikki. Molemmissa lajeissa ansiot ovat kiistattomat, ja varsinkin jälkimmäisen kohdalla CV on kovaa luokkaa: Edge of Sanity, Autopsy, Unholy... Yhtye on keikkaillut suurilla rockfestivaaleilla, ja esimerkiksi viime levyllä rummuissa vieraili Foo Fighers -mies Dave Grohl. Kolmen biisin mittainen ep esitteli miehistöltään ja tyyliltään uudistuneen bändin. Varsinaista rockyhtyettä Prodigysta ei kuitenkaan saa millään. Rockuskottavuutta Prodigylle lienee tuonut nimenomaan se, että Liam Hawlettin johtama yhtye on hakeutunut koko ajan hyökkäävämmän ja likaisemman soundin (ja imagon) pariin – pois ehkä lukien tyylillisesti kokeilevampi paluulevy Always Outnumbered, Never Outgunned (2004). Mainittakoon myös, että demon monoääniset ja tunkkaiset soundit vaikuttaisivat olevan aivan samat kuin YouTubessa. Kirkonpolttajatarta kelpaa suositella niin intohimoiselle metallidiggarille kuin ug-sarjakuvien ystäville. KARI KOSKINEN J. Vuosina 1988–94 yhtyeessä vaikuttanut mies teki hyvää jälkeä Triumph of Steelillä, joka onkin viimeinen aidosti kiinnostava Manowar-levytys. Matalalta öristy ja brutaalisti mättävä kiekko paiskoo raskaita riffejä, tasamättöistä blastiä ja puhdasta väkivaltaa puhtaan herkullisella 90-luvun alun tyylillä. Myös Shanklen soolobändi soittaa pohjimmiltaan perinteistä heavy metalia, vaikka pintaa on silattu modernilla shreddauksella ja teknisemmällä riffittelyllä. Alavireisen jenkkideathin tilalle oli tullut kuoloa ja hardcorea sekoittavaa nopeatempoista rankaisua, jonka vihamielisyys pitää erinomaisesti pintansa nykyäänkin. Opuksen 60 sivua tulikin ahmittua kertahotkaisulla. Puhtaan jenkkikuolon parissa aloittanutta Pyrexiaa verrattiin aikoinaan debyyttinsä aikaiseen Suffocationiin. Tästä on kiittäminen tuottaja/säveltäjä John Feldmaniä (Good Charlotte, We Came As Romans, Hilary Duff), joka on ottanut sekä yhtyeestä että materiaalista kaiken irti. Sointi on kuulokkeilla arvioituna täysin sama kuin alkuperäisillä julkaisuilla, mikä ei ole tässä tapauksessa mikään moite. Luolamieshenkinen, melodiaköyhä kuritus ei nouse aivan tärkeimmän esikuvansa tasolle, mutta tylyllä otteella bändi edelleenkin rankaisee. Tuoreella Kirkonpolttajatar-sarjakuva-albumilla liikuskellaan sujuvasti metallipiireistä tuttujen aiheiden piirissä, joskin niitä käsitellään mukavan ilkikurisesti, monesti suorastaan räävittömästi. Stadionkelpoista vaihtoehtorokkia lievillä punkja hardcorevaikutteilla. Lukijalle on etua metalligenren tuntemisesta, vaikka nykyhetkessä useammassa jutussa seikkaileva Hitleri (kyllä, kirjoitusasu juurikin näin) saa vedet kihoamaan silmiin pelkästään tapahtumien lystikkään absurdismin avulla. VUORMA Kirkonpolttajatar ja muita kertomuksia KAAPU PRESS Sen verran mieli on jämähtänyt menneeseen, että Juha Vuorma assosioituu yhä National Napalm Syndicaten alkuperäiseksi basistiksi. Esimerkiksi Rob Hollidayn kitarat ovat keikoilla läsnä koko ajan vähintäänkin visuaalisena tehokeinona, mutta levyllä asiat ovat toisin. Keskivaiheilla oleva biititön Beyond the Deathray toimii oivana dramaattisena välisoittona. 66 INFERNO. Viimeistään kolmas levy The Fat of the Land (1997) nosti yhtyeen Kerrang!ja Metal Hammer -metallilehtien ylistämäksi nimeksi. Kuntosaleille, ylinopeuskaahailuun ja toimintaelokuvien soundtrackeille Rebel Radion kaltaiset tuuttaukset ovat kuitenkin mitä mainiointa taustamusiikkia. Jenkkikuolofanaatikoille tarjolla onkin lähes puhdasta kultaa. MIKKO MALM PYREXIA Sermon of Mockery CENTURY MEDIA Kerrankin tarpeellinen ja asianmukaisesti laajennettu uusintajulkaisu, sillä näistä laatukiekoista on saanut maksaa itsensä kipeäksi jo vuosia. Still a Warrior on yhtyeen kolmas levy, tai Shanklen kolmas, sillä kaikki muut soittajat on vaihdettu edellisen levyn (Hellborn, 2007) jälkeen
METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI METELI.NE T METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli
– ...meno on hyvinkin sen mukaista! Tsekatkaa biisit. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Baarista nyt ainakin. Ekan demon jälkeen bändi kasvoi trioksi, kun Tuomas Mustonen liittyi rumpuihin. Se jäikin lopulta pysyväksi. – ...läsnä. Näiden lisäksi biiseihin on sekoittunut ripaus alternativeja progerokkia, esimerkiksi Porcupine Treetä ja Anathemaa. Bändin nimi... Jos pidät heistä, pidät myös meistä... 68 INFERNO Milloin ja miten. Muutamien coverkeikkojen jälkeen, 2007 paikkeilla, Simi ja Liffe alkoivat kasata omia biisejä, ja bändi oli tietysti perustettava. – ...päivätyöt ja perfektionismi! Keikalla olemme... – No miksipäs ei. Yksityiskohtia ja upeita ideoita pursuavat biisit ovat varsinkin puhtaiden laulumelodioidensa puolesta aivan samalla paalulla kuin alan ykköset ympäri maapallon, ja tämähän on kyllä jo saavutus sinänsä. Simin päähän virtaavat riffit ja melodiat alkoivat olla sen verran lohduttomia, että niistä oli pakko alkaa väsätä biisejä. Bändin musiikki on maukkaine riffeineen niin aukotonta täsmäiskua, ettei voi kuin ihailla. – ...oli tarkoitus olla sellainen, ettei se kategorisoisi liikaa tai sisältäisi mitään tyypillisiä metallibändisanoja, kuten esimerkiksi ”dark”. Työmme jakautuu... – ...siten, että Simi tekee sanoitukset ja biisiraakileet, joita sovitetaan ja maustetaan koko bändin toimesta. Yhteinen koulukaveri pyysi Liffeä jamittelemaan reenikselleen, missä oli Simin kanssa jo soitellut. Nykykokoonpano sai muotonsa viime vuoden lopulla Tero Aikkilan tultua bassonvarteen. SOUNDCLOUD.COM/JUKKA-LINDFORS-1 KUUKAUDEN BÄNDI: DIVERSION END. – Bändin perustajat Jukka ”Liffe” Lindfors ja Ville ”Simi” Similä tapasivat alun perin vuonna 2005, pian sen jälkeen, kun Liffe oli muuttanut Joensuusta Ouluun opiskelemaan. Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Eräällä kostealla Englanninreissulla bongattiin jostain Diversion End -teksti, joka päätettiin ottaa puolihuumorilla nimeksi. Tai Me Naisten. – ...Soundin kannesta tietysti. Suurin ongelmamme on... Soitto on upeaa, esittäminen vaativastakin materiaalista huolimatta mukavan paineetonta ja kauttaaltaan erittäin osaavaa. DIVERSION END: Building a Maze Oululainen Diversion End on viimeisen päälle hioutunut 2010-luvun melodisen metallin malliesimerkki. Bändiä voi verrata soundiensakin puolesta lähes suoraan joihinkin menestysorkestereihin, mutta biisimateriaali on niin vahvaa, että eipä moinen jää häiritsemään kovasti. – Musiikkiin vaikuttaneita artisteja on lukemattomia, mutta kuulijan näkökulmasta ilmeisimmät yhtäläisyydet löytyvät varmaankin Göteborg-metallin puolelta – Soilwork, Scar Symmetry, Disarmonia Mundi, In Flames... Emme ikipäivänä tule… – ...soittamaan Popedan lämppärinä. Liffe säveltää omat soolo-osuutensa ja on kantanut päävastuun nauhoittamisesta ja miksaamisesta. Miksi
