155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. 119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. HELSINKI SUVILAHTI 30.6. 105 € 3 PV .............................ALK. 2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 255 € VIP 1PV ..............ALK. 65 € 3 PV .............................ALK. APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS DEVIN TOWNSEND PROJECT SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM TRIPTYKON TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SOILWORK SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM LOST SOCIETY ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA ROTTEN SOUND AVATARIUM BATTLE BEAST BROTHER FIRETRIBE JIMSONWEED IMPALED NAZARENE BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM LIK THE RAVEN AGE KOHTI TUHOA RATFACE PEKKO KÄPPI & KHHL HUORA DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT SLEEP OF MONSTERS THROES OF DAWN PAARA ALABAMA KUSH
75 € 2 PV .............................ALK. 255 € VIP 1PV ..............ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. 119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. 105 € 3 PV .............................ALK. APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS DEVIN TOWNSEND PROJECT SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM TRIPTYKON TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SOILWORK SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM LOST SOCIETY ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA ROTTEN SOUND AVATARIUM BATTLE BEAST BROTHER FIRETRIBE JIMSONWEED IMPALED NAZARENE BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM LIK THE RAVEN AGE KOHTI TUHOA RATFACE PEKKO KÄPPI & KHHL HUORA DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT SLEEP OF MONSTERS THROES OF DAWN PAARA ALABAMA KUSH Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 4 FIN Spoil-NFO-Avatarium 04-17.indd 1 03.04.17 10:43. 65 € 3 PV .............................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. HELSINKI SUVILAHTI 30.6. 2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO
Remastered from original sources at Dugout Studios (Meshuggah, In Flames, Arch Enemy). Engel (Dissection, Asphyx, Tiamat). Remorseless, impetuous death metal, combing the sombre maliciousness of ancient Swedish death metal with technical finesse and untameable ferocity. members of Entombed A.D., Necrophobic, Unleashed, Raised Fist and Naglfar. Exclusiv artwork to each song by Jonathan Hultén (Tribulation) GATES OF ISHTAR A BLOODRED PATH GATES OF ISHTAR AT DUSK AND FOREVER Out April 14 th The entire catalogue of the mighty Gates Of Ishtar, finally available again! Timeless melodic black/death metal excellence from the northernmost woods of Sweden. Brand new cover artworks by Juanjo Castellano (Vomitory, Obscure Infinity, Portrait). Mastered for vinyl by Patrick W. MASSIVE METAL FOR THE MASSES CAMPAIGN STARTS APRIL 28 TH IN LEVYKAUPPA ÄX, FIND THESE AND MANY MORE! VAMPIRE WITH PRIMEVAL FORCE Out April 21 st The impatiently awaited new studio album by Sweden’s hottest death/ thrash metal export. www.levykauppax.fi/cm-tarjous/ www.CENTURYMEDIA.com. Deluxe CD Digipak that unfolds to cross shape. FIRESPAWN THE REPROBATE Out April 28 th The new album by Sweden’s devil worshipping death metal generals! Feat. Noble LP version with gatefold sleeve, 180 g vinyl and 12-page LP-booklet
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Nig ho n, Az ara th, Kre ysk ull, Ca tale pti c ja Lu bri can t 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ay reo n 02 4 Va mp ire 02 6 Lif e of Ag on y 03 2 De ep Pu rpl e 03 6 Ko bra & the Lo tus 03 8 Re po rta asi KY PC Kin Ve nä jän -ki ert ue elt a 04 6 Aja tta ra & Ba rat hru m 05 4 Pö lky llä : mu siik kiv ide o-o hja aja Jo na s Åke rlu nd 05 8 Sa lam yh kä : Wo od s of Yp res Wo od s 5 (20 12) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Life of Ag on y 07 8 Va nh a liit to: Th e Ob ses sed , ha ast att elu ssa Wi no 08 2 Ku ud es pii ri: Wi nte rsu n ja kai kki en aik oje n kam pa nja 046 018 026 038 03 2 07 8 SU SIE C O N ST AN TIN O JIM R AK ET E M AR KU S PA AJ AL A TA N IA G O M EZ LO R I LI N ST R U TH
2 4 . F I. K A U H A J O K I ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. 2 2 . N U M M I J Ä R V I . N U M M I R O C K . K E S Ä K U U . Jone Nikula “ “ W W W . 2 1 7 . 2 3
Joskus tekisi mieli painaa sisäisen ydinlataukseni käynnistysnappi pohjaan ja antaa itsensä räjähtää kaiken tämän maailman kusipäisyyden keskellä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Kukaan tuskin pitää Barathrumia ”ihan kivana” yhtyeenä. Onkin täysin paikallaan, että rockmusiikissa on yhä Ruojan ja Sovan tapaisia hahmoja, jotka vuodattavat maljoja yli puolestamme, toimivat ikään kuin ylilyönnin uhrilampaina, ettei meidän tarvitse. 2.6.) KXM Scatterbrain Alastomia miehiä kummallisilla asioilla ”SE, mitä me tehdään, pelottaa ja arveluttaa varmasti monia, mutta siitä tämä musa on tehty.” Näin turisee pääjutussamme pian kolmekymmentä vuotta romuluista mustaa metallia jyystänyt Janne ”Demonos” Sova. Kaksikon dekadentti, usein erinäisten päänsekoitteiden raskaasti marinoima toiminta ja tekemänsä musiikki on tavallaan portti kokea asioita, joihin kuulija ei uskaltaudu tai kykene ”oikeassa elämässä” sukeltamaan. Tykkäät tai et. 9.6.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT THE OBSESSED Lunar Womb VALLENFYRE Fear Those Who Fear Him (ilm. Sama koskee Ajattaraa, jonka musta sielu, Pasi ”Ruoja” Koskinen, on kotimaisen raskaan rockin kiistanalaisia hahmoja hänkin. Näinhän musiikki toimii monen muunkin rosoisemman artistin annostelemana. Vaikka en ihaile yletöntä päihteidenkäyttöä ja vitut mistään tai kenestäkään -tyyppistä sekoilua, jokin näissä vetää vastustamattomasti puoleensa. Keinolla millä hyvänsä. Keskiväylää ei ole. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Numero 146 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Vaan enpä minä mene niin sanotusti normaalia suomalaista känniurpoilua pidemmälle. Hänen Barathrum-yhtyeensä, sen sekavat keikat ja ”samaa biisiä” toistava tuotanto jakavat mielipiteitä tasan puolesta ja vastaan. Hyvä niin. AJATTARA Lupaus KING CRIMSON Red ANATHEMA The Optimist (ilm. Jonkun muun, tässä tapauksessa Infernon henkilökunnan, osana on siivota jäljet. He tekevät mitä heidän on tehtävä – tai ainakin mitä uskovat, että heidän on tehtävä. En haluaisi viettää laatuaikaa päihtyneiden Sovan ja Ruojan kanssa, mutta peukutan heitä silti. Kun he käyvät rocklehden toimituksessa kuvattavina, jälkeen jää muistoja alastomista miehistä kummallisilla asioilla ja paskarantu studion istumatasolla. Edemmäskin olisi helppo mielenlaadullani luisua, mutta velvollisuudet ja vahva seurausten pelko estävät. 7
– Blasphemer’s Maledictionsista on itse asiassa viisi ja puoli vuotta, jos ollaan oikein tarkkoja. Millaiselta kantilta katselette maailmaa tänä päivänä. – Levyltä löytyy todella paljon vauhtia ja aggressiota, mutta en menisi sanomaan, että tämä on kaikkein kaoottisin albumimme, koska sitä osastoa löytyy mielestäni enemmän kolmelta ensimmäiseltä levyltämme, kitaristi Barto?omiej ”Bart” Szudek mietiskelee. Meillä oli aika hurjia bändejä 80ja 90-lukujen aikana, mutta sama henki elää myös nuorempien puolalaisryhmien keskuudessa. – Olemme täysin itsenäinen bändi, joka työskentelee ilman minkään levy-yhtiön painostusta. Kuoleman kielissä SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Ollaanko bändin sisällä samaa mieltä. – Olemme edelleen todella antikristillinen yhtye. Se on oikeasti todella nautinnollista. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, albumi myös päättyy kappaleeseen nimeltä Death Suurin osa ihmisistä tuntee Azarathin Behemoth-rumpali Zbigniew Robert ”Inferno” Promi?skin bändinä, jota on tehty paljolti Behemothin kiireiden ehdolla. Puolan metalliskene tunnetaan todella rujosta musiikistaan, oli kyse sitten 1990-luvun taitteen blackistä tai tämän vuosituhannen teknisemmästä death metalista. Azarathin sanoitukset ovat olleet musiikkityylille tyypillisesti hyvin uskonnonvastaisia. – In Extremisin instrumentit äänitettiin eri studioissa, ja saimme työskennellä hienojen ja ammattitaitoisten ihmisten kanssa. AZARATHIN kuudes levy In Extremis edustaa teknisen death/blackin kentällä jyrkempää laitaa, ja sitä voisi kuvailla yhtyeen uran kaoottisimmaksi ja aggressiivisimmaksi tuotokseksi. Ei ole meidän tehtävämme vakuutella ihmisiä mistään, koska he, jotka pitävät yhtyettämme mielenkiintoisena, tietävät kyllä varmasti totuuden. Lähinnä Behemoth-rumpalin toisena bändinä tunnettu Azarath löytää vihan musiikkiinsa syvästi uskonnollisen valtion puristuksessa. Onko tämänkertaiselle viiveelle jokin erityinen syy. Edeltävästä kiekostanne Blasphemer’s Maledictionsista on kuutisen vuotta, kun taas sitä edeltävät albuminne ilmestyivät aika tasaisesti parin kolmen vuoden välein. Mikä on mielestäsi syy siihen, että nimenomaan puolalaiset metallibändit vaikuttavat olevan niin vihaisia. Mitä mieltä olet siitä, että Azarathia pidetään vain projektina. – On todella omituista pitää sivuprojektina bändiä, joka on ollut kasassa melkein 20 vuotta, tehnyt kuusi levyä ja keikkaillut. Tämän jälkeen rupesimme keskustelemaan levy-yhtiöiden kanssa mahdollisesta sopimuksesta ja saimme lopulta nimemme Agonian papereihin. – Kasvoimme kommunistisen hallinnon alla ja nyt meillä on fanaattinen katolinen hallitus, joten kaikki tämä tuo varmasti vihaa ja raivoa musiikkiin. Päällisin teema uudella levyllä on kuitenkin kuolema, mikä ilmenee levyn nimessä, kansikuvassa ja tietysti myös sanoituksissa. Menemme studioon ainoastaan silloin, kun aika on oikea, ja me kaikki seisomme täysin uusien kappaleiden takana. Aloitimme uuden levyn purkittamisen viime maaliskuussa, joten äänitysprosessien väliksi tuli viisi vuotta. – Biisintekoprosessimme on aina intohimoinen, ja kukin levy on meille ilmentymä kulloisenkin tekoajankohdan ajatuksista, visioista ja tunteista
LA D Y E N SL A IN Kuoleman kielissä VIIMEISIN tuotoksenne Forward on ollut ulkona jonkin aikaa. Gorephilian ja Ymir’s Bloodin kanssa. – Positiivinen on ehkä väärä sana, mutta tottahan tuo on, että mitään ruikuttavaa itkurokkia emme ole. Catalepticin musiikissa elävät hyvässä harmoniassa puhdasverinen ja eleetön voima, murskaava raskaus sekä syvältä kouraiseva synkkyys. – Celtic Frost, vanha Paradise Lost ja vanha Anathema, mutta emme kuulostaa suoraan miltään näistä bändeistä. – Omaa polkuaan kulkeva, herkuleaaninen ja voitokas death/doom metal -monoliitti täynnä timanttisia riffejä, tyylitajuisia melodioita ja testosteronia tihkuvaa laulusuoritusta, kitaristi-laulaja Sami Iivonen kuvailee. Miksi ihmeessä biisien tulee olla näin mittavia. Voimakkuus, miehekkyys, periksiantamattomuus METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. En siis suosittele musiikkiamme tarkkaavaisuushäiriöisille. Voimakkuus, miehekkyys ja periksiantamattomuus on homman nimi, eli meiltä ei löydy ranteenviiltelyä vaan tiukkaa eteenpäin menoa. Bändillänne on tapana kirjoittaa aika pitkiä, usein yli kymmenminuuttisia kappaleita, ja uuden nelibiisisen levyn päättävää Disown – Obliteratea voisi kuvailla jopa järkälemäiseksi. – Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja harppaus eteenpäin ensimmäisestä levystämme [Strength Within, 2011] on jättiläismäinen. Mikäli bändille pitäisi löytää musiikillisia verrokkeja, esiin voisi nostaa vaikkapa parin ensimmäisen levynsä aikaisen Katatonian ja suomalaisen TotalSelfHatredin. Mitä olet mieltä tällaisesta tulkinnasta. Millainen levy on kyseessä. Albumi on kaikessa synkkyydessäänkin varsin nostattava ja voimaannuttava musiikkikokemus. Katsotaan, kasvavatko ne vielä ensi levylle vai onko tuo reilut 22-minuuttinen rykäisy bändin maksimisuoritus. Millaiselta bändin jatko näyttää – säilyykö levytystahti edelleen yhtä verkkaisena. – Operaatio ”Joulumarkkinoille 2023” on jo lähtenyt käyntiin, mutta mikään kiire uuden materiaalin kirjoittamisessa ei ole. Vaikutteita tulee aina funeral doomista black metalin kautta Conan the Barbarianiin. Kotimaisen Catalepticin kakkoslevyllä katse kohdistuu omien kengänkärkien sijaan ryhdikkäästi eteenpäin. – Tarkoituksenamme on koluta keikkalavoja pienen tauon jälkeen, ja ensimmäinen esiintymisemme sitten vuoden 2014 järjestetäänkin Helsingin Hard Rock Housessa 27.5. – Mihinkään kolmen ja puolen minuutin radiosoittoystävällisiin kappaleisiin ei ole tarkoitus siirtyä. Sanoistanne tulee helposti fiilis, että musiikissa on synkkyydestään huolimatta aika positiivinen sävy. Mitkä artistit itse näkisitte hengenheimolaisinanne. Kahden ensimmäisen levynne välillä kului kuutisen vuotta. – Tämäntyylisessä musiikissa kappaleiden pituudet kasvavat kuin huomaamatta
Mukana on tietenkin myös ajatuksia sielunliikkeistä, kun elon etappien läpi tässä mennä viuhahdetaan. KOLMANNEN albuminne nimi on The Bird of Bad Weather, mikä tarkoittaa suomeksi pahanilmanlintua. Yleensä tällainen musa toimii parhaiten livenä, mutta onko Kreyskull livevai studiobändi. Tarjoaako nykymusiikki enää mitään aidosti mielenkiintoista, vai onko kaikki keksimisen arvoinen jo keksitty. Odotettavissa on aina näkemisen arvoinen kokonaisuus – olkoon se sitten heavytai soft-osastoa. Toisaalta albumilta löytyy asioita, joita olen aina miettinyt, mutta tietyn taajuuden saamiseen näemmä tarvitaan vuosirenkaita maanpäällisessä elämässä. Mainitsinko jo foliohatun, hah hah. – Viihdymme kyllä studiossa, mutta vain tiettyyn pisteesen asti. – En nyt tiedä, onko se pahaenteisempää vai olenko itse alkanut kiinnittää enemmän huomiota hämäriin yksityiskohtiin, laulaja Kari A. – Juuri nuo aihepiirit nivoutuvat yhteen aika mehevästi, koska niillä on yhteys, minkä vain harvat ja valitut näkevät. Bändinne on putkautellut levyjä ulos mukavaan tahtiin, noin parin vuoden välein, ja jälki on ollut hyvää. Pyrimme siirtämään sekä kuuntelijan että tietysti myös oman mielemme pois tästä hetkestä paikkaan, maisemaan tai ulottuvuuteen, jossa voi hengähtää tai uppoutua syvälle mieleen – tai vaikka laventelilullaan, jos siltä tuntuu. – Nimi kyllä heijastaa foliohatun lailla niitä asioita, mistä levyllä kertoillaan. Mitä se tarkoittaa teidän tapauksessanne. – Lähinnä omia mietteitä asioihin kuten ”kuka tätä maailmaa oikein pyörittää?” ja ”miksi olemme täällä?”. On sanomattakin selvää, että molemmilla keinoilla pyritään viihdyttävyyteen niin esiintymisen kuin soiton saralla. Nythän teimme levyn kolmessa eri sessioissa, jonkin syyn takia, mitä en nyt muista. Musiikkinne kohdalla mainitaan usein psykedelia. Matalaliitoa kaapu hulmuten. – Onhan se tietysti aina plussaa, että jo pelkkä biisin nimi herättää kysymyksiä ja ihmetystä. Ovatko levyn sanoitukset puhdasta fiktiota vai arkipäiväisiä juttuja outojen teemojen takana. Näkisin, että olemme pelinappuloita suuressa pelissä, jota mielemme ei välttämättä pysty prosessoimaan. Biisien titteleissä esiintyy aika korkealentoisia teemoja. – Sanoisin, että livebändi, jonka sielua ruokitaan kahdella eriävällä väylällä, eli löytyy raskassoutuinen, sähköistetty Kreyskull sekä akustishenkinen, seesteisempi Kreyskull. – Toki tarjoaa, ainoastaan ihmisen oma mielikuvitus on esteenä! 70-luvun musiikissa puhuttelee soundit, jotka tuovat tietynlaista lupsakkuutta jo lennokkaaseen menoon ja meininkiin, ja juuri siihen mekin pyrimme musiikissamme. – Siirtymää. Äänimaailma halutaan pitää kumminkin tässä päivässä, joten retroilusta ei ole kyse. Kertooko tämä jotain albumin sisällöstä – onko meininki mielestänne jotenkin aiempaa pahaenteisempää. Matalaliitoa kaapu hulmuten SYTYKKEITÄ P E K K A LI P O , SU V I N O P A N E N 10. Sain vaan päähäni tällaisen ajatuksen, ja sehän toimi! Musiikkinne nojaa menneiden vuosikymmenten raskaaseen rockiin ja hevimetalliin. Vanhakantaista hevirockia raapivan Kreyskullin musiikissa lyövät kättä utuinen psykedelia ja maanläheiset riffit. Kilgast pohdiskelee
Miten materiaalinne on omasta mielestänne kestänyt ajan hammasta. – Kieli ja räkä poskella niitä tehtiin. Meininkimme johtuu meistä soittajista, nokialaisesta huumorista ja siitä, että kaiken ei tarvitse olla haudanvakavaa. 11. Olivatko tekstit teille vain pakollinen paha, vai kätkeytyykö hienojen sanojen taakse kovinkin tärkeitä ajatuksia. Lubricant oli aikoinaan hieman erikoinen tapaus – siis ihan kaikilta osin. – Sen verran voidaan paljastaa, että uusia biisejä tullaan kuulemaan jo seuraavalla keikalla. Kuullaanko yhtyeeltä vielä uutta musiikkia. Nyt myöhemmin onkin sitten jostain syystä huomattavan hankalaa rakentaa uusia sanoituksia vanhan linjan mukaisesti. Lähtikö ajatus kokoelmasta bändin vai lafkan puolelta. Tämä on meidän juttu, mutta en sanoisi, että teimme sen tarkoituksella, koska kaikki tuli tekemisen myötä ja muokkautui itsestään. Vedittekö omaa juttuanne ihan vain muista erottuaksenne. mihin sitä hyvää linjaa muuttaisi. – Svart lähestyi meitä ja osoitti kiinnostuksensa julkaista kokoelman, joka sisältää Swallow the Symmetric Swab -demon sekä Nookleptia-ep:n yksiin kansiin miksattuna kokonaisuutena. – Toivottavasti erotumme myös tänä päivänä, siitä meidät kai parhaiten tunnetaan. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SWALLOW This on bändin ensimmäinen julkaisu sitten vuoden 1993. Viimeisen sysäyksen antoi lafkamme Svart, basisti Tero Järvensivu kertoo. Omaa linjaa muita kunnioittaen Persoonallisesta tyylistään tunnettu suomalaisen death metalin jokerikortti Lubricant on palannut kentälle yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. – Se kuulostaa vieläkin tuoreelta ja omaperäiseltä. Jos näin on, mihin suuntaan homma on menossa. – Olemme joskus kuulleet, että tekisimme juttuamme kuittaillaksemme death metal -skenelle, mutta niin asia ei missään tapauksessa ole! Kunnioitamme ja nostamme hattua kaikille skenessä juttuaan tekeville. – Onneksi suomalainen old school death metal ei ole trendieikä suhdanneherkkää, joten mikä kuulosti hyvältä 25 vuotta sitten, kuulostaa siltä edelleen. Soitamme vanhoja biisejä selkä suorana, ylpeänä niistä, ja olemme sitä mieltä, että ne toimivat myös tänä päivänä. Demolla mentiin aika gorelinjalla, mutta ep:llä oli olevinaan yritystä löytää myös oikeaa sanottavaa. Olimme innostuneita, koska bändi eli 90-luvun taitteessa niin lyhyen elinkaaren, että kokoelman kautta on mahdollisuus levittää Lubricantia täysin uudelle yleisölle – osa nykyfaneistamme ei ollut tuohon aikaan vielä edes syntynyt. Emme olleet 90-luvullakaan silkkaa räimettä, vaan musiikkimme on aina sisältänyt suhteellisen paljon vaikutteita raskaan musiikin eri genreistä, aina hc-punkista grindcoreen, ja jotain mausteita on vieläkin etäämpää. Onneksi suurin osa kuitenkaan ei! – Sanoitukset eivät olleet pakollinen paha, vaan ne ovat olleet tosi tärkeä rytmittävä elementti musiikissa ja osa sitä viehättävää ”lubimaista swingiä”. – Rumpali Aki [Ala-Kokko] ja laulaja Panda [Sami Paldanius] olivat vuosien varrella pyöritelleet studiossa Ojasen Mikon kanssa vanhaa raakamateriaalia uuteen uskoon, ja siinä samalla oli heitetty ilmaan joitain ajatuksia. Valitettavasti muutamat Nookleptialla käsitellyt kryptiset aiheet ovat matkan varrella jopa toteutuneet. Sanoituksenne ovat aika käsittämätöntä luettavaa. Niitä on kertynyt keikkasettiin jo muutama, ja meno on taattua Lubricantia – käsittämättömiä sanoituksia, ripaus grindia, hc-punkkia ja jalkaa vipattavaa poljentoa..
Olemme kuitenkin keksineet semmoisen tempun, että käymme pienellä reissulla esimerkiksi Helsingissä, tai minne matka nyt vie, niin useasti kuin mahdollista. Tulevaisuudessa haluamme sekoittaa vokaaliosuuksia vielä enemmän ja kokeilla, mitä kaikkea niistä voi saada irti. Opimme prosessista todella paljon ja käytimme kaiken oppimamme uuden albumin tekoon, bändi kertoo. Tarinat on kirjoitettu siten, että jokainen kuulija saa muodostaa oman kuvansa sanoituksista. Miksi tämä aihepiiri kiinnostaa näin paljon. Yritämme tavata niin paljon ihmisiä kuin pystymme ja saada lisää kontakteja ja kavereita musaskenessä. Kuinka suuri osa miehen panoksella on albumin lopputuloksessa. The Somme on konseptialbumi, jolla kerrotaan tarinoita ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta. Haluamme kertoa tarinoita omalla tavallamme ja saada ehkä jonkun miettimään ja ihmettelemään niitä – niin että samat asiat eivät tapahtuisi uudestaan. Hän sai Nicosta parhaat soundit irti ja antoi tuhansia ideoita, miten laulupuolta voidaan parantaa. Hän oli mukana varsinaisessa nauhoitusprosessissa ja auttoi kitarasoundien kanssa. Olimme kirjoittaneet biisit kauan sitten, ja koko projekti oli tavallaan ”trial and error” -meininkiä. Albumi on kärjistetysti sekoitus modernihkoa konemetallia ja Alva Sandströmin laulamia popahtavia kertosäkeitä. THE SOMME on kova parannus edelliseen Cor Oblivionis -levyynne (2014) nähden. – Cor Oblivionisin teko kesti kauan, koska se oli ensimmäinen levymme. Lähdittekö korjaamaan tiettyjä puutteita ihan tietoisesti. – Kappaleet kertovat, mitä sodissa tapahtui, ja olemme ottaneet esiin niitä pahimpia tapahtumia. – Hän tuotti myös Nicon [Häggblom] lauluja. – Näemme maailmassa nyt yhtäläisyyksiä siihen, mitä tapahtui ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana. Mistä ajatus metallipiireissä näinkin epätavalliseen järjestelyyn. 12. Valon ja pimeän välissä SYTYKKEITÄ KASPER DALKARL, STEPHANIE BLOMQVIST, DAVID VIKLUND Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Koska kirjoitamme musiikkia, jossa on aina takana jonkinlainen tarina, on tärkeää saada esille sekä pimeää että myös sitä valoisaa ja toiveikasta puolta. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta saapuva Nighon starttasi uransa demomaisella esikoislevyllä, mutta toisella albumilla palaset alkavat loksahdella kunnolla kohdilleen. Millainen paikka Pietarsaari on metallibändille vuonna 2017. – Pietarsaaressa ei ole hirveästi metallibändejä, jos vertaa entisiin aikoihin. – Meillä on kylmää konemetallia, johon on sekoitettu elokuvamusiikkia, ja laululla saadaan aikaiseksi monta eri sävyä. Hän auttoi meitä kontaktien kanssa ja järjesti esimerkiksi studioaikaa Soundspiral Audioon, missä nauhoitettiin rummut. – Olemme tehneet musiikkia alusta asti tällä kokoonpanolla. Levyn on tuottanut Finntrollin ja Magenta Harvestin laulusolisti Mathias Lillmåns. Olette kotoisin Pietarsaaresta, jonka ainoa hieman menestyneempi metallibändi taitaa olla ...and Oceans. Se on harmi, sillä on paljon helpompi päästä eteenpäin, jos on porukoita, joiden kanssa tehdä yhteistyötä. – Mathias tuli mukaan, kun meidän oli aika lähteä studioon. Mathias toimi myös meidän mentorina, ja aina, jos meillä oli kysymyksiä tai ongelmia, apu oli lähellä. – Pietarsaaresta voi olla vaikeaa päästä eteenpäin, sillä niin paljon on kiinni kontakteista. Olemme soittaneet esimerkiksi Magenta Harvestin kanssa, ja sitä tehdään myös tulevaisuudessa
Valon ja pimeän välissä
Bändipaidat, eri formaateissa tarjolla olevat levyt, lippalakit ja julisteet vaihtoivat omistajaa salamannopeasti ja huumorin saattelemana. Swallow the Sunin sällien olosuhteita en ehtinyt tarkistaa, kun piti mennä katsomaan heidän keikkaansa, mutta heillä eristys ei ole varmistamattomien huhujen mukaan samaa luokkaa, ja myös juomia kuluu enemmän. Iso vetää 1800 henkeä, pieni 500. Sellaista elämää ei kestäisi puoltatoista kuukautta pää ehjänä mitenkään. Ammatikseen kiertäville keskisuurille bändeille nousee täten lakki päästä. Hauskaa oli, kun pääsin virnistelemään mukaan, ja vielä hauskempaa, kun kaukana kotoa aikaansa viettävä Kalevan kankaiden heimoveli pääsi viettämään ihan omaa rentoa jutusteluhetkeä bäkkärillä rumpalin parturoinnin ja kahvin parissa. Tuotannollisesti homma oli tietenkin erittäin ammattitaitoista, mukaan lukien rundin visuaalisen ilmeen toteutus, mukana seurannut keikkoja tallentanut kuvaaja/videoeditori sekä oheistavaravalikoiman laajuus. Katsoin nimittäin hirvitystä tuntien kiertueen keikkalistaa: paketin oli tarkoitus olla erittäin pienin paussein tien päällä koko maaliskuun ja suurimman osan huhtikuusta. Ja olosuhteet ovat kohtuullisen karut, kun Jenkkilän keikkapaikat tarjoavat esimerkiksi kunnon takahuoneateriat vain kunnon laskua vastaan, mikä taas söisi turneen kannattavuutta. Kuukauden päästä kirjoitushetkestä pääsen katsomaan, vetääkö edes Testamentin, Sepulturan ja Prongin paketti täällä isolla puolella. Livemusiikin noususta musiikkiteollisuuden ansaintalogiikan keskiöön kertoo nimittäin tämäkin, huomattavasti peruslippua kalliimpi tiketti. VIP tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että sen lunastaneet pääsevät morjestamaan Amorphisin sällejä eräänlaiseen tosifaneille tarkoitettuun meet and greet -tilaisuuteen. Metallimusiikin tilanteesta Yhdysvalloissa kertoo se, että tämäkin loistava kiertuepaketti veti keikkansa pienellä puolella ja tilaa oli edelleen mukavasti kulkea ympäriinsä. Turvallista matkaa! Keikkaa pukkaa, tie vie ja reki rätisi VOITA AJATTARAA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa Ajattaran uuden Lupaus-albumin valitsemassasi formaatissa. Mutta kyllä Amorphisin ja Swallow the Suninkin leipä tulee kovan kautta. Mestassa on kaksi puolta, iso ja pieni. Amorphis ja Swallow the Sun nimittäin pysäköivät karavaaninsa yhdeksi illaksi Agora Ballroomiin, joka on paikallinen keskisuuri keikkahelvetti. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Sisään pääsi pienissä kiertuemanagerin organisoimassa ryhmissä, joilla kullakin oli aikaa sellaiset 5–10 minuuttia. Eikä Amorphis ole edes käynyt täällä kunnon rundilla pitkään aikaan – nyt onkin kyseessä sitten ilmeisesti yhtyeen uran pisin kertalaaki. Suurin osa bändin ajasta kuluu nightliner-bussissa, jossa myös nukutaan. Kiertuebussissa tuli sitten puhuttua muun muassa kiertue-elämästä. Pari keikkaa oli ollut pakko peruuttaa New Yorkin alueella raivonneen lumimyrskyn takia. Bussit eivät saaneet tuolloin liikkua. Omat rundit on tullut vedettyä pakettiautolla ja onneksi korkeintaan parin viikon pituisina. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI KÄVIN tuossa katsomassa suomipoikia Clevelandissä. Amorphisin bussi näytti sentään ihan mukavalta, sosiaalitila oli nimittäin eristetty punkista kohtuullisen tehokkaasti. Voin tässä paljastaa, että lohjalainen suurmies Tomi Joutsen on tiukka ammattilainen paitsi mikrofonin myös Taksikuski-henkisen irokeesin luomistyön äärellä. Kyseisen antropologiproffan hengessä päätin hiukan tsekkailla, miten homma toimii. Olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka moni kyseisen orkesterin jäsen selviää jonkinlaisen ohuen mielenterveyden langan varassa takaisin Pohjolaan. Bändin jäsenet oli laitettu karusti pitkän pöydän taakse istumaan, mistä sitten vedettiin nimmarit julisteeseen ja poseerattiin kuvissa. Vaikutuksen teki myös merch-tiskin myyjä: kyseinen nainen oli hypännyt mukaan suoraan Lordin kiertueelta ja oli menossa jollekin seuraavalle tämän jälkeen. Oletin, että tämä tarkoittaa jotain pientä hengailua juomat kädessä, ja ajattelin, että ihan mukavaa, kun tunsin osan herroista jo ennestään, mutta meininki olikin yllättävän tiukkaa. Suomihenkiselle keikalle minut oli houkutellut Bowling Greenin State Universitystä ponnistava ”heviprofessori” Jeremy Wallach, jolla oli minulle jopa valmiina VIP-lippu. Täältä oli turha hakea viinaja huumehelvettiä. Elämäntapavalintana tuo tuskin on sentään pysyvä
Kyseinen kesä oli aikaa, jolloin tutustuin enemmän raskaampaan musiikkiin, ja Mastodon oli portti tähän maailmaan. Ensimmäiset tunnelmat kappaleiden Circle of Cysquatch, Wolf Is Loose ja Bladecatcher välillä ovat sekalaiset. On hyvä muistaa, että Mastodonin albumien syyt avautuvat aina hieman lisää uusien kuuntelukertojen kautta. Yhtye pamahti heti omaan henkilökohtaiseen suosikkikolmikkoon. heinäkuuta! Mastodon on erittäin hyvä esimerkki siitä, että itseään ei kannata ottaa liian totisesti. Mutta mielenkiinto bändiä kohtaan on syttynyt. heinäkuuta. ELETÄÄN vuoden 2007 kevättä tai kesää Etelä-Pohjanmaalla, Kurikassa, ja juttelemme ystäväni kanssa Windows Live Messengerin kautta. Kieli on aina hyvä pitää sopivasti poskella!. Festarikeikkaan voi virittäytyä katselemalla bändin haastatteluja internetin syövereistä. Skeittauksesta jauhamisen ohella meillä on tapana lähettää toisillemme uusia kiinnostavia kappaleita. Ensimmäisenä vuorossa on pääesiintyjä Mastodon, joka soittaa Suvilahdessa sunnuntaina 2. Mastodon on tullut nähtyä vuosien saatossa useampaan otteeseen, ja keikalta on saanut lähteä joka kerta hyvissä mielin. Mikä tämä yhtye on. Ensimmäisen kerran pääsin todistamaan yhtyeen livenä Helsingissä vuoden 2008 Unholy Alliancessa, jossa oli Slayerin vieraana Mastodonin lisäksi Trivium ja Amon Amarth. Ystäväni lähettää muutamia kappaleita yhtyeeltä nimeltä Mastodon ja otan niitä kuunteluun sitä mukaa, kun tiedostot ovat latautuneet. Jokaiselle Tuskaa edeltävälle Infernolle on pyhitetty oma festarilla soittava artisti, ja osallistujan pitää kertoa, miksi se on maailman paras. Näin on käynyt esimerkiksi The Dillinger Escape Planin ja Convergen kanssa. Tuska Open Air järjestää yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa on mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu. Uusin albumi Emperor of Sand on tullut pyöräytettyä vasta pari kertaa, mutta kyllähän se kolahtaa meikäläiselle. Yksi ensi kesän odotetuimmista päivistä tulee olemaan Tuskan sunnuntai, kun nämä Atlantan ylpeydet nousevat päälavalle. Erityisesti albumilla lämmittävät Brann Dailorin lauluosuudet. Kolme ennakkoon tarjottua biisiä toki tekivät tehtävänsä, mutta myös muut levyn kappaleet nousevat osaansa. Jokainen kuitenkin tehköön päätelmänsä kuuntelemalla levyä muutamaan otteeseen ja tulemalla katsomaan bändin livekuntoa sunnuntaina 2. Monesti yhtye aukeaa täysin vasta silloin, kun heidät pääsee näkemään livenä. Tsekkaa seuraava skaba Tuskan Facebookista! Sinun juttusi Infernoon. Mielellään tämä kannattaa tehdä ystävien ja virvokkeiden kanssa. Levyjen konseptit kiehtoivat nuorta miestä myös, ja niiden kokonaisuus pääsi edukseen. Bändin vanhempaa tuotantoa tuli tilattua paikalliseen Finnkasettilevykauppaan, ja fiilikset olivat taas samoissa ihmetyksen maailmoissa, kun Leviathan tuli pyöräytettyä ensimmäisen kerran. Tämän keikan jälkeen olin melko lailla myyty mies. Kyseessä on albumi Blood Mountain, joka on julkaistu edellisen vuoden syksynä. Ensimmäiset liput voitti turkulainen Jaakko Ojanperä, jonka teksti löytyy ohesta. Kansitaiteet, lyriikat ja erikoiset musiikkivideot tukivat niin ikään tätä kokonaisvaltaista pakettia. Erityisesti Bladecatcher jää päähän pyörimään, että mitäs vittua. Elementissään bändi on tietysti klubeilla, mutta festivaalikeikat Provinssissa ja Sonispheressä eivät ole olleet pöllömpiä nekään
Kun tofut ovat paistuneet sopivasti, lisää kaurakerma ja hienonnettu basilika. Lisää kuutiot sekaan sitä mukaa, kun ne on pilkottu. 4. Eri makujen käyttö on yleensä vierasta suomalaisille, ja kannustankin kaikkia laajentamaan maustehyllyn valikoimaa suolasta ja pippurista yrtteihin ja esimerkiksi itämaisiin mausteisiin. Muista sekoitella. Pilko tofut kuutioiksi ja paista niitä pannulla runsaassa öljyssä niin kauan, että pinta on kullanruskea. Tässä on kivasti vähän potkua, ja yrttejä on kiva käyttää kaikessa ruuanlaitossa. Ei-hc-vegaanit voivat koristella lopputulosta halutessaan myös parmesanilla.” 16. Lisää spagetti soosin sekaan, sekoita ja nauti hyvän oluen kanssa mieluiten itseä paremmassa seurassa. 3. 200 grammaa täysjyväspagettia Tee näin: 1. Paprika ensin. Jättäkää grillimausteet kuitenkin sinne snägärille yöllä. Tuoreessa basilikassa on mahtavat aromit, mutta sitä ei kannata säästellä tai unohtua imppaamaan. Tää on helppoa, maukasta ja lompakkoystävällistä perusruokaa.” Megan tuomio: ”Tofu ei ole koskaan kuulunut suosikkivegeaineksiini haperon, pyyhekumimaisen rakenteensa ja mauttomuutensa takia, marinoi tai maustoi sitä kuinka paljon ja millä keinoin tahansa. Kuten aiemminkin on monesti todettu, kermaan upottaessa on melkein se ja sama, mitä sinne upottaa, eikä tämäkään vegesapuska ole poikkeus sääntöön. Nikon luonnehdinta: ”Tää ruoka on ihan omia arkisuosikkeja nykyään. Lisää paprikajauhetta sen verran, että väri muuttuu vaaleasta punertavaksi, ja perään valkosipulimurskaa oman maun mukaan. 6. Runsaalla kädellä sekaan vaan, yhdessä valkosipulin kanssa, ja maku on taattu. Funeral for the Massesin kannuttajalla Nikolla on puolestaan tarjota nykyaikaisempi näkemys brutaalista metallista ja yksinkertaisesta arkieväästä. Ice-T is THE MAN!” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Maailman parantajan pasta Edellisessä numerossa vanhan koulukunnan death metalia mättävän Skeletalin rumpali Josa esitteli vanhan liiton perusruokaa eli pottua ja kalaa. Keitä kastike kokoon ja kaada spagetista vedet pois. Samalla kun paistat tofuja, ala pilkkoa paprikaa ja sipulia pieniksi kuutioiksi. 5. Katkaise spagetit ja laita ne kiehuvaan suolattuun veteen. TARPEET • 2 pkt SoFine-tomaattibasilikatofua • 4 dl Planti-kaurakermaa • pienehkö sipuli • 1–2 paprikaa maun mukaan • tulista paprikajauhetta • tuorebasilikaa • valkosipulimurskaa • n. Hyvää proteiinimassaahan tofu on, siinä missä halvin mahdollinen lenkkimakkarakin, jos laatu tai maku ei ole ykkösprioriteetti. 2. Se on helppo tehdä ja ainekset löytyy kaapista lähes aina. Tomaatti-basilikatofussa on tosin hieman yllättäen vähän enemmän makua kuin muissa maistamissani tofuissa. Tämäkään resepti ei päätäni käännä. NIKON KOKATESSA SOI: Body Count – No Lives Matter (2017) ”Ohan tää biisi nyt ihan törkeen kova
Theory ei ole erityisen tarttuva, sillä ei ole kertosäkeitä, ei juuri toistuvia teemamelodioita tai musiikillista juonta. – Tämä tarkoitti, että kaikki sävellysideat päätyivät levylle asti. Vähemmän Pink Floydia, enemmän Rainbow’ta The Source, Ayreonin yhdeksäs albumi, lähti Arjenin mukaan syntymään tyystin eri tavalla. Yli kolmekymmentä kokonaista biisiä karsiutui, ja levylle päätyivät vain parhaat kappaleet. Hollantilaisen Arjen Lucassenin johtama Ayreon on kurottanut progeoopperoillaan universumin vastakkaisille laidoille, tuntemattomiin ulottuvuuksiin ja inhi millisyyden syvyyksiin. Levy toistaakin siinä mielessä Ayreonin historiaa, että se on kuin vastareaktio edelliselle albumille. Tällaiset promorundit sujuvat mukavasti, mutta keikkakiertueet saavat kaltaiseni kotioloissa viihtyvän, yliajattelevan ihmisen paniikinomaiseen tilaan. – Lähden huomenna kiertämään Eurooppaa The Sourcea promotakseni. Etenin näin niin kauan, että olin saavuttanut tajunnanvirtamaisia reittejä jättimäisen kappaleen päätepisteen. Kun mies soittaa Ayreonin uuden The Source -albumin promokiertueen kynnyksellä, hän myhäilee alkuun olevansa hyvällä tavalla kiireisempi kuin koskaan aiemmin. Yliajattelevuudesta kertoo sekin, kuinka ylikriittinen Arjen on omien töidensä suhteen. Se teki levystä spontaanin ja progressiivisen, mutta samalla albumista muodostui todella vaikea kenelle tahansa kuulijalle. Se on tavallaan hauskaa hommaa, mutta olen todella ujo ja helposti hermoileva ihminen, joten kärsin jo nyt unettomuudesta. Yleensä minulta syntyy moninkertainen määrä musiikkia levyn kestoon nähden. KO N S E P T I EDELLÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LORI LINSTRUTH 18. Parin vuoden takainen The Gentle Storm -levy välttyy kritiikiltä, edellinen Ayreon-albumi The Theory of Everything (2013) ei. – Samasta syystä en tee enää juurikaan keikkoja. Theorylla tällaista suodatinta ei ollut lainkaan. S unnuntaikaan ei ole äärimmäisen ahkeralle Arjen Lucassenille lepopäivä. – Tällä kertaa kirjoitin yli viisikymmentä kappaleideaa ja vielä lukemattomia muita osia, joista lähdin rakentelemaan albumia. Se on seikkailullisin ja progressiivisin albumini, mutta ehkä se meni liikaa ääripäähän. Aloitin kappaleen alusta ja sävelsin yhden osan, joka johti johonkin muuhun. Projektin yhdeksäs albumi The Source palaa ajassa taaksepäin Ayreonuniversumin alkulähteille. Lukittauduin studiooni ja annoin kappaleiden syntyä kuin itsestään. – Theorylla oli mahtavaa työskennellä uudella tavalla
19
Mitä jos ihmiskunta oli ollut olemassa jo paljon ennen heidän vanhemmilla albumeillani esiintynyttä kotiaan, Planet Y:tä. Yannin tapa käyttää tavallisesta poikkeavia värejä teki minuun vaikutuksen. – Totta kai teema on jaettu tälläkin kertaa neljään osaan, mutta kappaleet ovat itsenäisiä teoksia. – Kun tajusin tehneeni massiivisen kappaleen, joka etenee samassa tahtilajissa eikä tunnu yhtään palapelimäiseltä kikkailulta, halusin ottaa albumin kaikki laulajat mukaan sille. Nuo ihmiset olisivat siis nykyään maapalloa asuttavien ihmisten esi-isiä, jotka ovat kokeneet maailmansa lopun jo kerran. Miten se oli tulleet täysin riippuvaisiksi teknologiasta ja menettänyt kykynsä tuntea. The Sourceen vaikutti myös muutama vuosi sitten ilmestynyt The Gentle Storm -albumi, jonka ainoana laulajana toimi maannainen Anneke van Giersbergen. Sanoisin, että The Source on edeltäjäänsä verrattuna hieman vähemmän Pink Floydia ja enemmän Rainbow’ta, Arjen hekottaa. Yksi parin viime levyn yllättävimmistä Ayreon-äänistä on Toehider-orkesteristaan tunnettu Michael Mills, jonka Arjen. – Olen huomannut olevani parhaimmillani, kun en rajoita itseäni. Huomasin ensimmäistä kertaa aikoihin tehneeni levyn, jonka jokainen kappale seisoo täysin omilla jaloillaan. Hyviä osoituksia tästä flow’sta ovat Ayreonin Into the Electric Castle ja The Human Equation, ensimmäinen Star One -albumi, soololevyni ja The Source, Arjen pohtii. – Lähes kaikilla albumeillani on ollut joitakin periaatteita laulajien suhteen. Tästä syntyi idea videosta, joka esittelisi sekä kaikki laulajat että koko albumin luonteen, joka summautuu hienosti 12:ssa minuutissa. – Mietin pitkään, mitä Forever-rodulle oli tapahtunut ennen kaikkea tätä. Sen takia The Source palaa kaiken juurille, aikoihin kauan ennen The Final Experimentin [1995] ja muiden varhaisten Ayreon-albumien tapahtumia. Itse asiassa yhden tietyn kappaleen kertosäe! Tein lauludemoja Planet Y Is Alive -kappaleeseen ja hyräilin itsekseni sen kertosäkeen harmonioita. Googlailin teoksia muutamien viikkojen ajan ja löysin aivan uskomattomia töitä melko tuntemattomilta taiteilijoilta. Juuri tuosta kuvasta The Source sai lopullisen lähtölaukauksensa! Arjen alkoi hahmotella tulevalle albumille teemaa ennen kuin nuottiakaan oli sävelletty. Tarinasta oli tullut jo niin monimutkainen, ettei sitä voinut päättää kaikkia tyydyttävällä tavalla. Siihen kysymykseen ei yksikään aiempi Ayreon-albumi ole vastannut. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa, mitkä artistit olisivat vaikuttaneet The Sourceen suoraan. – Ajattelin kyllä hetken, että tästä tullaan huomauttelemaan useasti. James LaBrie, Tommy Rogers, Simone Simons, Michael Mills, Floor Jansen, Hansi Kürsch, Tobias Sammet, Russell Allen, Michael Eriksen, Tommy Karevik, Nils K. – Mitä jos Forever-rotu oli joskus ollut ihmisiä. – The Day That the World Breaks Down summaa albumin erinomaisesti! Se lähti syntymään intromelodiasta, josta keksin heti raskaan pääriffin, ja sen jokainen osa syntyi samaan tapaan edellisen siivittämänä. Eihän tämä ihan Hollywoodin rebooteja vastaava asia ole, mutta melko lähellä. Voisin irrottaa melkein minkä tahansa niistä sinkuksi. naisellinen! Se oli musiikiltaan romanttinen albumi, joka huokui rakkaustarinaa, merellisiä teemoja ja tietenkin Anneken laulua, joka on täysin vailla vertaansa. – Tiedän, tiedän, Arjen naurahtaa. Hetkinen… Eikös Forever-saaga tullut jo päätökseensä yhdeksän vuoden takaisella 01011001-albumilla ja sitä seuranneella Timeline-kokoelmalla, jolla kuultu The Memory Remains -kappale viimeistään sinetöi kaiken. – Olen huomannut kuuntelevani vähänkin rockimpaa, metallisempaa tai progempaa musiikkia yhä enemmän muusikkona. Niissä oli teollista kylmyyttä mutta myös inhimillistä lämpöä. – Ne sadat vaikuttajat, joita kannan aina mukanani, ovat nyt yhä keskitetympiä. Kaikkien aikojen kuoro Yksi Ayreonin ytimistä on aina ollut seikkailullista musiikkia täydellisesti tukeva laulajakaarti, eikä The Source ole tässä mielessä poikkeus. Aloin etsiä inspiraatiota eri artistien scifiteemaisista töistä. Ne olivat kuin yhdistelmiä kaikkia scifikuvastoja, joita elokuvissa rakastan. Jo ensimmäisenä maistiaisena julkaistu 12-minuuttinen The Day That the World Breaks Down antoi kuvan, miten määrätietoisen vapautunut albumi The Source on. – Silmiini pisti erityisesti kuva, jossa nainen kellui letkuihin kytkettynä kapselin sisällä. – Nyt kaiken määritti musiikki. – Nyt halusin tehdä jotain päinvastaista. – Nähtyäni tuon kuvan aloin miettiä tarkemmin, miten keksisin tarpeeksi kantavan tarinan sen pohjalle. ”Yleensä musiikki syntyy ensin, seuraavaksi kirjoitan konseptin ja alan miettiä kansitaiteita vasta sitten, mutta tällä kertaa tein kaiken päinvastoin.” – Lopulta törmäsin Yann Soutren sivuilla hämmentävän inspiroiviin teoksiin. Arjen kertoo etsivänsä tänäkin päivänä jatkuvasti uutta musiikkia. Ruen ja Zaher Zorgati takaavat todellisen melodisen metallin juhlan. – Yleensä musiikki syntyy ensin, seuraavaksi kirjoitan konseptin ja alan miettiä kansitaiteita vasta sitten, mutta tällä kertaa tein kaiken päinvastoin. Olen käyttänyt yhtä laulajaa per kappale, työskennellyt vain uusien laulajien kanssa ja haalinut heitä mukaan liiankin suuria määriä, Arjen luettelee. Sitten tajusin: minähän olen kirjoittanut siihen liittyvää tarinaa kaikki nämä vuodet! Lähes jokaisella Ayreon-albumilla. Teema ensin, musiikki sitten Kun ajatus paluusta scifiteemojen pariin oli hakattu kiveen, Arjen löysi jälleen uudenlaisen työskentelytavan Ayreon-albumille. – The Gentle Stormin levy oli erittäin... Se kuva oli kuin Forever-saagani puuttuva palanen. Oikean rokkilevyn! Äijäalbumin! Minun tapauksessani äijäalbumi tosin tarkoittaa nörtähtävää scifiseikkailua, mutta eiköhän se osu lähelle päämäärääni, Arjen naurahtaa. Keskeltä Ayreon-tarinoideni vedenalaista maailmaa. Tajusin heti, että Hansin on laulettava tämä! – Sitten ymmärsin, että jos haluan Hansin mukaan levylle, minun ei kannata rajoittaa itseäni ollenkaan. Tätä moodia on mahdoton kytkeä pois päältä ja nauttia sellaista tavaraa ”vain” fanina. Jos kappale taas suorastaan huutaa Russellia tai Flooria, tulen ihan varmasti käyttämään juuri heitä. – Forever-saaga tuli päätökseensä, enkä missään vaiheessa ajatellut jatkavani sitä eteenpäin kronologisesti. Tajusin kuitenkin saman tien, etten voi antaa tällaisten asioiden rajoittaa tekemisiäni. Joskus haluaisin kuunnella progempaakin kamaa puhtaasti fiilis edellä, mutta usein alan hajottaa sitä heti osiin muusikon korvin. Jos kuulen jonkin osuuden päässäni jonkun uuden laulajan laulamana, otan häneen yhteyttä. Lopulta minulla oli kasassa yllättävän mittava kappale, joka kulki eteenpäin omalla painollaan raskaimmista osista bluesiin. – Jos kuuntelen Opethia, Steven Wilsonia tai vaikka Dream Theateria, keskityn ihan erilaisiin asioihin kuin kuunnellessani folkia, singer–songwriter-tunnelmointia tai tuttua vanhaa musiikkia
– Kauan sitten sain kuulijoiltani kirjeitä. Käytän tietokonetta työhuoneessani enkä vie sitä muuhun elämääni. Arjen jatkaa kertomalla arvostavansa elokuvissa niiden tapaa heijastella ympäröivää maailmaa. Olen siinä mielessä todella avoin. Meissä kaikissa on pimeät puolemme ja jokaisesta meistä saattaa löytyä hyppysellinen sankaria, mutta eivät kaikki hirvittäviin tekoihin syyllistyvät ihmiset tee aina valintojaan pahuuttaan. – Kun olin lapsi, meillä oli hädin tuskin mustavalko-tv ja musiikkia kuunneltiin vinyylilevyiltä tai gramofonista. Seuraavaksi huomasin videolistalla hänen versionsa Queenin Bohemian Rhapsodysta ja... Me tiedostamme, minne olemme menossa, mutta annamme kaiken tapahtua. Tai että sellainen mahtuisi takataskuuni. Run, Apocalypse, Run -kappale kuitenkin vaati hänen ääntään. Keinot olivat ehkä rajatumpia ja riisutumpia, mutta tulos saattoi olla silti ihan yhtä hyvä. – Halusin Miken välittömästi laulamaan The Theory of Everythingille, ja hän saikin levyltä valtavan roolin. – Helppous ja käytännöllisyys on valtava siunaus tällaiselle musiikille. – Monessa mielessä maailma on menossa juuri sellaiseen suuntaan, johon tällaisena hieman erakkomaisesti elävänä ja omilleen vetäytyvänä ihmisenä haluankin, koska näin pystyn olemaan yhteydessä ihmisiin, Arjen nauraa. Arjen on elänyt musiikintekemisessä läpi erilaisien aikojen ja kertoo pitävänsä nykyisistä digitaalisista mahdollisuuksista vanhoja enemmän. Äänitykset olivat huippuhauskoja, koska huomasimme ylistävämme samoja muusikoita aina Crosby, Stills & Nashistä Simon & Garfunkelin kautta Black Sabbathiin. – Tarinan alussa ihmiskunta on ajautunut täysin riippuvaiseksi teknologiasta ja kuluttanut samalla kaikki maailman resurssit loppuun. Siinäkin oli oma viehätyksensä, mutta jo sähköposti muutti asioita. – Toisaalta Queenin neljä ensimmäistä levyä ovat uskomattoman musikaalisia, mutta niiden aikaiset mahdollisuudet eivät tee minkäänlaista oikeutta kaikille niille harmonioiden ja melodioiden kerrostumille, joita kappaleet sisältävät. – Kuuntelin juuri Into the Electric Castlen [1998] nauhoja ja huomasin nopeasti, että vaikka levy on äänitetty vain murto-osaan raitoja The Sourceen verrattuna, molemmat albumit kuulostavat ihan yhtä hyviltä. Kuuntelin heiltä kappaleen toisensa perään ja kiinnitin huomiota erityisesti uskomattoman monipuoliseen laulajaan, joka kykeni harmonioihin, jollaisia en ollut kuullut koskaan aiemmin. – Minulle toimii Star Trek, joka kertoo pohjimmiltaan ihmisistä. – Pidän siitä, että scifissä ei ole liian selkeää hyvä–paha-asettelua. – The Sourcellakaan ei ole selkeää hyvä–paha-asetelmaa. Ajattelin, että pyydänpä Mikelta pikkujuttuja siihen, mutta en vaivaa häntä enempää. Sama näkyy myös The Sourcella. nimeää The Day That the World Breaks Down -musiikkivideolla musiikilliseksi sankarikseen. Mukana on myös hyvä olla huumoria, kuten The Arrivalissa tai Spielbergin elokuvissa. Ayreonia ei olisi nykymuodossaan olemassa, jos en voisi äänittää kaikkea kotistudiossani, olla laulajiin yhteydessä sähköpostitse, antaa muusikoiden äänittää osuuksiaan omissa oloissaan ja olla yhteydessä kuulijoihini somessa. Näinhän meille ihmisille usein käy, vuosisatoja vanhat asiat näkyvät tässäkin päivässä, Arjen pohtii. Heijastelen omalla tavallani kaikkea sitä, mitä koen ympärilläni tapahtuvan. Tekoäly toteaa, että ihmiskunta on ongelma itsessään ja sammuttaa itsensä ihmiskunnan elinehdon päättämiseksi. – Törmäsin Youtubessa Miken akustiseen versioon Jethro Tullin kappaleesta Thick as a Brick ja hämmennyin täysin. – En ikinä tuputa ajatuksiani tai osoittele sormella, koska olen itsekin osa tällaiseen maailmaan johtavaa ongelmaa. – Hyvillä tehosteilla ei pelasteta onttoa scifielokuvaa, mutta toisaalta tehosteiltaan tylsempi elokuva voi olla mestariteos, jos sen pinnan alla pulppuaa aitoa inhimillisyyttä ja syvimpiä tunteita. – Kirjoitin Toehiderin videon kommentteihin, että heidän musiikkinsa oli rakkautta ensi kuulemalla. Tai vaikkapa Aliens, jossa hyvät sotilaat eivät taistele pahoja hirviöitä vastaan, vaan kaikki yrittävät selviytyä. Hurjimpien huhujen mukaan Amerikassa oli omakotitalon kokoisia tietokoneita. Tämä vuosituhat on minulle sitä parasta aikaa! ”Olen aina ollut enemmän Star Trekkuin Star Wars -miehiä, jos on ihan pakko valita.” 21. Huumori on yksi inhimillisimmistä tavoista selviytyä. – Olisi silti hölmöä taistella ja kiukutella tätä kaikkea vastaan. Nyt meillä on Facebook, ja se on minulle taas täydellisempi vaihtoehto. Arjen sanoo, ettei halua saarnata. Ihmiset kysyvät maailmaa säätelevältä päätietokoneelta, mitä he voisivat tehdä. Kun striimauspalvelut ilmaantuivat ensimmäisen kerran, levy-yhtiöt sanoivat minulle, että tulemme välttelemään niitä viimeiseen asti. Kun kuulin kaikki hänen Queen-henkiset monitasoiset äänityksensä, en voinut enää vastustaa kiusausta ja otin hänet isompaan rooliin! Fiktiota nyt, todellisuutta tulevaisuudessa Scifi on aina ollut läsnä kaikessa Ayreoniin liittyvässä. Se on ollut hieman pelottavaa mutta myös todella kiehtovaa, koska olen ennen kaikkea scifinörtti! Nykyhetki, paras hetki Arjen myöntää olevansa alati kiinnostunut teknologian uusista mahdollisuuksista, olipa kyse sitten studiotekniikasta, sosiaalisesta mediasta tai striimauspalveluista. Yllätyksekseni Mike vastasi heti viestiin ja sanoi olevansa todella otettu, koska hän rakastaa Ayreonia yli kaiken, Arjen nauraa. Ihminen ei ole niin mustavalkoinen, että olisi aina läpeensä hyvä tai paha. En osannut haaveillakaan, että tällaisia koneita käytettäisiin joskus kotona. Ei minulla ole silti vieläkään älypuhelinta, koska en halua olla kahlittu siihen. Huomasin nopeasti, että juuremme ovat samanlaisessa musiikissa. En edes heti tajunnut, että laulaja oli sama Mike! Arjen jatkaa ylistämällä, kuinka nopeasti hän löysi Michaelista todellisen musiikillisen sukulaissielun. Kyse on inhimillisestä pakon edessä asiasta toiseen ajautumisesta. Intin heti vastaan, että tämä on tulevaisuutta, se tulee tapahtumaan joka tapauksessa, ja haluan, että ihmiset löytävät musiikkini aina sopivia teitä. Vastaavaan ei kykene kovin moni laulaja tässä maailmassa! – Queen-coverin jatkoksi tarjottiin Toehider-nimistä bändiä. Lajityypin elokuvien puolesta Arjen paljastaa olevansa kiinnostuneempi enemmän ihmisyydestä kuin tehosteilla kyllästetyistä toimintapommeista. – Näistä ajoista kehitys on vain kiihtynyt ja kiihtynyt. – Musiikintekeminen on muuttunut liiankin mukavaksi ja helpoksi, mutta se ei ole keskimäärin parantanut tai huonontanut musiikkia, tai varsinkaan soundeja. – Alun perin tarkoituksenani ei ollut laulattaa Mikea The Sourcella. – Olen aina ollut enemmän Star Trekkuin Star Wars -miehiä, jos on ihan pakko valita, Arjen myöntää. – Olen aina antanut uusille jutuille mahdollisuuden. Sitten tuli Myspace, joka oli vielä hauskempi
Tein alun perin noin viidenkymmenen laulajan listan, josta lähdimme kokoamaan laulajajoukkoa. – Keikat tulevat etenemään kuin tarina, eikä mukana ole perinteisiä välispiikkejä tai huudatuksia. – Asian varjopuoli on, etten kykene itse kiertelemään. The Theater Equation -konserteissa oli 1500 katsojaa, ja vaikka voin olla fanien kanssa tekemisissä somessa, mikään ei voita niiden hymyilevien ja äärimmäisen onnellisten ilmeiden näkemistä. – Tarkoitus oli järjestää yksi keikka kolmetuhatta ihmistä vetävällä areenalla. Lopputulos tulee muistuttamaan enemmän konserttia kuin perinteistä rokkikeikkaa. Mukana olevat laulajat määrittivät sitä jonkin verran. Emme halunneet langeta tähän samaan ansaan. Kaikilla laulajilla on keskimäärin neljä kappaletta laulettavanaan, ja mukana on isot screenit ja varta vasten keikoille tehtyä videomateriaalia. Toistakymmentä laulajaa sekä kymmeniä muita muusikoita ja osallistujia sisältävät Ayreon Universe -konsertit ovat jo paperilla melkoinen palapeli, eikä Arjen lähde vähättelemään järjestelyjen monimutkaisuutta. – Kun puhuin asiasta [kosketinsoittaja] Joost Van Den Broekille, hän sanoi heti, että lähtee kyllä mukaan, jos suunnittelemme kaiken vähintään kaksi vuotta etukäteen. – Sitten keikat myivät loppuun muutamassa tunnissa! Kuusituhatta lippua! Onneksi olimme varautuneet kolmanteen keikkaan, ja sekin myi loppuun hetkessä, jolloin meillä oli yhdeksäntuhatta lippua myytynä. – Onneksi minulla on apunani paljon väkeä. Joost ylipuhui minut tarjoamaan heti alkuun kahta keikkaa, ja ajattelin, että voisimmehan me myydä niiden liput vuoden aikana. En pidä treenaamisesta, kotini jättämisestä, matkustelusta tai lavalla soittamisesta. Sitten on tiettyjä biisejä, jotka haluan ehdottomasti esittää laulajiensa takia – kuten vaikkapa Anneken [Van Giersbergen] ja Jonasin [Renkse, Katatonia] esitykset 01011001-albumilta. Olemme siis työstäneet tätä jo syksystä 2015 asti! Arvaa vain, miten vaikeaa minun on ollut pitää tätä salaisuutena yli vuoden ajan, Arjen nauraa. Myös Mike Mills tulee olemaan mukana koko esityksen summaavan kertojan roolissa. – The Theater Equation myi neljä keikkaa loppuun 85 euron lipuilla. – Noilla keikoilla ja akustisella The Gentle Storm -kiertueella sain muistutuksen siitä, miten aitoa iloa tällainen musiikki voi keikoilla luoda. – Sain juuri valmiiksi keikkojen settilistan. Kaikilla on omat vastuualueensa, ja tiedämme jo nyt, että kaikki tulee sujumaan hienosti show’ta, sen kuvaamista ja käytännön järjestelyjä myöten. Tuolloin päätin, etten anna sen häiritä. Heillä oli käsissään kaikki mahdollisuudet päästä omilleen, mutta lopulta järjestäjät jäivät 20 000 euroa tappiolle. – Ne keikat olivat hämmästyttävä yhden miehen järjestämä projekti, joka paisui paisumistaan. Arjen Lucassen kertoo idean näiden ennennäkemättömien konserttien järjestämiseen lähteneen liikkeelle muutaman vuoden takaisista The Theater Equation -keikoista, joille koottiin The Human Equation -albumin [2004] kaartia esiintymään. Varovaisuudesta huolimatta Arjen lupailee komeaa show’ta, joka tulee yhdistelemään koko Ayreon-saagan tarinoita yhdeksi komeaksi kokonaisuudeksi. Vaikka Ayreon Universe -konserttien menestys on fanin näkökulmasta itsestäänselvyys, Arjen kertoo yllättyneensä täysin lippujen menekistä ja joutuneensa toppuuttelemaan innokkuuttaan. On joitakin kappaleita, joita en voi kuvitellakaan esitettävän ilman alkuperäisiä laulajia. Sen järjestelyt eivät ehkä onnistuneet ihan täysin, mutta ihan muut asiat tekivät minuun vaikutuksen. AYREON-fanien märkä päiväuni tulee toteutumaan syksyllä, kun Hollannin Tilburgissa järjestettävät Ayreon Universe -konsertit kokoavat ensimmäistä kertaa lavalle projektin arvoisen joukon laulajia ja soittajia. Jo tämä yksinään vei meiltä aikaa kuukausitolkulla. – Tulen toki olemaan hermoraunio vielä ennen viimeistäkin keikkaa, ennen kuin kaikki päättyy onnellisesti. Se tulee olemaan ehdottomasti tämän unelman toteutumisen arvoista! UNIVERSUMINKOKOINEN KONSERTTI 22. – Jos haluamme mukaan parhaat laulajat ja muusikot, asiat on sovittava reilusti etukäteen, jotta he eivät ole kiertueilla tai studiossa omien bändiensä kanssa
ILLAN AVAA VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Ma 2.10. + artists tba Ti 16.5. Ti 3.10. Liput kuluineen alk. 149 € + Alv 24% (184,76€) / hlö PATTI AUSTIN YLISTETYN JAZZTAITURIN JUHLAVUODEN TRIBUUTTI & TRIO Portit auki klo 15.00. j u h l a k o n s e r t t i – Vip-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76 €) / hlö Dave Edmunds USA Fatboy SWE The Reverend Peyton´s Big Damn Band USA Miss Mary Ann & The Ragtime Wranglers NED + SPECIAL GUESTS Ti 7.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00. 59,50 € / 69,50 € / 79,50 €. Ovet klo 19.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Priority-liput ( K-18 ) toimituskuluineen alkaen 109,50 €. (yht. TAMPERE, Tampere-talo Liput kuluineen alk. 67,50 € / 72,50 € . 184,76€) – 5 v. 54,50 €, parveke alk. UNIVERSUMINKOKOINEN KONSERTTI E L L A F I T Z G E R A L D 1 00 V . TURKU, Logomo Liput kuluineen alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 010 841 4185. VIP-illallispaketti alk.149 € +alv 24% / hlö. 67,50 € / 72,50 €. 209,56€) Su 1.10. VIP-paketit alkaen 219€ +alv24% (271,56€) La 29.7.2017 HELSINKI, Kaisaniemen puisto. Liput kuluineen alkaen 89,50 €. HELSINKI, Savoy-teatteri Liput kuluineen: permanto alk. Konsertit alkavat klo 20.00. (yht. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Vip-paketit alk. Ovet klo 18.00. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. 68 € / 73 € / 78 €. HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. 49,50 €
Levy purkitettiin Nacksving-studiossa, jossa muun muassa Opeth ja Dark Tranquillity ovat häärineet. – Studiossa on kaikenlaista vintagekamaa, kuten hyviä mikkejä 70-luvulta, vanha miksauspöytä ja niin poispäin. With Primeval Forcen soundimaailma on rento ja vanhahtava, ilmava ja tomuinen samaan aikaan. Tämä vampyyri imeekin vaikutteensa muualta kuin kotikaupunkinsa kuoloperinnöstä. V uonna 2011 perustetulla Vampirella on takanaan nimikkodebyyttinsä (2014) ja Cimmerian Shade -ep:n lisäksi pari pienempää julkaisua. En panisi kuitenkaan liikaa painoarvoa vintagepuolelle, koska kaikki äänitetään kuitenkin tänä päivänä digitaalisesti. Siinä kauhutunnelmat sekoittuvat vanhaan deathiin ja thrashiin perinteisempää heavyhöystöä unohtamatta. Siksi kitarat ovat aika ohuet, Göteborgilaisen Vampiren musiikissa on kuoloa ja melodiaa, mutta se on silti kaukana melodeathistä. Inferno sai jututettavaksi yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen biisintekijän Black Stringin eli Joel Pälvärinteen. PERINTEITÄ VAALIEN TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA DANIEL FALK 24. Uusi levy jatkaa samalla epämodernilla linjalla kuin aiemmatkin julkaisut. – Terve, Tami! Terve, terve! mies aloittaa suomeksi. Miksausvaiheessa huomasimme, että kitararaidoilta piti ottaa bassotaajuuksia pois. Kovaa pöhinää – ainakin undergroundissa – aiheuttanut bändi tarjoilee nyt toisen kokopitkänsä With Primeval Forcen. Onko se sitä, mitä teillä oli mielessä, kun menitte studioon. – Aika pitkälti, joo, vaikka emme oikeastaan ajatelleet retroilla. – Sori, mun suomi on aika huonoa, osaan vain muutamia sanoja, hän jatkaa heti perään englanniksi. Soundi on kuitenkin hyvin ”retro”. No, eipä oma ruotsinikaan ole sitä aivan puhtainta timanttia, joten jatkamme yhteistuumin kansainvälisellä kielellä
Kiitos tästä kuuluu uusille jäsenille ja luonnolliselle kehitykselle. Tuollaisella konseptilla toteutettu levy oli valmisteilla, mutta se ei koskaan toteutunut. With Primeval Forcen kannessa riehuu vaikuttavan oloinen demoninen tulihirviö. – Suurimman osan aikaa kyllä, mutta ei aina, Black String hörähtää nauramaan. mutta se antaa tilaa bassolle ja rummuille. – Tällä kertaa sanoissa on vähemmän kauhua ja enemmän eri kulttuurien mytologiaa. Näin oli esimerkiksi levyn avausraidan Knights of the Burning Cryptin kanssa. Laulajamme ehdotti nimeä Strigoi, joka on vampyyri romaniaksi. Black String ei hengitä pelkkää metallia 24/7, vaan hänen musiikkimakunsa kattaa alleen kaikenlaista Billy Idolista itäeurooppalaiseen progeen. Ajattelin, että hitto, ollaan ihan vain Vampire. Vampiren metodi on tässäkin asiassa vanhakantainen. – Tuo on täysin totta. Laulaja Hand of Doom sanoittaa kaikki Vampiren kappaleet. Nykyään on tapana, että bändit puuhaavat kotioloissa lähes valmiita paketteja musiikinteko-ohjelmilla ja lähettelevät kotidemoja soittokavereille. Totean, että minulle se tuo mieleen jonkinlaisen ”death metal kohtaa 70-luvun” -kombinaation. – Minä tein suurimman osan albumin riffeistä, joten nyt kyseessä on enemmän minun musiikkini kuin ennen, Black String toteaa. Kauhusta kulttuuriin Vampiren musiikista huokuu vanhojen kauhuleffojen fiilis, ja sanoitukset ovat olleet samassa linjassa tunnelman kanssa. Mutta yleensä sanon suoraan, että soita tuo kohta tällä tavalla. Lähestymistapa on synkempi ja tavallaan todellisempi kuin aikaisemmin. – Isoisäni on kotoisin Karjalasta, alueelta jonka Neuvostoliitto vei sodassa. Suomi mainittu Bändiä perustettaessa sopivan nimen keksiminen on usein se haastavin homma, mutta tuntuu, etteivät ruotsalaiset tunne tällaista ongelmaa. – Kiikutan riffit ja muut osat treenikämpälle, ja työstämme niistä biisejä yhdessä. – Toivon että en, hah hah. Mitään taidemusaa en kuitenkaan jaksa, musiikissa pitää olla selkeät rakenteet, Black String tiivistää. Kuten totesin, ideat ja kuviot ovat valmiina päässäni ja näytän ne jätkille treeniksellä. – Vau, tuo on tosi siistiä kuulla! Innostunut Vampire-keihäsmies alkaa kertoa. Toisaalta Suomessa on myös Sentencedin ja Amorphisin kaltaisia yhtyeitä, mutta undergoundissa suomalaisilla on huomattavasti brutaalimpi lähestymistapa kuin ruotsalaisilla. Pyöritän musiikkia laidasta laitaan, popista hard rockiin. Sanotko siis rumpalille, että soita näin ja noin. Noin se on monilla vanhoilla levyillä, eikä kuten nykyään, että kaikki puskee voimalla päin pläsiä. Taiteilija Black Stringin oikea sukunimi on siis Pälvärinne. Nyt rytmiosioissa on ammattimaisempaa menoa, ja touhu on tiukempaa kautta linjan. – Meillä on vanhat death metal -bändit, mutta jos kysyt suomalaisilta, he voivat sanoa, että ”Grave ja Dismember ovat pehmoilua, meillä on Beherit ja Impaled Nazarene”, jos ymmärrät mitä tarkoitan, hah hah. Et siis ole täysiverinen diktaattori. Päätimme heti aluksi, että meillä täytyy olla nimi, joka on tarpeeksi yksinkertainen, helppo muistaa ja ymmärtää. Onneksi kukaan ei ollut ottanut sitä, joten hommasimme sen levyllemme. Aiemmin biisejä kynäili myös laulaja Hand of Doom, mutta sittemmin päävastuu on valunut kitaristin harteille. ”Condorin veljekset” ovat antaneet koko bändille uutta potkua. Vampiren musiikkia on haastavaa pakottaa tiukkaan lokeroon. – Soitamme esimerkiksi kaiken ilman klikkiä, ja jotkin pysähdykset sun muut tuottavat ajoittain päänvaivaa. Abysmal Condorilla on tietynlainen jazz-ote, tiukka mutta rento. En tallentele esimerkiksi rumpuja kotona, vaan kaikki kompit ja muut ovat päässäni valmiina. – Ne ovat paremmin kirjoitettuja ja syvällisempiä kuin ennen. Kuuntelija ei varmaankaan huomaa tätä eroa, mutta me bändissä hiffaamme sen. – Pidän myös Kimmo Kuusniemen Sarcofagusista, kitaristi aloittaa keskustelun Suomi-yhteyksistä. Teillä on sellaisia bändejä kuin Beherit ja Impaled Nazarene, sellaista todella brutaalia kamaa. – Debyytti oli enemmän sellainen kellariäänitys. He muuttivat Ruotsiin 1950-luvulla, kuten monet suomalaiset. – Olen ajatellut tietynlaiset fillit tiettyihin kohtiin ja niin edelleen. Omalla tyylillä Vampire tekee asiat monessa mielessä vanhan koulukunnan hengessä. Scylla puolestaan liikkuu kreikkalaisen mytologian maisemassa. Uudet tekstit saavat osakseen kiitosta. – Olen todella tyytyväinen siihen, Black String lataa innoissaan. ”Meillä on vanhat death metal -bändit, mutta jos kysyt suomalaisilta, he voivat sanoa, että ”Grave ja Dismember ovat pehmoilua, meillä on Beherit ja Impaled Nazarene.” 25. Löysin sen Nick Kellerin portfoliosta internetistä ja ajattelin, että helvetti, miten hieno kuva. – Uusi rumpalimme on rennompi kuin edellinen kannuttajamme Ratwing, joka soitti melkein kuin kone. Pieni sukuselvitys on paikallaan. Kansi on erittäin hieno ja näyttävä. Black Stringin ja Hand of Doomin lisäksi Vampiressa soittavat basisti Command sekä uusimmat tulokkaat eli kitaristi Sepulchral Condor ja rumpali Abysmal Condor. Laulajamme teki erittäin hyvää jälkeä. Tuollainen on tavallaan retroajattelua. – Ruotsin metalliskene on muuten aika erilainen kuin Suomessa. Hommat toimivat heidän kanssaan ilmeisesti hyvin. – Tässä on sellainen hauska yhteys, että se on tehty 2011, eli samana vuonna kuin Vampire perustettiin. Jatkamme sitten siitä eteenpäin yhdessä. Asiat osataan pitää simppeleinä, ja bändejä siunataan nimillä kuten Ghost tai Vampire. Onneksi muut bändin jätkät ajattelevat että tämä tapa toimii, joten ei siinä mitään. Makeaa kuulla tällaisesta Vampiren kohdalla. Esikoiskiekon ja uuden levyn välillä ei ole maailmojen välistä eroa, mutta jotain kuitenkin. – Kuuntelen paljon aika juustoista tavaraa kuten Fleetwood Maciä. Myös akustiset väliosat olivat aikaavieviä ja hankalia saada kohdilleen. – Aika pitkälti kyllä, Black String naurahtaa. Nuorempana usein Varkaudessa vieraillut Black String kaipailee isovanhempiensa ja esi-isiensä maahan. – Olisi mukavaa päästä taas Suomeen soittamaan. – Se on itse asiassa vanha kuva, ei siis ollenkaan tätä levyä varten tehty. Isoäitini on Ilmajoelta. – Olin noin 15 vuotta sitten black metal -bändissä, ja minulla oli silloin visio ”70-lukulaisesta black metalista”. Esimerkiksi He Who Speaks -biisissä on Etelä-Amerikka-aspektia, muinaista inkameininiä
Tällä kertaa halusimme ne eturiviin, ja niissä oli oltava särmää. Sama laulaja. JOS AIOT SUVAITA MINUA, PAINU MIELUUMMIN VITTUUN Life of Agony. Yli kymmenen vuotta odotettu A Place Where There Is No More Pain on soundeiltaan paluu bändin raskaille, groovaaville alkuvuosille. Joillakin aiemmilla levyillämme, kuten Broken Valleyllä, kitarat jäivät miksauksessa taka-alalle. Se on noussut kuolleista useammin kuin keskiverto bändi. TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT TIM TRONCKOE JA TANIA GOMEZ 26. Uusi sukupuoli. Bändi on tehnyt paluun, taas. Kaksi vuosikymmentä. Alan: – Tiesimme alusta pitäen, että halusimme tästä aggressiivisen, röyhkeän… Mina: – …luitamurskaavan… A: – …kitaravetoisen levyn. Mikään muu bändissä ei olekaan ennallaan. Se on luonut nahkansa useammin – ja useammalla tavalla – kuin keskiverto bändi. Uusi levy. L ife of Agony on käynyt urallaan läpi enemmän draamaa kuin keskiverto bändi. Tapaan yhtyeen basistin ja pääbiisintekijän Alan Robertin sekä kaikkea muuta kuin keskiverron laulajan Mina Caputon englantilaisessa hotellissa uneliaana sunnuntai-iltapäivänä. Sama bändi
Mina, joka on niin huolissaan mustista silmäpusseistaan, ettei suostu ottamaan filmitähtiaurinkolasejaan pois, vaikka tosiasiassa hotelliterassin lasikattoon ropisee kylmää vettä Lontoon harmaalta taivaalta niin rankasti, että pelkään puhelimeni nauhoittavan pelkkää kaatosadetta. Kumpikaan ei ole nukkunut eikä syönyt mitään vuorokauteen. Mina heittää väliin: – Teimme sen itsevarmasti. Alan ja Mina katsovat minua kuin harvinaisen hidasta hölmöläistä ja avaavat suunsa yhtä aikaa. A Place Where There Is No More Pain ei kuulosta raskaalta vain näön vuoksi. Ne eivät olleet mädät, kuten menneisyydessä. M: – Ja rohkeasti. Mädät – miten niin. Vertailimme tätä myös alusta pitäen aiempiin levyihimme. Kyllä sinä tiedät, mistä puhun. JOS AIOT SUVAITA MINUA, PAINU MIELUUMMIN VITTUUN ”Elämä on monivivahteinen arvoitus. Siitä on kaikkia mahdollisia lajeja ja alalajeja. Heidän muistoissaan se on paljon raskaampi. M: – Ja siitä, että tämän levyn lähtökohdat olivat puhtaat. Ja ilolla! A: – Olemme ylpeitä siitä, että toimme yhdessä työskennellen vielä yhden vauvan maailmaan. Mina Caputo Tiedän. A: – Kun teimme tätä levyä, meitä ei kiinnostanut mihin se meidät veisi. Jos tätä levyä vertaa johonkin toiseen, jopa River Runs Rediin, jota kaikki pitävät raskaimpana levynämme, sen kitarasoundi on paljon isompi. – Niillä, jotka rakastavat River Runs Rediä, on päässään tietty muisto siitä, miltä se kuulosti ensikuulemalta. A: – Näistä konsepteista keskusteltiin jo ennen kuin levyä alettiin tehdä. Meille kaikille on kertynyt ikävuosia. Halusimme lauluraitoihin vivahteita ja monipuolisuutta, vahvaa intensiteettiä ja vahvoja melodioita. Mina ja Alan ovat saapuneet haastattelutilanteeseen suoraan lentokentältä. M: – Dynamiikkaa. Uskon, ettei ole pelkkiä miehiä ja naisia.” – Mina Caputo 27. Etkös sinä ole kirjoittaja, ajattelija. A: – Kyllä, itsevarmasti. Tietenkin tiedän. Mina, jonka nimi oli vielä kymmenen vuotta sitten Keith. Olen istunut heidän seurassaan nyt vartin, emmekä ole vielä puhuneet oikeastaan mistään tähdellisestä. Kuitenkin, jos uuden levyn kuuntelee peräkkäin River Runs Redin kanssa, tajuaa, ettei se ole oikeasti totta. A: – No hei… M: – Mietipä sitä. Halusimme vain tehdä niin hyvän albumin kuin ikinä voimme. Halusimme varmistaa, että teemme soundeiltaan paremman albumin kuin koskaan ennen. Halusimme tehdä levyn, josta voimme olla ylpeitä – vaikka se jäisi viimeiseksemme yhdessä. Edessäni istuu väsynyt, ärsyyntynyt, reissussa rähjääntynyt, nälkäinen, valtavien pikimustien aurinkolasien taakse piiloutunut, Debbie Harryn naamalla kirjottuihin spandextrikoihin sonnustautunut, keski-ikäinen nainen nimeltä Mina Caputo. En totta puhuen tiedä, miten viedä keskustelua eteenpäin. Biiseissä on vaikeasti kuvailtavaa itsevarmuutta, joka tuntuu viettelevän luonnolliselta ja orgaaniselta. Mina, jonka hento, timmi, pienikokoinen vartalo ei aivan peitä sitä tosiasiaa, että hänen kasvonsa ovat kulmikkaammat kuin tavallisen naisen
Olemme kohdanneet kaikki mahdolliset esteet, niin, että en jaksa itsekään oikein uskoa kaikkea. Tällä kertaa paluulla tuntuu siis olevan enemmän voimaa ja vimmaa. Olenko ylipäätään paatunut paparazzi, jos edes uskaltaudun utelemaan tällaisia henkilökohtaisia asioita, kun en niistä mitään ymmärrä – eivätkä ne minulle kuulu. Kuitenkin syväluotaava haastattelu tuiki tuntemattoman suomalaisen toimittajan iloksi on selvästi viimeinen asia, joka kummallakaan heistä on mielessä. – Olimme todellakin paljon rehellisempiä toisiamme kohtaan. Alan heittää väliin ympäripyöreitä uuden levyn ”soonisista” ominaisuuksista ja juuri julkaisemastaan aikuisten värityskirjasta aina kun puheliaammalta mutta lopen uupuneelta Minalta loppuu veto. Mina nyökkää ja ynähtää hiljaa mutta päättäväisesti. Levy-yhtiö halusi uuden levyn. Alanin kommentista käy ilmi, että näin on myös bändin sisällä. Vaikka jollekulle saattoikin jäädä pahaa verta hampaankoloon, kun joku biisi jouduttiin jättämään pois levyltä, koska sitä ei ollut oikeasti työstetty tarpeeksi hyväksi. 28. – Kyllähän moni tykkää Uglysta. M: – Muistan, kun Sal [Abruscato, rumpali] heitti kerran Snapple-pullon minua päin treeniksellä. Tällä levyllä kaikki puhuivat kaikesta suoraan. Oliko niin siksi, että Keith oli onneton Keithinä, vai siksi, ettei muu bändi ymmärtänyt ja hyväksynyt Keithin henkistä kamppailua. Rakastavammaksi ja ymmärtäväisemmäksi. – Se tehtiin niin nopeasti, koska kaikki halusivat meiltä uutta materiaalia. Käsirysyistä kyyneliin ja halauksiin, identiteetinvaihtoon… Mitä tässä enää edes on jäljellä. Ugly Alan kuitenkin yllättää avaamalla bändin levytyshistoriaa yhtäkkiä melko suorasukaisesti. Rumpali Sal heitettiin bändistä pihalle samoihin aikoihin, koska mies oli jatkuvasti käsirysyssä kitaristi Joey Zampellan kanssa – joskus jopa sekunteja ennen lavalle nousemista. Hän haluaa antaa neutraalin esimerkin ”mädistä” levynteon lähtökohdista – ja osuu heti kiinnostavaan suoneen. Olimme rankan paineen alla. Alan ottaa kopin tästä. Silotellumpi ja varovaisempi kakkosalbumi Ugly (1995) ei nauti yhtä suurta arvostusta, ainakaan fanien keskuudessa. Tällä bändillä on historiaa vaikka muille jakaa. Tässä kohtaa tuttavuuttamme meidän on lupa puhua lähinnä bändistä ja musiikista ja chihuahuanpennuista. En kehtaa kysyä. – Levy-yhtiö ajoi meitä eteenpäin, hän sanoo. Mutta kestääkö se oikeasti. – Olimme bändinä tuolloin pahemmin hajalla kuin ehkä koskaan. A: – Se vie minut muistoissani takaisin vaikeaan aikaan, jonne en halua palata. Mutta en pysty kuuntelemaan niiden äänitettyjä versioita. Olimme niin… Olimme olleet tien päällä kaksi vuotta. Keith julkisti sukupuolenkorjauksensa vuonna 2011 ja alkoi tehdä musiikkia Mina Caputona, mutta Life of Agony oli edelleen kuopattu, ilmeisen lopullisesti. Minä niin haluaisin pyytää Minaa jatkamaan tästä ensimmäisestä rehellisyyden pilkahduksesta. Se oli terveempi lähestymistapa. A: – Emme pystyneet sopimaan edes musavideosta. – Olimme helvetin solmussa. Bändin debyyttilevy River Runs Red (1993) on jäänyt monen fanin mielestä bändin kiinnostavimmaksi, raskaimmaksi ja lupaavimmaksi tuotokseksi. – Uskon kuitenkin, että kaiken elämänkokemuksemme ansiosta, sekä yksin että yhdessä, siteemme bändinä on kasvanut vahvemmaksi. Sitten meidät sainattiin Roadrunnerille, ja Ugly sävellettiinkin yhtäkkiä puolessatoista vuodessa. Yritimme varoa toisiamme, ja kaikki yrittivät olla loukkaamatta toistensa tunteita omilla ideoillaan. Eli levyä tehdessä kaikki sävellysideat olivat tervetulleita. Aurinkolasit eivät vieläkään poistu Minan voipuneilta kasvoilta, mutta muusikot ovat alkaneet pikkuhiljaa heräillä alun umpimielisestä koomastaan. Mina ja Alan alkavat muistella kilpaa, miten pahassa solmussa bändi oli Uglyn teon aikaan. Emme koskaan tehneet videota sille levylle. Me hajoamme taas ja palaamme sitten takaisin yhteen. Se oli silloin, kun vasta aloittelimme. Annoimme lopulta vain periksi sen kaiken paineen alla. Meidän pitäisi ehkä kirjoittaa kirja, Alan sanoo. Ollako vai eikö olla Life of Agony teki Uglyn jälkeen vielä kolmannen levyn (Soul Searching Sun, 1997), mutta bändi oli tekemässä kuolemaa. Emmekä enää tulleet toimeen edes keskenämme, Alan jatkaa. Hän on samaa mieltä. – Meille on meinannut käydä tien päällä kalpaten useammin kuin kerran. – Menimme studioon, vaikka se oli huono idea. Keskustelu alkaa tuntua ihan oikealta keskustelulta. – River Runs Rediä sävellettiin ainakin neljä vuotta. Alan ottaa roolin Minan suojelijana ja kilpenä ja ohjaa keskustelun pois liian henkilökohtaisilta vesiltä. – Ei tietenkään. Mina säestää Alania imitoiden piiskaa iskevää isäntää. Hilpeyttä lisää myös se, että bändin paikallinen promoottori on vihdoin löytänyt jostain hotellin uumenista Stellaa Alanille ja banaaneja Minalle. Vielä. Istuimme vain vetämässä kokaiinia, käytimme hitosti huumeita, ja minä halusin kuolla, Mina sanoo. Oliko levyn tekeminen erilaista, koska Mina on vihdoin löytänyt itsensä ja koko bändi sitä kautta eheytynyt. A: – Soitamme edelleen paria biisiä Ugly-levyltä, esimerkiksi Lost at 22:n ja Other Side of the Riverin. Keith jätti bändin keskittyäkseen soolouraansa, eikä taakse jäänyt joukkio pysynyt kasassa pitkään ilman alkuperäistä laulajaansa. – Vuosien varrella olemme kasvaneet, hajonneet, kasvaneet, hajonneet, olemme käyneet läpi kaiken, mitä bändi ikinä voi. He ovat amerikkalaisen kohteliaita, he osaavat puhua tyhjää. Bändi palasi yhteen tekemään yllätyslevy Broken Valleyn vuonna 2005 ja hajosi taas lähes saman tien. Tyypit naurahtavat yksissä tuumin ja muistelevat, miten pitkälle tästä on tultu. Saimme vaikka millaisia tarjouksia kaikenlaisilta ohjaajilta, mutta emme pystyneet päättämään yhdessä, mihin niistä lähteä, joten emme sitten tehneet mitään. Ja kuitenkin, yli vuosikymmen Broken Valleyn jälkeen, bändi on taas takaisin kuvioissa, vieläpä varsin rankalla ja rohkealla uutukaislevyllä varustautuneena. – Tiedätkö mitä. Mina piilottelee lasiensa takana, hinkuu banaaneja nälkäänsä, ikävöi kotiin jäänyttä chihuahua-tyttöään. Mina ja Alan purskahtavat ensimmäiseen oikeaan nauruun juttuhetkemme aikana. Mina hymähtää. Tositarinamme ovat tarujakin ihmeellisempiä. M: – Enkä minä. – Menneisyydessä teimme liikaa kompromisseja keskenämme. Itse en pysty kuuntelemaan sitä lainkaan. Meidän oli pidettävä pyörät pyörimässä, olimme kovan paineen alla. Jokainen meistä on nykyään vähemmän kiinni omissa ideoissaan, ja kaikki haluavat biisien toimivan kokonaisuutena, Mina komppaa. Tykkään niistä biiseinä. Miten toisten levyjen lähtökohdat olivat mädät. Alan pysähtyy hetkeksi
Vitut mistään, mitä kukaan sanoo. Uskaltaudun kysymään suoraan henkilökohtaisen kysymyksen: Mikä on parasta siinä, että voi nykyään elää ja tehdä vapaasti musiikkia omana itsenään, Mina Caputona. Ei minun ollut tarkoitus rikkoa toisten elämää, mutta… Ainakaan Alanin kohdalla mistään katkeruudesta ei näy jälkeäkään. Uskon, ettei ole pelkkiä miehiä ja naisia. – Se kaikki on osa prosessia! Mina huudahtaa. Kun en pystynyt edes katsomaan itse itseäni peilistä. Rakastan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. M: – Tiedätkö mitä. – Olen sekopää. Hän antaa Minan puhua niin kauan, kunnes näyttää siltä, että nyt on aika astua solistin tueksi ja puolustukseksi. Olen vapaa. Vitut mistään, mitä kukaan ajattelee. Oma olemuksensa. Niin kuin kaikki vokalistit ovat. Häneltä tulee se luonnostaan, mikkiin puhuminen ja faneihin yhteyden luominen. A: – Etkä halunnut tehdä sitä. Ei heitä kiinnosta, kunhan laulan helvetin lujaa ja hyvin. Se ei ollut sinun juttusi. Jos et ymmärrä minua, se on sinun ongelmasi. Päinvastoin. Keith, Mina & Life of Agony Yksi asia käy Alanin ja Minan kanssa puhuessa harvinaisen selväksi: kaiken sen draaman keskellä, jota bändi on käynyt läpi, Minan sukupuolenkorjaus ei ole koskaan ollut perimmäinen syy riitoihin tai hajoamisiin. – Hajoaminen. Koska hei, kyllähän minulla on keulakuvatauti… Alan purskahtaa nauruun. Paluu yhteen. – En enää koe sitä vankeuden illuusiota, jota tunsin ennen. Siitä on kaikkia mahdollisia lajeja ja alalajeja. Alan kohtelee Minaa kuin suojelevainen isoveli ja pitää koko haastattelun ajan lähes salavihkaa huolta siitä, että väsynyt Mina ei joudu liian lujille. Saimme vihdoinkin diilin suurelta levy-yhtiöltä. Koska minun piti raastaa itseni paljaaksi. M: – Ei. Eikä ole mitään oikeaa tai väärää tapaa ilmaista oma inhimillinen jumalallisuutensa. Olimme sinnitelleet ja tehneet töitä indielafkojen kanssa vuosikymmenet, ja sitten vihdoin, vihdoin, saamme diilin suurelta lafkalta. Alan katsoo taas minuun. M: – En. – Rakastan myös sitä, että olen osa tätä bändiä. Sitähän kaikki bändit, vittu, tekevät. Mina taas laulaa eturivin nurin ja yrittää saada yleisön kiipeämään barrikadien yli lavalle. Mutta niin vain kävi. Alan osoittaa sanansa suoraan Minalle: – Kun taas sinä, keulakuva. Jos puhutaan itsevarmuudesta, Alan sanoo. Eli levy vedettiin myynnistä kolme kuukautta julkaisun jälkeen, basisti sanoo. Vitsailin joskus lavalla salaa Keithin korvaan: ”Päästä heidät sisään, Jim.” M: – Jep. Olen vihdoinkin onnelli… Mina takeltelee. Totta kai minulla on edelleen huonoja päiviä. Minusta tuntuu, että minulle on annettu mahdollisuus hyvittää kaikki ne vuodet, jotka vietin pettämällä veljiäni. Minulle on annettu mahdollisuus hyvittää se laulamalla, tekemällä musiikkia, luomalla yhdessä musiikkia. – Eihän tällaista voi keksiä omasta päästään. Koko kokemus on erilainen. Avaruusolento itselle Banaanivälipalan ja muutaman röhönaurun jälkeen Minan elekieli alkaa elävöityä ja ääni vahvistua. Ja senhän minä teen, koska sitä minä rakastan. Mutta toisaalta emme olisi nyt tässä, jos sitä ei olisi silloin tapahtunut. Sotkin kaikkien elämän ja raastoin heidät paljaaksi. – Upeinta tässä kokemuksessa on, että olen vapaa. Alakuloisia 29. Draamaa on kylläkin aiheuttanut Minan kamppailu itsensä kanssa ja henkilökohtainen tunne-elämän sekasorto. Siinä välissä oli jotain… M: – Yritin suojella itseäni! A: – Bändin dynamiikka oli silloin ihan eri. SIITÄ he olivat vihaisia. Se tappoi kaiken motivaatiomme ja intomme tehdä lisää musiikkia. Olen peloton. – Eiköhän siinä käynyt niin, että Epic julkaisi levymme siten, että sillä oli mukana laiton vakoiluohjelma. – …sempi. – Vanha ystäväni Keith yritti silloin piilotella oman varjonsa takana. En enää teeskentele. Minun ei enää tarvitse elää sitä roolia, jonka yhteiskunta haluaa minun täyttävän voidakseni jatkaa ihmissukuamme näillä normimarkkinoilla, heh. Mutta ei se fakta, että Mina on transsukupuolinen. Onnellisempi. – Elämä on monivivahteinen arvoitus. – Puhuimme aiemmin itsevarmuudesta. A: – Pystyin nimittäin näkemään, että Keithin ja yleisön välillä oli jokin este. – He ovat joutuneet antamaan minulle anteeksi niin paljon vuosien varrella. – Ei heitä kiinnosta, olenko matelija, harmaa avaruusolio, sumerilainen, mayaintiaani, ihan vitun sama. Minun virheeni oli oikeasti se, että olin valehdellut heille koko elämäni ajan. Jos katsoo vanhoja keikkavideoitamme, jopa niiltä ajoilta, kun lämmittelimme Ozzya Ugly-kiertueella… Jos vertaa Keithiä silloin ja Minaa nyt, ero on kuin yöllä ja päivällä. – Esimerkiksi Epic-levy-yhtiölle siirtyminen [Broken Valleyn aikaan]. Esimerkiksi Joey on lavalla tosi energinen ja innoissaan. En ala valehdella: en todellakaan väitä, että olen nyt valaistunut ja tajunnut, mistä kaikessa on kyse. Alan pudistelee päätään kuin ei uskoisi omaa tarinaansa oikein vieläkään. – Bändini taisi tottua tähän uuteen asianlaitaan jopa nopeammin kuin minä. Show’mme on nyt täysin eri kokemus kuin ennen. Olen peloton, laulaja sanoo. A: – Me kasvoimme aikuisiksi kuunnellen Doorsia. A: – Et nauttinut siitä. Tietoisuuteni ja mieleni vain laajenee. Hei, olemme me jo ainakin Oasisin voittaneet. Se oli siksi, että minä oikeasti yritin piilotella. Pitkän yhteisen hekottelun jälkeen Mina vakavoituu ja myöntää: – Kyllähän minä pistin heidät koville. Se on liian lineaarinen näkökulma sieluun ja tieteeseen ja… elämän suuruuteen. Miten olisin muka voinut jakaa sieluni ja musiikkini, koko rakkauteni ja olemukseni aidosti ihmisten kanssa. – Koska olen vapaa. – Nykyään Mina on täysin yhteydessä yleisöön