WWW.FACEBOOK.COM/IMADRED RUUMAAN TETRAGON: Chapter One Selkeää veteraanihevimetallia. Kitara raastaa mallikkaasti, ja varsinkin laulupuolella ollaan jo pelottavissa sfääreissä, joskin aika monotonisissa sellaisissa. Voisi helposti uskoa, että biisejä on kypsytelty pitkään, ja levy on ennen kaikkea tekijöidensä näköinen. Madred ei rokkaa vielä ihan kärkikaartiin oikeuttavasti. Tällä kertaa kallistutaan ehkä enemmän jälkimmäiseen, mutta koukkuillaan edelleen muissakin merkeissä. Itse bändin soundi hivelee korvaa ja on suorastaan hurja. Damnatörissä on ainesta vaikka mihin. WWW.WMARKKANEN.COM ECONOMY-LUOKKA DAMNATÖR: Key of Hades Damnatör soittaa black metalin makuista thrashiä, ja yleisilmettä voisi luonnehtia raatelevaksi. Muutoin Big Trouble ei esittele suoranaisia täysosumia, vaikka vauhtia ja groovea piisaa. Räävittömän ja ilkeän kuuloinen esitys on sopivan roiskiva, joskin bändi on soitossaan taitava ja asenteellinen. WWW.FACEBOOK.COM/DISTRIALBAND VERJAGEN: Cold Oblivion Kouvolalainen Verjagen murjoo menemään simppeliä ja murskaavaa miesmetallia. WWW.FACEBOOK.COM/TONEGUN SIXGUN RENEGADES: Big Trouble Sixgun Renegades on vakuuttanut ja osoittanut selvää kehitystä parilla aiemmalla tekeleellään. Markkasen kiireetön, henkevä folkvaikutteinen rock imaisee välittömästi tunnelmiinsa ja salpaa lähestulkoon hengen. Näitä saatekirjeessäkin vähän kaipaillaan. Kuinka bändi sitten pärjää tänä päivänä, kun bändit piiskailevat vastaavilla eväillä fanejaan samaan hurmokseen kuin Stone ja Airdash aikoinaan. Soitosta ja soundeista ei viitsi mainita sen enempää, ne kun jylläsivät jo aiemmin aivan huikealla tasolla. WWW.FACEBOOK.COM/SGRBAND MADRED: Euroforia Lappeenrantalainen Madred jäi taannoin mieleen pienoisena kummajaisena, joka sekoitteli hauskalla tavalla tukkaheavyä ja suoranaista thrashiä. Vaikkei kukaan enää keksi death metalia uudelleen, tässä totta vie puhalletaan siihen uutta mädäntynyttä henkeä. Viuluin ja naislauluin koristelluissa biiseissä on täydellinen visio, ja ne vievät sentimentaalisuudessaan kuulijan jo lähestulkoon jonnekin Skotlannin ylämaille kirmaamaan ilman rihmankiertämää, vapaana kuin karitsa. Bändi soittaa monipuoliset biisinsä mukiinmenevällä groovella, mutta korviin tarttuu toimivasta toteutuksesta huolimatta valitettavan vähän oikeaa muisteltavaa. Tamperelainen Tetragon on ollut olemassa jo 1990-luvun taitteen molemmin puolin. Näkemystä piisaa keskivertoa enemmän, ja mitä lie saavutetaankin, jos ympärille saadaan lisää ryhmää ja osaamista. Yhden kitaran ja basson voimin toteutetut riffit ovat kieltämättä paikoin ihan aitoa rautakankea, mutta lopulta aika tylsää kuunneltavaa. Biisit ovat sooloja myöten järkevästi mietittyjä, kompakteja purkauksia, jotka jaksavat viihdyttää juuri oikeassa mitassaan hienosti. Myöskään soitossa ei ole moittimisen sijaa. Vasta päätösbiisi Golden-Eyed Lover alkaa potkia munille kunnolla, ja sekin kärsii muiden ohjelmanumerojen lailla liiallisesta pituuskasvusta. Elinvoimaista ja upeaa musiikkia, jossa kuuluu luonnollisesti suomalainen melankoliakin. Toisaalta, varsinkin useammilla kuuntelukerroilla alkaa tulla sen sortin väreitä, että tämän kategorian polut on kuljettu puhki jo reilu vuosikymmen sitten. Useamman kuuntelukerran jälkeen touhua on aivan pakko sympata periaatteestakin. Kyllähän bändi hallitsee biisinsä, mutta suurin ongelma on tällä erää itse biisimateriaalissa. Ainakaan näillä yrityksillä ei puhalleta minkäänlaista uutta henkeä perintöön. Muutamassa kohden löytyy ihan mukavaa mollikaikua, mutta materiaali ei herätä kokonaisuutena aivan riittävästi intressiä. Vielä viimeinen kiristys biisipuolelle, niin ollaan sävellyksellisestikin aivan heittäen A-luokassa. Timo Ahlström on pätevä laulaja, ja sonnimaisen jylhän peruslaulun sekaan ujutetut kiljaisut tuovat mukavaa väriä performanssiin. Laulaja Riku Mäkisen suoritus sopii mainiosti bändin sieluarepivään soundiin, harvoin nimittäin osuu kohdalle yhtä kireää ärinää. Kitarointi on tässä tapauksessa homman suola: riffittelyä on ilo kuunnella, eikä sen suhteen sorruta turhanpäiväisiin tilutteluihin tai maalailuihin. Biisimateriaali ei ole helppoa, eikä punaista lankaakaan löydy välttämättä ihan kädenkäänteessä, mutta homma kantaa omaleimaisuudessaan upeasti. Olisikohan tässä sitten kovinta tavaraa, mitä Muhokselta on tullut sitten Sentencedin. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski AADOLF VIRTANEN DEMONI 69 INFERNO FIRST CLASS CASKET SOIL: Reptilian Verses No nythän Casket Soil on pistänyt isompaa pykälää silmään. Kilpailu on tässä sarjassa kovaa, mutta voisi uskoa, että bändi pystyy jatkossa vielä kovempiin suorituksiin. Kaiken tekeleeseen hoitaneen Jani Innasen ääni on karheudessaan persoonallinen ja rakentaa Tone Gun -soundia merkittävänä osasena. Melodioihin on saatu mukavasti aitoa kylmyyttä ja raivoa, eikä riffipuolikaan ole ihan sieltä yksinkertaisimmasta päästä. WWW.FACEBOOK.COM/VERJAGEN SINMATE: Carnival for Mankind Iisalmelainen Sinmate tahkoaa modernia ja monimuotoista thrashiä. Bändi veteli turpaan ihan mallikkaasti jo aiemmin, mutta nyt mukana on jo ihan omanlaistaan ankaruutta ja vastuunkantoa. WWW.FACEBOOK.COM/CASKETSOIL EPOCH THETA: XI Saatekirje lupailee äkkiä vilkaistuna jonkinnäköistä vanhojen jarrujen kasarilämmittelyä, eli ei välttämättä liikoja. Sopivasti 80-luvun tukkahevistä lainailevat biisit rullaavat mallikkaasti. Levynmittainen konseptituotos sisältää mukavia kaikuja varhaisemmasta heavystä ja käyttää myös mukavan progressiivisia tehokeinoja. Erityisesti levyn päättävä Black Velvet -tyylinen sentimentaalinen ränttätänttä Rock City Blues tuo mukavan nostalgisen ja sikarintuoksuisen tunnelman. Soittamisen riemustahan tässä housut tuppaavat kostumaan eniten, mitä nyt pientä nostalgian kaikuakin on havaittavissa siellä täällä. Hienoimmillaan ja herkimmillään bändi saa aikaan mukavasti positiivisia väreitä, eikä biisejä voi sanoa missään nimessä epäonnistuneiksi tai raakileiksi. Tätä mielellään seuraavaksi levymitassa! WWW.FREEDOMINATION.NET VILLE MARKKANEN: The Black River/In Your Green Eyes Nostetaanpa aluksi hattua, että joku jaksaa nähdä tänä päivänä vaivaa hienoon ulkoasuun, vaikka kyse on ”pelkästä” omakustannesinglestä. Mutta levyn pyörähdettyä päästäänkin vallan yllättäviin fiiliksiin. Ehkä pykälän verran julmempaan päähän death metal -kategoriaa siirtynyt mäiske tuo toisinaan lauluja myöten mieleen puolalaisen Behemothin, mutta melodisempana ja nyanssisempana versiona. Eipä huonompi homma. Industrial-tyylinen melodinen yhtälö kuulostaa siis bändiltä. Levynmittaisesta biisikavalkadista olisi ehkä saanut jämäkän ep:n, mutta nyt konsepti tuppaa hajoilemaan materiaalin epätasaisuuteen ja muuhunkin. Orkesterin raskas, rokkaava ja yksioikoinen heavy rock nojaa yksinkertaisiin melodioihin ja pelaa varmoilla korteilla. EPOCHTHETA.BANDCAMP.COM FREEDOMINATION: The Stand Freedomination kummittelee vieläkin syystä tai toisesta tällä palstalla, vaikka rahkeita ammattilaissarjaan on ollut jo kotvan aikaa. Hauskoja ja kimurantteja riffejä riittää kotitarpeiksi, ja ylikin, mutta vähän liialliseksi sohimiseksi tuppaa menemään. Tällä kertaa homma polkee hiukan paikallaan, mutta edelleen ihan hauskoissa ja peruspirteissä rokkitunnelmissa. Miehekkään perusheavyn ja thrashin välimaastossa möyhivä metalli on jälleen makoisaa, taidolla toteutettua ja ehdottoman omaleimaista. WWW.FACEBOOK.COM/DAMNATOR666 TONE GUN: First Lesson Vaikka First Lessonia tuli kuunneltua aikansa sen tarkemmin tutkimatta, ei juolahtanut mieleen, että kyseessä on yhden miehen projekti. Arvokkaasta ja rehellisestä touhusta on pakko silti pistää erikoismainintaa. Lauluosuudet vesittävät räyhäkkyydestään huolimatta suoritusta, paikoin tuntuu kuin sanat olisi tungettu säkeistöön