Jos kuolema tulisi luokseni tänään ja heittäisi, että tyttö, nyt on aika mennä. Mina kehuu bändinsä lähestymistapaa asiaan, mutta jatkaa sitten muusta lähipiiristään: – Ne ihmiset ympärilläni, jotka eivät ole yrittäneet muuttua kanssani, tai jotka ajattelevat, että nyt he voivat taas rakastaa minua, koska maailma rakastaa minua ja hyväksyy minut. Tai ainakin rauhaisalta. Ja että halusin vanhempana kauniita tyttöjä – en siksi, että he olivat kauniita, tai mitä ikinä, vaan koska kävin koko elämäni ajan salaista, henkilökohtaista tyttökoulua. Jätän Minan kihertämään Alanin kanssa, banaaninkuoret ja aurinkolasit unohdettuina baaripöydälle. Olen onnellisempi. – Se, mitä minä en kerta kaikkiaan tajua niistä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä Minan muodonmuutosta… Miten he eivät tajua, että Mina on ihan sama hiton tyyppi kuin ennenkin. En tarvitse sinua elämässäni. Nyt kun bändillä menee hyvin ja minulla menee hyvin… – Yhtäkkiä minulla on taas perheenjäseniä – serkku siellä, setä täällä – jotka yrittävät tulla takaisin elämääni. En pysty olemaan sellaisten ihmisten keskellä, jotka eivät suostu edes yrittämään muutosta kanssani. Ei tässä ole kyse vain minun muutoksestani, eikä fyysisestä muodonmuutoksestani, vaan siitä, miten minua ympäröivät ihmiset muuttuvat kanssani. Avaruusolento muille Mina on alkanut pikkuhiljaa dominoida keskustelua Alanin välillä myötäillessä ja muistutellessa että Life of Agony ei ole koskaan ennen kokenut olevansa paremmassa tilanteessa kuin nyt – sekä bändinä että musiikillisesti. En ole vielä tajunnut kaikkea. Osaan olla luovempi kaikkien niiden kerrosten kanssa, joita olen päältäni elämäni aikana kuorinut. Olen vasta matkalla todelliseen ymmärrykseen. Olen edelleen ansassa tässä elämässä. Mutta nykyään osaan käsitellä näitä tunteita. Jos jokin on muuttunut, niin se, että Mina on onnellisempi. – En pidä siitä, että ihmiset kutsuvat minua mieheksi eivätkä edes yritä ymmärtää. Elämä on jatkuvaa kasvamista. Rohkaistuneena aurinkolasien katoamisesta kehtaan kysäistä Minalta vielä viimeisen kysymyksen. Että Mina on onnellisempi kuin koskaan, että bändi kokee olevansa voimakkaampi kuin koskaan, että fanit ovat olleet bändin tukena vahvemmin ja äänekkäämmin kuin koskaan. Olen avaruusolento itse itselleni. Mainitsen ääneen, että Mina on siinä mielessä harvinaisen onnekas transnainen, että hänellä on Alanin ja muun bändin kaltainen tukiverkko. Asiat ovat oikeasti paljon syvällisempiä. Jos aiot ”suvaita” minua, niin painu mieluummin vittuun. Monella vastaavaa ei ole. Kuten eivät monille muillekaan ajatuksille. On pakko kysyä, missä vitussa he olivat kymmenen vuotta sitten, kun oikeasti tarvitsin heitä. – Kyllä, tunnen olevani erittäin rauhassa. Eikä heidän kaltaistensa kanssa. Deittailin joskus hetken aikaa, tai en halua sanoa deittailin, koska enemmänkin panin, japanilaista tyttöä nimeltä Mina. Juttuhetkemme on yllättäen livahtanut yliajalle. – Olin parikymppinen. Mennään seuraavaan elämään, seuraavaan maailmankaikkeuteen, seuraavaan ulottuvuuteen, mitä se ikinä tulee olemaankaan. Miksi Mina. – Tämä on se todellinen ongelma. – Ihmiset ymmärtäisivät paljon enemmän, jos he antaisivat itsensä todella katsoa toisten sisälle. Miksi juuri se nimi. Minun on aika antaa ulkona kärkkyvän valokuvaajan valloittaa tila. Että takerruin pikkupoikana perheeni naisiin enkä miehiin. Minulla on vain nyt tissit! A: – Jep. Ei sitä voi vain läppäistä nimeä jollekin ja pitää hommaa loppuunkäsiteltynä. Mina myöntää näin olevan, mutta ei sukupuolenkorjaus ole ollut hänenkään kohdallaan pelkkää rauhaa ja rakkautta. Takaa paljastuneiden väsyneiden silmien ympärillä on mustat pussit, vaikka Alan joutuukin sivulauseessa valehtelemaan ystävälleen, etteivät ne oikeasti näy. Päiviä, jolloin minusta tuntuu, että kaikesta tästä muutoksesta huolimatta… Huolimatta siitä, että vartaloni kasvaa ja kehittyy uudeksi, huolimatta siitä, että vihdoinkin näytän fyysisesti siltä, miten olen aina itseni nähnyt… – Koen silti olevani ansassa. En tiedä, kuka olen. – Ihmiset, joilla ei ole transsukupuolisia ystäviä eikä kokemusta transsukupuolisista ihmisistä, kyselevät minulta jatkuvasti, millaista elämä nyt on. Sydämessäsi ja sielussasi on kokonainen maailma. – Kyllä minua vituttaa, että lehdistön täytyy jatkuvasti muistuttaa siitä, että synnyin anatomisesti mieheksi. Ja vielä tärkeämpää olisi, että he antaisivat itsensä todella katsoa itsensä sisälle. M: – Kyllä. Se saa minut kiehumaan. ”Vanha ystäväni Keith yritti piilotella oman varjonsa takana. No: ihan vitun samanlaista! Tässä on yksi vanhimmista ystävistäni. – Mutta jotkut ihmiset eivät vain ole avoimia tälle. Mina vaikuttaa kaiken uupumuksensa ja yhtäkkisen kaunopuheisuutensa keskellä todellakin varsin onnelliselta. Mutta ei minua suoraan sanoen kiinnosta viettää aikaa heidän kanssaan. Kanssani on helpompi tulla toimeen. Annan heille anteeksi, kyllä. päiviä. Se on tärkein juttu. Ihmiset, jotka vihaavat homoja, transsukupuolisia, muunsukupuolisia tai ihan vain heteromiehiä, jotka tykkäävät lakata varpaankynsiään… He eivät ymmärrä, että ei ole olemassa mitään sääntöjä. Show’mme on nyt täysin eri kokemus kuin ennen.” – Alan Robert 30. Mina taas laulaa eturivin nurin ja yrittää saada yleisön kiipeämään barrikadien yli lavalle. M: – Sieluni on sama. Mina alentaa äänensä lähes kuulumattomiin: – Ja minä niiiiiiiiiiin halusin olla hän. – Sitä ihmiset eivät tajua. Alan sulkee puheenaiheen olkiaan kohauttaen. Se olisi ok, tämä on oppimisprosessi, meidän täytyy pitää hauskaa, meidän täytyy olla niin luovia kuin ikinä voimme, meidän täytyy tuntea mielihyvää, meidän täytyy muistaa välittää siitä, mitä tunnemme. – Ah joo. Elämän arvoituksen jatkuvaa etsimistä. – Ei minua tarvitse suvaita. Osaan pitää hauskaa elämäni kanssa. Vai niin…. En pelkkää ruumista. Näen koko kosmoksen. Mina väläyttää minulle hymyn, joka on samaan aikaan kujeileva ja röyhkeä. Yhtäkkiä Mina keskittyy minuun – ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla koko haastattelun kuluessa, mutta hän lataakin sitten aika täyslaidallisen: – Kun katson silmiisi, näen koko maailmankaikkeuden. Ja että he käyttävät nimiä ja termejä, jotka eivät kerro mitään siitä, kuka todella olen biologisesti, henkisesti, solutasolla, sielun tasolla. Katson yksin peiliin ja mietin… Mina kuiskaa: – Vau. Lapsuusvuosista lähtien. Alan astuu taas kehään puolustamaan ystäväänsä. Jossain kohtaa viimeisen parin minuutin aikana aurinkolasit ovat kadonneet Minan nenältä. Käytän ehkä 90 prosenttia vähemmän kovia huumeita. Pääsi sisällä on kokonainen maailma
Se pitää mielikuvituksen vireessä. Sitä paitsi tosifanit haluavat kuulla uutta musiikkia. Legendaarinen klassikkorocktuottaja oli työstämässä myös bändin edellistä albumia. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JIM RAKETE 32. LOPUSTA ALKAA ÄÄRETTÖMYYS Ian Paice kertoo, että Deep Purple elää lopunaikoja. Ei saa valehdella itselleen, että maailma lakkasi pyörimästä 1970-luvulla. Aina pitää yrittää luoda jotakin uutta. – Erityisen tärkeää se on tämän ikäiselle bändille. D eep Purple on tehnyt uuden levyn. Tämä tieto ei pysäytä painokoneita tai pane popkulttuurin palikoita uuteen uskoon, mutta InFinitellä on silti paikkansa ja tehtävänsä. Se ei ole uhkaus tai lupaus vaan tosiasia, joka täytyy ottaa huomioon. Bändi soittaa virkeästi ja notkeasti, ja musiikki soundaa niin hyvältä, että yhteistyön jatkuminen Bob Ezrinin kanssa on selvästikin kannattanut. – On tärkeää, ettei bändi jämähdä nostalgiaan, rumpali Ian Paice sanoo. Ei saa jäädä nojailemaan vanhoihin tekemisiinsä. Se on elonmerkki, joka osoittaa, ettei vuonna 1968 perustettu brittiläinen hard rock -veteraani ole menneisyytensä vanki. Kun Purple tarjoilee uudet kappaleensa kuulijoilleen, sen ei tarvitse nolostella
– Tuottajan pitää tietää, ketä bändissä kannattaa taputtaa selkään ja kenelle voi vaikka huutaa. Sellaisessa tilanteessa ei tarvinnut miettiä, mitä tekisi ja mihin menisi. Ezrinin studio sijaitsee Nashvillessä, joka on juuri sopiva kaupunki Ian Paicen kaltaiselle musiikkidiggarille. Nashvillessä soi joka paikassa. Mitään ei ole vielä hautakiveen hakattu, mutta kun tulee tiettyyn ikään, realiteetit täytyy ottaa huomioon. No, kuuntelin minä pari tuntia muiden pimputtelua, mutta tylsäksihän se käy, sellainen tyhjänpanttina istuskelu. Toisin sanoen Deep Purplella on peliaikaa korkeintaan muutamia vuosia, ja maailmankiertue haukkaa niistä ison osan. Mehän olemme levyttäneet aina, kun se on tuntunut hyvältä idealta, mutta aina se ei ole ollut kovin nautinnollista. – Kun on 22-vuotias, kolmen vuoden rundi ei tunnu missään. – Kun työt oli tehty, studiolta käveli keskustaan viidessä minuutissa, ja sitten ei tarvinnut kuin valita, mitä musaa haluaa kuunnella. Kotiin palatessaan on vasta 25-vuotias eli käytännössä ”Kukaan meistä ei halua lopettaa Deep Purplea, mutta vuodet lentävät ajan tuuliin.” 33. Kello raksuttaa Moni uskoo tietävänsä, että Deep Purple lopettaa. Kukaan meistä ei halua lopettaa Deep Purplea, mutta vuodet lentävät ajan tuuliin ja tiedämme, että viimeinen päivä lähestyy vääjäämättä. Milloin se koittaa. Ja kun kiertueen nimeää The Long Goodbye Touriksi, ei ole ihme, jos ihmiset uskovat peräseinän häämöttävän. – On kuitenkin aina vain selvempää, että kello raksuttaa. Paice pitää sitä hyvänä merkkinä. Paice sanoo, että kyse on loppuun valmistautumisesta. – InFiniten tekeminen oli mukavaa ja luovaa, mitä ei ole voinut sanoa kaikista edellisistä levyistämme. Laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover ovat nyt 71-vuotiaita ja Ian Paice ja kosketinsoittaja Don Airey 68-vuotiaita (juniorikitaristi Steve Morse on vasta 62). Kahdeskymmenes pitkäsoitto valmistui nopeasti. Sitten, kun Deep Purple ei pysty enää tekemään sitä, mistä se tunnetaan. Vielä viimeinen levy ja viimeinen kiertue, ja sitten se on siinä. – Jos joutuu äänittämään ottoja toisen perään, musiikista katoaa välittömyyden tuntu. – Emme ole sanoneet, että InFinite on viimeinen albumimme tai että tuleva kiertueemme on viimeinen, Paice tähdentää. Siitä tosin oli enemmän vaivaa Bobille kuin meille, koska hänenhän se piti oppia, miten meidän kanssamme toimitaan, Paice muistelee. On countrya, jazzia, hiphopia… Se kaupunki on musiikkimaailman keskipiste. Omat osuuteni valmistuivat viikossa, ja sen jälkeen minä lähdin matkoihini. Tuo ei ihan pidä paikkaansa, vaikka läheltä liippaa. Deep Purplen loppu lähestyy, ja bändi suorastaan tähdentää sitä: InFiniten nimi merkitsee ääretöntä, mutta F-kirjaimen korostaminen kannessa luo lopullisuuden tuntua. – Kun teimme Now What?! -levyn (2013), emme vielä oikein tunteneet toisiamme. Yritimme pitää InFiniten niin freesinä kuin suinkin
Sen musiikki vaatii soittajilta paljon, ja sellaisena Paice tahtoo yhtyeensä myös pysyvän. Rumpali toteaa nöyrästi, että kun kahdessa paikassa ei kerran voi olla samaan aikaan, hinta on vain hyväksyttävä. Paice on sitoutunut siihen sopimukseen todella tiukasti. Jos käy tuuri, pääsee ilahduttamaan itseään 20 000 ihmisen yleisölle. ”Vielä kerran maailman ympäri” kuulostaa oikein mukavalta. Kun matkamittari näyttää sellaisia lukemia, bändin luulisi sortuvan tylsiin läpiluentoihin. samanlainen kuin lähtiessä. – Kiertueen jälkeen pidämme kunnon loman. Mutta kun on seitsemissäkymmenissä, kolme vuotta on todella pitkä aika, Paice vertaa. Rumpali toipui sairauskohtauksesta täysin, mutta on edelleen harmissaan henkilökohtaisen ennätyksen kaatumisesta. Huvittavaa kyllä, Deep Purple -tribuuttibändi Purpendicular (”Maailman buukatuin Purpleshow”) saa toisinaan riveihinsä aidon Deep Purple -rumpalin. Olen sairastellut useimmiten kiertueiden jälkeen. Paice kuitenkin väittää, että Purplella ei ole sitä ongelmaa. Joskus olen joutunut soittamaan kipeänäkin, mutta nekin keikat ovat menneet ihan hyvin. Käyntiin pyörähti hyvä groove, ja laulajamme Robby alkoi laulaa The Doorsin Roadhouse Bluesin sanoja. Soittaminen ei ole Paicelle työ, josta pitäisi päästä eroon tai eläkkeelle. Vapaana kasvanut musiikki Deep Purple tekee pitkiä kiertueita, joiden välissä se pitää pitkiä lomia. Sellainen on fantastista, mutta aivan yhtä hyvin sen voi tehdä 50 hengen edessä. On siinä ollut tuuriakin mukana. Deep Purplen jälkeen saatan vaikka perustaa pubibändin kaverieni kanssa.” 34. Aiomme soittaa niin monessa paikassa kuin suinkin ja esiintyä niin monelle ihmiselle kuin mahdollista. Rumpali hymähtää, että voi toki, mutta jotakin siitä puuttuisi. – Soitan rumpuja niin kauan kuin pystyn toimittamaan yleisölle sitä, mitä minulta odotetaan. Hän joutui perumaan ensimmäiset Deep Purple -keikkansa vasta kesällä 2016, kun sai Tukholmassa äkillisen aivoverenkiertohäiriön. Taukojen aikana yhtyeen rumpalin saattaa hyvinkin bongata keikalta. Voiko kaiken tuon jälkeen olla elämää. – Olen soitellut eri kokoonpanoissa, koska kotona istuskelu ei sovi muusikolle. – Soitin kerran Purpendicularin kanssa jossain klubissa, ja aloimme jammailla Black Nightin päätteeksi. Paice on Deep Purplen jäsenistä ainoa, joka on soittanut bändin kaikilla albumeilla. – Kun Deep Purple sitten meni studioon, Ezrin kysyi, haluaisimmeko levyttää jonkin lainabiisin niin kuin edellisellekin levylle, jolle tuli bonusraidaksi Jerry Lee Lewisiä. Kukaan ei opettele soittamaan tullakseen kuuluisaksi vaan tehdäkseen itsensä onnelliseksi. Paikkani on lavalla. Voi olla, että meitä huvittaa jatkaa tavalla tai toisella, mutta tuskinpa kuitenkaan teemme enää näin pitkiä kiertueita. – Tämä on todella ärsyttävää. Minä esimerkiksi en ole nähnyt kaikkien lasteni kasvavan isoiksi, koska olin melkein aina poissa kotoa. Keikkoja voisi toki tehdä vaikka haudan partaalla, jos ei piittaa lopputuloksesta tai nimensä tahriintumisesta. Jos kolme, aina parempi. Sen jälkeen alamme jutella, teemmekö vielä levyn vai oliko homma mahdollisesti siinä. Purple-rumpalilla ei ole erityisempää hinkua pitää lomaa myöskään Deep Purplesta. Kun meistä tuntuu, ettemme enää täytä ihmisten odotuksia, me lopetamme. Kun katselin ihmisiä settini takaa, kaikilla soittajilla oli virne suupielessä ja yleisössä näkyi tosi leveitä hymyjä, Paice muistelee. Jos siihen menee kaksi vuotta, mikäs siinä. Paice sanoo, että sellainen ei sovi Deep Purplelle. Olisi ollut hienoa päästä sanomaan, etten missannut yhtään keikkaa Deep Purplen koko uralla. Ja niin se toimikin. Deep Purple -velvoitteet sekä muut projektit ovat pitäneet Paicen niin kiireisenä, että toisinaan hän on ehtinyt käydä kotonaan vain kääntymässä. Ehdotin Roadhouse Bluesia ja takasin, että se toimii. Niitä aikoja ei saa takaisin. – Kun Don liittyi bändiin ja soitti ensimmäiset keikkansa kanssamme, hän sanoi, ettei ollut tajunnut, miten kovaa peliä tämä on – ja hän on sentään soittanut kaikkien kanssa. The Long Goodbye Tourin nimestä saa sen kuvan, että lopettamispäätös on jo tehty. Se pitää Paicen emobändin taajuudella taukojenkin aikana, ja löytyipä Purpendicularin setistä jotakin myös InFinitelle. ”Soitan rumpuja niin kauan kuin pystyn toimittamaan yleisölle sitä, mitä minulta odotetaan. – Jos päättää ryhtyä muusikoksi ja on vieläpä niin onnekas, että onnistuu siinä, joistakin asioista joutuu luopumaan. Niistä ensimmäinen, Shades of Deep Purple, ilmestyi vuonna 1968 eli melkein viisikymmentä vuotta sitten. Deep Purplen jälkeen saatan vaikka perustaa pubibändin kaverieni kanssa. Mutta itsehän minä tämän diilin tein. Ei minun kuulu lojua sohvalla puolta vuotta. Panimme biisin kerralla purkkiin. Deep Purple on tehnyt urallaan kolmisenkymmentä pitkää kiertuetta ja esittänyt tietyt klassikkobiisit tuhansia kertoja. – Se luultavasti onkin Deep Purplen viimeinen maailmankiertue. Sellaista soiton pitääkin olla, tai kyseessä ei ole oikea Deep Purple
Sen kehityksen myötä Deep Purplesta tuli yksi genren luojista. Millaisissa väleissä sinä ja Blackmore olette nykyisin. – Sen jälkeen kuvaan astui joksikin aikaa David Coverdale ja uudenlainen, vahva Purple-soundi. On paljon pukumiehiä, jotka työskentelevät yhtiössä, jonka omistaa toinen yhtiö, jonka omistaa kolmas yhtiö. Jos törmäisin Ritchieen, olisin kyllä ystävällinen. Mutta eihän kenenkään tarvitse pitää kaikesta. Ritchie ei ole koskaan ollut mikään helppo ihminen, hyvin luova ja eläväinen tyyppi kylläkin. Kun elää tarpeeksi kauan, alkaa tajuta asioita, joita lapset eivät voi käsittää. Heidän bändeilleen se fiilis oli kaikki kaikessa. Siinä tapauksessa meidän olisi pitänyt haastaa oikeuteen Ritchie, koska kiertueen peruuntuminen olisi ollut hänen syytään. Sillä eihän sellaista tarinaa voi olla, joka ei lopu mihinkään. Joe Lynn ei ollut meille tärkeä musiikillisesti, mutta muuten kyllä. Musiikki saa liitää vapaasti myös biisintekosessioissa. Tiesimme, että jos peruisimme sen, sikäläinen promoottori, hyvä ystävämme Mr. Se tarkoitti, että bändillä oli elämää edessään. Tiesimme, että jos löydämme hyvän kitaristin, voimme jatkaa. Olen todella onnellinen siitä, miten tässä kävi. Paice paljastaa, että tähän on syynä ikä. – Kolmella ensimmäisellä albumillamme laulanut Rod Evans oli tärkeä osa ensimmäistä kokoonpanoa. Puoli vuosisataa on musiikkialalla pitkä aika. – Me soittajat soitamme ja napsimme kiinni toistemme ideoita, ja Ian istuu vieressä ja kirjoittaa muistiin, mitä soittomme tuo hänen mieleensä. Sisään astui Steve, joka on erilainen soittaja kuin Ritchie, mutta silti samaa huippuluokkaa. Joskus niin vähäsen, ettei sitä huomaa kukaan muu kuin me itse, mutta sillä tavalla vanhat jutut pysyvät tuoreina. ”Maailma on suuri paikka, josta löytää halutessaan vaikka minkälaisia vaikutteita. – Kyllähän vaikkapa In Rock -levyn Flight of the Ratia ja Hard Lovin’ Mania voi pitää metallin esiasteena, mutta meille sellainen musiikki oli vain osa kokonaisuutta. Olen jo unohtanut kaikki ikävät jutut, ei niillä ole enää mitään väliä. Nuoret miehet eivät pysty sellaiseen, koska heille jokainen asia on tosi iso juttu. – Emme näe toisiamme koskaan. Pääasia, että pitää edes jostakin!” 35. – Kirjojahan julkaistaan jopa kolmekymppisistä, ja silloin jää kyllä odottamaan jatko-osaa. – Jos minusta kirjoitetaan kirja, se tapahtuu vasta sitten, kun Deep Purple loppuu. Hän on kunnon musiikkidiggari, mikä on todella suuri etu bändille. Osaamme olla takertumatta merkityksettömiin asioihin. Metalli syntyi, kun nuoret rakensivat oman juttunsa Purplen, Zeppelinin ja Sabbathin rankimpien biisien pohjalta. Siltä kantilta ajatellen metalli on jossain määrin rajoittunutta ja ennalta arvattavaa musiikkia. Elämäkerroissa on muutenkin omat hankaluutensa, kun ihmiset muistavat samat tapahtumat täysin eri tavalla. Muistan hänestä vain kaiken hyvän ja kaikki hienot jutut, joita tapahtui bändin alkuaikoina. Siinä sivussa Deep Purple on jättänyt maailmaan pysyvän jäljen. Se on osoittautunut huomattavasti lujemmaksi kuin yksikään aikaisemmista miehityksistä. Hän ei kuitenkaan päässyt laulajana sinne, minne Ritchie, Jon Lord ja minä olimme musiikillisesti matkalla. – Liian harva muistaa, että The Who pyöritteli hevin elementtejä ennen ketään muuta. Jos hän ei olisi tullut mukaan, Deep Purple ei olisi enää olemassa. Vuoden 1990 Slaves & Mastersilla lauloi Joe Lynn Turner, koska… no, jonkunhan silläkin piti laulaa. Keksimme pyytää mukaan Joe Satrianin, ja hän suostuikin tulemaan bändiin tuuraajaksi. – Joidenkin fanien mielestä bändi ei ollut ennallaan Ritchien lähdettyä, mutta Joen kanssa soittaessamme tajusimme, etteivät ihmiset tule keikoillemme katsomaan Ritchie Blackmorea tai Ian Paicea vaan Deep Purplea. Meidän julkaisijamme Ear Musicin pomo on poikkeus. Paice ei ole musiikillisista jälkeläisistään pelkästään ylpeä. Pelasimme aikaa, kunnes Ian palasi bändiin. Voi olla eri mieltä politiikasta, uskonnosta tai vaikka taivaan väristä, mutta riidellä ei tarvitse. – Tämä kokoonpano on ollut koossa näin pitkään, koska me kaikki tajuamme, miten homma toimii. Jamien jälkeen Ian ja Roger alkavat perata soittoamme ja tutkia, löytyykö sieltä jostakin uusi biisi. Sen timanttisissa biiseissä oli samaa aggressiota ja väkivaltaisuutta kuin metallissa, Paice huomauttaa. Myöhemmin alkaa tajuta, että bändikaverien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta. – Olemme kuin jazzbändi, eli muutamme sovituksia pikkuisen jokaisella keikalla. – Nuorena – sanotaanko vaikka 25-vuotiaana, koska sen ikäinen on vielä pentu – tuppaa käymään niin, että pikkuasiat paisuvat valtaviksi. Ian Paicen mielestä kaikella Deep Purplelle tapahtuneella ja jokaisella siinä soittaneella muusikolla on ollut oma tarkoituksensa Purple-saagassa. Lopulta kukaan ei enää tiedä, kenen kirja on totta ja kuka kertoo fiktiota. Sellaiset tyypit eivät tajua musiikista mitään, jolloin bändin ja levy-yhtiön välille ei muodostu kunnollista yhteyttä. Fanit hyväksyivät Davidin, mutta hän jäi silti toiseksi Gillanille, koska Ianin ääni on se oikea Purplen laulusoundi. Bändissä on tärkeää ymmärtää, että todellista merkitystä on vain niillä kahdella tunnilla, kun ollaan lavalla soittamassa. Deep Purple viettää ensi vuonna viisikymmenvuotisjuhlaansa. – Alalla on töissä vähemmän musiikkifaneja kuin ennen. Deep Purplen uudet kappaleet syntyvät lähes aina jamipohjalta. – Olimme sopineet lähtevämme Japanin-kiertueelle. Sitten oli hiljaiseloa, kunnes Ian palasi ja lähti taas. Se on takaperoinen tyyli toimia, mutta Deep Purple on aina tehnyt niin. Emme halunneet tehdä sellaista. Kun Ian Gillan tuli bändiin, syntyi se Purple-soundi, joka tunnistetaan, Paice muistelee. – Maailma on suuri paikka, josta löytää halutessaan vaikka minkälaisia vaikutteita. Udo, joutuisi nostamaan meitä vastaan oikeusjutun saadakseen takaisin rahat, jotka oli kiertueeseen sijoittanut. Ian Paicen pitkälle uralle mahtuu monta tarinaa. Siltä kantilta ajatellen metalli on jossain määrin rajoittunutta ja ennalta arvattavaa musiikkia. Deep Purplessa oli suurta draamaa viimeksi vuonna 1993, kun kitaristi Ritchie Blackmore lähti bändistä yllättäen Helsingin-konsertin jälkeen. Aloimme miettiä, kenet japanilaiset näkisivät mielellään Ritchien paikalla. Pääasia, että pitää edes jostakin! Kokemus pitää koossa Deep Purplen nykyinen, kaikkiaan kahdeksas kokoonpano on ollut toiminnassa vuodesta 2002 lähtien. Voimme pitää toisistamme ihmisinä ja olla silti eri mieltä jostakin. Ei kaunoja, ei katumusta. Mutta eihän kenenkään tarvitse pitää kaikesta. Paice muistelee, että tilanne oli hyvin hämmentävä. Rumpali sanoo, ettei ole itse mikään popkirjoittaja, mutta ajatus elämäkerrasta ei silti ole mahdoton. Se kuuluu Black Sabbathin ja Led Zeppelinin kanssa hevimetallin edelläkävijöihin
Mukana on ollut kokemattomuutta, huonoja resursseja ja omista näkemyksistämme poikkeavia visioita, Paige pyörittelee. – Napalm ehdotti kahteen osaan jakamista, ja ymmärsimme lopulta itsekin, että se on ehkä parempi ratkaisu. – Prevail-kokonaisuudessa on hyvin monentyylisiä kappaleita, ja levyiltä löytyy metallin lisäksi materiaalia, jota voisi kutsua vaikkapa vaihtoehtoiseksi hard rockiksi. Napalm on ehdottomasti sopivin yhtiö meille tähän mennessä. Viikon päästä isäni sanoista en kuitenkaan voinut ajatella muuta kuin sitä, että meidän on otettava haaste vastaan. Prevail-nimisen kokonaisuuden ensimmäinen osa ilmestyy toukokuussa, ja kakkososan vuoro on myöhemmin tänä vuonna. – Aloitimme projektin yksityisellä varainkeruukampanjalla, ja nykyinen levy-yhtiömme Napalm Records tuli mukaan levytysprosessin aikana. Vaikka levyt ilmestyvät kuukausien päässä toisistaan, kyseessä on silti aito tuplalevy, joka äänitettiin yksissä sessioissa. Bändin jokaisella julkaisulla on myös eri levy-yhtiö. Kaikesta toiminnasta näkee, että he ovat tukenamme täysillä. – Koko ajatus lähti eräästä Iron Maidenin Bruce Dickinsonin haastattelusta. Debyytti, Kevin Shirleyn (Iron Maiden, Rush, Joe Bonamassa) miksaama Out of the Pit (2009) oli omakustanne. Hän harmitteli sitä, etteivät bändit julkaise enää nykyään tuplalevyjä. Opintomatka Tanskanmaalle Paige kertoo, että yhtyeen alkuperäisenä ajatuksena oli julkaista Prevail yhtenä suurena kokonaisuutena. KISSin Gene Simmons hoiti yhtyeen nimeä kantavalle kakkoslevylle (2012) julkaisijaksi Universalin ja suomalaisen Spinefarmin. Jokainen levy-yhtiömme on tuonut pöytään positiivisia ja negatiivisia asioita. HALLINTAA TUPLATEN TEKSTI TONI KERÄNEN KUVA NATALIA MORA DOMINGO 36. Bändi on saanut nimekästä vetoapua, mutta lopullinen läpimurto on antanut odottaa itseään. Idea jäi kytemään ajatuksiini, ja lopulta isäni sanoi minulle, että meidän pitäisi todellakin tehdä tupla. Mukana on myös silkkaa virtuositeetin esittelyä, ja halusin esimerkiksi itse todella testata, mihin pystyn laulajana. – Vaikka olin itsekin hellinyt ajatusta, harasin aluksi vastaan. Hän on yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, ja miehistö solistin taustalla on vaihtunut tiuhaan tahtiin. Kobra and the Lotusin uusin levy on tuplajulkaisu. Kiertueita on tehty muun muassa KISSin, Def Leppardin ja Kamelotin kanssa. Tuplalevyllinen uutta materiaalia suhteellisen tuntemattomalta yhtyeeltä saattaa olla vähän liian suuri pala nieltäväksi. Kolmas Hight Priestess (2014) oli puolestaan huomattavasti pienemmän Titan Median julkaisema. – Totuus on, että tämä ei ole helppo ala, ja se on täynnä oppimiskokemuksia. Entä jos mukaan tulisi täyteraitoja ja silkkaa paskaa. K anadalainen Kobra and the Lotus on selkeästi laulajansa Kobra Paigen yhtye. Yleisö ja vaikkapa radiot saavat enemmän aikaa sulatella tätä kaikkea, kun levy tulee kahdessa osassa. Se oli pakko tehdä, halusin nimittäin selvittää, olisiko minusta ja meistä bändinä suorittamaan moista urakkaa. Kobra Paigen johtama Kobra and the Lotus on ollut koossa vuodesta 2009 lähtien
Halusin Jacobin kaivavan sen meistä esille. Minä ja siskonikin kuulimme taudista vasta, kun meille tuli oireita. NOW 28.04. Hän on kiinni ajan hengessä. Voisi kuvitella, että myös terveysongelmat olisivat vaikuttaneet Paigen sanoituksiin. O U T O U T O U T LIFE OF AGONYA Place Where There’s No More Pain Available as CD, LTD Vinyl and Download / Stream! WARBRINGERWoe To The Vanquished Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! DELUXE WOODEN BOX EDITION exclusively available via www.napalmrecords.com ! Raging lethal thrash metal armageddon! MAMMOTH MAMMOTH SWEATY, RAUCOUS AND OUT-OF-CONTROL! MAMMOTH MAMMOTHMount The Mountain Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. – Nyt olen äärimmäisen onnellinen, että toteutimme ajatuksen, sillä paketin molemmat osat ovat mielestäni todella onnistuneita. Ensimmäisen Tanskan-kuukauden aikana me pelkästään kirjoitimme kappaleita, ja se oli jatkuvaa uuden oppimista. Olen kokenut sydänsuruja sekä vaikeuksia musiikkibisneksessä ja elämässä yleensäkin. Tällä kertaa kappaleet ovat suureksi osaksi Paigen ja vuodesta 2012 mukana olleen kitaristi Jasio Kulakowskin käsialaa. Kokonaisuuden on tuottanut tanskalainen Jacob Hansen, joka tunnetaan yhteistyöstään muun muassa Volbeatin ja Amaranthen kanssa. Itse haluan levittää tietoisuutta taudista mahdollisimman paljon, ja on tärkeää, että ihmiset ymmärtäisivät suojautua punkinpuremilta. Se oli samalla sekä stressaavaa että lumoavaa. – Jacob toi mukaan Martin Pagaard Wolf -nimisen kaverin, joka teki kappaleille ihmeitä. Olen tottunut tuntemaan oloni vahvaksi, ja viime aikoina se ei ole ollut aina mahdollista. Jo ensikuuntelujen aikaan huomio kiinnittyy kappaleiden sanoituksiin, jotka vaikuttavat olevan kaukana aiempien levyjen 50 Shades of Evil -fantasiahurjailusta. – Borrelioosi on kuitenkin vaikuttanut enemmän siten, että siskollani on sama tartunta ja hänen tilansa on huomattavasti omaani pahempi. – Meillä Kanadassa monetkaan eivät tunnu tietävän siitä mitään. – Esimerkiksi tuttuja sointukiertoja muokkaamalla voi saada kaiken kuulostamaan hieman tuoreemmalta. – Itse asiassa omalla sairaudellani ei ole ollut kovinkaan suurta vaikutusta teksteihin. Toki lähimenneisyyteni on ollut kovaa kamppailua, ja esimerkiksi vuoden 2016 loppuvuoden keikoille lähdin lähes suoraan sairaalan osastolta. – Ennen levytystä keskustelin Jacobin kanssa ja sanoin, että meille ei ole vielä kaikkien näiden levyjenkään jälkeen muodostunut täysin omaa tunnistettavaa soundia. Paigellä on diagnosoitu borrelioosi eli Lymen tauti, ja kyseinen infektiosairaus on aiheuttanut hänelle paljon vastoinkäymisiä viime vuosina. Näin ei ole kaikkialla. Kaikkihan eivät saa oireita ollenkaan, ja tauti voi pysyä pimennossa tartunnasta huolimatta. Sairaus on mullistanut perheeni elämää, ja nämä tunteet ja ajatukset näkyvät varmasti sanoituksissani. – Halusin käsitellä henkilökohtaisia aiheita ja paljastaa sisintäni. Sairauden varjo Prevail I totta tosiaan sisältää monenlaisia tunnelmia. – Halusin ehdottomasti juuri hänet tuottajaksi, ja sen vuoksi me matkustimme Tanskaan äänittämään. ! ! ! 28.04. Myös itse suoritus ja koko sen määrän levyttäminen on minusta ylistyksen arvoinen kollektiivinen ponnistus. Siskokset ovat saaneet borrelioositartunnan äidiltään ja kantaneet sitä syntymästään saakka. Martin sai meidät irti tutuista kaavoistamme, Paige kertoo. Sain hänen töitään kuunneltuani voimakkaan tunteen, että tämän miehen minä tahdon mukaan projektiin. Jacob on hyvin kekseliäs ja suhteellisen nuori tuottaja. Paige ilmoitti asiasta vuonna 2015 selittäessään, miksi Kobra and the Lotus teki High Priestessin yhteydessä selvästi aiempaa vähemmän keikkoja. Borreliabakteeri tulee ihmiseen punkinpuremasta, ja esimerkiksi Suomessa on varsin korkea tietoisuus taudista. Hän opetti meille paljon sävelten ja sointujen välisestä suhteesta. Teksteissä on paljon haavoittuvuutta ja ylipäänsä tunnespektrin eri osa-alueita. En halunnut haudata niitä tunteita, vaan tuoda ne peittelemättä esille
Pietarin Opera Concert Club on Diman kotipesä, hän on siellä hommissa. Yleisö on hieno ja sitä on paljon. Rajan tuolla puolen kiertuemanageriksimme tulee Dmitry Martynenko, Dima, joka on johtanut joukkoa vastaavan reissun kerran aiemminkin. Oma luottoporukkamme on kokonaisuudessaan kasassa. On looseja, yläparvea ja vanhaa puulattiaa. Liikkuisimme niin lentäen, raiteilla kuin minibussissa. TEKSTI SAMI LOPAKKA KUVAT KYPCK, AMPE RAUTIAINEN, EERO VUOLUKKA, DMITRY MARTYNENKO 38. Kauashan tässä taas ehdittiinkin. Keikalla kaikki muu paitsi musiikki huuhtoutuu pois. Äänimiehenämme matkustaa Eero Vuolukka sekä jokapaikan erikoismiehenä ja roudarina Ampe Rautiainen. Meille on bookattu 12 keikan kiertue. Lauantai 18.3. Välimatkat ovat pitkiä, kuten Venäjällä aina. Tuntuu aivan hirveältä. Sille välille mahtuu takuuvarmasti monenlaista. Se on yksi tärkeimmistä syistä, miksi ylipäätään musiikkia teen ja sitä porukassa haluan esittää. Seikkailuja nämä aina ovat, niin hyvässä kuin pahassa. Ehdimme tehdä soundcheckin, kun Suomesta jo kantautuu huonoja uutisia. Minun nimeni on Sami Lopakka, ja minä olen rikkinäinen mies. Eräällä minulle ja perheellemme läheisellä ihmisellä on todettu kasvaimia sekä maksassa että haimassa. Ensimmäinen nyrjähdys päänupissa on kuitenkin jo tapahtunut. Paikka on iso ja tunnelmallinen, töpärihenkinen mutta juhlava. Startti on kaikin puolin onnistunut. Pietari On näytön paikka. KASTOIMME KÄTEMME VOLGAN VETEEN Kiertueen kaari on oivallinen, sillä tärkeimmät keikat ovat ensimmäisenä ja viimeisenä: Pietari kärkeen ja Moskova finaaliin. Tämä on minun matkani halki Venäjän, aina Siperian Novosibirskiin saakka, ja ehkäpä vielä takaisinkin. Livekunto on hiottu kuntoon viidellä Suomen-keikalla, joilla olimme Diablon mukana. Kaikki on valmista. Lava on iso, takana roikkuu suuri tähti. Olemme Venäjän maaperällä ensimmäistä kertaa viimeisimmän Zero-albumimme julkaisun jälkeen. O rkesterimme on KYPCK ja matkaseuranani ovat laulaja Erkki Seppänen, kitaristi Sami Kukkohovi, basisti Jaska Ylä-Rautio ja rumpali Antti Karihtala
Yleisö on raivokas ja kohtelias yhtä aikaa. Kuinka sydämellinen vastaanotto Siperiassa! Jälleen muistan, mitä olemme koko toiminnallemme hakeneet, ja myös saaneet. Niin, palmuja. Jokunen vuosi sitten soitimme linnapihalla festareilla. Komea on paikka edelleen. Toisella puolen penkkiä joku nuorikko katsoo komedioita ja hihittelee ääneen. Kalashnikov-kitaran osat menevät turvatarkastuksesta läpi heittämällä ja muutamalla hymyllä, mitä ei todellakaan voi sanoa mistään muusta maasta. Keskellä salia on tekopalmuja. Tiistai 21.3. Takarivin istuimia ei voi säätää milliäkään. Sydän-Venäjän siirtymät tulisivat jumimaan selkiä täydellä varmuudella ja henkisesti myös katkomaan selkärankoja. Menen raiteiltani. Huumorit kohtaavat ja mies ajaa rauhallisesti. Napit on laskettava pois pelistä heti kättelyssä. Joka hetki, joka ei ole täynnä toimia, johtaa tuhon tielle. Ajatukset ovat Suomessa, huoli kova. Keikkaan on aikaa vähemmän kuin aikaeroa Suomeen. Novossa ollaan viisi tuntia edellä. Illan aikana mielen valtaa ajatus, joka kuulostaa miltei kielletyltä: viekää meidät takaisin Venäjälle. Astumme minibussiin, jossa istuisimme kiertueen loppupäässä vielä tuhansia kilometrejä. Heti lavan edessä, minun kohdallani, on pellettikamiina. Alleya Stalinan kertosäkeissä yleisö huutaa bändin yli niin kovaa, että tukan takana valuu kyynel poskelle. Ahdistus jatkuu, mutta nukahdan kolkon ja matalan, työläisruokalamaisen venuen puutuoliin kirjaimellisesti pystyyn. Yleisön istuimina on isoja porrasaskelmia. Kuski ristitään Anttoseksi. Kovin pitkään ei ole siitäkään, kun Viro ja Neuvostoliitto olivat yhtä ja samaa. Mitä ei voi todellakaan sanoa kaikista venäläisautoilijoista. Joka paikka on turvoksissa ja pää yhtä sumua. Ahdistus iskee kuin leka ja yritän lääkitä psyykettäni. Tutustumme myös hovikuskiimme Antoniin, pietarilaiseen rumpalismieheen, joka soittaa bändihommien ohessa rattia. Yleensä paikalle tilataan hihnavirkailijan esimies, hänen esimiehensä ja lopulta koko kentän turvallisuuspäällikkö. Hänellä on harteillaan omat helvettinsä, joita hän on käynyt läpi jo toista vuotta. Ennen keikkaa jaloittelemme parin kilsan päässä Hermannin linnoituksilla. Sinne on kuitenkin vielä viikko matkaa. Lento Novosibirskiin lähtee vasta puolilta öin. Tiesin että tippuisimme Narvassa Pietarin jälkeen korkealta, mutta yllätyksenä paikka silti tulee. Alkulennon ajan puhun syviä Diman kanssa, joka osuu vierustoverikseni. Pipon alla on ikävää, huolta ja katumusta. Venue on kuin valtava olohuone – se on erillään ajanlaskusta ja erotiikaltaan outo. Lava on melkein yhtä pieni kuin itseluottamukseni. Ajo Narvasta Pietariin ja sieltä lento Siperiaan. Tila on erikoisin paikka, jossa olen koskaan soittanut yhtään mitään. Päivähotellin katkonaisten painajaisunien jälkeen olen aivan kuutamolla. Välillä on hyvä mennä kauas muistaakseen mitä on lähellä. Jos kuolen jo Siperiassa, tästäkään asiasta on turha kenenkään huolehtia. 39. ”Kuin lento perhosen… on lyhyt matka iltaan”, Kari Tapio laulaa korvanappeihin. Tai no, ainakin ennakoiden. Joen toisella puolen on Venäjän vastaavia linnoituksia. Novosibirsk Pitkä on matka, joka ulos Helvetistä johtaa valoon. Muiluttakaa meidät Siperiaan. Seassa on puolenkymmentä suomalaista, jotka onnistumme yhyttämään jo ennen vetoa. Se taitaa johtua muustakin kuin huudosta. Venäjällä kaikki ymmärtävät, että olen vaaraksi vain itselleni. Penkit ovat pystymallia, ja tiedossa on heti, että se kävisi tuhoksemme loppupäässä. Muistaakseen kuinka hauras koko tämä elämän matka on. En saa nukuttua kuin minuutteja, mutta pidän pipon silmillä. Huolehdin kasvainuutisista, häpeän että olen poissa kotoa, epäilen mielenterveyteni kestävyyttä, ikävöin naistani ja lapsiani. Sunnuntai 19.3. Keikka on käytännössä loppuunmyyty! Eli… vittu, noin 70 henkeä. Kaikki voi vajota hetkenä minä hyvänsä. Minun kohdallani ei ole monitoria, mutta jalan voi nostaa kamiinan päälle – jos haluaa että monot sulavat jalkaan pysyvästi. Keikka on ahdas ja erittäin hikinen, lähinnä sen helvetin kamiinan takia. Kuten yleensäkin, keikka pelastaa päivän. Hartiat painuvat kasaan, värit haalistuvat. Sivulle voi astua ehkä puoli metriä tallomatta kenenkään jaloille. Narva Lähdemme Pietarista ennen puoltapäivää. Koko talo kuhisee kissoja
Yli 200 kilon romuläjämme on jaettu kahteen neljän hengen hyttiin kuten porukkammekin. Käteen tuodaan laaja lista, josta et ymmärrä hevonvittua. Yritämme nukkua, mutta se on hikoilun takia pätkittäistä, aina aamuun saakka. Juna lähtee lyhyen hengähdystauon jälkeen aamukuudelta paikallista paska-aikaa. Vaunu keinahtelee voimakkaasti. Sieltä saa myös apetta ja muita juomia, jos vain jaksaa huitoa ja tehdä pantomiimiesityksiä. Kukaan ei ole kuollut, kenellekään ei ole sattunut mitään mustelmia suurempaa. Matkalla Novosibirskista Ekaterinburgiin Nousemme junaan keikan jälkeen yöllä, kuivuneet hiet pinnassa, koska venuella ei ollut suihkua. Istun yksin ikkunan ääressä kuin kivi. Mutta kun pääsen reissuun, jotakin sisällä menee rikki. En ymmärrä miksi, mutta se menee aina näin. Kippis. Makuuvaunussa on taas hauduttavan kuuma. Bändi on ottanut joka reissulla harppauksia eteenpäin, ja teemme juuri sitä mitä olemme tavoitelleet. Keikat ovat miltei aina olleet mahtavia, yleisö juuri oikeaa sakkia. Keikat ovat olleet hienoja. Meni pitkään, ennen kuin sain nauruni aisoihin. Tuntuu kuin istuisin ohuella lasilevyllä, jonka alla näkyy syvä rotko. Se tekee pitkistä koivumetsäryppäistä kuolemanvalkoisia – näyttää kuin lumi kasvaisi ylös puiksi. Heti Novosibirskin jälkeen olemme kulkeneet takaisin kohti kotia – suoraan länteen. Koetat summassa jotakin tuotetta, mutta se sattuu juuri nyt olemaan loppu. Tällaiseen seikkailuun ei joka poika pääse eläessään! Minä en herää aamulla töihin vielä ensi viikollakaan. Kuten myös seuraava ja sitä seuraava. Lähtöoluet väljähtävät käsiin. Kello on 7 ja minä jyskyttelen Siperiassa kaverieni kanssa. Menkää töihin. Koivuissa oksatkin ovat täällä valkoisia. Mitään hätää ei ole, mutta aivot ovat jatkuvassa hälytystilassa. Siperia on ottanut meidät avosylin vastaan. Mitä virkaa näillä teidän listoillanne on. Välillä tuntuu, että tarjoilija ei puhu mitään kieltä tai ymmärtää kaiken tahallaan päin helvettiä. Ukon aikuinen poika seisoi vieressä. Heti. Yhtäkkiä pääsen tunnelmaan! Vauhtia on yli sata, vanha juna jylisee ja heilahtelee voimakkaasti raiteilla. Lasin takana maisema on valkoinen, laakea ja loputon. Ehkä kaikki vielä järjestyisi. Pikkuhiljaa lukuvalot sammuilevat ja hengitykset käyvät naapuripunkissa raskaiksi. Lämpötilakin vain nousee auringonvalon takia. Vai olenko se minä, joka on jo unohtanut jo kaikkien ihmiskielten periaatteet. Perjantaiaamu 24.3. Kaikki kamamme ovat mukana ja ehjiä. Me kierrämme Venäjää Siperiaa myöten. Makaan yläpetillä melkein munasillani, tuijotan kattoon ja nautin. Juna tulee olemaan perillä vasta myöhään seuraavana päivänä. Lopulta tilaan vain oluen, jonka saadakseni minun on käytännössä talutettava tarjoilija etuosan tiskille ja sitten takaosan jääkaapille. Turhauttaa. Juomakelpoista vettä ei saa muualta kuin ravintolavaunusta. Jossakin vaiheessa on vain noustava. Matkalla Ekaterinburgista Kiroviin Keikka Ekaterinburgissa meni putkeen. Mieli on synkkä. Keskiviikko 22.3. Passi, lompakko ja puhelin ovat taskussa. Nyt korkkaan oluen, ihan vain siksi, että voin sen tähän kirjata tiedoksenne. Jos Siperia jotakin opettaa, niin sen, ettei kannata tuoda toppatakkia eikä ujuttaa makuuvaunussa täkkiä pussilakanoihin. Saimme lahjaksi kaksi isohkoa taulua paikallisilta taiteilijoilta. Kotiväkeä on kova ikävä. Yhtä ja samaa. Junan kusiputkat ovat haikeita. Tänään joku spurgun näköinen eturivin vanha mies kiteytti Kurskin keikan ja soundin seuraavasti: tuntui kuin yksi mies olisi nussinut suuhun ja toinen perseeseen. Venue oli iso, sakkia olisi voinut olla kyllä enemmänkin. Minä haluan näihin seikkailuihin ja odotan näitä matkoja. Kierrokset nousevat rintakehässä. Kun kentät vaihtuvat metsäksi, skuttaa riittää täysin samanlaisena monta tuntia. Suuta kuivaa. Junassa on kuuma, varsinkin makuuhyttien yläpeteillä. Minibussiin verrattuna tämä matkustusmuoto on kuitenkin luksusta – kaikki pääsevät makuuasentoon. Vittu mitä musiikkia. Kaikki epäilyttää. Menkää vittu töihin. Kaikki osapuolet jäivät kuitenkin plussalle. Istun yksin ikkunan ääressä kuin kivi. Samalla vauhdilla kotimatka kestäisi junassa vajaan viikon. 40. Jos olen kärryillä aikavyöhykkeistä, matkaa on 21 tuntia
Kirov Vaunujen väliset metalliovet suljetaan asemilla, kai pummilla matkustavien ehkäisemiseksi. Samara pelastaa päivän. Hän pummaa levyä, paitaa... Paikallisista hahmoista jää mieleen punapaitainen, henkselihousuinen työntekijä, jonka Karihtala kiteyttää jo soundcheckissä: ”Tuo Rasmus Nalleko täällä on paikallinen äänimies?” Vietämme Samarassa myös vapaapäivän. Nyt hän juo itse kaljaa! Eikä vain juo, vaan on jo ihan päissään. Uljanovsk Ahistaa isosti. Ukko yrittää venäjäksi pummata bändipaitaa, teeskentelen etten ymmärrä. 41. Lauantai 25.3. Mainostuksen eteen ei ollut tehty yhtään mitään, eikä paikalla ollut juuri ketään. Nyt teki mieli laittaa risti hänen haudalleen ja kusta multaan. Tunnin jälkeen paperilla on vain yksi lause: ”Pieni kalu preerialla.” Sunnuntai 26.3. Yritän toimittaa, että avaisitko oven, olen menossa syömään. Palaan hyttiin ja korkkaan oluen. Jo oman vaunumme ensimmäinen ovi on totta kai lukossa. Perään tulee pyylevä konnarimme, kazanilainen viisikymppinen tataarijuntti. Tiistai 28.3. Roudatessa salissa tanssittiin jo La Isla Bonitaa. Tulkutus jatkuu, nyt on katsottu jo kuvia intjer-njetistä. Diskon takia olin myös joutunut paitasillani pihan puolelle kesken haastattelun ja paleltunut vartissa ytimiä myöten. Kazan Yritän kirjoittaa raporttia. Se tulee aalloissa, yhä korkeammissa. Meidät kutsutaan myös soitinkauppaan, jonka baaritiskillä myydään paikallisia panimotuotteita – mikä kaunis yhdistelmä. Yhteiskuva pitää kuulemma saada Kirovin asemalla. Mikä rasittava typerys. Nokka valuu ja otsaa kuumottaa. Miliisi ei koskaan palaa, mutta kohta vaunuisäntä istuu toisessa hytissämme porukassa, jossa kukaan ei puhu venäjää. Hän on haalannut mukanaan jonkun random-humalaisen. Keittohan se sekin. Ravintolavaunuun ei silloin tietenkään pääse, tai jos olet siellä, et pääse pois. Miliisi sanoo, että sillä ukolla ei ole valtuuksia myydä kaljaa eikä minulla juoda sitä. Meidät ja vähäinen yleisömme oli ajettu eilen pihalle heti keikan jälkeen. Ei onnistu. Paikalla pyörii myös ukko, joka puhuu kurkunpääleikkauksen jäljiltä voice boxin kautta. Palkkioksi hän tuo jo etukäteen Dimalle laittoman kaljan, koska on olevinaan niin hyvää äijää. Pitkiä, pomppuisia ja vaarallisen oloisia siirtymiä. Nyt kävi ohraisesti muutenkin kuin maun suhteen, ehdin ajatella. Perjantai 24.3. Ja matkaahan riittää aikaisen lähdön jälkeen taas koko päiväksi. Kirov on haikea, likainen ja köyhä. Keikan jälkeen klubin varapresidentti pitää lavalla puheen ja lahjoittaa minulle suureksi yllätyksekseni lapiosta käsintehdyn kitaran. Käymme vajaassa 40 metrissä maan alla, Stalinin bunkkerissa, joka on rakennettu salassa 1942. Olen otettu ja haavi auki. Ikävä käy sietämättömäksi. Tiedättehän sen kapineen, ääniproteesin, jonka kautta puhuminen hoituu nappia painamalla. Samara Kazanin meno vituttaa koko bussimatkan. Lippuriskissä on aina vaarana, ettei järjestäjä laita tikkuakaan ristiin. Yritän seljankalle, kun tuntuu, että nyt menisi jotakin alaskin. Juna notkahtaa liikkeelle. Illan hämärtyessä kastamme kätemme Volgan veteen. Ehdin ottaa parit huikat, kun virka-asuinen miliisi kävelee käytävällä ohi, vilkaisee hyttiimme ja palaa heti takaisin vittuilemaan oluesta. Virkapuku häipyy ovelta ja heitän oluen ykkösellä naamaan. Edellisellä kiertueella Kazaniin osui yksi parhaista vedoista, toistasataa raivokasta tataaria, jotka miltei laittoivat mökin paskaksi. Venue on kunnon rockklubi, sakkia hienosti pirtissä, lavalla tilaa ja salissa kunnon meininki. Ei siinä mitään, mutta ovet saattavat pysyä lukittuina vielä tunnin aseman jälkeenkin, kun vaunuvastaavaa ei kiinnosta avata niitä. Sakkia on hyvin ja putkeen menee. Iltaamme isännöi paikallinen prätkäjengi, jonka omistama baari on helvetin hieno. Nyt vanha rockvenue oli palanut maan tasalle ja keikka siirretty viime tingassa hienostoalueelle, käytännössä diskoon. Tämän robocopin boksista tulee tietysti vain venäjää erittäin karulla, monotonisella soundilla. Pelkotilat iskevät päälle. Dima selittää, että olut on ostettu tästä vaunusta omalta vaunuisännältämme. Ovi ei aukea, mutta vaunuisäntä hakee omista kätköistään minulle oluen ja veloittaa siitä ravintolavaunun hinnan
Soitamme puolentoista tunnin settejä joka ilta ja lähdöt monttuteille koittavat aikaisin aamulla. Misha 42. Jollakin tienpätkällä on kyltti, jossa ilmoitetaan 15 kuolemasta edellisenä vuonna – siis pelkästään sillä tienpätkällä vuoden aikana. On keksittävä koko ajan jotakin tekemistä. Rjazan Peto avaa kitansa ja olen mennyttä. Kaikki ajavat lujaa, vähänkin pienemmät tiet ovat paskassa kunnossa, mutkia on paljon ja meno pomppuista. Mutta mitä vittua minä teen Uljanovskissa. Mitä minä teen täällä. Vittu! Hävettää. Lääkepurkki narskahtaa. Jos olisin nuori nainen, en todellakaan lähtisi Nižni Novgorodiin katsomaan Kurskia. Pulu, jolla on omaa paskaa pitkin niskaa ja selkää. Juuri sellaiseen, joiden nokkakolarirysähdyksiä on tuubi täynnä. Ajateltava vain käytännön asioita, uskottava huomiseen. Selässä, aivoissa. Mukana on koko omaisuuteni rahoineen, passeineen, luureineen, matkalaukkuineen kaikkineen. Virta on vähissä. Olen lyöty. Tiistai-illan lippuriskikeikallemme on löytänyt vain jokusen kymmentä paikallista. En keksi yhtään syytä, miksi en tekisi niin. Aroilla ja pelloilla on metsälänttejä vain siellä täällä, jolloin näkyvyys on jopa 15–20 kilometriä. Kun venäläiset isännöivät tai emännöivät, vieraanvaraisuus on aina maailmanluokkaa. Neljä keikkaa vielä, neljä keikkaa vielä. Olen täysin varma. Mutta ennen kaikkea olen mustaa. Kuten viimeksi samassa paikassa, illan hurmiokkaassa yleisössä on lähinnä nuoria naisia. Se jättää minut minut rauhaan, mutta se on siellä. Eikö se ole aika helvetin paljon. Pelkään, sillä parempaa kaveriporukkaa en voisi ympärilleni toivoa. Mitä vittua minä teen Uljanovskissa. Saamme vielä käsityönä väsätyn nahkapäällysteisen pullon, jonka pinnassa ryömii sotilaita. Pelkään että elimistö sanoo sopimuksen irti ja kuolen sydäriin umpivenäläisessä kaupungissa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Olen kävelevä anteeksipyyntö. Se odottaa. Yritän olla kohtelias ja huomaavainen kaikkia kohtaan, niin omia kuin vieraita. Soundcheckin jälkeen tunnen selvästi, että ahdistuksen peto on taas rintakehässä. Olen ikävää ja kaihoa. Ratissa Anttonen vetää loskassa ja paskassa tottuneesti, häntä ei vaikuta meno arveluttavan. Kai se on hyvä merkki. Olen täysin varma, että hän tappaa minut kadulle. Kun kaikki on ohi, paikalliset tuovat kiitokseksi bäkkärille kuusi pulloa votkaa. Olen rakkautta, katkeruutta ja vihaa. Surua, häpeää. Välillä joudumme lumipyryynkin. Miksi minä olen tällainen. Keskiviikko 29.3. Nižni Novgorod Kieltämättä hirvittää välillä tämä liikennöinti. Lamaannun soundcheckin jälkeen, on vain istuttava yksin turpa kiinni ja keskityttävä hengittämiseen. Nuutunut matkaseurueemme herää hienon keikan myötä hetkeksi uudestaan henkiin. Kuseeko se koivilleen. Joku pitää taas puheen lavalla. Pelkoa ja inhoa Rjazanissa. Sellaiseen ei ole Suomessa tottunut, ja aakeita laakeita jää väkisin tuijottamaan pitkiksi ajoiksi. Pelkään yhä, että muut ottavat tilani jonakin vastalauseena itseään kohtaan. Se porukan kolmijalkainen koira, jonka perään muiden pitää katsoa ja huolehtia, että mitenhän sillä nyt menee. Olen mustaa. Hän iskee kirveen otsaan niin syvälle, että maistan raudan suussa viimeisenä aistimuksenani. Hänen vieressään baarimikko heiluttaa pääkallolippua. Ajaudun tilanteeseen, jossa minun on käveltävä läävähostellilta klubille yksin. Lumi peittää kentät joka suuntaan. Jaloissa on suonenvetoja. En kuolemaksenikaan keksi syytä, miksi näin. Olen kiitollisuutta, toivoa. Lava on ahdas, kuten on henkikin. Perillä olemme taas Volgan rannalla. Keikkaklubin vieressä on Torpedon jäähalli, jossa pelataan samana iltana KHL:n playoffeja. Vitun perässä vedettävä kumisorsa. Keikalla on isänsä mukana alle kymmenvuotias poika, ja silmät ovat kostua aina kun hän vilahtaa yleisön seassa. Ikävöin kotiväkeä ja huolehdin heidän jaksamisestaan. Kyhmyjoutsen, joka on vain kyhmy. Torstai 30.3. Varjo. Joku kävelee vastaan, joku roteva karju. Keskittyminen lavalla on hankalaa, sillä vastapäisellä baaritiskillä, alle kymmenen metrin päässä, keinuskelee miltei alaston strippari. Ruokaa on turha edes ajatella, joten jään istumaan klubille, kun muut lähtevät syömään. Univelkaa on kuin asuntolainaa. Selkä ja jalat jumivat heilahtelussa jo ennen puoliväliä, matkaa Uljanovskista Nižniin on seitsemän tuntia. Välillä paistaa aurinko
Voin särkyä milloin tahansa. Vastaanoton perusteella se kaupunki on aina ollut Moskova, ja yleisö räjäyttää potin jälleen kerran. Linnoitettuja hallinnollisia keskuksia, joiden historiaa on vaalittu ja paikat pidetty kunnossa viimeisen päälle. Hienoja miehiä. Votkan luvattuun maahan. Välillä tuntuu, että istun itseni vieressä, puoli metriä sivussa. Me saamme hetken häivähdyksen normaalielämästä ja yhä voimakkaamman koti-ikävän. Tapaamme koko kiertueen pääpromoottorin Vladimirin, jolle muut paitsi Eki porisevat tulkin välityksellä. Mitä sitä paskaa. Viereisellä aukiolla on valtava Lenin-patsas, tai kuten Jaska näitä kutsuu, Spede Pasasen patsas. Vahvistin sökö. Pudotan sen välistä ja taas mennään. saa plektran, kapulan, paidan, olalle taputuksia. Ja siis kertauksena: Kremlejä on Venäjällä lähes jokaisessa isommassa kaupungissa, se ei ole Moskovan etuoikeus. Reikien yli on siis mentävä lentämällä eikä varovasti kuopien. Ne näyttäisivät ja kuulostaisivat huonommilta. Jatkuvassa linkouksessa tulee kai elettyä enemmän, tai ainakin nopeammin. Na Zdorovie! Me lähdemme nyt kotiin. Tauluun tulee yli 10 000 kilometrin kierros. Nyt ei ahdista yhtään, nyt vain jännittää. Kiertueen isoin keikka Venäjän pääkaupungissa, isossa keikkamestassa, ja sieltä suoraan kotimatkalle. Muistakaa tämä siellä mökkiteillä. Omasta kattauksestani kuuluu välillä vain pörinää ja huudan biisinvälissä E. Suuria, kullitettuja ja sipulikattoisia jumalanpalvontalaitoksia löytyy melkein aina, joskus myös esimerkiksi toisen maailmansodan kalustoa. Niin. Rintaa kylmää. Huh! Ongelma paikallistuu neuvostoliittolaiseen muff-pedaaliin tai sen piuhoihin. Vanha Laney-luottohevonen, minun soundini. Tässäkin kaupungissa on komea Kreml. Tunnin jälkeen käännymme pienemmälle tielle, joka on pelkkää reikäjuustoa. Anttonen nostaa vauhtia ja sanoo, että hitaammalla ajolla minibussi on äkkiä mennyttä kalua. Vuolukan tutkimaan tilannetta. Tähänkö asti se nyt jaksoi sitten. Meno on hurjaa ja heilahtelevaa. Haluaisin olla kova, vakaa ja vahva, mutta olen hauras. Kun saamme biisit taas käyntiin, yleisö on loistavasti mukana. Ei hyvästi vaan näkemiin, ja voimaa päiviin tuleviin. Ekin mikkipiuha irtoilee liitoksistaan, basso katoilee, rummuissa paikalliset paskatelineet kaatuilevat jatkuvasti. Sekoilun ajan Kukkohovi on viihdyttänyt yleisöä Kalinka-sooloilulla. Lauantai 1.4. Sen kaiken, mitä olen ikävöinyt nyt jo kolmatta viikkoa. Club Voltaan tulee väkeä helvetin hyvin. Moskova Tämä päivä on yhtä juhlaa. Lavan eteen on tuotu rekvisiitaksi tankkiesteitä. Mukana on Gambinaa, Minttua ja Sisu-viinaa, eli heikointa mahdollista kotimaista viinaa... Onneksi saimme päättää kiertueen juuri tänne. Jalka nousee niille kevyesti, koreasti. Tilalle vaihdetaan paikallinen nuppi ja tuuletan, kun ongelma säilyy samana. Perjantai 31.3. Lavasoundi on paras tähän mennessä, mutta keikalla kusee kaikki. Lähestyvästä kotimatkasta antaa esimakua kolme suomalaismiestä, jotka ovat junailleet sydän-Venäjälle viimeisiä keikkoja väijymään. Kohtaamassa normaalielämän ilot ja surut. Kaikkihan sen tietävät, että päänuppi on paskana, mutta mikä näissä laitteissa on vikana. Keikkakunto on hioutunut matkan varrella huippuunsa ja lavalla riittää tilaa, jota ottaa haltuun. Nyt voi jo ajatella, että huomenna Moskova ja ylihuomenna kotona. 43. Pääjehulle väsätään muistolaatta rikkoutuneesta pellistä. Vaikeudet ovat vain nostaneet tunnelmaa. Kai tästä henkisestä vuoristoratamenosta on myös jotakin hyötyä, niin kaukaiselta kuin ajatus tuntuukin. Voimat ovat täysin loppu, mutta psyyke on taas kunnossa. Hän toteaa, että nuppi on paskana. Koko ilta on juhlava, helpottunut, tunteikas. Kai kaikki niin sanotut taiteelliset tekemiseni näyttäisivät ja kuulostaisivat erilaisilta, jos pääkallo ajelisi vain suoraa tasaista linjaa alphasta omegaan. Bändimme asuu ympäri Suomea, joten sillä ei ole oikein kotikaupunkia. Tula on fiksu ja rahakas kaupunki. Tula Ehdimme jo tuuletella, että nyt Moskovan läheisyydessä tiet tuntuisivat olevan Suomen tasoa. Heti kun minut revitään juuriltani, lähden syrjäytymään myös itsestäni. 22 vuotta, satoja ja satoja keikkoja, elämää, kuolemaa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 03.04.2017 15:51:38
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 03.04.2017 15:51:38
Onpahan todistettu, että hengittäminen on turhaa. R: – Se on vaan totaalista pimeyttä. S: – No se on ihan varma, ettei kukaan tuu meille sanomaan, miten pitäis olla tai mitä pitäis tehdä. Siinä rajalla tämä musakin liikkuu. Ruoja: – Mitähän siitä olis, kun ollaan ekoja kertoja törmäilty… Parikyt vuotta. En vaan oo tässä. Mutta arvatkaapa mitä. Ja mikä tämä nykyinen versio on. Saapuessaan Infernon toimitukseen kumpikin riisuu kirjaimellisesti kaiken ja on valmiina avaamaan taustoja bändiensä viime vuosien arvaamattomuuden takana. Mulla elämä on menny monta kertaa ihan siihen lähelle, ettei takas oltais tultu. S: – Oon tuntenu Ruojan kun se on ollu kalju. Joku universaali saatana tai vastaava voima on ollut sitä mieltä, että meitä tarvitaan vielä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Ajattaran ja Barathrumin tiet risteävät. S: – Joo ei menny filminauhoja mun elämästä silmien edessä. Se, mikä tapahtuu Ruojalle ja Sovalle, tapahtuu myös Ajattaralle ja Barathrumille. – Mä oon ollut kuolleena. Bändien nokka miehet Ruoja ja Sova ovat jälleen valmiit julistamaan mustan metallin sanomaa, jota ei synny ilman elämän synkimpiä varjoja. Ajattara ja Barathrum ovat nousseet kuolleista. Oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta. Siinä oli lihaa läsnä. R: – Niin, ja me ollaan molemmat jo yli nelikymppisiä. Kylmänä ollaan oltu. S: – Ihanat. – No, sen illan päätteeksi kaikki muut lähti jonnekin radalle jatkamaan iltaa. Niin vaan joku tai jokin on silti ollut sitä mieltä, että meidän kuuluu jatkaa hengittämistä. Seurasipa siitä mitä tahansa. Mä oon kuollu. Ei ole näkynyt mitään. Tuonelan virrassa Ruoja täsmentää, ettei hänen menneisyydestään löydy ainoastaan läheltä kuolemaa liipannutta kokemusta, vaan kuolemaa sanan varsinaisessa merkityksessä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARKUS PAAJALA A jattaran Pasi ”Itse Ruoja Suruntuoja” Koskinen ja Barathrumin Janne ”Demonos” Sova ovat bändiensä kantavia riivattuja voimia, jotka ovat tottuneet tekemään kaiken vaiston varassa. R: – Ja minä tykkään Sovasta. Ootko sä, Pasi, ottanu permanentin vai mikä toi sun tukka on. R: – Minkä takia sä kuolit. Itse Ruoja Suruntuoja. Oliko se joku ryyppykilpailu vai mitä vittua. R: – Meidät molemmat on pistetty siihen pisteeseen, jossa ei olla hengitetty. Viisi vuotta sitten, keväällä 2012, Ajattara päätettiin kuopata ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. R: – Kuten näkyy, me ollaan aina tultu hyvin juttuun, koska ollaan molemmat aika impulsiivisia kavereita. R: – Sitä paitsi kukaan sellanen, joka ei ole ollut joskus kuollut, ei voi ymmärtää, miltä tuntuu kuolla. R: – Ihan on kuule luonnonkiharat. S: – Kuolleiden valtakunta, tai mikä helvetti se nyt onkaan, on tässä ja nyt. Vaan lappu varpaasta on puuttunu. – Minussa on ollu aina sellanen ”vika”, että tykkään olla paljon yksin. Vai joku muu. Ihminen ei pysty käsittää sitä, että vaikka mä tästä ennemmin tai myöhemmin kuolen, niin en mä tästä mihinkään lähde. S: – Itsepähän sohit sen ison perseesi kanssa siinä koko ajan edessä etkä keskittyny olennaiseen. Pieniä kuolemia Ajattara ja Barathrum ovat eläneet koko historiansa ajan yhtä veitsenterällä kuin tekijänsä. Jäin itse sinne niiden tyhjään taloon jatkamaan Kuiluun 46. Ja sillon kun sillä on ollu perseeseen asti ulottuvat rastat. Viisi vuotta sitten oli jotkut illanistujaiset saman Rötös-nimisen kaverin kanssa, joka esiintyy nyt tossa meidän Ave Satana -musavideolla. Sova: – Yli kakskyt vuotta kevyesti. Käveleviä ruumiita! S: – Mikähän oli eka bändi, jonka kanssa näin sut keikalla… R: – Se on jotain niin etäisiä muinaisaikoja, ettei niistä ole edes muistikuvia. Me ei olla homoja! Yllätys! S: – Ollaanhan! Homo Sapienseja! R: – Kyllä me ihan heteroita ollaan, vaikka silti tuntui tossa kuvatessa aika kivalta se Jannen kikkeli, kun se osu mua koko ajan pakaraan. Ette vaan nää mua samalla tavalla. Minä tykkään sinusta, höpönassu. Ei tuntunu miltään. Aidoimmillaan. Lähdetään kaikkeen messiin, tehdään mitä halutaan ja sanotaan mitä halutaan, eikä kukaan voi sitä pysäyttää. S: – Yliannostus. Ei tämä maailma tai ihminen tästä miksikään muutu, vaikka kuolema osuiskin kohdalle. Ruoja kertoo, miksi. R: – Se on vähän sellanen juttu, että sä voit kyllä toivoa näkeväs jotain portteja tai vaikka helvetin sen jälkeen, mutta et sä näe mitään. Sova on kuollu. S: – Ollaan joskus juteltu tästä... S: – No en tiedä. Mutta en mä mihinkään siirry. En tiedä onko se ollut se teidän Jumalanne. Ethän sä ollut edes Amorphiksessa, kun nähtiin ekoja kertoja
Tai ainakin niiden onni, jotka Ajattaraa kaipaa, koska tätä bändiä ei voi ikinä olla, jos mulla menee asiat nappiin.” Ruoja Kuiluun 47. ”Se on kai sitten kaikkien muiden onni, jos mulla menee asiat päin helvettiä
Mä teen jotain koko ajan. Elämää äänenä. Mulle riitti. ”Joku sanoo kaikkea sitä mitä mä teen saasteeksi, mutta ainakin sitä saastetta on olemassa ihan helvetisti!” Sova 50. – Siis minähän en ikinä yritä tehdä mitään. – Minä vähän luulen, etten mä itse meidän lopettamisilmoitusta kirjoita, koska siinä vaiheessa oon luultavasti kuollu. Joku sanoo kaikkea sitä mitä mä teen saasteeksi, mutta ainakin sitä saastetta on olemassa ihan helvetisti! Suuria ylösnousemuksia Ruoja vetäytyi Ajattaran kuolinjulistuksen jälkeen Espanjaan toipumaan. – Seuraavana aamuna nämä samat tyypit tuli sieltä jostain takaisin. Katsotaan sitten, onko Barathrum kuollut. Tämä Smiley kysyi sitten, että millon mun paluulennot on. Luo tai kuole Sova kertoo Barathrumin olevan hänelle elinehto, joka ei ole kuollut missään vaiheessa, vaikka pitkä levytystauko saattaa antaa toisenlaisen viestin. – Me ei ehkä olla tehty levyjä, mutta me ollaan vedetty se kakstoista keikkaa joka vuosi. – Ei sille enää mitään voinu. Tehdään toinenkin. Kerroin, että kolmen viikon päästä. Ihan koko ajan. Samaan hengenvetoon Sova jatkaa, ettei hän itsekään pysty ennustamaan, mitä Barathrum tekee ja milloin. Se kaikki tapahtu jotenkin omalla painollaan. S: – No samaan aikaan mä taisin rakennella täällä psykoosia itselleni, jos näin voi sanoa. Jengi tuli sitten huutelemaan, että on muuten vitun hyvää riffiä. – Vanhimmat jutut levyllä on jostain vuodelta 1989. – Levyllähän on tosi vanhoja biisejä ja riffejä. Osa niistä on ihan perseestä. Mulla on olemassa materiaalia vaikka miten montaa levyä varten. – Elämä antoi. – Tää musa on mun elämää. – Barathrum kuulostaa aina vaan ja ainoastaan multa. Jos mulla olis kaikki koko ajan hyvin ja mikään ei vituttaisi, ei tietenkään syntyisi tällaista haavojenrepimistä. Elämän rituaalia musana. Eikä edes tässä 12 vuodessa sitten edellisen levyn. Smiley totesi, että sun läksiäiset alkaa nyt. Ihan kuten edellisilläkin levyillä, joku riffi saatto olla syntyny päivää ennen studiota, ja toinen saattoi olla peräisin jostain vuosikymmenen takaa. Oikea psykoosin soundtrack. Barathrumin hiljaiselo levytysrintamalla on jatkunut jo 12 vuoden ajan, vaikkei bändiä ole kuopattukaan. – Musaa on syntyny tässä välissä koko ajan. Päätä oli hakattu seinään liian lujaa ja liian kauan. ryyppäämistä kissojen ja koirien keskellä, enkä tienny miten päin olisin. Ajattara on loppu. – Mähän sävellän koko ajan. Mies viihtyi siellä erilaisen elämän pyörremyrskyissä usean vuoden ajan, kunnes päätti hetken mielenjohteesta varata lennot takaisin Suomeen. – Jossain vaiheessa en ollu varma, julkaisenko enää mitään. Me ei olla sellasia julistettu, vaikka aika moni muu on tainnu olla valmis allekirjottamaan meidän kuolintodistukset, moneen kertaan. Elämä vei. Elämä vaati. Ne ei tosiaankaan oo syntyny tässä vuoden tai parin sisään. Edellisistä nauhoituksista on se 14 vuotta, ja en tiedä oikeestaan itekään, miten tässä meni näin helvetin kauan. Jos en tekisi musaa, olisin kuollut. – Se on kai sitten kaikkien muiden onni, jos mulla menee asiat päin helvettiä. Mä halusin vittuun siitä kaikesta. Eli oonko itse kuollut. Mä olin psykoosissa. Siellähän se meidän Facebook-sivuillakin seisoi juhlavin julistuksin. Tehdään vielä seitsemän levyä. S: – Miten tää edes liittyy black metalliin. Oot säkin tainnu niitä kokea aika monta. Tai ainakin niiden onni, jotka Ajattaraa kaipaa, koska tätä bändiä ei voi ikinä olla, jos mulla menee asiat nappiin. Barathrum on tässä ja nyt. – Mehän ei olla lopetettu missään välissä. Menin toipumaan psykoosista sinne Espanjaan, hajotin itteni, kokosin itteni, hajotin itteni uudelleen, kokosin itteni uudelleen. S: – Siitä en tiedä, syntykö Barathrum taas jostain psykoosista vai mistä, mutta tää vaan odotti aikaansa. Siihen kuului ties mitä nestemäistä meskaliinia ja muuta. – Mun isähän oli postimies, joka olisi halunnut olla muusikko, mutta ei saanut edes koskea mihinkään soittimiin perheensä pakosta. Mun verta ja lihaa. En minä päätä, että sävellänpä nyt tällaista black metalia tai otanpa nyt juttuja sieltä tai täältä elämästäni tai muusta. – Kehittäköön ihmiset vaan itseään, jos haluavat olla muuta kuin mitä oikeasti ovat. – Sitten ykskaks joskus aamuyöllä keksin, että se on loppu. – Se trippi kesti kolme viikkoa, ja sinä aikana tapahtu asioita, joita en vittu ala tässä avaamaan vaikka mikä olis, mutta ne muutti mua ja mun tulevaisuutta, eikä Ajattaraa olis ilman tota tänä päivänä olemassa. – Espanjassa mulla oli sellanen kaveri kuin Smiley. Sitten totesin että helvetti, tehdään levy. R: – Sitten sä tiedät, mitä mä meinaan. Mä teen musaa koko ajan. Siinä oli ollut niin paljon kaikkia ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä. Elämä ei voi olla plagiaattia toisten tekemisistä, sen takia Barathrum ei varmasti kuulosta ikinä miltään muulta. Sen oma isä, mun isoisä, oli kuollut 23-vuotiaana, Ruoja sanoo. Äläkä nyt vittu ala syvällistämään tätä! Tää on kahden black metal -bändin juttu eikä mikään vitun psykantunti. Isoja annoksia. Päissäni sen keksin ja olin saman tien jossain Facebookissa asiaa julistamassa, vaikken ees tienny, miksi olin päätynyt ratkaisuun. Se on mun elinehto. Jossain vaiheessa oli jo tiedossa, että mä tuun palaamaan Suomeen. – Kaverit siinä ihmettelivät, että mitä vittua sä oot täällä touhunnu, kun Iltalehden sivuja myöten vaahdotaan Ajattaran kuolemisesta. Elämän kuristusotteessa Ruoja ja Sova palaavat yhä kauemmas taaksepäin arvuutellessaan, minkä vuoksi Ajattara ja Barathrum ovat aina tehneet niin ehdotonta metallia, ettei siihen ole sopinut puuttua kenenkään ulkopuolisen. Siihen on ihan vitun turha tulla kenenkään sanomaan, että kehittäkää nyt sitä soundianne ja mitä helvettiä. Uusi Fanatiko-albumikin syntyi kuin riivattuna. Barathrum ei tuu loppumaan niin kauan kuin mä olen elossa ja jotenkin järjissäni, Sova sanoo. R: – No liittyy ja liittyy. Mä halusin ulos. Osa taas aika vitun tarpeellisia. Ajattara repii uudella Lupaus-albumillaan entistäkin rujommin. Jo tossa vaiheessa tiesin, mitä tulee tapahtumaan, kun palaan Suomeen, mutta toi kyllä sinetöi sen kaiken. – Siitä seurasi kahleista vapauttavat kolme viikkoa. Pistän Ajattaran nippuun. Se riitti syyksi siihen, että nää äänitettiin levyksi asti. Ruoja löytää tälle selvät syyt. Sain oikeestaan sitten kuulla, mitä olin tehny, ja totta vitussa se siinä krapuloissa sitten kadutti, mutta ei sille mitään voinu tehdä. – Saatettiin keikkojen soundcheckeissa vetää jotain uuden levyn riffiä ja joskus keikalla uutta biisiä. Ei helvetissä. Tämä levy on verta ja lihaa. Tää musa kanavoituu minun kauttani. Siihen ei ollu yhtä tai kahta syytä, miks pistettiin tää levy kasaan. Päätin pitää siitä kiinni
Barathrum. Tämä musa on osa mua, ja mä olen osa sitä. – Sitten mukaan tuli kavereita, alettiin vetää keikkoja ja joku tuli sanomaan, että vitun hyvää black metalia. Siitä asti Barathrum on ollut black metalia. Helvettiin ja takasin useampaan kertaan. Jos mut repäistäisiin tästä pois, ei Barathrumia enää olisi. Jos kuka tahansa muu vedettäisiin tästä irti, ei se muuttaisi mitään. R: – Sitähän me ollaan. – Mun tie vei [Lapista] Kuopion kautta Helsinkiin miten vei. Se pyrki ulos jo ennen kuin tajusin koko asiaa. Barathrum on minä. Ja mikä parasta, niitä ei edes vittuakaan kiinnostanu opetella jotain viulua tai huilua siellä, Sova sanoo. – Jos mä tekisin biisejä sillä kielellä, millä tätä musaa pitäisi tehdä, se olisi varmaan espanjaa tai saksaa. – Minä taas en päässyt edes musiikkikouluun soittamaan. In Flames! – Ne oli niitä aikoja, kun olin vielä väkisin vinkumassa Amorphiksen kanssa. Tosin nyt me tehtiin sattumalta eka suomenkielinen biisi. Mun isä taas halusi musta jatkajan porotilalleen. Ei siitä olis tullu vittuakaan. Kaikkea. Eli ihan turha odottaa jotain englanninkielistä käännöslevyä Ajattaralta, Ruoja heittää. Ja pistin totta kai laskun Spinefarmille! – Ajattarahan oli aluksi englanninkielinen. Kuiluun eksyneitä. Se oli yhtä ympyrän vetämistä ja sokeana harhailemista. Sillon tajusin, että on 51. Timo on ihan hyvä äijä, mutta musassa ei kyllä ole mitään sisältöä, Sova sanoo. – Jos tällaista musaa lähtee tekemään suomeksi, se kuulostaa helposti joltain vitun Timo Rautiaiselta. Sitähän se Ajattara meinaa. Mulle se on rituaalia. Sanoma edellä Ajattara ja Barathrum jakavat paljon, mutta bändit erottaa yksi asia: siinä missä Ajattaran laulukieli on ehdottomasti suomi, Barathrum on aina operoinut englanninkielisillä sanoituksilla, joiden nyrjähtäneet vinoutumat voi tulkita monella tapaa. – Menin äänittämään Valtosen kanssa versiot Rautiaisen Rekkamiehestä ja Lyijykomppanian Harmaat siivet -biisistä. S: – Kun joskus tein ekoja biisejä, en minä tiennyt, että ne on black metalia. – Mulle hankittiin kaikki. Kuolemaa, joka esiintyy eksymisen jumalattarena. Ne oli jotain mun kellarissa suorittamia helvetinriittejä. Kaikki muut sisarukset pääsi paitsi minä. – Sova tosin sano mulle joskus, että Timo Rautiaisella on yksi hyvä biisi, koska se on Sovan tekemä! – Timo äänitti Viimeinen päivä taivaan -biisin joskus Valtosen kanssa. – Isoisäni, Toivo Koskinen, sen sijaan soitti ihan mitä vaan. En usko, että kauheen moni tekee sitä mitä tekee samalla tavalla kuin minä teen Ajattaraa. S: – Tiedätkö mistä Barathrum tulee. Porotilanpitäjä-Janne ei ollu mun suunnitelma. Verellä maalaamista, sen tulkitsemista ja kiroamista. Hanuria... Mutta ainakin mä oon meistä sisaruksista ainoa, joka on Teostossa, joten asiat kai ajautuu siihen, mihin niiden on tarkotuskin. Viulua... – Olisin halunnu jo tosi varhain opiskelemaan klassista kitaraa. Tehtiin levyjä ja niitä sanottiin black metaliksi. Mulle maksettiin Gibsonin kitarat ja kaikki, koska mä elin ja hengitin musaa jo ihan skidinä, eikä sitä olis musta saanut pois edes hakkaamalla. Avasin satunnaisesta kohdasta latinan sanakirjan, pistin sormen satunnaiseen kohtaan ja... Siis ihan aluksi. Joskus vitun kauan sitten tein neliraiturille ihan ekan Ajattaran biisin, ja sen nimi oli... Ei vaikka sitä miten kaunistelisi. Mähän kostin sen! Sova huudahtaa. R: – Sama juttu Ajattaran kanssa. Se on ihan hirveetä. R: – Joskus 1996 oltiin Amorphiksen kanssa kiertueella, enkä mä jumalauta kokenu sen edustavan mua. Se mikä toimii Ajattarassa suomeksi, ei merkitsisi mulle mitään englanniksi. – Barathrum on tullu siitä, että mä oon ollu tässä koko ajan. Tää musiikki on siis mun verissä, se on ollu siellä aina, vaikka se joutukin pakosta hyppäämään sukupolven yli. Eli kuilu. Ei vittu lähellekään. – Sieltä se Ajattara tuli. Arx Satanas! – Mulle asia menee ihan päinvastoin
Ekalla Ajattara-levyllä onkin sitten biisi nimeltään Tulessa. Pakkahuoneella oli parituhatta ihmistä, ja lehdistö kävi sen jälkeen ihan kuumana. Toinen oli sitten tämä Josef Mengele -aiheinen Angel of Death -paita. – Vedin kaapista pari erilaista paitaa. Täydessä muodossaan, omia itsejään, he ovat keikalla, noustessaan lavalle. Olin siellä sillon kahdeksanja kymmenvuotiaiden tyttärien kanssa ja sanoin, että iskän pitäisi tänään lähteä taas keikalle. – Tiedätkö Sova, että sä tajuat kaiken, Ruoja pistää väliin. Nämä sanat on osa musiikkia, tämä musiikki on osa sanoja. – Sitä mä koitan meidän jokaisella keikalla avata sinne tuleville. Siinä vaiheessa on kenenkään turha tulla sanomaan, mitä meidän pitäis tehdä. Sisäiset demonit irti Sekä Sova että Ruoja kuvailee joutuvansa naamioitumaan todellisen maailman keskellä. – Se oli sillon, kun vedettiin Amorphiksen 20-vuotiskeikkoja. Molemmat korostavat, että sanoituksellinen sanoma on hyvin tärkeä osa Ajattaran ja Barathrumin ulosantia. Koska me ollaan käyty samassa paikassa. Muistatteko. En minä ole Janne Sova. Kelatkaa mikä sotku siitä synty. Oltiin Valkeakoskella siinä parinkymmenen kilsan päässä ennen Pakkiksen-keikkaa. Ja miten. Toisinaan tämä periaate on johtanut keikkoihin, jotka eivät hevillä unohdu. – Mulle sanotukset merkitsee jopa enemmän kuin riffi tai melodia. Jos joku pääsee edes sekunniksi siihen samaan tilaan, mihin mä pääsen, se on hyvä. Yksi Ruojan uran pahamaineisimmista tapauksista on eräs Amorphisin kanssa heitetty konsertti Tampereella. Ja on tiettyjä asioita, mitä sä et saa kitaralla sanottua. Amorphikselta peruttiin ties mitkä Rock Am Ringit ja muut sen takia. – Olin jokaisella Amppareiden 20-vuotiskeikalla messissä, ja sitten oli edessä Pakkahuone. Kun keikka alkaa, kutsun ensin koko bändin ja sitten koko yleisön mukaan rituaaliin. jo olemassa bändi nimeltä In Flames, enkä mä nyt sellasta biisiä voinu tehdä. Siinä oli jotain seitsemän keikkaa takana. Ihan kuten en voisi elää ilman tätä musiikkia, en voisi elää ilman tuota rituaalia. Ruoja. Pitkä kokonaisuus. Me ollaan kuoltu. No ei varmaan tiedä. Että mitähän iskä laittaisi päälle. – Ja mä tajuan kaiken. Kun minä olen Demonos. Kuurotkin tajuaa, mitä sä kerrot sanoituksissa. T-paidan takia. Voit kirjottaa melodiaa miten haluat, mutta et voi silti sanoa mitä ajattelet, ennen kuin sanot sen. Se on kokemus ja tila, jota ei voi ymmärtää, jos sitä ei saa kokea puhtaimmillaan, Ruoja sanoo. – Kun minä olen lavalla. Minä. – Kun mä kirjotan sanoituksia, teen ensin tarinan. Se saattaa olla pitkä tarina. Koska bändissä oli natsi. In Flames. – Siinä vaiheessa, kun meidän keikkaintro soimaan ja manaus alkaa, se manaa esille sen, mitä mä todellisuudessa olen. Mä olin natsi. – Arvatkaa minkä takia. Ei me päätetä tai tiedosteta sitä, mitä me tehdään. Tytöt oli siinä sitten sitä mieltä, että pistä päälle toi, missä on toi hymyilevä setä. Ruoja lupaa samalla, että kaikesta tästä, ja monesta muusta asiasta, saadaan lukea painettua sanaa tulevaisuudessa. Ei niitä voi erottaa toisistaan. Niiden takana on iso kokonaisuus, Sova kertoo. ”On mullekin analysoitu ties mitkä narsistiset persoonallisuus häiriöt, keskittymishäiriöt ja paranoidiset skitsofreniat. Me ollaan sitä. Paljon vitun hienoja nimiä ja sanoja, mutta mitä ne kertoo mistään.” Ruoja 52. – Sitä paitsi tämä kieli, ja tämä musiikki, on meidän DNA:ssa. Natsikorttihan siinä pelattiin aika nopeasti pelkästään paidan ja ulkonäön takia, mutta tietääkö kukaan, miten se homma meni. Sitten alan irrottelemaan siitä osia, joista tulee sitten sanotuksia. Haluan että kaikki kokee sen. Sellaisen hetken, kun tunnet eläväsi. Siinä virittäytyy siihen muotoon, joka todellisuudessa on
R: – On mullekin analysoitu ties mitkä narsistiset persoonallisuushäiriöt, keskittymishäiriöt ja paranoidiset skitsofreniat. – Ei mekään aina voida tehdä mitä halutaan. Paljon vitun hienoja nimiä ja sanoja, mutta mitä ne kertoo mistään. Jos Sabbath oli tehny jo aikoinaan tehtävänsä, niin Shadowthrone ja Dark Medieval Times vasta tekikin. ”Mun isä taas halusi musta jatkajan porotilalleen. Kaikki bändit voi vakuutella itselleen tekevänsä jotain muuta, mutta me kaikki apinoidaan Sabbathia. Aika moni valehtelee itselleen, että tekee mitä haluaa, mutta ne on oikeasti osa tätä vitun sairasta koneistoa. R: – Kuinka moni ihminen voi sanoa elävänsä elämäänsä oikeasti kuten haluaa. Ihan vaan sen takia, että sillä on War Pigs. S: – Eikä metallissa taida muutenkaan olla sellasta riffiä, mitä Tony Iommi ja Sabbath ei olisi tehny melkein 50 vuotta sitten. Se toinen käänne tapahtui, kun olin yhdeksänvuotias. – Sitä voisi kysyä, kumpi on oikeesti hullumpi: hullu, vai hullujen tekemisiä hullun lailla seuraava hullu. Minkä ikänen se on ollut. Ozzy, Cronos, Satyr, Ruoja ja Sova. Kuinka moni voi sanoa tekevänsä samaa elämättä valheessa. Sen takia teen musiikkia, tatuointeja ja työskentelen jalometallin parissa. R: – Mä ilmasen itseäni tavoilla, jotka ei varmasti miellytä kaikkia. R: – Kyllä mä väitän, että moni muu kaunistelee asioita ja valehtelee itselleen päivittäin. Kirjoitan sellasen. Se ei sovi monen ihmisen mielikuvaan siitä, mikä on terve. S: – Niin. Siinä laulaa maailman paras hevilaulaja. Jossain hanttihommissa vetäny sormensa palasiksi ja silti säveltäny suurin piirtein teini-ikäsenä parempia riffejä kuin me kumpikaan tullaan ikinä tekemään. Teille hulluille. S: – Ei se ole mikään tietoinen päätös. S: – Niin, Ruoja, sähän oot niinku mäkin. S: – Tämä kaikki on hullujen musiikkia. Mielenvikaisiksi sekopäiksi, joiden tekemisissä ei ole mitään järkeä. Ei mekään haluta tulla tapetuksi. R: – Vaikka sainkin noi levyt ekana, niin kovin on silti Paranoid. R: – Mun eka iso muisto musiikista oli se, kun mulle kerrottiin että Elvis on kuollut. Jos Elvis-tapaus kerto, mitä musa voi merkitä, niin tää kerto sen, mitä musa voi olla. Tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa: kumpikin toteaa olevansa juuri sitä, mitä aika moni muu tällä pallolla haluaisi todellisuudessa olla. – Kirjan nimeksi tulee Pasa. Me voidaan. Se on mun lempinimi. Niin tekisin minäkin. Kaiken pahan alku! R: – Palatakseni Sabbathiin... Ei siitä olis tullu vittuakaan.” Sova 53. Kaikkia mainittuja yhdistää pääjutussakin mainittu seikka, että he kulkevat maailmalla kaistapään maine edellä tehden samalla mitä aidointa metallia. – Kyllä ne mun kaikki ajat Amorphiksessa tulee vielä joskus mun kirjaan. R: – Niin, muuten me ei erotuttaisi joukosta. S: – Mun on pakko nostaa esille myös Zero Nine. Tai ei välttämättä ketään. Muotista valettua paskaa. Jos jotakuta ei miellytä, se ei kuulu mulle. Ja mikä ylipäänsä on terve. S: – Mutta kyllä asiat on vitusti liian helppoja nykyään, kun kuka vaan voi tehdä himassaan ihan täydellisen kuulosen levyn, joka ei kuulosta kenenkään korvaan miltään. Hyväksyitte tilanne tai ette. Me ollaan hulluja. Tai oikeastaan aika paljonkin. Sova: – Mä voin sanoa saman, vaikka aina voisin sanoa, että Venom ja AC/DC. Kiitos, Martti! R: – Sabbathin jälleen seuraava askel oli sitten joskus 90-luvun puolivälissä, kun kuulin Satyriconia. S: – Tekemällä tehtyjä taiteilijoita on liikaa. S: – Se, mitä me tehdään, pelottaa ja arveluttaa varmasti monia, mutta siitä tämä musa on tehty. Tai sitten niitä ainoita terveitä. Se muutti mun elämäni. Sitä ei ihan joka tyyppi käytä, mutta ne jotka käyttää musta nimeä Pasa, tietää kuka mä oikeasti olen. Porotilanpitäjä-Janne ei ollu mun suunnitelma. Tai voida olla mitä halutaan. Parhaiten minä tiedän sen itse. Kutsun sitä aikaa väkisin vinkumiseksi, koska sitä se oli. RUOJA: – Black Sabbath. Ratkaseva käänne oli tietenkin Venom. S: – Hyi saatana! Elvistä. – Plagiaattia plagiaatin perään. R: – Niin mekin tehdään, ja kas kummaa, meille tullaan sanomaan, miten paljon tämä musa merkitsee. Olisivat haistattaneet vitun ja haistattivatkin. Ruojaa ja Sovaa kuvaillaan usein hulluiksi. R: – Tosin kaikki alkoi siitä, kun olin ihan pieni. – Oltiin joskus Zero Ninen keikalla, ja niiden kitaristi Martti Mäntyniemi sano nuorelle pojankloppi-Sovalle, että et vitussa ikinä lopeta sitä, mitä teet Barathrumin kanssa. Musta sapatti Kun Ruoja ja Sova tuumailevat yhdessä, mitkä bändit ovat vaikuttaneet eniten heidän tekemisiinsä, esille nousee odotettu nimi – lähes yhteen ääneen. S: – Ozzy on aina Ozzy, mutta kyllä mulle parasta Black Sabbathia ja parasta metallia on Heaven and Hell. R: – Kelaa Tony Iommia. Welcome to Hell, Black Metal, At War with Satan... Teen musaa, maalaan ja sanon miten asiat on. R: – Kummasti vaan nämä hullujen tekemiset ja musat jaksaa vuodesta toiseen kolahtaa ihmisille. Ollaan mitä halutaan, tehdään mitä halutaan ja miten halutaan. R: – Me ollaan kaikki niitä oikeita taiteilijoita. Ja muutenkin. Oisinkohan ollu viisvuotias, kun olin kuunnellut samaa mitä äitikin, eli lähinnä Elvistä. S: – Mulle saa ihan vapaasti muut kertoa, kuka tai mitä minä olen. Tai hullu. Ei mulla ollu siinä paljon sananvaltaa. – Hiplailin levyjä aikani ja valitsin kansien perusteella sitten Sabbathin Vol. Tekisit varmaan levytkin yksin jos haluisit. Niin vitun kova hevilaulaja, ettei mun edes tarttenu yrittää oikeesti laulaa. Kilahdin ihan täysillä. R: – Sitä paitsi tällaista musaa tehdäkseen on oltava vähän sekaisin. Siis hullujen tekemä musa. 4:n ja Sabotagen. Kitaraa, rumpuja ja kaikkea. Sillä levyllä on oikeestaan kaikki riffit, mitä metallissa tarttee olla. Sitä ei kovin moni tiedä. Sairaimpia... Ikinä. Ihan vaan sen takia, että ne teki suomalaisena bändinä sellasta kamaa siihen aikaan [1980-luvulla], vaikka varmasti kaikki sano niille, että ette vittu oo tosissanne tän musan kanssa. Ei olisi kasarilla paljon Ozzyja ja muita kiinnostanu lähteä tollaseen mukaan. R: – Me ollaan hulluja maailman silmissä, koska me sanotaan mitä ajatellaan ja tehdään mitä halutaan tehdä. Me ollaan sitä. vai aidoimpia. Heitin jonkun keittiötuolin seinään pystyyn ja huusin ”Perkele!” helvetillisen ärrävikani säestämänä. Soitat ihan mitä vaan. Ne kieltää sen, mitä ne haluaa oikeasti olla, ja saa sitten salaa ne sairaimmat kiksinsä ”mielisairaitten” taiteesta. Enkä oo lopettanu. S: – Mä en edes muista aikaa ennen hevihommia. S: – Onneks kaikki ei ole kuitenkaan samanlaisia. Sellanen vaikutti aikoinaan meihin, ja se vaikuttaa tulevaisuudessa muihin. Me ollaan jossain moraalin toisella puolella. Taon sitä rautaa, mikä on kuumaa. Ennen kuin tuli Motörhead, Iron Maiden... Mutta ainakin me tiedostetaan tämä ja taistellaan sitä vastaan. S: – Sekoaisin, jos duunaisin jotain, mikä ei merkitse mitään. Mulla oli sillon keskiarvo 7.9 jossain koulutodistuksessa, ja siitä hyvästä mutsi sanoi, että saan nyt valita levykaupasta kaksi levyä