väkivalloin, lopputulosta sen kummemmin miettimättä. WWW.TETRAGONMUSIC.COM DISTRIAL: Long Way Down Distrialin kaihoisassa metallissa kuuluu rehti suomalaisuus. Ideoissa on paljon kehityskelpoista materiaalia, mutta toteutus on jäänyt vielä jossain määrin puolitiehen. Pitkän telakoitumisen ja erilaisten mutkien jälkeen jälleen uudelleenkasaantunut orkesteri tarjoaa kolmen biisin verran vaikeasti lokeroitavaa heavyä. Harmi sinänsä, että tässä joutuu tyytymään kahteen biisiin, onhan tämä sellaista hunajaa korville. Kiintoisa yksityiskohta on sekin, että Rytmihäiriö-kannuttaja Otto Luotonen toimii tätä nykyä bändissä basistina. Hiukan progressiivisia aineksia omaava mättö sekoittelee perusheavyaineksia thrashiin ja muistoja herättäviin mausteisiin, melodisuutta unohtamatta. Raskaiden kitaroiden ja runsaahkojen syntikoiden seassa vilisee paikoin jopa popmaisia ratkaisuja, ja pakettiin on saatu huomattava määrä tarttuvuutta. Sen verran tiukka ryhmä on jo soittonsakin puolesta. WWW.FACEBOOK.COM/SINMATEOFFICIAL
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Transilvania. Bungetin johtajan Negrun eli Gabriel Mafan huokaamaan väsyneesti. Transilvanialainen black metal -bändi Negur. Kuolemattomuus ja veri ovat keskeinen osa bändin ”transilvanialaisen henkisyyden ideologiaa”, mutta eivät samassa mielessä kuin kammottavien kulmahammasveitikoiden seikkailuissa. – Transilvania ei ole vain paikka. Negur. Se on ylätasankoalue keskellä 71 INFERNO. Transilvanialainen henkisyys on monimuotoinen uskomusten ja tapojen järjestelmä. Bungetille se on inspiraationlähde, josta musiikki pulppuaa. Bungetin erään albumin mukana tulee Transilvanian multaa. Se on painunut tuhansien vuosien kuluessa syvälle alueen asukkaiden alitajuntaan. Transilvania on paljon muutakin kuin fiktiivisen vampyyrikreivin kotiseutua. Tuo mielikuva saa Negur. UPEA MATKA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN Negur. Se on henkilökohtainen kokemus, Negru sanoo. Kenelle tulee, kenelle ei. Se on erittäin sopivaa, sillä siitä maasta on tämä black metal -bändi tullut ja siksi maaksi se on jälleen tuleva. Romaniaa. Siitä tulee mieleen Bram Stokerin Dracula-teoksesta tuttu pahuuden ruumiillistuma, joka matkusti meren yli Englantiin juomaan viattomien verta. Se on jylhien vuorten, syvien metsien ja hiljaisten virtojen maa, jonka kansanperinteessä elää monenlaisia olentoja, myyttejä, uskomuksia ja legendoja. – Velvollisuutemme on esittää oma näkemyksemme vastapainoksi länsimaiselle kuvastolle, jossa Transilvania on pelkkä taistelujen ja vampyyrien tyyssija. Bunget elää siitä perinteestä
Sitä seuranneilla julkaisuilla musiikki paisui mytologisen konseptin mukaisiin eeppisiin mittoihin. Bungetille pelkkä irrallinen konsepti. Oudosta laulukielestään ja kummista teemoistaan huolimatta Negur. Bunget vuonna 1995 perustettiin, sitä ei oikein ymmärretty kotimaassakaan. – Meillä oli paljon erimielisyyksiä, Negru muistelee yhtyeen pirstoutumista edeltänyttä aikaa. Siitä lähtien tämä on ollut upea matka. Vaikea päätös jatkaa ilman kahta tärkeää jäsentä vapautti Negrun luovuuden. – Negur. Olemme soittaneet joka puolella maailmaa hienojen yhtyeiden kuten Enslavedin, Solstafirin, Eluveitien ja Rotting Christin kanssa. Kriisi vapauttaa Negur. Vaikka sanoituksiamme ei tajuttu, meissä oli jotakin mielenkiintoista. Se on henkilökohtainen kokemus.” 72 INFERNO. Vuodesta 2004 lähtien bändi on tehnyt yhä pidempiä Euroopan-kiertueita. Negru uskoo, että ulkomaalaisia kiinnosti aluksi eniten Negur. Negru naurahtaa, että kun Negur. Ajan mittaan ihmiset pääsivät syvemmälle musiikkiimme. Se on ainoa genre, jossa tausta ja konsepti saattavat nousta jopa musiikkia tärkeämmiksi. Aikoinaan luonto ja ihminen olivat näillä seuduilla yhtä. Niissä eletään yksinkertaista ja merkityksellistä elämää. Juuria tutkimalla voi oppia ymmärtämään nykyaikaa ja sitä, kuka itse on. Bändin nimen käytöstä tai oikeudesta jatkaa sen toimintaa ei ollut sovittu mitään, ja minähän se perustin tämän bändin ja annoin sille nimen. Luonnon ja maailmankaikkeuden välillä oli mutkaton yhteys. Vuonna 2012 se rundasi ensi kertaa Pohjois-Amerikassa. Kansan kollektiivisessa tajunnassa oli vielä paljon vanhan ajan ennakkoluuloja. Muurit murtuvat Sanotaan, että kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja. Se on keino antautua korkeampien tarkoitusperien palvelukseen. Bungetin harjoittama luonnon mystifiointi ja historian romantisointi ei ole muutenkaan metallissa epätavallista. – Minulle black metal on asenne. Bungetiksi. Toisin kuin tosiuskovaiset, Negru ei pidä black metalia satanistisena liikkeenä. Symboliikka ja henkinen sisältö kuuluvat siinä niin vahvana, että monet tajuavat sanomamme, vaikka kieli on vieras. – Musiikkimme on aina ollut lujasti kiinni kotimaamme hengenelämässä ja luonnossa. Transilvanialainen henkisyys ei ole Negur. Muinaisten uskomusten esille tuonti lähestyy black metalin antikristillistä ideologiaa ja folk metalin maailmaa. Bunget oli epätavallinen bändi kaatuneen kommunistimuurin toiselta puolelta. Hän ei ole samaa mieltä. – Entisillä kollegoillani on edelleen vääristynyt käsitys asiasta. Ikäväksi tilanteen teki se, että bändistä eronneiden mielestä Negru jatkoi Negur. Vanhat uskomukset ja tavat ovat vielä voimissaan joissakin syrjäisissä kyläyhteisöissä. Kiinnostuttuaan syvemmin Transilvanian henkisestä perinnöstä yhtye vaihtoi nimensä Negur. Vuoden 2003 ‘N crugu bradului -albumilla on neljä biisiä, mutta levy kestää 54 minuuttia. Maailmanlaajuinen metalliskene on monimuotoinen yhteisö, jolle transilvanialaisuus on vain raikas mauste musiikissa. Nuo ikivanhat romaniankieliset sanat merkitsevät metsän syvyyksistä nousevaa mustaa sumua. Vuonna 2009 eteen tuli jyrkkä mutka. Metalliin liitettynä ne kuitenkin jostakin syystä toimivat, ja vieläpä yli rajojen. Bungetin eksoottisuus. Negur. – Emme olleet menossa samaan suuntaan. Samana vuonna äänitetyllä From Transilvanian Forests -demolla yhtyeen nimi oli vielä Wiccan Rede. Olemme onnistuneet herättämään kiinnostusta Romanian rikasta kansanperinnettä kohtaan. Toisin sanoen kansanperinteet ovat monelle nykyihmiselle enemmän vieraannuttava kuin juurruttava elementti. Laulaja-kitaristi Hupogrammos Disciple’s ja kitaristi Sol’Faur Spurcatu lähtivät bändistä, ja rumpali Negru lähti johtamaan Negur. ”Transilvania ei ole vain paikka. Uudenlainen energia alkoi virrata. Bunget kiertää maailmaa alati laajenevissa kehissä. Bungetia eteenpäin. – Näiden tapahtumien jälkeen julkaisimme Vîrstele pamîntului -albumin [2010]. Negur. ilmestyi alun perin kasettina vuonna 1996. Näkemyksemme olivat muuttuneet niin erilaisiksi, ettei yhdessä jatkaminen ollut enää mahdollista. Se sai romanialaiset hiukan hämilleen. Bunget sai alkunsa vuonna 1995, kun rumpali Negru ja kitaristi Hupogrammos Disciple’s perustivat bändin. Bungetin ensimmäinen albumi Zîrnindu-s. – Rautaesirippu oli romahtanut vasta vähän aikaa sitten, ja yhtäkkiä kaikenlaista kulttuuria oli vapaasti saatavilla. – Osaltaan kyse on myös perinteen säilyttämisestä. Bungetia ilman lupaa. Sen loistava menestys puhui puolestaan
Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Sen jokainen osa näyttää yksityiskohtaisen ja omanlaisensa kuvan Transilvaniasta. Bunget käyttää musiikissaan myös perinteisiä romanialaisia soittimia. Jos on vastaanottavassa tilassa, niiltä kuulee Transilvanian tarinan. Viimeiset kuusi vuotta bändi on kuitenkin henkilöitynyt pitkälti häneen. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Eeposta tekemässä Negur. Kun Negur. Mihin se on matkalla. Trilogiaa on valmisteltu vuodesta 2011 asti. Bändi on kokenut vaikeita ja uskomattoman hienoja hetkiä. – Täytyy tehdä kaikenlaisia kokeiluja ja valita oikeat musiikilliset elementit, joiden avulla pääsee eteenpäin. Joskus, kun tarvitaan intensiivisempää soittoa kuin mihin itse kykenemme, pyydämme mukaan vierailevia muusikoita. Olemme valmiina kaikkeen, mitä eteen tulee. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Negru vaihtoi kokoonpanon kaikki soittajat viimeksi vuonna 2013. Jokainen askel avaa uusia näkökulmia. – Soitan itse perkussiosoitinta, jonka nimi on toaca. Tulevaisuudessa on tiedossa yllätyksiä. ”Sivistys” on kuitenkin tuonut mukanaan myös raakalaismaista metsien hakkaamista, kullankaivamista ja karhujen tappamista. Bungetin perustamisesta on tullut kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Sitä on käytetty rituaaleissa ja varoitusäänenä. Negur. Nyt transilvanialaiset ovat päässeet alkuun toistaiseksi massiivisimman eepoksensa kehittelyssä. Musiikin tekeminen alkaa vasta temaattisen kehyksen valmistuttua. – Pyrimme soittamaan vanhojakin instrumentteja itse. Tarkoitus on tuoda soundiin paikallisväriä ja panna toisaalta perinnesoittimet puhumaan modernin musiikin kieltä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ystävämme Petre Ionutescu osaa soittaa melkein mitä tahansa perinnesoitinta. Bunget ryhtyy levyntekoon, se lähtee liikkeelle konseptista. Toinen osa keskittyy ihmisiin sekä niihin tapoihin ja uskomuksiin, jotka ovat muokanneet Transilvanian henkistä kehitystä. – No, siellä on kaikki modernit mukavuudet. – Trilogian ensimmäinen osa on omistettu Transilvanian luonnolle, myyteille ja legendoille – erityisesti muutamalle paikalle, joihin koemme olevamme vahvassa yhteydessä. – Meille on tapahtunut paljon näiden vuosien aikana. 10 numeroa/12kk 69,90. Pitää vain tietää, mistä etsiä. Bungetista Negru puhuu aina ”meistä”. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Moni asia on pitänyt opetella kantapään kautta, mutta loppujen lopuksi se on vain vahvistanut meitä. – Levyn tekeminen on meille pitkä prosessi, Negru kertoo. – Transilvanian luonnossa voi silti edelleen aistia seudun historian, voiman, myytit ja legendat. Bunget toimii aina molemmilla. Viimeisimmillä levyillämme voi kuulla myös tulnic-puhaltimia. Helmikuussa julkaistu T?u on Transilvanian Trilogy -kokonaisuuden ensimmäinen osa. Entäpä Transilvania. Tekeillä on musiikillisvisuaalinen teos, joka tekee sen selkeämmin kuin yksikään aiempi. Kolmas osa kertoo henkisyydestä ja kuolemattomuudesta. Puhuessaan Negur. Negru kertoo, että oikeita muinaisinstrumentteja rakennetaan edelleen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Olemme aina pyrkineet esittelemään musiikissamme asioita, jotka inspiroivat bändiämme. – Vielä on paljon koettavaa, ja olemme valmiita jatkamaan matkaa. Negru pohtii, että sinä aikana kehitys on ollut jatkuvaa niin henkilökohtaisella kuin bändinkin tasolla – ja Negur