J onas Åkerlund tuli vuosituhannen taitteessa tunnetuksi ohjaajana, joka rikkoi rajoja eikä kaihtanut videoissaan rankkaakaan kuvastoa. Rankasti sensuroitu ja monille kieltolistoille päätynyt Prodigy-video Smack My Bitch Up nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen, ja hänen kameransa edessä ovat vuosien saatossa käyneet niin Metallica, Ozzy Osbourne ja Rammstein kuin Madonna, Roxette ja Lady Gagakin. – Eri projektit ruokkivat toisiaan. Monista Åkerlundin bändiviritelmistä yksi jätti jälkensä historiankirjoihin, vaikka mies itse ei vaikuttanut yhtyeessä kovinkaan kauan. Se oli todella iso eteenpäin ajava voima, Åkerlund muistelee puhelimen välityksellä. Se antaa energiaa ja inspiroi suuresti. Tiesimme hänen menevän pitkälle. Amerikkalainen musiikki ei puhutellut yhtä paljon kuin brittiläinen. Uuden kitaristin myötä syntynyt bändi sai nimekseen Bathory. Hänen kanssaan kehityimme itsekin soittajina. Varsin mielenkiintoisen metallitaustan omaavan Jonas Åkerlundin tie visuaalisen median pariin ja kansainvälisesti tunnetuksi ohjaajaksi on kuitenkin kuten moni muukin asia miehen elämässä: sarja onnekkaita sattumia. TEKSTI VESA SILTANEN Riskinottajien ja rajoja rikkovien vaihtoehto 54. – En ollut kovin hyvä oppilas, eikä urheilu kiinnostanut. Rumpaliksi olosuhteiden pakosta Jonas Åkerlund syntyi vuonna 1965 Brommassa, jota hän kutsuu hyvin tyypilliseksi Tukholman lähiöksi. – Me kaikki diggailimme erilaisesta musiikista. Kuuntelin paljon 70-luvun metallia. Musiikkivideoiden lisäksi Åkerlund tekee mainoksia, lyhäreitä, dokumentteja, konserttitaltiointeja sekä täyspitkiä elokuvia. Lopulta valitsin elokuvat. Minä kuuntelin Sabbathin lisäksi paljon punkkia ja vähän Motörheadiä. Mutta meitä oli iso ystäväporukka, joita kaikkia yhdisti musiikki. Black Sabbathista ja Led Zeppelinistä innostunut Åkerlund aloitti soittoharrastuksensa pianolla, mutta päätyi teini-iässä tarttumaan rumpukapuloihin, osittain olosuhteiden pakosta. 80-luvulla innostuin todella paljon brittihevin uudesta aallosta ja kasvoin niiden bändien kanssa. Kiinnostuin niistä, ja kun sain armeijan päätökseen, pohdin palaisinko takaisin musiikin pariin vai alkaisinko tutkia liikkuvaa kuvaa enemmän. Sain muistaakseni ensimmäisen rumpusettini 12-vuotiaana, ja sen jälkeen kaikki aikani menikin rumpujen hakkaamiseen ja levyjen kuuntelemiseen. Monipuolinen ohjaaja työskentelee parhaillaan osittain käsikirjoittamansa Lords of Chaos -elokuvan parissa, joka perustuu samannimiseen Norjan black metal -skenestä kertovaan kirjaan. Ace huomasi ilmoituksemme ja otti meihin yhteyttä. Pidän siitä, että voin tehdä ensin mainoksia ja siirtyä siitä luontevasti konserttitaltioinnin ja musiikkivideon kautta elokuvaan. – Nuorena olin musiikin suhteen melko kapeakatseinen ja yhteen genreen painottunut. – Minä ja basistiserkkuni etsimme epätoivoisesti kitaristia ja jätimme ilmoituksen tukholmalaisen soitinliikkeen seinälle. – Palvelusaikanani päädyin osastolle, jossa oli kameroita ja editointilaitteita. Kyseessä oli Tomas ”Ace” Forsberg, joka tunnettiin myös taiteilijanimellä Quorthon. Imimme vaikutteita näistä kaikista ja soitimme nopeaa perusmetallia. Emme olleet koskaan soittaneet yhtä hyvän kitaristin kanssa. – Jokaiseen bändiin suhtautui aina yhtä vakavasti, mutta emme osanneet arvata, että Bathorysta tulisi niin iso, vaikka tiesimme kyllä Acen ainutlaatuiseksi ja todella luovaksi. PÖLKYLLÄ Kun selaa mitä tahansa listoja maailman kohutuimmista musiikkivideoista, yksi tekijänimi tulee eteen ennemmin tai myöhemmin. Hän sanoo kasvaneensa vapaassa ja luovassa ympäristössä, ja musiikki alkoi kiehtoa häntä jo hyvin nuorena. Ace taas oli kiinnostunut KISSistä ja metallista. Asevelvollisuus sammutti Åkerlundin palon musiikkiin ja johdatti hänet uusille urille. – Kaikki tavallaan ajautuivat omien soittimiensa pariin sen mukaan, mitä bändistä kulloinkin sattui puuttumaan
Riskinottajien ja rajoja rikkovien vaihtoehto
Eihän heidän olisi oikeasti tarvinnut tehdä videota, ei se ollut mikään välttämättömyys. – Menin tapaamiseen skeptisenä. – Päädyin mukaan tuotantoyhtiöön, joka oli aikaansa edellä ja panosti Ruotsissa varsin myöhään aloittaneeseen kaupalliseen televisioon. Oli upeaa nähdä, miten Ace luotsasi yhtyettä eteenpäin. Niihin aikoihin kiinnostuin todella leikkaamisesta ja editoinnista. – Roxette oli siitä harvinainen ruotsalainen yhtye, että sillä oli olemassa kansainvälinen yleisö ja se oikeasti kiinnosti ihmisiä. Se oli oppikoulumme – teimme oikeille asiakkaille oikeita töitä, jotka päätyivät televisioon saakka. – Olin juuri tehnyt The Hidden -lyhytelokuvan sekä musiikkivideon Per Gesslen soololevylle. Mutta teimme sen ihan vain huvin vuoksi, ja on hauska kuulla, että senkin videon muistaa vielä joku. Opin paljon eräältä ohjaajalta, jonka apulaisena olin. Varsinkaan, kun ei ollut olemassa mitään kanavaa, joka olisi tavoittanut sellaisen bändin yleisöä. Siitä huolimatta video löysi yleisönsä. Silloin tällöin saattoi päästä Suomeen, Norjaan tai Tanskaan, mutta Englanti oli täysin tutkan ulkopuolella. Kanava näytti sitä ainoastaan öisin, ja se poistui rotaatiosta alle kuukaudessa. – Yhä tänäkin päivänä ihmiset kertovat muistavansa tarkalleen, missä olivat kun näkivät sen videon ensimmäisen kerran. Yhtäkkiä mainospuolella oli huutava pula tekijöistä. – Istuin leikkauskopissa käytännössä 24/7, kunnes tajusin etten saa ohjaajilta tarpeeksi hyvää materiaalia. nousi aikoinaan Suomen albumilistan kärkeen, Yle esitti Turn the Page -videon sensuroimattoman ja leikkaamattoman version. Jo ennestään närää herättäneen kappaleen seksiä, päihteitä ja väkivaltaa sisältänyt video uhkasi jäädä totaalisesti MTV:n sensuurin hampaisiin. Rumpujen takaa leikkauskoppiin Filmiteollisuuteen siirtyneellä Åkerlundilla ei ollut mitään käsitystä elokuvien tekemisestä, eikä Ruotsissa ollut alan kouluja. Molemmat päätyivät jotenkin The Prodigyn Liam Howlettin käsiin. Video elää ihan omaa elämäänsä: Los Angelesissa pidetään bileitä, joissa sitä katsotaan vhs-kaseteilta. – He olivat hyviä ystäviäni ja pidimme lähinnä hauskaa. Taidoilla ei ollut väliä, sillä kukaan muukaan ei tiennyt mitä oli tekemässä! Asiakasmäärät kasvoivat ja paiskimme töitä hulluna. – Musiikkivideoiden tekeminen on todella työlästä. Åkerlund on tehnyt uransa aikana muitakin enemmän tai vähemmän kohua herättäneitä videoita. Ajattelin liikaa ja aivoni kävivät ylikierroksilla. Ihan hullua! En ikimaailmassa kuvitellut musiikkivideon saavan sellaista suosiota, koska olen aina pitänyt niitä biisin tai levyn mainoksina, Åkerlund hämmästelee. Niinpä kieltäydyin tarjouksesta. Minusta tuntui, että paiskin hommia hullun lailla ilman että kukaan koskaan näki videoitani missään, Åkerlund sanoo ja kertoo olleensa jo vähällä lyödä hanskat tiskiin, kunnes ystävystyi Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin kanssa, jotka muodostivat yhdessä Ruotsin suosituimman popduon. Syntyi Smack My Bitch Up, yksi Åkerlundin tunnetuimmista ja kohutuimmista videoista. Niinpä aloin myös kuvata omat työni. Samana iltana päädyin Kööpenhaminaan juhlimaan ystävieni kanssa. Olin todella onnekas saadessani työskennellä heidän kanssaan. Mutta hän onnistui jälleen olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. On myös hienoa, miten ihmiset edelleen muistavat ja puhuvat bändistä, mutta siitä minä en voi ottaa mitään kunniaa. Hän otti yhteyttä ja kutsui minut Lontooseen. Hän piti ajatuksestani ja näytti vihreää valoa. Parhaaseen katseluaikaan näytetty, varsin yksityiskohtainen PÖ LK YL LÄ 56. Minusta tuli siis ohjaaja ihan vahingossa – pidin itseäni aina vain editoijana! Ensimmäisen musiikkivideonsa Åkerlund teki Candlemass-yhtyeelle vuonna 1988. Kun Metallican Garage Inc. Kuuntelimme biisiä, josta pidin kovasti, mutta en saanut millään päähäni tarpeeksi hyvää ideaa videota varten. Jälleen kerran onnekkaan sattuman kautta Åkerlundille aukesivat ovet isoon maailmaan. Leikkauskopista sensuurin hampaisiin Pian musiikkivideoiden kysyntä kasvoi entisestään, kun Music Television rantautui Eurooppaan. – Bathoryn kasvamista oli kuitenkin mukava seurata sivusta. Se oli siihen aikaan aivan ennenkuulumatonta, lähteä niin kauas Ruotsin ulkopuolelle hommiin. Aamulla herätessäni muistelin viime yön bileitä, kirjoitin ajatuksiani ylös ja faksasin ideani Liamille. Lainasin tuotantoyhtiöltä kameroita, sillä niihin aikoihin kellään ei ollut omia. Yhdeksänkymmentäluvun alussa Åkerlund turhautui, koska tunsi työnsä valuvan hukkaan. Ja tätä tapahtuu joka paikassa ympäri maailmaa. Hän käytti erikoisia leikkauksia ja oli todella aikaansa edellä
Mutta yhtä palkitsevaa on tehdä töitä vaikkapa Lady Gagan kanssa, joka on mahtava artisti. Tuskin kukaan jaksaa käyttää tällaiseen projektiin yhtä paljon aikaa ja panostusta kuin me. Sitten tulivat suoratoistopalvelut ja musiikkivideot lähes katosivat. Vaikka lopputulos on visuaalisesti näyttävä ja vaikuttava, Rammstein: Paris ei saanut Åkerlundia innostumaan keikkataltioinneista uudella tavalla. Jos haluat tehdä valtavirtamassaan sekoittuvaa kamaa, minä en ole oikea henkilö. Niitä ei kannattanut tehdä, sillä levyt eivät myyneet eikä ollut budjettia. Levyt eivät edelleenkään myy, mutta visuaalisuudesta on tullut artisteille taas tärkeää. Se olisi parasta! 57. Mutta tämä oli samalla mahtava tilaisuus tehdä paras mahdollinen konserttielokuva. ”Minä olen se ohjaaja, joka palkataan, kun halutaan ottaa riskejä ja rikkoa sääntöjä. – Mutta Gaga totesi, että vitut MTV:stä ja levymyynnistä! Tehdään videoita faneille ja laitetaan ne nettiin, omilla ehdoillamme. Ajaudun mieluummin sellaisia bändejä ja artisteja kohti. Smack My Bitch Up -videosta pitänyt popdiiva lennätti miehen Amerikkaan, missä he työstivät Grammyja MTV Music Awards -palkintoja keränneen Ray of Light -videon. Liika kunnianhimo voi siis olla huono asia. Se tappoi luovuuden. Olen aina koetellut rajoja ja haluan tehdä töilläni lähtemättömän vaikutuksen, koska videoiden tekeminen ja yleisön mielenkiinnon herättäminen on todella vaikeaa. Ja omilla ehdoillanihan minäkin olen videoita tehnyt, koko urani ajan. Lords of Chaos on myös antanut kipinän kirjoittaa enemmän, sillä se on ensimmäinen käsikirjoittamani elokuva. Jos haluat tehdä valtavirtamassaan sekoittuvaa kamaa, minä en ole oikea henkilö.” ja raadollinen kuvaus stripparina ja prostituoituna elantonsa hankkivan yksinhuoltajaäidin elämästä aiheutti palautteiden vyöryn. Käytimme paljon erikoisia kuvakulmia, erikoistehosteita ja leikkauksia. Gaga muistutti, miten luovia ja hauskoja videot voivat olla, ja sen jälkeen ne ovatkin lähteneet uuteen nousuun. Pikemminkin päinvastoin. Moni metallibändi, kuten Metallica, oli pitkään musiikkivideoita vastaan. Lisäksi, kun kuulin heidän haluavan elokuvansa teattereihin, se innosti minua yhä enemmän. Sen vuoksi päädyin lopulta yhteistyöhön muun muassa Madonnan kanssa, joka on myös aina koetellut rajoja, uudistanut ilmaisuaan ja nostanut rimaa artistina. Mutta sitten on bändejä kuten Rammstein, joille visuaalisuus ja teatraalisuus on iso ja tärkeä osa kokonaisuutta. Tein Smashing Pumpkinsille videon, jossa käytännössä vain soitetaan, ja se on yksi omista suosikeistani. Kameroita ja raakamateriaalia on paljon, joten sen hiominen täydelliseksi leikkauspöydällä vie todella paljon aikaa. Levy-yhtiöt alkoivat määrätä kaikesta, artistit pelkäsivät kokeilla mitään uutta, MTV sensuroi ja asetti sääntöjä. Eihän esimerkiksi Iron Maiden tarvitse musiikkivideoita mihinkään. Ei kukaan voinut kuvitellakaan elättävänsä itsensä tämän alan hommissa Amerikassa, joten olen ikuisesti kiitollinen Madonnalle, joka antoi minulle tämän mahdollisuuden. Åkerlund sanoo olevan pitkälti Gagan ansiota, ettei hän ole vieläkään heittänyt kirvestä kaivoon, vaikka musiikkivideoalan näkymät olivat jossain kohtaa lohduttomat. MTV:lle ja levymyynneille keskisormea Madonna oli Åkerlundin uralla entistäkin suurempi harppaus. – 90-luvun lopussa videoista tuli niin valtavirtaa, että tuntui kuin olisin tehnyt mainoksia. Takaraivossa on viime aikoina kytenyt myös rumpujen ottaminen uudelleen haltuun ja setin hankkiminen, ihan vain omaksi iloksi. Siitä alkoi kaksikon pitkään jatkunut yhteistyö. – Töiden ei tarvitse aina edustaa omia mieltymyksiä. – Olen 51-vuotias, joten pidempien tarinoiden kertominen kiehtoo minua enemmän ja enemmän. – Jos ihan totta puhutaan, en usko, että kukaan tulee enää tekemään yhtä kunnianhimoista konserttielokuvaa kuin tämä. Videon esittämistä jouduttiin pyytämään anteeksi katsojilta. Sinä aikana, kun työstimme tätä, sain tehtyä kaksi muuta keikkataltiointia, mikä kertonee jotain työn määrästä! Åkerlund sanoo haluavansa keskittyä tulevaisuudessa enemmän pitkiin elokuviin, mutta myös, ettei hän tule koskaan jättämään musiikkivideoita. Yritimme saada musiikin esiin parhaalla mahdollisella tavalla ja tarjota samalla katsojille uuden tavan nähdä bändi läheltä ja uusista vinkkeleistä. – Kaikkein tärkeintä on tuoda musiikki esille parhaimmalla mahdollisella tavalla. – Ai, minä kuvittelin ettei suomalaisilla ole ongelmaa alastomuuden kanssa, Åkerlund nauraa. Bathory-taustasta ja musiikillisista mieltymyksistään huolimatta miestä ei ole juuri nähty äärimetallin parissa – työn alla olevaa black metal -elokuva Lords of Chaosia lukuun ottamatta. Sehän on paras tapa kokea tällainen filmi! – Päätimme bändin kanssa käyttää kaikkia mahdollisia kikkoja tehdäksemme vaikuttavan elämyksen, jopa ruudun kautta katsottuna. – Jos Englanti tuntui kaukaiselta ajatukselta, Amerikka oli täysin käsityskyvyn ulkopuolella. Tarina ei saa olla tärkeämpi tai vahvempi kuin itse artisti. Minulle on tärkeintä, että artisti on valmis panostamaan tavallista enemmän. Hän sanoo, että jos ihmiset muistavat musiikkivideosta pelkän visuaalisen puolen ja tarinan, hän ei ole onnistunut tehtävässään hyvin. Mutta enpä tiedä… Toivoisin, että minulla olisi treenikämppä, jossa voisi käydä paukuttamassa rumpuja kännissä. Vaikka Åkerlund on tehnyt videoita Metallicalle, Rammsteinille, Ozzy Osbournelle ja Satyriconille, hänen musiikkivideoidensa pääpaino on ehkä hieman yllättäen popissa ja kevyemmässä rockmusiikissa. – Mutta minä olen se ohjaaja, joka palkataan, kun halutaan ottaa riskejä ja rikkoa sääntöjä. Vaikka Åkerlund ei ole tottunut tekemään konserttielokuvia, hän otti bändin tarjoaman haasteen vastaan. Jokaisella kappaleella on omat tarpeensa, ja joskus ei tarvita muuta kuin yksinkertainen soittovideo. – Kun teet töitä ja katsot kameran linssiin ja näet vaikka Ozzy Osbournen, jonka musiikin parissa olet kasvanut ja joka on ajatuksissasi joka päivä, totta kai se vaikuttaa. – Haluan työskennellä samalla tarkkuudella ja pieteetillä kuin musiikkivideoita tehdessäni, mikä tarkoittaa sitä, että työkuormasta tulee valtava. Maine ”kohuohjaajana” ei haittaa, mutta Åkerlund ei kuitenkaan halua sokeerata pelkän sokkiarvon vuoksi. – Loppujen lopuksi aika harva videoistani joutuu todellisiin ongelmiin: olen tehnyt ehkä 300 musiikkivideota, ja niistä neljä viisi on joutunut kovan sensuurin hampaisiin. Kaikkien aikojen kunnianhimoisin konserttielokuva Vaikka liika kunnianhimo voi olla Åkerlundista huono asia, siitä ei ollut Rammsteinin tuoreella, elokuvateatterilevityksessäkin olleella keikkataltioinnilla puutetta. – Minä ja Bathoryn alkuperäinen basisti Frederick Melander olimme hiljattain istumassa iltaa ja pohdimme kaljapäissämme, pitäisikö alkaa taas soittaa kimpassa
Reissu loppui lyhyeen, kun Earacheltä tuli sopimustarjous ja toive uudesta albumista. Levyn takaa löytyy kuitenkin myös muita. Kappaleissa toistuvat ihmiselämän pohjimmainen merkityksettömyys ja syvä kunnioitus luonnon armottomuutta kohtaan. Itsensä toteuttanut ennustus WOODS OF YPRES Woods 5: Grey Skies & Electric Light EARACHE 2012 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Woods 5 tappoi luojansa David Goldin vain tehdäkseen tästä kuolemattoman. Todennäköisesti levy olisi joka tapauksessa nostanut yhtyeen uudelle tasolle kaikilla mahdollisilla mittareilla. Bändin levy-yhtiön Earachen perustaja Digby Pearson teki pian Goldin menehtymisen jälkeen jalon eleen ja päästi ihmiset Goldin poikkeuksellisen työn äärelle vuotamalla Woods 5:n promoversion nettiin. Artikuloidut kähinät ovat enää kappaleiden harvakseltaan vaatima tehokeino, joiden sijasta fokus on matalan äänialan karismaattisessa kerronnassa. WOODS 5 on synteesi yhtyeen eri puolista, mutta se siirtää fokuksen entistä kaihoisammalla otteellaan goottimetalliin. Tässä piilee rohkaiseva havainto siitä, kuinka periksiantamattomuus ja aitous tuottavat hedelmää, Goldin kannalta vain liian myöhään. Vaikka hän mielsi juuri tehneensä uransa parhaan albumin, sitä varjosti kolkon levyn sisältöön kätkeytyvä totuus. Tuhkien hyvästiksi suuteleminen menee vielä tyylilajin peruskuvastoon, mutta rivit viimeisistä hetkistä autotiellä yhdistettynä välähdystä seuraavaan lumeen sekä suoranaiseen tietoon ajan hupenemisesta hätkähdyttävät. Mainittu kuitenkin floppasi jopa omakustanteelle asetettuihin odotuksiin nähden. Fyysinen julkaisu seurasi muutamia kuukausia myöhemmin. DAVID Gold kuoli masentuneena miehenä auto-onnettomuudessa 21.12.2011. Kuten musiikki, joka on soljuvuutensa vuoksi ja raskaudesta huolimatta helposti lähestyttävää, myös sanoitukset herättävät nopeasti yleisinhimillisiä tuntoja, kunnes uteliaisuus luo mysteerin Goldin konkretisoiman hahmon ympärille. Samalla levyn olosuhteista vähänkään tietävän on vaikea arvioida, kuinka paljon kyyneliä kirvoittaa juuri Goldin kuolema. Joka soitin on löytänyt sävynsä ja paikkansa. Kappaleet ovat vahvoine melodioineen tarttuvia, mutta myös painokkaita ja vilpittömiä sekä synkkyydestään huolimatta eläväisiä. Joel Laviolette sävelsi yhdestätoista kappaleesta peräti kuusi ja soitti levylle muun muassa sen kohtalokkaan kuuloiset piano-osuudet ja tyylikkäät kitarasoolot. Kohtalo johdatteli yrittämään vielä kerran. Woods 5 sai kotimaassaan Juno-palkinnon, minkä lisäksi levy on tuhansien ihmisten rakastama ja tehnyt puhuttelevasti itseään ilmaisseesta Goldista kuolemattoman. Keskiöön nousevat kuitenkin Goldin äänihuulet. Toisille siinä on juuri sopivasti twistiä yhdistettynä välittömään samastumisreaktioon. Hän oli jakanut paitsi sydänsurunsa ja elämänfilosofiansa myös ennustanut oman kuolemansa. Vaikka Gold tuskin olisi pystynyt yhtä hienoon levyyn yksin, Woods of Ypres perustui hänen visiolleen. Sanoitukset ovat nöyrän suorasukaisia. Teemoissa on myös tätä vakavampia ja enteellisiä tasoja. 58. Sellisti Raphael Weinroth-Browne ja oboisti Angela Schleihauf antavat sävellyksille sydäntäsärkevän kauniit loppusilaukset. Levyn vahva koheesio on maaginen todiste miesten kemioiden yhteensopivuudesta. Tämä oikeuttanee sen, että myös Woods 5:n mielikuvissa hän elää vahvimmin. WOODS 5 henkilöityy Goldiin, joka vastasi sanoittamisen, säveltämisen, laulun ja rytmikitaroiden lisäksi pirteistä rummuista. Gold oli kanadalaisen Woods of Ypres -yhtyeen perustaja sekä sen ainut muutamaa vuotta kauemmin mukana ollut jäsen. Ironisinta on, että Gold menehtyi juuri ennen kuin Woods of Ypres ehti julkaista läpimurtolevynsä – sen saman, jolla puhutaan elämän arvostamisesta luonnon tilikirjaan hukkuneiden kuolleiden palvomista vastaan. Tämän jälkeen tehtyä ep:tä ei koskaan julkaistu, sillä Gold muutti Kuwaitiin. Se on paljon tiiviimpi ja tasapainoisempi kuin pitkä Woods 4. Folkahtavalla melodisella black metalilla aloittanut yhtye oli jo vuosia raapinut kasaan goottija doomelementtejä, jotka nousivat Woods 4 -levyllä pintaan asti. Tässä piilee levyn suurin mahdollisesti luotaan karkottava tekijä: kun kultaa sukunimessään kantava bassoääni valittaa, kuinka on jäänyt parisuhdemaailmassa hopealle ja syö siksi yksin, korniuskerroin puskee joillain heti punaiselle
Vaikka Caputokaan ei saa raahattua kaikkia raitoja kuiville, aika monta perusriffiä hänen surumielisinä kajahtavat, omalaatuisella aavesoundilla laulamat melodiakulkunsa joka tapauksessa kuittaavat. Toisin sanoen bändi löysi sen sapluunan, jota se käyttää nykyäänkin liki yksi yhteen. Kitarakuviot ovat suurimmaksi osaksi läpeensä geneerisiä ja miljoonaan kertaan kaluttuja. Vaikka miehestä tuli nainen, hänen tulkintansa ei ole muuttunut tunteen, soundin tai sielua auki repivien sanoitusten suhteen käytännössä lainkaan. Vaan eipä Ugly ole nykykorvin ollenkaan hassumpi. Koskinen Syvemmälle grungesuohon Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa TA N IA G O M E Z ARVIOT 59. STP:n ja Typen lisäksi yhtälössä soi nyt aiempaakin selkeämmin myös Alice in Chains. Rumputyöskentely on fillejä myöten täysin ennalta arvattavaa, ja myös kappaleiden rakenteet voi aavistella ensikuulemalla. Flangerlaululla ja raskassoutuisella matelulla pelaava The Dead Speak Kindly on todellakin AiC:n kolmijalka-aikojen hiilipaperijäljennös. Mutta perkule sentään, kun kokonaisuus toimii, vaikka meno tuntuu tämän tästä vähän liiankin tutulta. Moiset jäisivät aika monen kellaribändinkin seulaan. A Place Where There’s No More Pain on omituisen uran tarponeelta yhtyeeltä kelpo levy, jolla se kuitenkin upottautuu yhä syvemmälle raskasgrungepitoiseen itseensä. Ensinnäkin siten, että ensikuuntelun huumassa pontevasti iskevä levy kuulostaa todella hyvältä. Sävellysten keskinkertaisuus ja sovitusten yllätyksettömyys kieltämättä kalvavat kokonaisuutta tarkemmassa kuuntelussa, mutta fiilispohjalta luukuteltuna meno kuulostaa hyvältä. Kimmo K. Life of Agonyn viidenteen albumiin tämä liittyy siten, että suosikkibändinsä levyistä haluaisi kovasti tykätä, etenkin kun katalogissa on yksi järjettömän kova ja kolme asiallista tai ihan jees -tasoista levyä. Muutamaa pykälää reippaammalla tempolla varustettu nimibiisi on levyn parhaimmistoa sekin. Yhtyeen debyytti River Runs Red (1993) on edelleen sairaan kova, tempovaihteluilla pelaavine sovituksineen yhäkin yllätyksiä tarjoileva pläjäys groovemetallista hardcorea. Muutaman kappaleen jälkeen korva alkaa turtua samaan perussykkeeseen melko pahasti. LIFE OF AGONY A Place Where There’s No More Pain NAPALM On aina hyvä asettaa käsiteltävä asia perspektiiviin ja olla rehellisen kriittinen. On kuvaavaa, että levy tuntuu päivästä ja kuuntelutavasta riippuen joko melkoiselta pettymykseltä tai jopa ihan mukaansatempaavalta paketilta. Sovituksellisesti ja sävellyksiltään yllätyksettömän levyn pelastavat bändin napakasti jytäävä soittotatsi ja erityisesti Caputon laulu. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) se on levyn parhaimmistoa. Kakkoslevy Ugly (1995) tuntui aikoinaan valjulta, sillä yhtyeen ulosanti suoraviivaistui huomattavasti ja biisimateriaali lähenteli grungea. Miten tähän jatkumoon istuu 12 vuoden tauon jälkeen tehty albumi, jolla ei enää laulakaan Keith vaan Mina Caputo. Lopputulemana on ihan ok levy, joka kuitenkin edustaa heikointa LoA-tarjontaa tähän asti. Tarkemmassa kuuntelussa alkaa kuitenkin löytyä pintapuolista erinomaisuutta raaputtavia rasitteita. Hanskat tippuivat tiskiin, ja bändi palasi 2005 verevällä Broken Valleylla, jota kuunnellessa yhtyeen tiilet ja laasti hahmottuvat yllättävän selkeästi: Stone Temple Pilotsin rokkaava grungehan siinä kohtaa Type O Negativen jäyhän gootticoren. Se, mikä on vaivannut yhtyeessä pinnan alla ennenkin, nousee nyt miltei haittaavaksi ongelmaksi: riffit ovat käsittämättömän yllätyksettömiä. Tyystin toisin kuin River Runs Redillä, levymitassa saati kappaleiden sisällä ei ole pahemmin tietoa tempovaihtelusta – ellei moiseksi lasketa yhtyeen perusratkaisua siirtyä kertseissä hitaasti hiihtävästä juntasta skank-nakutukseen. Soul Searching Sunilla (1997) LoA iski tunteiden kultasuoneen uransa parhailla sävellyksillä ja vahvalla tunnelatauksella, tosin ytimekkäät lähtökohtansa lähes unohtaen
Myös kitarat yskähtelevät A Burn Afarissa, jonka säkeistöarpeggiot ovat todella kömpelöä kuultavaa. Tämäntyylistä musiikkia ei maassamme muutoin tehdä, ei näin vakuuttavasti, syvästi sanoitetusti ja hyvällä maulla soitetusti. Laulut sentään ovat teknisesti ansiokkaita ja palvelevat musiikkia pääsääntöisesti ehkä liiankin hyvin. Yhtye haluaa kunnioitettavasti haastaa tyylilajinsa odotuksia, mutta tulee haastaneeksi omat taitonsa epäonnistunein tuloksin. Vinyylimittaan puristettu kappalevalikoima sen sijaan sisältää omat kuoppansa, sillä bändi ei osaa aina pitää hitaammissa kohdissa mielenkiintoa yllä. Levyn nimi kuvaa albumin sisältöä osuvasti. Surubiisillä melodiat ovat jo pääosassa, raa’at laulut on sovitettu sävyt erottavaksi kontrastiksi. Tutun fanaattisesti, rienaavasti ja itsepäisesti tässä pistellään menemään. Ep:n kermaa on kakkosraita Shooting the Messenger. Iso osa riffeistä on aika köykäistä kamaa ja tipahtaa jonnekin modernin Megadethin kohdille. Levylle pakolla tungetut soolot ovat hajanaisia ja huonolla tavalla karmaisevia. Sitten tulevat bändin tavaramerkilliset, komean kursailemattomat laulumelodiat. Tämänkaltaiseen ytimekkääseen poljentoon yhtyeen on aina toivonutkin keskittyvän ylimääräisen paisuttelun sijaan. Se etenee ennalta arvaamattomasti ja vauhdilla, mutta silti sulavasti kuin vaistonsa varassa pakeneva saaliseläin, ja vangitsee ahdingon painokkaan surumielisillä melodioilla. Under the Sign of the Iron Crossilla (2010) kuultua blastkaahausta on leikattu keskitempoisemman mättämisen tieltä. Miekkosen rähinosastokin kuulostaa jotenkin vaivaannuttavalta. Lupaus piti ja pitää. Andalusian vuorilla Espanjassa äänitetty Lupaus on kuin kokoelma Ajattaran parhaita puolia. Samanlaista ryöppyävää surmaa on siroteltu muuallekin, mutta töksähtelevästi etenevästä materiaalista ei erotu toista läheskään yhtä toimivaa kokonaisuutta. Rummut haparoivat, ja mekaaninen soundi vie iskuilta terää. Toisesta kitarastakin vastaavan Jonas Schmidin tulkinta on alkuun sympaattisen kuuloista, mutta muuttuu uusien kuuntelukertojen myötä aina vain ärsyttävämmäksi. Tekee mieli polvistua, antaa väärän kanttorin johtaa vesikauhuista messuaan. Epätasaisen Begin Haten ilmaisu on epätoivoisimmillaan vahvaa ja aitoa, mutta vihaisimmillaan kesyä ja pakotettua. Sukulaisyhtyeitä ovat mainittu Morgoth ja kenties Asphyx, mutta molempien iskevästä lanauksesta jäädään kauas. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Hoilotus osuu välillä jopa nuottiin, mutta kun yksinkertaiset laulumelodiat tuovat mieleen melkeinpä lastenlaulut, niin ei, ei, ei. Jää vähän muovinen liikaa yrittämisen vaikutelma. Biisit sinällään ovat ihan kelpoja, paria heikompaa esitystä lukuun ottamatta. Jos avausbiisi on nyökkäys Murhatlevyn (2011) norskiblacktempoille, seuraava Ristinkirot on taas verkkaisemmin käyvää ja siten tutumpaa A-osastoa. Vuorossa on jo kymmenes pitkäsoitto, joten soundin hötkyilemättömyydestä voisi kai antaa jo kiitostakin. Disbelief toimittaa enimmäkseen keskitempolla etenevää kuolometallia, jossa melodioita hyödynnetään lähinnä maalausvälineinä. Yksi neronleimaus ei poista sitä tosiasiaa, että tullakseen tehokkaaksi ja monipuoliseksi tappokoneeksi A Lie Nation tarvitsee tasapainoisempaa materiaalia ja kliinisempää toteutusta. Pieniä muutoksia on silti bongailtavissa. Ilmaisussa ei ole mitään omaperäistä, mutta bändin tunnistaa silti ensi tahdeista lähtien. Rääkyminen on hukkua soitinmassaan ja sävähdyttää kovasta potentiaalista huolimatta vain muutaman kerran. Kasassa on monessakin mielessä varsin tasapainoisen turvallinen kiekko. Meno on omaan makuuni turhan kliinistä niin soiton, soundien kuin biisienkin puolesta. Demonos Sovan luotsaama kotimaisen black metalin kulttija pioneeriyhtye julkaisee uuden albumin 12 vuoden tauon jälkeen. Niistä osan on tarkoitus tainnuttaa vihollinen täsmäiskuin, osan taas kiduttaa tätä pitkitetyllä mutta nopeatahtisella sarjatulella. Kuolemalla (2003) unenomainen ja syrjäytynyt pimeä jalostui. Nykyisin vain Ruojana tunnettu hahmo on kiistatta maamme kovimpia metallisolisteja. Kokemus on totaalinen, kun laulukopissa tapahtuu outoja. Ajattaran hyvin artikuloitua, säikeen varassa sinnittelevän pikimustaa hulluutta on ollut suorastaan saatananmoinen ikävä. Tomi Pohto BARATHRUM Fanatiko SATURNAL Nähtiin kuin nähtiinkin päivä, jona iisakinkirkko valmistui. Fanatikon jämptimmissä veisuissa, kuten Hellspawnissa ja Arx Satanasissa, on Legionsiin viittaavaa osumatarkkuutta. Seurakunta huokaa: olkoon tuo tie heille sapekkaaseen vereen valmistettu. Soittajat ovat kyllä kovia, ja jos teknistä taituruutta katsotaan, moittimista ei ole. Tuosta murtuneiden luiden laulukokoelmasta tuli 2000-luvun suomalaisen metallin klassikko, viiltävänä ihon alle käyvä kylmän ahdistuksen hymni. Joskus luoti kääntyy jopa toivottomien miesten oman ihon alle. Sanotaan tämä heti alkuun: levy heilahtaa kerrasta yhtyeen tuotannon kärkinelikkoon. Joona Turunen COMANIAC Instruction for Destruction SAOL Sveitsiläisnelikon toinen levy sisältää vähän kevyempää thrashäystä ja speed metalille flirttailua. Pääasiassa keskitempoisina etenevissä sävellyksissä raivoavat yhä paholaisen ja helvetin lieskat pääarkkitehti Sovan pirullisella raspilla tulkittuina. ”Epäuskon” biisit eivät murskaa tarpeeksi eikä niissä ole kananlihaefektiin vaadittavaa tunnelmaa, vaikka pyrkimystä löytyy. Passiondalellä (2009) kuultuja puhtaita lauluja ei ole mukana lainkaan. Jokainen biisi on tarttuva, niiden kertomukset kuin rujonkauniita sairaskertomuksia inkvisition ajan suljetulta osastolta. Pikemminkin niiden teho on perustunut äärimmäisen simppeleihin mutta tarttuviin rakenteisiin. Kun Ajattara päätti syystä tai toisesta julkaista kolmannen huippulevynsä Noitumaan (2009) akustisena, albumi oli juurikin Ruojan ansiosta yhtä kuristavaa, sieniöveristä mökkihöperyyden juhlaa. Debyytti Itse (2001) määritti Ajattaran kokoon keitetyn, peilistä toljottavan pahuuden viitekehyksen. Ja sitten luvattiin uusi levy. Mielestäni Legions of Perkele (1998) on bändin ainoa alusta loppuun pelaava albumikokonaisuus. Särmikkäästi potkiva ja murea soundi on kenties parasta, mitä yhtyeen levyillä on kuultu. Usein huomion varastaa sävelkuluiltaan kierouteen ja silti rytmisyydeltään tarttuvuuteen pyrkivä riffittely, joka on paitsi laadultaan heikkoa myös kehnosti jäsenneltyä. Ajattarasta ei sovi puhua ilman että mainitsee sanoittaja-säveltäjä Pasi Koskista, tai siis Itse Ruoja Suruntuojaa. Levyjen ensimmäiset kirjaimet muodostivat jo sanaparin Hail Sova, joten bändi ajatteli jatkaa sarjaa sanalla ”forever”. Soittotyylistä tulee ajoittain mieleen eräskin Stone, ja itse asiassa laulutyylikin muistuttaa välillä vähän Janne Joutsenniemen äännähtelyjä. Fanatikon rallit asettuvat iskevyydessään jonnekin välimaastoon. Teemu Vähäkangas DISBELIEF The Symbol of Death LISTENABLE Vuonna 1990 perustettu saksalaisyhtye tarjoilee kymmenennen pitkäsoittonsa. Tämän vuosituhannen puolella vakiintunut tarttuva melodeath sen sijaan irtoaa bändiltä varmoin ottein. Vanhempien levyjen raaka thrash-henkisyys on jäänyt God Dethronedilta näemmä lopullisesti taakse. Eetu Järvisalo GOD DETHRONED The World Ablaze METAL BLADE Seitsemän vuoden levytystauko ei ole muuttanut God Dethronedin ydintä mitenkään: hollantilaisten rähäkkä melodinen death metal soi kuten odottaa sopii. Jos kappaleet vaikuttavat suurimmaksi osaksi harkitsemattomilta kyhäelmiltä, niiden toteutus peilaa tätä täydellisesti. Kari Koskinen A LIE NATION Begin Hate INVERSE Oululainen A Lie Nation on aseistautunut toisella ep:llään melodisen black metalin panoksin. AJATTARA Lupaus SVART Loppu tuli yhtyeen tyylille sopivasti tylysti ja yllättäen. Kuinka ollakaan, hyvin tekeytynyt kalmo kaivettiin märästä haudastaan, ja yhtye esiintyi viime kesänä paluukeikoilla. ”Pelkkää mustaa!” Ruoja rääkyy. Lupaus aukaistaan, tietysti, Saatanan sinetillä. Yhtyeen tyyli ja soundi ovat pysyneet hyvinkin tunnistettavina. Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten Ajattara kaivoi itselleen kuopan ja kävi lepäämään. Albumin päättävässä nimikkobiisissä on kuitenkin myös onnistunutta eeppisyyttä. Toisaalta kitaramelodiat soivat tutun herkullisesti, ja niiden avulla tylsemmätkin rytmit toimivat hyvällä prosentilla. ”Kuoleman tien ikuinen raataja”, raakutaan Amenilla. Aina kyseiset tehoelementit eivät ole toimineet, ja joitain yhtyeen kappaleita ovat vesittäneet esimerkiksi tylsänpulskeat toistot ja toitotukset. Bändin kappaleet eivät ole koskaan olleet teknisiä. Keulilla on ainoa alkuperäisjäsen Karsten ”Jagger” Jäger, joka on mörissyt vuodesta 2014 myös death metal -jyrä Morgothissa. The Toxic Touchin (2006) väsynyttä ja liian pitkälle vietyä melodisuutta on hillitty. Iso kompastukivi löytyy laulupuolelta. Vähintäänkin laulutuottajan käyttö lienee tulevaisuudessa fiksua, tai ehkäpä kannattaisi harkita aivan uutta laulajaa