Odotan innolla kilpailun kovenemista ja erilaisten käyttöliittymien esiinmarssia. Moni on ehtinyt huudella valitusten välissä, kuinka olisi ehkä parempi keskittyä parantamaan palveluita kaikkien kannalta kannattavammiksi konservatiivisten ajattelumallien läpiajamisen sijaan. Meidän genressä fyysinen tuote pysyy toki mukana vielä pitkään. Hän on nähnyt Mokoma-kitaristina ja Sakara Recordsin yleismiehenä, millaisia seuraamuksia Spotifyn kanssa kikkailemisella voi suomalaisessa mittakaavassa olla. En ole nähnyt toimilla olevan merkittävää vaikutusta 74 INFERNO. Fyysinen myynti on laskenut, mutta pitkä elinkaari suoratoistopalveluissa paikkaa osaltaan tätä pudotusta. – Spotifyn käyttöliittymä on albumikeskeiselle kuuntelijalle liian biisipainotteinen. Lars Ulrich pisti viitisentoista vuotta sitten kaikkensa peliin kyseenalaistaessaan latauspalvelu Napsterin toiminnan. Sen sijaan fyysistä tuotetta arvostavalle tulee tarjota hienoja taiteellisia kokonaisuuksia, jotka tuovat aidosti lisäarvoa kuuntelukokemukseen. – Olemme pienenä ja fyysiseen myyntiin painottuneena yhtiönä olleet asian kanssa kieli keskellä suuta: kokeilleet poissaoloa ja julkaisseet viiveellä sekä samana päivänä. Vielä hetki sitten Spotify oli vain yksi musiikinkuuntelukeino muiden joukossa. Aki Nuopponen PIIRITTÄJÄ Kilpailu kovenee fyysisen tuotteen myyntiin. Halvan perus-cd:n kuolema ei sureta yhtään. Rajoittamalla saatavuutta digikanaviin tottuneet eivät ryntää kivijalkaan, vaan epämääräisempien palvelujen äärelle. – Tärkein hyöty on se, että musiikkimme on helposti tavoitettavissa missä vain niin vanhoille kuin uusillekin kuulijoille. Sakaran näkemyksen mukaan hommassa alkaa olla nippa nappa sen verran taloudellistakin järkeä, että meidän kannattaa olla mukana. Aikoinaan syyllinen levymyynnin putoamisessa oli piratismi, sitten erilaiset latauspalvelut ja nyt liipaisimella ovat Spotify ja kumppanit. Nythän Spotify saa huseerata markkinoilla pitkälti itsekseen. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli yhtä itsestään selvää käännellä vinyylilevyjen puolia, ja muutamia vuosia sitten rippailimme musiikit itse cd:ltä mp3-soittimiimme. Nyt olemme saapuneet 2010-luvulle, ja tänä päivänä jopa se levyn rippaaminen tuntuu etäiseltä. Taloudellinen menestys Spotifyssa edellyttää tietenkin menestysmusiikkia siinä missä fyysisessäkin maailmassa. Taitekohta on joka tapauksessa jo mennyt. – Digi on valtavirtaa, ja fyysinen vetäytyy muutamassa vuodessa yhä kapeampaan marginaaliin. – Niin moni kuulija kuluttaa nykyään musiikkinsa suoratoistopalveluista, että pidän pois jäämistä huonona ratkaisuna oikeastaan joka kantilta tarkasteltuna, Saikkonen paaluttaa. Spotifyn kaltaisten palvelujen kautta käsissämme on aina kymmeniä miljoonia kappaleita. Nyt se on monelle kaikkialla läsnä oleva itsestäänselvyys. Onko moisessa nykymaailmassa mitään järkeä. Premium-puolen pitäisi pystyä hiljalleen tarjoamaan fyysisen levyn kuuntelukokemus teksteineen ja kansitaiteineen. Sattumalta myös toisaalla tässä lehdessä haastateltu Tuomo Saikkonen on seurannut musiikin digitaalista murrosta pöydän molemmilta puolilta. Internet on muuttanut musiikin kuuntelemista yhä biisikeskeisemmäksi, mikä ei ole kokonaisia teoksia luovalle muusikolle ihanteellista. Muutos tapahtui silti, mutta todennäköisesti aivan eri tavalla kuin ilman laajaa oikeudenkäyntiä ja sen saamaa mediahuomiota. Selvät hyödyt kun ovat jo olemassa. Pelkkiä ruusuja suoratoistopalvelut eivät Saikkoselta kuitenkaan saa. Nightwishin levyyn liittyvän Spotify-tempauksen mittasuhteet eivät ole samanlaiset, mutta Saikkonen pitää herännyttä keskustelua hyvänä asiana. Nightwish päätti pitää uuden albuminsa ulkona Spotifysta. ”ITSE olen kyllä sitä mieltä, että jos maksan Spotifysta 10 euroa kuukaudessa, minulla on oikeus kuulla myös se Nightwishin uutuus sieltä.” Kuka olisi uskonut muutama vuosi sitten, että yhden levyn jääminen Spotifyn ulkopuolelle herättää joskus näin voimakkaita nettireaktioita