Levyn tunnelmaskaala on rikas. Oma reaktioni oli pelonsekainen. Kerrassaan hieno jatkumo, jota odottaa levy levyltä erityisellä mielenkiinnolla. Hommassa ei ole riittävästi voimaa eikä syvyyttä. Yllättää positiivisesti, miten vaiherikas levy on kitarasooloineen, tempovaihteluineen ja yllättävine kurveineen, raikkaine rytinöineen. niin, brutaalia death metalia. Melodiat pukkaavat välitöntä ilopissaa, ja elämisen hienoudesta sekä hunajaisista ihmissuhdekuvioista ammentavat lyriikat huutavat kasariuden ilosanomaa – soundeista puhumattakaan. Se on raskasta, tamppaavaa, winomaista. The Obsessed on vuosikymmenten saatossa hajonnut ja kursittu kasaan moneen kertaan, milloin milläkin kokoonpanolla. Brother Firetriben tekoset saavat hymyn huulille ja hyvälle tuulelle – aina. Italialainen Antropofagus on viilannut soundiaan vuosien varrella tiiviimpään ja modernimpaan suuntaan. 1990-luvun alussa kappaleessa olisi voinut olla jopa hittipotentiaalia. Soitto on taidokasta, ketterää ja vahvaa. Vaikka sävellyksissä on tarraavuutta, sitä toivoisi ehdotBROTHER FIRETRIBE Sunbound SPINEFARM Saimme odottaa Suomen kovimman AOR-yhtyeen neljättä studioalbumia kolme pitkää vuotta. Help Is on the Way, Indelible Heroes, Prisman mainoselokuvissa jo viime vuonna kuultu Taste of the Champion tai Give Me Tonight ovat ladattu menevyydessään niin suurella määrällä aurinkoenergiaa, että positiivisuudesta meinaa ihan revetä. Väittäisin jopa, että niiltä osin Brother Firetribe kuulostaa kuulaammalta kuin koskaan aiemmin. Kyllä, jokaista säveltä myöten. The Symbol of Death jää kovasta yrityksestä huolimatta ihan kiva -tason levyksi. Samaa tarjoaa Shock, jolla kitaristi Emppu Vuorinen ja kosketinsoittaja Tomppa Nikulainen tiristävät viimeistä dramatiikantippaa myöten Top Gun -elokuvan hengessä. Scott Reeder, Guy Pinhas ja Dave Sherman ovat jälleen telakalla, valitettavasti. Kovuus ei synny siitä, että soitetaan kovaa ja teknisesti. Nyt ollaan vielä sarjassa ”pienet jymypilkahdukset keskellä tyydyttävää massaa”. Eetu Järvisalo ANTROPOFAGUS Methods of Resurrection Through Evisceration COMATOSE Kaksi vuosikymmentä brutaalia ja nopeaa death metalia on kunnioitettava etappi. Jaakko Silvast LA R S JO H N SO N tomasti lisää ja yllätyksellisemmin. Olen siis psyykannut itseni pettymykseen. On toki asia erikseen, kuinka aitoa on tulkita viikinkiaiheista metallia saksaksi, mutta ei mennä siihen. Tusinan kappaleen setti ei yllätä parkkiintunutta tribeltäjää. Soiton puolesta trio tarjoilee hyvin svengaava yhteispeliä. Sacred on doomia, mutta sitä enemmän se on stoneria, rock’n’rollia ja metallia, basareita, rullaavuutta ja tarkkaa ilottelua. Kovuutta on olla uskottava, ja useimmiten roso ja hienhaju on kiinnostavampaa kuin virheetön. Muutaman kappaleen poistaminen ei olisi haitannut, sillä rauhallinen balladi Another Day olisi sopinut erinomaisesti albumin päätökseksi. Vaikka materiaali on pääosin kohtuullisen tarttuvaa ja laadukasta, sitä painaa yllätyksettömyys ja tasapaksuus. Nyt tarjolla olisi lyhytsoitto, joka kantaa mahtipontista nimeä. Vaikka levyllä on paljon kuunneltavaa, uusiutumistakin, ja moni asia on oikein, se on silti makuuni sisäsiisti ja liian varman päälle tehty. Mikäpä olisikaan parempi tapa juhlistaa asiaa kuin julkaisemalla lisää... John Parrin tutuksi tekemä, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä Juokse tai kuole -elokuvassa soinut Restless Heart on saanut Triben käsittelyssä astetta sulavamman tulkinnan. Ensimmäiseksi nousee esiin Janne Nurmen mielenkiintoinen laulu. Reilut kymmenvuotias yhtye on ehtinyt julkaista jo viisi täyspitkää ja useamman pienjulkaisun. Lauri Kujanpää THE OBSESSED Sacred RELAPSE Ei ole varmaan montaa vanhaa The Obsessedia palvovaa synkkäilijää, jolla ei olisi ainakin hieman kylmä hiki kirvonnut, kun tuli uutinen yhtyeen uudesta albumista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Yksikään biisi ei nouse yli muiden, vaan kaikki on samaa tuplabassarien tukemaa sahausta pienillä nyansseilla. Hyvinkin popmaisia melodioita sisältävä albumi on sopivan erilaista tavaraa melankolisesta ja rankkasoundisesta Suomesta. Taistelumetalli-termi ei kerro ehkä koko totuutta bändin tyylistä, paitsi viikinkija pohjoismytologia-aiheisten sanoitusten puolesta. Nyt ”oikeista” tyypeistä on jäljellä taas vain Wino. Myös aihepiirit ovat liikkuneet vähitellen sisäelimistä kohti vakavampia linjoja, mutta ilmaisun brutaaliudesta ei tingitä suolenkappaleen vertaa. Porukan ilmaisu on kaikkiaan varsin suoraan ja aggressiivisesti hyökkäävää. Pidemmän kaavan jälkeen käy kuitenkin selväksi, että napakasta ja osin myös jenkkikuolon vanhaa liittoa lainailevasta hakkaamisesta ei jää mieleen juuri muuta kuin levyn päättävä Living in Fear. Koukkuja on löydettävissä esimerkiksi ihan kelvosta riffija melodiapuolesta sekä antaumuksella rähjätystä saksankielisestä laulutulkinnasta. Myös erottuvasta ja muhkeasta äänimaailmasta täytyy antaa tunnustusta. Valinta on tyylikäs, kuten aiempien pitkäsoittojen versioinnit Cheap Trickin Mighty Wingsistä (Top Gun), Mike Renon Chasing the Angelsistä (Iron Eagle II) sekä Sammy Hagarin Winner Takes It Allista (Over the Top). Tami Hintikka SPRAGUE DAWLEY Missing Piece SECRET ENTERTAINMENT Jossain grungen ja progen välimaastossa seikkaileva Sprague Dawley on kotimaista syntyperää. Yhtyeen toinen albumi on onnistunut tekele, josta puuttuu kuitenkin lopullinen kultainen kosketus. Ottaen huomioon, että kyseessä on uskollinen versio ARVIOT 61. Yhtyeellä on avaimet onnistua isomminkin. Pelissä oli paljon, sillä bändin 90-luvun tuotanto on ”sitä ihteään”, ikonista ja oikealta tuntuvaa – samoin kuin Winon tuolloin tekemät Saint Vitusit ja Spirit Caravanitkin, ne rakkaat. Jaggerin väkevä mylvintäkään ei pääse kunnolla oikeuksiinsa, kun sitä kuulee lähes jatkuvalla syötöllä tasapaksusti etenevän musiikin päällä. Eniten ilmaisu kuulostaa melodiselta death metalilta, johon on upotettu mustan metallin vimmaa ja metalcoren kliinistä murjontaa. Nopealla vilkaisulla tykitys onkin miellyttävän ankaraa. Ja löytyyhän Sunboundilta se pakollinen kasarileffacoverkin. Annika Brusila VARG Götterdämmerung NAPALM Tämä ”taistelumetallipoppoo” on jäänyt musiikillisen tutkani ulkopuolelle. Sprague Dawleyn toinen on yllätyksetön rocklevy, joka pitää kuitenkin otteessaan. Sacred osoittautuu kuitenkin varsin hyväksi tuotokseksi. Ensinnäkin 13 kappaletta on aivan liikaa tällaiselle musiikille, eli karsimalla ja tiivistämällä olisi saatu enemmän tehoja irti. Vaikka Sunbound ei tule kuulumaan genren legendaarisimpien levytysten joukkoon, pääkaupunkilaisretkue tekee levyllä tyylilleen ominaisesti kaiken oikein. Wino on läsnä, ei vain vihaisena vaan myös energisenä ja monipuolisena, vaikkakin vanhoja laulumaneerejaan toistaen. Kannattiko. Äänessä on mukava sointi, joka tulee hienosti esiin varsinkin rauhallisimmissa paloissa. Toiseksi samasta muotista muotoilluissa biiseissä pitäisi olla taianomainen kosketus, jotta ne iskisivät kuulijan tajuntaan. Levyllä on hyvät soundit, monia hyviä hetkiä ja kikkojakin, mutta ei yhtään biisiä, johon olisin jäänyt koukkuun
The Abyss (Chapter 1) sisältää herkullista tuplabasarien päällä kulkevaa Morbid Angel -apinointia. Vaan eipä heittäydytä turhan ikäväksi. Lilithin lähdettyä Eedenistä Aatami vaati Jumalalta uutta vaimoa, joka olisi helpommin kesytettävissä, ja niinpä hän sai kumppanikseen Eevan. Olisi kai eduksi, että levy herättäisi kuulijassa muutakin kuin valtavan tarpeen ruveta päivänokosille. Joni Juutilainen VIRGIN STEELE Visions of Eden SPV/STEAMHAMMER Pitkän linjan heavyveteraani on siirtynyt 36-vuotisen uransa mittaan alkuaikojen hard rock -henkisemmästä linjasta äkäisempään power metaliin ja sen jälkeen yhä progresssiivisempiin sfääreihin. Uudelleenjulkaistu Nocturno Inferno on tyylipuhdasta 1990-luvun puolivälin Norja-mustaa, josta löytää helposti viitteitä Emperoriin, Gorgorothiin ja Borknagariin. Sitten vuorossa olikin Visions of Eden (2006), yhtyeen yhdestoista albumi, joka perustui DeFeisin Lilith Project -nimellä kulkeneeseen näytelmään. Silti kyseessä on Virgin Steele -katalogissa vain keskitason suoritus. Tämä on kova saavutus, kun kaikki on oikeastaan tehty. Malevolent Creationin vanhasta raidasta, Antropofagusin omat kannut eivät sisällä järin klassiseksi jääviä iskuja. Aavistuksen bluesvoittoisesti hardrockaava Smash on kiireestä kantapäähän geneerinen Pearcykiekko. Mukaan on ahdettu jopa hienoista melodista koukkua, mutta muutoin elottomiksi trigatut rummut pärisevät vailla turhaa dynamiikkaa. Kotimainen Foreseen ei leiki, ja raskasta sanottavaakin löytyy. Laulaja David DeFeisin visioista elävä yhtye saavutti taiteellisen huippunsa 1990-luvulla, jolloin se julkaisi kaksiosaisen Marriage of Heaven and Hellin sekä henkilökohtaisen suosikkini Invictusin. Suunnatkaamme huomiomme takaisin musiikkiin. Tästäkin huolimatta Visions of Eden sisältää tarpeeksi viihdyttäviä hetkiä tehdäkseen kuuntelukokemuksesta vaivan arvoisen. Teemana oli juutalaisessa mystiikassa ja kansantarustossa elävä myytti Lilithistä Aatamin ensimmäisenä vaimona, joka ei suostunut alistumaan miehensä palvelijaksi vaan vaati tasavertaisuutta. Vielä ongelmallisemmaksi kuvion teki rumpali Grimin (Immortal, Borknagar, Gorgoroth) itsemurha vuonna 1999, jolloin bändi päätettiin upottaa lopullisesti jäihin. Levy olisi kaivannut enemmän Bonedustin, Childslayerin ja Black Light on Blackin kaltaisia iskusävelmiä ja vähemmän God Above Godin kaltaisia tylsiä balladeja. Mikko Malm STEPHEN PEARCY Smash FRONTIERS Sandiegolaislaulaja Stephen Pearcy kuuluu siihen kiistämättömään ryhmään hevilaulajia, jotka kuulija tunnistaa pelkän äänen perusteella. Glamlegenda Rattissa useiden eroamisten jälkeen edelleen meuhkaavan Pearcyn soolomateriaali on helposti tunnistettavaa etenkin siksi, ettei se juurikaan eroa bändinsä parin viime vuosikymmenen tekemisistä. Kiimaa on kaikilla osa-alueilla, ja välillä ollaan jo rajoilla, kaatuuko kaahaus nenälleen, mutta pitää sitä pientä vaaraa löytyäkin. Vanhakantainen äänimaailma on rujo ja konstailematon. Bändin soitannossa on Nilesta muistuttavaa sutjakkuutta, ja vahvassa örinässä on väkevän primitiivinen sävy. Mitään poikkeuksellista tai äärimmäisen huikeaa on turha odottaa, mutta norjalaiselle ysärimenolle sielunsa menettäneille albumi saattaa olla koskettava elämys. Onhan se toisaalta ymmärrettävää, että elämäntaparokkari tarvitFORESEEN Grave Danger SVART Onhan tässä kuullut vuosien varrella monenlaista kohkausta, mutta nyt osuu ja uppoaa, pitkästä aikaa. Kelpo jytkettä toki näinkin. Muhkea digipak taas pitää sisällään ennen julkaisemattomia promokuvia sekä uudistetun bookletin Defeisin tuoreilla kommenteilla. Monissa paikoin saattaa kuulla yhtäläisyyksiä jopa kotoisen Alghazanthin Thy Aeons Envenomed Sanity -esikoiseen (1999), mutta pääosin homman nimittäjänä pysyttelee nostalginen norjalainen black metal – siis juuri se soundi, jota nykybändit eivät enää tee. Perustoimivaa matskua tässä siis tarjoillaan. Rumpusoundit ovat kuin Slayerin Hell Awaitsiltä, mikä antaakin suuntaviivaa, miltä koko levy kuulostaa. Vaikka kappaleet huitelevat pääosin läpi korvien, tätä on kieltämättä hauska kuunnella. Voisi sanoa, että nyt on kovaa ajoa. Aggressiivista tunnelmaa ympäröidään kylmillä ja melankolisilla melodioilla sekä ”pakollisilla fiilistelypätkillä”, jotka vievät tunnelmaa Satyriconin Dark Medieval Timesin suuntaan. Tavallaan ikävää kaipailla näin julkeaan mättöön tarttuvampia aineksia, mutta juuri niitä bändi tarvitsisi tehdäkseen todella iskevän vaikutuksen. Musiikillisesti yhtye eteni tällöin parempaan suuntaan, ja kyseessä onkin huomattavasti jämäkämpi ja selkeämpi kokonaisuus kuin kumpikaan House of Atreus -levyistä. Viisikon ankaran thrashmetallinen paahto ottaa vaikutteita 80-luvun crossoverista, mutta pysyy enemmän metallin puolella. Ja vaikka olenkin progressiivisen rockin ja pitkien kappaleiden ystävä, tämä levy olisi tarvinnut hieman tiivistämistä. Heitän mukaan mielleyhtymät CroMagsiin ja Dark Angelin Darkness Descendsiin. Siis muuten kuin sen vuoksi, että Pearcyn sooloäänitteillä ei mennä edes troposfääriin, saati kuuhun saakka. Kymmenbiisinen levy kuljetaan läpi hyvissä merkeissä. Kari Koskinen ÖRTH Nocturno Inferno SATANIC ART Unohdettuihin nimiin kuuluva Örth äänitti tämän ainoan levynsä vuonna 1996, mutta kiekkoa ei julkaistu koskaan virallisesti. Teemu Vähäkangas HILJA MUSTONEN ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Monet kappaleista eivät tunnu lähtevän hyvistä ideoista huolimatta käyntiin. Vanhan pierun muistijäljistä huolimatta Foreseen kuulostaa lähinnä itseltään, ei pastissilta. Path of Sorrow -kappaleella pistetään puolestaan melkeinpä death metaliksi, mikä taitaakin olla levyn ainoa pieni tyylirikko. SPV on julkaissut Visions of Edenistä kahden levyn uusiopaketin, joka sisältää niin uudelleenmiksatun kuin alkuperäisestä remasteroidun version albumista. Aiheen tiimoilta voisi raapustaa vaikka pari esseetä, mutta ehkä jokin toinen kerta. Kitarasooloissakin pistetään menemään niin että bandana paukkuu. Vimmainen laulaja Mirko on huippuluokkaa, vastaavaa keuhkoamista ei kuule kovin usein. Nocturno Inferno on täydellinen aikansa kuva, joka ansaitsee uusintajulkaisun. Naaraan kaipuusta ja kovasta elämästä kertovia lyriikoita ympäröivät jo soundeiltaankin tutut sävellykselliset maneerit. Tämän jälkeen ilmestyi teatterilavallekin päätynyt kaksiosainen rockooppera The House of Atreus, joka oli albumiformaatissa jo aivan liian raskassoutuinen kokonaisuus. Loppu onkin niin sanotusti historiaa
Aiemmin vain ep:n julkaisseen bändin hypnoottinen vyörytys rullaa tällaisenaankin ansiokkaasti. Vaan kun jossakin helähtää etäinen mellotron-uikutus tahi valittava sello, huomaa, miten paljon rohkeamminkin Gloson voisi vielä soundiaan avartaa. Tämä ilmenee myös niinä ohikiitävinä hetkinä, kun laulu äityy melodiseksi. Esimerkiksi Antlers menee jo nyt aika sujuvasti death doomista. Sellainen on myös Dance Panique. Tässä genressä vedellään väkisinkin luotilankoja Neurosisiin ja sen perijöihin, mutta Glosonilla on silti mukavan omanlainen syke, vieläpä ihan luonnikkaalla tavalla. Yhtyeen kuolemattomimmat ja puhki kulutetuimmat kipaleet saavutettiin muutamalla ensimmäisellä levyllä. Smash olisi silti kannattanut nimetä ennemmin vaikka Splashiksi ja unohtaa niine hyvineen. Jo aikoja sitten parhaat hetkensä elänyt post-metal-buumi voi näemmä vieläkin tarjota mielenkiintoisia uusia lähestymiskulmia. Fanit saavat Kätilöjen seitsemänneltä kiekolta varmasti sen mitä haluavat. Koskinen TURMION KÄTILÖT Dance Panique OSASTO-A Suomalaisen industrial metalin ruhtinaat ovat jaksaneet pitää yllä tasaisen säännöllistä ja linjakasta julkaisutahtia. Jaakko Silvast GLOSON Grimen ART OF PROPAGANDA Uusi tuttavuus, ruotsalainen Gloson, esittäytyy vahvasti. Levy sisältää kaikki yhtyeen tunnusmerkit: rivoa paasaavuutta, mukaansatempaavaa boogieta ja sokerisia koneohjelmointeja. Hyvä niin, sillä lopputulema on varsin messevä. Kätilöjen leirissä puhalsivat hiljattain muutoksen tuulet, kun pitkäaikainen solisti Spellgoth jätti bändin albumin äänitysten jälkeen. Ja miksipä eivät olisi, kun sävellyskynä on terässä ja menestystä piisaa. Yhtyeen perusta on vankasti post-metalissa, mutta sointi tuntuu olevan myös sludgeen ja jopa death metaliin kallellaan. Se on armottomuudestaan huolimatta sekä soundillisesti että sovituksiltaan esimerkillisen vaivattomasti lähestyttävää. Tällä levyllä poppoo kuitenkin vain vankistaa asemiaan lajityypin kotimaisessa kärjessä. Ahtaammassa karsinassa pyörivä musiikki saa normaalisti etua pieMETELI.NE T SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU. Necroslurgin lähtökohtana on punkhenkinen metalli, vaikka kaksikon musiikillista linjausta ei ole helppo kuvata yksiselitteisesti. Bändin vankka sointi on hyvin koossa, eikä rymistely tunnu vaativan toimiakseen kummempia höysteitä. Kuolometalliin sen yhdistää eritoten kolmen miehen voimin räyhkityn laulun brutaaliksi äityvä karskius, mutta myös muuten jykevä ote. Glosonin pitkähköt biisit kehittyvät rauhassa ja miellyttävän omalakisesti vaikuttamatta lainkaan venytetyiltä. Tästä eteenpäinkin bändi on onnistunut kyhäämään ennen muuta toimivia albumikokonaisuuksia. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tämä yhtyeen tulevaisuuden ulosantiin. ARVIOT see tasaisin väliajoin jonkinlaisen kättä pidemmän, että kotikulmien – tässä tapauksessa toki suurten sellaisten – rockklubien kiertämisellä olisi edes jokin oikeutus, eikä tarvitsisi selitellä pelkkien vanhojen hittien veivaamista. Levy ei ehkä sisällä yhtään diskometallin timanttia, mutta sillä ei toisaalta ole juuri heikkoja biisejä. Kimmo K. Eetu Järvisalo NECROSLURG Haudantaka RÄMEKUUKKELI Kun kotimaiset pitkän linjan punktekijämiehet yhdistävät voimansa uuden nimen alla ja julkaisevat ensimmäisen tuotoksensa trendikkääksi tituleeratulla c-kasetilla, lähtökohdat ovat tuntemattomiin tulokkaisiin verrattuna pykälää kiinnostavammat. Tämä ei kuitenkaan takaa automaattisesti hyvää lopputulosta, mistä nasevanmittainen Haudantaka käy oivaksi esimerkiksi. Synkeinä jyräystä puhkovat melodiat ja orgaaniset rakenteet pitävät homman perin mielenkiintoisena, kunhan menoon jaksaa syventyä hiukan. Jatkossa voimme siis odottaa suuria, jos hyvin käy. Pystyn jo näkemään, millaista vipatusta albumin tanssittavat rallit tulevat saamaan yleisössä aikaiseksi. Industrialia tehdään tasaisella onnistumisprosentilla. Ja jos kahdeksasosia hinkkaavat kitaristit vaihtaisivat avosoinnut dempattuun jynkytykseen ja rumpujen tomikompit muuttuisivat tuplabassaroinniksi, ero hitaammin lunastavaan dödikseen olisi aika marginaalinen
Hetkittäin voi tuntea olevansa treeniksellä yhtyeen kanssa, siksi ei-keikkamaiselta bändin meno vaikuttaa. Itselleni levyn parasta antia edustavat Blundellin hienon komppityöskentelyn ja avarien kosketinmattojen varassa leijuva False Lights, eteerisenkaunis In Floral Green sekä kahdeksanminuuttinen instrumentaalinimikappale, joka toimii mukavana yhteenvetona levyn yleisestä tunnelmasta. Coma Ecliptic – joka siis on yksi tunninmittainen progemöhkäle, ”ooppera” kai vallan – on Coloursin tapaan vähemmän innostava kokonaisteos. Levy on helppoa mutta myös kestävää kuunneltavaa. Tomi Pohto SO IL E SI IR T O LA nemmistäkin irtiotoista, mutta tässä tapauksessa ne johtavat lähinnä osittaiseen linjattomuuteen. Mega BETWEEN THE BURIED AND ME Coma Ecliptic Live METAL BLADE Progemetallin suuriin toivoihin lukeutuva jenkkiyhtye on ilmeisen urautunut tekemään konseptilevyn ja soittamaan sitten koko komeuden livenä. Paikoittelen kuulostaa jopa siltä, että soittoa ja kappalerakenteita on mietitty aivan liiaksi pelkän fiilisrappauksen sijasta. Se on hyvin ja hyvällä maulla tehtyä tavaraa, jonka äärellä on helppo viihtyä. Kimmo K. Etenkin hämmästyttää nimibiisin aloitusriffi, joka on lähes hiilipaperikopio Dominationin (1995) Where the Slime Livestä. Uiskennelkoot poikaset vanavedessä. BtBaM on uuden ajan bändeistä kovimpia ja kunnianhimoisimpia, mutta sekään ei osu täysin maaliin ihan joka kerralla. Mitchellillä on ollut selkeä visio, ja se kuuluu lopputuloksesta. Olen odottanut Firespawnin paluuta kuin mummo kahvitarjousta. Muutoin menisi selittelyksi. Kyseessä on kirjaimellisesti sooloprojekti, sillä mies on soittanut lähes kaikki levyn soittimet itse. Tempon ollessa katossa yhtyeet sortuvat helposti yksitoikkoisuuteen, mutta Within the Ruinsin kappaleissa on upeasti rakenneltuja osia, joiden vaihtelevuus ja syvyys on ensiluokkaista. Innostun deathcoresta harvoin, mutta tämän albumin progemaisuus ja vaihtelevuus saivat minut yllättymään. on pienehkö klubi, jossa hohkaa tekemisen meininki. Lauri Kujanpää PHIL CAMPBELL AND THE BASTARD SONS Phil Campbell and the Bastard Sons UDR Phil Campbell ei voinut jäädä Lemmyn kuoleman jälkeen liian pitkäksi aikaa kotiinsa suremaan. Esikoisella kaikuivat Amerikan kuoloperinnön mädäntyneet nuotit. Myös materiaalin suhteen homma on kinkkinen. Firespawn on ammattiukkojen remmi, ja toimitus on sitä mukaa taloudellista, energistä ja öljytankkerinpainoista. Eri asia on tietysti, kuinka paljon katsoja tai kuulija saa liveistä lisäelämystä levytettyihin versioihin nähden. Bändin taito ja materiaalin suurellinen konsepti välittyvät ihan pätevästi kotiin saakka, mutta jotakin freesiä bändin pitäisi keksiä, ettei konseptialbumi–livelevy-kaavaa tarvitse jauhaa loputtomiin. The Big Dream sisältää, kuten edeltäjänsäkin, modernia ja huippuunsa hiottua progressiivista rockia, jonka pääosaa näyttelevät melodiat. The Big Dream on nimenomaan vahva kokonaisuus, kaikki palaset ovat oikeilla paikoillaan. Äkkiseltään tällaisten julkaiseminen tuntuu kyseenalaiselta, mutta toisaalta bändin taito soittaa oikeasti tyylillä kokonainen spektaakkeli lavalla puolustaa ratkaisua. Kaikessa suurellisuudessaan ja teknisessä täydellisyydessäänkin se vaikuttaa genressään ihmeen ennalta arvattavalta ja tietyllä tapaa jopa innottomalta. Mikko Malm WITHIN THE RUINS Halfway Human E1 MUSIC Within the Ruins on jenkkiyhtye, joka on saavuttanut äärimusiikillaan jopa listasijoituksia kotimaassaan. The Reprobatellä tuomitaan pitkälti omiin nimiin. Soittimetkin pysyvät käsissä – varsinkin soolot napsahtelevat korvakäytävään kuin terävät kultaiset nuolet. Kymmenen biisiä ja 43 minuuttia on jykevän miehekkäälle death metal -rykäisylle optimimitta. Mukana on akustisilla kitaroilla renkutettu fiilistely, Motörheadistä muistuttavalla draivilla takova nopeampi pala sekä kolme keskitempoisempaa – ja myös tavanomaisempaa – vääntöä. Yhtye tekee joka tapauksessa vakuuttavaa jälkeä. Bändin mestariteoksesta Parallax: Hypersleep Dialoguesista (2011) ei tainnut tulla livesoitosta huolimatta julkaisua, Coloursista (2007) kylläkin. Koskinen LONELY ROBOT The Big Dream INSIDEOUT Muun muassa It Bitesista ja Arenasta tuttu John Mitchell julkaisee toisen täyspitkän Lonely Robotin nimissä. Ainoastaan rummut on delegoitu Frost*-collega Craig Blundellille. Levy on tempoiltaan edeltäjäänsä kiivaampi, ja Lars-Göran Petrovin murina pysyttelee tasaisenmatalilla taajuuksilla. Vaikka leikkaus on vireää ja kuvakulmat ja näkymät vaihtelevat kiitettävästi ja sopivan kiireettä, liikkeeseen kohdistettua materiaalia alkaa kaivata. Five Finger Death Punchin ja muiden jättiläisten jalanjäljissä kulkeva orkesteri onnistuu uusimmallaan varsin hyvin. Vaikka kuuluuhan se Morbid Angel tälläkin levyllä. Soitetaan mitä halutaan -asenne on arvostettava, mutta nyt biisit eivät ole parhaimmillaankaan keskinkertaisuutta kaksisempia. Tim Goergen hoitaa örinätonttinsa varsin mallikkaasti antaen sopivasti tilaa iki-ihanaan soitinkikkailuun. Riffit, rumpukompit ja soundimaailma on leivottu vain kokeneimpien kuolokettujen taitamaan perinnetaikinaan. Lonely Robotin musiikki ei ole mitenkään rajoja rikkovaa tai mullistavaa, mutta se on hyvää. Vaikka Coma Ecliptic Live on vakuuttava näyttö bändin kyvyistä toteuttaa suuret visionsa lavalla, se ei tunnu lähtevän kunnolla liitoon. Ammattimuusikko repii leipänsä tien päältä, joten eikun uutta materiaalia ulos ja takaisin rundille. Laulaja Neil Starr täydentää viisikon, ja kyllähän poppoolta irtoaa rehellinen perusrock napakasti. Viiden kappaleen valikoima lienee tarkkaan harkittu näytös bändin kyvyistä. Keikkapaikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Niin teksteistä kuin niiden miehekkäänkarskista tulkinnasta vastaavan Oton suorituksesta löytyy riittämiin asennetta, mutta sillä ei pötkitä puoliväliä pidemmälle. Laadukasta ryskettä, jonka jopa Rush-tyyliset pimputukset sekoittavat sellaiseksi sekamelskaksi, että toimivuusprosentti menee rutkasti plussan puolelle. Mitchell on monipuolinen muusikko, jolta löytyy taitoa tehdä niin raskaasti rokkaavia menopaloja kuin ilmavia popteoksiakin. Levyllä ei paljon jäähyllä istuta, sillä kaasujalka on pohjassa alusta loppuun. No, pitäähän sitä kertaalleen mestarille kumartaa. Ensitutustumisella albumi vaikuttaa melkeinpä tasapaksulta, mutta sitten esiin työntyvät lihakoukut ja kuulijaa raijataan kannikat edellä kalanruuaksi. Phil Campbell and the Bastard Sons on sikäli mielenkiintoinen kokoonpano, että maestro on valinnut aisapareikseen kolme poikaansa. Jos kappalekympistä löytyisi enemmän yhtyeen nimikkobiisin kaltaista, tarttuvalla melodialla outoa tunnelmaa levittävää musiikkia yhdistettynä synkempään ja äärimmäisempään ilmaisuun, jälki olisi oitis häiritsevämpää ja kiinnostavampaa. Miksauksesta vastaa Motörheadin luottotuottaja Cameron Webb, joten tässäkään mielessä on turFIRESPAWN The Reprobate CENTURY MEDIA Erinomaisen death metal -debyytin, Shadow Realmsin, julkaisusta on kulunut kaksi vuotta. Liikkumattomat, kalansilmälinssein varustetut kamerat voimistavat valvontakameramaista tunnetta
Verrokit ovat sen verran kovaa luokkaa, että edes rinnalle pääseminen on liki mahdotonta. Teemu Vähäkangas PRIDE OF LIONS Fearless FRONTIERS Survivor-ukko Jim Peterik on kaivanut naftaliinista viimeksi vuonna 2012 levyttäneen Pride of Lions -yhtyeen, ja millä tavalla! Bändin viidennen voi nimetä hyvällä syyllä jo nyt yhdeksi vuoden 2017 AORlevyistä. Uudelleenjulkaisuihin ei ole ympätty ekstroja, mutta eipä niitä jää pahemmin kaipaamaankaan. Särisevän paukutuksen ja megafoniärjynnän lisäksi mukana on riittävästi sävyjä, jotta kappalemateriaalin tunnistaa musiikiksi muustakin kuin hakkaavasta rytmistä. Kimmo K. Miehen koko nimellä tehdyt albumit ovat olleet alentuneiden levytysbudjettien ja alati vaihtuvan kokoonpanon vuoksi tuotannoltaan rosoisempia ja maanläheisempiä, mutta Bayleyn tekemisistä on välittynyt The Man Who Would Not Die -albumista (2008) lähtien väärentämätön intohimo lajia kohtaan. Yksi kikoista on myös bändin laulaja, Peterikin pitkäaikainen rikoskumppani Toby Hitchcock, jonka äänessä on vähintäänkin sama määrä miehistä karismaa kuin Ridge Forresterin naamassa tai 35-vuotiaan Arnold Schwarzenneggerin kropassa. Houses of the Molé (2004) tuli noteerattua jo ilmestyessään varsin tulisena tapauksena. Vaikka esikuvien vaikutusta ei pahemmin piilotella, tasaisen maukas biisimateriaali jaksaa kuitenkin innostaa. Mutta hus, hus nykypäivään. Bushin innoittamana. Uuden vuosituhannen alussa pääarkkitehti Al Jourgensen tuntui saavan yhtyeensä otteen takaisin. Endure and Surviven kokonaissoundi voisi olla aavistuksen muhkeampi, jolloin se tukisi voittopuolisesti mainiosti rakennettuja sävellyksiä huomattavasti paremmin. Mammon Est ryydittää menevää komppia erinomaisen hienoilla kitarasooloilla. Sitä se on edelleenkin: armotonta piiskausta ja vihaista rähinää George W. Riffittely tuo jylhimmillään mieleen myös Legion of the Damnedin. Ja miksipä Campbellin pitäisi moiseen edes pyrkiä, olihan hän säveltämässä kolmen vuosikymmenen ajan isoa osaa Motörheadin materiaalista. Levytroikan funktio on selkeästi muistuttaa, miten hieno yhtye Ministry hiljaisempinakin aikoinaan oli – tästähän se uusi nousu ja näkyvämpi veuhtominen taas alkoi. Biisien ilmiasu on masiinoin tiettyyn kaavaan ankkuroitu, eivätkä livetilanteen huumaava äänenpaine ja hypnoottinen vyörytys välttämättä välity kotiin asti. Itse isäntä tuntuu vain parantavan laulamistaan sitä mukaa, mitä enemmän ikää karttuu. Kovaa jälkeä tehdään kaikilla tasoilla: sovitukset, sävellykset ja esitystapa eivät anna syytä juuri minkäänlaiseen nokankoputtamiseen. Ep on tiivis ja lupauksia herättävä näyte, jonka perusteella aikanaan ilmestyvältä pitkäsoitolta voi odotella hyvinkin mainiota jälkeä. Herkullisia kitaramelodioita ja nopeaa hakkausta yhdistelevä A Ripping Strike on käypä esimerkki sotaisan rynnimisen ja kuviorikkaan soitannon yhteispelistä. Käsillä oleva albumi jatkaa viime vuonna Infinite Entanglement -pitkäsoitolla aloitettua kolmiosaista scifiteemaa. Siis ihan oikeasti. Kaahaus on vähemmällä, ja Jourgensen louhii yllättävänkin tarttuvia riffikudelmia ja hoilottaa niiden oheen luuriinsa melodisesti kutkuttavia kutsuhuutoja. Se tiesi Blaze Bayleylle mononkuvaa kannikkaan. Vekkulista kaihomieliseen aaltoileva Broken on melodisesti yhtyeen komeimpia biisejä, ja cover new wave -bändi Magazinen The Light Pours out of Me’stä toimii sekin erinomaisesti. Laulaja Starrin puhdas ja tavanomainen ääni ei luo kummoistakaan pahan pojan ilmapiiriä ja osa riffeistä on turhankin tylsää perusjunttaa, mutta hyvät puolet vievät lopulta voiton. No Turning Back on peräti erinomainen juoksuralli, ja juuri tämän sortin kudontaa bändiltä kuulisi mieluusti myös jatkossa. Vauhtijalkaa ei höllätä turhan usein, mutta touhussa on silti mukavan eeppistä henkeä. Siis oikeasti, jos kohdalle sattuu perinteinen suomalainen lonkeronharmaa loppukevään päivä, niin Fearless soittimeen ja johan alkaa aurinko helottaa. Bändin omaa I Am the Wargodia ei raitojen joukosta kenties löydy. Levyn biiseistä raskaimpiin lukeutuva The Tell on muisto vain viimeistään siinä kohtaa, kun nokkelasti riimittelevä In Caricature pärähtää halkomaan ilmaa. Parhaimmillaan päästään kuitenkin lähelle, ellei peräti aivan tuntumaan. 20 vuotta sitten jätkät olisivat olleet kevyesti mukana thrashin Big Fourissa, nyt heidät joutuu toteamaan vain erittäin vahvaksi seuraajaksi. Jaakko Silvast CRAVEN IDOL The Shackles of Mammon DARK DESCENT Onhan se nyt hieman halpaa lähteä vertaamaan yhtyettä vahvasti johonkin toiseen pumppuun, mutta onko synti lopulta kriitikon vai bändin, joka tämän vertailun mahdollistaa. Fearlessin 12 kappaleen kattaus on täynnä kaikkein hienoimpia genremaneereja. Koskinen. Alun perin tamworthiläisestä Wolfsbanesta metallimaailman tietoisuuteen ampaissut mies ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan vaan vihkiytyi sooloartistiksi. Sittemmin Jourgensenin touhut Ministry-nimellä ovat aiheuttaneet jo sen verran hämmästelyä, että kovemmallakin kaverilla on ollut pokassa pitelemistä. Myöskään kitaristi-laulaja Andrew Hudson ei kerää omaperäisyyspisteitä edetessään pitkälti samalla linjalla kuin Slayerin Tom Araya. Hiilipaperikopiointia nelikko ei sentään harrasta, mutta vaikutteet kuuluvat ajoittain varsin selvästi. Australialaisherrat eivät tarjoile edelleenkään mitään uutta, mutta bändi tekee työnsä niin hyvin, että tästä levystä ei voi kuin nauttia. Livelevy on konevetoisen metelöinnin kohdalla tavallaan outo konsepti. Massiivisina vyöryvät Impossible ja Leper porautuvat myös teholla tajuntaan. ARVIOT ha odotella kovin isoa irtiottoa. Mukana on vanhempaakin tykitystä, vaan ei sitä suurinta hittiä, Jesus Built My Hotrodia. Albumin tehoja voi varsin hyvin verrata Psalm 69:n intensiteettitasoon, vaikka biisimateriaali ei yllä yhtä korkealle. Paljon Exodustahan tässä on, itse asiassa ihan sooloja myöten. Hittilevy Psalm 69:n jälkeen kului muutama vuosi ennen kuin jokseenkin vaisusti vastaanotettu Filthpig ilmestyi. Luvassa on iloista, taiten tuotettua, hyvin soitettua ja korvia hellivää aikuisrokkia, jossa lauletaan rakkaudesta ja juhlistetaan elämää kuin paratiisissa konsanaan. Sopivan raa’asti ja monipuolisesti rähisevät kappaleet onnistuvat rakentamaan myös jonkinlaista draaman kaarta, eli levy ei edusta aivan pelkkää uppiniskaista mättöä. Nyt jo yhdeksän pitkäsoittoa julkaisseen Bayleyn jatkoura on ollut perin tuottelias ja vieläpä yllättävän laadukas. Kitaransa edelleen taitavalla Peterikillä on vieläkin hallussa se sama taikakynä, josta sikisivät aikoinaan muun muassa Survivor-hitit Eye of the Tiger ja Burning Heart. Etenkin hitaammin jyrisevät Sphinctour-kappaleet tekevät silti vaikutuksen: Scarecrow, Lava ja The Fall ovat vakuuttavia luentoja. Levy ei herätä silti epäilystäkään, että Bayleyn sävelkynä olisi tylsynyt tai että nykyinen bändinsä ei osaisi toteuttaa ukon musiikillisia aivoituksia. Biisimateriaali on edeltäjäänsä tempoilevampaa eikä aivan niin kuuntelukelpoista, että levyn jaksaisi annostella kuuppaansa kertalaakilla. Kyseessä on yhtyeen melodisimpiin lukeutuva, tasalaatuinen ja biiseiltään kohdakkoin suorastaan loistava kokonaisuus. Samaa verbaaliakrobatiaa mallataan myös albumin nimiveisussa – tämäkin on keino, jolla lyödään koukku kahvaa myöten kuulijan korvakäytävään. Ei raskas rock tästä miehestä soittamalla lopu. Tästä vaiheesta yhtyeen historiaa kumpuaa Sphinctour 1996 -livekokoelma (2002), joka keskittyy edellä mainittujen kiekkojen antiin. Miehen uran ainoa selkeä huti on ollut uhmakkaasti tittelöity The King of Metal (2012), jonka sävellykset tarpoivat pahemman kerran. Jaakko Silvast MINISTRY Sphinctour 1996 Animositisomina Houses of the Molé SANCTUARY Industrialkopla Ministryllä meni 1990-luvun alun menestyksen jälkeen jonkin aikaa vähän hiljaisemmin. Kari Koskinen HARLOTT Extinction METAL BLADE Edellisellä levyllään vahvan näytön antanut Harlott jatkaa samalla linjalla. Peterik osaa toki myös vakavoitua, mutta ei synkistellä. Tässä tapauksessa heittäisin ensimmäisellä kivellä suomalais-brittiläistä Craven Idolia, jonka toinen pitkäsoitto ei jätä hirveästi tulkinnanvaraa: The Shackles of Mammon rähisee melodista mustaa thrashiä kovasti samassa hengessä kuin Desaster ja Deströyer 666. Etenkin vuosien 2000– 04 kolme BLAZE-albumia (Silicon Messiah, Tenth Dimension, Bloof & Belief) ovat edelleen kuuntelunkestävää melodista perinneheviä. Klassinen brittihevi soi Endure and Survivella kuten sen vuonna 2017 kuuluukin, mutta juurille vahvasti kumartaen. Kari Koskinen BLAZE BAYLEY Endure and Survive BLAZE BAYLEY Bruce Dickinson palasi Iron Maidenin laulajaksi vuonna 1999 kuuden vuoden poissaolon jälkeen. Itseltäni katveeseen jäänyt Animositisomina (2003) edustaa korvaani Ministryn parhaimmistoa
Belgien valittu ilmaisumuoto on erottumisen kannalta aika vaikea, mutta meininkiin ei kaipaa kovin suuria korjausliikkeitä. Raw on juuri niin rujo kuin nimi antaa olettaa. Sopivalla äänenvoimakkuudella kärsiessä harteille nousee päälakea hakkaava, ahdistava möykky, mutta musiikki muistaa mustuuden keskellä hieman myös hengittää. Tässä mielessä bändin nykylinja on monilta osin vanhan totutun vastakohta, vaikka bändi kuulostaa toki itseltään. Erotik Nekrosisin kokoonpanosta ovat säilyneet nykyhetkeen ainoastaan kitaristi Mattis Malphas ja laulaja Morten Shax. Miehet ovat Endezzman alkuperäisjäseniä, joten bändin perussoundiin miehistönmuutokset eivät ole liiemmin vaikuttaneet. Poikkeus sääntöön on eeposmainen ja yllättävänkin monimuotoinen kolmeminuuttinen Head On, jonka löyhkä on koko kasetin haastavinta ja kalmaisinta. Eipä samojen kuvioiden minuuttikaupalla jauhamista tässä hengessä jaksaisikaan, mutta pätkämittaisena efekti on sopivan vaihteleva ja jopa mielenkiintoinen. Better Run Fastissä on hyvä boogie. Kari A. Levyn suurin valtti on sen monipuolisuus ja monikerroksisuus. KREYSKULL The Bird of Bad Weather SLIPTRICK Puhdasverista pörinää, doomia, rockia tai heavyä kuunnellessa sävellysten laatu korostuu, sillä kapeaksi vedetyn sektorin sisällä ei jää tilaa harrastaa mielenkiintoisia tyylipoukkoiluja. Turussa nykyään musiikkitieteen professorina toimiva Richardson julkaisi ensimmäisen singlensä jo vuonna 1989, mutta asetti sen jälkeen omat musiikilliset ambitionsa taka-alalle. Kaikilla menee päin helvettiä, mutta meininki on silti helvetin asiallista. Tuorein Endezzma on yhtyeen mittapuulla pieni pettymys, mutta tarjolla on silti keskitasoa parempaa uuden koulukunnan norjalaista black metalia. Parhaimmillaan soundimaailmassa yhdistyvät lämmin analogisuus ja urbaani syke, vähän samaan tapaan kuin David Bowien kahdella viimeisellä levyllä. Neljä raitaa puristetaan reiluun varttiin, eli ahdistusmattoa levitetään lajityypissään varsin ytimekkäästi. The Foldin voisi todeta edustavan tummasävyisellä reunuksella varustettua modernia progressiivista poppia. Mukana on vivahteita niin psykefolkista, 90-luvun alternativerockista, soulista kuin kapakkajatsistakin. Pasi Lehtonen SONS OF A WANTED MAN Black Days Black Dust PULVERISED Toisella pienjulkaisulla maailmaa haisteleva Sons of a Wanted Man on ottanut asiansa haltuun melko kattavasti jo kättelyssä. Vaikutteita ja referenssejä tarjoillaan vähän joka suunnalta, onneksi kuitenkin hyvällä maulla. Avausbiisi Dance with Me, Satan! vie kuulijansa mukanaan. Osaavat kädet kourivat kuulijan sielua. Karhulassa vuonna 2008 perustettu Kreyskull toimittaa kolmannella pitkäsoitollaan nipun hyviä kappaleita, mutta osaa terästää vaikutelmaa ennakkoluulottomalla ja seikkailevalla musisoinnilla. Minimalistinen tyyli toimii, ja vaikkei sanomaa vahvisteta vahvoilla särövalleilla, tämä kolahtaa hevipetteriinkin. Se kärsii ehkä pienestä stagnaattisuudesta, mutta onnistuu silti pitämään mielenkiinnon yllä loppuun asti. Black Days Black Dust suristelee semikaoottista, black metalin ja hardcoren tienoilta raskaampia vaikutteita hakevaa post-henkistä jyrinää. Kyllähän The Bird of Bad Weather omat kulmansa sisältää: levyn tyylikirjo ja genrerajoista vähät välittävä letkeys saattaa olla joillekin onnettomille liikaa. Kari Koskinen ENDEZZMA The Arcane Abyss PULVERIZED Endezzman Erotik Nekrosis (2012) on meikäläisen kirjoissa yksi uuden vuosituhannen parhaista norjalaisista black metal -levyistä, joten odotukset seuraajaansa kohtaan olivat korkealla. Mega JOHN RICHARDSON The Fold SVART Laulaja-lauluntekijä John Richardsonin ura ei ole sieltä tavallisimmasta päästä. Kauttaaltaan hienoja koukkuja sisältävät kappaleet naittavat monipuoliset mausteensa hienoksi, lähes tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta ei välity sen paremmin väkinäinen puristus kuin liian pitkälle viety puunauskaan. Laulu on pääosin karkeaa huutoa tai raakkumista, mutta puhtaitakin käytetään. Debyytin viehätys piili juurikin sen tietynlaisessa sekavuudessa, punkahtavassa hulluudessa ja pirullisella innolla roiskituissa kappaleissa, joissa ei pahemmin jarruteltu tai katseltu ympärille. The Foldista kuulee, että se on musiikkitieteilijän tekemä. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Linja on edelleen musta ja hyvinkin norjalainen, mutta myös keskimääräisesti jämäkämpi ja sävykkäämpi kuin hieman sekavalla esikoisella. The Foldilla puolestaan kuullaan Kärjen kitarointia. Sävellykset itsessään eivät ole monimutkaisia, mutta sovituksiin ja tuotantoon on käytetty selkeästi aikaa. Kokonaisuuden tiukentuminen johtuu myös siitä, että biisit ovat aiempaa deathmetallisempia ja osin myös teknisempiä. Laulaja-kitaristi Taskinen ja rumpali Japa tykittävät menemään punkhenkistä garagebluesia kaksin, joskin bändin neljännen levyn jokaisella kymmenellä raidalla kuullaan vierailijoita. Kari Koskinen P E K K A LI P O , SU V I N O P A N E N Itselleni hänen nimensä tuli vastaan Kimi Kärjen debyyttisoololla The Bone of My Bonesilla, jolla hän toimi vierailevana laulajana. Fleshboxkassu-ep:llä bändi alkaa taivuttaa puolelleen myös musiikillaan, sillä ylenpalttinen soundillinen ja soitannollinen kohkaaminen on jämäköitynyt huomattavasti ilman että intensiteetti tai viihdyttävyys olisi kadonnut mihinkään. Vuoroin vieraissa, siis. The Fold on miehen ensimmäinen soololevy. Kilgastin erinomaisesti puhtaalla äänellään tulkitsema The Bird of Bad Weather sekoittelee synkeästi kulkevaan heavyyn jos jonkinlaista maustetta. Kevyemmät hetket tunnelmoivat hieman Alcestin hengessä. Uusia tuulia on kuitenkin kuultavissa, sillä The Arcane Abyss on sisällöltään edeltäjäänsä mahtipontisempi ja nojaa monilta osin jopa melodisen perushevin puolelle. Grease the Machine jytää kirjamellisesti kuin kone. Soundi on ilmava ja orgaanisen raskas. Moni asia on muuttunut. Plagiointia ei ole harrastettu, ja levy kulkee eteenpäin sävellysten ehdoilla. Joni Juutilainen NAPALM TED Fleshbox APE TIT Napalm Tedin grindcoremäiskettä on tullut seurattua kasetin ja splittiseiskan verran ja tykättyä yhtyeen kokonaisvaltaisesta ug-meiningistä himppasen verran enemmän teoriassa kuin käytännössä. Grindauksesta muistuttavat paitsi räväkät tempot ja tutut ampiassurinakitarat myös ytimekäs ilmaisu: minuutissa kahdessa ehditään tuoda esille kaikki olennainen. Jos Black Magic Six olisi elokuva, se olisi jokin Quentin Tarantinon raina. Richardsonin ensilevytys on tasokas kokonaisuus, joka on kasattu kiinnostavista ja monipuolisista aineksista. Matalavireisesti rusikoivat kappaleet pohjautuvat menneiden vuosikymmenten meininkeihin, ja lautaselta löytyy muun muassa doomia, psykedeliaa, puhtain kitaroin kulkevaa unelmointia sekä Black Sabbathia. Kaikkea muuta kuin humoristinen ”Suomen Nappis” tarjoaa Fleshboxilla raavaan annoksen, jossa on lihaa ensimmäistä kertaa pottuja enemmän. Ja mikään muu ei ole varmaa kuin kuolema. Kappalemateriaali on kuitenkin niin perhanan vahvaa ja tyylillä kasattua, että paikka vuoden kovimpien kotimaisten joukossa on ehdoton. Mikko Malm BLACK MAGIC SIX Choose Death SVART Triot ovat rockissa ja metallissa harvinaisuuksia, mutta entäpä duot. Kuulokkeilla kuunnellessa voi bongailla tyylitajuisia yksilösuorituksia, ja esimerkiksi basistin kuvioita on ilo seurata
Martinezin elegantit sävellykset sitoutuvat kantavan sisäisen jännitteensä lisäksi levyn kokonaiskuvaan. Masentuneeksi ja puutuneeksi levyn yli tunnin äänimassa saakin, muttei halutulla tavalla. Vivahteita ammennetaan myös klassisempien rockja heavybändien arsenaalista. Pirun vaikuttava debytointihan tämä on. Makuasioista ei kai tulisi kiistellä, mutta itselleni jää mysteeriksi, mikä tässä bändissä kiehtoo. Yhtye on kutistunut duoksi, mutta kääntää sen voitoksi. Yksinkertaiset osat yhdistyvät ja muuntuvat jatkuvasti luontevasti mutta ovelasti, oli kappale sitten tiivis, polveileva tai pitkä ja hillitty nostatus. Musiikissa on selvästi haettu masentuneisuuden ja ahdistuksen tunnetiloja. Soitannolliset sovitukset herättävät edes vähän mielenkiintoa, mutta kovin suuresta wow-efektistä ei voi puhua. Laulupuoli on suoritettu luottamalla täysin itsetarkoitukselliseen paniikkiraakkumiseen. Tuplavinyyliversiolta löytyy vielä levynpuoliskon verran covereita muun muassa Uriah Heepin ja Black Sabbathin tuotannosta. Tremolot, blastbeatit, melodiakulut ja seesteisemmät tunnelmanluonnit tuntuvat niin valmiiksi jyrsityiltä, että väkisinkin haukotuttaa. Multi-instrumentalisti Joseph E. Tasapaino on kiemurtelevaa bassoa ja lisäperkussioita myöten täydellinen. Luvassa on paljon kiireettömiä, tyylitajuisesti kasattuja kitaramelodioita, kaunista soolotyöskentelyä ja kappaleita hienosti kuljettavaa riffittelyä. Goottimaisen dramaattinen teos on sekä vilpitön että sivistyneen taidokas, mystiikkaan verhottu eepos, jolla yhtyeen tunnelmoiva ilmaisu on aiempaa rosoisempaa mutta silti herkän tunteikasta. En tiedä miksi, mutta kyseinen suuntaus on alkanut vuotaa itselläni jo yli. Tempot nousevat usein laahauksen yläpuolelle, ja musisointi on kaikessa lohduttomuudessaankin loppujen lopuksi aika rikasta – usein jopa kaunista. Raskaasti alkaneen levyn toisella puoliskolla rauhoitutaan lähestyvän. Sitä on tehty todella harvoin oikeasti kiinnostavalla tavalla, eikä Ghost Bath ei tee asiassa poikkeusta. Kuuden kappaleen ja reilun tunnin mittainen matka taittuu lähinnä melodisen ja eeppisen doom metalin maisemissa. Kari Koskinen JUNIUS Eternal Rituals for the Accretion of Light PROSTHETIC Bostonin post-metal-ihme Junius sinetöi levytrilogiansa hengentuotoksella, joka kartoittaa elämän kiertokulusta irtaantumisen prosessia. Ryhmä on ehtinyt tupsautella materiaalia ulos hyvää vauhtia perustamisvuotensa 2012 jälkeen. GHOST BATH Starmourner NORTHERN SILENCE Olin kuullut tästä jenkkipoppoosta melko paljon hehkuttavaa pulinaa. Arduini/Balichin laulaja Butch Balich ei ole mikään keltanokka hänkään. Paluu kuvioihin tapahtui muutamia vuosia sitten Freedoms Reignin merkeissä, mutta vasta nyt jysähtää kunnolla. Fates Warningin varhaisen materiaalin ystäville kerrottakoon, että meno on huomattavasti lähempänä Candlemassin ja Solitude Aeturnusin kaltaisia yhtyeitä. Koskettimet palvelevat kappaleita monin vivahtein seilaten painokkaista matoista hyperaktiivisempiin kiertoihin. Puhtaasti, voimalla ja komeasti irtoava laulu pelaa musiikin kanssa yhteen mainiosti. Eetu Järvisalo ARDUINI/BALICH Dawn of Ages CRUZ DEL SUR Fates Warningin perustajäsen ja sen kahdella ensimmäisellä albumilla soittanut Victur Aduini piti taukoa musiikkihommista lähes kahden vuosikymmenen ajan. Martinezin laulu on välillä melodramaattista, mutta liki aina haavoittuvaista ja aitoa, mikä loihtii musiikin tavoin monenlaisia tunnelmia. Pöydällä on nyt jo kolmas täyspitkä. Yhtyeen tyylilajina on nykyään niin kovin muodikas post-black. Demoniääninen Drew Speziale terästää ilmaisua vierailullaan. Dawn of Ages soveltuu erinomaisesti etenkin heille, jotka karsastavat tuomioluvun hitaampia ja vähäeleisempiä osuuksia. Lopputulos on jylhä, kohtalokas ja vangitseva. Samalla soittimet muodostavat toisiaan kehkeytyvän reagoivasti tukevan symbioosin, ja rumpali Dana Filloonin taonta ja persoonallisesti ajoitettu polkeminen varmistavat, ettei paatoksellisista kitaravalleista ja aaltoilevista maalailuista katoa elo. Eniten ilmaisussa tökkivät sen tarttumapinnattomuus ja köykäiset tehoelementit. Laulua kuunnellessa alkaa todella miettiä, onko sen takana edes sanoituksia. Kaikkiaan tuhti mutta orgaanisen rikas äänimaailma resonoi joka solussa. Molemmat ovat yhtyeitä, jotka ovat vaikuttaneet taatusti myös Arduinin säveltyöhön
Esikuvien hengessä pläjäys on pitänyt vielä venyttää lähes 70-minuuttiseksi, vaikka sävelmien värimaailma riittäisi lähinnä vanhaan vinyylimittaan. Valitettavasti levylautasellani soi juuri yksi vuoden surkeimmista levyistä. Herrain seitsemättä albumia tuli odotettua kovasti, ja tuotos oli alkuun koviin odotuksiin nähden pieni pettymys. Eternal Rituals for the Accretion of Light on intohimoisesti ja pitkäjänteisesti nöyristä aineksista luovuudella tuotettu, häkellyttävä taideteos, joka jatkaa Juniusin vielä ties mihin johtavaa nousukiitoa. Jospa tästä levystä olisi pitkäkestoisempaankin kuunteluun. Uuden ep:n sisältöä lienee helpointa kuvailla kokeilulliseksi black metaliksi, jonka selkäranka on rakennettu pitkälti säkkipimeästä ambientista ja kevyehköistä noisevaikutteista. Joni Juutilainen MINDMAZE Resolve INNER WOUND Progemerkkiä heilutellaan joskus käsittämättömän kevyin perustein. Pieni ihmetyksen hetkikin koetaan, kun levysoitin kertoo soittavansa Killing Me, Killing You -kappaletta. Ja mitä niissä kansissa on. Resolve on ikävä levy purettavaksi, sillä se ei ole varsinaisesti huono, muttei toisaalta oikein mitään muutakaan. Dream Theaterin vaikutus toki kuuluu, mutta tämä on jo itsessään äärimmäisen epäomaperäistä. Sarah Teetsin laulunuotti on kirkas ja miellyttävä, mutta tunne ja syvyys jäävät hyvälle amatööritasolle. Se tarjoaa ensimmäiset kipakammat rytmit ja selkeän kappalerakenteen. Näiden jenkkien kolmatta pitkäsoittoa on kutsuttu melodiseksi ja progressiiviseksi power metaliksi, mutta kaikenlainen edistyksellisyys jää tästä kyllä mahdollisimman kauas. Samaa sarkaa ovat työstäneet esimerkiksi Blut Aus Nord ja Spektr, joista etenkin jälkimmäinen vaikuttaa olevan tämän levyn kanssa samoilla taajuuksilla. Musiikki on suoraan sanottuna tylsää, eikä levyltä tahdo löytyä minkäänlaista tarttumapintaa. Vielä kun näkemys ja kokemus saataisiin valjastettua jotenkin tiukempaan muotoon, yhtye saattaisi onnistua missiossaan hyvinkin. Resepti on pysynyt samana, mutta nyt on väännetty peruspunkkia ja Motörheadia vähän isommalle ja metallipotikkaa pienemmälle. Yksi niistä on Nord, modernia rockia tarjoileva poppoo, jonka ensilevytys näkee päivänvalonsa loppukevään korvilla. Progehommat jäävätkin selkeästi perinteisemmän meloheavyn ja voimailun varjoon, joten kenties tämä on sitten stagnaattista progea. Tempo on asiaankuuluvan kiihkeä, ja henkeä ei vedetä kuin lähinnä biisien välillä. Sen ilmaisussa näyttelevät pääosaa raskaasti rohisevat riffit, jotka vievät ajatukset kaikkein rullaavimpien sludgeja drone doom -hommien pariin. Kappaleista erottuvat edukseen vimmainen Warsaw Speedwolf ja keskitempoinen, rokkaavalle Entombedille velkaa oleva Return to None. Nuori bändihän tässä tosin on kyseessä. Lauri Kujanpää TOME OF THE UNREPLENISHED Cosmoprism: The Theurgy – Act 1 I, VOIDHANGER Kahden vuoden takaisella Innerstanding-esikoisellaan kovia arvosanoja napsinut brittibändi on todellinen erikoistapaus. Sama pätee periaatteessa myös musiikkiin, sillä soitannollisista kyvyistään huolimatta bändi ei osaa sykähdyttää. Paino ensimmäisellä sanalla, valitettavasti. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Samalla parissa kappaleessa lipsahdetaan loppua kohden tyhjäkäynnin puolelle, eikä levy täten saa täysin ansaitsemaansa huipennusta. Aina ei voi puristaa timanttia. Levyn ”ihan kaunis” Endloppuveisu ei sitä pelasta. Sirinää, särinää, pillausta, kaukaisuudessa vaeltavia kitarariffejä ja erikoista tunnelmannostatusta ensimmäisen vartin tarjoava ep rämähtää varsinaisesti käyntiin vasta neljännen biisinsä Black Hole Residentin aikana. Stalking the Ghostilla soi hyvin odotetunlainen bändi. Rauhallinen ja epävireisesti laulettu kappale kertoo levystä kaiken olennaisen – jos musiikki olisi kasvi, Nord olisi mullan ja sonnan välissä kasvava juures. Kyseessä on kuitenkin kokonaisuuden ainoa todellinen puute. Joona Turunen WOLFBRIGADE Run with the Hunted SOUTHERN LORD Ruotsin rujomman osaston runebergit eivät hellitä. Soundi kaipaisi enemmän lämpöä ja avaruutta, samoja kuvioita toistelevat kappaleet tiivistystä. Alan kovimmat fanit saattavat jättää eriävän mielipiteen, mutta omissa korvissani MindMazen anti maailmalle on kovin helppo sivuuttaa. Vaikka levy on äänitetty ikonisen death metal -soundin kotipesässä Sunlight-studiolla, myös soundeissa on enemmän puhdasta rock’n’rollia kuin bändin parilla edellisellä levyllä. Tämä ajatus tuli mieleeni muistellessani yhtyeen Electrocutionalbumia (2008), jota pidän melkoisen kovana levytyksenä genressään – tai ainakin pidin, koska levy ei ole tainnut pyörähtää soittimessa julkaisuvuotensa jälkeen kertaakaan. Kallocainin aloittava ja lopettava folkmetallinen melodiaosuus on kuin suoraan maanmiestensä Martyrdödin tuotannosta. Levyltä löytyy Motörheadiltä tuok sahtavaa d-beatiä maustettuna UNEARTHLY TRANCE Stalking the Ghost RELAPSE Melkoisia levyjärkäleitä putkautellut Unearthly Trance on niitä bändejä, joiden levyistä saattaa diggailla ilmestymishetkellä paljonkin, mutta kiekot unohtuvat levyhyllyn nieluun melko pian ensihuuman kadottua. Raskaimmatkin junttaukset soivat yhtyeen käsissä vaivattoman kuuloisesti, ja sen käsittelyssä ajautuu helposti mielenkiintoisin olotiloihin, joissa ympäröivä aika ja paikka menettävät merkityksensä. Kari Koskinen NERVOCHAOS Nyctophilia GRAYHAZE Brasialaisnelikko on työstänyt äärimetalliaan jo kaksi vuosikymmentä. Ysäri ja kasari haiskahtavat bändin seitsemännellä studioalbumilla kansitaidetta myöten. D-beatillä silattu crust saattaa kuulostaa monien metallipäidenkin korvissa aina samanlaiselta kaoottiselta mölinältä, mutta Wolfbrigade on luonut vuosien varrella oman välittömästi tunnistettavan tyylinsä ja äänimaailmansa. Vaikka komean kansitaiteen ansiosta saattoi elätellä toiveita menevästä ja laadukkaasta musiikista, levyn sisältö on valitettavasti varsin munatonta. Siihenpä homma sitten oikeastaan jääkin. Nykymallissaan homma jää kuitenkin soundcheckin asteelle. sa Codesta ja Spectral Loresta. Onneksi kyseessä ei ole Sentenced-cover. Kun viiden vuoden kuluttua koko orkesterin perustamisesta pukataan ulos kolmas pitkäsoitto, siinä ei turhia himmailla. Levyllä kuullaan akustisia soittimia, pianoa ja ajoittain aivan erinomaisia soolojakin, mutta kokonaisuus jää aika vaikeasti hahmotettavaksi möh käleeksi. Tome of the Unreplenishedin trippailussa on selkeästi ajatusta, ja kokoonpanosta löytyy ansioitunutta tekijämiestä muiden muasIM M Y H U B B A R D deathmetallisilla viboilla ja ajoittaisilla lähes huomaamattomilla melodioilla. Unearthly Trance ei ole maailman persoonallisin tai luovin bändi, mutta sen musiikissa on jotain erittäin vetovoimaista. Teemu Vähäkangas NORD Play Restart GEENRER Kroatia ei näyttäydy mielensopukoissa rocksanoman suurimpana sanansaattajana, mutta välillä sieltäkin pulpahtelee uusia nimiä. Omaa osaansa näyttelevät myös neurosismaiset viipyilyt, jotka tukevat yhtyeen ilmaisua todella hyvin. Yllättävä veto, joka alkaa toimia pienen totuttelun jälkeen mainiosti. Useamman kuuntelukerran jälkeen totuus paljastuu, eli onhan tämä tasaisenvahvaa valaistumisen merkiksi. Tällä musiikilla on kyky elää hyvässä herkkyyden ja rankkuuden tasapainossa. No hautakiviä ja pääkalloja tietenkin! Wolfbrigadea, fanilaseilla ja ilman
Edes pientä yllätyksellisyyttä jää väistämättä kaipaamaan. Jos bändin ilmaisuun jotain toivoisi, se olisi molempien laulajien ääntä tasapuolisemmin kappaleisiin. Tasapaino pysyy hyvin raskaan painostavuuden ja soljuvamman tunnelmoinnin välillä. Vanha koulu, paras koulu, tuumii Nervocahos. Kaunis Kuolematon jatkaa tyylilajissaan kestävästi ja debyyttiään astetta vahvemmin. Soitannollisesti ja sovituksellisesti ei löydy juuri naristavaa. Tunnelmien luonti puhuttelevilla melodioilla ja riffeillä on hyvin hanskassa. Eetu Järvisalo ABORTED FETUS The Art of Violent Torture COMATOSE Brutaalia death metalia tehdessä on lähtökohtaisesti haastavaa saada aikaiseksi massasta edukseen erottuva levytys. Tiettyyn pisteeseen asti on hyvä, että bändi kuulostaa itseltään, mutta Place Vendome tuntuu pyörittävän samaa ratasta jokaisella teoksellaan. Myöhemmin mies on ollut mukana monessa aina omasta sooloprojektista superkokoonpano Unisoniciin – melodista hard rockia soittavaa Place Vendomea unohtamatta. Jälki on tälläkin kertaa synkkää ja hämärää, mutta samalla myös kaihoisaa ja lohdullista. Sitten tapahtuu notkahdus. Mikäs siinä, mutta levy on valitettavan tasapaksu – muutaman levyn puolivälin heikon lenkin olisi voinut jättää pois. Welcome to the Edge ja Light Before the Dark ovat levyn parasta antia, mutta loppu menee lähinnä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Suru on kuolemaa, mutta se on myös kauneutta ja autuutta. Viidettä levyään julkaiseva venäläinen Aborted Fetus vähät välittää moisesta. Yhtye paukuttaa samaa romuluista, raskasliikkeistä ja kieltämättä myös varsin brutaalia kuolomättöään pitkälti samalla aseistuksella kuin debyytillään kymmenisen vuotta sitten. Näitä yhdistellään mainioimmin sävellyksissä Yksin, Arvet ja Sanat jotka jäivät sanomatta. Levy pärähtää käyntiin nasevasti hyvällä biisikolmikolla Moloch Rise, Ritualistic ja Ad Maiorem Satanae Gloriam. Elli Muurikainen KAUNIS KUOLEMATON Vapaus HAMINIAN SOUNDS Pätevällä debyytillä pelin muutama vuosi sitten avannut haminalaisorkesteri jatkaa siitä mihin jäi. Pasi Lehtonen PLACE VENDOME Close to the Sun FRONTIERS Michael Kiske, tuo Saksan lahja heavy metalille, tunnetaan parhaiten Helloweenin kultavuosien laulajana. Pääsolisti Olli Saakeli Suvannon kuolonkorinat taas kuulostavat ajoittain huomattavasti tavanomaisemmilta. Örinä on matalaa ja vain väkivalta todellista. Rites of the 13 Cemeteries ja Lord Death herättelevät levyä taas henkiin. Bändi antaa virkistävästi piutpaut nykymetallin breakdown-hömpötyksille. Paketin pelastaa Kiske, jonka ääntä ajan hammas ei ole purrut. Yhtyeen albumit ovat toinen toistaan menevämpiä mutta selkeästi aikuisempaan makuun suunnattuja. Mies on Place Vendomen palettiin täydellinen laulaja, vaikka hänen lahjojensa oikea paikka olisi raskaamman musiikin parissa. Jos kotimaisessa melodisessa doom/ death metalissa tiedetään jo rutkasti onnistujia, tämäkin ronkka on kipuamassa kovaa vauhtia kyseiseen joukkoon. Tähän tarkoitukseen on tuotu myös uusia tehoelementtejä, kuten viulua ja naisääntä. Mielestäni yhtye näyttäytyy eniten edukseen jälkimmäisen parissa jo ainoastaan Mikko Heikkilän muistettavan kirkkailla puhtailla lauluilla. lippupalvelu. Harvassa ovat biisit, jotka erottuvat albumilta edukseen. Kappaleet ovat melodisia ja tarttuvia, mutta ne soveltuvat paremmin vaikkapa taustamusiikiksi kirjan lukemiselle kuin vakavaan kuunteluun. Season of the Witch ja Waters of Chaos ovat tylsähköä riffittelyä. Nyctophilian tematiikka kihisee bläkkisvaikutteita, ja musiikillisesti bändi sekoittaa mukaan myös thrash metalia ja dödistä. Useamman tekijän kädenjälki on havaittavissa selkeästi: Close to the Sun on jokaista yksityiskohtaa myöten mietitty, täydelliseksi siloteltu. Place Vendomen musiikin kirjoittaa pääsääntöisesti isompi joukko muusikoita bändin ulkopuolelta, ja itse yhtye hoitaa siten vain soittamisen. Musiikki on yksinkertaisesti liian helppoa kuunneltavaa. Jäljelle jäävä sektori on sen verran kapea, että eroavaisuuksien bongaamiseksi vaaditaan perin harjaantunutta korvaa. Enää ei oikeastaan tarvitse kuin jäädä odottamaan sitä todellista jytkyä. Ruuvin pitää olla tarpeeksi kireällä, jotta elintärkeät kriteerit täyttyisivät, mutta tämä kaventaa käytössä olevien kikkakolmosten määrää samassa suhteessa. Juuri näistä aiheista yhtye osaa ammentaa hienon runollisella tavalla
Selkeitä huteja on vain yksi. Musiikki on yhtä hyvää kuin aina ennenkin, mikä on toki pääasia. Kun mukaan lorauttaa vielä hieman sokerivapaita melodioita, kelpo sooloja ja ylipäätään erinomaisen vetävää kitaratyöskentelyä, monipuolisesti kasattu palapeli alkaa olla valmis. Vuonna 1976 yhtye sai laulajakseen Tim Bakerin, jonka uniikki ilmaisu on yksi merkittävimmistä tekijöistä Cirith Ungolin viehätyksessä. Kappaleita kehitellään klassista kasarityyliä muistuttavalla, vähitellen kehittyvällä ja intensiteettiä kasvattavalla riffittelyllä. Joni Juutilainen CIRITH UNGOL King of the Dead (Ultimate Edition) METAL BLADE Kulttinimi Cirith Ungol palasi kuvioihin vuonna 2015, jolloin yhtye soitti ensimmäistä kertaa yhdessä sitten vuoden 1991. Kimmo K. Kari Koskinen KING WOMAN Created in the Image of Suffering RELAPSE Nyt kuulostaa aika merkilliseltä menolta. Hienoinen tyylinmuutos oli hyvä peliliike, sillä kyseessä on eittämättä orkesterin paras albumi. Kontrasti on koominen, vaan jääpähän ainakin mieleen. King of the Dead on ajaton klassikko, joka ei suostu mukautumaan mihinkään muottiin tai trendiin. Vuonna 1987 debyyttinsä julkaissut kanadalaisryhmä on pyöräyttänyt uuden pitkäsoiton karkeasti vuosikymmenen välein. Myös hieman tukevampi äänimaailma olisi tehnyt julkaisulle takuulla ihmeitä, mutta eipä tätä levyä ole varmasti kaikkein nihkeimmille kultakorville suunnattukaan. Visuaaliseen antiin en voi ottaa kantaa, sillä digipromoni kattaa vain musiikillisen sisällön. Sen omaleimainen tunnelma ja äänimaisema jaksavat ihastuttaa ja hämmästyttää tänäkin päivänä. Tässä tapauksessa on kuitenkin syytä antaa armoa, sillä No God ei suostu massiivisesta mitastaan huolimatta sitä jakelemaan. Ei sillä, että korkeintaan keskitempoisesti kolisevat biisit olisivat varsinaisia riehaannuttajia muutenkaan. Kappaleet eivät ole järin ikimuistoisia, mutta toteutuksessa on kieltämättä barbaarisen massiivista otetta. Myös Dying Fetusin Killing on Adrenaline nousee vähän väliä mieleen. Virvatulimaisen eteerisesti häilyvässä, kerrokselliseksi kaiutetussa laulussa ei ole nimeksikään melodiaa, vaan Kristina Esfandiari huhuilee lakonisesti, lähinnä mantramaiseen tapaan. Mikäli vaikkapa muinainen Dissection ja monet suomalaiset vanhan koulun kuolometallinimet kilistelevät kelloja, Unholy Ascensionsille kannattaa antaa mahdollisuus. Doomahtavasti jylisevä sludgepaalutus saa pinnalleen todella erikoisella tavalla ilmenevän laulun, jonka ansiosta King Womanin yleisINFERNÄL MÄJESTY No God HIGH ROLLER Ai helvata, että muuten irtoaa. Kappaleisiin oli tullut lisää pituutta, sävyjä ja raskautta. Uutta albumia valmisteleva orkesteri perustettiin alun perin rumpali Robert Garvenin sekä kitaristien Greg Lindstromin ja Jerry Foglen toimesta vuonna 1972, jolloin tavoitteena oli soittaa hard rockia Mountainin ja Grand Funk Railrodin malliin. Vanhaa liittoa suositaan myös rakenteissa, eikä turboa paineta aivan lakkaamatta. Alkuperäisestä kaartista ovat mukana laulaja ja kappaleista vastaava kitaristikaksikko. Reipashenkistä riffivetoista räimettä löytyy yli tunnin edestä, mikä on lähtökohtaisesti selkäsaunan paikka. Pari lyhyehköä akustista instrumentaalia ja Buried Aliven puhtaat kitarafiilistelyt tuovat pientä happirakoa muutoin niin tylynä käyvään mättöön. Cemetery Windsin esikoinen on omassa genressään kelpo suoritus, mutta se kärsii lievästä staattisuudesta, eli useimmat kappaleista ovat näennäisestä monipuolisuudestaan huolimatta hieman junnaavia. Neljäs episodi ruoskii uskontoja pakanallisella kädellä, ja kypsyttely on todellakin kannattanut. Periaatteessa lähestymistapa voisi olla todella mielenkiintoinen, mutta henkilökohtaisella tasolla vaikutelma lähinnä etäännyttää. soundi on jokseenkin hämmentävä. Tanakka soundi paljastaa levyn tuoreuden, mutta särmiä ei ole todellakaan puunattu pois. Hitaasti jurnuttava, mitättömiä riffejä tylsästi latova Systematical Extermination sietäisi pistää silppuriin, mutta muuten materiaali on pääasiassa timanttista. Bändi ehti julkaista neljä studiolevyä, kunnes ryhmän jäsenet turhautuivat musiikkibisneksen kiemuroihin ja päättivät laittaa pillit pussiin vuonna 1992. Selkäsauna on tiedossa nimenomaan kuulijalle. Se on raskas ja alkuvoimainen, mutta samaan aikaan outo ja arvaamaton kokonaisuus. Kanukkirässiä, ja rässiä ylipäätään, sieltä parhaasta päästä, olkaa hyvät. Parissa biisissä sitä hiukan onkin, ja esimerkiksi Hierophantin kaikin puolin sävykkäämpi ilmaisukuvio uppoaakin heti paremmin. Armotonta sykettä ylläpitävä yhtyeen nimikkokappale nousee myös helposti kärkipäähän. Mikko Malm Kaikkea ei ole viilattu konemaisesti paikalleen, vaan rytke kuulostaa oikean bändin soittamalta. Ankaraa ja raskasta tämä kyllä on, sitä ei käy kieltäminen. Nopean blasträtinän ohella mukana on paljon myös hitaammin vyöryttävää murskaamista. Juanjo Castellano Rosadon maalaama loistelias kansitaide toimii hyvänä porttina levylle, joka on yhden miehen, multi-instrumentalisti Janne Lukan, näkemys kuolonlöyhkäisestä metallista. Valittavista lauluista on varsin hankala saada selkoa, ja niitä kuunnellessa bändin sinänsä maukas rynkytys jää vähän varjoon. Niin akustista tunnelmointia, painavia riffejä kuin väkeviä soolojakin esittelevä Finger of Scorn lienee puolestaan koko yhtyeen tuotannon parasta antia. Palaset koostuvat pienestä ripauksesta deathmetallista murhaa ja sopivasti käytettyä blastia, Slayerille nyökkäilevää riffikudontaa ja Destructionin kaltaiselle teutonirässille tyypillistä karkeutta. Yhtye versioi pokkana jopa Toccata-osuuden Bachin Toccata ja Fuuga -teoksesta. Bonuksia ovat Death of the Sunin vaihtoehtoinen miksaus sekä kolme liveraitaa viime vuoden Frost & Fire II -festareilta. Omaperäisessä King Womanissa tuntuu olevan ainesta, mutta otteen tulisi kristallisoitua astetta selkopiirteisemmäksi, jotta se onnistuisi tekemään suuremman vaikutuksen. Käytetty kuvasto on perusmallia, ja mikään osa-alue ei ole varsinaisesti pielessä. Siinä missä debyyttilevy Frost and Fire (1981) sisälsi vielä reipastempoista ja suoraviivaista hard rockia, King of the Deadillä edettiin eeppisen doomin ja progressiivisen rockin suuntaan. Levymitassa alkaa todellakin kaivata variaatiota. Vertailukohtia on helppo hakea vaikkapa Devourmentin ja Katalepsyn kaltaisista yhtyeistä. Nyt käsillä oleva uusintajulkaisu on yhtyeen toinen levy, joka ilmestyi alun perin vuonna 1984. Valitettavasti levy ei tarjoa muutoin kovinkaan muistettavia kappaleita. Pelkäksi death metal -jylhistelyksi albumi ei kuitenkaan jämähdä, sillä jo kolmas kappale Into the Breathless Slumber täräyttää huomattavasti odotettua mustempaa vaihdetta pykälään. Ultimate Edition on remasteroitu paketti, joka pitää sisällään uusia bonuskappaleita, uudet bookletit sekä bonus-dvd:n, joka sisältää ennen julkaisemattoman keikan vuodelta 1983. Uusi masterointi ei tuo sinällään mitään mullistavaa. Koskinen CEMETERY WINDS Unholy Ascensions TEMPLE OF DARKNESS Pari vuotta sitten Loimaalla perustetun Cemetery Windsin death metal edustaa perinteistä skandinaavista tyylisuuntaa, joka pelailee ylettömän rankkuuden ja nopeuden sijasta lähinnä aavemaisella tunnelmalla. Kappaleet on rakenneltu vanhojen klassisten oppien mukaisesti, eikä bändin ikä ilmene ainakaan negatiivisesti. Aivan täysillä ei vielä lähde, mutta esimerkiksi albumin mainio nimikkobiisi paljastaa, että potentiaalia koviin iskuihin löytyy. Siis suorittavalle bändille, ei kuuntelijalle. Tai no, ehkä soundimaailma on hivenen vähemmän kliininen. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70
New Awakening on kuin pirtelö, jota tehdessä tehosekoittimeen on edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi viskattu pierukitaraa Nickelbackiltä ja hittimelodioilta Seetheriltä. Demoja on julkaisu vino pino, ja debyyttipitkäkin saatiin narulle jo vuonna 1994, vaikka se sai odotella julkaisuaan kevyet 17 vuotta. Soundi on niin hämmentävän tuttu, että ilmeisesti bändillä ei ole ollut minkäänlaista tarvetta ilmaisunsa päivittämiseen. Saksalaisen Lunar Shadow’n liki tunnin kellottava debyytti pysyy kasassa pitkälti osaavan sävellystyön ansiosta. Uhreilla siitä löytyy riittävästi intensiteettiä tukemaan lyyristä antia, mutta päällekäyvässä ja suoraviivaisessa esitystavassa on myös sopiva määrä korvakarvoihin kiinnittyviä pieniä melodiakoukkuja. Niin tytöt kuin naiset ovat soittaneet ja laulaneet jo pitkään erilaisissa miehisiksi mielletyissä musiikin tyylilajeissa ilman, että jalkovälin killuttimien puuttuminen parantaisi tai pahentaisi lopputulosta. Seikka onkin tyylin ystäville yksi levyn pelastavista elementeistä. Levyn alkupää on lämmittelyä ennen kuin Half Starved Half Killed, Fragmentary ja Harmless Entertainment potkivat mukavasti kulkusille. Historiaahan bändin takaa kyllä löytyy. Lyriikoiden kirouksia vilisevä, naiivikin suorasanaisuus ilmaistaan käheiden huutojen lisäksi lausahtelevasti leikittelevillä laulumelodioilla, joihin kiteytyy maailman mielettömyyttä ironisoivaa katkeransuloisuutta. Nyt yhtye on nyt saanut valmiiksi kolmannen kokopitkänsä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että sävelmistä vastaa rivistön tuoreempaa lärviä edustava kitaristi Peter Lahtinen. Punkissa ja hardcoressa on sanoitusten lisäksi tärkeää toki myös itse musiikki. Samaa suosittelen minäkin. Sellainen kutina debyytistä kuitenkin jää, että Repulsive Visionin käyrät osoittavat ylöspäin. Omiin korviini Sarcasmin sinänsä virkeä ja melodisesti onnistunut räime jättää kuitenkin oudon fiiliksen. Oli se sitten trendikästä tai ei. Levyn soundi on jämäkkä ja selkeä, vaikka kitaroiden yksikielinen möyryntä ja tykittävä rummutus vievätkin pääosan. Kiekko voi osoittautua ajan kanssa oikeaksi aarrearkuksi alaan vihkiytyneelle. Polun ovat näyttäneet muun muassa Obituary, Carcass ja Entombed. Soundit ovat kuitenkin kirkkaat ja rapsakat. Toteutuksen autenttisuutta pitää kuitenkin ihastella. Takaumat menneisyyteen ovat turhankin vahvat, enkä ole koskaan ollut hulluna juuri tämänkaltaisen ruotsimätön perään. Mega KILT. Riffeissäkin välähtelee tätä heijastelevaa optimismia. DAYS OF JUPITER New Awakening METALVILLE Days of Jupiterin edellinen levy Only Ashes Remain viihtyi joskus jopa arvostelijan levylautasella. Sarcasmin edustama melodinen black/death ei ole nykypäivänä lainkaan niin tarvottua maastoa kuin astetta perinteisempi ja yhä uudestaan ryöstökalastettu Boss Hm-2 -ruotsikuolo. Liikaa Disturbedilta kuulostavat kappaleet, kuten Wasted Years ja Awakening, eivät helpota sitä tosiseikkaa, että persoonallisuus paistaa poissaolollaan. Toivottavasti yhtye ei päästä jatkossa itseään yhtä helpolla vaan on halukas löytämään uudestaan sen mystisyyden, dynaamisuuden ja kunnianhimon, joka teki siitä yhden Suomen kiinnostavimmista bändeistä 2010-luvun alussa. Yhtye kehottaa pyöräyttämään aikaansaannostaan levysoittimessa useammin kuin kerran. Taitoa siihen varmasti noilla äänihuulilla löytyisi. Ihanan epämusikaalista mutta silti hulvattoman kiinnostavaa. Levyn lopussa esiin työntyy eeppisempiä sävyjä, jotka jäävät pastellinvärisiksi. Momentum OMAKUSTANNE Industrialhenkistä vaihtoehtometallia ja djentiä yhdistelevä Kilt. Bändi on parhaimmillaan tempon ollessa kiivas, soittopuoli kun on hanskassa. Yhtyeellä olisi kaikki avaimet nousta suureksi, jos se pystyisi tuomaan musiikkikentälle timantin, jota tämä kolmas levy ei vielä suonut. Kari Koskinen REPULSIVE VISION Look Past the Gore and See the Art MIGHTY Luoteis-Englannin nelikon mielestä veri ja suolenpätkät ovat taidetta. Jos kakkoslevy Reversal luotasi tulevaa maailmanloppua, Momentumilla kuuluvat nykyisyyden konfliktit ja niistä johtuva mielipaha. Teflonkorvaa ukon toiminta saattaa ärsyttää, mutta te muut – kuunnelkaapa miehen kiimaisen häiriintynyttä, ylinopeuksista ja paikoin täysin tarpeetonta tuplabassarointia. Lisää tätä. Taudinkuva ei mullista maailmaa, mutta se pitää sisällään neljä biisiä hyvää möykkää ja muistuttaa samalla kuulijoita monista epäkohdista, joille ei pidä ummistaa silmiään. ”Se jokin” on silti aina puuttunut, ja puuttuu nytkin. Dan McEwan ärjyy mallikkaasti, joskaan ei kovin mieleenpainuvasti. on suoraviivaistunut: paino on siirtynyt päällekäyvästi groovaavien säkeistöjen ja kierojen mutta suloisten kertosäkeiden kontrastiin, riitasointuja ja rytmisiä nyansseja unohtamatta. Lisää keikkoja, lisää melodioita ja voitto voi olla aivan oven takana. Corpse Decayn tempokikkailut eivät kolahda yhtä hyvin. Joona Turunen TODESSTOSS Ebne graun I, VOIDHANGER Saksalainen Todesstoß on tehtaillut eriskummallista black metaliaan jo kahdeksan kokopitkän ja parinARVIOT 71. Levy on terapeuttinen purkaus, joka jää muutamia voimanväristyksiä lukuun ottamatta sekundalaatuiseksi. Hurmeisessa riffivyörytyksessä meinaa tulla ähky. Pasi Lehtonen LUNAR SHADOW Far from Light CRUZ DEL SUR Käppäilevä epiikkahevi on taiteenlaji, joka vaatii jo lähtökohtaisesti kuuntelijalta tietyn ennakkoasennoitumisen. Kaavamaisuus tekee kappaleista jossain määrin toistensa kopioita ja vaarantaa omaleimaisuuden: aina Kornin ja Meshuggahin risteymältä kuulostanut yhtye kuulostaa siltä nyt enemmän kuin koskaan. Ajoittain ilmaisu on kuitenkin epäsuorempaa. Näin etenkin, kun aiheina ovat länsimaiselle kulttuurille vieras ajatus miehisestä kunniakäsityksestä, ja sen ilmentyminen naisiin kohdistuvina happohyökkäyksinä, sekä erityisesti nuorilla naisilla syömisongelmina näkyvä, osin yhteiskunnan aiheuttama vääristynyt käsitys kauneusihanteista. Paitsi kotona. Uudet sormet, vanhat kujeet, eikä tästä kehtaa lausua valituksen sanaa. Vanhan liiton metallissa horjuva soitto on alagenre huomioiden oma tehokeinonsa, mutta reisille menemisen riski kasvaa eksponentiaalisesti, jos ei tiedä tasan tarkkaan mitä on tekemässä. Kaverihan on nero! Jaakko Silvast UHRIT Taudinkuva HYVÄN MIELEN LEVYT/FIGHT/GRIND YOUR MIND Kuten olen tainnut aiemminkin todeta, on eri hienoa kun nainen huutaa. Kolme ensimmäistä kappaletta antaa levylle raivokkaan alun, jonka jälkeen koukkujen taso putoaa. Bändi toimii, totta kai, punkahtavan vanhan koulun death metalin lähettiläänä. Days of Jupiterilta puuttuu hitti, ainutlaatuinen levy ja yllätykset. Unanimated, Sacramentum ja Necrophobic, kyllä se tiedätte. Riffit ja melodiat purevat sekä vauhdikkaammassa että pohdiskelevammassa muodossa. Perin amerikkalaiselta kuulostava poppoo pystyy luomaan laadukasta ja isosti tuotettua listarokkia, jolla olisi mahdollisuudet nostaa se tähtitaivaalle. Toisaalta totutut trip hop -kokeilut jäävät irrallisiksi, tahtilajitemput tuntuvat osin pakotetuilta eikä hämyisyyttä tahdo löytyä lainkaan. Myös häiritsevästi David Draimanilta kuulostava laulaja Janne Hilli voisi yrittää löytää enemmän omaa soundia kuin apinoida muita. Sukupuolen esiintuominen ei tosin ole tässäkään yhteydessä kokonaisuuden kannalta kovinkaan merkittävää. Rupea ja rujoa riittää. Vaikka lauluäänen ohuus laimentaa vaikutusta, rohkea ilottelu tuo vaihtelua, joka edustaa yhtyeelle luonteenomaista oveluutta. Within the Sphere of Ethereal Minds on periaatteessa aivan suoraa jatkoa 90-luvun puolivälin mustemmalle ruotsalaiselle melodiatykitykselle. Vaikka ei bändi pelkkää feminististä sanomaa levitä, vaan sillä on humanistiset lähtökohtansa myös muunlaisiin vakaviin ongelmiin, joihin törmää nykyään uutisotsikoissa. Aiempaa välittömämpi materiaali ei riitä ylläpitämään momentumia. En nimittäin liioittele, jos totean Sarcasmin paluulevyn kuulostavan aivan täydellisesti Unisound-studioiden tuotokselta reilun kahden vuosikymmenen takaa. Kolmentoista kappaleen vyörytyksen jälkeen takki on melko tyhjä. Jossain Disturbedin ja Avenged Sevenfoldin maisemissa työskentelevä ruotsalaisjengi ei ole kehittänyt vieläkään kaivattua särmää, vaikka rahkeita olisi. Tässä tehdään luultavasti aivan täysillä juuri sitä, mikä tuntuu rakkaalta. Ja niiden lähde tuntuu olevan ehtymätön. Käppäisyydestä puheen ollen, tätä vaikutelmaa luo kuuluvimmin rumpali Jörn Zehnerin paukutus. Yhtye on parhaimmillaan kappaleella Erase, jolla se kuulostaa vihdoinkin ”itseltään”. Vaikka levy on tasaisenkova kokonaisuus, siltä ei löydy kuolematonta biisiä tai edes riffiä. Lauri Kujanpää SARCASM Within the Sphere of Ethereal Minds DARK DESCENT Ensimmäisen sekunnin jälkeen oli pakko tarkistaa, eksyikö soittimeen nyt ihan oikeasti vuonna 2017 julkaistava levy. Vaan onhan se niin, että Uhrien tapauksessakin tekstit saavat lisää painoarvoa, kun niitä tulkitsee nainen
Rusikointi on rumaa, ja kappaleista löytyy hyvää vääntöä. Lahtelainen Obfuscation oli entuudestaan tuttu vain epämääräisenä nimenä muiden hämäriin jääneiden kumppaniensa nilkoissa. Airbournella on enemmän energiaa ja paremmat biisit, ja jos kaipaa kaljoittelumusaa, Krokus tai aito asia eli AC/DC esiin. Pisteitä myös huolella kasatusta julkaisusta. Todesstoß on omanlaisensa luku black metalin historiankirjassa. Eikä jää musiikistakaan. Tällaisella musiikilla on lähes mahdotonta jättää kovinkaan merkittäviä jälkiä, mutta uskoisin, että yhtyeen ilmaisun pariin tiensä löytäviä odottaa ainakin jollain tasolla koskettava elämys. Biisit ovat kuitenkin aika perusjytää ja jättävät liiankin yhdentekevän kuvan. Kyse taitaa olla tunnepuolen asioista, sillä järjellä tai logiikalla Ebne graunia on turha lähteä selittämään. Epätodellisia ja nyrjähtäneitä äänikuvia luova primus motor Martin Lang lienee hakenut inspiraationsa Abruptumin, Bethlehemin ja Shiningin lähteiltä, mutta saa kaikesta mölinästä ja vaikeroinnista kuitenkin omankuuloisensa keitoksen, josta ei puutu mausteita. Vaikutteista homma ei ainakaan jää kiinni. Kokonaisuutena ulosanti tuo mieleen Led Zeppelinin ja raskassoutuisemman Kingston Wallin. Motörhead-cover No Class erottuu ihmeen selkeästi joukosta. Meininki tuntuu kieltämättä ihan reippaalta. Mikäli ukot treenaavat itsensä hyvään iskuun, livenä sen kappaleista tulee saamaan varmasti melkoisen potkun. Swansongsilla (1995) soi suhteellisen rapsakka ja menevä rokkisävytteinen kuolometalli, joka on kestänyt aikaa. Sanoituksista ei oikein viitsi edes puhua, sen verran höpöä kliseiden ja fraasien kierrättelyä ne ovat. Mielenkiintoista sen sijaan on, että Obfuscation on aktivoitunut hiljattain uudestaan. Koskinen BITE THE BULLET Can Be Anything MIGHTY Hippirockiksi musiikkinsa esittelevä yhtye on päässyt uransa kolmanteen levyyn, joka jatkaa edellisten tavoin järisyttävän puuduttavaa White Stripes -apinointia. Sideburnin matalaotsainen homma toimii sopivan aivottomassa kuuntelussa, mutta vähän hankala bändille on kuvitella kovin fanaattista kuulijakuntaa. Yksikään tuotoksistaan ei ole noussut kuitenkaan undergroundpiirien ulkopuolelle, mihin löytyy varsin pätevä syy: musiikin outous ja haasteellisuus. Kimmo K. En malta olla mainitsematta myöskään Jarno Kantelisen piirtämää kansitaidetta: 1950–60-luvun scifisarjakuvasta ammentava kuvasto on yksityiskohdiltaan perin kiinnostavaa ja korreloi mainiosti Operation Majorityn musiikin kanssa, vaikka näiden kahden taiteenlajin liitto tuntuu äkkiseltään hiukan liian ristiriitaiselta. Rehellisesti pitää kuitenkin todeta, että tuskin näiden biisien pariin tulee palattua kovin usein. Näin nämä hommat pitää hoitaa. Esikuvien vaikutusta ei vaivauduta pahemmin piilottelemaan, mutta levyä sietää soitella ihan ilokseen. Bändin musiikki ammentaa 1970-luvun progesta haisten vanhalta Genesisiltä ja Pink Floydilta. kymmenen pienjulkaisun verran. Yhdentoista kappaleen pläjäys on ulkoisesti hyvinkin viihdyttävää mutta sisälmyksiltään unettavaa purkkarokkia. Greed (1992) on miksattu uudestaan neliraitanauhoilta, ja se kuulostaakin hieman Windows of the Worldiä (1993) kirkkaammalta. Rokkaavampi ja groovaavampi ote oli mukana alusta lähtien, mutta vain pienenä mausteena. Tämä julkaisu paketoi samalle kiekolle kaiken, mitä yhtye sai aikoinaan narulle, eli kaksi demoa, promonauhan, ep:n ja pari kokoelmaraitaa. Bändin kekseliäät melodiat ja musikaalisesti rikas ulosanti pistivät iloisesti korvaan jo Ratrace Lullabyes -debyytillä (2013). Carcassin, varhaisen Xysman ja Entombedin rokkivaihteen ristisiitoksena kulkeva materiaali toimitetaan muun muassa Impaled Nazarenen ja Belialin riveissä soittaneen Jani Lehtosaaren sekä Circlen ja Pharaoh Overlordin joukoista tutun Julius Jääskeläisen käsistä. Ainoa kunnon studiossa tehty ja täten myös ammattimaiselta kuulostava julkaisu oli samalla myös bändin viimeinen. Bändin alkukantainen rock kallistuu ensisijaisesti AC/DC:n ja samalla toki myös Krokusin ja Airbournen suuntaan, jo ihan perusboogien takia. Mukana seuraa paitsi sanoituksia myös alkuperäistä kansitaidetta, haastattelua, saatesanoja ja luonnollisesti myös eri julkaisujen kattavat infot. Joni Juutilainen OBFUSCATION A Document of Dysphoria – Collected Recordings 1992–1995 DARK BLASPHEMIES Kotimaisen kuoloruntelun arkistoissa riittää kaiveltavaa. Vuonna 2004 perustetun yhtyeen oikea paikka ja kaiketi sen fokuskin on enemmän lavalla kuin levyllä. Ensimmäiseksi korvia särkee kappaleiden järisyttävä samankaltaiOPERATION MAJORITY Escape from Humanity OMAKUSTANNE Oululaiskvartetti Operation Majorityn musiikillinen konsepti on aina ollut kiehtova. Kari Koskinen SIDEBURN #Eight FASTBALL Sveitsin pulisonki on hulmunnut jo kaksi vuosikymmentä, ja kyllähän kokemuksen soiton hyvästä sykkeestä kuuleekin. Yhdestä kolmevarttisesta biisistä rakentuva Ebne graun on tuotannoltaan ja toteutukseltaan suhteellisen käppäistä ja monen mielestä varmasti suorastaan paskaa tavaraa, mutta jokin tässä kuitenkin viehättää. Erityismaininnat menevät ehdottomasti Ilkka Harjulan jurnuttaville Hammond-tuuttauksille ja rumpali Jussi Riston hävyttömän letkeälle groovelle. Jaakko Silvast TA T U O LL A N K E T O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Sekin on tämän päivän metallitarjonnassa jo paljon. Laulaja Ronald Pierrehumbertin riipivä ääni osuu myös suoraan samaan kärinärockin suoneen. Bändi soittaa kesällä Porissa ensimmäisen keikkansa 22 vuoteen. Silti bändi on saanut taiteiltua ilmavan svenginsä ja soitannolliset koukkunsa nätisti myös nauhoitettuun muotoon
Trio on varmasti taidokas ja pystyisi tuomaan musiikkiinsa enemmän värejä, mutta nyt se on kiivinvihreää tylsyyttä alusta loppuun. Miehen melodinen laulu tuo mukavan lisän Alex Malevolencen yksipuoliseen mutta toimivaan karjumiseen. Musiikin näennäinen kepeys luo oivaa vastapainoa sanoitusten usein melko groteskeille vaikka toki mustan humoristisille mielenmaisemille, ja tämä vastaparien välinen kitka onkin yksi levyn kantavista voimista. Koskinen MALEVOLENCE Self Supremacy BDHW Englannin hardcoremetalliviisikko täräyttää pöytään todella tymäkän yhdentoista kappaleen kokonaisuuden. Kappaleesta Severed Ties voisi luulla, että Crowbar-keulamies Kirk Windstein vierailee laulukopissa, mutta asialla onkin kitaristi-laulaja Konan Hall. Kim Thayilin ja miksaaja Jack Endinon saatesanat ovat nekin kiintoisaa luettavaa. Pientä eloa tuo laulaja Thomas Storgaard Chritiansenin taidokas tapa käyttää ääntään monipuolisesti ja tyylikkään väreilevästi. Hienoja biisejä tältäkin löytyy, Flower etunenässä, mutta myös iso läjä jokseenkin turhaa täytettä. Levy osoittaa, että perinteistä ammentaminen ei tarkoita, että niihin tarvitsisi jumittua. Käppi tuo kansallisarkiston aarteet onnistuneesti urbaaniin ympäristöön rakentaen aineksista oman musiikillis-lyyrisen mikrokosmoksensa. Tuleva grungesuuruus kuulostaa esikoisellaan yhtäältä varsin samalta kuin menestyslevyillään, mutta toisaalta myös varsin raakilemaiselta. Debyytti Sangre Meus, Mama! keräsi kiitosta niin meillä kuin muualla, eikä suotta, sillä levy esitteli laadukkaan kappalemateriaalin lisäksi raikkaita tuulia herran ilmaisussa sekä äänimaiseman että estetiikan puolesta. Tasaisesti jyskyttävä rumpukomppi tuntuu olevan aina tempoltaan täysin sama, eikä kappaleita voi haukkua muutenkaan toisistaan erottuviksi. Selvästi tuhdimman soundin uudessa miksauksessa saaneelta uusintajulkaisulta tulee noteerattua moni aiemmin katveeseen jäänyt biisi. Vaikutteet kuuluvat parhaiten kappaleessa Wasted Breath. Modernin metallibändin tapaan Malevolence taitaa niin vauhdikkaamman tykityksen kuin lyijynraskaat breakdownit. Uusi miksaus kumartaa originaalin perussointia, eli levyn tunnistaa vaivatta samaksi, vaikka soundi onkin vasta nyt ”sellainen, jollaiseksi bändi sen tarkoitti”. Jani Viitasen Headline-studiolla nauhoitettu Matilda on edeltäjäänsä monipuolisempi ja rouheampi kokonaisuus. Mikko Malm SOUNDGARDEN Ultramega OK SUB POP Vielä debyyttipitkäsoitollaan Ultramega OK:lla (1988) Soundgarden etsi tapaa, jolla yhdistää Black Sabbathin raskas matelu sekä Beatlesin psykedelia ja melodiantaju omaehtoiseen punkrämistelyyn. Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut eli K:H:H:L koostuu Käpin lisäksi multi-instumentalisti Tommi Laineesta sekä Nuutti Vapaavuoresta. Bändi on miellyttävä yhdistelmä Hatebreedin suoraviivaisuutta, Lamb of Godin teknistä riffittelyä ja Crowbarin raskautta. Tällä tempulla kolmen pojon levy on nyt ainakin puolikkaan verran parempi. Hyväsoundisia ja hyvin soitettuja demoja kuuntelee mielellään, vaikkei edes olisi kuriositeettifriikki. Kimmo K. Loistobändin heikoin kokopitkä on saanut kasvojenkohotuksesta mukavasti lisävoimaa. Trio muodostaa yhdessä lämpimänkarhean ja eklektisen äänimaiseman, jonka immersiivinen efekti on omaa luokkaansa. Esimerkiksi kappaleet Severed Ties ja Body Count nitovat edellä mainitut hyvin yhteen. Efekteillä ja soundikikkailulla luotu harmonia voisi särkyä levyllä enemmän, sillä nyt musiikki jää työlääksi kuunnella, kun ei tiedä vaihtuiko kappale vai ei. suus. Jos albumin luonteen haluaisi tiivistää jotenkin, niin kuvitelkaa J. Karjalainen soittamassa 13th Floors Elevatorsia. Lisukkeina on nivaska mainioita demoversioita levyn biiseistä, ja niiden listauksesta huomaa, mitkä näistä olivat ne keskeiset raidat. Lauri Kujanpää PEKKO KÄPPI & K:H:H:L Matilda SVART Valtakunnan virallinen jouhikkosamaani lähestyy yleisöä uuden kokoonpanonsa toisella levyllä. Tai päinvastoin. Kappaleista on riisuttu 80-lukulainen putkimainen kaikupöhö, ja moni niistä on miksattu aivan omaan soundiinsa. Alkuperäistä rutkasti napakampi ja selkeämpi äänimaailma nostaa esille myös monia soitannollisia yksityiskohtia. Kolme varttia käkättimeen, ja olo on onnellinen. Soittimet erottuvat selkeästi, ja meno potkii kiitettävään tapaan. Sheffieldin miesten
G. Tällä albumilla tehtävässä on onnistuttu pirun hyvin. Levyn toiseksi viimeinen kappale Lugh’s Assembly on esitys, jonka kaltaisia olisi toivonut siunaantuneen mukaan enemmänkin. Mukana on myös paljon dimmuborgirmaisuutta sekä oma ripauksensa Gravewormia, ja toipa Cosmogenic Pandemonium -kappale mieleen myös harmittavan usein unohdetun Bal-Sagothin. Kitaristilaulaja Sophie Dayn kuulas, joskin hieman yksinuottinen lauluääni liitää kevyesti yllä matalalla möyrivien riffien, jotka ovat parhaimmillaan jopa tarttuvia. Mikko Malm ENTROPIA INVICTUS Human Pantocrator (Opus Humani) M & O Entropia-nimellä kaksi albumia vuosina 2006 ja 2012 tehnyt ranskalaisbändi on valinnut tyylilajikseen pahuksen haastavan sinfonisen äärimetallin, jonka parissa kunnolla onnistuneet bändit voi laskea yhden käden sormin. Jotain omaa ja persoonallista tähän kaipaisi. Ja tämä on kehu. Kliseiset lyriikat ja ennalta arvattavat loppusoinnut pistävät välillä hymyilyttämään, mutta Astral Doors ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen tähän syyllistyvä bändi. Eipä tästä hardcoremetalli tällä hetkellä juurikaan parane. Malmön-viisikon thrash-hardcorefuusio jytääkin ihan kohtalaisesti. Niin sanotusti. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun mies on omistautunut täysin alkuperäiselle projektilleen. Toisaalta se saa muun materiaalin näyttämään entistä tylsemmältä, mikä on hieman turhauttavaa. Warriorin verkkokalvoille tuovaa ähinää tai Carnivoren kaltaista härskiä mättöä. Yli kymmenen vuoden mittaisen uran luulisi saaneen bändin parhaat puolet esiin, ja mikäli ne ovat kuultavissa tällä levyllä, en uskalla ennustaa Entropia Invictusille kovinkaan menestyksekästä jatkoa. Trio ei kairaa samaa reikää koko levyn mitalta – siitäkin huolimatta, että aiemmin arsenaaliin kuulunut törkyisen punkin piiskaaminen on nyt minimissä. Jos homma toimii sellaisenaan näinkin hyvin, sille ei liene tarvettakaan. Tyystin eri asia on, mihin suuntaan mielikuvat lentävät, kun vilkuilee kappaleen tekstejä. Alavireinen kaahaus imee vaikutteita aina black metalin väriskaalasta asti. Ehkä kuitenkin parasta kuulijan – ja hankalinta arvioijan – näkökulmasta on, että vuosimallin 2017 Caskets Openia ei saa määriteltyä suit sait sukkelaan yhteen looraan sijoitettavaksi. Astral Doors ei ole juuri muuttunut sitten edellisen albuminsa, Notes from the Shadowsin (2014). Muutama todella kova kappale olisi kohentanut levyn ryhtiä huomattavasti, mutta tällaisenaan soittimessa lojuu jokseenkin mitäänsanomaton ja intohimoton albumi. Yksi syy on varmasti rokkaavassa Birthday-avausraidassa, joka vyöryy isolla vaihteella kuin High on Fireen rakastunut Melvins. Ukoilla on omat alueensa, kaikki tietävät mitä tekevät, ja se kuuluu musiikissa asti. Onneksi päätöskappale, The Cure -cover A Forest, piristää hieman mieltä. Sieltä se alussa visioitu rekkakin tulee vastaan. Kun bändi mainitsee esittelyssä nimet Machine Head, Pantera ja Biohazard, hyvän albumin ainekset ovat olemassa. Ehkäpä pöytä saatiin puhtaaksi vasta, kun laulaja Nils-Patrik Johansson otti joulun alla hatkat toisesta bändistään Civil Warista. Ne ovat kuitenkin vain pikantteja yksityiskohtia Caskets Openin omannäköisekseen luomassa isossa kuulokuvassa. Die on Stagen urkuintro ja Suburban Songin akustiset kitarat tuovat mukavaa vaihtelua helposti tunnistettaviin soundeihin. Musiikistaan on löydettävissä niin death-, thrashkuin black metaliakin tyyliin, joka tuo mieleen lähinnä Carach Angrenin kaltaisia, eeppisen monipuolisia modernimman puolen nimiä. Hätäinenkin ehtii fiilistellä kahdeksan biisiä ja 25 minuuttia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yksittäisiä vaikutteita löytyisi. Alunahin utuinen ja hämyinen heavy rock hakee niin monien muiden yhtyeiden tavoin estetiikkansa 60–70-lukujen aktien soonisesta kuvastosta. Mielenkiintoista kyllä, albumia nauhoitettiin peräti syksystä 2015 lähtien tämän vuoden alkuun asti. Entropia Invictus keräilee vaikutteita monelta taholta. Vaikka kuuden rallin mittaisena just eikä melkein optimaalinen albumi asettuu myös edeltäjältä tuttuihin uomiin, se ei sorru tarpomaan paikallaan tahmaisimpiin sludgeliejuihin tai unohdu doomailemaan omaan kuplaansa. Esikuvien energiaa bändi ei aivan tavoita, mutta pitää kuitenkin homman lyhyenä ja ytimekkäänä. Astral Doorsin musiikin tarkoitus tuskin on räjäyttää tajunta, vaan tarjota sopivassa suhteessa sekoitettua heavyja power metalia mieleenpainuvien riffien ja laulujen kera. Pasi Lehtonen ALUNAH Solennial SVART Brittiläinen stoner/doom-kvartetti Alunah on saattanut valmiiksi neljännen täyspitkänsä, joka on yhtyeen ensimmäinen kotimaiselle Svart-yhtiölle. Yhtye on liikkeissään turhan varovainen ja pelaa liikaa varmaan päälle. ASTRAL DOORS Black Eyed Children METALVILLE Ruotsalaisen Astral Doorsin kahdeksannen studioalbumin ensimmäinen kuuntelukerta jätti hyvin vähän jälkeensä. Potentiaalia piisaa, eikä irtopisteitä haeta matalalla vireellä tai break downeilla. Elli Muurikainen hapetusote on pysyvä, ainoastaan instrumentaali 4AM On West Street tuo pienen hengähdystauon. Albumilla on useampi hidastempoisempi kappale, vaikka varsinainen balladi jääkin puuttumaan. Päällimmäisenä mieleen jäivät hidastempoisuus, itsensä toistaminen ja yksinkertaisuus. Bändi ei ole kokenut 15-vuotisen uransa aikana juurikaan miehistönvaihdoksia. Joni Juutilainen CASKETS OPEN Follow Nothing RANKA Jos Caskets Openin edellinen levy, toista tuntia kestänyt To Serve the Collapse (2014) oli kuin monoliitti, Follow Nothing on kuin ajovaloihin mutkan takaa ilmestyvä, lujaa vauhtia kohti ajava rekka lyijylastissa. Tältäkin levyltä on nostettavissa esiin Tom. Parhaimpia vetoja on yllättävän hidastempoinen ja melodinen Wasted on Me. Jos levy on tyylillisesti monipuolinen, se on sitä myös tunnelmansa puolesta. Human Pantocrator kuulostaa kokonaisuutena ainoastaan ihan kivalta – eikä aina edes siltä. Albumin kulminaatiopiste on Truck in the Mist, lohduton mutta rujossa melankolisuudessaan pohjimmiltaan kaunis sävellys. Levy on raskas, mutta tarjoaa asiayhteyteen nähden lähes typerryttävän helppoa kuunneltavaa. Antti Luukkanen LAWGIVER Lawgiver BDHW Lawgiver jakaa oikeutta ysärihenkeen. Jytä syntyy powersoinnuista, villeistä kitarasooloista ja laukkaavista kompeista. Kireää tempoa tarjotaan nyrkillä suoraan päähän myös kakkosbiisi Fetishillä. Yhtyeen ongelmana ei ole varsinaisesti sen huonous, vaan pikemminkin se, että genren kovimmat nimet ovat valovuosia edellä. Hypnoottisia näppäilyjä, melankolista sellotunnelmointia ja murheellisia kitaramelodioita sisältävä raita osoittaa, että Alunah ei ole aivan turha tapaus. Toisella kerralla tuntui kuin olisi kuunnellut aivan toista levyä. Kokonaisuus ei kuitenkaan saa minua vakuuttuneeksi. Your Lossista tulee hyvällä tavalla mieleen Guano Apes
Laulaa bändi sitten kaaokseksi muuttuvista kotibileistä, kaljan särpimisestä tai sen aiheuttamasta jälkitaudista, aikuisuuteen liitettävistä velvollisuuksista tai pienen ihmisen henkilökohtaisista hätähuudoista, yhtye tekee temput hienosti. Yhtye luottaa rehelliseen kitara–kontrabasso–rummut-komboon, ja hyvä niin. A Loving Memory tarjoaa enemmän tarttuvia kertosäkeitä (esimerkiksi Ghost of Our Past ja Hotel California), mutta selkeästi psychobillyyn taittava rähjäisempi meininki on jäänyt jonkin verran vähemmälle. Ratkaisu pistää ajattelemaan, josko levyn alkuperäinen biisilistaus on käännetty jostain syystä nurinniskoin ja paketti alkaakin alkujaan outroksi suunnitellulla biisillä. Yhtye luottaa omiin visioihinsa punk’n’rollin saralla, mikä saattaa olla samalla kompastuskivi. Mitään muuta järkevää selitystä on mahdotonta keksiä. Tämä tulee ilmi erityisesti albumin alkupään kappaleissa. Tulkinta kaipaa koukkuja ja vimmaa, ja esimerkiksi Taste Defeat on melko rasittavaa kuunneltavaa. Sami Eskmanin kontrabasson läiskyttely taas saa fiftarineitojen pikkuhousut kastumaan, tämän selkeämmin ei rockabillyfiilistä voi nostattaa. Itse musiikki on vauhtiin päästyään suhteellisen hyvin tehtyä mustaa metallia, joka lienee saanut vaikutteita Dark Funeralilta ja monelta muulta nopeatempoiselta skandinaaviselta black metal -aktilta. Pasi Lehtonen RELENTLESS A Loving Memory BROKEN LIFE Joensuun rokkikukot julkaisevat uusimman albuminsa No Shame -yhtyeestä tutun Sampsa Sarparannan tuotannollisessa opastuksessa. Yhdessä nelikko kuitenkin taitaa hyvän joukon ammattilaiskikkoja tyydyttääkseen vähän isommankin ryhmän, ja muuallakin kuin vain hämyisillä erikoisklubeilla. Hukutaan paskaan on ehtaa eskapismia musiikinystäville, jotka haluavat unohtaa edes hetkeksi sen arkisen paskan, josta levyllä lauletaan. Konstailemattomista aineksista huolimatta se on onnistunut tekemään toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaisia biisejä. Vuosi sitten videoinakin julkaistut Kovia ja kiljua sekä Sori siitä olivat uudelta yrittäjältä sen verran kovia täsmäiskusävelmiä, että pelkona oli levytyssopimuksen myötä itsensä myyminen, onneksi turhaan. Levy on soitannollisesti erittäin vahva, mutta kokonaisuudessa on tyylillisiä ristiriitoja: muuta materiaalia selkeästi punkimmat kappaleet syövät kokonaisuuden eheyttä. Ilman huudosta ja laulusta vastaavan Anni Lötjösen luonnonlapsimaista tulkintaa Huora jäisi todennäköisesti vain yhdeksi monista kaduilla maleksivista rockporukoista. Reilut kymmenvuotias trio pysyy uskollisena rockabillyn ja punkin yhteensovittamiselle, eikä mukaan mahdu ylimääräisiä kokeellisia soundeja. Kitaristi-laulaja Janne Tanskasen laulu on genressään melko yleisluontoista, ja rohkeampaa raspia jää paikoitellen kaipaamaan. Kuten yhtyeen nimestä saattaa päätellä, levyn sanoitukset ja kuvasto eivät edusta genrelle tyypillisintä laitaa, vaan ranskalaismiehet tekeMe rakastamme populaarikulttuuria! Löydät meiltä tuhansittain eri tuoteryhmien tuotteita: Star Wars, Harry Potter, Marvel, Batman, Game of Thrones, Nintendo ja satoja muita tunnettujen suosikkien oheistuotteita! Kätevästi kotiin kuljetettuna – tervetuloa tutustuman! FANITAVARAT, LAHJAT JA HASSUT VEMPAIMET Nyt osoitteesta www.alphageek.fi alphageek_annons_108x297_FI.indd 1 2017-04-05 15:19. Yhtye on edelleen sopivan räävitön, uskottava ja ärhäkkä, mutta samalla myös riittävän salonkikelpoinen ollakseen helposti muidenkin kuin onnettomien yksinäisten miesten lähestyttävissä. Ninni Heinonen HUORA Hukutaan paskaan STUPIDO On helvetin hienoa huomata, että Huora ei ole myynyt itseään halvalla siirtyessään albumimittaan. Merkittävä osa musiikin viehätyksestä, tarttuvuuden lisäksi, on niin soitossa kuin teksteissäkin vahvasti vaikuttava hellyttävä, osin naivistinenkin ote, joka ei kuitenkaan kuulosta missään kohtaa vaivaannuttavalta. Mega DOCTOR LIVINGSTONE Triumphus Haeretici OSMOSE Vähintäänkin erikoisesti nimetty Doctor Livingstone on mielenkiintoinen kokoonpano, joka on rakennettu lähinnä Mütiilationista ja Sektemtumista tuttujen sekopäiden varaan. Nokkanainen Phat Pat voisi monipuolistaa ulosantiaan, sillä laulut ovat biisien heikoin lenkki. Tästä huolimatta albumin tunnelma on äärimmäisen pirtsakka, alusta loppuun. Stadilaisilla vain on piirun verran kovempi meininki. Loppua kohden meno monipuolistuu, ja mukaan ilmestyy jopa rokkaavia ja punkahtavia elementtejä. Huoran punkahtava lähestymistapa rockiin ja metalliin on yksinkertainen. Uusi täyspitkä on aikaisempaa Dropout!-albumia (2013) jonkin verran kesympi. Porukan kolmas levy starttaa metallihistorian pitkästyttävimmällä introlla, joka kestää käsittämättömät kuusitoista minuuttia. Eniten bändistä tulee mieleen suomalainen M.O.R.A
Täyttävää ja enimmäkseen hyvin maistuvaa. Pari levyä julkaisseen bändin parhaiden kokoaminen ei ole oikein järkeenkäypä idea. Tämä tuo albumille tiettyä lisäarvoa, sillä moniulotteisten sanoitusten pariin tulee uppouduttua helposti pidemmäksikin toviksi. Antti Luukkanen VENENUM Trance of Death SEPULCHRAL VOICE Vuodesta 2011 jyrännyt saksalaisbändi julkaisee debyyttinsä. Lavalla kopla puhaltaa ihmeellisellä tavalla virtaa keskinkertaisiinkin kappaleisiin. Tarjottimella on moni-ilmeistä ja synkkää death metalia. Digipak-kansiin paketoidut uusinnat ovat perustasoa ja olennaisimmat bonukset löytyvät, vaikka aiemmilla uusintakierroksilla ekstrasälää on ollut enemmän. Ja kun vaivutaan, se kyllä palkitsee. Ensinnä iholle käy Guncover Race with the Devil, mutta biisinkirjoitus oli hallussa siinä määrin, että omiakin korvamatoja (Take It All the Way, Nothing to Lose, Deadline) löytyy. Mikäli 14 biisin joukosta leikattaisiin pois täysin turha intro ja kolme heikointa raitaa, viisari saattaisi värähdellä tätäkin rajummin. Jämptisti ja aikaansa nähden groovaten kulkeva soitto oli saanut vaikutteita bluespohjaisesta perusrockista. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Surumielisen sellon kuljettama Entrance-intro avaa kuolemanportit. Kevyet mutta painostavan tunnelmalliset näppäilyt ja maalailut ovat sulassa sovussa armottoman takomisen kanssa. Kyseessä on silti rehti bändi sympaattisella ja aidolla tavalla: ukkelit jammailevat keskenään ja pitävät hauskaa. Hit and Run (1981) oli Girlschoolin hittialbumi, eikä vähiten HeadGirl-nimellä julkaistun Moottoripää-kollaboraation, St. Se on kuin levy pienoiskoossa: huikeanhaikeaa tunnelmaa monessa tasossa, raakaa ajoa sekä planetaaris-toismaailmallista kokemusta. Tämä arvio ei tee poikkeusta, vaikka kyseessä on alusta asti omillaan pärjännyt rähinäremmi. Esimerkiksi Don’t Call It Love on taidokas hittityrkky, mutta bändi ei ollut enää kokoonpanomuutosten keskellä omimmillaan, vaikka pukkasi albumeita tämänkin jälkeen kohtalaisella menestyksellä. Yhtye solahti luontevasti osaksi uuden brittiheavyn uutta aaltoa, mutta se ei ollut kaukana myöskään punkin nosteen viime rippeistä. Valentine Day’s Massacre -ep:n johdosta, joka ilmestyi juuri ennen Girlschoolin omaa kakkoslevyä. Triumphus Haeretici on varsin pätevä levy, mutta sillä on aivan liikaa kappaleita. Tätä taustaa vasten ei siis ollut ihme, että bändiä fanitettiin aina punkpiirejä myöten. Sen jälkeen piirun alle yhdeksänminuuttinen Merging Nebular Drapes näyttää, mistä levyssä on kyse. Kitaroissa on terävä särö, rummuissa pehmeä mutta napakka ote ja basso kulkee hienosti kuuluvilla. Soundimaailma on raskas mutta selkeä, eli liika homeisuus on vältetty ja musiikin monet kerrokset pääsevät oikeuksiinsa. Minilevyn iättömän rautainen Please Don’t Touch ja versio Motörheadin Bomberista löytyvät longarin bonusosastolta. Yhtye on loihtinut levyilleen ihan kivoja hetkiä, mutta muutaman vuoden kuuntelutauon jälkeen niistä parhaistakaan kappaleista ei ollut juuri mielikuvia. Koskinen GIRLSCHOOL Demolition Hit and Run Screaming Blue Murder DISSONANCE Girlschoolista puhuttaessa on muistettu aina mainita bändin Motörhead-kytkyt. Livelevy onkin varsin asiallinen, ja studioparhauksien jatkeeksi rämistellyt livecoverit ovat nekin perin intomielisiä. Coverina on tällä kertaa ZZ Topin Tush ja kirkkaimpana omina vetoina timmi Yeah Right ja ankarasti jytisevä C’Mon Let’s Go. Trance of Death on oma synkeä entiteettinsä, mutta sen sukulaissieluiksi voidaan laskea esimerkiksi Incantationin, Grave Miasman ja Sempiternal Duskin tekemiset. Kuolontranssiin ei vaivuta hetkessä, vaan ajan kanssa. Eritoten Deep Purple -laina Speed King rymistelee vallan riemuisasti. Screaming Blue Murderillä (1982) poseerataan jo selvästi enemmän heavy metal -kuvaston hengessä, mikä on sikäli harhaanjohtavaa, että yhtyeen musiikki oli ottamassa uutta suuntaa kevyemmän ilmaisun keinoin. Soiton riemun ja hyvän fiiliksen kuulee, ja sedät riehaantuvat jopa vallan hurjiksi: useampikin liveluenta päättyy vasta kymmenen minuutin tietämillä. Itse levy pelittää sekin ja on bändin tuotoksista syystä muistetuin. Levyn sulkee huikea Trance of Death -trilogia, jonka päätös on 14-minuuttinen taidonnäyte There Are Other Worlds. vät homman puhtaasti oman mielensä mukaan. Koska Girlschoolin levytysura käynnistyi ensisinglellä jo niinkin varhain kuin vuonna 1979, vaikutepaletti oli leveämpi kuin myöhemmin klikkiytyneessä metalli skenessä. Samalla se on niistä raskain. Enemmänkin tuplalevy tuntuu hyvältä syyltä saada bändin todellinen vahvuus, livesoitto, esiin. Tosiasia kuitenkin on, että keskinäisen kaveruuden ja sitä seuranneen avunannon lisäksi näitä brittibändejä yhdistivät tyylillisetkin näkemykset. Biiseissä on aika kepoisia rakennuspalikoita, mutta rullaavathan nuo mukavasti. Debyytti Demolition (1980) sisältää paitsi poskettoman ruman levynkannen myös helposti kuunneltavaa ja ärtsyä perusmättöä. Kimmo K. Joni Juutilainen CHICKENFOOT Best + Live EAR Jos jotakin yhtyettä voi kutsua oikeasti superbändiksi, Chickenfoot on sellainen (hyvä on, kerrataan: Sammy Hagar, Joe Satriani, Michael Anthony ja Chad Smith). Myöhemmistä vaikuttujista punk popyhtye The Donnas on kierrättänyt Girlschoolin perintöä uskollisimmin. Ja siinähän ne yhtyeen vahvuudet ja heikkoudet tulikin lueteltua. Kappaleiden osaset lipuvat kuolemateemaisella levyllä soljuvasti eteenpäin
THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA
Kaikki tuntui taianomaiselta, homma toimi välittömästi, Wino hehkuttaa. – Yritimme myös nelihenkisesti kakkoskitaristin kanssa, mutta sekin toimi vain hetken. Tuon pikkukiekon b-puolelta löytyy Sodden Jackal -niminen kappale. Yhtyeen ensimmäinen demo ilmestyi vuonna 1980 ja bändin nimeä kantava debyyttisingle 1983. Valmistelin esimerkiksi yhdessä vaiheessa viiden kappaleen sanoituksia samaan aikaan. Kuljin siellä koko ajan jokin paperinpala mukana, ja savu vain nousi korvista. Bändi ei astellut studioon valmiin paketin kanssa, vaan hommia viimeisteltiin äänitysvaiheessa. The Obsessed aktivoitui 2010-luvun alussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen on tullut uuden levyn aika. Puolivillaista tuomiometallia ei lähdettäisi purkittamaan. Askel oli iso, koska The Obsessed on tärkeä bändi paitsi Winolle myös lukuisille faneille ympäri maailman. Wino on tehnyt pitkän päivätyön raskaan musiikin parissa. – Ensinnäkin bändin kemia on nyt todella hyvä. Mieti! Hän on tough motherfucker, Wino toteaa päivitellen. Hän oli aikoinaan roudarimme, mutta emme olleet nähneet yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tiedustelen Winolta, miksi juuri nyt. – Check this out: hän ajoi eilenkin tänne sen yhdeksän tuntia vain tuodakseen kamansa treenikselle ja lähti saman tien paluumatkalle. On ollut haastavaa saada kasaan kunnon kokoonpano, Wino huokaa mutta alleviivaa perään: – Meillä on nyt paras bändikemia koskaan. – Ryhmätyö teki hommasta helpompaa, mutta helppoa se ei silti ollut. Kokoonpano on siis nyt vain minä, Brian Costantino ja basisti Reid Raley. – Aloin olla muutama vuosi sitten yhteydessä vanhaan ystävääni Brian Costantinoon, kun rundasimme Spirit Caravanin kanssa. Hänestä oli tullut tänä aikana kova rumpali, ja päädyimme jammailemaan yhdessä. – Reid on kyllä varsinainen road warrior. – Well, viime levystä oli niin kauan, että kyllä se asetti meille paineita, Wino myöntää. Uusi alku – taas kerran The Obsessed on toiminut katkonaisesti perustamisestaan lähtien, ja bändi on vaipunut horrokseen useaan otteeseen. Se on löytänyt tiensä myös uudelle levylle, ja Wino kertoo, miksi. – En koskaan julkaise musiikkia, joka ei tunnu juuri oikealta. Oikeasti. – Dave teki levylle hyvää työtä ja hän on hyvä tyyppi, mutta syystä tai toisesta tiemme erosivat. Pian sen jälkeen bändi hajosi, ja Wino jatkoi muiden yhtyeiden ja projektien parissa. Yhtye on kulkenut repaleisen tien 1970-luvun lopulta tähän päivään. Saint Vitus, Shrinebuilder, The Hidden Hand, Spirit Caravan, Place of Skulls. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT SUSIE CONSTANTINO 78. Ei mitään 30 minuutin kiekkoa, vaan oikein kunnon pitkäsoiton, kun edellisestä levystä oli niin kauan aikaa. – Kun kokoonpano oli vakiintunut, halusimme todella tehdä levyn. Silloin joku tuli heti jeesaamaan ja antamaan ehdotuksia. Haasteista huolimatta Wino tiesi mitä halusi. Muu miehistö on vaihtunut, mutta Wino on pysynyt. Sodden Jackal on raskaimpia biisejä, joita olen koskaan kirjoittanut. Sehän oli tosiaan enTuomiometallin alkulähteillä Doom metal -pioneeri The Obsessed on tehnyt kunnioitettavan ja vaiherikkaan uran. Sopivan kokoonpanon löydyttyä Wino herätteli henkiin ajatuksen uudesta levystä. – Koko levy ei ollut valmiina studioon mennessä, mutta meillä oli siellä vahva tiimi. Aluksi mukana oli Spirit Caravan -mies Dave Sherman, mutta hän korvautui sittemmin Reid Raleyllä. Minulla on musiikin suhteen korkeat henkilökohtaiset standardit. The Obsessed oli ensimmäisiä Black Sabbathin perinnön kantajia aikana, jolloin Black Sabbath itsekin oli vielä viriili tapaus. – Aika vain tuntui nyt oikealta. Siinä muutamia yhtyeitä, joissa Wino on vaikuttanut. Lisäksi hän oli mukana Foo Fighters -johtaja Dave Grohlin Probot-projektissa, ja pari levyä on syntynyt ihan soolopohjaltakin. Hän ajaa yhdeksän tuntia suuntaansa Ohion Cincinnatista Marylandiin treeneihin. The Obsessedin perintö velvoitti korkeaan laatuun. Nyt sen oli kuitenkin tullut aika nousta tukevasti ja pysyvästi jaloilleen. Olen tehnyt muutamia paluukeikkoja vuosien saatossa, mutta en syystä tai toisesta ole koskaan ollut oikein tyytyväinen kokoonpanoon. Inferno tiedusteli laulaja-kitaristi Scott ”Wino” Weinrichilta yhtyeen pitkästä taipaleesta ja uudesta Sacred-levystä. VANHA LIITTO V uonna 1960 syntynyt Scott ”Wino” Weinrich on elävä legenda. – Päätin sitten lopettaa Spirit Caravanin ja tavallaan muuttaa sen The Obsessediksi. Edellinen The Obsessed -levy The Church Within julkaistiin vuonna 1994. Tai oikeastaan elävyyden kanssa on ollut joskus niin ja näin, mutta legenda joka tapauksessa
Aihetta lähestytään usein kautta rantain, ja miehen tarinat luikertavat omia polkujaan. Winon varhaiset suosikit olivat aikoinaan rajua kamaa, mutta kovin raskasta tavaraa ne eivät todellakaan olleet. – Sacred on eräänlainen rakkauslaulu, laulu rakkaudesta ja himosta. Sodden Jackalin lisäksi uudelle Sacred-albumille on uusioversioitu ensimmäiseltä demolta löytyvä Cold Blood. Beatles-fanin sotaratsu Wino on siitä veikeä jututettava, että koskaan ei voi tietää, mistä kulmasta hän tulee vastaamaan kysymykseen. Jätin niitä sitten lojumaan ympäri kämppää ja toivoin, että joku perheestäni löytäisi keinon hankkia minulle kitaran. The Monkees oli kova, mutta sitten tuli The Beatles, joka iski täysillä. Piirsin sähkökitaroiden ja bändien kuvia. Halusin biisille kunnon soundit, jotka tekisivät sille oikeutta. – Aloin soittaa akustista kahdeksanvuotiaana, Wino kertoo. Kun tiedustelen, miten Wino tutustui 1970-luvulla heavy metaliin, hän aloittaa välittömästi omasta lapsuudestaan – Olin kiinnostunut rockmusiikista niin pienestä pitäen kuin muistan. Tuomiometallin alkulähteillä simmäisellä singlellä, jonka tuotanto oli todella huono. Akkarista edettiin luonnollisesti rajumpiin välineisiin. – Se biisi on ollut taskussani seitsemäntoistavuotiaasta asti, Wino aloittaa. Ne sanoivat ainoastaan tyyliin ’katso, nuo näyttävät tosi vanhoilta, ehe ehe’. ”No, mekin saimme videomme Beavis ja Buttheadiin. Sanoituksellisesti levyllä ei ole mitään yhtä teemaa. – Minulla on paljon muistoja noilta ajoilta. Monet biisit ovat todella henkilökohtaisia. Heivataan sitten koko motherfucking thing! Ja juuri sinä päivänä kaikki loksahti kohdilleen. Jotain kohtia vähän muuteltiin, siis ihan vain pari kohtaa. Olen esimerkiksi kirjoittanut kappaleen lapsilleni, ja niin edelleen. – Muistan, kuinka taistelin opettelun kanssa, ja erityisesti sen päivän, jolloin päätin, että nyt saa riittää, jos ei kerran onnistu. John Lennonin jutut tippuivat, mutta myös erityisesti George Harrison. Se on niin vanha biisi, etten edes kunnolla muistanut miten se meni, hah hah. Mukana on fantasiaakin, mutta enimmäkseen ihan tosielämän juttuja. Nykyään sekä laulun että kitaran suvereenisti hoitavalla tuomiokonkarilla ja stonerin esi-isällä oli aikoinaan haastetta saada kielisoitin hallintaan. Harrisonin soittotyyli vakuutti minut, hänellä oli tosi hienoja juttuja. Se oli sitten siinä.” 79. – Kun sitä alettiin veivata treeneissä, se tuntui heti oikealta
Puhe kääntyy Warhorse-nimiseen yhtyeeseen. Homman piti pysyä raskaana ja Sabbath-pohjaisena. Jos Beavis ja Butthead eivät tykänneet videostasi, et ollut mitään. – Oletko nähnyt sen high school -videon. Bockis sai lähteä vuonna 1983. – Lopulta päätimme, että palaamme trioksi ja minä otan kitaran lisäksi haltuun myös lauluhommat. Ja laadun takuu. Sitten basistimme Mark Laue kysyi minulta, miksen alkaisi laulaa. Hän sanoi, että hän tietää juuri sopivan tyypin, Wino kertoo naurahtaen. Keulamies löytyi tuttavan kautta. – Meillä oli mahdollisuus tehdä Streetside-biisiin musavideo, ja siitä tuli oikeastaan aika makea. Se taisi olla hänen viimeinen kiertueensa, mies sanoo mietteliäänä. Keikkakavereina oli noihin aikoihin esimerkiksi Death Row, joka oli periaatteessa sama bändi kuin Pentagram. – Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että minä todella tykkäsin Hanoi Rocksin Two Steps from the Move -levystä, Wino yllättää. – Aloimme etsiä laulajaa ja löysimme Vance Bockisin [joka kuoli vuonna 2012]. Annetaanpa Winon avata aihetta. Wino alkoi kuin alkoikin laulaa. Hän oli laulanut välillä 1986–91 myös toisessa doomin legendabändissä, Saint Vitusissa. Vaikka omaa tuotantoa alkoi olla yhä enemmän, aluksi edettiin vielä Warhorse-ajoilta tutulla covermeiningillä. Winon käheästä mutta vahvasta äänestä on muodostunut usean bändin ja levyn tavaramerkki. Tämä ei oikein istunut Winon ajatukseen bändin suunnasta. – Soitimme omien biisien lisäksi esimerkiksi The Stoogesin, Dead Boysin ja Dictatorsin biisejä. Osa dissaa, osa diggaa. Alkuajat Wino halusi tässä vaiheessa pysytellä vain kitaristintontilla. Sanoimme musaliikkeessä työskentelevälle frendillemme, että etsimme laulajaa, joka on Iggyn, Ozzyn ja Jim Morrisonin sekoitus. Tästä on varmasti moni tuomiometallifanikin mielissään. Bändin kokoonpano oli liikkeessä, ja tarvittiin uusi laulaja. Kokoonpano-ongelmat alkoivat jo muutaman vuoden jälkeen. – Hommat eivät sittenkään oikein toimineet Bockisin kanssa. Mestan pomo sanoi, että annan teille mahdollisuuden: teidän pitää soittaa kolme 45 minuutin settiä illassa! No, soitimme paljon covereita, bluesia ja rockia, mutta myös omia biisejä. Kyseessä on Youtubesta löytyvä suttuinen neliosainen mustavalkovideo, jossa Warhorse soittaa meluisaa rockiaan high schoolin pihalla. – Silloinen tyttöystäväni oli töissä baarissa, ja hän ehdotti, että kysyisin kuppilan omistajalta, josko voisimme saada keikan sinne. Pienen Hanoi-muistelun jälkeen doomin suurmies palaa oman bändinsä tarinaan. Niin me sitten teimme, ja tässä sitä ollaan. Minä aloin tehdä biisejä välittömästi, ja tässä ollaan. En voinut tajuta, että joku osasi soittaa mutta ei tehnyt biisejä. VA NH A LI IT TO ”Pysy erossa kovista huumeista äläkä tule riippuvaiseksi alkoholista. – Aloin soittaa sähkökitaraa 11–12-vuotiaana. Wino kertoo esimerkin 90-luvun meiningistä. Vuonna 1976 perustettu sotaratsu on lähteestä riippuen joko sama yhtye kuin The Obsessed tai sitten sen esiaste. Mitään jättisukseeta ei kuitenkaan saavutettu. Wino oli kuitenkin avoin monenlaiselle musiikille. Mark Laue soitti vielä vuonna 1990 ilmestyneellä nimikkodebyytillä mutta haihtui lopulta vahvuudesta. Wino perusti uuden yhtyeen nimeltä Shine, joka jatkoi pian perustamisensa jälkeen nimellä Spirit Caravan. – Aloimme soittaa keikkoja muiden raskaiden bändien kanssa. Hän alkoi olla enemmän kallellaan Johnny Thundersiin, Hanoi Rocksiin ja sen kaltaiseen musiikkiin. Nähty on. Nuo asiat vetävät sinut helposti syvyyksiin.” 80. Siihen aikaan lähes ainoa paikka saada video soittoon oli Beavis ja Butthead -ohjelma. Sitten Winon mieleen palaa muisto ajalta, jolloin keikkoja ei ollut helppo saada. Kuten nykyäänkin, siis. – Mark ei enää jatkanut bändissä, mutta olen hänelle kiitollinen, että hän suostutteli minut laulamaan. The Obsessed julkaisi 1990-luvulla kolme levyä viiden vuoden sisään – esikoisen lisäksi Lunar Wombin ja The Church Withinin – ja pääsi maistamaan hieman suurempaakin suosiota. Enää ei tarvinnut vetää house band -tyyliin kolmea settiä baarin nurkassa, vaan keikkarintamalla alkoi olla aivan uudenlaista säpinää. – Olimme tuohon aikaan aika helvetin hulluja, Wino sanoo sen tarkemmin selittämättä, mutta lausunto on silti helppo uskoa. – Soitimme covereita ja niin poispäin, mutta halusin homman enemmän ammattimaiseen suuntaan, ja niin Warhorsesta muotoutui ensimmäinen The Obsessed -kokoonpano. Naula arkkuun The Obsessed vyörytti vuoteen 1995 asti, jolloin tuli stoppi. The Obsessed pääsi omiensa joukkoon. – Aika pian toinen kitaristimme päätti, että hän ei jatka bändissä. Viimeisessä osassa kysellään opiskelijoiden ja koulun henkilökunnan mielipiteitä kyseisestä vedosta. No, minä en ollut vielä silloin valmis siihen hommaan. – Näin myös Hanoin livenä, kun Razzle oli vielä kehissä
Saint Vitus kiersi Euroopassa Born Too Late -klassikkolevynsä teemalla, mutta Winon kiertue tyssäsi vuonojenmaahan, missä hän jäi kiinni kunnon metamfetamiinisatsin hallussapidosta. Vastaus haetaan taas historian hämäristä. Voin vieläkin kertoa, mitä Ozzylla oli päällään. Lopuksi on aivan pakko udella, mitä mieltä Wino on Black Sabbathin lopettamisesta. – Se tunne, kun laitoin levyn soimaan old school -stereoihini: tämä on sitä, mistä välitän tällä hetkellä, Wino summaa tyytyväisenä. Sitten on vielä yksi neuvo, jonka antamista Wino hieman surkuttelee. Levoton vainaja on palannut vahvana takaisin. On vaikea uskoa, että sankarini eivät ole saaneet tehtyä hyvää levyä sitten… sitten vitun Sabotagen! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Tärkeä muistutukseni on, että jos olet suunnittelemassa muusikonuraa vakavasti, sinun on tehtävä raskaita sitoumuksia. Monen muun pitkän linjan puurtajan tavoin Wino sanoo, että internet on se mullistavin juttu verrattaessa musahommia nyt ja vaikkapa 1980-luvulla. – Minulle vaikein asia Sabbathissa on ymmärtää se, etteivät he ole saaneet aikaan hyviä levyjä. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Todellakin, The Obsessedin arkku ehkä naulattiin vuonna 1995, mutta ei viimeisellä naulalla. – Pysy erossa kovista huumeista äläkä tule riippuvaiseksi alkoholista. Wino on marinoinut itsensä vuosien saatossa erittäin tujuissa liemissä. 13 on suoraan sanoen aika surkea. – No, mekin saimme videomme ohjelmaan. – Hanki kunnon asianajaja, hah hah. Nuo asiat vetävät sinut helposti syvyyksiin. Jos tahdot jonkin tietyn soundin, opettele tekemään se. Ne sanoivat ainoastaan tyyliin ”katso, nuo näyttävät tosi vanhoilta, ehe ehe”. Se oli sitten siinä, Wino muistelee huvittuneena. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Silti hänen mielestään parasta on juuri tämä hetki. Viimeksi matka katkesi Norjaan, Wino toteaa sen kuuloisena, ettei aihetta tarvitse penkoa sen enempää. Se oli Sabbath, jota minä rakastan, Wino tekee selväksi. – Tulemme Eurooppaan niin pian kuin mahdollista. En tohdi kysyäkään, sillä nyt keskitytään musiikkiin. Hänet karkotettiin Norjasta suoraan Yhdysvaltoihin, ja muu bändi jatkoi rundia ilman häntä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. – Tutustu mestareihin, opiskele sankareitasi, Wino toteaa ykskantaan. Hän ei ole koskaan salaillut huumeidenkäyttöään vaan kertonut avoimesti, mitä päänsekoittajia on missäkin iässä nauttinut. Wino on taistellut huumeita vastaan – kenties myös niiden puolesta – koko uransa ajan, enkä tiedä, mikä on miehen tämänhetkinen suhde krääsään. Seuraavakin elämänohje tulee ammattilaisen suusta. Konkarin kommentit Uusi levy vie kiertueelle, mutta vanhan mantereen keikkasuunnitelmat ovat jäissä vielä jonkin aikaa. – Näin Black Sabbathin 13-vuotissynttäripäivänäni. Urallaan kaiken ja vähän enemmän kokenut veteraani muistelee päälle kahdenkymmenen vuoden takaisia aikoja lämmöllä. – Ehdottomia huippuhetkiä oli se, kun saimme uuden levyn masterit kuullaksemme, sekä se, kun meille lyötiin sen vinyylit käteen. – Pidä soittokamasi kondiksessa. Pitkän ja kovan linjan päihdemies tietää mistä puhuu. Pitkän uran tehneeltä pioneerilta lohkeaa muutama neuvo tämän päivän nuorille muusikonaluille. Lasten hankkiminen varhaisessa vaiheessa voi olla haaste, vaikka ne olisivat kuinka suloisia ja rakastaisit niitä. Winolle lätkäistiin viiden vuoden matkustuskielto Schengen-alueelle
– Meidän tuote on kuitenkin eri tuote eri yleisölle kuin heidän tuotteensa. Wintersunin Jari Mäenpää myöntää, että kun yhtye esitteli ideansa joukkorahoituksesta, sen levy-yhtiö Nuclear Blast suhtautui asiaan pienellä varauksella. Täysin musiikki edellä menneen digitaalisen albumin huima menekki antaa selvän kuvan ajan hengestä. Eikö niiden kuulukin tuntua epärealistisilta ennen kuin niistä tekee totta. Yleisölle joukkorahoituskampanjan tulos saattoi olla valtava yllätys, mutta Jari kertoo Wintersunin olleen realiteettien tasalla jo projektia suunnitellessaan. – Omasta mielestäni digitaalisuus ei ole tulevaisuus. Haluan tehdä suuria asioita musiikin saralla. – Ensimmäinen valttikortti oli uusi albumi, jota fanit ovat odottaneet kauan. Varsinkin Forest Documentary, joka kertoi koko meidän tarinan viihdyttävällä tavalla. – Loppujen lopuksi tämä on ollut todella hieno kokemus bändimme historiassa, ja olemme todella onnellisia, että saamme jatkaa työtämme edelleen ja paremmilla resursseilla faniemme ansiosta! Kun Wintersun tiedotti vuoden alussa järjestävänsä joukkorahoituskampanjan uusien studiotilojen rakentamiseksi, moni suhtautui projektiin epäilevästi. En välttämättä lähtisi suosittelemaan kenellekään! Muuta kuin masokisteille, Jari nauraa. Hatustahan tätä ei vaan vedetty. – Tietty epäilyksiä hiipi aina välillä takaraivoon, mutta oli vain pakko uskoa ja puskea eteenpäin. – Jotkut ehkä luulevat, että tämä oli helppo juttu, mutta ei ollut. Se on tätä päivää. – The Forest Seasons on siis täysin itse tuotettu levy. Jari löytää nopeasti syyt sille, miksi kampanja onnistui näinkin huimalla tavalla. – Myönnän, että olen jossain suhteessa suuruudenhullu. Se vaati todella paljon työtä, omistautumista, tosi kauas mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, uusien asioiden opettelua ja jopa täyttä obsessiota burn outin ja stressilevelien rajoja hipoen koko tämän kahden ja puolen vuoden ajan. Yli 8500 nosti peukun pystyyn. Siellä oli täyttä misinformaation levittämistä ja jopa suoraa valehtelua kampanjastamme. – Realiteetit olivat kyllä hyvin hallussa, mutta mitä vikaa on haaveissa tai unelmissa. – Uusi levyhän soundaa helvetin hyvältä, joten kyllä ihmiset innostuivat ja puskaradio lähti leviämään. – Näkemilläni dumaajilla ei olleet edes faktat hallussa. Nauhoitettu kotimakkaristudiossa ja bändikämpillä omin avuin. Suurisuisimmat vääräleuat ehtivät jo syytellä Jaria suuruudenhulluudesta ja todellisuudentajun kadottamisesta. Olimme läpinäkyviä aikomuksissamme. – Kaikkein tärkein asia oli yhteys suoraan faneihin. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. – Toisena tulee nuo videot mitä tehtiin. – Kävimme syksyllä todella pitkät neuvottelut heidän kanssaan. Jos ollenkaan. He pääsivät edesauttamaan meidän unelmaa eli tavoitettamme rakentaa oma studio, jossa voimme tehdä omia levyjämme paljon nopeammalla tahdilla ja juuri niillä soundeilla ja visiolla, mitä meidän tulevaisuuden levyihin pitää tulla. Lopulta kampanja keräsi kuukaudessa yli 430 000 euroa noin 8000 osallistujalta. Niin digitaalinen kuin fyysinen The Forest Season -albumi julkaistaan heinäkuun lopussa. Referenssinä toimi muun muassa Protest the Heron kampanja, joka oli iso menestys vuonna 2013. Teimme myös Facebookissa kyselyn, kuinka moni tukisi meitä. Me kuitenkin näytettiin kaikille, että nämä studiohaaveet eivät ole epärealistisia. Kyllä tässä vähintään pari vuotta menee, ennen kuin se voisi olla mahdollinen. Jari toteaa, että nyt kun ensimmäiset harppaukset uuteen suuntaan on otettu, Wintersunilla on suunnitelmia lähitulevaisuuden suhteen, ja vielä pidemmällekin. Olen itsekin ensimmäistä kertaa sitä mieltä, että tuotanto onnistui tälle levylle täydellisesti. Myös se auttoi asiaa, että he saavat tämän levyn täysin ilmaiseksi ja pääsevät myymään sitä suoraan voitolla. On itse asiassa ollut jo monia vuosia. Varsinkin, kun levy onnistui helvetin hyvin ja siinä on mielenkiintoinen teema, joka aiheutti kohua ja innostusta. Alussa he tietty olivat huolissaan, miten tämä vaikuttaisi heidän bisneksiinsä. Kampanja joka ei mennyt metsään 6. Saimme heidät kuitenkin ymmärtämään, kuinka paljon kampanja toisi lisää näkyvyyttä Wintersunille, ja ettei se vaikuttaisi fyysiseen levymyyntiin paljoa. – Tästä alettiin puhua jo vuonna 2014, kun fanit olivat ehdotelleet sitä meille jo vuosia. – Seuraavan kampanjan ajankohta riippuu siitä, miten paljon tulemme kiertämään The Forest Seasonsin tiimoilta. – En tiedä, onko tässä maailmassa kukaan selväjärkinen, Jari nauraa. TULEVAN Wintersun-albumin monenlaisena versiona bonuksilla sisältävä The Forest Package -kokonaisuus myi ennakkoon digitaalisesti enemmän kuin moni saman kokoluokan metallibändi ”normaaleilla” levyillään. Tuli juuri ne oikeat soundit, maailma ja tunnelma
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 4 FIN DimmuBorgir 04-17_BACKCOVER.indd 1 03.04.17 10:25